The Project Gutenberg eBook of Robin Hood ja hänen iloiset toverinsa, by John Finnemore

Johdanto.
Robin Hoodista tulee henkipatto.
Robin Hood kohtaa etevimmän seuralaisensa.
Toinen alokas.
Robin Hood kohtaa hengenmiehen.
Miten Robin Hood kohtelee murheellista ritaria.
Joukkue saa oman harpunsoittajan.
Miten Robin Hood voitti sheriffin palkinnon.
Sheriffi ja Guy Gisborne lähtevät vangitsemaan Robin Hoodia.
Robin Hood ottaa osaa nahan parkintaan.
Miten sheriffi sai omituisen palvelijan.
Sheriffi yötä metsässä.
Robin Hood kohtaa Vihreän Yrjön ja sitten erään kerjäläisen.
Herefordin piispa kohtaa muutamia paimenia.
Robin Hood kohtaa kattilanpaikkaajan.
Piispa koettaa omin voimin.
Robin Hood teurastajana.
Robin Hood pelastaa lesken pojat.
Robin Hood tapaa Marian Neidon Sherwoodin metsässä.
Sir Richard Lee maksaa velkansa.
Robin Hood myy patoja Nottinghamin kaupungissa.
Pikku Johnin kerjuumatka.
Robin Hood joutuu vihdoin sheriffin kynsiin, ja mitä sitten tapahtuu.
Will Stutely tarttuu sheriffin virittämään ansaan.
Kuningas Rikard kohtaa Robin Hoodin.
Miten Robin Hoodin elämä loppui.

JOHDANTO

Englannin kansansankareista ei kukaan ole saavuttanut Robin Hoodin vertaista nimeä ja mainetta. Seitsemättä sataa vuotta ovat tätä kuuluisaa rosvoa ylistävät laulut ja balladit kaikuneet Englannin rahvaan huulilta. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat unohtuneet, mutta ei Sherwoodin metsän iloinen Robin Hood eikä hänen uljaiden seuralaistensa joukko. Hänen seikkailujaan kerrottiin runoissa, joita laulettiin kyläkisoissa, ja monien vanhojen laulujen häivyttyä muistista ja tietoisuudesta, nämä ovat säilyneet, todistaen kuinka lähellä kansan sydäntä olivat ne tarinat, joita kerrottiin tuosta vihreän metsän sankarista ja hänen teoistaan.

Ei ole luotettavaa, historiallisesti pätevää lähdettä Robin Hoodin elämän tutkimiseksi. Kaikki on verhottu legendan ja muinaistarujen utuiseen hämärään. Toiset vanhojen runojen ja kertomusten tutkijat olettavat, että Robin Hood oli todellinen Sherwoodin metsän rosvopäällikkö, salon kuningas, todella elänyt olento, toiset taas väittävät, että jonkin kuuluisan rosvo joukkueen urotyöt on liitetty hänen nimeensä ja ettei todellista Robin Hoodia ole ollut.

Varmaa vain on, että noin satakunta vuotta sen jälkeen kun tuon kuuluisan rosvon sanotaan eläneen, hänen nimensä oli yleisesti tunnettu. Eräässä Englannin vanhimpia runokirjoja "Piers Plowman'issa", joka on kirjoitettu noin 1362, mainitaan Robin Hoodin laulut; perintätiedon mukaan sankari kuoli v. 1247. Tämä aikamääräys soisi hänelle pitkän iän, sillä hänen mainitaan syntyneen 1160 Locksleyssa Nottinghamin kreivikunnassa. Kuten runossa lauletaan:

    Miss' uljas on Locksley ja Nottinghamshire,
    kylä Locksleyn kultainen,
    Sieltä kotoisin kuulu on Robin Hood,
    Mies uljahan mainehen.

Luullaan, että hän oli hyvää sukua, ja jotkut kirjailijat väittävät, että hän oli aatelismies, Huntingdonin jaarli. Ollessaan vielä nuori mies hän sortui henkipatoksi; hänen oli pakko etsiä turvapaikkaa äärettömän laajoilta, jylhiltä saloilta, joita Englannin pohjoisosa silloin oli täynnä. Täällä hän kokosi ympärilleen joukon uljaita tovereita, valiomiehiä joka ainoa, jotka hän itse valitsi. Hän tutki ensin miestä, ennen kuin hyväksyi hänet joukkoonsa, ja muuan vanha kirjailija sanoo: "Milloin ikinä hän kuuli puhuttavan erikoisen väkevistä ja rohkeista miehistä, hän pukeutui valepukuun ja pyrki tutustumaan heihin kerjäläiseksi pukeutuneena. Saatuaan sitten selville heidän taistelukuntoisuutensa hän ei milloinkaan jättänyt heitä ennen kuin oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät liittymään seuraansa."

Robin Hoodin rosvoelämän huomattavimmat sankariteot on sovitettu Rikard Leijonamielen ja Juhana Maattoman hallituskausiin. Englannissa vallitsi siihen aikaan suuri sekasorto; hallitusvalta oli heikko ja horjuva, mikä johtui aluksi siitä, että Rikard oleskeli kauan poissa kotimaastaan, ja myöhemmin siitä vihasta ja inhosta, jota kaikki kansanluokat tunsivat julmaa ja petollista Juhanaa kohtaan. Rikardin kanssa Robin Hoodin sanotaan päässeen sovintoon, mutta milloinkaan hän ei ollut Juhanan ystävä — hän elikin henkipattona koko tuon yleisesti vihatun kuninkaan hallituskauden.

Kenenkään henkipaton elämänvaiheita ei milloinkaan ole seurattu niin hartaalla mielenkiinnolla ja ihastuksella kuin Robin Hoodin, ja melkein yhtä kuuluisat ovat hänen suosituimmat seuralaisensa ja ystävänsä, Pikku John, Puna-Will, Much Myllärinpoika, Tuck Munkki ja Marian Neito. Mistä sitten johtui tuo syvä ja pysyvä kiintymys mieheen, joka ilmeisesti kuvataan senaikaisen hallituksen vastustajaksi ja rosvoksi? Käsittääksemme tämän meidän on palautettava mieleemme aika, jona Robin eli. Englannin kansa oli jakaantuneena kahteen suureen kansanluokkaan — hallitseviin normanneihin ja kukistettuihin sakseihin. Normannit sortivat ankarasti sakseja ja pakottivat heidät tottelemaan uusia lakeja ja noudattamaan uusia tapoja. Robin Hood oli saksilainen ja nousi normannilaisia aatelisherroja vastaan, ja siksi kansa häntä rakasti ja ihaili kertomuksia siitä, miten ovelasti hän rosvosi sortajia. Robin ei näet milloinkaan ryöstänyt köyhältä. Siinä suhteessa kaikki runot ovat yksimielisiä, ja kun hänen nimensä mainitaan historiassa, on laita aivan sama — aina hänet kuvataan köyhän, sorretun ja puutteenalaisen ystäväksi; hän ei milloinkaan salli pienintäkään vääryyttä tai loukkausta tehtävän naiselle; rikkaalta hän ottaa tämän omaisuuden ja jakaa köyhille.

Hänen henkipatoksi julistamisensa ei liioin ehdottomasti merkitse, että hän olisi tehnyt jonkin raskaan rikoksen. Saksilainen saattoi joutua henkipatoksi vähäpätöisestä syystä. Jos hän ampui hirven maalta, joka ennen oli ollut hänen omansa, sitä pidettiin raskaana rikoksena, josta seurasi henkipattoisuus. Henkipattoisen elämä oli toivottoman kurjaa. Häntä mainitessa käytettiin nimeä "suden pää" osoitukseksi siitä, ettei hänen henkensä ollut enemmän arvoinen. Kuka tahansa hänet kohtasi, sai tappaa hänet kuin metsän pedon; "hän oli kaikkia vastaan, ja kaikki olivat häntä vastaan".

Kun Robin Hood pakeni metsäänsä, hän antoi yhä uusien iskujen kohdata aatelisherroja, maansa sortajia. Hän kävi käsiksi ja rosvosi paronin, ritarin ja sheriffin, apotin ja priorin — miehiä, jotka edustivat normannien hallitusta kaikessa julmuudessaan. Tämän vuoksi kansa rakasti häntä. Kansan silmissä hän edusti vapautta ja rikkaiden ja köyhien yhdenvertaisuutta lain edessä. Siksi kansa säilytti mielessään hänen jokaisen tekonsa ja sepitti niistä lauluja, jotka kulkivat polvesta polveen, kunnes joku kynäniekka ne piirsi muistiin ja kirjanpainaja ne vihdoin painoi painokirjaimin siroille paperiarkeille. Näistä lauluista käy ilmi englantilaisten ikivanha rakkaus suoraan ja vilpittömään menettelyyn. Nuo uljaat, metsiin paenneet talonpojat pitävät horjumatta yhtä puolta myötä- ja vastoinkäymisessä. He iskevät ankarasti, mutta he iskevät suoraan. He ovat kohteliaita naisille, kunnon miehille ja köyhille. Arvelematta he pilkkaavat sortajaansa ja tuhoavat hänet, he anastavat hänen omaisuutensa, mutta eivät ota sitä itselleen, vaan ilahduttavat lahjoillaan puutteenalaisia. Sanalla sanoen Robin Hood on muinaisten saksilaisten karkeiden ja vilpittömien hyveiden ruumiillistuma.

Englannin kirjallisuus on täynnä viittauksia Sherwoodin metsän Robin Hoodiin ja hänen iloisiin tovereihinsa. Shakespeare sanoo näytelmässään "Miten haluatte" maasta karkotetusta herttuasta: "Hänen mainitaan jo olevan Ardenin metsässä ja monen iloisen miehen hänen seurassaan; ja he elävät siellä Englannin vanhan Robin Hoodin tavoin… ja kuluttavat aikaansa huolettomasti, kuten tehtiin vanhaan hyvään aikaan."

Ja Drayton, Shakespearen aikainen runoilija, antaa runoteoksessaan "Polyolbion", joka kertoo Englannin oloista, hehkuvan kuvauksen henkipatoista:

Vuossata riittäis ei, jos kertois seikkailut kun miehet Mansfieldin ne häntä väijyivät, ja hauskat kepposet, joit' teki Robin Hood: vaan silloin Robin Hood hän petti pettäjät, tai Nottinghamiin pääs kun valhevaatteissaan, livisti viekas tuo varmoilta saajiltaan. Sen tietää joka mies, ken tällä saarell' on: ken oli Robin Hood ja kuka Pikku John ja Yrjö, Puna-Will, Much, poika myllärin — kun loppuu juttu tää, jo päättyy aikakin. Tuck, munkki iloinen, ylisti saarnoissaan kuin toimi Robin Hood veikkoineen, kerrotaan: Häll' urhoa sata on ja jousenkäyttäjää, on käskyt täyttämään ain' alttiit miehet nää; on lakit purppuraa ja puvut vihreää, ja käyrät torvet nuo oudoiksi eivät jää, kun jahtisarvi vain soi heidän huuliltaan, niin laaksot, kukkulat helähtää kaikumaan; yl' olan nauha käy, sen nuppiin kiinteään ain' nuolikimppu myös sivulle liitetään; vyöll' lyhyt miekka on, on kilpi vaaksan vain — ken iski säärehen, mies näet ei ollut lain — ja marjakuusta on puu vankkain jousien, ja jalan kolmen ain' on nuoli mittainen.

Ja jousimiehet nää niin oli taitavat, ett' tappaa kiitävän he hirven saattoivat. Se sitten paistettiin kohdussa korpien, mut usein nälkä vain soi pitosärpimen; ja levon Robin Hood ja iloveikot nuo puun alla suviöin he itsellensä suo; kun kirkon kalleudet tai arkut apotin hän ryösti, köyhien ne tupaan tuotihin; ja tielle Robinin vaikk' ylväs piispa saa, ei ennen pääse hän, kuin lunnaat suorittaa; mut lesket hädästään auliisti auttoi hän ja torjui ahdingot vääryyttä kärsivän.

Näin suurenmoista köyhien puolustajaa kansa tietenkin rakasti, ja satoja vuosia juhlittiin ja kisailtiin hänen kunniakseen ja Robin Hoodin päivää pidettiin suuremmassa arvossa kun minkään kalenterissa olevan pyhimyksen päivää. Hänen elämäkertaansa esitettiin yksinkertaisissa näytelmissä, ja Robin Hoodin, Pikku Johnin, Tuck Munkin, Marian Neidon ja muiden osia esittivät jousimiehet suurille, ihastuneille kansanjoukoille. Itse piispa Latimer todistaa eräässä saarnassaan, jonka hän piti kuningas Edvard VI:n kuullen: "Kotimatkallani Lontoosta", sanoo piispa, "tulin kerran ratsastaen eräälle paikkakunnalle ja lähetin samana iltana sanan kaupunkiin, että saarnaisin siellä aamulla, koska oli pyhäpäivä ja koska se minusta oli sopivaa pyhätyötä. Kirkko oli matkani varrella ja ratsastin sinne seurueineni (odotin tapaavani kirkossa lukuisan kuulijakunnan). Kun tulin sinne, oli kirkon ovi lukossa. Odottelin siinä runsaan puoli tuntia. Vihdoin löytyi avain, ja eräs seurakuntalaisista lähestyi minua sanoen: 'Sir, meillä on tänään paljon puuhaa. Emme ehdi kuulemaan teitä: on Robin Hoodin päivä. Seurakuntalaiset ovat poistuneet kotoaan Robin Hoodia juhlimaan. Olkaa hyvä älkää heitä estäkö.'" Piispa sai kun saikin mennä matkoihinsa ja väistyä Robin Hoodin juhlan tieltä.

ROBIN HOODISTA TULEE HENKIPATTO

Kauan sitten, siihen aikaan, jolloin Henrik II, ensimmäinen Plantagenet-sukuinen kuningas, istui Englannin valtaistuimella, asteli muudan nuorukainen ripeästi Sherwoodin metsän läpi. Hän oli pitkä, voimakas, miellyttävän näköinen nuori mies, yllään saloseuduilla käytetty puku, vihreä nuttu ja housut sekä päässään sininen lakki eli huppu. Hänen olallaan heilui jykevä pitkäjousi ja hänen kupeellaan oli kimppu lähes metrin pituisia nuolia. Nämä olivat hänen ainoat aseensa, lukuun ottamatta vyössä riippuvaa metsästyspuukkoa.

Metsätietä jota hän asteli, reunustivat jättiläistammet, ja kerran hän pysähtyi katselemaan pakenevaa sarvipäistä hirvilaumaa, joka siroin liikkein kiiti ohi vinhaa vauhtia. Toinen käsi kävi jouseen, toinen viineen, mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi vain laskemaan nuolen jänteelle. Hän tiesi olevansa kuninkaan metsässä, ja nämä olivat kuninkaan hirviä, ja yhdenkin tappaminen maksoi ihmishengen — tai oikeastaan enemmänkin. Enemmän siitä vaadittiin kuin ihmisen henki. Tällainen puhe tuntuu kovalta, mutta on totta. Siihen aikaan puhkaistiin silmät siltä, joka tappoi hirven kuninkaan metsästysalueelta, ja syyllistä kidutettiin niin kauheasti, että kuolema olisi ollut helpompi.

Kookas nuorukainen tiesi tämän varsin hyvin, mutta vielä toinenkin syy sai hänen kätensä pysähtymään. Hän oli matkalla Nottinghamiin ja toivoi pääsevänsä kuninkaan metsänvartijaksi, eikä hänen toiveilleen suinkaan olisi ollut eduksi käydä käsiksi kuninkaan hirveen. Hän kulki edelleen, jätti metsätien ja asteli nurmikon poikki, joka oli kirjavanaan pähkinäpuu- ja piikkipaatsamaviidakkoja, kun karski ääni puhutteli häntä.

Nuorukainen kääntyi ja näki viisi tai kuusi miestä laajan piikkipaatsamapensaan varjossa. Yhtä lukuunottamatta kaikki istuivat maassa ja tämä se juuri puhui. Ensi näkemältä nuorukainen tunsi heidät kuninkaan metsän- ja hirvenvartijoiksi, ja hän tervehti heitä kunnioittavasti kumartaen. Sitten hän vastasi miehelle, joka oli häntä puhutellut ja jonka paremmat varusteet ja hopeinen metsästystorvi ilmaisivat hänet päämetsänvartijaksi.

"Nimeni", vastasi pitkä nuorukainen, "on Robert Fitzooth, vaikka monet sanovat minua Robin Hoodiksi. Vanhempani ovat kuolleet, ja olen matkalla Nottinghamiin."

Mies nauroi ivallisesti. "Helpommin sanottu kuin tehty", hän murahti. "Jokainen maaton mies ja isännätön lurjus yrittää liittyä meidän uljaaseen seuraamme. Mitä hyötyä meillä olisi sinun tapaisestasi pojannaskalista? Miestä me tarvitsemme eikä sinulla ole muuta kuin miehen jousi."

"Tuo on enemmänkin kuin tavallisen miehen jousi", huusi toinen metsänvartija. "Katsokaa, miten jykevä se on. Enpä usko tuollaisen poikanulikan pystyvän sitä jännittämään."

"Jännittämäänkö?" ilkkui päämetsänvartija, "vielä mitä, hän kantaa sitä vain turhamaisuudesta."

Robinin kirkas silmä välähti ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi.

"Uskallan kilpailla sen jännittämisessä teidän jokaisen kanssa", hän huusi.

"Rahaa minulla ei ole", huusi tulinen nuorukainen, "mutta uskallan pääni kukkaroanne vastaan siitä, että osaan mihin maaliin vain määräätte."

Hän osoitti nurmikon yli etäisen metsäaukion suuta. Hirvilauma oli syöksynyt esiin, mutta miehet nähdessään pysähtynyt. Laumaa johti komea hirvi, joka heitti pystyyn sarvekkaan päänsä nuuskien ilmaa ja kuopien levottomasti maata toisella etujalallaan. Robin Hood ei virkkanut sanaakaan, otti jousensa, kiristi jännettä ja valitsi nuolen viinestään. Sitten hän kävi käsiksi jouseen tavalla, josta metsänvartijat huomasivat, ettei kysymyksessä ollut aivan tavallinen jousimies enempää voimien kuin taitavuudenkaan puolesta. Iso jousi taipui ja kiristyi ihmetyksen mutinan kuuluessa ympäriltä. Sitten Robin osoitti olevansa yhtä lujahermoinen kuin oli vahva ja taitavakin, sillä juuri kun hän sai vedetyksi nuolen teräksisen pään jouseen asti, päämetsänvartija huudahti äkisti:

Tämän hän teki säikähdyttääkseen ja hämmentääkseen Robinia hänen juuri ollessaan tähtäämässä, mutta aie ei onnistunut. Kaikesta päättäen nuorukainen ei ollut kuullut mitään. Hänen terävä silmänsä tähyili pitkin nuolta, kulmakarvat olivat hieman rypistyneet kuten tarkasti punnitsevalla, huulet lujasti yhteen puristetut; sitten viuh! jousenjänne vongahti, ja nuoli surisi isona mehiläisenä halki ilman. Seuraavassa silmänräpäyksessä iso hirvi syöksähti pystyyn ja kaatui kyljelleen kuolleena, nuoli sydämen läpi ammuttuna.

Hetken aikaa metsänvartijat seisoivat mykkinä hämmästyksestä ihmelaukauksen johdosta, sitten nousi ihmettelyn kohina. Rob kääntyi rauhallisesti päämetsänvartijaan.

Mutta mies hymyili ilkeästi. "Tahdotko tietää mitä olet voittanut", hän sanoi ilkkuen, "olet voittanut metsästyslakien rikkomisesta tulevan kidutuksen ja rangaistuksen. Tuo tuolla oli kuninkaan hirvi, ja sinunlaisesi jousimies tietää kyllä, mitä hirven tappaminen kuninkaan metsästä merkitsee. Miehet, ottakaa hänet kiinni ja sitokaa."

Robin huomasi, mihin hirveään vaaraan hän oli joutunut niin äkkipäätä hyväksyessään ehdotetun ampumamaalin ja kääntyi paetakseen. Mutta se oli myöhäistä! Pari metsänvartijaa oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa ja kampannut hänet kumoon, ja tuossa tuokiossa oli hänen kätensä ja jalkansa sidottu yhteen jousen jänteillä.

"Nyt olemme verekseltä saaneet kiinni hirventappajaroiston", nauraa hihitti päämetsänvartija. "Sheriffi on jo pari kolme kertaa valittanut, että hirviä varastetaan tiheiköistä ja ettemme tuo ketään lurjusta varkaudesta syytettynä hänen linnaansa. Tänään voimme komeasti tyydyttää hänet."

Robinin veri jähmettyi, kun hän kuuli tämän. Tuo petollinen konna oli houkutellut hänet ansaan yllyttäessään hänet hirven tappoon, ja nyt hän kylmäverisesti aikoi antaa hänet ilmi tavallisena salametsästäjänä ja esittää hänen vangitsemisensa kiinniottajien valppauden ansiona.

Metsänvartijan puhetta tervehtivät hänen käskyläisensä hyväksymishuudoin.

"Aivan oikein", huusi muuan, "ja viekäämme hänet sinne tavalla, joka soveltuu tuollaiselle lurjukselle!"

"Hyvä on!" huusi johtaja, "nylkekää nahka, pojat, ja käärikää tuo veijari siihen."

Kädenkäänteessä metsänvartijat nylkivät hirven, ja pian Rob oli kääritty kuumaan, rasvaiseen nahkaan, jonka ympäri sidottiin joutilaita jousenjänteitä. Hänen päänsä pisti esiin kaula-aukosta ja muu ruumis oli muodottomana möhkäleenä kiedottuna pehmeään, täplikkääseen nahkaan, joka vastikään oli verhonnut isoa uroshirveä. Robinin sydän oli pakahtumaisillaan vihasta ja raivosta noita viheliäisiä pettureita kohtaan, mutta hän oli avuton ja tulevaisuus näytti sangen synkältä. Normannilainen sheriffi ei ottaisi hänen puheitaan kuuleviin korviin: selvä oli, että oltiin varoittavan esimerkin tarpeessa ja että hänestä tulisi se. Hän oli jo näkevinään Nottinghamin torin ja itsensä pyövelin käsissä, joka panisi toimeen lain kauhistuttavan tuomion. Hän oli kerran nähnyt erään miesraukan kärsivän rangaistusta juuri samasta rikoksesta, josta häntä syytettiin, ja hän kiemurteli tuskissaan ajatellessaan, että sama rangaistus nyt oli uhkaamassa häntä itseään. Liian hirvittävältä tuntui ajatus, että hänen, joka oli nuori ja vahva, olisi koko elämänsä hoiperreltava sokeana ja raajarikkona, ja hän vääntelehti siteissään ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Mutta turhia olivat kaikki yritykset, sidos oli lujaa tekoa.

"Tosiaankin, sitä minäkin olen tässä miettinyt, Dickon", vastasi päämetsänvartija. "Äsken näimme parin kolmen saksilaismoukan kaatavan puita vajaan puolen mailin päässä. Kuulkaa, vielähän nytkin kuuluu jyske."

"Juokse Dickon", sanoi joukon johtaja miehelle, joka oli puhunut, "ja tuo heidät tänne ja ota mukaasi halkoreki."

Dickon riensi matkaan ja palasi vähän ajan kuluttua mukanaan puunhakkaajat ja heidän rekensä.

"Nostakaa lurjus maasta", käski päämetsänvartija, "heittäkää hänet rekeen ja vetäkää edellämme kaupunkiin."

Puunhakkaajia oli kolme, ja kaksi heistä totteli kiireesti, kolmas sen sijaan vastahakoisemmin. Kaikki he kuuluivat halvimpaan työntekijäluokkaan ja heillä oli yllään karkea puku, lehmännahasta tehty nuttu sekä samasta aineesta valmistetut anturakengät ja säärystimet, eikä heidän takkuista tukkaansa verhoamassa ollut minkäänlaista päähinettä. Kaksi heistä oli vanhoja miehiä, ja nämä olivat kärkkäät tottelemaan metsätyrannin antamia käskyjä; kolmas oli vankkarakenteinen, leveäharteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, joka, kuten sanottu, lähti hitaammin täyttämään käskyä. Yhdessä he kuitenkin nostivat Robinin maasta ja heittivät hänet rekeen, jossa oli kahdelle edestä kaarevalle saarnipuiselle jalakselle asetettu lankkukehys. Sitten talonpojat tarttuivat vetoköysiin, ja karkeatekoiset ajoneuvot liukuivat kevyesti lyhyttä, kankeaa ruohoa pitkin.

Vajaat puoli mailia kuljettuaan he saapuivat kivikkoiselle tielle, ja nyt reki kolisi ja hyppeli ja viskeli hirvennahkaista kääröä ja siinä olevaa miestä puolelta toiselle. Robin ei kokonaan viskautunut pois, sillä reen kummallakin laidalla oli vaajarivi estämässä kuorman putoamista, mutta hän heittelehti laidalta toiselle kykenemättä auttamaan itseään, raakojen metsänvartijoiden täyttä kurkkua ilakoidessa vankinsa toivottoman tilan johdosta. Nahka puristi Robinia kamalasti, ja kun se joka hetki kutistumistaan kutistui, teki hänen mielensä huutaa tuskasta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja pysyi äänettömänä, sillä hän tiesi, että hänen voihkinansa vain huvittaisi raakoja metsänvartijoita.

Äkkiä heiluva reki pysähtyi. Päämetsänvartija hypähti eteenpäin ja iski jousellaan hirvittävällä voimalla talonpoikaa hartioihin.

"Vai niin, lurjus!" hän huusi, "etkö olekaan halukas vetämään. Mitä, aiotko osoittaa saksilaista härkäpäisyyttäsi meille, metsäherroille!" Ja satelemalla sateli iskuja miehen päähän ja hartioihin.

Puunhakkaajan käsi laskeutui hänen vyössään olevan leveäteräisen puukon päähän, mutta kun toinen vanhoista miehistä huudahti, hän otti kätensä pois ja veti kuin hevonen, joka on saanut maistaa kiihottavaa ruoskaa.

"Will, poikani!" huusi vanha mies väräjävin äänin. "Vedä! vedä! älä suututa metsänvartijaa."

"Niinpä niin, äijä, sinä puhut järkevästi", sanoi vartija julmasti naurahtaen. "Oiva neuvo tosiaankin. Parasta on Willin olla suututtamatta metsänvartijaa. Vedä, Will! Vedä, senkin saksilaiskoira!" ja metsänvartija iski taas kymmenkunta kertaa nuorta puunhakkaajaa navakasti hartioihin. Takkuisen tukan alla leimusivat saksilaisen silmät punaisina, mutta hän taivutti päänsä, antoi myrskyn pauhata ja veti halukkaasti, näyttäen hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta. Äkkiä tie kääntyi, ja he tulivat pieneen kylään, jossa oli kolmisenkymmentä mökkiä. Suurinta taloa koristi oven edessä riippuva seppele.

"Ravintola! Ravintola!" huusi Hubert. "Mitä arvelette, toverit, jos vähän pysähtyisimme! Luulen voivani tyhjentää kokonaisen pullon tämän pitkän metsämatkan jälkeen."

Toiset olivat samaa mieltä, ja niin pysähtyi reki pienen majatalon oven eteen. Metsänvartijat menivät tilaamaan viiniä.

"Katsokaa, tuolta tulee joukko meikäläisiä! — Näettekö, keitä he ovat siepanneet!"

Puiden lomitse lähestyi kylää viisi metsänvartijaa, ja heidän keskellään asteli kaksi miestä sidotuin käsin ja köysi käsivarsiin kiinnitettynä.

"Hyvä, hyvä!" kirkui päämetsänvartija ihastuksissaan. "He ovat saaneet kiinni pari metsässä lymyilevää henkipattoa. Kun noiden kahden lurjuksen lisäksi vielä tuomme äsken vangitsemani veijarin, ihastuu sheriffi ikihyväksi. Hyvin tehty, pojat, miten saitte heidät kiinni?"

Innokkaina kuulemaan, miten henkipatot oli vangittu, lähtivät päämetsänvartija ja hänen miehensä joukolla tulijoita vastaan. He eivät pelänneet Robin Hoodin pakenevan, koska hän oli niin lujasti sidottu hirvennahkakääröönsä, ja puunhakkaajat eivät uskaltaisi liikahtaa ilman lupaa.

Se vanha mies, joka oli kehoittanut nuorempaa puunhakkaajaa kärsivällisyyteen lähti kuitenkin ensimmäisenä pakoon. Kun hän näki metsänvartijoiden kääntyvän poispäin, hän päästi irti vetoköydestä ja pakeni hiljaa pehmeissä anturakengissään, kuten koira, joka juoksee ruoskaa pakoon. Hän juoksi kahden mökin välissä olevaan kapeaan kujaan ja hävisi. Toinen vanha mies ei huomannut pakoa. Hän seisoi selin tovereihinsa ja tuijotti tylsänä metsänvartijoihin, jotka huutelivat toisilleen, naurun ja puheensorinan raikuessa ja muutamien vastatulleiden juodessa heille tarjotuista pulloista.

Nuori puunhakkaaja Will näytti ensin aikovan seurata vanhempaa toveriaan, sitten hän katsahti rekeen. Rob ei sanonut mitään, jottei herättäisi metsänvartijan huomiota, vain hänen rukoilevat silmänsä puhuivat hänen puolestaan. Will laskeutui toiselle polvelleen reen viereen, sieppasi leveän, terävän puukkonsa ja viilsi jousenjänteet poikki muutamin nopein sivalluksin.

Rob oli vapaa. Hänen jousensa ja nuolensa oli asetettu hänen viereensä rekeen käytettäviksi todistuksina häntä vastaan sheriffin luona. Hän sieppasi ne käteensä, livisti kahden pystyssä olevan pylvään lomitse ja juoksi Willin perässä, joka syöksyi mökkien väliseen kapeaan kujaan.

Hobb oli kolmas puunhakkaaja, vanha mies, joka seisoi härän tavoin töllistelemässä metsänvartijoiden kohtausta. Varoitushuuto herätti hänen huomionsa, hän katseli hitaasti ympärilleen, suu ammollaan ihmetyksestä, ja näki toveriensa pakenevan. Onnettomuudeksi Willin ääni oli kuulunut niidenkin korviin, joille se ei ollut tarkoitettu. Päämetsänvartija pyörähti ympäri kantapäillään ja huudahti vihasta nähdessään mitä tapahtui.

"Ne lurjukset pakenevat!" hän karjui jymisevällä äänellä, "ja he ovat päästäneet vangin irti. Takaisin, pojat, ja ottakaa heidät kiinni elävinä tai kuolleina!"

Puhuessaan hän sujahutti nuolen jouseensa ja veti jänteen korvaansa asti. Hobb juosta lönkytteli toveriensa jälkeen, sillä vihdoinkin hänen hitaasti toimivat aivonsa olivat käsittäneet sen tosiasian, että metsään pakeneminen oli varminta. Mutta hanhensulkainen nuoli ei viivytellyt. Se kimmahti jousesta, viuhahti häntä kohti ja sattui suoraan hartiain väliin. Hobb kaatui kasvoilleen ja makasi hiljaa, hanhensulkainen nuoli vielä värisevänä törröttäen surmatun puunhakkaajan selässä.

ROBIN HOOD HENKIPATTONA

Juostuaan mökkien välissä olevan kapean kujan läpi Robin tuli pienelle pihalle, jonka perällä olevan aidan yli puunhakkaaja Will juuri oli kiipeämässä; vanha mies oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Rob harppasi pienen pihan poikki, asetti jalkansa puisen paaluaitauksen poikkitangolle ja livahti silmänräpäyksessä yli. Edessä oli avoin kenttä, ja sen yli vanha mies juoksi vikkelästi Willin seuratessa jonkin matkan päässä.

Rob seurasi heitä juosten kaikin voimin suojaavaa metsää kohti, jonne hänen toverinsakin olivat menossa. Hän oli juuri metsän reunassa, kun kuuli huutoa takaapäin. Hän vilkaisi taakseen ja näki viisi, kuusi päätä ilmestyvän näkyviin paalutuksen takaa. Metsänvartijat olivat heidän kintereillään, mutta Rob kajahutti ilmoille uhmaavan riemuhuudon, sillä metsäseudussa olisi vaikea saada karkulaisia kiinni, ja hän tiesi olevansa turvapaikan läheisyydessä.

Hän syöksyi puiden sekaan ja näki Willin vähän matkan päässä odottamassa.

"Tätä tietä! Tätä tietä!" huusi puunhakkaaja, ja Rob riensi sinnepäin. Seuraavassa hetkessä Rob näki vanhan miehen juosta lönkyttävän kaitaista polkua, ja molemmat miehet juoksivat oppaansa jäljessä kymmenkunta minuuttia. Vanha mies suuntasi kulkunsa rämeelle, jossa hän hyppeli ruohomättäältä toiselle, kehoittaen toisia astumaan samoille paikoille, sillä muuten he uppoaisivat mutaiseen suohon ja olisivat tuhon omat. Sitten he taas saapuivat lujalle maaperälle, ja vanha mies pysähtyi jättiläistammen alle ja istuutui lepäämään isolle juurelle.

"Kuollut, isä", vastasi Will "päämetsänvartija surmasi hänet, ampui nuolen hartiain väliin. Hobb on aina ollut hidasliikkeinen."

"Niin on ollut, hidasliikkeinen Hobb on aina ollut", sanoi vanha mies. "Sama kohtalo odottaa meitäkin, jos vielä joudumme jonkin metsänvartijan pitkänjousen ulottuville. Niin, Will, luulin sinun olevan mennyttä miestä, kun kävit käsiksi puukkoosi. Tuo päämetsänvartija on kova ja julma mies."

"Vain sinun sanasi, isä, sai minut pysymään tyynenä", vastasi Will. "Katkeralta tuntuu, kun ihmistä aivan tyhjän vuoksi piestään kuin koiraa."

"Tuntuupa vainkin", sanoi vanha mies, "meitä, jotka ennen omistimme maan, kohtelevat normannilaiset isäntämme kuin koiria, jopa huonommin kuin koiria. Mutta milloinkaan emme enää tohdi näyttäytyä kylässä, Will. Meidän täytyy paeta metsään ja piileksiä siellä, sillä muuten meidät pian suljetaan Nottinghamin vankilaan odottamaan herra pyövelin hirttonuoraa varoitukseksi kaikille saksilaismoukille, jotka uskaltavat vastustaa herrojaan."

"Ja sama, vieläpä pahempikin, olisi minun kohtaloni ollut, ellet sinä olisi kelpo ystävän tavoin katkaissut siteitäni", huusi Rob tarttuen Willin käteen. "Tuhannen tuhannet kiitokset sinulle!"

"Mitäpä siitä", sanoi puunhakkaaja. "Siinä tarvittiin vain pari puukonsivallusta. Mutta miten jouduit heidän käsiinsä?"

Rob kertoi tarinansa ja saksilaiset puunhakkaajat nyökkäsivät jurosti.
"Kaikki he ovat samaa maata, yhtä petollisia ja julmia", virkkoi Will.
"He käyttävät mitä temppua hyvänsä houkutellakseen meidät kynsiinsä."

"No niin", hän sanoi, "tällä kertaa selvisimme heistä, ja nyt on katsottava, että pysymmekin poissa heidän ulottuviltaan. Seuratkaa minua, pojat, opastan teidät täällä metsässä vielä turvallisempaan paikkaan."

"Kuulkaa, hyvät ystävät", hän sanoi, "en saa rauhaa kun ajattelen, että kaksi miesraukkaa vielä on heidän kynsissään. Heidän kohtalonsa on jokseenkin varma, jos heidät viedään Nottinghamiin."

"Yhtä varma kuin se, että hirsipuu ja nuora vievät hengen", huudahti puunhakkaaja Will, "sillä he ovat noita metsän salaisimmissa sopukoissa kuljeksivia henkipattoja. Heidän ja metsänvartijoiden välillä on katkera sota, ja ylpeäksi tulee julma sheriffikin saadessaan pari heistä kynsiinsä."

"Niin kyllä", sanoi vanha mies, "he ovat miesraukkoja, jotka normannien hirmuvalta ja ankarat metsälait ovat karkottaneet kodeistaan. Nyt he piileksivät metsissä ja elävät metsänriistasta ja ovat mennyttä miestä, jos joutuvat lain kouriin."

"Opasta minut sille polulle, jota heidän on kuljettava Nottinghamiin", huusi Robin.

"Se käy helposti", vastasi vanha puunhakkaaja. "Poikanikin osaisi sinua opastaa. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Mitä voi yksi mies kokonaista kuninkaan metsänvartijajoukkuetta vastaan?"

"En vielä tiedä, mitä teen", huusi Rob, "mutta sietämättömältä tuntuu, että noita miesraukkoja raahataan aivan kuin minua, ja ilomielin uskallan yrittää iskeä heidän puolestaan, jos tilaisuutta ilmaantuu."

"Hyvin puhuttu, toveri", huusi Will, "ja minä rupean oppaaksi. Lähde sinä, isä, metsään ja laittaudu turvaan. Tapaamme taas ison tammen luona."

Tämän jälkeen pieni seurue hajaantui. Robin lähti Willin opastamana uutta polkua takaisin suon yli, ja vanha puunhakkaaja suuntasi kulkunsa Sherwoodin saloille.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Rob ja Will lähestyivät puiden suojassa pientä kylää, mutta vastakkaiselta puolelta kuin mistä olivat paenneet. Tirkistäessään eräästä tiheästä pensaikosta he parhaiksi näkivät, miten metsänvartijat marssivat kylästä pois, vangit keskellään. Pakolaisten takaa-ajo oli keskeytetty vaarallisen rämeen reunassa, ja joukkue palasi nyt Nottinghamiin. Reen he jättivät paikoilleen, ja sen lähellä virui Hobb raukka samassa asennossa mihin oli kaatunutkin.

"Pelastamaan ja kostamaan", mutisi Robin Hood, ja Will nyökkäsi ja kertasi sanat ihmeissään, aivan kuin ei olisi voinut aavistaakaan, millä tavoin se kävisi päinsä.

"No, Will", sanoi Rob, "kerro tarkkaan, mitä tietä noiden mahtavien metsänvartijoiden on kuljettava kaupunkiin."

Will innostui kuvailemaan, ja pian Robin kohotti kätensä. "Hyvä on", hän sanoi, "tässä voi vielä käydä hyvinkin. Suuri, avoin kenttä, sanot. Opasta minut sinne, Will, ja koetetaan joutua perille ennen kuin metsänvartijat ovat kulkeneet sen poikki."

Will Stutely, se nimittäin oli puunhakkaajan nimi, kulki edellä, ja he kiiruhtivat metsän läpi ja saapuivat avoimelle kentälle juuri kun metsänvartijat olivat sen keskellä. Robin Hood jätti Willin puiden suojaan, astui ylpeästi näkyviin ja huusi kovalla äänellä päämetsänvartijalle.

"Hoi, metsänvartija!" hän huusi, "luovuttakaa vangit, tai teidän käy huonosti."

Päämetsänvartija saattoi tuskin uskoa omia silmiään nähdessään, että Rob oli tullut, kuten näytti, yksinään takaisin vastustamaan vihollistensa suurta joukkoa. Mutta hän oli liian vihoissaan kyetäkseen vastaamaan; hän tarttui vain kiireesti jouseensa ampuakseen ylpeän nuorukaisen, ennen kuin tämä ehtisi palata puiden suojaan. Hän jännitti jousensa kaikin voimin ja liipaisi nuolen. Mutta välimatka oli liian pitkä, ja nuoli tupsahti ruohoturpeeseen kahdenkymmenen yardin päähän Robin Hoodista.

Nyt Robin näytti heille ison jousensa voimaa ja silmiensä ihmeteltävää tarkkuutta, sillä hän pani yardin pituisen nuolen jänteeseen ja ampui hetkeäkään tähtäämättä. Samassa päämetsänvartija parahti kovasti ja kaatui maahan, kiskoen vimmatusti nuolta, joka oli puhkaissut hänen kurkkunsa ja tunkeutunut vielä pitkältä niskastakin ulos.

Metsänvartijoiden seisoessa tätä hirvittävää laukausta ihmettelemässä kaikui Robinin ääni taas: "Laskekaa vangit irti, muutoin teidät perii hukka!"

Hetken odotettuaan hän ampui uuden nuolen, joka puhkaisi toisen, lähintä vankia pitelevän miehen hartiat. Ja tuskin tämä nuoli oli iskenyt, kun vielä yksi tulla suhahti heidän joukkoonsa surmaten vangin toisella puolella olevan miehen. Metsänvartijat huomasivat, ettei kukaan vankien läheisyydessä oleva voinut säilyä hengissä.

Nuoren jousimiehen taituruus oli saanut ne kaksi miestä, jotka vartioivat toista vankia, sellaisen pelon valtaan, että he juoksivat tiehensä, jotta ei neljäs nuoli sattuisi jompaankumpaan heistä. Heidän pakonsa sai pari kolme metsänvartijaa liikkeelle, ja pakokauhu valtasi koko joukon. He livistivät tiehensä yli kentän, sillä he pelkäsivät olla tämän verrattoman jousimiehen näkyvissä, tämän nuolet kun kaatoivat heitä maahan, yhdenkään heistä kykenemättä nuolellaan saavuttamaan Robinia.

"He pakenevat! He pakenevat!" huudahti puunhakkaaja Will ihastuneena juosten esiin pensaan takaa, josta oli seurannut tapahtumien kulkua. "Mutta totta toisen kerran, Robin Hood, sinähän osaat jännittää mainiosti pitkänjousen. Nyt menen auttamaan vankeja."

Will juoksi kiireimmän kaupalla miesten luo ja katkaisi heidän siteensä leveällä puukollaan.

Molemmat miehet olivat pelkkää iloa ja kiitollisuutta. He kiittelivät ja siunasivat Robin Hoodia kiittämästä päästyään, sillä he tiesivät varsin hyvin, että Nottinghamiin saavuttua heidät olisi tuota pikaa hirtetty.

"Ihme ja kumma, etteivät metsänvartijat surmanneet teitä heti kiinni jouduttuanne", sanoi Will Stutely, "kun näkivät teidän olevan 'sudenpäitä' ja joka miehen tapettavia."

"Sheriffi on käskenyt tuomaan luokseen jokaisen vangin, jonka he mahdollisesti saavat siepatuksi", sanoi nuorempi henkipatto, leveä, roteva nuori mies, jolla oli verevät kasvot ja kirkkaat silmät, "ja niin totta kuin nimeni on Much ja isäni on mylläri, luulin saavani katsella Nottinghamin toria hirttosilmukasta. Mutta tällä kertaa ei niin käy ja siitä saamme kiittää tätä maailman ensimmäistä jousimiestä", ja hän tervehti Robinia vielä kerran.

"Entä nyt!" huudahti toinen henkipatto. "Meidän täytyy piiloutua, ja aika vikkelään päälle päätteeksi. Nämä metsänvartijat nostavat viipymättä koko lähiseudun väestön meitä vastaan."

"Se on totta!" huusi Will Stutely. "Tule, Robin Hood, sinun on lähdettävä meidän mukanamme sinunkin, muuten saat maksaa päälläsi tämän päivän työsi, jos sheriffin miehet saavat sinut käsiinsä."

Robin Hood nyökkäsi. Hän tiesi puunhakkaajan puhuvan totta, ja he lähtivät vitkastelematta metsän sydämeen. Matkalla he kulkivat ison tammen ohi, jossa vanha Stutely heitä odotti. Kuultuaan, mitä oli tapahtunut, hän pudisti päätään. "Näillä seuduin ei meidän enää ole hyvä olla. Jokainen mies, joka hiukankin on ollut osallisena tähän nousuun sortajia vastaan, menettää henkensä. Minä lähden tyttäreni taloon metsän tuolle puolen ja piiloudun sinne. Entä sinä, Will, mitä aiot tehdä?"

"Vapaa metsäelämä miellyttää minua enemmän, isä", huusi Will. "Tästä päivästä alkaen on Robin Hood henkipatto, ja minä seuraan häntä."

Robin seisoi syrjässä nojautuen isoon jouseensa. Henkipatto! Tämä sana pani hänen sydämensä vapisemaan. Ja kuitenkin se oli, sen täytyi olla totta. Hänet julistettaisiin henkipatoksi, koska oli auttanut vangittuja ja vastustanut julmia metsänvartijoita. Sitten hänen rohkeutensa heräsi ja hän katseli ympärilleen ja näki ihanan, vihreän metsän, auringonpaisteessa väikkyvät, tuulessa huojuvat isot puuryhmät ja ajatteli uljasta, vapaata metsäelämää. "Tuhat kertaa parempi olla henkipatto ja saada luottaa omiin käsiinsä kuin tulla raahatuksi Nottinghamiin ja suljetuksi sheriffin vankityrmään", ja hänen sydämensä keveni ja intomielin hän suuntasi katseensa edessään olevaan uuteen elämään.

Henkipatot johtivat häntä ja Will Stutelyä edelleen eteenpäin Much Myllärinpojan toimiessa oppaana. Kaksi tuntia he astuivat ripeästi metsän läpi, ja vaikk'ei missään ollut havaittavissa minkäänlaista polun merkkiä, harppoi Much aukioiden ja pensaikkojen läpi aivan kuin valtatietä seuraten.

Lopulta hän pysähtyi valtavan tammen vieressä olevalle pienelle aukeamalle ja puhalsi hiljaa torveen, joka riippui hänen vyöstään. Heti kajahti vastatoitotus, ja taas hän jatkoi matkaansa. Kolmesataa yardia kuljettuaan seurue saapui aukiolle, joka oli tehty raivaamalla kallioseinämän juurella tiheässä kasvavaa piikkipaatsama- ja pähkinäpensaikkoa. Siellä heille heti huikattiin, mutta kun huikkaaja tunsi Muchin äänen, astui hän esiin seurassaan puoli tusinaa rotevaa miestä, jokaisella jousi kädessä ja nuoli jänteessä osoittamassa, minkälaisen vastaanoton vihamies tai vieras olisi saanut.

Henkipatot kohottivat ilohuudon nähdessään toveriensa palaavan, sillä uutinen heidän vangitsemisestaan oli jo ehtinyt leiriin.

"Much ja Watt ovat täällä taas!" he huusivat. "Tämäpä hauskaa! Kunnon pojat! Miten pääsitte noiden metsän verikoirien kynsistä?"

"Kuunnelkaa minua, toverit", huusi Much. "Tämä nuorukainen minut pelasti, ja hänessä tuon joukkoomme oivallisimman jousimiehen ja uljaimman sydämen, minkä milloinkaan olen tavannut." Hän kertoi tapauksen, ja henkipatot ylistivät äänekkäästi rohkeaa tekoa, joka oli pelastanut heidän toverinsa.

Sinä iltana henkipatot istuivat suuren nuotion ympärillä rattoisan illallisen ääressä syöden samana päivänä ammuttua lihavaa hirveä ja huuhdellen tuoreet metsän herkut alas valtavin olutkulauksin. Äkkiä kesken naurua ja tarinaa Much Myllärinpoika puhkesi puhumaan kovalla äänellä.

"Toverit", hän sanoi, "muistatteko, että me eilen illalla keskustelimme siitä, että olisi valittava päällikkö johtamaan joukkoamme, niin että hommiimme tulisi järjestystä?"

"Muistamme kyllä", lausui eräs vankka talonpoika, "ja eiköhän vain sinut liene valittukin, Much, senkin junkkari."

"Se vaali ei enää pidä paikkaansa", vastasi myllärin poika, "sillä
Much on tänään tavannut mestarinsa. Minä annan sanani ja ääneni Robin
Hoodille."

"Minä myös", huusi Watt, "ja jos yksikään mies uskaltaa vastustaa sitä, saa hän maistaa pikkuista omenanvarpuani." Ja Watt nosti ylös villiomenapuusta tehdyn valtavan, kuusijalkaisen metsäsauvansa, ja heilutti sitä päänsä ympäri, aivan kuin se todella olisi ollut pieni varpu, kuten hän sitä leikillään nimitti.

Mutta eräs henkipatto, tumma, pitkäkasvuinen mies, pudisti päätään. "Luullakseni me puoliksi sovimme siitä, että parhaasta jousimiehestä tulee kapteeni", hän murisi.

"Siitä oli puhetta", huusi Much, "mutta mitään ei päätetty. Hyvä, olkoon siis minun puolestani niin. Tuolla istuu koko iloisen Englannin paras jousimies!" ja hän osoitti vapauttajaansa.

Nyt Robin puuttui puheeseen. "Ei, Much", hän sanoi. "En halua ottaa täällä enkä missään muuallakaan paikkaa, jota en ole ansainnut. Onko siis totta, että olitte aikoneet tehdä parhaasta jousimiehestä joukkonne johtajan?"

"Puhuttiin kyllä siitä, että se olisi sopiva keino asian ratkaisemiseksi", myönsi Much.

"Olkoon siis niin", huusi Robin Hood, "ja huomenna voimme ampua jousella kukin vuorollaan, ja paras laukaus ratkaiskoon asian."

"Hyväksytään, hyväksytään!" huusivat kaikki, ja pitkä mies, jonka nimi oli John Ford, kirkui muiden mukana. Ja kun illallinen oli lopetettu, kääriytyivät he viittoihinsa ja paneutuivat maata nuotion ympärille.

Seuraavana aamuna henkipatot viipymättä panivat toimeen ampumakilpailun. Aurinkoiselle aukiolle he asettivat sellaisen maalin, jollaista heillä oli tapana käyttää, ja käskivät Robin Hoodia osoittamaan taitoaan ampumalla nuolen sen keskelle. Mutta Robin pudisti päätään.

"Tuo ei ole koe eikä mikään", hän huusi. "Kuka hyvänsä kykenee osumaan tuohon maaliin, ja kun se saattaa onnistua monelle, on siitä seurauksena vain kiistaa. Ei, ei, asettakaa sellainen maali, joka kerta kaikkiaan ratkaisee asian."

"Määrää itse maali, Robin Hood", huusi John Ford, jota tähän asti oli pidetty joukon parhaana ampujana ja joka toivoi saavansa päällikkyyden.

Robin taittoi lehtiä ja poimi metsäkukkia ja sitoi niistä seppeleen. Sitten hän käski Will Stutelyn ripustaa seppeleen aukion toisessa päässä olevan tammen oksaan.

"No niin", sanoi Robin, "sitä minä sanon jousimieheksi, joka pystyy ampumaan nuolensa tuon seppeleen läpi koskettamatta lehtiä tai kukkia."

Henkipatot katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Kuka tuollaisen maalin näkee?" huudahti muuan. "Pöllön silmät siihen tarvittaisiin."

"Niin, ja hevosen voimat jännittämään jousta, jotta nuoli lentäisi noin kauas!" huusi toinen.

"Minä luovun heti kilpailusta!" mörähti kolmas, "minun jouseni ei yllä noin pitkän matkan päähän."

Loppujen lopuksi vain John Ford oli halukas koettamaan onneaan tähtäämällä seppeleeseen. Hän pani uuden jänteen jouseensa ja valitsi suorimman, luotettavimman nuolen viinestään. Molemmat kilpailijat vetivät arpaa siitä, missä järjestyksessä heidän olisi ammuttava, ja John Ford joutui ampumaan ensin. Kumpaisenkin oli ammuttava kolme nuolta tuohon pieneen maaliin.

Ford ampui ensin nuolensa, mutta se putosi maalin tälle puolen kymmenisen yardin päähän siitä. Hän murisi kiukkuisena ja veti jänteensä vielä kauemmas taaksepäin ja ampui korkeammalle, mutta nuoli ei nytkään lentänyt tarpeeksi kauas. Kolmannella kerralla nuoli tipahti maahan seppeleen alapuolelle.

"Lähemmäs en saa osumaan", hän huusi. "Tuo on merkillisin maali, mihin milloinkaan olen yrittänyt ampua. En usko kenenkään kuolevaisen voivan siihen osua."

"Ammu, ammu, Robin Hood!" huusi Much. "Minä näin sinun ampuvan neljä nuolta ihmeteltävän taitavasti eilen, mutta tämä maali on kuitenkin aivan toista kuin ihmisruumis", ja myllärin poika pudisti päätään aivan kuin epäillen, että hänen sankarinsa oli asettanut liian vaikean kokeen.

Nyt Robin Hood astui esiin, ja henkipatot katselivat häntä äänettöminä, kun hän kohotti ison jousensa, asettui paikalleen ja veti jänteen kireälle. Nuoli suhahti ilman halki, ja hämmästyksen huuto pääsi kaikkien huulilta, kun he näkivät sen menevän aivan seppeleen keskeltä ja vapisten pysähtyvän tammen runkoon.

Mutta ylinnä kaikui John Fordin ääni: "Tehköönpä sen uudelleen! Tehköön hän sen uudelleen!" huusi hän. "Ehkä se oli vain onnen kauppaa. Ampukoon hänkin kolme nuolta!"

"Mielelläni", sanoi Robin ja taivutti jousensa ja laski toisen nuolen viuhuen kiitämään seppeleen läpi ja sitten kolmannen, eikä yksikään niistä koskettanut lehtiä eikä kukkia.

Kolmannen nuolen osuttua kajahuttivat katsojat voimakkaan suosionhuudon. Jokainen heistä oli tavallista taitavampi jousimies, joten kaikki osasivat arvostella tätä ihmeellistä ampumista, vaikka kukaan ei pystynytkään kilpailemaan.

"Eläköön Robin Hood", he huusivat. "Sellaista jousimiestä ei ole sinä ilmoisna ikänä iloisessa Sherwoodissa nähty!"

"No", kirkui Much, "mitä nyt sanotte, toverit? Eikö olekin tämä jousimiesten kuningas sopiva olemaan meidän johtajamme ja kapteenimme?"

Henkipatot vannoivat uskollisuutta ja kuuliaisuutta nuorelle johtajalleen, ja ensimmäisinä olivat Much Myllärinpoika ja Watt, ne kaksi miestä, jotka hän oli pelastanut metsänvartijoiden käsistä. Sen jälkeen tuli John Ford, jonka Rob ihmeteltävällä jousenkäytöllään oli kokonaan voittanut puolelleen, ja sitten Will Stutely, joka yhdessä hänen kanssaan oli paennut metsään, ja sen jälkeen loput joukosta.

"Kuulkaa, toverit", huusi Robin, kun kaikki olivat vannoneet uskollisuudenvalansa. "Minä kuulutan tässä ne lait, joita kaikkien joukkoomme kuuluvien on noudatettava. Ensiksikin, me julistamme sodan kaikkia normannilaisia sortajia vastaan, jotka rikastuvat maan oikeilta omistajilta, saksilaisilta veljiltämme ryöstetyllä saaliilla. Toiseksi, me emme tee väkivaltaa kenellekään köyhälle tai puutteenalaiselle, vaan autamme häntä normannilaiselta sheriffiltä tai paronilta tai kirkonmieheltä mahdollisesti anastamillamme rikkauksilla. Kolmanneksi, ettei yhdenkään naisen, köyhän tai rikkaan, normannilaisen tai saksilaisen, tarvitse vähääkään pelätä meitä. Nämä lait vallitkoot toverijoukossamme."

Henkipatot suostuivat tottelemaan Robinin määräyksiä joka kohdassa. He seisoivat vielä seppeleen ympärillä ihmetellen äsken suoritettua mestarinäytettä, kun pieni, kumarainen mies tulla kompuroi puiden välistä.

"Ystävä", vastasi Much; "hän on Lobb niminen rajasuutari Nottinghamista. Hän vakoilee meidän puolestamme kaupungissa ja on muutamien sheriffin miesten henkiystävä. Heiltä hän saa tietää, mitä sheriffi suunnittelee meitä vastaan, ja sitten hän osaa varoittaa ja neuvoa meitä pitämään huolta turvallisuudestamme. Mikä nyt, Lobb?" hän huusi, kun pieni mies lähestyi. "Mitä uutisia tuot?"

"Olkaa varuillanne", vastasi Lobb, "sheriffi kokoaa vahvaa metsänvartijajoukkoa lähteäkseen teitä vastaan. Hän on hirveästi raivoissaan, sillä päämetsänvartija ja muutamat muutkin ovat saaneet surmansa eilisessä kahakassa, ja hän vannoo ottavansa kolme henkipaton päätä kutakin menettämäänsä miestä kohti. Mutta kaikkein kiukkuisin hän on jollekin vieraalle, josta en milloinkaan ennen ole kuullut. Torille on asetettu julisteita, joissa luvataan suuri palkinto muutamasta Robin Fitzoothista, joka myös tunnetaan Robin Hood-nimisenä. Kuka hyvänsä hänet tuo vangittuna taikka vain hänen päänsä, hän on saava kolmesataa hopeapenniä."

"Suuri palkinto tosiaankin!" huusi Much. "Näet siis, miten suuressa arvossa sheriffi pitää sinua, johtaja."

Hän puhui Robin Hoodille, ja tämä nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään. Robinista tuntui oudolta, että Lobb oli nähnyt ilmoituksen, jossa luvattiin palkinto hänen hengestään! Tämä saattoi hänet toden teolla tuntemaan itsensä henkipatoksi. Sitten Much kohotti jousensa ja huusi: "Eläköön iloinen humiseva metsä! Eläköön oiva johtajamme Robin Hood, jousimiesten kuningas, ja nyt todellakin henkipattojen kuningas!" ja muu joukko yhtyi eläköönhuutoon, ja Robinin silmä välähti ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Olkoonpa että hän on henkipatto, mutta avara metsä avoinna edessään ja joukko uljaita kumppaneita apunaan hän ei pelännyt ainoatakaan normannilaista sheriffiä.

ROBIN HOOD KOHTAA ETEVIMMÄN SEURALAISENSA

    Oli kaksikymmenvuotias Robin Hood
        Pikku Johnin tavatessaan,
    Siitä toverin sai ja sukkelan kai,
        Perin sopivan toimimaan.

    Nimi vaikk' oli Pikku, ei piskuinen mies,
        Jätti seitsemänjalkainen;
    Hän minne jos sai, kaikki pakohon vain,
        Nimen sointua säikkyen.

    Miten tuttuja heist' tuli aikoinaan,
        Tässä kerron ma, varrotkaa;
    Muut kepposet nuo kaikk' ilmi kun tuo,
        Tämä joukossa naurattaa.

Lobbin Nottinghamista tuomat uutiset osoittautuivat totuudenmukaisiksi. Sheriffi lähetti ison joukon hyvin aseistettuja miehiä henkipattoja vastaan; joukko oli niin lukuisa, että henkipattojen oli joksikin aikaa lähdettävä Sherwoodista ja etsittävä turvapaikka toiselta isolta metsäalueelta, nimittäin Yorkin kreivikunnassa olevasta Barnesdalesta. Mutta he rakastivat iloista Sherwoodia ja täkäläisiä tyyssijojaan yli kaiken muun ja palasivat heti, kun olivat päässeet selville siitä, että vihastunut sheriffi oli luopunut takaa-ajosta.

Robin Hood huomasi, ettei hänen joukkonsa ollut kyllin lukuisa pitääkseen puoliaan normannilaisia vainukoiria vastaan, ja hän etsi taitavia miehiä, jotka sopisivat jäseniksi joukkueeseen. Monet miehet, jotka heidän herrojensa kovuus ja julmuus oli saattanut epätoivon partaalle, halusivat liittyä häneen, mutta hän ei ottanut muita kuin taatusti urhoollisia, kestäviä ja luotettavia miehiä. Jos hän kuuli puhuttavan miehestä, joka oli tovereitaan vahvempi ja viisaampi, hän kaikin keinoin koetti voittaa tämän puolelleen, ja hyvin harvoin hän epäonnistui. Näin hän vähitellen kokosi ympärilleen mahtavan joukon oivallisia jousimiehiä, kaikki valiomiehiä, joista sanottiin, että yksi Robin Hoodin mies vastasi neljää tavallista jousimiestä.

Eräänä päivänä Robin Hood lähti kuljeskelemaan metsään joukko tovereita mukanaan. He saapuivat metsän reunaan ja tarkastelivat edessään olevaa lakeutta.

"Jääkää tänne puiden suojaan, toverit", Robin sanoi. "Herättäisi huomiota, jos koko joukon nähtäisiin marssivan aukion poikki. Minä jatkan yksin matkaani nähdäkseni, onko meillä mitään seikkailun toivoa. Ehkäpä joku rikas aatelismies tai apotti on matkalla tänä ihanana aamuna, ja me saamme keventää hänen paksua kukkaroaan. Jos tarvitsen teitä, puhallan torveeni."

Much ja Will Stutely ja Watt ja muut jäivät siis piiloon metsään, ja Robin jatkoi yksin matkaansa. Hän saapui valtatielle, mutta se näytti tyhjältä, ja hän lähti astelemaan sitä pitkin. Äkkiä hän saapui paikalle, jossa puro virtasi tien poikki. Siinä oli hevosten kahluupaikka, mutta jalkamiehet kulkivat yli pitkää, kapeaa puusiltaa myöten, jossa ei ollut kaiteita. Rob astui sillalle mennäkseen yli, mutta aivan samalla hetkellä kuin hänkin astui sillan toiseen päähän tavattoman iso miehen jurrikas, oikea jättiläinen. Kumpikin asteli reippaasti eteenpäin luullen toisen väistävän, ja keskellä siltaa he kohtasivat toisensa.

"Voi sun vietävä", ajatteli Robin Hood, "tuossapa komea mies! Saisinpa hänet puolelleni! Otetaanpas selvää, onko hänellä rohkeutta yhtä paljon kuin kokoa."

Tämän vieraan kaltaista miestä ei todellakaan tavannut usein. Hän oli Robinia päätä pitempi, hartiat olivat tavattoman leveät, rinta korkea, kädet ja jalat pitkät, ja hän näytti vahvalta kuin härkä. Hänellä oli miellyttävät kasvot sekä kirkkaat, ruskeat silmät, mutta hänen käytöksessään ilmeni levollisuutta, joka pani aavistamaan, että hän vastustajana olisi kova pähkinä purtavaksi. Rob pani hänet heti koetukselle.

"Anna tietä, mies!" hän huusi. "Mitä sinä ajattelet, kun astut sillalle vaikka näet, että minä juuri olen menossa yli ja ettei silta ole kyllin leveä kahdelle?"

Vieraalla oli vain yksi ase, mahtava puusauva, runsaasti seitsemän jalkaa pitkä, paksu ja raskas, kauhea kanki. Hän nojasi rauhallisesti siihen ja hymyili vastatessaan: "Ja miksi minä antaisin sinulle tietä, jousimies? Jos tahdot tietää, en vielä milloinkaan ole väistänyt ketään miestä enkä huomaa syytä olevan tänäänkään muuttaa tapojani."

"Mitä?" kiljui Robin. "Rupeatko haastamaan riitaa, niinkö? Tahdotko nähdä oikein nottinghamilaisen näytelmän, hyvä herra, olepa miten iso hyvänsä", ja näin sanoen Robin Hood pisti nuolen jousensa jänteeseen ja veti sen korvalleen.

"No niin", jatkoi Robin. "Peräydy, sanon minä! Henkesi on minun käsissäni. Voisin ampua tämän nuolen sydämesi läpi ennen kuin ehtisit kohottaa sauvaasi ainoaankaan iskuun."

Tämän Robin teki nähdäkseen, osoittaisiko vieras pelkoa, mutta kookas mies kuunteli yhtä levollisena, kuin olisi Robin sanonut hänelle vain hyvää päivää.

"Olisipa se raukkamainen teko", vastasi vieras. "Tässä seison vain sauva kädessäni, ja sinä uhkaat minua pitkälläjousella ja hanhensulkanuolella. Raukkamainen teko totisesti!"

    "En raukka ma oo", sanoi Robin
        "Jousi joutaapi sammaliin; Hood,
    Kyllä metsästä vaan minä sauvankin saan,
        Käyn käsiksi kerskuriin."

Robin pani pois Espanjan-marjakuusesta tehdyn ison jousensa ja viinensä teräväkärkisine nuolineen ja juoksi virran varrella olevaan metsikköön ja leikkasi itselleen nuoresta tammesta tukevan oksan. Kun hän palasi sauvoineen, seisoi vieras vielä sillan keskikohdalla sauvaansa nojaten.

"Ottelemme tässä missä olemme tavanneetkin", huusi Robin Hood, "ja se meistä, joka paiskaa toisen virtaan, olkoon voittaja."

