The Project Gutenberg eBook of Lynne Courtin salaisuus, by J. S. Fletcher

     I. Kutsu kello kahdelta.
    II. Paholainen ihmishahmossa.
   III. Loistava kurjuus.
    IV. Kuka on Kesteven?
     V. Kreikkalaiset herrat.
    VI. Herra Smith pumppupihasta.
   VII. Varhaiset aamun sähkösanomat.
  VIII. Selvä murha.
    IX. Saippuakuppi.
     X. Nainen menee, toinen tulee.
    XI. Kaalinistuttaja.
   XII. Salaperäisiä miehiä.
  XIII. Karttaluonnoksen muistiinpanot.
   XIV. Hyytävä pelko.
    XV. Valpas palvelija.
   XVI. Järjestelmällistä päättelyä.
  XVII. Neiti Brock.
XVIII. Merikapteeni.
   XIX. Pyy pivossa.
    XX. Kukkavihko ja taikakoru.
   XXI. Keskipäivän lisälehti.
  XXII. Selvitystä neiti Brockista.
XXIII. Smithin selostus asemasta.
  XXIV. Rouva Rentonin kertomus.
   XXV. Sopiva sähkösanoma.
  XXVI. Stylerin havaintoja.
XXVII. Esmonhaughien sukutaulu.
XXVIII. Kreikkalaiset taas esillä.
  XXIX. Café Noir.
   XXX. Valaistu ikkuna.
  XXXI. Koputus ovelle.
XXXII. Sisempi huone.
XXXIII. Selvitys.

KUTSU KELLO KAHDELTA

Kerrankin oli sattunut jokin vika Hextallin avaimeen — tahi lukkoon, johon hän koetti sitä sovittaa. Harjaantuneena perin kärsivälliseksi nuori mies kulutti viisi minuuttia päästäkseen tästä pulasta. Olihan kello jo kaksi aamulla, eikä hän halunnut soittaa ovikelloa ja herättää kotiväkeään. Ja hänen seisoessaan siinä talonsa portailla, joskus luoden silmäyksen oikealle ja vasemmalle Wimpole-kadun valoihin ja varjoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että tämän piti tapahtua ensimmäisenä yönä, jolloin hän kuuden viime kuukauden aikana oli jäänyt kaupungille.

Joku voisi ehkä sanoa, ettei kyvyttömyys pistää avainta lukkoon ollut mikään tavaton seuraus ulkona vietetystä yöstä. Mutta kukaan, joka tunsi Hextallin, ei olisi yhdistänyt sattunutta vaikeutta hänen huvitteluunsa. Hän olikin vain tahtonut virkistää itseään ottamalla osaa vuosipäivällisiin eräässä tieteellisessä yhdistyksessä, johon hän kuului. Kun päivälliset olivat päättyneet, oli hän lähtenyt erään entisen opintotoverinsa mukana tämän kotiin polttamaan piipullisen ja tarinoimaan ja jotakin uutta teoriaa pohtiessa viivähtänyt pikkutunneille asti. Nyt hän oli hyvin väsynyt ja uninen, ja tunsi taipumusta kiroomaan juuri tämän erikoislukon keksijää — amerikkalaisen kojeen, joka vasta äskettäin oli oveen kiinnitetty. Kun läheisen kirkon kello löi kaksi, luopui hän ponnistuksistaan ja soitti ovikelloa. Samalla hetkellä ilmestyi nurkan takaa eräs mies juosten ja huohottaen.

Hextallin talo oli kadun kulmassa, ja juuri siinä paloi kaasulyhty. Sen keltaisessa valossa loi Hextall uteliaan silmäyksen juoksevaan ja huohottavaan mieheen. Tämä oli kookas seurustelupukuinen mies; hänellä oli hyvin leveät ja lihavat kasvot, jotka tällä hetkellä loistivat ikäänkuin pelosta tahi mielenliikutuksesta kalpeina. Miehellä ei ollut hattua päässä. Hänen korkealla, paljaalla otsallaan Hextall huomasi suurten hikipisarain kihoavan ja vierivän. Vaistomaisesti kohotti juoksija pullean kätensä ja pyyhkäisi ne pois, samalla mutisten itsekseen. Sitten hän äkkiä huomasi oven varjon puolittain katkeaman Hextallin ja hyökkäsi eteenpäin tempoen ja nytkäytellen ruumistaan kovassa kiireessä. Hän loi terävän silmäyksen Hextallin pitkään vartaloon, katsahti pikaisesti taloon ja lähestyi. Sillä välin Hextall, jolla oli terävä huomiokyky, luokitti tulijan kellarimestariksi tahi uskotuksi palvelijaksi, jollaisen merkit esiintyivät selvästi hänen suurissa, veltoissa kasvoissaan.

"Voitteko lähteä kanssani, sir — tähän lähelle? Minä — minä olen hakemassa lääkäriä. Nyt heti, olkaa hyvä, sir!"

"Olitteko menossa kutsumaan jotakin määrättyä lääkäriä? Onko teillä joku perhelääkäri?" kysyi Hextall.

"Ei, sir, koskaan ennen ei ole ollut tarvetta", vastasi mies. "Olisin iloinen, jos te, sir, tulisitte nyt heti kanssani. Se on ihan nurkan takana — yksi noista Queen-Annekadun uusista asuinrakennuksista — herra Tressin luo, sir."

"Minä tulen — heti kun palvelijani avaa oven", sanoi Hextall levollisesti. "Sillä aikaa voitte kertoa, mikä on hätänä."

Mies vilkaisi hermostuneesti autiolle kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt kuiskatakin sen valoille ja varjoille. Taas hän pyyhki otsaansa siirtyessään lähemmäksi nuorta lääkäriä.

"Tapaturma, sir, — vahingonlaukaus — revolveri laukesi", vastasi hän matalalla äänellä. "Ja se on nainen."

Tällöin aukeni ovi, ja Hextall kehoitti miestä seuraamaan sisälle. Hän meni suoraan eteishallin lävitse vastaanottohuoneeseensa, väänsi sähkövalon palamaan ja, siepattuaan käteensä salkun, joka oli valmiina kaiken varalta, avasi sen ja silmäsi sen sisältöä. Sanantuoja seisoi tarkastellen hänen puuhiaan ja hengähti.

"Minä — minä luulen olkapäähän, sir — en ole oikein varma. Siihen tahi käsivarteen jollakin tavalla, sir", vastasi mies. "Minä en tietystikään ollut läsnä."

"Siellä on hänen veljensä, herra Tress, sir", vastasi toinen hieman hämillään. "Ja — ja muutamia toisia herroja."

"No niin — sairaanhoitajattaren saamme viidessä minuutissa", virkkoi hän. "Lähtekäämme siis."

Mies seurasi häntä ulos huoaten ilmeisesti huojentuneena ja päästyään hiljaiselle kadulle pyyhkäisi uudelleen otsaansa.

"Saattoipa tuo minut suunniltani, sir", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen. "Järkyttävä tapaus, sir!"

"Teidän olisi parempi selittää minulle, kuinka se tapahtui", huomautti Hextall. "Rohkenen olettaa teidän varsin hyvin tietävän, että voitte lääkärille kertoa kaikki."

"Minä en tiedä kuinka se oikein tapahtui, sir", vastasi mies. "Minä tiedän ainoastaan — että se tapahtui. En ole ollut herra Tressillä kauvan — vasta muutaman kuukauden — enkä tiedä paljoakaan heistä. Nähkääs, hän on hyvin rikas nuori herra ja omistaa kauniin kartanon — Lynne Courtin — Surreyssä, ja pari kuukautta sitten hän vuokrasi ja kalusti tämän asuinhuoneiston. Hän — no, se on totta, on pitänyt hauskaa melkolailla, sir. Ja tänä iltana hänen sisarensa, neiti Paquita —"

"He ovat puolittain ulkomaalaisia, sir", selitti mies. "Puolittain espanjalaisia, luullakseni. Hän saapui eilisiltana Lynne Courtista ja ilmoitti asettuvansa tänne. En luule herra Tressin siitä oikein pitäneen, mutta siitä huolimatta hän vei sisarensa ulos päivälliselle ja teatteriin. Heidän palattuaan saapui myöhään yöllä, kuten monasti ennenkin, pari kolme herra Tressin ystävää. Neiti Paquita meni levolle — silloin oli puoli yksi. Minun oli kuitenkin valvottava. Vähää ennen kello kahta, torkkuessani tarjoiluhuoneessa, kuulin laukauksen. Sitten ilmestyi luokseni herra Kesteven — hän on herra Tressin läheinen ystävä — ja ilmoitti, että oli sattunut tapaturma ja neiti Tress oli ampunut itseään, ja lähetti minut hakemaan lääkäriä."

Hän oli opastanut Hextallin kadunkulman toiselle puolelle muutamien äsken rakennettujen talojen likelle ja joudutti nyt lääkäriä yövartijan ohitse, iskien tälle merkitsevästi silmää, porrasjakson päässä olevalle ovelle, jonka eteen hän hetkeksi pysähtyi. Hän loi seuralaiseensa puhuvan silmäyksen.

"He kaikki ovat jonkun verran — ymmärrättehän, sir", virkkoi hän. "Minä tarkoitan, kaikki herrat ovat ryypiskelleet melkoisesti, paitsi herra Kesteven. Hän ei koskaan pidä siitä. Mutta ehkäpä tämä tapaus on heidät selvittänyt."

Hextall nyökkäsi ääneti ja seurasi opastaan himmeästi valaistuun ja rikkaasti kalustettuun eteishalliin, jonka tammilaudoituksessa oli useita ovia. Mies veti niistä erään hieman raollaan olevan auki, ja lääkäri astui häikäisevään valoon näyttämölle, joka millä muulla hetkellä hyvänsä olisi vaikuttanut häneen puolittain teatterimaisella asullaan. Todellakin, jos äkkiä olisi esirippu vedetty ylös paljastamaan hänelle, mitä hän nyt näki, niin hän olisi väittänyt sen olevan näyteltäväksi järjestetyn kohtauksen. Paitsi yhtä eroavaisuutta — hänen terävä lääkärinsilmänsä huomasi heti lämpöistä ja valkoista ihoa pitkin virtaavat veripisarat.

Hän seisoi hetkisen tuijottaen siihen, mitä oli hänen edessään; hänen takanaan mutisi opas hämillään. Heidän ja erittäin sopusuhtaisen, aistikkaasti koristetun ja kalustetun huoneen muun osan keskivaiheilla, värillisten lamppujen hehkun puolittain valaisemana, seisoi tyttö, joka toisella kädellään nojasi korkean kaapin sivuun ja toisella ojensi ilkeän uhkaavasti revolveria.

Tyttö näytti olevan kahdeksantoista tahi kahdenkymmenen ikäinen, ja hänen epäenglantilaisen häikäisevän kauneutensa teki tällä hetkellä erittäin huomattavaksi kalpeus, jota korostivat viehättävän pään ympäri raskaiksi sykkyröiksi kootut tummat hiukset. Hän oli hieman keskikokoa pitempi solakka ja notkea vartaloltaan, yllään iltapuku, jonka paljaaksi jättämästä, kaappiin nojaavasta käsivarresta tihkui punaista verta. Hextallin astuttua huoneeseen, loi tyttö häneen nopean silmäyksen tummista silmistään, jotka silloin leimusivat suuttumuksesta, mutta tuokion verran tarkastettuaan vierasta kääntyi jälleen tuijottamaan neljään mieheen, jotka joko seisoivat tahi istuivat huoneen toisella puolella sijaitsevan, viheriällä veralla katetun pöydän takana. Pöydällä oli muutamia kortteja ja kapineita, jotka osoittivat, että joku oli äkkiä keskeyttänyt hyvin tunnetun uhkapelin.

Hextallin nopeat silmät seurasivat tytön katsetta. Suoraan tytön edessä pelipöydän vieressä, tarkaten valppaana ja valmiina jokaista hänen liikettään, seisoi kookas, sileäksi ajeltu, teräväkasvoinen mies, jonka jännitys nähtävästi laukesi Hextallin tultua. Hän oli hyvännäköinen ja ilmeisesti älykäs ja neuvokas. Ja kun hän oli yhtä ilmeisesti selvä ja täysin tolkullaan, oletti Hextall hänet heti herra Kesteveniksi, josta palvelija oli puhunut. Sitten hänen katseensa siirtyi Kestevenin ohitse takan luokse, missä eräs nuorempi mies istua retkotti nojatuolissa. Yhdennäköisyyden perusteella Hextall päätteli hänet tytön veljeksi. Hän oli ojentanut jalkansa suoriksi ja työntänyt kädet syvälle housuntaskuihin. Leuka oli painunut rintaa vasten; suu oli hieman raollaan; sameat ja tylsät silmät suuntautuivat tyttöön, ikäänkuin huumaantuneet aivot niiden takana olisivat yrittäneet käsittää mitä oikeastaan oli tekeillä. Puoleksi palanut sikari virui matolla nuoren miehen jaloissa; hänen leveällä, hohtavan valkoisella paidanrintamuksellaan oli viinipilkkuja. Ja keskellä hiljaisuutta, joka nyt vallitsi huoneessa, hän äkkiä ummisti silmänsä ja alkoi kuorsata.

Siellä oli vielä kaksi muutakin henkilöä — vieraspukuisia nuorehkoja miehiä, jotka seisoivat takalistolla lähekkäin kuiskutellen. Hextall oletti heidät heti ulkomaalaisiksi, vaikkei ollutkaan varma heidän kansallisuudestaan. Toinen nähtävästi tyynnytteli ja suostutteli; toinen kuunteli ilmeisen vastahakoisena. Jälkimäinen oli tummaihoinen, yrmeännäköinen mies ja silmäili olkansa yli vihaisesti tyttöön, ikäänkuin hänelle tapahtuisi jotakin vääryyttä. Hextall huomasi, että juuri tätä miestä tyttö pääasiallisesti piti silmällä.

Tämän kaiken näkivät lääkäri ja kamaripalvelija heti huoneeseen tultuaan. Hextall käsitti tilanteen silmänräpäyksessä. Arvelematta hän astui tytön luokse ja ojensi kätensä.

"Antakaa minulle tuo revolveri ja sallikaa minun tutkia vammaanne", sanoi hän päättävästi.

Paquita Tress ojentautui kuullessaan äkillisen, kylmällä äänellä lausutun käskyn. Hän silmäsi Hextallia ylhäältä alas; sitten ilmestyi hänen otsalleen kiusaantumisen ryppy, ja hän muutti hieman asentoaan.

"En ennenkuin nuo miehet luovuttavat takaisin rahat, jotka he ovat saaneet veljeltäni", vastasi hän jyrkästi. "Tuo mies tuolla, erikoisesti — hän on petturi!"

Pöytään nojaava pitkä mies käänsi päätään ja kuiskasi jotakin taempana kiukuttelevalle miehelle. Sitten hän astui esille, heikosti hymyillen.

"Täällä on tapahtunut vähäinen häiriö", virkkoi hän sovittavasti, samalla kumartaen Hextallille. "Neiti Tress sai päähänsä ajatuksen, että hänen veljensä ja vieraiden peli oli epärehellistä, minkä johdosta hän sekaantui asiaan, valitettavasti, uhaten väkivallalla. Hänen omaa parastaan tarkoittaen minä yritin ottaa häneltä revolveria. Kamppailussa se laukesi, ja minä pelkään, että hänellä on haava."

"Ja myöskin revolveri", lisäsi tyttö uhmailevasti naurahtaen. "Ja minä pysyn sanassani! Älkää välittäkö hänestä", jatkoi hän kääntyen hetkiseksi Hextalliin päin ja viitaten kookkaaseen mieheen ylenkatseellinen ilme kasvoillaan. "Hän on yhtä kehno kuin toisetkin — kehnompikin! Tuo mies tuolla takana ei poistu täältä, ennenkuin panee rahat takaisin pöydälle — minä olen pitänyt häntä silmällä. Jos kukaan teistä — kuka tahansa! — rohkenee vielä koskea minuun, niin minä ammun kuoliaaksi!"

Kookas mies katsoi lääkäriin, hymyili ja kohautti olkapäitään. Sitten hän kääntyi ja astahti pari askelta peremmällä olevia miehiä kohti. Tällöin Hextall uudelleen puhutteli tyttöä.

"Teidän olisi parasta noudattaa neuvoani", sanoi hän rauhallisesti. "Te ette saa aikaan mitään hyvää, ja teidän haavanne saattaa olla vakavampi kuin luulettekaan."

"Minä kyllä tiedän, millainen se haava on", tiuskasi hän. "Minä sain kuulan olkapäähäni, jos tahdotte tietää. Mutta mitä sanoin, sen minä sanoin, ja minä teen mitä uhkasinkin, ellei… katsokaahan tuota!" huudahti hän äkkiä, osoittaen nojatuolissa nukkuvaa veljeänsä. "Luuletteko, että hän kykeni pelaamaan? He ovat petkuttaneet häntä — kaikki nuo!"

Kookas mies tuli takaisin toisten seuraamana — synkkäsilmäinen ilmeisesti vimmoissaan.

"Neiti Tress liioittelee", sanoi kookas mies levollisesti. "Petkutusta ei ole tapahtunut. Mutta rauhan ja hiljaisuuden vuoksi tämä herra jättää pöydälle herra Tressiltä voittamansa rahat. Me toiset emme voittaneet, vaan hävisimme. Jättäkää siis rahat ja lopettakaamme tämä juttu", jatkoi hän kääntyen kiukuttelevaan mieheen. "Kiiruhtakaa!"

Puhuteltu murisi ja ärisi, mutta sitten äkkiä työnsi kätensä taskuunsa, veti sen ulos täynnä seteleitä ja kultaa, heitti ne pöydälle ja kääntyi ovelle hiljaa kiroten. Hänen toverinsa seurasi; palvelija riensi ääneti heidän edellään salin läpi, auttoi heitä saamaan hattunsa ja päällystakkinsa ja päästi heidät ulos. Salissa oli nyt hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin nuoremman miehen kuorsaus.

Vastauksen asemasta Paquita Tress äkkiä pudotti revolverin lattialle ja kaatui sitten itse pyörtyneenä.

PAHOLAINEN IHMISHAHMOSSA

Lähes kaksi tuntia myöhemmin ilmestyi Hextall avukseen kutsumansa ammattitoverin seuraamana makuuhuoneesta, mihin hän oli potilaansa jättänyt kahden koulutetun hoitajattaren huomaan, ja astui saliin, johon palvelija oli hänet opastanut heidän taloon saavuttuaan. Nyt se näytti kokonaan toisenlaiselta. Värilliset lamput eivät enää valaisseet sitä punaisella ja violettivalollaan; akkunat oli avattu, ja ensimmäinen kevätpäivän kajastus sekaantui aamuilman raikkaaseen tuulahdukseen. Poissa olivat viheriä pelipöytä ja sen ominaiset välineet; poissa myös oli runsas kokoelma pulloja ja pikareja, jotka olivat sijainneet sivupöydällä; koko huone näytti puhdistetulta ja siivotulta kaikista hurjistelun merkeistä ja samalla hyvin arvokkaalta ja raittiilta. Ja erään akkunan luona sijaitsevan pienen pöydän vieressä, ajeltuna, kylpeneenä, sopusuhtainen vartalonsa huolellisesti puettuna aistikkaaseen villapukuun tuore kukka napinlävessä, istui herra Kesteven pureskellen leivosta ja hörppien tuoksuavaa kahvia. Mikä hurjistelu lieneekään vallinnut varemmin aamulla, oli ilmeistä lääkäreille, että tämä selväkatseinen, vakavakätinen ja valpas herra oli siihen ottanut osaa vain sivustakatselijana. Kesteven, joka lueskeli edellisen iltaista sanomalehteä, nousi lääkärit huomattuaan nopeasti nojatuolistaan ja astui esille kotonaan olevan miehen levollisuudella ja varmuudella. Hän nyökkäsi kohteliaan tuttavallisesti, joka ei kuitenkaan erikoisemmin vaikuttanut Hextalliin.

"No, tohtori?" sanoi hän. "Toivoakseni voipi potilaanne hyvin?
Luultavasti haava ei ole vaarallinen?"

"Haava ei ole vaarallinen", vastasi Hextall. "Mutta neiti Tress tarvitsee täydellistä hiljaisuutta kunnes hänet voidaan siirtää kotiin."

"Oh!" sanoi Kesteven auliisti. "Hänellä tulee täällä olemaan riittävän hiljaista. Nuo hoitajattaret tietysti ottavat hänet kokonaan hoitoonsa."

"Tietysti! Te ajattelette — mitä näitte tänä aamuna", virkkoi Kesteven hymyillen. "Surkuttelen, että neiti Tress kiihottui jonninjoutavasta. Hänen veljeään ei petkutettu — minä olisin sen estänyt. Etelä-amerikalaisen veren ryöpsähdys, käsitättehän, herra tohtori! — kuuma, äkkinäinen, kiihkeä."

"Näkemästäni päättäen", huomautti Hextall kuivasti, "ei herra Tress ollut kykenevä —"

"Estämään joutumasta kerityksi, eh?" keskeytti Kesteven hymyillen tavalla, joka lähenteli irvistystä. "No niin — no niin! — mutta hän sortui vasta teidän saavuttuanne — siihen asti hän kykeni oivallisesti huolehtimaan itsestään. Ja minäkin olin saapuvilla — ja minä juon vain ruokaillessa, enkä silloinkaan paljoa. Neiti Tress toimi erheellisen vaikutelman alaisena — ja hänen oma syynsä oli, että hän sai haavan. Ellen minä olisi koettanut ottaa häneltä revolveria, olisi teidät tuotu kuolleen miehen eikä lievästi haavoittuneen naisen luokse."

Hextall ei vastannut. Hän oli epävarma Kestevenin asemasta talossa.
Mutta Kesteven itse pian selitti sen.

"Minä jaan tämän asunnon herra Tressin kanssa toistaiseksi", hän jatkoi. "Te voitte uskoa minulle huolehtimisen siitä, että neiti Tress saapi ehdottoman rauhan kunnes hän voi palata Lynne Courtiin. Mutta, kuinkahan pian se voi tapahtua?"

"Muutaman päivän kuluttua — jos kaikki sujuu säännöllisesti", vastasi
Hextall. "Täydellinen hiljaisuus on välttämätön."

"Tämä huoneusto pidetään hiljaisena niinkuin metsämaja", vakuutti Kesteven. "Todellisuudessa saavat potilas ja hoitajattaret huoneuston itselleen. Minä vien Tressin pois muutamiksi päiviksi. Luottakaa minuun. Ja nyt, sallikaa minun tarjota teille hieman kahvia."

Hextall kieltäytyi kahvista ja poistui toverinsa kanssa. Viereisessä huoneessa he kohtasivat palvelijan, joka katsoi Hextalliin kysyvästi.

"Siellä ei ole mitään vakavampaa vaaraa", virkkoi Hextall. "Neiti Tress tervehtyy pian, jos hän saa olla rauhassa. Minä olen sitä painostanut herra Kestevenille, ja hän on luvannut huolehtia siitä. Mikäli ymmärrän, jakaa hän tämän huoneuston herra Tressin kanssa."

Palvelija irvisti. Hän katsahti sen huoneen oveen, johon tohtori oli jättänyt Kestevenin juomaan kahvia.

"Kaikessa tapauksessa hän takaa hiljaisuuden", sanoi Hextall.
"Voidaanko siihen luottaa?"

"Epäilemättä täällä tulee olemaan kyllin hiljaista, sir, kunnes neiti Tress matkustaa Lynne Courtiin", vastasi palvelija. "Eilisillan tapaus pelästytti joitakin heistä hieman — he tulevat puhumaan siitä keskenään."

"Sairaanhoitajattaret tulevat jäämään", jatkoi Hextall. "Onko ketään, joka voisi tulla neiti Tressin luokse — onko sisaria?"

"Paitsi heitä kolmea ei ole ketään, sir, mikäli minä tiedän", vastasi hän hiljaisella äänellä, uudelleen katsahtaen suljettuun oveen, jonka takana istui Kesteven. "Herra Tress, hänen sisarensa ja pieni veli. En luule heillä olevan sukulaisia Englannissa — en ole koskaan heistä kuullut tahi heitä nähnyt."

"Hyvä on, huolehtikaa hiljaisuudesta", sanoi Hextall. "Minä tulen käymään myöhemmin aamulla."

"Siinä on jotakin kummallista", huomautti hän toverilleen, kun palvelija oli päästänyt heidät ulos ja he kävelivät Wimpole-katua kohti. "Mitä sinä arvelit herrasta, joka joi kahvia?"

"Minä en arvostele häntä ennenkuin näen nuoren Tressin. Minkä näköinen hän on? Sisar on kaunotar."

"Poika on samanlainen kuin sisarensa — mutta heikko siinä, missä hän on vahva. Kaunis poikanen — puoliespanjalaisella tavallaan. Sen perusteella, mitä näin pojasta pikaisessa silmäyksessä, olen pakotettu sanomaan, että hän oli vaarassa juoda itsensä kuoliaaksi."

"Mihin hän sitten joutui tämän homman aikana?" kysyi Hextallin kumppani, joka nyt oli saanut vihiä välikohtauksista ja oli ymmärrettävästi utelias. "Vuoteeseenko?"

"Palvelija otti hänet hoitoonsa", vastasi Hextall purevasti. "Minä näen hänet varmasti — myöhemmin."

Hextallin palatessa kello seitsemän seisoi Darrell Tress aamiaispöydän ääressä. Hän oli Kestevenin tavoin huolellisesti puettuna, mutta hänen huulensa värisivät ja kätensä vapisivat; huoneessa oli selvä konjakin tuoksu, ja hän katsoi lääkäriin arasti ja kartellen.

"Minä valitan, minä olen kauhean suruissani tämän — tämän ilkeän tapauksen johdosta", hän sopersi Hextallin saavuttua, joka hieman kumarrettuaan seisoi katsellen häneen äänettömänä. "Sisareni teki hirveän erehdyksen — menetellessään sillä tavoin, kuin sattui. Hän — tietysti jos minä olisin tietänyt, että hänellä oli revolveri —"

"Minä en välitä siitä, mitä tapahtui", sanoi Hextall. "Minun velvollisuuteni on huolehtia, ettei siitä tule mitään seurauksia. Teidän sisarenne on saatava hiljaisuutta muutamiksi vuorokausiksi."

"Oh, se käy päinsä!" vastasi nuorukainen huomattavasti huojentuneena. "Me huolehdimme, ettei häntä mikään häiritse. Kesteven ja minä menemme viikon päiviksi tiehemme — tietysti hoitajat jäävät hänen luokseen?"

Hextall, joka riisui käsineitään, katsoi tarkkaavasti hoidokkinsa veljeä. Hänen ammattisilmänsä huomasi eräitä varmoja merkkejä viimeaikoina jatkuneesta epäsäännöllisestä elämästä — mutta hän näki myös, että Darrell Tress oli kylliksi tolkullaan kuunnellakseen hieman suoraa puhetta; hän myös havaitsi hänessä riittäviä merkkejä hyvästä tahdosta sen kuulemiseen mieheltä, joka ei ollut häntä kovin paljoa vanhempi.

"Se merkitsee, että te jätätte sisarenne yksinomaan ventovieraiden hoitoon", hän sanoi kuivasti.

"Minä — asia on niin, ettemme me tunne ketään", hän vastasi. "Me olemme olleet Englannissa vain muutaman kuukauden, ja…"

"Sitten minä esittäisin", virkkoi Hextall, "että te luopuisitte muutamiksi päiviksi omista ystävistänne ja omistaisitte itsenne huolehtimaan, että sisarenne tulee kunnollisesti hoidetuksi. Minä huolehdin hänestä lääkärinä, mutta lääkäri ja hoitajattaret eivät ole omaisia, te tiedätte, ja —"

Kesteven saapui heidän luokseen sivuovesta aikataulu kädessään. Hän kumarsi tyynesti Hextallille ja kääntyi Tressiin päin.

"Yksi ja kaksikymmentäviisi lähtee sopiva juna", hän sanoi. "Ajatteles, me —"

"Tohtori arvelee että minun olisi jäätävä kotiin huolehtimaan
Paquitasta", hän sanoi. "Minä — minä luulen, että minun on se tehtävä.
Minä en siis tule, Kesteven. Mene sinä."

Hextall havaitsi nopean välähdyksen Kestevenin silmissä. Hän käsitti sen merkityksen — se osoitti niin selvästi kuin katse voi osoittaa, ettei Kesteven ollut niitä miehiä, joitten suunnitelmia voitiin häiritä. Mutta välähdys oli poissa yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin — ja Kesteven käänsi tyynen ja suopean katseen Hextalliin.

"Oh, tietysti, jos kerran tohtori Hextall arvelee niin!" hän virkkoi. "Tietysti — varmastikin! Mutta minä käsitin tarvittavan ehdotonta hiljaisuutta, joten oletin parhaimmaksi, että me olisimme tieltä poissa. Jos sinä siis haluat jäädä sisaresi luokse —"

Hextall poistui hoidokkinsa huoneeseen, mutta täällä ei ollutkaan riippuvainen ja alistunut potilas, vaan itseensä luottava, lujatahtoinen nuori nainen, joka vastasi itseään koskeviin kysymyksiin halukkaasti ja vaati toisilta vastauksen omiinsa.

"Minä en suostu makaamaan täällä", hän sanoi. "Kaikki moisen pienen naarmun vuoksi! Sehän on naurettavaa!"

Yksi hoitajattarista, vanhemman puoleinen nainen, hymyili kainostellen tohtorille.

"Ei missään tapauksessa tänään", määräsi Hextall katsahtaen häneen kohdistettuihin kapinallisesti vetoaviin silmiin. "Te saisitte kuumeen ja silloin en minä voi vastata mahdollisista seurauksista. Tämä oli enemmän kuin pelkkä naarmu, kuten tiedätte. Kuulahan oli tunkeutunut koko lailla syvälle."

Paquita Tress käänsi hitaasti päätään ja silmäili Hextallia vakavasti minuutin ajan.

"Lähettäkää nuo naiset pois", hän sanoi odottamattoman päättävästi.
"Minä tahdon puhua teille — kahdenkesken."

"Sitä, minkä te luultavasti voitte arvata, jos teillä vaan on olettamani määrä huomiokykyä", hän vastasi. "Mikä tekee minut kuumeiseksi, mikä turmelee kaiken sen hyvän minkä te minulle teette, on levottomuus. Se juuri — näettekö te? Mitä minun veljeni hommailee?"

"Teidän veljenne miettii kuinka hän parhaiten voisi teistä huolehtia ja poistaa levottomuutenne", vastasi Hextall. "Hän aikoi matkustaa, että te hoitajattarinenne olisitte saaneet olla rauhassa. Mutta käsittääkseni hän on muuttanut mielensä."

"Viimeksi kuulemassani lauseessa myönsi Kesteven, että jos veljenne kerran halusi jäädä luoksenne, niin oli hänen tietenkin jäätävä", vastasi Hextall, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että häntä kohtaan oli paras olla vilpitön.

"Oh", mutisi Paquita. Sitten hänen silmissään äkisti välähti.
"Kesteven", hän virkkoi katkerasti, "on toinen piru ihmishahmossa".

"Siinä tapauksessa hänet on voitettava", naurahti Hextall huvitettuna. "No, mitä te nyt erityisemmin haluatte? Parasta, että sanotte sen minulle."

Hextall meni takaisin saliin. Ja siellä hän löysi Kestevenin ja nuoren Tressin seisomassa samanlaisessa asennossa kahden puolen aamiaispöytää. Heidän asentonsa ilmaisi, että he olivat syvissä aatoksissa — toisin sanoen, kumpikin seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotti pää kumarassa lattiamattoon. Tohtorin saavuttua katsahti Kesteven ylös ja loi häneen hymyilevän katseen, joka ainakin ulkonaisesti oli vilpitön.

"Kuulkaahan nyt, tohtori", hän sanoi. "Olkaamme suoria. Me olemme puhelleet Tressin kanssa, ja — lyhyesti sanoen, minä luulen parhaaksi, että menen matkoihini joksikin ajaksi, eikö niin, ja jätän Tressin huolehtimaan, sisarestaan, koska hänellä kerran on sairas kotonaan — niinhän?"

Hextall vastasi ulkonaisesti vilpittömään katseeseen todellisesti vilpittömällä.

"Minä ajattelen ehdottomasti, että olisi hyvä, jos neiti Tress jätettäisiin muutamaksi vuorokaudeksi täydelliseen rauhaan", hän vastasi.

Hän hävisi nopeasti viereiseen huoneeseen, ja Hextall kääntyi Tressin puoleen.

"Teidän sisarenne haluaa nähdä teitä", hän sanoi ja lisäsi sitten merkitsevästi katsoen: "Ja luulen ilahuttavanne sisartanne, jos te hänelle ilmoitatte, että teidän ystävänne menee matkoihinne ja te jäätte kotiin."

Darrell Tress läksi sisarensa huoneeseen jonkunlainen hirtetyn koiran ilme kauniilla kasvoillaan, ja Hextall poistui talosta ja meni sairaskäynneilleen. Mutta hänet oli vallannut omituinen salaperäisyyden tuntu, ja monasti sen päivän kuluessa hän huomasi ajattelevansa mitä Paquita Tress oli tarkoittanut sanoessaan, että Kesteven oli toinen piru ihmishahmossa. Hän ajatteli sitä vielä myöhään illallakin rauhallisesti tupakoidessaan, kun hänen oveltaan äkkiä kuului hälinää. Sieltä kantautui kova kellonsoittoja hätäisiä ääniä, joista toinen kuulosti estelevänä ja toinen jyrkästi vaativana. Ja se vaativa ääni oli — Paquitan!

III

LOISTAVA KURJUUS

Hextall syöksähti lepotuolistaan harmistuneena murahtaen. Hän tempaisi huoneensa oven auki ja katsahti eteishalliin. Siellä seisoi hänen hoidokkinsa, jonka olisi tähän aikaan pitänyt olla vuoteessa sikeässä unessa, kovaäänisesti selittämässä palvelijattarelle että hänen oli välttämättömästi heti tavattava tohtori Hextall; hänen takanaan liehui nuorempi sairaanhoitajatar hätääntyneenä ja silminnähtävästi avuttomana itkien. Heti kun hän huomasi Hextallin, rupesi hän tälle selittämään:

"Minä en ole tähän syyllinen, tohtori", hän valitti väännellen käsiään.
"Minä en voinut pidättää häntä — hän tahtoi tulla!"

Paquita käänsi tähtiparin kaltaiset silmänsä ja hehkuvat kasvonsa Hextallin ankaroihin ja tyytymättömiin kasvoihin. Hän hymyili tavalla, joka olisi hellyttänyt askeetinkin ja astahti avonaista ovea kohti, jonka luona Hextall seisoi.

"Saanko tulla sisälle?" hän kysyi hartaasti. "Kaikki on hyvin — koko tämä hälinä on tarpeeton. Minä tahdon puhua teille — minun täytyy puhua teille! Eikö hoitajatar saisi istua jossakin odottamassa? Ja älkää olko hänelle vihainen — ei hän ole syyllinen. Ei kukaan voi minua vastustaa, jos minä jotakin tahdon."

Äänettömästi viitaten kehoitti Hextall hoitajatarta siirtymään viereiseen odotushuoneeseen; sitten hän otti Paquitan käsivarren ja talutti hänet tuolille, jonka hän vastikään oli jättänyt, sulki oven ja kohdisti tyttöön ankaran paheksuvan katseen, jonka säilyttämiseksi hän ankarasti ponnisteli.

"Sanonpa teille mitä seuraa!" sanoi hän äärettömästi pahastuneen rauhallisuudella; "jos te käyttäydytte näin, niin on teidän hyväntahtoisesti käännyttävä toisen lääkärin puoleen. Tarpeetonta on vihoitella hoitajattarelle, sillä te nähtävästi olette hillitön. Mutta te kohtelette häntä kovin huonosti, ja —"

"Minä hyvitän sen hänelle", virkkoi Paquita innokkaasti. "Minä annan hänelle — mitä hän vain tahtoo."

"Mikään antinne ei voi korvata menettelyänne", vastasi Hextall. "Ja minuakin te kohtelette huonosti. Mitä hyödyttää minun — mutta onhan hyödytöntä puhua teille. Oletteko te vielä vain lapsi? — koskapa menettelette näin tyhmällä ja itsepäisellä tavalla!"

Paquita kohotti häneen ihmettelevän katseensa. Hänen poskensa hehkuivat punaisina ja hänen silmänsä olivat tummat, kosteat ja täynnä valoa. Hän oli varmastikin ihanin nainen minkä Hextall oli koskaan nähnyt, joten hän, seisoessaan ja katsellessaan häntä, miltei unhotti kaiken muun paitsi sen.

Ylläpitääkseen asianmukaista tieteellistä arvokkuuttaan täytyi hänen ponnistella ja kääntää pois silmänsä tytöstä.

"Lapsellinen — lapsellinen käytös!" hän väitti. "Moista käyttäytymistä olisi saattanut odottaa kaksitoistavuotiaalta hemmoitetulta lapselta."

"Minä en ole kaksitoistavuotias hemmoiteltu lapsi!" huudahti Paquita. "Minä olen aikuinen nainen, jolla on maailman täysi suruja. Sentähden tulin luoksennekin. Koko tässä suuressa kaupungissa minä en tunne yhtään ristinsielua, jonka puoleen voisin kääntyä. Mutta jos te olette noin vihainen minulle, niin minä poistun."

Puhuessaan hän nousi, ja Hextall, joka kaikkien vanhanpojan kokelaiden tavoin oli merkillisen helläsydäminen, näki hänen suloisten huultensa värähtelevän ja muutamien suurten kyynelhelmien kihoavan silmiin. Hellästi hän painoi tytön takaisin tuoliin, siirsi toisen tuolin hänen viereensä ja tiedottomasti sovitti runsaan määrän myötätuntoa ja huolenpitoa ääneensä.

Paquita kosketti silmiään hienolla pitsinenäliinallaan ja pudisti päätään.

"Veljenne!" huudahti Hextall rypistäen otsaansa. "Miksi — minä luulin hänen jäävän ja huolehtivan teistä?"

"Niin hän teki — muutaman tunnin", vastasi hän surullisesti. "Minä kyllä aavistin, ettei sitä kestäisi pitkälle. Enkö teille jo sanonut, että Kesteven on piru ihmishahmossa? Se hän on — ja minä tiesin, ettei Darrell saisi rauhaa ennenkuin — ennenkuin pääsi lähtemään hänen luokseen. Minä kyllä huomasin miten hän hyöri ja pyöri päästäkseen matkalle. Ja — ja vihdoin hän meni! Mitä te tekisitte, jos teillä olisi veli, jota te rakastatte hyvin suuresti ja jonka te näkisitte luisumassa suoraa päätä helvettiin?"

Kysymys sisälsi jotakin niin ehdottoman viatonta ja naivia, että Hextall töintuskin kykeni pidättämään hymyilyn. Mutta tytön yksinkertaisuus pakotti hänet vastaamaan hyvin vakavasti.

"Minä olen pannut taivaan ja maan liikkeelle — mutta tähän asti siitä ei ole ollut apua", vastasi Paquita. "Minä olen rukoillut hänen tähtensä enemmän kuin minkään muun — minä olen tehnyt kaikki mitä vain olen voinut, joka mahdollisesti ei olekaan paljon. Ei mitään tulosta! — tähän mennessä. Tuo piru — Kesteven — on liikaa taivaalle ja maalle ja minulle, kaikki käärittynä yhteen myttyyn."

"Kuka on miehiään herra Kesteven?" kysyi Hextall. "Ja miten hän voipi vaikuttaa noin turmiollisesti veljeenne?"

"Antaisin mitä tahansa, jos saisin tietää kuka on Kesteven!" hän huudahti. "Mitä toiseen kysymykseenne tulee — niin hän aivan yksinkertaisesti on saanut Darrellin valtoihinsa, siinä kaikki. Ainoastaan saanut hänet valtoihinsa — ja menettelee nyt hänen kanssaan niin kuin haluaa. Ja hänen vaikutuksensa on paha — paha — paha!"

"Ehkäpä teette parhaiten, jos kerrotte minulle, kuinka hän on saanut veljenne valtoihinsa", esitti Hextall. Hän näki, että tyttö halusi puhua ja että hänen täytyi puhua, joten hän huomasi parhaaksi sallia sen tapahtua hänen mielensä kevennykseksi. Tosin tämä ei kuulunut hänelle, mutta hän käsitti, että ellei tyttö saanut keventää mieltään, niin hän rasittuisi kuumeiseksi. "Tunsiko veljenne herra Kestevenin ennen Englantiin saapumistanne?" hän kysyi. "Tahi onko hän äskeinen tuttavuus?"

"Minä kerron teille kaikki", sanoi tyttö odottamattoman kiihkeästi. "Sitähän varten minä tulinkin — minä olisin raivostunut, tahi minulle olisi tapahtunut jotakin muuta, maatessani tuolla innoittavassa huoneustossa, Darrellin ollessa poissa ja ainoastaan tuo hoitajatar nähtävänä. Sitäpaitsi minä tiesin voivani luottaa teihin — saavuttuanne eilisiltana minä tarkastin teidät hyvin. Minä luulen — minä luulen, että te olette ensimmäinen mies — mies! — jonka olen nähnyt Englantiin saavuttuani".

"Sitä minä en totisesti usko!" virkkoi Hextall yrmeästi hymyillen. "Toivokaamme teidän erehtyneen. Mutta nyt kertokaa minulle — mitä hyvänsä se lieneekin. Koska tämä kaikki on kovin tavatonta, enkä minä halua, että puhuisitte liiaksi — teidän pitäisi jo olla vuoteessa ja sikeässä unessa."

"Vuoteessa oleminen on minulle viimeaikoina merkinnyt koko yön makaamista valveilla", hän sanoi. "Ajatellen ja ajatellen, tiedättehän? No niin — mutta, nähkääs, te ette vielä tiedä mitään meistä. Meitä on kolme — Darrel ja minä sekä meidän pieni veljemme, Ronald — hän on vain seitsemän vuoden ikäinen. Englannissa emme ole olleet ennenkuin saavuimme tänne kahdeksan kuukautta sitten — se oli viime syyskuussa. Nähkääs, meidän isämme oli karjakartanon omistaja Etelä-Amerikassa — Argentinassa. Hän meni naimisiin espanjattaren kanssa — se selittää, mistä johtuu nimeni Paquita; se oli äitinikin nimi. Hän kuoli Ronaldin ollessa noin kahden vuoden ikäinen. Kolme vuotta myöhemmin kuoli sitten isäni, jonka jälkeen Darrell, vaikka hän olikin vasta poikanen, ryhtyi hoitamaan tilaa. Nähtävästi eivät asiat oikein luonnistuneet, koskapa me rupesimme tulemaan melkoisen köyhiksi — siellä vain ei ole köyhänä oleminen niin hirmuista kuin täällä Englannissa. Ja sitte — viime vuonna — me tulimme, oh, hirmuisen rikkaiksi! James-setä, jota emme olleet koskaan nähneet, kuoli ja jätti meille kaikki rahansa ja paikan, missä me nyt asumme — Lynne Courtin, Surreyssä. Niinpä me tulimme kotiin — ja nyt minä toivon, että olisimme pysyneet estanciallamme kuinka köyhinä hyvänsä, koskapa silloin Darrel ei olisi kohdannut Kesteveniä!"

"Missä hän tämän kohtasi — ja milloin?" kysyi Hextall pakotettuna johtamaan keskustelua.

"Minä en tiedä missä — mutta se tapahtui pian saavuttuamme. Nähkääs, James-setä, joka oli eläessään mahtava kauppias Lontoossa, jätti puolet rahoistaan ja Lynne Courtin Darrellille ja toisen puolen minulle ja Ronaldille. Asetuttuamme Lynne Courtiin käväisi Darrell usein Lontoossa, ja luullakseni hän silloin kohtasi Kestevenin jossakin. Kaikissa tapauksissa rupesi Kesteven käymään Lynne Courtissa jo aikoja ennen joulua, ja sitten hän ja Darrell olivat aina yhdessä, matkustellen kilpa-ajotilaisuuksissa ja kaupungissa, ja kuljettivat kartanoon inhoittavia ihmisiä — samanlaisia kuin nekin, jotka näitte viime yönä — ihmisiä jotka joivat ja pelasivat, ja oh — minä en kehtaa kertoakaan kaikkea! Ja sitten Kesteven houkutteli Darrellin vuokraamaan tuon huoneuston, että hänellä olisi asunto myöskin kaupungissa — ja siitä, mitä siellä harjoitetaan, on teillä oman huomionne perusteella riittävä käsitys. Ja vaikka Kesteven ei itse juo — luullakseni se osoittaa minkälainen harkitseva piru hän on! — niin olen vakuutettu, että hän on rohkaissut Darrellia sillä tiellä, ja minä tiedän hänen saavan rahoja veljeltäni ja hän seisoo sivussa kun toiset, luullakseni hänen liittolaisensa, ottavat. Te ymmärrätte, niinhän? Ah, minun sydämeni on murtunut! Eilisiltana minä saavuin kaupunkiin, koska tahdoin tietää mitä tapahtui tuossa inhoittavassa huoneustossa, ja kun he luulivat minun menneen vuoteeseen, pidinkin silmällä, heitä, joten olen varma, että Darrellia petkutettiin. Petkutettiin! — tietysti, häntä on petkutettu joka päivä — häneltä tullaan petkuttamaan joka ainoa penni — minkä hän omistaa!"

"Katsokaahan nyt", sanoi Hextall. "Luullakseni ette pahastu, jos minä teen teille muutaman kysymyksen. Kuinka paljon rahaa teidän setänne jätti veljellenne?"

"Hän jätti Darrellille noin puoli miljoonaa ja saman verran jaettavaksi minun ja Ronaldin välillä", vastasi Paquita tyynesti ja välinpitämättömästi. "Mutta Darrell omistaa myös Lynne Courtin, joka on kaunis paikka — rakennus, maa, puisto ja suuri viljelystila."

"Onko teidän veljenne kaiken tuon ehdoton omistaja?" kysyi Hextall. "Minä tarkoitan — ettei sitä ole jätetty ainoastaan hänen hoidettavakseen?"

"On, kaikki on Darrellin, joka penni ja joka hehtaari", hän vastasi.
"Lakimiehet ilmoittivat sen minulle — he sanoivat, että hän saisi
sillä tehdä mitä vain halusi. Näettekö, minä kävin heille valittamassa
Kestevenistä."

"Luulenpa heidän olleen epähienoja. He nauroivat; he olivat tylynnäköisiä miehiä. He sanoivat, että kun Darrell on täysi-ikäinen ja omaisuus on hänen omansa, niin ei kukaan voinut sekaantua hänen asioihinsa. Eräs heistä sanoi myös, ettei ollut syytä pelkoon — Darrell kyllä vakiintuisi. Mutta — hän ei vakiinnu."

Hextall huomasi vastassaan saman vaikeuden, minkä lakimiehet olivat nähneet. Kun Darrell Tress oli täysi-ikäinen ja rahojensa ja maansa ehdoton omistaja, niin ei kukaan voinut sekaantua.

"Kyllä minä sen tein. He nauroivat uudelleen ja puhuivat jotakin haukoista ja kyyhkysistä, jota minä en ymmärtänyt — kuinka minä olisin voinutkaan ymmärtää, mitään tietämättä? Eräs heistä, joka oli hieman ystävällisempi, sanoi minulle, että nuoret miehet, päästyään rahoihin käsiksi, olivat aina hieman villejä, ja neuvoi minua koettamaan siveellistä painostusta, kuten hän sitä nimitti. Niinkuin minä tietäisin mikä siveellinen painostus on!"

"Hän tarkoitti — teidän on puhuttava veljellenne, mitä hänen rauhaansa sopii", selitti Hextall.

"Minä olen puhunut hänelle siitä! Minä olen ollut sisar, äiti, isoäiti, täti ja serkku hänelle. Tänäänkin minä puhuin hänelle — minä olen pyytänyt ja rukoillut häntä olemaan hyvä poika ja hylkäämään juopottelun ja pelin sekä potkaisemaan Kestevenin ulos ovesta — mutta siitä ei ole ollut vielä mitään tulosta. Hän kuuntelee ja joskus lupaa ja itkee silloin tällöin, ja sitten Kesteven saapi hänet taas jollakin uudella pirullisuudella valtoihinsa, jolloin hän lankeaa takaisin pahuuteen. Näettehän tänään! — nytkin hän taas on tipotiessään. Minä tiesin, ettei hän jaksaisi olla suljettuna sairaan sisaren ja kahden hoitajattaren seuraan, hän on mennyt, Kestevenin luokse tietysti. Ah! — minä toivon, että olisin ampunut Kestevenin kuusi kuukautta sitten! Kerran minulla oli siihen tilaisuus — eikä kukaan olisi siitä saanut milloinkaan vihiä."

Hextall, joka oli ajatuksissaan tuijottanut tuleen, kääntyi vieraaseensa päin hätkähtäen hämmästyksestä.

"Enkö tarkoita?" hän vastasi. "Kyllä vainenkin! Ajatelkaahan mistä tuskasta se olisi säästänyt minut ja meidät kaikki! Tuo mies turmelee Darrellin ruumiin ja sielun; sentähden hän ei ole mikään sen parempi eikä pahempi kuin vaarallinen villipeto, joka pitäisi hävittää. Siellä, missä minut on kasvatettu, ei ihmiselämää pidetä niin tärkeänä kuin täällä. Jos minä olisin ampunut Kestevenin siellä — samoista syistä — niin olisi minua, kiitetty ja onniteltu. Täällä, minä luulen", hän lisäsi miettivästi, "minut olisi hirtetty".

"Te joudutte varmasti vaikeuksiin, jos te olette yhtä nopsa turvautumaan revolveriin kuin viime yönäkin", virkkoi Hextall. "Se ei käy päinsä täällä, Englannissa me olemme sivistyneitä."

"En ole tyhmä", hän sanoi. "Kyllä minä tiedän minkä arvoinen teidän kehuttu sivistyksenne on! Miksi suurin osa englantilaisista on moisia tomppeleita?"

"Ettekö voisi auttaa minua? Minä — minä arvelin — te voisitte jotenkin — ja tahtoisitte…"

"Minä tahdon, todellakin — jos vain voin!" vastasi Hextall lämpimästi.
"Mutta — miten?"

"Ettekö voisi tehdä jotakin vieroittaaksenne Darrellia tuosta miehestä?" selitti tyttö. "Tahi — poistaaksemme hänet Darrellin seurasta? Minulla ei ole ystäviä — ja minä arvelin, että suostuisitte ystäväkseni. Auttakaa minua jotenkin, niin — minä teen mitä vain pyydätte."

Hextall tuijotti häneen — tuijotti, kunnes tunsi vajoavansa vaaran aaltoihin. Hän palautti tasapainonsa äkisti.

"Totelkaa sitten minua heti menemällä kotiin ja vuoteeseen ja osoittamalla hoitajattarillenne kuuliaisuutta", sanoi hän hymyillen. "Minä autan teitä — vointini mukaan. Me teemme jotakin."

Huomaamattaan hän ojensi kätensä vahvistaakseen lupauksensa. Hänen äärettömäksi hämmästyksekseen kohotti Paquita sen värähteleville huulilleen.

KUKA ON KESTEVEN?

Kun Paquita, hymyillen ja tottelevaisena oli poistunut hoitajattarensa seurassa, jolle nyt oli ystävällinen niinkuin sisarelleen, vetäytyi Hextall ruokasaliinsa ja katsoi kätensä selkään. Hän oletti yhä vieläkin tuntevansa siinä Paquitan lämpöisten huulten kosketuksen. Hän pelkäsi kohdata omia silmiänsä tulisijan yläpuolella sijaitsevassa peilissä. Ja hänen kätensä vapisivat, kun hän tarttui mielipiippuunsa ja koetti sitä sytyttää.

"Hyvä Jumala!" hän mutisi. "Saanko minä aivopehmennyksen? Ja — minä olen luvannut auttaa häntä! Häntä!"

Hän oli sytyttänyt useita tulitikkuja ja heittänyt ne pois ennenkuin sai piippuunsa tulen, ja kun vihdoin tupakka paloi, kävi hän niin hajamieliseksi, että se pian uudelleen sammui. Silloin hän hiljaa kiroten viskasi piipun pois ja meni vuoteeseen.

"Paquita", hän muisteli kallistaessaan päänsä tyynylle. "Paquita on hyvin ihana — ja hyvin vaarallinen. Olenpa hyvilläni, milloin Paquita palaa Lynne Courtiin."

Mutta samaan aikaan Paquita oli lähellä, ja tohtorin oli kohdattava hänet ainakin kahdesti vuorokaudessa. Seuraavalla käynnillä hän tapasi tytön paljon taipuvaisempana noudattamaan määräyksiä ja iloisemmalla mielellä; ilmeisesti oli sydänyön keskustelu hänen kanssaan aiheuttanut Paquitan elämänkatsomuksessa muutoksen. Luonteeltaan teeskentelemättömänä ja tulisena hän ei viivytellyt osoittamasta, että hän piti tohtoria ystävänä, ja Hextall käsitti, että hänen odotettiin täyttävän lupauksensa vilpittömällä ja ritarillisella tavalla.

"Mutta meidän on toimittava varovasti", sanoi hän ehkäistäkseen tyttöä odottamasta liikoja. "Tiedättekö missä nuo kaksi ovat?"

"Oh, kyllä minä tiedän!" vastasi tyttö. "Fowler — se on Darrellin palvelija — ilmoitti minulle aamulla. On saatu selville, että Kesteven soitti eilisiltana Darrellille Brightonista, jolloin Darrell keksi selityksen Fowlerille ja läksi heti sinne, jättäen Fowlerin huoneiston hoitajaksi. Tietysti hän ilmoitti matkustavansa liikeasioille ja palaavansa mahdollisimman pian, mutta minä tiedän mitä se merkitsee. He viipyvät siellä niin kauan kuin heillä on lystiä, jonka jälkeen menevät Lynne Courtiin, ja kun minä palaan sinne, löydän minä talon täynnä tuota tavallista ihmislajia. Vaan mitäpä tuosta! Olenhan varma teidän avustanne."

Hextall jätti hänet, tuntien luvanneensa enemmän kuin helposti voi täyttää. Darrellin laisen nuoren miehen parantaminen ja hyveentielle saattaminen oli vaikea tehtävä, eikä hän nykyhetkellä tietänyt miten siihen olisi ryhdyttävä. Ollen verrattain hyväuskoinen, hän taipui omaksumaan saman kannan kuin lakimiehetkin, joihin Paquita oli vedonnut ja joilta hän oli saanut niin niukasti myötätuntoa. Juttuhan ei ollut mitenkään harvinainen tahi erikoinen — se oli vain tavallinen tarina rikkaasta nuorukaisesta, joka oli joutunut rosvojen pariin, joiden tarkoitusperiä hän ei kyennyt tajuamaan eikä omannut riittävää halua suojelemaan itseään. Kaikissa näissä tapauksissa oli kaksi mahdollisuutta — Darrell Tress ehkä äkkiä kyllästyy epäilyttävien huvitusten liiallisuuteen, tempautuu niistä irti ja parantuu, tahi hän vajoaa pohjaan ennenkuin kukaan ehtii häntä parantamaan. Mutta Hextall tunsi riittävästi elämää ollakseen vakuutettu, että kaikissa tapauksissa tulisi Kesteven, jos hän nimittäin oli haukka kuten asianhaarat näyttivät viittaavan, tekemään voitavansa kyyhkysensä kynimisessä ennenkuin tämä pääsisi hänen kynsistään.

Hänen poistuessaan sinä aamuna huoneustosta kohtasi Fowler hänet eteisessä ja katsoi häneen merkitsevästi.

"Haluatteko puhua minulle?" kysyi Hextall, tulkiten katseen keskustelun pyynnöksi.

"Parisen sanaa, jos sallitte, sir", virkkoi Fowler. Hän meni edellä nähtävästi häntä varten varattuun pieneen huoneeseen ja sulki oven. "Se on tuon toissayönä näkemänne johdosta, sir", hän jatkoi. "Ajattelin, että oli parasta mainita siitä teille, koskapa te neiti Tressin hoitajana ette halua häntä häirittävän."

"Näittekö te, sir, tuon miehen, joka pani rahat pöydälle?" kysyi
Fowler. "Sen tummakasvoisen veitikan pienine suippoine viiksineen?"

"Hän oli täällä eilisiltana. Minulla oli kova urakka, ennenkuin sain hänet poistumaan. Hän tahtoi tavata herra Kesteveniä. Se oli heti sen jälkeen kun herra Tress oli matkustanut. Minä — minä pelkään, sir, että me saamme tuosta miehestä harmia."

"Hän sanoi, että Kesteven pakotti hänet antamaan rahat takaisin — jotka hän vannoi voittaneensa rehellisesti — jotta neiti Paquita rauhoittuisi, ja että herra Kesteven lupasi kohdata hänet eilen puolenpäivän aikaan ja palauttaa rahat. Se on totta, että Kesteven pisti ne taskuunsa senjälkeen kun te ja hoitajattaret olitte vieneet neiti Paquitan huoneeseensa — minä näin hänen ne ottavan ryhtyessäni järjestelemään huonetta kuntoon. Mutta tuo mies väitti, ettei Kesteven saapunutkaan kohtauspaikalle. Ja niin hän tuli tänne häntä tapaamaan — ja kylläpä hän olikin raivoissaan! Kuten jo sanoin, minulla oli kova työ ennenkuin sain hänet poistumaan. Ja — hän poistui uhkaillen, sir."

"No, hän uhkasi, että ellei herra Kesteven palauta heti rahoja, ilmoittaa hän poliisille tuon revolverijutun ja syyttää Paquitaa henkensä uhkaamisesta. Ja minä en tiedä, sir, missä Kesteven tai herra Tress ovat."

"Ei, sir! Minä sanoin Paquitalle niin — minun oli hänen rauhoittamisekseen jotakin sanottava. Herra Kesteven matkusti eilen puolen päivän aikaan ja soitti herra Tressille illalla kello seitsemän tienoissa, ja herra Tressillä oli pari matkalaukkua valmiina ja hän matkusti autolla jonnekin, luullakseni, kohtaamaan häntä. Mutta minä en tiedä missä he ovat. Mitä minun on tehtävä, jos tuo mies tulee uudelleen, sir?"

"En, sir, minä en tunne. Täällä kyllä käypi pelaamassa eräs ryhmä, mutta hän ei ole kukaan siitä — hän ei ole ollut milloinkaan täällä ennen tuota yötä. Minä en tuntenut häntä enemmän kuin tuota toistakaan miestä — hänkään ei ole koskaan ennemmin ollut täällä. Herra Kesteven toi heidät molemmat — he tulivat kolmisin heti herra ja neiti Tressin palattua teatterista."

"En edes sitä, sir. Minä tunnen joukon — suuren joukon! — kaupungin herroja, mutta milloinkaan en ole nähnyt kumpaakaan noista kahdesta — en milloinkaan."

"Ennenkuin Kesteven ne korjasi pois, huomasin useita sadan punnan pankkiseteleitä joukossa, sir", hän vastasi. "He pelasivat suurilla panoksilla, sir, hyvin suurilla todellakin — en koskaan ole nähnyt sellaista. Tietenkään ei minun sopisi tehdä huomautuksia, mutta minä vedän omat johtopäätökseni, ja olipa jo aika että herra Tress sai puolustajan."

"Ketä vastaan!" tiedusti Hextall. Hän vihasi ja inhosi koko tätä likaista paljastusta ja hän tunsi eräänlaista pahoinvointia kysellessään — mutta Paquita oli lähellä ja hänen tytölle antamansa lupaus oli velvoittavana hänen tietoisuudessaan.

"Kesteveniä!" hän virkkoi. "Kesteveniä! Hän on saanut nuoren isäntäni valtoihinsa ja kynii häntä — niinkuin te kynisitte kananpoikaa!"

Hextall katsoi jonkun hetken ääneti palvelijaan. Hän tiesi, että tämän luokan palvelijat olivat täysin tietoisia isäntäväkensä asioista; Fowler näytti kyllin vanhalta ollakseen monen salaisuuden haltijana. Puhuessaan Kestevenistä oli hänen nuoreen tohtoriin kohdistuneissa silmissään ymmärtävä välke, ja Hextall, niin vastenmielistä kuin se olikin, ei voinut olla varteenottamatta viittausta.

"Kun te kerran olette sanonut noin paljon", hän huomautti, "niin minä voin yhtä hyvin ilmoittaa teille, että neiti Tress on minulle valittanut siitä vaikutuksesta, joka Kestevenillä on hänen veljeensä. Hän näkyy ajattelevan —"

"Oh, minä tiedän, sir! Minä olen ollut Lynne Courtissa useita kertoja.
Minä säälin neiti Paquitaa sydämeni pohjasta. Oh — niin!"

"Tiedättekö mitään Kestevenistä?" kysyi Hextall. "Te sanoitte tuntevanne koko joukon kaupungin herroja. Tunsitteko hänet, kun hän saapui ensi kerran tänne?"

"Kummallista kyllä, sir — en! Minä olen aikoinani tuntenut paljonkin hänen laisiaan — tiedättehän, sir, sellaisia miehiä, jotka kiintyvät rikkaisiin nuorukaisiin ja imeytyvät heihin niinkuin iilimadot kunnes ovat imeneet heidät kuiviin — haukkoja, kuten heitä nuoruudessani nimitettiin. Mutta häntä minä en tuntenut — ja mikä vielä ihmeellisempi, ei kukaan minun ystävistänikään häntä tuntenut. Me keskustelimme — kuten herrojen palvelijat keskustelevat, sir, tokko kukaan häntä tuntisi — mutta ei kukaan meistä tunne Kesteveniä. Me emme voi muistaa häntä. Minulla on ystäviä, jotka tuntevat jokaisen tuollaisen miehen West Endin hienostokorttelissa, ja minä olen osoittanut Kestevenin heille; kukaan ei tunne häntä."

Hextall tunsi nyt jo joutuneensa pitkälle asioihin, joten hän rupesi arastelematta jatkamaan kyselyjään. "Tiedättekö miten ja milloin herra Tress kohtasi hänet?"

"En varmasti, sir", vastasi Fowler. "Se on — miten he kohtasivat. Minä kyllä tiedän, milloin se tapahtui. Herra Tress oli juuri ottanut minut palvelukseensa: hänellä oli siihen aikaan viime talvena huoneusto Carlton-hotellissa. Hän matkusti Newburyn esteratsastuskilpailuihin pariksi päiväksi ja asui Readingissa — minä en ollut hänen kanssaan, sillä minä olin ankarasti vilustunut. Sieltä tullessaan hän toi Kestevenin — eikä tämä senjälkeen enää hänestä eronnut. Silloin he siis kohtasivat, sir; mutta miten he kohtasivat tahi kuka heidät teki tuttaviksi, sitä minä en tiedä. Minä oletan, että he aivan yksinkertaisesti löysivät toinen toisensa — kilpa-ajoradalla."

"Rohkenen sanoa, että te voitte vastata kysymykseen, joka mahdollisesti on hyvin epäsovelias", huomautti Hextall. "Missä tilassa Kesteven oli tänne saapuessaan? Minä tarkoitan — miltä hän teistä näytti? Oliko hän hyvin puettu — näyttikö hän olevan hyvissä varoissa?"

"Hän oli kyllin hyvin puettu, sir", vastasi hän, "mutta se olikin hänen ainoa pukunsa: ensiluokan villapuku. Se ja soma päällystakki sekä hyvillä liinavaatteilla ja pukeutumisvälineillä täytetty pieni matkalaukku — siinä kaikki mitä tullessaan toi. Mutta", hän lisäsi silmää iskien, "parin viikon kuluttua oli hänellä jo yllin kyllin — ainakin enemmän kuin mitä tusinalliseen hänen matkalaukkuunsa olisi mahtunut!"

"Aivan niin, sir — herra Tressin kustannuksella. Minä tietenkin tiedän, sillä kauppiaat puhuvat. Herra Tress vei hänet kaikkien hankkijoittensa luokse — vaattureille, sukkakauppaan, suutarille, hattuliikkeeseen — kaikki he lähettivät laskunsa herra Tressille. Herra siunatkoon, sir!" huudahti Fowler. "Ei kukaan Piccadillyssa esiintyvä mies ole Kesteveniä paremmin puettu! Oh, hän kerää höyheniä pesäänsä, siitä ei ole epäilemistäkään! Julkea herra, sir, ja ovela. Nauttii lasillisesta hyvää viiniä ja tuntee mikä on hyvää, mutta ei koskaan maista väkijuomia aterioitten väliaikoina, ja aterioidessaankin varsin kohtuullisesti. Hän ei ole niitä miehiä, jotka heti aamulla tahtovat konjakkia ja soodavettä tahi samppanjapuolikkaan — kiinalainen tee tahi hyvä kahvi on hänen merkkinsä. Ovathan miehen ainoana pääomana hänen aivonsa, sir — vai mitä?"

"Tarkoitatteko, että Kesteven osaa huolehtia omastaan?" virkkoi Hextall hymyillen.

"Ei kukaan paremmin, sir. Hänellä on aina järki tallella. Minä olen huomannut, että kun he aikovat pelata illalla täällä tahi Lynne Courtissa, niin ei Kesteven nauti väkijuomia edes ruokapöydässä. Ei missään nimessä! — hörppäys sitruunamehulla höystettyä kivennäisvettä on ainoa mitä hän tahtoo."

"Erästä seikkaa minä en oikein käsitä", huomautti Hextall. "Minä en ymmärrä, minkätähden hän viettelee herra Tressiä juopotteluun."

"Sitä hän ei tee, sir — se minun on sanominen hänen puolustuksekseen", vastasi hän vilpittömästi. "Neiti Paquita syyttää häntä siitä, mutta hän on väärässä. Totuus on se, että herra Tress on joutunut siihen peliin jo ennenkuin Kesteven esiintyi näyttämölle. Tullessani hänen palvelukseensa, hän oli jonkun ajan asunut yksin tuossa huoneustossa, joka hänellä oli Carltonissa, ja minä huomasin, että hän oli ottanut tavakseen juoda kolmanneksen samppanjaa heti vuoteesta noustuaan. Nyt hän on jo pitemmällä, sir — väkevä konjakki ja soodavesisekoitus on nyt hänen aamujuomansa. Ei! — se ei ole Kestevenin syy! Minun mielipiteeni on — mutta mahdollisesti minulla ei ole oikeutta sen esittämiseen."

"Nähkääs, minä luulen, että Kesteven näkee miten asiat ovat ja paikkaa kukkaroaan mahdollisimman nopeasti", vastasi palvelija. "Ja siksipä minä käsitän minkävuoksi hän toissayönä toi nuo kaksi miestä tänne — ja sitte jätti palauttamatta rahat tummalle miehelle, joka palasi tänne eilisiltana. Minä tunnen kaikki muut, jotka ovat käyneet täällä, mutta en noita kahta — heitä minä en tunne, ja olenpa vakuutettu, että on olemassa jotakin salaperäistä heissä ja tuossa yössä. Kuulkaahan, mitä minun on tehtävä, sir, jos tuo mies palaa? Varoitanko minä…?"

Samalla kuului ulko-ovelta ovikellon kilahdus. Fowler pyysi anteeksi ja meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin hän palasi puistellen päätään.

"Tohtori, hän on taas täällä!" kuiskasi hän. "Hän on ovella ja se toinen mies on hänen seurassaan."

