The Project Gutenberg eBook of Hienoston huvinäytelmä, by Agnes Castle and Egerton Castle

Englantilainen kirjailijapariskunta Agnes ja Egerton Castle on nyt kaksikymmentä vuotta julkaissut kaunokirjallisia tuotteita yksinomaan yhteisellä nimellä. Pääosa siinä työskentelyssä on kuitenkin mr. Castlella, joka on syntynyt v. 1858 ja sai hyvin monipuolisen kasvatuksen, aluksi Pariisin ja Glasgowin yliopistoissa, sittemmin Oxfordissa ja Cambridgessä luonnontieteiden tutkijana lisensiaatiksi asti, Lontoon lakiopiston kuuntelijana, sotakoulussa ja luutnanttina länsi-intialaisessa rykmentissä, kunnes tuli rannikkolaivaston sukellusveneiden insinöörikapteeniksi ja suuren sanomalehti-yhtymän johtajaksi. Hän on vaikutusvaltaisen brittiläisen Laivastoliiton varapresidentti, ja tuli muutamille suomalaisillekin tunneluksi v:n 1908 olympialaisista kisoista, brittiläisten miekka- ja sapelijoukkueiden johtajana. Alotettuaan kirjailijauransa miekkailua koskevilla tutkimuksilla, joista ensimäinen ilmestyi v. 1884, hän siirtyi v. 1891 romaanin ja näytelmän aloille ja sai avukseen v:sta 1898 vaimonsa. Ensimäisenä huomattavana kaunokirjallisena menestyksenä oli yhteistyön toinen tuote, nyt suomennettu "Hienoston huvinäytelmä" (The Bath Comedy), joka on myös kiertänyt todellisena näytelmänäkin, tekijäin sovittamana näyttämöä varten David Belascon kanssa.

Erityiseen aikaan ja piiriin kohdistuvalla sepittelyllään ovat Agnes ja Egerton Castle saavuttaneet laajan lukijakunnan muissakin sivistysmaissa, kuvaillessaan 18. vuosisadan jälkipuoliskon säätyläiselämää Ranskassa ja etenkin Englannissa. Onnistuneen sattuvasti he esittävät silloista ajanhenkeä ja kepeätä hienostelua tuohon ilmapiiriin sovittautuneen romanttisuuden valossa, joka viehättää nykyaikaista lukijaa silti luontevan todellisuuden tunnulla, vain paljoa erilaisemman kuin oikeastaan voisi aavistella pelkästä vuosisadan aikaerosta johtuvaksi. Noista teoksista, jotka tosiaan kykenevät selkeästi nostattamaan esille yleisen inhimillisyyden piirteitä menneisyyden seurusteluhyörinästä, on pari myöhempää muodostunut jonkunlaiseksi jatkoksi "Hienoston huvinäytelmälle", käsitellen osittain samoja elävästi esiteltyjä ja todella muistelmateoksista tavattuja yksilöitä; mielenkiintoisimpia näistä on veikeä oikuttelijatar, nuori leskirouva Kilty Bellairs, varsin perikuvallinen aikansa edustaja.

"Hienoston huvinäytelmän" näyttämö, vanha eteläenglantilainen Bathin kylpyläkaupunki, esiintyy kertomuksessa loistoajaltaan, kuningas Yrjö III:n päiviltä; nykyään se on vain vauras, hienosti rakennettu, hieman vanhanaikaisen arvokkaalta näyttävä liikekeskus, jonka sisäisessä elämässä ei enää ilmene jälkiä entisen brittiläisen ylhäisön ja valistuspiirin keikailevasta uljastelusta ja pikku sukkeluuksia pusertelevasta henkevyydestä. Ranskan vallankumouksen jälkeen antoi gallialainen esimerkki toisia suuntia julkiselle seurusteluelämälle koko sivistyneessä maailmassa, yleensä arkisemmalla perustalla.

V. H.-A.

Rouva Kilty Bellairs keinutteli hentoa ruumistaan yhdellä jalalla ja loi ivallisen, hiukan halveksivan, mutta kuitenkin hyväluontoisen katseen huoneessa olevan toisen naisen solakkaan vartaloon. Tämä toinen makasi suullaan kullattujen jalkojen kannattelemalla satiinipohjaisella sohvalla ja nyyhkytti.

— Kyyneleet, — sanoi Kitty-rouva pyörähtäen kantapäällään katsellakseen kuvastimesta uuden väljän laahushameensa kuosia ja ihaillakseen sen siroja poimuja, joilla kapealta kadulta pitkään, hämärään huoneeseen tunkeutuneet auringonsäteet välkkyivät, — kyyneleet, rakkaani, ellei itke viehättävästi (ja tiedä, että yksi tuhannesta ei siihen kykene), ovat ylellisyyttä, josta jokaisen arvonsa tuntevan naisen pitäisi kieltäytyä. Kas minä, — ja Kitty-rouva nyppäsi puuteroitua kiharaa ja käänsi päätänsä kuin lintu vilkaistakseen vielä kerran kuvastimeen ennenkuin vaipui nojatuoliin ja vetäytyi lähemmäksi murheellista ystäväänsä, — minä en ole vuodattanut kyyneltä senjälkeen kun menetin ensimäisen rakastajani, ja siitä on… en tahdo sanoa, montako vuotta. Olin tavattoman varhaiskypsä lapsi! Kun puhun kyyneleestä, muista, että se on kuvaannollista kieltä. Pois se, että kieltäisin pienen kastehelmen tenhon… yhden ainokaisen, jonka juuri voi sormenpäähän poimia ja joka juuri riittää hiukkasen kostuttamaan tunneherkkää silmää. Oh, se ei ole ainoastaan luvallista, vaan sitä on viljeltäväkin. Mutta tuollainen jollotus… kun nyyhkytykset tärisyttävät ruumistasi, kyyneleet kastelevat nenäliinasi likomäräksi ja saavat silmäsi punottamaan, nenästä puhumattakaan… hyi, hyi, se on aivan järjetöntä! No, — lisäsi hän, äkkiä muuttaen äänensävynsä lempeäksi ja silittäen ystävänsä pieluksiin painunutta päätä, missä kauniit kutrit säteilivät rikkaina omassa päiväpaisteessaan, — mikä nyt sitten on?

Lady Standish nousi verkalleen ja raukeasti istuvaan asentoon ja kohotti kasvonsa, joiden hienoa kauneutta intohimoisen surun kiihkeys tärveli. Hän katseli sumeilla sinisilmillään Kitty-rouvan täyteläisiä, hymykuoppaisia poskia.

— Ah! — hengähti hän huokauksen mukana, joka oli kostea kuin huhtikuun tuulahdus ja myöhästyneen nyyhkytyksen katkaisema. — Ah, tässä näet maailman onnettomimman naisen! Ah, sydämeni on särkynyt!

Nenäliina, joka todellakin oli aivan kelvottomaksi lionnut, nousi taaskin kiihkeästi noille kyynelistä tulviville silmille.

— Hyväinen aika, — huudahti kaunis leski, — et voisi näyttää surkeammalta, jos sinulla olisi isorokko! Ja olet ollut vasta kolme kuukautta naimisissa!

— Vai niin, — virkkoi Kitty-rouva, — onko hän taas ollut häijy? Tule itkemään povelleni, Julia. Mistä on kysymys? Suuteliko hän otsaasi huultesi asemesta? Tai sanoiko hän: "tuhat tulimmaista, madam!" kaataessasi teekupin hänen liivilleen? Vai vallanko hän, se hirviö… oi, eihän se ole mahdollista, mutta miehet ovat nyt sellaisia… vallanko hän rohkeni kuiskata, että lady Caroline näytti… siedettävältä eilen illalla?

Lady Standish nousi jaloilleen, mytistäen nenäliinansa pienessä kädessään, ja katseli ystäväänsä hurjalla traagillisella surulla.

— On turhaa sulkea silmiäni, — sanoi hän. — Herkeä minua pistelemästä, hyvä rouva Bellairs. Minun täytyy katsoa totuutta suoraan silmiin! Puolisoni ei minua enää rakasta. Oi, Kitty, Kitty, — hän vaipui hyvin nopeasti murhenäytelmän korkeudesta, hyrskähtäen jälleen itkun ulinaan, — eikö se ole surullista? Olen koettanut, sen taivas tietää, voittaa hänet takaisin hellimmällä rakkaudella, säälittävimmällä vetoamisella. Hän on nähnyt minun itkevän, kaihosta riutuvan. "Riistämällä minulta rakkautesi", olen hänelle sanonut, "riistät minulta elämän". Ja hän, hän… oi, miten voin sen sinulle kertoa! Päivä päivältä hän on seurassani yhä vähemmän ja vähemmän. Hän käy ulkona muiden kanssa. Hän uhraa iltansa vieraille… niin, vieläpä puolet öistänsäkin, ja minä saan sillaikaa nyyhkyttää itseni uneen kotona. Näin häntä tänään vain kaksi minuuttia… se tapahtui puoli tuntia sitten. Hän astui tänne luokseni, näyttäen, ah Kitty!… näyttäen sellaiselta kuin vain hän voi näyttää, miesten komeimmalta ja siroimmalta. Minä laulelin, livertelin kuin lintu-rukka liverrellee, kun se koettaa houkutella kumppaniaan pesäänsä. Hän astui huoneen läpi sanaa sanomatta, olematta minua huomaavinansakaan, vaikka hän ennen aina sanoi, että oli taivaallista istua kuuntelemassa ääntäni. "Mitä!" huudahdin, kun hän ehti ovelle, "eikö sanaakaan Julia-paralle?" Tuon sydämestäni kirvonneen huudahduksen kuullessaan, Kilty, hän kääntyi rypistäen otsaansa ja sanoi… oi, oi, oi!

— Haa, — virkkoi Kitty-rouva, — mitä hän sanoi? — "Taivas varjelkoon mies-poloista", hymähti hän itsekseen; "tuo nainen on lähde!"

— Hän sanoi, — nyyhkytti Julia, — "eikö mies saa edes lähteä kävelylle?" Ah, kunpa olisit kuullut hänen kylmän, välinpitämättömän sävynsä, niin olisit ymmärtänyt, miten se viilsi sydäntäni. Minä riensin hänen luokseen, laskin käteni hänen hihalleen, ja hän sanoi…

Rouva Kitty Bellairs, Bathin juhlittu kaunotar, ihailijoittensa mielestä koko Englannin viehättävin nainen ja säihkyvän sukkela, nauroi hiljaa itsekseen, nousi sitte tuoliltaan, tarttui solakkaa ystävätärtään olkapäistä ja marssitti hänet kuvastimen eteen.

Lady Standish säpsähti. Vastakohta hänen oman epäjärjestykseen joutuneen tukkansa, juovittuneiden, turvonneiden kasvojensa, siistimättömän aamupukunsa ja vieressään seisovan olennon kukoistavan täydellisyyden välillä oli enemmän kuin hän sieti nähdä. Yksityiskohtia myöten virheettömän kauniina kuin puutarhaneilikka Kitty Bellars hymyili hempeästi omalle kuvallensa.

— Rakkaani, — virkkoi hän, — minulla on näiden viimeisten kolmen vuoden ajalla ollut kolmekymmentäseitsemän tunnustautunutta ihailijaa, eikä ainoakaan ole minuun vielä väsynyt. Bellairs-poloinen, — sanoi hän keveästi huoahtaen, — oli ollut kaksissa naimisissa ennen minua ja kuollessaan hän oli yhtä vaille seitsemänkymmentä, mutta viime hengenvedossaan hän vakuutti minulle, että minä hänelle kaiken ilon tuotin, mitä hän koskaan oli tuntenut.

Lady Standish lakkasi itkemästä äkkiä kuin olisivat hänen kyyneleensä koneellisesti ehtyneet. Hän katseli vakavasti leskeä.

— No, lapseni, — jatkoi rouva Bellairs kuudenkolmatta ikävuotensa mahtipontisuudella, — olemme nyt olleet tuttavia neljä viikkoa, ja olet useammin kuin kerran kunnioittanut minua sanomalla, että pidät minua ystävänäsi.

— Kuuntele minua sitte. Miesten kanssa seurustellessa on kolme tärkeätä sääntöä vaarin otettava. Ensimäiseen sisältyy lukemattomia pikkuseikkoja, mutta lyhyesti ja ylimalkaisesti se kuuluu näin: Älä ole koskaan yksitoikkoinen! Toinen sääntö: Älä koskaan anna miehen olla itsestäsi liian varma! Oi, se on ihmeellisen viisas ohje; mieti sitä. Kolmas: Älä koskaan, älä milloinkaan salli hänen huomata miten… hm, miten vähän rakastettavalta voit näyttää! So, so, sinä olet sievempi nainen kuin minä, mutta et silloin, kun olet itkeä tillitellyt ja esiinnyt ärtyisänä.

Lady Standish istuutui äkkiä ikäänkuin jäsenensä eivät enää olisi häntä kannattaneet. Hän katsahti kattoon kyynelten sumentamilla silmillä.

— Sanohan, — tiedusti Kitty-rouva tutkivasti kuin tuomari, — montako kertaa päivässä kerrot sille onnettomalle, että häntä rakastat? Ja vielä pahempaa, montako kertaa päivässä vaadit häntä vakuuttamaan rakkauttansa sinulle? Väitän, että se on kylliksi ajamaan hänet korttipeliin tai juoppouden helmaan… tai johonkin muuhun helmaan, mikä on vielä tuhat kertaa pahempaa! Ja sanohan, jos tuhlaat kaiken, mitä sinulla on, tyhjentäen kukkarosi, niin luuletko, että kukkarosi siitä muuttuu hyvin arvokkaaksi omaisuudeksi? Se on vain palanen nahkaa. Ei, ei, säilytä kultasi ja jakele sitä vain murunen kerrallaan, äläkä anna sitä ollenkaan, ellet saa täyttä vastinetta. Oh, — huudahti Kitty suuttumuksen heleän ruson kohotessa näkyviin hänen punaisen kasvomaalinsa läpi, — ihmettelen, että naiset ovatkin sellaisia hupsuja… esittävät palvelijattaren osaa, missä heidän pitäisi valtijattarina käskeä, heittävät pois pyytämättä, mitä heidän tulisi erinä jaella vain polvillaan rukoileville! Onko kukaan mies minulta saanut anomatonta tunnustusta? Olenko koskaan suonut hartaimmallekaan rakastajalle muuta kuin sanasen "ehkä" tai "kukaties", hymyn, kasvonvärähdyksen, sormenpään? (Mitä ne minulta ovat varastaneet, en tietenkään ole antanut! Ja sitäpaitsi ei se tunnu siellä eikä täällä.) Ja, paras lady Standish, milloin olet lakannut käyttämästä ihomaalia, kähertämästä ja puuteroimasta tukkaasi, pitämästä säädyllistä aamupukua, muodinmukaista laahushametta, korkokenkiä sievissä jaloissasi, jalokiveä korvassasi ja tilkkutäplää leuassasi?

Lady Standish oli lakannut tähystelemästä kattoon ja katseli sensijaan ystäväänsä.

— Mutta, madam, — sanoi hän, — nämä ovat omituisia neuvoja. Tahtoisitko, että keimailisin puolisolleni ikäänkuin (Jumala suokoon anteeksi, että sellaista sanonkaan), ikäänkuin en olisi aviovaimo, vaan rakastajatar?

— Kas niin, — virkkoi rouva Bellairs lyöden käsiään yhteen, — siinä se koko surkeus onkin! Olet miehen laillinen, rehellinen vaimo, ja siksi kaikki ikävyys ja jokapäiväisyys, kaikki ärtyisyys, otsan rypyt ja silmien kyyneleet. Jumala varjelkoon meitä! Kuka saattaa häntä moittia, jos hän sinuun kyllästyneenä vaihteeksi etsii hauskaa paheen pilkahdusta?

Seurasi äänettömyys. Lady Standish nousi vihoissaan, punastui, vaaleni, silmäisi itseään uudestaan kuvastimesta, kavahti näkemäänsä ja hiipi takaisin sohvalle nöyränä ja vakuutettuna. Sitten hän loi tuskallisesti vetoavan katseen rouva Bellairsin kirkkaihin, tunteettomiin kasvoihin.

— Tehtävä! — huudahti leski rivakasti nauraen. — Laita puuteria tukkaasi ja vähän väriä noihin poskiisi! Ja kun sir Jasper palaa (hän jätti sinut itkemään ja kotiin tullessaan hän on murrillaan; se on itsepuolustusta), anna hänen tavata itsesi iloisena, hajamielisenä; virka pari pisteliästä sanaa, jos osaat; ilmoita hänelle, että et tänä iltana tarvitse hänen seuraansa. Ah, kunpa voisit tehdä hänet mustasukkaiseksi! Se on vanha, hyvin vanha juoni, mutta rakkauskin, näetsen, on hyvin vanhaa leikkiä, kaikkein vanhinta. Tee hänet mustasukkaiseksi, rakkaani, tee hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!

— Mustasukkaiseksi! — huudahti kolmikuukautinen aviovaimo, ja viattoman maalaistytön veri syöksyi hänen ohimoillensa. — Oi, madam, miten se voisi tapahtua?

— Etsi itsellesi ihailija, niin, pari kolmekin, se on varmempaa! Juttele heidän kanssaan salavihkaa Kaivohuoneella, anna niiden leyhytellä itseäsi viuhkalla tanssiaisissa ja laadi kohtauksia Oranssilehdossa. Tai ellei sinulla ole siihen ryhtiä (ja ryhtiä sinulta, sydänkäpyseni, surkeasti puuttuu), niin keksi kuviteltu ihailija vain herraasi ja puolisoasi varten. Panenpa vetoa, että hän tarttuu syöttiin.

— Pelkään, että sir Jasper voisi tulla kovin mustasukkaiseksi, — sanoi toinen levottomasti. — Muistan niiltä ajoilta, jolloin emme vielä olleet naimisissa, miten vihainen, oh, miten vihainen sir Jasper oli, kun joskus ratsastin serkkuni Harryn kanssa metsästysseurueen kokoontumispaikalle! Hän vannoi ampuvansa itsensä, eikä paljoa puuttunut, ettei hän ampunut Harryakin.

— Mutta hän ei silti ollut vähemmän hartaasti kiintynyt sinuun, sen takaan, — virkkoi kokenut rouva Bellairs.

— Eipä suinkaan, — myönsi lady Standish, ja hänen huulensa värähti hymystä, kyynelten nopeasti valahtaessa silmäripsille. — Eipä suinkaan! — toisti hän. — Tosiaankin rakasti hän minua silloin hyvin kiihkeästi.

— Ja hän rakastaa sinua yhtä kiihkeästi vieläkin, kunhan sinulla vain on hiukan rohkeutta. Mene huoneeseesi, — sanoi leski hyväntuulisesti, — reipastaudu, ole rivakka ja näyttele osasi. Missä sinun apunaisesi on?

Puhuessaan työnsi hän lady Standishia edellään, soitti itse kelloa, ja kun kutsuttu saapui, antoi hän muutamia sisällysrikkaita ohjeita tälle arvoisalle palvelushengelle, joka lähestyi happamin hymyin ja paheksuvin päännyökkäyksin. Sitten hän asteli takaisin vierashuoneeseen ja pysähtyi hetkiseksi vetäessään käteensä pitkät hansikkaansa. Otettuaan kirjeen laskustansa hän alkoi sitä lukea miettiväinen ilme otsallaan.

— Ei, ei, sir Jasper, — virkkoi hän puoliääneen, — olet komea ja sievä herrasmies, sinulla on kauniit sääret ja sulava puhetaito, mutta minä en salli, että lapsen sydän särjetään joutohetken huvin tähden.

Hän pani kirjeen kummankin pienen etusormensa ja peukalonsa väliin ikäänkuin repiäkseen sen, mutta tarkemmin ajateltuaan käänsi sen jälleen kokoon ja työnsi takaisin kätköönsä.

Hymyillen itsekseen hän astui ulos avonaisesta lasiovesta, kulki pienen puutarhatilkun läpi ja meni rautaportista varjoisalle takakadulle.

Sir Jasper Standish pysähtyi Kuninkaallisen Puolikuun laakakivillä ovensa edustalla, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän otti hyppysellisen nuuskaa.

"No, olen löytävä naiseni kyynelissä! Kyllä tämä maailma on sentään kummallinen! Tyttö, jota kosii, on iloinen kuin toukokuun päivä; naitu vaimo muistuttaa eniten aikaista marraskuuta. Päiväntasauksen myrskyjä ja kyllin vettä laimentaakseen parhaimmankin väkiviinan, mitä koskaan on tislattu. Tämä on kosteata elämää", sanoi sir Jasper, "ja masentavaa".

Hän huokasi palvelijan avatessa ovea, ja astui eteisen poikki aamuhuoneeseen, johon hän oli jättänyt vaimonsa itkemään. Hän näki kukitetun kirjokankaan, hyvin sievän selän ja kähärätukkaisen puuteroidun pään hahmoittuvan ikkunaa vasten ja ajatteli, että hän tietämättään oli astunut vieraissakävijän luo.

— Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi, — virkkoi hän siepaten kohteliaasti veikeän kolmikulmahattusa päästänsä. Mutta olento ikkunan luona kääntyi verkalleen, ja hän näki vaimonsa silmien omituisesti loistavan kahden rusoposken yläpuolelta ja korkeaksi kammatun, lumivalkeana hohtavan tukan alta.

— Julia! — huudahti hän kummastuneena, tuijottaen ja yhä tuijottaen. "Ja epäilinkö minä omaa makuani?" ajatteli hän itsekseen. "Kah, hän on Bathin sievin nainen!" — Odotatko vieraita, Julia? — Hän hymyili puhuessaan: tuokiossa tuo käsivarsi, joka hohti helmenvalkoisena hänen riippuvasta pitsihihastaan, kiertyisi hänen kaulaansa, ja nuo huulet (olivatpa ne punaiset ja sirosti kaarevat!) painautuisivat hänen omilleen. Niin, herttaisella naisella oli viekottimensa.

— En, — vastasi lady Standish hänen kysymykseensä. Hän virkkoi sanasensa keveän ivallisella hymyllä, ja pieni kuoppanen syntyi ja haihtui hänen leukapielessään. Juuri hymykuopan yläpuolella oli tilkkutäplä. Hän käännähti katselemaan hiljaista, juhlallisen harmaata ja viheriäistä Puolikuuta niinkuin äsken.

Sir Jasper seisoi hämmästyneenä. Hän laski hattunsa pöydälle, astui vaimonsa luo ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.

— Sir Jasper, — vastasi lady Standish, — niistä sanoista olen ylpeä. — Hän livahti hänen syleilystään, keikautti kumarruksen ja poistui toisen ikkunan luo.

Sir Jasper laski kätensä kulmilleen. Siinä oli Julia, hänen vaimonsa Julia, siitä ei epäilystäkään; ja kuitenkin oli tuo nainen miehelle tosiaan tuntematon!

— Puolikuu on sinulle kovin mielenkiintoinen, — sanoi hän hiukan leikkisästi.

— Luullakseni olit minulle vihainen tänä aamuna, armaani, — jatkoi sir Jasper.

— Minäkö vihainen? — vastasi hän. — En, miksi minä olisin vihainen? — ja sitten polki hän jalkaansa ja katsahti kelloon. — Ne palvelijat alkavat käydä hirveän säännöttömiksi, — sanoi hän; — emmekö saa tänään päivällistä?

Sir Jasper katsahti liikkuvaan kenkään, sen pieneen suippenevaan kärkeen ja kaartuvaan korkoon. Se oli siro kenkä, ja siinä komeili timanttisolki ruusunpunaisessa nauhasolmussa.

— Totisesti, — huudahti hän, — epäilen, tapaisiko Bathista toista jalkaa, joka mahtuisi tuohon koteloon!

Sir Jasper oli tuntija. Hänen ajatuksensa itsestään, hänen uskonsa omaan arvostelukykyynsä, joka viime päivinä oli surkeasti heikontunut, alkoi jälleen kohota, ja se oli hänelle mieluista. Hän myhäili. Mylady Standish, joka vain naisille mahdollisella tavalla näkyi syventyneen tyhjän Puolikuun katselemiseen, samalla kun hän huolellisesti tarkkasi jokaista ilmevivahdusta puolisonsa kasvoilla, tunsi äkillisenä hehkuna ennen aavistamatonta luottamusta omiin voimiinsa. Leikillä, jonka hän oli aloittanut pamppailevin sydämin ja kurkku kuivana, alkoi olla hänelle jotakin omaa viehätystä. Niin helppoako se olikin? Niinkö helposti voi miestä ohjata? Hän halveksui ajatusta, mutta kuitenkin tuotti se iloa. Merkitsikö naisen rakastava sydän niin vähän, ja siro puku, uusi kenkä, keimaileva esiintyminen niin paljon? Ah, se oli katkeraa! Mutta tämän uuden menettelyn suoranainen seuraus: tuo katse puolison silmissä, tuo vienontunut ilme suupielessä, se oli liian suloista hyljättäväksi. Kitty oli oikeassa!

— On vielä runsas puolitunti päivällisaikaan, rakkaani, — sanoi hän. — No, älähän vedä kättäsi pois. Sinä olet suuttunut minuun? Jätin sinut itkemään, ja se oli epäystävällistä.

— Itkemään? — sanoi Julia, ja sydän nousi hänen kurkkuunsa, niin että hän tuskin voi puhua, ja Kittyn ohjeet tanssivat hänen silmissään kuin tulikirjaimilla piirrettyinä. "Tee hänet mustasukkaiseksi… ah, jos teet hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!"

— Jos itkinkin, virkkoi hän, — täytyikö minun välttämättömästi itkeä sinun tähtesi?

— Mitä nyt? — ihmetteli sir Jasper, päästäen pienen käden, joka niin hiljaa, mutta päättäväisesti ponnisteli vapaaksi.

— Hyväinen aika, — sanoi lady Standish, — olette te miehet sentään lystikkäitä! — Hän kohautti olkapäitään ja nauroi teennäisesti. Kuten kaikki umpustaan puhkeamassa olevat näyttelijättäret liioitteli hän osaansa. Mutta sir Jasper oli niin liikutettu ja hämillään, että hän ei joutanut arvostelemaan. Sitäpaitsi hänen sotisovastaan ei puuttunut heikkoja liitekohtia, ja vallattomalla sanalla Julia oli löytänyt sellaisen ensi askeleella.

— Julia, — pyysi hänen puolisonsa syvällä äänellä. — Julia, — toisti hän uhkaavalla intohimon myrähdyksellä.

— Kenen vuoksi sitten vuodatit kyyneliä, ellet minun tähteni? Mitä tämä käytös merkitsee? Mitä nämä vihjaukset tarkoittavat? Kautta taivaan, minä tahdon tietää totuuden! — Hänen kasvonsa kuohahtivat, suonet hänen ohimoillaan paisuivat, sieraimet laajenivat.

Lady Standish kohotti toisella kädellään hihassa riippuvaa pitsiä, katsellen sitä perin tarkkaan.

— Olisi parempi, — sanoi hän, ja hänen äänensä värähti, — että et kyselisi minulta, sir Jasper. — Sitten hän leimahti vihaiseksi, herkkänä ja hurmaavana, jollaisena puoliso ei ollut häntä ennen nähnyt. — Sinä käyt omia teitäsi kylläkin vapaana, — virkkoi hän. — Kolmena viime viikkona et ole viettänyt ainoatakaan iltaa seurassani ja puolet päivistäsi annat toisille, joista en tiedä mitään. Oh, minä en valita, sir! Valittelin ennen, mutta se on nyt ohi. Olin väärässä, sillä nyt näen, että vastoinkäymisillä on etunsakin. — Tässä hän hymyili. (Olisipa mies tiennyt, miten vähällä hän oli hyrähtää itkuun!) — Sinun laiminlyömisesi jättää minut vapaaksi.

— Vapaaksi! — huudahti sir Jasper tukehtumaisillaan. — Vapaaksi!
Suuri Jumala, vapaaksi! Mitä taivaan nimessä tarkoitat? Vapaaksi, madam?

— Sir Jasper, — sanoi lady Standish katsahtaen häneen hyvin vakavasti, — et kuule minun enää koskaan kysyvän, kenen seura vetää sinua niin paljoa enemmän puoleensa kuin oman vaimosi.

— Tosiaan, — huudahti sir Jasper epäröiden vihanpuuskassaan, kun ei tiennyt minne päin sen kohdistaisi.

— Et, — toisti mylady; — ja samaa hyvää makua odotan sinulta. Se pyyntö ei ole liikaa. Sinun tulisi iloitakin, jos olen löytänyt lohduketta poissaolosi korvaukseksi.

— Lohduketta! — Hän työnsi kätensä puuteroituun tukkaansa ja vavahti äänettömäksi, löytämättä tehokkaita sanoja.

— Minä sanoin "jos", — virkahti Julia. Hän ihmetteli, että sanat niin etsimättä tulivat hänen kielelleen; ja kuitenkin olivat hänen kätensä pelosta tahmeat, ja hän hengitti lyhyeen maalattujen huultensa välitse. — Jättäkäämme se tuohon sanaseen "jos".

Hän kääntyi ikkunaan nojautuen sitä vastaan, otti taskustansa nenäliinan ja alkoi leyhytellä itseään.

Kaidetta pitkin Puolikuun vastapäisellä laidalla tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä kulki pitkä, hoikka, miellyttävän näköinen, vaikka hyvin tummahipiäinen nuori herrasmies. Tämä huomasi hänen herttaiset, hehkuvat kasvonsa, tuijotti ensin itsetiedottomalla ihailulla, sitten tietoisesti, ja vihdoin hänen tummanpuhuvat kasvonsa punehtuivat ja hän tervehti, näyttäen hiukan kiihtyneeltä. Lady Standish tiesi puolisonsa tulleen aivan lähelle hänen taakseen ja kuullen satiinitakin jokaisessa kahahduksessa hänen aistimiensa imartelevan liikutuksen hän tunsi oudon, kujeiluun kiihoittavan paholaisen, joka oli saanut hänet valtaansa, ajavan häntä yhä edemmäksi ja heilutti pientä nenäliinaansa vastaukseksi nuorelle herrasmiehelle melkein heittomuiskua kuvaavalla liikkeellä.

Hän tarttui vaimoansa ranteesta ja paiskasi hänet alas pitkälle sohvalle. — Ei, — huusi hän, — ehkä on aviomiehiä, jotka sellaista sietäisivät, mutta minä en kuulu niiden joukkoon. Vai siinä se lohduke olikin! Siinä on keikari, jota varten sinä laittaudut sellaisiin koreihin höyheniin ja jota odottelemassa seisot ikkunan luona antaaksesi hänelle merkkejä ja myhäilläksesi hänelle! Voi sitä viatonta kedon kaunokkia! Äsh! Minun olisi pitänyt ymmärtää se liiallinen hellyytesi… teeskentelijä! — Hän iski ikkunaan niin tuimasti, että se särähti auki haoistaan.

— Kuulkaa, paras mylord Verney, sananen teidän kanssanne! — Sir
Jasper kuohui jo vimmasta.

— Herran tähden! — huudahti lady Standish. — Mitä olen tehnyt? Sir Jasper, puolisoni! — Hän tarttui hänestä kiinni. — Sir Jasper, mitä sinä epäilet? Oi, taivas! — Hän oli pyörtymäisillään ja saattoi tuskin lausua johdonmukaista sanaa. — Tein sen kaiken vain kiusoitellakseni sinua. Se oli ainoastaan joutohetken huvia. Oh, rukoilen, usko minua, usko minua!

— Kiellä vaan! — pauhasi mies. — Kiellä, mitä olen omin silmin nähnyt! Päästäkää minut, madam. — Hän työnsi vaimonsa syrjään ja hyökkäsi avopäin portaita alas kadulle loordi Verneytä kohti, joka ujosti, mutta miellyttävästi hymyillen kääntyi ja asteli takaisin päin.

— Kaunis ilma tänään, sir Jasper, — virkkoi hän kohteliaasti, ja vasta sitten hän huomasi sir Jasperin vääntyneet kasvot ja näki lady Standishin, joka vastikään oli niin kauniina hymyillyt, nyt epätoivoisesti pitävän kiinni ikkunanpielestä, kasvot kuultaen kalmankalpeina ihomaalin lävitse.

— Ah… ah, hyvää huomenta, — sanoi hän, kumarsi kohteliaasti ja kääntyi nopeaan.

"Kyllä olet valinnut itsellesi oikean jänishousun!" näkyi hän ajattelevan. Sitten pysähdytti hän hoikan ripeäliikkeisen miehen hyökkäävällä huudahduksella:

— Odottakaa… odottakaa, loordi Verney… loordi Verney… minulla on teille vähän puhuttavaa.

— Olen palveluksessanne. — Jonkinlainen kalpeus oli karkoittanut vilpittömän nuoruuden punastuksen hänen poskiltaan, mutta silmästä singahti kipuna ylvästä sielukkuutta.

Sir Jasper astui häntä kohti ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen kuusi jalkaansa jänteitä ja lihaksia oli askeleen päässä nuorukaisen notkeasta vartalosta. Hänen kuumat punaisenruskeat silmänsä syöksivät tulta, uhkuivat hurjina tuhoa ja turmaa viattomalle nuorelle päärille. Hänen täyteläiset huulensa yrittivät ivanaurua, mutta vimma väänsi ne irvistykseen, jonka välitse hänen valkoiset hampaansa raivokkaasti välkkyivät.

— Tulkaa, tulkaa, me ymmärrämme toisemme, — sanoi hän; — tahdotteko kävellä kanssani? Nykyhetki on hyvin sopiva, ja pari tuttavaa kyllä helposti löydämme.

— Mainiota, — vastasi loordi Verney koettaen näyttää arvokkaalta, mutta ilmaisten siten pojan joka piirteessään. Sitten hänen kasvonsa kuohahtivat jälleen punaisiksi, ja hänen jäykkä sävynsä suli. — No, hiisi vieköön, sir Jasper, — sanoi hän, — mitä tämä kaikki merkitsee?

"Tämä nuorukainen", hymähti hän vedoten taivaaseen, "oo, tämä sievä nuorukainen!" — Te tahdotte tietää syyn, mylord Verney?

Loordi Verney punastui ja änkytti. Lempo, hän tahtoisi tietää, mitä oli tehnyt! Hän oli tietysti sir Jasperin käytettävissä, mutta paljastaa miekkansa miestä vastaan…

Sir Jasper päästi äänen, joka oli voihkahduksen ja kiljahduksen keskivälillä. Hän osoitti pyyhkäisevällä kädenliikkeellä tuskallisessa jännityksessä odottavan, ikkunanpieleen naulatun lady Standishin hahmoa. Sitten hän sähisi:

— Hyvä Jumala, — läähätti loordi Verney, — tässä on mitä ikävin erehdys. Tarkoitatteko, sir… onko minun ymmärrettävä, sir Jasper…? Se on järjetöntä. — Kalpea kauhu ja tulipunainen hämmästys kilpailivat hänen rehellisellä otsallaan. — Ette suinkaan tarkoita, että lady Standishilla on mitään yhteyttä tämän merkillisen näytelmän kanssa?

Sir Jasperin vapiseva käsi kohosi raivokkaasti, sitten etsi se umpimähkään miekankahvaa ja putosi vihdoin voimattomasta inhosta hänen sivulleen.

— Mylord, — sanoi hän, — lady Standish on naisten helmi, sen haluaisin teidän tietävän! Naista, joka on hyveellisemmin kiintynyt puolisoonsa ja velvollisuuteensa, ei ole koskaan nähty… Sen tahtoisin teidän tietävän! — Musertavassa ivassaan hänen kasvonsa olivat aivan hirveät nähdä. — Valitukseni teitä kohtaan, sir, koskee… — Hän pysähtyi ja loi epävakaan katseen nuoreen herrasmieheen, joka nyt alkoi osoittaa ilmeisiä pelon merkkejä. Mustasukkainen puoliso, sellaisenhan saattoi kohdata minä päivänä tahansa… mutta raivohullu!…

— Teidän säärenne muoto on minulle vastenmielinen, sir. Teillä on säädyttömät pohkeet; en voi kärsiä, että jotakin ääriviivoiltaan niin loukkaavaa kulkee edestakaisin ikkunoitteni alla.

— Ymmärrän, ymmärrän, sir Jasper, — virkkoi loordi Verney lepytellen ja peräytyi puhuessaan, samalla kun hän hermostuneesti vilkuili ympärilleen tyhjällä kadulla. — Jääkää siis hyvästi.

— Lurjus, lurjus! — kirkui raivostunut baronetti, alkaen ajaa häntä takaa. Mutta hänen vimmansa teki hänet kömpelöksi. Hän kompastui, luiskahti, iski jalkansa kiveen, kaatui polvilleen ja nousi entistä kiihtyneemmässä mielentilassa: yrmeänä ja synkästi kostoa vannoen.

Loordi Verney oli arka nuori mies. Jos kelle muulle tahansa olisi tämä kohtaus Kuninkaallisella Puolikuulla sattunut, niin tunnin perästä olisi koko Bath tiennyt, että sir Jasper Standish oli äkkiä tullut mielipuoleksi. Mutta loordi Verney oli niitä, jotka kierittelevät sanaa kielellään kolmeen kertaan, ennenkuin sen lausuvat, ja sitten sanovatkin jotain muuta. Sitäpaitsi hän ei ollut varma, että itsekään oli esiintynyt kovin loistavasti tuossa kummastuttavassa vuoropuhelussa, ja siksi piti hän suunsa kiinni.

Mutta päivän kuluessa alkoi hän uteliaasti muistella lady Standishin herttaista, hymyilevää tervehdystä ja pientä liikettä valkoisella nenäliinalla. Oli näyttänyt ikäänkuin nainen olisi hänelle heittänyt lentosuukon (tätä ajatellessa hänen korviansa alkoi kuumottaa). Sitten muisti hän sir Jasperin käsittämättömän suuttumuksen ja murheen murtamat kasvot ikkunassa! Oliko se mahdollista? Se oli mahdotonta! Älähän… sellaista oli ennenkin tapahtunut. Hämärän tullen hän päätti etsiä sen hienoon elämään tottuneen toverin neuvoa, joka oli kyllin ystävällinen luotsatakseen hänen kokemattomat askeleensa Bathin seuraelämän ensimäisten karien ja kallioiden ohi. Tämän herrasmiehen nimi oli Spicer. Hän nimitti itseään kapteeniksi, mutta hänen rykmenttiänsä ei kukaan tiennyt.

Sir Jasper tulla harppasi takaisin taloon. Aamusuojassa sivuutti hän sanaa sanomatta vaimonsa.

— Sir Jasper, — virkkoi tämä kuroittaen arasti kättänsä. — Oi, sir
Jasper, etkö tahdo kuunnella minua? Tämä on mitä kauhein erehdys.
Sir Jasper, minä vannon, että olen sinulle uskollinen, en ainoastaan
teossa, vaan jokaisessa ajatuksessa, mikä sydämeni pohjalla liikkuu.

— Älkää vannoko, madam, — sanoi hän, sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hyökkäsi hän jälleen ulos. Julia kuuli hänen askeltensa kajahtelevan: ne tuntuivat hänestä hyvin hurjilta. Hän istui punaraitaisella sohvalla, tällä kertaa liian onnettomana itkeäkseen. Perin lapselliselta ja etäiseltä näytti nyt aamun myrsky. Hän istui kädet ristissä, silmät jäykkinä, ajatellen hirveitä mahdollisuuksia ja turhaan koettaen keksiä keinoja niiden välttämiseksi. Päivällinen katettiin, mutta se jäi nauttimatta. Myladyn palvelijatar toi hänelle teetä. Tämän Julia-parka joi, sillä hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä ajatus.

— Sen rouva Bellairsin, joka teki minulle tämän kepposen, — tuumi hän, — on se nyt korjattava. — Hän kyhäsi nopeasti epätoivoisen kirjelapun ystävättärelleen ja lähetti mustan palveluspoikansa kiireimmiten sitä viemään perille.

"Seurasin sinun neuvoasi omaksi turmakseni. Sinä kehoitit minua tekemään sir Jasperin mustasukkaiseksi; minä yritin tehdä hänet mustasukkaiseksi ja onnistuin siinä aivan liian hyvin. Hän luulottelee, että on jotakin minun ja loordi Verneyn välillä. Poloinen nuori mies, olen puhutellut häntä vain kolme kertaa elämässäni! Heidän välillään tulee kaksintaistelu, ja molemmat saavat surmansa. Riennä luokseni, rakas rouva Bellairs, nähdäksesi, mitä on tehtävä, sillä minä olen puolikuollut pelosta ja tuskasta."

Alkoi hämärtää, kun rouva Bellairsin kantotuoli jo uskomattoman pian kääntyi kulmasta keinuvalla vauhdilla; saattoi eroittaa hänen metallinkirkkaan äänensä kantajain askelten poljennasta, kun hän päivitteli näiden hitautta.

— Etanoita te olette… etanoita, ettekä miehiä. Kas, eikö jokainen teistä astu kuin olisi isoisänsä isä? Teillä ei ole, sen tahtoisin tietävänne, ruumisarkku, vaan tuoli kannettavananne. Oi, taivaan Herra, pelasta minut sellaisilta laiskoilta vetelyksiltä!

Kovassa touhussa hän tempasi oven auki; kuin myrskytuuli suhahti hän käytävän halki, työkäten lady Standishin orjamaisesti kohteliaan palvelijan tieltään. Yhtä tarmokkaasti hyökkäsi hän murheesta murtuvan naisen huoneeseen.

— Vai niin, — sanoi hän, — ovatpa ne sieviä askareita! Ja miksi loordi Verney, jos saan kysyä?

— Oi, rouva Bellairs, — huudahteli hänen ystävänsä voivotellen, — tämä on tosiaan kauheata! Ajattelehan sir Jasperin vaaraa; ja kaikki senvuoksi, että olin kylliksi hupsu kuunnellakseni sinun turmiollista neuvoasi.

— Minun neuvoani! — ihmetteli Kitty-rouva. — Minun neuvoani… kaunista puhetta! Mutta missä on apunaisesi, ja missä ovat ne täytetyt huuhkajat, joita pidät eteisessä? Mitä heistä on hyötyä, elleivät he tee tehtäväänsä? Valoa, valoa… kuka osaa pimeässä puhua? — Hän juoksi kutsuen ovelta ovelle.

— Voi, voi, — huokasi lady Standish nojaten huumaantunutta päätänsä pieluksiin.

— No, no, — kehoitteli rouva Bellairs välittämättä pieniä vahakynttilöitä tuovien palvelijoiden ja kimaltelevaa käherryspaperia pitelevän kamarineidon läsnäolosta. — Nouse heti istumaan, Julia, ja kerro minulle kaikki alusta loppuun. On turhaa yrittää asiaa lievennellä, sillä tahdon tietää kaiken, mitä on tapahtunut.

Mutta ennenkuin hänen ystävänsä, jonka selkä tästä käsittelystä alkoi jäykistyä, oli ehtinyt riittävästi koota ajatuksiaan arvokkaasti vastatakseen, rouva Bellairs itse jatkoi sulavalla sanatulvalla:

— Siis, madam, et tyydy siihen, että sinulla on oma puoliso, vaan pitää sinun laskea verkkojasi loordi Verneyllekin. Mitä? Hän ei ole koskaan edes vilkaissut sille puolelle huonetta missä olet ollut! Ka, vielä eilen illalla hän vakuutti tuskin tietävänsä, olitko pitkä vai lyhyt. Poista jo sellaiset ajatukset päästäsi, mylady Standish. Loordi Verney ei ole sinua varten. Voi näitä maalaistyttöjä!