"Hyvä on!" huusi jättiläismäinen vieras, ja molemmat vastustajat asettuivat taisteluasentoon laskien jalkansa varovaisesti kaitaiselle lankulle saadakseen tukevamman jalansijan. He tarttuivat sauvoihinsa suunnilleen keskikohdalta ollakseen valmiit joko hyökkäämään tai puolustautumaan.

Tovin aikaa molemmat taistelijat pyörittivät sauvojaan ympäri, valehyökkäyksiä tehden, iskien, torjuen, kumpikin etsien vastustajan puolustuksen heikkoa kohtaa. Robinin onnistui ensin antaa isku vastustajalleen. Hän oli yrittävinään iskua vieraan päähän; tämä kohotti sukkelaan sauvansa torjuakseen sitä, ja muuttaen ihmeteltävän nopeasti ja taitavasti asentoaan ja iskunsa suuntaa Robin antoi vastustajalleen hirmuisen läimäyksen kylkeen.

Jättiläinen murahti vihaisesti ja kumautti sellaisen pelottavan iskun vastaan, ettei yksikään ihminen olisi voinut sitä kestää. Mutta Robin väisti sen näppärästi ja vastasi sivaltamalla vierasta tuimasti hartioihin. Mutta samalla hetkellä tämä pyöritti sauvaa käsissään ja suuntasi ovelan iskun Robinin päähän. Vain Robinin nopeus pelasti hänet syöksymästä suinpäin virtaan, mutta iskulta hän ei kokonaan välttynyt. Ison miehen sauva osui Robinin päähän ja haavoitti päälakea; veri virtasi hänen kasvojaan pitkin.

Tämä kiihdytti Robinin sellaiseen vimmaan, että hän jakeli ryöppynä iskuja vastustajalleen niin nopeassa tahdissa, että kookkaan miehen oli pakko pysyä puolustuskannalla.

    Kun haavan kallohon Robin sai,
        Veri aukosta virtasi;
    Siitä Robinkin tuli raivoihin:
        Sinä varropas veijari!

    Niin tiuhasti sateli iskuja nyt,
        Löi Robin niin vimmoissaan.
    Että toinen ain' hän kärysi vain
        kuin tulessa kerrassaan.

Aina tuon tuostakin Robinin sauva osui isoon mieheen, mutta kookas miehen junttura ei milloinkaan väistänyt tuumaakaan, vaan jatkoi uljaasti taistelua. Äkkiä jättiläinen kerta kaikkiaan maksoi takaisin Robin Hoodin antamat monet iskut. Kooten kaiken hirvittävän voimansa hän paiskasi ison sauvansa pitkien käsivarsiensa ja mahtavan ruhonsa koko voimalla. Rob torjui, mutta vaikka hänen sauvansa oli aivan oikeassa asennossa, hän olisi yhtä vähän voinut torjua ukkosen iskua. Kanki iski musertavalla voimalla. Se katkaisi Robin Hoodin sauvan kahtia, sattui vain hieman vaimentuneena Robiniin ja paiskasi hänet päätä pahkaa puroon.

Sillan alapuolella oli syvä lammikko, ja sinne Robin upposi päätä myöten. Hetken kuluttua hän kohosi pinnalle ilmaa haukkoen.

"Haa, haa, herra jousimies", sanoi vieras iloisesti nauraen, "missä sinä nyt olet?"

"Totta vie!" vastasi Robin Hood syljeksien ja puhaltaen, sillä hän oli niellyt aika annoksen kylmää vettä, "luullakseni olen purossa mitä herttaisimmin, ja sinä olet voittanut taistelun. Mutta avoimesti tunnustan, että sinä olet kelpo mies ja että olet rehellisesti voittanut."

Sitten Robin Hood kahlasi rannalle ja kiipesi äyräälle, vetäen itsensä ylös veden rajalla kasvavaan orapihlajapensaaseen turvautuen. Heti rantaäyräälle päästyään hän pani torven huulilleen ja puhalsi ne sävelet, jotka merkitsivät hänen erikoista kutsuääntään. Tuskin oli torven kaiku laaksossa vaiennut, kun hänen uljaat jousimiehensä tulivat näkyviin, Much ja Watt ja Will juosten muiden edellä innokkaina joutumaan johtajansa luo.

"No, johtaja", huusi Will Stutely, kun he juosten tulivat paikalle, "mistä on kysymys? Sinähän olet likomärkä ja vesi valuu vaatteistasi. Oletko ollut purossa?"

"Purossa juuri, Will", vastasi Robin Hood, "ja tuossa on mies, joka minut sinne syöksi", ja hän osoitti jättiläismäistä vierasta.

"No, silloin hän joutaa sinne itsekin!" huusi Will, ja Much ja Watt kirkuivat: "Niin, niin, olisi ikuinen häpeä antaa hänen jäädä rankaisematta, kun hän on kohdellut johtajaamme noin. Pannaan ukko puroon, pojat!"

Vieras valmistautui vastarintaan, mutta eipä hänen voimistaan olisi ollut suurtakaan apua kiukkuista miesjoukkoa vastaan, ellei Robin Hood olisi käskenyt heitä luopumaan aikeestaan.

"Älkää koskeko häneen, pojat", sanoi Robin, "ette saa tehdä pahaa tälle uljaalle miehelle. Taistelu oli rehellistä, ja hän voitti, enkä minä kanna hänelle kaunaa siitä. Mieluummin tahtoisin olla niin kelpo iskijän ystävä." Ja Robin kääntyi vieraansa puoleen: "Tule ja liity meihin ja rupea meikäläiseksi. Meillä on aina tointa niin vahvoille käsivarsille kuin sinun on."

"Ensiksikin", sanoi vieras, "kuka sinä olet? Olen vannonut yhtyväni erään miehen palvelukseen, mutta vain erään tietyn, ja häntä olen juuri etsimässä."

"Robin Hoodko!" huusi toinen. "Tämäpä onnen päivä! Häntähän minä juuri etsin ja olin matkalla Sherwoodin metsään liittyäkseni hänen mainioon joukkoonsa, jos vain pääsen siihen."

"Pääset sinä totta tosiaan!" huudahti Robin, "ja ilomielin minä otan sinut vastaan. Sellaista alokasta ei luullakseni joka päivä siepata. Mikä on nimesi?"

    "Täss' on käteni, Hood", vieras vastasi nyt,
        "Sua lähden mä seuraamaan.
    John Little ma oon, mies pystyvä oon,
        Eikä tahrattu mainekaan."

Kun Will Stutely kuuli vieraan nimen, alkoi hän nauraa. "John Little!" [Little = pieni (Suom. muistutus.)] hän huudahti; "toden totta, se nimi pitäisi vaihtaa, ja koska hän on vasta tullut joukkoomme ristitään hänet uudelleen, ja minä annan hänelle nimen."

"No niin, koska tuo lapsukainen on niin hennon näköinen, älköön häntä enää sanottako John Littleksi, vaan olkoon hänen nimensä Pikku John."

Henkipattoja nauratti. Olisi hullunkurista nimittää jättiläistä Pikku
Johniksi, mutta pila miellytti heitä, ja sen nimen uusi alokas sai.

"Ja nyt iloiset pidot pystyyn ristiäisten päättäjäisiksi", sanoi Will Stutely. "Emme joka päivä saa niin pulskaa toveria joukkoomme, ja meillä pitää olla juhla sen kunniaksi."

He palasivat siis metsään ja ennen pitkää olivat he tarkoilla nuolillaan kaataneet kaksi lihavaa hirveä ja kuljettaneet ne piilopaikkaansa, isoon vuorenonkaloon, jossa olivat varmasti turvassa.

Sinne he rakensivat ison nuotion ja paistoivat saaliinsa ja söivät mehevää lihaa ja huuhtelivat sitä alas kulauttelemalla kurkkuunsa valtavat määrät pähkinänruskeaa olutta. Ja aterian loputtua he lauloivat harpun säestyksellä ja tanssivat ja huvittelivat sydämensä pohjasta. Ja päätään pitempänä kaikkia muita heilui siellä Pikku John, hän, joka sittemmin osoittautui lujamieliseksi ja voimakkaaksi, jonka ylistystä balladit soivat, joka maineeltaan on suuren johtajansa Robin Hoodin jälkeen ensimmäinen.

    Ja vaikk' oli honka hän varreltaan,
        Ja uljas, pelvoton.
    Niin nimensä aina hän piti vain,
        Sai olla hän Pikku John.

TOINEN ALOKAS

Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt joukkoon, ottivat hän ja hänen päällikkönsä Robin Hood jousensa ja menivät pyytämään lihavaa hirveä, sillä ruoka-aittana käytetty ontto tammi oli tyhjä.

Noin puolenpäivän aikaan he näkivät komean hirvilauman edessään metsässä olevan ruohoisen kentän toisessa päässä.

Hän osoitti uljasta hirvihärkää, joka rauhallisesti söi vähän matkan päässä laumasta, jonka herra ja valtias se oli.

"No minäpä tiedän, miten me sen parhaiten saamme", sanoi Pikku John. "Tuuli puhaltaa lauman suunnalta meihin päin. Minä lähden kiertämään tuulen yläpuolelle, kunnes iso hirvi haistaa minut ilmasta. Se ryntää silloin tänne, ja sinä saat sen helposti ammutuksi."

Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja Pikku John aikoi juuri lähteä liikkeelle, kun hän äkkiä pysähtyi ja viittasi, mutta ei virkkanut mitään. Robin Hood katseli ja näki nuoren miehen ilmestyvän metsäpolulta aukiolle. Vieras oli pukeutunut koreaan, tulipunaiseen pukuun, pitkäjousi oli kädessä ja sivulla riippui tanakka lyömämiekka. Tuskin hän oli astunut kaitaiselta polulta kentälle, kun jo huomasi hirvilauman ja ison uroksen, joka nyt punapukuisen olennon nähdessään nosti päätään, nakkeli sarviaan ja polki maata.

"En tunne häntä", vastasi Pikku John hiljaa. "Tämän metsän väkeä hän ei ole."

"Eipä totisestikaan ole", vastasi johtaja. "Tuommoinen punainen puku loistaa kuin tuli puiden joukossa. Sopivampi hänelle olisi Lincolnin-vihreä puku, jos hänen mielensä tekee kuljeksia metsässä. Tuo on joku kaupunkilaiskeikari, joka on tullut kävelemään vihreään metsään."

Mutta juuri samalla hetkellä katselijat näkivät semmoista, mikä sai heidät ihailevasti myhähtelemään.

Vieras oli jännittänyt jousensa, siepannut nuolen viinestään ja pannut sen jänteeseen. Liike oli säikähdyttänyt uroshirven, se oli päästänyt varoitushuudon, ja koko lauma pakeni ääneti ja nopeasti. Useat naaraat olivat kokoontuneet mahtavan uroshirven ympärille aivan kuin puolustaakseen herraansa, ja näytti toivottomalta osua siihen nuolella. Mutta juuri metsän reunassa uros hypähti, ja sen pää näkyi silmänräpäyksen ajan muita ylempänä. Se silmänräpäys oli ratkaiseva. Jänne vingahti, nuoli lensi, ja hirvi syöksyi suin päin maahan ja makasi siinä hiljaa, sillä nuoli oli tunkeutunut sulkaan asti sen kirjavaan kylkeen.

"Kautta pyhän äidin, hieno laukaus!" mutisi Robin Hood. "Tuo ei olekaan mikään kaupunkilaiskeikari, Pikku John. Jää tänne siksi aikaa, kun minä käyn häntä puhuttelemassa."

Pikku John jäi viidakkoon piiloon, ja Robin Hood lähti vieraan luo, joka nyt seisoi tappamansa ison hirven vieressä.

"Hyvin ammuttu! Hyvin ammuttu!" sanoi Robin Hood paikkaa lähestyessään.
"Sinä ammuit nuolesi ihan oikealla hetkellä, vieras!"

"Minä pidän uljaista jousimiehistä", jatkoi Robin Hood, "ja koetan voittaa heitä puolelleni niin monta kuin voin. Haluatko ruveta minun miehekseni, vieras?"

"Ole hyvä ja sano kuka olet?" sanoi nuori punapukuinen melkein halveksivalla äänensävyllä. "Ja minkä vuoksi minä sinun mieheksesi rupeaisin? Minusta näytät jonkinlaiselta metsänvartijalta."

"Sherwoodin tai Englannin kuninkaan, samapa tuo minulle", vastasi keikari. "Käy sinä omia teitäsi äläkä vaivaa minua. En halua olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Näyttää kylmäveriseltä mieheltä", sanoi Robin itsekseen. "Minäpä tutkin häntä ja otan selvää, onko hänen rohkeutensa niin suuri kuin miltä näyttää."

Sillä aikaa kun nuori punapukuinen mies alkoi tarkastella ampumansa hirven sarvia niin tyynenä kuin ketään ei olisi ollut lähimaillakaan, Robin sujahutti salaa nuolen jänteeseen. Sitten hän karjaisi kovasti: "Haa!" ja polki jalkaa. Nuori mies kääntyi ja näki Robinin jousen jännitettynä ja nuolen suunnattuna suoraan sydäntään kohti. Mutta hänen värinsä ei muuttunut eikä hän hätkähtänyt, virkkoi vain pikemminkin närkästyneenä: "Mene tiehesi, metsänvartija! Mitä tämä ilveily merkitsee?"

"Sanotko kylkiluittesi väliin suunnattua nuolta ilveilyksi?" ärjyi Robin Hood. "Minä olen henkipatto ja kaikkien sinunlaistesi koreiden keikarien vihollinen. Viskaa kukkarosi maahan ja sukkelaan, muuten päästän jänteen."

"Vai niin, siihenkö joukkoon sinä kuulutkin", sanoi nuori mies hieman hämmästyneenä. "Hyvä on, hanhensulkainen nuoli ei ole leikin asia", ja hän kääntyi aivan kuin irroittaakseen kukkaron vyöstään. Mutta sen sijaan, että olisi irroittanut kukkaronsa, hän äkkiä pisti nuolen omaan jouseensa ja taivutti tämän ihmeteltävän nopsasti; ja siinä he seisoivat töllistellen toisiinsa, molemmat ampumaisillaan. Robin, jolla ei ollut kaukaisintakaan aikomusta ampua nuolta vieraaseen, huomasi nyt saavansa omalla mitallaan takaisin.

"Seis!" huudahti Robin. "Seis! Todennäköisesti me surmaamme toisemme, eikä siitä ole mitään hyötyä."

"Ei minunkaan käsittääkseni", vastasi vieras yhä yhtä kylmästi, "mutta sinä aloitit leikin, en minä."

"Sitten minä sen lopetankin", sanoi Robin Hood ja otti nuolen jänteestä. Vieras teki samoin ja seisoi odottavan näköisenä, aivan kuin saadakseen selville, mihin henkipatto tämän jälkeen ryhtyisi.

"Sinulla on miekka ja kilpi", sanoi Robin, "samoin minulla. Häpeähän meidän olisi erota näkemättä kumpi on parempi."

    "Esiin miekkasi nyt ja kilpesi myös
        Puun alle käy taistelemaan."
    Ei säikkynyt vieras: "Voitto on mun,
        En väistä mä askeltakaan."

Niin he menivät tammen laajalle haarautuvien oksien alla olevalle tasaiselle, ruohon peittämälle kentälle, kilpi vasemmassa ja lyömämiekka oikeassa kädessä.

Sitten he kävivät miekanmittelöön, iskivät ja hyökkäsivät, temppuilivat ja väistelivät. Helskähti, kalskahti, kun leveät lyömämiekat tuon tuostakin kalahtivat vankkoihin kilpiin iskuja annettaessa ja taitavasti torjuttaessa. Molemmat taistelijat olivat niin tasaväkisiä, että he ottelivat runsaan puoli tuntia kummankaan saamatta iskua ja kummankaan väistämättä tuumaakaan.

Vihdoin vieraan tekemä onnistunut sivallus lopetti kamppailun. Hän iski Robinia päähän, eikä henkipaton kilpi kokonaan vaimentanut iskua. Keikarin miekan kärki viilsi haavan Robinin otsan yläosaan, ja veri virtasi sokaisten hänen silmänsä, niin ettei hän nähnyt enää taistella.

Heti kun Pikku John huomasi johtajansa taisteluun kykenemättömäksi, hän hypähti esiin piilostaan ja juoksi paikalle.

"Anna miekkasi minulle!" hän huusi Robin Hoodille, "niin hän saa yrittää minun kanssani, johtaja. Minä olen tottunut käyttämään miekkaa ja kilpeä."

"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin Hood pyyhkien verta silmistään, "tämä riittää. Olisi häpeällistä asettaa veres mies vastustajaa vastaan, joka on taistellut niin kauan ja niin hyvin ja joka lisäksi on niin rehti taistelija. Hän ei ole iskenyt kertaakaan sen jälkeen kun minulle sattui vahinko."

"Minun on pakko totella!" murisi iso mies. "Mutta en mielelläni sallisi tuon korean keikarin kerskailevan tovereilleen sillä, että on vuodattanut Robin Hoodin verta ja itse päässyt ehein nahoin."

"Robin Hood!" hän huudahti kiihkeästi. "Olenko minä kohdannut Robin
Hoodin, taistellut hänen kanssaan enkä kuitenkaan tuntenut häntä?"

"Kuka olen?" sanoi punapukuinen nuorukainen naurahtaen. "No niin, jokin vuosi sitten olisit tuntenut heti paikalla ja minä sinut. Rob, oletko unohtanut Will Gamewellin?"

"Unohtanut ainoan serkkuni!" sanoi Robin Hood. "En suinkaan. Mutta oletko sinä tosiaankin serkkuni? Oletko sinä se poika, jonka kanssa minulla oli tapana käydä hakemassa linnunpesiä, jonka minä opetin jännittämään jousta. Tosiaan, nyt tunnen hymysi ja äänesi. Onpa tämäkin, että jouduimme taistelemaan keskenämme."

Serkukset puristivat sydämellisesti toistensa käsiä, ja sitten Pikku
John vuorostaan tarttui Gamewellin käteen.

"Etsin sinua, Rob", kuului vastaus. "Usko pois, minäkin olen henkipatto. Olen paennut metsään kädet ihmisveren tahraamina, vaikka en sitä vuodattanutkaan ehdoin tahdoin. Muistatko vanhaa Grimmiä, isännöitsijää?"

"Kyllä minä sen vanhan roiston hyvinkin muistan", vastasi Rob. "Jos sinä tapoit hänet, oli sinulla siihen pätevä syy, sen takaan."

"Saat kuulla", vastasi Will. "Tiedäthän että meidän tiluksemme ovat paroni de Lacyn, normannilaisen naapurimme, metsästysalueen rajalla. De Lacy on kauan himoinnut meidän maatilaamme suurien tilustensa jatkoksi ja kun isäni on vanha eikä hänellä ole muita lapsia kuin minä, aikoi normannilainen surmata minut ja sitten saada meidän tilamme omakseen, kun ei olisi perijää."

"Senkin konna!" sanoi Robin. "Mutta sitä temppua on ennenkin käytetty, vieläpä hyvällä menestyksellä. No niin, miten sinä suoriuduit hänestä, serkku?"

"Olin toissapäivänä ampumassa jousella", jatkoi Will, "ja Grimm tuli mukaani. Olin eräässä kolossa vaanimassa ohikulkevaa hirveä, kun jokin tunne — en tiedä, miten se minussa heräsi — sai minut kääntymään, ja huomasin Grimmin seisovan jousi vireessä ja nuoli minuun suunnattuna. Itsepuolustukseksi ammuin nuolen häntä kohden, ja me ammuimme yht'aikaa. Hänen nuolensa repi ihokkaani, mutta minun meni hänen ruumiinsa läpi, ja viidessä minuutissa hän oli vainaja. Ennen kuolemaansa hän kuitenkin ehti tunnustaa sopineensa de Lacyn kanssa minun surmaamisestani saadakseen suuren palkkion ja päästäkseen korkeaan virkaan tuon normannin taloon."

"Normannien katalaa petollisuutta!" huudahti Robin Hood. "Aina he ovat valmiit keinolla millä hyvänsä nylkemään saksilaista, ja kuta alhaisempi juoni, sitä enemmän se heitä miellyttää. Ja miten sinun sitten kävi, serkku?"

"No, huono onneni johti siihen, että normanni heti sai kuulla, millä tavoin isännöitsijä oli kuollut, ja hän lähetti kiireesti sheriffin kintereilleni. Näetkös, hän olisi saavuttanut tarkoituksensa yhtä hyvin jos olisi saanut minut roikkumaan nuorassa Grimm lurjuksen murhasta, niin kuin hän sitä nimitti."

"Ymmärrän", vastasi Robin Hood, "sehän on päivänselvää. Sinä siis pakenit raikkaaseen, vihreään metsään, serkku. Tervetuloa Sherwoodiin ja metsäjoukkueeseemme! Tämä on Pikku John, isoin meistä kaikista ja järjestyksessä toinen joukossamme."

Will Gamewell ja Pikku John löivät taas kättä, ja Robin jatkoi: "Mutta me luovumme sinun vanhasta nimestäsi, Will. Paras on hylätä sellainen nimi, jota laki ankarasti vainoaa, punapukuisena sinä tulit, ja punaiseksi sinua sanottakoon. Tästä päivästä lähtien olet sinä Puna-Will, serkku!"

"Hyvä!" huusi Pikku-John. "Puna-Will olkoon hän meidän joukossamme, johtaja, ja saadessaan uuden nimen hän tulee uudeksi mieheksikin, metsän vapaaksi kansalaiseksi."

Näin Puna-Will liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja vannoi uskollisuutta metsän laeille ja metsän tavoille. "Ja tuliaisiksi lahjoitan sinulle ison hirven", nauroi Puna-Will. "Se nautittakoon toverijuhlassa, jossa vietetään minun liittymistäni teidän mainioon joukkoonne."

Robin Hood hyväksyi nauraen ehdotuksen. "Me olimme juuri riistan haussa, kun sinä ilmestyit, Will", hän sanoi, "ja olin juuri katsonut valmiiksi saaliiksemme tuon hirvihärän, jonka sinun pitkäjousesi kaatoi. Nyt kuljetamme sen leiripaikallemme, ja olkoon niin kuin sanot, viettäkäämme riemujuhlaa runsaan aterian ääressä."

ROBIN HOOD KOHTAA HENGENMIEHEN

    On hehkeimmillään metsän puut
        Ja kesä vihannoi,
    Myös Robin Hoodin joukkueen
        Nyt iloäänet soi.

Eräänä ihanana päivänä, kun metsä oli vehreimmillään ja hempeimmillään ja aurinko loi valo- ja varjokuvioita pehmeälle nurmikolle, olivat Robin Hoodin miehet niin iloisella päällä, että päättivät viettää vapaapäivää. He juoksivat kilpaa ja hyppivät kuin iloiset koulupojat, he huhkivat metsäsauvoillaan, painivat, tanssivat, harjoittivat joka lajia metsäurheilua. Mutta vihdoin he päätyivät siihen urheiluun, joka heille oli tutuinta ja rakkainta, nimittäin hyvällä pitkälläjousella ampumiseen. Yrittivätpä he sitä tai tätä, lopuksi he kuitenkin aina varmasti ryhtyivät rakastamaansa jousiurheiluun.

Eri joukkueina he lähtivät metsään hirveä pyytämään, ja yhden joukkueen
muodostivat Robin Hood, Pikku John, Much Myllärinpoika ja Puna-Will.
Pian he näkivät hirvilauman käyvän laitumella hyvän matkan päässä, ja
Robin Hood sanoi:

    "Ken saa nyt härkään sattumaan,
        Ken kaataa naarahan,
    Viissataa jalkaa matka on.
        Ken ampuu johtajan?"

Sitten Puna-Will ampui uroksen ja Much naaraan, mutta Pikku John jännitti ison jousensa, irroitti kimpusta mahtavan nuolen ja lennätti sen suristen suoraan ison johtajahirven sydämeen enemmän kuin viidensadan jalan päästä.

"Hyvin ammuttu!" huudahti Robin Hood. "Jumala sinua siunatkoon, Pikku
John! Sadan mailin päästä saa hakea sinun vertaistasi jousimiestä."

"Ei sinun tarvitse sadan mailin päähän mennä, Robin", hän sanoi.
"Lähempääkin sinä hänen vertaisensa löydät."

"En minä ainakaan tiedä, mistä sellaista lähtisin hakemaan", vastasi
Robin Hood.

"No Fountainin luostarista!" huusi Puna-Will. "Siellä tapaat ovenvartijamunkin, joka pystyy jännittämään jousen kilpaa kenen kanssa hyvänsä. Hän voittaa Pikku Johnin, niin, jopa sinutkin."

Robin Hood höristi korviaan. Hänen mielihimonsa houkutella puolelleen uljaita miehiä heräsi tuotapikaa, ja hän vannoi viipymättä hakevansa käsiinsä tuon kuuluisan munkin. Eli vanhan balladin sanoilla:

    Ja valan vannoi Robin Hood
        Nyt kautta Maarian,
    Ei syödä, juoda, ennenkuin
        Saa munkin kuuluisan.

Hän siis ryhtyi tarpeellisiin valmisteluihin ja lähti matkaan. Robin oli hyvin aseistettu, sillä seutu, jonne hän aikoi matkata, oli hänelle hyvin vaarallinen siinä tapauksessa, että hänet tunnettaisiin. Hänellä oli yllään terästakki ja päässään teräskypärä, sivullaan hyvä miekka, kilpi käsivarrellaan, nuolikimppu vyössään ja olallaan luotettava pitkäjousi.

Vihdoin hän saapui kauniiseen laaksoon, jossa Fountainin luostari sijaitsi — ja jossa sen rauniot tänäkin päivänä ovat nähtävissä — ja näki joen hopeavyön tyynenä soljuvan ihanan laakson läpi. Hän pidätteli hevostaan tarkastellakseen seutua, ja katsellessaan ympärilleen hän näki jonkun astelevan joen rannalla.

Oudon näköinen olento se oli, sillä vaikka mies oli pukeutunut ovenvartijamunkin kaapuun ja hänellä oli nuora vyötäisillä, hänen päässään oli teräskypärä ja sivullaan miekka ja kilpi.

"Mutta toden totta", Robin tuumaili, "tässä se mies nyt varmaan on. Vaikka onkin munkki, näyttää hän sotaiselta, ja epäilemättä hän juuri on se mies, jota etsin. Koetellaanpas häntä."

Robin hyppäsi maahan satulasta, sitoi hevosensa orjantappurapensaaseen ja lähti tapaamaan ovenvartijamunkkia. Rob asteli suoraan joelle vievää polkua ja saapui joen rannalle. "Tuolla on kahluupaikka", ajatteli Robin Hood, "minäpä kuljen siitä kuivin jaloin, munkki saa kantaa minut yli. No, missä hän onkaan?" sillä ovenvartijamunkin pullea ruho oli hävinnyt jokea reunustavaan pensaikkoon. Samassa Rob näki hänen palaavan. Munkki asteli edestakaisin joen rannalla lukien messukirjaansa. Lähestyessään hän alkoi veisata virttä, ja hänen äänensä muistutti härän mylvintää. Äkkiä munkin veisuu katkesi kesken säkeistöä; hän oli saapunut kohdalle, jossa polku päättyi jokeen, ja siinä seisoi vieras, jousi jännitettynä ja nuoli suunnattuna suoraan häntä kohti.

Tällainen näky olisi säikähdyttänyt kenet tahansa, mutta ovenvartijamunkki suhtautui asiaan kylmästi. Hänen pyöreät, punakat, turpeat kasvonsa eivät hituistakaan menettäneet väriään, hänen pienet sinisilmänsä, jotka melkein olivat paksujen poskien peitossa, näyttivät pikemminkin kummastuneilta kuin pelästyneiltä, ja hän sysäsi teräskypäränsä taaksepäin ja raapi toisella etusormella kaljua, kiiltävää päätään.

"Totisesti", hän sanoi, "pane pois jousesi ja nuolesi, poika. Jos tarkoituksesi on ryöstää, on se aivan hyödytöntä. Taskussani minulla ei ole ainoatakaan ropoa ja yhtä hyvin voisit jyrsiä kaluttua luuta kuin ryöstää ovenvartijamunkilta, mieheltä, joka on tehnyt köyhyydenlupauksen. Ja ellei tarkoituksesi ole ryöstää, en ymmärrä, minkä vuoksi suuntaat nuolesi minuun, koska en milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."

"Ei, munkki", sanoi Robin. "En tavoittele rahojasi enkä henkeäsi. Haluan vain sinun apuasi päästäkseni tuosta kahluupaikasta yli, sillä virta näkyy olevan vuolas sateen jälkeen. Ota siis minut selkääsi ja vie yli."

Munkki ei virkkanut mitään, väänteli vain kasvojaan niin hullunkurisesti, että Robin sai ponnistaa kaikkensa ollakseen purskahtamatta nauruun. Mutta pyhä mies laski messukirjan huolellisesti maahan ja valmistautui ottamaan henkipaton leveään, tanakkaan selkäänsä.

    Otti munkki selkähän Robinin
        Ja kahlasi poikki veen,
    Eikä sanaa virkkanut, ennenkuin
        Sai rantahan vastaiseen.

Päästyään virran yli Robin Hood hyppäsi ketterästi selästä ja kääntyi kiittääkseen munkkia. Mutta samassa hän tunsi äkkiä rautakourien puristuksen ja näki tikarin kurkullaan.

"Mitä tämä tarkoittaa, munkki?" hän huusi. "Mitä, aiotko vuodattaa minun vertani? Etkö tiedä, ettei kirkonmies saa vuodattaa verta?"

"Itseäsi saat syyttää, poikani, jos verta vuodatetaan", vastasi munkki nauraa hohottaen julmasti. "Tottele vain yksinkertaisesti minun käskyjäni, niin pelastat nahkasi. Kieltäydy, ja minä viillän henkitorvesi kolmen sormen leveydeltä halki."

"Olen jättänyt messukirjani toiselle rannalle", sanoi ovenvartijamunkki. "Ole hyvä ja auta minua saamaan se takaisin ja kanna minut tuon rajun virran yli."

Olipa katkera pala Robinin niellä, kun hänen täytyi kantaa munkki takaisin, mutta valinnan varaa ei ollut. Puukko oli hänen kurkullaan, ja ovenvartijamunkilla oli härän voimat ja ääni.

Robinin oli siis pakko kumartua ja ottaa selkäänsä tuo hirveän raskas munkki, joka oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Kului pitkä aika, ennen kuin Robin unohti retkensä kahluupaikan yli munkki selässään. Tuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen painaisi niin kamalasti kuin munkki painoi. Rob oli aivan kaksinkerroin hänen allaan, ja jokainen luu hänen ruumiissaan tuntui musertuvan munkin mahtavan ruhon painosta. Lisäksi Rob ei tuntenut kahlaamoa kuten toinen ja hän polskahteli koloihin, luiskahteli liukkaisiin kiviin ja tuontuostakin hän oli suistumaisillaan pitkin pituuttaan virtaan.

Mutta tukasta kiskaisten munkki veti hänet pystyyn aina kun hän oli kaatumaisillaan ja puristi häntä molemmilla kantapäillään, aivan kuin vastahakoista ratsua kannustetaan eteenpäin. Vihdoin Robin läähättäen ja huohottaen pääsi vastakkaiselle rantaäyräälle, ja munkki hyppäsi keveästi maahan, sillä vaikka tämä kirkonmies näytti kömpelöltä, hän oli yhtä ketterä kuin kuka hyvänsä. Mutta juuri kun munkki hyppäsi, otti Rob hänen nilkastaan kiinni ja suisti hänet selälleen, ja mies mätkähti maahan niin rajusti, että henki salpaantui ja kurkusta pusertui kummallinen ääni, joka oli röhkinän ja parkaisun välimailta. Sitten Robin Hood tempasi miekkansa ja asettui hajasäärin kaatuneen vastustajansa selkään, jolta kypärä oli lentänyt kolmen yardin päähän.

"No, munkki", hän huusi, "minäpä tässä taas taidankin olla voitolla. Aikomukseni on edelleenkin päästä tuonpuoleiselle rannalle. Lupaa siis, että vielä kerran kannat minut yli, tai halkaisen kaljun kallosi kahtia!"

"Minä lupaan", vastasi munkki läähättäen heti kun saattoi hengittää, sillä häntä ei miellyttänyt raskas, kiiltävä miekanterä, joka välähteli hänen paljaan päälakensa yläpuolella.

    Otti munkki selkähän Robinin,
        Taas lähti kahlaamaan.
    Kunis keskivirtahan saavuttiin,
        Ei virkkanut sanaakaan.

Mutta keskivirrassa munkki hetkeksi pysähtyi. Robin luuli, että pyhä mies pysähtyi saadakseen varmemman jalansijan, ja hän naurahteli ajatellessaan, että tällä kertaa munkki vaaperteli liukkaita kiviä pitkin, eikä hän. Mutta ilo loppui lyhyeen. Ovenvartijamunkki antoi yhtäkkiä hirmuisen sysäyksen suunnattomilla hartioillaan ja syöksi Robinin pää edellä jokeen.

"No niin", karjui munkki, "valitse nyt, hieno herra, tahdotko uida vai upota!" ja näin sanoen hän kääntyi ja palasi kiireesti omalle puolelleen jokea.

Vahva virta kuljetti Robinin toiselle rannalle ja hän sai kiinni genistapensaasta, jonka pitkät oksat viistivät vettä. Sitten hän punnersi itsensä kuiville ja kömpi rantapenkerelle. Hän kääntyi heti katsomaan, missä hänen neuvokas vastustajansa oli. Siellä munkki seisoikin punaiset lihavat kasvot pelkkänä hymynä, kun hän näki Robin Hoodin kiipeävän maihin, vaatteiden joka sauma vettä valuen.

"Odotapas, papin pakana, kohta saat nauraa toista naurua!" huusi Robin
Hood ja hyppeli raivoissaan epämiellyttävästä kylvystä.

Hän sieppasi jousensa ja lennätti nuolen hirveällä voimalla. Mutta se ei osunut maaliinsa, niin lyhyt kuin matka olikin ja tähtäys tarkka, sillä munkki kohotti teräskilpensä ja tavoitti hyvin näppärästi nuolen sen keskelle. Ja näin hän teki kerran toisensa jälkeen, kunnes Robin oli tyhjentänyt viinensä osumatta kertaakaan munkkiin. Ja munkki lauloi mahtavalla, jyrisevällä äänellään kuin urossammakko lammikossa:

    "Sä ammu, kunnon jousimies,
        Vain ammu eellehen,
    Mä maalinasi olla voin
        Tään päivän kesäisen."

"No, ellen voi tavoittaa sinua hanhensulkanuolella, munkki", huusi Robin, kun hänen viimeinen nuolensa oli viuhahtanut, "niin näytän sinulle muutamia temppuja lyömämiekalla." Ja samassa hän vetäisi miekkansa, kohotti kilpensä pystyyn ja syöksyi virtaan. Nähdessään henkipaton aikovan rynnätä kimppuunsa munkki riensi ottamaan teräskypäränsä, painoi sen pyöreään paksuun päähänsä ja tarttui itsekin miekkaan ja kilpeen. Kun hän kääntyi päin, hyppäsi Robin juuri rantapenkerelle ja oli seuraavassa hetkessä hänen kimpussaan. Sitten alkoi kiivas ja sitkeä ottelu. Isot lyömämiekat välkkyivät ja kimaltelivat kohotessaan antamaan lujia iskuja, ja teräskilvet kalahtelivat, kun niillä torjuttiin raskaiden miekkojen lyönnit. Rantapengertä ylös ja alas, edes ja takaisin heiluivat taistelijat ahdistellessaan toisiaan. Robin juoksi puolelta toiselle löytääkseen jonkin heikon kohdan vastustajansa puolustuksessa, mutta rohkea munkki kääntyi yhtä mittaa ja pysyi koko ajan suoraan vastustajaansa päin.

Kokonaisen tunnin miekat iskivät ja kilvet kalahtelivat. He taistelivat rantapenkerellä, vedessä, kahlasivat taas rannalle, hyökkäsivät, torjuivat, iskivät taas yhteen, väistelivät, hutkivat toisiaan kaikin voimin. Vihdoin heidän oli pakko lopettaa ja nojata miekkoihinsa, niin väsyneet he olivat tästä ankarasta ottelusta.

"Totisesti, hyvä mies!" sanoi Robin Hood, "olet niin uljas toveri kuin olin odottanutkin. Yhtä suosionosoitusta pyydän sinulta."

"Sitä vain", vastasi henkipatto, "että annat miekan levätä sen aikaa kun minä panen torven huulilleni ja puhallan kolme kertaa."

"Puhalla niin paljon kun sinua huvittaa", vastasi munkki. "Vähät minä sinun torvistasi."

Robin Hood hymyili, sillä hän tiesi, mitä hänen torvensa toisi. Hän pani sen siis suulleen ja puhalsi kolme mahtavaa kutsuääntä. Kolmas toitotus kaikui vielä metsässä, kun viisikymmentä miestä, kaikilla jouset vireessä, tuli juosten yli nurmen.

"Ne ovat minun miehiäni, munkki", vastasi Robin Hood, "he rientävät johtajansa avuksi."

"Minä tein sinulle palveluksen", sanoi munkki, "ja nyt pyydän sinulta vastapalvelusta. Anna vuorostasi miekkasi levätä sillä aikaa kun minä panen nyrkkini suulleni ja vihellän kolmesti."

"Miksikäs en", sanoi Robin Hood, "sillä häpeällistähän minun olisi kieltäytyä. Ja mitä minua sitä paitsi liikuttaa munkin kolme vihellystä."

Mutta tuskin munkki oli viheltänyt kolmesti sormiinsa, kun jo viisikymmentä isoa verikoiraa tuli täyttä vauhtia kiitäen laaksoa alas. Koirankoljot haukkuivat vimmatusti, ja kaksi niistä hyökkäsi Robin Hoodin kimppuun, toinen edestä ja toinen takaa, ja silmänräpäyksessä ne repivät ihokkaan hänen selästään.

Nähdessään johtajansa pulan alkoivat virran toisella puolella olevat miehet ampua koiria, ja silloin huomattiin mitä ihmeellisintä. Koirat olivat näet niin viisaita ja hyvin opetettuja, että sieppasivat nuolet suuhunsa, eikä yksikään niistä haavoittunut.

Mutta Pikku John ei ollut vielä ottanut nuolta viinestään ja nyt hän huusi kaikuvalla äänellä: "Vie koirasi pois, munkki, ja sukkelaan."

"Kuka sinä olet?" sanoi munkki, "ja miksi tulet tänne minun kanssani jaarittelemaan?"

"Minä olen Pikku John, Robin Hoodin mies", kiljui jätti, "ja pyydän sinua korjaamaan koirasi pois, tai niiden käy hullusti."

Mutta munkki ei tahtonut kutsua koiriaan pois, ja Pikku John rupesi ampumaan. Ja niin nopeita olivat hänen nuolensa, etteivät koirat ehtineet niitä siepata, ja ennen pitkää makasi useita koiria kuolleena tanterella.

"Maltahan, hyvä mies", sanoi munkki nähdessään koirajoukossaan tehdyn hävityksen. "Maltahan, tehkäämme sovinto, sillä en ole tiennyt olevani tekemisissä Robin Hoodin ja hänen miestensä kanssa."

"Mikä on nimesi, uljas munkki?" sanoi Robin Hood. "Sinä olet aivan minun mieleiseni mies."

"Minua sanotaan Tuck Munkiksi", sanoi ovenvartijamunkki, "viimeiset seitsemän vuotta olen ollut tämän laakson herrana ja voittanut jokaisen miehen, joka on uskaltanut tunkeutua tänne vastoin minun tahtoani."

"Tule meidän mukanamme iloiseen Sherwoodiin", huusi Robin, "me kaipaamme pappia, jotta emme eläisi pakanain tavoin vihreällä salolla. Olemme henkipattoja, emmekä tohdi mennä kaupungin kirkkoon. Mutta jos sinä liittyisit meihin, rakentaisimme sinulle erakkomajan, ja sinä voisit messuta ja saarnata siellä 'ja palkaksesi sunnuntaisin kultarahan saat'."

"Mikäpä siinä, minä tulen", huusi munkki. "Sydämeni kehoittaa minua liittymään teidän iloiseen veljeskuntaanne, ja minä rupean teidän papiksenne ja rippi-isäksenne. Ja koiranikin otan mukaan, ja niiden kanssa me samoilemme metsät ja sieppaamme monta hienoa hirveä."

Näin siis kuuluisa Tuck Munkki liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja lähti Sherwoodiin, ja hänen nimensä joutui moneen lauluun ja tarinaan.

    Jo Fountainin laaksossa seitsemisen
        Tuck vuosia vallinnut on,
    Häntä lordit, ei jaarlit voittanehet
        Eikä ritari pelvoton.

MITEN ROBIN HOOD KOHTELEE MURHEELLISTA RITARIA

    Nyt kuulkaa, te herrat, arvokkaat,
        Te vapaasyntyiset,
    Mä kerron kelpo miehestä,
        Mi voitti sydämet.
    Ol' ylväs rosvo Robin Hood
        Saloseutuja kulkeissaan,
    Niin kohteliasta ei löytyne
        Toista rosvoa milloinkaan.

Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Tuck Munkki oli liittynyt henkipattojen iloiseen joukkoon, istui Robin Hood keskipäivän kuumuudessa puunrunkoa vasten nojaten syviin ajatuksiin vaipuneena. Samassa Pikku John tuli hänen luokseen.

"Johtaja", sanoi kookas toveri, "minun mielestäni sinun olisi parempi syödä hyvä päivällinen kuin olla täällä yksinäsi. Valmistumassa on päivällinen, joka kelpaisi vaikkapa kuninkaalle. Muuan miehistämme on hankkinut ison eläimen lihaa ja toinen lintuja, joten meillä on käytettävänämme niin runsas varasto kuin vain toivoa voi."

"Uskon sen, Pikku John", sanoi henkipatto, "mutta siitä huolimatta minua ei haluta ruveta syömään yksin. Toivon, että saisit käsiisi jonkun paronin tai piispan tai normannilaisen ritarin. Sitten hän söisi päivällistä minun kanssani ja maksaisi laskut perästäpäin."

"Mitenkäs muuten, johtaja", naurahteli jätti. "Olipa hänen kukkaronsa tullessa miten raskas tahansa, ei hänen taskuaan mikään paina lähtiessä."

"Käy siis hakemassa jousesi", sanoi Robin, "ja lähde Muchin ja
Puna-Willin kanssa Watlingin tielle katsomaan, kohtaisitteko ketään."

    "Lie apotti tai paroni
        Tai jaarli, ritari,
    Tuo vierailemaan luokseni,
        Saa syödä pulskasti."

Nuo kolme henkipattoa lähtivät siis vartioimaan isoa valtatietä. Ensiksi he näkivät rikkaan vallasnaisen ratsastavan siitä ohi kauniilla ratsulla seurassaan useita palvelijoita. He tunsivat hänet erään normannilaisen paronin puolisoksi, mutta eivät yrittäneetkään pidättää häntä, sillä ainoatakaan naista eivät Robin Hoodin miehet loukanneet. Sen jälkeen siitä kulki muutamia talonpoikia, jotka palasivat markkinoilta, missä olivat myyneet lehmänsä.

Pikku John ja hänen toverinsa olivat piilossa pähkinäpensaikossa ja kuulivat miesten puhuvan taskuissa olevista hopearahoista.

Mutta he vain hymyilivät toisilleen kuullessaan yksinkertaisten maalaisisäntien juttelevan keskenään ja antoivat heidän mennä menojaan. Robin Hood ei milloinkaan koskenut köyhän miehen omaisuuteen. Sitten Pikku John kohotti jousensa ja osoitti pensaiden läpi. Much ja Will katselivat ja näkivät ritarin ratsastavan hitaasti heitä kohden. Ensi katsannolta hän ei näyttänyt pysähdyttämisen arvoiselta, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, aseet ruostuneet ja hän oli peräti kurjan ja epätoivoisen näköinen.

    On poissa kaikki ylpeys,
        On synkkä muotonsa,
    Ja jaloistakin toinen vain
        On jalustimessa.

    Myös halpa aivan asunsa,
        Ja huppu silmillä;
    Sen suruisempaa kulkijaa
        Ei nähdä kesällä.

Mutta Pikku John muisteli saamaansa määräystä. Tässä oli ritari, ja ritarin oli aterioitava Robin Hoodin kanssa sinä päivänä. Hän siis astui esiin ja laskeutui toiselle polvelleen ja pyysi hyvin kohteliaasti ritaria pysähtymään.

"Herra ritari", sanoi Pikku John, "pyydän teitä tulemaan vihreään metsään. Olette sinne sydämellisesti tervetullut. Isäntäni on odottanut teitä päivälliselle jo kolme tuntia."

"Olin aikonut tänään syödä päivällistä Blythissä tai Doncasterissa", vastasi ritari, "mutta samapa tuo, missä syön. Opasta siis minut sinne, hyvä mies. Lähden seurassasi tuon kelpo isännän luo. Olen kuullut, että hän on köyhien ja puutteenalaisten ystävä."

Kun Robin Hood näki miestensä ja ritarin tulevan puiden lomitse, meni hän vastaan ja lausui erittäin kohteliaasti ritarin tervetulleeksi metsään ja kutsui hänet kunniavieraaksi valmiille juhla-aterialle. Ritari kiitti, ja molemmat pesivät kätensä ja istuutuivat syömään. Siinä oli lihavaa hirvipaistia ja -kalopsia, vartaassa paistettuja joutsenia ja fasaaneja, monista pikkulinnuista valmistettuja maukkaita piiraita, valtavat ruukut olutta, pikarit viiniä ja mainiosta vehnätaikinasta valmistettuja matalia, pyöreitä kakkuja.

Murheellinen ritari oli hyvin nälissään ja söi halukkaasti oivallisia ruokia. Lopetettuaan ateriansa hän näytti hiukan vähemmän surulliselta kuin ennen.

"Suur' kiitos, hyvä Robin Hood", hän sanoi, "sellaista päivällistä en ole syönyt kolmeen viikkoon. Jos joskus satutte tulemaan meille päin, toivon voivani tarjota teille yhtä hyvän aterian jonakuna päivänä."

"Suur' kiitos, hyvä ritari", sanoi Robin Hood nauraen, "lupauksenne olisi laiha maksu äskeisestä päivällisestäni. Ette suinkaan odota yksinkertaisen talonpojan kustantavan kunnianarvoisan ritarin päivällistä. Minun täytyy siis pyytää teitä laskemaan kukkaronne maahan, ennen kuin lähdette."

"Sen tekisin paikalla", vastasi ritari, "mutta häpeän tarjota sitä teille, minulla kun on niin vähän rahaa."

"Ei enempää kuin kymmenen shillingiä, siinä kaikki", vastasi ritari. "Nuo vaivaiset rahani ovat lippaassa, joka on ripustettu satulapussini kylkeen."

Iso mies otti lippaan satulapussin vierestä, levitti viittansa maahan ja tyhjensi lippaan siihen.

"No niin!" sanoi Robin Hood ystävällisesti murheelliselle ritarille, "kertokaa meille, mistä johtuu, että olette noin huonoissa varoissa. Vaatteenne ovat kovin ohuet, kukkaronne on melkein tyhjä ja itse olette hyvin alakuloinen. Tulkaa juomaan pikari hyvää viiniä ja kertokaa meille huolenne. Oletteko hoitanut asianne huolimattomasti vai tuhlannut rahanne mässäykseen ja turhuuteen?"

Ritari pudisti päätään ja huokasi. "Kuulkaahan, kun minä kerron, Robin Hood, ja tuomitkaa sitten", hän sanoi. "Olen tänään pahassa pulassa neljänsadan punnan vuoksi. Eikä kuitenkaan pari kolme vuotta sitten sellainen summa olisi merkinnyt minulle mitään. Nyt minulla ei ole muuta kuin vaimoni ja lapseni ja nuo vaivaiset kymmenen shillingiä tuossa."

"Poikani takia", vastasi ritari ja huokasi taas, "urhean, jaloluontoisen, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen takia, joka on hyvin taitava miekan ja keihään käytössä. Turnajaisissa, joissa poikani otti osaa kilpailuun, hän voitti lancashireläisen ritarin, joka kiukustui kovasti häviönsä johdosta. Poikani ollessa kotimatkalla hyökkäsivät ritari ja hänen aseenkantajansa yksinäisessä paikassa hänen kimppuunsa, mutta poikani surmasi molemmat. No niin, ritarilla oli mahtavia ystäviä ja nämä olivat raivoissaan pojalleni. Häntä suojellakseni minun on ollut pakko tuhlata kaikki rahani ja kiinnittää maatilani. Pyhän Marian luostarin apotti lainasi minulle neljäsataa puntaa maatilaani vastaan, ja tänään pitäisi minun maksaa rahat takaisin. Mutta onnettomuudeksi ei minulla niitä ole, ja menetän siis kotini ja kontuni ja joudun kokonaan perikatoon."

"Entä ystävänne?" sanoi Robin. "Eivätkö he ole rientäneet teitä auttamaan?"

"Ystäväni!" sanoi ritari katkerasti. "Ei kenelläkään näyttänyt olevan enemmän ystäviä kuin minulla rikkauteni päivinä. Mutta nyt kaikki karttavat minua eivätkä ole minusta tietääkseenkään, aivan kuin eivät olisi minua milloinkaan ennen nähneetkään."

"Sellainen on maailman meno, herra ritari", sanoi Robin Hood ja katseli tovereihinsa, joiden kasvot kuvastivat syvää surua ritariraukan puolesta. Kaikki he tunsivat Pyhän Marian rikkaan apotin ja tiesivät hyvin, ettei hänen kynsistään maa hevillä heittäisi.

Robin viittasi Pikku Johnin luokseen ja kuiskaili jotakin luutnanttinsa korvaan, ja Pikku John lähti menemään. Vähän ajan kuluttua hän palasi mukanaan raskas pussi, joka kilisi, kun hän laski sen maahan.

"Tuosta saatte neljäsataa puntaa, herra ritari!" sanoi Robin Hood. "Älkää milloinkaan sanoko, ettei maailmassa ole sääliväisyyttä. Vaikka ette sitä tavannut ystävissänne ettekä maatanne tavoittelevassa ylpeässä kirkonmiehessä, olette sitä tavannut metsän rosvoissa. Laske rahat, Pikku John!"

Rahat laskettiin ja laukun todettiin sisältävän täsmälleen neljäsataa puntaa, juuri sen määrän, joka ritarilta puuttui ja jonka vuoksi hän oli niin murheellinen.

Mitä ritariin tulee, hän oli kerrassaan pökerryksissä hämmästyksestä ja kiitollisuudesta. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa laukkuun ja sitten Robin Hoodiin ja taas kääntää katseensa rahoihin; hän oli niin ihmeissään, ettei kyennyt sitä sanoin ilmaisemaan.

Kun hän vihdoin sai puhelahjansa takaisin, hän kiitti ja siunasi tuhannesti miehiä, jotka olivat pelastaneet hänen kotinsa ja kontunsa ja auttaneet hänen perhettään.

"Hänen vaatteensa ovat hyvin kuluneet, johtaja", kuiskasi Pikku John, "anna hänelle hyvät vaatteet."

    "Sulla, johtaja, verkaa jos sarkaakin
        On vihreää, punaista.
    Ei ykskään Englannin kauppamies
        Voi kanssasi kilpailla."

Täysinäisestä varastohuoneesta vieritettiin sitten kangaspakkoja, ja Pikku John mittasi kangasta puvuksi. Ja melko hyvällä mitalla sitä tulikin, sillä Pikku John käytti kuusijalkaista metsäsauvaansa yardin mittana ja antoi siis kaksinkertaisen määrän Ja he antoivat ritarille vereksen hevosen ja uuden satulan ja paljon muitakin tavaroita kunnes hän oli yhtä pulska ja iloinen, kuin äsken oli ollut kurja ja surullinen.

Kun hän oli valmis lähtemään, hän sanoi Robinille: "Minä olen sir Richard Lee ja kiitän teitä kaikesta sydämestäni erinomaisen jalomielisestä lainastanne. Sanokaa siis, milloin minun on se maksettava takaisin, jos asiani paranisivat?"

"Tulkaa tapaamaan minua tähän samaan paikkaan tästä päivästä kahdentoista kuukauden kuluttua", vastasi Robin, "silloin otamme asian uudelleen puheeksi."

JOUKKUE SAA OMAN HARPUNSOITTAJAN

    Puku nuorukaisen korea
        Oli tulipunainen;
    Hän hyppeli nurmea nuorteaa,
        Ilolaulua laulellen.

Kun sir Richard Lee oli lähtenyt, otti Robin Hood jousensa ja samoili metsän halki. Seisoessaan pensaan suojassa metsätien varrella, joka johti eräästä pikku kaupungista toiseen, hän kuuli iloisen äänen laulavan iloista laulua; samalla kuului taitavan käden kaiuttamia harpun täyteläisiä, syviä säveliä, joihin laulajan vahva, miellyttävä ääni yhtyi.

"Kas vain", sanoi henkipattojen kapteeni itsekseen, "siinäpä iloinen poika. Jos hänen kukkaronsa helisee yhtä kultaisesti kuin äänensä, pitäisi hänen olla kynimisen arvoinen lintu."

"Kuljeksiva lauluniekka", mutisi Robin Hood vielä kerran itsekseen, "hauska kyllä katseltavaksi, mutta lyön vetoa, ettei hänen kukkarossaan ole mitään."

Tulija oli miellyttävä nuori mies, hänen pitkille, keltaisille kiharoilleen oli painettu korea, kukonsulalla koristettu lakki. Hän oli pukeutunut tulipunaiseen pukuun, ja hänen kulkiessaan liukuivat hänen sormensa harpun kielillä ja hän lauloi kuin leivonen kirkkaana toukokuun aamuna.

Robin Hoodia miellytti iloluontoisen nuorukaisen hilpeä rallatus niin suuresti, että hän antoi tämän vapaasti kulkea ohi. "Häpeähän olisi häiritä sellaista, joka laulelee noin iloisesti salon sydämessä", Robin ajatteli. "Olkoon rauhassa minun puolestani", ja hän seisoi pensaan takana liikkumatta ja kuunteli, kunnes viimeinen etäisyyden vienontama sulosointu oli häipynyt metsään.

"Yö on lähellä", hän sanoi, "kukaan ei enää tänään mene tästä ohitse", ja hän palasi leiripaikalle, jossa iso nuotio roihusi rauhallisella aukiolla. Miehet istuivat nuotion ympärillä naureskellen ja jutellen keskenään.

Heti seuraavana aamuna tämän jälkeen lähti Robin Hood Pikku Johnin ja
Much Myllärinpojan seurassa taas pitämään silmällä samaa metsätietä.

    Kun toisena aamuna Robin Hood
        Oli väijymäpaikallaan
    Sama mies tuo kulkevi tietä taas,
        Mutta nyt kovin murheissaan.

    Oli heittänyt yltänsä eilisen
        Punapukunsa hilpeän.
    Joka askelella nyt huokaillen
        Hänen kuuli ähkivän.

"Mikä nyt on hullusti?" sanoi Robin Hood Pikku Johnille. "Näin saman miehen eilen illalla, eikä niin iloista nuorta keikaria ollut toista maailmassa. Metsät raikuivat hänen iloisesta laulustaan, ja nyt hän näyttää kuin menisi hautajaisiin. Hae hänet tänne. Tahdon tietää syyn tähän äkilliseen muutokseen."

Pikku John ja Much astuivat siis esiin ja pyysivät lauluniekkaa pysähtymään. Mutta tämä ei ollutkaan pelkuri. Hän jännitti jousensa ja valmistautui puolustautumaan, jos he hyökkäisivät hänen kimppuunsa.

"Ei", sanoi Pikku John, "ei ole mitään syytä ampua. Laske jousesi. Meillä ei ole mitään pahaa mielessä, päällikkömme haluaa vain puhua kanssasi. Katso, hän seisoo tuolla puun alla metsässä."

He veivät siis trubaduurin Robin Hoodin luo, ja tämä tervehti häntä mitä kohteliaimmin ja sanoi: "Olisikohan sinulla rahoja säästössä iloisille miehilleni ja minulle?"

"Melko vähän on minulla rahaa", vastasi surullinen trubaduuri, "vain viisi shillingiä kaiken kaikkiaan ja tämä sormus."

"Niin on", vastasi trubaduuri, "ja se on ollut minulla jo seitsemän vuotta ja luulin tarvitsevani sitä tänään. Mutta nyt onkin neito otettu minulta, ja kuka hyvänsä voi saada tuon sormuksen. Minä en sitä enää tarvitse."

"Kerropa minulle kaikki", sanoi Robin. "Asiassa on siis tapahtunut jokin muutos. Eilen illalla sinä olit iloinen kuin lintu oksalla ja nyt olet synkkä ja surullinen."

"Mitä", huusi trubaduuri, "näitkö minut eilen illalla? Niin tosiaankin, silloin olin iloinen. Luulin olevani matkalla häihini, ja morsiameni oli koko Pohjois-Englannin viehättävin tyttö, mutta tänään on sydämeni murtunut. Hänet on otettu minulta ja annetaan rikkaalle, vanhalle ritarille."

"Ei!" huudahti trubaduuri. "Ei hän ole mieltään muuttanut. Hän rakastaa minua yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Mutta hänen ystävänsä eivät tahdo tietää minusta mitään, koska minulla ei ole maita eikä rikkauksia. He pakottavat hänet menemään naimisiin vanhan ritarin kanssa vielä tänä päivänä", ja taas hän huokasi, aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

"No niin, Allan-a-Dale, minä olen Robin Hood", sanoi kuuluisa henkipatto, "ja mitä sinä annat minulle, jos autan sinua ja rakastettuasi?"

    "Mulla lääniä ei", virkkoi nuori mies,
        "Eikä rahoja rikkaiden,
    Mutta vannoa voin, käsi kirjalla,
        Olla orjasi uskollinen."

"Juuri niin", sanoi Robin, "mieluummin haluankin aina saada hyvän ja uskollisen miehen palvelukseeni kuin kukkaron kultaa. No, missä aiotaan vihkiminen toimittaa?"

"Metsän takana olevassa kirkossa", vastasi Allan-a-Dale, "se on täältä vain viiden mailin päässä."

Trubaduuri ojensi sen hänelle, ja Robin riisui aseensa ja antoi ne Pikku Johnille. Sitten hän kuiskasi joukon määräyksiä luutnanttinsa korvaan ja lähti kiireesti matkaan.

Tultuaan kirkon luo Robin alkoi astella ylös kirkkotietä, näpäytteli harpun kieliä ja loihti esiin syviä sointuvia säveliä, jotka houkuttelivat kirkon ovelle komean, hienoon pukuun pukeutuneen olennon. Se oli itse piispa, jonka piti toimittaa vihkiminen, sillä hän ja ritari olivat vanhoja ystäviä ja olivat jo poikina olleet yksissä.

"Kuullessani harpunsoittoa luulin häävieraiden jo tulevan", sanoi piispa. "Mitä teet täällä ja kuka sinä olet?"

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "olen vaeltava harpunsoittaja ja monet sanovat minua koko Pohjois-Englannin parhaaksi soittajaksi. Kuulin puhuttavan näistä häistä ja riensin tänne soittamaan tänä ilon päivänä."

"Vai niin, tervetuloa, tervetuloa, kunnon harppuniekka!" sanoi piispa; "soittoa minä kaikista eniten rakastankin. Panepa nyt sitten harppusi helisemään ja anna minun arvostella taitoasi."

"Ei, ei käy, herra piispa", vastasi Robin Hood, joka totta puhuaksemme osasi vain hiukkasen näpäytellä kieliä. "Siellä missä minä olen kasvanut, pidetään huonona enteenä, jos soitto aloitetaan ennen kuin hääsaatto on näkyvissä."

"Hyvä, valmistaudu siis aloittamaan!" sanoi piispa, "sillä tässä ne jo tulevatkin."

    Käy kirkkoon rikas ritari,
        Niin vanha, vakava,
    Ja neito nuori jäljessään,
        Kuin kulta hohtava.

Kirkko oli täynnä väkeä, uteliaita katselijoita, ja kun he näkivät morsiamen ja sulhasen, he katsahtivat toisiinsa ja mutisivat, että oli häpeällistä naittaa tuo kaunis nuori impi vanhalle, kuihtuneelle ukolle. Ritari ei ollut vain kuihtunut ja säippäsäärinen, vaan lisäksi silmäpuoli ja hänellä oli iso kyttyrä vasemmalla olalla; tyttö taas oli ihana kuin aamurusko ja näytti yhtä suloiselta kuin vastapuhjennut ruusu.

Mutta juhlapukuisen piispan ja rikkaan vanhan ritarin läsnäollessa kukaan ei uskaltanut lausua ajatustaan julki, paitsi Robin Hood.

"No niin!" hän huusi, "monta morsiusparia olen nähnyt, mutta en milloinkaan yhtään niin huonosti yhteensopivaa kuin tämä."

"Puhutte totta, herra piispa", vastasi Robin rohkeasti, "morsian on kirkossa ja huolimatta kaikesta, mitä jo on tapahtunut, hän on valitseva oman rakastettunsa."

"Älä jaarittele, mies!" huusi piispa vihaisesti, "vaan aloita soitto, kun morsian astuu alttarin luo."

"Aloitanhan minä!" sanoi naurahtaen Robin, "mutta minun on tehtävä vähäinen tunnustus: pidän enemmän torvesta kuin harpusta." Ja samassa Robin tempasi viittansa alta metsästystorvensa.

    Pani torvensa Robin huulilleen
        Ja puhalsi kolmesti;
    Heti neljäkolmatta urhoa
        Yli nurmikon kiiruhti.

    Ja kirkkotarhaan kun saapui tuo,
        Jono miesten marssiva,
    Niin paikalla Allan-a-Dale'ilta
        Sai Robin jousensa.

Mikä meteli ja hämminki syntyikään, kun neljäkolmatta jousimiestä syöksyi kirkon ovesta sisään! Piispa oli raivosta tummanpunainen, ja vanha ritari vapisi, osaksi vihasta, osaksi pelosta, sillä hän näki morsiamen äkkiä rientävän Allan-a-Dalen rinnalle ja näki myös, että trubaduurilla oli vankka ystäväjoukko. Sitten kaikkien katseet kääntyivät salaperäiseen harppuniekkaan, jonka torventörähdykset olivat aiheuttaneet tämän asioiden uuden käänteen.

Robin kohotti kätensä ja hetken aikaa kirkossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, sillä kaikki halusivat kuulla, mitä hänellä oli sanomista.

"Allan-a-Dale", sanoi henkipatto, "tämä neito on sinun uskollinen rakastettusi, kuten kuulen sanottavan."

"Hyvä", jatkoi Robin, "jos hän on halukas ottamaan sinut, niin vihkiminen toimitetaan, sulhanen vain vaihdetaan toiseen."

"Kuka sinä olet?" jylisi piispa, "joka tulet tänne harpunsoittajan muodossa ja komentelet kuin kuningas?"

"Tuo pitää paikkansa, piispa", vastasi henkipatto rauhallisesti. "Minä olen näiden uljaiden jousimiesten kuningas, ja ihmiset sanovat minua Robin Hoodiksi."

Robin Hood! Tuo kuuluisa nimi sai kaikki hämmästyksestä sanattomiksi. Kirkkoväki tuijotti silmät suurina kuuluisaa henkipattoa, ja pelon lamauttamina piispa ja ritari pysyivät vaiti.

"No, piispa", jatkoi Robin, "pyydän teitä vihkimään tämän nuoren parin, jotka ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta."

"En vihi!" huusi piispa kiukkuisesti. "Ensiksikään ei heitä ole kuulutettu kirkossa, ja sen pitää maan lakien mukaan tapahtua kolmesti, kuten hyvin tietänet, Robin Hood."

"Totta on, piispa", vastasi henkipatto, "sen pitää tapahtua, ja heti paikalla. Kuuluttakaa heidät kolme kertaa heti paikalla, herra piispa!"

"Ellette tahdo kuuluttaa", vastasi Robin kylmästi, "täytyy minun tehdä oma piispa. Ottakaa hänen kaapunsa!" Hän osoitti piispaa, ja heti paikalla pari rotevaa jousimiestä riisti mahtavalta mieheltä hänen virkapukunsa.

"Kaapu se munkin tekee ja hiippa piispan", virkkoi Robin Hood nauraen. "No, Pikku John, pue yllesi piispan puku heti ja asetu hänen paikalleen."

