The Project Gutenberg eBook of Me miehet, by Eva Hirn

Levoton päivä.
Risto on yskässä.
Äiti on sairas.
Riston syntymäpäivä.
Kaamea seikkailu.
Arkielämää.
Viipurin serkku tulee.
Kinnoi ja Eloi.
Risto on tädin luona.
Tutkintoja.
Kesämäkeen.
Heinäkuussa.

LEVOTON PÄIVÄ.

Ei missään ole niin hauskaa olinpaikkaa, kuin "miestenhuone" Horrilla.
Siinä asui kolme iloista lasta, Janne, Risto ja Toini. Keskellä lattiaa
oli iso pöytä, johon oli vuoltu, piirustettu ja maalattu jos jotakin.
Joka kevät vietiin huonekalut korjattaviksi talvikamppailua varten.

Koko sisustus oli vahvaa ja pesunkestävää ja lattialla oli vain korkkimatto. Toisella puolella oli Jannen laboratorio kaasujohtoineen ja keittotarpeineen. Ikkunoilla oli Riston kukkia ja pistokkaita. Huonetta sanottiin "miestenhuoneeksi", jossa Toini sai armosta asua.

— Täällä saa elää vapaana, ilman, että aikuiset ja isosisko Liisa siivoavat ja moittivat, sanoi Janne. — Ja selvitystappelut eivät, häiritse koko talo, lisäsi Risto.

— Siksi teistä on tullut niin raisuja poikia, että kaikki tytöt pelkäävät teitä, sanoi Toini.

— Naiset pelkäävät aina miehiä. Se on luonnollista ja niin pitääkin olla. Me ei pelätä mitään, pöyhisteli Janne.

Käytävän toisella puolella oli Liisan pieni huone. Siellä oli kaikki siistiä ja sievää. Liisa kuului melkein aikuisiin, sillä hän oli jo yläluokilla ja kuusi vuotta Janneakin vanhempi.

Liisa oli kieltänyt poikia menemästä ominpäin hänen huoneeseensa, mutta tätä kieltoa ei tavallisesti kunnioitettu. Poikien mielestä Liisa tavoitteli melkein äidin asemaa, vaikka hän ei ollut ensinkään äitimäinen. He tuumivat, että pojilla on niin monta, joita oli pakko totella, ettei siskon ainakaan tulisi vaatia heiltä alistuvaisuutta. Liisa luuli olevansa jo oikea nainen ja se oli suuruuden hulluutta. Toini syytti veljiä samasta hulluudesta, kun nämä sanoivat itseään miehiksi. Pojat arvelivat, että olkoon muilla mikä arvo tahansa, niin Toini oli ainakin selvästi lapsi.

— Pyh! Kotioloissa ei kukaan nainen ole kaunis, sanoi Janne. — Ja
Liisa on kirjaviisas, mutta aika mälvä monessa muussa asiassa.

Päivällinen oli syöty ja äiti tuli kuulustelemaan Risto läksyjä, sillä välitodistukset olivat juuri tulleet, eikä ne olleet loistavia.

— Kuulustele nyt äkkiä, äiti, uskontoa. Mulla on kauhean kiire, eikä sopisi ollenkaan penkoa näitä läksyjä, sanoi Risto hätäisesti.

— Mikä kiire sinulla nyt on, eihän vielä ole myöhäistäkään? kysyi äiti.

— Vihreät Kotkat kokoontuvat tänään meille, ne tulevat varmaan heti, sanoi Risto ja haroi vaaleita, hiukan punertavia hiuksiaan.

— Sinun olisi pitänyt ensin pyytää lupa, ennenkuin kutsuit niin monta poikaa meille. Marilla on vapaa ilta ja isoäitikin tulee tänne. Vihreät Kotkat voisivat tulla huomenna.

— Enhän minä voinut kieltää, kun he itse päättivät tulla meille. Täytyyhän olla kohtelias pojillekin. Jos ne nyt eivät saa tulla, niin minulle tulee iso häpeä, sanoi Risto ja hieroi itseään äitiä vastaan.

— Niinhän minä sanoinkin. Ja Jumala koetteli Abrahamia ja sanoi:
Abraham ja Abraham vastasi: "Mitä sinulla taas on asiaa?"

— "Ota poikasi Iisak ja pane hänen selkäänsä halkoja ja tulitikkuja ja painu vuorelle uhraamaan hänet", sanoi Jumala. Se oli eri jännää. Äiti kuinka lehmiä tapetaan?

— Jumala sanoi, että ei vainenkaan, minä vain koettelin Abrahamia.
Äiti miten lehmiä tapetaan?

— Ei sellaisesta puhuta. Kerro heti, kuinka Iisakille kävi, mutta älä pane omiasi.

Niin jatkettiin kyselyä, kunnes huoneeseen tuli kitkerä haju kylpyhuoneesta. Koko perhe ryntäsi sinne.

— Mikä rovio täällä palaa, mitä siinä on? kysyi äiti nähdessään kylpyammeessa roihuavan tulen.

— Minä vain panin paketin puhdistettua vanua palamaan. Se sisältää jodia, joka palaa kauniilla liekillä. Päälle minä kaasin lutikan mykkyä, jossa oli alkoholia, jotta se palaisi paremmin. Kun sitä lietsoo puhalluspillillä, jonka isä on antanut, silloin saa liekin suunnatuksi mihin vain tahtoo, selitti Janne seisoessaan tulen vieressä heiluttaen pitkää paperiliuskaa liekin yläpuolella.

— Sinä et saa leikkiä tulella, koko talossa on sietämätön käry, kylpyamme pilaantuu, ja vieraitakin tulee, päivitteli äiti alkaen sammuttaa tulta.

— Vihreät Kotkat eivät kärsi kärystä, sanoi Risto ihaillen isomman veljensä komealta roviota.

— Kemistin rouvan pitäisi sietää kokeiluja ja pieniä vahinkoja. Ja kemistin äidin pitäisi yllyttää poikaansa keksimään jotakin valtavaa, sanoi Janne ja nuoli sormiaan.

— Haa! Janne on kemisti vaikkei osaa historiaa, kuin kuuden numeron edestä, ilkkui Toini.

— Minä en tarvitse muuta historiaa, kuin mikä liikuttaa kemiaa. Toini sotkee aina asioita. Eihän räätälikään osaa kengittää hevosta. Minä tahtoisin lukea luonnontiedettä, kieliä ja matematiikkaa. Kaikki muu on turhaa ajanhukkaa, sanoi Janne.

— Minun mielestäni Janne on mehevämpi kemisti kuin isä, joka vain luennoitsee ja johtaa toisten töitä, puolusti Risto.

Kylpyhuone puhdistettiin ja käry tuuletettiin osapuilleen pois. Maria ei tahdottu käyttää tällaiseen ylimääräiseen työhön, sillä hän murisi muutenkin Jannen kokeiluista.

Riston salaseura "Vihreät Kotkat" saapuivat, ja miestenhuoneessa alkoi vilkas elämä. Ensin painittiin, se oli aina välttämätön alku. Sitten vaihdettiin postimerkkejä ja muita aarteita. Apteekkarinpoika oli tuonut isältä saamiaan nimilappuja, joita käytettiin lääkkeihin. Näitä Kotkat liimasivat kasvoihinsa ja niskoihinsa. Yhden otsassa oli "Veronaalia", toisen, "Ravistettava ennen käyttöä" ja kolmannen "Myrkkyä", siinä oli pääkallon kuvakin. Eräällä oli niskassa "Risiiniöljyä" ja nenällä "Kiniiniä". Toinin silmät ja nenä liimattiin lapuilla, joissa oli "Vaaratonta".

Joku ehdotti, että Toini olisi valko-ihoinen, jota intiaanit rääkkäävät. Hänen sidottiin jo sängyn jalkaan, mutta Risto pelasti hänet ja sanoi hiljaa:

— Livistä nyt tiellesi, sinä menet palasiksi miesten käsissä. Naisia ei voi rääkätä, ne kantelevat perästäpäin.

— Mikähän noilla lapsilla on ku ne ei oo oekeita? päivitteli vanha Mari, jota vastaan koko lauma törmäsi. — En minä ikinä oo nähnynnä tuommoisia lapsia. Hengen ahistus tulloo tässä talossa, vaikka minen niin pitkee aikoo tiällä ollunnakkaan.

— Miksei äiti koskaan ota sellaista apulaista, mikä olisi itse ollut lapsi? arveli Risto.

— Päivää, päivää, huudettiin ja kolme avuliasta olentoa auttoi mummolta vaatteita yllä, he vetivät upokkaat jaloista, liivit ja muut vaatteet, joihin mummo oli kääriytynyt, ripustettiin naulakkoon.

— Paljon enemmän vaatteita, mutta lihaakin on on eri paljon ja se on hyvä asia, etkun se on itse mummo, sanoi Risto. — Mummo, nämä ovat Vihreät Kolkat ja ne eivät pelkää mitään. Jos mummo on hengen vaarassa, niin ne tulevat pelastamaan.

— Tässä on lehtiö, johon voit kirjoittaa tulosi ja menosi. Sillä tavalla tulet huolelliseksi ihmiseksi.

Äiti meni keittiöön ottamaan teevettä tulelta, mutta näkikin harmikseen, että vedessä kiehui paksulti tulitikkuja. Janne seisoi vieressä.

— Minä olen tehnyt sen vain vahvemmaksi. Isä sanoo, että aivot tarvitsevat fosforia ja mä sekoitan sitä veteen. Sitten tullaan kaikki viisaiksi, ja Ristokin voi oppia kertomataulun, selitti Janne ja katseli uskollisilla silmillään äitiä.

— Iso poika, itsekin tiedät, että olet tehnyt pahaa. Mene nyt puhelemaan mummon kanssa, sillä aikaa, kun minä keitän uutta vettä. Äidin ääni oli hermostunut.

Tuskin hän oli saanut veden tulelle, kun melu miesten huoneessa sai hänet rientämään sinne. Risto itki niin, etä kuului läpi huoneiston. Hän istui kukkaruukku sylissä ja katkennut hyasintti kädessä. Joku oli heittänyt pallon ja katkaissut kukanvarren.

— Rakas, oma kukkani, joka on kasvanut omasta sipulistani ja, jonka mä olen istuttanut omilla käsilläni, vaikeroi Risto, — menkää kaikki kotiin, mä en tahdo enää leikkiä, kun te säritte mun kukkani.

— Äiti ostaa sinulle uuden sipulin, saat uuden kukankin, älä itke poikaseni. Eihän kukaan ole katkaissut sitä tahallaan. Katso nyt kuinka toverisi ovat pahoillaan, koetti äiti lohduttaa pientä puutarhuria.

— Kun mä mottaan sinua päähän, niin näet olenko mä akka, sanoi Risto ja ryntäsi Jannen kimppuun. Kun paini oli lopussa menivät muut miestenhuoneeseen, ja Janne mummon luo ruokahuoneeseen.

— Rakas lapsi, Liisahan on niin tasainen ja viisas tyttö. Tiedätkös edes mitä hakkaileminen merkitsee?

— Tiijän vain, likat puhuvat semmosesta. Naiset ovat mätiä, niistä on vain harmia miehille.

— Entäs pikku pojille? Etkö pidä kiltistä isosta siskostasi? kysyi mummo hiukan paheksuen.

— Mä tahtoisin, että kaikki naiset lähetettäisiin kuuhun. Isona mä keksin vivun, jolla niitä voi sinne lennättää, täällä saisi olla vain muutamia naisia sukua jatkamassa ja vanhoina nekin vivuttaisiin kuuhun.

— Kuka sinulle on opettanut tuollaista! Lasten ei sovi puhua asioista, joita he eivät ymmärrä, kauhisteli mummo.

— Niinkuin suvunjatkamisestako? Eihän se ole sopimatonta. Isä on kertonut siitä, se sanoo kaikki asiat niinkuin ne ovat. Äiti on hirveän huono selittämään asioita. Mä tahtoisin, että laitettas konenaisia, jotka tekisivät työt, sanoi Janne.

— Haa, se olisi kivaa. Mutta ne ovat varmaankin vain satuihmisiä.
Marinkin tilalla olisi kone hyvä olemassa.

— On kyllä, se laittaa kaikki niin hienoksi, ruokapöytä on arkenakin niinkuin pyhänä, ja sillä on valkoinen hökötys päässä. Se luulee, että mollaan hienoa herrasväkeä, ja me ei sanota sille mitään, annetaan sen luulla. Mutta kun Risto kokosi hopealusikalla kadulta hevosenlantaa ruusuilleen, niin Mari sanoi ettei se sovi hienoille pojille.

— Ei molla hienoja, ja sen Marikin alkaa huomata, ei se enää kiilloita kenkiä niin usein. Me, lapset, syödään vahakankaalta, ja äiti pesee itse sukkia, eikä meillä ole oikeata salia, vain isän huone ja entisessä ruokahuoneessa asuu Kreivi.

— Se on justiin Kreivi, taikka me sanomme häntä siksi, etkun meillä on kerran asunut oikea kreivi ja tämä asuu samassa huoneessa ja on huisin hieno ja sen isä osti sille auton, ja me saatiin ajaa sillä. Risto kertoi siitä opettajalle, joka luuli, että auto oli meijän oma.

— Älä puhu niin nopeasti, Janne. Näytäpäs käsiäsi, mene heti pesemään ne.

— Vastahan minä pesin ne torstaina. Sanopas, isoäiti, mitä hyötyä on sivistyksestä? Kaikki mitä siihen kuuluu on kiusallista ja ikävää. Sivistymättömät lapset ovat jukin kivoja, ja kaikki sivistyneet aika-ihmiset ovat melkein piloilla. Paitsi isoäiti, sanoi Janne kohteliaasti! — Hauskin aikuinen minkä minä tunnen, on puumies ja se ei pakoita lapsia pesemään käsiään ennen ruokaa. Se tietää hassuja asioita varkaista ja juopoista ja salakauppiaista. Jos iso-äiti haluaa niin me voidaan pistäytyä sen luona puukellarissa, ehdotti Janne.

— Sinulla on sitten ihmeellisiä tuttavuuksia, Janne parka, päivitteli iso-äiti.

— Luonnollisia ihmisiä vain. Professorit, jotka käyvät isän luona ovat paljon ihmeellisempiä äijiä. Mutta tuossa on äiti, joka tuo teetä, sanoi Janne ja meni pois.

Rouvat eivät saaneet kauankaan olla rauhassa, ennenkuin Toini ryntäsi puolittain itkien huoneeseen, ja sanoi:

— Katso nyt, äiti, mitä pojat ovat tehneet. Tässä on Sinikan muistikirja ja se on ollut miestenhuoneen pöydällä, ja nyt ne kirjoittivat siihen rumia runoja. No laittoivat itse hölmöjä värssyjä, ja rivit menevät vinoon. Sinikka ei luvannut poikien kirjoittaa mitään, ja nyt se ei halua olla minun paras ystäväni.

    Kus' vain sä kuljet ainiaan,
    on mamma nähnyt lapsiaan.
                       toivoo
                              Janne.

    Tynnyri siellä, tynnyri täällä,
    Sinikka hyppeli tynnyrin päällä.
                             Arvaa kuka?

— Sano vain Sinikalle, että sinä et mahtanut asialle mitään, kyllä hän ymmärtää. Mitä olet itse kirjoittanut? kysyi äiti, käänsi lehden ja luki:

    Jumala on taivaassa ja lapsi
    on maan päällä.
    Toivoo paras ystäväsi
                          Toini.

— Olen ja siihen meni pitkä aika. — Pojat pitäisi sulkea komeroon kolmeksi päiväksi, sanoi Toini kostonhimoisesti.

— Minusta tämä ei ole hyvinkään suuri rikkomus, sanoi iso-äitikin. —
Eihän runot ole niinkään rumia.

Miesten huoneessa Vihreät Kotkat saivat sähköä Jannen pienestä sähkökoneesta. He pitivät toisiaan kädestä pitkässä rivissä ja saivat pieniä iskuja.

— Tulkaa nyt hyvästelemään iso-äitiä, ja sitten pojat lähtevät kotiin.
Äidit ovat jo levottomia.

— Huomenna on koulupäivä, kaikkien on mentävä makuulle, sanoi äiti tiukasti.

— No, prätskis sitten, kaverit, sanoi Risto käyttäen Horrin poikien jäähyväissanaa.

Oli paljon hommaa ennenkuin miesten huoneessa oli hiljaista. Lapset juoksivat kilpaa juomaan keittiöön, katsomaan kelloa ruokahuoneeseen, ja kysymään unohdettua laskua puhelimessa tovereilta. Ahavoitunut leuka piti voidella ja useimmat kengännauhat kiskottiin poikki, koska solmut eivät auenneet. Äiti joudutti ja auttoi. Toini pyysi voileipää ja Janne "tyssytti" tulitikkulaatikon palamaan yhdellä vetäisyllä.

Vihdoinkin oli tuli sammutettu, iltarukous luettu ja äiti istuutui korjaamaan Jannen taskua, josta kynä ja kumi olivat aamupäivällä pudonneet.

— Enpäs. Mä sanelin vain hiljaa samaa rukousta ja niin pitää tehdäkin, huusi Toini.

— Mutta minä en voi nukkua, jos en saa tietää hyvin tärkeää asiaa, huusi Janne. — Kuule, äiti, jos joku kaivaisi pohjoisnavan maasta pois ja panisi sen toiseen paikkaan, niin mitä sitten?

RISTO ON YSKÄSSÄ.

Aika käy pitkäksi kun toiset ovat koulussa ja Risto saa olla kotona yskän vuoksi. Ensiksi hän teki "hyödyllistä" työtä, järjesteli postimerkkejä, voiteli saappaansa ja pesupöydän saapasrasvalla, naulasi 40:llä naulalla omatekoisen pienen hyllyn seinälle, siivosi pöytälaatikkonsa, mistä oli seurauksena, että Mari sai uudelleen lakaista lattian.

— Mittee tuo poeka luatikoissa säelyttää, ku on lattiakkii täönnä romua, tiariinia, hiiliä, korkkipaloja, rautaromua ja paperia vaekka mitä? Onko tähännii rahhoo pantu, synti aatella semmosta rahan hukkoo, murisi Mari.

— Viehän Marikin joka päivä roskaämpäriliä ruuan jäännöksiä ja muuta roskaa ja nekin on ostettu rahoilla.

— Tuo poijan kekkula se ei jiä vastausta vajjooks. Kyllä se huastoo ossoo eikä sille voi mittaa vastata, mut viärin sinä kumminnii puhut sen sannoo siunnii omatuntos.

Risto oli jo toisessa huoneessa soittokoneen ääressä ja soitteli muistista niitä lauluja, joita oli edellisenä iltana kuullut konsertissa.

— Äiti, minä en voi muistaa muuta kuin ne laulut, jotka laulettiin kahteen kertaan, ja nekin sekoittuvat, mutta Janne ei muista yhtään laulua, vaikka sillä on niin suuret korvat.

— Mä kuulen otsassa, minkälainen ääni siellä soi ja sitten mä osaan ulkoa, minkälainen ääni tulee mustista ja minkälainen valkoisista koskettimista, ja sitten mä soitan. Mutta vasen käsi lyö välistä niin, että kuuluu pahalta ja se on kiusallista. Mä voin soittaa sellaista, jota ajattelen, mutta en voi puhua.

— Aina kun mä soitan, niin ajatukset ovat kauniita, mutta silloin, kun mä soitan sodasta, niin äiti varmasti pitäisi niitä rumina.

Kuulepas tätä, minä olen itse laittanut tämän laulun, se alkaa näin: "Metsän keijut ne metsässä tanssii, ne metsässä tanssii…" ja Risto soitteli, laulaen samalla haaveellisen näköisenä.

— Olen minä, eikö se ole kaunista? kysyi Risto, mutta ryntäsi samassa käytävään.

— Mari ei saa rämistää lautasia, kun mä soitan juuri kaunista säveltä, anna astioitten olla paikoillaan.

— Hyvänen aika tuota poekoo, ku pelästyttää, onkos tuo soitto niin ihmeitä, ettei astioita sua kuappiin panna, sanoi Mari.

— Mä en osaa soittaa kun astiat kolisevat. Kun Mari ei itse soita, niin Mari ei ymmärrä. Koetappas laulaa "Kukkuu, kukkuu" samalla kertaa kun mä laulan "Mun muistuu mieleheni nyt", millä se kuuluisi. En minäkään voi soittaa Metsänkeijuja kun lautasista tulee toinen ääni.

— No laula sitten "Ah sielun valittu suo" ja mä laulan "Kun nuoruuden aika on ruusuinen".

— Ei nää lapset oo oikeita, oli Marin tavallinen vastaus ja keittiön ovi sulkeutui voimakkaasti.

— Äiti, kutsu kerran Bellman meille, kun se kirjoittaa niin kauniita lauluja. Tätäkin ne lauloivat eilen konsertissa, mutta minusta siinä ei ollut loppua. Luuletko, että isällä on niin paljon rahaa, että me voitas ostaa kaikki liput konserttiin ja pyydettäs Lampénin koulun pojat sinne?

Samassa tuli Toini kotiin koulusta. Posket hohtivat kuin omenat, vaatteet riisuttiin aika vauhtia ja koululaukku vietiin miestenhuoneeseen. Sitten hän asettui Riston taakse ja alkoi laulaa samaa säveltä, mitä Risto soitti.

— Sanat ovat samat, mutta alussakin sinä laulat kuin tämä valkoinen nuotti ja pitää olla tämä musta. Mene miestenhuoneeseen.

— Ole nyt vaiti tai lasken turvalles, huusi Risto voimatta hillitä itseään.

— Ei kukaan koulussa sano suulle, kuonolle voi sanoa ja Toini härnää minua.

