The Project Gutenberg eBook of Seikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta, by K. M. Eady

     I. Matkamme tarkoitus.
    II. Malaijilainen Kasim.
   III. Manilaan.
    IV. Matkustajamme.
     V. Petos.
    VI. Kuinka kapinallisia tehdään.
   VII. Kiperä paikka.
  VIII. Tumabongin mahtimiehet.
    IX. Annabel Leen tuhoutuminen.
     X. Kuinka kapinallisten lukumäärä enenee.
    XI. Jälleen takaa-ajettuina.
   XII. Pahoja uutisia Tumabongista.
  XIII. Kenraali Hemingway.
   XIV. Eittämätön voitto.
    XV. Epäilyttävä rauha.
   XVI. Taistelu maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä.
  XVII. Eräs kahakka ja odottamattomia uutisia.
XVIII. Vanha tuttu.
   XIX. Luizin pelastaminen.
    XX. Cavitén taistelu.
   XXI. Aseveljet.
  XXII. Pilviä kokoutuu.
XXIII. Järjestäytyminen.
  XXIV. Myrsky puhkeaa.
   XXV. Seikkailujen loppu.

MATKAMME TARKOITUS.

"Legioonamme suuri ja laskematon on vielä outo ja liputon, mutta sen tuhannet osastot voivat aukaista muille tien, kun kuulat soivat."

"En halua ollenkaan valehdella", sanoi perämiehemme Amos Livingston puhuen hyvin hitaasti ja harkitusti ja pyöräytellen mälliään toisesta poskesta toiseen, "mutta en luullakseni ole milloinkaan purjehtinut kurjemmassa pyykkisaavissa kuin tämä Annabel Lee on, ja minä olen sentään ollut mukana monessa myllyssä."

Laivaa ei saa kumminkaan milloinkaan moittia sen kapteenin kuullen, vaikka sen viat olisivatkin miten suuret tahansa. Tämä on totuus, jonka kokemukseni ovat osoittaneet paikkansa pitäväksi.

"Luullakseni näette siellä vielä huonompiakin", vastasi Annabel Leen kapteeni, "joita he kumminkin ylpeästi nimittävät 'sotalaivoiksi'. Peijakas, muutamat ihmiset eivät näytä ymmärtävän omaa parastaan! Muutamia viikkoja sitten, kun kerroitte minulle eronneenne entisestä laivastanne ja nähneenne viikkokausia nälkää maissa, ette voinut aavistaakaan pääsevänne Englannissa rakennetun kuunarin perämieheksi; laivan, jota —"

"Komentaa amerikkalainen kapteeni", jatkoi kapteeni tyynesti, "ja jonka omistaa yhtymä —"

"Niin", pisti perämies vahingoniloisesti väliin, "keitä sen miehistöön oikein kuuluukaan? Sanokaahan se!"

"No niin." Kapteeni keskeytti puhaltaen sinistä taivasta kohti paru kolme savupilveä ja katseli niiden hajaantumista tarkkaavaisesti, ennenkuin hän lisäsi huomattavasti epäröiden: "Vaikka sen miehistö kieltämättä onkin hieman kirjava niin —"

"Tästä Evan Williamsista esimerkiksi, joka ei ennen elämässään milloinkaan ole ollut merellä muuten kuin hienona matkustajana, olette tehnyt toisen perä- ja päällysmiehen. Tuollainen tuhattaituri ei kykene käskemään ketään."

"Tule koettamaan!" sanoin vihaisesti, mutta hän ei välittänyt keskeytyksestäni.

"Tuki suusi, poikaseni! Puheeni on totta kuin evankeliumi etkä sinä kykene kumoamaan väitettäni."

En voinutkaan ja sen vuoksi vaikenin hämilläni, vaikka minua suututtikin vielä kovasti. Hän jatkoi entiseen tyyneen ja ärsyttävään tapaansa:

"Entä sitten tuo malaijilainen merirosvo Kasim, laivan nykyinen kirvesmies ja poosu, jolla on vyössään oikea asekokoelma? Hän sopii mainiosti juuri tällaiseen rauhalliseen kauppalaivaan, jollaiseksi tätä minulle sanottiin. Ja kiinalainen Chin, kokkimme, joka luullakseni on oppinut taitonsa vankiloissa ja kultakentillä, on, jos nyt ihmisen näöstä voidaan jotakin päättää, niin väärentämätön roisto kuin ikinä on sattunut näkyviini. Ja loput sitten: Johann Mahmud, tuo jaavalainen karkuunpäässyt taskuvaras, jota Batavian poliisit varmaankin innokkaasti etsivät, ja Froggie ja Pitkänmatkan Jussi, jotka ovat niin ujoja ja pidättyväisiä, etteivät he muista omia nimiäänkään, jos heillä nyt sellaisia on ollut olemassakaan syntymisensä jälkeen. Nuo kolme vielä mainitsematta olevaa kanakalaista poikaa ovat kyllä rauhallisia, mutta uskokaa sanojani, että he ovat synnynnäisiä tyhmeliinejä. Niin, miehistö on todellakin oikein valittua väkeä, juuri sellaista kuin tällainen vanha ravistunut nelikko tarvitseekin, joka on mädännyt niin kauan Singaporen satamassa, ettei siinä enää ole lahomatonta paikkaakaan. Muut kuin tällaiset meidänlaiset puolihullut tolvanat eivät astuisi siihen jalallaankaan, sillä siinä ei ole ehyttä lankkua eikä raakaa ja, lukuunottamatta teitä ja minua, ei yhtään kunnollista merimiestäkään."

"Ah, pyydän anteeksi. Hän on kyllä merimies, mutta missä luulette hänen oppineen ammattinsa? Lyön vetoa, että se on tapahtunut hänen katkoessaan kurkkuja jossakin merirosvolaivassa. Jos hänellä vain olisi puhtaat paperit, ei hän olisi täällä."

"Hänen paperinsa eivät olleet niinkään huonot", vastasi kapteeni hymyillen hieman arvoituksellisesti. "Miksi hän pestautui laivaamme, en tiedä enkä halua ottaa siitä selkoakaan. Ja mitä meihin itseemme tulee, Amos, niin sanon sen sinulle, ettei ainoastaan säälimme noita köyhiä, sorrettuja ja liiaksi verotettuja filipiiniläis-raukkoja kohtaan taivuttanut sinua ja minua tähän hommaan. Tulimme tänne, koska ajat olivat huonot, ja päätimme panna henkemme alttiiksi kuljettaaksemme aseita kapinallisille. Älkäämme välittäkö Kasimin vaikutteista, kun hän vain on hyvä merimies. Ja —" kapteeni keskeytti kuullessaan perämiehen murahtavan jotakin käsittämätöntä.

"Ah, voin myöntää sen, mutta siinä onkin sitten kaikki", sanoi perämies vastahakoisesti. "Ja mitä noihin muihin tulee, niin —" Hän sylkäisi mereen tavalla, joka hyvin osoitti hänen mielipiteensä heistä.

"Luulen voivani kasvattaa heistä hyviä merimiehiä ennen heidän eroamistaan minusta", sanoi kapteeni vakavasti.

"Sellaista en pelkää", vastasi kapteeni nauraen. "Olemmehan olleet tällaisessa leikissä mukana ennenkin, vanha veikko, enkä ole sinun vielä milloinkaan ennen huomannut pelkäävän miehistöä, josta sinun, koira vieköön, ei tarvitse nytkään välittää. Kun pestasin nuo miehet, tiesin millaisia he ovat ja valitsin heidät juuri senvuoksi tähän tarkoitukseen. Kun tehtävämme supistuvat purjehtimiseen paikasta paikkaan ja pieneen tavaran vaihtoon näiden ja kiinalaisten kanssa, jolloin voimme näyttää niin viattomilta kuin ikinä vain ilkeämme, ei kenelläkään ole siinä puupenninkään edestä tekemistä, millaista väkeä meillä on laivassa. Asiat ovat hyvin nyt, mutta luulen liikkeemme muuttuvan toisenlaiseksi saatuamme määräyksemme ja lähdettyämme purjehtimaan saaria kohti. Olet ollut siellä pari kolme kertaa, kun olot siellä olivat rauhalliset tahi ainakin melkein säännölliset, ja sinä tiedät, millaisia he ovat. Kun sinä nuriset kaikenlaisille määräyksille aina silloin tällöin, kunnioitat sinä kumminkin oman pienen saarimaasi metsästyslakeja, jotka määräävät säästämään riistaa, määräävät suuria metsiä hirvilaitumiksi ja muuta sellaista." Perämies vaihtoi nyt levottomasti jalkaa ja punastui vihasta. Koska kapteeni tästä tiesi hänen nyt rupeavan purkamaan sisuaan, jatkoi hän nopeasti hymyillen, antamatta perämiehelle ollenkaan tilaisuutta aloittamaankaan: "Niin, luullakseni ei maailmassa nyt tällä haavaa olekaan Filippiinien saariryhmää suurempaa eläinpuistoa, jota eivät muukalaiset saa lähestyäkään ja jonka kaikki portit on heiltä suljettu. Espanjalaiset anastavat kaiken tietämättä oikein, mihin he saalistaan käyttäisivät. He eivät ole milloinkaan tehneet siellä mitään hyvää eivätkä he anna muidenkaan koettaa. Sinä et voi nousta siellä maihin luvatta eikä kukaan alkuasukaskaan voi matkustaa saarelta saarelle tahi maakunnasta maakuntaan cédulatta, eräänlaisetta lupakirjatta. Kun olosuhteet ovat tällaiset säännöllisinä aikoina, niin millaiset luulet niiden nyt olevan, kun koko Luzonin saari ja ehkäpä muutkin saaret ovat nousseet kapinaan? Ja juuri tuohon vakoilijain ja epäluulojen maahan olemme suostuneet purjehtimaan laivallamme ja viemään tavaramme maihin joutumatta kiinni. Pojat, aion antautua tuohon onnenkauppaan, kuten luullakseni tekin molemmat ja miehistökin, kunhan se vain saa selville, mistä on kysymys. Mutta meidän ei pidä kumminkaan kuuluttaa asioitamme liiaksi ja vaikka me olemmekin saaneet muutamia hurskaita, lakia pelkääviä merimiehiä laivaamme, jollaisten kanssa olen purjehtinut melkein alituisesti ja yleensä molemminpuoliseksi mielipahaksemme, hiipivät he heti ensimmäiseksi työkseen maihin, kun saavumme ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan, juorutakseen pienistä mukavista asioista, joita he luulevat tietävänsä ja pitävät merkityksellisinä, vaatien sitten palkkansa kiemurtelematta. Ei, herra, tuollaista en aio sallia, jos vain voin sen estää."

"Kuinkako?" sanoi kapteeni ivallisesti. "Kuulehan nyt, niin selitän. Jos otaksumme, että meillä on laivassa muutamia roistoja, niin luuletko sinä heidän omasta aloitteestaan menevän minkään maakunnan viranomaisten puheille?"

"Eivät tietystikään, sillä niin tyhmiä eivät he suinkaan ole. Luullakseni kaivataan heitä jokaista kaikissa paikoissa, joissa he joskus ovat olleet."

"Varmasti! Laivan kapteenikin tarvitsee joskus tuollaisia hurjia roistoja suunnitelmiensa toteuttajiksi ja nämä meidänkin miehemme saavat nyt näyttää, mihin he kelpaavat. Tiedän, ettei miehistöni kavalla suunnitelmiani, vaikka heidän palkkansa onkin pieni, ja, kuten jo äsken sanoin, teen heistä merimiehiä ennen eroamistamme. Muuta en heiltä vaadikaan, paitsi hieman terveellistä pelkoa kapteeniaan kohtaan. Ja mitä laivaamme tulee, en kehukaan sitä täydelliseksi enkä kiellä, että mieluummin olisin ottanut höyrylaivan tähän tarkoitukseen, mutta kerjäläisellä ei ole varaa valita, ja luullakseni ovat rahat melkein yhtä vähissä tämän omistajalla kuin sen miehistölläkin. Kuunarimme on aika näppärä laiva, eikä meidän nyt tarvitse pelätä amerikkalaisia risteilijöitä, kuten saarronmurtajien nuoruuteni aikoina, jolloin ei auttanut turvautuakaan hätätilassa purjeisiin. Mutta näiden herrain käsistä me kyllä livahdamme ja ainahan on mukava tietää, ettemme ole menettäneet rahaa. Annabel Lee on täydellisesti sen arvoinen, mitä yhtymä siitä maksoikin."

"Vai niin!" sanoi perämies vihaisesti. "Niin, hieno laivahan se epäilemättä on ja hienothan sillä on tarkoituksetkin. Ihmettelen vain, millaisia hulluja me oikeastaan olemme, kun aiomme antautua niin päättömään seikkailuun."

"Seikkailuunko?" toisti kapteeni hitaasti. "Niin, luullakseni on tuo oikea nimitys sille, vanha saapas, ja olen iloinen, että sen keksit. Siitä kehittyykin erinomainen seikkailu ja me, päällystö ja miehistö, olemme kaikki seikkailijoita. Sinä ja minä olemme tunteneet toisemme jo monta vuotta, Amos, ja kokeneet yhtä ja toista elämässämme. Mitä teit ennen tutustumistamme, et ole kertonut enkä minäkään ole milloinkaan kysynyt."

Perämiehen punakat kasvot muuttuivat yhä punaisemmiksi. "Enkä minäkään teiltä, George W. Hemingway."

"Tiedän sen!" Kapteeni ojensi pitkän ruskean kätensä, ja perämiehen päivettynyt koura tarttui siihen puristaen sitä lujasti. "Luullakseni meillä kummallakin oli omat syymme", jatkoi kapteeni, "ja pätevät olikin, poistua kodistamme ja isänmaastamme tähän kirottuun, kuohuvaan maailman nurkkaan, lähteäksemme nyt niin uskalletulle matkalle, ettei sellaista ole moni mies tehnytkään; mutta noissa syissä ei ole muilla, kuin meillä itsellämme penninkään edestä tekemistä. Sen jälkeen kuin opimme tuntemaan toisemme, olemme totta puhuen olleetkin seikkailijoita, jos vain maailmassa nyt sellaisia on olemassakaan. Ja luultavasti kuolemmekin seikkailijoina joko hukkumalla ensimmäisessä hirmumyrskyssä, johon Annabel Lee joutuu, tahi jonkun laivamiehemme puukon lävistäminä, saamalla noille saarille tultuamme iskun päähämme tahi suistumalla mereen jostakin tyrskyveneestä, riutumalla kuumeeseen jossakin likaisessa espanjalaisessa vankilassa tahi kuolemalla mukavasti kojuihimme, kuten maakravut suvaitsevat sanoa. Vanhoina hyvinä aikoina sanottiin meikäläisiä 'herrasseikkailijoiksi'. Amos, ihmettelenpä", hän paljasti harmaan päänsä katsellen hetkisen miettiväisesti sinistä merta, "saammeko mekin tuon saman nimen silloin kun muutamme maksuosoituksemme rahaksi."

"Hämärältä se ainakin nyt näyttää", vastasi perämies synkästi. Hänestä ei tänään näyttänyt mikään toivorikkaalta.

"Ei ainakaan minusta", sanoi kapteeni naurahtaen surullisesti, kuten minusta kuulosti. "Mutta kun loppu tulee, olipa se sitten millainen tahansa — ja luullakseni ei se tule niinkään pian ponnistuksistasi ja toivostasi huolimatta, vanha veikko — takaan, että kohtaat sen kuin mies, Amos, ja toivon voivani seurata esimerkkiäsi, kuten tämä nuori Williamskin, ellen suuresti erehdy."

"No, tuohan kuulostaa jo joltakin", vastasi hän katsoen minuun ystävällisesti. "Olet ehkä liian nuori tähän hommaan, poikaseni, ja ellei kokosi osoittaisi sinua kahdeksantoistavuotiaaksi, en olisi ottanutkaan sinua milloinkaan mukaani. Nyt olet sinä kumminkin työssä kiinni ja vaikka oletkin vielä poikanen, on sinulla nyt oiva tilaisuus koettaa onneasi. Voit nimittää itseäsi myöskin seikkailijaksi, jos vain haluat. 'Seikkailusta seikkailuun!' olkoon tunnuslauseemme, ja tuottakoon se meille onnea."

Hän käveli pari kertaa edestakaisin mitättömällä kannellamme, meni sitten perään vapauttaen malajilaisen peräsimestä ja lähettäen miehen keulaan. Hän halusi ohjata silloin tällöin ehkä sen vuoksi, että hän tahtoi tuntea, miten pieni laivamme kiisi eteenpäin hänen kätensä suuntaamana pitkien, ikävien kuukausien kuluttua, jotka hänen oli ollut pakko viettää maissa.

Sillä aikaa oli meillä, perämiehellä ja minulla, aikaa ajatella äskeistä keskustelua ja tulevia tapahtumia. Olin poikamaisesti utelias saadakseni kuulla enemmän matkamme suunnasta ja sen tarkoituksesta. Vihdoin rohkaisin luontoni ruveten kyselemään vanhalta happamelta perämieheltämme.

"Noista Filippiineistä en tiedä juuri mitään", aloitin tunnustelevasti. "Olen kyllä nähnyt nuo saaret kartassa, mutta sehän on melkein sama kuin ei mitään. Purjehdimme Luzoniin, emmekö purjehdikin, saariryhmän suurimpaan? Kartassa näyttää se aivan kalalta, jolla on hyvin omituisen muotoinen pyrstö."

"Hm, omituinen kala se onkin", vastasi hän. "Luullakseni saat siitä enemmän kuin tarpeeksesi, ennenkuin olemme selviytyneet asiasta. Luzonin pinta-ala on viidettäkymmentätuhatta peninkulmaa ja siellä asuu useamman rotuisia ihmisiä kuin missään muualla maailmassa samanlaisessa paikassa, tietääkseni. Espanjalaiset sanovat koko saarta omakseen, mutta kaikkialla on vielä paljon itsenäisiä heimoja, pieniä mustia kääpiöitä vuoristossa, puoli- ja täysiverisiä malajilaisia, kiinalaisia ynnä muita, sanalla sanoen miehiä, jotka haluavat katkaista pääsi ensi näkemässä lisätäkseen sillä roskakokoelmiaan. He asuvat kumminkin vuoristossa, etkä luultavasti joudu tekemisiin heidän kanssaan. Etelässä taasen, Manillassa ja sen ympäristöillä, asuu tagalogilaisia, jotka aina näihin asti ovat totelleet espanjalaisia lakeja, maaherroja ja pappeja ja jotka ovat paksuja kuin heinäsirkat ja yhtä nälkäisiäkin. Lyhyesti sanoen, espanjalaiset ovat sortaneet heitä niin, että heidän kurjuutensa on ollut ääretön, heidän voimatta estää sitä enempää kuin lampaat, jotka eivät ymmärrä mitään. Mutta nyt ovat he, ymmärrettyään vihdoinkin asian, ryhtyneet kapinaan, ja mekin olemme matkalla pistääksemme sormemme tuohon piirakkaan polttaaksemme ne ehkä siinä, koska sekaudumme sotaan, jossa meillä ei ole hiventäkään tekemistä."

Tämä kuulosti ilahduttavalta ja minä kuuntelinkin kunnioittavasti vaitiollen. Sanoakseni kumminkin totuuden olivat tunteeni niin erilaiset ja hämmentyneet, etten luultavasti olisi voinut pukea niitä sanoiksikaan, vaikka olisin koettanutkin. Muutamia päiviä aikaisemmin olin iloinnut saadessani vaihtaa korkean tuolini eräässä Singaporen tukahduttavan kuumassa liikekonttorissa tulevaan paikkaani Annabel Leessä, vaikka kapteeni tarjotessaan sitä minulle ei tarkoin selittänytkään laivan laatua ja matkan tarkoitusta. Nyt tiesin oikeiksi perämiehen huomautukset, joita ei kapteeni olisi suvainnut kuunnellakaan keneltäkään muulta. Laivamme oli jonkun kerran maailmassa mainiona pidetyn pienen kuunarin madonsyömä jäännös, jossa ei ollut enää muuta jäljellä tuosta sen aikuisesta loistosta kuin solakka runko ja pari vaskitykkiä. Sen miehistö oli kirjaimellisesti ala-arvoinen, koottu kun se oli satamain huonoimmista aineksista, joiden ainoa halu oli päästä maasta karkuun, sanalla sanoen, se oli sellaista joukkoa, jota ei joku toinen kapteeni olisi ottanut laivaansa maksustakaan, kuten perämiehemme huomauttikin. Kuten kaikki nuo muutkin, Livingstonkin mukaan luettuna, olivat hekin tulleet laivaan aavistaen hieman vaaroja, jotka heitä odottivat ja joihin he antautuivat epäilemättä mieluummin kuin entisiin. Niin, olimme kaikki seikkailijoita, jotka olimme iloisia saadessamme purjehtia vapaasti satamasta ja entisestä elämästämme. Millaista kapteenin ja perämiehen edellinen elämä lienee ollutkaan, en tiedä, mutta heidän yhteiset kokemuksensa kuulostivat hyvinkin kovilta. Tiesin niiden sisältävän useamman kuin yhden haaksirikon ja kapinan, ja olin kuullut puhuttavan ajoista, jotka olivat olleet kovempia kuin ne, jolloin laivanomistajat olivat epäröineet ottaa palvelukseensa kovaonnista kapteenia tahi pestata perämiestä, jonka luonne oli niin ärtyisä. Sellaista olivat aina seuranneet puute ja kieltäytymiset maissa, neekerien työ nälkäpalkoilla ja joskus aivan työttömätkin ajat. Arvasin heidän läpäisseen ne, toinen katkeran ivallisesti ja toinen alituisesti muristen, mikä vain peitti hyvän joukon rehellistä luonnetta ja lannistumatonta rohkeutta.

Oma elämäni, vaikka olinkin vasta kuudentoistavuotias, ei ollut niinkään helppo. Vuosi sitten tulin Malaccaan isäni luo, joka oli kauppiaana siellä. Hänen pääsyynsä kutsuessaan minut luokseen lienee ollut hänen kykenemättömyytensä suorittamaan minun kouluttamisesta aiheutuneita kustannuksia Englantiin ja ehkä sekin, että hän toivoi liittämällä nuorta voimaa liikkeeseensä saavansa sen jälleen elpymään rappeutuneesta tilastaan. Mutta kuinka sen asian laita nyt lienee ollutkaan, eivät hänen suunnitelmansa kumminkaan toteutuneet. Hänen kauppansa oli lamautumassa, kuten hän itsekin, vaikka emme kumpikaan sitä silloin varmasti tienneet. Seuraava huono kausi tappoi hänet jättäen minut taistelemaan elämäni puolesta vararikkotilassa olevin liikkein, mitättömin tuntemuksin kauppa-asioista ja muutamin ystävin, jotka eivät olleet paremmissa varallisuussuhteissa kuin minäkään, sillä vanhan paikan merkitys kauppamaailmassa väheni vähenemistään, ja aivan rahoitta. Vähässä ajassa ennätin kiertää maat ja mannut koettamassa onneani, ennenkuin suopea kohtalo saatti minut omituisen sääliväisyyden edustajan, kapteeni George Washington Hemingwayn, Amerikan Yhdysvalloista kotoisin olevan seikkailijan yhteyteen. Muutamien viikkojen, tuttavuuden jälkeen uskoin hänelle niin paljon elämästäni kuin luulin tarpeelliseksi, ja kun hän sai kuulla minun vain kuluttavan aikaani elääkseni, vaikka minun nuoret jäseneni ja innokas mieleni ikävöivätkin jotakin jännittävämpää ja seikkkailurikkaampaa, tarjosi hän minulle paikan pienessä laivassaan, jonka päällikkyyden hän oli juuri ottanut haltuunsa.

Sellainen oli laivan päällystö, mutta entä miehistö? Malaijilainen, jonka kapteeni oli vapauttanut ruorista, tervehti meitä ohimennessään, ja nähtyäni hänen ilkeät ja viekkaat kasvonsa tiesin millaisia muutkin miehemme olivat. Esimerkiksi Froggie, eräs jostakin ranskalaisesta siirtokunnasta kotoisin oleva mustalainen, joka puhui omituista ranskan, englannin ja malaijin kielten sekoitusta, oli hyvin vaitelias entisyydestään. Hän oli kumminkin siksi kokenut kalastaja, että toivoimme hänestä hyvää merimiestä, eikä hänen luonteensa, niin paljon kuin me sitä tunsimme, ollut sen huonompi kuin muidenkaan, semminkin kun otetaan huomioon eräs toinen malaijilainen, joka makasi keulassa purjeen suojassa ja jolle toinen sanoi jotakin ohimennessään. Häntä oli Singaporessa sanottu paljon pahemmaksi mieheksi kuin tuota toista. Kasimista taasen, tuosta solakasta ja jäntevästä malaijilaisesta ystävällisine käytöksineen ja hymyineen, oli liikkeellä hyvin perusteltuja huhuja, jotka viittasivat merirosvoiluun ja hurjiin väkivaltaisuuksiin, mutta syntyperäisen viekkautensa ja muutamien vaikutusvaltaisten suojelijain avulla oli hän onnistunut välttämään rangaistuksen alkuasukasvaltioissa, eikä häntä vastaan englantilaisissa siirtomaissa ollut vielä ilmennyt mitään niin raskauttavaa, että hänet sen perusteella olisi voitu vangita. Muista miehistä näyttivät Pitkänmatkan Jussi ja Chin suurimmilta roistoilta, vaikka emme tienneetkään mitään oleellista heistä. Johann Mahmud oli liukas, öljytty ja hyvin kohtelias javalainen ja loput olivat kesyjä kanakapoikia, jotka olivat erinomaista merimiesainesta, mutta joilla ei vaaran hetkellä tehnyt mitään.

Sellaisella laivalla sellaisine miehistöineen purjehdimme nyt itäänpäin juuri niihin aikoihin, jolloin monsuunituulet muuttivat nämä aurinkoiset itäiset meret oikeiksi vaaran paikoiksi, pois kaikesta sellaisesta, jota tavallisesti sanotaan sivistykseksi, laiksi ja järjestykseksi, maihin, joissa enemmän kuin milloinkaan ennen voima oli ainoa oikeuden mittapuu. Ja kun epäilyksiemme ja turvattomuutemme lisäksi tiesimme vielä risteilymme kokonaan kansainvälistä lakia rikkovaksi ja kun olimme varmat, ettei tahtilippu, jonka suojassa purjehdimme, eivätkä vallat, joiden alamaisia me muutamat olimme, voineet eivätkä tahtoneetkaan suojella meitä ollenkaan vaaran sattuessa, oli yrityksemme todellakin oikea seikkailu.

Sillä lastiruumaamme oli viekkaasti kätketty manchesteriläisten palttinapakkain, metallitavarain ja kaikenlaisen rihkaman alle halpoja pyssyjä, ampumatarpeita ja ja muuta sotatavaraa kapinoitsijoille, jotka tahtoivat lopettaa espanjalaisten vallan Filippiineillä.

II.

MALAIJILAINEN KASIM.

"Hän oli lempein mies, mikä milloinkaan on upottanut laivoja ja katkonut kauloja."

Muutamia öitä myöhemmin, ollessani vahdissa kannella, juttelin malaijilaisen Kasimin kanssa, joka oli ruorissa. Olin alkanut hieman aavistaa, mitkä syyt olivat tuoneet hänet Annabel Leehen; ja mitä jo tiesin ja vielä enemmänkin arvailin, muuttivat hänet hyvin mielenkiintoiseksi olennoksi silmissäni. Huolimatta siitä, mitä perämies oli kertonut hänestä, tahi ehkäpä juuri sen vuoksi, minua huvitti suuresti keskusteleminen hänen kanssaan, sillä kaikissa tapauksissa ei joka päivä suoda tilaisuutta jutella useimmista asioista taivaan alla ja muutamista sen yläpuolellakin epäillyn merirosvon ja vielä epäillymmän salamurhaajan kanssa.

Malaijilaisilla merillä harjoitettu merirosvous ei ole aivan samaa kuin tuo, joka on tehnyt kapteenien Kiddin ja Morganin nimet kuuluisiksi. Sille eivät suoneet romantiikan hohdetta mitkään kätketyt aarteet eivätkä puheet erinomaisesta onnesta, vaan se oli julmaa, tavallista ja hyvin kauhistuttavaa taistelua, jossa oteltiin rakkaan hengen ja kansallisen olemassaolon puolesta säälimättömän raivokkaasti. Olin kuullut siitä jotakin jo ennenkin ja nyt sain kuulla enemmän ymmärtääkseni sitä paremmin.

Perämies arvosteli malaijilaisia, ja heidän keinojaan valkoisen miehen kannalta, mutta minä olin syntynyt heidän joukossaan ja viettänyt lapsuuteni saman sinisen taivaan alla heidän toverinaan. Olin sitten palannut heidän luokseen, ennenkuin poikavuosieni vaikutteet olivat kokonaan haihtuneet, ja viettänyt sitten vuoden heidän keskuudessaan sellaisten olosuhteitten vallitessa, että olin oppinut katselemaan vaikutteiden ja aloitteiden pintaa syvemmälle, oppien siten tuntemaan heidät paremmin. Ruskeitten miesten tavat eivät ole samat kuin valkoisten, ja teot, jotka mielestämme ovat julmat, ovat heidän mielestään ainoat jonkun rikoksen kunnialliset rangaistukset. Verikosto on heidän mielestään oikeutettu ja kaikki keinot ovat luvalliset sen saavuttamiseksi.

Kun hänen epäilystensä ja pidättyväisyytensä kuori kerran vain oli puhjennut, selitti Kasim minulle tämän ja paljon muuta lisäksi nähtyään, että halusin oppia ja omaksua hänen opetuksensa ivatta, jota tuo arkatunteinen malaiji enimmän pelkäsi. Hän opetti minulle purjehdustaitoa ja merenkulkua paremmin kuin moni muu olisikaan voinut, miekkailua pitkällä miekalla ja keihäänkäyttöä, ilmaisten minulle, sitten kuin hän oppi minut paremmin tuntemaan, alkuasukasten tapoja ja liikkeitä, jotka sittemmin olivat minulle suureksi hyödyksi. Omituisimmat ja kaameimmat olivat kumminkin hänen minulle lempeässä tähtienvalossa kertomansa jutut, tähystäjän seistessä paikoillaan suoraan edessämme keulassa ja vahdin torkahdellessa kannella, vanhan laivamme kyntäessä tietään tuonne kaukaiseen itään, josta useimmat hänen kertomuksistaan olivat kotoisin.

Ja omituisia olivatkin nuo puheet idän viekkaudesta ja hämärästä lännen tuntemuksesta, vanhan maailman taikauskosta ja epäilyksistä, kun ne kaikki oli kummallisesti sekoitettu toisiinsa jutuiksi, joissa puhuttiin ahneudesta ja uteliaisuudesta, rohkeudesta ja pelosta, kostosta ja julmuuksista, taisteluista, murhista ja nopeasti sattuneista käsittämättömistä kuolemantapauksista, taikuuksista, asioista, joita ei voitu selittää eikä nähdä, mutta jotka värisyttivät selkää pimeydessä ja vapisuttivat hieman mieltä vielä päivänkin valossa. Omituisimpia näistä jutuista oli kertomus hänen omasta maanpakolaisuudestaan maissa, jotka sijaitsevat kaukana hänen syntymäseutunsa ihanista saarista. Osan siitä sain kuulla juuri tänä erikoisena yönä.

"Miehet ovat keskustelleet keskenään, tuan", sanoi hän katsellen kirkkain silmin minuun, koettaen nähtävästi lyhdyn himmeässä valossa nähdä kasvojeni ilmeet, "ja sanoneet olevansa uteliaat saamaan selville, mihin tämä laiva suuntaa kulkunsa poistuttuaan tältä rannikolta, tietysti vain senvuoksi, että nyt on sota. Muutamat ovat arvailleet Kiinaa, muutamat Acheenia ja eräs sanoi meidän varmasti olevan matkalla Manillaan." Koetin olla niin totinen, ettei mikään kasvojeni ilmeiden muutos ilmaisisi mitään. "Jos määräpaikkamme on Manilla", jatkoi hän tyynesti, "on se mielestäni hyvä. Me Sulun malaijit vihaamme noita lempeitten valkoisten miesten pohjoisesta tuomia orjia, mutta muutamat meistä ovat kumminkin asettuneet sinne asumaankin. Minullakin on ystäviä kaupungissa, ja mikä on vielä parempi, minulla on siellä vihamiehiäkin. Toivon erittäinkin tapaavani erään, ja jos hän on siellä, ovat asiat oikein hyvin."

"Kuka hän on ja miksi niin erikoisesti tahdot juuri häntä tavata?" kysyin, koska sekä hänen sanansa että käytöksensä kiihdyttivät uteliaisuuttani.

"Luulen sinua ystäväkseni, tuan. Mikä kummallinen ajatus, että valkoinen mies on Sulusta kotoisin olevan malaijin ystävä! Harmittaako se sinua, tuan?"

"Ei!" vastasin suoraan. "Minulla on ollut hyviä ystäviä malaijien joukossa ennenkin."

"No, se on hyvä", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ja totta puhuen ei se harmita minuakaan. Sanon sinulle kumminkin, tuan, että jos olisit espanjalainen englantilaisen asemesta, katkaisisin kurkkusi ennen tikarillani kuin sanoisin sinua tuaniksi eli ystäväkseni. Oletko kuullut puhuttavan meistä Sulun malaijeista?"

"En paljonkaan", oli minun pakko vastata. "Tiedän saarenne olevan Filippiinien saariryhmän eteläisimmät. Espanjalaiset sanovat niitä kaikkia omikseen, mutta te haluatte olla itsenäinen, oman sulttaaninne hallitsema kansa. Olette senvuoksi taistelleet —"

"Ah, olemme tapelleet ensimmäisestä valkoisten sinne-tulopäivästä alkaen. Viekkauksin ja petoksin ovat he pakottaneet muutamia sulttaanejamme tunnustamaan heidät herrakseen; ja nyt ovat he suurine teräslaivoineen ja tykkeineen hävittäneet kaupunkimme ja saaneet vanhat miehemme pelon valtaan. Mutta joukossamme on vielä monta, jotka ovat vannoneet profeetan parran nimessä tahtovansa olla vapaat, ja sellaisina haluamme joko elää tahi kuolla. Useat meistä ovat vannoneet tappavansa niin monta espanjalaista kuin suinkin ja kuolla taistelussa. He ovat todellakin onnellisemmassa asemassa kuin minä, jolla on yksityinen kosto suoritettavana ensin. Tiedätkö, tuan, että minäkin, vaikka olenkin päällikön poika ja olen ollut päällikkö itsekin, olen myöskin ollut valkoisten miesten vankina. Olen hikoillut katutyössä naisten ja lasten ivaillessa minua — minua — ja vahtien ja asestettujen sotilaitten seisoessa vieressä. Silloin, jos milloinkaan, teki mieleni kääntyä päin ja tappaa, tullakseni vain tapetuksi, ellen olisi halunnut kostaa miehelle, joka oli saattanut minut sinne. Senvuoksi odotin kärsivällisesti, söin vankien riisiä, taivutin pääni ja tottelin niin nöyrästi noita valkoisia miehiä, että he luulivat minun, Moro-merirosvon, kuten he minua nimittivät, tulleen jo niin lannistetuksi kuin nuorena viidakosta vangitun pukin. Kun olin siten saanut heidän valppautensa vähenemään, pakenin muutamalla kanootilla Borneoon englantilaisten turviin. Siellä menin laivaan ja olen sittemmin nähnyt monta maata, mutta en omaani, ja monta vierasta kansaa, mutta en heimoani. Nyt palaan vielä kerran, mutta ennenkuin matkustan kotiin ystävieni luo, on minun löydettävä tuo, joka kavalsi minut. Kysyit äsken, kuka hän on. Hän on eräs sukulaiseni ja entinen ystäväni. Yhdessä purjehtivat isämme ryöstämään Palawanin rannikoita, jonne he lopulta asettuivat asumaankin. Siellä me synnyimme ja kasvoimme luottaen toisiimme kuin rakkaat veljet. Sitten sattui tapaus, joka muutti hänet vihollisekseni. Rakastuin ja tyttö vanhempineen oli niin suostuvainen liittoon, että kaikki näytti käyvän hyvin. Mutta Muhamed, ystäväni, melkeinpä veljeni, Muhamed Kasim Tubay, rakasti tyttöä myöskin, vaikka en sitä silloin tiennyt. Hän meni salaisesti suuren espanjalaisen päällikön luo ilmiantaen minut muutaman milloinkaan suunnittelemattomankaan salaliiton johtajaksi, ja minut saatiin viekkaudella vangituksi. Silloin ystäväni huomasivat hänen petoksensa alkaen ahdistaa Muhamedia, jolloin hän pakeni, ja me olemme ajaneet häntä takaa paikasta paikkaan. Katsohan, tuan", ja hän veti kapean tikarin vyöstään, "takaa-ajo oli kerran niin hurja ja hän pakeni niin nopeasti, että tämä jäi hänen vuoteelleen, joka oli vielä kuuma hänen ruumiinsa lämmöstä. En saanut häntä silloin kiinni, mutta me tapaamme vielä toisemme jonakin päivänä. Olen säilyttänyt hänen tikarinsa tappaakseni hänet silloin. Siitä tulee mainio kosto, eikö tulekin?"

Miehen äänessä oli niin verenhimoinen sävy, että se täytti mieleni kauhulla. Tuo oli todellakin vihaa, sellaista, jollaisesta en milloinkaan ennen ollut tiennyt enkä olisi voinut kuvitellakaan.

Hän ymmärsi kai vaistomaisesti ajatukseni, koska hän sanoi hitaasti: "Valkoisten miesten veri on erilaista kuin ruskeitten. Et voi ymmärtää tunteitani, tuan, etkä käsittää, miten vihaan noita espanjalaisia, jotka ovat sortaneet meitä ryöstäen maamme omakseen, ja miten sammumaton kostonjanoni on tuota omaan heimooni kuuluvaa kavaltajaa kohtaan. Ja kumminkin, tuan, ilmaisevat sinunkin silmäsi joskus, että ne voivat sekä vihata että tappaa."

Hetken kuluttua jatkoi hän synkästi: "Viholliseni voi tuskin aavistaakaan minun olevan valkoisen miehen laivassa, ja senvuoksi ei hän nyt ehkä osaakaan paeta. Jos voin löytää ja tappaa hänet, eivät näiden pitkien vuosien odottaminen ja hakeminen merkitse mitään. Veri verestä! Tappaa — tappaa?- tappaa!"

Hänen äänensä kohosi ja hänen mielentilassaan tapahtui tuollainen nopea, heidän rodulleen ominainen muutos. Silmien välähdellessä ja käsien höltyessä lujasta otteestaan rattaasta mumisi hän itsekseen hurjia lauseita koraanista ja hyräili pätkiä vanhoista lauluista, joissa kerrottiin syttyneestä vihasta ja tyydytetystä kostosta. Tuollainen luonne on hirveä, tiesin sen kokemuksesta, sillä olin sen useammasti kuin kerran nähnyt johtavan murhiin.

Tiesin hänen pitävän minusta omalla omituisella tavallaan luottaen siihen, että olin hänen ystävänsä, mutta olin nähnyt heikäläisten kääntyvän lähimpiään ja rakkaimpiaan vastaan tappaen sokeasti, silloin kun tuollainen raivokohtaus oli saanut heidät valtaansa. Hänen ystävyytensä ei suojelisi minua nytkään, jos hän vaipuisi tuohon tilaan. Muistaen tuon pienen tikarin olisin nyt halunnut olla kaikkialla muualla, paitsi nykyisellä paikallani. Mutta ei mikään olisi ollut vaarallisempaa kuin osoittaa pelkoa ja koettaa paeta. Vahti nukkui, eikä siellä niin ollen ollut ketään, lukuunottamatta tähystäjää keulassa, jonka olisin voinut huutaa avukseni. Minun oli siis lannistettava hornanhenki hänessä yksinäni ja aivan heti.

Laskin käteni ruorirattaalle, katsoin Kasimia suoraan silmiin ja sanoin hitaasti: "Olet ohjannut laivan pois suunnastaan. Etkö milloinkaan voi oppia ohjaamaan?"

Hetkisen katsoi hän minuun vaitiollen, naurahtaen sitten. "Ah, ja minä kun olen opettanut sinut, tuan. Olin — ehkä nukuksissa", lisäsi hän sivellen kädellään silmiään. "Mutta nyt olen hereilläni ja tiedän velvollisuuteni." Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten: "Jos olisit paennut, tuan, olisin tappanut sinut ja sitten nuo röhkivät siat", hän viittasi kädellään nukkuviin miehiin. "Lopuksi olisin surmannut itseni enkä olisi milloinkaan voinut tyydyttää kostoani. Olet pelastanut minut siitä, tuan, ja minä kiitän sinua. Nyt on sinun herätettävä vahti, ja neuvoni on, että kutsut kapteeninkin kannelle. Noissa pilvissä tuolla on niin paljon tuulta, että työtä riittää meille kaikille, mikä onkin hyvä."

Hänen sanansa kaikuivat korvissani, sillä olin hyvin iloinen hänen mielensä muutoksesta, vaikka saimmekin työskennellä kovasti kolme seuraavaa tuntia. Emme ennättäneet muuta kuin reivata purjeet ja kiinnittää köydet keulassa, kun hurja vihuri syöksyi ylitsemme. Sitä seurasi pian toisia, ja jokainen mies sai työskennellä kaikin voimin Kasimin ollessa ruorissa koko ajan tarmokkaana, valppaana ja varuillaan, kuten hyvä merimies ainakin. Kaikki vaara hänen puoleltaan oli sillä hetkellä ohi.

"Ja hänkö siis on paras miehemme, tuo hurjimus!" huudahti perämies seuraavana päivänä kuultuaan mitä oli tapahtunut. Sillä ottaen huomioon, että tuollaisia kohtauksia voi ehkä sattua Kasimille tulevaisuudessakin, olin kertonut kaikki kapteenille, ja pienessä omituisessa tasavallassamme, jossa vain muutamia valkoisia oli kaikenvärisiä miehiä vastaan, oli asioista keskusteltava vapaasti meidän kolmen kesken. "Siunatkoon, mehän tanssimme aivan toimivan tulivuoren laella."

"Luullakseni ei tässä tanssiminen paljonkaan auta, ainakaan mitä sinuun tulee", sanoi kapteeni katsellen meidän happamiin naamoihimme.

"Tanssia tahi kiroilla, se on samantekevää eikä se meitä liikuta. Mutta miten luulette tämän kaiken loppuvan?"

"Meidän on annettava kaiken vain mennä menojaan. Nykyään on päähuolemme nykyisyys, joka ei näytä niinkään synkältä kuin sinä sen luulet olevan. Pieni laivamme osoitti viime yönä, miten se voi suoriutua kovastakin tuulesta. Se on tarpeeksi merikelpoinen näille leveysasteille huolimatta hirmumyrskyistä, joita eivät Atlantilla kulkevat postilaivatkaan voisi kestää. Ja Kasim, jos hän tulee raivoon, kuten voi tapahtua, niin tietysti —"

"Luullakseni ei meidän tarvitse pelätä sellaista enää", sanoin nopeasti väliin.

"Hyvä, toivokaamme parasta", sanoi hän hitaasti, hymyillen perämiehen epäilevälle ilmeelle. "Ja kaikesta huolimatta on hän paras merimies, mitä milloinkaan olen hänen heimostaan tavannut, eikä se ole mikään vähäarvoinen asia."

Tähän mielipiteeseen yhdyin minäkin sydämestäni, vaikkakin itsekseni, sillä tietoni meriasioista olivat vielä hyvin mitättömät, asia, jota perämies ei sallinut minun niinkään pian unhottaa.

III.

MANILLAAN.

"Satain polvien ajan on meitä tuuditettu rakkauden ja vihan harhakuviin kummiin, mutt' jokaisest', jok' valvoo nukkuessa veljen, on totuus pahempi, kun verrataan sit' näkemyksiin tummiin."

Sellaiset, jotka osaavat niitä hakea, löytävät varmasti "idästä" pieniä satamia, joissa tapahtuu paljon kummallisia asioita.

Ne voidaan helpommin löytää sieltä, missä Euroopan holhous tahi Kiinan tahi Siamin yliherruus painavat keveimmin kuninkaitten ja rajahien, mahtavien tahi vähäpätöisten, enimmäkseen vähäpätöisten, valtaa, hallitsijain, jotka ovat itsenäisiä kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kunhan he vain vuosittain lähettävät lähetystöjä ja veroja, joita sanotaan tavallisesti "lahjoiksi", Singaporeen, Pariisiin, Pekingiin tahi Bangkokiin. Tuollaisiin satamiin tulee kaikenlaisia laivoja monenlaisin omituisin tarkoituksin, ollen täynnä tahi hakien kaikenlaista omituista lastia, ja varustettuina paperein, jotka mitä häpeämättömimmin valheellisuuksin vievät voiton kaikesta, mitä milloinkaan on esitetty poliisituomioistuimien ratkaistavaksi kotona.

Tuollaisesta pienestä satamasta olimme mekin saaneet lastimme, jota oli sukkelasti nimitetty "maanviljelysvälineiksi", "rautapumpuiksi" ynnä muuksi ja joka oli huolellisesti sullottu pitkiin, vastenmielisesti ruumisarkkuja muistuttaviin lautalaatikkoihin. Ne oli tuotu, se ei kuulu asiaan miten, eräästä erityisestä puolueettomasta valtakunnasta, jonka välit Espanjan kanssa olivat nähtävästi mitä parhaimmat, mutta saatuamme ne laivaamme olimme myös saaneet ohjeita Annabel Leen isännistöltä — salamerkki sähkösanoman eräässä paikassa, johon eräs kaapeli loppui — että purjehtisimme erääseen toiseen pieneen paikkaan odottamaan "matkustavaisia" ja lopullisia ohjeita. Sittemmin poikkesi pari sotalaivaakin sinne täydellisesti ystävällisin aikein tutkiakseen jotakin merikarttaa tahi ottaakseen selville, olivatko heidän ilmahavaintonsa oikeat, tahi jossakin muussa merkityksellisessä ja tärkeässä asiassa. Sitten kuin kapteeni oli ovelasti tyydyttänyt kaikenlaisten erisuuruisissa veneissä luoksemme tulleitten kohteliasten meriupseerien uteliaisuuden ja kuten hän itse sanoi "heiluttanut tähtilippua heidän silmiensä edessä niin kauan kunnes heitä oli alkanut pyörryttää", oli hänen pakko myöntää, että oli aika lähteä jo liikkeelle.

Mutta tuo liikkeellelähtö ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voitu luulla, sillä kolme kertaa emme saaneet muita ohjeita kuin "tehdä joku kauppa ja matkustaa" — johonkin muualle. Vihdoin saimme hyvin huonoja uutisia. Odotettuja merkityksellisiä matkustajiamme, joiden läsnäollessa eivät tuon maakunnan, johon olimme matkalla, kapinallisten liikkeet tulisi onnistumaan, oli kielletty lähtemästä eräästä kaupungista, joka oli vielä liian kuuma, jotta he olisivat voineet olla siellä turvassa. Meidän oli pantava kaikki vaaralle alttiiksi ja mentävä sinne heitä noutamaan — lähdettävä Manillaan, joka oli Filippiinien ja espanjalaisen vallan pääkaupunki idässä.

"Suoraa hulluuttahan sellainen on! Sehän on aivan sama kuin pistäisimme päämme leijonan kitaan ja pyytäisimme sitä puremaan sen poikki", sanoi perämies vihaisesti.

"Kyllähän se on hieman onnenkauppaa", vastasi kapteeni miettiväisesti, "mutta juuri senvuoksi voi se juuri onnistuakin. He eivät voi milloinkaan uneksiakaan, että julkeamme purjehtia heidän satamaansa silloin, kun ruumamme on täynnä aseita kapinallisille, ja sitäpaitsi ei sotaa ole vielä julistettukaan, eivätkä he milloinkaan tule näkemään tähtilipulla huomattavammasti pöyhkeiltävän kuin tässä kuunarissa. Luullakseni eivät he uskalla tarkastaa laivaamme, ja kaikissa tapauksissa on meidän toteltava määräyksiä."

Arvailin, kuka miehistämme oli ennustanut meidän olevan matkalla Manillaan. Oliko se vain onnellinen sattuma, vai oliko se jonkun tietävän varma ennustus? Jos asian laita oli niin, niin kuinka se oli tullut hänen tietoonsa, ennenkuin kapteenikaan oli kuullut siitä mitään? Koetin saada urkituksi sen Kasimilta, mutta hän sanoi unhottaneensa koko tuona yönä tapahtuneen keskustelumme, ja tietysti olin minäkin niin varovainen, etten ilmaissut mitään kysymyksilläni. Hämmästyin ensin hetkeksi, mutta päätin ottaa asiasta selvän jolloinkin myöhemmin.

Tällä välin purjehdimme Keltaisen meren poikki lounaisesta puhaltavan monsuunin hännän kuljettamina ja saavuimme asianomaisesti Manillan satamaan. Sitten me ankkuroimme ulommaksi, vaikka laivamme tarvitsi todellisuudessa niin vähän vettä, että hyvin olisimme voineet purjehtia jokeenkin. Satamaviranomaiset tulivat laivaan ja heitä seurasi tuo tavanmukainen alkuasukasten veneitten joukko myytäväksi tuomineen hedelmineen, kasviksineen ja monenlaisine muine kauppatavaroineen. Meidän tavaton tulomme ei herättänyt kumminkaan mitään huomiota. Viranomaiset eivät olleet erikoisemmasti uteliaita eivätkä varustajammekaan olleet lähettäneet meille mitään erikoisia ohjeita, joten kapteeni jälleen tiesi, että hänen oli pysyttävä paikoillaan, odotettava eikä kysyttävä mitään.

Omasta puolestani suostuin mielelläni odottamiseen. Katselin tuota kaunista, outoa ja aina vaihtelevaa taulua arvostelevin silmin, taulua, joka oli täynnä tuon idän päihdyttävää tuoksua, jolle me kaikki murisemme, mutta jonne me kaikki ikävöimme takaisin kuollaksemme. Näin tuon kaiken hyvin ruusunhohteisten silmälasien värittämänä.

Kuten aina ennenkin koetti perämies nytkin parhaansa haihduttaakseen innostukseni.

"Vanhanaikainen luola, eikö olekin?" murisi hän katsellessaan suurta satamaa, kaupungin matalia taloja ja sen läpi virtaavaa täyteenahdettua jokea. "Ihmettelenpä, onko täällä ollut maanjäristystä sen jälkeen kuin olin täällä viimeksi. Ah, ne ovat täällä hyvin tavallisia", sanoi hän vastaukseksi kysyvään katseeseeni. "Etkö ole milloinkaan ollut täällä ennen? Vai et. Jos pääset täältä hengissä poistumaan, mikä ei ole ollenkaan luultavaa, et halua tänne milloinkaan enää, jos sinulla on vain hiemankaan järkeä, mitä suuresti epäilen. Nuo muhkeat maanjäristykset", hän katsahti halveksivasti muutamiin lähellämme ankkurissa oleviin suuriin laivoihin, "ovat varmaankin yhtä suuressa pulassa kuin mekin, sillä muuten ne eivät olisi täällä. Kun otetaan huomioon tulli- ja satamamaksut, kaikenlaiset viekkaudet ja sakot, joita ei kukaan ihminen maailmassa voi aavistaakaan, mitättömät rahdit, joille ei kukaan kunniallinen ihminen kallista korvaansakaan, tällaiset pienet laivat kuin tämä meidän on, joka voi purkaa lastinsa laiturille, on kunniallisen ansion saaminen hankala silloinkin, kun kauppa täällä on vilkas, saati sitten nyt, jolloin kapina on lopettanut sen kokonaan. Sitten voi myrsky saavuttaa sinut joko sisään tahi ulos purjehtiessasi, etkä ole aina suojassa siltä, vaikka sattuisit olemaan ankkurissa täälläkin, sillä tämä lahti on liian suuri suojellakseen varmasti. Jos olet täällä liian kauan, voi sattua, että miehesi sairastuvat koleraan, rokkoon tahi johonkin tuollaiseen, ja nyt tietysti liittyy näihin vielä pelko, että mahtavat ystävämme, kapinalliset, sytyttävät kaupungin ja laivat tuleen jonakin yönä, ja kun he kerran vain pääsevät kaupungin herroiksi, katkaisevat he jokaisen vangiksi ottamansa valkoisen miehen, naisen ja lapsen kurkun, olipa hän sitten espanjalainen tahi joku muu."

Hänen murinansa ei tehnyt minuun kumminkaan minkäänlaista vaikutusta. "Toivoakseni säästymme tuolta kaikelta sen ajan kuin olemme täällä. Paikka on hieno, vanhanaikainen kaupunki, joka näyttää hyvin mielenkiintoiselta", sanoin toivovasti silmieni seuratessa ympärillämme liikkuvien omituisten alusten liikkeitä. Laivojen — vierillä oli paljon proomuja, joihin joko purettiin tahi joista otettiin tavaraa, omituisesti rakennettuja lotjia, jotka olivat neliskulmaisia ja hyvin raskaita perässä olevine korkeine bamburuo'oista ja palmunoksista rakennettuine suojuksineen, ilmavasti puettuine alkuasukkaineen ja läheisistä kylistä tahi saarista tuotuine kaikenlaisine tavaroineen; monella tavalla rikattuja tahi rikaamattomia purjeveneitä, soutuveneitä ja keveitä kanootteja, jotka liukuivat sinne tänne kuumassa auringonpaisteessa lukemattomien eri kielten suristessa ilmassa. Taempana oli pieniä mitä erilaisimpia purjeveneitä täynnä oleva joki, jonka molemmin puolin kaupunki sijaitsi. Tuolta näkyivät vanhan linnoituksen harmaat vallit ja lujat tornit, ja kauempana uuden kaupunginosan poimuiset tiilikatot puitten ja puistojen vihreyden keskeltä. "Se näyttää hyvin mielenkiintoiselta", toistin lopullisesti.

"Mielenkiintoiseltako? Voi täti parkaani!" murisi perämies. "Taidat ollakin oikea 'oi voi, kuinka ihanaa!' naismatkustaja", lisäsi hän kiusoittavasti mennen tiehensä. Mutta minä vain nauroin. Idän loisto oli lumonnut minut, ja halusin maihin saadakseni lähempää tarkastella tämän minulle aivan oudon maan elämää.

Pienessä kuunarissamme oli kumminkin tarpeeksi salaperäisyyttä ja jännitystä pitämään yllä tuota tunnetta paljon senkin jälkeen kuin kaukaisten ihastusten unelmat olivat sulautuneet sataman näköalojen ja meren tavalliseen todellisuuteen. Kapteeni, ollen näennäisesti kauppa-asioissa toisten kauppiasten kanssa, myyden ja ostaen tahi ollen myyvinään tahi ostavinaan, miten milloinkin sattui, niin kylmästi ja välinpitämättömästi, että jokainen pettyi, odotti vieläkin, kuten sen hyvin tiedän, jotakin sanomaa tahi odotetun matkustajamme tuloa. Ei kukaan mies, olipa hän sitten valkoinen, ruskea, keltainen, virkamies, kauppias tahi joku muu, lähestynyt laivaa herättämättä jonkunlaista toivoa sydämessämme. Kumminkaan ei sanottu sanaakaan eikä tehty merkkiäkään, jottei salaisuutemme olisi joutunut julki.