— Hiljaa, — sanoi hän, — sanoissasi ei ole järkeä eikä totuutta.
Menettelin kylläkin hupsusti kuunnellessani epänaisellisia neuvojasi.
Yritin pettää puolisoani, ja Jumala on minua rangaissut.

— Ah, — virkkoi Kitty-rouva, — petos on perin vakava synti. Ihmettelen, että sinun juuri piti iskeä silmäsi tähän nuoreen loordiin. Oi, Julia! — tässä hänen äänensä suli ja hänen isot ruskeat silmänsä himmenivät. — Sinulla oli koko Bath, — sanoi hän, — ja sinun piti iskeä loordi Verneyhin. Ainoaan mieheen, joka mielestäni… ainoaan mieheen, jonka minä olisin voinut… Oi, kuinka uskalsit? Ei, se on eksytys! — huudahti hän leimahtaen taas vihaiseksi ja tarttuen ystävänsä ranteeseen. — Pelissäsi oli enemmän kuin tahdot uskotella, sinä viekas silkinhieno teeskentelijä! Jos hän saa surmansa, miltä sinusta silloin tuntuu?

— Oi, — huudahti lady Standish, — julma nainen! Tämäkö on apusi? Sir
Jasper saa surmansa!

— Sir Jasper? Viulunkieliä! — purskahti Kitty-rouva ylvään halveksivasti. — Kuka välittää sir Jasperista? Harry-poikaani minä ajattelen. Oi, oi! — voihkaisi leski ja hyrähti itkuun.

— Hän on täällä ainoa, — nyyhkytti Kitty, — joka ei rasita minua hartaalla huomaavaisuudellaan… ainoa, joka ei tottele kutsuani kuin sylikoira. Jos katsahdan häneen, hän punehtuu ujoudesta eikä rakkaudesta; jos hänen kätensä vapisee, johtuu se hänen suloisesta arkuudestaan eikä kosketukseni hurmasta. Olin sydämessäni kiintynyt, — sanoi Kitty-rouva yhteen purtujen hampaittensa välistä, — olin sydämessäni kiintynyt loordi Verneyhin, ja nyt sinun pitääkin hänet sur… sur… surmauttaa ennenkuin olen edes ehtinyt saada hänet näkemään, minkäväriset silmäni ovat.

— Voi! — nyyhkytti puolestaan Kitty-rouva, kokonaan unohtaen punaiset nenät ja turvonneet silmäluomet.

Sitten virkkoi Kitty Bellairs heikolla, tukehtuneella äänellä: —
Olkoon tämä sinulle läksy, jotta et koskaan petä.

— En ole koskaan ennen valehdellut, tämä oli ainoa valeeni, — voihki lady Standish.

— Ah, — sanoi Kitty, — "ainoata valhetta" ei ole koskaan ollut olemassa, madam. Valhe kihlautuu heti syntyessään ja sen jälkeläiset ovat Abrahamin siementä lukuisammat.

Molemmat naiset nousivat epätoivon asennoista ja, kumpikin saman ajatuksen valtaamana, lähestyivät toisiaan.

— Menkäämme etsimään sir Jasper, — ehdotti vaimo, — ja kertokaamme hänelle koko totuus.

Kosteitten silmäripsiensä välitse Kitty loi musertavan ylenkatseen silmäyksen ystäväänsä.

— Niin, — sanoi hän ivallisesti, — se olisi tosiaankin hyödyllistä. Ka, lapseni, menkäämme vain me molemmin vannomaan syyttömyyttäsi sir Jasperille, niin riittää se jokaisen järkevän henkilön silmissä nimenomaan varmentamaan rikollisuutesi koko lopuksi ikääsi. Ei, — torjui hän, — on keksittävä jotakin parempaa. Meidän pitää toimia kätilönä valheelle ja perustaa sen pikku perhe mahdollisimman pian.

— Olen kuullut, — sanoi Kitty-rouva haaveillen, — että loordi Verney on oppinut miekkailua ulkomailla.

Rouva Kitty pysähtyi, puraisi suippenevaa sormeaan, raapaisi kulmakarvojaan, rypisti valkeaa otsaansa ja oli syviin mietteisiin vaipuneena. Äkkiä hänen hymykuoppansa jälleen näyttäytyivät.

— Jo sain tuuman! — sanoi hän. — Se on niin helppoa kuin olla voi.
Tahdotko jättää asian minun haltuuni?

Lady Standish alkoi vavista. Hän oli paljon itkenyt, oli ollut syömättä, ja hänen sydämensä oli kauhun vallassa. Hän tunsi huimausta päässänsä.

— Mitä aiot tehdä? — kysyi hän yrittäen koko uupuvalla voimallaan pysyttää haihtuvaa ajatuskykyään.

— Tehdä? — virkkoi rouva Bellairs. — Ennen kaikkea estää kaksintaistelun. Sopiiko se sinulle?

— Oi, kyllä, — huudahti Julia, ja kasvojen hipiä kävi lyijynharmaaksi ihomaalin alla.

"Hän on jälleen saamassa hermokohtauksen", ajatteli toinen. "Sellainen vaivainen pikku hupsu!"

Mutta tämä kohtaus sopi mainiosti hänen suunnitelmiinsa; hän ei liian nopsana kiirehtinyt lady Standishia toinnuttelemaan. Kuitenkin kutsui hän hänen apunaisensa ja auttoi viemään potilaan huoneeseensa ja asettamaan hänet vuoteeseen. Sitten neuvoi hän hajusuolaa ja unta.

— Jätä se kaikki minun huostaani, — kuiskasi hän pieneen korvaan, joka oli ylinnä pieluksella; — minä pelastan sinut.

Lady Standish hapuili ystävänsä kättä omallaan, joka oli kylmä ja vapisi. Naiset puristivat luottavaisesti toistensa kättä, ja rouva Bellairs sipsutti alas vastaanottohuoneeseen.

"No", hymähti hän, "katsokaamme". Äkillinen innostus säihkyi hänen silmissään. Hän työnsi kätensä sivullaan riippuvan korukirjaillun käsilaukun pohjaan, otti esille muutamia kirjeitä ja alkoi valita niiden joukosta, huulet kurttuun vedettyinä. Siellä oli sir Jasperinkin lähettämä. Tuollaisia keimeitä, sirosti pyöristeltyjä lauseita, jotka saattoivat merkitä kaikkea tai ei mitään, sen mukaan kuin nainen tahtoisi ne käsittää. Mutta tällä hetkellä se oli tarpeeton. Takaisin se meni korukirjailtuun laukkuun. Siinä oli töherrys Harry Verneyltä: tämä kieltäytyi hänen aamukutsuistaan, koska oli luvannut (ilman t-kirjainta) mylord Scroopille lähteä hänen kanssaan metsästysretkelle (isolla alkukirjaimella ja ilman ä:n pilkkuja). Kitty Bellairs katsahti siihen hyvin hellästi, sulki sen rakkaalla kosketuksella ja pani takaisin pesäänsä. Nyt sai hän käsiinsä ison kokoontaitetun, osoitteella varustamattoman arkin, joka sisäpuolelta oli täynnä voimakasta mustaa kirjoitusta. Kähärä kastanjanruskea hiussuortuva oli kiinnitetty arkin yli smaragdipäisellä nuppineulalla.

"halutuin, rakastetuin! Eilenillallako vai sata vuotta sitten me tapasimme? Tässä on hiuskihara, jota maailman suloisin käsi suvaitsi hyväillä. Sillä hetkellä muuttui se aivan liian kallisarvoiseksi esineeksi omistaja-rukalleen. Senvuoksi hän rohkenee sen laskea saman jumalattaren alttarille, joka sen pyhitti. Viskaako hän sen luotaan? Tai säilyttääkö hän sen, sallien sen, jokainen hius kielenä, haastaa itselleen polttavasta lemmenlieskasta, jonka hän sytytti tässä kuolevaisessa rinnassa? Näinkö minä unta vai saattaako se olla totta?… Suupielessäsi oli tilkkutäplä hymykuopan yläpuolella, jota suutelin. Oh, se oli varmaankin unta! Yksi sana, ihanin: milloin saan uneksia jälleen?

J. K. Hiuskihara oli valkoinen ennenkuin sitä kosketit, mutta kuten
näet olet muuttanut sen tulenväriseksi!"

Kitty-rouva luki ja hymyili. "Juuri osuvasti!" Sitten hän pysähtyi.
"Mutta onko tuolla naisella hymykuoppa?" sanoi hän. "Onko hänellä?
Viisi siitä, jotakinhan täytyy uskaltaa. No, jos tunnen miehet, sir
Jasper on kuluttava koko yön kulkemalla ympärinsä keksiäkseen jotakin
vahvistusta epäluulolleen."

Hän taittoi kirjeen kokoon. "Täytyy näyttää siltä kuin se olisi pudonnut naisen povella. Tuolla sohvan jalkopäässä pistäen hiukkasen esille jakkaran alta! Mustasukkainen silmä ei voi olla sitä huomaamatta!"

Hän sieppasi viittansa ja päähineensä, katsahti iloisesti ympäri huonetta ja tyydytyksekseen huomattuaan, että kirje kynttilän valossa oli kyllin näkyvissä vetääkseen puoleensa harhailevan silmän, hän riensi pois, kutsui kantotuolinsa ja lähti paljoa paremmalla tuulella kuin oli saapuessaan osoittanut.

"He eivät voi taistella ennen aamua", virkkoi hän itsekseen mukavasti laittautuessaan kantotuolin silkkiseinuksien varaan. "Taivas vain suosikoon suunnitelmaani!" Hän huoahti hurskaan rukouksen kantajain hölkätessä eteenpäin.

Ensi kertaa kahteen viikkoon sir Jasper palasi ennen pikkutunteja perin siroon asuntoon, jonka hän oli vuokrannut Bathin seurustelukaudeksi.

Kello oli noin kymmenen illalla, kun hänen levoton kätensä ovenkolkuttimella ukkosen tapaan jyrähdytti taloa, hälyttäen palvelijat korttipelistään alhaalla eteisessä ja lihavan hovimestarin mukavasta nuokkumisesta emännöitsijän takkavalkean ja tuoksuvan punssilasin ääressä. Vanhemman palvelijan hermot saivat tosiaankin sellaisen tärähdyksen, että hän ovelle rientäessään pudotti ässän avarasta kalvosimestaan. Sitruunankuorelta lemuten hovimestari kiirehti ottamaan vastaan herransa viitan ja kepin. Tremlet-rouvan myssynnauhat värähtelivät portaiden yläpuolella; talonväki oli kiihkeän uteliaana, sillä hänen armonsa apunainen oli kyyneltäkään unohtamatta kertonut heille rouvan tunteitten tilan.

Sir Jasper sadatteli saineesti sisään astuessaan, sivalsi nuorempaa palvelijaa kepillään pohkeille töllistelemisestä, rukoili vanhurskasta luojaa mahdollisimman nopeasti toimittamaan hovimestarin sielun paikkaan, jonka lämpömäärän hän itse auliisti ehdotti. Sitten harppasi hän vierashuoneeseen, lyhyesti ilmoittaen, että hän odotti joitakuita herrasmiehiä.

Hän katsahti ympärilleen otsa rypyssä, etsien vaimoaan. Huone tuntui tyhjältä ja autiolta, vaikka kynttilät paloivat kirkkaasti kattokruunuissa. Hän pysähtyi synkkänä, seisoi hetkisen epäröiden, suuntasi sitten askeleensa portaille ja nousi päättäväisesti ylikertaan. Myladyn pukuhuoneessa istui nainen hämärän kynttilän valossa lukemassa saarnakirjaa. Hänellä oli pitkulaiset punakat kasvot, oli ennen ollut hänen armonsa äidin vaalijana, ja sir Jasper vihasi häntä suuresti. Hän nousi äkäisenä, niiasi tavalla, joka kaunopuheisesti tulkitsi hänen paheksumistaan; ja sir Jasper tunsi, että tuo nainen, joka hänen sisälle tullessaan laski kirjansa syrjään, lukemansa saarnan jokaisella rivillä oli tuominnut hänet yhtä mukavaan paikkaan kuin hän hovimestarin.

— Oih, herrajesta! — näin rukoili hän sir Jasperia peloittavalla kuiskauksella. Eikö hän taivaan nimessä voisi astua hiljempää? Mylady oli nukuksissa. Hänen armonsa oli ollut niin sairas, voinut niin pahoin, että hän, Megrim, oli jo lähettämäisillään noutamaan apteekkaria ja antaa etsiä sir Jasperia kautta Bathin. Sir Jasper ei näkynyt sitä käsittävän, mutta mylady oli heikko ruumiinrakennukseltaan: hento kukka! Ankara katse sir Jasperilta, epäystävällinen sana, raa'asta kohtelusta puhumattakaan, saisi hänet nuokahtamaan pois hänen käsistään. Niin, juuri sillä tavoin kävisi.

Sir Jasper loi synkän, epäluuloisen katseen ympärilleen. Hän tuijotti naiseen, huoneen nurkkiin, suljettuun oveen. Hän tunsi polttavan mustasukkaisuutensa saavan sapen kiehumaan viheriänkeltaisena sisässään. Hän ojensi kätensä vaimonsa oven lukkoa kohti; mutta rouva Megrim ehätti hänen aikomustaan estämään niin päättäväisellä liikkeellä, että hänen ahtaat kureliivinsä narskuivat tukevan vartalon puristuksesta.

— Ei, — sanoi hän, — ei, sir Jasper, ellette tahdo astua hengettömän ruumiini ylitse! — Tässä hän kovin vapisi, ja hänen silmäinsä alustat ja nenänsä leimahtivat punaisiksi.

— Pyh! — mörähti sir Jasper ja astui jälleen portaita alas tyhjään, valaistuun vierashuoneeseen. Ensiksi pysähtyi hän ikkunan luo, missä lady Standish oli seisonut ja hymyillyt loordi Verneylle. Sitten meni hän vaimonsa kirjoituspöydän ääreen, laski kätensä lippaalle, missä tämä säilytti kirjeitään, ja vedettyään sen auki puoliääneen kiroten hän kääntyi nostamaan tuolilta silkillä täytetyn pussin. Tuokiossa hänen silmänsä äkkäsi rouva Bellairsin taitavasti kätkemän ja näytteille asettaman kirjeen syrjän. Hän otti sen ylös ja silmäili sitä; siinä ei ollut osoitetta, heikko parfyymi hiveli hänen nenäänsä, ja paperi avautui viettelevästi hänen kädessään. Hän levitti arkin ja näki punervan hiuskiharan. Sitten hänen silmänsä väkisinkin lukivat kirjeen. Ja hänen lukiessaan veri syöksähti hänen aivoihinsa huimaten häntä, ja hän vaipui pitkälle sohvalle repien poimuröyhelöä kaulastaan. Hetkisen oli hän kuin tukehtuneena. Kun hänen hengityksensä palasi, valtasi hänet raivo, joka tuntui hekumallisen riemukkaalta. Hän asetti paperin valoon ja tarkasteli lemmenkiharaa.

Hän ajatteli loordi Verneyn oliivinvärisiä kasvoja ja tuijotti taas kiharaan ikäänkuin epäillen aistimiaan. Punainen! Oliko niitä kaksi, mustahiuksinen ja punatukkainen? Seis! Oi, naiset ovat viekkaita paholaisia! Loordi Verney oli vain silmäinpeite. Tämä, tämä porkkananvärinen Judas olikin lohduttaja! "Suupielessäsi oli tilkkutäplä, jota olin suutelevinani." Sir Jasperia puistatti sisäinen ulvahdus, joka hänen huuliltaan kirposi katkenneena valituksena. Hymykuoppa ja tilkkutäplä! Niin, hän oli ne nähnyt! Vain muutama lyhyt tunti sitten oli hän aikonut suudella tuota hymykuoppaa puolison ylväällä ilolla… tuota hymykuoppaa, joka oli aiottu toiselle miehelle!

"Hiiteen ne, hiiteen ne!" huudahti sir Jasper puristaen kätensä nyrkkiin päänsä yläpuolella. Maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, ja kaikki muuttui verenkarvaiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen kylmä ja torui itseään vimmastaan. Hänen täytyi pysyä tyynenä, tyynenä kostoansa varten. Hänen oli etsittävä pää, mistä tämä kihara oli kotoisin, ja sen täytyi tapahtua vielä tänä iltana, vaikka hänen olisi samoiltava kautta kaupungin. Hän istahti, levitti turmiollisen paperin eteensä ja tuijotti siihen.

Tässä asennossa ja mielentilassa tapasi hänet vieras, joka pian senjälkeen ilmoitettiin kapteeni Spicerin nimellä. Hän oli hoikka nuori herrasmies, katsoi jonkun verran kieroon ja oli puettu viimeisen muodin mukaan. Hän tepsutti esille, kumarrellen ja huiskien valkoisia, hienosti käyräsormisia käsiään.

Hän lausui sir Jasperille kunnioittavat tervehdyksensä. Tähän asti hän ei ollut saanut iloa ja kunniaa tehdä sir Jasperin tuttavuutta, mutta oli mielissään tilaisuudesta… jokaisesta tilaisuudesta, mikä tuotti hänelle tämän ilon ja kunnian. Saisiko hän, saisiko hän? Hän ojensi sirosti emaljoidun nuuskarasian ja hoippui isäntää kohti. Sir Jasper oli noussut kankeasti, hänen sumeissa silmissään ei näkynyt vastausta.

— Vai ette te käytäkään? — virkkoi kapteeni Spicer, ottaen itse hyppysellisen, vetäen nenäänsä erinomaisen sirosti ja tehden hienonhienon liikkeen ranteellaan. — Ja oikeassa olettekin, arvoisa herra! Ruma tapa. Ruma tapa. Mutta sittenkin, — jatkoi hän viehkeästi hymyillen, — vakuutan, että sitä ilman en voisi tulla toimeen puolipäivästä puoliyöhön. Mutta sen pitääkin olla puhdasta macabawta. Kaikki muu paitsi macabaw… hyi, hyi!

— Tulen, — vastasi kapteeni Spicer, — loordi Verneyn puolesta, kuten jo lienette arvannut. Oli joku pikku asia, luullakseni koski se… heh… hänen alaraajojensa muotoa. Sellaisen yksityisasian suhteen, sir, kuin, hm, alaulottimet, herrasmies ei voi sietää huomautuksia. Käsitätte, että mylord Verney siitä loukkaantui, sir Jasper, loukkaantui! Minä itse, vaikka olenkin perin hyvä tuttava hänen armonsa kanssa, en ole koskaan rohjennut vihjata hänelle edes trikootavarain kauppiaan nimeä. Ja kuitenkin tunnen tällä alalla oikean neron, sir, miehen, jolla on kykyä… sanoisin jumalaista lahjakkuutta näiden intiimien vaatekappaleitten käsittelyssä! Mutta, hyvä Jumala, sir, hienotuntoisuutta, hienotuntoisuutta!

Sillävälin sir Jasper oli nostanut kirjeen pöydältä ja lähestyi miettiväisenä kapteeni Spiceriä, katsellen kädessään pitämästänsä hiuskiharasta nuoren herrasmiehen päähän, joka kuitenkin oli niin huolellisesti puuteroitu, että oli aivan mahdotonta sanoa, minkävärinen se jauheen alta oli.

— Sir, — keskeytti hän tässä kohdassa, — suokaa anteeksi, tahtoisin mielelläni tietää, onko teillä omat hiuksenne vai tekotukka.

Kapteeni Spicer hypähti askeleen taaksepäin ja katsahti kummastuneena baronetin vakavaan naamaan.

"Jumaliste", ajatteli hän itsekseen, "Verney on oikeassa, tuo mies on hullu!" — Hahhah, — sanoi hän ääneensä, — hyvin näppärästi, sir Jasper, hyvin näppärästi. Joku pieni sanaleikki-arvoitus, heh? Peijakas, minä pidän arvoituksista! — Hän vilkaisi ovelle päin. Sir Jasper tuli yhä lähemmäksi hänen peräytyessään.

— Kysyn teiltä, sir, — tiukkasi hän uhkaavasti kohoavalla äänellä, — onko teillä oma tukkanne? — "Mies näyttää peljästyneeltä", tuumi hän itsekseen, "se on tavattoman epäiltävää!"

— Minäkö? — huudahti kapteeni seisoen selkä ovessa ja kädellään hapuillen ripaa. — Hyi, hyi; kuka käyttää nykyään tekotukkaa, ellei joku maalaisserkku? Hi, hi! Kyllä nyt on lämmin yö!

Sir Jasper oli pysähtynyt hänen eteensä ja mulkoili häneen musertavin katsein.

"Hänen jauhonaamansa on niin maalattu", ajatteli onneton baronetti, "että en hiisi vie osaa arvata miehen väriä". Hänen kätensä vaipui epäröivästi sivulle.

— Oh, niin se on, juuri niinkuin sanotte… poudre à la maréchale, sir, — myönsi kapteeni. Mutta nyt olivat hänen uutterat sormensa vähitellen onnistuneet kääntämään ovenrivan. Aukko ammotti hänen takanaan; silmänräpäyksessä hänen hoikka vartalonsa kääntyä kiepsahti, ja hän oli poissa.

— Hoi, hoi! — huusi sir Jasper, — seis, mies, seis! Asiamme on vasta juuri alkanut.

— Katsokaa isäntänne perään, — sanoi hän palvelijalle, — hän on sairas, hyvin sairas!

— Pysäyttäkää hänet, hullut! — huusi hän palvelijoille, ja sitten samassa hengenvedossa komensi:

— Takaisin! — ja itsekseen hän hymähti: "Se ei voi olla hän. Tuon sileän, räpyttelevän houkkion päässä ei konsaan ole voinut kasvaa niin kähärää hiussuortuvaa, eikä hän ole kirjoittanut niin tarmokasta käsialaa, ei… eikä suudellut hymykuoppaa! Suudellut hymykuoppaa! Kuolema ja kirous!"

Hänen seisoessaan kuohuksissa ja hämmennellessään synkkien mietteiden sameaa keitettä kuului pari itsetietoista naputusta katuovelta, ja hänen luokseen astuivat hilpein huudahduksin ystävät, joita hän odotteli.

— Ah, Jasper, poikaseni, — tervehti Tom Stafford lyöden häntä olalle, — vuottamassa meitä? Jumaliste, oletpa sinä verenhimoinen mies!

— Ja täydellä syyllä, — sanoi eversti Villiers, helistellen kannuksiaan ja heittäen sotilasviittansa yltään. — Tuhat tulimaista, mies, tahtoisitko, että hän istua kyyhöttelisi häpeässään?

Sir Jasper ojensi käden kummallekin; ja pitäen häntä olkapäistä toverit astuivat hänen yksityishuoneeseensa ja sulkivat oven niin huolellisesti, että pitkillä palvelijoilla ei ollut muuta neuvoa kuin vuorotellen kuunnella ja tirkistellä avaimenreiästä.

— Tom, eversti Villiers, — alkoi sir Jasper, — pyytäessäni teiltä tätä suosiota halusin palveluksianne, koska, kuten teille sanoin, minulla oli vakavia epäilyksiä lady Standishin uskollisuudesta. Nyt, hyvät herrat, epäileminen ei enää ole mahdollista, minulla on todistuksia!

— Hei, hei, Jasper, älä anna mielesi masentua! — huudahti rattoisa Tom Stafford. — Näetsen, ystäväiseni, olet aikoinasi liiaksi armastellut niitä pieniä hempukoita, jotta et tietäisi, mitä helliä taipuvaisia olentoja ne ovat. Luonto vetää puoleensa, miekkoseni; ja täytyyhän heidän seurata muotia! Tahtoisitko olla Bathin ainoa aviomies, jonka vaimo ei eläisi muodikkaasti? Hst, hst, niin kauan kuin kykenet mittelemään miekkoja ja tipahuttamaan asian puolesta pisaran verta, heh, se kaikki kuuluu päivän iloihin!

— Miekkoja? — mörähti eversti Villiers. — Ei, ei, pistooleja siihen tarvitaan, poikaseni. Miekasta ei koskaan voi olla varma: pieni pisto kylkiluiden väliin, naarmu käsivarteen, ja sievä veitikka näyttää entistä viehättävämmältä kalpeudessaan ja hänellä on sitä suuremmat toiveet löytää nopeata lohtua asianomaiselta taholta. Hahaa!

— Lohtua! — huudahti sir Jasper ikäänkuin tuo sana olisi ollut isku.
— Niin, lohdutusta! kadotus!

— Mutta luodilla keuhkoihin tai kalloon, oman valintanne mukaan, — sanoi eversti, — työ käy niin silkoisesti kuin toivoa voi. Oletteko taitava pistoolin paukuttaja, Jasper?

— Voin toki osata heinärukoon! — takasi sir Jasper. Mutta hän puhui epävarmasti.

— Olen valmis miekkasille, milloin sinulle vain sopii, — huudahti kaunis Stafford, pannen puhuessaan sirot säärensä ristiin ja hyväillen hellällä kädellä pyöreätä pohjettaan. — Miekka on paljoa hienompi ase. Oh, terät tuntuvat niin hauskoilta, ne ikäänkuin kohteliaasti haastelevat toisilleen! "Haa, oletko nyt käsissäni, ystäväiseni?" — "Haa, tahdotko tunkeutua minun ja vaimoni, tai rakastajattareni, tai mielitekoni väliin?" — asianhaarojen mukaan. "Tahdotko? Kyllä sinulle opetan, sir… sir!" Niin… niin, pisto kylkiluiden väliin! Tai tuohon röyhkeään sydämeen! Antaa punaisen veren vuotaa, antaa sen valua sinertävästä teräksestä, se on somaa nähdä! Pistoolit, hoh, mitä sellaisista! Pau, puhallat pillerin ilmaan ja hyvin luultavasti saat sen itse niellä! Se sopii apteekareille, sanon, ja muille, joita ei ole kasvatettu itsepuolustuksen jaloon ja ylevään taitoon.

— Hiljaa, Tom, — murahti eversti; — tämä ei ole mikään leikin asia. Ystäväämme on kuolettavasti loukattu, eikö niin? Se on siis selvää. Eikö hänen ole samalla mitalla kostettava sille, joka on ryöstänyt häneltä kunnian? Onhan asia näin? Ja eikö pistooli, lempo soikoon, ole murhaavampi ase ja senvuoksi soveliaampi? Häh?

Sir Jasper äännähti jotakin, minkä olisi saattanut tulkita myöntämiseksi tai kieltämiseksi tai ylenmääräisen pahoinvoinnin tunteen ilmaisuksi.

— Toimeen siis! — huudahti eversti Villiers. — Ehdotammeko pistooleja ja odotamme loordi Verneytä huomenaamulla kello seitsemän Hammerin kedolla? Siellä minä tavallisesti haluan sellaiset asiat ratkaista: mukavasti syrjässä häiritsijöiltä ja riittävän etäällä lämmittääkseen veren reippaalla kävelyllä. Hiisi vie, vain kymmenen päivää sitten näin miten sanomattoman sirosti loordi Tipstafte (hän, jota nimitetään Tipsi-Tipiksi, tiedättehän) kellisti Ned Waring-rukan. Sellaista ottelua kelpasi katsella! Kuusi askelta, jumaliste, ja Ned niin hurjan päättäväisenä kuin sekundantti konsaan saattaa toivoa. "Villiers", — sanoi hän antaessani hänelle aseensa, "ellen minä häntä kaada, kaatakoon hän minut! Toisen meistä on kuoltava", puhui hän. Riita johtui rouva Waringista, tiedättehän, siitä hiton kauniista naisesta! Ned-parka lienee tehnyt samantapaisen keksinnön kuin sinäkin, heh? Niin, haha! Ja, lempo vie, sir, Tip osasi häntä kurkkuun ensimäisellä laukauksellaan, ja Nedin luoti riuhtaisi Tipstaffen oikeanpuolisen kiharan! Ne käherryssakset leikkasivat saamarin läheltä! Sen erän perästä Ned ei puhunut. Oh, jättäkää asia minun hoidettavakseni, niin saatte nähdä, että toimitan teille yhtä verrattoman kohtauksen.

— Maltahan, — huudahti Stafford, kun sir Jasper vääntelihe nojatuolissaan, puristaen ja avaten raivokkaasti nyrkkejään ja tuntien punaisen hiuskiharan polttavan poveansa, minne hän oli sen työntänyt. — Maltahan, — huudahti Stafford, — mielestäni kiirehdimme liiaksi. Enkö kuullut ystävältämme tässä, että hän nimitti loordi Verneytä lurjukseksi? Sir Jasper siis itse onkin loukkaaja, ja hänen on odotettava loordi Verneyn toimenpiteitä.

— Minä panen vastaan, — kivahti eversti, — loordi Verney loukkasi ensimäisenä häpäisemällä ystävämme vaimoa.

— Puh, puh, — äänteli Stafford, asettaen säärensä uudestaan ristiin saadakseen tällä kertaa vasemman jalkansa sirosti esille, — se oli vain satunnainen, epäsuora loukkaus. Mutta nimittää miestä lurjukseksi on suoraan kohdistuva herjaus. Oikea uhmaaja on siis sir Jasper; toinen saa valita aseet. Loordi Verneyn asia on lähettää haaste ystävällemme!

— Sir! — huudahti eversti karahtaen kasvoiltaan punaisemmaksi kuin luonto ja portviini olivat hänet tehneet. — Sir, väitättekö tietävänne paremmin kuin minä?

— Hyvät herrat, — sanoi sir Jasper nousten äkkiä, — niinkuin teille äsken sanoin, olen senjälkeen kuin pyysin teidän ystävällistä apuanne keksinyt jotakin, mikä varsin oleellisesti muuttaa asian muodon. Minulla on aihe uskoa, että jos loordi Verneyssä on syytä, on hänen syyllisyytensä vähempiarvoista. Tiedätte, mitä Ranskassa nimitetään kynttilänjalaksi. Todellakin luulen (naisten viekkaus on niin suuri), että häntä on käytetty vain kilpenä toista henkilöä suojaamaan. Tämä henkilö on minun ensin löydettävä, ja hänen päällensä on kostoni lankeeva ennenkuin joudan mitään muuta ajattelemaan. Loordi Verney lähettikin jo luokseni erään ystävänsä, mutta tuo miekkonen, kapteeni Spicer, poloinen houkkio (hänellä on luullakseni jokunen ruuvi irti) lähti yhtäkkiä talostani, tulemattamme mihinkään päätökseen. Enkä siitä ole pahoillanikaan… minä en nyt etsi taistelua loordi Verneyn kanssa. Hyvät herrat, — sir Jasper suoristausi ja veti kirjeen povestaan, — hyvät herrat, minä en syö enkä nuku ennenkuin olen löytänyt tämän hiuskiharan omistajan.

Puhuessaan ravisti hän kirjettä ja paiskasi vimmoissaan kielittelevän lemmenpantin kummastuneiden ystäviensä nenäin eteen. — Se on punatukkaiselta mieheltä, näette! Jok'ainoa punatukkainen mies Bathissa täytyy minun heti pistää vartaaseen tai tulpata, jotta kutale ei pääse minulta pakoon!

Eversti Villiers hypähti jaloilleen unestaan herätetyn tiikerin ääntä muistuttavalla karjahduksella.

— Saakeli! — huusi sir Jasper kääntyen häneen päin ja äkkiä huomaten ystävänsä hiekanväriset tuuheat kulmakarvat. — Te, hyvä Jumala? Te? Puh, puh, mahdotonta ja kuitenkin… Herra eversti Villiers! — jatkoi sir Jasper hirveällä äänensävyllä, — kirjoititteko te tämän kirjeen? Puhukaa! Kirjoititteko vai ettekö, mies? Puhukaa, vai täytyykö minun väkisten kiskoa sanat kurkustanne?

Käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan eversti Villiers oli halpaavasta raivosta tukehtumaisillaan.

— Stafford, Stafford, — hän sopersi, — sinä olet todistajani. Nämä ovat julkeita herjauksia, jotka ovat pestävät verellä.

— Kirjoititteko tuon kirjeen? Sanokaa suoraan! — kiljui sir Jasper, ravistellen loukkaavaa asiakirjaa everstin vääntyneiden kasvojen edessä.

— Minäkö, — huusi eversti ja löi sir Jasperin käden raivokkaasti syrjään, minäkö? Minäkö kirjoittaisin tuollaista turkasen hölynpölyä! En, sir! Hiisi vieköön teidät ruumiinenne ja sieluinenne, sir Jasper, kuinka rohkenette minulta sellaista kysyä?

— Ei, — virkkoi sir Jasper, — tietysti ei! Ah, minä olen houkka, Villiers. Suokaa anteeksi. Ei meidän välillämme mitään riitaa! Ei, tietysti ette te saata se olla! Tuo nenä, nuo liivit, kuusikymmentä ikävuottanne! Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi!

— Kah, mies, — sanoi Stafford niin pian kuin hän voi naurultaan puhua, — Villiersillä ei ole koko päälaellaan sen vertaa hiuksia kuin nyt pitelet kädessäsi. Riisu peruukkisi, Villiers, riisu peruukkisi ja anna kaljun kallosi julistaa loistava viattomuutensa.

Täten puhuteltu urhea herrasmies oli käynyt tummaksi kasvoiltaan. Vaikka hän puhui läähättäen ja katkonaisin sanoin, oli hänen raivollaan kuitenkin varsin määrätty tarkoituksensa.

— Minua on loukattu, minua on loukattu, — änkytti hän; — asia ei voi loppua tähän. Sir Jasper, te olette loukannut minua. Minä olen punatukkainen mies, sir. Olen lähettävä jonkun tuttavani luoksenne.

No, — virkkoi sir Jasper, — koska välimme siten on, tahdon myöskin varmistua Tomin sanojen totuudesta ja hankkia teille syyn, minkä puolesta taistella! — Puhuessaan hän ojensi kätensä ja riuhtasi tekotukan eversti Villiersin päästä.

Hänen eteensä levisi todellakin niin täydellinen hiukseton vilpittömyys, että enemmät todistukset olivat tarpeettomia; ja vaikka everstin korvien takana säilyneet harvat haivenet olisivatkin joskus olleet punervat, hohtivat ne nyt hopealta.

Kiitos, — sanoi sir Jasper, — tämä riittää. Kun lähetätte ystävänne luokseni, otan hänet mielihyvin vastaan. — Kumartaen antoi hän everstin tekotukan takaisin.

Eversti seisoi vavisten, kädet nyrkkiin puristettuina ja vaistomaisesti hapuillen miekkaansa. Mutta kaiketi muistaen, että tällainen asia tietenkin oli ratkaistava pistooleilla, hän malttoi mielensä, sieppasi tekotukkansa, paiskasi sen uhmaten päähänsä ja sovitti sen mitä huolellisimmin paikoilleen. Silmäisten tuimasti hän pyörähti koroillaan ja jätti huoneen, mutisten mennessään niin rikinpitoisia huomautuksia, että niitä ei käy kertaaminen.

Sir Jasper ei näkynyt häntä sen enempää ajattelevan. Hän vaipui takaisin tuolilleen ja levitti pahoin rypistyneen kirjeen polvelleen.

— Olen aivan ymmällä! — sanoi hän. — Kuka se saattaa olla? Tom, sinun ryökäleen tukkasi on ruskea. — Sinä et ole se mies, Tom. — Oi, Tom, oi, Tom, ellen surmaa häntä, niin tulen hulluksi!

Stafford oli naurusta nikahtua, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään, kun hän huohotti:

— Miettikäämme, kuka se Judas voisi olla? (Voi sun vietävä, tämä on paras pila, minkä olen nähnyt vuosikausiin! Oh, kun ajattelen hänen kaljua päätänsä! Oi, Jasper, tämä on hirveän hupaista! Saat pistää minua kylkeen, veikkonen, jos olen rattoisammin nauranut kymmeneen vuoteen!) Ei, ei, minä autan sinua. Kuulehan, hänen kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa on punainen; minä tiedän sen, sillä olen nähnyt hänet uimassa. Heikkari, hän oli kuin keitetty hummeri hiuksineen päivineen! Luuletko, että se voisi olla hän? Niillä on metkunsa, niillä hengellisillä, ja lady Standishilla on herkkä omatunto. Hän haluaisi saada kirkon hyväksymisen teoilleen. No, älähän katso noin tuimasti, sillä minä en tahdo taistella kanssasi! Eikö sinulla ole punahapsista rukousnauhaasi ensin tunnusteltavana loppuun? Haa, onhan meillä O'Hara, hän on kyllin irlantilainen, kyllin suuri veitikka ja kyllin punainen! Oh, hän on kylliksi punainen!

Kuului vieno naputus ovelta, tulo-puhetta eteisestä, ja palvelija ilmoitti herra Denis O'Haran.

— Siinä paha, missä mainitaan, — sanoi Stafford. Sir Jasper nousi nojatuolistaan sellaisen miehen ilme kasvoilla, jonka vihollinen on joutunut hänen käsiinsä.

Hänen jalosukuisuutensa Denis O'Hara, Irlannin pääreihin kuuluvan varakreivi Kilcroneyn poika ja perillinen, astui huoneeseen nopeasti ja kevyesti ja tervehti huolettomasti. Hänellä oli iloiset viheriät silmät, ja hänen kähärätukkansa puna hohti hiusjauheen alta kuin talvinen päivänlasku usvan lävitse.

— Sir Jasper, — sanoi hän, — palvelijanne, sir. Kah, Tom, poikaseni, sinäkö täällä? Hyvää iltamyöhää!

Käskemättä otti hän tuolin, paiskaten huolettomasti ruumiinsa sille. Hänen nivelensä olivat höllät, nenä pyrki ylöspäin, kallisarvoiset röyhelökalvosimet rikkinäiset ja takki napitettu viistoon. Irlantilainen kuvastui hänen jokaisessa piirteessään lämpimän punaisesta tukasta levottomaan jalkaan asti; irlantilainen ilmeni hänen sulavan kielensä syytämien sanojen värikkäissä poljennoissa.

Sir Jasper ei laisinkaan epäillyt, että Lothario, joka oli näpistellyt hänen varastojaan, vienyt hänen rauhansa, hävittänyt hänen kotinsa, oli hänen edessään. Hän kääntyi Staffordiin, tarttuen häntä ranteesta.

— Tom, — kuiskasi hän, — sinä seisot puolestani, sillä kautta kuolemattoman sieluni minä taistelen asiasta vielä tänä yönä!

— Jumalan tähden, ole hiljaa, — kuiskasi toinen, alkaen pelätä, että mustasukkainen aviomies menisi tässä leikissä liian pitkälle. — Kuunnelkaamme ensin, mitä miehellä on sanomista. — Peijakas! En minä tahdo jäädä katselemaan, miten sinä lävistät jokaisen punervatukkaisen keikarin kaupungissa. Se on silkkaa hulluutta.

— Mutta sinähän itse, — vastasi sir Jasper vimmaisella kuiskauksella, — sinähän itse sanoit, että hän se on. Katso, silmäilepä tätä kiharaa ja tuota päätä.

— Kun olette päättäneet pienen keskustelunne, hyvät herrat, — virkkoi
O'Hara hyväntuulisesti, — sallinette minunkin vaajata sanasen?

Ystävänsä käden pakoittamana vaipui sir Jasper tuoliinsa. Hänen jänteensä melkein raksahtelivat ponnistuksesta, jolla hän hillitsi itsensä.

— Olen tullut, — sanoi Denis O'Hara, — ystäväni, kapteeni Spicerin puolesta. Tapasin hänet hetkinen sitten heilumassa Gay-katua alaspäin; kautta Pyhän Patrikin, hän harppaili kuin jänis, jolla on koira kintereillä! "Sinä juokset jotakuta pakoon, Spicer", sanoin minä. Ja hän vastasi: "Minä pakenen sitä hourailevaa mielipuolta sir Jasper Standishia." Anteeksi, sir Jasper, ne olivat hänen sanansa, nähkääs.

— Ja mikä, sir, — keskeytti sir Jasper pahaaennustavalla äänellä, — mikä, sir, jos saan kysyä, oli tarkoituksenne kävellessänne tänne tän'iltana?

— Oh, jatka, O'Hara, — kehoitti Stafford levottomasti, lisäten puoliääneen Standishille: — Tosiaan, Jasper, käyttäydy siivosti, tai minä pesen käteni koko asiasta.

— Oh, onko hänen laitansa niin, — kuiskasi O'Hara kämmenensä takaa Staffordille, iskien leikkisästi silmää. — Niin, aioin sanoa, hyvät herrat, että nähdä miehen juoksevan, ellei hän ole ranskalainen, käy vasten luontoani. — "No, mitä hän sinulle teki?" sanoin minä (tarkoittaen teitä, sir Jasper). — "Oh", virkkoi kunnon kapteeni, "menin hänen luokseen kunnia-asialle erään ystävän puolesta, ja mies herjasi minua niin raa'asti huomautuksilla tukastani", sanoi hän, "että hän kelpaa vain, hullujenhuoneeseen", niin hän puhui. "Herjasi sinua", ihmettelin minä, "ja mihin nyt juokset? Tietenkin etsimään jotakuta tuttavaa? Herjaukset ovat iljettäviä", sanoin minä. "Varmaan", sanoo hän, "on mies hullu", sanoo hän. "No, mitäpä siitä?" virkan minä; "emmekö kaikki ole tosiaan enemmän tai vähemmän hulluja? Kah", sanon minä, "tämä näyttäisi pahalta naisten silmissä, miehistä puhumattakaan. Jätä asia minun toimitettavakseni, hyvä poika, niin kyllä minä hommaan; ja pidämmekin huolta, että sir Jasper tuo vartijansa mukanaan kentälle; ja tähän kaikkeen ei ole kellään mitään muistuttamista."

— Kirottua irlantilaista hävyttömyyttänne! — karjaisi hän. — Tämä on enemmän kuin sietäisin keltään mieheltä! Ja, ellen erehdy, herra O'Hara, meillä on muitakin laskuja järjestettävinä.

— Meilläkö? — huudahti O'Hara, samalla lailla hypähtäen. — Nyt kuulen niistä ensi kertaa… mutta, tuhat tulimaista, minun ei koskaan nähdä hidastelevan, kun minut vaaditaan esille! Järjestän niin monta laskua kuin vain haluatte, sir Jasper… mikäli ne ovat miekallani eikä kukkarollani maksettavat.

— Vetäkää siis aseenne esille, mies! — ärjäisi sir Jasper, tanssien raivosta. Hän paljasti oman hopeakahvaisen miekkansa ja paiskasi huotran loukkoon.

— Taivas varjelkoon! — huudahti Stafford, turhaan yrittäen tulla molempain herrasmiesten väliin.

— Et saa millään ehdolla sanoa häntä vastaan, — varoitti O'Hara, päästäen ripeästi vyönsä soljesta ja paljastaen hänkin sirolla liikkeellä välkkyvän säilän. — Pahinta maailmassa on joutua tekemisiin miehen kanssa, joka on päästänsä vialla. Häntä täytyy ehdottomasti tyynnytellä ja antaa hänelle perään. Enkö minä tietäisi! Eikö oma lihallinen orpanani tänä siunattuna päivänä ole huimahulluna teljettynä Kinsalen mielisairaalaan? Hyökätkää, sir Jasper, olen teidän miehenne. Vedähän tuolit syrjään, Tom, ystäväiseni.