Pikku John virnisteli ja puki ylleen piispan puvun. Hän näytti siinä niin eriskummalliselta, että jokainen alkoi nauraa.

"No, astu nyt ylös ja kuuluta nuori pari vaaditut kolme kertaa!" sanoi hänen päällikkönsä, ja Pikku John meni kuoriin. Kaikki katselijat nauroivat katketakseen, kun he näkivät Pikku Johnin piispan puvussa ja piispan paikalla kuuluttamassa nuorta paria, sillä hän teki sen kovin hullunkurisesti ja oli perin oudon näköinen hengenmiehen asussaan.

Pikku John suhtautui tehtäväänsä hyvin vakavasti. Pelosta, ettei kolme kertaa olisi kylliksi, hän jatkoi kuuluttamista yhä edelleen, kunnes oli suuren ilon vallitessa kuuluttanut heidät seitsemän kertaa. Sitten Robin käski hänen tulla alas ja kääntyi piispaan päin.

"No herra piispa!" hän sanoi, "valitkaa ja valitkaa pian. Tahdotteko vihkiä nämä uskolliset rakastavaiset vai tulla minun kanssani vankina metsään?"

Piispa vapisi pelosta ajatellessaan, että hänet vietäisiin vankina Sherwoodiin, ja hän suostui nopeasti toimittamaan vihkimisen. Ja kun tultiin kysymykseen: "Kuka on neidon naittaja?" huusi Robin Hood:

        "Minä naittaja oon.
    Hänet Allan-a-Dalelta jos riistää ken,
        Hän kalliisti maksaa saa."

Ja niin piispa vasten tahtoaan ja ritarin läsnä ollessa vihki Allan-a-Dalen ja hänen rakastettunsa. Nähdessään morsiamensa otettavan häneltä ilman muuta ritari vapisi raivosta, mutta kukaan ei uskaltanut kohottaa sormeakaan tuota kuuluisaa rosvoa ja hänen valiomiehiään vastaan.

    Oli harppuniekalla hilpeät häät,
        Kuninkaallinen morsian;
    Ja metsän vihreihin siimeksiin,
        Lähti joukko taas painumahan.

MITEN ROBIN HOOD VOITTI SHERIFFIN PALKINNON

Allan-a-Dalen häiden jälkeen piispa matkusti kiireesti Nottinghamiin valittamaan sheriffille Robin Hoodista.

"Kuninkaamme Rikard on pannut teidät tänne hallitusvallan edustajana ylläpitämään järjestystä", pauhasi vihainen piispa, "ja te sallitte tuon uppiniskaisen henkipaton vallita maata aivan kuin hän olisi kuningas Rikardin sijainen!" Ja kaiken kaikkiaan piispa haukkui sheriffin niin pahanpäväiseksi, että tämä tuli kovin levottomaksi siitä, että asia joutuisi kuninkaan kuuluville.

"Jos kuninkaalle valitetaan, mikä on hyvin todennäköistä", sanoi sheriffi itsekseen, "olisi minun parempi itse mennä kuninkaan luo selittämään, millainen vaikeasti käsiteltävä otus tuo Robin Hood on."

Sheriffi matkusti Lontooseen ja kertoi kuninkaalle, ettei hän voinut mitään Robin Hoodille, sillä henkipatot olivat niin mieslukuisat ja rohkeat ja tunsivat niin hyvin metsän joka sopukan, etteivät hänen miehensä voineet saada heitä kiinni!

"Minkä minä sille mahdan?" huusi kuningas. "Etkö sinä ole sheriffi, jonka on huolehdittava näistä asioista? Sinulla on lain koko voima käytettävänäsi rangaistaksesi niitä, jotka sinua loukkaavat. Ellei ankaruus tepsi, niin mieti jokin keino, jolla saat heidät valtoihisi toisella tavalla. Joka tapauksessa mene tiehesi ja katso, että saat heidät masennetuiksi, muutoin sinun käy huonosti."

Nähdessään, että kuningas oli vihoissaan, sheriffi poistui nopeasti hänen näkyvistään ja lähti kotimatkalle. Ratsastaessaan pohjoiseen Nottinghamia kohti sheriffi vaivasi päivän toisensa jälkeen päätään keksiäkseen jonkin juonen henkipattojen pettämiseksi, ja vihdoin hän löi reiteensä ja nauroi ääneensä.

"Nyt tiedän", hän sanoi uudelle päämetsänvartijalle, joka ratsasti hänen vieressään. "Nyt tiedän. Houkuttelen nuo uppiniskaiset lurjukset Nottinghamin kaupunkiin, ja se onnistuu yhtä varmasti kuin paistetun lihan haju houkuttelee luokseen nälkäisen koiran."

"Näin se käy", vastasi sheriffi. "Tiedätte kai, että Robin Hood ja ne roistot, jotka seuraavat häntä, kehuvat ja kerskailevat olevansa maailman parhaita jousimiehiä; kukaan ei muka ammu maalitauluun tai hirveen niin hyvin kuin he. Minäpä siis kuulutan suuret ampumakilpailut toimeenpantaviksi Nottinghamissa, ja päävoittona tulee olemaan hopeavartinen, kultasulkainen nuoli. Ja sitä, joka voittaa tämän nuolen, tervehditään myös maan etevimpänä jousimiehenä."

"Kyllä käsitän!" sanoi päämetsänvartija nauraen. "Mainio syötti saattamaan nuo kerskailevat roistot teidän käsiinne."

"Varma syötti!" huusi sheriffi, "se on varma, pankaa vain sanani mieleenne. He eivät salli kenenkään voittaa tuota kunnianimeä, ilman että jotkut heistä ovat koettaneet onneaan, ja kun he sitten tulevat kaupunkiin, on minulla valmiina miehiä, jotka tuntevat ja sieppaavat heidät kiinni."

Sheriffi siis palasi kotiinsa. Kohta määrättiin suurten ampumakilpailujen päivä, ja tieto siitä levisi nopeasti. Rajasuutari Lobb toi uutiset Sherwoodiin ja kertoi henkipatoille, että mainioita jousimiehiä maan kaikilta kulmilta saapuisi Nottinghamiin kilpailemaan sievästä palkinnosta ja kuuluisasta nimestä.

"Julistetaan, johtaja!" vastasi Lobb, "ja sanotaan, että kreivikunnan kaikki parhaat jousimiehet tulevat tavoittelemaan palkintoa."

"No niin", sanoi Robin, "luullakseni me pidämme itseämme melko hyvinä ampujina, ja olisi synti ja häpeä antaa jonkun siepata tuo kunnianimi meidän edes yrittämättä siitä kilvoitella."

"Ole varuillasi, johtaja!" sanoi muuan hänen seuralaisistaan, roteva jousimies nimeltään David Doncasteriläinen. "Olen kuullut, että kilpailut ovat vain salajuoni, jotta meidät houkuteltaisiin kaupunkiin ja sitten petettäisiin."

"Tuo on pelkurin puhetta", sanoi Robin Hood. "Olipa se juoni tai ei, minä ainakin menen sinne."

"Niin menemme", sanoi Pikku John, "ja minulla on suunnitelma mielessäni, miten pääsemme sinne turvallisesti. Jätämme kotiin Lincolnin-vihreät viittamme ja takkimme ja pukeudumme kilpailuun menevien maalaisten tavoin. Silloin sheriffin miehet eivät tunne meitä."

    "Kuka valkea, kuka punainen,
        Ken ruskea, keltainen;
    Mitä seuranneekin, kilpaillaan
        Valepuvussa jokahinen!"

Tuli sitten suurten ampumakilpailujen päivä, ja Robin Hood ja hänen parhaat jousimiehensä lähtivät Nottinghamiin. He eivät marssineet yhtenä joukkona, sillä se olisi herättänyt ihmisten huomiota, vaan matkasivat kaksin ja kolmin hajallaan suuressa maalaisjoukossa, joka oli matkalla Nottinghamiin katsomaan päivän urheilujuhlaa. Ainoallakaan ei ollut yllään Lincolninvihreää pukua. Pikku Johnilla oli sininen nuttu ja huppu, Much Myllärinpoika oli ruskeissa, Puna-Will valkoisissa, Will Stutely keltaisissa, ja yksinään asteli repaleiseen, punaiseen takkiin ja huppuun pukeutunut mies, ja se oli Robin Hood. Kun Robin tuli kaupungin portille, hän marssi suoraan sisään, jousi olkapäällä. Portin vieressä seisoi muutamia sheriffin miehiä, jotka tunsivat henkipatot. He pitivät tarkkaa vaaria nähdäkseen, tuntisivatko he vihollisensa paikalle keräytyvän väkijoukon seasta.

Kun tuo ryysyinen punatakkinen veitikka tallusteli portista sisään, he katselivat häntä, mutta eivät voineet uneksiakaan, että siinä oli heidän päävihollisensa. Robinilla oli laastaritilkku vasemman silmän päällä, partansa hän oli tätä tilaisuutta varten antanut kasvaa karkeaksi ja takkuiseksi, ja hän käydä löntysteli typerän näköisenä.

"Katsopa tuotakin punapukuista hölmöä", virkkoi nauraen eräs metsänvartija, "näyttää siltä, että jokainen repaleinen renttu rämpii tänne tänään sadankin mailin päästä toivoen voittavansa kultaisen nuolen."

Robin kuuli nämä sanat, mutta naurahteli vain itsekseen ja työntäytyi paikalle, mihin maalitaulut kilpailua varten oli asetettu. Täällä istui sheriffi hevosen selässä, ympärillään vahva vartiasto omia miehiä, ja kun kilpailijat kokoontuivat suureksi joukoksi, hän katseli ja kurkisteli joka suunnalle nähdäkseen jonkin merkin vihaamistaan henkipatoista. Mutta vaikka hänen kavalat silmänsä tuiki tarkkaan tutkivat koko väkijoukon, hän ei voinut keksiä ainoatakaan miestä, joka olisi näyttänyt Robin Hoodin joukkueeseen kuuluvalta.

Samassa ampuminen alkoi, ja kohta kävi ilmi, että parhaita kilpailevia jousimiehiä oli muuan kuuluisa ampuja William Yorkilainen. Mutta vaikka William ampui erittäin taitavasti, ei hän kuitenkaan kyennyt voittamaan eräitä erivärisiin nuttuihin pukeutuneita maalaismiehiä.

Kansa oli mielissään nähdessään noiden huonosti pukeutuneiden miesten pitävän puoliaan tuota kuuluisaa jousimiestä vastaan ja tervehti heitä ilohuudoin.

    Huusi muuan mies: "Hei, sinitakki, hei!"
        "Terve, ruskea!" toinen huus'
    Ja kolmas ties': "Tuo punainen mies
        On tarkka kuin perhanuus."

    Sillä se oli itse Robin Hood,
        Jolla puku oli punainen;
    Milloin ampui vain, heti maaliin sai,
        Ollen varma ja vakainen.

Vihdoin jäivät William Yorkilainen ja repaleinen punatakkinen mies kahden kilpailemaan. Uusi maalitaulu asetettiin paljon pitemmän matkan päähän kuin edelliset, ja molemmat jousimiehet asettuivat paikoilleen valmiina ampumaan. Heidän oli kumpaisenkin ammuttava kolme nuolta, ja moni taitava jousimies pudisti päätään nähdessään kuinka etäällä maali oli ampumapaikasta.

"Olisipa mainio taito osua edes tauluun noin pitkän matkan päästä", he tuumivat, "keskustaan on turha yrittääkään." Ja äänettömänä väkijoukko odotti, miten noiden kahden kilpaveikon kiista päättyisi. Aivan näiden takana oli sheriffi muutamine ystävineen, kaikki hevosen selässä.

"Täällä on jo ammuttu muutamia verrattomia laukauksia", sanoi muuan sheriffin ystävä. "Tuskinpa olisimme nähneet parempia, vaikka Robin Hood ja hänen miehensä olisivat tulleet kilpailuun."

    Virkkoi päätään raapien sheriffi: "Voi,
        Eipä tänne hän tullutkaan —
    Oisi tullut kai, vaan ei uskaltanut,
        Vaikka uljaaksi mainitaan."

Melkein sheriffin hevosen edessä seisoi punatakkinen jousimies nojaten kömpelösti jouseensa, suu tyhmästi ammollaan ja tuijottaen toisella silmällään etäiseen maalitauluun. Mutta niin typerän ja naurettavan näköiseksi kuin Robin tekeytyikin, hänellä oli täysi työ hillitä itseään kuullessaan sheriffin pilkan. Hänen teki mielensä kääntyä ja uhmailla sheriffiä suoraan vasten naamaa, mutta se oli sillä hetkellä liian vaarallista, ja hän pysyi hiljaa mutisten vain itsekseen: "Ennen pitkää saat nähdä, ylpeä sheriffi, että täällä onkin Robin Hood."

William Yorkilainen ampui ensin ja ampui hyvin rauhallisesti ja oikein hyvin. Kaksi nuolta hän sai osumaan maalitaulun keskellä olevaan valkoiseen täplään ja kolmannen vähän sen ulkopuolelle.

"Myönnä hävinneesi, Punatakki!" huusivat Williamin ystävät. "Tuota tulosta et enää voi parantaa. Myönnä hävinneesi ja luovu kilvasta!"

"Minäkin koetan onneani", murisi Robin ääneensä leveällä Pohjois-Englannin murteella ja itsekseen hän lisäsi: "No, Robin, tee parhaasi iloisen Sherwoodin kunniaksi."

Punatakki otti sitten kolme nuolta käteensä ja lennätti ne menemään niin sukkelasti, että toinen oli ilmassa, ennen kuin ensimmäinen oli ennättänyt maalitauluun, samaten kolmas. Mutta katselijoiden ihmeeksi ja ihastukseksi ensimmäinen ja toinen nuoli työnsivät maalitaulun keskustasta pois William Yorkilaisen siihen ampumat nuolet, ja kolmas sattui täsmälleen valkoisen täplän keskelle.

"Punatakki! Punatakki!" kirkui väkijoukko. "Hän on oikea jousimiesten kuningas. Punatakki on voittanut palkinnon."

    Siten nuolen kultasulkaisen
        Ja hopeavartisen
    Voitti uljas Hood ja omanaan
        Vei metsähän iloiten.

Kun palkinto oli annettu, sanoi sheriffi Punatakille: "Pyydän sinua, hyvä mies, liittymään metsänvartijoideni joukkoon. Kernaasti ottaisin sinunlaisesi uljaan jousimiehen palvelukseeni."

Mutta Robin pudisti päätään ja sanoi, että hänen täytyi mennä isäntänsä luo. Sheriffi luuli silloin, että Robin oli jonkun herran palvelija ja oli tämän luvalla tullut kilpailuun, eikä sen enempää ahdistellut häntä.

Samoin kuin henkipatot olivat saapuneet kaupunkiin, he lähtivät sieltä kaksittain ja kolmittain ja palasivat jokaikinen turvallisesti metsään. Siellä he naureskelivat ja laskivat iloista pilaa päivän kilpailuista ja ihailivat kultasulkaista nuolta. Robin näytti pikemminkin harmistuneelta.

"Näytät surulliselta, johtaja!" huudahti Pikku John, "ja sinun pitäisi olla iloisin, koska olet voittanut nuolen ja petkuttanut sheriffiä."

"Siinäpä juuri ollaan", vastasi Robin Hood. "Sheriffi ei tiedä, kuinka näppärästi olemme pyydystäneet hänet omaan ansaansa. Minua ei miellytä se, ettei hän tiedä, kuka hänen nuolensa voitti."

"No sehän on helposti autettu", huusi Pikku John. "Minä olen neuvonut sinua ennenkin ja neuvon taas. Kirjoita hänelle kirje, minä vien sen perille."

    "Sen nuoleni päähän kiinnitän
        Ja ammun kaupunkihin.
    Kyllä perille saa, kun osoite on,
        Mihin hyvänsä putoisikin."

Tämä mainio tuuma pantiin heti täytäntöön. Kirje kirjoitettiin ja Pikku John palasi kaupunkiin vaihtamatta sinistä nuttuaan. Lähellä muuria oli korkea rakennus, sheriffin talo, ja Pikku John huomasi, että suuressa eteissalissa oli muuan ikkuna auki: luukku, jolla se yöksi suljettiin, riippui alhaalla. Jättiläinen oli jo kiinnittänyt kirjeen nuolen päähän ja nyt hän jännitti jousensa, ampui nuolen suoraan ikkunasta sisään ja palasi sitten nopeasti metsään.

Kun tämä tapahtui, oli sheriffi juuri asettunut illallispöytään rasittavan päivän jälkeen ja kohotti par'aikaa täysinäistä olutsarvea huulilleen, kun nuoli suristen lensi ikkunasta sisään, iski pöytään ja jäi siihen pystyyn väräjämään.

"Mitä tämä on?" hän huusi. "Minun huoneeseeni ammuttu nuoli? Mitähän se tietää?"

"Irroita lippu varresta ja anna se minulle", käski sheriffi. Niin tehtiin ja paperi ojennettiin mahtavalle miehelle. Hän silmäili sitä nopeasti yhä vielä pitäen olutsarvea toisessa kädessään, ja koko seurue odotti kiihkeänä saadakseen kuulla, mitä tämä outo asia tarkoitti. Heidän hämmästyksekseen sheriffi karjaisi kiukusta ja iski olutsarven pöytään sellaisella voimalla, että sarvi meni säpäleiksi ja olut valui virtoinaan.

"Mikä on? Mikä on?" huusi puolisen tusinaa ääntä yht'aikaa. "Huonoja uutisiako?"

"Huonoja", karjui sheriffi raivosta vapisten, "ei ainakaan hyviä! Minulla oli tuo päärosvo ja suurvaras aivan vieressäni tänään, ja hän on päässyt livistämään. Kenenkä luulette tuon Punatakin olleen? Kukas muu se oli kuin itse Robin Hood roisto."

Kaikki katsoivat kummissaan sheriffiä. Sekö olisi ollut kuuluisa Robin Hood! Tuo karkea, hullunkurisen näköinen punatakkinen mies? Ja hän se sittenkin oli, koska ampui niin ihmeteltävän taitavasti.

"Voi sentään, sheriffi", sanoi muuan hänen ystävänsä, "olisihan meidän pitänyt se arvata. Niin etevää ampumista en ole milloinkaan ennen eläessäni nähnyt! Ei kukaan muu kuin Robin Hood kykene jännittämään sellaista jousta."

Mutta sheriffi ei ensinkään kuunnellut ystäviensä puheita. Hän oli niin raivoissaan, ettei tiennyt mitä tehdä. Kuten vanha balladi kuuluu:

        Kun sheriffi kirjeen sai,
    Hän päätään raapien luki sen
        Ja hulluna raivosi vain.

"Juonilla en enää yritä tuota konnaa pyydystää", karjui sheriffi. "Otan hänet väkivoimalla. En päivääkään vitkastele, vaan marssin huomenna heti sitä roistoa vastaan. Uskokaa pois, minä pölytän hänen punaisen takkinsa ja sitten ripustan hänet korkeimpaan hirsipuuhun, mikä milloinkaan on Nottinghamin kunnon kaupunkiin pystytetty."

SHERIFFI JA GUY GISBORNE LÄHTEVÄT VANGITSEMAAN ROBIN HOODIA

Seuraavana päivänä sheriffi kokosi vahvan joukon sotilaita ja jousimiehiä, jotka lähtivät Sherwoodiin etsimään henkipattoja. Mutta ihan ensi työkseen hän pani nähtäväksi ilmoituksen, jossa Robin Hoodin päästä luvattiin kolmesataa puntaa.

Sheriffin miesten joukossa oli muuan Guy Gisborne niminen ritari. Guy oli mainio miekkamies, mutta hän vietti huonoa ja hurjaa elämää. Hän oli velkaantunut korvia myöten ja valmis mihin tahansa saadakseen rahaa.

Kuullessaan tästä suuresta palkinnosta hän päätti tavoitella sitä ja luuli edellytyksiään hyviksi, hän kun tunsi metsän hyvin ja luuli löytävänsä sen paikan, missä Robin Hood oleskeli. Hän siis suunnitteli asian yhdessä sheriffin kanssa ja lähti sitten yksinään matkaan valepuvussa.

"Aivan hyödytöntä on vahvan miesjoukon marssia metsään suoraa päätä", sanoi Guy sheriffille, "sillä henkipatot voivat helposti väistää heitä. Minä lähden edeltä vakoilijana ottamaan selvää Robin Hoodin piilopaikasta." Guy Gisborne lähti siis metsään.

Nyt sattui niin, että rastaan äänekäs laulu samana aamuna herätti
Robinin hänen metsävuoteeltaan.

"Näinpä minä todellakin merkillistä unta viime yönä", sanoi Robin hieroen silmiään. "Olin taistelevinani kahden rotevan miehen kanssa, ja he voittivat minut ja sitoivat minut ja ottivat minulta jouseni."

Pikku John nauroi. "Unet eivät merkitse mitään, johtaja", hän sanoi.
"Joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää."

"Siitä huolimatta me samoilemme tänään metsän halki", sanoi Robin, "ehkäpä kohtaamme uneksimani rotevat miehet."

Aamiaisen jälkeen Robin Hood ja Pikku John lähtivät metsään. Samaan aikaan Puna-Will ja kaksi muuta joukkueen jousimiestä lähti toiseen suuntaan. "Me lähdemme etsimään riistaa", sanoi Will, "eikä pari lihavaa hirvihärkää olisi pahitteeksi, sillä ruoka-aitta on tällä hetkellä tyhjän näköinen."

Joukkueet siis lähtivät matkoihinsa, ja jonkin ajan kuluttua Robin ja Pikku John tulivat isojen tammien ympäröimälle aukiolle. Melkein heti he huomasivat hyvin kummallisen olennon aukion toisessa laidassa.

"Mieskö tuo on vai peto?" huusi Pikku John ihmeissään, "vai itsekö paholainen? Mutta seiso sinä hiljaa, johtaja. Minä otan kohta asiasta selvän."

Robin pyysi heti seuralaistaan olemaan menemättä ja ilmoitti itse ryhtyvänsä seikkailuun. Pikku John loukkautui hieman, ja kun muutamia kiivaita sanoja oli vaihdettu, pyörähti hän vimmoissaan ympäri ja jätti Robinin yksikseen.

"Minä etsin Puna-Willin ja hänen toverinsa", sanoi Pikku John. "Tiedän aukion, josta he aikovat pyytää riistaa."

Pikku John siis lähti matkoihinsa metsän läpi ja saapui aukiolle, jossa luuli tapaavansa ystävänsä. Ja hän näkikin heidät, mutta näky oli ikävä. Kaikki kolme pakeni aukiota niin nopeasti kuin jaloista lähti, ja heitä seurasi ylpeä sheriffi mukanaan hyvän joukon toista sataa jousi- ja keihäsmiestä, ajaen täyttä vauhtia takaa. Tällaista hirveää riistaa olivat onnettomat henkipatot löytäneet.

Samassa taaja nuolituisku mennä suhahti pakenevien jälkeen. Pikku John parkaisi pahasti nähdessään kahden toverinsa suistuvan suin päin maahan kumpainenkin kolmen nuolen lävistämänä. Mutta Puna-Will oli vielä vahingoittumaton ja hän pakeni yhä nopeammin, kun sheriffi karjaisi: "Ottakaa hänet kiinni, pojat! Elävänä tai kuolleena tuo roisto käsiimme!"

Mutta Will oli niin nopsajalkainen, että hän varmasti olisi päässyt pakoon, ellei muuatta miestä olisi ollut. Tämä oli pitkällä sheriffin muun joukon edellä ja hän kykeni juoksemaan ihmeteltävän nopeasti; pian hän oli saavuttamaisillaan Puna-Willin.

"Se on William-a-Trent!" mutisi Pikku John, sillä hän tunsi tuon pikajuoksijan hyvin. "Hän ei saa päästä Willin kimppuun, sillä silloin Will varmasti joutuu kiinni."

Pikku John siis jännitti jousensa ja lennätti nuolen suoraan William-a-Trentiä kohden, ja juoksija parahti kovasti ja kaatui maahan nuoli sydämen läpi ammuttuna. Kuten vanhassa balladissa lauletaan:

    Ollut William-a-Trentille parempi ois
        Maata sairasna murheesta
    Sinä päivänä, kuin olla nuolelle
        Pikku Johnin alttiina.

Puna-Will juoksi edelleen ja hävisi puiden sekaan, ja Pikku John huudahti harmista. Sillä hänen jousensa, hänen marjakuusesta tehty jousensa, oli mennyttä. Se oli napsahtanut poikki viimeisen nuolen jännityksestä ja oli siis pilalla.

huokaili Pikku John ja yritti hänkin paeta, sillä hän ei voinut enää taistella. Mutta samassa tuoksahti pensaista esiin viisi tai kuusi keihäsmiestä, jotka käskivät hänen pysähtyä. Siinä oli muuan sheriffin väkeen kuuluva tiedustelijajoukkue, joka riensi tovereidensa avuksi kuultuaan takaa-ajon aiheuttaman melun.

Pikku John teki pitkän hyppäyksen päästäkseen vapaaksi ja olisi pujahtanut tiehensä, ellei muuan miehistä olisi pistänyt esiin lujaa saarnipuista keihäsvarttaan ja kampannut häntä kumoon. Pikku John sätkytteli maassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat keihäsmiehet hänen kimpussaan tarttuen käsiin, jalkoihin ja mihin sattui koettaen pitää häntä aloillaan. Viisi heitä oli yhtä vastaan, mutta lukumäärästään huolimatta he eivät olisi päässeet voitolle, ellei lisäväkeä olisi saapunut kiireesti. Kahdesti jättiläisen onnistui päästä jaloilleen keihäsmiesten rimpuillessa hänessä kuin koirat leijonan kimpussa, ja kahdesti he painoivat hänet maahan. Sitten hän sai toisen suunnattoman nyrkkinsä vapaaksi, ja pari hirmuista iskua kellisti kaksi ahdistajaa pökertyneinä hänen jalkoihinsa.

Mutta samassa hetkessä riensi paikalle tusinan verran tai enemmänkin sheriffin miehiä hyökäten hänen kimppuunsa. Näin suuren ylivoiman edessä oli Pikku Johninkin pakko alistua ja pian hänet oli sidottu käsistä ja jaloista ja siinä hän makasi avuttomana heidän armoillaan.

Sheriffi tuli miesten luo ja nauroi julmasti. "Yksi ainakin hirsipuuhun", hän sanoi, "ja iso junkkari päälle päätteeksi. Nostakaa hänet pystyyn, pojat, ja sitokaa lujasti puuhun. Siinä hän on hyvässä tallessa, kunnes olemme saaneet muutamia lisäksi kiinni hänen rinnalleen riippumaan. Mitä sinuun tulee, sinä katala konna", sheriffi jatkoi vankiin kääntyen, "sinut raahataan yli laaksojen ja ylänköjen ja hirtetään kukkulalle, ja korkealle sinä pääsetkin heilumaan."

Mutta Pikku John ei ollut pelkuri, vaikka katsoikin kuolemaa silmästä silmään. Hän nauroi ja katseli sheriffiä rohkeasti silmiin. "Jos niin on taivaan tahto", huudahti Pikku John, "menee sinun tuumasi vieläkin myttyyn, ylpeä sheriffi, huolimatta kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."

Mutta nyt meidän on jätettävä Pikku John avuttomana vankina julmien vihollistensa käsiin ja lähdettävä katselemaan, mitä hänen päällikkönsä sillä välin puuhaili.

Robin Hood lähti astelemaan aukiota eteenpäin ja lähestyessään outoa olentoa huomasi pian, että se oli pitkä, vahva mies, joka nojasi puuta vasten ja oli verhottu mitä kummallisimpaan viittaan. Sillä viittana hänellä oli tummanruskea nahka, kuivettunut hevosen nahka, johon oli jätetty pää, häntä ja harja. Vieraan pää tirkisti hevosen pään alta, harja hulmuili hänen hartioillaan ja häntä roikkui jalkojen välissä. Merkillisempää kuvatusta Robin ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta hän näytti toimen mieheltä, sillä hänellä oli vankka jousi olalla ja sivulla riippui miekka ja tikari.

"Hyvää huomenta, hyvä mies", sanoi Robin ystävällisesti. "Sinullapa on vankka jousi ja luullakseni olet hyvä jousimies."

"Vankka on jousi", vastasi toinen, "mutta tänään en ole ajamassa hirveä. Olen eksynyt tähän sankkaan metsään. Kuka olet?"

"Olenpahan vain Locksleyn miehiä", vastasi Robin. "Se on tuon metsän takana oleva kylä."

"Uskallan vannoa, ettei kukaan tunne niitä paremmin", vastasi Robin.
"Jos haluat, rupean oppaaksesi."

"Hyvä on", sanoi vieras. "Kuulehan siis, kelpo mies. Olen Robin Hoodia etsimässä. Opasta minut tuon uljaan henkipaton piilopaikalle, sillä mieluummin haluaisin kohdata hänet kuin saada tuohon kouraani neljäkymmentä puntaa puhdasta rahaa."

Robin katseli häntä tarkemmin ja tunsi hänet. "Sehän on Guy Gisborne", sanoi Robin itsekseen. "Hän on aina ollut petturin ja elostelijan maineessa. Hohoi! Kyllä käsitän, minkä vuoksi hän mieluummin haluaisi kohdata minut kuin saada neljäkymmentä puntaa. Arvattavasti olisi minun pääni, jos hän minut petoksella saisi surmatuksi, paljon suuremman arvoinen."

"No niin", sano Robin ääneensä, "jos sinä niin kiihkeästi haluat tavata Robin Hoodia, niin luullakseni osaan opastaa sinut paikalle, missä hänet voi kohdata. Mutta minä en ole sellainen, joka tahtoisi olla oppaana miehelle, joka osaa kantaa jousta, mutta joka mahdollisesti ei osaa sitä jännittää."

"Minäkö en osaisi?" huudahti Guy Gisborne. "Määrää maali, mies, näytän sinulle heti, osaanko vai enkö osaa ampua."

Tähän Robin pyrkikin, sillä hän oli valmis antautumaan jousikilpailuun jokaisen metsässä kohtaamansa vieraan kanssa.

Maali siis määrättiin, ja kohta vieras huomasi, ettei hän ensinkään kyennyt kilpailemaan Locksleyn miehen kanssa.

"Jumala sinua siunatkoon, kelpo mies", huusi sir Guy taputtaen Robinia olkapäähän. "Sinä ammut tavallista paremmin. Jos sydämesi on yhtä hyvä kuin kätesi, olet kohta uljaampi mies kuin itse Robin Hood. Mikä on nimesi? Mielelläni tahtoisin tietää sinusta enemmänkin."

"Sitä en totisesti ilmoita", huusi Robin, "ennen kuin sinä olet sanonut omasi." Robin luuli vieraan ilmoittavan väärän nimen, mutta siinä hän erehtyi.

    "Kuljen metsät ja maat", näin lausui hän,
        "Vannoin Robinin sieppaavain;
    Ja tietää jos tahdot, niin Gisbornen Guy
        On oikea nimeni ain'."

"Vai niin, vai niin", sanoi Robin Hood. "Sitäpä vähän ajattelinkin. Tiesinhän, ettei kukaan hevosen nahkaan pukeutunut talonpoika kanna ritarin metsätorvea viittansa alla."

"Se on totta, hyvä mies", sanoi sir Guy nauraen, "ja kun olen saanut tuon Robin Hood roiston kiinni, tarvitsee minun vain puhaltaa tähän torveen, niin ystäväni, sheriffi, joka on täällä metsässä, tietää minun voittaneen ja suuri palkinto on minun."

"No, ota hänet sitten kiinni, sir Guy Gisborne", Robin huusi, "sillä hän seisoo tässä edessäsi. Minä olen Robin Hood!"

Sir Guy oli nähtävästi epäillyt jotakin tämäntapaista ja valmistautunut siihen, sillä tuskin oli Robin Hood lausunut nämä sanat ja ennen kuin henkipatto oli tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen aseisiinsa, Guy Gisborne sieppasi tikarinsa ja yritti iskeä Robinia sydämeen. Vain Robinin verraton ketteryys pelasti hänet. Hän hypähti sivullepäin ihmeteltävän nopeasti, ja terävä ase välähti vajaan tuuman päässä hänen rinnastaan.

"Ruma isku, herra ritari!" huudahti Robin, "mutta sinun arvoisesi isku tosiaankin, sinä kurja petturi! Iskeä miestä, joka ei ole edes yrittänyt tarttua aseisiin! Mutta nyt me niitä mittelemme, mies miestä vastaan."

Robin Hood oli vetänyt oivan lyömämiekkansa, ja sir Guy Gisbornella oli jo miekankahva kädessään. Sanaakaan virkkamatta petollinen ritari hyökkäsi Robin Hoodin kimppuun raivon vimmalla ja täydellisesti luottaen siihen, että voittaisi helposti. Jousen käytössä hän ei vetänyt Robinille vertoja, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että tavallinen talonpoika kestäisi kahtakaan minuuttia hänen miekkansa edessä. Hän oli kreivikunnan parhaita miekkailijoita ja oli kauan harjoitellut tämän ritarillisen aseen käyttöä.

Mutta kului kaksi minuuttia, ja viisi, ja kymmenen, ja sir Guy Gisborne alkoi käsittää, ettei tässä niin helposti voittoa tulisikaan. Aluksi Robin oli tyytynyt puolustautumaan, sillä ritarin hyökkäys oli niin raivokas, että Robinilla oli täysi työ pitää päänsä ja ruumiinsa tuon viuhuvan miekanterän ulottuvilta. Mutta pian hyökkäyksen kiihkeys laimeni, sillä sir Guy ei jaksanut kauan jatkaa sellaista iskusadetta, ja vielä päälliseksi hän oli liian hyvän miekkailun tuntija tuhlatakseen kaiken voimansa samalla kun vastustaja pysyi virkeänä. Mutta edelleen kalskahtelivat miekat ripeästi yhteen ja vimmattua taistelua jatkui, kunnes Robin kompastui tammen juureen ja kaatui nokilleen.

Silloin sir Guy osoitti häikäilemättä, kuinka raaka ja epäritarillinen hän luonnostaan oli. Todellinen ritari olisi pidättänyt miekkansa kohteliaasti ja antanut vastustajan nousta, mutta Guy Gisborne hyökkäsi eteenpäin ja suuntasi hirvittävän iskun maassa makaavaan mieheen. Onneksi hän kiihkoissaan iski liian aikaisin, eikä iskun täysi voima kohdannut Robinia, vaikka hän saikin haavan kylkeensä.

Sir Guyn miekka kohosi antaakseen viimeisen surmaniskun, kun Robin huudahti: "Ah, kautta pyhän neitsyen, ei ole vielä milloinkaan kohtalo sallinut kenenkään kuolla ennen aikaansa!"

Ja samassa hän hyppäsi kuin villikissa suoraan Guy Gisbornen kurkkuun, hyökkäsi miekka sojossa ritarin puolustuspiirin sisäpuolelle ja iski kirkkaan terän suoraan Guy Gisbornen ruumiin läpi. Sillä lailla siis tämä, joka jo oli pitänyt itseään voittajana, joutuikin samassa silmänräpäyksessä itse voitetuksi ja sai surmansa.

Hetken aikaa Robin Hood seisoi katsellen kukistetun vihollisensa ruumista, sitten hänen haavassaan tuntuva kipu sai hänet muistamaan omaakin nahkaansa. Hän siis riisui ihokkaansa ja tarkasteli vammaa. Se ei ollut niin vaarallinen kuin tuskallinen, pelkkä lihashaava vain, ja hän sitoi sen niin hyvin kuin taisi eikä pitänyt siitä sen enempää lukua, sillä hän oli huolissaan miestensä turvallisuudesta.

"Sheriffi on suurella miesvoimalla metsässä", ajatteli Robin. "Hyvä, uljaiden miesteni on heti saatava asiasta tieto, muutoin retkeilevät joukkueet joutuvat tuon vanhan pyövelin käsiin. Niin, ja minun on itsenikin oltava varuillani."

Robin mietti hetkisen, veti taas ihokkaan ylleen ja sieppasi sir Guyn hevosnahan. Parissa minuutissa hän oli muuttanut ulkonäkönsä, niin että näytti aivan Guy Gisbornelta. "Nyt eivät sheriffin miehet pidätä minua, jos kohtaan jonkin joukkueen", hän ajatteli, "he pitävät minua Guy Gisbornena, joka on etsimässä Robin Hoodia." Ja niin hän lähti kulkemaan mukanaan kaatuneen miehen jousi, nuolet ja metsätorvi.

Astellessaan kukkulan rinnettä Robin kuuli etäältä huutoa ja hoilotusta ja sekavaa äänten hälinää, siellä sheriffi ja hänen miehensä ajoivat Puna-Williä takaa. Robin juoksi kukkulan laelle ja katseli ympärilleen. Korkealta paikaltaan hän näki kaikki; Will pakeni kaukana, ja toisaalla taas kookas mies oli sidottu puunrunkoon.

"He ovat saaneet kiinni Pikku Johnin!" huudahti Robin, "ja hänet pitää pelastaa. En tahdo menettää parasta miestäni."

Juuri samalla hetkellä Robin näki erään miekkamiehen kohottavan miekkansa, aivan kuin iskeäkseen sen Pikku Johnin ruumiin läpi. Se oli vain julmaa leikkiä, jotta vanki saataisiin kalpenemaan, mutta Robin luuli sitä surmaniskuksi. Kääntääkseen kiinniottajien huomion vangista hän kohotti sir Guyn torven ja puhalsi siihen voimakkaasti. Hänen tuumansa onnistui. Robin näki että kaikkien katseet heti kääntyivät kukkulalle päin, jossa hän seisoi.

Sheriffi kuuli merkkitoitotuksen ja taputti käsiään ilosta. "Sir Guyn torvi!" hän huudahti. "Uutisista parhainta se merkitsee, sillä hän sanoi, ettei puhaltaisi ennen kuin oli surmannut Robin Hoodin. Ja tuoltapa hän tuleekin itse hevosennahkaan pukeutuneena."

Sheriffi riensi kummallista olentoa vastaan, jonka kasvot olivat piilossa hevosen pään alla ja jonka vartaloa peitti iso nahka riippuvine, hulmuavine häntineen ja harjoineen.

"Mitä kuuluu — mitä kuuluu, sir Guy?" huusi sheriffi, kun he kohtasivat toisensa. "Oletteko tavannut Robin Hoodin?"

"Olen, herra sheriffi", vastasi hevosen nahkaan pukeutunut mies. "Guy
Gisborne ja Robin Hood kohtasivat tosiaankin toisensa. Jos menette
erään suuren tammen luo tästä kaksi mailia etelään, löydätte Robin
Hoodin viittaan puetun miehen tammen juurelta."

"Hyviä uutisia — mainioita uutisia!" huusi sheriffi käsiään taputtaen. "Tänä päivänä vapautuu siis metsä kahdesta eniten pelkäämästäni roistosta. Sillä jos te olette surmannut päällikön, olen minä siepannut palvelijan. Katsokaa, tuo puuhun sidottu mies ei ole kukaan muu kuin Pikku John."

"On, hän se on", nauraa hihitti sheriffi. "Oi onnen päivää! Tämä merkitsee koko joukkueen tuhoa. Johtaja ja etevin mies menetetty yhdellä iskulla; henkipatot pakenevat metsästä, sen takaan. Mutta nyt tietysti pyydätte minulta palkintoanne, sir Guy, eikö niin?"

"Pyydänpä hyvinkin, herra sheriffi", sanoi hevosennahkainen mies. "Pyydän teiltä palkintoa, nimittäin tätä: olen surmannut päällikön — antakaa minun surmata palvelijakin."

Hetken aikaa sheriffi tuijotti kovasti ihmeissään, sitten hän vilkutti silmää ymmärtävästi.

"Varmastikin sir Guy on tullut hulluksi tai riivatuksi", hän ajatteli. "Myönnyn tähän hänen hulluun oikkuunsa ja pistän itse palkinnon taskuuni", sillä paitsi itseään sheriffi rakasti vain isoa raha-arkkuaan. Hän siis heti paikalla suostui pyyntöön. Sitten hevosennahkaan pukeutunut mies astui eteenpäin ja jäi seisomaan vangin eteen. "Pulska mies!" hän sanoi, eikä Pikku John voinut olla hätkähtämättä, sillä hän tunsi äänen. Sitten hevosen pää kohosi aivan kuin Guy Gisborne olisi halunnut paremmin nähdä kuuluisaa Pikku Johnia ja vanki katseli rauhallisesti varsin tuttuihin kasvoihin ja mutisi itsekseen: "Nähtävästi on taivaan tahto, että minä tänään pääsen vapaaksi."

"Päällikön minä surmasin miekalla", sanoi hevosen nahassa oleva mies, "mutta palvelijan lopetan puukolla", ja hän otti esiin leveäteräisen, terävän irlantilaisen puukkonsa.

Sheriffi ja hänen miehensä kokoontuivat aivan sir Guyksi luulemansa miehen ympärille, mutta hän hääti heidät kaikki pois.

"Pysykää taempana — pysykää taempana!" hän sanoi. "Haluan yksin mennä kuolemaan tuomitun luo kuulemaan hänen viimeisiä sanojaan ja toivomuksiaan."

Hän siis meni yksin vangin luo, iso puukko kädessä. Ja kun hän pääsi vangin rinnalle, välähteli puukko viiltäen siteet poikki, ja vanki oli vapaa. Sitten Robin antoi sir Guyn jousen ja nuolet Pikku Johnin käteen ja veti omansa esiin nahan alta, ja ennen kuin sheriffi miehineen ehti liikauttaa sormeakaan, oli henkipatoilla nuolet jousessa laukaisuvalmiina. Ja Pikku Johnin mahtava ääni kaiuetteli: "Hood, Hood! Robin Hood!" Ja hevosen pää viskattiin taaksepäin ja näkyviin tulivat kasvot, jotka eivät olleet Guy Gisbornen, ja muuan sheriffin miehistä huusi: "Sehän on Robin Hood itse! Petosta! Petosta! Paetkaa toverit, olemme hukassa!" Peloissaan hän luuli koko henkipattojen lauman olevan heidän kintereillään, ja samoin ajattelivat hänen toverinsa, ja niin kääntyi koko jousi- ja miekkamiesten valtava joukko pakoon kahden kuulun jousimiehen edestä. Entä heidän herransa sheriffi? Niin, hän pakeni ensimmäisenä ja etumaisimpana kannustaen hevostaan täyteen laukkaan yli metsän mättäiden.

    Kun käteensä sieppasi Pikku John
        Guyn jousen nuolineen
    Ja jännitti sen, luuli sheriffi tuo
        Jo loppunsa koittaneen.
    Jo loppunsa koittaneen.

    Hän täyttä vauhtia Nottinghamiin
        Lähti kotiinsa pakenemaan.
    Koko joukko muu teki samaten,
        Ei jäänyt ainoakaan.

Mutta aivan ehjin nahoin ei sheriffikään päässyt. Sillä Pikku John huomasi hänet, kun hän pakeni, ja lähetti vankan sirisevän ja surisevan nuolen hänen jälkeensä, ja se tunkeutui hänen oikean olkapäänsä läpi, niin että sheriffi pakeni Nottinghamiin tuskasta voihkien ja pahasti haavoittuneena ja sadatellen päivää, jolloin oli lähtenyt suurella miesvoimalla vangitsemaan Robin Hoodia.

ROBIN HOOD OTTAA OSAA NAHAN PARKINTAAN

    Oli nahkur' Arthur-a-Bland ilomieli —
        Hei tieltäni, poijat, pois!
        Koko Nottinghamissa ei
    Ole urhoa toista vertaista,
        Joka hänestä voiton vei.

    Pitkä piikkisauva kun olalla astuu,
        Hei tieltäni, poijat, pois!
        Kyllä kaikista selviytyi;
    Kaksin, kolmittain miehet pakeni vain,
        Milloin nahkuri näyttäytyi.

    Kun kaunisna kesäaamuna kerran,
        Hei tieltäni, poijat, pois!
        Lähti hirveä ampumaan
    Tuonne Sherwoodin sulometsihin,
        Robin Hood oli vastassaan.

Nottinghamissa ei vallinnut vähintäkään epäilystä kaupungin parhaan sauvaottelijan etevyydestä. Milloin hyvänsä joku vieras sattui tulemaan sinne ja vaati miehet kilpasille, nauraa virnistelivät kaupunkilaiset ja lähettivät hakemaan Arthur-a-Blandia. Arthur astuikin heti ulos parkkiammeestaan, tarttui isoon piikkisauvaansa ja oli valmis ottelemaan. Vieras lähti sitten matkoihinsa jäsenet hellinä, ja parkittuaan vieraan nahan Arthur-a-Bland palasi lehmännahkojaan parkitsemaan.

Niin kuulu oli hänen maineensa, että vain pitkän matkan takaa saatiin miehiä kilpailemaan hänen kanssaan. Kaikki paikkakunnan sauvaottelijat tunsivat hänen suuren karttunsa pelottavan voiman ja myönsivät hänet ilman muuta voittajaksi.

No niin, vaikka Arthur-a-Bland olikin oivallinen nahkuri, ei hänen sydämensä kokonaan ollut kiintynyt tähän työhön. Hän rakasti iloisen salon vihreyttä ja usein, kun hän raaputteli nahkojaan tai liotteli parkkejaan, hänen ajatuksensa lensivät ikävästä parkkiammeesta metsän viihtyisiin siimeksiin, missä aurinko paistoi pitkin aukioita ja täplikäs hirvi äänettömänä ja nopeana pakeni valtavien puiden suojaan.

Eräänä viehättävänä kesäaamuna hän heitti työnsä sikseen ja päätti kaiken uhalla viettää tämän ihanan päivän metsässä nähdäkseen jonkin punahirven vilahtavan ohitseen ja saadakseen vähän maistella ikävöimäänsä vapaata ulkoilmaelämää. Hän siis otti jousensa nuolineen ja ison sauvansa, jota ilman hän ei milloinkaan liikkunut, ja lähti Sherwoodiin viettämään päiväänsä metsän helmassa.

Päivä oli hyvin helteinen, ja asteltuaan yli kolme tuntia yhä syvemmälle metsään Arthur-a-Bland tunsi itsensä lämpimäksi ja hieman väsyneeksikin ja heittäytyi maahan lepäämään pähkinäpensaikon alla olevalle sammalpenkille. Maatessaan siinä hän näki semmoista, mikä hänestä oli hauskempaa katseltavaa kuin mikään muu: lauma siroja, täplikkäitä hirviä asteli hitaasti etäistä metsäaukiota pitkin.

Arthur katseli niitä jonkin aikaa ja huomasi, että hirvet tulivat häntä kohti, ja kun tuuli puhalsi niiden suunnalta häneen päin, ne nähtävästikään eivät keksisi häntä. Uljas uros johti laumaa, ja Arthurin sormia syyhytti, hän halusi laskea laukauksen tuohon komeaan hirveen. Hän siis jännitti jousensa, asetti nuolen jänteeseen ja alkoi hiipiä vastatuuleen laumaa kohti.

Mutta Arthurin tietämättä seurasi kookas, sirorakenteinen mies, jolla oli yllään Lincolnin-vihreä puku, hänen jokaista liikettään. Se mies oli itse Robin Hood!

Aluksi Robin oli luullut häntä joksikin omista miehistään, mutta nahkurin nahkatakki ja -huppu saivat hänet pian luopumaan siitä ajatuksesta.

"Kautta pyhän äidin, tämäpä näyttää merkilliseltä", Robin mutisi. "Mies ei kuulu minun väkeeni, eikä ole metsänvartijakaan. Mitä tekemistä hänellä lienee metsässä? Mutta kas vain, eikö tuo hävytön lurjus aiokin ilman muuta ampua yhden meidän mainion hienoista hirvistämme."

Kun Robin sanoi "meidän", hän tarkoitti sillä itseään ja kuningasta. Sillä Robin oli nykyisin niin suuressa määrin metsän herrana, että katsoi hirvien kuuluvan yhtä paljon hänelle kuin kuninkaalle. Robin oli siis heti paikalla vastahangassa ajatellessaan, että joku nahkatakkiin ja -huppuun pukeutunut mies ampuisi yhden hänen komeimmista johtajahirvistään. Hän astui esille ja huusi vieraalle:

    "Ken olet sä rohkea metsämies,
        Mi täällä samoilet,
    Ja varkaan lailla kuninkaan
        Jalohirviä väijyilet?"

"Metsänvartija hän ei ole", mietti Arthur. "Tunnen heidät jokaikisen. Enkä muista välitäkään." Hän siis vastasi rohkeasti: "Ja kuka olet sinä minua siitä estämään ja melullasi pilaamaan koko laukauksen."

"Olen tämän metsän kaitsijoita", vastasi Robin Hood, "ja vartioin kuninkaan ja omia hirviäni! Minun on siis estettävä sinua menemästä syvemmälle metsään."

"No ne toiset, joita tarvitset avuksesi, ennen kuin voit estää minua menemästä", vastasi Arthur-a-Bland virnistellen.

Robin oli kuin tuli tappuroissa heti paikalla, kun viitattiin sellaiseen, ettei hän yksinään kykenisi saamaan tahtoaan läpi.

"Ei", hän sanoi, "minulla ei ole ketään selkäpuolellani enkä minä apua kaipaakaan. Älä ärsytä minua, mies, iskemään kalloasi murskaksi hävyttömyytesi palkaksi!"

Mutta sen sijaan, että olisi näyttänyt pelästyneeltä, Arthur-a-Bland vain nauraa virnisteli entistäkin leveämmin.

"Näyttääpä sinulla, herra vartija, tosiaankin olevan miekka ja jousi", hän sanoi, "mutta niillä aseilla en välitä taistella. Etkö jättänytkin sauvaasi tuonne nurmelle, silloin kun lähdit minua puhuttelemaan? Sauva aseenani haluaisin taistella kanssasi."

"Sopii se yhtä hyvin kuin jokin muukin opettamaan sinulle, ettei ole hyvä tulla tänne metsään muiden asioihin sekaantumaan."

Sitten henkipatto aukaisi vyönsä, laski maahan miekkansa ja jousensa sen viereen, tarttui vankkaan tammiseen sauvaansa ja astui nahkurin eteen. Arthur-a-Blandilla oli jo sauvansa tasapainoasennossa, ja tavasta, jolla hän sitä piteli, Robin ensi silmäyksellä huomasi hänet eteväksi ottelijaksi.

"Odota hetkinen", Robin sanoi. "Eläköön vanha Englanti ja rehellinen peli! Minun sauvani on luullakseni pitempi kuin sinun. Mitataan, ja minä katkaisen omani lyhyemmäksi, sillä muuten peli on epärehellistä."

"Pituuksista viis'", sanoi Arthur-a-Bland huolettomasti nauraen. "Minun sauvani on kyllin pitkä antamaan sinulle kunnollisen selkäsaunan! 'Sen pituus jalkaa kahdeksan, kuin pienen hirven vasikan, se sinut maahan lyö'."

Tämän kuullessaan Robinin pikainen luonto taas kuohahti ja hän lennätti iskun, nopean kuin salaman, Arthur-a-Blandiin. Tämä väisti sen vain osittain, ja raskas kanki kumahti hänen päähänsä saaden veren esiin. Mutta Arthurin vastaisku oli silmänräpäyksellinen ja niin taitavasti suoritettu, ettei Robinin onnistunut väistää, ja nyt hän vuorostaan sai sellaisen iskun päähänsä, että veri valui virtoinaan, ja he olivat siis samassa asemassa, veri vuoti kumpaisestakin.

Tämä viekas isku ja vastaisku olivat opettaneet ottelijoille, että heillä oli sitkeä vastustaja, ja nyt he pitivät toisiaan varovasti silmällä, tekivät valehyökkäyksiä, antoivat iskuja ja vastaiskuja, vankkojen tammisauvojen kalahdellessa ja kumahdellessa yhteen.

Arthur-a-Bland oli toivonut saavuttavansa jonkin tavallisista helpoista voitoistaan, sillä kukaan tavallinen mies ei voinut vastustaa häntä viittäkään minuuttia, ja hän alkoi jo pitää tätä vartijaa etevimpänä miehenä, mikä milloinkaan oli hänen kanssaan metsäsauvoja mitellyt.

Robin taas oli sitä mieltä, että tämä nahkatakkinen ja -huppuinen mies oli sitkein junkkari, minkä hän milloinkaan oli kohdannut. Robin kokeili jokaista osaamaansa temppua, mutta toinen tiesi aina vielä paremman ja henkipatto sai enemmänkin kuin pari kolme ovelasti suunnattua iskua, hänen oman sauvansa osuessa vain harvoin nahkatakkiin. Mutta Robin pani parastaan ja koetti kaikin voimin ja taidoin saavuttaa voittoa.

    He kiertelivät, he kaartelivat
        Kuni jahdissa karjujen.
    Mihin iskisi niin, jotta turruksiin
        Sais toiselta jäsenen?

    Näin iskivät, iskivät innoissaan
        Puolen kolmatta tuntia;
    Kanget kalskahteli, kaiku kertoeli
        Miesten tuimasta touhusta.

Vihdoin nämä molemmat verrattomat kilpailijat herkesivät taistelemasta pelkästä uupumuksesta ja kumpikin nojasi huohottaen sauvaansa hien valuessa virtoinaan pitkin kasvoja.

"Hillitse kätesi, kelpo mies", sanoi Robin. "Jätämme tämän riidan sikseen. Me vain turhaan pieksisimme toisiamme. Minä annan sinulle oikeuden kulkea Sherwoodin metsässä."

"Paljon kiitoksia tyhjästä", nauraa hihitti Arthur-a-Bland. "Jos olen saavuttanut sen oikeuden saan siitä kiittää sauvaani enkä sinua."

"Mikä sinä olet miehiäsi ja mistä tulet?" huusi Robin iloisesti.
"Meidän on tutustuttava lähemmin toisiimme."

    "Olen nahkuri", Arthur vastaeli,
        "Nottinghamissa asustava;
    Jos sinne on tie, niin maksutta mie
        Voin nahkasi parkita."

"Kuule, jätä nahkurinhommasi", huusi Robin. "Lähde minun seurassani salolle. Vannon, että sinä olet lujakätisin mies, minkä olen kohdannut sen jälkeen kun värväsin Pikku Johnin joukkueeseeni."

"Pikku Johninko sanoit?" huudahti Arthur-a-Bland. "Melkeinpä jo alan arvata, kuka on otellut kanssani niin uljaasti. Mikä on siis nimesi."

"Voi ihme ja kumma!" huusi nahkuri. "Oletko sinä tosiaankin täällä iloisessa metsässä kiertelevien henkipattojen kuningas? Monta päivää olen ajatuksissani viettänyt seurassasi. Tässä käteni. Nimeni on Arthur-a-Bland; me kaksi emme milloinkaan eroa."

"Tervetuloa joukkoomme, Arthur-a-Bland", sanoi Robin Hood, kun he puristivat kättä, "sillä sinä olet yhtä etevä sauvaottelija kuin meidän oma Pikku Johnimme."

    "Voi kerropa, kerropa kernaasti,
        Sitä mielin mä kuunnella,
    Miten voi Pikku John, hän sukua on
        Mulle äitini puolelta."

"Mitä, haluaisitko nähdä Pikku Johnin?" sanoi Robin. "Se käy helposti laatuun, sillä minun uskollinen seuralaiseni ei milloinkaan ole kaukana päälliköstään."

Ja samassa hän pani torvensa huulilleen ja puhalsi pitkään ja kimeästi. Hetken kuluttua tuli kookas mies juosten metsästä ja riensi heidän luokseen.

"Mitä tahdot, johtaja?" huusi Pikku John. "Ole hyvä ja kerro. Olet viskannut maahan miekkasi ja jousesi ja seisot sauva kädessä tätä miestä vastassa. Pelkään, että asiasi ovat hullusti." Pikku Johnilla oli täysi syy arvella näin, sillä veri oli virrannut Robinin kasvoille ja kuivunut siihen, niin että hän näytti omituisen ja surkean näköiseltä.

    "Niinpä seisonkin, minut seisomaan sai
        Tuo nahkuri nuhteeton;
    Hauska veitikka, työssä taitava,
        Hyvin nahkani parkinnut on."

"Ansaitseepa hän kiitokset, kun on siihen pystynyt", huusi Pikku John, "mutta älköön luulkokaan saavansa noin piestä päällikköäni minun puuttumatta asiaan. 'Koska taitava on, munkin parkitkohon, siis käykäämme ottelemaan.'"

"Ei suinkaan", huusi Robin Hood. "Kyllin on jo oteltu. Sitä paitsi olisi sukulaisten häpeällistä ruveta taistelemaan, sillä hän on käsittääkseni 'kelpo porvari, sinun sukuasi ja nimeltään Arthur-a-Bland'."

"Mitä, onko hän serkkuni Arthur-a-Bland, Nottinghamin paras sauvaottelija?" huusi Pikku John.

"Onpa niinkin, Pikku John, täällä minä olen", sanoi nahkuri astuen eteenpäin ja sysäten nahkahuppunsa taemmas.

"Tervetuloa, serkku, metsäläiseksi", lausui Pikku John iloisena, ja sukulaiset puristivat toistensa käsiä ja Arthur virkkoi: "Olen tästä päivästä metsien mies, elän ja kuolen kanssasi."

Robin Hood oli hyvillään saadessaan niin uljaan alokkaan, ja Pikku John ja Arthur-a-Bland taas olivat iloiset kohdattuaan toisensa. Ja niin mielissään he olivat kaikki asian onnellisesta lopusta, että Robin Hood tarttui kumpaakin käteen alkaen tanssia tammen ympäri.

Pyöriessään Pikku John viritti hilpeän laulun, ja metsä kaikui heidän laulustaan ja iloäänistään.

MITEN SHERIFFI SAI OMITUISEN PALVELIJAN

Eräänä päivänä muutamia viikkoja sen jälkeen kun Arthur-a-Bland oli liittynyt henkipattoihin, saapui metsään huhu, että sheriffillä oli uusia suunnitelmia tekeillä ja että hän kokoili vahvoja joukkoja vanhoja vihamiehiään vastaan.

"Olisipa hauska tietää, mitä sheriffi tällä kertaa suunnittelee", sanoi Robin Hood. "Rajasuutari Lobb ei ole lähettänyt meille minkäänlaisia tietoja."

"Pian me saamme asiasta selvän muutenkin", sanoi Pikku John. "Tänä päivänä menen valepuvussa Nottinghamiin ja tuon sinulle kaikki torilta ja oluttuvista saatavissa olevat uutiset, ja jostakin paikasta minä varmasti saan tietää, mitä on tekeillä."

"Ole varuillasi, Pikku John — ole varuillasi", sanoi hänen johtajansa.
"En tahtoisi menettää sinua koko kristikunnan uutisista."

"Ei hätää, johtaja", sanoi iso mies, "kyllä minä itsestäni huolen pidän."

Samana iltapäivänä astui Nottinghamin portista sisään ryysyinen, raajarikko kerjäläisrähjys. Kävellessään hän ontui pahasti, toinen olka oli toista puolen jalkaa korkeammalla, kasvot vinoon vääntyneet ja laastarilappu toisen silmän päällä. Portilla olevat vartijat laskivat ryysymekosta raakaa pilaa, mutta kerjäläinen ei ollut siitä tietääkseenkään, mennä nilkutti vain nöyrästi eteenpäin, aivan kuin etsien paikkaa, missä voisi levähtää. Hän kulki torin yli, kääntyi sivukadulle ja poikkesi sitten pienelle kujalle. Siellä hän pysähtyi pienen kaupan tai paremminkin kojun eteen, joka yöksi suljettiin lautaluukulla. Se oli rajasuutarin työpaja, ja sieltä tapasi säännöllisesti ahkerasti ompelevan ja nakuttavan rajasuutari Lobbin, mutta tällä kertaa hänestä ei näkynyt jälkeäkään.

Kerjäläinen kulki työhuoneen läpi ja astui sen perällä olevaan pieneen kamariin. Siellä Lobb makasi karkealla lavitsalla.

"Mitä, oletko sairas, Lobb?" sanoi kerjäläinen hiljaisella äänellä.
Lobb tunsi äänen ja valepuvusta huolimatta tiesi kuka tulija oli.

"Olen, Pikku John", vastasi suutari. "Olen ollut sairaana viimeiset kolme tai neljä viikkoa, mutta nyt olen toipumaan päin."

"No sehän hyvä", vastasi iso mies. "Olimmekin kummissamme, kun sinusta ei kuulunut mitään, ja niin lähdin kaupunkiin katsomaan, missä vika oli."

"Viisaasti teitkin tullessasi valepuvussa", vastasi Lobb. "Olen kuullut, millaista kyytiä sinä lähetit sheriffin kotiin, nuoli hartiain läpi ammuttuna. 'Lyhyt virsi ja pitkä hirsi', siinä osasi, ystäväni, jos joutuisit hänen käsiinsä."

"Taidatpa olla oikeassa, Lobb", sanoi Pikku John nauraen, "ja olenkin tullut tänne ottamaan vähän selkoa sheriffin hommista."

"Jos hän suunnittelee jotakin teitä vastaan, pidetään asia hyvin salassa", sanoi Lobb. "Kaupungin juorut eivät kerro mitään retkestä Robin Hoodin joukkuetta vastaan."

"Hyvä on. Lähdenpä kuljeksimaan ja kiertelemään saadakseni tietää, mitä uutta kuuluu", sanoi Pikku John. "Hyvästi siis, ja pidä huolta itsestäsi, hyvä Lobb."

Kerjäläinen palasi torille ja istuutui markkinaristin portaille, risainen lakki kädessään. Kukaan ei antanut hänelle ropoakaan, mutta se ei häntä surettanut, sillä hän oli innokkaampi kuuntelemaan markkinaväen jaaritteluja kuin pitämään huolta kerjurinammatistaan. Istuttuaan torilla tunnin verran hän nousi ja laittautui oluttupaan, jonne tiesi sheriffin miesten usein poikkeavan.

Hän oli juuri astumassa ovesta sisään, kun lihava kapakoitsija pysähdytti hänet ja käski hänen mennä matkoihinsa.

"Korjaa luusi, kerjäläinen!" sanoi isäntä. "En salli sinun tulla tänne kärttämään vierailtani almuja."

"Ei, ei suinkaan", sanoi kerjäläinen. "Isäntä-kulta, minä tulen itsekin vieraaksi. Mitä, ettekö luule minulla olevan olutpullon hintaa taskussani? Katsokaa tätä" — ja kerjäläinen kopeloi nahkavyössään riippuvaa laukkua ja otti esiin kourallisen pieniä kuparikolikoita.

Nähdessään että kerjäläisellä oli rahaa maksaa oluensa kapakoitsija salli hänen astua sisään, mutta ei olisi antanut hänen mennä varsinaiseen tarjoiluhuoneeseen.

"Mene tuonne", sanoi isäntä. "Tuo huone kelpaa sinun tapaisillesi", ja kerjäläinen lähti sävyisästi tarjoilusalin vieressä olevaan siivottomaan kamariin, jossa oli pari kolme tuolia vanhan, rikkinäisen pöydän ympärillä. Tänne hän istuutui ja joi oluttaan hyvin tyytyväisenä, sillä avonaisen oven kautta saattoi kuulla jokaisen tarjoiluhuoneessa puhutun sanan. Siellä oli kaksi sheriffin miestä, mutta henkipattoja vastaan suunnitellusta retkestä ei ollut puhetta. Sen sijaan puhuttiin suurista ampumakilpailuista, jotka pidettäisiin kaupungin ampumapaikalla seuraavana päivänä. Siihen aikaan oli kilpa-ammunta kansan mieliurheilua eikä kulunut ainoatakaan päivää etevien jousimiesten kilpailematta keskenään.

Kerjäläinen heristi korviaan, kun kilpailuista mainittiin, ja mutisi itsekseen: "Suuret kilpailut tulossa, niinkö? No sitten minäkin olen siellä mukana, jos vain jollakin keinoin saan hankituksi jousen, sillä sellaisessa paikassa, jos missä, kielet liikkuvat kerkeästi ja siellä saan kuulla, mitä on tekeillä."