KREIKKALAISET HERRAT

Kuullessaan tuon uutisen kuohahti Hextallin sisimmässä. Hän huomasi joutuneensa epämiellyttävään tilanteeseen. Ilmeisesti oli noilla miehillä paha mielessä. Ja huoneuston isäntä oli poissa ja hänen neuvonantajansa hänen seurassaan; Fowler oli sittenkin vain palvelija. Mutta tuolla, oven tahi parin takana oli sairas.

Fowler vastasi kysymykseen puistelemalla päätään; se ilmaisi hämmennystä ja avuttomuutta. Selvästi huomasi, että hän kuului niihin ihmisiin, jotka vaistomaisesti ovat riippuvaisia omaansa voimakkaammasta tahdosta.

"He eivät poistu minun pyynnöstäni, sir", hän sanoi. "He ilmoittivat jäävänsä paikoilleen kunnes tapaavat jonkun talonväestä. Minä ajattelin, että mahdollisesti te puhuttelisitte heitä — olettehan te tohtori."

"Ei, sir, — minä en päästänyt heitä sisään. He ovat portailla. Minä ilmoitin heille, ettei herra Tress ja Kesteven ole kotona, mutta he eivät uskoneet minua. Mahdollisesti, jos te sanotte — ah! —" Hän keskeytti, kun ovikello kilahti uudelleen. "Siellä he ovat, kuten huomaatte, sir! Jos he alkavat tuon pelin —"

Hextall poistui huoneesta ja astui etuovelle. Hän avasi sen hiljaa ja, pujahdettuaan ulos, sulki sen perässään. Ulkona odottelevat miehet, jotka olivat keskikokoisia ja hentovartaloisia, vetäytyivät taaksepäin hänen ilmaantuessaan ja katsoivat hieman hämillään hänen kookkaaseen vartaloonsa. Ja toinen mutisi seuralaiselleen pari sanaa:

"Kuulkaahan nyt!" sanoi Hextall luonteenomaisella mutkattomuudellaan. "Teidän on hyväntahtoisesti poistuttava. Minä en salli teidän häiritä potilastani soitollanne ja kolkutuksillanne. Palvelija on teille sanonut, etteivät herrat Tress ja Kesteven ole täällä — he ovat poissa kotoa. Te olette tietoisia, että neiti Tressiä kohtasi vakava tapaturma toissayönä — teidän läsnäollessanne. Hänen lääkärinään —"

Yrmeäkatseinen mies keskeytti hänet hymyillen puolittain epäuskoisesti ja ivallisesti.

"Tuo kaikki on oikein", hän sanoi huomattavasti muukalaisella murteella. "Mutta me emme tiedä mitään neiti Tressistä tahi neiti Kenhyvästä — me emme tiedä kenenkään täällä asujan nimeä — neidin, rouvan tahi herran. Me haemme noita kahta miestä, jotka tapasimme täällä toissa yönä — miehen, joka toi meidät tänne, ja sen toisen, jonka kohtasimme täällä — nuoren naisen seurassa." Hextall säpsähti kuullessaan sen ylenkatseellisen äänensävyn, jolla viimeiset sanat oli lausuttu. Hän punastui ja suoristautui ja loi puhujaan varoittavan katseen.

"Teidän on parasta käyttää kohteliaampaa äänensävyä", hän huomautti. Puhuteltu naurahti, näyttäen mustien viiksien alta valkoiset hampaansa, ja hänen silmiinsä tuli närkästynyt ilme.

"Hyvä on — aivan niin!" hän virkkoi silmäten toveriinsa. "Jos minä puhun teille peittelemättömästi, niin vieläkin peittelemättömämmin voin puhua poliisille — eikö niin? Me kutsumme poliisin, ellemme saa hyvitystä täällä, ymmärrättehän? Teitä emme tarkoita loukata — te olette lääkäri — niinpä niin! Mutta — te ette tiedä kaikkea."

"Minä en voi sallia sairaani häiritsemistä", toisti Hextall, joka ei osannut muutakaan sanoa. "Minun on pyydettävä teitä poistumaan. Tulkaa takaisin — jos teidän täytyy — kun herra Tress koteutuu."

"Herra Tress? Oh, niin, mutta me emme tunne ketään herra Tressiä", väitti puhetta johtava samalla kun hänen toverinsa nauroi epäilevästi. "Ainoa minkä tunnemme on — tämä huoneusto. Ja mitä meille täällä tapahtui. Osan te siitä näitte — lopun. Kuulkaahan!" hän jatkoi vilkkaammin. "Me selitämme teille, miten asian laita on, niin. Sitten te ymmärrätte. Me olemme kreikkalaisia herrasmiehiä — liikealalla Manchesterissa — hyvin tunnettuja herrasmiehiä. Me tulimme Lontooseen hieman huvittelemaan, niinpä niin. Toissailtana söimme päivällistä Imperial-kahvilassa — hyvä on. Jouduimme puheisiin — tiedättehän — tuon täällä näkemänne vanhemman hienonnäköisen miehen kanssa. Joimme pari lasillista hänen seurassaan — hyvin miellyttävä mies, kerrassaan mukava. Hän esitti, että pelaisimme hieman korttia erään hänen ystävänsä luona. Hyvä on — meillä ei ole mitään pientä peliseuraa vastaan, niinhän? Me tulemme hänen mukanaan tänne ja tapaamme tuon nuoren miehen ja — nuoren naisen. Kaikki sujuu alussa hyvin — nautimme toiset lasilliset — puhelemme — peräti miellyttävää — oh peräti! Sitten nuori nainen poistuu, ja me ryhdymme pelaamaan. Me pelaamme jonkun ajan ja minä rupean voittamaan — täysin rehellisesti minä voitan. Minä en harjoita petosta — en! Miksi minä niin tekisin? — Minä olen herrasmies; minulla itselläni on kylliksi rahoja — mutta! — minä annan teille nimikorttini, osoittaakseni kuka olen — ystäväni antaa myös nimikorttinsa. Kysykää Manchesterissa keltä tahansa tokko he tuntevat meidän nimemme — ah, niin!"

Ennenkuin Hextall oli ennättänyt tekemään mitään heitä estääkseen, veti kumpainenkin esille kauniin nimikorttikotelon ja pakotti hänet vastaanottamaan erinomaisesti valmistetun ja piirretyn nimikortin. Hän silmäsi niihin ja luki: Mr. Victor Demetriadi — Mr. George Chimbouloglos. Kumpaisenkin kortin kulmaan oli merkitty osoite, joka viittasi erääseen Manchesterin parhaista asuntokortteleista.

"Nämä! — kaikki oikein — niinhän?" jatkoi herra Victor Demetriadi. "Peräti mukiinmeneviä — eikö niin? No hyvä, minä kerron teille edelleen. Me jatkamme pelaamista — minä voitan enemmän — minä voitan kaksitoista sataa puntaa — niin!"

"Niin, mutta puoli tuntia varemmin minä olin häviöllä viisitoista sataa!" kivahti Demetriadi. "Silloin ei ollut puhetta petoksesta — ei! Mutta, nähkääs, me olimme sopineet, että peli lopetettaisiin täsmällisesti kello kaksi. No, viittä minuuttia vaille kaksi minä olen voitolla kaksitoista sataa — ne ovat minun taskussani, koska me suoritimme häviömme pelin aikana. Silloin tulee tyttö — tuo nuori nainen — revolverin kanssa ja sanoo, että me olemme petkuttaneet hänen veljeään — varsinkin minä! — ja uhkaa ampua — varsinkin minut — ja pitää revolveria päätäni kohti ojennettuna. Oh! — se oli niin sanottu suunniteltu kuje! Kujepa tietystikin. Jos minä olisin ollut häviöllä — jos minun ystäväni Chimbouloglos olisi ollut häviöllä kello kaksi — mitä?"

"Se ei ainakaan ollut kuje, että minun hoidokkiani ammuttiin", huomautti Hextall tyynesti.

Nuoret miehet kääntyivät ja katsahtivat toisiinsa. Heidän silmäyksessään välähti yhteisymmärrys, joka ei jäänyt Hextallilta huomaamatta. Mutta kumpikaan ei puhunut, ja Hextallin mieleen juolahti äkkiä kysyä heiltä erästä seikkaa.

Vielä kerran he katsahtivat toisiinsa. Sitten toisen katse näytti vastaavan toisen kysymykseen, jonka jälkeen vaiti ollut mies puhui.

"Vanhempi miehistä riensi ottamaan häneltä revolveria", sanoi hän tyynesti ja vähemmän murteellisesti kuin hänen toverinsa. "Nainen taisteli sen puolesta, jolloin revolveri laukesi. Mutta hän onnistui sen sittenkin pitämään ja uhkasi sillä meitä kunnes te saavuitte."

"Lorua!" virkkoi hän ivallisesti. "Kaikki tuo kuului juoneen! Sanonpa teille, että jos minä olisin hävinnyt — jos minun ystäväni olisi hävinnyt paljon — ah, silloin olisi kaikki ollut hyvin. Se oli pelkkää huijausta — kaikki tietysti olivat liittolaisia."

"Mikäli minä ymmärrän", sanoi Hextall, joka nyt oli päättänyt selvittää asian perinpohjin, "kuulutte te suostuneen luovuttamaan rahat sillä ehdolla, että ne palautettaisiin teille takaisin eilispäivänä. Onko se niin?"

"On! Vanhempi mies sanoi: 'Pankaa rahat takaisin ja rauhoittakaa tyttö, ja minä tuon ne teille Imperial-kahvilaan puolen päivän aikaan — varmasti!' Ja Chimbouloglos tässä sanoi samoin. Niinpä minä annoin takaisin. Mutta — me menemme Imperial-kahvilaan eilen puolen päivän aikaan ja odotamme — ei kuulu miestä eikä rahoja! Ei, minut on puijattu — johdettu ansaan! Mutta —"

Hän viittasi sormellaan suljettuun oveen Hextallin takana, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät tummien viiksien varjosta.

"Minä tahdon rahani, jotka olen rehellisesti voittanut, tahi minä kostan!" hän huudahti. "Minä käännyn poliisiin. Chimbouloglos, hän sanoo: 'Jätä sikseen — älä vaivaa itseäsi — tuo raha ei merkitse mitään!' Aivan niin — raha ei merkitse mitään — minulla on paljon rahaa — minä olen hyvin rikas mies. Mutta — minun kunniani! Minut tuodaan tänne — peliluolaan, niinpä niinkin. Minä voitan rahat rehellisesti ja suorasti, kuten sanotaan — silloin minua uhataan revolverilla ja pakotetaan luovuttamaan rahat pois eräällä lupauksella — ja miehet livistävät! Mutta — nainen on täällä — satimessa! Lorua! — Chimbouloglos on mitä rahvaan pojat nimittävät tomppeliksi!"

"Herra Chimbouloglos on hyvin viisas mies", sanoi Hextall. "Minä annan teille saman neuvon. Ja minä vakuutan, että teillä on väärä käsitys sisällä olevasta nuoresta naisesta — kerrassaan väärä!"

"Väärä!" huudahti loukattu. "Mitä! — Vaikka hän ojentaa revolverin otsaani ja uhkaa ampua ulos aivoni ellen luovuttaisi rahoja, jotka rehellisesti voitin? Oh, ei, ei, ei! — minä en ole hupsu, herra tohtori — älkäähän toki!"

Lyhyen hiljaisuuden vallitessa tarkasti tohtori miehiä lähemmin. Herra George Chimbouloglos näytti hyväluontoiselta ja levolliselta nuorukaiselta; herra Victor Demetriadi, huolimatta hänen yrmeistä silmistään, näytti omaavan muutamia hyviä ominaisuuksia. Paquitan äskettäin hankkima ritari päätti hänen hyväkseen noudattaa valtioviisautta ja koettaa mitä vetoaminen nuorten miesten kunniantuntoon vaikuttaisi.

"Minä olen vakuutettu, ettette te, herra Demetriadi, ole hupsu", sanoi hän, "ja minä olen myöskin varma, että te molemmat olette kunnian miehiä. Olettakaahan, että minä annan kunniasanani siitä, että te olette erehtyneet?"

Chimbouloglos nyökkäsi heti hyväksyvästi, mutta Demetriadi haritti vastaan. "Mutta minähän näin itse!" hän huudahti. "Mitä! — arveletteko etten tiedä mikä revolveri on — minä?"

"Meidän ei sovi seisoa täällä puhelemassa koko päivää", sanoi Hextall. "Tulkaa minun luokseni hetkiseksi, ja minä luulen voivani selittää teille asiat — kaikki paitsi yhtä."

Kreikkalaiset seurasivat häntä vitkastelematta. Ja johdattaessaan heitä Wimpole-kadulle, mietti Hextall syvästi ihmetellen tämän maailman ääretöntä pienuutta. Hän oli itse Lancashirestä ja oli suorittanut lääketieteelliset opintonsa ja sairaalakokeensa Victoria-yliopistossa Manchesterissa; niin ollen hän tunsi Manchesterin hyvin, joten oli myös heti huomannut, että noiden kreikkalaisten nimet olivat samoja, jotka edustivat kahta johtavinta kauppataloa tuon suuren Lancashiren kaupungin kreikkalaisessa kauppayhdyskunnassa. Nämä olivat nähtävästi noiden talojen nuorina vesoina saapuneet Lontooseen huvittelemaan — ja nyt oli herra Victor Demetriadin itserakkaus ja kunniantunto saanut kolauksen. Paquitan tähden hänen siis oli kreikkalaisille annettava selitys — Kestevenin kustannuksella.

Ollen jossakin määrin valtioviisas, puhui Hextall ensin Manchesterista ja omista suhteistaan siellä — se johti asian ystävällisemmälle pohjalle. Sitten, vannottaen heidät säilyttämään kaikki salaisuutenaan ja vedoten heidän kunniantuntoonsa, hän kertoi heille niin paljon kuin katsoi tarpeelliseksi. Ja hänen suureksi huojennuksekseen hyväksyi Demetriadi heti selityksen.

"Oh, siinä tapauksessa!" hän huudahti, levittäen käsiään; "tietenkään ei minulla ole mitään sanomista, niinpä niin. Ei mitään! Olen pahoillani nuoren neidin puolesta. Mutta tuo veitikka — jota te nimitätte Kesteveniksi, mitä? Ah! Ja —" Hän keskeytti äkisti ja katsahti toveriinsa. Taas he vaihtoivat puhuvia katseita, kuten Hextall oli jo kahdesti ennenkin huomannut. Vihdoin Demetriadi sai sanotuksi:

"Mahdollisesti meidän on paras kertoa teille mitä me näimme tahi luulimme nähneemme. Jotakin, mikä sai meidät —"

"Kerro sinä hänelle, sitten", kehoitti Demetriadi. "Nähkääpä", hän lisäsi kääntyen Hextalliin, "minä — mahdollisesti minä en nähnyt niin selvästi kuin Chimbouloglos tuona yönä — minä olin nauttinut aika runsaasti viiniä, niinpä niinkin. En tosin liiaksi, mutta kylliksi. Mutta Chimbouloglos ei nauttinut — hän siis näki selvästi, ymmärrättehän."

"Mitä te näitte?" kysyi Hextall. Chimbouloglos karisti tuhkan savukkeestaan ja katsoi miettivästi sen jälkeen. Kun hän sitten katsoi Hextalliin, oli hänen ilmeensä hyvin vakava ja hän pudisti päätään.

"Sen sanominen on vakava asia", hän vastasi, "enkä minä sitä sanoisikaan, ellen olisi varma. Mutta kun te kerran kerroitte meille tietonne tuosta Kestevenistä, niin minäkin kerron teille siitä. Tuo revolveri ei lauennut vahingossa."

"Tarkoitan olevani ehdottomasti varma, että Kesteven laukaisi sen koettaessaan valloittaa sitä neidiltä", sanoi Chimbouloglos. "Minä käsitin silloin, että Kesteven aikoi ampua hänet. Olin ihan heidän takanaan, joten näin Kestevenin käden. Silloin juuri teki neiti äkillisen liikkeen — ilman sitä olisi luoti lävistänyt hänen sydämensä. Siitä olen varma."

"Te voitte luottaa Chimbouloglosiin", huomautti Demetriadi. "Jos hän sanoo nähneensä, niin hän näki."

Hextall vastaanotti nämä tiedot äänettömänä. Ja kun hänen vieraansa olivat poistuneet, istui hän kauan tuijottaen tyhjyyteen ja miettien. Salaisuuden ilmakehän syvensi äkkiä jokin, joka näytti murhan enteeltä. Yhdessä noita nopeita sisällisiä näkemyksiä, jotka tulevat ikäänkuin suoraan kutsuttuina, näki hän kuinka Kestevenille, jos hän todella halusi vapautua Paquita Tressistä, tarjoutui revolverista taisteltaessa hyvä tilaisuus tarkoituksensa saavuttamiseen itseään vaaraanpanematta. Kukaan ei olisi epäillyt, että hän tarkoitti ampua hänet: hänellähän oli mahdollisimman hyvä syy väliintuloon ennenkuin tyttö olisi vahingoittanut toisia ja itseään. Se olisi siis käynyt helposti päinsä — Kestevenillä ei ollut aavistustakaan, että nuorella kreikkalaisella oli erinomaisen tarkkaavat silmät. Helposti tehty! Mitä enemmän Hextall ajatteli, sitä kernaammin hän uskoi kuulemaansa kertomukseen. Mutta — miksi Kesteven halusi tappaa Paquitan? Se oli suuri kysymys — ja sellainen, joka nostatti monta muuta kysymystä, mietelmää ja pulmaa. Kaikkien näiden varjosta kohosi eräs tosiasia — Paquita oli vaarassa. Hän ryhtyi päivän työhön todeten, että lupaus auttaa Paquitaa kietoisi hänet tapausten sarjaan, jonka tulosta nyt vielä oli mahdoton ennustaa.

HERRA SMITH PUMPPUPIHASTA

Kello viisi samana iltapäivänä hyppäsi Hextall vuokra-autosta Middle Templen kujan päässä ja, nopeasti laskeutuen pitkin ikivanhaa kulkuväylää, kääntyi Pumppupihaan, missä kiipesi erään jakson hyvin kuluneita portaita, kunnes saapui tammiovelle, jonka kamanaan oli maalattu himmennein valkoisin kirjaimin nimi "John Smith". Jotka olivat selvillä pihan moninaisten asuntojen omituisista salaisuuksista, olisivat noista himmenneistä kirjaimista ja ovenkamanasta vetäneet kaksi tosiasiallista johtopäätöstä, nimittäin ensiksi sen, että herra John Smith oli omistanut kaksoisoven takana olevan huoneuston jo jonkun ajan, ja toiseksi, ettei hän sitä jakanut kenenkään kanssa. Näistä kahdesta tosiasiasta he ehkä olisivat edelleen päätelleet, että herra John Smith oli menestyksellinen asianajaja, jonka ei tarvinnut jakaa huoneitaan ja kirjureitaan, vaan piti niitä komeillakseen. Siinä he kuitenkin olisivat olleet väärässä — yksinkertainen totuus oli; että Smith, Hextallin vanha koulutoveri, oli huomattavan varakas mies, joka huvittelihe hieman asianajolla ja teki kovasti sellaista työtä, jota toiset olisivat nimittäneet hölynpölyksi. Hän nautti monista huoneistaan, eikä hän niissä milloinkaan tuntenut ikävää huolimatta siitä tosiasiasta, että hän piti vain yhtä sihteeriä, joka oli täsmällisesti tavattavissa kello kymmenen ja puoli kuuden välillä.

Vastaukseksi Hextallin koputukseen avasi tämä sihteeri ulommaisen tammioven. Hän oli omituisen muotoinen, hieman karsassilmäinen ja punatukkainen olento, ja John Smith kerskui, että tältä kului jokaisena iltapäivänä puoli viiden ja puoli kuuden välinen aika niiden mustetahrojen pesemiseen, jotka hän oli koonnut päivän kuluessa, koskapa musteen läikytteleminen ja tuhraaminen käsiin ja naamaan näytti olevan yksi hänen elämänsä päätarkoituksista. Hextall tapasi hänet tässä peseytymishommassa ja katsoi häneen tarkkaavasti, nimittäin mikäli häntä saattoi eroittaa saippuavaahdon ja pyyhinröykkiön takaa.

"Ei, hän ei ole, tohtori Hextall, ja se on totuus, niin tavaton kuin se onkin", vastasi Styler iloisesti ja ujostelematta. "Asia on niin, sir, että erittäin mielenkiintoinen juttu on esillä rikosasiain keskusoikeudessa, ja herra Smith on ollut siellä koko päivän. Minä katsahdin sinne itsekin iltapäivällä, sir, ja silloin jutun oletettiin päättyvän kello viisi tahi ennemmin, joten minä en luule hänen enää kauan viipyvän. Ettekö tule sisälle, tohtori? Kuulemani perusteella arvelen jutun päättyvän pian — se on tavallinen murhajuttu, mutta on siinä eräitä hyvin sieviä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia: nepä ovat tietysti esimiehenikin houkutelleet."

"Murhajutut ynnä muut sellaiset luullakseni miellyttävät teitä, Styler, niinhän?" huomautti Hextall astuessaan Smithin sisimpään huoneeseen ja istuutuen. "Te pidätte sellaisesta kiihoituksesta."

"Suorastaan rakastan sitä!" vastasi Styler, hangaten pontevasti pyyhkeellä itseään. "Se on, tohtori Hextall, minun ruokani, juomani, lämpöni, tupakkani ja mielitiettyni! Ah, minä olen edistynyt, niinpä vainkin! Tänne tultuani — kolme vuotta sitten — minä olen kehittänyt tietojani rikosoikeudessa ihan ihmeellisesti! Herra Smith on ollut minulle äärettömän hyvä: minulla on käytettävänäni kaikki nämä kirjat, sir, ja arvaamattoman suurena etuoikeutena olen saanut istua herra Smithin jalkojen juuressa, ja asuntooni minä olen keräillyt kauniin pikkukokoelman rikosoikeudellisia kirjoja ja oikeuspäätöksiä — ja, tohtori Hextall, näin puheen tullen, jos minun sopii huomauttaa siitä, olisin kiitollinen, jos teillä olisi jokin hyvä oikeuslääketieteellinen teos, jonka voisitte luovuttaa? Joko Guyn ja Ferrierin, sir, tahi Taylorin? Minä olen kuukausimääriä haeskellut sellaista vanhojen kirjojen myymälöistä, mutta —"

"Minä katson", vastasi Hextall huvitettuna. "Mutta mitä te teette kaikella tuolla tiedon paljoudella, Styler?"

Sihteeri, joka antoi viimeistä kiilloitusta suurille ja ulkoneville korvilleen, alkoi hymyillä. Hymy sai alkunsa huulien keskustasta ja laajeni sitten asteittain, kunnes se verkalleen paljasti suuret haikalan hampaat. Hextallille juolahti vaistomaisesti mieleen Eläintieteellisen puutarhan altaassa kitaansa avaava alligaattori.

"Ah, sittenpä nähdään, sir", vastasi Styler häveliäästi. "Perästä kuuluu! Roomaa ei ole luullakseni päivässä rakennettu, tohtori Hextall. Minulta ei puutu kunnianhimoa, sir, ja — täällä tulee esimies."

Säteillen mielihyvästä Hextallille, tuli huoneeseen pieni, lihava, pyöreäkasvoinen herra, kultasankaiset silmälasit lauhkeakatseisten silmiensä edessä. Hän näytti miltei kunnianarvoiselta huolimatta siitä seikasta, ettei hän ilmeisestikään ollut vielä kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Hän oli puettu peruukkiin ja viittaan, peruukki hieman vinossa ja viitta nostettuna sykkyrään valkoisella kädellä, ja hän näytti lauhkeatapaisimmalta mieheltä mikä koskaan oli vaihtanut sävyisiä sukkeluuksia lainopillisen pilailijan kanssa. Hänen ulkomuodostaan päättäen ei kukaan olisi arvannut, että herra John Smithillä oli rikosasioihin nähden sama maku kuin hänen sihteerilläänkin.

"Halloo, Hextall!" sanoi hän äänellä, joka oli yhtä lauhkea ja sävyisä kuin hänen katseensakin. "Enpä odottanut tapaavani sinua täältä. Mikä sinut on tänne tuonut?"

"Senpä minä arvasin jo sinut nähdessäni", huomautti Smith. Hän heitti viitan yltään, antoi peruukin Stylerille, istuutui nojatuoliin ja veti savukekotelon esille. "Jotakin alaasi kuuluvaa?" hän tiedusti sihteerin poistuttua. "Ja se on tietenkin erittäin tärkeä. Muutoin sinä et olisikaan täällä; luultavasti olisit odottanut kunnes olisi tavattu. Ota savuke ja kerro mitä se on."

Hän sijoittautui paremmin istuimelle, nojasi päänsä mukavasti tuolin täytettyyn selkänojaan, sulki kultasankaisten silmälasien verhoamat silmänsä ja kuunteli keskeyttämättä Hextallin kertomusta. Kun se oli päättynyt, heitti hän pois savukkeensa, riisui silmälasinsa ja kohottautui istuimellaan. Lauhkeat siniset silmät välähtivät äkkiä tarkkaaviksi.

"Tuohan on syvästi mielenkiintoista, Hextall", hän sanoi. "Se herättää — mielenkiintoani. Se on jo paljon myönnetty. Jutun pinnallisten tosiasiain takana on paljon muuta."

"Niinkö luulet?" kysyi Hextall väkinäisesti. Hän oli puolittain toivonut, että Smith olisi jutulle hymähtänyt ja nauranut. "Sinä siis arvelet asiaa suuremman huomion arvoiseksi?"

"Oh, varmastikin! Pelkäänpä, että sinun on tartuttava siihen niin vakavasti kuin tuolle nuorelle neidille vakuutitkin", vastasi Smith levollisesti hymyillen. "Ja kun minä tunnen sinun hieman ritarillisuuteen taipuvan luonteesi, niin olenpa varma, että sen tulet tekemäänkin. Nyt minä teen pari huomautusta. Kaikkein ensiksi tuon nuorten kreikkalaisten kertomuksen suhteen. Kun minä satun olemaan manchesterilainen, niin ei ole ollenkaan ihme, että minä tunnen nuo veitikat — ainoastaan tunnen heidät — minä kohtasin molemmat ollessani viimeksi Manchesterissa. Nuori Victor on vanhan suurkauppiaan Antonio Demetriadin veljenpoika — hän on äskettäin saapunut siihen liikkeeseen Ateenasta ja on hiukan taipuva hurjasteluun. Toinen poikanen on säännöllisempää lajia. Jos George Chimbouloglos sanoo olevansa varma, että hän näki tuon Kestevenin yrittävän ampua neiti Paquitaa, niin voit olla vakuutettu, että hän näki — jotakin sellaista."

"Minä sanoisin, hän ja hänen molemmat veljensä ovat uhatut — Kestevenin puolelta", vastasi Smith yksinkertaisesti. "Seuraava kysymys on — miksi? Se on saatava selville."

"Kerroinhan minä sinulle, mitä kamaripalvelija Fowler sanoi", huomautti tohtori Hextall. "Kukaan ei tunne Kesteveniä."

"Ei kukaan niistä, jotka Fowler tuntee", oikaisi Smith. "Mutta Fowlerin maailma on rajoitettu hänen kaltaisiinsa — Fowlerin miestoverien herroihin. Joku kyllä tuntee Kestevenin. Haluatko saada minut avuksesi?"

"Jos sinä suostut!" huudahti Hextall. "Minä tiedän, että kunhan sinä vain ryhdyt, niin teet sen perusteellisesti. Mutta — mitä me voimme tehdä?"

"Enpä arvioisi kykyäni paljoksikaan, ellen voisi jotakin saada aikaan", hän vastasi. "Meidän on saatava selville Kestevenistä — kuka hän on. No, voitko sinä luottaa tuohon palvelijaan, Fowleriin?"

"Voisitko saada Fowlerin tulemaan tänä iltana asuntoosi tunnin ajaksi?" kysyi Smith. "Sinä voit? Hyvä — järjestä kello yhdeksäksi. Minä lähetän Stylerin häntä kohtaamaan. Jätä sinä heidät kahdenkesken. Ja pyydä sinä Fowleria tuomaan, jos mahdollista, Kestevenin ja Darrellin valokuvat."

"Minä aion panna työhön nerokkaimman vainukoiran minkä tunnen", vastasi Smith. "Jätä se minun huolekseni! Mentyäsi minä selostan omalla tavallani Stylerille kertomasi ja lähetän hänet pakinoimaan Fowlerin seurassa tänä iltana. Sen jälkeen ryhtyy Styler omalla tavallaan ottamaan selvää Kestevenistä. Mutta — hän kyllä tulee onnistumaan."

"Siitä lyön veikkaa uuden silinterihattuni!" vastasi Smith. "Eikä hän siinä kauan viivy."

"Mutta oletahan, ettei hänestä ole mitään selville saatavissa?" huomautti Hextall.

"Hyvä ystäväiseni!" hän sanoi. "Noh — noh! Jokaisesta ihmisestä on jotakin selville saatavissa. Missä on sinun tietosi ihmisluonteesta? Jätä Styler tuohon hommaan. Se asia on siis päätetty. Nyt me tulemme kysymykseen numero kaksi — se koskee neiti Paquitaa. Hän näyttää nykyään olevan huolellisessa hoidossa — joku hoitajattarista on aina hänen seurassaan?"

"Se on oikein hyvä", virkkoi Smith. "Kuinka pian hänet voidaan siirtää
Lynne Courtiin?"

"Se on myös hyvä. Nyt sinun on noudatettava ohjeitani. Sinun itsesi on vietävä neiti Paquita sinne — sinähän suoritat tuon matkan autolla vajaassa kahdessa tunnissa — ja sitten, sinä silmäilet siellä paikkoja. Mutta — tärkeämpi kuin tuo — on vakuuttaa hänelle, että hänen on ainakin jonkun aikaa pidettävä nuo kaksi hoitajatarta. Heidän on matkustettava hänen seurassaan. Sinun on annettava heille tiukka määräys, että jonkun heistä, kunnes toisin määrätään, on häntä pidettävä silmällä alituisesti — alituisesti. Ymmärräthän, yöllä ja päivällä. Huolehdithan siitä? — voithan täysin luottaa noihin hoitajattariin?"

Hextall muisti Paquitan äskeisen sydänyöhairahduksen. Silloin hän ei ollut paljoakaan välittänyt hoitajattarestaan. Mutta mietittyään hän päätteli, että Paquita oli nyt paljon tottelevaisempi, joten hän uskoi tämän noudattavan hänen määräyksiään.

"Hyvä on", hän vastasi. "Minä huolehdin siitä. Häntä vartioidaan yöllä ja päivällä."

"Mainiota — että niin teet", sanoi Smith. "Minä annan sinulle nämä ohjeet tarkoituksella. Samassa mielessä minä vaadin sinua matkustamaan potilaasi seurassa Lynne Courtiin. Minä tahdon, että sinä näet tuon pienen veljen, josta hän on puhunut."

"Sinä olet nähnyt neiti Paquitan; sinä olet nähnyt vanhemman veljen; nyt sinun on nähtävä nuorempikin. Minä haluan, että sinä otat huomioon, onko hän terve poikanen; kuka on hänen hoitajansa; kaikki mitä satut hänestä ja hänen oloistaan huomaamaan. Älä välinä minkätähden, — mutta anna minulle palattuasi selostus havainnoistasi."

"Minä en tiedä mihin sinä pyrit", sanoi Hextall, "mutta minä tottelen sinua".

"Minä tiedän mihin pyrin. Samalla kun sinä toimitat näitä asioita, tulen minä tekemään jotakin muuta — tutustumaan läpikotaisin Tress-suvun historiaan ja asianhaaroihin, joiden perusteella nämä nuoret saavuttivat nykyisen rikkautensa. Onpa hyvä asia, Hextall, että tämänluontoisissa tapauksissa sinun ja minun laiseni suojelusenkelit voivat penkoa asiat selviksi — ja tässä erikoistapauksessa varsinkin. Minä luulen tuon nuoren väen kaipaavan suojelusta. Mutta onko sinulla aavistustakaan, mihin tuo nuori aasi Darrell on joutunut?"

"Oh, tietysti! Mutta mitäs tuosta! Joko he itse tahi tiedot heistä kyllä aikoinaan saapuvat. Ja nyt olemme tehneet kaikki mitä nykyhetkellä on ollut tehtävissä, joten sinä voit poistua järjestämään Fowlerin ja Stylerin kohtausta kotiisi kello yhdeksältä tänä iltana. Kun sitten olet vienyt neiti Paquitan ja hänen hoitajattarensa Lynne Courtiin, niin tule takaisin ja anna minulle selostus."

Hextall otti aina John Smithin sanat vakavalta kannalta, joten hän nousi tottelevaisesti ja astahti ovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, rohkeni hän vielä tehdä erään kysymyksen.

"Ehdottomasti — äläkä jälkeenpäinkään tee Stylerille mitään kysymyksiä", vastasi Smith suopeasti hymyillen. "Stylerin omituiset menettelytavat ovat niinkuin myyrän, eikä hän, kuten muutkaan myyrät, halua tulla nähdyksi penkoessaan maanalaista käytävää. Hän kuitenkin poikkeaa myyrästä eräässä tärkeässä suhteessa — hän ei hävitä työnsä todistuksia. Nyt sinä poistut ja jätät asiat minulle."

Hextall palasi West Endiin ja tapasi Fowlerin ja järjesti hänen kanssaan kohtausta koskevat seikat, erikoisesti painostaen, että oli pidettävä asia salaisuutena. Kuten hän oli odottanutkin, tapasi hän palvelijan valmiina ja halukkaana ryhtymään vaikka mihin juoneen Kesteveniä vastaan; kävi ilmi, että hänellä oli useampia riita-asioita ratkaistavana tuon olennon kanssa, joten hän oli hyvinkin iloinen saadessaan aloittaa leikin. Mitä sitten hänen ja Stylerin välisessä neuvottelussa tuona iltana ilmeni, sitä ei Hextall tietänyt, mutta hän sattui näkemään heidät poislähtiessä eteisessään ja, päättäen määrätystä välkkeestä palvelijan silmissä ja teikaroivasta tyytyväisyyden ilmeestä sihteerin omituisilla kasvoilla, hän kuvitteli, että heidän salainen keskustelunsa oli tuottanut kumpaisellekin nautintoa.

VII

VARHAISET AAMUN SÄHKÖSANOMAT

Viimeistellessään seuraavana aamuna pukeutumistaan, kuuli Hextall vuokra-auton pysähtyvän ovensa eteen, ja katsahdettuaan akkunasta, hän näki John Smithin laskeutuvan siitä erään kookkaan, yksinkertaisesti puetun keski-ikäisen naisen seuraamana. Nopeasti hän päätti pukeutumisensa ja kiirehti vastaan, tavaten vieraansa eteisessään.

"Pari sanaa kanssasi", sanoi Smith. "Tämä on sairaanhoitajatar Palliser. Salli hänen istua jossakin odotushuoneessasi muutama minuutti, kunnes me puhelemme. Kuulehan nyt", hän jatkoi heidän päästyään kahden vastaanottohuoneeseen. "Tuo nainen tuolla on täysin koulutettu ja asianmukaisesti laillistettu sairaanhoitajatar. Hän on myös minun arvokkaimpia avustajiani."

"Ja-ha!" myönsi Hextall, joka jo huomasi mitä Smith tarkoitti. "Ja sinä tahdot —"

"Minä tahdon, että sinä viet hänet yhtenä potilaasi hoitajattarena Lynne Courtiin. Sinähän voit helposti päästä vapaaksi yhdestä nykyisestä hoitajattaresta ja ottaa Palliserin hänen tilalleen. Tee se herättämättä mitään epäilyksiä tuossa toisessa hoitajattaressa. Mitä hoitajatar Palliseriin tulee, niin hän kyllä pitää hyvän huolen, ettei herätä kenessäkään epäilyksiä — hän on niin älykäs kuin sillä koulutuksella suinkin voi olla. Minä olen käyttänyt hänen palveluksiaan ennemmin — usean kerran. Sinun on ainoastaan järjestettävä hänen kanssaan — no — milloin hänen on saavuttava sairaan luokse."

"Luullakseni sinä haluat hänet toimeen, että hän voisi antaa sinulle tietoja?" virkkoi Hextall.

"Aivan niin — varsinkin sen jälkeen, mitä Styler kertoi minulle eilen illalla. Hän sai Fowlerilta tietoonsa paljon sellaista, mitä sinä et olisi saanut. Mutta älä välitä siitä nyt. Järjestä sinä tämä asia ja vie neiti Paquita kahden hoitajattaren kanssa Surreyhin — milloin se voi tapahtua?"

Paquita, nopeasti toipuen tapaturman ensimmäisestä iskusta, oli ilmeisesti hyvinkin mielissään, kun sai jättää lääkärin ja uuden ystävänsä huoleksi kaikki järjestelytoimet, joita tämä katsoi tarpeellisiksi. Niinpä hän jätti huoneuston hilpein mielin. Hän ja Hextall matkustivat yhdessä autossa, hoitajattaret toisessa. Koko matkan Surreyn maanteillä hän nauroi ja liverteli iloisen vilkkaasti. Mutta kun he olivat tulleet Sussexin rajalla vuoristoseutuun, kävi hän miettiväksi, jopa melkein synkäksi.

"Tuolla on Lynne Court!" huudahti hän äkkiä, viitaten erääseen taloon, joka näkyi taivaan rannalla kaukaisella mäellä. "Tuolla — ylhäällä metsän keskellä. Minä luulin tulevani sen nähdessäni iloiseksi — ja nyt ei niin käynytkään."

"Koska minä en tiedä mitä siellä tullessani kohtaan'" hän vastasi. "He saattavat olla siellä — Darrell ja Kesteven. Jos he ovat, niin on siellä heidän seurassaan enemmänkin Kestevenin laisia. Siinä tapauksessa —"

"En luule teidän tapaavan heitä siellä", virkkoi Hextall. "Ja jos he ovat — no, silloin minun on puhuttava heille melko selvästi."

"Mikä siunattu asia, että Fowler sattui löytämään teidät!" sanoi hän koruttomasti. "Ja mikä lohdutus, että on lähellä mies, johon voi turvautua! Onko teidän todellakin palattava Lontooseen — heti paikalla?"

"Täytyy!" vastasi Hextall pakotetulla päättäväisyydellä. "Mutta minä olen aina tavattavissa, tiedättehän."

Lynne Courtissa ei ollut Darrellia eikä Kesteveniä. Ja itse Lynne Court, vanha, harmaaseinäinen ja puolittain hirsistä rakennettu aateliskartano, joka sijaitsi kuusipuiden keskellä Sussexin tasangon yläpuolelle kohoavan mäki jonon rinteellä, näytti Hextallista ainoastaan rauhanajatuksia herättävältä.

Rakennus itsessään oli vanhanaikainen ja kuvankaunis; sen puutarhat ja leikkikentät olivat ihanat: eteläiseltä parvekkeelta vilahti silmiin Englannin kanaali; koko paikka oli sellainen, missä saattoi elää unelmoiden elämänsä. Nähtävästi Paquita huomasi mitä hänen seuralaisensa ajatteli, joten hän, heidän saavuttuaan taloon, kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä:

"Se on ihana ja kaikki olisi hyvin — ellei olisi — te tiedätte mitä.
— Tässä on minun pieni veljeni, Ronnie."

Kuuliaisena John Smithille antamalleen lupaukselle, katsoi Hextall mielenkiintoisesti poikaan, joka saapui juosten tervehtimään sisartaan. Hän oli sievä, terveennäköinen seitsemän vanha, valpas ja vilkasluontoinen poikanen. Hextall kuvitteli, että espanjalaisen rodun merkit ilmenivät hänessä selvempinä kuin sisaressa ja veljessä. Silminnähtävästi hänessä ei ollut mitään vikaa ruumiillisesti tahi henkisesti, joten Hextall kohdisti huomionsa poikaa seuranneeseen nuoreen naiseen, solakkaan, sievännäköiseen, päättävän vakavaan ja kunnolliseen, jonka Paquita hänelle esitti neiti Brockiksi, kotiopettajattareksi. Näiden kahden taakse, oven lähettyville, oli kerääntynyt muutamia ylimpiä palvelijoita, kuten arvokas taloudenhoitajatar, vakavakasvoinen isännöitsijä, lakeija tahi pari, kaikki ilmeisesti iloissaan nuoren emäntänsä näkemisestä. Muutamassa minuutissa sai Hextall vaikutuksen suuresta mukavuudesta ja yltäkylläisyydestä — suuri talo, joukottain palvelijoita, kaikki nykyajan mukavuudet mitä vain sydän saattoi vaatia, hyvin rasvattu perhekoneisto, josta, ulkonaisesti, ei puuttunut mitään. Ja tämän nuori isäntä oli poissa, reuhaamassa ja mässäämässä — missä?

Paquita, pontevana huolimatta äskeisestä tapaturmasta, tahtoi itse saattaa hoitajattaret heille kuuluviin huoneisiin. Hextall jäi hetkeksi yksinään kirjastoon, joka sijaitsi rakennuksen eteläisessä sivussa. Hän oli miettimässä miten tämä kaikki tulisi päättymään, kun Paquita palasi hänen luokseen koko lailla huolissaan. Hän sulki oven perässään ja vei Hextallin erääseen akkunasyvennykseen.

"Ronnie kertoi minulle jotakin kummallista", hän sanoi. "Hän kertoi toissailtana nähneensä Kestevenin!"

"Minä kerron mitä hän sanoi minulle", virkkoi Paquita. "Hän on näppärä poika ja hänellä on ikäisekseen kyllin älyä säilyttämään asiat omana tietonaan. Hän sanoo, että toissailtana — joku ilta sitten — hän ei vuoteeseen käytyään voinut nukkua, joten hän nousi ylös ihailemaan akkunasta kuutamoa. Ja parvekkeella, lähellä marjakuusta, hän näki Kestevenin — neiti Brockin seurassa."

"Niin. Hän johtui kertomaan tämän minulle kuullessaan minun kysyvän taloudenhoitajattarelta tokko herra Tress tahi herra Kesteven ovat tahi ovat olleet täällä senjälkeen kun minä poistuin. Kun hän vastasi kielteisesti, niin Ronnie veti minut syrjään ja kertoi tuon. Ja nyt se tuottaa minulle huolta, koska juuri Kesteven hankki neiti Brockin meille. Minä tarvitsin kotiopettajatarta Ronnielle, ja hän toi neiti Brockin."

"En! Minä olen varma, ettei hän ole erehtynyt. Ronnie on hyvin tarkkanäköinen. Mitä minun on tehtävä? Onko minun kysyttävä neiti Brockilta, mitä Kesteven täällä teki?"

"Ei!" hän vastasi. "Älkää! Odottakaa. Katsokaahan!" hän jatkoi vakuuttavasti. "Minä tahdon, että te tunnette itsenne täysin levolliseksi niin kauvan kuin nuo kaksi hoitajatarta ovat luonanne. Olkaa hyvä ja totelkaa heitä — minun mielikseni. Jos milloin hyvänsä tarvitsette minua, niin on teidän ainoastaan sähkötettävä, jolloin minä ilmestyn tänne niin pian kuin auto vain kuljettaa. Kaikissa tapauksissa minä tulen tänne teitä katsomaan ylihuomenna — lääkärinä, tiedättehän."

"Minä en pelkää omasta puolestani", vastasi Paquita. "Minä ihmettelen, missä minun onneton veljeni on. Tietenkin minä tiedän, mitä tapahtuu. Hän ilmestyy takaisin päivän tahi parin kuluttua katuvana ja onnettomana, koska jätti minut Lontoossa, ja hän tulee lupaamaan parannusta, ja sitten Kesteven tulee uudelleen näyttämölle, jolloin — mutta mitäpä hyödyttää puhua? Tulkaa ottamaan hieman teetä."

Hextall viipyi Lynne Courtissa illansuuhun, ja sitten keskusteltuaan luottamuksellisesti kahden hoitajattaren kanssa ja luvattuaan Paquitalle palata seuraavana päivänä, hän ohjasi autonsa Lontoota kohden. Tuntia myöhemmin, hiljaa ajaessaan Epsomin esikaupunkikatua pitkin ja silmäillessään äsken ostamaansa iltalehteä, kuuli hän itseään huudettavan nimeltä ja, silmätessään ylös, näki Fowlerin, joka ajoi autossaan vastakkaiseen suuntaan. Palvelija selitti merkeillä haluavansa puhua ja seisauttaen autonsa astui ulos, jolloin Hextall kiiruhti liittymään häneen. He kävelivät tien sivuun.

"Minä olen matkalla Lynne Courtiin, sir", sanoi Fowler. "Minä sain tämän sähkösanoman pari tuntia sitten."

Hän veti esille sähkösanoman ja antoi sen Hextallille, joka heti huomasi, että se oli lähetetty Folkestonesta. Se oli osoitettu Fowlerille Queen-Anne-kadun asuntoon ja sisälsi:

"Ottakaa heti Rolls-Royce vajasta, ajakaa Lynne Courtiin ja odottakaa siellä kunnes tulen.

DARRELL TRESS."

"Näettekö mistä se on lähetetty, sir?" sanoi Fowler osoittaen postimerkkiin. "Minä oletan heidän olleen merimatkalla Boulognessa, koettaen sikäläistä kasinoa. He tulevat Lynne Courtiin jolloinkin tänä iltana."

Hextall tuijotti sähkösanomaan näkemättä sen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän harkitsi tokko hänen olisi kerrottava Fowlerille, mitä Ronnie Tress oli ilmoittanut sisarelleen. Hän toivoi, että Smith tahi edes Styler olisi ollut saapuvilla.

"Kuulkaahan nyt, Fowler", sanoi hän äkkiä. "Teihin on luotettu melkoisesti ja teihin tullaan luottamaan enemmän. Minä en tiedä, mitä herra Smithin sihteeri järjesteli teidän kanssanne eilen illalla —"

"Aivan niin. Aikomukseni oli jatkaa — mutta minä uskon teidän olevan tietoisen, että tämä on tahi tulee olemaan vakava tehtävä, joten jokaisen tähän kuuluvan on pidettävä silmänsä auki — nuoren väen hyväksi, jota te palvelette. Ymmärrättehän?"

"Oivallisesti, sir — ei kukaan paremmin. Minä teen parhaani, tohtori
Hextall. Luottakaa minuun."

"Hyvä! Lynne Courtissa minä äsken kuulin jotakin, joka tekee levottomaksi", jatkoi Hextall. "Mahdollisesti se ei merkitse mitään — mutta saattaa myös merkitä paljonkin. Minä uskon sen teille." Hän kertoi palvelijalle, mitä poika oli nähnyt. Ja kuullessaan mainittavan neiti Brockin nimen, Fowler väläytti silmiään ja hymyili ymmärtävästi.

"Ah, aivan niin, sir!" hän huudahti. "Minua ei tuo tieto hämmästytä. Olen nähnyt ennenkin Kestevenin ja tuon kotiopettajattaren keskustelevan kaikessa rauhassa. Tuollaisessa suuressa talossa, sir, jossa on viljalti soppia ja nurkkia ja jossa kuljeskellaan kaikkina aikoina — asioilla ja muuten — joutuu tutustumaan kummallisiin asioihin. Oh, niin — minä en ole hämmästynyt! Mutta se osoittaa, että Kesteven on käynyt siellä salaisesti senjälkeen kun hän ja isäntä jättivät Queen-Anne-kadun."

"Nähtävästi", myönsi Hextall. Hän ei voinut keksiä mitään asiallista sanottavaa, mutta joku vaisto sai hänet pidättämään Fowleria. "No", jatkoi hän lyhyen äänettömyyden kuluttua, "en voi muistaa mitään sanottavaa, Fowler. Pitäkää silmät auki — tutkikaa kaikkea mitä voitte — ja sähköttäkää heti kun minua tarvitaan. Minä katson, mitä sillä aikaa voimme tehdä."

"Hyvä on, sir; luottakaa minuun", vastasi Fowler. "Jos ilmenee jotakin epäilyttävää, niin kyllä lähetän tiedon heti."

Hextall tervehti, palasi vaunulleen ja jatkoi matkaansa. Ennenkuin hän pääsi Lontooseen, halusi hän useamman kerran käskeä ohjaajaa kääntämään takaisin Lynne Courtiin. Hän olisi voinut helposti selittää takaisintulonsa, ja silloin hän olisi ollut paikalla Darrell Tressin ja tämän seuralaisen palatessa illalla, kuten he varmasti tekisivät. Mutta hän pelkäsi herättävänsä liikaa hälinää ja Kestevenin epäluuloja; sitäpaitsi, olihan Paquitalla kykenevät henkivartijat. Hän siis lopultakin päätyi kotiinsa aprikoiden, mikä tulisi olemaan seuraava kehitysaste tässä omituisessa salaisuudessa, johon hänet oli vedetty niin äkkiä ja ihmeellisellä tavalla. Hän olisi mielellään vaihtanut ajatuksia John Smithin kanssa, ja pari kertaa soittikin tälle puhelimella — kerran Smithin huoneustoon Adelphi-rakennusryhmässä ja kerran hänen kerhoonsa. Mutta Smith ei ollut kotona eikä kerhossakaan, eikä hän saanut mitään tietoja.

Sinä yönä erään potilaan tilan paheneminen sai Hextallin valvomaan kello kolmeen asti; tästä johtuen hän seuraavana aamuna heräsi tavallista myöhemmin. Hän heräsi makuuhuoneensa oven ulkopuolelta kuuluviin ääniin; hetkistä myöhemmin, kovan koputuksen jälkeen, ovi aukeni ja sisään astui John Smith. Ja kädessään kantoi Smith kahta sähkösanomaa.

"Sinun palvelijattaresi otti tämän vastaan minun saapuessani ovellesi", sanoi hän lyhyellä tavallaan, samalla ojentaen vaaleankeltaisen kirjekuoren Hextallille. "Niinpä minä toin sen sinulle. Luehan — minulla on verrattain hyvä aavistus sen sisällöstä."

Puolinukuksissa repäisi Hextall kuoren auki ja luki. Sähkösanoma oli lähetetty kylän toimistosta kello kahdeksan. Ja se sisälsi:

"Kesteven löydettiin varhain tänä aamuna täältä kuoliaaksi
ammuttuna. FOWLER."

Mutisten hämmästyksestä lykkäsi Hextall sähkösanoman Smithille. Mutta
Smith silmäsi siihen miltei välinpitämättömästi.

"Fowlerilta — tietenkin", hän sanoi. "Aivan niin! Ammuttu kuoliaaksi?
Aivan niin — mutta kuinka? Mutta katso nyt minun sähkösanomaani,
Hextall. Tämä on hoitajatar Palliserilta. Hän, kuten huomaat, on
täsmällisempi tiedonannoissaan. Katso!"

Smith ojensi toisen sähkösanoman, ja Hextall, joka nyt oli täydellisesti valveilla, luki sen sisällön yhdellä silmäyksellä.

VIII

SELVÄ MURHA

Hextall viskasi sähkösanomat takaisin Smithille ja hyppäsi vuoteeltaan. Nyt hän oli jo täydellisesti valveilla ja hänen aivonsa ponnistautuivat kiivaasti pohtimaan näiden merkillisten uutisten esille asettamaa pulmaa. Syntyvien ajatusten ja tunteiden joukosta pakottautui yksi järkähtämätön vakaumus esille.

"Minun on mentävä heti Lynne Courtiin!" sanoi hän ryhtyessään pukeutumaan. "Se on varma!"

"Minä tiedän. Onneksi minä voin ilman vaikeutta saada apua eräältä lääkäriltä tässä vieressä. Taivaan nimessä, Smith! mikä tavaton yllätys! Luultavasti sinun Palliserisi tietää, mitä hän kirjoittaa?"

"Jos hoitajatar Palliser sanoo, että Kesteven on murhattu, on hän murhattu", vastasi Smith. "Hän tarkoitti painostaa sitä asiaa minulle, ettei tarvitsisi epäillä kuolemaa itsemurhasta tahi tapaturmasta johtuneeksi. Hän on viisas nainen ja hän pääsee asioista selville parissa minuutissa. Seuraavana tehtävänä on Kestevenin murhaajan selville saaminen. Kuulehan — minä lähden mukaasi."

"Hyvä — hyvä!" huudahti Hextall kiirehtien pukeutumistaan. "Sehän on suuri huojennus."

"Niin on myöskin Styler — joka on ulkona autossa. Ja kun meistä kumpikaan ei ole saanut aamiaista, niin minä pistäydyn ilmoittamassa palvelijallesi, että me aterioimme yhdessä kiireesti. Meidän on päästävä Lynne Courtiin mahdollisimman pian."

Jäätyään yksin tulvahti Hextallin mieleen muisto, joka nostatti kauhun väreet hänen ruumiissaan. Hän muisti Paquitan sanat, jotka hän oli lausunut kaikella vakavuudella, istuessaan nojatuolissa ja purkaessaan huoliaan hänelle.

"Minä olen monasti joutunut kiusaukseen ampua hänet! — Minä olisin kerran sen voinut tehdä, eikä kukaan olisi sitä koskaan tietänyt!"

Oliko eilis-iltana mahdollisesti tapahtunut jotakin sellaista, joka olisi saattanut tytön epätoivoon; oliko hän epätoivoissaan ehkä tappanut miehen, joka oli aiheuttanut niin paljon harmia? Niin saattoi olla — ja kuitenkin sitä oletusta vastusti tosiasia, että Hextall oli hänet jättänyt tarkan valvonnan ja huolenpidon alaiseksi; näytti siis mahdottomalta, että hän voisi tehdä mitään noiden kahden naisen tietämättä, jotka hän oli jättänyt tytöstä huolehtimaan. Hän muisteli uudestaan Fowlerin sähkösanoman sisältöä. "Löydetty ammuttuna täältä", ilmoitti Fowler. "Murhattu Lynne Courtin kuusistossa", sanoi hoitajatar Palliser täsmällisemmin. Se siis oli ulkona, poissa talosta. Sen jälkeen Hextall tunsi itsensä iloisemmaksi — hän ei voinut pitää todenmukaisena, että Paquita olisi voinut karata hoitajattariltaan ulos yöllä. Kuitenkin painosti häntä Lynne Courtiin mennessä raskas huoli, ja hän oli pakotettu itselleen tunnustamaan mielenkiintonsa Paquitaan johtuvan siitä epäilemättömästä tosiasiasta, että hän oli korviaan myöten häneen rakastunut.

Kukaan kolmesta ei matkalla paljoakaan puhunut ennenkuin he saivat näkyviinsä korkealla kuusimetsäisellä mäenrinteellä seisovan Lynne Courtin. Kun he kääntyivät kylään mäen juurella, nykäisi Smith autonkuljettajaa.

"Katsohan", sanoi hän Hextallille. "Styler ja minä emme ainakaan halua tulla sinun mukanasi taloon. Minä tunnen tämän paikkakunnan — täällä on maantien varrella hyvä majatalo — me poistumme sen luona ja odotamme tapahtumain kehitystä. Ajakaa Lynnen Vaakunaan", jatkoi hän kääntyen ohjaajaan. "Me pysähdymme sinne."

Majatalon edustalla he näkivät Fowlerin puhumassa virkapukuiselle poliisikomisariukselle. Nähtyään Hextallin astui hän nopeasti esille ja avasi vaunun oven.

"Iloitsen, että tulitte, sir", sanoi hän. "Minä juuri nyt lähetin teille toisen sähkösanoman — neiti Tressiltä. Hän pyysi teitä tulemaan tänne."

"Kyllä, sir — tietenkin poissa suunniltaan. Kaikki ovat suunniltaan. Minä myös samalla lähetin sähkösanoman herra Tressiltä hänen lainopilliselle neuvonantajilleen. Siinä pyydetään jotakuta heistä heti saapumaan tänne ja tuomaan etsivä mukanaan. Mutta, niinkuin minä jo sanoin tälle komisariukselle, minä luulen, että tarvitaan koko lauma etsiviä tämän jutun selvittämiseen!"

"Hextall", sanoi Smith, "meidän lienee paras mennä majataloon ja kuulla mitä Fowlerilla on kerrottavaa. Mahdollisesti komisarius tulee mukanamme? No nyt", jatkoi hän hetkistä myöhemmin, kun oli sijoituttu yksityishuoneeseen, "ehkä te, Fowler, kerrotte meille tapahtuman tärkeimmät tosiasiat. Oletan teidän ne tuntevan?"

Fowler, joka oli vaihtanut muutaman sanan Stylerin kanssa kahden kesken, loi Smithiin kunnioittavan katseen.

"Niin, minä tiedän mitä tapahtui, sir", rastasi hän. "Minä tunnen ne ulkonaiset seikat, joita te ehkä nimitätte tosiasioiksi, sir. Mutta niiden ohella on paljon muuta, sir!"

"Hyvä on, sir, se kävi näin", vastasi Fowler. "Minä saavuin Lynne Courtiin kello seitsemän tienoissa eilen illalla, odottamaan herra Tressin kotiin palaamista. Hän saapui kello kymmenen. Herra Kesteven oli hänen seurassaan. He olivat ajaneet autolla Brightonista; ohjaajalta minä sain kuulla, että he olivat aterioineet siellä hotelli Metropolissa. Ja he toivat herra Tickellin mukanaan."

"Herra Maurice Tickell, sir. Minä en voi määritellä — tarkemmin. Hän on herra, joka on vieraillut herra Tressin huoneustossa Queen-Anne-kadulla, mutta täällä hänen en luule koskaan olleen." Komisarius liitti sanasen. "Hän ei ole ollut", virkkoi hän. "Sen tosiasian minä sain tietää isännöitsijältä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun herra Tickell vieraili Lynne Courtissa."

"Niin, sir", jatkoi Fowler pudistaen päätään, "herra Tress oli nähtävästi aterioinut melko ylellisesti — ymmärrättehän? Minä saatoin hänet heti vuoteeseen. Hän oli aina tuossa tilanteessa helposti hoidettavissa, sir — hän ei milloinkaan: riitele tahi melua — ja kun huomasin hänen nukahtaneen, ilmoitin minä neiti Tressin hoitajattarille, että hän oli saapunut — arvelin parhaimmaksi antaa neiti Tressille siitä tiedon."

"Kyllä, sir; hoitajatar Palliser ilmoitti hänelle. Ja myöskin, että herra Kesteven ja Tickell olivat talossa; minä arvelin, että oli parasta antaa hänen tietää kaikki. Minä odotin hänen huoneensa ulkopuolella hoitajatar Palliserin ilmoittaessa hänelle. Hoitajatar Palliser sanoi neidin rauhoittuneen kuultuaan herra Tressin nukkuvan. Sitten minä poistuin. Herra Mountain — se on isännöitsijä — kertoi minulle noiden toisten menneen biljardihuoneeseen, johon heille oli viety voileipiä ja viskiä ja soodavettä. Minä katsahdin sisälle — omaksi huvikseni. He pelasivat pyramidia."

"Minä en ole nähnyt heitä koskaan muunlaisina, sir", vastasi hän. "Herra Kesteven oli liian viisas edes vieteltäväksi juoppouteen, enkä minä ole nähnyt herra Tickellinkään juovan juuri paljoa. Ei; he vain huvittivat itseään ja söivät välillä voileipiä. Ja he olivat edelleen siellä biljardihuoneessa, mutta ei enää pelaten, vaan istuen ja tupakoiden, kun herra Mountain liikkui tavallisella iltatarkastuksellaan. Herra Kesteven sanoi hänelle, ettei hänen tarvitsisi odottaa, sillä hän kyllä sammuttaisi valot. Sellaista oli tapahtunut usein ennenkin — hänellä oli tapana istua myöhään ylhäällä — niin Kestevenillä oli, täällä ja kaupungissa. Niinpä Mountain meni vuoteeseen. Ja kun hän oli noussut ylös aamulla — kello kuusi — tapasi hän biljardihuoneen valot yhä palamassa, ja yksi nurmikolle päin aukeavista oviakkunoista oli auki —"

"Se oli vähän raollaan, sir. Minä näin sen itse muutamia minuutteja myöhemmin, sillä Mountain huomautti minulle siitä. Minä olin noussut tavallista aikaisemmin ja käynyt katsomassa herra Tressiä, joka nukkui sikeästi, jonka jälkeen menin alas saamaan kupin aamuteetä, kun Mountain kutsui minut biljardihuoneeseen ja näytti minulle ikkunaa. Hän on hieman levoton sellaisissa asioissa. Seisoessamme tuon akkunan ääressä viittasi yksi puutarhureista kentän toiselta puolelta kuusiston laidalta meille. Me saatoimme eroittaa, että hän oli jostakin kuohuksissaan, ja heti kun hän oli viitannut meille läksi hän juoksemaan luoksemme, ja me menimme häntä vastaan. Hän asuu eräässä majassa puiston laidassa aivan tämän kylän ulkopuolella ja saapuu joka aamu työhönsä kuusikkoon. Me saatoimme nähdä, että jokin asia sai hänet hätäilemään, ja hän purkikin sen esille meitä lähestyessään. 'Tuolla edempänä kuusikossa makaa eräs herra kuolleena!' sanoi hän. 'Se on herra Kesteven. Ja hänen kasvoillaan on verta!' Silloin Mountain ja minä kiirehdimme miehen seurassa, ja hän vei meidät suoraan paikalle — pienelle aukeamalle, missä oli yksinkertainen istuin. Kesteven makasi sen vieressä, ja hän oli varmasti kuollut, kylmä ja kankea. Me huomasimme heti kuinka hänet oli murhattu — ammuttu ohimon läpi. Silloin me ryhdyimme asianmukaisiin toimiin."

"Minkä luontoisiin?" kysyi Smith. "Mountain lähetti puutarhurin noutamaan kylästä poliisia ja lääkäriä, ja hän jäi ruumiin luokse siksi ajaksi kun minä menin taloon kertomaan asiasta herra Tressille ja herra Tickellille", vastasi Fowler. "Kun minä oletin herra Tressin tuohon aikaan aamulla olevan hieman uneliaan, menin ensiksi herra Tickellin huoneeseen. Mutta hän ei ollut siellä!"

Poliisikomisarius, joka oli seurannut Fowlerin kertomusta hyväksyvän näköisenä, rykäisi, puisteli päätään ja hymyili. Oli ilmeistä, että hän oli vetänyt omat johtopäätöksensä juuri tuosta palvelijan äsken mainitsemasta tosiasiasta.

"Hän ei ollut siellä", kertoi Fowler, "ja, hänen vuoteessaan ei oltu maattu. Mutta minä huomasin yhden asian — en voinut olla sitä huomaamatta. Hän oli peseytynyt ja ajellut partansa ennenkuin hän oli lähtenyt!"

"Yöllä tahi varhain aamulla, sir, milloin se lienee tapahtunutkin", vastasi Fowler. "Hän oli tullessaan tuonut vain pienen matkalaukun, ja se virui siellä hänen huoneessaan avattuna. Hänen parranajovehkeensä olivat pukeutumispöydällä, eikä hän edes ollut vaivaantunut pyyhkimään partaveistään. Tuon kaiken minä huomasin yhdellä silmäyksellä, kuten te mahdollisesti määrittelisitte, sir, ja minä suljin ja lukitsin oven ja —"

Poliisikomisarius näytti avainta. "Sitä ei ole tehty, sir", huomautti hän juhlallisesti. "Minä olen huolehtinut siitä. Se on siinä kunnossa, mihin Fowler sen jätti."

"Minä herätin lakeijat, sir, ja menimme takaisin kuusistoon; olin nimittäin päättänyt, etten herättäisi herra Tressiä toistaiseksi. Mennessäni ohitse tuli hoitajatar Palliser neiti Tressin huoneesta, jolloin minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän tuli kuusistoon seurassamme. Tietenkin me katselimme ympärillemme, mutta me emme koskeneet mihinkään, kunnes lääkäri ja poliisi saapui. Kun he hetkistä myöhemmin tulivat, ottivat he asian johdon huolekseen. Ja minä rohkenen sanoa", lopetti Fowler katsahtaen seuralaisiinsa, "komisarius osaa teille kertoa lopun paremmin kuin minä".

Kuulijat kääntyivät äänettöminä komisariukseen, jolloin tämän olento muuttui tärkeännäköiseksi.

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron teille, herrat, mikä jo on yhteistä omaisuutta", huomautti hän. "Mutta tietysti minä en voi, asian tällä asteella ollen sanoa, mitkä minun omat vaikutelmani ja johtopäätökseni ovat, vaikkakin minä saatan niihin viitata. Me löysimme ruumiin siitä paikasta ja siinä asennossa, kuin herra Fowler tässä jo ilmoitti, ja lääkäri sanoi olettavansa, että mies oli ollut kuolleena jo muutaman tunnin. Aluksi me epäilimme sitä itsemurhaksi, mutta pian huomasimme, ettei niin voinut olla, koska lähettyviltä ei löytynyt asetta. Ihminen ei voi ampua itseään ja vapautua revolverista. Sitäpaitsi tämä mies oli saanut surmansa silmänräpäyksessä. Me toimimme ruumiin sieltä pois, käskin aidata köydellä aukeaman ja jätimme miehen vartijaksi. Sitten me lääkärin kanssa tarkastimme ruumiin. Hän voi teille ilmoittaa, mitä hän löysi; minä kerron teille, mitä minä löysin. Minä en löytänyt mitään. Ei jälkeäkään mistään — paitsi nenäliinaa ja kynsisaksia."

Komisarius näytti pahastuneelta, kun hänen draamallinen ilmoituksensa ei tehnyt mitään vaikutusta.

"Siellä ei oikeastaan ollut mitään, mikäli asia koskee ruumista", vastasi hän hieman nyreissään. "Sitten saapui eräs lakeijoista ilmoittamaan minulle, että yksi herra Tressille kuuluvista polkupyöristä oli kadonnut yöllä. Ja tietenkin minä silloin näin, miten asiat olivat. Luonnollisesti! Ja siitä seurasi, että me toimitimme herra Tickellin perään hälytyksen. Ennen iltaa luulemme saavamme hänet käsiimme."

"Ah!" huudahti Smith nousten tuoliltaan. "Te arvelette, että Tickell on murhaaja?"

"Niin minä teen!" vastasi komisarius äreästi. "Hänet me toimitamme silmukkaan!"

Smith nyökäytti päätään levollisesti. Sitten hän viittasi Hextallia ja
Styleriä seuraamaan itseään ulos.

SAIPPUAKUPPI

Lakimies meni edellä kylän raitille ja kääntyi Lynne Courtin portille päin. Hän oli ilmeisesti syvissä aatoksissa, eikä kumpikaan hänen kumppaneistaan häirinnyt häntä, mutta äkkiä hän pyörähti heidän puoleensa.

"Hextall!" lausui hän. "Kaikkein ensiksi meidän on päästävä varmalle pohjalle. Nyt täytyy nuoren Tressin jo varmasti olla selvinnyt humalastaan. Lähdetään taloon Sinun on mentävä hänen puheilleen ja kerrottava hänelle, että sait tiedon tapahtumasta, ja kun lisäksi olit huolissasi hänen sisarensa terveydentilasta, kiiruhdit tänne ja toit mukanasi erään ystäväsi, josta saattaa olla hyötyä. Sillä välin te, Styler — mutta tulkaahan tänne, annan teille ohjeet."

Hän vei sihteerinsä syrjään ja piti hänen kanssaan lyhyen neuvottelun,
jonka jälkeen Styler kääntyi palaamaan majataloon. Smith tuli takaisin
Hextallin luokse, ja yhdessä he ripeästi astelivat kuusikon lävitse
Lynne Courtille.