Ainoastaan meidän kolmen valkoisen miehen piti oikeastaan tietää asiasta, mutta epäilin usein, että nuo laivassamme olevat terävät tummat silmät näkivät enemmän kuin olimme tarkoittaneet niiden nähtäväksi. Välttääksemme epäluuloja käytiin maissa niin vähän kuin suinkin. Ainoastaan kapteeni teki tuon matkan joka päivä kauppa-asioittensa vuoksi, mutta perämies ei milloinkaan. Minä kumminkin sain mennä ja tulla niin vapaasti, että se ihmetytti itseänikin, mutta huvitti minua äärettömästi huolimatta levottomuudestani, että sanoma tulee ja pakottaa meidät heti toimimaan.

Tämä hiljainen valppaus ei ollut kumminkaan ainoa kiihoittimeni. Kasim, jota perämies sanoi "eläväksi asevarastoksi", kuljeskeli, saatuaan luvan mennä maihin, joka paikassa, milloin kiinalaisten milloin alkuasukasten kaupunginosissa. Kaupungin ympäristöillä olevan maakunnan häiriytyneet olot, siellä kun alkuasukkaat joko olivat tahi luultiin olevan ilmi kapinassa, olivat aiheuttaneet ankarat määräykset, ettei saanut kantaa aseita eikä liikkua pimeän tultua ulkona. Muinakin aikoina kohdistivat morojen, joiksi espanjalaiset yleisesti nimittivät saarten muhamettilaisia alkuasukkaita, turbaanit ja jakut espanjalaisten epäluulon niiden kantajiin. Kumminkin olen nähnyt Kasimin selvästi näkyvine tikareineen ilmestyvän hiljaa ja varovaisesti milloin mistäkin etukaupungin pienestä bambumajasta tahi hiipivän ohitseni juuri silloin, kun jonkun pienen hämärän, mielestäni mitä mielenkiintoisimpia esineitä täynnä olevan kaupan varastelevalta kiinalaisomistajalta ostelin jotakin kapinetta. Eräänä iltana törmäsin häneen pimeässä ja vältettyäni töin tuskin hänen tikarinsa iskun oli meidän molempien pakko lähteä kiireesti pakoon kadulla käyskentelevää patrullia. Koska tiesin hänen pyrkimyksensä, odotin päivittäin saavani kuulla jotakin hänen ja hänen vihollisensa välillä sattuneesta yhteentörmäyksestä tahi taistelusta jonkun hänen omaan heimoonsa kuuluvan petturin kanssa, sitä seuraavasta kiinniottamisesta ja joutumisesta linnaan, koska hän oli uskaltanut häiritä maailman katolisimman hallitsijan antamia määräyksiä.

Sattui kumminkin niin omituisesti, että nuo molemmat odottamani tapahtumat — kapteenin toivomat ohjeet ja Kasimin ja hänen vihollisensa tapaaminen — yhtyivät ja minä sekauduin niihin molempiin. Poikkesin nimittäin kerran erääseen pieneen kiinalaiseen kauppaan ostaakseni muutaman kauniisti koristetun veitsen, johon muutamia päiviä ennen olin suuresti kiintynyt, mutta jonka viimeinen hinta oli kumminkin silloin kohonnut suuresti yli silloisten varojeni. Minulla oli tuo veitsi toisessa kädessäni ja toisella tarjosin juuri erilaisia hopearahoja sen maksuksi, kun käsivarteeni nopeasti tarttui joku kolmas henkilö, jota en siihen asti ollut kaupan hämärässä huomannutkaan. Rahat putosivat kädestäni vierien pitkin lattiaa. Pyydettyään nöyrästi anteeksi alkoi häiriön tekijä auttaa minua niiden hakemisessa. Ollessamme kumarruksissa toistemme vieressä kuiskasi hän: "Odotan teitä muutamia minuutteja ulkopuolella. Haluan jutella kanssanne." Sitten, ennenkuin ennätin vastatakaan, pisti hän muutamia dollareita kouraani, luullakseni enemmän kuin olin pudottanutkaan, ja poistui vaitiollen kaupasta.

Lukuunottamatta sitä, että hän oli kiinalainen, en ollut juuri nähnyt hänestä sen enempää, mutta uteliaisuuteni oli herännyt ja kaikki haluni enempään kaupantekoon olivat rauenneet. Minua kiukutti niiden muutamien minuuttien menetys, jotka kauppias pakotti minut viipymään, sillä nyt kun en enää halunnut veistä, oli hän innokas päättämään kaupan. Vihdoin hän hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni, jolloin heitin rahat tiskille, pistin veitsen taskuuni ja poistuin kaupasta.

Tunsin noiden kavalien mongolien tavat siksi hyvin, etten toivonutkaan saavani tavata uutta tuttavaani heti. Kävellessäni katua alaspäin ilmestyi hän kumminkin muutamasta oviaukosta ja yhtyi vaitiollen seuraani. Katselimme toisiamme hetkisen luullakseni hyvin epäluuloisesti. —

En tiedä, miksi tunnuin hänestä vastenmieliseltä jo ensi katsaukselta, mutta luultavasti olin hänen mielestään vielä liian nuori käsillä olevaan tehtävään. Minulla puolestani, ainakin mitä näöstä voi päättää, oli hyvät syyt vastenmielisyyteeni häntä kohtaan, sillä hän oli epäilemättä roistomaisimman näköinen itämaalainen, mitä milloinkaan olin nähnyt, vaikka perämiehen sanojen mukaan meillä oli jo suurenmoinen kokoelma sellaisia laivassa.

Ensiksikin oli hän menettänyt toisen silmänsä luultavasti miekan iskusta, ja huonosti parantunut haava, jotka oli sen muistona, antoi niin veitikkamaisen ilmeen hänen kasvoilleen kuin olisi hän alituisesti iskenyt silmää pahaaennustavasti. Hänen niskapiiskansa oli varmaankin sitten myöhemmin leikattu poikki, sillä hänen kalottinsa alta pisti vain esiin muutamia takkuisia hiustupsuja eikä siihen kiinnitetty pitkä palmikko ollut nähtävästi hänen omansa. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi sitäpaitsi hyvin huonoa luonnetta, sillä tutustuminen lain peloittaviin kouriin kuvastui siitä selvästi, ja sitäpaitsi oli hänen hartioissaan ja selässään kyttyröitä, jotka viittasivat toisenlaisiin rangaistuksiin.

Hänen pukunsa oli aivan tavallinen kulin puku, ja puheessaan käytti hän tuon saman ihmisluokan huonoa englannin kieltä, mutta hänen äänensä ja käytöksensä olivat hyvän kasvatuksen saaneen sivistyneen miehen — miellyttävät, viehkeät ja hyvin kohteliaat.

"Kyllä", vastasin jälleen. Tiesin kumminkin silmieni ilmaisseen mielenkiintoa ja hämmästystä, koska hänen muotonsa synkistyi paheksuvasti.

"Tiedän milloin puhun ja milloin olen vaiti", sanoin vihaisesti. "Ilmaiskaa minulle asianne, niin ilmoitan sen suoraan kapteenille. Ettekö ymmärrä?" kysyin, sillä en tiennyt, johtuiko hänen jatkuva epäröimisensä sanojen ymmärryksen puutteesta vai epäluottamuksesta minua kohtaan. "Vien ilmoituksenne suoraan kapteenille, ilmaisematta sitä kenellekään muulle", toistin vielä kerran.

"Ymmärrän", sanoi hän omituisesti hymyillen ja kohauttaen olkapäitään.
"Kapteeni on varmaankin lähettänyt teidät tänne kuulemaan ilmoitustani?"

"Ei minua ole kukaan lähettänyt", aloitin, mutta nähdessäni tuon omituisen hymyn jälleen puhetoverini huulilla keskeytin äkkiä. Oliko minut lähetetty? Senkövuoksi siis, että satuin osaamaan useita malaijilais-murteita ja voin niin ollen ymmärtää hieman Manillan filippiiniläisten kieltä, tagalogiakin, vai senkötähden, että nuoruuteni ja vähäpätöisyyteni tekivät minusta luotettavan välittäjän, minun oli sallittu kierrellä kaupungissa niin vapaasti, olipa perämies monesti vapauttanut minut töistänikin, jotka olivat osa velvollisuuksistani, ja lähettänyt minut maihin muristen hyväluontoisesti pojista ja huvituksien paljoudesta, joitta he eivät voi elää?

"Kapteeni näyttää olevan viisaampi kuin olen osannut aavistaakaan", sanoin itsekseni puoleksi vihoissani, puoleksi hyvilläni, lisäten sitten ääneen: "No sanokaa nyt asianne!"

"Sanokaa hänelle, että hän valmistautuu lähtemään millä hetkellä hyvänsä Tumabongiin. Hänen tietämänsä miehet tulevat huomenillalla laivaan matkustaakseen sinne. Ymmärrättekö?"

Hän nyökäytti päätään. "Sanokaa hänelle myöskin, että Cavitéssa oleva pieni tykkivene pitää silmällä Annabel Leetä, joten sen on tämä sivuutettuaan jatkettava matkaansa Kiinaan päin jonkun matkaa ja palattava sitten Tumabongiin. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, Annabel Leen on petettävä Cavitéssa oleva tykkivene ja palattava sitten Tumabongiin. Onko vielä muuta?"

"En tiedä enempää. Eräs mies, eräs hyvin mahtava mies", sanoi hän halveksivasti hymyillen, "tulee laivaanne ja kertoo enemmän, kun kapteeninne vain sanoo tagalogin kielellä: 'Ne viisikolmatta haluavat matkustaa Tumabongiin.' Älkää vain unhottako tätä ja erittäinkin on teidän muistettava tuo sana 'viisikolmatta'. Ei, ei ollenkaan!" huudahti hän huomatessaan, että aioin kirjoittaa nuo sanat muistiin taskukirjaani. "Älkää kirjoittako, sillä se voi olla hyvin vaarallista." Hän vilkasi pelokkaana yli olkansa taakseen kuiskaten sitten: "Ehkä meitä vahditaan, ja jos joudutte kiinni, takavarikoidaan kirjanne ja kaikki tulee ilmi. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", vastasin ja katsoin vuorostani taakseni,, sillä hänen ilmeinen vaaranpelkonsa oli tarttunut minuunkin. Tulla äkkiä yllätetyksi ja ryöstetyksi ei ollut mitään tavatonta tähän aikaan, ja minulla oli yksinäinen pitkä matka edessäni hämäriä kapeita katuja pitkin satamaan, ja ilta alkoi jo pimetä. Pistin siis kirjan jälleen taskuuni ja käännyin sanoakseni jäähyväiset toverilleni.

Mutta hän oli hävinnyt yhtä äänettömästi kuin hän oli ilmestynytkin, jättämättä mitään jälkeä, luullakseni johonkin oviaukkoon, joita oli kummallakin puolellani. Tällainen ilmeinen pelko hänen puoleltaan vahvisti jollakin tavoin omaakin säikähdystäni ja senvuoksi aloin kiiruhtaa niin nopeasti kuin suinkin laivaa kohti. Matkani kulki erään kaupunginosan kautta, joka ei milloinkaan ennenkään liene ollut hyvässä maineessa, saati sitten nyt, jolloin ilma oli täynnä häivyttäviä huhuja ja jolloin kerrottiin, että kapinalliset pääsivät silloin tällöin tuntemattomina kaupunkiin ryöstämään ja murhaamaan vihaamiansa valkoisia miehiä, heidän itsensä joutumatta juuri milloinkaan kiinni. Niin ollen oli epävarmuus niillä tienoin suuresti lisäytynyt.

Rientäessäni eteenpäin olin silloin tällöin kuulevinani, takaani varovaisia hiipiviä askelia, jotka lisäsivät vauhtia silloin kun minäkin ja loittonivat silloin kun seisahduin kuuntelemaan, jota, tunnustan sen suoraan, en tehnyt usein. Sitten ilmautui vielä toinenkin toivottomuuden syy. Suoraan edessäni olevalta kadulta, jonka kautta minun nyt oli kuljettava, kuului meteliä, huutoja, kirouksia ja lyöntejä. Siellä ryöstettiin varmaankin parhaillaan jotakin, joten sinne meno oli ilmeisesti vaarallista, mutta takaa päin uhkaava vaara oli ehkä vieläkin suurempi. Seisahduin hetkeksi miettimään tilannetta, mutta kiiruhdin sitten eteenpäin tietäen kaikissa tapauksissa jokaisen askeleen vievän minua lähemmäksi laivaani.

Kierrettyäni nurkan voin hämärästi erottaa muutamia yhdessä kasassa kieriskeleviä olentoja, mutta tultuani lähemmäksi huomasin siinä olevan noin puoli tusinaa turbaanipäisiä malaijeja, joista eräs oli pitkänään maassa toisen seisoessa kahareisin hänen päällään nähtävästi puolustaen häntä ja muitten koettaessa hurjasti pistellä heitä tikareillaan. He pitivät pahempaa elämää kuin milloinkaan olin kuullut malaijien tapellessaan saavan aikaan — tarkoitan kaupungissa, jossa viranomaiset ovat kieltäneet katutaistelut. Mielestäni aiheuttivat tuon melun kumminkin vain nuo neljä ahdistajaa eivätkä nuo pari puolustajaa, jotka vaitiollen näyttivät vain tappelevan henkensä puolesta.

Koettaessani sivuuttaa heidät huusi kumminkin maassa makaava nopeasti: "Tuan, tule auttamaan!" jolloin huutajan äänestä tunsin hänet laivatoverikseni Kasimiksi. Vai hän siinä olikin, ja epäilemättä oli hän juuri kostotoimenpiteissään saanutkin aikaan tuon kahakan, vaikka näyttikin siltä kuin tässä erityisessä tapauksessa osat olisivat kokonaan vaihtuneet.

Tehtäväni ei kumminkaan ollut nyt tuomita, kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä. Kasim kuului miehistöömme, ollen muutamissa suhteissa ystävänikin, ja oli nyt joutunut hyvin hankalaan asemaan. Senvuoksi tartuinkin juuri äskettäin ostamaani veitseen ja syöksyin joukkoon päästäen varmasti yhtä hurjan ja äänekkään sotahuudon kuin nuo toisetkin.

Kuultuaan sen hajautuvat viholliset hieman, kuten olin toivonutkin. Hyökkäsin lähimmän miehen kimppuun ja paiskasin toisen menemään kaikin voimin. Muudan heistä, en tiedä kuka, sillä en silloin vielä tiennyt olevani haavoitettu, löi takaisin viiltäen poskeni pahasti, mutta taisteluinto oli heissä sammunut, ja arvattavasti luulivat he minulla olevan tovereitakin. Kaikissa tapauksissa he pakenivat huudellen mennessään ja koettaen siten, kuten sitten jälkeenpäin huomasin, lähettää patrullin niskaamme, sillä en ennättänyt muuta kuin nostaa Kasimin maasta ja silmätä hänen haavojaan, kun huomasin sotamiesosaston ympäröineen meidät, ja eräs lihava luutnantti selitti espanjan kielellä meidät vangituiksi, koska olimme tapelleet kadulla.

No niin, sitä emme voineet kieltääkään, eivätkä he voineet tahi sitten eivät tahtoneet ymmärtää selityksiäni, että olin sekautunut asiaan puolustaakseni erästä miestämme. Ajatellessani sanomaa, joka minun oli toimitettava kapteenille heti, yritin pakoon, mutta lyönti miekanlappeesta palautti minut jälleen järkiini ja minun oli seurattava heitä hiljaa ja katkerin mielin vankilaan.

Koska en ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa, tuntui tämä ensimmäinen tutustumiseni siihen hyvin vastenmieliseltä, semminkin kun sanoma poltti aivojani ja olin juuri huomannut haavani. Tilanne tuntui minusta perin sietämättömältä, sillä en tyhjän vuoksi ole tulinen walesilainen. Tietysti oli minun suunnattava vihani jotakin kohtaan, ja haukuttuani tarpeeksi oven toisella puolella olevaa tyhmää ja puhettani ehkä aivan ymmärtämätöntä vahtia käännyin Kasimin puoleen, joka sitoi omiaan ja ystävänsä haavoja ja kiroili kovaa onneaan, joka oli auttanut vihollisen pakoon hänen kostoltaan.

Lausuin hänelle mielipiteeni hänen kostostaan vihaisesti ja säästelemättä sanoja. "Ja tämän mielettömyytesi johdosta on meidät nyt teljetty tällaiseen likaiseen ja mitättömään koppiin, joka on liian kurja englantilaisille sioillekin, sen sijaan että meidän pitäisi olla töissämme Annabel Leessä, jonne meitä juuri kiihkeästi odotetaan!" lisäsin raivoissani. "Kauniiseen loukkuun olet sinä nyt saattanut sekä itsesi että minut."

Hän kuunteli moitteitani hämmästyttävän nöyrästi. "Olen pahoillani, tuan. Tämä paikka ei todellakaan sovi valkoiselle miehelle, mutta en voi sitä todellakaan nyt auttaa. Tällä kertaa en hakenut vihollistani, vaan hän ystävineen väijyi minua, tahi jotakin toista, en tiedä varmasti. Tiedän ainoastaan, että kun Abdulrahman, tämä ystäväni, ja minä, kiersimme kulman, huusi joku heistä, ei Muhamed Asim Tubay, viholliseni, vaikka hänkin oli siellä: 'Täällä on eräs Annabel Leestä', jolloin he hyökkäsivät muitta mutkitta kimppuumme. Taistelimme henkemme puolesta emmekä kostaaksemme. Olin jo kaatunut muutaman iskusta ja minut olisi tapettu, ellet olisi tullut avukseni."

Tämä hämmästytti minua. "Mikä syy heillä oli hyökätä jonkun Annabel
Leen miehen kimppuun?"

Tämä oli oudoksuttavaa ja merkillistä antaen aihetta monenlaisiin ajatuksiin. Miten tuo lihava luutnantti miehineen oli juuri parahiksi ennättänyt siihen meitä vangitsemaan? Olivatko he ajaneet minua takaa aina siitä asti, jolloin erosin kiinalaisesta, ja miksi? Kuumuuden, itikoiden, lian ja muun sellaisen johdosta en voinut nukkua juuri ollenkaan sinä yönä, joten minulla oli kylliksi aikaa tuumailla tätä hämmästyttävää arvoitusta, jolle en kumminkaan keksinyt minkäänlaista ratkaisua. Vasta seuraavana päivänä sain sen selville.

Ennenkuin vangitsijamme olivat sulkeneet meidät pieneen koppiimme, olivat he tarkastaneet meidät hyvin huolellisesti, varovaisuustoimenpide, joka ei ollut niinkään tarpeeton, kuten minun oli tunnustaminen itselleni nähtyäni Kasimin ja hänen ystävänsä asevaraston koottuna yhteen eräälle penkille. Sellaista määrää tikareita, miekkoja, pamppuja ja kaikenlaisia veitsiä en ole nähnyt missään sekalaistavarain kaupassakaan. Vasta ostamani veitsi, muutamat taskuissani olevat kolikot ja muut arvoesineeni, niiden joukossa taskukirjanikin, otettiin minulta ja taskukirjani annettiin tuolle lihavalle luutnantille, joka näytti käsittelevän sitä jonkinlaisella kunnioituksella.

Aamulla tulivat vankilaan kapteeni ja englantilaisen ja amerikkalaisen konsulaatin virkamiehiä. Kun mitä valheellisimpia selityksiä oli annettu puolelta jos toiseltakin, laskettiin meidät suureksi hämmästykseksemme vapaiksi maksettuamme pienen sakon. Aseitamme ei luovutettu meille takaisin, sillä meille selitettiin, ettei meillä ollut oikeutta kantaa sellaisia, mutta muut tavaramme, osa rahoistammekin, luovutettiin meille kullekin. Muistikirjani oli kumminkin mitä kummallisimmalla tavalla hävinnyt, sillä sitä ei voitu löytää mistään. Kysyessäni sitä luutnantilta pyysi hän kohteliaasti anteeksi syyttäen rottia, jotka hänen sanainsa mukaan tekivät hirmuista vahinkoa, ja tarjoutuen jalomielisesti ostamaan minulle toisen sijaan. Ymmärsin silloin, etten omaani mitenkään enää voisi saada takaisin.

Muistin silloin kiinalaisen varoituksen: "Älkää kirjoittako, sillä kirjanne voidaan varastaa."

Mitä olinkaan kirjoittanut? Ainoastaan sanan "Viisikolmatta", ensimmäisen osan tuosta salaperäisestä tunnuslauseesta, jonka avulla saisimme lisää ohjeita tuolta suurelta mieheltä, jota silmäpuoli tuttavani oli ivannut. Paikan nimeä, jonne meidän piti mennä ja joka varmasti oli sanoman tärkein osa, en ollut kirjoittanut muistiin. Ihmettelin senvuoksi, muodostaisivatko nuo muutamat kirjaimet sellaisen johtolangan, että ne, jotka halusivat estää kapteenia ja hänen varustajiaan toteuttamasta suunnitelmiaan, voisivat niiden avulla toteuttaa tuumansa.

IV.

MATKUSTAJAMME.

Vankilan ulkopuolella oli meidän kuunneltava noiden ehkä ei suotta harmistuneitten konsulaatin virkamiesten isällisiä varoituksia. He painostivat meille, että juuri nykyään oli välttämättömämpi kuin milloinkaan ennen espanjalaisten järjestyksenpito kaduilla, ja viittasivat siihen, että erittäinkin Amerikan lipun turvissa purjehtijain oli kaikin mokomin vältettävä rauhattomuuksia, lisäten vielä, ettei käytöksemme sopinut kenellekään arvossapidetystä maasta kotoisin olevalle merimiehelle. Sisällä, siitä tarvinnee tuskin huomauttaakaan, olivat he tehneet kaikkensa saadakseen espanjalaiset viranomaiset uskomaan, että Kasim ja hänen rauhallinen ystävänsä olivat joutuneet aivan odottamattomalle hyökkäykselle alttiiksi, mutta täällä ulkona noiden molempien hurjain veitikoiden katsellessa välinpitämättömästi nuhtelijoita, jotka olivat nähneet heidän suuren asekokoelmansa, ei siitä asiasta mainittu juuri sanaakaan.

Minulle sanottiin, että kun otettiin huomioon kaikki asianhaarat, voin pitää itseäni hyvin onnellisena, että olin päässyt vapaaksi niin helposti.. Voin todellakin huomata, että sekä kapteeni että nuo molemmat herrasmiehet olivat hyvin hämmästyneet viranomaisten lempeydestä. Ja mitä noihin molempiin malaijeihin tulee, oli heidän vapauttamisensa vielä hämmästyttävämpi, sillä vaikka Kasim olikin ylpeästi maininnut, että hän oli syntynyt jossakin Sumatralla, ja vielä lisännyt, että tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä Filippiineillä, olisi hänen murteensa oikeastaan pitänyt ilmaista hänet, vaikka hän valehtelikin niin taitavasti ja sujuvasti kuin ainoastaan hyvin kasvatettu malaiji kykenee. Abduirahmanilla taasen, tuolla hänen ystävällään, sattui olemaan taskussaan oleskelulupa, jossa hänen sanottiin olevan kotoisin Palawanista ja oleskelevan nykyään vain satunnaisesti Manillassa kauppa-asioissa. Palawanin muhamettilaiset malaijit ovat hurjimpia saariston lannistumattomista alkuasukkaista. Sulu-saarilta, jossa ikuinen sota vallitsee alkuasukkaiden ja heidän espanjalaisten vartijainsa välillä, kotoisin olevain omituisten siirtolaisten kauppaa pohjoisten saarien asukkaiden kanssa on aina ennenkin seurattu epäluuloisin katsein, saati sitten nyt, jolloin jokainen mies voi olla vakoilija, joka vain tarkastaa, eikö Luzonin kapina ja uhkaava sota Amerikan kanssa vihdoin suo hyvää tilaisuutta eteläisillekin saarille nousta kapinaan. Kaikki tämä olisi ollut tarpeeksi pätevä syy jokaiselle espanjalaiselle tuomioistuimelle lähettää nämä molemmat malaijit johonkin pieneen joko oikeaan tahi luuloteltuun kapinallisjoukkoon, jonka mestaus soiton kaikuessa Lunetalla, kaupungin enimmän käytetyllä kävelypaikalla, lisäisi sinne kokoontuneen ylhäisen ja arvokkaan yleisön huvia.

Niin, olimme päässeet vapaiksi menettämättä sen enempää kuin muutamia vaikeasti hankittavia aseita, joista Kasimin tiesin sydämessään kaipaavan tuota pientä käärmemäistä tikaria, jota hän sanoi "kostonpuukoksi", vähän rahaa ja muistikirjani.

Olin tietysti innokas kertomaan kaiken kapteenille ja hän yhtä innokas kuulemaan. Hän kielsi kumminkin minua merkillä sanomasta mitään juuri silloin, ja kiitettyämme sopivin sanoin konsulaatin virkamiehiä pääsimme melkein vaitiollen laivaamme, jonne Kasim ystävineen meitä myöskin seurasi. Mutta niin pian kuin olimme päässeet kajuuttaan ja sulkeneet oven, kerroin kaikki, mitä oli tapahtunut, mitä tiesin ja paljon sellaista, jonka vain arvasin, kapteenin kuunnellessa ajattelevin ilmein ja perämiehen muristessa silloin tällöin jotakin. Muistikirjani menettäminen järkytti heitä molempia hieman pannen perämiehen huomauttamaan, että olin nuori tyhmeliini.

"Tuki suusi!" sanoi kapteeni tyynesti. "Kuinka poika olisi voinut sen arvata? Luullakseni on minun pääasiassa syytettävä tästä itseäni, koska en kertonut hänelle, mihin tarkoitukseen häntä käytimme, ja varoittanut häntä suoraan, että häntä varmasti vakoiltiin. Kuulehan, poikaseni, en menetellyt niin senvuoksi, etten olisi luottanut sinuun, vaan siksi, että olet vielä poikanen ja kokematon toimimaan. Jos olisit tiennyt, että sinun oli odotettava erästä sanomaa, olisit tuskin voinut olla tiedustelematta sitä, ja se varmaankin olisi kiinnittänyt huomion sinuun. Olin melkein aivan varma, että nuoruutesi ja tietämättömyytesi pettäisivät kaikki vakoilijat, joita mahdollisesti olisi läheisyydessä, mutta jos otaksumisesi on oikea, että nuo miehet seurasivat sinua ja että tuo Kasimia vastaan tehty hyökkäys olikin aiottu sinulle, vaikka se ei onnistunutkaan hänen ja hänen vihollisensa riidan vuoksi, on suunnitelmani mennyt myttyyn. En kumminkaan käsitä, miten tuo ainoa sana voisi ilmaista heille mitään."

"En tiedä. Viimeiset B:ssä saamani ohjeet olivat jo tarpeeksi salaperäiset: 'Purjehtikaa Manillaan odottamaan niitä viittäkolmatta!' sanottiin siinä vain. Saamme sen kumminkin tietää tänä iltana, luullakseni. Noiden 'viidenkolmatta' täytyy kumminkin olla oikeita kultapaloja, jos ne ovat niin arvokkaat kapinallisille, että he niiden vuoksi ovat panneet laivassamme olevan lastin vaaralle alttiiksi tuomalla sen tänne. Toivokaamme kuitenkin että saamme sen turvallisesti pois täältä. Ilmoitukseni sisältää kummikin purjehdusmääräyksen. Tuli papereita tai ei — luullakseni emme saa sellaisia — lähdemme illalla, Amos."

Kapteeni irvisti. "Ne tulevat laivaamme telakan luota. Luulen kohtaavamme ne lahdella illalla pimeän tultua."

Perämiehen murahdus ilmaisi hämärästi hänen mielipiteensä odotetusta lisäyksestä kuunarin miehistöön. Kuten lordi Burleigh'n nyökkäys oli sekin hyvin sisällysrikas. Sitten antoi kapteeni hänelle lopulliset määräyksensä laittaa kaikki valmiiksi lähtöä varten ja käski hänen karttaa kaikkea turhaa hälinää ja hämminkiä laivassa,, Raa'at hinattiin paikoilleen ja purjeet kiinnitettiin, mutta ainoastaan "harjoituksen vuoksi"; kaikki laiturilla olevat meille varatut tavarat, joita ei ollutkaan paljon, tuotiin laivaan sillä aikaa kuin kapteeni oli maissa koettaakseen, kuten hän sanoi, "puhaltaa hieman sumua viranomaisten ja muiden asiallisten silmiin". Jos maatuuli vain puhaltaisi tasaisesti tänä iltana, toivoimme pääsevämme kunnollisesti lähtemään, sillä tässä "mananan" (huomiseksi lykkäämisen) maassa eivät viranomaiset pitäneet kiirettä eivätkä siis luultavasti ehtisi ryhtyä mihinkään meidänkään vuoksemme. Jos joku olisi sattunut kysymään, milloin matkustamme, olimme päättäneet vastata: "Ensi viikolla."

"Eipä tietenkään", vastasi perämies sellaisin ilmein, ettei se tiennyt hyvää kenellekään miehellemme, joka vain uskaltaisi pyytää sitä..

Tultuamme kannelle huomasimme heti Kasimin ystävineen tyynesti odottamassa saadakseen puhutella kapteenia.

"Tämä mies, hyvin hyvä mies, tuan, haluaa jäädä laivaan", alkoi Kasim murteellisella englannin kielellään, mutta nähtyään minut rupesi hän puhumaan omaa murrettaan, jota ei kukaan muu laivassa oleva valkoinen mies kuin minä voinut ymmärtää. "Ole niin ystävällinen, tuan, ja sano kapteenille, että Abdulrahman on hyvä merimies, melkein yhtä hyvä kuin minäkin", sanoi hän anteeksi annettavalla turhamaisuudella. "Hän tulee palvelemaan kapteenia uskollisesti ja hyvin, jos hän vain saa jäädä laivaan, Hän ei halua mitään palkkaa, ainoastaan valkoisten miesten suojaa, sillä viimeöisen tapahtuman jälkeen ei Manilla ole mikään terveellinen oleskelupaikka hänelle."

Käännettyäni Kasimin pyynnön purskahti perämies kaikuvaan nauruun. "Toinen täydellinen merirosvo luullakseni! Minkähänlainen seuraava onkaan?"

Mutta kapteeni katsoi miettiväisesti tuohon harvasanaiseen mieheen, joka tuijotti häneen takaisin todellisin malaijilaisin välinpitämättömyyksin, ikäänkuin hänen ystävänsä kiihkeä pyyntö ei olisi häneen ollenkaan koskenutkaan.

"No olkoon", sanoi kapteeni vihdoin. "Hän saa jäädä laivaan ja minä maksan hänelle saman palkan kuin Pitkänmatkan Jussille ja noille muille."

"Mitä?" huudahti Livingston hyvin levottomasti alkaen tehdä huomautuksiaan matalin äänin.

"Etkö osaa antaa arvoa vapaaehtoisille, Amos? Mutta minäpä osaan. Meillä on sellainen työ edessämme, joka vaatii uskollisuutta kaikilta miehiltämme, ja tästä parista voimme olla kaikissa tapauksissa aivan varmat."

Ainoastaan Abdulrahmanin suun hermostuneet liikkeet ilmaisivat; että hän oli hieman liikutettu, sillä hänen kiitoksensa oli tyyni ja sovinnainen. Kasim katsahti minuun kumminkin niin, että tiesin kapteenin olleen oikeassa. Hän voi nyt olla aivan varma näistä miehistä, mutta olisi ollut heidän luonteensa ja tapojensa vastaista, jos he olisivat lausuneet sen monin sanoin. Tervehdittyään nöyrästi poistuivat he keulaan päin.

Aamun kuluessa lähestyi Kasim minua sanoen joitakin sanoja kiitokseksi ja lisäten luottavaisesti: "Tulen varoittamaan sinua, tuan. Pitäkää Chinin hommia silmällä."

Hän hiipi pois, ennenkuin ennätin kysyä mitään, mutta ymmärsin tuollaisen vihjauksen arvon ja varoitin perämiestä sellaisin seurauksin, että kokki sai olla ahkerasti toimessa koko päivän.

Iltapäivällä tuli luoksemme hyvin unisen näköinen tullivirkamies, jonka kysymyksiin perämies vastasi lyhyesti ja happamesti. Aioimme purjehtia ensi viikolla eikä meillä ollut laivassa muita kuin oma väkemme. Kun kapteeni tuli laivaan luullen maissa ollessaan tyynnyttäneensä viranomaisten uteliaisuuden, annoimme laivamme kuin sattumalta ajautua muutaman kaapelinmitan etemmäksi niin, että se joutui erään englantilaisen höyrylaivan ja muutaman saksalaisen prikin väliin, mutta kumminkin niin kauaksi niistä molemmista, etteivät laivassamme tehdyt varovaiset työt voineet herättää naapuriemme huomiota, eikä niitä voitu huomata rannaltakaan, koska nuo molemmat laivat estivät sen.

"Sitäpaitsi", huomautti kapteeni, "eivät he uskalla ampua meitä tänä iltana senvuoksi, etteivät he halua suututtaa paria ystävällistä valtaa, ja me olemme jo kaukana, ennenkuin he voivat koettaakaan. Toivon ainoastaan, ettei tuo tykkivene osaa odottaa meitä Cavitén edustalla."

Yö oli kirkas, vaikkakin pimeä, ja maatuuli puhalsi niin tasaisesti, että se oli hyvin suotuisa aikeillemme. Ensimmäinen vahtivuoro oli minun ja olin valinnut miehikseni Kasimin, Abdulrahmanin ja erään kanaka-pojan, joka ei osannut puhua espanjan kieltä eikä mitään malaijilaismurrettakaan. Juuri ennen keskiyötä kuulin käärittyjen airojen hiljaista loiskinaa ja tuijottaessani kiinteästi laidan yli pimeyteen huomasin suuren nähtävästi miehiä aivan täynnä olevan veneen ilmestyvän saksalaisen prikin perän takaa sen unisen vahdin sitä huomaamatta. Kun vene tuli lähemmäksi, huusin sille hiljaa, jolloin minulle vastattiin myöskin hiljaa tagalogin kielellä: "Annabel Lee, olemme tulossa laivaan."

"Odottakaa hieman", sanoin tyynesti ja lähetin Kasimin herättämään kapteenia, joka lupasi yhden miehen tulla laivaan. Sitten hän kysyi hitaasti espanjan kielellä:

Kysymys oli nähtävästi jo ennakolta määritelty, koska vastaus tuli nopeasti ja päättävästi: "Ne viisikolmatta haluavat matkustaa Tumabongiin."

"Poikani, veljeni ja kymmenen muuta, yhteensä kolmetoista, sillä tuosta viidestäkolmatta ei ole enempää jäljellä. Oli hyvä, että lopultakin pääsimme tulemaan."

"Niin, hyvähän se oli", sanoi kapteeni hitaasti. "Käskekää niiden tulla laivaan."

Kasim ja Abdulrahman seisoivat tyynesti vieressäni, kanakapojan maatessa keulassa käppyrässä kuin koira ja kuorsatessa rauhallisesti koko ajan. Kannella ei niin ollen olisi pitänyt olla muita kuin luettelemani ja sitten vasemmalla puolellani oleva kapteeni ja tuo vastatullut, joka nojaten laivan partaaseen keskusteli hiljaa toveriensa kanssa. Mutta Kasim pyörähti äkkiä ympäri, ikäänkuin hän olisi huomannut jotakin liikettä takanamme. Minä puolestani en ollut kuullut mitään, mutta katsoin kumminkin taakseni tuijottaen pimeään, sillä tulemme oli sammutettu jo tunteja aikaisemmin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään ja kaikki oli hiljaista. Kasim hiipi pois hiljaa kuin kissa, ja minä, koska luulin hänen erehtyneen, palasin paikoilleni kapteenin viereen tarkastelemaan veneestä juuri laivaan kiipeävien miesten tummia vartaloita. Seisoessani siinä kuulin kuiskauksen, joka ilmaisi Kasimin palanneen entiselle paikalleen.

"Siellä oli joku kuuntelemassa, tuan, mutta en saanut häntä kiinni. Perämies on tulossa kannelle, mutta muuten tuntuu alhaalla olevan kaikki hiljaista. Tulin takaisin sellaisin luuloin, että minua tarvitaan, elleivät nämä miehet voi todistaa olevansa niitä, joita he uskottelevat olevansa."

Sama ajatus oli juolahtanut minunkin mieleeni ja käteni oli puristautunut taskussani olevan revolverin perän ympärille. Olin myöskin iloinen huomatessani, että nuo molemmat malaijit, jotka olivat jotenkin kummallisin tavoin uudistaneet asestuksensa, olivat tarttuneet tikareihinsa. Kun perämieskin tuli kannelle, oli hänenkin toinen kätensä epäilyttävästi takin taskussa. Kapteeni sitävastoin seisoi tyynesti ja aseitta kannattaen kannelle tuomaansa lyhtyä niin että se valaisi ainoastaan laivan partaan kannen puolta, ja tarkastellen jokaisen laidan yli laivaan kapuavan miehen kasvoja vähintäkään hämmästymättä muutamien uusien matkustajiemme jotensakin roistomaisesta näöstä.

Perämiehen kasvoja kannatti kumminkin tarkastella silloin kun hän katseli tulijoita. Ensimmäiseksi tullut oli solakka keski-ikäinen puolikastilainen, tyyni ja herrasmiehen näköinen, ja mies, jonka hän esitti veljekseen, tohtori Matteo Valdeziksi, ei eronnut suuresti hänestä käytökseltään eikä näöltään. Hänen poikansa Luiz, joka oli seuraava, oli noin minun ikäiseni kirkassilmäinen nuorukainen. Nämä kolme olivat epäilemättä Filippiineillä asuvain sivistyneitten säätyläisten tyypillisiä edustajia. Mutta kymmenen seuraavaa — äärettömän likaisia, ryppyisiä, nääntyneitä ja masentuneita raukkoja, jotka näyttivät meistäkin jo hyvin epäilyttäviltä sidottuine ja silvottuine jäsenineen, hurjine toivottomine ulkomuotoineen ja hyvine aseineen — ei ollut mikään toivottava lisä minkään rauhallisen kauppalaivan miehistölle. Jokaisen kasvoista, olipa hän sitten alkuasukas tahi puolikastilainen, voitiin huomata, että niiden omistaja oli joko kapinallinen tahi hylkiö. Nuo miehet olivat kokeneet puutetta ja vastoinkäymisiä, nälkää ja janoa, voittoja ja tappioita, useammasti näitä viimeksimainittuja kuin kukaan oikeastaan voi kuvitellakaan, vaikka muutamat oli saanutkin valtaansa tuollainen kerskaileva rauhattomuus, joka, kuten sittemmin olen tullut huomaamaan, on ainoastaan sellaisille ominaista, jotka ovat saaneet maistaa voiton suloisuutta silloin tällöin. Toisia taasen, heidän vaihtelevista ja salaisista kasvojensa ilmeistä päättäen, oli jo ahdistettu henkeen ja vereen asti, eivätkä he tunteneet olevansa missään turvassa. Kuinka he olivat löytäneet turvallisen kätköpaikan Manillasta tähän aikaan, en oikein voinut ymmärtää, mutta heidän huomattavaa haluaan saada nyt poistua sieltä ei voitu epäilläkään.

"Halloo, Moses, millaisia päättömiä tyhmeliinejä me sentään olemme!" huudahti perämies. "Jos me joudumme myrskyn kynsiin näiden miesten ollessa laivassamme, on perikatomme melkein varma." Sydämeni sisimmässä olin minäkin valmis myöntämään, ettei hän ollut niinkään väärässä.

Kun viimeinen oli päässyt laivaan ja kanootti kadonnut jälleen äänettömästi pimeyteen, kutsui perämies hiljaa kaikki miehet kannelle nostamaan purjeita. Raa'at oli jo kiinnitetty paikoilleen ja jokainen väkipyörä, kiila ja reikä oli hyvin rasvattu illalla, samalla kun kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon, ettei purjeiden levittäminen synnyttäisi tuota sen työn tavallisesti aiheuttamaa hälinää. Mutta vaikka kaikki määräykset annettiinkin kuiskaavin äänin ja kaikki oli hiljaista meidän kiiruhtaessamme paljasjaloin töihimme, tuntui kumminkin hermostuneista korvistamme kuin jokainen köysien läjähdys, purjeiden lepattaminen ja köysistössä viuhuva tuuli ilmaisisivat meidät.

Kaikki oli kumminkin hiljaista ympärillämme. Kummaltakin puoleltamme, erottautuen hämärästi kuin mustat varjot yön tummaa taustaa vasten, näkyivät nuo molemmat turvalaivamme keinuen pehmeästi aalloilla, ja kauempana näkymättömällä, julmien tykkien takana olevalla rannalla oli hiljaista kaupungin asukkaiden nukkuessa rauhallisesti. Tuuli pullisti purjeemme ja me liu'uimme piilopaikastamme huomaamatta ja häiritsemättä kuin joku suuri harmaa aave. Niin pitkälle oli siis siis kaikki hyvin, mutta meillä oli vielä vältettävänä kaksi vaaraa: tykkivenhe, jonka kiinalainen oli luullut odottavan meitä Cavitéssa, hallintopiirin satamassa ja asevarastossa noin seitsemän peninkulmaa alempana lahden rannalla, sekä Corregidor-saarella aivan lahden suussa olevat patterit, jotka hallitsivat tuon kapean salmen molempia rantoja. Oliko niitä varoitettu laivamme epäilyttävästä laadusta ja aiotusta poistumisestamme, vai torkkuivatko niiden sotilaat, kuten ennenkin, tietämättä ollenkaan, millainen vaara uhkasi lippua, jota he palvelivat?

"No sen saamme nähdä ennen aamua kaikissa tapauksissa", sanoin itsekseni, hymyillen toivovasti tälle lohduttavalle ajatukselle.

PETOS.

— "Tahdon teille huomauttaa suorin, selvin sanoin: Pimeyttä karttakaa ja turhaa kaikin tavoin! Kiinalaispakanat ovat omituisia."

Lukuunottamatta kanakapoikia, jotka nukahtivat mukavasti ja välittämättä mistään heti kun he saivat olla työttöminä hetkisenkään, eivät muut Annabel Leessä olevat saaneet sinä yönä nukkua ollenkaan. Silloin kun emme tehneet työtä nojauduimme laivanpartaaseen tahi kiipesimme rikiin tuijottaaksemme pimeyteen, ja otaksumisia lausuttiin erikoisesta asemastamme ja suoranaisista mahdollisuuksistamme.

Luonnollisesti olivat matkustajammekin yhtä levottomat kuin mekin. Molemmat vanhemmat Valdezit olivat kapteenin kanssa, näyttäytyen hyviksi luotseiksi heidän molempain niin hyvin tuntemallaan merellä. Nuori Luiz oli yhtynyt minuun ollen ystävällinen ja utelias, mutta hyvin hiljainen ja seuraten kaikkia toimiani poikamaisin mielenkiinnoin. Muut filippiiniläiset olivat kokoutuneet keulaan, jonne kiinalainen kokkimmekin oli mennyt heitä palvelemaan parhaansa mukaan. Milloin toi hän jollekin jotakin virvoittavaa, milloin hautoi hän jotakin ärtynyttä haavaa puhellen koko ajan ystävällisesti omituista mongerrustaan, jossa oli sanoja kymmenistä kielistä.

Abdulrahman ei ollut milloinkaan kaukana kiinalaisesta, lähestyen kumminkin silloin tällöin ruorissa olevaa Kasimia. Kerran sattuessani aivan heidän lähelleen kuulin palasen heidän keskustelustaan.

"Jos vain uskaltaisin käyttää tikariani, ei meillä olisi nyt eikä vastakaan mitään pelättävää häneltä", kuului Abdulrahman sanovan kiihkeästi.

"Sellainen ei käy nyt laatuun", vastasi Kasim synkästi. "Valkoisten miesten tapa ei ole sellainen, ja me olemme nyt heidän palvelijoitaan."

"Halloo, mitä tämä on?" ajattelin itsekseni. "Ketähän tuo villi malaiji haluaisi nyt pistää tikarillaan? Onko perämies sittenkin oikeassa, että olemme ottaneet laivaamme pari verenhimoista roistoa, jotka ovat valmiit pahoihin töihin?" Minut kutsuttiin kumminkin kokkaan, ennenkuin ennätin saada näihin kysymyksiin tyydyttävät vastaukset.

Tuuli pysyi aina vain samanlaisena, se kuljetti laivaa noin kuuden solmun nopeudella, ja Manilla oli jäänyt jo kauas taaksemme. Olimme niin ollen sivuuttaneet patterin, joka oli näkymättömänä mutta uhkaavana Cavitén vieressä, jossa olimme luulleet tuon pelätyn tykkiveneen odottavan meitä. Suurin vaara oli kumminkin vielä jäljellä. Aivan Manillan lahden kaulamaisessa suussa oli pieni Corregidor-niminen saari pattereineen, ja me lähestyimme juuri sen ja mantereen välistä kapeata salmea. Olimme kyllä kuulleet, että saaren tykit olivat vanhanaikaiset ja pienireikäiset, mutta se ei vaikuttanut suuriakaan asiaan. Meillä ei ollut mitään syytä pelätä, että espanjalaiset tykkimiehet koettaisivat tähtäämistaitoaan meihin, mutta jos he kerran avaavat tulen meitä vastaan, tehottomankin, heräävät mantereen puolella olevat vihollisemme ja sähköttävät Cavitésta tykkiveneen tahi pari ajamaan meitä takaa. Tämä oli meistä kohtalokkainta, sillä vaikka me hyvällä tuulella voimmekin uhmata noita pieniä aluksia, jotka oli luultu tarpeeksi päteviksi näille vesille, niin voittavat ne meidät kumminkin yhteisvoimin, jos tuuli sattuu tyyntymään.

Olimme kuulleet kerrottavan, että etelänpuoleisen salmen mantereen puoleiselle rannalle oli rakennettu toinen patteri, joten kapteeni päätti purjehtia pohjoisesta salmesta, pysytellen niin lähellä manteretta ja niin kaukana saaresta kuin suinkin. Nyt oli alituinen luotaaminen aivan välttämätön, ja perämies rupesi hommiin ottaen Abdulrahmanin avukseen. Saari tyynnytti hieman tuulta ja minä olin juuri mastossa kiinnittämässä koortinkeja, kun kuulin nopean loiskahduksen aivan kuin joku mies tahi joku muu raskas esine olisi pudonnut laivasta mereen.

"Putosiko raaka vai mikä se oli?" huusivat sekä kapteeni että perämies hiljaa. Jälkimmäisen matala ääni ilmaisi kumminkin sellaista suuttumusta, ettei se ennustanut hyvää moisen laiminlyönnin aiheuttajalle.

"Ei, läiskähdys kuului sieltä alhaalta", vastasin, ja lopetettuamme nopeasti työmme laskeuduin miesten kanssa kannelle.

Siellä vallitsi täydellinen hillitty sekasorto ja hämmennys kaikkien kokoutuessa perään ja tuijottaessa pimeyteen, josta ei voitu erottaa muuta kuin laivan vanaveden valkoiset vaahtokuplat. Tehtiin kysymyksiä, joihin ei saatu vastausta, ja ensimmäiset sanat, joihin kiinnitin tarkempaa huomiota, lausui ruorissa oleva Kasim.

"Abdulrahman, veljeni, sano minulle totuus! Tapoitko hänet ja heititkö ruumiin mereen?"

"En, veljeni. Tiedäthän heidän kieltäneen sellaista tekemästä ja minun on toteltava määräyksiä."

"Ah!" Abdulrahman tunkeutui joukkoon katsellen jokaisen kasvoja tarkasti. Sitten hän huudahti: "Ehkä alhaalla. Valkoiset miehet ovat luultavasti lähettäneet hänet sinne", lisäsi hän kiiruhtaen kannen alle.

"Onko joku mies pudonnut mereen?" kysyi kapteeni kärsimättömästi alkaen lukea miehiään ja käskien herra Valdezin tekemään samoin. Mutta ennenkuin puoletkaan miehistä oli huudettu esiin, tuli Abdulrahman hengästyneenä ja vapisten takaisin ollen melkein hulluna jännityksestä ja raivosta ja syyttäen itseään.

"Voi! Nyt se on tapahtunut! Hän on paennut! Syökööt hait hänen ruumiinsa ja viekööt meripeikot hänen sielunsa. Unhotin hänet hetkeksi, tyhmä ja hullu kun olen, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen paetakseen."

"Hän? Ketä tarkoitat?" huusin, sillä päällikköni käskivät minun tulkita miehen sanat. Molemmat malaijit olivat nimittäin niin kiihdyksissä, etteivät he voineet puhua muuta kuin omaa kieltään.

"Chin, tuo petturi", vastasi Kasim. Sitten hän sanoi vihaisesti ystävälleen: "Otaksuin, että pidit häntä silmällä, Abdulrahman, mutta petit luottamukseni."

"Niin, se on totta", sanoi Abdulrahman jälleen, ja riisuen jakkunsa yritti hypätä mereen. Kapteeni sai kumminkin häntä käsivarresta kiinni.

"Haluan seurata häntä. Tahdon tappaa hänet tuolla mustassa vedessä!" raivosi malaiji.

"Se on liian myöhäistä, et saa häntä enää kiinni, sillä hän on jo päässyt turvaan", sanoi kapteeni vetäen hänet pois laivan partaalta. Kasim, jolla aina näytti olevan suuri vaikutusvalta kansalaiseensa, toisti hänen sanansa.

"Miksi et antanut minun tappaa häntä silloin kun halusin?" huusi
Abdulrahman katkerasti.

"Senvuoksi, ettei se saanut tapahtua. Kapteeni ei olisi sallinut sellaista. Valkoiset miehet olisivat sanoneet sitä murhaksi, ja niin sai tuo petturi elää kavaltaakseen meidät kaikki. Luulin sinun kumminkin pitävän häntä silmällä, veljeni."

"Ei se minunkaan syyni kokonaan ollut", vastasi Abdulrahman nöyrästi. "Tämä valkoinen herra tässä lähetti hänet kannen alle huolimatta varoituksestani."

"No, mitä hän sanoo?" kysyi vanha Livingston tiukasti, ymmärrettyään, että hänestä puhuttiin. Sitten kuin olin selittänyt hänelle, mitä oli kerrottu, sanoi hän peittelemättä: "Peijakas, kuinka ihminen sentään voi olla tyhmä! Unohdin varoituksesi ja lähetin tuon roiston hakemaan silmälasejani alhaalta. Toivon, että voisin ampua palan lyijyä hänen nahkaansa!" lisäsi hän sormitellen revolveriaan uhkaavasti.

"Ja kohdistaa patterin tulen meihin", vihjaisi kapteeni kuivasti. "Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta luulen haikalojen hienontavan hänet, ennenkuin hän ehtii maihin. Otaksutko hänen tietävän, minne olemme matkalla?"

"En, jollei hän saanut kuulla sitä joltakin noista kirotuista filippiiniläisistä tuolla. Hän on häärännyt, hitto hänet vieköön, heidän ympärillään koko yön, paitsi silloin kun pidin häntä luonani", ja tuo vanha tulinen mies alkoi kiroilla ja sadatella kokkia, matkustajia, laivaa ja kaikkia siihen kuuluvia.

"Sinun ei tarvitse enää ollenkaan kiroilla", sanoi kapteeni tyynesti. "Tykkivenheet lähtevät vasta aamulla ajamaan meitä takaa, sillä espanjalaiset eivät viitsi tänä yönä ryhtyä mihinkään, semminkin kun Lubangin ja mantereen välillä on paljon kareja, joille he saattaisivat ajaa. Meidän on senvuoksi hyödyttävä tästä yöstä niin paljon kuin suinkin. Olemme sivuuttaneet Corregidorin nyt, joten voimme nostaa ylimmät purjeemme." Olimme nimittäin tähän asti purjehtineet ainoastaan alimmilla purjeilla, jottei laivaamme voitaisi huomata tummaa maata vasten. "Kun nostamme kaiken vaatteen, jonka laivamme kestää, niin on vauhtimme avoimelle merelle päästyämme melkoinen."

Tuuli puhalsi vinhasti maista, ja huojuen purjeittensa painosta pisti pieni hyvä laivamme keulansa aaltoihin kiitäen hurjasti tuulessa ja hypellen kuin elävä eläin pelastuttuaan vaarasta. Olimme jättäneet nukkuvat tykit ja vahdit kauas taaksemme, ja rannikon tummien ääriviivojen näkyessä toiselta puoleltamme pääsimme lopultakin lahdesta eteläisen mantereen edustalla aaltoilevalle avonaiselle merelle, kiitäen eteenpäin ainakin vapauden, ellei elämämme puolesta.

VI.

KUINKA KAPINALLISIA TEHDÄÄN.

Pitäen kiinni entisestä kuvauksestani Luzonista, jolloin vertasin sitä omituisella pyrstöllä varustettuun kalaan, on minun nyt todettava, että määräpaikkamme oli juuri lähellä tuota kohtaa, jossa pyrstö yhtyy muuhun ruumiiseen kapealla vuorisella kannaksella.

Ennen kapinan alkua eivät ketkään muut, paitsi sen muutamat tusinat alkuasukkaat, jotka kaikki olivat puolikastilaisia, ja sen piiripäällikkö olleet kuulleet puhuttavankaan Tumabongista. Se oli likainen kalastajakylä, jota eräs Laguimano-särkän ulkoneva nokka suojeli myrskyiseltä mereltä. Sen pohjoisella puolella oleva kukkulajono oli melkein yhtä tarpeellinen varjelemaan sitä niiden takana olevan maakunnan puolueriidoilta. Särkän maanpuolella oleva vesi oli täynnä kaloja ja kylän takana olevat pellot hankkivat sen asukkaille toista tukevaa ravintoa, riisiä. Bamburuo'oista ja palmuista rakennettiin taloja, huonekaluja, veneitä ja muita välttämättömiä kapineita. Kylän läpi virtasi vielä leveä joki, ikäänkuin vartavasten tuodakseen sen asukkaille riittävästi juomavettä. Niin, heillä oli kaikkea, mitä he tarvitsivatkin, ja voiko ihminen silloin pyytää enempää.

Eräänä kylän asukkaille onnettomana hetkenä sattui muudan kapinanjohtaja tulemaan sinne, ja huomattuaan paikan aseman strateegisesti merkitykselliseksi päätti hän tehdä siitä ympäröivään maakuntaan kohdistuvien liikkeiden tukikohdan. Vuoristo suojattuine solineen sopi hyvin pitämään espanjalaiset yhtä helposti loitolla kuin espanjalaiset olivat tähän asti pitäneet alkuasukkaita sisäänsuljettuina. Särkän sisäpuolella oli erinomainen satama olipa sitten ilma millainen hyvänsä pienille alkuasukasten laivoille, ja ulkopuolella suotuisilla ilmoilla voi suurikin laiva purkaa sellaisen lastin, johon ei sisältynyt suuria tykkejä, etu, jolle kapinalliset osasivat antaa arvoa, suuriin veneihin, joilla se sitten tuotiin maihin. Sellaiset asukkaat, joita ei oltu pakotettu liittymään kapinallisiin tahi joita ei ennen oltu kutsuttu sotapalvelukseen kuninkaallisiin joukkoihin, rakensivat varastohuoneita, purkivat rahtilaivoja niiden saavuttua satamaan, leikkasivat viljaa, kuivasivat kalaa vallankumoukselliselle armeijalle ja vahtivat alituisesti läheisyydessä risteilevien hallituksen laivain liikkeitä.