Kun hän oli juonut oluensa loppuun, alkoi jo pimetä, ja hän lähti kapakasta ja hiipi takaisin rajasuutarin pajaan. Täällä Lobb laittoi hänelle vuoteen nurkkaan heinäkimpuista, ja kerjäläinen asettui nukkumaan.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan soitettiin torilla mahtava merkkitoitotus. Kolme airutta seisoi hohtavan uusissa virkatakeissaan puhaltaen niin, että posket pullottivat. Varhaisesta aamusta oli markkinayleisö ja maalaiskansa ostanut ja myynyt, hieronut kauppoja ja tinkinyt, mutta nyt oli päivän vakava työ ohi ja iltapäivä aiottiin omistaa urheilulle. Iso väkijoukko kuunteli siis kilpailujen kuulutusta. He kuulivat, että palkintona oli hieno, uusi torvi ja siinä kaksikymmentä hopearahaa, ja kaikkien mielestä se oli hieno palkinto, joka kiihottaisi kaupungin ja maaseudun parhaita jousimiehiä ilmoittautumaan osanottajiksi.

Markkinaristin vieressä istui kirjuri edessään paperia, kynä ja mustepullo, ja hänen luokseen astui mies toisensa jälkeen ilmoittautumaan kilpailuun. Niiden joukossa asteli iso, ruma, ontuva kerjäläinenkin jousi olalla ja nuolikimppu sivullaan; ne oli hänelle lainannut rajasuutari Lobbin ystävä.

Kun hän nilkuttaen astui kirjurin luo, purskahtivat katsojat nauruun, ja muuan mies, joka juuri aikoi merkitä nimensä paperille, tyrkkäsi kerjäläisen töykeästi syrjään.

"Pois tieltä lurjus", sanoi tyrkkääjä, pitkä, roteva, punanaamainen mies, jolla oli yllään metsänvartijan puku. "Kuinka uskallat tunkeutua tänne parempiesi nenän eteen? Ja onko sinulla järkeä päässä, kun rohkenet tulla tänne? Mene pellolle lopettamaan variksenpelättimen ryöstöä!"

Väkijoukko nauroi pilalle, joka kohdistui kerjäläisen kurjiin vaatteisiin, mutta nauru vaikeni, kun he näkivät kerjäläisen ojentavan kätensä, joka oli vahva kuin ison tammen oksa, ja tarttuvan metsänvartijaa niskasta ja kiskaisevan hänet syrjään, aivan kuin tämä olisi ollut kolmivuotias lapsi.

"Joka ensiksi myllyyn tulee, sille ensiksi jauhetaan", sanoi kerjäläinen. "Kuulehan, herra metsänvartija, minä olin lähempänä kirjuria ja minulla oli siis oikeus ennen sinua ilmoittautua tähän iloiseen kilpailuun."

Metsänvartija kävi tulipunaiseksi kiukusta, hyökkäsi kerjäläisen kimppuun ja suuntasi hirveän iskun hänen kasvoihinsa.

"Se on oikein, Hal Croft!" huusivat hänen ystävänsä. "Anna tuolle roistolle oikea metsänvartijan tälli!"

Mutta isku meni hukkaan. Ontuva kerjäläinen väistyi äkkiä syrjään, ja
Hal Croftin nyrkki sujahti maalistaan tuuman verran sivu.

"Juokse, kerjäläinen — juokse!" huusi muuan ystävällinen katselija.
"Hal takoo sinut möyhyksi nyrkeillään jollet pääse pakoon."

"Ei, pakoon minä en lähde", mutisi kerjäläinen. "Asettukaa piiriin ja mukiloikoon Hal minua niin paljon kuin häntä huvittaa."

"Piiriin! Piiriin!" kirkui väkijoukko kovasti mielissään. "Hal Croft rupeaa ottelemaan kerjäläisen kanssa."

Mikään ei olisi tuottanut katselijoille suurempaa nautintoa kuin tämä odottamaton tappelu. Piiri muodostui paikalla, ja Hal Croft riisui nuttunsa, ojensi jousensa toverilleen, sylki nyrkkeihinsä ja lupasi antaa hävyttömälle kerjäläiselle niin kuuman löylytyksen kuin antaa voi. Koko Nottinghamin kaupungissa ei kukaan osannut käytellä nyrkkejään Hal Croftin lailla, ja hän oli saavuttanut monta voittoa juuri tällä paikalla.

Kerjäläinen puolestaan ei riisuutunut eikä suoristautunut. Hän ojensi jousensa luotettavan näköiselle maalaismiehelle eikä tehnyt muita valmistuksia, käydä nilkutteli vain piirin toista päätä edestakaisin niin hullunkurisella tavalla, että katsojat aivan ulvoen nauroivat hänen omituisille liikkeilleen ja vielä omituisemmalle ulkomuodolleen.

Kun taistelu alkoi, kohosi väkijoukosta raju ihastuksen huuto kuin savu uunista. Hal Croft suuntasi kerta toisensa jälkeen oikeita moukariniskuja kerjäläisen päähän, mutta ainoakaan niistä ei sattunut kohdalleen. Kerjäläinen ontui niin pahasti, että hänen päänsä nousi ja laski toista jalkaa hänen liikkuessaan, ja kun Hal yritti iskeä vastustajaa kasvoihin, sukelsivat ne alas salamannopeasti ja Hal tapasi vain tyhjää ilmaa ja tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kerjäläisen ison nyrkin takoa rummuttavan kylkiluitaan. Ja vaikka kerjäläinen olikin rampa, hän väisti niin ketterästi ja samalla hullunkurisesti, ryysyjen ja repaleiden liehuessa hänen ympärillään kun hän siinä hyppeli ja nilkutti, että väkijoukko huusi äänensä käheäksi pelkästä huvista tuota merkillistä ottelua katsellessaan. Äkkiä se päättyi. Hal oli kiukusta sähisten saanut ahdistetuksi vastustajansa nurkkaan, josta ei ollut pakotietä.

"Kiikissä! Kiikissä!" huusivat metsänvartijan ystävät. "Nyt hän on käsissäsi, Hal. Anna hänelle nyt oikea metsänvartijan isku."

Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki odottivat näkevänsä, miten kuuluisa nyrkkeilijä rankaisee vastustajaansa, kerjäläinen hyökkäsi pystyyn, ja ensimmäistä kertaa hänen nyrkkinsä osui paikalleen. Räiskis! Jokainen kuuli, kuinka metsänvartijan kylkiluut musertuivat, aivan kuin ne olisivat olleet kuivia tikkuja, ja Hal Croft ponnahti suoraan piirin poikki ja mätkähti tunnottomana maahan.

Silloin useat metsänvartijat tunkeutuivat eteenpäin kartut käsissä piestäkseen kerjäläistä, joka niin helposti oli voittanut heidän toverinsa. Mutta tämä synnytti väkijoukossa suuttumusta ja ilmoille kohosi äänekäs huuto: "Rehellistä peliä! Rehellistä peliä!"

"Se oli kelpo isku ja miehen kädestä!" huusi eräs kaupunkilainen. "Hal sai itse, mitä toiselle aikoi. Oikeutta kerjäläiselle!" ja puhuja heilutti isoa sauvaa päänsä ympäri.

Tätä kelpo miestä kannattivat hänen tuttavansa niin pontevasti, että metsänvartijoiden oli luovuttava aikomuksestaan. He vetäytyivät pois happamen näköisinä kantaen hävinnyttä kumppaniaan mukanaan.

"Kuule, kerjäläinen", huusi kaupunkilainen, joka oli noussut häntä puolustamaan. "Osaatko ampua yhtä hyvin kuin iskeä?"

"No sitten, kunnon naapurit", sanoi hyväluontoinen mies katsellen ympärilleen ystäviinsä, "me saatamme kerjäläisen ampumapaikalle, sillä tänään saamme luullakseni nähdä tavallista parempaa ampumista."

Tähän hänen ystävänsä suostuivat ja lähtivät joukolla kerjäläisen mukana kilpa-ammuntapaikalle, jotta vihastuneet metsänvartijat eivät häntä häiritsisi. Pikku John siis kirjoitti nimensä kilpailuluetteloon ja meni ampumaan. Nimekseen hän ilmoitti Reynaud Greenleaf, joka merkitsee "vihreän metsän kettu", ja hän nauraa hihitteli ajatellessaan, kuinka hyvin nimi sopi hänelle.

Kilpailut alkoivat tavallisella maaliinammunnalla, ja siinä kerjäläinen osoittautui parhaaksi. Kolmen parhaan ampujan oli sitten ammuttava kaikista vaikeimpaan maaliin — maahanpystytettyyn pajukeppiin. Noista kolmesta ainoastaan kerjäläinen kykeni suorittamaan tämän taitotempun. Hänen nuolensa halkaisi pajukepin yhtä varmasti kuin jos terävä veitsi olisi viiltänyt sen kahtia.

"Tämä on paras jousimies, minkä eläessäni olen nähnyt!" huusi sheriffi, joka läheltä seurasi kilpa-ammuntaa. Hän oli vasta ensimmäistä kertaa ulkona sen jälkeen, kun hänen olkapäässään oleva haava oli parantunut, ja päivän urheilu huvitti häntä suuresti.

"Tule tänne, kerjäläinen!" hän huusi, ja Pikku John astui esiin ja notkisti nöyrästi polvensa ylpeälle sheriffille.

"Nimeni on Reynaud Greenleaf, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olen syntynyt Holdernessissa", vastasi Pikku John.

"Oletpa sinä hyvä jousenkäyttäjä, Reynaud Greenleaf Holdernessiläinen", sanoi sheriffi.

"Olen", sanoi Pikku John itsekseen, "sillä muuten en milloinkaan olisi ampunut nuolta olkapääsi läpi, ylpeä sheriffi", mutta ääneensä hän ei vastannut mitään, notkisti vain kunnioittavasti polvea.

"Häpeä on sinunlaisesi jousimiehen käydä ryysyissä ja riekaleissa", virkkoi sheriffi. "Kuule, tule minun palvelukseeni, hyvä mies; joka vuosi annan sinulle kaksikymmentä markkaa palkkaa."

Pikku John suostui heti, sillä sheriffin palveluksessa ollen hän tiesi varmasti saavansa selville kaikki haluamansa asiat. Hän siis lähti sheriffin taloon ja ryhtyi hänen palvelukseensa. Ja sheriffi uskoi saaneensa ensiluokkaisen jousimiehen henkivartiostoonsa. Pikku John virnisteli itsekseen ja sanoi hiljaa: "Paljon kiitoksia, ylpeä sheriffi, luule sinä vain Reynaud Greenleafia omaksi mieheksesi. Pahoin pelkään, että minusta tulee huonoin palvelija, mitä sinulla kuuna päivänä on ollut." Jonkin aikaa Pikku John eli Reynaud Greenleaf vietti kissan päiviä sheriffin talossa. Hän söi ja joi mitä parasta löytyi; hän istuskeli takkavalkean ääressä tai auringonpaisteessa eikä milloinkaan puuttunut mihinkään työhön. Tämä harmitti muonamestaria, itsetietoista miestä joka odotti jokaisen palvelijan tanssivan hänen pillinsä mukaan. Mutta kun hän antoi Reynaud Greenleafille jonkin tehtävän, ei tuo iso, laiska junkkari liikahtanut paikaltaan, sanoipa vain: "Minä olen jousimies, herra muonamestari. Hakekaa minua, kun on ampumisesta kysymys, silloin olen valmis. Mutta siihen saakka jättäkää rauhaan."

Eräänä aamuna venyi Pikku John vuoteessaan hyvin pitkään, ja kun hän vihdoin nousi, hän kuuli sheriffin lähteneen metsästämään.

"Vai niin", ajatteli Pikku John, "sheriffi on lähtenyt metsästämään ja eiköhän vain iloiseen Sherwoodiin? Hyvä, minäkin ikävöin takaisin vihreälle salolle, ja joudanpa tästä jo lähtemäänkin!" Sillä Pikku John oli kuunnellut silloin kun moni oli luullut hänen nukkuvan, ja katsellut, kun moni oli luullut hänen silmiensä olevan ummessa, eikä hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, mikä olisi osoittanut sheriffin suunnittelevan salajuonia Robin Hoodia ja hänen henkipattojoukkuettaan vastaan. Hän alkoi käsittää, että heille metsään saapunut huhu oli väärä.

"Syön hyvän aterian", ajatteli Pikku John, "ja sitten lähden johtajani luo." Pikku John siis nousi ja lähti etsimään leipää, lihaa ja olutta.

Hän meni ruoka-aittaan ja sinne johtavassa käytävässä hän kohtasi muonamestarin. "Hyvä herra muonamestari", hän sanoi, "ole hyvä ja anna minulle vankka aamiainen, sillä olen nälkäinen kuin susi keskitalvella."

"Ole vain minun puolestani!" huusi muonamestari. "Aamiaisaika on aikoja sitten ohi ja ruoka on korjattu pois. Kaikkea, nythän on paremminkin päivällisaika!"

"No, sano sitä sitten päivällisajaksi, jos niin haluat", vastasi Pikku John, "kunhan vain saan ruokaa. Minusta on aivan samantekevää, minkä niminen ateria on."

"Et saa suupalastakaan etkä olutkulausta", huusi muonamestari, "ennen kuin herrani sheriffi on palannut metsästämästä."

"Mitä!" kiljui nälkäinen jätti, "onko minun siihen asti paastottava? Ole varuillasi, herra muonamestari, äläkä yllytä minua vihaan, tai murskaan kallosi."

Toinen ei virkkanut enää sanaakaan, läimäytti vain aitan oven kiinni, kiersi avaimen lukkoon ja naurahteli voitonvarmana. Mutta muonamestari, joka samalla oli taloudenhoitaja, nauroi ennen aikojaan.

    Iski mestarilta nyt Pikku John
        Selän melkeinpä kahtia;
    Vaikka sata talvea eläisi hän,
        Vielä tuntisi tuskia.

Muonamestari lysähti läjään nurkkaan, ja Pikku John astui eteenpäin ja antoi aitan ovelle niin hirvittävän potkun, että se ponnahti irti saranoiltaan. Hän astui sisään ja nuoleskeli huuliaan nähdessään hyvinvarustetut hyllyt. Iso lihapiirakka, kuori kauniin ruskea, sattui ensimmäisenä hänen silmiinsä, ja hän leikkasi siitä aimo viipaleen ja huuhtoi sen alas isolla kipollisella kuohuvaa, ruskeaa olutta, jota hän laski nurkassa olevasta tynnyristä. Sitten hän leikkasi kymmenkunta viipaletta kylmää hirvenpaistia ja huuhteli ne alas pullollisella väkevää Kanarian viiniä, ja niin hän maisteli yhtä ja toista parhaimpia herkkuja ja söi hienoimman aterian minkä milloinkaan oli seisaaltaan syönyt, sillä siellä ei ollut istuinpaikkaa ja hänen pöytänään oli korkea hylly.

No niin, Pikku Johnin näin hauskasti syödessä ja juodessa tuli kokki aittaan, muonamestaria etsimään. Hetken aikaa kokki tuijotti ihmeissään näytelmää. Tuolla makasi muonamestari voihkien nurkassa, jonne Pikku John oli hänet paiskannut, ja täällä iso jousimies teki hävitystä aitan hyllyillä. Tämä hävitys koski kipeästi kokkiin, sillä jousimies kävi käsiksi parhaimpiin makupaloihin, joita kokki oli valmistanut metsästysseurueen kotiinpaluuta varten. Kokin kiukku nousi nousemistaan ja kun hän oli vahva ja rohkea mies, hän hyppäsi jousimiehen kimppuun ja antoi hänelle kolme navakkaa iskua hartioihin kädessään olevalla kepillä.

"Vannon ja vakuutan", huusi kokki, "että sinä olet röyhkein lurjus, mikä kenelläkään on talossaan ollut. Kehtaatkin syödä tuolla tavalla!"

"Vannon ja vakuutan", sanoi Pikku John viimeistä suuntäyttä nieleskellessään, "että sinä olet rohkea ja pelkäämätön mies, kun tulet tuollaisella tavalla häiritsemään toista hänen aterioidessaan. Ennen kuin lähden täältä, tutkin sinua."

    John tarttui oivahan miekkaansa
        Kokki kalpansa kohotti;
    Ei pakoa kumpikaan aatellut,
        Vaan taistella uljaasti.

Runsaan tunnin Pikku John ja kokki ottelivat tuimasti keskenään, eikä kumpikaan sillä aikaa vahingoittanut toistaan, niin tasaväkisiä he olivat kaikissa miekkailutempuissa.

"Lopeta!" huudahti Pikku John vihdoin. "Vannon, että olet paras tapaamani miekkailija. Hukkaan menevät hyvät humalat, kun sinunlaisesi mies häärää patojen ja pannujen kimpussa keittämässä hienoja ruokia muiden miesten vatsoille."

"Enpä ole virkaani kovinkaan ihastunut", vastasi kokki, "mutta mitäpä voin tehdä?"

"Niinkö sanot?" huudahti Pikku John. "No, jos sinä vain osaat ampua jousella yhtä hyvin kuin miekkailla, voin ottaa sinut vihreälle salolle ja hankkia sinulle hyvän isännän, jonka palveleminen tuottaa sinulle suurta tyydytystä."

Kokki hätkähti hämmästyksestä ja seisoi hetken tuijottaen ihmeissään jousimieheen. Ja olipa hänellä todella syytä olla kummastunut huomatessaan yhden henkipatoista olevan sheriffin palveluksessa. Sitten hän kohotti vasemman kätensä.

"Pistä miekkasi tuppeen", lausui kokki. "Tästä päivästä olen teidän miehiänne."

"No syödään sitten yhdessä tätä piirakkaa", virkkoi Pikku John nauraen. "Olin juuri uudelleen käynyt sen kimppuun, kun sinun keppisi sattui hartioihini, ja meidän pieni ottelumme on tehnyt minut taas nälkäiseksi."

Kokki pani miekkansa pois ja kävi sen sijaan käsiksi hyviin ruokiin ja nouti uusia herkkuja, ja he söivät ja joivat yhdessä ja päättivät yhdessä paeta salolle.

"Mutta tyhjin käsin me emme lähde", sanoi kokki. "Minä voin näyttää sinulle tien sheriffin aarrekammioon."

"Kunpa pääsisin sinne sisään", sanoi Pikku John, "sillä sanovat sen olevan täynnä hienoja hopea-astioita, jotka sheriffi on hankkinut köyhiltä ihmisiltä kiristämillään sakkorahoilla."

He lähtivät aarreaittaan ja näkivät, että sitä suojeli raudoitettu ovi, joka oli suljettu terästelkeillä ja vahvoilla teräslukoilla.

"Noudapa minulle vahvin vasara, minkä löydät", sanoi Pikku John kokille, ja kokki juoksi hakemaan moukaria.

Pikku John kohotti ison moukarin korkealle ilmaan ja murskasi lukkojen pitimet muutamilla hirveillä iskuilla. Sitten he astuivat aarreaittaan.

"Tuo minulle suurin säkki, minkä saat käsiisi", sanoi Pikku John kokille; ja kokki toi säkin, johon olisi mahtunut vaikka mies. Sitten Pikku John pani sheriffin hopea-astiat ja hänen rahansa isoon säkkiin ja heitti säkin olalleen.

"Nyt salolle!" sanoi Pikku John, ja kokki osoitti hänelle salaisen tien pienelle sivuovelle, ja niin he lähtivät matkoihinsa.

SHERIFFI YÖTÄ METSÄSSÄ

Robin Hood, Much, Puna-Will ja Tuck Munkki seisoivat luolansa lähellä innokkaasti keskustellen.

"Minä olen huolissani Pikku Johnista", sanoi Robin. "Hänen lähdöstään on jo kulunut muutamia päiviä, emmekä ole kuulleet hänestä sanaakaan."

"Kun ei mitään kuulu, niin asiat ovat hyvin, johtaja", sanoi Much. "Jos sheriffin miehet olisivat siepanneet uljaan toverimme, tietäisi sen nyt jo koko maakunta."

"Lähden mielelläni kaupunkiin kuulostamaan, saisinko joitakin tietoja", sanoi Puna-Will.

"Ei, ei, minä lähden", sanoi Tuck Munkki. "Pukeudun kuljeksivaksi pyhiinvaeltajaksi. Siinä asussa voin turvallisesti tulla ja mennä mihin hyvänsä." Samassa hän hätkähti ja kohotti kätensä. "Katsokaa tuonne!" hän huudahti. "Katsokaa tuonne! Siinä paha, missä mainitaan. Kautta kaapuni ja rukousnauhani, ellei tuo iso koljo, jolla on säkki selässä, ole Pikku John, en ole uskollinen kirkon mies."

Hänen toverinsa kääntyivät äkkiä ja huikkasivat ilohuudon, kun jättimäinen jousimies saapui heidän luokseen.

"Kunnon poika!" huusi Robin Hood. "Kautta pyhän äidin, Pikku John, olenpa iloinen saadessani sinut takaisin. Ja mitä tietoja tuot Nottinghamista?"

"Minä tuon terveisiä sheriffiltä", sanoi Pikku John kumartaen. "Tuon myöskin sheriffin kokin", ja hän osoitti toveriaan kumartaen uudelleen. "Ja sitä paitsi", hän jatkoi, "tuon vielä sheriffin aarteet."

Hän kumarsi vielä kerran, heitti säkin maahan, ja sen sisältö kilisi ja kalisi iloisesti. Hänen toverinsa huusivat ja taputtivat käsiään ja nauroivat kovalla äänellä nähdessään kauniit hopea-astiat ja sen rahanpaljouden, mikä säkistä tuli esiin.

"Pahoin pelkään, ettet ole tuonut näitä tavaroita sheriffin suostumuksella", nauraa hihitteli Robin Hood, ja samassa tuli Will Stutely juosten heidän luokseen tuomaan uutisia.

"Johtaja!" huusi Will, "niin totta kuin elän, on sheriffi itse metsästämässä Holly Chasessa. Näin metsästysseurueen kiitävän eteenpäin puiden lomitse ja juoksin varoittamaan sinua."

"Niinkö, Will?" huusi Pikku John. "No kautta jousimiehen kunnian, sitten minä sanon, että kun meillä on sheriffin kokki ja sheriffin aarteet, niin sieppaamme sheriffin itsensäkin", ja Pikku John lähti juoksemaan metsään minkä kintuista lähti.

Pikku John juosta vilisti hetkeksikään pysähtymättä, kunnes saapui Holly Chaseen, ja siellä hän näki sheriffin kovin ärtyneenä ratsastavan hitaasti eteenpäin. Koirat haukkuivat ja torvet soivat, mutta merkkiäkään ei näkynyt siitä, että metsämiehillä olisi ollut onnea. Pikku John riensi sheriffin luo ja kumarsi hänelle syvään.

"Olen seurannut teitä metsään, armollinen herra!" huusi Pikku John.
"No, miten sujuu metsästys, herra sheriffi?"

"Ei yhtään, ei yhtään, hyvä Greenleaf", vastasi sheriffi. "Olemme kuluttaneet koko päivän koirinemme ja torvinemme pääsemättä edes ainoankaan hirven jäljille."

"No sallikaa minun sitten, armollinen herra, neuvoa teille, missä on riistaa!" toimitti Pikku John. "Kävelin metsässä ja siellä kohtasi silmiäni sorea näky, soreampi varmaan kuin milloinkaan ennen. Näin uljaan uroshirven, vihertävän värisen, ja sen seurassa puoliväliin toistasataa otusta yhdessä laumassa. Uroksen sarvet olivat niin terävät, etten uskaltanut ampua siihen pelosta, että se hyökkäisi kimppuuni ja surmaisi minut."

"Ihmeellinen näky tosiaankin, Reynaud Greenleaf", lausui sheriffi, "juuri sellainen, jota minä mielelläni katselisin. Johda minut sinne."

"Lähtekää vain kanssani sinne, herra", sanoi Pikku John, "ja minä näytän teille sen komean, ison uroksen."

Pikku John lähti juoksemaan takaisin niin tulista kyytiä, että sheriffin oli pakko panna hevosensa laukkaamaan, ja sillä tavoin isäntä palvelijoineen erkani muusta seurueesta. Pian he saapuivat puiden lomassa olevalle aukiolle, ja siellä seisoi Robin Hood Lincolnin-vihreässä puvussaan, torvi kädessä.

Ja samassa Robin Hood töräytti torvellaan merkkitoitotuksen, ja heti syöksyi puiden piilosta puolisentoistasataa jousimiestä, jotka tervehtivät sheriffiä kovalla huudolla, mikä sai metsän kaikumaan. Sheriffin miehet kuulivat huudon ja pakenivat, mutta sheriffi oli henkipattojen keskellä ja tiesi olevansa vanki.

    Sheriffi seisoo vain,
        hän murheissansa on;
    "Voi, Reynaud Greenleaf, voi,
        mun petit, kelvoton!"

"Vannon, herra", sanoi Pikku John, "että saatte syyttää itseänne. Jos olisitte pitänyt taloutenne paremmassa järjestyksessä, olisin minä saanut päivälliseni oikeaan aikaan eikä tätä olisi mahdollisesti tapahtunut."

"Tervetuloa salolle, sheriffi!" sanoi Robin, mutta sheriffi oli edelleen hyvin yrmeän näköinen ja pelkäsi, miten hänen käy, kun pakomahdollisuuksia ei ollut. Samassa Pikku John tarttui hänen hevosensa suitsiin ja lähti astumaan eteenpäin henkipattojen seuratessa perässä. Kolme mailia kuljettuaan he saapuivat metsän sydämessä olevalle avonaiselle kentälle. Iso nuotio loimusi aukion keskellä, iloinen pihisevä ääni kantautui korviin ja miellyttävä haju tunkeutui sieraimiin. Sheriffille herahti vesi suuhun, sillä hän oli hyvin nälissään, ja hänen silmänsä aukenivat selko selälleen, kun hän näki oman kokkinsa siinä paistamassa mainioita hirvenlihaviipaleita.

"Saatte illastaa kanssamme, sheriffi!" sanoi Robin Hood. "Ruokamme on kyllä yksinkertaista, mutta nälkä on oleva kuninkaallisena kastikkeena näissä kuninkaallisissa kesteissä, sillä sellaiset ne tietenkin ovat, koska illalliseksi syömme kuninkaan hirveä."

Sheriffi istuutui tammen juurelle ja vilkuili levottomana ympärilleen. Hän oli tehnyt monta yritystä siepatakseen nuo junkkarit ja nyt he olivatkin siepanneet hänet. Hän tiesi, että he olisivat olleet varman kuoleman omat, jos olisivat joutuneet hänen käsiinsä, ja nyt ollessaan heidän seurassaan hän tunsi päänsä olevan hyvin löyhästi hartioissa kiinni. Samassa Robin Hood tuli hänen luokseen.

"Illalliselle, illalliselle, herra sheriffi!" hän huusi. "Joutukaa, erinomainen hirvipaisti odottaa meitä."

Sheriffi lähti heti, sillä hän oli hyvin nälissään ja sitä paitsi hänessä heräsi toivo, että henkipatot ehkä säästävät hänen henkensä. Ei näyttänyt luultavalta, että heillä oli kovinkaan pahoja aikeita hänen varalleen, koska ensi työkseen tarjosivat hänelle hyvän illallisen.

Ateria oli katettu nurmikolle, ja silmäys ruoka-astioihin sai sheriffin ihmetyksestä suu auki töllistelemään: hirvenlihaviipaleet oli ladottu aito hopeavadeille.

"Onpa täällä tosiaankin metsäoloiksi komeata", sheriffi virkkoi. "No, eivätkö vain syökin nämä rosvot oikein hopealautasilta; itse kuninkaalle ei voisi tarjoilla sen hienommin!"

Mutta kun sheriffi katseli tarkemmin ja huomasi, että siinä oli hänen oma hopeakalustonsa, hänen leukansa loksahti alas sellaisella tavalla, että kaikki henkipatot purskahtivat kaikuvaan nauruun, niin hullunkurinen oli hänen kasvojensa äkillinen muutos.

"Mitä tämä merkitsee?" hän karjui tummanpunaisena raivosta. "Minun oma hopeakalustoni, ja täällä se onkin noiden varkaiden ja rosvojen käsissä. Voi Reynaud Greenleaf, Reynaud Greenleaf, minä epäilen sinun olevan kaiken tämän takana."

Iso junkkari virnisteli sheriffille ja sanoi: "Sanokaa minua vain Pikku Johniksi, herra sheriffi. Olen heittänyt sen toisen nimen kuten ihmiset heittävät menemään vanhan viitan."

Pikku John! Julmana välkkyi sheriffin silmä kun hän kuuli, miten häntä oli petetty ja pidetty pilkkana. Hänen palvelijansa Reynaud Greenleaf oli ollut tuo pelottava Pikku John valepuvussa, eikä hän ollut tuntenut tätä. Hän heittäytyi pitkäkseen nurmikolle eikä vähään aikaan saattanut syödä pelkästä surusta ja mielipahasta. Mutta Robin Hood pyyteli häntä niin kohteliaasti ja hänen nälkänsäkin palasi yhä ankarampana, että sheriffi lopuksi söi vankan illallisen.

No niin, syötyään kunnon aterian sheriffillä oli tapana säännöllisesti panna maata pehmeälle höyhenvuoteelle ja nukkua yönsä makeasti, mutta metsässä ei ollut höyhenvuoteita.

"Saatte jäädä meidän luoksemme, sheriffi", sanoi Robin Hood, "ja tämän yön saatte nukkua metsävuoteella. Se on vain oikeus ja kohtuus, koska teidän sortonne on ajanut monen miesraukan metsään, jossa hänen täytyy maata paljaalla maalla ja jossa hän tuskin saa vaippaa peitteekseen."

Robin Hood antoi määräyksensä Pikku Johnille, ja tämä riisui sheriffiltä säärystimet ja kengät ja turkisviitan ja paksun ihokkaan. Sitten sheriffille annettiin Lincolnin-vihreä viitta ja iloisena hän otti sen ja kääriytyi siihen.

"Hyvää yötäkö?" sanoi sheriffi. "Mutta missä minä nukun? Missä on vuoteeni?"

"Vuoteenne!" naurahti Robin Hood. "Sehän on juuri sama vuode, jota miehenikin käyttävät. Katsokaa heitä ja tehkää samoin."

Hän osoitti kädellään, ja sheriffi näki, että karaistuneet henkipatot heittäytyivät maahan nukkumaan, ja käsitti, että hänen oli pakko tehdä samoin. Lincolnin-vihreihin viittoihin kääriytyneinä Robin Hoodin seuralaiset ojentautuivat nurmikolle, ottivat koholla olevan juuren päänalaisekseen ja vaipuivat tuota pikaa syvään uneen, kuten ainakin väsyneet miehet, jotka viettävät ulkoilmaelämää.

Sheriffin täytyi laskeutua samalle vuoteelle, mutta hänelle se oli tuskan vuode. Hän yritti nukkua, mutta teräväsärmäinen juuri pisti häntä kylkeen, ja hän pyörähti ympäri. Sitten iso kivi sattui hänen selkänsä alle ja hän etsi uuden paikan. Siellä taas ei ollut mitään, mihin olisi päätänsä nojannut, ja hän siirtyi toiseen paikkaan, missä kohollaan oleva ruohoturve muodosti jonkinlaisen pieluksen. Mutta nyt hän ei voinut nukkua, sillä hän vapisi vilusta. Kaiken kaikkiaan hän siis vietti mitä hirveimmän yön saamatta hiukkaakaan unta silmiinsä, ja hän oli hyvin iloinen nähdessään idässä harmaan päivänkajastuksen. Hän nousi ja asteli edestakaisin saadakseen itsensä lämpimäksi, ja Robin Hood tuli hänen rinnalleen.

"Oletteko milloinkaan nukkunut hienommalla vuoteella, herra sheriffi?" huusi henkipatto. "Mitä arvelette meidän elintavoistamme täällä vihreiden puiden alla?"

    Sanoi sheriffi: "Ankarammin ei
        Elä munkki, ei erakkokaan;
    En Englannin kaikesta kullasta
        jäisi tänne mä asumaan."

    "Ja kuitenkin", Robin vastasi, "jäät
        Koko vuodeksi luoksemme;
    Sinut, ylpeä sheriffi, totutan
        Henkipattojen tavoille."

Kun sheriffi kuuli Robinin sanovan, että hänen oli jäätävä vangiksi metsään kokonaiseksi vuodeksi, masentui hän kokonaan ja voihki ääneensä.

"Robin Hood!" hän huusi. "Sanon sinulle, että mieluummin kuolen kuin vietän toisen samanlaisen yön metsässä. Hakkaa pääni poikki ja minä annan sinulle anteeksi. Mutta jäädä tänne viettämään henkipaton elämää! Ei, en mistään hinnasta!"

Robin naurahti. "Epäilemättä teistä tulisi hyvin kehno oppilas minun kouluuni", hän sanoi, "mutta mitä minä sitten teille teen?"

Sheriffi alkoi silloin kiihkeästi rukoilla henkensä ja vapautensa puolesta ja lupasi lupaamasta päästyäänkin olla vastaisuudessa Robin Hoodin harras ystävä, jos hän vain tällä kertaa pääsisi menemään.

Robin Hood kuunteli; sitten hän kohotti kätensä keskeyttääkseen vangin rukousten tulvan.

"Kuulkaa, herra sheriffi!" huudahti henkipatto ja loi kirkkaista silmistään läpitunkevan katseen sheriffiin. "Teidän henkenne ei ole hetkeäkään ollut vaarassa minun puoleltani. Mutta älkää kuvitelkokaan, että se riippuu teitä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta. En kunnioita teitä vähääkään. Mutta kunnioitan teidän virkaanne. En tahdo tehdä väkivaltaa kuninkaan edustajalle. Ellei hän olisi teitä asettanut virkaanne, ripustaisin teidät tämän metsän korkeimpaan puuhun. Ja nyt ennen lähtöänne minun on saatava eräs lupaus." Kuten vanha balladi kuuluu:

    "Kautta kirkkaan kalpani", lausui Hood.
        "Nyt joudut vannomaan,
    Ettet milloinkaan enää ahdista
        Mua merellä, maallakaan.

    Ja jos kohtaat jonkun miehistäin
        Joko päivin taikka öin.
    Niin lupaa ja vanno pyhästi
        Heit' autella kaikin töin."

Sheriffi oli hyvinkin halukas lupaamaan ja saamme nähdä, miten hän ne piti. Mutta Robin uskoi hänen sanaansa ja antoi hänelle hänen hevosensa ja johdatti hänet pois metsästä Nottinghamiin vievälle tielle.

Sheriffi siis palasi kotiinsa alla päin, kaikki jäsenet pakottavina ja katkerasti murehtien tyhjää aarreaittaansa.

ROBIN HOOD KOHTAA VIHREÄN YRJÖN JA SITTEN ERÄÄN KERJÄLÄISEN

    On hilpeä karsinanvartija
        Vihannaisessa Wakefieldiss',
        Vihannaisessa Wakefieldiss'.

Eräänä päivänä Robin Hood, Puna-Will ja Pikku John käyskentelivät valtatiellä. He olivat menneet metsän tuolle puolen ja saapuneet avoimelle kentälle, kun kuulivat iloisen äänen laulavan. He pysähtyivät kuuntelemaan ja kuulivat seuraavat sanat:

    Ei kartanon herrat, ei ritarit,
        Ei paronit urheatkaan,
        Ei paronit urheatkaan,
    Tohdi astua Wakefieldin kaupunkiin:
        Karja pantiksi otetaan.

Nuo kolme henkipattoa kulkivat vähän matkaa eteenpäin ja näkivät silloin rotevan, iloisen näköisen miehen istuvan maassa, selkä orjantappurapensaaseen, ja liverrellen kuin mustarastas.

"Tunnen hänet", sanoi Pikku John. "Se on Vihreä Yrjö, Wakefieldin karsinavahti."

Karsinavahti oli mies, joka piti huolta takavarikkokarsinasta, ja hänen velvollisuutensa oli sulkea sinne kaikki kuljeksivat elukat.

"Näyttää iloiselta mieheltä", tuumaili Robin Hood; "mutta hän ei ole niitä, joita me etsimme. Lähdetään tuonne päin", ja hän poikkesi tieltä. Mutta tuskin he olivat kulkeneet kymmenkunta askelta, kun karsinavahti lakkasi laulamasta ja huusi heitä pysähtymään:

    "Hoi, takaisin, veikkoset,
        Tielle väärälle lähditte;
    Ootte valtatieltä te poikenneet
        Ja menossa pelloille."

"Tässäpä rohkea mies", sanoi Robin Hood hiljaa seuralaisilleen. "Meitä on kolme ja hän on yksin ja kuitenkin hän kieltää meitä poikkeamasta valtatieltä."

"Luullakseni hän on niin uljas mies kuin täältä pohjoisesta ikinä voi löytää", lausui Pikku John. "Hän on tietääkseni voittanut monta mainiota vetoa miekalla ja kilvellä."

"Koetellaanpa häntä", sanoi Robin. "Rohkea luonto on minulle mieleen ja mielelläni liitän hänet joukkoomme, jos hän kalskahtaa oikealta metallilta."

"Voi taivahan taatto, minäpä keksin ankaran kokeen", vastasi Robin Hood. "Me hyökkäämme kaikki kolme hänen kimppuunsa muka vihoissamme hänen kiellostaan, ja jos hän pitää puoliaan sellaista ylivoimaa vastaan, hän on kyllin arvokas mies veljeskuntaamme."

"No, no!" karjui samassa karsinavahti. "Älkää siellä seisoko keskenänne juttelemassa, vaan lähtekää pellolta ja palatkaa maantielle."

"Mitä!" huusi Robin. "Luuletko meidän alistuvan määräyksiisi, röyhkeä lurjus. Kautta Maarian, mepä karsimme korvat päästäsi." Ja hän tempasi miekkansa ja hyökkäsi karsinavahtia kohti, ja Pikku John ja Puna-Will seurasivat heiluttaen kirkkaita miekkojaan päänsä päällä sekä huutaen: "Aivan niin, johtaja! Karsi lurjukselta korvat metsäpuukollasi!"

Karsinavahti kääntyi ja lähti juoksemaan hirmuista vauhtia. Mutta hänen aikomuksensa ei ollut paeta, hän vain pyrki leveän, vanhan orapihlajan luo ja siinä hän asettui selkä runkoa vasten ja jalka kiveen nojaten. Samassa oli välkkyvä miekka esillä ja kilpi pystyssä ja hän oli valmis ottamaan hyökkääjät vastaan. Nämä syöksyivät hänen kimppuunsa, ja heidän miekkansa kalskahtelivat hänen kilpeensä, sillä yhtä nopeasti ja ihmeteltävän näppärästi kuin he iskivät häneen, hän torjui iskut teräskilvellään. Vieläpä hän kävi itse antamaan niin pontevia vastaiskuja, että henkipatot olivat vähällä saada samasta sarvesta takaisin. Ennen pitkää Robin Hood oli saanut varmuuden siitä, että Vihreä Yrjö oli tosiaankin vahvakätinen mies.

    "Jo riittää, jo riittää", nyt huusi Hood.
        "Tekin, mieheni, lakatkaa!
    En miekan käytössä vartijaa
        näin tiedä mä taitavaa."

Taistelu siis keskeytyi ja karsinavahti oli iloinen saadessaan tilaisuuden hengähtää ja nojata miekkaansa. Siitä huolimatta hän piti tarkasti silmällä henkipattoja ja oli valmis millä hetkellä hyvänsä tarttumaan miekkaansa ja kilpeensä.

"Kuulehan!" sanoi Robin Hood, "sinä olet mieleni mukainen mies, karsinavahti. Haluatko seurata minua?"

"Iloisen, vihreän salon sydämeen", vastasi Robin, "jossa reippaat mieheni ajavat hirviä metsäaukioita pitkin ja elävät ihanassa vapaudessa."

Vahti pisti miekan tuppeensa, viskasi kilpensä pois, astui eteenpäin ja laski kätensä Robinin käteen.

"Olen sinun miehiäsi!" hän heti sanoi. "Olen jo kauan halunnut tavata sinua ja rakastan villiä, vapaata elämää. Ota minut joukkueeseesi."

"Kernaasti, kelpo mies", huudahti Robin Hood. "Ja tässä on vastaisia tovereitasi: Pikku John ja Puna-Will."

"Vai Pikku John, sitäpä ajattelinkin", sanoi karsinavahti jättiläisen käteen tarttuen. "Olen nähnyt sinut Wakefieldissä entiseen aikaan, ennen kuin lähdit metsään."

Pikku John ja Puna-Will puristivat uuden toverinsa kättä, ja sitten he kaikki neljä asettuivat puun alle syömään karsinavahdin eväspussista. Kun leipä ja liha ja olut oli nautittu, sanoi Robin kolmelle seuralaiselleen: "Jääkää te tänne pitämään silmällä valtatietä. Minä lähden vähän etemmäksi, ja ellei minulle satu mitään seikkailua palaan tuota pikaa."

"Ja ellei meille satu mitään seikkailua, johtaja", tiedusteli Pikku
John, "niin mitä sitten?"

Kolme miestä jäi rupattelemaan orapihlajan alle, ja Robin lähti astelemaan tietä eteenpäin. Noin kahden mailin päässä tie yhtyi toiseen, ja tienristeyksessä Robin seisoi hyvän aikaa. Vihdoin hän näki kerjäläisen tulla patikoivan pitkin, tasaisin askelin. Kerjäläinen lähestyi Robinia, ja tämä seisoi tarkaten häntä.

"Asteleepa tuo ukkeli totisesti jykevin askelin", arveli Robin, "ja kädessä hänellä on jämeä, raskas ryhmysauva. Olen kuullut, että tuontapaiset vahvat roikaleet usein kokoavat arvokkaita esineitä ja että likainen pussi usein sisältää keventämisen arvoisen kuorman. Käydäänpäs hieman juttusille."

Robin siis asettui tielle odottamaan kerjäläistä. Tämä oli huomannut henkipaton, mutta lähestyi edelleen samanlaisin pitkin, tasaisin askelin, ei entistä nopeammin eikä hitaammin. Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin kävi ilmi, että hän oli hyvin hankala lintu kynittäväksi. Hänen repaleensa liehuivat tuulessa, ja rei'istä pilkistävät ruskeat käsivarret ja jalat näyttivät paksuilta ja voimakkailta. Hänen risainen viittansa oli paikattu kaikilla sateenkaaren väreillä, ja päässään hänellä oli kolme vanhaa hattua painettuina toinen toisensa päälle. Kaulasta riippui iso, vahvaan nahkahihnaan kiinnitetty laukku.

Kerjäläinen ei ollut kuulevinaan puhetta, puski vain suoraan eteenpäin hidastamatta käyntiään. Silloin Robin hypähti suoraan kerjäläisen eteen sanoen: "Mutta joka tapauksessa sinun on pysähdyttävä."

"Kautta kunniani", sanoi kerjäläinen, "mutta en suinkaan aio totella sinua. Kuule, minulla on pitkä taival edessäni tänään enkä halua saapua majapaikkaani myöhään, sillä silloin, katsos, olisi kaikki syöty ja näyttäisin aika hölmöltä, jos saapuisin liian myöhään viimeiselle aterialle."

"Tuohan kuuluu komealta", sanoi Robin, "sinä pidät tiukasti kiinni omasta illallisestasi, mutta entä minun? Kuule, lainaa minulle vähän rahaa, niin menen lähimpään majataloon."

"Rahaa!" huusi kerjäläinen. "Minulla ei ole rahaa lainata, ja jos olisikin, en lainaisi sinulle penniäkään. Olethan yhtä nuori mies kuin minäkin ja aivan yhtä ketterä toimimaan. Lähde laputtamaan ja hankkimaan itsellesi rahaa. Jos odotat saavasi ostaa leipää minulta lainaamillasi rahoilla, niin et seuraavaan kahteentoista kuukauteen saa mitään syödäksesi, sen vakuutan." Robin tulistui ja vastasi kiivaasti. "No oletpa sinä tosiaankin hävytön lurjus. Laske laukkusi maahan, kerjäläinen, niin katson, mitä siinä on. Irroita hihnat, tai kiskon sen selästäsi omin käsin. Vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi ainoa kolikko, niin otan siitä selvän, ennen kuin lähden."

"Kaksi kauppaan tarvitaan", ilkkui kerjäläinen. "Entäpä jos en tottele sinua?"

"Sitten keksitään muuta!" huudahti Robin. "Jos uskallat nostaa hälyä, aion koettaa, eikö leveän nuolen pää pysty kerjäläisen nahkaan."

"Viisaampaa olisi antaa minun olla rauhassa", sanoi kerjäläinen julmasti hymyillen. "Tikut minä vetelen sinun jousistasi ja nuolistasi. Sinulle koituu minusta vain harmia, varoitan sinua."

Robin oli nyt niin vihoissaan, että heilautti jousensa ylös ja asetti leveän nuolen jänteeseen. Mutta vaikka hän olikin nopea, kerjäläinen oli vieläkin nopeampi. Hän antoi isolla piikkisauvallaan niin äkillisen ja voimakkaan iskun, että jousi ja nuoli menivät säpäleiksi.

Nähdessään jousensa ja nuolensa käyttökelvottomina Robin laski kätensä miekkansa kahvaan. Taas tulla tuiskahti piikkisauva ja iski Robinia rystysille, niin että hänen kätensä turtui eikä hän enää kyennyt vetämään miekkaansa. Sitten tuli kolmas hirvittävä isku, räiskis! ja iso ryhmysauva räsähti Robinin päähän kaataen hänet pitkäkseen maahan. Topakka kerjäläinen nojasi sauvaansa ja alkoi nauraa ja pilkata Robin-raukkaa.

"Nouse jaloillesi, mies!" hän sanoi nauraa hohottaen. "Varhaista on vielä mennä levolle. Nouse laskemaan minulta ottamiasi rahoja ja sitten voit mennä ravintolaan viettämään iloisia kemuja ystäviesi kanssa juoden olutta ja viiniä kerjäläisen kustannuksella. Ylös siitä, kuuletko!"

Mutta Robin oli saanut liian ilkeän iskun päähänsä noustakseen kovinkaan kiireesti, ja vielä vähän pöyhisteltyään kaatuneen vihollisensa kustannuksella kerjäläinen lähti matkoihinsa.

Tuskin kului viittä minuuttia, kun Pikku John, Puna-Will ja Vihreä Yrjö, iloinen karsinavahti, tulivat tietä pitkin. Heille ei ollut sattunut mitään seikkailua ja niin he olivat lähteneet seuraamaan johtajaansa. Nähdessään hänen makaavan pitkänään maantiellä he alkoivat juosta kaikin voimin ja olivat kohta hänen kohdallaan.

"Mikä sinua vaivaa, johtaja?" huusi Pikku John, "mikä sinua vaivaa? Jousesi ja nuolesi ovat säpäleinä ja pääsikin on puhki. Mitä on tapahtunut?"

"Tosiaankin, kelpo miehet", vastasi Robin kohoten istualleen, "olen kohdannut kerjäläisen, joka osaa käytellä piikkisauvaansa sellaisella tavalla, että harvoja löytynee hänen vertaisiaan"; ja hän kertoi koko jupakan.

"Se on valhe", kiljui Pikku John, "että joku kerjäläinen saa pidellä noin pahoin päällikköäni ja itse pääsee ehjin nahoin! Jää sinä, Puna-Will, johtajamme luo, ja me toiset lähdemme ajamaan sitä vietävän roistoa takaa ja vaatimaan häntä tilille."

Niin sovittiin asiasta, ja Puna-Will alkoi sitoa Robinin päätä, Pikku
Johnin ja karsinavahdin lähtiessä ajamaan kerjäläistä takaa.

"Varokaa hänen piikkisauvaansa", huuteli Robin heidän jälkeensä, mutta
Pikku John vastasi:

    "Ei auta häntä sauvansa,
        Se kohta todetaan.
    Pian tänne taas käy matkansa,
        Ja sitten päätät vaan,
    Puuhunko ukko hirtetään
        Vai muuten surmataan."

"Tiedän varman keinon, jolla saamme hänet käsiimme", sanoi Pikku John Vihreälle Yrjölle, kun he riensivät eteenpäin. "Tässä aivan lähellä kulkee metsän kautta oikotie, ja sitä käyttämällä on matka kolme mailia lyhyempi kuin valtatietä." Miehet siis oikaisivat metsän poikki ja juoksivat yli laaksojen ja kukkulain, innokkaina pääsemään miehen edelle, joka oli heidän johtajalleen antanut sellaisen löylytyksen. Vihdoin he saapuivat laaksossa olevaan pieneen metsikköön, jonka kautta valtatie kulki. Pikku John kumartui alas tarkastamaan maantien pölyä.

"Ei ole vereksiä ihmisen tai eläimen jälkiä", hän sanoi, "joten kerjäläinen ei vielä ole mennyt ohi."

"Hän joutuu käsiimme", sanoi Vihreä Yrjö, "ja panemme hänet omalla nahallaan maksamaan tämänpäiväiset tekosensa."

Eräässä kohden tie oli kapea kulkien kahden tammen välitse. Toverukset piiloutuivat kumpikin tammensa taakse odottamaan saalistaan. Samassa kerjäläinen jo tulikin tietä pitkin, eikä hänen astuntansa ollut tavallistakaan nopeampaa eikä hitaampaa, ja hän vihelteli itsekseen, aivan kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää. Mutta kun hän oli menossa tammien välitse, ampaisivat Pikku John ja Vihreä Yrjö hänen kimppuunsa. Pikku John käytteli pelottavaa sauvaansa, ja Vihreä Yrjö veti esiin tikarinsa ja piti sitä hänen rintaansa suunnattuna.

"Katala konna!" huusi Yrjö, "heitä karttu käsistäsi tai painan tikarin rintaasi."

Kerjäläinen hellitti sauvansa, ja Pikku John otti sen ja iski sen nurmikkoon rautakärki edellä.

"Säästäkää henkeni!" huusi kerjäläinen huomatessaan auttamattomasti olevansa noiden kahden voimakkaan miehen käsissä. "Pankaa pois tuo ruma tikari, muuten kuolen pelosta. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun tahdotte surmata minut?"

"Pahaa!" kiljui Pikku John. "Pahaa tarpeeksi asti, sinä ryysyinen roisto! Olet ollut vähällä surmata jaloimman miehen ja parhaimman johtajan mikä milloinkaan on syntynyt.

    "Pian luokseen käyt sa köysissä,
        Hän sitten päättää vaan,
    Puuhunko sinut hirtetään
        Vai muuten surmataan."

Mutta kerjäläinen rukoili rukoilemistaan henkensä puolesta. "Kunnon herrasmiehet", hän sanoi. "Mitä teitä hyödyttäisi riistää henki köyhältä kerjäläiseltä. Antakaa minun mennä, niin annan teille ne sata puntaa ja lisäksi ne muutamat hopeakolikot, jotka ovat piilossa pussini pohjalla. Siinä ovat kaikki monivuotiset säästöni, mutta parempi on ihmisen luopua rahastaan kuin hengestään."

"Kuulkaa tuota roistoa!" huudahti Vihreä Yrjö. "Hänellä on sata puntaa ja enemmänkin kerjuupussissaan. Ei tosiaankaan ole koiraa karvoihin katsomista, sanon minä."

"Minua asia ei ollenkaan hämmästytä", sanoi Pikku John, "sillä olen usein huomannut, että repaleinen takki peittää rikkauksia näinä epävakaisina aikoina. Mutta kuule, mies, tyhjennä varastosi ja näytä meille rahat."

"Mielelläni!" huusi kerjäläinen ja päästi hihnoista ison nahkalaukkunsa ja laski sen maahan niin varovasti kuin se olisi ollut hyvin raskas. No niin, navakka tuuli puhalsi laakson läpi, tuuli, joka pani kerjäläisen ryysyt liehumaan hänen ympärillään, ja hän kääntyi selin siihen aivan kuin välttääkseen purevaa viimaa. Pikku John ja Vihreä Yrjö tuijottivat vankiinsa kiihkeinä näkemään mitä hänen pussissaan oli, ja seurasivat hänen jokaista liikettään, kun hän aukaisi hihnat soljista.

Kerjäläinen upotti molemmat kätensä isoon laukkuun ja kohotti ne sitten. Mutta ne eivät olleet täynnä rahaa, vaan jauhoja, joita hän viskasi suoraan odottavien henkipattojen silmille. Silmänräpäyksessä Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat sokaistuneita ja tukehtumaisillaan. Jauhopöly täytti heidän silmänsä, nenänsä ja sieraimensa, kunnes he eivät voineet nähdä eivätkä hengittää. Vahva tuuli auttoi kerjäläistä, tupruttaen jauhot sokaisevaksi pyörteeksi, joka kokonaan peitti näkyvistä tuon kekseliään veitikan.

Kourallisen jauhoja toisensa jälkeen kerjäläinen syyti heidän päälleen ja lopuksi hän pudisti ison laukkunsa heidän silmilleen. Henkipatot koettivat huutaa raivoissaan, mutta jauho salpasi heidän henkensä eivätkä he voineet muuta kuin syljeksiä ja rykiä. He hieroivat rystysillään silmiään poistaakseen niistä jauhopölyn, mutta se vain pahensi asiaa, sillä kuta enemmän he hieroivat, sitä vähemmän he näkivät.

Sitten kerjäläinen hypähti ja tarttui isoon piikkisauvaansa, joka oli siinä, mihin Pikku John sen oli iskenyt. "Entä nyt, hyvät herrat!" hän huusi. "Nähtävästikin olen tehnyt teille pahoin, kun tuhrasin vaatteenne jauhoihin. Mutta odottakaa, minä kyllä puistelen takkinne", samassa hän alkoi hutkia heitä nopeaan ja voimakkaasti isolla sauvallaan. Mäiskis! mäiskis! jymähteli iso sauva henkipattojen hartioihin, ja pilvenä pölisi taas jauho iskujen jäljiltä. Pikku John ja Vihreä Yrjö hapuilivat sinne tänne koettaen tarttua kerjäläiseen, mutta tämä väisteli heitä helposti ja pieksi heitä lakkaamatta, lyöden milloin ja mihin vain halutti: sauva kävi päähän ja selkään kuin puimavarsta lyhteeseen.

Vihdoin sankareilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pakoon, ja he livistivät pois laaksoa pitkin, sokeina ja ruumis hellänä ja kirvelevänä.

"Mihin nyt kiire?" huusi kerjäläinen seuraten heitä, kun he kompastelivat kiviin ja oksiin. "Odottakaa vähän; ette ole vielä saaneet täyttä maksua; ei teidän tarvitse pelätä, että minä olen saituri."

Mutta henkipatot olivat saaneet kyllikseen sitä lajia rahaa, jolla kerjäläinen velkojaan makseli, ja pakenivat vielä nopeammin.

"No niin, jos teidän on mentävä!" huusi taitava roisto, "niin tässä on vielä yksi ja onnea matkalle!" ja hän antoi kummallekin henkipatolle hirmuisen sysäyksen ja kääntyi takaisin ja jatkoi iloisena matkaansa.

Kun Pikku John ja Vihreä Yrjö huomasivat olevansa todella vapaat tuosta pelottavasta kerjäläisestä, he pysähtyivät lähteen luo ja huuhtoivat jauhot silmistään. Mutta kun he vihdoin saattoivat nähdä, ei ahdistajasta näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli poikennut metsään ja tyystin hävinnyt. Heidän ei siis auttanut muu kuin palata päällikkönsä ja Puna-Willin luo.

"Mutta miten on tämä ymmärrettävä?" sanoi Robin Hood. "Te lähditte ajamaan kerjäläistä takaa, mutta näytättekin olleen myllyssä, sillä vaatteenne ovat aivan jauhoissa."

Pikku John virnisteli, sillä vaikka hän olikin joutunut alakynteen karttuleikissä, käsitti hän asian naurettavan puolen.

"Saimme me kerjäläisen kiinni, johtaja", hän sanoi, "ja hän tahtoi vapautua isosta pussistaan", ja niin hän kertoi jutun jauhoista ja isosta ryhmysauvasta.

Robin Hood ja Puna-Will eivät voineet olla nauramatta tälle hullunkuriselle jutulle, ja Puna-Will nauroi kaikista makeimmin, sillä hän ei ollut saanut maistaa kerjäläisen sauvaa.

"No niin, kerjäläinen on tällä kertaa suoriutunut voittajana", sanoi Robin Hood, joka osasi antaa arvoa urhoolliselle vastustajalle, "ja meidän on palattava metsään eikä meillä ole muuta näytettävää kuin pelkkiä ruhjevammoja tämänpäiväisen työn tuloksena, ja onpa hän, kautta Maarian, peitonnut teidät kaksi vielä pahanpäiväisemmin kuin minut."

"Luullakseni olisi meidän paras vaieta koko asiasta", tuumi Robin Hood, "tai saamme ikuisen häpeän siitä, että annoimme ovelan kerjäläisen päästä meistä voitolle."

Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat halukkaat vaikenemaan, mutta luultavastikin juttu Puna-Willin mielestä oli liian hauska jäädäkseen kertomatta. Se tuli tunnetuksi ja siitä tehtiin balladi ja pitkät ajat laulettiin Robin Hoodista ja hänen miehistään, kerjäläisestä ja tämän jauhopussista.

HEREFORDIN PIISPA KOHTAA MUUTAMIA PAIMENIA

    Robin Hood käy puvussa paimenen.
        Kuusi miestä on matkassaan;
    Ohi Herefordin piispa kun matkusti,
        Tulen luona he puuhas vaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen kun oli kohdannut kerjäläisen Robin Hood eräänä aurinkoisena aamuna istui sen luolan edustalla, missä hän joukkoineen asui. Robin korjaili siinä joustaan ja nostaessaan silmänsä työstään hän näki Lobbin, rajasuutarin, lähestyvän. Lobb oli taas terve ja oli tullut kaupungista tuomaan uutisia.

Robin Hoodin muoto synkkeni, sillä piispa oli Allan-a-Dalen vihkiäisistä lähtien ollut hänen katkerimpia vihollisiaan, ja varsinkin Robin vihasi piispaa siksi, että tämä oli ahne ja säälimätön.

"Piispa on tätä nykyä Nottinghamin kaupungissa", sanoi Lobb, "ja huomenna hän ratsastaa Barnesdalen metsän läpi. Hän on kokoillut kirkontilusten verorahoja, ja hänen laukkunsa ovat varmasti kultaa ja hopeaa pullollaan, sillä hän on kiskonut jokaiselta täyden määrän, vaikka ajat ovat ahtaat ja raha tiukassa. Leskiltä ja orvoilta hän on kiristänyt viimeisen rovon eikä ole antanut anteeksi penniäkään niistä raskaista ja kohtuuttomista veroista, joita hänen alustalaisensa saavat maksaa."

"Oh!" sanoi Robin Hood rauhallisesti, "mielestäni on jo aika opettaa vähän tapoja tuolle korskealle kirkkoruhtinaalle. Kutsunpa hänet päivälliselle."

Lobb irvisti, sillä hän tiesi, mitä puhe merkitsi. Rikas sortaja saisi
Robin Hoodin kanssa syötyään kalliisti maksaa päivällisensä.

Seuraavana päivänä Robin vahvan miesjoukon seuraamana lähti siihen osaan metsää, minkä kautta piispan piti matkata.

    "Hei kaatamaan riistaa", sanoi urhea Hood,
        "Pulska hirvi te surmatkaa,
    Sillä Herefordin piispa syö kanssani nyt
        Ja sen kalliisti maksaa saa."

Hirvi kaadettiin ja asetettiin ruohoiselle aukiolle tien viereen, ja sen ympäri kokoontuivat Robin Hood ja kuusi hänen miestään; muu osa joukkoa väijyili piilossa.

Robin ja hänen miehensä olivat pukeutuneet köyhiksi lammaspaimeniksi. Lincolnin-vihreän pukunsa he olivat riisuneet yltään ja kätkeneet jousensa ja miekkansa sekä pukeutuneet vanhoihin, repaleisiin, harmaisiin tohvelikangaspukuihin. Kädessä heillä oli pitkä paimensauva. Näissä varusteissa he näyttivät perin viattomilta, ja kun Herefordin piispa tuli ratsastaen tietä pitkin, pitkä saattojoukkue mukanaan, hän luuli heitä tavallisiksi lammaspaimeniksi, jotka viettivät vapaapäivää, sillä he olivat sytyttäneet nurmelle nuotion ja pyörivät piirissä sen ympärillä.

Mutta kun piispa lähelle saapuessaan näki, että he paistoivat pulskaa, lihavaa hirveä, hän suuttui kovasti. Hänen mielestään vain ylhäisellä ja rikkaalla kirkonmiehellä oli oikeus syödä jaloa metsänriistaa, ja hän uskoi yllättäneensä joukon salametsästäjäroistoja.

    "Mitä teettekään täällä", heti piispa nyt huus,
        "Tai kelle on puuhanne?
    Miks hirven te, pieni kun joukkonne on,
        Kuninkaallisen kaadatte?"

    "Oomme paimenia", virkkoi urhea Hood,
        "Meitä lammas jo tympäyttää,
    Teki mielemme lystäillä päivä tää,
        Vähän hirveä kärventää."

Tämän röyhkeän vastauksen kuullessaan piispa oli raivostua. Hän oli tottunut näkemään köyhien paimenien polvistuvan nöyrästi hänen eteensä ja nyt tuollainen vastasi hänelle loukkaavan huolettomasti.

"Senkin varkaat ja roistot!" hän huusi, "niin totta kuin olen Herefordin piispa, te joudutte hirteen tästä. Toimitan tiedon puuhistanne kuninkaalle ja hän kuljettaa teidät oikopäätä hirsipuuhun."

"Oi anteeksi, anteeksi", sanoi Robin Hood, "armahtaminen soveltuu hyvin piispalle. Tulisihan tahra pukuusi, jos toimittaisit näin monta ihmistä hengiltä yhden ainoan hirven kaatamisesta."

"Ei armoa yhtään sinulle tällä kertaa", sanoi piispa, "saat lähteä minun matkaani ja astua kuninkaan eteen." Hän viittasi aseistetulle saattojoukolleen ja nyt kiiruhti useita piispan miehiä vangitsemaan paimenia. Mutta Robin hypähti syrjään, kääntyi selin puuhun ja vetäisi harmaan, risaisen pukunsa poimuista esille torvensa. Hän kohotti torven huulilleen ja puhalsi niin läpitunkevan toitotuksen, että piispa ja hänen miehensä hetkeksi mykistyivät hämmästyksestä. Seuraavana hetkenä he mykistyivät kauhusta, sillä joka pensaan, joka puun, joka viidakon varjosta ilmestyi mies. Näkyviin ilmestyi seitsemänkymmentä pelotonta jousimiestä, kaikilla nuoli valmiina jänteessä: he odottivat vain johtajansa sanaa lennättääkseen nuolensa.

Piispan miehet käsittivät heti, että heidät oli houkuteltu ansaan, ja pakenivat henkensä kaupalla. Piispa olisi mielellään seurannut miehiään, mutta hän käänsi hienon ratsunsa niin äkkiä, että se kompastui ja suistui suulleen, viskaten piispan suin päin satulasta. Pikku John poimi maasta kirkonmiehen, joka oli enemmän säikähtynyt kuin loukkaantunut ja joka huomasi olevansa samojen miesten vallassa, jotka hän vast'ikään oli aikonut toimittaa hirteen.

"Tämä on Herefordin piispa", ilkkui Robin Hood Pikku Johnille, "eikä hän lupaa meille armoa. Onneksi emme nyt ole sen tarpeessa."

Tämän kuullessaan piispa säikähtyi pahanpäiväisesti ja hänen pulleat kasvonsa kalpenivat. Nyt oli hänen vuoronsa anoa armoa.

    "Oi anteeksi suo", jo piispa se pyys',
        "Sä anteeksi antanet nyt,
    Sun jos tuntenut oisin, niin tullut en ois',
        Vaan kaukaa tok' kierrellyt."

"Sen uskon", vastasi Robin, "mutta en ole sinulle armoa velkaa. Saat seurata minua metsään."

Niinpä piispan oli tahtomattaan seurattava Robin Hoodia, ja he matkasivat aukioita ja metsäpolkuja, kunnes saapuivat salaiseen metsänkeskeiseen sopukkaan, johon rosvot olivat pystyttäneet leirinsä.

Siellä oli jo suuri rovio palamassa ja pari kolme miestä oli keittopuuhissa. Heitä johti Tuck Munkki ohjeitaan antaen.