Darrell Tress ehätti heitä vastaan pengermälle. Smith silmäili häntä arvostelevasti ja jupisi nopeasti seuralaiselleen:

"Tämän miekkosen kasvoista on helppo lukea. Heikko — hyvänluontoinen — hyvin helposti johdettavissa — luonnollisesti perin riippuvainen muista ihmisistä. Hän on kovin hyvillään tulostamme — arvaa meidän ottavan vastuunalaisuuden hänen hartioiltaan. Tunnen tämänkaltaiset nuorukaiset, ja se, että joku ampui tänä aamuna kuulan Kestevenin kalloon, oli — tekisi mieleni väittää — hänen tähänastisen elämänuransa oivallisin tapaus. Hextall, meidän on koetettava kääntää tämä mies uudelle ladulle ja tehdä hänestä yhteiskunnan kunnollinen jäsen."

Näkyi varsin selvästi, että Darrell oli hyvillään ja että hänen mielensä keventyi, kun hän näki Hextallin. Hän pudisti vieraan kättä tarpeellista lämpimämmin ja lausui hänet tervetulleeksi samalla tavoin kuin haaksirikkoutunut tervehtii pelastajaansa.

"Oi, olenpa totisesti kovin kiitollinen siitä, että tulitte, tohtori!" puhkesi hän muitta mutkitta puhumaan ilmeisesti aavistamattakaan, mikä Hextallin oli sinne tuonut. "On niin lohdullista, kun täällä on joku — lähetin noutamaan asianajajaani ja pyysin häntä tuomaan muassaan etsivän, mutta he eivät voi ehtiä tänne ihan heti. Täkäläiset poliisit ovat tietystikin käyneet käsiksi asiaan, mutta —"

"Tässä on ystäväni herra John Smith Middle Templestä", esitteli Hextall, vetäen Smithiä eteenpäin. "Herra Smithin mieltä kiinnittävät tällaiset jutut, ja hänestä saattaa teille olla hyötyä."

"Olette tavattoman ystävällinen", ylisteli hän. "Olen teille äärettömän kiitollinen. Me talonväki olemme luonnollisesti kaikki ihan sekaisin, mutta poliisit ovat jo sentään lähettäneet eri puolille ympäristöön kuulutuksia siitä Tickell-heittiöstä, joten —"

"Johan toki! Varmasti luulen!" vastasi Darrell. "Kukapa muu sitten? Nähkääs, en tiedä Tickellistä tuskin mitään — olen tavannut hänet vain kilpa-ajoissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa — Kesteven esitteli hänet minulle — ja joitakuita kertoja hän on ollut asunnossani pelaamassa korttia. Olenpa taitanut olla suunnaton aasi, ymmärrättehän, tällaisissa asioissa mutta nyt sain järkyttävän läksytyksen, jumaliste! ja nyt teen käännöksen, totisesti teen, lempo soikoon! ja parannan tapani ja muuta semmoista, ymmärrättehän. Ja kuulkaahan, en ole vielä kertonut sitä poliisille, mutta tiedättekö, Kestevenillä oli eilen illalla taskussaan koko joukko rahaa — tukuittain! — ja minulle mainittiin, että kun hänen taskunsa tänä aamuna tutkittiin, olivat ne tyhjät, hitto vieköön — tyhjät! Nähkääs, Hextall, olimme Boulognessa päivän tai pari, Kesteven ja minä, ja meillä oli vietävänmoinen onni — tavaton! — ja toimme sieltä aika lailla rahaa, ja eilen illalla olivat sekä minun että hänen omat voittonsa Kestevenillä — totisesti! — hänellä lienee ollut viisi- tai kuusituhatta puntaa seteleinä, Ranskan ja Englannin. Ja Tickelliin yhdyimme Brightonissa, jonne jäimme syömään päivällistä, ja hän lähti mukaamme tänne, ja hitto soikoon, se lurjus tappoi kunnon Kesteven-poloisen niiden rahojen tähden, sen voisin vannoa! Mutta hän ei ole voinut ennättää varsin pitkälle, vai mitä? Ja varmasti joku nappaa hänet kiinni. Mutta ettekö halua lähteä katsomaan sitä paikkaa, missä hän teki tekonsa, hiisi vieköön! — senkin kunnoton koira!"

Hextall jätti Smithin Lynne Courtin nuoren isännän seuraan ja meni itse sisälle taloon ja sitten suoraa päätä Paquitan huoneeseen. Sen oven ulkopuolella hän kohtasi hoitajatar Palliserin.

"Onko teillä mitään ilmoitettavaa?" tiedusti hän vietyään hoitajattaren syrjemmälle.

"Ei mitään, sir", vastasi nainen kerkeästi. "Neiti Tressillä oli oikein rauhallinen yö, ja hän voi varsin hyvin tänä aamuna. Hänellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan koko tapahtumasta, ennenkuin kerroimme hänelle siitä. Aluksi hän säikähti, mutta tuntuu nyt olevan koko hyvällä tuulella."

Kun Hextall kuuli sen, keventyi hänen mielensä äärettömästi, ja hän viivytteli hetkisen.

"Kuulitteko mitään, mikä olisi tämän tapahtuman yhteydessä?" tiedusti hän. "Esimerkiksi laukauksen?"

"En mitään", vakuutti hoitajatar. "Yö oli hyvin rauhallinen. Neiti Tress häiriytyi kuullessaan herrojen saapuneen, mutta hän rauhoittui Fowlerin ilmoitettua, että herra Tress oli sikeässä unessa vuoteessaan. Hoitajatar Hicks nukkui neiti Tressin makuukamarin viereisessä pienessä vierashuoneessa, ja hänen sanojensa mukaan kului yö erittäin hyvin — neiti Tress nukkui heräämättä aamuun saakka."

"Sepä hyvä!" sanoi Hextall. "Kehoitan häntä pysymään tänään omissa huoneissaan; hänen ei pidä lainkaan mennä alakertaan. Pitäkää siitä huoli!"

Sittenhän meni Paquitan arkihuoneeseen. Tyttö istui avonaisen ikkunan ääressä uutterasti ommellen jotakin koruompelusta. Tohtorin astuessa sisään hän ponnahti iloisesti huudahtaen pystyyn ja riensi häntä vastaan. Hextall ei malttanut olla pitämättä hänen kättään omassaan hieman kauemmin kuin lääkärin velvollisuus olisi vaatinut.

"Jo täällä!" kummasteli Paquita. "Mutta vasta juuri äskenhän teille sähkötin."

"Kuulin uutisen ensimmäiseksi herättyäni tänä aamuna ja lähdin heti", selitti Hextall, saattaen tytön takaisin tuoliinsa. "Olin peloissani — teidän tähtenne."

"En — en oikein tiedä, mitä ajattelin", hän virkkoi miettivästi. "En juuri voi väittää surevani. Mutta luultavasti olen pahoillani — tavallani — mies-rukka. Mutta — oliko se hyvin väärin? Kun minulle ilmoitettiin, että hän oli kuollut — tunsin sydämeni niin äärettömästi keventyvän. Ette tiedä — ette tekään, vaikka olenkin kertonut teille niin paljon — minkälainen painajainen se mies on ollut. Olen varma, että hän olisi sananmukaisesti syössyt Darrellin turmioon, sekä ruumiillisesti että sielullisesti! Ja Darrell kävi täällä tänä aamuna; hän katuu niin hirveästi kaikkea, vakuuttaa saaneensa järkyttävän opetuksen ja hartaasti vannoo parantavansa elämänsä ja olevansa — niin, vaikka kuinka hyvä — ja neuvottehan minua tukemaan häntä, teettehän sen?" lopetti hän puheensa, luoden toiseen vetoavan katseen, joka sai Hextallin rakastumaan häneen entistä kiivaammin. "Uskon varmasti hänen tarkoittavan totta — tällä kertaa."

"Niin", vahvisti tyttö. "Se — se tuntuu melkein kuin kaitselmuksen huolenpidolta, eikö tunnukin? Muistatteko, mitä sanoin teille silloin yöllä käydessäni kotonanne? Minusta oli useammin kuin kerran tuntunut, että olisin voinut ampua hänet. No niin, eikö ole kummallista — viime yönä näin sellaista unta, että ammuin hänet — jossakin metsikössä — kaikki oli niin sekavaa ja omituista — mutta elävästi muistan ampuneeni hänet ja nähneeni hänen kaatuvan, ja kaatumisen jälkeen hänen kasvonsa —"

"Älkää muistelko sitä!" kielsi Hextall jyrkästi. "Se johtui siitä, että olette niin paljon pohtinut näitä asioita. Heittäkää ne nyt pois mielestänne!"

"Kyllä", lupasi Paquita, "kyllä koetan. Mutta eikö ole kummallista, että näin sellaista unta juuri sinä yönä, jona hänet ammuttiin? Otaksuttavasti uneen vaipuessani ajattelin hänen olevan talossamme. Luuletteko, että se kauhea mies, joka hänet murhasi, joutuu kiinni? Oi, ette usko, kuinka iloinen olen! Darrell lupasi juhlallisesti — hyvin juhlallisesti, ettei hän enää milloinkaan tuo tänne sentapaista väkeä. Hän aikoo jyrkästi luopua kaikesta sellaisesta ja tuumii sensijaan käydä käsiksi politiikkaan ja mennä parlamenttiin."

Hextall antoi Paquitan haastella, kunnes arveli hänen puhuneen kylliksi. Lausuttuaan tiukat ohjeet siitä, mitä tytön oli sinä päivänä tehtävä, ja ilahdutettuaan häntä ilmoittamalla, ettei hän aikonut palata kaupunkiin ennenkuin iltamyöhällä tahi mahdollisesti vasta seuraavana päivänä, hän jätti potilaan sairaanhoitajattarien huomaan. Mennessään talon lävitse etsimään Smithiä hän kohtasi Ronnie-pojan ja tämän opettajattaren ja pysähtyi puhuttelemaan heitä. Mutta lapseen hän kiinnitti huomiota vain näennäisesti; hän halusi silmäillä neiti Brockia tarkoin sen vuoksi, mitä Paquita oli kertonut hänelle edellisenä päivänä. Mutta neiti Brockia ei viivytteleminen huvittanut, ja pian hän vetäytyi synkänpuoleisen käytävän pimentoon. Mutta Hextallin terävä lääkärin silmä pani merkille, että neiti Brockin silmien alukset olivat mustat, suun ympärillä oli pingoittunut piirre ja hänen poskensa olivat hämärästä huolimatta silmäänpistävän kalpeat, ja hän veti omat johtopäätöksensä.

"Tuo tyttö tietää jotakin", ajatteli hän poistuessaan talosta ja kävellessään Smithiä etsimään. "Ja hän myöskin näyttää sellaiselta naiselta, joka osaa pitää salaisuudet omina tietoinaan. Omituista! Jos kerran Kesteven oli Tressin seurassa Boulognessa, niin miten saattoi poika sinä iltana nähdä hänet täällä puhelemassa kotiopettajattaren kanssa? Pojan on täytynyt erehtyä — mutta sittenkin, Paquita tuntui epäilemättä uskovan, että hän oli nähnyt heidät yhdessä. Se seikka voidaan kuitenkin pian selvittää — kun se on tarpeellista."

Hän tapasi Darrellin ja Smithin kuusikosta, murhanäyttämöltä. Mikään ei osoittanut, että tällä paikalla — se oli pieni aukeama kuusimetsikön sydämessä, ja sen keskellä oli puistopenkki — oli tapahtunut murhenäytelmä. Ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä taistelusta, ruohoa ei ollut tallattu, eikä sinne ollut jäänyt mitään. Mutta aukeaman ympärille olivat poliisit pingoittaneet köyden ja asettaneet vahdiksi konstaapelin pitämään tungettelijoita loitolla. Hextallin lähestyessä Smith pudisti päätään.

"Täällä ei ole mitään nähtävää", sanoi hän. "Ei mitään! Ei merkkiäkään — paitsi vähän verta muutamilla ruohonlehdillä. Mutta kun tämä paikka on näin lähellä taloa, on omituista, ettei kukaan kuullut laukausta. Arvioin matkan täältä läntiselle siipirakennukselle vajaaksi kahdeksisadaksi metriksi — ja yön hiljaisuudessa laukaistun revolverin pamahdus kajahtaisi paljon kauemmaksi. Ja se panee minut aprikoimaan, tokkohan Kesteven todella ammuttiin täällä vai tuotiinko hänet tänne murhan jälkeen. Tuo mies", jatkoi hän, osoittaen konstaapelia, "kuvasi, missä asennossa ruumis löydettäessä oli, ja minun teoriani mukaan, joka perustuu silminnäkijäin lausuntoihin, se asento ei sovi yhteen äkillisen, silmänräpäyksellisen kuoleman kanssa. Mies, joka on saanut kuulan aivoihinsa, kaatuu määrätyllä tavalla, jonka selitän myöhemmin — mutta tämä ruumis ei ollut kaatunut siten. Mutta kaikkeen siihen syvennymme myöhemmin; poliisikomisarius näkyy tulevan tuolla, ja haluaisin saada häneltä sen huoneen avaimen, johon Tickell jätti tavaransa, vilkaistakseni sinne."

Komisarius oli perin valmis opastamaan heidät makuukamariin, jonka oven Fowler oli visusti lukinnut, mutta vaati, ettei mihinkään saisi koskea, ennenkuin hänen omat esimiehensä maaseutukaupungista ja Lontoosta odotettu etsivä olisivat suorittaneet tutkimuksensa.

"Kaikki on samassa kunnossa kuin meidän ensiksi tullessamme tänne, hyvät herrat", virkkoi hän kehoittaessaan Hextallia ja Smithiä astumaan huoneeseen. "Ja herra Fowler vakuutti, ettei mitään ollut liikutettu sitä ennenkään — kaikki on miehen omilta jäljiltä. Mutta paljon hän ei ole jättänyt, kuten saatte nähdä."

Hextall ei tosiaankaan nähnyt paljoa. Vuoteen jalkopäähän sijoitetulla pikku pöydällä oli pieni, avattu matkalaukku. Siinä näkyi olevan vain liinavaatteita ja pukeutumis- ja siistiytymisvehkeitä. Pukeutumispöydällä virui partaveitsi, jota ei oltu puhdistettu käyttämisen jälkeen; sen likellä oli posliininen saippuakuppi. Siihen Smith tirkisti uteliaasti, nostaen sitten äkkiä pyöreäkasvoisen päänsä pystyyn ja hymyillen.

"Juuri tuon tahdoin tietää!" riemuitsi hän. "Se on hyvin valaiseva seikka. Se herrasmies jätti viiksensä tänne. Katsokaahan!"

"Ette saa koskea mihinkään, sir!" varoitti komisarius. "Ei ainoatakaan esinettä saa siirtää tai —"

"Emme hipaise neulaankaan", tyynnytti Smith häntä. "Sellaisten ihmisten, jotka osaavat käyttää silmiään, ei tarvitse hypistellä mitään. Näetkö, Hextall? Tickell ilmeisesti ajoi pois viiksensä — ne olivat pienet ja mustat — ja huuhteli karvat partaveitsestä tähän saippuakuppiin. Nähnet myös, että häneltä on jäänyt niitä muutamia veitseenkin — ja joitakuita näkyy tarttuneen myöskin tuohon pyyhinliinaan. No, mitä päättelette siitä, komisarius?" hän jatkoi, kääntyen poliisiupseeriin päin ja hymyillen veitikkamaisesti. "Olitte tietysti huomannut sen, vai mitä?"

"En; en ollut erikoisesti pannut sitä merkille", tunnusti komisarius. "Mutta järkeni sanoi minulle, että jos joku mies tehtyään murhan tulee tänne ja ajaa partansa, hän poistuu täältä parrattomana ja viiksettömänä. Ja kuulutuksissamme tiedustelemmekin sileäksi ajeltua miestä. Heiltä jää aina joku yksityiskohta huomaamatta, näiltä tällaisilta veitikoilta — tämä miekkonen paljasti itsensä jättämällä nuo parranajokojeet tuolla tavoin levälleen."

"Arveletteko hänen ajaneen partansa, sitten kun oli ampunut uhrinsa?" kysyi Smith viattoman näköisenä.

Komisarius ei vaivautunut vastaamaan siihen kysymykseen muutoin kuin katseella. Hän kyyditsi kävijät ulos huoneesta, pani oven jälleen lukkoon ja meni tiehensä. Hänen edettyään pois näkyvistä Smith veti Hextallin syvään ikkunakomeroon.

"Hypistelin sittenkin jotakin, vaikka kumpikaan teistä ei havainnut sitä", virkkoi hän. "Katsohan!"

Hän ojensi kumppaninsa nähtäväksi ohutta, valkeata kangaskaistaletta, joka Hextallista näytti pelkältä rievunpalaselta.

NAINEN MENEE, TOINEN TULEE

"Tiedätkö, mitä tuo on?" kysyi Smith naurahtaen ovelasti. "Etkö? Sitten sanon sen sinulle. Se on kappale tekoviiksien kääreenä ollutta harsokangasta. Maurice Tickell, kuka hän lieneekin, ei ollut täältä poistuessaan sileäksi ajeltu, kuten tuo arvoisa poliisiystävämme kuvittelee, vaan hänen ylähuultaan koristivat toisenmuotoiset ja hieman toisenväriset viikset kuin tavallisesti. Ja se, rakas Hextall, on mielestäni varma todistus siitä, ettei Tickell murhannut Kesteveniä, ei tiedä, kuka murhan teki, eikä tällä hetkellä aavistaakaan — jollei ole lukenut uutista jostakin aikaisesta iltapäivälehdestä — Kestevenin kuolleen. Käsitätkö?"

"Järkeni ei ole yhtä nokkela kuin sinun, Smith", vastasi Hextall. "En käsitä."

"Useampi kuin yksi viisas on sanonut, että todennäköisyys on elämän ohjaaja", huomautti Smith. "Kaikissa tällaisissa jutuissa pidän hyvin tärkeänä sitä, mikä on todennäköistä — kuuntelen perin epäilevästi, jopa kärsimättömästi kaikkia epätodennäköisiä olettamuksia. Pohjautuen Tressin ilmoitukseen, että Kestevenillä oli paljon rahaa taskussaan, on ystävämme poliisikomisarius kehittänyt teorian, että Tickell houkutteli Kestevenin ulkosalle, ampui hänet vajaan kahdensadan metrin päässä talosta, jossa silloin oli vuoteessa viisitoista tai kaksikymmentä henkilöä, jotkut heistä epäilemättä nukuksissa, mutta jotkut taas valveilla tai herkkäunisia, ryösti uhrinsa, palasi taloon, ajoi pois viiksensä, anasti polkupyörän ja katosi. Pötyä!"

"Luullakseni Kesteven ja Tickell kaiken todennäköisyyden mukaan olivat yhdessä punoneet jonkun enemmän tai vähemmän rikollisen ja epäilyttävän suunnitelman ja tarkoituksellisesti istuneet valveilla myöhään, pohtien asiaansa. Luultavasti Tickellin oli saman asian vuoksi, mikä se lieneekin ollut, kadottava ulkonäkö hieman muutettuna. Pane mieleesi — en passant — ulkonäön vähäinen muuttaminen on paljoa tehokkaampi kuin huoliteltu, liioiteltu naamioiminen. Viiksien kiertäminen ylöspäin — ennen pyöreästi kaartuneen parran leikkaaminen suipohkoksi — ne ovat taitotemppuja, joiden arvon naamioimismestarit tuntevat. Mutta edelleen — Tickell teki hätäisesti sellaisen pienen muutoksen ulkonäköönsä — ja tällöin Kesteven epäilemättä oli hänen seurassaan. Sitten Kesteven vei hänet siihen huoneeseen, jossa polkupyöriä säilytetään, niitä on siellä useita — ja Tickell valitsi niistä yhden. Senjälkeen Kesteven näytti hänelle oikotien kartanon alueen ja kuusikon lävitse maantielle. Ja sitten Kesteven lähti — jonnekin. Siellä hänet ammuttiin — ja ruumis tuotiin sinne, mistä se löydettiin. Onko selvä?"

"Siinä tapauksessa", huomautti Hextall, "murhaaja on jossakin saapuvilla — ihan lähellä".

"Juuri niin. Murhaaja on — tai oli — läheisyydessä, otaksuttavasti on parhaillaan. Kesteven epäilemättä meni jonnekin — lähelle — sovittuun kohtaukseen niin myöhäiseen aikaan, todennäköisesti kahdentoista ja yhden välillä yöllä. Ja niinpä voidaan tutkimukset suunnata kahdelle taholle. Parhaillaan on Styler liikkeellä toisella suunnalla — tutustumassa, kuten saattaisimme sanoa, lähimmän ympäristön etnografiaan — hankkimassa tietoja tämän paikkakunnan ihmisistä ja niin edelleen — ja toiselle suunnalle käyvät tiedustelut hän pani alulle haastatellessaan Fowleria sinun asunnossasi — on nimittäin saatava selville, kuka Kesteven oikeastaan on. Tutkintotuomari, valamiehistö ja poliisiviranomaiset tahtovat luonnollisestikin tietää, kuka Kesteven oli ja mikä hän oli miehiään. En usko Darrell Tressin osaavan kertoa siitä paljoakaan — otaksuttavasti Tickell osaa ja kertoo enemmän."

"Noo!" äänsi Smith välinpitämättömästi. "Tickell löydetään neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, jollei hän ole ehtinyt pujahtaa pois Englannista varhain tänä aamuna, kuten on saattanut käydä. Minusta tuntuu, että Tickell otaksuttavasti vei osan niistä rahoista, jotka Tressin kertoman mukaan olivat Kestevenin taskussa. Olkoonpa Tickell kuka tahansa, säälin häntä, sillä todennäköisesti hän joutuu hirteen tämän jutun tähden — ihan kuten komisarius niin hyväntahtoisesti ennusti."

"Niin, varmasti! Erittäinkin, jos sillä herrasmiehellä — kuten on luultavaa — on huono maine ja hämärä luonne. Punnitsehan asianhaaroja — ikäänkuin olisit brittiläinen valamies! Harkitse tarkoin — pyh, Tickellin toiveet ovat kovin kehnot — totisesti! Hän joutuu silmukkaan, olkoonpa hän vaikka kuinka viaton, sillä poliisi esittää häntä vastaan raskaat todistukset. Rakas ystävä, poliisit, viranomaiset ja yleisö näkevät mielellään, että noudatetaan pinnallista ja helposti ymmärrettävää menettelyä. Tässä tapauksessa mies livistää yön hiljaisuudessa ulkonäkö hieman muunnettuna, perin epäiltävissä oloissa, jättäen jälkeensä murhatun miehen, otaksuttavasti osa murhatun rahoista taskussaan — siispä hän tietysti on syypää — kuka muu sitten? 'Teitä epäilimme ensiksi — siis te olette syyllinen', sanovat kaikki. 'Epäilimme teitä jo heti alusta alkaen emmekä tahdo epäillä ketään muita!' Sentähden Tickell joutuu hirteen."

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että puolinen oli pöydässä, ja Hextall ja Smith menivät alakertaan. Siellä oli Darrell Tress keskustelemassa naisen kanssa, jonka hän esitteli rouva Rentoniksi, naapurikseen. Rouva Renton, komea, kyvykkään näköinen nainen, loi vastatulleihin nopean, arvostelevan katseen ja kääntyi sitten Hextallin puoleen, samalla kun seurue istuutui pöytään.

"Pistäydyin katsomaan, voisinko millään tavoin olla avuksi neiti Tressille", alkoi hän. "Neiti Tress ilmoitti minulle olevansa teidän hoidossanne, tohtori Hextall, joten minun kaiketi oli tiedustettava teiltä? Saanko tavata häntä?"

Hextallista tuntui, että koska hän oli lääketieteellinen neuvonantaja, oli hänellä oikeus silmäillä kysyjää tarkoin. Rouva Renton, päätteli hän, oli jonkunlainen arvohenkilö, ilmeisesti älykäs, itseensäluottava ja voimakasluonteinen; hänen muodikas pukunsa, hänen silminnähtävä malttinsa, koko hänen olemuksensa viittasivat siihen, että hän oli läpikotaisin maailmannainen. Hän katsoi Hextalliin kasvoillaan avoimen kysyvä ilme, joka samalla vihjasi, että hän tunsi talon olot hyvästi. Ja hänen katseensa tehosi Hextalliin.

"Kyllä luullakseni", vastasi tohtori, "jollette ole neiti Tressin puheilla liian kauan ettekä puhu tämänaamuisesta tapahtumasta enempää kuin on välttämätöntä — siis vain viittaus siihen."

"Oh, luonnollisesti!" huudahti rouva Renton. "Tulin keskustelemaan hänen kanssaan kokonaan muista asioista. Totisesti saanemme kaikki kuulla siitä kylliksemme myöhemmin — virallisesti. Sanomalehdet, ymmärrättehän?"

"Ihan liiankin paljon", jupisi Darrell. Hän ilmeisesti aikoi panna lupaamansa parannuksen alulle; sillä samoin kuin molemmat miehiset vieraansa hänkin oli torjunut hovimestarin tarjoaman samppanjan ja joi sensijaan wiskyä ja soodaa. Hextall pani merkille, kuinka voimakkaasti tämäkin verrattain viaton sekoitus vaikutti häneen — hänen kätensä muuttuivat vakavammiksi, silmänsä kirkkaammiksi ja äänensä hillitymmäksi — ja lääkäri oivalsi, mikä oli vienyt hänen isäntänsä hurjasteluihin, joista hän oli niin paljon kuullut. Darrell Tressin hermot olivat ilmeisesti hyvin helposti ärtyvät; ne olivat ajaneet hänet juomaan — ja hänet kyllä ehdittiin vielä parantaa, mietti Hextall, päättäen yrittää sitä. "Liiankin paljon", toisti Tress. "Otaksuttavasti täällä vilisee sanomalehtien kirjeenvaihtajia, ennenkuin tämä päivä on lopussa. Minkä tähden ei tällaisia juttuja voida järjestää kaikessa hiljaisuudessa?"

"Koska elämme sellaisena aikana, jolloin pidetään perin tarkkaa vaaria kaikesta, mitä jonkun toisen oven edustalla tapahtuu", selitti Smith. "Salassa pitäminen on mahdotonta — vaikkapa tahtoisi tappaa parhaan ystävänsä."

Rouva Renton silmäili tutkivasti vastassaan istuvaa Smithiä. Tämä puolestaan katsoi häntä silmiin kasvoillaan viaton ja hyväntahtoinen ilmeensä.

"Päinvastoin", vastasi Smith, "ei luultavasti milloinkaan ole salaisuuksia ollut näin paljon kuin nyt. Elämme salaisuuksien aikaa. Entiseen aikaan esimerkiksi en olisi voinut syödä puolista seurassanne tietämättä, mikä mies iso-isänne oli; mutta nyt en välitä vähääkään siitä, pesikö äitinne ehkä toisten vaatteita. Salaisuudet alkoivat silloin, kun sukutaulut katosivat."

"Olette sellainen herrasmies, jolla on eriskummaisen ristiriitaisia, huonoja tottumuksia", virkkoi rouva Renton. "Juuri äsken väititte, että nykyajalla on mahdoton pitää mitään salassa."

"Juuri niin", myönsi Smith. "Tapani on sanoa yhdellä kertaa toista, toisella toista. Ainoastaan sellainen ihminen, joka horjumatta totuttautuu alituisesti esittämään keskenään ristiriitaisia väitteitä, puhuu aina totta. Sitäpaitsi en ajatellut samaa kuin te — edellisessä tapauksessa ajattelin tekojen, jälkimäisessä olemisen salassapitämistä. Käsitättekö erotuksen?"

"Te taidatte ilveillä minulle", vastasi rouva Renton. "Mutta kenties esiinnyttekin metafyysikkona vain kujeillen — niinkö?"

Darrell Tress katsahti hymyillen Hextalliin. Hänellä oli hämärä tunne, että hänen naisvieraansa ja tämä pieni, lihava lontoolainen olivat molemmat sukkelia sanaseppiä, joiden keskustelua hän ei pystynyt seuraamaan, ja hän alkoi pakista tohtorille aiheista, jotka olivat enemmän hänen makuunsa — urheilusta, kilparatsastuksesta, kriketistä. Hän oli ilmeisesti mielissään, kun seurue nousi pöydästä ja rouva Renton lähti Hextallin luvalla katsomaan Paquitaa.

"Tulkaa biljardihuoneeseen polttamaan sikaari!" kehoitti hän. "Älykäs nainen, vai mitä?" jatkoi hän opastaessaan toisia upeasti sisustettuun biljardihuoneeseen. Siellä hän heittäytyi tuoliin. "Verraton keskustelutoveri, eikö olekin?"

"Viehättävä nainen", kehui Smith. "Naapurinne, niinhän muistaakseni sanoitte?"

"Asuu ihan tuon metsikön takana, Warren-nimisessä talossa", vastasi Darrell. "Kaunis paikka. Nuori leski, tämä rouva Renton. Hän on aikaisemmin käynyt täällä vain yhden kerran, ja me olemme olleet ainoastaan kerran hänen luonaan. Minusta hän oli kovin ystävällinen tullessaan nyt katsomaan, eikö teistäkin? Nähkääs, me tunnemme täällä tuskin ketään. Mutta kaikki se muuttuu, muuttuu kun muuttuukin! Minä — hyvä Jumala, en ensinkään huomannut!"

Hän hyppäsi äkkiä tuolista, johon oli istuutunut, loi siihen kammoisen katseen ja vaipui toiseen.

"Tuo!" huomautti hän hiljaa. "Tuo on se tuoli, jossa hän — Kesteven — aina istui! Hän ei täällä ollessaan huolinut mistään muusta. Minä siirrätän sen pois."

"Älkää toki!" esteli Smith. "Älkää ainakaan nyt! Minä istun siinä — varsin hyvä mukavien tuolien tuntija se mies-poloinen olikin", jatkoi hän istuutuessaan. "Muuten, kun rouva Renton nyt on poistunut seurastamme, voimme kolmisin puhella vähän, erittäinkin kun minun lienee palattava Lontooseen. Kuten Hextall teille mainitsi, olen hyvin innostunut rikosasioihin ja uskaltanen väittää olevani aika hyvin perehtynyt niihin. Jos kokemuksestani on teille apua, olen mielihyvin käytettävissänne. Otaksuttavasti olette selvillä siitä, että tutkintotuomari pitää kuulustelun Kestevenin kuoleman johdosta — luultavasti huomenna?"

"Varmasti teidän on mentävä, sillä te olette tärkein todistaja", sanoi Smith. "Jutun keskeinen kysymys on: kuka Kesteven oikeastaan oli? En luule teidän tietävän sitä — mutta jotakin tiedätte. Älkää kertoko nyt mitä tiedätte tai mitä ette tiedä — siitä kaikesta saatte kyllä vielä tehdä selkoa. Mutta erästä seikkaa haluaisin teiltä tiedustaa", jatkoi Smith, jolle Hextall asemalta ajaessa oli maininnut Rennien nähneen neiti Brockin ja Kestevenin yhdessä. "Kerroitte Kestevenin kanssa viettäneenne viime päivät Boulognessa. No niin — oliko Kesteven koko ajan seurassanne?"

"Ei", vastasi Darrell empimättä. "Ei ollut. Hän erosi minusta neljäksikolmatta tunniksi — käydäkseen Lontoossa asioillaan. Hän lähti puolenpäivän aikaan ja palasi seuraavana päivänä samoihin aikoihin. Juuri hänen poissaollessaan", lisäsi hän hihittäen, "oli minulla valtava pelionni. Totisesti! Sellaista onnea ette ole ikinä nähneet", jatkoi hän, näyttäen hermostuneesti haluavan puhua mistä muusta hyvänsä, mutta ei pääasiasta. "Voitin kaikki edessäni olevat panokset joka kierroksella. Kesteven arveli —"

"Suokaa anteeksi!" keskeytti Smith hänen lauseensa muitta mutkitta. "Mutta tämä Kestevenin poissaolo on tärkeä siihen nähden, mistä koetan ottaa selvää teidän puolestanne. Sanoitte Kestevenin olleen poissa neljäkolmatta tuntia — poistuneen keskipäivällä ja palanneen samaan aikaan seuraavana päivänä. Siis hän kai palasi aamulaivalla Folkstonesta?"

Samassa astui biljardihuoneeseen hovimestari ja katsoi isäntäänsä, ilmeisesti haluten puhutella häntä. Darrell meni ovelle, ja Smith kallistui kuiskuttamaan Hextallille.

"Pojan sisarellensa kertoma juttu pitää paikkansa, kuten näet. Kesteven ennätti tietenkin varsin hyvin tulla Lontooseen, käväistä täällä ja palata Boulogneen neljässäkolmatta tunnissa. Ydinkohta on, minkälaiset olivat hänen ja kotiopettajattaren, neiti Brockin, väliset suhteet? Siitä meidän on hankittava selko."

Darrellin palatessa keskustelemasta Mountainin kanssa kuvastui hänen kasvoistaan levottomuutta ja ällistystä.

"Totisesti!" huudahti hän. "Minut saa hirttää, jollei ole ilmestynyt toinen arvoituksellinen pulma! Neiti Brock on kadonnut!"

Hextall ja Smith ponnahtivat pystyyn, vilkaisten toisiinsa ja Smithin katse oli varoittava.

"Pikku veljenne opettajatarko?" kysyi hän, kääntyen Darrellin puoleen. "Ette kai tarkoita, että hän on todella kadonnut — selittämättömällä tavalla?"

"Häntä ei ainakaan ole löydetty mistään koko talosta", vastasi Darrell. "Hän tuli kello kaksitoista Ronnien kanssa kävelyltä sisälle, luovutti pojan erään tallirengin huostaan, joka opettaa häntä ratsastamaan ponylla, meni omaan huoneeseensa yläkertaan, eikä häntä senjälkeen ole näkynyt. Palvelijat ovat etsineet häntä joka paikasta, mutta turhaan. Hän ei näet tullut alakertaan, kun päivällinen oli pöydässä häntä ja Ronnieta varten, ja palvelija, joka meni koputtamaan hänen ovelleen, ei saanut vastausta. Huoneen ovi onkin lukossa, mutta talonhoitaja on käynyt sisällä ikkunasta, joka avautuu parvekkeelle. Ja hän on kertonut Mountainille, että huoneessa on kaikki sekaisin. Totisesti! Emmeköhän lähde sinne katsomaan?" Hän meni edellä yläkertaan Hextallin ja Smithin seuratessa. Smith nykäisi ystävänsä hihasta.

"Arvasin, että täällä olisi salaperäisiä arvoituksia kosolta", jupisi hän. "Jos vainukoiramainen sihteerini puuhaa puoliksikaan yhtä paljon kuin minä, Hextall, on meillä yllin kyllin keskusteltavaa tämän päivän päättyessä."

KAALINISTUTTAJA

Erottuaan esimiehestään Lynne Courtin portilla Styler palasi majataloon. Sitä lähestyessään hän näki Fowlerin ja poliisikomisariuksen poistuvan sieltä ja lähtevän verkkaisesti astelemaan kylän raittia pitkin. Majatalon isäntä seurasi heitä ulos, pysähtyi kynnykselle ja jäi tuijottamaan heidän jälkeensä, miettivästi raapien paljaita käsivarsiaan. Hän tunsi sihteerin sen seurueen jäseneksi, joka äsken oli ollut neuvottelemassa hänen vierashuoneessaan, ja nyökkäsi ystävällisesti. Styler vastasi tervehdykseen sydämellisesti; kylän majatalon isäntä oli juuri sellainen mies, jota hän sillä hetkellä tarvitsi.

"Jos mieleni on ikimaailmassa tehnyt mitään", alkoi Styler, "niin nyt haluaisin tuopin vilpoisaa olutta, jota teillä tietysti on kellarissanne. Mitä te itse arvelette siitä?"

Isäntä oivalsi, että vieras oli hauska ja puhelias seuramies, ja kehoitti häntä astumaan samaan huoneeseen, josta hän oli kymmenen minuuttia sitten lähtenyt. Sitten hän nouti haarikan vaahtoavaa olutta ja kaksi lasia ja nykäisi vierastaan juhlallisesti.

"Olette kaiketi saapuneet tänne kartanossa sattuneen tapauksen johdosta?" hän virkkoi silmäillen Stylerin teräviä piirteitä. "Epäilemättä lakimies?"

"Sinnepäin", vastasi Styler kiertäessään savuketta. "Kummallinen juttu, eikö olekin?"

"Niin!" myönsi isäntä. "Olette oikeassa! Siitä ei niinkään hevillä eikä hätäisesti saada selvää. Ainakin minusta siltä tuntuu sen nojalla, mitä kuulin poliisikomisariukselta ja herra Fowlerilta. Kenties te tiedätte enemmän."

Isäntä istuutui ja sytytti sammuneen sikaarinsa. Hän oli ilmeisesti puhetuulella, ja Styler oli siitä mielissään.

"Näyttää siltä, että se mies, joka lähti polkupyörällä ajamaan yönselkään, on sen tehnyt", huomautti isäntä. "Varmasti juuri hän on murhaaja — se ei voi olla kukaan muu."

"Ei suinkaan se saattaisi olla salametsästäjäin työtä, vai mitä?" esitti Styler. "Niitä ei näillä mailla ole!" selitti isäntä. "Salametsästäjiä! Ei ole mitään pyydystettävää, ei ainakaan Tressin tilalla. Se ei ole mikään riistatila, se — vanha herra Tress, setä, joka oli tilan omistajana ennen tätä nykyistä nuorta herraa, ei ollut lainkaan urheilumiehiä — kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät kukkiin, harvinaisiin kasveihin ja puihin ja muihin sellaisiin. Komeita puutarhoja ja vainioita, hyvin hoidettuja puistoja, mutta ei paljoa riistaeläimiä — muutamia peltopyitä, jänis, pari — mutta ei mitään sellaista, mitä salametsästäjäin luulisi kannattavan tavoitella. Ei, sir — sitä miestä ei lopettanut kukaan paikkakuntalainen."

"Te otaksuttavasti tunnette kaikki täkäläiset ihmiset", virkkoi Styler.
"Niitä ei lienekään kovin paljoa, vai mitä?"

"Tunnen joka miekkosen täällä Lynnessä", kehui isäntä. "Ja joka naisen ja lapsen myöskin. Tämä on pieni paikkakunta, kuten sanoitte — täällä ei ole muukalaisia. Nimittäin lukuunottamatta nuorta leskirouvaa, joka sijoittui Warreniin joku aika sitten, ja vanhaa herraa, joka ihan äsken muutti metsikössä olevaan kalustettuun huvilaan. Ainoastaan he kaksi — rouva Renton on nuoren lesken nimi, ja vanhusta nimitetään herra Peggeksi — ovat sellaisia, jotka eivät ole syntyneet ja kasvaneet täällä. Eikä hevin voisi uskoa hienon, nuoren leskirouvan eikä liioin myöskään vanhan herran hiipivän öiseen aikaan revolveri kädessä metsässä ja ampuvan ihmisiä, vai mitä arvelette? Niin, sir, murhaaja ei ole lynneläinen! Jollei se ole hän — Tickell — jota parhaillaan etsitään, niin sitten on juttu arvoituksellinen, se on varma!"

"Niinpä niin", sanoi Styler lämpimästi. "Nuori leskikö? Onko hän kaunis nainen?"

"Tavattoman kaunis", vakuutti isäntä. "Hieno ihminen — vallasnainen. Palveluskuntaa ei ole paljon, ymmärrättehän, mutta riittävästi — kaksi tai kolme palvelijatarta ja yksi poika."

"On kummallista", huomautti Styler, ilmeellään vihjaten ehdottomasti pitävänsä majatalon isäntää maailmanmiehenä, "ja varmaankin olette tekin pannut sen merkille, että nämä nuoret lesket poikkeuksetta hautautuvat, kuten saattaisi nimittää, todelliseen maaseutuelämään — jossa ei ole ketään, johon he niinsanoaksemme voisivat kohdistaa uuden yrityksen. Kummallista, eikö olekin?"

"No, enpä tiedä", vastasi isäntä viisaannäköisenä. "Nähkääs, ensi vuoden aikana ja vähän ylikin he mielellään pysyttelevät varjossa, hautoen aatoksiaan. Mutta sanonpa teille erään asian", jatkoi hän, silmää iskien. "Olen aina huomannut, että sellainen miettimisaika herättää heidät kaipaamaan uutta puolisoa — niin!"

"Ei; en voi väittää, että mitään sellaista olisi havaittu", oli vastaus. "Hän on hiljaisenpuoleinen ihminen — kuluttaa suuren osan ajastaan puutarhassaan ja muissa sen tapaisissa hommissa. Eikä meillä täällä olekaan avioliittoon aikovia herrasmiehiä; paikkakuntamme on köyhä sellaisista. Onhan tosin herra Tress — mutta tämä rouva Renton on hieman liian vanha hänelle — hänenlaisensa sopisi hyvin keski-ikäiselle miehelle. Ymmärrättehän — suunnilleen sellaiselle kuin teidän esimiehellenne, joka äsken oli täällä."

"Ahaa!" äänsi Styler. "Epäilemättä. Käsitän tarkoituksenne. Näyttää komealta varakkaan miehen pöydän päässä, niinkö? Kehoitan esimiestäni pitämään silmänsä auki."

"Lakimies arvattavasti?" virkkoi isäntä uteliaasti. "Niin arvelin, kun näin teidän pysähtyvän ovelle. Sanoin muorille: 'Ne ovat niitä lainoppineita', sanoin. 'Niitä tulee tänne tukuittain tämän jutun tähden. No niin, tuuli on perin onneton, jollei se tuo kellekään mitään hyvää, kuten sanotaan, ja uskonpa, että tästä puuhasta heruu rahaa teidän kaltaistenne taskuihin, nuori mies."

"Ei heru, jos istun täällä koko aamun", vastasi Styler. Hän joi oluensa, ilmoitti pistäytyvänsä hieman myöhemmin haukkaamassa vähän puolista ja lähti kylään. Ne, jotka siellä hänet näkivät, olisivat saattaneet kuvitella, ettei hänellä ollut päämäärää eikä tehtävää, sillä hän vain katseli sikäläisten parin, kolmen myymälän ikkunoita, vetelehti kuusien varjostaman kirkkomaan ympärillä ja viivytteli koulun avoimen oven seuduilla, otaksuttavasti kuunnellen sisältä kantautuvaa nuorekkaiden äänten sorinaa. Mutta Stylerillä oli tarkoituksensa, ja hän pyrki siihen omalla tavallaan. Hän oli jo saanut selville, että tässä pienessä seurakunnassa oli vain kaksi henkilöä, joiden entisyys ei ollut yleisesti tunnettu — vanha herra ja nuori rouva; hän aikoi hiukan tarkastaa heitä kumpaakin. Ja koska hän oli kuljeksiessaan pitänyt silmänsä avoinna, oli hän kirkkotarhan viereiseltä matalalta kummulta nähnyt, että Lynne Courtin läheisissä metsiköissä oli yksi isohko ja yksi pienehkö talo, ja suuntasi askeleensa näihin metsikköihin eräitä kapeita kujia ja polkuja myöten. Sillä sisäinen aavistus ja päättelemiskyky — jotka molemmat olivat Stylerin vahvoja puolia — sanoivat hänelle, että ison talon täytyi olla Warren ja pienen kalustettu huvila, joista molemmista Lynnen Vaakunan isäntä oli puhunut, ja häntä halutti silmäillä niitä tarkemmin ja nähdä niiden asukkaat. Se kaikki oli osana hänen — ja John Smithin suunnitelmassa. Jos jossakin piirissä on sattunut jotakin tavatonta, on ensinnä hankittava tarkat tiedot siinä piirissä asuvista henkilöistä ja pohdittava, ovatko he todennäköisesti millään tavoin sekaantuneet tapahtumaan vai eivätkö — sillä, kuten Styler ei väsynyt vakuuttamasta itselleen, ei koskaan tiedä, kuka ja mikä kukin on, ennenkuin hänet on kääntänyt nurin, eikä milloinkaan voi pitää liian tarkkaa vaaria pienistä yksityiskohdista. Hän oli herkistänyt korviaan kuullessaan majatalon isännän mainitsevan tätä nuorta leskeä ja tätä vanhaa herraa — he eivät ainakaan olleet Lynnen syntyperäisiä asukkaita, ja heistä oli otettava selko.

Warren oli hyvin tavallinen, siisti, perin kunnioitettavan näköinen asunto. Se oli nykyaikainen kivitalo — uusimallisia rakennuksia, jotka nykyisin ovat muodissa eteläisissä kreivikunnissa. Sen oli ilmeisesti rakennuttanut henkilö, joka tahtoi siitä lepopaikan vetäydyttyään syrjään perin menestykselliseksi koituneesta liike-elämästä. Siinä oli useita päätyjä ja vielä useampia omituisia ikkunoita, nurkkauksia ja soppia, ja seiniä koristivat rehevät muratit sekä klemati- ja villiviiniköynnökset; nurmikot ja puutarhat olivat huolellisesti hoidetut. Se oli juuri sellainen paikka, jossa elämän otaksuisi loistavan tasaisen mieluisesti ja jossa erinomaisesti valmistettu päivällinen luultavasti olisi pöydässä täsmälleen kello puolikahdeksan. Stylerin kävellessä ohitse oli sievä palvelijatar sivuportilla puhelemassa teurastajan juoksupojan kanssa. Heidän laajentuneista silmistään hän arvasi heidän keskustelevan edellisen yön tapahtumista. Mutta palvelustytön emännästä hän ei sillä kertaa nähnyt vilahdustakaan.

Hänen huomionsa toinen esine — huvila — oli kokonaan toisenlaatuinen kuin Warren. Se oli sananmukaisesti metsän sisässä, aukeamalla, ja Styler, joka oli lähestynyt sitä rohkeasti poiketen poljetuilta teiltä ja painautuen intiaanien tavalla tiheikköihin, saattoi edetä likelle sitä tuoreen, rehevän lehvistön suojassa, jonka viikon kestänyt lämmin keväinen sää oli saanut versomaan. Hän kuuli ääniä — vienoja maalaisääniä — hiipiessään huvilan puutarhaa reunustavan kuusama-aidan taakse. Ja visusti varoen itse vähääkään kolisemasta hän tirkisti kiiltävän lehvistön raoista. Ainoastaan muutaman metrin päässä hänestä oli vanhahko herrasmies istuttamassa kaalintaimia, työskennellessään ratokseen hyräillen hilpeätä laulua.

Hän oli hauskannäköinen vanha herra — näköjään niin viaton vanhus kuin suinkin saattaa tavata, vakuutti Styler, vanhaan totuttuun tapaansa puhellen itsekseen. Juuri silloin ei Styler voinut nähdä hänen kasvojaan — hän näki vain takaapäin mukavat, väljät, valkean ja mustan kirjavasta, ruudukkaisesta villakankaasta valmistetut housut, kirkasviiruisen paidan, vielä loistavammat, silkkiset housunkannattimet ja ison panamahatun. Mies, jonka yllä tämä asu oli, seisoi selin pensasaitaan ja sen takana piileskelevään tähyilijään ja kasvot puutarhan toisella puolella olevaan huvilaan päin. Hänen toisella puolellaan oli olkipunoksinen koppa täynnä kaalintaimia; oikeassa kädessään hänellä oli palikka, jota puutarhurit nimittävät istutuspuikoksi; tällä puikolla hän pisteli maahan reikiä säännöllisten välimatkojen päähän; tehtyään kymmenkunta reikää hän varovasti sijoitti niihin kuhunkin kaalintaimen ja peitti sitten yhtä huolellisesti juuret mullalla. Ja tällä tavoin puuhaillessaan hän lauloi maalaislaulelmien säkeitä hauskalla, miellyttävällä äänellä, joka oli hieman särkynyt, mietti Styler, mutta silti vielä hyvin sointuva.

"Hiljainen, rauhallinen vanha veitikka tämä!" puheli tähyilijä itsekseen. "Ei ainakaan syntiä eikä pahanilkisyyttä näytä asustavan hänen vanhassa ruhossaan. Mutta ajatella, että mies istuttaa kaalia tai turnipsia tahi sipulia tai mitä nuo taimet lienevätkin noin suorastaan suruttoman iloisena, vaikka ihan hänen ovellaan on äsken tapahtunut verinen murha! Ihmeellistä se minusta on! Tämä vanhus lienee filosofi."

Hän käänsi huomionsa vanhuksesta vanhuksen asuntoon. Se oli hauska pikku rakennus, huvilantapainen; seinät olivat osittain tiiliset, osittain kalkitut; kuistin räystäät olivat ulkonevat, ja ovelta vei ruusukuja portille. Avoimesta ikkunasta Styler näki vilahduksen hauskasta sisustuksesta; siellä oli tauluja, kirjoja, valkoisen liinan peittämä pöytä, jolla välkkyi hopeisia ja lasisia astioita. Ja samassa kun hän näki sen, tuli ovelle taloudenhoitajattaren näköinen nainen ja huusi kaalinistuttajalle.

"Päivällisenne on valmis, herra Pegge", ilmoitti hän. "Tuonko pöytään olutta, sir?"

"Mainio ehdotus, rouva Pridd", vastasi herra Pegge, oikaisihe suoraksi ja lähti astelemaan huvilaan. "Kannullinen, madam — ja kauniisti vaahtoavaa, olkaa hyvä!"

Kelpo herrasmies oli parhaiksi ehtinyt asuntonsa ovelle, kun Styler havaitsi jotakin, mikä kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään hänen siihen saakka näkemänsä. Pensasaidan sisäpuolella, ihan vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän oli polvillaan silmä sopivassa lehvistön aukossa, oli puutarhajyrä. Sen päälle oli herra Peggy huolettomasti viskannut takkinsa ja takin povitaskusta pisti näkyviin kulunut, nahkainen lompakko, joka nähtävästi oli täynnä papereita.

"Ahaa! Mikä löytö! Mikä — todella odottamaton onnenpotkaisu!" ihasteli
Styler kiihkeän innostuneena — varovasti hilliten ääntänsä. "Kas niin!
Sepä onni!"

Mikään ei olisi kyennyt niissä oloissa estämään Styleriä tarkastamasta sitä lompakkoa, ei kunniantunto, ei hienotunteisuus, ei häpeä — ei mikään! Hän odotti, kunnes näki herra Peggen istuutuvan pöytään ja käyvän käsiksi päivälliseensä. Tarkaten sitten toisella silmällään vanhusta ja toisella kaikkea muuta hän työnsi kätensä lehvien välitse ja sieppasi lompakon itselleen. Ja varmistauduttuaan siitä, että sen omistaja söi ja joi vähääkään aavistamatta, mitä hänen rauhaisen puutarhansa toisessa päässä oli tekeillä, Styler silmäili hätäisesti, mutta varmisti lompakossa olleita papereita yhtä nopeasti kuin pankkinkonttoristi laskee seteleitä. Tämän tarkastelun aikana hänen kasvoillaan väikkyi jos jonkinlaisia ilmeitä, ja pantuaan lompakon takaisin paikalleen hän jupisi sanan tai pari.

"Laupias Luoja! Tänne hän siis on piiloutunut, vai niin?" mutisi hän.
"Tämäpä on löytö! Onni — eikä suinkaan puolinainen!"

Hän viipyi vielä jonkun aikaa, sillä hän tahtoi nähdä herra Peggen edestäpäin. Vihdoin Pegge herkesi arterioimasta, tuli kuistille, istuutui nojatuoliin ja sytytti sikaarin. Silloin Styler hänet näki; hän oli hiljaisennäköinen, harmaapartainen vanhus.

"Hyvä Jumala!" supisi Styler. "Tuollainen hän siis on nykyisin, vai niin? No hyvä — hyvä!"

Hän pysyi hievahtamatta piilossaan, kunnes sikaaria polttava herra
Pegge nukahti. Sitten hän hiipi pois metsiköstä ja palasi majataloon.
Siellä hän söi leipää ja juustoa ja joi olutta, mennen sitten
kävelemään varjoisaan puutarhaan, josta John Smith hänet tapasi.

Senjälkeen John Smith ja Styler menivät kävelylle läheisen niityn keskelle ja keskustelivat pitkään, minkä jälkeen Styler poistui lähimmälle rautatieasemalle ja astui Lontooseen menevään junaan, kun taas hänen esimiehensä palasi hitaasti Lynne Courtiin syvissä aatoksissa.

XII

SALAPERÄISIÄ MIEHIÄ

Smith ja Hextall viettivät sen illan Darrell Tressin vieraina. Ja siitä hetkestä, jolloin Smith palasi käväistyään kylässä, seuraavaan aamuun saakka hän ei maininnut mitään Kestevenin kuolemasta. Sensijaan hän ryhtyi kasvattamaan nuorta isäntäänsä. Hän ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään tilan maille, ja piti Darrellin kielen liikkeessä, haastattaen häntä tilan asioista. Päivällispöydässä hän puheli Darrellille urheilusta ja hämmästytti Hextallia kilparatsastuksia koskevilla tiedoillaan. Aterian jälkeen he pelasivat biljardia. Darrell Tress meni sinä iltana makuulle paremmassa kunnossa kuin kuukausiin, ja Fowler, joka pistäytyi Hextallin huoneeseen kysymään, voisiko hän millään tavoin palvella vierasta, huomautti siitä.

"Se teidän ystävänne on tehnyt nuorelle isännällemme sanomattoman paljon hyvää, sir", sanoi hän. "Juuri sitä hän kaipaa — parempaa seuraa entisen pelaavan ja juopottelevan joukkion asemesta. Tänä iltana hän on kuin toinen mies, ja se on mainio asia, sillä hän taitaa huomisessa kuulustelussa tarvita koko järkensä."

Hextall odotti kuulustelua levottomuuden ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Uteliaisuus oli luonnollinen; levottomuutta hän ei osannut selittää. Myöskin Darrell oli huolestunut; hänestä oli silminnähtävän vastenmielistä kertoa julkisesti hänen ja Kestevenin välisistä suhteista. Hänen oma asianajajansa, joka saapui Lontoosta varhain aamulla, antoi hänelle saman neuvon, jota Smith oli jo teroittanut hänen mieleensä — kertoa kaikki, mitä tiesi, mitään salaamatta. Ja asianajajalleen hän vastasi samoin kuin Smithille — hän ei tiennyt juuri mitään.

Kylän koulusali, johon tutkintotuomarin ja hänen kaksitoista nuhteetonta ja vakaata valamiestään olivat saapuneet kuulustelemaan Kestevenin kuoleman yhteydessä olevia seikkoja, oli Lynne Courtin seurueen saapuessa ääriään myöten tupaten täysi. Eikä siinä kylliksi; myöskin pihalla tungeksi, innokkaasti pohtivaa väkeä. Tieto tästä tavattomissa olosuhteissa sattuneesta tapahtumasta oli levinnyt laajalle, ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa ammentaakseen alkulähteistä mahdollisia tuoreita uutisia Kestevenistä, Tickelliä koskevasta kuulutuksesta ja kotiopettajattaren omituisesta katoamisesta. Darrell Tressia kiusasi pihalla seisovien ihmisten karkea uteliaisuus, ja hän oli ilmeisesti hermostunut nähdessään koulusalin kuulijoita täynnä olevat penkkirivit. Hyvillä mielin hän pujahti istumaan niille paikoille, jotka eräs poliisikonstaapeli oli varannut hänelle ja hänen ystävilleen, ja hänen kumppaninsa käsittivät, että hän oli hyvin tuskastunut ajatellessaan joutuvansa todistamaan. Hän katseli hermostuneena tutkintotuomaria, viranomaisia edustavia lakimiehiä ja valamiesten jäykkiä kasvoja. Kaikesta päättäen hän olisi saattanut olla syytettyjen aitiossa oleva vanki eikä todistaja, jonka joka tapauksessa oli ainoastaan kerrottava, mitä tiesi. Ja silloin alkoi Hextall aprikoida, tiesiköhän Darrell Tress sellaista, mitä hän ei halunnut ilmaista.

Kuulustelun alkuvaiheet eivät olleet mielenkiintoisia eivätkä kiihoittavia. Tutkintatuomari, läheisestä naapurikaupungista saapunut lakimies, ilmeisesti varovasanainen ja valpas mies, ei viitannut lainkaan kuulustelun poikkeukselliseen luonteeseen esittäessään huomautuksensa ja ohjeensa valamiehille. Itse asiassa hän lausui nämä huomautukset mahdollisimman suppeasti, kosketellen valamiesten tehtävän määrättyä tarkoitusta. Hyvin lyhyessä ajassa valamiehistö oli käynyt katsomassa ruumista (joka silloin virui kylän ruumishuoneessa), kuulustelu oli alkanut ja ensimmäiset kolme todistajaa antaneet lausuntonsa ja saaneet poistua. He olivat se mies, joka oli löytänyt Kestevenin virumasta kuolleena kuusikossa, häntä tutkimaan noudettu lääkäri ja hovimestari Mountain. Kellään heistä ei ollut paljoa kerrottavaa. Puutarhuri kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt ruumiin kymmenen minuuttia vaille kuusi aamulla. Tohtori todisti, että vainaja oli kuollut aivoihin osuneesta kuulasta, joka varmasti oli ammuttu läheltä, ja että hän oli kuollut silmänräpäyksessä, otaksuttavasti viisi ja puoli tuntia aikaisemmin kuin hän tutki ruumista. Ja hovimestari ilmoitti tuntevansa vainajan samaksi mieheksi, jonka hän oli tuntenut herra John Kesteveninä; tämän, joka usein oli käynyt Lynne Courtissa, hän oli viimeksi vähää ennen kello kahtatoista murhan edellisenä iltana nähnyt elossa ja hyvässä voinnissa herra Maurice Tickellin, talon toisen vieraan, seurassa.

Mutta siinä ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt kuuntelijoiden, sekä virallisten että epävirallisten, mieltä — paitsi sitä, että he nyt kuulivat kuvaukset silminnäkijöiltä. Huhujen ja julkisten selostusten nojalla he olivat jo tutustuneet näihin seikkoihin. Fowlerin ja poliisikomisariuksen lausunnot olivat jännittävämpiä. Kamaripalvelija kertoi nähneensä Kestevenin ja Tickellin istuvan yhdessä, polttelevan tupakkaa ja keskustelevan ilmeisesti perin ystävällisesti keskenään myöhään yöllä; hänet ja Mountain oli varhain seuraavana aamuna kutsuttu kuusikossa olevalle aukeamalle; hän oli huomannut, ettei Tickellin huoneessa ollut ketään, ja vähän myöhemmin havainnut, että yksi hänen isäntänsä polkupyöristä oli kadonnut. Komisarius ilmoitti tarkastaneensa vainajan vaatteet; niiden taskuista ei ollut löytynyt mitään muuta kuin nenäliina ja kynsisakset. Kaksi tahi kolme kunnollista, rehellistä, jäyhäkasvoista valamiestä hengähti syvään ja pudisti päätään kuullessaan sen, ja Smith kuiskasi Hextallille, että heidän mielipiteensä oli nyt valmis eikä enää ikinä muuttuisi — ryöstömurha, se oli heidän uskonsa, ehdottoman vankka ja horjumaton.

Darrell Tress nousi todistamaan. Hän oli silmäänpistävän hermostunut ja epävarma, ja älykäspiirteinen, teräväsilmäinen lakimies, joka oli saapunut Lontoosta ohjaamaan jutun menoa oikeusviranomaisten puolesta, silmäili häntä hieman uteliaasti, ikäänkuin ihmetellen, minkä tähden ihminen pelkäsi niin yksinkertaista asiaa. Hän esitti tahallaan todistajalle pari, kolme muodollista kysymystä herättääkseen hänessä itseluottamusta. Sitten hän kävi käsiksi ydinkohtaan, lausuen nopeasti ja varmasti suoranaisen kysymyksen.

"Olette luultavasti nähnyt sen miehen ruumiin, jonka kuoleman yhteydessä olevien seikkojen selvillesaamiseksi tämä kuulustelu pidetään?" tiedusti hän.

Darrell tuijotti kyselijään, sitten tutkintatuomariin, sitten jälleen kysyjään.

"John Kestevenin ruumis. Kuka oli John Kesteven? Sanoitte 'tietysti'; siis tietysti tiedätte sen."

"Tiedän ainoastaan sen", virkkoi Darrell hitaasti, "että tunsin hänet
John Kestevenin nimellä. Niin hän itse nimitti itseään."

"Siitä saakka, kun opin hänet tuntemaan, hän asui minun luonani", vastasi hän empimättä.

"Missä hän asui sitä ennen? Missä hän asui silloin, kun ensi kerran kohtasitte hänet?"

"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasi hän. "En kuullut hänen koskaan puhuvan siitä."

"Onko minun siis uskottava teidän ottaneen tämän miehen, joka nimitti itseään John Kesteveniksi, suoraan taloonne tai taloihinne tietämättä mitään hänen entisyydestään?"

"No niin, tiesin, että hän oli kelpo — hyvä kumppani — ja niin edelleen", sanoi Darrell epävarmasti. "Minä — nähkääs, en kysellyt häneltä mitään. Hän ja minä pidimme toisistamme, ymmärrättehän."

"Kyllä käsitän. Ja niinpä te otitte hänet — ventovieraan — perheenne jäseneksi?"

"Ei; en ottanut!" murahti Darrell, näyttäen äkkiä pirteyden merkkejä.
"Kehoitin häntä jäämään vähäksi aikaa — ja hän viipyi yhä."

"Ymmärrän! — Ja nyt, herra Tress, missä ja milloin tapasitte John
Kestevenin ensi kerran?"

"Ei. Se tapahtui ollessani yksin matkalla Newburyn esteratsastuskilpailuihin. Pysähdyin Readingiin, ja hän oli samassa hotellissa. Hän puhutteli minua sinä iltana biljardisalissa, ja seuraavana päivänä menimme kilparatsastukseen yhdessä. Tulimme näette oikein hyvin toimeen, ja minä pyysin häntä vieraakseni Lontoossa."

"Mainitsiko hän teille mitään itsestään, kuka ja mikä mies hän oli, mistä hän tuli? Ajatelkaahan!"

"Niin, kyllä, jotakin hän puhui", vastasi Darrell äkkiä oltuaan hetkisen vaiti. "Hän sanoi juuri äsken tulleensa Afrikan länsirannikolta, jossa hän oli ollut useita vuosia."

"Muistaakseni hän oli harjoittanut jonkinlaista kauppaa. En muista millaista. Se ei kiinnittänyt mieltäni."

"Millaisissa varoissa hän oli? Hyvissä? Huonoissa? No, herra Tress, antakaa tulla! Oliko hän hyvin puettu? Oliko hänellä rahaa taskussaan? Oliko hänellä muassaan runsaasti tavaroita, vaatteita ja muuta sellaista? Sen varmasti muistatte."

"Hänellä ei ollut paljon vaatteita", vastasi Darrell mutkattomasti, "koska hän oli vasta äsken palannut Englantiin".

"Sallikaa minun esittää teille hyvin suora kysymys — velvollisuuteni on tehdä se. Suorititteko te hänen maksettavakseen sillä tavoin kertyneet laskut?"

"En. Hän suoritti ne itse. Ne lähetettiin minun asuntooni — mutta
Kesteven ne maksoi."

"Saiko hän rahaa teiltä? Niin, muistelkaahan! Lainasiko hän tai voittiko hän teiltä silloin, kun ensi kerran kohtasitte toisenne — sinä iltana Readingissa?"

"Ei lainannut. Hän voitti jonkun verran — ei paljoa — korttipelissä. Ja hieman biljardissa — mitättömän vähän. Pelasimme biljardia koko illan ja sitten myöhemmin minun huoneessani korttia tunnin tai pari."

"Niin — en tiedä! Ehkä parisataa. Ja seuraavana päivänä hän voitti koko joukon rahaa kilparatsastuksessa."

"Hän oli siis kortinpeluri ja löi vetoja ratsastuskilpailuissa. Te pelasitte kaiketi aika paljon korttia yhdessä myöhemmin?"

"Esitän teille kysymyksen: menetittekö tälle miehelle paljon rahaa siitä alkaen, kun opitte hänet tuntemaan, tähän saakka?"

"En; en menettänyt! Pelasimme korttia aika paljon — muiden kanssa — mutta koskaan en hävinnyt paljoa. Minulla on tavattoman hyvä onni korttipelissä. Luonnollisesti menetin joskus."

Kuulustelija piti pienen pysähdyksen, silmäillen muistiinpanojaan, ja jatkoi sitten toista latua myöten.

"Tämä mies, joka oli teille tuttu Kestevenin nimellä, asui luonanne tutustumisestanne lähtien kuolemaansa saakka — joko huoneistossanne Lontoossa tahi talossanne täällä Lynne Courtissa?"

"Eikö hän koskaan puhunut teille tarkemmin entisyydestään, omasta elämästään, perheestään?"

"Ei; en koskaan kysellyt häneltä mitään. Ne eivät olleet minun asioitani — ne eivät kimittäneet mieltäni."

"Tulimme toimeen hyvin", vastasi Darrell. Hän ei enää ollut hermostunut, mutta alkoi muuttua vastahakoiseksi ja jöröksi tutkinnon jatkuessa ja luoda kuulustelijaan silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää.

"No niin. Sitten tulemme äskeisiin tapauksiin. Joitakuita päiviä sitten te ja tämä mies matkustitte yhdessä Boulogneen; siellä pelasitte, ja teillä oli hyvä onni?"

"Palasitte Folkstoneen Kestevenin kuoleman edellisenä iltapäivänä ja ajoitte luullakseni autolla kotiin, pysähtyen Brightoniin päivälliselle, ja kaikki voittonne olivat kai Kestevenin taskussa?"

"Niin. Viisi- tai kuusituhatta puntaa — Ranskan ja Englannin seteleinä", vastasi Darrell kärsimättömästi. "Ne olivat hänellä myöskin silloin, kun erosin hänestä ja Tickellistä samana iltana. Voisin kertoa teille kaikki tietoni kahdessa minuutissa, jos sallisitte minun kertoa omalla tavallani!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "En ymmärrä tällaista kyselyä."

"Hieman malttia, herra Tress", sanoi kuulustelija tyynnyttävästi. "Mikäli olen kuullut, kohtasitte herra Tickellin Brightonissa ja otitte hänet mukaanne. Asia on siis niin? No, mikä mies herra Tickell on?"

"En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin kävi Kestevenin seurassa asunnossani pelaamassa korttia ja että kerran tai pari olen nähnyt hänet ratsastuskilpailuissa", selitti Darrell. "En tiedä hänestä sen enempää, en niin mitään."

Koulusalin ovella äkkiä alkanut hälinä sai lakimiehen keskeyttämään lauseensa. Väkijoukon lävitse tunkeutui konstaapeli, pitäen vaaleankeltaista kirjekuorta ihmisten päiden yläpuolella. Hän ojensi sen pöydän yli lakimiehelle, joka repi sen auki, luki sen sisällön ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.

"Minun lienee paras ilmoittaa tämä uutinen teille heti, sir", virkkoi hän kohteliaasti. "Se mies, josta puhumme, on löydetty."

XIII

KARTTALUONNOKSEN MUISTIINPANOT

Ihmistungoksen täyttämässä huoneessa syntyneen hälinän ja kiihkeiden huudahdusten aikana sähkösanoma siirtyi kädestä käteen pöydän ääressä istuvien kesken, ja pian kumartuivat Smith ja Hextall yhdessä sitä tarkastamaan.

"Lynchfieldin poliisikomisariukselta", jupisi Smith. "Lynchfield? — Ahaa! Se on Hampshiren rajalla, Southamptonin tien varrella. 'Tickellin kuvausta vastaava mies makaa tajuttomana polkupyörätapaturmasta eräässä majassa täällä lähellä. Lähettäkää joku tuntemaan!' Ahaa! Näetkö, Hextall, hän on yrittänyt Southamptoniin pujahtaakseen pois maasta. Mitähän nuo miehet nyt aikovat?"