— Tulepas nyt tänne, Risto, sanoi äiti ankarasti. — Sinä suutut, kun joku ääni häiritsee soittoasi, olkoon se sitten Marin lautaset tai Toinin laulu. Etkö nyt voi kuulla, miten rumia sanasi ovat sellaisten korvissa, jotka käyttävät sivistynyttä kieltä.

— Kun suuttuu, niin kaikki puhuvat toisella tavalla kuin muuten, sanoi
Risto vähän huolestuneen näköisenä.

— Sinä rakastat kaikkea, mikä on kaunista, kukkia kasvatat ja hoidat ja kauniit sävelet saavat sinut iloiseksi, kuinka silloin voit käyttää noin rumaa kieltä!

— Mutta sisälukukirjassakin seisoo, että "uskollinen Musti laski turpansa äidin polvelle". Voi, rakas äiti, nyt sinä olet surullinen. En mä enää koskaan puhu turvasta en edes kuonosta, en edes eläinten, ja vaalea pää hieroi äidin poskea ja harmaat silmät kuvasivat hellän sydämen katumusta ja rakkautta.

Nyt tuli Jannekin kotiin. Hän menee ompelijattaren luo, joka työskentelee miestenhuoneessa, ja alkaa leikellä tilkkuja.

— Se vast suomee onkii, jot rostokansa puhhuu. Siukii mammas puhu sill viisii pienen, ko hää el Viipuria. Karjalaa nääs puhutaan er viisi ko tääl Helsinkis, mut ei se oo minust sen huonompaa ko tei kiel. Mut älä sie leiki noil pitskoil.

— Sanooko Raakkoen tulitikkuja pitskoiks? Kuluuko Raakkosen pää pienemmäksi, kun Raakkonen ajattelee?

— Kons ajattelloo jot hiukset lähtöö päästä pois, nii kyllä se pienenöö.

— Ei Raakkonen sitten ole ajatellut paljon, kun on noin paljon hiuksia jäljellä. Ristolta alkoivat kerran lähteä, niin että oli paljaita läiskiä päässä, mutta äiti pani päähän kapitaalia, niin se parani.

— A mie luulen et sie paat omijas, mie en usko, jot kapitaali pannaan päähän.

— Kyllä se oli sentapaista lääkettä ja hiukset kasvoivat. Mutta Risto on osannut minusta läksynsä yhtä pöhnästi, kun se on ollut kalju, tai kun sillä on ollut hiukset päässä.

— Tytöillä kyllä on paremmat todistukset, mutta ei ne silti ole viisaaampia. Liisakaan ei tiedä miten porsliinia valmistetaan ja että lasista saadaan väri pois ruunikivellä, eikä tiedä yhdenkään aineen kiehumispistettä. Ehkä sentään veden.

— Isä opettaa, hän tietää enemmän kuin kukaan muu, mutta vaikka hän on ajatellut paljon, niin hänellä on kauhean paljon hiuksia ja niin paksut kulmakarvat kuin hammasharja, jos se olis musta. Mutta ehkä hiukset ovat irtonaisia niinkuin Agnes-tädin.

— Älähä issääs panettele, näkkööhän tuhmakin, jot hänel on omat hiukset. Mut nyt sie saat männä pois, siehän katkasit remelin massiinast.

— Ei miul oo sitä suotu, eihän miul oo ukkoakaan. Mie en kehtaat siun kans ennää aikaa kuluttaa, nyt sie mätit tiariinii miun vinkerporriin.

— Äiti sanoo sitä sormustimeksi, sanoi Janne ja ryntäsi pois, sillä palokunta ajoi ohi ja sitä oli mentävä katsomaan.

— Mitä lapset ovat tehneet minun huoneessani? kuului Liisan ääni. Risto on taas koskenut tavaroihini. Kun niissä on yskä, niin ei mikään saa olla rauhassa. Eilen ostin teille "Seuran" ja nyt Risto kiitokseksi likasi pöytäallakkani.

— Me luimme vain mitä tässä vihossa seisoo, se oli niin kivaa, vastasi
Risto.

— Ellin päiväkirjaa te olette lukeneet! Kuinka te voitte olla niin epähienotunteisia? Te olette maailman kauheimpia lapsia. Elli uskoi sen minulle ystävänä, ja se on täynnä salaisuuksia. — Liisa oli itkemäisillään mielipahasta.

    Sydämen tuska se sielussa riehuu,
    Orjien lailla en kärsiä tahdo,
    Vatsassa huutavan ääni…

— Hyi sentään, se on "metsässä huutavan ääni". Te ette saa lukea muitten kirjeitä tai päiväkirjoja tai varokaa itseänne, jos kerrotte, kellekään mitään. Silloin en anna teille joululahjoja.

— Tämän runon minä olen lausunut Kreiville, ja hän antoi minulle omenia ja lupasi enemmän, jos opin muutkin ulkoa siitä kirjasta.

— Te olette sydämettömiä veljiä, ette välitä yhtään muitten tunteista, sanoi Liisa heittäytyen sohvalle itkemään.

— Mä sanon Kreiville, että Elli on salanimi, ja että se runo on leikkiä vain, ehdotti Janne.

— Te ette saa puhua koko asiasta mitään. Menkää pois täältä, minä en tahdo nähdä teitä, sanoi Liisa.

— Kun te olitte koulussa, niin mä rupesin pakkaamaan tavaroita, että moltais valmiit, kun lähtään Kesämäkeen, kertoi Risto.

— Mä otin piirongin laatikon, tule nyt auttamaan. Otetaan taulut mukaan, ei tästä miestenhuoneesta ole väliä, vaikka seinät on tyhjiäkin. Mutta mitä me pannaan väliin, ettei ne menis rikki?

— Minäpä tiedän, yläkonttoorissa on koko pussillinen kuivattua pinaattia, sanoi Toini ja kiipesi Riston avulla kaapille ja sieltä yläkonttooriin. Sieltä hän toi pinaatit ja nyt pakattiin taulut huolellisesti pinaatin lehtien väliin.

— Leikitään leikkituvassa, että mollaan naimisissa ja nämä on meijän lapsia, sanoi Risto. — Mutta mistä me nyt saadaan kansi tähän laatikkoon!

— Naulataan Liisan herbarion kannet, ei se enää sitä tarvitse, ehdotti
Toini.

— Parempi että otetaan nuo faneeritarjottimet, silloin voi sitä kantaakin rivoista.

— Se on mainiota, ja kun niissä onkin tahroja, niin äiti luultavasti ei niistä välitä enää. Janne, mikset sinäkin auta meitä, niin saisit sinäkin tavarasi pakatuksi?

— Minulla on tärkeämpää tehtävää, vielähän on neljä kuukautta maalle menoon, sanoi Janne sulloen sanomalehtiä läkkipeltilaatikkoon.

Nyt alkoi Risto silitysraudalla hakata tarjottimia kiinni laatikkoon parin tuuman nauloilla.

— Mitä ihmettä lapset tekevät, täällähän on tavaton siivo, huudahti hän.

— Me pakkaamme vain, täyttyyhän joskus tehdä hyötyäkin, ja nyt kun minulla on yskä, niin ehdin auttaa äitiäkin, sanoi Risto huolellisella suomenkielellä.

— Voi kauheaa! Nyt vasta olettekin tehneet vahinkoa, sanoi äiti tarkemmin tutkittuaan asiaa.

— Siinä on Hufvudstadsbladetteja ja Kotimaita liossa. Siitä tulee sellaista massaa, josta laitetaan vaikka mitä, huonekaluja, laatikoita ja muuta. Messuilla minä näin, että talokin oli laitettu sellaisesta. Tätä liottaa muutaman viikon, ja sitten mä laitan sen isän kanssa valmiiksi.

— Onko isä neuvonut sinua tätä tekemään? kysyi äiti, joka oli tottunut isän ja Jannen omituisiin kokeiluihin.

— Ei isä ole juuri tätä käskenyt tehdä, mutta eilenkin hän sanoi, että ihmisellä täytyy itsellään olla alotteita hyödyllisiin asioihin.

— Ottakaa nyt tarjotin varovasti irti laatikosta ja laittakaa huone järjestykseen. Te olette tehneet äidille taas vahinkoa ja mielipahaa, sanoi äiti mennen toiseen huoneeseen.

— Minä myyn postareita ja ostan uutta pinaattia, huusi Risto äidin jälkeen.

— Mitäs me tehdään, että se tulis iloseks? mietti Risto räpytellen silmiään itku kurkussa.

Toini järjesteli kuumeentapaisesti tavaroitaan paikoilleen, eikä ottanut osaa poikien keskusteluun.

— Janne onko sulla rahaa? Mulla on vain kaksi kymmenpennistä ja nekin on olleet raitiotievaunun alla, kysyi Risto.

— Mä pistin ne kiskoille ja odotin, kunnes kuusi vaunua oli ajanut niitten yli ja silloin niistä tuli litteitä ja kauniita kunniamitalleja. Sitten mä laitoin reiät niihin.

— Mari, ostatko minulta hiekkapaperia tai pääsylippuja? Mulla on kauhea rahanpuute.

— Viljon isä on elokuvavahtimestari ja häneltä mä sain vanhoja lippuja, sano ostatko?

— Elä tie pilikkoo vanahasta immeisestä, kerran sinustai tulloo vanaha. Mittee minä siun syntisillä lipuillasi tien?

— Tule tänne, Risto, mä löysin kympin saappaasta, jonka mä panin sinne, kun isä antoi eilen, kun hammas lähti pois, huusi Janne miestenhuoneesta.

— Anna tänne, mä juoksen kauppaan ostamaan jotakin äidille lepyttäjäisiksi, sanoi Risto ja sieppasi rahan.

— Höynä äijä, pitikö sinun panna hammasraha tuollaiseen? pahoitteli
Janne.

— Kukat lohduttavat eri tavalla aikuisia. Niitä annetaan eläville ja kuolleille. Ja enempää ei saa kympillä. Minä olisin ostanut munan, mutta sillä olisi saanut vain puoli munaa ja se myyjä ei ruvennut jakamaan munaa, sanoi Risto.

— Älä ole totinen, kiltti äiti, tässä on meiltä yhteensä kukkia.
Mollaan ostettu toisen meidän hammasrahoilla.

— Näen, että te kadutte ajattelemattomuuttanne. Kiitoksia sievistä kukistanne, pannaan ne pieneen hopeamaljakkoon. Mitä Toini tekee?

— Siivoo kaikki paikalleen, ei me ehditty, kuu täytyi ensin järjestää välit äidin kanssa paikalleen, sanoi Janne.

ÄITI ON SAIRAS.

— Nyt on järin pöhnää! Äiti on sairaana eikä nouse koko päivänä, kertoi Janne vuoteellaan.

Mutta kun muut eivät heränneet, otti Janne vihellyspillin ja vihelsi korvia vilhovasti. Seuraus oli äkillinen. Risto lensi Jannen luo ja syntyi kauhea mylläkkä sängyssä. Tyynyt lensivät lattialle ja nyrkit tekivät työtä.

— Janne on tuhma ja kruina ja pöhnä, kun se ei anna meidän nukkua pyhänäkään, huusi Risto.

— Älkää pojat tapelko, äidillä on kuumetta ja päätä polttaa, pyysi äiti.

Heti pojat lakkasivat ja juoksivat äidin luo, Toinikin kiipesi jalkopäähän säikähtyneen näköisenä.

— Olen kai vähän kylmettynyt, älkää tulko liian lähelle, ettei kaulatauti tartu.

Janne vetäisi paidan päältään, piti sitä vesihanan alla ja läimäytti sen äidin pään ympärille, painoi sitä niin, että vesi valui pitkin kaulaa, ja sanoi mitä hellimmällä äänellä:

— Kun on pää kipeä, niin vesi on paras lääke. Makaa nyt hiljaa vaan. Se on mun paitani, mutta ei se tee mitään, kun minä kuitenkin otan puhtaan nyt, kun on pyhä.

— Kuinka sä panet oman äidin päähän käytetyn paidan? torui säntillinen
Toini.

Janne oli juossut miestenhuoneeseen hakemaan pienen lääkepullon. Kun hän palasi äidin luo, oli isäkin tullut sinne.

— Lähettäkää Mari ostamaan apteekista kiniiniä ja päänkivistyslääkettä. Minulla on kuumetta, sanoi äiti.

— Ei tarvitse, tässä on yleisvahvistavaa lääkettä, se on järin tepsivää, sanoi Janne ja näytti pulloaan.

— Siinä on kalanruodoista tislattua fosforipitoista nestettä, lihakuutioista ja hiivasta jauhettua voima-ainetta ja ammoniakki höystettä. Kaava on kirjoitettu pullon kylkeen.

— NH3 OH+PH4+H2O, luki isä. On sinulla mielikuvitusta, Janne. Mutta kemistin tulee pysyä tieteellisellä pohjalla. Mihin sinä aiot käyttää tätä sekoitusta?

— Äiti saa mielellään käyttää sitä, 25 tippaa kolmasti päivässä on sopiva määrä. Äideille täytyy antaa parasta, mitä on, selitti Janne auliisti.

— Puuhevosellesi voit antaa tätä sotkua eikä ihmisille, sanoi isä nauraen.

— Keksintöjä täytyy kokeilla, ja kun meillä ei ole kaniineja tai marsuja, niin täytyy antaa ihmisille. Minä lupaan kuivata Marin tiskit, jos hän joisi sopivan määrän lääkettä, multa se pelkää liiaksi kuolemaa, selitti Janne.

— Sinä et hallitse vielä lääkekemiaa, mutta taipumuksesi näyttävät viittaavan apteekkarin uraan, sanoi isä.

— Se minusta tuleekin, taikka eläinlääkäri, taikka myrkkyjen sekoittaja, taikka jotakin muuta jännää. Olisi kamalaa, jos täytyisi tulla räätäliksi tai laulunopettajaksi, sanoi Janne.

Pari tuntia myöhemmin oli talo rauhassa. Isä oli järjestänyt äidille lääkkeet ja lähtenyt Liisan kanssa kävelylle. Pojat kokosivat tamineensa ja evästä reppuihinsa ja lähtivät hiihtämään. Toini oli luvannut hoitaa äitiä. Hän istuutui jakkaralle sängyn viereen ja puheli:

— Pyyhinkö minä tuskanhikeä äidin otsalta? Käännetäänkö tyyny? Onko äiti kamalan kipeä? Älä vain kuole. Jos sinä kuolet, niin minä en välitä yhtään siitä uudesta äidistä.

— Siitä, jonka me sitten saamme. Ainahan lapset saavat uuden äidin, kun se vanha kuolee ja se on kaunis ja nuori, mutta häijy. Saako lapsetkin mustat vaatteet? Moltiin kerran Riston kanssa katsomassa hautajaisia, mutta me ei nähty, kun se pantiin kuoppaan. Onko Salosen sedällä jo höyheniä, kun se on ollut jo niin kauan kuolleena?

— Etkun se muuttuu enkeliksi. Siivet ainakin täytyy olla höyhenistä.
Kuinkahan kauan mä elän? Kun mä kuolen niin anna mun tavarani
Sinikalle. Kukkaro on mätä, mutta Risto voi saada sen. Nyt mä pyyhin
tuskan hikeä äidin otsalta, sanoi Toini ja huiskutti nenäliinallansa.

— Mistä mä saan sellaisen? Mulla ei ole yhtään jännää kirjaa. Meillä on aina kirjapuute.

Toini istui vähän aikaa ja luki pientä kirjaa, kunnes helakka nauru kajahti ja herätti äidin unesta.

Toini istui ajatuksissaan. Aikuisten elämässä oli niin paljon arvoituksia. Lapsien elämä oli selvää ja ymmärrettävää. Kuolemakin oli aikuisten asia. Mutta kaikki olisi mukavampaa, jos ei olisi poikia. Jannesta ja Ristosta olisi saanut tulla tyttöjä ja miestenhuone olisi naistenhuone. Risto varsinkin joka rakasti kukkia ja musiikkia, olisi kiva tyttö. Mutta isät olivat hyviä olemassa ja kuninkaaat ja prinssit.

— Tiedäthän sinä, että päiväkirjat ovat salaisia kirjoja, joita ei saa lukea ellei kirjoittaja anna lupaa. Sama on kirjeittenkin laita, selitti äiti.

Toini juoksi pois ja jäi pitkäksi aikaa sille tielle. Mari tuli taas sisään päivitellen.

— Voi ihme noita lapsia, perikattoon saattavat tämännii talon. Kun se on kuhtunut sen hampparin sisään herran kamariin ja kulettaa sille ruokoo pöyvästä, minkä ennättää. Kysyy vuan välillä, että vieläks teillä on näläkä ja toas viep ruokoo.

— Johan se lähti. Toini vielä perästän huusi ja kuhtu toisennii kerran tulla. Lattia on likainen ja mittee lie viennä männessään. Ei tässä talossa pitkee aekoo palavella. Lieko teällä kukaan ennenkään pysynnä! Pitäs useimmasti piiskata, varsinnii noita poekija, sanoi Mari ja meni.

— Mä syötin sen miehen jo valmiiksi. Kyllä silläkin miehellä on lyhyet suolet, kun se syö niin kauhean paljon. Janne sanoo, että Ristolla on niin lyhyet suolet, kun se syö paljon eikä sentään liho. Se ei ehdi sulattaa ruokaansa.

— Ei sitä voinut eteisessä syöttää. Sen nimi on Pryyno Aatolffi, mutta kyllä kansa rankaisee sitä hyvin pian.

— Se sanoi että yhteiskunta, mitä se on? Sitten minä vastasin puhelimeen ja joku sanoi, että tahdotaanko sokeria ja minä käskin tuoda hyvin paljon. Onko äiti nyt terveempi, kun äiti on maannut niin hirveän kauan?

— Enpä minä juuri pitkää aikaa ole saanut levätä, mene nyt vähäksi aikaa Liisan huoneeseen.

Puolen tunnin levon katkaisi suuri melu. Pojat tulivat kotiin punaisina, lumisina ja reippaina. Saappaat kuivumaan, kuivat vaatteet ylle ja sitten äidin luo.

— Minä löysin äidille luisen hiusneulan kadulta, tässä se on, sanoi
Risto ylpeänä.

— Meillä oli jukin kivaa, moltiin Seurasaarella asti, ja mä hiihdin kilpaa ison äijän kanssa ja se jäi jälkeen, kertoi Janne. — Onko äiti jo terve?

— Kuka saa äidin kultahampaan, kun äiti kuolee, saanko minä sen? kysyi
Janne.

— Äiti ei saa kuolla ei saa puhua sellaisesta, mutta saanko minä kultahampaan? kysyi Risto ja silitteli hellästi äidin päätä.

— Risto on kertonut opettajalle, että äidillä on kultahammas, kanteli
Toini.

— Muut pojat kertovat isistään. Paavo kertoi, että hänen isänsä on käynyt Jerusalemissa ja tuonut Jordanin virrasta vettä, jolla Paavo on kastettu. Hänen isänsä on suuri seikkailija, sanoi Risto.

— Antero kertoi, että hänen iso-isänsä oli ollut kullankaivaja Koloradossa ja mä kerroin, että meidän isä osaa laittaa mustetta, jatkoi Janne.

— Mitähän te kerrottekaan opettajillenne? Minä pelkään, että kaikki perheasiamme tulevat keskustelun aiheiksi kahdessa koulussa, huokasi äiti.

— Normaalissa kerrotaan vain oikeita asioita. Me ei olla enää lapsellisia, kehui Janne.

— Risto kertoi Kreiville, että äiti kirjoitti runon Ada-tädille, ja että se antoi äidille vehnäjauhoja, kertoi Toini.

— Minä tunnen, että kuume nousee. Menkää nyt miesten huoneeseen, pyysi äiti.

— Mitä me nyt tehdään, kun äiti on kipeä, eikä saa kutsua vieraita, ja kaikki leikit ovat vanhoja ja kuivia, valitti Risto.

— Leikitään myllyä, se on jännää. Laitetaan kuorma ja viedään säkkejä jauhettavaksi, niinkuin maalla tehdään kesällä.

Äiti sai olla rauhassa pari tuntia, samaten muu perhe, kunnes Liisa sattumalta meni miestenhuoneeseen.

Keskellä lattiaa olivat poikien hetekat vieretysten. Näiden päälle oli ladottu täyteen sullottuja säkkejä. Risto ja Toini istuivat ylinnä ja pitivät ohjaksista. Risto oli vetänyt yöpaidan vaatteittensa päälle ja sitonut narun vyötäisilleen. Toinilla oli Liisan jumpperi ja hame kurtattuna ruumiin ympäri. Näin he olivat muka maalaisia. Edessä oli valjastettuna parihevoset s.o. Toinin rautasänky seisomassa pystyssä ja ompelukone. Ohjakset olivat yhteen sidottuja sukkia.

— Äiti raukka on sairaana ja te teette tuollaista siivoa! Mitä noissa säkeissä on?

— Mene pois Liisa, sinä häiritset meitä, eihän äiti herää, kun me leikitään hiljaa, sanoi Toini.

— Ei me nyt tehdä pahaa, me leikitään vain. Ei molla säretty mitään, eikä juuri liattukaan, paitsi tämän yhden säkin, joka on jalkojen alla, ja sen voi Toini pestä. No nyt Marikin tulee, sillä ei ole yhtään humoriia, selitti Risto, pannen painoa rii-tavulle.

— Sus siunatkoon! Eihän teil oo järkeä piäs! Just pit tuuva iltasta ja tiäl on ku markkinoilla. Mittee työ ette ossoo olla immeisiksi. Nyt pittää ruveta syömään, torui Mari.