Kapinallisten joukkojen keskinäisestä yhteydestä, niiden asiamiesten toimista maalla ja salaisten välittäjäin hommista Manillassa ja Iloilossa pidettiin huolta vakoilijoiden avulla, eikä voitu epäilläkään, että juuri sellaisilta oli tuo silmäpuoli kiinalainenkin kuullut, ettei Tumabongia juuri silloin pidetty silmällä, joten me voimme turvallisesti purkaa lastimme ja viedä matkustajamme sinne. Olimme huomanneet itsekin, miten huolimattomasti Manillan lahden rannoilla olevat patterit ja vahtilaivat suorittivat tehtäväänsä, ja ellei kiinalainen kokkimme olisi kavaltanut meitä, olisi ollut melkein varmaa, että tehtävämme olisi onnellisesti suoritettu maakunnan viranomaisten siitä mitään tietämättä. Varmaa on kumminkin, että tuhansia pyssyjä, suuria määriä ampumatarpeita ja muita tarpeellisia tavaroita ja paljon maastakarkoitettuja vietiin maihin saaren eri osiin viranomaisten siitä mitään tietämättä ja huolimatta monista sotalaivoista ja muista saaristossa olevista sotilaallisista laitoksista.

Tiesimme kumminkin, etteivät meidän suunnitelmamme olleet niin helposti toteutettavissa, vaan että ne koetettaisiin tehdä tyhjiksi kaikin mahdollisin keinoin, sillä ei ainoastaan lastimme maihinsaanti olisi ainoa suuri kolaus espanjalaisten vallalle saarilla, vaan vaarallisempi olisi kostonhimoisten matkustajiemme hajautuminen maissa olevien tyytymättömien eri joukkoihin. Sellaiset, jotka eivät olleet vielä tarttuneet aseihin sortajiaan vastaan, olivat jo valmiit kapinaan, johon heitä kehoittivat hyvittämättömät julmuudet ja täyttämättömät lupaukset. He tarvitsivat vain kipinän räjähtääkseen melkein yht'aikaa. Tulin pian huomaamaan, etteivät ketkään muut olisi sopineet paremmin eivätkä olisi olleet innokkaammat sytyttämään tuota kipinää kuin laivassamme olevat kolmetoista filippiiniläistä.

Hieman ennen auringonnousua voimme jo hämärästi erottaa ympärillämme olevat esineet, ja alituinen luotaaminen ei niin ollen ollut enää tarpeen. Ilmassa oli kumminkin vielä niin paljon sumua, ettemme voineet huomata, ajettiinko vai eikö meitä vielä takaa. Seisoin kannella toimetonna muutamia minuutteja nuoren Valdezin pysytellessä vierelläni. Katsoimme molemmat pohjoiseen koettaen nähdä sumun läpi ja ajatuksiemme luonnollisesti kohdistuessa mustaan savupatsaaseen, joka milloin tahansa voi tulla näkyviin.

"Otaksun niiden ryhtyneen jo takaa-ajoon", sanoi nuori Valdez niinkuin hän olisi odottanut kieltävää vastausta.

"Varmasti!" vastasin, voimatta saada ääneeni sellaista myötätuntoa kuin hän ehkä oli odottanut. En nimittäin vielä tuntenut minkäänlaista henkilökohtaista kiintymystä tähän kapinaan enkä kapinallisiin, ja vaikka tietysti toivoin, että pääsisimme turvallisesti pakoon, olisin tuntenut pettymystä, ellei meitä olisi ajettukaan takaa. Kujanjuoksu on kuulemma jännittävää urheilua ja tämä näytti hyvin lupaavalta.

"Ketä? Noitako epanjalaisia?" Hänen silmänsä säkenöivät ja otsa vetäytyi ryppyihin. "En sodassa enkä silloinkaan, kun heillä on suuria tykkejä ja kun heitä on kaksi yhtä vastaan, kuten viime lokakuussa, jolloin he saivat selkäänsä. Voi", lisäsi hän nauraen, "miten me heitä juoksutimmekaan!"

"Sinäkö?" Katsoin häneen epäluuloisesti. "Et suinkaan sinä ollut tuossa taistelussa mukana?"

"Olin tietystikin!" vastasi hän ylpeästi, ja minä aloin katsella häntä enenevin kunnioituksin. "Johdin omaa komppaniaani isäni divisioonassa, ja urhoolliset mieheni taistelivat hyvin. Toivoakseni saan johtaa komppaniani jäännöksiä vielä kerran. Ei, herra englantilainen, en pelkää heitä kentällä enkä missään muuallakaan, missä saa taistella mies miestä vastaan, vaan pelkään vankeutta, jossa meitä kidutetaan likaisissa luolissa ja vihdoin ammutaan naisten ja lasten seisoessa vieressä meitä ivaamassa. Niin, sellaista pelkään. Luuletko, että jos joku tykkivene saa meidät kiinni ja vaatii kapteenimme luovuttamaan meidät heille, hän sen tekee?"

"En osaa sanoa", vastasin katsoen samalla kapteeniin, joka näytti yhtä tyyneltä ja maltilliselta kuin jos vanha laivamme olisi ollut ankkurissa Singaporen satamassa. Hän kohotti kiikarin vakavin käsin silloin tällöin silmilleen tarkastaakseen asteettain kirkastuvaa taivaanrantaa, ja puhui rauhallisesti molempien hänen vieressään seisovien Valdezien kanssa. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni ja senvuoksi toistin vielä kerran hitaasti. "En osaa sanoa", toivoen kuitenkin, että olisin osannut.

"Jos hän luovuttaa meidät ja lastin, niin luullakseni pääsee hän sekä te asiasta ehein nahoin?" vihjaisi Luiz.

"Älä usko! Vankilaan meidät heti pistettäisiin, joka sorkka, aivan varmasti", vastasin hieman kiivaasti, sillä en ollut unhottanut tuota siellä viettämääni yötä. "Luultavasti sakottaisivat he kapteenia enemmän kuin hän voisi maksaa, takavarikoisivat hänen laivansa tietysti lastineen ja tuomitsisivat hänet sitäpaitsi pitkäaikaiseen vankeuteen. Meitä kahta, vanhaa Livingstonia ja minua, kohtelisivat he luultavasti melkein samoin, vaikka mitään suuria sakkoja eivät he meiltä voisi kiristääkään, eivätkä miehiltämmekään, lukuunottamatta Kasimia ja Abdulrahmania, jotka luultavasti ammuttaisiin. Eikö sellainen mielestäsi olisi jo vääryyttä? Jupiter vieköön", lisäsin toivovasti, "luullakseni jokainen laivassa oleva mies, lukuunottamatta ehkä noita kanakapoikia, haluaa taistella, ennenkuin antautua!"

"Mitä? Panisitteko henkenne alttiiksi meidän puolestamme?" ja pojan silmiin ilmestyi äkkiä aivan toisenlainen ilme.

"No ei aivan juuri niinkään. Luullakseni kapteeni menettelisi niin ja vanha Livingston tekee aina, kuten hänkin, vaikka hän kiroileekin koko ajan. Mutta loput meistä, no niin, me tappelisimme omasta puolestamme, ymmärrät kai sen? Minä taistelisin kumminkin, jos nyt saan siihen tilaisuuden, vain innostuksesta, ja ellei Kasimin eikä Abdulrahmanin tarvitse tapella henkensä puolesta, kuten on luultavaa, tappelevat he kuitenkin vain tapellakseen. Muut malaijit ovat aina valmiit sellaiseen ja uhraavat paljon mieluummin henkensä kuin menevät vankilaan, ainoa asia muuten, jota he pelkäävät. Ja he tietävät kaikki yhtä hyvin kuin mekin, etteivät he, koska laivamme on täynnä kiellettyä sotatavaraa ja koska tuo Manillaan karannut kiinalaisroisto tuntee meidät kaikki ollen valmis vannomaan, että me kaikki olemme tienneet matkan tarkoituksen, voi mitenkään päästä vapaiksi, jos he vain kerran joutuvat kiinni. Kuulkaahan Livingston", sanoin perämiehelle, joka sattui silloin juuri kulkemaan sivu, "mitä teemme, jos joku tykkivene saa meidät kiinni?"

"Hyvässä seurassa toivoakseni, espanjalaiset ynnä muut mukanamme", vihjaisin kainosti.

Perämies katsoi minuun melkein ystävällisesti hetkisen ja silmäsi sitten kapteeniin. "Se aiheuttaisi kysymyksiä kansainvälisistä oikeuksista, lipusta ja — hitto sinut vieköön, poika, tietysti siinä ensin syntyisi taistelu." Sanottuaan sen läksi hän tiehensä murahdellen kuuluvasti mennessään.

Nauroin. "Perämies sanoi meidän saavan pian ehkä tapella", huudahdin filippiiniläisille, "vaikka luullakseni hän ei tiedä sen enempää kuin minäkään, miksi sellaiseen ryhtyisimme. Espanjalaiset eivät ole tehneet meille sen suurempaa vääryyttä, ainakaan en minä ole kuullut sellaisesta, kuin että se voidaan maksaa takaisin mustalla silmällä tahi parilla, emmekä me Englannissa paljonkaan vaivaa aivojamme kapinoilla ja kapinallisilla, mutta —"

"Jos te vain Englannissa, Ameriikassa tahi missä muussa vapaassa maassa tietäisitte, miksi taistelemme, olen varma, että auttaisitte meitä", keskeytti poika kiivaasti. "Sinä et tiedä, sillä mitenkäpä sinä voisitkaan. Olette olleet vapaat niin kauan, ettette ymmärräkään, mitä orjuutetulla kansalla tarkoitetaan. Tahtoisitko elää maassa, omassa synnyinmaassasi, muista se, ja esi-isiesi maassa erotettuna omaisistasi väkivalloin tahi väärien ilmoitusten ja petoksen perusteella, niin, tahtoisitko elää sellaisissa olosuhteissa, sanon sen vieläkin kerran, semminkin kun et uskalla lausua julki omia ajatuksiasikaan? Sillä voit menettää rahasi, tavarasi, vapautesi ja vieläpä henkesikin tutkinnotta ja tuomiotta jostakin ajattelemattomasti lausutusta sanasta tahi luulotellusta sanasta, jonka joku vakoilija on sattunut kuulemaan. Tahi toisin, jos maatilanne, joka on ollut sukunne hallussa vuosisatoja, riistettäisiin teiltä pala palalta, ei omien velkojenne maksuksi, vaan sen vuoksi, ettei köyhä naapurisi nälänhädän tahi tulvan köyhdyttämänä tahi sentähden, että perheen ainoa työhönkykenevä mies on viety sotaväkeen, voi maksaa hänelle määrättyjä veroja. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinut veljinesi olisi määrätty työskentelemään yleisillä teillä tahi kanavien ja siltojen rakentamisessa vierekkäin omien alustalaisiesi ja heidän poikiensa kanssa senvuoksi, että olet loukannut maaherraa tahi pappia, jolla on vaikutusvaltaa?"

"Kyllä. On olemassa laki, joka pakottaa kaikki, jotka eivät ole pappeja eivätkä virkamiehiä, tekemään niin ja niin monta päivää vuodessa työtä maakunnan hyväksi, vaikka sitä ei tavallisesti sovellutetakaan muualla kuin hyvin etäisissä paikoissa tyydyttämään jonkun maaherran tahi muun viranomaisen vallanhimoa. Kaupungeissa ei se luonnollisesti käy laatuun, mutta maakunnissa ovat paikalliset maaherrat yksinvaltiaat."

"Kyllä joskus", myönsi nuori Valdez, "mutta ei yleisesti, ennenkuin he ovat köyhdyttäneet koko maakunnan rikastuakseen. Eivätkä maaherrat ole ainoat syylliset, vaikka hekin ovat kyllä tarpeeksi pahat. Ehkä olet onnistunut maksamaan kaikki verot, oikeudenmukaiset ja väärät, ja voinut säästää hieman tupakkasi, sokerisi, kakaosi, hamppusi ynnä muun myyntihinnasta, kun luoksesi ilmestyy joku pappi kauniine puheineen pyhän kirkon suuresta hädästä ja ottaa viimeisen dollarisi, hevosesi ja puhvelisi. Sinä et uskalla vastustaa, sillä hänen valtansa on melkein rajaton ja hänen vaikutusvaltansa melkein uskomaton. Sen vuoksi jotkut meistä ovat nyt tarttuneet aseihin. Toiset, sellaiset kuin me —" hänen äänensä katkesi eikä hän muutamiin minuutteihin voinut jatkaa. Sitten hän kysyi: "Oletko kuullut, mitä tapahtui vankilassa elokuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1896?"

"Tarkoitan ainoastaan tätä yhtä, jota me syystä kyllä sanomme 'Vangitsemiseksi'," sanoi hän surullisesti. "Manillassa oli paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä maaherraan, ja kun kenraali Aguinaldo ensin kutsui maakunnan aseihin, kokoutuivat muutamat keskustelemaan asiasta. Toiset? olivat tunnettuja kapinallisia, kuten te sellaisia nimitätte, toiset taasen halusivat käyttää lievempiä menettelytapoja, kuten lähetystöjä, vetoamisia kuninkaaseen ja kuningattareen, ennemmin kuin aseihin turvaamista. Silloin vangittiin heidät kaikki nopeasti erotuksetta, vietiin San Sebastianin linnoitukseen ja sullottiin kaikki, satakuusikymmentäyhdeksän luvultaan, erääseen vedenpinnan alapuolella olevaan koppiin, johon ei päässyt valoa eikä ilmaa. Aamulla oli heistä jo kuollut viisikymmentäneljä, tukehtunut suoraan sanoen, niiden joukossa veljeni, seitsemäntoistavuotias nuorukainen ja ylioppilas Manillan yliopistossa. Jäljellä olevat taasen, niiden joukossa serkkuni, tuon setäni poika, vietiin aamulla Lunetaan mitään tutkimatta ja ammuttiin kuin kapinalliset tahi petturit. Veljeni ja serkkuni eivät olleet kapinallisia. He olivat menneet tuonne ystävämme taloon uteliaisuudesta kuuntelemaan muiden keskustelua ja olivat olleet siellä sanomatta mitään. Mutta tuo tapahtuma teki meistä kapinallisia. Ihmetteletkö sitä?"

"Meitä oli sitten viisikolmatta, jotka yhdyimme kostaaksemme", jatkoi Valdez. "Meistä oli jokainen menettänyt jonkun omaisemme tuona kauhun yönä ja aamuna, ja me vannoimme kostavamme, vaikka kuolisimmekin yrityksessä. Kaksitoista on jo kaatunut, toiset taistelussa, toiset Lunetalla, mutta useimmat saivat jollakin tavalla tyydytystä ennen kuolemaansa. Ja me, me elämme vielä tuo ainoa päämäärä silmiemme edessä, tahi oikeammin sanoen kaksi: kostaaksemme murhat ja hankkiaksemme maallemme vapauden. Senvuoksi olemme nyt täällä. Meillä on paljon salaisia ystäviä Manillassa ja sitä ympäröivissä vallankumouksellisissa joukoissa. Olemme nyt matkalla Tumabongiin järjestämään siellä olevia joukkoja, ennenkuin ne yhtyvät Aguinaldon armeijaan, Sellainen on tehtävämme, ja —"

"Williams", kuulin silloin kapteenin huutavan, "sinullahan on tarkka näkö! Kiipeä mastoon katsomaan, näkyykö pohjoisesta mitään."

Hän ojensi minulle kiikarinsa ja minä kiipesin nopeasti mastoon katsellen levottomasti osoitettuun suuntaan. Sumu oli nyt jo haihtunut, aurinko noussut ja ilma oli ihmeellisesti kirkas. Pohjoisella taivaanrannalla ei näkynyt pilkkuakaan ja tiesin voivani erottaa höyrylaivan savun noin kahdentoista tahi kolmentoista peninkulman päähän, Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin, olimme heistä hyvän matkaa edellä. Jäin maston nokkaan joksikin ajaksi, kunnes joku miehemme vapautti minut, jolloin laskeuduin kannelle syödäkseni aamiaisen. Sen oli valmistanut eräs hurjimman näköinen mies noista filippiiniläisistä, mutta joka tohtori Valdezin sanojen mukaan oli erinomainen kokki.

VII.

KIPERÄ PAIKKA.

Syötyäni aamiaisen kiipesin jälleen mastoon jääden sinne joksikin ajaksi. Tuijotin etäisyyteen levottomin mielin, kunnes joku luotettava vahti vapautti minut.

Aamulla oli maatuuli kokonaan tyyntynyt, mutta pian kumminkin alkoi säännöllinen monsuuni puhaltaa. Vuodenaika oli kumminkin niin myöhäinen, ettei se enää ollut oikein tasainen. Sitäpaitsi tiellämme olevat lukemattomat saaret ja Mindoro-nimisen suuren saaren pohjoisrannikolla olevat vuoret vaimensivat sen voimaa muuttaen sen myrskyiseksi ja puuskaiseksi, merivirtojen vielä siinä sivussa häiritessä kulkuamme, mutta itse asiassa edistyi matkamme kumminkin melko nopeasti. Koko matkallamme oli vauhtimme ollut keskimäärin noin viisi solmunväliä tunnissa, ja me tiesimme, etteivät tykkiveneet, koska ne olivat vanhat ja korjauksien tarpeessa, vaikeasti lämmitettävät ja riittämättömästi miehitetyt, voineet kulkea tuota matkaa puolta nopeammassa ajassa, tahi sinne päinkään. Kun olimme ottaneet huomioon kaikki asiat — pitkän etumatkamme, heidän tavallisen hitautensa matkalle lähtiessä ja heidän epäilyksensä välittömistä aikeistamme — arveli kapteeni, ettei nopeinkaan niistä ilmesty näkyviimme ennen keskipäivää. Sitäpaitsi ei se tällaisen hyvän tuulen meitä auttaessa saisi meitä kiinni, ennenkuin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua siitä, jolloin se saa meidät näkyviinsä. Senvuoksi jatkoimmekin samaan suuntaan niin täysin purjein kuin kuunarimme suinkin vain voi sietää.

Aamupäivällä hätyytettiin meidät kumminkin turhaan monta kertaa. Joskus luuli nimittäin jännittynyt tähystäjämme jotakin saarta, hiekkamatalikkoa tahi vesilintuparvea joksikin sotalaivaksi. Kello oli kuitenkin jo kaksi, ennenkuin mastonhuipussa oleva mies ilmoitti takanamme olevalla taivaanrannalla näkevänsä pilkun, joka todellakin näytti leviävän pitkäksi savujuovaksi.

Nyt kiipesi kapteeni itse mastoon käskien minun tulla mukaan.
Tarkasteltuaan huolellisesti tuota mitätöntä mustaa juovaa huokaisi hän.

"Luullakseni on se muudan niistä", sanoi hän hitaasti. "Jää sinä tänne, Williams, ja pidä sitä tarkasti silmällä puolisen tuntia. Tule sitten ilmoittamaan minulle, miksi sitä arvelet. Älä huuda, sillä on turha hälyyttää miehistöä vielä. Menen nyt alas keskustelemaan asiasta Valdezien kanssa."

Tein kuten hän käski, tarkastellen hänen kiikarillaan tuota takaamme näkyvää pientä pilveä. Asteettain ja kieltämättä lyheni välimatka ja lopulta luulin voivani nähdä laivan itsensä. Tosiasiaa, että se ajoi meitä takaa, ei voitu kieltää, sillä se seurasi meitä hieman suuntamme sivulle ja luonnollisesti saavutti meitä aina silloin kun meidän oli käännyttävä. Määrätyn ajan kuluttua laskeuduin kannelle ilmaisten kapteenille huomioni, jota hän kuunteli hyvin tyynesti.

Hän piti perää herra Valdezin seisoessa hänen vieressään, perämiehen miehinemme, niihin luettuina tohtori Valdez ja nuori Luiz, joille ei merimiesammattikaan ollut aivan outo, hääriessä purjeiden kimpussa. Ne valettiin vedellä, että ne pysyisivät tiheinä, ja muutenkin käsiteltiin niitä niin taitavasti ja tottuneesti kuin suinkin oli mahdollista. Ja palattuani kapteenin määräyksestä tähystyspaikkaani huomasin, että aloimme olla tasaväkiset nopeudessa. Jos tuuli vain olisi jatkunut tasaisena, olisimme kyllä pysyneet tarpeeksi edellä pimeään asti, jolloin sen suojassa ehkä olisimme päässeet pakoon, mutta kun tuuli vähitellen heikkeni meidän joutuessa pois suunnastamme ja päästessä jälleen eteenpäin jonkun matkaa vain vihurien hetkisen pullistaessa purjeitamme ja sitten jälleen tyyntyessä, tiesin ponnistelumme turhiksi. Laivojen välinen matka oli jo supistunut kuudeksi peninkulmaksi, ja ellei joku sattuma muuttaisi tykkiveneen suuntaa, pääsisi se ampumamatkalle noin tunnin kuluttua, ja auringonlaskuun oli vielä neljä tuntia.

Palatessani kannelle, ilmoittaakseni viimeiset ikävät huomioni, näin kapteenin, perämiehen ja noiden molempien Valdezien keskustelevan melko kiihkeästi keskenään. He olivat levittäneet jonkun kartan eteensä katsellen milloin sitä, milloin takaa-ajajaamme ja luoden silloin tällöin silmäyksen alihangan puolella olevaan maahankin, jolloin he näyttivät hyvin toivorikkailta. Kapteenin kasvot näyttivät todellakin niin julman tyytyväisiltä, ettei se ollenkaan sopinut yhteen tukalan asemamme kanssa.

"Luullakseni saavat he kumminkin pitkän nenän", sanoi hän kuultuaan ilmoitukseni. "Tämä suo niille vielä tunnin välillämme olevan matkan lyhentämiseen ja vie meidät niin lähelle heitä, että he ovat valmiit melkoisiin uhrauksiin, ennenkuin he suostuvat luopumaan meistä. Hyväksyn suunnitelmanne hyvin mielelläni, herra Valdez. Luuletteko voivanne varmasti luotsata meidät tuosta kanavasta läpi?"

"Tunnen jokaisen tuuman siitä", vastasi herra Valdez varmasti. "Asuin tässä lähellä muutamia vuosia ja olen kalastellut kaikilta näiltä kareilta, en ainoastaan uivia kaloja, vaan —"

Herra Valdez hymyili. "Ainoastaan muutamia — ei tarpeeksi tekemään miestä rikkaaksi, mutta kumminkin miellyttävä lisä silloisiin pieniin tuloihini. Nyt olen kumminkin jo irti siitä. Maaherra alkoi tiedustella, ja minun olisi pitänyt maksaa enemmän lupakirjoista, oikeudesta ja hänen minulle tekemästä palveluksesta kuin noista helmistä sainkaan. Niin, siten loppuvat melkein kaikki yritykset tässä maassa", lisäsi hän huokaisten. "Mutta palatkaamme jälleen tuohon kanavaan. Joen suu on vielä noin viiden peninkulman päässä kauempana rannikolla, ja näin pienet laivat kuin tämä kuunarikin voivat purjehtia jokea jonkun matkaa ylöspäin. Sen suussa on kumminkin ilkeä matalikko, jonka yli ei voida päästä muuten kuin nousuveden aikana, ja ellen tietäisi vuoksen alkavan heti sen jälkeen kuin kuljemme sen yli, en rupeaisi ollenkaan luotsaamaan Annabel Leetä jokeen. Tykkiveneen päällikkö ei ihmettele luullakseni ollenkaan, että olemme valmiit mihin tahansa välttääksemme vangiksijoutumisen, ja kun hän huomaa meidän suuntaavan kulkumme jokea kohti, luulee hän varmasti meidän koettavan päästä särkän yli. Hänen karttansa ilmaisevat hänelle, ettei hän voi seurata meidän esimerkkiämme eikä seurata meitä joelle, joten hän koettaa kaiken voitavansa sulkeakseen tiemme tahi tuhotakseen meidät kokonaan ennen lopulliseen turvapaikkaan pääsemistämme."

"Kyllä", vastasi Valdez miettiväisestä. "Mutta hän tietää teillä olevan pari pientä tykkiä laivassanne", Valdez viittasi niihin, "ja luulee teitä hyvin toivottomiksi. Sitäpaitsi ei hän tiedä, kuinka lähellä lähimmät vallankumouksellisten joukot ovat. Kun ajattelen asiaa, niin luullakseni on hänestä parempi hyökätä kimppuumme avoimella merellä, vaikka se olisikin onnenkauppaa."

"Pitkin tätä rannikkoa suojellen joen suuta — näette sen selvästi tästä kartasta — on kuin ketjussa pieniä saaria, joiden ja mantereen välinen meri on täynnä kareja, paitsi yhdessä kanavassa."

"Niin, näen sen olevan merkityn tähän", vastasi kapteeni, seuraten sormellaan siihen merkittyä kanavaa, jonka syvyys vaihteli puolestatoista sylestä kahteen syleen.

Herra Valdez hymyili jälleen. "Mittaukset tätä karttaa varten tehtiin maakunnan viranomaisten toimesta monta vuotta sitten melko tarkasti, mutta sen jälkeen melkein heti ja ehkä muutamien pienien paikallisten maanjäristysten vaikutuksesta, muuttui meren pohja näillä paikoin omituisesti. Toisin paikoin maa kohosi ja toisin paikoin taas laskeutui sellaisin seurauksin, että tämä kanavakin kokonaan muuttui." Sanottuaan sen otti hän taskustaan muistikirjan, käänteli sen lehtiä, kunnes hän löysi hakemansa muistiinpanon ja sanoi sitten tyynesti: "Luvallanne teen tähän karttaan pieniä korjauksia", alkaen nopeasti muutella kanavan varrella olevia kuvioita toisenmuotoisiksi.

Kapteeni katseli hänen työtään tarkasti ja perämies hyvin hämmästyneenä. Selän takana nimitteli tämä viimeksimainittu Valdezien veljeksiä neekereiksi huolimatta siitä, ettei heidän ihonvärinsä ollut paljonkaan tummempi kuin monen muunkaan hänen saarilla tapaamansa espanjalaisen. Ei sekään, että nuorempi oli saavuttanut tohtorin arvon Pariisin ja Madridin yliopistoissa, ollut voinut kumota hänen ennakkoluulojaan. "Hän tulee vielä hulluksi jonakin päivänä, kuten kävi eräälle länsi-afrikalaiselle neekerille, joka oli lukenut tohtoriksi Edinburghin yliopistossa", selitti hän vain. Mutta nähdessään nyt tuon toisen veljen, joka ei voinut vedota mihinkään yliopistossa saavuttamaansa sivistykseen eikä milloinkaan ollut purjehtinut perämiehenäkään saaristoaluksessa, haluavan ja osaavankin korjata karttoja, tietävän vuoksen, luoteen ja merivirtojen ominaisuudet, joutui hän kokonaan ymmälle. "No, vie sinun!" mumisi hän vain tuijottaen suurin silmin ja avoimin suin.

"Nyt", sanoi filippiiniläinen täydennettyään työnsä, "olen varma, ettei tykkiveneen kapteeni tiedä mitään tästä kanavan muutoksesta, vaan ajaa meitä takaa sinne täydellä vauhdilla. Ellei hän silloin joudu karille niin pitkäksi aikaa kuin toinen tykkivene irroittaa heidät siitä, hämmästyn suuresti."

"Mainiota!" sanoi kapteeni, ja minä unhottaen hänen läsnäolonsa ja alotetun laivan upseerin arvoni hurrasin äänekkäästi.

Hän vain hymyili lempeästi, sillä miestemme katseet olivat kiintyneet meihin, ja hän oli epäilemättä hyvin mielissään, että he saivat nähdä ja kuulla uudistuneen toivomme. Sitten hän käski minun palata tähystyspaikalleni ja heti ilmoittaa takaa-ajajamme muuttuneista liikkeistä ja jonkun muun höyrylaivan mahdollisesta ilmestymisestä näkyviin. Ollessani tässä toimessa muutti hän laivan suuntaa hieman maihin päin.

Tykkiveneestä huomattiin kumminkin heti tämä liikkeemme. Sen piipusta tupruava paksu savu ja huomattava vauhdin lisäys ilmaisivat, että sen kapteeni oli tehnyt toivomamme johtopäätöksen siitä. Hän näytti varmasti luulevan, ettei tuhoamisemme enää ollut kuin muutaman tunnin asia, jos nyt laskuihin ollenkaan voi luottaa, ja nähtävästi peläten, että vaaralliset matkustajamme pääsevät pakenemaan rannalla oleviin viidakkoihin, jos nimittäin laivamme joutuu haaksirikkoon virran suussa olevalle matalikolle, koetti hän saada meidät tykkiensä kantomatkan sisäpuolelle, jos suinkin sellainen voi olla mahdollista, ennen meidän turvaan pääsemistämme.

Sen takana oleva taivaanranta oli puhdas. Jos nyt toinenkin tykkivene ajoi meitä takaa, täytyi sen olla kaukana jäljessä, ja niin ollen kuluisi monta tuntia, ennenkuin se voi ruveta ahdistamaan meitä toverinsa sijasta tahi ryhtyä hinaamaan tätä, jos se nimittäin täyttäisi toivomme ajamalla karille. Nyt voin jo maston huipusta erottaa tuon pienistä saarista muodostuneen ketjun tuulen puolella olevine mataloine ruskeine vesineen ja petollisine vihreine juovineen. Manner oli metsäinen, mutta näytti aivan asumattomalta, ulottuen kaukana siniseltä kajastavan vuoriston juurelle asti, joen kiemurrellessa sen läpi kuin valkoinen nauha. Tykkiveneen tähystäjä huomasi sen myöskin, jolloin piipusta rupesi tupruamaan yhä enemmän savua. Veneen keulaan äkkiä ilmestyvä valkoinen savupilvi ilmaisi kuulan tuloa ja se putosikin veteen kauas taaksemme kehoittaen meitä pysähtymään.'

Tempasin lakkini päästä ja kumarsin hurraten. Luiz Valdez vastasi kannelta toisella hurraahuudolla, joka kuulosti aivan kukon kimeältä kiekumiselta, jollaista luulen hänen otaksuneen minun tahtoneen jäljitelläkin. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt englantilaisen hurraahuudon tarkoitusta ollenkaan. Näin kolmen kanakapoikamme rientävän keulaan käsivarret kohotettuina ylös, ikäänkuin suojellakseen itseään kuulilta, joiden he epäilemättä luulivat lentelevän laivan yli. Muut laivassa olevat eivät näyttäneet ollenkaan välittävän koko ampumisesta. Ohjaten entiseen suuntaan lähenimme vähitellen maata.

Tykkivene lähestyi kumminkin lähestymistään ampuen silloin tällöin nähtävästi vain peloittaakseen meitä, sillä olimme vielä ampumamatkan ulkopuolella. Se saavutti kumminkin meitä joka hetki. Minuutit tuntuivat aivan tuntien pituisilta, ennenkuin todellakin pääsimme kanavaan, ja silloin, vaikka tiesinkin tavattoman hyvän näköni vuoksi olevani enemmän hyödyksi täällä ylhäällä, halusin laskeutua kannelle ottamaan tehokkaammin osaa muiden hommiin.

Sillä tietysti ei kulkumme tuon kanavan kauttakaan ollut aivan vaaraton. Vaikka Annabel Lee ei näin lastissakaan ollessaan tarvinnut kuutta jalkaa enempää vettä ja kanavan matalimmassa kohdassa oli sanottu olevan kahdeksan jalkaa, oli ehkä sen jälkeen kuin herra Valdez oli purjehtinut siitä niin usein, joko toinen vaipuminen tahi kohoaminen voinut tapahtua, ja niin ollen voimme odottaa, että laivamme keula milloin tahansa raapaisee pohjaa. Eikä se ollut ainoa vaara. Tuuli oli niin puuskainen ja kieppuva, että pieninkin erehdys ohjaamisessa ja purjeiden hoitamisessa voi aiheuttaa pienen, hyvän laivamme tuhon.

Vihdoin saavuimme virran suuhun ja tykkivene oli tullut kanavaan jäljessämme. Näimme sen miehistön kokoutuvan keulaan, kuulimme sen koneiden jyskytyksen ja miesten huudot, sen ampumien kuulien putoillessa vaarallisesti lähellemme. Muutamia satoja metrejä vielä eteenpäin ja se ajaisi matalikolle, joka nyt oli sen karttaan merkityn kanavan sijalla. Voidakseen paremmin kestää mahdollisesti siihen osuvat luodit oli kuunarin keula käännetty suoraan rantaa kohti. Nyt ryhtyi tykkivene hyökkäykseen tullen meitä kohti hirmuista vauhtia ja ampuen samalla kuulan isonpurjeemme läpi osumatta kumminkaan köysistöön. Silloin kääntyi kuunari jälleen tuuleen, ja tuulen alkaessa pullistaa sen lepattavia purjeita huusivat miehemme äkkiä riemusta, sillä tykkivene oli heiluttuaan hetkisen pysähtynyt, hypähdellyt hetkisen paikoillaan ja linkoutunut sitten taasen muutamia jalkoja pysähtyäkseen lopulta kokonaan.

Kuulimme sen koneiden työskentelevän hurjasti propellien myllertäessä mutaa pohjasta, mutta siinä se vain pysyi avutonna ja liikkumatonna, kunnes joku ystävällinen höyrylaiva nousuveden aikana hinaisi sen syvälle vedelle jälleen. Ja Annabel Lee tervehdittyään lipullaan ivallisesti purjehti turvallisesti tiehensä.

Tykkivene ampui muutamia laukauksia jälkeemme repien purjeitamme ja köysistöämme hieman, saamatta kumminkaan mitään suurempaa vahinkoa aikaan. Siihen se jäi paikoilleen ikävöimään kostoa ja lähettelemään merkkejä yhä vieläkin näkymättömissä olevalle toverilleen.

VIII.

TUMABONGIN MAHTIMIEHET.

Saavuimme Tumabongiin enemmittä seikkailuitta ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna, ja ankkuroimme melkein parin sylen vedelle sopivan matkan päähän särkästä. Siinä oli kyllä aukko muutamien upoksissa olevien kallioiden vieressä, mutta särkän sisäpuolella oleva tyyni lannas ei sopinut niinkään pienten laivain kuin Annabel Leen ankkuripaikaksi, ja meidän oli siis tyydyttävä ulkopuolella olevaan, hieman vaaralliseen satamaan. Pieninkin olettaminen myrskyn alkamisesta tahi tuulen kääntyminen voivat milloin tahansa pakottaa meidät nostamaan ankkurin ja purjehtimaan merelle. Tähystäjän piti siis tarkastaa ilmaa ja pitää silmällä mahdollisesti näkyviin ilmestyviä tykkiveneitä.

Tumabongin taloja ei voitu nähdä rannalta. Särkän sisäpuolellakin voivat satunnaisen myrskyn seuraukset tuntua, ja sen vuoksi olikin kylä rakennettu noin puolen peninkulman päähän kukkuloilta virtaavan joen rannalle. Se teki sen aseman vieläkin edullisemmaksi vallankumouksellisten joukkojen ja tavarain varastopaikaksi, sillä ei mikään ahdisteleva tykkivene uskaltanut tulla särkän Sisäpuolelle, ja virran suu ja kylän välissä oleva raivaamaton viidakko oli mainio suoja tarkka-ampujille, joiden tehtäväksi oli annettu ampua kaikki veneihin maihinnousua varten sijoittuneet sotamiehet.

Annabel Leestä ammuttu laukaus toi kaikki kylän asukkaat heidän asuntojensa oville haukottelemaan ja tarkastelemaan, säikäytettyään ehkä heitä hieman. Mutta jos niin olikin laita, emme kumminkaan nähneet heistä jälkeäkään. Pian kuitenkin saapui eräs vartiovene virtaa alaspäin ja sen miehistö huudahti ilosta nähdessään kuunarin, jonka mastoon vedetyn tähtilipun vieressä liehui Filippiinien tasavallan äsken suunniteltu omaperäinen lippu aurinkoineen, kolmine tähtineen ja valkoisine kolmioineen punaisella ja sinisellä pohjalla, merkki, joka mielestäni oli melko pöyhkeilevä. Huuto oli kuulunut varmaankin kylään asti, sillä pian alkoi viidakosta ilmestyä miehiä, naisia ja lapsia, jotka nauroivat ja lausuivat meidät huutaen tervetulleiksi heiluttaen käsivarsiaan, aseitaan ja vaatteitaan, näitä viimeksimainittuja erittäinkin lapset, jotka näyttivät ajattelevan, etteivät he voi likaisia rääsyjään muuhun käyttääkään.

Miesten joukossa ei voitu huomata kurista eikä järjestyksestä jälkeäkään. Metsästä ilmestyi kumminkin pian kolme eurooppalaisiin vaatteihin pukeutunutta miestä, jotka kävelivät verkalleen ja jonkunmoisella oman arvon tunnolla joukon läpi, astuivat veneeseen, joka jo odotti heitä joen suussa, ja tulivat laivaan.

"Luullakseni ovat nuo paikallispäälliköitä", sanoi herra Valdez asettautuen kapteenin viereen ottaakseen heidät vastaan, hänen veljensä ja nuoren Luizin sijoittuessa hänen taakseen jonkunlaisiksi adjutanteiksi. Heidän taakseen olivat taasen järjestäytyneet nuo epäilyttävät "Kymmenen", jotka olivat nyt aivan erinäköiset kuin nuo pari vuorokautta sitten laivaamme hiipineet väsyneet ja kurjat olennot. Kapteeni oli nimittäin saanut käskyn luovuttaa lastin herra Valdezille, jonka käskystä oli avattu eräs khakiunivormuja sisältävä laatikko ja puvut lahjoitettu matkustavaisille. Sitäpaitsi oli heille vielä annettu pyssyt ja patruunavyöt, joten he nyt, peseydyttyään, syötyään kyllikseen ja vapautuneina hieman luonnollisesta pelostaan, muodostivat melko käyttökelpoisen ryhmän vallankumouksellisia sotilaita.

Kun nuo kolme hämäräperäistä henkilöä tulivat laivaan, kumarsimme kaikki kohteliaasti. He olivat pukeutuneet eurooppalaisiin univormuihin kiinnittäen pitkät miekat ja silmiinpistävät sapelitaskut kupeilleen. Tervehdykseemme vastasivat hekin kumartaen nostaen kätensä otsalleen alkuasukasten tavalliseen tapaan. Muudan muita pitempi, pöyhkeilevä ja suuri mies astui etummaiseksi ruveten puheenjohtajaksi välittämättä toveriensa vastustavasta muminasta.

"Hyvää huomenta, herrat! Onko minulla kunnia puhutella herra Marcos Valdezia?" kysyi hän puhtaalla espanjan kielellä, katsellen hieman epäilevästi edessään olevaa pientä hiljaista miestä, joka niin vähän muistutti noita tyypillisiä kapinan johtajia.

"Kyllä, olen Marcos Valdez", kuului tyyni vastaus tagalogin kielellä. Kaikkien arvonimien poisjättäminen ja alkuasukasten kielen käyttäminen sisälsivät pienen moitteen, jota ei tuo toinen tyhmyyksissään kuitenkaan huomannut.

"Kyllä", vastasi Valdez kylmästi, "mutta se on vihollistemme kieli. Puhun mieluummin omaamme, paitsi silloin kun puhun sellaisten kanssa, jotka eivät sitä ymmärrä." Nyt oli nuhtelu jo aivan silmiinpistävä.

Lihava mies punastui. "Tietysti minäkin puhun omaa kieltämme", sanoi hän nopeasti, lisäten kumminkin espanjan kielellä: "Mutta joskus on kumminkin johtajien edullisempi keskustella kielellä, jota eivät heidän seuralaisensa ymmärrä", ja hän katsoi tarkoittavasti Valdezien taakse kokoutuneeseen pieneen miesjoukkoon ja silmäsi melkein pahansuovasti molempiin suuttuneihin tovereihinsa. Epäilemättä eivät he osanneet muuta kieltä kuin omaansa, ja voi hyvin käsittää, että tämä pöyhkeilevä olio oli antanut sen heidän hyvin ymmärtääkin.

Valdez hymyili. "Tämän sodan alkuun asti olin vain vaatimaton maanviljelijä, jolla ei ollut juuri mitään yhteyttä maamme vallanpitäjien kanssa. Toverini puhuvat puhtaampaa espanjan kieltä kuin minä. Muutamat heistä ovat entisiä kauppiaita Manillasta ja muista sellaisista kaupungeista, joissa sitä alituisesti puhutaan, ja veljeni, tohtori Matteo Valdez", hän viittasi tuohon herrasmieheen kädellään, "on opiskellut Madridin yliopistossa."

Vieraamme kumarsi syvään, mumisten jonkunlaisen anteeksipyynnön oppineelle tohtorille ja noille muille, nyt kumminkin omalla kielellään.

"Entä te, herra", kysyi Valdez nyt vuorostaan, "suonette kai minulle kunnian kuulla nimenne?"

"Olen Colonel Sebastian Jeromino Lopez, entinen Leonin maaherra, mutta nyt eversti isänmaallisissa joukoissa, ja tällä haavaa", hän katsahti epäilevästi molempiin tovereihinsa, "tänne kokoontuneitten joukkojen päällikkö."

"Mitä sanotkaan? Olemmehan mekin everstejä", pistivät nuo toiset vihaisesti väliin.

"Mutta minä ainoastaan olin maaherra!" tiuskaisi tuo lihava ylpeästi, jolloin toiset vaikenivat.

Voin hyvin käsittää, millaista iloista elämää Leonin maakunnan asukkaat olivat viettäneet hänen hallituskautenaan. Nämä alimaaherran virat uskottiin mieluummin maakuntain espanjalaisten maaherrain alaisten virkamiesten hoidettaviksi, mutta joskus pyrkivät niihin innokkaasti juuri tällaiset Lopezin kaltaiset henkilöt, jotka halusivat lyhytaikaista valta-asemaa. He elivät usein tuhlaavan ylellisesti, sillä ellei joku köyhtynyt talonpoika voinut maksaa verojaan, oli maaherran täytettävä vajaus, saaden kumminkin väliajoilla käyttää kaikkia keinoja — vankeutta, pieksämistä, kovennettua työtä ja vieläpä silpomistakin — kiristääkseen tuon puuttuvan summan syntipukilta.

"Minulla on kirjeitä teille, Colonel Lopez, sekä eversteille Hapenille ja Cuevasille", (noiden molempien nöyryytettyjen kasvot kirkastuivat ja he ojensivat kätensä), "päälliköltämme, kenraali Aguinaldolta", aloitti Valdez.

"Kenen valtuuttamana on Aguinaldo ottanut tuon viran haltuunsa?" keskeytti Lopez nopeasti. "Se kuuluisi oikeastaan minulle, sillä hän oli vain maaherra, kuten minäkin, ja nyt —"

"Nyt on kansa valinnut hänet meidän johtajaksemme", jatkoi Valdez yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Sitten kuin maamme on vapautettu, tulee hän presidentiksemme."

"Sama kai se on", myönsi Valdez rauhallisesti. "Tällainen sekaverinen kansa, joka ei ole tottunut hillitsemään itseään, tarvitsee ankaran hallitsijan, jota voitte nimittää miksi haluatte — presidentiksi, diktaattoriksi tahi —"

"Hän ei halua tuota arvonimeä, emmekä me sitä hänelle tarjoakaan", vastasi Valdez. Sitten hänen äänensä koveni ja siihen ilmautui jotakin käskevää, joka selitti minulle, miten hän oli saavuttanut nykyisen asemansa. "Nykyään on hän, kuten jo sanoin, joukkojemme ylipäällikkö, ja on lähettänyt minut tänne, kuten nämä kirjeet teille näyttävät, kenraalin valtakirjalla varustettuna, järjestämään teidän komennettavina olevia joukkoja tarmokkaampaan toimintaan yhdessä hänen joukkojensa kanssa. Nämä toverini", hän viittasi noihin kymmeneen, "on valtuutettu kokoamaan ja opettamaan rekryyttejä, ja toimimaan kokonaan minun määräysteni mukaan, ja tämä herra", hän kumarsi kapteenille, "tuopi maihin aseita, ampumavaroja ja muita tarvitsemiamme tavaroita. Tahdotteko nyt olla niin ystävällinen ja mennä maihin lähettääksenne sieltä tänne jokaisen käyttökelpoisen veneen noiden tavarain kuljettamista varten? Pari tykkivenettä ajaa nimittäin meitä takaa, ja tavarat olisi hyvä saada maihin, ennenkuin niiden ampumat kuulat alkavat putoilla keskuuteemme."

Tämä viimeinen vihjaus oli ratkaiseva. Otettuaan kirjeensä ja sanottuaan pikaiset jäähyväiset laskeutuivat nuo kolme everstiä veneeseensä mennäkseen maihin.

"Saatte vielä tekemistä noista kolmesta, herra Valdez", sanoi kapteeni vakavasti.

"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Valdez tyynellä tavallaan. "Mutta minun on opetettava heille, ettei täällä voi olla muuta kuin yksi päällikkö."

"Sellainen minulla jo onkin, veljeni ja poikani", sanoi Valdez hymyillen luottavaisesti. "Näillä toisilla ystävilläni on muutakin tekemistä."

Keskustelu oli nyt lopetettava, sillä kaikki, matkustajammekin, rupesivat purkamaan tavaroita veneisiin, joita oli kokoutunut tusinan verran laivan viereen.

IX.

ANNABEL LEEN TUHOUTUMINEN.

"Oo Jumala, miten kauhealta hukkuminen minusta tuntuukaan, koska veden kohinakin kuulostaa niin hirveältä korvissani!"

"Lastinpurkaminen lämpimissä maissa on kovaa hommaa", mumisin muutamia tunteja myöhemmin kuivatessani otsaani.

"No, miksi sitten tänne tulit?" murahti perämies myöskin lämpimissään, vaikka hän ei siitä mainninnutkaan muuten kuin murisemalla jonkun lisävastuksen sattuessa.

"Samasta syystä luullakseni kuin tekin", vastasin. "Ollaksemme mukana tässä kepposessa ja ansaitaksemme rahaa."

"No on tämäkin kaunis kepponen!" puhisi hän. "Ja mitä tulee rahan ansaitsemiseen, niin näyttääkö tämä sinusta sellaiselta? Saamme työskennellä kuin neekerit näiden hirtettäväksi tuomittujen kapinallisten vuoksi, jotka joko murhaavat meidät tahi tappavat toisensa piakkoin. Saat nähdä minun olevan oikeassa. Ainoaksi palkaksemme saamme luullakseni muutamien vuosien vankeuden. Joutuin siellä, te laiskat murjaanit!" huudahti hän vihaisesti työskenteleville miehille.

Mutta todellisuudessa ei sinä päivänä laivassamme ollenkaan laiskoteltu. Kaikki miehet työskentelivät kuumeisesti ymmärtäen täydellisesti meitä uhkaavan vaaran, sillä tuuli oli ensin kiihtynyt ja sitten vähitellen epäilyttävästi tyyntynyt. Jos sitä vain kestäisi pitemmälti, saavuttaisi tykkivene meidät varmasti, ja vaikka me silloin jo luultavasti olisimme purkaneetkin lastimme minkään muun kuin painolastin ja tyhjien ruumien jäämättä puolustettavaksemme kujanjuoksussa, oikeuttaisi kumminkin päättäväinen sotalaivan karttamisemme edellisenä päivänä ja nykyinen oleskelumme Tumabongissa meidän vangitsemisemme, minkä jälkeen ei mikään merituomioistuin maailmassa, olipa se sitten vaikka etuoikeutettu espanjalainenkin, voisi tuomita meitä ensi hädässä, kuten perämies viisaasti huomautti. Ja sitten, ellei ruvennut tuulemaan, merkitsi tämä tyyni ehkä myrskyn lähestymistä, ja me olimme suojattomalla rannalla, jossa karit ulottuivat noin parikymmentä peninkulmaa kummallekin taholle. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että kaikki työskentelivät kuumeisin kiirein.

Vuorottain poistuivat omat veneemme ja alkuasukasten kanootit laivan sivulta, kaikki vaarallisesti ylikuormitettuina noilla ruumisarkkuja muistuttavilla pyssylaatikoilla, ruutitynnyreillä, luotiarkuilla ja vaatepaaluilla, lörpöttelevien alkuasukasten tunkeutuessa joka paikkaan, jossa vain oli muutamia tuumiakaan tilaa. Toinen toisensa jälkeen pujahtivat veneet särkässä olevasta aukosta lannakseen, jonka poikki ne sitten kyllä onnellisesti pääsivät. Sitten purettiin tavarat rannalle, josta miehet, naiset, ja vieläpä lapsetkin kantoivat ne kauempana olevaan kyläänsä. Nämä pienet ruskeat alastomat veitikat valtasivat kaikki kevyemmät tavarat kantaen ne pois ihastushuutojen kera, mutta ellei sellaisia sattunut olemaan, näyttivät he viettävän kaiken aikansa vedessä polskutellen veneiden seassa laivan ympärillä, ja lisäten huudoillaan yleistä hämminkiä.

Herra Colonel Lopez oli virkansa puolesta melkein koko ajan rannalla. Hän oli luopunut miekastaan, jolla oli ollut kumma taipumus tunkeutua hänen jalkainsa väliin ja kammeta hänet kumoon. Sen sijaan oli hän nyt varustautunut paksulla kepillä ja kävellä lylleröidessään sinne tänne lyödä huitaisi hän epäröimättä jokaista, jonka hän luuli laiskottelevan tahi muuten hätiköivän. Nuo molemmat toiset everstit pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä "hänestä jäljitellen kumminkin vaatimattomasti hänen tapaansa saada miehet nopeasti tottelemaan. Saatoimme huomata, että heidän miehensä suhtautuivat upseereihinsa jonkinlaisin pelon tuntein.

"Tuollainen kuri ei mielestäni kelpaa, sillä se voi aiheuttaa kapinan", sanoi kapteeni tyynesti, kun herra Valdez oli kiinnittänyt hänen huomionsa asiaan.

"Niin, ja kapina on usein syynä tappioon", vastasi filippiiniläinen vakavasti. "Huomaan nyt, miksi minut? lähetettiin tänne. Kuten muutkin viisaat miehet, tietää kenraalimmekin enemmän kuin hän puhuu."

Siten työskentelimme koko pitkän kuuman päivän vain sellaisin väliajoin, jotka olivat välttämättömät aterioidaksemme. Kaikki pyssyt saatiin maihin ja vietiin sieltä kylän yleiseen kokoustaloon. Haalasimme jo viimeisiä ruutitynnyreitä ja raskaita kuulalaatikkoja kannelle, kun kapteeni sanoi minulle: "Williams, mene vapauttamaan Kasim mastosta! Ole hyvin tarkkaavainen, poikaseni, sillä en tiedä, kumpiko tulee ensin, tuuliko vai tykkiveneet, vai tulevatko ne yht'aikaa."

Puolen tunnin kuluttua huusin hänelle: "Näen mustan pilkun lounaassa ja tuulen aiheuttamaa värettä noin kolmen peninkulman päässä!"

"Pidä niitä molempia silmällä!" vastasi hän. Näin kumminkin, että laivan veneet erotettiin muiden joukosta ja hinausköydet kiinnitettiin niihin. Sitten määrättiin kanootit siirtymään peräpuolelle, ankkuri nostettiin ja veneemme alkoivat kiskoa kuunaria kauemmaksi särkästä. Kun kapteeni arveli meidän päässeen tarpeeksi kauaksi, ankkuroitiin laiva jälleen ja purkaminen aloitettiin taasen kuumeisin kiirein. Suuri pelastusveneemme ja ruuhemme eivät ottaneet kumminkaan enää siihen osaa. Ne oli sidottu laivan perään nostettavaksi kannelle heti kun tuuli kiihtyisi niin paljon, että voisimme koettaa pelastua niillä.

Jonkun ajan kuluttua huusin jälleen kapteenille: "Näen taivaanrannalla pari savujuovaa, joista toinen on hieman toisesta edellä! Tuulen väreitä samalla suunnalla kuin äskenkin, mutta leveämmällä alalla!"

Nyt hinattiin veneet laivaan, muutamia purjeita nostettiin, vallankumouksellisten lippu laskettiin alas ja perämies seisoi valmiina ankkuritouvin vieressä kirves kädessään — toinen nuristen suotu lahja, jonka Filippiinit saivat osalleen. Laivassa oli enää vain muutamia paaluja tavaraa, jotka heitettiin nopeasti mereen. Useat alkuasukkaat olivat kumminkin innoissaan palanneet liian aikaisin takaisin noutamaan enemmän lastia tottelematta määräystä tuoda soraa ja kiviä kanooteissaan meille painolastiksi. Laivamme oli nyt hyvin vähän veden pinnan alapuolella, ja se oli vaarallisesti keveä, jos se nyt joutuisi myrskyn kynsiin.

Mutta nyt ei ollut enää aikaa korjata epäkohtaa. Lounaassa olevat pilvet synkkenivät synkkenemistään ja jokainen vihurinpuuska tuli vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Kapteeni käski tiukasti kaikkien vieraiden poistua laivasta, jolloin alkuasukkaat kiiruhtivat veneihinsä. Nuo kymmenen läksivät muiden mukana ja viimeiseksi Valdezit.

"Hyvästi vain!" vastasin. "Tapaan kai sinut jolloinkin jälleen!" lisäsin aavistamatta ollenkaan, miten pian se tapahtuisikaan.

"Olkoon matkanne onnellinen!" kuulin kenraalin huutavan seisoessaan muutamia minuutteja veneessään hattu kädessään tuon pienen laivaston jäädessä taaksemme.

Nyt tarttui tuuli purjeihimme, Annabel Lee kallistui, mutta suoristautui jälleen ja matkamme Tumabongista oli alkanut. Kulkumme oli alussa melko hidasta, sillä tuuli oli puuskainen ja kieppuva, mutta se tasautui kumminkin joka puhalluksella. Päästyämme kauemmaksi maasta enenivät vihurit, eikä meidän tarvinnut tarkastella pilviäkään ymmärtääksemme, että myrsky oli tulossa. Se oli meille kumminkin vain hyödyksi niin kauan kuin tuuli pysyi sillä kulmalla, sillä tykkiveneet lähestyivät nopeasti ja ainoastaan kiitämällä tuulen mukana voimme toivoa pääsevämme pakoon.

Purjehdimme samaan suuntaan noin tunnin ajan tuulen pysyessä hyvin tasaisena. Kuunarin vauhti oli melkoinen, noin yhdeksän solmunväliä luullakseni, mikä oli ainakin yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin tykkiveneitten. Mutta kapteeni tiesi, ettei sitä voinut kestää hyvinkään pitkälti, ja näin hänen katsahtavan silloin tällöin hyvin levottomasti etelään.

Tuuli heikkenikin vähitellen tyyntyen vihdoin kokonaan, meidän jäädessä lepattavin purjein merelle, joka aaltoili jo tarpeeksi, heilutellakseen meitä melko ilkeästi. Taivaalle keräytyi mustia pilviä, erittäinkin etelän puolelle, josta pian alkoi tuntua heikkoja tuulen henkäyksiä ilmapuntarin laskeutuessa nopeasti.

Kokosimme nokka- ja keulapurjeet, ja reivasimme ison purjeen, sillä tiesimme nyt tuulen rupeavan puhaltamaan äärettömin voimin. Meidän ei tarvinnut sitä kauan odottaakaan. Vinkuen syöksyi ensimmäinen vihuri kimppuumme ja pieni laivamme kallistui niin, että raakojen nokat melkein koskettivat veteen.

Vanha Livingston ja Kasim seisoivat mastojen vieressä kirveineen odottaen kapteenin määräystä, sillä oli epätietoista, jaksaisiko kuunari enää nousta kohdalleen, koska se painolastittomana ei voinut kestää mastojen painoa. Se suoristautui kumminkin hitaasti ja tuulenpuuskan mentyä ohi olisi se noussut kokonaan, ellei painolastimme olisi siirtynyt. Nyt se jäi kallelleen, mitä emme voineet ihmetelläkään, kun muistimme, miten nopeasti ja hätiköiden sora oli laivaamme otettu. Kallistuminen ei olisi kuitenkaan merkinnyt mitään eikä se tavallisissa oloissa olisi meitä huolestuttanutkaan, ellei laivamme olisi ollut niin keveästi lastattu, että kaikki, mikä häiritsi laivan tasapainoa, oli merkityksellistä meille annetun tehtävän ratkaisemisessa.