Lontoolainen lakimies, tutkintotuomari, valamiehistön puheenjohtaja ja poliisipäällikkö kuiskuttelivat keskenään pöydän päässä. Äkkiä tutkintotuomari nosti päänsä pystyyn.

"Asiain näin ollen", lausui hän, "lienee meidän parasta jatkaa kuulustelua viikon kuluttua tästä päivästä. Hyvin otaksuttavasti, hyvät herrat, esitetään teille silloin paljon tärkeämpiä todistuksia."

Kiihtynyt kuulijakunta ahtautui ovesta ulos, paisuttaen koulun pihalle keräytynyttä tungosta, ja saliin jääneet viranomaiset ja todistajat alkoivat ryhmittäin keskustella. Darrell Tress tuli Smithin ja Hextallin luokse entistäkin hermostuneemman ja levottomamman näköisenä.

"Totisesti — kuulkaahan!" huudahti hän. "Luuletteko — että se mies tosiaankin on Tickell — luuletteko?"

"Teidän on lähdettävä mukaamme, herra Tress", sanoi hän. "Otaksuttavasti varsin monet palvelijoistanne tuntisivat hänet, mutta on paljon parempi, jos te itse tulette. Auto odottaa minua ulkona, ja minä ja komisarius aiomme lähteä heti. Kuinka pian voitte te olla valmis?"

Darrell katsahti molempiin kumppaneihinsa. Oli selvää, ettei tämä retki lainkaan miellyttänyt häntä, ja taaskin herätti hänen käyttäytymisensä Hextallissa epämääräistä kummastusta ja levottomuutta. Mutta Smith tarttui Darrellin käsivarteen ja talutti hänet ovelle.

"Myöskin teidän autonne on tuolla ulkona, Tress", virkkoi hän. "Lähdetään — Hextall ja minä tulemme mukaan. Kuinka kauan", lisäsi hän, kääntyen poliisipäällikön puoleen, "kuinka kauan tarvitsemme ehtiäksemme Lynchfieldiin?"

"Lynchfieldiin? Niin — hiukan toista tuntia", vastasi puhuteltu. "Se on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä."

Autot, poliisiviranomaiset toisessa, Darrell molempine kumppaneineen toisessa, kiitivät kylän kujalle kokoontuneen kiihtyneen väkijoukon lävitse. Darrell vältti uteliaasti tähyileviä katseita ja nojautui taaksepäin autossaan, pyyhkien otsaansa.

"Toivoisinpa hartaasti, etten olisi ikinä tavannut Kesteveniä enkä Tickelliä enkä ketään koko siitä hornan joukkueesta!" murahti hän, kun kylä oli jäänyt heidän jälkeensä ja he olivat kääntyneet kumpujen ylitse Hampshiren rajalle vievälle tielle. "Ja toivoisinpa, että Tickell olisi päässyt livahtamaan pakoon, niin toivon, jumaliste! Niin teen, jottei minua enää vaivattaisi tällä lemmon jutulla. Ja totisesti, niin pian kun sallitte Paquitan lähteä, Hextall, otan mukaani hänet ja pojan, ja matkustamme jonnekin ulkomaille — Egyptiin tai Intiaan tai mihin hyvänsä — ja pysymme syrjässä, kunnes koko melu on vaimennut."

"Nyt on huono vuodenaika, Tress, lähtisittepä sitten Egyptiin tai Intiaan", huomautti Smith kylmäkiskoisesti. "Ja pelkäänpä teitä tarvittavan Tickelliä tuomittaessa. Tehän olette tärkein todistaja, kuten käsitätte."

Darrell näytti uudelleen ärtyvän ja käyvän kärsimättömäksi. Hextall, joka oivalsi, että hänen hermonsa olivat vakavasti järkkyneet, ehätti tyynnyttämään häntä.

"Eihän ole sanottu, tuleeko lainkaan oikeudenkäyntiä, Smith", virkkoi hän, vilkaisten lakimieheen merkitsevästi. "Puhutte miehen tuomitsemisesta, vaikka Tickelliä ei vielä ole edes kuulusteltu. Ja sitä paitsi, jos Tickelliä on kohdannut paha tapaturma, hän ei ehkä toinnukaan. Saatamme tavata hänet kuolleena."

Darrell hytkähti istuimellaan, ja häneltä luiskahti huudahdus, jonka
Hextall tiesi vilpittömäksi.

"Totisesti. Toivoisin, että hän olisi kuollut! Se olisi paras uutinen, mitä olen kuullut — eilispäivän jälkeen. Silloin tämä kaikki päättyisi. Pidättekö sitä todennäköisenä?" jatkoi hän, kääntyen innokkaasti Hextalliin päin. "Pidättekö, tosissanne?"

"En osaa sanoa, onko se todennäköistä vai eikö", vastasi Hextall, jota Barreliin kummallinen käytös taaskin epämääräisesti vaivasi. "Mutta otaksuttavasti sattui sähkösanomassa mainittu tapaturma johonkin aikaan eilisaamuna, ja jos hän on ollut tajuttomana kokonaisen vuorokauden, niin hän on vaarallisesti loukkaantunut."

Autot kiitivät edelleen, rinnettä alas, toista ylös, kumpujen poikki, kunnes ne kellon juuri lyödessä kahtatoista, pysähtyivät poliisikamarin edustalle hauskassa, pienessä kauppalassa, joka oli viehättävän metsäisen maiseman keskellä. Pari viranomaista tuli kadulle tervehtimään Lynnen poliisimiehiä, ja Darrell ja hänen kumppaninsa laskeutuivat autostaan, mennen sitten heidän luokseen. Lynchfieldin poliisipäällikkö oli jo aloittanut kertomuksensa, mutta hänen lynneläinen virkaveljensä keskeytti sen.

"Odottakaahan vähän!" pyysi hän. "Tämä on herra Tress Lynne Courtista, ja nämä herrat ovat hänen ystäviään. Kertokaa heille kaikki alusta alkaen; he kaikki ovat mukana jutussa."

"Minulla ei ole varsin paljoa kerrottavaa", sanoi paikkakunnan poliisipäällikkö. "Ensimmäisen vihjauksenhan saimme teikäläisiltä eilisaamuna, kun saapui kuvaus miehestä, ja pidimme valppaasti silmällä piiriämme koko eilisen päivän, koska näet olemme teidän paikkakuntanne ja Portsmouthin ja Southamptonin välillä ja arvelimme hänen mahdollisesti pyrkivän rannikolle. Emme kuitenkaan kuulleet emmekä nähneet mitään ennenkuin puolikahdeksan tänä aamuna. Silloin saapui tänne muuan työläinen tuomaan tietoja. Hän asuu tämän ja erään toisen, kolmen tai neljän kilometrin päässä kauppalasta länteenpäin vievän maantien välisellä sivuraitilla, ja hänen majansa on ainoa niillä tienoin. Hän kertoi, että eilen aamulla kello seitsemän vaiheilla, hänen lähdettyään työhönsä, oli hänen vaimonsa lähtenyt heidän kujaansa myöten noutamaan vettä lähteestä. Tunnen sen paikan, josta hän puhui; kujassa on jyrkkä mäki ja äkkikäänne, ja lähteen lähellä on hylätty kivilouhimo. Vaimo kuuli louhimosta valitusta ja löysi sinne mentyään miehen, josta sähkötin teille. Hän on Tickell, se on ehdottoman varma! Hän oli ilmeisesti viskautunut pyörältään suoraan louhimon kaiteiden ylitse ja loukkaantunut pahoin — jonkunlaisessa puolittaisessa tajuttomuuden tilassa, kun nainen hänet tapasi. Vaimo haki vettä ja virvoitteli häntä, ja jonkun ajan kuluttua hän sai viedyksi miehen majaansa. Sitten hän meni tiedottomaksi ja pyörtyi uudelleen, ja sellaisena hän oli koko päivän, välillä viroten ja sitten pyörtyen jälleen. Majan asukkaat ovat vanhanpuoleista väkeä; läheisyydessä ei ollut ketään, eikä vaimo tiennyt, mitä tehdä. Hän olisi päivän aikana tahtonut lähteä noutamaan lääkäriä, mutta mies ei sitä sallinut, vaan vakuutti kyllä tointuvansa ja pian olevansa hyvässä kunnossa. Mökin isännän tullessa illalla kotiin, hän näytti voivan paremmin ja sanoi jälleen paranevänsä täydelleen, jos hänen vain sallittaisiin levätä aamuun saakka. Mutta aamulla hän oli tajuttomana ja entistä ankarammin sairaana, minkä vuoksi mies tuli tänne hakemaan lääkäriä, joka neuvoi häntä tulemaan tänne ja kertomaan meille tapahtumasta. Luonnollisesti johtui Tickell heti mieleemme ja lähdimme siis mökille. Ja epäilemättä mies on Tickell. Hänellä on koko joukko niitä rahoja taskussaan."

Darrell Tress hätkähti ja kävi hyvin kalpeaksi. Smith sekaantui puheeseen, esittäen kysymyksen, joka siirsi huomion häneen.

"Mistä tiesitte, että Tickellillä oli, kuten sanoitte, niitä rahoja taskussaan?" tiedusti hän.

"Lähetin ympäristölle tiedon, että Tickellillä saattoi olla suuri summa ranskalaisia ja englantilaisia seteleitä."

"Ja hänellä on!" jatkoi sikäläinen poliisipäällikkö. "Ainakin hänellä on osa rahoista: muistaakseni kolmen- ja neljäntuhannen punnan välillä Englannin pankin seteleitä — mutta ranskalaista rahaa ei ollenkaan. Tarkastimme hänen taskunsa. Ja muuta ei hänellä juuri olekaan, ei minkäänlaisia papereita, lukuunottamatta kummallista karttaa tai luonnosta, josta emme päässeet selville. Mutta meidän olisi paras lähteä sinne — jätin kaksi miestäni mökkiin, ja myöskin lääkäri on siellä."

"Hän sanoi, että mies on hyvin pahasti vahingoittunut, sir — sisäisiä vammoja ja vioittunut kallo", vastasi poliisipäällikkö. "On epäiltävää, voidaanko hänet siirtää sairaalaan."

He kaikki nousivat taaskin autoihinsa, Lynchfieldin poliisit lynneläisten virkaveljiensä seuraan; ajettuaan pikku kauppalan lävitse ja kolmisen kilometriä maantietä myöten he saapuivat kapealle raitille, joka kääntyi jyrkästi valtatieltä, mutkittelevana pian kadoten sitä varjostavien puiden sekaan. Siellä poliisit laskeutuivat autostaan, ja koko seurue lähti jalkaisin eteenpäin raittia pitkin.

"Meistä on suorastaan ihme, että mies edes koettikaan ajaa tällä kujalla", huomautti Lynchfieldin poliisipäällikkö. "Saatte omin silmin nähdä, miltä se näyttää — siinä ajaminen on hulluutta. Emme voi kuvitella muun houkutelleen häntä siihen kuin sen seikan, että siltä tieltä, jolta juuri lähdimme, näkyy toinen tuolla laaksossa kulkeva tie ja tämä raitti on oikotie sinne. Mutta ei tietenkään arvaa sitä niin jyrkäksi ennenkuin on saapunut tähän käänteeseen. Joka tapauksessa, juuri tuossa hän suistui louhokseen — kuten näette, hän on syöksynyt noiden kaiteiden lävitse — ja nyt hän viruu tuossa mökissä. Voimme tietenkin tavata hänet kuolleena — se on mahdollista."

Hextall, joka etupäässä vain tarkkaili Darrell Tressiä, havaitsi toivon välähdyksen hänen silmissään — oli liiankin selvää, ettei mikään olisi hänestä niin tervetullut kuin se tieto, että Tickell olisi iäksi vaiennut. Tohtorin aprikoidessa Tressin outoa käytöstä he saapuivat mökin ovelle ja kohtasivat lääkärin ja konstaapelin, jotka tulivat ulos heitä vastaan. Nähdessään Lynchfieldin poliisipäällikön kysyvän katseen lääkäri pudisti päätään.

"Yhäti tajuttomana", ilmoitti hän. "En tiedä, pitäisikö suorittaa leikkaus — minun on saatava apua ja neuvoja."

"Tämä herra on lääkäri", esitteli Lynnen komisarius. "Tohtori Hextall — lontoolainen lääkäri luullakseni, sir?"

Molemmat lääkärit astuivat syrjään puhelemaan, ja poliisipäällikkö kääntyi Darrellin puoleen.

"Tulkaahan sisälle, herra Tress, katsomaan, onko tämä mies Tickell!" kehoitti hän. "Siihen ei teiltä kulu minuuttiakaan, eikä se vaivaa häntä, jos hän on tajuton."

Darrell meni mökkiin kovin vastahakoisen näköisenä Smithin seuratessa hänen kintereillään. Loukkaantunut mies makasi väliaikaiseksi kyhätyllä vuoteella, jonka ääressä istui konstaapeli. Darrell loi yhden ainoan hätäisen silmäyksen sairaan kalpeihin kasvoihin ja kääntyi sitten toisaalle.

Hän pyörähti ympäri ja aikoi poistua mökistä, mutta poliisipäällikkö kutsui hänet toiseen huoneeseen, ahtaan eteisen toisella puolen olevaan, pieneen vierassaliin. Siellä poliisipäällikkö otti esille norfolkilaisen takin ja veti sen taskusta lompakon, jonka ympärillä oli vahva, joustava kisko.

"Tässä kaikki, mitä löysimme hänen taskuistaan", sanoi hän Smithille, jota kai piti tärkeänä henkilönä. "Hänellä ei ollut mitään muuta kuin kello perineen, sormus tai pari ja joitakuita pikku esineitä. Kuulkaahan, herra Tress! Ovatko nuo setelit samoja rahoja, joista olemme kuulleet? Ovat? No hyvä! Niitä on kaikkiaan, kuten mainitsin, lähemmä neljätuhatta puntaa. Koko sitova todistus siitä, kuka Kestevenin murhasi, se! Ja tässä on ainoa hänen taskuistaan löytämämme paperikaistale — enkä minä kuolemaksenikaan saa selville, mikä se on. Näyttää jonkun kartan kappaleelta tai joltakin sentapaiselta. Mitä te siitä arvelette, sir?" lisäsi hän, ojentaen pahasti rypistyneen ja kokoon taitetun kirjoitusarkinpuolikkaan Smithille. "Mikäli olen kuullut, olette te hyvin perehtynyt tällaisiin asioihin."

Smith otti paperin käteensä ja silmäili sitä tarkoin. Siinä oli karkeasti hahmoiteltu, melkein näkymättömäksi tahrautunut lyijykynäpiirros, lampaankäpälän muotoinen; siihen oli vedetty paljon viivoja, ja näiden viivojen viereen oli muutamiin paikkoihin merkitty numeroja. Kuvion alla oli selityksiä, kuten Smithistä näytti. Ne olivat perin arvoituksellisia. Ykkösen numeron kohdalla oli kirjain W; kakkosen kohdalla P V; kolmosen T:n K; nelosen L. Kaiken tämän alapuolelle oli kirjoitettu kaksi riviä: "Minä iltana tahansa 12:sta—18:teen, 8 1/2—9 1/2" ja "T— Yritys; V— Suoritus."

"Jollei teillä ole mitään sitä vastaan", virkkoi Smith, "valmistan itselleni jäljennöksen tästä paperista. Sitten voin ehkä saada selvän sen merkityksestä joutoaikoinani. Tietysti se merkitsee jotakin."

"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi poliisipäällikkö. "Olen hyvilläni kaikesta avusta. En usko, että hän" — hän nyökkäsi toiseen huoneeseen päin — "ilmaisisi sitä meille, vaikka kykenisikin. No niin, herra Tress", jatkoi hän, kääntyen Darrellin puoleen, joka jörönä tarkkaili Smithin puuhia, "siellä se mies on, kuten näette, ja voitte pitää varmana, että hän joutuu hirteen, sir! Kuukauden kuluttua —"

Darrell nielaisi kirouksen ja poistui äkeissään mökistä raittiiseen ilmaan.

XIV

HYYTÄVÄ PELKO

Pian astuivat Hextall ja lynchfieldiläinen lääkäri siihen huoneeseen, jossa Smith valmisti karkeatekoista jäljennöstä salaperäisestä kartasta.

"Aiomme siirtää hänet kauppalan sairaalaan", ilmoitti Lynchfieldin tohtori. "Hänessä on suoritettava leikkaus. Teidän", jatkoi hän poliisiviranomaisille, "On siis heti ryhdyttävä valmistaviin toimenpiteisiin. Minä jään siksi aikaa hänen luokseen. Tuo on kummallinen kapine", huomautti hän Smithille, osoittaen karttaa. "Katselin sitä tänä aamuna. Saatteko siitä selvän?"

"En vielä", vastasi Smith. Hän pisti piirtämänsä jäljennöksen taskuunsa, vei Hextallin pihalle ja osoitti Darrellia, joka synkkänä käveli kujalla. "Katsohan, Hextall!" kehoitti hän. "Mikä Tressiä vaivaa? Minusta on ihan ilmeistä, että hän olisi mielellään antanut puolet omaisuudestaan jos olisimme tavanneet tämän miekkosen kuolleena tai jos te lääkärit voisitte taata hänen kuolevan. Minkä tähden? Kun eilenaamulla saavuimme Lontoosta, uskoi hän varmasti, että Tickell oli tappanut Kestevenin, kuten muistatte, ja olisi kovin kärkkäästi tahtonut nähdä hänet hirressä sen tähden. Nyt hänen mielensä näkyy tyyten muuttuneen. Vielä kerran kysyn — minkä tähden?"

"Hermot", vastasi Hextall. "Hänen hermostonsa ei ole milloinkaan ollut vankka, eikä hänen viimeaikainen elämänsä ole sitä vahvistanut. Hän ei jaksa kestää tällaista julkisuutta, kuulusteluja ja kaikkea muuta. Siinä kaikki."

"Ei!" väitti hän. "Ei se siitä johdu. Tuo mies on kuullut jotakin — eilisen jälkeen. Jokin painaa hänen mieltään. Katsohan häntä!"

Ilmeisesti välittämättä siitä, että häntä tarkkailtiin, tai huomaamatta sitä Darrell oli jäänyt seisomaan kujalle. Hän jupisi itsekseen; hänen kalpeat kasvonsa nytkähtelivät miltei suonenvedontapaisesti, ja äkkiä hän heilautti molempia käsiään ylöspäin, tehden epätoivoisen näköisen liikkeen.

"Totisesti — katsohan häntä!" toisti Smith. "Äläkä uskottele, että se johtuu pelkästä hermostumisesta! Sanon sinulle, että tuo miekkonen on eilisen jälkeen kuullut jotakin, mitä me emme tiedä. Ja hän hautoo sitä, kunnes joutuu hyytävän, tappavan pelon valtaan. Mies-poloinen!"

"Siinä tapauksessa ei täällä vetelehtiminen ole hänelle lainkaan hyväksi", virkkoi Hextall. "Olemme tehneet kaikki, mitä meiltä vaadittiin, ja voimme aivan hyvin lähteä paluumatkalle heti."

Darrellin mieli näytti silminnähtävästi keventyvän, kun hänelle ehdotettiin, että lähdettäisiin takaisin Lynne Courtiin. Hän antoi ohjaajalleen lyhyen määräyksen ajaa nopeasti. Koko paluumatkan hän oli alakuloinen ja vaitelias, ja perille saavuttua hän valitti päätänsä särkevän ankarasti ja jätti Hextallin ja Smithin syömään puolista kahdenkesken. Palvelijoiden kuullen nämä kaksi eivät hiiskuneet mitään senaamuisista tapahtumista, mutta aterian jälkeen he menivät pihamaan rauhaiseen nurkkaukseen, ja kummankin mielessä oli ajatus, että heidän oli keskusteltava asioista. Ja Smith veti taskustaan omituisen kartan jäljennöksen, levitti sen polvilleen ja kiinnitti siihen kumppaninsa huomiota.

"Mitä arvelet tuosta, Hextall?" tiedusti hän. "Jos olisit löytänyt tuon paperiliuskan — jostakin — niin minkä vaikutuksen se olisi sinuun tehnyt? Mikä se on? Onko tämä lampaankäpälänmuotoinen piirros jonkun piirin kartta? Ovatko nämä kirjaimet paikannimien alkukirjaimia? Ovatko nämä salaperäiset numerot määräyksiä ja ohjeita? Otaksuttavasti ne ovat — mutta niiden merkityksen selville saaminen on visainen tehtävä. Mutta kuitenkin — olisin valmis panemaan koko omaisuuteni tätä puolittain poltettua sikaaria vastaan vetoon siitä, että karkeatekoinen piirros, josta tämä on jäljennetty, sisältää Kestevenin murhan koko salaisuuden!"

"Se näyttää alkeelliselta matkakartalta", virkkoi hän oltuaan hetken vaiti. "Ja kaikki nämä merkinnät ovat otaksuttavasti neuvoja, miten päästään johonkin määrättyyn paikkaan. Mutta missä on tämän kartan esittämä piiri, ja mitä nämä muut merkit tarkoittavat? Siinä on vain yksi seikka, joka herättää mielessäni ajatuksen."

"Minä tunnustan, etten näe mitään sellaista, mikä toisi mieleeni mitään", mutisi Smith. "Mitä sinä näet?"

"Kas tämän!" vastasi Hextall. "Näetkö tuon rivin: 'Minä iltana tahansa 12:sta—18:teen; 8 l/2—9 1/2?' Etkö päättele siitä mitään?"

"No niin", sanoi Hextall, "kenties en oikeastaan minäkään. Mutta minusta tuntuu jotakin merkitsevän se, että tänään on toukokuun kolmastoista päivä ja että eilen luonnollisestikin oli — kahdestoista. Entä sitten?"

"Pitäisin tätä", jatkoi Hextall, "muistiinpanoina otaksuttavasti Tickellille annetuista ohjeista, joiden mukaan hänen piti mennä jonnekin tapaamaan jotakuta jonakin — minä hyvänsä — iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana kello puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä. Ja myöskin luulen Tickellin olleen matkalla suorittamaan sitä tehtävää, kun hänelle sattui tapaturma."

"Päätelmäsi tuntuu järkevältä", myönsi Smith ja pani paperin huolellisesti lompakkoonsa. "Siitä kuviosta ja siihen tehdyistä merkinnöistä otetaan selvää, ennenkuin monta tuntia on kulunut. Lähden kaupunkiin viiden junassa. Entä sinä?"

"Olen sopinut, että jään tänne huomiseen saakka", vastasi Hextall. "Tahdon nähdä neiti Tressin kunnollisesti toipuvana — ja myöskin haluan puhella Tressin kanssa. Mielin vakavasti yrittää saada hänet kääntymään paremmalle tolalle."

"Ensin on sinun laitettava hänen hermonsa kuntoon", huomautti Smith. "Tänä aamuna häntä järkyttivät monet seikat aika tavalla. Kunpa tietäisin, mitä hänen mielessään liikkui! Tämä on paljoa pulmallisempi juttu kuin kumpikaan meistä alussa kuvitteli. Olen entistä varmempi siitä, että Tickell on yhtä viaton siihen murhaan kuin minäkin."

"Joku henkilö, jota hyvin todennäköisesti ei lainkaan ahdisteta", vastasi Smith. "On kuitenkin pari seikkaa, joihin huomio on kohdistettava. Ollessaan eilen täällä vähän aikaa teki Styler pienen, mielenkiintoisen havainnon, jolla saattaa olla merkitystä tähän juttuun nähden, ja hän palasi heti Lontooseen jatkaakseen tutkimuksia sen johdosta. Kerron siitä sinulle myöhemmin — en vielä. Ja vähää ennen kuin saimme tiedon murhasta oli Styler saanut hieman vihiä Kestevenin asioista, hyvin vähän tosin, mutta se on kuitenkin jotakin, ja hän työskentelee sen pohjalla. Haluan niin ollen joutua kuulemaan hänen selostustaan."

"Mitä hän sai selville Kestevenistä — onko senkin kertominen liian aikaista?" tiedusti Hextall. "Olen perin utelias, kuten tiedät."

"No, olkoon menneeksi!" suostui Smith. "Voin kertoa sinulle sen. Se on hyvin pieni seikka — mutta voi paisua suureksi — saatamme sen avulla saada selville, kuka Kesteven oli. Ollessaan haastattelemassa Fowleria sinun luonasi, Styler taivutti Fowlerin viemään hänet Tressin asuntoon Queen-Anne-kadun varrelle, jotta hän saisi tarkastaa siellä olevia Kestevenin tavaroita. Hän halusi nähdä, olisiko siellä joitakin papereita, joista kävisi ilmi, mistä Kesteven oli tullut, ennenkuin lyöttäytyi Tressin seuraan. Päällisin puolin katsottuna ei lippaissa, matka-arkuissa ja vaatteissa ollut mitään, ei edes ainoatakaan kirjettä! Mutta Styler on sitkeä veitikka eikä vähällä jää neuvottomaksi ja on suorastaan nero löytämään esineitä kummallisista paikoista. Hän sai käsiinsä sen ainoan puvun, joka Kestevenillä oli, ennenkuin hän pääsi Tressin 'talouteen', ja siitä hän löysi salataskun, joka oli ommeltu vuoriin ja jossa oli öljyttyyn silkkiin kiedottuna — vihkimätodistus."

"Ei siinä ollut hänen nimeään", sanoi Smith. "Mutta mieleni tekisi väittää, että se oli hänen, koskapa hän niin huolellisesti säilytti sitä. Se oli todistus avioliitosta, joka oli joitakuita vuosia sitten solmittu eräässä vähän tunnetussa kirkossa Cityssä. Styler jäljensi sen silloin, kun hän sen löysi — mutta nyt lienee alkuperäinenkin hänen hallussaan — hän sai Fowlerilta huoneiston avaimen ennen kuin lähti Lontooseen. Ehkä siis saamme jotakin selville sen nojalla — olen alkanut kehittää omaa teoriaani siitä asiasta."

"Kotiopettajatar, neiti Brock, joka on kadonnut niin omituisesti, saattaa olla Kestevenin vaimo", vastasi Smith. "Kestevenhän hänet tänne toimitti, kuten tiedät. No niin, nyt lähden asemalle. Tule saattamaan minua sinne!"

Kun ystävykset saapuivat asemalle — se oli pelkkä pysäkki kylän toisessa laidassa — ajoi rouva Renton sinne siroilla, ponyhevosen vetämillä rattailla seurassaan vanhahko, sotilaallisen näköinen mies, joka lähti samassa junassa kuin Smithkin. Rouva Renton tuli Hextallin puheille.

"Saanko viedä teidät rattaillani kartanoon?" kysyi hän. "Ajan näette ihan sen portin ohitse."

Hextall kiitti ja sijoittui sotilaallisen miehen tyhjäksi jättämälle paikalle. Rouva Renton hoputti ponynsa juoksuun ja alkoi heti pakista.

"Ette saa pitää minua pelkkänä juorukellona, tohtori Hextall", varoitti hän, "mutta kuten kaikki maalaiset olen minäkin utelias tietämään tarkoin kaikki, mitä tapahtuu ihan oman kodin kynnyksellä. Onko totta, että Tickell on löydetty ja että olitte katsomassa häntä?"

Hextall punnitsi asiaa ennenkuin vastasi. Olisihan kaikki, mitä hän tiesi yksinäisen mökin tapahtumista, yleisesti tunnettua seuraavana aamuna; jos hän kertoisi ne tosiseikat rouva Rentonille, ehättäisi hän vain antamaan tietoja ennen sanomalehtien ilmestymistä. Ja niinpä hän lyhyesti selosti, mitä oli tapahtunut.

"Olisi kai parasta, että se mies-parka kuolisi", virkkoi rouva Renton. "Se säästäisi niin paljon ikävyyksiä, eikö totta? Olen hirveän pahoillani Tressien tähden; on kauheata, kun ihminen kiskotaan oikeussaleihin ja kuulusteluihin ja kaikkeen sentapaiseen. Varmastikin Darrell Tress kammoaa sellaista."

Että Darrell Tress pelkäsi jotakin, se kävi Hextallista yhä selvemmäksi, ennenkuin se päivä oli lopussa. Darrell oli äärimmäisen rauhaton; hän ei jaksanut kauan pysyä samalla tuolilla eikä edes samassa huoneessakaan; aterioiminen hänen seurassaan oli suoranainen koettelemus; oli hyödytöntä koettaakaan saada häntä pelaamaan biljardia. Ja vihdoin Hextall vei hänet syrjään ja haastoi hänelle suoraan.

"Kuulkaahan! Puhun avoimesti ja teeskentelemättä. Oletteko juonut mitään tänään?"

"En!" ärähti Darrell. "Enkä eilenkään — puolisen jälkeen. Näitte, mitä silloin nautin. Aion luopua koko siitä tavarasta. En ole maistanut tippaakaan — kunniasanalla!"

"Siinäpä se", sanoi Hextall. "Sentähden ovatkin hermonne ärtyneet ja arat, ja te olette kovin huonolla tuulella, ette saa unta ensi yönä ja olette vieläkin surkeammassa kunnossa huomenaamulla! Teidän on luovuttava vanhoista tavoistanne asteittain — äkkijyrkät toimenpiteet eivät kelpaa. Nyt käytte istumaan tuohon tuoliin, poltatte kaikessa rauhassa sikaarin ja ryyppäätte sopivan annoksen wiskyä. Minä annan teille unilääkettä ja hoidan teidät vuoteeseen niin kuin pitääkin. Antautukaa minun hoivaani, Tress, ja minä parannan teidät monessa suhteessa."

Darrell muuttui lapsimaisen tottelevaiseksi, ja kun Hextall lopuksi erosi hänestä hänen makuukamarinsa ovella, tuntui hän saaneen takaisin hyvän tuulensa. Mutta heidän lyödessään kättä synkistyivät hänen kasvonsa.

"Olenpa taitanut olla kovin omituinen tänään", pahoitteli hän. "Mutta totisesti on minulla ollut syytä olla huolissani, sen vakuutan. Asia on — mutta kenties kerron teille siitä huomenna — minua taitaa nukuttaa nyt."

Hän poistui omaan huoneeseensa, aprikoiden, mitähän Darrellilla oli kerrottavaa. Mutta lopen väsyneenä hän pian vaipui uneen. Ihan yhtä äkkiä kuin oli nukkunut hän myöskin heräsi hätkähtäen. Hänen makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta kuului jonkun toisen ikkunan avaamisesta johtuvaa ääntä ja jalkojen hiljaista sipsutusta parvekkeelta, jolle päin ikkunat olivat. Talon sen siiven julkisivu oli nurmikoille ja niiden takana olevaan kuusikkoon päin, ja yläkerran kaikki ikkunat olivat lasiovia; parveke, jolle ne avautuivat, jatkui pitkin siiven julkisivua, ja sen toisessa päässä oli vanhat, puutarhaan vievät kiviportaat. Hextallin kuulemat hiljaiset askeleet etenivät portaille päin ja vaimenivat äkkiä.

Oudon, kauhean pelon vallassa Hextall ponnahti vuoteestaan, kiskoi ylleen vähän vaatteita ja pujahti parvekkeelle. Hän tiesi, että Paquitan makuukamarin ikkuna oli kolmas hänen huoneestaan lukien, ja riensi sinne. Ja pilvien himmentämässä kuutamossa hän sitten erotti sen olevan auki, ja kun hän nopeasti kääntyi parvekkeen kaiteelle, näki hän valkoisen hahmon katoavan kuusikon reunimmaisten puiden sekaan.

Silloin hän käsitti tapahtuman, ja kun hän tarttui kylmiin kiviin, puistatti häntä pelko hänen ajatellessaan, mitä se tieto merkitsi. Paquita käveli unissaan! Ja hän oli mennyt Kestevenin murhan näyttämölle! Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin valkea hahmo jälleen ilmestyi puiden välistä. Hän palasi… hän asteli suoraan portaita, parveketta ja huonettaan kohti. Hän liikkui nopeasti, ja Hextall peräytyi pimentoon tarkkailemaan — kunnes tyttö, tuijottaen etäisyyteen, mutta loistavat silmät levällään, lipui hänen ohitseen kuin aave ja meni sisälle. Ja kun Hextall sitten liikahti, tunsi hän tiukan, vimmaisen otteen käsivarressaan ja kuuman henkäyksen poskellaan, ja Darrellin ääni, yhtä vimmaisena kuin hänen puristuksensakin, sähisi hänen korvaansa:

"Te ette nähnyt häntä, sanon minä! Kuuletteko, ette nähnyt! Näitte unta, te pahuksen hupsu! Te olitte —"

Sitten ääni vaimeni, raju ote heltyi, ja Hextall pyörähti kiivaasti ympäri, samalla kun hänen isäntänsä vaipui hänen jalkojensa juureen, päästäen kummallisen, korisevan ähkäisyn.

VALPAS PALVELIJA

Tukehtumista muistuttava ääni, joka lähti Darrell Tressin huulilta hänen vaipuessaan tajuttomana parvekkeelle, vaimeni äkkiä, ja haudan hiljaisuus verhosi Hextallin ja näiden kummallisten tapahtumien näyttämön. Hän itse kuunteli henkeään pidättäen jokainen hermo jännittyneenä pelosta ja pahoista aavistuksista. Tuskaisesti hän odotti, mitä saattaisi kuulua Paquitan huoneen avoimesta ikkunasta. Mutta pian hän erotti vuoteen hiljaista, tuskin kuuluvaa natinaa ja arvasi Paquitan jälleen vaipuneen normaaliseen uneen ja olevan sillä hetkellä turvassa. Huokaisten syvään helpotuksesta, hän kumartui, nosti Darrellin lattialta ja puolittain kantoi, puolittain raahasi hänet sisälle, laskien hänet siellä hellävaroen ikkunan lähellä olevalle sohvalle. Sitten hän juoksi omaan huoneeseensa, otti laukustaan virvoittavia lääkkeitä ja kiiruhti hiljaa hiipien takaisin; hän ei halunnut herättää ketään, ei edes Fowleria eikä kumpaakaan hoitajatarta, peläten Darrellin tointuessaan puhelevan liikaa.

Tultuaan jälleen tajuihinsa Darrell ponnahti äkkiä istumaan, huudahti
hillitysti ja tuijotti Hextalliin sekavannäköisenä. Ja huomattuaan
Darrellin vironneen ehätti Hextall sulkemaan ikkunaa. Mitä hyvänsä
Darrellilia olikin sanottavaa, se ei saanut kuulua huoneen ulkopuolelle.

"Te?" kummasteli Darrell. "Minä — minä luulin teitä Waltersiksi. Minä — mitä on tapahtunut?"

Mitään vastaamatta Hextall antoi hänelle ryypyn konjakkia. Darrellin muisti palasi, ja hän alkoi voihkia surkeasti.

"Nyt muistan — muistan!" hän melkein uikutti. "Minä — oi, hyvä
Jumala, tekö se siis olittekin! Ja näittekö hänet?"

"Reipastautukaahan toki!" rohkaisi Hextall. "No — älkää olko noin säikähtynyt! Kas niin — nyt teidän on parempi olla. Rauhoittukaahan, mies! Ja tyynnyttyänne kertokaa, mitä haluatte!"

Darrellia, joka huojutti päätään edestakaisin ja jupisi itsekseen, värisytti, ja Hextall veti peitteen hänen verhokseen. Mutta Darrell työnsi sen syrjään, naurahtaen heikosti.

"Ei se johdu — siitä", sopersi hän. "Vapisen pelosta. Oi, hyvä Jumala, Hextall, ette aavista, mitä olen kestänyt siitä — siitä — eilisestäkö alkaen? En tiedä. Ja — sitten — minun piti nähdä se omin silmin!"

"Walters sen minulle kertoi", virkkoi Darrell. "Walters — tiedättehän, kuka hän on. Muuan palvelijoistani. Taisin olla puolinukuksissa äsken, kun syöksyin ulos ja näin — hänet — ja kaappasin teistä kiinni. Luulin teitä Waltersiksi ja tahdoin saada teidät — tarkoitan Waltersin — uskomaan, että te — että hän — ei nähnytkään — Paquitaa. Mutta — voi, hyvä Jumala! — minä näin hänet!"

"No, mitä Walters teille kertoi?" tiedusti hän. Hän tiesi, että Darrellin mieli oli suistunut radaltaan ja hämmentynyt ja ettei se selviäisi, ennenkuin hän olisi uskonut huolensa jollekulle. Ja lisäksi oli ajateltava Paquitan turvallisuutta. "Kertokaa pian, mitä Walters puhui!" toisti hän. "Älkää pelätkö — ei ole mitään hätää, Tress."

"Nyt muistan", sanoi Darrell, jännittäen äkkiä tahtoaan. "Se oli varhain eilisaamuna — ennenkuin lähdimme sinne kirottuun kuulusteluun. Walters tuli huoneeseeni ja sanoi, että hän tiesi jotakin, mikä hänen mielestään piti ilmaista minulle. Hän oli muka viime aikoina nukkunut hyvin huonosti, eivätkä hänen nauttimansa lääkkeet olleet vähääkään auttaneet; hänen oli ollut tapana viime töikseen iltaisin kävellä tunnin aika pihamaalla ja puutarhassa. Tuonnottain — sinä iltana, jona Kesteven ammuttiin — hän oli samalla tavoin ollut ulkosalla, ja tullessaan hollantilaisen puutarhan halki, joka on rakennuksen tuossa päässä — tämän siiven päässä, ymmärrättehän — hän oli nähnyt — oli nähnyt Paquitan! Hyvä Jumala, mies! Hän oli nähnyt Paquitan, pienen sisar-raukkani! Voi!"

"Tyyntykää!" komensi Hextall, laskien kätensä Darrellin ranteelle. "Tyyntykää toki! Hillitkää itseänne! Entä sitten? Minäkin näin sisarenne kävelevän unissaan tänä iltana — samoin näitte te. Se ei ole lainkaan tavatonta — muutamiin ihmisiin nähden. Hänellä on paljon huolia ja koettelemuksia, ja hänen hermostonsa —"

"Niin, niin; mutta Kesteven ammuttiin juuri niihin aikoihin, lääkärin lausunnon mukaan", vastasi hän. "Lääkäri väitti sen tapahtuneen kahdentoista ja yhden välillä, ja Walters kertoi nähneensä Paquitan kahtakymmentä vaille yksi."

"Mutta sittenkin", intti Hextall. "Sehän oli pelkkä sattuma. Laupias taivas, mies, ettehän luule —"

"Voi!" voihkaisi hän, "Walters sanoi — Walters sanoi, että hänen — että hänen kädessään oli revolveri. Walters näki sen!"

Äkkiä hän antoi käsiensä painua; seuraavana sekuntina hän taivutti kasvonsa niitä vasten ja alkoi nyyhkyttää. Hextall nousi hitaasti pystyyn ja jäi äänettömänä seisomaan, tuijottaen tyhjyyteen.

Oliko se mahdollista? Se kysymys pyöri hänen tyrmistyneissä aivoissaan, kunnes hän ei osannut ajatella mitään muuta — ei edes vierellään istuvaa perinpohjaisesti murtunutta miestä. Hänen mieleensä muistui, mitä Paquita oli lausunut käydessään sydänyöllä hänen asunnossaan Wimpole-kadun varrella — että hän oli usein tuntenut kiusausta tappaa Kestevenin; hän muisti myöskin Paquitan miltei epätoivoisesti puhuneen siitä, mitä hän olisi saattanut tehdä. "Olisin saattanut ampua hänet useammin kuin kerran, eikä kukaan olisi sitä ikinä aavistanut." Ja vähitellen hän alkoi pohtia sellaista mahdollisuutta. Hän tiesi unissakävijäin nukkuessaan usein tekevän sellaista, mitä ovat valveilla ollessaan miettineet; olisihan Paquita, joka oli hautonut häntä kiusaavaa asiaa, saattanut…

Mutta äkkiä Hextall katkaisi ajatuksensa, äännähtäen kärsimättömästi. Pyh! Miten olisi sellaista voinut tapahtua? Nuoren, unissaan kävelevän naisen olisi pitänyt ampua vilkas, valpas mies, jonka tiedettiin melkein aina olevan hyvin varuillaan! Mahdotonta — mahdotonta —; mahdotonta! Sellaista ei ollut saattanut tapahtua! Mutta vaikka hän kuinka hoki sanaa "mahdotonta", kuiskasi joku sisäinen ääni hänelle: "Niin — mahdotonta — mutta kuitenkin… mahdollista!"

Hän kääntyi Darrellin puoleen ja pudisti häntä olkapäästä melkein rajusti.

"Mies, hoi!" sanoi hän. "Se on luonnollista, Tress, mutta meidän on mietittävä. Luuletteko sen miehen pitävän suunsa kiinni?"

"Ei — ei lainkaan. Hän ei pyytänyt mitään. Kenties hän odotti sitä. Joka tapauksessa annoin hänelle sievät rahat, ja hän lupasi olla hiiskumatta mitään."

"Sepä vahinko! Hän odottaa enemmän. Mutta luuletteko joka tapauksessa, ettei hän vielä ole puhunut asiasta kellekään?"

"Olen varma siitä, ettei hän ole puhunut. Hän on kunnon poika — kerrassaan."

"Teidän on sallittava minun tavata häntä huomenaamulla, Tress. Siihen mennessä koettakaa nukkua ja olla ajattelematta koko juttua! Antakaahan, kun koetan selittää teille", jatkoi Hextall, "kuinka tuiki mahdotonta on, että olisi tapahtunut sillä tavoin kuin te tunnutte pelkäävän. Nähkääs —"

Hän istuutui ja puheli vakavasti jonkun aikaa, esittäen syitä yhtä paljon tukeakseen omaa uskoaan kuin rauhoittaakseen Tressiä. Ja vihdoin hän poistui Darrellin luota, joka nyt oli tyyntyneempi, meni suoraa päätä hoitajatar Palliserin ovelle ja koputti hiljaa.

Hoitajatar Palliser tuli melkein heti hänen luokseen käytävään. Hänen tuomansa kynttilän valossa Hextall silmäili häntä tarkemmin kuin koskaan sitä ennen. Hän oli kookas, rakenteeltaan sopusuhtainen nainen, ruumiiltaan ilmeisesti hyvin voimakas. Hän näytti lähentelevän keski-iän alkuvuosia, mutta hänen kasvoissaan oli vielä huomattavan kauneuden merkkejä. Mutta häntä katsellessaan ei Hextall etsinyt sellaisia piirteitä, vaan pohti, oliko hän tosiaankin niin kykenevä ja valpas sairaanhoitajatar kuin John Smith oli väittänyt.

"Kenen vuoro on tänä yönä olla neiti Pressin pukeutumishuoneessa?" tiedusti Hextall. "Jompikumpi teistä hoitajattarista luonnollisesti aina nukkuu siellä?"

"Tietysti!" vastasi hän. "Tulostamme saakka on toinen meistä aina ollut siellä. Tänä yönä on siellä neiti Hicks."

"Sitten neiti Hicks nukkuu ihan liian raskaasti", huomautti Hextall.
"Neiti Tress on kävellyt unissaan."

Hoitajatar Palliser näytti hämmästyvän enemmän ja käyvän levottomaksi.
Hän kääntyi heti Paquitan ovelle päin, mutta Hextall pysäytti hänet.

"Malttakaahan!" kehoitti hän. "Neiti Tress on varmastikin paneutunut jälleen makuulle, mutta voitte itse tuossa paikassa pistäytyä varmistumassa siitä. Haluaisin kysyä teiltä, kumman valvontavuoro oli tulo-iltananne — ensimmäisenä yönä."

"Niin. Hoitajatar Hicks kertoi neiti Tressin nukkuneen hyvin koko ensimmäisen yön, ja viime yönä, jolloin oli minun vuoroni, hän varmasti nukkui, koska olin valveilla hyvin paljon — minä saan huonosti unta."

"Hyvä on", virkkoi Hextall. "Käykää pukeutumishuoneen kautta katsomassa, vaivaako neiti Tressiä mikään. Jos siellä molemmat ovat unessa, niin älkää häiritkö heitä! Eikä teidän tarvitse virkkaa mitään hoitajatar Hicksille — puhun hänelle itse."

Sitten hän poistui omaan huoneeseensa, ei nukkumaan, vaan ajattelemaan. Seisoessaan ikkunan ääressä, katsellen nurmikon kuutamoläikkiä, hän vakuutti itselleen, että jos hänen oli koskaan eläissään pitänyt ajatella varmasti ja selvästi, se oli nyt tarpeen. Ei lainkaan hyödyttänyt antautua epämääräisten haihattelujen johdettavaksi. Se, mitä Walters, palvelija, oli Darrell Tressille kertonut, oli jotakuinkin suoranainen syytös — että Paquita oli ampunut Kestevenin. Yksinkertaisena tositapahtuman mainintana hänen todistuksensa oli sensisältöinen, että hän oli nähnyt neiti Tressin tulevan kuusikosta päin kahtakymmentä minuuttia vaille yksi murhayönä revolveri kädessään.

Se oli selvä totuus — koristelematta lausuttuna. Eikä Walters ollut maininnut — ei ainakaan Darrellin selostuksen mukaan, että hänen nuori emäntänsä oli kävellyt unissaan. Hän oli mutkattomasti kertonut nähneensä neiti Tressin määrätyllä kellonlyömällä, määrätyssä paikassa, revolveri kädessä. Hän ei mahdollisesti ollut huomannut, että Paquita käveli unissaan. Hän ei kenties ollut ihan likellä. Valaistus ehkä oli himmeä. Otaksuttavasti ei palvelijan mieleenkään johtunut, että toinen oli liikkunut unissaan. Ja otaksuttavasti mies pian pitäisi velvollisuutenaan sanoa: "Tämä mies, Tickell, on vaarassa joutua hirteen Kestevenin murhasta, ja kuitenkin voin minä todistaa, että Kestevenin ampuja hyvin todennäköisesti on emäntäni. Jos sellainen tilanne syntyisi…"

Hextall koetti palauttaa mieleensä kaikki, mitä tiesi unissakävelystä. Se ei ollut paljoa. Hän tiesi sitä olevan useita lajeja. Oli sellainen tila, jossa aistit eivät olleet tyyten herpaantuneet — jonkinlainen puolittainen uni. Oli yleisesti tunnettu unissakävelyn laatu, jolloin henkilö nukkuneena lähtee vuoteestaan ja liikkuu näennäisesti ilman päämäärää, mutta jolloin häntä joskus ohjaa unessa jatkuvan sielutoiminnan sanelema suoranainen tarkoitus. Ja sitten oli vielä kolmas — hypnoottisen vaikutuksen aiheuttama uni. Sellaisen aikana, sen hän tiesi, näyttää ihminen olevan täydelleen aistiensa herra, näyttää olevan täysin valveilla, mutta tosiasiallisesti onkin kokonaan hypnotisoijan määräysvallassa. Hän tiesi myöskin, ettei ihmistä voida sellaisesta unesta herättää tavallisilla keinoilla; hänet voi vapauttaa siitä tilasta vain hypnotisoija, joka hänet on siihen vaivuttanut. Se tieto sai Hextallin miettimään tekosyytä mennäkseen Paquitan puheille varhain seuraavana aamuna. Tyttö voi hyvin ja oli kaikin puolin normaalinen, ja Hextall varmistui siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan yöllisestä seikkailustaan. Hypnoositeoria kumoutui niin ollen tässä tapauksessa. Hypnoottista vaikutusta ei siis ollut, vakuutti hän itsekseen; tapaus oli tavallista unissakävelyä.

Myöhemmin samana päivänä Hextallin onnistui toimittaa Paquita ja molemmat hoitajattaret pois talosta, lähettäen heidät kaikki yhdessä ajelulle. Sitten hän etsi käsiinsä Darrellin ja vei hänet Paquitan huoneeseen.

"Yksi seikka", virkkoi hän, "meidän on tehtävä heti, Tress. Meidän on otettava selko siitä revolverijutusta. Walters väittää, että sisarellanne oli revolveri. Siispä täytyy revolverin olla hänen huoneessaan. Teidän on etsittävä se."

"Se ei liene vaikeata", vastasi Darrell. "Paquita ja minä olemme lapsuudesta alkaen tottuneet pitämään käsillä revolverin tai pari — asuimme villissä seudussa ennenkuin tulimme Englantiin. Se on otaksuttavasti hänen pukeutumispöytänsä jossakin laatikossa."

Hän löysi revolverin muutamissa minuuteissa. Se oli pienessä komerossa Paquitan vuoteen lähellä. Revolveri oli kuusipiippuinen, ja yhdestä piipusta Darrell pian otti ammutun panoksen hylsyn.

XVI

JÄRJESTELMÄLLISTÄ PÄÄTTELYÄ

Miehet katsoivat toisiinsa äänettöminä, samalla kun Darrell laski revolverin ja hylsyn läheiselle pöydälle, ja kummastakin tuntui kuluneen kauan, ennenkuin Hextall puhkesi puhumaan.

"Tuo", sanoi hän hiljaa, "saattaa olla sama panos, jonka sisarenne laukaisi vahingossa kaupunkiasunnossanne".

"Ei!" mutisi hän. "Revolveri ei ole sama. Minä otin talteen sen aseen, joka hänellä oli siellä — tai Kesteven otti. Joka tapauksessa sain minä sen, ja nyt se on lukon takana makuuhuoneessani asunnossani."

"En tunne näitä vehkeitä lainkaan", ilmoitti hän. "Te otaksuttavasti tunnette. Osaatteko erottaa, onko tällä ammuttu äskettäin?"

Darrell otti käteensä hylsyn ja vilkaisi siihen melkein välinpitämättömästi.

"Niin tekisi mieleni väittää", vastasi hän. Otettuaan revolverin Hextallilta hän kiskoi siitä pois jälelläolevat panokset ja pisti ne taskuunsa. "Minun on tarkastettava tätä huonetta saadakseni selville, onko Paquitalla näitä enemmän. Jos hänellä on taipumuksia kävellä unissaan, käsissään tällaisia vehkeitä, ei se vetele. Mutta — mitä on tehtävä, Hextall?"

"Walters-miekkoseen", vastasi hän. "Totisesti! Hän voi rehennellä meille! Otaksukaamme —"

"Älkää otaksuko mitään!" keskeytti Hextall. "Malttakaas! Minä menen
Waltersin pakinoille. Lähdetään heti häntä etsimään."

Mutta sen sanottuaan hän heti oivalsi, kuinka toivottoman hyödytöntä hänen oli yrittääkään puhella palvelijalle. Jos mies kertoisi tietonsa, syntyisi ehdottomasti vaikeuksia, joiden lopputulosta olisi mahdoton aavistaa. Hän kuvitteli, miten kävisi, jos poliisit kuulisivat tämän uutisen. Se tarjoaisi virka-intoiselle etsijälle sellaisen tilaisuuden, jollaista ei usein esiintyisi. Hänen ajatuksensa lienevät heijastuneet hänen kasvoistaan, sillä häneen katsahdettuaan Darrell ähkäisi.

"Ehdotuksenne on kyllä hyvä, Hextall", myönsi hän, "mutta olemme tyyten hänen armoillaan. Jos annamme hänen huomata —"

"Emme saa paljastaa hänelle mitään", risti Hextall väliin. "Tahdon vain tavata häntä — arvioida häntä."

Walters kutsuttiin Darrellin työhuoneeseen; hänen kasvonsa kuvastivat tylsää kunnioitusta ja huomaavaisuutta hänen santaansa ja tohtori Hextallia kohtaan, hän vastasi tyynesti ja kohteliaasti kaikkiin lääkärin kysymyksiin. Oli aivan totta, että hän Kestevenin kuolinyönä oli nähnyt neiti Tressin ja sellaisissa oloissa tuin oli kuvattu. Hän ei ollut ollut varsin likellä emäntäänsä, mutta oli pannut merkille, että hänellä oli revolveri kädessä. Hän ei ollut hiiskunut sanaakaan tästä asiasta kenellekään muulle kuin herra Tressille. Hextallin puhuessa hänelle hän kuunteli tarkkaavasti. Neiti Tressin mielentila, selitti Hextall, oli viime aikoina ollut pahasti häiriintynyt, ja hän oli ilmeisesti alkanut kävellä unissaan. Otaksuttavasti oli hänen sieluntoimintansa ollut sellainen, että hän mainittuna yönä oli ottanut revolverin mukaansa lähtiessään liikkeelle. Ja olisi parasta, ettei Walters ainakaan toistaiseksi mainitsisi tapahtumasta kenellekään.

"En hiisku siitä sanaakaan, sir", lupasi iän. "En ole aikonutkaan puhua siitä mitään. Pidin velvollisuutenani kertoa siitä herra Tressille, mutta mieleenikään ei ole johtunut mainita siitä muille. Saatte luottaa minuun, sir."

"Sepä hyvä", kiitti Hextall. "Olen siitä hyvilläni. Ja sitten haluaisin lisäksi tiedusta teiltä erästä seikkaa, Walters. Mikäli olen kuullut, olitte te Kestevenin kuolinyönä keskiyön vaiheilla jonkun aikaa kävelemässä puistossa ja pihamaalla?"

"Kokonaisen tunnin, sir", vastasi Walters. "Noin kello yhdestätoista ja neljästäkymmenestäviidestä kymmentä vaille yhteen."

"Yöt ovat aina hiljaisia täällä, sir. Ei koskaan kuule muuta kuin ehkä koiranhaukuntaa jostakusta talosta tai kaukaista junan jyrinää."

"Juuri niin. No sitten: kuulitteko laukauksen pamahdusta ulkosalla viettämänne tunnin aikana?"

"En, sir — varmasti en! Ajattelin sitä itsekin, sir, nähdessäni revolverin emäntäni kädessä — ainakin ajattelin sitä seuraavana aamuna kuullessani herra Kestevenin kuolemasta."

"Jos puistossa, pihamaalla tai puutarhassa olisi siihen aikaan — teidän ollessanne ulkosalla, käsitättehän — ammuttu laukaus, olisitte te kuullut sen?"

"En olisi voinut olla kuulematta sitä. Pienenkin pistoolin pamahdus olisi kantautunut pitkän matkan päähän niin hiljaisena yönä. Ja senvuoksi olin ehdottoman varma, sir, ettei neiti Tress ollut laukaissut revolveriaan ollessaan ulkosalla. En hetkeäkään ollut kaukana rakennuksesta enkä mitenkään olisi voinut olla kuulematta laukausta — niin, minkäänlaista laukausta joka olisi ammuttu korkeintaan puolentoista kilometrin matkalla."

"On hyvä, että olette ajatellut sitä", kehui Hextall. Palvelijan poistuttua sitä ennen vielä kerran luvattuaan pitää asian tarkoin salassa tohtori kääntyi Darrellin puoleen ja hymyili rohkaisevasti. "Se on paras uutinen, mitä olemme saaneet, Tress", sanoi hän. "Minun on kerrottava se Smithille heti. Ettekö oivalla, mitä se merkitsee — se, ettei Walters kuullut laukausta?"

"Sen merkitys on jo välähtänyt mieleen useammallekin meistä", selitti Hextall. "Se merkitsee, että hyvin uskottavasti Kesteveniä ei ammuttu siellä, mistä hänet löydettiin, vaan jossakin lähiseudun talossa ja että hänen ruumiinsa kannettiin kuusikon aukeamalle myöhempään samana aamuna. Minun on todella puhuttava siitä Smithille, niin pian kun ehdin Lontooseen tänään iltapäivällä."

"Minun täytyy — järjestin itselleni vapaata aikaa vain kaksi päivää. Mutta minulla on ehdotus teille. Mielelläni pitäisin sisarenne hoidossani vielä jonkun aikaa — enkä sitäpaitsi usko, että hänen on oikein hyvä oleskella täällä juuri nyt — ja arvelen, että menettelisitte viisaasti siirtyessänne joksikin aikaa asumaan kaupunkiin. Huoneistonne on kyllin tilava teitä itseänne, sisartanne ja veljeänne varten, eikö olekin?"

"Sepä on totisesti hyvä ehdotus, ja me noudatamme sitä!" vastasi Darrell. "Tietenkin on huoneistossa riittävästi tilaa meille kaikille kolmelle, ja me lähdemme heti — toissaöisen tapauksen jälkeen tuntuu tämä paikka minusta hieman vastenmieliseltä. Mutta todella — emme ole kuulleet mitään neiti Brockista."

"Kotiopettajattaresta? Niin — siinä uusi arvoituksellinen pulma", lisäsi Hextall. "Mitä tiedätte hänestä?"

"En mitään! Paquita ja minä arvelimme, että nuoren veljemme pitäisi saada opettajatar, ymmärrättehän; satuimme mainitsemaan siitä Kestevenille, ja heti hän vakuutti tuntevansa sopivan henkilön ja toi neiti Brockin meille. Tuota noin — luuletteko hänen tietävän jotakin tästä jutusta?"

"Se on tärkeä kysymys", sanoi Hextall. "Samoin kuin kaikkiin muihin ei siihenkään saada vastausta tällä hetkellä. Koko tässä jutussa on paljon pulmallisia ongelmia, Tress, ja pelkäänpä, että olemme vasta sen liepeillä. Mitähän Smith ja hänen sihteerinsä ovat saaneet aikaan?"

Samana iltapäivänä heti Lontooseen saavuttuaan hän ajoi suoraan Smithin asunnolle ja tapasi Smithin ja Stylerin syventyneinä tutkimaan karttoja ja papereita. Ennenkuin Hextall kyseli heidän kuulumisiaan hän kertoi heille, mitä yöllä oli tapahtunut ja mitä hän oli kuullut Waltersilta. Molemmat kuuntelivat hyvin tarkkaavasti.

"Palvelijan lausunnosta saattaa koitua hyvin tärkeä todistus", huomautti Smith. "Toivottavasti hän on sellainen mies, johon voi luottaa. Oletko varma siitä? No niin, se on hyvä. Kesteveniä ei tietystikään ammuttu siellä, mistä hänet löydettiin! Hänet kannettiin sinne — se on varma. Me edistymme, Hextall — Styler ja minä emme ole olleet jouten viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana, sen voin vakuuttaa."

"Olen pelkkänä korvana", virkkoi Hextall, silmäillen Smithin paperien peitossa olevaa pöytää.

"No niin — saat kuulla. Ensiksikin muistanet minun maininneen, että Styler lähti tänne nimenomaan etsiäkseen Tressin asunnosta Kestevenin vanhan puvun, jonka salataskusta hän oli aikaisemmin löytänyt vihkimätodistuksen. Kerroin sinulle myöskin Fowlerin luovuttaneen hänelle huoneiston avaimen."

"Kertokaa tohtori Hextallille, mitä löysitte käydessänne huoneistossa eilenillalla, Styler!" komensi Smith, kääntyen sihteerinsä puoleen ja virnistäen veitikkamaisesti.

"Huomasin jonkun käyneen siellä ennen minua, tohtori Hextall", ilmoitti Styler empimättä ja vilkkaasti. "Niin, sir — ja samassa tarkoituksessa. Ja ken hän lieneekään ollut, hän oli mennyt suoraa päätä noutamaan, mitä hän —"

"No niin, mitä hän halusi saada", jatkoi Styler. "En kuitenkaan ole yhtä varma kuin te siitä, että hän oli nainen. Mutta siinä huoneessa, jossa Kesteven oli asunut, oli takki vuoteelle viskattuna, ja joku oli ratkonut salataskun auki, ja tietystikin oli vihkimätodistus poissa!"

"Olisimme paljoa mieluummin halunneet alkuperäisen", vastasi Smith kuivasti. "Mutta — se on luiskahtanut käsistämme. Tiedämme sentään, missä vihkiminen suoritettiin."

"Se oli nainen", vakuutti Smith. "Ja se nainen oli kotiopettajatar — neiti Brock. Siitä panen vetoa vaikka miljoonan yhtä vastaan! Styleristä ei se seikka tunnu niin varmalta kuin minusta — mutta saadaanpahan nähdä. Mutta tällä välin, Hextall, olemme ratkaisseet tuon omituisen kartan arvoituksen. Nimittäin Styler ratkaisi sen. Sanoinhan sinulle, että Styler on tavattoman älykäs — hänestä sukeutuu vielä joskus nykyaikainen Vidocq. Selittäkää se tohtori Hextallille, Styler!"

Styler, joka oli tavallisuuden mukaan tahrinut itsensä musteeseen, hypisteli hänen ja Smithin välillä olevia paperikasoja.

"Olette kenties liian varma asiasta, sir", alkoi hän vaatimattomasti. "Teidän olisi pitänyt sanoa, että luulen ratkaisseeni sen. En kuitenkaan usko pahasti erehtyneeni. Jos suvaitsette silmäillä herra Smithin piirtämää luonnosta, tohtori Hextall, huomaatte, että se on muodoltaan jotensakin lampaankäpälän näköinen — oikeastaan hyvin epäsäännöllinen kolmio, kuten saattaisi sanoa. Ja näette, että piirroksen erinäisissä osissa on numeroita, jotka viittaavat alareunassa oleviin kirjaimiin. Vaivattuani tuolla vehkeellä aivojani koko viime yön ja osan tätä aamua pälkähti äkkiä päähäni, että se on jotakin rannikon osaa esittävä kartta. Ja silloin minun oli selvästikin otettava kartta ja tarkastettava rannikkoamme. Ja avattuani kartan selvisi koko asia. Katsokaahan tänne! Tämä karkeatekoinen luonnos kuvaa Portlandia ja kappaletta manteresta. Kirjain W merkitsee Weymouthia. Kirjaimet P V merkitsevät Portlandin vankila. Kirjaimet T:n K on ilmeisesti tarkoitettu osoittamaan maantien ohessa olevaa ravintolaa, joka on merkitty tälle uudelle sotilaskartalle ja jonka nimi on Tanskan Kuningas. Kirjain L tarkoittaa varmaankin tuota lahdelmaa, joka on rannikolla parin kolmen kilometrin päässä Tanskan kuninkaasta. Mitä arvelette, tohtori Hextall?"

"No niin, se kaikki on luonnollisestikin vain kirjainyhtymien varassa", jatkoi Styler. "Mutta ei saata olla huomaamatta, että Portlandissa ne ovat ja ettei niitä ole koko rannikolla samanlaisina yhtyminä — ei missään esiinny samalla kertaa kirjaimia W, P V, T:n K ja L yhdessä. Niin, ja sitten muut merkinnät. Näettehän, mitä tuossa rivissä on: 'Minä iltana tahansa 12:sta—18:teen; 8 l/2—9 l/2.' Otaksun sen merkitsevän, että joku —"

"Joku — otaksuttavasti Tickell — saattoi kohdata jonkun toisen joko Tanskan Kuninkaan ravintolassa tai tuolla poukamassa minä iltana hyvänsä tämän kuun 12:nnen ja 18:nnen päivän välisenä aikana kello puoli yhdeksän ja puolikymmenen välillä. Kirjaimet T ja V sekä niistä seuraavat sanat taas ovat varsin selvät. T merkitsee tunnussanaa, ja se on yritys, V merkitsee vastausta, ja se on suoritus. Niin minä ainakin ne selitän."

Smith katsoi Hextalliin huulillaan ovela hymy ja ylpeillen sihteerinsä taidosta.

"Älykäs nuori mies, eikö olekin?" kehui hän hihittäen. "Saat nähdä, että se osoittautuu täsmälleen paikkansapitäväksi — varmasti!"

"Niin!" äänsi Smith. "Voimmehan ilmaista sen sinulle, koska olet yhdessä juonessa kanssamme. Koska Portland epäilemättä on oikea paikka, niin luulemme tämän kallisarvoisen töherryksen viittaavan johonkin suunnitelmaan, joka koskee jotakuta mainitussa laitoksessa vankeusrangaistustaan suorittavaa herrasmiestä; Ja koska vielä on muutamia päiviä kahdeksanteentoista, aiomme Styler ja minä lähteä Weymouthiin ensimmäisessä pikajunassa huomenaamulla — tutkiaksemme asiaa itse paikalla."

XVII

NEITI BROCK

Hextallia hymyilytti Smithin ajokoiraa muistuttava into, ja hän nousi poistuakseen, mutta lakimies pidätti häntä.

"Odotahan vähän!" kehoitti hän. "Siinä ei ole kaikki. Koska olemme kertoneet sinulle näin paljon, Hextall, niin saatamme kertoa enemmänkin. Luultavasti muistanet, että eilen keskustellessamme Lynne Courtin puutarhassa mainitsin Stylerin lyhyen sielläolonsa aikana tehneet mielenkiintoisen havainnon ja palanneen Lontooseen tutkimaan eräitä sen yhteydessä olevia seikkoja."

"Ja myöskin lupasin kertoa sinulle siitä havainnosta myöhemmin", jatkoi Smith. "No niin; teen sen nyt, jotta tietäisit kaikki tämän asian yhteydessä olevat seikat. Mahdollisesti muistat senkin, että heti Lynneen saavuttuamme puhelimme poliisikomisariuksen ja Fowlerin kanssa majatalossa, minkä jälkeen sinä ja minä lähdimme yhdessä kartanoon, jättäen Stylerin huolehtimaan — muista asioista. Niinpä niin; niitä asioita hoitaessaan Styler osui pienelle, hauskalle huvilalle, joka sijaitsee Lynne Courtin läheisyydessä metsikössä, eräällä aukeamalla noin kolmen neljänneskilometrin päässä siitä paikasta, mistä Kestevenin ruumis löydettiin. Hän oli kuullut siitä huvilasta majatalon isännältä, joka oli kertonut hänelle, että sen oli äskettäin kalustettuna vuokrannut muuan vanhahko herrasmies nimeltään Samuel Pegge. Jouduttuaan sattumalta tämän maaseutulaisen turvapaikan läheisyyteen Styler tirkisti varovasti sen pensasaidan lävitse ja näki itse Peggen, joka oli maalaispuuhassa, istuttamassa kaalintaimia. Kuvittelehan sitä, Hextall! Juuri saman päivän aamuna, vain muutamia tunteja aikaisemmin oli tehty erittäin salaperäinen murha kolmen neljänneskilometrin päässä hänestä, ja kuitenkin herra Pegge rauhallisesti istutti kaaleja maanviljelysvehkeellä, jota luullakseni nimitetään 'istutuspuikoksi'. Totisesti, kuvittelehan sitä!"

"Mieluummin kuulisin, mitä sinulla on kerrottavaa, Smith", tokaisi
Hextall. "Jääköön kuvitteleminen silleen!"

"Meidän ammatistamme ei olisi paljoakaan hyötyä, jollemme silloin tällöin harjoittaisi mielikuvitustamme", huomautti Smith juhlallisesti. "Minusta on herra Samuel Peggen senaamuisella maalaispuuhailulla harvinaisen tärkeä merkitys, ja kenties se — mutta sinä et oivalla tarkoitustani, Hextall, ja siksipä tyydyn esittämään koristamattoman tosiasian. Herra Pegge oli riisunut takkinsa, koska ilma oli lämmin — ja hänen takkinsa oli Stylerin ulottuvissa. Kun herra Pegge meni huvilaansa syömään päivällistä tai puolista, tarkasti Styler, joka on taitava ja neuvokas tarkkailija, takin povitaskussa olevan lompakon sisällön. Ja silloin hän teki hämmästyttävän havainnon, että hänen näkyvissään — hänen silmiensä edessä, sillä hän näki herra Peggen avoimesta ikkunasta, oli eräs kuuluisimpia nykyajan — rikollisia!"