— Nyt sir, nyt sir! — virkkoi sir Jasper ja tunsi toipuvansa entiselleen, kun kuuli teräksen kalskahtavan terästä vasten. Hän asetti jalkansa tanakasti lattiaan ja tunsi toiminnan iloa.

"No, mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä", sanoi Stafford filosoofisesti ja istahti kahareisin tuolille; "ja reipas ottelu on reipas ottelu aina ja joka paikassa! Kah, aimo hyökkäys! O'Hara käyttelee säiläänsä näppärästi, mutta Jasperin silmissä kiiluu vaara. En tosiaan tahtoisi, että tuo irlantilainen poika saisi surmansa. Haa!" Hän hyppäsi jälleen seisaalleen ja heilutti tuolia, valmiina tulemaan ratkaisevalla hetkellä väliin.

O'Hara oli kevyt ja joustava kuin korkki; hän kieppui eteenpäin ja taaksepäin, loikkasi puolelta toiselle ja suorastaan nautti taistelusta. Mutta sir Jasper tuskin liikahti asennostaan paitsi tehdäkseen pari vimmaista hyökkäystä. Stafford oli luullut näkevänsä vaaraa hänen silmissään; niissä oli enemmänkin… ne puhuivat murhaa! Loukattu aviomies oli päättänyt tappaa ja odotti aikaansa kuoliniskun antamiseksi. Sillävälin O'Hara hyökkäili pelkästä sydämen keveydestä. Kerran hänen miekkansa terä hipaisi sir Jasperin reittä, kerran taas hän raapaisi naarmun vastustajansa ranteeseen, joten verta valui tämän sormille.

— Pysähtykää, pysähtykää, — huudahti Stafford, rientäen väliin tuolineen, — sir Jasper on haavoittunut!

— Ei, mene hiiteen! — huusi sir Jasper. Ja kiiskiä, kalskis, terät iskivät taasen yhteen taistelijain läähättäessä hengästyneinä ja lattian tömistessä askelista. Sir Jasper hyökkäsi kolmannen kerran, O'Hara heilautti miekkansa harhaan, lankesi toiselle polvelleen ja kierähti kumoon.

— Seis! — parkaisi Stafford. Se oli myöhäistä. Sir Jasper seisoi tuijottaen punottavaan säiläänsä.

— Olet surmannut hänet! — huusi Stafford, kääntyen raivostuneesti ystäväänsä kohti. Langeten polvilleen sieppasi hän silmänräpäyksessä haavoitetun käsivarsilleen.

— Ei sinnepäinkään, — virkkoi O'Hara, pyristeli toisen syleilyssä kuolevalle todellakin liian tarmokkaalla tavalla, sai tuokiossa jalkansa alleen, seisoi nauraen, kasvot kalpeina, ja katseli verta valuvaa paitaansa. — Sen vaikutti vain teräksen äkillinen kylmä tuntu, mies! Ihan varmaan voin aivan hyvin ja olen valmis alkamaan uudestaan! Vain pikku ratkeama kylkiluiden välissä, joka ei edes estä minua hengittämästä yhtä hyvin kuin ennenkin. — Hän puhalsi voimakkaasti todistaakseen sanansa, löi rintaansa, kääntyi sitten huimausta tuntien ja lysähti nojatuoliin. Stafford riuhtaisi auki hänen paidanrintansa. Kuten O'Hara oli sanonut, haava oli ruma pintanaarmu, pikemmin häijynnäköinen kuin vaarallinen.

— Ei, ei, — sanoi sir Jasper, astuen lähemmäksi ja pysähtyen vastustajansa eteen. — Ei. Herra O'Hara, vaikka olisitte tehnyt minulle suurimman mahdollisen loukkauksen, sir, olette jumaliste toki taistellut kuin ritari!

— Ah, — kuiskasi O'Hara Staffordille, joka yhä asiantuntemuksella tarkasti haavaa, — hän on aivan pähkähullu, kelpo mies-parka.

— Ei hän hullu ole, — sanoi Stafford nousten, — tai jos on, niin on hän sitä vain mustasukkaisuudesta. Jasper, toimitahan hiukan viiniä herra O'Haralle ja joku naisväestäsi noutamaan vettä ja siteitä. Vähän kiinnelaastaria, niin saadaan tämä asia korjattua. Jumalan kiitos, että ei sentään tapahtunut murhaa tänä iltana!

— Hetkinen, Stafford, — virkkoi Jasper, — hetkinen, sir. Selvittäkäämme tämä juttu. Enkö ole oikeassa, herra O'Hara, uskoessani teidän kyhänneen vaimolleni kirjeen?

— Hän luulee, että olet hänen vaimonsa rakastaja, — kuiskasi Stafford irlantilaisen korvaan. — Peijakas, nyt voin taas nauraa! Hän tietää, että rouvalla on punatukkainen ihailija, ja sanoo tahtovansa tappaa jokaisen punatukkaisen miehen Bathissa!

— Tosiaan en ole koskaan iskenyt silmiäni lady Standishiin, — virkkoi O'Hara sir Jasperille, — ellette muuta vaadi. Tosin olisin ylpeillen ruvennut hänen rakastajakseen, jos minulla vain olisi ollut kunnia tuntea hänet!

— Mitä suurimmalla mielihyvällä! — huudahti hilpeä irlantilainen. — Varmaan tulee meistä oikein hyvät ystävät, mutta ehkä tekisitte viisaimmin, kun ette esittelisi minua rouvallenne, sillä minua ei ole uskomista niiden rakkaiden olentojen pateille, ja paras on sanoa se teille heti alussa.

Vastustajat puristivat toistensa kättä jokseenkin tunteellisesti molemmin puolin. Haava hoivattiin ja useita viinipulloja tyhjennettiin senjälkeen ylimmässä ystävyydessä.

— Mikään ei ole niin verratonta parantamaan kuin kanariaviini, — vakuutti O'Hara.

Puoliyö oli ohi, kun Denis O'Hara herra Staffordin käsivarressa läksi paluumatkalle omaan asuntoonsa.

Kadut olivat autiot ja yö pimeä, ja katujen kulmissa oli heillä monta vakavaa neuvottelua siitä, mihin suuntaan oli käännyttävä. Jos he kulkiessaan hiukan hoipertelivat, jos he marssivat Kuninkaallisen Sirkuksen ympäri ja taaskin sen ympäri useammin kuin kerran ja osoittivat taipumusta astua Gay-kadun yli sivulta sivulle useammin kuin heidän matkallaan oli tarpeellista, ei se O'Haran sanojen mukaan johtunut kanariaviinistä, vaan he tekivät sen ainoastaan vaihtelun vuoksi.

— Sir Jasper on oikein hauska toveri, — sanoi loordi Kilcroneyn perillinen tukiessaan itseänsä omaa pihtipieltänsä vasten ja heiluttaessaan ovenkolkutinta juopuneen vakavuudella. — Ja niin olet sinäkin, — lisäsi hän Staffordille. — Pidän teistä molemmista. — Tässä hän äkkiä näkyi aikovan langeta Staffordin kaulaan, mutta pidättäysi yhtä nopeasti, jäykisti hoippuvat raajansa ja löi otsaansa äkillisen selvyyden välähdyksen vaikutuksesta. — Tuhat tulimaista, — havahtui hän, — enkö kokonaan unohtanut sitä Spicerin asiaa!

Töintuskin sai Stafford (joka oli vahvapäisempi ja senvuoksi oli seonnut hiukan vähemmän) esille tulleiden palvelijain avulla hänet pidätetyksi lähtemästä laiminlyöntiänsä korjaamaan. Tahdikkaalla yhtymällä viekoittelua ja voimaa haavoitettu herrasmies vihdoin toimitettiin vuoteeseen hänen unisesti mutistessaan:

— Ei kelpaa ensinkään… perin ikävä juttu… kunnia-asia… ei sovi jättää toistaiseksi! — Mutta uni yllätti hänet jo ennenkuin hänen päänsä kosketti pielusta.

Sillävälin istui sir Jasper vuotavain kynttiläin keskellä nojatuolissaan, sääret ojossa, sidottu ranteensa pistettynä poveensa, pää riipuksissa rinnalla ja hilpeyden valeleimahdus nyt kokonaan sammuneena epämääräiseen synkkämielisyyteen. Tässä asennossa tapasi hänet päivän kajo. Sen ensimäisten viileitten säteiden langetessa hänen kasvoilleen hän nousi selvenneenä, eikä olisi voinut sanoa, oliko viettänyt yönsä tuskallisessa valvomisessa vai ilkeän painajaisen ahdistamana. Hän katsahti ympärilleen ilottomalle näyttämölle, verellä tahrattuihin liinavaatteisiin, tyhjiin viinilaseihin, joista nousi inhoittavia huuruja, käryäviin kynttilöihin, huoneen epäjärjestykseen. Sitten häntä puistatti, ja hän etsi pukuhuoneensa turvasatamaa ja tunnin unen tuottamaa huojennusta, leväten kostea pyyhinliina käärittynä jyskyttäville ohimoilleen.

Rouva Bellairs oli aikaisin ylhäällä. Hän olikin nukkunut huonosti, ja se oli hänelle harvinaista. Mitä hänen seitsemänneljättä rakastajaansa eivät koskaan olleet kyenneet häneltä puristamaan kyyneltä ja unetonta yötä, sen oli hän uhrannut sille ainoalle miehelle, joka ei häntä rakastanut.

Häntä vaivasi levottomuus vaarasta, mihin hänen oikkunsa (tai, niinkuin hän selitti, lady Standishin käsittämätön hupsuus) oli saattanut sysätä loordi Verneyn. Päivän sarastaessa soitti hän palvelijattarensa ja vaati, että hänelle aamusuklaan mukana kello kahdeksalta toimitettaisiin kaikki kaupungin uutiset. Hän kuului niihin, jotka osaavat palvelluttaa itseään. Suklaa oli aivan yhtä tuoksuvaa ja kermaista kuin konsanaan, ja Lydia-neiti oli pakahtua tärkeistä sanomista, seisoessaan emäntänsä vuoteen vieressä.

— Oi, herranen aika, madam, koko kaupunkihan siitä soi! Mylady Standish on saatu ilmi. Ka niin, minä puolestani en koskaan ole luottanut noihin juhlallisiin kainostelijoihin, jotka aina pitävät silmänsä ylös kohotettuina tai maahan luotuina ja suunsa supussa kuin kirsikat. Kukaan ei olisi niin siveä ja mallikelpoinen, ellei siihen olisi erinäistä syytä, niin minä aina ajattelen.

— Lydia, — virkkoi rouva Bellairs, — älä hupsuttele. Jatka; mistä lady Standish sitten on saatu ilmi?

— Oh, madam, — vastasi Lydia, — sitä ei ole vaikea arvata. — Siitä, mistä naiset ylimalkaan joutuvat ilmi, tietenkin. Mutta, voi, voi, kyllä se oli häpeämätöntä! Olen kuullut, madam, — tyttö tuli lähemmäksi emäntäänsä ja kumartui kuiskaamaan, melkein väristen ilosta, että hänellä oli niin merkillistä kerrottavana, — olen kuullut, madam, että sir Jasper löysi eversti Villiersin sieltä eilen iltapäivällä. Voi, hyvä rouva, että sellaista tapahtuukin!

— No, ainakin he aikovat taistella, — huudahti tyttö, — ja sir Jasper riuhtaisi everstiltä tekotukan päästä ja läimäytteli häntä sillä kasvoihin, madam, ja eversti on siitä asti ollut kuin hullu ja vannoo ampuvansa hänet tänä aamuna.

— Ampukoot he toisensa, — haukoitteli hän, vaipuen takaisin pieluksilleen ja tuijottaen tyynesti suklaakuppiinsa. — Mielessäni ei maailma tarvitse kumpaakaan heistä.

— Mutta se ei ole kaikki, madam, sillä tuskin oli sir Jasper-parka rytyyttänyt everstiä, kun hän äkkäsi herra Denis O'Haran oviverhojen takana.

— Denis O'Haran! — huudahti rouva Bellairs, kohoten kummastuneena istualleen. — Sinä hourailet!

— En suinkaan, rouva, sillä kuulin sen herra O'Haran omalta palvelijalta. Ja eivätkö hän ja sir Jasper taistelleet siellä heti paikalla ja eivätkö yövartijat kantaneet herra O'Haraa haavoitettuna kotiin?

— Asiaan on sotkeutunut myöskin kapteeni Spicer, jota ette voi sietää, ja loordi Verney.

— Niin, madam; hän ja sir Jasper taistelevat tänä aamuna. Sir Jasper aikoo taistella niiden kaikkien kanssa, mutta ensimäiseksi loordi Verneyn kanssa, sillä sir Jasper yllätti hänet suutelemassa lady Standishia eilen puolenpäivän aikaan; ne toiset tulivat vasta myöhemmin. Siis mylord on ensimäisellä vuorolla, nähkääs, madam.

— Mitä sanot, tyttö, — parkaisi rouva Bellairs ja kaatoi suklaansa, — taistelee tänä aamuna? Se ei ole totta! Hänen sirot kasvonsa muuttuivat liidunvalkoisiksi pitsiröyhelön alla.

— Kyllä, madam, — väitti Lydia, lepertäen minkä kerkisi. — Kyllä, madam, ensimäisenä on loordi Verney. Sir Jasper kuuluu käyttäytyneen niin omituisesti ensimäisen haasteen tuojaa, kapteeni Spiceriä, kohtaan, että loordi Verney lähetti toisen puhemiehen aamusella. Ja sitten on eversti Villiers. Tietysti, kuten Mahoney sanoo (se on herra O'Haran palvelija, madam), sir Jasper varmasti tappaa loordi Verneyn, ja eversti Villiers tappaa varmasti sir Jasperin. Mutta ellei eversti surmaa sir Jasperia, sitten sir Jasper taistelee kapteeni Spicerin kanssa! Ka, rouva, suklaahan valuu pitkin vuodetta!

— Oih, lopeta jo, tyhmä letukka, — huudahti rouva Bellairs, — ja anna minun nousta! Ei ole minuuttiakaan hukattava. — Ja missä sir Jasperin pitäisi taistella loordi Verneyn kanssa? (Anna minulle silkkisukkani, sinä kelvoton olento!) En usko sanaakaan lörpötyksestäsi. Kuinka uskallat tulla kertomaan minulle sellaista hölynpölyä? Mutta missä luullaan heidän taistelevan? Tietysti olet kuullut ajan? — Hän kiskoi silkkisukkiaan kaarevan jalkapöytänsä yli ja pitkin täyteläistä säärtään niin sukkelaan kuin vapisevat kädet häntä tottelivat.

— En tiedä missä, madam, — sanoi neitonen tekokainosti, — mutta eversti on tapaava sir Jasperin Hammerin kedolla keskipäivällä, joten otaksun, että mylord Verney taistelee jokseenkin tähän aikaan.

— Oh, pidä suusi kiinni, — huudahti hänen emäntänsä; — kaakatuksellasi voit tehdä ihmisen hulluksi!

Ei ihomaalin rahtuakaan ehtinyt leski levittää kalpeille poskilleen, ei hiusjauheen hituistakaan ollut hänellä aikaa siroittaa mustille kutreillensa. Siro aamumyssy ympäröi aivan erilaisia kasvoja kuin mitä se tavallisesti varjosti. Mutta ken rohkenee väittää, että Kitty, joka nyt hengästyneenä juoksi autioita katuja pitkin aikaisen aamutuulen leikkiessä hänen hajahapsillaan, ei ollut, täydellisesti unohtaessaan oman itsensä ja ulkoasunsa, yhtä kaunis kuin rouva Bellairsin nimellä tunnettu muodinmukainen, puuteroitu, maalattu nainen pitseineen ja kauneuspilkkuineen? Hänen pienet kenkänsä tepsuttivat levottomasti eteenpäin, hänen liepeensä lepattivat hänen kulkiessaan. Hän ei tahtonut odottaa vaunuja; kantotuoli olisi tehnyt hänet hulluksi.

Puolikuun kulmauksessa toinen räpyttelevä naishaamu, samaten myssyyn ja viittaan puettuna ja käyden samallaisella sopivaisuutta uhmaavalla kiireellä, sipsutti hänen ohitseen nopeana kuin välähdys. Mutta sivuutettuaan toisensa he samasta vaikuttimesta molemmat pysähtyivät tuntemuksen kajastaessa heidän mielessään.

— Rouva Bellairs! — kuului lady Standishin huilun ääntä muistuttava huudahdus.

— Julia Standish! — parahti Kitty-rouva. He kääntyivät ja kahmaisivat käsillään kiinni toisistaan.

— Oi, taivaat, — virkkoi rouva Bellairs, — onko kuulemani totta? Aikooko se sir Jasperin paholainen tänä aamuna taistella loordi Verneyn kanssa? Ja Verney kun on aivan lapsi! Se on selvää murhaa! Sinä häijy nainen, näet nyt, mitä olet tehnyt!

— Ah, rouva Bellairs, — huudahtaen Julia painaen kädellään rintaansa, — sydämeni on särkynyt!

— Mutta mitä on tapahtunut, ihminen, mitä on tapahtunut? — kyseli
Kitty ja ravisteli vaikeroivaa Juliaa rajulla kädellä.

— Sir Jasper ei tahdo nähdä minua, — nyyhkytti Julia, — mutta olen saanut tietää, että hän tunnin päästä tapaa loordi Verneyn Bathwickin niityillä. Sanansaattajia on kulkenut edestakaisin aikaisesta aamunkoitosta. Oi, taivas meitä armahtakoon!

— Olin menossa loordi Verneyn luo rukoilemaan mieheni hengen puolesta, — virkkoi lady Standish, ja kyyneleet tulvivat hänen kasvojaan pitkin kuin rankkasade liljankukille.

— Herra sinua varjelkoon, — huudahti rouva Bellairs tuntein, jotka olivat liian syvälliset vihaksi; — sinäpä vasta olet aika houkkio!

— Sankarillisimmat päätökset ovat usein silmänräpäyksen tuote! — Mene nyt takaisin kotiisi, sinä hupsu, — sanoi Kitty. — Minä… sitä et sinä, lady Standish, minulta ansaitse, mutta minä uhraudun itse! Tahdon estää tuon kaksintaistelun, menen mylord Verneyn luo!

— Sinä! — virkkoi Julia, ihmetellen ja ymmärtäen sanojen merkityksen vain puolittain.

— Mene kotiin, mene kotiin, — sanoi Kitty-rouva, — ja vakuutan sinulle, että ellen saa loordi Verneytä jäämään kohtauksesta pois, nimeni ei ole Kitty Bellairs!

Lady Standish epäröitsi, mutta painoi nöyrästi päänsä alas, kääntyi ja alkoi astua takaisin päin. Hänen solakka vartalonsa taipui ja huojui ikäänkuin raikas aamutuuli olisi ollut sille liian ankara.

"Mainitsiko hän tunnin?" mutisi hän itsekseen. "Siis kymmenen minuuttia kuvastimen edessä ja kymmenen minuuttia matkaan mylordin asunnolle. Näin tapaan hänet juuri lähtemässä. Tämä on poika-paran ensimäinen kaksintaistelu, ja hän saapuu paikalle varmaan yhtä aikaisin kuin joku maalaisserkku päivälliskutsuihin."

Aurinko pilkisti esille pilviseltä taivaalta, ja rouva Bellairs ravisti itseänsä ja tunsi elpyvänsä ja rohkaistuvansa. Hymykuoppa näkyi kummassakin poskessa.

"Mutta", sanoi hän sipsuttaessaan edelleen kuoppasten syventyessä ja hymyn laajetessa, "kuka sittenkään tietää? Sepä paha tuuli, joka ei puhalla kellekään hyvää."

Mylady Standish palasi kotiin. Palvelijat tuijottivat häneen uteliaina, kun hän astui eteisen halki. Tremlet-rouva, taloudenhoitajatar, kulki hänen ohitseen supussa suin. Oman kamarineitonsa hän tiesi istuvan vesissä silmin ja syventyneenä tohtori Perselin esitelmiin kerettiläisyyttä vastaan. Hänen omatuntonsa oli puhdas kuin äskensatanut lumi, ja kuitenkin tunsi hän itsensä tahratuksi kaikkien näiden ihmisten silmissä. Mutta hän ei välittänyt.

Päästyään sir Jasperin pukimon ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Siellä sisällä tämä pukeutuessaan polki jalkaansa ja kiroili palvelijaansa. Julia ojensi kätensä naputtaakseen ovelle, mutta muisto viime yrityksen jyrkästä takaisintyöntämisestä vei häneltä kaiken rohkeuden.

"Minä en mene sinne hänen luokseen", ajatteli hän, "mutta kun hän tulee ulos, niin puhun".

— Nämä miekat, — virkkoi sir Jasper kammiossa, — otan mukaani vaunuihin. Odotan herra Staffordia ja erästä ystävää minua noutamaan puolen tunnin kuluessa. Ymmärrätkö, jolppi? Ja kuule, missä ovat pistoolit?

— Paina nyt mieleesi, mitä sanon, — virkkoi Jasper pontevasti. — Loordi Markham saapuu kello yhdeltätoista. Toimita kiesit valmiiksi häntä odottamaan; sano mylordille, että tapaan hänet viittä minuuttia vailla puoli kaksitoista Hammerin kedolla. Jos unohdat, niin paha sinut perii! Nämä pistoolit on sinun itse tuotava sinne. Odotahan, sano mylord Markhamille, että jos jään pois kohtauspaikalta, minulla ei enää ole ollut riittävästi henkeä jälellä sinne päästäkseni, ja hänen on siis suoraa päätä selvitettävä asia eversti Villiersin kanssa. Oletko ymmärtänyt, lurjus?… Ei, sinä kirottu kappale! Minä kyhään kirjeen mylord Markhamille annettavaksesi.

"Jumalani, Jumalani!" huudahti poloinen lady Standish ja tunsi polviensa vapisevan. "Mitä nyt? Vielä toinen ottelu! Eversti!… Miten Herran nimessä joutuu hän kahakkaan eversti Villiersin kanssa? Sehän on joukkoteurastusta! Silkkaa mielettömyyttä! Tämä täytyy estää!" Hän puristi päätänsä käsillään. "Sir Jasper on menettänyt järkensä", sanoi hän. "Mitä on minun tehtävä? Mitä on minun tehtävä? Ne surmaavat hänet, ja minä tulen sen aiheuttaneeksi. No, tuota noin, jos Kitty ehkäisee ensimäisen kaksintaistelun, enkö minä voi ehkäistä toista? Oi, olen kelvoton vaimo, ellen voi pelastaa puolisoani. Taivas johtakoon minua!" rukoili hän, ja hänen rukouksensa välähdytti tuuman hänen mieleensä.

Olihan piispa, Bathin ja Wellsin piispa! Se kunnianarvoisa pappismies oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä ja huomiota; hän osaisi välittää sellaisessa vaikeassa asiassa. Hän oli vaikutusvaltainen mies. Eivätkö he yhdessä voisi aikaansaada rauhaa Hammerin kedolla, ja eikö sir Jasperia voitaisi pelastaa vastoin hänen omaa tahtoansa, vaikkapa sitten jättämällä hänet lain kouriin?

Lady Standish riensi huoneeseensa ja kutsui sitten nenäänsä tuhauttelevaa Megrimiä.

— Paperia ja mustetta, — käski hän, — ja laittautukaa viemään kirjettä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.

— Mylady, — sanoi Megrim sievistellen, — palvelen teidän armoanne kaikissa oikeissa asioissa; mutta toivon tietäväni velvollisuuteni luojaani kohtaan; enkä minä koskaan suostu enkä myönny ummistamaan silmiäni epäsäännöllisyyksille. — Hän oli edellisenä iltana ollut valmis tuomitsemaan isäntänsä, mutta puheet palvelusväen huoneessa olivat hänen sanojensa mukaan "avanneet hänen silmänsä". Ja kukapa nainen ei ole valmis langettamaan tuomiota kanssasisarestaan — varsinkaan palvelijatar emännästään?

— Mitä tämä merkitsee — sanoi hän. — Teidän on tehtävä, niinkuin
minä käsken, rouva Megrim. Että rohkenettekin! — huudahti lady
Standish, jonka tajunnassa asian todellinen laita äkkiä välähti. —
Mitä, hyvä ihminen, kirjeenihän on piispalle!

— Oh, — virkahti Megrim-rouva yhä pidättyvästi, mutta alistuen hyväksymään, — se on toinen asia! Olisinko, — tuhahti hän, — ankarampi kuin kristityn sopii? Kieltäisinkö apuni murtuneelta syntiseltä, käryävältä lampulta, jonka omatunto on herännyt? Olkoon hänen kunnianarvoisuutensa piispa vahvana varustuksena teidän armollenne katumuksen rosoisella tiellä. Amen!

Kymmenessä minuutissa kaunis nainen voi tehdä paljon kauneutensa lisäämiseksi. Vilkaistessaan viime kertaa kuvastimeensa, sillävälin kun Lydia riensi vuokraamaan kantotuolia, rouva Bellairs soi lasista heijastuvalle kuvalleen hyväksyvän hymyn, jota niin ihastuttava ilmiö ei voinutkaan olla aiheuttamatta. Sitten hän kääriytyi salaperäiseen, kaikki verhoavaan viittaan, sieppasi pienen samettinaamion pöydältä ja riensi matkalleen. Hän lähti kuin taisteluun hyökkäävä urhea sotilas pamppailevin, mutta toivehikkain sydämin.

Loordi Verney ja kapteeni Spicer olivat juuri päättäneet aamiaisensa edellisen asunnossa Pierrepoint-kadun varrella lähellä Pohjoisparaatia. Typerästi lörpötellen omista kokemuksistaan kaksintaistelijana, puhuen halveksivasti sir Jasperin mielipuolisuudesta, mutta kuitenkin vakuuttaen päättäneensä tappaa tuon viheliäisen riiviön kapteeni Spicer oli tehnyt täyttä kunniaa nuoren isäntänsä vieraanvaraisuudelle. Mutta loordi Verneyn, jonka posket milloin hehkuivat tummina, milloin saivat sairaloisen kalpeuden, oli vaikea nielaista ainoatakaan suupalaa. Hän siirtyi levottomasti seinäkellon katselemisesta ja taskukellonsa asettamisesta pistoolejaan pitelemään tai kiireisesti lisäämään vielä yhden jälkikirjoituksen virheellisesti tavattuun, mustetahraiseen jäähyväiskirjeeseen äidilleen, leskirouvalle. Sen kirjeen sepittämiseen hän oli käyttänyt puolet yöstä. — Siltä varalta, tiedättehän… — huomautti hän sen johdosta ystävälleen värähtävin äänin.

Kapteeni Spicer oli juhlallisesti luvannut mitä tunnollisimmin täyttää suosijansa viimeiset toivomukset.

— Rakas loordi, — oli hän sanonut, tarttuen häntä kädestä, — minuun voi luottaa. Jukoliste, sir Jasper on kuulemma hitonmoinen ampuja, ja tietysti, hihi!… tunnemmehan kaikki sananparren mielipuolen voimasta. Mutta tuskin on hän kaatanut sinut, Harry, niin vannon kautta kunniani, että hän riippuu miekkani terässä. Minä kostan puolestasi, Harry, älä sitä epäilekään. Siitä tulee oikein hieno juttu, josta ihmiset kilvassa puhuvat. Jumaliste, hän ei ole ensimäinen, jonka seivästän yhtä helposti kuin kokkisi pistäisi kalkkunan paistinvartaaseen. Enkö ole oppinut miekkailua suurelta Angelo Malevoltilta itseltään? Hihi… "naisen käsi", oli hänen tapansa sanoa, "mutta paholaisen pää!"

Tässä kapteeni Spicer ravisti luiset sormensa röyhelökalvosinten kätköstä ja katseli niitä suurella tyytyväisyydellä.

— Oh, sinä hirtehinen, Spicer, koetahan pitää suusi kiinni! — huudahti loordi Verney ärtyneesti.

Kapteeni nojasi taaksepäin tuolillaan ja alkoi kaivaa hammastaan hopeisella hammastikulla.

— Äsh, niitä aloittelijoita! — äännähti hän ikäänkuin itsekseen. — Pidä hermosi lujina, mylord, tai, lempo soikoon, voin yhtä hyvin tilata ruumisvaunut jo ennen lähtöämme. Hihi! Onpa hyvä, että sinulla on ystävä itseäsi tukemassa!

Kuului varovainen naputus, ja loordi Verneyn ilmeetön uusi palvelija (jonka kapteeni erityisesti oli hänen puolestaan pestannut ja joka, niin ainakin joku häijy irvihammas väitti, tasasi tämän herran kanssa palkkansa ja sivutulonsa) seisoi ovikäytävässä.

— Alhaalla on nainen, mylord, — sanoi hän konemaisesti. — Hän pyytää kaikin mokomin tavata mylordia, eikä halua poistua, vaikka ilmoitin hänelle, että mylord luultavasti oli kiinnitetty myöhään aamupäivään.

Loordi Verney vain tuijotti kummastuneena; mutta kapteeni Spicer hypähti tuoliltaan, ja hänen vaaleat silmänsä mulkoilivat uteliaisuudesta.

— Nainen, jumaliste! Verney, sinä vintiö, mitä tämä merkitsee?
Nainenko, Ned? Malttakaas, onko hän pitkä, vaaleaverinen ja solakka?

— Ei, sir, hän on lyhyenläntä, mutta hänellä on yllään niin avara viitta, etten oikein osaa sanoa.

— Naamio? Hei, Verney, Verney, tämä on perin mielenkiintoista! Eikä hän tahdo lähteä pois, heh?

— Ei, sir, hän sanoi, että hänen täytyy tavata mylord, vaikkapa vain viideksi minuutiksi.

— Lihava, lyhyenläntä, naamioitu, — huudahteli kapteeni Spicer innoissaan ja hämmästyneenä. — Hyvä Jumala, meillä on vielä kymmenen minuuttia, kai kutsumme hänet tänne, Verney? Noutakaa hänet ylös, Ned.

— Todellakin, kapteeni Spicer, — sanoi hän, — olisin halunnut käyttää nämä viimeiset kymmenen minuuttia johonkin vakavaan. Olisin halunnut — pojan ääni värähti ja kuuma puna nousi hänen poskilleen, — lukea sivun raamatustani ennen lähtöä, vaikkapa sitten vain jälkeeni jäävän äitini tähden.

— Sivun raamatustasi! Lempo! Jos se tulee tiedoksi, joudumme koko Bathin naurun esineeksi. Sivun raamatustasi! Hyvä, että sitä ei kukaan muu kuullut kuin minä.

— Hiljaa! — varoitti loordi Verney, sillä ovella seisoi heidän vieraansa. Tämä oli tosiaankin pieni olento, avaraan viittaan kääriytyneenä, ja paitsi valkoista puvun poimuja pitelevää kättä ja vilahdusta pyöreästä leuasta ja kirsikkahuulesta, joka vapisi naamion syrjän alla, ei ollut mitään osoittamassa, kuka hän oli, kertomassa, oliko hän nuori vai vanha, varakas onnen suosikki vai perinnötön. Mutta kätönen oli ihastuttava, ja pikku leuassa oli viehätystä.

Loordi Verney vain seisoi ja tuijotti poikamaisesti, niinkuin hän poika olikin. Mutta kapteeni Spicer hypätä kimmahti eteenpäin kuin heinäsirkka ja asettaen laihat säärensä ristiin hän tarjosi tuolin niin hurmaavan sievästi kuin vain hän taisi. Nainen astui huoneeseen, laski kätensä tuolin selkänojalle ja kääntyi kapteeni Spiceriin päin.

— Tahtoisin tavata loordi Verneyn yksinään, sir, — sanoi hän. Ääni oli hyvin suloinen, mutta siinä oli käskevä sointu. Kaikesta päättäen naamioitu nainen oli tottunut siihen, että häntä viipymättä toteltaisiin.

Turhaan kapteeni Spicer vilkuili ja näytti kaihomieliseltä; mustat silmät kiilsivät häntä vastaan hyvin kylminä ja järkkymättöminä naamioituksen takaa. Pakoitettuna poistumaan kapteeni koetti tehdä sen taitavasti ja sirosti, mutta sentään häntä kiusasi tunne, että hän onnistui kehnonlaisesti; ja tuntemattoman käsi sulki oven hänen jälkeensä niin tarmokkaasti, että hänen viimeinen kumarruksensa kokonaan tärveltyi.

Kitty Bellairs käänsi harkitusti avainta lukossa ja pisti sen sitten taskuunsa. Loordi Verney hypähti eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan oman nimensä, joka lausuttiin lempeimmällä ja valittavimmalla äänellä, mitä hän koskaan muisti kuulleensa.

— Loordi Verney, — sanoi Kitty, työntäen taaksepäin viittansa ja päähineensä ja sallien kauniiden ruskeiden kiharainsa ja aavistuksen moitteettomimmasta vartalosta, mitä Bathissa ehkä oli nähtävänä, paljastua nuoren päärin hämmästyneiden silmäin eteen. — Loordi Verney, — sanoi hän pannen kätensä ristiin, — kovin, kovin onneton nainen on tullut teiltä sääliä rukoilemaan.

— Madam, — virkkoi loordi Verney, — mitä voin tehdä hyväksenne? — Hänen pojansielunsa heltyi tästä lempeästä, surullisesta äänensävystä; hän luuli näkevänsä kyyneleen vierivän valkoista leukaa pitkin; pyöreä povi kuohui pitsien hurmaavan epäjärjestyksen alla. Hän katsahti kelloon ja jälleen rukoilijaan julmassa hämmennyksessä. — Madam, aika rientää; voin suoda teille vain muutamia minuutteja. Sanokaa minulle, madam, miten voin teitä palvella? Se tuottaisi minulle lohtua hetkellä, joka kenties on elämäni viimeinen.

— Oi, — sanoi hän, — on siis totta, mitä olen kuullut? — ja hän väänteli valkoisia käsiään ikään kuin äärimmäisessä tuskassa.

— Madam, huudahti nuori mies, joka uskaltamatta koskea häneen tuli lähemmäksi, niin lähelle, että hän kuuli vieraansa nopeat hengähdykset ja tunsi sieramiinsa hänestä huokuvan hienosti voimakkaan orvokin tuoksun.

— Oi, — sanoi tämä, — se on totta! — Hän horjui, tarttui viittansa hakasiin ja viskasi sen auki.

— Teitä huimaa, — hätääntyi loordi omituisesti liikutettuna; — sallikaa minun kutsua…

Mutta nainen tarttui hänen käteensä. Hänen sormensa olivat kovin lämpimät pyörtyvän sormiksi, mutta niiden kosketus oli nuorelle miehelle miellyttävämpi kuin naisen kosketus koskaan ennen oli ollut. Toinenkin käsi riensi vankiaan pidättämään, ja ne kietoutuivat ison pojan ranteen ympäri.

Tämä ei tietänyt, miten se kävi, mutta siinä tuokiossa oli hän vieraansa edessä polvillaan.

— Te aiotte taistella, — sanoi nainen, — taistella sir Jasperin kanssa. Oi, Jumalani, ette sitä tiedä, mutta minä olen siihen syynä, ja jos te taistelette, murtaa se sydämeni. — Hän nojautui eteenpäin luodakseen kiihkeän katseen polvistuvaan nuorukaiseen. Hänen henkäyksensä leyhytteli tämän poskea. Naamion lävitse hän näki kauniit mustat silmät, niin syvät, niin syvät. Miten valkoinen oli kaulan ja leuan hipiä, miten hienopintainen! Ja nuo vallattomat kiharat! Mikä kukkien tuoksu ilmassa! Kovin häntä halutti vetää naamio pois… ja kuitenkin juuri tuo salaperäisyys vietteli häntä, kiehtoi häntä!

— Kuka olette? — kysyi hän matalalla nopealla kuiskauksella. —
Sallikaa minun nähdä kasvonne.

Sitten nuori mies aivan tietämättään laski molemmat kätensä hänen käsilleen, tarttui niihin, piti niitä ja tunsi, että tuo heikko puristus oli hänelle rautaisen luja.

— Syyttä suotta, pelkästä väärinkäsityksestä. Sir Jasper on luullakseni hullu.

— Sir Jasper on mustasukkainen, — hengähti nainen, ja välkkyvät silmät tulivat yhä lähemmäksi. — Onko totta, että rakastatte lady Standishia?

— Minäkö? — huudahti nuori mies kiivaasti, rapsauttaen voimakkaan valan, sillä niin innokas oli hän kieltämään. — Minäkö? En! Jumala on todistajani! En!

Hän tahtoi katsahtaa kelloon; hän tahtoi hypähtää ylös ja hyökätä ovelle; hän tiesi, että Spicer hiljaa naputteli ja että oli aika mennä, minne sovinnainen kunnia häntä kutsui. Mutta pehmoinen puristus ja salaperäiset silmät pidättivät häntä. Hän oli vain poika, ei ollut koskaan ennen rakastanut, ja… tuo nainen oli naamioitu!

— Sallikaa minun neuvoa itseänne, — jatkoi tuntematon. — Uskokaa minua, menestyksenne on minulle rakkaampi kuin voitte kuvitellakaan… rakkaampi kuin minun pitäisi teille ilmaista. Uskokaa minua, jos luovutte tästä kaksintaistelusta, niin jälkeenpäin olette iloitseva. Vielä tänä päivänä sir Jasper kiittää teitä hartaammin kuin mies milloinkaan on kiittänyt toista. Ja te tekisitte minut niin onnelliseksi! Oi, uskokaa minua, kunnianne on turvassa minun käsissäni.

— Mutta sallikaa minun toki nähdä kasvonne, — tivasi loordi kuullessaan Spicerin kolkuttavan kovempaa. "Tahdon nähdä hänet ja suudella häntä", ajatteli hän itsekseen; "olisihan siinä jotakin eväiksi retkelleni kuolemaan".

— Miten uskallatte sitä pyytää? — sanoi hän. — Täytyykö minun suostua teidän pyyntöönne, vaikka te hylkäätte omani?

— Entä jos suostun pyyntöönne, — sanoi nuori mies, ja hänen sydämensä sykki hyvin nopeasti, — niin mitä annatte minulle?

— Oh, annatte, — matki nainen, — annatte! Kuka antimista välittää? Miehen tulee ottaa. — Näin sanoessaan hänen punaiset huulensa kaartuivat niin hurmaavasti maailman hohtavimman hammasrivin yli, että Harry Verney, jonka pää oli nopeasti alkanut pyöriä, menetti sen yhdessä sydämensä kanssa.

— Se on haaste, — sanoi nuorukainen vetäessään kätensä pois ja nostaessaan sen naamiota kohti.

— Ah, kavaltaja! — huudahti nainen, säpsähtäen viehättävään vastarintaan. Miehen sormet vapisivat pehmeillä, hyvältä tuoksuvilla kutreilla. — Ette saa, — sanoi hän, taivuttaen päätään välttääkseen kosketusta, ja täten hänen kasvonsa tulivat entistä lähemmäksi polvillaan olevan nuorukaisen kasvoja.

— Mylord, — melusi kapteeni Spicer ovella, — vaunut odottavat ja meillä on vain puoli tuntia ehtiäksemme Bathwickin niityille. Jumaliste, loordi Verney, tahtoisitteko olla viimeisenä kohtauspaikalla?

Loordi Verney hypähti jaloilleen. Sanat, levottomat naputukset tunkivat hänen huumaantuneihin aivoihinsa synnyttäen äkillisen vakaumuksen.

Harry Verney riensi takaisin hänen luokseen ja sitten takaisin ovelle neuvottomana kuin koiranpentu, jota kutsutaan kahdelle taholle. Vihdoin hän palasi naisen luo, uusi ja miehekäs arvokkuus sävyssään.

— Minun täytyy mennä, — sanoi hän. — Jos tahtoisitte osoittautua yhtä ystävälliseksi kuin päättelen olevanne, madam, niin poistakaa naamio, jotta voin nähdä teidät ennen lähtöäni.

Ulkopuolella kapteeni Spicer tanssi voimattomasta levottomuudesta ikäänkuin vilkkaan musiikin tahdissa ja täytti ilman kummallisilla kimeillä kirouksilla.

Rouva Bellairs sysäsi mustakulman nuorukaisen hyvin tyynesti syrjään pelkällä pienoisella kätensä kosketuksella, meni sitten ovelle ja päästi vihreänharmaan ja hikoilevan kapteeni Spicerin sisään.

— Minä tulen, Spicer, — huudahti loordi Verney epätoivoisesti ja töytäsi ottamaan hattuaan ja päällysnuttuaan, mutisten kulkiessaan naisen ohi: "Voi, julmaa!"

— Teiltä ei mene enempää, tiedättehän, — sanoi hän, — kuin viisi minuuttia ajaessanne Bathwickin lautalle. Jos siis lähdette kolmen minuutin kuluttua, on teillä vielä kuusikolmatta jälellä. Mylord Verney, tahdotteko suoda minulle nämä kolme minuuttia?

Loordi Verney heitti jälleen pois hattunsa ja viittansa, ja hänen kasvonsa saivat tumman hohdon.

— Oi, — huudahti hän kuin koulupoika, — Jumalan tähden, Spicer, odota siellä ulkona.

— Ei, — virkkoi Kitty-rouva, hymyillen itsekseen naamionsa alla, — ei, minä tarvitsen kapteeni Spiceriä.

— Tulkaa tänne, — sanoi vieras, ottaen nolostunutta nuorukaista kädestä ja vieden hänet pöydän luo, jolla olivat hänen hetkistä aikaisemmin käyttämänsä kirjoituskojeet. — Tuossa, — virkkoi hän, — on paperiarkki. Istukaa, mylord, ja kirjoittakaa, kirjoittakaa, — kehoitti hän taputtaen häntä olalle; — kirjoittakaa, sir… tähän tapaan:

"Loordi Verney pyytää ilmoittaa sir Jasper Standishille, että hänen ymmärtääkseen riidanaihe heidän välillään johtuu pelkästä ikävästä väärinkäsityksestä, koskien loordi Verneyn tunteita lady Standishia kohtaan."

Puolittain lumottuna ja kuitenkin hajanaisesti vastustellen alkoi nuori mies täyttää sivua kömpelöillä harakanvarpaillaan.

— Nopeaan, — kiirehti hän. — Lapsi-kulta, miten te tavaatte "riidanaiheen"! Viisi siitä, eteenpäin vain:

"Loordi Verney pyytää vakuuttaa sir Jasperille, että puhumattakaan mistään luvattomista tunteista, joita hän olisi rohjennut kehittää lady Standishia kohtaan, hän koko elämässään ei ole virkkanut hänelle muuta kuin kolme sanaa tai yhtä monta kertaa katsahtanut häneen ja että hän on antanut sydämensä toiselle naiselle, ainoalle naiselle, jota hän koskaan on rakastanut tai on rakastava."

Kynä oli pudota loordi Verneyn sormista. Hän säpsähti ja kääntyi tuolillaan vilkaistakseen kummastuneena salaperäisen vieraansa kasvoihin, ja taaskin naamio samalla kertaa sekä kiehtoi häntä että petti hänen toiveensa.