Tämän vuoksi ei Annabel Lee voinutkaan kestää uudistuvien tuulenpuuskien sysäyksiä. Vihurit syöksyivät kimppuumme, ensin aina noin neljännestunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin ja vihdoin melkein alituisesti. Ehkä, jos me olisimme saaneet taistella vain raivoavia luonnonvoimia vastaan, se olisi päässyt tuhoutumatta siitä, sillä vaikka nopeutemme ei nyt ollutkaan suuri, onnistuimme kumminkin pitämään sen saman matkan päässä rannasta, eli noin parin peninkulman päässä särkkää vasten syöksyvistä nälkäisistä tyrskyistä. Mutta huolimatta myrskyn raivosta olivat nuo molemmat tykkiveneet yhtyneet rohkeasti leikkiin. Sukellellen ja keikkuen ja kadoten silloin tällöin näkyvistä niiden yli syöksyviin kuohuihin, ilmestyivät ne jälleen jonkun aallon harjalle ja lähestyivät tasaisesti vakain aikomuksin anastaa laivamme. Heti kun ensimmäinen oli päässyt ampumamatkalle laukaisi se tykkinsä luodin pudotessa aivan viereemme ja käski merkinannoin meitä pysähtymään.

"Luuletteko saavanne meidät käsiinne tyrskyistä, jos ohjaamme sinne, te kirotut espanjalaiset?" murisi vanha Livingston. "Ette suinkaan aio antautua?" kysyi hän sitten kapteenilta.

"Kyllähän ne saavat nähdä jotakin toista ensin!" vastasi kapteeni tuimasti. "Hinatkaa suurin tähtilippumme mastoon, että he saavat nähdä, kenen kanssa he ovat ryhtyneet tekemisiin."

"He eivät välitä siitä enempää kuin mekään heistä", sanoi perämies ivallisesti mennessään täyttämään määräystä.

Hänen ennustuksensa, ainakin tykkiveneitä koskeva asia, toteutui pian. Ne lähenivät molemmat päättäväisesti, ja vaikka niiden ilman vuoksi olikin suotava meille laaja liikkumistila, pysyttelivät ne kumminkin ampumamatkalla ja kuulia alkoi tipahdella tiheästi. Heidän tähtäämistaitonsa oli kumminkin yhtä huono kuin ennenkin ja me suhtauduimme luoteihin, jotka joko lensivät ylitsemme tahi putosivat läiskähtäen mereen milloin millekin puolellemme hyvin välinpitämättömästi. Mutta juur kun taistelimme muudatta äkäistä vihurinpuuskaa vastaan, tuli eräs luoti vinkuen ja paremmin sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen perusteella, uskallan sanoa, rikkoi peräsimemme, peräsinvartemme, ja suuren osan ympäröivästä laudoituksesta.

Laiva kääntyi heti poikittain tuuleen, kallistui ja alkoi ajelehtia tuulen mukana. Kasim ja muut malaijit alkoivat valmistaa malaijilaismallista peräsintä meidän muiden koettaessa ohjata laivaa purjeiden avulla, mutta tuuli oli liian voimakas meille. Vinkuen köysistössämme kuin riemuiten vihollisemme voitosta kuljetti se meitä vain lähemmäksi noita peloittavia tyrskyjä.

Vastustajillamme ei näyttänyt olevan hiventäkään ritarillisuutta. Seuraava laukaus pudotti isonmaston nokan muutamaan kannen nurkkaukseen piiloutuneitten kanakapoikien päähän ja hartioille. Toinen kuoli heti ja toinen vahingoittui niin pahasti, että hänkin kuoli suuria tuskia kärsien muutamia minuutteja myöhemmin. Jostakin syystä olimme me muut kaikki samaa mieltä tapahtuman ikävästä vaikutuksesta, että nämä ystävälliset, pelkurimaiset olennot, jotka olivat vaarattomimmat ja avuttomimmat meistä kaikista, saivat ensimmäiseksi kärsiä lainrikkomuksestamme. Mutta sen sijaan, että tapaus olisi tehnyt meistä katuvia ja nöyriä, kuten sen ehkä olisi pitänyt vaikuttaa, synnytti se vain rintaamme kiihkeän toivon saada kostaa. Laivassamme ei ollut yhtään miestä, eloonjääneet kanakapojatkin mukaan luettuina, joka olisi vapaaehtoisesti suostunut sillä hetkellä laskemaan lippumme alas, vaikka kaikki tiesimme, millaiseen kuolemanvaaraan olimme joutuneet. Ja mitä siihen tulee, niin luullakseni ei antautuminen olisi meitä ollenkaan hyödyttänytkään. Tykkiveneet eivät nimittäin uskaltaneet tulla niin lähelle, että ne olisivat voineet ruveta hinaamaan kuunaria tahi pelastamaan meitä, vaikka ne olisivat sellaista halunneetkin. Ja todella, niiden ainoa halu näytti nyt olevankin saada pieni laivamme tuhotuksi. Epäilemättä olivat ne jo huomanneet kevyestä kellumisestamme vedessä ja vaikeista liikkeistämme, että olimme jo purkaneet lastimme, ja halusivat enää vain tuhota meidät päästäkseen palaamaan Tumabongiin.

Ne koettivat ampua laivamme runkoon ja onnistuivatkin pari kertaa osaamaan veden rajan alapuolelle. Vettä alkoi virrata sisään ja se pani jo ennestäänkin kovan kohtalon alaiseksi joutuneen pienen kallellaan olevan laivamme yhä enemmän kallelleen, parantaen kumminkin jossakin suhteessa tilaamme, sillä se lisäsi laivamme painoa, ja me ajelehdimme nyt hitaammin tyrskyjä kohti. Malaijilainen peräsin oli saatu lopultakin kuntoon, vaikka se ei toiminutkaan kehuttavasti. Mutta huolimatta halkaisijasta ja etupurjeesta, jotka olivat vielä ylhäällä, ja ponnistuksistamme, emme voineet kääntää laivaamme tuuleen. Me taistelimme ja ajauduimme meikein kyljittäin tyrskyjä kohti; mutta vauhtimme vähentyminen ja melamme osittainen teho peränpidossa olivat herättäneet kapteenissa heikon toivon säilyttää henkemme ja vapautemme, ellei juuri laivaamme.

Vähän matkan päässä edessämme olevassa särkässä oli aukko, jota ei oltu merkitty karttaan, mutta joka selvästi oli aivan vapaa kivistä. Sen kummallakin puolella särkyivät aallot vaahdoksi kallioihin, mutta siinä kohden ne vyöryivät murtumatta, kuten meistä ainakin näytti, lannakseen. Jos me vain onnistuisimme pääsemään portista turvallisesti, saapuisimme jälleen tyynempään veteen särkän sisäpuolelle. Syvyys oli ehkä niin vähäinen, että kuunari lannakseen päästyään tarttuisi kiinni, mutta se ei kumminkaan pirstoutuisi niin nopeasti palasiksi siellä kuin särkän ulkopuolella olevilla kallioilla. Silloin olisi myös meillä jonkunlainen mahdollisuus pelastua hengissä vähine tavaroinemme, sillä tykkiveneet eivät voineet seurata meitä sinne eivätkä lähettää veneitänsäkään myrskyn kestäessä.

Yritys oli onnenkauppaa, mutta se oli nyt ainoa mahdollinen, ja kaikki miehet tekivät voitavansa, että se voitaisiin panna toimeen. Hitaasti mutta varmasti ajelehdimme aukkoa kohti onnistuen vaivoin pysyttelemään tyrskyjen ulkopuolella ennen sen suun kohdalle pääsemistämme. Mutta silloin, juuri kun iloitsimme luullessamme saavuttaneemme tarkoituksemme, näimmekin jotakin, jonka sumu ja särkkää vasten särkyneitten aaltojen tyrskyt olivat tähän asti piilottaneet meiltä.

Sillä ainoastaan kanavan suupuoli näyttikin vain olevan vapaa kallioista. Ei kolmannesosankaan matkan päässä siitä rantaan oli toinen pienempi ja kallioisempi, melkein vedenalainen kari, josta silloin tällöin kuohuvan veden sitä huuhdellessa paljastui joku terävä kiven nokka. Sen kummallakin puolella taipui särkkä sisäänpäin, kuten puolikuu, jättäen ainoastaan kapean kanavan kallioiden väliin. Kauniillakin ilmalla, vaikka pieni kuunarimme olisi ollutkin hyvässä kunnossa ja totellut peräsimen pienintäkin vääntöä, olisi sitä tuskin mitenkään voitu ohjata kanavasta läpi, saati sitten nyt, ja kaikki luultavasti huomasivatkin sen mahdottomuuden.

Mutta haaksirikkoutuminen tuolle sisemmälle särkälle ei ollut hetikään niin peloittava asia kuin pirstoutuminen ulompia kallioita vastaan. Olivatko ne kummatkaan edullisemmat vangiksi joutumista ja vankeutta oli asia, josta emme nyt kyenneet päättämään, sillä väännähdys tuolla kömpelöllä perämelallamme oli kääntänyt kuunarin keulan maata kohti vieden meidät tyrskyihin, jotka kohisivat ympärillämme nakellen meitä aallon harjalta toiselle. Suunnan muuttaminen oli niin ollen aivan mahdotonta. Malaijilainen perämies ei voinut tehdä muuta kuin ohjata laivaa tuulen suuntaan ja antaa sen ajelehtia.

Kuunari oli nyt kallistunut niin paljon, että jokaisen miehen oli tarrauduttava johonkin kiinni pysyäkseen mukana. Kapteenin ääni hukkui tuulen ja aaltojen synnyttämään kohinaan, aaltojen, jotka ajoivat takaa toisiaan kuin raivostuneet hevoset, lähtiessään ulommaisen särkän kummastakin päästä, sisemmästä särkästä, takaisin paiskautuvia kuohuja vastaan ja taistellen puolivälissä niiden kanssa vallasta. Hän viittasi kumminkin kädellään varmasti suunnan, jota oli seurattava, ja nuo molemmat malaijit ponnistivat kaikki voimansa pysyttääkseen laivan siinä, sillä he tiesivät varmasti, että jos laiva törmäisi tässä karille, se kaatuisi ja tuhoutuisi heti.

Ensimmäinen osa läpäistiin onnellisesti, ja vastaukseksi kapteenin käskyyn väännettiin nyt mela tiukasti sivulle suoriutuaksemme kanavan loppuosastakin. Mutta mela ei kestänytkään. Kuului ropsahduksia, kun köydet katkesivat ja tuo jykevä mela irtautui ollen vähällä pyyhkäistä peränpitäjät mereen. Kerran vielä joutui laiva sivuttain tuuleen, ja me ajelehdimme avuttomina ja voimattomina särkkää kohti.

Takanamme kohoava ääretön aalto tarttui Annabel Leehen, kuten lapsi varpaaseensa, kuljetti sitä uskomattoman nopeasti ja kauhealla voimalla eteenpäin, paiskaten sen lopulta kallioita vasten niin voimakkaasti, että sen mastot katkesivat kuin tulitikut ja vahvat lankkukyljet murtuivat kuin munan kuoret. Sitten seurasi toinen hirviö huolimatta ensimmäisen palaavista pyörteistä, kietoi laivan ja meidät sen mukana syleilyynsä nostaen pienen laivamme kokonaan karin yli ja paiskaten sen lopulta kyljelleen särkän toisella puolella olevaan tyyneen veteen.

"Hypätkää nyt mereen, jokainen!" huusi kapteeni malaijin-kielellä, eikä meitä tarvinnut kahdesti käskeä.

Jokainen hypätä loikkasi veteen, toiset onnettomuudeksi liian likelle, juuri kun kuunari kääntyi kyljelleen viimeiselle leposijalleen.

Ajattelin, että loppuni oli tullut samalla kuin Annabel Teenkin. Voimatta selviytyä sotkeutuneista köysistä ja revityistä purjeista imeydyin palaavan laineen mukana laivan alle. Törmäiltyäni muutamia sekunteja, jotka tuntuivat aivan iankaikkisuudelta, joitakin näkymättömiä esineitä vastaan ollen vähällä ruhjoutua, tulla sokeaksi ja tukehtua, suuni, korvieni ja nenäni täyttyessä vedellä niin, että olin vähällä pyörtyä, oli minulla kumminkin vielä sen verran ymmärrystä jäljellä käsittääkseni, että ellen voi vapautua ennen kuunarin lopullista kaatumista, murskaudun sen alle auttamattomasti palasiksi.

Huomioni ei ollut mikään ilahduttava, mutta se antoi minulle kumminkin voimia ponnistuksiin henkeni pelastamiseksi. Tartuin erääseen yläpuoleltani esiinpistävän parrun päähän ja ponnistaen raivokkaasti onnistuin kohottautumaan hieman saaden pääni veden pinnalle, mutta ruumiini ja jalkani olivat vielä kietoutuneet märkiin köysiin ja purjepalasiin, jotka vetivät minua alaspäin äärettömin voimin.

Jatkaessani kamppailua hurjasti, mutta melkein toivottomasti, tunsin jonkun suuren ja mustan esineen putoavan taakseni ja erään käden, joka ilmestyi jostakin sen yläpuolelta, tarttuvan käsivarteeni ja vetävän minua sitä kohti, veitsen välähdellessä minun ja ympärilleni kietoutuneiden köysien välissä.

"Nyt, tuan!" kuulin huudettavan niin kovasti ja iloisesti, että se vaimensi kaikki muut korviini kuuluvat äänet, herättäen sammuneen toivoni jälleen eloon.

Potkin raivokkaasti ja pääsin kun pääsinkin vapaaksi. Sitten veti käsi minua taaksepäin juuri kun rytisevät ja ritisevät katkenneet lankut putosivat paikkaan, jossa vasta olin ollut.

Se oli ohi muutamissa sekunneissa, ja minut oli nähtävästi nykäisty varman kuoleman kynsistä. Ensin en voinut oikein ymmärtääkään mitä oli tapahtunut, mutta huomasin sitten melkein vaistomaisesti pitäväni kiinni kumossa olevan pelastusveneemme kölistä kapteenin maatessa poikittain sen päällä ja kannattaessa minua kainaloista. Kun hän huomasi minun jo voivan pysytellä kiinni omin voiminenikin, voi hän peräytyä mukavampaan ja varmempaan asemaan, jolloin näin Kasimin istuvan hajasäärin kölillä aivan hänen takanaan ja asettavan juuri tikariaan vyöstään riippuvaan tuppeen. Hän siis oli katkonut nuo köydet, jotka vetivät minua syvyyteen kapteenin vetäessä minut esille laivan alta. Molemmat olivat antautuneet sitä tehdessään melkoiseen vaaraan, sillä siinäkin oli jo melkein tarpeeksi työtä, että jaksoi pysytellä märässä ja liukkaassa kölissä kiinni veneen keikkuessa ja sukellellessa korkeassa aallokossa.

Kauempana olivat Abdulrahman, perämies ja siamilainen Froggie, kaikki pysytellen kiinni veneessä. Muista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Luullakseni olivat he kuunarin kaatuessa joutuneet sen alle ja murskautuneet kuoliaiksi, tahi hukkuneet surkeasti sotkeuduttuaan purjeiden mutkiin kuin rotat loukkuun.

Sukeltaen, hyppien ja heiluen, ollen milloin milläkin kyljellä ja pudistellen meidät paikoiltamme melkein joka liikkeellään, ajautui vene hitaasti eteenpäin tarttuen lopulta pohjaan kiinni. Silloin se kääntyi kyljelleen heittäen heidät kaikki veteen, mutta madaltuva vesi oli valmisranut meidät siihen ja me onnistuimme kääntämään sen jälleen kohdalleen. Sitten työntäen sitä edellämme horjuimme tyrskyjen läpi ja vedimme sen korkealle maalle. Ja suojassa välittömältä vaaralta ja tuntien sellaiseen tilaan joutuneitten ihmisten tavoin omituista avutonta laiskuutta, istuuduimme tuolle asumattomalle rannalle katselemaan edessämme olevaa vieläkin autiommalta näyttävää merta.

KUINKA KAPINALLISTEN LUKUMÄÄRÄ ENENEE.

Pitkään aikaan emme puhuneet sanaakaan, sillä mitäpä puhumista siinä olisi ollut. Tuolla oli Annabel Leen hylky pohja ylöspäin, ollen enemmän kuolleen valaan kuin laivan näköinen. Joskus ei sitä näkynyt juuri ollenkaan, mutta joskus paljastui sen kuparoitu pohja kokonaan aaltojen kohistessa sen yli ja ympärillä, ja rikkoen sitä yhä enemmän. Se oli mennyttä kalua, ja nuo tyhmät espanjalaiset, jotka olivat tuhonneet sen, ampuivat siihen yhteislaukauksia särkän meren puolelta. Niin, siinä se oli, sille ei voitu enää mitään, ja ajatellessani sen kohtaloa purskahdin nauruun kurkkuni samalla omituisesti kuristuessa.

Luulen kumminkin heidän todellisuudessa koettaneen ampua meitä, eikä se hämmästyttänyt minua ollenkaan silloin, että heidän vihansa menettämänsä saaliin johdosta kiihoitti heidän kostonhimoaan niin, että he rupesivat ampumaan haaksirikkoutuneita, aseettomia ja avuttomia vihollisiaan. En tiedä, näkikö heidän tähystäjänsä meitä sumun ja tyrskyjen läpi, mutta heidän oli täytynyt arvata, mitä kuunarille oli tapahtunut, ja niin ollen olisivat he voineet säästää meidät noilta yhteislaukauksilta. Luodit eivät kumminkaan aiheuttaneet meille mitään vahinkoa, sillä niin pitkältä matkalta, jossa heidän oli pakko pysytellä, ei heidän tykeillään voitu ampua tarkasti neljännespeninkulmankaan päähän meistä, ja me katselimmekin noita hyödyttömästi ammuttuja veteen putoavia luoteja välinpitämättömästi.

Perämies muodosti kumminkin yhden poikkeuksen, sillä hänellä oli ehkä enemmän syytä valituksiin kuin meillä muilla. Pienet säästönsä oli hänellä ollut mukana laivassa, ja nyt hän oli menettänyt ne, sekä paikkansa. Hän oli jo vanhemmalla puolella ikää ja hänen mahdollisuutensa näyttivät todellakin synkiltä, semminkin kun hän tällä haavaa kärsi kovia ruumiillisia tuskia. Kun mastot katkesivat, löi muudan putoava raa'an nokka häntä kovasti päähän, ja veri oli hyytynyt ja maksoittunut hänen kasvoilleen, jotka olivat aivan sen peitossa. Hänen ylpeytensä oli myöskin saanut kovan kolahduksen, sillä kuulin, että hänen oli kiittäminen hengestään Froggieta, jota hän ehkä oli halveksinut ja moittinut enemmän kuin muita miehiämme. Mies oli kumminkin kiskonut hänet esille hylystä aivan samoin kuin kapteeni jälkeenpäin minut. Mies-raukan häviöt, hänen tuskansa ja vielä lausumattomat kiitokset painoivat luullakseni raskaasti hänen mieltään, mutta puhuessaan haukkui hän vain espanjalaisia, heidän keinojaan ja toimiaan niin tarmokkaasti ja sujuvasti, että se hämmästytti meitä kaikkia. Sitten hän keskeytti äkkiä, kääntyi Froggien puoleen ja alkoi puhua sopertaen kuin juopunut tuota omituista malaijin, hindustanin ja puolen tusinan muun kielen sekoitusta, jota hän tavallisesti käytti keskustellessaan miesten kanssa.

"Kuulehan sinä Hui-Hai", aloitti hän, "sinä pelastit henkeni äsken, enkä minä ole kiittämätön. Jos minä vielä joskus maailmassa pääsen perämieheksi johonkin laivaan, jonka miehistöön sinäkin kuulut, niin saat sen huomata aivan varmasti. Ota tämä", ja hän kopersi housujensa taskusta vanhan hopeaisen taskukellon ojentaen sen siamilaiselle, "muistoksi minulta, sillä se on ainoa noiden espanjalaisten minulle jättämä esine, jolla on jotakin arvoa."

"Etkö halua antaa hänelle muutamia dollareita tuon kellosi asemasta,
Amos?" kysyi kapteeni nopeasti, "sillä sinustahan se on hyvin arvokas."

"Minustako?" Vanhus suoristautui huomattavin ponnistuksin ja sanoi selvemmästi: "Niin kyllä, mutta henkeni on kumminkin arvokkaampi. Hän tietäisi noiden dollarien tulevan sinulta, mutta minä haluan antaa hänelle jotakin sellaista, joka on kokonaan omaani, ymmärrätkö?" Lopettaessaan paksuni hänen äänensä äkkiä ruveten värisemään ja hän katsoi kapteeniin omituisen vetoavasti. Sitten hänen päänsä retkahti nopeasti rinnalle ja hän kaatui tiedottomana ja hervottomana viereemme.

Hyppäsimme kaikki pystyyn huolestuneina ja moittien itseämme, että olimme antaneet haavoittuneen miehen olla niin kauan hoidotta ja alttiina myrskyn raivolle. Sillä sade valui päällemme tasaisesti ja rankasti, tuuli ulvoi ja vinkui ympärillämme, ja huolimatta ilman sillä hetkellä epäilemättä korkeasta lämpömäärästä, värisytti meitä kuitenkin kaikkia märissä vaatteissamme.

Muutamien metrien päässä meistä kohosi maa jotensakin jyrkästi rannasta muodostaen kentän, jossa muutamia kokospalmuja ja bamburuokoja heilui tuulessa. Rannalla ei voitu huomata jälkeäkään ihmisasunnoista eikä mikään viidakkoon johtava polkukaan ilmaissut sellaisen olemassaoloa sisämaassakaan, ja vaikka puiden juurella olisi joskus ollutkin maja, oli se kuitenkin nyt kadonnut jäljettömiin pensaitten ja pitkän aroruohon valloitettua sen sijan. Muun suojan puutteessa tuntuivat kumminkin puut paremmalta turvalta kuin avoin taivas, ja me kannoimme perämiehen niiden juurelle ja rakensimme bamburuo'oista, lehvistä ja ruohosta niin hyvän katoksen hänen suojakseen kuin vain voimme. Menin sitten hakemaan raikasta vettä ja löydettyäni erään virran läheisyydestä, valoimme muutamia tippoja hänen suuhunsa kapteenin hautoessa hänen haavaansa ja sitoessa sitä huivilla ja paidasta revityillä siekaleilla.

Hän vaipui melkein heti levottomaan uneen meidän muiden istuutuessa hänen läheisyyteensä toimettomina ja hyvin epämukavasti, torkkuaksemme silloin kun voimme ja puhuaksemme muulloin matalin äänin tämän onnettoman ja vaiherikkaan päivän tapahtumista. Olimme vetäneet veneen niin korkealle, etteivät aallot voineet ulottua siihen, ja silloin tällöin hyökkäsimme sateeseen, joka oli tuskin kosteampi kuin vettä tippuva ja höyryävä suojuksemmekaan, korjaamaan paaluja, jotka uhkasivat kaatua kovassa tuulessa, tahi sateen painosta taipuvaa majan kattoa. Silloin tällöin kiipesi joku malaijeista puuhun tuoden meille nuoria kokospähkinöitä ja ilmoittaen samalla, ettei tykkiveneistä enää kuulunut eikä näkynyt jälkeäkään, mutta lukuunottamatta näitä hommia emme voineet tehdä mitään. Myrskyn raivotessa emme voineet lähteä merellekään veneellämme, ja sellaisessa ilmassa ja lisäytyvässä pimeydessä oli yritys tunkeutua takanamme olevan viidakonkin läpi yhtä vaarallinen.

Kasim oli juuri laskeutunut puusta tuoden meille, joista kaikki muut paitsi perämies olivat valveilla, hedelmiä ja ilmaisten samalla huomionsa. Syötyämme tämän harvinaisen päivällisen aloimme keskustella tykkiveneitten otaksutuista liikkeistä.

"He uskaltavat tuskin ankkuroida tuon särkän läheisyyteen tällaisena yönä", sanoi kapteeni, "eivätkä he uskalla lähteä Tumabongiinkaan tällaisessa tuulessa. Senvuoksi kulkevat he luullakseni kauemmaksi seuraten rannikkoa löytääkseen turvallisemman ankkuripaikan. Elleivät he voi panna aikeitansa täytäntöön, pysyttelevät he koko yön jonkun hyvin tuntemansa lahden läheisyydessä. Luullakseni tulevat he tänne huomenna, ainakin toinen, sellaisin toivein, että he saisivat meidät kiinni, sillä he haluavat viedä Manillaan jotakin nähtäväksi, etteivät he aivan turhaan ole kuluttaneet hiiliä, ruutia, luoteja eivätkä tarmoaan."

"Luuletteko niin!?" sanoin levottomasti muistaen viimeisen vierailuni vankilassa ja tahtomatta enää uudistaa tuttavuuttani espanjalaisen vankilan kanssa.

"Kun he tulevat, huomaavat he lintujen lentäneen tiehensä", vastasi kapteeni tyynesti arvaten epäilemättä ajatukseni. "Tuuli on kieppuva ja puuskainen jälleen, ja myrsky on raivonnut raivottavansa tunnin tahi parin kuluttua. Sillä aikaa särkyy pieni laivamme aivan palasiksi ja meille hyödyllisiä tavaroita ajautuu maihin. Luullakseni ei veneemme ole hyvinkään pahoin ruhjoutunut. Paikattuamme sen rikaamme siihen maston purjeineen, ja otettuamme muutamia airoja ja ruokatavaroita, ellei — muuta ilmesty, niin onhan meillä ainakin noita pähkinöitä — mukaamme, lähdemme Tumabongiin, pysytellen särkän sisäpuolella ollaksemme suojassa hyrskyiltä ja voidaksemme, nousta maihin päivisin piiloutuaksemme sinne, jos nyt nimittäin tykkiveneet sattuvat ilmestymään näkyviin."

"Kyllä. Ystävämme ovat siellä, ainoat koko saarilla, siitä saat olla varma, sillä ei mikään konsuli uskalla tehokkaasti suojella ilmitullutta ja paljastettua sodanaikaisen kieltotavaran tullikavaltajaa. Sitäpaitsi, ellen nyt hyvin suuresti erehdy, voimme olla hyödyksikin tuolla Tumabongissa, jos vain haluamme. Mutta muistakaa, pojat, että heti, kun olemme päässeet sinne, maksan teille palkkanne, ja jokainen saa mennä sitten minne itse haluaa. Olen nimittäin varma, että kenraali Valdez voi järjestää turvallisen kulun johonkin paikkaan, josta helposti voidaan päästä Suluun, tuohon vapaaseen satamaan, missä ei teiltä kysellä syitä, miksi olette poistuneet viimeisestä satamasta."

"Ymmärrätkö, millaiseen uhkapeliin silloin antaudut, Williams? Sinun on yhdyttävä kapinallisiin, joko sitten haluat tahi et."

"Olet oikeassa, Williams", vastasi hän vakavasti, "ja olen pahoillani saatettuani sinut tällaiseen tilanteeseen."

"Kuinka? Oletko myötämielinen noita kapinallisia kohtaan? Olet englantilainen, jonka mielipiteet kapinallisista ovat luullakseni samat kuin useimpien muidenkin kansalaistesi."

"Niin kyllä, mutta —" Keskeytin muistaessani keskusteluni nuoren Valdezin kanssa edellisenä päivänä. "Olen ollut espanjalaisessa vankilassa, johon minut luullakseni viekkaasti pyydystettiin, espanjalaiset tykkiveneet ovat ajaneet minua takaa ja ampuneet minua silloin kun olin haaksirikkoutunut ja aseeton, ja minut saadaan hirttää, elleivät he ole tehneet minusta nyt yhtä kostonhimoista kapinallista kuin muistakin filippiiniläisistä."

"Kuulen sinun nyt ensimmäisen kerran puhuvan järkeä, poikaseni!" kuulin vanhan Livingstonin murahtavan takanani. Hän oli ollut valveilla jonkun aikaa kuunnellen keskusteluamme vaitiollen ja huvitettuna. "Olen kanssanne, Hemingway, sillä minustakin on tullut hurja kapinallinen."

"Peijakas, millaisia tyhmeliinejä me sentään olemme!" lisäsi hän nauraen hyväntuulisesti.

"Minäkin olen kapinallinen", sanoi Kasim vakavasti, lisäten omalla kielellään: "Ja sellainen olen aina ollutkin."

Kasimin selitettyä vannoi Abdulrahman melkein tarpeettomasti aina olleensa ja tulevansakin olemaan noiden vihattujen espanjalaisten vihollinen.

Sitten tuli Froggien vuoro. Hän sanoi hänenlaisekseen mieheksi tavattoman tulisesti: "Minä olen myöskin vallankumouksellinen. Englantilaiset ovat ystävällisiä köyhälle ruskealle miehelle, mutta espanjalaiset käyttäytyvät kuin siat! Profeetan parran ja kaikkien pyhimysten nimessä", (Froggie oli kerran maailmassa ollut oppilaana eräällä lähetysasemalla, vaikka hän olikin hyvin vaitelias siellä saamistaan kokemuksista. Senvuoksi olivat kumminkin hänen malaijin ja ranskan kielellä lausumansa valat hyvin sattuvia.) "haluan taistella heitä vastaan niin kauan kuin minulla on vielä tippakin verta suonissani."

"Luullakseni ovat mieheni hurjimpia vapaaehtoisia, mitä näillä saarilla on olemassa", sanoi kapteeni kuivasti. "No olkoon sitten niin, pojat. Olemme nyt vannoneet yhtyvämme kapinallisiin taistellaksemme espanjalaisia vastaan. Ja nyt nukkumaan. Ensimmäinen vahtivuoro on minun, toinen Kasimin, kolmas Abdulrahmanin ja neljäs Williamsin, sillä jos jotkut alkuasukkaat sattuvat hiipimään kimppuumme, eivät he saa tavata meitä nukkumasta. Voi sattua nimittäin, että he luulevat meitä espanjalaisiksi, ja katkaisevat kurkkumme, ennenkuin rupeavat meiltä kyselemään."

Se voi olla hyvinkin mahdollista, sillä vieressämme olevan pensaikon suojassa olisi kokonainen armeijakin voinut piileskellä, saati sitten muutamat miehet. Kumminkaan eivät nämä otaksumat eivätkä huolemme, menneet, nykyiset eivätkä tulevat, voineet pitää meitä hereillä sinä yönä, sillä väsyneinä päivän työstä ja levottomuudesta nukuimme raskaasti, kunnes kunkin oli aika nousta vahtimaan.

JÄLLEEN TAKAA-AJETTUINA.

"Mitä hyötyä meille siitä on, jos taistelun voitammekin? 'Mukaan kun tuut, saat nähdä sen', oli vastaus rumpujenkin."

Noustessani aikaisin aamulla noin tuntia ennen auringonnousua, huomasin myrskyn lakanneen, kuten kapteeni oli ennustanutkin. Aamu oli ihmeellisesti ihana kirkkaasti loistavine tähtineen, ja ainoastaan tyrskyjen kaukainen kohina muistutti enää edellisen päivän onnettomuuksista. Abdulrahman, jonka vapautin, ilmoitti kaiken olevan hyvin. Mereltä ei ollut näkynyt mitään tulia eikä merkkejä, jotka olisivat ilmaisseet tykkiveneitten olevan vielä läheisyydessä, eikä viidakostakaan ollut kuulunut muuta kuin lintujen ja petojen liikehtimistä. Nyt kuuluikin niiden meluaminen selvästi — varpuset, kyyhkyset ja lukemattomat muut linnut tirskuivat ja huutelivat, apinat rähisivät, ja silloin tällöin olin kuulevinani sian röhkinää ja hirvien hirnuntaa — kaikki viidakoissa tavallisesti ennen päivänkoittoa esiytyviä ääniä. Siellä ei ollut ihmisiä liikkeellä, sillä jos asian laita olisi ollut niin, olisivat nuo huudot vaienneet, ja kaikki olisi ollut niin hiljaista ja rauhallista kuin keskipäivän kuumimmalla hetkellä.

"Nuo ovat kaikista parhaimpia vahteja", sanoi Abdulrahman ja tiesin hänen olevan oikeassa.

Kun alkoi hieman hämärtää, tuli kapteeni luokseni ja sanomatta sanaakaan menimme yhdessä rannalle ja koetimme tuijottaen hämärään saada Annabel Leen näkyviimme särkkien sisäpuolella vyöryvien maininkien välistä. Lopulta viittasin äänettömänä ja kapteeni nyökäytti päätään.

Voimme erottaa sen nyt, tahi toisin sanoen, kaikki, mitä siitä oli jäljellä, jota ei suinkaan ollut paljon. Sen ympärillä kellui melkoinen joukko kaikenlaista tavaraa, suurimman osan tultua heitetyksi särkälle, upottua veteen tahi ajauduttua rannalle. Laiva itse oli kumminkin vielä samassa paikassa, johon sen tuo viimeinen jättiläiskine oli viskannut ja jossa se tulisi olemaankin, kunnes tuuli ja aallot heittäisivät sen menemään pala palalta viimeiseen asti. Se oli jo tehnyt tehtävänsä.

Kun se ensimmäisen kerran tarttui kiinni, murtui sen vasen kylki, seuraava särki sen kokonaan, ja kun se lopullisesti kääntyi kyljelleen, rikkoutui sen kansikin palasiksi. Saatuaan nämä suuret ammottavat reiät avukseen olivat aallot esteettä vyöryneet sisään huuhdellen keulasta ja keskilaivasta melkein kaiken mukaansa. Siinä se nyt oli, mutta ainoastaan murskautunut kuori, ja tyhjä sekin. Sen peräpuoli ei ollut niinkään pahasti rikkoutunut, sillä jykevä kölinjatko oli suojellut sitä melko hyvin. Oli hyvin mahdollista, että taitava sukeltaja kauniilla ilmalla ja uhraten tarpeeksi aikaa voi pelastaa arvokkaammat tavarat kajutasta ja peräruumaan jääneet kauppa- ja ruokatavarat.

"Asian näin ollen", sanoi kapteeni tyynesti, "ei meillä ole aikaa muuhun kuin koneitten, laivan paperien ja ehkä joidenkin vaatteiden ja muiden välttämättömien tavarain pelastamiseen kajuutasta, jos nyt Kasim ja Abdulrahman uskaltavat ryhtyä siihen. Herätä kaikki miehet nyt, Williams, sillä aikaa kun minä menen tutkimaan venettä."

Vene oli saanut melkoisia kolahduksia, mutta se oli niin vahva ja hyvin rakennettu, että se pienin korjauksin saataisiin päteväksi tyynessä vedessä tehtävää matkaa varten. Toivoimme sitäpaitsi löytävämme hylystä sen korjaukseen tarvittavat aineet. Aallot olivat tietysti huuhdelleet kaiken sen sisällön mereen, mutta muutamista rannalle ajautuneista katkenneista raa'oista saataisiin kyllä tarvittava masto ja airot, ja ellei purjekangasta ollut saatavissa, kelpaisi kyllä joku huopakin purjeeksi. Veneen pahimmat reiät tukittiin heti tilapäisesti saatavissa olevin ainein, pääasiallisesti kookospähkinäin kuiduilla ja bamburuo'on kuorella, ja pari tukevaa bambuvesaa katkaistiin sauvoimiksi. Sitten malaijit, jotka olivat mielellään suostuneet sukeltamiseen, sauvoivat kapteenin laivaan, Froggien ja minun ruvetessa kokoilemaan rannalle ajautuneitten palasten joukosta hyödyllisimpiä tavaroita talteen. Perämiehelle, joka oli mitä vastahakoisin sairas, joutuivat kaikki helpommat tehtävät, kuten tähystäminen ja tulen sytyttäminen, huolimatta hänen tyytymättömästä murinastaan, että hänen oikeutensa oli häneltä riistetty. Tuli oli senvuoksi tarpeellinen, että otaksuimme sukeltajain löytävän hylystä ruokavaroja aamiaiseksemme ja tervaa veneeseemme. Se oli kuitenkin sammutettava heti, kun tykkiveneitten savu ilmestyisi taivaanrannalle. Etsijät onnistuivat yli odotuksiemmekin. Malaijit pääsivät tunkeutumaan kajuuttaan pelastaen sieltä kapteenin työkalu- ja paperilaatikon, joka oli onneksi vedenpitävä. Sitten heidän onnistui aukaista eräs kaappi ja tuoda sieltä muutamia liha- tee- ja maitotölkkejä, joita ei vesi ollut vielä ehtinyt turmella. He toivat sieltä myös muutamia kulhoja ja yhden hopeaisen haarukan, aivan hyödyttömän välineen, jolle me iloisesti nauroimme aterian aikana. Heidän löytöjensä huippu oli kumminkin kapteenin monta kertaa laukeavan winchesterin, pienen ruutisarven ja muutamien luotien pelastaminen. He olivat nähneet sen omistajan ampuvan, ja ollen täysiverisiä malaijeja oli heistä hänen tähtäystaitonsa hänen merimiestaitoansa arvokkaampi, sillä he luulivat kapteenin voivan saada aikaan yhdellä laukauksella enemmän kuin tavallinen mies tusinalla. Jälkeenpäin venematkallamme sattuvien vapaahetkien kestäessä olivat nämä sotaiset veitikat hyvin onnellisia saadessaan hangata, puhdistaa ja raapia jokaisen ruostepilkun ja vahingon merkin pois tuosta ihmeellisestä aseesta.

Tällä haavaa sisältyi heidän hylystä pelastamiinsa tavaroihin paitsi tuota pyssyä paljon sellaistakin, jota kapteeni oli halunnut sieltä saadakin. Niiden joukossa olivat työkalulaatikko ja pieni pakka hamppukangasta, josta perämies rupesi valmistamaan purjetta veneeseen. Sitten saimme vielä vähän köyttä ja joitakin vaatteita, jotka, vaikka ne olivatkin märät ja melkein turmeltuneet, olivat kumminkin hyvin tervetulleet.

Olomme rannalla olisi muodostunut tukalaksi, ellemme olisi löytäneet noita tarvitsemiamme raa'an kappaleita mastoa ja airojamme varten, ja avattua ja särkynyttä vesitynnyriä, jonka me kumminkin onnistuimme korjaamaan ja täyttämään virrasta. Myöhemmin pelastimme eräälle hukkuneelle miehellemme kuuluvan arkun, jonka sisältö jaettiin heti epäröimättä meidän eloon jääneiden kesken kapteenin ottaessa haltuunsa siitä löydetyt muutamat dollarit, joita ei niiden omistaja luultavasti milloinkaan enää tulisi vaatimaan takaisin.

Sitten söimme aamiaisen toivorikkain mielin ja iloiten kaikesta huolimatta. Noita pelkäämiämme savuja ei ollut vielä ilmestynyt taivaanrannalle. Jos meillä oli vain hiemankin onnea, luulimme pääsevämme Tumabongiin ennen pimeätä, mutta jos meidän oli pakko kätkeytyä päiväksi, oli meidän sitten yöllä otettava menetetty aika takaisin päästäksemme perille seuraavana aamuna. Toivoimme kenraalin toivottavan meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja suovan meille kaikkea mahdollista apua. Me puolestamme luulimme pääsevämme sinne siksi ajoissa, että voimme auttaa heitä tykkiveneitten hyökkäyksen torjumisessa.

"Ottaen huomioon Tumabongin aseman, eivät espanjalaiset voi sille mitään suuremmitta joukoitta, ja luullakseni tyytyvätkin he vain viidakon pommittamiseen. Tiedän sen, mutta luulen kumminkin heidän pistäytyvän tännekin matkallaan koettaakseen saada meidät vangituksi. Jos me vain pääsemme matkaan hyvissä ajoin, on meidän asetettava tänne pieni ansa heille — joku väärä viidakkoon johtava polku, sitten kuin kaikki lähtömme jäljet on huolellisesti peitetty. Nähdessään pienen laiva-raukkamme surulliset jäännökset ruuhen palasten kelluessa sen vierellä, eivät he voi aavistaakaan, että suuri veneemme on säilynyt, ja luullakseni tuhlaavat he tunnin tahi pari etsiessään meitä tuosta metsästä."

Perämies, ollen sairas jälleen ja "jonkunlainen naismatkustaja", kuten häntä nimitin hänen äärettömäksi mieliharmikseen, oli saanut haarukan käytettäväkseen. Me muut nautimme ruokamme malaijien tavoin sormin ja veitsin, mutta nälkä ja kiire muodostivat sellaisen kastikkeen, että se maistui äärettömän hyvältä. Sitten aloimme virkistynein voimin ja mielin korjata ja kuormittaa venettä.

Kaikki saatiin valmiiksi ennen keskipäivää, jolloin heti lähdettiin matkalle. Se ei ollutkaan ollenkaan liian varhain, sillä sammuttaessamme tulta ja laittaessamme väärän viidakkoon johtavan polun niin uskottavan näköiseksi kuin uinkin, ilmoitti pisimmän palmun latvaan kiivennyt tähystäjämme näkevänsä ohuen savupilven koillisella taivaanrannalla. Ennen poistumistamme tästä pienestä lahdesta oli tuo ohut savujuova pidennyt viivaksi, ja katsoessamme kiikarilla näimme sen takaa ilmestyvän toisenkin savujuovan näkyviin. Molemmat tykkiveneet olivat siis jälleen alkaneet ajaa meitä takaa.

Maatuuli oli tietysti tyyntynyt jo aikoja sitten, mutta sen jälkeen oli alkanut tuulla idästä, ja kun kuiva monsuuni yhtyisi siihen pian, oli se juuri sellainen tuuli, jota halusimmekin päiväksi tahi pariksi. Mutta kuten on tavallista tuulen kääntyessä, oli se nytkin kieppuva ja puuskainen, ja matalassa vedessä, jossa oli paljon kareja, näkymättömiä kallioita ja kartoittamattomia matalikkoja, oli pientä venettämme ohjattava hyvin taitavasti. Kapteeni ja Kasim saivat yhdessä vastata sen rikistä meidän muiden muodostaessa tarvittavan ja lopulta toivottavankin apujoukon, mutta tulokset eivät tyydyttäneet heitä kumminkaan. Vene pysyi kyllä hyvin tasapainossa, sen masto raakoineen kesti hyvin purjeen painon ja se purjehti niin päin tuuleen kuin kukaan ikinä voi toivoakaan, mutta kuuden miehen paino, tahi viiden miehen ja yhden suuren pojan, jos nyt niin halutaan sanoa, oli sille aivan tarpeeksi painaen sen niin syvälle veteen, että huonosti tukitut reiät vuosivat melkoisesti. Yksi mies ammensi kuitenkin vettä alituisesti, ja toiset soutivat aina silloin kun tuuli tyyntyä eikä purjeesta ollut mitään hyötyä. Silloin tällöin nousi aina joku perätuhdolle seisomaan tarkastellakseen vihollisen liikkeitä.

Nuo pari savujuovaa seurasivat uskollisesti toisiaan. Joko tuo nopeampi alus sovitti vauhtinsa toverinsa vauhdin mukaan tahi oli se kärsinyt jonkun vaurion törmätessään karille pari päivää sitten, menettäen siinä paremmuutensa. Olkoonpa nyt syy ollut mikä tahansa, olivat olosuhteet meille näin ollen suotuisammat, vaikka laivat tälläkin vauhdillaan tavoittivat meitä tasaisesti. Maan asema kätki niiden rungot vielä näkyvistämme, ja me toivoimme sen piilottavan vielä meidätkin melkoiseksi ajaksi niiden mastoihin kiivenneiltä tähystäjiltä. Näimme kumminkin selvästi savujuovan suunnasta ja sen läheisyydestä maahan, että ne hakivat meitä, ja ellei jotakin tapahtuisi, joka muuttaisi niiden suunnan, pääsisivät ne tunnin tahi parin kuluttua niin lähelle, että ne huomaisivat meidät.

Tämän kaiken kestäessä katselimme sopivaa lahtea tahi jokea, johon voisimme piiloutua. Luultavaa oli, että meidän oli ohjattava veneemme maihin, vedettävä se rannalle ja kätkettyämme sen paettava viidakon hämäriin lehtoihin. Mutta jo nytkin näkivät luultavasti mastoihin kiivenneet tähystäjät tämän korkean ja jyrkän rannan peninkulmien pituudelta ja niin ollen luultavasti meidätkin ajakseen meitä tarmokkaammin takaa. Suuntamme oli kuitenkin meille ainoa mahdollinen.

Mutta kuten jokainen mies oli toivonut ja ehkä rukoillutkin sydämessään, seurasivat veneet suuntaa, jonka kapteeni oli ennustanutkin. Kun ne saapuivat, kuten me otaksuimme, särkässä olevalle aukolle, josta me olimme edellisenä iltana pelastuneet, alkoi savu nopeasti haihtua kadoten lopulta kokonaan.

"Hurraa, hurraa!" huusin, mutta kumminkin hyvin hiljaa. Perämies, ollen yhtä jännittynyt ja epäjohdonmukainen kuin minäkin, haukkui niitä nerokkaasti, koska ne näyttäytyivät olevansa sellaisia tyhmeliinejä kuin olimme otaksuneetkin. Hän teki sen kumminkin matalin äänin, vaikka ei ollutkaan pelkoa, että sanat kuuluisivat meitä erottavien monien peninkulmain päähän ja ilmaisisivat aikeemme vihollisillemme. "He ovat huomanneet hylyn ja pysähtyneet! Jos he nyt vain lähettävät miehensä maihin ja samoilevat viidakossa tunnin tahi pari, vedämme heitä vieläkin nenästä."

Kapteeni hymyili innostukselleni. "Luullakseni he tekevätkin sen ja niin ollen pelastumme tällä kertaa." Sitten näytti hän äkkiä hyvin pelästyneeltä. Hän kohotti kätensä merkiksi, että olisimme vaiti, vei sen sitten korvansa taakse ja kuunteli tarkkaavaisesti: "Oletteko varma, Williams, että nuo molemmat tykkiveneet ovat tuolla?"

"Olen! Näin nuo molemmat savujuovat hyvin selvästi niiden ollessa koko ajan noin neljännespeninkulman päässä toisistaan."

"Sitten on tykkiveneitä täytynyt ollakin kolme, ellei — Sinun kiinalaisesi Manillasta sanoi kaiken olevan rauhallista täällä, ja Valdezkin ilmoitti, ettei Tumabongin läheisyydessä ole espanjalaisia joukkoja. Kumminkin kuulen nyt ampumista siltä suunnalta."

Rupesimme nyt kaikki kuuntelemaan ja erotimmekin sen ajoittain. Ensin oli se kaukaista ja epäselvää jyrinää, mutta kuta lähemmäksi tulimme, sitä selvemmäksi se muuttui. Ne eivät olleet mitään säännöllisiä yhteislaukauksia eivätkä määrä-ajoin ammuttuja yksittäisiäkään, jollaisia harjautunut sotaväki ampuisi ja jotka olisivat osoittaneet, millaista kuria uusi päällikkö tahtoi noudatettavan joukoissaan, vaan silloin tällöin kaukaa ammuttuja muskettien pamahduksia, joihin toiset vastasivat yksitellen nopeasti ja säännöttömästi toinen toisensa jälkeen. Katselimme toisiamme hämmästyneinä ja säikähtyneinä. Mitähän siellä tapahtuikaan?

Ensimmäinen huolemme sulautui tähän uuteen, sillä me unhotimme melkein kokonaan jäljempänä olevat tykkiveneet ja sen tosiasian, että matruusit ja merisotilaat saatuaan varmuuden, ettemme olleetkaan viidakossa, luopuivat juuri nyt hakemisestaan palatakseen laivoihinsa. Emme ajatelleet sitäkään mahdollisuutta, että tämä toinen pettymys luultavasti vain lisää vihollistemme katkeruutta meitä kohtaan tehden heidät vain päättäväisemmiksi saamaan meidät haltuunsa rangaistakseen meitä. Ainoa päämäärämme oli nyt vain päästä Tumabongiin ottaaksemme osaa siellä parhaillaan tapahtuviin joko onnellisiin tahi onnettomiin tapahtumiin.

XII

PAHOJA UUTISIA TUMABONGISTA.

Noin tunnin kuluttua saimme tuon tutun niemen näkyviimme. Auringonlaskuun ei ollut enää kuin pari kolme tuntia eivätkä tykkiveneet olleet näkyvissä. Olimme päässeet niiltä pakoon, mutta levottomuudessamme saada tietää mitä Tumabongissa tapahtui ei se voinut ilahduttaa meitä ollenkaan.

Särkän ulkopuolella ei ollut mitään kolmatta tykkivenettä emmekä huomanneet merkkiäkään vihollisten joukkojen sinne saapumisessa. Ampuminen jatkui kumminkin melkein yhtämittaa ja sen lomassa kuulimme nyt taistelevien miesten huutojakin. Nyt huudettiin siellä kuin riemusta, nyt taasen kuulosti ääni kuin toivottomuuden aiheuttamalta muskettien paukahdusten lomasta, ja vihreiden puiden yllä leijaili pieniä valkoisia savupilviä sinistä taivasta kohti puhuen omaa kieltään.

Kierrettyämme niemen saavuimme joen suulle. Siellä ei ollut mitään vartiovenettä, joka olisi tervehtinyt tahi pidättänyt meitä, eikä mitään "tervetuloa", ei ystävällistä eikä vihamielistä, lausuttu meille joen metsäisiltä jyrkiltä rannoilta. Lähestyessämme paikkaa edellisenä päivänä oli kenraali huomauttanut meille sen sotajohteellisesta arvosta, koska sieltä voitiin hallita yhtäaikaa sekä lannasta että jokea. Hän oli selittänyt ensimmäiseksi työkseen rakennuttavansa pienet patterit kummallekin rannalle, jos nyt nimittäin kylässä sattui olemaan kenttätykkejä, pieniäkin, tahi niiden puutteessa asettavansa sinne tarkka-ampujaosaston ampumaan vihollista, joka ehkä koettaa tunkeutua jokeen veneillä.

Mutta jos siellä nyt olikin miehiä, eivät ne kumminkaan näyttäneet merkkiäkään itsestään. Aivan ahdistamatta saimme etääntyä virralla, joka oli yhtä rauhallinen ja autio kuin ranta ja lannaskin. Rannoilla ei ollut niin sieluakaan eikä äänen värettäkään kuulunut poluilta, joilla, sitten kuin olimme kiertäneet viimeisen niemekkeen, joka oli kätkenyt kylän näkyvistämme, ilmestyi muutamia sen asukkaita eteemme.

Kuten niin monet muutkin tagabogilaisten kylät, oli Tumabonginkin useimmat majat rakennettu joen pohjaan isketyille paaluille. Kylän pari suurempaa rakennusta, kirkko, jonka sen puolikastilainen pappi nyt oli hylännyt, ja kunnantalo, oli kumminkin rakennettu lujalle maalle. Viimeksimainitussa, johon tiesimme eilen Annabel Leestä purettujen tavarain tulleen sijoitetuiksi, liehui vallankumouksellisten lippu ja sen ympärillä näytti juuri parhaillaan käynnissä oleva taistelukin tapahtuvan.

Kunnantalo oli lajinsa luonteenomainen rakennus, johon kylän viranomaiset kokoutuivat neuvottelemaan, jossa maaherra tahi hänen apulaisensa istuivat oikeutta tahi kokosivat veroja ja johon vieraat olivat aina tervetulleet yhdeksi yöksi. Se oli suuri pitkulainen rakennus raskaine olkikattoineen, joka samalla peitti koko rakennuksen etusivun pituisen kuistinkin. Ikkunat olivat joko lasittomat tahi varustettu ohuilla osterinkuoriruuduilla, yleinen tapa maissa, joissa lasi on kallista ja vaikeasti hankittavaa. Ovi aukeni kuistille, josta portaitten olisi oikeastaan pitänyt johtaa tielle, mutta ne oli nyt nostettu syrjään ja kuisti oli vahvasti linnoitettu. Oli niin ollen selvää, että kunnantalon nykyisiä asukkaita piiritettiin.

Kuistilta, ikkunoista ja jokaisesta tarkoitukseen sopivasta bambuseinissä olevasta raosta ja halkeamasta näkyi musketinpiippuja, ja keskeytymättä pamahtelevien laukausten olisi oikeastaan pitänyt aiheuttaa niin lyhyeltä matkalta suurta mieshukkaa piirittäjien riveissä. Mutta vaikka ampuminen olikin hirveätä, oli tähtääminen sellaista kuin se oli — oikein alkuasukasmaista. Olen sittemmin joutunut näkemään sitä lähempää, kun kaikki on ollut miesten kylmäverisyyden ja tähtäystarkkuuden varassa, ja olen ymmärtänyt, miksi kapinaa jatkui niin kauan tässä maassa huomattavimmitta seurauksitta, kunnes amerikkalaisen laivaston saapuminen muutti äkkiä kaiken.

Toinen puolue näytti lukuisemmalta, hyvin päättäväiseltä, mutta ei silti erikoisen välinpitämättömältä rakennuksesta tuiskuavaa tulta kohtaan. Jos vain joku pieni joukko olisi rohkeasti hyökännyt suoraan tuon paaluille rakennetun rakennuksen alle, olisi se voinut lattian raoista ampua suoraan puolustajia, joiden olisi ollut pakko karkoittaa hyökkääjät tikareillaan, koska he eivät olisi voineet käyttää muskettejaan. Mutta ottaen huomioon, miten helposti syttyvä tuo rakennus oli, muutamien sinne kerättyjen tavarain räjähtävän luonteen, sekä piirittäjän että piiritettyjen ajattelemattomuuden ja nuo lukemattomat kerrat, jolloin nuo huonot pyssyt eivät lauenneet, ihmettelin vain, ettei koko kylä ollut jo räjähtänyt ilmaan.

Mutta ei mitään harkittua yritystä tehty kumminkaan piiritettyjen karkoittamiseksi suojastaan tulella, mikä olisi ollut ainoa keino näissä olosuhteissa. Tämä seikka ja päättäväiset ponnistukset valloittaa rakennus tuhoamatta sitä, näyttivät meille varmasti, että piirittäjät tunsivat rakennuksessa säilytettävien tavarain arvon toivoen pääsevänsä noiden sotavälineiden omistajiksi eikä hävittäjiksi. Ymmärsimme syyn tähän kaikkeen, huomattuamme, että hyökkäystä johti ei sen mitättömämpi henkilö kuin Leonin varamaaherra ja tämän paikan itseoikeutettu päällikkö ennen Valdezin tuloa — Colonel Sebastian Jeromino Lopez. Sanon johtaja mieluummin kuin päällikkö, sillä hän luovutti tuon vaarallisen paikan kenelle vain, joka halusi ottaa sen vastaan, anastaen itselleen arvokkaamman ja turvallisemman aseman muutamasta läheisyydessä kasvavasta metsiköstä, josta hän kiihoitti miehiään etenemään uhkauksin, houkutuksin, lyönnein ja lupauksin tulevista ryöstöistä.

"Halloo!" huusimme kukin kielellämme, mutta yksimielisen uteliaasti veneemme liukuessa parin aution talon väliseen aukkoon ja nähdessämme selvästi, mitä kunnantalon edustalla oli tekeillä. "Mitähän tämä tarkoittaa?"