Liisa ja Mari alkoivat purkaa kuormaa. Mari vaikeroi lakkaamatta, Liisaa nauratti enemmän kuin suututti. Säkkinä olivat tyynynpäälliset liinakaapista, ja niistä tuli tavaraa. Yhdessä oli nuket ja nukkien huonekalut, toisissa kirjoja, sänkyvaatteita, pitovaatteita, jopa lasten oma pieni tuolikin oli käärittynä lakanaan ja ikävä sanoa, yhdessä olivat kengät ja kalossit ja toisessa emaljituopit ja astiat pesukaapista. Liisalla ja Marilla oli iso työ, ennen kuin huone oli siivottu, lapset illastaneet ja sängyssä.

— Tätä ei saa kertoa äidille ennenkuin huomenna, varoitti Liisa — annetaan hänen nukkua rauhassa.

— Ristityt lapset eivät ymmärrä pyhäiltoo kunnioittoo, mikä teistä tullookaa? Levveetä tietä ootte kulukemassa, olivat Marin viimeiset sanat.

Kun Jannekin oli saapunut kotiin, luki Liisa Topeliuksen lastensaarnan. Sitten kolme olentoa pitkine paitoineen juoksi sanomaan äidille hyvää yötä.

— Rakas äiti tule huomenna terveeksi, me rukoiltiin, että Jumala laittaisi sinut ihan terveeksi, sanoi Toini hellästi. Pellavankarvaiset hiukset valuivat hartioille ja kuopat näkyivät toisessa poskessa.

— Minä tekisin vaikka mitä, että äiti paranisi, söisin vaikka onkimatoja, lisäsi Risto hartaasti.

— Äiti on kaikista paras äiti, yhtyi Jannekin muitten tunteellisiin iltapurkauksiin.

— Te olette äidin omia kilttejä lapsia. Äiti onkin nyt parempi, kun olette leikkineet niin siivosti miestenhuoneessa. Hyvää yötä, kullanmuruseni.

— Jumala siunatkoon äitiä, oli lasten tavallinen vilpitön hyvästijättö ja paljaat jalat juoksivat pois.

— Sinä olet ollut isän kanssa ja silloin ei kukaan tee pahaa, se vahtii koko ajan.

RISTON SYNTYMÄPÄIVÄT.

— Oletko tyytyväinen lahjoihisi, Rikulainen? kysyi isä Ristolta, joka seisoi paitasillaan syntymän päiväpöytänsä ääressä.

Isällä oli jokaiselle lapselle omat lempinimensä. Liisamaija,
Nupukainen, Nikulainen ja Pikkarainen.

— Kaikki on hurjan kivoja tavaroita, mutta ei tuo hajusaippua. Liisa saa ostaa sen minulta takaisin, kun se antoi niin pöhnän tavaran. Isä, onko tärkeä tapahtuma, kun ihminen täyttää yhdeksän vuotta?

— Jos minun täytyy pyytää sellaisia, jotka eivät ole saaneet kotimuikkaria tai viivoja koulusta, niin meillä on mälvää koko ilta, eikä niitä juuri olekaan, paitsi likkoja. Kun opettaja täytti 60 vuotta, niin sille annettiin hurjasti lahjoja, laulettiin ja laitettiin runoja. Minä pyysin, että äiti laittaisi minulle runon. Lue, isukka.

Äidin oma Risto lapsi suureks mieheks kasvaa. Kun mä olen harmaahapsi, annat mulle rasvaa!

— Kyllähän se on tavallaan; äidin runouteen on lyönyt leimansa kalliinajan rasvanpuute, nauroi isä.

— Minun täytyy pyytää Osmokin ja Osmon anarkisti. Eikö mekin oteta
Kreiville anarkisti, niin saatas enemmän rahaa siitä huoneesta?

— Kyllä meidän talossa on tarpeeksi anarkisteja, etenkin miestenhuoneessa, sanoi isä.

— Risto tarkoittaa bulagistia, selitti Janne, sillä on niin huono pää, ettei se muista nimiä. Eilen se sanoi, että jos äiti kuolee, niin hän pyytää Jumalaa tekemään äidin eläväksi niinkuin Pyglio sai Galituksen elämään; se tarkoitti Pygmalionia ja Galateaa, niistä kerrotaan "Pääskysessä". Annetaan Riston hiusten kasvaa, niin se tulee yhtä viisaaksi kuin Simson.

— Vahvaksihan Simson tuli eikä viisaaksi, oikaisi isä. — Nyt erehdyit itse, Nupukainen. Siitä muistan, että täytyy leikata poikien hiukset, koska tänne tulee vieraita tänään.

— Saa teilläkin olla joku harmi hiuksista, ajatelkaa minua etkun laitetaan kaksi lettiä joka päivä, sanoi Toini.

— Marin pitäs laittaa aikaisemmin ruokaa, kun meille tulee vieraita. Enhän minä voi olla niin epäkohtelias, että syön, kun tulee vieraita, tuskitteli Risto.

— Äiti, isä lupasi, että minä saan pyytää muutamia järin hyviä ystäviä lisää jos se on välttämätöntä, ja se oli välttämätöntä.

— Minä kutsuin vain paraimmat ystäväni ja sitten Jahven, täytyyhän serkkuja kutsua, ja Villen joka ei ole ystävä, mutta se tahtoi tulla ja Heinon, jolla on pian syntymäpäivät. Melkein kaikki ovat tuoneet suklaata, mutta minä panin ne pois, kun nämä pian söis ne kaikki.

Kaiken tämän kertoi Risto osoitellen poikia sormellaan. Näitä oli kuusitoista naskalia jokseenkin yhden ikäisiä.

Äiti koetti järjestää leikkejä ja kaikki kävi onnellisesti jonkun aikaa. Pojat olivat kohteliaita ja kilttejä ja Toinikin uskalsi olla joukossa.

Sitten saapui mummo ja toi muassaan tulppaanin Ristolle, joka kumarsi kohteliaasti ja syleili hellästi.

— Kiitos, rakas mummo, minä olen hyvin kiitollinen ja mummo on niin ystävällinen, puhui Risto juhlakieleliä.

— Sinä olet mummon hyvästi kasvatettu ja kiltti poika, mene nyt leikkimään.

— Tuo Risto on oikein ihmeellinen lapsi, kun se rakastaa niin kovasti kukkia ja on kohtelias ja herttainen, lisäsi hän Riston mentyä pois.

— Hän voi olla iloinen, mutta en ole koskaan nähnyt häntä liian vallattomana. Eilen hän kävi meillä, vastasi hyvin kohteliaasti, kiitti kaikesta ja soitteli pianoa kuin pieni enkeli. Kunhan se lapsi ei vain kuolisi nuorena, hän on liian runollinen ja hento tähän maailmaan.

He olivat puhelleet jonkun aikaa kahvin ääressä, kun Mari tuli ruokasaliin kumaraisena ja vavisten harmista.

— Tulukeepa kahtomaan mitä poijat tekköö. Herrasväen lapset pittää tuommoista siivoo. Jos eivät herkiä, niin minä lähden pois tänä iltana. Suavat nähä, kuka tässä talossa kestää. Yhennii isä on suornamies, mutta eipäs oo kotona suarnannut.

Äiti riensi käytävään, mutta pysähtyi vesisuihkun seisauttamana. Janne oli kääntänyt kylpyhuoneen suihkuhanan niin, eitä vesi ruiskusi ovesta käytävään asti. Pojat, juoksivat nyt edestakaisin käytävässä, niin että pää kastui, kun he sivuuttivat vesisuihkun. Likaiset saappaat jättivät kauheita jälkiä märällä lattialle. Pojat nauroivat ja huusivat, Risto istui sateenvarjo suojanaan kylpyhuoneen ovella ja ohjasi vettä eri suunnille, samaa hyötyä teki Paavo pitämällä pöytäallakkaa keskellä suihkusädettä, Osmo veti huutavaa Toinia suihkuun ja Esko piti tulppaania niin, että vesi osui siihen ja multa roiskui lattialle.

— Nyt olette olleet hirveän vallattomia, sekä omat pojat että vieraat ja sietäisitte aika rangaistuksen, huudahti mummo, joka tuli äidin kintereillä — semmoista on, kun ei ole lastenhoitajaa. Kuka narrasi Ristonkin mukaan?

Seurasi lattian peseminen, poikain kuivaaminen ja muutenkin järjestyksen palauttaminen. Mari pakeni keittiöön eikä ottanut osaa koko hommaan. Äiti pani asian korvan taakse ottaakseen sen illalla vieraiden lähdettyä uudelleen käsiteltäväksi.

— Nyt saatte leikkiä istumaleikkejä ja sitten juoda teetä, mummo ja äiti tulevat mukaan, järjesti äiti varovaisesti ohjelmaa.

— Kukahan heistä keksi tuon kauhean vesileikin? tuumi mummo. — En luule, että omat lapset sellaista tekisivät. Janne istuu aina kirjojensa ääressä, ja Risto on siivo ja tottelevainen poika. Toini raukka itki kauhuissaan rajujen poikien käsissä. Kummaa, että toisten lapset ovat niin paljon vallattomampia kuin omat.

— On ikävää, että palvelijoilla ei ole mummon mielipidettä lapsista, sanoi äiti huolestuneena, sillä keittiöstä kuului tasaista murinaa Savon murteella.

— Noin vuarallisia lapsia en oo nähnynnä missään, olivat selvimmät sanat, jotka voi erottaa, kun keittiön ovi avautui.

Huoneeseen tultuaan hän oli ensin kompastua isoon myttyyn, jossa oli saappaita ja takkeja. Ympäri lattiaa hyppi neljä paria poikia. Pienet pojat olivat hevosia ja heidän selässään ratsastivat isommat pojat. Jahve istui pienen Osmon selässä ja Ristolla oli suurin koko joukosta hartioillaan. Hevoset läähättivät puolinäännyksissä ja ratsastajat hosuivat. Toiset parit painivat tulipunaisina lattialla. Ei kuulunut pienintäkään ääntä, paitsi puhkimista ja ähkimistä.

— Nyt saatte istua puolituntia paikoillanne, olettehan vallan hiessä sekä hevoset, että painijat. Sitten on aika lähteä kotiin, ja ulkona on pakkanen.

— Eikö Vihreät Kotkat saa jäädä muitten jälkeen, meillä olisi tärkeä kokous? Rakas isukka voivathan he jäädä meille yöksi, pyysi Risto.

— Nehän voivat nukkua ison palmun oksilla, kun ne on lintuja, kiusotteli Janne.

— Pannaan peittoja yläkonttorin lattialle ja nukutaan siellä, siellä on niin kuuma, ettei tarvitse mitään peitoksi, ehdotti Risto silmät innostuksesta kiiltävinä.

— Ei sellaisesta yönvietosta tule mitään. Kyllä kaikki saavat nyt pian lähteä koteihinsa.

Isä istui itse vahtimassa poikia, jotka katselivat Riston postimerkkivihkoa. Pieni välikohtaus sattui, kun isän oli mentävä puhelimeen. Kun hän palasi, istui Lorenzo oven päällä ja oli juuri kiipeämäisillään uunille onnistumatta aikeissaan, sillä uunin reuna oli aivan sileä. Lorenzo vedettiin alas ja pojat jatkoivat "postarien" tarkastusta.

Vihdoin olivat vieraat poissa, lapset saaneet illallista ja menneet vuoteisiinsa.

Ennenkuin rukous alkoi, valmistui äiti kasvatusopilliseen luentoon.
Mutta Risto otti johdon käsiinsä.

— Äiti, minulla on ollut niin huisin kiva syntymäpäivä ja pojat varmaan tahtovat tulla meille usein. Eikö ne olekin haagoja sällejä? Kiitos rakas äiti ja isukkaakin pitää kiittää, kun se käski kutsua näin monta poikaa. Voiko tällaisesta asiasta kiittää Jumalaa?

— Mutta Risto ja Janne, oletteko te mielestänne olleet kilttejä tänä iltana?

— Toinin ei tarvitse puhua mitään, se oli itsekin kuokkavieras, sanoi
Risto.

— Ajatelkaas, minkälaista siivoa te toitte lattialle, äiti sai hävetä ja Mari ei jaksa olla meillä kauan enää.

— Marista ei tarvitse välittää, kun se "pelekee" kaikkia asioita eikä se korjaa pois mitään, lisäsi Risto.

— Naiset ne kuitenkin saavat siivota ja tehdä kuivat työt, kertoi
Toini omasta kokemuksestaan.

— Moltais itse pyyhitty kaikki perästäpäin ja täytyyhän vieraita huvittaa jollakin tavalla. Pojat eivät pidä mälvistä tyttöleikeistä, — Riston ääni oli vähän epävarma, sillä hän oli hyvin herkkä huomaamaan, milloin äiti oli pahoillaan.

— Jos minä saisin laittaa roviota tai polttaa jotakin, niin se olis kivaa, mutta kun kaikki ovat vihaisia haisuista ja sekaantuvat minun asioihini. Isoäiti kertoi, että isä pienenä teki kemiallisia kokeita, niin että koko talo haisi ja sen siskot suuttuivat, mutta sen isä ei kieltänyt. Sisällä on niin vaikea leikkiä, kun kaikesta tulee vahinkoa, ja äiti tulee pahoilleen, sanoi Janne, kiipesi sängystään ja hieroi itseään äitiä vastaan.

— Nyt on niin myöhäistä, että täytyy jättää tämä asia. Toivon ettette toista kertaa ole niin hurjia, ja muistatte ettei vedellä saa leikkiä sillä tavalla. Nyt rukoillaan.

Kun äiti oli peittänyt lapset, sammuttanut tulen ja poistunut huoneesta, kuului vielä jonkun aikaa ääntä lasten sängyistä.

— Rakas Jumala, anna anteeksi, kun moltiin tuhmia ja kiitos, että kuitenkin oli jukin kivaa, kiitos tavaroista ja laita että äiti tulee iloiseksi ja varjele sotamiehiä ja merimiehiä, jotka ovat vaarassa, supisi Risto.

— Ja laita, että minunkin syntymäpäiväni tulee yhtä kivaksi, vaikka me ei saada leikkiä vesisuihkulla, jatkoi Janne. — Nyt minä tahdon nukkua.

— Rakas Jumala, anna että pojat tulevat kilteiksi, ettei äidillä olisi harmia heistä ja anna anteeksi, kun he aina ovat tuhmia ja särkevät minun tavaroitani ja tänäpäivänä tallasivat kouluvihkoa, joka oli pöydällä eikä lattialla, rukoili Toini suloisella äänellä.

— Toini on tekopyhä, se se juuri on, huusi Janne ja Risto heitti tyynynsä Toinin niskaan.

— Nyt ei saa kuulua enää mitään, kuului isän ankara ääni viereisestä huoneesta. — Nukkukaa heti paikalla.

— Jumala siunatkoon kaikkia, paitsi Maria, sanoi Janne, — taikka siunatkoon sitäkin, lisäsi hän iltahartauden vallassa.

KAAMEA SEIKKAILU.

Janne ja Paavo tulivat yhdessä koulusta. Paavo kertoi onnettomana, että häneltä oli varastettu polkupyörä. Hän oli jättänyt sen portaisiin, ollessaan Riston syntymäpäivillä, ja sieltä se oli kadonnut.

— Puumies pilkkoi juuri siihen aikaan meillä halkoja ja kantoi niitä keittiöön, ehkä se on nähnyt varkaita, sanoi Janne.

— Mennään kysymään siltä, innostui Paavo ja veti Jannea kädestä juoksemaan.

— Päivää Kaaleppi. Tunteeko Kaaleppi eron kunnon ihmisten ja konnien välillä? alkoi Janne.

— Sitä ei nykyään voi tietää, konnat ovat hienoja herroja ja rehelliset ihmiset käyvät ryysyissä, vastasi Kaaleppi.

— Onhan niitäkin. Minä hakkasin viisi vuotta halkoja sen tuomari Holperin luona, ja sitten se varasti asiakkaitten rahat ja häipyi vieraille maille.

— Onkohan täällä päin liikkunut polkupyörävarkaitten tapaisia ihmisiä? joudutti Paavo kuulustelua.

— Kuka sen tietää. Mutta en minä ihmettelisi, vaikka nuo Jaska ja Eetu kekkulit olisivat liikkuneet vierailla pyörillä. Ne olivat tällä kadulla eilen ja vilistivät sitten ohi aika vauhtia.

— Ovatpahan vain oikeita liigapoikia. Jaskan isä on yövahtina tehtaassa. Sen nimi on Korkkinen tai liekö Pullonen ja se tehas on viidennen linjan päässä. Ja nyt minä menen murkinalle, sanoi Kaaleppi ja ripusti sahan naulaan.

— Vartu vähän. Oliko niillä kaksi pyörää, ja minkä merkkisiä ne pyörät olivat? kysyi Janne.

— Kaalepilla ei ole salapoliisin taipumuksia. Mutta ne pojat ovat voineet varustaa toisen pyörän muualta. Mikä sen Eetun sukunimi on? kysyi Paavo.

— Nyt tehdään ovela suunnitelma, ja sitten alkaa ajojahti, järjesti Janne. Ensin mennään syömään kotiin. Sitten pannaan evästä taskuihin, otetaan aseita mukaan ja verhoudutaan valepukuun. Mä otan huonoimmat kalastushousut ja isän pomppatakin ja esitän hampparia ja sä puet itsesi rokonarpiseksi pyykkäriämmäksi.

— Jo tyssäs. Mä olen syntynyt mieheksi enkä rupea minkäänlaiseksi ämmäksi. Mä voisin olla mustalainen, meillä on sellainen naamiaispuku kotona, ehdotti Paavo.

— Ei saa herättää huomiota. Parasta on panna vain huonoimmat vaatteet päälle. Minulla on hyvä puukko ja revolveri, se ei ole oikea, mutta sillä voi paukuttaa julmetusti, sanoi Janne.

— Minullakin on puukko ja koirapommeja. — Painutaan nyt kotiin ja tavataan tässä ulkopuolella kello kuuden aikaan. Prätskis!

— Mä lähden vaarallisille asioille, mutta älä kerro kenellekään, sanoi
Janne tärkeänä.

— Sellaista ei voi ajatella kun on isot asiat kysymyksessä. Tässä on minun kelloni, saat sen muistoksi jos — — —.

— Mä en halua johdattaa pientä veljeäni vaarojen polulle, sanoi Janne hempeästi. — Prätskis sitten.

— Janne on turhan mahtava, ajatteli Risto ja jatkoi sovittelupeliään pahvikuvioilla.

Paavo ja Janne neuvottelivat pitkän aikaa ja sopivat vihdoin menettelytavasta. He ajoivat Söörnäisiin ja kävelivät viidennen linjan päähän. Siellä olikin joku tehtaan tapainen rakennus.

— Kiitoksia paljon ja prätskis vain, sanoi Janne ja veti Paavon mukaansa pois.

— Painutaan nyt viivana sinne, mutta ollaan hyvin ovelia. Parasta olisi toimia, kun yövahti on poissa se voi olla varas sekin, sanoi Paavo.

Saavuttuaan Pääskyläntielle pojat tutkivat tienoota. Talo oli kasarmintapainen iso rakennus. Piha oli täynnä romua ja sokkeloita.

Pojat alkoivat pelata nappia ja pian heidän ympärilleen kokoontui joukko lapsia. Nämä ehdottivat muitakin pelejä ja kaikki tulivat tuttaviksi.

— Onko täällä ketään jolla on polkupyörä? kysyi Paavo, jonka mielestä asia kehittyi liian hitaasti eteenpäin.

— Vai ei? Eilen Eetu ja Jaska kävivät ostamassa käytetyt pyörät itselleen, sanoi toinen. — Mä tjikasin itse niitä.

— D. trapussa, mutta sinne ei passaa mennä. Niitten faija on äkänen mies ja mutsi lyö lapsia rätillä korville, selitti joku.

Pojat jatkoivat peliään ja miettivät kuumeisesti. Vihdoin sanoi yksi lapsista:

— Tuossa Eetun ja Jaskan fatsi menee yötyöhön ja mutsi pesutupaan. Jos teillä on asiaa, niin painukaa nyt sinne.

Ja sen pojat tekivätkin. He koputtivat ovea, jossa oli nimilippu "Armas
Korkkila".

Kun ovi avattiin, näkivät pojat kaksi isonpuoleista roikaletta huoneessa. Ja seinää vasten seisoi kaksi polkupyörää.

— Onko teillä fillareja lainattavina? Me maksamme jukin paljon, jos te lainaatte, sanoi Janne rohkeasti.

— Kuka teidät tänne tyyräsi? Vai fillareja vielä? Menkää äkkiä hiiteen, sanoi toinen pojista.

— Mutta tässähän on kaksi polkupyörää, sanoi Paavo ja meni tarkastamaan niitä. — Voi sun! Tämähän on minun oma pyöräni. Kuinka se on tullut tänne?

— Vai oma pyörä! Kyllä se nyt on minun, sanoi poika. — Eetu, opeta tuota mammanpoikaa oikeille tavoille.

— Älähän hätäile Jaska. Lahjoitetaan pyörät vieraillemme, nehän eivät tosiaankaan ole meidän omiamme. Tulkaa perässä niin kirjoitetaan lahjakirjat, sanoi Eetu imelällä äänellä.

— Tämä on varmastikin ansa. Minä vaadin pyöräni takaisin — siihen on kaiverrettu nimikin, sanoi Paavo ja näytti sormellaan.

— Oletteko te akkoja, jotka pelkäätte meitä? ilkkui Eetu. — Me ollaan reiluja miehiä, ei meitä huoli vierastaa.

— Te ette ole reiluja, koska teillä on minun pyöräni. Ja lahjakirjoja ei tarvita. Antakaa pyörä pois ja sillä hyvä, intti Paavo.

— Leikillähän mä puhuin lahjakirjasta. Mutta meillä on valkoisia hiiriä kellarissa. Saatte ostaa niitä vitosella kappale.