— Ette suinkaan tahdo vastustaa naista? — kuiskasi toinen korvaan. — Joutuin, meillä on vain yksi minuutti jälellä. Kah, antakaa kynä minulle, niin minä lopetan. — Hän sieppasi hanhensulan loordin kädestä, hänen kiharansa koskettivat hänen poskeaan, kun hän nojautui hänen ylitsensä paperia kohti. Nopeasti kiiti pieni käsi:

"Ellei sir Jasper tämän selityksen luettuaan katso voivansa peruuttaa loordi Verneylle tekemiään loukkaavia huomautuksia, niin loordi Verney on silmänräpäystä viivyttelemättä valmis kohtaamaan hänet, kuten sovittu on. Kaikkien näiden ilmoitusten todenperäisyyden takaa se nainen, jota loordi Verney rakastaa."

— Nyt, kapteeni Spicer, — sanoi hän, — astukaa vaunuihinne ja rientäkää sir Jasperin asunnolle, ja jos tuotte vastauksen ennenkuin kello lyö, niin sallin teidän poistaa naamioni, ja se pelastaa teidät kuolemasta uteliaisuuteen ja antaa teille myöskin jotakin lörpöttelyn aihetta seuraavaksi kuukaudeksi. Oh, kyllä tapaatte sir Jasperin kotona, — rauhoitti hän; — hän on näissä asioissa jo vanha ja kokenut, joka ei teidän ensikertaisen kaksintaistelijanne tavoin pidä kunniakysymyksenä tuoda suurta urheuttaan taistelupaikalle kahtakymmentä minuuttia ennen määräaikaa.

Laihassa ruumiissaan kapteeni Spicerillä oli lakeijan sielu. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut vastustaa, mutta hän ei tohtinut.

— Mikäli tämä ei merkitse peruutusta, — sanoi hän. — Ystävän kunniaa en voisi vaihtaa edes kaunottaren hymyyn.

— Ellette te tahdo sitä viedä, — virkkoi hän, — lähetän sen kantajalla, ja silloin ette koskaan saa tietää sen sisältöä. Sitäpaitsi, — lisäsi hän viekkaasti hymyillen, — jos sir Jasper pyytää anteeksi loordi Verneyltä, minkä hän tämän kirjeen saatuaan varmasti tekee, te saatte astua mylordin tilalle, tiedättehän, ettekä joudu syrjäytetyksi kunniakkaasta kohtauksesta.

— Oi, mitä olette tehnyt, mitä olette minulla teettänyt? — huudahti
Harry Verney äkillisessä tuskassa.

— Hiljaa! — tyynnytti Kitty-rouva. — Enkö teille sanonut, että kunnianne on turvassa minun huostassani? Ettekö usko minua? — sanoi hän sulavalla äänellä. — Ah, Verney! — Hän asetti kätensä ohimolleen, ja kosketuksesta putosi naamio.

Nuori mies katsahti hänen kasvoihinsa, punehtui ja värisi ja laukesi jälleen polvilleen hänen jalkojensa juureen.

— Kah, loordi Verney, — sanoi vieras, — olettepa te epäritarillinen. — Hän hymyili ja näytti hurmaavan kauniilta; hän näytti vakavalta ja moittivalta, ja nuorukainen joutui suunniltaan ihastuksesta.

— Oh, te tunnette minut, tunnette minut hyvin, — jatkoi nainen, — enkö minä ole rouva Bellairs, Kitty Bellairs… enkö ole Kitty?

— Ei, ei, — huudahti hän, — en ole teitä tuntenut vielä tähän hetkeen asti, madam, rouva Bellairs, Kitty! Näen teidät ensi kertaa! Oi, jumalani, ole minulle armollinen, sillä minä rakastan häntä!

— Ja kuitenkin, — kuiskasi toinen viekkaasti, sanotaan, että rakkaus on sokea.

Tämän jälkeen hän suuteli häntä, kuten oli suudellut naamion alta; ja jos jokin voi olla suloisempaa kuin tuo ensimäinen suudelma, oli sitä tämä toinen.

Harry Verneyn täten unohtaessa koko maailman, ensimäisen kaksintaistelunsa, ja kunnian lakikirjan, sir Jasper istui laatimassa vastausta hänen tiedonantoonsa:

"Sir Jasper Standish on vastaanottanut loordi Verneyn selityksen samassa hengessä kuin se tarjottiin. Hän on aivan valmis tunnustamaan toimineensa kokonaan erehdyksestä ja pyytää loordi Verneytä vastaanottamaan hänen vilpittömimmän anteeksipyyntönsä ja ihailunsa ilmaisun loordi Verneyn kohteliaasta ja ritarillisesta käytöksestä sekä hänen onnittelunsa hänelle itselleen ja tuntemattomalle naiselle heidän kadehdittavasta asemastaan."

Kapteeni Spicer ei tarjoutunut korvaamaan isäntäänsä kiistakentällä. Päinvastoin hän osoitti sir Jasperille, joka otti hänet vastaan perin synkällä kohteliaisuudella, mitä nöyrintä selkää ja tarjosi verratonta nuuskaansa hätiköivällä ja mielistelevällä eleellä.

Palatessaan Pierrepoint-kadulle hän tapasi salaperäisen muukalaisen jo kantotuolissa ja loordi Verneyn nojaamassa sisälle sen ikkunasta hartaassa kuiskailevassa keskustelussa. Kapteeni Spicer tarttui leikillisesti häntä takinliepeestä, vetäen hänet pois ja pistäen sensijaan oman hupsun naamansa ikkunaan. Nainen oli naamioituja viittaansa puettu, kuten hänen lähtiessäänkin.

— Madam, olen toimittanut asianne, — sanoi hän. — Se oli vaikeasti selvitettävä juttu, johon tarvittiin… hm, tarvittiin sellaista tahdikkuutta, jota minulla mielestäni on. Sir Jasper oli tavattoman kiivastunut, yhtä hyvin olisi voinut yrittää puhua järkeä härälle. "Mutta hyväinen aika, sir", sanoin, "tulisinko minä, minä, kapteeni Spicer, tuomaan kirjettä, ellei se olisi sopusoinnussa mitä jyrkimpien kunniankäsitteiden kanssa?" Se sai hänet lannistumaan, madam…

Tässä Kitty-rouva sieppasi suuria häikäilemättä hänen liikehtivässä kädessään lepattavan kirjeen, kääntyi häneen selin, luki sen ja kuroitti sen loordi Verneylle, joka viipymättä oli kiertänyt toisen ikkunan luo.

— No, — virkkoi hän, — käskekää viedä minut Kaivohuoneelle. — Hän nojasi päänsä ulos ja loordi Verney toi omansa sen lähelle, ja sitten seurasi uusi kaksinpuhelu.

— Madam, madam, vaadin teitä täyttämään lupauksenne! — kuului toiselta puolelta kapteeni Spicerin hätäinen, ohut ääni. — Verney, ystäväiseni, minun täytyy pyytää sinua vetäytymään syrjään, minulla on sopimus tämän naisen kanssa…

— Mitä? — huudahti silloin nainen. — Ryöstäisinkö teiltä kaiken epätietoisuuden tenhon, kaiken arvailemisen ilon ja sen kiihoittavan mausteen, että voitte otaksua minut jokaiseksi Bathin naiseksi. Oh, — sanoi hän, — velvollisuuteni lähimmäistäni kohtaan on minulle toivoakseni paremmin opetettu! — Taaskin pisti hän päänsä ulos loordi Verneytä puhutellakseen; kuului uusi kuiskaus ja hopeanheleätä naurua. — Eteenpäin, miehet! — huusi hän.

Loordi Verney kiepahti toiselle puolen, veti vuorostaan nolostuneen kapteenin ikkunasta ja pidättäen häntä väkisin esti hänet juoksemasta poistuvien kantajain ja niiden kauniin taakan jälestä.

Loordi Markham oli epämääräisen näköinen, epämääräisen ikäinen ja tavoiltaankin epämääräinen. Hän käytti huonosti sopivaa tekotukkaa, mutta kunnianmiehenä oli hänellä oivallinen maine.

Hän istui sir Jasperin kanssa etuistuimella, kun sensijaan Tom Stafford oli asettunut taakse; ja kiesit kiitivät iloisesti mäkisiä Bathin katuja pitkin, suunnaten kulkunsa vihannoimaan puhkeavalle maaseudulle, alaspäin ja yhä alaspäin Hammerin kedoille kiemurtelevan Avonin varrella. Sir Jasperin kasvoilla kuvastui suuri tyytymättömyys elämään yleensä ja omaan olemassaoloonsa erittäin. Tom Stafford alkoi tuntea itsensä hiukan kiusaantuneeksi.

— On aikainen kevät, — sanoi loordi Markham, hyvää tarkoittavasti yrittäen kuluttaa raskaita minuutteja ja johtaa päämiehensä ajatukset toisaalle. — On hyvin leppoisa ilma täksi vuodenajaksi, ja karitsat ovat jo lasketut laitumelle.

— Älä hänelle karitsoista puhu, kuiskasi Stafford; — etkö näe, että hän ajattelee vain verta ja ukkosta?

Sitten lisäsi hän häijysti: — Koko eläimistössä on vain yksi otus, johon sir Jasperilla tällä hetkellä on mielenkiintoa, mutta sitä ei nähtävästi ole helppo tavata näillä tienoilla, vaikka tiedämme sen täällä elustavan. Se on saksanhirvi! — Hän hötkötti nauraa kovin ihastuneena keksintöönsä.

— Toivokaamme, ettemme saa sadetta, — virkkoi loordi Markham; — nuo ovat uhkaavia pilviä.

— Kyllä ne sentään puoli tuntia pysyvät tippumatta, ja se meille riittääkin, — murahti sir Jasper, läimäyttäen hevosia ruoskan päällä, niin että ne ponnistivat täyttä kyytiä lapetta alas.

— Mutta palatessamme kastumme, — puolustautui hyvää tarkoittava kreivi, — sanoin sitä kaiken aikaa. Olisi ollut parempi lähteä vaunuissa.

— Vakuutan, — huudahti sir Jasper äkillisessä huonon tuulen puuskassa, — vakuutan, että sydämessäni toivon Villiersin luodin osuvan niin hyvin, että kotimatkalla en tunne sadetta enempää kuin päiväpaistettakaan. Kotimatkalla, — toisti hän, kamalasti hymyillen; — lempo soikoon, kyllä minulla onkin kaunis koti!

— Ja kaunis, hilpeä poika sinä olet rattoisaan kohtaukseen vietäväksi, — huomautti Stafford takaa, — ja soma houkkio-pari sinä ja eversti olette, hiisi teidät molemmat periköön! Ja kun olet ammuttu, on kai varsin tyydyttävää ajatella, että vaimosi lohduttautuu punaisen kiharan omistajan kanssa, häh? Tahtoisinpa tietää, mistä sinä vanhan Villiersin kanssa oikeastaan taistelet!

— Sinä tiedät sen, — mörähti sir Jasper; sitten hän kiivastui. — Sinä ärsytät minua, mies; tahdonko minä taistella Villiersin kanssa? Eikö tämä ole pelkkää hulluttelua, silkkaa ajanhukkaa, sillävälin kun oikea syyllinen (se lurjus!) on päässyt käsistäni? — Hän kiristi ohjaksia, sivalsi ruoskalla, ja ajopelit keinuivat hevosten hyppiessä ja rynnätessä.

— Tosiaankin, — sanoi loordi Markham, — toivon, että olisin tullut vaunuissa.

— Säisympään, — huudahti Staffordkin, — aja säisympään, Jasper! Emme halua, että kaikki saamme luumme murskatuiksi tässä jupakassa.

Keskustelu pysähtyi. He vierivät tasaisempaa tietä tuulen humistessa heidän korvissaan ja hiirakkojen tasaisella ravillansa potkiessa tahtia. Sitten Stafford huomautti epämääräisesti:

— Minulla on aavistus, että tänään ei tule kaksintaistelua Hammerin kedoilla, Jasper, vaan että kykenet palaamaan vähentymättömällä tarmolla tuntemattoman rikollisen etsintään.

— Mitä nyt, — huudahti sir Jasper hurjana, — oletko kuullut jotakin
Villiersiltä? Kaikkiko ne livistävät nykyisin? Ensin Verney, sitten
Spicer, sitten eversti! Ei, ei, mies oli minulle raivoissaan; ja,
jumaliste… minähän häntä loukkasin!

— Kuitenkin, — sanoi Stafford järkkymättä, — satun tietämään eversti Villiersin palvelijan lähetetyksi kiireimmiten noutamaan hänen lääkäriään, sir George Watersianiin kohtuuttoman aikaisin tänä aamuna, että sir George lähetti apteekkarin sijastaan. Ja tämä tapasi tulta syöksevän everstimme parkumassa rajuimman leinin kynsissä mitä kuvitella saattaa. Niin rajun tosiaankin, että herra Wigginbotham-parka sai everstiltä aimo selkäsaunan senvuoksi, että hän ei ollut sir George. Villiersin jalka on ytykurkun kokoinen, kertoi vanha Foulks; kuulin sen kaiken Foulksilta juodessamme lasin vettä tänä aamuna Kaivohuoneella, ja lempo vieköön, sir, kylläpä hänen tekohampaansa kalisivat suussa, kun hän yritti kuvailla minulle eversti Villiersin käyttämää kauheaa kieltä. Hän tulee Villiersin sekundantiksi, tiedättehän, mutta hän vannoi, että oli mahdotonta, aivan mahdotonta kenenkään astua sellaisella jalalla.

Staffordin puhuessa olivat he kääntymässä Hammerin ketojen kulmassa. Hänen viheriällä nurmikolla harhailevat silmänsä pysähtyivät portilla seisovaan pieneen ihmisryhmään.

— Ellei, — jatkoi hän, — eversti tule kainalosauvoilla. Ei, peijakas! Haha, Jasper, minä olen aina pitävä sinusta, mies, sen oivallisen huvin ja raton vuoksi, mitä olet minulle viimeseltä hankkinut. Saat lyödä minua korvalle, jos ei se vanha veitikka ole saapunut… katetussa pyörätuolissa!

— Todellakin, — sanoi loordi Markham, — tämä on hyvin säännötöntä. En ole koskaan ollut mukana kaksinottelussa, jossa toinen asianomaisista on taistellut pyörätuolissa. Ja pelkäänpä, etten voi ottaa vastuuta asian järjestelystä tällaisissa olosuhteissa.

— Kirottua lörpötystä! — huudahti sir Jasper, käyttäytyen yhtä kohteliaasti kuin aikaisemminkin. Puhuessaan hän heitti ohjakset palvelijalleen ja kapusi alas kieseistä. Stafford oli mennyt hänen edellään veräjälle ja hyppi vuoroon toisella, vuoroon toisella jalallaan, perin huvitettuna tilanteesta.

"Hahaha!" — Hei, hyvää huomenta, eversti; minua surettaa nähdä teidät tuossa tilassa! (Haha!) Oletteko tuonut toisen pyörätuolin meidän urhollamme? Oh, tietysti! Ei olisi oikein, ellei hänkin istuisi pyörätuolissa! Kah, Foulks, sinä työnnät toistu tuolia, minä pyöritän toista, ja niin kyyditsemme heidät toisiaan vastaan, antaen heidän laukaista niin pian kuin haluavat. Hemmetti, siitä tulee rattoisa leikki!

Eversti Villiers käänsi liukaskieliseen ystäväänsä kasvot, joiden väri muistutti kolmen vuorokauden vanhaa ajettunutta ruhjevammaa; ne olivat vihreänkeltaiset tuskasta niiltä kohdilta, mistä raivo ei ollut niitä purppuroinut.

— Herra Stafford, nuo pilapuheet, sir, ovat tässä tilanteessa perin sopimattomia. (Sitä kirottua koipea!) Herra Foulks, ole hyvä ja selitä;… majuri Topham, selittäkää näille herroille, että olen tullut taistelemaan, sir, ja että taistella todellakin tahdon… sen jumal'avita vakuutan! — Vimmoissaan iski hän pyörätuolin käsinojaan, survaisi pahoin kivistelevää jalkaansa ja ulvahti raivosta ja tuskasta.

— Hiisi vieköön, — sanoi Stafford, — yhtä hyvin taistelisin vanhan karhun kanssa! Kuiskaahan, Foulks, aikooko hän ampua häkistään… anteeksi, tarkoitan tuolistaan?

— Sellainen on hänen aikomuksensa, — vastasi herra Foulks, hermostuneesti irvistäen ja näyttäen hienosta Bond Streetin norsunluusta valmistetut hammasrivinsä, joista herra Stafford jo mainitsi. — Mutta minusta se tuntuu hiukan epäsäännölliseltä.

— Hiukan epäsäännölliseltä? — huudahti loordi Markham. — Se on kokonaan epäsäännöllistä. Minä en tahdo olla asian kanssa missään tekemisissä.

Sir Jasper seisoi paikoillaan, tuijottaen synkkänä tantereeseen ja työnnellen kultapäistä rottinkikeppiään pehmeään mutaan ikäänkuin hänen koko huomionsa olisi kohdistunut niihin reikäsiin, joita hän rivittäin pisteli maahan.

— Mitä vaikeutta tässä on, mitä vaikeutta tässä on? — karjui eversti Villiers. — Kärräätte minut asemaan ja mittaatte askeleet… kahdeksan askelta, Foulks, ei jalkaakaan enempää; ja annatte minulle pistoolini. Eihän siinä mitään vaikeutta… hiisi minut periköön, hiisi vieköön teidät kaikki, sanon! Mitä vaikeutta siinä on?

— Taistelijat eivät ole yhtä edullisessa asemassa, — huomautti majuri Topham. — Ilmoitin Villiersille, että kernaasti astuisin hänen sijaansa.

— Ei, ei, ei! — kirkui vanha mies, kääntyen. — Oih, — voihkaisi hän sitten ja väänsi kasvojaan, sillä leini repi häntä niin rajusti, että hän tarttui tuolinsa sivunojiin, viskaten päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa saivat kaamean muodon.

— Muistan, — märehti vanha Foulks, — miten kelpo Darlingtonin herttua vaati Basil Verneytä (Verneyn isää, tiedättehän) taisteluun, vaikka vasen käsivartensa oli laastoissa; mutta, kuten Cranbroken markiisi, hänen armonsa todistaja, minulle silloin huomautti…

— Oh, säästä meidät markiisista! — keskeytti Stafford karkeasti. — Pysykäämme nykyisessä tehtävässämme, jos suvaitsette. Koko asia on järjetön, mahdoton! Katsohan, Jasper, katsokaahan, eversti, te kaksi ette voi tänään taistella. Mitenkä voisitte sen tasapuolisesti järjestää, vaikka meillä olisi pyörätuoli Jasperillekin? Emme voi antaa hänelle leiniä, hyvä mies, ja muutoin kävisi taistelu liian epäsuhtaiseksi. Hiidessä, eversti, te ampuisitte liian hyvin tai liian huonosti, ja se ei kelpaa! Kuulkaahan, kuulkaa, hyvät herrat, tehkäämme huonosta kaupasta hyvä. Miksi te ollenkaan taistelisitte? Tämä Jasper on halukas pyytämään anteeksi. (Niin, sitä sinä olet, Jasper, pidä suusi kiinni ja ole kerrankin järkevä; sinä riuhtaisit tekotukan hänen päästänsä, tiedäthän. Se, jumaliste, ei ollut kaunista käytöstä, ei ensinkään kaunista!) Mutta sitten, eversti, eikö hän epäillyt teidän vietelleen häneltä vaimonsa, ja eikö se ollut imartelevaa? Parhain imartelu, mitä tällä puolen haudan koskaan tulee osaksenne! Hän oli teille mustasukkainen, eversti; en totisesti tunne toista miestä Bathissa, joka teille nykyisin sellaista kunniaa osoittaisi.

— Oih, ottakaa minut täältä ulos, — huusi eversti, äkkiä antaen perään ruumiilliselle tuskalle, jota vastaan hän oli niin sankarillisesti ponnistellut. — Saakeli, kerran taistelen vielä teidän kaikkien kanssa! Päästäkää minut tästä. Missä on se kirottu ääliö, palvelijani? Ottakaa minut pois tästä vehkeestä, te paholaiset!

Miehissä pyörittivät he tuolin maantielle, ja hänen parkumisensa ja kirouksensa häntä vaunuihin nosteltaessa olivat kauheita kuulla.

— Herra Jumala, kunpa hän voisi kirkumisellaan karkoittaa leininsä! — huudahti Stafford. — Katsokaa, hyvät herrat! Haha, hän on tarttunut palvelijansa peruukkiin! Oh, tämä on kuin näytelmää, hän purkaa vihaansa mies paralle kuin troijalainen! Kah, se raukka on päässyt hänen kouristaan, mutta hänen lisätukkansa on jäänyt everstin käteen. Haha, hän on lennättänyt sen vaunuista! Eteenpäin he kiitävät; kyllä sillä vanhalla veitikalla on kurkkua, toitottaa kuin elefantti markkinoilla! No, Jasper, enkö sitä sanonut? Tänään ei tule mitään kaksintaistelusta.

— Älä ole siitä niin varma, — sanoi sir Jasper. Puhuessaan kulki hän kiesejä kohti kääntäen olkansa yli tuhoa ennustavat kasvot ystäväänsä.

— Oh, — huudahti viimemainittu lähestyen jälleen Markhamia, — tuon miehen katse saattaisi kiertää kirnullisen kermaa voiksi! Ei, minä en tahdo ajaa kotiin kanssasi, kiitoksia, sir Jasper; minä kävelen. Lempo vieköön, hiukan järkevää mustasukkaisuutta kyllä siedän; mutta jos minun olisi mentävä kotiin tuossa seurassa, menettäisin ruokahaluni päivälliseksi. Kah, ystävät, nyt on ihana päivä, kävelkäämme.

Sir Jasper karautti kotiin yksinään, ja vähää myöhemmin hänen kuskinsa auttaessaan hiestyneitten hevosien valjaista riisumista murahti "ajoipa säälimättömästi!"

Lady Standish kuului niihin köynteleviin olentoihin, jotka sekä siveellisesti että ruumiillisesti aina näkyvät etsivän tukea. Vastoinkäymisistä hän masentui; ja kun hänen kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa saatettiin hänen arkihuoneeseensa puoli tuntia sir Jasperin lähdettyä Hammerin kedoille, tämä tapasi nais-rukan pitkin pituuttaan sohvalle ojentuneena, pää pieluksiin upotettuna.

— Hyväinen aika, — huudahti piispa pysähtyen. Hän oli kookas, arvokkaan näköinen, komea, sileäkasvoinen herrasmies, jolla oli isot silmät ja siromalliset liivit. Jos hänellä olisi ollut hituistakaan inhimillistä heikkoutta, olisi hän ollut ylpeä sääristään, jotka niin pyöreinä täyttivät silkkisukkien varret. Mutta että inhimillinen heikkous voisi koskaan vaikuttaa Bathin ja Wellsin piispaan, sitä piti tämä kirkon pylväs aivan käsittämättömänä ja kiitti luojaansa, että niin oli.

Lady Standish, — virkkoi piispa; sitten viittasi hän kädellään uteliaille palvelijoille. — Jättäkää meidät, jättäkää, rakkaat ystävät, — sanoi hän.

Lady Standish kohottausi istuvaan asentoon ja tuntien epätoivoista sydämen tuskaa käänsi päänsä ja katsahti elottomasti vieraaseensa.

— Tulette liian myöhään, mylord, — huokasi hän. — Sir Jasper on jo lähtenyt siihen perin tuhoisaan kohtaukseen.

— Rakas lady Standish, — sanoi tohtori Thurlow, — rakas lapseni — hän otti tuolin, asetti sen sohvan viereen ja kohotti sitten nuoren rouvan hentoa, raukeata kättä, pitäen sitä täyteläisten kämmentensä välissä. — Rakas lady Standish, — toisti hän hyrräävällä, tyynnyttelevällä äänellä. Ellei hän osannut hoidella murheellista sielua (varsinkin jos tuo murheellinen sielu sattui kuulumaan ylhäisön piiriin ja ennen kaikkea asumaan nuoressa naisen ruumiissa), niin kuka osasi? — Läksin samassa silmänräpäyksessä kuin sain teidän kirjeenne. Olisin ehkä heti voinut tehdä jotakin asian auttamiseksi, jos olisitte kertonut tarkemmin, mutta kirjeenne oli rahtusen epäselvä… hyvin luonnollista! — Tässä hän hiljaa taputti hänen kättään. — Hiukan epäjohdonmukaisuutta, joka vaatii selityksiä. Kertokaahan minulle nyt… ymmärrän, että arvoisa puolisonne on lähtenyt jotakin kunniakysymystä ratkaisemaan, vai kuinka? Sanoisimmeko kaksintaisteluun?

— Joku mitätön riita, — jatkoi hengenmies. — Kuumaverisiä nuoria miehiä! Se on perin moitittavaa, mutta nuoria huimapäitä emme saa liian ankarasti tuomita. Nuori veri on kuumaa! Niin, niin, luottakaa armolliseen kaitselmukseen, rakas lady Standish. Tiedättehän, että ei varpunenkaan putoa, ei hivukseenkaan päässämme kosketa, mikä ei olisi luettu. Oliko, ah… riidan syynä korttipeli tai joku muu pikkuseikka, joita seuraelämässä sattuu?

— Sen syynä olin minä, — virkkoi murheen murtama vaimo tukehtuneella äänellä.

— Te, rakas mylady! — Pehmeän käden puristus tuli, jos mahdollista, hiukkasen tiukemmaksi melkein helläksi. Lady Standishia kylmäsi ja hän oli onneton, tämä lämmin kosketus toi hänelle ikäänkuin epämääräisen voiman ja lohdun tunteen.

— Eversti Villiersin kanssa, — sanoi hän ja loi peräti surkean katseen ylitseen nojautuviin hyvänsuopiin leveäpiirteisiin kasvoihin.

— Eversti Villiersin, — toisti piispa äärimäisen kummastuksen sävyllä. — Ei suinkaan… tuota noin, ei suinkaan… hm, vanhan eversti Villiersin kanssa?

— Voi, hyvä Jumala, — huudahti lady Standish, — minä olen kurjin ja viattomin naisista!

— Hyvä, rakas rouva, — kiirehti piispa, — viimemainittua seikkaa en hetkeäkään epäillyt. — Hänen puristuksensa höltyi, ja Julia veti kätensä pois kuivatakseen kyyneliä, jotka nyt alkoivat taajoina ja nopeasti kummuta hänen silmäripsilleen. Piispa ihmetteli, että hän ei milloinkaan ennen ollut tullut huomanneeksi, miten erinomaisen sievä nainen lady Standish oli, miten hurmaavat, tavattoman pitkäripsiset olivat nuo silmät. Hänestä tuntui kuin ilmestykseltä nähdä niin nuorteata, heleätä ja hienoa hipiää näinä ihomaalin ja jauheitten päivinä.

— Kuitenkin, — nyyhkytti lady Standish, — on minussakin vikaa, sillä olen menetellyt hyvin väärin, ollut hyvin hupsu! Oi, mylord, jos puolisoni haavoittuu, en voi kieltää että minun on siitä syy kannettava.

— No, kertokaa kaikki minulle, — kehoitti piispa, siirrähti tuoliltaan hänen viereensä sohvalle ja tarttui uudestaan hänen käteensä. Julia antoi hänen sitä pitää, hän oli hyvin luottavainen. — Olemme kaikki hupsuja, — sanoi tohtori Thurlow, — kaikki olemme, ah, synnille alttiita. — Hän käytti monikkoa antaakseen hänelle luottamusta, eikä suinkaan siksi, että sellainen viittaus voisi kohdistua mihinkään Bathin ja Wellsin piispaan.

— Oi, olen menetellyt kovin hupsusti, — toisti rouva. — Ajattelin, mylord, kuvittelin, että puolisoni rakkaus minuun oli vähenemässä.

— Mahdotonta! — huudahti arvoisa piispa. Mutta hän joutui hiukan hämilleen.

— Ja senvuoksi minä ajattelematonta neuvoa seuraten… teeskentelin… todellakin ainoastaan teeskentelin, mylord… pitäväni jostakusta muusta, ja sir Jasper tuli mustasukkaiseksi ja on nyt haastanut jokaisen, luullen, että hänellä on kilpailija.

— Kuitenkaan, — virkkoi piispa, — ei hänellä ole kilpailijaa. Ymmärränkö teidät oikein, rakas lapsi? Nuo hänen epäluulonsa ovat perättömiä? Eversti Villiers?

— Eversti Villiers, — huudahti hän, — se vanha typerä, punanenäinen raukka! Ei, herra piispa, ei ole tosiaankaan ketään. Puolisoni omistaa koko sydämeni! — Hän hengähti ja katsahti mieheen rehellisillä silmillä, joita mitä viehättävimmät kyyneleet valelivat. — Eversti Villiers! — toisti hän. — Oi, kuinka saatatte minusta sellaista ajatella? Puolisoni vain ei tahdo uskoa minua; mutta minä olen totisesti, totisesti, totisesti viaton! Myöskin loordi Verneylle hän oli mustasukkainen, ja eilen illalla hän taisteli herra O'Haran kanssa.

Piispa hymyili itsekseen mitä hyväntahtoisimman suopeasti. Hänen sielunsa uhkui ihmisrakkautta, mutta vasta kauniin naisen heikkouksia käsitellessään hän täydellisesti ymmärsi miten innoittava tuo rakkaudenkäsky todellakin oli.

— Rakas lapseni, jos saan teitä niin nimittää, koska perin hyvin tunnen arvoisan äitinne; te ette saa noin surra. Antakaa minun tuntea, että katselette minua ystävänä. Sallikaa minun kuivata nuo kyyneleet. Kah, tehän vapisette! Eikö meidän pitäisi enemmän luottaa laupiaan taivaan kaitselmukseen? Olen aivan varma, että sir Jasper palaa luoksenne loukkautumatta taikka vain mitättömän naarmun saaneena. Ja jos sallitte minun teitä neuvoa, rakas lady Standish, älkää yrittäkö vastaisuudessa sillä tavoin ärsyttää hänen luulevaisuuttaan; älkää tehkö avoimesti mitään sellaista, joka herättäisi hänessä vihan ja koston häijyjä intohimoja!

— Oi, todellakaan, todellakaan, — huudahti nainen asettaen toisenkin kätösensä arasti piispan lohduttavaan kouraan, — todellakaan en sitä enää koskaan tee!

— Ja muistakaa, että teillä minussa on tosiystävä, rakas lady
Standish. Sallikaa minun nimittää itseäni ystäväksenne.

Tässä kuului kiitävien pyörien ratinaa ja rajua kavioiden kapsetta. Ovikelloa soitettiin ja kolkutinta käytettiin niin vimmatusti, että sen kaiku ja vastakaiku tärisytti koko taloa.

— Oi Jumalani! — parkaisi lady Standish hypähtäen seisoalleen, — ne ovat palanneet! Taivaan tähden, mitä on tapahtunut? Jos hän on saanut vamman, en voi sitä kestää. En voi… en voi! — Hän puristi hurjasti päätänsä ja horjui kuin kaatumaisillaan. Mitä saattoi kristitty, herrasmies ja sielunpaimen tehdä muuta kuin siepata hänet käsivarsilleen sitä estääkseen? Puolihulluna säikähdyksestä hän kääntyi ja puristautui kiinni piispaan, niinkuin hän olisi tarttunut jokaiseen lähimpään tukeen.

— Rohkeutta, — kehräsi tämä pieneen korvaan; — minä olen kanssanne, rakas lapsi, rohkeutta!

Näin he seisoivat, Julia puristaen piispaa ja piispa puristaen häntä, taputellen häntä olalle ja kuiskaillen hänen korvaansa, kun sir Jasper ryntäsi sisälle.

Vasta hänen äänensä eroitti heidät, eikä se kuitenkaan ollut voimakas eikä rajukaan, vaan ainoastaan musertavan ivallinen.

Mitä se Stafford oli sanonut? "Onhan meillä Bathin ja Wellsin piispa. Hän on punainen, kiireestä kantapäähän punainen kuin hummeri! Niillä on metkunsa, niillä hengellisillä." Oh, varmastikin Stafford tiesi: koko Bathin kaupunki tiesi! Sir Jasper kirosi kauheasti sydämessään, mutta ääneensä hän virkkoi ainoastaan: "Vai niin!"

Lady Standish oli jo lentämässä lattian yli hänen luokseen, iloisesti huudahtaen, mutta puolison asento ja katse pysähdytti hänet puolitiehen. Piispa virkahti: — hm, — ja sitten taas: — hm. — Senjälkeen hän sanoi:

— Olen iloissani, perin iloissani, sir Jasper, kun näen teidän palaavan haavoittumattomana. Lady Standish on ollut tähtenne suuressa hädässä.

— Parhaan taitoni mukaan, — vakuutti piispa, ja, tietämättä miksi, hän tunsi (jos hänelle tosiaan oli mahdollista sellaista tuntea!) itsensä rahtusen nolostuneeksi.

— Minun olisi kai pyydettävä anteeksi tätä tungettelevaisuuttani, — sanoi hän.

Hänen puolisonsa kääntyi silmänräpäykseksi häneen. Tämän katseesta musertuneena hän vaipui tuolille.

— Oi, sir Jasper, — sanoi hän väännellen käsiään. — Piispa on ollut hyvin ystävällinen. Olen ollut sinun tähtesi niin onneton.

— Näen kyllä, — vastasi sir Jasper, — että hänen kunnianarvoisuutensa on ollut hyvin ystävällinen. Hän on, niinkuin jo sanoin, tuottanut sinulle lohdutusta.

Tässä kaikki hänen jäykkyytensä väistyi. Hän astui piispaa kohti ja toi kaameat kasvot aivan hänen kukoistavan, levottomasti hymyilevän naamansa eteen.

— Papinkauhtananne ei teitä suojele! — toisti sir Jasper sillä tarmokkaan kylmäverisyyden äänellä, joka tuntuu värähtelevän kiljahduksen harjalla. — Voi teitä, paimen!

— Minä en vihjaa mitään, — huudahti toinen pilkallisesti hymyillen. — Jaha, madam, — virkkoi hän jälleen vaimolleen, — tämä on siis valintasi? Ainahan sinä olitkin hurskas nainen. Sinä haluat teoillesi kirkon hyväksymistä, eikö niin? — Ivan ilme hänen suupielessään oli sanoin kuvaamaton.

— Todellakin, — sanoi piispa, — olen kovin kiusaantunut. — Hän katsahti moittivasti lady Standishiin. — Kuten tiedätte, tulin tänne puhtaasta ihmisrakkaudesta, mitään aavistamattomana ystävänä. En odottanut tätä.

— Haha, — nauroi sir Jasper ilkeästi. — Niin, sir, en epäilekään, että tämä oli teille odottamatonta. Puhtaasta, haha… mitään aavistamatta… tämäpä on hupaista! Vaiti, madam, nuo voihkimiset, nuo krokotiilin kyyneleet eivät minua lumoa. Ka, arvoisa herra piispa, teidän hurskailunne eivät minua petä. Enkö ole lukenut kirjettänne? Oh, teillä on päässänne kyllä komea tukka, mutta minä tiedän… siitä puuttuu yksi kihara! Haa, Julia, sinun olisi pidettävä parempaa huolta lemmenpanteistasi.

— Minun täytyy tunnustaa, — lausui tohtori Thurlow majesteetillisesti, — että käytöksenne ja sananne ovat minun järki-paralleni aivan käsittämättömiä. — Madam, säälin teitä kaikesta sydämestäni!… Sir Jasper, — lisäsi hän tuimasti, asettaen käsivartensa ristiin rinnalleen, — palvelijanne, sir. Toivotan teille hyvää aamupäivää. — Hän harppasi ovelle, komeat jalat vavahdellen suuttumuksesta purppuranväristen silkkisukkien silmujen alla.

— Ei! — ehätti sir Jasper, tarttuen häntä häikäilemättä takinliepeestä. — Ei, ette te minusta niin pääse!

— Mitä! — huudahti piispa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, ja hänen komean roomalaisnenänsä sieraimet laajenivat. — Tahtoisitteko koskea Herran voideltuun? Päästäkää takkini irti, sir Jasper!

Hän sivalsi sir Jasperin pidättävää kättä omalla lihavalla nyrkillään, joka oli puristettu ikäänkuin saarnastuoli-kaunopuheisuuden korostamiseksi.

— Haa, tahtoisitte, tahtoisitteko? — huudahti sir Jasper ja karkasi voidellun kurkkuun.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sir Jasper kummastuksekseen huomasi olevansa rautaisessa puristuksessa; hänet nostettiin ilmaan niin navakasti että kaikki hänen vastustuksensa oli kuin pennun sätkimistä; häntä ravisteltiin niin että hampaat kalisivat, ja sitten hänet paiskattiin seljälleen lattiaan.

— En tosiaan tiedä, — virkkoi piispa, — onko minua eläissäni näin solvaistu. Minun päälleni hyökätessänne, sir, olette loukannut koko kirkkoa, Englannin kirkkoa, jopa valtiotakin!

Hän seisoi tuijottaen maassa makaavaan viholliseensa, kuorskuen ankaraa soimausta korkeasta, arvokkaasta nenästään.

— Olette tehnyt itsenne syypääksi Jumalan pilkkaan, simoniaan, pyhyyden loukkaukseen, mitä törkeimpään pyhyyden loukkaukseen, — pauhasi tohtori Thurlow.

Sir Jasper toivutteli itseään kuin pantteri ja hyppäsi jaloilleen; pantterin tapaan hän myös hiipi pari kolme askelta ja puoliksi kyyristyneenä tähtäili veristävin silmin piispan vahvoja lihaksia, etsien helpoimmin haavoitettavaa kohtaa hänen ruumiistaan. Hän läähätti ja kuohui. Ilma oli sakeana hiusjauheen pölystä.

— Jumalan tähden, mylord, — huusi hän, — jättäkää meidät… jättäkää meidät!

Tässä ovi aukeni, ja hovimestari ja riemastuneet palvelijat hyökkäsivät huoneeseen.

Piispa kääntyi verkalleen. Hänen kutsumuksensa arvokkuus sai hänessä voiton pelkästä ihmisestä.

Suokoon taivas teille anteeksi, — virkkoi hän, — Suokoon taivas teille anteeksi, sir, ja auttakoon teitä hillitsemään luonteenne raa'an rajuuden. Ja te, madam, — lisäsi hän musertavasti onnettomalle ja kauan kärsineelle rouvalle, — oppikaa naisellista säädyllisyyttä ja varovaisuutta!

— Saatte minusta kuulla vielä, — murisi sir Jasper murhaavasti. —
Toombs, — ärjäisi hän hovimestarille, näyttäkää piispalle ovi!

Kirkkoruhtinas hymyili. Hän käänsi heille kaikille komean selkänsä ja poistui lyhyin, harkituin askelin, ottaen kävelykeppinsä Thomas-palvelijalta, jonka hän kivetytti lasimaisella katseellaan, ja kieltäytyen herra Toombsin tarjoamasta avusta ikäänkuin olisi torjunut myrkkypikarin. "Vade retro satanas!" [Mene pois, saatana!] näkyi hän lausuvan; ja niin hän läksi, jättäen papillisen kirouksensa äänettömästi jälkeensä.

Hän istui jakkaralla rouva Bellairsin jalkojen juuressa. Tämä oli uhrannut hänelle toisen täyteläisen soikeasormisen kätensä. Iloinen, pieni vierashuone Kuningattaren torin varrella sijaitsevassa talossa oli täynnä päiväpaistetta ja Kitty-rouvan kanarialinnun riemun kirahduksia.

— Olette kovin kaunis! — sanoi nuori mies neljättä kertaa puolen tunnin kuluessa. Keskustelu heidän välillään oli jostakin syystä laimentunut.

Kitty Bellairs loi kaihoisan syrjäkatseen rakastajansa kasvoihin. Tämän silmät, jotka olivat käännetyt ylös häneen, ahmivat hänen kauneuttaan juuri samalla ilmeellä, joka rouvasta aikaisemmin päivällä oli näyttänyt niin hurmaavalta. "Syvät intohimon lähteet", oli hän silloin ajatellut. Nyt hiipi viileä pettymyksen häive hänen mieleensä.

— Olette kovin kau… — alkoi nuorukainen taas kuiskaamaan, kun hänen rakastettunsa käsi levottomasti vavahtaen hänen kourassaan sävähdytti hänet vaikenemaan.

"Hyväinen aika, todellakin vasikka!" ajatteli hän. "Mää… mää-ää… Mitä minä oikeastaan hänessä näin? Se kaihoni oli vain hetkellistä paimenrunoutta…!"

— Enkö saa pitää kättänne? — sanoi mies siirrähtäen silkkisille polvilleen ja puristautuen häntä vasten.

Kuitenkin oli hän siro poika, ja tämän viattomuuden ja nuoruuden tuoreudessa, joka heräsi miehuuden intohimon ensi välähdykselle, oli kieltämättä tenhoa.

— Suloinen tehtävä… — virkahti Kitty puoliääneen ja kyyhkysen leijumista muistuttavalla liikkeellä soi hänelle taaskin hennon kätensä.

Sen levätessä hänen ruskeassa kämmenessään rouva katseli sitä taiteellisella tyydytyksellä, liikutellen pienoisia sormiaan ylös ja alas ja ihaillen kynsien muotoa ja väriä sekä rystöjen hienoja kuoppasia. Mutta loordi Verneyn iso pojankäsi kahmaisi ne kaikki liian nopeasti, eivätkä hänen ruskeat silmänsä hetkeksikään kirvonneet armaiden kasvojen hartaasta katselemisesta.

— Todellakin, — huudahti hän, — on aika mennä nauttimaan vesiäni; aivan unohdin ne!

— Lydia, lapsi-kulta, hattuni! Loordi Verney, suvaitsetteko tarjota minulle käsivartenne Kaivohuoneelle asti? — "Ainakin", ajatteli hän itsekseen, "saakoon koko Bath tietää viimeisen valloitukseni".

— Mitä pidätte tästä kuosista? — sanoi hän. Ja mustien sulkien alta pilkistävän rusohohteisen ilmestyksen lumoamana jälleen hymyileväksi hän kääntyi kuvastimesta. — Eikö se ehkä ole rahtusen liiaksi sulitettu? Kuitenkin on se viimeistä muotia. Mitä sanoo Verneyni?

— Se on tosiaan hyvin siro hattu, — vastasi hän, — ja… ja siinä näkyy olevan aika paljon höyheniä. Hän epäröitsi ja änkytti. — Oh, mitäpä minä muodeista! Teitä, vain teitä…

— Mitä sinä töllistelet, tyttö?. — tiuskaisi rouva Bellairs
Abigaililleen. — Mene siitä!

— No, hyvä Verney, — sanoi hän sitten. — Taivas varjelkoon, kuinka te katselette, mies! Onko kasvoissani jotakin vikaa?

Puhuessaan hän viattomasti siirrälsi herttaisen näytteen katoavaa kukoistusta nuorta miestä kohti. Ja suudelma, jonka hän oli lukenut tämän silmistä, painautui verrattoman luontevasti hänen huulilleen.

"Kah, kuka tietää?" ajatteli hän, pieni tyytyväinen hymy suupielessä, suoristaessaan muodikasta hattuaan. "Siinä pojassa voi olla ryhtiä sittenkin!"

Kitty tarttui hänen käsivarteensa. Oman rohkeutensa huikaisemana nuorukainen salli viedä itsensä huoneesta. Käsi kädessä he tyrkkiytyivät kapeita portaita alas.