"Niin. Valdez miehineen on piiritettynä tuolla talossa ja Lopez ja kaikki muut, jotka hän on voinut houkutella ja pakottaa yhtymään suunnitelmiinsa, tappelevat saadakseen käsiinsä ampumatarpeet, jotka merkitsevät valtaa. Katsokaahan nyt!" lisäsi hän, kun jälleen hurja hyökkäys oli saatu torjutuksi melko vaikeasti ja Lopezin miehet peräytyivät nyrpeinä ja rohkeutensa menettäneinä neuvotellakseen johtajansa kanssa. "Luulen heidän nyt ampuneen ruutinsa loppuun. Nyt, pojat, vetäkää vene maalle, pysykää yhdessä ja seuratkaa minua."

Teimme, kuten hän käski, ja noustuamme maalle sijouttauduimme aivan johtajamme taakse. Hänellä oli ladattu winchesterinsä kädessään huomattavasti uhkaavassa asennossa. Livingston ja minä pidimme revolverejamme niin vaikuttavasti ja tehokkaasti kuin suinkin vain kykenimme, ja takanamme olevat kolme malaijia heiluttivat erilaisia puukkojaan hyvin ihastuneesti. Jos siinä syntyisi tappelu, toivoivat he vain saavansa ottaa siihen tehokkaasti osaa. Pienen, mutta yhtenäisen ja hyvin asestetun ryhmämme ilmestyminen hämmästytti selvästi sekä piiritettyjä että parittajia, etääntyessämme hitaasti ja harkitusti kunnantaloa kohti. Sieltä huudettiin meidät heti tervetulleiksi minkään pettymyksen aiheuttaman murinan sekoittumatta tervehdykseen, sillä meidät tunnettiin heti samoiksi valkoisiksi miehiksi, jotka olivat tuoneet Valdezin sinne ja senvuoksi olivat hänen ystäviään. Sitäpaitsi luulivat he, että kuunarimme molempine vaskitykkeineen, jotka olivat täyttäneet alkuasukasten sydämet kauhulla, oli lahden suulla ankkurissa. Viimeisen onnistumattoman hyökkäyksensä johdosta rohkeutensa menettäneet ja ampumavarojen puutteessa olevat kapinoitsijat rupesivat epäröimään, ja he pakenivat tällä haavaa lihavan, mutta ei juuri erikoisen arvokkaalta näyttävän päällikkönsä henkilökohtaisesti heitä johtaessa.

Piiritetyt ampuivat muutamia nähtävästi aivan hyödyttömiä laukauksia pakenevan vihollisensa jälkeen, tullen sitten miehissä kuistille toivottamaan meidät tervetulleiksi. Muutamat rupesivat kyhäämään karkeatekoisia portaita käytettäväksemme, mutta ennenkuin ne oli ennätetty asettaa paikoilleen, ilmestyi Luiz Valdez ovelle, hyppäsi keveästi kuistin kaidepuun yli maahan ja juoksi luoksemme. "Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat mustuneet savusta, ja patruunavyö oli vieläkin paikoillaan hänen vyötäisillään. Näimme selvästi, että hän oli miehuullisesti ottanut osaa puolustukseen, mutta hänen lähestyessään huomasin hämmästyksekseni kyynelten valuvan hänen poskilleen rinnan kohoillessa nyyhkytysten voimasta.

"Tervetuloa, ystäväni!" huusi hän tervehtien meitä hänen rodulleen ominaisin kohteliaisuuksin ja tarttuen sitten kapteenin käteen. "Voi, herra kapteeni, isäni, minun isäraukkani!" sanoi hän katkonaisesti.

"Hän on kuolemaisillaan noiden roistomaisten kapinallisten murhaamana! Hän ei elä tuntiakaan enää, sanoo setäni, mutta kun hän kuuli ilohuudot, joilla miehemme tervehtivät teitä, heräsi hänessä kiihkeä halu saada puhutella teitä. Tahdotteko tulla hänen luokseen?"

"Tietysti!" vastasi kapteeni hänen vakavien kasvojensa ja äänensä ilmaistessa hänen mielenliikutuksensa, ja sanomatta sen enempää kiiruhti hän portaille tahi oikeammin sanoen pykälöidylle paalulle, joka nyt johti maasta kunnantalon kuistille.

Puristettuani Luizin kättä myötämielisesti läksin minäkin kiipeämään paalua pitkin, joka oli hyvin vaikea tehtävä eurooppalaisin jalkinein. Loput joukostamme tulivat sitten jälkeenpäin. Saavuttuani tuohon suureen rakennukseen, jossa oli vain muutamia ikkunoita pitkälle esiinpistävän paksun olkikaton alla, ei ollut mikään helppo asia erottaa mitään sen sisässä vallitsevassa hämärässä, jota vielä huoneessa leijailevat savupilvetkin lisäsivät. Kun lopulta rupesin näkemään, huomasin useita miehiä makaavan muutamalla huoneen tuonnimaisessa päässä olevan ikkunan viereen kyhätyllä lavalla. Toiset olivat käpristyneet kokoon kuin tuskassa, toiset vaikeroivat ja kieriskelivät levottomasti, parin kolmen maatessa jo niin hiljaa, ettei unesta voitu erehtyä. Voitto heidän omista puoluelaisistaan ja ehkä jossakin suhteessa heidän sukulaisistaan oli kalliisti ostettu.

Vähän matkan päässä noista toisista oli pieni ryhmä miehiä. Herra Valdez makasi maassa pitkin pituuttaan kääritty nuttu päänsä alla, kuolonkalpeana ja hengittäen lyhyesti, säännöttömästi ja vaikeasti. Hänen valkoinen takkinsa oli auki, ja sekä se että hänen paitansa olivat aivan veriset. Hänen veljensä oli polvistunut hänen viereensä ja hänen päänpohjissaan seisoi eräs noista kolmestatoista ladatuin pyssyin. Tarvitsin vain vilkaista tämän viimeksimainitun kasvoihin huomatakseni, että hän oli päättänyt henkensäkin uhalla puolustaa kuolevaa johtajaansa kaikilta mahdollisesti vielä sattuvilta onnettomuuksilta. Tällaisin päätöksin ja vaipuneena suruunsa ei hän ollut vielä huomannutkaan, että taistelu oli jo lakannut. Kapteenin lähestyessä häntä kohotti hän päänsä vihaisesti ja sormi lähestyi jo uhkaavasti liipasinta, mutta sitten hän tunsi tulijan ja tervehti pyssyllään mumisten joitakin kuulumattomia sanoja.

Kenraali koetti heikosti kohottautua käsivartensa varaan, mutta hänen veljensä painoi hänet lempeästi takaisin käskien hänen kuiskaten makaamaan hiljaa. Sitten hän antoi kenraalille jotakin virkistävää eräästä ohuesta pullosta, ennenkuin hän viittasi kapteenia tulemaan hänen paikalleen kuolevan miehen vierelle. Käskettyään vahdin vetäytyä etemmäksi olisi hän itsekin poistunut, ellei hänen veljensä olisi pyytänyt häntä jäämään.

"Minulla ei ole mitään salattavaa sinulta, Matteo", sanoi hän hiljaa katsoen hellästi häneen, "eikä rakkaalta Luiziltanikaan, eikä muiltakaan rakkailta ystäviltäni", lisäsi hän tervehtien meitä ystävällisesti hymyillen. Sitten hän ojensi kätensä kapteenille. "En voi sanoin ilmaista teille, miten tervetullut olette, herra kapteeni", sanoi hän innokkaasti. "Huomaatte kai, miten asiat ovat täällä kehittyneet? Varoituksenne oli oikeutettu. Tuo petturi onnistui pujahtamaan vartijain ohi ja haavoittamaan minua tänä aamuna. Hän luuli ehkä, että kun minä olen poissa, pääsevänsä tämän paikan itseoikeutetuksi päälliköksi, mutta hän ei ottanut huomioon miesten lojaalisuutta eikä noiden toisten häntä kohtaan tunteman vihan katkeruutta." Hän katsahti erääseen kauempana olevaan ikkunaan päin, jonka vieressä nyt näin nuo pari muuta tumabongilaista everstiä, Hapenin ja Cuevasin, keskustelevan vakavasti ja samalla katselevan sinne päin, jonne kapinalliset olivat paenneet.

Kapteenin katse sen kääntyessä noista toisista jälleen kenraaliin oli hyvin epäilevä, mutta tämä viimeksimainittu hymyili luottavaisesti. "He ovat rehellisiä ja lojaalisia, luullakseni", sanoi hän espanjan kielellä. "He ovat kyllä tyhmiä ja uskomattoman turhamaisia, mutta he olisivat suojelleet minua ja tulevat suojelemaan seuraajianikin. Heidän miehensä ovat samaa mieltä. Nyt, herra kapteeni, pyydän teiltä erästä suosionosoitusta."

"Jotakin siis, jonka voin suorittaa, arvaan", vastasi kapteeni vaatimattomasti ja suoraan.

"Teidän on vain vietävä sana kenraali Aguinaldolle. Jos voitte saada laivanne läpi, kertokaa hänelle nämä tapaukset ja pyytäkää häntä lähettämään tänne joku mies minun sijaani — joku voimakas mies päälliköksi. Veljeni pitää huolta asioista siksi kunnes hän saapuu."

"Tiedän sen." Kuoleva mies näytti huolestuneelta. "Mutta sinä olet uskollinen asiallemme ja teet senvuoksi parhaasi, ja —"

"Odottakaa hieman!" keskeytti kapteeni muuttuen yhä vakavamman näköiseksi. "Ajateltuani asiaa, luulen, etten voi suorittaa pyytämäänne tehtävää."

"Mitä? Ah niin", Valdezin kalpeat kasvot punastuivat, "olin unhottanut. Tehän olette muukalainen ja tietysti on tehtävä hyvin vaarallinen, joten —"

"Erehdytte kokonaan", keskeytti kapteeni punastuen hiusmartoa myöten. "Tässä ei nyt ole kysymyksessä tahto, vaan kyky. Jos olisin arvostellut vaaraa sentinkään edestä, ette nyt olisi täällä, herra kenraali, mutta tosiasia on, että pieni laivani on joutunut haaksirikkoon, eikä minulla ole mitään keinoja ilmoituksen perille viemiseen."

Vastaukseksi heidän innokkaihin ja pahoitteleviin kysymyksiinsä kertoi hän koko jutun lisäten siihen puoleksi leikillisesti puoleksi surullisesti edellisenä yönä tekemämme päätöksen yhdistää kohtalomme kapinallisiin. "Ja luullakseni olemme valmiit vaikka minkälaiseen onnenkauppaan", lisäsi hän, "ja minä olen valmis viemään sananne kenraalille yhtä mielelläni kuin kukaan muu ameriikkalainen tahansa, kunhan se vain voi tapahtua maitse."

"Muukalaisen on melkein mahdoton siitä suoriutua", vastasi kenraali päättäväisesti ojentaen samalla vielä kerran kätensä kapteenille. "Pyydän teiltä anteeksi äskeisiä epäluulojani, ystäväni. Poikani ja Felipe, eräs noista viidestäkolmatta ja tietääkseni uskollisempi asiallemme kuin moni muu, vievät sanan perille varmemmin kuin muut. He tuntevat seudun ja Luiz voi sitäpaitsi pukeutua naiseksi. Mutta minulla on eräs toinenkin asia pyydettävänä teiltä, herra kapteeni." Hänen äänensä alkoi muuttua hyvin hiljaiseksi, mutta hän ponnisti voimansa äärimmilleen puhuakseen selvästi. "Kerroitte minulle kerran taistelleenne kansalaistenne puolesta espanjalaisia vastaan, ja nyt sanotte haluavanne taistella filippiiniläisten puolesta. Pyydän teitä nyt rupeamaan minun sijaisekseni tänne niin kauaksi, että kenraali ennättää lähettää tänne toisen päällikön tahi vahvistaa nimityksenne. Silloin olisit sinäkin, Matteo, tyytyväisempi, koska sinun ei tarvitsisi ryhtyä siihen itse."

"Varmasti!" vastasi tohtori Valdez iloisesti. "Kapteeni Hemingway ymmärtää sotataitoa paremmin kuin minä. Lupaan kumminkin auttaa häntä niin uskollisesti kuin olisin auttanut sinuakin, Marcos."

"Tiedän sen", sanoi hänen veljensä tyynesti. "Ja nyt, kapteeni, saanko kuulla vastauksenne?"

Kapteeni tuijotti häneen hämmästyneenä. "Mutta minähän olen — muukalainen."

"Ette sen jälkeen kuin yhdistitte kohtalonne meihin", sanoi kenraali selvästi.

"Noiden miesten mielestä olen ainakin sellainen", vastasi kapteeni katsahtaen tumabongilaisiin eversteihin.

Nuo molemmat alkuasukkaat lähestyivät heti vaitiollen, mutta täynnä kunnioittavaa myötätuntoa ja henkilökohtaista varovaisuutta. He olivat huomanneet pätevän johtajan tuottaman hyödyn menettääkseen hänet heti, ja he olivat, kuten myöhemmin saimme kuulla, todellakin peloissaan omasta kohtalostaan heidän johtajansa kuoleman jälkeen. Haluten säästää veljensä voimia niin paljon kuin suinkin selitti tohtori Valdez heille nopeasti kuolevan veljensä toivomukset, kapteenin päätöksen auttaa kapinallisia ja edun, jonka sellaisen seuraajan Saaminen kenraali Valdezin sijalle tuottaisi. He kuuntelivat huomattavasti huojentuen ja sitten kuin tohtori oli lopettanut selittämisensä, kääntyivät he innokkaasti ameriikkalaisen puoleen.

"Päätös on mielestämme hyvin harkittu. Lupaamme palvella teitä uskollisesti", vannoivat he kapteenille, joka tuijotti heihin melkein hullunkurisen pettymyksen ilmeellä.

"Nuori toverinne osaa kumminkin", sanoi tohtori Valdez katsahtaen minuun. "Ja minäkin lupaan olla tulkkinanne niin kauan kuin sellaista tarvitsette. Uskokaa minua kapteeni", lisäsi hän kiihkeästi, "Veljeni on oikeassa. Tähän päällikkyyteen tarvitaan joku voimakas mies, kykenevä ja varovainen", hän katsoi surullisesti veljeensä, "ja ennen kaikkea sellainen, joka on johtanut miehiä. Kaikista nyt täällä olevista olette te ainoa sopiva siihen hommaan. Ettekö halua ottaa sitä vastaan?"

Kapteeni katsoi heitä ja meitä kasvoihin ja sitten kuolevan johtajan kiihkeästi rukoileviin silmiin. Kaikissa, paitsi yhden, oli sama ilme, kaikki, paitsi yksi, pyysivät häntä ottamaan tuon vastuunalaisuuden hartioilleen. Ainoastaan perämies näytti epäilevältä ja mumisi: "Ajatelkaa, George Hemingway, millaiseen vaaraan antaudutte. Jos espanjalaiset saavat teidät vangiksi, tappavat he teidät säälimättä."

Luullakseni se ratkaisi asian. "Otaksun, etten rukoilekaan armoa", sanoi hän hymyillen ja kohottaen päätään. "Suostun pyyntöönne, hyvät herrat. Jos joskus erehdyn, on teidän suotava minulle anteeksi, mutta parastani tahdon koettaa."

XIII.

KENRAALI HEMINGWAY.

    "Kapteeni on hyvin rauhallinen;
    hän ei ole kiireissään, eikä hänen äänensä
       ole kova eikä matala,
    ja hänen silmänsä suovat meille enemmän
       valoa kuin taistelulyhtymme."

Tämä hyvästeleminen erosi suuresti eilisistä iloisista jäähyväisistä, joilla Marcos Valdez oli toivottanut meille hyvää onnea. Nyt näytti siltä, että tuo hyvä onni oli jättänyt sekä hänet että meidätkin pulaan. Poistuimme hänen luotaan surullisin mielin, jättäen hänet hänen poikansa, veljensä ja tuon uskollisen henkivartijan huomaan. Hänen mielensä oli nyt rauhoittunut hänen velvollisuuksiinsa nähden eikä meistä kukaan voinut tehdä enempää hänen puolestaan. Hän oli jo suorittanut työnsä, mutta meidän tumabongilaiset velvollisuutemme olivat vasta alussa.

Uuden kenraalimme tapoihin ei kuulunut tuhlata kallista aikaa. Kylää ja siellä olevaa asevarastoa ja piirikunnassa muodostettavan armeijan ydintä uhattiin parilta suunnalta, joten oli heti ryhdyttävä toimiin niiden puolustamiseksi. Kapinalliset, vaikka he nyt olivatkin lyödyt ja alakuloiset, voivat nimittäin vielä palata, ja tykkiveneet saapuvat myöskin varmasti jonkun ajan kuluttua, ja pääsy jokeen on vielä aivan vapaa.

Tähän asiaan oli meidän ensimmäiseksi kiinnitettävä huomiomme. Uusi päällikkö käski minun kysyä noilta molemmilta tumabongilaisilta eversteiltä heidän komennuksessaan olevien miesten lukumäärää ja laatua. Sillä aikaa tarkasteli hän huolellisesti heidän kasvojaan saadakseen selville, kykenivätkö miehet mihinkään. Molemmilla oli noin parisataa niin sanottua "opetettua sotilasta", mutta niistä ei ollut kylässä tällä haavaa kuin noin puolet muiden mentyä kotiinsa joko luvalla tahi luvatta.

Kylän naiset ja lapset olivat paenneet viidakkoon muutamia tunteja sitten, silloin kun tuo raukkamainen Valdezin päälle hyökkääminen oli johtanut äkilliseen taisteluun puolueiden välillä, jotka joko kannattivat hänen päällikkyyttään tahi Lopezin kapinallisuutta. Mutta useimmat tumabongilaiset, muistaen varamaaherran viimeiset julmuudet ja vääryydet, olivat päättäneet taistella kenraalin heille lähettämän johtajan puolesta. Useimmat tunsivat nimittäin kenraalin nimeltä, kunnioittaen häntä heidän maansa tulevana vapauttajana. Nämä miehet eivät osanneet käyttää pyssyjä ja olivat pelokkaita ja päättämättömiä luonteeltaan, mutta he olivat taitavia ja kokeneita kalastajia. "He tuntevat jokaisen tuuman joestaan", sanoi Cuevas meille, "ja niin ollen voivat olla teille nyt suureksi hyödyksi."

"Luullakseni tämä Cuevas ei ole niinkään tyhmä", sanoi uusi päällikkö arvostelevasti. "Käske hänen viedä neljä- tahi viisikymmentä miestään, niiden joukossa parhaimmat ampujansa, tuonne joen suuhun. Sen itäiselle jyrkälle rannalle on hänen kaivettava juoksuhauta puiden suojaan ja asetettava parhaat miehensä siihen sellaisin määräyksin, että heidän on ammuttava niiden kaikkien espanjalaisten veneitten miehistöt, jotka koettavat tunkeutua jokeen tahi nousta rannalle. Jokaisen miehen on otettava mukaansa lapio, kuokka ja parikymmentä patruunaa. Sano hänelle, että hän panee muut miehensä laittamaan tätä kylää puolustuskuntoon. Hapenin miesten on koottava kaikki puhvelit ja tuotava ne tänne. Onnettomuudeksi ei Annabel Lee tuonut tänne tykkejä, mutta muistaakseni Valdez sanoi täällä jo olevankin muutamia entuudestaan. Vaikka ne eivät olisikaan sen suurempia kuin kiinalaiset nikat, voidaan niillä kumminkin ampua veneitä upoksiin. Jos löydän ne, tuon ne sinne jyrkänteelle ja laitan ne asemiin, mutta ellei niitä löydy, tuon sinne vain enemmän ampumatarpeita ja ruokaa. Oletko tulkinnut hänelle nyt tämän kaiken?"

"Amos, ota Kasim tulkiksesi ja muutamia näistä miehistä mukaasi, ja koeta etsiä nuo tykit ja niihin tarvittavat ampumavarat käsiisi. Minä rupean jakamaan patruunia miehille noista tuolla olevista laatikoista."

"Entä minä sitten?" huudahdin kärsimättömästi peläten hänen unhottaneen minut ja haluten työskennellä.

"Hyvä on, poikaseni, minulla on sinulle paljon työtä varattuna. Vie nämä tumabongilaiset joen suuhun heidän omilla kanooteillaan ja käske jokaisen miehen ottaa mukaansa kirves tahi joku sellainen ase. Menkää aivan joen suuhun saakka, sillä siellä on pari kanavaa, jotka on tukittava. Käske miesten hakata puita ja vesoja siltä jyrkänteeltä, johon Cuevasin miehet asettuvat, ja tukkia niillä molempien kanavain suut. Toivoakseni ne estävät espanjalaisia tunkeutumasta jokeen. Tultuani sinne annan sinulle muuta tehtävää."

Poistuin käskien tumabongilaisten seurata itseäni. He olivat jotensakin haluttomia ja epäluuloisia ensin eivätkä halunneet poistua kylästään, mutta selitettyäni heille, mitä heidän oli tehtävä ja miksi, seurasivat he minua melko mielellään. Useimmilla oli mukanaan jonkunlainen suuri taipuisa kassara, jollaista he aina käyttivät hakatessaan puita, ja muille annettiin kirveet. Sitten vetivät he majojen alla olevien paalujen välistä kuusi kanoottia, joihin me nousimme, ja aloimme meloa myötävirtaan kaikin voimin.

Tiesin, ettei meillä ollut varaa tuhlata aikaa. Jos vain espanjalaiset veneet pääsisivät jotenkin tunkeutumaan jokeen, ei kunnantaloa ja siinä olevia varastoja voitaisi mitenkään puolustaa. Niiden tarkoitus olisi tuhota se ja ensimmäinen yhteislaukaus heidän pikatykeistään riittäisi jo ehkä sen päämäärän saavuttamiseksi. Selitin miehilleni sen eikä minulla jälkeenpäin ollut syytä moittia heitä laiskuudesta. He eivät olleet vielä ottaneet sen tehokkaammasti osaa kapinaan kuin maksamalla heidän johtajiensa heille määräämän veron. He eivät olleet syypäät siihen, että heidän kyläänsä oli hyökätty ja heidän kunnantalonsa vallattu, ja luullakseni olisivat he vastustaneet kumpaakin, jos he vain olisivat uskaltaneet, mutta toiselta puolen olivat he tyytymättömät hallintoon, suuriin veroihin ja maaherran heitä kohtaan harjoittamaan sortoon, ja olivat tarpeeksi viisaat huomatakseen, että tuon pienen kapinallisarmeijan läsnäolo olisi saattanut heidät anteeksiantamattoman huonoon valoon espanjalaisten silmissä. Jos vain joku rangaistusretkikunta olisi noussut maihin täällä, olisi se merkinnyt heidän kotiensa, veneittensä ja pienien viljelyksiensä hävittämistä, ellei jotakin vielä pahempaakin. Silloin olisi voinut sattua sellaistakin, että kylän johtavat miehet olisi asetettu riviin jonakin kylmänä aamuna ja ammuttu kuin todelliset kapinalliset.

Katkottuamme solakoita nuoria puita ja koottuamme suuria risukimppuja ja paljon rottinkia patosimme niillä kummankin lantaasta jokeen johtavan kanavan. Kummallakin puolella olevat hiekka- ja korallimatalikot olivat lujia valleja, ja ainoastaan yksi kanootti kerrallaan, ja senkin olisi pitänyt olla aivan tyhjä, olisi voinut tunkeutua niistä nousuveden aikana. Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut odottaa palaavaksi ennen seuraavan aamun auringonnousua.

Sillä aikaa olivat Cuevasin miehet työskennelleet rannalla yhtä ahkerasti. Jyrkänteet, joille heidän oli määrä asettua, kohosivat noin neljänkymmenen jalan korkeuteen joen kummaltakin puolelta. Kolmannella puolella oli tiheä läpipääsemätön viidakko ja neljännellä kylän merenpuolella oleva metsäinen mäki, jonka läpi vei ainoastaan pari kapeata polkua, joita ei voitu sanoa teiksikään. Se oli erinomainen asema, jossa tusina miehiä voi pitää puoliaan kymmentä kertaa lukuisampaa vihollista vastaan ja jossa muutamat taitavat ampujat voivat oleskella puiden ja pensaiden suojassa, joilla vallin merenpuoleinen osa oli heti peitetty sen valmistuttua, turvallisesti tappaen alempana olevia vihollisia yhtä helposti ja mukavasti kuin jos he olisivat ampuneet lakassa olevia kyyhkysiä.

Muistaen kumminkin heidän äärettömän huonon tähtäämistaitonsa kunnantalon puolustamisessa epäilin, voisiko koko tuo joukko ampua tusinaakaan kunnollista laukausta. Levottomuutta herättävämpi oli kumminkin epäilyni, jota en kuitenkaan lausunut julki, voisivatko he pysyä tyyninä ja rohkeina suurten tykkien aloittaessa ampumisensa laivastosta ja luotien alkaessa viheltää heidän yläpuolellaan.

Toivoin saavani tähän kysymykseen pian joko myönteisen tahi kielteisen vastauksen, sillä tykkiveneet olivat jo aikoja sitten olleet näkyvissä ja jyrkänteellä oleva tähystäjä voi jo seurata niiden liikkeitä. Niiden suora kulkusuunta ei jättänyt mitään epäilyksiä niiden aikeista, sillä kierrettyään särkän niin läheltä kuin suinkin ohjasivat ne kulkunsa suoraan meitä kohti haluten epäilemättä hyvin kiihkeästi kostaa meille täydellisesti viimeisten päivien pettymykset. Olimme, sovittuamme siitä jo ennakolta, lähettäneet sananviejän ilmoittamaan uudelle päällikölle niiden lähestymisestä, ja minä odotin juuri kenraalin tuloa paikalle, kun eversti Cuevas ilmestyi joen törmälle ja pyysi minua innokkaasti tulemaan sinne neuvottelemaan hänen kanssaan.

Käskettyäni miesten jatkaa työtä, joka nyt olikin jo melkein loppuunsuoritettu, meloin nopeasti rantaan sellaiseen paikkaan, josta helposti voin kiivetä törmälle, ja menin tapaamaan alkuasukaspäällikköä. Upseereineen, joina toimi pari nuorta ymmärtäväistä alkuasukasta, tuijotti hän kiinteästi merelle, ja kaikki kolme näyttivät minulle, mikä heitä luonnollisesti oli niin suuresti hämmästyttänyt. Tykkiveneethän sen olivat tehneet. Ne olivat pysähtyneet erään noin kolmen peninkulman päässä särkässä olevan aukon edustalle ja niiden vesille laskemat pari venettä olivat jo tunkeutuneet aukosta ja lähestyivät rantaa.

Olimme sellaisessa paikassa, ettemme voineet nähdä rannalle, mutta huomasimme laivan tykkien olevan suunnatut sinne veneiden maihinpääsyn suojelemiseksi. Aikoivatko miehet nousta maihin siellä ja tunkeutua viidakon läpi hyökätäkseen Tumabongiin? Ei varmastikaan, sillä ei kukaan päällikkö, joka vähänkin tunsi seudun luontoa, voinut ehdottaa niin harkitsematonta liikettä.

Ei, sellainen ei heidän aikomuksensa ollutkaan. Lyhyen matkan päässä siitä, josta arvelimme rannan alkavan, lakkasivat miehet soutamasta, ja eräs toisen veneen perässä istuva mies nousi ja näytti rupeavan keskustelemaan jonkun rannalla olijan kanssa.

Cuevas ja nuo molemmat nuoret upseerit katsoivat minuun ensin epäillen, mutta alkoivat sitten hyvin vastahakoisesti ja harmistuneina uskoa minua. Minun ei tarvinne toistaa heidän huomautuksiaan, ja sanonkin vain, etten olisi voinut kuvitellakaan alkuasukasten kielen sisältävän niin runsasta ja monipuolista varastoa kirouksia, joilla he sadattelivat petturia, sillä pian ei meidän enää tarvinnut epäilläkään hänen aikeitaan. Veneet lipuivat kauemmaksi rantaan päin kadoten kokonaan näkyvistämme, mutta ilmestyivät jonkun ajan kuluttua jälleen otettuaan mukaansa muutamia uusia tulokkaita, joiden joukosta ystäväni helposti tunsivat entisen toverinsa. Veneet palasivat heti laivoihin ja hinattiin kannelle niin nopeasti kuin suinkin.

Olimme olleet niin syventyneet tämän kaiken katselemiseen, ettemme olleet huomanneet mitään liikettä takanamme, ja Cuevasin miesten kaikuva huuto oli meidän ensimmäiseksi saamamme merkki kenraalin tulosta. Hänen takaansa näkyi Kasimin ruskea naama loistaen onnesta. Meidän olisi oikeastaan pitänyt jo kuulla heitä seuraavan kulkueen synnyttämä hälinä melko kaukaa ja vielä päälle päätteeksi myötätuuleen, sillä oli omituista, että kaikenkokoiset ja -laiset puhvelit eivät näyttäneet ollenkaan pitävän valkoisen miehen hajusta. Sieltä ne tulivat, kahdeksan aina yhdessä valjakossa, vaikeasti ja puhkuen huonoa tietä pitkin ja paiskellen kuormiaan puita, kantoja ja juuria vasten niin etteivät mitkään köydet näyttäneet voivan kestää jännitystä. Mutta jokaisen kuormitusta oli ollutkin valvomassa merimies, joka nyt marssi kulkueen edellä ollen hyvin mielissään onnistuttuaan hankkimaan kolme pientä vaskitykkiä patterinsa tehokkuuden lisäämiseksi. Oli varmaa, ettei suurinkaan niistä ollut isompi kuin neljän naulan ja muut, joilla oli lavetitkin, eivät olleet puolenkaan suuruiset. Ne olivat sitäpaitsi toivottomasti vanhanaikaiset ja kömpelöt.

"Mutta ne ovat tykkejä kumminkin kaikesta huolimatta!" sanoi kapteeni — hänen vanha arvonimensä tahtoi väkisinkin nousta huulilleni vielä kauan aikaa tämänkin jälkeen — "ja elleivät ne halkea ensimmäisessä koetuksessa, panemme ne paukkumaan jossakin tilaisuudessa. Halloo, mitä sinun miehesi oikein tuijottavatkaan?"

Kerroimme hänelle, jolloin hän lisäsi pienen sarjan amerikkalaisia nimityksiä entisiin eversti Sebastian Jeronimo Lopeziin kohdistuviin arvosteluihin. Sitten hän sanoi tyynesti:

"Syrjäyttämällä kavalluksen, joka näitä miehiä epäilemättä kauheasti hävettää, ei meille luullakseni paremmin olisi voinut käydäkään. Kun Lopez pakeni kylästä, olivat kaikki asiat mullin mallin, Valdez kuolemaisillaan ja joki suojauslaitteitta. Hän kertoo espanjalaisille sen ja he tulevat luultavasti viipymättä tarkastelemaan asemaa, jolloin annamme niille perinpohjaisen opetuksen. Sano Cuevasille tämä ja käske hänen kertoa se miehilleen."

Seurasi enemmän kiroilua, sadattelua ja huutoja, kun miehet, joista muutamat olivat huomanneet laivoihin palaamisen ymmärtämättä sitä kumminkaan, kuulivat heidän viimeisen johtajansa kavalluksen suuruuden. Mutta ymmärrettyään uuden päällikkönsä selitykset he rohkaisivat mielensä heidän rodulleen ominaisen häilyväisesti. He olivat lapsia joka paikassa ja ajatteleminenkin oli tehtävä heidän puolestaan, mutta he olivat nopeat toimimaan. He rupesivat työskentelemään kaikin voimin saadakseen tykit asemiin, ja minä palasin miesteni luo lopettaakseni tehtäväni.

Käskin nyt viedä kanootit pois näkyvistä ensimmäisen virran mutkan toiselle puolelle, ja sitten kuin pattereista suunnattu odottamaton tuli olisi pannut veneitten miehistöt jonkunlaiseen epäjärjestykseen, aioin ilmestyä joukostani valitsemieni vapaaehtoisten kanssa ahdistaakseni heitä uudelta suunnalta. Päällikkömme oli hyvin levoton, että me syöksyessämme esiin hetken jännityksen huumaamina joutuisimme hänen tykkiensä ammuttaviksi, mutta minä taasen pelkäsin, että mieheni kieltäytyisivät kokonaan lähtemästä mihinkään.

Mutta vaikka he yleensä ovatkin hyvin pelkureita, olisin voinut säästää itseltäni tämän huolen. Heidän oli nyt puolustettava perheitään ja kotejaan, ja se herätti heissä kaiken rohkeuden, johon he suinkin kykenivät. Kun halusin vapaaehtoisia mukaani, syöksyivät kaikki kanootit eteenpäin, ja ainoa vaikeuteni oli nyt pidättää heitä niin kauan kuin saisimme käskyn yhtyä taisteluun. Luullakseni oli heidän vaikeampi kuin minun, jolla ei ollut kotia puolustettavana eikä rakastettua, jonka puolesta olisin taistellut, istua siinä toimettomina näkemättä ollenkaan lähestyvää vihollista ja pakotettuina olemaan hiljaa. Minäkin purin kynsiäni katsellessani joka suunnalle kiihkeästi päästäkseni mukaan.

Sitten lopulta kuulin kumminkin ääniä ja airojen loisketta jostakin kaukaa tyynen illan hiljaisuudessa. He olivat vielä matalikon ulkopuolella, mutta kumminkin tulossa. Miesteni kourat puristautuivat melojen ympärille ja heidän hartiansa nytkähtelivät, mutta minä pidätin heidät viittauksella, ja me odotimme — tuntikausia, kuten jännittyneistä mielistämme tuntui. Äkkiä pamahtivat sitten tykit törmällä ja niiden kumeaan paukkinaan sekautui pian muskettien rätinääkin. Luulin erottavani joukosta winchesterin kimakamman äänen ja iloitsin tietäessäni sen omistajan olevan siellä tukemassa ja rohkaisemassa miehiään.

Veneistä kuului hämmästyneitä ja toivottomia huutoja ja vastaan ammuttuja laukauksia, jotka olivat niin huonosti tähdättyjä, etteivät ne vahingoittaneet ketään, ja kului jonkun aikaa, ennenkuin hämmästyneet merisotilaat saivat konekiväärinsä kuntoon ampuakseen kaikille suunnille. Törmältä ammuttiin kumminkin niin yhtämittaa ja harmillisesti, että veneet hyökkäsivät kanavaan päästäkseen suojaan.

Mutta siellä kohtasivat niitä uudet vaikeudet. Johtavat veneet törmäsivät näkymättömiin ja odottamattomiin vastuksiin, toiset tunkeutuivat niiden päälle takaa tehden vain sekamelskan suuremmaksi. Nyt oli meidän vuoromme. Meloimme virran keskelle ja aloimme ampua, ja vaikka en voinut toivoakaan, että harjautumattomat mieheni huonoine ja vanhoine musketteineen saisivat suurtakaan vahinkoa aikaan, lisäsi kumminkin yhteislaukauksemme yleistä hälinää ja, mikä oli vielä hyödyllisempää, sai vihollisen sellaiseen luuloon, että heidät oli saarrettu, lisäten siten heidän masentuneisuuttaan.

Veneistä vastattiin kyllä tuleemme ja kun heidän konekiväärinsä kuulat alkoivat vinkua yläpuolellamme, istuutuivat muutamat mieheni nopeasti veneittensä pohjalle. Mutta huomattuaan, ettei kukaan haavoittunut, nousivat he jälleen häveten hieman käyttäytymistään ja ampuivat toisen yhteislaukauksen joen suulla taistelevien joukkoon. Meistä näyttivät he erottamasti sotkeutuneen toisiinsa, veneet olivat tarttuneet kiinni paaluihin, seipäihin ja rottinkisilmukoihin, kaikki miehet huusivat määräyksiä ja neuvoja toisilleen ampuessaan umpimähkään ja työnnellessään toisia veneitä tieltään pois, keksit, airot ja pyssyt heiluivat hurjasti yhtämittaa, ja koko joukko näytti yhtä huonosti harjoitetulta kuin Lopezinkin miehet kunnantaloa vastaan hyökätessään.

Laivojen suuret tykit vaikenivat ehkä senvuoksi, että niiden suuntaajat pelkäsivät ampuvansa omia miehiään, tahi siksi, ettei tilannetta ymmärretty siellä. Veneitten konekiväärit, jotka olisivat heti suistaneet meidät veteen, jos englantilaiset sotilaat olisivat niitä suunnanneet, olivat joko rikki tahi huonosti hoidetut, sillä ne näyttivät useammasti pettävän kuin laukeavan. Nyt täydensi sitäpaitsi eräs vaskitykkimme hyvin tähdätty luoti vihollisen tappion. Se sattui nimittäin muutaman veneen vesirajaan, ja tuo pieni alus alkoi heti täyttyä vedellä ja upota. Miehistö, peläten ympärillä uiskentelevia haikaloja ja vihollista, jonka yleinen tapa oli ampua vangit armotta ja joka nyt ympäröi heidät melkein joka suunnalta, tuli aivan raivoisaksi pelosta. He huusivat ja kiljuivat koettaessaan kiivetä toisiin veneihin, ollen vähällä kaataa ne kumoon. Näin selvästi, miten eräs matruusi kohotti aironsa ja lyödä läimäytti erästä veneen laidasta kiinnipitävää miesraukkaa päähän. Mies kumartui väistääkseen lyöntiä ja koetti sitten päästä erääseen toiseen veneeseen, jossa häntä kumminkin kohdeltiin yhtä raa'asti. Polskuttaen ja huutaen hurjasti, koettaen nähtävästi siten peloittaa haikalat etemmäksi, läksi hän uimaan kauempana olevaa rantaa kohti. Vasta sitten kun hän oli saavuttanut sen ja kiivennyt törmälle, huusivat sekä omat mieheni että törmällä olevat hämmästyksestä, ja häntä kohti ammuttu luotituisku ilmaisi minulle, kuka hän oli ja miksi espanjalaiset merimiehet olivat kohdelleet häntä niin töykeästi. Pakolainen ei ollut kukaan muu kuin Lopez, petturi, jonka hänen uudet liittolaisensa luulivat ehkä pettäneen heidätkin, sillä hänhän juuri oli saattanut heidät tähän tilanteeseen.

Vihollisemme olivat jo nähtävästi käsittäneet, ettei heidän hyökkäyksensä onnistu, ja nyt saattoi uppoava vene heidät aivan kauhun valtaan. Arvokas peräytyminen muuttui äkkiä hurjaksi paoksi. Ampuen tuskin laukaustakaan meitä kohti kiiruhtivat nuo kolme jäljellä olevaa venettä särkässä olevaa aukkoa kohti niin nopeasti kuin suinkin päästäkseen tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle.

Lopez pääsi pakoon. Luullakseni sattui häneen pari laukausta, mutta hän onnistui kumminkin vetäytymään viidakkoon. Kun mieheni yrittivät lähteä häntä takaa-ajamaan, palautti kenraalimme ankara käsky heidät takaisin maan suojaan.

Sillä nyt olivat laivan tykit alkaneet paukkua, ja me olisimme tarjonneet niille erinomaisen pilkan virran yli kulkiessamme. Mutta ollessamme näin suojassa eivät ne saaneet juuri mitään vahinkoa aikaan. Matka ei kyllä ollut liian pitkä niiden suurille tykeille, jollaisia oli luullakseni kolme kummassakin laivassa, mutta varmaan oli valaistus huono eikä suuntaaminenkaan parempi kuin parissa edellisessäkään tilaisuudessa. Muutamia suuria luoteja vihelsi patterin yli sen takana olevaan metsään. Muutamia putosi läiskähtäen sen edustalle veteen ja jokeen jonkun matkan päähän meistä ja ainoa niiden aiheuttama sanottavampi vahinko oli muutaman katkenneen oksan putoaminen erään miehen päähän. Miehemme olivat uudistaneet tulikasteensa meille odottamattoman suotuisten olosuhteitten vallitessa, ja heidän ensimmäinen taistelunsa uuden päällikkönsä alaisina oli ollut kieltämättömästi onnellinen, sillä se oli nyt jo melkein ohi. Lyhyt troopillinen auringonlasku alkoi, ilta pimeni nopeasti ja tykkituli harveni lakaten vihdoin kokonaan.

"Niin pitkälle on nyt siis kaikki hyvin", sanoi kenraali yhdyttyäni häneen kuunnellessaan alipäällikköjensä sydämellisiä onnentoivotuksia, "mutta luullakseni eivät espanjalaiset päästä meitä näin vähällä. Olemme tarjonneet heille ruokaa kolme kertaa ja heillä on nyt pitkä lasku meille maksettavana."

XIV.

EITTÄMÄTÖN VOITTO.

"Näin pitkälle siis on onnemme ollut myönteinen, kohtalon kuljettaessa meitä voitosta voittoon."

Oli selvää, etteivät espanjalaiset päästäisi meitä näin vähällä, mutta tällä haavaa oli meille kumminkin suotu vähän aikaa levähtääksemme, syödäksemme ja neuvotellaksemme asioista. Uusi päällikkö antoi ankarat määräykset, ettei saanut sytyttää tulia, eipä edes tupakoida, jotteivät valon välähdykset kohdistaisi meihin suurten tykkien tulta. Sitäpaitsi asetettiin valppaat tähystäjät sekä törmälle että joen suulla risteilevään vartioveneeseen. Kasim oli nyt tuolla viimeksimainitussa paikassa ja minä pääjoukon kanssa törmällä maaten pitkin pituuttani nurmella lepuuttaakseni väsyneitä jäseniäni. Minulla oli siis aikaa kysellä päälliköltä, mitä kylässä oli tapahtunut poistumiseni jälkeen sieltä.

"Hän on kuollut, miesraukka. Noin tunnin kuluttua sinun lähdöstäsi heitti hän henkensä."

"Suurenmoisesti! Siinä pojassa on oikeata terästä", sanoi uusi kenraalimme hieman värisevin äänin. "Hän tuli luokseni muutamia minutteja jälkeenpäin selittäen olevansa valmis viemään sanan kenraalille. En voinut lähettää häntä pois, koska hänen isänsä oli vielä hautaamatta eikä yö sitäpaitsi sovi sellaisen matkan lähtöajaksi. Toivoin sitten vielä voivani lähettää ilmoituksen voitostamme hänen mukanaan. Hän halusi silloin tulla mukaani tänne, mutta sanoin hänelle, että sekä hänen että hänen uskollisen toverinsa oli levähdettävä koko tämä yö ennen lähtöään, sillä sana on vietävä perille viipymättä. Tämä tilanne on hyvin omituinen. Muukalainen, jolla ei ole mitään yhteyttä johtajien kanssa, on kumminkin tällaisen merkityksellisen paikan päällikkönä, ja minun on joko heti päästävä vapaaksi tahi saatava vahvistus virkaani. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "olisin hyvin mielissäni, jos voisin ilmoittaa kenraalille torjuneeni espanjalaisten hyökkäykset, vaikka se olisikin sitten ensimmäinen tahi viimeinen työni kenraalina."

"Mutta niin tyhmästi eivät he voi menetellä, että he erottavat teidät", sanoin vihaisesti.

"Luullakseni voi se kumminkin olla mahdollista. He eivät tiedä mitään minusta."

"Sellainen olisi kumminkin sikamaista! Ja jos he lähettävät tänne jonkun alkuasukkaan, jonkun kukoistavan neekerin, kuten Livingston niitä nimittää, niin suostutteko palvelemaan häntä?"

"Varmisti", vastasi hän vaatimattomasti, "jos se vain kenraalin mielestä on parasta."

"Nuori Luiz lähetti sinulle terveisiä, Williams", jatkoi hän sitten. "Hän sanoi tietävänsä sinun ottavan osaa hänen suruunsa ja olevansa iloinen, että taistelet hänen isänsä vihollisia vastaan. Hän ei osannut silloin aavistaakaan, vaikka luulen sananviejieni ilmoittaneen sen kylässä nyt, että hänen isänsä murhaaja oli noiden joukossa, joita vastaan olet taistellut."

"Eikö? Toivon, ettei tuo roisto olisi päässyt pakoon", sanoin kostonhimoisesti. "Onko hänen miehistään kuulunut mitään?"

"Kyllä. Useat ovat tulleet takaisin rukoillen armoa ja takaisinpääsyä vallankumouksellisiin joukkoihin. Annoin kieltävän vastauksen parille hänen upseerilleen, jotka hyvin kyllä olivat käsittäneet tänään suorittamiensa tekojen laadun. He ovat nyt vankina kunnantalossa odottaen tuomiotaan. Miehistön käyttäytymistä on kuitenkin arvosteltava toiselta näkökannalta. He ovat kotoisin Lopezin halintoalueelta ja ovat yhtyneet häneen senvuoksi etteivät he uskaltaneet menetellä muuten. Mutta Valdez-raukan veljen suostumuksella annoin heille kaikki anteeksi ja ottaisin heidät takaisin riveihin, jos he vain nyt antautuvat vangeiksi, luovuttavat aseensa ja sitoutuvat käyttäytymään hyvin tulevaisuudessa. Luullakseni suostuvat useimmat heistä ehtoihin. Kylän naiset ja lapset palailevat vähitellen koteihinsa, ja kaikki on siellä nyt rauhallista Livingstonin ja tohtori Valdezin pitäessä huolta kaikesta. Jos asiat kehittyvät hyvin täällä, palaan huomen aamulla kello yhdeksän kylään ollakseni läsnä Valdez-raukan hautajaisissa. Tämä juttu on kumminkin lopetettava ensin kunnollisesti."

"Ruvetkaa nyt nukkumaan, kenraali", sanoin hänelle. "Kasim vahtii kyllä valppaasti tuolla alhaalla ja minä pidän huolta, että täälläkin menetellään samoin."

"Tiedän sen, poikaseni", sanoi hän ystävällisesti, "mutta minulla on paljon ajateltavaa, ennenkuin voin nukkua. Mene sinä nyt pariksi tunniksi lepäämään, ja jos sitten kaikki on hiljaista, herätän sinut saadakseni itsekin hieman nukahtaa."

Olin hyvin iloinen saadessani kääriytyä huopaan ja ummistaa pakottavat silmäni. Yö oli sanomattoman ihana, sateeton ja sumuton, ja vahdissa olevat miehet makailivat läheisyydessä kasvavien puiden juurilla. Heidän päivänsä oli ollut väsyttävä ja levoton, ja koska he eivät tienneet, milloin heidän jälleen oli tartuttava aseihin, oli lepo tervetullut kaikille. Kenraali herätti minut pari tuntia ennen auringonnousua heittäytyen pitkäkseen sijalleni ja nukkuen melkein heti kun hänen päänsä oli vaipunut maahan. Mutta hän oli jo jalkeilla päivän koittaessa, sillä koska yö oli kulunut häiriöittä, tiesi hän espanjalaisten koettavan nyt viimeisen kerran saada paikan haltuunsa. He olivat olleet ankkurissa koko yön noin parin peninkulman päässä, mutta nostivat nyt ankkurin lähetettyään paljon merkkejä toisilleen ja soudettuaan laivasta toiseen veneillä, tullen peninkulmaa lähemmäksi särkkää ja ankkuroiden sitten jälleen. He olivat nähtävästi päättäneet aloittaa tämän päivän työt erehdyksettä. Ollen pienien tykkiemme ampumamatkan ulkopuolella oli heidän tarkoituksensa hävittää pieni patterimme, ennenkuin he lähettäisivät veneensä tuhoamaan kanoottejamme ja polttamaan kylää.

Katsoin kapteeniin, joka näytti yhtä tyyneltä kuin ennenkin. Mitä hän sitten lienee ajatellutkaan ei hän kumminkaan näyttänyt levottomuuden merkkiäkään. "He tietävät, mitä heidän pitäisi tehdä", sanoi hän harkitusti, "mutta silti ei ole sanottu, tietävätkö he, miten se on tehtävä. Heitä sanotaan maailman huonoimmiksi tykkimiehiksi. Toivoakseni on tuo joukko heidän kykenemättömintä väkeään."

Ja he olivat, meidän suureksi onneksemme. Jos tykkejä olisi taitavasti käsitelty ja hyvin suunnattu, olisi noista molemmista tykkiveneistä suunnattu tuli tuhonnut heti pienet varustuksemme jättämättä meistä ketään henkiin kertomaan tapauksesta. Luulimme kummassakin laivassa olevan yhden kuusituumaisen B.L.- tykin, jotka olisivat voineet ampua sadan naulan painoisia kuulia kylään niin lyhyeltä ampumamatkalta. Sitäpaitsi oli molemmissa laivoissa vielä pari pienempääkin tykkiä, joilla englantilaiset tahi amerikkalaiset sotilaat olisivat muutamissa minuuteissa hävittäneet patterimme ja kanavien suihin rakentamamme padot. Kapteeni oli nähnyt suurten tykkien toimivan ennenkin ja tiesi siis, millaista se on. Jos ampuminen luuloistamme huolimatta osoittautuisi tehokkaaksi, olisi tuhomme aivan varma.

Miehillämme ei näyttänyt olevan aavistustakaan vaarasta, mikä ehkä olikin parasta. Ja todella, eivät ketkään olisi voineet olla riemuitsevampia ja luottavaisempia kuin he. He olivat saaneet sata miestä avukseen kylästä, jossa ei ollut enää puutetta jauhoista, ja raskaan unen ja aamiaisen virkistäminä sanoivat he olevansa valmiit mihin tahansa. Eilinen voitto oli lisännyt suuresti heidän innostustaan ja rohkeuttaan, ja uudet tulokkaat, joiden joukossa oli yhdeksän tuosta päättäväisestä "kymmeniköstä", huolellisesti jaettuina noihin harjautumattomiin joukkoihin tukemaan ja rohkaisemaan heitä, olivat yhtä päättäväiset näyttämään mihin he tänään kykenisivät. Sitäpaitsi ei uuden kenraalimme tyyneys voinut olla vaikuttamatta meihin kaikkiin rohkaisevasti.

Vihollisemme näyttivät heti alussa, miten saamattomia he olivat. Sen sijaan että he olisivat koettaneet säikähdyttää ja masentaa harjaantumattomat joukkomme oikealla luotisateella, ampuivat he harvaan pitkin väliajoin ja tähdäten äärettömän huonosti. Luodit lentelivät joko ylitsemme viidakkoon katkoen puita tahi putosivat kauaksi päämäärästään lantaaseen tahi jokeen pärskäytellen vettä korkealle. Heidän oli kiittäminen ohjelman ensimmäisen osan suorittamisen epäonnistumisesta kokonaan huonoa tähtäystaitoaan, sillä ei yksikään luoti sattunut patteriin, eikä niiden kanavien suihin paaluista ja risukimpuista rakennetuille padoillekaan aiheuttama vahinko ollut suuri. Toisen osan päättyminen tappiolla oli myöskin melkein varma, kun otettiin huomioon johtajamme henkilökohtainen vaikutusvalta ja eilisen voiton suomat edut.

Kanooteillamme ei ollut mitään vaaraa. Kuten eilenkin vietiin ne nytkin pois näkyvistä ylemmäksi joelle kokonaan ampumamatkan ulkopuolelle. Mutta niin kauan kuin miehemme olivat patterin suojassa ja joen kummallakin rannalla kasvavissa viidakoissa, oli kohtuutonta toivoakaan, että vihollisen heihin kohdistama rumputuli jättäisi heidät säikähdyttämättä, ja osaksi lannistamatta heidän rohkeuttaan. Kun suuret projektiilit vihelsivät heidän yläpuolellaan, murskasivat ja katkoivat suuria puita, irroittivat palasia kallioista hieman heidän alapuoleltaan, ja parissa tapauksessa, kun tähtääminen onnistui, osuivat heidän ystäviensä ja toveriensa joukkoon muuttaen toivosta ja jännityksestä vapisevat miehet yhdeksi veriseksi lihakasaksi, oli aivan luonnollista, että he vapisivat ja epäröivät. Muutamat läksivät pakoonkin, mutta heidän johtajansa ankarat käskyt ja muutamien mukana olevien joko malaijien tahi noiden kymmenen halveksiva nauru palautti heistä useimmat paikoilleen, harmain kasvoin ja vapisevin polvin, se on kyllä totta, mutta luottamuksella, joka vain eneni joka minuutilta, jonka he vielä saivat elää.

Tuo puolituntinen oli kumminkin hirveä ja minäkin muiden mukana iloitsin nähdessäni valkoisten veneiden vihdoinkin eroavan laivoista. Luodit vihelsivät yläpuolellamme vielä muutamia minuutteja, mutta miehemme suhtautuivat nyt vaaraan rohkeammin ja korjasivat varustuksiimme syntyneet aukot tyynemmin huomattuaan veneitten alkavan lähestyä meitä kohti. Kun ne olivat päässeet ampumamatkalle, alkoivat niiden konekiväärit heti paukkua.

Vihdoin he tulivat meidänkin ulottuviimme ja silloin me korvasimme heille tuon peloittavan puolituntisen, jolloin meidän oli ollut pakko olla toimettomina. Ammuimme heidän ollessaan lantaassa yhteislaukauksen yhteislaukauksen perästä heitä kohti, ja täyteen ahdetut veneet olivat hyviä pilkkoja.

Heitä hämmästytti selvästi tervehdyksemme lämpimyys, mutta epäröityään hetkisen läksivät he jälleen eteenpäin jakauduttuaan kahteen osastoon, joista toinen suuntasi kulkunsa rannalle vähän itäänpäin patterista ja toinen jokea kohti. Rantatörmällä kasvavaan viidakkoon kätkeytyneet miehemme lähettivät kumminkin oikean luotituiskun ensimmäistä vastaan ja toista kohti suunnattiin kaikkien patterien tykkien ja muskettien tuli. Tulos oli heti selvä heidän päästyään ampumamatkan sisäpuolelle, vaikka he molemmissa paikoissa ponnistelivatkin toivottomasti murtaakseen vastustuksemme.

Joen suuta suojeli kumminkin vielä vahva pato, ja miehet, jotka rohkeasti kyllä koettivat särkeä sitä, joutuivat parhaimpien patterin suojassa olevien ampujiemme uhreiksi. Jonkun ajan kuluttua saivat vapaaehtoiset uhrata henkensä tuohon työhön, ja kun meidän kanoottilaivastomme ilmestyi joen mutkasta, käski veneitä komentava upseeri kaikkien kiireesti peräytyä. Hän huomasi suunnitelman mahdottomuuden yhtä pian kuin hänen rannalla olevat toverinsakin.

Piilouduttuaan varmasti viidakkoon voivat miehemme ampua suojatonta vihollistaan koko ajan sen koettaessa nousta maihin. Kuusi miesraukkaa kaatui heti ja useat haavoittuivat niin pahasti, etteivät he tahtoneet päästä enää veneihinsäkään takaisin. Jäljellä olevia ei ollut enää tarpeeksi suunnitelman toteuttamiseksi. Heidät työnnettiin takaisin kerta kerran jälkeen ja kun miestemme riemuhuuto pani heidät katsomaan ympärilleen ja he näkivät, miten heidän toverinsa pakenivat joelta luotien kirjaimellisesti sataessa heidän ympärilleen, huomasivat he myöskin, että voitto oli mahdoton. He pakenivat veneihinsä ja soutivat toisten jälkeen lantaalle niin nopeasti kuin suinkin.

Kun ne lähestyivät laivoja ja pääsivät pois ampumalinjasta, alkoivat suuret tykit paukkua kerran vielä niin hurjasti, että, jos ampumista olisivat ohjanneet hyvät tähtääjät, mitättömät varustuksemme ja pienet joukkomme olisivat heti tuhoutuneet. Nyt ne eivät kumminkaan saaneet sen suurempaa vahinkoa aikaan kuin että tekivät neljä miestä taisteluun kelvottomiksi ja särkivät muutamia tonneja kiviä ja maata rannalta ja patterin edustalta. Tätä kesti noin tunnin tahi hieman enemmänkin, mutta sitten saatuaan varmuuden, luullakseni, että paljon suurempi voima kuin minkä he voivat lähettää maihin — niissä ei ollut kummassakaan sataakaan miestä — oli tarpeen niin vahvan paikan valtaamiseksi, nostivat ne ankkurinsa ja läksivät vastahakoisesti Manillaan päin.