Kun piispa näki Tuck Munkin, hän uskoi saavansa tästä kirkonmiehestä ystävän ja alkoi jutella hänelle nimittäen häntä veljeksi. Mutta Tuck ei ollut kuulevinaan, vaan puhutteli äänekkäämmin keittäjiä ja haukkui pahanpäiväiseksi erään, joka oli antanut padallisen hirvenlihaa palaa pohjaan, joten siis piispan piti heittää yrityksensä sikseen.

Ei aikaakaan, kun ateria jo oli valmis, ja liha tuoksui niin hyvältä, että piispalle tuli vesi suuhun. Hän oli ratsastanut pitkän matkan sinä aamuna ja metsäilma oli voimakas.

Tuck Munkki luki pöytärukouksen, ja kaikki yhtyivät siihen, ja piispa tyhjensi lautasensa yhtä reippaasti kuin joukkueen parhain mies. Hänen vieressään oli juomahaarikka, joka ensin täytettiin ruskealla oluella ja sitten punaisella viinillä, ja piispa söi ja joi aivan kuin ei aikoisi milloinkaan lopettaa. Lopulta hän ei jaksanut enää syödä eikä juoda, ja päivä oli menossa mailleen.

"Nyt minun on lähdettävä", sanoi piispa. "Tuokaa lasku! Mitä olen velkaa tästä hyvästä ateriasta?"

"Aivan niin", sanoi Robin, "teidän ylhäisyytenne puhuu oikein ja kohtuullisesti. Kun vieras on syönyt ja juonut, on kohtuullista, että hän pyytää laskua. Mutta kenet haluatte laskun laatijaksi, herra piispa?"

"Valitsen siihen toimeen tämän arvoisan munkin", sanoi lihava piispa rypistäen suutaan hyvin tärkeänä. "Uskon, että kirkon hyvä opetuslapsi tekee oikeutta sekä minulle että sinulle, Robin Hood."

Puhumalla näin imartelevasti Tuck Munkille piispa uskoi pelastavansa kukkaronsa, mutta hän ei tuntenut tätä iloista munkkia. Tuckin kasvot olivat parhaillaan ison nahkaleilin peitossa, josta hän joi olutta, ja kun ne ilmestyivät näkyviin, hän siristeli pieniä, iloisia silmiään.

"Hyväksyttekö sen?" sanoi munkki syvimmällä bassoäänellään. "Saanko minä määrätä, mitä piispan on maksettava tästä ilonpidosta?"

"Saat, hyvä Tuck", sanoi Robin. "Piispa on valinnut oikein. Minä suostun sinun päätökseesi."

"No sitten", sanoi munkki, "hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa —"

"Sen teen mielelläni!" huudahti piispa ja sieppasi kukkaronsa vyöllään riippuvasta laukusta. "Kas tässä. Yksitoista hopeapenniä siinä on, ottakaa ne kaikki."

"Kuunnelkaa loppuun!" huudahti Tuck keskeyttäen vuorostaan piispan. "Hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa ja myös tuon ison nahkalaukun, joka on sidottu hänen ratsunsa satulankaareen."

"Ei toki!" huusi piispa, "antakaa sen olla. Älkää koskeko siihen, pyydän. Ei jumalattomien sovi puuttua niihin rahoihin. Ne kuuluvat kirkolle ja ovat niitä vaivaisia veroja, joita kirkontilusten vuokraajien on sille maksettava."

"Vaivaiset verot!" huudahti Robin Hood. "Sanokaa pikemminkin vuokraajia vaivaisiksi, herra piispa, sillä olen luotettavalta taholta kuullut, että suuri osa näistä rahoista on kiristetty puutetta kärsiviltä. Katsotaanpa, Pikku John, mitä rikkauksia piispalla on matkassaan."

Jätti nousi seisoalleen ja sieppasi piispan oman viitan levittäen sen nurmelle. Sitten hän poistui hakemaan isoa nahkalaukkua, joka oli tiukasti sidottu piispan satulakaareen. Kaikkien silmät olivat suunnattuina tähän raskaaseen laukkuun ja kuului yleinen mutina, kun Pikku John aukaisi sen ja kaatoi viitalle valtavan kultakolikkovirran.

"Me otamme ne", sanoi Robin Hood. "Ensin palautamme köyhimmille vuokraajille ne rahat, mitkä he ovat maksaneet; loput säilytämme muistona näistä hauskoista päivällistä, joissa hänen ylhäisyytensä Herefordin piispa oli vieraanamme."

Piispan kasvot olivat raivosta mustat, kun hän kuuli, kuinka vapaasti rosvot käsittelivät noita hänelle niin rakkaita rahoja, ja hän syyti suustaan vihaisen sanatulvan, mutta Robin vain nauroi.

"Odottaisipa miehen olevan paremmalla tuulella hyvän päivällisen jälkeen", sanoi rosvopäällikkö. "Nythän ovat pikemminkin paikallaan tanssi ja musiikki kuin rumat sanat ja ilkeät puheet. Viritäpä iloinen sävel, Allan-a-Dale, ja hänen ylhäisyytensä Herefordin piispa tanssikoon sävelen tahdissa."

"Niinpä tosiaankin!" kiljui Pikku John, kun Robin tarttui kädestä lihavaa piispaa, "minä autan sinua. Tanssikoon hän."

Rosvojen suureksi riemuksi Robin Hood ja Pikku John tarttuivat Herefordin piispaan ja tanssittivat häntä Allan-a-Dalen harpun sävelten tahdissa. Piispa tanssi hyvin huonotuulisena ja näytti kovin happamelta siinä edes takaisin könttyröidessään. Mutta hän oli liiaksi peloissaan uskaltaakseen vastustaa. Rahansa hän tosin oli menettänyt, mutta hänen ei tehnyt mieli menettää henkeäänkin. Tanssia jatkettiin, kunnes piispa oli lopen uupunut, jolloin Robin Hood käski hänen nousta ratsunsa selkään ja ratsastaa tiehensä. Sitä ei piispalle tarvinnut sanoa kahdesti. Hän syöksyi suin päin satulaan ja lähti tuotapikaa matkalle rientäen Nottinghamiin päin niin kiireesti kuin ikinä kykeni.

    Robin Hood se piispahan käsiksi käy,
        Vaatii soiton heläjämään;
    Ja tanssia piispa sai tarpeekseen
        Kiitti silläkin päästessään.

ROBIN HOOD KOHTAA KATTILANPAIKKAAJAN

Kun vanha piispa-parka pääsi Nottinghamiin menetettyään jokaisen pennin rakkaista rahoistaan, hän neuvotteli sheriffin kanssa, jonka aarreaitta oli tyhjänä. Kumpainenkin kiehui vihaa Robin Hoodia kohtaan, ja he kuuluttivat kansalle, että kuka ikinä lähtisi ottamaan kiinni tuota kuuluisaa henkipattoa Robin Hoodia, saisi kuninkaan nimessä kirjoitetun vangitsemismääräyksen ja että sadan punnan palkkio maksettaisiin hänen vangitsemisestaan.

Kun tätä julistusta kuulutettiin markkinaristin luona, katsoivat kaupunkilaiset merkitsevästi toisiinsa ja hymyilivät. He käsittivät, että oli kovin helppoa tarjota sata puntaa Robin Hoodin vangitsemisesta, mutta että olisi vaikea ansaita tuo rahasumma, eikä ainoakaan ilmoittautunut halukkaaksi puuhaan. Mutta kuulijajoukon ulkorajalla seisoi muuan ulkopaikkakuntalainen. Tämä oli lyhyt, vankkarakenteinen, paksu mies, pystynenäinen ja kovin likanaamainen. Selässä hänellä oli nahkainen työkalulaukku, joka riippui ison vasaran varresta, joka hänellä oli olallaan ja jota hän piteli vasemmalla kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä vankka omenapuinen sauva, johon hän nojasi kuunnellessaan kovin innokkaana julistusta. Hän oli kuljeksiva kattilanpaikkaaja nimeltä John Sly.

"Sata puntaa", Sly ajatteli itsekseen, "sehän on komea summa. Ja se maksetaan läheisessä metsässä olevan henkipaton vangitsemisesta. Vaikka kaiken elämäni paikkaisin patoja ja kattiloita, en ansaitsisi moista rahamäärää. Pitänee yrittää."

Hän taputti lähellä seisovaa miestä olalle. "Kuulepa, hyvä ystävä, onko vaikea päästä sille paikalle, jonka maanvaivana tämä Robin Hood on?" Sly kysyi.

"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi kaupunkilainen irvistäen, "mutta kun olet päässyt sinne, alkavat luultavasti vaikeudet."

Kattilanpaikkaaja nyökkäsi ylpeästi, sillä päivä oli kuuma ja viimeisellä hopeapennillään hän oli ostanut olutta janonsa sammuttamiseen. "Ole varma siitä, ettei hän pujahda minun kynsistäni niinkään hevillä", sanoi kattilanpaikkaaja ja lähti oikopäätä hakemaan vangitsemismääräystä, joka antaisi hänelle oikeuden ottaa kiinni tuon kuuluisan henkipaton Robin Hoodin.

Hänelle ei ainoastaan annettu vangitsemismääräystä, vaan lisäksi selvitettiin tarkoin paikka, josta hän luultavasti tapaisi Robinin, ja päivän valjetessa hän seuraavana aamuna lähti kaupungista koettamaan onneaan, vangitsemaan Robin Hoodia.

"Tekeepä mieleni näyttää näille pohjolan pölkkypäille muutama sukkela temppu", sanoi Sly pyörittäen isoa sauvaansa päänsä ympäri. "Heillä ei ole aavistustakaan etelänmiehen älystä ja neuvokkuudesta. Olen banburyläinen, eikä meillä Oxfordin kreivikunnassa kasvateta tylsämielisiä."

Kun hän oli matkannut pari tuntia kävi päivä kuumaksi, ja hän istahti ison tammen alle pyyhkimään otsaansa ja tarkastamaan vangitsemismääräystä, jonka omistamisesta hän oli hyvin ylpeä.

Hän oli jo pistänyt paperin takaisin laukkuunsa ja aikoi juuri ruveta jatkamaan matkaansa, kun samassa näki pitkän, tulipunaiseen pukuun pukeutuneen miehen, jolla oli miekka vyöllä, ryhdikkäästi astelevan vastaan. "Hyvä on", sanoi Sly itsekseen, "tuossa tulee hyvin pukeutunut mies, joka näyttää olevan joku kunnianarvoinen talollinen näiltä seuduin. Olen varma, että hän voi neuvoa minut oikealle tolalle ja että löydän tuon kirotun rosvon tyyssijan."

Sly siis jatkoi matkaansa suoraan punapukuista talonpoikaa kohti. Tämä oli kuljeskellut silmät maahan luotuina, ja kun hän kohotti katseensa ja näki kattilanpaikkaajan työkalulaukku olallaan, hän tervehti tätä ystävällisesti hymyillen ja kohteliaalla kädenliikkeellä.

"Terve", sanoi kattilanpaikkaaja, "luultavasti olet tältä paikkakunnalta kotoisin."

"Arvasit oikein, asun tässä aivan lähellä", sanoi kohtelias muukalainen. "Entä mistä itse olet kotoisin?"

"Olen kattilanpaikkaaja, nimeni on Sly ja olen Banburystä kotoisin", vastasi pannu- ja kattilaseppä. "Entä mitä uutta kuuluu?"

"Eipä taida olla varsin miellyttävää sinun ammattiisi kuuluvan miehen korville", sanoi vieras sävyisästi naurahtaen.

"Sitähän minä vain olen kuullut, että kaksi kattilanpaikkaajaa on eilen tuomittu raipparangaistukseen liian runsaasta oluen juomisesta."

"Tuhat tulimmaista!" murahti Sly, joka oli aika pikavihainen, "älä sovita pilojasi minuun, hyvä mies, tai saat tuta, että minulla on raskas sauva matkassani."

"Sinähän kysyit uutisia ja niitähän sinä sait", virkkoi vieras sävyisästi vastaan. "Mutta itsehän sinä kuljeskelet kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään. Sinähän tunnet puolen kreivikunnan asiat kuin viisi sormea. Mitä itse tiedät kertoa?"

"Minun uutiseni kuuluu, että tarjolla on sata puntaa selvää rahaa, ei muuta kuin ottaa vain", huudahti Sly.

"Katsopa, näissä metsissä asustaa Robin Hood niminen julkea rosvo, ja minulla on kirjallinen määräys vangita hänet. Ja kunhan nyt vain saan hänet käsiini ja sitten raahatuksi Nottinghamiin, niin sadan punnan palkkio kilisee taskussani. Jos avustat minua tässä asiassa, niin annan sinulle tuntuvan osan palkkiosta."

"Onpa se komea rahasumma", hän sanoi viimein, "ja luulen voivani näyttää sinulle, mistä löydät etsimäsi."

    "On mulla määräys kuninkaan,
        Hänet siepata missä vaan,
    Jos näytät, missä hän on, niin teen,
        Miehen sinusta rahakkaan."

"Näytäpä vangitsemismääräyksesi minulle", sanoi ystävällinen vieras. "Jos kaikki on niinkuin olla pitää, niin teen parhaan voitavani saattaakseni teidät yhteen."

Mutta Sly vain naurahti ja vilkutti toista silmäänsä. "Ei, ei!" hän sanoi, "en näytä määräystä ainoallekaan ihmiselle. En usko sitä kenellekään. Auta minua löytämään hänet, niin saat osasi palkkiosta. Jos taas et suostu minua auttamaan, niin terveheks': kyllä itsekin hänet löydän."

"Näytätpä olevan varovainen veitikka", sanoi vieras. "No niin, enpä sinua siitä soimaa. Sattuuhan nykyisin vastaamme miestä jos minkälaista. Mutta palkkio on suuri ja tunnustan sinulle suoraan, että haluaisin päästä siitä osalliseksi. Entäpä jos menemme tuonne 'Kuninkaalliseen Hirveen' ja keskustelemme asiasta, samalla kuin juomme kannullisen kylmää olutta huuhtoaksemme pölyn kurkustamme."

"Sehän sopii mainiosti!" huudahti kattilanpaikkaaja ja nuoleskeli suupieliään, kun oluthaarikasta tuli puhe ja lähti seuraamaan vierasta.

He astelivat siinä mailin toista, kunnes saapuivat majataloon ja tapasivat isännän ovella. Isäntä kohteli vierasta hyvin kunnioittavasti ja lähti kiireesti tuomaan ison kipollisen olutta ja pullollisen Kanarian-viiniä. Kattilanpaikkaajan pienet silmät kiiluivat taas, kun hän näki tämän hyvyyden, ja hän kumosi ilomielin kurkkuunsa kupillisen toisensa jälkeen ja ylisteli innokkaasti näin ylellistä kestitystä. Hän se etupäässä huolehti juomisesta, sillä vieras maisteli vain hiukan kupistaan, selittäen tarkoin pohtivansa asiaa ja harkitsevansa, miten he parhaiten ja varmimmin saisivat Robin Hoodin käsiinsä.

Kun oluthaarikka ja viinipullo rupesivat tyhjenemään, alkoi kattilanpaikkaajan pää nyökkäillä ja hän kuorsasi rauhallisesti penkillä.

Vieras hymyili ja aukaisi Slyn laukun. Sieltä hän otti vangitsemismääräyksen ja sitä lukiessaan hän hymyili vieläkin tyytyväisemmin. Paperin luettuaan hän sujautti sen taskuunsa. Sitten hän nousi ja hiipi hiljaa ulos.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin isäntä tuli huoneeseen. Hän säpsähti nähdessään, että punapukuinen mies oli poissa ja että hän oli jättänyt likaisen ja repaleisen kattilanpaikkaajan yksin sinne, ja alkoi käydä saatavastaan levottomaksi. Hän astui lattian poikki penkin luo ja tarttui Slytä kauluksesta.

"Ei enää, hyvä mies, ei enempää", sanoi puoleksi havahtunut kattilanpaikkaaja. "Olenhan jo kylliksi juonut sinun kustannuksellasi."

"Kyllä minä siitä huolehdin, ettei se ole tapahtunut minun kustannuksellani!" sanoi isäntä. "Herää siitä, senkin votkale ja maksa lasku."

"Sinäkö olet laskun maksanut?" sanoi Sly, joka yhä uskoi puhuttelevansa punapukuista vierasta. "Hyvin tehty, mutta usko pois, en unohda sitä, kun tulee palkkion jaon aika."

"Minä viis sinun palkkioistasi!" huusi isäntä. "Maksa minulle vain, mikä minulle kuuluu, niin olen tyytyväinen", ja näin sanoessaan hän ravisteli kattilanpaikkaajaa niin rajusti, että tämä kokonaan heräsi.

"Häh? Mitä? Miten? Missä?" sanoi kattilanpaikkaaja hämillään. "Missä on toverini, pulska maalaisisäntä, joka lupasi viedä minut matkani määrään, maksaa tämän päivän kulungit?"

Sitten kattilanpaikkaajan katse osui avattuun laukkuun. Hän otti sen käteensä ja katsoi siihen. Nyt hän alkoi mylviä kuin rengastettu härkä.

"Auttakaa, auttakaa!" hän kiljui. "Olen hukassa! Olen mennyttä miestä! Minut on ryöstetty, rosvottu, petetty! Missä on vangitsemismääräys, kuninkaallinen vangitsemismääräys? Se on pois ja varastettu."

"Vangitsemismääräys!" huudahti majatalonpitäjä. "Kukapa sinunlaisellesi tollikalle vangitsemismääräystä uskoisi? Ja ketä se koski?"

"Tuhat tulimmaista, isäntä hyvä, minulla oli ihan varmasti vangitsemismääräys, Nottinghamin sheriffin itsensä antama ja kuninkaan nimissä kirjoitettu, ja siitä olisi koitunut minulle hyötyä — piti vangita julkea rosvo, jota kuuluu nimitettävän Robin Hoodiksi."

"Robin Hood!" huudahti isäntä. "Asiahan käy yhä sotkuisemmaksi. Juuri Robin Hoodin kanssahan sinä tulit tänne ja joit olutta. Robin se oli, punaisiin pukeutuneena, vaikka hän tavallisesti käyttää vihreää."

Tämän kuullessaan kattilanpaikkaaja töllisteli suu ja silmät ammollaan, ja sulasta ihmetyksestä ja hämmästyksestä hänen melunpitonsa äkkiä taukosi. Vihdoin hän sai läähättäen sanotuksi: "Tuoko Robin Hood! Minulle sanottiin, että hän on julman ja villin näköinen, oikea hurja metsärosvo. Mutta tämä mieshän näytti arvokkaalta maalaisisännältä."

"Robin esiintyy hyvin monenmuotoisena", vastasi majatalon isäntä, "mutta hän se oli yhtä varmasti kuin sinä olet juonut ison haarikallisen parasta oluttani ja pullollisen parasta Kanarian-viiniäni."

"Mutta hän lupasi maksaa pidot!" huusi Sly. "Hän pyysi minut tänne juomaan kanssaan."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi isäntä kuivasti. "Tiedän vain, että juomani ovat kuluneet ja sinä maksat laskun."

"Kymmenen shillinkiä!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Minulla ei ole edes kymmentä penniä."

Kattilanpaikkaaja huusi, riehui ja raivosi. Hän oli ylen raivostunut tuolle sävyisälle punapukuiselle vieraalle; hän uhkaili majatalonpitäjää; hän vannoi manuuttavansa heidät oikeuteen.

"Hyvä on", sanoi isäntä, "mutta oikeus taitaa olla minun puolellani. Sinä juopottelet täällä rosvon seurassa, ja kun tämä livistää, sinä yrität pettää minua laskun suorituksessa. Luulenpa, että oikeudella on jotakin sanomista sinulle siitä asiasta."

Kattilanpaikkaaja käsitti isännän puheen todeksi ja ymmärsi, että hänen oli paras koettaa hyvällä selvitä tästä rumasta jutusta. Hän siis luopui vasarastaan ja työkaluistaan, otti ison omenapuisen sauvansa ja lähti "Kuninkaallisesta Hirvestä" niin alakuloisena kuin kattilanpaikkaaja ikinä olla saattaa.

"Saisinpa vain käsiini tuon punapukuisen roiston!" jutteli hän itsekseen ja heilutteli uhkaavasti isoa sauvaansa päänsä ympäri; "kyllä pehmittäisin hänen selkänsä, senkin kirottu konna."

Kun kattilanpaikkaaja tuli majatalosta, riensi hän kiireesti tietä pitkin ja sattui onnekseen valitsemaan saman tien, jota Robin asteli. Sillä ennen kuin Sly vielä oli kulkenut mailiakaan, hän näki eräässä polun mutkassa kirkkaan värivälähdyksen ja kohta sen jälkeen punapukuisen muukalaisen seisovan tähyämässä hirvilaumaa. Sly ryntäsi täyttä vauhtia eteenpäin, huutaen uhkauksiaan ja vaatien punapukuista miestä odottamaan.

Robin pyörähti oitis päin ja hymyili vihaisen kattilanpaikkaajan havaitessaan.

"Ei ole konna, ei ole konna!" ärjyi Sly. "Nyt ovat osat vaihtuneet. Olenpa tainnut viimeinkin tavata Robin Hoodin, ja näyttäköön nyt tämä ryhmysauvani, kumpi meistä on väärässä ja toiselle maksun velkaa."

Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi päin käsittämättömän vikkelästi antaen Robinille huumaavan iskun isolla sauvallaan. Niin vikkelä oli kattilanpaikkaaja, että sauva paukahti ennen kuin Robin ennätti paljastaa miekkaansa.

Robin horjahti rajusta iskusta, mutta hänen onnistui kuitenkin sivaltaa miekkansa ja asettua päin vastustajaansa. Jonkin hetken hänen oli pakko väistellä puoleen ja toiseen välttyäkseen suhisevilta iskuilta; sitten hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, sillä hänen sappensa kiehahti, ja kattilanpaikkaajan oli pakko puolustautua. Mutta Sly osoittautui yhtä hyväksi puolustajaksi kuin oli hyökkääjäkin. Robinin miekka osui yhä uudestaan hänen kovapuiseen sauvaansa, ja metalli helähti puuhun, niin että metsä kajahteli. Sitten Sly heilauttaen nuolen nopeudella tavattoman isoa kankeaan antoi torjumisliikettä seurata iskun Robinin oikeaan käsivarteen ja osui häntä niin ilkeästi kyynärpäähän, että käsivarsi kuoleutui sormen päästä olkapäähän, eikä rosvo kyennyt enää pitelemään miekkaansa.

"Pidetäänpä hetken aselepo, kattilanpaikkaaja", sanoi Robin. "Pyytäisin vielä pientä suosionosoitusta sinulta."

"Vai suosionosoitusta!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Mieluummin hirtän sinut tuohon puuhun. No totta toisen kerran, olenpa tainnut lopultakin saada haltuuni kuuluisan Robin Hoodin, ja palkkio kuuluu minulle."

Ja näitä ajatellessaan Sly hyppeli ilosta ja katseli sitten ympärilleen nähdäkseen, mikä tie vei Nottinghamiin. Kun Robin huomasi, että kattilanpaikkaajan pää oli hetkeksi kääntynyt poispäin, hän tarttui torveensa ja puhalsi metsäkutsun.

"No, no", kiljui kattilanpaikkaaja, "ei nyt ole aikaa kutsuhuutoja puhaltaa ja torvia toitottaa. Sinun on seurattava minua, tai muuten minun on pakko tällä pikku kehoittimellani antaa sinulle muutamia vienoja lemmentaputuksia", ja hän antoi sauvansa vinkuen suhahtaa ilman halki.

Mutta samassa hyökkäsivät esiin Pikku John ja Puna-Will ja juoksivat johtajansa avuksi.

Kattilanpaikkaaja tuijotti hämmästyneenä Pikku Johniin, sillä hän ei ollut vielä sinä ilmoisna ikänä nähnyt sellaista miehen koljoa.

"No, jopa jotakin!" huudahti Sly. "Enpä mokomaa veitikkaa ole vielä eläissäni nähnyt. Mutta jos luulette minun pötkivän pakoon, niin ettepä totisesti tunne Jack Slyta", ja selin puuhun kääntyen hän asettui puolustusasentoon, ryhmysauva valmiina joko iskemään tai torjumaan iskuja. Robin Hood istahti mättäälle, sillä hänen ruumiinsa oli niin jäykkä ja hellä, ettei hän olisi kyennyt seisomaan, niin rajusti oli kattilanpaikkaajan sauva hänet pehmittänyt.

"Mitä on tapahtunut, johtaja?" huusi Pikku John, "ja miksi niin uupuneena istut tien vieressä?"

"No voi taatto taivahinen", sanoi Robin Hood, "seisoohan tuossa edessäni mies, joka on aimo lailla pehmittänyt selkänahkani."

"Niinkö ovat asiat, johtaja!" huudahti Pikku John. "Tahtoisinpa sitten minäkin vuorostani koettaa onneani sen miekkosen kanssa. Katsotaanpa, pystyykö hän tekemään minullekin saman."

Isoruhoinen henkipatto ryntäsi päin ja kohotti raskaan sauvansa, ja kattilanpaikkaaja ryhtyi uljaasti puolustautumaan. Mutta ennen kuin vielä kanget ehtivät kalskahtaa yhteen, huusi Robin Hood luutnanttiaan taukoamaan.

"En syytä miestä", sanoi johtaja. "Hänellä oli kyllin syytä kolhia minua hieman. Minä olin hävittänyt hänen omaisuutensa ottamalla häneltä vangitsemismääräyksen, jota hän piti hyvin arvokkaana. Mutta jos olenkin tavallani tuhonnut hänen omaisuutensa, niin mielelläni sen myös toisella tavalla korvaan. Kuulepa, kattilanpaikkaaja, miten vetelee kulkurinammattisi?"

"Hoo, hoo, johtaja!" vastasi Sly. "Väliin hiukan ansiota ja ruoka-ateria, väliin taas saa kuljeskella koko päivän ansaitsematta kolikkoakaan. Ja jos olutpullon itselleni otan, olen melkein kuitti mies."

"No vaihda se sitten meidän iloiseen metsäelämäämme", huudahti henkipatto. "Päivisin me pyydämme hirviä, iltaisin juhlimme nuotion ympärillä syöden riistaa ja huuhtoen sen alas ruskealla oluella. Sinä olet uljas mies, jollaisista minä pidän. Yhdy meihin!"

"Kyllä, johtaja, siihen olen valmis!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Semmoinen elämä sopii minulle aivan erinomaisesti. Olen sinun miehiäsi elämässä ja kuolemassa", ja hän ja Robin vahvistivat kaupan kädenlyönnillä.

Niin muuttui John Sly, kattilanpaikkaaja, Robin Hoodin vainoojasta hänen aseveljekseen, ja hänestä tuli yhtä luja apulainen kuin hän oli ollut vankka vastustaja. Ja vanha balladi, joka kertoo, miten Robin voitti tämän tulokkaan puolelleen, päättyi Robin Hoodin kiitospuheeseen uudesta asetoveristaan.

    On uljuudessa hän miesten mies,
        ja kupariseppä on hän,
    En kenenkään oisi ma uskonut
        Mua niin kovin peljättävän.

    Hän meihin jos liittyy, hällekin
        Osan voitosta annamme,
    Mitä ikinä itsekin saadahan,
        Hälle täyden me kannamme.

    Tähän suostui kattilanpaikkaaja
        hän liittyi nyt rosvoihin,
    Ja miesten matkassa taivalsi —
        Jo lauluni loppuikin.

PIISPA KOETTAA OMIN VOIMIN

Jonkin aikaa oli Herefordin piispa vieraillut Nottinghamin sheriffin luona, ja joka aamu he innokkaina tiedustelivat, oliko Robin Hood jo saatu kiinni. Piispa toivoi saavansa takaisin kolmesataa puntaansa, jos tuo kuuluisa henkipatto saataisiin kiinni, ja sheriffin mielessä kummitteli yötä päivää hänen tyhjä aarreaittansa.

Mutta päivä toisensa jälkeen kului, ja ne jotka olivat lähteneet henkipattoja tavoittamaan, palasivat kaupunkiin sanoen, ettei heistä metsässä näkynyt merkkiäkään. John Sly, kattilanpaikkaaja, ei tosin vielä ollut palannut, mutta kukaan ei huomannut, ettei häntä enää missään näkynyt, eikä kukaan siitä välittänytkään.

Silloin muutamana päivänä marssi kaupunkiin mieslukuinen aseistettu joukkue, joka oli matkalla pohjoisesta Lontooseen. Joukon johtaja oli ulkomainen palkkasoturi, joka oli aina valmis myymään joukkonsa avunannon enimmän tarjoavalle. Kun piispa näki joukon marssivan kaupunkiin, hänen mieleensä juolahti oiva tuuma: siinäpä hänelle miehet, jotka ottaisivat kiinni Robin Hoodin. Hän päätti pestata heidät muutamiksi päiviksi, suorittaa heidän palkkansa henkipatoilta saaduilla rikkauksilla ja siten kostaa henkipattojen päällikölle.

Joukon johtajan kanssa oli helppo sopia asiasta ja niin suuri oli piispan luottamus siihen, että nämä harjaantuneet joukot helposti selviytyisivät metsäsisseistä, että hän itse lähti matkaan auttaakseen heitä henkipattojen piilopaikan löytämisessä.

Heidän onnekseen Robin Hood itse oli yksinään maantiellä samalla hetkellä, jona piispa joukkoineen saapui metsän reunaan. Tien äkkimutkassa Robin sattui vastakkain piispan kahden palvelijan kanssa, jotka ratsastivat kappaleen matkaa edellä tiedustelijoina. Miehet olivat kumpikin olleet piispan matkassa silloin, kun tämä kaapattiin, ja he tunsivat Robin Hoodin heti.

Oitis Robin oivalsi olevansa keskellä vihollislaumaa, ja huudon kuullessaan näkyi piispa kiireesti ratsastavan paikalle.

    "Voi minkä nyt teen", sanoi Robin Hood,
        "Jos piispa mun yllättää?
    Ei armoa mulle hän millään suo,
        Ens' puuhun mun hirtättää."

Mutta Robinin ei juolahtanut mieleenkään antautua edes yrittämättä pakoa. Hän pyörähti ympäri ja pakeni kiireimmiten lähintä metsikköä kohti. Siitä kehkeytyi aikamoinen kilpajuoksu! Piispa miehineen seurasi kiireesti pakolaista, mutta tämä ennätti puiden suojaan ja pääsi siten hetkeksi heidän näkyvistään.

"Saartakaa metsä!" kiljui piispa. "Se ei ole kovinkaan laaja. Voimme ympäröidä sen joka puolelta, ja silloin ei roisto millään neuvoin pääse pujahtamaan käsistämme."

Tehtiin niin. Metsä ympäröitiin kaikilta puolin, ja Robin Hood oli piirin sisässä. Sitten joukko rupesi haravoimaan metsää, mutta he toimivat hitaasti ja varovaisesti, sillä oli epätietoista, miten paljon Robinin miehiä ehkä oli saapuvilla, ja he pelkäsivät äkkiylläkköä.

Tällä kerralla siitä ei kuitenkaan ollut vaaraa. Robinilla ei ollut ainoatakaan omaa miestä likitienoilla, eikä hän voinut turvautua muuhun kuin älyynsä ja rohkeuteensa. Uljas henkipatto tiesi olevansa äärimmäisessä hengen vaarassa ja hän juoksi metsän syvimpään sisustaan, mistä toivoi keksivänsä jonkin pakokeinon. Siellä oli pieni, kaksihuoneinen mökki, missä asui vanha, köyhä leskivaimo, joka ansaitsi elatuksensa kehräämällä. Robin oli usein auttanut vanhaa vaimoa ja hän oli varma siitä, että tämä nyt vuorostaan auttaisi häntä. Kaiken lisäksi kuuluivat vaimon kolme poikaa Robinin joukkoon.

"Olen Robin Hood!" huusi henkipatto, "ja piispa miehineen on kintereilläni. Jos he saavat minut käsiinsä, olen mennyttä miestä, sillä piispa on vannonut hirttävänsä minut metsän korkeimpaan tammeen."

"Ole huoleti, Robin Hood!" huusi sukkelajärkinen eukko, "siitä ei tule mitään. Minä kyllä petän piispan ja hänen seurueensa. Vai pitäisi sinun, joka niin usein olet auttanut minua hädässäni, joutua pulaan! Ei sinä ilmoisna ikänä, sanon minä. Menepä tuonne perähuoneeseen ja pue yllesi siellä oleva vanha hame ja vaippa ja anna minulle Lincolnin-vihreä pukusi."

"Oiva tuuma!" huudahti Robin Hood. "Saammepa nähdä, ovatko piispan silmät kyllin tarkat keksimään Robin Hoodin vanhan eukon puvusta."

    "Heti anna takkisi harmaa siis,
        Ota viittani vihreä,
    Minä langat vaan ja värttinän saan,
        Sun on nuoleni terävä."

Tuotapikaa Robin Hood oli pukeutunut vanhaksi köyhäksi eukoksi. Päähänsä hän vielä sai ison vanhan hatun, jonka murtunut reunus riippui kasvoille. Hän lähti mökistä ontuen ja sauvaan nojaten, kädessään lanka ja värttinä, aivan kuin olisi ollut köyhä mökin muija, joka aikoi matkalla levätessään tehdä työtä.

Kohta Robin kuulikin kavioiden kopsetta ja hän kulki vieläkin kumarammassa ja ontui entistäkin hervottomammin. Sitten hän kuuli tutun äänen.

"Kuka tuo on?" huusi joku korskealla äänellä, ja Robin tiesi piispan olevan edessään. "Ottakaa kiinni tuo vanha eukko ja tuokaa tänne."

Eräs piispan miehistä tarttui vapisevaan eukkoon ja talutti hänet harmaantäplikkään ratsunsa selässä istuvan piispan luo.

"Metsässä olevasta mökistäni, armollinen herra", sopersi eukko silmille valahtaneen hattunsa alta. Hän ei kohottanut katsettaan maasta, mutta se ei piispaa kummastuttanut. Hänestä se vain tuntui asiaankuuluvalta nöyryydeltä hänen läsnäollessaan.

"Niin, hyvä herra, ja hänellä oli pitkä jousi ja viinellinen nuolia ja päässä vihreä huppu. Hän meni peräkamariini lepäämään."

"Eteenpäin!" huusi piispa. "Nyt hän on vallassamme! Rientäkää mökille ja raahatkaa hänet ulos."

Vangitsemiskiihkossaan piispa miehineen ratsasti eteenpäin ja vanha eukko ontui tietään edelleen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt pensaiden varjoon, kun mitä kummallisin muutos tapahtui hänen liikkeissään. Hän suoristautui, kävi vikkeläksi ja virkeäksi, hänen laahustava kulkunsa muuttui harppomiseksi, hän joudutti matkaa kuin juokseva hirvi, ja täyttä vauhtia hän riensi pois suunnaten kulkunsa isoon metsäaukioon, missä joukko henkipattoja odotteli. Aukioon syöksyessään näki hänet Pikku John ja puhkesi kummissaan puhumaan —

    "Ken kumma kulkee niittyä?"
        Näin lausuu Pikku John.
    "Mä nuolen häneen lennätän,
        Tuo totta noita on."

Näin sanoi Pikku John, sillä nähdessään vanhan mökin muijan tapaisen olennon tulevan semmoista hirmuvauhtia hän luuli, että asiassa täytyi olla noituutta mukana.

    "Oi malta, malta", huus' Robin Hood,
        "Älä nuoltasi lennätä vaan!
    Etkö johtajaas nää? Robin Hood on tää.
        Vaan kohta se huomataan."

"Sinäkö siinä olet, johtaja?" huudahti Pikku John hämmästyneenä. "Miksi tulet tänne vanhan eukon puvussa?"

"Pääsin hädin tuskin piispan kynsistä pakoon", vastasi Robin ja kertoi
Pikku Johnille seikkailunsa.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pikku John. "Mielestäni, johtaja, meidän pitäisi näyttää piispalle, ettei ole suinkaan vaaratonta urheilua tulla metsään meitä ahdistamaan."

"Niin minustakin", vastasi päällikkö. "Töräytäpä torveesi, Pikku John, ja kutsu uljaat toverimme kokoon."

Pikku John puhalsi torveensa, ja henkipattoja saapui saapumistaan, kunnes Robin Hoodilla oli edessään sata miestä, jotka olivat valmiit tottelemaan hänen pienintäkin viittaustaan. He töllistelivät ällistyneinä joukon keskellä olevaan köyhään eukkoon, kunnes rikkinäisen hatun alta tunsivat johtajansa kasvot, ja kun he saivat kuulla seikkailun, naurettiin miehissä valepuvulle ja Robinin kekseliäälle paolle.

Mutta nyt palatkaamme piispan seuraan nähdäksemme, miten hänen asiansa mökillä menestyi.

    Sai piispa eukon mökin luo
        Ja huusi raivoissaan:
    "Te Robin tuokaa esille
        Se konna kuulu maan!"

"Täällä hän on!" huusi mies. "Täällä hän on! Tunnen hänet. Sama veijari, joka vastikään karkasi metsään."

"Raahatkaa esiin!" käski piispa ja kolme neljä sotilasta kävi käsiksi Lincolnin-vihreään pukuun pukeutuneeseen olentoon ja raahasi hänet esille piilostaan.

"Asettakaa hänet tuon valkoisen hevosen selkään ja vartioikaa tarkoin!" huusi piispa. "Ja nyt oikopäätä takaisin kaupunkiin toimittamaan hänet tyrmään. En halua levätä, ennen kuin hän on lukkojen ja salpojen takana, ja huomenna hänet hirtetään."

Eukko, joka oli Robin Hoodin pukimissa, pysyi äänetönnä, ja miehet uskoivat vankinsa vaikenevan pelosta. Kukaan ei liioin tullut nostaneeksi vangin päähinettä nähdäkseen hänen kasvonsa, kaikki olivat innoissaan pääsemään metsästä pois vangittuine rosvoineen. Piispa oli aivan haljeta ylpeydestä, kun hän ajatteli ovelaa kaappaustaan.

    Eukko maidonvalkean ratsun sai,
        Ja piispa sai hiirakon;
    Kyllä nauratti häntä kaiken tien:
        Robin Hood nyt kiikissä on!

Piispaa nauratti siihen asti, kunnes saavuttiin metsän reunaan, mutta silloin hänen naamansa venyi pitkäksi ja suu jäi ammolleen. Sillä edessään hän näki satalukuisen miesjoukon, kaikilla jousi jännitettynä ja nuoli valmiina jänteessä. Ja piispa tunsi heidät henkipatoiksi ja tiesi jokaisen heistä vetävän vertoja neljälle tavalliselle jousimiehelle.

"Jousimiehiä!" huudahti hämmästynyt piispa. "Ja katsokaa, kuka heitä johtaa! No totta toisen kerran, sehän on sama noita-akka, jonka kohtasimme metsässä. Kuka hän on?"

"Kas peijakas!" sanoi vanki, "eiköhän se liene eräs Robin Hood niminen mies."

"Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!" nauraa hihitti vanki nostaen silmiltään huppunsa, ja piispan näkyviin ilmestyivät vanhan eukon ryppyiset kasvot ja naurun irvessä olevan suun hampaattomat ikenet. "Katso itse, kuka olen, armollinen piispa!" hän huusi kimeällä äänellä. "Olet sinäkin etevä piispa, kun kuljetat mukanasi vanhaa eukkoa luullen häntä Sherwoodin kuninkaaksi!" hän sanoi nauraen ja taputti käsiään.

"Voi minua poloista", sanoi piispa, "että minun piti tämmöinen päivä elää!" sillä hän älysi olevansa satimessa, ja samassa lensikin nuolisade vinkuen hänen seuralaisiinsa, jotka pakenivat suinpäin.

Piispa pyöräytti hiirakkonsa ympäri ja kannusti hevosta luullen pääsevänsä pakenemaan, mutta henkipatot olivat vikkelämpiä. Much ja Will Stutely tarttuivat vinhasti juosten hiirakon suitsiin, ja jäljestä harppasi hamepukuinen Robin sitoen piispan hevosen puuhun ja käskien piispan astua maahan.

"No jopa jotakin, armollinen herra piispa", sanoi hän nauraen, "taasko olette tullut meitä tervehtimään tänne humisevaan metsään? Pelkäänpä vain, ettemme voi kutsua teitä uuteen ilojuhlaan, sillä tällä kertaa meidän ei sovi jäädä sitä valmistamaan."

"On meillä kuitenkin aikaa tarkastaa hänen matkalaukkunsa", sanoi Pikku
John tutkien satulalaukut ja ottaen piispan kaikki rahat — samat
rahat, jotka piispa oli ottanut matkaan maksaakseen sotamiehille Robin
Hoodin kiinniottamispalkkion.

"Anna viisikymmentä hopeapenniä tuolle vanhalle vaimolle", sanoi Robin
Hood, "sillä hän on tänään pelastanut henkeni", ja niin tehtiin.

Happamena piispa katseli rahojensa tasaamista, mutta ei voinut asialle mitään ja oli ylen iloinen kuullessaan Robin Hoodin sanovan: "No nyt päästäkää hänet menemään."

"Piispa, piispa!" huusi nauraen Pikku John, "onnettomasti on päättynyt tämänpäiväinen metsästysretkenne, ja tiedättehän, miten on tapana panna pahantekijät katuvaisina ratsastamaan kaupungin läpi. Sillä tavoin saatte tekin palata Nottinghamiin."

Piispa siis nostettiin hiirakkonsa selkään, kasvot hevosen häntään päin ja talutettiin tällä tavoin läpi metsän, ja hiirakko pantiin laukkaamaan maantietä pitkin Nottinghamia kohden. Ja näin häpeällisesti takaperin ratsastaen piispa palasi kaupunkiin ilman rahoja ja vankia.

ROBIN HOOD TEURASTAJANA

Sen jälkeen kun piispa näin häpeällisesti palautettiin Nottinghamiin, saivat rosvot olla jonkin aikaa rauhassa Sherwoodin metsässä. He kaatoivat lihavia hirviä, korjasivat jousiaan ja sulittivat nuoliaan iltanuotion ääressä, nukkuivat rauhallisesti vihreihin vaippoihinsa kääriytyneinä ja tarkkailivat huolellisesti vihollisiaan.

Eräänä aamuna Robin Hood herätessään tunsi outoa levottomuutta. Tämä tämmöinen rauhallinen aika kyllästytti häntä: hän tunsi kaipaavansa seikkailua ja päätti lähteä Nottinghamiin nähdäkseen, miten kaupungissa elettiin. Hän ei virkkanut mitään Pikku Johnille, sillä hän tiesi, että tämä hänen uskollinen seuralaisensa kehoittaisi häntä pysyttelemään poissa sellaisesta vihollispesästä, ja hiipi yksikseen matkaan.

Hän huolehti siitä, ettei häntä helposti tunnettaisi, sillä Robin Hoodin olisi ollut vaarallista tulla ilmi Nottinghamin muurien sisäpuolella. Hän riisui yltään Lincolnin-vihreän pukunsa, puki ylleen yksinkertaiset talonpoikaisvaatteet ja lähti matkaan arvokkaan näköisenä isäntämiehenä tai kauppiaana.

Parin kolmen mailin päässä kaupungista hän saapui kahden tien risteykseen ja tapasi siinä torille menossa olevan teurastajan komeine tammoineen; tamman selässä oli täysinäiset lihavasut.

"Välipä sillä, mistä olen kotoisin", vastasi mies. "Olen teurastaja ja matkalla Nottinghamiin myymään lihaa."

"Todellako?" huudahti aina iloinen Robin, jonka mieleen samassa juolahti oiva tuuma. "No sehän sopii, olen aina halunnut teurastajaksi. Etkö myy?"

"Myy tamma, vasut, lihat, kaikki", vastasi Robin. "Määrää oma hintasi niille."

    "Mä lihojen hinnan ja tammankin
        Heti paikalla ilmoitan:
    Neljä markkaa on hinta kuulumaton,
        Lue kolikot kourahan."

"Neljä markkaa maksan heti paikalla", vastasi Robin ja kaivoi esille kukkaronsa. Rahat hän luki teurastajan käteen ja niin kauppa oli päätetty. Teurastaja palasi kotiinsa ja Robin Hood ajoi tammaa Nottinghamiin päin.

"Nyt", mietti Robin Hood, "saavun kaupunkiin niin viattoman näköisenä kuin olla saattaa. Kukapa epäilisi kuormineen kaupunkiin tulevaa kauppiasta?"

Hän ajoi tammansa portista vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, eikä kukaan häirinnyt häntä. Hän meni torille ja löysi sieltä kauppakojun, jota teurastaja oli käyttänyt, ja vei lihansa sinne. Kohta teurastajain ryhmä ryhtyi kaupantekoon toriyleisön kanssa, ja teurastajat huusivat: "Tulkaa! tulkaa! ostakaa! Hienoa, hyvää lihaa ostakaa! Mitä haluatte? Ostakaa! Ostakaa!"

    Kun toiset kauppahan ryhtyivät,
        Myös Robin hän alkaa ties.
    Mut ei leiville lyö vasta-alkajan työ,
        Hän outo on kauppamies.

Kun Robin kuuli toisten teurastajain huutaen tarjoilevan tavaroitaan kaupaksi, hänkin rupesi tarjottelemaan omiaan, ja kun ostajia saapui, hän äkkioutona antoi pennillä yhtä paljon kuin muut kolmella. Pian tämä tuli tunnetuksi ja Robinin kojun ympärys oli ostajia täynnään, kun taas hänen kilpailijansa olivat ostajitta.

"Kuka tämä uusi tulokas on?" he sanoivat. "Hän saattaa meidät perikatoon. Hän antaa pennillä yhtä paljon kuin me kolmella. Me emme saa myydyksi mitään."

Jotkut yrittivät myydä vähän halvemmalla, mutta yhä ostajat tunkeilivat
Robinin ympärillä.

"Se on joku suurtuhlaaja", sanoi muuan teurastaja. "Hän on kai myynyt perintömaansa ja lopettelee rahojaan tuolla typerällä tavalla."

"Niin", sanoi toinen, "tai hän on varastanut elukkansa ja pystyy sen tähden myymään niin halvalla."

"Tiedättekö mitä minä luulen?" sanoi kolmas. "Hän on ehkä joku valepukuinen keikari, joka vedon voittaakseen myy lihaa."

"Mennäänpä tutustumaan häneen", sanoi neljäs. "Menenpä pyytämään, että hän saapuu tämänpäiväiseen teurastajain juhlaan."

Hän menikin Robinin luo, joka parhaillaan ojensi viimeistä lihapalaa ostajille, ja sanoi: "Kuule, veli hopea, mehän olemme kaikki ammattitovereita, ja on siis kohtuullista, että tunnemme toisemme. Etkö söisi päivällistä kanssamme tänään, sillä tänään on teurastajain juhlapäivä?"

    "Ei toki", vastasi Robin Hood,
        "Moista kutsua kieltää saa.
    Käyn kanssanne, kunnon veikkoset,
        Ja koetan kiiruhtaa."

"Hyvä on", sanoi toinen, "juhla vietetään sheriffin talossa. Mennään yhdessä sinne."

Kun siis toriaika oli ohi, lähtivät teurastajat joukolla sheriffin taloon. Robin irvisteli itsekseen astuessaan eteishuoneeseen ja nähdessään tuon katalan ja kurjannäköisen vanhan sheriffin istumassa pöydän päässä.

"Tietäisipä vain tuo vanha köriläs, kuka minä olen, kylläpä tästä soppa syntyisi", mietti rohkea Robin.

Juhlapäivällinen katettiin pitkälle pöydälle, ja Robinia pyydettiin nuorimpana teurastajana lukemaan pöytärukous, minkä hän tekikin. Sitten hän kehoitti seuruetta juomaan mielin määrin hänen kustannuksellaan.

    "Nyt juomaan, veikot", huus' Robin Hood
        "Emme oitis me lakkaakaan;
    Viis puntaa, hei, jos kestimme vei,
        Olen valmis sen maksamaan."

"Tuo on hurja mies", sanoi muuan teurastaja sheriffin korvaan ja kertoi tarkalleen Robinista ja hänen halvasta lihastaan. Sheriffi väänti suutaan ja pudisti päätään.

"Se on joku hurja tuhlari", sanoi sheriffi, "joka on myynyt maansa ja hävittää rahansa kiireimmän kaupalla."

Siitä lähtien sheriffi söi ja joi vain vähäisen. Hän kävi kovin miettiväksi ja vilkaisi vähän väliä ilkeästi Robiniin päin.

"Tuo huoleton tuhlari näkyy työntävän rahoja luotaan molemmin käsin", mietti sheriffi. "Miksi ei sopisi minunkin saada niistä osaani?" Ja sheriffi huokasi muistellessaan tyhjää aarreaittaansa, mikä niin kipeästi kaipasi täydennystä.

"Ehkä voisin hyötyä hänestä vähäisen", ajatteli sheriffi, "ja olisinpa pienestäkin voitosta kiitollinen, kun tuo pääroisto Robin Hood ja hänen kehnot kumppaninsa ryöstivät minut niin perinpohjin."

Kun siis juhla oli lopussa, sheriffi istahti nuoren teurastajan viereen ja puhutteli häntä ystävällisesti.

"Olen kuullut tämän aamuisesta pilastasi", sanoi sheriffi vääntäen kärtyisän naamansa kömpelöön irviin, aivan kuin pila olisi huvittanut häntä niin kuin muitakin ihmisiä. "Sinä taltutat meidän teurastajiamme erinomaisella penninmaksavalla lihallasi."

"Eipä kehumista", vastasi Robin. "Asianlaita on nähkääs sellainen, että olen vielä äkkiouto ammatissani enkä taida vielä oikein tuntea elukoiden arvoa."

"Onhan se", virkkoi Robin huolettomasti, "mutta mielelläni muuttaisin sen rahaksi."

"Enkö sanonut", mietti sheriffi itsekseen, "siinä oikein aito tuhlari — aina innostunut saamaan rahaa huvituksiinsa. Paha minut periköön, ellen tästä kykene aimolailla hyötymään." Ääneen hän sitten sanoi. "No, miksi et ole sitten jo myynyt eläimiä ja maatasi?"

"Ei ole sattunut ostajaa", sanoi Robin haukotellen ja ojennellen käsivarsiaan, "vaikka olisin halukas myymään ne aika halvalla. Mutta ei näy olevan ihmisillä rahoja."

"Totta on", sanoi sheriffi, "ajat ovat ahtaat ja raha kireällä. Mutta mieluummin tarjoan itse kuin näen sinun olevan ilman ostajia."

Sheriffi mainitsi rahasumman, joka oli noin kymmenesosa Robinin kuvaileman maatilan arvosta, ja Robin suostui siihen empimättä. He löivät kättä kaupan vahvistukseksi, ja sheriffi oli kovin mielissään ajatellessaan, miten näppärästi hän oli tuon tuhlarin ryöstänyt.

"Vielä ei ole kovin myöhä", sanoi Robin. "Mitä arvelette tunnin ratsastuksesta eläimiä ja maita katsomaan?"

"Kernaasti minun puolestani", sanoi sheriffi. "Otanpa rahatkin mukaani ja maksan perillä ja samalla otan maan heti haltuuni."

"Hyvä", sanoi Robin. "Ei kauppa miettimällä parane. Ja voin vannoa, että olen yhtä oikeutettu luovuttamaan ne teille kuin isäni oli ne minulle luovuttamaan." Sitten häntä nauratti, kun sheriffi kiirehti noutamaan rahoja ja toimittamaan ratsua.

Kohta he olivat matkalla, Robin ratsastaen teurastajalta ostamallaan tammalla ja sheriffi omalla ratsullaan. Robin lähti Sherwoodin metsän liepeillä kulkevalle tielle, ja pian he olivat kaukaisilla metsämailla.

"Olisin toivonut, että maatilasi olisi sijainnut toisella suunnalla", sanoi sheriffi levottomana. "En pidä tästä metsästä. Varjelkoon meitä Jumala, teurastajamestari, ettemme joutuisi sen pääroiston Robin Hoodin kynsiin."

"Mitäs tyhjää", sanoi teurastaja. "Minä viis' veisaan Robin Hoodista ja hänen hommistaan. Ratsastetaan vain eteenpäin. Eläimet saattavat ilmestyä näkyviimme minä silmänräpäyksenä hyvänsä."

He jatkoivat matkaa ja kääntyivät eräässä tien mutkassa; teurastaja pysähdytti silloin hevosensa ja tarttui toisen suitsiin.

"Seis, herra sheriffi — seis!" hän sanoi. "Tuossa näette sarvipääni.
Miten ne teitä miellyttävät? Eivätkö olekin lihavia ja hyvännäköisiä?"

Sheriffi tuijotti hämmästyneenä ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hirveästi. Edessään hän näki sataisen lauman kuninkaan hirviä rauhallisesti syömässä ruohoisella metsäaukiolla.

"Mitä koiruutta tämä on?" hän huusi raivoissaan. "Karjaahan tänne lähdimme katsomaan."

"Ei, ei, herra sheriffi", nauroi toinen, "en ole milloinkaan luvannut teille muuta kuin eläimiä, ja tuolla ne nyt ovat."

Sheriffi alkoi tuntea olonsa yhä epävarmemmaksi. "Totta totisesti, hyvä mies", hän sanoi, "mielelläni olisin poissa täältä, sillä eipä minua miellytä sinun seurasi."

"Mutta, hyvä herra sheriffi", sanoi Robin, "mihin sellainen kiire? Tässä nyt on kauppa, jota teille ehdotin. Toivon vain teidän tutustuvan muutamiin tovereihini, jotka tulevat todistajiksi."

    Ja torven nostaen huulilleen
        Robin kolmesti toitottaa.
    Jo paikalla on heti Pikku John,
        Muut sinne myös kiirein saa.

Kun sheriffi näki rosvojen tungeksivan esille metsästä ja kokoontuvan hänen ympärilleen, rupesi hän kauhuissaan huutamaan. Hän huomasi tulleensa perin pohjin petetyksi ja kääntyi teurastajaan.

"Niin olen", nauroi Robin, "ja tässä ovat iloiset seuralaiseni, jotka eivät teitä miellytä, herra sheriffi. Mutta kauppa kuin kauppa. Rahat tänne, herra sheriffi."

Ja sheriffin oli pakko luopua kaikista niistä rahoistaan, mitkä hän oli tuonut muassaan ostaakseen tuhlaajan maatilan. Sitten hänen hevosensa käännettiin, ja hänet toimitettiin matkalle Nottinghamiin entistään alakuloisempana ja viisaampana; alakuloisempana, koska hänen aarreaittansa oli vielä entistäkin tyhjempi ja viisaampana, koska oli omalla kustannuksellaan saanut tietää, kuka teurastaja oli.

ROBIN HOOD PELASTAA LESKEN POJAT

Sattui sitten eräänä päivänä, että Robin Hood lähti matkalle ja jätti joukkonsa johdon Pikku Johnille. Kuusi päivää hän viipyi poissa ja seitsemäntenä päivänä hän kulki harjanteen poikki, ja hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän näki etäällä ison purppurankarvaisen metsän ja tiesi yhä lähestyvänsä metsäisiä tyyssijojaan.

Metsän reunassa hän pysähtyi ja nosti päätään kuunnellakseen. Tietä pitkin oli tulossa joku, joka kuulemalta oli syvän surun vallassa, kuului näet itkua ja valitusta. Robin odotti hetken aikaa ja näki sitten vanhan eukon tulevan kohden. Eukko näytti olevan kovin murheissaan ja kyynelet vierivät poskia alas. Robin tunsi hänet oitis: se oli sama metsässä asuva leskivaimo, joka oli auttanut hänet piispan kynsistä.

"Heipä hei, mummo", hän huusi. "Mitä nyt on tapahtunut? Onko sinua, mummokulta, kukaan loukannut? Jos on, niin totisesti hän saa nähdä, että Robin Hood on ystäväsi ja suojelijasi."

"He ovat joutuneet sheriffin kynsiin", vastasi eukko. "Tätä nykyä he ovat Nottinghamin vankilassa ja huomenna he kuolevat."

"Mitä sanotkaan, Hal ja Hob ja Dickon!" kiljui Robin. "Kolmea niin komeata poikaa näkee harvoin jousta vongahuttamassa. Onpa ikäviä uutisia, mummohyvä. Mistä tiedät, että tuomio niin pian pannaan täytäntöön?"

"Olen juuri tulossa Nottinghamista ja kuulin asian Lobbilta, rajasuutarilta", vastasi eukko. "Voi pelasta heidät, Robin Hood, pelasta heidät!"

"Luota minuun, mummo!" huudahti Robin, ja hänen iloiset kasvonsa synkkenivät äkkiä ja silmät säihkyivät. "Velvollisuuteni on tehdä kaikki voitavani joukkoni jokaisen jäsenen puolesta, ja sinun pojillesi olen erikoisesti kiitollisuuden velassa. Käyn oitis käsiksi asiaan."

Hän jatkoi heti matkaa eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin oli saapunut metsän sisässä olevaan leiriin. Pikku John näki päällikkönsä tulevan ja lähti häntä vastaan.

"Niin on, johtaja", vastasi Pikku John vakavana. "Mistä niin pian sait kuulla asian?"

"Tapasin poikien äidin", vastasi Robin Hood. "Entä miten pojat joutuivat kiinni?"

"Onneton sattuma", vastasi Pikku John. "He ajoivat kiivaasti isoa hirveä ja syöksyivät suoraan mieslukuisen sheriffin joukkueen syliin. He tuskin ehtivät räpäyttää silmäänsä, kun jo olivat vankeina."

"Heidät täytyy pelastaa", sanoi Robin. "En voi sinä ilmoisna ikänä enää katsoa heidän äitiään silmiin, jos sallin sheriffin pujottaa silmukan heidän kaulaansa." Ja Pikku Johnin kanssa he istahtivat miettimään keinoja sheriffin pettämiseksi ja lesken poikien vapauttamiseksi.

Seuraavana aamuna Robin Hood lähti yksinään taivaltamaan Nottinghamin kaupunkia kohti. Aurinko oli jo noussut ja sen korkeimmillaan ollessa piti lesken poikien kuolla. Siksipä Robin asteli reippaasti, sillä hän tiesi, ettei ole aikaa liikenemään. Mutta yht'äkkiä hän pysähtyi, sillä häntä vastaan tuli jalkamies, ja Robin tarkasti tätä, kuten hänen tapansa oli arvostelevasti tarkastaa kaikkia. Sitten hän taas jatkoi matkaansa, sillä vastaantulija oli rauhallinen pyhiinvaeltaja, köyhä, repaleinen ukko, joka vaelsi pyhäköstä pyhäkköön ja kerjäsi elatuksensa maan halki matkatessaan. Kun he lähestyivät toisiaan, pysähtyi pyhiinvaeltaja ja odotti sauvaansa nojaten Robinin lähestymistä.

"Mitä uutta — mitä uutta kuuluu?" huusi rosvo. "Mitä kuuluu, mulle kerropa sä?"

"Kuuluupa hyvinkin", vastasi pyhiinvaeltaja, "sillä Nottinghamin kaupungissa hirtetään tänään kolme nuorta miestä. Olen nähnyt hirsipuuta pystytettävän ja maalaisväkeä joukoittain tulvivan kaupunkiin katsomaan teloitusta, sillä joka päivä ei saakaan nähdä kolme veljestä hirtettävän rinnakkain."

Robin ei virkkanut mitään eikä osoittanut pitävänsä kovinkaan tärkeänä kuulemaansa uutista. Hänen otsansa oli syvämietteisissä rypyissä ja hänen silmänsä tarkastivat pyhiinvaeltajan pölyistä ja repaleista pukua. Sitten hän näpähytti sormiaan kuuluvasti, aivan kuin olisi löytänyt etsimänsä.

"Hei, pukua kanssani vaihtaos, vanhus", sanoi hän nauraen. "Vaihdapa kanssani pukimia, saat neljäkymmentä shillinkiä puhdasta hopeata lisäksi. Sillä voit mennä juomaan olutta tai viiniä."

Pyhiinvaeltaja tuijotti ihmeissään matkoilla ryvettyneisiin pukimiinsa, sitten Robinin kädessä oleviin rahoihin ja sitten Robinin sievään metsän vihreään pukuun.

    "Sun pukusi puhdas ja siisti on,
        Mun siivoton riekale;
    Vaan maailmassa minne jos matkannet,
        Älä vanhusta pilkkaile."

"En minä sinua pilkkaa!" huudahti Robin. "Puhun tosissani. Vaihda pukimet kanssani, ja rahat ovat sinun, ja voit niillä juhlia ystävinesi."

He vaihtoivat pukimia, ja kun Robin oli pannut päähänsä ukon hatun, jonka kupu yleni korkeana ja ryysyisen viitan, joka oli paikattu kaikenvärisillä tilkuilla, mustilla ja sinisillä ja punaisilla, ja rikkinäiset ja paikatut housut ja reikäiset säärystimet sekä kengät, jotka tuskin pysyivät koossa, hän oli niin muuttunut, ettei itse Pikku Johnkaan olisi tuntenut päällikköään. Ja pyhiinvaeltajan riekaleita ylleen pukiessaan hän kaiken aikaa naljaili, ja pukuaan viimeistellessään ja kehnoa muotoaan lopullisesti tarkastaessaan hän huudahti: "Vaatteet ne lopultakin miehen tekevät!" Mutta nyt hänellä oli se, mitä hän toivoi, erinomainen valepuku, ja hän lähti taas jatkamaan matkaansa Nottinghamin kaupunkia kohti.

Kahta tuntia myöhemmin sheriffi asteli kaupungin katuja pitkin, vihasta ja harmista alla päin, sillä hän ei ollut vielä löytänyt kolmelle vangilleen pyöveliä. "Mutta hirteen minä ne roistot toimitan!" huusi sheriffi, "vaikkapa minun omin käsin pitäisi ne vetää hirteen."

Samassa hänen eteensä ilmestyi hullunkurinen, pieni, kumarainen, ryysyihin pukeutunut vanha ukko, joka kimakalla äänellä huusi: "Taivas teitä armahtakoon, jalo sheriffi! Varjelkoon teitä taivas, armollinen herra!"

"Kuulepa, vanha pyhiinvaeltaja, mitä asiaa sinulla on minulle?" kysyi sheriffi äreästi, luullen että pyhiinvaeltaja aikoi kerjätä häneltä, ja samalla itsekseen päättäen olla antamatta pennin pyöreätäkään.

"Niin, herra sheriffi!" virkkoi repaleinen pyhiinvaeltaja, "olen kuullut, että tarvitsette tänään pyöveliä."

"Tarvitsen tosiaankin, aivan välttämättömästi", vastasi sheriffi ja hänen äänensävynsä oli jo jonkin verran ystävällisempi, kun pyhiinvaeltaja ei kerjännyt häneltä. "Tarvitsen kylläkin, sillä minua on onnistanut niin erinomaisesti, että olen saanut kiinni Robin Hoodin kolme roistoa, ja aikomukseni on nostaa heidät killumaan täsmälleen kello kaksitoista. Kunpahan vain voisin ripustaa heidän johtajansakin yhteen hyrkyyn!"

"Niin, herra sheriffi", sanoi pyhiinvaeltaja, heilutellen hartaana päätään. "Käsitän hyvin tunteenne. Olen kuullut, että Robin Hood on aiheuttanut teille paljon harmia."

"Hän on suurin konna joka vielä kuljeskelee hirttämättä", murisi sheriffi. "Mutta vielä koittaa päivä, jolloin katsomme toisiamme silmästä silmään, ja yrittäköönpä silloin livistää kynsistäni jos kykenee."

"Voi, voi!" vaikeroi pyhiinvaeltaja, "kyllähän siitä tulee surkea päivä Robin Hoodille, herra sheriffi — surkea päivä, se on varma. Mutta entä hänen rosvojoukkonsa kolmen miehen hirttäminen? Olenhan minä vain vanha, yksinkertainen ukon kötys, mutta haluaisin mielelläni kuulla, minkä palkkion maksatte, jos toimin tänään pyövelinä."

"Hyvän palkkion — hyvän palkkion", sanoi sheriffi innoissaan. "Kolmetoista penniä rahana ja vankien puvut, eikähän puku sinulle, pyhiinvaeltaja parka, totta vieköön, pahaa tekisi."

"Hyvä on palkkio", sanoi pyhiinvaeltaja. "Suostun kauppaan ja kyllä minä ne junkkarit hoidan."