— Se on selvää. Rehellisyys on meijän vahvin puolemme, vakuutti Eetu ja lähti näyttämään tietä.

Kuljettiin portaat alas, ne johtivat kellariin. Jaskalla oli sähkölamppu ja sitä tarvituinkin, sillä kellarissa oli monta käytävää. Vihdoin pysähdyttiin ja Eetu avasi kopin oven. Hän viittasi Jannea ja Paavoa menemään sisään. Mutta tuskin nämä olivat menneet ovesta, kun ovi lyötiin kiinni ja lukko suljettiin.

— Aukaskaa ovi, taikka me huudamme niin, että poliisit tulevat, huusi
Janne ja jyskytti ovea.

— Haa, täältä ei kuulu ääntä pihalle eikä kadulle. Me tullaan ottamaan teidät pois sitten kun te olette luurankoja. Mutta se kestää kauan, varsinkin jos syötte hiiriä. Niitä täällä on, vaikkeivät ne ole valkoisia, sanoi Eetu.

— Ja tuollaiset kukonpojat luulevat mahtavansa mitään meille. Kiekukaa nyt minkä jaksatte, nauroi Jaska. — Tämä osa kellaria on autio, täällä ei kukaan liiku.

— Jos aukasette oven, niin saatte pitää pyörän, lupasi Paavo surkealla äänellä.

Mutta Eetu ja Jaska hohottivat vain ja lähtivät. Jostakin raosta kivijalassa kuulsi hiukan valoa, niin, että voi eroittaa esineitä.

Vanhoja kenkiä, pulloja, pakkilaatikoita, joku rikkinäinen säkki ja rautaromu täytti pienen kopin lattian.

— Monte Criston kreivi istui kopissaan vuosikymmeniä, ennenkuin hän keksi ulospääsyn. Mutta Helsingissä kulkee aina ihmisiä joka paikan ohi. Koetetaan huutaa tuosta raosta, josta tulee valoa.

Pojat huusivat pitkän aikaa, mutta apua ei kuulunut. Ulkopuolella oli luultavasti autiopaikka taikka pihan nurkkaus, jossa kukaan ei käynyt.

Onneksi heillä oli vähän evästä mukana. He alkoivat syödä ja hyvälle se maistui.

Sitten seurasi pari kurjaa tuntia. He kolkuttivat seiniä rautatangolla, kalvoivat lattiaa ja heittivät kiviä kattoon. Vihdoinkin he uupuneina keräsivät säkkejä kasaan ja kävivät vieretysten nukkumaan. Ihme kyllä he nukkuivat heti. Ho toivoivat vielä, että aamu toisi pelastuksen.

Sillä aikaa oli kotona levotonta. Tuli yhä pimeämpää, mutta Jannea ei kuulunut kotiin. Isä soitteli tovereille ja Paavon kotoa ilmoitettiin, että heidän poikansa oli myöskin hävinnyt. Siellä oltiin kovin levottomia.

— Janne sanoi menevänsä vaarallisille asioille, mutta kielsi minun kertomasta sitä. Minä luulen, että hän on mennyt pelastamaan jonkun henkeä.

— Rauhoitu nyt, sanoi isä, pojathan ovat yltiöpäitä, he voivat keksiä vaikka mitä. Mutta voinhan minä soittaa vielä poliisille, sanoi isä.

Mutta poliisi ei tiennyt mitään kadonneista pojista. Luvattiin tehdä mitä voitiin.

— Voe, voe sitä poekoo, minunnii syväntän viäntää. Oli se hellä luontonen ja tottelevainen, niin pieneks immeiseks ja nyt pit joutua perikattoon nuorel ijäll, päivitteli Mari, unohtaen entiset sanansa pojista.

— Janne ei ole kuollut, ei, ei. Mä en tahdo kuulla sellaista. Hän on selvinnyt kamalasta kiipelistä monta kertaa, sanoi Toini, joka kuitenkin itki salassa.

— Minulla on nälkä, mutta hiiriä mä en syö. Niitä täällä näkyy olevan, sanoi Janne.

— Jos laitettas valkea tuohon nurkkaan ja halstrattas hiiriä? Piiritetyissä kaupungeissa niitä pidetään herkkuina, tuumi Paavo ja heitti kengällä rohkeaa elukkaa.

— Ja erämaassa nälkiintyneet ihmiset syövät toisiaan. Mutta minä en syö hiiriä enkä sinua, vaikka kuolisin, vakuutti Janne.

Paavo sytytti tulitikun ja pisti sen ulos pienestä raosta. Sitten hän vuoli ohkasia tikkuja ja poltti niitä samalla tavalla. Mutta kukaan ei huomannut tulta.

Janne ehdotti jo, että he laittaisivat rovion oven viereen niin, että se syttyisi palamaan ja he pääsisivät ulos. Mutta he pelkäsivät itse palavansa tai tukehtuvansa savuun.

— Leikitään arvausleikkiä tai painitaan. Kun tekee jotakin, niin mälvät asiat unohtuvat. Toivotaan, että isät keksivät pelastuksen. Minun isäni on hyvä keksimään ratkaisuja. Sinun isäsi on professori ja ne eivät keksi muuta kuin omia asioitaan, sanoi Paavo.

Ja Risto keksikin mennä puumiehen luo tiedustelemaan. Hän kertoi poikien katoamisesta ja kysyi voisiko puumies arvata syytä tähän. Silloin Kaaleppi muisti keskustelunsa Jannen kanssa. Hän kertoi siitä Ristolle ja otaksui, että pojat olivat lähteneet Viidennen linjan tehtaaseen. Ehkäpä siitä saataisiin johtolanka etsinnässä.

Yhdessä he lähtivät poliisilaitokselle. Siellä he kuulivat, että toinen poika, samoissa portaissa oli ilmoittanut pyöränsä varastetuksi.

Etsivä Sinula määrättiin hoitamaan asiaa, ja hän lähtikin heti mukaan Viidennelle linjalle. Matkalla hän kertoi, eitä Jaska ja Eetu Korkkila olivat olleet monta kertaa ilkityössä. Heidät pitäisi tuomita kasvatuslaitokseen. Viidennen linjan tehtaasta he saivat Korkkisen osoitteen. Sieltä lähdettiin eteenpäin Pääskylän tielle.

Korkkila näytti pelästyneeltä, nähdessään etsivän. Hän pyysi istumaan ja kysyi asiaa.

— He ovat juoksupojan toimessa kaupungilla, selitti Korkkila, mutta iski samalla silmää vaimolleen. Tämä lähti heti ulos.

— Onkohan täällä käynyt kaksi koulupoikaa tiedustelemassa varastettuja polkupyöriä.

— Mitä ne täällä tekisivät? Me olemme rehellisiä ihmisiä ja pojat samoin, vakuutti Korkkila.

— Kaikessa tapauksessa minä tarkastan tämän asunnon, sanoi Sinula ja katseli ympärilleen.

— Siinä näette, että olette väärästi epäilleet rehellisiä kansalaisia, sanoi Korkkila pilkallisesti.

— Mennään sitten pois mutta kyllä niitä teidän poikianne sietäisi pitää silmällä, sanoi Sinula.

Kaikki ryntäsivät sinne ja tulivat parhaaksi näkemään, kuinka Risto makasi maassa tarrautuen kahteen polkupyörään. Kaksi isoa poikaa koetti repiä häntä jaloista ja muija Korkkila veti pyöriä irti.

Sinula ja isä eroittivat pojat ja nostivat Riston ja pyörät pystyyn.
Risto huohotti pelosta, mutta alkoi kuitenkin suulaasti kertoa:

— Nuo pojat tulivat ajaen fillareilla täyttä vauhtia ja minä tunsin oitis Paavon fillarin. Mutta sitten tuo muija tuli ja käski poikien livistämään etkun dekkari on hakemassa niitä. Ja pojat aikoivat paeta, mutta mä meinasin, että henki taikka fillari ja tarrasin äkkiä pyöriin. Ja sitten he alkoivat tappaa minua.

— Risto parka, sinullahan on mustelmia ja silmä on lyöty melkein kiinni, kauhisteli isä.

— Ja nyt teidän on kerrottava missä ne kaksi poikaa ovat, jotka kävivät täällä kysymässä kadonnutta pyörää, vaati Sinula.

— Me ostettiin nämä pyörät romukaupasta, se on ikuinen tosi, vakuutti
Jaska.

Molemmat Korkkilan vanhemmat vakuuttivat samaa ja herjasivat Ristoa, joka oli hävytön herraspoika.

— Mennään vinnille ja kellariin, kyllä sieltä pojat löytyvät, ehdotti
Risto.

— Joka talossa on kellari, sanoi Sinula ja meni sisään Korkkilalle. —
Tuossahan riippuu avaimia oven suussa.

Sinula otti avainkimpun naulasta ja meni portaisiin. Kaikki seurasivat häntä alas. Risto näki kuinka Korkkilat vaihtoivat katseita. Hän arvasi, että heillä oli paha mielessä.

— Ne aikovat lyödä meitä hiekkapussilla päähän, taikka heittää meidät maanalaiseen luolaan, kuiskasi hän Sinulallle.

— Siihen heillä ei ole tilaisuutta, sanoi tämä ja lisäsi Korkkilan väelle — menkää te kaikki edellä, me seuraamme jäljessä. Jos te yritätte jotakin temppua, niin muistakaa, että minulla on revolveri kädessä.

Sitten alkoi kulku kellariin. Se oli sokkeloinen ja Korkkila koetti eksyttää kulkemalla ympäri kierrosta. Mutta Sinula pakotti hänet kulkemaan eteenpäin.

— Täällä haisee rikille tai palaneelle tärpätille tai jollekin myrkylle. Janne on vissisti läheisyydessä. Ho, hoi, vastaa, jos elät.

— Professori on hyvä ja koettaa avaimia. Minä vahdin näitä veijareita sillä aikaa.

Ovi avautui ja Risto ryntäsi ensimmäisenä sisään. Sähkölampun valossa hän näki Jannen ja Paavon seisovan oven takana. Keskellä lattiaa paloi pieni valkea, tiilikivistä ja rautaromusta rakennetun tulisijan alla. Tervan ja jonkun muun vahva käry täytti kopin.

— Meillä on kamalan kova nälkä, etkun me ollaan paastottu, kolme, neljä päivää. Toitteko te muonaa meille? kysyi Janne heti.

— Voi poikaparat, ettehän te ole olleet täyttä vuorokauttakaan täällä.
Mutta mennään nyt pois, sanoi isä ja tukahdutti tulen kivillä.

Ylös tultuaan alkoivat pojat kertoa seikkailustaan. Korkkilat seisoivat ja murjottivat syrjässä.

— Minä vien koko koplan putkaan. Tämä on hyvä saalis poliisille. Sitten asiaa tutkitaan ja pengotaan. Tämä Risto poika ansaitsee palkkion kekseliäisyydestään.

— Hengenpelastusmitallin ainakin. Mutta kyllä isä palkitsee sinut, kun minä sain kalliin fillarini takaisin, sanoi Paavo.

— Teidät lähetetään kasvatuslaitokseen, siitä minä vastaan. Mene Risto kutsumaan talonmiestä tänne. Hän saa soittaa Mustan Maijan kuljettamaan pois koko joukon, sanoi Sinula.

— Professori voi nyt viedä pojat kotiin, me tulemme jo toimeen täällä. Toinen pyörä on tietysti varastettu samasta talosta. Mutta tästä Risto pojasta tulee vielä hakamies etsivään osastoon.

— Jeh, siihen minulla on luonnontaipumukset, kehui Risto punastuen mielihyvästä.

— Oliko teillä tarkoitus jättää meidät sinne kellariin ikiajoiksi? kysyi Janne pojilta.

— Silloin teistä olisi mennyt halu nuuskia toisten poikien asioita, sanoi Jaska.

— Hyvä on, että poliisi ottaa haltuunsa tuollaiset pienet pedot, sanoi isä ja hyvästeli Sinulaa, jota hän lämpimästi kiitti avusta. Palkkion hän maksaisi perästäpäin, kun asia oli selvä.

Korkkilan vaimo alkoi syytää herjauksia, mutta pojat ja isä kiiruhtivat pois.

Paavo meni kotiinsa ja Risto vei pyörän siihen asuntoon, josta se oli varastettu.

Herra ja rouva ja Jannen ikäinen poika tulivat eteiseen. He alkoivat ihmetellä ja kiittää, ylenpalttisesti, kun asia selvisi heille.

— Kun on vähän järkeä ja rohkeutta, niin tällaiset tehtävät onnistuvat. Mutta nyt mä lähden syömään, sanoi Risto ja aukaisi oven.

— Tunteehan koko piha Horrin pojat. Niillä on aina kepposet mielessä, mutta tämä on yli veto kaikista kepposista, sanoi poika.

Siellä ruokittiin paraikaa Jannea. Kaikki olivat kiihtyneitä, varsinkin äiti, joka kauhulla kuuli poikansa vaarasta.

— Minä keksin ajavietettä, kun Paavo alkoi tulla harmilliseksi. Se pyydysti säkeillä hiiriä ja tappoi jo yhden. Siitä piti muka tulla hyvä paisti. Ja sitten se puhui kotiväestä ja nuoresta elämästään, mikä katkeaisi lähiaikoina.

— Nää poijat ovat rikkaruohoo, ei niitä tuhota helepolla, sanoi Mari unohtaen äskeiset hellemmät tunteet.

— Mä löysin tynnyrin pohjalta tervaa ja lattialta ruostunutta rautaromua ja lasinsirpaleita, jotka mä hakkasin jauhoksi. Siellä oli vanha kattila ja tiilikiviä, joista tuli kiva tulisija. Sitten me vuoltiin lastuja ja keitettiin. Siitä olisi voinut tulla joku uusi rautayhdistys, mutta te keskeytitte liian aikaseen jännän kokeilun, sanoi Janne.

— Jos sinä tietäisit minkälaisessa tuskassa me elimme täällä, et puhuisi noin, sanoi äiti ja veti Jannen luokseen.

ARKIELÄMÄÄ.

Kun lapset tulivat kotiin kouluista, kertoi isä, että Sinula oli soittanut ja pyytänyt häntä todistajaksi, kun Korkkilan juttu käsiteltiin poliisilaitoksella. Janne ehdotti, että hänkin tulisi mukaan, mutta isä sanoi ettei ala-ikäisiä otettu todistajiksi.

— Ala-ikäiset eivät keksi niin ovela valheita, kuin aikuiset. Kun kerrankin joutuu tekemisiin rikosjutun kanssa, niin pitäisi siitä hyötyä sen verran, että saisi olla mukana selvittelyssä, harmitteli Janne.

— Olit selvästi, mutta saithan sinä palkan Paavon isältä, joka osti sinulle sen pienen valokuvauskoneen.

— Ja koko valmistavakoulu kunnioittaa sinua, kuin Sherlock Holmesia tai leijonan kesyttäjää, kertoi Toini.

Istuuduttiin aterialle ja lapset vaikenivat jonkun aikaa, kunnes pahin nälkä oli tyydytetty.

— Mikähän Ristolla on, kun hän syö eniten meistä eikä kuitenkaan liho enemmän, kysyi Liisa.

— Kun se tekee niin paljon koiruutta, niin Jumala ei anna sen lihoa.
Tänäänkin se perkasi silakan suolet sormillaan, sanoi Toini.

— Älä aina härnää. Kuinka pitkät sinun omat suolesi ovat? tiuskasi
Risto.

— Ne ovat seitsemän kertaa pitemmät, kuin minä itse, ja niin pitää ihmisellä ollakin. Lehmällä on neljätoista ja lampaalla kaksikymmentäkolme kertaa pitemmät, kuin mitä he itse ovat. Ne, joilla on lyhyet suolet eivät käytä ruokaa hyväkseen yhtähyvin, kuin ne, joilla on pitkät.

— Liisa on aina harmissaan, kun se lihoo yli äyräittensä. Anna leikata suolet lyhyemmiksi, neuvoi Risto.

— Mä osasin olla syömättä 26 tuntia siellä kellarissa, etkun suolet ovat tarpeellisen pitkät. Niissä oli niin paljon vararavintoa, kehui Janne.

— Olisin minäkin osannut olla syömättä niin kauan, kuin kellarin ovi oli lukossa, hihitti Risto.

— Sinä olisit syönyt hometta seiniltä taikka hiiriä. Mutta kuinkahan pitkät suolet Gandhilla on, etkun se on hirmu nälkätaiteilija? sanoi Janne.

— Minä näin Ganhdin kuvan ja se on eri ruipelo. Ei sillä ole paljoakaan sisässään, sanoi Toini.

— Riston opettaja sanoi, että hän ei ole tuonut uutta laskuvihkoa, vaikka entinen loppui jo viime viikolla, kertoi Janne.

— Kuinka Risto on laiminlyönyt sen? kysyi isä silmäkulmat rypyssä. —
Eikö opettaja ole sinua itseäsi siitä muistuttanut?

— Miten sinä puhut noin, täytyy heti täyttää opettajan käskyt, muista se. Kunpa pojat olisivat yhtä huolellisia koulussa kuin tytöt.

— On pöhnää käydä valmistavaa koulua, kun vain hameväki opettaa.
Eskokin sanoi, että vain tupakkamiehet kelpaavat opettamaan, virkkoi
Risto.

— Mitenkä sinun taskusi ovat noin lihavia, tyhjennäpäs ne nyt pöydälle, niin nähdään, minkälaisia aarteita Rikulainen kokoo.

Riston taskut olivat niinkuin kaikkien poikien sisältörikkaita, ja pöydälle kokoontui tavaraa monenmoista. Siinä oli kahdeksan taskunsisällystä. Kynä ja kumi, uusi joululahja lompakko, asfalttipalanen, kumiletku, isoisän vitjoista riippuva lukko, arpanappuloita, messinkilankaa, kynttilänpätkä, nenäliina, joka oli solmittu lantunpalan ympärille, kulunut muistikirja, säretyn herätyskellon rattaita, pari käytettyä kivärinkuulaa ja herneitä märän lapasen sisässä.

— Sillä tavalla herneet tulevat pehmeiksi, sanoi Risto. — Tässä on vielä suurennuslasi ja palsamin siemeniä, kävin ostamassa siemenkaupasta multaa ja siihen meni kuukausrahat. Ruusun mä olen istuttanut uudelleen ja annoin sille paljon lantaa.

— Minä tiiän, sanoi Toini. — Risto käveli pahvilaatikko kainalossa ja kokosi hevosenlantaa kaduilta lusikalla. Mikseivät ruusut haise lannalle, vaikka ihminen haisee kanan sipulille, jos se on syönyt sitä?

— Lanta tulee juuren kautta alhaalta päin ruusuun ja muuttaa kokoonpanoaan tykkänään, mutta sipuli tulee ylhäältä päin ihmiseen eikä ehdi muuttua ennenkuin se panee suun haisemaan, selitti Risto.

— Mitä nämä ovat? kysyi isä ja veti vielä Riston taskuista ruskeita litteitä laattoja.

— Me löydettiin niitä isosta läjästä maneesin takapihalta, joku sanoi, että ne ovat ruutia, mutta se narrasi varmaan. Koetetaan pistää kaasuliekkiin niin nähdään.

— Älä ihmeellä, nämä ovat vaarallisia kapineita. Sinä menettäisit käsivartesi, ellet muuta. Kuinka tällaista jätetään ajelehtimaan noin huolimattomasti!

— Se on savutonta ruutia, jota käytetään tykkien laukaisemiseen. Jos sen panee tuleen, niin se räjähtää. Koko uuni voisi luuhistua.

— Voi lapsiparkaa, taaskin olet ollut suuressa vaarassa. Mutta pojat ovat kuin koiranpennut, jotka hakevat joka roskaläjän. Keitä sinun mukanasi oli?

— Aikaihmiset ovat kruinoja, tuumi Janne, — olisi ollut jännää jos Risto olisi räjähyttänyt nyt Liisan huoneen uunin, se on niin pieni, ettei siitä kukaan kuolisi.

— Nyt minun täytyy lähteä kouluun, mutta missä manska on? Miksi aina minun kirjani hukataan? Toinin kirjoja ei kukaan hukkaa, hätäili Risto ja haki kuumeisella kiireellä joka paikasta.

— Minä pidän kirjat hyllyllä ja sinun maantietosi on nytkin kylpyhuoneessa, sanoi Toini yliolkaisesti.

— Kuule, Mari, eräs poika tulee tänne tuomaan minulle rahaa. Ota vastaan, mutta älä pane talouteen, vaan anna minulle.

— En mä tunne, se tuli kadulla vastaan ja sano olla "lainanpas mulle fima tai kymppi minun tarttis ostaa leipää kottiin." Ja sitten se pyysi minua antamaan sille yhen tupakan, mutta sitä mä en tehnyt, etkun minulla ei ollut.

— No pittää olla ku tummoiselle veijarille rahhoos ajat! Tokkohan sanoit nimmees sille?

— En mä sitä muistanut, mutta vissiin se ties, sanoi Risto ja lähti hyräillen kouluun.

— Ei tuo poika ainakaan ole oikee. Lainoo rahhoo tuntemattomalle kulkurille ja veijareille. Pittää kertoo rouvalle.

— Ei, Risto kulta, nyt näet ettei tuntemattomiin voi luottaa. Minä annan nyt sinulle vitosen, mutta älä toista kertaa lainaa vieraalle pojalle, se narraa sinua varmasti.

— Mutta, onhan niillä äidit, jotka ovat opettaneet, että narraaminen on syntiä. Eihän kukaan äiti narraa.

— Jaskan ja Eetun äiti narraa, mä kuulin itse, etkun se sanoi, että he eivät olleet ottaneet fillareita, sekaantui Janne puheeseen.