Kuulimme sitten myöhemmin heidän ilmoittaneen tuhonneensa Annabel Leen lasteineen ja kokonaan hävittäneensä Tumabongissa olevat vallankumouksellisten varustukset. Se oli kumminkin vain tavallinen espanjalaisten tapa salata tappioitaan. Kaikki sodan kestäessä sattuvat taistelut merkittiin voitoiksi, vaikka kapinalliset pitivät puoliaan kaikilla linjoillaan koko sen ajan ja heidän lukumääränsä lisäytyi moninkertaiseksi.

XV.

EPÄILYTTÄVÄ RAUHA.

Jätimme patteriin niin lujan suojelusjoukon kuin luulimme tarpeelliseksi ja vartioveneen pitämään silmällä virtaa. Sitten läksivät loput pienestä joukostamme takaisin kylään.

Tämä paluumatka muodostui jonkunlaiseksi riemukulkueeksi. Muutamat alkuasukkaat olivat kiiruhtaneet edeltäpäin Tumabongiin ilmoittamaan voitostamme ja hakemaan soittovälineitä, joita kylässä tuntui olevan suuret määrät. Soittajat olivat erinomaisen hyvin harjoitelleet, ja nyt he marssivat meitä vastaan naisten ja lasten seuratessa heitä, asettuivat joukkomme etupäähän ja soittivat sotaisia kappaleita.

Se seikka, että jälkijoukossamme oli noin tusinan verran karkeasti kyhättyjä paareja, joilla kuolleita ja haavoittuneita kannettiin, ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän yleistä iloisuutta, ja ainoastaan kenraalimme jyrkkä käsky vaimensi soiton ja huudot lähestyessämme kunnantaloa, jonka lipputangossa vallankumouksellisten lippu liehui puolitangossa.

Pysähdyttyämme rakennuksen edustalle tulivat Matteo ja Luiz Valdez surullisin ulkomuodoin, mutta tyynesti ja maltillisesti meitä vastaan vanhan Livingstonin ja muiden miehiensä kanssa. Filippiiniläiset tervehtivät uutta kenraaliaan tavalliseen tapaansa taivuttamalla toisen polvensa ja koskettamalla otsaansa, vanhan Livingstonin koettaessa kömpelösti tervehtiä sotilaallisesti ja irvistellessä salakähmää koko ajan.

Kapteeni Hemingway tervehti heitä jokaista kädestä. "Kiitoksia, ystäväni", vastasi hän lämpimästi heidän onnentoivotuksiinsa. "Niin, olemme ajaneet espanjalaiset pakosalle, mutta minun ansiotani ei siinä paljonkaan ole. Teidän isänne, Luiz, osoitti minulle, missä meidän voimamme oli ja minä olen vain seurannut hänen ohjeitaan. Luullakseni menetti asianne — meidän asiamme, tarkoitan, sillä olemme nyt auttamattomasti sekautuneet siihen — yhden kykenevimmistä miehistään eilen."

Kun Luiz kuuli isänsä muistoa näin kunnioitettavan, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän sanoi rohkeasti: "Isäni tiesi luovuttavansa työnsä taitaviin käsiin, kapteeni — ei kun kenraali, piti minun sanoa", lisäsi hän nopeasti.

"Pidän tuosta toisesta nimityksestä enemmän", sanoi kapteeni Hemingway tyynesti. "Luullakseni se kuulostaa luonnollisemmaltakin, ja tuota toista nimitystä ennätämme ruveta käyttämään sittenkin kuin kenraali Aguinaldo nimittää minut tämän paikan komentajaksi. Nyt, Williams, on sinun vapautettava miehet tunniksi, että he saavat levätä, syödä ja kerskailla, jota luullakseni saamme nyt kuulla tarpeeksemme. Onko haavoitetut tuotu tänne? Pyydän, että te, tohtori Valdez, pitäisitte heistä huolta."

"Tunnin kuluttua on joukkojen kokoonnuttava kenraalin hautajaisiin.
Hänen mukanaan Manillasta tulleet miehet saavat ampua kunnialaukaukset.
Nyt haluan hieman ruokaa ja sitten rupean kuulustelemaan vankeja."

Kuulustelu oli lyhyt, tiukka ja asiallinen. Miehet saivat puhua puolestaan, mutta heillä ei ollut juuri mitään sanomista. Nuo molemmat upseerit kielsivät jyrkästi osallisuutensa viimeisen päällikön murhaan, mutta tunnustivat tietäneensä ja hyväksyneensä Lopezin suunnitelman nousta kapinaan uusia tulokkaita vastaan. Senvuoksi olivat he kieltämättä pettureita ja vielä päälle päätteeksi vihollisen uhatessa kylää, ja varoitukseksi toisille joukoille ei heitä voitu tuomita muuhun kuin kuolemaan. Mutta ottaen huomioon, ettei Hemingway kenties ollut oikeutettu julistamaan tuomiota niin vakavassa asiassa, päätettiin odottaa niin kauan kuin Luiz palaisi kenraalin puheilta.

Miehet taasen, nuo johtajatta olevat lampaat, jotka olisivat vaarassa joutua espanjalaisten käsiin, jos heidät lähetettäisiin kotiinsa, koska heidät pakotettaisiin joko taistelemaan entisiä tovereitaan vastaan tahi kuolemaan häpeällisen kuoleman, saivat anteeksi. Heistä muodostettiin ehdollinen komppania, mutta heille ei suotu oikeutta kantaa aseita eikä käyttää niitä vihollista vastaan, ennenkuin he hyvällä käyttäytymisellään näyttävät, että heihin voidaan luottaa.

Sitten lähestyi kenraalin hautaamishetki ja torventoitotus kutsui kaikki miehet kokoon. Olimme nyt kaikki pukeutuneet noihin Annabel Leen kapinallisille tuomiin khakiunivormuihin. Ainoastaan vyö ja siihen kiinnitetty miekka erotti upseerit sellaisista pienen armeijamme miesryhmistä, joilla oli samanlaiset puvut. Jollakin tavoin tuntui tämä minusta sopivan omituisesti tilanteeseen, kun me kokouduimme tuon miehen haudan ympärille, jota me kaikki surimme, emme ainoastaan kuin sotamiehet, vaan kuin osakkaat tuohon samaan asiaan, jota toteuttaessaan hän oli antanut henkensä.

Pappia ei oltu voitu hankkia. Ainoastaan tuon kuolleen miehen veli osasi toistaa muutamia rukouksia katolisesta jumalanpalveluksesta, jota he molemmat olivat aina uskollisesti seuranneet. Sitten laskettiin kenraali hautaan ja aivan hänen viereensä sijoitettiin nuo miesraukat, jotka espanjalaisten tuli oli tappanut. Nyt astuivat nuo "kymmenen" lähemmäksi, ampuivat yhteislaukauksen ja kaikki oli ohi. Mutta poistuessaan haudalta tervehti jokainen mies joukostamme hiljaa ja merkitsevästi uutta johtajaansa nostamalla käden lakkiin. He tunnustivat siten hänellä olevan oikeuden johtaa heitä.

Sitten palasi kapteeni kunnantaloon kirjoittaakseen kenraalille ja Luiz ja Felipe menivät erään alkuasukkaan luo, joka oli luvannut antaa heille valepuvut. Kun olin lopettanut työni jonkunlaisena kaikkien adjutanttina, prikaatinmajurina ja tuvanvanhimpana, määrännyt kullekin miehelle asunnon, jakanut ruoan ja määrännyt milloin patterilla ja kylässä olevat vahdit oli vaihdettava, seurasin Luizia nähdäkseni, voisinko olla hänelle joksikin avuksi.

Leveän hymyn kirkastaessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan pyysi alkuasukas minua tulemaan majaan. Seurasin hänen kehoitustaan ja kiipesin sinne melko vaikeasti huonosti pykälöityä paalua pitkin, joka toimitti portaitten virkaa. Päästyäni sinne huomasin olevani eräässä pimeässä, tomuisessa ja hieman savuisessa huoneessa, johon kaikki perheen jäsenet olivat kokoutuneet. Muudan vanha akka keitti jotakin tulella ja isäntä ja pari nuorukaista, jotka olivat luultavasti hänen poikiaan, auttoivat Felipeä pukeutumaan heidän niukkoihin vaatteihinsa muutamien lasten seisoessa siinä vieressä ja tuijottaessa heihin hämmästyneinä. Huoneen keskellä lopetteli juuri kolme tahi neljä naista nauraen ja jutellen keskenään erään nuoren tytön pukemista. Vasta sitten kuin hän tervehti minua hullunkurisesti ujostellen tunsin Luizin, joka oli valinnut tuollaisen valepuvun.

Hänellä oli yllään heleävärinen hame, joka mielestäni oli hieman liian pitkä kävelypuvuksi, valkoinen pumpulipusero, jossa oli pitkät ja leveät hihat, hartioille oli kiedottu huivi ja toinen kirkkaanviheriä huivi toimi päähineenä. Hänen jalkansa oli pistetty tohveleihin, jotka olivat aivan liian pienet hänelle. Hän sanoi kumminkin kantavansa niitä kädessään muulloin, paitsi silloin kun he kulkivat jonkun kaupungin läpi. Sitten oli hänellä vielä kainalossaan suuri pumpulinen sateenvarjo. Muutamia halpoja koristuksia oli kiedottu hänen kaulaansa ja hän kätki puseronsa poimuihin passin, joka oli kirjoitettu hänen ystävällisen emäntänsä nimelle ja jota ilman hänen olisi ollut hyvin vaikea kulkea meidän ja Agulnaldon joukkojen välisen maakunnan halki. Felipen passi julisti hänet tämän sievän pienen naisen mieheksi.

Luiz pisti muutamia hopeakolikoita hieman vastahakoisen emännän kouraan, hyvästeli ja kiitteli kaikkia naisia hyvin kohteliaasti ja lämpimästi, ja sitten miesten seuratessa mukanamme poistuimme talosta. Hänen oli hyvin vaikea laskeutua paalua myöten maahan uudessa puvussaan, mutta kun nauraen käskin hänen nostaa hameensa ylös, sanoi hän minulle niin vakavasti, että heti käsitin hänen valepukunsa oikean tarkoituksen:

"Ei ystäväni. Minun on opittava kiipeämään ja laskeutumaan, kuten hekin, sillä muuten voin ilmaista itseni heti", ja hän alkoi kärsivällisesti kiivetä ja laskeutua, kunnes hän luuli oppineensa taidon.

Sitten menimme yhdessä kunnantaloon, jossa kapteeni Hemingway antoi hänelle kenraalille osoitetun kirjeen. Hän luki sen kumminkin ensin ääneen kummallekin lähetille neuvoen heitä samalla, miten heidän oli hävitettävä se siinä tapauksessa, että he joutuisivat vangeiksi. Sitten hän käski heidän tarpeen tullen erota toisistaan, jotta ainakin toinen voisi päästä kenraalin luo turvallisesti.

"Tietysti ette. Ottakaa tämä", sanoi kapteeni ottaen oman revolverinsa
patruunoineen ja auttaen kätkemään ne pojan pukuun. Sitten hän puristi
Luizin kättä lämpimästi ja hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi:
"Jumala suokoon, että suoriutuisitte tästä onnellisesti, poikaseni.
Olet varsin kelvollinen tuon urhoollisen miehen pojaksi."

Saattelin Luizia vähän matkaa, mutta hän oli hyvin vaitelias. Kun erosimme, puristi hän kumminkin kättäni hyvin tulisesti sanoen: "Hyvästi, Evan!" sillä hän oli oppinut nimittämään minua ristimänimeltäni. "Tiedän sinut ystäväkseni ja minäkin pidän sinusta. Mutta minä rakastan teidän kapteenianne."

"Niin minäkin", vastasin hänen mielenliikutuksensa särjettyä pidättyväisyyteni. "Hän onkin paras tuntemani mies."

Elämämme Tumabongissa muodostui hyvin rauhalliseksi odotellessamme Luizin palaamista. Vaikka kapteeni Hemingway olisi ollutkin kapinallisten johtajien valtuuttama salainen asiamies, ei hänen nykyisiin velvollisuuksiinsa kumminkaan olisi sisältynyt hyökkäys vihollista vastaan. Valdez oli lähetetty tänne järjestämään näitä pieniä joukkoja, värväämään rekryytejä naapuristosta ja kokoamaan varastoja siltä haralta että joku toinenkin laiva onnistuisi suuntautumaan tykkiveneiden saartolinjan läpi. Todellisuudessa ei kumminkaan yksikään laiva tullut luoksemme enkä tiedä, tekikö yksikään sellaista koetustakaan. Yhteytemme toisten vallankumouksellisten joukkojen kanssa katkesi vähäksi aikaa, koska kukkulain tuolle puolen oli kokoutunut espanjalaisia joukkoja, joissa sanottiin olevan yhteensä noin parituhatta miestä. Senvuoksi oli Luizin ja Felipenkin ollut pakko pukeutua valepukuun, ja jos he vain onnistuisivat tunkeutumaan läpi ja palaamaan takaisin luoksemme, olisivat he ensimmäiset, joilta saisimme jälleen kuulla uutisia muusta maailmasta.

Sillä aikaa oli kumminkin uudella johtajalla tarpeeksi työtä edeltäjänsä määräysten kahden ensimmäisen osan täytäntöönpanossa. Miehiä opetettiin ja harjoitettiin joka päivä käyttämään aseitaan ja muskettejaan ja värvääjät, joina toimi puolet noista kymmenestä, kokosivat ahkerasti rekryyttejä ja veroja naapuristosta. Paitsi näitä töitä rakensimme kellarin räjähtäville ampumatarpeillemme, joiden sinne sijoittaminen ilahdutti meitä kaikkia, ja jokainen vanha rauta- ja lyijypalanen, joka vain löydettiin ympäristöstä, sulatettiin luodeiksi. Kokoomamme rautaromun laatu oli hyvin omituinen, eikä sitä keräytynyt paljon, joka oli sitäkin kiusallisempaa, kun saimme tietää, että läheisyydessä olevassa vuoristossa oli rautamalmia, joka kumminkin oli yhtä saavuttamattomissa, kiitos huonojen teiden ja ymmärtämättömien alkuasukasten, kuin jos se olisi sijainnut jossakin Euroopan kolkassa. Mutta vaikka emme voineetkaan käyttää miehiämme kaivostöihin, saivat he sitä useammin ottaa osaa maanviljelyshommiin. Maakunnassa vallitseva levottomuus oli karkoittanut useimmat alkuasukkaat heidän kodeistaan, ja heidän riisinsä, maissinsa ja muut kylvönsä olivat nyt kypsyneet odottaen vain korjaajia. Olimme kovasti niiden tarpeessa joko nykyistä tahi tulevaa tarvetta varten, joten me kokosimme ne kaikki varastoon. Jokaisen elintarvelastin saavuttua merkitsi kapteeni Hemingway sen arvon muistiin senvuoksi että korvaus voitaisiin suorittaa sellaisille omistajille, jotka mahdollisesti tulisivat sitä vaatimaan.

Olimme kaikki ahkerassa työssä ja päivät kuluivat jotensakin hupaisesti. Joulukuu oli jo käsissä ja ilmat olivat muuttuneet kylmemmiksi ja kuivemmiksi. Ainoa levottomuutemme syy oli, että Luizin ja Felipen olisi pitänyt palata nyt, jos heidän retkensä vain oli onnistunut.

Mutta päivät liittyivät viikoiksi eikä heitä vain kuulunut tuleviksi. Olimme alkaneet pelätä jo pahinta, ja tohtori Valdez aikoi jo lähteä itse koettamaan saadakseen kenraalin määräykset ja kuullakseen veljensäpojan kohtalosta, kun eräänä päivänä molemmat lähetit saapuivat aivan terveinä, Luizkin miehen pukuun puettuna. Satuin juuri olemaan vahdinvaihdossa kylän ulkopuolella, kun he tulivat näkyviin. Juoksin heti heitä vastaan huutaen heidän nimensä iloissani.

Luizin kasvoihin ei kumminkaan ilmestynyt mitään vastaavaa iloisuutta. Hän puristi kättäni sanomatta mitään, ja silloin tiesin heti, että jotakin oli tapahtunut.

"Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Kenraali — onko hän joutunut vangiksi, ammuttu vai miten on asian laita?"

"Ei, hän voi kyllä aivan hyvin", vastasi Luiz pinnistetyllä ja kylmällä äänellä.

"Ei!" ja hän nauroi, mutta äänessä ei ollut vähintäkään hilpeyttä. "Katsohan tätä! Olen tullut heidän linjojensa läpi avoimesti tämän turvakirjan avulla. Tämä kallis paperi", hän liehutti erästä sinistä paperikaistaletta silmieni edessä, "on komentavan kenraalin itsensä allekirjoittama. Siinä määrätään, että kaikkien espanjalaisten upseerien ja sotamiesten, jotka satun kohtaamaan, on autettava minua pääsemään Tumabongiin. Sinun ei tarvitse pelätä tykkiveneiden eikä risteilijöiden saapuvan tänne nyt, ystäväni, ja jos tänne tulee espanjalaisia joukkoja, tulevat he kuin veljet", ja hän nauroi jälleen vielä katkerammasti.

"En minäkään ymmärrä, mutta se merkitsee rauhaa, niin häpeällistä ja epäilyttävää, että haluaisin mieluummin nähdä tämän maakunnan uivan veressä. Voi, mitä sanoinkaan! Hänhän oli isäni ystävä ja isäni luotti häneen. Kenties tuomitsen häntä väärin."

"Kenraali Aguinaldoa. Hän on solminut rauhan komentavan kenraalin, tuon vasta nimitetyn Primo de Riveran kanssa, ja kansa sanoo, että Aguinaldo ja muut johtajat on lahjottu. Mutta ehkä se onkin valetta. Rauha on kumminkin varma, kenraali lähtee Kiinaan ja meidän kaikkien muiden on alistuttava. Minulla on mukanani määräykset kapteeni Hemingwaylle. Evan, luuletko hänen tottelevan?" kysyi hän nopeasti.

"En osaa sanoa", vastasin hitaasti. Tämä uusi onnenrattaan pyörähdys oli niin hämmästyttänyt ja mykistyttänyt minut ajatellessani, mitä se merkitsi ja miten se tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin, etten voinut sanoa sen enempää. Saatoin vain vaitiollen kävellä Luizin sivulla kunnantaloon.

Ehkä myöskin toivoin sisimmässä sydämessäni, että Luiz oli erehtynyt kuultuaan perusteettomia huhuja, ja luulin kapteenin kirjeen oikaisevan väärinkäsityksen. Mutta tämä toivoni haihtui pian. Kyläläisten äänekkäät tervetulotoitotukset lähettien ilmestyessä näkyviin toivat kapteeni Hemingwayn kunnantalon ovelle. Hänkin tervehti tulijoita iloisesti ja keventynein mielin, vaikka heidän kasvojensa ilmeet ja käyttäytyminen valmistivatkin häntä kuuntelemaan huonoja uutisia. Hän otti hänelle osoitetun käärön, aukaisi sen ja luki kirjeen pari kolme kertaa selvästi hämmästyneenä. Sitten hän käski minun kutsua tohtori Valdezin ja Livingstonin paikalle.

Molemmat olivatkin jo tulossa kiireesti paikalle kuultuaan lähettien turvallisesta paluusta, ja kun he olivat suoriutuneet ensimmäisistä tervehdyksistään, kutsui kapteeni meidät erääseen kunnantalon osaan, johon hän oli sijoittanut konttorinsa, ja kertoi meille uutisensa. Huhut olivat tosia. Uusi komentava kenraali oli tullut Espanjasta ostamaan rauhaa, ja hän oli ostanutkin sen -kuinka kalliista hinnasta, en ole milloinkaan saanut varmasti selville. Mutta kun hän oli luvannut myönnytyksiä ja vannonut hyvittävänsä kaikki vääryydet, joita filippiiniläiset saivat kärsiä, loppui kapina siihen. Jouluna oli kaikkien kapinallisjohtajien mentävä kenraalin luo vahvistaakseen tuon sopimuksen, jonka jälkeen kapinallisten oli alistuttava. Yleinen armahdus luvattiin kaikille, ja kaiken katkeruuden ja riitojen luultiin häviävän yleisen rauhan ja veljeyden tieltä.

"Mutta kuinka kauaksi?" huudahti tohtori Valdez katkerasti. "Olemme kuulleet puhuttavan myönnytyksistä ja vääryyksien hyvittämisestä ennenkin, mutta olemme saaneet niitä turhaan odottaa. Niin on tapahtuva nytkin."

"Ehkä", vastasi kapteeni ajattelevasti. Hän silmäili kirjettä jälleen ja nyt oli hänen vuoronsa nauraa. "Vaikka kapina onkin loppunut, on minut kumminkin nimitetty tämän paikan komentajaksi. Nämä molemmat seikat eivät sovi mielestäni ollenkaan yhteen. Luullakseni on tämä joko tuollaista 'Hamletin kiinniottamisesta luopumista' tahi —"

Hän epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten hiljaa: "Tahi on tämä vain jatkon alku."

"Hajoitan joukkoni ja ryhdyn rakentamaan laivaa", vastasi hän hitaasti. "Jos tämä hälinä on kokonaan loppunut, on minun saatava itseni ja mieheni tuonne etelään, Borneoon, niin pian kuin suinkin, sillä tuo yleinen armahdus ei koske luullakseni muukalaisia aseiden kuljettajia, jotka ovat olleet vielä kaupanpäälliseksi aseissakin hallituksen joukkoja vastaan. Mutta siinä tapauksessa, ettei se ole ohi, koetan tehdä parhaani pysyttääkseni mieheni täällä laivanrakentajina, jos he vain haluavat jäädä."

"Olen iloinen, että olette ajatelleet sitä", sanoi tohtori Valdez harkitusti. "Luullakseni on meillä vielä hieman toivoa, mutta, pelkään, hyvin vähän."

"Minäkö?" Tohtorin silmät salamoivat. "Haluan mieluummin tulla ammutuksi. Mitä sinä sanot, Luiz?"

"Olen vannonut valan", vastasi Felipe synkästi, "enkä voi rikkoa sitä, sillä se vannottiin ikuisiksi ajoiksi."

"Se oli suunnilleen niinkuin arvasinkin." Kapteenin kasvot näyttivät kumminkin synkiltä. "Tiedättehän vaarat, tohtori?"

"Kyllä ja niiden vuoksi juuri rikonkin valani. Katsokaa, jos tämä kirottu sopimus jää voimaan ja te saatte laivanne rakennetuksi, kapteeni, niin viettekö meidät mukananne johonkin vapaaseen maahan?"

"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi kapteeni heti epäröimättä. "Tulkoon vaikka mitä, niin pysykäämme yhdessä. Amos, sanopas sinäkin mielipiteesi."

"Tiedätte kai sen", murahti vanha Livingston. "Kuinka kauan tulee tämä kukoistava välirauha kestämään?"

"Siinä ajassa voimme kyllä rakentaa merikelpoisen laivan tällaisessakin paikassa. No niin, sen parempi, että meillä on aikaa seurata asiain kehitystä. Mutta tästä rauhasta en maksa palanutta puupenniäkään", lisäsi hän ratkaisevasti.

XVI.

TAISTELU MAALISKUUN VIIDENTENÄKOLMATTA PÄIVÄNÄ.

"Häpeälliset teot tahtovat tulla ihmisten tietoon, vaikka ne olisikin kätketty miten syvälle tahansa maan alle."

"Missä kapteeni on? Minut pitäisi hirttää, kun en milloinkaan muista sanoa häntä kenraaliksi!" huusi vanha Livingston syöksyessään kunnantaloon, jossa juuri järjestelin tavaroita.

"Luullakseni tulee hän sanomaan, ettei hän ole kumpikaan juuri tällä haavaa", vastasin.

"Ah, nyt se on ohi, kaikki tyyni, toivoakseni! Mitä minä teille sanoinkaan? Sanoin, ettei tämä kirottu rauha ole palaneen puupenninkään arvoinen, ja olinkin oikeassa. Se on rikottu jo, ja luullakseni voi hän nyt ruveta kenraaliksi milloin vain haluaa."

"Mitä? Onko rauha rikottu? Milloin ja kuinka? Tulkaa mukaani telakalle, Livingston. Hän on siellä valvomassa kannen paikoilleen asettamista ja hän haluaa luonnollisesti kuulla uutiset heti. Mitä tämä kaikki kumminkin tarkoittaa?"

Vanhan Livingstonin punaiset kiihtyneet kasvot muuttuivat jälleen nopeasti vakaviksi. "Sotaa vihdoinkin tähänkin maakuntaan, taistelua, jossa ei anneta armoa puolelta eikä toiseltakaan, mitä minä ainakin luulen huomaavani! Ah, tuoltapa tuo kapteeni tuleekin! Tulkaahan hieman tänne syrjään, kenraali. Minulla on teille uutisia, hyviäkö vai huonoja, riippuu kunkin mielipiteistä, mutta luullakseni on kumminkin parasta, ettemme puhu niistä nyt muille tällä haavaa. Kapina on alkanut jälleen. Leonissa tappelevat ne jo kuin paholaiset ja ovat lähettäneet pyytämään teiltä apua."

"Ja on nyt jälleen! En minä valehtele. Hän matkusti Manillaan jollakin tavoin tuon tykkivenetaistelun jälkeen, sai sieltä käsiinsä jonkun lahjottavan vaikutusvaltaisen henkilön ja osasi esittää asiansa niin hyvin, että häntä oikein ylistettiin Valdez-raukan murhaamisesta. Ihmettelen, miten hän voi kääntää asiat niin. Hänet nimitettiin jälleen Leonin maaherraksi ja hänelle annettiin suojelusvartiokin hänen valtansa turvaamiseksi. Siellä on hän ottanut käytäntöön kaikki entiset keinonsa ja viimeksi on hän ruoskituttanut muutamien kylien virkailijat bejucoruoskilla syystä että asukkaat eivät ole maksaneet verojaan."

Kapteenin kasvot kovenivat. "Bejuco-ruoskassa on paksu bambuvarsi ja siima on letitetty piikkisimmästä rottingista. Se repii ihon kokonaan siekaleiksi ja tavallisesti tappaa uhrit."

"Niin,, ne ovat tappaneet useimmat heistä, jos vain tuon lähetin puheessa on perää, mutta heidän ystävänsä ovat nousseet kapinaan Lopezia vastaan. He piirittivät hänet Leonin kunnantaloon, mutta hän onnistui lähettämään sanan lähimmille espanjalaisille joukoille, ja nyt ne tappelevat koko piirikunnassa. Kapinalliset ovat lähettäneet tämän miesraukan, jota myöskin on ruoskittu, luoksemme näyttämään haavojaan ja pyytämään apua."

"Menen hänen luokseen heti. Sillä aikaa on sinun, Amos, koottava kaikki täällä olevat miehemme ja ilmoitettava noille kymmenelle, että he valmistautuvat kokoamaan loppuja. Sinä, Williams, saat pitää huolta pyssyistä ja ampumatarpeista."

Hän poistui nopeasti Valdezin taloa kohti minun palatessani kunnantaloon ja Livingstonin mennessä telakalle, jossa uutta laivaamme rakennettiin, kokoamaan miehiä. Niiden joukossa olivat omat kolme malaijiamme, nuo kymmenen ja viimeisen Tumabongissa olleen vallankumouksellisen joukon taatuimmat miehet, jotka nyt saisivat muodostaa uuden armeijan ytimen, jos nyt sellainen koottaisiin. Muista miehistämme olivat muutamat menneet kotiinsa, mutta useimmat peläten paikallisten maaherrain kostoa olivat katsoneet edullisemmaksi jäädä läheisyyteemme ja elättivät itseään nyt kalastamisella ja metsästämisellä tahi auttamalla hitaita kyläläisiä sellaisten maanviljelystöiden suorittamisessa, jotka olivat aivan välttämättömät, saaden ruoan ja asunnon palkakseen.

Tuosta niin sanotun rauhan julistamisesta oli nyt kulunut noin kaksi kuukautta. Tiedettiin Aguinaldon ja muutamien muiden kapinallispäälliköiden poistuneen maasta, ja todella, saadakseen heidät suostumaan siihen, oli heille myönnetty kaikenlaisia etuja, kun taasen muutamat muut henkilöt, jotka eivät olleet ottaneet kapinaan suoranaista osaakaan, pakotettiin maksamaan suuria rahamääriä saadakseen mennä maanpakoon tahi pelastuakseen vankilasta. Mutta lukuunottamatta tätä ei sopimuksen muita ehtoja oltu ollenkaan täytetty. Rauhoittaja — näyttää siltä kuin espanjalaisilla veronkantajilla olisi suurin oikeus tuohon arvonimeen — toimiva komentava kenraali, Primo de Rivera, oli palannut isänmaahansa nauttiakseen kapinallisen maakunnan rauhoittajalle oikeudenmukaisesti tulevasta kunniasta ja arvonannosta, ja hänen seuraajansa Augustin pappeineen oli nopeasti alkanut käyttää kaikkia vanhoja keinoja yllyttääkseen kansan jälleen uuteen kapinaan.

Kuinka pitkälle he olivat onnistuneet yrityksissään, näkisimme pian Leonin tapahtumista. Samanlaisia kertomuksia olimme kuulleet muualtakin silloin tällöin, mutta olivatko ne oikeita vai vääriä emme kyenneet saamaan selville. Tumabongissa kumminkin olimme saaneet elää ahdistamatta ja häiritsemättä. Tiesimme kyllä viranomaisten olevan selvillä siitä, että kylässä ja sen ympäristössä oli suuria kapinallisjoukkoja, jotka eivät olleet alistuneet eivätkä luovuttaneet aseitaan, mutta joko he uskoivat ilmoitukseen, että Annabel Leen lasti oli tuhoutunut laivan mukana, tahi eivät he välittäneet lähettää tarpeellisen suurta joukkoa masentamaan kapinallisia. Totta on, että kuulimme silloin tällöin huhuja vanhojen tuttaviemme, tykkiveneitten, takaisin tulosta risteilijän tahi parin kanssa puhaltamaan meidät mereen, kuten he sanoivat, mutta niitä ei ollut vielä kuulunut. Ja niin olimme saaneet rauhallisesti jatkaa työtämme, joka kokosi kyläläisiä ympärillemme kaikkina heidän runsaina lomahetkinään tuijottamaan, ihmettelemään ja arvostelemaan. Sillä kapteenin pääjohdolla, Kasimin ollessa kirvesmiesten päällikkönä, Abdulrahman kaikkien tuhattaiturien etumiehenä ja vanhan Livingstonin kielen kehoittaessa kaikkia väsymättömään työhön, rakensivat tuliset sotilaamme hyvin sievää pientä laivaa, tukevaa ja tarpeeksi kantavaa, jolla aioimme purjehtia etelään päin sellaisten toveriemme kanssa, joiden saarilta poistuminen näytti välttämättömältä, jos nyt todellakin oli niin, että kapina oli loppunut.

Nyt Leonista kuulemamme uutiset panivat meidät epäilemään, etteivät asiat olleetkaan niin, ja puhuteltuaan tuota Valdezin talossa olevaa miesraukkaa päätti kapteeni lähteä sinne heti. Asestettuamme kaikki saatavissa olevat miehet, joiden joukkoon yhtyi muutamia vapaaehtoisia Tumabongistakin, läksimme muudatta viidakon halki viepää huonoa polkua samoilemaan päämääräämme kohti, joka sijaitsi noin kahdentoista peninkulman päässä. Siellä oli kumminkin jo kaikki loppunut. Kapinalliset olivat koonneet suuria joukkoja ja karkoittaneet Lopezin ja espanjalaiset joukot paikasta. Luultiin Lopezin matkustaneen Manillaan saamaan lisäohjeita ja otaksuttiin hänen pian palaavan kostaakseen, minkä vuoksi kapinan johtajat, joissa toimi kokonaan sotilaallisista asioista tietämättömiä talonpoikia, pyysivät kapteeni Hemingwayta rupeamaan heidän päällikökseen.

"Jos vain on olemassa hiemankin edellytyksiä tehokkaaseen vastarintaan, suostun mielelläni pyyntönne", vastasi hän heille suoraan, "mutta emme yksinämme voi vastustaa maakunnan kaikkia joukkoja. Kerroitte minulle, että Cavitéssa ja Batangassa on vielä asestettuja vallankumouksellisia joukkoja. Se on hyvä. Lähetän lähettejä heidän luokseen ottamaan selvää heidän lukumäärästään ja tarkoituksistaan, ja jos he ovat halukkaat ja tarpeeksi vahvat taistelemaan, yhdymme heihin."

Vaikka nuo miesraukat pelkäsivätkin alistumisen aiheuttamia seurauksia, ymmärsivät he kumminkin hänen todistelujensa järkevyyden.

Kolme- tahi neljäsataa talonpoikaa, joilla ei ollut varajoukkoja, eivät voisi kauan vastustaa viranomaisia, joilla oli huhujen mukaan yli kymmenentuhatta harjautunutta sotilasta käytettävänään. Mutta jos taasen toiselta puolen pari kolme muutakin paikkakuntaa oli noussut kapinaan ja noiden espanjalaisten joukkojen oli hajaannuttava pienempiin, eri paikkoihin lähetettäviin retkikuntiin, oli enemmän toivoa sellaisen hyökkäyksen onnistumisesta, johon nämä Leonin ja omat joukkomme halusivat ryhtyä. Ensimmäiseksi työksemme oli meidän saatava selville liittolaistemme asema ja voimat, ja kapteeni tiedusteli nyt vapaaehtoisia, joiden oli koetettava päästä noiden toisten johtajien puheille.

Mutta vaikka kaikki tiesivätkin tehtävän hyvin vaaralliseksi ja vaikeaksi, on hauska mainita, että suuri joukko Leonista kotoisin olevia miehiä ja koko oma joukkomme, Amos Livingstonista rauhallisimpaan ja laiskimpaan tumabongilaiseen kalastajaan asti, astuivat esille tarjoten palveluksiaan.

Kapteeni katsoi meihin iloisesti hämmästyneenä. "En voi lähettää teitä kaikkia, ja mitä upseereihin tulee, niin ei ainakaan sinun vähäinen kielitaitosi, Amos, riitä tähän tarkoitukseen, eikä Williamsinkaan."

"Et kumminkaan tarpeeksi, poikaseni. Tohtori, te olette liian tarpeellinen mies pantavaksi vaaralle alttiiksi, ja Luiz on jo osaltaan täyttänyt velvollisuutensa."

"Mutta minähän pääsin takaisin ehein nahoin, pätevin syy, miksi minut on jälleen lähetettävä. Saanko, kenraali?" lisäsi hän rukoilevasti.

"No olkoon! Te ja Felipe olette mainioita vakoilijoita ja saatte senvuoksi lähteä Cavitéhen. Nyt haluan saada vielä pari miestä, jotka tuntevat Batangan seudut hyvin, lähtemään sinne."

Muudan Leonin mies ja yksi noista kymmenestä, molemmat alkujaan Batangasta kotoisin olevia alkuasukkaita, valittiin lopulta ja kaikki neljä aloittivat heti välttämättömät matkavalmistuksensa. Pääasia oli tietysti, että he herättäisivät niin vähän huomiota kuin suinkin. Luiz pukeutui kerran vielä naiseksi ja Felipe, ollen muka hänen miehensä, sai näytellä jonkunlaista kulkukauppiasta, joka kaupitteli pieniä esineitä kulkiessaan kylästä kylään.

Tarpeelliset matkapassit voitiin heille myöskin hankkia. Toiset kaksi, lopetettuaan muka kuvitellun työnsä eräällä tupakkaviljelyksellä, palasivat nyt Batangassa oleviin koteihinsa, ja ehkä ensimmäisen kerran moniin vuosiin toinen heistä matkusti nyt omalla nimellään. Heidän passinsa olivat ainoat heidän mukanaan kuljettamansa paperit, sillä, lukuunottamatta vaaraa pitää hallussaan epäilystä herättäviä papereita tällaisina aikoina, oli hyvin epävarmaa, saisivatko, kapteenin ilmoitusten vastaanottajat selvää koko tiedonannosta, jos se olisi kirjoitettu paperille.

Katsoimme heidän lähtöään hieman kateellisesti ja ryhdyimme sitten odottamaan heidän paluutaan niin kärsivällisesti kuin meille oli mahdollista. Emme kuluttaneet kumminkaan aikaamme toimettomuudessa. Meidän oli oltava alituisessa yhteydessä Tumabongin kanssa ja laitettava molemmat paikat puolustuskuntoon mahdollisesti joko maan tahi meren puolelta tapahtuvien vihollisten hyökkäysten varalta ja harjoitettava alituisesti suurenevaa pientä armeijaamme tulevaan tehtäväänsä. Mutta kumminkin tuntui aika hyvin pitkältä, ennenkuin ensimmäinen lähetti palasi.

Hän oli noiden kymmenen joukkoon kuuluva batangalainen. Hän oli joutunut vangiksi tovereineen, ja luullen sen lisäävän heidän pakenemismahdollisuuksiaan, olivat he selittäneet olevansa aivan outoja toisilleen sanoen tutustuneensa toisiinsa matkalla. Tämä oli epäilemättä ollut onneksi toiselle miehelle, sillä hän oli kertonut juttunsa niin uskottavasti ja iloisen rohkeasti kuin ainoastaan pitkäaikaisesti vankiloihin ja tutkintoihin tottunut voi tehdä, että hänet oli vapautettu. Hänen toverinsa oli pidätetty epäiltävänä, "joka tarkoittaa", sanoi ystävämme tunteettomasti, "että hänet ammuttiin seuraavana aamuna. En jäänyt kumminkaan sitä katsomaan."

Johtajamme ei voinut moittia miestä. Hänelle uskotun ilmoituksen turvallisesti perillevieminen oli hänen toverinsa henkeä arvokkaampi, vaikka hänen välinpitämättömyytensä loukkasikin hieman tunteitamme. Hän oli vienyt sanan oikeaan paikkaan ja toi nyt vastauksen, joka tyydytti jotensakin meitä. Noiden johtajien joukot oli asestetut ja valmiit, odottaen ainoastaan merkkiä noustakseen kapinaan. "Ja tuo merkki", lisäsi mies merkitsevästi, "saapuu Hongkongista."

"Sitten hän ei olekaan petturi", sanoi tohtori Valez hyvin huojentuneesti. "Hän on vain ottanut rahat espanjalaisilta hankkiakseen enemmän sotatarpeita kapinallisille."

Olisi ollut aivan hyödytöntä ruveta todistelemaan tuollaisen teon kunniattomuutta, sillä olisi ollut ehkä kohtuutonta vaatia kunnian käsitteiden voimassa pitämistä tällaiselta orjuutetulta ja sorretulta kansalta. Kumminkin hämmästyimme hieman kuullessamme tohtori Matteo Valdezin, joka oli mielestämme niin kunnon mies, iloitsevan niin avoimesti heidän puolueensa johtajan ja oman veljensä ystävän tekemästä kepposesta.

Päivät kuluivat hitaasti, mutta muut lähettimme eivät palanneet. Heidän turvallinen paluunsa pitkän viipymisen jälkeen ensimmäisellä kerralla piti yllä toivoamme jonkun aikaa sen jälkeen kuin heidän otaksuttu paluunsa olisi pitänyt tapahtua, mutta sitten aloimme saada varmuuden, että heille oli sattunut joku onnettomuus. He olivat poistuneet luotamme maaliskuun puolivälissä, ja vaikka suurin osa seudusta, jonka kautta heidän oli kuljettava, kasvoikin tiheätä viidakkoa, olisi heidän kumminkin tavallisten olosuhteitten vallitessa ja näin kuivana vuodenaikana pitänyt saapua Cavitéhen neljässä tahi viidessä päivässä. Mutta kuukausi loppui ja huhtikuun ensimmäinen viikko kului, ennenkuin Felipe saapui väsyneenä, masentuneena ja yksinään.

Hänen kertomansa juttu oli peloittava. Luiz ja hän, ihmeellisten valepukujensa ja taitavuutensa turvissa, olivat kulkeneet levottoman maakunnan ja myöskin espanjalaisten joukkojen miehittämien paikkojen kautta onnettomuuksitta. He olivat tavanneet tyytymättömien johtajat Cavitén maakunnassa ja vaaratta ilmoittaneet heille viestin. Kaikki siellä asuvat ihmiset olivat olleet äärettömästi tyytymättömät espanjalaisiin ja valmiit lähtemään sotaan, joka näytti ilahduttavan heitä. He huomasivat niin ollen mielihyvällä, että tämä nykyinen liikehtiminen ulottui laajalle, ja saivat myös kuulla Hongkongissa ja muissa paikoissa olevien salaisten johtajien toivovan, että kapina puhjettuaan muuttuisi aivan yleiseksi. Luiz tiesi kapteenin toivovan juuri tätä samaa ja jäi sen vuoksi mielellään vielä muutamiksi päiviksi uusien ystäviensä luokse saadakseen tarkemmin määriteltyjä tietoja Leoniin vietäviksi.

Niin pitkälle siis oli kaikki mennyt hyvin, mutta sitten tapahtui onnettomuus. Muutamat johtajat, heidän joukossaan Luiz, olivat matkustaneet Manillaan neuvottelemaan muiden kapinallisten kanssa. Felipe oli seurannut nuorta herraansa sinne, mutta ei ollut ollut läsnä keskustelutilaisuudessa. Pidettiin kokouksia sekä yleisempiä että yksityisempiä jotka, vaikka ne kaikki olivatkin enemmän tahi vähemmän valtiollisia, eivät suinkaan kaikki olleet kapinallisia luonteeltaan. Useimmat olivat tyytymättömät saarten hallintoon ja olisivat mielellään uhranneet paljonkin saadakseen olosuhteet muuttumaan, mutta he pelkäsivät sisällistä sotaa ja eräässä kokouksessa ehdottivat toisia rauhallisempia keinoja vääryyksien lopettamiseksi. Felipe luuli erään maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä pidetyn kokouksen olleen sellaisen.

Kuinka se sitten lieneekään tapahtunut, oli juuri tämä erityinen kokous joutunut viranomaisten tietoon erään papin välityksellä, joka toimi vakoilijana. Talon, jossa kokousta pidettiin, ympäröivät nopeasti sotamiehet, jotka murtautuivat sisään tappaen jokaisen hiemankaan vastustelevan ja vangiten muut. Tietysti oli heillä oikeus menetellä niin, ja jos Luiz Valdez olisi tapettu hänen taistellessaan joukkoja vastaan, olisimme ainoastaan voineet syyttää hänen surmastaan huonoa onnea sodassa. Mutta Felipe oli nähnyt nuo ammutut henkilöt ja hän voi varmasti sanoa, ettei hänen nuori herransa ollut niiden joukossa.

Sitten jatkui kertomus kumminkin niin, että se sai meidät kaikki raivostumaan ja kiihoitti kaikki saarten tyytymättömät toimimaan heti, kun he kuulivat sen. Nuo onnettomat ja puolustuskyvyttömät henkilöt, jotka olivat antautuneet joukoille, vietiin vankilaan ja ammuttiin seuraavana aamuna heitä sen paremmin tutkimatta.

Kun Felipe oli kuullut uutisen, oli hän aivan raivostunut surusta ja koettanut kaikin mahdollisin keinoin saada tarkemmin selville Luizin kohtalon, mutta ei ollut kuullut sen enempää. Hänen kysymyksensä olivat kohdistaneet epäluulot häneen itseensä ja hänet oli vangittu ja asetettu monien kuulustelujen alaiseksi, mutta hän oli onnistunut pettämään vangitsijansa ja oli palannut nyt tuomaan noita pahoja viestejä johtajilleen, jotka olivat hänet lähettäneet. Nämä olivat käskeneet hänen heti mennä kapteeni Hemingwayn luokse sanomaan tälle, että hän heti lähtisi joukkoineen liikkeelle ja yhtyisi heihin, sillä he aikoivat kohdistaa iskun vihollisiin niin pian kuin olosuhteet sen vain sallisivat.

XVII.

ERÄS KAHAKKA JA ODOTTAMATTOMIA UUTISIA.

"Sivistynyt kristillinen vuosisata näkee meidän vielä tappelevan, kiljuvan ja raivoavan, vielä me kiusaamme, lyömme, juoruamme, viillämme ja pistämme hengiltä, vielä me jatkamme liikettämme ja hylkäämme puoleksi valmistetun nahan näyttääksemme raakalaisille, miten on työskenneltävä."

Surustamme ja raivostamme on turha puhuakaan. Luiz Valdez oli ollut pienen joukkomme yleinen suosikki, sillä hänen rohkeutensa, kestävyytensä ja iloisuutensa olivat tehneet hänet kaikille rakkaaksi. Jos hän olisi kaatunut taistelussa, olisi hänen kuolemansa ollut kaikkien mielestä vain ikävä onnettomuus, mutta asiain näin ollen synnytti hänen kohtalonsa kiihkeän halun kostaa kaikkien meidän sydämissämme.

Henkilökohtaisesti en halua juuri muistella noita päiviä, sillä hän oli ollut toverini ja ystäväni, ja olin aivan hurjana raivosta noita kohtaan, jotka olivat, kuten luulin, tappaneet hänet tutkinnotta ja säälimättä hänen nuoruuttaan. Tuttavuutemme oli alkanut vaarojen ja levottomuuksien keskellä, se oli uudistunut ja lujittunut hänen sydämensä ollessa surullinen hänen murhatun isänsä vuoksi, ja myötätuntoni ja toveruuteni olivat olleet hänelle rakkaat. Kun hän oli palannut Tumabongiin Aguinaldon luo tekemältään retkeltä pahoillaan ja toivottomana sen asian melkein selvästä epäonnistumisesta, jolla hän oli vannonut uhraavansa henkensä, olin koettanut rohkaista hänen mieltään kaikin tavoin ja kiinnittää hänen huomiotansa muihin asioihin. Yhdessä olimme kalastelleet, metsästelleet ja tutkineet viidakkoa silloin kun meillä oli ollut aikaa sellaiseen. Olimme nylkeneet ja täyttäneet muutamia ampumiamme lintuja ja koristelleet synkän kunnanhuoneen taitomme jotensakin hullunkurisilla saavutuksilla. Olimme juosseet, uineet, soutaneet ja ammuskelleet yhdessä, kehittäen kumpikin taitoamme näissä eri urheiluissa kiinteästi, mutta kumminkin hyvin toverillisesti. Olimme jutelleet iltaisin ja pitkien vahtivuorojemme kestäessä menneistä ajoista ja rakennelleet ruusuisia suunnitelmia tulevaisuuden varalta, kunnes tunsimme toistemme elämän ja luonteet hyvin, ja lopulta olin oppinut kunnioittamaan suuresti tagalogilaista ystävääni. Ja nyt, kuten luulin, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin kostaa hänen puolestaan, jos suinkin vain voin.

Koko joukkomme halusi yhtä kiihkeästi rientää eteenpäin päästäkseen ratkaisevaan otteluun vihollisen kanssa viipymättä. Useimmat entiset miehemme olivat yhtyneet meihin tähän aikaan, ja pienen armeijamme lukumäärää olivat siis uudet tulokkaat lisänneet melkein joka päivä. Melkein kaikilla oli joku juttu kerrottavana vääryyksistä ja sorrosta, jotka olivat kiihoittaneet heidät kapinaan. Sekä yksityinen kauna että yleiset vääryydet olisivat tehneet vihollisuuden tunteet voimakkaammiksi, jos sellainen vain olisi ollut mahdollista. Joukoissa ei voitu huomata pidättymisen halua eikä epäröimistä, vaan jokainen mies oli valmis mieluummin kärsimään minkälaisia vaivoja tahansa kuin alistumaan entisiin surkeihin oloihin.

Mutta näin suuri joukko ei voinut lähteä liikkeelle erikoisitta valmistuksitta. Aseita, ampumatarpeita ja ruokavaroja oli jaettava joka miehelle, ja uusien tulokkaiden oli ensin opeteltava hieman aseitten käyttöäkin. Mutta lopulta olimme kumminkin valmiit ja läksimme iloisin mielin paikasta, jota muutamat meistä eivät saaneet enää milloinkaan nähdä.

Koska emme kumminkaan siitä mitään tienneet, ei se meitä huolettanutkaan. Samosimme eteenpäin saadaksemme vihdoinkin taistella, joka oli tarpeeksi kiinnittämään ajatuksemme silloin kun meillä oli aikaa sellaiseen, sillä todellisuudessa ei meillä matkamme ensimmäisinä päivinä ollut aikaa ajatella juuri ollenkaan. Tiemme kulki viidakkojen ja soiden poikki, joissa ainoastaan kapea, joskus pitkiksi ajoiksi nopeasti kasvavan vesakon alle häviävä jalkapolku piti meidät oikeassa suunnassa. Sitten saavuimme avonaisemmille seuduille, mutta matkamme ei edistynyt sittenkään juuri nopeammasti. Tiet olivat täynnä polvensyvyisiä kuoppia tahi nilkkaan asti ulottuvaa tomua, jokien yli johtavat sillat oli rikottu tahi ei siltoja ollut ollenkaan eikä sekään ollut harvinaista, että joku joki oli viimeisen sadeajan kestäessä huuhtonut pois melkoisen kappaleen sen rannalla olevasta tiestä. Nämä olivat mainittavimmat seikat, ennenkuin pääsimme tuon suuren järven Laguna de Bayn rannalle.

Olimme nyt myöskin saapumaisillamme maahan, jossa viimeisen kapinavuoden kuluessa oli tapeltu melko ahkerasti. Oli aivan yleistä, ettei kylissä ollut ainoatakaan täysin työhön kykenevää miestä, ja naisten, lasten ja raajarikkojen oli tehtävä kaikki välttämättömimmät työt pelloilla. Miehet oli kaikki viety sotamiehiksi joko pakottamalla tahi muuten milloin minkin taistelevan puolen joukkoihin, ja "he eivät ole vielä palanneet kotiin", ilmoittivat naiset meille toivovasti. "Palaavatko he milloinkaan?" kysyin arvaillen itseltäni.

Saimme katsella kumminkin surullisempiakin näkyjä, poltettuja viljavarastoja, hävitettyjä maatiloja, maahan luhistuneita taloja ja niiden raunioissa hiljaisia ja säälittäviä luu- ja kallokasoja, vaihdellen suuruudessaan kookkaista miehistä, joiden särjetyt aseet olivat heidän vieressään, pieniin lapsiin, joiden ohuet lihattomat kädet puristivat katkennutta varvasta. Sellaiset näyt kertoivat rangaistusretkikunnista, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä hirveän julmasti.

Tähän aikaan oli vielä vaikeata sanoa, kumpi puoli oli voitolla. Espanjalaiset pitivät hallussaan kaikkia suuria kaupunkeja (suuri-sanaa on tässä käytetty vertailevassa merkityksessä, sillä Panayssa olevat Manilla ja Idolo ovat ainoat merkityksellisemmät paikat) ja Cavitén telakkaa ja asevarastoa, ja heillä oli kymmenentuhatta miestä vakituisia joukkoja Luzonissa. Mutta toiselta puolen olivat nämä joukot, vaikka ne olivatkin urhoolliset, huonosti ruokittuja ja opetettuja. Upseerit olivat tietämättömät ja toimeensa sopimattomat. He eivät olleet milloinkaan vaivautuneet ottamaan selvää maasta, jossa he taistelivat, ja kaikki oli vain eduksi sissisodalle ja siihen ryhtyneille. Nämä tunsivat jokaisen tuuman maasta, ja kun heidät oli karkoitettu jostakin asemasta, sijoittuivat he johonkin toiseen tahi hajosivat ja kätkeytyivät viidakkoihin, kunnes hallituksen joukot olivat lähteneet paluumatkalle, jolloin he taasen kokoutuivat salaisesti ja kenenkään kuulematta ja seurasivat vihollistaan aivan kuin he olisivat ajaneet takaa jotakin otusta, ampuen ja surmaten heitä kunnes viholliset lopulta pääsivät johonkin suojaan.

Noudattaen aina tätä tapaa ja ryhtyen taisteluun ainoastaan milloin heidät oli ahdistettu johonkin nurkkaukseen tahi kaikki luonnon suomat edut olivat heidän puolellaan menettivät kapinalliset vain muutamia miehiä, ja vaikka espanjalaiset upseerit ilmoittivat jokaisen taistelun ratkaisevaksi voitoksi, tiedettiin varmasti, että jokainen voitto pakotti hallituksen joukkoja vetäytymään yhä enemmän kaupunkien suojaan. Laivoitta ja tykistöttä eivät kapinalliset voineet kyllä milloinkaan toivoa voivansa valloittaa Manillaa tahi Cavitéta, mutta niin kauan kuin espanjalaisten oli pakko uhrata parhaat voimansa Cuban sodan jatkamiseen, voivat filippiiniläiset jatkaa kapinaa ja aiheuttaa viholliselle tappiota miehiin ja rahallisiin kustannuksiin nähden, häiritsemällä kauppaa ja kieltäytymällä maksamasta veroja, kaikki vakavia asioita maalle, joka ei milloinkaan ole ollut taloudellisesti vahva.

Sellainen oli asema meidän tullessamme pohjoiseen yhtyäksemme Manillan läheisyyteen kokoutuneihin vallankumouksellisiin joukkoihin edistämään voimiemme mukaan asiaa, joka oli niin kallis meille jokaiselle.

Olimme kyllin onnellisia saadessamme auttaa ystäviämme juuri silloin kun meitä parhaiten tarvittiin. Erästä ampumatarpeita kuljettavaa pientä kapinallisjoukkoa ahdisti voimakkaampi espanjalainen joukko-osasto, ja meikäläisten oli hyvin vaikea puolustautua. Ampuminen toi meidät paikalle. Etujoukkomme, jossa minäkin satuin olemaan, tuli paikalle kiertotietä ja huomasi taistelun olevan käynnissä muutamassa tien mutkassa, jonka kummallakin puolella kasvoi tiheää vesakkoa. Kapinalliset olivat kokoutuneet yhteen joukkoon karkeasti kyhättyjen vaunujensa luo, joissa heidän arvokas suojeltavansa oli, ja juuri kun saavuimme paikalle, oli espanjalaisten johtaja lähettänyt puolet joukostaan kiertämään metsän kautta ja hyökkäämään kapinallisten selkään. Yllätys oli luultavasti heistä hyvin vastenmielinen, kun he tapasivatkin meidät.

Cuevas toimi päällikkönä, mutta hänen vaikutusvaltansa miehiin oli aina ollut hyvin vähäinen. Syöksyimme paikalle nyt, odottamatta käskyä ja järjestymättä, ja hyökkäsimme vihollisen kimppuun. Tapeltiin noin kymmenen minuuttia hyvin tuimasti ja muutamia miehiä kaatui kummaltakin puolelta. Kaatuneiden lukumäärä olisi ollut suurempikin, mutta minun on suoraan tunnustettava, että sotilaamme olivat huonoimpia ampujia, mitä milloinkaan olen tavannut, lukuunottamatta vastustajiamme. Molemmat puolet paukuttelivat komeasti, osaten kumminkin useammasti puihin kuin vihollisiin ja sitten tarttuivat miehet pyssyihin kuin nuijiin syöksyen toistensa kimppuun kuin villit, jollaisia he todellisuudessa olivatkin. Kummallakaan puolella ei ollut juuri sanottavaa kuria. Huusin käskyjä, kunnes huomasin, ettei niitä kukaan kuunnellut, ja hyökkäsin sitten joukkoon yhtä hurjasti kuin muutkin lyöden miekallani oikeaan ja vasempaan ja ampuen revolverillani silloin kun satuin muistamaan.