Kymmenen minuuttia ennen kahtatoista lähti vankilan portilta liikkeelle kulkue ja eteni torille päin. Siihen kuului mieslukuinen normannilainen sotamiesjoukkue, jonka keskellä vangit astelivat. Vankien edellä ontui vanha pyhiinvaeltaja, jonka piti hirttää heidät. Kulkue saapui torille, joka oli niin tupaten täynnä väkeä, että sotamiesten täytyi väkipakolla tunkeutua ihmisjoukon läpi hirvittävää hirsipuuta kohti, jossa poikkitangosta riippui kolme nuoran silmukkaa. Hirsipuun juurelle oli raivattu avoin alue, ja siinä heitä odotti sheriffi.

"Miehet killumaan — miehet killumaan, hyvä mies!" sanoi sheriffi.
"Näytäpä, että olet kykenevä pyöveli."

"Kaikki aikanaan, herra sheriffi", sanoi pyhiinvaeltaja, "mutta ensin ripitän nämä hirtettävät miehet."

Sitten hän kuiskutteli miehille, ja kun sheriffi luuli hänen heitä ripittävän, hän neuvoikin heille tarkat ohjeet, miten menetellä seuraavina ankarien ponnistusten hetkinä.

"Hirteen miehet — hirteen miehet!" huusi sheriffi kärsimättömänä.
"Entä onko sinulla laukkua, johon panet vankien vaatteet?"

"On, sheriffi. Minulla on laukkuja yllin kyllin", sanoi pyhiinvaeltaja nauraen ja rupesi sitten laulamaan: —

    "On laukut ohrille, jauhoille,
        Ja laukku on maltaille;
    On laukut leiville, paistille,
        Ja laukku myös torvelle."

"Mitäs sinä, ukkoriepu, torvella teet?" ilkkui sheriffi. "Osaatkohan edes puhaltaa torvea?"

"Osaanko puhaltaa?" huusi pyhiinvaeltaja. "Saatpa kohta kuulla, sinä ylpeä sheriffi, puhallanko kunnollisesti."

Tämän sanottuaan pyhiinvaeltaja muuttui ihmeellisesti koko olennoltaan. Hänen köyristynyt, kumarainen vartalonsa ojentui pitkäksi ja käskeväksi hänen heikko, väräjävä äänensä kävi täyteläiseksi ja sointuvaksi, ja lavan reunalla seisten Robin Hood nosti torven huulilleen ja kajahutti kolme kaikuvaa törähdystä.

"Petosta! petosta!" hän huusi. "Robin Hood! Se on Robin Hood itse!
Ottakaa hänet kiinni! Tappakaa!"

Mutta sotilasvartiostolla oli muuta puuhaa kuin Robin Hoodin vangitseminen: he näet taistelivat oman henkensä puolesta. Sillä samassa hetkessä, jona nuo kaikuvat torven toitotukset kajahtivat väkijoukon yli, viskasi monikymmenlukuinen miesjoukko, joka oli näyttänyt vain tavallisilta talonpojilta, viittansa syrjään ja paljasti Robin Hoodin miesten Lincolnin-vihreän värin ja ryntäsi esiin miekka ja kilpi kädessä.

"Hood! Hood!" kiljui heitä johtava jättimäinen mies, kun he hyökkäsivät normannilaisvartion kimppuun. "Hood tulee avuksi!" ja vihreäpukuiset miehet seurasivat Pikku Johnia huutaen hänen mukanaan. "Hood tulee avuksi! Eläköön Robin Hood! Alas normannilaiset tyrannit."

Samassa puhkesi kauhea meteli ja sekamelska. Väkijoukon rauhallinen osa pakeni joka suunnalle päästäkseen pois taistelupaikalta, naiset kirkuivat, miehet huusivat, miekat kalskahtivat kilpiin, ja joka puolelta ahdistetulla vartiostolla oli täysi työ puolustaessaan itseään eikä vartiosto voinut kiinnittää huomiotaan lavalla olevaan valepukuiseen pyhiinvaeltajaan. Hirsipuun juurella Robin Hoodilla oli yhtä ankara työ kuin muillakin sinä päivänä. Hän sieppasi terävän puukon ja katkoi sillä nuorat, joilla Hal, Hob ja Dickon oli sidottu ja huusi: "Seuratkaa minua!" hypäten samassa lavalta maahan. Veljekset juoksivat päällikkönsä perässä ilosta huutaen, ja heidät ympäröi tuossa tuokiossa joukko ystäviä.

"Vetäytykää yhteen!" huusi Robin Hood, ja rosvot kokoontuivat tiheäksi ryhmäksi vapautettujen toveriensa ympärille.

"Eteenpäin, portille!" oli seuraava käsky, ja tasaisesti ja järkähtämättä metsien miehet etenivät torin poikki. Kahdesti sheriffin miehet hyökkäsivät heidän kimppuunsa, ja kahdesti metsäsissit terävillä nuolilla ja voimakkailla miekaniskuilla ajoivat sotilasjoukkueen pakosalle. Saavuttiin kohta portille, joka oli sepposen selällään, sillä Pikku John oli antanut Muchille ja Will Stutelylle sekä kymmenkunnalle miehelle tehtäväksi porttivartioston nujertamisen heti, kun kadulta alkoi kuulua meteliä. Käsky oli täytetty ja vartijat oli jo riisuttu aseista ja sidottu, kun henkipatot riemusaattueena saapuivat portille. He kokoontuivat portin ulkopuolella olevalle aukealle kentälle, ja sitten Pikku John paiskasi portit kiinni ja lukitsi ne ja marssi matkoihinsa avain mukanaan, niin ettei heitä voitu ajaa takaa. Metsän reunassa he tapasivat vanhan, köyhän leskivaimon, joka toivon ja pelon vaiheilla oli odottanut, että Robin täyttäisi lupauksensa ja pelastaisi hänen poikansa. Ja kun hän näki Halin ja Hobin ja Dickonin terveinä ja vahingoittumattomina ystäviensä parissa, hän taas itki, mutta tällä erää ilosta ja riemusta ja siunasi siunaamasta päästyään Robin Hoodia.

ROBIN HOOD TAPAA MARIAN NEIDON SHERWOODIN METSÄSSÄ

    Hän hovipojaksi pukeutui
        Niin synkkänä mieleltään,
    Näin taivaltaa ja metsähän saa
        Robin Hoodia etsimään.

    Mut on valhepuvussa Robin myös
        Ja tuntea mahdoton.
    Siks' miekat vain käy vastakkain,
        Mut iskut ne oivat on.

Sherwoodin metsässä miehiään johtaessaan ja pelotonta henkipaton elämää eläessään Robin usein muisteli erästä ystäväänsä, joka oli jäänyt kotiseudulle. Se oli Marian Neito, Robinin kotitalon naapuristossa olevan suuren talon isännän kaunis tytär. Robin Hood ja Marian Neito olivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta asti. He olivat yhdessä leikkineet, etsineet linnun pesiä, onkineet purosta, kiivenneet puihin, juosseet kilpaa nurmen yli, ja kun Robin Hoodin oli pakko lähteä maailmalle, hän tunsi sydämensä murheelliseksi Marianista erottuaan.

Robinin lähdettyä oli kohtalo pidellyt ankarasti Marianiakin. Hänen vanhempansa kuolivat, ystävät osoittautuivat epäluotettaviksi ja hänen sydämensä kaipasi usein lapsuuden ystävää — urheaa, pelotonta Robin Hoodia. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, missä tämä oli, mutta lopulta hänen nimensä kajahteli kautta Pohjois-Englannin, ja Marian älysi, että hänen entisestä ystävästään oli tullut kuuluisa henkipatto, jonka rohkeista uroteoista laulajat lauloivat ja josta miehet iltanuotion ääressä keskustelivat. Vihdoin yksinäinen ja ystävätön Marian päätti lähteä etsimään Robinia Sherwoodin metsästä nähdäkseen, muistiko tämä vielä heidän lapsuutensa entiset onnelliset ajat. Mutta hän tiesi, että yksinäisen naisen oli turvatonta kierrellä maata, ja sen tähden hän pukeutui nuorukaiseksi, otti jousen ja viinen, miekan ja kilven ja näin varustautuneena ja naamioituna lähti Robinia etsimään. Hän saapui lopulta ison metsän reunamalle, ja heti mahtavien tammien varjoon päästyään hän alkoi innokkaasti katsella, näkyisikö metsän asukasta, joka voisi neuvoa hänet entisen ystävän olinpaikalle.

Sattui niin, että Robin samana aamuna oli lähtenyt yksin liikkeelle kuulostamaan uutisia. Hän oli naamioinut itsensä hyvin huolellisesti, sillä hänen kohtalonsa olisi varma, jos hän joutuisi metsänvartijain kynsiin. Sheriffi oli vihasta raivoissaan siitä oveluudesta, jolla Robin oli hänet pettänyt ja pelastanut lesken pojat, ja hän oli antanut määräyksen, että kiinni saataessa oli jokainen henkipatto surmattava, minkäänlainen armo ei tulisi kysymykseen.

Robin lähti siis liikkeelle harmaaseen, repaleiseen sarkapukuun pukeutuneena, päässä iso hattu, joka peitti kasvot, vasemman silmän yläpuolella tavattoman iso laastaritilkku sekä hartioille huolettomasti viskattu ryysyinen viitta. Hän oli astellut runsaan tunnin verran, kun näki siististi pukeutuneen nuoren miehen tulevan tietä pitkin vastaansa. Rob astui heti tiepuoleen pensaan varjoon varmistautuakseen siitä, että nuorukainen oli yksin. Hänen oli näihin aikoihin viisainta olla varuillaan, sillä hänen vihollisensa olivat sekä lukuisat että raivosta suunniltaan. Aina vieraan nähdessään hän epäili ansaa tai sotajuonta. Mutta nuorukainen asteli tasaisesti tietä edelleen ja tuntui olevan yksin. Juuri kun hän oli menemässä sen pensaan ohi, jonka suojassa Robin seisoi, tämä hypähti esille ja komensi hänet pysähtymään.

Vieras oli Marian Neito, ja hän katsahti Robiniin, mutta ei kuolemakseen aavistanut, että hänen entinen ystävänsä seisoi hänen edessään tuon villin raakalaismiehen hahmossa. Hän piti miestä hurjana maantierosvona, joka ehkä halusi rosvota hänet, ja hän hypähti hiukan taaksepäin ja tarttui miekkaansa.

"Tuo ei ole Robinin miehiä", mietti Marian Neito. "Se on joku kulkurirosvo, jota minun on paras kohdella ylpeästi, muuten olen hukassa." Hän sanoi sen tähden: "Väisty tieltäni, mies, ja anna minun jatkaa matkaani, minulla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi."

"Niinkö, mutta entäpä jos minulla on jotakin tekemistä sinun kanssasi", vastasi ryysyinen vieras. "Sano miksi ja minne olet metsän kautta menossa, muuten minun on pakko käännyttää sinut takaisin."

"Käännyttää minut takaisin", sanoi nuorukainen. "Sitä sinä, hävytön konna, et ikinä tee. Älä pakota minua paljastamaan miekkaani itsepuolustuksekseni, tai saat katua tämänpäiväisiä hommiasi."

"Kas vain, onpa rohkea pukari", sanoi Robin Hood nauraen. "Entä mitä tekisit tuolla sievällä pikku naskalillasi?"

"Ehkäpä saat tuta, että tämä naskalini on ylen terävä", sanoi nuorukainen ja vetäisi välkkyvän terän huotrasta heiluttaen sitä korkealla ilmassa. "Väisty tieltäni, sillä minä olen matkalla syvälle metsän sydämeen, eikä minua estä siitä kukaan."

Kun Robin kuuli, että vieras oli matkalla Sherwoodin sydämeen, kävi hänen epäilyksensä järkähtämättömäksi. Hänestä tuntui että juuri tuollaisen rohkean, solakan nuoren miehen sheriffi nähtävästi oli lähettänyt vakoilemaan, ja hän päätti käännyttää nuorukaisen takaisin. "En väisty", sanoi Robin, "vaadin sinua palaamaan takaisin. Ajattele omaa parastasi ja heitä metsäaukiot rauhaan, tai on minunkin pakko tarttua aseisiin."

"Säiläni näkeminen kyllä pelottaa tuollaisen lapsen", ajatteli Robin ja hän paljasti miekkansa ja ryntäsi nuorta miestä kohti ikäänkuin käydäkseen rajusti kimppuun. Mutta hänen hämmästyksekseen hyökkäys torjuttiin taitavasti, ja solakka nuorukainen asettui miekkoineen, kilpineen vastustamaan häntä yhtä rohkeasti kuin kuka peloton mies tahansa.

Heidän miekkansa helähtivät kun terävät terät kirahtivat yhteen, mutta Robin ei käyttänyt koko voimaansa eikä parasta taitoaan tällaista nuorta miestä vastaan taistellessaan, jonka vuoksi taistelua kesti paljon kauemmin kuin olisi ollut välttämätöntä. Eikä nuori mies suinkaan ollut taitamaton miekan mittelyssä, sillä kun Robin hetkisen oli varomaton, hän sai vähäisen haavan kasvoihinsa. Henkipatto ihastui ikihyväksi tähän urheaan, nuoreen vastustajaan ja koetti saada ottelun päättymään sovintoon:

    "Jo lakkaa nyt", sanoi Robin Hood,
        "Käy joukkoon kumppanien,
    Kera kulkea saat sinä metsät ja maat
        Satakielistä kuunnellen."

"Mitä!" parahti nuorukainen. "Robin Hood! Oletko toden totta Robin
Hood? Ja voi, Robin, minä olen haavoittanut sinua! En tuntenut sinua,
Robin."

"Ja kuka sinä olet?" hän kysyi. "Ja miksi välität minun haavoittumisestani?"

"Tulin tänne tavatakseni sinut, Robin!" huudahti nuorukainen, "mutta enpä olisi uskonut näkeväni sinua tuon näköisenä. Etkö sinä, Robin, tunne minua?"

Kauniit, punehtuneet kasvot saattoivat Robinin hetkeksi aikaa vieläkin hämmästyneemmäksi. Sitten tuttu muistikuva palasi hänen mieleensä.

"Tunnen sinut!" hän huudahti, "tunnen sinut! Olet Marian Neito. Marian kulta, miten olet tullut tänne?"

"Lähdin etsimään sinua, Robin", vastasi neito, "sillä koko maailmassa ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä. Enkä minä tuntenut sinua, ja nyt olen sinua haavoittanut."

"Mitä joutavia", sanoi Robin. "Paljon ilkeämpiä iskuja ja kolahduksia me vihreällä salolla saamme. Eikä ole ihmekään, ettet tuntenut minua, sillä olen naamioinut itseni, kun vihamieheni Nottinghamin sheriffi tahtoisi vangita minut."

Ystävykset istahtivat läheiselle sammalmättäälle ja rupesivat juttusille kertoen toisilleen elämänsä vaiheita. "Entä onko sinulla sijaa minulle vihreällä salolla, Robin?" kysyi Marian Neito.

"On toki, ja minä tunnen itseni ylpeäksi, kun saan sinut sinne", huudahti henkipatto. "Tule, mennään Allan-a-Dalen vaimon puheille; hän ottaa sinut riemumielin suojaansa."

Niin he yhdessä lähtivät matkaan ja taivalsivat sille syrjäiselle metsäaukiolle, missä joukkueen leiri sijaitsi. Ja hyvin tervetulleeksi toivotti Allan-a-Dalen vaimo Marian Neidon, ja ylen iloinen oli seniltainen juhla. Puna-Will ja Pikku John lähtivät oikopäätä liikkeelle jousineen ja tappoivat pari lihavaa hirvihärkää, ja Marian Neidon kunniaksi vietettiin riemuisa tuliaisjuhla. Miehet rupesivat iloiseen piiriin ison, tammipölkyistä rakennetun nuotion ympärille, ja söivät kyllikseen makeata riistaa ja joivat palan paineeksi pulloittain viiniä ja haarikoittain ruskeaa kuohuvaa olutta. Niin tuli Marian Neito Sherwoodiin ja hallitsi kuningattarena metsäkemuissa.

SIR RICHARD LEE MAKSAA VELKANSA

    Eli ritari siivona kodissaan —
        Ja totta ma tiedän kai —
    Kunis neljäsataa puntaa hän
        Velan maksuksi kootuksi sai.

    Sata jousta hän sitten toimitti
        Ikisitkein jäntehin;
    Sata nuolikimppua oivaa myös
        Päin kirkkahan kiiltävin.

Kai muistatte hyvin, miten Robin Hood auttoi ritariparkaa, jolla ei ollut rahaa velkansa maksamiseen ja joka siis oli vaarassa menettää maansa. No niin, sir Richard Lee ei unohtanut vihreällä salolla olevaa ystäväänsä, ja kun hän oli saanut säästetyksi neljäsataa puntaa, hän lähti matkalle maksaakseen velkansa Robinille. Hän otti mukaansa sata hyvää jousta ja sata kimppua erinomaisia nuolia lahjaksi ystävälliselle henkipatolle.

Aivan eri miehenä sir Richard tällä kertaa ratsasti metsän halki. Edellisellä kerralla hän oli ollut surullinen ja alakuloinen näyttäen maailman onnettomimmalta ihmiseltä, nyt hän sen sijaan oli iloinen ja hilpeä, ratsasti hyvällä ratsulla, uljaan, aseistetun miesjoukon saattamana. Ja kaikesta tästä muutoksesta hän sai kiittää Robin Hoodia, sillä jos ritari olisi menettänyt maansa, hän olisi ollut ikiajoiksi mennyttä miestä. Sir Richard siunasi sen tähden Robin Hoodia, joka oli pelastanut hänet Pyhän Marian ahnaan apotin julmista ja kuristavista kynsistä.

Miestensä edessä matkatessaan hän saapui joen rannalla lähellä sillan korvaa sijaitsevalle laajalle niittymaalle. Täällä vallitsi mitä vilkkain elämä, sillä koko ympäristö oli kokoontunut sinne juhlimaan. Siellä näki silmänkääntäjiä ja nuorallatanssijoita töllistelevä kansanjoukko ympärillään; siellä oli saksilaisia laulajia ja kuljeksivia kanteleensoittajia; oli karkeatekoisia markkinakojuja, mihin kauppiaat ja kaupustelijat olivat panneet tavaroitaan näytteille; mutta suurilukuisin väkijoukko oli kokoontunut ympyränmuotoisen aidakkeen luo, jonka sisässä läheltä ja kaukaa saapuneet etevät painijat olivat kilpailemassa kallisarvoisista palkinnoista. Painikilpailujen voittajan oli määrä saada mainio juoksija, jonka satula ja suitset oli silattu kullalla — komea palkinto tosiaan. Toiseksi parhaalle annettaisiin valkoinen härkä; seuraavat kolme palkintoa olivat kauniisti kirjotut käsineet, kultasormus ja tynnyrillinen viiniä. Kun palkintoja oli näin monta, ei ollut ihme, että juhlaan oli saapunut paljon rotevia talonpoikia: joka mies toivoi voittavansa jonkin noista palkinnoista, vaikkapa pienenkin.

Väkijoukko oli niin lähellä sillankorvaa, ettei ritari miehineen olisi päässyt siitä sivu käyttämättä pakkokeinoja. Siihen sir Richard ei ollut halukas, ja koska päivä vielä ei ollut pitkälle kulunut ja hänellä oli runsaasti aikaa, hän jäi istumaan hevosen selkään ja katselemaan painia tunnin ajaksi, ja hänen miehensä kerääntyivät hänen ympärilleen iloissaan siitä, että saivat nähdä odotettavissa olevaa jännittävää kilpailua.

Kaikkien hämmästykseksi painista ei kehkeytynytkään jännittävää ottelua. Siihen oli syynä se, että aitaukseen kömpinyt iso, kömpelönnäköinen mies ylen helposti heitti maahan joka ikisen, joka asettui häntä vastaan. Oli yhdentekevä, kenen kanssa hän otteli. Olipa vastustaja tämän kylän mestari tai tuon kylän paras painija, jokainen oli selällään heti, kun tuo iso mies tarttui häneen.

"Kukahan se on?" huusivat ihmiset. "Tuollaista painia ei Englannissa ole ennen nähty. Eihän se ole edes kilpailua. Jättiläinenhän käsittelee toisia, ikäänkuin he olisivat lapsia."

Ihmettelyä ja suosionhuudahduksia alkoi kuulua joukosta, kun tuo voimakas vieras kaatoi miehen toisensa jälkeen, mutta pian rupesi huutoihin sekaantumaan vihaa. Nämä kiukun purkaukset lähtivät metsänvartijajoukkueesta, joka oli kokoontunut erääseen aitauksen kolkkaan. He olivat saapuneet kannattamaan toveriaan, Lujakätistä Hubertia, kuuluisaa painijaa, ja he olivat lyöneet vetoa suuresta summasta hänen hyväkseen.

Metsänvartijat olivat pilkanneet jokaista hävinnyttä painijaa, kun nämä hiipivät aitauksesta. "Odottakaapa, kunhan Hubert käy käsiksi tuohon isoon koljoon", he huusivat. "Silloin saatte nähdä, miten on painittava. Olipa mies miten iso tahansa, kyllä Lujakätinen hänet helposti heittää olkansa yli."

Nämä herjaukset, ivailut ja kerskumiset saivat väkijoukon yhä innostuneemmaksi, ja kun Hubert luottavaisena astui aitaukseen, uskoi jokainen vihdoinkin saavansa nähdä jotakin erikoista. Mutta vaikka nämä toiveet osoittautuivatkin heti alussa turhiksi, saivat katsojat kuitenkin nähdä komean näyn: Iso painija tarttui Lujakätiseen Hubertiin ja heitti tämän suinpäin maahan. Kädet ja jalat pyörivät kuin väkkärä, ja näin tappiolle joutunut painimestari pyörähti ympäri ilmassa ja mätkähti suoraan selälleen maahan niin rajusti, että maa tömähti.

"Luvaton ote!" kiljuivat metsänvartijat. "Luvaton ote! Heittäminen ei ole luvallista!"

"Ei, ei", huusi sir Richard, joka kannatti rehellistä peliä. "Ote oli luvallinen. Se oli luvallinen heitto."

Metsänvartijat tiesivät sen hyvin itsekin, mutta he pitivät suurta ääntä ja huusivat tahallaan väittäen otetta vääräksi, jotta heidän mestarinsa häviö ei herättäisi huomiota ja he pääsisivät maksamasta vedon, minkä hänen puolestaan olivat lyöneet. Syntyi aikamoinen hälinä aitauksen ympärillä. Toiset huusivat isoa painijaa vastaan, toiset hänen puolestaan. Mutta edelliset olivat huomattavasti voitolla, sillä hän oli hankkinut itselleen useiden vihamielisyyden, koska oli paiskannut maahan miehen, johon enemmistö oli luottanut.

"Olen joskus nähnyt tuon ison miehen", mutisi sir Richard itsekseen, "mutta missä ihmeessä? — missä ihmeessä?"

Hän mietti hetkisen ja hätkähti sitten satulassaan. "Nyt tiedän — nyt tiedän", hän muisti. "Se on sama iso mies, joka oli Robin Hoodin seurassa. Nyt muistan, että tämähän se nouti laukun, jossa ne neljäsataa puntaa olivat. Niin, sitä en saata milloinkaan unohtaa."

Sir Richard oli oikeassa, mies oli Pikku John. Hän oli ollut tiedusteluretkellä, oli kuullut painikilpailusta eikä voinut pysyä niistä poissa. Hän oli saapunut juhlapaikalle vain katsoakseen mieliurheiluaan, mutta aitauksen ja palkinnot nähdessään ei voinut hillitä itseään, vaan oli ilmoittautunut kilpailijaksi Will Glade nimisenä ja oli kumonnut kaikki vastustajansa.

"Heittäkää hänet aitauksesta ulos!" kiljuivat metsänvartijat. "Pois aitauksesta! Se oli luvaton ote. Jatketaan painia!"

Tähän huutoon yhtyivät monet, jotka halusivat saada nähdä suosikkinsa uudestaan onneaan koettamassa painissa, mistä tuo kauhea painimestari oli syrjäytetty; mutta paljon oli rehellisenkin menettelyn kannattajia, jotka rohkeasti puolustivat Pikku Johnia ja sanoivat, että hän oli paininut kunnollisesti ja rehellisesti.

Äkkiä Pikku John joutui suureen vaaraan, sillä kiukkuiset metsänvartijat olivat rynnänneet aitaukseen ja karkasivat hänen kimppuunsa, useat miekka paljastettuna, ja uhkasivat tappaa hänet, ellei hän heti paikalla luopuisi kilpailusta. Mutta he uhkasivat väärää miestä. Jäntevä jättiläinen ei pelännyt, vaan pysyi päättävästi paikoillaan ja uhmasi heitä kaikkia. Mutta huonosti hänen olisi käynyt, ehkä olisi tullut surmatuksikin, ellei sir Richard olisi puuttunut asiaan. Hän kokosi miehensä ympärilleen ja käski heidän seurata. Ja niin ritari ratsasti läpi väkijoukon ja tunkeutui sille paikalle, missä Pikku John seisoi raivoisan roskajoukon ympäröimänä.

"Peräytykää!" huusi sir Richard metsänvartijoille. "Peräytykää älkääkä koskeko siihen mieheen!"

Sheriffin miehet olisivat vähät välittäneet ritarin sanoista, jollei väkijoukko olisi yhtynyt niihin.

"Antaa sir Richardin olla erotuomarina. Hän on hyvä ja rehellinen ritari. Tunnemme hänet ja luotamme häneen. Päättäköön hän, miten on tehtävä."

Metsänvartijat eivät uskaltaneet asettua yleistä mielipidettä vastaan, ja kaikki vaikenivat kuunnellakseen, mitä sir Richardilla oli sanottavaa.

"Kuulkaapas, hyvät herrat", sanoi ritari. "Sekö olisi englantilaista rehellisyyttä, että ollaan vihamielisiä miehelle, joka on osoittautunut parhaimmaksi painijaksi, mitä ikinä olen nähnyt? Näin joka heiton, ja joka ainoa oli laillinen ja kunnollinen, ja minä vaadin eteeni miehen, joka sen uskaltaa kieltää. Miksi siis huutamalla koetatte erottaa kilpailusta miehen, jota kukaan ei kunnollisesti pysty kilpailussa voittamaan?"

Nämä sanat tekivät vaikutuksensa ja saivat aikaan voimakkaan myötätunnon ison painijan hyväksi. Metsänvartijat vain yhä mulkoilivat rumasti häntä ja kertoivat mutisten, mitä olisivat miehelle tehneet, jollei ritari miehineen olisi puuttunut asiaan.

Päätettiin siis niin, että ensimmäisen palkinnon saakoon tuo iso painija ja muut painikoot uudestaan seuraavista palkinnoista. Kun seuraavat palkinnot oli annettu, sir Richard osti viidellä markalla viinitynnyrin mieheltä, joka sen oli voittanut, ja käski aukaista sen heti, jotta jokainen jota halutti, saisi juoda siitä. Tämä sai kaiken kansan hyvälle tuulelle, lukuunottamatta tietenkin sheriffin miehiä, joiden oli ollut pakko suorittaa häviämänsä veto ja jotka siksi olivat hyvin katkeralla mielellä.

He murisivat itsekseen ja katselivat rumasti Pikku Johnia, joka nyt tarkasteli voittamaansa jaloa juoksijaa. Mutta omia omituisia teitään oli huhu ruvennut liikkumaan, ja äkkiä alkoi väkijoukossa kuulua kuisketta, että tuo mainio painija oli Robin Hoodin miehiä. Ehkä paitsi sir Richardia joku muukin oli tuntenut Pikku Johnin, sillä vaikka iso mies oli naamioinut itsensä mahdollisimman hyvin, hän ei mitenkään voinut peittää isoa ruhoaan, leveitä hartioitaan eikä jänteviä jäseniään.

Huhu kierteli ja saapui pian metsänvartijain kuuluville. Innokkaasti he tarttuivat siihen: se oli aivan heidän mieleensä, sillä silloinhan tuo mainio painija oli heidän hallussaan.

"Henkipatto! Henkipatto! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" he kiljuivat ja ryntäsivät raivoissaan voittajaa kohden. Silloin Pikku John tiesi, että hänen oli oltava vikkelä, jos tahtoi säilyttää henkensä. Hän hyppäsi satulaan, painoi kantapäänsä korskean ratsunsa kupeisiin ja lennähti tiehensä kuin nuoli. Hänellä oli täällä paljon ystäviä, sillä kansa piti henkipatoista ja väistyi siksi oikealle ja vasemmalle tehdäkseen hänelle tietä, mutta sulki taas kujan umpeen, kun metsänvartijat tulivat. Käden käänteessä Pikku John oli nelistänyt sillan yli ja kadonnut tien mutkaan.

"Olen totisesti iloinen siitä, että tuo komea painija pääsi pakoon, iloitsen siitä sekä hänen päällikkönsä vuoksi että hänen itsensä tähden", puheli sir Richard ja käski miestensä jatkaa matkaa, ja he seurasivat Pikku Johnin jäljestä.

Pikku John ratsasti hyvää vauhtia, eikä hänen mainio juoksijansa pysähtynyt rajusta menostaan ennen kuin ratsastaja sen seisahdutti erääseen aukioon, mihin Robin ja tusinan verta hänen miehiään oli pysähtynyt.

"Mikä nyt, Pikku John, mitä tuommoinen raju meno merkitsee?" huusi johtaja. "Ja keneltä jalosukuiselta olet anastanut tuon pulskan ratsun?"

"Se on minun, johtaja, rehellisesti ansaittu rehellisessä kilpailussa", vastasi Pikku John ja kertoi painijutun ja ylisti suuresti ystävällistä muukalaista, joka oli auttanut häntä oikeuksiinsa. Pikku John ei ollut tuntenut ritaria, niin muuttunut oli sir Richard sekä asultaan että näöltään.

"Etkö matkallasi nähnyt sitä surullista ritaria, jolle lainasimme neljäsataa puntaa?" kysyi Robin Hood.

"En merkkiäkään hänestä — en merkkiäkään", sanoi Pikku John. "Tänäänkö häntä odotat?"

"Tänään", vastasi Robin Hood, "sillä tänään on kulunut kaksitoista kuukautta siitä päivästä, jona lainasimme rahat, ja ne oli määrä maksaa takaisin ennen kuin aurinko tänään laskee."

"Älä ole levoton, johtaja", sanoi iloinen jättiläinen. "Eihän aurinko ole vielä mennyt mailleen. Tohdin vaikkapa vannoa, että ritari osoittautuu rehelliseksi ja luotettavaksi, sillä muistan, että hänen silmiensä katsanto oli luotettava."

"No niin", sanoi Robin, "mutta tänään en käy päivälliselle, ennen kuin minulla on joku vieras, jonka kanssa voin yhdessä aterioida. Ota siis jousesi, Pikku John, ja mene Muchin ja Puna-Willin kanssa Watlingin tielle, kunnes kohtaatte matkustajia. Kutsu heidät kanssani syömään päivällistä. Jos ovat rikkaita, saavat maksaa ateriansa, jos taas köyhiä, niin saakoot osansa minun omaisuudestani, jos ovat soittoniekkoja tai silmänkääntäjiä, niin huvittakoot meitä."

Nuo kolme miestä lähtivät oitis matkaan ja riensivät valtamaantielle. He katsoivat itään ja katsoivat länteen, mutta ristin sielua ei näkynyt. Sitten he katsoivat sitä tietä pitkin, joka vie Barnesdaleen, ja eivätkös nähneetkin suuren ihmisjoukon lähestyvän.

"No kautta Maarian", sanoi Pikku John, "saapa johtajamme tänään vieraita kyllikseen. Keitähän ne nuo tulijat ovat?"

Miehet katsoivat tarkoin lähestyvää miesjonoa ja näkivät kahden mustapukuisen munkin ratsastavan etunenässä kauniilla ratsuilla. Heitä seurasi seitsemän kuormahevosta, ja vartiojoukkona oli viisikymmentäkaksimiehinen keihäsmiesjoukko.

"No jopa jotakin", sanoi Much, "piispakaan ei voisi matkata sen ruhtinaallisemmin kuin nuo mustat munkit. Totta totisesti noiden kuormahevosten selässä on kallisarvoinen taakka, sillä muuten ei olisi vartiosto noin lukuisa."

"Veljet", sanoi Pikku John, "meitä ei ole kuin kolme, mutta meidän on vietävä nuo miehet päivälliselle, muuten emme tohdi astua päällikkömme näkyville."

Much ja Puna-Will eivät virkkaneet sanaakaan, nyökkäsivät vain merkiksi, että olivat samaa mieltä, ja niin he sitten asettuivat korkeiden pengerten välissä kulkevan tien äkkimutkaan. Tästä asemastaan he näkivät kulkueen etupään, ja kun molemmat munkit ratsastivat mutkaan, seisoivat nuo kolme jousimiestä suoraan heidän edessään, nuolet valmiina jänteessä.

    "Muu joukko te jousilla pidättäkää",
        Huusi toisille Pikku John.
    "Etumaisesta munkista huolehdin,
        Mun hallussain henkensä on."

Kun mustapukuiset munkit näkivät edessään kolme rosvoa, jouset jännitettyinä, pysähdyttivät he hevosensa, ja koko ratsasseurue joutui epäjärjestykseen.

"Varropa, munkin tolvana!" huusi Pikku John edeltä ratsastajalle, joka näytti olevan vaikutusvaltaisempi mies kuin hänen toverinsa. "Seiso siinä missä olet, ja muista, että kuolemasi on minun kädessäni. Paha sinut periköön", jatkoi henkipatto, "sillä olet kovin vihoittanut päällikköäni, kun olet pakottanut hänet paastoamaan näin kauan."

Munkki tuijotti Pikku Johniin ihmeissään ja kummissaan ja peloissaan: hän ei käsittänyt henkipaton sanoja ja hän tokaisikin: "Kuka on päällikkösi?"

"Hän on kuuluisa rosvo", sanoi munkki happamesti, "enkä ole hänestä milloinkaan kuullut hyvää."

"Se on ilkeätä valhetta!" huusi Pikku John. "Hän on kunnianarvoisa metsämies ja on kutsunut sinut päivälliselle ja tultava sinun on."

Much ja Puna-Will eivät olleet virkkaneet sanaakaan, mutta olivat valmiina nuolineen. Mutta ainoatakaan ei ollut tarvis laukaista, sillä munkkeja seuraava vartiojoukko häipyi tyhjiin aivan kuin ihmeen kautta. Joka mies oli kuullut Robin Hoodin nimen, kun Pikku Johnin ääni tuomiotorven törähtelynä kiiti pitkin kumisevaa tietä, ja tuon pelätyn nimen kaiku oli ollut kylliksi. Kaikki pelkäsivät odottamatonta hyökkäystä, ja noiden kolmen päättävästi esiintyvän rosvon tieltä he kääntyivät pakoon, niin ettei paikalle jäänyt muita kuin ne, joiden henkeä jousimiehet välittömästi uhkasivat.

"Eteenpäin mars", sanoi Pikku John munkeille, ja heidän oli pakko ratsastaa eteenpäin, sillä perässä tulivat Much ja Puna-Will valmiina ampumaan, jos he yrittäisivät pakoon. Pikku John taas ajoi edellään noita seitsemää kuormahevosta nuoren asemiehen ja hevosmiehen avustamana; he olivat munkkien seurueesta ainoat, jotka pysyivät heille uskollisina.

    Kakskuudetta miestä, heistä jäi
        Hovipoika ja renki vaan.
    Pikku Johnia ratsuja viemähän
        He astuvat auttamaan.

Paljastaen päänsä Robin astui heitä vastaan ja tervehti tulokkaita mitä kohteliaimmin, mutta johtajamunkki ei vähimmälläkään tavalla vastannut tähän kohteliaaseen tervehdykseen, ja Pikku John suuttui.

"Onpa tämä koko kollo miehekseen, johtaja", sanoi Pikku John. "Mutta kyllä kohta opetan hänet paljastamaan päänsä."

"Ei väkivaltaa", sanoi Robin, "ei väkivaltaa. Jos hän ei halua riisua huppuaan kohteliaisuudesta, niin anna hänen olla. Paljonko oli seuruetta tällä munkilla, John?"

"Viisikymmentäkaksi miestä, johtaja, kun kohtasimme, mutta monet heistä ovat hävinneet."

"Töräytäpä torveesi", sanoi Robin, "että veljeskuntamme tietäisi meillä olevan vieraita."

Pikku John puhalsi torveensa, ja kohta riensi paikalle sataneljäkymmentä ravakkaa miestä, jokaisella yllään punainen viitta ja kaikki hyvin aseistettuina. Munkit katselivat tätä komeata rintamaa ja sitten huolestuneina kuormahevosiaan, aivan kuin olisivat olleet levottomia rikkauksistaan.

Pian oli päivällinen valmis ja munkit istuutuivat syömään, ja Robin
Hood ja Pikku John tarjosivat heille parasta, mitä pöydässä oli.

"Paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi munkki, "sen teenkin, sillä kestityksenne on yltäkylläinen."

"Pyhän Marian luostari", sanoi munkki. Robin kohotti silmäkulmiaan ja naurahti hieman.

"Olen pääisännöitsijä", sanoi munkki hyvin tärkeänä. Robin naurahti taas.

"En voi olla naurahtamatta", vastasi Robin, "kun ajattelen, että Pyhän
Marian luostarin pääisännöitsijä juuri tänä päivänä on vieraanani."

"Koska tänään on kulunut täsmälleen kaksitoista kuukautta siitä, kun lainasin neljäsataa puntaa, jotka oli maksettava Pyhän Marian apotille, ja tänään on velanmaksupäivä. Ehkä teillä on se mukananne, munkki?"

"Minullako?" huusi pääisännöitsijä. "Minulla ei ole mitään. Kenelle lainasitte rahat?"

"No niin", sanoi Robin huolettomasti, "ajattelin vain, että ehkäpä apotti lähettää rahat takaisin. Minusta nimittäin näyttää, että noissa mytyissä ehkä on paljon rikkauksia", ja hän viittasi taakkoihin, jotka oli kuormahevosten selästä nostettu ja kasattu maahan.

"Ei niissä ole ollenkaan rahaa", huusi pääisännöitsijä hätäisesti, "vain vähän vaatetta ja muuta arvotonta tavaraa."

"Eikö rahaa?" sanoi Robin ja kohotti hämmästyneenä kulmiaan. "Ja tekö lähditte matkalle ottamatta yhtään rahaa mukaanne matkakulujen suorittamiseksi?"

"Tosiaan! nyt kun mainitsette", sanoi munkki sukkelaan, "muistan että niissä sittenkin on vähäisen rahaa, mitättömät kaksikymmentä markkaa matkalla kulutettaviksi. Ei kannata, hyvät miehet, niiden vuoksi aukoa taakkoja."

"Eipä tosiaankaan", vastasi Robin, "ja sittenkin ne täytyy aukaista. Voisi nimittäin sattua, että Pyhä Neitsyt Maria itse palauttaa köyhän ritarin rahat ja on sen tähden antanut teidän kahdenkymmenen markkanne lisääntyä ihmeen kautta. Aukaisepa mytyt, Pikku John."

Pitkä henkipatto levitti viittansa maahan ja otti vakat, jotka olivat riippuneet etumaisen kuormahevosen selässä. Hän mursi ensimmäisen kannen auki ja kaatoi sen sisällyksen viitalle. Kimalteleva kultavirta valui viitalle.

"Ihme! Ihme!" huusi Robin Hood. "Enkö sanonut, että nuo kaksikymmentä markkaa ehkä ovat lisääntyneet?"

Pikku John mursi toisen arkun auki, ja uusi kultavirta kilisi alla olevalle kiiltävälle kasalle.

"Ihme! Ihme!" kiljuivat rosvot kuorossa, ja heidän kylkensä hytkyivät naurusta johtajan pilan johdosta, samalla kun pääisännöitsijä kulmat synkkinä katseli toimitusta.

"Laske rahat, Pikku John", sanoi Robin Hood. Pikku John laski ja huomasi niitä olevan yli kahdeksansadan punnan.

"Anna munkille hänen kaksikymmentä markkaansa, Pikku John", käski johtaja, ja Pikku John laski kaksikymmentä markkaa.

"Siinä nyt ollaan, munkki", sanoi Robin Hood. "Emme ole ryöstäneet teiltä ainoatakaan hopeapenniä. Omasta suustanne kuulimme, että teidän arkuissanne ei ollut yhtään yli kahdenkymmenen markan, joten Pyhä Neitsyt siis on tehnyt ihmeen, kun on toimittanut sinne kahdeksansataa puntaa, ja tuntunee hyvin luultavalta, että Pyhä Maria haluaa kaksinkertaisena palauttaa minulle ne rahat, jotka lainasin ritarille, jotta ritari voisi suorittaa ne apotille."

"Varkaita ja rosvoja te olette!" huusi raivoissaan pääisännöitsijä. "Pankaa heti takaisin minun herra apottini rahat tai saatte niskaanne hänen ankarimman kirouksensa. Kelloin, kirjoin, kynttilöin hän teidät kiroaa, ja te olette kadotetut nyt ja iankaikkisesti!"

"Kappas vain!" huudahti Robin Hood. "Jopa on toinen ääni kellossa nyt, herra isännöitsijä. Nythän te puhutte apotin rahoista ja kiroista. Mutta viis minä veisaan sellaisen miehen kiroista. Hän on kovasydäminen ja ahne mies, joka sortaa köyhiä ja anastaa lesken rovon lisätäkseen sillä varastojaan. Luuletko meidän välittävän hitustakaan sellaisen miehen kiroista? Anna munkille hänen ratsunsa, Pikku John, ja päästä hänet menemään, mutta kuormahevoset ja tavarat ovat meidän."

Rosvot tervehtivät tätä päätöstä äänekkäin hyvähuudoin, ja tarkemmin mietittyään pääisännöitsijäkin oli iloinen kuullessaan, että sai poistua ehein nahoin. Hän kapusi ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä, ja hänen toveriensa annettiin seurata häntä.

Tuskin munkit olivat kadonneet metsän peittoon, kun sir Richard Lee ilmestyi näkyviin lähestyen vastakkaiselta suunnalta. Hän oli viipynyt paljon kauemmin matkalla painipaikalta kuin Pikku John, sillä tämä oli suorittanut matkan nopealla juoksijalla ratsastaen, kun taas sir Richard ja hänen miehensä olivat edenneet hitaasti, koska useat hänen seuralaisistaan kulkivat jalan.

"Taivas teitä varjelkoon, hyvä Robin Hood, ja koko joukkuettanne!" sanoi sir Richard saapuessaan sille kohdalle, missä henkipatto seisoi.

"Terve tuloa, arvoisa ritari!" huudahti Robin. "Olette tervetullut vihreälle salolle. Entä miten kävi Pyhän Marian luostarissa?"

"Hohoi! apotti oli hyvin halukas anastamaan maatilani", vastasi sir Richard, "mutta teidän avullanne, hyvä mies, lunastin sen ja olen täällä nyt lupaukseni mukaan."

"Enpä uskonut teitä enää tänään näkeväni", vastasi Robin. "Aurinkohan laskee jo kohta."

"Älkää pahastuko, vaikka tulenkin näin myöhään", sanoi sir Richard. "Minulle sattui matkalla este. Jouduin painitilaisuuteen ja näin siellä talonpoikaparan tunnottomien heittiöiden ahdistamana. Jäin auttamaan häntä, varsinkin kun luulen, että hän oli teidän miehiänne."

"Niin, herra ritari, minä siellä olin, ja nyt kiitän sydämestäni teitä avustanne", huudahti Pikku John astuen esille. "Huonosti minun olisi käynyt noiden metsänvartija-roistojen kynsissä, jollette te olisi tullut auttamaan minua oikeuksiini. Mutta en tuntenut teitä, niin suuresti olette muuttunut viime näkemästä."

"Minäkin kiitän teitä, herra ritari", puuttui puheeseen Robin. "Mies, joka auttaa tovereitani, auttaa minua, ja Pikku John on oikea käteni. Olisinpa totta vie hukassa, jos hänet menettäisin."

"Olen iloinen kun olen ollut hyödyksi", vastasi sir Richard. "Ja tässä laukussa, hyvä Robin, ovat neljäsataa puntaanne. Laskekaa ne ja tarkastakaa, onko oikein. Tässä taas on kaksikymmentä markkaa vähäiseksi suosionosoitukseksi suuresta ystävällisyydestänne."

"Suoritettu!" huudahti sir Richard. "Mitä tarkoitatte, hyvä Robin Hood? Ei minulla toki ole ystävää, joka maksaisi puolestani niin suuren summan."

"Kautta pyhän neitsyen, teillä on", sanoi Robin nauraen, "ja hämmästyttepä totisesti, kun hänen nimensä kuulette, sillä se ystävänne on itse Pyhän Marian apotti."

"Ei ikinä!" sanoi sir Richard. "Sitä en ikinä usko. Miten voisi kukaan uskoa, että hänenlaisensa raaka, ahne, vanha roisto vapaaehtoisesti luopuisi niin suuresta summasta, mihin minun velkani teille nousee!"

Robin nauroi taas. "Enhän sanonutkaan vapaaehtoisesti, herra ritari, mutta tuo rahamäärä on saatu hänen arkuistaan, ja minä olen antanut hänen pääisännöitsijälleen pätevän kuitin rahan suorittamisesta laskemalla ukkelin vapaaksi."

Sir Richard alkoi vähitellen ymmärtää asian oikean laidan, ja kun hän sai kuulla ihmeestä, joka muutti mustan munkin kaksikymmentä markkaa kahdeksansataa puntaa suuremmaksi, hän nauroi sydämensä pohjasta.

"Mutta kuitenkin kaikitenkin, hyvät herrat", hän sanoi, "kyllä minä sittenkin vaadin, että saan maksaa summan, jonka olen teille velkaa."

"En ota penniäkään", selitti Robin. "Olen saanut omani takaisin, vieläpä oikeista käsistä. Entä, herra ritari, mitä merkitsee tuo kaunis jousivarasto ja nuo sievästi sulitetut nuolet?"

Tämän hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta, ja sir Richard vastasi:
"Niin tosiaan, ne on tarkoitettu teille vaatimattomaksi lahjaksi."

Robin kiitti häntä sydämellisesti, ja jouset ja nuolet annettiin miehille, jotka ottivat ne ilomielin vastaan, sillä aseet olivat parhaiden ammattimiesten tekemiä ja ne olivat hienointa laatua.

"Pikku John", sanoi Robin, "tuopas aarreaitasta munkin tuomat rahat. Pyhän Marian apotti oli velkaa vain neljäsataa puntaa, mutta munkki toi kahdeksansataa."

Pikku John nouti ne neljäsataa puntaa, jotka ylittivät lainasumman, ja Robin Hood antoi ne sir Richardin haltuun. Ritari ei halunnut ottaa niitä vastaan, mutta Robin ei hellittänyt.

"Ritarin elämä maksaa paljon rahaa", sanoi Robin, "kun taas minä täällä metsässä kulutan kovin vähän. Ja jos joskus toiste satutte pahaan pulaan, niin tulkaa Robin Hoodin luo; minä en kieltäydy luovuttamasta teille osaa omastani, niin kauan kuin aarreaitassa jotakin on jäljellä. Ja nyt katamme taas pöydän, sillä te ja seurueenne olette varmaankin nälissänne pitkän matkan kuljettuanne."

Ja niin aloitettiin pidot uudestaan, ja kiitollinen ritari seurueineen nautti Robin Hoodin kemuista ja ylisti pitojen jaloa isäntää, joka oli sorrettujen ja onnettomien ystävä ja auttaja ja kaikkien ylpeiden tyrannien vihollinen.

ROBIN HOOD MYY PATOJA NOTTINGHAMIN KAUPUNGISSA

    Nyt, herrat hyvät, kuulkaatte,
        Te hienot ja arvoisat:
    Robin Hood oli joukosta parhaita,
        Jotka joustansa kantavat.

    "Tuolla tulevan näen", sanoi Robin Hood,
        "Savenvalajan pöyhkeän.
    Tuhannesti jo tästä hän kulki, vaan
        Ei veroa maksanut hän."

Pitkään aikaan eivät Robin Hood ja hänen miehensä lähestyneet Nottinghamin kaupunkia sen jälkeen kun olivat pelastaneet lesken pojat sheriffin kynsistä. He muuttivat ison salon kaukaiseen kolkkaan ja pysyttelivät etäällä siitä mieslukuisesta joukosta, jonka sheriffi oli lähettänyt tutkimaan heidän vanhoja tyyssijojaan. Mutta eräänä aamuna, kun linnut lauloivat ja aurinko paistoi ja kun leppoisa tuulenhenki pani vihreät lehdet lepattamaan, seisoi Robin ja joukko hänen miehiään viidakossa tarkaten metsän kautta kulkevaa tietä. Robin muisteli Nottinghamin kaupunkia ja mietti, miten hauska olisi päästä sen muurien sisäpuolelle ja saada kuunnella toriyleisön iloisia juttuja, kun kaukaa ilmestyi näkyviin ihminen. Se oli savenvalaja, joka rattaillaan istuen hiljakseen ajeli tietä pitkin.

"Tuo savenvalaja on kopea junkkari", sanoi Robin miehilleen. "Hän kulkee meidän metsämme kautta eikä vielä ikinä ole maksanut penniäkään kauttakulkuveroa."

"Hm!" sanoi Pikku John. "Hänen kanssaan ei ole hyvä olla tekemisissä. Kerran tappelin hänen kanssaan, ja iskipä hän silloin minua kolme kertaa niin kovasti, että kylkiäni pakotti monta päivää. Panenpa neljäkymmentä shillinkiä veikkaa siitä, ettei meistä yksikään pysty häntä pysähdyttämään."

"Suostun veikkaasi", sanoi Robin. "Jääkää te tänne, pojat, niin minä kyllä pidätän näppärästi tuon hävyttömän savenvalajan."

Savenvalajan rattaat tulla jyrisivät yhä lähemmäs, ja astiat kalisivat toisiaan vasten, samalla kun ajaja vihelteli iloista säveltä. Robin astui esille kohtaamaan savenvalajaa, isoa, rotevaa, punakasvoista miestä.

"Mitä sinä mies oikein tahdot?" huusi savenvalaja lyhyesti ja hyppäsi istuimeltaan maahan.

"Viimeiset kolme vuotta ja enemmänkin", sanoi Robin, "olet sinä, savenvalaja, kulkenut tätä tietä, etkä ole vielä milloinkaan tehnyt sitä hyvää, että olisit maksanut penniäkään veroa."

"Mikä on nimesi?" sanoi savenvalaja. "Ja miksi ihmeessä minun pitäisi sinulle maksaa veroa?"

"Olen Robin Hood", sanoi henkipatto, "ja tänään sinun täytyy antaa minulle jokin pantti."

"En anna pantteja enkä maksa minkäänlaisia veroja", sanoi itsepintainen savenvalaja. "Hellitä heti paikalla hevosestani, tai sinun käy huonosti."

Kun savenvalaja näki, että Robin yhä piteli hevosta, hän juoksi rattaiden luo ja otti sieltä ison ryhmysauvan. Robin tempasi miekkansa ja kohotti kilpensä, ja väijyksissä olevat miehet kurkistelivat innokkaina nähdäkseen tappelun.

"Savenvalaja tulee tekemään ankaraa vastarintaa", sanoi Pikku John tovereilleen, ja tuskin hän oli sanat lausunut, kun he saivat nähdä komean karttuleikin. Savenvalaja hyökkäsi Robinia kohti, ikäänkuin olisi aikonut iskeä häntä päähän, ja kun Robin kohotti kilpensä torjuakseen iskun, savenvalaja pyöritteli sauvaa käsissään kuin myllynratasta ikään ja sivalsi samalla niin rajun takaiskun, että kilpi kimposi henkipaton kädestä ja lensi kalisten maahan.

Robin kumartui ottamaan kilpeä maasta, sillä hän ei uskonut savenvalajan ehtivän iskeä uudestaan, ennen kuin kilpi taas oli tanakasti hänen kädessään, mutta savenvalaja oli salamannopea. Sauva heilahti taas, sattui Robinia niskaan ja suisti hänet suin päin maahan.

Kun miehet piilopaikastaan näkivät tämän, juoksivat he esille ja Pikku John huusi: "Mennään päällikköämme auttamaan, muutoin savenvalaja surmaa hänet."

Kun savenvalaja näki henkipattojen hyökkäävän, hän peräytyi paikaltaan ja kohotti ison sauvansa puolustusasentoon. Robin Hood nousi istumaan ja hieroi kipeää niskaansa.

"No, johtaja", sanoi Pikku John, "maksatko minulle neljäkymmentä shillinkiä vai minultako sinä ne tahdot?"

"Jos veto olisi koskenut vaikkapa sataa shillinkiä, niin sinulle ne rehellisesti kuuluisivat."

"Onpa melko hävytöntä, kuten vanhat sanovat", huusi savenvalaja, "häiritä köyhää miestä matkalla, kun hän ajelee tietä pitkin."

"Totta puhut, savenvalaja", vastasi Robin, "ja uljas mies sinä oletkin, ja vaikkapa joka päivä tästäpuolin ajelisit tätä tietä, niin en minä sinua enää milloinkaan häiritse. Tule, yhdy meidän veljeskuntaamme. Anna pukusi minulle, niin minä annan omani sinulle ja lähden sinun sijastasi Nottinghamiin."

"Johtaja, johtaja!" huusi Pikku John. "Ole varovainen! Mitä aiotkaan! Tiedäthän, ettei Nottingham ole sinulle sopiva. Varo sheriffiä! Jos hän saa tietää, että sinä olet kaupungissa, on kuolemasi varma."

"Olen sittenkin päättänyt lähteä", vastasi johtaja. "Ei minua toki sheriffi keksi, sen vakuutan. Myyn saviastioita aivan hänen nenänsä edessä. Rohkein tapa on aina turvallisin."

Kun Robinin seuralaiset huomasivat, että hän oli päättänyt mennä, herkesivät he häntä estelemästä, ja eräs miehistä lähti noutamaan Tuck Munkkia, joka oli erinomaisen kätevä naamioimistaidossa. Munkki tuli ja naamioi Robinin niin oudon näköiseksi kuin olisi haltija hänet muuttanut toiseksi. Robinin kasvoihin hän pirskotti kasvisnesteitä, kunnes tämä oli mustalaistakin mustempi; hiukset ja parta järjestettiin aivan uuteen kuosiin, toisen silmän yläpuolelle kiinnitettiin iso laastarilappu, ja kun Tuck Munkki vihdoin oli saanut hänet valmiiksi, niin eipä itse Marian Neitokaan olisi tuntenut Robiniaan.

Kun Robin oli lähtövalmis, hän otti suitset käteensä ja lähti savenvalajan kärryillä ajamaan tietä pitkin, ja savenvalaja jäi miesten joukkoon, jotka pitivät hyvän huolen hänestä ja hänen viihtymisestään.

    Kun Nottinghamiin pannuineen
        Robin saapui laulellen,
    Niin kaurat, heinät eteensä
        Sai oitis hevonen.

Sitten Robin otti saviastiansa ja asteli rohkeasti sheriffin ikkunan alla olevan myyntipöydän luo.

"Patoja! Patoja!" huusi hän reippaasti ja kuuluvasti. "Patoja ja pannuja! Hyviä ja halpoja! Kuka ostaa? Kuka ostaa?"

Hänen sointuva äänensä houkutteli kohta ryhmän naisia hänen ympärilleen, ja he kyselivät hänen patojensa hintaa. Kun hän vastasi, töllistelivät he hämmästyneinä, sillä hän vaati vain kolme penniä padasta, joka oli hyvinkin viiden pennin arvoinen, ja pian alkoikin kauppa käydä niin kiivaasti, että hän sai koko ajan antaa patojaan ostajille.

"Tämäpä merkillinen mies", juttelivat kaupunkilaisnaiset. "Hänhän myy patoja melkeinpä puoleen tavallista hintaa. Hän ei näy olevan perehtynyt alaansa, mutta sehän on meille onneksi, ja niinpä ostamme, kun on hyvä tilaisuus."

Kun levisi tieto siitä, että torilla oli merkillinen savenvalaja joka myi saviastioita puoleen hintaan, kokoontui rattaiden ympärille suuri ihmisjoukko, ja syntyi semmoinen hälinä, että sheriffin vaimo tuli ikkunaan katsomaan, mistä moinen väentungos johtui.

Sitä Robin juuri olikin odottanut ja hän oli tahallaan piilottanut muutamia parhaita astioitaan. Oli enää vain viisi kappaletta jäljellä ja ne hän heti lähetti sheriffin vaimolle, pyytäen häntä ottamaan ne lahjaksi savenvalajalta, joka ensi kerran kävi hänen miehensä hallitsemassa kaupungissa.

Sheriffin vaimo mielistyi kovasti erinomaisiin astioihin ja tuli itse kiittämään Robinia niistä. Ja hän mieltyi niin suuresti Robinin kohteliaisuuteen ja sievään esiintymiseen, että pyysi häntä syömään päivällistä hänen ja sheriffin kanssa, ja Robin suostui oitis tarjoukseen.

Eteishuoneessa Robin kohtasi sheriffin ja kumarsi syvään tälle mahtavalle miehelle.

"Katsopa vain, mitä savenvalaja on tuonut sinulle ja minulle lahjaksi!" huudahti sheriffin vaimo. "Viisi hienoa saviastiaa, joita juuri kaipasin."

"Hän on varsin tervetullut", sanoi sheriffi. "Mennään vain peseytymään ja istutaan pöytään."

Päivällistä syötäessä tulivat puheeksi samana iltapäivänä pidettävät suuret ampumakilpailut, joista voittaja oli palkinnoksi saava neljäkymmentä shillinkiä.

"Hyvä palkinto", sanoi savenvalaja, ja itsekseen hän arveli: "Niin totta kuin olen tosi kristitty, ne kilpailut minä tahdon nähdä."

Kun he olivat nauttineet erinomaisen päivällisen, lähti koko seurue ampumapaikalle katsomaan, kun sheriffin miehet ampuivat noiden neljänkymmenen shillingin toivossa.

Koska palkinto oli hyvä oli maalitaulu asetettu aika pitkän matkan päähän ampumapaikasta. Siten kävisi ampujien taitavuus ilmi. Toinen toisensa jälkeen sheriffin miehet laukaisivat nuolensa lentämään maalia kohti, mutta koe oli liian vaikea eikä ainoakaan miehistä osunut puolen jousen mitan päähän maalin keskuksesta.

Savenvalaja hymyili. "Ollapa minulla jousi", hän sanoi. "Näyttäisin miten meidän puolessa ammutaan."

"No jousen toki saat!" huudahti sheriffi. "Näytäthän sinä rotevalta ja voimakkaalta mieheltä ja saat siis koettaa taitoasi. Sinulle tuodaan kolme jousta, saat valita niistä parhaan."

Sheriffi käski erään miehen hakea muutamia jousia, ja kun ne tuotiin, tarkasti savenvalaja ne huolellisesti.

"Tämä on paras", sanoi savenvalaja, kiinnitti siihen jänteen ja viritti sen. "Mutta ei tämä silti minkään arvoinen ole", hän lisäsi. "Tämä on kovin taipuisa ase, herra sheriffi. Meidän puolessa miehet pystyvät jännittämään paljon jäykempiä jousia. Mutta voinhan ainakin yrittää tällä."

Savenvalaja valitsi sitten hyvin huolellisesti nuolen ja sovitti sen jänteeseen. Sitten hän jännitti jousen ja vain hätäisesti tähdättyään laski nuolen menemään.

"Keskelle, keskelle!" huusivat läsnäolijat. "Hyvin ammuttu! Hyvä laukaus!" Kaikkien ihmeeksi värisi savenvalajan nuoli aivan maalin keskustassa.

"Ampukaa miehet uudestaan!" huusi sheriffi. "Minkä kerran yksi on tehnyt, sen pystynee toinenkin tekemään, jos aikoo pitää hyvän jousimiehen nimen."

Sheriffin miehet ampuivat taas vuoroonsa kukin. Ainoakaan ei osannut maaliin, mutta kun tuli savenvalajan vuoro, hänen lennättämänsä nuoli sattui ensinammuttuun ja pirstoi sen kolmeksi.

Synkkinä ja yrmeissään katselivat sheriffin miehet savenvalajaa, sillä he olivat kovin häpeissään, kun muukalainen oli heidät voittanut niin perin pohjin, mutta sheriffi nauroi ääneen, kun näki vieraansa anastavan mestaruuden ja huusi: "Savenvalaja, totisesti sinä olet mies, joka olet arvokas kantamaan jousta missä ikinä kuljet."

"Ampuisinpa vielä paremmin, jos minulla olisi rattailla oleva jousi", sanoi savenvalaja.

"Tunnetko sinä Robin Hoodin", hän kysyi. "Kuulehan, savenvalaja, ethän vain olekin hänen miehiään?"

"En toki, herra sheriffi", vastasi savenvalaja. "Robin Hoodin miehiä en ole milloinkaan ollut."

"Nähkääs, kuljen hänen alueidensa kautta, ja hän on minulle suosiollinen, eikä minun tarvitse pelätä hänen miehiään. Hän on myös innostunut koettelemaan ampumataitoani, ja satoja kertoja olen ampunut hänen kanssaan kilpaa metsän mukuraisten tammien varjossa."

"Antaisinpa sata puntaa!" huusi sheriffi, "niin, sata kultapuntaa, jos tuo katala roisto seisoisi yhtä likellä minua kuin sinä nyt."

"Mikäs nyt, herra sheriffi?" sanoi savenvalaja. "Mistä tämä viha Robin Hoodia kohtaan? Ei kai hän ole tohtinut nostaa kättään Nottinghamin sheriffin voimaa ja arvoa vastaan?"

"Vai ei, se roisto!" huusi sheriffi. "Totisesti hän on aiheuttanut minulle paljon vahinkoa. Hopeani, sormukseni ja rahani hän on anastanut ja luuni hän on tehnyt kipeiksi, kun minun oli pakko nukkua puiden mukuraisilla ja pahkuraisilla juurilla."

Savenvalaja näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta kuullessaan tämmöisistä konnantöistä, ja sheriffi vuodatti mielihaikeutensa tämän kiitollisen kuulijan korviin.

"Hänet pitäisi vangita ja raahata korvista Nottinghamiin", toimitti savenvalaja. "Ja vaikka kuuluukin kummalliselta, niin minä voin sanoa teille paikan, mistä huomenna voitte siepata hänet kiinni."

"Tekisitpä minulle totisesti suuren palveluksen ja vapauttaisit maan katalasta konnasta, jos sinun avullasi saisin hänet vangituksi", sanoi sheriffi.

"Se käy laatuun", sanoi savenvalaja katsellen viekkaasti sheriffiä, "mutta sellainen teko vaatii suuren palkinnon, herra sheriffi."

"Siitä älä huolehdi", ehätti sheriffi vastaamaan. "Toimita hänet vain minun käsiini, ja ilomielin maksan sinulle ne sata puntaa, joista puhuin."

"Kiinni on!" huusi savenvalaja ja läimäytti reiteensä. "Huomenna kun on kulunut kolme tuntia aamun valkenemisesta, toimitan Robin Hoodin teidän eteenne."

"Mutta hänellä ei saa olla pariakymmentä roistoa seurassaan", huomautti sheriffi.

"Ei ainoatakaan ihmistä seurassaan!" huudahti savenvalaja. "Sattumoisin tunnen kaikki hänen huomiset suunnitelmansa, ja saatte kohdata hänet aivan yksinään."

"Hyvä", sanoi sheriffi, "minä kyllä palkitsen sinut niin kuin olen luvannut, siitä voit olla varma", ja he lähtivät kotiin illalliselle.

Seuraavana aamuna savenvalaja ja sheriffi lähtivät jo varhain liikkeelle. Sheriffillä oli seurassaan vain pari vankkaa miestä, sillä hän ei halunnut herättää huomiota esiintymällä suuri joukkue mukanaan, ja hän uskoi varmasti, että nämä kolme miestä hyvin pystyisivät nujertamaan yksinäisen, pahaa aavistamattoman miehen.

Kun savenvalaja hyvästeli sheriffin vaimoa, kumarsi hän tälle syvään ja kiitti häntä saamastaan erinomaisesta kestityksestä. "Hyvä rouva", hän sanoi, "pyydän teitä käyttämään tätä minun muistokseni", ja hän antoi hänelle sievän kultasormuksen.