Ristolla oli nukke, jonka nimi oli Aramis. Hän rakasti sitä, mutta häpesi leikkiä sen kanssa. Kun toverit tulivat hän piiloitti sen sänkyynsä.

— Minä koetan penkoa äidin lumppukoria, ehkä sieltä löytyisi jotakin, lupasi Liisa.

— Älä vain laita naisellista pukua. Aramis on mies. Nyt mä menen
Pihvin luo, sinne tulee kivoja sällejä.

— Pese kätesi ja harjaa hiuksesi äläkä tappele tai säre mitään, varoitti Liisa.

— Pihvi tappelee itse jos kuinka, mutta siksi se onkin sopu kaveri.
Sillä on syntymäpäivät.

— On tietysti. Mä olen istuttanut kaktuksen pieneen ruukkuun, se on harvinaista lajia.

— Kuules, Liisa sinusta tulee pian vanhapiika tuolla menolla. Sinä markeeraat opettajaa liika aikaiseen, sanoi Risto ja lähti, niinkuin aina hyräillen matkalle. Ovella hän huusi: — älä unohda Aramista. Prätskis!

— Mitä mä teen, etkun Risto on poissa, ja Janne laittaa käryjä miestenhuoneessa Eskon kanssa, ja Sinikalla on tulirokko? kysyi Toini.

— Hyllyssä ei ole muutakuin sivistyskirjoja, kaikki muut on luettu. Poikien pitäisi lukea niitä, etkun he ovat aina niin sivistymättömiä, sanoi Toini ja meni miestenhuoneeseen.

Pojilla olikin siellä uusi leikki. He olivat pyydystäneet suuren kissan pihalta ja tuoneet sen sisään.

Janne sitoi sähköjohdot pienestä patterista sen etukäpäliin. Sitten hän väänsi sähkön päälle. Kissan molemmat takajalat lensivät ilmaan, takaisin pöydälle ja taas ilmaan.

— Ei vähääkään, sehän ei sano mitään. Sähkövirta on eri heikko, koeta itse ottaa sitä. Siksi ja senpuoleen kissat ovat itse sähköisiä, ja niitä voisi ladata kuinka monen volttisiksi vain. Jos sillä on reumatismiä niin sekin paranee, selitti Janne.

— Eikö teillä ole ketään, jolla olisi iskiasta tai noidan nuolta, niin voitaisiin parantaa sitä täällä sähköistetyllä kissalla, sanoi Esko.

— Mari valittaa aina särkyä lonkassaan. Nytkin hän makaa ja lämmittää sitä kuumalla hiekalla, kertoi Toini.

— Tässä on sähköinen kissa, se on vanha ja hiljainen. Me lainataan sitä Marille parannuskeinona.

— Se on parempi kuin sähkötyyny. Jos se nukkuu Marin kylkeä vasten, niin iskias parantuu, auttoi Esko Jannea.

— Voip olla niinkin, mutta teiän puhheisiinne ei voi luottaa. Viekee luontokappaleenne poies, sanoi Mari, joka aina epäili poikien hommia.

Toini otti kissan, asetti sen Marin viereen ja maanitteli sitä pysymään paikoillaan.

— Silloin se rupeaa raapimaan. Katsokaa nyt, se kehrää jo puoliunissaan, sanoi Toini.

Ihme kyllä, että Mari tyytyi käsittelyyn, sanoi vain, että kuuma hiekka oli lämpimämpää.

— Mutta kissassa on parantavan sähkön voima, eikä sitä huoli lämmittää välillä, niinkuin hiekalle täytyy tehdä. Monihan käyttöä kissan nahkaa reumatismia vastaan, selitti Esko.

— Hiivitään pois, Mari alkaa nukkua, etkun kissa kehrää hänet uneen, sanoi Toini. — Nyt te olette kerrankin tehneet hyvän työn.

Miestenhuoneessa alkoivat pojat taas mielihommiaan. He sulattivat kauhassa tinaa, siihen lisättiin kynttilänpala sulamaan ja sitten seos kaadettiin muotteihin, jotka pojat itse olivat valmistaneet kipsistä.

— Eskolla on kello, jonka numerot loistavat pimeässä ja taskumatti, jossa on viinaa, kertoi Janne ihailevasti.

— Ei siinä ole kuin limonaadia ja mausteita ja hiivaa. Siitä voi tulla ilojuomaa, sanoi Esko.

— Eilen me nähtiin humalainen mies ja poliisi otti sen kiinni. Me huomattiin se ensin ja haistettiin sitä ja se haisi viinalle. Ja me seurattiin sitä, kunnes poliisi tuli vastaan ja sitten se vietiin putkaan, kertoi Janne, sillä välin kun Esko kaatoi sulaa tinaa muotteihin. — Kyllä me korjataan Eskonkin, jos se juo ilojuomaansa liikaa.

Kun tina oli jäähtynyt kaadettiin se pois muoteista. — Siitä oli tullut kömpelöjä koiria ja hevosia, mutta pojat olivat ylpeitä. Lahjoittivat jalomielisesti koiran Toinillekin.

Äiti tuli pyytämään lapsia juomaan teetä. Hän aukaisi miestenhuoneen ikkunan saadakseen ilman raittiiksi.

— Nyt mä en saa kynääni terotetuksi kynämyllyllä, Janne on tärvellyt sen.

— Mä teroitin vain vahatankoa sillä. Pannaan koko mylly uuniin, niin vaha sulaa.

— Janne ei saa tärvellä kallista teroituskonetta. Eilen sinä teroitit mustekynää sillä, sanoi äiti.

— Janne jauhoi kerran lämpömittarin ja toisella kertaa äidin puiset sukkapuikot sillä, kanteli Toini.

— Syntymäpäivät olivat eri hieno säväys, mutta Pihvin huoneessa oli ruuhkatilanne, kun sinne oli tullut kuokkavieraitakin. Toiset toivat veljiään sinne. Me sanottiin, että kuokkavieraille ei tarvitse tarjota mitään, mutta Pihvin äiti ei suostunut siihen.

— Siellä oli niin kivaa, että mä olen ihan hikinen. Sähkölamppu meni rikki ja Esko kiipesi sitä korjaamaan, mutta luiskahti ja jäi riippumaan siihen sähkölankaan. Se oli vahvaa johtoa, kun se ei katkennut. Varjokuvakone kaatui, ja siellä oli jyskettä ja hulinaa, etkun heillä on kamalasti huonekaluja, mutta me laitettiin kaikki hyväksi, paitsi multaa, jota Pihvin veli oli hajoittanut kukkaruukusta.

— Mitä Paavon äiti tuumi sellaisesta elämästä? Ettekö te voineet olla kylässäkään rauhallisia? kysyi äiti.

— Kyllä se on tottunut säikähtämään, etkun se on niin laiha. Kun ei ole rauhaa, niin se kuluttaa rasvaa, selitti Risto.

— Meijän äiti on niin lihava, etkun sillä on niin rauhallinen elämä, kun mollaan jo niin isoja, sanoi Toini ja syleili äitiä.

— Äidin rauhaako täällä ylistetään? kysyi isä, joka oli tullut huoneeseen toisten huomaamatta.

— Petshora, Viena — — — alkoi Toini ja jatkoi läpi Euroopan sellaista vauhtia, että tuskin eroitti nimiä. — Minä osaan ne niin nopeasti, että mä hengitän vain yhden kerran välillä. Aasian joissa täytyy hengittää kaks kertaa.

— En mä viitsi kuluttaa aikaani sellaiseen ja miesten kielet eivät ole niin laitettuja kuin naisten. Kun Toinikin osaa puhua niin sukkelaan, niin se ehtii puhua järin paljon pöhnää, sanoi Janne halveksivasti.

— Toiko isä minulle eristettyä kuparilankaa? Janne käänsi keskustelun toiseen asiaan.

Janne sai kilon painoisen kumikeilan, jossa oli reikä alaosassa, Risto sai neljä lasista koeputkea, joissa oli erivärisiä öljyjä ja Toinin osalle tuli iso linoleumimaton palanen. Jakaminen tapahtui arpomalla.

— On järin kivaa, kun meillä on isä, joka tekee sellaista työtä, että siltä jää tällaisia jätteitä, sanoi Risto ihastuneena.

— Pihvillä mahtaa olla kruinaalista, kun sen isä vaan kirjoittaa ja luennoi.

— "Giovannissa" seisoi perhetragediia yhen kuvan alla ja siinä näkyi miten koko perhe piti kokousta.

— Nyt saa ainakin esirippu laskea, olkoon täällä komediia tai tragediia, sanoi äiti vieden koko lauman mukanaan.

ERKKI SERKKU TULEE.

— Risto on leijona, sellainen hieno ihmisleijona, sanoi Janne ja tarkasti Riston hommia.

— Ei se ole leijona, joka kiilloittaa kenkänsä, kun tulee hienoja sukulaisia käymään, vastasi Risto ja harjasi kenkäänsä voimiensa takaa.

— Viipurin Erkki on hienompi arkena kuin te koskaan syntymäpäivinäkään, sanoi Toini.

— Sillä on nahkainen sotilasvyö ja herraliivit ja oma kello ja sitäpaitsi se kumartaa hienosti ja muuta. Siivotaan vähän tätä huonetta.

Lapset koettivat parhaansa mukaan järjestellä huonetta. Papereja tungettiin uuniin, huonekaluista irroitettiin muovailuvahaa, kirjoituspöydälle pantiin puhdas sininen paperi ja toiselle pöydälle puhdas liina. Suomen lippu liehui kaapin päällä ja Risto naulasi tuolinjalkaa paremmin kiinni ja piilotti Aramiksen sängyn pohjalle.

— Katsokaa millaiset ovet meillä on, torui Toini, — Janne on polttanut suurennuslasilla reikiä niihin ja yhdessä on ollut maalitaulu, johon on ammuttu nuolilla. Niillä naisilla vasta on böndi elämä, joitten täytyy elää miesten kanssa yhdessä. Eikö laiteta kirjoituspöydästä kahvipöytää?

— Sitä minä en salli, minä tarvitsen sen kokeilu- ja sähköpöydäksi.
Minä vaadin, että te alistutte minun tahtooni, sanoi Janne.

— Meitä on kaksi samaa mieltä, ja sinä saat antaa perään, ratkaisi
Toini.

— Mutta mä vaadin sen esikoisoikeudellani. Mari, eikö olekin niin, että esikoisella on määrämisvalta? huusi Janne keittiöön.

— Totta se on. Niin on ollu Aaprahamin ajoista asti. Jumala on antanut suuren vallan miehille ja siihen ei oo mittään sanomista. Elekee nousko vanahempoo veljeenne vastaan, niin teille käy hyvin ja työ elätte kauvan muan piällä.

— Jeh, sanoi Janne. — Siinä kuulette, tulkaa, nyt vannomaan uskollisuus- ja kuuliaisuusvala.

— Ristolla on huonosti kehittyneet, aivot. Etkö tiedä, ettei nainen kelpaa esikoiseksi. Liisa, esikoinen! ja Jannen ääni ilmaisi pelkkää halveksimista.

Samalla soi ovikello ja lapset ryntäsivät, eteiseen ottamaan vastaan tätiä, setää ja Erkkiä.

Paljon aikaa kului tervehtimiseen, vaatteitten riisumiseen ja tuliaisnamusten syömiseen. Sitten jouduttiin miesten huoneeseen.

Janne pani 25-pennisen vesivatiin, johon hän johti langan sähköjohdosta. Toisen langan hän antoi Erkin käteen ja pyysi tätä ottamaan rahan pois vesi vadista.

— Ihmiset puhuvat niin monella tavalla. Mari puhuu savonkieltä, Laason lapset vihtiläistä, ja sinä karjalankieltä. Teitä on kiva kuulla. Mutta mollaan aina puhuttu kirjakieltä.

— Ei mius "mollaa" oo kirjakielt, ei meijä opettaja silviisii haasta. Eiks myö lähetä kassomaa Helsinkii? Mie oon säästänt rahhaa tätä matkaa vasten, männää nyt, sanoi Erkki suurenmoisesti.

— Jos sinulla on rahaa, niin kyllä me tiedetään mitä tehdään, sanoi
Risto, jonka suunnitelmien toteutumista usein raha-asiat estivät.

— Uskalletaankohan me antaa heidän mennä yksinään? kysyi täti levottomana. Hän tunsi sisaren lapsensa.

— Erkille on terveellistä olla muitten lasten kanssa, ja tottua tulemaan ilman meitä toimeen, antaa heidän vain mennä, sanoi setä.

Lapset täyttivät taskut korpuilla ja tuliaisnamusilla, pukivat päällysvaatteet yllensä ja lähtivät suurella töminällä matkalle.

— Sinun asemassasi eläisin ainaisessa tuskassa. Lapsillahan on aina niin paljon vaaroja, ja kun on kolme tuollaisia vilkasta lasta päällepäätteeksi, sanoi täti äidille.

— Kaikkeen täytyy tottua. Sitäpaitsi täytyy jokaisen, joka elää lasten keskellä, huomata minkälaisen erikoisen suojeluksen turvissa he elävät. Kerran Janne kiipesi liinavaatekaapin päälle, Riston istuessa maassa sen edessä. Silloin kaappi kaatui, mutta ovi lennähti auki ja esti sen kaatumasta maahan asti. Heitä kiellettiin kiipeämästä kaapin päälle, mutta paha kyllä he unohtivat silloisen säikähdyksensä ja uudistivat saman tempun. Tällä kertaa he kiipesivät astiakaapin päälle, joka myöskin kaatui. Käytävän toinen seinä otti vastaan ja pojat pelastuivat ihmeellisellä tavalla, jääden riippumaan yläkaapin reunasta. He saivat tietysti rangaistuksen tottelemattomuudestaan.

— Sirpaleita tuli koko ämpärillinen, Toini itki ja Mari päivitteli. Meille tuli iso vahinko. Iltasella pojat neuvottelivat, miten korjaisivat vahingon. He ajattelivat monenlaisia raha-ansioita, joko sanomalehden levittämistä tai kengän kiilloittamista Esplanadilla. Oli myös puhetta, että he myisivät aarteensa, postimerkkinsä tai sähköpatterinsa.

— Illalla he rukoilivat, että Jumala antaisi heille anteeksi ja laittaisi niin, ettei äiti välittäisi niin paljon porsliiniastioista ja että he eivät osaisi kiivetä korkeammalle kuin pöydälle ja kesällä puihin ja Toini lupasi jalomielisesti säästörahansa pankista. Mutta lapset itse pelastuivat nyt kaikesta vahingosta, niinkuin niin monta kertaa ennen.

Lapset olivat sillä aikaa menneet palotorniin. He saivat palosotamiehen viemään heidät ylös asti. Ylhäällä tuuli ja päätä huimasi mutta näköala viehätti poikia. Jokaisen mieli kohoaa kauas arkitunteista, kun ruumis on noussut maan tomun yläpuolelle. Pojat puhuivat ilmalaivoista, toivoivat, itselleen siipiä ja suunnittelivat mitenkä he voittavat maailman suuriksi tultuaan. Toini piteli kiinni kaiteesta ja katseli ihastuneena merta. Hän sekä pelkäsi että nautti. Sitten mentiin alas, kiitettiin palosotamiestä, jolle Erkki maksoi kuninkaallisesti markan henkeä kohti ja riennettiin houkuttelevaan maailmaan.

Ensin ajettiin ajurilla yliopiston eläintieteelliseen museoon. Siellä oli tosin lapsilla hauskaa ja paljon näkemistä, mutta vahtimestari kärsi.

— Nyt mennään raitshikalla Töölööseen, siellä on koju, jonka ulkopuolella on huisin mukava penkki, siellä juodaan limonaadia, ehdotti Janne.

— Mutt mie tahon aijaa uuvel suomalaisel vaunul, mie en oo vielä näht sitä sisält, sanoi Erkki.

Tämä oli tehokas syy, joka sai lapset odottamaan kunnes tuli suomalainen vaunu. Pari vaunua sai ajaa ohi. Koju löytyi ja limonaadia juotiin pullo mieheen. Toini tahtoi jättää omansa kesken, mutta hänet pakotettiin tyhjentämään joka pisara, jottei koituisi rahanhukkaa.

— Mennäänkö tuohon museoon, joka on kuin kirkko? kysyi Risto, kun lapset tallustivat kotia kohti syöden eväitään.

— Ei mennä, isä sanoi Liisalle, että jokaisen sivistyneen ihmisen pitää käydä siellä, kun kerran asuu Helsingissä, vastasi Janne.

— Ei sitten kannata mennä, ainakaan Jannen ja Riston. Erkille ja minulle se paremmin sopii, oli Toinin huomautus.

— En mieltään välitä sellaisest, sanoi Erkki, joka tahtoi olla poikien veroinen.

— Minä en mene kotiin vielä, jää tänne Erkki, niin tehdään jotakin kivaa, sanoi Janne, pitäen Erkkiä käsivarresta kiinni.

— Mennään mummon luo, se asuu viidennessä kerroksessa ja sinne menee hissi, ehdotti Janne. — Kunhan se ei vaan panisi pesemään käsiä. Onko sulla nenäliina, sitä se aina kysyy? Minulla on, mutta se on märkä, etkun minä pyyhin pois limonaadia penkiltä, kun se ruiskahti niin kauheasti.

— Ei se tahdo sitä, mutta se sanoo, että hyvästi kasvatetuilla lapsilla täytyy olla. Oletko sinä hyvästi kasvatettu.

— Minä luulen kyllä, että mollaan hyvästi kasvatetut, etkun isä kasvattaa meitä aina niin kamalasti.

— Se sanoo että: "kuulkaa nyt, pojat, mitä isä sanoo" ja "muistakaa nyt ettei isän tarvitse suuttua" ja sitten se kieltää ja kieltää.

— Antaa se järin kivoja tavaroita ja tulee huvimatkoille, ja selittää miten rautaa saadaan ja siementen itämisiä ja valontaittumista.

— Tervetuloa, rakkaat pojat, tulkaa sisään me juomme paraikaa kahvia, sanoi mummo ja vei pojat katetun pöydän ääreen.

Siellä kohtasi heitä pettymys, sillä mummolla oli kaksi vanhaa rouvaa vieraina.

— Livistetään pois, minä en osaa keskustella sivistyneesti ja kohteliaasti, kuiskasi Janne.

— Istukaa nyt pojat ja kertokaa ketä te olette, sanoi mummo ja toi lisää kuppia.

— Mie oon Erkki Viipurist ja mie oon toisel luokal lyseos. Eikä miul oo ehtoi missään ainees. Tää toinen on Janne Horri, miun serkkun. Hää on viisaampi kuin mitä luulis hänen todistuksistaan. Oliks siul viimme kesän ehtoloit? kysyi Erkki.

— Mitä sinä niistä puhut näin pitkän ajan perästä? sanoi Janne synkkänä.

— Ollaan milloin vain on aikaa. Ovatko tädit olleet? kysyi Erkki kääntyen kohteliaasti vanhojen rouvien puoleen.

— Haa, miltä sinä luulet vanhojen rouvien näyttävän hiihtopuvussa? virnisteli Janne.

— Kemia, sanoi Janne heti. — Äiti ei tykkää siitä, etkun mä kehitän käryjä ja poltan huonekaluja ja omia vaatteita. Tässäkin takissa on rikkihapolla-poltettu reikä.

— Ja semmostako nykyajan kouluissa opetetaan pienille pojille? Eivätkö äidit soita rehtorille? kysyi toinen rouvista.

— Äidit eivät saa soittaa mistään eikä milloinkaan rehtorille, siitä tulee vain harmia lapsille. Tädillä ei varmaankaan ole ollut lapsia? kysyi Janne.

— Lapsista on vain huolta ja häpiää aikuisill' ja koulukirjat ja kengät ovat järin kalliit, alkoi Erkki keskustella.

— Sinulla mahtaa olla kovat kokemukset, lapsi parka, sanoi rouva osaanottavaisena. —

— Hui, hai. Erkillä on loisto-olot ja rikkaat vanhemmat. Hän on keikari ja melkein miljonääri, selitti Janne.

— Jos miul on sata markkaa, nii Horrin pojat sanovat minnuu miljonääriks. — Kiitos mummo kahvist ja kaikista leivist paitsi piparkakuista.

— En tiijä, ko miul ei tarjottukaa niit. Janne otti tarjoamatta kaks kappaletta.

— Ota sinäkin kaksi. Sitten voitte mennä. Minä annan teille rahaa elokuviin, sanoi mummo.

— Kiitos mummo. Onko mummolla lehteä, missä lukee elokuva-ilmoitukset? kysyi Janne. Mutta Erkki oli jo ottanut viereiseltä pöydältä sanomalehden ja alkoi luetella:

"Naisten hurmaaja" sellaist ei ilkiä kassoo ilmaisekskaa, "Baklevin häät", "Lemmen tarina", hyi sentään! Mitä hyö aina sotkoo rakkautta joka asjaan. Tässäkii ois hyvä alku "Merirosvon rakastajatar", mutta loppu tärvelee oikean aatteen.

— On täällä hyviäkin kuvia "Murheenkryynit ratsain", "Meidän lentäjien kesken", "Hurja Bill Hickok" ja "Charlie Chan Honolulussa" auttoi Janne.

— Onkos nuo hyviä kuvia? kauhisteli vanhempi rouva. — Menkää katsomaan satunäytelmiä tai kasvattavia kuvia.

— Jeh. "Kolme kuolemaan tuomittua" on taatusti kasvattava. Mennään sinne, Erkki, niin opitaan pelastumaan, jos meidät tuomitaan kuolemaan.

— Minkälaisia poikia te olette, koska teitä uhkaa kuolemantuomio? kysyi rouva kauhuissaan.

— Nykyään tuomitaan paljon rehellisiä ihmisiä hengiltä. Meilläkin on verivihollisia, vakuutti Janne, joka muisti Eetun ja Jaskan uhkaukset.