Suurenmoistahan se kyllä oli, mutta se ei ollut sotaa. Tappelu oli paras sana kuvailemaan sitä, mutta sellaista olivat miehemme juuri odottaneetkin taisteluintonsa herättämiseksi. Murrettuamme nämä hyökkääjien rivit niin että he hajosivat ja pakenivat autoimme tovereitamme lyömään muutkin perin pohjin. Nekin hajosivat ja pakenivat, ja me läksimme ajamaan niitä takaa huutaen kuin paholaiset ja ampuen aina tämän tästä. Muistan laukaisseeni kolme kertaa pientä lihavaa upseeria kohti, mutta ammuin sivu joka kerta. Kuta vähemmän puhumme tästä taistelusta kerskaillaksemme ampumataidollamme, sitä parempi, sillä se ei sovi muuksi kuin verrattomaksi näytteeksi kummankinpuolisesta kurin puutteesta.

Silloin kuulin kapteeni Hemingwayn huutavan meitä takaisin jyrisevimmällä merimiesäänellään, ja minä kokosin kaikki näkyvissä ja kuuluvissa olevat mieheni ja palasin vaunujen luo hengästyneenä ja riemuissani. Siellä tapasin pääjoukkomme ja otin vastaan ansaitsemani nuhteet, etten ollut pitänyt joukkoani koossa, luulemieni kiitosten asemesta, että olin hajottanut viholliset. Seuraava puolituntinen kului muiden miehieni kokoamisessa, ja sitten kuin tämä työ oli saatu tehdyksi, ymmärsin täydellisesti, miksi olin ansainnut niin ankarat moitteet, joita puolueettomasti tuli Cuevasinkin osaksi. Jos nimittäin joku vihollisten joukko-osasto olisi keräytynyt uudelleen ja palannut taistelunpaikalle, olisi meidän kuriton villijoukkomme ajaessaan huutaen takaa pakolaisia hajautunut aivan tietymättömiin.

Mutta kaikesta huolimatta päästi päällikkömme meidät asiasta helpommalla kuin olisimme ansainneet. Palatessamme huomasin hänen keskustelevan kuormaston päällikön kanssa ja näin samalla, että hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. Sitten kuin hän oli lopettanut melko lempeät moitteensa, muuttui hänen käytöksensä. "Minulla on tärkeitä uutisia meille kaikille!" huusi hän. "Luullakseni voi isänmaamme toivoa nyt parasta, eversti Cuevas, sillä Yhdysvallat ovat julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Jumala siunatkoon tähtilippuamme ja sallikoon sen liehua kauan!"

Hän oli ainoa läsnäoleva amerikkalainen, mutta me hurrasimme kaikki hänelle ja hänen erinomaiselle isänmaalleen niin että vaarat raikuivat. Jos se vain voittaa sodan, tiesimme sen merkitsevän vapautta Cuballe ja siedettäviä oloja filippiiniläisille, mutta luullakseni ei näillä saarilla tällä haavaa ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi todellakin käsittänyt näiden uutisten suuren merkityksen heille.

Kaikissa tapauksissa emme ainakaan me. Englantilaiset, filippiiniläiset, malaijit vieläpä ranskalais-siiamilainen merimiehemmekin huusivat: "Eläkööt amerikkalaiset! Kuolema espanjalaisille! Filippiineille vapaus!" niin yksimielisesti ja sydämestään, ettei se ollenkaan näyttänyt ennustavan päivää, jolloin filippiiniläiset tulisivat taistelemaan amerikkalaisia vastaan melkein tässä samassa paikassa.

XVIII.

VANHA TUTTU.

Iloitseminen loppui ja jännitys laukesi pienimpään määrään, joka oli mahdollinen juuri voiton, vaikkakin pienen, ja hyvien uutisten saaneille miehille. Jonkun ajan kuluttua kutsui päällikkö minut puheilleen.

"Arvaan, että sinulla ja miehilläsi on vielä paljon tarmoa jäljellä, poikaseni, ja senvuoksi aion antaa teille tilaisuuden sen käyttämiseen", sanoi hän ystävällisesti. "Olen luvannut muutamia miehiä tämän saattojoukon lisäksi, sillä voihan sattua, että heidän kimppuunsa vieläkin hyökätään, ja uskon ne sinun johdettaviksesi, jos vain lupaat minulle, ettei tuollainen sinne tänne juoksenteleminen enää uudistu."

"Hyvä on. Kuormasto on matkalla erääseen Cavitén tuolla puolen sijaitsevaan kylään, jossa suuri joukko vallankumouksellisia odottaa vain näitä ampumatarpeita lähteäkseen eteenpäin ja yhtyäkseen samaan joukkoon kuin mekin. Sinun on asettauduttava siellä olevan komentavan upseerin käskyjen alaiseksi ja tultava hänen miestensä mukana yhtyäksenne minuun. Saat mukaasi neljäkolmatta miestä. Onko ketään, jonka erikoisesti haluat joukkoosi?"

Kaksi terävää ruskeata silmää ja pari hehkuvaa tummaa katsoivat minuun pyytävästi. Niiden omistajat eivät olleet olleet mukana tässä viimeisessä pienessä kahakassa ja pelkäsivät nyt jäävänsä pois toisestakin. "Saanko Felipen ja Kasimin mukaani, herra kenraali?" kysyin.

"Felipen varmasti, mutta Kasimin —", vastasi hän viivytellen. "No, olkoon menneeksi! Hän on verraton odottamattomien tapausten sattuessa, mutta muistakin varoa, ettei hänen kuuma malaijilainen verensä johda häntä väkivaltaisuuksiin."

Lupasin jälleen innokkaasti ja valitsemani miehet tulivat luokseni ripeästi. En silloin aavistanut, miten kiitollinen myöhemmin tulisin olemaan heidän tulostaan mukaamme. Sitten kuin muut miehet oli valittu, johtajat lausuneet tavanmukaiset kohteliaisuudet toisilleen ja kumpikin joukkue veljellisesti hurrannut hyvästiksi, läksimme matkalle tomuista tietä pitkin vaunujen pyörien kitinän ja puhvelien ammumisen säestäessä kulkuamme.

Matkamme muodostui kumminkin hyvin yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Emme nähneet jälkeäkään vihollisista, joista ei nähtävästi ollut tarpeellista ahdistaa meitä uudestaan. Ehkä he olivat matkalla Manillaan ilmoittamaan toisesta voitostaan? Ahersimme koko päivän muristen melkein yhtä paljon kuin vahvat pienet puhvelimme, vaikka en tahdokaan vihjata, että nämä viimeksi mainitut olivat pahoillaan taistelun puutteesta, kuten me. Juuri ennen pimeätä kohtasimme ystäviemme etuvartijat ja olimme yhtä iloiset tavatessamme heidät kuin hekin tavatessaan meidät.

Luovutettuamme kuormastomme asianomaisille viranomaisille näytettiin miehillemme, missä he saavat asua ja mistä he saavat noutaa ruoka-annoksensa. Kuormaston päällikkö, eräs voimakas nuori alkuasukas, ja minut vietiin erääseen hylättyyn pappilaan, jossa kenraalin tilapäinen päämaja oli. Meille sanottiin, että hän halusi puhutella meitä heti.

Seurasimme opastamme noita tavanmukaisia portaita taloon ja sitten erään kuistin poikki muutamaan seurusteluhuoneeseen, jossa hämmästykseksemme kenraali esikuntineen juuri söi päivällistä. Kuulematta hyväluontoisesti ollenkaan anteeksipyyntöjämme pyysi kenraali, joka oli hauskan näköinen ja iloinen nuori tagalogilainen, meitäkin aterialle, ja vaikka me olimmekin tomuiset ja matkan rähjäämät, ei kieltäytyminen voinut tulla kysymykseenkään. Toverini sai istuutua kenraalin viereen, jossa hänen oli hyvin helppo kertoa matkansa vaiheet, mutta minun käskettiin sijoittautua pöydän alapäähän, johon ainoan huoneessa palavan öljylampun valo ei oikein voinut tunkeutua. Katselin hieman uteliaasti läheisyydessäni olevien uusien toverieni kasvoja, ja olin juuri todennut, että vastapäätä minua istuva henkilö oli keski-ikäinen ja arvokkaan näköinen kiinalainen, kun hämmästyin kuullessani hänen, kumarrettuaan minulle ensin, sanovan englannin kielellä: "Onko nimenne Williams, vai erehdynkö?" Koska lausuminen oli melkein täydellisintä, mitä joku kiinalainen voi saada aikaan vaikeasti sanottavaan walesiIaiseen nimeeni nähden, vastasin iloisesti: "Kyllä, nimeni on Williams", ihmetellen mielessäni, miten hän oli saanut sen tietää.

Hän nauraa hihitti omituisesti, ja luulin kuulleeni tuon kakattamisen jossain ennenkin.

"En siis erehtynyt. Olette kuulemma menettäneet laivanne, tapelleet Tumabongissa ja olette nyt filippiiniläinen isänmaanystävä. Niin se käy", ja hän nauroi jälleen.

Huolimatta siitä, että hänen oli mahdoton ääntää kovaa ärrä ja että hänen ässänsä olivat omituisesti venytetyt, puhui hän englannin kieltä melko hyvin. Hän oli siististi puettu, paksu kultasormus kiilsi hänen hyvin hoidetussa kädessään ja hän käytteli veistään ja haarukkaansa taitavammin kuin monet hänen läheisyydessään, istuvat tagalogilaiset upseerit. Kumminkin tuo omituinen nauru, ääni ja hänen silmiensä kummallinen katse toivat mieleeni ainoastaan erään raukan, joka oli silmäpuoli ja hyvin kumaraan painunut kärsimiensä kidutusten seurauksista. Katsoin häneen jälleen. Vaikka hän olikin tyyni, mukautuvainen ja varma ja käyttäytyi kuin herrasmies konsanaan tässä hyvin varustetussa pöydässä, huomasin kumminkin nopeasti, että hänen hartiansa olivat vinot ja että niskassa oli omituinen kyttyrä, mikä pani minut huudahtamaan: "Tehän juuri annoitte —"

"Viestin vietäväksi kapteenillenne Manillassa. Ymmärrättekö?" ja hän rupesi jälleen puhumaan kulien tapaan.

"Mutta silmänne?" kysyin hämmästyneesti, sillä hänen molemmat silmänsä olivat aivan terveet.

"Savea, väriä ja hieman kiinnelaastaria", vastasi hän nauraen, lisäten sitten vakavasti: "Tuo viesti tuli kapteenillenne kalliiksi, eikö tullutkin?"

"Kuinka tiedätte tämän kaiken? Kuinka olette nyt täällä? Miten —?" Huulillani pyöri tuhansia muitakin kysymyksiä, mutta hän ehkäisi ne tuolla ilottomalla pienellä naurullaan.

"Ah, tiedän useimmat asiat ja olen aina siellä, mikä on paras mahdollinen paikka ajamalleni asialle. Teillä on tarkat silmät, herra Williams. Huomasitte tämän ja tiedätte sen tarkoituksen", lisäsi hän koskettaen kyttyräänsä vihjaavasti.

Hän oli siis huomannut katseeni. Punaistuin hirveästi. "Pyydän teiltä anteeksi", änkytin. "Olen — olen —"

Hän katsoi minuun hyvin ystävällisesti. "Huomaan, että olette oleskellut Kiinassa ja osaatte käyttää silmiänne ja korvianne. No niin, olen kuollut siellä, mutta sain kärsiä hirveästi, ennenkuin minun sallittiin kuolla. Täällä esiinnyn milloin minäkin", ja hän nauroi jälleen. "Mutta nyt teihin. Tiedän asioita ja voin kertoa teille jotakin mielenkiintoisa. Olen iloinen saadessani puhutella teitä, herra Williams. Minulla on teille uutisia. Olette menettänyt erään ystävänne, ettekö olekin?"

"Ystävänkö? Luiz Valdezinko?" kysyin surullisesti. "Kyllä." En voinut sanoa enempää.

"Ei hukassa! Eikö hän sitten olekaan kuollut?" Hyppäsin seisoalleni.
"Mitä tarkoitatte??>

"Istuutukaahan jälleen. Kerron teille. Hän elää vielä tänään, mutta huomenna hän kuolee. Hän on vankina Cavitéssa ja hänet ammutaan, ellei —"

"Ellei!" huudahdin. "Voi, onko vielä olemassa hiemankaan toivoa?
Sanokaa minulle, olkaa niin hyvä. Voinko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"

"Pelkääkö? Menen vaikka tuleen Luizin puolesta!" sanoin tulisesti.
"Kertokaa vain minulle miten asiat ovat".

"Tietysti. Mutta olkaa rauhallinen, sillä nämä miehet eivät tiedä eivätkä välitäkään hänestä mitään, ja kenraali voi sanoa, ettette saa siten panna omaanne ettekä muidenkaan henkeä alttiiksi, sillä yritys on vaarallinen ettekä voi mennä sinne yksinänne."

"Täällä on miehiä, jotka panevat henkensä alttiiksi puolestamme", sanoin totisesti. "Esimerkiksi Felipe, eräs noista viidestäkolmatta, jotka luultavasti tunnette?" Hän nyökäytti päätään. "Hän on pannut henkensä alttiiksi jo ennenkin Luizin puolesta ja tekee sen vielä nytkin. Sitten on joukossani eräs malaiji, joka suhtautuu samoin minuun. Riittävätkö he?"

Hän ei vastannut minulle heti, ja hänen rypistyneet kulmansa ja ajattelevat kasvonsa ilmaisivat, että hän juuri ajatteli asiaa. Vihdoin sanoi hän hitaasti: "Ehkä siitä voidaan suoriutua. Vaarallistahan se kyllä on", ja hän kohautti hartioitaan, "mutta nythän on vaarallista kaikkialla. Niin, nuo pari miestä, joihin voitte luottaa, riittävät kyllä. Kerron teille aterian jälkeen, missä hän on ja miten voitte vapauttaa hänet. Nyt olemme puhuneet kylliksi tässä tilaisuudessa asiasta. Oletteko taistellut tänäänkin?" kysyi hän minulta tyynesti tagalogin kielellä.

Ymmärsin vihjauksen, sillä minäkin olin huomannut, miten uteliaasti seuralaisemme kuuntelivat pitkää vieraskielistä keskusteluamme, ja olimmehan sitäpaitsi heidän vieraitansa. Hilliten kärsimättömyyteni ja uteliaisuuteni niin hyvin kuin voin, kerroin oudostuttavan iloisesti päivän kuluessa sattuneista seikkailuista, tulevista mahdollisuuksistamme ja otaksutusta amerikkalaisten sekautumisesta leikkiin hyväksemme. Jokaisella oli joku johtopäätös esitettävänä — ilmaistiin monta suunnitelmaa, mitä kunkin asiaan sekautuneen pitäisi tehdä — ja me kuuntelimme kohteliaasti. Oudoksuttavimmalta tuntui minusta kumminkin heidän perinpohjainen tietämättömyytensä kaikkien muiden valtojen paitsi heidän omansa asioista ja muistin kapteenin eräässä tilaisuudessa lausumat sanat:

"Ymmärtävimpiä heistä voidaan luullakseni verrata noiden idässä olevien kylien pakanuutta vastaan taisteleviin meluavimpiin diakooneihin. He tietävät hieman, mitä he haluavat, mutta he eivät tiedä eivätkä välitä hituistakaan siitä, mitä muut ihmiset tahtovat."

Syötyämme päivällisen emme kumminkaan voineet poistua aivan heti. Minun oli kuunneltava tuon pienen ja hyvin kohteliaan kenraalin kiitoksia ja ylistyksiä. Hän suhtautui paljon suopeammin päivän kuluessa sattuneihin tapahtumiin kuin kenraali Hemingway, ehkä senvuoksi, etteivät ne olleet hänellä niin selvillä. En voinut kuminkaan vastustaa kiitoksista osallisen toverini peittelemättömiä vakuutuksia, ja minun oli vain kumarreltava, hymyiltävä ja omaksuttava kehumiset sellaisella vaatimattomuudella, että se tuotti minulle kunniaa, kuten minulle sanottiin.

Lopultakin voimme poistua ja kiinalainen opasti minut erääseen pieneen majaan, jossa hän asui ja jossa olevat tavarapaalut ja laatikot ilmaisivat minulle, että hän varusti vallankumouksellisia joukkoja joillakin tavaroilla. Kuinka ne oli salakuljetettu Manillasta ja millaisessa valepuvussa hän kulki ulos ja sisään, en saanut milloinkaan selville. Meillä oli kuitenkin nyt muuta puhuttavaa. Hän käski eräässä majan toisessa huoneessa odottavan kiinalaisen palvelijan poistua, pyysi minua istuutumaan seuraten itse esimerkkiä ja alkoi puhua matalalla äänellä.

"Sanoin kerran, että olette vielä liian nuori tullaksenne sekoitetuksi tällaisiin asioihin, herra Williams. Ehkä olin oikeassa, sillä erehdyitte tuona yönä."

"Tiedän sen", tunnustin suoraan. "Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa muistikirjaani."

"Niin, se oli ajattelemattomasti tehty, ja mitä sitten seurasi, oli vieläkin pahempaa. Takerruitte heidän ansaansa yhtymällä tuohon tappeluun."

"Mutta minun oli pakko. En voinut sallia, että Kasim olisi tapettu. Hän on juuri tuo malaiji, josta kerroin teille."

"Oliko hänen elämänsä arvokkaampi noille, joiden puolesta toimitte, kuin kuljettamanne viesti?" kysyi hän tyynesti.

Nolostuin hieman, sillä vaikka hänen kysymyksensä olikin hämmästyttävä, tiesin hänen johtopäätöksensä oikeaksi. Arvailin, miten olisin toiminut tuona päivänä, jos olisin saanut kapteenilta suoran käskyn hankkia tiedot ja tuoda ne viivyttelemättä laivaan. Kumminkin olen aina ollut iloinen, ettei asiaa minulle silloin esitetty tässä valossa.

Kiinalainen tarkasteli huolestuneita kasvojani julman tyytyväisesti ja nauroi jälleen. "Hyvä on, herra Williams! Tämä asia ei ole kumminkaan samanlainen. Nyt on teidän vain toimittava eikä ajateltava, ja sellainen tehtävä sopii paremmin teille. Tahdon kuitenkin huomauttaa, ennenkuin aloitan, etten vastaa mihinkään kysymykseen. Olette nähnyt minun ennenkin palvelevan vallankumouksellisia ja nyt näette minut täällä heidän vieraanaan, mutta kumminkin ilmaisen teille espanjalaisten linjojen sisäpuolella tapahtuvia asioita, ettekä saa kysellä minulta mitään. Ymmärrättekö?"

"En halua kysellä teiltä sen enempää kuin itse haluatte minulle ilmaista", sanoin hitaasti, katsoen häneen kuitenkin samalla tiukasti. Aloin ymmärtää hänen asemansa nyt. Hän oli ystävällisissä suhteissa molempiin puolueihin, mutta oliko silti sanottu, että hän oli uskollinen kummallekaan. Aikoiko hän olla rehellinen minua kohtaan nyt?

Hän katsoi minuun takaisin räpäyttämättä silmääkään. "Luiz Valdez on ollut talossani tuosta onnettomasta kokouspäivästä aina eiliseen asti", sanoi hän tyynesti. "Hän on ollut piilossa silkkipaalujen joukossa. Taloani on alituisesti vahdittu ja pari kertaa on se tarkastettu. Jos olisin halunnut kavaltaa hänet, olisi minun vain tarvinnut sanoa sana tahi jättää joku sana sanomatta."

Kerran vielä tunsin punastuvani kovasti. Tämä mies näytti voivan lukea sisimmät ajatukseni, mutta epäluuloni eivät näyttäneet häntä ollenkaan loukkaavan. Hän jatkoi vain tyynesti: "Ihmettelette varmaan miten hän pääsi pakoon ja miksi hän tuli luokseni. Nuo, joita hänen isänsä poika olisi halunnut paeta, jos hän vain olisi voinut, pyysivät häntä viemään tiedon heidän petoksestaan muille johtajille, mutta hän pakeni valepukunsa turvissa. Tiedättehän, että hän oli pukeutunut naiseksi?"

"Häntä ajettiin takaa ja hän riensi eteenpäin. Koska hän ei uskaltanut mennä palvelijansa luokse, tuli hän talooni ja minä olen suojellut häntä nämä viikot, vaikka se olisi voinut maksaa henkeni", lisäsi hän vaatimattomasti.

Hyppäsin tahtomattani seisoalleni. "Pyydän anteeksi, sillä enhän voinut tietää —" aloitin, mutta hän pakotti minut hymyillen jälleen tuoliini.

"Hän halusi palata luoksenne Leoniin monta kertaa, mutta taloa vartioitiin liian tarkasti. Vihdoin, kun kaikki näytti turvalliselta, läksi hän matkalle erään palvelijani toimiessa hänen oppaanaan. Tuosta miehestä piti tulla kokki Annabel Leehen, mutta silloin kun te lähditte matkalle, heitettiin hänet erehdyksestä mereen, jolloin hän tuli luokseni."

"Kokkiko? Kertoiko hän meidän heittäneen hänet mereen? Onko hänen nimensä Chin?" kysyin hämmästyneesti.

"Hän oli kavaltaja", vastasin ja kerroin sitten hänelle Chinin lähdön kuunarista ja tykkiveneistä, jotka heti sen jälkeen olivat lähteneet ajamaan meitä takaa.

"Silloin hän on vakoilija." Toverini puri hammasta ja hänen kasvonsa näyttivät hyvin murhanhimoisilta. "Olen kummastellutkin asiain omituista menoa viime aikoina ja sitä, että niin paljon on tiedetty taloni tapahtumista. Olipa hyvä, ettei hän tiennyt, mihin olin piilottanut vieraani. Ja nyt on hän kai kavaltanut Luizin Cavitén sotamiehille."

"Varmasti", sanoin katkerasti. "Mutta se ei ollut teidän syynne. Hän petti meidät kaikki, paitsi Kasimin."

"Hän ei tule pettämään ketään enää", sanoi kiinalainen tiukasti. "Annoin hänelle selkään, koska hän oli antanut vangita ystäväni jääden itse elämään, mutta nyt tapan hänet. Oma turvallisuuteni vaatii sen", lisäsi hän vastaukseksi hämmästyneeseen katseeseeni.

"Hänhän on vain kuli. Välipä tällä", ja hän nauroi. "Kukaan ei tule siitä tietämään eikä välittämään. Nyt on jo niin myöhäinen, että keskustelumme on lopetettava. Ystävänne on Cavitéssa. Sinne kulkemiseen menee teiltä pari tuntia tahi hieman enemmän. Tunnetteko kaupungin?"

"En, mutta Felipe tuntee sen kyllä. Hän on tuo toinen mies, josta puhuin, Valdezin palvelija."

"Sitten hän kyllä tietää erään vanhan kivitalon, jonka ensimmäiset tänne tulleet espanjalaiset ovat rakentaneet. Se on niin vahva, että se on luhistumatta kestänyt kaikki hirmumyrskyt ja maanjäristykset. Se oli minun — Tao Tlengin — varastohuone ennen sotaa, sanokaa se hänelle. Nyt ovat sotamiehet vallanneet sen maksamatta minulle mitään. Sota-aikana ovat asiat aina hullusti", lisäsi hän katkerasti. "Luiz Valdez on siellä muutamassa talon takaosassa sijaitsevassa ruokakonttorissa, jonka ovi aukenee parvekkeelle, missä on vahti ja muita sotilaita läheisyydessä. Mutta konttorissa on pieni ikkuna, jossa ei ole lasi- eikä simpukankuoriruutuja, vaan ainoastaan pari rautaa ristissä näin" — hän näytti käsillään. "Oletteko merimies?"

"Jos voitte kiivetä toisen miehen olkapäille ja irroittaa tangot melutta, voi Luiz päästä ulos. Mutta sitten en voi sanoa, miten pääsette karkuun. Ehkä miehenne tietävät. Olen kertonut teille nyt sellaista, joka maksaisi henkeni, jos vain espanjalaiset tietäisivät. Ehkä", ja hän hymyili jälleen, "amerikkalaiset tulevatkin pian anastamaan vallan espanjalaisilta, mutta siihen asti on voimassa: 'Valmiit, tähdätkää, laukaiskaa!'" lisäsi hän espanjan kielellä tehden kuvaavan liikkeen.

"Toivoakseni luotatte minuun nyt, vaikka olinkin niin tyhmä ensimmäisellä kerralla?" sanoin vakavasti ja hän hymyili.

"Kyllä. Jos olette päättänyt lähteä, on teidän lähdettävä heti.
Aiotteko pyytää kenraalilta lupaa?"

"En!" sanoin ylpeästi nousten seisomaan, "sillä hän voi kieltää ja minä haluan mennä. Tuhannet kiitokset vain teille kaikista tiedonannoistanne."

Hän nauroi tullen luokseni ja laskien kätensä olkapäälleni.
"Tunnussanako, vai mikä? Sotamiehethän voivat ottaa teidät kiinni."

XIX.

LUIZIN PELASTAMINEN.

"Uhraan kumminkin kaikki voimani rakkauteen, sotaan tahi rehelliseen tappeluun."

Kasim ja Felipe suostuivat hyvin mielellään tulemaan mukaani aiotulle retkelle. Heidän mielestään olivat vaarat ja vaikeudet hyvin mitättömät, ja vaikka ne olisivat olleet parikymmentä kertaa suuremmatkin, luulen, että Felipe olisi iloisesti käynyt niitä kaikkia vastaan, sillä hän oli niin riemuissaan kuultuaan suuren herransa vielä elävän.

Valmistuksemme oli pian tehty. Tarkoituksemme oli päästä seudun läpi niin nopeasti ja helposti kuin suinkin, sillä olimmehan kulkeneet sinä päivänä monta peninkulmaa. Senvuoksi päättivät nuo molemmat miehet yksimielisesti, etteivät he ota mukaansa pyssyjään eivätkä ampumavarojaan, päätös, jota en vastustanut muistettuani, miten äärettömän huonoja ampujia he olivat. Mutta minä otin mukaani revolverini, paljon patruunia, miekan, vahvan ruuvitaltan ja viilan, toverini tyytyessä tavanmukaisiin teräsaseihinsa.

Etuvartiot ei oltu sijoitettu niinkuin parasta olisi ollut, ja päätin, että jos pääsen turvallisesti palaamaan, puhun kenraalille asiasta. Se sopi meille kumminkin nyt mainiosti tässä tilaisuudessa, koska pääsimme leiristä pidättämättä ja kenenkään huomaamatta. Siunasimme noita nukkuvia vahteja sydämissämme.

Nyt alkoi pitkä ja väsyttävä kävely pimeässä. Felipe tiesi suunnan, mihin meidän oli mentävä, pysytellen sillä erehtymättä ihmeellisen alkuasukasvaistonsa avulla, huolimatta siitä, että ainakin puolet ajasta kuu ja tähdet olivat puiden tiheän lehvistön peitossa.

Matkallamme saimme toki kulkea muuallakin kuin viidakoissa, vaikka suurin osa tiestä olikin kapeaa polkua, jonka kummallakin puolella ainoastaan muutamien tuumien päässä meistä oli läpipääsemätön pensaikko. Sitten saavuimme aukeammille seuduille, jossa oli ketoja ja istutuksia, ja sivuutimme muutamia nukkuvia tahi hylättyjä kyliä niin hiljaa, etteivät koiratkaan kuulleet kulkuamme. Vihdoin pääsimme oikealle tielle, joka oli täynnä kuoppia, veden murtamia kohtia ja suunnattomasti tomua, mutta tielle kumminkin, jonka suuresti korjauksen tarpeessa olevat bambusillat johtivat virtain yli ja ilmaisivat meille jonkun kylän olevan läheisyydessä. Olimme kävelleet jo melkein kolme tuntia, jalkamme olivat hellät ja väsyneet, ja pelkäsin myöhästyneemme.

Katsoessani kelloani huomasin sen olevan melkein kaksitoista. Päivänkoittoon oli vielä viisi tuntia, joten me ehkä onnistumme suorittamaan tehtävämme.

Tunkeuduimme nyt eteenpäin kasvavin toivein ja saavuimme lopultakin tuohon pieneen nukkuvaan kylään. Siellä oli maakunnan laivatelakka ja asevarasto, paljon sotilaita oli sijoittunut sinne ja siitä emme tienneet mitään, että espanjalaisten näiden vesien koko laivasto oli ankkurissa sen linnoituksen tykkien suojassa. Mutta kaikki oli niin hiljaista ja rauhallista, että vaikeudetta pääsimme tunkeutumaan kylään.

Felipe opasti meitä epäröimättä kadulta kadulle. Kuu loisti nyt niin kirkkaasti, että jokaisen vahdin, jos sellaisia nyt olisi ollut, olisi pakostakin pitänyt huomata meidät, sillä talojen varjossa pysytteleminen ei ollut aina mahdollista. Vihdoin oli edessämme tuo pieni kivitalo, jossa Luiz Valdez oli vankina.

Sielläkin oli kaikki hiljaista, mutta katsoessamme karkeasti kyhätylle kuistille, joka näkyi selvästi kuun kirkkaassa kylmässä valossa, näimme erään liikkumattoman olennon seisovan muutaman oven edustalla. Vartija oli siellä ja jos hän vain sattuu kuulemaan tahi huomaamaan meidät, voi hän heti kutsua avukseen komppanian talossa nukkuvia sotilaita.

"Ei valveilla eikä nukuksissa. Hän ei näe mitään, vaan ainoastaan kuulee. Olet kai nähnyt laivassa ollessasi miehiä sellaisessa tilassa, tuan?" sanoi malaiji katseltuaan kauan ja tarkkaavaisesti tuota liikkumatonta olentoa. Tunsin tuon tilan hyvin, sillä, ollen yhtä herkkä kuin koiran uni, heikoinkin ääni voi tunkeutua tuon miehen korviin, joka ei vielä nähnyt mitään. Meidän oli senvuoksi lähestyttävä hyvin varovaisesti. Felipe ja minä riisuimme kenkämme, Kasimilla ei sellaisia ollutkaan, ja sitten hiivimme eteenpäin, kunnes saavuimme aivan sen ikkunan alapuolelle, jonka tiesin johtavan Luizin huoneeseen. Kasim asettui seisomaan seinää vasten, Felipe kumartui tarjoten minulle selkänsä ensimmäiseksi porrasaskeleeksi ja melkein äänettömästi kiipesin malaijin olkapäille.

Pääni oli nyt ikkunan kohdalla ja koetin katsoa huoneeseen, mutta täällä varjon puolella oli kaikki sysimustaa enkä senvuoksi voinut nähdä mitään. Kuuntelin hengittämättä ja erotin selvästi huoneessa olevan ihmisen tapaisen huokumisen.

"No?" mumisi hän, ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin kuultuani hänen äänensä. "Mikä on hätänä?"

"Evanko?" Hän hyppäsi seisoalleen ja tuli nopeasti ikkunan luo pistäen kätensä siitä ulos epäilevästi ja uskomatta korviaan saadakseen selville olinko siellä. "Kas, siellähän sinä todellakin olet! Luulin uneksivani."

"Hush!" kuiskasin jälleen kertoen hänelle sitten, miksi olimme tulleet sinne ja mitä aioimme tehdä.

Hänen ikkunassaan olevat rautatangot olivat paksut ja kömpelöt. Niitä ei oltu kiinnitetty ruuveilla, kuten olin toivonut, vaan muurattu paikoilleen lujalla muurilaastilla ehkä noin sata vuotta sitten. Se oli nyt poistettava hakkaamalla, eikä se voinut tapahtua melutta.

Selitin asiain tilan tovereilleni ilmaisten samalla pelkoni, että vahti voi kuulla hakkaamisen ja laastin palasten putoilemien.

"Ei ole pelkoa", kuiskasi Felipe takaisin. "Odottakaa vain minuutin verran. Tiedätte kai tunnussanan. Mikä se on?"

Sanoin sen hänelle ja hän hiipi tiehensä hiljaa. Vasta sitten kuin en enää voinut kutsua häntä takaisin, ymmärsin hänen tarkoituksensa. En voinut pidättää häntä silloin enää enkä tiedä, olisinko niin menetellytkään tietäessäni ystäväni hengen olevan kysymyksessä. Tuskin minuutin kuluttua palasi Felipe jälleen yhtä hiljaa kuin oli poistunutkin, mutta nyt hän kuivaili tikariaan mekkoonsa.

"Arvasin voivani tehdä sen", sanoi hän kylmästi, "eikä siinä mitään vaikeuksia ilmennytkään. Noustessani portaita kuistille sanoin tunnussanan, eikä hän epäillyt minua ollenkaan. Sitten — no niin, hän ei ennättänyt äännähtääkään ja muut nukkuivat."

Tunsin kylmän hien kohoavan kasvoilleni ja käteni vapisivat hieman riisuessani nuttuni, kietoessani sen tankojen ympärille ja alkaessani hakata laastia irti. Oliko tällainen sotimista vai murhaamista, kysyin kauhuissani itseltäni. Mutta sitten unhotin vahdin, epäilykseni ja kauhuni huomatessani ilokseni, että laasti murtui hiljaa ja helposti lyönneistäni. Irroitin ensin toisen tangon päät ja vasta sitten toisen, ja kiskottuani ne sitten melkoisin vaikeuksin irti kuopistaan voi Luiz ryömiä ikkunasta syliini.

Miehet auttoivat hänet maahan ja minä seurasin. Sitten istuutui Kasim tyynesti ruohikkoon ja kuivasi hikiset kasvonsa. Silloin vasta huomasin, millaista kestävyyttä tuo miesraukka oli osoittanut seisoessaan siinä kärsivällisesti ja kannattaessaan minua hartioillaan koko tämän pitkän toimituksen ajan.

Niin pian kuin hän jaksoi liikkua, läksimme paluumatkallemme. Felipe opasti Luizia, minä kuljin hänen takanaan ja Kasim muodosti jälkijoukon. Hiivimme hiljaa tuon vanhan varastohuoneen varjosta ja katselimme tarkkaavaisesti sen julkipuolta. Kaikki oli rauhallista ja ainoastaan tuo liikkumaton olento oven edustalla oli vajonnut yhteen kasaan lattialle. Nähtyämme sen ei meillä ollut halua viipyä siellä kauemmin.

Silloin, onneksi meille, liukui ohuita pilviä kuun päälle pimittäen sen valon, sillä tultuamme kadulle kuulimme vahtipatrullin säännölliset askeleet. Se lähestyi meitä luultavasti vapauttaakseen Luizin vankilan edustalla olevan vahdin.

Katsoimme hieman levottomasti toisiimme, mutta sitten kohotti Felipe kättään. "Hän ei huomaa meitä. Tulkaa tätä tietä. Tiedän toisen tien linnoituksen sivu ja sitten meren rantaa pitkin. Tulkaa vain mukaani!" Emme kaivanneet toista käskyä, vaan seurasimme nopeasti ja äänettömästi häntä. Sivuutettuamme hiljaisen linnoituksen saavuimme kaupungin ulkopuolelle ja kiiruhdimme rantaa pitkin eteenpäin pelon suodessa nyt voimia väsyneille jaloillemme. Olimme jo kulkeneet melkoisen matkan ja aloimme hengittää vapaammin, kun äkkiä kuulimme lännestä päin uusia ääniä: kaukaista tykkien jyrinää.

Seisahduimme heti. Kun joku asia on kiinnittänyt tunneiksi huomiosi puoleensa, on ikävä huomata, että? maailmassa on muitakin ihmisiä ja pyrinnöitä, ja ensimmäinen ajatuksemme oli, että nämä uudet äänet yhtyivät jollakin tavoin meidän hommiimme. "Ne ovat edellämme!" läähätti Luiz. "Miten ne sinne ovat päässeet? Missä asti ne ovat? Mikä niillä on mielessä?" kysyimme toisiltamme kuin mielipuolet, jotka eivät osaa vastata omiin kysymyksiinsä. Silloin nauroi Felipe, tuo kokenut sotavanhuksemme. "Tuo ampuminen ei tarkoita meitä ollenkaan", sanoi hän varmasti. "Se kuuluu tuon suuren lahden suulta. He eivät ole lähettäneet tuulen mukana eivätkä noita lankoja pitkin, jotka puhuvat maiden ja merien yli viestiä, että olette karannut vankilasta, rakas isäntäni, tahi että minä olen tappanut vahtisotilaan. Nuo tykit paukkuvat Corregidor-saarella, jossa suuri majakkakin sijaitsee."

Tiesin tuon saaren hyvin, sillä olimmehan livahtaneet sen ohi tuona kohtalokkaana yönä, jolloin Annabel Lee poistui Manillasta ja jolloin näytti siltä, että majakan valon varmasti täytyi ilmaista meidät noiden suurien tykkien vahdeille. Mutta ne olivatkin sallineet meidän jatkaa matkaamme pidättämättä meitä. "Miksi ne ampuvat tähän aikaan yöstä?" kysyin uteliaasti.

"En tiedä, tuan", vastasi hän välinpitämättömästi. "Ne näkevät ehkä tahi luulevat näkevänsä jonkun laivan, jota ne luulevat vihollisekseen."

"Mutta jos asia todella olisikin niin", sanoi Luiz kiihkeästi. Olin kertonut hänelle sodan julistamisesta ja se oli kiihoittanut häntä kovasti. "Ovatkohan amerikkalaiset saapuneet jo?"

"Eivät ole!" vastasin varmasti kuin jos olisin ollut saman arvoinen Yhdysvaltain laivaston amiraalin kanssa. "Niillä ei ole kuin muutamia laivoja näillä Aasian vesillä, paljon vähemmän kuin Englannilla. Niiden on kutsuttava tänne enemmän sota- ja kuljetuslaivoja ja joukkoja, ennenkuin ne voivat hyökätä Manillaa vastaan, ja siihen menee viikkoja, ennenkuin ne saapuvat tänne."

Olin jo mielessäni näkevinäni, miten tuollaiselle retkelle lähtenyt hyvin varustettu laivasto kynti majesteetillisesti valtamerta. Siinä oli tusinan verran suuria taistelulaivoja, torpeedoveneitä, paljon kuljetus- ja varastolaivoja ja sitten ehkä vielä joku sairaalalaiva kokoelman täydentämiseksi. Vähemmin voimin, ajattelin ja samoin luulin espanjalaisten viranomaistenkin ajattelevan, ei mitenkään voida ahdistaa melkein luoksepääsemätöntä linnoitettua kaupunkia, jota vielä sen lisäksi hyvin varustettu laivasto puolustaa.

"Sitten kai luulet niiden ampuvan jotakin Annabel Leen laista kujanjuoksijaa tahi muuta sellaista?" kysyi Luiz huomattavasti pettyneenä.

Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme erottaneet enää mitään. Ainoastaan yksi patteri oli lausunut julki varoituksensa, mutta muut rannalla sijaitsevat, sekä takanamme Cavitéssa että Manillassa päin olevat, nukkuivat rauhallisesti kaiken tämän kestäessä.

Sitten pidimme pienen sotaneuvottelun keskenämme. Jos meitä oli ajettu takaa, oli siitä nyt jo nähtävästi luovuttu. Koska kauempana kumminkin oli vielä muutamia valppaita vahteja emmekä tienneet, millaiseen vaaraan siellä joutuisimme, päätimme pysähtyä tähän suojaiseen paikkaan, muutamaan syvänteeseen, jota metsä ympäröi kolmelta puolelta ja neljänneltä oli vapaa näköala tuolle suurelle lahdelle. Voimme hyvin kätkeytyä pensaikkoon ja oleskella siinä aamuun asti.

Me kolme olimme todellakin hyvin väsyneet ja paneuduimme mielellämme nukkumaan. Luiz, joka oli saanut levätä viime aikoina enemmänkin kuin tarpeekseen, tarjoutui vapaaehtoisesti vahdiksi, ja minä annoin hänelle revolverini, ennenkuin suljin silmäni. Sitten olin kai vaipunut hyvin raskaaseen uneen, sillä en kuullut mitään ennenkuin päivänkoittaessa, jolloin hänen omituisesti värähtelevä äänensä sekoittui uniini: "Evan, Evan, kuuletko sinä! Mitä tuo on? Mikähän tarkoitus tällä kaikella on?"

Katsottuani hänen sormensa osoittamaan suuntaan hyppäsin äkkiä seisoalleni huudahtaen: "Amerikan laivastohan siellä on! Hurraa! Voi, kun ei kapteeni ole täällä sitä katsomassa!" Mutta sitten aloimme epäillä ja pelätä. "Onko niitä vain kylliksi? Aikovatko ne hyökätä espanjalaista laivastoa ja pattereita vastaan yhdellä, kahdella, kolmella, neljällä risteilijällä, kolmella torpeedoveneellä ja noilla muilla varastolaivoilla? Uskaltavatkohan ne? Näyttää hieman siltä, mutta —. Vanhan kapteenimme sydän särkyy varmasti, jos ne joutuvat tappiolle."

Mutta tuon pienen laivaston liikkeissä ei voitu huomata mitään pelkoa eikä epäröimistä. Hitaasti mutta varmasti höyrysi se Manillaa kohti jokainen tykki ja kansi valmiina taisteluun. Vaikka tuo voima näyttikin mitättömältä, oli se kumminkin nyt tullut lopettamaan kokonaan espanjalaisen vallan näiltä saarilta ikuisiksi ajoiksi tehokkaasti ja lopullisesti kilpailusta ja verikostosta huolimatta. Sillä melkein neljäsataa vuotta oli se pitänyt niitä hallussaan huolimatta alkuasukasten kapinoista ja portugalilaisten, saksalaisten ja englantilaisten yrityksistä saada ne haltuunsa joko voimakeinoin tahi viekkaan valtiotaidon avulla. Nyt oli se menettävä ne muutamien päivien kuluttua.

XX.

CAVITÉN TAISTELU.

"Kun jokainen tykki teräskidastaan levittää kuoloa jokaiseen laivaan, on kuin hirmumyrsky taivaan auringon pimittäis'.

Jälleen, jälleen, jälleen! Eikä hävitys vain lakkaa. Laukaus silloin tällöin kumisten kajahtaa ja lakkaa, mutt' kaikk' on tuskaa ja purjeriekaleetkin laskiessa ruskaa, kun tulipalon liekit mustaa pimeyttä kirkastaa."

Ollen niin jännityksissä, ettemme oikein uskaltaneet hengittääkään, makasimme me neljä puiden siimeksessä katsellen meritaistelua, jollaista emme ennen milloinkaan olleet nähneet. Minun tietoni sota-asioista olivat aivan mitättömät. Luiz oli sissi, joka oli ollut mukana kahakoissa, yllätyksissä ja paoissa parin vuoden aikana, mutta ei milloinkaan oikeassa taistelussa. Miehemmekin olivat tottuneet ainoastaan sivistymättömän sotimisen raakoihin tapoihin ja odottamattomiin yllätyksiin, ja senvuoksi me kaikki nyt katsoimmekin ihmetellen ja kunnioittaen noiden suurten laivain komeita liikkeitä.

Sillä siinä ei syöksähdeltykään päättömästi sinne tahi tänne. Laivaston päällikkö, amiraali Dewey, ohjasi laivojaan niin tyynesti ja harkitusti kuin hän olisi ollut jossakin laivaston tarkastuksessa. Liikkeissä ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, hänen parhaillaan kulkevan vihollisen sataman poikki, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla täynnä torpeedoja ja vedenalaisia miinoja, tahi jo olevan melkein vihollisten suurten tykkien ampumamatkan sisäpuolella.

Laivat risteilivät hitaasti Manillan edustalla etsien espanjalaista laivastoa, jonka he luulivat olevan kaupungin edustalla suojelemassa sitä. Kun aurinko nousi ja aamusumu haihtui, huomasivat he vihollisen olevan varmassa turvassa ja uhkaavana ankkurissa Cavitén linnoituksen tykkien suojassa.

Epäröimättä ja kiirehtimättä höyrysi amerikkalainen laivasto itäänpäin vieden varastolaivat patterien tykkien kantomatkan ulkopuolelle ja jättäen pienen tykkiveneen niiden suojaksi. Kului hetkinen, ennenkuin ymmärsin, mitä tuo kolmen laivan erottaminen tarkoitti, ja huomautin vasta sitten siitä muille. "Miten tuon tykkiveneen päällikkö mahtaa nyt kiroillakaan!" sanoin myötämielisesti.

Molemmat kokeneet sotaurhot joukossamme ilmaisivat mielipiteensä monin kielin. "Voi, tuan, ottakaamme vene, soutakaamme tuonne suuren laivaan ja tarjoutukaamme avuksi. Mekin haluaisimme ampua vielä kerran tykillä noita kirottuja espanjalaisia", pyysi Kasim.

Ajattelin, miten vastenmieliseltä jostakin tavallisesta laivan komentajasta olisikaan mahtanut tuntua, jos mitätön resuinen prikaatimme olisi ilmestynyt hänen eteensä ja tarjoutunut vapaaehtoisesti laukomaan hänen tykkejään.

"Eivät ne meistä huoli, Kasim", vastasin. "Katsokaa, tuolta ne jälleen tulevat Cavitéta kohti!"

Kun ne sivuuttivat Manillan kerran vielä, paukahtivat Lunetan linnoituksesta olevat tykit ja muutamia luoteja putosi veteen jonkun matkan päähän amerikkalaisista laivoista. Mutta ne höyrysivät vain hyvin välinpitämättömästi eteenpäin lippulaivan, Olympian, johdolla.

"Katsokaa, katsokaa!" huusimme kaikki yhteen ääneen, kun valkoinen vesipatsas kohosi ilmaan Olympian keulan edestä. Toinenkin seurasi, mutta sekin oli vielä kaukana laivasta. Tiesimme niiden olevan lahdessa olevia vedenalaisia miinoja, jotka eivät olleet täyttäneet tarkoitustaan.

Amerikkalaiset laivat eivät näyttäneet nytkään huomanneen tätä vihollismielistä mielenosoitusta. Ne lähestyivät vain tasaisesti Cavitéta, jossa olevat laivat ja patterit lähettivät nyt heille vihaisen tervehdyksen. Kun amerikkalaiset olivat päässeet noin peninkulman päähän rannasta, vastasivat he lopultakin tuleen. Sekä maalta että mereltä kuuluva pauke muuttui nyt yhtämittaiseksi jyrinäksi ja savu levisi kaikkialle.

"En voi enää nähdä mitään. Kiipeän johonkin puuhun", huusin ja toverini kiiruhtivat seuraamaan esimerkkiä.

Hakiessamme sopivaa paikkaa näimme muutaman suuren puun kasvavan jonkun matkan päässä muista erään kummun laella. Sieltä voimme seurata mainiosti tapahtumia.

Amerikkalaisten tuli näytti rupeavan tehoamaan heti. Laivasto kulki hitaasti eteenpäin noin kuuden solmun nopeudella tunnissa, mutta espanjalaiset eivät osuneet niihin ollenkaan, kun sitä vastoin jokainen laivojen ampuma yhteislaukaus näytti onnettomasti ruhjovan ankkuroituja laivoja. Pyörähdettyään ympäri, mutta pysyen yhä samassa suunnassa, tuli laivasto takaisin ja ampui yhteislaukauksen alihangan puoleisilla tykeillään yhtä suurella menestyksellä. Useat espanjalaiset laivat näyttivät pahoin vahingoittuneilta, mutta siitä huolimatta ampuivat ne vain komeasti, vaikkakin mitättömin seurauksin. Jos niiden tykkimiehet vain olisivat olleet yhtä taitavia kuin rohkeita, olisi tämän päivän onni ehkä muuttunut paljonkin erilaisemmaksi.

Jälleen teki amerikkalainen laivasto koko käännöksen palaten takaisin muutamia satoja metrejä lähempää kuin äsken ja ampuen jälleen murskaavan yhteislaukauksen, joka aiheutti hirmuisen sekamelskan espanjalaisten laivojen joukossa. Lippulaiva, Reia Cristina, oli kärsinyt suuria vahinkoja, mutta se katkaisi ankkurikettinkinsä ja Iäksi ylpeästi Olympiaa vastaan. Yritys oli onneton, sillä sen lähestyessä amerikkalaisia laivoja sattuivat niiden luodit sen keulaan ja perään. Huomattuaan, että oli mahdoton kestää sellaista luoti- ja pommisadetta, kääntyi se jälleen päästäkseen patterin tykkien suojaan, mutta Olympiasta ammuttu suuri projektiili sattuikin silloin sen perään. Se huojui räjähdyksen vaikutuksesta, ja vaikka emme kuulleetkaan ennenkuin myöhemmin sen saamien vahinkojen suuruutta, näimme kumminkin, että ne olivat melkoiset. Tuo suuri ammus oli lakaissut sen kannen aivan puhtaaksi ja räjähdyttänyt sen takimmaisen pannun, ja enemmän kuin puolet sen miehistöstä kaatui tässä onnettomassa yrityksessä parantaa päivän onnea.

Sillä aikaa oli pari torpeedovenettäkin koettanut yhtyä taisteluun. Toinen koetti päästä noiden amerikkalaisten varastolaivojen kimppuun, mutta sitä vastaan hyökkäsi heti muudan raskaasti asestettu tykkivene ja kirjaimellisesti murskasi sen muutamissa minuuteissa. Kun toinen torpeedovene lähestyi amerikkalaisten laivastoa, joutui sekin tuhon omaksi. Sen ammusvarastoon sattui nähtävästi joku pommi ja se räjähti melkein heti, katkesi kahtia ja upposi melkein kaikkine miehineen.

Eräs vanha puuristeilijä oli jo syttynyt tuleen ja paloi iloisesti. Seuraava amerikkalaisten ampuma yhteislaukaus sytytti Reia Cristinankin palamaan. Se ajettiin rantaan ja tulta koetettiin kaikin voimin sammuttaa, mutta turhaan.

Nyt, emme tietysti voineet sanoa miksi, amerikkalaiset laivat lopettivat ampumisensa ja höyrysivät lippulaivansa johdolla tiehensä koko taistelupaikalta lahden toiselle puolelle. Kuulimme espanjalaisten huutavan riemusta, sillä he luulivat ajaneensa laivat pakoon, ja meidänkin kasvomme kalpenivat katsoessamme noiden kuuden laivan hidasta poistumista. Mitä tämä tarkoitti? Oliko tuo yhtämittainen tuli, jonka alaisina he olivat pari tuntia olleet, niin vahingoittanut heitä, etteivät he enää voineet sitä vastustaa?

"Minusta näyttävät ne aivan vahingoittumattomilta", mumisin. "Luullakseni ei niihin ole osunut ainoatakaan luotia. Voi, toivon, että ymmärtäisin niiden merkinannot!"

"Ne eivät voi olla poismenossa, sillä eiväthän ne suuntaa matkaansa lahden suuta kohti", sanoi Luiz koettaen lohduttaa itseään ja meitä tuolla huomiolla. "Ehkä niille kumminkin on tapahtunut joku vahinko, ja nyt ne menevät korjaamaan sen ennen taistelun uudistumista."

"Ehkä heillä on nälkä", vihjaisi Felipe. "He haluavat syödä rauhassa ja tapella sitten virkistynein voimin."

Olikohan asia niin? Huomasimme äkkiä olevamme hyvin nälissämme ja ehkä heidän laitansa oli samoin. Katsoimme, miten ne ankkuroivat lahden toiselle puolelle, ja niiden harkitut ja tyynet liikkeet vähensivät levottomuuttamme. Kuuntelimme hyväksyvästi Felipen ehdotusta, että hän lähtee hakemaan meille tuoreita kokospähkinöitä ruoaksi. Kun hän hetken kuluttua palasi tuoden niitä mukanaan, söimme ne ahmien.

Mutta aika kului hitaasti melkein yhteentoista asti, ennenkuin amerikkalaiset jälleen nostivat ankkurinsa ja höyrysivät vielä kerran Cavitéta kohti. Silloin, välittämättä omasta turvallisuudestamme, sillä olimme kokonaan unhottaneet aamulliset jännittävät seikkailumme, huusimme:

"Ne eivät ole lähteneet pakoon! Eläköön, ne hyökkäävät virkistynein voimin ollen valmiit kaikkeen! Kunnia sinulle, vanha tähtilippu! Tuo oli ensimmäinen laukaus ja se sattui erääseen amerikkalaiseen laivaan."

Ja todellakin sattui johtavaan laivaan, jona nyt toimi Baltimore, useita laukauksia, jotka eivät kumminkaan aiheuttaneet suurtakaan vahinkoa, ennenkuin amerikkalaiset uudistivat ampumisensa. Mutta kun se vihdoin alkoi melko läheltä, oli sen vaikutus hirveä. Pari espanjalaista laivaa tuhoutui nopeasti: toinen ajautui maihin ja toinen syttyi palamaan. Huusin riemuissani: "Voi, kunpa vain kapteeni olisi saanut nähdä tämän!"

Hänen mainitsemisensa pani minut nopeasti ajattelemaan kauan unohduksissa olleita velvollisuuksiani. Sen sijaan että istuin täällä huutaen ilosta tahi muristen pettymyksestä tämän ensimmäisen näkemäni meritaistelun tapahtumille, olisi minun pitänyt samota seudun halki? niin nopeasti kuin jalkani vain olisivat voineet minua kuljettaa viedäkseni nämä merkitykselliset uutiset vallankumouksellisten joukkojen johtajalle, jonka käytettäväksi minun oli ollut määrä ruveta, jotta hän voisi, valintansa mukaan, kiiruhtaa yhtyäkseen kapteenin joukkoihin ja sitten yhdessä toimia tuon toivotun päämäärän saavuttamiseksi: lyödä espanjalaiset yhtä perinpohjin maallakin kuin nyt merellä. Huomautin siitä tovereilleni, joista Luiz joka tapauksessa oli hyvin pahoillaan velvollisuuksiemme unhottamisesta, mutta nuo toiset eivät väheksyneet taistelujen lomassa sattuvia huvituksia niin paljon kuin olisin toivonut. Laskeuduimme lehväisestä paikastamme maahan, tarkastimme aseemme ja katsahdettuamme vielä viimeisen kerran noihin etäällä oleviin taistelijoihin aloitimme matkamme sisämaahan.

XXI.

ASEVELJET.

"Hänen nimensä on kohtalo. Hänen tehtävänsä ja tarkoituksensa on olla onnellisten miesten kestävän ja yhtämittaisen autuuden esteenä, ikäänkuin tapa olisi sellainen, ettei kukaan kuolevainen pääse jumalien pöytään muuten kuin leikillä."

Cavitéssa olevien joukkojen täytyi tällä haavaa miehittää pattereita tahi muuten auttaa kaupungin puolustamisessa. Joka tapauksessa ei heistä kukaan näyttänyt ajattelevankaan paenneen vankinsa kiinniottamista. Kuljimme seudun halki, Felipen toimiessa oppaanamme, vaikeudetta, tapaamatta ketään ja sivuuttaen ainoastaan kodeistaan paenneita cavitélaisia tahi antaen heidän kulkea ohitsemme.

Hevosten ja muulien selässä, puhvelien vetämissä vaunuissa ja jalkaisin pakenivat he tuhon omaksi joutuneesta kaupungista. Joukossa oli vain muutamia miehiä, mutta paljon naisia ja pieniä lapsia, jotka kuljettivat mukanaan kalleuksiaan ja sellaisia talousvälineitä, jotka eivät estäneet kulkua. He eivät ahdistaneet meitä. Heidän kaikki ajatuksensa keskittyivät vain siihen, että he löytäisivät varman suojan tykkien ampumamatkan ulkopuolelta, ja pahoitteluun, että heidän oli täytynyt jättää niin paljon omaisuutta noiden amerikkalaisten paholaisten hävitettäväksi ja anastettavaksi. Meille kerrottiin, että jos vain kaupunki valloitetaan, tappavat nuo merien takaa tulevat julmat miehet vangit ja haavoittuneet naiset ja lapset säälimättömästi ja julmasti ja anastavat kaiken, minkä he vain saavat varasteleviin käsiinsä. Meillä ei ollut aikaa kumota näitä perinpohjaisia syytöksiä amerikkalaisten luonnetta vastaan eikä se sitäpaitsi olisi ollut viisastakaan, sillä jos olisimme näyttäneet olevamme myötämielisiä vihollista kohtaan, olisimme samalla ilmaisseet olevamme kapinallisia.