— Olette kovin kaunis! — sanoi nuorukainen ja suuteli häntä uudestaan, kun he pääsivät hämärään, tummalla laudoituksella varustettuun eteiseen.

— Hyi! — virkkoi rouva Bellairs hieman ärtyisästi, työntäen hänet takaisin, kun hänen pieni, musta palveluspoikansa riensi avaamaan ovea.

Ei suudelma enempää kuin puhekaan osoittanut kohoavaa asteikkoa, ja miltäpä tuntuu rakastajan suudelma, ellei se ilmaise uutta kiihkoa, miltä lemmenvala ilman uutta väritystä, uusia mielikuvia?

Mutta puut Kuningattaren torilla olivat keveässä, vaaleassa kullanvihervässä lehtipuvussa. Päiväpaiste hohti kullalta, tuulonen oli raikas ja hymyilevä; vanha harmaa kaupunki oli kuin nuoresta lemmestä punotuilla köynnöksillä somistettu.

"Hän on vain kokematon", mietti nainen kiitävien ajatustensa lomaan, "ja hän on varmasti Bathin sievin nuorukainen".

Rakkaus ja kevät tanssivat Kitty-rouvan keveässä sydämessä ja keveissä kantapäissä hänen sipsuttaessaan eteenpäin. Ja rakkaus ja kevät kerääntyi ja pulppusi ja etsi ulospääsyä Verneyn sielussa yhtä välttämättömästi ja vastustamattomasti ja melkein yhtä tiedottomasti kuin mahla nuorissa vesoissa, jotka tuulen hyväileminä huojuen lemmekkäästi availivat umppujaan päivän suutelulle.

Kaivohuone tuntui viileältä ja hämärältä harmaan kivikadun jälkeen, johon keväinen aurinko räkitti nuoruutensa hurjalla voimalla. Vesi hyräili hiljaista uneliasta lauluaan, kun se heikosti höyryten pulppusi esille.

— Kuunnelkaahan, — virkkoi Kitty-rouva. — Sen ääni on niin viatonta, se kimaltelee niin kirkkaana!

Hymyillen otti hän Verneyn ojentaman lasin. — Uh, — virkkoi hän, — hirveän kirpeältä se tosiaankin maistuu! Pelkään, — lisäsi hän, taaskin luoden hiukan levottoman silmäyksen uuden rakastajansa kasvoihin, — että se on elämän vertauskuva.

— Mutta, — vastasi tämä, — nämä vedet kuuluvat olevan erinomaisen terveellisiä.

— Terveellisiä! — huudahti Kitty-rouva, taas maistellen ja taas nostaen nenäänsä ylöspäin ja kiertäen suupielensä alas vastustamattoman hurmaavan nyrpistykseen. — Terveellisiä, mylord! Taivas meitä varjelkoon! Ja mitäpä se on muuta kuin viimeinen lisä niiden täydelliseen inhoittavaisuuteen! Terveellisiäkö, sir? Tahtoisin teidän tietävän, että en juo niitä terveydekseni. — Hän laski kädestään lasin, josta oli poissa vain linnun kulauksen verran. — Näytänkö minä naiselta, joka kaipaa "terveysvesiä"?

— On yhteiskunnallisia velvollisuuksia, — jatkoi Kitty mielevästi. —
Yksinäisen turvattoman lesken, sir, täytyy noudattaa yleistä tapaa.
Ja sitten minulla on vielä toinen, pelkkä tunnesyy.

— Poloinen Bellairs-vainajani, sanoi hän, — miten usein on ollut iloni ja velvollisuuteni täyttää tuollainen lasi ja viedä se hänen huulilleen! Viimeisinä vuosinaan hän, rakas mies-parka, ei enää kyennyt liikuttamaan jäseniänsäkään!

Loordi Verney ei löytänyt mitään sopivaa vastausta näihin helliin muistelmiin; ja kun Kitty-rouva nähtävästi oli kylliksi alistunut Bathin muotiin ja samalla kantanut uhrinsa edesmenneen haamulle, hän kääntyi rivakasti ja alkoi seinäpilariin nojautuen silmäillä salia.

— Kah, kyllä täällä on tyhjää! — virkahti hän. — Teidän syynne, että tulin niin myöhään. Ei ketään muita, voin vakuuttaa, kuin tuo Flyte-naikkonen, inhoittava Spicerinne, sir… haha, ja vanha kenraali Tilney. Näillä kauheilla keväillä luullakseni on voimaa pitää mokomat muumiot hengissä niiden oikean rajan yli. Se tuskin on rehellistä muuta maailmaa kohtaan. Ka, sillä vanhalla raukalla on tuskin tunnetta tai tajuntaa jälellä, ja kuitenkin se kävelee! Taivas meitä armahtakoon, vieläpä juokseekin! — kirahti hän äkkiä, nähdessään Dettingenin onnettoman veteraanin, joka oli päässyt kantajansa hoivaavista käsistä, hyökkäävän ovea kohti puolittain halvaantuneen vanhuksen epävarmalla hölkötyksellä.

— Ja se tuo mieleeni, — sanoi Kitty-rouva, — että sir George vaatimalla vaatii minua kävelemään viisi minuuttia jokaisen lasin välillä. Tuolla tulee arvoisa tätinne, lady Maria, kuulotorvineen, ja onneton neiti Selina. Vakuutan, että hän tuo keltainen sulka hatussaan yhä enemmän muistuttaa rakasta Toto-vainajaani.

— Käytittekö sitä hyväilynimenä puolisollenne? — kysyi loordi Verney tukehtuneella kuiskauksella.

— Hyi, sir, huudahti leski. — Se oli kakaduni… puhuin kakadustani.
— Hän huokasi syvään. — Rakastin sitä raukkaa, — sanoi hän.

Nuori mies katsahti häneen epätietoisena, kumpaa kaivattua kaksijalkaista hän tarkoitti.

— Selina, — huusi lady Maria sillä kimakalla äänellä, jota käyttää omasta vajavaisuudestaan vakuutettu kuuro nainen (ujosteleva kuuro sensijaan aivan mykistyy pelosta, että puhuisi liian kovaa), — Selina, kuinka usein täytyy minun sinulle sanoa, että sinun on itse ammennettava lasiini! Kuka tuolla on? Missä ovat silmälasini? Kenen sanoit hänen olevan? Rouva Bellairs? Hm! Ja kenet on hän nyt saanut hinattavakseen? Kenen, sanoit? Äänekkäämmin, äänekkäämmin, lapsi! Miksikä sinä noin mumiset? Kuka? Verney… loordi Verneykö? Mitä, hänhän on sisarenpoikani. Käske häntä tulemaan luokseni heti paikalla. Kuuletko, Selina, heti paikalla! En salli hänen tarttuvan Bellairsin lesken verkkoon!

Kakadunsulkainen töyhtö nyökkäili pontevasti. Tietoisena, että koko Kaivohuone kaikui lady Marian tunteenpurkauksista, ja peläten suojelijatartaan hämmentynyt neiti Selina astui kaksi askelta täyttääkseen saamaansa käskyä, mutta pysähtyi levottomana. Loordi Verney oli sävähtänyt tummanpunaiseksi. Kitty-rouva riippui hänen käsivarressaan yhä hellemmällä puristuksella ja hymyili hempeästi, olematta mistään tietävinään. Sillä hetkellä hän oli yhtä kuuro kuin lady Maria.

Viimemainitun kynsimäinen käsi oli nyt irroittanut pitkävartisen tähystimen röyhelöittensä poimuista.

— Hän on todellakin sisarenpoikani, — lausui hän käskevällä bassollaan, — sen viheliäisen rouva Bellairsin kanssa!… Harry! Tänne, sanon!… Selina, senkin hupsu, oletko nukahtanut?

Sorinaa, ikäänkuin naurun kikatusta, alkoi kuulua pitkin Kaivohuonetta. Lady Flyten maalatut kasvot vääntyivät merkitsevään hymyyn hänen kuiskaillessaan lasinsa yli kapteeni Spicerille, joka tällä haavaa oli hänen erityinen ystävänsä. Tämän herrasmiehen kelmeä naama säteili ilkeää tyydytystä. Hänen huulensa olivat supussa kuin herkullisinta juoru-uutista kuunnellessa. Hän alkoi supattaa ja irvistellä. Nuori kartanonherra Greene lähestyi paria korvat herkkinä ja viattomin, typerin kasvoin, jotka koettivat näyttää kovin viisailta.

— Vakuutan sen teille, — äänteli kapteeni irvistäen. — Enkö ollut siellä?

Lady Marian kakadunharja nousi täten syntyneen odottelun kestäessä yhä hurjempana. Kitty Bellairs luuli kuulevansa vanhan naisen leukojen ratinan. Varmaa oli, että tämä vihoissaan kirkui äänekkäämmin kuin edes kaivattu Toto-vainaja. Sitten Kitty-rouva, josta totta puhuen näytelmä alkoi jo mennä huvia pitemmälle, tunsi nuoren käsivarren, johon hän nojasi, jäykkenevän ja nuoren vartalon vieressään liikkuvan uudella miehuudella.

— Anteeksi, rouva Bellairs, — sanoi loordi Verney (hän puhui äänekkäästi ja rouvan kummastukseksi täysin sulavasti ja arvokkaasti), — sallitteko minun esitellä teidät tädilleni, lady Maria Prideauxille?… Maria-täti, — virkkoi hän kauniisti kalskahtavalla äänellä, joka aiheutti yleisen hiljaisuuden, — salli minun esitellä rouva Bellairs. Tämä nainen on armollisesti suvainnut hyväksyä minut tulevaksi puolisokseen. Olen miesten onnellisin, ja liitto tuottaa minulle mitä suurinta kunniaa.

Viimeisen lauseensa hän huusi vielä pontevammin kuin edelliset ja vilkaisten Kityn äkkiä punaiseksi leimahtaneeseen poskeen toisti sen sitten melkein kuiskaamalla ja voimakkaan liikutuksen värähdys äänessään.

"Sitä rakasta nuorukaista", sanoi hän itsekseen. "Sitä rakasta, viatonta ritarillista nuorukaista!"

Hänen kirkkaat mustat silmänsä melkein sumenivat. Hänen liikutuksensa oli jotakin ennen tuntematonta: se oli melkein äidillistä.

Äkillisen, vilpittömän liikutuksen pakoituksesta älykkäimmänkin naisen nokkeluus herpautuu. Rouva Bellairs ei tässä uudessa tilanteessa löytänyt mitään sanoja.

— Perin hauskaa, — mutisi hän, pisti kylmäkiskoisesti kätensä esille ja veti sen pois ennenkuin rouva Bellairs oli ehtinyt sitä koskettaa.

— Tuleva vaimoni, — huusi päärin alku keuhkojensa täydeltä iäkkään sukulaisensa korvaan.

Oli omituista havaita, kuinka vanhaksi lady Maria äkkiä näytti tulleen.
Aivan kumaraisena nyökkäili hän hajamielisesti sisarenpojalleen.

— Kiitos kysymisestäsi, lapsi, — mutta nämä vedet koettelevat minua ankarasti.

Loordi Verney katsahti epätoivoisesti ympärilleen. Neiti Solinasta hän oli tavattoman sievä ja kohtelias, ja naisen poloinen vanhanpiian-sydän lämpeni rakastajalle hänessä. Hän lähestyi lady Mariaa, nostaen hiljaa tämän kuulotorvea.

Varsin mielissään, kun voi kääntää huomionsa toisaalle, lady Maria nosti sen tavattoman ystävällisesti korvaansa.

— Sisarenpoikanne, — sanoi neiti Selina kainolla sävyllä, — sisarenpoikanne mylord Verney haluaa ilmoittaa teille, että hän on aikeissa solmita avioliiton rouvan kanssa, jonka hän vastikään teille esitteli.

Selina-neiti punehtui puhetorven suullisen takana tätä ilmoitusta tehdessään. — Ai! — parahti hän sitten kivusta vaikertaen, sillä lady Maria oli näpäyttänyt häntä koneellaan rystöille.

— Avioliittoon mukamas! — sanoi loordi Verneyn täti. — Selina, olet sinäkin aika hupsu!… Madam, — huomautti kakadu-vainajan aave, hyvin arvokkaasti taivuttaen harjaansa säteilevää Kittyä kohti, — toivotan teille hyvää aamupäivää!

Sanoissa "tuleva vaimoni" oli täytynyt olla omituinen taika, sillä tuskin oli loordi Verney ne lausunut, kun hän tuli useata tuumaa pitemmäksi, huomattavasti hartevammaksi ja näytti melkoista vanhemmalta. Hän oli tosiaankin poikavuosista astunut miehuuden ikään. Hän katsoi suojelevasti käsivarressaan riippuvaan pieneen naiseen. Vastuunalaisuuden vakavuus laskeutui hänen kulmilleen.

Ah, Verney! virkkoi herra Stafford iskien silmää, hyökätessään kuumana saliin kadun päiväpaisteesta. Kävelyllään oli hän peittynyt valkoisella pölyllä ja vieläkin hytkähteli hän naurusta. — Ah, Verney, perhosleikissä kultaisella aamuhetkellä, sillävälin kun toiset ponnistelevat otsansa hiessä! Totisesti, poika, olet keksinyt puutarhan parhaan ruusun… Rouva Kitty Bellairs, suutelen kättänne.

Tässä Kitty-rouva tunsi tulevan herransa nuorta selkäänsä ojentaessaan käsivarrellaan painavan hänen sormiaan kylkiluitansa vasten.

— Ja saanko kysyä, herra Stafford, — virkkoi hän keikauttaen hänelle päätänsä sillä linnun eleellä, joka oli hänelle yhtä luontaista kuin jollekin sievistelevälle kyyhkyselle (Kitty-rouva kuului nimittäin niihin, jotka alkavat heitellä silmäniskuja jo imettäjättärensä käsivarrella ennenkuin vielä osaavat puhuakaan ja lopuksi keimailevat lääkärilleen muodikkaassa pitsireunaisessa yömyssyssä), — saanko kysyä, mistä tulettekaan näin myöhään ja noin kuumissanne?

— Mistäkö? — huudahti herra Stafford, ja lystikkäiden muistojensa valtaamana hän hilpeällä naurullaan herätti Kaivohuoneen juhlalliset kai'ut.

Ah, vielä sitä kysyttekin! Tulen rattoisimmasta kohtauksesta, missä koskaan olen saanut olla mukana. Oi, kun ajattelen, miltä hänen kasvonsa näyttivät hänen istuessaan pyörätuolissaan leininsä ja kiukkunsa tempoiltavana! Ja tultasyöksevä Jasper taisteluvalmiina, ja vanhan Foulksin hampaat suusta tipahtamaisillaan tässä säädyttömässä leikissä!… Spicer, mies, hei, hei, tuepa minua!… Oi, madam, — herra Stafford pyyhki innostuksen kyyneleitä silmistään ja nojasi siekailematta Spiceriä vasten ikäänkuin viimemainitun hintelä ruumis olisi ollut erityisesti hänen tuekseen aiottu pylväs, — oi madam, voisin naurattaa teitä, ellen olisi liian hengästynyt puhuakseni.

— Todellakin, — kiirehti Kitty-rouva puuttumaan pakinaan huomatessaan loordi Verneyn hänelle luonteenomaisella lempeällä itsepäisyydellä taaskin valmistautuvan ilmoittamaan kihlaustaan.

— Herra Stafford, olkaa hyvä ja puhukaa sitten, sillä minusta näyttääkin kuluneen tavattoman pitkä aika siitä, kun viimeksi nauroin.

— Hemmetti, — teette minut perin uteliaaksi! huomautti herra
Staffordin tuki.

— Hyväinen aika! — huokasi herra Stafford uudessa naurunpuuskassa. — Haha! Muuten, Verney, eikö sinunkin pitänyt käydä sen mustasukkaisen aviomiehen kanssa otteluun tänä aamuna?… Ah, samasta merkistä, ja sinun myös, Spicer? Voi hitto! Olen iloinen, kun ette sitä tehneet, sillä jos jompikumpi teistä olisi lennättänyt lyijyä hänen ruumiiseensa, olisin menettänyt kevätkauden parhaan pilan. Totta tosiaan. Hihi, haha, hoho!

— Herra Stafford, — virkkoi loordi Verney vakavana kuin huuhkaja, sillävälin kun Kitty-rouva, johon hilpeän Staffordin riemu oli tarttunut, nauraa kikatti hänen käsivarressaan, — minulla on syvemmät syyt kuin aavistattekaan iloita siitä että mieletön väärinkäsitys sir Jasperin ja itseni välillä selviytyi. Tämä rouvashenkilö ja minä…

— Hyväinen aika, se pila, se pila! — huudahti rouva Bellairs äänekkäällä levottomuudella ja polkien pientä jalkaansa.

— Oh, kaunis rouva Bellairs, — läähätti herra Stafford, — kunpa olisitte ollut siellä jakamassa sen ilon kanssani!

— Tosiaan toivoisin, että olisin siellä ollut! — huudahti Kitty. Ja totta hän puhuikin.

— Rouva Bellairs, — sanoi itsepintainen rakastaja, on suostunut tekemään minut miesten onnellisimmaksi.

— Häh? — tarkkasi herra Stafford pysähtyen uuden naurunhohotuksen partaalle.

Kitty-rouva loi silmäluomensa alas. Hän tunsi näyttävänsä kainolta ja melkein ujolta, ja siitä oli hän itselleen vihainen.

Herra Stafford kuului niihin seitsemäänneljättä rakastajaan, joista rouva oli niin luottavaisesti puhunut, ja sellaisena hän ei ollenkaan käsittänyt loordi Verneyn ilmoituksen juhlallista merkitystä.

— Ah, madam, — huudahti hän moittivasti, — eikö riitä, että alati pidätte minua Hadeksessa? Täytyykö teidän välttämättömästi lisätä kärsimyksiäni näyttämällä minulle, että toinen on paratiisissa? Mutta, pikku Verneyni, — jatkoi hän kääntyen hyväntuulisesti kilpailijansa puoleen, — on kohtuullista, että varoitan sinua ennenkuin annat ottaa mittasi sädekehääsi varten. Tämän naisen suosion paratiisissa (ah, enkö sitä tietäisi?) saa iloita perin epävarman ajan.

— Tämä nainen, sir, — virkkoi loordi Verney huulet jäykkinä, on luvannut tulla vaimokseni.

Oli onnellista, että herra Staffordilla oli tuki, sillä tämän iskun vaikutuksesta hän horjui. Vaikka hän oli maailman mies, hänen kasvonsa ilmaisivat mitä vilpittömintä kummastusta.

Hiukan kateellisena Spicer alkoi tuhlata onnittelujaan, jotka hänen suojelijansa otti vain kylmästi vastaan.

— Ah, Kitty, — kuiskasi herra Stafford rouva Bellairsin näkinkengänmuotoiseen korvaan, — pidättekö niin hennosta, heleänvihreästä nuoruudesta? Kah, armas rouva, pojan leuka on yhtä sileä kuin omannekin. Mitä pilantekoa tämä on?

Kitty raapaisi pikku jalallaan ja painoi päänsä alas. Kitty-rouvako ujona! Ja tuo viaton poikaparka suojelevine sävyineen — se oli mitä lystikkäintä nähdä.

— Saat olla varma, Verney, — huudahti herra Stafford, — että toivon sinulle iloa, haha, kaikesta sydämestäni! Ja te, madam, hihi!… anteeksi, hyvät ystävät, mutta muisto sir Jasperin kaksintaistelusta on minulle vielä liikaa. Haha, tue minua, Spicer!

— Rouva nai hänet, nai hänet, — huudahteli Spicer sapekkaan kostonhimoisesti, vilkaistessaan olkansa yli heidän luotaan poistuvaan pariin.

— Nai hänet! Ei koskaan! — huudahti Stafford. — Kitty ei ole mikään hupsu. Ka, mies, se pieni paholainen ei huolisi minustakaan! Hän rakastaa liiaksi vapauttaan ja huvituksiaan. Etkö huomannut? Hän ei tohtinut katsahtaa ylös, peläten näyttävänsä silmäkulmassaan ilkkuvan veitikan. Hei, hurraa, ritarillinen kapteenini! — innostui keikari ja lyödä sipaisi jäähyväisiksi halveksivasti ja hyväntuulisesti häntä tukeneita ohuita hartioita. — Sinun ei vielä tarvitse ruveta elättäjäksesi toista kokematonta keltanokkaa etsimään.

Vilkaistessaan vasikkaansa Kitty-rouva keksi yhä suuremmaksi mielipahakseen ja kenties kummastuksekseenkin uuden ilmeen tämän silmissä. Kiihkeä hartaus oli väistynyt aivan liikanaisen arvokkuuden tieltä.

"Se otus on oikea eläinnäyttely!" ajatteli hän suuttuneena itsekseen.
"Hämärässä hän varmaankin eniten muistuttaa tarhapöllöä!"

He kävelivät yhdessä Kaivohuoneelta Luostarikadulle ja sitten verkalleen Oranssilehdon viileään siimekseen, jossa he syrjäisen sopukan löydettyään istahtivat kivipenkille.

— Kun mies, — alotti Harry Verney, — lyhyen aamukauden kuluessa on joutunut katselemaan olemassaolon suuria kysymyksiä, kuolemaa ja rakkautta, silmästä silmään, niin seuraelämän valheelliset riemut ja surut näyttävät hänestä kovin ontoilta ja arvottomilta!

— Oh, — sanoi Kitty, — te säikähdytätte minut! Milloin te kuolemaakin katselitte, mylord?

— Niin, — vastasi toinen viattoman vakavasti, — ellette te, rakkahimpani, olisi tänä aamuna tullut sir Jasperin ja minun välilleni, kuka tietää, mitä olisi voinut tapahtua?

— Niin, — virkkoi loordi, — missä olisin nyt, Kitty? Se ajatus ahdistaa minua suuressa onnessani. Jos olisin surmannut sir Jasperin, olisinko koskaan voinut katsella itseäni muuta kuin murhamiehenä?

— Uh, hyi, hyi, — puhkesi hänen rakastajattarensa kärsimättömänä, — ken sellaista pienissä kunniakysymyksissä ajattelee!

Sydämessään sanoi hän itselleen, että nuoren miehen savoir-vivre osoittautui hirveän puutteelliseksi. Ja kaikessa vilpittömyydessään hän ryhtyi tätä sulavan ja seurapiireissä tarpeellisen esiintymistaidon puutettaan vielä enemmän paljastamaan.

— Jos taasen olisin kaatunut, ja se olisikin ollut luultavinta, tämä kun oli ensimäinen senlaatuinen kohtaukseni, vavistuttaa minua ajatus, missä tilassa sieluni olisi saapunut luojansa eteen. — Hänen äänensä värähteli hetkisen.

— Mylord Verney, — huudahti Kitty, kääntäen häneen mitä tuskastuneimmat kasvot, — ette aavistakaan miten järkytätte minua!

Hän otaksui hänen huolestumisensa lempeimmäksi naiselliseksi myötätunnoksi ja rohkaistui uusiin luottamuksiin.

— Punastuen tunnustan teille, — sanoi hän, — että tänne Bathin iloisiin seurapiireihin tultuani elämäni ei ole ollut aivan sellaista, että omatuntoni voisi sen hyväksyä. Rakkaan äitini minuun suurella uutteruudella istuttamat hurskaat tavat ja vakavat elämänohjeet olen liiankin keveästi syrjäyttänyt.

— Kun olemme naimisissa, rakkahin, — jatkoi loordi Verney, puhuessaan kietoen hiljaa kätensä armaansa hennoille vyötäisille, mutta siveellisiin mietelmiinsä vaipuneena unohtaen antaa syleilylleen tulisuutta, — niin emme etsi loistavaa maailmaa. Löydämme kaiken onnemme toistemme parista, eikö niin? Oi, kuinka tervetulleeksi rakas äitini lausuukaan teidät Verneyn sukulinnaan! Hänen unelmansa on aina ollut, että menisin aikaisin naimisiin ja asettuisin maatilalle.

Pienet kylmät väreet karmivat Kittyn selkäpiitä. — Onko aikomuksenne avioliittoon mentyänne asua äitinne luona? — änkytti hän, nojautuen heikosti hervotonta käsivartta vasten.

Intomielin huudahti nuorukainen, että äideistä parhaimmasta hän ei koskaan voisi pitkää aikaa elää erossa.

— Oi, te olette pitävä hänestä kovin paljon! — sanoi hän, katsahtaen hellästi mielikuvituksensa Kittyyn.

— Hennoimmasta lapsuudestanne asti hän siis uutterasti kylvi teihin vakavia periaatteita ja hurskaita tapoja, eikö niin? — kuiskasi todellinen Kitty melkein voivottaen.

— Sen aiheuttanee kevään kuumuus, — sanoi nuorukainen ja näkyi aikovan nousta.

— Ehkä niin, — vastasi Kitty, käyden yhtäkkiä niin hervottomaksi, että miehen täytyi tiukentaa puristustaan. Hän vilkaisi häneen nyt hiukan säikähtyneenä. Kitty raoitti kirkkaat silmänsä ja soi hänelle pienen raukean hymyn välähdyksen.

"Ainakin", ajatteli leski, "eroamme suloisella hetkellä, jos meidän täytyy erota (ja erota meidän täytyy, vasikkani ja minun). Mitä? Lehdossa, missä jokainen tuoksu, jokainen kätketty lintu, lehvä ja päivänsäde johtaa mieleen lemmenajatuksia, ja missä minä istun hänen vieressään, hän alkaa lörpötellä äidistänsä! Ellei hän edes märehdi kauneuttani vielä kerran, niin nimeni ei ole Kitty!"

Hän huokasi ja sulki silmänsä. Hennot kasvot olivat vain vaaksan päässä nuorukaisen huulista.

— Pelkään tosiaankin voivanne pahoin, — sanoi tämä hellän huolestuneesti. — Äidilläni on oivallisia sydäinenvahvistustippoja sellaista heikkoutta vastaan.

Rouva Bellairs kohosi istualleen niin tarmokkaasti, että sitä ei olisi pyörtyvältä naiselta odottanut.

— Äitinne… — alotti hän leimaus silmissä, mutta hillitsi itsensä äkkiä. — Hyvästi, Verney, — virkkoi hän ojentaen hänelle kätensä.

— Ah, — huokasi Kitty, — luostarin kello kajahduttelee jo tyhmää vanhaa säveltään. Kuinka kauan olenkaan ollut teidän kanssanne kahdenkesken, sir? Hyi, hyi, eikö minun pitäisi ajatella mainettani?

— No, sitä suuremmalla syyllä, — keskeytti Kitty; — eikö minun pidä osoittautua tarpeellisen varovaiseksi? Ajatelkaahan arvoisaa äitiänne! Kas niin, sir, jättäkää minut nyt.

"Minä panen hänet ammumaan!" ajatteli hän, vahvistaen päätöksensä jalkaa polkemalla.

— Oh, menkää! — virkkoi Kitty, kääntyä heilautti kantapäällään ja oli hameenhelmojen vimmatusti huiskiessa ja kahistessa kadonnut käytävän mutkan taa ennenkuin rakastaja hitaalla pojanjärjellänsä edes ehti pyytää häntä määräämään seuraavan kohtauksen hetkeä.

Kitty-rouvan silmissä oli vallan kyyneliä, kun hän kepillään pieksi hiekkaa. Hän hieroi raivokkaalla kädellä kirsikkahuuliansa siltä kohtaa, mihin nuorukainen oli painanut suutelonsa.

"Se oli tosiaankin aviollista!" huudahti hän itsekseen, muistellen tapahtumaa vihaisella kaksinaisella sävyllä. "Mokoma vasikka! Onko nainen koskaan viettänyt naurettavampaa hetkeä… ja, taivaan nimessä, mitä on tehtävä?"

Denis O'Hara asui juuri Gay-kadulla. Kaikki tietävät, että Gay-katu kulkee jyrkkänä Kuningattaren torin viheriästä sisäpuistikosta Kuninkaallisen sirkuksen pylväiden juhlallisuuteen. Ollen muodinmukaisimman maailman kävelypaikkoja Gay-katu jäi ylimalkaan autioksi niillä tunneilla, jolloin hienosto Bathin kirjoittamattomien lakien mukaan kerääntyi muualle.

Kellon lähetessä kahdeksaa iltasella sen päivän huomenis, jolloin herra Denis O'Hara oli suorittanut kaksintaistelunsa sir Jasperin kanssa, ensinmainittu istui allapäin avoimen ikkunansa ääressä hyvin upeassa yönutussa. Lievä kuume puistatteli häntä. Katu oli hänestä tosiaankin niin kirotun tyhjä, että kantotuoli, joka kahden puhkuvan kantajan kuljettamana saapui rinnettä ylöspäin, herätti hänessä melkoista mielenkiintoa.

"Olenpa varma", ajatteli hän, "että siinä on vain joku vanha kana, jota ne tärisyttelevät kotiin orrelleen, senjälkeen kun hän on menettänyt kuusi pennyä [Englannin penny on noin 11 Suomen penniä] ja sävyisyytensä pikettipelissä. Mutta miksen voisi aikani ratoksi hiukkasen haaveilla ja kuvitella jonkun ihanan nuoren immen tulevan minua tervehtimään onnettomuudessani? Oikeita pettureita ne miehet ovatkin, kun ei ainoakaan heistä tahdo pitää minulle seuraa tänä iltana! Kukaan ei niin väleen haista, että kukkaro on tyhjä, kuin omat rakkaat toverit. Jumaliste", — sanoi herra O'Hara pistäen päänsä ikkunasta, "eikö se siunattu kantotuoli pysähdykin minun ovelleni!"

"Se on nainen! Suuret jumalat, se on nainen!" — Tim, Tim, sinä pahus! — karjui herra O'Hara, — tule heti tänne, taikka puhkaisen kallosi!

Tietoisena huolimattomasta sairaanpuvustaan hän nousi tuoliltansa; mutta kun uteliaisuus oli voimakkaampi kuin häveliäisyys, hän ei kyennyt poistumaan edullisesta asemastaan ikkunan luota.

"Voi sitä hurmaavaa pikku jalkaa!" — huudahti hän haltioittuneena, kun kaareva vaaleanpunaisen silkkisukan peittämä nilkka ja mitä sievin pieni kirjotohveli löyhähtelevässä pitsipilvessä pujahtivat tuolin pimennosta hänen ihastuneiden silmiensä eteen.

— Tim, sinä lemmon penikka, missä sinä oikeastaan olet? — "Minä en suinkaan kelpaa naishenkilön nähtäväksi, sitä vähemmän, kun hänellä on tuollainen jalka!"

Kun hän vielä kerran työnsi päänsä ikkunasta, olivat ainoastaan kantajat kadulla.

"Tietysti hän menee ensikerrokseen ranskalaisen markiisin luo", sanoi
O'Hara ja istahti, tuntien itsensä litteäksi kuin pannukakku.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutus ovelta kuohahdutti vilkkaan veren punaiseen päähän. "Lemmon penikka", yleisemmin tunnettu Tim Mahoneyn nimellä, mielistelevä, epäsiisti vetelys, jolla oli viekas, teeskentelevä ja mairitteleva katse, seisoi kynnyksellä mulkoillen isäntäänsä; sitten hän useampaan kertaan napsahdutti peukalollaan olkansa yli ja virnisti tavattoman huvitettuna.

— Puhu, sinä ruma paholainen, taikka jumal'avita tärvelen kaiken kauneutesi!

— Niin, teidän armonne, — vastasi veitikka, joka O'Haran kasvattiveljenä hyvin tiesi, että hänen isäntänsä ei voinut kerskata sellaisesta hellästä sukulaisuussuhteesta. — Hän on varmaan kuullut teidän armonne haavoittumisesta ja on tullut teitä katsomaan. "Olen herra O'Haran sisar", hän sanoi…

— Ja enkö olekin? — huudahti suloinen ääni hänen takaansa. — Tai ellen sitä, niin olen ainakin hyvin, hyvin rakas serkkuja joka tapauksessa minun täytyy tavata herra O'Hara heti ja yksinään.

— Kernaasti, — huudahti O'Hara, innokkaana asettuen täydellisesti tilanteeseen ja hypähtäen eteenpäin. — Päästä nainen sisälle, sinä lurjus!… Oi, rakas! — ihastui irlantilainen, avaten auliisti käsivartensa syleilyyn, — olen kovin iloinen nähdessäni sinut!… Tim, sinä vintiö, sulje ovi jälkeesi!

Vieras oli hyvin verhottu ja sitäpaitsi naamioitu. Mutta herra O'Haran kiihkeä tervehdys ei ilmaissut hetkenkään epäröimistä.

— Sir, sir, — kuului heikko ääni röyhelön poimujen alta, — mitä käyttäytymistä tämä on?

— Oi, armahin sisko, todellakin sydämeni on sinua hirveästi kaivannut! Vieläkin suudelma, rakas, rakas serkku!

— Herra O'Hara! — huudahti rouva Bellairs ilmeisen suuttumuksen sävyllä, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja seisoi huohottavin povin ja tulta silmissä.

— Tuhat tulimaista! — kirkaisi kekseliäs irlantilainen. — Eikö se ole herttainen Kittyni!

— Rouva Bellairs, jos suvaitsette, herra O'Hara, — oikaisi nainen hyvin arvokkaasti. — Minua ilahduttaa nähdä, sir, että se toinen intohimo, josta olen niin paljon kuullut, ei ole heikentänyt hellyydentunteitanne sukulaisianne kohtaan.

Hän istuutui, leyhytteli itseään naamiollansa ja vilkaisten ylpeästi ympäri huonetta kiinnitti lopuksi katseensa kynttilänjalan vasempaan haarukkaan.

Sekunniksi herra O'Haran liukas kieli näkyi jäykistyneen; mutta vain sekunniksi. Sirolla liikkeellä hän keräsi kirjosilkkisen yönuttunsa liepeet kiinteämmin tummanruskeiden satiinihousujensa ympärille, koska hän mielipahakseen tiesi, että näillä ei ollut ensimäisen uutuutensa kiiltoa; sitäpaitsi oli niihin jäänyt merkki liiaksi täytetystä pikarista läikähtäneestä nesteestä, jota hän mielellään nimitti rubiiniviiniksi. Sitten hän laskeutuen toiselle polvelleen alkoi lavertaa hellää tarinaa lesken poiskäännettyyn korvaan.

— Ja somana tomppelina täytyy teidän minua pitää, armahin Kitty… pyydän anteeksi, rakkaani, madam minun on sanottava; vaikka toden totta, nähdä teidän tuolla tavoin viskelevän pääkköstänne ja tanssittavan siroja pikku kiharianne riittää antamaan kelle tahansa halun teettää se teillä uudestaan. Oh, onhan teillä jumalainen pikku korva, mutta, hitto vieköön, Kitty, jos tahdotte kääntää minulle niskanne… kas noin, vaikka minut siitä ammuttaisiin, en voinut pidättyä, kun tuo pieni avoin kohta niin vietteli huuliani.

— Kohdatkoon kuolema minut tässä silmänräpäyksessä, ellen tuntenut teitä jo ennenkuin olitte astunut ulos siitä vanhasta kantotuolista!

— Anteeksi, sir, — virkkoi Kitty vihaisesti hihittäen, — miten edes teidän kekseliäs älynne voi sen todistaa?

— Tietysti, enkö nähnyt tuon pienen vaaleanpunaisen jalan astuvan ulos ja enkö tuntenut sitä ennenkuin se oli maata koskettanutkaan?

— Herra teitä armahtakoon! — huudahti Kitty-rouva vakavasti. Mutta poskessa vilahti hymykuoppa.

O'Hara oli nyt tarttunut kiinni hänen kädestään, jota hän hyväili tunnustelevan rakastajan kosketuksella, naiskädenkin puristusta pehmeämmällä; ja siinä hyväilyssä värähteli mykkää houkuttelevaa kysymystä.

— Toivon Herran antavan minulle anteeksi, että ryhdyn epäjumalaa palvelemaan. Luullakseni varoitetaan siitä kyllä kymmenessä käskyssä, mutta eipä suinkaan vanha Mooses olisi ollut niin ankara niille israelilaisille, jos he olisivat älynneet palveltavakseen korottaa kauniin naisen vanhan kultaisen vasikan asemesta.

— Voi, voi, — huudahti hän, — älkää enää koskaan puhuko siitä kauheasta eläimestä! Oi, Denis, — lisäsi hän, katsoen häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja tehden sen niin liikuttavasti ja hartaasti kuin voi, — olen suuressa, suuressa hädässä enkä tiedä, mitä tehdä!

Tässä otti hän esille hienon nenäliinan, koskettaen sillä silmäluomiaan, joiden hän itse melkein luuli aivan kostuneen.

— Jalokiveni! — innostui herra O'Hara valmiina antamaan hänelle sellaista lohdutusta, mikä ensiksi juolahti hänen mieleensä.

— Olkaa hiljaa, — varoitti Kitty-rouva ärtyisästi. — Tarkatkaa nyt, sir! Minun on kysyttävä teiltä neuvoa. Kas niin, istukaa, istukaa. Oh, olen tosissani, ja tämä on ihan vakavaa.

Herra O'Hara totteli, vaikka hiukan vastahakoisesti. Hän veti tuolinsa niin lähelle leskeä kuin tämä salli ja suipisti huulensa vakaviksi.

— Tunnen kyllä, — keskeytti puhelias irlantilainen, — ja säädyllinen hiljainen poika hän onkin, vaikka hän pitää niin hitonmoista porua muutamista korttipelissä menettämistään kultapunnista että luulisi niiden kasvavan hänen nahassaan!

— Sanokaa vain sana, — kuohahti hän, — niin työnnän miekan hänen kylkiluittensa alle yhtä sileästi kuin…

— Oh, olkaa hiljaa, — huudahti Kitty hyvin katkeroituneena. — Kuinka voitte noin haastaa, kun kaikki tietävät, että hän on tulossa puolisokseni!

— Puolisoksenne! — O'Hara karahti tulipunaiseksi suuttumuksesta kähärän, punaisen tukkansa martoon asti. Sitten hän pysähtyi tukehtumaisillaan.

— Mutta minä en tahdo naida häntä, ymmärrättehän, hupsu, — sanoi
Kitty viehkeästi hymyillen.

Hänen rakastajansa kalpeni ja nojasi taaksepäin avarassa tuolissaan. Lääkäri oli sinä aamuna iskenyt hänen suontansa hänen edellisenä iltana saamansa vamman vuoksi, ja hän tunsi itsensä hituisen hervottomaksi ja huimaantuneeksi. Kitty-rouvan silmät saivat yhä lempeämmän ilmeen, kun hän huomasi nämä imartelevat liikutuksen merkit.

— Se tolvana, — virkkoi hän kostonhaluisesti, — käsitti väärin muutamien kohteliaiden sanojen sisällön ja meni heti määkimään kaikille Bathin asukkaille, että muka olimme kihlautuneet.

— Kyllä minä pian hänen suunsa tukin, — jupisi O'Hara, joka liikutuksessaan tuli käyttäneeksi vähemmän hienoja sanoja kuin hän yleensä tavoitteli. — Oi, Kitty, — virkkoi hän pyyhkien kalpeita ohimoitaan, — kylläpä te minut hirveästi säikähdytitte!

— Ette ymmärrä minua, — sanoi hän polkien jalkaansa. — Oi, miten voisin asian selittää? Kuinka ihmiset ovatkin typeriä! Minun täytyi tänä aamuna käväistä hänen asunnossaan pelkkä ystävyyden osoitus, sir, jonka tein lady Standishin puolesta. Kuka olisi voinut aavistaa, että se vasikka otaksuisi käyntini tarkoittavan häntä. Minä vain tulin välittämään hänen ja sen Jasper-hullun riidassa! Yksinäisen naisen, — huudahti Kitty-rouva, — on hyvin vaikeata välttää panettelua, ja nyt mylord Verney määittyään asiaa koko Bathille on tällä hetkellä kirjoittamassa siitä sietämättömälle vanhalle äidilleen. Ja sitten se hänen kakadu-tätinsä jo kokoilee vanhimpia granaattejaan ja valehelmiään häälahjaksi. Voi, voi sentään, mitä minun on tehtävä?

Hän kääntyi tuolinsa selkänojan yli kätkeäkseen kasvonsa nenäliinaansa.
Samassa silmänräpäyksessä O'Hara oli jälleen hänen jalkojensa juuressa.

— Sieluni sielu, sydämeni valtimo! — huudahteli hän. — Älkää ollenkaan itkekö, rakkakin Kitty, kyllä minä raivaan sen miekkosen tieltänne ennemmin kuin aavistattekaan.

— Tosiaan, sir, — virkkoi rouva pyörähtäen häntä kohti tuskaansa verraten ihmeteltävän kirkkain katsein. — Ja silläkö tavalla tahtoisitte pelastaa maineeni? Ei, siitä ei näy tulevan mitään — sanoi hän äkkiä tyyntyen, tuijottaen taas kynttilänjalkaan aikaisen marttyyrin ilme silmissä, — tässä ei muu auta kuin kärsiä hyväluontoisuuteni rangaistus ja muuttaa asumaan Verneyn sukukartanoon siveellisen loordi Verneyn ja hänen äitinsä, tuon naisellisen oivallisuuden ja kotihurskauden esikuvan pariin.

— Haa, kautta pyhän Pietarin, — kivahti O'Hara, hypähtäen jaloilleen, — vaikka minun täytyisi siepata teidät hänen nenänsä edestä itse vihkialttarilta ja kantaa teidät omin käsin pois, pelastan teidät siitä, armahimpani!

— Sanotteko niin? — kysäisi rouva innokkaasti. — Sitten en tosiaankaan, sir, — jatkoi hän mitä hempeimmän ujona, hymykuoppanen poskessa, — kiellä, että tullessani tän'iltana luoksenne ajattelinkin voivanne auttaa minua. Eilen aamulla, sir, — sanoi hän, — sain kirjeen. Siihen oli merkiksi liitetty hiuskihara…

— Ah, Kitty! — huudahti riemastunut ja jumaloiva irlantilainen, vielä kerran avaten käsivartensa syleilyyn.

— Malttakaa, sir, — sanoi leski välttäen häntä. — Ryhtykäämme toimeen.

— Mutta teidän tulee käsittää, — varoitti rouva, — että viette minut pois vastoin tahtoani.

— Tietysti, — vakuutti irlantilainen. — Eikö poloisen Denis O'Haran ole karattava kanssanne vain pelastaakseen maineenne?

— Jos minä siis parkaisen, sir, ja kerran pari teitä raapaisen, ette pane sitä pahaksenne?

— Pane pahakseni, minäkö? — sanoi hän, pysähtyen suutelemaan jokaista sormenpäätä kädestä, jota hän tavalla tai toisella yritti lakkaamatta puristaa. — Rakkaani, eikö minulle totisesti tuota suurinta iloa tuntea helmenhohtavat kyntenne poskellani?

— Ettekä säästä mitään kuluja hevosten ja ajopelien hankkimiseksi? — sanoi Kitty.