"Septimus Philcox", vastasi Smith, nyökäten vakavasti. "Septimus Philcox! Mitä! Eikö se nimi johda mitään mieleesi? Niinpä niin! Mutta minultahan unohtui, että se oli liike-elämän juttu ja etteivät sellaiset asiat kiinnitä mieltäsi. Septimus Philcox, rakas Hextall, oli kuuluisan Imperial Splendour-joukkueen johtaja ja tärkein mies. Silmäilehän alun toistakymmentä vuotta vanhoja sanomalehtiä, niin voit perehtyä Imperial Splendour-juttuun — perin hyvin! Imperial Splendour Development and Enterprise Society oli suurimpia huijauksia, mitä koskaan on syötetty herkkäuskoiselle yleisölle. Philcox oli sen pää, sen edustaja, sen henki ja sielu — ja lopuksi Philcox sai neljätoista vuotta — kahdesta tuomiosta, kummastakin seitsemän, molemmat määrät erikseen suoritettaviksi — ja hänen tärkeimmät apurinsa saivat lyhempiä vankeusrangaistuksia. Ja oltuaan mallikelpoinen vanki — kuten sentapaiset miekkoset aina ovat, minkä tiedät — Philcox pääsi muutamia kuukausia sitten ehdonalaiseen vapauteen ja katosi heti senjälkeen taaskin julkisuudesta, hautautuen sievään huvilaan istuttaakseen siellä kaaleja Samuel Peggen nimisenä. Oletko jaksanut seurata?"

"Mistä", tiedusti Hextall, "mistä Styler tiesi, että herra Samuel Pegge oli Septimus Philcox?"

"Se kysymys on paikallaan", virkkoi Smith. "Mutta siihen on helppo vastata. Otaksuttavasti tiedät, että kaikki rikoksellisluontoiset henkilöt ovat tavattoman turhamaisia ja lisäksi tuskaisen mielellään kuulevat ja näkevät kaikkea mahdollista itsestään. Niinpä Styler löysikin siitä lompakosta koko joukon sanomalehtileikkeleitä — Philcoxia vastaan käydyn oikeusjutun selostuksia ja niin edelleen. Mutta hän löysi paljoa tärkeämmän asiakirjan — Philcoxin vapautuspassin. Sen nähtyään Styler tiesi, kenen, läheisyydessä hän oli. Ja Stylerin kuvauksen mukaan Imperial Splendour Societyn entinen suuri johtaja on hyvin pirteä ja sydämellinen vanha herra, joka nauttii huonosti vietetyn elämänsä illasta. Mitäs nyt arvelet?"

"Otaksuttavasti poliisit tietävät, että Samuel Pegge on Septimus
Philcox", huomautti Hextall.

"Lontoon etsivässä osastossa, Scotland Yardissa, se luonnollisesti tiedetään", vastasi Smith. "Meillä on siellä ystävä tai pari — Styler oli eilen puheissa heidän kanssaan. Niin, kyllä he tietävät! Philcoxilla on näet pari kunnianarvoista poikaa, ja he ovat myöntäneet vanhukselle siksi hyvät tulot, että hän pystyy elämään yhtä kunnianarvoisesti. Ja saat olla varma, ettei Lynne Courtin läheisyyden asukkaista ainoakaan epäile herra Samuel Peggeä samaksi Septimus Philcoxiksi, jonka rikollinen toiminta herätti niin paljon yleistä huomiota kaksitoista vuotta takaperin!"

"Luuletko Philcoxin eli Peggen millään tavoin sekaantuneen äskeisiin tapahtumiin!" tiedusti Hextall. "Luuletko Peggen lainkaan sotkeutuneen Kestevenin tai Tickellin hommiin?"

"En vielä tiedä, mitä luulemme", vastasi Smith, katsoen Styleriin, joka oli innokkaana kuunnellut oman työskentelynsä selostusta. "Mutta sen tiedämme, että Philcox vasta muutamia kuukausia sitten päästettiin Portlandista ehdolliseen vapauteen ja että Tickellin taskusta on löydetty kartta tahi luonnos tai miksi sitä nimitettäneenkin, joka mielestämme jotakuinkin varmasti kuvaa Portlandin seutua. Ja luullakseni Styler ja minä tiedämme enemmän, ennenkuin monta päivää on kulunut."

"Lähdemme Weymouthiin huomenaamulla — ensimmäisessä Paddingtonin asemalta lähtevässä pikajunassa", myönsi Smith. "Luonnollisesti menettelemme tuiki varovasti. Varovaisuustoimenpiteemme alkavat nyt — tunnussanamme, rakas Hextall, on perinpohjaisuus. Minä esiinnyn matkailevana herrasmiehenä tavallisessa matkailijain räikeänvärisessä tweedkankaisessa asussa — saatan lisätä siihen pienen amatööritaiteilijanpiirteen ja ottaa kainalooni luonnoskirjan, sillä osaan käyttää kynää. Styler taas on moottoripyöräilijä ja ottaa koneen mukaansa. Emme tunne toisiamme Paddingtonissa, ja vaikka majoitummekin samaan hotelliin, olemme ventovieraita toisillemme, kunnes joudumme toistemme seuraan sattumalta — ihan sattumalta — tupakkasalissa. Samoin poikkeamme ihan sattumalta ymmärräthän, ihan kuin vahingossa, molemmat huomenillalla maantien ohessa olevaan Tanskan Kuninkaan majataloon kello puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä — vain nähdäksemme, mitä siellä ilmaantuu Ja olemme siellä — ainakin toinen meistä on siellä — joka ilta, kunnes kahdeksastoista päivä on tullut ja mennyt."

"Salli minun ehdottaa parannusta suunnitelmaanne", virkkoi Hextall. "Eikö olisi paljon parempi jommankumman teistä sijoittua — matkailijana — Tanskan Kuninkaaseen?"

Styler murahti hyväksyvästi, ja hetkisen mietittyään Smith nyökkäsi mukautuvasti.

"Hyvä!" myönsi hän. "Epäilemättä olisi, jos siellä vain on tilaa; ja jollei siellä ole, voivat he varmaankin saada vuokratuksi huoneen jostakin naapuritalosta. Styler, se joutuu minun osalleni — olen taiteilija ja haluan piirtää luonnoksia rannikkomaisemista. Sitten voitte te pyörällänne piipahtaa siellä Weymouthista käsin. Hyvä ehdotus, Hextall — kiitos siitä!"

Hextall tiukkasi Smithin lupaamaan kertoa hänelle retken tuloksista ja lähti astelemaan länteen päin. Kello oli silloin kuusi, ja hänen astellessaan Strandilla käydäkseen lääkärinvälineiden myymälässä johtui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut sähköttänyt taloudenhoitajattarelleen paluustaan, joten kotosalla ei olisi valmistettu hänelle päivällistä. Hän eli nauttinut puolista aikaisin Lynne Courtissa, ja nyt hänen oli nälkä. Senvuoksi hän käytyään lääkärinvälineiden liikkeessä kääntyi Charing Crossin rautatieasemalle, aikoen syödä päivällistä sikäläisessä ravintolassa. Ensiksi hän meni ostamaan kirjamyymälästä lehden tai pari yksinäisen ateriansa ratoksi ja huomasi äkkiä neiti Brockin.

Opettajatar oli ilmeisesti tullut kirjamyymälälle samanlaiselle asialle kuin hänkin. Hän oli parhaiksi ehtinyt valita kuvalukemiston, ja onneksi hänen huomionsa oli kiintynyt kirjakauppa-apulaisen hänelle antamiin vaihtorahoihin, joita hän laski. Oli myöskin onni, että asemalla oli siihen aikaan tungokseen asti kotiin palaavia liikemiehiä. Hextall vetäytyi ihmisten taakse piiloon ja piti silmällä hentoa, tyynipukuista hahmoa. Tämä kohtaus pani hänet hieman ymmälle. Varmastikin oli hänen velvollisuutensa seurata neiti Brockin liikkeitä, kun tämä kerran oli sattumalta tullut hänen näkyviinsä — kenties olisi hänen pitänyt mennä hänen puheilleenkin. Synnynnäinen arkailu ja ujous estivät häntä siitä — mitäpä oikeutta hänellä olisikaan ollut sekautua neiti Brockin puuhiin? Ja hänen empiessään neiti Brock pisti saamansa pienet rahat kukkaroonsa, otti lukemistonsa ja poistui junasillan yli, kadoten ravintolaan. Hänkin otaksuttavasti aikoi nauttia virvokkeita.

Hextall viipyi hetkisen, liikkuen sinne tänne, mutta aina tähyillen ovea, josta kotiopettajatar oli mennyt. Vihdoin hän, yhäti saamattomasti epäröiden, meni ovelle, astui muutamia askelia sisälle saliin ja katsahti ympärilleen. Silloin hän näki neiti Brockin uudelleen. Hän istui pienen pöydän ääressä kaukaisessa sopessa; hänen kädessään oli ruokalista, ja tarjoilija odotti vierellä. Ilmeisesti neiti Brock aikoi syödä päivällistä.

Hextall peräytyi nopeasti, saaden äkkiä oivallisen mielijohteen. Hän riensi likimpään puhelinkoppiin, selaili hätäisesti luettelon lehtiä ja soitti Smithin asuntoon Templeen. Hetkisen kuluttua vastasi Styler hänelle. Smith, ilmoitti Styler, oli juuri lähtenyt ulos, mutta hän, Styler, oli kyllä kotosalla.

"Laittautukaa sitten heti autoon ja tulkaa tapaamaan minua Charing Crossin päälinjan lippumyymälässä niin nopeasti kuin suinkin ehditte!" komensi Hextall. "Älkää vitkastelko sekuntiakaan, älkää edes vastataksenne — hyvin tärkeä asia!"

Hän uskoi niin varmasti Stylerin tottelevan heti, että soitti puhelimen kiinni ja kiiruhti kopista etsimään sopivaa tähystyspaikkaa, josta saattoi pitää silmällä ravintolan ovea. Vähän väliä hän pistäytyi lippumyymälässä, ja kymmenen minuutin kuluttua tuli Styler juoksujalkaa hänen luokseen.

"Kelpo mies!" huudahti Hextall. Hän veti sihteerin asemasillalle ja osoitti ovea, jonka takana neiti Brock epäilemättä aterioi kaikessa rauhassa. "Styler", sanoi hän, "neiti Brock — kotiopettajatar — tiedättehän — on tuolla!"

Stylerin terävät piirteet muuttuivat entistäkin ajokoiramaisemmiksi, ja hänen silmänsä välähtivät.

"Yksin. Mutta tunnetteko hänet — näittekö hänet Lynne Courtissa? Ettekö? Menkää sitten vähän matkaa sisälle tuosta ovesta! Sitten hänet näette. Hän istuu pöydässä tuonpuolisessa päässä, oikeanpuolisessa nurkassa — hoikka, vaaleatukkainen, nuori nainen, yllään yksinkertainen, tumma takki ja samanlainen hame ette voi hänestä erehtyä. Hänen — hänen hattunsa on muistaakseni hieman kallellaan."

"Minä seuraan häntä", vastasi Styler. "Hän ei tunne minua. Te kadotkaa, tohtori! Jättäkää koko asia minun hoitooni! Minulla ei ole muuta tekemistä kuin huomisen matkan valmistaminen ja sitä varten voin istua valveilla vaikka koko yön. Kuulkaahan — käväisen asunnossanne myöhemmällä kertomassa, missä hän on liikkunut."

Hextall poistui ja söi päivällistä toisaalla. Sitten hän ajoi kotiinsa ja vietti iltansa, kuunnellen hänen poissaolonsa aikana hänen potilaitaan hoitaneen lääkärin selostusta. Ja illemmalla saapui Styler hänen luoksensa yhtä järkkymättömänä ja varmana kuin ainakin.

"Seurasin häntä", ilmoitti Styler jäätyään kahden kesken Hextallin kanssa. "Hän kuluttikin aika tavalla aikaa ateriaansa! Mutta vihdoin hän tuli ulos, otti auton ja ajoi erääseen taloon Kensingtoniin. Ja muutamia minuutteja sen jälkeen, kun hän oli mennyt sisälle, saapui toinen auto, ja siitä laskeutui — rouva Renton! Siinä siis uusi pieni rengas ketjuumme, tohtori, ja sitä on tutkittava, sitten kun herra Smith ja minä palaamme retkeltämme."

XVIII

MERIKAPTEENI

Auringon alkaessa seuraavana päivänä painua mailleen seisoi lyhyt, tanakahko herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit nenällään, päässään hirvenmetsästäjän hattu, yllään hyvin räikeäjuovainen tweedpuku, jalassa heleän väriset sukat ja silmäänpistävät, paksuanturaiset kengät, toisessa kädessään luonnoskirja, ja toisessa haalistunut, vihreä sateenvarjo, kunnaan reunalla, joka kohosi Portland-niemen läntisten kallioiden välissä hiljaisena ja autiona lepäävän vähäisen poukaman rannalla. Hänen jalkojensa juurella levisi harmaa ulappa, joka leveänä, pieniä aluksia keinuttavana lahdelmana ulottuu Portlandista Exen suulle; hänen oikealla puolellaan yhä epäselvimpänä, päivänvalon häipyessä hämyksi ja hämärän sitten muuttuessa yön ensimmäisiksi varjoiksi, kohosivat Dorsetin töyryt ja niemekkeet kallioiden ja vierinkivien peittämältä laajalta tasangolta, jota kansa nimittää Chesil-rantamaksi. Ja hänen takanaan oli asumuksineen ja vallituksineen niemi, jossa, kuten koko maailma tietää, sijaitsee yksi Englannin suurimpia vankilaitoksia ja myöskin, mitä eivät yhtä hyvin tiedä muut kuin matkailijat, varsin uuttera ja tiheästi asuttu pikku kauppaloiden ja kylien muodostama yhdyskunta. Smith tunsi tämän seudun jo ennestään. Loma-aikojaan viettäessään hän oli useimmin kuin kerran samonnut ikävystyttävän pitkän ja uuvuttavan taipaleen mannermaalta muinaiselle Isle of Vindilisille, joka, saatuaan itse myöhemmin uuden Portland-nimensä, on antanut arvonimen herttualle ja tarjoaa asunnon lukuisille epatoille, kunnes heidän moninaiset rikkomuksensa on sovitettu. Hän tunsi sen historian tarkoin aina niiltä ajoilta saakka, jolloin siellä asuivat entisaikojen balearit, kivenlinkoajat. Hän oli käynyt sen kaikissa kuuluisissa paikoissa: Fortune's Wellissä, Deadman's Bayssa, Bow-and-Arrow Castlessa ja Pennsylvaniassa. Ja hän oli usein pysähtynyt lukemaan näille karuille, jylhille lakeuksille sinne tänne pystytetyissä, lukuisissa ilmoitustauluissa kaikille niille ihmisille uhattuja rangaistuksia, jotka millään tavoin auttavat tai edistävät kummuilla oleviin isoihin, kolkkoihin rakennuksiin teljettyjen vankien karkausyrityksiä. Yksi tällainen ilmoitustaulu oli ihan hänen seisomapaikkansa takana, ja hän kääntyi lukemaan sen varoittavan sisällön, ennenkuin aurinko vaipui kaukaisen Devonshiren etäisten kunnaiden taakse.

Se oli ankara ja perin selväsanainen, tämä ilmoitus. Se oli osoitettu olennoille, jotka tunnetaan "vapaina henkilöinä" — mikä tuntui viittaavan siihen, että viranomaisten mielestä maailmassa on vain kahteen luokkaan kuuluvia yksilöitä: ne, jotka olivat varmasti teljettyinä Portlandin vankilaan, ja ne, jotka eivät olleet. Tällaisille vapaille ihmisille tiedotettiin mutkattomasti, että vankien karkaamisen avustamisyrityksiä pidettäisiin roistontöinä ja ettei rikollinen saisi nauttia minkäänlaisia takuuvapautuksen etuja — toisin sanoen, että jos laki saisi hänet kynsiinsä, pitäisi se hänet lujasti otteessaan, kunnes hänet olisi tutkittu ja tuomittu. Samalla oli näille vapaille henkilöille kuitenkin lausuttu arvokkaita ja rauhoittavia lupauksia. Jos vapaa henkilö sattuisi pelkästään suopean onnenpotkaisun tai sulan sattuman avulla löytämään vaatteita, kirjeitä tai rahaa, jotka ilmeisesti tai todennäköisesti tahi luultavasti oli jätetty edistämään vankien karkaamista, ja veisi sellaiset rahat tai kirjeet tai vaatteet asianomaisille virkamiehille, palkitsisivat nämä häntä, jolleivät he epäilisi ja todistaisi hänen toimineen yhdessä juonessa jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka aikoi rohkaista tällaisia karkausyrityksiä. Senvuoksi oli Smithistä aina tuntunut, että Portlandia tutkittaessa oli oltava varovainen, sillä muutoin saatettaisiin epäillä tutkijan innokkaasti pyrkivän vapauttamaan jonkun tuomitun murtovarkaan, petollisen liikemiehen tai jonkun muun lurjuksen, joka oli lähetetty louhimaan kiviä viideksi, seitsemäksi tai viideksitoista vuodeksi.

"Otaksuttavasti Styler ja minä olemme tietämättämme sekaantuneet johonkin sellaiseen hommaan!" mietti Smith kääntyessään astelemaan sisämaahan. "Jollei koko tämä puuha ole juuri sellaista, niin sanottakoon minua hottentotiksi!"

Hän ja Styler olivat jo yhdessä päätelleet, mitä salaperäinen karttaluonnos oikeastaan merkitsi. Se oli epäilemättä jonkun salajuonen yhteydessä, jonka päätarkoituksena oli jonkun noiden uhkaavien muurien sisällä viruvan vangin vapauttaminen auttamalla hänet karkuun. Heidän teoriansa mukaan se vanki oli Kestevenin tai Tickellin ystävä, otaksuttavasti rikostoveri, ja Kesteven oli luovuttanut Tickellille rahaa asian edistämistä varten. Tickellin taskussa olleet rahat oli todennäköisesti aiottu vartijoiden tai viranomaisten tai joidenkuiden muiden henkilöiden lahjomiseksi. Jos Stylerin selittämä luonnos merkitsi mitään, niin sen merkitys oli, että Tickellin oli välittäjänä kohdattava joku henkilö tai joitakuita henkilöitä jonakin iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana Tanskan Kuninkaassa sopimuksen tekoa varten. No niin, nyt oli viidestoista päivä — toukokuun viidestoista — joka oli näiden rajojen keskivälissä. Ja vaikka Tickell ei ollutkaan täällä, olivat Smith ja Styler, ja tuolla kummulla, ylängön juurella, oli Tanskan Kuningas. Kaikki oli valmista; kaikki oli hyvässä järjestyksessä, paitsi yhtä seikkaa, joka tuntui Smithistä äärettömän tärkeältä, kun hän johtui sitä ajattelemaan. Olivathan hänen ja Stylerin mietteet sittenkin ainoastaan pelkkää arvailua, eivätkä he lainkaan tunteneet yksityiskohtia.

"Se on sulaan onneen luottamista", puheli Smith yksikseen. "Ja miten minun laitani lieneekin, Styler on niitä ihmisiä, joilla on yletön onni — jätän jutun suurimmaksi osaksi Stylerin varaan."

Esiintyen loma-aikaansa viettävänä taiteilijana hän oli saanut vuokratuksi huoneen majatalosta ja lähti nyt astelemaan takaisin sinne syödäkseen illallista. Majatalo oli varsin kodikas paikka, vanhanaikainen, ja sijaitsi maantien varrella yhtä pitkän matkan päässä sisämaan kylästä, jossa asui kivenhakkaajia, ja rannikkokylästä, jonka asukkaat olivat kalastajia. Sen mukavuudet olivat alkeelliset, ja liike näytti vähäiseltä. Ja kun Smith syötyään kananmunista ja silavasta valmistetun ruokalajin, ainoan, mitä talossa sinä iltana pystyttiin hänelle tarjoamaan, meni matalaan tarjoiluhuoneeseen polttamaan piipullisen tupakkaa ja odottamaan, mitä mahdollisesti sattuisi, ei siellä ollut ketään muita kuin emäntä, joka kiilloitti laseja tarjoilupöydän takana.

Mutta pian astui sisälle mies. Hän oli pienikokoinen, puettu siistiin, siniseen, merimieskuosiseen sarssipukuun, keski-ikäinen, kultaiset renkaat korvissa, ja silmänurkkien ympärillä runsaasti ryppyjä. Hänen harmahtava partansa oli leikattu suipoksi kuin torpeedo, ja puhuessaan hänen oli tapana nytkäytellä sitä ylöspäin; kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja nykäysmäiset. Edetessään tarjoilupöydän luokse hän loi varjoisessa nurkassa istuvaan Smithiin terävän, tutkivan silmäyksen, siirtäen sitten katseensa taaskin heti toisaalle.

"Iltaa, muori Bassett!" tervehti vastatullut rattoisasti. "Tavallinen ryyppy, tehkää hyvin, madam."

Emäntä otti hyllyltä rommipullon ja kaasi siitä aimo annoksen pikariin, jonka hän sitten asetti pöydälle sokeriastian ja kuuman vesilasin viereen.

"Iltaa, kapteeni Polbeck!" vastasi hän. "Ettehän olekaan vielä lähtenyt? Luulin teidän aikovan merelle tällä viikolla."

Pieni mies sekoitti rommin ja veden niin huolellisesti, että se osoitti hänellä olevan monivuotisen kokemuksen, ja maistoi lasista arvostelevasti.

"En lähde ennenkuin viikon lopulla, madam", selitti hän. "Kahdeskymmenes on lähtöpäivä — vielä neljä päivää saan nauttia Englannin ja kodin suloudesta! Hilpeäksi terveydeksi teille, muori Bassett — ja teille, sir, pyytäen anteeksi vapaata käytöstäni", lisäsi hän, kohottaen lasiaan Smithille, joka ehätti kumartamaan ja nostamaan omaansa. "Pitkää ikää meille kaikille!"

"Samoin teille, kapteeni!" toivotti emäntä vastaan. "Taidatte lähteä samoille seuduille, samoille väylille, joita aina olette purjehtinut?"

"Juuri niin, madam", myönsi kapteeni Polbeck. "Samoille väylille, joita olen kyntänyt kokorajan ja joka matkallani viimeisten viidenkolmatta vuoden aikana. Barbados—Tobago—Trinidad—Georgetown — ne ovat minun määräpaikkojani, muori Bassett, kuten hyvin tiedätte, koska olen tuonut teille monta sievää tavarakääröä milloin mistäkin niistä", jatkoi hän, iskien silmää ja vilkaisten Smithiinkin. "Niiltä rannoilta löytää hauskoja esineitä, madam."

Smithin mielenkiinto kapteeni Polbeckia kohtaan häipyi. Tämä ei selvästikään ollut se mies tai niitä miehiä, joita hän ja Styler halusivat tavata. Hän avasi matkaoppaan ja alkoi lukea sitä, jättäen merenkulkijan ja majatalon emännän keskustelemaan omalla tavallaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntää lehteäkään, avautui ulko-ovi ja sisälle astui autovaippaan puettu mies autolasit silmiensä verhona, paksun pölykerroksen peittämä moottoripyöräilijä. Vilkaistuaan häneen Smith syventyi jälleen kirjaansa.

Styler riisui käsineensä, kopautti niistä pois tomun, meni tarjoilupöydän ääreen ja pyysi jotakin viatonta virvoketta. Hän vaihtoi tervehdyksiä emännän ja kapteeni Polbeckin kanssa, ja viiden minuutin kuluttua oli hänen ja merimiehen kesken ystävällinen keskustelu käynnissä. Silloin alkoi Smith herkistää korviaan, sillä Styler johti keskustelua monia syrjäpolkuja myöten ja käytti runsaasti kauniita sanoja. Tällä välin hän oli saanut kapteeni Polbeckin nurkkaukseen ja tarjonnut hänelle sikaarin, ja he pohtivat kapteeni Scottin etelänaparetkeä, joka juuri niihin aikoihin aloitettiin.

"Niinpä niin, hyvä herra", virkkoi Styler vihdoin ikäänkuin satunnaisesti. "Se on vaikea yritys, se — hyvin vaikea yritys!"

Smith oli vähällä hytkähtää istuimellaan. Mitä tuo maltiton Styler tavoitteli? Yritys? Sehän oli tunnussana! Smith ei mitenkään malttanut olla vaivihkaa katsahtamatta pieneen merenkulkijaan. Ja hän näki Polbeckin luovan Styleriin erikoisen merkitsevän katseen.

"Yritys?" kertasi hän. "Niin — kyllä. Mutta sen suoritus ei ole niin vaikea kuin luulette."

Suoritus! Tunnussanan vastaus! Tämä siis oli oikea mies — tämä pienikokoinen kapteeni, joka teki matkoja Länsi-Intian satamiin, brittiläiseen Guianaan ja sen pääkaupunkiin Georgetowniin! Mitä sitten olivat kaikki hänen ja Stylerin ennakkolaskelmat —

Vilkaistessaan kirjastaan hän näki Stylerin ja kapteeni Polbeckin poistuvan tarjoiluhuoneesta pimeään yöhön. Niin, se oli oikea mies, se oli varmaa! No hyvä, Styler oli teräväpäinen veitikka, ja saattoi luottaa, että hän tiesi tehtävänsä. Styler kyllä —

Hänen parhaillaan miettiessään, mitä oli tekeillä, palasi Styler tarjoiluhuoneeseen, otti hyvin näkyvästi matkakartan, jonka hän oli jättänyt pöydälle, ja poistui sitten, iskien merkitsevästi silmää esimiehelleen. Ja pian nousi Smith seisomaan, ojensi käsivarsiaan, lausui emännälle jotakin illasta ja lähti ulos.

Styler odotti häntä hämyisessä kivieteisessä. Hän vei Smithin maantielle ja osoitti vähän matkan päässä tiellä astelevaa hahmoa, joka kuvastui läntisen taivaan rusotusta vastaan.

"Tuo on miekkosemme!" supatti Styler. "Hän uskoo täydelleen, että me olemme ne henkilöt, jotka hänen piti kohdata. Mutta minä en ymmärrä koko juttua — puuhamme — ymmärrättehän tarkoitukseni, sir — ei koske lainkaan Portlandia. Ja meidän on oltava tietävinämme kaikki ja annettava hänen puhua — sitten kyllä kaikki selviää. Jättäkää asia minun hoitooni, sir! Ilmoitin hänelle, että te olette se herrasmies, jonka on järjestettävä rahallinen puoli."

Kapteeni Polbeck kääntyi ja tuli heitä vastaan, kun he lähtivät kävelemään yksinäistä maantietä. Hän pudisti Smithin kättä ylenpalttisen ystävällisesti.

"Palvelukseksenne, sir!" kuiskasi hän. "Surma minut periköön, jollen edeltäpäin arvellut teitä siksi herrasmieheksi, joka minun piti kohdata, tai yhdeksi niistä. Vilkaisin teihin tullessani sisään ja näin teidänkin katsovan minuun. Mutta ehkä te odotitte tilaisuutta lausuaksenne tunnussanan?"

"Juuri niin, ja se onkin ihan paikallaan — tällaisissa asioissa ei voi olla liian varovainen. Mutta tämä toinen herra pujautti tunnussanan puheeseensa taitavasti, sen hän teki", kehui kapteeni. "'Yritys', sanoi hän! — kas niin! Ja 'suoritus', sanoin minä — täsmälleen! Hyvä! Ja nyt voimme keskustella asiasta, hyvät herrat."

"Esittäkäähän te suunnitelmanne, kapteeni!" kehoitti Styler. "Sitten saatamme puhella rahoista. Lienee kai turvallista puhua täällä?"

"On varmasti, sir — tähän aikaan illasta ei täällä ole ketään liikkeellä", vastasi Polbeck. "No niin, suunnitelmat siis ensin. Ne ovat yksinkertaiset ja selvät. Kaikki käy tähän tapaan: lähden Weymouthista kahdentenakymmenentenä päivänä — ensin käyn Länsi-Intian satamissa ja sitten purjehdin Georgetowniin. Siellä viivyn pari viikkoa, ottaen alukseeni lastin demeraralaista sokeria. Niiden kahden viikon ajalla tuodaan mies maitse laivaani — niiltä ranskalaisilta alueilta. Siihen tarvitaan neljä päivää. Siten ne, joiden on se suoritettava, saavat neljä päivää menomatkaansa varten, sitten kun olen saapunut Georgetowniin, päivän tai pari hommatakseen hänet vapaaksi, ja neljä päivää tuodakseen hänet perille. Sitten he saattavat hänet alukseeni, ja minä tuon hänet suoraapäätä kotiin Englantiin. Kaikki se luonnollisestikin sillä ehdolla, että vien heille rahat ja saan oman osuuteni. Teillä kai on rahaerä valmiina, hyvät herrat?"

Stylerin onnistui nykäistä Smithiä, ja hän otti itse vastatakseen tähän kysymykseen.

"Raha-asiat kyllä järjestyvät, kapteeni", vakuutti hän. "Mutta menetelläksemme liike-elämän tapaan, mikä olikaan sovittu summa täsmälleen? Meillä tietysti on siitä muistiinpano, mutta haluaisimme teidän muodollisesti toteavan sen oikeaksi."

"Juuri niin — juuri niin!" myönteli Polbeck. "Liikeasia kuin liikeasia. Summa on se, jonka sikäläiset otaksuttavasti ilmoittivat kirjeessä niille, joita te edustatte. Kolmetuhatta puntaa sikäläisille, viisisataa minulle. Puolet minun osuudestani on maksettava nyt, toiset puolet laskettuani hänet maihin Englannissa. Heidän rahansa, kolmetuhatta, on minun vietävä sinne. Ja erikoisesti saamani määräys, hyvät herrat, on — kultaa!"

XIX

PYY PIVOSSA

"Kultaako?" kertasi hän. "No hyvä, kapteeni — Englannin punnankolikoita tietysti?"

"Englannin punnankolikoita, niin on käsketty, sir", vahvisti Polbeck. "Eivät mitkään siitä metallista tehdyt kappaleet ole niiden veroisia, hyvät herrat!"

"No niin, mutta emme luonnollisesti kanna kolmeatuhatta kultapuntaa liivintaskuissamme", huomautti Styler. "Mutta meillä on sellaista, minkä pian voimme niiksi vaihtaa. Teidän, kapteeni, on huomenna tultava tapaamaan meitä Weymouthissa."

"Se sopii, sir", lupautui Polbeck. "Milloin tahansa ja missä vain haluatte, hyvät herrat. Näin kotimaissa ollessani asun tosin tuolla taempana olevassa kylässä, mutta käyn Weymouthissa joka päivä. Huomenna siis, niinkö? Mihinkähän aikaan ja missä?"

"Kahdentoista aikana — postikonttorin edustalla. Sopiiko se teille, kapteeni?"

"Mainiosti, sir", vakuutti Polbeck. "Pistäydyn joka aamu katsomassa, miten alukseni lastaaminen sujuu — vien sekalaista tavaraa noihin Länsi-Intian satamiin. Entä niiden kultarahojen kuljetus, hyvät herrat? Kolmetuhatta puntaa painaa aika paljon. Jos voisitte panettaa ne lujiin pusseihin pankissa, niin minä voisin tuoda muassani pari vankkaa poikaa niitä kantamaan."

"Tulkaa ensin kohtaamaan meitä! Sen asian saamme pian järjestetyksi", lupasi Smith. "Voisittehan viedä ne laivallenne vaikka ajurilla. Siis huomenna kello kaksitoista päivällä postitoimiston edustalla."

Pian Polbeck toivotti hyvää yötä ja poistui maantietä pitkin ilmeisesti epäilemättä mitään ja perin tyytyväisenä. Sen sijaan että Smith ja Styler olisivat palanneet majataloon, he lähtivätkin kävelemään kallioille päin. Iltaruskon viimeinen hehku oli himmennyt lännen taivaalla, ja yö verhosi maan ja meren tummaan, paksuun vaippaansa. Harvat maisemat olisivat saattaneet näyttää autiommilta ja yksinäisemmiltä, mutta sittenkin kumpaakin miestä peloitti puhella peittelemättä.

"Varovasti, Styler!" kuiskasi Smith. "On mahdoton aavistaa, keitä täällä on liikkeellä. Mutta puheltava meidän on. Kun nyt olen tavannut tuon miehen, toivoisin olevani Weymouthissa."

"Se käy helposti", virkkoi Styler. "Ajatte sinne moottoripyörälläni. Voitte istua takanani, sir, ja minä ohjaan vakavasti. Kuten huomautitte, on mahdoton arvata, minkälaisia kuuntelijoita täällä saattaa hiipiä — eikä tuo majatalokaan näytä kovin mukavalta, ja me olemme tehneet kaikki, mitä tarvitaan."

Weymouthiin palaaminen tuntui järkevimmältä menettelyltä, ja Smith kävi majatalossa selittämässä emännälle lähtöään ja maksamassa laskunsa, otti vähäiset tavaransa ja poistui jälleen maantielle, jossa Styler järjesteli pyöräänsä. Tunnin kuluttua he olivat mukavan hotellin hiljaisessa makuuhuoneessa, välissään uniryyppyyn tarvittavat ainekset, ja kohdistivat kaksin miehin koko älynsä hetken pulman pohdintaan.

"Styler", lausui Smith, "tämä juttu ei ole lainkaan sellainen, jollaiseksi kuvittelimme sen muodostuvan. Ei ole lainkaan kysymyksessä auttaa jotakin vankia karkaamaan Portlandista. Eittämättä on homma samanluontoinen, mutta sen menettelytapa, vivahdus ja merkitys ovat kokonaan toisenlaiset, ja saamme kiittää onnentähteämme siitä, että kapteeni Polbeck mukautui kaikkeen niin yksinkertaisesti ja helposti. No niin, miltä kaikki tämä teistä tuntuu?"

"Nähtävästi aiotaan tuoda joku Englantilainen kotimaahan jostakin; jotkut henkilöt vaativat kolmetuhatta puntaa ollakseen siinä mukana; Polbeck vaatii viisisataa puntaa omalle osalleen", vastasi Styler. "Sen pitemmälle, sir, en ole päässyt — en pääse."

"Minä olen mennyt pitemmälle", sanoi Smith. "Ajattelen seuraavasti. Tämä miekkonen, Polbeck, on ilmeisesti jonkun kauppa-aluksen — luultavasti pienen kuunarin — laivuri — ja käy säännöllisillä matkoilla Länsi-Intiassa, Barbadosissa, Tobagossa. Trinidadissa ja niin edelleen, sekä Georgetownissa brittiläisessä Guianassa. Brittiläisessä Guianassa, huomatkaa, Styler! No, tiedättekö mitään Guianasta?"

"En paljoakaan, sir, paitsi sen, että se on Etelä-Amerikassa", tunnusti Styler. "Mutta tiedän enemmän, ennenkuin kello on kymmenen huomenaamulla, jos tässä kaupungissa on lainakirjasto."

"No niin, minä tiedän siksi paljon, että tulemme toimeen tänä iltana", virkkoi Smith. "Guiana on laajahko maa-alue Etelä-Amerikan koilliskulmassa. Se on jaettu — mikäli vain Euroopan vallat otetaan huomioon — Englannin, Hollannin ja Ranskan kesken, joten on olemassa brittiläinen, hollantilainen ja ranskalainen Guiana. Georgetown on brittiläisen Guianan pääkaupunki — se on suurehko paikka, tärkeänlainen satama. Mutta meitä ei liikuta Georgetown, Styler, muuta kuin sikäli, että se on se satama, josta Polbeck aikoo ottaa laivaansa tämän — jonkun. Meistä on tärkeä ranskalainen Guiana — josta se joku on noudettava. Arvaatteko, minkä tähden ranskalainen Guiana on meistä tärkeä?"

"Tällä hetkellä — en", vastasi Styler. "Siispä ilmoitan sen teille. Meitä liikuttavat se ja sieltä noudettava salaperäinen joku, koska ranskalainen Guiana on juuri se siirtomaa, Styler, johon Kanaalin tuolla puolen asuvat naapurimme lähettävät rangaistusvankinsa — ainakin pitkiksi ajoiksi tuomitut. Se siis — oivallatteko?"

"Juuri niin, poikani! Ranskalainen rangaistusvanki — ja luultavasti semmoinen, joka on tuomittu hyvin raskaasta rikoksesta. Muistan tämän asian kyllin hyvin kertoakseni, että Ranskan hallitus aikoinaan kokeili rangaistussiirtolain perustamista Guianan alueelle; tulokset eivät vastanneet odotuksia, mutta edelleenkin lähetetään rikosvankeja sinne, Cayenneen ja joihinkuihin sen läheisiin saariin — kuuluisa kapteeni Dreyfushan oli sikäläisellä tunnetulla Pirunsaarella. Pitäen kaiken tämän mielessäni, Styler, kuvittelen asianlaidan seuraavaksi. Tämä joku on ranskalainen rikosvanki —"

"Erinomainen ajatus, Styler, — niin hän saattaa olla ja lieneekin. Joka tapauksessa hän on ranskalaiseen Guianaan lähetetty rikosvanki, ja hänellä on täällä Englannissa vanhoja tuttavia, jotka kykenevät tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Luullakseni Kesteven on niistä yksi ja Tickell mahdollisesti toinen. Otaksuttavasti siellä, todennäköisesti Georgetownissa on joku henkilö, joka voi auttaa tämän miehen karkuun; hän tai he ovat olleet kirjeenvaihdossa täkäläisten kanssa, ja Polbeck on pelkkä välittäjä. Ja mielessäni pyörii kolme tärkeää kysymystä. Ensiksi: missä määrin, jos lainkaan, Kestevenin murha on tämän salajuonen yhteydessä? Toiseksi: onko Samuel Pegge, toisella nimellä Septimus Philcox, jollakin tavoin sekaantunut siihen? Kolmanneksi: kuinka paljon enemmän kapteeni Polbeck tietää siitä kuin hän on teille ja minulle kertonut? Kaksi ensimmäistä kohtaa saamme jättää silleen tällä hetkellä; niistä saadaan ehdottomasti selko aikanaan. Kolmas meidän on koetettava jollakin tavoin selvittää heti."

"Meidän on muistettava muuan seikka, sir", sanoi hän vihdoin. "Polbeck myönsi meille, ettei hän hyötyisi puuhasta muuta kuin viisisataa puntaa."

"Juuri niin!" virkkoi Smith. "Ajatukseni juoksevat samaa latua. Ja huomenna toimimme sen pohjalla."

Tämän päätöksen mukaisesti Smith oli sähkösanomatoimistossa, niin pian kuin se aukaistiin seuraavana aamuna, ja viisi minuuttia yli kahdeksan hän oli lähettänyt Darrell Tressille sanoman, jossa hän tiedusti, valtuuttaisiko tämä hänet, Smithin, kuluttamaan parisataa puntaa Kestevenin jutussa. Darrellin vastaus, joka tuotiin Smithille hänen ollessaan aamiaisella Stylerin kanssa, oli kuvaava. Smith sai kuluttaa pari tuhatta, jos halusi; hän, Darrell, oli kovin hyvillään kuullessaan hänen työskentelevän asiassa.

"On mainiota, että ihmisen tukena on äveriäs nuori mies", huomautti Smith kuivakiskoisesti ojentaessaan Darrellin sähkösanoman sihteerilleen. "Nyt voimme puhutella merimiesystäväämme paremmin toivein. Mikäli saatoin eilisiltaisen näkemäni perusteella arvostella kapteeni Polbeckiä, luulisin häntä varmasti sellaiseksi mieheksi; josta pyy pivossa on parempi kuin kaksi oksalla. Joka tapauksessa tunnustelemme häntä."

Käymällä eräässä sikäläisessä pankkiliikkeessä ja sähköttämällä omaan lontoolaiseen pankkiinsa Smith sai paljon ennen keskipäivää näppiinsä pari uudenuutukaista sadan punnan seteliä. Ja kahdentoista aikaan saapui kapteeni Polbeck virkkuna ja valmiina suorittamaan osansa kaupasta. Hän ei näyttänyt vähääkään kummastuvan, kun Smith ja Styler opastivat hänet hotellinsa tupakkasalongin rauhaiseen sopukkaan ja osoittivat hänelle vieraanvaraisuuttaan, tarjoten hänelle rommia ja sikaareja. Mutta hänen ällistyksensä oli syvällinen ja kestävä, kun Smith asianajajan selvään ja perinpohjaiseen tapaan esitti hänelle asian oikean laidan, ja hänen kasvonsa venyivät kovin pitkiksi, kun hän käsitti, että tilaisuus ansaita viisisataa puntaa verrattain helposta työstä oli luisumassa, niin, oli jo luisunut hänen käsistään. Hänen romminsa jäähtyi, hänen sikaarinsa sammui, ja hän silmäili näitä kahta ihan liian ovelaa herrasmiestä milteipä harmistuneen näköisenä.

"Kova onni!" puhkesi hän äkkiä puhumaan epätoivoisesti. "Sillä viisisatasella aioin ostaa sen pienen talon, jossa asun! Niinpä niin! Koko ajan minusta tuntuikin, että siinä jutussa oli jotakin eittämättömän vaarallista. Se on lopussa, niinkö? Sitten minun lienee parasta sanoa teille jäähyväiset."

"Älkäähän vielä, kapteeni!" esteli Smith. "Virittäkää uusi sikaari, täyttäkää lasinne jälleen ja vilkaiskaa näihin lappusiin!"

Hän ojensi kahta seteliään Polbeckin nähtäviksi, ja merikapteeni säpsähti.

"Ne ovat teidän, jos suostutte ilmaisemaan meille kaikki, mitä haluamme tietää", lupasi Smith. "Kuulkaahan, teillä ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan. Kertokaa meille kaikki, mitä tiedätte — kaikki yksityiskohdat — tästä asiasta! Sen tehtyänne saatte pistää nuo setelit taskuunne. Katsokaahan!"

Hän laski setelit pöydälle ja sijoitti niiden päälle pikarin. Ja Styler, joka valppaasti tähysti kapteeni Polbeckia, näki hänen silmäinsä kiiluvan.

"Kas noin, hyvät herrat", äänsi hän mieli ilmeisesti hyvin keventyneenä. "Se on rehti tarjous, ja minä hyväksyn sen. Mutta älkää pettykö, jollen tunnu osaavan kertoa teille varsin paljoa! Joka tapauksessa puhun teille koko totuuden."

"No niin, siis; se kävi näin", jatkoi Polbeck. "Kun viimeksi, noin neljä kuukautta sitten, olin Georgetownissa, kysyi muuan outo mies, joka hieroutui tuttavakseni eräässä kapakassa, tahtoisinko ansaita viisisataa puntaa. Luonnollisesti, vastasin, tahdoin — jos tehtävä vain oli rehellinen. Sitten hän ilmaisi, että oli autettava karkaamaan erästä englantilaista, joka oli väärin tuomittu Ranskassa ja lähetetty ranskalaisten rangaistussiirtolaan Cayenneen — elinkaudeksi."

"Elinkaudeksi, sir. Liikerikos — jonkunlainen petos — ei suinkaan murha, ei edes pahoinpitely; muutoin en olisi puuttunut asiaan, vaikka tuomio olisikin ollut väärä, kuten se saattoi olla ja saattoi olla olemattakin. Mutta kun asia oli, kuten mies väitti, ja kysymyksessä oli englantilainen ja Cayenne on toisenniminen helvetti, suostuin siihen. Sitten puhelimme yksityiskohdista. Mies vakuutti, että Englannissa oli mahtavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka hankkisivat tarvittavat rahat, kolmetuhatta puntaa. Minun oli toimittava välittäjänä ja tuotava ne rahat kullassa Georgetowniin. Hän tiedusti minulta jotakin täkäläistä paikkaa, jossa voisin kohdata niiden henkilöiden edustajat saadakseni rahat. Kun asun siinä kylässä, jonka näitte eilen illalla, ehdotin sopivaksi paikaksi Tanskan Kuningasta ja laskettuani päivämäärät mainitsin voivani käydä siellä joka ilta tämän toukokuun kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välillä. Ja joka ilta olenkin siellä ollut, ja eilenillalla saavuitte te — ja muuta en todellakaan tiedä", lopetti kapteeni Polbeck, silmäillen seteleitä. "En jaksa muistaa sen enempää siitä."

"En kertaakaan, sir! En saanut tietää muuta kuin sen että hänet tuotaisiin laivaani Georgetownissa ja että minun piti laskea hänet maihin Englannissa — Falmouthissa, Plymouthissa, täällä — missä hyvänsä."

"Sitäkään en osaa sanoa. Hän kävi usein siinä kapakassa, josta puhuin — siellä käy paljon merimiehiä, ja luultavasti hän oli etsimässä sopivaa miestä tehtäväänsä varten."

"Mainitsiko hän ehkä sattumalta, kuinka kauan tämä englantilainen oli ollut Cayennessa?" kysyi Smith.

Smith ei kysellyt kapteenilta sen enempää. Polbeckin otettua setelit ja poistuttua hän kääntyi Stylerin puoleen.

"Ja nyt toimeen!" virkkoi hän. "Ensi työksi on tarkastettava ranskalaisia tuomioselostuksia. Se on aikamoinen puuha, Styler — mutta se on mahdollinen ja se on tehtävä. Se on ainoa mahdollisuutemme, jollei —"

Siihen soppeen, jossa he istuivat, tuli tarjoilija, tuoden asettimella sähkösanoman.

Smith repäisi kuoren auki. Ja Styler kumartui likemmäksi, totellen esimiehensä kehoittavaa nyökkäystä, ja luki sanoman yhtä aikaa hänen kanssaan.

"Lynchfieldin poliisipäällikkö sähkötti juuri äsken Tickellin äkkiä kuolleen sairaalassa kello kymmenen tänä aamuna.

TRESS."

KUKKAVIHKO JA TAIKAKORU

Smith käänsi miettivänä kokoon Barreliin sähkösanoman, pani sen huolellisesti taskuunsa ja otti sitten toisesta taskustaan kartan, alkaen levittää sitä pöydälle, jonka ääressä hän ja Styler istuivat.

"Styler", alkoi hän, "meidän on heti lähdettävä Lynchfieldiin. Jos Tickellin kuoleman yhteydessä on jotakin kuulemisen arvoista, täytyy meidän saada se kuulla. Ja nyt on kysymys — miten päästä sinne mahdollisimman pian? Me olemme täällä, Weymouthissa — tuossa on Lynchfield — sadan tai sadankymmenen kilometrin päässä täältä, mikäli voin kartasta päättää. Ja sikäli kuin minusta näyttää, tekee rautatie sinne pitkän kierroksen ja kulkee mäkisiä maita, minkä lisäksi on usein vaihdettava junaa. Mitä arvelette autosta?"

"Teitä varten auto — minä voin ajaa moottoripyörälläni", vastasi Styler. "Kello on täsmälleen puoli kaksitoista — saavumme sinne neljän tienoissa. Eikä sinne sen pikemmin pääsisi junallakaan. Tämän hotellin lähellä on autotalli — menenkö tilaamaan parhaan saatavissa olevan auton?"

"Tehkää se heti", suostui Smith. "Sillä välin minä suoritan laskumme ja panetan vähän ruokaa evääksi — meidän on syötävä puolinen matkalla. Tämä Tickellin kuolema on tärkeä tapaus — se johtaa uusiin käänteisiin. Lähtekää jo!"

Esimies ja käskyläinen kuluttivat seuraavat kolme tuntia, kiitäen kahden kreivikunnan liepeen poikki ja yhden kokonaisen kreivikunnan halki. Juuri kun kauppalan kello alkoi lyödä neljää, pysähtyivät he Lynchfieldin poliisikamarin edustalle, ja pian heidät opastettiin poliisipäällikön puheille. Tämä oli ollut mukana Smithin, Hextallin ja Barreliin käydessä siinä mökissä, johon Tickell oli häntä kohdanneen tapaturman jälkeen saatettu, ja hän tunsi Smithin heti.

"Herra Tress sähkötti siitä minulle", vastasi Smith. "Käsitättehän? Pidän silmällä tämän jutun kehitystä hänen puolestaan. Tickell kuoli otaksuttavasti äkkiä?"

"Hänen tilansa paheni, ja hän kuoli hyvin äkkiä tänä aamuna — hän murtui", kertoi poliisipäällikkö lakoonisesti. "Se juttu on siis päättynyt."

Smith oli huomauttamaisillaan, että tämä todennäköisesti oli vasta alkua, mutta muisti virkamiesten järjen toimivan ainoastaan määrätyllä tavoin ja hillitsi kieltänsä.

"Otaksuttavasti teillä ei ole sen enempiä tietoja?" kysyi hän. "Ei mitään sen enempää ole kai tullut ilmi — täällä?"

"Ei mitään! Emme ole kuulleet mitään — emme saaneet selville mitään. Entä te?" tokaisi poliisipäällikkö, kääntyen haastattelijaansa päin veitikkamaisen näköisenä. "Te amatöörit — suokaa anteeksi sanontatapa! — olette joskus näppärämpiä, kuten tiedätte."

"Emme mitään Tickellistä", vastasi Smith. "En tiedä hänestä mitään muuta kuin sen, minkä tiesin ollessani täällä tuonnottain."

"Niinpä niin, se on kummallinen juttu minun mielestäni", huomautti poliisipäällikkö. "Siitä on ollut sanomalehdissä aika paljon uutisia — nuo kirotut reportterit ovat kiusanneet minut melkein hulluksi! — ja luultavasti ihmiset ovat märehtineet sen yhteydessä olevia seikkoja Land's Endistä John o'Groatsiin saakka, mutta sittenkään ei ole ilmestynyt ketään tuntemaan tätä miestä. Se on tavatonta!"

"Ei myöskään ole ilmestynyt ketään, joka olisi tuntenut Kestevenin", virkkoi Smith.

"Siinäpä se!" huudahti poliisipäällikkö. "Kaksi miestä! Ihan kuin olisivat pudonneet taivaasta tai kuin olisi meri viskannut heidät rannalle, sillä kukaan ei tunnu tietävän heistä mitään. Mutta onhan jonkun täytynyt tuntea Kesteven samoin kuin Tickellkin. Luonnollisesti he ovat saattaneet viime aikoina käyttää vääriä nimiä, mutta olemmehan julkaisseet heidän valokuvansa kaikissa lehdissä, jotka sellaisia painattavat. Eikä sittenkään saavu ketään kertomaan heistä mitään! Mutta eikö herra Tress kuulustelussa maininnut kohdanneensa Kestevenin joissakin ratsastuskilpailuissa? Niin, kyllä, Newburyssa. No niin, jos Kesteven usein kävi ratsastuskilpailuissa, on jonkun täytynyt tuntea hänet. Mitähän tämä hiljaisuus oikein merkinnee?"

"Ihan samaa koetan minäkin selvittää", vastasi Smith. "Ja koska täältä ilmeisesti ei ole tietoja saatavissa, matkustan edemmäksi."

"Niin, me emme tiedä mitään", sanoi poliisipäällikkö. "Tiedämme vain sen, että Kestevenin ampujaksi epäilty mies joutui tapaturman johdosta käsiimme ja kuoli vammoihinsa ilmaisematta meille hitustakaan itsestään. Siinä kaikki. Ja kuten mainitsin, siihen se päättyy. Mutta kuulkaahan!" ehätti hän lisäämään, kun Smith alkoi siirtyä ovelle. "Näin meidän kesken puhuen, herra Smith, luuletteko te, että se mies, joka viruu tuolla kuolleena, tosiaankin murhasi Kestevenin?"

"Juuri niin", vahvisti poliisipäällikkö hymyillen. "Onko teillä aavistustakaan, kuka sen teki? Ehdottomasti kahden kesken, ymmärrättehän, herra Smith."

"Ehdottomasti suoraan sanoen — minulla ei ole", tunnusti Smith. "Minulla ei ole siitä sen parempaa aavistusta kuin tuolla kirjoituspöydällänne — kuin sillä saattaisi olla. Mutta sittenkin olen ihan varma, ettei Tickell sitä tehnyt."

"Niinpä niin, se on kummallinen juttu", toisti poliisipäällikkö. "En koskaan ole tutustunut kummallisempaan… Oletteko te?"

Poliisipäällikkö naurahti epäilevästi, ja Smith ja Styler poistuivat hänen luotaan kadulle.

"Lynne Courtiin, Styler", ilmoitti hän. "Käydään katsomassa, miten asiat siellä sujuvat. Ajakaa edellä, jos tunnette tien — jollette, niin minä neuvon ohjaajaa!"

Mutta Styler oli tutkinut matkakarttaa syödessään voileipiä ja juodessaan olutta tien syrjässä olleessa majatalossa ja lasketti hyvää vauhtia edellä Lynneä kohti. Ennen kello viittä hän ohjasi auton kylän tavallisesti niin hiljaiselle raitille. Sinä iltapäivänä ei raitti kuitenkaan ollut suinkaan hiljainen — kirkkotarhan ympärille oli keräytynyt paljon väkeä, ja itse kirkkotarhassa seisoi ihmisiä ryhmittyneinä erääseen kohtaan. Ja kun Smith pysäytettyään auton Lynnen Vaakunan edustalle tiedusti tämän hälinän syytä, selitti majatalon isäntä, joka oli tullut ulos tervehtimään häntä ja Styleriä, hyvin muistettuja vieraitaan, että Kestevenin ruumis oli haudattu sinä iltapäivänä ja että kaikki nämä ihmiset olivat saapuneet läheltä ja kaukaa sulan uteliaisuuden kannustamina.

"Kaikki kävi hyvin hiljaisesti tästä väen paljoudesta huolimatta", jatkoi hän, heilauttaen kättään ihmisiin päin, joista monet parhaillaan lähestyivät hänen oveaan. "Murehtijoita ei ollut ketään, sir, ei ketään muita kuin herra Tress — niin, herra Tress ja pari hänen palvelijaansa. Kummallista, sir, ettei ainoatakaan hänen sukulaistaan eikä ystäväänsä ollut saapunut."

"Perin kummallista", myönsi Smith. Hän laskeutui autostaan ja viittasi Styleriä seuraamaan itseään. Yhdessä he menivät raitin poikki kirkkotarhaan ja astelivat Kestevenin haudalle. Haudankaivaja oli juuri saanut turpeet tasoitetuksi kummulle, ja Smithin lähestyessä hän sijoitti niiden päälle orvokkikimppua.

"Katsokaahan tuota, Styler!" supatti Smith heidän saapuessaan naudalle. "Orvokkikimppu! Kukahan muistelee Kesteveniä niin hellästi, että on lähettänyt tuon?"

"Otaksuttavasti oli sen sitten joku lähettänyt teille sitä varten?" jatkoi Smith. "Kuulkaahan, en kysele pelkästä uteliaisuudesta. Olette nähnyt minut ennenkin, muistattehan — kuulustelussa."

"Oh, mielelläni olen valmis kertomaan kaikki, mitä tiedän", vakuutti mies empimättä, sujauttaen taskuunsa pari Smithin ojentamaa kolikkoa. "Tietääkseni ei siinä ole mitään salaista. Jos tulette tänne, sir, niin näytän teille."

Hän opasti heidät kirkkotarhan tietä myöten tornin juurella olevaan synkkään huoneeseen, joka ilmeisesti oli varattu lapioiden, kuokkien, kankien, mittanuorien, vainajien viimeisten leposijain valmistamiseen tarvittavien kolkkojen vehkeiden säilytyspaikaksi. Siellä hän osoitti vanhalle pyökkiselle pöydälle huolimattomasti heitettyä pahvilaatikkoa, jonka vieressä virui rypistetty konekirjoitusarkki.

"Sain sen orvokkivihon tuossa laatikossa tämän päivän aamupostissa", ilmoitti hän. "Ja tuo kirje oli kukkakimpun päällä, ja siihen oli neulalla kiinnitetty viiden shillingin postiosoitus. Voittehan lukea, mitä kirjeessä on — se on ihan kuin painettua."

"Lynnen haudankaivajaa pyydetään hyväntahtoisesti laskemaan tämä kukkakimppu John Kestevenin haudalle."

"Tietenkään", huomautti haudankaivaja, "siinä ei mainita lähettäjän nimeä, vai mitä?"

Smith otti käteensä laatikon kannen. Siinä ainakin oli vihjaus.
Kannessa oli painettu osoitelappu: Hethertonin kukkakauppa,
Gloucester-tie, S. W. Hän kääntyi toisaalle, vilkaisten Styleriin.

"Kyllä, herra Tress ja kaksi hänen palvelijaansa, sir — hovimestari ja kamaripalvelija", vastasi haudankaivaja. "Ei ketään muita — tuota töllistelijäjoukkoa lukuunottamatta."

"Herra Tress on otaksuttavasti palannut Lynne Courtiin?" sanoi Smith.
"Kuinka kauan siitä on?"

"Ei, sir — herra Tress lähti Lontooseen", oikaisi haudankaivaja. "Hän ja hänen palvelijansa — Fowler — poistuivat heti hautajaisten päätyttyä tuosta portista. Tänä aamuna kuulin heidän lähtevän pois — kartano jätetään tyhjille joksikin aikaa, paria tai kolmea palvelijaa lukuunottamatta."

"Näin neiti Tressin tänä aamuna menevän kylän lävitse muutamien
hoitajattarien ja pikku pojan seurassa", kertoi haudankaivaja.
"Kartanossa ei nyt ole ainoatakaan perheenjäsentä — vain herra
Mountain ja palvelijat."

Smith ja Styler astelivat kirkkotarhan portille ja pysähtyivät sen luona, kääntyen katsomaan toisiinsa.

"Hethertonin kukkakauppa, Gloucester-tie", virkkoi Smith. "Älkää unohtako sitä, Styler!"

"Se talo, johon näin ensin neiti Brockin ja sitten rouva Rentonin menevän, on hyvin lähellä Gloucester-tietä", sanoi hän.

"Niin onkin", vahvisti Smith. "Ja juuri niillä seuduin meidän on suoritettava hieman kuulusteluja. Nyt, Styler, palataan kaupunkiin; täällä on tarpeetonta viipyä, kun kerran Tressit ovat poissa. Käsken ohjaajan saattaa minut asemalle; te otaksuttavasti menette pyörällänne. Ensi yön lepäämme. Huomenaamulla tulkaa tapaamaan minua Gloucester-tien piiriasemalle kello kymmenen!"

Sitten Smith nousi autoon ja ajoi Lynnen asemalle, ajatellen orvokkikimppua. Joku oli surrut Kesteveniä siksi haikeasti, että oli lähettänyt kukkia vainajan yksinäiselle haudalle. Mutta kuka se oli? Eiköhän näiden kukkien avulla voisi saada jotakin tärkeätä vihjausta?

"Ja jos voi", mietti hän ensimmäisen junan viedessä häntä Lontooseen, "niin kovalle ottaa, jos Styler ja minä emme saa sitä selville. Yksi seikka on varma — se orvokkivihko ei ollut lähtöisin keltään Tressin perheen jäseneltä."

Sillä välin Styler, joka tunsi kaipaavansa virvokkeita ja arveli kelpo aterian olevan hyvän evästyksen hänen lähtiessään Lontooseen, alkoi työntää moottoripyöräänsä takaisin majataloon, aikoen syödä ja juoda siellä. Matkalla hän kohtasi Lynnen poliisikomisariuksen, joka hänet nähdessään hymyili ovelannäköisenä.

"Yhäti jälkiä nuuhkimassa?" huomautti hän, hyvin tietäen Stylerin ja tämän esimiehen olevan, kuten hän nimitti, hänen tieteensä amatöörituhrustelijoita. "Mitäs kuuluu?"

"Noo, sen saimme me tietää varhain tänä aamuna", kehui komisarius. "Niinpä niin, hän pelasti kuin pelastikin kaulansa. Hänet olisi hirtetty, se on ihan varma."

Komisarius mittasi kysyjää katseellaan. Hänen ilmeensä oli aluksi ankaran virallinen, mutta alkoi sitten lientyä.

"Kas niin!" äänsi hän. "Taidamme olla kaikki samassa juonessa — mutta me ajamme asiaa niin sanoakseni tiukan täsmällisesti, kun taas te ja esimiehenne ette niin tee. Lakimies, eikö niin, esimiehenne? Niin, kuulin sen kuulustelussa. No niin, tietääkseni emme ole kuulleet sen enempää kuin tekään. Mutta olemme löytäneet pienen esineen, josta voi tulla hyötyä — muuan miehistäni löysi sen sille aukeamalle vievältä polulta, jossa Kestevenin ruumis virui."

Komisarius kääntyi mitään vastaamatta, mennen edellä poliisiasemalle. Siellä hän otti virkahuoneensa kassakaapista pienen pahvirasian, jossa oli pumpuliin kääritty esine. Kierrettyään kääreen auki hän ojensi vähäisen kultakappaleen, hindulaisen epäjumalan pään muotoisen taikahelyn, joka kuluneen renkaan katkettua ilmeisesti oli kirvonnut jonkun kellonperistä.

XXI

KESKIPÄIVÄN LISÄLEHTI

Styler otti pienen kultahelyn vasempaan käteensä ja pyöritteli sitä varovasti oikean kätensä etusormella.

"Ulkomaista tavaraa, komisarius", huomautti hän. "Hienoa työtä, eikö olekin! Intialaista kirjailua luullakseni — olen ennenkin nähnyt tällaisia vehkeitä. Ja vanha se on myöskin — katsokaahan, kuinka kulunutta on kaiverrus tai miksi sitä nimitettäneen. Ja tämä siihen jäänyt renkaankappale — hankautunut ohueksi kuin kultapaperi!"

"Niin, senpä vuoksi se onkin pudonnut kellonperistä tai joistakin muista ketjuista", sanoi komisarius. "Olemme tarkoin etsineet niiden ketjujen useampia renkaita, mutta emme ole löytäneet mitään. Mutta onhan tuokin jonkinlainen tienviitta, vai mitä, herra Styler?"

"Se on epävarmaa", väitti Styler. "Hyvin monet viattomat ihmiset ovat saattaneet pudottaa tuollaisen pikku helyn. Niissä metsiköissä kai kävelee koko joukko ihmisiä?"

"Ei suinkaan", pani komisarius vastaan. "Vanha herra Tress, nykyisen nuoren isännän setä, piti tuiki tarkkaa huolta kartanon puistosta ja alueesta eikä sallinut kenenkään liikkua siellä, varoen harvinaisia puitaan ja pensaitaan ja muuta semmoista, ja sama komento on jatkunut — siellä ei liiku ketään muita kuin Lynne Courtin asukkaita. Ja tuo kultapalanen, herra Styler, on pudotettu äskettäin — se oli yhtä hyvin säilynyt ja kirkas kuin se nytkin on — se ei ollut virunut kauan ulkoilmassa."

"Mistä se oikein löytyi?" kysyi Styler. "Oliko se hyvin lähellä
Kestevenin ruumiin löytöpaikkaa?"

Komisarius penkoi asiakirjakasaa ja veti esille käärön kalkkiopaperia, levittäen sen sitten pöydälleen ja kiinnittäen sen paperipainoilla.

"Me teetimme tämän kartan", sanoi hän. "Arvelimme siitä joskus olevan hyötyä — siihen on merkitty välimatkat ja niin edelleen. Kuten näette, siinä on Lynne Court — rakennus, puutarhat, leikkikentät, puisto ja läheisin ympäristö. Tuossa on talo, tuossa se paikka — aukeama kuusistossa — josta Kesteven löydettiin ammuttuna — kahden ja puolen sadan metrin päässä talosta. Tuossa on polku, joka vie aukeamalta metsän läpi Lynchfieldin tielle aukeavalle portille. No niin, eräs miehistäni löysi tämän helyn tuon polun vierestä, sitä kohdalta, johon olen punaisella musteella merkinnyt pienen ristin. Näettekö?"

"Kyllä näen", myönsi Styler. Hän silmäili karttaa perinpohjaisesti ja pani merkille, että sen paikan, josta koru oli löydetty, erottivat vain puiston ulkoreunan tiheiköt herra Samuel Peggen huvimajasta toisella puolen ja rouva Rentonin komeammasta asunnosta toisella puolen. "Kyllä sen näen. Ette kaiketi huomannut siellä minkäänlaisia taistelun merkkejä?"

"Emme jälkeäkään", vakuutti komisarius. "Kävin itse katsomassa. Ja heti kun tämä hely oli löydetty, riensin Lynchfieldiin ottamaan selkoa, oliko Tickellillä mitään tämäntapaisia koristuksia kellonperissään. Mutta hänen kellonperänsä olivat yksinkertaiset, sileät teräsketjut. Eikä se ole pudonnut Kesteveniltäkään, eikä kukaan kartanon asukkaista tuntenut sitä — vein sen sinne ja näytin sitä kaikille."

Mielessään Styler halveksi tällaista tiedustelutapaa, mutta hän piti suunsa kiinni siihen nähden. Hänen nälkäinen vatsansa alkoi esittää vaatimuksiaan äänekkäämmin.

"No niin, pitäkää se tarkoin tallella", kehoitti hän, siirtyen ovelle päin. "Ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka tärkeihin seurauksiin tuollaiset pikku seikat saattavat johtaa. Minäkin pidän silmäni auki, ja jos kuulen jotakin, tulen puheillenne, kuten toivon teidänkin kertovan minulle kuulemanne. Kuten mainitsitte, olemme kaikki samassa juonessa."

Sitten hän meni Lynnen Vaakunaan syömään ja juomaan, kuunnellen valppain korvin ihmisten täyttämässä majatalossa syntynyttä puhelua. Hän kuuli suuren joukon hämmästyttävän omituisia otaksumisia ja varmistui siitä, ettei keskinkertaisesta vetelehtijästä ole mikään sen mieluisempaa kuin omien mielipiteittensä lausuminen sellaisista asioista, joita hän ei ymmärrä. Vihdoin hän ajoi verkkaisesti takaisin Lontooseen ja paneutui aikaisin makuulle. Seuraavana aamuna hän kohtasi Smithin Gloucester-tien asemalla yllään arvokkain pukunsa moottoriasunsa sijasta.

"Se oli oikein, Styler", kehui Smith, joka puolestaan oli puettu perin moitteettomaan vaatteukseen. "Oli hyvä, että ajattelitte sitä. Meidän on tänään tunkeuduttava vakavien ja siistien ihmisten seuraan — ainakin niin arvelen. Ja ennen kaikkea kukkakauppaan. Meidän on jos suinkin mahdollista, saatava tietää, kuka orvokkikimpun lähetti. Luonnollisesti", jatkoi hän esimiehen ja käskyläisen astellessa Gloucester-tiellä, "luonnollisesti olette muodostanut jonkunlaisen mielipiteen siitä asiasta".

"Enpä juuri", vastasi Styler. "Se ei vielä ole oikein joutunut toimintakentälleni, jos niin saan sanoa, sir — mutta otaksuttavasti niin käy muutamien minuuttien kuluessa. Jos kuulisin, että kukkavihon lähettäjä on neiti Brock, niin tietäisin, mitä ajattelisin. Samoin tietäisin sen, jos kuulisin, että sen on lähettänyt rouva Renton, joka äsken kävi tapaamassa neiti Brockia. Mutta — me emme saa kuulla, että sen lähettäjä oli kumpikaan heistä, herra Smith."

"He molemmat ovat hiukan liian ovelia", selitti Styler, "ainakin, jos kykenemme arvostelemaan luonteita".

Smith vatvoi mielessään tätä arvelua, kunnes he saapuivat kukkamyymälään. Sen kynnyksellä varmistui hänenkin mielessään se johtopäätös, että hänen sihteerinsä oli otaksuttavasti oikeassa. Rouva Renton oli varmasti sellainen nainen, joka osasi pitää asiansa omina tietoinaan; ja yhtä varmasti näytti neiti Brock sellaiselta nuorelta ihmiseltä, joka ei ainoastaan kyennyt toimimaan salaisesti, vaan myöskin viekkaasti.