Mikään varojemme mukainen lahjus ei voinut taivuttaa ketään vuokraamaan meille hevosta tahi muulia, joten meidän oli pakko kiiruhtaa eteenpäin jalkaisin niin nopeasti kuin suinkin. Pian erosimmekin sitten pakolaisjoukosta poiketen eräälle viidakon halki johtavalle polulle, joka vei kapinallisten leiriin.

Huomasimme, että etuvartijat olivat hyvin kiihtyneet haluten hyvin mielellään poistua asemistaan ja lähteä pakoon. Kuultuaan tykkien kaukaisen jyskeen olivat he luulleet espanjalaisten joukkojen lähteneen etenemään tykkitulen suojassa, eivätkä vakoilijat, jotka oli lähetetty ottamaan selvää asiasta, olleet vielä palanneet. Tulomme ja ilmoittamamme hyvät uutiset otettiin senvuoksi vastaan riemuin ja helpotuksen tuntein. Kulkiessamme vahdilta vahdille, jotka kaikki odottivat uutisia, yhtyivät he meihin huutaen äänekkäästi ja kuljettaen näitä tervetulleita tietoja toisilleen. Kun saavuimme leiriin, olimme me kolme määräyksettä poistunutta paremmin jonkun riemukulun johtajia kuin rikollisia, jotka tulivat pyytämään anteeksi laiminlyötyjä velvollisuuksiaan.

Uutisemme ja tuon hyvin tunnetun isänmaanystävän pojan pelastaminen hankkivat meille heti pienen hyväluontoisen kenraalin anteeksiannon. Hän oli tottunut niin höllään kuriin, että se olisi raivostuttanut kapteeni Hemingwayta, eikä hän näyttänyt huomaavan retkessämme mitään moitittavaa, koska se kerran oli onnistunut.

Mutta vaikka hänen miehensä eivät olleet tottuneetkaan kuriin, oli heidän innostuksensa ainakin oikea. Kaikki ryntäsivät valmistamaan pikaista poistumista tästä hauskasta paikasta, jokainen mies tarkasti aseensa, ampumavarat jaettiin ja sissijoukkojen tavanmukaisella nopeudella olimme lähtövalmiit noin tunnin kuluttua tulostamme.

Matkamme kestäessä yhtyi meihin vakoilija vakoilijan jälkeen vahvistaen uutisiemme totuuden. Viimeiset tulijat olivat saaneet jollakin tavoin selville, että Aguinaldo oli joko laivaston mukana tahi aikeissa yhtyä siihen. Hänen sanottiin sitten tulevan maihin amerikkalaisen päällikön kanssa järjestämään vallankumouksellisia joukkoja. Viime vuoden suunnitelmien raukeneminen oli jo unhotettu. Muistettiin ainoastaan, että hän johtaen mitä kirjavimpia joukkoja oli keskeytymättä kapinoinut espanjalaisia vastaan melkein kaksi vuotta. Hänen palaamisensa merkitsi vanhan innostuksen uudistamista ja runsasta vapaaehtoisten tuloa sekä kasvatti jokaisen miehen toivon moninkertaiseksi: Kun nyt uudet liittolaiset olivat tuhonneet espanjalaisten laivaston ja tykistön ja kun nuori päällikkö, joka oli niin usein ennenkin johtanut kapinalliset voittoon, oli valmis johtamaan heitä jälleen, näytti unelma "vapaista Filippiineistä" olevan lähellä lopullista toteutumistaan.

Kuljimme eteenpäin iloisesti ajattelemattakaan väsymystä. Pitkät tomuiset tiet, okaiset viidakkopolut, kahlattavat joet, kuumuus, jano ja väsymys eivät tuntuneet miltään. Edessämme olivat kansallisen vapauden häikäisevä mahdollisuus, henkilökohtainen onni ja yhteinen varallisuus, kaikki seikkoja, jotka jollakin tavoin aiheutuisivat tuolta vapaasta tasavallasta tulleiden ystävällisten valkoisten miesten sekautumisesta asiaan. Kukaan ei enää ajatellutkaan mahdollista onnistumattomuutta. Nuo valkoiset vapauttajat olivat kuin jumalat, jotka olivat laskeutuneet odottamatta ja niin taipuvaisina auttamaan, ettei sitä oltu osattu toivoakaan, jostakin tuntemattomasta avaruuden valtakunnasta juuri oikeaan aikaan. Koska olin englantilainen, jotka heidän mielestään olivat jonkunlaisia noiden ylistettyjen amerikkalaisten kokoserkkuja, jouduin suurten huomionosoitusten ja ylistysten esineeksi. Se ei ollut kumminkaan mitään verrattuna siihen, joka seurasi, kun saavuimme omien tumabongilaisten joukkojemme näkyviin. Kapteeni Hemingway seisoi miestensä sivulla ja hänen rehelliset vanhat kasvonsa loistivat onnesta, mikä ilmaisi, että kysymys: oliko hän kuullut hyviä uutisia, oli tarpeeton.

Eikä siinä todella ollutkaan aikaa kysellä mitään keltään. Tullessamme näkyviin ilmaisin viittauksin, että tuo puhtaaseen khakiunivormuun pukeutunut mies oli amerikkalainen, ja heti puhkesivat sekä upseerit että miehet oikein myrskyisiin ylistyshuutoihin. Uudestaan ja aina vain uudestaan kajahti tuo myrskyisä "Eläköön!", jolla tarkoitettiin sekä amerikkalaisia yleensä että kapteenia itseään ja filippiiniläistä armeijaa — huuto, joka näytti kohoavan jokaisen miehen sydämestä, vaimentaen tykkien kaukaisen jyrinänkin.

Hän seisoi siinä paljain päin odottaen, kunnes huudot hiljenivät. Sitten hän kiitteli heitä muutamin sanoin ja huomattavalla mielenliikutuksella, jonka jälkeen me taasen hurrasimme.

Sitten hänen katseensa sattui Luiziin, joka seisoi varpaisillaan vieressäni heiluttaen vanhaa rikkinäistä hattuaan miekkansa nenässä ja kiekuen kuin nuori kukko, ja hänen kasvoilleen ilmestyi kieltämätön hämmästyksen ja ilon ilme.

Poika juoksi esille ottaakseen vastaan hänen onnentoivotuksensa ja tohtori Valdezin ja vanhojen toveriensa iloiset tervehdykset. Sitten hän kertoi pelastuksestaan sellaisella tavalla, että me kolme vihollista jouduimme vielä kerran suurten ylistysten esineiksi. Mutta kapteenin silmissä oli kumminkin sellainen ilme, joka pani minut ymmärtämään, että hän tiesi asiasta enemmän kuin hän halusi sanoakaan. Tällä ilon hetkellä ei hän kumminkaan halunnut ruveta meitä moittimaan.

Toivon, että voisin lopettaa kertomukseni tähän, jolloin kaikki olimme kokoutuneet tuon rakastettavan vanhuksen ympärille puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan häntä. Hänen ylpeytensä kansalaistensa menestyksestä oli ilmeinen ja hänen onnentoivotuksensa uusille tovereilleen vilpittömät ja epäröimättä sanotut. Nämä viimeksi mainitutkin olivat hyvin sydämelliset ja ystävälliset, eikä missään voitu huomata tulevien onnettomuuksien, kateuden tai erimielisyyden merkkiäkään. Vanha Livingstonkin unhotti murinansa, ollen yhtä toivorikas kuin muutkin. Englantilaiset, amerikkalaiset, filippiiniläiset, malaijit ja siamilaiset — viisi eri kansallisuutta — oli edustettu tässä joukossa, ja kaikkia näytti sitovan yhteen veljeyden ja suopeuden side.

XXII.

PILVIÄ KOKOUTUU.

Ensimmäisinä parina viikkona Cavitén taistelun jälkeen edistyivät asiamme hyvin. Aguinaldo oli noussut maihin amerikkalaisten tykkien turvissa, ja tuo pieni vallankumouksellinen joukko, joka asestettuna odotti sekä häntä että uuden armeijan luomista, oli ottanut hänet lämpimästi vastaan. Hän oli sitten asianomaisesti julkaissut julistuksensa, jossa hän kehoitti jokaista tervettä miestä Luzonista kokoutumaan kansallisen lipun alle auttamaan hyviä ystäviämme amerikkalaisia karkoittamaan nuo vihatut espanjalaiset saarilta.

Tässä olivat hänelle avuksi amerikkalaisen amiraalin sydämellinen myötätunto ja yhteistoiminta. Tämä viimeksimainittu ei voinut tehdä enää enempää kuin pitää Manillan lahtea ja miehittämäänsä Cavitéta hallussaan kunnes prikaati miehiä vihdoinkin saapuisi Yhdysvalloista valloittamaan pääkaupunkia, ja lopettamaan aloitetut toimenpiteet espanjalaisten masentamiseksi. Mutta sillä aikaa oli toivottavaa, että kapinalliset suorittaisivat osansa tehtävästä, ja johtajan liittolaiset antoivat mielellään aseita ja ampumavaroja armeijalle, jota hän hitaasti kokosi.

Noihin aikoihin emme saaneet laiskotella, joko me sitten kokosimme miehiä, harjoitimme tahi olimme syventyneet tuohon jännittävämpään hommaan: karkoittamaan espanjalaisia etuvartiojoukkoja tuolla tahi piirittämään jotakin eristettyä joukko-osastoa täällä, ahdistaen kaupungista lähetettyjä vakoilijaosastoja tahi joutuen itse niiden takaa-ajettaviksi. Tuona aikana levitimme alituisesti armeijaamme ja laajensimme sen liikkeitä, usein uudistuvat ja tavallisesti onnellisesti päättyvät kahakat lisäsivät miestemme luottamusta, ja rivejämme taajensivat silloin tällöin puolellemme tulleet alkuasukaskomppaniat, jotka olivat alkaneet kapinoida espanjalaisia upseerejaan vastaan.

Mutta tällä kaikella oli huonotkin puolensa. Nuo kapinalliset joukko-osastot tappoivat tavallisesti upseerinsa ennen tuloaan luoksemme, ja armeijassamme hallitseva yleishenki oli sellainen, ettei tuollainen alku herättänyt mitään kauhua tahi vastenmielisyyttä heissä. Vangit ja haavoittuneet viholliset murhattiin melkein aina tahi, jos he saivat jäädä elämään, kohdeltiin heitä hirveän julmasti. Kertomukset kärsityistä sorroista ja vääryyksistä muistuivat mieleen ja puhuttiin aivan peittelemättä vainoista, joita pantaisiin toimeen heti kun Manilla oli valloitettu. Alkuasukaspäälliköt tulivat päivä päivältä itsetyytyväisemmiksi, vaativammiksi ja varmemmiksi kyvystään johtaa — kuten kapteeni sanoi — "koko hommaa, erittäinkin hallintoa ja valtiontulojen perimistä."

Toukokuun lopulla olivat joukkomme siinä kunnossa, että päätettiin ryhtyä yhteiseen ja ratkaisevaan taisteluun. Meidän oli määrä ahdistaa Manillan etuvartiojoukkoja kaikilta tahoilta yhtäaikaa, mutta siitä syntyikin toivoton taistelu.

Espanjalaisia oli melko paljon ja he olivat sitäpaitsi juoksuhautojensa ja linnoitustensa suurten tykkien turvissa. Toiselta puolen oli meitä kyllä enemmän, ja jos meikäläiset olivat huonoja ampumaan, olivat hekin. Mutta ei mikään ampumataito olisi kumminkaan merkinnyt suuria tässä taistelussa, sillä heti kun vihollisuudet alkoivat, puhkesi raju myrsky raivoten monta tuntia. Sade vahingoitti suuresti pyssyjä ja ammuksia molemmin puolin, valuessaan niskaamme kohtisuorasti ja kastellessaan kaiken.

Mutta se ei lannistanut miestemme rohkeutta ollenkaan. Kumminkin puolin taisteltiin erinomaisen urhoollisesti ja päättäväisesti. Miekkoja, tikareita, metallikärkisiä puukeihäitä, vieläpä varstojakin käytettiin aseina, taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen paikka oli ankarasti uhattu ja miehiä kaatui paljon kummaltakin puolelta. Meidän osastomme kunnostautui suurenmoisesti, mutta me menetimme paljon miehiä. Viisi lisäksi noista viidestäkolmatta kaatui. Felipe haavoittui vaikeasti ja kapteeni sai pari haavaa käsivarteensa, mutta menetys, joka todellakin tuntui korvaamattomalta, oli eversti Cuevasin kaatuminen. Hän sai luodin päänsä läpi heti taistelun alussa.

Vaikka hän olikin tyhmä, tietämätön ja hidas puhumaan ja toimimaan, oli kuitenkin tuon miesraukan harras kiintyminen kapteeniimme tehnyt hänestä hyödyllisen avustajan, ja hänen uskollisuutensa vaikutus oli saanut aikaan ihmeitä miehistön joukossa. "Luullakseni olisin paremmin suojellut viisaampaa miestä", sanoi kapteeni hänen kaatuessaan, ja oli tuleva aika, jolloin surimme hänen kuolemaansa syvemmästi.

Taistelua kesti kaksi päivää ja yötä melkein keskeytymättä. Joukkomme olivat kerrassaan uuvuksissa sen loputtua, mutta me olimme voitolla kaikkialla. Kaikki etuvartiojoukot oli ajettu pakosalle. Ympäröimme Manillan maan ja amerikkalaiset laivat meren puolelta.

Silloin pyysi Aguinaldo luonnollisesti, että hyökättäisiin yhteisin voimin kaupunkia vastaan. Oli melkein varmaa, että voitto olisi ollut helposti saavutettavissa, sillä laivojen tykit olisivat vaientaneet patterit ja me olisimme helposti torjuneet kaikki espanjalaisen kenraalin meitä vastaan lähettämien joukkojen hyökkäykset. Mutta amiraali kieltäytyi ja kapinalliset, kenraalista vasta tulleeseen rekryyttiin, raivostuivat vihasta ja pettymyksestä.

Kapteeni Hemingwayn joukot ottivat osaltaan tehokkaasti osaa murinaan, mutta olin hyvin hämmästynyt huomatessani, ettei johtajallamme ollut mitään sanomista hänen kansalaisensa päätöstä vastaan.

"Mutta kapteeni", kysyin häneltä, "luuletteko, ettemme voi valloittaa kaupunkia?"

Olimme kahden majassa, jossa hän, Livingston ja minä asuimme, ja hän puhui kiertelemättä ja asiallisesti.

"Siksi, Williams, että minusta tuntuu kaupungin valloittaminen ennen sotilaittemme tuloa hyvin vastenmieliseltä."

"Ah!" huudahdin suoraan ollen hyvin pahoillani hänen vastauksestaan, joka ei mielestäni ollut ollenkaan suopea kaikkien meidän yhteiselle asiallemme. "Tietysti ymmärrän, mutta kaikesta huolimatta, kapteeni, ovat miehenne filippiiniläisiä ja kaupunki on tavallaan heidän."

Hän naurahti melko surullisesti. "En ajatellut kunniaa, poikaseni. Luullakseni tahrautuisi se melkoisesti, jos miehemme pääsisivät raivoamaan Manillaan kahdeksitoista tunniksi. Etkö sinä ole nähnyt, millaisia he ovat, Williams? Eiväthän he ole miehiä, kuten Valdez, Aguinaldo ja ehkä jotkut muut, jotka ovat nähneet hieman maailmaa ja oppineet jotakin, vaan muuttumattomia tagalogilaisia villejä. Espanjalaiset ovat opettaneet heidät käyttämään vaatteita ja me käsittelemään pyssyjä ja ampumaan peijakkaan huonosti niillä, mutta siihen on heidän sivistämisensä sitten pysähtynytkin. He ovat pohjaltaan vielä villejä, joilla on monien sukupolvien kärsimykset kostettavina. Teikäläiset huomasivat Jamaikassa noin pari miespolvea sitten, mitä sellainen merkitsee, ranskalaiset oppivat saman läksyn hirmuvallan aikana ja sanon sinulle, että pääsimme huokeammalla kuin ansaitsimme, kun emme saaneet kokea jotakin samanlaista tuolla etelässä sodan jälkeen. Mitä luulet näiden miesten tekevän, jos he saisivat isketyiksi hampaansa Manillaan? Luuletko, että Aguinaldo tahi tusina samanlaisia kuin hän voisi heitä pidättää? Ei, hyvä herra, vaan he tappaisivat jokaisen espanjalaisen miehen, naisen ja lapsen siellä, ryöstäisivät ja polttaisivat, kunnes amiraali Dewey kääntäisi ehkä tykkinsä liittolaisiaan kohti."

"Niin", sanoi vanha Livingston hitaasti, "muistan kerran, kun olin vielä aivan lapsi, että pojat karkasivat eräästä läheisyydessämme sijaitsevasta kasvatuslaitoksesta ja maalasivat koko kaupungin punaiseksi, ennenkuin heidät saatiin jälleen kiinni. Jumalani, olivat nekin aikoja! Ja jos he olisivat olleet miehiä poikien asemesta ja vielä päälle päätteeksi asestettuja, niin ihmettelenpä, millaiseksi loppu olisikaan muodostunut."

Ajateltuani asiaa huomasin heidän olevan oikeassa, mutta luonnollisesti eivät sivistyneimmätkään kapinalliset voineet ymmärtää eivätkä kunnioittaa amiraalin päätöstä. He luulivat voivansa pitää miehensä yhtä helposti kurissa kuin amerikkalaisetkin päälliköt joukkonsa, ottamatta ollenkaan huomioon, että muut miehet, jotka oli ylennetty upseereiksi, vaikka he olivatkin melkein yhtä tietämättömiä kuin miehistönkin enemmistö, olivat ehkä hyvinkin innokkaat ryöstöihin ja julmuuksiin.

Heidän tyytymättömyytensä oli melkoinen ja kasvoi päivittäin, ja päivittäin jännittyivät yhä enemmän johtajien ja liittolaisten, joille he olivat kiitollisuuden velassa kaikesta, välit. Kummatkin epäilivät suuresti toisiaan mutta, puhuaksemme rehellisesti, aiheutui se filippiiniläisten puolelta oman asemansa väärinkäsittämisestä. Ollen aivan tietämättömät jokaisen muun kanssa historiasta ja oloista olivat he luulleet amerikkalaisten sekautumisen asioihin heidän hyväkseen johtuneen vain paljaasta ystävyydestä. He halusivat vapautua, saada suojaa ja julistautua eri vallaksi, mutta eivät halunneet tehdä mitään vastapalvelusta. Kun he saivat tietää, että Amerikan apu merkitsi samalla Amerikan yliherruuttakin, unohtuivat kokonaan kiitollisuus, mielenkiinto ja kaikki muukin, ja uusi myrsky puhkesi.

XXIII.

JÄRJESTÄYTYMINEN.

"Jalkaa, joka vetelehtii ja pyydettäessä liikkuu, ja katsetta, joka vain näyttää puoleksi tasapuoliselta käskemään, ei voida oikein kunnioittaa."

"Mitä ihmettä sinä nyt olet tekevinäsi?" murahti vanha Livingston katsahtaen halveksivasti sinnepäin, jossa istuin lattialla ristissä jaloin kuin räätäli, koettaen ommella ruostuneella neulalla ja langalla, joka alituisesti katkeili "Tuolla tavoin ei ommella, sinä nuori tolvana! Pidä kangas jännitettynä, neula suorassa ja leukasi erillään koko hommasta. Peijakas, kun sinä olet saamaton?"

"Koetan kumminkin parastani", vastasin hieman kiivaasti katsellen arvostelevasti paikkaa, joka olisi ollut asetettava ja ommeltava paikoilleen kämmeneni pituudelta. "Housuni repeytyivät aivan palasiksi ajaessamme takaa noita espanjalaisia eilen. Nämä piikit tekivät suurempaa vahinkoa kun vihollisen tuli", lisäsin, vetäisten repeytyneestä vaatekappaleesta melkein tuuman pituisen hienon okaan.

"Tiedän tuolla Celebeksessä erään neekeriheimon, joka nimittelee esineitä mitä kummallisimmin nimityksin. Tuota piikkistä rottinkia sanovat he 'Petolliseksi ystäväksi', koska se pistää yhtä kipeästi kuin terävin tikarin kärkikin. Hullunkurisen nimen ovat he sille keksineetkin, eivätkö olekin?"

"Mielestäni sisältyy siihen kumminkin melko paljon viisautta", kuulin kapteenin sanovan ovelta. Hän oli tullut huoneeseen tohtori Valdezin kanssa juuri ajoissa kuullakseen viimeisen huomautuksen ja katsoi nyt työtäni hymyillen suopeasti. "Koska tuosta paikasta näyttää tulevan selvin pilkka huonoimmallekin ampujalle espanjalaisessa armeijassa, on parasta, että lähdet matkalle ennen työsi lopettamista, Williams."

"Mitä te nyt puhuttekaan, kapteeni! Tämä paikkahan on aivan ensiluokkainen", sanoin nauraen. "Mutta minne minun on lähdettävä ja milloin?"

"Kenraali on määrännyt minut lähtemään tänään iltapäivällä", vastasi kapteeni. "Minun on ryhdyttävä hoitamaan Albano-raukan virkaa. Hän on kaatunut muutamassa kahakassa, ja kenraalin mielestä on paikka siksi merkityksellinen, ettei sitä voida luovuttaa Albanon lähimmälle miehelle."

"Eikä ihmekään", sanoi tohtori Valdez päättäväisesti. "Tuolla miehellä oli kumminkin kylliksi päätä tahtoa sitä, vaikka hän ei siihen sovikaan. Hän on sivistymätön moukka, juuri sellainen kuin Lopezkin, jonka ystävä hän on ollut. Olen tuntenut tämän toisen miehen vuosikausia. Sanomme häntä 'Lyyhä-Topiksi', koska hän nilkuttaa toisella jalallaan. Ette tule pitämään hänestä, herra kapteeni."

"Minun on kumminkin koetettava käyttää häntä parhaani mukaan", sanoi kapteeni sivumennen. "Tietysti ei tämäkään paikka voi tulla toimeen miehittä, mutta koska ei ole luultavaa, että täällä tapahtuu mitään kummempaa, ja kun asiat ovat kehittyneet melko vilkkaiksi siellä, niin pyysin saada teidät, Livingstonin ja sinut, mukaani. Tiedän teidän ikävöivän töitä. Hapen tulee mukaamme myös ryhtyäkseen erään toisen ammutun miesraukan virkaan."

"En pidä Hapenista", sanoi Livingston äkkiä. "En ole sietänyt häntä milloinkaan ja sitten Cuevasin kuoleman vielä vähemmän kuin ennen. Hän luulee olevansa tarpeeksi viisas hallitsemaan näitä saaria, yksin."

"Leirissä puhutaan liian paljon", sanoi tohtori Valdez pahoillaan, "ja Hapen on viime aikoina seurustellut suurimpien lörpöttelijäin kanssa, jotka kiihkeimmästi syyttävät kansalaisianne, herra kapteeni."

"Ah, kyllä hän sen pian lopettaa", sanoi kapteeni välinpitämättömästi. "Puhun hänelle ja selitän, kuinka asiat todellisuudessa ovat, ja isken hänen tyhmään päähänsä enemmän tietoja kunkin mahdollisuuksista. Kyllä hän korjautuu."

"Kunpa toivonne toteutuisi, herra kapteeni", sanoi tohtori epäilevästi.
"Kuinka monta miestä otatte mukaanne?"

"En yhtään! Siellä on tarpeeksi joukkoja pitääkseen aseman hallussaan enkä halua heikontaa tämänkään paikan puolustusjoukkoa. Otan ainoastaan omat kolme malaijiani palvelijoiksi."

Tohtori näytti vakavalta. "Entä minä, herra kapteeni? Onko minun lähdettävä mukaan?"

"Ei, tohtori. Te olette liian hyvä lainattavaksi, luullakseni", sanoi kapteeni ystävällisesti. "He tarvitsevat teitä täällä. Mutta minun on turha mainitakaan, miten iloinen olisin, jos vain saisin teidät mukaani."

"Kiitoksia, kapteeni!" Tuon pienen miehen silmissä oli todellista myötätuntoa, kun hän puristi ystävänsä kättä. "Haluaisin mielelläni tulla kanssanne, mutta ellei se käy päinsä, niin ettekö halua ottaa Luizia ja noita jäljellä olevia — voi, miten heidän joukkonsa on jo supistunutkin pieneksi — noista viidestäkolmatta mukaanne?"

"En! Kenraali on jo määrännyt nuorelle Luizille erikoisen tehtävän, johon hän on oikeutettu isänsä poikana, ja haluaa pitää hänet esikunnassaan. Mutta luullakseni en tarvitsekaan mitään suojelusvartiota, herra tohtori", sanoi hän iloisesti. "En lähde tästä millekään seikkailuretkelle vihollisen leiriin, vaan erään omamme päälliköksi. Nyt, pojat, on teidän jouduttava. Anna minulle kenraalinvaltakirjani, Williams, ja tule mukaani auttamaan minua sen selittämisessä seuraajalleni. Taitoni tagalogin kielessä on hieman vaillinainen vielä ja — pyydän teiltä anteeksi, herra tohtori — muutamat kansalaisenne ovat yhtä paksupäisiä kuin ennenkin."

"Muistakaa heidän kouluutustaan, herra kapteeni", sanoi tohtori surullisesti ja kapteeni nyökäytti päätään.

"Viis siitä! Olkoon nyt opetus ollut millaista tahansa, on se kumminkin kyennyt luomaan muutamia oikein kunnon miehiä, Valdez", sanoi kapteeni lämpimästi. "Toivokaamme, että löydämme sellaisia useampia tuolla uudessa paikassa."

Mutta ei kulunut kauan, ennenkuin aloin olla tuosta asiasta aivan toista mieltä. Tullessamme tuohon uuteen paikkaan ei syrjäytetty komentava upseeri koettanut ollenkaan peittääkään mielipahaansa, että muukalainen oli tunkenut hänet tieltään, ja jokainen joukkoon kuuluva mies, hänestä itsestään viimeksi otettuun rekryyttiin asti, tervehti uutta johtajaa niin kylmästi ja töykeästi kuin suinkin vain voi.

Kapteeni ei näyttänyt kumminkaan välittävän siitä juuri ollenkaan. Hän ei halunnut tavoitella alaistensa suosiota, vaan kouluttaa heistä kunnollisia sotamiehiä, huomaten kumminkin pian, että siihen tarvittiin sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Viimeinen päällikkö oli ollut komeileva sotilas, mutta huono pitämään miehiään kurissa, ja hänen alipäällikkönsä olivat vieläkin veltompia, vaikkakaan eivät yhtä komeilevia. Vartiopaikka oli merkityksellinen, koska siitä voitiin pitää silmällä erästä Manillaan johtavaa päätietä. Asuntoina oli erään palmuistutuksen vieressä sijaitsevia ohutseinäisiä majoja, jotka oli rakennettu erään Pasigin sivujoen rannalle.

Uuden päällikön ensimmäinen määräys oli välttämätön, mutta hyvin suututtava. Kaikki miehistömme majojen läheisyydessä olevat kookospalmut ja muut puut oli hakattava poikki, sillä vihollinen voi niiden turvissa huomaamatta lähestyä paikkaa, ja sitäpaitsi estivät ne meitä näkemästä kokonaan kaupungista johtavan tien. Tuntui hyvin kummalliselta, että viimeinen päällikkö oli antanut niiden olla pystyssä, sillä ne olivat alituisena vaarana paikan puolustuskelpoisuudelle.

Suureksi ihmeeksemme kuuntelivat sekä upseerit että sotamiehet määräystä hyvin vastenmielisesti. Sitä toteltiin kyllä, mutta hyvin vihaisesti ja vastahakoisesti, emmekä voineet olla kuulematta sen aiheuttamaa murinaa. Puut olivat aina olleet siinä; miksi ne siis nyt oli hakattava pois? Vihollinen ei ollut käyttänyt niitä milloinkaan ennenkään hyödykseen; miksi siis luultiin, että se nyt muuttaisi mieltään? Miksi hyvät hedelmäpuut tuhottiin?

"Teillä on niitä kyllä tarpeeksi jälleen sadan vuoden kuluttua, te kirotut murisevat tolvanat!" jyrisi vanha Livingston omituisella kielisekasotkullaan, jota he eivät luullakseni ymmärtäneet juuri ollenkaan. "Ja lukuunottamatta pähkinöitä on teillä enemmän rehua kuin syödäkään jaksatte. Voidaksenne puhua vastoinkäymisistä, on teidän ensin oltava mukana jossakin haaksirikossa tahi kuukausimääriä päiväntasaajan tyvenessä. Toivon, että saisin teidät mukaani merelle, poikaseni."

Kokospalmut olivat vain alkuna. Seurasi alituisia kahnauksia, murinaa ja viittauksia muukalaisuuteemme ja tapoihimme. Se oli vihan todellinen syy. Olimme muukalaisia, amerikkalaisia, eikä mikään tekomme voinut muuttaa sitä asiaa.'

Ehkä, jos nuo molemmat Valdezit tahi tuo ritarillinen jäännös noista viidestäkolmatta olisivat olleet kanssamme puhumassa uusille tovereillemme kaikesta, mitä heidän uusi päällikkönsä oli tehnyt kapinallisten hyväksi, olisivat asiat muuttuneet toisenlaisiksi. Jos vain joku heikäläinen olisi kertonut heille Annabel Leen yöllisestä paosta, jolloin se uhmasi rannikon patterien tykkejä viedäkseen ahdistetut kapinalliset pois Manillasta, pitkän takaa-ajon aiheuttamasta vaarasta, kuunarin menettämisestä, Tumabongin puolustamisesta, väsymättömästä käskyjen seuraamisesta tuossa pari päivää kestävässä taistelussa Manillan etuvartiojoukkoja vastaan, lukemattomista kahakoista, vuorokausia kestäneestä yhtämittaisesta kovasta työstä, jolloin harjoiteltiin, järjestettiin, marssittiin, suunniteltiin taisteluja ja korjailtiin muiden erehdyksiä ja tyhmyyksiä, olisi heidän uusi päällikkönsä varmasti saavuttanut heidän myötätuntonsa puolelleen. George Hemingway oli viimeinen ihminen maailmassa kehumaan omia tekojaan, ja vanha Livingston halveksi siksi paljon noita "kapinallisia neekereitä", kuten hän heitä nimitti, ettei hän ajatellutkaan mitään sovittavaa, ja minuun, ajattelemattomaan poikaan, vaikuttivat perämiehen osoittama halveksiminen ja kapteenin välinpitämättömyys niin, etten milloinkaan uneksinutkaan sellaisten keinojen käyttämisestä.

Jos vain Hapen olisi ollut uskollinen tahi jos olisimme aavistaneet hänen petoksensa suuruuden, olisi selkkaus mahdollisesti voitu välttää. Ollen uskollinen tohtori Valdezille antamalleen lupaukselle oli kapteeni puhunut Hapenille miehistön keskuudessa olevasta tyytymättömyydestä amerikkalaisten yksinvaltiutta vastaan teroittaen hänen mieleensä sen välttämättömyyttä ja kieltämätöntä hyötyä.

"Vaikka Yhdysvaltain hallitus suostuisikin luopumaan voittonsa hedelmistä, mikä luullakseni ei voi tulla kysymykseenkään", sanoi hän vakavasti, "eivät filippiiniläiset kuitenkaan voisi tulla toimeen avutta. Ne joutuisivat vain kerran vielä jonkun mahtavan saaria himoitsevan valtakunnan orjiksi, joko Espanjan jälleen tahi Saksan tahi jonkun muun noista monista valloista, jotka ovat tarpeeksi voimakkaat lannistamaan vastustuksenne tuntemattakaan sitä. Teillä ei ole tarpeeksi voimia yhtyäksennekään yhdeksi valtakunnaksi. Maanne on jakautunut satoihin saariin, melkein yhtä moniin ihmisrotuihin ja varmasti yhtä moniin eri pyrkimyksiin. Etelässä asuvat malaijit eivät alistu Luzonin tagalogien hallittaviksi eivätkä tagalogilaiset malaijien. Suoraan sanoen, kaikki näillä saarilla olevat heimot tahtovat elää erillään muista. Te ette halua sellaista armeijaa, johon kuuluu puolet saarten miehistä, ja laivastoa, johon kuuluvat loput, suojelemaan riippumattomuuttanne, jos nyt onnistuisitte sen saamaan. Olen sanonut tämän teidän johtajillenne neuvottelussa ja toistan sen teille nyt tässä, koska kuulen enemmän kuin haluankaan teidän kansalaistenne puheista. Itsenäisyys kuulostaa kyllä kauniilta, mutta ainoastaan siten voitte säilyttää maan kansalle, että suostutte sellaisen vallan yliherruuteen, joka voi karkoittaa muut loitolle."

"Mutta teidän maannehan on vapaa maa. Miksi ei meidän voi tulla sellaiseksi?" vastusteli filippiiniläinen aivan kuin hän olisi toistanut jotakin ulkoa opittua läksyä.

"Vapaahan siitä tuleekin, aivan yhtä vapaa kuin kaikki muutkin Yhdysvaltain osat — vapaa sortavista maaherroista, tarkastamattomista tuomioista ja pappien tyranniudesta. Williams, onko hän ymmärtänyt puoliakaan selityksestäni?"

"Ellei, niin iske se hänen kalloonsa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ehkä hän sitten vaivautuu selittämään sen muille."

Tein kuten minun oli käsketty, ja Hapen kuunteli puheitani kohteliaasti yhtä tyhmin ja ikävystynein ilmein kuin kapteeninkin selityksiä. Hän tuntui meistä vielä tyhmemmältä kuin ennen eikä mieleemme juolahtanutkaan, että tuon tyhmyyden alle kätkeytyi arvaamattomia petossuunnitelmia. Saimme tietää sitten myöhemmin, että ennen kenraalin leiristä poistumistamme oli hänen turhamainen ja tyhmä järkensä alkanut uneksia mahdollisesta ylennyksestä, jonka tiellä hän luuli kapteenin olevan. Leirissä olevat tyytymättömät, joiden mieli paloi ryöstöjen, ja kostonhimosta, olivat lietsoneet hänen toivonsa liekkejä, ja nyt "Lyyhä-Topi", joka oli yhtä kunnianhimoinen, nähden saman kilpailijan tiellään ja aikoen nähtävästi käyttää tuota lyhytjärkistä toveriaan pelkkänä välineenä omien tarkoitustensa saavuttamiseksi, oli lisännyt johtopäätöksensä toisten neuvojien todisteluihin. Jos Hemingway vain saadaan pois tieltä, valitaan joku syrjäytetty upseeri hänen sijaansa. Tuon muukalaisen vaikutusvalta oli ollut Hapenin ylenemisen este näinä kuukausina ja nyt se oli estänyt Lyyhä-Topinkin ansioiden palkitsemisen. Kumpikaan ei voinut toivoa mitään tilaisuutta kykyjensä näyttämiseen, sopivan korvauksen saamiseen eikä tyhjän kukkaronsa täyttämiseen ennen Hemingwayn poistumista tieltä. Tähän yhtyi nyt vielä kapinallisten keskuuteen yleisesti levinnyt pelko, että filippiiniläiset olivat vain vaihtaneet toisen muukalaissorron toiseen, ja otaksuma, että kansallinen vapaus voitiin saavuttaa vain kaikkien muukalaisten karkoittamisella saarilta.

Emme tietysti ensin huomanneet paljonkaan tästä meitä kohtaan osoitetusta vastenmielisyydestä. Miehet, niiden joukossa Hapen ja Lyyhä-Topikin, käyttäytyivät kyllä kylmästi ja vihamielisesti, mutta lukuunottamatta töykeyttä ja haluttomuutta, tottelivat he kumminkin vastustelematta. Ainoastaan noita kolmea malaijia kohdeltiin peittelemättömän raa'asti, kartettiin ja syrjäytettiin jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, mutta kun tiesimme, kuten hekin, tuon vanhan filippiiniläisten ja malaijien välillä vallitsevan vihamielisyyden ja sen, että nämä viimeksi mainitut auttoivat parhaillaan espanjalaisia etelässä olevilla saarilla puhjenneen kapinan kukistamisessa, emme ollenkaan ihmetelleetkään, että nämä miehet kohtelivat heitä niin töykeästi. He eivät vielä tienneet, miten monta tehokasta lyöntiä merirosvomme olivat sivaltaneet heidän asiansa puolesta, ja vaikka koetimmekin asianomaisesti valaista heille asian oikeaa laitaa, ei saavutuksemme ollut kuitenkaan aivan tyydyttävä, ja malaijit saivat pysytellä edelleenkin syrjässä.

Se oli sitäkin onnettomampaa koska he eivät siten saaneet kuulla mitään miesten aikeista. Jos Kasimin terävät silmät ja tarkat korvat vain olisivat saaneet koota, lisätä ja vähentää, päättää ja otaksua toisten huolettomista puheista, millaisia suunnitelmia ja vehkeitä nuo ovelat aivot ajattelivatkaan, olisi vaara ehkä vieläkin voitu välttää. Mutta asiain näin ollen kohtasi se meitä varoituksetta.

XXIV.

MYRSKY PUHKEAA.

"Ah, ei luoti eikä pistinkään voi milloinkaan tappaa sinun todellista minääsi, ystäväni, sillä sielusi, jonka olen nähnyt, on suurimpien ja parhaimpien vertainen."

Istuimme, kapteeni, Livingston ja minä, odottaen päivällistämme sen majan kuistilla olevan pöydän ääressä, jota sanoimme "klubiksemme". Hapen ja Lyyhä-Topi eivät olleet vielä saapuneet, vaikka Kasim olikin päryyttänyt puurumpuaan, jolla kutsu tavallisesti ilmaistiin. Olimme sitäpaitsi hyvin nälissämme ja kärsimättömät.

Olimme viettäneet hyvin jännittävän yön. Pilvisen taivaan ja myrskyisen tuulen suojassa uskalsi eräs espanjalainen joukko-osasto lähestyä asemaamme yllättääkseen meidät. Mutta vahtimme valvoivat — Livingston oli juuri tarkastanut ne, ja hukka peri sen vahdin, jonka hän löysi nukkumasta — ja hälyyttivät meidät heti. Syöksyimme pihalle, järjestyimme taistelurintamaan ja ajoimme vihollisen suinpäin takaisin kapteenin johdolla. Kaikki tapahtui muutamissa minuuteissa meidän kärsimättä suuriakaan vahingoita. Onnittelimme toisiamme sydämellisesti niin helposti saavutetun täydellisen voiton johdosta, sillä espanjalaiset eivät palanneet enää takaisin. Olimme kumminkin aseissa päivänkoittoon asti miesten murinasta huolimatta. Livingston huomautti kumminkin, että he olisivat murisseet yhtä paljon muussakin tapauksessa, "sillä jos olisitte vapauttaneet heidät taistelun jälkeen, olisivat he sanoneet teidän tehneen sen juuri siksi, että vihollinen voisi katkaista heidän kurkkunsa pimeässä."

Keskustelimme juuri näistä miestemme osoittaman lannistumattoman vihollisuuden oudoista ilmiöistä odotellessamme päivällistä, kun kapteeni katsahti meihin puoleksi leikillisen suuttuneena. "Luullakseni pakottavat nuo veitikat tahallaan päällikkönsä odottamaan ateriaa kymmenen minuuttia. Nyt emme varro heitä enää kauempaa."

Katsahdin Kasimiin ilmoittaakseni hänelle ja näin hänen silmäilevän rukoilevasti minuun. Hän viittasi keveästi ja anteeksipyytävästi sormellaan, ja minä hyppäsin seisoalleni nauraen. "Komissariaatissa on luullakseni jotakin hullusti, päättäen Kasimin vakavista kasvoista. Otanko siitä selvän, kapteeni?"

"Ota ja heti, sillä olen hyvin nälissäni", vastasi kapteeni, jolloin juoksin portaita alas rummun vieressä seisovan Kasimin luokse.

"No, mikä nyt on hätänä?" kysyin huolettomasti. "Onko Froggie polttanut paistin?"

"Ei, tuan, asia on hieman vakavampi. Nuo molemmat filippiiniläisroistot, jotka luulevat olevansa kapteeni-tuanin vertaiset, ovat tuolla miesten joukossa puhumassa heille pahoja asioita."

"En voinut kuulla kaikkea, tuan, mutta kuulin kumminkin tarpeeksi. Kun menin ilmoittamaan heille, että ruoka on valmis, ja sanoin kapteeni tuanin odottavan, sanoivat he: 'Odottakoon vain!' Mutta silloin, koska minua suututti heidän osoittamansa kunnioituksen puute, sanoin Topille ajatukseni suoraan. Se kävi kumminkin hitaasti, sillä kuten tiedät, tuan, on meidän malaijien hyvin vaikea puhua heidän kieltään. Silloin käänsi Topi kumminkin ivallisesti minulle selkänsä huutaen miehilleen: 'Tuo muukalainen on lähettänyt malaijilaisorjansa pyytämään minua syömään kanssaan, ikäänkuin minäkin olisin orja, jonka on pakko totella häntä. Kuinka kauan aiomme kärsiä noiden meren toiselta puolelta tulleitten miesten tyranniutta?' Sanoin heille, etten ole orja, vaan vapaa mies, mutta he ivasivat minua vain, tuan. Luvatkaa minun nyt mennä tappamaan nuo molemmat miehet, Topin ja Hapenin, jotta mieleni jälleen rauhoittuisi. Silloin ei kapteeni-tuanin, sinun eikä Livingston-tuanin tarvitse pelätä enää mitään."

"Ei, Kasim", sanoin nopeasti, "et saa tappaa heitä. Mutta tule kanssani ja kerro kapteenille samat asiat kuin minullekin, sillä tämä on kapinallisuutta, joka on tukahdutettava."'

Puristellen toisella kädellään lupaavasti tikarinsa kahvaa seurasi malaiji minua kuistille sanoen sanottavansa. Kapteeni kuunteli vaitiollen, nousi sitten pöydästä, vyötti miekan kupeelleen, latasi revolverinsa ja sanoi tyynesti: "Tämä on ajoissa ehkäistävä, sillä muuten voi se aiheuttaa ikävyyksiä."

Livingston ja minä seurasimme hänen esimerkkiään Kasimin päästäessä pienen omituisen huudahduksen. Heti näimme Abdulrahmanin ja Froggien ilmestyvän majan alikerroksesta heiluttaen uhkaavasti paljastettuja tikareitaan, mutta kapteeni tyynnytti heidät viittauksella.

"Menen rankaisemaan enkä tappelemaan", sanoi hän hiljaa ja vakavasti.
"Pistäkää tikarinne piiloon. Toivoakseni ette niitä tarvitse."

Seurasimme häntä portaita alas ja aukeaman poikki, jossa palmupuut olivat kasvaneet. Sen toiseen laitaan olivat miehet pystyttäneet karkeatekoiset majansa, koska ei ollut olemassa telttoja. He olivat nyt kokoutuneet niiden edustalle suureen ympyrään, jonka keskeltä joku puhui heille. Kun tulimme lähemmäksi, kuulimme Lyyhä-Topin kertovan kansan kärsimistä vääryyksistä terävästi, katkerasti ja kaunopuheisesti.

"Ainoastaan nämä amerikkalaiset estävät meitä nyt", kuului hän juuri sanovan, "sillä muuten olisimme nyt jo valloittaneet Manillan. Saamme sen kumminkin haltuumme luultavasti hyvinkin pian. Luullakseni julistautuu Aguinaldo jonkun päivän kuluttua vapaan filippiiniläisen tasavallan presidentiksi, ja sitten saamme nähdä, voiko meitä kukaan vastustaa. Samoin kuin me ajoimme espanjalaiset pakoon viime yönä, ajamme amerikkalaisetkin. Pakotamme heidät menemään laivoihinsa ja jos he vastustavat meitä, kohtelemme heitä samoin kuin kohtelemme espanjalaisiakin, joiden on kaikkien kuoltava."

"Aivan niin! Aivan niin! Kuolema espanjalaisille! Häpeä amerikkalaisille!" huusivat ympyrään kokoutuneet kiihkeät isänmaanystävät.

"Olkaa vaiti!" huusi kapteeni oikein karkein merimiesäänin. "Puhutte ajattelemattomasti. Amerikkalaisitta ja heidän laivoittaan ette ikinä olisi voineet lopettaa espanjalaisten valtaa näiltä saarilta ja te olette voimattomat taistelemaan amerikkalaisia vastaan. He ovat teidän ystäviänne ja liittolaisianne, ja jokainen, joka kertoo teille muuta, valehtelee. Tulkaa lähemmäksi, majuri Tomas, että saan katsella teitä ja heittää valheen kasvoihinne."

"En aio totella käskyjänne!" huusi Tomas takaisin. "Teillä ei ole minkäänlaista valtaa käskeä meitä vapaita filippiiniläisiä. Vaadin teitä lähtemään takaisin omaan maahanne."

Kapteeni suoristautui täyteen pituuteensa ja nauroi halveksivasti. "Olen kenraali Aguinaldon valtuuttama päällikkö täällä, ja ainoastaan hänelle ja vain silloin kun hän ilmoittaa rikkovansa liittonsa kansalaisteni kanssa, luovutan valtuuteni. Majuri Tomas, käsken teitä vielä kerran tulemaan esille tahi saatte kärsiä harkitun tottelemattomuutenne seuraukset."

Tomas huudahti vihaisesti, hyppäsi eräälle laatikolle tahi jollekin muulle korokkeelle, jota emme voineet nähdä välissä olevien miesten takaa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, mikä hänellä oli mielessä, kohotti hän kätensä ja revolverin piippu kimalteli auringonpaisteessa.

Mutta vanha Livingston oli ymmärtänyt hänen aikeensa. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi hän kapteenin eteen saaden omaan rintaansa hänen ystävälleen aiotun luodin. Huudahtaen omituisesti ja läähättävästi kaatui hän Hemingwayn leveätä rintaa vasten ja kapteenin vasen käsi kietoutui hänen ympärilleen kannattaen häntä. Mutta hänen oikea käsivartensa oli kohonnut ilmaan ja hän tähtäsi tarkasti tuota petollista salamurhaajaa, ja toinen laukaus kajahti kuumassa tyynessä ilmassa.

Tomas hypähti noin puolet pituuttaan ilmaan, revolveri putosi hänen kädestään ja hänen molemmat käsivartensa tavoittelivat heikosti tukea. Sitten pakeni elämä hänestä, liikkeet lakkasivat ja hän vajosi yhteen kasaan maahan. Luoti oli lävistänyt hänen otsansa ja pysähtynyt aivoihin.

Kun johtajien välinen sanasota oli alkanut, olivat miehet vaienneet heti, ja nytkin he vielä seisoivat hiljaa ja liikkumatta kuin sanattomina hämmästyksestä. Mutta joku tunkeutui heidän riviensä välitse, ja minä tunsin Hapenin, tuon viekkaan petturin ja petollisen ystävän. Hänen kasvonsa olivat siniset ja pöhöttyneet vihasta. Sekaisin pelkoa, vihaa ja toivottomuutta säteili niistä toimettomia miesrivejä vastaan. Ellei hän voinut kiihoittaa niitä heti toimimaan, tiesi hän voimansa olevan mennyttä samoin kuin hänen kuolleen kanssarikollisensakin.

"Toverit", änkytti hän, "he ovat tappaneet teidän oikean johtajanne.
Tappakaa heidät! Kuolema amerikkalaisille!"

Kuului pidätettyä murinaa vastaukseksi, murinaa, joka voi äkkiä paisua hillittömän kiihkon karjunnaksi. Vetäisin revolverini katsoen kapteeniin, mutta hän oli jo kohottanut omansa toistamiseen..

"Eversti Hapen", huusi hän ankarasti, "onko aikomuksenne kieltää minulta oikeus käskeä teitä?"

"Kyllä, kapteeni", vastasi hän hieman epäröiden. Sitten hän näytti nopeasti huomaavan sen seikan itsekin ja katsoi vielä kerran miehiinsä. "Toverit, tappakaa nuo amerikkalaiset!" änkytti hän.

"Tämä on aivan samaa kuin ampuisi määkivää lammasta", mumisi kapteeni pahoittelevasti, mutta hänen kätensä oli vakava kuin kallio. Kuului toinen laukaus ja Hapen pyörähti puoleksi ympäri ja kaatui.

"Näin on minua opetettu kukistamaan kapinoita!" huusi kapteeni katsoen vihaisesti yhteen sulloutunutta miesjoukkoa edessään. "Onko siellä vielä muita halukkaita sijaani. Jos on, niin tulkoon hän vain esille."

Hiljaisuus tuntui melkein sietämättömältä eikä yksikään mies liikahtanutkaan. Kapina oli tukahdutettu. Tottuneina aina virkavaltaan, joka oli pitänyt espanjalaisten filippiiniläiset alamaiset kurissa kolme vuosisataa, alistuivat nämäkin miehet nyt siihen. Koska heillä ei ollut enää ketään johtajaa, eivät he uskaltaneet ryhtyä toimimaan ominpäin.

"Hajautukaa!" huusi heidän päällikkönsä aivan yhtä tyynesti kuin hän olisi hajoittanut paraadin. "Menköön jokainen mies paikoilleen!" lisäsi hän, jolloin miehet hajautuivat ryhmittäin tahi yksitellen puhumatta juuri sanaakaan.

"Emmekö saa hyökätä niiden kimppuun, tuan?" rukoilivat malaijimme, sillä tämä rauhallinen loppu tapahtumalle, josta oli ollut vähällä syntyä toivoton taistelu, ei tyydyttänyt heidän sotaista mieltään.

"Ette", sanoi päällikkö yhtä tyynesti, "sillä minun asiani vain on rangaista. Menkää hakemaan vettä Livingstonille. Amos, rakas veikkoseni, oletko pahastikin haavoittunut?"

"Olen mennyttä miestä", vastasi vanhus läähättäen. "Laske minut maahan." Kun sitten kapteeni laski hänet hellävaroen ruohikkoon katsoen surullisesti noihin harmaihin kuihtuneihin kasvoihin, katsoi perämies häneen takaisin melkein hymyillen. "Hyvin tehty, George Hemingway! Siten on heitä juuri kohdeltava. Jumalalle kiitos, etteivät he tappaneet sinua, vanha veikko."

"Mieluummin minut kuin sinut, Amos!" huudahti kapteeni katkonaisesti.
"Olet uhrannut henkesi puolestani."

"Mitä sen on väliä", sanoi perämies välinpitämättömästi. "Olen pelastanut parhaan miehen, ja se riittää." Sitten rupesi häntä yskittämään eikä hän voinut sanoa enempää.

"Williams, satuloi hevoseni ja ratsasta noutamaan tohtori Valdez tänne", aloitti kapteeni, mutta Livingston esti hänet viittauksella.

"Joutavia, sillä nyt se on jo liian myöhäistä", mumisi hän. "Seikkailuni ovat loppuneet, Hemingway. 'Seikkailijoita molemmat, seikkailijoita kaikki!' Sanoit kerran niin, muistat kai sen?" Sanat kuuluivat heikosti pitkin väliajoin. "Asia on ollut sen arvoinenkin, erittäinkin tämä viimeinen tapaus!"

Hän vaikeni. Sitten hän haukkoi vielä kerran ilmaa ja verta pursusi hänen suustaan. Muutamia minuutteja myöhemmin oli kaikki ohi.

XXV.

SEIKKAILUJEN LOPPU.

Kapteeni ei halunnut poistua paikaltaan, vaan lähetti minut noin tuntia myöhemmin ilmoittamaan tapahtumat kenraali Aguinaldolle.

Tämän suuttumus oli väärentämätön ja peittelemättä ilmaistu. Mitkä hänen mielipiteensä sitten lienevät olleetkin isänmaansa tulevasta hallinnosta, ei hän kumminkaan suosinut kavaltajia eikä harkittuja murhia, eikä hän väheksynyt niitä palveluksia, joita kenraali Hemingway ja tuo uskollinen vanhus, joka oli uhrannut henkensä ystävänsä ja päällikkönsä puolesta, olivat tehneet vallankumouksellisten asialle.

Hän tuli henkilökohtaisesti esikuntineen vanhan Livingstonin hautajaisiin, rangaistakseen samalla hänen murhaajansa kannattajia. Vanhemmat upseerit erotettiin ja kaksi kolmasosaa miehistöstä siirrettiin muihin joukkoihin pienissä ryhmissä ja omat uskolliset miehemme Leonista ja Tumabongista tuotiin heidän sijaansa. Hyvitys oli niin täydellinen kuin suinkin vain voimme toivoa, emmekä muuta halunneetkaan.

Mutta kapteeni Hemingwayn päällikkyys ei ollut pitkäaikainen. Heinäkuun viidentenätoista päivänä julistautui kenraali Aguinaldo Filippiinien tasavallan presidentiksi, ja hänen amerikkalainen kenraalinsa päätti heti erota toimestaan.

"Maani hallitus ei voi pitää tätä minään riippumattomana tasavaltana, ja ellei Aguinaldo luovu vallasta, syntyy taistelu", sanoi hän tohtori Valdezille. "En voi palvella häntä nyt,' kun hän uhmaa kansaani."

Valdez huokaisi. "Ymmärrän kantanne", sanoi hän suoraan, "eikä minun luullakseni tarvitse sanoa teille, miten se pahoittaa mieltäni. Tuon päätöksen, joka oli mielestäni liian ennenaikainen ja harkitsematon, vastustajia ei ollut neuvostossa juuri muita kuin minä. Kaikki muut kannattivat häntä, ja se on nyt tehty. Nyt menetämme teidät, ystäväni, mikä on korvaamaton vahinko."

Kapteeni hymyili. "Luullakseni on minunlaisia joukossanne vielä paljonkin, mutta olen pahoillani, että seikkailu on loppunut. Olen menettänyt rahani, laivani ja vielä enemmän, olen menettänyt vanhan hyvän ystäväni. Hän sanoi asian maksaneen vaivan. En osaa sanoa siihen mitään. Mutta tulopuolelle tappioitamme vastaan voin asettaa muutamien hyvien ystävien hankkimisen — uskolliset malaijini, nuo viisi eloon jäänyttä noista pelottomista kymmenestä ja ennen muita te itse ja Luiz. Tasapuoliset ja uskolliset sanoissa ja töissä, hyvinä ja kovina päivinä, siten voin muistella filippiiniläisiä ystäviämme."

Niin, erosimme heistä surumielin. Näemmekö heitä enää milloinkaan ja tulemmeko vielä joskus näille kauniille saarille, joita niiden asukkaiden ja heidän voittajiensa veri on punannut, ei kukaan voi sanoa? Nyt ne tuntuivat meistä unelta, josta olemme heränneet, uskomatta sitä lainkaan todeksi. Olemme ajautuneet nyt erillemme heistä, mutta jonakin päivänä voimme ajautua takaisin.

Mutta ellei? No, siinä tapauksessa lähettää prikaati, johon me kuulumme, tuo seikkailijoista muodostettu joukko, johon anglosaksit alituisesti lähettävät rekryyttejä, varmasti muutamia aivan yhtä hyviä kuin mekin olimme.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILUSTA SEIKKAILUUN: SOTAISIA TARINOITA FILIPPIINIEN SAARILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.