"Jumala palkitkoon, hyvä herra", sanoi sheriffin vaimo, "olen teille kovin kiitollinen tästä kauniista lahjasta", ja niin siis savenvalaja ja sheriffin vaimo erosivat parhaina ystävinä.

Lähes kaksi tuntia savenvalaja ajoi rattaitaan metsätietä pitkin, ja sheriffi miehineen ratsasti hiljaa hölkytellen perässä. Tultiin sitten neljän metsäpolun risteykseen, ja savenvalaja pysähdytti hevosensa.

Sheriffi miehineen katseli levottomasti ympärilleen. Kaupungissa oltaessa oli tuntunut aivan yksinkertaiselta asialta lähteä vangitsemaan Robin Hoodia, mutta täällä isojen puiden synkässä varjossa ja mahtavan metsän juhlallisessa hiljaisuudessa kuuluisan henkipaton nimellä oli vallan toinen kaiku: se muuttui pelottavaksi ja kammottavaksi nimeksi.

"En näe merkkiäkään Robin Hoodista", sanoi sheriffi ja katseli vuoroin kummankin olkansa yli, aivan kuin olisi pelännyt, että Robin Hood karkaisi hänen kimppuunsa takaa päin maan sisästä.

"Ette, mutta heti näette", sanoi savenvalaja hiljaisella, salaperäisellä äänellä. "Piiloutukaa tuohon viidakkoon ja ottakaa miekka käteenne. Minä katselen, missä hän on, ja kun hän on aivan lähellä, puhallan torveeni. Hyökätkää te silloin rohkeasti esiin ja ottakaa hänet kiinni. Minä tulen sitten hakemaan luvatun palkinnon."

"Se on täällä valmiina", sanoi sheriffi ja taputti viittansa alla olevaa rahapussia.

Savenvalaja jätti sheriffin miehineen viidakon kätköön ja poistui vähän matkan päässä olevalle aukealle paikalle, missä kallion kupeesta pulppusi vesilähde liristen edelleen aukiota pitkin. Siellä hän pesi väritäplät käsistään ja kasvoistaan ja poisti kaiken muun naamioituksen paitsi savenvalajan vaatteet. Sitten hän nosti torven huulilleen, puhalsi kolme kimakkaa puhallusta ja livahti ison tammen taakse, joka täydellisesti peitti hänet näkyvistä.

Tuota pikaa aukioon syöksyi kaksi joukkuetta. Toisaalta sheriffi miehineen miekka kädessä hyökkäsi pensaikon läpi valmiina ryntäämään Robin Hoodin kimppuun, toisaalta aukioon äkkiä syöksyivät Pikku John, Much, Puna-Will ja tusinan verta muita päällikkönsä torven kutsua noudattaen. Ison tammen suojassa katseli Robin Hood tätä kohtausta suu hymyssä.

Ja hymyn arvoista todella olikin nähdä sheriffin miehineen törmäävän päin vahvaa rosvojoukkoa. Heidän suunsa aukeni ja miekka karisi kädestä; he kääntyivät ympäri lähteäkseen pakoon, kun samassa Pikku Johnin huuto sai heidät pysähtymään.

"Seis!" karjaisi jättiläinen, "taikka pistelemme teidät yhtä täyteen nuolia kuin sianselässä on harjaksia."

Tämä hirveä uhkaus naulasi maahan nuo kolme, ja kauhun ilme kasvoillaan he katselivat Pikku Johnia ja hänen kumppaneitaan.

"Mitä asiaa teillä on tänne?" huusi jättiläinen, "ja kuka puhalsi Robin
Hoodin torvea?"

"Robin Hoodin torveako!" sopersi sheriffi. "Ei, hyvät miehet, Robin Hoodin torvesta en tiedä mitään. Olette erehtyneet. Joukossamme oli vielä vast'ikään savenvalaja, hän se toitotti torvea."

"Kerro koirillesi savenvalajista!" huusi Pikku John, joka näytti olevan kovin suuttunut, vaikka alkoikin vähitellen aavistaa, että hänen esimiehensä oli tehnyt jonkin kepposen. "Noita ääniä ei puhaltanut savenvalaja. Ne puhalsi henkipattojen kuningas Robin Hood itse eikä kukaan muu. Oletko kohdellut häntä huonosti? Jos sen olet tehnyt, olisi sata kuolemaa liian helppo rangaistus sinulle."

Henkipatot säestivät Pikku Johnin uhkausta hurjalla kiljunnalla ja heiluttivat jousiaan ilmassa. "Kuolema Robin Hoodin loukkaajalle!" karjuivat he.

"Savenvalaja! Savenvalaja!" hän huusi. "Missä olet? Tule esille, savenvalaja."

"Tässä olen, herra sheriffi", huusi tuttu ääni, ja savenvalaja astui esiin viidakosta, mistä oli suureksi huvikseen katsellut tätä menoa.

Sheriffi jäykistyi kauhusta, sillä savenvalajasta ei ollut jäljellä muuta kuin vaatteet. Kasvot olivat Robin Hoodin kasvot. Sheriffi tunsi ne ja vapisi vielä entistäkin enemmän.

"Enhän toki, herra sheriffi", nauroi Robin, "älkää sanoko niin. Olen pitänyt sanani, niin kuin vakaisen miehen ja englantilaisen tuleekin. Lupasin teille, että saatte kohdata Robin Hoodin, ja sen lupaukseni olen pitänyt!"

"Hohoo!" murisi sheriffi. "Olisinpa tämän tiennyt Nottinghamissa, niin etpä olisi enää milloinkaan nähnyt kaunista metsää, mestari savenvalaja."

"Sen tiedän hyvin", nauroi Robin, "mutta älkää pelätkö, sheriffi, hiuskarvaakaan en päästänne katkaise, ja sen teen hyvän vaimonne tähden, joka oli minulle ystävällinen."

Nämä sanat kuullessaan sheriffi heti rohkaisi luontonsa, sillä hän tiesi, että Robin oli sanansa pitävä mies. Samassa Pikku John puuttui puheeseen. "No johtaja", sanoi iso mies, "miten kävi Nottinghamissa? Saitko tavarasi myydyksi?"

"Joka kipenen, Pikku John", vastasi Robin, "ja viisi pannua sai sheriffi, ja hänellä on niiden hinta matkassaan viittansa alla olevassa laukussa."

"Laukku — laukku, herra sheriffi", kiljui jättiläinen, ja sheriffin täytyi vaikkakin rumasti irvistellen luopua niistä sadasta punnasta, jotka hän oli aikonut Robin Hoodin kiinniottamispalkkioksi.

"Ratsastaen hän tänne tuli. Jalkaisin hän täältä palatkoon", sanoi Robin, ja käden käänteessä sheriffiltä ja hänen miehiltään riisuttiin heidän kaikki varusteensa. Sitten Robin käski tuoda sinne valkoisen naisten ratsun, ja eräs miehistä lähti noutamaan eläintä.

"No sheriffi", sanoi Robin, "matkalle nyt oikopäätä, ja teidän pitää taluttaa tämä valkoinen ratsu kotiin ja sanoa vaimollenne, että Robin Hood lähettää sen hänelle tervehtien, sillä hän on hyvä nainen. Ja hänen tähtensä te pääsette menemään. Jos hän ei olisi ollut niin ystävällinen minulle, ette olisi näin helpolla täältä selvinnyt."

Sheriffi puikahti tiehensä ja oli ylen iloinen päästessään ehein nahoin lähtemään ja patikoi reippaasti eteenpäin, kunnes saapui kaupunkiin ja kotiinsa. Ovessa hän kohtasi vaimonsa, joka oli ikkunasta tähyillyt hänen tuloaan ja juossut häntä vastaan.

"No miten kävi vihreällä salolla?" hän huusi. "Ja toitko Robin Hoodin tänne? Missä hän on? Näytäpä minulle!"

"Vaimo!" karjui sheriffi. "Älä enää milloinkaan mainitse tuota nimeä minun kuulteni. Sen roiston sinä kyllä olet nähnyt."

"Minäkö!" huusi sheriffin vaimo kummissaan. "Eivät sinä ilmoisna ikänä minun silmäni ole häntä nähneet."

"Ovat sittenkin!" huusi suuttunut sheriffi. "Se oli savenvalaja! Roisto, joka oli saviastioita myyvinään, oli Robin Hood. Ja kun hän oli houkutellut minut metsään, hän ryösti minulta rahani, hevoseni, varusteeni ja lähetti minut tyhjänä luotaan, antaen vain tämän valkoisen ratsun, jonka hän lahjoitti sinulle."

Sheriffin vaimo huudahti hämmästyneenä nämä merkilliset uutiset kuullessaan ja sanoi sitten: "No niin, sinä olet siis maksanut ne saviastiat, jotka Robin Hood antoi minulle."

"Niin olen, vaimo", murisi sheriffi. "Kalliisti olen ne maksanut", ja hän mennä laahusti väsyneenä sisälle kovin suutuksissaan siitä, että Robin taas oli pettänyt häntä niin taitavasti.

Kun Robin oli toimittanut sheriffin menemään takaisin Nottinghamiin, hän käski todellisen savenvalajan eteensä ja sanoi: "Savenvalaja, minkä arvoiset olivat ne saviastiat, jotka minä vein Nottinghamiin?"

"Kahden noblen arvoiset!" huudahti savenvalaja oitis. "Sen minä niistä olisin saanut, jos itse olisin sinne mennyt."

"Tästä saat kymmenen puntaa", sanoi Robin, "olen saanut niistä hyvän hinnan, ja sinä saat osan siitä, ja milloin tahansa sinä kuljet tätä tietä, savenvalaja, niin muista, että olet aina tervetullut vihreälle salolle."

"Kiitos, jalo Robin!" huudahti savenvalaja. "Olisinpa onnen poika, jos vuoden jokaisena päivänä saisin astioistani niin hyvän hinnan!"

    Savenvalaja, sheriffi, Robin Hood
        Puun alla erkani nuo.
    Herra, Robinin sielua armahda,
        Jousimiehille turvas suo.

PIKKU JOHNIN KERJUUMATKA

    Kas vaihtehen vuoksi kerjäämään
        On lähtenyt Pikku John,
    Pian kerjuukumppaneittensa
        Päämies on verraton.

Kun aika kului ja Robin Hoodin sekä hänen iloisten toveriensa nimi ja maine tuli kuuluisaksi ylt'ympäri maata, alkoivat apotit ja aateliset, ritarit ja munkit kammoa Sherwoodin metsän kautta kulkevia teitä. Köyhiä ihmisiä saapui sinne kosolta, sillä he tiesivät Robinin auttavan heitä, mutta kaikki, ne jotka rikastuivat kiristyksellä ja petoksella, alkoivat vähitellen käsittää, että heidän oli paras pysytellä kaukana Robinin ulottuvilta.

Kun Robin Hood ja Pikku John eräänä iltana nuotion ääressä söivät hirvenlihaillallistaan, sanoi Pikku John:

"Johtaja, onpa siitä jo kulunut aikoja, kun saimme hyvän saaliin. Eipä nykyisin enää milloinkaan tämän kautta kulje rikasta apottia tai normannilaista ritaria, jolla olisi satulalaukussaan iso kultavarasto."

"Tyydytään onneemme", sanoi Robin. "Onhan meillä hyvää ruokaa, hyvät vaatteet ja hyvät aseet. Mitäpä muuta ihminen kaipaisi?"

"Kaipaisinpa hiukan rahojakin lisäksi", murisi Pikku John. "Kerjäämällä toki saisin enemmän kokoon kuin samoilemalla näitä metsiä, missä ei enää milloinkaan tapaa vanhaa lihavaa saituria rahakukkaroineen."

"Sinä kerjäläisenä!" nauroi Robin Hood. "Mitäpä tuloksia sinä siinä ammatissa saavuttaisit? Kyllä näkisimme sinun pian palaavan metsäämme yhtä tyhjin taskuin kuin täältä lähditkin."

"Ei sentään, johtaja", vastasi Pikku John, "vaikka kerjäläisen pussi on likainen, on siinä, totta vie, usein hyvääkin sisässä."

"Hyviä jauhoja ehkä", sanoi Robin veitikkamaisesti, ja kumpikin purskahti nauramaan muistellessaan viekasta kerjäläistä, joka jokin aika sitten oli puijannut heitä niin ovelasti. Sitten he rupesivat keskustelemaan kerjäläisistä ja heidän ansioistaan, kunnes Pikku John julisti vakaan aikeensa olevan ruveta joksikin aikaa kerjäläiseksi ja näyttää johtajalleen, että kerjäläisellä on enemmän rahaa ja että hän ansaitsee enemmän, kuin mitä ihmiset, jotka arvioivat asiaa heidän ryysyjensä ja repaleidensa nojalla, yleensä uskovat.

Seuraavana päivänä Pikku John siis lähti kerjuumatkalle. Hän puki ylleen vanhat, ryysyiset vaatteet ja ison hatun, jonka lieri oli murtunut, laittoi selkäänsä kyttyrän sullomalla takkinsa alle vanhan viitan, ja otti mukaansa monta säkkiä, sillä hän sanoi:

    "Te leiville säkki antakaa!
        Ken juustosäkin soi?
    Jos pennin sain, en säkittä lain
        Myös toimeen tulla voi."

Hän lähti matkoihinsa ravakasti astellen, kunnes oli pois metsästä ja kaukana tavallisilta olinpaikoiltaan. Silloin hän heittäytyi kerjäläisen ryhdittömään löntystelyyn, koukisti vartalonsa, kunnes näytti käyrältä kuin sianhäntä, nojasi raskaasti sauvaansa ja alkoi vinkuvalla äänellä anoa almua ohikulkevilta. Hän ei ollut saanut sanottavasti mitään ja rupesi jo uskomaan, että johtaja sittenkin oli oikeassa, kun samassa näki edessään tiellä nelimiehisen kerjäläisjoukon. Hän riensi oikopäätä liittymään heihin.

    "Kas huomenta", virkkoi Pikku John,
        "Hyvä, teidät kun kohtasin.
    Minne matkanne saa? Mulle kertokaa,
        Sillä seuraa ma kaipailen."

Kerjäläisten vastaanotto ei ollut kovinkaan ystävällinen, sillä heitä oli omasta mielestään jo riittävän monta, eivätkä he siis kaivanneet täydennystä. Mutta Pikku John patikoi heidän rinnallaan ja rupesi puhumaan ahtaasta ajasta ja siitä, miten tiukasti ihmiset pitävät kukkaronsa ummessa, ja kaikenlaisia tosikerjäläisen tavallisia tarinoita, eivätkä he kyenneet häntä karkottamaan.

Muuan kerjäläisistä oli rampa: hänen jalkansa oli sidottu koukkuun ja hän liikkui kainalosauvojen varassa; toinen oli sokea, kolmas mykkä; neljännellä oli vain toinen käsivarsi, ja hän talutti sokeaa miestä, jolla sitä paitsi oli kädessään sauva, millä hän tunnusteli tietä.

Pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt seuraan he näkivät kaukana kylän ja kuulivat juhlallista kellojen soittoa.

"Miksi kellot soivat?" kysyi Pikku John. "Kovinpa ne kumajavat hitaasti ja raskaasti. Minä pidän enemmän tiheästä rimputuksesta."

"Ne ovat hautajaiskellot", sanoi rampa. "Mennään sinne, veljet, sieltä saamme ainakin leipää ja juustoa ja ehkä pennin miestä kohti taskuihimme."

Rampa rupesi reippaasti liikuttelemaan kainalosauvojaan, ja kerjäläisseurue riensi eteenpäin yhtyäkseen kyläkirkon ovelle kokoontuneeseen mierolaisjoukkoon. Lähiseudun rikas suurtilallinen oli kuollut, ja vallitsevan tavan mukaan jaettiin suuret määrät ruokaa ja rahoja köyhille ja tarvitseville. Nuo neljä kerjuria ja Pikku John asettuivat paikoilleen almua odottavien jonoon, ja pian saikin joka mies aika kimpaleen leipää ja juustoa sekä hopeapennin.

Heti kun jakelu oli päättynyt, hajaantui mierolaisjoukko ja kulki eri tahoille; Pikku John seurasi yhä niitä neljää miestä, jotka oli kohdannut.

"Vain hopeapenni mieheen", murisi sokea. "Tuskinpa meidän sen vertaisen takia, veljet, olisi kannattanut keskeyttää matkaamme."

"Onpa hyvinkin", huusi toiskätinen. Mykkä ei tietenkään virkkanut mitään, vaan popsi hyvällä ruokahalulla leipäänsä ja juustoaan.

"Ja aikaa olemme menettäneet", murisi sokea. "Häävieraat ovat jo ehkä ehtineet poistua, ennen kuin ennätämme herraskartanoon, ja meiltä on siten mennyt hukkaan hyvä rikastumistilaisuus tämän joutavan almun tähden."

"Älä pelkää!" huusi rampa köpitellen edelle pitkin askelin. "Ehdimme sinne iltahämärissä, kun vieraat ovat ehtineet juopua."

"Vai niin!" ajatteli Pikku John. "Nämä miehet ovat matkalla häihin, jossa odottavat saavansa runsaampia antimia kuin hautajaisista. Minä menen mukaan. Siellä voin ehkä ruveta täyttämään säkkejäni ja löydän ehkä hopeapennilleni seuralaisia."

Nuo neljä kerjäläistä riensivät siis edelleen poikki laaksojen ja kukkulain, ja Pikku John tallusteli heidän perässään. He heittivät häneen monta ilkeää silmäystä, sillä ilmeisesti he halusivat olla yksin, ja toiskätinen ehdotti jo kerran, että he hyökkäisivät sauvoineen hänen kimppuunsa ja karkottaisivat hänet.

"Meillä ei ole varaa menettää aikaa", sanoi sokea, joka oli joukon johtaja. "Antaa hänen seurata meitä häihin. Siellä olut ja viini virtaavat, siellä hän juopuu ja unohtaa meidät."

Oli myöhäinen iltapäivä, rupesi jo hämärtämään, kun kerjäläiset alkoivat lähestyä juhlapaikkaa. Mutta kun he kaukaa kuulivat iloisen kellojen soiton ja juhlaväen huudot, he kiiruhtivat kulkuaan vieläkin kovemmin ja saapuivat vihdoin ison talon edessä olevalle aukiolle. Siellä paloi tavattoman iso kokkovalkea, jonka liekit syöksyivät yhä korkeammalle sitä mukaa kuin se nieli risuja, tervatynnyreitä ja suuria, kuivia saarnen, tammen ja pyökin oksia ja valaisi juhlapaikan niin kirkkaaksi, kuin olisi ollut keskipäivä. Tämän komean soihdun ympärillä tanssi iloinen tyttö- ja miesjoukko, ja toisella tulella oli kokonainen härkä paistumassa, ja avonaisia olut- ja viinitynnyreitä oli yltympäri kaikkialla.

Pikku John odotti nähdäkseen, mitä hänen kumppaninsa tekisivät, ja oli kummissaan, kun he eivät oikopäätä rientäneet keittäjien ja tarjoilijain luo, jotka jakelivat runsaasti ruokatavaroita haluaville. Nuo neljä kerjäläistä sen sijaan tunkeutuivat väkijoukon pahki sieltä, missä tungos oli suurin ja ilo ylimmillään, ja Pikku John seurasi mukana. Pian hän huomasi, että he eivät olleet vain kerjäläisiä, vaan myös varkaita. Sillä heidän kätensä pujahtivat kaikkein huolettomimpien hurjastelijain taskuihin ja pusseihin ja vetivät esille kukkarot, mitkä he sujahuttivat laukkuihinsa.

Pikku John piti heitä silmällä ja näki, miten kukkaro toisensa perästä vaihtoi omistajaa, ja huomasi, että tulokset luovutettiin joko sokealle taikka toiskätiselle, jotka olivat joukkueen varastonhoitajia.

"Totta toisen kerran", sanoi Pikku John itsekseen, "jos nuo ukkelit käyvät monissa häissä, niin kylläpä totisesti heidän laukkunsa ovat hyvin varustetut."

Kun kerjäläiset olivat varastaneet kaiken, mihin pääsivät käsiksi, he pujahtivat väkijoukon läpi ja lähtivät matkoihinsa, ennen kuin hälytyshuudot ennättivät kaikua.

"Kyllä täällä nousee aika meteli, kun juhlijat huomaavat, että heidän kukkaronsa ovat kadonneet", tuumi Pikku John. Mutta hän ei jäänyt sitä näkyä katsomaan, sillä hän ei halunnut päästää noita neljää kerjäläistä näkyvistään.

Ei ollut helppoa seurata heitä, sillä yö oli pimeä. Mutta Pikku John ei suotta ollut metsäläinen ja hän pysyi heidän jäljillään, kuten oli pysynyt hirven jäljillä, kuulostellen rytinää jonka miehet aiheuttivat taivaltaessaan pensaikkojen läpi. Noin kahden tunnin ajan tuo varasteleva kerjäläisjoukko yhä kiirehti eteenpäin ja juuri kuun noustessa he pysähtyivät eräässä metsäaukiossa olevan mökkipahasen ovelle.

Pikku John näki heidät nyt selvästi ja vasta kun he menivät tölliin, hän astui esille, työnsi oven auki ja meni sisään.

Hämmästyneinä ja kiukkuisina kerjäläiset kääntyivät päin ja käskivät hänen mennä matkoihinsa: he olivat luulleet, että hän häissä oli eksynyt heidän seurastaan, ja täällä hän taas oli, tuo iso, kyttyräniskainen, koukkuselkäinen junkkari.

"Mene hiiteen!" huusi rampa. "Emme kaipaa sinua. Miksi olet seurannut meitä tänne?"

"Miksi en saisi kuljeskella teidän kanssanne?" kysyi Pikku John.
"Olenhan minä yhtä uljas kerjäläinen kuin tekin."

"Lähdetkö!" huusi rampa sauvaansa heiluttaen. "Olet liian kierä kaveri meidän seuraamme."

Hänen toverinsa nauroivat tälle pilapuheelle, ja toinen kerjäläinen virkkoi:

    "Meille tarjoo veikkoja Coventry,
        Dover, Berwick ja Lontookin,
    Noin kieroa vaan ei milloinkaan,
        vaikk' kiertäisi maailmankin."

"Lähdetkö siitä, senkin vietävän roisto!" huusi rampa heiluttaen taas sauvaansa, "tai saat tästä kalloosi."

"No valmiina sitten!" karjui Pikku John. "Jos olette niin tappelunhaluisia, niin koetanpa minäkin parastani. Tulkaa vain kaikki neljä, tässä seison teitä vastassa. Konnia olette jokaikinen, sen kohta näytän."

Näin sanoen Pikku John astui eteenpäin ja tarttui mykkää korvasta ja nipisti häntä siitä niin rajusti, että mykkä kiljahti tuskasta ja sai takaisin puhelahjansa aivan kuin ihmeen kautta alkaen törkeästi haukkua Pikku Johnia. Sitten Pikku John yritti iskeä sokeaa päähän. Mutta eikös hypännytkin sokea ketterästi syrjään ja väistänyt iskua, silmät sepposen selällään tähystellen jättiläisen aseen seuraavaa iskua. Rampa heitti kainalosauvansa, laski molemmat jalkansa maahan, loikkasi ovelle ja juoksi pakoon henkensä kaupalla, vikkelästi kuin jänis, ja mykkä seurasi häntä. Toiskätinen pisti esiin toisenkin käden ryysyisen mekkonsa alta ja tarttui sauvaan, jonka rampa oli heittänyt luotaan.

    John mykän nipisti ulvomaan,
        Pani sokean näkemään,
    Sai juosta, rampana ollut ken
        Oli vuosia seitsemän.

Kaksi miestä oli paennut ja kaksi siis oli jäljellä, sillä Pikku John seisoi heidän ja oven välissä.

Nämä kaksi kerjäläistä yrittivät taistellen tunkeutua huoneesta, mutta turhaan he rimpuilivat. Iso repaleinen miehen koljo väisti heidän kaikki iskunsa ja antoi heille niin hirveitä vastaiskuja, että he horjuivat vasten huoneen seiniä, jolloin mekkojen alla olevat rahamassit helähtivät.

    Ja seinään heidät mätkähyttäin
        John rajusti lennättää,
    Ihan tuppasi vaan se laulattamaan,
        Kulta seinään kun helskähtää.

"Riisuutukaa konnat — riisuutukaa!" karjui Pikku John, ja aivan häntä nauratti, kun hän ajatteli, että oli saanut pidätetyksi joukkueen rahankantajat. "Riisuutukaa, tai muserran luunne."

Kerjäläiset olivat haluttomia luopumaan aarteestaan, mutta jättiläisen sauva oli liian kammottava; he eivät uskaltaneet vastustaa kauemmin.

"Pussit ja laukut maahan!" hän sanoi, ja happamin naamoin kerjäläiset irroittivat kilisevät laukkunsa ja laskivat ne maahan.

"Nyt korjatkaa luunne!" huusi Pikku John, "tai tämä minun sauvani putoaa", ja tuota kauheaa sauvaa peläten he pakenivat huoneesta.

Pikku John rupesi sitten tarkastamaan kerjäläisten vaatteita ja löysi pian muutamia aika raskaita pusseja.

"Ahaa!" sanoi iso mies itsekseen, "onpa totisestikin moni pullea kukkaro tyhjennetty näihin pusseihin. Katsotaanpa, mitä tähän vaippaan on ommeltu, sillä kovinpa se tuntuu raskaalta."

    Hän kaavusta munkin kultaista
        Kolme sataa puntaa toi.
    "Onnen poika se on", sanoi Pikku John
        "Ken näitä katsella voi."

    Mutta laukusta kerjurin vieläkin
        Kolme sataa ja kolme hän sai.
    "Jos vettä ken juo, kunis riittävi nuo,
        Kurja kuolo sen kohtaa kai.

    Nyt kerjurin ammatin heittää voin,
        Onnen moisen kun saavutin.
    Ja haluni ois, tästä paikalla pois,
        Päästä Sherwoodin metsihin."

Pikku John lähti viipymättä pois ja vikkelästi hän menikin. Kaiken yötä hän vaelsi ja oli aamun valjetessa ehtinyt Sherwoodin metsän rajoille. Hän työntyi metsään ja puhalsi silloin tällöin torveensa. Tan-ta-ra-raa! Tan-ta-ra-raa! kaikuivat iloiset sävelet kajahdellen metsäaukioita pitkin ilmoittaen hänen iloista ja hilpeää tuloaan. Samassa hän jo näkikin ryhmän miehiä, jotka olivat kuulleet hänen torvensa toitotukset ja tunteneet hänen kutsunsa ja rientäneet häntä vastaan. Etunenässä asteli johtaja.

    "Kerro kuulumiset", sanoi Robin Hood,
        "Kerjuu oivako ammatti?
    Olen kiihkeän kärkäs tietämähän,
        Miten seikkailu onnisti."

Pikku John nauroi ja viskasi ryöstösaaliinsa johtajansa jalkoihin.
Raskas rahasäkki helähti ja kilahti maahan pudotessaan.

"Mitä siinä on?" huusi Robin Hood ihmeissään. "Mitä tämä tietää, Pikku
John?"

    "Hyvät uutiset on", sanoi Pikku John.
        "Kerjuu oivasti onnisti.
    Kuussataa ma sain, punakullassa vain,
        Sulle kantelin kauniisti."

Hän aukaisi laukut ja kaatoi rahat hämmästyneiden ystäviensä nähtäväksi.

"Mutta kautta Maarian, Pikku John!" huudahti Robin Hood, "oletpa todellakin ollut mainio kerjäläinen. Onhan siinä mahtava kasa rahoja! Mistä ne olet saanut?"

Pikku John kertoi seikkailunsa ja toverit nauroivat makeasti kun kuulivat, miten petkuttajia oli petkutettu. He kantoivat sitten rahat aarrekammioon, ja illalla vietettiin iloinen juhla kerjurikuningas Pikku Johnin kunniaksi.

ROBIN HOOD JOUTUU VIHDOIN SHERIFFIN KYNSIIN, JA MITÄ SITTEN TAPAHTUU

    Se varhain aamuna toukokuun
        Oli aikana helluntain,
    Kun paistoi päivä, ja lintusten
        soi sävel riemukkain.

Ihanampana ei valkene toukokuinen aamu kuin valkeni seuraava sunnuntaiaamu sen jälkeen kun Pikku John oli palannut kerjuuretkeltään. Aurinko paistoi kirkkaana ja polttavana, ja nuoret lehdet värähtelivät sen sulotuoksuisen, vienon tuulenhengen vaikutuksesta, joka leppoisana leyhyi metsän läpi. Nurmet kukkivat kirjavanaan ja täplikkäät hirvet olivat paenneet aurinkoisilta ylängöiltä metsän varjoon: oli ihanan alkukesän ihanimpia päiviä. Oli helluntai.

"No onpa tämä aamu todella ihana", sanoi Pikku John, "ja yhtä ihanaksi tunnen oman oloni: ei ole koko kristikunnassa tänään iloisempaa ihmistä kuin minä."

Mutta Robin Hood ei vastannut mitään, ja Pikku John huomasi, että päällikön kulmilla leijaili pilvi.

"Pois huolet nyt, hyvä johtaja", sanoi Pikku John, "onhan nyt ihana toukokuun aamu."

"Se minua huolettaa", sanoi Robin Hood, "etten tämmöisenä juhlapäivänä pääse kuulemaan messua enkä saarnaa. Onpa jo aikoja kulunut siitä, kun olen ollut kirkkojumalanpalveluksessa."

"Ei ole lähempänä kirkkoa kuin Nottinghamissa", sanoi lähellä seisova
Much Myllärinpoika.

"No sitten lähden Nottinghamiin!" huudahti Robin tehden hänelle ominaisen äkkipäätöksen. "Niin, minä käyn Nottinghamin Pyhän Marian kirkossa vielä tänä päivänä."

Much ja Pikku John koettivat saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta turhaan.

"Ei kukaan epäile minun tulevan sunnuntaina kaupunkiin", vastasi Robin. "Puen itseni harmaaseen pukuun ja panen päähäni ison hupun, jonka vedän silmille. Olen siellä yhtä turvassa kuin metsäaukiolla."

"No niin", sanoi Much, "ota sitten tusinan verran vankkoja aseistettuja miehiä matkaasi, että vaaran tullen saisit apua."

"En", sanoi Robin. "Sellainen miesjoukko herättäisi huomiota portilla, mutta yksi tai pari miestä pääsisi huomiota herättämättä menemään. Kaikista iloveikoistani otan matkaan vain Pikku Johnin joustani kantamaan."

Robin ja Pikku John lähtivät siis yhdessä matkaan metsän kautta Nottinghamiin päin. Mutta miten ollakaan, he siinä kulkiessaan joutuivat riitaan, ja väittely yltyi niin kiihkeäksi, että Robin Hood menetti malttinsa ja iski Pikku Johnia nyrkillä.

"Olisipa joku muu kuin päällikköni lyönyt minua", hän sanoi, "niin hänen verensä tahraisi tämän kirkkaan miekan. Hae siis mies itsellesi mistä haluat, Robin Hood, mutta minä en enää ole sinun miehiäsi."

He erosivat vihassa toisistaan, ja Robin Hood jatkoi matkaansa Nottinghamiin päin Pikku Johnin palatessa takaisin metsään. Robinin viha haihtui pian ja häntä suretti kovin, kun hän oli suututtanut uskollisen seuralaisensa. "Minä rukoilen Pyhän Marian alttarin juurella, että Pikku John taas sopii kanssani", hän puheli nähdessään kaupungin ja korkealle sen muurien yli kohoavan kirkon tornin.

Helposti hän pääsi portista, sillä vartijat eivät piitanneet talonpoikaispukuisesta, yksinäisestä kulkijasta, ja Robin asteli oikopäätä kirkkoon. Jumalanpalvelus oli juuri alkamassa, ja hän polvistui alttarin eteen rukoillen, että pääsisi lähtemään kaupungista yhtä turvallisesti kuin oli sinne tullutkin.

Mutta kesken jumalanpalvelusta kirkkoon tuli mustapukuinen pitkä munkki ja alkoi hiljaa astella käytävää pitkin kuorissa olevaa paikkaansa kohti. Äkkiä hän pysähtyi pylvään suojaan ja tuijotti silmät suurina. Aivan pylvään takana oli hartaasti polvistuneena mies kirkon lattialle levitetyllä olkimatolla. Mies oli harmaapukuinen ja hänen huppunsa oli valahtanut niskaan, sillä hän kohotti päätään innokkaan tarkkaavaisena jumalanpalvelusta toimittavaa pappia kohden.

Musta munkki katsoi katsomasta päästyäänkin. Varmasti hän oli nähnyt nuo kasvot. Niin, nyt hän tiesi, ja munkin katseesta välähti viha ja suuttumus, kun hän pyörähti ympäri ja kiiti sukkelaan takaisin ovelle päin.

Robin Hood oli yhä polvistuneena eikä aavistanut, että oli mitä suurimmassa vaarassa. Hän oli tietämätön siitä, että Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä oli hänet tuntenut ja että tämä nyt kaikella kiireellä riensi puuhaamaan hänen vangitsemistaan.

Kun mustapukuinen munkki saapui kirkon ovelle, hän lähti juoksemaan — niin kiire hänellä oli ilmoittaa asiasta viranomaisille. Ensin hän riensi porteille ja puhutteli vartijoita. "Sulkekaa portit! Lukitkaa ja teljetkää ne!" hän huusi. "Suuri konna on kaupungissa. Päällänne saatte vastata, jos annatte ainoankaan ihmisen mennä tai tulla kunnes sheriffi antaa luvan."

"Nyt minulla on Robin Hood käsissäni, niin Robin Hood itse!" huusi musta munkki riemuiten sheriffin taloon rientäessään. "Hän ei pääse poistumaan kaupungista ja hän on meidän hallussamme kuin lintu satimessa."

Muitta mutkitta musta munkki hyökkäsi sheriffin eteissaliin, jossa tapasi ison miehen istumassa velttona tuolissaan.

"Nouskaa, herra sheriffi!" huusi luostarin isännöitsijä. "Nouskaa ja käskekää miehenne liikkeelle! Tuon suuria uutisia! Itse pääroisto on kaupungissa ja vangittavissa! Näin tuon kelvottoman konnan messua kuuntelemassa. Pahoin teidän kävisi, herra sheriffi, jos hän pääsisi kuninkaan tuomiota pakoon."

"Mitä rähinää tämä on?" kysyi sheriffi happamen näköisenä, sillä hän oli herännyt päivällisunestaan eikä musta munkki kiireessään ollut muistanut mainita konnan nimeä. "Joku joutava koiransilmä tietenkin on käynyt luostarin kanakopissa."

"Vai joutava koiransilmä!" ärjyi munkki. "Enkö sitten maininnut hänen nimeään? Vai joutava koiransilmä, herra sheriffi. Mutta minähän puhun Robin Hoodista!"

Nyt sheriffi heräsi. Hän hypähti tuolistaan ja asettui päin mustaa munkkia, ja kaksi kiiluvaa silmäparia katseli vastakkain.

"Totta se on", huudahti luostarin isännöitsijä. "Aivan vastikään hänet näin Pyhän Marian messussa. Mitä! Luuletteko, että voisin erehtyä tuosta rotevasta roistosta, joka vihreällä salolla ryösti minulta satoja puntia ja saattoi minut hirvittävään pulmaan apotin kanssa? Ei, herra sheriffi, hänen kasvonsa eivät toki milloinkaan häivy mielestäni — eivät milloinkaan. Tuhansien joukosta tuntisin hänet."

Sheriffi ei vieläkään oikein käsittänyt, että itse Robin Hood oli muurien sisäpuolella, mutta hän tarttui vyötäröllään riippuvaan hopeiseen vihellyspilliin ja puhalsi kutsun. Heti ilmestyi palvelija.

"Käske Dickonin ja Halin ja kolmenkymmenen metsänvartijan olla valmiina", komensi sheriffi ja otti eteishuoneessa olevalta telineeltä haarniskansa. Sillä välin kun hän puki ylleen teräskypärän, teräsrenkailla päällystetyn ison nahkatakin ja miekan vyölleen, olivat miehet kokoontuneet ja he marssivat oikopäätä kirkkoon.

Tämmöisen aseistetun joukon ilmestyminen kirkkoon sai aikaan suurta levottomuutta, mutta sheriffi huusi kirkkoväelle: "Älkää pelätkö, hyvät ihmiset, teille ei tapahdu mitään. Olen vain saapunut vangitsemaan joukossanne piileksivää kuuluisaa rosvoa."

"Tuolla hän on", huusi mustapukuinen munkki. "Tuo harmaapukuinen mies, joka on polvistunut ison pylvään juurelle. Hän on Robin Hood."

Kukaan ei ollut niin hämmästynyt kuin Robin Hood kuullessaan nimensä kaikuvan kirkossa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä oli tarkattu, ja hänen huppunsa oli nyt niin hyvin silmillä, ettei kasvoja näkynyt ollenkaan. Mutta voi sitä meteliä, mikä kirkossa syntyi, kun kansa kuuli, että tuo ylen kuuluisa henkipatto oli heidän joukossaan! Toiset tunkeutuivat eteenpäin nähdäkseen hänet, toiset pyrkivät paikalta pois, ja sheriffin miehet sulkivat Robinilta tien ovelle.

Henkipatto käsitti, että ainoa pelastuskeino oli hyökätä rajusti hämmästynyttä vihollista vastaan ja siten yrittää pakoa. Yhtä ainoata asiaa hän itsekseen toivoi: "Olisipa nyt uskollinen Pikku John rinnallani! Mutta voi kovaa onnea! Tänään hän ei ole." Sitten hän paljasti miekkansa ja ryntäsi hyökkäävän leijonan tavoin sheriffin miehiä vastaan. Parikymmentä metsänvartijani käsittelemää miekkaa kohosi ilmaan ja monta iskua suunnattiin uhkarohkeaan henkipattoon. Mutta siinä mylläkässä metsänvartijat vain kolhivat toisiaan ja miekat kalskahtivat toisiinsa, joten ne siis eivät saaneet mitään aikaan. Robinin kirkas miekanterä sen sijaan välähti ilmassa ja kumosi miehen toisensa perästä. Hurjana taisteli sinä päivänä vapautensa puolesta Robin Hood. Kolmesti hän pääsi tunkeutumaan vihollistensa rintaman läpi, mutta yhä uusia vihollisia ilmestyi hänen tielleen, sillä joka suunnalta syöksyi vereksiä miehiä esiin. Henkipatto ryntäsi sinne tänne, jakeli iskuja joka suunnalle ja kaatoi metsänvartijan toisensa jälkeen.

"Älkää surmatko häntä!" huusi sheriffi. "Iskekää maahan, mutta vangitkaa elävänä. Se on kuninkaan käsky."

Robin kuuli äänen ja tunsi siitä sheriffin. Hän kääntyi ja miekka koholla syöksyi äkkiä vanhan vihamiehensä kimppuun. Sheriffi yritti välttää tätä rajua iskua ja kohotti kilpensä torjuakseen sillä Robinin häneen suuntaamaa hirveää iskua. Raskas miekka putosi ja kalskahti kilpeen temmaten sen sheriffin kädestä. Miekan vauhti ei siitä paljonkaan vaimentunut, ja ase iski sheriffin teräskypärään kaataen hänet permantoon. Onnekseen sheriffi sinä päivänä oli pannut päähänsä lujan kypärän, kuuluisan asesepän tekemän mestariteoksen, ja se oli hänen pelastuksensa. Jos se olisi ollut tavallista terästä, Robinin miekka olisi läpäissyt sen kuin paperihatun. Mutta tämä kypärä kesti iskun ja Robinin miekka katkesi kahtia.

"Turma periköön sepän, joka sinut teki!" huusi Robin Hood viskaten luotaan katkenneen miekan, "sillä nyt seison aseettomana vihollisteni keskellä."

Näin sanoen hän syöksyi lähimmän miehen kimppuun yrittäen vääntää häneltä paksua metsästyssauvaa, joka miehellä oli kädessä, mutta samassa hänet kampattiin takaapäin kumoon. Heti ryntäsi tusinan verran miehiä hänen kimppuunsa, ja sellaisen miesjoukon paino musersi hänet maahan. Hänen vihollisensa eivät hellittäneet hurjaa otettaan, ennen kuin hänet oli lujasti köytetty ja kädet ja jalat kahlehdittu.

Sheriffi oli sillä välin taas päässyt jaloilleen, tosin pää melko pökerryksissä valtavan iskun jäljeltä, mutta iloisena siitä, että hänen päänsä oli säilynyt eheänä tuon erinomaisen teräskypärän turvissa ja melkeinpä ilosta mielettömänä ajatellessaan, että hänellä vihdoinkin oli hallussaan Robin Hood.

"Viekää mies pois!" hän huusi. "Sulkekaa hänet linnantyrmän syvimpään, vankimpaan vankiluolaan ja kaksinkertainen vartiosto vartioikoon häntä yötä päivää."

Niin tehtiin, ja Robin Hood suljettiin vankiluolaan, johon vain keskipäivän aikaan vähäinen valoviiru pääsi pilkistämään tiheän ristikon läpi. Seinät olivat seitsemän jalan vahvuiset ja ovi oli kolmessa lukossa.

"Yrittäköön nyt murtautua sieltä vapaaksi, jos kykenee!" huudahti sheriffi. "Olen teljennyt vahvan varkaan vielä vahvempaan tyrmään, ja siellä hänen on pakko pysyä."

"Miksi suljette hänet säilöön?" sanoi musta munkki, joka kiihkeästi halusi nähdä Robinin hirressä. "Miksi ette ripusta häntä oikopäätä hirsipuuhun. Olen kuullut teidän satoja kertoja uhkaavan hirttää hänet, kunhan vain saatte hänet kynsiinne."

"Niin tekisinkin, jos asia riippuisi yksin minusta", murisi sheriffi.
"Olisin antanut miesteni paikalla surmata hänet, jos olisin uskaltanut."

"No miksi ette uskaltanut?" kysyi luostarin pääisännöitsijä. "Ken tohtii vastustaa sheriffin arvovaltaa!"

"Yksi, joka on meitä kaikkia korkeampi", vastasi sheriffi hiljaisella äänellä, "kuningas! Hän on lähettänyt käskyn, että jos Robin Hood saadaan vangituksi, rosvon on odotettava kuninkaan päätöstä. Kuningas on kuullut puhuttavan niin paljon tuosta suurvarkaasta, että haluaa nähdä hänet."

Hetkeen ei musta munkki virkkanut sanaakaan, vaan näytti otsa rypyssä miettivän. Sitten hän sanoi. "Herra sheriffi, minä se konnan keksin ja jätin teidän haltuunne."

"Niinpä niin", nauroi sheriffi. "Saadaksenne hänen majesteetiltaan jonkin suuren suosionosoituksen."

"Jos siitä palkkio saadaan, niin onhan oikeus ja kohtuus, että minä sen saan!" huudahti isännöitsijä.

"Sitä en kiellä", vastasi sheriffi. "Toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoinkin saatte suurituloisen apottikunnan hallittavaksenne. Olette tehnyt minulle suuren palveluksen ja mainitsen teistä kattavasti siinä kirjeessä, minkä tänään iltapäivällä kuninkaalle kirjoitan."

"Ja minä lähden sitä viemään anivarhain huomisaamuna!" huudahti musta munkki lähtien oikopäätä tekemään matkavalmistuksia.

Kaiken sen sunnuntaipäivän vallitsi Nottinghamissa suuri levottomuus. Ihmiset riensivät sinne tänne puhuen Robin Hoodin vangitsemisesta, ja jokaisella, joka sinä aamuna oli ollut Pyhän Marian kirkossa, oli ympärillään väkijoukko, joka innokkaana kuunteli kertomusta kuuluisan rosvon hurjasta taistelusta. Mutta hiiskaustakaan kaikesta tästä ei kuulunut kaupungin muurien ulkopuolella olevalle maaseudulle. Sillä sheriffi oli kaksintanut joka portilla olevan vartioston ja jyrkästi kieltänyt ketään menemästä tai tulemasta kaupunkiin siihen asti, kunnes oli saanut tietää kuninkaan tahdon Robin Hoodin suhteen.

"Jos ei ainoakaan ihminen poistu kaupungista", sanoi sheriffi, "niin on selvää, että Robin Hood on joukossamme. Jos ei ketään päästetä kaupunkiin, niin ei hänen roistojoukkonsa voi pujahtaa metsästä tänne auttamaan häntä." Nottinghamin kaupunki oli siis kuin piiritystilassa ja portit olivat teljettyinä ja lukittuina yötä päivää. Mutta siitä huolimatta Robinin miehet piankin saivat tiedon asiasta rajasuutari Lobbilta. Lobb oli ensimmäisiä, joka sai kuulla Robinin vangitsemisesta, ja heti kun pimeys oli peittänyt kaupungin, hän nousi talonsa katolle, joka oli aivan kaupungin muurissa kiinni. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä, henkipattojen luotettavia ystäviä, ja nämä laskivat Lobbin köydellä maahan muurin toiselle puolen. Heti kun rajasuutari tunsi maan jalkojensa alla, hän irroitti köyden ympäriltään ja miehet vetivät sen takaisin; sitten Lobb riensi metsään minkä ikinä kykeni.

Lobb tapasi henkipatot kovin levottomina kokoontuneina ison nuotiotulen ympärille sille metsäaukiolle, jossa heidän leirinsä sijaitsi. Joka mies näytti olevan huolissaan ja pelkäävän, että heidän johtajalleen oli tapahtunut jokin onnettomuus, koska Robin ei ollut palannut, ja muita onnettomampi oli Pikku John. Tuo hyvänsävyinen jättiläinen oli jo unohtanut Robinin äkkipikaisen iskun ja syytti nyt itseään siitä, ettei ollut pysynyt päällikkönsä seurassa.

Olisi mahdotonta kuvailla sitä vihaa ja tuskaa, mitä henkipatot tunsivat kuullessaan, että heidän pahin aavistuksensa oli tosi ja että heidän rakas päällikkönsä oli lujassa säilössä Nottinghamin kaupungissa. Mutta Pikku John ei suostunut mitenkään uskomaan, että kaikkein pahin tapahtuisi.

"Hän lähti Nottinghamiin rukoilemaan Pyhää Neitsyttä", sanoi Pikku John, "ja Pyhä Neitsyt auttaa häntä. Monenmonituista kertaa, veljet, on jalo päällikkömme ollut pahassa pulassa, mutta sittenkin pettänyt vihollisensa, ja olen varma siitä, että niin käy nytkin. Rohkaiskaamme mielemme, heittäkäämme tämä murehtiminen ja lähdetään pitämään kaupunkia silmällä. Koetetaan keksiä jokin neuvo miten pääsemme sinne vapauttamaan johtajamme."

Jo ennen aamun valkenemista Pikku John oli väijyksissä Nottinghamin eteläisen portin edessä olevassa viidakossa. Hänen kanssaan oli Much, ja molemmat olivat riisuneet vihreän metsäpukunsa ja pukeneet ylleen tavallisen nahkatakin ja näyttivät karjanhoitajilta ja kauppiailta, jotka markkinoilta markkinoille matkaten ostavat ja myyvät karjaa. Siinä puvussa he eivät herättäisi huomiota, vaan voisivat vapaasti liikkua maaseudulla ja lähikylissä.

Oli taas ihana toukokuun aamu, ja kun aurinko nousi kaikessa loistossaan, tuntui heistä tuskalliselta ajatella, että Robin Hood virui likaisessa, pimeässä vankiholvissa, jonne ei kuulunut lintujen laulu eikä lehtien hiljainen kahina. Silloin heidän huomionsa kääntyi portteihin, sillä he näkivät salaoven aukenevan ja kahden ratsumiehen tulevan esille. Toinen oli korskealla orhilla ratsastava mustapukuinen munkki, toinen valkoisen ratsun selässä istuva pienoinen aseenkantaja; salaovi suljettiin, ja munkki aseenkantajineen ratsasti sitä viidakkoa kohti, jossa Pikku John ja Much piileksivät.

"Tunnen tuon mustan munkin", kuiskasi Pikku John toverilleen. "Se on Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Muistatko hänet, Much? Mehän korjasimme hänen satulalaukuistaan taiteemme sievoisen rahasumman."

Much nyökkäsi ja totteli sitten Pikku Johnin kohotettua sormea, jolla tämä kehoitti heitä lähtemään viidakosta. Henkipatot tekivät kierroksen metsässä ja ilmestyivät sitten sille tielle, jota pitkin musta munkki matkasi, ja lähtivät astelemaan kaupunkia kohti. Eräässä tienmutkassa he kohtasivat munkin seuralaisineen ratsastamassa käymäjalkaa ja tiukkaan tarkkaillen, näkyisikö mitään vaarallista.

Munkki silmäili tulijoita, mutta kun huomasi heidät tavallisiksi arki-ihmisiksi, jotka olivat likaisissa työpukimissa ja vaelsivat sauva kädessä tietä pitkin, hän ei yrittänytkään heitä väistää, ja samassa matkalaiset kohtasivat toisensa.

"Hyvää päivää", sanoi Pikku John kumartaen mustapukuiselle munkille.
"Nottinghamistako tulette?"

"Olkaa hyvä ja kertokaa meille, mitä sinne kuuluu", jatkoi Pikku John. "Maaseudulla on alkanut kiertää sellainen huhu, että Robin Hood niminen kelvoton henkipatto on eilen vangittu."

"Siitä näkee, miten siivekkäitä tuollaiset uutiset ovat, vaikka kukaan ei käsitä, miten ne leviävät!" huudahti musta munkki. "En ymmärrä, miten huhu on sinut saavuttanut, mutta totta se on, hyvä naapuri. Tuo voimakas roisto vangittiin eilen Pyhän Marian kirkossa Nottinghamissa."

"Aivanko totta?" huudahti Pikku John. "Se peijakas on ryöstänyt sekä minulta että tältä toveriltani. Kovin meitä haluttaisi kuulla koko asia."

"Minultakin hän ryösti", sanoi musta munkki. "Satoja puntia se vietävän konna riisti minulta; mutta kostinpa eilen. Minä hänet keksin ja ilmoitin sheriffille. Minusta etupäässä riippui hänen vangitsemisensa, ja minulle siis saatte olla siitä kiitollisia."

"Palkitkoon teitä taivas ansionne mukaan", sanoi Pikku John, "ja mekin haluamme teitä palkita, jos vain suinkin kykenemme. Ja luvallanne seuraamme nyt teitä matkallanne, sillä Robin Hoodilla on monta rajua miestä tässä metsässä, ja jos he tietäisivät teidän matkaavan tätä tietä, olisi se varmasti teidän surmanne."

"Sen tiedän", vastasi munkki, "mutta meillä on hyvät hevoset ja me ratsastamme pakoon heti, kun vaara uhkaa."

"Ei ole aina helppo ajoissa huomata uhkaavaa vaaraa", sanoi Pikku John pudistaen vakavasti päätään, "siksi saatamme teidät metsän läpi."

He siis jatkoivat matkaansa rupatellen keskenään, ja musta munkki oli urotyöstään niin ylpeä, ettei voinut olla yhä uudestaan kerskumatta siitä ja kirjeestä, jota oli kuninkaalle viemässä.

Samassa matkalaiset saapuivat paikkaan, missä tie kulki ahtaan solan pohjaa, ja tien kolkoimmassa kohdassa Pikku John äkkiä tarttui munkin hevosta suupieliin. Musta munkki arvasi oitis asian oikean laidan ja tempasi vaippansa alta tikarin iskien sillä Pikku Johnia. Pikku John sieppasi miekkansa ja iski mustaa munkkia niin rajusti, että tämä suistui kuolleena maahan.

"Hän toimitti päällikkömme tukalaan asemaan", sanoi Pikku John Muchille, "eikä pidä hänen sinä ilmoisna ikänä siitä kuninkaalle kertoman."

Much oli tarttunut pienen aseenkantajan hevosen suupieliin ja puhalsi nyt torveensa. Pian ilmestyi näkyviin joukko heidän miehiään, ja Pikku John käski heidän haudata musta munkki ja viedä pieni asepoika hyvään talteen, kunnes hän ja Much tulisivat takaisin.

Sitten Pikku John otti munkilta kirjeet ja nousi hevosen selkään. Much nousi aseenkantajan hevosen selkään ja he ratsastivat Lontooseen.

Perille saavuttuaan he kyselivät tietä kuninkaan palatsiin, ja heidän sisälle pyrkiessään ovenvartija kysyi heidän asiaansa.

"Me tuomme herra kuninkaallemme kirjeitä Nottinghamin sheriffiltä", vastasi Pikku John, "emmekä saa antaa niitä muille kuin hänelle itselleen."

Heidät vietiin isoon saliin, missä kuningas istui isossa tuolissa, ja häntä ympäröi joukko herroja. Pikku John laskeutui polvilleen ja ojensi kirjettään.

"Varjelkoon teitä taivas, armollinen ruhtinaamme — varjelkoon teitä taivas, armollinen kuninkaamme", sanoi Pikku John. "Olen tuonut teidän majesteetillenne nämä kirjeet Nottinghamin sheriffiltä."

Kuningas otti kirjeet, avasi ja luki ne, ja polvistuneena Pikku John katseli ihaillen kuningasta. Ja olipa syytäkin Pikku Johnin ihailla tuota jaloa olentoa, Rikard Leijonamieltä. Uljaat, kauniit kasvot, kirkkaat, siniset silmät, komea, käskevä vartalo, kaikki Rikardissa oli kuningasta, ja Pikku John painoi joka piirteen mieleensä, jotta hän Sherwoodiin palatessaan osaisi kuvata tovereilleen tuon kuninkaallisen soturin.

Äkkiä Rikard kohotti toisen kätensä ja läimäytti kaikuvasti valtaistuinta muistuttavan tuolinsa käsinojaa.

"Mitä arvelette, hyvät herrat?" hän huudahti. "Tässä on todellakin tervetulleita uutisia Nottinghamin sheriffiltä. Hän on vanginnut tuon Sherwoodin metsän mahtavan henkipaton, Robin Hoodin; mies on nyt hyvässä tallessa ja odottaa määräystäni."

"Hyviä uutisia — hyviä uutisia, herra kuningas!" huudahti Herefordin lihava piispa, joka oli valtaistuimen ympärillä olevien kirkonmiesten joukossa. "Onpa todellakin nyt hallussanne kristikunnan suurin roisto. Olen kai kertonut teidän majesteetillenne, miten tuo konna minut rosvosi ja miten pahasti hän usein on minua kohdellut? Kerran hän huvikseen pakotti minut tanssimaan metsässä ja kerran hän lähetti minut takaisin Nottinghamiin kasvot päin hevosen häntää. Olen hyvin iloinen kuullessani, että hän vihdoinkin on teidän majesteettinne hallussa ja että hänet kohta hirtetään."

Tämän sanottuaan piispa huohotti ja läähätti osaksi siitä syystä, että innoissaan oli puhunut niin nopeasti, osaksi siksi, että Robin Hoodin nimen kuuleminenkin sai hänet aina raivoon.

Kuningas hymyili ja katsahti taas kirjeeseen; häntä ei näyttänyt kovinkaan liikuttavan piispan kertomus kokemistaan loukkauksista ja kärsimyksistä.

"Enpä ole, totta vie, niin kovasti halunnut tavata ketään muuta miestä iloisessa Englannissa kuin tätä Robin Hoodia", sanoi kuningas. "Haluan kuulla, miten hän joukkoaan johtaa ja nähdä minkälainen on mies, joka hallitsee metsää samalla tavalla kuin minä, kruunattu kuningas, tätä maata."

Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kuningas kohotti katseensa paperista ja katsoi kirkkailla sinisilmillään tiukasti Pikku Johniin.

"Miehet", hän sanoi, "tässä sanotaan, että kirjeen tuoja on munkki, Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Missä hän on? Ja miten se on sinun haltuusi joutunut?"

Mutta Pikku Johnilla oli vastaus valmiina. "Luvallanne, armollinen herra", sanoi henkipatto. "Munkki kuoli matkalla ja kirjeet uskottiin minulle; minun oli tuotava ne teidän majesteetillenne."

Kuningas nyökkäsi huolettomasti, sillä häntä ei liikuttanut se, miten uutinen oli hänelle saapunut, kunhan se vain oli tosi.

"No niin, haluan nähdä tuon Robin Hoodin", sanoi Rikard, "ja koska sinä olet tuonut minulle tämän tiedon, niin saat tuoda hänet minun eteeni." Pikku John kumarsi maahan asti.

Kuninkaallisen suosionsa merkiksi Rikard kuningas antoi sanantuojille kahdenkymmenen punnan palkkion ja korotti heidät henkivartijoikseen; heidän oli liityttävä hänen seurueeseensa, kun he olivat tuoneet Robin Hoodin Lontooseen.

Korkeimman omakätisesti hän ojensi kuninkaallisen sinetin Pikku Johnille ja käski hänen näyttää sen Nottinghamin sheriffille ja sanoa tälle, että tämä luovuttaisi vangin ja antaisi mukaan nelikymmenmiehisen vartioston Robin Hoodin kuljettamiseksi kuninkaan luo. Pikku John hyvästeli Rikard kuningasta ja ratsasti takaisin Nottinghamiin, Much matkatoverinaan ja kuninkaan sinetti huolellisesti poveensa kätkettynä.

Nottinghamin portille saavuttuaan he huomasivat sen suljetuksi ja Pikku John kolkutti sitä kovasti ja huusi vartijoita. Pian kurkistikin vartija muurin yli ja kysyi hänen asiaansa.

"Mitä tämä on?" huusi Pikku John ollen olevinaan kovin kummissaan. "Portit suljettu ja teljetty keskellä kirkasta päivää! Onko uni pettänyt sinut, vartija?"

"Ei", vastasi vartija. "Portit pidetään yötä päivää lukossa, koska meillä on Robin Hood suljettuna ankaraan vankeuteen, ja portit täytyy teljetä, etteivät hänen miehensä pääsisi hyökkäämään kaupunkiin. Nytkin he alituisesti ampuvat muureilla olevia miehiämme ja ovat jo surmanneet monta."

"No niin, minulle kuitenkin saat avata, sillä tuon käskyn kuninkaaltamme sheriffille."

Sen kuultuaan vartija päästi heidät portista sisään ja heti sen jälkeen portti taas suljettiin ja teljettiin. Pikku John huomasi, että porttiholvia vartioi monilukuinen aseistettu miesjoukko.

"Minun täytyy tavata sheriffi heti paikalla", sanoi Pikku John, ja hänet vietiin sheriffin taloon, missä hän tapasi sheriffin istumassa etuhuoneessa.

"Tuon käskyä kuninkaalta", sanoi Pikku John, vetäen kuninkaan sinetin povestaan ja näyttäen sitä sheriffille. Kun sheriffi näki sinetin, hän nousi tuoliltaan, sieppasi hupun päästään ja kumarsi niin syvään kuin itselleen kuninkaalle.

"Entä mitä tehtäneen kavaltajalle, kun olette hänet kuljettaneet
Lontooseen?" kysyi sheriffi.

"Hyvä, hyvä!" sanoi sheriffi iloissaan, "sehän on sopiva loppu mokomalle roistolle. Entä missä on musta munkki, joka vei kirjeeni perille? Hän odotti suosionosoitusta kuninkaalta, kun vei niin mieluisia uutisia."

"Kyllähän hän saikin", sanoi Pikku John. "Hän sai niin suuren korotuksen, ettei ikinä enää Nottinghamiin palaa. Hänelle annettiin mainio palkkio."

"Maata", vastasi Pikku John. "Hän sai niin paljon maata, että se hyvin riittää hänelle. Mutta minun on tovereineni lähdettävä tästä majataloon, herra sheriffi, lepäämään ja virkistymään. Meidän on huomenna lähdettävä matkaan vankeinemme ja me olemme väsyneet."

"Eihän toki!" huudahti sheriffi. "Ette saa mennä majataloon tänä päivänä. Teidän pitää olla minun vierainani ja illalla pidän teille iloiset juhlat, ja saakoon kuningas kuulla, että minä tiedän, miten hänen sanansaattajiaan on kestittävä."

Sheriffi pani siis illalla toimeen suuret juhlat kuninkaan sanansaattajien kunniaksi, ja viini ja olut virtasivat tulvanaan, ja kaikki joivat kuninkaan terveydeksi ja Robin Hoodin onnelliseksi hirttämiseksi.

    Piti pidot Johnille sheriffi,
        Hyvät viinit tarjota ties;
    vaan yöllä lähtivät vuoteilleen
        Ja levollen joka mies.

Pikku Johnille annettiin eteishuoneen kyljessä oleva pienoinen huone, ja Much makasi Pikku Johnin jalkapäässä olevalla makuulavalla. Toverukset odottivat, kunnes talossa kaikki oli hiljaista, ja nousivat sitten, käärivät vaipan ympärilleen ja ottivat miekan käteensä. He astuivat hiljaa eteishuoneeseen ja menivät sen poikki siihen huoneeseen, missä tiesivät sheriffin nukkuvan. Heidän oli liikuttava ylen varovasti, sillä sheriffin miehet nukkuivat tulen edessä ja eteishuoneen lattialle levitetyillä oljilla. Mutta miehet olivat kaikki täynnä väkevää olutta ja nukkuivat sikeästi, ja kun henkipatot tulivat sheriffin huoneeseen, he huomasivat, että hänkin nukkui juopuneen unta. Se teki Pikku Johnille helpoksi vetää sheriffin sormesta hänen sormuksensa, eivätkä he muuta kaivanneetkaan.

Sitten he menivät ulko-ovelle ja tapasivat ovenvartijan nukkumassa yhtä sikeästi kuin muutkin, sillä tämä oli yhtäläisesti juonut ja mässännyt. Pikku John ja Much avasivat siis oven ja kulkivat pimeitä ja hiljaisia katuja, kunnes saapuivat vankilan luo, missä heidän johtajansa virui. Sitten he kolkuttivat miekan kahvalla raudoitettuun oveen, niin että vankilan käytävät kaikuivat. Melu sai vartijan jalkeille, ja soihtu kädessä hän tuli ovelle ja kysyi, keitä ulkona oli.

"Robin Hood on murtautunut vankilasta ja karannut!" huusi Pikku John.
"Olet leväperäinen vartija."

"Kautta kunniani, sepä vasta valhetta", vastasi vartija. "Hän on hyvässä tallessa syvimmässä, pimeimmässä vankiholvissa. Vasta juuri kävin häntä katsomassa, ja kahleet olivat eheät."

"Oli miten tahansa, omin silmin meidän on nähtävä hänet", sanoi Pikku John. "Ja meidän on saatava varmuus siitä, että hän on varmassa tallessa."

"Olemme kuninkaan sanansaattajia, jotka tänään saavuimme kaupunkiin", vastasi Pikku John, "ja meillä on mukanamme sheriffin antama tuntomerkki, jotta tietäisit meidät luotettaviksi miehiksi."

Ovessa oli pieni, luja ristikko, jotta vartija siitä voisi nähdä ulkona olijat. Soihdun valo virtasi ristikon läpi, ja Pikku John asetti sheriffin sormuksen hyvään valaistukseen. Vartija näki ja tunsi sen ja avasi kiireesti oven. Pikku John hyökkäsi sisälle ja tarttui vartijaa kurkkuun, jottei tämä voisi huutaa ja hälyttää apua. Myös Much syöksyi sisälle ja sitoi vartijan käsistä ja jaloista viittansa alla tuomallaan köydellä. Sitten vartijan pää sidottiin tämän omaan nuttuun, ja hänen vyötäisillään oleva iso avainkimppu joutui Pikku Johnille.

"Nyt rupean minä vartijaksi", sanoi Pikku John. Ensi töikseen hän telkesi oikean vartijan vankiholviin. Sitten hän otti soihdun ja lähti laskeutumaan rappuja alas niitä vankikopperoita kohti, jotka olivat kaikkein syvimmällä. Siellä hän näki kolmella isolla teräslukolla suljetun oven ja heti paikalla hän rupesi sovittelemaan avaimia lukkoihin, sillä hänestä tuntui varmalta, että hänen päällikkönsä oli suljettu sinne.