"Taidattepa totisesti olla oikeassa, Styler", huomautti hän. "Nythän sen näemme."

Muutamissa minuuteissa todettiin Stylerin aavistus paikkansapitäväksi. Kohtelias myymälänjohtajatar, jolle Smith ojensi käyntikorttinsa ja puheli muutamia sanoja kahdenkeskisesti, kertoi tiedustelijoille kaikki, mitä itse tiesi. Ja kuten Styler oli arvannut, ei sitä ollut paljon, ja sen merkitys oli mitätön. Johtajatar ei osannut kertoa heille muuta kuin sen, että toissapäivänä oli myymälään (suureen, vilkkaaseen, muodikkaaseen liikkeeseen) saapunut palveluspuvussa oleva poika (jota hän ei ihan varmasti ollut ennen nähnyt eikä myöskään tuntisi, koska kaikki palveluspukuiset pojat hänen mielestään olivat jotakuinkin samannäköiset) tuoden kirjeen, jonka hän nyt näytti vieraille. Kirjeessä oli toinen Lynnen haudankaivajalle Surreyhin osoitettu kirje, ja se oli suljettu sinetillä. Koneella kirjoitetussa päällyskirjeessä ei ollut nimeä eikä osoitetta, ja siinä yksinkertaisesti pyydettiin, että liikkeessä valmistettaisiin yhden punnan arvoinen (kirje sisälsi kultaisen punnankolikon) orvokkivihko, ja se lähetettäisiin toiseen kirjeeseen merkityn osoitteen mukaan ja viimemainittu kirje pantaisiin kukkavihon laatikkoon.

"Se kaikki suoritettiin heti — laatikko lähetettiin samana iltapäivänä postipakettina", lisäsi johtajatar, silminnähtävästi ihastuneena toivoessaan kuulevansa salaperäisestä tapahtumasta. "Mutta lähettäjästä en, ikävä kyllä, tiedä sen enempää, sir. Jos joskus tuntisin sen pojan —"

"Kuten jo huomautitte, madam, ovat kaikki palveluspukuiset pojat hyvin toistensa näköisiä", virkkoi Smith vakavana. "Ja tässä kaupunginosassa heitä on luullakseni monia satoja."

"Niin se kävi, Styler", totesi hän. "Sieltä ei paljoa herunut. Yhtä kaikki voitte joskus ottaa selkoa, onko siinä talossa, johon kotiopettajatar sinä iltana ajoi, palveluspukuista poikaa. Se käy helposti huomiota herättämättä. Mutta nyt lähdemme takaisin Cityyn. Onko teillä sen vihkimätodistuksen jäljennös taskussanne?"

"Jos kerran Kesteven piti sitä niin tärkeänä, että säilytti sitä ommeltuna sen ainoan takkinsa salataskuun, joka hänellä oli tullessaan asumaan Darrell Tressin luokse, ja jos joku toinenkin piti sitä kyllin tärkeänä varastaakseen sen siitä salataskusta heti Kestevenin kuoleman jälkeen, niin luonnollisesti myöskin minä pidän sitä hyvin tärkeänä. Ja tämän nojalla, Styler — käy ilmi, että se henkilö, joka niin kiihkeästi halusi saada sen haltuunsa Kestevenin kuoltua, ei tunne näitä asioita ollenkaan. Hän — olen varma siitä, että hän on nainen (vaikka saattaisihan hän kylläkin olla naisen yllytyksestä toimiva mies) — todennäköisesti kuvittelee, että jos vihkimätodistus tuhotaan ja vastaava kirkonkirjan vienti tuhritaan tai hävitetään, on avioliiton kaikista jäljistä ja muistoista selviydytty. Se on tietenkin hölynpölyä, koska Somerset Housessa on luettelo kaikista avioliitoista. Mutta se seikka, hyvä Styler, ei ole kaikkien tiedossa — tavallinen yleisö kokonaisuutena on merkillisen tietämätön tällaisiin pikku asioihin nähden. Kuten sanoin, halusi se henkilö, jonka kanssa olemme tekemisissä, saada käsiinsä Kestevenin niin huolekkaasti kätkemän todistuksen otaksuttavasti hävittääksensä sen — tai ainakin tarkoin varoakseen, ettei se pääsisi julkisuuteen. Ja nyt uskon entistä lujemmin, että Kestevenin murha ja se avioliitto, jota tämä todistus koskee, ovat jollakin tavattomalla tavalla kietoutuneet toisiinsa, ja nyt olemme matkalla siihen kirkkoon, jossa se avioliitto solmittiin, katsomaan, mitä sieltä saamme selville. Voitte huutaa tuota ajuria; sen verrattain turvaisilla rattailla silmällemme vielä kerran teillä olevaa todistusjäljennöstä."

"Minne hänen on ajettava?" tiedusti Styler heidän noustessaan rattaille. "En tiedä, missä se kirkko on."

"Minä tiedän", vastasi Smith. "Ja se onkin varsin mielenkiintoinen vanha paikka. Käskekää ajurin pysäyttää Cornhillin puoliväliin — lopussa kävelemme. Ja nyt", lisäsi hän rattaiden lähdettyä liikkeelle, "antakaa minulle jäljennös, jotta saan virkistää muistiani!"

Styler otti esille muistikirjansa ja avasi sen sivun, johon hän oli jäljentänyt todistuksen. Smith tarkasti sitä hitaasti ja miettivästi heidän ajaessaan Cityyn päin ja kiinnitti vihdoin sihteerinsä huomiota muutamiin kohtiin.

"Kas niin, Styler! Punnitkaamme tätä kohta kohdalta. Tämä on todistus avioliitosta, joka solmittiin St. Eanswythen kirkossa, Lontoon Cityssä, lokakuun kuudentenatoista päivänä 1904 — siis lähes kymmenen vuotta sitten. Vihittävät olivat nuorimies Edward Charleston Legette ja neito Maud Eleanor Rivers. Molemmat olivat täysi-ikäisiä. Sulhasen osoitteeksi on ilmoitettu Metropole-hotelli, Charing Cross, ja morsiamen Broom Lodge, Alnwickin lähellä, Northumberlandissa. Sen mukaan täytyi toisen heistä, sulhasen, hankkia lainmukainen asunto St. Eanswythen seurakunnassa, minkä hän saattoi helposti tehdä vuokraamalla huoneen kolmeksi viikoksi ja jättämällä sinne matkalaukun. Meidän on mahdollisesti selvitettävä, minkätähden nämä ihmiset valitsivat juuri tämän Cityn seurakunnan vihkimäpaikakseen, Styler; minusta tuntuu, että heillä oli siihen joku painava syy. Mutta tässä on todistus siitä, että vihkimisen suoritti asianmukaisesti Gervase Bright, kirkkoherra, Anthony Dentonin ja Sarah Giddinsin ollessa saapuvilla. Minun mielestäni Anthony Denton ja Sarah Giddins olivat ja saattavat vieläkin olla — sillä siitä ei ole täyttä kymmentä vuotta — kirkon vahtimestari tai suntio ja siivoojatar tai penkkiovien avaaja. Sen nojalla arvelen herra Legetten ja neiti Riversin viettäneen häänsä hiljaisesti ottamatta ystäviään vihkimisen todistajiksi. Ja ennen kaikkea toivon pastori Gervase Brightin vieläkin olevan siellä kirkkoherrana tai ainakin elossa ja hyvissä sielun voimissa, jotta hän voisi kertoa meille jotakin."

Ajuri seisautti vaununsa keskelle Cornhillin meluisaa hyörinää, ja Smith opasti heti kumppaninsa sokkeloisille pihoille, kujille ja kapeille käytäville, pujottelehtien rakennusten välitse, joista jotkut olivat uusia, toiset taas huomattavan vanhoja. Styler yleensä kerskui tuntevansa Lontoon erittäin hyvin, mutta nyt hänen oli tunnustettava, että hän oli joutunut oudolle alueelle ja ettei hän ollut tiennyt niillä seuduin olevan kirkkoa.

"Cityssä on joitakuita vanhoja kirkkoja, Styler, piilossa tämäntapaisissa syrjäisissä kolkissa", huomautti Smith. "Ne ovat somia vanhanaikaisia rakennuksia, ja sunnuntaisin niihin kokoontuu seurakuntaa alulle toistakymmentä. Ja nyt olemme perillä", jatkoi hän heidän käännyttyään kahdennestakymmenennestä kulmauksesta ja saavuttuaan vähäiselle aukiolle, jossa yksinäinen plataani kohosi aidatulla nurmiläikällä harmaiden muurien ympäröimänä. "Tässä on St. Eanswythen, marttyyrineidon, kirkko, ja tuolla luultavasti on pappila. Meidän —"

"Keskipäivän lisälehti! Lynne Courtin murhajuttu! Huomiotaherättävä käänne! Lisälehti!" Smith sieppasi pojalta liuskan ja viskasi hänelle muutamia kuparikolikoita.

"Otaksuttavasti se on ainoastaan Tickellin juttu", virkkoi hän epäillen. "Mitäpä muuta —"

Seuraavalla hetkellä hän sysäsi paperin Stylerin silmien eteen. Ja
Styler unohti kaiken muun tuijottaessaan mustaan otsakkeeseen.

LYNNE COURTIN JUTTU

KADOKSISSA OLLUT OPETTAJATAR NEITI BROCK LÖYDETTY MURHATTUNA HYDE PARKISSA.

XXII.

SELVITYSTÄ NEITI BROCKISTA

Smith luki hätäisesti ne muutamat rivit, joita tuskin huomasi lehteä painoon pantaessa saapuneiden viimeisten tietojen sarekkeelta, luovutti lehden Stylerille, murahti ja kääntyi astelemaan vanhaan kirkkoon päin. Styler levitti lehden ja luki:

"Tänä aamuna kohta päivän valjettua löydettiin Reformaattorin puun läheltä Hyde-puistosta, nuoren, ilmeisesti teräaseella surmatun naisen ruumis, joka todennäköisesti oli virunut paikallaan jo muutamia tunteja. Nyt on vainaja tunnettu neiti Brockiksi, kotiopettajattareksi, joka katosi Lynne Courtista kohta John Kestevenin nimellä tunnetun miehen murhan jälkeen."

Styler rypisti sanomalehden taskuunsa ja lähti esimiehensä jälkeen, joka heti osoitti kirkon vieressä olevan kirkkoherranviraston ovea.

"Yksi asia kerrallaan, Styler ", sanoi Smith. "Ensin suoritamme sen tehtävän, jonka tähden olemme Cityyn tulleet, ennenkuin edes keskustelemme neiti Brockin kuolemasta. Mutta yksi huomautus kuitenkin: Jos neiti Brock todella on murhattu, silloin jutussa luullakseni ilmenee arvaamattomia käänteitä, ja meidän on kenties aloitettava tutkimuksemme uudelleen alusta alkaen. Ja — kukapa tietää? — ehkä saamme jonkun tärkeän tiedon täältä."

Smithin lähetettyä käyntikorttinsa käskettiin hänet ja Styler vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jonka seiniä peittivät kirjahyllyt. Pian saapui sinne heidän luokseen pappi, jonka nähdessään Smith heti tunsi pettymystä. Sillä St. Eanswythen kirkkoherra oli verrattain nuori mies ja hänestä huokui eräänlainen uransa alussa olevan sielunpaimenen tuntu, minkä vuoksi Smithin päähän heti pälkähti, ettei tämä mies ollut solminnut sitä avioliittoa, josta hän ja Styler olivat hankkimassa tietoja.

"En tiedä", alkoi Smith, käyden suoraan käsiksi asiaan, "onko minulla kunnia puhutella pastori Gervase Brightia?"

"Mieltäni pahoittaa kuulla, että pastori Bright on kuollut", valitti Smith. "Olisin halunnut tavata erikoisesti juuri häntä erään virka-asian tähden. Mutta tämän kirkon palveluksessa oli aikaisemmin kaksi henkilöä, jotka ehkä ovat vielä elossa — Anthony Denton-niminen mies ja Sarah Qiddins-niminen nainen?"

"Suntio ja siivoojatar", vastasi kirkkoherra. "Myöskin he ovat kuolleet. Minä itse hautasin heidät."

Smith ravisti päätään ja otti esille Stylerin todistusjäljennöksen. "Sepä kova onni", vastasi hän. "Olisin tahtonut puhutella jotakin niistä henkilöistä, jotka olivat henkilökohtaisesti saapuvilla, kun tässä, kuten näette, pastori Bright-vainajan kirjoittaman vihkimätodistuksen jäljennöksessä mainittu avioliitto solmittiin. Te ette luonnollisestikaan tiedä siitä mitään?"

Kirkkoherra, joka vilkaisi jäljennökseen, kohotti kulmakarvojaan ja huudahti vilkkaasti:

"Ohoo, niinköhän!" sanoi hän naurahtaen. "Mutta kummallista kylläkin käytiin minulta tiedustamassa tätä samaa vihkimistä — antakaahan kun katson vielä — niin, Edward Charleston Legetten ja Maud Eleanor Riversin vihkimistä — ihan äskettäin — toissapäivänä, täsmällisesti sanoen."

"Niinkö todellakin?" huudahti Smith. "Mutta kuulkaahan! Minusta — ja sihteeristäni herra Styleristä — se on hyvin mielenkiintoista. Saanko kysyä, kuka teiltä sitä tiedusteli? Voin vakuuttaa, etten kysy sitä pelkästä uteliaisuudesta."

Kirkkoherra, joka oli jo pannut merkille Smithin käyntikortin osoitteen korkean lakitieteellisen luonteen, vastasi empimättä.

"Tiedustaja oli nuori rouvashenkilö. Luullakseni osaan kuvailla häntä. Hyvin hoikka, jokseenkin sievä, vaaleatukkainen, harmaasilmäinen — kenties silmät olivat hiukan siniselle vivahtavat — rauhallisesti puettu, käytökseltään ujo ja hillitty. Satutteko ehkä tuntemaan hänet kuvaukseni nojalla?"

Smith katsahti Styleriin, ja he kumpikin pudistivat päätään. Sitten Styler veti taskustaan sanomalehden ja ojensi sen Smithille, joka näytti sitä ällistyneelle kirkkoherralle.

"Kuvauksenne tuntuu meistä hyvin sopivan tässä mainittuun onnettomaan nuoreen naiseen", virkkoi Smith. "Siitä näette, kuka hän oli. Sattuiko hän ehkä mainitsemaan teille nimensä?"

Perin tyrmistyneenä kirkkoherra otti sanomalehden Smithin kädestä ja luki itsekseen lyhyen uutisen Hyde-puistossa tehdystä löydöstä. Senjälkeen hän ojensi lehden takaisin, pudistaen päätään.

"Ei!" vastasi hän. "Hän ei ilmaissut nimeään. Hän pyrki puheilleni — niin, se oli toissapäivänä kello neljän vaiheilla iltapäivällä — ja näytti vihkimätodistusta —"

"Todistusta?" kertasi Smith, vilkaisten Styleriin. "Alkuperäistä todistustako eikä tämäntapaista jäljennöstä?"

"Niin, todistusta — tavallista vihkimätodistusta — jonka edeltäjäni, pastori Bright, oli asianmukaisesti kirjoittanut ja allekirjoittanut", vakuutti kirkkoherra. "Hän halusi verrata sitä avioliittoluettelon vastaavaan merkintään. Hän teki sen — minun nähteni. Ja samoin kuin tekin oli hänkin ilmeisesti pahoillaan siitä, että pastori Bright ja vihkimisen molemmat todistajat ovat kuolleet."

"Neiti Brock, epäilemättä", jupisi Smith. "Mutta mitähän hän lienee hakenut — saammeko tarkastaa sitä luetteloa?" lisäsi hän, äkkiä katkaisten oman lauseensa. "Tahtoisin mielelläni nähdä vihittyjen käsialoja."

Kirkkoherra otti luettelon esille kassakaapista, ja pian Smith ja Styler kumartuivat lukemaan merkintää ja tarkastamaan nimikirjoituksia. He molemmat olivat huolellisesti tutustuneet muutamiin Kestevenin kirjoittamiin ja olivat uteliaita näkemään, oliko hänen ja todistuksessa mainitun miehen käsialoissa yhtäläisiä piirteitä. Mutta tuntemattoman Edward Charleston Legetten käsiala ei lainkaan muistuttanut Kestevenin kirjoitusta. Ja Maud Eleanor Riversin nimikirjoituksesta — hienoa, italialaista käsialaa — ei käynyt ilmi mitään muuta kuin se, että sen oli kirjoittanut hyvän kasvatuksen saanut nainen.

Pian he poistuivat St. Eanswythen rauhalliselta alueelta luvattuaan hyvin uteliaalle kirkkoherralle antaa hänelle asiasta lisävalaistusta sitä mukaa kuin sitä ilmaantuisi ja palasivat yhdessä Cornhillin tungokseen. Mutta ennenkuin he ehtivät pois hiljaisilta kujilta, taputti Smith sihteerinsä käsivartta.

"Styler!" sanoi hän. "Neiti Brock näytti kirkkoherralle epäilemättä samaa todistusta, jota Kesteven niin huolellisesti säilytti takkinsa salataskussa. Siispä juuri neiti Brock tunkeutui Darrel Tressin asuntoon ja otti sen."

"Niin päättelin, sir, heti kun kirkkoherra siitä kertoi", vastasi Styler. "Nyt olen aprikoinut, mitähän varten hän tahtoi nähdä luetteloa."

"Sitä en minäkään jaksa tällä hetkellä käsittää", tunnusti Smith. "Mutta siihen hänellä epäilemättä oli hyvä syy. Ja nyt, Styler, lähdemme taaskin ajamaan — Kensingtoniin. Käskekää ajurin viedä meidät sille talolle — tai sen lähelle — johon näitte neiti Brockin toissa-iltana menevän!"

Heidän laskeuduttuaan ajurin rattailta hiljaisen kadun kulmassa, Victoria-tien ja Kensington-aukion välillä sijaitsevien yhtä hiljaisten liikeväylien muodostamassa verkossa, Styler vitkastelematta ohjasi kumppaninsa eräälle talolle, joka silminnähtävästi oli täysihoitolarakennuksia. Ja heidän astellessaan sen ja katukäytävän välillä olevan pienen puutarhan poikki avautui ovi ja siitä ilmestyivät Darrell Tress ja Hextall ilmeisesti harmistuneen ja huolestuneen, hyvin suulaasti juttelevan emännän seuraamina. Nähdessään uudet tulijat näytti viimeksimainittu ärtyneenä peräytyvän takaisin taloon, mutta Hextallin sanat pysähdyttivät hänet.

"Ei mitään hätää", sanoi tohtori rauhoittavasti. "Nämä herrat hoitavat tätä juttua herra Tressin puolesta. Ja koska me voimme kertoa heille kaikki teiltä saamamme tiedot, eivät he vaivaa teitä."

"Ja siitä olen totisesti hyvilläni!" riemuitsi nainen. "En ole saanut hetkisenkään rauhaa tästä aamusta kello seitsemästä alkaen, kun poliiseja, etsiviä ja sanomalehtiherroja on juossut kimpussani. Koska se nuori nais-parka oli tämän herrasmiehen palveluksessa, olin luonnollisesti mielihyvin valmis kertomaan hänelle kaikki, mutta nyt tiedätte yhtä paljon kuin minäkin, ja —"

"Juuri niin", keskeytti Hextall, viitaten vastatulleita vetäytymään takaisin! "Emme tällä kertaa enää kiusaa teitä. Tule, Smith", jatkoi hän, tarttuen asianajajan kainaloon ja taluttaen häntä poispäin. "Olemme saaneet kaikki saatavissa olevat tiedot, ja minä voin kertoa ne sinulle. Tuo nainen on tulemaisillaan hulluksi tämän jutun tähden — meidän saapuessamme oli siellä kolme miestä."

"Ja jos ne miehet olivat etsiviä, on joku heistä epäilemättä tarkastanut neiti Brockilta jääneet tavarat", virkkoi Smith.

"Niin on — ainakin poliisit ovat", myönsi Hextall. "Mutta he eivät löytäneet mitään. Eikä emäntäkään tiedä juuri mitään. Mutta jotakin hän sentään kertoi. Nimittäin", jatkoi hän kaikkien neljän poistuttua puutarhasta ja seisahduttua ryhmäksi portin edustalle, "että neiti Brock oli saapunut tänne joku päivä sitten iltapäivällä — samana päivänä, jona hän katosi Lynne Courtista. Hän oli aikaisemmin, kaksi vuotta takaperin, asunut täällä kuukauden päivät ja oli niin ollen tuttu talossa. Hän ilmoitti emännälle tarvitsevansa taaskin asuntoa ja valitsi seurustelusalin kerroksesta kaksi huonetta. Matkatavaroita hänellä ei ollut muassaan — niiden piti muka tulla myöhemmin, mutta niitä ei ole kuulunut. Hän pysytteli sisällä seuraavaan päivään saakka, mennen sitten ulos iltapäivän keskivaiheilla. Hän palasi kello kahdeksan illalla, ja kohta sen jälkeen tuli hänen luokseen rouvasihminen, joka varmastikin oli rouva Renton. Sen me luonnollisesti tiedämme — Stylerhän näki rouva Rentonin saapuvan."

"Kello kahdeksan ja kaksikymmentäviisi, täsmällisesti", huomautti
Styler. "Neiti Brock meni sisälle kello kahdeksan ja viisitoista."

"Rouva Renton viipyi neiti Brockin luona jonkun aikaa", jatkoi Hextall. "Siitä ei emäntä tietenkään osaa kertoa mitään, koska vierailussa ei ollut mitään epäilyttävää. Mutta hän itse päästi rouva Rentonin sisälle ja näki hänet taaskin hänen poistuessaan, joten ei ole lainkaan vaikea todeta, että kävijä oli rouva Renton, mitä asiaa hänellä sitten lieneekään ollut."

"Koko eilispäivän oli neiti Brock kotosalla", pitkitti Hextall. "Seitsemän seuduissa illalla hän sai sähkösanoman. Tuntia myöhemmin hän lähti ulos. Emännän palvelija, joka oli ulkosalla asioilla, näki neiti Brockin heti hänen tultuaan talosta. Hänen seurassaan oli mies — kookas, vanhahkon näköinen mies, mikäli palvelija muisti. Palvelija näki heidät puhelemassa tuolla kadunkulmassa. Katua myöten lähestyi ajuri, mies huusi sitä, he nousivat molemmat rattaille ja ajoivat pois. Ja senjälkeen ei neiti Brock palannut eikä emäntä kuullut hänestä mitään, ennenkuin tänä aamuna saapui poliisi kertomaan, että hänen ruumiinsa oli löydetty Hyde-puistosta."

"Sähkösanoma löytyi hänen käsilaukustaan", selitti Hextall. "Minä näin sen — Tress ja minä menimme poliisilaitokselle, heti kun kuulimme tapahtumasta. Sähkösanomasta ei paljoa viisastu. Sen sisältö oli yksinkertaisesti: 'Asuntosi kohdalla tänä iltana kahdeksan.' Allekirjoitusta ei ollut."

"Niin tietysti — kaikki on heidän hallussaan. Ja muuten", lisäsi Hextall, "he löysivät hänen laukustaan jotakin, mitä sinä varmasti pidät tärkeänä — summan ranskalaisia seteleitä."

"Hänellä oli mukanaan hyvä joukko rahaa. Mutta sähkösanomaa lukuunottamatta ei minkäänlaisia papereita", jatkoi Hextall. "Mikä murhan vaikutin lieneekin ollut, ainakaan se ei ollut ryöstö. Hänen rahansa ja arvoesineensä olivat kaikki koskemattomina. Mutta poliisit väittivät kuitenkin, että merkeistä päättäen hänen taskujaan ja vaatteitaan oli tarkastettu."

"Ahaa! Vai niin!" huudahti Smith, katsahtaen Styleriin. "Niinpä tietenkin. No niin, tässä seisominen ei hyödytä mitään. Muita tietoja ette kai emännältä saanut?"

Ennenkuin Smith ennätti vastata, pyörähti kadunkulmasta heihin päin ajuri ja vaunujen ikkunasta näkyivät Fowlerin kasvot. Nähtyään isäntänsä hän pysäytti ajurin, hypähti maahan ja riensi Darrellin luokse perin huolestuneen näköisenä.

"Voitteko te ja tohtori Hextall tulla kotiin, sir?" virkkoi hän. "Teitä tarvitaan siellä."

XXIII

SMITHIN SELOSTUS ASEMASTA

Darrell Tress, joka Hextallin ja Smithin puhellessa oli seisonut synkkänä ja äänettömänä, hätkähti ja katsahti kamaripalvelijaansa epäluuloisesti.

"Mitä nyt, Fowler?" kysyi hän. "Onko jotakin muuta vinossa? Olen tulemaisillani sairaaksi tästä! Mitä on tapahtunut?" Fowler loi ryhmän muihin jäseniin laajasisältöisen katseen. "Walters, sir", sopersi hän.

Darrell säpsähti uudelleen — tällä kertaa rajusti. Hän kääntyi
Hextallin puoleen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

Hän katkaisi lauseensa äkkiä, yhäti tuijottaen Hextalliin. Ja Hextall alkoi nopeasti puhua palvelijalle.

"Luultavasti hän on mennyt sekaisin, sir", vastasi Fowler. "Ainakin siltä näyttää. Senjälkeen kun te ja herra Tress olitte tänä aamuna lähteneet, saimme tietää, miten neiti Brockin oli käynyt, sir — muuan poika tuli myymään sanomalehtiä ja minä ostin yhden. Ja vähän senjälkeen tapasin Waltersin eteissalissa itkemässä ja valittamassa. Sitten hän alkoi höpistä kaikenlaista kummallista, hyvin sekavasti. Sen verran minulle selvisi, että hän oli rakastunut neiti Brockiin ja että tämän äkillinen kuolema oli pahasti järkyttänyt hänen tasapainoansa. Hän puhui — vimmaisen hurjistuneena, sir — murhasta ja revolvereista enkä muista mistä kaikesta, ja vihdoin hän jupisi jotakin sellaista, että hän ilmoittaa poliiseille kaikki, mitä tietää, ja äkkiä, ennenkuin ennätin häntä estää, hän sieppasi hatun päähänsä ja syöksyi ulos huoneistosta sanoen, ettei hän enää pidä asioita omina tietoinaan, vaan menee Scotland Yardiin. Ja siksi arvelin tulla teitä hakemaan, sir — tiesin, minne olitte menneet."

Hextall viittasi Darrellia nousemaan odottavan ajurin vaunuihin ja kääntyi puhuttelemaan Smithiä.

"Seuraa heti perässä Tressin huoneistoon Stylerin ja Fowlerin kanssa!" pyysi hän hiljaa. "Saatatte olla siellä hyödyksi. Minä menen sinne suoraapäätä Tressin seurassa — haluan keskustella hänen kanssaan."

Vaunujen lähtiessä liikkeelle Darrel vaipui niiden nurkkaan, ähkäisten epätoivoisesti.

"Kaikki on hukassa, Hextall!" valitti hän. "Se aasi on varmasti mennyt etsivään osastoon ja kertonut siellä kaikki Paquitasta ja hänen unissakävelystään. Ja nyt tullaan vangitsemaan hänet!"

"Ei sen todistuksen nojalla minun luullakseni", rauhoitti Hextall häntä. "Tarvittanee toki varmemmat perusteet, ennenkuin mennään niin pitkälle."

Mutta vaikka hän koettikin saada äänensä mahdollisimman vakuuttavaksi, ei hän suinkaan ollut rauhallinen tämän äkillisen ja odottamattoman käänteen johdosta. Hän ei tietenkään ollut lainkaan otaksunut sellaista mahdolliseksi. Mutta nyt hän oivalsi, kuinka luonnollisesti kaikki oli käynyt. Walters oli epäilemättä salaisesti rakastanut kotiopettajatarta; tieto rakastetun traagillisesta kuolemasta oli järkyttänyt hänet pois suunniltaan, ja hän oli heti alkanut mielessään hautoa katkeria kuvitteluja salaperäisen tapahtuman johdosta, jolloin yksi vaikutelma varmasti esiintyi selvänä hänen ajatuksissaan — nimittäin se, että hän oli todella nähnyt Paquitan revolveri kädessä Kestevenin murhayönä. Ja se vaikutelma johti uusiin kuvitteluihin — otaksuttavasti hän oli huomaavinaan jonkun ovelasti järjestetyn murhasuunnitelman, jonka yksi uhri oli Kesteven ja toinen neiti Brock; heti hän oli unohtanut luvanneensa pitää asian salassa ja pysyä vaiti sekä syöksynyt umpimähkään kertomaan poliiseille kaikki tietonsa.

"Ikävä tilanne", jatkoi Hextall oltuaan vähän aikaa vaiti, "mutta en usko poliisien vangitsevan sisartanne sen nojalla, mitä Walters voi ilmaista siitä yöstä. Mutta yhtä kaikki minua peloittaa, että meidän on oltava valmiit kuulusteluihin."

Darrell murahti harmistuneena. Hän alkoi valitella toisten väliintulosta: hän oli poistunut Lynne Courtista sen vuoksi, että Kestevenin juttu oli kiinnittänyt siihen yleisön huomion, ja nyt hän saisi Lontoossa kestää vielä kiusallisempaa huomiota. Hänen olisi pitänyt, arveli hän, noudattaa ensimmäistä vaistomaista ajatustaan ja viedä sisarensa ja veljensä mannermaalle.

"Sitä olisitte tuskin voinut tehdä", sanoi Hextall. "Teitä vaaditaan todistajaksi vielä monta kertaa, kuten käsitätte. Emmekähän me aavistaneet asioiden kehittyvän tällaiseen suuntaan emmekä kuvitelleet, että Walters oli rakastunut opettajattareen. Ehkä hän ei sittenkään ole mennyt poliisien puheille."

Mutta kun he tuntia myöhemmin olivat pohtimassa asioita Smithin ja Stylerin seurassa Darrellin huoneessa hänen Queen-Anne-kadun varrella sijaitsevassa asunnossaan, ilmoitti Fowler kaksi vierasta, jotka sisälle ohjattuina osoittautuivat New Scotland Yardin miehiksi. Huoneistosta lähdettyään Walters oli mennyt suoraapäätä poliisilaitoksen keskusasemalle ja kertonut kaikki. Ja nyt viranomaiset halusivat tietoja. Noudattaen tavanmukaista virallista varovaisuutta he kyselivät asioita asteittain. He tiedustivat, oliko Walters täydessä tolkussaan, olivatko hänen väitteensä oikeat, oliko hänen ilmaisemastaan tapahtumasta mitään sen enempää kertomista.

"Hän mainitsi jo selostaneensa näkemänsä teille, herra Tress, ja myöskin teille, tohtori Hextall", virkkoi vanhempi vieraista. "Te niin ollen tunnette yksityiskohdat yhtä tarkoin kuin mekin. Teidän täytyy myöntää, että tämä todistus saattaa sekoittaa neiti Tressin Kestevenin kuoleman yhteyteen. Hän oli liikkeellä niillä seuduin revolveri kädessään —"

"En ole ikinä kuullut unissakävijän ampuneen täysin valveilla ollutta henkilöä!" keskeytti Smith ivallisesti. "Tekisi mieleni väittää, ettei lääketiede tunne ainoatakaan sellaista tapausta! Koko juttu on tuiki järjetön. Se osoittaisi —"

"Hetkinen!" pyysi hän, kohottaen sormeaan. "Emme me tiedä neiti Tressin kävelleen unissaan. Siitä ei Walters puhunut mitään. Hän kertoi ainoastaan tämän: 'Sinä ja sinä yönä, siihen ja siihen aikaan, näin neiti Tressin tulevan sen kuusikon suunnalta, josta Kestevenin ruumis myöhemmin löydettiin, ja hänen kädessään oli revolveri!' Ymmärrättekö? Jos mies löydetään jostakin paikasta kuoliaaksi ammuttuna ja todistetaan jonkun henkilön olleen sen paikan läheisyydessä muassaan revolveri suunnilleen kuoleman aikana — niin mitä sitten? Mikäli me tunnemme asioita, on neiti Tressillä saattanut olla syytä ampua Kesteven. Emmekä me tiedä, että hän on unissakävijä."

Hextall oli kuiskaillut Smithin kanssa ja kiinnitti nyt vieraiden huomiota itseensä.

"Neuvoteltuani herra Smithin ja ystävämme herra Tressin kanssa katson parhaaksi kertoa teille kaikki, mitä tiedän", virkkoi hän. "Herra Tress on luonnollisesti hyvin huolissaan sisarensa turvallisuudesta eikä suinkaan halua, että näyttäisimme koettavan salata mitään. Saattanen sen vuoksi ilmoittaa teille omasta kokemuksestani tietäväni, että neiti Tressillä on unissakävijän taipumuksia, ja olevani ehdottoman varma siitä, että hän liikkui unissaan silloin, kun Walters hänet näki."

Sitten hän kuvasi yksityiskohtaisesti kokemuksensa ja näkemänsä ollessaan viimeistä yötä Lynne Courtissa; tahtoen esittää koko totuuden hän kertoi revolverin löydöstä ja siitä, että sen yksi panos oli ollut tyhjä. Etsivät kuuntelivat äänettöminä, eivätkä heidän kasvonsa vähääkään värähtäneet, ja kun he eivät vastanneet heti Hextallin lopetettua, kävi Darrell maltittomaksi.

"Kuulkaahan!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "Tahdon tietää, miten asiat
ovat! Olemme kertoneet teille kaikki tietomme — ainakin tohtori
Hextall kertoi; emmekä osaa kertoa enempää, koska emme tiedä enempää.
Ja nyt tahdon tietää — aiotteko vangita sisareni."

"Emme ainakaan tällä hetkellä, herra Tress", vastasi hän. "Ilmoitinhan teille, että tulimme tiedustelemaan, ja sen olemme tehneet. Nyt meidän on vain palattava selostamaan työmme tuloksia. Jos tarvitsemme sisartanne vielä — lisäkuulusteluja varten, käsitättehän", lisäsi hän, katsahtaen Smithiin — "no niin, otaksuttavasti tapaamme hänet milloin hyvänsä täältä tai Lynne Courtista".

"Hän ei missään nimessä lähde karkuun", murahti Darrell jurosti. "Mutta jos tahdotte kuulla neuvoani, niin suuntaatte koko huomionne saadaksenne selville, kuka todella murhasi Kestevenin ja myöskin neiti Brockin, ettekä haihattele perättömien vihjausten mukaan. En ole kovinkaan sukkelapäinen, mutta panen vetoa tuhat puntaa kuutta pennyä vastaan siitä, että Kestevenin murhaaja myöskin surmasi neiti Brockin! Ja jos se Walters-tomppeli on päämajassanne, voitte ilmoittaa hänelle, että hänen on parasta pysyä poissa täältä — en huoli häntä enää palvelukseeni."

Etsivät poistuivat hymyhuulin, ja heidän ehdittyään pois huoneesta kehoitti Smith muita sijoittumaan jälleen paikoilleen saman pöydän ympärille, jonka ääressä he olivat keskustelleet tilanteesta ennen viranomaisten käyntiä.

"Kuulkaahan nyt!" alkoi hän. "Meidän on parasta tarkastella asioita kylmästi. Minua peloittaa — hyvin pahasti peloittaa — että tämä päättyy neiti Tressin vangitsemiseen. Tunnet nämä miekkoset, Hextall; kerran saatuaan todennäköiseltä tuntuvan ajatuksen he pitävät siitä kiinni hellittämättä kuin kuolema. Ja nyt on edessämme se kovin surkea ja tärkeä seikka, että Tickell on kuollut."

"Koska poliisit olivat mielessään päättäneet, että Tickell oli syyllinen", selitti Smith jyrkästi. "Jos Tickell olisi elänyt, olisivat he hirtättäneet hänet — se on varma kuin kohtalo! Mutta Tickell pääsi heidän käsistään — nyt he kääntyvät siihen suuntaan, jossa vastustus on vähäisin. Walters johti heidät jäljille — eikä kannata inttää, ettei sisartanne vastaan, Tress, olisi silminnäkijän todistusta. Kuten toinen äskeisistä miehistä huomautti, eivät he tiedä, minkälaisia syitä neiti Tressillä saattoi olla halutakseen surmata Kestevenin. Eivätkä he myöskään tiedä, että hän tosiaankin liikkui unissaan Waltersin nähdessä hänet. He tietävät sinun, Hextall, ja teidän, Tress, löytäneen hänen huoneestaan revolverin, jonka yksi panos oli äskettäin laukaistu. Niin, kyllä todennäköisyys on neiti Tressiä vastaan! Mainitsen — huomautan teille — kaikesta tästä, koska tosiasiain kierteleminen ja sivuuttaminen ei hyödytä mitään; meidän on punnittava kylmiä tosiseikkoja. Ja sallikaa minun nyt luetella teille tosiasiat — seuratkaa esitystäni tarkoin, te kaikki, ja miettikää, ettekö johdu saamaan johtopäätökseen, johon minä olen jo tullut! Otan esiin asiat yhden kerrallaan.

"Ensiksi. Näyttää epäilemättömältä, että sinä yönä, jona te, Tress, palasitte Lynne Courtiin seurassanne Kesteven ja Tickell, viimemainitut pitivät neuvottelun, jonka johdosta Tickell lähti Weymouthiin muassaan suuri rahasumma, aikoen luovuttaa sen kapteeni Polbeckille; rahat oli käytettävä sellaisen suunnitelman toteuttamiseksi, jonka tarkoituksena oli auttaa eräs tuntematon mies — nimittäkäämme häntä X:ksi — karkuun ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolasta.

"Toiseksi. En lainkaan epäile, että Kesteven ja neiti Brock tunsivat St. Eanswythen kirkossa Cityssä vihittyjen, Edward Charleston Legetten ja Maud Eleanor Riversin nimiä silloin käyttäneiden henkilöjen avioliiton yhteydessä olevan salaisuuden. Neiti Brock epäilemättä tiesi vihkimätodistuksen olevan Kestevenin hallussa piilotettuna tähän huoneistoon jätettyyn pukuun; epäilemättä hän miehen kuoleman jälkeen lähti Lynne Courtista, aikoen tulla tähän asuntoon anastaakseen sen.

"Kolmanneksi. Sanoin jo, että nämä kaksi kohtaa ovat mielestäni ehdottoman varmat. Nyt siirryn kiistanalaisemmalle alueelle. Esitän itselleni kaksi kysymystä. Toinen on: Onko ranskalaisessa Guianassa oleva englantilainen rikosvanki sen vihkimätodistuksen yhteydessä, jota Kesteven säilytti niin huolellisesti ja jonka neiti Brock hänen kuoltuaan niin välttämättä tahtoi saada? Toinen on: Saivatko sekä Kesteven että neiti Brock surmansa henkilön tai henkilöiden kädestä, jotka tahtoivat vaimentaa heidät, koska he tunsivat nämä asiat? No niin — omasta puolestani minun ei ole kovinkaan vaikea vastata näihin kysymyksiin. Minä vastaan niihin molempiin — molempiin, huomatkaa! — myöntävästi. Minun mielestäni voitaisiin näiden murhien koko salaisuus selvittää, jos saataisiin käsiin se mies, kuka hän sitten lieneekin, joka nyt on vankina ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolassa! Hän otaksuttavasti tietää, tietää! — Ja —"

Varovainen koputus ovelle ilmoitti Fowlerin tulevan huoneeseen; hän astui äänettömänä sisälle ja sulki oven jälkeensä.

"Rouva Renton pyrkii puheillenne, sir", ilmoitti hän, lähestyen Darrellia. "Hän käski minun sanoa välttämättä haluavansa tavata teitä, tohtori Hextallia ja herra Smithiä — heti."

XXIV

ROUVA RENTONIN KERTOMUS

Ennenkuin Darrell ehti kylliksi selviytyä ällistyksestään vastatakseen
Fowlerille, nykäisi hänen vieressään istuva Smith häntä hiljaa hihasta.

"Sallikaa minulle puheenvuoro, Tress!" pyysi hän. "Missä", jatkoi hän, kääntyen kamaripalvelijan puoleen, "rouva Renton on?"

"Pyytäkää häntä odottamaan hetkinen, kunnes herra Tress vapautuu", käski Smith. Fowlerin poistuttua huoneesta hän kääntyi kumppaniensa puoleen ja ravisti päätään varoittavasti. "Sana varoitukseksi teille kaikille. Rouva Renton saapuu tietysti tänne; valitkaa huolellisesti sananne, joka mies! Oikeastaan — älkää virkkako mitään! Antakaa minun kuulla, mitä hän puhuu! Sillä muistakaa, ettei rouva Renton tietääksemme aavista Stylerin nähneen hänen ajavan siihen taloon Kensingtonissa, jossa neiti Brock asui. Emme ole hiiskuneet siitä kenellekään, kuten tiedätte, emme poliiseille emmekä sanomalehtimiehille. Yhtäkaikki olisin valmis lyömään kuinka paljon tahansa vetoa siitä, että hän on tullut puheillemme juuri siitä asiasta. Ja nyt, Tress, kutsukaa hänet sisälle — ja muistakaa sanani. Antaa hänen puhua — me kuuntelemme."

Rouva Renton, jonka Fowler pian opasti sisälle, silmäili tutkivasti neljää miestä, jotka nousivat seisomaan hänen astuessaan sisälle. Stylerin nähdessään hän epäröi ja oli vetäytymäisillään takaisin.

"Sihteerini ja apulaiseni, rouva Renton", kiiruhti Smith esittelemään, heiluttaen kättään Styleriin päin. "Täysin vaitelias ja luotettava nuori mies, madam — teidän ei tarvitse lainkaan pelätä puhuessanne hänen kuultensa."

Rouva Renton kumarsi ja istuutui Hextallin tarjoamaan tuoliin saman pitkulaisen pöydän päähän, jonka ääressä miehet olivat istuneet. Hän heilautti syrjään huntunsa, paljastaen jonkun verran kiihtyneet ja hämmentyneet kasvonsa.

"Tulin tänne", sanoi hän, "koska arvasin tapaavani tohtori Hextallin ja hera Smithin luotanne, herra Tress, ja — ja — lyhyesti, olen kauhean huolissani — ja kaipaan neuvoa — tässä — tässä kamalassa neiti Brockin jutussa, tiedättehän. Olette tietenkin lukenut viimeisiä sanomalehtiä?"

"Emme — ainakin olen varma, ettemme ole lukeneet mitään sellaista, mitä te tarkoitatte", vastasi Smith, ryhtyen seurueen puhetorveksi. "Viimeinen näkemämme oli kai keskipäivän lisälehti. Siinä ei ollut paljoakaan, kuten tiedätte."

"Niin, mutta tässä on paljoa myöhäisempi!" huudahti rouva Renton, ottaen laukustaan kokoontaitetun sanomalehden. "Ostin sen tunti takaperin — sen sisältö juuri ajoikin minut tänne — olen tosiaankin huolissani, koska en tahdo, että minut sekoitetaan tähän hirveään juttuun, enkä totisesti tajua, miksi se pitäisi tehdä."

Hän ojensi sanomalehden Smithille, joka hätäisesti luki hänen osoittamansa uutisen.

"HYDE-PUISTON MURHA.

"Viimeiset tiedustelut neiti Brockin, Lynne Courtin kotiopettajattaren, murhan johdosta osoittavat uhrin kaksi päivää sitten vuokranneen huoneiston Laburnum-pengermän varrella, joka on rauhallinen katu Kensington-aukion läheisyydessä. Siellä oli häntä käynyt tapaamassa yksi vieras, jota emäntä, rouva Hodgson, osaa mainiosti kuvailla. Tärkeämpi tämän salaperäisen arvoituksen yhteydessä ilmennyt seikka on se, että murhan edellisenä iltana — siis eilenillalla — rouva Hodgsonin palvelija näki neiti Brockin astuvan ajurinvaunuihin Laburnum-pengermän kulmassa erään kookkaan miehen seurassa, jonka palvelija muistaa olleen pitkän, vanhahkon ja sotilaallisen näköisen. Poliisit työskentelevät ankarasti, koettaen päästä naisvieraan, ajurin ja neiti Brockin seurassa olleen miehen jäljille."

"No niin", vastasi rouva Renton, "minä olen siinä uutisessa mainittu vieras. Juuri minä kävin neiti Brockin asunnossa. Olin siellä, niin, kenties puoli tuntia. Ja tahtoisin kysyä teiltä — luuletteko poliisien vaivaavan minua? Luuletteko heidän saavan asian selville? Luuletteko, että minun on esiinnyttävä todistajana ja niin edelleen? Ja arveletteko, että minun olisi parasta, viisainta mennä suoraan poliisiasemalle ja kertoa kaikki, mitä tiedän?"

"Se", virkkoi Smith, hiljaa potkaisten Styleriä pöydän alla, "se riippuu kokonaan siitä, mitä tiedätte".

"En tiedä juuri mitään!" vakuutti rouva Renton. "Ja se, mitä tiedän, saattaa minut perin ymmälle. Kaikki oli niin — niin kovin kummallista."

"Oi, kaikki! Neiti Brock — hänen käyttäytymisensä — hänen — oi, se oli kummallista kaikki!" huudahti rouva Renton. "En ole ymmärtänyt enkä ymmärrä sitä ollenkaan. Ehkä minun olisi parasta selittää. Nähkääs, tulin kaupunkiin muutamiksi päiviksi. Kaupungissa ollessani asun aina Claridgen hotellissa ja päivää ennen saapumistani lähetän sanomalehtiin — Timesiin, Morning Postiin, Telegraphiin — ilmoituksen siitä, että aion viipyä Claridgessa niin ja niin kauan. Siten saavat ystäväni tietää minun olevan kaupungissa, ja se säästää minulta aika lailla puuhaa. Tuonnottain kaupunkiin lähteissäni lähetin tietysti tavanmukaisen ilmoituksen. Ja otaksuttavasti näki neiti Brock juuri siitä, että olen Claridgessa. Joka tapauksessa sain ollessani siellä ensimmäistä iltapäivää häneltä kirjeen, jossa hän pyysi minua tulemaan hänen luokseen samana iltana."

Hän viskasi pöydälle pahasti rypistyneen arkin halpaa kirjoituspaperia; Smith otti sen ja kiinnitti siihen muiden miesten huomiota. Se oli päivätty Laburnum-pengermällä, ja merkeistä näkyi, että se oli hätäisesti kirjoitettu.

Sanomalehdestä näin Teidän asuvan Claridgen hotellissa. Olisin teille suuresti kiitollinen, jos tulisitte tapaamaan minua otsikossa mainitussa paikassa kello puoli yhdeksän tänä iltana. Olen kovin pahoillani vaivatessani Teitä, mutta uskon varmasti Teidän tulevan, kun ilmoitan Teille, että olen hyvin vaikeassa asemassa.

"Tuo on otaksuttavasti neiti Brockin käsialaa, Tress?" tiedusti Smith.
"Tunnettehan sen?"

"Niin, kyllä se on varmasti hänen käsialaansa", vakuutti Darrell.
"Hieman hutiloitua, mutta hänen se on."

"Koska minulla ei ollut mitään muita sopimuksia sen illan varalle, menin", myönsi rouva Renton. "Tosinhan se tuntui minusta omituiselta pyynnöltä, enkä jaksanut käsittää, miksi se oli esitetty juuri minulle ja miksi neiti Brock ei voinut tulla hotelliini. Mutta luonteessani on kelpo annos uteliaisuutta, ja kun ajattelin neiti Brockin karanneen talostanne, herra Tress, Kesteven-jutun tähden, niin minä — no niin — menin. Söin siinä tarkoituksessa päivälliseni aikaisin ja ajoin sinne heti päivällisen jälkeen. Ja kun sinne saavuttuani kohtasin neiti Brockin, jouduin entistä pahemmin ymmälle!"

"Kuinka niin?" kysyi Smith, joka kuunteli hänen jokaista sanaansa hyvin tarkkaavasti. "Mikä teitä erikoisesti hämmästytti?"

"Neiti Brockin käyttäytyminen ja puheet — tai se, mitä hän ei sanonut — ja ja hänen esiintymisensä — ja kaikki", vastasi rouva Renton; "Hän ei oikein näyttänyt olevan selvillä siitä, mitä teki. Hän ei kertonut tai ei voinut kertoa, mikä se vaiva oli, johon hän kirjeessään viittasi; hän puhui katkonaisesti ja kävi yhtenään ikkunan ääressä tähyämässä kadulle —"

"En tiedä, odottiko hän jotakuta vai eikö", sanoi rouva Renton. "Tiedän vain, mitä hän teki ja että hän oli rauhaton ja vaivautunut. Ja kesken kaiken saapui hänelle sähkösanoma, ja —"

"Ahaa!" huudahti Smith. Hän loi Hextalliin merkitsevän katseen. "Niin", jatkoi hän sitten, kääntyen jälleen rouva Rentoniin päin. "Sähkösanoma, vai niin? Entä sitten? Hän luonnollisesti luki sen teidän nähtenne?"

"Hän luki sen minun nähteni ja poltti sen minun nähteni", vastasi rouva Renton. "Hänen vierashuoneensa pöydällä oli makuukamarin kynttilä, ja hän sytytti sen ja poltti siinä sähkösanoman heti sen luettuaan. Ja sitten hän lausui — toistan hänen sanansa niin tarkoin kuin muistan: 'Voi, rouva Renton, en voi puhua enkä kertoa teille mistään tänä iltana. Suvaitsisitteko poistua ja sallia minun tulla luoksenne päivän tai parin perästä?' Ja näin hänen olevan hyvin kiihtyneen jostakin, minkä vuoksi lähdin — heti paikalla."

"Siinä kaikki!" vakuutti rouva Renton jyrkästi ja empimättä. "Poistuin hänen luotaan kuulematta, minkä tähden hän oli minua kutsunut tai mikä oli hätänä — kuulematta mitään. Enkä sitten nähnyt häntä enkä kuullut hänestä, ennenkuin tänään keskipäivällä ostin sanomalehden ja luin, että hänen ruumiinsa oli löydetty. Ja nyt oikein todella, herra Smith, mitä neuvoisitte minua tekemään?"

Smith näytti punnitsevan tätä kysymystä; toiset tarkkasivat häntä äänettöminä ja mitään tekemättä — paitsi Styleria, joka hiljaa kyhäsi rivin paperilapulle ja työnsi sen vaatimattomasti pöytää pitkin esimiehensä nähtäväksi.

"No niin, se kysymys vaatii hieman miettimistä, rouva Renton", virkkoi Smith vihdoin. "Ja ennenkuin vastaan teille, haluaisin esittää kysymyksen tai pari. Tunsitteko neiti Brockin yleensä hyvin?"

"Minäkö?" huudahti rouva Renton ilmeisen kummastuneena. "Hyvä Jumala, enhän toki! Kuinka olisin hänet tuntenut? Näin hänet herra Tressin talossa — silloin tällöin. Kerran tahi pari kohtasin hänet maantiellä Lynne Courtin läheisyydessä tai Lynnen kylässä hänen ollessaan ulkosalla herra Tressin pienen veljen kanssa. Niin, en tuntenut sitä nais-parkaa lainkaan — sen enempää."

"Sikäli kuin te voitte käsittää, ei hänellä niin ollen ollut mitään syytä vedota teihin?" jatkoi Smith.

"Ei vähääkään! Sehän minua niin ällistyttikin. Ja", lisäsi rouva Renton miettivästi, "kummastuin sitäkin enemmän, kun hän oli vedonnut minuun ja minä vastannut hänelle, eikä hänellä tuntunutkaan olevan mitään minulle kerrottavaa, sitten kun olin mennyt hänen luokseen. Olin totisesti perinpohjin ymmällä ja hämmästynyt koko jutun tähden."

"Niinpä niin", virkkoi Smith. "Oletteko puhunut kaikesta tästä kellekään muille kuin meille? Maininnut siitä jollekulle — kenellekään?"

"Kyllä olen", myönsi rouva Renton. "Mainitsin siitä veljelleni, majuri Esmondhaughille ollessani seuraavana päivänä hänen kanssaan puolisella. Te tunnette hänet — olette ainakin nähnyt hänet seurassani Lynnen asemalla. Ettekö muista — saatoin hänet autolla asemalle eräänä päivänä ja te lähditte Lontooseen samassa junassa, herra Smith?"

"Muistan oikein hyvin — kookas, vanhanpuoleinen mies", vastasi Smith miettivästi. "No niin! Entä mitä majuri Esmondhaugh arveli?"

"Ei mitään, paitsi että se kaikki oli hyvin kummallista", sanoi rouva
Renton. "Ja niinhän se olikin. Ja — mitä on minun tehtävä?"

"No niin", vastasi Smith, katsahtaen toisiin miehiin, "luullakseni menettelette viisaimmin, jos menette kertomaan New Scotland Yardin viranomaisille kaiken sen, mitä olette kertonut meille. Ja — teidän asemassanne menisin heti. Jos sen teette, säästätte itseltänne sen harmin, että teitä tullaan etsimään, että teitä tiedustellaan sanomalehti-ilmoituksissa, että teitä vakoillaan — ja paljon muuta."

"Te olette varmasti oikeassa", virkkoi hän. "Ja minä lähden juuri nyt. Ehkä palvelijanne hankkii minulle ajurin, herra Tress? — Ajan sinne suoraapäätä."

Smith saattoi rouva Rentonin ajuriin, jonka Fowler heti kutsui. Kun hän palasi toisten seuraan, kuvastui hänen kasvoistaan jokin salainen päätös.

"Nyt, Tress," sanoi hän, "haihduttakaamme mielestämme äskeinen pieni välinäytös ja palatkaamme siihen asiaan jota olimme pohtimassa. Olen päättänyt noudattaa määrättyä toimintasuunnitelmaa ja käydä siihen käsiksi tällä minuutilla. Mainitsin jo teille, että minun mielestäni sisarenne on vaarassa. Valtuutatteko minut käyttämään kolmetuhatta puntaa, jos se on tarpeellista — heti?"

"Kolmekymmentätuhatta, jos niin haluatte", vastasi Darrell epäröimättä.
"Kirjoittakaa maksuosoitus heti, jos tahdotte."

"Voitte lähettää kolmentuhannen maksuosoituksen minulle tänä iltana asuntooni", virkkoi Smith. "Seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa olen minä matkalla — samoin Styler. Tapaamme teidät huomenillalla. Siihen mennessä älkää jättäkö neiti Tressiä yksin. Ja nyt, Styler, lähdetään!"

"Styler, teidän on heti lähdettävä Lynneen", käski hän, "ja oltava yötä Lynnen Vaakunassa. Ottakaa millä ilveellä hyvänsä selvä siitä, oliko rouva Rentonilla vieraita Kestevenin murhayönä ja keitä he olivat! Tulkaa kohtaamaan minua huoneistooni kello seitsemän huomenillalla. Minä puolestani lähden ensi junassa Weymouthiin — Polbeckin puheille."

XXV

SOPIVA SÄHKÖSANOMA

Ennen sen illan päättymistä Smith oli taaskin Weymouthissa hauskasti sijoittuneena samaan hotelliin, jossa hän ja Styler olivat haastatelleet kapteeni Polbeckia vasta kaksi päivää aikaisemmin. Kello yhdeksän seuraavana aamuna hän oli syönyt aamiaista; ennen kymmentä hän oli laivalaitureilla etsimässä Polbeckia ja hänen kuunariaan. Ja neljännestä yli kymmenen hän oli löytänyt pienen merimiehen ja istui hänen kanssaan kahden kesken kajuutassa, jossa oli parhaiksi tilaa kääntyä ympäri.

Polbeck oli ovelan utelias. Heti Smithin pyöreät kasvot nähtyään hän arvasi tämän näennäisesti yksinkertaisen lontoolaisen herrasmiehen, jolla oli kultasankaiset silmälasit, tarvitsevan häntä ja koettavan hankkia lisätietoja. Hänen terävissä silmissään alkoi väikkyä uusia edullisia sopimuksia. Eikä Smith jättänyt häntä kauaksi aikaa epäilyksen valtaan, vaan kävi suoraan käsiksi asiaan, niin pian kun Polbeck oli saattanut hänet kajuuttaan ja sulkenut oven heidän jälkeensä.

"Tulin Lontoosta myöhään eilenillalla tavatakseni uudelleen teidät, kapteeni", alkoi Smith. "Olisin heti saavuttuani lähtenyt Portlandiin teitä etsimään, jollei olisi ollut liian myöhäistä. Sitäpaitsi muistin, ettette lähde merelle ennenkuin yhdentenäkolmatta päivänä, joten uskoin varmasti tapaavani teidät täältä tänä aamuna. Tarvitsen teiltä lisää tietoja, ja te saatte hyvän maksun kaikesta, mitä voitte minulle ilmaista."

"Mielihyvin kerron teille kaikki, mitä osaan, sir", lupasi Polbeck. "Mutta", lisäsi hän, pudistaen päätään puolittain surullisesti, "eipä taida olla paljoa, jos on ensinkään, sellaista, mitä en jo ole teille kertonut".

"Kenties on minun mieleeni johtunut uusia asioita", virkkoi Smith. "Teistä saattaa todellakin olla minulle hyötyä. No niin, ettekö tiedä sen englantilaisen nimeä, jota teidän oli osaltanne avustettava karkaamaan ranskalaisten rangaistussiirtolasta Guianasta?"

"Ettekö myöskään tiedä sen miehen nimeä, jonka kanssa olitte neuvotteluissa?"

"En. Mutta", riemastui Polbeck muistin äkkiä välähtäessä, "hänet tunnen lisänimellä, tunnen kun tunnenkin!"

"Ahaa! Sepä hyvä!" sanoi Smith, huoahtaen helpotuksesta. "Mikä hänen lisänimensä sitten oli?"

"Kuuba-Sam", vastasi Polbeck empimättä. "Se miekkonen kehuskeli yhtenään, mitä kaikkea hän oli tehnyt Kuubassa — joka minun luullakseni oli käynyt hänelle liian kuumaksi."

"En koskaan kuullut häntä mainittavan millään muulla", vastasi Polbeck. "Niin, kyllä hänet tunnetaan sillä nimellä hyvin Georgetownissa — ainakin siinä kapakassa, jossa hänet aina kohtasin."

"Se on oikein hyvä. Mikä sitten on sen kapakan nimi", kysyi Smith, "olipa se sitten kapakka, ravintola tai vierasmaja?"

"Aykinin ravintola — niin sitä nimitetään, ja se sijaitsee Gunfire-telakalla. Se on englantilaisten ja amerikkalaisten lempikapakka. Ravintolaksihan sitä sanotaan, mutta se on jonkunlainen hotelli, johon saa majoittua, jos tahtoo", sanoi Polbeck. "Monta kertaa olen itsekin asunut siellä."

"Sekin on hyvä, kapteeni — edistymme mainiosti", kehui Smith. "Te kykenette sittenkin antamaan minulle arvokkaita tietoja. Ja nyt kaikkein tärkein kysymys: Tunnetteko Georgetownissa ketään ihmistä — liikemiestä — johon voitte täydelleen luottaa?"

"Kyllä tunnen, sir", vakuutti Polbeck varmasti. "Se sikäläinen asiamies, jonka kanssa olen suhteissa, on niin suora mies kuin suinkin saattaa tavata. Daniel Brine, yleinen välitysliike. Olen tuntenut hänet lähes kaksikymmentä vuotta."

"Onko hän sellainen mies, että hän suorittaisi teille jonkun salaisen luottamustehtävän, jos sähköttäisitte hänelle?" tiedusti Smith.

"Kyllä hän sen tekisi, sir", vastasi Polbeck. "Ei kukaan paremmin. Minun on ollut sähkötettävä Daniel Brinelle aikaisemminkin — tietysti pikku asioissa. Mutta jollette ole ennen sähköttänyt sinne, sir, varoitan teitä, sillä se on kallista hommaa — viisi shillingiä kuusi pennyä sana, jollei sanomaa lähetetä hitaana, ja silloinkin on maksu puolet siitä."

"Kulunkeja tuskin saamme arkailla", huomautti Smith. "Ne on maksettava. Jos teillä on jotakin puuhaa aluksessanne, kapteeni, jättäkää minut kyhäämään sähkösanomaa. Kun olen sommitellut sen mieleiseeni muotoon, menemme yhdessä lennätintoimistoon. Voitteko antaa minulle kirjoitusvehkeet?"

Polbeck otti esille vanhanmallisen kirjoitustelineen ja kirjepaperia, selitti haluavansa huolehtia laivansa lastaamisesta ja poistui kannelle, jättäen Smithin omaan työhönsä. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin hän oli luullut; hänen kävi vaikeaksi täsmälleen ilmaista tarkoituksensa yli viidentuhannen kilometrin päässä olevalle miehelle. Ja asia sellaisenaan oli arkaluontoinen. Smith tiesi varsin hyvin, ettei hän saanut tehdä mitään auttaakseen, ei edes näyttää haluavansa auttaa karkuun miestä, joka ystävällisessä valtakunnassa oli tuomittu vankeusrangaistukseen; jos kävisi ilmi, että sellaista oli yritetty, johtaisi se ikäviin selkkauksiin Englannin ja Ranskan ulkoministeriöiden välillä. Hän ei suinkaan halunnut avustaa nykyisin Cayennessa säilytettyä salaperäistä englantilaista karkaamaan, vaan saada varman selon siitä, kuka hän oli. Kuuba-Sam saattoi sen tietää, mutta saattoi olla tietämättäkin. Mutta nykyisissä vakavissa oloissa hänen varmasti kannatti kuluttaa jonkun verran Darrell Tressin rahoja saadakseen selville, mitä Kuuba-Sam tiesi.

Vihdoinkin Smith sai kokoon seuraavan sanoman, jonka hän luki lävitse viiteen tai kuuteen kertaan, ennenkuin kutsui Polbeckin kuulemaan sitä.

"Brine, Georgetown, Demerara. Menkää tapaamaan Kuuba-Samia Aykinin ravintolassa. Kertokaa hänelle, että englantilaisen asia on nyt toisissa käsissä, kaikki valmiina, mutta ennen alkua vaaditaan todistuksia Kuuba-Samin vilpittömyydestä. Hänen on heti sähkötettävä englantilaisen nimi ja milloin hän lähti Ranskasta osoitteella Smith, 68 c, Pumppu-piha, Lontoo. Hänen tehtyään sen maksakaa hänelle sata puntaa, jotka olen sähköttänyt teille British Guiana-pankkiin Georgetowniin, ja käskekää hänen olla valmiina odottaen lisäohjeita. Polbeck, Weymouth."

"Kuinka varovainen herra Kuuba-Sam lieneekin, tämän pitäisi pystyä häneen, jos hän vielä on elävien kirjoissa", mietti Smith mennessään portaille huutamaan Polbeckia. "Siinä ei mikään voi herättää hänen epäluulojaan, mutta kaikki lietsoo hänen toiveitaan. Tulkaahan, alas, kapteeni, katsomaan tätä", jatkoi hän ääneen nähdessään Polbeckin vantteran olemuksen kannella. "Mitä arvelette siitä?" kysyi hän laskettuaan paperiarkin merimiehen eteen. "Ymmärrättehän, mihin tähtään — tahdon tietää, mitä nimeä se englantilainen käyttää. Tepsiikö tuo Kuuba-Samiin? Onko hän sellainen veitikka, joka halukkaasti tarttuu sataan puntaan?"

Polbeck luki sähkösanoman hitaasti, luki sen toistamiseen ja alkoi sitten kynsiä korvallistaan.

"No", virkkoi hän, "hänen ei juuri voisi sanoa olevan kireissä oloissa, tämän Kuuba-Samin. Hänellä on aina ollut rahaa tarpeisiinsa. Mutta onhan sata puntaa pelkästä miehen nimen ilmoittamisesta hyvä maksu. Tiedän kuitenkin", jatkoi hän, naurahtaen viekkaasti, "mikä tehoaa Kuuba-Samiin vieläkin paremmin. Parantaaksenne tuota sanomaa on teidän ainoastaan lisättävä siihen kaksi sanaa."

"'Ja rahalähetyksiä'", vastasi Polbeck, iskien ovelasti silmää. "'Ja rahalähetyksiä'. Antakaa tuon lopun kuulua: 'olla valmiina odottaen lisäohjeita ja rahalähetyksiä'. Käsitättekö? Silloin hän arvelee asian sujuvan vieläkin nopeammin kuin hän on luullut. Lisätkää ne, herra, lisätkää ne sanat!"

"Hyvä huomautus!" kiitti Smith ja kirjoitti sanat paperiin. "Ja nyt, kapteeni, voitte tulla mukaani pankkiin ja lennätintoimistoon, joten saamme tämän pikku puuhan suoritetuksi. Katsokaahan! Nyt on puoliyksitoista Englannin aikaa. Paljonkohan kello on siellä kaukana?"

"Georgetown, sir, on suunnilleen viisikymmentäkahdeksan astetta länteen päin Greenwichistä", vastasi Polbeck viisaan näköisenä. "Siellä on siis tällä hetkellä noin kahtakymmentä minuuttia vaille seitsemän aamulla."

"Siten saatamme otaksua asiamiehenne Daniel Brinen saavan tämän sähkösanoman ryhtyessään töihinsä", sanoi Smith. "Sitten hänen kaiketi on odotettava Kuuba-Samia."

"Kuuba-Samin tapana oli pistäytyä Aykinin kapakkaan kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä", huomautti Polbeck, "ja koska Brine tavallisesti tuli sinne vähän myöhemmin, kohtaavat he luultavasti toisensa, kun kello meillä on noin kolme."

"Siinä tapauksessa, ja jos Kuuba-Sam on Georgetownissa, voin odottaa sähkösanoman saapuvan Lontooseen kello kuuden vaiheilla tänä iltana", virkkoi Smith. "Lähdetään järjestämään asia."

Kun Smith oli aikaisemmin ollut asioissa erään Weymouthin pankin kanssa, ei hänen ollut ensinkään vaikea saada käteistä rahaa eikä lähettää sata puntaa Daniel Brinen nimelle British Guiana-pankkiin Georgetowniin. Eikä hän tarvinnut pitkää aikaa lähettääkseen sähkösanoman lennätinkonttorista ja antaakseen kapteeni Polbeckille setelin, jonka saamisesta mies näytti olevan perin mielissään.

"Jos voin vielä tehdä jotakin, sir, teen sen hyvin mielelläni", vakuutti hän. "Mainitkaa vain asia, niin tässä on mies valmiina!"

"Siinä tapauksessa suokaa minulle se nautinto, että syötte puolista kanssani", vastasi Smith, suunnaten askeleensa hotelliansa kohti. "Olemme suorittaneet asiamme ja voimme huvitella tunnin. Sen jälkeen on minun lähdettävä pikajunassa Lontooseen."

Polbeck ja Georgetownin sähkösanoma olivat vieneet Smithiltä koko aamun, joten hän ei ollut ehtinyt lainkaan ajattelemaan neiti Brockin juttua. Aamiaista syödessään hän oli silmäillyt aamulehteä ja nähnyt, ettei uusia käänteitä ollut ilmaantunut; ainakaan ei poliisilaitos ollut antanut sanomalehdille tuoreita tietoja. Smith ei niin ollen tiennyt, oliko rouva Renton lupauksensa mukaan käynyt New Scotland Yardissa ja mitä siitä oli koitunut. Mitään uutta ei myöskään ollut sanomalehdessä, jonka hän osti junassa lähtiessään Weymouthin asemalta aikaisin sinä iltapäivänä. Mutta Readingiin saavuttuaan hän sai Lontoon iltalehtien aikaisemmat painokset, ja huomiotaherättävä otsake osoitti poliisien olleen toimeliaita — tai ainakin saaneen osakseen kunnian toisten toimeliaisuudesta.