— Heh? — huudahti herra O'Hara, ja hänen katseensa sumeni hiukan epämääräiseksi. — Rakkahimpani, hankin parhaat, mitä rahalla voi saada… mitä rahalla voi saada, — sanoi herra O'Hara, ja hänen silmänsä pyörivät päässälaskun ponnistuksesta. "Onhan minulla isoisäni kello; pelkään, että koneisto ei vastaa, mitä kultakotelo lupaa, mutta saanee siitä nelisen puntaa. Ja sitten on minulla jalokivillä koristettu nuuskarasiani, jonka ritari antoi isälleni… ei, lemmossa, sen olenkin jo liottanut! On myös hopeakahvainen miekkani… voisin vaihtaa sen tavalliseen mustaan ja saada ehkä viisi puntaa väliä. Ja minulla on kolme lajitelmaa brabantilaisia pitsejä…"

Hänen mietiskellessään Kitty hymyili hänelle lempeän ivallisesti; — sitten työnsi hän kätensä taskuun ja veti sieltä hyvin täytetyn lippaan.

— Ja luulitteko, — sanoi hän, asettaen lippaan pöydälle, — että minulla olisi ollut rohkeutta pyytää rikasta rakastajaa karkaamaan kanssani?

— Niin, — mutisi mies, jatkaen ääneen hiljaista yhteenlaskuaan, — on minulla vielä kultainen punssimaljanikin! Vannoin, että niin kauan kuin minulla olisi pisarakin siinä sekoittaa en kapineesta luopuisi; mutta enhän totisesti aavistanut, mitä minulle oli varattuna,… siitä saa kaksikymmentä puntaa tai enemmänkin. Ottakaa takaisin rahanne, Kitty; teidän ryöstämisestänne en suostu vastaanottamaan muuta palkkaa kuin minkä suloisilla huulillanne maksatte.

— Kuunnelkaa toki, sir, — huudahti rouva kohottaen sormensa, — te olette köyhä mies.

— Oh, — huudahti O'Hara, — Kitty, armaani, se on viimeinen asia maailmassa, mitä tällä hetkellä ajattelisin. Laskiessani sydämeni jalkainne juureen, rakkaani, tein sen teidän oman suloisen olentonne tähden ilman pienintäkään voitonhimoista ajatusta. Mitä minä rahoista! — sanoi hän napsahduttaen sormiaan. — Ei niistä puhettakaan, Kitty, rakkahin! Minä halveksin rahoja. Kah, — jatkoi hän hurmaavalla, tarttuvalla hymyllään, — minulla ei vielä koskaan ole ollut kultakolikkoa taskussani sen polttamatta reikää siihen.

Rouva Bellairs kuunteli häntä omituisella puolittain halveksivalla, puolittain hellällä ilmeellä. Sitten hän nyökkäsi.

— Uskon empimättä sanojasi, — virkkoi hän. — No, no, Denis, älä hupsuttele. — Koska rahat ovat tuossa ja tiedämme, mitä varten, niin mitä merkitsee meidän välillämme, kumpi ne siihen on asettanut?

— Ah, — huudahti irlantilainen ikäänkuin häpeissään ja siirtyen kevyestä äänilajistaan peräti todellisen liikutuksen sävyyn, — sinä olet enkeli! En ole sinun arvoisesi, mutta koetan parhaani, Kitty, koetan parhaani.

— En tosiaankaan salli, että jälleen putoat polvillesi, — virkkoi hän terävästi, — aika rientää, ja asia on kai järjestetty.

— Jätä se minun huostaani, — vakuutti mies; — suoriutuisin siitä vaikka silmät sidottuina.

— Toimita kyytivaunut Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan; se on luullakseni Bathin pimein soppi.

— Niin teen, ja järjestän hevosten vaihdon Devizesissä, sillä ensimäinen väli on meidän ajettava täyttä vauhtia.

— Sitten… Lontooseen. Minulla onkin Covent Gardenissa eräs tuttava, joka vihkii meidät silmän räpäyksessä.

Kitty pureskeli pientä sormeaan. Riemastus, jonka tämä viime toive välähdytti miehen kasvoille, ei kuvastunut hänen omillaan.

— Mutta unohdat, — sanoi hän, — että minut on vietävä pois vastoin tahtoani, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos matkamme päässä naisin sinut enemmittä mutkitta?

— Oh, totisesti, — vastasi O'Hara ilman levottomuuden varjoakaan, — enkö olisi kurja raukka, ellen tiellä osaisi sinua suostutella? Ja mitä sitten maailma sanoisi, ellet menisi naimisiin kanssani matkustettuasi kaiken yötä tällaisen kesyttömän irlantilaisen paholaisen seurassa? Ka, — lisäsi hän iskien silmää, — mitä muuta voisi nais-parka kunniansa pelastamiseksi tehdä?

Hän sitoi naamion jälleen kasvoilleen ja käänsi ylös hilkkansa, syvässä mietiskelyssään välittämättä toisen ylivuotavista tunteenpurkauksista. Ovella hän pysähtyi katsahtaen taakseen toveriinsa, silmät välkkyen omituisen viettelevinä mustan sametin kurkistusrei'istä ja punaiset huulet uhkuen salaperäistä lupausta mustan pitsipoimun alta.

— Enkä ollenkaan kysynyt haavaasi, — virkkoi hän liikuttavalla äänellä. — Onko se tuskallinen? Luuletko kykeneväsi kestämään huomis-illan rasitukset?

— Ah, minulla on vain yksi tuska, Kitty, — huudahti Denis, — ja se on intohimoinen rakkauteni sinuun. Ja kun mies on lemmensairaana, on hänellä kahdenkymmenen miehen voima.

— Ei askeltakaan edemmäksi kuin tälle ovelle, — torjui Kitty. —
Ajattele kantajia ja Bathin juoruja. Hyvää yötä!

Yöt olivat kylmiä ja pölkky rätisi uunissa. Kitty oli mitä hauskimmassa kotipuvussa ja ojensi punaiseen tohveliin verhotun jalan keveästi liekkiä kohti.

— Ka, madam, — virkkoi Lydia hermostuneilla sormilla irroittaessaan toisen puuteroidun hiuskierukan ja kutrin toisensa perään, — kaiken aamua puhuttiin sir Jasperin ja eversti Villiersin kohtauksesta Hammerin kedolla. Ja koko iltapäivän… — Tyttö pysähtyi harja kädessä.

— Koko iltapäivän? Kerro, lapsi. Tiedät, — sanoi hänen emäntänsä hurskaasti, — että minun täytyi viettää koko iltani rakkaan ystävän sairasvuoteen ääressä.

— Niin, madam, — sanoi neitonen, — ei puhuta mistään muusta kuin teidän omasta avioliitostanne nuoren loordi Verneyn kanssa.

— Herran tähden, tyttö, — parahti rouva, — älä toki iske päähäni niin kovaa niillä harjaksilla! Mikä sinuun on tullut? Ja mitä ihmiset asiasta ajattelevat?

— Ka, madam, — virkkoi hänen Abigailinsa, käsitellen harjaansa pehmeämmin ja sallien kiihtymyksensä ilmetä vain äänen terävässä värähdyksessä, — mylord Verneyn palvelija sanoo säälivänsä sitä, jonka täytyy mennä asumaan vanhan aatelisrouvan luo Verneyn linnaan.

— Haa! — äännähti Kitty ja hymyili onnittelevasti itselleen käsikuvastimeen.

— Ja herra Burrell, madam (hän on lady Marian hovimestari ja viisas vanha herrasmies onkin) sanoo, että häitä ei tule, madam, sillä yhtä vähän hänen oma rouvansa kuin Verneyn kartanon rouva sitä sallisivat, madam.

— Oh, vai niin, — huudahti rouva Bellairs jäykistyen, — siinäkö kaikki, mitä he siitä tietävät! Lydia, sinä petollinen, nenäkäs tyttö, miten rohkenet minulle sellaista juttua kertoa?

— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, madam, — vastasi Lydia, tuhauttaen nenäänsä. — Kyllä minä sen sanoinkin herra Burrellille, että jos te todenteolla tahtoisitte ottaa puolisoksenne sellaisen pojanhoukkion kuin loordi Verneyn (anteeksi, madam, varmaan hänestä tulee hyvin siro nuori aatelismies, jahka hänen partansa alkaa kasvaa), niin ei suinkaan mokoma kuuro vanha kissa kuin hänen emäntänsä kykenisi sitä estämään. Ja minä sanoin loordi Verneyn palvelijalle, sille hävyttömälle lurjukselle, madam, että te pian opettaisitte leskirouvalle, mitä hänen rauhaansa tulee, kun kerran pääsisitte Verneyn linnan haltiattareksi.

— Niin, niin, — virkkoi rouva leppyneenä, — ja mitä muut tuttavasi
Bathissa puhuvat?

— Kartanonherra Juniperin ylikuski sanoo, että hänen isäntänsä joisi itsensä kuoliaaksi yhtä varmasti kuin kananmuna kolhauksesta särkyy niin pian kuin hän näkisi teidän kuuluvan toiselle, madam. Hän on nauttinut hirvittävät määrät madeiraa siitä asti, kun hän kuuli uutisen. Ja markiisin juoksupalvelija sanoo, että "lady Flyte järjestää nyt kaikki oman päänsä mukaan", sanoo hän, "sillä armollinen rouva ei kelpaa edes pitämään kynttilää leskelle"; suokaa anteeksi kielenkäyttö, hän ei parempaa osaa, hänen voimansa on enimmäkseen hänen säärissään, madam. Ja herra Staffordin kilparatsastaja sanoo, madam, että hänen mielestään te olette nainen, jota ei enää koskaan valjasteta pariaisoihin.

— Sanoiko hän todellakin niin! — huudahti rouva Bellairs miettivästi.
— Ja mitä sinä, tyttöseni, itse sanot?

— Ka, — virkkoi neitonen, ja harja vapisi hänen emäntänsä kiharilla, — minä sanon, madam, että jos sellaisen uhrauksen teette, te, joka olette niin nuori, niin viehättävä ja niin ihailtu, toivon nöyrästi, että valitsisitte jonkun eloisamman miehen kuin mylord Verneyn.

— No, kenet? — kysyi rouva Bellairs hyväluontoisen härnäävästi. —
Ketä sinä sitten suosittelisit? Mitä sanoisit markiisista, Lydia?

— Oh, madam! Hänen armonsa on todellinen aatelismies, kuten kaikki nyrkkeilykilpailijat myöntävät, ja parempi kukkotaistelun tuomari, sanoo kilpalintujen harjoittaja herra Bantam, ei koskaan ole ilmaa hengittänyt, olkoon hän sitten juovuspäissä tai selvänä; ja selvänä ollessaan, madam, hänestä epäilemättä tulisi niin hyvä puoliso, että sellaista harvoin tapaa.

— Niin, niin, tyttö, riittää jo hänestä. Mitäs herra Staffordista sanoisit?

— Oo, herra Statford, madam, on komea herrasmies; hän ei tarvitse rahtuakaan täytettä sukissaan, ja hänen silmänsä voisi katseellaan houkutella sydämen ponnahtamaan rinnasta! Ja jos te vain vähänkin häntä ajattelisitte, niin saisittepa nähdä hänen antavan passit sille korealle ranskalaiselle muotikauppiaalle. Hän on hyvin uskollinen herrasmies, — sanoi Lydia-neiti hiukkasen ilkeästi.

— Puh, — huudahti rouva, työntäen tuolinsa etäämmälle takkavalkeasta, — kylläpä sinä jaarittelet joutavia! Ja sanohan, mitä sinun viisautesi herra O'Harasta tuumii?

— Herranen aika, madam, huudahti vilpitön tyttö, — hän on se herrasmies, joka tavattiin lady Standishin uutimien takaa.

— Ellet olisi täydellinen hölmö, — kivahti leski, — et toistaisi sitä järjetöntä juttua, vielä vähemmän odottaisit minun sitä uskovan. Herra O'Hara ei ole koskaan edes puhutellut lady Standishia.

Tarkkavaistoisen tytön huomio kiintyi hänen emäntänsä tavattoman lämpimään äänensävyyn. Hän vilkaisi nopeasti rouvan kuvastimesta heijastuviin kasvoihin eikä vastannut mitään.

— No, — rohkaisi rouva Bellairs, — mitä muuta sinulla on häntä vastaan? Eikö hän ole komea, lapsi?

— Oh, madam, siinä ei häntä kukaan voita, kuten puolet Bathin veijareista tietävät.

— Hän ei luullakseni eläissään ole vastannut kieltävästi kellekään miehelle tai naiselle.

— Ja jalomielinen, — kaakatti Lydia ihastuksissaan pilvestä, jonka hän näki laskeutuvan kuvastimen heijastamalle otsalle, — avokätinen, madam. Herra Mahoney, hänen omituinen palvelijansa, on kertonut minulle monet monituiset kerrat, niin on, madam, että ainoa keino, millä hän saa itse käytetyksi palkkansa, josta hän silti tosin harvoin näkee kolikon syrjääkään, on tuhlata rahat heti, sillä isäntä on niin antelias, että lahjoittaisi vaikka takin palvelijansa seljästä.

— Tiedän varsin hyvin, — sanoi Kitty ylevästi, — että herra O'Haran tilukset Irlannissa ovat hiukan rasitettuja kiinnityksillä.

— En tiedä, miksi ne sitä nimittävät, madam, — virkkoi Lydia kimeästi. — Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa vanha loordi ei ole nähnyt äyriäkään vuokrarahoista. Viime vuonna he elivät tauluilla. Ja nyt kuuluvat myyskentelevän hopeakalujaan. Mutta, madam, mitäpä siitä, kuten Mahoney sanoo, herra O'Haran kaltainen iloinen nuori mies välittää? Hän on tosiaan sitä lajia miehiä, niinkuin Mahoney minulle juuri eilen sanoi, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina.

— Menehän nukkumaan, Lydia, — huudahti rouva Bellairs nousten äkkiä; — olet tehnyt minut puolikuuroksi lörpötyksilläsi.

Yksikseen jääneenä pikku rouva istahti takkavalkean eteen alakuloisessa mielentilassa.

"Sitä lajia, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina… Pelkään, että se on totta. Mutta hän näkyy rakastavan minua, Denis-parka! Totisesti", jatkoi hän mietiskelyään, "hän on heistä kaikista ainoa, jota voin sietää. Niin, minä voisin sietää Denistä erinomaisen hyvin… ainakin jonkun aikaa. Ja nyt", sanoi hän, "mitä on tehtävä! Oh, en millään muotoa tahtoisi riistää häneltä iloa karata kanssani! Se on ainoa säädyllinen keino rikkoa suhteeni loordi Verneyhin. Ja minusta todellakin näytti, että tuo herra Stafford otti asian varsin kylmästi. Olen viimeiseltä elänyt liian hiljaa, ja inhoittava Bab Flyte luulee voivansa järjestää kaikki oman päänsä mukaan… Mutta minut pelastetaan Devizesissä", tuumi hän, "minun täytyy tulla pelastetuksi Devizesissä. Ihailija-parkani; hän saa olla onnellinen tunnin, pari Devizesiin asti!"

"Saamme nähdä", hymyili hän leveämmin, "emmekö voi ärsyttää herra vasikkaa yölliseen raviin. Siitä on oleva tavattoman paljon hyötyä hänen kasvatukselleen… Mutta", mietti hän edelleen, "eihän siihen poika-poloiseen voine luottaa. Kuka tietää, hyväksyisikö hänen äitinsä, että hän lähtee yöilmaa hengittämään… Minulla täytyy" (Kitty-rouvan siro otsa vaoittui taaskin syvästä mietiskelystä), "minulla täytyy", mutisi hän, "olla jouseeni toinenkin nuoli varalla, muutoin suloinen O'Hara minut sittenkin nai. Rakas mies, kuinka onnellisia olisimmekaan maanantaista… lauantaihin asti! Kuka? Kuka se on oleva?… Hänen jalosukuisuutensa markiisi saattaisi ottaa osansa vakavasti ja tärvellä sievän viettelijäni kauneuden. Herra Juniper? Hän olisi varmaan humalassa. Entä herra Stafford? Oh, minun puolestani jääköön hän kernaasti ranskalaisen muotikauppiaansa liepeisiin!"

Äkkiä rouvan hämmentynyt muoto kirkastui. "Sir Jasper?" virkahti hän. "Sir Jasper… juuri sopiva mies! Se kelpo Julia… velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii minua selvittämään asiat. Ja sir Jasper… oh, yöllisen matkan tärinä on hänelle aivan oikein, sillä hänen suunnaton mustasukkaisuutensa on minut kaikkeen tähän pulaan saattanut. On todellakin somaa", ajatteli rouva Bellairs itsetyytyväisen hyväntahtoisuuden puuskassa, "jos voin kerran kaikkiaan osoittaa sir Jasperille, mihin järjettömyyteen tuo häijy intohimo voi miehen johdattaa".

— Jos suvaitsette, mylady, — sanoi Megrim-rouva, — haluaisin jättää teidän armonne palveluksen.

— Mitä? — huudahti lady Standish, havahtuen äkkiä raskaasta, tuskallisesta unesta ja nojaten olkapäähänsä katsahtaakseen kummastuksesta räpyttävillä silmillään vaimon suuttumuksesta punoittaviin kasvoihin. Lady Standish näytti hyvin sievältä ja nuorelta, rouva-rukka, hänen puolittain puuteroidut hiuskiharansa valahtelivat epäjärjestyksessä yömyssyn pitsien alta, ja hänen pehmeät sinisilmänsä kuvastivat hämmästynyttä surua kuin peljästyneen lapsen.

Megrim katseli häntä kylmästi; ja hänen vanhanpiian-sydämensä kovettui hänen rinnassaan.

— Ei, armollinen rouva, — sanoi hän tuhahtaen siveellisesti nenäänsä, — minusta tuntuisi, että en täyttäisi velvollisuuttani hänen armoansa, äitiänne, enkä omaa halpa-arvoista itseänikään kohtaan, jos viipyisin synnin avustajattarena tuntiakaan kauemmin kuin minun täytyy.

— Hyväinen aika, — ihmetteli lady Standish, vaipuen väsyneesti voihkaisten takaisin pieluksilleen, — pitäkää toki suunne kiinni, ihminen, ja antakaa minun levätä! Vetäkää verhot takaisin ikkunaan. Voi, kuinka päätäni kivistää!

— Hyvä on, mylady, — huudahti Megrim kuohahtaen ylimpään vimmaan. — Koska olette niin paatunut, mylady, ettei edes taivaan merkki voinut sulattaa sydäntänne… tarkoitan sitä Jumalan miestä, kunnianarvoisaa piispaa (oi, hän on niin hurskas herrasmies!); ja, mylady, minä ja Tremlet-rouva katselimme ruokahuoneen ikkunasta, mitenkä hän tästä syntisestä talosta lähtiessään pudisti tomun jalkineistaan; niin, ellei tuo henkilöittynyt vanhurskaus voinut teidän armoanne käännyttää oikealle tielle, miten saatan toivoa, että kuuntelisitte Herran ääntä minun huuliltani?

— Megrim, pitäkää suunne kiinni, — sanoi hänen emäntänsä harvinaisen vihaisesti, — asettakaa verhot eteen ja menkää tiehenne!

Raivosta vapisevin käsin Megrim-rouva tarttui ikkunaverhoihin, vetää rapsahduttaen niitä tankoa pitkin. Sitten astui hän hapuillen lady Standishin vuoteen viereen ja seisoi muutamia sekunteja tähystellen häntä häijysti pimeän halki.

— En olisi sitä uskonut, mylady, — sihisi hän kaameasti kuiskaten, — vaikka minun todellakin olisi pitänyt tietää, että sir Jasperin kaltainen herrasmies ei aiheettomasti olisi noin sydäntynyt. Mutta tunnette minua väärin luullessanne, että voitte käyttää minua välikätenä riettaissa hommissanne! Oi, — siunaili hän jäykän pöyristyksen puistattamana, — tunnen itseni kuin piellä tahratuksi siitä, että nämä sormet ovat tositeossa koskettaneet sellaista kirjettä!

— Mylady, — vastasi Megrim haudankolkolla äänellä, — kun se heilakka kasvot hilkkaan verhottuina niin häikäilemättömän rohkeasti tuli kysymään minua tänä aamuna, sanoen tuovansa rouvalle korjattavina olleita pitsejä, jotka hänen muka oli välttämättömästi jätettävä minun omiin käsiini, niin tunsin epäluuloa sydämessäni. Se oli kuin enkelin varoitus. Sitäkin enemmän kun armollisen rouvan pitsejä ei ole palastakaan viety korjaajalle siitä asti kuin tänne tulimme.

— Auta armias, kuinka te hourailette, Megrim! En käsitä tyhmästä kertomuksestanne tuon taivaallista. — Kyyhkynenkin nokkii.

— Hoo, niinkö, mylady! Ettekö tosiaan? Ehkä armollinen rouva käsittää paremmin, kun kerron teille, että sillä röyhkeällä olennolla ei ollut ensinkään pitsejä… vaan kirje. "Antakaa se rouvallenne salavihkaa", sanoi hän, "älkääkä millään muotoa salliko sir Jasperin sitä nähdä".

— No, tuokaa se minulle, — käski lady Standish, — ja pitäkää suunne kiinni ja menkää sullomaan matkalaukkujanne niin pian kuin tahdotte.

— Hohhoo, mylady, — huudahti horjahtamaton Megrim katkerasti naurahtaen, — toivoakseni tunnen kristillisen velvollisuuteni paremmin. Omantuntoni ääntä noudattaen minä vein kirjeen isännälleni. Ja nyt, — lopetti hän kimeällä kikatuksella, — menen järjestämään matkalaukkuni.

Hän pysähtyi kuitenkin riemuitakseen lady Standishin peljästyksen ja tuskan purskahduksesta. Mutta vuoteelta ei kuulunut mitään merkkiä, ei edes pienoista läähätystä. Ja niin täytyi Megrim-rouvan poistua siveellisiä matkalaukkujansa täyttämään, saamatta edes tätä lähtölohdutusta.

Tahrattoman omantuntonsa patjoilla leväten ja turtuneena uusia ikävyyksiä vastaan epätoivoisesti mietiskellessään, että nyttemmin ei mikään voisi tehdä hänen ja hänen puolisonsa välistä selkkausta paljoakaan pahemmaksi, lady Standish ei yrittänyt ratkaista uutta arvoitusta, vaan sulki päättävästi väsyneet silmänsä tämän maailman huolilta ja vaipui vähitellen uneen jälleen.

"Tavoitan heidät itse teosta", sanoi sir Jasper. Tällä kertaa ei ollut mitään epäilystä enää: hänen kädessään oli todistus rypistyneenä ja lepattavana. Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan jonkinlaisella kaamealla ilolla. Osoitteettomana, sinetittömänä, paitsi hupsua Amorin kuvalla merkittyä vihreätä suulakkaa, asiakirja, jonka vanhan Megrimin ankara velvollisuudentunto oli jättänyt hänelle, sensijaan että se olisi toimitettu hänen syylliselle vaimolleen, oli kyhätty aivan samalla rohkealla käsialalla kuin se pahoin rutistunut paperiarkki, mikä tälläkin hetkellä poltti häntä povitaskunsa läpi kuin Espanjan kärpänen.

"En ole saanut unen hituistakaan silmiini haaveillessani sinusta, rakkaista rakkahin, joka niin pian tulet omakseni vihdoinkin! Vaunuja vetämään, armaani, saamme sellaiset hevoset, että itse Phoebus olisi niitä kadehtinut. Ja ellet vain jää saapumatta, niin kiidämme pian yön varjojen halki… pelkän onnen ja rakkauden maailma edessämme. Olisin sydämessäni valmis siunaamaan sitä hupsua vaivaista, jonka nimi jääköön mainitsematta; sillä ellei herttaisimpani olisi häneen väsynyt, niin ehkä häntä ei koskaan olisi saanut syleillä hänen oma uskollinen

J.K. Varaan Mustan Karhun majataloon Devizesissä meitä odottamaan niin oivallisen valjakon kuin Englannista on saatavissa (lukuunottamatta hevosia, joilla ajamme sinne). Meidän pitäisi saapua ennen keskiyötä, ja siellä on oleva kauniille morsiamelleni katettuna pieni herkullinen illallinen… siksi aikaa kun hepoja vaihdetaan. Ah, rakkaani, kuinka riemullista!"

Kuvaamattomia olivat ne erilaiset ilmeet, jotka välähtelivät sir Jasperin kasvoilla hänen kerta toisensa perään lukiessaan tätä teeskentelemätöntä kirjettä. Milloin hän puri hammastaan, milloin puhalsi musertavan halveksumisen kuorskahduksia komean kyömynenänsä sieraimista, milloin taas mitä murhaavin irvistys kamalasti väräytteli ja raoitteli hänen täyteläisiä huuliaan.

"Haha", nauroi sir Jasper, "mutta kenties hupsu vaivainen antaa sinulle syytä muuhunkin kuin siunauksiin, herra Porkkana! Ja luulen, madam, että kaunis morsian tapaa Devizesissä jotakin vaikeammin sulavaa kuin se pieni illallinen on! Siihen asti kärsivällisyyttä!"

Hän käänsi kirjeen kokoon, asetti sen povitaskuunsa toisen viereen ja vielä kerran hän pienellä karjahduksella huudahti: "Kärsivällisyyttä!"

— No, Lydia? — tiedusti rouva Bellairs. Hän oli juuri lopettanut suklaatinsa ja hohti kuin ruusu pieluksiensa keskellä.

— Niin, madam, — vastasi Lydia vielä läähättäen juoksustaan, — saatoin kirjeen varmasti perille. Annoin sen Megrimin omiin käsiin ja…

— Ja voitko luottaa siihen, — virkkoi rouva hymyillen tälle huvittavalle ajatukselle, että hän vie sen suoraan sir Jasperille?

— Oh, totta kai, hyvä rouva, tietysti. Sanoin sille happamalle, rumalle, vanhalle mirrille, että jos se vain vilahdukseltakin sattuisi hänen isäntänsä silmiin, niin lady Standish joutuisi hukkaan. Olisittepa nähnyt, miten hän sen sieppasi, madam!

— Lydia, — sanoi hänen emäntänsä katsellen häntä ihaillen, — epäilen, olisinko itse sitä uskaltanut; sinä olet rohkea tyttö! Mutta ka, jos jotakin menee hullusti, tiedät, että ruusunvärinen turkisviitta jää pukimoni naulaan.

— Älkää peljätkö, madam, — virkkoi Lydia, hiljaa myhäillen itsekseen, vetäessään emäntänsä pitkää vaaleanpunaista silkkisukkaa käteensä ja käännellessään sitä asiantuntemuksella puolelta toiselle etsiäkseen näkymättömiä vikoja, — turkisviittaa voin jo katsella omanani.

— Mutta, ajattelehan, oliko sir Jasper kotona? — tiedusteli rouva
Bellairs hetkisen mietittyään.

— Olen varma siitä, — vastasi Lydia voitonriemulla, luoden sukan kädestään. — Pidin parhaana mennä sisälle tallirakennuksien puolelta, madam, ja kuulin, että sir Jasper ei ollut lähtenyt talosta senjälkeen kun sattui se pieni… se pieni kohtaus piispan kanssa, tiedättehän, madam. Mutta kaiken iltaa ja kaiken aamua hypitytti hän Williamia ja Josefia (ne ovat renkien nimet, madam) viemässä sanaa piispan asuntoon.

— Oh, — huudahti Kitty, potkaisten erinomaisen huvitettuna pienet varpaansa silkkisen kirjopeitteen alle, — ja mitähän se piispa vastannee?

— Lähettää kirjeen avaamatta takaisin joka kerta, madam, piirtäen aina jotakin kotelon selkäpuolelle. Se kirjoitus, William sanoo, juuri saakin sir Jasperin raivoon.

— Oh, oh, oh! — äänteli Kitty-rouva heikosti, kierien pieluksillaan. Lapsi, sinä ihan nikahdutat minut!… No, toimeen siis! Tiedäthän tehtäväsi tänä iltana?

— Tuskin olette lähtenyt Seurahuoneelle iltasella, madam, kun minä vien kirjeen lady Standishille, ja tällä kerralla annan sen itse hänen omaan käteensä ja, jos on tarvis, suostutan hänet seuraamaan neuvoanne, madam.

— Kiitoksia, madam. Ja sitten minun on riennettävä täyttä vauhtia Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan, missä pidän varalla, kun herrasmies teidät ryöstää mukaansa. Ja senjälkeen…

— No, totta kai! Kun olette ehtineet turvallisesti Lontoon maantielle, menen hälyttämään ihmiset Seurahuoneella.

— Oh, enpä tietenkään, madam. "Emäntäni on ryöstetty pois, on ryöstetty pois! Auttakaa, auttakaa, mylord!" olen sanova. Oh, madam, kyllä minä kirun niin että kuuluu, olkaa huoleti.

— Muista myöskin, — varoitti hänen emäntänsä, käyden hetki hetkeltä hilpeämmäksi, muista sanoa, että kuulit ryöstäjän mainitsevan matkaa Lontooseen Devizesin kautta.

— Ka, madam, — toimitti Lydia, — ajattelin sanoa, että hän ensiksi paiskasi teidät pyörtyneenä vaunujen patjoille; sitten hän astuen itse ajopeleihin ärjähti ajajalle hirveästi kiroten: "ellette ole ennen kahtatoista Devizesissä, pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä aisaan!"

— Näen, että minun täytyy lahjoittaa sinulle kultaketjutkin, mihin sen medaljongin ripustat. Mutta, hyvä lapsi, — lisäsi hän varoittaen, — älä vain liioittele osaasi.

Koko pitkään päivään lady Standish ei ollut nähnyt herransa ja puolisonsa kasvoja.

Kun heidän viimeksi tavatessaan tämän käytös piispaa kohtaan oli herättänyt hänen hellässä rinnassaan tunteen, joka oli niin lähellä suuttumusta kuin hänen luonteelleen oli mahdollista, hän ei tahtonut (niin oli hän päättänyt) ensimäisenä etsiä häntä. Hän oli senvuoksi viettänyt päivän omassa huoneessaan kirjoittelemalla äidilleen ja harjoittelemalla harpun säestyksellä viimeistä lauluaan — rohkeus ja itsenäisyyden ilmaisu, jonka hän odotti heti ärsyttävän sir Jasperin hänen puheilleen.

Mutta kun päivä hämärtyi ja Megrimin palveluksia korvaamaan kutsuttu pyöreäsilmäinen aputyttö (ensinmainittu sulloili vielä tavaroitaan ja näkyi tarvitsevan muutamia viikkoja siihen hommaan) toi kynttilät sisälle ja kun sama pyöreäsilmä neitonen nyt alkoi kertoa emännälleen, että sir Jasper oli kuomuvaunuissaan lähtenyt matkalle, lady Standishin rohkeuden heikko liekki alkoi surkeasti lepattaa.

— Ei, armollinen rouva, herra Bowles oli ajamassa ja herra Thomas takaistuimella.

— Otti kyllä, mylady; hänellä oli keltainen laukkunsa, sanoi herra
Toombs, ja pieni puinen laatikko.

— Taivas varjelkoon! — huudahti lady Standish yhä hätääntyneempänä.
— Ja minne he matkustivat?

— Kuulin, armollinen rouva, herra Toombsin sanovan, että he kääntyivät
Lontooseen menevälle tielle.

Mielellään olisi pyöreäsilmäinen tyttö viipynyt ja kertonut enemmän, mutta heikolla kädenliikkeellä lady Standish viittasi hänet poistumaan.

Tuntia myöhemmin Lydia reippaana tärkeydessään ja säteillen tietoisesta voimasta tapasi paljon koetellun nais-paran surkeaan haluttomuuteen vaipuneena.

— Rouva Bellairs tervehtää myladya ja pyytää teitä heti lukemaan tämän kirjeen.

— Armollinen rouva, se on hyvin tärkeätä, — virkkoi Lydia, — ja minun käskettiin odotella siltä varalta, että voisin olla teille joksikin hyödyksi.

Tytön vilkkaassa äänensävyssä oli ikäänkuin sähköä, joka elvytti lady
Standishin herpaantuneen tarmon. Hän mursi sinetin.

"Suloinen lapseni", kirjoitti Kitty-rouva. "Jos tahdot tietää, mihin puolisosi on joutunut, hanki heti kiesit ja lähde Mustan Karhun majataloon Devizesissä.

K.B.

J.K. Älä lähde yksinäsi. Ota joku vanha akka (jos mahdollista lady Maria Prideaux) mukaasi. Tapaat hänet Seurahuoneella. Hän on yhtä utelias kuin ensimäinen äitimme… voit helposti hänet suostuttaa. Tämä on hyvä neuvo!"

— Olen liian sairas, — huudahti lady Standish voihkahdettuaan. — Sano emännällesi, — virkkoi hän katsahtaen epämääräisesti Lydiaan päin, — että minun on todellakin aivan mahdotonta noudattaa hänen ehdotustaan.

— Hyvä on, mylady, — säesti Lydia hilpeästi. — Enkä ainakaan minä teidän asemassanne vaivautuisi. Herrasmiesten täytyy saada huvitella, niin minä aina sanon. Jos naiset vain hiukan enemmän ummistaisivat silmänsä, säilyisi rauha paremmin molemmin puolin. Tosiaan, mylady, vaikka emäntäni suuttuisi, jos kuulisi minun niin sanovan, menisin vuoteeseen, sillä te näytätte kauhean väsyneeltä, ja sir Jasper kyllä palaa kernaasti kotiin ennemmin tai myöhemmin.

— Kurja tyttö, — huudahti Julia leimahtavin silmin, — mitä sinä tarkoitat?

— Ka, — sanoi Lydia perin viattomana, — kylläpä minun kieleni luiskahteleekin joutaviin lörpötyksiin! Mutta, mylady, mitäpä minunlaiseni piikatyttö herraskaisten asioista tietää? Kuulee vain sanasen juoruttelua sieltä täältä.

— Mylady, ottakaahan hiukan hajusuolaa, pyydän! Oi, emäntäni varmaan tappaisi minut, jos tietäisi, mitä olen sanonut! "Julia-parka", huudahti hän uutisen kuullessaan. "Julia-parka, poloinen luottavainen Juliani! Voi sitä lurjusta, sitä hirviötä!"

— Herrajes, madam, miten sen voin sanoa? "Se ei saa tapahtua!" huudahtaa emäntäni ja istahtaa kirjoittamaan teille kuin henkensä edestä.

Nousten istuimeltaan lady Standish hyökkäsi valoon ja alkoi pullottavin silmin ja hiukset pystyssä uudelleen lukea hellän Kittynsä kirjettä.

— Ka, mylady, — huudahti vilpitön Lydia, — johan te ihan vapisette! Minä en koskaan sir Jasperin tähden joutuisi noin suunniltani. Niin, jos armollinen rouva sallii minun sen sanoa, koko Bath tietää, miten mustasukkainen hän rouvasta on; eikä ole epäilemistäkään että se osoittaa aviopuolison hellyyttä.

— Ja mitä niihin tulee, mylady, jotka väittävät muutamien miesten olevan niin viekkaita, että huikentelevaisuuttansa peittääkseen näyttelevät mustasukkaista, en maar minä alennu sellaista halpamielistä epäluuloa uskomaan.

— Päällysviittani! — huusi lady Standish. — Megrim, Susan! — Hän riensi eteiseen. — Päällysviittani! Menkää heti tilaamaan kyytikärryt!

— Suokaa anteeksi rohkeuteni, mylady, — virkkoi Lydia, sievästi poistuen vakuutettuna, että oli asiansa hyvin toimittanut, — mutta älkää unohtako ottaa lady Mariaa mukaanne, jos mahdollista. Herrasmiehet ovat niin ovelia tekemään kepposia meille nais-raukoille. Niin olen ainakin kuullut, — lisäsi neitonen kainosti. — Ja matka on niin pitkä ja ikävystyttävä, mylady!

Puettuna tavattoman tyyniin väreihin, leijaillen siveän, äidillisen arvokkuuden ilmapiirissä hän oli loordi Verneyn mielestä tänä iltana osoittautunut täysin sopivaksi miniäksi hänen äidilleen.

— Hirveän yksitoikkoinen, — lausui lady Flyte kauniin lesken käytöksestä.

Pyörähdeltyään gavotin loordi Verneyn kanssa hän ei ollut enempää tanssinut, vaan istui puoli tuntia tuolilla lähinnä lady Mariaa, joka antoi hänen katsella parempia päiviä nähnyttä lapaluutansa ja osoitti sellaista läpitunkematonta kuuroutta, että Kittynkin peloton tarmo siitä masentui.

Kun Verney oli hoivannut hänet kantotuoliin, hän vaati, että nuori pääri sallisi hänen mennä saattamatta kotiin.

— Tosiaankin, — sanoi hän, minä — pyydän sitä, vieläpä käskenkin. Ihmiset puhuvat niin paljon tässä humuisessa paikassa, ja eikö sinun ole huolehdittava iäkkäästä tädistäsi? Olen varma, — lisäsi Kitty hurskaasti, — että rakas äitisi sitä haluaisi.

Loordi Verney alistui. Hän ei epäillyt, että äitinsä todellakin täydellisesti yhtyisi sellaisiin tunteisiin ja siunasi Kittyään tämän suloisesta järkevyydestä.

Hyvää yötä siis, sanoi rouva pistäen sievät kasvonsa ulos ikkunasta, hyvin hellästi ja lempeästi hymyillen.

— Hyvää yötä, — vastasi toinen, tehden nuoren, sirosti kömpelön kumarruksensa.

Kitty-rouva kylläkin odotti kuulevansa hänen askeltensa seuraavan kantajia, sillä hän ei ollut voinut pidättyä liehtomasta viehättävintä tenhoaan tuohon lähtökatseeseen. Mutta mikään muu ei häirinnyt kadun hiljaisuutta kuin kantajien tahdikas, hoippuva poljenta.

Samalla sekä pettyneenä että keventyneenä hän nojautui taaksepäin istuimellaan.

"Mitä, eikö kipinääkään jälellä", ajatteli hän, "siitä hehkuvasta liekistä, joka aamulla oli niin helppo sytyttää! Oikein tyypillinen brittiläinen aviomies. Päästyään sinusta varmuuteen otus pöyhistelee luottaen isäntävaltaansa kuin kukko kanalaumassaan. Herra Jumala", sanoi hän tuntien puistatusta, "vähällä olin jo joutua kiikkiin! Me naiset olemme taipuvaiset uskomaan, että hyvin nuoret miehet ovat kuin hyvin nuoret herneet, mitä vihannampia, sitä möyheämpiä ja parempia. Sitävastoin", huoahti rouva, "ne muistuttavatkin nuorta viiniä, jonka kypsymättömyydestä turhaan etsimme voimaa; se nousee kyllä päähän, vaan ei virvoita ruumista ja maistuu äitelältä".

Hän huoahti taas ja sulki silmänsä, odotellen herkullisen tyynesti uhkaavaa onnettomuutta.

Herra O'Hara toimitti tehtävänsä todellakin niin rivakasti, että rouva Bellairsin täytyi uskoa hänellä olevan aikaisempaakin kokemusta sellaisessa.

Sovitussa pimeässä kulmauksessa kaksi verhottua henkilöä, jotka kumpikin valitsivat kummastuneen kantajan, tarttuen mieheensä tavattoman veljellisellä puristuksella, näytti hämärässä valossa niin täydellisiltä roistoilta, että parkaiseminen kävi Kitty-rouvalta aivan luonnollisesti — jopa oli hänelle vaikeata hillitä hätähuutonsa tarpeellisen varovaisuuden rajoihin.

Ja hänen sydämensä sykähteli pelon tunnelmasta, joka oli kyllin vakuuttava luomaan hänen mielessään suloisen harhakuvan, kun hän havaitsi itseään käsivoimin nostettavan pesästään ja nopeasti kannettavan tiukassa ja voimakkaassa syleilyssä pimeän läpi.

— Oi, oi, oi! — äännähti rouva sointu väriltään vaihtelevan sarjan pikku parahduksia.

"Laupias taivas", ajatteli hän itsekseen, tuntien voimakkaan jysähdyksen sydämessään ja kummastellen ryöstäjänsä äänettömyyttä, "entä jos se sittenkin olisi joku muu?"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vilkkaalla irlantilaisella murteella lausuttu kuiskaus hänen korvaansa poisti kaiken epäilyksen.

Olette unohtanut naarmut, rakkaani, sanoi O'Hara laskiessaan hellävaroen aarteensa vaunujen pieluksille.

Tässä Mahoney ja hänen toverinsa, joka rakenteeltaan ja käynniltään omituisesti muistutti urheilevan markiisin kuuluisia miekkailijoita, riensivät juoksujalkaa asettumaan paikoilleen. O'Hara hyppäsi ajopeleihin, ajuri kohotti ruoskaansa, ja valjakko, jota Phoebus olisi voinut kadehtia, karahti uljaaseen juoksuun Milsom-katua pitkin.

Hiukan vaivaloisesti vetäen henkeään äskeisen kuristuksen jälkeen kantajat tuijottivat hämmästyneinä katua pitkin poistuvaan ratisevaan varjoon ja sitten jälleen uudessa kummastuksessa keltaiseen kultapuntaan, joka oli pistetty heille kouraan ja nyt kimalteli heidän kämmenellään.

— Kummallinen juttu, — sanoi ensimäinen, höllentäen ja uudestaan järjestäen kaulahuivinsa. — Jumaliste, kylläpä se pieni rouva kirkui!

— Antaisin niitten kaikkien kirkua samaan hintaan, — vastasi toinen,
pistäen kolikon taskuunsa ja palaten paikalleen kantotuolin perään. —
Mutta kuules, Bill, meitin pitää mennä ilmoittamaan tää kauhea rikos…
Huh, mitä hittoa se oli?

Vihlova valitus oli kajahtanut yössä, melkein kuin hänen kyynäspäänsä vierestä. Se kierteli kaameassa poljennossa ja haihtui aavemaisesti avaruuteen.

— Se… se oli kaiketi vain sairas kissa, — änkytti ensimäinen kantaja ja tavoitti huomattavalla kiireellä kantotuolin salkoja.

— Oo… oo… oo… oo, — voihki ääni, — voi minun emäntääni! — Kuului kahinaa ja jalkojen kapsetta, ja: — Taivas varjelkoon, mitä te kunnottomat olettekaan tehneet! — huusi rouva Bellairsin uskollinen palvelijatar, tuiskahtaen kuin tuulenpuuska Bond-kadun pimeimmästä varjosta ja törmäten lähempään kantajaan, jolle hän antoi hyvin tähdätyn läimäyksen saalillaan ja lisäksi pari kynnen raapausta. — Kurjat miehet, hirviöt, olette antaneet ryöstää emäntäni! Voi, voi minun onnetonta emäntääni! — kirkui Lydia halkaisten huudoillaan öisen ilman.

Tuskin oli Kitty-rouvan kantotuoli lähtenyt Seurahuoneen edustalta, kun lady Standishin kyytikärryt vierivät ratisten esille kulman takaa.

Loordi Verney, joka juuri oli menossa takaisin sisälle, pysähtyi uteliaisuudesta ja ihmeissään katselemaan, kuka vieras saapui noin epätavallisissa ajopeleissä. Tuntiessaan lady Standishin hän jonkun verran hämmästyi ja nolostui, mutta ei mielestään voinut olla astumatta palvelija- ja kantajajoukon lävitse ja tarjoamatta kättään.

— Oi, loordi Verney, — sanoi Julia hartaasti kuiskaten, — olkaa hyvä ja viekää minut tätinne luo, sillä olen kovin hänen apunsa ja neuvojensa tarpeessa. Viekää minut heti hänen luokseen, — pyyteli rouva-rukka yhä kiihtyneempänä.