— Scalassa männöö "Myrkytetty nainen", siin ois siul kemiaa tarpeeks, Janne, sanoi Erkki ja jatkoi kääntyen rouvien puoleen: — Tää Janne on ammatiltaan myrkynsekoittaja, hää tekköö parempii rohtoi ko apteekkarit. Jos teist kuka tahtoo päänkivistyspulveria, nii hää tekköö niit äkkiä. Miul hää anto pulverin ja pää humis kaks päivää perästä päin, sanoi Erkki.

— Mennään Tarzaniin, siinä on villipetoja jn vinhoja seikkailuja.
Tahtosko mummo tulla mukaan? kysyi Janne kohteliaasti.

— En ikinä. Mutta te voitte soittaa Riston mukaan. Toini ei tietystikään uskalla lähteä teidän kanssanne, niin villi, kuin teidän ohjelmanne on, sanoi mummo.

— Tarzan kuvat ovat lapsille sallittuja, ja Toini on elänyt koko ikänsä meidän miestenhuoneessa, ja siellä ei siedetä hempeitä naisia. Hän on kuin Tarzan joka eli viidakossa leijonien joukossa. — Nyt painutaan pois, sanoi Janne ja alkoi kätellä rouvia.

Kadulla sanoi Erkki: — Aika-ihmiset varoittavat meitä, niinkö me oltas iha hölmöjä.

— Sillo tietää aina, et meil käy mälvästi. Eiks hyö hoksaa, mitä, myös issekkii ymmärrettään? Komie saan lapsia, ni mie annan hei isse keksii, mikä höil on edullist ja mikä haitaks.

— Mä tahon vain poikia ja rouvaa mie en huolisi ollenkaan. Se voi tärvellä miehen elämän, niin kuin Kaalepille on käynyt. Hänen rouvansa, jota se sanoo akaksi, komentaa ja toruu pienistä asioista. Jos Kaaleppi on juonut ansionsa tai ollut viikon pois kotoa, tai sellaista, sanoi Janne.

— Kuinka te saitte hamstratuksi mummolta niin paljon rahoja? Ei se tavallisesti anna elokuviin. Se sanoo, että elokuvat turmelevat sielunelämää, sanoi Risto pikkuvanhasti. — Minun sieluelämääni, ne vain jalostavat.

— Mummon luona oli kaksi vanhaa rouvaa, ja me oltiin kohteliaita ja esiinnyttiin niin sivistyneesti, että mummo piffasi leffaan, kertoi Janne silläaikaa, kun Erkki seisoi lippujonossa.

Kun näytäntö oli loppunut, kokosivat lapset yhteiset varat ja päättivät lopettaa loistavan päivän ajamalla autolla kotiin.

He istuivat leveällä takaistuimella ja tunsivat olevansa rikkaita ja herroja ja aikuisia. Toini istui ohjaajan vieressä ja kertoi tälle Tarzanista.

— Tuollainen voi olla silmänlumetta, niinkuin usein on elokuvissa, epäili ohjaaja.

— Ei ollut, leijona karjui, ja iso käärme luikersi elävän seebran kimppuun ja Tarzan oli oikea alaston mies.

Pian oltiin kotona ja lapset palasivat arkioloihinsa. Nyt he olivat taas yksinkertaisia pikkupoikia, joitten kukkarot olivat tyhjiä.

— Tule useasti käymään Helsinkiin. Säästä rahaa ja tule äkkiä takaisin, sanoi Risto.

— Miekii tahtoisin asua Helsingis, kaik lystit on tääl, oli Erkin harras toivomus illalla.

KINNOI JA ELOI.

Ristolla oli kaksi salaperäistä mielikuvituksen luomaa tuttavaa, Kinnoi ja Eloi. Ne sekaantuivat Horrin poikin elämään, hävisivät pitkiksi ajoiksi, mutta ilmestyivät yhä uudelleen.

Kun Risto kaatoi mustepullon, syytti hän siitä Eloita ja, kun hän ei osannut läksyjään, niin Kinnoi oli häirinnyt häntä ja estänyt lukemasta.

— Sitä ne tavallisesti tekevät, eilenkin Eloi pysähytti ison kuormavaunun, joka oli juuri ajamassa minun ylitseni ja Kinnoi antoi sinulle viitosen.

— Mittee ne semmoset poejat ovat, ku niitä ei tuuva näkyviin? Aina tuo
Risto kertoo heist, mutta ei niitä oo nähtynä erreyksestäkään.

— Eloi seisoo paraikaa Marin takana ja naaraa, ja Kinnoi näyttää pitkäänenää, sanoi Risto.

Risto sammutti sähkön ja veti Toinin istumaan pienille tuoleille nurkkaan. Huoneessa oli himmeä hämärä ja salaperäinen tunnelma.

— Kinnoi on musta, mutta sen silmät hehkuvat vihreinä. Jos siihen koskee, niin se liukuu käsistä, niinkuin ankerias, mutta se ei ole limainen. Se on varjo ja kuitenkin se on olento. Naisia se ei kärsi.

Toini värisi ja tarttui Riston käteen. Risto jatkoi: Älä pelkää, sinä et ole vielä nainen. — Eloi taas on loistava, mutta se on ilman värinen ja tutisee niinkuin hyytelö. — Risto kostutti sormensa nesteeseen, jota hänellä oli taskussaan pullossa, pisti sen Toinin nenän alle, ja kysyi: — Tunnetko sinä hienon tuoksun? Siltä Eloi haisee.

— Bensalle ja etikalle se tuoksuu, sanoi Toini ja työnsi sormen luotaan. — Hyi!

— Eloi suuttui, kun sinä halveksit sen hajua. Kuule kuinka sen sydän lyö, sanoi Risto.

— Herätyskello tikittää, väitti Toini, joka ei aina ollut mukana leikissä. — Oletko sinä tosiaankin nähnyt Kinnoin ja Eloin?

— En sano. Valat eivät sovi Kinnoihin eikä Eloihin. Tahdotko sinä, että minä vihellän Eloin nukkumaan sinun viereesi?

— Uskothan sinä enkeleihinkin. Ja mitä sinä sitten pelkäät pimeässä? Tänne ei tule varkaita, kun ovessa on abloylukkokin. Yöllä Kinnoi ulisee ja lentää — — —

— Illalla mä en halua kuulla sinun kaameista hengistäsi, vaikkei niitä olekaan, sanoi Toini ja sytytti valon. — Mennään katsomaan, kuinka Liisa rustaa itseään, juhliin. Kreivi on kutsunut hänet osakuntaan tanssimaan.

Liisa oli jo melkein valmis. Hänellä oli vaalean keltainen hame, jossa oli monta riviä rimsuja.

— Liisa markeeraa aikaihmistä, kuiskasi Toini ja lisäsi ääneen: Kuka sinulle on antanut ihojauhetta?

— Minä olen ostanut sitä. Naisten pukuvälineisiin kuuluu saippua, päivä- ja yövoide, ihojauhe ja kynsivehkeet. Mistä minä saan keltaisen nenäliinan? hääri Liisa.

— Ei sitä tarvita kun ei ole nuhaa, mutta saat lainata minulta, sanoi
Risto ja veti taskustaan tumman, siniruutuisen nenäliinan.

— Älä puhu turhia. Ylioppilas Nisula ei ajattelisikaan sellaista. Anna tuo lukkoneula pöydältä. On harmillista, että äiti ei ole kotona, kukaan ei voi auttaa minua, tuskitteli Liisa ja järjesteli kiharoitaan peilin ääressä.

— Intiassa sinä olisit jo vanhapiika, sanoi Risto. Haluatko pelarkuunin kukan rintaasi? Minulla on.

— Jos sinulla on ruusu, niin tuo tänne. Älä koske minuun, Risto, sinulla on aina tahraiset sormet.

— Kreivi odottaa jo eteisessä, painu nyt sinne. Ja muista ettet häpäise Horrin nimeä.

— Kun äiti ei ole kotona varottamassa sinua, niin täytyy minun se tehdä. Tule, Toini, sanoi Risto ja meni keittiöön.

— Kun nuori pari lähtee kotoa, niin heidän jälkeensä heitetään riisiryyniä, sanoi hän.

Keittiön komerosta löytyi vähän riisiryynejä, lapset ottivat kourallisen ja menivät eteiseen. Siellä he seisoivat kädet selän takana ja katselivat Kreivin ja Liisan lähtöä.

— Ei Liisa ole tottunut siihen, että hänen päälleen autetaan päällysvaatteet, sanoi Risto nähdessään Nisulan kohteliaisuuden.

— Vielä vähemmän minä olen tottunut siihen, että te saatatte minua eteiseen, sanoi Liisa ja katsoi harmissaan Ristoa.

— Nyt lähdetään, sanoi Nisula ja aukaisi eteisen oven. Kun molemmat olivat oven kynnyksellä, saivat he riisiryynit selkäänsä ja lapset huusivat:

— Tämän saatte vielä maksaa. Kenelläkään ei ole niin kauheita sisaruksia kuin minulla.

— Liisan kanssa pitää olla eri varovainen, se kantelee isälle ja äidille jos sattuu kommelluksia.

— Aina niitä sattuu. Voi syntyä tappelu, tai rahat häviävät tai vaatteet repeävät. Mä menisin mieluimmin yksin, kuin Liisan kanssa.

— Tule, Janne, isän luo. Hän on ollut todistamassa Korkkilan jutussa.
Mennään kuulemaan, kuinka siellä kävi.

Isä kertoi, että Eetu ja Jaska tuomittiin Koivulan kasvatuslaitokseen. Vanhemmat saivat sakkoja, koska he koettivat auttaa poikia ja tiesivät, että pyörät olivat varastettuja.

— Se on mätää, kun ne joutuivat kiinni meidän takia, sanoi Risto pahoillaan.

— Hyvä sinun on sanoa, etkun sinua ei yritetty tappaa, sanoi Janne. —
Kauanko ne saavat olla laitoksessa?

— Kunnes he täyttävät 18 vuotta. He saavat siellä hyvän kasvatuksen ja tulevat ehkä kunnollisiksi ihmisiksi, sanoi isä.

— Minä olen lukenut kasvatuslaitoksista, jossa poikia piiskattiin ja venytettiin ja ruokana oli mätiä silakoita ja homehtunutta leipää. Pojat karkasivat ja vajosivat suohon ja pantiin taas laitokseen, selitti Risto.

— Tuo tapahtui ennen muinoin. Nyt kasvatuslaitokset ovat inhimillisiä laitoksia, ja lapset saavat monipuolisen opetuksen, sanoi isä.

— Risto ei ymmärrä aatetta. Jos Eetua ja Jaskaa ei paranneta, niin ne voivat varastaa meidänkin fillarit, sitten kun me saadaan ne, sanoi Janne.

— Olivatko ne surullisen näköisiä? kysyi Risto, jonka hellä sydän kärsi.

— Ei sinnepäinkään. Eetu näytti pitkää nenää ja Jaska kieltä, kun heidät vietiin pois, kertoi isä. — Sitäpaitsi heitä syytettiin monesta muusta kepposesta.

— Ai, siitä muistan, että sen polkupyörän omistaja kävi täällä ja toi Ristolle palkaksi kirjateokset: Monte Criston Kreivi ja Kolme Muskettisotilasta ja Wallacen Aafrikan kirjat Sandersista. Ne ovat minun pöydälläni, sanoi isä.

— Hei, ihanaa! Ne ovat kaikki kirjallisuuden helmiä, huusi Risto ja juoksi hakemaan kirjat.

— Ristoa palkitaan koko ajan, ja mä kärsin melkein nälkäkuoleman fillarien puolesta, sanoi Janne alakuloisesti.

— Eipä niinkään, sanoi Risto, joka tuli syli täynnä kauniita kirjoja.
— Katso ensimmäistä lehteä jokaisessa kirjassa.

— Sinä saat lukea meidän kirjojamme, kun mollaan ensin luettu ne, lupasi Janne.

— Kinnoi ja Eloi saavat lukea niitä öillä, lisäsi Risto — ne näkevät pimeässäkin.

— Sitten ne ovat kissoja. Mutta pysykööt poissa keittiöstä, sanoi
Mari, joka oli kuullut viimeisen lauseen.

RISTO ON TÄDIN LUONA.

— Tule katsomaan, minun vuoteeni on täynnä kirppuja, kun ne on purreet mun rintani ihan punaseksi.

— Tuohan on aivan kuin tuhkarokkoa, pysyttele vuoteessa kunnes nähdään, mitä se on, sanoi äiti huolestuneena.

— Se on jännää. Jannella on ollut tuhkuri ja se sanoo, että silloin saa kaikenlaista hyvää, ja muut palvelevat ja kunnioittavat, sanoi Toini.

Kirpunpuremat osoittautuivatkin tuhkarokoksi, Risto oli koulussa, ja äiti päätti eristää hänet Toinista. Soitettiin Iida-tädille, joka lupasi ottaa hänet luokseen. Oli hyvin vähän toivoa varjella häntä tartunnalta, mutta oli välttämätöntä, ettei Riston koulunkäyntiin tulisi keskeytystä, sillä hänen oli keväällä suoritettava tutkinto isoon kouluun.

Äiti sulloi tavarat laukkuun ja meni koulunportille Ristoa vastaan.
Täällä hän selitti tilanteen ja lisäsi:

— Ole nyt kiltti ja kohtelias poika. Peseydy joka ilta ja muista kiittää kaikesta. Sinähän tunnet Iida-tädin, joka on sinun kummisikin, hän on herttainen täti.

— Voi olla vieraisilla, mutta arkioloissa tädit kasvattavat ja paheksuvat luonnollisia poikia. Mä pelkään sitä enemmän, kuin tuhkuria, sanoi Risto, heidän kulkiessaan katua pitkin.

— Rukoilenko minä hiljaa vai Iida-tädin kanssa! Osaako se meidän rukouksemme? Vaatiiko se olemaan mukana, kun siellä on kamalan vanhoja ihmisiä? Onko siellä pöytää, jossa voi askarrella ja jonka päällä ei ole ommeltua liinaa? kyseli Risto huolissaan.

Iida-täti oli Riston mielestä aivan liian ystävällinen. Varsinkin ei ollut tarpeellista, että täti lupasi hoivata häntä kuin omaa poikaansa.

— Pää-asia on, että luet hyvin ja ettet myöhästy koulusta, varoitti äiti vielä.

— Minä muistutan häntä, lupasi Iida-täti ja silitti Riston hiuksia. Pojat eivät ole kissoja, joista on miellyttävää tulla silitetyksi, ajatteli tämä.

— Kun äiti oli lähtenyt, vei Iida-täti Riston pieneen huoneeseen, jossa hän sai asua. Onneksi se oli vaatimattomammin kalustettu kuin muut huoneet, niin, että Risto tunsi olonsa mukavaksi. Mutta outoa oli asua yksinään ja hiukan haikeata.

Ovi aukeni ja Elviira täti tuli sisään. Hän oli Ida-tädin tytär ja pankkineiti. Riston mielestä hän oli upea friidu ja siedettävä aikaihminen hänen tuttaviensa joukossa.

— Hei, poika! Tervetuloa tänne naisten ritariksi. Koeta tulla toimeen meidän kanssamme, sanoi Elvira reippaasti.

— Poikien kanssa on vaikea tulla toimeen, sanoi Risto vaatimattomasti. — Aikaihmisten ei tarvitse muuttua toisenlaiseksi, kun ne ovat poikien kanssa, mutta poikien pitää muuttua eri paljon, kun ne ovat isojen kanssa.

— Sinähän olet viisas vekkuli. Minun kanssani ei huoli teeskennellä, näytä vain kaikki heikotpuolesi, nauroi Elvira.

— Kyllä vaan, se on ikivanha perintömööpeli. Kymmenet pojat ovat kuluttaneet sen nahkapäällystää, eikä se siitä pahene.

— Huonekalujen pitäisi olla alunperin oikein rumia, silloin ne kestävät eivätkä tärvelly.

Elviira meni ja Risto alkoi sulloa tavaroitaan laatikkoihin. Kauhukseen hän näki, että äiti oli pannut Aramiksen mukaan. Vähältä oli etteikö Elvira olisi nähnyt sitä. Aramishan oli Riston heikko kohta, mutta kyllä se heikkous oli salattava kaikilta. Vähän aikaa Risto painoi nukkea rintaansa vasten ja tunsi kotoisen lämmön mielessään. Äiti ymmärsi, mikä lohdutti poikaa, jos vieraassa paikassa tuntuisi yksinäiseltä.

— Minulla oli asiaa etkun laulukirja unohtui kotiin ja maikka on vinhan äkäinen, jos sitä ei ole mukana. Täällä on hyvä olla. Iida-täti ei ole vielä kasvattanut minua. Sillä on järin hyvät aatteet, se sanoi ettei se periaatteesta lyö toisten lapsia.

— Kuinkahan tuli sanoneeksi sillä tavalla? Oletko sinä tehnyt pahaa siellä? kysyi äiti huolestuneena.

— Mä kysyin häneltä, että onko hän lyönyt tuhmia poikia? Mä en aio olla tuhma, mutta jos sattuisi olemaan, niin ei tarvitse pelätä. Ja Elvira on sopunainen, sitä mun ei tarvitse sanoa tädiksi.

— Jeh, kamalasti, vakuutti Risto. Täällä on paljon kirjoja, mutta ne ovat ruotsalaisia.

— Ei huoli, etkun hän oli möhlä ja sai tuhkarokon ja mun täytyy olla poissa omasta kodistani. Hyvästi äiti ja lähetä laulukirja, se on kaikkein tärkein koulukirja. Hyvää yötä, sano isukalle hyvää yötä ja Jannelle hyvää yötä, kuului hellä pojan ääni, joka oli itkun partaalla.

— Sinä istut niin hiljaa, onko sinun ikävä? kysyi täti. — Mitä sinä ajattelet?

— Janne on varmaankin mennyt retkelle kaverien kanssa. Jos se olisi mennyt isän kanssa, niin he olisivat soittaneet minut mukaan, mutisi Risto.

— Minä huvitan sinua jollakin tavalla. Mennäänkö katsomaan tauluja
Suoperän taidenäyttelyyn?

— Mitä sinä sanoisit jos tekisimme kierroksen kaupungissa ja katselisimme kuvapatsaita?

— No ovat taideteoksia ja muistopatsaita suurten elämäntyölle. Kuka suurmies on sinun ihanteesi? Arvattavasti Runeberg tai Topelius.

— Siltaloppi? Onko hän saanut Nobel palkinnon? Minä en muista sellaista miestä?

— Se on ihme. Siltaloppi on tullut kolminkertaiseksi mestariksi estejuoksussa. Hänelle pystytetään vielä patsas.

— Mitä esteitä hänellä on juoksussa? Katkesiko jalka tai hengästyikö hän?

Ristoa nauratti, kun täti oli noin sivistymätön. Hän alkoi selittää estejuoksua ja innostui puhumaan maaotteluista, joita paraikaa käytiin Stadionilla. Sitten hän ehdotti, että jonotettaisiin lippuja otteluihin.

— Eilenhän minä olin perunajonossa ja sain siitä tarpeekseni, vastusteli täti.

— Minä en juuri käy elokuvissa, mutta jos Roney on hyvä kappale, niin voisinhan minä tulla sinne, lupasi Ida-täti.

— Roney ei ole kappale, vaan Mickey Roney, näyttelijä. Eikö Ida-täti ole kuullut hänestä? Viime kuvissa hän särki kokonaisen ruokakaluston ja sai selkäänsä ja putosi viidennestä kerroksesta.

— Sehän oli vain trikki. Sellaista tehdään usein elokuvissa, niin kuin, että ihmisellä ei ole päätä, ja hevonen on pienempi kuin hiiri ja mies ratsastaa tykinkuulan päällä. Voitaisiinhan mennä katsomaan "Erämaan poikaa" se kuuluu olevan vinhan jännä, ja siellä on apinoita ja käärmeitä, ja laivassa ne murhaavat kapteenin ja kokin.

— Rakas, äiti, Ida-täti tahtoo mennä katsomaan "Erämaan poikaa" ja minä menisin mukaan, kyllä Ida-täti maksaa. Saanko minä mennä yksinään?

— Minä luulen vain, että Ida-täti uhrautuu sinun tähtesi. Tokkohan sinä nyt lähdet sinne, koska sinulla voi olla tuhkuri ruumissasi, esteli äiti.

— Köyhät pojat käyvät useammin leffassa, kuin me. Eskollakin on ollut sama puku monta vuotta ja silti hän on nähnyt kaikki seikkailuelokuvat. Ida-täti ei pääse sinne juuri koskaan ja heilläkin on samettinen päällystä huonekaluissa, niin että mahtaa heillä olla rahaa.

— Enhän minä puhu pahaa hänestä. Katsos Ida-täti ei välitä mistään muista huveista, niinkuin maaotteluista ja painikilpailuista.

— Jukin kiltti. Minä nostin tuolin yhdelle tädille, mikä oli pöhnän näköinen ja Ida-täti luettaa läksyjä tuntikaupalla ja kysyy manskaa ja tarkastaa laskut. Se osaa kertomataulunkin vielä. Mutta, kun Janne kävi täällä, niin moltiin yksin salissa ja silloin me tapeltiin vähäsen, kun Janne tahtoi minun veitseni. Silloin Ida-tädin herran kuva, joka jo on kuollut, putosi, mutta Janne sai kiinni siitä, niin että lasi ei mennyt rikki.

— Voi, Risto, ole nyt niin hiljainen kuin voit olla, äläkä tappele kenenkään kanssa, sanoi äiti.