Otsakkeessa puhuttiin tärkeistä käänteistä. Mutta ensimmäisen kappaleen luettuaan Smith nauroi hiljaa ja ivallisesti. Ilmeisesti oli rouva Renton käynyt etsivässä osastossa ja kertonut viranomaisille täsmälleen samat asiat kuin oli kertonut Darrell Tressin työhuoneessa olleille miehille. Ja sanomalehdille annetun, virallisen tiedotuksen nojalla oli perin selvää, että viranomaiset katsoivat tämän täydelleen selittävän, miksi rouva Renton oli käynyt neiti Brockin asunnossa.

"On aivan ilmeistä", jatkui selostus, "että kovaonninen nuori nainen oli kovin hermostunut ja huolestunut rouva Rentonin käydessä hänen luonaan, ja emännän, rouva Hodgsonin lausunto tuntuu osoittavan, että hän oli yhtä hermostunut ja vaivautunut seuraavana päivänä. Rouva Hodgsonin sanojen mukaan neiti Brock tuskin maistoi hänelle tarjottuja ruokia, hänen nähtiin ja kuultiin paljon kävelevän edestakaisin huoneessaan, ja hän oli silminnähtävästi tuskainen ja hajamielinen. Hän näytti äärimmäisen hermostuneelta, kun hänelle tuotiin aikaisemmin mainittu sähkösanoma, ja palvelija, joka näki hänen astuvan ajurin vaunuihin tuntemattoman miehen seurassa, väittää hänen puhuneen kumppanilleen hyvin kiihtyneeseen tapaan. Onneksi on ajuri ilmoittautunut. Myöhään eilenillalla hän saapui New Scotland Yardiin ja kertoi tarinansa viranomaisille. Hän muisti, että kysymyksessä olevat henkilöt olivat pysähdyttäneet hänet Laburnum-pengermän kulmassa, ja miehen käskystä hän oli ajanut Park Lanen kohdalle Upper Grosvenor-kadulle, jota myöten hän oli jatkanut matkaansa laskettuaan kyydittävänsä maahan. Poliisit suorittivat tiedusteluja tämän kertomuksen perusteella."

Smith naurahti taaskin heittäessään sanomalehden syrjään. Sen jälkeen hän vaipui pohtimaan asioita oman järkeilynsä mukaisesti ja oli yhäti mietteissään, kun hän kello seitsemän saapui Pumppu-pihaan, aukaisi toimistonsa oven ja näki vastassaan aina säntillisen Stylerin.

XXVI

STYLERIN HAVAINTOJA

Sillä aikaa kun Smith matkasi Weymouthiin, meni Styler, jonka aika ei ollut niin täpärällä, verkkaisesti asuntoonsa, pani uskollisen moottoripyöränsä kuntoon ja lähti aikanansa hupaiselle ilta-ajelulle pitkin Surrayta. Hänellä ei ollut erikoista syytä saapua Lynneen ennen pimeän tuloa, ja sen mukaisesti lian eteni etelään päin kohtuullista vauhtia. Ajan runsaus myöskin viekoitteli Stylerin matkansa puolivälissä poikkeamaan miellyttävään, tien ohessa olevaan majataloon Dorkingin läheisyydessä ja tilaamaan tuopin vaahtoavaa, karvasta olutta; ja kun hän rakasti todellista maalaisluontoa ja raitista ilmaa, vei hän tuoppinsa kapakan pihalle ja istuutui rakennuksen vinoruutuisten ikkunoiden ja heiluvan nimikilven alle sijoitetulle penkille. Ja istuessaan tummenevassa hämärässä, keskustellen ystävällisesti erään tavarankuljettajan kanssa, joka juotti hevosiaan altaasta, hän huomasi Lontoosta päin etelää kohti kiitävän siron auton. Se suhahti majatalon ohitse vinhaa vauhtia ja oli kadonnut yhdessä sekunnissa. Mutta Stylerillä oli erittäin terävät silmät, ja hän oli tuntenut komeassa autossa istuvista henkilöistä toisen rouva Rentoniksi. Mutta hän oli hyvillään nähdessään, ettei rouva Renton tuntenut häntä aikaisemmin samana päivänä Darrell Tressin asunnossa kohtaamansa seurueen neljänneksi jäseneksi. Rouva Renton ei itse asiassa vilkaissutkaan majataloon eikä sen penkillä istuvaan oluenjuojaan; ohi kiitäessään hän innokkaasti keskusteli kumppaninsa kanssa. Ja Styler pani merkille, että hänen puhetoverinsa oli pitkä, vanhahko herra, joka ulkonäöstä päättäen oli tai oli ollut armeijassa.

Styler tyhjensi oluttuoppinsa vähääkään hätäilemättä, mutta noustuaan jälleen pyörälleen hän kiihdytti nopeuttaan. Pimeä alkoi olla käsissä, kun hän ajoi Lynnen Vaakunan tallipihalle, sijoitti koneensa vaunuvajaan ja meni tarjoiluhuoneeseen tilaamaan yösijaa. Siellä hän viipyi muutamia minuutteja, tarinoiden isännän kanssa; sitten hän vihjasi, että hänen oli suoritettava pieni asia kylässä, ja lähti pimeään ulko-ilmaan. Isäntä luuli Stylerin aikovan poliisiasemalle, mutta vaikka Styler kääntyikin siihen suuntaan, poikkesi hän pian toisaalle. Jos joku olisi seurannut hänen jälkiään, olisi hän huomannut niiden monien mutkien ja koukeroiden jälkeen vievän rouva Rentonin asunnon, Warrenin, läheisyyteen.

Kuten hyvin monilla muilla ihmisillä, jotka ovat antautuneet tällaisiin tutkimuksiin, ei Stylerilläkään ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hänellä oli hyvä usko sattumaan; hän uskoi varmasti, että ilmenisi jotakin, mistä olisi hänelle hyötyä ja etua. Aluksi hän luikerteli käärmeen tavoin rouva Rentonin rauhaiselle pihalle ja silmäili taloa pensaan suotuisesta piilosta. Sekä ylä- että alakerrassa oli valaistuja ikkunoita, mutta koska kaikki verhot olivat tiiviisti suljetut, oivalsi Styler pian, ettei hän saisi kovinkaan hyvää tilaisuutta tirkistää sisälle. Se oli harmillista, koska hän oli toivonut näkevänsä rouva Rentonin kumppanin läheltä. Hänen sitten aprikoidessaan, mitä hänen pitäisi ensinnä tehdä, avautui eteissalin ovi, ja sisältä tulvivassa valossa Styler näki rouva Rentonin ja hänen kanssaan autossa istuneen miehen astuvan ulos ja lähtevän ripeästi kävelemään erästä sivukäytävää myöten. Minuutin kuluttua hän kuuli puutarhaportin salvan kalahtavan ja sitten askelia kovalta maantieltä. Vielä toisen minuutin kuluttua hän oli kiskaissut kengät jalastaan, pujahtanut pois pensaikosta ja seurasi askelten ääniä turvallisen välimatkan päässä.

Hänen edellään olevat henkilöt nousivat rinnettä ja astelivat raittia pitkin Lynne Courtin puistoa ja kartanoaluetta ympäröivää metsikköä kohti. Styler arveli rouva Rentonin kumppaneineen ehkä mielivän sinne; ja minne tahansa he menisivät, sinne veisi hänenkin matkansa. Mutta ennenkuin hän ennätti sen enempää pohtia sitä seikkaa, kääntyivät hänen vainuttavansa syrjään ja lähtivät metsäpolkua pitkin suoraan sitä syrjäistä majaa kohti, jossa Samuel Pegge asui.

Stylerin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tämä, mietti hän itsekseen, tämä oli jo jotakin; tämä oli oikein todellinen seikkailu! Vierailulle Samuel Peggen, toiselta nimeltä Septimus Philcoxin, luokse myöhänlaiseen illalla ja salakähmäiseen tapaan — hyvä! Jospa hän nyt vain voisi muuttua hengeksi, joista kuulee puhuttavan, tunkeutua kenenkään näkemättä majaan ja olla saapuvilla alkavassa keskustelussa, kuullen kaikki, mitä puhuttaisiin! Oi, sepä olisi todellakin ihana, oivallinen temppu! Mutta koska Styler oli olennaisen aineellinen, oli sellainen mukava menettely kerrassaan mahdoton toteuttaa ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli tehdä, mitä voi — niissä oloissa.

Styler tunsi Peggen kotoisen järjestelyn kyllin hyvin tietääkseen tämän kelpo herrasmiehen asuvan yksin. Hänen taloudestaan huolehti muuan kylän vaimo, joka saapui kello kymmenen ja poistui kello viisi, joten Pegge vietti iltansa yksin. Senvuoksi ei hänen, Stylerin, olisi kovinkaan vaikeata tarkastella majan ympäristöä. Ja kuultuaan, että rouva Renton kumppaneineen päästettiin sisälle, hän jätti kenkänsä polun vieressä kasvavan, mukavan rautatammipensaan alle, sujahteli puulta puulle, pensaalta pensaalle ja vihdoin hiipi kuistille silmäilläkseen varovasti ikkunasta ainoaan valaistuun huoneeseen.

Sen ikkunan edessä ei ollut muuta kuin huolimattomasti vedetty pitsinen verho, ja pysytellen tarkoin pylvästön varjossa näki Styler tarkoin ja esteettömästi huoneen ja sielläolijat. Pegge näytti olleen nauttimassa illan rauhasta vieraittensa saapuessa häiritsemään häntä. Takassa roihusi kirkas valkea, pesälaa'an lähelle oli vedetty lepotuoli ja keskelle lattiata sijoitetulla pöydällä oli karahvi, suihkupullo ja tupakka-astia. Samalla pöydällä virui myöskin kasa kuvalukemistoja ja sanomalehtiä sekä keltaselkämyksinen romaani, jonka Pegge ilmeisesti oli viskannut kädestään alassuin pöydälle, kun ovelle kolkutettiin.

Huoneessa olevat kolme henkilöä olivat jo syventyneet keskusteluun, kun Stylerin onnistui saada heidät näkyviinsä. Rouva Renton istui lepotuolissa, josta Pegge oli juuri noussut; hänen kumppaninsa istui toisessa pöydän toisella puolen. Pegge seisoi ruusupuinen piippu kädessään uunimatolla heidän välissään. Hän kuunteli hyvin tarkkaavasti toisen miehen sanoja, ja Styler kiroili talon rakentajaa liian hyvästä työstä. Se ei ilmeisestikään ollut hutiloimalla valmistettu rakennus, sillä ikkuna sopi puitteisiinsa tiiviisti, eikä ainoatakaan ääntä tunkeutunut raoista hänen korviinsa. Ja vaikka hän tähyili ja odotti runsaasti puoli tuntia, ei hän kuullut mitään eikä nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sisälläolijat näyttivät pohtivan jotakin — jotakin vakavaluontoista, päättäen heidän kasvojensa ilmeistä. Milloin puhui rouva Renton, milloin hänen kumppaninsa, milloin Pegge. He näkyivät olevan perin hyvissä väleissä; vanhahko herrasmies hyväksyi Peggen tarjouksen ja otti lasin wiskyä ja soodaa käteensä ja viritti sikaarin laatikosta, jonka Pegge otti tulisijan yläpuolella olevalta hyllyltä. He näyttivät tosiaankin olevan hyvin ystävällisiä toisilleen, ja uudelleen Styler sadatteli talon rakentajaa.

"Toivottavasti hänen saamansa vuokra ei riitä korvaamaan niitä menoja, jotka hän kulutti tähän kirottuun paikkaan!" tuumi Styler. "Jos hän vain olisi käyttänyt tuoretta puuta kyhätessään tämän kirotun ikkunan puitteita, olisi siinä nyt sellaisia halkeamia, joihin voisi työntää sormensa, ja silloin kuulisin, mitä nuo kolme puhelevat. Mutta nyt en erota edes kärpäsen surinan vertaa! Joka tapauksessa he keskustelevat jostakin vakavasta — sen erotan heidän kasvoistaan."

Puolen tunnin kuluttua Peggen vieraat nousivat seisomaan ja aikoivat nähtävästi lähteä, ja senvuoksi Styler pujahti portille, otti kenkänsä ja piiloutui tien ohessa kasvavaan pensaikkoon. Pian rouva Renton ja hänen kumppaninsa tulivat majasta ja lähtivät kotiin päin, ja Styler herkisti korviaan, toivoen heidän lausuvan jonkun valaisevan huomautuksen mennessään hänen ohitseen. Mutta he astelivat polkua alaspäin äänettöminä; miehen polttaman sikaarin hieno tuoksu haihtui; askelten ääni häipyi, ja Styler oli yksin keväisessä yössä.

Oltuaan jonkun aikaa kahden vaiheilla hän lähti verkalleen Warrenia kohti. Hän ei ollut likimainkaan tyytyväinen, vaikka olikin lisännyt tietovarastoonsa hyvin mielenkiintoisen havainnon. Oli varmasti jotakin — kenties hyvinkin paljon — että hän oli saanut selville rouva Rentonin kumppaneineen olevan ystävällisissä ja läheisissä suhteissa entisen rikosvangin, aikoinaan kuuluisan Imperial Splendour Development and Enterprise Societyn esimiehen ja toimitusjohtajan, kanssa. Äkkiä Styler hätkähti — melkein hypähti kengissään, jotka hän oli hyvin miettivänä vetänyt takaisin jalkaansa.

"Hitto!" huudahti hän hiljaa. "Hitto soikoon! Tietystikään he eivät tiedä, kuka se vanha veitikka on! He eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus Philcox! Luonnollisesti eivät! — Rouva Renton pitää sitä vanhaa veijaria vain naapurinaan. Mutta sittenkin olen valmis vannomaan, ettei tämäniltainen käynti ollut pelkkä ystävällinen vierailu. Ei sinnepäinkään! Se oli totisesti vakava, asiallinen haastattelu! Mitä se koski? Tulimmaista! Tuhannen tulimmaista! Mitä se koski?"

Juuri silloin Styler huomasi olevansa Warrenin portin kohdalla. Hänen mieleensä juolahti äkkiä loistava ajatus; hän työnsi oven auki, astui pihalle, käveli päättävästi pääovelle ja soitti kelloa. Hän kuuli sen kimeän kilinän kaikuvan hiljaisessa talossa. Seuraavalla hetkellä hänen eteensä ilmestyi siisti sisäkkö, joka katseli häntä silminnähtävästi ällistyneenä.

"Onko rouva Renton kotosalla?" tiedusti Styler. "Sepä hyvä — kiitos. Tahtoisitteko hyväntahtoisesti kysyä häneltä, ottaisiko hän puheilleen herra Stylerin, herra Smithin sihteerin? Ilmoittakaa hänelle, että olen tullut Lontoosta tapaamaan häntä."

Palvelijatar painoi vaivoin tämän sanoman mieleensä, kehoitti Styleriä astumaan sisälle ja katosi eteissalin oikealla puolella olevaan huoneeseen, jonka ikkunasta Styler oli talolle saapuessaan nähnyt loistavan valoa. Pian hän palasi, pyytäen vierasta tulemaan sisälle, ja Styler, joka jo oli valmistautunut esittämään aikomaansa osaa, astui eteenpäin kohtaamaan rouva Rentonia, joka oli tullut huoneen ovelle hyvin kummastuneen näköisenä.

"Hyvää iltaa, rouva", alkoi Styler tuiki itsevarmana ja luottavana. "On ikävää, että vaivaan teitä näin myöhään, mutta mieleemme johtui teidän lähdettyänne eräs kysymys —"

Rouva Renton viittasi häntä astumaan sisälle ja sulki oven tultuaan itse jälessä. Hän osoitti vanhahkoa herrasmiestä, joka nyt oli lopettanut Peggen tarjoaman sikaarin ja valitsi parhaillaan uutta vanhanaikaisesta kotelosta, mutta keskeytti puuhansa, kiinnitti monokkelin oikeaan silmäänsä ja tuijotti Styleriin uteliaana.

"Veljeni, majuri Esmondhaugh, josta kuulitte minun puhuvan tänään", esitteli rouva Renton. "Majuri Esmondhaugh tietää hyvin, mitä herra Tressin luona tänään tapahtui, herra Styler, joten voitte puhua hänen kuultensa. Mistä on kysymys — ja mistä tiesitte minun olevan täällä?"

"Tiedustin hotellistanne, madam, ja kuulin teidän lähteneen maaseudulle", vastasi häpeilemätön Styler. "Ja kun meidän oli kysyttävä teiltä paria tärkeätä seikkaa, hyppäsin moottoripyörälleni ja ajoin tänne. Ensinnä neiti Brockin luona käyntinne, rouva Renton", jatkoi hän, istuutuen emännän osoittamalle tuolille. "Saattaisitteko, madam, virkistää muistianne, kylliksi muistaaksenne, sattuikohan mitään — — jotakin pikku seikkaa — mikä herätti tai mietittyänne herättäisi teissä ajatuksen, että neiti Brock narrasi teidät sinne — narrasi, huomatkaa! — kohtaamaan jotakuta!"

"Sitä en ole ajatellut", virkkoi hän miettivästi. "Mutta kerroinhan teille, että hän kävi vähäväliä ikkunan ääressä tähyilemässä kadulle. Se olisi saattanut merkitä sitä, mihin viittasitte."

"Entä se — nimitämmekö sitä rauhattomuudeksi, madam? — näyttikö se — asettuvan hänen saatuaan mainitsemanne sähkösanoman?" kysyi Styler. "Nämä tuntuvat epäilemättä pikku seikoilta, mutta ovat hyvin tärkeitä."

"Saatuaan sähkösanoman", vastasi rouva Renton, "hän yksinkertaisesti pyysi minua — kuten kerroin — menemään tieheni."

"Juuri niin, juuri niin!" äänsi Styler, ravistaen päätään salaperäisesti. "Se luonnollisestikin selittää sen — toinen henkilö ei tullutkaan. Ette kai voi vaivata muistianne siinä määrin, että muistaisitte hänen kertaakaan vihjanneen — jonkun kolmannen henkilön saapumiseen?"

"Vaivaamatta muistiani voin vakuuttaa teille, ettei hän sitä tehnyt!" vastasi rouva Renton jyrkästi. "Siitä olen ehdottoman varma."

"Niinpä niin, niinpä niin, madam!" virkkoi hän. "Niin — tietenkään hän ei sitä tehnyt, rouva Renton, ei tehnyt! Aikoi tuottaa teille yllätyksen, madam — siinä se. Niin juuri, tietysti!"

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi hän, hymyillen ovelasti. "Valtiosalaisuuksia, ymmärrättehän, madam. Tärkeätä kuitenkin on, että jotkut merkit — kovaonnisen naisen usein toistunut ikkunasta tähyäminen — osoittavat hänen odottaneen jotakuta."

Sitten Styler kumarsi ja poistui, vastaukseksi rouva Rentonin kyselyyn selitettyään yöpyvänsä Lynnen Vaakunaan. Ja siihen majataloon hän lähtikin suoraapäätä heti Warrenista päästyään. Sinne jouduttuaan hän istui puoleen yöhön saakka valveilla pakisten isännän kanssa. Maata pannessaan hänellä oli lohdullinen tieto siitä, että hän oli saanut selville useita tärkeitä seikkoja, joilla hän voisi ilahduttaa Smithin korvia viimemainitun palattua omalta retkeltään.

XXVII

ESMONDHAUGHIEN SUKUTAULU

Styler, joka mielellään nautti elämästään, milloin vain ammatilliset tehtävät saattoivat hänet maaseudulle, virui seuraavana aamuna vuoteensa lavendelituoksuisten raitien välissä verrattain myöhään. Sen jälkeen hän kulutti aikaansa, kuten hän nimitti aitomaalaisen liikkiö- ja muna-aamiaisen kimpussa lähes kello yhteentoista. Hän oli suorittanut kaikki tehtävänsä, ja hänellä oli useita tunteja vapaata aikaa, ennenkuin hänen sopimuksen mukaisesti oli mentävä tapaamaan esimiestään tämän toimistossa Pumppu-pihassa. Ja koska maaseutu häntä viehätti, päätti hän tehdä mutkan palatessaan Lontooseen. Hän poikkeaisi Dorkingiin ja sieltä Reigateen, ehkäpä aina Sevenoaksiin saakka, levähtäen silloin tällöin tiepuolessa olevissa majataloissa, jotka tehosivat hänen luonteessaan piilevään, kehittymättömään taiteelliseen vaistoon. Päivä oli kaunis, tiet olivat hyviä, ja hyvällä moottoripyörällä saattaa seitsemässä tunnissa katkaista pitkän matkan. Ennenkuin kirkonkello löi kaksitoista, maksoi Styler senvuoksi laskunsa, sanoi jäähyväiset isännälle, jolle hän leikillisesti huomautti, ettei hänen saapumisestaan pitäisi koskaan kummastua, ja lähti itään päin. Mutta kiitäessään kylän raitilla hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että tuntuisi säädyttömältä ja epäkohteliaalta, jollei hän kävisi poliisiasemalla tervehtimässä komisariusta. Niinpä hän pian seisautti koneensa, minkä jälkeen hänet kohta opastettiin arvoisan poliisimiehen pyhättöön.

Komisarius, joka käsitteli monenlaisia sinisiä papereita, ojensi kätensä ja salli tuikeiden piirteittensä laueta virnistykseen.

"Omituista! Ajattelin juuri teitä", virkkoi hän. "Mietin, että minulla olisi jotakin kertomista teille, kun ensi kerran tapaamme, nähkääs."

"Muistattehan sen intialaisen helyn — taikakalun, muistokorun, tai mikä se lieneekin", jatkoi komisarius, "kultaisen vehkeen".

"Olen saanut selville, kenen se on", ilmoitti hänen puhetoverinsa, virnistäen taaskin. "Lyhyesti sanoen, hän on saanut sen takaisin. Ja minä — nimittäin me — olemme saaneet tuon!"

Hän osoitti kirjoituspöytänsä eristettyä osaa, jossa oli uudenuutukainen Englannin Pankin seteli kirjepainimen alla. Rauhallisesti ja kursailematta Styler nosti painimen syrjään ja katsoi, kuinka suuri seteli oli.

"Viisipuntanen, kas vain", huomautti hän. "Palkkioksi kaiketi? Ohoo!
Entä kelle se hely sitten kuului tai kuuluu?"

"Majuri Esmondhaughille — rouva Rentonin veljelle", vastasi komisarius. "Hän on sotilashenkilö — lienette nähnyt hänet näillä main. Hän oli täällä Kestevenin murhan tapahtuessa."

"Ahaa, varmasti olen hänet huomannut", virkkoi Styler huolettomasti. "Kookas mies, harmaat viikset. Niinkö — se on siis hänen? No niin, viitonen lienee teille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle hyvänsä, ja onhan kaikesta aina jollekulle jotakin hyötyä."

"Niin, meitä on kaksi tai kolme jakamassa tuota", sanoi komisarius. "Majuri Esmondhaughin se hely on. Hän kävi täällä noin tunti sitten. 'Kuulkaahan!' alkoi hän. 'Ollessani tuonnottain täällä sisareni luona kadotin kellonperistäni helyn — pienen, kultaisen, kaiverretun korun — ja lupaan palkkion sen löytäjälle, lupaan viisi puntaa!' sanoi hän. 'Se oli muisto. En tiedä, mihin sen pudotin', sanoi hän. 'Se on saattanut tapahtua tuolla raitilla tai Warreniin vievällä kujalla tai jollakin Lynne Courtin puiston metsäpolulla — kävelin siellä tunnin tai pari sinä iltana. Voitteko panna kylään nähtäväksi pari ilmoitusta, joissa luvataan viiden punnan löytöpalkkio?' sanoi hän. 'Tahtoisin kovin mielelläni sen takaisin — se oli muisto', sanoi hän uudelleen. Sen enempää vitkastelematta minä senvuoksi otin korun esille ja ojensin sen hänelle. Ja olipa hän totisesti hämmästynyt. 'Mistä sen löysitte?' sanoi hän. 'Eräältä Lynne Courtin polulta tutkiessamme murhaa', sanoin minä. 'Ahaa, niinpä niin!' sanoi hän. 'Olin niillä seuduin kävelemässä juuri sinä iltana', sanoi hän. Ja sitten hän huomautti, että tämä viitonen oli meidän, ja pisti sen tuohon, kauniisti kylläkin, ja siinä se on. Kuten näette, ei siinä helyssä siis sittenkään ole mitään salaperäistä", lopetti komisarius. "Perin selvä juttu. No, entä mitäs teille kuuluu? Otaksuttavasti olette ollut täällä tutkimusmatkalla?"

"Minulta unohtui eräs esine tänne viimeksi täällä käydessäni", valehteli Styler. "Eipä minulla erikoisia uutisia ole. Ovatko lontoolaiset virkaveljenne jo käyneet täällä tiedustelemassa neiti Brockin jutun tähden?"

"Eivät vielä", vastasi komisarius. "Mutta otaksun heidän sen tekevän.
No — mitä arvelette? Oliko se saman käden työtä?"

"Jos minun pitäisi selittää teille mitä ajattelen", virkkoi Styler, "viipyisin täällä koko päivän. Sen kuitenkin sanon, että lopuksi saamme kaikki suuren yllätyksen. Ja onpa hauska, että voitte hyvin ja hyvää jatkoa! Minun on mentävä tapaamaan esimiestäni."

Mutta ennen sitä kohtausta Styler oli miettinyt asioita kelpo tavalla ja oli täysin valmis pohtimaan niistä selostettuaan ne Smithille Pumppu-pihan rauhallisessa toimistossa. Smith oli kuunnellut äänettömänä ja tarkkaavana ja oli innokas tekemään kaikesta lyhykäisen luettelon.

"Ja nyt, Styler", virkkoi hän, vetäen eteensä paperiarkin ja alkaen kirjoittaa, "pannaanpa suppeasti muistiin, mitä tiedämme kuulustelujen ja teidän havaintojenne nojalla. Pistän ne paperille — tuntuu niin varmalta nähdä asiat kirjoitettuina, vaikka paperi heti senjälkeen joutuisikin tuleen tai paperikoppaan.

"2:o. Tiedämme hänen sinä yönä tai iltana liikkuneen Lynne Courtin metsässä ja pudottaneen siellä korun, jonka katoamista hän ei lainkaan salaa.

"Tuossa toisessa kohdassa on eräs pykälä", keskeytti Styler. "Minkä tähden majuri ei ilmoittanut katoamisesta heti? Miksi hän vitkasteli ja kertoi siitä poliiseille vasta useita päiviä myöhemmin? Johtuiko hänen menonsa poliisien puheille jollakin tavoin siitä, että minä kävin eilen illalla hänen sisarensa luona?"

"Suoraan sanoen, Styler", virkkoi Smith, "teidän pitäisi saada koko joukko enemmän tietoja majuri Esmondhaughista".

"Suoraan sanoen, sir", vastasi Styler, "meidän on saatava koko joukko enemmän tietoja sekä majuri Esmondhaughista että rouva Rentonista — molemmista! Totisesti — meidän on!"

"Hyvä, hyvä — myönnän sen", sanoi Smith. "Ja — me saamme. Sillä — jatkaaksemme:

"3:o. Nyt tiedämme, että rouva Rentonin, majuri Esmondhaughin ja Samuel Peggen — toisella nimellä Septimus Philcoxin — kesken on joku salaisuus."

"Onko se salaisuus — vaiko liikeasia — vaiko jotakin ihan viatonta?" tokaisi Styler. "Olen miettinyt sitä joka suuntaan. He saattoivat mennä tapaamaan sitä vanhaa veitikkaa monesta syystä. Yhdestä seikasta olen varma, herra Smith — he eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus Philcox."

"Koska olen varma siitä, että majuri Esmondhaugh on herrasmies ja kunnianmies — näyttää ainakin siltä", vastasi Styler, "enkä jaksa käsittää herrasmiestä, joka ottaa vastaan wiskyä ja soodaa ja sikaarin entiseltä rikosvangilta. Ymmärrättekö?"

"Septimus Philcox, Styler, poikaseni", sanoi hän, "oli aikansa joustavimpia ja miellyttävimpiä herrasmiehiä. Vielä nytkin hyvin monet ihmiset uskovat, että häntä kohdeltiin perin huonosti ja että, jos laki olisi antanut hänen olla rauhassa, hän olisi hoitanut Imperial Splendour-yhtymän asiat ja hankkinut osakkaille tavattomat voitot. Majuri Esmondhaugh — palveluksesta eronneet sotilashenkilöt ovat tunnetusti omituisia, minkä seikan salaperäistä syytä kukaan ei ole koskaan selittänyt — saattaa olla sellainen osakas, joka edelleenkin syvästi luottaa Septimukseen. Mutta sanonpa teille erään asian, Styler — eräästä pienestä seikasta meidän olisi otettava selkoa — nimittäin siitä, mitä väkeä majuri Esmondhaugh ja hänen sisarensa, rouva Renton, ovat. Heistä emme tiedä mitään! He saattavat olla väärillä teillä liikkuvia ihmisiä, mikäli me tiedämme. Katsotaanhan! Mitä hakemistoja meillä on täällä, Styler? Mitä teillä on huoneessanne?"

Styler nousi ja katosi omaan pyhättöönsä, jossa hän alkoi etsiä tietokirjojen täyttämältä hyllyltä.

"Täällä on vanha pääriluettelo", ilmoitti hän avoimesta ovesta, "aateliskalenteri — se on viimevuotinen — ja tuossa on vanha 'Kuka kukin on' ja kymmenen tai kaksikymmentä armeijan luetteloa, joita saatte kerran kuukaudessa, ja useita Whitakerin almanakkoja".

"Armeijan luettelo tietystikin", virkkoi Smith, joka ylpeili siitä, että hän lakikoulun pataljoonan jäsenenä oli tekemisissä sotilasasiain kanssa. "Tuokaa se — majuri on joka tapauksessa siinä mainittu. Kas tässä", jatkoi hän selailtuaan luetteloa vähän aikaa. "Tässä hän on: Godfrey Hamilton Esmondhaugh, D.S.O., M.V.O., viimeksi yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä ulaanieskadroonassa — se on tietenkin hän, Styler. Mutta se ei ilmaise meille mitään hänen perheestään. Annappa kun ajattelen; niin — muistelen, että on senniminen pohjanpuolelaissuku. Meidän täytyy tosiaankin hankkia kunnollisia hakemistoja, Styler! Teidän on tilattava niitä heti — kaikenlaatuisia. Esmondhaugh! Katsokaahan Whitakerista, onko siellä sennimistä ritaria tai baronettia — näinä kansanvallan aikoina on niitä leivottu uusia niin paljon, että niitä vilisee kuin mustikoita eikä paraskaan aatelisten tarkkaa ja jaksa pitää niitä mielessään!"

"Baronettien luettelossa on sir Godfrey Dawkes Esmondhaugh", ilmoitti Styler, silmäiltyään Whitakerin almanakkaa, "eikä hän olekaan nousukas, sillä hänet aateloitiin 1681".

Smithiltä pääsi kiihkeä huudahdus, ja hän tarttui aateliskalenteriin, jonka Styler oli tuonut toisesta huoneesta.

"Hyvä — hyvä!" hoki hän. "Muistinhan kuulleeni sen nimen — näettekö, mitä merkitsee hyvä muisti? Esmondhaugh, niin — kas, tässä se on, Styler — se on löydetty! Kuunnelkaahan! Täällä on koko joukko. Hm! Näin se kuuluu, nimittäin sisältö, kun jätetään pois turhat koristukset. Godfrey Dawkes Esmondhaugh, Esmondhaughin, Northumberlandissa, yhdeksäs baronetti. Kaupunkiasunto Eaton-aukio 563, S. W. Aliluutnantti. Ollut parlamentin jäsen. Maata 3,167 acrea. Syntynyt heinäk. 12 p:nä 1837 — vanha herra, Styler. Leski. Puoliso oli Joan Cicely, sir David Chillinglinin tytär, Chillinglin Towerista, Northumberlandista. Jälkeläisiä: Godfrey Hamilton, majuri, syntynyt 1875 — siinä meidän miehemme; Rosalind, syntynyt 1884, avioliittoon 1906, puoliso Arthur Charles Renton, ylempi Brook-katu 320, W. Maud, syntynyt 1885, avioliittoon 1913, puoliso John Patrick Angus, kuudes Oronsayn kreivi. Styler!"

"Kuulitteko sen, Styler? Rouva Rentonin — ja majuri Esmondhaughin — sisar on kreivitär!"

"Ahaa! Niin olikin", vahvisti Smith. "Maud Eleanor Rivers, Broom Lodgesta, Northumberlandista, neito! Hm! No niin, Maud ei ole harvinainen naisten nimi. Tuokaahan pääriluettelo — se on muistaakseni julkaistu vain vuosi tai pari takaperin."

Styler toi paksun nidoksen, ja Smith käänteli sen lehtiä, kunnes löysi haluamansa kohdan.

"Tässä se on", virkkoi hän. "John Patrick Angus Chisholm-Huntley, kuudes Oronsayn kreivi ja niin edelleen — paljon yksityisseikkoja, jotka eivät liikuta meitä. Syntynyt 1881 — nainut — niin, siinä se on — Maudin, Esmondhaughin baronetin sir Godfreyn toisen tyttären. Asunto: Oronsay-linna, N. B., ja Upper Grosvenor-katu 86, W. — Styler!"

"Eikö ajuri kertonut kyydinneensä neiti Brockin ja tuntemattoman miehen
Laburnum-pengermältä Upper Grosvenor-kadun kulmaan?" kysyi Smith.

"Olemme saamaisillamme selville jotakin, mutta en tiedä, mitä se on", virkkoi hän. "Tämä —"

Ulomman toimistohuoneen puhelinkello alkoi äkkiä kilistä. Styler meni vastaamaan ja palasi pian kasvoillaan merkitsevä ilme.

XXVIII

KREIKKALAISET TAAS ESILLÄ

Heti Hextallin sanoman kuultuaan Smith sieppasi hattunsa ja päällystakkinsa. Mutta kiskoessaan takkia yllensä hän pysähtyi kesken kaiken ja silmäili Styleriä hieman huolestuneen näköisenä.

"Sepä kiusallista", harmitteli hän. "Sähkösanoma saapuu! Toisen meistä pitäisi olla täällä ottamassa se vastaan. Sanoiko Hextall tarvitsevansa meitä molempia — nimenomaan?"

"Hän sanoi: 'Voitteko te molemmat tulla heti luokseni?'" vastasi Styler. "Mutta hän ei tuntunut erikoisen kiihtyneeltä." Smith harkitsi hetkisen ja teki pian päätöksensä.

"En halua viivytystä, jos se sähkösanoma tulee", sanoi hän. "Jääkää te tänne ainakin vähäksi aikaa, ja jos se tulee, tuokaa se Hextallin asuntoon! Soittakaa minulle sinne, että aiotte tulla! Minä puolestani ilmoitan puhelimitse teille, jos siellä on jotakin erikoista tekeillä."

Hän kiiruhti Strandille, huusi ensimmäisen näkemänsä vapaan ajurin ja ajoi suoraapäätä Hextallin asunnolle Wimpole-kadulle. Hextall oli ilmeisesti odottanut häntä ja vei hänet heti yksityiseen huoneeseensa.

"Totisesti, Smith!" alkoi hän. "Tämä alkaa käydä kirotun vakavaksi. Emmekö voi tehdä mitään? Jotakin on tehtävä! Jollei — no niin, minä pelkään — oikeastaan olen varma, että jotakin tapahtuu."

Smith oli jo huomannut, että Hextall oli hermostunut, kiihtynyt ja hämmentynyt, ja senvuoksi hän itse tekeytyi tyyneksi, asialliseksi, liikemiesmäiseksi. Hän riisui päällystakin ja hatun yltään, valitsi mukavimman tuolin ja sytytti kylmäverisesti savukkeen.

"Nyt, rakas naapuri", sanoi hän sitten, "sinun olisi parasta kertoa minulle, mitä on tapahtunut. Mutta luullakseni osaan minä kertoa sen sinulle. Sinua tapaamassa on käynyt joku etsivän osaston päämajan miehiä. Sinua on vaivattu neiti Paquitaa koskevilla kysymyksillä. Suu puhtaaksi!"

"Yksi heistä oli luonani eilen-illalla", huudahti hän, "toinen tänä aamuna, kaksi taaskin tunti sitten, ja kaikki he esittivät minulle kysymyksiä, joita minä pidän tuiki naurettavina! Luulinko tätä mahdolliseksi? Pidinkö sitä mahdollisena? Olinko pannut merkille sen? Olinko nähnyt tämän? Sanoin heille kaikille, että he tuntuivat koettavan saada minua viittailemaan, miten neiti Tress olisi voinut tai saattanut ampua tai ampunut Kestevenin."

"Niin tietysti, rakas Hextall; mitä muuta varten arvelet mies-parkojen tulleen?" huomautti Smith nauraen. "Heidän on tehtävä työnsä, täytettävä juhlalliset velvollisuutensa, ja luonnollisesti he käyttävät jokaista tilaisuutta saadakseen jonkun auttamaan työssä ja huojentamaan velvollisuuksia. He olisivat sinulle rajattoman kiitollisia, jos tekisit jutun yksinkertaisemmaksi ja sanoisit heti uskovasi varsin mahdolliseksi sen, että neiti Paquita ampui Kestevenin. Nämä herrat eivät niin kovin paljoa välitä vaikuttimista, jolleivät ne ole kouraantuntuvia ja heille avuksi; he pitävät selvistä, suorista todistuksista. Mutta saitko sinä puolestasi mitään irti heiltä? Ilmoittivatko he sinulle, aikovatko he toimia Waltersin ilmiannon nojalla? Aikovatko he vangita neiti Tressin?"

"Oh, en tiedä!" vastasi Hextall ähkäisten. "Ne kaksi, jotka olivat täällä tunti sitten, puhuivat hyvin varovasti jotakin sentapaista, etteivät he ryhdy äärimmäisiin toimenpiteisiin, jolleivät todistukset ole hyvin raskauttavat, mutta —"

"Täsmälleen; ja he ovat vaivanneet sinua, toivoen sinun lujittavan heidän todistusketjuaan", virkkoi Smith. "Toivottavasti olet kiinteästi pysynyt varmalla kannalla koko ajan puhellessasi heidän kanssaan. Miten esiinnyit?"

"Kerroin heille suoraan, että neiti Tressillä on unissakävijän taipumuksia ja ettei hän mitenkään ollut voinut ampua Kesteveniä liikkuessaan unissaan", vastasi Hextall. "Joku heistä tahtoi todenteolla tietää, pidinkö mahdollisena, että hän oli lähtenyt ulkosalle ja ampunut Kestevenin normaalisessa tilassaan ja vaipunut unissakävijän tilaan teon tehtyään palatessaan taloon! Aasi!"

"Sano mieluummin tieteellinen mietiskelijä, jonka ajatukset eivät vielä ole saavuttaneet kypsyysastetta", huomautti Smith. "No niin, mainitsinhan sinulle ja Tressille, että aina siitä alkaen, kun Walters kävi kertomassa tietonsa poliiseille, on ollut olemassa se vaara, että neiti Paquita vangitaan — kaikki on sen varassa, kuinka tärkeänä johtavat viranomaiset pitävät palvelijan lausuntoa ja minkälaisia lisätodistuksia he saavat haalituksi kokoon. Epäluulo on luonnollisestikin olemassa — sitä vastaan ei kannata väittää. Ja tärkein tehtävä, Hextall, päästääksemme sinut ja kaikki muutkin kaikesta levottomuudesta, on sen miehen tai naisen löytäminen, joka murhasi sekä Kestevenin että neiti Brockin — sillä on yhtä varmaa kuin kohtalo, että ne murhat olivat saman käden työtä!"

"Miehen tai naisen?" kertasi Hextall. "Luuletko todellakin, että se on saattanut olla naisen puuhaa?"

"Miksi ei? Kuka nainen hyvänsä osaa käyttää revolveria", vastasi Smith. "Muutamat seikat — minun ei tarvinne vielä syventyä niihin — panevat minut ajattelemaan, että murhaaja mahdollisesti oli nainen. Sinun on muistettava, että nainen on liukkaampi kuin mies — useammassa mielessä kuin yhdessä ja useammalla tavoin — ja että hänellä on enemmän oveluutta, suurempi pettämiskyky ja paremmat piiloutumistilaisuudet. Niin, Hextall, se käsi, joka riisti hengen niiltä molemmilta, saattoi olla naisen."

Hextall, joka oli rauhattomasti kävellyt edestakaisin huoneessa, seisahtui uuninmatolle ja loi Smithiin tutkivan katseen.

"Kunniasanalla, Smith!" huudahti hän. "Uskotko todella saavasi selville murhaajan — kummassakin tapauksessa? Tahtoisin sen tietää."

"Kunniasanalla, uskon saavani selville murhaajan molemmissa tapauksissa", vakuutti Smith. "Ja kuten jo huomautin, olemme tekemisissä vain yhden syyllisen kanssa. Tässä nuorassa on paljon säikeitä tässä kudoksessa paljon poimuja ja käänteitä, mutta asteettain löydämme muutamien päitä ja anomme toisten solmuja. Yhdestä asiasta olen varsin varma — näiden murhien vaikutin osoittautuu hyvin yllättäväksi. Ja epäämättömän varmasti voin nyt jo vakuuttaa sinulle sen, ettei se millään tavoin ole ystäviesi Tressien yhteydessä. Darrel ja Paquita Tress ovat ihan satunnaisia lisiä — pelkkiä korsia, jotka sula sattuma on imenyt tähän pyörteeseen. Minä tiedän sen! Tiedän sen vakuutan. Juuri senvuoksi odotan rauhallisena, että poliisit ehkä alkavat syyttää neiti Paquitaa. Se olisi hänestä vastenmielistä; se merkitsisi, että häntä pidettäisiin Brixtonissa muutamia päiviä, mutta —"

Samassa astui huoneeseen Hextallin sisäkkö, ja Smith nousi pystyyn, ennenkuin hän ehti virkkaa mitään.

"Tulitteko käskemään minua puhelimeen?" kysyi hän. "Ahaa, niin arvelinkin. Suo anteeksi, Hextall! Viivyn vain minuutin — soittaja on luultavasti Styler."

Hän oli niin varma olettamuksensa paikkansapitäväisyydestä, että hän heti tiedusti Styleriltä sähkösanomaa. Styler vastasi ihan yhtä lakoonisesti:

"Tuokaa se tänne heti!" komensi Smith. Hän palasi Hextallin luokse, vaipui jälleen nojatuoliinsa ja alkoi jatkaa katkennutta esitystään. "Olisi epämieluista Paquitalle", toisti hän, "jos hänet vangittaisiin ja häntä syytettäisiin Kestevenin kuoleman aiheuttamisesta; se olisi epämieluista hänen veljelleen, epämieluista kaikille. Mutta", puhui hän edelleen, "sellaisia ikävyyksiä on joskus mahdoton torjua; joka tapauksessa Paquitaan kohdistetun syytöksen täytyy romahtaa; ja se, että yleisön huomio kiintyy juttuun, saattaa mahdollisesti edistää todellisen syyllisen kiinnijoutumista."

"Minä toivoisin, että se saataisiin aikaan jollakin muulla tavoin", murahti Hextall jurosti. "Tahtoisin pitää neiti Tressin erillään siitä. Minusta on tavatonta, etteivät poliisit kykene tekemään mitään! Miksi he tuhlaavat niin paljon aikaa udellakseen minulta kaikenlaista eivätkä etsi sitä miestä, joka nähtiin neiti Brockin seurassa? Minkä tähden he eivät —"

"Rakas ystävä!" keskeytti Smith nauraen. "Sinä et ymmärrä poliisiemme menettelytapoja. Minä arvasin, miten kävisi, heti kun kuulin Waltersin lörpötelleen, Viralliset poliisimme pitävät aina selvistä asioista. Ja käsitäthän, on epäilemättä selvää, että neiti Paquita Tress oli revolveri muassaan Kestevenin läheisyydessä murhan aikana ja sentähden —"

"Sentähden he heti unohtavat, että neiti Brock on viimeksi nähty elävänä oudon miehen seurassa, jonka löytämiseksi he eivät näy tehneen mitään!" huudahti Hextall katkerasti.

"No, no, ethän sinä tiedä, mitä he ovat tehneet ja parhaillaan tekevät!" tyynnytti Smith. "Ethän oikein tiedä sitäkään, mitä minä puuhaan ja mitä olen puuhannut."

"Mieluummin haluaisin tietää sen kuin sen, mitä ne toiset ajavat takaa", vastasi Hextall. "Otaksuttavasti sinulla on syviä juonia — mutta minä olen kauhean huolissani, Smith — kauhean!"

"Kas niin", virkkoi Smith, kun Styler samassa saapui huoneeseen, "tässä tulee jotakin, mistä ehkä saat vähän tietoja — se on yli viidentuhannen kilometrin päästä saapunut sanoma, Hextall. Ja se saattanee tuntua sinusta merkityksettömältä — mutta minusta sillä ehkä on suuri merkitys — nimittäin luettuani sen."

Hän avasi hitaasti Stylerin ojentaman kuoren ja levitti yhtä verkkaisesti sen sisältämän arkin. Siinä ainakin oli vastaus. Hän luki sen ääneti ja miettivästi.

Sain sähkösanomanne ja rahalähetyksenne Polbeckin ja Brinen välityksellä. Kysymyksessä oleva mies teki itsemurhan Cayennessa kolme viikkoa sitten. Oli tuomittu Pariisissa kuusi vuotta sitten Spencer Eilisin nimellä. Oli minulle tuttu Charleston Legettenä, Amerikan kansalaisena. Jos asia on sanomalehdissämme selostetun Kesteven-jutun yhteydessä, voin antaa tärkeitä tietoja. Sähköttäkää seuraavalla osoitteella, ja tarvittaessa voin lähteä seuraavassa laivassa Englantiin.

Smith otti silmälasit nenältään ja ojensi mitään virkkamatta sähkösanoman Stylerille. Hän tarkkaili, kun Styler luki sen, ja kehoitti sitten antamaan sen Hextallille. Tämä luki sen, antoi sen takaisin Smithille ja pudisti päätään.

"En luonnollisestikaan tiedä, mitä se merkitsee", sanoi hän. "Te sen kaiketi tiedätte. Mutta tärkeämpää minusta onkin, auttaako tuo teitä? Onko se luonut lisävalaistusta —"

Hän katkaisi lauseensa, kun sisäkkö astui taaskin huoneeseen — tällä kertaa tuoden käyntikortin. Vilkaistuaan siihen Hextall kääntyi Smithin puoleen, päästäen puolittain tukahdutetun kiukkuisen huudahduksen.

"Rakas naapuri, anna heti opastaa tämä mies sisälle", kehoitti Smith. "Tietysti — tietysti! Hän epäilemättä luulee olevansa ylettömän kohtelias sinua kohtaan vaivautuessaan niin paljon — et tiedä, kuinka miellyttäviä poliisimme voivat olla, jos haluavat. Anna hänen tulla sisälle heti!"

Mies, joka astui huoneeseen — toinen niistä, jotka olivat käyneet Darrell Tressin asunnossa edellisenä iltapäivänä — oli tosiaankin varsin miellyttävä ja herttainen. Hän tervehti Smithiä ja Styleriä huulillaan kohtelias, hyväntuulinen hymy ja kääntyi anteeksipyytävästi Hextallin puoleen.

"Te ajattelette, etten ikinä lakkaa teitä vaivaamasta, tohtori", alkoi hän istuutuessaan. "Mutta asia on niin, että arvelin parhaaksi ilmoittaa teille, miten juttu sujuu. Minua peloittaa, että nuoren neidin on annettava jonkunlainen selitys, jos hän voi."

"Suoraan puhuen", virkkoi Hextall hieman ärtyneesti, "tarkoitatte, että hänet vangitaan? Paras sanoa se suoraan."

"No niin, jos pidätte suorasta puheesta, sir — kyllä", vastasi hän. "Otaksuttavasti huomenaamulla. Nähkääs, häntä vastaan on riittävästi todistuksia sitä varten. Hämmästynette, hyvät herrat, mutta asia on niin, että kamaripalvelija on kielinyt!"

"Juuri hän, tohtori, Fowler", myönsi etsivä tyynesti. "Hän kävi osastolla tänä iltana — selittäen, ettei hän enää suostunut pitämään asioita salassa. Hän kertoi siitä herra Tressin asunnossa sattuneesta tapahtumasta, jota varten teidät kutsuttiin. Ja ymmärrät tehän, sir, jos neiti oli valmis käyttämään revolveriaan sinä iltana, niin minkä tähden —"

Taaskin sisäkkö avasi oven — tällä kertaa päästäen sisälle vieraan, jolla ilmeisesti oli hyvin kiire. Heti hänet nähtyään Hextall ja Smith ponnahtivat pystyyn. Tulija oli Victor Demetriadi hilpeänä, hyväntuulisena, ja heti huomasi, että hänellä oli kiihdyttäviä uutisia. Hän astui käsi ojossa Hextallin luokse, hymyillen leveästi.

"Hyvää iltaa — kuinka voitte — hyvin?" huudahti hän. "Oh, niin! Pistäydyin tänne kertomaan teille hyvän uutisen. Luultavasti ystäväni Chimbouloglos ja minä olemme — niin! — miten sanotte — tavoittaneet sen miehen, joka tappoi Kestevenin ja pienen kotiopettajatarrukan — niin; kyllä!"

XXIX

CAFÉ NOIR

Neljä miestä, jotka seisoivat huoneessa, erilaisissa, hämmästystä kuvaavissa asennoissa, tuijottivat Victor Demetriadiin, ikäänkuin hän olisi ollut suoraan siniseltä taivaalta laipion läpi singahtanut ukonnuoli. Hetkisen vallitsi kuoleman hiljaisuus; sitten Smith astui askeleen tulokkaaseen päin, joka edelleenkin hymyili ryhmälle ikäänkuin perin mielissään tekemästään vaikutuksesta.

"Te — mitä?" virkkoi Smith. "Mitä?" Demetriadi heilautti kättään, tehden kuvaavan liikkeen.

"Niin kyllä!" huudahti hän. "Te olette — vai mitä? — ällistyneet?
Ette lainkaan — kun selitän sen teille, eikö niin?"

"Selittäkää sitten Jumalan tähden!" pyysi Smith. Hän loi Hextalliin kysyvän silmäyksen. "Tietystikin toinen kreikkalaisista herrasmiehistänne?" mutisi hän. "Armias taivas — millainen tilanne!"

"Herra Demetriadi", vastasi Hextall. "Istukaa, herra Demetriadi! Onko teillä jotakin meille ilmoitettavaa?"

"Sallitteko?" kysyi hän. "Niin, kyllä minulla on. Tulin luoksenne, tohtori, suoraa päätä — no? Nämä herrat — ovat kai ystäviänne?"

"Olette tavannut minut aikaisemmin", pisti Smith äkkiä väliin, "vaikka ette muista. Kohtasin teidät ja Chimbouloglosin Manchesterissa viime talvena — herra Porrin luona."

"Niinkö?" huudahti Demetriadi. "Ahaa, nyt muistan — te olette Smith — ettekö olekin? Muistan silmälasinne — luonnollisesti. Voitte kai hyvin?"

"Voin koko paljon paremmin saatuani tietää, mitä olette tullut kertomaan meille", vastasi Smith. "Väititte Chimbouloglosin kanssa tavanneenne Kestevenin ja neiti Brockin murhaajan —"

"Niin kyllä, niin, luulemme olevamme oikeassa", sanoi Demetriadi hilpeästi. "Se ei ole varmaa, käsitättehän, mutta hyvin todennäköistä. Kerron teille, mitä tiedämme — ja olemme nähneet, vai mitä? Nähkääs, tohtori", jatkoi hän kääntyen Hextallin puoleen, "silloin kun puhelimme kanssanne tuolla kadunkulman takana olevassa huoneistossa sattuneen pikku jutun jälkeen, emme me, Chimbouloglos ja minä, kertoneet teille kaikkea. Emme hiiskuneet mitään siitä, missä ensi kerran kohtasimme Kestevenin ja miten tutustuimme häneen — emmehän?"

"Kyllä, kyllä siitä mainitsitte", vastasi Hextall. "Kerroitte tavanneenne hänet Café Imperialissa ja joutuneenne puheisiin hänen kanssaan."

"Vai — niin! — mutta siinä ei ollut kaikki!" huudahti Demetriadi. "Nähkääs, Chimbouloglos ja minä söimme sinä iltana hyvin myöhään päivällistä Café Imperialissa — tämä Kesteven oli myöskin päivällisellä, viereisessä pöydässä. No niin, hänen syödessään tulee hänen puheilleen toinen mies — myöskin hyvännäköinen, hieno mies — ja he puhelevat paljon. Toinen mies — hän ei syönyt — nautti ryypyn tai pari, poltti sikaarin, ja koko ajan hän ja Kesteven puhelivat paljon hiljaa, ymmärrättehän. Vihdoin hän poistui, tämä toinen mies, poistui koko kahvilasta. Ja jollakin tavoin — en muista miten — Chimbouloglos ja minä jouduimme keskustelemaan Kestevenin kanssa, ymmärrättehän — jollakin tavoin aloimme seurustella ystävysten tapaan. Ja loppujen lopuksi hän pyysi meitä siihen pieneen korttipeliin."

"Herra Demetriadi", huomautti hän, "tarkoittaa herra Tressin asunnossa sattunutta kohtausta, josta Fowler, kamaripalvelija, on hyväntahtoisuudessaan käynyt kielimässä. Herra Demetriadi on toinen siellä olleista herrasmiehistä."

"Niin kyllä, minä olin siellä!" vahvisti Demetriadi hihittäen. "Juuri minuthan piti ampua petollisen pelaamisen tähden — hohhoo! Mutta sen kaiken unohdamme nyt — ei se mitään ole! Mutta Kesteveniä me emme unohda, Chimbouloglos ja minä. Ja nähtyämme sanomalehdistä selostuksen ajattelimme paljon — aika paljon. Juuri silloin kuitenkin poistuimme Lontoosta — lähdimme muutamiksi päiviksi Brightoniin — huvittelemaan. Eikä meillä Brightonissa ollessamme ollut lainkaan aikaa ajatella murhia — siellä pidetään hauskaa, vai mitä? Mutta tuonnottain palasimme tänne ja saman päivän iltana menimme syömään päivällistä Chimbouloglosin sedän herra Antonio Chimbouloglosin luokse Park-Lanen varrella — hän on hyvin rikas mies, tämä vanha Antonio — tunnetteko hänet? Niin — innokas taulujen kokoilija ja niin edelleen. No niin, vanha Antonio tarjosi meille erittäin hyvän päivällisen ja näytti tauluja, mutta me — ymmärrättehän — ikävystyimme hiukan siihen ja halusimme nähdä jotakin eloisampaa. Niinpä toivotimme herra Antoniolle hyvää yötä vähää vaille kymmenen ja selitimme lähtevämme hotelliimme. Ja sitten astelimme Park Lanea pitkin käsikoukkua, aikoen jonnekin, missä on hupaisempaa. Ja juuri silloin näimme miehen, josta puhuin teille — sen miehen, joka keskusteli Kestevenin kanssa Café Imperialissa. Käsitättekö?"

"Sanon sen teille. Upper Grosvenor-kadun kulmassa — hän tuli sitä katua pitkin. Ja", lisäsi Demetriadi huulillaan merkitsevä hymy, joka paljasti hänen mustien viiksien takaa välkkyvät valkeat hampaansa, "hän ei ollut yksin".

Demetriadi viskasi pois savukkeensa ja näpsäytti sormiaan. "Sanon sen!" kehaisi hän painokkaasti. "Neiti Brock."

Smith vilkaisi muiden kolmen kasvoihin, joista kaikista kuvastui kiihkeä jännitys. Sitten hän kääntyi kreikkalaisen puoleen tekeytyen epäilevän näköiseksi.

"No, olkaahan toki!" virkkoi hän. "Mistä tiedätte, että se oli neiti
Brock?"

"Emme tietäneet sitä — silloin", tunnusti Demetriadi. "Silloin tiesimme vain sen, että mies oli sama kuin se, jonka näimme Kestevenin seurassa Café Imperialissa — hänestä emme voineet erehtyä! Ja nainen oli nuori,— hento, pieni, sievä, vaaleatukkainen. Kun seuraavana päivänä luimme sanomalehtiä, silloin tiesimme, että hän oli pieni kotiopettajatar — neiti Brock. Niin juuri!"

Kaikki neljä kuuntelijaa istuivat äänettöminä minuutin tai pari. Sitten etsivä tiedusti rauhallisesti:

"He vain kävelivät ja puhelivat — kävelivät aika ripeästi", vastasi kreikkalainen. "He sivuuttivat meidät kadunkulmassa olevan lampun kohdalla ja menivät edelleen."

"Kyllä — kerron sen teille. He menivät kadun poikki Stanhope-portille — niinhän sitä nimitätte — ja sitten puistoon", vastasi Demetriadi.

"Kyllä, ihan varma. Me tarkkailimme heitä. Huomautin Chimbouloglosille: 'Tuo on sama miekkonen, joka oli murhatun Kestevenin seurassa.' Ja Chimbouloglos vastasi: 'Kyllä näin hänet.' Niin, siitä ei ole epäilyksen hiventäkään! Minulla on nopea — miten sanottekaan — huomiokyky."

"No?" äänsi Smith vähän aikaa kestäneen äänettömyyden jälkeen. "Entä sitten?"

"Niin, entä sitten? — juuri niin", vastasi Demetriadi taaskin hymyillen. "Nyt alkaa sukkela kohta — vai mitä? Seuraavana päivänä kuulimme Hyde-puistossa tapahtuneesta murhasta — luimme siitä sanomalehdistä. Luimme kuvauksen nuoresta naisesta. Katsoimme toisiimme. Sanoimme: 'Se on sama nuori nainen, jonka eilenillalla näimme sen miehen seurassa!' Minä sanoin niin — Chimbouloglos sanoi niin myöskin. Molemmat sanoimme: 'Se on epäilemätöntä. Emme ole, kuten te sanotte, pölkkypäitä — emme vainkaan!' Sitten sanoimme — jos vielä kerran näemme sen miehen, jonkun toisen kerran, vai mitä?"

Kreikkalainen purskahti nauramaan ja heilutti uutta, juuri kotelostaan ottamaansa savuketta.

"Niin!" äänsi hän. "Me näimme hänet. Näemme hänet nytkin — ainakin
Chimbouloglos näkee! Niin — kyllä!"

"Näkee? Chimbouloglos? Missä?" tiedusti Smith. "Taivaan tähden, mies, älkää kujeilko tällaisessa asiassa!"

Demetriadi viritti tyynesti savukkeensa ja viskasi tulitikun pois, heilauttaen taaskin kättään.

"Kaikki on hyvin", vakuutti hän varmasti. "Älkää hätäilkö. Chimbouloglosilla on kaksi silmää kasvoissaan ja kaksi takaraivossaan. Asia on näin: tänään me menimme päivälliselle Café Noiriin — tunnettehan Café Noirin? Äskettäin avattu ravintola. Hauska paikka — muistuttaa enemmän Pariisia kuin Lontoota, kuten tiedätte — niin. Ja meidän lopettaessamme tuli se mies syömään päivällistään: Käsitättehän —"

Smith, joka oli laskenut hattunsa ja päällystakkinsa syrjään tullessaan Hextallin huoneeseen, liikahti sitä tuolia kohti, jolle hän oli ne heittänyt.

"Hyvä Jumala!" jupisi hän hiljaa. "Lähdetään!" huudahti hän sitten. "Mennään kaikki sinne niin nopeasti kuin päästään — tuhlaamme — olemme tuhlanneet — aikaa. Tulkaa kaikki!"

"Ei ole hätää, ei hätää!" tyynnytti Demetriadi yhäti järkkymättömän kylmäverisenä. "Älkää olko levoton, hyvä herra Smith. Kuuntelimme, kun hän tilasi ateriansa — kuluu runsas tunti, ennenkuin se on lopussa. Nyt ei ole vielä puolta tuntia siitä, kun lähdin sieltä ja kiiruhdin tänne, ja Chimbouloglos väijyy sitä miestä niinkuin kissa hiirtä. Jos se mies lähtee, seuraa Chimbouloglos — jos hän menee minne ikinä tahansa, menee George Chimbouloglos sinne myöskin. Kaikki hyvin!"

"Parasta on myöskin olla hiukan varovainen, sir", huomautti Styler. "Meidän kaikkien neljän ei sopisi marssia yhdessä sinne sisälle. Ja vielä yksi asia." Hän loi etsivään viekkaan katseen. "Hän saattaisi tuntea teidät", lisäsi hän. "Se ei kelpaisi, käsitättehän?"

"En usko hänen tuntevan minua", väitti etsivä. "Yhtä kaikki on sanoissanne paljon perää. Enkä minäkään neuvoisi meitä kaikkia menemään sinne. Se ei ole hyväksi. Ja", jatkoi hän, silmäillen Styleriä arvostelevasti, "jos kukaan kykenee seuraamaan jälkiä, niin luulisin teidän kykenevän. Sallikaa minun tehdä ehdotus, sir", lisäsi hän, kääntyen Smithin puoleen. "Voimme kaikki keskittyä tämän Café Noirin luokse — minä tiedän, missä se on — mutta menemme erikseen emmekä mene sisälle — paitsi tätä teidän apulaistanne, jollaiseksi hänet otaksun. Menköön herra Demetriadi takaisin — seuratkoon herra Styler ihan hänen kintereillään. Herra Styler voi tilata jotakin, ja hän saa pian selville, kuka mies on — herra Demetriadi antaa hänelle vihjauksen. Miehen lähtiessä seuratkoon herra Styler häntä. Me muut voimme olla tähyilemässä kadulla — joka tapauksessa näemme miehen vilahdukselta ja voimme pitää herra Stylerin näkyvissämme."

Viisihenkinen seurue jakautui kahteen osaan. Styler ja kreikkalainen lähtivät samalla ajurilla; Hextall, Smith ja etsivä seurasivat toisella. Oxford-sirkuksen luona Styler ja hänen kumppaninsa laskeutuivat maahan ja lähtivät kävelemään pitkin sivukatua, jonka varrella Café Noirin nimellä tunnettu uusi laitos oli äskettäin avannut ovensa. Ennenkuin he saapuivat sinne, nykäisi Demetriadi, joka ilmeisesti nautti seikkailuistaan suuresti, Styleriä hihasta.

"Ja nyt", kuiskasi hän, "teemme sotasuunnitelmamme, vai mitä? Minä menen sisälle ja liityn ystäväni seuraan — niinkö? Istumme pikku pöydässä jokseenkin lähellä ovea — mies on vastaisella puolella. Te tulette sisään myöhemmin — sijoitutte meidän kanssamme samalle seinämälle — katsotte huoneen poikki ja näette hänet — hän on iso mies, näyttää siltä kuin olisi ollut sotilaana — viikset kierretyt ylöspäin, ymmärrättehän?"

"Selvä on", vakuutti Styler. "Kyllä minä hänet näen, hyvä herra. Ja kun hän lähtee, katsahdan teihin, ja jos olen oikeassa, katsahdatte te minuun, ja sitten seuraan häntä. Ja jos te lähdette seuraamaan, niin muistakaa olla varovaisia! Älkää seuratko häntä, vaan minua! Minä olen tottunut heidän temppuihinsa — ollut mukana aina viisitoistavuotiaasta saakka."

Kreikkalainen nyökkäsi ja astui pian ravintolan ovesta sisälle. Styler meni jälessä vasta muutamien minuuttien kuluttua. Sitten hänkin tekeytyi huolettomaksi, asteli verkalleen uuteen liikkeeseen, vilkaisi ylimalkaisesti ympärilleen ja istuutui sellaisen pöydän ääreen, joka oli lähellä Demetriadin ja Chimbouloglosin istumapaikkaa. Hetkisen hän käytti tilatakseen jotakin sellaista, mitä voitiin tarjota viipymättä. Tarjoilijan poistuttua hänen luotaan hän katsahti naapureihinsa näennäisen välinpitämättömästi. Ja suoraan hänen kohdallaan oli Demetriadin kuvaama mies, huolettomasti lukien iltalehteä polttaessaan sikaariaan ja ryyppiessään kahviaan.

Styler ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi suuren joukon West Endin hämäriä olentoja, mutta tämä mies oli hänelle uppo-outo. Hän oivalsi heti, että hänen olisi voinut sanoa vastaavan sitä kuvausta, jonka poliisit olivat saaneet Laburnum-pengermän palvelijattarelta ja neiti Brockia ja hänen kumppaniaan Upper Grosvenor-kadun kulmaan kyydinneeltä ajurilta. Mutta samalla hän näki, että mies oli jotensakin tavallisen mallinen — kookas, vanhuuden puolelle kallistuva, sotilaallisen näköinen, hyvin puettu, ihmiskunnan täysikarvainen kaupunkilaisedustaja. Saattoiko hän olla se mies, jota poliisit jo väijyivät? Olisiko hän siinä tapauksessa uskaltanut näyttäytyä ravintolassa, johon sen uutuus ja omalaatuisuus juuri silloin houkuttelivat ihmisiä suurissa joukoin? Hän olisi saattanut ajatella, mietti Styler, olisi saattanut sen tehdä, että pelkkä rohkeus takaisi hänen turvallisuutensa. Runsaan puolituntisen kuluttua saapumisestaan Styler seurasi pitkää tuntematonta Café Norista ja asteli hänen jälessään Oxford-kadulle. Minuutin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt ravintolasta, hän sivuutti Hextallin, sitten etsivät ja vihdoin Smithin. Stylerin kasvot olivat ilmeettömät kuin kiviseinän hänen mennessään heidän ohitseen, mutta hänen onnistui nykäistä heistä kutakin verkkaisesti edetessään vainuttavansa jälessä.

XXX

VALAISTU IKKUNA

Kookas tuntematon asteli verkkaisesti Oxford-sirkuksen suuntaan, rauhallisesti tupruttaen uutta sikaria, jonka hän oli ottanut täysinäisestä kotelosta juuri ravintolasta lähtiessään. Hänen liikkeensä, hänen koko sävynsä ja käyttäytymisensä alkoivat arveluttaa Styleriä — ne eivät totisesti olleet samanlaisia kuin vainotun miehen, eivät sellaisen miehen, joka tietää, että häntä joku epäilee, että hänestä on ollut kuvaus sanomalehdessä ja että sen seurauksena välttämättä on hänen vangitsemisensa tai hänen vapautensa häiritseminen. Kun tarkkaili häntä hänen kävellessään iltatungoksessa, heräsi katselijassa ajatus, että hän tunsi olonsa vapaaksi ja riippumattomaksi — hän ei esiintynyt pälyillen eikä piileksien, hänen käyttäytymisensä ei antanut aihetta luulla, että häntä peloitti toisten huomio. Oxford-sirkuksen kaakkoisnurkalla hän seisahtui rauhallisesti, katseli ympärilleen, vilkaisi läheisyydessä olevaan kelloon, veti oman taskukellonsa esiin ja vertasi sitä isoon seinäkelloon, osti sanomalehtipojalta iltalehden ja kääntyi Langham-torille päin. Perin omituinen veitikka, ajatteli Styler pysytellessään visusti perässä — ja epäilemättä kummallinen tämä ajo johon he kaikki olivat ryhtyneet!