He kulkivat hienosti puetun väkijoukon välitse, Julian tuntematta ketään tuttavia, kuulematta huomautuksia tai naurunvirskunaa ympärillään; Verney taasen koki nuoriin ytimiinsä asti vaikutuksen, jonka rouvan matkapuku ja hajamielinen ilme tekivät.

"Jospa olisin taas Verneyn linnassa", — ajatteli hän ja havaitsi, että tämä toivomus oli jo kauan itänyt hänen rinnassaan.

Nyt lady Maria ei kaivannut puhetorvea. Leskirouva sai kuulonsa takaisin niin nopeasti kuin olisi ihme tapahtunut.

— Oi, lady Maria! — huudahti Julia ojentaen hänelle molemmat kätensä, voimatta hillitä kyyneliään. — Oi, lady Maria, sir Jasper on jättänyt minut, minä olen huutavassa hukassa! Olen kuullut hänen lähteneen Devizesiin. Minun täytyy häntä seurata. Te olette äitini vanhin ystävä; tahdotteko tulla mukaani tukemaan ja suojaamaan minua?

Pienestä piiristä kuului mielenkiinnon sorinaa. Lady Maria nyökkäili ympärilleen ihastuneena tilanteesta; mieluisessa uteliaisuudessaan kohotellen harjaansa muistutti hän Kitty-rouvan kakadua enemmän kuin koskaan.

— Pikku-rukka, nuori pikku-rukka, — sanoi hän taputtaen lady Standishin kättä; — äitisi vanhin ystävä, aivan niin… aivan oikein ja sopivaa, että tulit minun luokseni. Ja sir Jasper on siis jättänyt sinut; sir Jasper on siis mennyt. Ja kenen kanssa, rakas ystävä?

Lady Maria hartaasti uskoi lausuneensa nämä viime sanat vienolla sivukuiskauksella; mutta hänen haudankolea bassonsa ei koskaan ollut kaikunut selvemmin. Lady Standishin heikko ehkäisevä paheksumishuudahdus upposi kuitenkin täydellisesti uuteen, kimeiden naisäänien viiltelemään meluun, joka nyt nopeasti lähestyen nousi Seurahuoneen eteisestä.

— Mylord Verney! Emäntäni! Missä on mylord Verney? — vaikeroitsi hätääntynyt Lydia, joka kaikesta sydämestään nautti esittämästään osasta.

Sata ääntä kertasi huudon; hämmästyttävä uutinen kulki ryhmästä ryhmään: "Kaunis leski on viety pois! Rouva Bellairs on ryöstetty!" Ja sitten kuului vuorolauluna vastakkainen melu: "Lady Standish etsii sir Jasperia!"

Sillävälin Lydia käsiään väännellen ja traagillisen murheen liikuttavimmalla äänellä, jossa hän parhaan muistinsa mukaan matki rouva Susanna Cibberiä, kertoi surullista tarinaansa mykälle ja erilaisista mielenliikutuksista tukehtuvalle loordi Verneylle.

— Hän paiskasi onnettoman emäntäni pyörtyvänä ja parkuvana vaunuihin ja "Ajakaa lemmon vauhtia!" huutaa roikale ukkosäänellä kuskille. "Pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä vaunujen aisaan", sanoo hän, "ellette ole ennen puoliyötä Devizesissä!"

— Devizesissä! — parahti lady Standish. Takertuen Lydian lauseeseen, jonka jokainen sana vahvisti hänen sydämessään herännyttä kauheata aavistusta, hän ei nyt enää voinut epäillä onnettomuutensa todellista laajuutta.

— Oi, loordi Verney, pelastakaa emäntäni! — piipitti Lydia, ja hänen yhä toistuva läpitunkeva äänensä kuului ylinnä yleisessä kuorossa.

— Enkö sitä sanonut? — huusi hän voitonriemuisena. — Harry, tekisit viisaimmin, kun menisit nukkumaan! Kyllä sinä hänestä nyt olet päässyt. Julia, rakkaani, älä pyörry; tavoitamme heidät vielä Devizesissä. Kunpa joku käskisi tuota lutkaa lopettamaan kirkumisensa! Tule, Julia! Sinulla on tietääkseni kiesit. Onneksi on asuntoni lähellä; käymme noutamassa Burrellin ja annamme hänen ratsastaa takana väkipyssyineen. Lapsi, jos menet tainnuksiin, pesen käteni koko asiasta. Me nipistämme heidät, sanon sinulle, kunhan vain reipastaudut.

— En minä mene tainnuksiin, — virkkoi lady Standish purren hampaansa tiukkaan.

Loordi Verney havahtui äkkiä tietoisuuteen siitä, että häntä oli hirveästi loukattu ja että hän oli vimmatun vihainen. Sopertaen epäselviä sanoja vaati hän kostoa jumalilta ja ihmisiltä. Kyytikärryt, hei, ja pistooleja hetimiten! — Miekkani! — huudahti hän hapuillen säilää, joka kuitenkin Bathin kuolemattoman juhlamenojen toimitsijan säännösten mukaan tässä hienossa seurassa oli poissa luonnollisesta paikastaan hänen jalolta kupeeltaan.

— Tule kanssani, — huudahti kapteeni Spicer, taputtaen kiihtymyksen puuskassa suojelijaansa olalle. — Minä seison tietysti puolestasi, poika! Tarvitset todistajan. Jumaliste, — kerskasi herttainen kapteeni, — ennen kukon laulua varrastamme sir Jasperin maksan.

Vaunulamppujen sivusäteet leikkivät lesken pehmeillä, veitikkamaisilla kasvoilla, heittivät houkuttelevia varjoja hänen silmiensä alle ja loivat liikkuvia hymykuoppia noiden huulien ympärille, jotka näkyivät alati kehoittavan suuteloihin.

Hänen mukavasti istuessaan vaunujen nurkassa, mustaan silkkihilkkaan verhottu pää nojaten pieluksiin, ilmeni tässä epävarmassa, lepattavassa valonvälähtelyssä jotakin lapsekasta kaikessa hänen ulkonäössään. Jotakin lapsekasta oli myöskin hänen täydellistä luottamusta ja riemastusta todistavassa asennossaan.

Toinen käsivarsi ojennettuna rouvan pään yli ja kämmen leväten laudoituksella, toinen käsi vielä ovenrivassa Denis O'Hara katseli Kittyä, joka oli näin täydellisesti jättäytynyt hänen valtaansa, ja tunsi melkein tuskaa lähentelevän hellyyden puristavan sydäntänsä. Tähän asti hänen liukas kielensä ei vielä koskaan ollut uupunut naisen seurassa huulien rientämättä täyttämään vaitioloa sopivalla hyväilyllä. Mutta ei niin tänään.

"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" sanoi hän itsekseen ikäänkuin hän oman intohimoisen rakkautensa voiman peloittamana ei olisi löytänyt mitään samalla kertaa sekä kylliksi kiihkeitä että kunnioittavia sanoja, millä tunteensa ilmaisisi. Ja "Mikä häntä vaivaa?" kyseli tällä haavaa Kittykin. "Ja miksi hän pitää kättään pääni yläpuolella?" ihmetteli hän.

— Taivas! — huudahti hän työntäen pienet etusormensa korviinsa. —
Herra O'Hara, jos vielä kuulen ne sanat, niin hyppään pois vaunuista.

Hänen silmänsä leimahtivat; hän näytti sellaiselta, että olisi heti kyennyt täyttämään uhkauksensa.

— Sydänkäpyseni, — virkkoi Denis, ja hänen täytyi tarttua kiinni armaastaan pysyttääkseen hänet paikoillaan. — No, mitä muuta voin sinulle sanoa katsellessani enkelinkasvojasi?

Nähtävästi rouvan korvat eivät olleet niin täydellisesti tukitut, etteivät sellaiset sanat olisi tunkeneet niiden kuuluviin.

— On hirveätä, — sanoi hän suuttumuksesta hehkuen, — että näin kaiken tämän vaivan päästäkseni tuon ikuisen kuoron määkimistä kuulemasta, kun sitä kuitenkin suristaan minulle — (loukkautumisensa tunnossa hän tuli epäjohdonmukaiseksi) — täten aivan alussa!

— Kullanmuruseni, — tyynnytteli O'Hara nöyrästi, tarttuen vihaiseen, liikehtivään käteen, — sydämeni on todellakin niin täynnä, että olen tähän paikkaan tukehtua.

Mutta vapiseva rakastaja ei sopinut Kitty-rouvan elämänsuunnitelmiin. Hän oli karkaamistansa ajatellessaan ehkä laskenut saavansa itse hiukan vavista. Varmasti oli hän tämäniltaisesta matkasta odottanut tulevan jotakin, mikä kuuluisi hänen kokemustensa muistorikkaimpiin. O'Hara ujona! O'Haran kieli kammitsassa! O'Haran sormet jäykkinä ja tuskin rohjeten koskettaa hänen omiansa! O'Hara, tuo iloinen lörpöttelijä, suljetuin huulin!

Tällaisesta O'Harasta hän ei ollut uneksinut, eikä hän totta puhuen hänen tuttavuudestaan näin ollen paljoa välittänyt.

— Mikä sinua vaivaa? — huudahti hän ääneensä uudessa ärtyisyyden puuskassa.

— Ka, — virkkoi tämä, — sitä tuskin tiedän itsekään, armahin Kitty. Oi Kitty, kelpaa kyllä nauraa rakkaudelle ja hauska on lemmellä leikkiä; mutta kun rakkaus saapuu täydellä todella, se ikäänkuin tarttuu miestä kurkusta, ja silloin siitä on leikki kaukana.

Ponnistellen, kompastellen silloin tällöin, hytkähtäen lyhyeen raviin palatakseen taas raisuun käyntiin reipas valjakko oli kiskonut vaunut suuren ylänteen huipulle vauhdilla, jollaista ei ollut ennen nähty, mutta joka silti oli verrattain hidasta.

Nyt laskettiin alamäkeä. Ajaja liehutti ruoskaansa. Suhisten kiitivät pyörät hyvällä tiellä; puolittain avatusta ikkunasta sisään puhaltava yötuuli leyhäytteli röyhelöä Kitty-rouvan povella ja tanssitti vallatonta kiharaa herra O'Haran kalpealla otsalla.

Nopean kulun elähdyttävä vaikutus, ruoskan rapsahdukset, kavioiden hurja poljento, öisen hetken lumo, tilanteen vaaranalaisuus, koko yrityksen yltiöpäisyys, kaikki tuo yhtyi panemaan lesken iloisen veren suloiseen liikkeeseen, nousten hänen keveihin aivoihinsa kuin helmeilevä viini.

Mitä! Pitikö näytelmän kaikkien lisäpiirteiden olla niin täydellisiä ja sen päähenkilön osoittautua tehtävässään niin surkuteltavan kehnoksi? Mitä! Hänen, Kitty Bellairsinko, ryöstäisi Bathin kuuluisin elostelija esiintyäkseen tässä verrattomassa tilaisuudessa yhtä saamattomana, yhtä mykkänä kuin kokemattomin sileäleukainen nuorukainen? "Niin ei saa eikä voi olla," virkkoi hän itsekseen. Ja senvuoksi hän muutti menettelytapojansa.

— Ka, — virkkoi hän ääneensä heltyneimmän mielentilansa kuhertavalla sävyllä, — ihan varmaan, herraseni, luulisi, että pelkäät minua.

— Ah niin, Kitty, — vastasi Denis koruttomasti, — kyllä minä pelkäänkin.

— Hyi, hyi! — nauroi rouva. — Ja miten olen sinut niin säikähdyttänyt? Älä ajattele minua, — sanoi hän nojaten kasvonsa häntä kohti mitä viekkaimmin hymyillen, — muukalaisena, vaan sisarena, rakkaana, rakkaana serkkuna.

Miehen silmät leimahtivat vuorostaan hänelle. Lesken hilpeä mieliala sopi yhtä vähän hänen äkilliseen myrskyisen vakavaan intohimonsa paisumiseen kuin tamburiinin iloinen helinä juhlallisen veisuun säestykseksi.

— Minä ajattelen sinua, — lausui hän, ja hänen äänessään värähti syvää liikutusta, — tulevana aviovaimonani.

Näin sanoen lankesi hän polvilleen ahtaalle vaununlattialle ja suuteli hellästi hänen röyhelönsä poimua, ikäänkuin olisi tietoisena omasta tulestaan kavahtanut lähempää kosketusta.

Sanalla "vaimo" ei koskaan ollut miellyttävää kaikua herttaisen lesken korvissa. Se ei loihtinut hänelle viehättävää kuvaa menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.

Noiden huulien lausumana, joiden hän olisi toivonut kaikkein vähimmin mainitsevan häntä sillä nimellä, se herätti hänessä sellaisen sievoisen raivonpuuskan kuin hän tuskin koskaan oli itselleen sallinut.

— No, toden totta, onko paholainen päässyt irti! — huudahti hän. — Oh, te miehet olette kaikki samanlaisia. Rakastajina pelkkää tulta, kiihkeitä kuin turkinpippuri, hehkuvia kuin Intian aurinko! Rikki pamahtelevia kuin silleryviinillä [Samppanjalaji, jota valmistetaan Silleryn kylässä Ranskassa.] täytetyt pullot. Tyrehdyttämättömiä puroja… Mutta, kah! Annahan rakastajan vain kuvitella itsensä puolisoksi, anna toivotun mielitietyn heidän silmissään hahmoutua varmasti saaduksi aviovaimoksi… Laupias taivas, mikä muutos! Tulen sijasta saamme jäätä, punaisen, purevan turkinpippurin asemesta vihreän, viileän kurkun, iloisesti kuohuva sillery korvataan heikoimmalla oluella tai kaljalla… niin, jopa korpuilla ja vedellä! — huudahti Kitty-rouva piesten itsensä entistä kauniimpaan vimmaan. — Ja jos pelkkä turvallisuuden tunto noin muuttaa rakastajan teissä, niin onpa vihityllä vaimolla tosiaan hauska tulevaisuus odotettavana! Ei, kiitos, sir, — sanoi rouva työkäten kivettynyttä O'Haraa vihaisella jalalla. — Minulla on ollut yksi hallainen vesivelli-puoliso, ja se saa riittää minun eliniäkseni. Jumalan kiitos, ei vielä ole liian myöhäistä! — kuohui hän. — En vielä, sir, ole rouva O'Hara.

Ja suuttumuksensa keskellä ajatteli hän: "Tämä tekee eron Devizesissä helpommaksi". Mutta siitä huolimatta hän oli yhtä vihainen, että tuo tomppeli oli pilannut hänen hauskan ajelunsa.

Kun hänen äänensä äkäinen musiikki oli tauonnut, seurasi hetkisen täydellinen hiljaisuus, jota katkaisi ainoastaan hevosten ja vaunujen ponnistelu toisen mäen rinnettä ylös. Silloin O'Hara purskahti eräänlaiseen haavoitetun hellyyden, intohimon ja kiukun karjahdukseen. Paiskautuen takaisin istuimelleen hän tarttui hurjasti rouvan ranteeseen, vaikka hänen puristuksensa hurjuudessaankin oli hellä.

— Miten uskallat, — huusi mies, — miten uskallat epäillä rakkauttani! Hornankin liekit ovat kylmät verrattuina siihen tuleen, mikä tällä hetkellä povessani palaa. Kuivukoon kieleni kitalakeen, leikattakoon se suustani, ja älköön se enää koskaan lausuko järkevää sanaa, iskettäköön minut kuoliaaksi jalkojesi juureen, Kitty, sammukoon elämäni tähän paikkaan, ellei tämä ole totta kuin evankeliumi! Kuuntele sydämeni puhetta, — huudahti hän, painaen vangitsemansa käden entistä rajummin rintaansa vasten, — eikö se sano Kitty, Kitty, Kitty…? Se onkin vain kello, jossa sinun nimesi on läppäävänä kielenä!… Ja sinä ilkut minulle siksi, että minulla on liian paljon haastettavaa sen sanoiksi pukeakseni! Oi, — jatkoi herra O'Hara, käyden yhä äänekkäämmäksi ja liukaskielisemmäksi, — mitäpä minä voisin sanoa, kun sydän on noussut kurkkuuni tukkimaan tien? Katsohan, julma nainen; eikö se syki yksinomaan sinulle, ja etkö sinä tällähaavaa pelkästä häijyydestä pistele sitä nuppineuloilla? Jumala armahtakoon minua, että sanon sellaista enkelistä! Katso nyt, Kitty! Onko tämä sydän mikään kurkku?… Jos olisit sanonut lemmenomena… Oohh, tosiaan, minä olen oikea viileä kurkku, ja vesivelli virtaa suonissani kuin tuli!… Naura, madam, se on oikein oivallista leikkiä! Käytä sitä kurkkua neulatyynynäsi! Kah, kaljaako pursuu haavoista? Kautta sieluni, — huudahti hän myrskyisen mielentilansa noustessa korkeimmilleen, — haluanpa näyttää sinulle, minkä väristä se on!

Puhuessaan hän kurottausi rajusti takaistuinta kohti ottaakseen miekkansa, ja äkkiä keskeytyen iloisessa hilpeydenpuuskassaan rouva Bellairs vakuuttautui kylliksi toverinsa tunteiden voimasta estääkseen hänet tarttumalla häneen käsillänsä ja äännähtelemällä pieniä kauhun kirahduksia:

— Ah! huudahti tämä. — En ollut sinulle kylliksi kuuma. Sinähän pelkäät kylmää puolisoa. Ah, Kitty, olet herättänyt nukkuvan koiran, etkä saa nyt valittaa, ellet voikaan sammuttaa tulta!

Näin sanoen hän kääntyi ja sieppasi hänet syleilyyn, joka tuskin salli hänelle hengenvetoa kirkaistakseen, jos hän olisi sitä tahtonut ja jos hänen huulilleen satavat suudelmatkaan olisivat suoneet hänelle aikaa vastaväitteisiin.

Hänen keveä sielunsa, hänen pintapuolinen luonteensa tempautuivat kuin jalustaltaan intohimoisen myrskytuulen valtaan, jonka olemassaoloa hän kaikesta kokemuksestaan huolimatta ei ennen ollut edes aavistanut. Totta puhuen, niinkuin hän oli arvostellut ihailijansa aivan liian kylmäksi, huomasi hän hänet nyt aivan liian kiihkeäksi. Hän oli nirso nainen, elämällä ja rakkaudella herkuttelija, jonka suosion saavutti ainoastaan hieno, luontevan herkkä kohtuullisuus. Tämä oli hänelle ilmestys ja samalla varoitus.

— Herra O'Hara, — läähätti hän, vihdoin vapaaksi päästyään, pyristellen kuin kyyhkynen pörrötetyin höyhenin, suuttumuksen ja pelon vallassa, — sellaista käytöstä! Että herrasmies saattaakaan noin unohtaa itsensä! — Hän tarttui kädellään ikkunan raksiin. — Ei sanaakaan, sir, tai annan heti käskyn kääntyä takaisin.

— Oi, — huudahti onneton rakastaja, raastaen tukkaansa epätoivoisilla sormilla ja täyttäen ympäröivän ilman puuterihiuteilla, jotka välkkyivät hopeisina kuutamossa. — Sinä ärsytit minut siihen. Ah, älä pelkää minua, armaani; minuun koskee se kaikkein kipeimmin! Nyt olen tyyni, Kitty.

Hänen tuskallinen hengityksensä sihisi sanojen välistä, ja hänen satiinitakkinsa kahisi värähtelevien lihasten liikkeistä.

— Olen tyyni kuin karitsa, — toisti hän; — rintalapsikin voisi pistää päänsä kitaani… paholainen on minusta kaikonnut, Kitty.

— Se ilahduttaa minua, sir, — virkkoi rouva leppymättömänä. Hän istui kuohuksissa, sulat pörrössä, katseli ulos ikkunasta ja pureskeli huuliaan.

"On kuutamokin", ajatteli hän, ja kiukun kyyneleet olivat pulpahtaa hänen silmistään hukattua tilaisuutta ja niin oivallisesti näyttämölle asetetun draaman täydellistä epäonnistumista muistellessaan. — Olin sentään viisas, oi, todellakin viisas, kun järjestin vapautumiseni Devizesissä!

"Peloitin hänet", mietti O'Hara; ja uljaassa sydämessään hän päivitteli synnynnäistä rajuuttaan ja teki mitä hienotuntoisimpia ritarillisia suunnitelmia vastaisuudessa oikealla tavalla helliäkseen rakasta olentoa, joka oli itsensä hänen haltuunsa uskonut.

Vaaleassa kuutamossa sir Jasper Standish asteli edes takaisin vierinkivisellä pihamaalla niin yksitoikkoisen levottomana kuin olisi hänet siksi iltaa palkattu toimimaan elävänä kylttinä Karhun majatalossa Devizesissä.

Joka kerralla, kun baronetti kulki majatalon vierashuoneen matalan avonaisen ikkunan ohi, hän pysähtyi vaihtamaan muutaman synkän sanan ystävänsä, herra Staffordin kanssa, joka istui siellä sisällä kahden pitkäkartisen talikynttilän kellervän hämärässä valossa, tuprutellen savuja pitkästä savupiipusta ja koettaen sillävälin kuluttaa ikävystyttäviä minuutteja lukemalla jotakin nidettä isännän kirjakokoelmasta — ainoa laatuaan ja hyvin tunnettu Bathin tiellä matkaileville.

— Tom Stafford, — kysyi sir Jasper kahdennenkymmenennen kerran, — miten aika kuluu?

— Kirotun hitaasti, ystäväiseni, — vastasi Stafford ja vilkaisi haukotellen täsmällisimpään kellotaskunsa kolmesta ajanmittarista. — Ollakseni tarkka, sanoin sinulle kaksi ja kolmannes minuuttia sitten, että oli vielä neljännestunti puoliyöhön.

Sir Jasper ryhtyi taas karhunvaellukseensa, ja jälleen haukotellen Stafford kääntää sivahutti lehden. Hän ei kuitenkaan vielä ollut lukenut sitä loppuun, kun sir Jasperin hahmo jo palasi hänen ja kuunvalon väliin.

— Entä, — virkkoi loukattu aviopuoliso, — entä jos ne olisivat ajaneet toista tietä?

— Sitten, — huudahti Stafford, pamauttaen kirjan kiinni kämmentensä välissä, paiskaten sen pöydälle ja ojentaen itseänsä epätoivoisena, — ei minulla ole muuta neuvoa kuin itse ryhtyä kanssasi kamppailuun tänä sietämättömän ikävänä kaksintaistelu-iltana, jonka olet minut pakoittanut viettämään, vaikka minun olisi ollut saavuttava useampaankin lemmenkohtaukseen ja vaikka olin luvannut sievälle Bellairsin rouvalle ensimäisen minuetin.

— Valitsemme pistoolit, — sanoi sir Jasper, jatkaen jonkinlaisessa synkässä himokkaisuudessa omien ajatustensa juoksua, — pistoolit, Tom. Sillä toinen meistä, hän tai minä, vetää tänä yönä viimeisen henkäyksensä.

— Kernaasti pistoolit, — virkkoi Stafford sulloen piippunsa pesää pikkusormellaan. — Mutta olehan niin ystävällinen ja tee päätöksesi… edes vaihtelun vuoksi. Muistelen, että asiaa viime kerralla pohtiessamme olimme valinneet tämän… — Hän mukaili pitkän äkkivääränsä varrella ikkunan läpi siroa pistoa sir Jasperin liivejä kohti. — Siinä vuotaa enemmän verta, Jasper, — vihjaisi hän arvostelevasti.

— Totta, — jupisi toinen, taas horjuen päätöksessään. — Mutta pistooleilla viiden askeleen päästä…

— No… niin, myönnän, että viiden askeleen välimatkalla on tenhonsa, — vastasi sekundantti väsähtäneesti ja vaipui takaisin tuolilleen. — Ja voimmehan panostaa uudestaan.

— Jos kaadun, — sanoi sir Jasper liikutuksella, joka tavallisesti valtaa miehen hänen ajatellessaan jotakin häneen itseensä kohdistuvaa surullista mahdollisuutta, — ole ystävällinen vaimolleni. Hän on rikkonut, mutta hän oli minulle hyvin rakas.

— Hänestä tulee hiton siro leski, — sanoi Stafford haaveilevasti pienen pysähdyksen jälkeen, jonka aikana hän todellisen tuntijan arvostelulla oli loihtinut mieleensä lady Standishin erityiset edut ja viehätykset.

— Sinun on saatettava hänet takaisin vanhempainsa kotiin, — sanoa ähkäisi sir Jasper minuuttia myöhemmin, hitaasti työntäen päänsä taasen sisään. — Ah, kunpa en olisi koskaan häntä sieltä noutanut… Olisitpa nähnyt hänet, kun minä häntä kosin ja hänet voitin, Tom! Maalaiskukka, pelkkää viattomuutta, metsäruusu… Ja nyt vilpillinen, kaksinaamainen!

— Se on metsäruusun tapaista, — virkkoi Stafford filosofisesti. — Siirrä se vain alkuperäisestä pensasryhmästään puutarhaan, niin ennen seuraavaa kukkimiskautta kasvaa se kahdenkertaiseksi.

Tässä puhuja, joka aina auliisti antoi arvoa omille kuvitelmilleen keikautti päätään inhasti nauraen, sillävälin kun sir Jasper päästeli muutamia murahduksen ja voihkahduksen välisiä ääniä.

— Kuulehan, mies, — huudahti hän, kääntyen äkillisessä ärtymyksessä ystäväänsä, — korjaa Herran nimessä tuo hautajaisnaamasi näkyvistäni. Mitä hittoa saatoinkaan sinussa nähdä, Jasper, tehdäkseni sinusta ystäväni! Se käy yli ymmärrykseni. Sillä ennen kaikkea rakastan miehessä älyä ja sukkeluutta, ja sinulta, poikaseni, puuttuu leikillisyyden sovittava lahja niin peräti, että tosiaan pelkään… hm… olevasi vaarallisessa tilassa; pelkään, että turma sinua väijyy, sillä se on parantumatonta. Mitä, Jumalan nimessä, eikö mies voi onnenleikissä menettää heittoa ja kuitenkin nauraa? Eikö maanviljelijä voi tiluksiltaan yllättää salametsästäjää ja ansaa virittäessään silti hilpeästi hyräillä? Mitä, — jatkoi herra Stafford, lämmiten aineelleen ja keinahtaen keveästi ikkunasta, istahtaakseen sen ulkolaudalle, — lempo soikoon, eikö herrasmiehen tule aina olla valmis katselemaan kohtaloansa hymy huulilla? Vakuutan, etten vielä koskaan ole nähnyt kalman kallon minulle irvistävän itse irvistämättäni tuonelle takaisin… hitto vie!

— Kuule… kuule! — huudahti sir Jasper heristäen teroitettua korvaansa. — Kuuletko?

Erehdyttämätön kumina kasvoi yön hiljaisessa ilmassa — epämääräinen äänien sekamelska, joka vähitellen selveni heidän kuunteleville korvilleen. Se oli monien kavioiden poljennollista kapsetta, pyörien jyrinää, armottoman ruoskan läiskähdyksiä.

— Totta tosiaan, — huudahti Stafford käyden hauskan hilpeäksi, — luulen, että olet oikeassa, Jasper; sieltä ne tulevat!

Kuutamo ui veripunaisena sir Jasperin leimuavissa silmissä. "Pistooleilla vai miekoilla?" kysyi hän taas itseltään ja tarttui miekkansa kahvaan lähimpänä turvana ratkaisevaa hetkeä odottaessa.

Ulos hoippui pari unista renkiä, kun majatalon isäntä herra Lawrence soitti tallin kelloa.

Betty-neito heitti pari halkoa tuleen, samalla kun tarjoilijatar havahtuen torkahtelustaan pyysi kattilaa, valitsi muutamia sitruunia ja käski tuoda tuhlailevan runsaasti valukynttilöitä jalustoissaan.

Kurkistaen vaununikkunasta, selkä yhä käännettynä onnettomaan kosijaansa, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, Kitty-rouva tervehti eloisin silmin Karhun majatalon tuikkivia valoja.

Sillävälin kun vaunut tekivät moitteettoman kaarroksen pihalla, hänen nopea katseensa oli huomannut näyttämön jokaisen yksityiskohdan. Kookasvartaloinen sir Jasper nojasi kädet rinnalla majatalon ovipieltä vasten, odottaen hänen saapumistaan ja näyttäen ilmeiseltä kostonhengeltä, jota oranssinväriset säteet majatalon lyhdystä oikullisesti valaisivat. Ulkona kuutamossa, kiiltäen helmenharmaassa satiinipuvussaan ja puuteroidussa tukassaan, hopeoituna harjasta kengänsolkiin asti istui Stafford kuin sadun keijukaisprinssi ikkunalaudallaan niin sirona ilmestyksenä naisen silmälle (sen ehti leski huomaamaan) kuin sellaisena yönä saattoi toivoa näkevänsä.

Ja koska hänessä oli liian paljon taiteilijaa ajatellakseen vain omaa mukavuuttaan, kun oli vaikutuksen tekeminen kysymyksessä, hän päätti siirtää ratkaisun kypsyneeseen hetkeen, maksoi mitä maksoi. Senpä vuoksi hän, juuri kun O'Hara huudahti kummastuksen ja inhon äänellä: — Tuli ja leimaus, rakkaani, eikö tuolla olekin se mylvivä härkä sir Jasper! — heti peitti kasvonsa röyhelöllään ja pyörtyi irlantilaisen povea vasten.

Sir Jasper hyökkäsi vaunujen ovelle. — Mylvivä härkä! — ammui hän. — Kyllä teille opetan, sir, kuka olen! Opetan sille naiselle… opetan… opetan…

— Taivaan tähden, — hillitsi hän, — muista toki, että olemme herrasmiehiä; anna miekkojen tai pistoolien, Jasper, taikka miekkojen ja pistoolien, jos niin tahdot, ratkaista asia, vaan älä ryhdy käyttämään nyrkkejäsi ja kauluksesta ravistelemaan. Tyynny, Jasper! Ja sinä, sir, — sanoi hän O'Haralle niin ankarasti kuin hän hytkähdyttelevältä naurultaan voi, — koska olet tehnyt parhaasi liittääksesi herrasmiehen päähän jotakin, [Muutamien kansojen keskuudessa sanotaan, että petetyllä aviomiehellä on sarvet.] mikä saa hänen hattunsa vinoon koko lopuksi ikää, pidätkö jalomielisenä mainita hänen tilaansa niin täsmällisellä nimellä?

— Hst, — varoitti O'Hara liian hätääntyneenä välittääkseen herjauksista tai ivasta, — tehkää minulle tietä, hyvät herrat, Jumalan tähden. Ettekö näe, että rouva on pyörtynyt?

Äärettömän huolellisesti ja hellävaroen hän astui ajopeleistä taakkoineen, työkkien tieltään toiselta puolen uteliaan ja palvelevaisen isännän, toiselta ponnistelevan aviomiehen.

— Voi, mitä olenkaan tehnyt! — huudahti suunniltaan säikähtynyt rakastaja, kun hänen käsivarsillaan kantamansa painon hervottomuus alkoi täyttää häntä pelolla lemmittynsä puolesta. — No, eihän ole minkäänlaista hätää! Katso, enkö minä ole tässä? Oohh, armahaiseni, jos…

Mutta nyt sir Jasper pääsi ystävänsä hoivasta. — Minä en tätä kärsi, — huudahti hän. — Tämä on enemmän kuin liha ja veri voi sietää. Antakaa hänet minulle, sir. Miten uskallatte häntä pitää? — Hän hyökkäsi O'Haran kimppuun takaapäin, tarttuen häneen ja kuristellen häntä kurkusta.

— Kyllä minä teille kohta näytän, mielipuoli paholainen! — kiljahti O'Hara raivossa, joka ei ollenkaan antanut hänen ahdistajansa vimmalle perään. Näin hän huusi, mutta sitten hän nikahtuneena vaikeni.

— Oh, Jasper, Jasper, säädyllisyyden nimessä! — esteli Stafford, turhaan yrittäen irroittaa baronettia irlantilaisen niskasta. — Ja sinä, Denis, pyydän, älä enää ärsytä häntä. Peijakas, poikaseni, muista, että hänellä on joitakin aikaisempia vaatimuksia… miten sanoisinkaan? Joku pikku kiinnitys…

— Minä täytän hänen nahkansa hänen omilla punaisilla hiuksillaan, — vakuutti sir Jasper suu vaahdossa, mutta silloin raju tyrkkäys O'Haran olkapäästä horjahdutti hänet taaksepäin Staffordin syliin.

— Aikaisempia vaatimuksia… pikku kiinnitys, niinkö? Jompikumpi teistä saa niellä ne sanat ennenkuin tässä talossa itse mitään nielen, — vannoi Denis O'Hara melkein iloisesti kelttiläisen raivonsa innostuttamana. — Tosin on se mieletöntä; tiedän, että olette pähkähullu, sir Jasper, mutta eikö teidän tulisi hävetä rouvan edessä? Hän vapisee peljästyksestä… Lepää tässä, enkelini, — virkkoi hän siirtyen äänekkäimmästä uhman sävystä hellimpään kuherrukseen. Lepää tässä; ei ole pienintäkään syytä pelkoon, vaikka viisikymmentä tuollaista vanhaa hourupäistä kahden pennyn hintaista tuuliviirin kukkoa ylitsesi kiekuisi! — Näin sanoen hän laski taakkansa hellästi nahkakaiteiseen nojatuoliin takkavalkean eteen ja kääntyi kimmoisin askelin sir Jasperia kohti.

— Tulkaa ulos, — sanoi hän, — tulkaa ulos, sir! No, jätä hänet yksikseen, Tom, tämä on ainoa keino häntä vähääkään rauhoittaa. Ka, eikö hän, mies parka, pienen kisamme jälkeen toissa iltana ollut niin kyyhkysen kaltainen, että lapsikin olisi voinut häntä lypsää?

Vavahteleva olento nojatuolissa päästi nyt sarjan hysteerisiä pikku äännähdyksiä, jotka mitä vastustamattomin liikutus näkyi hänen rinnastaan pusertaneen.

— Hoo, hoo, — huudahti tällöin herra Stafford, kykenemättä naurultaan kauemmin pitämään kiinni ystävästään.

— Rakkaani, — alotti huolestunut O'Hara, vielä kerran kääntäen päänsä nojatuolia kohti, mutta:

— Judas! — sihisi sir Jasper, työntäen raivokkaasti ruhonsa irlantilaisen ja hänen huomaavaisuutensa esineen väliin.

— Heh, — huudahti Stafford, — etkö voi jollakin tavoin peittää sitä päätäsi, O'Hara? Vannon, että sen pelkkä näkeminen yhä ärsyttää sonnia kuin punainen riepu… Sonnia, haha!

— Ha, ha, ha! — räjähti tällä kertaa hillittömän hilpeä nauru nojatuolista.

Sitten herra Stafford lähestyi varpaillaan ja tirkisti tuolin sivukaiteen yli. Hän katsoi ja näkyi typertyvän kummastuksesta, katsoi uudestaan ja kajahdutti kattoparruja kirkkaalla naurullaan, kunnes pelokas isäntä käytävässä ja vapiseva tarjoilijatar pöytänsä ääressä tämän hilpeän äänen rauhoittamina lohduttautuivat.

Kitty-rouvan sointuvan hilpeyden kimakka naisenliverrys yhtyi hauskasti
Staffordin nauruun.

— Oi, Kitty Bellairs, Kitty Bellairs! — läähätti herra Stafford, heristi hänelle sormeaan, hapuili tukea ja törmäsi sir Jasperia vasten.

Baronetti vaipui heti lähelleen osuneelle tuolille ja jäi siihen, jalat ojennettuina jäykästi kuin harpin reidet, silmät muljottaen oikein härkämäisestä hölmistymisestä ja tuijottaen rusoposkiin ja pieneen, täyteläiseen vartaloon, jotka nyt kohosivat esille uunin nurkasta.

— Voi, voi! — äännähteli Stafford; ja toisessa hengenvedossa hän taas purskahti nauruun. — Haha, haha, vaikka oletkin härkä, hyvä Jasper, olet lähtenyt suloisen villihanhen ajoon, niinkuin ystävämme O'Hara sanoisi.

— Herra meitä armahtakoon! — virkahti rouva. — Tämä on todellakin mitä hullunkurisin kohtaus. Oi, sir Jasper, sir Jasper, nyt näette, mihin mustasukkaisuus saattaa miehen!

— Lempo, en ymmärrä jutusta hölynpölyä, — sanoi O'Hara. — Sen vain tiedän, että nauruasi kuuntelee kuin enkelikuoron soittoa, armaani.

Vilpitön herrasmies lähestyi puhuessaan lemmittyään, aikoen kietoa kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta kiivastuen pujahti tämä äkkiä hänen kosketuksestaan.

— Olkaa hyvä, sir, — sanoi hän, — ja muistakaa, missä suhteessa olemme toisiimme! Nauruni johtuu vain helpoituksen tunteesta, kun tiedän olevani turvassa.

— Niin, — sanoi rouva ja puhui omaa sydäntänsä kaivelevan katumuksen vuoksi happamammin, huomatessaan muutoksen toisen kasvoilla. — Tahtoisitte näyttää unhoittaneenne, sir, että olette väkivallalla vienyt minut pois… kavalasti ryöstänyt minut mukaanne, palkattujen roistojenne kanssa. — Hänen äänensä kävi yhä kimeämmäksi, kun eräänlainen melu, jonka hänen odottavat korvansa jo olivat huomanneet lähestyvän, nyt alkoi kuulua aivan selvänä pihasta, ja nopeat askeleet kajahtivat käytävässä. — Voi, herra O'Hara, olette käyttäytynyt hirveästi minua kohtaan! — valitti rouva. — Oi sir Jasper, oi herra Stafford, minkälaisesta kohtalosta onkaan teidän aivan odottamaton väliintulonne minut tänä yönä juuri ajoissa pelastanut!

Tässä hän katsahti ylös ja parahti mitä suurimmasta kummastuksesta. Sillä siinä ovensuussa seisoi mylord Verney, ja hänen olkansa yli tirkistivät kapteeni Spicerin uteliaisuudesta rypistyneet kasvot.

Vähitellen toipuen naurunpuuskistaan Stafford oli alkanut kiinnittää näyttämöön jotakin järkevää huomiota. Epäilyksen sumu kohosi hänen silmiinsä, kun hän vilkaisi uhriksi joutuneesta, mutta hyvin eloisasta rouvasta tämän "väkivaltaiseen ryöstäjään" ja sitten kynnyksellä seisovan vastatulleen synkkiin kasvoihin. Hänestä näytti Kitty-rouvan parahdukseen ja hämmästyneeseen hätkähdykseen sisältyvän tavatonta harkintaa.

"Mitä vehkeitä sievällä Bellairsillani nyt on? Hm, irlantilainen Denis ei neuvokkaassa sukkeluudessakaan sentään, poika-poloinen, ole hänen vertaisensa, ja kyllä rouva sen tietääkin", ajatteli hän. Ääneensä virkkoi hän perin tyynesti: — Hyi, hyi, tämä on hirvittävää kuulla! — ja istahti huvinäytelmän hyväntuulisena kuorona pöydän kulmalle, seuraavan kohtauksen kehittymistä odottelemaan. Sir Jasper pyyhki hikihelmiä otsaltaan ja tuijotti yhä, ikäänkuin hän pelkällä veristyneen silmänsä katseella voisi muuttaa nämä tuskastuttavat nuket kostonsa todellisiksi esineiksi, ja oli aivan kykenemätön mihinkään muuhun ajatuksenjuoksuun kuin omien houreittensa epäselvään pyörinään.

Siis ainoastaan loordi Verney edes jossakin määrin käsitti Kitty-rouvan aseman.

— Tekö olette se konna, — sanoi hän, astuen O'Haran eteen, — joka uskalsitte käydä käsiksi turvattomaan naiseen ihan Bathin kadulla?

— Hirveätä! — huomautti kapteeni Spicer hänen takaansa. Sitten tyrkäten suojelijaansa kyynäspäähän: — Hyvin puhuttu, kunnon Verney. Kimppuun vain, tästä tulee verinen leikki.

Herra O'Hara tuijotti loordi Verneyhin, vilkaisi halveksivasti kapteeni
Spiceriin ja loi sitten pitkän, tutkivan katseen houkuttelevaan leskeen.

Tämä vainusi itselleen vaaraa ilmassa; ja naisten tapaan hän tarttui häikäilemättä varushuoneensa terävimpään aseeseen.

— Ehkä, — sanoi hän vihaisesti, halveksivasti nauraen, — herra O'Hara nyt kieltää, että hän palvelijoineen hyökkäsi kantajaini kimppuun pimeässä, paiskasi minut kauhusta kirkuvana vaunuihinsa, ja että hän tunnusti aikovansa pakoittaa minut avioliittoon huomenna Lontoossa.

Kaikkien silmät tuijottivat irlantilaiseen ja herkkä hiljaisuus vuotti hänen vastaustaan. Hän oli käynyt niin kalpeaksi, että hänen punainen tukkansa siihen verrattuna ikäänkuin leimusi. Hän kumarsi syvään.

— Ei, Kitty, — sanoi hän hyvin lempeästi, — minä en kiellä mitään.
— Ja antaen katseensa ylväästi leijailla läsnäoleviin hän lisäsi: —
Tämä rouva on puhunut totta; minä puolestani olen valmis vastaamaan
menettelyni seurauksista.

Vihdoin hänen silmänsä jälleen kohdistuivat loordi Verneyhin. Tämä kalpeni ja karahti sitten tulipunaiseksi; Spicer kuiskaili ja tyrkki taas.

— Tietysti, — pauhasi nuorukainen ja toivoi, että hänellä olisi aikalaistensa omituinen ruuansulatuskyky, jotta hänen vatsansa ei tuntisi niin kapinallista kuvotusta mahdollista teräsannosta vastaan, — tietysti, sir, teidän täytyy käsittää, että…

— Otelkaamme miekoilla, keskeytti kukistumaton Spicer; — ja jumaliste, sir, siitä, minkä jalo ystäväni jättää ruumiistanne jälelle, teen minä tänä yönä muhennosta! Niin, sir, — vakuutti kapteeni alkaen tapansa mukaan kiihtymyksessään katsoa kieroon, ja löi luiseen rintaansa, — minä itse taistelen kanssanne, sir.

— Taistella teidän kanssanne! — Denis loi puhuessaan musertavan katseen liehittelijän sirkanruhoon, — teidän kanssanne, sir, joka tän'aamuna kyhäsitte sen likaisen kirjelapun kehoittaen minua pyytämään anteeksi… teille anteeksi, — huudahti Denis mehevimmällä irlantilaismurteellaan, — tuolta mieheltä, sir Jasperilta, tuolta seonneelta hourupäältä tuossa, kun hän oli herjannut teitä kurjan jauhopäänne vuoksi. Taistellako teidän kanssanne, sir? Kah, mieluummin kuin mittelisin miekkoja mokoman kanssa, — sanoi O'Hara, etsien mahdollisimman voimakasta vakuutusta, — olisin taistelematta koko lopun ikääni! Mutta sanonpa teille, mitä teille teen: kun ensi kerran tuotte turpanne käsivarteni ulottuville, venytän nenäänne, kunnes se on kielenne mittainen ja yhtä hoikka kuin rohkeutenne, jumal'avita!