— Kuka nyt tappelee vanhojen tätien kanssa, ja niitä täällä vain on. Silloin kun menee goisaamaan, niin tulee ikävä kotiin. Ida-täti on pannut minulle kasvamaan "Ahkeran Liisan", niin ei ole niinkään mälvää olla täällä.

— Prätkis, prätkis vain, huusi Risto ja sulki puhelimen. — Hoi
Ida-täti, äiti lupasi meidät leffaan. Nyt painutaan sinne nopeaa kiriä.

Mutta ulos mennessä Ida-täti eksyi hänestä. Haettuaan turhaan, arveli täti, että Risto oli lähtenyt yksin kotiin, niin, että hänkin teki samoin. Mutta Risto ei ollutkaan tullut, ja täti tuli kovin levottomaksi. Hän ei tahtonut soittaa Horrille, ennenkuin oli koettanut muita keinoja. Elvira rauhoitti ja pyysi, että odotettaisiin jonkun aikaa. Pojathan voivat keksiä vaikka mitä. Risto oli varmaankin tavannut toverin ja mennyt tämän kanssa.

Ja niin oli käynytkin, sillä Esko oli nykäissyt häntä hihasta ja vetäissyt syrjään sanoen:

— Sano äkkiä, etkun mulla on kaveri seurassa, sanoi Risto, joka ei tahtonut tunnustaa Iida-tätiä.

— Vihreät Kotkat kokoontuvat huomenna Temppelin aukeamalle. Tunnus on, nuoli piirustettuna liidulla rintaan ja sanat, "kauhu ja huuto".

— Hyvä on, mä tulen. Mutta nyt ovat kaikki menneet. Kuinka minä löydän sen seuralaiseni? kysyi Risto säikähtyneenä.

— Mutta se kaveri olikin vanha täti, jonka luona mä asun. Se asuu
Taka-Töölössä, enkä mä löydä sinne, valitti Risto.

— En mä muista muutakuin Iida. Mä olen kuullut usein sen nimen, mutta nyt se haihtui päästä.

— Oot sinä sitten aika höynä, kun et muista sen nimeä, jonka luona asut, pilkkasi Esko.

— Ethän sinäkään eilen muistanut, että Iisakin isän nimi oli Abraham, vaikka sitä on opetettu, puolustautui Risto.

— Hei, nyt mä keksin keinon. Mennään koululle ja sieltä mä löydän tien. On mälvää, ettei mulla olo mukana rahaa, eikä raitsikkalippuja. Olikos sulla lainata?

— Varmasti — koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Katsos ne voivat olla levottomia, jos mä viivyn liikaa.

Kun Risto avasi oven, ryntäsivät molemmat tädit häntä vastaan ja
Ida-täti syleili ja taputti ja hoki:

— Voi rakas lapsi, oletko sinä nyt onnellisesti kotona? Mikä sinulle tuli? Minä ajattelin jo soittaa poliisille.

— Poliisin puoleen ei pidä koskaan kääntyä. Kaaleppi sanoi, että joka kerran joutuu pollarien kouriin, sitä epäillään aina, sanoi Risto ja kertoi sitten kuinka hänelle oli käynyt.

— Mene nyt oven ulkopuolelle ja lue mitä siellä seisoo, niin, että opit meidän nimemme. Saat sen tehdä laiskanläksyksi ja huomenna minä kuulustelen sinua, sanoi Elvira nauraen.

— Ensi kerralla kun me mennään yhdessä ulos, niin minä talutan sinua kädestä, uhkasi Ida-täti ja Risto päätti, että sitä kertaa ei kylläkään tule.

Illalla kun Risto ryömi peiton alle hän tunsi ja rukoili, että Toini paranisi pian. Hän ajatteli taas koti-ikävää. Hän veti Aramiksen kainaloonsa että vaikka muut olisivat rikkaita ja kauniita ja hurjan kilttejä ja kaikkea, niin omat ihmiset olivat ainoat, joitten kanssa tahtoi asua, ja jotka olivat sopu ihmisiä.

TUTKINTOJA.

Toini parantui ja Risto pääsi kotiin. Siellä hänelle kerrottiin, että ylioppilaskirjoitukset olivat olleet ja Liisa oli suorittanut ne oikein hyvin.

— Koko talo on ollut jännityksen kuilussa, kertoi Janne. — Isä ja äiti nousivat aamulla laittamaan eväitä ja rohkaisemana Liisaa, joka oli vinhan tärkeä.

— Miksei minulle sanottu mitään! Kaikki muut tiesivät, mitä täällä tapahtui, paitsi minä ja Aramis, murisi Risto.

— Sinä pääsit näkemästä ja tuntemasta perheen tuskaa. Liisa kirjoitti Nuijasodasta ja laski diskonttolaskun ja unohti erään paavin nimen. Kemiassa oli kerrottava nitraateista ja niistä mä olisin tiennyt enemmän kuin Liisa. Mitä sinä tiedät typen merkityksestä kasvimaailmalle, ja mistä sitä saadaan? kuulusteli Janne.

— Jos sitä juottaa ruusuille, niin ne kukoistavat. Mutta nyt mä olen hurjan nälkäinen, sanoi Risto ja meni keittiöön.

— Sinä saisit improbaatturin kemiassa ja laudaatturin syömisessä, julisti Janne, joka käytti yliopistollisia arvosanoja, kuultuaan niistä pitkin viikkoa.

— Oletkos sinä kuullunna, että sisarestas tulee ylioppilas? kysyi
Marikin ja pani ruokaa keittiön pöydälle Ristolle.

— Siitähän kaikki puhuvat, muita kukaan ei muista, että ennen kesää minun on tentittävä Normaalilyseoon, ja se on jotakin se. Sinne ei pääse yksikään pölkkypää, vaan ainoastaan ne joilla on pää kuin partaveitsi. Siellä on osattava Aasian vuoret ja oikokirjoitukset ja kertomataulu ja Ruben, Simeon, Leevi, Juda, Dan — — — mikä sitten seurasi?

— Etkös sinä tulisi toimeen yhdellä koululla? Mittee sinua riekätään uuvella koululla? Mittee siun isäs sinnuu semmoseen urakkaan pannoo?

— Tämä tutkinto on yhtä vaikea kuin ylioppilaskirjoitus, jossa saa miettiä kuus tuntia yhtä ainetta. Helppo silloin on osata ja muistaa, pöyhisteli Risto.

— No vastaapas muutamaan kysymykseen, sanoi Janne, joka oli tullut keittiöön. Minkälaiset ominaisuudet ovat ultraviolettisäteillä? Mikä on ero ampeerin ja voltin välillä?

— Tuollaista ei Liisakaan tietäisi, sinä olet kruinaalinen. Sinulla on kamalat kynnet, sanoi Risto.

— Lauvantai-ilta on, ja yhä nuo toisilleen nalakuttavat. Kun teille on käynyt hyvin muallisissa asjoissa, niin olekee nöyrät syvämmessänne. Liikoo suur kunnia on vuarallista.

— Rippikoulussa minä osasin katkismuksen ulukoo ja nöyrä minä silt oon ollu koko elämäin ajan enkä oo ihteen kehunna muille.

— Minun mielestäni aikaihmiset kehuvat aina itseään. Mutta tietääkö
Mari missä Rooma on? kysyi Risto.

— On onnetonta, kun kouluihin on sellainen tungos, että lukuisat lapset eivät mahdu niihin. Sinun on nyt koeteltavaa parastasi, varoitti äiti huolestuneena.

— Sä olet pöndi kun haluat tuon mädän puun, sanoi Janne halveksivasti.
Siksi toisekseen tarvitset lohdutuksen, kun sä reputat.

— Manskan opettajaa sanotaan Muuliksi, etkun se on äksy. Se on eri kuuro, niin, että on parasta huutaa aika tavalla, kertoi Janne kokemuksistaan.

Matkalla Riston valtasi myöhäiset omantunnontuskat. Hän ajatteli iltapäiviä, jolloin hän oli leikkinyt, lukenut satuja tai tapellut. Olisi pitänyt laskea ja opiskella, oikein olan takaa.

— Äiti, mitkä järvet laskevat vesijärveen? Missä Muroleen koski suvaistee sijaita? Onko missään niin vaikeita vesistöjä kuin Suomessa? Eikä missään ole niin paljon pyhiä järviä kuin täällä. Mutta onhan meillä myös Hiidenvesi. Saa nähdä olenko mä Norssissa, kun tullaan kesähuvilalle Hiidenveden rantaan! Jos mä tulen raakiksi, niin mä saan hävetä koko kesän, kun Liisakin suoritti tutkintonsa. Kysy äiti multa jotakin, etkun mä olen unohtanut kaikki, pyysi Risto ja vetäisi hatun hikiseltä otsaltaan.

Nyt Risto oli niin rauhoittunut, että hän tahtoi kulkiessaan kukkakaupan ohi ostaa asterin Kesämäkeen. Mutta äiti joudutti häntä eteenpäin.

— Mä muistan, että Janne sanoi, että opettajat, ovat melkein kaikki herroja ja Lampenissa on vain tätejä. Miehet ovat kylläkin reilumpia, kuin naiset, mutta ne voivat olla hirmu ankaria. Mennään sellaiseen kouluun, jossa maikat ovat tätejä.

— Ei sellaisia olekaan ja sinä et voi jäädä valmistavan koulun asteelle. Tule nyt, kello on jo paljon, hoputti äiti ja otti Ristoa kädestä.

— Ne mottaa minua päähän, jos mä on muista Kemijokien lisäjokia, taikka kahdeksan kertomataulua, taikka kuinka monta leiviskää on tonnissa, luetteli Risto hädissään, äidin vetäessä häntä eteenpäin.

Ensimmäinen opettaja olikin Muuliksi nimitetty maikka. Ristolta kysyttiin mikä on Lapin suurin järvi, hän huusi täyttä kurkkua, että: "Inari".

— Oikein se on, mutta kuuluuhan se vähän vähemmälläkin. Sanohan nyt mitkä ovat ilmansuunnat.

— Puhu tavallisella äänellä, sanoi opettaja tiukasti. — Kuka sinua opetti huutamaan, tuolla tavalla.

— Joku sanoi, että opettaja, opettaja — — — että opettaja on kuuro, tankkasi Risto, joka ei tahtonut kannella Jannesta.

Kun Risto myöhemmin tapasi äidin kadulla, hän ei kertonut mitään Jannen kepposesta, vaan päätti itse selvittää asian tultuaan kotiin.

— Aika paljon, mutta yksi luku on varmasti väärin, siinä oli monta asiaa. Vuosia, kuukausia, viikkoja ja tunteja, oli muutettava tunneiksi. Mutta päiviä ei ollut ja se sekoitti laskun, etkun piti hypätä viikosta tunteihin. Oulunjoen kosket mä laskin kuin vettä ja seitsemännen käskyn mä osasin, kerskui Risto.

— Nyt sinä lasket leikkiä, Risto. Syö vähän keksiä, niin jaksat paremmin. Ja tässä on Ailillekin, sanoi äiti ja tarjosi tytölle, joka seisoi syrjässä. Tämä oli naapurin tytär Kesämäeltä.

— Ei se välitä siitä. Kukaan, ei ole koulussa kohtelias likoille, paitsi yläluokkalaiset.

Kun kaikki aineet olivat suoritetut, pyydettiin lapsia tulemaan seuraavana päivänä kuulemaan tulosta.

— Nyt mä mottaan sinut itsesi kuuroksi. Muuli käski opettaa sinulle huutia, senkin veijari.

— Enkä tehnyt sitä, mutta nyt saat selkääsi, sillä minulla on leijonan voimat, kun mä olen ärsytetty, sanoi Risto, ja väänsi Jannen kumoon.

— Siinä on vasenkoukku leukaan ja puolinelsonia lisäksi. Tämä on tosi tasoituspeli. Pysy nyt matossa, kunnes kadut katalaa tempaustasi, huohotti Risto.

Janne toipui yllätyksestä ja väänsi Riston päältään. Hän oli paljon vahvempi, kuin tämä, mutta äkkirynnäkkö oli tuupertanut hänet.

Illalla Risto löysi peittonsa päältä Jannen veitsen. Siihen oli kiinnitetty paperipalanen, jossa seisoi:

Risto veti Aramiksen luokseen ja kuiskasi sille: — Janne on kuitenkin kiva veli.

— Mikkään tuota poikoo huuvattaa? Minne sinä oot piässyt? kysyi eteistä lakaiseva Mari.

— Minä pääsin isoon kouluun. Kyllä mä aina selviän vaikka minkälaisista kysymyksistä, kehui Risto, joka ei ennen ollut sanottavasti loistanut luku-alalla.

— Niin, mä rukoilin keskellä päivää, että menisi hyvin ja Pihvi opetti sellaisen konstin, että täytyy nykiä yksi kulmakarva ja panna se sormenpäähän ja puhaltaa pois ja samalla toivoa, niin se täyttyy. Molemmat me päästiin sillä keinolla isoon kouluun.

— Nyt meille tulee hyvä kesä, kun Liisasta tulee ylioppilas ja muutkin lapset suoriutuvat melko hyvin, sanoi isä tyytyväisenä. Suloinen vapaus odottaa meitä.

— Tielä kotona ois enemmän rauhoo, ku nuo poejat oes monta tuntia poekessa kouluissa kesälläkkii, sanoi Mari mennessään keittiöön.

KESÄMÄKEEN.

Lapset olivat ihastuksissaan, kun isä ennen maalle muuttoa toi heille pienen foxterrierin nimeltä Mooses.

— Minä tahdon maata sen vieressä yöllä, sanoi Janne. — Minä vaadin sen esikoisoikeudellani.

— Voi kuinka se on mehevä, minä tilaan kävellä sen kanssa ulkona, huusi Risto ja syleili Moosesta.

Toini itki joskus, kun pojat olivat kovakouraisia, esim, kun Janne sulki Mooseksen liinavaatekaappiin tai Risto pisti sen tyynynpäälliseen ja sulki aukon kuudella säppineulalla. Mutta pentu oli yhtä iloinen ja leikki päivät pitkät lasten kanssa.

Elämä miestenhuoneessa oli niin raisua, että Mari alkoi suunnitella muuttoa talosta. Hän toivoi keittäjättären paikkaa vanhan hiljaisen neidin taikka lapsettoman parin luona. Mutta pohjaltaan hän tiesi, ettei hän voisi jättää perhettä, jossa häntä pidettiin kuin omaista.

Levottomuutta lisäsivät matkavalmistelut. Tavaroita oli sullottu kokoon päiväkausia ja lapset olivat kuin kuumeessa.

— Sukkanauha katkesi, mutta mä korjasin sen eristetyllä kuparilangalla. Sillä voi eri hyvin laittaa pitimiä housunkannattimiin, sanoi Janne, ja kiinnitti vitjat Mooseksen kaulanauhaan.

— Pistä hiukset lettiin, pistä hiukset lettiin, mä en tule muuten valmiiksi. Tai leikkaa mulle polkkatukka.

Isä sitoi kokoon kantohihnoja ja piti velvollisuutenaan vastata Jannen kysymyksiin.

— Miten nahkoja parkitaan? Isä, kuinka monta metriä pitkä on Atlantosaurus? Isä, jos neekeri asuisi Pohjoisnavalla ja sille syntyisi lapsia, niin olisko ne valkoisia? Voiko kaloilla olla yskää ja nuhaa! Kun yksi kaksosista kuolee ja yksi jää elämään, niin kumpanen heistä on viiden vuoden perästä vanhempi!

Äiti hääri, järjesteli ja joudutti perhettä syömään. Mutta äkkiä hän huomasi, että Risto oli poissa ja hätyytti kaikki hakemaan häntä.

— Risto on voinut lähteä asemalle, sen vaatteetkin ovat poissa, sanoi
Toini rauhallisesti.

— Kävitkö nyt herättämässä mummon näin aikaisin, oliko hän luvannut sinulle ruusun?

— Mummo lupasi sen jo eilen, mutta minulla ei ollut aikaa, kun piti pakata muut kukat koriin ja käydä sanomassa Kaleville hyvästi.

— Meillä on muutenkin kamalan paljon tavaraa ja nyt on joka lapsella vielä uusi mytty. Mitäs Jannella on sanomalehtikäärössä?

— Kuparisulfaattia, etikkaa ja vuoltua kosmoskynää. Mä tarvitsen tätä välttämättä.

Vihdoin olivat tavarat ja ihmiset autoissa matkalla asemalle. Isällä oli Toini ja kukkakori sylissään, Janne istui vieressä pidellen kääröänsä ja Moosesta. Äidillä oli Risto, ruusu ja eväskori, sitäpaitsi olivat molemmat ajoneuvot täynnä muuttotavaraa. Liisa ja Mari kävelivät.

— On kivaa, kun saa ajaa komeasti, tutut pojat saisivat nähdä nyt, toivoi Janne ylpeänä.

— Minun tuttuni saisivat kernaasti olla näkemättä tätä loistoa, sanoi isä kärsivän näköisenä.

— Monen touhun jälkeen oli perhe sijoitettu junaan. Mooses oli junailijan vaunussa, jonne lapset väliasemilla veivät kovaksi keitetyn munan sille syötäväksi. Ajeltiin kolmannessa luokassa, sillä yleisö oli siellä kärsivällisempää.

Ensin katseltiin maisemia ja kinailtiin vähän paikoista. Sitten alkoivat pojat lukea. Riston huulet liikkuivat koko ajan.

— Mutta kuinka se on noin repaleinen? On ikävää, kun teillä eivät tavarat kestä ehjinä, huokasi äiti.

— Kolme tavaraa meillä on ollut monta vuotta ehjinä: rautainen paistinpannu, silitysrauta ja magneetti, kertoi Toini.

— Minun on jano. Maitoa ja vettä minä en tahdo, etkun ne eivät sammuta sellaista janoa, joka tulee junassa, lisäsi Janne.

— Saat ostaa limonaadia, Keravalla, lupasi äiti — nyt tulemmekin sinne. Tässä saat 40 markkaa, tuo loput takaisin.

— Mutta rakas lapsi! Yksi tai korkeintaan pari pulloa olisi riittänyt hyvin, sanoi äiti.

— Minulle sattui niin hullusti, että seisoessani junasillalla tuli tuulenpuuska ja vei hattuni. Mitä minä nyt teen?

— Tämä kori jossa ruusu on, sopisi kyllä hatuksi. Pannaan ruusu Marin laukkuun, etkun se on niin suuri, ehdotti Risto.

— Se ei tapahdu ikinä. Häpäiset minut vierasten immeisten kuullen, sanoi Mari suuttuneena.

— Isä saa minun lakkini, voisi leikata vähän reunaa auki, lupasi Janne tavattoman anteliaasti.

— Ostetaan joltakin ukolta, niitä on niin monta toisessa osastossa, avusti Toinikin keskustelua.

— Täytyy kai minun olla ilman lakkia Kesämäelle asti, siellä on vanha lakkini, sanoi isä.

Aika alkoi tuntua pitkältä lapsista. Syötiin aina väliin ja suunniteltiin kesää ja luettiin.

Pojat olivat varanneet mukaansa jaloa kirjallisuutta. Veli Giovannia,
Piloja ja Pilakuvia, Huumorin hikihelmiä ja jännityskirjoja.

— Mikä se on? Usein kuulee teidän puhuvan siitä, mutta en ole saanut selville sen merkitystä, kysyi äiti.

— Kerran eräs henki tuli kuusta maahan ja se putosi bentsiinilähteeseen ja me kaadoimme siihen vettä ja se rupesi savuamaan ja sammui ja niin me pelastettiin sen henki.

— Se henki lupasi sitten meille palkaksi, mitä me vain halutaan ja me pyydetiin Istallia ja Viitosta, joka on sama kuin Vetinen.

— Ilikiittä narrata tuolla lailla, ristityt poejat, minä pelekeen tuommosta, sanoi Mari.

Ympärille oli kerääntynyt muutamia lapsia kuuntelemaan, mikä seikka innosti poikia kertomaan.

— Istalli on kuutionmuotoinen talo keskellä Intianvaltamerta. Sen särmät ovat kymmenen peninkulman pituiset ja se on kokonaan lasista, alkoi Janne asiallisesti.

— Sen pinnalla on suuri aarniometsä, ja merimiehet luulevat sitä saareksi, jatkoi Risto.

— Siinä on sata kattoa ja sata kerrosta välillä ja vettä voi pumputa sisään ja ulos. Viimeisessä kerroksessa on aina vettä ja se on täynnä laivoja ja niitten päällä lasin läpi näkyy aarniometsä.

— Siellä on paljon eläimiä, leijonia, tiikereitä, pussieläimiä, mammutteja, pleisiosauruksia ja kaikkia lajeja, mitä nyt on maailmassa ja mitä ennen oli.

— Semmoisia elläimiä ei oo ollukkaa, nuo poejat ovat valheen hengen riivoomia, kuului Marin kauhistunut vastalause.

— Isukka sano Marille, että pleisiosaurus on elänyt kerran maanpäällä, pyysi Janne.

— Mitä eläimiä siellä vielä oli? kysyi Toini, jolta Istalli-asiat tähän asti oli pidetty salassa.

— Satujahan lapset kertovat, koetti äiti rauhoittaa. — No missä ne kirput ovat?

— Niitä pidetään isoissa häkeissä. Sitten siellä on aarteita, pyssyjä, puukkoja ja kuparilankaa ja suklaata ja namusia. Joka ilta me puhutaan niistä.

— Siellä on kääpiöitä, ja aina kun ne kuolevat, niin me otetaan niitten nenät ja kaadetaan elämänvettä päälle, ja sitten siitä tulee uusia kääpiöitä. Kun me itse kuollaan, niin toinen laittaa eläviksi sillä vedellä.

— Se on koko Uudenmaan lääni, joka on veden peitossa ja talot ja kaikki mitä siinä on purjehtii veden pinnalla.