Kuutta tai seitsentä avainta hän koetti, ennen kuin osui oikeaan, mutta vihdoin kolmaskin riippulukko oli auki ja sen käyrä rautakoukku vedetty paksusta sinkilästä. Sitten Pikku John aukaisi oven ja meni vankiholviin. Kopin äärimmäisessä kolkassa makasi olkialustalla lujasti sidottu mies, ja heti kun soihdun valo sattui häneen, Pikku John tunsi hänet ja juoksi sinne. Robin Hood, sillä hän se oli, nousi istumaan ja katseli silmät sirrillään tulijoihin, sillä soihdun kirkas valo häikäisi häntä, niin pitkän aikaa hän oli virunut synkässä pimeydessä.

"Pikku John!" kuiskasi Robin ihmeissään, sillä vaikka hän tunsi äänen, hän tuskin uskalsi uskoa korviaan.

"Niin, johtaja, minä tässä olen", ja Pikku John tempasi terävän veitsensä ja vapautti muutamin sukkelin sivalluksin Robinin siteistä. Sitten hän veti viittansa alta varamiekan ja antoi sen Robinille, joka hypähti pystyyn ilosta suunniltaan, kun tunsi siteensä katkotuiksi ja kädessään hyvän miekan, jolla saattoi puolustaa henkeään.

Samassa kuului Muchin kova varoitushuuto. Hän oli jäänyt vartioimaan paluutietä. Robin Hood ja Pikku John ryntäsivät kivirappuja ylös, ja kun he menivät kuulivat he yläpuoleltaan miekkojen kalsketta ja äänekästä melua. He riensivät yläkäytävään ja tapasivat Muchin viiden aseistetun miehen ankarasti ahdistamana. Miehet olivat rientäneet sinne vahtihuoneesta, kun olivat kuulleet outoa ääntä. Kauheasti karjaisten Pikku John loikkasi keskelle taistelun hälinää, ja käden käänteessä vartijat hätistettiin takaisin huoneeseen, missä he olivat nukkuneet.

"Pois! Pois!" huusi Pikku John. "Tämä metakka herättää koko kaupungin ja vieläpä hyvin nopeasti. Seuratkaa minua!" ja hän vei heidät ulko-ovelle, joka oli jäänyt sepposen selälleen.

"Länsiportille!" huusi Robin Hood, kun he pääsivät kadulle. "Sitä vartioidaan aina huolettomimmin."

Mutta samassa alkoi tornissa soida hälytyskello. Joku oli rientänyt sitä soittamaan ja herätteli sillä nyt kaikin voimin kaupunkia.

"Millään portilla ei nyt ole huoletonta vahtia, johtaja", huusi Pikku John kuullessaan ison kellon jyrisevät kumahdukset nukkuvassa kaupungissa. "Tuo kello saa kaikki valppaiksi ja tuossa tuokiossa kaikki kadut ovat täynnä vihollisia. Tänne päin! Tänne päin!" ja hän hyökkäsi ahtaaseen kujaan ja toverit seurasivat häntä.

Yö oli niin pimeä, etteivät nuo kolme toverusta kyenneet erottamaan edes toisiaan. Pikku John pysähtyi hetkeksi ja pisti viittansa helman Robinin käteen. Much tarttui Robinin takin liepeeseen, ja näin he pysyttelivät yhdessä ja seurasivat Pikku Johnia, kun tämä luikerteli parin kolmen kujan läpi, sillä hän tunsi Nottinghamin joka kolkan sekä päivällä että yöllä. Vihdoin hän pysähtyi erään katoksen suojaan, ja nuo kolme pakolaista seisoivat liikahtamatta kuunnellen kaupungissa syntyvää hälinää. Kello soi yhä hurjasti, ja ikkunoihin alkoi ilmestyä valoja ja ihmiset riensivät asunnoistaan kysellen, uhkasiko kaupunkia tuli vai rosvot.

"Seisokaa alallanne, kunnes väentungos käy tiheäksi", kuiskasi Pikku John. "Sitten yhdymme heihin ja piileksimme heidän joukossaan." Pian riensi siitä ohi joukko kaupunkilaisia seipäät ja tapparat käsissään ja joillakin lyhdyt mukanaan, eikä kestänyt aikaakaan, ennen kuin jo kansaa joukoittain juoksenteli edestakaisin kysellen, mitä oli tapahtunut, ja silloin nuo kolme ystävystä uskalsivat jättää suojapaikkansa ja liikkua väkijoukossa huomiota herättämättä. Pikku John kulki taas edellä, ja pian toverit ymmärsivät, että hän pyrki rajasuutari Lobbin asunnolle. Juuri saapuessaan sen kujan päähän, missä Lobb asui, kuulivat he erään miehen huutavan toiselle: "Robin Hood on päässyt vankilasta ja paennut. Hän on murtautunut vankeudesta, ja nyt portit pidetään tarkasti suljettuina ja kaupunki tarkastetaan talo talolta."

"Taitavatpa puhua meistä", nauroi Pikku John. "Meidän on poistuttava
Nottinghamista niin pian kuin suinkin."

He riensivät siis sukkelaan kujan päähän ja kolkuttivat hiljaa ikkunaluukulle, ja Lobb itse tuli katsomaan, keitä siellä oli. Suutari avasi luukun, ja Pikku John pisti päänsä aukosta sisään, sillä ikkuna oli vain seinässä oleva aukko ilman lasia.

"Olen, John", kuiskasi suutari vastaan, sillä hän tunsi Pikku Johnin äänen, vaikka tämä puhuikin hiljaa.

"No avaa ovi ja päästä meidät sisään", sanoi iso mies, ja ovi aukeni ja he menivät huoneeseen. Lobb sulki ikkunaluukun ja sytytti lampun. Kun hän näki Robin Hoodin kodissaan, oli hän ylen ihastunut ajatellessaan, että tuo kuuluisa henkipatto näin oli päässyt vihollisiltaan pakoon.

"No kiiruhda nyt, Lobb", sanoi Pikku John. "Samalla tavalla kuin itse pääsit kaupungista silloin, kun tulit meille ilmoittamaan, että johtajamme oli vangittu, samoin täytyy meidän tänä yönä paeta täältä."

"Tulkaa katolle", sanoi Lobb. "Köysi on valmiiksi vyyhdettynä tikkaiden päässä."

He lähtivät siis nousemaan tikkaita suutarin talon katolle ja kiipesivät sieltä muurin harjalle. Köysi sidottiin sitten Robinin vyötäisille ja ystävät laskivat hänet maahan. Sitten laskettiin Much, mutta Pikku John kävi riippumaan muurin reunasta ja hyppäsi siitä maahan, sillä yksinään Lobb ei olisi kyennyt kannattamaan hänen painavaa ruumistaan. Sitten Lobb veti nopeasti köyden takaisin ja palasi asuntoonsa, samalla kun nuo kolme toverusta riensivät matkoihinsa pimeän turvissa. Siinä heidän juostessaan kuului kukon huuto, ja Robin Hood katsahti itään. "No totta totisesti!" hän sanoi, "emme ole lähteneet hetkeäkään liian aikaisin pakoon. Tuolla jo päivä koittaa", sillä idän taivas kajasti harmaana ja kohta oli päivä valkeneva, ja he juoksivat vieläkin kiivaammin.

Kaupungissa sheriffi odotti päivän valkenemista. Hän oli varma että kunhan vain päivä tulisi, hän saisi uudelleen vangituksi Robin Hoodin. Hän oli herännyt unestaan hätäkellon kalkatukseen ja oli suunniltaan vihasta kun sai tietää, että hänen kuuluisa vankinsa oli murtautunut vankilasta. Ja vihan kintereillä seurasi pelko, ja sheriffi vallan värisi.

"En uskalla enää milloinkaan katsoa kuningasta silmiin", hän huudahti, "sillä jos astun hänen eteensä ilman Robin Hoodia, hän hirttää minut arvelematta. Tunnen hänen luonteensa." Sheriffi siis jatkoi etsimistä ylen raivoissaan, ei ainoastaan sen toivon kannustamana, että saisi pujottaa nuoran Robinin kaulaan, vaan haluten myös kiihkeästi pysyttää sen poissa omasta kaulastaan.

Kun hän sai kuulla, ettei kukaan ollut kulkenut porttien kautta, tunsi hän itsensä hieman rauhallisemmaksi. "Se konna piileksii jonkun kaupunkilaisystävänsä luona", hän sanoi. "Kohta päivä valkenee, ja me tarkastamme talot ja hökkelit ja vajat, kunnes löydämme hänet."

Lupauksensa mukaan sheriffi todellakin tarkasti koko kaupungin talo talolta, kellarista ullakkoon, mutta kaikki turhaan. Hän sitä tosin ei tiennyt, mutta hänen etsiessään Robin oli iloisessa Sherwoodissa, sydän yhtä keveänä kuin taivaan linnulla, joka aurinkoisena toukokuun aamuna visertelee metsässä. Yhä uudestaan hän kiitti hyviä ystäviään, jotka olivat pelastaneet hänet tuosta kauhun paikasta, ja hänen miehensä heiluttivat jousiaan ilmassa ja hurrasivat yhä uudestaan siitä ilosta, että johtaja taas oli vahingoittumattomana heidän joukossaan. Sitten sanoi Pikku John Robin Hoodille: "Johtaja, olen kostanut pahan hyvällä, sillä en sietänyt ajatusta, että sinä olit pidätettynä ja saisit kärsiä häpeällisen kuoleman. Nyt olen tuonut sinut eheänä metsän suojaan, jää hyvästi ja voi hyvin."

"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin. "Älä jätä minua tuon äkkipikaisen iskun tähden, jota heti katkerasti kaduin. Toden totta, olet sopivampi johtajaksi kuin minä. Teen sinut nyt itseni ja miesteni johtajaksi: sinä olet tästälähin päällikkömme."

Pikku Johnin hyvä sydän heltyi tällaisesta johtajan jalomielisestä tarjouksesta ja hän hyppäsi Robin Hoodin rinnalle. "Ei toki, johtaja", hän sanoi, "se ei, totta vie, milloinkaan saa tapahtua. Seuraan sinua niin kuin ennenkin enkä muuta asemaa itselleni halua kuin olla Robin Hoodin mies."

Ja niin seisoivat Robin Hood ja Pikku John taas metsän sydämessä johtajana ja rivimiehenä. Ja iloiset henkipatot panivat tämän erinomaisen päivän muistoksi toimeen riemujuhlan.

Sheriffi taas oli aivan epätoivoinen kun kuuli, että Robin Hood vaelsi metsässä yhtä iloisena kuin ennenkin. Hän kirjoitti hyvin nöyrän kirjeen kuninkaalle ja pyysi Rikardia antamaan hänelle anteeksi ja sanoi, ettei häntä mikään olisi pettänyt, jos ei Pikku Johnilla olisi ollut hallussaan kuninkaan omaa yksityissinettiä.

    Näin virkkoi itse kuningas
        ja oli vihoissaan:
    "Sheriffin petti Pikku John,
        ja petti kuninkaan.

    Sheriffin petti Pikku John,
        Sen huomaan selvästi,
    Muutenpa riippuis hirressä
        Sheriffi varmasti."

Ajatellessaan, että Pikku John oli niin ovelasti häntä pettänyt, Rikard oli niin harmistunut, että hänen kirkkaat siniset silmänsä säkenöivät suuttumuksesta ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi. Mutta viha ei kauan täyttänyt Rikard Leijonamielen sydäntä, ja pian hän alkoikin nähdä Pikku Johnin rohkean teon ylevämmältä kannalta.

"Tuhat tulimmaista, hyvät herrat!" hän sanoi hovilaisilleen, "kylläpä se mies oli uskollinen johtajalleen. Kautta lempeän apostoli Johanneksen, hän rakastaa Robin Hoodia enemmän kuin kuningastaan. Olisipa minulla niin uskolliset ja kuuliaiset seuralaiset. Robin Hood on koko ikänsä hänelle kiitollisuudenvelassa tuosta rohkeasta avustuksesta; ovelastipa petti meidät tuo lurjus. Ei totisesti ole koko Englannissa kolmea sellaista miestä. Jalokiven antaisin kruunustani saadakseni nähdä tuon Robin Hoodin, joka saa miehiltään niin uhrautuvaa uskollisuutta osakseen. Mutta hän pujahtaa pois kaikkien käsistä." Ja Rikardia nauratti, kun hän muisti, kuinka ruhtinaallisesti hän oli palkinnut nuo kaksi miestä, jotka vain halusivat vastustaa häntä ja vapauttaa johtajansa.

Pieni aseenkantaja, joka oli lähtenyt mustan munkin matkaan, mieltyi niin metsäelämään, että rupesi Robinin palvelukseen eikä enää milloinkaan palannut eikä edes halunnut palata takaisin Nottinghamiin, ja aikaa voittaen hänestä varttui mies, joka veti vertoja kenelle hyvänsä.

WILL STUTELY TARTTUU SHERIFFIN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN

Sattuipa niin, että sinä yönä, jolloin Robin Hood, Pikku John ja Much suorittivat kuuluisan pakonsa Nottinghamin muurien yli, heidät huomattiin. Muuan rajasuutari Lobbin naapuri oli herännyt hätäkellon soittoon ja huutoon ja juossut ulos katsomaan, mikä oli syynä meteliin. Hän oli juuri menossa sisään takaisin kun kuuli hiipiviä askelia Lobbin talon katolta. Tämä Lobbin naapuri oli viekas, mateleva mies, ja hänen nimensä oli Higg. Hän siis asettui piiloon ja piti silmällä rajasuutarin taloa. Pian hän pääsikin selville siitä, että kolme miestä oli laskettu alas muurin yli, ja ihmetteli mitä se merkitsi. Seuraavana päivänä hän tiesi varmasti, mitä miehiä ne olivat olleet, hän näet kuuli sheriffin miehen kuuluttavan, että iso palkinto annettaisiin Robin Hoodin ja niiden kahden miehen vangitsemisesta, jotka olivat teeskennelleet olevansa kuninkaan lähettejä.

Higg meni heti sheriffin luo ja kertoi tietonsa. Aluksi sheriffi aikoi vangita Lobbin, mutta ollessaan juuri antamaisillaan tämän määräyksen hän hillitsi itsensä.

"Ei", hän sanoi, "tuskin maksaa vaivaa vangita kurjaa rajasuutaria. Hänestä tulee minun syöttini. Jos henkipatot sillä tavoin käyttävät häntä hyväkseen, käyvät he varmaan usein hänen luonaan. Minä siis annan vartioida hänen taloansa, ja ehkä se on ansa, joka pyydystää arvokkaan saaliin."

Hän siis antoi Higgille kaksitoista hopeapenniä ja lupasi hänelle lisäksi viisikymmentä, jos hän visusti pitäisi silmällä naapurinsa taloa ja heti ilmoittaisi, kun Lobbilla oli luonaan henkipattojen tapaisia vieraita.

Higg pisti hopearahat taskuunsa ja lähti kotiin ja piti tarkasti silmällä Lobbin taloa. Kului toista viikkoa, ennen kuin hän kovalla touhulla saapui sheriffin kartanoon.

"Nyt Lobbilla on luonaan vieras", hän sanoi, "joka ei ole kaupunkilainen, vaan luullakseni henkipatto."

Sheriffi lähetti heti kolme miestä vangitsemaan vierasta, jonka he tapaisivat rajasuutari Lobbin talosta, ja tuomaan hänet sheriffin virkahuoneeseen.

Nuo kolme miestä lähtivät menemään ja tunkeutuivat rajasuutarin taloon ja tapasivat hänet puhumassa pitkän, vahvan miehen kanssa. Tämä oli Will Stutely, ja hän oli tosiaankin tullut Robinin käskystä kuulemaan, oliko Lobb välttänyt kaikki epäluulot osallisuudestaan Robinin ja hänen ystäviensä pakoon. Robinin huolenpito Lobbista, joka oli häntä auttanut, oli siis syynä Willin onnettomuuteen, sillä kukaan ei aavistanut, että viekas ja petollinen Higg vartioi taloa sheriffin laskuun.

Sheriffin lähettämästä kolmesta miehestä sattui muuan tuntemaan Will
Stutelyn hyvin.

"Niin, niin, tämä on henkipatto!" hän huusi. "Vangitkaa hänet! Viekää hänet sheriffin luo. Johtajamme tulee olemaan tyytyväinen tähän. Mies on noiden Robin Hoodin palveluksessa olevien roistojen pääpukareita."

Will sieppasi miekkansa ja hyökkäsi ovelle. Kehkeytyi kiivas ottelu, ja Stutely kumosi maahan kaksi vastustajaansa ja syöksyi kadulle. Mutta siellä oli uusia vihollisia vastassa, ja hänet voitettiin ja otettiin kiinni.

Sheriffi nauroi julmasti kuullessaan, että muuan Robinin miehistä oli vangittu.

"Turhaa on vedota kuninkaan tuomioon tämän yhden takia!" hän huudahti. "Mies on täydellisesti minun vallassani ja hänet ripustetaan hirteen huomenna aamunkoitossa. Pankaa hänet tyrmään ja asettakaa vahva jousimiesjoukko vartioimaan paikkaa, kunnes hän varmasti heiluu hirressä."

    Niin suruiseksi Robin Hood
        Sai tämän kuultuaan;
    Ja miehensä nyt iloiset,
        Ne kaikki vannomaan:
    "Will Stutelyä autetaan,
        Hän tuodaan takaisin,
    Tai kuolinhetki koittava
        On monen keikarin."

Robin kokosi paikalla miehensä metsän kaikilta kulmilta, ja henkipatot lähtivät marssimaan toverinsa avuksi.

    Hän pukeutuu punaisiin
        Taas miehet vihreihin
    Ei uljahampaa näkyä
        Oo nähty sittemmin.
    Tuo rivi kelpo urhojen
        Upea näky on:
    Joka miehellä miekka leveä
        Ja jousi verraton!

Niin he lähtivät Nottinghamiin, ja ennen aamunkoittoa Robin oli asettanut miehensä väijyksiin muurien edustalle. Ihmeekseen he päivän ensi sarastuksessa huomasivat portin eteen pystytetyn hirsipuun. Sheriffi oli niin varma nopean hirttämisensä onnistumisesta, että oli antanut pystyttää hirsipuun suoraan metsään päin henkipattojen kiusaksi: hän ei hiukkaakaan aavistanut, kuinka nopeasti Robin oli rientänyt avuksi.

"Tuolla on pyhiinvaeltaja muurin juurella", sanoi Robin Hood Pikku Johnille. "Minä lähetän jonkun tiedustelemaan häneltä viimeisiä uutisia."

Muuan nuorukainen lähetettiin juttelemaan pyhiinvaeltajan kanssa, ja hän palasi sellaisin uutisin, että Will Stutely pian tuotaisiin sinne hirtettäväksi muurin edustalle pystytettyyn hirsipuuhun. Tuskin nuori mies oli palannut, kun jo portit aukaistiin sepposen selälleen, ja jonona virtasi jousimiehiä ja keihäsmiehiä kaupungista ulos. Rivi toisensa jälkeen heitä työntyi esiin, kunnes hirsipuun ympärillä oli valtaisa joukko aseistettuja miehiä, joiden keihäiden kärjet ja paljastetut miekat välkkyivät vasta nousseen auringon valossa.

Melkein viimeisenä tuli Will Stutely, kädet sidottuina ja valkoinen lakki päässä. Tämä lakki pyövelin tuli vetäistä vangin silmille, ennen kuin nuora pantaisiin hänen kaulaansa. Willin ympärillä asteli joukko sheriffin vahvimpia miehiä, ja sheriffi itse ratsasti henkipattoa vartioivan ryhmän vieressä.

Will heitti silmäyksen hirsipuuhun, irvisteli rumasti ja puhutteli sitten kohteliaasti sheriffiä.

    "Kun kuolla mun täytyy", sanoi Will,
        "Yks pyyntö mulla vaan:
    Jalon johtajan joukosta hirtetty
        Ei vielä ainuttakaan.
    Anna miekka siis mullekin kätehen,
        Ja siteeni irroita,
    Niin kanssanne taistelen, siksi kuin
        Jään kentälle kuolleena."

Mutta sheriffi ei ottanut kuuleviin korviinsa semmoista puhetta, että
Willille suotaisiin niin kunniakas kuolema.

    "Ei puhettakaan", sanoi sheriffi,
        "Sun matkasi hirteen vie
    Ja sama on loppu johtajas,
        Jos minulla valta lie."

Will Stutely nauroi pilkallisesti sheriffille kuullessaan tämän pelkurimaisen vastauksen. Mutta sheriffi ei ollut siitä tietääkseenkään, hän vain toivoi henkipaton pian killuvan nuoran silmukassa.

Hirsipuun lähellä sattui olemaan pieni pähkinäpensaikko, ja juuri kun nuoraa oltiin panemassa Stutelyn kaulaan, hypähti kookas mies esiin pensaikosta ja syöksyi vartioston läpi äärimmäisen kylmäverisesti.

"Mitä Will!" hän huudahti, "aiotko lähteä tästä maailmasta jättämättä hyvästiä ystävillesi? Et suinkaan, sehän olisi hyvin epäystävällistä."

Will katsahti ylös ja huoahti mielihyvästä. Hän ei voinut olla tuntematta tuota ääntä ja tuota kookasta vartaloa: Pikku John siinä seisoi hänen edessään.

Sen hämmästyksen ja sekasorron aikana, joka seurasi hetkeä, jolloin jättiläinen syöksyi vartioketjun läpi, Pikku John toimi nopeasti. Hän katkaisi Willin siteet ja tempaisi miekan muutamalta sheriffin mieheltä ja antoi sen ystävälleen. "No Will, pidä puoliasi!" hän huusi, ja molemmat henkipatot asettuivat selätyksin ja uhmasivat koko vartijajoukkoa ja estivät sitä pääsemästä heitä vangitsemaan.

Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, että sheriffi vain istui hevosensa selässä ihmeissään töllistellen ja saaden tuskin sanaa suustaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, oli hän samalla myös täydessä raivossa.

"Hän se on! Hän se on!" kirkui sheriffi. "Tuo iso roisto on sama mies, joka on petkuttanut kuningasta ja minua. Hän oli petollinen lähetti. Vangitkaa hänet henkenne kaupalla! Ei. Surmatkaa! Surmatkaa se mies! Se on varmin keino."

Helppohan sheriffin oli käskeä, mutta toinen asia oli panna käsky täytäntöön. Sillä jättiläinen seisoi siinä kilpi käsivarrellaan, valtava välkkyvä miekka heiluen pään yläpuolella, verevät kasvot loistaen taisteluinnosta ja valmiina surmaamaan jokaisen, joka uskaltaisi lähestyä tuon mahtavan miekan ulottuville.

Sitten nousi vielä rajumpi hämmästyksen ja kauhun huuto, sillä ilmoille kajahti pitkä, kirkas metsätorven törähdys, ja joukko jousimiehiä hyppäsi esiin metsän suojasta ja hyökkäsi sheriffin kokoaman joukon kimppuun.

"Robin Hoodin miehiä! Robin Hoodin miehiä!" huusivat metsänvartijat. "Jouset ja keihäät, toverit! Jouset ja keihäät! Käykää heidän kimppuunsa! Käykää heidän kimppuunsa!"

"Hood! Hood! Apuun!" karjuivat henkipatot ja ryntäsivät eteenpäin,
Robin Hood etunenässä.

Henkipattojen hyökkäys oli niin kiivas ja odottamaton, että sheriffi miehineen työnnettiin takaisin kaupungin portille asti. Tästä seikasta oli hyötyä rohkealle ja neuvokkaalle Pikku Johnille. Hän oli tehnyt uskaliaan hyökkäyksensä vihollisten keskelle tahtoen kiinnittää näiden huomion itseensä ja antaa tovereilleen tilaisuuden huomaamatta käydä sheriffin miesten kimppuun, ja hän oli onnistunut mainiosti. Taistelun tuoksinassa hän helposti pääsi pujahtamaan vihollisrivin välitse ja yhtymään ystäviinsä Will Stutely mukanaan.

Robin Hoodilla oli silmät valppaina joka paikassa. Tuskin hän oli nähnyt vangin ja Pikku Johnin olevan turvassa, kun jo antoi käskyn palata metsään. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja turhaa oli vuodattaa enää verta. Sitä paitsi alkoivat sheriffin miehet uudelleen ryhmittyä ja tointua hämmennyksestään ja he muodostivat voimakkaan, hyvin aseistetun joukon, miesluvultaan henkipattoja vähintään kolme kertaa suuremman. Ymmärtäväisenä johtajana Robin siis piti viisaimpana vetäytyä ajoissa takaisin.

Henkipatot tottelivat paikalla ja alkoivat peräytyä ampuen yhtämittaa ja pitäen vihollista loitompana lähettämällä ankaran nuolituiskun toisensa jälkeen. Mutta sheriffinkin miesten joukossa oli rohkeita miehiä ja nämä lähtivät ajamaan henkipattoja kiivaasti takaa. Metsän reunassa sattui surullinen onnettomuus, Pikku John kaatui silmilleen maahan, polvi nuolen lävistämänä.

"Johtaja!" huudahti Pikku John. "En voi taistella enkä paeta. Rukoilen sinua, ota mainio lyömämiekkasi ja katkaise kaulani, jotta minun ei tarvitsisi elävänä joutua sheriffin käsiin, joka riemuitsisi minun häviöstäni."

"Kautta ristiinnaulitun, Pikku John, sitä en toki tee!" huudahti Robin Hood. "En tahtoisi menettää sinua iloisen Englannin kaikesta kullasta", ja hän pysähtyi pidättämään etumaisia takaa-ajajia sillä aikaa kuin Pikku Johnia kannettiin pois. Tämän teki Much, joka heilautti jättiläismäisen toverinsa olalleen ja kantoi hänet helposti pois, niin raskas kuin mies olikin.

    Hän kantoi Johnia selässään.
        Näin maili kuljetaan.
    Monesti taakan jätti hän
        ja yltyi ampumaan.

Siten taukoamatta taistellen jatkui peräytymistä, joka kävi henkipatoille yhä vaikeammaksi, sillä seitsemän miestä oli haavoittunut pahasti eikä ainoatakaan jätetty sheriffin armoille. Monta kaatui toiselta puolelta, mutta takaa-ajajat eivät luopuneet, vaan painostivat henkipattoja yhä ankarammin. Robin Hood oli kokonaisen sotajoukon veroinen sinä päivänä. Joka kerta kun hänen jousensa vongahti, tuiskahti joku sheriffin miehistä maahan, ja niin kauas kantoivat hänen vinkuvat nuolensa, että hän pidätteli heitä paljon loitompana kuin mihin heikompi jousimies olisi kyennyt. Jalosti hänen miehensä auttoivat häntä. Puna-Will, Stutely, Hal ja Hobb ja muut taistelivat hänen rinnallaan, ja heidän terävien nuoliensa rautatuisku pidätti innokkaita takaa-ajajia sillä aikaa kun toiset ponnistelivat eteenpäin kantaen haavoittuneita kumppaneitaan.

Ja sillä tavoin taistelun ja takaa-ajon tuoksina eteni pitkin erästä metsätietä avaralla aukiolla, jossa sorea linna kohotti harmaat muurinsa syvän vallihaudan yläpuolella.

Kahakan nähdessään vartija puhalsi torveensa, hälyttäen linnan asukkaat. Ensimmäisten joukossa, jotka saapuivat muurille, oli linnan herra. Hän loi yhden ainoan silmäyksen peräytyviin miehiin, sitten hän hyökkäsi nostosillalle, juoksi sen yli ja riensi heitä kohden.

"Sisään, sisään!" hän huusi. "Kantakaa haavoittuneet sisään ja vetäytykää sinne joka mies. Minun taloni on teidän."

Se oli sir Richard Lee, joka ei ollut unohtanut hänelle osoitettua hyvyyttä, eikä kutsu milloinkaan voinut olla tervetulleempi. Henkipatot marssivat vahvojen kivimuurien suojaan, ja sheriffi ja hänen miehensä syöksyivät paikalle parahiksi kuullakseen, miten portin laskuristikko kolahti alas ja nostosilta naristen nousi, ja he huomasivat olevansa syvän, tumman vallikaivannon väärällä puolella.

    Sheriffi ylpeä huusi näin:
        "Sä ritari kavala,
    Vihamiehiä suojaat kuninkaan,
        Teet vastoin lakia!"

Silloin sir Richard Lee katsoi muurin yli ja vastasi: "Herra, minä vastaan siitä, mitä olen tehnyt, maani menettämisen uhallakin. Mene kuninkaan luo kuulemaan, mitä hän tästä asiasta arvelee. Siihen saakka Robin Hood ja hänen miehensä ovat turvassa minun luonani."

"Kautta kunniani kruunattuna kuninkaana ja vyötettynä ritarina", sanoi Rikard Plantagenet, "kylläpä pysyttäytyvätkin nämä miekkoset uskollisesti ja lujasti yhdessä! Kuta enemmän heistä kuulen, sitä suuremmaksi kasvaa haluni nähdä heitä. Palaa sheriffi, äläkä enää sekaannu asiaan. Minä tulen itse pian Nottinghamiin ottamaan kaikesta selvää."

Sheriffi oli toivonut saavansa kuninkaalta määräyksen nostattaa koko seudun miehet sir Richardin linnaa vastaan, ja kun niin ei käynyt, hän oli suuresti pettynyt. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta neuvoa kuin palata pahoilla mielin kotiin odottamaan kuningasta, sir Richardin kestitessä Robinia ja hänen miehiään mitä parhaiten ja hänen puolisonsa hoitaessa Pikku Johnia ja muita haavoittuneita jälleen terveiksi ja voimakkaiksi.

KUNINGAS RIKARD KOHTAA ROBIN HOODIN

Jonkin ajan kuluttua kuningas Rikard saapui Nottinghamiin toivoen kohtaavansa Robin Hoodin. Hän lähti metsään seurassaan vahva ritarijoukko ja luuli hyvinkin pian tapaavansa etsimänsä. Mutta vaikka hän kuljeskeli sinne ja tänne, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt eikä kuulunut, ja metsässä vallitsi hiljaisuus; hän näki hirven kiitävän yli nurmikon, isojen tammien huojuttavan oksiaan tuulessa, mutta kookkaasta, Lincolnin-vihreään pukeutuneesta miehestä hän ei nähnyt vilahdustakaan.

Päivä toisensa jälkeen kului, ja Rikard samoili metsät ja maat turhaan; hänellä näytti olevan yhtä vähän tilaisuutta puhutella Robinia kuin istuessaan palatsissaan Lontoossa.

"Tuhat tulimmaista", sanoi Rikard, "tämäpä merkillistä. Minulle kerrottiin, että nämä miekkoset ovat joka metsäpolulla vaanimassa, niin ettei kerjäläinenkään pääse huomaamatta ohi, enkä minä kuitenkaan näe heistä jälkeäkään."

Syy oli yksinkertainen: Robin itse oli järjestänyt niin, ettei Rikard nähnyt henkipatoista merkkiäkään. Robin rakasti kuningastaan eikä sallinut kenenkään kohottaa kättään Rikardia taikka hänen seuralaisiaan vastaan, joten hän siis antoi ankaran määräyksen miehilleen pysytellä poissa näkyvistä.

Häntä toteltiin ehdottomasti. Monestikin henkipatot makasivat piilossa viidakossa ja näkivät loistavan seurueen kiitävän ohi, ja he hymyilivät nähdessään kuninkaan ritareineen sivuuttavan heidät lyhyen ampumamatkan päästä, mutta milloinkaan ei nuolta asetettu jouseen eivätkä he millään tavoin ilmaisseet läsnäoloansa.

Eräänä päivänä Rikard valitti, että Robin Hood näytti kokonaan kadonneen maan pinnalta, kun eräs vanha metsänvartija, joka seisoi hänen polviensa kohdalla, hymyillen virkkoi: "Ei toki, armollinen ruhtinas, kyllä hän on metsässä yhtä varmasti kuin minä tässä, ja helposti te saatte hänet nähdä."

"No niin, armollinen herra, te kuljette aseistettuna ja sotilaiden seuraamana — luuletteko henkipattojen asettavan vihreitä takkejaan panssaripaitoja vastaan? Enpä usko. Mutta jos menisitte metsään pukeutuneena lihavaksi apotiksi, jonka laukuissa olisi runsaasti ryöstämisen arvoista tavaraa, niin lyönpä vetoa, että Robin Hood jokseenkin pian ilmestyisi."

Kuningas Rikard käsitti näiden sanojen totuuden ja nyökkäsi iloisesti. Juuri tuollainen seikkailu oli hänelle mieleen, ja heti seuraavana päivänä hän pujahti salaa Nottinghamista apotin puvussa, mukanaan puoli tusinaa munkeiksi pukeutunutta seuralaista ja kaksi raskaasti tavaroilla ja matkalaukuilla kuormattua hevosta.

Eikä hän tosiaankaan ollut matkannut kolmeakaan mailia, kun häntä jo huudettiin pysähtymään. Eräässä tienkäänteessä astui viidakosta mies, yllään miellyttävät Lincolnin-vihreät pukimet, jousi kädessä ja viini nuolia täynnä, ja laski kätensä apotin hevosen suitsille.

Hänen auringonpaahtamat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä olivat täynnä veitikkamaisuutta, kun hän kohteliaasti sanoi: "Luvallanne, herra apotti, on teidän vähäksi aikaa jäätävä minun ja miesteni luo." Hän viittasi jousellaan, ja heti tuiskahti pensaikosta parikymmentä vahvaa, reipasta miestä, jotka ympäröivät seurueen. Heidän etunenässään oli jättiläismäinen mies joka irvisteli nähdessään runsaan apajan, ja häneen Rikardin silmät oitis kiintyivät: helppo oli tuntea Pikku John.

Sitten Rikard katsahti ensimmäiseen mieheen ja tiesi, että Robin Hood vihdoinkin seisoi hänen edessään.

"Ja ken olet sinä, joka suljet minulta tien?" kysyi kuningas rauhallisesti syvällä, sointuvalla äänellään.

Robin Hood hätkähti hieman kuullessaan käskevän äänensävyn ja katseli vierasta tarkkaan. Mutta huppu ja iso hattu, joka Rikardilla oli päässään, peittivät kasvot näkyvistä. Sitten Robin vastasi:

    "Me oomme metsän väkeä,
        Ja hirvet kuninkaan,
    Kun muuta meill' ei neuvoa,
        On ruokanamme vaan.
    On teillä kirkot, verotkin
        Ja kultaa kasoittain,
    Siis aarteistanne murusta
        Me rukoilemme vain."

"Totta puhuakseni en ole tuonut mukanani metsään enempää kuin neljäkymmentä puntaa, hyvä mies", sanoi Rikard. "Olen nimittäin oleskellut, kuninkaan hovissa Nottinghamissa ja kuluttanut paljon rahaa juhliessani kuninkaan seurassa olevia ylhäisiä lordeja."

"Sen puheen vuoksi säästän puolet rahoistasi, herra apotti", sanoi Robin. "Anna minulle kaksikymmentä puntaa miehilleni jaettavaksi ja pidä toiset kaksikymmentä omiksi tarpeiksesi."

"Paljon kiitoksia", sanoi Rikard, "sinähän olet jalomielinen mies. Ja kuule, minä olenkin tullut tänne metsään juuri sinua etsimään ja pyytämään sinua tulemaan Nottinghamiin kuningasta tapaamaan; hänen mielensä tekee kovasti nähdä sinua, ja hän lähettää sinulle luotettavan saattueen, ja tässä on hänen sinettinsä sinua vakuuttamaan."

Rikard otti nyt kuninkaallisen sinetin viittansa alta ja näytti sitä. Robin notkisti kunnioittavasti sen edessä polvea, ja jokainen metsämies otti hupun päästään ja seisoi paljain päin.

"Mutta minulle kerrottiin", sanoi Rikard hämmästyneenä, "että sinä olet kuninkaalle uskoton mies, joka et piittaa laista mitään ja teet kaikenkaltaista ilkeyttä."

"Ei, herra apotti", vastasi Robin. "Minä vihaan väärämielisiä sheriffejä ja ahnaita munkkeja, mutta ketään koko maailmassa en rakasta niin kuin jaloa kuningastani, ja jos sinä olet hänen sanantuojansa ja kannat hänen sinettiään, lausun sinut tervetulleeksi metsään, ja tänään syöt päivällistä minun kanssani rakkaan kuninkaamme kunniaksi kokouspuumme alla."

Robin Hood kävi sitten taluttamaan apotin hevosta, kunnes he saapuivat leiriin, joka oli pystytetty Robinin ja hänen miestensä kokouspaikkana olevan valtavan tammen alle. Siellä Robin puhalsi torveensa, ja hänen miehensä riensivät paikalle, komppania toisensa jälkeen, iloisia, reippaita, toimeliaita miehiä, jotka olivat hyvissä puvuissa ja hyvin aseistettuja, ja joka mies notkisti kohteliaasti polvea johtajalleen.

"Kunniani kautta", ajatteli Rikard, "nämä miehet ovat hänelle kuuliaisempia kuin omat mieheni minulle."

Nopeasti valmistettiin hieno juhla-ateria, ja valepukuinen kuningas miehineen asettui syömään. Rikard oli nälissään ja söi ja joi ja nautti halukkaasti metsän antimia.

Päivällisen loputtua Robin Hood sanoi vieraalleen: "Nyt saat nähdä minkälaista elämää me vietämme täällä metsässä ja voit sitten kertoa hommistamme herralleni kuninkaalle." Henkipatot siis ryhtyivät tavallisiin urheiluihinsa: painiin, metsäsauvaotteluun ja ennen kaikkea mieliurheiluunsa jousella ampumiseen.

Aukion päähän he pystyttivät pitkän, hoikan raipan, ja Robin käski miestensä pirstota sen nuolillaan. Toisena maalina oli ruususeppele, jonka läpi nuolet oli ammuttava koskettamatta lehtiin tai kukkiin.

"Mutta nuo maalithan on, totta vie, asetettu kokonaista viisikymmentä askelta liian kauas, hyvä mies", huomautti Rikard.

"Eivät ole", vastasi Robin hymyillen. "Mitä hyödyttäisi harjoitella ampumalla helppoon maaliin. Ja totisesti, jos joku ampuu ohi, hän saa kelpo korvapuustin rangaistukseksi."

"Mutta eikö korvapuustien jakeleminen herätä nurjamielisyyttä heidän keskuudessaan?" kysyi Rikard.

"Eipä hätää, herra apotti, se asia on otettu huomioon ja ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin. Jokainen mies saa korvapuustinsa rippi-isämme Tuck Munkin kädestä, ja kirkon rangaistus on aina otettava nöyrän kuuliaisesti vastaan. Asetu paikallesi, Tuck Munkki, sillä ampuminen alkaa."

Tuck Munkki oli juuri ollut korjaamassa talteen valtavaa lihapiirakkaa, ja nyt hän tuli heidän luokseen tervehtien vangittua apottia hyvin huonolla latinan kielellä, johon tämä vastasi mitä puhtaimmalla latinalla.

"Tietenkin", vastasi Tuck, pienet kirkkaat, tummat silmät pyörien pahanilkisesti tuuhean, mustan parran yläpuolella, johon hänen kasvonsa melkein upposivat, "sillä jos miehemme ampuisivat huolimattomasti, olisimme pian tuhon omat; huono laukaus on siis maksettava hyvällä iskulla."

Ampuminen alkoi, ja Rikard katseli kummastuneena, mitä tavatonta taitoa mies toisensa jälkeen osoitti. Raippa pirstoutui taikka sujahti nuoli ihmeteltävän täsmällisesti seppeleen läpi. Mutta vihdoin Muchille kävi huonosti ja hän ampui raipan ohi. Heti hänet marssitettiin mahtavan munkin eteen, joka antoi hänelle sellaisen läimäyksen, että Much kieriskeli maassa. Sitten Pikku John kaikkien ihmeeksi epäonnistui yrittäessään seppeleeseen, ja hänetkin Tuck Munkin paksu käsivarsi kaatoi maahan.

Henkipatot nauroivat täyttä kurkkua nähdessään ison luutnanttinsa pitkin pituuttaan nurmikolla ja sitten kajahti vielä äänekkäämpi huuto, sillä Robin Hood oli ampunut ohi ja hänenkin oli kärsittävä rangaistus epäonnistumisestaan.

"Jos minun on kärsittävä kirkon rangaistus", sanoi Robin nauraen, "niin sallikaa minun itse valita rankaisijani. Herra apotti, anna minulle korvapuustini."

"Ei, johtaja", vastusteli Tuck munkki, "sittenhän välttäisin koko rangaistuksen, sillä mitä voimaa tuollaisessa lihavassa apotissa on? Hänen iskunsa ei vaikuttaisi sen enempää kuin jos kaislalla lipsauttaisi."

"Älä sano niin, munkki!" kivahti Rikard, "et sinä ole tänään ainoa kirkollisessa puvussa oleva mies, jolla on jonkin verran voimaa käsivarressaan."

"Viis minä sinun käsivoimistasi", sanoi Tuck pilkallisesti. "Voisit antaa minulle korvapuustin, ja tuskin tietäisin, mikä on korvaani kutkuttanut."

"Niinkö luulet!" huudahti valeapotti ja hypähti seisaalleen. "No niin, teen sinulle rehellisen tarjouksen, munkki. Minä kestän sinun iskusi, jos sinä kestät minun."

"Hyvä!" karjui Tuck iloissaan. "Kautta messun, ellen minä säilytä päätäni, niin antaa soida sitten."

Luvaten täten kaataa apotin auttamattomasti maahan Tuck Munkki kietaisi pukunsa hihat ylös ja paljasti ruskean käsivarren, jossa lihakset pullistuivat muhkuroina ja harjanteina, kun hän aukaisi ja sulki valtavan nyrkkinsä.

Henkipatot asettuivat innokkaina piiriin, ja apotti astui rauhallisesti sen sisään ja seisoi suorana ottaakseen munkin iskun.

"Mutta kautta pyhän äidin", mutisi Robin itsekseen, "onpa tuolla apotilla komea vartalo."

Päätään ja hartioitaan pulleaa munkkia pitempänä kohosi Leijonamielen uljas vartalo, ja kun Tuck Munkki antoi hänelle hirvittävän iskun, joka olisi sinkauttanut nuolena maahan raskaankin miehen, ei mikään muu liikahtanut kuin apotin iso hattu, joka lensi kahdenkymmenen yardin päähän.

Henkipatot kajahuttivat valtavan suosionhuudon ensimmäisen miehen kunniaksi, joka milloinkaan oli pitänyt puoliaan Tuckin mahtavaa nyrkkiä vastaan, ja sitten apotti sanoi levollisesti: "Nyt on minun vuoroni, veli", ja sanaakaan virkkamatta Tuck asettui miehekkäästi vastaanottamaan korvapuustia.

Valtava huuto kohosi ilmoille, kun apotti käärien hihansa paljasti jäntevän käsivarren ja antoi paksulle munkille sellaisen korvapuustin, että tämä lensi nurinniskoin aivan kuin salaman satuttamana. Jokainen mies, joka oli kokenut munkin nyrkin voimaa, kiljui ilosta nähdessään hänen näin saavan takaisin omalla mitallaan, mutta Robin Hood ei nauranut.

"Huonon valinnan olen tehnyt", hän tuumaili. "Tuo vieras on pelottavampi nyrkkeilijä kuin Tuck." Mutta hän astui esiin saamaan korvapuustiaan, ja niin pontevan Robin saikin, että lensi pitkälleen nurmikolle, samalla kun apotin huppu valahti niskaan.

"Tosiaankin, herra apotti, oletpa sinä voimakas mies", sanoi Robin noustessaan jaloilleen ja hieroessaan murheellisena päätään. "Käsivarressasi on enemmän voimaa kuin milloinkaan olisin osannut kuvitellakaan kirkonmiehellä olevan."

Hän kohotti katseensa apotin kasvoihin ja mietti mielessään, voiko tämä mies olla kirkonmies, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ainoallakaan apotilla noin rohkeita, miellyttäviä kasvoja, joista loisti kirkkaat, säihkyvät, rehelliset sinisilmät ja iloinen hymy, — tuo hymy oli niin iloinen ja veitikkamainen, ettei Robin voinut muuta kuin hymyillä vastaan.

Mutta Robinin ihmettely muuttui hämmästykseksi, kun hän näki Pikku
Johnin heittäytyvän polvilleen apotin eteen ja huudahtavan: "Armoa,
Sire, armoa!"

"Armoa, mutta minkä vuoksi, Pikku John?" huudahti Robin. "Sinä olet saanut korvapuustisi. Tuskinpa lienee pelättävissä, että tuo vahvakätinen apotti antaa sinulle toisen samanmoisen."

Mutta taas Pikku John huusi: "Armoa, Sire, armoa!" ja seuraavassa hetkessä katsojien hämmästys yhä lisääntyi. Sillä heidän hyvä ystävänsä sir Richard Lee saapui ratsastaen aukiolle heitä tervehtimään, ja tuskin oli hän nähnyt apotin, kun kiireesti laskeutui hevosen selästä ja lankesi polvilleen Pikku Johnin viereen.

"Onko mitään palvelusta, jota uskollinen ritari voi toimittaa kuninkaalleen?" sanoi sir Richard. "Jos on, olen teidän majesteettinne käskettävissä."

"Kuningas!" kaikui henkipattojen suusta, ja joka ainoa notkisti polvensa tuon uljaan, apotin puvussa olevan miehen edessä.

    "Oi kuningas", sanoi Robin Hood,
        "Mä armoa anelen
    Nyt alla kokouspuumme tään
        Niin muille kuin itsellen'."

"Armon te saatte", sanoi Rikard hymyillen. "Varmaankin olisi tuommoinen joukko kelpo miehiä paremmin paikallaan minun palveluksessani kuin maanpakolaisina täällä metsässä. Mitä arvelet, Robin Hood? Tahdotko olla minun miehiäni ja palvella minua tästä lähtien?"

"Tahdon, armollinen herra", huusi Robin Hood. "Olen teidän palvelijanne tästä päivästä alkaen ja ikuisesti!" ja hänen miehensä toistelivat näitä sanoja ja tekivät lujalla äänellä uskollisuudenvalansa Rikard Leijonamielelle.

"Onko sinulla vihreitä pukuja varalla, Robin?" kysyi kuningas, "sillä tosiaankin pitäisin mieluummin metsätakkia kuin näitä tummia vaatteita", ja hän heitti apotinviittansa yltään.

"On paljonkin, armollinen ruhtinas", vastasi Robin Hood ja riensi toimittamaan kuninkaalle ja hänen seuralaisilleen Lincolnin-vihreitä vaatteita, samanlaisia kuin henkipatoilla oli.

Tässä valepuvussa he palasivat Nottinghamiin, kuningas ja Robin Hood ja koko henkipattojen joukko. Mutta kun Nottinghamin asukkaat näkivät ison, vihreissä pukimissa olevan miesjoukon lähestyvän kaupunkiaan pelästyivät he hirmuisesti.

    Jätti kyntäjä auran pellolle,
        Juoksi seppäkin pajastaan,
    Jopa vanhukset, ylen raihnaiset,
        Kepit hyppeli kourassaan.

Mutta pian saatiin tietää totuus, ja sitten kaikki kokoontuivat katsomaan, miten kuningas juhlasaatossa asteli kaupunkiin salon henkipattojen keskessä — henkipattojen, jotka eivät enää olleetkaan henkipattoja, vaan vapaita miehiä jotka voivat hymyillä sheriffille suoraan vasten naamaa. Ja takaan, että sheriffi katseli karsaasti tätä kuningas Rikardin ystävällisyyttä Robin Hoodia kohtaan.

Samana iltana oli Nottinghamin kaupungissa iloiset pidot, sillä kuningas kestitsi nyt henkipattoja, kuten he olivat kestinneet häntä, ja parhaita herkkuja siinä tarjotuinkin, ja Allan-a-Dale lauloi hilpeimmät laulunsa ja helkytteli harpustaan vienoimmat sävelensä, niin että Rikard oli täysin tyytyväinen ja vannoi, että hänen uudet seuralaisensa, mitä tulee hyvään toveruuteen ja ilonpitoon ja soitantoon, voittivat kaikki muut.

Ennen kuin Rikard palasi Lontooseen, oli Pyhän Marian kirkossa iloiset vihkiäiset, ja Marian Neidosta tuli Robin Hoodin nuorikko. Kuningas kunnioitti häitä läsnäolollaan ja korotti Robin Hoodin aatelissäätyyn antaen hänelle Huntingdonin jaarlin arvon.

Ja niin Robin Hood astui Rikard Leijonamielen palvelukseen ja oman luulonsa mukaan jätti ikuisiksi ajoiksi Sherwoodin vihreät metsät ja niityt.

MITEN ROBIN HOODIN ELÄMÄ LOPPUI

    Vei liljanvalkea kätönen
        Nyt Robinin huoneeseen,
    Ja siellä sankarin uljahan
        Veren juoksutti kuivilleen.
    Käsivarresta suonen aukaisi
        Oven salpasi tarkalleen;
    Siellä virui hän, kunis päivä uus
        Oli ehtinyt puolilleen.

Jonkin aikaa Robin Hood oli hyvin onnellinen kuninkaan palveluksessa. Sitten Rikard taas lähti Englannista, ja Robinin mielestä elämä hovissa kävi ikäväksi. Ja mikä vielä pahempi, hän ei ollut ystävällisissä väleissä prinssi Juhanan kanssa, tuon petollisen, julman, pelkurimaisen miehen, josta sittemmin tuli kuningas Juhana, arvottomin kuningas, mikä Englannissa on koskaan ollut.

Siihen aikaan prinssi Juhana vehkeili alinomaa anastaakseen kruunun itselleen, ja hän lähetti lähettiläitä tutkimaan Robin Hoodia ja ottamaan selvää, oliko tämä uljaine jousimiehineen halukas auttamaan prinssiä tämän veljeä Rikardia vastaan. Mutta Robin joutui vihan vimmoihin ajatellessaan sellaista alhaista petosta ja lähetti vastauksen, joka sai prinssi Juhanan katkerasti vihaamaan häntä.

Eräänä ihanana toukokuun aamuna Robin asteli Lontoon katuja ja ajatteli, kuinka kauniilta hänen rakas Sherwoodin metsänsä näyttäisi tällaisena päivänä ja kuinka tukalaa oli elää Lontoon kaupungin muurien sisään suljettuna. Hän käveli Finsburyn kentälle asti ja siellä hän seisoi katselemassa, kun nuoret miehet ampuivat maaliin. Jänteiden helähtely, nuolien vinkuna, joka oli ihaninta musiikkia hänen korvilleen, kuohutti hänen verensä ja hän päätti vielä kerran lähteä Sherwoodiin sen aukioille metsästämään. Niinpä hän ja Marian Neito, seurassaan Pikku John ja Puna-Will, pujahtivat salaa Lontoosta ja suuntasivat matkansa metsään. Heidän oli pakko lähteä kaikessa hiljaisuudessa, sillä muuten olisi prinssi Juhana estänyt heitä lähtemästä, ja nyt veljensä poissaollessa Juhanalla oli suuri valta maassa.

Miten ihastuttavaa olikaan palata vanhoille olinpaikoille, missä isot uroshirvet ja tummanruskeat naaraat juoksivat metsäaukioilla ja aurinko näytti paistavan kaksi kertaa kirkkaammin kuin kaupungin likaisilla kaduilla!

He lähtivät metsästämään, ja Robin kaatoi yhdellä ainoalla nuolella mahtavan uroshirven ja tunsi itsensä vielä kerran iloiseksi ja vapaaksi metsän asukkaaksi. Ja niin he viettivät muutamia hupaisia päiviä, kunnes eräänä aamuna muuan mies juosten tuli metsästä kokoustammen alla olevalle leiripaikalle, ja he näkivät, että se oli Much, heidän vanha, uskollinen toverinsa.

"Jumala sinua suojelkoon, johtaja, ja varjelkoon!" huusi Much
Robinille, "sillä kuningas Rikard on kuollut Ranskanmaalla, ja kuningas
Juhana on nyt maan hallitsija."

"Voi!" sanoi Robin. "Onko hän siis lopultakin kuningas Juhana? Tämä sanoma ei tiedä minulle hyvää."

"Totta puhut, johtaja", sanoi Much, "sillä hänen ensimmäisiä määräyksiään on, että sinut on otettava kiinni ja suljettava tyrmään, ja sen vuoksi riensin tänne luoksesi."

"Tuhannet kiitokset sinulle, uskollinen Much!" huudahti Robin. "Olen siis vielä kerran metsän henkipatto. Tervetuloa tänne elämään vanhaa iloista elämäämme! Tämä on tuhat kertaa hauskempaa ja huvittavampaa kuin elämä kaupungin loistavimmassa palatsissa. Terve, metsäniityt! Terve, Sherwood!"

Ja Pikku John ja Puna-Will toistelivat päällikkönsä sanoja ja heiluttivat iloisina jousiaan ajatellessaan, että entiset päivät olivat taas palanneet, sillä molemmat olivat kyllästyneet vartiohuoneisiin ja kaupungin katuihin.

Robinista tuli siis uudelleen Sherwoodin metsän syvyyksissä asustava henkipatto, ja nopeasti hänen miehensä pujahtivat takaisin hänen luokseen, kunnes piirissä iltanuotion ympärillä olivat nähtävänä kaikki tutut kasvot ja Allan-a-Dale taas helkytteli harppuaan ja lauloi heille Pohjois-Englannin vienoja lauluja.

Mutta koitti myrskyjen ja ahdistusten aika, sillä kuningas Juhana oli paljon hirmuisempi vihamies kuin Nottinghamin sheriffi konsanaan oli ollut. Hän lähetti harjaantuneita sotilaita joukon toisensa jälkeen etsimään metsässä olevia piilopaikkoja ja karkottamaan henkipatot niistä. Monta rajua ottelua oteltiin isojen tammien välissä: toisinaan henkipatot voittivat, toisinaan hävisivät ja heidän oli pakko paeta kuninkaan miesten tieltä, mutta milloinkaan heitä ei lannistettu. Niin vierivät vuodet, ja yhä he piileskelivät viidakoissa, eikä milloinkaan ainoakaan lakannut luottamasta rohkeaan Robin Hoodiin, uskolliseen johtajaan ja rakastamasta häntä. Sitten kuningas Juhana kuoli, ja koko Englannissa vallitsi suuri ilo vihatun tyrannin kuoleman johdosta, mutta kukaan ei kuitenkaan ollut tapahtumasta niin iloissaan kuin vainotut henkipatot, jotka olivat päässeet pahimmasta ja katkerimmasta vihamiehestään, ja nyt saivat hengähtää rauhassa.

Sitten kului aika, kunnes vanhan balladin sanojen mukaan "tuli vuosia olleeksi metsässä Robin kaksikolmatta", ja sillä aikaa tapahtui monta muutosta. Robin menetti rakastetun puolisonsa, Marian Neidon, ja moni vanha kumppani oli laskettu lepoon valtavien tammien alle, mutta yhä seisoi Pikku John, hänen uskollinen luutnanttinsa, hänen rinnallaan, ja johtaja ja hänen miehensä metsästivät tummia hirviä laaksoissa ja kukkuloilla.

Koitti vihdoin aika, jolloin Robin tunsi, että hänen voimansa alkoivat heikontua. Hänen iso marjakuusijousensa kävi hänelle liian jäykäksi jännittää, viuhuva nuoli ei enää jaksanut entisen kantomatkan päähän, ja hän tunsi itsensä haluttomaksi ja huonovointiseksi.

Tässä ruumiin- ja mielentilassa ollessaan hän muisti, että hänellä oli serkku, Kirkleyn luostarin prioritar, joka oli hyvin perehtynyt sen aikaiseen lääketaitoon. Hän siis ilmoitti Pikku Johnille aikovansa lähteä serkkunsa alaiseen nunnaluostariin ja pyytää tätä iskemään suonta, sillä siihen aikaan ihmiset uskoivat, että monia tauteja voitiin parantaa suoneniskennällä.

    Nyt Kirkleyhin kauniiseen Robin Hood
        Lähti kiirettä kyytiä;
    Vaan sairaaksi hän ennätti
        Ennen perille pääsyä.

    Heti luostarin portille saavuttuaan
        Kävi renkaalla kolkuttamaan.
    Oli serkkunsa kaikista innokkain
        Häntä sisälle laskemaan.

    "Käy serkku Robin, istumaan,
        Juo olutta kanssani!"
    "En syö enkä juo minä, ennenkuin
        Olet laskenut vertani."

Prioritar siis johti Robinin pieneen, talon ylimmässä osassa olevaan huoneeseen ja siellä hän aukaisi suonen suoniraudalla, niin että veri virtasi vapaasti. Robin luuli olevansa ystävän käsissä, mutta todellisuudessa hän olikin kavalan vihollisen kynsissä. Prioritar oli muutamien Robinin katkerimpien vihamiesten läheinen ystävä, ja hän oli luvannut näille toimia Robinin turmioksi milloin vain voisi sen tehdä. Hän oli nyt saanut siihen tilaisuuden, ja mieletön nainen käyttikin sitä perin pohjin hyväkseen. Hän antoi avuttoman vieraansa veren vuotaa, kunnes tämä makasi heikkona ja pyörryksissä. Vihdoin Robin tointui hiukan ja koetti lähteä huoneesta, johon prioritar oli hänet johtanut. Mutta hän huomasi oven lukituksi eikä kukaan vastannut hänen huutoihinsa ja kolkutuksiinsa. Ja nyt hän alkoi epäillä, että hänet oli suljettu sinne, jotta hänen verensä vuotaisi kuiviin.

Hän laahautui ikkunan luo ja aukaisi sen, mutta oli niin heikko, ettei voinut hypätä alas. Yksi esine oli kuitenkin vielä käsillä, esine, joka niin usein oli tuonut vahvoja käsiä ja uljaita sydämiä hänen avukseen hädän hetkellä — metsätorvi. Hän tiesi, että Pikku John odotti häntä lähellä olevassa metsässä, ja hän nosti torven huulilleen ja puhalsi kolmesti, mutta voi! ne olivat vain lyhyitä, voimattomia toitotuksia, entisten täyteläisten, voimakkaiden sävelten heikkoja kaikuja, sävelten, joilla hän niin usein oli saanut metsät ja maat raikumaan. Mutta hänen uskollinen seuralaisensa oli valppaana ja kuuli nuo heikot äänet.

    Puun alla sanoman kuultuaan,
        Näin lausui Pikku John:
    "Voi pelkäänpä, nyt johtajan
        lähellä kuolo on."

Pikku John siis kimmahti pystyyn ja juoksi Kirkleyn kartanoon niin nopeasti kuin jaloista lähti. Hän saapui isolle ovelle ja kolkutti kovasti. Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut edes katsomaan pienestä oven vieressä olevasta luukusta ja keskustelemaan hänen kanssaan. Taas hän kolkutti kunnes koko rakennus kajahteli hänen ankarista iskuistaan. Ei vastausta. Silloin jättiläinen oli varma siitä, että jokin ilkityö oli tekeillä, ja hän silmäili ympärilleen etsien tietä sisään.

Hän katseli ikkunoita, mutta ne olivat pienet ja rautatelkeillä suojatut. Sitten hän huomasi pitkän tammipölkyn, puumöhkäleen, jota kaksi tavallista miestä tuskin jaksoi nostaa. Jättiläinen juoksi luo, nosti sen ylös ja iskeä jymahytti sillä ovea niin hirmuisesti, että lukot ja salvat murtuivat, aivan kuin olisivat olleet tikkuja ja korsia, ja ovi irtautui saranoiltaan. Kun ovi kaatua jysähti eteishuoneen lattialle, juoksi Pikku John sisään ja huusi: "Johtaja! Johtaja! Missä olet?"

Hän kuunteli, mutta täydellinen äänettömyys vallitsi; nunnaluostari näytti yhtä hiljaiselta kuin kuolleiden kartano. Taas hän huusi, ja nyt heikko ääni vastasi hänelle ylhäältä. Hän syöksyi portaita ylös ja taas hän kuuli äänen ja juoksi sen huoneen ovelle, josta se tuli. Ovi oli lukittu, mutta Pikku John mursi sen auki polvellaan ja hyppäsi sisään.

"Mitä tämä on, johtaja?" hän huusi. "Petosta, pelkään mä. Sinähän olet kuolemaisillasi verenvuotoon!"

Pikku John lankesi polvilleen rakastetun päällikkönsä viereen. "Suostu siis viimeiseen pyyntööni, rakas johtaja!" sanoi hän vakavasti.

"Että saan polttaa Kirkleyn kartanon nunnaluostarineen ja tulella hävittää tämän petturien pesän."

    "Ei mitenkään", sanoi Robin Hood,
        "En pyyntöön suostukaan,
    En koskaan naista loukannut,
        En miestä seurassaan.
    En ikinä neitoa loukannut
        En voi sitä kuollenkaan;
    Mut jouseni antanet jäntevän,
        Niin nuolen ammun vaan,
    Ja paikalle, minne se putoaa,
        Mun hautani kaivetaan."

Pikku John kohotti johtajansa pystyyn ja kantoi hänet ikkunan luo. Kauan ja kaihoten kuoleva mies katseli metsää, jota oli niin suuresti rakastanut, tehden viimeisen ponnistuksen, hän kokosi jäljellä olevat voimansa ja asetti nuolen jänteeseen, veti jousen vireeseen ja laski nuolen kiitämään. Hän hymyili, kun jousi helähti syvästi ja täyteläisesti ja hänen korviinsa kuului ääni, joka oli ollut hänelle maailman suloisinta musiikkia.

"Laske minut lepäämään sinne, mihin nuoli putoaa", hän mutisi. "Pyydä uskollisia ystäviäni kaivamaan minulle syvä hauta ja panemaan vihreä ruohoturve pääni alle ja hyvä jousi vierelleni." Pikku John nyökkäsi, sillä hän ei voinut puhua, ja katse kiintyneenä vihreään metsään Robin Hood kuoli uskollisen seuralaisensa käsivarsille.

Näin kuoli Robin Hood. Mutta hänen maineensa ei kuollut hänen mukanaan. Kautta vuosisatojen, sukupolvesta sukupolveen hänen muistonsa säilyi rahvaan keskuudessa, joka mielellään muisteli hänen kuuluisia sankaritöitään ja hänen maineikkaiden seuralaistensa tekoja. Kuninkaat ja maan mahtavat unohtuivat ja heidän teoistaan puhuttiin vain homehtuneissa kirjoissa, joita vain oppineet lukivat. Mutta trubaduurit ja runoilijat tekivät balladin toisensa jälkeen Robin Hoodin teoista, ja nämä balladit elivät kansan huulilla ja sydämessä. Niitä laulettiin tai lausuttiin juhlapäivinä ja huvitilaisuuksissa, eivätkä mitkään runot olleet niin suosittuja kuin ne, joissa kerrottiin tästä tosi englantilaisesta sankarista — köyhien puoltajasta, tyrannien vihollisesta, miehestä, joka oli rohkea, jalo, ritarillinen, sanalla sanoen Englannin kansan ihanteen mukainen.

Perimätiedon mukaan Robin Hood haudattiin siihen paikkaan, mihin hänen viimeinen nuolensa oli pudonnut.

    Tää hautakivi koruton
    Se Huntingdonin jaarlin on;
    Hän jousimiesi kuuluisa
    Ja tuttu Robin Hoodina.
    Ei Englannissa vertojaan
    Hän miehineen saa konsanaan.

Robinin kuoleman jälkeen hänen joukkueensa hajaantui, eikä ole olemassa tietoja siitä, minkälaisen lopun he saivat. Poikkeuksena on kuitenkin Pikku John. Tämän kuuluisan henkipaton hauta on riidanalainen. Englanti, Skotlanti ja Irlanti kiistelevät kunniasta — kukin tahtoisi omistaa hänen kuolin- ja hautapaikkansa. Jokaisessa näistä maista osoitetaan jotakin kumpua muka hänen hautanaan. Jotkut asiantuntijat kohdistavat tämän paikalliskunnian Derbyn kreivikunnassa olevaan Hethersedgen kylään, jossa on muuan pitkä ja leveä hauta. Kun se kerran aukaistiin, huomattiin sen sisältävän muutamia tavattoman isoja luita. Siinä on merkkinä iso kivi sekä pää- että jalkapuolessa, ja perimätieto selittää, että siitä, joka olisi kyllin uskalias siirtämään nuo luut pois, tulisi maailman kurjin ja onnettomin ihminen, kunnes ne taas olisi asetettu paikoilleen, jolloin hänen vastuksensa loppuvat. Rauha siis noiden kuuluisien miesten ja mahtavien henkipattojen Robin Hoodin ja Pikku Johnin tomulle!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROBIN HOOD JA HÄNEN ILOISET TOVERINSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.