Stylerin jälessä seuraavien kolmen miehen eteneminen keskeytyi äkkiä. Etsivä oli edellä, Smithin ja Hextallin astellessa näennäisen huolettomina muutamia metrejä jälempänä, ja hänen luokseen tuli mies, jonka ulkoasu oli hyvin samanlainen kuin hänenkin, veti hänet ihmisvilinästä katukiveyksen reunalle ja vaihtoi hänen kanssaan muutamia sanoja. Pian kääntyi etsivä katselemaan kumppaneitaan ja viittasi terävästi Smithiä ja Hextallia lähestymään. Smith huomasi heti jotakin tapahtuneen ja riensi hänen luokseen.

"Työtoverini", sanoi etsivä, osoittaen tulokasta. "Hän kertoi juuri äsken, että neiti Tress saatetaan vangita milloin tahansa — tänä iltana hyvin luultavasti. Siinä tapauksessa —"

"Siinä tapauksessa", keskeytti Smith ottaen tilanteen johdon käsiinsä ja puhuen ponnekkaan jyrkästi, "täytyy sinun, Hextall, palata Tressin asuntoon heti! Lähde — tässä paikassa! Sinun on oltava saapuvilla. Ja kuulkaahan", jatkoi hän, kääntyen etsivän puoleen ja samalla luoden huolestuneen katseen loittonevaan Styleriin, "menkää te tohtori Hextallin kanssa — menettehän? Jos teikäläisiä saapuisi sinne, Tressin huoneistoon, selittäkää, ettei ole tietoja — koettakaa taivuttaa heidät —"

"Minä menen, herra Smith, mutta jos sinne lainkaan tullaan tänä yönä, en kykene tekemään paljoa, jos mitään", virkkoi etsivä. "Tiedättehän —"

"Tiedän — tiedän!" katkaisi Smith hänen lauseensa, työntäen heitä molempia ajurinvaunuihin päin, joitten ohjaajalle hän oli vinhasti viittoillut. "Mutta menkää — heti! Tehkää mitä voitte! Minun täytyy seurata sihteeriäni. Älä hukkaa minuuttiakaan, Hextall", varoitti hän toisten noustessa vaunuihin. "Jos tyttö on yksin, kuten saattaa olla, pelästyy hän kuoliaaksi. Ja kuulehan — jos kävisi pahimmin, taivuta heidät sallimaan sairaanhoitajatar Palliserin seurata häntä! Hän on vielä siellä, eikö olekin? Ja sinä — vakuuta heille, ettei hän ole kyllin hyvissä voimissa mennäkseen yksin! Käsitäthän?"

Hextall nyökkäsi synkkänä, ja Smith ilmoitti ajurille Tressin asunnon osoitteen ja viittasi häntä lähtemään liikkeelle. Ajurin poistuttua hän kääntyi rientämään Stylerin jälessä ja kohtasi molemmat kreikkalaiset. Demetriadi osoitti sormellaan.

"He menivät tuonne", sanoi hän, iskien silmää ovelannäköisesti. "Se mies ja teidän palvelijanne. Hyvä! Me seuraamme heitä — eikö niin?"

"Älkää!" kielsi Smith. "Jos te kaksi tahdotte auttaa meitä, niin älkää tehkö sitä. Jos meitä on liian paljon, turmelemme kaikki. Sihteerini pystyy suorittamaan kaiken tarvittavan tarkkailun. Jos todella tahdotte auttaa, menkää takaisin sinne kahvilaan — ottakaa vielä ryyppy, polttakaa sikaari ja pistäytykää Hextallin luokse myöhemmällä tänä iltana."

Demetriadi näytti hetkisen pettyneeltä, mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän veti kumppaniaan taaksepäin.

"Hyvä niinkin!" virkkoi hän. "Teemme niinkuin te luulette parhaaksi — selvä on, tulemme tapaamaan teitä tohtorin luona — vai mitä? — joskus. Onni mukananne!"

Smith kiiruhti kadunkulman ympäri Upper Regent-kadulle. Keväinen ilta oli pimennyt, ja silläkin kirkkaasti valaistulla liikeväylällä oli varjoisia läikkiä. Yhdestä sellaisesta edessä päin olevasta hän näki Stylerin ilmestyvän ja kävelevän hitaasti edelleen. Ja Stylerin jälkeen lähti hänkin, verkalleen, varovasti. Hän tunsi Stylerin kyllin hyvin tietääkseen, ettei mikään vähempi kuin vedenpaisumus saisi häntä menettämään näkyvistään seuraamaansa miestä.

Mies asteli leveätä käytävää pitkin, katsellen välinpitämättömästi ympärilleen, kunnes saapui Margaret-kadulle. Sitten hän kääntyi, meni kadun poikki ja samosi edelleen yhtä hitaasti, kunnes saapui eräälle Kaikkien Pyhien kirkon läheisyydessä olevalle talolle. Sinne hän astui sisälle. Styler, joka piti häntä tarkoin silmällä kadun vastaiselta puolelta, näki hänen menevän himmeästi valaistun eteisen läpi ja nousevan sen takaosassa olevia portaita ylös. Minuutin kuluttua kierrettiin valo palamaan eräässä toisen kerroksen huoneessa, ja sen ikkunaan vedettiin verhot. Sitten kulki kookkaan miehen varjo verhon poikki.

Styler kiersi kadun päitse, ennenkuin lähestyi avonaista ovea. Ketään ei ollut näkyvissä, kun hän pujahti siitä sisälle; kadulla oli silloin verrattain vähän liikettä. Mutta vähän matkan päässä hän erotti Smithin juurevan hahmon, ja käväistyään hämärässä eteisessä — mikä temppu kävi kymmenessä sekunnissa — hän meni esimiehensä luokse ja veti hänet ulkonevan ovipylvästön varjoon.

"Hän on tuolla", kuiskasi Styler, osoittaen toisen kerroksen valaistua ikkunaa. "Tuo talo on nyt ilmeisesti vuokrattu toimistoiksi. Kävin vilkaisemassa eteisen asukasluetteloon. Toisen kerroksen kadun puolella on Francis Milhirst, yksityinen tiedustelutoimisto."

"Yksityinen tiedustelutoimisto, vai niin?" mutisi hän. "Hm — toisilla ja selvemmillä sanoilla lausuttuna: yksityisetsivä. Jos hän on se mies, Styler —"

"Hän on joka tapauksessa se mies, jota kreikkalainen osoitti", vahtasi Styler. "Näin hänen menevän yläkertaan, näin hänen kiertävän kaasulamppunsa palamaan, näin hänen varjonsa ikkunaverholla. Eikä toisessa kerroksessa kadun puolella ole muita — siis luulen, että hän on Francis Milhirst — mikä mies hän sitten lieneekin."

Äkkiä Styler veti isäntäänsä vielä syvemmälle sen oven varjoon, jossa he seisoivat.

Koneellisesti Smith totteli näitä jyrkkiä määräyksiä, ja samassa kiiti auto heidän ohitseen, hidasti vauhtiaan ja pysähtyi lähelle sen talon ovea, josta Styler oli juuri äsken tullut. Pian heltisi ote, jonka Styler oli kouraissut hänen käsivarrestaan, ja hän tunsi sihteerin kääntävän häntä ympäri.

Varovasti Smith pilkisti ovenpielen takaa. Hän näki kolmen miehen laskeutuvan autosta ja menevän käytävän poikki samaan taloon, johon Stylerin vainuama kookas mies oli mennyt. Mutta hänen näkönsä ei ollut kovinkaan hyvä hämärässä, ja hän ravisti päätään.

"Näin kolme hahmoa, mutta sen enempää en erottanut", valitti hän.
"Näittekö te — jonkun, jonka tunsitte?"

Styler ei vastannut mitään vähään aikaan. Hän tarkasti autoa. Liveripukuinen ohjaaja oli laskeutunut avaamaan ovea miehille, jotka olivat äsken menneet taloon — nyt hän pamautti sen jälleen kiinni, nousi omalle istuimelleen ja ajoi Wells-kadun kulmaan. Styler veti esimiehensä takaisin katukäytävälle.

"Näin ainakin kaksi, jotka tunsin!" huudahti hän. "Tämä alkaa käydä hieman hämäräksi, sir! Niin, kaksi — Esmondhaughin ensiksikin. Ja toiseksi Peggen! Peggen — Philcoxin! Mitä ihmettä se merkitsee? Ne kaksi — tuonne — yhdessä?"

"Nuorehko, keikarinnäköinen mies", vastasi Styler. "En tunne häntä. Kyllä näin heidät kaikki. He olivat näkyvissäni vain hetkisen — tuo kaasulamppu valaisi heidät selvästi. Esmondhaugh ja Pegge — sen miehen luokse! Hyvä Jumala! Kaiken tämän takana ja pohjalla piilee jotakin, mitä me emme ole ottaneet huomioon laskuissamme. Yksityisetsivä, niinkö?" jatkoi hän, ikäänkuin ääneen ajatellen. "Nähty neiti Brockin seurassa — nyt neuvottelemassa majuri Esmondhaughin — ja Pegge-vanhuksen kanssa — hm!"

"Emmehän me tiedä, että he ovat menneet sen miehen puheille", huomautti
Smith. "Tuossa rakennuksessa on tietysti muitakin liikkeitä."

"Pohjakerroksessa myymälä — yksi; vakuutustoimisto — kaksi; Milhirst — kolme; muotiliike, madame se ja se. He eivät ole menneet sisälle ostamaan muotitarpeita tai jotakin muuta eivätkä vakuutusasioissa tähän aikaan illasta", vastasi Styler. "Sitäpaitsi — katsokaahan!" He olivat puhellessaan siirtyneet kadun poikki, ja nyt Styler heilautti peukaloaan valaistua ikkunaa kohti. Ikkunaverholle kuvastui selvästi kookas hahmo, jonka päässä oli homburgilainen hattu.

"Tuo on majuri Esmondhaugh", vakuutti sihteeri. "Tunnen hänet hatustaan. He neuvottelevat jostakin, tietysti. Antaisin puolet kaikesta, mitä ikänä saan omakseni, jos tietäisin, mistä he keskustelevat — kuvaannollisesti puhuen! Kaikki tämä on seuraus Esmondhaughin, rouva Rentonin ja Pegge-vanhuksen eilisiltaisesta keskustelusta Peggen asunnossa. Mutta miten sekaantuu tämä yksityisetsivä leikkiin? Mitä hän on puuhaillut? Onko hän ollut heidän palveluksessaan?"

"Otaksuttavasti osuitte nyt naulan kantaan, hyvä ystävä", virkkoi Smith, naurahtaen kuivasti. "Sen arvelun luulisin pitävän paikkansa. Ja siinä tapauksessa —"

"Joka tapauksessa meidän on pidettävä heitä silmällä", sekaantui Styler puheeseen. Hän katsahti huolestuneena kahden puolen pitkin katua. "Missä ovat tohtori Hextall ja etsivänosaston mies, sir?"

Smith selitti lyhyesti, miten asiat olivat, eikä Styler lausunut minkäänlaisia huomautuksia eikä osoittanut erikoista mielenkiintoa; silminnähtävästi hän oli keskittänyt kaikki ajatuksensa ja kaiken tarmonsa valaistuun ikkunaan.

"Yhtäkaikki", sanoi hän äkkiä, "jos neiti Tressiä uhkaa välitön vaara, on meillä sitäkin enemmän syytä olla päästämättä tätä joukkiota näkyvistämme".

"Ei minunkaan tarkoitukseni ole kadottaa heitä näkyvistämme", vastasi Smith, "etenkin kun majuri Esmondhaugh ja Septimus Philcox selvästikin ovat jollakin tavoin liittoutuneet. Ilmeisesti he eivät aio viipyä kauan — onhan auto odottamassa."

Styler katsahti autoon päin; hänen katsoessaan ohjaaja käänsi sen ympäri ja ajoi katua myöten takaisin sen talon kohdalle, jossa valo paloi. Siihen hän seisautti vaunun, ja Styler viittasi Smithille ja lähti astelemaan poispäin.

"Meidän ei tarvitse näyttää itseämme tuolle ohjaajalle", virkkoi hän. "Meidän olisi parasta erota. Pitäkää te silmällä tämän kadun Regent-kadun puolista päätä! Minä pujahdan vähän ajan kuluttua takaisin vahtimaan tätä autoa — varmasti he tulevat siihen ennemmin tai myöhemmin."

"On parempikin suunnitelma", pani Smith vastaan. "Minä menen kadun päähän, etsin vuokra-auton ja pidän sen valmiina. Sillä he lähtevät tuossa autossa, ja meidän on seurattava heitä."

"Entä — se mies!" intti Styler. "Se mies, jota vainusin — Milhirst, jos se on hänen nimensä. Häntähän me olemme ajamassa takaa."

"Minun luullakseni", selitti Smith, "saatte nähdä hänen lähtevän toisten mukaan. Jollei hän sitä tee — sitten voimme päättää, miten menetellä. Mutta minä uskon hänen lähtevän — ja luulenpa arvaavani, minne he ajavat! Pitäkää te siis silmällä, mitä täällä tapahtuu, Styler, sillä aikaa kun minä noudan auton valmiiksi. Jos he lähtevät, niin juoskaa tuonne kadun yläpäähän! Kulmassa tapaatte minut."

Sihteeri nyökkäsi, pyörähti ympäri ja lähti astelemaan takaisin päin Margaret-katua pitkin huolettoman vetelehtijän tapaan. Näennäisesti hän ei katsellut mitään eikä nähnyt mitään, mutta koko ajan hän tähyili valaistua ikkunaa ja ovella odottavaa autoa. Silloin tällöin lipui varjo ikkunan kaihtimen ohitse; useammin kuin kerran Styler tunsi sen muodon. Siinä huoneessa oli epäilemättä tuo omituisesti yhtynyt kolmikko, joka oli tullut tapaamaan salaperäistä neljättä. Ja alhaalla katukivityksellä luki autonohjaaja sanomalehteä autonlyhtyjen valossa, odotellen huolettomana.

Äkkiä sammui valo toisessa kerroksessa. Kadun vastaisella puolella peräytyi Styler lähimpään pimentoon tähyämään. Pian hän näki miesten laskeutuvan portaita himmeästi valaistuun eteiseen; sitten kaksoisovi sysättiin auki, ja he tulivat näkyviin. Styler oli pelkkänä silmänä ja laski. Yksi — kaksi — kolme — neljä! Kaikki siis — ja kaikki nousivat autoon.

Juuri silloin oli kadulla hyvin hiljaista; auton oven läjähdys kuulosti räjähdykseltä. Ja Styler, jonka korva oli yhtä tarkka kuin silmäkin, erotti selvästi kimakan, käskevän äänen ohjaajalle lausuman määräyksen.

XXXI

KOPUTUS OVELLE

Kun Hextall lähti ajamaan etsivän seurassa, tuntui hänestä, ikäänkuin kaikki olisi ollut hukassa. Hän oli jo oppinut käsittämään, kuinka painavia todistuksia Paquitaa vastaan voitiin esittää; hän tiesi kuinka voittamattoman tylsiä valamiehet — ja parasaikeisetkin tuomarit — saattavat olla; hän aavisti, että joka tapauksessa olisi heillä kaikilla odotettavissa ikävyyksiä, herjauksia, katkeria kärsimyksiä. Paquita vangittuna — Paquita raahattuna viranomaisten kuulusteltavaksi — Paquita heitettynä johonkin kammottavaan pidätyskoppiin — Paquita tutkittavana ja tuomittavana muodikkaiden naispuolisten pilkkaajien ja vampyyrien nähden — uh! se oli liian kamalaa ajateltavaksi. Vastoin tahtoaankin hän ähkyi ääneen. Seuraavalla hetkellä hän pyörähti jyrkästi ja harmistuneesti seuralaisensa puoleen, sillä etsivä oli nauranut — nauranut hiljaa, mutta eittämättä nauranut.

"Ei mitään pahaa, tohtori Hextall!" ehätti toinen tyynnyttämään. "Suonette minulle anteeksi — omat ajatukseni. Ja nyt, sir, kun olemme päässeet eroon ylen hoppuisesta ystävästänne, seisauttanette ajurin, jotta voimme laskeutua maahan ja haastella hiukan rauhallisesti. Herra Smith on hiukan — hätäinen."

Kovin ällistyneenä tästä uudesta käänteestä, pysäytti Hextall ajurin Harley-kadun kulmassa, painoi kuskin käteen rahakolikon laskeutuessaan maahan ja kääntyi maltittomana etsivän puoleen. "Mitä tarkoitatte?" huudahti hän. "Millä tavoin — hätäinen?"

"Tarkoitan", vastasi etsivä tyynesti, "että tällainen hoppu on ihan tarpeeton. Herra Smith ei ymmärrä näitä asioita yhtä hyvin kuin minä, ja hän joudutti meidät ajurinvaunuihin ja matkaan sallimatta minun puhua. Jos meikäläiset päättävät pidättää neiti Tressin tänä iltana, ei se missään nimessä tapahdu tuntiin tai pariin — nähkääs. Asianlaita on niin, että — määräys on minun taskussani."

"Se on ollut minulla aamusta saakka", vastasi etsivä. "Ja — siinäpä se! Ja ennenkuin teen sillä mitään, menen käymään päämajassa kertomassa tänä iltana saamani tiedot. Jotakin siitä sukeutuu, tohtori — varmasti! Näittehän minun puhuttelevan muuatta miestä, kun olimme Café Noirin edustalla? No niin, hän oli yksi miehiäni ja pitää nyt silmällä sitä miekkosta, josta kreikkalainen nuori herra meille kertoi — herra Smith sihteereineen saattavat hoitaa asian oikein hyvin, mutta minä tahtoisin olla varma. Se tuntematon on siis kaksinkertaisen tarkkailun alainen, ja mihin hän tänä iltana menneekin, seurataan häntä varmasti. Ja kuten sanoin, ennenkuin teen mitään, käyn osastolla. Ja niin ollen —"

Hän pysähtyi ja katsoi Hextalliin kasvoillaan hymy, joka oli hyvin läheisesti silmäniskun luontoinen. Ja Hextall tuijotti häneen ihmeissään.

"Nähkääs", jatkoi etsivä pian, "minä en mieskohtaisesti usko neiti Tressiä syylliseksi — en uskokaan! Se on kaikki pötyä — siitä huolimatta, mitä renki ja kamaripalvelija ovat kertoneet. Mutta minähän olen vain välikappale. Sittenkin, kuten jo mainitsin, on vangitsemismääräys uskottu minulle käytettäväksi harkintani mukaan — se mies, joka äsken minua puhutteli, ei tietänyt sitä eikä kaikkia muita puuhiani — enkä aio panna sitä toimeen, ennenkuin olen päämajassa kertonut tästä uudesta käänteestä. Ja niin ollen —"

Taaskin hän katsoi Hextalliin ovelannäköisesti, ja äkkiä Hextall punehtui viriävästä toivosta.

"Tarkoitan", vastasi etsivä, "että jos olisin teidän kengissänne ja tietäisin, mitä te nyt tiedätte, toimittaisin neiti Tressin johonkin sivulle kuudeksineljättä tai vaikkapa vain neljäksikolmatta tunniksi — senjälkeen ja ehkä paljoa ennenkin on määräykseni pelkkää tuhlattua paperia. Ja kuulkaahan, tohtori — olen kohdellut teitä herrasmiehen tavoin — kohdelkaa te minua samoin. Onko teillä jossakin joku ystävä, jonka luokse voisitte viedä neiti Tressin, niin että jos tulisimme tapaamaan häntä tänä iltana tai huomenna, emme löytäisi häntä eivätkä palvelijatkaan luonnollisesti tietäisi, mihin hän on mennyt?"

"Entä annatteko minulle kunniasananne siitä, että tuotte hänet esille, jos minun pitäisi pyytää sitä?" kysyi etsivä. "Antaudun teidän valtaanne, nähkääs."

"Kyllä annan!" vastasi Hextall. Hän ojensi kiihkeästi kätensä, ja hänen kumppaninsa nauroi hiljaa puristaessaan sitä.

"Sepä hyvä, tohtori", virkkoi hän. "Ja nyt sitten — noudattakaa neuvoani! Älkää hiiskuko mitään todellisesta asianlaidasta neiti Tressille älkääkä hänen veljelleen, mutta menetelkää niinkuin parhaaksi katsotte saadaksenne hänet pois heidän asunnostaan — heti. Sen te kyllä osaatte järjestää. Esittäkää mitä syitä hyvänsä — mutta viekää hänet pois. Ja sitten — niin, toivomme, että hän voi palata vaaratta. Nyt lähden asioilleni — te menkää hoitamaan omat tehtävänne."

Hän poistui nyökättyään rauhoittavasti. Huojentuneena välittömän vaaran aiheuttamasta huolesta ja suuresti ihmetellen tätä ammatillisen valtiotaidon näytettä riensi Hextall Queen-Anne-kadulle. Hän oli jo etsivän puheita kuunnellessaan osittain päättänyt mitä tekisi. Hänellä oli sisar, joka asui Hampsteadissa ja johon hän saattoi luottaa; hänen huostaansa hän uskoisi Paquitan ainakin kuudeksineljättä tai neljäksikolmatta tunniksi, joiden kuluessa voitiin toivoa suuria tuloksia. Hänen tarvitsi vain toimittaa Paquita pois — jos kävisi välttämättömäksi, olisi hänen kerrottava Darrellille asia peittelemättä; Paquitan itsensä hän taas varmasti uskoi tekevän kaikki, mitä hän pyytäisi.

Mutta lähdön pitäisi käydä varmasti ja salaisesti; astellessaan Tressien asunnolle hän alkoi pohtia ja suunnitella. Onneksi oli Tressien palveluskunta Waltersin ja Fowlerin luopumisen jälkeen vajanainen — huoneistossa ei nyt ollut ainoatakaan miespalvelijaa. Mutta palvelijattaria siellä oli kaksi tai kolme, ja saattaisi olla vaikea viedä Paquita pois heidän tietämättään. Lisäsi siellä oli hoitajatar Palliser, joka edelleen oli huolehtimassa Paquitasta, vaikka tämä olikin jo toipuva. Toinen hoitajatar oli vapautettu toimestaan Tressien palattua Lynne Courtista; myöskin hoitajatar Palliser olisi voitu vapauttaa, mutta Hextall oli pitänyt häntä edelleen Smithin nimenomaisesta pyynnöstä. Nyt hän olisi vastuksena. Mutta Hextall oli neuvokas, ja keksimiskykyinen ja koputtaessaan huoneiston pääovelle hän tiesi, miten pääsisi eroon hoitajatar Palliserista.

"Onko herra Tress kotosalla?" tiedusti hän ovea avanneelta sisäköltä.
"Tapaanko hänet työhuoneestaan?"

"Herra Tress on ulkosalla, sir", vastasi tyttö. "Hän lähti noin tunti sitten. Kuulin hänen mainitsevan menevänsä kerhoon, sir."

"Luullakseni neiti Tress on paneutunut makuulle, sir", vastasi hän sitten. "Hän meni jo huoneeseensa, sen tiedän. Hoitajatar on hänen luonaan."

"Niinkö?" virkkoi Hextall. "No, pyytäkää neiti Palliseria tulemaan puheilleni työhuoneeseen, teettehän sen."

Tyttö katosi käytävään, ja Hextall meni työhuoneeseen ja kiersi keskipöydällä olevan lampun palamaan. Hetkisen väikkyi hänen silmissään kuva Paquitasta, joka olisi kutsuttu outojen miesten tutkivien katseiden eteen kuulemaan, että häntä syytettiin —.

"Se on jollakin tavoin estettävä!" jupisi hän vavahtaen. "Niin ei saa käydä!"

Ovelta kuului keveitä askelia, ja sisälle astui hoitajatar Palliser kylmänä ja hillittynä. Hän katsoi Hextalliin ilmeisen ällistyneenä.

"Neiti Tress oli juuri vuoteeseen menossa, tohtori Hextall", ilmoitti hän. "On teidän määräämänne aika — kello kymmenen."

"Kyllä — kyllä", vastasi Hextall, vilkaisten uuninreunustalla naksuttavaan kelloon. "Mutta haluaisin erikoisesti puhutella häntä. Pyytäkää häntä tulemaan luokseni hetkiseksi. Ja oletteko hyvä ja tulette itsekin hänen kanssaan, neiti? Pyytäisin teitä tekemään minulle palveluksen."

Hoitajatar Palliserin poistuttua huoneesta Hextall katsahti peilikuvaansa. Hän oli hermostunut ja huonossa vireessä, ja suureksi harmikseen hän huomasi näyttävänsä kalpealta ja huolestuneelta.

Hän kääntyi äkkiä; huoneeseen saapui Paquita, ja hänen takanaan oli kookas neiti Palliser. Ja suureksi mielihyväkseen Hextall näki Paquitan vielä olevan täydessä asussa eikä yöpuvussa, kuten hän oli pelännyt. Se oli hyvä — nyt kävisi kaikki helposti — hän kietoisi tytön vaippaan, kiidättäisi kadulle, lähimmän kulman ympäri ja pois. Mutta ensin — hoitajatar Palliser.

"Hetkinen", sanoi hän, nyökäten herttaisesti Paquitalle tytön astuessa sisään. "Haluaisin puhua teille, neiti Palliser." Ja hän meni Paquitan ohitse ja viittasi hoitajatarta takaisin eteissaliin. "Kuulkaahan, neiti", alkoi hän, puhuen niin huolettomasti kuin kykeni; "pyytäisin teitä tekemään minulle palveluksen. Tiedättehän, missä asun — Wimpole-kadun kulman takana. Menisittekö sinne ja pyytäisitte sisäkköni opastamaan teidät pieneen kamariin, johon päästään pukeutumishuoneestani? Takan viereisessä, vasemmanpuolisessa sopessa näette pienen, seinään upotetun kassakaapin. Tässä on sen avain. Kaapissa, oikeanpuolisessa lippaassa on pieni kotelo, jonka pronssilevyssä on nimeni alkukirjaimet. Tuokaa se minulle. Jollei se olisi siinä, niin etsikää sitä kaapista!"

Hoitajatar Palliser otti avaimen hiiskumatta mitään ja kääntyi heti eteissalin ovelle.

"Kuusikymmentäkolme A", vastasi Hextall, yhäti tekeytyen huolettomaksi.
"Ovella on nimikilpi. Sallikaa minun avata!"

Hän aukaisi hoitajattarelle huoneiston oven, siirtyi syrjään päästääkseen hänet ulos ja sulki oven jälleen. Sitten hän veti syvälle henkeään ja asteli suoraan takaisin työhuoneeseen. Tähän asti oli kaikki sujunut hyvin — pieni kotelo, jota noutamaan hän oli hoitajatar Palliserin lähettänyt, oli juuri sillä hetkellä hänen päällystakkinsa taskussa. Neiti Palliser viipyisi poissa ainakin neljännestunnin ja sillä aikaa —

Paquita tuijotti häneen kummastuneen kysyvänä, kun hän palasi huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.

"Jotakin on viassa!" virkkoi tyttö. "Näen sen — näin sen, heti kun tulin luoksenne. Mitä —"

"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Nyt ei ole aika puhella — meidän on toimittava. Jotakin on tapahtunut — joskus toiste kerron, mitä se on. Mutta nyt haluaisin teidän tekevän täsmälleen, kuten pyydän. Teettekö?"

Hän piti yhäti Paquitan käsiä omissaan, ja kiihkeässä innossaan hän huomaamattaan veti tyttöä puoleensa; lähemmäksi tullessaan Paquita alkoi vapista ja vetäytyä takaisin.

"Tahtoisin teidän — heti, huomatkaa! — ottavan yllenne vaipan — lämpimän — ja lähtevän ulkosalle kanssani", vastasi Hextall. "Älkää välittäkö, mitä käteenne sattuu — kunhan se vain kelpaa verhoksenne. Pääasia on — nopeus! Juoskaa nyt noutamaan jotakin!"

Hän hellitti tytön kädet ja melkein työnsi hänet ovelle. Mutta ovella
Paquita kääntyi äkillisen, levottoman ajatuksen valtaamana.

"Ei mitään!" vakuutti Hextall, maltittomana melkein polkien jalkaa. "Siellä päin ei ole mitään heikkoa. Täyttäkää vain pyyntöni — ja joutukaa!"

Hän kuuli Paquitan juoksevan eteissalin poikki ja käytävää myöten huoneeseensa ja hänen huoneensa oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. Sitten alkoivat välttämättömät minuutit tuntua hänestä tunneilta. Hän meni ikkunan ääreen, siirsi kaihtimen syrjään ja katsoi kadulle. Kadunkulmassa oli pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat lähellä lamppua ja ilmeisesti keskustelivat vakavasti. Hetkisen hänen sydämensä sykähteli rajusti pelosta, mutta sitten hän muisti ystävällisen etsivän viimeiset sanat.

"Hän sanoi: 'ei tuntiin tai pariin!'" jupisi Hextall. "Tuntiin tai pariin! Ja hän tarkoitti totta — olen valmis vannomaan, että hän tarkoitti totta!"

Eteissalista kuului hiljaisia askelia, ja hän juoksi hätäisesti lattian poikki. Vaippa yllään seisoi Paquita odottamassa — hymyillen.

Mutta kun hän laski kätensä rivalle ja painoi sitä, kuului ulkopuolisesta laudoituksesta kolkutus, jyrkkä, vaativa. Hän raotti nopeasti ovea pari sentimetriä, tirkisti raosta ja horjahti taaksepäin, tukahduttaen epätoivon ähkäisyn. Portaissa seisoi miehiä, joiden pelkkä ulkonäkö jo ilmaisi heidän ammattinsa.

XXXII

SISEMPI HUONE

Kun auto omituisesti kokoonpantuine seurueineen oli pyyhältänyt Stylerin ohitse ja kääntynyt Margaret-kadulta eteläänpäin, asteli Styler verkalleen katukäytävää myöten Smithiä vastaan. Tämä oli jo nähnyt auton ja miltei tanssi maltittomuudesta. Hän viittoi tarmokkaasti Stylerille toisella kädellään, osoittaen toisella ajuria, joka seisoi odottamassa käytävän reunalla Regent-kadulla.

"Joutukaa! Joutukaa!" hoputti hän Stylerin lähestyessä. "He ovat livahtamaisillaan käsistämme!"

"Ei tarvitse kiirehtiä, sir", vastasi Styler järkkymättömän tyynesti.
"Minä tiedän, minne he lähtivät."

"New Scotland Yardiin. Kuulin keikarinnäköisen miehen antavan määräyksen ohjaajalle. He menivät kaikki — Esmondhaugh, Pegge, nuori teikari ja se mies, jota seurasimme — Milhirst, kuten otaksun hänen nimensä olevan. Ja sanonpa teille, miten on asia, herra Smith", jatkoi Styler, äkillisen, synkän päättäväisen purkauksen vallassa. "Minun luullakseni me olemme hävinneet!"

"Hävinneet!" toisti Styler entistä synkempänä. "Tulimmaista! Keittomme on sotkettu. Jalansijamme on rikottu. Olemme käyttäytyneet kuin sylilapset tai sokeat hevoset! Sitä minä ajattelen."

"Jos puhuisitte selvästi, niin ymmärtäisin, mitä tarkoitatte", murahti hän äreästi. "Mitä ihmettä oikein tarkoitatte, mies?"

"Sitä, mitä sanon — kielenkäyttöni on vain hiukan — miten sitä nimitetään? — kuvaannollista", vastasi Styler.

"Tarkoitan, että joku — luultavasti tämä Milhirst — korjaa tulokset nenämme editse. Mitä tarkoittaa kaikki tämä — tämä majuri Esmondhaughin, vanhan Pegge-Philcoxin ja kolmannen tuntemattoman miekkosen kohtaus yksityisetsivän toimistossa? Ja he kaikki sitten etsivän poliisin päämajaan! Niin — hän on viekas veitikka, tämä majuri — hän on tehnyt minulle kepposen! Minusta tuntui, että hän loi minuun kummallisen katseen, kun eilenillalla tapasin hänet rouva Rentonin luona — niin kyllä! Asia on niin, herra Smith, että joku on tehnyt myyräntyötä, puuhaillut maan alla. En ole vedonlyöjä", lopetti Styler juhlallisesti, "mutta jos olisin, panisin kaikki säästöni vetoon siitä, että nämä veitikat ovat saaneet murhat selville ja menneet etsivään osastoon tekemään niistä selkoa! Ja me olemme — hävinneet!"

Smith ei vastannut mitään. Hänelle alkoi selvitä, että hänen sihteerinsä sanoissa oli paljon perää — nämä liikkeet olivat todellakin tavattomia. Hän asteli kadunkulmauksessa minuutin tai pari syvissä mietteissä.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä. "Tunnemme siellä erään miehen, joka ilmaisee meille, mitä on tekeillä. Tulkaa, Styler, me menemme heidän jälessään."

Hän työnsi Stylerin vaunuihin, käski ajurin seisauttaa Whitehallissa ja ähkäisi vaipuessaan istumaan soppeen ja pamauttaessaan oven kiinni.

"On kovin ikävä, jos lopuksi petymme saaliistamme, Styler", valitti hän. "Mutta mitä nämä ihmiset saattavat tietää?"

"Mitäpä kukaan tietäisi, mitä me tiedämme?" tokaisi Styler. "Me emme tiedä, mitä poliisit tietävät… Emme tiedä, mitä tämä Milhirst tietää — emmekä myöskään sitä, mitä Esmondhaugh ja Pegge tietävät. He ovat hoitaneet omaa peliään — me olemme hoitaneet omaamme. Mutta yhdestä seikasta olen ollut varma aina siitä saakka, kun menin sinne Café Noriin."

"Siitä, että tuo Milhirst-miekkonen ei ole mikään rikollinen", vastasi Styler varmasti. "En välitä vähääkään hänen ja Kestevenin suhteista enkä siitä, kuinka usein hänet nähtiin pienen kotiopettajattaren seurassa. Niin, sir — sitä miestä ei vainuta — hän vainuaa. Ei yksikään rikollinen olisi poistunut sieltä kahvilasta sillä tavoin kuin hän poistui eikä astellut hänen toimistoonsa hänen tavallaan. Minussa on hieman psykoloogin vikaa, vaikka niin ei ehkä luulla, ja minä saan varsin pian selon muutamista ihmisistä!"

Smithin pohtiessa tätä huomautusta ajuri pysähtyi Whitehallissa, ja laskeuduttuaan vaunuista kävelivät hän ja Styler reippaasti New Scotland Yardiin päin. Mutta heidän lähestyessään sen rakennusrykelmän sisäänkäytävää ajoi sieltä ulos toinen ajuri, ja vaunujen vieriessä ohitse Stylerin tarkat silmät osuivat valppaina kyydittäviin.

"Siinä oli se Milhirst ja pari etsivää!" huudahti hän. "Tunnen molemmat viimemainitut ulkonäöltä, mutta en tiedä heidän nimeään. No niin, jonnekin he ovat joka tapauksessa menossa!"

"Mikäli me tiedämme", huomautti Smith "on se veitikka saatettu juuri vangita".

"Ei, sir!" väitti Styler varmana. "Ei sinnepäinkään — he ovat kolmisin menossa vangitsemaan jotakuta. Ja tuossa ovat majuri ja muut."

Stylerin puhuessa he olivat kääntyneet nurkkauksesta, ja vähän matkan päässä seisoivat eräällä ovella majuri Esmondhaugh, Samuel Pegge ja se nuorehko mies, joka oli ollut molempien edellämainittujen mukana Margaret-kadun toimistossa, ja heidän seurassaan oli kaksi tai kolme miestä, jotka näyttivät viranomaisilta. Yksityinen auto, joka oli sinä iltana ollut niin paljon näkyvissä, oli seisautettu kiveyksen reunalle; sen takana oli kahdet tai kolmet ajurinvaunut. Ja kadunkulmauksessa kävelevien Smithin ja Stylerin katsoessa sinnepäin, astui se mies, jota Styler oli nimittänyt teikariksi, yksinään autoon ja ajoi suunnalleen, kun taas Pegge samoin yksin astui ajurin vaunuihin ja katosi toiseen suuntaan. Hetkistä myöhemmin majuri Esmondhaugh nyökkäsi ja lausui sanan jäähyväisiksi ovella seisovalle ryhmälle, kääntyi ja lähti keppiään heilutellen astelemaan Whitehallia ja valppaasti tarkkailevia kumppanuksia kohti.

"Puhutelkaa häntä, Styler!" supatti Smith. "Hän muistaa teidät.
Koettakaa saada jotakin selville!"

Styler astui esille varjosta, jossa hän ja Smith olivat tähyilleet, ja sijoittui lähestyvän Esmondhaughin tielle.

"Suokaa anteeksi, majuri", alkoi hän anteeksipyytäen. "Tuntenette minut, sir — eilenillalla, siellä Warrenissa, muistattehan?"

Majuri Esmondhaugh, joka ilmeisesti oli vaipunut joihinkin syviin mietteisiin, pysähtyi, jäi tuijottamaan puhujaan, kiinnitti monokkelin oikeaan silmäänsä ja taivutti rotevaa vartaloaan tarkastaakseen kysyjää. Sitten hän vilkaisi Smithiin — ja hymyili omituisesti ja arvoituksellisesti.

"Niin — hm — ahaa!" äänsi hän. "Juuri niin. Herra — hm — Styler, muistaakseni? Niin, kyllä muistan teidät varsin hyvin. Ja tämä herra epäilemättä on tohtori Hextallin ystävä, herra Smith?"

Smith siirtyi likemmäksi; hän oli päättänyt hankkia jonkunlaista hyvitystä ilkeästä tilanteesta.

"Teidän täytyy suoda meille anteeksi, että häiritsemme teitä, majuri Esmondhaugh", pyysi hän. "Asia on niin — varmaankin tiedätte, että me herra Tressin puolesta koetamme selvittää näitä murhia. Ja —"

"Kyllä, kyllä, niin olen muistaakseni kuullut, herra Smith", sanoi hän. "Mutta todellakaan minä — minä en voi kertoa teille mitään. Minä — asia on niin, että kaikki on näiden ihmisten huostassa — poliisiviranomaisten, ymmärrättehän — näiden täkäläisten. Luullakseni — niin, jos kenties siunailette huomisaamuisia sanomalehtiä, niin näette — hm."

Häntä näytti haluttavan poistua tiehensä, ja huomattuaan, ettei hän tahtonut ilmaista mitään, Smith kumarsi ja vetäytyi takaisin. Mutta Styleristä ei ollut niin helppo selviytyä.

"Ettekö voi kertoa meille mitään, majuri?" kysyi hän vakavasti. "Olemme nähneet kauheasti vaivaa, seuranneet pitkiä jälkiä tänä iltana ja tiedämme teidän tietävän enemmän kuin me tiedämme, ja —"

"No niin, todellakin, herra Styler", vastasi majuri Esmondhaugh varsin suopeasti. "Tosiaankin — toivoisin voivani, ymmärrättehän, mutta sitten, nähkääs, minun ei pitäisi, tiedättehän. Hm. Minä — ammattisalaisuus, käsitättehän, hm. Mutta sanonpa teille", huudahti hän äkkiä iloisena kuten sellainen mies, jonka äly ei ole juuri säkenöivä ja joka saa harvinaisen mielijohteen, "sanonpa teille erään seikan, nähkääs — ajattelen, että jos — niin — jos käytte ystävänne, tohtori Hextallin luona pian, kuulette jotakin — niin, jotakin varsin, niin kyllä, varsin tärkeätä, käsitättehän! Ikävä, etten voi viipyä, herra Smith — minulla on kauhean kiireellinen kohtaus, ja nyt olen jo myöhästynyt."

Nyökättyään hymyillen hän asteli kiireesti edelleen, ja Smith ja Styler jäivät katselemaan toisiansa. Sitten hekin lähtivät liikkeelle ja palasivat Whitehalliin. "Hänen käytöksestään päättäen en uskoisi, että hänellä olisi ollut kovinkaan paljoa ilmaistavaa", huomautti Smith. "Mitä te arvelette, Styler?"

"Minä arvelen — noustaan tuon ajurin vaunuihin ja ajetaan tohtorin asunnolle, sir", ehdotti Styler. "Majuri Esmondhaughia ei mielestäni juuri voi pitää mielikuvitukseltaan voimakkaana herrasmiehenä ja jos hän sanoo, että Hextallin luona kuulemme jotakin, niin kuulemme myöskin."

Heidän saapuessaan Hextallin asunnolle ei siinä ulkoapäin ollut mitään nähtävää; ei myöskään Queen-Anne-kadulla ollut mitään erikoista heidän ajaessaan siitä ohitse. Styler oli katsahtanut Tressien huoneiston valaistuihin ikkunoihin ja kadulle avautuvaan yhteiseen oveen — kummassakaan ei ollut näkynyt mitään tavatonta. Eikä Hextallin sisäkön käytös ollut lainkaan tavallisuudesta poikkeava, kun hän päästi heidät sisälle.

"Tohtori Hextall ei ole palannut, sitten kun hän lähti teidän seurassanne", ilmoitti hän. "Tahdotteko tulla sisälle odottamaan? En tiedä, mihin aikaan hän tulee kotiin. Ne ulkomaalaiset nuoret herrat olivat täällä äsken, mutta he lähtivät jälleen pois."

Tuntien talon hyvin Smith meni edellä ruokasaliin. Vain vähän toista tuntia sitten he olivat kaikki lähteneet sieltä Demetriadin saavuttua uutisineen, ja tuolit, joissa he olivat istuneet, olivat yhäti samoissa asennoissa, joihin he olivat ne jättäneet. Pieneen sisähuoneeseen vievän parioven toinen puolisko oli auki, ja siellä sisällä oli hoitajatar Palliser lamppu kädessä koluamassa hyllyjä ja kirjakaappeja. Kuultuaan heidän saapuvan hän katsahti isompaan huoneeseen.

"Herra Smith, toivoisin teidän ja herra Stylerin auttavan minua etsimään erästä esinettä. Tohtori Hextall lähetti herra Tressin asunnosta minut noutamaan pientä koteloa, jonka hän vakuutti olevan tuolla kaapissa. Mutta sitä ei siellä ole, ja nyt etsin sitä; luultavasti hän tarvitsee sitä välttämättä."

"Onko tohtori Hextall siis siellä?" kysyi Smith, astuen huoneeseen.
"Onko hän ollut siellä kauan?"

"Hän on siellä neiti Tressin seurassa", vastasi sairaanhoitajatar. "Hän saapui neidin ollessa paneutumaisillaan makuulle. Varmastikin hän tarvitsee tätä koteloa jotakin erityistä tarvetta varten, ja hän sanoi minun löytävän sen jostakin muualta, jollei se olisi siellä, missä hän arveli. Herra Styler — ettekö katsoisi, onko se tuossa komerossa?"

Smith, joka silmäili ympärilleen välinpitämättömästi eikä ollut erikoisen innostunut etsimään, kuuli äkkiä askelia eteishallista. Sitten hän erotti Hextallin äänen.

Hän vilkaisi Styleriin, meni ruokasaliin ja sulki parioven jälkeensä. Ja hänen työntäessään sitä kiinni avautui eteishallista tuova ovi, ja saliin astui Hextall kalpeana, sekavannäköisenä, mutta ilmeisesti omituisen tarmon puuskan vallassa. Hänen jälessään seurasi tyynesti kolme miestä — Margaret-kadun kookas mies ja ne miehet, joiden seurassa hän oli lähtenyt ajamaan New Scotland Yardista.

Äkkiä Smithistä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat tarttuneet mattoon, jolla hän seisoi. Hän töllisteli Hextalliin suu auki. Ja Hextall sai kahdesti kostuttaa huuliaan kielensä kärjellä, ennenkuin pystyi puhumaan. Sittenkin hänen äänensä oli kuiva ja käheä.

Entistä enemmän ihmeissään Smith kohotti kättään ja osoitti sormellaan perähuoneeseen. Hextall nyökkäsi, katsahti takanaan oleviin miehiin ja ikäänkuin päätettyään tehdä ankaran ponnistuksen kiskaisi oven äkkiä auki.

"Hoitajatar!" lausui hän, pakottaen äänensä rauhalliseksi. "Tulkaa tänne, olkaa hyvä!"

Neiti Palliser tuli huoneesta suoraan mieskolmikon keskelle. Ja sitten
Smith näki ja käsitti kaikki, ja myöskin komeron hyllyjä penkonut
Styler kääntyi katsomaan, näki ja ymmärsi.

Myöskin nainen ymmärsi. Ja nopeasti kuin pelästynyt käärme sujahti hänen oikea kätensä hoitajatarpuvun sivutaskuun. Mutta poliisinsilmät olivat kerkeät näkemään ja poliisinkädet vikkelät toimimaan, ja ennenkuin Smith ennätti hievahtaakaan, kuuli hän kilahduksen, näki jotakin kirkasta välähtävän ja arvasi lain kouran taaskin tarttuneen — mihin?

Hetkisen ajan Smith sitten näki vastauksen tähän kysymykseen, kun naisen julkeat, kostonhimoiset silmät uhkuivat ruumiillistunutta pirullisuutta ja ilkeyttä. Hoitajatar Palliser oikaisihe ja purskahti nauramaan; ja ainakin kaksi miestä, jotka kuulivat sen naurun, tunsivat näkevänsä siitä unta ja hikoilevansa pelosta unissaan — eivät ainoastaan kerran, vaan monesti vastaisuudessa.

"Te kirotut!" sähähti hoitajatar Palliser, kiristellen hampaitaan. "Olkaa kirottuja kaikki tyyni! Mutta vähätpä siitä! Ette kykene riistämään minulta sitä tyydytystä, jonka heidän surmaamisensa minulle tuotti."

XXXIII

SELVITYS

Ennenkuin Smith ennätti tointua ällistyksestään, olivat etsivät kiidättäneet hoitajatar Palliserin huoneesta ja koko talosta, ja vasta kuultuaan ulko-oven sulkeutuvan hän sai puhelahjansa takaisin.

"Hoitajatar Palliser!" huudahti hän. "Luotetuimpia apulaisiani!
Syytettynä murhasta! Mahdotonta! Siinä täytyy olla suuri erehdys!"

Hän kääntyi Hextallin puoleen kiukkuisena ja harmissaan. Mutta Hextall, joka oli vieläkin hyvin kalpea ja pyyhki hermostuneesti otsaansa, pudisti päätään ja osoitti kookasta miestä, joka oli pysytellyt takalistolla ja silmäili nyt Smithiä miettivästi.

"Kysy — häneltä!" kehoitti Hextall. "Minä — minä olen yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Ja minä olen — järkytetty. Emmekö — emmekö ota ryyppyä?"

Hän astui epävakaisesti tarjoilupöydän luokse, mutta sinne päästyään hän nojasi sitä vastaan ja kääntyi Stylerin puoleen, hymyillen heikosti.

"Kuulkaahan. Styler! Tulkaa te — ottamaan meille — konjakkia!" kutsui hän. "Hyvä Jumala! Kylläpä sain iskun!"

"Iskun!" huudahti Smith. "Niinpä kai." Hän pyörähti kookkaaseen mieheen päin. "Te siis tunnette koko jutun, niinkö? No niin, eikö teidän sopisi kertoa meillekin? Väitättekö tosissanne, että hoitajatar Palliser surmasi Kestevenin — ja neiti Brockin? Mahdotonta!"

Mies istuutui lähimpään tuoliin ja katseli Smithiä silmissään hyvin merkitsevä ilme.

"Neiti Brock" puhkesi hän puhumaan, "oli sisareni. Se nainen tappoi hänet — samoin kuin myöskin sen miehen, jota nimitätte Kesteveniksi. Todistukset ovat varsin selvät — sitäpaitsi kuulittehan, mitä hän itse sanoi."

"Jumala sieluani armahtakoon!" jupisi Smith. "Kuuletteko sitä, Styler?
Ettekö te ole hämmästynyt?"

"En milloinkaan hämmästy mistään, sir", vastasi Styler, rauhallisesti käsitellen pulloja ja karahvia. "Huomautinhan teille jonkun työskentelevän maan alla. Yhtä kaikki, ollakseni rehellinen en voi väittää koskaan epäilleeni juuri sitä henkilöä. Mutta", lisäsi hän työntäessään pikarin Hextallin käteen, "nähtyäni hänen katseensa, silloin kun hän tunnusti, uskoisin hänen pystyvän surmaamaan vielä joitakuita ihmisiä lisää. Ja luullakseni arvaan hänen vaikuttimensa näissä kahdessa tapauksessa. Kostoa, vai mitä, herra Milhirst, eikö ollutkin?" lopetti hän, katsahtaen kookkaaseen mieheen. "No, ei teidän tarvitse säpsähtää sitä, että tiedän nimenne — me osaamme katsella ympärillemme yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä."

"Tahtoisin tietää kaikki", sanoi Hextall, joka virkistyi Stylerin hoitamana. "En tiedä mitään; minä — minä luulin teidän ja niiden toisten tulleen herra Tressin asuntoon — kokonaan toisessa tarkoituksessa. Toivoisin teidän kertovan meille kaikki totuudenmukaisesti. Ottakaa ryyppy ja kertokaa!"

"Se on pitkä ja sekava tarina, tohtori Hextall", vastasi Milhirst. "Enkä tällä hetkellä voi muuta kuin esittää teille sen pelkät hahmopiirteet — kuulette lisää, kun sitä naista tutkitaan ja tuomitaan. Sanoitte muuten muistaakseni, herra Smith, että hän oli apulaisenne?"

"Yhtä kaikki en otaksu teidän tietävän hänestä paljoakaan", huomautti Milhirst. "Enkä voi väittää itsekään tietäväni varsin paljoa — mutta äskeisten tapahtumien yhteydessä tiedän hänestä kyllin paljon vakuuttaakseni, että hänet varmasti hirtetään. No niin — jos aion lyhyesti esittää teille tietoni, on minun alettava siitä, mikä tuntuu alulta. Ja minun on mainittava muutamien arvoasemassa olevien henkilöjen nimet — niitä ei muuten voidakaan pitää salassa. Ja ensimmäinen on Oronsayn kreivitär."

Smith nykäisi Styleriä, joka juuri silloin sivuutti hänet viedessään
Milhirstille lasia.

"Lady Oronsay", jatkoi Milhirst, "on sir Godfrey Esmondhaughin nuorempi tytär ja majuri Esmondhaughin ja rouva Rentonin sisar. Hänellä on — noh niin, omaperäinen ja päättävä luonne — hän on sellainen, jollaisia nimitetään nykyaikaisiksi naisiksi. Hyvin monta vuotta sitten — suhteellisesti puhuen — hän saapui Lontooseen elääkseen omaa elämäänsä — hän piti taiteesta, hän hankki oman atelierin ja joutui sitten niin sanottuun boheemipiiriin — se lienee ollut perin soma joukkue. Teidän on muistettava, että hän oli nuori — hän käytti otettua nimeä — eikä kenties ollut kovin tarkka. Joka tapauksessa hän teki hyvin ajattelemattoman teon — hän mieltyi rajusti erääseen mieheen, jonka hän kohtasi niihin aikoihin, ja meni hänen kanssaan avioliittoon; heidät vihittiin eräässä Cityn kirkossa, ja hän käytti otettua nimeään eikä ilmaissut miehelle, kuka hän oikeastaan oli. Mies käytti vihittäessä nimeä Edward Charleston Legette ja muutamia viikkoja senjälkeen hylkäsi hänet.

"Teidän on pidettävä tämä mies mielessänne — hän on tässä yhteydessä tärkeä tekijä; hänellä oli muitakin nimiä, mutta me pidämme kiinni Legettestä. Legette ilmestyi näkyviin Ranskassa, jossa hän liittyi yhtiöön Kestevenin, Tickellin ja minun kanssani. Se oli luvallinen yhtiö — sen tarkoituksena oli sovelluttaa erästä viimeistellyn tarkoin kehitettyä pelaamisjärjestelmää Monte Carlossa, Homburgissa ja Boulognessa. Parina vuotena ansaitsimme hyvin — sitten minä otin osuuteni, palasin Englantiin ja ryhdyin muihin puuhiin — myöhemmin antauduin sille alalle, jolla nyt olen. Muita en vähään aikaan juuri nähnyt paitsi Kesteveniä. Minun kauttani hän oppi tuntemaan sisareni, jonka te tunnette neiti Brockina, ja minun tietämättäni he solmivat avioliiton. Ikäväkseni on minun tunnustettava, että Kestevenillä oli sisareeni hyvin paha vaikutus ja hän käytti sisartani useammin kuin kerran alttiina välineenä toteuttaessaan suunnitelmiaan.

"Kuusi tai seitsemän vuotta sitten joutui Ranskaan jäänyt Legette sikäläisten poliisien kynsiin, ja häneen kohdistettiin hyvin raskas syytös petoksesta ja väärennyksestä — niin raskas, että hänet tuomittiin pakkotyöhön elinkaudeksi ja lähetettiin aikanaan ranskalaiseen Guianaan, Cayennen rangaistussiirtolaan. Hän oli pysytellyt jollakin tavoin kosketuksissa Kestevenin kanssa, ja sitten kun hänet oli tuomittu, joutui erinäisiä hänen papereitaan ja asiakirjojaan Kestevenin haltuun. Niiden joukossa oli äsken mainitsemani avioliiton vihkimätodistus ja sitä koskevia muistiinpanoja. Kesteven, joka aina ajatteli tulevaisuutta, pisti nämä paperit varmaan säilöön tulevan tarpeen varalle.

"Varsin kohta senjälkeen joutui Kesteven itse ikävyyksiin täällä — samoin Tickell. He katosivat vähäksi aikaa — Dartmoorin vankilaan. Ja siellä ollessaan he kumpikin sattumalta tutustuivat vanhaan herrasmieheen, jonka te tunnette nimellä Samuel Pegge ja joka oikeastaan on Septimus Philcox.

"Kesteven oli jättänyt koko joukon asiakirjoja vaimonsa talletettavaksi — ja viimemainitulla oli luontainen lahja nuuskia asioita selville. Hän antautui ottamaan mahdollisimman tarkan selon Legetten ja tuntemattoman naisen avioliitosta. Ja hän sai selville — hän piti kaikki omina tietoinaan, muistakaa! — eräitä omituisia seikkoja. Hän sai selville, että todistuksessa mainittu neiti Maud Eleanor Rivers oikeastaan oli neiti Maud Esmondhaugh, joka aikoja sitten oli katunut boheemielämään tekemäänsä hyppäystä ja palannut omaan piiriinsä. Vieläpä hän odotettuaan seitsemän vuotta kuulematta Legettestä mitään oli mennyt uudelleen avioliittoon — loordi Oronsayn kanssa, jolle — voin ilmoittaa teille — hän tunnusti koko jutun. He olivat jonkun verran tiedustelleet, ja heillä oli hyvä syy olettaa Legetten todella kuolleen — missään nimessä he eivät saaneet tietää, että hän oli Spencer Ellis, joka oli elinkautisena vankina Cayennessa. Mutta Kestevenin vaimo sai kaiken tämän selville — ja lisäksi hän pääsi kosketuksiin eräiden brittiläisessä Guianassa asuvien henkilöiden kanssa, jotka olivat runsasta palkkiota vastaan valmiit järjestämään niin, että Ellis pääsisi vapaaksi.

"Kaikki tämä oli valmista, ennenkuin Kesteven ja Tickell uudelleen pääsivät Dartmoorista ihmisten ilmoille. Melkein heti Kesteven tutustui nuoreen herra Darrell Tressiin ja alkoi imeä hänen omaisuuttaan kuiviin, mutta varovasti. Hän vei vaimonsa Tressien perheeseen neiti Brockin, kotiopettajattaren, nimellä. Kesteven, hänen vaimonsa ja Tickell sommittelivat sillä välin jättiläismäistä suunnitelmaa loordi Oronsayn kiristämiseksi. Ja juuri silloin Kesteven teki suuren erehdyksen. He tarvitsivat määrätyn summan käteistä rahaa — erinäisistä syistä Kesteven ei tahtonut ottaa sitä Tressiltä. Mutta kuten mainitsin, Kesteven oli tutustunut Septimus Philcoxiin Dartmoorissa ja tiesi Philcoxin helposti voivan hankkia pääomaa. Kohdattuaan Philcoxin Lynnessä hän, arvellen Philcoxia yhtä suureksi roistoksi kuin hän itse oli ja valmiiksi yhtymään hänen rumiin puuhiinsa, oli kyllin typerä kertoakseen Philcoxille salajuonesta ja pyytääkseen häntä hankkimaan tarvittavat rahat, luvaten palkkioksi melkoisen osan tuloista. Se oli hänen erehdyksensä — Philcox esiintyi hänelle viekkaasti, urkki häneltä kaikki tiedot — ja kertoi ne rouva Rentonille, naapurilleen, jonka hän tiesi lady Oronsayn sisareksi.

"Mutta juuri sitten tapahtumat kehittyivät hyvin nopeasti, ja minun on puhuttava niistä myöhempien havaintojen valossa. Neiti Tressille sattui tapaturma, ja hän saapui Lynne Courtiin seurassaan kaksi hoitajatarta. Toinen näistä hoitajattarista oli Ann Palliser, jolla oli syytä hautoa kostonhimoisia tunteita Kesteveniä vastaan ja joka olikin etsinyt häntä vuosikausia. Samana iltana, jona hän saapui Lynneen, ilmestyi sinne Kestevenkin, ja hän ilmeisesti näki Kestevenin ja tämän vaimon välisen kohtauksen talossa. Kun Kesteven myöhemmällä meni ulkosalle näyttämään Tickellille oikopolkua tielle, jota myöten Tickellin piti lähteä Weymouthiin kohtaamaan erästä asiamiestä Ellis-Legetten jutun tähden, väijyi Ann Palliser häntä, seurasi häntä ja ampui hänet. Kukaan ei näyttänyt epäilevänkään häntä — paitsi Kestevenin vaimo. Tämä epäili häntä — ja seuraavana päivänä hän karkasi Lynnestä Lontooseen tapaamaan minua, veljeään, ja pyytämään apua minulta. Ja nyt minä —"

"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Smith. "Miten johtui neiti Brock eli rouva Kesteven epäilemään Palliseria?"

"Kerron sen teille", vastasi Milhirst. "On muistettava, että sisareni terävänäköisyys oli suuresti herkistynyt Kestevenin koulussa ja että hän oli hyvin neuvokas. Hän kuuli Kestevenin murhasta kello puolikahdeksan, noustessaan makuulta. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän näki Palliserin lähtevän talosta kylään päin. Hän oli jo pohtinut kaikenlaisia mahdollisuuksia ja hautonut monenlaisia mietteitä ja tiesi, että Palliser oli ainoa todella outo henkilö talossa. Palliserin huone oli hänen huoneensa vieressä — hän pujahti sinne. Ja pienessä käsilaukussa, jonka hän muiden muassa tarkasti, hän löysi muutamia vuosia aikaisemmin otetun Kestevenin valokuvan ja joitakuita kirjeitä. Hän löysi myöskin joitakuita Palliserin osoitekortteja ja otti niistä yhden — onnellinen ajatus!

"Te ette kenties pidä sitä kovinkaan paljona toimintapohjaksi, mutta sisaressani oli paljon — nimitettäköön sitä viekkaudeksi, jos niin haluatte — ja se riitti hänelle. Hän lähti — hiljaa. Kesteven oli edellisenä iltana antanut hänelle rahaa; hän otti rahat mukaansa. Hänellä oli myöskin herra Tressin Queen-Anne-kadun varrella sijaitsevan asunnon avain, ja heti kaupunkiin saavuttuaan hän kävi ottamassa sieltä mainitsemani vihkimätodistuksen — se oli kätketty hänen miehensä vanhaan pukuun. Sitten hän tuli minun toimistooni. Kovaksi onneksi olin matkoilla Pohjois-Englannissa. Hän oli hyvin hätäytynyt ja sai sihteerini sähköttämään minulle, pyytäen minua palaamaan. Senjälkeen hän kävi vuokraamassa asunnon, jossa hän oli ennenkin majaillut. Ja sitten hän teki teon, jota hän oli miettinyt aamusta saakka. Hän tiesi rouva Rentonin olevan kaupungissa ja kirjoitti viimemainitulle, pyytäen häntä tulemaan käymään luonaan, aikoen kertoa hänelle koko kiristyssuunnitelman jutun; nyt, kun Kesteven oli kuollut, ei hän enää tahtonut tietää siitä mitään. Mutta ennenkuin hän ehti sitä tehdä, hän sai minulta sähkösanoman, jossa ilmoitin palaavani heti.

"Niinpä hän lähetti rouva Rentonin pois ja hänen poistuttuaan lähti tapaamaan minua King's Crossin rautatieasemalle, kertoen siellä minulle kaikki. Se oli tietystikin kaikki uutta minulle — salajuoni nimittäin. Mutta ennen kaikkea oli otettava selkoa Palliserin ja Kestevenin ilmeisistä suhteista. Seuraavana päivänä sain apua poliisilaitokselta, ja me tarkastimme Palliserin huoneet. Ja sieltä löysimme runsaasti sellaisia papereita, jotka osoittivat, että Palliserilla oli yllin kyllin syytä olla mustasukkainen ja kostonhimoinen Kesteveniä kohtaan, jonka hän oli tuntenut muutamia vuosia aikaisemmin ja jota hän oli siitä pitäen etsinyt.

"Nyt siis olivat poliisit työssä samoin kuin minäkin. Mutta oli tehtävä enemmänkin — ja tuloksia saatiin enemmän. Samana iltana vein sisareni loordi Oronsayn luokse hänen asuntoonsa kertomaan hänelle kiristyssuunnitelmasta — hän oli luonnollisestikin jo kuullut rouva Rentonilta ja majuri Esmondhaughilta, mitä Philcox oli paljastanut. Juuri minä tietystikin ajoin sisareni kanssa Laburnum-pengermältä Upper-Grosnevor-kadun kulmaan. Ilmoitin sen poliiseille paljoa aikaisemmin kuin ajuri ilmoittautui — poliisit ja minä olemme olleet yhteistyössä koko ajan. Ja lähdettyämme loordi Oronsayn luota sisareni ja minä kävelimme takaisin Stanhope-portille, keskustellen asioista. Hän tahtoi mennä puiston halki käydäkseen erään ystävänsä luona Kensingtonin High-kadun varrella ja vasta sitten palata kotiinsa Laburnum-pengermälle. Minä olisin tahtonut hänen ajavan, mutta hän halusi kävellä. Olin sopinut kohtaavani erään etsivän ja saatettuani sisartani vähän matkaa puistoon erosin hänestä. Hän asteli leveätä tietä — se on hyvin valaistu, se muistettakoon — joka vie puiston halki Kensingtonia kohti. Seuraavana aamuna kuulin, että hänet oli löydetty kuoliaaksi iskettynä."

Milhirst keskeytti esityksensä ja otti vasta nyt ryypyn Stylerin ojentamasta lasista. Häntä uteliaana tarkastavat kolme miestä oivalsivat, että hän ilmeisesti oli jyrkän päättäväinen mies, ja kaksi heistä tunsi kiihkeätä ammatillista mielenkiintoa nähdessään omituisen välkkeen alkavan kiilua hänen silmistään, kun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

"Kuoliaaksi iskettynä!" kertasi hän miettivästi. "En ollut koskaan ollut paljoa sisareni seurassa, hyvät herrat, enkä voi rehellisesti väittää, että olisimme olleet kovin kiintyneet toisiimme, mutta kun minut vietiin häntä katsomaan, vannoin, etten lepäisi, ennenkuin musta lippu vetäistäisiin ilmaan murhaajattarelle! Sanon murhaajattarelle, koska luonnollisesti olin varma siitä, että hänet oli tappanut sama naaraspiru, joka jo oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta se oli todistettava. Ja nyt minun on esitettävä teille asianhaaroihin perustuvia todistuksia, joista viimeiset me, etsivät ja minä, saimme yhdessä vasta tänään.

"Aikaisin sen päivän iltana, jona sisareni murhattiin, saapuivat herra ja neiti Tress, hoitajattaret ja joitakuita palvelijoita Lynne Courtista Queen-Anne-kadun varrella olevaan huoneistoon. He tulivat perille vähää vaille seitsemän. Kello kahdeksan poistui hoitajatar Palliser sieltä pariksi tunniksi käydäkseen omassa asunnossaan. Se sijaitsee, kuten herra Smith otaksuttavasti tietää, Trevor-aukion varrella Knightsbridgessä. Emäntänsä kertoman mukaan Palliser saapui sinne puoli yhdeksän ja poistui sieltä, saman todistajan mukaan, viittä minuuttia vaille kymmenen. Ja lähtiessään hän mainitsi emännälle aikovansa palata Queen-Anne-kadulle kävellen puiston halki. Jos silmäilette karttaa, näette hänen osuneen kulkemaan pohjoiseen päin samaa tietä, jota sisareni meni etelään päin. He kohtasivat toisensa! Ja ihan epäilemättä Palliser iski sisareni kuoliaaksi ja raahasi hänen ruumiinsa tien lähellä kasvavaan pensaikkoon, josta se löydettiin seuraavana aamuna. Emmekä lainkaan epäile sitäkään, että hänen käyttämänsä ase oli lääkärinveitsi, jonka, kuten tohtori Hextall voi kertoa teille, löysimme puoli tuntia sitten hänen käsilaukustaan herra Tressin huoneistossa."

Milhirst nousi ja alkoi panna päällystakkinsa nappeja kiinni. Hän katsoi Smithiin, ja Smith katsoi häneen. Sitten Smith pisti kätensä taskuunsa ja otti esille Georgetownista saapuneen sähkösanoman.

"Tuo saattaa kiinnittää teidän ja asiakkaittenne mieltä, herra Milhirst", huomautti hän. "Te voitte ottaa sen — minä olen nyt jo erossa tästä jutusta!"

Milhirst otti sanoman ja luki sen tarkkaavasta Sitten hän laski sen jälleen pöydälle.

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Smith", virkkoi hän. "Mutta me tiedämme sen jo — saimme sen tiedon Ranskan viranomaisilta — virallisesti — kaksi päivää sitten. Mutta kiitoksia silti — niiden henkilöiden puolesta, joita asia koskee."

"No, eipä mitään, eipä mitään!" torjui Smith alistuvasti. "On hauska, että yrityksenne ovat onnistuneet." Hän odotti, kunnes Milhirst oli poistunut ja silmäili sitten miettivästi Hextallia ja Styleriä. "Kuinkahan kauan", jupisi hän, "olisi kestänyt, ennenkuin Styler ja minä olisimme päässeet siihen hirveään johtopäätökseen! Minä — mikä hätänä, Hextall?"

"Olen pahoillani, että keskeytän sinut, vanha veikko", vastasi Hextall, joka ilmeisesti oli kuin tulisilla hiilillä. "Mutta minun — minun on lähdettävä. Minä — asia on niin, nähkääs, että neiti Tress odottaa minua."

Silloin Smith ja Styler poistuivat virkkamatta enää sanaakaan, ja erottuaan heistä oman asuntonsa ovella Hextall juoksi minkä jaksoi takaisin Tressien huoneistolle ja Paquitan luokse.

Eikä Paquitan ole vielä tähän mennessä onnistunut saada henkilääkäriltään — joka siinä tilaisuudessa pääsi korkeammalle paikalle hänen arvosteluasteikossaan ja lähemmäksi hänen sydäntään — selitystä siihen, mistä johtui, että Hextall ilman minkäänlaisia huomautuksia, ennakkopuheita tai sanajärkeilyä painoi hänet rintaansa vasten ja piti häntä siinä ikäänkuin olisi äänettömästi kiittänyt jumalia siitä, ettei mikään voisi ikinä siepata häneltä Paquitaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYNNE COURTIN SALAISUUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.