— Itekkö työ sen saija, kysyi Mari, joka ei enää jaksanut pysyä syrjässä.

— Meillä on sellaiset kalastustarpeet, että saadaan jos kuinka isoja kaloja maalle. Se tapahtuu sähkön ja vesipumpun avulla, selitti Janne.

— Siinä on vilippiä. Elekee uskoa, narroovat tuas, sanoi Mari kääntyen vieraitten lasten puoleen.

— Kun on oikein ikävää, me mennään Istalliin, muut eivät sitä ymmärrä, sanoi Risto ja alkoi katsoa ikkunasta ulos.

Liisa oli vetäytynyt toiseen osastoon eikä ollut tietäkseenkään levottomista omaisistaan. Hänellä oli päässään uusi ylioppilaslakkinsa ja ruusu rinnassa, joka oli säilynyt päättäjäisissä saamastaan kukista. Vieressä istui nuori herra, johon hän oli tutustunut Kreivin kautta.

— Tässä on voileipää, syö nyt, niin aika kuluu paremmin. Siinä on juustoa päällä.

— Syö vain, ei sinulla ole niin pitkiä suolia, että sinä kestäisin
Nummelaan asti ilman ruokaa.

— Onko tämä veljenne, Liisa-neiti? Hän näkyy tuntevan teidät ulkoa ja sisältä?

— Mä olen Liisan veli, vaikka se häpee mua muitten seurassa, etkun mun käteni ovat happojen värjäämät. Mä olen kemisti. Ja Liisan mä tunnen peräkotasin, sillä on syntymämerkki paksuimmassa — — —

— Paksuimmassa paikassa selkäpuolella ehti Janne sanoa, ennenkuin hän näki parhaaksi lähteä.

Hän ymmärsi hyvin härnänneensä Liisaa, mutta sen hän teki tahallaan, sillä Liisa oli kannellut äidille, että Janne oli myöhästynyt koulusta.

Ei kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin Risto tuli tarjoamaan limonaadia
Liisalle. Tämä viittasi vain hermostuneesti veljeään poistumaan.

— Tässä on varmaankin toinen veli? Istuudu vapaasti keskustelemaan, sanoi vieras herra.

— Silloin Liisa vimmastuu. Se ei siedä, että me häiritään silloin, kun sillä on herra seuraa, virnisteli Risto.

— On joskus, mutta ei niin paljon kuin oikein kauniilla friidulla, sanoi Risto ja livisti pois.

— Nyt mollaan Enäjärven luona, täältä alkaa Nummela. Olkaa valmiit, hoputti Janne.

Auto oli vastassa, ja pian oltiin matkalla ihanan Lohjan selän taakse.
Järvi alkoi siintää toisella puolella ja lapset olivat kärsimättömiä.
Jo häämöittää Kesämäki puitten välistä, pojat hosuivat ja huitoivat.
Janne nousi ja katkaisi äidin sateenvarjon. Matkalla huiskutellaan
torpan ukolle ja kaikille joita sivutetaan tiellä.

Ja sitten näkyy Kesämäen punainen rakennus vihreiden puiden ja pensaiden keskellä.

— Siellä se oikea koti on. Mä olen syntynytkin siellä, sanoi Toini ja nosti Mooseksen syliinsä, että sekin näkisi.

Joka kesä oli yhtä riemullista tulla maalle. Kaikki oli uutta mutta samalla kertaa vanhaa ja rakasta.

— Maan keskipisteeseen asti, mutta siellä syvällä meidän alamme on eri pieni, etkun pallonpinta-ala on suuri, mutta keskus on vain piste, selitti Janne. — Ja toisella puolella keskipistettä alkaa niitten maa, jotka asuvat jalkojemme alla.

Tuvan puolella asuva Laason perhe oli portailla vastassa, toivottamassa tervetuloa.

Koko iltapäivä meni tuttujen paikkojen tarkastamiseen ja leikkituvan järjestämiseen.

Illalla maistui ruoka ja vihdoin uni, kun lapset hohtavan punaisina oudosta ilmasta makasivat tiloillaan.

Uni muutti lapsien olennon. Toinin pellavankarvaiset hiukset valuivat ympäri hentoja kasvoja, ja pojat nukkuivat lempeän ja henkevän näköisinä vieretysten. Mooses oli kömpinyt Jannen jalkopäähän ja vikisi unissaan.

Äiti seisoi vuoteitten jalkopäässä ja nautti siitä, että oli saanut pikku väkensä kesälaitumelle. Hän ajatteli, että nyt koko perhe saisi nauttia yhdessä olosta ja aurinkoisesta Kesämäestä.

HEINÄKUUSSA.

— Äiti, Paavo kirjoittaa, että se tulee meille huomenna. Eihän se häiritse äitiä, etkun isojen vieraat eivät häiritse meitäkään, sanoi Risto heinäkuun ihanana päivänä.

— Tietysti Paavo saa tulla, mutta te ette saa keksiä yhtä rajuja leikkejä, kuin viime kesänä, sanoi äiti.

— Ei se Pihviä häiritse. Se kirjoittaa, että hänet olisi lähetetty serkkujensa luo, mutta ne ovat niin kesyjä, ettei siellä voi kiljumatta olla. Pihvi sanoo, että Horrilla on kivaa, etkun niitten äiti ei kasvata poikia. Mä en ole sanonut sille, että äiti kasvattaa meitä hurjasti. Ja Liisakin kasvattaa, vaikka me ei välitetä siitä.

— Tulukee rouva kahtomaan, minkälaista elämee poijat pittää rannassa. Täyty jättee pyykinpesu kesken, jottei tulis omalletunnolle immeishengen hukkoo, läähätti Mari rasittuneena, kuljettuaan rannasta mäkistä tietä, niin nopeaan kuin jäykät jalat kannattivat.

Ranta oli savinen, mutainen ja hyvin matala. Ensin äiti ei erottanut poikia ensinkään, näki vain, että rantalieju liikkui. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että Janne, Risto ja Paavo olivat vajonneet saveen kainaloita myöten. Siinä he kirnusivat vedensekaista puuroa, niin että kuului miten alastomat ruumiit molskahtivat ylös ja alas. Kasvot ja hiukset oli voideltu savella.

Janne oli leiponut savesta hatun päähänsä ja pistänyt siihen kirjavia sulkia.

— Äiti, tule tänne katsomaan, meillä on niin lämmintä ja pehmeää, tämä on jukin kivaa, huusi Risto.

— Mitenkä te olette vajonneet noin syvälle, ettehän te pääse ylöskään enää, sanoi äiti, joka oli tottunut jos johonkin, ja katsoi levottomana poikien leikkiä.

— Eihän tämä ole mitään pahaa, vaatteet ovat rannalla ja me pesemme järvessä toisemme puhtaaksi. Risto on Väinämöinen, joka lauloi Joukahaisen suohon. Pihvi on Joukahainen. Sitten me vaihdeltiin, ja kun jokainen oli ollut Joukahaisena, niin moltiin kaikki suossa, selitti Janne ja työnsi käsivartensa saviliejuun, niin että pää ja olkapäät vain näkyivät.

— Sitten me pyydettiin Maria Ainoksi, mutta se rupesi huutamaan ja meni kantelemaan. Ei me tahdota sellaista Ainoa. Marista on kaikki leikit syntiä. Äiti ymmärtää sentään montakin asiaa, ettei aina tarvitse pelätä, myönsi Risto jalomielisesti.

— Teijän äiti on hurjan kiltti täti, tunnusti Paavokin jälkeenpäin
Ristolle.

— Nyt teidän täytyy kumminkin nousta pois, ettette kylmety, sanoi äiti. — Menkää nyt uimaan.

Mutta poistuleminen olikin sangen hankala tehtävä. Äiti ojensi airon pojille, ja näin heidät vihdoinkin saatiin ongituiksi mudasta. Mari murisi vieressä kuin vihainen karhu.

— Ei uskois että ouvvat Jumalan kuviks luotuja, luulis heitä luontokappaleiksi. Tuonnii Puavon viettelöövät, hyvä ettei äitis oo näkemässä. Kumma ettei se pelekee meijän poikia.

— Mitä se itsensä kaltaisia pelkäisi! Mitäs Mari sanois neekereistä, eikö nekään ole Jumalan kuvia? kysyi Janne ovelasti.

— Minä en usko, että mustia neekeriä ja jättiläisiä onkaan. Niitä on vuan kaskuissa.

— Mutta onhan lähetyslehdessä kuvattuna neekerejä. Eikös siinä ole vain tosia asioita?

— Mittee sinä viisastelet? Neekerit ovat pakanoita, ja kun niijen sielut on mustia, niin ne kuvataan mustiks ulkookiipäin. Ruamatussa puhutaan kuvilla ja merkeillä.

— Haa, Mari ei usko, että neekereillä on musta nahka, nauroi Janne koettaen pestä savea Paavon korvista.

Kun pojat vihdoin olivat puhtaita, kiipesivät he saunan katolle kuivattamaan itseään.

— Katsokaapas Simolannientä, siellä olis ihana asua, huudahti Janne, näyttäen kädellään järvelle päin.

— Partiopojilla on siellä leirinsä. Rannalla on järin ihana hiekkamaa ja ylempänä vuorella on teltat. Ne saavat itse laittaa ruokansa ja nukkua vaatteet päällä ja naisia ei ole lähelläkään.

— Minä en välittäs sellaisesta ruuasta, jota Janne laittas, se olis varmaan myrkyllistä.

— Mä keittäisin iilimadoista ja simpukoista hyvää soppaa. Suolaa joukkoon, niin siitä tulis varmaan vahvaa ja hyvää ruokaa.

— Hyi sentään, en minäkään vaan sellaista söisi, sanoi Paavo kauhuissaan.

— Jos sinä meinaat olla noin hieno, niin menet pian piloille. Mutta ruskea sinä olet, mitenkä sinä olet tullut tuollaiseksi?

— Minä olen ollut auringonkylvyssä, enkä minä ole hieno, vaikken syö iilimatoja.

— Mennään puutarhaan marjoja syömään, ehdotti Risto, jota vaivasi nälkä.

— Katsos Paavo, miten suuria murikoita meillä on. Päivälliseksi saatte syödä niin paljon, kuin haluatte, sanoi äiti.

— Sopisiko tädille, että minä olisin täällä pitemmän aikaa? kysyi hän vihdoin.

— Kyllä varsin hyvin, mutta äitisi kirjoitti ja pyysi meitä lähettämään sinut kotiisi, sillä te lähdette matkoille.

— Se on kruinaalista, juuri kun mollaan totuttu makaamaan yhdessä ja eilen tehtiin sovinto sen tappelunkin jälkeen, valitti Risto.

— Tänäkin päivänä olet vain lukenut Monte Kriston kreiviä, etkä ole ollut Pihvin kanssa yhtään ja kaniinit olisivat kuolleet nälkään, jos en minä syöttäisi, sanoi Toini auttaessaan äitiä mansikoiden poimimisessa.

— Naiset eivät ymmärrä mitään. Mä luin vähän aikaa aamulla. Mutta nyt me tahdotaan kiivetä vaahteraan.

Pian oli iso vaahtera täynnä väkeä sekä omia että Laason eri-ikäisiä lapsia. Pojat olivat laittaneet jonkunlaisen hissin, jolla hinattiin sekä tavaroita että pienempiä lapsia puuhun. Ketterinä kuin apinat kiipeilivät sekä tytöt että pojat komean vaahteran sitkeillä oksilla.

— Älä puhu koulusta, huusi Risto, läksyjen pänttääminen tärvelee koko elämän talvella. Koulussa voi olla kivankin, mutta läksyt on kamalia.

— Eiköhän opettajillakin ole paha olla iltasilla, kun ne muistavat miten monelle pojalle ovat tuottaneet harmia, tuumi Janne.

— Siitähän niille maksetaan palkkakin. Voimistelunopettajalla on vissiin parempi olla, kun se ei anna kotitehtäviä, niin se tietää, ettei pojat ajattele sitä kruinalisella mielellä iltapäivillä, paitsi ne, joilla on kotimuikkareita.

— Äiti, tässä on yksi piparkakku Toinille, yksi Paavolle ja kaksi minulle, mutta ei yhtään Ristolle, sanoi Janne.

— Anna heti minulle toinen, huusi Risto hyökäten Jannen kimppuun. —
Juuri Jannen tapaista laskea tuolla lailla.

Liisa tuli erottamaan poikia ja jakamaan tasan, pitäen samalla pienen luennon hyvistä tavoista.

— Sinun pitäisi saada herraksesi maratonjuoksija, niin se toimittaisi kaikki asiat, eikä meidän tarvitsisi juosta aina. Taikka painija, silloin olis parasta pitää suu kiinni vain, puhui Risto, suu täynnä korppuja.

— Te olette kauhean näsäviisaita. Ettekö tiedä, että minä olen niin paljon vanhempi, että teidän oikeastaan pitäisi kutsua minua tädiksi.

— Ooks bölö? Sinun pitää kunnioittaa minua, sillä minä olen esikoinen, sanoi Janne lyöden tavallisen valttinsa pöytään.

— Tiedättekö mikä päivä nyt on? Minä lähden kesäkursseille
Savonlinnaan, sanoi Liisa.

— Se on mälvää. Sinä olet mehevä, vaikka sinä olet harmillinenkin, sanoi Risto.

— Minulla ei koskaan ole ikävä ennakolta. Sitäpaitsi mä saan Liisan huoneen, se lohduttaa, jos sattus perästäpäin tuntumaan mälvältä, sanoi Janne, joka juuri ei ollut liian tunteellinen.

— Kirjoitatteko joskus minulle, kun minä olen yksin ja hyljättynä maailmalla? kysyi Liisa.

— Minä ostan kyllä postimerkitkin, lupasi Risto. — Kuulepas, Liisa, tiedätkö mikä on tärkeintä matkoilla?

— Että pitää tarkoin vaarin avaimista. Äiti on sen sanonut. Jos sinulle tulee rahanpuute, niin kirjoita vain, minä lähetän sinulle.

— Enhän minä sinun rahojasi raski ottaa, mutta hellä sydän sinulla on.
Minun tulee niin ikävä teitä.

— Ollaanko me sitten hyvin kasvatettuja ja kilttejä? koetti Janne käyttää tilaisuutta hyväkseen.

— Siinä tuli taas vanha kiusallinen Liisa esiin, etkö voi lähtöhetkellä olla säädyllinen.

— Mikä teistä sitten on säädyllistä? Ihmisillä näkyy olevan eri mielipiteet siitä. Tulkaa nyt poimimaan minulle marjoja eväiksi.

— Kyllä pojat ovat kauheita. Tietävät, että erotaan moneksi kuukaudeksi, eivätkä edes tule jäähyväisiä sanomaan, valitti Liisa, jolle ero muutenkin oli vaikea.

— Kyllä minä niille maksan sinun puolestasi, lupasi Toini. — Hyvästi, rakas Liisa, hyvästi, hyvästi.

— Ei juna odota. Missä te nyt olette olleet, kun ette muistaneet
Liisan lähtöä? kysyi äiti.

— Ensin me pelastettiin Luigi Vampa, joka oli pudonnut likakaivoon. Muut kukot olivat kaikki tallella paitsi Luigi Vampa ja sitten, kun me pyydystettiin hiiriä puuvajan takana, niin me nähtiin, miten Luigi purjehti likakaivossa, mutta se ei kiekunut yhtään. Eikä ollut hyvä, että mollaan tehty hyötyä? Janne loi silmänsä hartaasti äitiin.

— Sitten me mentiin Kaisan ja Hertan luo. Meillä on paljon salaisuuksia yhdessä. Me laitetaan juhlat ja annetun tulot orpolapsille. Janne näyttää taikatemppuja kemian alalta, Kaisa ja Toini tanssivat pukusellaisen ja Risto pitää puheen.

— Mulla on hieno aihe, mä puhun hyvästä ja pahasta omastatunnosta. Justiin, kun on oikein kivaa, niin omatunto tärvelee kaikki. Ja, kun tekee sitä, mikä on ikävää, niin omatunto on tyytyväinen.

— Liisalla on kamalasti omaatuntoa, mutta Jannella ei ole, paitsi joskus illalla.

— Sitten me kesittiin näytelmäkappale siihen juhlaan, Hertta ja Kaisa tahtovat olla prinsessoja, Janne on ryöväri ja Risto prinssi. Toinista tulee noita-akka, etkun se voi irvistää niin luonnollisesti, selitti Janne.

— Minäkin haluan olla prinsessa. Mari saa olla noita-akka, se on paljon luonnollisempaa, pani Toini vastaan. — Hoi, Mari rupeatko näyttelemään teatteria? Saat eri jännittävän tehtäviin.

— Mene pois luotan vanha kiusaaja, älä johata minua synnin tielle, sanoi Mari kauhuissaan.

— Älkää nyt härnätkö Maria lapset, sanoi äiti — Mutta kuinka voitte unohtaa Liisan lähdön?

— Meillä oli tärkeitä tehtäviä. Moltiin kaivettu maahan aarteita, ja joku oli kaivanut ne sieltä. Sitten me pidettiin käräjiä, ja syytettyinä oli kaksi sälliä. Kukaan ei tunnustanut, mutta kun me annettiin Matille omena, niin se tunnusti. Eihän me muistettu Liisaa.

Seurasi sitten sadepäiviä. Pojat veistelivät, lukivat satukirjoja ja koettivat ratkaista "Nuorten Toverien" tehtäviä ja olivat tavattoman levottomia.

— Mä en jaksa enää lukea "Kiljusen Plättää" ja kaikki muut paremmat kirjat ovat jo luettu. Mitä mä teen? valitti Toini.

— Talvella toivoo hurjasti kesää eikä muista, että sateita onkaan.
Kesämäki ei sovi sateeseen, se muuttuu ihan toiseksi taloksi, sanoi
Risto.

— Minullakaan ei ole enää mitään luettavaa. Isä antoi "Kalamiehen käsikirjan" ja se teki sielun synkäksi. Sitten se antoi "Kananhoito kirjan" eikä se tehnyt sielua sen iloisemmaksi. Isä luulee minua viisaaksi, etkun mä puhun sen kanssa kemiaa, huokasi Janne.

— Minulla on iso paise sääressä, sen nimi on majuri, käsivarressa on luutnantti, ja jalassa on pieni rumpali, selitti Risto.

— Mikähän Ristolla on kun se on saanut paiseita? Vedessä taitaa olla vika. Te ryvettekin aina liejussa. Tule tänne niin pannaan laastaria, sanoi isä.

Perhe-eväät ja Mooses lastattiin veneeseen, jota kuljetti perämoottori. Vene oli saanut nimen Klukki, erään kenraali Kluckin jälkeen. Tämä oli aina sodasta selviytynyt vaaroista ja seikkailuista.

— Tämä Klukki on loisto vehe. Ilman sitä ei kesästä olisi mihinkään.
Aallot päilyy ja ilma on kuin hajuveden henki, runoili Risto.

— Hyi, Janne, nyt sinä potkit minun hyvän hattuni litteäksi. Nosta se äkkiä veneen pohjalta, huusi Toini.

— Miksi sinä kuljetat hattua muassasi, etkun sinä et pidä sitä päässäsi, kysyi Janne.

— Milloinka mä sitä käyttäisin, jos en retkillä. Nyt se on melkein piloilla. Jannessa on jotain tiikerimäistä.

— Etkös vastaa, Toini, annatko anteeksi, tai sulle käy mälvästi, uhkasi Janne.

Kun oltiin perillä leiriydyttiin ihanalle hiekkarannalle. Lapset uivat ja nauttivat. Eväs maistui ihanalta ja metsikkö soi siimestä vanhemmille.

— Ei mikään ole niin mehevää kuin kesä ja loma ja perhetragediia, etkun äiti järjestää, huudahti Risto ja heittäytyi paistattamaan aurinkoa.

— Minkähän näköisiä opettajat olisivat jos ne menisivät huvimatkalle ja uisivat ja kahlaisivat hiekassa? kysyi Toini ja nauroi omille hulluille kuvitelmilleen.

— Eivätkä saisi kuulustella tai panna ketään laskemaan. Se olisi kivaa nähdä, lisäsi Risto.

— Silloin niillä itsellään olisi ikävä olla. Maikat sanovat, että parasta maailmassa on velvollisuuksien täyttäminen eikä huvimatkat ole kenenkään velvollisuus, arveli Janne.

— Opettajista ei muu ole kivaa kuin lukeminen ja hiljaa istuminen.
Vain jumpan maikka ymmärtää vähän aatetta, sanoi Risto.

— Työväen aatetta, mä tarkoitan oppilaita. Ja nyt mä olen nälissäni, sanoi Risto tavallisen lauseensa.

— Näin vietettiin suloinen päivä. Lapset nauttivat pilvetöntä onnea ja pienet harmit, niinkuin housujen putoaminen veteen, muurahaisten puremat ja jalasta vedettävät tikut kuuluivat kesätunnelmaan.

Janne heitti Mooseksen veteen ja pesi sitä saippualla. Siitä Mooses hermostui — se livisti rannalle ja kieri pöytäliinalla, joka oli levitetty maahan. Äiti tuli pahoilleen ja sanoi, että oli turhaa raahata eläimiä huvimatkalle.

— Kuinka me voitaisiin nauttia mistään jos koko perhe olisi täällä ja yksi sen jäsenistä surisi yksinään kotona? kysyi Risto.

Illemmalla lähdettiin kotiinpäin ja Janne sai ohjata Klukkia, silloin kun oltiin keskellä järveä.

— Katsokaa kuinka vanha Kesämäki kimmeltää ilta-auringon valossa, sanoi isä.

— Ei mikään kimmellä niinkuin se. Auringon laskiessa se on aivankuin satulinna, haaveili Risto.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ME MIEHET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.