— Voi, voi, mikä viheliäinen heittiö! — mutisi kapteeni Spicer, nopeasti vetäytyen muutamia askeleita takaperin, kierosilmäisyytensä monin verroin suurentuneena. — Herrasmiehen ei todellakaan sovi hänen kanssaan haastaa!

Mutta Kitty-rouvan aikomus ei suinkaan ollut, että huvinäytelmä muuttuisi murhenäytelmäksi. Reippaasti astuen työläästi sotaisen Verneyn ja irlantilais-paran väliin — viimemainitun silmät kiiluivat hänen nykyisessä tyyneydessäänkin — hän puhutteli heitä yhteisesti ja kumpaakin vuoronsa jälkeen.

— Hävetkää, hävetkää, herrat, — sanoi hän, — minä en sitä salli! Eikö ole kylliksi, että naisraukan sydän saatetaan värisemään liiallisesta rakkaudesta? Täytyykö sen nyt vavista liiallisesta vihasta? Mylord Verney, ajatelkaa äitiänne. Ajatelkaa häntä, jonka riutuvien vuosien ainoa tuki ja ilo te olette! johdattakaa mieleenne ne korkean siveysopin ja jalon kristillisen velvollisuuden periaatteet, joita se esimerkiksi kelpaava rouva niin uutteraan on teihin istuttanut! — Hänen äänessään värähti hienonhieno ivan sävy. — Oi, miltä siitä arvoisasta rouvasta tuntuisikaan, jos teidät tuotaisiin kotiin hänen luoksensa… ruumiina! Mitä, ah, mitä tosiaan te itse tuntisitte, jos tapaturmassa sattuisi niin — tässä hän vaistomaisesti heitti niinkuin pienoisen silmäniskun O'Haralle, — että teillä huomenaamun valjetessa olisi lähimmäisenne veri omallatunnollanne? Niin, ette voisi enää koskaan avata raamattuanne tuntematta povessanne Kainin pamppailevaa sydäntä! — Hän pysähtyi hengähtääkseen.

Mielihyvästä irvistäen herra Stafford, joka istui pöydällään sääret riipuksissa, siirrähteli sen toisesta päästä toiseen paremmin nähdäkseen nuo häikäilemättömät kasvot. "Verraton Bellairs", jupisi hän itsekseen terävänäköisenä arvostelijana. "Vai niin, jalo ystäväni", hän ajatteli luodessaan juhlallisen silmäyksen loordiin, "nyt tiedän, mikä sinulta on ikipäiviksi sulkenut paratiisin portit".

— Ja te, herra O'Hara, — jatkoi Kitty, kääntäen kuvailematonta ja lumoavaa viekoitusta hohtavat silmänsä rehelliseen herrasmieheen, — haluaisitteko, että antaisin teille anteeksi tämäniltaisen tekosen? Älkää silloin pakoittako tätä kuumaveristä nuorta miestä tarpeettomaan riitaan. Sallikaa hänen peruuttaa haasteensa. Tehkää se hyvitykseksi, sir, — sanoi hän hyvin ankaralla äänenpainolla; mutta hänen silmänsä haastoivat kylläkin suloisesti: — Tehkää se minun tähteni, — ja antoivat uusia lupauksia sanomattomasta palkkiosta.

— Madam, — virkkoi O'Hara katsahtaen poispäin ikäänkuin rouvan kauneus tuottaisi nyt hänelle enemmän tuskaa kuin iloa, — mylord Verneyn asiana on puhua; olen kokonaan hänen käskettävänään. Ymmärrän — ja tässä hän kaikessa ritarillisuudessaan ei voinut pidättyä pienestä ivan letkauksesta, — ymmärrän, madam, että olette antanut hänelle oikeuden katsella riitaanne omanansa.

— Epäilemättä, — sanoi punehtunut Verney, joka oli tuntenut itsensä tavattoman levottomaksi morsiamensa saarnan aikana, ei ainoastaan siksi, että jokainen sana siinä koski johonkin arkaan kohtaan hänen tavattoman herkäksi kehittyneessä omassatunnossaan, mutta myöskin määrittelemättömästä tunteesta, että hän oli joutumassa naurunalaiseksi, — epäilemättä, sir, on velvollisuuteni rouva Bellairsin tulevana miehenä… olen pakoitettu vasten tahtoani… ei, tarkoitan… — Tässä hän takertui sanoihinsa ja kääntyi silmillään etsimään Spiceriä, mutta tämä seisoi komeilevasti selin tapahtumapaikkaan, katsellen kuuta. — Tosiaan, — jatkoi nuorukais-parka jätettynä oman opastamattoman älynsä varaan, — minulla ei ole muuta neuvoa kuin vaatia hyvitystä vastaisen rouva Verneyn kunniaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä.

— Herra meitä armahtakoon! — huusi Kitty-rouva kimeästi ja närkästyneesti parahtaen. — Hyi, mylord, kuka olisi uskonut teitä niin verenhimoiseksi? Kautta taivaan, — jatkoi hän hurskaasti, vilkaisten kattoparruihin, — kautta taivaan, minulle tuottaisi kuoleman, jos tulisi riitaa, taistelua, kiistaa minun tähteni… minun tähteni! Ken minä olen, — sanoi hän ihan enkelimäisellä nöyryydellä, — että kaksi sellaista uljasta herrasmiestä panisivat henkensä alttiiksi minun tähteni? Mieluummin annan teille sananne takaisin, mylord. Tosiaan, — jatkoi hän ylevällä uhrautumisen sävyllä, — tunnen, että kaitselmus on liiankin selvästi näyttänyt minulle velvollisuuteni. Hst, hst, Verney, ajatelkaahan itse! Kuinka koskaan voisin nähdä äitinne kasvoja (vaikka suoriutuisittekin taistelusta elävänä), kun tietäisin saattaneeni teidät vaaralle alttiiksi, kun tietäisin, että te minun tähteni olisitte tahrannut sielunne veririkoksella!

— Lapsi, — sanoi hän liikuttavasti, kun loordi Verney heikosti vastusti, — täytyy näin olla. Olen tuntenut sen useammin kuin kerran; te olette liian nuori. — Hänen äänessään värähti vakaumus, joka ei jättänyt mitään toivoa mielenmuutoksesta, ja loordi Verney, joka jo oli huomannut rouva Bellairsin liian vaaralliseksi tenhottareksi mukavasti tavoitella, vastaanotti tuomionsa kristityn alistuvaisuudella, täten osoittaen äitinsä kasvatuksen kantaneen hedelmiä.

— Kaiken, kaiken täytyy nyt olla välillämme lopussa, — lausui Kitty hartaan liikuttavasti, — paitsi sydämellisen ystävyyden! Kätenne, mylord.

Hän kuroitti päättäväiset pienet sormensa tavoittamaan nuorukaisen kömpelöä kouraa.

— Herra O'Hara, — virkkoi hän kääntyen. — Minä annan teille anteeksi. Teidänkin kätenne, sir.

Joskin kättely Verneyn kanssa kävi häneltä aivan virallisesti, niin kämmen, jolla hän nyt tarttui O'Haran kylmään oikeaan käteen, oli nopeassa ja salaisessa puristuksessaan kylläkin kaunopuheinen. Mutta kenties ensi kertaa elämässään O'Hara hidasteli vastatessaan naisen merkkiin.

— Tarjotkaa kätenne toisillenne, — käski rouva Bellairs päättäväisesti ja yhdisti riitapuolten kämmenet.

— Oikein, oikein, — toimitti hän. — Puristakaa kättä asian päälle, niinkuin hyvien toverien sopii. Hyi, kuka saattaisi jatkaa riitaa noiden säteilevien silmien katsellessa? Älä käy alakuloiseksi, Verney-poikaseni! Mitä sinulle vasta eilen sanoin sädekehästäsi Kaivohuoneella?… Denis, ystäväiseni, olen sinusta aina pitänyt, mutta olen pitävä sinusta entistä enemmän, jos nyt sekoitat meille punssimaljan oikeaan tosi-irlantilaiseen tapaan, jotta voimme hukuttaa siihen kaiken vihamielisyyden ja juoda ystävyytemme lujittamiseksi… ja ennen kaikkea jumalaisen Kitty Bellairsin terveydeksi!

— Hurraa! — huudahti O'Hara, päättäen kulauksilla huuhdella sydämensä kivistystä lämpimän hilpeyden aalloissa. — Kaikin mokomin, — innostui hän, väänsi Verneyn kättä kuumeisen sydämellisesti ja loi vielä viimeisen kaihoisen katseen Kittyyn ja ihanaan, pettävään unelmaansa.

Sitten hän pyörähtäen kantapäillään pyysi palvelukseen valmiilta isännältä äänekkäästi sitruunia. — Ja saamari, muutama pullo, ystäväni… kulhollinen sokeria ja tilkkanen vettä… mitä pienempi kattila, sitä pikemmin kiehuu!

— Herätkää, mies, — huudahti hän sitten, sivaltaen sir Jasperia niskaan niin että hiusjauhe tuoksahti baronetin tukkalaitteesta. — Olemmehan nyt kaikki onnellisia!

— Missä on vaimoni, sir? — kysyi murjottava aviopuoliso hypähtäen hurjana seisaalleen. — Olette pitäneet minua pilkkananne, mutta kaikki tämä ei selvitä minulle, missä vaimoni on! Stafford, mies, nyt käsitän: tämä on tehty silmäin harhauttamiseksi. — Hän löi otsaansa. — Haa, niin, nyt ymmärrän, seurasimme vääriä jälkiä… lurjus on välttänyt meidät, repo on kieli poskessa vilistänyt toista tietä saaliineen ja irvistelee ajatellessaan, kuinka minä istun Devizesissä heitä vuottamassa! Hei, Tom, valjastuta hevoset! Emme saa minuuttiakaan menettää!

— En maar minä hevosia enkä ajopelejä tarvitse, sir, — huudahti hänen ystävänsä. Ja nyökäten Kittylle: Tiedän, milloin olen hyvässä seurassa, — jatkoi hän, — ellet sinä tiedäkään. Istu, mies, punssi on kiehumassa. Kostosi kyllä pysyy kuumana, haha, mutta punssi jähtyy pian!

— Taivaan kirkkaus, — huudahti O'Hara tuijottaen sir Jasperiin kuin outoon otukseen, — olen nähnyt monta hullua, mutta en ketään niin hullua, että olisi karannut punssimaljan äärestä!

Röyhelökalvosimensa sirosti käärittyinä ylös näppäriltä käsiltään
O'Hara alkoi kuoria sitruunia.

— Haluatteko, — kysäisi nyt kapteeni Spicer mielistelevällä sirkutuksella, — haluatteko tosiaan ihan noin paljon kuorta maljaan… häh?

Puhuja vaikeni äkkiä ja näkyi ihan musertuvan puhuttelemansa äkillisestä katseesta, sillä tämä oli tehnyt liikkeen ikäänkuin laskeakseen veitsen ja sitruunat käsistään ja käyttääkseen sormiaan muuhun tarkoitukseen; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kapteeni kuiskaili Staffordin korvaan:

— Sinä olet maailmanmies, sen tiedän, ystäväiseni, — sanoi hän. — Arvattavasti naurat liian herkkää hienotuntoisuuttani, mutta juuri äsken O'Hara-parka hourailuissaan tavallaan uhkasi tarttua minua nenästä, luulenma. Mitä sinä neuvoisit minua tässä asiassa tekemään? Olemaan siitä välittämättä, niinkö?

— Tietysti, — huudahti veitikka mitä ylimielisimmän halveksimisen sävyllä. — Unohda asia niin täydellisesti kuin voit. Unohda se kaikin mokomin, mutta jos pidät arvossa tuon naamasi koristuksen sopusuhtaisuutta, kapteeni Spicer, neuvoisin sinua huolehtimaan, että se on hyvästi suojattuna.

Taidolla, johon vain hän kykeni, kapteeni Spicer tämän jälkeen hävisi seurasta kenenkään häntä kaipaamatta.

— Olisi hauska tietää, — toitotti lady Maria taas, — kenen noista kolmesta herrasta arvellaan karanneen Bellairsin lesken kanssa?

— Jumalani! — sanoi sir Jasper laskien höyryävän lasinsa kädestään ja tuskin uskoen silmiänsä.

Kitty rouva, joka istui O'Haran ja Staffordin välissä pöydän päässä, loordi Verneyn ja sir Jasperin ollessa asettuneina toisiaan vastapäätä, jatkoi tyynesti tuoksuvan juomansa maistelemista ja loi vain ilkamoivan katseensa tulijoihin, nauttien tavattomasti tilanteesta. Hän laski pidättävästi kätensä naapuriensa kalvosimille, kun nämä kummastuneina aikoivat kohteliaasti hypähtää jaloilleen. — Pysykää hiljaa, — hillitsi hän, — pysykää hiljaa ja antakaa sir Jasperin ensin häiritsemättä pikkuisen selvitellä välejänsä vaimonsa kanssa. Ei ole koskaan sekaannuttava aviopuolisoiden keskinäisiin asioihin, — lisäsi hän sievistellen, — se on aina ollut johtavia periaatteitani!

— Ka, sir Jasper Standish, — huudahti lady Maria, — ovatpa nämä somia hommia kolme kuukautta naimisissa olleelle aviomiehelle! (Hiljaa, rakas Julia-rukkani!) Irstailija! — puhisi vanha lady, lävistäen baronetin terävällä kairasilmällään. — Paheellinen heittiö! Maantierosvo!

— Minä vaadin, — piipitti lady Standishin valittava sopraano (hellässä itsepäisessä sydämessään hän oli tehnyt varman päätöksen olla enää koskaan päästämättä sir Jasperia silmistään), — minä vaadin, että minut heti viedään takaisin äitini luo, ja tahdon viipymättä avioeron.

— Lähtee karkaamaan Bathin kaduilta löytämiensä naisten kanssa!… Mokomakin rouva, — tuhisi lady Maria, — on muka kihloissa sisarenpoikani kanssa! Poloinen petetty nuorukainen…

— Ja Kitty kun oli paras ystäväni! Oi, Jasper, kuinka sinä saatoit sen tehdä?

Sir Jasper puuttui vaimonsa kimakkaan puheeseen piston saaneen tuskallisella karjahduksella.

— Hiisi minut vieköön, — huudahti hän, — ellei koko maailma ole tulemassa hulluksi! Minäkö karannut Bellairsin lesken kanssa, lady Maria? Minäkö petollinen, mylady? Haa! — Hän ihan hyppeli raivosta ja haavoitettujen tunteittensa ailehtimisesta sekä yleisestä mielenjärkytyksestään, vetäessään tuomitsevat asiakirjat povestansa ja heiluttaessaan niitä, toista kirjettä toisessa toista toisessa kädessään, aivan syyttäjiensä nenän edessä.

— Mitä tietää punainen kihara, madam? Mitä sanotte miehestä, joka suuteli hymykuoppaa, madam? Mitä rakastajastanne, madam?

Hämmennyksissään singahdutti hän kaksi viimeistä kysymystänsä lady Marialle vasten silmiä, jolloin tämä kuohahtaen loukatun hyveen tunnosta huudahti syvimmällä äänensävyllään:

Tässä rouva Bellairs katsoi ajan tulleeksi ryhtyäkseen arkaluontoiseen välittäjäntoimeensa.

— Suloinen Standish, — huudahti hän, — sinä näytät pahoinvoivalta. Pelkään tosiaan pyörtyväsi, ellet istu. Olkaa hyvä, herra Stafford, ja viekää lady Standish nojatuoliin ja tarjotkaa hänelle hiukan vahviketta tuosta maljasta.

— Oi Kitty! — virkahti lady Standish, tähystellen tarkkaavasti lesken kasvoja, nähdäkseen ilmoittivatko ne ystävän vai vihollisen.

— Rakkaani, — kuiskasi Kitty, — asia käy odottamattoman hyvin. Istuhan toki, ja minä takaan, että kymmenen minuutin päästä sir Jasper on polvillaan edessäsi.

Sitten riensi hän sir Jasperin luo ja puhui mitä lapsellisimman ja harkituimman vilpittömästi:

— Kuulkaahan, sir Jasper, — sanoi hän, — mitä te oikeastaan lörpöttelitte kirjeistä ja punaisista kiharoista? Omituinen sattuma — hän katsahti seurueeseen kosteilla, viattomilla silmillä, — kadotin kirjeen juuri pari päivää sitten teillä käydessäni… kirjeen, — hän loi silmäluomensa alas teeskennellyn imelä hymy huulilla, — joka, hm… oli jokseenkin yksityistä laatua. Luulen, että sen täytyi pudota rakkaan Julian vierashuoneeseen sohvan lähelle, sillä muistelen siellä ottaneen esille nenäliinani…

— Hyvä Jumala! — huudahti sir Jasper käheästi, tuijotti häneen epäilevin kasvoin ja rypisti kirjeet kädessään.

— Olisitteko… olisitteko ehkä te sen löytänyt, sir Jasper? Taivas minua armahtakoon! Ja sitten tänä aamuna… mikä on kaikkein merkillisintä… sain toisen kirjeen, toisen jokseenkin yksityisen kirjeen, ja lähetettyäni muutamia kirjelappuja ystävilleni en kuolemakseni voinut sitä kirjettä enää löytää! Ja minä tosiaan tarvitsin sitä, sillä olin siihen tuskin vilkaissut.

— Oh, rouva Bellairs! — läähätti sir Jasper, — kertokaa minulle, mitä ne kirjeet sisälsivät?

— Astukaahan sitten syrjemmälle, — ehdotti toinen, — niin Julian vuoksi tahdon uskoa asian teille, koska tiedän teidät hienotuntoiseksi herrasmieheksi.

Rouva vei hänet kuun valaiseman ikkunan luo kaikkien tarkatessa heitä uteliailla silmillä, paitsi Verneytä, joka salavihkaa hörpittyään punssinsa hiipi pöydän äärestä, sydämessään peljäten tätiään. Ja nyt Kitty-rouva painoi päänsä alas, näyttäen tavattoman häveliäältä ja ujolta. Hän tarttui sirosti kukitetun hameensa syrjään ja hypisteli sitä sormissaan.

— Kerrottiinko siinä, — kysyi hän, — jotakin, hm… pienestä hiuskiharasta, siinä ensimäisessä kirjeessä… jostakin kaiketi punaisenruskeasta kiharasta?

— Tuhat tulimaista! — huudahti baronetti, työnsi kohtalokkaat kirjeet hänen käteensä, ja kääntyen koroillaan polki jalkaansa ja mutisi raivoisasti: — Lempo vieköön houkkion, joka ne kirjoitti, ja sen höyhenpään, joka ne pudotti!

— Ja entä se houkkio, joka ne poimi ja luki? — kuiskasi Kitty-rouvan ääni hänen korvaansa terävänä kuin pieni hiottu tikari.

— Miksi te miehet kirjoittelettekin? — virkkoi hän tarkoituksellisesti. — Kirjeet ovat vaarallisia esineitä!

— Kas sitä naamaa! — huudahti leski nyt ääneensä. — Ihanhan te minut peloitatte. Ja eikö teidän pitäisi olla ilosta suunniltanne, sir Jasper? Tuossa on Julia-parka todistettuna puhtaammaksi kuin äsken satanut lumi ja pahemmin loukattuna kuin Griselidis, ettekä te vielä ryömi hänen jalkojensa juuressa!

— Missä hän on? — kysyi sir Jasper ristiriitaisten mielenliikutustensa puolittain tukehduttamana.

Kitty-rouva silitti huolellisesti ja hellävaroen takaisin saamansa aarteet, käänsi ne sievästi kokoon ja pisti vyötäisillään riippuvaan pieneen kirjolaukkuun.

— Vakuutan, lady Standish, — sanoi herra Stafford, — että lasi punssia ei tekisi teille pahaa.

— Punssia? — toisti lady Maria ja kääntyi sitten hurjana sisarenpoikaansa: — Mitä, mylord, mitä sanoisi äitisi? Sinähän aivan tuoksut noista katalista höyryistä!

— Paras lady Maria, — pisti kohtelias Stafford väliin, — vain vahviketta, mieluinen aroomi, joka kohottaa sydämen toimintaa uupumuksen ja liikutusten jälkeen, oivallinen keino, madam, yöilman vaikutusta ehkäisemään… mitä lämmittävin vastamyrkky! Olen varma, että pikkuinen kulaus virkistäisi teitä tavattomasti.

— Minäkö, — kivahti hän, — minäkö joisin hurjistelijain ja mässääjäin kanssa! Petollisen aviopuolison ja vilpillisen ystävän seurassa! — Hän kielsi sitä kiivaammin sen vuoksi, että hän vanhoissa luissaan niin voimakkaasti tunsi Staffordin antaman kuvauksen tenhon.

— Noh, noh, hyvät naiset, jos siinä kaikki, — sanoi tämä, — antakaa sitten taivaan nimessä lasin heti kiertää! Aivan totta, arvoisa rouva, — lisäsi hän kääntyen lady Standishiin, — kaukana siitä, että kunnon Jasperillamme olisi mitään osaa rouva Bellairsin saapuvilla olemiseen tänä yönä, hän ja minä, saan teille vakuuttaa, läksimme yksinämme jo aikaisin iltasella pelkästään siinä tarkoituksessa, että voisimme tarjota palvelustamme teidän armollenne; teidän levoton puolisonne kun oli johdettu uskomaan teidän luultavasti matkustavan tännepäin… hiukan, hm… sopimattomassa suojassa, niinkuin hän luuli.

Sitten hän kumartui kuiskailemaan lady Standishin siroon korvaan, jonka tämä kylläkin mielellään sellaisille lohduttaville vakuutuksille lainasi. — Mitä ystäväänne, suloiseen, vaikka vaihtelevaiseen Bellairsiimme tulee, — sanoi hän, — hän saapui tänne kokonaan toisen henkilön seurassa kuin sir Jasperin. Poloisen O'Haran kanssa tuolla… joka latkii kaiken punssin! Rouva on itse kertova teille miten se tapahtui… Mutta, taivaan tulisoihdut, rakas lady Maria, eikö teille vielä ole annettu lasillista… herra O'Haran sydämenvahviketta!

— Sallikaa minun, — kiirehti Kitty, joka järjestettyään sir Jasperin asian joutui nyt käyttämään tarmoaan muualla. — Paras lady Maria, teitte kovin ystävällisesti, yhtyessänne pieneen sovintojuhlaamme! — Ottaen reunoilleen täytetyn lasin O'Haran kädestä hän tarjosi sitä vastustamaton hymy huulilla lady Marialle.

— Madam, — vastasi rouva, rypisti otsaansa, veti laajat hameensa kokoon ja tuli läpitunkemattoman kuuroksi.

— Ah, madam, — huusi leski keuhkojensa täydeltä, — teidän kaltaistanne sukulaista olisin pitänyt kovin suuressa arvossa! Lähinnä iloani nimittää loordi Verneyn äitiä omaksi äidikseni olisi minua ilahduttanut nimittää hänen tätiänsä omaksi tädikseni! Mutta se unelma on nyt ohi. Loordi Verneystä ja minusta ei koskaan voi tulla toisillemme enempää kuin mitä nyt olemme.

— Häh? — tutkaisi leskirouva, saaden kuulonsa takaisin. — Mitä se on, mitä se on, Harry?

— Se on valitettavasti totta, — selitti loordi Verney hyvin kainosti.
— Rouva Bellairs on antanut minulle sanani takaisin.

— Taivas armahtakoon! — huudahti vanha rouva. Sitten hän ikäänkuin tietämättään hapuili pikaria Kittyn kädestä.

— Istukaa, istukaa te kaikki! — kehoitti rouva Bellairs. Stafford yhtyi häneen hilpeällä huudahduksella. Pyydettiin uusi malja. O'Haran silmät alkoivat pyöriä, hänen kielensä sai liukkautensa takaisin. Ja lady Maria ihmetteli, miten kauan hänen juomalasinsa kesti tyhjentää, mutta omituista kyllä ei koskaan laiminlyönyt katsahtaa toisaalle, kun rouva Bellairs perin hellällä huolenpidolla kuljetti hopeakauhaa sinnepäin.

— Toivon, — sanoi vanha rouva, jonka kasvot nyt olivat hymyilyn seppelöimät, — toivon, että herra O'Haran sydänlääke ei sentään ole voimakkaampaa kuin madeiraviini… joka lääkärini, herttaisen sir Georgen, sanojen mukaan on ainoa, mitä minä saisin juoda.

— Madeirako? — huudahti herra O'Hara. — Madeira on varsin oivallista viiniä… maukasta, kiihoittavaa juomaa. Mutta pelkään, että se saattaa liiaksi kuumentaa verta. Ja punaviini, — jatkoi hän aihettaan, — punaviini on erittäin sopivaa herrasmiehille; se vain tahtoo niin hitonmoisesti kylmätä vatsaa… kun sitä on tyhjentänyt neljä tai viisi pullollista… Kuulenko sinun sieltä mainitsevan portviiniä, Tom poikaseni? En kiellä, että portviinillä kyllä on etunsa. Se on voimakasta ja mehuisaa… mutta se on raskasta. Se nukuttaa juojaansa, ja se on hirveän huono merkki sitä vastaan; on näetten melkein yhtä pahoin, että mies pullon mennessä nukkuu kuin jos hän nukkuisi naisen tullessa. Sitten on samppanja: siitä tulee hilpeäksi, se on oikeata herrasmiehen juomaa, kun hän on yksinään… kauniin ystävättären parissa, mutta se ei sovellu suuremmissa seuroissa. Niin, rakkaat ystävät, — puhui O'Hara hämmentäen uutta keittoaan oppineen mestarin taituruudella, — jos haluatte juomaa, jossa yhtyy madeiran hehku punaviinin jalouteen, portviinin voima ja mehevyys samppanjan elähyttävyyteen, niin ei mitään maailmassa voi verrata somaan räiskyvään maljaan maustettua konjakkipunssia!

Kitty-rouva oli ryyppinyt puolisen lasia näennäisesti suurella nautinnolla ja hillittömästi, ja lady Standish vastustellen imeskellyt muutamia lusikallisia. Pysähtyen neljännen annoksensa keskellä lady Maria oli vakuuttanut, että hän tosiaankaan ei kyennyt tyhjentämään pikariaan, ja oli samassa alkanut osoittaa epäjohdonmukaisuuden ja uneliaisuuden merkkejä. Herra O'Hara oli yltynyt rallattamaan laulunpätkiä, ja loordi Verney alkanut uudestaan viskellä vasikansilmäyksiä menettämälleen Kitty-rouvalle. Häärien vaimonsa tuolin ympärillä sir Jasper oli osoittanut epäilemättömiä katumuksen merkkejä sekä sovinnon kaipuuta. Itse Staffordkin oli käynyt suorapuheisemmaksi Kitty-rouvan ihailemisessa ja rahtuista rohkeammaksi kokkapuheissansa kuin oikeastaan oli sopusoinnussa hänessä tavallisesti ilmenevän hyvän kasvatuksen kanssa. Mutta vihdoin pieni leski katsoi ajan tulleen hajoittaa seura.

— Älä minusta välitä, — kuiskasi aina hyväntuulinen ja tahdikas Stafford sir Jasperin korvaan, — vie vaimosi kotiin, mies, kyllä minä nukun täälläkin, jos siksi tulee.

— Minä en liikahda askeltakaan, — vakuutti O'Hara nähtävästi aivan selvänä ja puhuen mitä miellyttävimmällä vakaumuksella, — en liikahda askeltakaan tästä talosta niin kauan kuin on yksikin sitruuna jälellä.

— Se kirottu lurjus, — huudahti loordi Verney, jokeltaen raivosta tallista palatessaan, — se Spicer-lurjus on ajanut pois kääseilläni!

— Sitten jää meitä iloinen kolmikko ryypiskelemään aamunkoittoon asti, — sanoi Stafford ja hurrasi riemusta.

— Tulkaa, rakas lady Maria, — virkkoi Kitty. — Minä pidän teistä huolta. Tarjoan teille paikan vaunuissani; ajamme yhdessä kotiin.

— Kernaasti ystäväni, kernaasti, — mumisi leskirouva. — Kuka on tuo tavattoman miellyttävä mies? — tiedusteli hän Staffordista hirveän kuuluvasti kuiskaten. — Ystäväni, — virkkoi hän taas Kittylle, — minä pidän teistä ihmeen paljon. En oikein muista nimeänne, hyvä ystävä; mutta me ajamme yhdessä kotiin.

— Rakas, rakas lady Maria! — huudahti Kitty-rouva hunajanmakeasti. — Mylord Verney, tarjotkaa käsivartenne arvoisalle sukulaisellenne… muistakaa taluttaa häntä huolellisesti, — varoitti hän, ja kaikki pikkupaholaiset ilkkuivat hänen silmissään, — sillä pelkään, että herra Staffordin sydämenvahvike on alkanut hiukan hoiperruttaa… yöilman jälkeen! Ja käskekää arvoisan rouvan palvelijan olla valmis saattamaan meidät kotiin minun vaunuissani.

Sitten käyttäen hyväkseen sir Jasperin poissaoloa (tämän herrasmiehen olisi voinut kuulla parhaillaan kiroilevan unisia palvelijoitaan pihassa), Kitty-rouva riensi lady Standishin luo, joka seisoi kaihomielin yksinään uuninloukossa.

— Ah, ei! — vastasi toinen. — Oi, Kitty, sinä olet ollut paha neuvonantaja!

— Sekö on sinun kiitollisuuttasi? — torui Kitty ja nipisti ystäväänsä häijyillä pienillä sormillaan. — Kuulehan, miehesi ei ole vielä eläissään välittänyt sinusta niin paljon kuin tänään! Kas, koskaan ei sinusta ole pidetty näin paljoa melua siitä asti kuin synnyit. Tämäkö on kiitoksesi?

— Oi, kunpa voisin jo lentää hänen povelleen kertoa kaiken! Hupsun yritykseni tehdä hänet mustasukkaiseksi, ja synnillisen teeskentelyni, että hänellä muka oli kilpailija sydämessäni!

— Mitä? — huudahti leski, ja hänen kuiskauksensa sai huutoa muistuttavan pontevuuden. — Lentäisit hänen povelleen? Sitten en enää tahdo olla kanssasi tekemisissä! Pakoitat hänet polvilleen, sitä kai tarkoitat, rouvaseni? Kertoako hänelle kaikki? Kerro hänelle kaikki, totisesti, anna hänen tietää, että olet ilman aikojasi pitänyt häntä pilanasi. Anna hänen luulla, että et koskaan ole muuta ajatellutkaan kuin huokaillut rakkaudesta häneen, että kukaan muu mies ei milloinkaan ole sinua huomannut, että hänellä ei koskaan ole ollut kilpailijaa, eikä koskaan ole olevakaan, että sinä olet vain hänen oma mielenkiinnoton Juliansa, josta kukaan ei välitä! Ka, lady Standish, se olisi aseittesi alaslaskemista juuri kun taistelu on sinun. Silkkaa mielettömyyttä! Järjetöntä, järjetöntä!— kiivastui Kitty-rouva. — Onko mahdollista, että sinä ja minä olemme samaa sukupuolta?

Hämmentyneenä, mutta puolittain vakuutettuna lady Standish kuunteli ja ihmetteli.

— Anna minun johtaa itseäsi, — kuiskasi Kitty jälleen. — Minä tarkoitan todellakin parastasi, rakas ystävä. Säilytä salaisuutesi, jos rakastat puolisoasi. Säilytä se huolellisemmin kuin säilyttäisit nuoruuttasi ja kauneuttasi; sillä vakuutan sinulle, että se on arvokkain omaisuutesi. Kas tässä, — virkkoi hän, ottaen kirjeen kuuluisasta laukustaan ja viskaten sen Julian käsiin, — tässä on jotakin, mikä taivuttaa hänet polvilleen! Oh, sinulla on mainio peli kotimatkalla pelattavana, kunhan vain ymmärrät osasi oikein!

— Sh! — varoitti Kitty ja siirrälsi ystävänsä käden kirjeen päälle.
— Lupaa, lupaa! Tuolla tulee herrasi!

Hänen puhuessaan oli sir Jasper lähestynyt heitä; hän kumarsi hämillään ja hajamielisesti ja tarttui vaimonsa käteen.

— Sananen korvaanne, — ehätti Kitty-rouva pysähdyttäen hänet, kun he olivat lähtemässä ulos. — Sananen korvaanne, sir. Jos miehellä on aarre kotona, jonka hän tahtoo säilyttää itselleen, on hänen sitä suojeltava! Vartioimatta jätetty jalokivi, paras sir Jasper, viekoittelee varkaita! Hyvää yötä!

Karhun ravintolan suureen saliin oli jäänyt enää vain kolme henkilöä: uljaat herrasmiehet O'Hara ja Stafford sekä rouva Bellairs.

— Hyvää yötä, — alotti hän ja singahdutti katseen Staffordiin. — Mahtaakohan, — virkkoi hän viattomasti, — vaununi jo olla valmiit ja lieneekö lady Maria hyvin hoivattuna?

O'Hara seisoi pöydän ääressä verkalleen pistellen kauhaa punssiin ja hajamielisesti juoksuttaen nesteen takaisin maljaan. Kitty siirsihe sivuittain hänen luokseen.

Puhuteltu käänsi hurjan kirkkaat silmänsä häneen, mutta ei vastannut mitään.

O'Hara laski kauhan huolellisesti alas, nosti hänen pienten sormiensa päät huulilleen ja suuteli niitä. Mutta hänen kätensä ja huulensa olivat kylmät.

— Kunnia olkoon Jumalalle, — huudahti hän, — oikein suurenmoisen leikin sinä olet kanssani leikkinyt… oikein Bathin huvinäytelmän, Kitty!

Sitten hän päästi hänen kätensä ja tarttui silmät alasluotuina jälleen punssikauhaan.

— Etkö tarjoa minulle käsivarttasi ja saata minua vaunuihini? — virkkoi rouva hetkisen vaitiolon perästä.

— Ah, Kitty, ka, sinähän olet murskannut sydämeni; ja punssi on ryöstänyt minulta jalkani!

Hänen hurjan kirkkaat silmänsä olivat syvästi murheelliset, kun hän loi ne leskeen, ja hän oli kalpea kuin kuolema.

Kitty vetäytyi nopeasti taaksepäin, rypisti kulmiaan, epäröitsi, rypisti taas kulmiaan ja sen jälkeen hänen kasvonsa kirkastuivat vielä kerran.

— Sitten, sir, — virkkoi hän, — kun olet jälleen saanut jalat allesi, sallihan niiden kuljettaa sydämesi minun kotiini, niin saamme nähdä, mitä sen korjaamiseksi voitaisiin tehdä.

— Jos minä koskaan saan tilaisuuden karata kanssanne, Kitty, varon millään muotoa teille ilmoittamasta, minkä tien aion valita!

Vaunujen vieriessä kotiin päin Bathin maantiellä lady Standish istui molemmat kädet salaperäisen kirjeen päällä ja tuijottaen ulos ikkunasta silmillä, jotka eivät mitään nähneet. Päivän kajo oli alkanut värittää pilvetöntä taivasta; ilma oli viileätä ja raitista; sumu seppelöi valkoisilla juovilla niittyjä ja vainioita. Julia tunsi ruumiinsa jokaisessa säikeessä, että sir Jasper katseli häntä kiihkeästi kylmässä, harmaassa valossa. Hänen sydämessään ja aivoissaan pyöri; tuska, voimakkaat mielenliikutukset, viimeisten kahden vuorokauden kuluessa toisiaan seuranneet kohtaukset kulkivat jälleen hänen sielunsa silmien edessä kuin taikalyhdyssä nähtyinä.

Osaksi rouva Bellairsin neuvosta ja osaksi jonkinlaisesta naisellisesta suuttumuksesta, joka hänenkin hellässä sydämessään vaikutti, hän ei edes vilkaissut puolisoonsa, vaan istui mykkänä seutua katsellen. Sitten huomasi hän, että sir Jasperin käsivarsi oli takaapäin hiipinyt hänen vyötäisilleen. Hän vavahti hiukan, mutta ei kääntynyt puolisoonsa päin.

— Julia, — virkkoi tämä tukehtuneella epävarmalla äänellä, — Julia, minä… minä… olen tehnyt sinulle vääryyttä. — Mutta koska mustasukkaisuus on yhtä vaikea sammuttaa kuin kytevä tuli, sen häijy lieska roihahti taas hänen sielussaan.

— Sinun täytyy kuitenkin myöntää, — puhui hän, — että minulla oli aihetta. Omat sanasi, voisinpa sanoa oma tunnustuksesi…

Lady Standish käänsi päätänsä, kohotti raskaita luomiaan ja loi häneen hetkiseksi maailman kauneimmat silmät.

— Ei, — kielsi hän, — minä en tehnyt mitään tunnustusta. — Hänen kielensä kärjellä värähteli muita vakuutteluja, mutta Kittyn varoitukset veivät voiton.

— Sano minulle, — pyysi mies kumartuen hänen puoleensa, — sano minulle, oliko se sittenkin loordi Verney?

Lady Standish kohotti silmänsä jälleen häneen, ja jos sellainen olisi ollut mahdollista naisessa, jonka koko olemus oli pelkkää hellyyttä, hän olisi vannonut, että tuossa katseessa kuvastui halveksumista.

— Sir Jasper, — virkkoi vaimo, — loordi Verney hän ei suinkaan ollut! — Ja sitten hän lisäsi: — Eikö tästä ole jo kylliksi puhuttu?

Näin sanoen liikahdutti hän käsiään ja katsahti vaistomaisesti niissä pitämäänsä kirjeeseen. Sitten istui hän kuin kivettyneenä. Kirje oli sir Jasperin käsialaa ja osoitettu rouva Bellairsille!

— Ka, enpä tiedä, sillä tämä kirje ei kuulu minulle, — vastasi toinen. — Mutta sinä tiedät. — Ja vapisemattomalla kädellä, mutta kuitenkin kylmä pelko sydämessä näytti hän sitä miehelleen. — Sinä sen olet kirjoittanut, — virkkoi hän. Sir Jasper tuijotti, hänen muotonsa muuttui, ja hän joutui kovin hämilleen.

— Julia, — huudahti hän, — kautta kunniani, Julia! Minä vannon, että se ei ollut mitään, että se oli vähemmän kuin ei mitään, pelkkä joutava kohteliaisuus… pieni pila! — Puhuessaan lankesi hän vaunuissa toiselle polvelleen vaimonsa jalkojen juureen.

— Ah, Julia! — huudahti toinen kietoen hänet käsivarsiinsa. Rouva tunsi hänen puristuksensa pontevan kiihkon, hän tunsi hänen sydämensä lyövän myrskyisesti. Äkkiä lämmeten tiesi hän joka tapauksessa omistavansa puolisonsa rakkauden.

Sitten pälkähti hänen päähänsä tuuma, josta olisi annettava tunnustusta älykkäämmällekin naiselle. Mutta rakkaus luo omat neronsa. Hän irroittautui miehensä syleilystä ja laski kirjeen hänen käteensä.

— Julia, — huudahti Jasper, vavahtaen kiireestä kantapäähän, ja kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, — minä en koskaan ole häntä vakavasti ajatellut. Vakuutan, että vihaan sitä naista.

— Revi siis kirje, — kehoitti lady Standish yliluonnollisella jalomielisyydellä, joka melkein huimasi häntä itseään.

Sir Jasper nousi ja repi kirjeen sipaleiksi (nopeasti, jotta toinen ei ehtisi katua sanojaan) ja viskasi ne ulos ikkunasta. Julia katseli, miten palaset leijailivat värähdellen ilmassa ja hävisivät. Sisimmässä sydämessään sanoi hän itsekseen:

— Enkeli, — huudahti hän rukoilevasti sulkien hänet vielä kerran syliinsä; ja kuitenkin hän mustasukkaisessa sielussaan nurisi kuin äreä koira, joka ei tahdo vaieta. — Julia, — kuiskasi hän vaimonsa korvaan, — vain yksi sana, yksi ainoa sana, armaani! Julia, onko ketään, ketään välillämme?

— Oh, sitäkö? — virkkoi rouva ja hymyili viekkaasti. — Siitä, sir, saat sinä itse ottaa selvän. — Julian pää vaipui hänen puhuessaan miehen olkaa vasten.

— Sinä kiusaat minua! — jupisi tämä. Mutta Julia tiesi, että sir
Jasper ei vielä eläissään ollut häntä niin intohimoisesti suudellut.

Rouva Bellairsin vaunut seurasivat maantiellä muutaman sadan askeleen päässä sir Jasperin ajopeleistä. Istuen lady Marian vieressä (joka kuorsasi koko tien poljennollisen säännöllisesti) Kitty katseli harmahtavien ketojen yli matalaa taivaanrantaa, missä aamukoin liekehtivä rusko verkalleen vaihtui kirkkaaksi päivänvaloksi. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena.

Kiihtyneissä, ahkerasti askaroivissa aivoissaan, hän pohti monia tärkeitä kysymyksiä ja punnitsi lemmen-uhkapelinsä voittoja ja tappioita yhtä vakavasti kuin peluri kotimatkallansa rasittavan yön jälkeen.

"Ainakin", ajatteli hän hiukan huoahtaen, mutta silti hyvillään, "tein oikein hyvän palveluksen lady Standishille. Mutta se nainen on hupsu, vaikka sellaisena hyvin herttainen, eikä hupsuja voi ainiaaksi ojentaa. Tein viisaasti", jatkoi hän, "tuomitessani vasikan… siitä ei epäilystäkään". Hän vilkaisi lady Marian kuihtuneihin kasvoihin, jotka tuossa horroksessa näyttivät sulottomilta ja epäjaloilta… "Eläinnäyttely olisi tuota pikaa vienyt minulta hengen… Mutta O'Hara poloinen! Miten saatoinkaan nimittää häntä kurkuksi? Sillä miehellä oli riittävästi rakkautta. Niin, mutta en minä sentään! Ihailijana hän menee erinomaisen hyvin mukiin; mutta puolisona? Ei minulle, ei minulle! Siunatkoon", huudahti hän ärtyisästi itsekseen, "eikö naisella ole muuta valintaa kuin sydäntalvi, vihreä kevät tai mätäkuu? Jos vielä konsanaan annan ryöstää itseni, tehköön sen maailmanmies… sellainen, jolla on makua nauttia minusta, vaan joka ei tahdo niellä minua yhdellä ahmaisulla."

Hän pysähtyi ajatuksissaan nauraakseen, kun herra Staffordin lähtöpuhe muistui hänelle mieleen. "Siinä olisi keveäsydäminen poika!" mutisi hän. "Reipas herrasmies, yhtä sukkela kuin itse O'Harakin ja varsin tukevasäärinen. Kenties", ajatteli Kitty rouva, haukotteli ja alkoi torkkua. Hänen siro päänsä nyökähti; hän uneksi pienen unelman, näki hopeisen keikarin kuutamossa ja heräsi hymy huulilla. Bathin tuomiokirkon torninhuiput piirtyivät hopeanharmaina kultaisen usvan läpi; kaukana alhaalla, kun vaunut pääsivät suuren mäen harjalle, kiemurteli joki hopearihmana hänen silmäinsä edessä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIENOSTON HUVINÄYTELMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Hienoston huvinäytelmä

HIENOSTON HUVINÄYTELMÄ

V. H.-A.

K.B.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE