The Project Gutenberg eBook of Kadonnut mies, by J. S. Fletcher

1. Viimeinen juna itäänpäin 2. Kenen muotokuva tämä on? 3. Mahdollinen omaisuus 4. Timanttinen kaulaketju 5. Poliisilaitoksen luettelo 6. Mustenäytteitä 7. Musta samettinauha 8. Fligwood's Rents 9. Lääkepullo 10. Salaperäinen vieras 11. Lady Riversreade 12. Toisella nimellä madame Listorelle 13. Kuka hän oli? 14. Kiristystäkö? 15. Paljastuksia 16. Vielä lisää 17. Revityt nimiliput 18. Sähkösanoma 19. Lontoon-tie 20. Yhteenvieviä jälkiä 21. Kirjallinen määräys 22. Kunnianarvoisa asianajaja 23. Little Smith-kadun emäntä 24. Piharakennus 25. Kuollut! 26. Waterloo-asemalla 27. Vakuutus

ENSIMMÄINEN LUKU

Hetherwick oli sinä iltana syönyt päivällistä eräiden Cadogan-tarhan alueella asuvien ystäviensä seurassa ja viipynyt niin kauan keskustelemassa isäntänsä kanssa, että oli tullut jo puoliyö, ennenkuin hän poistui tämän luota ja lähti poikamies-asuntoonsa Templen lakiopisto-kortteliin. Oikeastaan hän ennättikin Sloane-aukion varrella olevalle rautatieasemalle vain sekunnin murto-osaa aikaisemmin, kun jo viimeinen itäänpäin menevä juna vihelsi lähtömerkin. Junassa oli matkustajia tuskin lainkaan; se vaunu, johon hän astui — ensimmäisen luokan tupakkaosasto — oli muutoin tyhjä; siihen ei tullut ketään silloinkaan, kun juna saapui Victoria-asemalle. Mutta St. Jamesin puiston pysäkillä ilmestyi vaunuun kaksi miestä, jotka istuutuivat Hetherwickiä vastapäätä.

Hetherwick oli nuori lakimies, joka aikoi antautua rikosasiain alalle, ja huomioiden tekemisen kyky oli hänen vahvoja puoliaan: tarkkaileminen ja havaintojen nojalla aprikoiminen kävivät häneltä aivan itsestään. Senvuoksi ja kenties myöskin siitä syystä, ettei hänellä juuri sillä hetkellä ollut mitään muuta ajattelemista, hän istuessaan piti silmällä tulokkaita. Hänestä oli tällainen puuhailu mielenkiintoista, huvittavaa ja koko lailla edullistakin, ja hyvin mielellään hän aina koetti ratkaista, mikä ja minkälainen joku henkilö oli.

Näistä hänen tarkkailtavikseen joutuneista miehistä vanhempi oli kookas ja tukeva mies, jolla oli tervevärinen iho ja joka näöstä päättäen oli kuusikymmen- tai kuusikymmentäviisivuotias. Hänen lyhyeksi leikattu hopeanharmaa tukkansa, huolellisesti hoidetut, harmaat viiksensä ja yleensä valpas ja eloisa ulkomuotonsa saivat Hetherwickin päättelemään, että hän oli tai oli ollut jollakin tavoin yhteydessä armeijan kanssa; tätä vaikutusta tehostivat vielä miehen hyvä ryhti, suorat hartiat ja koko olemus, joka osoitti, että hän oli kauan ja läheisesti ollut harjoitus- ja paraatikentän tuttavana. Kenties, tuumi Hetherwick; hän oli toimestaan eronnut aliupseeri, rykmentin vääpeli tai joku sentapainen. Tätä arvelua vahvisti muuten se seikka, että miehellä oli komea kävelykeppi, jonka pää oli kruununmuotoinen, joko kullasta tai kullatusta hopeasta. Myöskin hänen vaatteuksessaan oli jotakin sotilaallista; hän oli täsmällisesti puettu uudesta ja kirkkaasta, oikealta puolelta hiukan hankautuneesta silkkihatusta aina välkkyviksi kiillotettuihin kenkiin saakka. Hän oli hyvin säilynyt, herttaisen näköinen, rattoisa mies, nähtävästi hyvin tyytyväinen itseensä, perin elämänhaluinen ja eläisi kaikesta päättäen hyvin vanhaksi.

Toinen mies oli kokonaan toisenlaatuinen. Erotus alkoi vaatteista: jolleivät ne olleetkaan suorastaan viheliäiset, niin ainakin ne olivat nukkavierut, paljon käytetyt, kehnosti hoidetut ja huonosti puetut; mies oli ilmeisesti huolimaton, halveksi vaateharjaa eikä välittänyt siitä silmäänpistävästä seikasta, että hänen liinavaatteensa olivat kuluneet ja likaiset. Hän oli laiha, hintelä mies eikä varmastikaan painanut puoltakaan siitä kuin hänen kunnioitusta herättävä, hyvin ravittu seuralaisensa; hänen kellankalpeilla kasvoillaan oli riutunut ilme ja kokonaisuudessaan hän teki köyhissä oloissa elävän ihmisen vaikutuksen. Hetherwickin arvelun mukaan hän kuitenkin oli tavallista lahjakkaampi mies; hänen silmänsä olivat suuret ja älykkäät, nenä kaunismuotoinen, leuka voimakas ja päättäväinen. Paljaat kädet olivat sirot ja suhteelliset, sormet pitkät, hoikat ja suipot. Hetherwick pani miehen sormista merkille kaksi seikkaa: ensiksi ne olivat alituisesti rauhattomassa liikkeessä, ja toiseksi ne olivat kovin tahraiset, ikäänkuin mies olisi äskettäin sekoittanut värejä tai käsitellyt kemiallisia aineita. Ja siiten hän äkkiä huomasi isomman miehen käsissä ja sormissa samanlaisia tahroja — sinisiä, punaisia ja keltaisia läikkiä.

Astuessaan vaunuun miehet keskustelivat keskenään ja jatkoivat puheluaan istuuduttuaan paikoilleen. Hetherwick ei voinut olla kuulematta heidän sanojaan.

"Se on omituisin tapaus koko virka-aikanani", virkkoi kookas mies. "Tunsin hänet heti, kun silmäni osuivat valokuvaan. Kuinkas monta vuotta siitä onkaan? Kymmenen luullakseni — niin, kymmenen. Niinpä niin! Tunsin hänet varmasti. Kun saavumme hotelliini, näytän teille kuvan — leikkasin sen irti ja pistin sen talteen — ja te tunnette hänet siitä yhtä heti kuin minäkin — panen siitä veikkaan vaikka mitä! Siitä on mahdoton erehtyä!"

Puhuja käytti leveätä pohjoisten seutujen murretta, joka Hetherwickin mielestä oli täysin sopusoinnussa miehen tukevan ulkomuodon kanssa. Mutta toisen miehen puhetavasta kävi ilmi, että hän oli syntyperäinen lontoolainen.

"Kyllä minäkin uskon tuntevani hänet", vastasi hän taipuisasti. "Muistan sen naisen hyvin selvästi, vaikkakin olen nähnyt hänet vain kerran tai kahdesti."

"Hän on todella hienon näköinen nainen — ja kaunotar! — sellainen ei hevillä unohdu", selitti toinen. "Eivätkä vuodet nykyisin näytä kovin paljon muuttavan naisen ikää. Joka tapauksessa tunsin hänet! — 'Tepä se olettekin, rouvaseni', ajattelin heti, kun aukaisin sanomalehden. Mutta pidin kuin pidinkin asian omina tietoinani! Ei sanaakaan poikani tyttärelle, vaikka hän istui vastassani, kun tein havaintoni. Ei — ei yhdellekään ihmiselle! — ennen kuin tänä iltana. Sellaisista asioista ei lörpötellä — ei totisesti!"

"Juuri niin", myönsi pienempi mies. "Teidän mieleenne kai tietystikin johtui, että minä todennäköisesti muistan hänet ja silloiset tapahtumat. Kummallista! Perin kummallista! Ja nyt otaksuttavasti — mitä aiotte tehdä?"

"Siinäpä se!" vastasi toinen. "Onhan siitä kylläkin kulunut kymmenen vuotta. Mutta kuten tiedätte, ei merkitsisi mitään, vaikka olisi vierähtänyt kaksikymmentä vuotta. Sittenkin —"

Tässä kohdassa hän hiljensi äänensä hyvin matalaksi kuiskaukseksi ja kumartui toverinsa puoleen, joten Hetherwick ei kuullut jatkoa. Mutta hänestä näytti, että vaikka pienempi mies oli kuuntelevinaan hyvin tarkkaavasti, hänen ajatuksensa olivat kuitenkin kokonaan toisaalla. Hänen pitkät, tahraiset sormensa alkoivat liikkua entistä rauhattomammin, ja ennen kuin juna ehti Westminsterin kohdalle, vilkaisi hän kahdesti kelloonsa. Vielä kerran senjälkeenkin Hetherwick huomasi hermostuneen käden vavahdellen siirtyvän liivintaskuun päin. Hän sai sellaisen vaikutelman, että mies tarkkasi kookasta, puheliasta toveriaan omituisen salamyhkäisesti, ikäänkuin odottaen, että sattuisi jotakin epävarmaa, mutta todennäköistä, ja kummastellen sen viipymistä. Hän oli salaa vaanivan näköinen, ja vaikka hän silloin tällöin nyökkäsikin päätään ikäänkuin myöntymykseksi toisen kuiskauksiin, oli Hetherwick kuitenkin varma, että hän joko oli omissa aatoksissaan taikka ei välittänyt toverinsa puheista. Jos silmistä ja sormista sai päättää, oli miehen mieli muualla.

Juna porhalsi Westminsterin asemalle, viipyi puoliminuuttisensa ja lähti jälleen liikkeelle. Kookas mies jatkoi kuiskailuaan, ollen yhäti kumartuneena puhekumppaninsa puoleen, ja nauraa hihitti silloin tällöin, ikäänkuin olisi kertonut jotakin mehevää juttua tai laskenut sukkeluuden. Mutta äkkiä ja ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä hänen helposti luistavalta näyttävä puheensa katkesi jyrkästi. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen. Hetherwick näki hänen silmänsä välähdyksen, kun hänen katseensa lipui vaunuosaston ympäri, eikä ikänään unohtanut sen kauhistuneen ihmettelevää ilmettä. Näytti siltä kuin miehen silmien eteen olisi salamannopeasti ilmestynyt joku hirmuolio. Hän aukaisi vasemman kätensä ja painoi sillä rintaansa ja kurkkuaan; toisesta kirposi kultanuppinen kävelykeppi, ja se ojentui eteenpäin ikäänkuin torjumaan iskua. Sitten se putosi lyijynraskaana kupeelle; myöskin toinen käsi herpaantui ja retkahti tarmottomana alas, ja ennen kuin Hetherwick ennätti liikahtaakaan, vaipui kookas ja tukeva vartalo takaisin nurkkaansa, ja silmät sulkeutuivat.

Mutta toinen mies katsoi jo. Myöskin hän oli hypähtänyt seisomaan ja kumartui nyt tunnustelemaan kookkaan miehen rannetta. Hän jupisi jotakin, mistä Hetherwick ei saanut selvää.

"Mitä sanoitte?" tiedusti Hetherwick kärsimättömänä. "Hyvä Jumala — meidän on tehtävä jotakin! Mies on — mikä hänen on? Halvausko?"

"Halvaus!" vastasi toinen. "Niin — varmastikin — halvaus. Hänellä oli kohtaus — vähäistä pahoinvointia — vähää ennen kuin tulimme junaan. Ah! Junahan pysähtyy. Charing Cross? Tunnen erään lääkärin, joka asuu täällä lähellä."

Junan vauhti väheni. Hetherwick kiskaisi auki viereiseen osastoon vievän oven — hän oli nähnyt siellä junailijan ja viittasi tälle.

"Joutukaa!" hän kutsui. "Tänne! Täällä on muuan mies sairas — luultavasti kuolemaisillaan! Tulkaa tänne!"

Junailija tuli — verkkaisesti. Mutta nähtyään nurkkaan lyyhistyneen miehen hän riensi ulko-ovelle ja antoi merkin ulkona seisoville asemahenkilöille. Vaunuun saapui juoksujalkaa virkapukuinen toimitsija.

"Mikä on hätänä?" hän kysyi. "Kohtauksen saanut matkustaja? Onko hänellä ketään seurassaan?"

Hetherwick vilkaisi ympärilleen, etsien tahrasormista miestä. Mutta tämä oli jo poistunut vaunusta ja kiiruhti parhaillaan asemasillalla ulko-ovelle vieville portaille. Hän huusi olkansa ylitse taakseen joitakuita sanoja, viitaten samalla ylöspäin.

"Tohtori! Lähellä!" hän selitti. "Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua! Kantakaa hänet ulos!"

Mutta saapuvilla sattui olemaan lääkäri. Ennen kuin tahrasorminen oli kunnolleen ehtinyt näkyvistä, oli viereisistä vaunuosastoista saapunut väkeä, ja eräs mies tunkeutui etualalle.

Toiset katselivat äänettöminä tulokkaan kiireisesti tutkiessa liikkumatonta potilasta. Äkkiä hän pyörähti ympäri.

"Tämä mies on kuollut!" hän virkkoi, puhuen nopeasti ja varmasti.
"Onko hänen seurassaan ketään?"

Rautatievirkailijat katsahtivat Hetherwickiin. Mutta tämä pudisti päätään.

"Minä en tunne häntä", hän vastasi. "Hänen seurassaan oli eräs toinen mies. He tulivat yhdessä vaunuun St. Jamesin puiston pysäkillä. Te näitte toisenkin", hän jatkoi, kääntyen junailijaan päin. "Hän hyppäsi junasta silloin, kun te tulitte tänne, ja juoksi portaita myöten ylös, sanoen menevänsä noutamaan jotakuta läheisyydessä asuvaa lääkäriä."

"Kyllä minä näin hänet ja myöskin kuulin hänen sanansa", myönsi junailija, vilkaisten portaihin ja uloskäytävään päin. "Mutta hän ei ole palannut", hän lisäsi.

"Olisi parasta kantaa vainaja ulos", sanoi tohtori. "Viekää hänet jonnekin asemasillalle!"

Tällä välin oli vaunuun saapunut asemapoliisi. Hän ja rautatieläiset kantoivat kuolleen asemasillan poikki odotushuoneeseen. Arvellen, että häntä kenties tarvittaisiin, Hetherwick seurasi jälessä tohtorin seurassa. Hetherwickistä tuntui katkeran ivalliselta se, että juna huolettoman ja välinpitämättömän tasaisesti lähti liikkeelle, heti kun he olivat päässeet ulos.

"Hyvä Jumala!" hän mutisi enemmän itsekseen kuin vieressään astelevalle miehelle. "Tuo mies-parka oli elossa ja, mikäli minä saatoin erottaa, mitä parhaissa voimissa ja hyvällä tuulella vain muutamia minuutteja sitten!"

"Epäilemättä!" huomautti tohtori kuivasti. "Mutta nyt hän on kuollut.
Miten se kävi?"

"Ja toinen mies on — tipotiessään!" virkkoi tohtori. "Hm! Mutta kenenkään mieleen ei otaksuttavasti juolahtanut pidättää häntä. Entä jos hän ei tulekaan takaisin — mitäs sitten?"

"Asianhaarat ovat omituiset", selitti hänen toverinsa. "Tekisi mieleni sanoa, että mies vain kuoli! Hän kuoli niin äkkiä kuin ihminen voi kuolla, ikäänkuin hänet olisi ammuttu tai sananmukaisesti räjäytetty sirpaleiksi. Se ilmenee kaikesta siitä, mitä te olette kertonut minulle, ymmärrättehän? Ja kysymyksessä saattaa olla — myrkytys. Palaako se toinen mies? Jollei —"

Silloin Hetherwick alkoi aprikoida, palaisikohan toinen mies. Hän ei ollut tullut takaisin kymmenen, ei viidentoista eikä kolmenkymmenen minuutin kuluttua. Mutta toisia oli saapunut, rientäen harmaaseinäiseen odotussaliin ja keräytyen sen pöydän ympärille, jolle vainaja oli nostettu. He olivat enimmäkseen viranomaisia ja poliiseja, ja pian tuli myöskin eräs poliisilääkäri mukanaan poliisikomisarjus, muuan Matherfield-niminen mies, joka tunsi Hetherwickin. Molempien lääkärien tarkastaessa vainajaa toistamiseen veti Matherfield Hetherwickin syrjään. Viimemainittu esitti selostuksensa uudelleen, tällä kertaa mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Matherfield kuunteli, pudistellen päätänsä.

"Se toinen mies ei palaa!" hän sanoi. "Hän on nyt ollut poissa puoli tuntia. Luuletteko hänen tietäneen, että vainaja oli kuollut, ennen kuin hän laittautui tiehensä?"

"Sitä en osaa väittää", vastasi Hetherwick. "Kaikki kävi niin äkkiä, että se oli ohitse, ennen kuin käsitin, mitä oli tapahtunut. Mutta varmasti näin toisen miehen nopeasti, mutta tarkoin tutkivan kuollutta. Sitten hän suorastaan syöksähti ovelle — hän oli ulkona ja juoksemassa portaita ylöspäin, ennen kuin juna ehti lopullisesti seisahtua."

"Kuvatako häntä? Kyllä. Ja tunnen hänet myöskin", vakuutti Hetherwick. "Hänellä oli mieleenpainuvat piirteet. Tuntisin hänet jälleen missä hyvänsä."

"Hyvä on, meidän on koetettava saada hänet käsiimme", virkkoi Matherfield. "Mutta nyt meidän on toimitettava vainaja ruumishuoneeseen ja pidettävä huolta siitä, että hänet tutkitaan tarkoin, joten saamme tietää, mitä hänelle on tapahtunut. Teidän olisi parasta tulla mukaan, herra Hetherwick — oikeastaan tarvitsenkin teitä.".

Hetherwick lähti — synkän kulkueen jälessä, astellen molempien lääkärien seurassa. Hänen oli taaskin kerrottava näkemänsä poliisilääkärille. Tämä kuten kaikki muutkin pudisti epäilevästi päätään kuullessaan kellertäväkasvoisen miehen katoamisesta.

"Se oli pelkkä veruke", hän virkkoi. "Läheisyydessä ei asu ainoatakaan lääkäriä. Ettekö saanut minkäänlaista vihiä — nimittäin heidän keskustelustaan — kuka vainaja on? Mainittiinko yhtään nimeä?"

"En kuullut mainittavan ainoatakaan nimeä", vastasi Hetherwick. "He eivät käyttäneet nimiä puhutellessaan toisiaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka mies on."

Sen olisi hänkin halunnut tietää, jossakin oli vainajalla tietystikin ystäviä. Hän oli puhunut hotellistaan — ehkä siellä joku odotti hänen tuloaan, joku sellainen, jolle tieto hänen kuolemastaan aiheuttaisi ankaran säikähdyksen ja ehkä raskasta huolta. Ja melkeinpä pelokkaan huolestuneena hän odotti poliisien tutkiessa kuolleen miehen taskuja.

Pian kertyi viereiselle pöydälle monenlaisia esineitä. Miehellä oli lompakko, jossa oli runsaasti rahaa, ja lisäksi oli rahaa irrallaan hänen taskuissaan. Vielä nostettiin esille komea kultakello paksuine perineen ja muistokoteloineen, kirjeitä ja papereita täyteen ahdettu taskukirja. Lisäksi tuli näkyviin kaikkea muuta tavaraa, jota hyvissä varoissa olevalla miehellä on mukanaan — sikarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko, hopeinen kynäkotelo, kynäveitsi ja niin edelleen. Oli selvää, että vainaja oli ollut hyvässä asemassa. Mutta komisarjus työnsi syrjään arvoesineet, kiinnittäen huomionsa ennen muuta taskukirjaan, josta hän kiireisesti otti esille kirjeet. Sekuntia myöhemmin hän kääntyi Hetherwickin ja lääkärien puoleen, nyökäyttäen päätään pöydällä viruvaan liikkumattomaan ruumiiseen päin.

"Tässä on hänen nimensä ja osoitteensa", hän ilmoitti, osoittaen kädessään olevia kirjekuoria. "Robert Hannaford, Malterin yksityinen hotelli, Surrey-katu, Strand. Kuten näette, tässä on useita sinne osoitettuja kirjeitä ja kaikki äskettäin päivättyjä. Meidän on käytävä siellä — siellä on ehkä hänen vaimonsa tai muita omaisia. Mikähän mies hän lienee? Luultavammin maaseutulainen. Mutta —"

Hän laski kirjeet pöydälle ja otti käteensä kellon — upean, kultakuorisen ajanmittarin — ja aukaisi takakuoren. Sen sisäpintaan oli hienosti kaiverrettu kirjoitus. Komisarjukselta pääsi huudahdus.

"Ahaa!" virkkoi hän. "Sitä hieman aavistinkin hänen ulkonäkönsä perusteella. Meikäläisiä miehiä! Katsokaas — 'Poliisimestari Robert Hannafordille hänen erotessaan lahjoittanut Sellithwaiten virkamieskunta'. Sellithwaite — missä se onkaan?"

"Yorkshiressä", vastasi eräs lähellä seisovista miehistä.
"Lounais-Ridingin piirissä."

"No niin", hän sanoi, "ilmeisesti hän on Sellithwaiten entinen poliisimestari Hannaford Yorkshiresta ja asuu nyt Malterin hotellissa. Minun on poikettava siellä. Koska te, herra Hetherwick, viimeisenä näitte hänet elossa, toivon teidän lähtevän mukaani sinne — sehän on matkan varrella Templeen mennessänne."

Uteliaisuutta lähentelevä, ei vaivaava, vaan pakottava tunne sai Hetherwickin suostumaan tähän pyyntöön. Pian hän ja Matherfield astelivat yhdessä pitkin Thamesin rautatietä, keskustellen äskeisestä tapahtumasta ja aprikoiden Hannafordin äkillisen kuoleman syytä.

"Syyn saanemme tarkalleen tietää puolenpäivän aikaan", huomautti Matherfield. "Tietystikin toimitetaan ruumiinavaus. Mutta se toinen mies? Ehkäpä saamme täältä jotakin vihiä hänestä. Kenenkähän täällä kohtaamme? Toivoakseni emme hänen vaimoansa…"

TOINEN LUKU

Malterin pienen yksityisen hotellin oven avasi isäntä itse, tyyni, hillitty mies, joka näytti entiseltä hovimestarilta. Hän oli hidaspuheinen mies eikä ollut ennättänyt vastata Matherfieldin varovaiseen, herra Robert Hannafordia koskevaan tiedusteluun, kun jo eräs pienen eteishallin ovista avautui ja aukkoon ilmestyi tyttö, joka kuultuaan komisarjuksen kysymyksen astui heti esille ikäänkuin vastatakseen.

Hetherwick tunsi tytön. Hän oli nähnyt tämän edellisenä iltapäivänä erään pintapuolisen tuttavansa, lakimiestoverinsa Kenthwaiten seurassa Suihkukaivo-pihalla. Kenthwaite oli ilmeisesti isäntänä, näytellen tytölle lakiopiston paikkoja. Hetherwick olikin ohimennessään kuullut Kenthwaiten kertovan seurakumppanilleen jotakin vanhojen rakennusten ja niitä ympäröivien pihojen historiasta. Sitten oli Hetherwickin huomio kiintynyt tyttöön. Tämä oli komea nainen, pitkä, solakka ja viehättävä; kasvojen ja vartalon eittämättömän kauneuden lisäksi hänellä näytti olevan keskinkertaista suurempi määrä luonteenlujuutta ja älykkyyttä; ja hän kuunteli oppaansa esityksiä silminnähtävästi huvitettuna ja ymmärtävänä. Hetherwick oli otaksunut, että hän ehkä oli joku Kenthwaiten serkku, joka asui maaseudulla ja oli mahdollisesti ensimmäistä kertaa käymässä Lontoossa, joka tapauksessa Hetherwick oli sivuuttaessaan tytön silmäillyt tätä siksi tarkoin, että nyt tunsi hänet heti. Hän huomasi myöskin tytön tuntevan hänet. Mutta toinen asia oli tärkeämpi — ja tyttö kävi siihen suoraan käsiksi.

"Kysyvätkö nämä herrat isoisääni?" hän tiedusti, astuen yhä likemmäksi ja kääntäen katseensa hotellin omistajasta vieraisiin. "Hän ei ole saapunut kotiin —"

Hetherwick oli iloinen kuullessaan, että vainaja oli tytön isoisä. Olihan sekin tosin läheinen sukulaisuussuhde, mutta ei niin läheinen kuin olisi saattanut olla. Ja hän havaitsi, että komisarjuskin tunsi huojennusta.

"Olemme kysymässä herra Robert Hannafordia", vastasi Matherfield.
"Onko hän teidän isoisänne — entinen Sellithwaiten poliisimestari
Hannaford? Juuri niin — olen kovin pahoillani siitä, että minun on
tuotava teille hänestä ikäviä sanomia."

Hän keskeytti puheensa ja silmäili tyttöä tarkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että tämä jaksaisi kuulla uutisen tyynesti. Ilmeisesti rauhoituttuaan siinä suhteessa hän jatkoi päättävästi:

"Onko isoisäni kuollut?" keskeytti tyttö. "Jos niin on, niin olkaa hyvä ja puhukaa suoraan — minä en pyörry, eikä minulle tapahdu muutakaan sentapaista. Mutta — tahdon tietää!"

"Valitettavasti minun on ilmoitettava, että hän on kuollut", vastasi
Matherfield. "Hän kuoli äkkiä junassa Charing Crossin asemalla.
Epäilemättä halvaus. Oliko hän terve, kun näitte hänet viimeksi?"

Tyttö kääntyi hotellin omistajan puoleen, joka kuunteli keskustelua ilmeisesti kummastuneena.

"En ole eläissäni nähnyt terveemmän näköistä miestä kuin hän oli poistuessaan tuosta ovesta kello puoliseitsemän!" huudahti Malter. "Hän oli perin reipas ja pirteä!"

"Isoisäni voi oikein hyvin", selitti tyttö tyynesti. "En muista hänen koskaan voineen pahoin — hän oli hyvin vahva ja elinvoimainen ihminen. Suvaitsetteko kertoa minulle, miten kaikki kävi?"

Matherfield kertoi, kääntyen silloin tällöin Hetherwickiin saadakseen vahvistusta sanoilleen. Lopuksi hän teki kysymyksen:

"Kukahan lienee se mies, jonka herra Hetherwick näki isoisänne seurassa? Muistatteko ketään, johon se kuvaus sopii?"

"En! En ketään", vastasi tyttö. "Mutta isoisäni tunsikin Lontoossa sellaisia ihmisiä, joita minä en tunne. Hän on ollut liikkeellä aika paljon koko ajan, siitä pitäen kun tulimme tänne kolme päivää sitten — hän etsi asuntoa."

"No niin, meidän on löydettävä se mies", huomautti Matherfield. "Luonnollisestikin, jos olisitte kuvauksesta tuntenut jonkun henkilön —"

"En", vakuutti tyttö taaskin. "En tunne ketään sellaista miestä.
Mutta haluatteko, että lähden kanssanne — hänen luokseen?"

"Se ei ole tarpeellista — teidän sijassanne en lähtisi tänään", vastasi Matherfield. "Käväisen täällä jälleen huomenna. Siihen asti jättäkää kaikki meidän ja lääkärien huoleksi. Teillä on kaiketi ystäviä Lontoossa?"

"Kyllä, kyllä meillä on ystäviä — jopa sukulaisiakin", sanoi tyttö.
"Minun on heti ilmoitettava heille tapahtumasta."

Matherfield nyökkäsi ja kääntyi ovelle. Mutta Hetherwick vitkasteli.
Hän ja tyttö katsoivat toisiansa. Äkkiä Hetherwick puhkesi puhumaan:

"Näin teidät tänään iltapäivällä Suihkukaivo-pihalla; seurassanne oli herra Kenthwaite, jota tunnen hiukan. Onko hän sattumalta sukulaisianne, joista äsken mainitsitte? Jos niin on, niin voisin, jos tahdotte, ilmoittaa hänelle asiasta; asumme lähekkäin."

"Ei", vastasi tyttö, "hän ei ole sukulainen. Tunnemme hänet.
Ilmoittakaa hänelle, tehkää hyvin, jollei siitä koidu teille vaivaa."

"Siitä ei ole vaivaa lainkaan", selitti Hetherwick, "ja — jos rohkenisin — toivoisin, että sallisitte minun pistäytyä täällä huomenna tiedustamassa, voisinko jollakin tavoin auttaa teitä."

Hetherwick ja poliisikomisarius poistuivat pienestä hotellista ja lähtivät yhdessä astelemaan katua pitkin. Matherfield näytti harkitsevan ankarasti. Heidän käveltyään jonkun matkaa Thamesin rantatietä ja edelleen Fleet-katua pitkin kuului tornikellon lyönti.

"Minusta tuntuu", huudahti Matherfield äkkiä, "minusta tuntuu, herra
Hetherwick, että tämä on — murha!"

"Todennäköisesti! Niin, nähkääs, tietystikin myrkytetty. Meidän täytyy saada se mies käsiimme! Ettekö muista mitään lisäpiirteitä hänestä antamaanne kuvaukseen?"

"Olette kuullut jo kaikki, mitä minulla on kertomista. Perin täydellisesti ja täsmällisesti olettekin. Tekisi mieleni väittää, ettei teidän pitäisi olla kovinkaan vaikeata saada hänet pidätetyksi — kuvaukseni perusteella."

Matherfield päästi äännähdyksen, joka oli puolittain naurahdus, puolittain ähkäisy.

"Voi, hyvä Jumala!" hän sanoi, "jonkun henkilön tavoitteleminen Lontoosta on samanlaista kuin neulan etsiminen heinäsuovasta! Tarkoitan tietystikin, että joskus on niin, useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi tämä veitikka rientää Charing Crossin aseman portaille ja katoaa — minne? Hän on yksi ihminen seitsemän miljoonan miehen ja naisen seassa. Kuitenkin —"

Sitten he erosivat, ja Hetherwick palasi miettivänä kotiinsa, paneutui levolle ja virui yhäti syvissä mietteissä vuoteessaan, ennenkuin sai unta silmiinsä. Hän nukkui sinä yönä huonosti, mutta kohta kello kahdeksan jälkeen hän oli Kenthwaiten huoneistossa. Kenthwaite oli pukeutumassa ja nautti aamiaista samalla kertaa. Täyteen ahdettu asiakirja-salkku ja avonainen aikataulu osoittivat, että hänellä oli kiire junalle. Mutta hän keskeytti puuhansa, jääden suu auki ja silmät levällään töllistelemään kuullessaan Hetherwickin uutisen.

"Hannaford — kuollut!" hän huudahti. "Oh, hiisi — mutta hänhän oli terve kuin pukki eilen puolenpäivän aikaan, Hetherwick! Hän ja hänen pojantyttärensä kävivät eilen luonani, ja minä tarjosin heille murkinan — olen peräisin Sellithwaitesta, kuten tiedätte, joten luonnollisestikin tunnen heidät. Hannafordin oli poistuttava heti murkinan jälkeen — joku kohtaus — joten minä näyttelin tytölle näitä paikkoja hiukan. Hän on kaunis tyttö — ja älykäs. Nimi Rhona. Häntä kannattaa ihailla. Ja vanhus on kuollut! Siunatkoon!"

"Minusta tuntuu jokseenkin varmalta, että kysymyksessä on rikos", huomautti Hetherwick.

"Siltä näyttää hyvin suuressa määrin", vastasi Kenthwaite, ryhtyen jatkamaan kaksinkertaista tehtäväänsä. "Niin", hän lisäsi, "mutta, ikävä kylläkin, minä en voi millään tavoin olla neiti Hannafordille avuksi tänään — minun on mentävä ajamaan erästä ikävää kihlakunnan käräjien juttua, hyvä ystävä, ja minulla on hädin tuskin aikaa ehtiäkseni junaan. Mutta huomenna — ehkä sinun sopii olla hänen tukenaan tänä aamuna?"

"Kyllä", vastasi Hetherwick. "Minulla ei ole mitään tekemistä. Aion pistäytyä siellä hetkisen kuluttua. Asia on luonnollisesti minusta mielenkiintoinen. Se on omituinen juttu."

"Omituinen! Siltä totisesti tuntuu", myönsi Kenthwaite. "No niin — kerro neiti Hannafordille, että otan osaa hänen suruunsa, ja vakuuta hänelle, että jos päästyäni irti tehtävästäni voin toimittaa mitään — tiedäthän mitä puhua."

"Serkkuja — tätejä — jotakin siihen suuntaan — luullakseni Tootingin tien tuolla puolen", selitti Kenthwaite. "Kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan! Hetherwick, minun on riennettävä juoksujalkaa!"

Hän nielaisi kahvinsa tähteet, sieppasi salkun ja syöksi tiehensä; Hetherwick palasi omaan asuntoonsa ja söi aamiaisensa verkkaisesti. Ja koko ajan hän pöydässä istuessaan mietti edellisen keskiyön tapahtumia, erityisesti tahrasormisen miehen äkillistä katoamista. Hetherwickistä tuntui miehen häviäminen osoittavan, että hän oli syyllinen. Hän ajatteli seuraavasti: se mies, joka karkasi Charing Crossilla, oli sukkelasti ja ovelasti myrkyttänyt tämän toisen miehen jollakin sellaisella aineella, joka vaikutti vasta jonkun ajan kuluttua, mutta sitten teki tehtävänsä hämmästyttävän nopeasti. Hetherwick oli sotapalveluksessa ollessaan useammin nähnyt ihmisten kuolevan kuin halusi muistaa. Hän oli nähnyt miehien saavan kuulan päähänsä ja toisten sydämeensä. Mutta yksikään niistä miehistä — joista jotkut olivat kaatuneet hänen rinnallaan — ei ollut kuollut niin yllättävän äkkiä kuin Hannaford. Ja hän joutui seuraavaan päätelmään: jos tahrasorminen mies oli myrkyttänyt Hannafordin, niin hänellä oli harvinaisen perusteelliset tiedot myrkyistä.

Hän poikkesi Surrey-kadulle kello kymmenen. Neiti Hannaford, ilmoitti hotellin omistaja, oli mennyt tätinsä, erään rouva Keeleyn, seurassa katsomaan isoisä-vainajansa ruumista — joku poliisiviranomainen oli noutanut heidät. Mutta hän oli käskenyt sanomaan kaikille, jotka ehkä kävisivät häntä tapaamassa, ettei hän viipyisi poissa kauan. Ja Hetherwick jäi odottamaan pienessä, himmeävärisessä kahvilahuoneessa; hän halusi tehdä Rhona Hannafordille eräitä kysymyksiä ja ilmoittaa hänelle muutamia seikkoja. "Perin surullinen tapaus, sir", huomautti hotellin omistaja, joka hyöri järjestelemässä aamiaispöytään. "Hirveä loppu niin erinomaisen terveelle miehelle kuin herra Hannafordille!"

"Kovin surullinen", yhtyi Hetherwick. "Eilen illalla tai pikemminkin tänä aamuna kerroitte herra Hannafordin olleen mitä parhaassa voinnissa ja mitä parhaalla tuulella lähtiessään kaupungille illansuussa."

"Niin juuri, sir! Hän oli rattoisa, ystävällinen herrasmies ja piti pilailusta. Kun avasin hänelle oven, laski hän naureskellen leikkiä kanssani — ei mieleenikään johtunut, sir, etten enää näkisi häntä elossa!"

"En, sir. Eikä hänen pojantyttärensäkään — hän on näppärä nuori nainen, sir — tiedä sitä. Neito meni teatteriin tätinsä seurassa — saman naisen, joka saapui varhain tänä aamuna. Ensi töiksemme sähkötimme onnettomuussanoman hänelle, ja hän riensi tänne heti paikalla. Mutta herra Hannaford — niin, en tiedä, minne hän lähti viettämään iltaansa. Hän oli milloin kotosalla, milloin ulkona, enimmäkseen ulkona kaikkina näinä kolmena päivänä, jotka he ovat olleet täällä. Tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa."

Rhona Hannaford palasi pian muassaan äidillisen näköinen nainen, jonka hän esitteli tätinään, rouva Keeleynä. Silloin Hetherwick muisti, ettei hän ollut esitellyt itseään. Korjatessaan tätä laiminlyöntiään hän sai tietää Kenthwaiten maininneen Rhonalle, kuka hän oli, kun hän sivuutti heidät edellisenä iltapäivänä. Hän kertoi Kenthwaiten lähettämän sanoman ja tarjosi tämän poissa ollessa palvelustaan.

"Olette kovin hyväntahtoinen", vastasi Rhona. "Mutta minun nähdäkseni ei ole mitään tekemistä. Poliisit näyttävät huolehtivan kaikesta — se komisarjus, joka eilen illalla oli täällä, oli äskettäin hyvin ystävällinen, mutta, kuten hän sanoi, ei voida tehdä mitään ennenkuin tutkinnon jälkeen."

"Myöskin minä menen", huomautti Hetherwick. "Teiltä vaaditaan vain muodollisia tietoja. Minulla on enemmän kertomista. Toivoisinpa voivani kertoa enemmän kuin voin."

"Tarkoitan", jatkoi hän, "että toivoisin estäneeni sen toisen miehen poistumasta junasta. Ette kai ole kuulleet poliiseilta mitään hänestä — siitä miehestä?"

"Emme. Häntä ei ole löydetty eikä hänestä ole saatu mitään tietoja tähän mennessä. Mutta te ehkä tiedätte sellaista, mitä hyvin mielelläni haluaisin tietää. Tehän näitte jonkun aikaa tämän miehen isoisäni seurassa, eikö niin?"

"Koko paljon — aluksi. Myöhemmin alkoi isoisänne puhua kuiskaamalla, ja sitten en kuullut mitään. Mutta yhtenä syynä pistäytyessäni nyt luoksenne oli se, että saisin kertoa teille kuulemani, ja toisena se, että saisin kysyä teiltä muutamia seikkoja sen johdosta. Herra Hannaford puhui tälle nyt kadoksissa olevalle miehelle jostakin valokuvasta. Ilmeisesti oli kysymyksessä joku nainen, jonka hän, teidän isoisänne, oli tuntenut kymmenen vuotta sitten ja jonka toinenkin mies oli tuntenut. Isoisänne lupasi hotelliinsa saavuttuaan näyttää muotokuvan toiselle, jonka hän vakuutti varmasti tuntevan sen. Onko herra Hannaford maininnut siitä mitään teille? Tiedättekö, aikoiko hän tuoda tänne jonkun ystävänsä viime yönä? Ja tiedättekö mitään jostakin sellaisesta valo- tai muotokuvasta, johon hän viittasi?"

"Siitä, että hän aikoi tuoda tänne jonkun ystävänsä, ei minulla ole aavistustakaan. Mutta erään valokuvan tai oikeammin painetun jäljennöksen sellaisesta, olen kyllä nähnyt. Siitä tiedän jonkun verran."

"Asia on näin", vastasi tyttö. "Isoisälläni, joka, kuten nyt jo kai varmasti tiedätte, oli monta vuotta Sellithwaiten poliisimestarina, oli tapana leikata otteita sanomalehdistä — pikku pätkiä, rikosjuttujen selostuksia ja niin edelleen. Hänellä oli useita lippaita täynnänsä sellaisia leikkeleitä. Kun tuonnottain tulimme kaupunkiin, näin hänen leikkaavan muotokuvan junassa lukemastaan kuvitetusta lehdestä ja pistävän sen taskukirjansa väliin — erään taskukirjansa väliin, olisi minun sanottava, sillä hänellä oli niitä kaksi tai kolme. Tarkastaessani tänään kaikenlaisia esineitä, jotka hän oli jättänyt hajalleen yläkerrassa olevan makuuhuoneensa pukeutumispöydälle, huomasin hänen yhden taskukirjansa välissä saman valokuvan, jonka hän junassa leikkasi. Se on varmaankin sama, jota te tarkoitatte — hän on hyvin kaunis, huomattavan näköinen nainen."

Parin minuutin kuluttua hänellä oli leikkele kädessään — paperipalanen, joka oli sirosti irroitettu sitä ympäröineen tekstin yhteydestä ja johon painettu kuva esitti nähtävästi viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäistä, ilmeisesti korkeassa asemassa olevaa ja varmasti, kuten Rhona Hannaford oli huomauttanut, kasvoiltaan kaunista ja huomattavaa naista. Sitä katsellessaan alkoi Hetherwickin silmistä kuvastua aavistavaa miettimistä, mutta sitä ei saanut aikaan itse kuva; hänen vain vilkaistuaan siihen kiintyi hänen huomionsa muutamiin sen reunoihin lyijykynällä kirjoitettuihin sanoihin:

"Kyllä, se on hänen", vakuutti Rhona. "Hänen tapanaan oli lyijykynällä merkitä muistiinpanoja ja selityksiä leikkeleihinsä — kaikenlaisia huomautuksia."

"Ei — hän ei virkkanut siitä mitään. Näin hänen irroittavan sen ja kuulin hänen nauraa hihittävän pistäessään sen talteen, mutta hän ei maininnut siitä mitään."

"En suinkaan. Näettehän, ettei sen alla ole nimeä. Sanomalehdessä otaksuttavasti se oli, mutta hän ei leikannut muuta kuin kuvan ja reunuksen kaistaleen. Mutta päättäen hänen kirjoittamistaan sanoista tämä on jonkun sellaisen naisen kuva, joka joskus on ollut selkkauksessa järjestysvallan kanssa."

"Ilmeisesti!" jupisi Hetherwick ja istui sitten äänettömänä minuutin tai pari silmäillen kuvaa.

"Nähkääs", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "toivoakseni sallitte minun osaltani koettaa edistää tämän jutun selvittämistä — luonnollisestikin haluatte, että se saadaan selväksi, ja aluksi pyydän teitä luovuttamaan tämän leikkeleen minulle. Älkääkä toistaiseksi hiiskuko kellekään — ei poliiseille eikä muillekaan utelijoille — että se on minulla. Tahtoisin puhella siitä Kenthwaiten kanssa. Ymmärrättekö? Koska olin saapuvilla, kun isoisänne kuoli, haluaisin ratkaista hänen kuolemansa salaperäiseltä tuntuvan arvoituksen, jos annatte tämän huostaani —"

"Hyvin mielelläni!" huudahti Rhona. "Mutta luuletteko, että siinä on ollut rikollista peliä, ettei hänen kuolemansa ollut luonnollinen, ettei sen syynä ollut vain sydänhalvaus vaan —"

Pienen kahvilahuoneen ovi avautui ja Matherfield pilkisti sisään. Huomattuaan siellä Hetherwickin hän viittasi tätä tulemaan eteissaliin ja sulki oven nuoren lakimiehen jälkeen. Hetherwick näki päältäpäin, että hänellä oli paljon uutisia, ja hänen mieleensä johtui heti tahrasorminen mies.

"Niin, hänetkö? Emme!" vastasi Matherfield. "Hänestä ei ole kuulunut eikä näkynyt merkkiäkään — tähän mennessä! Mutta tohtorit ovat suorittaneet ruumiinavauksen. Eikä heidän lausuntonsa jätä epäilyksen varaakaan. Myrkytetty!"

Matherfield hiljensi äänensä kuiskaukseksi lausuessaan viimeisen sanansa. Ja vaikka Hetherwick olikin valmistautunut kuulemaan tämän uutisen, säpsähti hän kuitenkin — tämän ilmoituksen jyrkkyys vaikutti samalla tavalla kuin olisi hänelle avattu näky hämyiseen, utuiseen kaukaisuuteen. Hän vilkaisi takanaan olevaan oveen.

"Luonnollisestikin on noille sisälläolijoille se ilmaistava", sanoi Matherfield, arvaten hänen ajatuksensa. "Se on varma asia. Lääkärimme epäili sitä alusta asti, ja hänen apunaan oli sisäministeriön erikoistuntija tarkastusta suoritettaessa — he väittävät, että vainaja on kuollut jostakin myrkystä — en ymmärrä niitä asioita — jota hänelle oli annettu kaksi tai kolme tuntia ennen kuolemaa, ja että kun se vaikutti, niin sen vaikutus oli salamannopea."

"Salamannopea", mutisi Hetherwick miettivästi. "Vaikutti salamannopeasti — osuvasti sanottu. Minä voin todistaa, että niin se teki!" Matherfield tarttui ovenripaan.

"No niin", hän virkkoi, "minun on kai parasta ilmoittaa se näille naisille. Sitäpaitsi haluaisin saada tietää eräitä seikkoja vainajan pojantyttäreltä. Olen tavannut hänet — ja hänen tätinsä — aikaisemmin — tänä aamuna. Sain selville, että Hannaford on huoltanut ja kasvattanut tätä tyttöä ja että tyttö on lopetettuaan koulunkäyntinsä ollut hänen luonaan Sellithwaitessa, joten hänen pitäisi tietää herra Hannafordista enemmän kuin kenenkään muun. Ja minun on hankittava tietoja niin paljon kuin suinkin. Tulkaa mukana sisälle!"

KOLMAS LUKU

Molemmat naiset, sekä vanhempi että nuorempi, pysyivät rauhallisina Matherfieldin kertoessa sanomaansa. Rhona ei virkkanut mitään. Mutta rouva Keeley puhkesi puhumaan ponnekkaasti.

"Ei kestään ihmisestä ole milloinkaan pidetty enemmän — joka piirissä!" Hän huudahti. "Kuka olisi halunnut riistää häneltä hengen?"

"Juuri siitä meidän on otettava selkoa, hyvä rouva", selitti Matherfield. "Ja minun on saatava mahdollisimman paljon tietoja — varmastikin voi neiti Hannaford kertoa minulle koko joukon. Katsotaanpa, mitä tiedämme tänä aamuna kertomienne seikkojen nojalla. Herra Hannaford on ollut Sellithwaiten poliisimestarina joitakuita vuosia. Äskettäin hän erosi ja sai eläkkeen. Hän päätti sijoittua asumaan Lontooseen, ja hän ja te, neiti Hannaford, tulitte Lontooseen etsimään asuttavaksenne sopivaa taloa, saavuitte kolme päivää takaperin ja majoituitte tähän hotelliin. Se on kai oikein? No hyvä — selostakaapa sitten minulle, mitä hän puuhaili viimeisten kolmen päivän aikana! Mitä hän teki? Missä hän vietti aikansa?"

"En osaa kertoa teille kovinkaan paljoa", vastasi Rhona. "Hän oli ulkosalla suurimman osan päivästä ja enimmäkseen yksin. Olin hänen seurassaan kaupungilla vain kahdesti — kerran, kun kävimme ostoksilla, ja toisen kerran, kun pistäydyimme herra Kenthwaiten asunnossa Templessä. Minun tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa — kävi taloasioitsijoiden luona ja niin edelleen. Hän oli kaupungilla aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin."

"Ei. Hän oli sellainen mies, joka pitää asiansa omina tietoinaan.
Minulla ei ole aavistustakaan, mihin hän meni tai keitä hän tapasi."

"Eikö hän virkkanut mitään siitä, mihin hän aikoi mennä edellisenä iltana?"

"Ei. Hän sanoi vain, että hän lähti kaupungille ja että tapaisin hänet täällä palatessani teatterista, johon aioin mennä rouva Keeleyn kanssa. Me tulimme takaisin tänne kohta yhdentoista jälkeen, mutta hän ei ollut kotona kuten tiedätte."

"Luullakseni hänellä ei ollut ainoatakaan vihamiestä koko maailmassa. Hän oli oikein hyväntahtoinen mies, ja hänestä pidettiin paljon niissäkin piireissä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin poliisimestarina."

"Eikä hänellä otaksuttavasti myöskään ollut raha-asiallisia vaikeuksia? Eikä mitään huolia — mitään sellaista mikä olisi vaivannut häntä?"

"En usko, että hänellä oli minkäänlaisia huolia", vakuutti Rhona varmasti. "Hän ajatteli todella riemumielin Lontooseen asettumista. Mitä taas tulee rahavaikeuksiin, niin niitä hänellä ei ollut. Hän oli hyvissä varoissa."

"Hän oli aina säästäväinen ja tarkka mies", huomautti rouva Keeley.
"Niin kyllä, varsin hyvissä varoissa — lukuun ottamatta eläkettään."

Matherfield vilkaisi Hetherwickiin, joka oli kuunnellut tarkkaavasti kaikkia kysymyksiä ja vastauksia. Edellisen katse tuntui kehoittavan viimemainittua sekaantumaan puheluun.

"Mieleeni juolahti eräs seikka", virkkoi Hetherwick, kääntyen Rhonaan. "Tiedättekö, oliko isällänne asunnon etsimisen lisäksi mitään muita liikeasioita suoritettavina Lontoossa? Junassa häntä katsellessani hän näytti minusta olevan toimelias, tarmokas mies eikä suinkaan sellainen, joka luovuttuaan toimestaan jää lepäämään tyyten toimettomana. Aikoiko hän tietääksenne ryhtyä yrittämään jotakin, liittyä johonkin liikehommaan?"

"Ei mihinkään liikeyritykseen", hän vastasi vihdoin. "Mutta eräs seikka saattaa olla yhteydessä sen kanssa, mihin viittasitte. Isoisälläni oli oma mielipuuhansa. Hän teki kokeita vapaa-aikoinaan."

"Minkälaisia kokeita?" kysäisi Hetherwick. Sitten hän äkkiä muisti molempien miesten sormissa olleet tahrat, jotka hän oli pannut merkille edellisenä yönä. "Kemiallisiako?" hän ehätti lisäämään.

"Niin, kemiallisia", myönsi tyttö kummastuneen näköisenä. "Mistä sen tiesitte?"

"Huomasin tahroja hänen käsissään ja sormissaan", selitti Hetherwick. "Samoin oli myöskin hänen seurassaan olleella miehellä. No niin — entä sitten?"

"Hänellä oli pieni laboratorio puutarhassamme Sellithwaitessa", jatkoi Rhona. "Siellä hän vietti kaikki joutohetkensä — niin hän oli tehnyt vuosikausia. Viime aikoina hän koetti keksiä jotakin — en tiedä mitä. Mutta vähää ennen lähtöämme Sellithwaitesta hän kertoi minulle ratkaisseensa tehtävänsä, ja suorittaessaan matkavalmistuksia ja seuloessaan papereitaan hän näytti minulle sinetöidyn kuoren, jonka hän ilmoitti sisältävän suuren keksintönsä yksityiskohtaisen selostuksen — hän väitti, että siinä oli mahdollinen omaisuus ja että hän kuolisi rikkaana miehenä. Näin hänen panevan kuoren taskukirjansa väliin, joka hänellä oli aina muassaan."

"Se oli kai sama taskukirja, jota tarkastin viime yönä", huomautti Matherfield. "Sen välissä ei ollut sinetöityä kuorta eikä sellaistakaan, josta sinetti olisi murrettu. Siellä oli vain kirjeitä, kuitteja ja vähäarvoisia papereita."

"Sitä ei ole myöskään hänen muiden taskukirjojensa välissä", selitti Rhona. "Tarkastin itse kaikki hänen tavaransa varhain tänä aamuna — kaikki täällä olevat tavarat. Eilen se kuori hänellä varmasti oli — hän otti jotakin taskustaan murkinoidessamme herra Kenthwaiten seurassa eräässä ravintolassa Fleet-kadun varrella, ja silloin näin sen. Se oli iso, neliskulmainen kuori; hän oli vetänyt sen etusivulle kaksi paksua, punaista viivaa, ja sen takapuoli oli runsaasti sinetöity mustalla lakalla."

"Tapahtuiko se eilen, niinkö sanoitte?" kysyi Matherfield terävästi. "Eilen keskipäivällä? Juuri niin! Koska se siis oli hänellä eilen puolenpäivän aikaan eikä ollut hänen taskuissaan viime yönä eikä ole hänen tavaroittensa seassa tässä talossa, niin on päivänselvää, että hän menetti sen eilen sanokaamme kello kahden ja puoliyön välillä. Mutta kenelle? Siitä seikasta on meidän otettava selkoa! Mutta oletteko varma, ettei hän laskenut leikkiä sanoessaan, että hänen keksintönsä saattoi olla kokonaisen omaisuuden arvoinen?"

"Aivan päinvastoin, hän oli perin tosissaan", vastasi Rhona. "Harvinaisen tosissaan. Hän ei suostunut kertomaan minulle, mitä se oli, eikä ilmaisemaan minulle mitään ykstyiskohtaisia tietoja — ilmoitti vain ratkaisseensa tehtävän ja tehneensä keksinnön, jota varten hän oli työskennellyt vuosikausia, ja sanoi, että salaisuus oli kuoressa ja rajattoman rahasumman arvoinen. Kysyin häneltä, mitä hän tarkoitti rajattomalla rahasummalla, ja hän vastasi: 'No niin, ainakin satatuhatta puntaa — ajan mittaan'."

"Ah!" äänsi Matherfield vihdoin. "Salaisuus, joka on sadantuhannen punnan arvoinen — ajan mittaan. Siihen on syvennyttävä — perin pohjin. Mitä arvelette, herra Hetherwick?"

"Niin", vastasi Hetherwick. "Teillä kai ei ole aavistustakaan siitä, oliko isoisänne ryhtynyt toimenpiteisiin esittääkseen keksintönsä tarjolle — tai aloittanut keskusteluja sen myymisestä? Eikö! No, voitteko sanoa, minkälaisen talon isoisänne olisi halunnut vuokrata Lontoosta? Tarkoitan, kuinka suuren vuokran hän olisi ollut valmis maksamaan."

"Siihen voin minä vastata", puuttui rouva Keeley puheeseen. "Hän mainitsi minulle tahtovansa hyvän talon — todella hyvän — sopivassa esikaupungissa, ja hän oli valmis maksamaan vuosivuokraa aina kolmeensataan puntaan saakka."

"Aina kolmeensataan puntaan vuodessa", kertasi Hetherwick. Hän ja Matherfield vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi. "Näyttää siltä kuin hän olisi ollut varma melkoisista tuloista tai kuin hän jo olisi muuttanut keksintönsä rahaksi tai olisi ollut varma voivansa tehdä sen."

"Juuri niin", myönsi Matherfield. "En tietystikään tunne vainajan varallisuussuhteita, mutta hänen eläkkeensä suuruuden tiedän — ja kolme sataa puntaa vuodessa on — aika paljon! Hm! Meidän on koetettava saada selko siitä sinetöidystä kirjekuoresta."

"Minusta tuntuu, Matherfield", huomautti Hetherwick, "että meidän on ennen kaikkea saatava selville, missä Hannaford liikkui viime yönä sen jälkeen, kun hän lähti tästä hotellista, siihen saakka, kun hän kuoli junassa."

"Siihen työhön on jo käyty käsiksi", vastasi Matherfield. "Meillä on kokonainen pieni armeija liikkeellä. Mutta koska tarvitsemme kaiken sen avun, jonka voimme saada, aion hälyttää myöskin sanomalehtimiehet, herra Hetherwick, sillä sanomisto on aina suuriarvoinen tällaisissa seikoissa, ja jos neiti Hannafordilla on viime aikoina otettu valokuva isoisästään, niin pyydän sitä häneltä lainaksi, jotta se voitaisiin julkaista lehdissä. Saattaahan sen tuntea joku sellainen, joka viime yönä näki vainajan jonkun muun seurassa."

Rhonalla oli vähää ennen Sellithwaitesta lähtöä otettu valokuva, jossa vainaja oli siviilipuvussa, ja hän antoi Matherfieldille sitä muutamia kappaleita. Se ilmestyi samana iltana Meteorissa ja muissa iltalehdissä ja seuraavana aamuna eräissä päivälehdissä. Senjohdosta saapui muutamia tunteja myöhemmin kuulusteluun muuan mies, joka varmasti vakuutti nähneensä Hannafordin aikaisin murhailtana. Hänen ilmestymisensä oli ainoa huomattava piirre näissä tutkintotuomarin suorittamissa välttämättömissä alkuvalmistuksissa; ennen hänen esiintymistään ei ollut käynyt ilmi mitään, mitä Hetherwick ei jo olisi tietänyt. Hän oli itse ollut todistamassa; häntä kummastutti jonkun verran, ettei tutkintotuomari eivätkä poliisit kiinnittäneet kovinkaan suurta huomiota hänen naisen muotokuvaa koskevaan selostukseensa; he näkyivät pitävän Hannafordin huomautuksia pelkkinä puheliaina muisteloina jostakin rikollisesta. Myöskin Rhona oli esiintynyt, toistaen kaikki, mitä oli kertonut Matherfieldille ja Hetherwickille Malterin hotellissa: poliisien ja tutkintotuomarin mielestä olivat kadonnut sinetöity kuori ja sen sisältämä salaisuus hyvin tärkeä tekijä jutussa. Sitten olivat molemmat lääkärit asiantuntijoina antaneet lausuntonsa kuoleman syystä — se oli supistunut varmaksi selitykseksi, että Hannaford oli kuollut jostakin hienosta myrkystä, mutta täsmällisten yksityiskohtien esittäminen siirrettiin seuraaviin kuulusteluihin, jolloin asiantuntijat voisivat selostaa lähemmin tutkimuksensa tuloksia, ja kuulustelunpitäjä oli julistamaisillaan, että jatkokuulustelu tapahtuisi kahden viikon kuluttua, kun todistaja-aitioon opastettiin mies, joka oli tullut saliin ja keskustellut viranomaisten kanssa; hänen kertomuksensa sisälsi paljon valaisevia tietoja, mutta oli samalla omiaan tekemään tapauksen yhä salaperäisemmäksi.

Tämä mies oli hyvin kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen henkilö, joka ilmoitti nimekseen Martin Charles Ledbitter, olevansa vakuutuskonttorin johtaja Westminsterissä ja asuvansa Suttonissa, Surreyssa. Hänen tapansa oli, hän kertoi, matkustaa joka ilta Victoria-asemalta Suttoniin seitsemän ja kahdenkymmenen junassa. Tavallisesti hän saapui Victoria-asemalle vähää ennen seitsemää ja nautti lasin teetä ravintolassa. Niin hän teki myöskin toissa iltana. Hänen juodessaan teetään tarjoilupöydän ääressä astui saliin vanhahko mies, asettuen seisomaan lähelle häntä; hän uskoi, että tämä mies oli epäilemättä juuri sama, jonka kuva oli ollut joissakuissa edellisen illan ja sen aamun lehdissä. Hän oli siitä ehdottoman varma. Hän oli ensinnäkin pannut merkille miehen tahraiset sormet, kun tämä otti käsiinsä tilaamansa lasin wiskyä ja soodaa; samalla häntä oli ihmetyttänyt ristiriita miehen sormien ja hienon yleisvaikutelman ja tamineiden komeuden välillä. Samoin hän oli huomannut miehen kultanuppisen kävelykepin, jonka nuppi oli kruununmuotoinen. He olivat seisoneet vierekkäin muutamia minuutteja; sitten oli mies poistunut. Minuutin tai parin perästä hän oli nähnyt miehen uudelleen — tällä kertaa kirjamyymälän oikealla sivustalla, ilmeisesti odottamassa jotakuta henkilöä.

Tässä kohdassa alkoi kertomus todella käydä mielenkiintoiseksi; kaikki salissaolijat jännittivät silmiään ja korviaan, kun kuulustelija teki suoran kysymyksen:

"Kaikki kävi näin. Kun lähestyin kirjamyymälää ostaakseni iltalehden, seisoi ravintolassa näkemäni mies lähistöllä. Hän katseli ympärilleen, mutta piti etupäässä silmällä asematoimistojen ja junasiltojen väliselle laajalle aukeamalle vieviä käytäviä. Kerran tai pari hän vilkaisi kelloonsa. Asemakello oli silloin noin kymmenen minuuttia yli seitsemän. Mies näytti kärsimättömältä ja liikkui rauhattomasti sinne tänne. Menin hänen ohitseen kirjamyymälälle. Kun käännyin palaamaan takaisin, seisoi hän muutaman metrin päässä minusta pudistaen erään toisen miehen kättä. Heidän kättelytavastaan päättelin, että he olivat vanhoja ystävyksiä, jotka eivät kenties olleet tavanneet toisiaan vähään aikaan."

"Voin kuvata, minkälaisen yleisvaikutuksen he molemmat tekivät. Vastatullut oli pitkä mies, pitempi kuin Hannaford, mutta ei niin vankkarakenteinen. Hänellä oli ulsterikankainen päällystakki, jossa oli vyö takana ja jonka väri oli joko hyvin tumman sininen tahi musta. Päässä hänellä oli silkkihattu, uusi ja kiiltävä. Minusta hän näytti komeasti puetulta — hienot kengät ja käsineet ja niin poispäin — ymmärrättehän, nopealla silmäyksellä saatu yleisvaikutelma. Mutta hänen kasvonpiirteistään en osaa sanoa mitään."

"Koska hänellä ensiksikin oli tavattoman isot, siniset silmälasit, jotka täydelleen verhosivat hänen silmänsä, ja koska toiseksi hänen kaulansa ja leukansa ympärille oli kiedottu paksu, valkea kaulaliina, joka samalla peitti hänen kasvojensa alaosan. Hänen hattunsa lierin ja takkinsa kauluksen välin täyttivät kaulahuivi ja silmälasit kokonaan!"

Kuulustelija oli pettyneen näköinen. Hänen mielenkiintonsa todistajaa kohtaan tuntui haihtuvan.

"Vain sen, että vastatullut tarttui Hannafordin käsivarteen ja että he lähtivät astelemaan vasemman puoliseen eteissaliin päin, ilmeisesti keskustellen vakavasti keskenään. Sen jälkeen en heitä enää nähnyt."

"Lopuksi haluaisin tehdä teille vielä yhden kysymyksen", virkkoi kuulustelija. "Sanoitte olevanne varma siitä, että sanomalehdissä julkaistu kuva oli Victoria-asemalla näkemänne miehen. Oletteko nähnyt vainajan ruumiin?"

Viittä minuuttia myöhemmin oli jutun jatkokäsittelyn päivä määrätty, ja ne, joita asia lähimmin koski, keräytyivät ryhmäksi tyhjentyvässä salissa, keskustellen äskeisen todistajan kertomuksen johdosta. Matherfield oli miltei riemastuneen toiveikas.

"Tämä on jo parempaa, paljon parempaa!" hän selitti, hykerrellen käsiään, ikäänkuin odottaen voivansa kouraista niillä jotakuta. "Nyt tiedämme, että Hannaford sinä iltana kohtasi ainakin kaksi miestä. On helpompi löytää kaksi kuin yksi!"

Rhona, joka oli saapunut kuulusteluun Hetherwickin saattamana, näytti kummastuneelta ja kysyi: "Kuinka niin?"

"Herra Hetherwick käsittää sen", vastasi Matherfield nauraen. "Hän selittää sen teille."

Mutta Hetherwick ei virkkanut mitään. Hän vain aprikoi — yhäti aprikoi — kukahan oli se nainen, jonka muotokuva oli hänen taskussaan.

NELJÄS LUKU

Kuulustelua lähinnä seuranneiden päivien aikana lujittui Hetherwickin mielessä yhä varmemmaksi se vakaumus, että Hannafordin muistikirjan välistä löytyneen kauniin ja huomattavan näköisen naisen muotokuvan leikkaamisella ja talteenpanolla oli suurempi merkitys kuin miltä ensi silmäyksellä näytti. Hän palautti mieleensä kaikki, mitä Hannaford oli siitä puhunut muutamina lyhyinä minuutteina ennen äkillistä kuolemaansa. Miksi hän oli niin innokkaasti tahtonut näyttää sitä toiselle miehelle? Aikoiko hän viedä tämän toisen hotelliinsa nimenomaan saadakseen näyttää sen hänelle — niin myöhään yöllä? Miksi kuvan herättämät muistot kiinnittivät — ilmeisesti — niin suuressa määrin hänen mieltään ja nähtävästi huvittivat häntä? Ja mitä oikeastaan tarkoittivat leikkeleen reunaan lyijykynällä merkityt sanat? — Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten! Millaisissa oloissa tämä nainen oli ollut Hannafordin käsiteltävänä? Ja kuka hän oli? Kuta enemmän Hetherwick pohti, sitä varmemmaksi hän kävi, että tämä asia oli tärkeämpi kuin minä poliisit sitä pitivät. He eivät olleet välittäneet mitään Hetherwickin selostamasta, junassa tapahtuneesta keskustelusta — se, oli Matherfield sanonut, ei ollut mitään muuta kuin entisen poliisimestarin muistelmapakinaa; vanhat ihmiset muka mielellään puhelevat menneistä tapahtumista. Matherfield pani merkitystä koko seikalle ainoastaan siinä suhteessa, että se tuntui osoittavan Hannafordin jo kymmenen vuotta takaperin tunteneen kadonneen miehen, kuka hän sitten lieneekin ollut.

Viikon kuluttua loppuun eivät poliisit olleet saaneet tästä miehestä mitään tietoja. Ei myöskään oltu saatu vähääkään vihiä siitä henkilöstä, jonka Ledbitter vannoi nähneensä Hannafordin seurassa Victoria-asemalla. Lontoon etsivänosaston, Scotland Yardin, taitavimmat miehet olivat olleet yhtä mittaa uutterassa työssä, mutta eivät olleet saaneet mitään selville. Vain yksi henkilö oli nähnyt edellisen miehen, senjälkeen kun hän kiiti Charing Crossin portaille, huutaen menevänsä noutamaan lääkäriä, nimittäin maanalaisen rautatien aseman edustalla palvelusvuorollaan oleva poliisikonstaapeli. Hän oli huomannut miehen juoksevan asemalta ja rientävän minkä jaloista pääsi Villierskadulle; poliisi oli luullut häntä myöhästyneeksi matkustajaksi, joka ehätti tavoittamaan viimeistä omnibusvaunua Thamesin rantatiellä. Siihen päättyivät hänestä kaikki tiedot ja kaikki jäljet. Kookkaan miehen jäljille, jolla oli isot, siniset silmälasit ja valkea kaulahuivi, ei lainkaan päästy eikä saatu hänestä vihiäkään Ledbitterin kertomuksen lisäksi. Ledbitter oli kuitenkin ehdottomasti luotettava todistaja ja oli epäilemättä nähnyt Hannafordin tämän miehen seurassa. Oli niin ollen varmaa, että Hannaford oli viimeisillä elintunneillaan ollut kahden miehen seurassa, joita kumpaakaan ei löydetty. Hänen kuolemaansa seuranneiden neljänkolmatta tunnin kuluessa oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut useita henkilöitä, jotka olivat olleet asioissa tai puheissa Hannafordin kanssa tämän saavuttua Lontooseen. Mutta kaikkien näiden henkilöiden kertomusten yhteisenä, merkillepantavana piirteenä oli se, ettei kukaan heistä tiennyt mitään Ledbitterin näkemästä pitkästä eikä Hetherwickin näkemästä nukkavieruisesta miehestä eikä myöskään siitä salaisuudesta, joka Hannafordilla oli mukanaan sinetöidyssä kuoressa. Tästä kuoresta oli sanomalehdissä ollut runsaasti selostuksia — mutta ei ilmestynyt ketään, joka olisi tiennyt siitä mitään. Ja kun entisen poliisimestarin hautajaisista oli vierähtänyt viikko, näytti hänen eittämätön murhansa joutuvan niiden monien salaperäisten tapausten joukkoon, joita ei koskaan saada selville.

Mutta Hetherwick alkoi syventyä koko sieluineen tähän juttuun, johon hän oli niin omituisesti päistikkaa sekaantunut. Hänellä oli silloin joutoaikaa; hänellä oli myöskin riittävästi maallista omaisuutta, ja hän halusi paljoa enemmän tutkia alaansa sielutieteelliseltä kannalta kuin ansaita rahaa harjoittamalla ammattiaan. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli kuullut lääkärien selvittäneen, että Hannaford oli myrkytetty, hän tunsi, että tässä oli murhajuttu, joka hänen oli pengottava pohjia myöten — se kiehtoi häntä. Ja koko ajan, kun hän mietti sitä ja sommitteli siitä olettamuksia, pyöri hänen mielessään kuva, joka oli hänen taskussaan. Kuka oli se nainen — ja mitä vainaja muisti hänestä?

Eräänä aamuna Matherfieldin ohimennen pistäydyttyä Hetherwickin asunnossa ilmoittamassa, etteivät poliisit olleet saaneet mitään selville, pani viimemainittu äkkiä hatun päähänsä ja lähti Surrey-kadulle. Hän tapasi Rhona Hannafordin täydessä touhussa valmistautumassa poistumaan Matlerin hotellista. Tyttö aikoi ainakin jonkun aikaa asua rouva Keeleyn luona. Hetherwick kävi suoraan käsiksi asiaan, jonka tähden oli tullut.

"Haluaisin puhua siitä naisen kuvasta, joka oli isoisänne muistikirjan välissä", hän alkoi, "ja joka nyt on minulla. Minkälaisesta julkaisusta hän sen leikkasi? Ilmeisestikin sanomalehdestä."

"Niin, mutta en tiedä, mistä lehdestä", vastasi Rhona. "Sen vain tiedän, että hän sai sen postissa samana aamuna, jona tulimme tänne. Posti saapui juuri silloin, kun olimme lähdössä asemalle. Hän työnsi kirjeensä ja sanomalehtensä — niitä oli monta — päällystakkinsa taskuun ja avasi ne junassa. Kuvan hän leikkasi matkalla Lontooseen. Lehden hän heitti pois muiden muassa. Hänellä oli tapana ostaa paljon sanomalehtiä ja leikata niistä muotokuvia."

"No niin — luultavasti siitä voidaan saada selko", jupisi Hetherwick, ajatellen ääneen. Hän vilkaisi ympäri huonetta, joka osoitti, että Rhona oli lähtöpuuhissa. "Te aiotte siis mennä asumaan tätinne luo?" hän huomautti.

"Toivoakseni sallitte käydä teitä katsomassa", pyysi Hetherwick. "Tämä juttu kiinnittää mieltäni peräti, ja kenties on minulla joskus kerrottavana siitä teille jotakin."

"Se olisi meistä hyvin mieluista", sanoi Rhona. "Annan teille osoitteen. En kuitenkaan aio olla joutilaana — jollette tule iltaisin, niin olen otaksuttavasti poissa kotoa."

"Arvelen ryhtyä kanslia- tai konttoritöihin", selitti Rhona.
"Asia on siten, että harjaannuin sellaisiin jo Sellithwaitessa.
Osaan konekirjoitusta, kirjeenvaihtoa, kirjanpitoa, ranskan- ja
saksankieltä — minulla on varsin hyvät tiedot ja taidot."

"Älkää pitäkö minua uteliaana", virkkoi Hetherwick äkkiä. "Isoisänne ei toivottavasti unohtanut teitä jälkisäädöksessään — olen kuullut, että hän oli tehnyt sellaisen."

"Kiitos!" vastasi Rhona. "Hän ei unohtanut. Hän määräsi kaikki minulle. Nyt minulla on noin kolmesataa puntaa vuodessa — pikemminkin enemmän. Mutta eihän minun silti pidä istua joutilaana homehtumassa, eikö niin?"

"Hyvä!" kehui Hetherwick. "Mutta — jospa se sinetöity kuori löydettäisiin! Jos se kerran oli sadantuhannen punnan arvoinen hänelle, on se sadantuhannen arvoinen hänen ainoalle perilliselleenkin. Sitä kannattaa etsiä!"

"Löydettäneenköhän mitään?" arveli tyttö. "Koko juttu on verhottu salaperäisyyteen, eikä minulla ole aavistustakaan sen ratkaisusta."

Pian hän poistui ja poikkesi Brick Courtille, jossa Kenthwaiten asunto sijaitsi.

"Tunnet Sellithwaiten, eikö niin?" hän virkkoi saatuaan tupakan suitsuamaan. "Olethan samasta kaupungista?"

"Syntynyt ja kasvanut siellä ja kihloissa erään sikäläisen tytön kanssa", vastasi Kenthwaite. "Pitäisipä tuntea! Mitä siitä?"

"Kymmenen vuotta sitten. En — paitsi loma-aikoinani. Kymmenen vuotta sitten olin koulussa. Miksi kysyt?"

"Muistatko niiltä ajoilta mitään Sellithwaitessa tapahtunutta rikosjuttua, johon oli sekaantunut hyvin kaunis nainen — otaksuttavasti vastaajana?"

"En! Mutta niihin aikoihin olin enemmän kiintynyt krikettiin kuin rikoksiin. Ajatteletko sitä naista, josta Hannaford puhui junassa tietymättömissä olevalle vekkulille?"

"Juuri niin! Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi seikka kuin poliisit luulevat."

"Se ei minua ihmetyttäisi. Katsokaammepa! Hannaford puhui tästä naisesta — mitä hän puhuikaan?"

"No niin, sehän on selvää! Jos hän kävi Hannafordin käsien lävitse kymmenen vuotta sitten, kun viimemainittu oli poliisimestarina, niin sen täytyi tapahtua Sellithwaitessa. Ja Sellithwaitessa täytyy olla selostuksia, erikoistietoja ja niin edelleen."

"Se on omituinen tapaus", vastasi Hetherwick. "Tahtoisin saada sen selvitetyksi."

"No niin, sinnehän on vain neljän tunnin matka King's Crossilta", huomautti Kenthwaite. "Ja lisäksi se on mielenkiintoinen kaupunki. Vanha kuin vuoret ja niin uudenaikainen kuin suinkin saattaa. Erinomainen hotelli — 'Valkoinen karhu'. Ja sanonpa sinulle erään seikan, tulevaiseni veli, Michael Hollis, on siellä asianajajana. Annan sinulle hänelle osoitetun suosituskirjeen, ja hän opastaa sinua siellä ja auttaa sinua kaikessa, missä tarvitset."

"Mitä sinä oikeastaan koetat ottaa selville?" hän kysyi, kun
Hetherwick oli kiittänyt häntä ja nousi seisomaan poistuakseen.

"Kaikki mitä voin siitä naisesta ja sen, miksi Hannaford leikkasi hänen kuvansa sanomalehdestä", vastasi Hetherwick. "Näkemiin! Käyn luonasi palattuani."

Hän meni omaan asuntoonsa, sulloi matkalaukun ja ajoi King's Crossille pohjoiseen päin lähtevälle, aikaiselle iltapäivä-junalle. Puoli kahdeksan samana iltana hän oli Sellithwaitessa, tuulten ja sateiden pieksämien, rosoisten kukkuloiden keskellä sijaitsevassa kaupungissa, jossa väestö — jos rautatien palveluskunnasta saattoi päätellä — puhui Hetherwickin eteläenglantilaisesta korvasta joltakin raakalaiskieleltä kuulostavaa murretta. Mutta "Valkoinen Karhu", johon hän pian majoittui, tarjosi kaikki ensimmäisen luokan hotellin ylelliset mukavuudet: ruokasali, johon Hetherwick meni heti tilattuaan itselleen huoneen, näytti olevan tungokseen asti täynnä yleismaailmallisiin piireihin kuuluvia henkilöitä; hän kuuli puhuttavan Euroopan useimpia pääkieliä — myöhemmin hän huomasi, että hänen vierastoverinsa olivat etupäässä mannermaan liikemiehiä, ostajia, jotka aikoivat täydentää tyhjentyneitä varastojaan Sellithwaiten suurista tavarataloista ja tehtaista. Kaikki se oli mielenkiintoista, eikä hänen tarvinnut viettää loppuiltaa tarkkailemalla ympäristöään yksinäisestä nurkasta, sillä tuskin hän oli ehtinyt syödä päivällistään, kun muuan eteisvartija tuli ilmoittamaan hänelle, että herra Hollis oli kysymässä herra Hetherwickiä.

Hetherwick kiiruhti seurustelusaliin ja tapasi siellä noin nelikymmenvuotiaan, hienokasvoisen miehen, jolla oli ystävälliset silmät ja joka tuli käsi ojossa häntä vastaan.

"Kenthwaite sähkötti minulle tänään iltapäivällä, että te olitte tulossa kaupunkiimme, ja kehoitti minua tulemaan tänne teitä tapaamaan", sanoi vieras. "Olisin pyytänyt teitä syömään päivällistä kanssani, mutta en päässyt pois toimistostani ennen kuin vasta nyt ja asunkin monen kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella. Mutta huomenillalla —"

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Hetherwick. "En aavistanutkaan Kenthwaiten sähköttäneen. Hän antoi minulle teille osoitetun suosituskirjeen, mutta sitten hän kai arveli, ettei minun pitäisi menettää vähääkään aikaa hukkaan. Enkä menetäkään, sillä olenpa varma, että te osaatte kertoa minulle jotakin siitä asiasta, jonka tähden tulin tänne. Etsitään sopiva nurkkaus ja pannaan tupakaksi."

Heidän sijoituttuaan avaran tupakkasalin komeroon luki Hollis
Kenthwaiten kirjeen.

"Mistä asiasta haluaisitte tietoja?" hän kysyi. "Kenthwaite mainitsee, että minä tunnen Sellithwaiten paremmin kuin hän — kuten luonnollisesti tunnenkin, olenhan monta vuotta vanhempi."

"No niin", vastasi Hetherwick. "Koetan puhua lyhyesti. Tietystikin tunnette, mitä entiselle poliisimestarillenne Lontoossa tapahtui — hänen äkillisen kuolemansa?"

"Kyllähän toki — olen ainakin lukenut kaikki sanomalehdet", myönsi Hollis. "Te olette sama mies, joka oli silloin saapuvilla maanalaisella rautatiellä, eikö niin?"

"Kyllä olen. Ja siinä yksi syy, miksi niin kiihkeästi haluan saada tämän salaisuuden selvitetyksi. Ei ole vähääkään epäilystä siitä, että Hannaford myrkytettiin — että se oli harkittu murha. Ja jutussa on yksi piirre, jolle poliisit eivät tunnu antavan mitään merkitystä. Mutta minä pidän sitä hyvin tärkeänä. Se koskee sitä naista, johon Hannaford viittasi puhuessaan — minun kuulteni — niin salaperäisesti kadonneelle miehelle. Hannaford mainitsi tämän naisen käyneen hänen käsiensä välitse kymmenen vuotta sitten. Se oli siis kai joku tässä kaupungissa sattunut tapaus. Tiedättekö siitä mitään? Herättääkö se mielessänne mitään muistoja?"

Hollis, joka poltti sikaaria, karisti miettivänä sen pitkän tuhan kahvikuppinsa lautasen reunalle. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.

"Se on otaksuttavasti Whittinghamin juttu", hän virkkoi. "Se sattui noin kymmenen vuotta sitten."

"Oli — ilmeisesti seikkailijatar, joka saapui Sellithwaiteen noin kymmenen vuotta takaperin ja viipyi täällä vähän aikaa, asuen tässä samassa hotellissa", selitti Hollis. "Onpa omituista, etten nähnyt häntä kertaakaan! Mutta hänestä puhuttiin kylläkin paljon — joskus. Hän tuli tänne 'Valkeaan Karhuun' yksin mukanaan runsaasti matkatavaraa ja ilmeisesti hyvissä rahavaroissa. Hän kuuluu olleen hyvin kaunis, kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen, ja häntä pidettiin jonkun verran huomattavaan asemaan kuuluvana; hän täisikin itse esittäytyä aatelisena rouvana. Hän suoritti hotellilaskunsa ehdottoman täsmällisesti joka lauantaiaamu. Hän kulutti hyvän joukon rahaa, tehden ostoksia kaupunkimme parhailta kauppiailta, ja maksoi aina käteisellä. Lyhyesti sanoen hän hankki itselleen varsin hyvän luoton. Eikä kukaan luottanut häneen enemmän kuin etevin täkäläinen jalokivikauppias Malladales. Hän osti tältä paljon jalokiviä, mutta ne hän aina suoritti maksuosoituksilla. Ja lopuksi hän joutui selkkauksiin erään Malladalen kanssa tekemänsä kaupan johdosta."

"Hannafordin käsiin, joutui kuin joutuikin", vahvisti Hollis. "Se kävi tähän tapaan. Hän oli, kuten äsken mainitsin, tehnyt koko joukon ostoksia Malladalelta, jolla, sen voin vakuuttaa, on ensiluokkainen liike tämän seudun rikkaiden kauppasuuruuksien joukossa. Heidän kauppansa eivät kuitenkaan aluksi koskaan nousseet suuremmiksi kuin sataan tai pariin sataan puntaan. Maksuosoitukset kelpoitettiin pankeissa kylläkin. Hänen tapanaan oli suorittaa erään manchesterilaisen pankin kaavakkeille kirjoitetuilla maksuosoituksilla — Manchester, kuten tiedätte, on vain viidenkymmenenviiden kilometrin päässä täältä. Kun hänen ensimmäiset maksuosoituksensa aina suoritettiin, ei Malladale välittänyt ottaa selkoa hänen vakavaraisuudestaan; häneen kuten kaikkiin muihinkin oli nainen tehnyt perin edullisen vaikutuksen. No niin, lopuksi nainen teki Malladalen kanssa suuren kaupan. Malladalella oli varastossaan hyvin kaunis timanttinen kaulaketju. He hieroivat kauppaa kauan; Malladalen mukaan he tinkivät hinnasta kelpo tavalla. Vihdoin he sopivat siitä — hän luovutti sen naiselle kolmestatuhannestayhdeksästäsadasta punnasta. Nainen antoi hänelle maksuosoituksen mainitulle rahamäärälle ja poistui, vieden kaulaketjun mukanaan."

"Juuri niin!" myönsi Hollis. "Mutta niin se kävi. Jostakin syystä Malladale kuitenkin toimitti sen maksuosoituksen erityisen kiireellisesti perille. Nainen antoi sen hänelle erään maanantain iltapäivällä; seuraavan keskiviikon aamuna Malladale ensi töikseen huomasi saaneensa sen takaisin, ja siihen oli kirjoitettu kohtalokas huomautus sen antajan tilin ehtymisestä! Luonnollisestikin hän riensi juoksujalkaa Valkoiseen Karhuun. Mutta arvoisa rouva Whittingham oli kadonnut. Hän oli maksanut laskunsa, ottanut tavaransa ja poistunut sekä hotellista että koko kaupungista myöhään maanantai-iltana. Asemalla saatiin selville vain se, että hän oli matkustanut viimeisessä junassa Leedsiin, josta kuten tunnettua vie useita suuria pääratoja Englannin kaikkiin osiin. Eikä hän ollut ilmoittanut mitään osoitetta; hän oli täällä sanonut palaavansa ennen pitkää ja käskenyt säilyttää kirjeensä, jos niitä saapuisi, hänen palaamiseensa saakka. Niin ollen turvautui Malladale sitten poliisiin, ja Hannaford kävi käsiksi asiaan."

"Hannaford pääsi hänen jäljilleen — ja sai hänet kiinni", hän vastasi. "Mutta hän sai täydellä syyllä käyttää äsken mainitsemaanne sanontatapaa. Nainen meni hänen käsiensä välitse — aivan kuten erikoisen liukas ankerias olisi luiskahtanut — ja pujahti tiehensä."

VIIDES LUKU

Hetherwickille alkoi nyt selvitä eräs seikka, joka oli kummastuttanut häntä aina siitä saakka, kun hän oli kuullut Hannafordin tovereineen keskustelevan junassa. Hän oli silloin pannut merkille, että mitä Hannaford kertoikin, hän esitti sitä kuten ihminen esittää itselleen epäedullista kertomusta; hänen käyttäytymisestään oli kuvastunut huvia, harmia ja hämminkiä. Nyt Hetherwick tiesi, mistä se johtui.

"Kerrassaan liian ylivoimainen!" vakuutti Hollis nauraen. "Hän puijasi Hannafordin perinpohjin. Viimemainittu ponnisteli ankarasti löytääkseen hänet ja suoritti itse suuren osan suoranaisestakin etsintätyöstä. Ja vihdoin hän tavoitti naisen — eräässä hienossa hotellissa Lontoossa. Hänellä oli mukanaan mies Scotland Yardilta, Lontoon etsivältä osastolta, ja eräs meidän omaan poliisikuntaamme kuuluva etsivä, muuan Gandham-niminen mies, joka on vieläkin palveluksessa — esitän teidät hänelle huomenna. Saatuaan selville, että rouva Whittinghamilla oli huoneusto mainitussa hotellissa, suuressa West Endin kaupunginosan asuntopalatsissa, jätti Hannaford molemmat miehensä portaiden alapäähän tai ulkopuolelle ja meni yksin tapaamaan häntä. Hannafordin oman selostuksen mukaan nainen harmistui suuresti siitä, että häntä oli lainkaan epäilty, ja vieläkin enemmän, kiivastuen äärimmilleen hyveellisestä loukkautumisesta, kun poliisimestari selitti, että hänellä oli vangitsemismääräys ja että rouva Whittinghamin oli lähdettävä hänen mukaansa. Heidän välillään sukeutuneen lyhyen sanavaihdon aikana nainen väitti, että jos hänen manchesterilainen pankkiirinsa oli palauttanut hänen maksuosoituksensa suorittamattomana, niin syynä oli täytynyt olla yksinomaan sen, ettei pankkiiri ollut myynyt eräitä hänen lähettämiään arvokkaita vakuuksia, ja että jos Malladale olisi esittänyt maksuosoituksensa muutamia päiviä myöhemmin, niin se kyllä olisi lunastettu. No, se oli kaikki pötyä! — Hannaford oli tietystikin ollut keskusteluissa pankin kanssa. Siellä ei tiedetty naisesta mitään muuta kuin se, että hän oli avannut tilin pankissa asuessaan eräässä hotellissa Manchesterissa ja antanut maksuosoituksia melkein koko sijoittamansa summan edestä, jättäen vain muutamia puntia samana päivänä, jona hän sai kaulaketjun Malladalelta ja pakeni Sellithwaitesta, vieden sen mukanaan. Hannaford ei luonnollisestikaan maininnut hänelle mitään siitä — toisti vain vaatimuksensa, että rouvan oli lähdettävä hänen mukaansa. Rouva suostui äkkiä, pyytäen vain, ettei nostettaisi hälyä — hän poistuisi hotellista Hannafordin seurassa, ja tämä voisi seuralaisineen palata tarkastamaan hänen tavaroitaan, milloin haluaisi. Silloin Hannaford — joka meidän kesken sanoen, Hetherwick, ihaili kauniita naisia — teki erehdyksensä. Rouvan sänkykamariin vei ovi vastaanottohuoneesta, jossa he olivat keskustelleet keskenään. Hannaford oli kyllin typerä salliakseen naisen mennä sinne yksin suorittamaan lähtövalmistuksiaan. Rouva meni — ja sen jälkeen ei Hannaford nähnyt hänestä vilahdustakaan!"

"Hänen oli täytynyt poistua heti", vakuutti Hollis. "Makuuhuoneesta avautui ovi käytävään — hän oli varmaankin ottanut hattunsa ja vaippansa ja astellut suoraa päätä tiehensä, jättäen jälkeensä kaikki, mitä hänellä oli siellä. Joka tapauksessa, kun Hannaford kyllästyneenä odotukseen koputti ovelle ja aukaisi sen, oli hänen lintunsa lentänyt pois. Sitten luonnollisestikin nousi hälinä, ja tapahtui yllättävä paljastus. Mutta nainen oli päässyt pujahtamaan, otaksuttavasti jostakin sivuovesta tai muusta käytävästä, ja vaikka Hannaford oman selostuksensa mukaan nuuski Lontoon jokaisen sopen etsiessään häntä, ei häntä löydetty. Hän oli kadonnut!"

"Se oli myöskin kadonnut", vastasi Hollis. "Hänen matkalaukkunsa ja muut tavaransa pengottiin, mutta ei löydetty muuta kuin vaatteita. Kaikki rahat ja arvoesineet, mitä hänellä lienee ollut, hän oli vienyt mennessään. Ja niin sai Hannaford palata kotiin melkoisen nurpeana ja kestää paljon ivaa. Jos hän nyt näki tämän naisen kuvan jossakin tuoreessa lehdessä, niin eipä ihmekään, että hän leikkasi sen irti! Luulisinpa, että hän aikoi mennä Scotland Yardiin opastaakseen etsivät rouvan jäljille, sillä eiväthän rikosasiat vanhene!"

"Hänen leikkaamansa kuva on tässä", virkkoi Hetherwick, ottaen sen esille muistikirjansa välistä. "Mutta sanoittehan, ettette nähnyt naista kertaakaan?"

"Niin, en nähnyt häntä", myönsi Hollis, silmäillen kuvaa tarkkaavan uteliaasti. "En niin ollen tietystikään voi tuntea tätä. Kaunis nainen! Mutta tulkaa luokseni toimistooni — se on tässä lähellä — kello kymmenen huomenaamulla! Vien teidät sitten poliisilaitokseemme. Gandham hänet kyllä tuntee!"

Gandham, vanhanpuoleinen mies, jolla oli sfinksimäiset kasvoi ja valppaat silmät, naurahti ivallisesti, kun Hollis selitti hänelle Hetherwickin asian. Hetherwickin näytettyä hänelle muotokuvan hän nauroi taaskin.

"Totisesti, sama rouva!" hän huudahti. "Eikä hän olekaan paljoa muuttunut! Olipa hän todellakin sukkela nainen, herra Hollis! Minua naurattaa usein, kun muistan, miten hän veti Hannafordia nenästä! Mutta, kuten tiedätte, Hannaford oli ventosydäminen mies. Tällaisissa pikku jutuissa hän aina tahtoi säästää ihmisten tunteita. Hyvähän se on — mutta hän sai itse kärsiä koettaessaan säästää tuon naisen tunteita! Niin, hän se on! Meillä on täällä valokuva hänestä, kuten tiedätte."

"Näytän sen teille mielihyvin, sir", vastasi etsivä, "ja katselkaa sitä niin kauan kuin tahdotte!" Hän otti läheiseltä pöydältä paksun albumin; se oli täynnä valokuvia, joiden alle oli kirjoitettu selostuksia. "Tämä ei, täsmällisesti puhuen, ole poliisilaitoksen valokuva", hän jatkoi. "Se ei ole meidän oma ottamamme, ymmärrättehän — emme saaneet tilaisuutta! Ei! Mutta asuessaan Valkoisessa Karhussa mylady kävi valokuvauttamassa itsensä Silver-kadun varrella olevassa Wintringin liikkeessä, ja Wintring oli niin mieltynyt kuvaan, että pani sen näyte-ikkunaansa. Kun sitten mylady livisti mukanaan Malladalen kaulaketju, me tietystikin hankimme Wintringilta hänen valokuvansa ja lisäsimme sillä pikku kokoelmaamme. Tässä se on! Ettekä huomaa paljoakaan eroa sen ja teillä olevan kuvan välillä, sir."

Molemmat muotokuvat erosivat toisistaan hyvin vähän, ja Hetherwick sanoikin sen. Pian hän poistui poliisilaitoksesta, entistäkin enemmän aprikoiden, kuka oli se nainen, jonka aikaisempia seikkailuja hän oli ryhtynyt kaivelemaan.

"Kun kerran olette asiassa kiinni, voittehan yhtä hyvin suorittaa sen perinpohjin", huomautti Hollis heidän saavuttuaan kadulle; "tulkaa tapaamaan Malladalea — hänen myymälänsä on tuolla kadunkulman takana. Eipä silti, että hän voisi kertoa teille paljoakaan enempää kuin minä olen jo teille puhunut."

Mutta Malladale osoittautuikin kykenevänsä kertomaan koko joukon enemmän. Hän oli vakava, vanhahko mies; Lontoon ulkopuolella sijaitsevana hänen liikkeensä hämmästytti Hetherwickia, joka ei ollut tottunut maaseudun tehdaskaupunkien äveriääseen ylellisyyteen. Isäntä opasti vieraansa yksityiseen huoneeseen ja kuunteli siellä, kun he selittivät käyntinsä syyn. Silmäiltyään tarkoin ja huolellisesti Hetherwickin hänen eteensä työntämää kuvaa hän ojensi sen takaisin, nyökäten varmasti.

"Mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tämä on painojäljennös sen naisen valokuvasta, jonka tunsin rouva Whittinghamina", hän virkkoi. "Ja jos se on äskettäin otettu, niin hän on muuttunut tuiki vähän niinä kymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hän oli täällä kaupungissamme."

"Olisitteko iloinen nähdessänne hänet jälleen, herra Malladale — elävänä?" kysyi Hollis nauraen.

"En luullakseni", hän vastasi. "Niin, luultavasti en, herra Hollis. Sen tapauksen olin tyyten haihduttanut mielestäni — kunnes te muistutitte siitä minulle."

"Entä — kärsimänne tappio?" sanoi Hollis. "Sehän oli lähes neljätuhatta puntaa, eikö ollutkin?"

Malladale hiveli valkealla kädellään harmaata partaansa ja yskäisi. Siitä rykäisystä tuulahti vaiteliaisuutta, luottamusta, salaperäisyyttä. Hän hymyili partansa takaa, ja hänen silmälasien peittämät silmänsä näyttivät tuikahtavan.

"Taidanpa rohjeta olla hieman avosuinen — kahden lakiasioissa taitavan herrasmiehen seurassa", hän alkoi. "Asianajajalle, jonka tunnen hyvin, ja lakimiehelle, jonka hän on minulle esitellyt, saattanen paljastaa pienen salaisuuden — näin meidän kesken — pelkäämättä, että se leviää. Asianlaita on siten, hyvät herrat, etten kärsinyt lainkaan vahinkoa!"

"Lopulta en", vastasi jalokivikauppias. "Lopulta en! Oikein totta puhuakseni sain omani ja — hm, jonkun verran enemmänkin."

"Juuri niin! Lopulta — melkoisen väliajan jälkeen - sain suorituksen", selitti Malladale. "Kerron teille, miten se tapahtui. Luullakseni on yleisesti tunnettua, että möin timanttisen kaulaketjun rouva Whittinghamille kolmestatuhannesta yhdeksästäsadasta punnasta, ettei hänen minulle antamaansa maksuosoitusta pankissa lunastettu, että hän katosi, vieden ketjun mennessään ja ettei hänestä kuultu mitään sen jälkeen, kun hän pääsi karkuun Hannafordilta. Mutta kaksi vuotta sitten, siis kahdeksan vuotta hänen katoamisensa jälkeen, sain eräänä päivänä New Yorkin leimalla varustetun kirjeen. Se sisälsi postipaperi-arkin, johon oli kirjoitettu joitakuita sanoja ja muutamia numeroita. Se on minulla tallella vieläkin, ja näytän sen teille." Jalokivikauppias meni vierashuoneensa nurkassa olevalle kassakaapille ja jonkun aikaa haeskeltuaan otti sieltä esiin paperin ja laski sen pöydälle vieraittensa eteen. Hetherwick tarkasti sitä uteliaana. Siinä ei ollut nimeä, ei osoitetta, ei päiväystä; ei näkynyt muuta kuin, kuten Malladale oli maininnut, joitakuita koneella kirjoitettuja sanoja ja numeroita: —

    Pääoma ………………….. 3,900 p.
    8 vuoden korko 5 % mukaan …. 3,560 p.
                          Yhteensä 5,460 p.

Mukana seuraa postilähetysvekseli 5,460 punnalle, ilmoittanette
hyväntahtoisesti vastaanotosta Lontoon Timesissä. —

"Kirjeessä oli, kuten siinä on sanottu, erään lontoolaisen pankin maksettavaksi asetettu vekseli mainitulle summalle", jatkoi Malladale. "5,460 puntaa! Teidän lienee helppo uskoa, etten aluksi oikein kyennyt sitä käsittämään: en tuntenut ketään New Yorkissa asuvaa henkilöä, joka olisi ollut minulle velkaa. Mutta ensimmäiset numerot — 3,900 puntaa — loivat asiaan valoa, ja äkkiä muistin rouva Whittinghamin ja menettämäni kaulaketjun. Sitten oivalsin koko jutun — ilmeisesti oli rouva Whittinghamia luonnistanut, hänestä oli tullut varakas, ja hän oli kyllin rehellinen korvatakseen vahinkoni; siinähän oli alkuperäinen saatavani ja sille kahdeksan vuoden korko. Mutta minua hieman epäilytti ottaa rahoja vastaan — en oikein tiennyt, enkö siten turvaisi konnankujeen tekijää. Te, hyvät herrat, tietystikin ymmärrätte pulmallisen asemani."

"Hm!" äänsi Hollis myöntämättä tai inttämättä vastaan. "Mielenkiintoisempaa on, mitä teitte. Vaikka sen kai jo arvaamme", lisäsi hän hymyillen.

"No niin, menin tapaamaan Hannafordia ja kerroin hänelle, mitä olin saanut", vastasi jalokivikauppias. "Ja Hannaford puhui juuri niin kuin olin arvannutkin hänen puhuvan. Hän kehoitti: 'Pistäkää rahat taskuunne, Malladale, älkääkä hiiskuko mitään kenellekään!' Ja niin tein!"

"Kumpikin teistä oli tietenkin varma, ettei rouva Whittingham todennäköisesti enää näyttäisi kasvojaan Sellithwaitessa!" huomautti Hollis. "Perin mielenkiintoista, herra Malladale. Mutta minua kummastuttaa se, että rouva Whittingham, tai mikä hänen nimensä nykyisin lieneekin, on Englannissa, tulkoonpa hän enää Sellithwaiteen tai olkoon tulematta."

"Hänen muotokuvansa on joka tapauksessa äskettäin ollut eräässä englantilaisessa sanomalehdessä", sanoi Hollis.

"Mutta kuuluisien amerikkalaisten naisten kuvia julkaistaan Englannin lehdissä", väitti Malladale vastaan. "Muistan useita sellaisia. Minä arvelen, että rouva Whittingham, joka oli hyvin kaunis ja hyvin viehättävä nainen, on lopulta matkustanut Atlantin tuolle puolen ja mennyt naimisiin jonkun amerikkalaisen miljoonamiehen kansa! Niin minä kuvittelin käyneen. Ja usein olen mielessäni tuuminut, mikä hänen nimensä nyt lienee."

"Juuri sen tahdon minäkin saada selville", virkkoi Hetherwick. "Yksi asia on varma — Hannaford tiesi sen! Jos hän olisi elossa, niin hän voisi ilmoittaa sen meille. Sillä olipa tuo muotokuva missä lehdessä hyvänsä, sen ohessa oli myöskin jonkun verran tekstiä, jossa mainittiin nimi ja julkaisemisen syy."

"Juuri niin", myönsi Hetherwick, "ja siksi on minun parasta palata Lontooseen ja käydä heti työhön käsiksi. Mutta minä olen samaa mieltä kuin herra Hollis", hän jatkoi kääntyen jalokivikauppiaan puoleen. "Uskon, että tämä nainen on nyt Englannissa, ja mahdollisesti Hannaford tunsi hänen olinpaikkansa. Enkä pidä mahdottomana sitäkään, että hän leikattuaan tämän kuvan ennen äkillistä kuolemaansa oli kosketuksissa naisen kanssa."

"Onko teistä otaksuttavaa, että rouva Whittinghamilla oli jonkunlainen osuus hänen murhaansa — jos se oli murha?" kysyi Malladale.

"Minusta se on mahdollista", selitti Hetherwick. "Tämä juttu on monessa suhteessa omituinen. Yksi sen omituisimpia piirteitä on seuraava. Hannaford leikkasi kuvan omia tarkoituksiaan varten ilmeisestikään aikomatta näyttää sitä kenellekään muulle; miksi hän jätti pois nimen ja tekstin, jotka varmastikin ovat olleet kuvan ylä- ja alapuolella?"

"Kummallista todellakin!" vahvisti Hollis. "Mutta pianhan voitte saada selon nimestä. Teidän on vain hankittava toinen kappale samaa sanomalehteä."

"Kovaksi onneksi Hannafordin pojantytär ei tiedä, mikä sanomalehti se oli", pahoitteli Hetherwick. "Hän muistaa vain sen, että Hannaford sai lehden postitse samana aamuna, jolloin he matkustivat Lontooseen."

"Sittenkin se voidaan saada selville", intti Hollis. "Se oli jossakin sanomalehdessä, ja siitä täytyy olla muitakin kappaleita."

Pian hän ja Hetherwick poistuivat jalokivikauppiaan myymälästä. Hollis opasti kumppaninsa kadun poikki ja kääntyi sitten kapeaan kujaan.

"Näytän teille miehen, joka muistaa rouva Whittinghamin paremmin kuin kukaan muu koko Sellithwaitessa", hän selitti nauraen. "Paremmin kuin Malladalekaan. Mainitsinhan teille, että hän ollessaan täällä asui 'Valkoisessa Karhussa'? Senjälkeen on tämän mainion hotellin koko henkilökunta muuttunut johtajasta kengänkiilloittajaan saakka — en usko, että siellä on ainoatakaan sellaista miestä tai naista, joka oli siellä kymmenen vuotta takaperin. Mutta tämän kujan toisessa päässä on mies, joka aikoinaan oli 'Valkoisen Karhun' eteisvahtina — Amblet Hudson on hänen nimensä — ja jolla nykyisin on täällä perin kodikas pikku ravintola; pistäydymme hänen luonaan. Hän on hieman omalaatuinen mies, ja jos hänet saadaan puhelemaan niin tavallisesti häntä kannattaa kuunnella."

KUUDES LUKU

Hollis käveli edelleen korkeiden mustuneiden, ikkunattomien seinien reunustamaa kujaa pitkin, poikkesi sitten äkkiä pienelle pihalle ja pysähtyi vanhan, puolittain vuoratun talon seinään upotetun oven edustalle.

"Tämä on omituinen, vanha paikka", hän huomautti olkansa ylitse.
"Mutta sen isännältä saatte lasin yhtä hyvää portviiniä tai sherryä
kuin mistä hyvänsä muualta Englannista — hän tuntee vieraansa!
Tulkaa sisään!"

Hän meni edellä tarjoiluhuoneeseen, jollaista Hetherwick ei ollut ennen nähnyt — siisti, kodikas sali, jonka seinälaudoitus ja katto olivat vanhaa tammea; avoimessa takassa paloi leiskuva tuli, jonka liekkien hohde karkeloi muinaisilla, kuparisilla ja tinaisilla seinäkoristuksilla. Huoneen yhdellä seinustalla oli pieni tarjoilupöytä; ja sen takana paitahihasillaan seisoi teräväsilmäinen mies, jonka sileiksi ajeltujen, rattoisien huulien toisessa pielessä törrötti sikaari ja joka uutterasti kiilloitti viinilaseja.

"Hyvää huomenta, hyvät herrat!" hän tervehti sydämellisesti. "Kaunis aamu, herra Hollis, vuodenaikaan nähden. Miten voin palvella teitä ja ystäväänne, sir?"

Hollis vilkaisi ympäri huonetta — se oli tyhjä lukuun ottamatta heitä. Hän siirsi tuolin tarjoilupöydän ääreen, ja kehoitti Hetherwickia tekemään samoin.

"Me kai maistamme perin mainiota kuivaa sherryänne, Hudson", hän vastasi, "jos se vain on yhtä hyvää kuin viime kerralla".

"Aina täysikelpoista, herra Hollis, aina täysikelpoista, sir", vakuutti ravintoloitsija. "Tässä talossa ei milloinkaan ole huonoja lajeja, ei lisäkkeitä, eikä myös tarjoilla mitään entisen maineen nojalla, hyvät herrat! Täällä saa lasin yhtä hyvää kuivaa sherryä kuin sieltäkin, mistä sherryviiniä tuodaan, sir, ja sitä ei luullakseni voi väittää useimmista paikoista Englannissa. Täällä on kaikki parasta lajia, herra Hollis — kuten tiedätte!"

Hollis vastasi pienellä, keveällä leikkipuheella, kumartuen sitten äkkiä tarjoilupöydän ylitse.

"Hudson!" hän virkkoi tutunomaisesti. "Tällä ystävälläni on jotakin teille näytettävää." Kun Hetherwick hänen sanojensa johdosta oli ottanut muotokuvan esille, jatkoi hän: "Tunnetteko tuon naisen?"

Isäntä pani silmälasit nenälleen, käänsi kuvan valoon päin ja silmäili sitä tarkoin. Hänen huulensa tiukkenivat, laueten sitten pilkalliseen hymyyn.

"Kas vain!" hän äänsi miltei välinpitämättömästi. "Sama nainen, joka peijasi Malladale-vanhukselta timanttisen kaulaketjun. Niin, varmasti — rouva Whittingham!"

Ravintoloitsija tarttui erääseen lasiin ja alkoi kiilloittaa sitä tarmokkaasti.

"Kyllä!" hän vastasi yksikantaan. "Ja tuntisin hänet muustakin kuin kasvoista!"

Samassa astui sisään kaksi uutta vierasta, ja Hudson keskeytti puhelun tarjoillakseen heille. Pian he veivät lasinsa hauskaan nurkkaukseen lähelle tulta, ja isäntä kääntyi jälleen Hollisin ja Hetherwickin puoleen.

"Niin!" hän sanoi tutunomaiseen tapaan. "Jos tarvittaisiin, niin voisin tuntea sen olennon muustakin kuin hänen kasvoistaan, vaikka ne ovatkin kännin! Usein mainitsin Hannafordille, kun tämä innokkaasti etsi häntä, että jos varmistautuminen kävisi jollakin tavoin vaikeaksi, niin minä kyllä voisin todistaa hänen henkilöllisyytensä, jollei kukaan muu siihen kykenisi! Minä nähkääs olin paljon tekemisissä hänen kanssaan hänen asuessaan 'Valkoisessa Karhussa', ja sain tietää sellaista, mitä kukaan muu ei tiennyt."

"Hän oli kookas, komea nainen, se rouva Whittingham", hän jatkoi. "Hyvin silmäänpistävä, upeasti vaatetettu nainen, joka piti hienoista puvuista, jalokivistä ja muusta sellaisesta, sellainen nainen, ymmärrättehän, joka herättää huomiota missä hyvänsä. Ja ilmeisesti hän oli myöskin tottunut siihen, että häntä palveltiin hyvin ja nopeasti — 'Valkoisessa Karhussa' asuessaan hän vaati, jos maksoikin, vakuutan teille! Tein hänelle koko joukon palveluksia, kaikenlaisia, ja se on sanottava hänen puolestaan, että hän käsitteli rahaa kitsastelematta. Jos hän sattui tahtomaan, että joku asia suoritettiin, niin hän piti miestä liikkeessä, kunnes kaikki oli valmista, mutta hän syytikin ympärilleen viiden shillingin kolikoita ja puolikruunusia, ikäänkuin ne olisivat olleet neljännespennyn lantteja. Hän saattoi lähettää jonkun viemään kuuden pennyn sähkösanomaa ja antaa siitä palkkioksi pari shillingiä. Niinpä niin, kuten äsken sanoin, jouduin palvelemaan häntä monella tavoin; milloin hankin hänelle vaunut, milloin kannoin tavaroita hänen huoneeseensa, milloin tein mitäkin. Ja mennessäni muutamana päivänä äkkiä hänen luokseen, vieden juuri saapuneen sähkösanoman, havaitsin hänestä erään seikan, jonka nojalla, kuten jo mainitsin, olisin voinut tuntea hänet, vaikka hän olisikin muuttanut kasvonsa toisenlaisiksi ja pannut päähänsä tekotukan!"

"Niin", vastasi Hudson tietävän näköisenä. "Kenties on minulla huomiokykyä — joka tapauksessa olin pannut rouva Whittinghamista merkille erään piirteen. Missä hyvänsä hän oli ja miten hyvänsä hän oli puettu, olipa hän kävelypuvussa tai hienossa päivällisasussaan, aina oli hänellä musta samettinauha oikean kyynärvartensa ympärillä, juuri ranteen yläpuolella, siinä kohdassa, jossa naiset käyttävät rannerenkaitaan. Oikeastaan se olikin jonkunlainen rannerengas, musta samettikaistale, kuten sanoin, noin viiden sentimetrin levyinen; etupuolella siinä oli komea koristus, kooltaan shillingin kolikon laajuinen, valmistettu jostakin valkeasta kivilajista, ja siihen oli kaiverrettu joku pakanallinen kuva. Myöskin monet muut hotellissa huomasivat sen mustan samettinauhan — kuten jo mainitsin, hän ei koskaan näyttäytynyt ilman sitä; kamarineidot kertoivat, että se oli hänellä nukkuessaankin. Mutta siinä tilaisuudessa, josta puhun ja jolloin menin viemään hänelle sähkösanomaa, tapasin hänet ilman sitä. Hän avasi ovensa katsoakseen, kuka koputti — hän oli yöpuvussa, luullakseni juuri vaihtamassa vaatteusta päivällistä varten, ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan, mitä hänelle toin. Musta samettinauha ei ollut käsivarressa, ja sekunnin ajan näin, mitä siinä oli!"

"Hienolle naiselle — niin!" vastasi Hudson, naurahtaen jurosti. "Hänen käsivartensa oli tatuoitu! Siinä kohdassa, jossa hän aina piti mustaa samettinauhaansa, kiersi hänen käsivarttaan käärmeen kuva, jossa oli punaista, vihreätä, keltaista, ja sinistä ja jonka häntä oli käännetty suuhun! Ihailtavan taidokkaasti se olikin tehty; se ei ollut aloittelijan työtä, sen vakuutan! Ehdin tietysti vain parhaiksi nähdä sen, mutta lähellä paloi voimakas sähkölamppu, ja erotin sen hyvin selvästi. Eikä se nainen, ken hän lieneekin ja minne hän joutuneekin, saa ikinä hierotuksi eikä lääkityksi sitä merkkiä näkymättömäksi! Se pysyy hänen käsivarressaan hänen kuolinpäiväänsä saakka."

"Ei; en usko hänen huomanneen sitä", vastasi Hudson. "Kaikkihan oli luonnollisesti ohi sekunnissa. En pienimmälläkään merkillä ilmaissut havainneeni mitään erikoista, eikä hän virkkanut mitään. Mutta — minä näin!"

Juuri sillä hetkellä tuli sisälle lisää vieraita, ja ravintoloitsija poistui huolehtimaan heidän tarpeistaan. Hollis ja Hetherwick siirtyivät tarjoilupöydän vierestä huoneen toisessa päässä olevaan hauskaan ja mukavaan soppeen.

"Kuka tämä nainen lieneekin ja missä hän lieneekin — kuten Hudson äsken sanoi", puhkesi Hollis puhumaan, "ei häntä pitäisi olla vaikea löytää, jos hän todella on jollakin tavoin sekaantunut Hannafordin salaperäiseen kuolemaan. Sellaisesta naisesta, jolla on sentapainen lähtemätön merkki käsivarressaan ja jonka muotokuva on äskettäin ollut sanomalehdessä, pitäisi olla helppo saada selko."

"Uskon pääseväni hänen jäljilleen kuvan avulla", arveli Hetherwick. "Sanomalehdessä julkaistun kuvan levy on nähtävästi valmistettu valokuvasta, joka selvyydestä ja huolitellusta työstä päättäen on jonkun ensiluokkaisen lontoolaisen liikkeen ottama. Kierrän kaikissa sellaisissa liikkeissä, heti kun ehdin takaisin Lontooseen. Saattaahan luonnollisesti olla niinkin, ettei hänellä ole ollut mitään tekemistä Hannafordin murhassa, mutta sittenkin on sitä jälkeä seurattava loppuun asti, kun sille kerran on lähdetty. No niin! Tehtäväni täällä näyttää olevan päättynyt — häneen nähden. Mutta on vielä eräs toinen asia — kerroin teille, että Hannafordilla Lontooseen saapuessaan oli sinetöity kuori, joka sisälsi selostuksen jostakin keksinnöstä ja joka on kadonnut jollakin selittämättömän kummallisella tavalla. Hänen pojantyttärensä kertoman mukaan hän teki keksintönsä — mikä se sitten lieneekin — puutarhassaan olevassa laboratoriossa. Ennen lähtöäni haluaisin nähdä sen laboratorion. Koska hän poistui sieltä vasta vähän aikaa sitten, on kaikki oletettavasti vielä jotakuinkin samassa kunnossa kuin silloin, kun hän luopui entisestä asunnostaan. Missä hän asui?"

"Hän asui kaupungin laidalla", vastasi Hollis, "vanhassa talossa, jonka hän osti muutamia vuosia sitten. Tunnen sen ulkoapäin varsin hyvin, vaikka en olekaan koskaan käynyt siellä sisällä. En luule, että sitä vielä on vuokrattu, vaikka kyllä tiedän, että siitä on ilmoitettu täkäläisissä sanomalehdissä. Lähdetään ensin murkinalle 'Valkoiseen Karhuun' ja ajetaan sitten sinne katsomaan, mitä saamme aikaan. Haluaisitte kai saada jonkunmoisen aavistuksen Hannafordin keksinnön laadusta?"

"Juuri niin", myönsi Hetherwick. "Jos salaisuus oli niin arvokas kuin hän sanoi pojantyttärelleen, niin silloin hänet on voinut murhata joku, joka tahtoi saada sen yksinomaan omaksi omaisuudekseen. Joka tapauksessa se on toinen jälki, jota on noudatettava."

"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, että Hannaford oli keksijä tai kokeilija", huomautti Hollis. "Mutta minähän tunsinkin häntä hyvin vähän muutoin paitsi virka-asioissa: hän, hänen pojantyttärensä ja vanhahko nainen, joka heillä oli taloudenhoitajattarena, olivat hiljaista väkeä. Tiedän, että hän kasvatti pojantyttärensä lapsesta saakka ja antoi hänelle koko lailla hyvän kasvatuksen tyttöopistossa, mutta muutoin supistuvat tietoni heidän yksityisistä asioistaan hyvin vähiin. Otaksuttavasti hän työskenteli mainitsemassanne laboratoriossa huvikseen joutohetkinään."

"Hän harrasteli kemiaa, mikäli minä olen saanut selville", selitti Hetherwick. "Ja jollei laboratoriota ole repostettu, niin kenties löydämme sieltä jotakin, mikä antaa meille vihjauksen."

"Sain mielijohteen!" hän sanoi äkkiä. "'Valkoisessa Karhussa' syö joka päivä puolista muuan Collison-niminen mies, erään täkäläisen suuren värjäysliikkeen analyyttinen kemisti. Silloin tällöin näin hänen keskustelevan Hannafordin kanssa. Ehkäpä hän tietäisi kertoa meille jotakin tästä asiasta. Lähdetään sinne! Nyt on juuri hänen ruokailuaikansa."

Muutamia minuutteja myöhemmin vei Hollis Hetherwickin hotellin kahvilahuoneessa parrakkaan miehen luokse, jolla oli silmälasit nenällään ja joka juuri oli aloittanut puolisensa, esitteli hänet ja selitti lyhyesti, mitä varten hän oli tullut Sellithwaiteen. Collison nyökkäsi hymyillen.

"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi toisten istuutuessa hänen pöytäänsä. "Hannaford teki hiukan kemiallisia kokeita — pelkästään harrastelijan tavoin. Mutta että hän olisi keksinyt jotakin niin arvokasta — jopa nyt!"

"Hän oli kuitenkin älykäs mies harrastelijaksi, ja kenties hän on keksinyt jotakin, millä on melkoinen arvo."

"Viime aikoina, ei! Mutta joku aika takaperin hän oli suunnattoman innostunut aniliiniväreihin", vastasi Collison. "Hän puheli usein kanssani niistä. Se on tällä alalla rajattoman suurimerkityksinen haara. Saksalaisethan, kuten kai tiedätte, ovat aniliiniväreihin nähden olleet tavattoman paljon edellä meistä, ja me olemme saaneet Saksasta niitä suurimman osan tarvitsemastamme määrästä, jollemme kaikkea. Hannaford harmitteli usein, miksi emme voi itse valmistaa aniliinivärejämme, ja luullakseni hän kokeili niillä. Mutta katsoen hänen mahdollisuuksiinsa — hän kun oli vain harrastelija — se oli tietystikin toivotonta."

"Näin hänen joskus keskustelevan teidän kanssanne", huomautti Hollis.
"Eikö teillä ole vihiäkään siitä, mihin hän tähtäsi viime aikoina?"

"Ei. Hänellä oli tapana kysellä minulta teknillisiä neuvoja", vastasi Collison. "Minä nähkääs pidin häntä vain miehenä, jolla oli luontainen kokeiluhalu. Se oli ilmeisesti hänen mielihaaveensa. Laskin siitä usein hänelle leikkiä. Mutta hän oli mies, joka tiesi, mihin pyrki, ja lukemalla ja kokeilemalla hän oli kerännyt itselleen koko joukon tietoja."

"Ja on kai mahdollisuuden rajoissa, että hän on keksinyt jotakin, millä on käytännöllistä arvoa?" lausui Hetherwick.

"Niin, varsin hyvin! Ja ehkä hän on keksinytkin", myönsi Collison. "Olen tuntenut paljoa kehittymättömämpiä harrastelijoita, jotka ovat äkkiä keksineet jotakin. Sitten on kysymys siitä, onko heillä kylliksi tietoja sovelluttaakseen keksintönsä mihinkään käytännölliseen tarkoitukseen ja hyötyäkseen siitä."

"Siitä päättäen, mitä Hannaford puhui pojantyttärelleen, hän ilmeisesti luuli tietävänsä kylliksi sitä varten", huomautti Hetherwick. "Aion pistäytyä hänen entisessä laboratoriossaan saadakseni selville juuri sen, mitä hän on keksinyt."

"Mutta koska ette ole kemisti, ette edes harrastelija", sanoi Hollis nauraen, "se ei ole suinkaan helppoa! Olisi parasta, jos te lähtisitte puolisen jälkeen mukaamme, Collison."

"Voin luovuttaa teille pari tuntia", myöntyi Collison. "Olen jo utelias ja tulen mielelläni — erittäinkin jos joku havainto, jonka siellä mahdollisesti teemme, on omiaan luomaan valoa Hannafordin salaperäiseen kuolemaan. Ikävä, etteivät poliisit ole saaneet pidätetyksi miestä, joka oli hänen seurassaan", lisäsi hän, katsahtaen Hetherwickiin. "Te kai tuntisitte hänet?"

"Kyllä, jollei hän ole kerrassaan erinomainen taituri naamioimaan itseään — varmasti!" vakuutti Hetherwick. "Hän oli huomiota herättävä mies."

Tuntia myöhemmin pysäyttivät nämä kolme miestä ajoneuvonsa vähän matkan päässä kaupungista olevan talon edustalle, lännessä kohoavan, pitkän kukkulajonon juurelle ulottuvan nummen reunaan. Talo, vanhanaikainen, yksinäinen rakennus, oli tyhjänä paitsi vahtia, joka oli majoitettu sen pihanpuolisiin huoneisiin tuulettamaan taloa ja näyttämään sitä mahdollisille vuokraajille. Laboratoriota, joka oli kiviseinäinen, puukattoinen hökkeli puutarhan perällä, ei oltu aukaistu kertaakaan, senjälkeen kun Hannaford oli poistuessaan lukinnut sen. Mutta avain löytyi pian, ja vieraat astuivat sisälle ja silmäilivät ympärilleen, kukin arvostellen näkemäänsä eri tavalla.

Koko huone oli täynnä kaikenlaista rojua ja roskaa. Kaikki Hannafordin laboratoriokoneet ja -tarvekalut oli viety pois, eikä siellä nyt ollut nähtävänä juuri muuta kuin romua — laseja, sekä eheitä että särkyneitä, paperia, kelvottomia rasioita ja lippaita, yleensä kaikenlaista hylkytavaraa. Mutta analyyttinen kemisti katseli ympärilleen tuntijan silmällä, tutki pulloja ja lippaita, nosti esineen sieltä, toisen täältä, ja ennen pitkää hän kääntyi toisten puoleen, nauraen ja osoittaen samalla sormellaan nurkassa seisovaa pöytää, jolla oli maljakoita ja pölyttyneitä kupposia.

"On perin helppo nähdä, mitä Hannaford tavoitteli!" hän sanoi. "Hän on koettanut kehittää uutta mustetta!"

"Mustetta!" huudahti Hollis epäillen. "Eikö nyt jo ole kaupassa yllin kyllin mustelajeja?"

"Loputtomasti!" myönsi Collison naurahtaen taaskin ja osoittaen uudelleen pöytää. "Tässä on näytteitä kaikista parhaiten tunnetuista — mutta paraskaan tähän asti keksitty muste ei ole täydellinen. Harrastelijana Hannaford ehkä ajatteli kykenevänsä valmistamaan parempaa kuin paras nykyisin tunnettu on. Mustetta! Juuri sitä hän on tavoitellut. Ehdottomasti hyvä, täysin juokseva, läpitunkeva, kestävä, syövyttämätön kirjoitusmuste — se on ollut hänen haaveensa! Siitä lyön vetoa tuhannen yhtä vastaan. Täällä on jälkiä monista hänen käyttämistään aineista."

Hän näytti heille useita aineita, selittäen niiden ominaisuuksia ja esittäen muutamia huomautuksia mustelajien valmistamisen historiasta viimeisten sadan vuoden aikana.

"Lyhyesti sanoen", lopetti hän puheensa, "ei tehtailijoiden ilmoituksista ja kehuskeluista huolimatta ole olemassa ehdottomasti täysikelpoista kirjoitusmustetta kaupassa — siitä olen joka tapauksessa varma. Jos Hannaford luuli osaavansa valmistaa sellaista ja jos se hänelle onnistui, niin olisin hyvilläni, jos saisin hänen ohjeensa! Se olisi rahaa!"

"Olisiko se sadantuhannen punnan arvoinen?" kysäisi Hetherwick, joka muisti Rhonan sanat. "Niinkö paljon?"

"No, no!" äänsi Collison nauraen. "On muistettava, että keksijät ovat aina kovin herkkiä, aina taipuvaisia näkemään kaikki ruusuisten silmälasien lävitse ja liioittelemaan keksintöjensä ansioita. Mutta jos Hannaford kokeilemalla on todellakin keksinyt sellaisen musteen valmistustavan, joka kaikissa tarpeellisissa suhteissa on parempaa kuin sen kilpailijat — niin se kyllä on melkoisen rahasumman arvoinen. Siitä ei ole epäilystäkään!"

"Ihan varmasti! Yhtenä syynä hänen Lontoon-matkaansa luulisin olleen juuri sen — hän tahtoi huolehtia siitä", vakuutti Collison. Hän katsahti taaskin ympärilleen ja purskahti jälleen nauramaan. "Niin", hän sanoi, "nyt sen tiedätte, nyt voitte sen nojalla, mitä olen täällä nähnyt, olla varmat siitä, mihin Hannaford tähtäsi! Musteeseen — juuri musteeseen!"

Hetherwick piti Collisonin päätelmää oikeana, ja lähdettyään myöhemmin iltapäivällä Sellithwaitesta paluumatkalle Lontooseen hän arvioi matkansa tuloksia. Hän oli saavuttanut kaksi seikkaa. Ensinnäkin hän oli saanut selville, että se nainen, josta Hannaford oli puhunut junassa, oli kymmenen vuotta takaperin tunnettu rouva Whittinghamina, näytti olevan jonkunlainen seikkailijatar ja voitiin hänet, vaikka hän olikin korvannut pettämänsä jalokivikauppiaan vahingon, vieläkin vangita, tuomita ja rangaista, jos hänet tavattaisiin. Toiseksi hän oli saanut tietää, että keksintö, josta Hannaford oli puhunut pojantyttärelleen niin luottavan riemuisesti ja jonka selostus oli niin salaperäisesti kadonnut, koski sellaisen uuden kirjoitusmusteen valmistamista, josta saattaisi kehkeytyä varsin arvokas kauppatavara. Hyvä jo näinkin; asiat alkoivat hänelle selvetä. Syödessään päivällistä ravintolavaunussa hän suunnitteli vastaisia toimenpiteitään. Mutta niistä päättäminen vaati vain vähän miettimistä. Hänen oli hankittava tarkat tiedot naisesta, jonka kuva oli hänen muistikirjansa välissä — mikä hänen nykyinen nimensä oli, missä hän asusti, miksi hänen kuvansa oli julkaistu sanomalehdessä, ja viimeksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana, oliko Hannaford nähtyään hänen muotokuvansa ollut kosketuksissa hänen kanssaan tai antanut hänestä tietoja. Seurassaan olleelle miehelle Hannaford oli junassa sanonut, ettei hän ollut maininnut kellekään mitään naisesta ennen kuin sinä iltana — niin, mutta eikö hän ollut puhunut kellekään muulle kuin sille miehelle? Se siitä — ja sitten hänen oli koetettava jollakin tavoin ottaa selkoa, miten oli käynyt sinetöidylle kuorelle, joka epäilemättä oli Hannafordin taskussa hänen poistuessaan Malterin hotellista kuoliniltanaan.

SEITSEMÄS LUKU

Seuraavana aamuna Hetherwick lähti kiertämään Lontoon West Endin muodikkaissa valokuvausliikkeissä käymättä sitä ennen Kenthwaiten tai Rhona Hannafordin luona. Niitä ei ollutkaan kovin monta, ei ainakaan parhaassa maineessa olevia. Hän alkoi työskennellä suunnitelmallisesti. Hänen ensimmäiset tiedustelunsa menivät hukkaan, mutta vähää ennen puoltapäivää, juuri kun hän arveli poiketa puolisille, hän osui oikeaan paikkaan. Se henkilö, jolle hän näytti kuvaa eräässä palatsimaisessa liikkeessä Bond-kadun varrella, hymyili heti tuntevasti.

"Haluatte tietää, kuka on se henkilö, jota tämä esittää?" hän virkkoi. "No niin. Hän on lady Riversreade, Riversreade courtista, läheltä Dorkingia."

Hetherwick ei ollut lainkaan hyvin tutustunut Debretten eikä Burken sukukalentereihin eikä myöskään tavallisten opastuskirjojen sisältämiin aatelisluetteloihin, ja lady Riversreaden nimi oli hänelle tyyten outo — hän ei ollut koskaan kuullut sitä mainittavan. Mutta mies, jolle hän oli näyttänyt kuvan ja joka nyt piti sitä kädessään, tuntui ajattelevan, että lady Riversreade oli tai että hänen olisi pitänyt olla kaikille yhtä tuttu kuin hän ilmeisesti oli puhujalle.

"Tämä kuva on jäljennetty meillä otetusta lady Riversreaden valokuvasta", hän sanoi, meni erään sivupöydän luokse vastaanottohuoneessa, jossa he olivat, ja otti siltä puitteisiin pannun muotokuvan. "Se on juuri tästä."

"Siinä tapauksessa te otaksuttavasti tiedätte missä sanomalehdessä kuva julkaistiin", huomautti Hetherwick. "Oikeastaan haluankin tietää juuri sen."

"Niin, se julkaistiin useissa lehdissä", vastasi valokuvaaja. "Äskettäin. Se tapahtui samaan aikaan, jolloin lady Riversreade avasi jonkun hoitolan tai laitoksen — en muista mikä se oli. Siitä oli selostus sanomalehdissä, ja luonnollisesti julkaistiin myöskin hänen valokuvansa."

Hetherwick esitti etukäteen keksimänsä, todennäköiseltä tuntuvan selityksen uteliaisuudelleen ja poistui. Lady Riversreade! Ilmeisestikin korkea-arvoinen, varakas tahi hyvässä asemassa oleva nainen. Mutta oliko hän sama henkilö, joka kymmenen vuotta sitten käytti nimeä rouva Whittingham ja joka Sellithwaitessa peijasi jalokivikauppiaalta lähes neljäntuhannen punnan arvoisen kaulaketjun ja vältti ovelasti vangitsemisen, pujahtaen Hannafordin käsistä? Ja siinä tapauksessa…

Mutta se vei rajattomiin mietteisiin; nykyhetkellä oli pääasia saada mahdollisimman tarkat tiedot lady Riversreadesta, Riversreade courtista läheltä Dorkingia. Hetherwick olisi epäilemättä voinut saada melkoisen paljon tietoja muodissa olevalta valokuvaajalta, mutta hän oli visusti karttanut näyttämästä liian kyselyhaluiselta. Sitäpaitsi hän tunsi erään miehen, muutaman Boxleyn, joka oli saman kerhon jäsen kuin hän, oli aina perin hyvästi selvillä kaikista hienoston ja ylimystön piirissä sattuneista tapahtumista ja voi, jos tahtoi, kertoa hänelle kaikki tarvittavat seikat lady Riversreadesta — jos hänestä nimittäin oli mitään kertomista. Boxley oli yksi noita vanhojapoikia, jotka liikkuivat kaupungissa kaikkialla, tunsivat kaikki ja pysyttelivät aina asioiden tasalla; hän söi puolista säännöllisesti Junior Megatherium-nimisessä kerhossa, ja sinne Hetherwick pian suuntasi askeleensa tavatakseen hänet.

Hänellä oli onni mukanaan, ja hän kohtasi Boxleyn melkein heti astuttuaan tuosta vain valioväelle avautuvasta pyhästä ovesta sisälle. Boxley oli aterioimassa, eikä hänen pöydässään ollut ketään muuta. Hetherwick meni hänen seuraansa ja aloitti tavanmukaisen pikku pakinansa ylimalkaisista aiheista. Mutta pian hän kävi käsiksi asiaansa.

"Kuulehan!" hän sanoi keskustelun sopivasti keskeytyessä. "Minulla olisi hieman kysymistä sinulta. Sinä tunnet kaikki ja tiedät kaikki. Kuka on lady Riversreade, joka äskettäin on perustanut jonkunlaisen hoitolan, laitoksen, parantolan tai jotakin sentapaista?"

"Yksi Englannin rikkaimpia naisia", vastasi Boxley empimättä.
"Hänellä on parin miljoonan paikkeilla. Se hänen nykyisyydestään —
hänen entisyyttään en tunne. Enkä luule kenenkään muun sitä tuntevan.
Ei ainakaan tässä maassa."

"Mitä? Onko hän sitten ulkolainen?" tiedusti Hetherwick. "Näin hänen kuvansa sanomalehdissä — siksi kysyin sinulta, kuka hän on. Mielestäni hän ei näytä ulkolaiselta."

"Voin kertoa sinulle kaikki, mitä hänestä tiedetään", virkkoi Boxley, "mutta se ei ole paljon. Hän on leski; hänen miehensä oli sir John Riversreade, kuuluisa urakoitsija, joka ansaitsi sievoisen omaisuuden rakentamalla rautateitä, patoja isojen jokien poikki ja muuta sellaista, saaden siitä hyvästä aatelisarvon. Hän rakennutti itselleen myöskin suurenmoisen maahovin lähelle Dorkingia ja antoi sille nimen Riversreade court — juuri sellaisen kartanon, jollaisia nykyaikaiset miljoonamiehet tavallisesti rakennuttavat. Vanha sir John oli ollut poikamiehenä koko elämänsä ajan aina yli kuudenteenkymmenenteen ikävuoteensa — hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin urakkoihinsa, ymmärräthän. Mutta noin viidenseitsemättä vanhana, kuusi tahi seitsemän vuotta sitten, hän matkusti Yhdysvaltoihin ja viipyi siellä pitkähkön ajan. Ja palatessaan hän toi mukanaan puolison — saman ladyn, josta tiedustelet."

"Niin, siellä sir John kylläkin meni avioliittoon hänen kanssaan", sanoi Boxley. "Mutta tekisi mieleni väittää, ettei hän ole amerikkalainen."

"Kyllä. Olen kohdannut hänet kerran tai pari eräiden asioiden tähden, ja minut on esitelty hänelle aivan sattumalta. Niin, en usko, että hän on amerikkalainen. Jos tahtoisin määritellä hänen kansallisuutensa, niin sanoisin häntä yleismaailmalliseksi."

"Ihan varmasti. Kaunis — maltillinen — varma — terävä, taitava.
Luullakseni hän osaa hoitaa puolisonsa hänelle jättämiä varoja."

"Joka-ikisen pennyn! Lukuun ottamatta muutamia vähäisiä lahjoituksia hyväntekeväisyyslaitoksille. Siihen aikaan — vanhuksen kuolemasta on kulunut kaksi vuotta — puhuttiin, että lady Riversreade sai yli kaksi miljoonaa."

"Niin, hän perusti Riversreade courtin lähelle hoitolan haavoittuneita upseereja varten. Siellä likeisyydessä oli joku iso maalaisrakennus tyhjänä — sitä ei saatu vuokratuksi eikä myydyksi. Hän osti sen, korjautti ja kalusti sen, palkkasi sinne sairaanhoitajattaria sekä palvelusväkeä ja sai sille sotaministeriön siunauksen. Se on luullakseni soma, hauska paikka, ja hän maksaa kulungit."

"Siltä näyttää. Ja helppoa se onkin, kun on käytettävissä pari miljoonaa. Mutta hyödyllistä se on joka tapauksessa."

Boxley poistui kohta senjälkeen, ja ihmeissään kuulemastaan ja nyt kiihkeästi haluten tietää, olivatko lady Riversreade ja rouva Whittingham sama henkilö, meni Hetherwick tupakkahuoneeseen ja otti käsiinsä Times-lehden numeron enemmän tottumuksesta kuin varsinaisesta lukemishalusta. Hänen katseensa osui melkein heti siihen nimeen, joka juuri silloin askarrutti hänen ajatuksiaan — se oli kapiteleilla painettuna ilmoituksen otsikossa:

"Lady Riversreaden haavoittuneiden upseerien hoitolaan, Surreyssa, halutaan heti paikalla-asuva naiskirjuri, joka on täydelleen perehtynyt kirjanpitoon sekä kirjeenvaihtoon ja on hyvin harjaantunut pika- sekä konekirjoittajatar. Ranskan- ja saksankielen taitoiselle annetaan etusija. Tiedustaa sopii suullisesti joka päivä tämän viikon aikana kymmenestä kahteentoista ja kolmesta viiteen lady Riversreadelta Riversreade courtissa, Dorkingissa."

Hetherwick viskasi lehden syrjään, poistui kerhosta ja osti ensimmäiseltä kohtaamaltaan sanomalehti-myyjältä toisen numeron samaa lehteä. Se kädessään hän hyppäsi vuokra-autoon ja ajoi Surrey-kadulle, pohtien mielessään, vieläkö hän tapaisi Rhona Hannafordin Malterin hotellissa. Häntä onnisti — tyttö ei ollut vielä poistunut — ja seuraavien minuuttien aikana hän esitti Rhonalle lavean ja tarkan selostuksen kaikesta siitä, mitä oli puuhannut sen jälkeen, kun he olivat viimeksi olleet puheissa keskenään. Tyttö kuunteli hänen kertomustaan Sellithwaitesta ja hänen senaamuisista huomioistaan hiukan kummastuneen näköisenä.

"Miksi näette näin paljon vaivaa?" hän kysyi äkkiä ja suoraan. "Te teette enemmän, syvennytte tähän asiaan enemmän kuin poliisit. Matherfield kävi täällä tänä aamuna kertomassa, kuten hän sanoi, kuinka he edistyvät. He eivät edisty lainkaan! He eivät ole saaneet selville mitään; he eivät ole kuulleet, eivät saaneet vähääkään selkoa junassa näkemistänne eivätkä Victoria-asemalla olleesta miehestä — he ovat aivan samalla kohdalla kuin alussakin. Mutta te — te olette saanut selville koko joukon. Miksi työskentelette tässä jutussa niin tarmokkaasti?"

"Se lienee pantava ammattiuteliaisuuden laskuun", vastasi Hetherwick hymyillen. "Juttu kiinnittää mieltäni. Hirveästi! Minähän olin myöskin junassa samoin kuin se mies, jota ei ole löydetty. Niin, ja nyt — kun olen päässyt näin pitkälle, tahtoisin teitä mukaan."

"Minua! Millä tavoin?" huudahti Rhona. Hetherwick veti esille Timesin ja osoitti ilmoitusta. "Toivoisin teidän huomenaamulla menevän Dorkingiin henkilökohtaisesti keskustelemaan lady Riversreaden kanssa tämän johdosta", hän selitti. "Teillä on kaikki ilmoituksessa mainitut ominaisuudet, joten voitte esittää erinomaisen syyn käyntiinne. Se, tahdotteko ottaa toimen vastaan, on toinen kysymys — haluaisin vain teidän näkevän hänet sellaisissa oloissa, että voitte silmäillä häntä tarkoin."

"Haluaisin teidän katsovan, onko hänellä käsivarressaan sellainen nauha, josta Hudson puhui Hollisille ja minulle", vastasi Hetherwick. "Teidän kaltaisenne teräväsilmäinen ihminen näkee sen pian. Ja jos hänellä se on, niin silloin hän on rouva Whittingham! Siinä tapauksessa olisi minun pyydettävä teitä tekemään enemmän — vielä enemmän."

"Panemaan parhaanne saadaksenne sen toimen", sanoi Hetherwick.
"Taitojenne nojalla luulisin teidän voivan sen saada."

"Lady Riversreaden silmälläpitoa varten", vastasi Hetherwick kursailematta. "Jos se henkilö, joka kymmenen vuotta sitten asui Sellithwaitessa rouva Whittinghamina, on sama henkilö kuin nykyinen lady Riversreade Riversreade courtista, niin isoisänne murhan tähden tahtoisin tietää hänestä koko joukon enemmän! Jos te olisitte siellä, olisi siitä minulle apua tavattomasti."

"Ette ota huomioon erästä seikkaa", huomautti tyttö. "Jos tämä lady Riversreade on sama henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta sitten, niin hän muistaa nimeni — Hannaford! Hän ei todennäköisesti ole unohtanut Sellithwaiten poliisimestari Hannafordia!"

"Juuri niin, mutta olen ajatellut tätä pikku asiaa", vastasi
Hetherwick. "Käyttäkää jotakuta muuta, esimerkiksi äitinne nimeä!"

"Siinähän on teille nimi! Menkää neiti Featherstonena! Osoitteeksenne taas ilmoittakaa tätinne asunto Tootingissa! Kaikki käy perin helposti, oivallattehan", puheli Hetherwick nauraen, "kunhan vain aloitatte sopivalla tavalla".

"Mutta on vielä yksi asia", vastusteli tyttö, "suositukset! Hän varmastikin vaatii niitä."

"Se järjestyy yhtä mukavasti", vakuutti Hetherwick. "Ilmoittakaa minut yhdeksi ja Kenthwaite toiseksi suosittajaksenne! Puhun hänelle siitä. Kaksi Middle Templen lakimiestä! Erinomaista! Kas niin! Teidän on vain suunniteltava hyvin ja toimittava varmasti; mahdotonta on etukäteen arvata, mitä kaikkea kenties saamme selville."

"Luuletteko, että tämä nainen on ehkä jollakin tavoin sekaantunut isoisäni salaperäiseen murhaan?" hän kysyi äkkiä.

"Mitä aikaisemmin, sen parempi", arveli Hetherwick. "Ja kuulkaahan, minä tulen mukaanne. Lähdemme Victoria-asemalta kymmenen ja kymmenen junalla, ajamme määräpaikkaamme, ja minä odotan ulkosalla teidän käydessänne puhumassa lady Riversreaden kanssa. Senjälkeen syömme puolista Dorkingissa, jolloin te voitte kertoa uutisenne."

Seuraavana aamuna Hetherwick asteli Victoria-aseman junasillalla odottamassa matkakumppaniaan. Rhona saapui vähää ennen junan lähtöä, ja Hetherwick pani heti merkille, että tyttö oli luopunut surupuvustaan, joka oli ollut hänen yllään edellisenä iltana; nyt hän oli puettu somaan päällystakkiin ja hameeseen ja näytti juuri sellaiselta kuin Hetherwick toivoi hänen näyttävän — kykenevältä ja itsevarmalta liikealalla toimivalta naiselta.

"Hyvä!" hän kehaisi, kun he menivät vaunuun. "Ei mikään vedä vertoja sopivalle pukeutumiselle. Teillä on kai kaikki selvillä? Tarkoitan, että olette kai suunnitellut valmiiksi, mitä puhutte ja teette."

"Olkaa huoletta!" vastasi Rhona nauraen. "En unohda varsinaista tehtävääni missään nimessä. Mutta olen aprikoinut — jos nimittäin johdumme siihen päätelmään, että tämä lady Riversreade on sama henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta sitten — miten aiotte siinä tapauksessa menetellä."

"Siinä suhteessa ovat ajatukseni sekavat vielä tällä hetkellä", tunnusti Hetherwick. "Ennen kaikkea on meidän kuitenkin päästävä varmuuteen siitä, onko hän rouva Whittingham. Muistakaa, että päätarkoituksena Riversreade courtissa käydessänne on nähdä tarkoin lady Riversreaden oikea ranne ja mitä siinä on!"

Riversreade court oli jonkun matkan päässä Dorkingista Leith Hillin piirikunnassa. Hetherwick otti vuokra-auton ja antoi heidän ajaessaan kumppanilleen viimeiset ohjeet. Puolen tunnin kuluttua he olivat talon luona; se oli iso, uhkea, Elisabethin aikuista tyyliä jäljittelevä rakennus, joka sijaitsi vuoren rinteellä kuusi- ja mäntymetsikön keskellä; sen pergermäisen puutarhan ja maantien välillä oli kaunis puisto. Hetherwick pysähdytti auton pääportin edustalle ja laskeutui tielle.

"Odotan teitä täällä", hän sanoi Rhonalle. "Ajakaa te rakennukselle, toimittakaa asianne ja tulkaa takaisin! Tarkatkaa valppaasti — kaikkea!"

Rhona nyökkäsi vakuuttavasti ja lähti. Hetherwick sytytti piippunsa ja alkoi kävellä ympäristössä, ihaillen maisemaa. Mutta hänen ajatuksensa olivat Rhonan mukana; hän koetti arvailla, millaisia seikkailuja tyttö saisi kokea tuolla upeassa kartanossa, jonka urakoitsija-vainaja oli rakennuttanut metsän keskelle. Ja Rhona antoi hänen odottaa jonkun aikaa; kului tunti, ennen kuin auto palasi. Käsi auton ovessa Hetherwick antoi ohjaajalle määräyksen:

"Ajakaa 'Valkoiseen Hevoseen'! Syömme siellä puolisen, ja sitten saatatte meidät asemalle. No?" hän jatkoi noustuaan autoon ja istuuduttuaan Rhonan viereen. "Kuinka onnisti?"

"Hyvin, tekisi mieleni sanoa", vastasi Rhona. "Hänellä on leveä, musta samettinauha oikeassa ranteessaan, ja sen ulkopuolella on pieni kamea. Eikö pidä paikkaansa?"

"Täsmälleen!" huudahti Hetherwick. "Aivan niin kuin Sellithwaiten ravintoloitsija kuvaili. Pitääkö hän sitä avoimesti — koettamattakaan piilottaa sitä hihallaan?"

"Ihan peittelemättä", vakuutti Rhona. "Hänellä oli sievä, muodikas, lyhythihainen puku. Toisessa ranteessaan hänellä oli hyvin kaunis timanttinen rannerengas."

"Isoisäni sanomalehdestä leikkaama muotokuva on oikein hyvin onnistunut", selitti Rhona. "Oikein hyvin todellakin. Tunsin hänet heti. Hän on pitkä, komea, hyvin säilynyt nainen, kenties nelikymmenvuotias tahi nuorempi. Käyttäytyy keveästi ja tottuneesti; luulisin häntä todelliseksi suurmaailman naiseksi. On perin valmis keskustelemaan itsestään ja asioistaan — hän kertoi minulle koko perustamansa hoitolan historian ja vei minut sitä katsomaan — se on hieno, vanha talo, paljoa miellyttävämpi kuin itse kartano, vähän matkan päässä siitä vuoren rinteellä. Hän sanoi sen olevan hänen lempituumansa ja uhraavansa sille kaiken aikansa. Luulisin hänen vilpittömästi harrastavan sen menestystä — vilpittömästi!"

"Näkemästäni ja kuulemastani sain sen vaikutelman, että hän on hyvänluontoinen, otaksuttavasti lämminsydäminen nainen. Joka tapauksessa hän puhui hyvin tuntehikkaasti hoitolassaan olevista potilaista."

"Saan sen, jos haluan — tietystikin sanoin hänelle haluavani sitä. Hän kuulusteli tarkoin, mihin kykenen — hän itse puhuu saksaa ja ranskaa kuin olisi syntynyt ja kasvanut niissä maissa — ja minä ilmoitin teidät ja Kenthwaiten suosittajikseni. Hän aikoo kirjoittaa teille kummallekin tänään. Teidän on siis päätettävä."

"Ei! Mielelläni, kiihkeästi haluan tehdä mitä hyvänsä, mikä vain on omiaan luomaan valoa isoisäni salaperäiseen murhaan. Mutta en usko, että tämä nainen on millään tavoin sekautunut siihen. Minun mielestäni — ja luullakseni minulla on jonkun verran naisellista vaistoa — hän on perin rehellinen ja suoramielinen."

"Mutta kuitenkin näyttää siltä, että hän on sama rouva Whittingham, joka petkutti sellithwaitelaista jalokivikauppiasta neljäntuhannen punnan arvosta!" huomautti Hetherwick nauraen. "Se ei ollut varsin rehellistä eikä suoramielistä!"

"Olen ajatellut sitä", virkkoi Rhona. "Ehkä hän sittenkin luuli, että maksuosoitus suoritetaan, ja lähettihän hän joka tapauksessa miehelle maksun, vaikkakin pitkän ajan kuluttua. Ja sitten vielä — mikä onkin tärkeä seikka — lady Riversreade ei ehkä olekaan rouva Whittingham. Onhan samettisia rannenauhoja useammillakin kuin yhdellä naisella."

"Niin", myönsi Rhona. "Olenkin valmis menemään sinne koettaakseni saada selville enemmän. Mutta suoraan sanoen luulen, ettei lady Riversreadessa ole mitään vikaa. Ensimmäinen vaikutelma, onhan se jotakin!"

Auto pysähtyi 'Valkoisen Hevosen' edustalle, ja Hetherwick vei Rhonan kahvilahuoneeseen. Mutta he olivat tuskin ehtineet istuutua, kun hotellin johtaja saapui heidän luokseen.

"Onko nimenne ehkä Hetherwick, sir?" hän kysyi, "juuri niin — kiitos? Eräs herra Mapperley on viimeisen tunnin kuluessa soittanut tänne kahdesti tiedustaen teitä — hän on puhelimessa taaskin, jos haluatte puhua hänen kanssaan."

"Tulen heti", sanoi Hetherwick. "Siellä on konttoristini", jupisi hän Rhonalle noustessaan pöydästä. "Käskin hänen soittaa tänne kahdentoista ja kolmen välillä, jos se käy tarpeelliseksi. Tulen takaisin minuutin kuluttua."

Mutta hän viipyi poissa useita minuutteja, ja palatessaan tytön luokse hän oli vakavan näköinen. "Jutussa on tapahtunut uusi käänne", hän kuiskasi, kumartuen pöydän ylitse. "Poliisit ovat löytäneet sen miehen, joka oli isoisänne seurassa! Matherfield haluaa minua tuntemaan häntä. Ja siitä arvaatte, että hänet on tavattu kuolleena! Meidän on aterioitava nopeasti ja jouduttava kahden ja kahdenkymmenen neljän junalle."

KAHDEKSAS LUKU

Kesken syömisen Hetherwick pistäytyi vielä toisen kerran hotellin puhelimessa, ja sen johdosta oli Matherfield Victoria-aseman sillalla kahden-kahdenkymmenenneljän junan porhaltaessa sinne. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastelevan nähdessään Hetherwickin ja Rhonan yhdessä; oli silminnähtävää, että hän halusi saada Hetherwickin mukaansa pois asemalta. Ja sen huomatessaan Hetherwick sanoi jäähyväiset Rhonalle, kuiskaten samalla käyvänsä Malterin hotellissa ennen iltaa. Muutamien minuuttien kuluttua hän ja Matherfield kiitivät autossa pitkin Buckingham-palatsin tietä.

"Minusta on aivan varmaa, että hän on sama mies, jonka te näitte Hannafordin seurassa", vastasi Matherfield. "Joka tapauksessa sopii kuvauksenne häneen. Mutta kerronpa teille, miten pääsimme hänen jäljilleen. Eilenillalla saapui luokseni muuan Appleyard-niminen mies — hänellä on rohdoskauppa Horseferry-tien varrella Westminsterin kaupunginosassa; hän on keski-ikäinen, tyyni henkilö ja selitti aluksi ehtivänsä lukea sanomalehtiä vain hyvin harvoin; muutoin hän muka olisi tullut jo aikaisemmin. Mutta eilen hän oli sattunut silmäilemään erästä viimesunnuntaista lehteä ja lukenut siitä selostuksen Hannafordin jutusta. Silloin hän muisti erään seikan, joka tuntui hänestä mahdollisesti olevan sen yhteydessä. Vähän aikaa takaperin hän oli ilmoittanut haluavansa apulaista, kykenevää apulaista. Hän sai kahdet tai kolmet hakupaperit, jotka eivät olleet täysin tyydyttäviä. Eräänä iltana sitten — hän ei osannut mainita päivää täsmälleen, mutta hänen mainitsemiensa erinäisten seikkojen nojalla laskin, että sen täytyi olla juuri sama ilta, jolloin Hannaford sai surmansa — saapui hänen luokseen muuan mies suullisesti tarjoutumaan toimeen. Appleyardin kuvauksen mukaan mies oli keskikokoinen, hintelä ja kellertäväihoinen; kasvot laihat ja parrakkaat; silmät suuret ja tummat; hän teki hyvin älykkään vaikutuksen, käyttäytyi erinomaisesti, oli köyhästi puettu ja ilmeisesti ahtaissa oloissa —"

"Se on sama mies; siitä lyön vaikka vetoa!" huudahti Hetherwick.
"Mainitsiko hän rohdoskauppiaalle nimensä?"

"Kyllä — sekä nimensä että osoitteensa", vastasi Matherfield. "Hän ilmoitti nimekseen James Granett, ja osoite oli Fligwood's Rents 8, Gray's Innin tie, Holbornin puolisessa päässä. Hän selitti Appleyardille olevansa kykenevä kemisti ja esitti todistuksensa sekä joitakuita suosituksia. Myöskin hän sanoi, että vaikka hänellä ei ollut milloinkaan ollut omaa liikettä, hän oli, kuten todistuksetkin osoittivat, ollut joitakuita aikoja muutamien hyvien maaseutuliikkeiden palveluksessa. Viimeksi hän oli työskennellyt eräässä kemikaliotehtaassa East Hamissa; jostakin syystä oli liikkeen tuotteiden menekki huonontunut, sen oli ollut pakko vähentää henkilökuntaansa, hän oli joutunut työttömäksi ja saanut muun kovan onnen lisäksi kestää ankaran taudin. Se oli muka tyhjentänyt hänen vähäiset varansa, ja hän halusi perin hartaasti uutta toimipaikkaa — niin hartaasti, että hän nähtävästi suostui tulemaan Appleyardin palvelukseen hyvin pienestä palkasta. Appleyard oli sanonut hänelle tiedustavansa hänestä suosittajilta ja kirjoittavansa hänelle päivän tai parin kuluttua. Hän tekikin niin, suositukset olivat tyydyttävät, ja hän kirjoitti Granettille, ottaen hänet toimeen. Mutta Granettia ei näkynyt, eikä Appleyard kuullut hänestä mitään, ennenkuin luki mainittua sunnuntaista lehteä. Silloin hän arveli, että Granett varmastikin oli etsimämme mies, ja tuli puheilleni."

"Minusta tuntuu, ettei siitä ole epäilystäkään", huomautti
Hetherwick. "Mutta yksi kysymys, ennen kuin jatkamme. Mainitsiko
Appleyard, mihin aikaan mies sinä iltana tuli hänen luokseen?"

"Kyllä. Se tapahtui, kun hän oli sulkemaisillaan myymälänsä — kello yhdeksän. Granett viipyi puhelemassa hänen luonaan noin puoli tuntia. Kertoipa Appleyard vieläkin enemmän. Keskustelun päätyttyä Appleyard, jonka asunto ei ole myymälän yhteydessä, sulki sen ja pyysi sitten Granettia lähtemään ennen kotiin menoa ryypylle kadun toisella puolen olevaan kapakkaan. He joivat lasin ja pakinoivat jonkun aikaa; Appleyardin arvelun mukaan lienee kello ollut lähes kymmenen, kun Granett erosi hänestä. Ja hän muisti Granettin poistuttuaan kääntyneen Victoriakadulle, epäilemättä aikovan maanalaisen rautatien asemalle."

"Ja Victoria-kadulla hän — samoin epäilemättä — kohtasi
Hannafordin", jupisi Hetherwick. "No niin, entä sitten?"

"Niin, heti kun sain tietää kaiken tämän, päätin tietystikin itse lähteä Fligwood's Rentsiin", vastasi Matherfield. "Menin sinne ensi töikseni tänä aamuna. Fligwood's Rents on ryysyköyhälistön asuinpaikkoja — vain perin vaikeassa asemassa oleva mies on valmis vuokraamaan sieltä itselleen huoneen. Se on jonkunlainen kuja tai piha Gray's Innin tien oikealla puolella — sen kahden puolen on puolisentusinaa kurjia vuokrataloja. Numero kahdeksan oli erikoisen kehno — huolimattomia, siivottomia naisenretaleita ja parkuvia kakaroita oven seuduilla; kaikki paikat likaiset ja rappeutuneet. Saapuvilla olevista naisista ei yksikään tuntenut Granettin nimeä, mutta kun kuvailin heille etsimääni henkilöä, niin he päättelivät, että varmaankin tarkoitin yläkerrassa pihan puolella asuvaa herrasmiestä, ja lisäsivät, etteivät he olleet nähneet häntä muutamiin päiviin. Menin siivottomia portaita myöten heidän neuvomansa huoneen ovelle; se oli lukossa, enkä saanut vastausta, vaikka koputin useita kertoja. Lähdin niin ollen hakemaan isäntää ja vihdoin sain käsiini olutpöhnässä olevan miehen lähellä olevassa huonossa kapakassa. Häneltä urkin, että hänellä oli Granett-niminen vuokralainen, joka maksoi pihan puolisesta yläkerrankamaristaan kuusi shillingiä viikossa, ja äkkiä hän muisti, ettei Granett ollut suorittanut viime viikon vuokraansa. Se tehosi häneen paremmin kuin mitkään sanani, ja hän lähti mukaani taloon. Ja ollakseni lyhytpuheinen: mursimme oven auki ja löysimme miehen kuolleena vuoteessaan!"

"Niin, kuolleena, ja hän oli kuollut monta päivää sitten, selittivät lääkärit", virkkoi Matherfield jurosti. "Ihan hengetön! Huone oli huonosti sisustettu, mutta siisti; monista pikkuseikoista saattoi nähdä, että mies oli tottunut parempiin oloihin. Mitä häneen itseensä tulee — hän oli ilmeisesti paneutunut nukkumaan tavalliseen tapaansa. Hänen kaikki vaatteensa oli huolellisesti taitettu laskoksiin ja pantu hyvään järjestykseen, ja vuoteen vieressä olevalla tuolilla oli puoleen väliin palanut kynttilä ja iltalehti."

"Niin tietystikin — päivä oli sama, jona Hannaford kuoli", vastasi Matherfield. "Panin sen tarkoin merkille! Kaikesta päättäen oli mies käynyt makuulle kuten tavallisestikin, lukenut lehteä jonkun aikaa, sammuttanut tulen, vaipunut uneen ja kuollut nukkuessaan."

"Sama ajatus välähti minunkin mieleeni, kun tiesin, miten Hannafordille oli käynyt", sanoi Matherfield. "Mutta lääkäreiltä saamme siitä tarkat tiedot. Jatkaakseni kertomustani — mukanani oli yksi miehistäni; jätin hänet vahdiksi ja lähdin hankkimaan lisää apua ja kutsumaan Appleyardia. Hän tunsi heti vainajan samaksi henkilöksi, joka oli käynyt hänen luonaan. Ja sitäpaitsi löysimme oven avattuamme Appleyardin kirjeen, jossa hän pestasi miehen palvelukseensa, lattialta parin muun kirjeen vierestä. Siinä onkin jotakuinkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa. Nyt haluaisin vain tietää, tunnetteko varmasti vainajan samaksi mieheksi, jonka näitte Hannafordin seurassa. Myöskin aion aukaista huoneesta löydetyn lukitun lippaan; se saattaa sisältää jotakin sellaista, mikä meidän on hyvä tietää. Sanalla sanoen, olemme päässeet askeleen eteenpäin."

"Niin", myönsi Hetherwick. "Onhan se jotakin. Mutta vielä on jälellä etsintätyötä, Matherfield. Mielestäni on varmaa, että Granett kohtasi Hannafordin erottuaan Appleyardista, ja se osoittaa, että Granett ja Hannaford olivat vanhastaan tuttuja. Mutta jos he tapasivat toisensa kello kymmenen tai kohta sen jälkeen, niin minne he menivät, missä he viettivät aikansa mainitusta kellonlyönnistä siihen saakka, kunnes he astuivat vaununosastooni St. Jamesin puiston pysäkillä?"

"Oli hyvinkin yli keskiyön — olin viimeisessä itään päin menevässä junassa", vastasi Hetherwick. "Ennätin siihen hädin tuskin Sloane-aukiolla. Ajasta saamme kuitenkin kyllä tarkan tiedon, minuutilleen. Mutta noiden kahden on kohdattuaan toisensa sattumalta, kuten oletan, täytynyt olla yhdessä kaksi tahi kolme tuntia. Missä? Siihen aikaan yöstä? Varmastikin voidaan se jollakin tavoin saada selville! Jonkun on jossakin täytynyt nähdä yhdessä nämä kaksi miestä, jotka kumpikin olivat varsin silmäänpistäviä! Tuntuu mahdottomalta, ettei heitä olisi nähty."

"Niin, mutta kokemukseni ovat osoittaneet, herra Hetherwick, että juuri mahdotonta tapahtuu", väitti Matherfield vastaan. "Tämänkaltaisessa mehiläispesässä, jossa kaikki kiihkeästi huolehtivat omista asioistaan, ei yhdeksänkymmentä yhdeksän ihmistä sadasta koskaan huomaa mitään, jollei sitä suoraan työnnetä ihan heidän silmiensä eteen. Jos saisimme tietää, olivatko Hannaford ja Granett sinä iltana yhdessä, missä he siinä tapauksessa olivat ja mihin Granett meni luikittuaan tiehensä Charing Crossilta, niin se luonnollisesti tekisi asian äärettömän paljon yksinkertaisemmaksi. Mutta miten voimme saada kaikesta siitä selkoa? Tästä jutusta on sanomalehdissä kirjoitettu tavattomasti, kuten tiedätte, herra Hetherwick — on julkaistu Hannafordin muotokuvia, yksityiskohtaisia selostuksia koko asiasta ja niin edelleen, mutta kuitenkin olemme saaneet hämmästyttävän vähän apua ja vielä niukemmin tietoja. Sanon teille, missä vika on, sir — meidän olisi saatava käsiimme se kookas miekkonen, joka kasvot kaulaliinan peitossa kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla. Mutta kuka hän on?"

"Niinpä kylläkin", virkkoi Matherfield reippaasti. "Mutta mahdotonta on aavistaa, milloin pääsee jäljille. Nythän kuitenkin jo olemme innoittavalla Fligwood's Rentsillä."

Auto pysähtyi synkän, korkeaseinämäisen, kivetyn kujan päähän; tällä hetkellä kuja, samoin kuin sen kummallakin puolella olevat ikkunat, näkyi olevan täynnä naisia ja lapsia. Koko paikka oli pimeä ja pahanhajuinen; Hetherwickia säälitti se onneton mies, jonka nurja onni oli pakottanut sijoittumaan tänne.

"Murha, itsemurha ja äkillinen kuolema ovat näistä ihmisistä taivaallisia tuulahduksia!" sanoi Matherfield heidän tunkeutuessaan rääsyihin puetun, likaisen tungoksen läpi. "Ne ovat elähdyttäviä tapahtumia yksitoikkoisessa elämässä. Nyt olemme perillä", hän lisäsi, kun he saapuivat ovelle, jonka edessä oli poliisi vahdissa. "Ja tässä ovat portaat. Varokaa lipeämistä, sillä astuimet ovat rikkinäiset ja käsipuut liukkaat liasta!"

Hetherwick seurasi varovasti opastaan talon yläkerrokseen. Siellä seisoi eräällä toisella ovella toinen poliisi, joka heidän saapuessaan katseli ulos porraskäytävän lianpimittämästä ikkunasta. Hänen ikävystyneet kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki Matherfieldin. Astahtaen taaksepäin hän avasi tyynesti vieressään olevan oven. Molemmat tulokkaat menivät varpaillaan huoneeseen virkkamatta mitään; heitä odottava tehtävä piti heitä äänettöminä.

Huone oli, kuten Matherfield oli huomauttanut, köyhästi sisustettu, mutta puhdas ja hyvässä järjestyksessä, ja sen asukas oli ilmeisesti koettanut tehdä sen niin kodikkaaksi ja mukavaksi kuin hänen varansa suinkin myönsivät. Pöydällä oli pari hyvää painokuvaa, vanhan lipaston päällä viisi, kuusi kirjaa, uuninreunustalle sijoitetussa särkyneessä maljakossa joitakuita lakastuneita ja kuihtuneita kukkia. Hetherwick näki kaiken sen yhdellä silmäyksellä; sitten hän kääntyi Matherfieldiin päin, joka äänettömänä veti syrjään lakanan vuoteessa viruvan jäykän olennon kasvoilta ja olkapäiltä, katsoen samalla kysyvästi seuralaiseensa. Hetherwick silmäili vainajan kasvoja huolellisesti ja nyökkäsi.

"Ehdottoman varmasti", vakuutti Hetherwick. "Hän on sama mies, joka oli Hannafordin seurassa junassa. Tunsin hänet heti."

Matherfield levitti lakanan paikoilleen ja meni ikkunan ääressä olevan pienen pöydän luokse. Sillä oli lipas, nelikulmainen, vanhanaikainen kapine, jonka nurkissa oli metalliset vahvikkeet.

"Tämä on hänen tavaroistaan ainoa, jota voisi nimittää salaisen yksityiseksi", hän huomautti. "Se on lukittu, mutta minulla on tässä työase, joka avaa sen. Haluan tietää, mitä sen sisällä on — siellä saattaa olla jotakin sellaista, mistä saamme vihjauksen."

Hetherwick seisoi vieressä katsellen, kun Matherfield mursi lukon auki taskustaan ottamallansa vehkeellä ja alkoi tutkia lippaan sisältöä. Aluksi tuli sieltä esiin vain vähä sellaista, mikä näytti olevan omiaan selventämään asiaa. Siellä oli täydellinen puku ja siisti liinavaatteus; Granett oli nähtävästi huolellisesti säilyttänyt niitä parempien päivien varalle. Siellä oli lisää kirjoja, kaikki teknillisiä, kemian alalta; myös pieni rasia, joka sisälsi kemiallisia kojeita, ja toinen, jossa oli vaaka; kolmannesta löytyi mikroskooppi.

"Hänen varansa eivät olleet vielä tyyten ehtyneet, muutoin hän olisi pantannut nämä esineet", jupisi Matherfield. "Ne näyttävät kaikki olevan hyvää laatua, erittäinkin mikroskooppi. Mutta tässä on lisää etsimääni — kirjeitä!"

Hän veti esille kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sirosti järjestetty ja sidottu yhteen kapealla nauhalla. Aukaistuaan solmut ja levitettyään kuoret kiireisesti pöydälle hän äkkiä osoitti sormella muuatta osoitetta.

"Kas niin, herra Hetherwick!" hän huudahti. "Juuri tuon selville saamista odotinkin — vaikka en uskonutkaan, että se tapahtuisi niin nopeasti. Tämä mies on aikanaan asunut Sellithwaitessa. Katsokaapa — tuossa on hänen osoitteensa — Herra James Granett, Victoria-pengermä 7, Sellithwaite, Yorkshire. Tietystikin. Juuri senvuoksi hän tunsi Hannafordin ja joutui hänen seuraansa. He olivat vanhoja tuttavuuksia. Nähkääs, kirjeitä on useampia."

Hetherwick otti pari, kolme kuorta käteensä ja silmäili niitä tarkasti. Hän havaitsi heti erään seikan, jota Matherfield ei ollut huomannut.

"Niin kyllä!" hän virkkoi. "Mutta paljoa tärkeämpi on päivämäärä.
Katsokaahan tätä! Näettekö? Se osoittaa, että Granett asui
Sellithwaitessa kymmenen vuotta sitten — juuri niistä ajoista puhui
Hannaford hänelle junassa."

"Jotakinhan aina selviää!" riemuitsi Matherfield. "Nyt panemme kaikki tavarat takaisin; vien lippaan mukanani ja tarkastan sen perinpohjin joutaessani." Hän sijoitti tavarat entisille paikoilleen, kiersi lippaan ympäri nuoran, solmi sen ja alkoi tutkia vainajan vaatteita, jotka olivat vuoteen lähellä olevalla tuolilla huolellisesti laskoksiin käännettyinä. "En ole vielä edes vilkaissut tuon puvun taskuihin", hän jatkoi. "Katsahdanpa sinne — ei koskaan voi tietää."

Hetherwick tarkkaili taaskin äänettömänä. Vaatteista ei löytynyt paljoakaan mielenkiintoista, ennen kuin Matherfield veti liivintaskusta äkkiä esille kokoon taitetun paperipalasen. Aukaistuaan sen levälleen hän päästi kiihkeän huudahduksen.

"Jopa nyt!" hän sanoi. "Katsokaahan! Uuden uutukainen viiden punnan seteli! Olisinpa valmis lyömään vetoa, ettei se ole ollut hänellä kauan! Epäilemättä hän sai sen juuri sinä yönä. Mutta — keltä?"

"Tämä selvittää kaikki!" hän kehaisi pontevasti. "Saan kyllä selville, mistä se on lähtöisin!"

YHDEKSÄS LUKU

Kun Hetherwick poistui Fligwood's Rentsin löyhkäävästä ilmastosta, pani tämä uusi käänne hänet entistä enemmän aprikoimaan; hän oli mietteissään koko iltapäivän ja suurimman osan seuraavaakin päivää. Se seikka, että Granett oli kuollut äkkiä heti Hannafordin kuoleman jälkeen, tuntui hänestä varmasti todistavan, että tässä salaperäisessä jutussa piili enemmän kuin kukaan oli siihen saakka aavistanut. Omasta kohdastaan hän ei lainkaan epäillyt, että Granettin oli myrkyttänyt sama henkilö kuin Hannafordin, kuka hän sitten lieneekin ollut. Eikä häntä vähääkään kummastuttanut, kun Dorkingissa käynnin jälkeisenä päivänä Matherfield astui illansuussa hänen asuntoonsa ja tulijan kasvonilmeet ilmaisivat, että hänellä oli uutisia.

"Arvaan, mitä aiotte kertoa, Matherfield", virkkoi Hetherwick, viitaten vierastaan istuutumaan nojatuoliin. "Lääkärit ovat ruumiintarkastuksessa huomanneet, että Granett on myrkytetty."

Matherfieldin kasvot kävivät pitkiksi; häneltä oli riistetty tilaisuus ilmaista uutisensa näytelmällisen vaikuttavasti.

"Niin, juuri sen aioin ilmoittaa teille", hän myönsi. "Juuri niin lääkärit väittävät, samat lääkärit, jotka tutkivat Hannafordia. Eikö se kummastuta teitä?"

"Ei vähääkään", vastasi Hetherwick. "Odotin sitä. Ovatko he siitä varmat?"

"Aivan kerrassaan! Mutta samoin kuin Hannafordin kuolemaan nähden eivät he nytkään ole päässeet perille siitä, mitä myrkkyä on käytetty. He ovat kuitenkin — myöskin samoin kuin edellisessä tapauksessa — jättäneet koko tutkimuksen kahden sen alan suurmiehen huostaan; toinen heistä on sama lääkäri, johon sisäministeri aina turvautuu tällaisissa asioissa, ja toinen on St. Marthan sairaalan mainio erikoistuntija — en muista hänen nimeään. He käyvät käsiksi työhön; he ovat jo aloittaneet Hannafordin kuolemansyyn tutkimisen. Se taitaa olla vaikea tehtävä — on käytetty jotakin tuiki hienoa myrkkyä, joka otaksuttavasti on vähän tunnettu. Mutta minä uskon, että olemme saaneet siitä vihjauksen."

"No niin", vastasi Matherfield. "Teidän eilen iltapäivällä poistuttuanne Fligwood's Rentsistä tarkastin huoneen vielä kerran huolellisesti tehdessäni valmistuksia mies-paran ruumiin siirtämiseksi muualle. No, jos tarkkailitte sen verran, niin lienette huomannut, että Granettin vuode oli osittain jonkunlaisessa alkoovissa — pääpuoli nimittäin. Tämän alkoovin eli syvennyksen nurkasta löysin pullon ja lasipikarin, parhaiksi niin etäällä vuoteesta, että hän oli ylettänyt laskea ne sinne pitkältään ojentamalla kättään. Pullo oli tavallinen lääkepullo — eikä kovin iso. Sen suulla oli korkki, ja siinä oli parin, kolmen senttimetrin korkeudelta nestettä; avattuani korkin tunsin sen wiskyksi ja hajusta päättäen sanoisin sitä oikein hyvälajiseksi. Mutta panin myöskin merkille, että pullon pohjalla oli sakkaa, vaikkakin perin vähän. Samanlaista sakkaa oli nimeksi myöskin pikarin pohjalla. No, luonnollisestikin panin nämä esineet visusti talteen, sinetöitsin käärön ja annoin sen lääkäreille. Sillä minusta oli aivan ilmeistä — menneitten tapahtumien mielikuvituksellista sommittelua, ymmärrättehän — että Granett oli vuoteeseen mennessään ottanut tuosta pullosta ryypyn, unentuojan, jos niin haluatte, laskien sitten pullon ja lasin nurkkaan lähelle sänkynsä pääpuolta. Ja samoin kuin aion ottaa selvän siitä, mistä se viiden punnan seteli on lähtenyt, aion myöskin hankkia tietooni pullon lähtöpaikan!"

"Miten?" kysäisi Hetherwick innokkaasti. "Mistä tai keneltä se on saattanut tulla?"

"Joltakulta rohdoskauppiaalta", selitti Matherfield. "Se on peräisin jostakin rohdoskaupasta, ja minä otan selon, mistä!"

"Lontoossa on rohdoskauppoja sadoittain", huomautti Hetherwick. "Se on visainen urakka."

"Se suoritetaan joka tapauksessa", intti Matherfield. "Eikä se taidakaan olla ihan niin visainen kuin ensi silmäyksellä näyttää. Nähkääs! Pullossa oli kaksi nimilippua, jotka kumpikin, totta kyllä, olivat muodottomiksi revittyjä; mutta niistä oli kumminkin jäänyt jälelle siksi paljon, että tiedustelupiiri supistuu melkoisesti. Olen valokuvauttanut pullon etupinnan — tässä on jäljennös kuvasta."

    Huom! Tämän lääkkeen on valmistanut täysin pätevä,
    lääkkeiden valmistukseen perehtynyt … ja taataan,
    että lääke on … mukainen ja …
                         P.S.J.
                    … varrella, W.C.

Hän otti esille karkeatekoisen, pahvilapulle kiinnitetyn valokuva-jäljennöksen, ojentaen sen Hetherwickille, joka siirtyi lähemmäksi tulta ja tarkasti sitä tutkivasti. Siinä oli lääkepullon etupinta, jonka yläosassa oli lippu ja alaosassa toinen. Kumpaakin oli revitty, ikäänkuin olisi tahdottu hävittää nimet ja osoite jäljettömiin, mutta kirjaimista oli melkoinen osa jäänyt jälelle.

"Tuo alempi lippu on pääasia, herra Hetherwick", huomautti Matherfield. "Kun saan tuon aukkopaikan täytetyksi rohdoskauppiaan nimellä ja osoitteella, niin pian myöskin tiedän, kuka herra C.A. on! Rohdoskauppiaan liike on West Centralin piirissä; hän on Pharmaceutisen seuran jäsen; hänen kirjoihinsa on merkitty joku henkilö, jonka alkukirjaimet ovat C.A.; hän voi ottaa selon reseptistä numero A 1152. Asiasta saadaan ehdottomasti selvä; ja vaikka West Centralin piirissä on, kuten epäilemättä onkin, kymmenittäin rohdoskauppoja, niin minä löydän sen, jota haen!"

Hetherwick antoi kuvan takaisin ja alkoi astella huoneessa edestakaisin. Äkkiä hän pyörähti vieraaseensa päin päättäneenä kertoa tälle, mitä hän itse oli puuhannut.

"Matherfied", hän sanoi, istuutuen jälleen tuolilleen ja puhuen luottavaan sävyyn, "mitä arvelette tästä? Tarkoitan — mikä on teidän teorianne? Onko mielipiteenne se, että näiden kahden miehen kuolemat ovat — niin sanoakseni — samanlaatuiset?"

"Se on mielipiteeni!" vastasi Matherfield, nyökäten vakuuttavasti. "En epäile sitä sen enempää kuin sitäkään, että näen teidät, herra Hetherwick. Samanlaatuiset, ihan varmasti! Sama mies, joka myrkytti Hannafordin, myrkytti myöskin Granettin, kuka hän sitten lieneekin. Kerronpa teille, miten olen kuvitellut kaiken tapahtuneen, sitten kun lääkärit vasta pari tuntia sitten ilmoittivat minulle arvelunsa Granettiin nähden: Hannaford ja Granett tunsivat toisensa Sellithwaitessa kymmenen vuotta takaperin. Sinä iltana, jolloin Granett erosi Appleyardista Horseferrytiellä ja kääntyi Victoria-kadulle, hän kohtasi Hannafordin — sattumalta."

"Niin luulen", virkkoi Matherfield. "Olen kuvitellut niin. Luonnollisesti se olisi voinut tapahtua sopimuksestakin. Mutta joka tapauksessa he tapasivat toisensa — sen tiedämme. No, missä he viettivät aikansa siitä alkaen siihen saakka, kunnes astuivat vaunuunne St. Jamesin puiston kohdalla? Sitä emme tiedä. Mutta tässä sekautuu juttuun tuntematon tekijä — mitä arvelette Victoria-asemalla nähdystä oudosta miehestä, joka oli kiertänyt kaulaliinan kasvoilleen silmiä myöten? Minusta voi tulla kysymykseen kaksi vaihtoehtoa, herra Hetherwick. Veikö Hannaford Granettin sen miehen luokse vai kohtasivatko Hannaford ja Granett toisensa hänen luonaan? Sillä luullakseni se mies, ken hän lieneekin, on kaiken alku."

"Niin", selitti Matherfield, "luulen, että Hannafordin salaisuus on jossakin yhteydessä sen seikan kanssa. Hänellä oli sinetöity kuori muassaan poistuessaan Malterin hotellista; se oli kadonnut, kun tarkastimme hänen pukimiaan hänen kuolemansa jälkeen. Hänen pojantyttärensä väittää sen käsitelleen kemikalioita. Entäpä jos Hannaford halusi saada pitkältä, kaulaliinaan kiedotulta mieheltä lausunnon keksinnöstään ja he kohtasivat toisensa Victoria-asemalla, mennen sitten miehen asuntoon, joka sijaitsi niillä tienoin? Entäpä jos Granett — toinen kemisti — meni sinne ja tunsi molemmat? Entäpä jos kaulaliinaan kiedottu mies myrkytti heidät kummankin säilyttääkseen salaisuuden yksinomaan itseään varten? Käsitättekö, mihin tähtään? No niin. Siinäpä se. Se mies on löydettävä, kuka hyvänsä hän lieneekin. Kunpa tietäisin, mitä Hannafordin salaisuus koski — minkäluontoinen se oli."

"Matherfield", virkkoi Hetherwick, "minä ilmoitan sen teille! Olette ollut varsin avoin minulle; minä tahdon olla samoin teille, sillä ehdolla, että työskentelemme tästä lähtien yhdessä. Minäkin olen puuhaillut. Tämä juttu kiinnittää mieltäni äärettömästi. Aina siitä asti, kun näin Hannafordin kuolevan junassa niin kaamean salaperäisellä tavalla, on se kiehtonut minua ja minä aion ottaa siitä selkoa perinpohjin. Kerron teille kaikki, mitä olen tehnyt ja mistä olen päässyt selville. Kuunnelkaa tarkkaavasta!"

Hän selosti vieraallensa yksityiskohtaisesti käyntinsä Sellithwaitessa, sikäläisten tiedustelujensa tulokset ja Rhonan hommat ja huomiot Riversreade courtissa. Matherfield kuunteli miettivänä ja ääneti.

"Aikooko neiti Hannaford sitten ryhtyä tuohon kirjurintoimeen?" hän kysyi äkkiä Hetherwickin lopetettua kertomuksensa. "Onko se päätetty asia?"

"On oikeastaan", vastasi Hetherwick. "Lady Riversreadelta saapui tänään kirje sekä minulle että Kenthwaitelle. Suosittelimme neiti Hannafordia — jonka lady Riversreade tuntee nimellä Featherstone — hyvin lämpimästi mainittuun toimeen, ja niin pian kun lady Riversreade saa kirjeemme, hän otaksuttavasti soittaa neiti Hannafordille, pyytäen häntä tulemaan heti. Ja sitten — hän lähtee."

"Jos haluatte käyttää sitä sanaa, niin olkoon menneeksi", myönsi Hetherwick. "Mutta eilisen näkemänsä nojalla neiti Hannaford sai perin suotuisan käsityksen lady Riversreadesta. Olen kuitenkin ehdottoman varma siitä, että hän on tavalla tai toisella, ehkä ilman omaa syytänsä, sekaantunut tähän juttuun, emmekä me saa jättää ainoatakaan mahdollisuutta käyttämättä."

"Ja ilmoittaako neiti Hannaford teille kaikesta, mitä pitää tärkeänä?" kysyi Matherfield.

"Juuri niin. Neiti Hannafordin ei tarvitse olla työssä sunnuntaisin; sunnuntaina hän aina saapuu Lontooseen, ja jos hänellä on jotakin kertomista, niin hän kertoo sen — minulle. Hän on näppärä ja sukkela tyttö, Matherfield, ja pitää silmänsä auki."

Matherfield nyökkäsi ja istui sitten jonkun aikaa äänettömänä ilmeisesti vaipuneena omiin ajatuksiinsa.

"Niin, hän on sukkela tyttö, on kuin onkin!" hän sanoi äkkiä. "Hm!
Kukahan tämä lady Riversreade oikeastaan lienee?"

"Niinpä niin; mutta kuka hän oli ennen avioliittoansa? Jos hän on sama nainen, joka tunnettiin rouva Whittinghamina —"

"Sitä on mahdoton sanoa, herra Hetherwick! Puhutaanhan, Jumala nähköön, perin paljon harhaannuttavista yhteensattumista. Minunkin aikanani on tapahtunut sellaisia seikkoja, etten pidä hämmästyttävimpiäkään yhteensattumia ihmeellisinä! Mutta jos lady Riversreade oli aikoinaan rouva Whittingham, silloin tahtoisin hankkia rouva Whittinghamista perinpohjaiset tiedot siltä ajalta, jolloin hän ei vielä ollut lady Riversreade, samoin kuin tiedon siitä, kuka hän oli, ennen kuin hänestä tuli rouva Whittingham, jos hän on lainkaan ollut rouva Whittingham!"

"Se on vaikea tehtävä, Matherfield", väitti Hetherwick. "Mielestäni on meillä tarpeeksi työtä pitäessämme silmällä lady Riversreadea."

"No niin", hän virkkoi. "Ilmoittakaa minulle kaikki, mitä saatte selville! Minä puolestani ilmoitan teille kaikki havaintoni. Nyt meillä on jotakin pohjaa — vain Jumala tietää, mitä saamme aikaan."

"Parhaamme!" kivahti Matherfield harmistuneen näköisenä. "Olemme panneet parhaamme ja enemmänkin kuin parhaamme! Olen antanut miehieni erikoisesti nuuskia koko Victorian piirin; luullakseni on jokainen kookas mies koko sillä alueella tutkittu. Ja Ledbitter lienee saanut sen asian päähänsä niin, että hän kuluttaa kaikki joutohetkensä kuljeksien aseman läheisyydessä ja käyden ravintoloissa sekä kapakoissa etsimässä näkemäänsä miestä — mutta tietystikin tuloksetta!"

Matherfield poistui eikä Hetherwick nähnyt häntä moneen päivään paitsi Granettin kuoleman johdosta pidetyssä kuulustelussa, jossa ei ilmennyt mitään, mikä ei olisi ollut ennestään tunnettua. Sillä välin eivät Hetherwickinkään tiedustelut olleet edistyneet yhtään pitemmälle. Rhona Hannaford lähti Riversreade courtiin sen omistajattaren sihteeriksi, eikä Hetherwick kuullut hänestäkään mitään ennen kuin hänen lähtönsä jälkeisenä sunnuntaina. Sunnuntaiaamuna hän sitten tuli Lontooseen, ja aikaisemmin tehdyn sopimuksen mukaan Hetherwick oli häntä vastassa Victoria-asemalla sekä vei hänet puoliselle läheiseen hotelliin.

"Onko teillä mitään kerrottavaa?" hän tiedusti, kun he olivat istuutuneet liemilautastensa ääreen. "Onko mitään tapahtunut?"

"Ei mitään!" vastasi Rhona. "Kaikki käy erinomaisen asianmukaisesti, liike-elämän tapaisesti ja hyvässä järjestyksessä. Ja lady Riversreade näyttää minusta suorastaan malli-ihmiseltä — hänen hoitolaa ja sen asukkaita kohtaan osoittamansa antaumus on tavaton! En usko, että tapahtuu mitään tai että minulla on koskaan mitään ilmoitettavaa."

"No niin, onhan sillä hyvätkin puolensa", sanoi Hetherwick. "Jäähän sitäkin enemmän aikaa meille itsellemme, eikö niin?"

Hän loi tyttöön katseen, johon Rhona vastasi kainosti, mutta selvästi; hän tiesi yhtä hyvin kuin Hetherwick, että he alkoivat pitää toistensa seurasta. He tapasivat edelleenkin toisensa sunnuntaisin, ja kului kolme, neljä viikkoa tytön voimatta kertoa mitään, mikä olisi selvittänyt Hannafordin ja Granettin salaperäisiä murhia.

Vieri kolme viikkoa, ennen kuin Matherfieldillakaan oli mitään ilmoitettavaa. Sitten hän eräänä aamuna saapui Hetherwickin asuntoon kasvoillaan ilme, joka osoitti hänellä olevan uutisia.

"Olen saanut sen selville!" hän virkkoi. "Tiesinhän sen saavani! Sen uudenuutukaisen viiden punnan setelin lähtökohdan. Sen suorittaminen oli tietystikin vain ajan kysymys."

"Se oli yksi kahdestakymmenestä, jotka Lontoon ja Maakunnan pankin Piccadillyn konttorin rahastonhoitaja oli maksanut Vivianin sihteerille", jatkoi Matherfield, "päivää ennen Hannafordin kuolemaa. Vivian, lienee minun mainittava, on suurellinen yökerho. Mutta miten se seteli joutui Granettin käsiin? Se on visainen pulma."

"Niin visainen, että minun on pyydettävä saada olla siitä erossa", vahvisti Hetherwick leikkisästi. "Minun on jatkettava omaa latuani, kun saan tilaisuuden."

Tilaisuus tuli seuraavana sunnuntaina, kun hän, noudattaen viime aikoina vakiintunutta tapaansa, kohtasi Rhonan. Heti astuttuaan junasta tyttö katsahti häneen merkitsevästi.

"Uutisia — vihdoinkin!" hän huudahti, kun he astelivat asemasillalla. "On tapahtunut jotakin, mutta en tiedä, mitä se merkitsee."

KYMMENES LUKU

Siinä ravintolassa, johon Hetherwick ja Rhona poikkesivat joka sunnuntai heti tytön saavuttua, tunsi hovimestari nyt jo heidät molemmat ulkonäöltä; hän oli muodostanut heistä omat johtopäätelmänsä ja varasi heille aina rauhallisen, eristetyn nurkkauksen. Sinne he nytkin menivät, ja tuskin he olivat ennättäneet istuutua tavallisille paikoilleen, kuin Rhona jo ehätti aloittamaan kertomustaan. "Otaksuttavasti haluatte kiihkeästi tietää, mistä on kysymys, enkä senvuoksi tahdo pitää teitä jännityksessä", hän sanoi. "Se tapahtui perjantaina — perjantaiaamuna, ja olin vähällä kirjoittaa teille siitä samana iltana. Mutta sitten ajattelin, että minun olisi parasta kertoa se teille suullisesti tänään — sitäpaitsi minun olisi ollut kirjoitettava kauhean pitkä kirje. On selitettävä eräitä seikkoja; teen sen ensiksi. Esimerkiksi se, miten meillä Riversreadessa on järjestetty. Päiväjärjestys on seuraava. Lady Riversreade ja minä syömme aamiaisen aina samassa pöydässä kartanossa noin kello yhdeksän. Kello kymmenen menemme tilusten poikki hoitolaan. Siellä meillä on jonkunlainen virallinen toimisto — joista toiseen vie ensimmäinen ovi eteissalista — siinä olen minä — ja toiseen päästään edellisestä — se on lady Riversreaden yksityinen pyhättö. Eteisvartijana meillä on entinen sotilas — hänen nimensä on Mitchell — valvomassa ovea ynnä muuta semmoista. Koko aamupäiväksi on meillä puuhaa kirjeenvaihdossa, tileissä, hoito- ja palveluskunnan selostuksissa ja muissa senlaatuisissa. Puolisen nautimme hoitolassa ja yleensä työskentelemme neljään tai viiteen saakka. Käsitättekö kaiken sen?"

"No niin", jatkoi Rhona. "Mutta vielä muuan yksityiskohta. Meillä käy varsin paljon ihmisiä, pääasiallisesti lääkäreitä ja muita hoitoloihin ja parantoloihin innostuneita henkilöitä, katsomassa laitosta — joka näin sulkumerkkien välissä mainiten maksaa lady Riversreadelle sievoisia rahamääriä — ja tutustumassa siihen. Mitchell on saanut ohjeet, joiden mukaan hänen on tuotava kaikkien vieraiden käyntikortit minulle; minä puhuttelen heitä ensiksi; jos voin selviytyä heistä, niin teen sen; jos mielestäni on välttämätöntä tai suotavaa, niin vien heidät lady Riversreaden puheille. Meidän on pakko lajitella heitä — jotkut, siitä olen varma, saapuvat pelkästä uteliaisuudesta; oikeastaan emme toivo sinne muita vieraita kuin lääkäreitä, jotka tuntevat vilpitöntä mielenkiintoa laitostamme kohtaan ja voivat tehdä jotakin sen hyväksi, ja siellä olevien potilaiden läheisiä henkilöitä. No niin, kun viime perjantaina noin neljännestä yli kymmenen hoitelin kirjeenvaihtoa, kuulin auton ajavan hoitolaan tuovalla tiellä, ja pian astui Mitchell huoneeseeni, tuoden käyntikortin, jossa oli nimi Tri Cyprian Baseverie. Kortti ei ollut kaivertamalla valmistettu, kuten sen olisi tunnustettujen tapojen mukaan pitänyt olla, vaan painettu — sen panin merkille ensimmäiseksi."

"Havaintokykynne", kehui Hetherwick ihaillen, "on mainio, ja siitä pitäisi olla paljon hyötyä".

"Kiitos kohteliaisuudesta! Mutta eihän se vaatinut sanottavasti havaintokykyä", vastasi Rhona nauraen. "Sehän oli silmäänpistävää. Kysyin kuitenkin Mitchelliltä, mitä tohtori Baseverie halusi; Mitchell vastasi hänen pyrkivän lady Riversreaden puheille. No, kuten jo äsken sanoin, meillä ei koskaan kieltäydytä ottamasta vastaan lääkärejä, ja niin ollen käskin Mitchellin tuoda tohtori Baseverien luokseni. Hetkisen kuluttua astui tohtori sisään. Tahdon kuvata häntä yksityiskohtaisesti, ja teidän on kuunneltava hyvin tarkkaavasti. Kuvitelkaa siis mielessänne keskimittaista miestä, joka ei ole lihava eikä laiha, mutta sopivassa voinnissa, nähtävästi noin viidenviidettä vanha, yllään moitteeton ja muodikas aamupäivätakki ja liivit, tummaviiruiset housut, tahraton paita ja kaulus; lisäksi hänellä oli uusi silkkihattu, helmenharmaat sormikkaat ja tiukasti kääritty, kultanuppinen sateenvarjo. Vielä hänellä oli ohuet, kultaiset kellonperät, valkeat kengänsuojustimet ja hyvin kiilloitetut kengät. Onko kaikki selvää?"

"Näen hänet — hänen pukunsa ja muut vehkeensä, tarkoitan", vakuutti
Hetherwick. "Muodikas lääkäri, ilmeisesti! Entä — hän itse?"

"No, sitten hänen kasvonsa!" jatkoi Rhona. "Kuvitelkaa miestä, jolla on melkein tyyten verettömät kasvot — vanhan norsunluun väriset — niitä valaisemassa omituisen läpitunkevat silmät, tummat kuin tuomenmarja, ja kasvojen kalpeutta korostamassa jotakuinkin tuuheat, mustat viikset ja samoin musta, hiukan kihartava, korvallisilla kylläkin vankka, mutta päälaella harva ja ohut tukka. Kuvitelkaa hänelle lisäksi täyteläiset, punaiset huulet, pyöreä, mutta päättäväisen näköinen leuka ja voimakkaasti kaartunut nenä, niin edessänne on se mies, jota kuvailen."

"Hm!" äänsi Hetherwick miettivästi. "Kuvauksestanne päättäen luultavasti juutalainen."

"Niin arvelin minäkin", yhtyi Rhona. "Ajattelin heti: 'Mikä ja kuka lienetkin, hyvä herra, joka tapauksessa olet juutalainen!' Mutta miehen käytös ja puhetapa olivat kylläkin englantilaisia — perin englantilaisia. Hän teki joka suhteessa samanlaisen vaikutuksen kuin ammattiaan harjoittava lääkäri, jossa samalla on jonkun verran maailmanmiestä, ja oivalsin heti, että jokainen, joka yrittäisi solmita häntä sanoilla, joutuisi useimmiten leikissä alakynteen. Hän esitti tuloonsa järkevän ja tavallisen syyn: hänen mieltään kiinnittivät voimakkaasti sellaiset potilaat, joita oli hoitolassamme, ja hän halusi tutustua hoitotapoihimme, järjestelyymme ja niin edelleen. Hän käytti eräitä teknillisiä nimityksiä ja lauseparsia, joiden ymmärtämiseen minun vähäinen tietovarastoni ei riittänyt, ja minä vein hänen käyntikorttinsa lady Riversreadelle. Lady Riversreade ottaa aina vastaan kaikki hänen puheilleen pyrkivät lääkärit, ja parin minuutin kuluttua oli tohtori Baseverie hänen luonaan."

"Siihen kai päättyy ensimmäinen luku", virkkoi Hetherwick.
"Mielenkiintoista — hyvin mielenkiintoista! Hyvä alku! Entä sitten?"

"Toisen luvun tapahtumien näyttämönä", vastasi Rhona, "oli lady Riversreaden huone, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, minkälaatuisia ne olivat. En voi kertoa muuta kuin minkä tiedän. Mutta sitäkin on aika paljon. Alkaakseni ilmoitan, että vaikka tohtori Baseverie oli sanonut minulle haluavansa katsella hoitolaa — jolloin tavallisissa oloissa luonnollisesti joko lady Riversreade tai hoitolassa asuva lääkärimme olisi lähtenyt näyttämään hänelle laitosta — ei sitä kuitenkaan tehty. Hän ei kertaakaan poistunut lady Riversreaden huoneesta ennen kuin pois lähtiessään. Ja hän viipyi siellä kokonaisen tunnin!"

"Lady Riversreaden seurassa. Ei hänkään käynyt ulkona kertaakaan. Enkä minä puolestani käynyt siellä sisällä; hän harmistuu, jos minä menen sinne, kun joku on hänen luonaan. Niin, he olivat siellä kahdenkesken kymmenen minuuttia yli yhdestätoista aina viisi minuuttia yli yhteen. Ja kuitenkin oli mies sanonut haluavansa katsella hoitolaa!"

"Olisivatko he voineet poistua huoneesta mitään muuta kautta?" tiedusti Hetherwick. "Eikö sieltä vie joku toinen ovi käytävään tahi ulko-ilmaan?"

"Ei. Minun huoneeseeni tuova ovi on ainoa tie, jonka kautta päästään lady Riversreaden huoneeseen ja sieltä pois. Niin, he olivat siellä koko ajan."

"En mitään! Rakennus, johon lady Riversreade sijoitti hoitolansa, on vanha, vankkaseinäinen ja hyvästi rakennettu — se ei ole nykyistä pintapuolista tekoa! Se on paljoa parempi talo kuin kartano, niin upea kuin viimemainittu lieneekin. Kaikki ovet ja ikkunat sulkeutuvat tarkoin — en kuullut huoneesta hiiskahdustakaan."

"No", kysyi Hetherwick mietittyään kotvasen aikaa. "Mitä tapahtui tunnin kuluttua?"

"Tunnin kuluttua ovi äkkiä avautui, ja tohtori Baseverie ilmestyi aukkoon hattu, sormikkaat ja sateenvarjo kädessään. Hän kääntyi sivuttain ja lausui lady Riversreadelle muutamia sanoja. Kuulin ne. Hän sanoi: 'Ensi perjantaina siis samaan aikaan?' Sitten hän nyökkäsi, astui huoneeseeni, sulki oven jälkeensä, kumarsi minulle hyvin kohteliaasti, hymyillen mennessään kirjoituspöytäni ohitse, ja poistui. Hetkistä myöhemmin hän ajoi pois autossaan — se oli odottanut ovella koko ajan."

"Siihen otaksuttavasti loppuu toinen luku", virkkoi Hetherwick. "Onko vielä muuta?"

"Jonkun verran", vastasi Rhona. "Koko sen tunnin, jonka tohtori Baseverie oli ollut lady Riversreaden seurassa, olin minä uutterasti kirjoittanut kirjeitä koneella. Miehen poistuttua vein kirjeet lady Riversreaden huoneeseen allekirjoitettaviksi. Luullakseni olin hiukan utelias äskeisen johdosta ja lienen ollut tavallista tarkkaavampi — joka tapauksessa tuntui minusta varmalta, että tämän miehen käynti, kuka hän sitten lieneekin, oli saattanut lady Riversreaden aika lailla kiihdyksiin. Hän oli sen näköinen."

"Niin, en osaa sitä oikein selittää. Ehkä mies ei olisi sitä huomannutkaan. Mutta naisena minä panin sen merkille. Hän oli hämmingin vallassa — hän oli kiusaantunut, harmistunut, tyrmistynyt tai jotakin sinnepäin. Havaitsin merkkejä, joista nainen ei voi erehtyä. Miehen käynti oli ollut vastenmielinen — huolestuttava. Siitä olen yhtä varma kuin siitäkin, että tämä on käristettyä lampaanlihaa."

"Ei mitään. Hän oli harvinaisen vaitelias — oikeastaan äänetön. Niin, hän ei hiiskunut sanaakaan minun ollessani hänen huoneessaan. Vein kirjeet takaisin ja aloin sulkea niitä kuoriinsa. Pian senjälkeen lady Riversreade meni huoneeni lävitse ja näin hänen astelevan kartanoon. Hän ei palannut hoitolaan murkinoimaan kuten tavallisesti, enkä nähnyt häntä koko sinä iltapäivänä. En tavannut häntä enää koko sinä päivänä, sillä kun kello viisi menin kartanoon, ilmoitti lady Riversreaden kamarineito minulle, että hänen emäntänsä oli lähtenyt Lontooseen ja palaisi vasta iltamyöhällä. Minä paneuduin levolle ennen hänen saapumistaan."

"Seuraavana aamuna hän oli aivan ennallaan ja kaikki kävi tavallista latuaan."

"Onko hän koskaan maininnut teille mitään tästä miehestä tai hänen vierailustaan?" kysyi Hetherwick.

"Ei — ei sanaakaan. Mutta perjantaina iltapäivällä sain itse selville jotakin miehestä."

"Saattaa olla tärkeätä — jossakin suhteessa. Ajattelin häntä — ja hänen painettua käyntikorttiaan. Minusta tuntui omituiselta, että niin aistikkaasti puettu ja muutoin sellainen lääkäri käytti sellaisia käyntikortteja — jotka eivät olleet edes hyvin painettuja, vaan halpaa tavaraa! Lisäksi ei kortissa ollut osoitetta. Aprikoin — ehkä se oli pelkkää uteliaisuutta — mistä miekkonen oli peräisin. No, meillä on hoitolassa aimo kasa tavallisia osoitekalentereja — ja niiden joukossa on ensiluokkainen, äskettäin ilmestynyt lääkäriluettelo. Etsin siitä tohtori Cyprian Baseverien nimeä. Kuten sanoin, etsin, mutta en löytänyt — sillä sitä ei siellä ollut! Hän ei ole englantilainen, ei skotlantilainen eikä irlantilainen lääkäri."

"Siis ulkomaalainen", sanoi Hetherwick. "Ehkäpä ranskalainen — tahi amerikkalainen."

"Kenties egyptiläinen tai persialainen taikka eurasialainen, sikäli kuin minä tiedän", tokaisi Rhona. "Se vain on varma, ettei hänen nimeään ollut siinä luettelossa, vaikka hänen puhetavastaan ja käyttäytymisestään olisi saattanut luulla hänen harjoittaneen lääkärinammattia West Endissä koko elämänsä ajan! Ja siinä koko juttu onkin. Onko sillä mitään merkitystä?"

Hetherwick tarttui punaviini-lasinsa jalkaan ja katseli miettivästi pikarissa helmeilevän nesteen lävitse.

"Tärkeätä on, missä määrin ja millä tavoin lady Riversreade oli kiusaantunut, harmistunut tai hämmentynyt miehen käynnin johdosta. Jos hän todella oli hyvin kiihtynyt —"

"Jos haluatte kuulla minun vilpittömästi lausuvan mielipiteeni silminnäkijänä ja naisena", keskeytti Rhona, "niin sanon, että lady Riversreade oli hyvin kiihtynyt. Hän teki minuun sen vaikutuksen, että hän oli juur'ikään kuullut hyvin huonoja, tyrmistyttäviä, epämieluisia uutisia. Katseltuani ja tarkkailtuani häntä, kun hän merkitsi nimensä kirjeisiin, ei minulla ollut epäilyksen hiventäkään siitä, että mies oli tahallisesti valehdellut minulle ilmoittaessaan haluavansa nähdä hoitolaa ja työskentelyä siellä. Todellisuudessa hän tahtoi päästä lady Riversreaden puheille."

"Kuulkaapa!" huudahti Hetherwick äkkiä. "Olitteko saapuvilla, kun mies meni lady Riversreaden huoneeseen?"

"No sitten tiedätte sen, olivatko he outoja toisilleen. Tunsiko lady Riversreade tohtori Baseverien? Näkyikö hänestä minkäänlaisia tuntemisen merkkejä, kun hänen katseensa osui mieheen?"

"Ei, ei vähääkään! Olen aivan varma siitä, ettei hän ollut tavannut miestä kertaakaan sitä ennen! Huomasin perin hyvin, että tulija oli hänelle ihan outo."

"Sitä en tiedä! Mies on saattanut nähdä hänet tuhansia kertoja. Mutta siitä olen varma, ettei hän ollut nähnyt miestä koskaan."

Hetherwick laski veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, tehden päättävän eleen.

"Luuletteko, että hänen käyntinsä saattaa olla jossakin yhteydessä jutun kanssa?" tiedusti Rhona.

"Saattaapa kyllä. Missään tapauksessa en anna ainoankaan mahdollisuuden solua käsistäni. Se, mitä kerroitte miehestä, tuntuu siksi salaperäiseltä, että häntä kannattaa seurata. Se on tehtävä."

"Mainitsittehan, että hän sanoi tulevansa sinne jälleen ensi perjantaina samaan aikaan? No niin, silloin on meidän pidettävä häntä silmällä ja seurattava häntä, kun hän taaskin poistuu."

"Pelkäänpä, ettei minusta ole lainkaan apua siinä puuhassa! Hän tuntisi minut."

"Eikä minustakaan! Olen liian silmäänpistävä!" yhtyi Hetherwick nauraen. "Jos olisin päätäni ja olkapäitäni lyhempi, niin kenties kelpaisin. Mutta minulla on tiedossani sopiva mies, konttoristini Mapperley. Hän on juuri sellainen mies, joka kykenee seuraamaan ja vainuamaan ketä hyvänsä silti itse näyttäytymättä. Mapperleyn nähdessänne varmasti myönnätte, että hän on tavallisin, vähimmän huomiota herättävä olento, mitä ikinä olette tavannut — häntä ei lainkaan huomaa kaupunkilaisyleisön seassa. Mutta hän on niin sukkelapäinen kuin ihminen suinkin saattaa olla ja verhoaa harvinaisen älykkyytensä ja neuvokkuutensa erittäin ilmeettömien kasvojensa taakse. Annan Mapperleylle täydellisen ja yksityiskohtaisen kuvauksen tohtori Cyprian Baseveriesta; painoin mieleeni teidän kuvauksenne; Mapperley painaa mieleensä minun antamani. Baseverie, kuka hän lieneekin, matkustaa täältä Dorkingiin otaksuttavasti kymmenen ja kymmenen junalla; niin myöskin Mapperley. Ja kun Mapperley on kerran kiinnittänyt katseensa mieheen, ei hän enää päästä häntä näkyvistään."

"Seuraa häntä Dorkingiin — pitää häntä silmällä — seuraa häntä takaisin Lontooseen — ottaa selville, mihin hän palattuaan menee — toimittaa hänet verkkoon, sanalla sanoen. Sitten hän selostaa tulokset minulle, ja me tiedämme enemmän kuin nyt ja osaamme suunnitella vastaista toimintaamme."

"Mihinkähän tämä kaikki vie?" ihmetteli Rhona. "Se on niin kovin sekavaa, eikö olekin?"

"Kyllä se on", myönsi Hetherwick. "Mutta jos vain saamme jostakin langasta lujan otteen —"

"Nyt on käsissämme jo useita irrallisia pätkiä. Matherfieldkin on saanut käsiinsä pari sellaista."

Seuraavana aamuna meni Hetherwick tapaamaan Matherfieldia ja kertoi tälle, mitä oli kuullut Rhonalta. Matherfield vaipui mietteisiin.

"Niin, herra Hetherwick", hän alkoi puhua oltuaan ääneti jonkun aikaa, "asia on niin kuten jo aikaisemmin sanoin. Jos tämä lady Riversreade on sekaantunut juttuun, niin meidän on tutkittava entisyyttä ja hankittava hänen menneisyydestään mahdollisimman tarkat tiedot. Meidän on käytävä käsiksi siihen työhön, mutta — ensin odotamme, mitä konttoristinne saa selville tuosta miehestä. Se saattaa olla jotakin — siihen mennessä on minulla runsaasti työtä omien lankojeni selvittelyssä."

"Eipä juuri. Mutta, kuten sanoin, olemme työssä. Viiden punnan seteli on kova pähkinä. Se on kyllä annettu rahaa vaihdettaessa Vivianin yökerhossa — mutta siellä ilmoitettiin, että he varsin usein vaihtavat kymmenen, kahdenkymmenen, jopa viidenkymmenen punnan setelejä vierailleen — sinne keräytyy aina isoista joukkoa — eivätkä luonnollisesti lainkaan muista sitä seteliä eivätkä sitä yötä. Mutta tosiasia on, että se seteli lähti Vivianista, ja joltakulta sen kerhon vieraalta se joutui Granettille, ja minulla on toiveita."

"Siihen nähden ovat mahdollisuudet paremmat", vastasi Matherfield silmät kirkastuen. "Se on vain ajan kysymys! Panin miehen kiertämään kaikissa rohdoskaupoissa West Centralin piirissä — se on raskas urakka, sillä niitä on enemmän kuin luulinkaan. Mutta vihdoin hän varmasti osuu oikeaan paikkaan. Ja sitten — niin, sitten saamme hyvän vihjauksemme, jollemme sitovaa todistusta siitä, miten Granett sai käsiinsä sen aineen, joka hänet tappoi."

"Erikoistuntijoiden väittämän mukaan se on ehdottoman varmaa", vastasi Matherfield. "Ja lasissa myöskin. Minkälaista myrkkyä se oli, sitä en tiedä — onhan teille tuttua, millaisia miehiä nuo asiantuntijat ovat — niin kovin salaperäisiä tiedoistaan! Mutta sen he ilmoittavat, että Granettin nauttima aine oli samaa, josta Hannaford kuoli. Se on varmaa."

"Sitten se otaksuttavasti oli peräisin samasta lähteestä", virkkoi
Hetherwick.

"Niin, mielipiteeni on, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka myrkyttivät toisen, myrkyttivät toisenkin", huudahti Matherfield. "Ja samalla kertaa. Ainakin Granett luullakseni sai annoksensa yhtaikaisesti — luultavasti vei sen mukaansa taskussaan ja joi sen saavuttuaan kotiinsa. Mutta — me kyllä otamme selon siitä, mistä se pullo on lähtöisin! Ilmoittakaa minulle, mitä saatte selville tuosta Baseveriesta, herra Hetherwick — vähäisestäkin on apua."

Hetherwick antoi Mapperleylle asianmukaiset ohjeet siitä osasta, jota tämän oli esitettävä, ja Mapperley meni seuraavana perjantaiaamuna laiskasti Victoria-asemalle rahaa taskussaan ja piippu suupielessään. Hänen esimiehensä ei kuullut eikä nähnyt hänestä mitään koko sinä päivänä.

YHDESTOISTA LUKU

Hetherwickin syödessä seuraavana aamuna aamiaista astui hänen huoneeseensa Mapperley ulkoisesti jokapäiväisenä ja tyynenä kuten tavallisesti.

"Lyhykäinen hahmoittelu ensin, Mapperley", komensi Hetherwick, joka vaistomaisesti aavisti saavansa uutisia. "Yksityiskohdat myöhemmin. No?"

"Huomasin hänet Victoria-asemalla heti", alkoi Mapperley. "Seurasin häntä perille. Hän viipyi Riversreadessa tunnin, palasi sitten Dorkingiin ja murkinoi 'Punaisessa Leijonassa'. Oli siellä kello neljään sakka, kuluttaen murkinan jälkeen aikaansa joutilaana. Palasi Lontooseen neljän ja kahdenkymmenenyhdeksän junassa, saapuen tänne kuusi ja viisi. Seurasin häntä sitten Cafe de Parisiin. Hän söi siellä päivällistä ja vetelehti siellä yli kymmeneen. Ja sitten hän meni Vivianin yökerhoon."

Hetherwick herkisti korviaan. Vivianin yökerhoon! Siinä joka tapauksessa tuntui olevan rengas siihen ketjuun, jota Matherfield luuli pitävänsä ainakin toisesta päästä. Granettin taskusta löytyneen viiden punnan setelin oli todettu lähteneen Vivianin yökerhosta; ja nyt oli Mapperley nähnyt lady Riversreaden salaperäisen vieraan menevän samaan paikkaan.

"Sisäänkäytävä Candlestick-solasta, johon poiketaan St. Martinin kujalta", vastasi Mapperley empimättä. "Kerho sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa — kovin hieno huoneisto onkin!"

"Kahdesti! En kuitenkaan viime yönä. Ette käskenyt minua muuta kuin katsomaan, mihin hän kaupunkiin palattuaan lopullisesti meni. Vainuttuani häntä Vivianille saakka lähdin niinollen kotiin. Arvelin, että jos häntä vielä tarvittaisiin, tiedettäisiin hänestä kerhossa."

"Se on oikein, Mapperley. Mutta sitä ennen? Seurasitteko häntä
Riversreade courtiin?"

"En! Tein paremmin. Olin siellä ennen häntä — paljoa parempi on olla edellä kuin jälessä. Löysin hänet hyvin pian Victoria-asemalla ja varmistauduin siitä, että hän astui kymmenen ja kymmenen junaan. Sitten menin minäkin siihen. Heti Dorkingiin saavuttuamme hyppäsin vaunusta, otin vuokra-auton ja ajoin Riversreade courtille. Käskin ohjaajan piilottaa auton kauemmaksi tielle; itse paneuduin pitkäkseni pääportin kohdalla kasvavaan pensaikkoon. Pian saapui myöskin mylord ja pysäytti autonsa talon kohdalle. Oltuaan siellä lähes tunnin hän ajoi takaisin Dorkingiin päin. Seurasin häntä hyvän matkan päässä, mutta pysytin yhtäkaikki hänet näkyvissäni. Hän nousi ajoneuvoistaan High-kadulla; niin minäkin. Hän poikkesi 'Punaiseen Leijonaan'; niin minäkin. Hän söi puolista siellä; niin minäkin. Senjälkeen hän kulutti aikaansa tupakkahuoneessa; minä pidin häntä silmällä."

"Hän tervehti joitakuita miehiä — ja naisia — joita tuli ja meni, vaihtaen heidän kanssaan muutaman sanan. Mutta uskallan väittää, että ennakolta sovittua kohtausta ei ollut. Ja sanoisin myöskin, että Cafe de Parisissa hänet tunnettiin hyvin."

"Hän esiintyi aika komeasti murkinalla ja päivällisellä", selitti
Mapperley, myhäillen taaskin. "Pullo punaviiniä Dorkingissa ja
puolikas samppanjaa Cafe de Parisissa — pitkiä sikaareja myöskin.
Hän on senlaatuinen mies, kuten ymmärrätte."

"Maksamalla!" vastasi Mapperley lakoonisesti. "Ovella. Siellä jaaritellaan muka jäsenien esittämisestä, mutta se on vain silmänlumeeksi! Sinne menee kaksi miestä — sanokaamme Brown ja Smith. Brown esittää Smithin ja Smith esittää Brownin. Joutavaa lorua! Kuka hyvänsä pääsee sisälle — rahalla."

"Tanssitaan! Juodaan! Pelataan! Mutta aivan kunniallisesti", selitti
Mapperley. "Ainakaan ei ole nostettu oikeusjuttuja — tähän mennessä."

"Kello yhdeksän", vastasi Mapperley, naurahtaen merkitsevästi. "Aikaisemmin se avattiin vasta teatterinäytäntöjen päätyttyä. Mutta nyt — aikaisemmin."

"Oikeastaan se ei siis olekaan yökerho — sanan vanhassa merkityksessä", huomautti Hetherwick, "vaan iltakerho".

Toisen kerran tämän jutun selvittelyn aikana Hetherwickin mieleen johtui Boxley. Halu läheisesti tutustua Lontoon elämän kaikkiin puoliin oli epäilemättä saattanut Boxleyn pistäytymään Vivianille. Hetherwick aikoi kysellä häneltä lisätietoja. Hän tapasi Boxleyn kerhossaan.

Boxley tunsi Vivianin varsin hyvin — viaton, vaaraton paikka nyt, selitti Boxley, näiden uusien määräysten ja muiden semmoisten johdosta: totisesti rappeutunut — tai parantunut, miltä kannalta kukin sitä katsoo — illalliskerhoksi tai sen tapaiseksi. Tanssitaanko? Kyllähän toki; kyllä siellä tanssitaan ja tehdään muuta sen tapaista, mutta muuttunut siellä on elämä — muuttunut.

"No, mitä siihen tulee, en minä halua sinne tanssimaan enkä muutoinkaan, jollei minun ole pakko", virkkoi Hetherwick. "Tahtoisin vain tietoja eräästä miehestä, joka luullakseni usein käy siellä — jotakuinkin silmäänpistävästä miehestä."

"Tunnen sen miehen ulkomuodolta", hän vakuutti. "Olen nähnyt hänet siellä. Luullakseni hän on kerhon omistajia; sen omistaa pieni yhtymä. Mutta en tiedä hänen nimeään. Olen kohdannut hänet myöskin ulkosalla — Leicesteraukion seuduilla ja sen lähimmässä ympäristössä."

Hetherwick lähti Boxleyn luota tapaamaan Matherfieldia ja kertoi tälle Mapperleyn työskentelyn tulokset.

"Tunnen tietystikin Vivianin kerhon", sanoi Matherfield. "Olen äskettäin käynyt siellä pari, kolme kertaa viiden punnan setelin tähden. Mutta en muista nähneeni tätä miestä. Mutta konttoristinne kertomuksen johdosta haluaisin nähdä hänet. Tulkaa mukaan! Mennään sinne tänä iltana!"

"Eikö sopisi maanantaina?" ehdotti Hetherwick. "Huomenna, sunnuntaina, kohtaan jälleen neiti Hannafordin, ja ennen kuin käymme Vivianilla, tahtoisin tietää, onko tytöllä jotakin kerrottavaa Baseverien viimeisestä käynnistä Riversreade courtissa — siitä käynnistä, jota Mapperley eilen tarkkaili. Kenties saamme joitakin tietoja."

"Maanantai-iltana siis", myönsi Matherfield. "Minulla ei ole aavistustakaan, mitä voimme odottaa, mutta tahtoisin todellakin tietää, kuka tämä mies on ja miksi hän on käynyt lady Riversreaden luona."

"Hyvä hänen tarkoituksensa ei ainakaan ole; siitä saatte olla varma!" huudahti Hetherwick. "Mutta me kyllä nuuskimme sen selville."

"Kummallista, että langat näkyvät vievän Vivianille!" jupisi Matherfield. "Viisipuntanen — ja nyt tämä. No niin — maanantai-iltana siis! Ehkäpä neiti Hannafordilla on lisää uutisia huomenna."

Kun Hetherwick seuraavana päivänä kohtasi Rhonan Victoria-asemalla, tarttui tämä hänen käsivarteensa ja pyöräytti hänet ympäri.

"Jos teitä huvittaa nähdä lady Riversreade omin silmin, niin hän on tuolla!" kuiskasi Rhona. "Hän tuli samassa junassa — tuolla, kävelemässä kirjamyymälää kohti, kookas mies rinnallaan!"

Samassa lady Riversreade kääntyi puhuttelemaan kantajaa, joka toi hänen keveitä matkatavaroitaan; Hetherwick näki hänen kasvonsa ja vartalonsa täydelleen ja selvästi. Hieno, komea, kyvykkään näköinen nainen, hän ajatteli mielessään, eikä häntä hevillä unohda kerran hänet nähtyään.

"Kuka tuo mies on?" hän tiedusti, siirtäen katseensa lady Riversreadesta tämän seuralaiseen, pitkään, ruskettuneeseen mieheen, joka teki sotilaallisen vaikutuksen ja oli nähtävästi suunnilleen saman ikäinen kuin lady Riversreade.

"Majuri Penteney", vastasi Rhona kerkeästi. "Hän on lady Riversreaden ystävä ja kovin innostunut hoitolaan — hän toimiikin sen edustajana täällä Lontoossa. Hän vierailee usein kartanossa — luullakseni hän on rakastunut lady Riversreadeen."

"Sopiva pari", huomautti Hetherwick heidän tarkastettavinaan olevien henkilöiden poistuessa aseman ovelle. "Entä mitä varten lady Riversreade tuli kaupunkiin?"

"Sitä en tiedä", vastasi Rhona. "Hän ei koskaan puhu minulle yksityisistä asioistaan. Hän mainitsi lähtevänsä Lontooseen tänä aamuna ja palaavansa vasta tiistaina; siinä kaikki tietoni."

"Kävikö Baseverie jälleen perjantaina?" tiedusti Hetherwick. "Mutta tiedänhän, että hän kävi — Mapperley piti häntä silmällä. Tapahtuiko mitään erikoista?"

"Ei mitään. Lady Riversreade vain sanoi minulle, että jos tohtori Baseverie saapuisi, oli hänet heti vietävä sisälle. Hän tuli samaan aikaan kuin edelliselläkin kerralla ja viipyi tunnin ajan."

"Ei. Aivan päinvastoin — hän oli hyvin tyyni ja hillitty miehen poistuttua", sanoi Rhona. "Hän ei tietysti viitannutkaan äskeisen vieraansa käyntiin."

"Ei kertaakaan! Siitä huolimatta, että hän esitti tulonsa syyksi halun tutustua hoitolaan ja sen potilaisiin, hän ei ole ollut katsomassa niitä."

"Mikä osoittaa, että se oli pelkkä veruke, jolla hän pääsi lady Riversreaden puheille!" mutisi Hetherwick. "Niinpä niin — me saamme kyllä selon siitä, mikä mies tämä tohtori Baseverie on! Matherfield ja minä aiomme huomenillalla päästä kosketuksiin hänen kanssaan."

Mutta seuraavana iltana teki odottamaton tapaus tyhjiksi Hetherwickin suunnitelmat, eivätkä hän ja Matherfield astuneetkaan Candlestick-solan varrella sijaitsevan yökerhon kynnyksen ylitse. He lähtivät sinne kello kymmenen; se, selitti Matherfield, oli sopiva aika: siitä lähtien aina puoleen kahteentoista saakka kerho oli täynnä tavallisia vieraitaan. Heidän tarkoituksensa oli herättämättä huomiota sekaantua sikäläiseen seurakuntaan ja sekä silmät että korvat valppaina tarkkailla mahdollisia tapahtumia.

Candlestick-sola, jota Hetherwick ei ollut tuntenut ennen sitä iltaa, osoittautui olevan yksi noita lukuisia, ahtaita uomia, jotka aukeavat St. Martinin kujalle teatterien läheisyydessä. Se teki varsin jokapäiväisen, ettemme sanoisi kuluneen vaikutuksen, eikä siinä ollut lainkaan seikkailun eikä romanttisuuden tuntua. Mitään viekoittelevaa ei myöskään ollut Vivianin sisäänkäytävässä; se oli tavallinen, leveä, kaksinkertainen ovi; kahden puolen sitä koristi alati viheriöitsevät, ammeeseen istutetut pensaat, joiden välitse näkyivät oven puoliskot ja mattojen peittämät portaat. Mutta Hetherwick ja Matherfield eivät ehtineet ovelle eivätkä portaille; heidän lähestyessään sisäänkäytävää astui siitä esiin kookas nainen, joka vilkaisemattakaan sivuilleen kääntyi astelemaan solaa myöten kadulle päin. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota miehiin mennessään nopeasti heidän ohitseen — mutta Hetherwick tarttui hiljaa kumppaninsa käsivarteen.

"Ehdottoman varma", vakuutti Hetherwick. "Tunsin hänet heti — näin hänet eilen erikoisen hyvin. Se on hän!"

"Mitä tekemistä hänellä on Vivianissa?" jupisi Matherfield. "Tämä on kummallista!"

"Mutta hän lähti sieltä", virkkoi Hetherwick. "Tulkaa! Katsotaan, mihin hän menee! Tänne voimme varsin hyvin tulla takaisin. Mutta miksi emme ensiksi seuraisi häntä?"

"Juuri niin!" myönsi Matherfield. "Eteenpäin! Meidän ei ole vaikeata pysyttää hänet näkyvissä."

Samassa lady Riversreade saapui solan päähän ja kääntyi vasemmalle. Kun miehet ehtivät kadulle, oli hän jo useiden metrien päässä, kävellen St. Martinin kirkkoa kohti. Hänen pituutensa tähden oli seuraaminen helppoa; Matherfield pidätti Hetherwickia; ei lainkaan hyödytä, hän selitti, tunkeutua liian lähelle saalistansa.

"Kun sekä hän että me olemme kookkaita", hän kuiskutti heidän astuessaan esille katukiveykselle ahtautuneesta väkijoukosta, "voimme nähdä hänet parinkymmenen metrin päästä. Nyt varovasti! Hän aikoo autojonolle."

He näkivät lady Riversreaden puhuvan eräälle ohjaajalle ja astuvan autoon, joka lähti seuraavalla hetkellä liikkeelle. Mutta tuskin se oli hievahtanut paikaltaan, kun Matherfield oli seuraavan auton ovella.

"Näittekö tuon auton, jossa oli kookas nainen?" hän sanoi ohjaajalle. "Tuolla! Kääntyy juuri kadunkulmasta. Tunnetteko sen ohjaajan? Hyvä! Seuratkaa sitä valppaasti. Pankaa merkille, jos se pysähtyy ja nainen tulee ulos! Ajakaa siinä tapauksessa hitaasti sen ohitse ja seisauttakaa vähän matkan päähän! Silmät auki nyt! Tämä on —" Hän kumartui miehen puoleen ja kuiskasi pari sanaa. Sekuntia myöhemmin hän ja Hetherwick kiitivät autossa pitkin Trafalgar-aukion yläreunaa.

"Tämä alkaa olla jo merkillistä, herra Hetherwick", huomautti Matherfield. "Konttoristinne näkee vainuamansa miehen menevän Vivianille perjantai-iltana; me äkkäämme lady Riversreaden tulevan Vivianilta maanantai-iltana. Minusta tuntuu, ettei lady Riversreaden, josta puhutaan etupäässä hyväntekijänä, juuri pitäisi olla Vivianin naisvieraita!"

"Sitten hän tietysti oli ollut siellä!" päätteli Matherfield, "Mutta mitä varten? Minä sanoisin — kohdatakseen Baseverien tai jonkun tämän edustajan, yleensä sen asian johdosta, jonka tähden Baseverie kävi Riversreade courtissa. Minkälainen asia se on? Onko se missään yhteydessä meidän juttumme kanssa? Mutta lady Riversreade istuu tuolla edellämme kulkevassa autossa, ja me seuraamme häntä nähdäksemme, mihin hän menee — epäilemättä hän on matkalla johonkin West Endin upeaan hotelliin. Ja se tieto saattaa olla hyödyllinen, sillä ehkä pistäydyn huomenaamulla häntä tapaamassa kysyäkseni häneltä paria seikkaa."

"Eiköhän se ole hieman ennenaikaista?" esteli Hetherwick. "Tiedämmekö jo kylliksi paljon?"

"Riippuu siitä, mitä pidetään riittävänä", vastasi Matherfield kuivasti. "Minulla on seuraavat tiedot: Granett myrkytettiin. Hänellä oli taskussaan uudenuutukainen viidenpunnan seteli. Sen setelin jäljet veivät Vivianiin, missä se aivan varmasti rahaa vaihdettaessa annettiin jollekulle vieraalle Granettin ja Hannafordin murhien edellisenä päivänä. Vivianin kerho on niin ollen mielenkiintoinen paikka. Sitten olen kuullut lady Riversreaden luona käyneestä salaperäisestä miehestä, jota vainutaan Vivianiin saakka; minä itse näen lady Riversreaden tulevan Vivianista. Mielestäni minun on tiedusteltava lady Riversreadelta, mitä hän tietää Vivianin kerhosta ja eräästä tohtori Baseveriesta, sekä ehkä myöskin, onko hän koskaan kuullut mainittavan Sellithwaite-nimistä paikkaa ja poliisimestari Hannafordia. Kas siinä! Mutta mehän poistumme hienojen hotellien alueelta."

"Ajamme pitkin Edgware-tietä", virkkoi Matherfield. Hän nojautui ulos autosta ja antoi ohjaajalle lisämääräyksiä. "En halua herättää epäluuloja", hän selitti, laskeutuen jälleen istumaan. "Todennäköisesti hän aikoo johonkin yksityiseen asuntoon, ja soisin, ettei hän aavistaisi meidän seuraavan häntä. Kas! Nyt käännymme Harrow-tielle."

Auto kiiti Paddington Greenin ohi, teki jyrkän käänteen kaupungintalon luona ja jatkoi matkaansa St. Maryn pengermälle. Pian se hidasti vauhtiaan, eteni vielä verkkaisesti, sivuutti toisen auton, joka oli seisahtunut korkean rakennusryhmän edustalle, ja pysähtyi sitten muutamia metrejä kauempana. Ohjaaja hyppäsi istuimeltaan kadulle ja tuli ovelle.

"Se pitkä rouvashenkilö!" hän sanoi tuttavallisesti. "Sama, joka nousi toiseen autoon. Hän meni St. Maryn rakennusryhmään — tuonne."

"Juuri niin, sir", vastasi ohjaaja. Hän vilkaisi pitkin katuja. "Auto poistui, sir. Ovenvartija kävi maksamassa."

"Näyttää siltä kuin hän aikoisi viipyä täällä jonkun aikaa", supatti Matherfield. "No niin, me myöskin laskeudumme kadulle ja tarkastamme ympäristöä." Hän maksoi ohjaajalle ja lähetti auton pois. Mennen sitten tien toiselle puolelle hän osoitti Hetherwickille vuokrakasarmi-ryhmää, johon lady Riversreade oli kadonnut. "Iso talo", hän jupisi. "Oikea kaniinitarha. Siinä ei kuitenkaan ole muuta sisäänkäytävää kuin tämä — takapuolella on vanha hautausmaa, sielläpäin ei ole ovea, sen tiedän varmasti! Niin ollen hän ei hevillä voi pujahtaa pois sitä kautta."

"Minusta ei kannata ryhtyä leikkiin pysymättä mukana loppuun asti", vastasi Matherfield. "Niin, me kai odotamme. Mutta ei ole suinkaan tarpeellista värjötellä täällä kadulla. Tunnen tämän piirin — olin ennen tuolla kadunkulmauksen takana sijaitsevalla poliisiasemalla. Katsokaapa näitä tällä puolella olevia taloja, herra Hetherwick. Ne ovat kaikki matkustajakoteja, ja tunnen useimmat niiden omistajista. Vartokaa täällä yksi minuutti; hankin pian huoneen, josta voimme tarkkailla ja samalla olla itse näkymättömissä."

Hän jätti Hetherwickin seisomaan läheisen korkean seinän varjoon ja eteni itse vähän matkaa katua pitkin. Hetherwick kuuli hänen avaavan pieneen puutarhaan vievän portin ja koputtavan ovelle. Kului hetkinen. Aikansa ratoksi Hetherwick katseli vastassaan olevan vuokrakasarmin pitkiä, valaistuja ikkunarivejä, aprikoiden mielessään, minkähän ikkunan takana lady Riversreade oli ja mitä hän siellä lainkaan teki. Hänestä oli selvää, että kysymyksessä oli joku salaperäisen Baseverien ja Vivianin yökerhon yhteydessä oleva seikkailu — mutta millainen?

"Lähdetään, herra Hetherwick!" hän supatti. "Täällä on mies — majatalon pitäjä — joka tuntee minut. Me saamme olla vahdissa hänen kadun puolella sijaitsevan seurusteluhuoneensa ikkunan ääressä. Se on paljoa hauskempaa kuin kadulla asteleminen. Siellä meillä on mukavaa."

"Teistä on siis silmälläpitäminen tärkeätä?" virkkoi Hetherwick heidän astellessaan eteenpäin.

"En mieli antaa näin pitkän ajan mennä hukkaan", vastasi Matherfield. "Aion seurata häntä, kunnes hän sijoittuu yöpymispaikkaansa. Tänne hän ei jää; piakkoin hän lähtee johonkin hotelliin."

Mutta Matherfieldin ennustus osoittautui vääräksi. Aika vieri hitaasti ummehtuneessa ja kehnossa pienessä huoneessa, johon hän ja Hetherwick olivat tulleet ja jonka ikkunasta Matherfield yhtä mittaa tarkkaili vastapäätä olevan vuokrakasarmin ulko-ovea. Keskiyö meni ohitse, mutta mitään ei tapahtunut. Puoli yhden aikaan Hetherwick arveli, ettei vahtimiseen kannattanut tuhlata kynttilää, ja ehdotti, että he poistuisivat.

"Tehkää kuten haluatte, herra Hetherwick!" murahti Matherfield, tukahduttaen epäilyttävän haukotuksen. "Myöskin minua tämä kyllästyttää. Mutta minä pysyn paikallani, kunnes nainen tulee ulos, vaikka saisin odottaa yli aamiaisen!"

"Sitten katsomme — tai minä katson, jos te lähdette — mihin hän sitten menee. Minä en tyydy puolinaisiin toimenpiteisiin!" ärähti Matherfield.

"No, kyllä minäkin olen mukana loppuun saakka!" myöntyi Hetherwick.
"Onhan joka tapauksessa aamu pian käsissä."

Aamu valaisi talojen kattoja kello neljä. Siihen mennessä he eivät olleet havainneet mitään. Mutta kaksikymmentä minuuttia yli neljä Matherfield nykäisi kumppaninsa käsivartta. Lady Riversreade ilmestyi yksin vastapäätä olevasta ovesta puettuna väljään, ulsterikankaiseen matkavaippaan, kantaen pientä käsilaukkua.

KAHDESTOISTA LUKU

Heidän tähyilemänsä nainen asteli ripeästi tyhjää katua pitkin kaupungintalolle päin, ja vilkaistuaan häneen tutkivasta Matherfield laski alas venetsialaisen kaihtimen sälön, jonka välitse hän oli tirkistänyt, ja kääntyi kumppaniinsa päin. Samassa hän ojensi kätensä ottaakseen päällystakkinsa ja hattunsa.

"Nyt, herra Hetherwick", hän sanoi terävästi, "tämä on muuttunut yhden miehen tehtäväksi! Ei ole ensinkään tavatonta, että yksi mies kävelee kaduilla, ehättäen aikaiselle aamujunalle, mutta näyttäisi hiukan epäiltävältä, jos kaksi miestä liikkuisi yhdessä samalla asialla ja samaa tietä pitkin! Minä lähden hänen jälkeensä! Otan hänestä selon! Olen tottunut sellaisiin hommiin. Menkää te asuntoonne ja nukahtakaa! Pistäydyn luonanne sittemmin kertomassa uutiseni. Sanani on jyrkkä. Näkemiin!"

Seuraavina sekunteina hän oli rientänyt ulos huoneesta ja koko talosta. Harmitellen itsekseen, että oli viipynyt niin kauan puuhassa, jonka Matherfield sitten niin kursailematta otti omiin käsiinsä, Hetherwick valmistautui seuraamaan häntä. Pian hän oli viheliäisessä eteissalissa. Talon isäntä tuli juuri yläkerrasta, tukahduttaen leveätä haukottelua. Nähdessään Hetherwickin hän hymyili tietävän näköisenä.

"Hän meni", myönsi Hetherwick. "Hänen odottamansa henkilö ilmestyi äkkiä, ja Matherfield lähti hänen jälkeensä."

"Noilla poliisimiehillä on omituisia hommia!" hän huomautti. "Outoa puuhaa, katsella koko yö ikkunasta! Olin juuri tulossa keittämään teille kupin kahvia", jatkoi hän. "Valmistan sen muutamissa minuuteissa, jos suvaitsette. Tai kenties teetä? Ehkä pidätte teestä enemmän."

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Hetherwick. "Mutta totta puhuen menen mieluummin kotiin ja paneudun nukkumaan. Mutta suuri kiitos silti!"

Silkasta hyväntahtoisuudesta hän sitten sujautti setelin miehen kouraan, sanoi hänelle hyvästi ja poistui. Myöskin hän meni samaan suuntaan, johon lady Riversreade takaa-ajajineen oli kadonnut. Mutta hänen saavuttuaan Harrowtien kulmaukseen ei heistä näkynyt jälkeäkään, ei oikealla eikä vasemmalla. Tie ei kuitenkaan ollut tyhjä; työläisiä oli jo menossa varhaisiin aamutehtäviinsä, ja lähellä kaupungintalon kulmausta käytteli kadunlakaisija uutterasti luutaansa. Hetherwick meni hänen luokseen.

"Näittekö juuri äsken rouvashenkilön ja hänen jälessään herrasmiehen tulevan St. Maryn pengermältä?" hän tiedusti. "He olivat pitkiä ihmisiä kumpikin."

Mies nojautui luutaansa, kääntyi puolittain ja osoitti
Paddington-sillalle päin.

"Kyllä näin heidät, herra", hän vastasi. "Kookas rouvashenkilö, kantaen pientä käsilaukkua. Meni tuon sillan ylitse Paddingtonin asemalle päin. Ja hänen jälkeensä Matherfield."

"Hän oli ennen kersanttina tuolla, Matherfield", hän selitti. "Tunnen hänet varsin hyvin! Kerran hän vei minut putkaan — minut ja erään toverini — kun olimme vähän juhlatuulella. Viisi shillingiä ja kulut saimme siitä. Mutta en kanna hänelle kaunaa, en kannakaan! Kiitos, herra!"

Hetherwick jätti jälkeensä toisen juomarahan ja lähti verkkaisesti astelemaan Edgware-tielle päin. Maanalaisella radalla alkoi liikenne parhaillaan; hän nousi etelään päin menevään junaan ja ajoi Charing Crossille, jatkaen sieltä matkaansa Templeen. Kello kuusi hän heittäytyi vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kunnes neljä tuntia myöhemmin kuuli Mapperleyn liikkuvan viereisessä huoneessa.

Mapperley, jonka työskentely Hetherwickin luona oli suureksi osaksi tyhjäntoimittamista, luki huvikseen sanomalehteä isäntänsä astuessa sisään. Hän laski lehden syrjään ja katsahti Hetherwickiin tietävän näköisenä.

"Sain viime yönä joitakuita lisätietoja", hän ilmoitti, "siitä miekkosesta, jota tuonnottain vainusin".

"Pistäydyin hetkiseksi Vivianiin", vastasi Mapperley. "Siellä on eräs tuttavani, erään Flowers-nimisen kirjurin konttoristi. Se Baseverie on kerhon osakas — jonkunlainen johtaja luullakseni."

"Mihin aikaan olitte Vivianissa?" tiedusti Hetherwick. "Myöhään vai aikaisin?"

"Näin. Hän oli siellä koko ajan, jonka minäkin. Hän puuhaili minkä mitäkin kaiken aikaa. Mutta aluksi hän näytti vakavasti keskustelevan erään pitkän, komean naisen kanssa. He istuivat eräässä nurkkasohvassa jonkun aikaa. Sitten nainen poistui — yksin."

"Vai näitte sen, niinkö?" virkkoi Hetherwick. "No niin, koska tiedätte, mitä teette, voin yhtä hyvin ilmaista teille, että nainen oli lady Riversreade!"

"Sen arvasinkin!" vastasi Mapperley. "Niin päättelin heti. Mutta ei siinä kaikki. Sain selville muutakin. Se vainaja, Hannaford — mikäli tuttavaltani kuulin — olen ehdottomasti varma siitä, että Hannaford oli Vivianissa kerran, jollei kahdesti, korkeintaan kaksi tai kolme päivää ennen kuolemaansa. Joka tapauksessa ystäväni tunsi hänet kuvauksestani, joka luonnollisesti perustuu sanomalehdistä ja teiltä saamiini tietoihin."

"Ei — hän saapui tämän Baseverien seurassa. Siellä häntä ei kuitenkaan tunneta tohtori Baseveriena, vaan yksinkertaisesti herrana. Olen aivan varma siitä, että hänen seurassaan ollut mies oli Hannaford."

"En saanut. Sitä ei kertojani osannut sanoa. Mutta hän muisti sellaisen miehen."

"No niin, onhan se jo jotakin." Hän meni toiseen huoneeseen ja istuutui miettivänä aamiaispöytään. "Mapperley, tulkaa tänne!" hän huusi pian. "Kuulkaahan!" hän jatkoi, kun konttoristi saapui. "Koska tunnette Vivianin kerhon, niin menkää sinne taaskin tänä iltana ja koettakaa saada selville, tietääkö ystävänne mitään sennäköisestä pitkästä miehestä kuin se oli, joka nähtiin yhdessä Hannafordin kanssa Victoria-asemalla! Olette kai lukenut Ledbitterin selostuksen, jonka hän antoi kuulustelussa?"

"Kyllä", vastasi Mapperley. "Mutta mitä merkitystä sillä on? Ei mitään — käytännöllistä! Hän ei kykenisi edes kertomaan, minkämuotoinen miehen nenä on tai minkäväriset hänen silmänsä ovat. Korkeintaan hän voisi mainita nähneensä miehen, joka oli käärinyt kaulaliinansa niin, ettei hänen kasvoistaan voinut erottaa juuri mitään, ja että hän oli pitkä sekä muodikkaasti puettu. Lontoossa on kymmeniä tuhansia pitkiä, muodikkaasti puettuja miehiä!"

"Siitä huolimatta — kysykää!" tiukkasi Hetherwick. "Ottakaa erikoisesti selvää siitä, onko sellainen mies nähty siellä Baseverien seurassa!"

Hän lopetti aamiaisensa ja sensijaan, että olisi tavallisuuden mukaan mennyt rikosasiain keskusoikeuteen, hän vetelehti asunnossaan, odottaen Matherfieldiä. Mutta Matherfieldiä ei kuulunut, ja keskipäivällä Hetherwickin päähän pälkähti uusi ajatus; hän jätti ilmoituksen Matherfieldille siltä varalta, että tämä tulisi häntä tapaamaan, ja lähti ulos. Mielijohteensa mukaisesti hän ajoi uudelleen Paddingtonin seuduille ja koputti sen talon ovelle, jossa hän ja Matherfield olivat olleet pitämässä silmällä vastapäistä vuokrakasarmia.

Majatalon pitäjä avasi itse oven. Kun hän näki Hetherwickin, levisi hänen kasvoilleen hymy. Hetherwick astui sisälle ja nyökäytti päätään sen huoneen ovea kohti, josta hän oli poistunut vain muutamia tunteja sitten.

Hän sulki oven itsensä ja vieraansa jälkeen ja tarjosi viimemainitulle tuolin.

"Odotin teidän tulevan takaisin tämän päivän kuluessa", hän virkkoi, hymyillen ovelasti. "Joko teidän tai Matherfieldin tahi molempien."

"No niin, haluaisin kysyä teiltä erästä seikkaa", jatkoi Hetherwick.
"Kenties paria kolmeakin. Aluksi: oletteko asunut täällä kauan?"

"Olen asunut täällä siitä asti, kun nämä vuokrakasarmit rakennettiin, ja siitä on jo monta vuotta; en osaa tarkalleen sanoa, kuinka paljon aikaa siitä on." Hän vilkaisi ikkunansa vastapäätä olevaan isoon rakennusryhmään. "Kaksikymmentäkaksi tahi -kolme vuotta joka tapauksessa."

"Sitten tuntenette useimmat lähimmän ympäristön asukkaat", huomautti
Hetherwick, "ainakin ulkonäöltä".

"Se olisi suuri urakka, herra!" hän vastasi. "Tähän Lontoon kaistaleeseen on ahdettu muutamia tuhansia ihmisiä. Tunnen luonnollisesti koko joukon lähimpiä naapurejani. Mutta jos olette Lontoosta, niin tiedätte, että lontoolaiset pysyttelevät itsekseen. Tuntunee kummalliselta, mutta tosiasia on, etten tunne kummallakaan puolella minua asuvien, lähimpien naapurieni nimiä — vaikka he kumpikin ovat olleet täällä jo jonkun vuoden."

"Tarkoitin sitä", selitti Hetherwick, "että otaksuttavasti tunnette ulkonäöltä paljon vastapäätä olevissa vuokrakasarmeissa asuvia ihmisiä".

"Niin, kyllä tunnen heistä joitakuita ulkomuodolta", myönsi mies. "Noissa vuokrakasarmeissa asuu sekalaista seurakuntaa! Joitakuita vanhoja herrasmiehiä — yksityiselämään vetäytyneitä — pari, kolme vanhaa rouvashenkilöä — kokonainen lauma näyttelijättäriä — nuo vuokrakasarmit ja näyttämö ovat hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Mutta luonnollisestikin tunnen heidät vain ulkonäöltä, nimeltä en ainoatakaan. Minä vain näen heidän tulevan ja menevän, käsitättehän?"

"Satutteko tuntemaan ulkomuodolta pitkän, komean naisen, jolla on vuokra-asunto tuolla?" kysyi Hetherwick. "Hän on todennäköisesti varsin hyvin puettu."

Majatalon pitäjä, jolla ei ollut takkia yllään ja jonka paidanhihat olivat käärityt ylös, kynsi miettivän näköisenä kyynärpäitään.

"Luullakseni tunnen sen naisen, jota tarkoitatte", hän sanoi vihdoin. "Hänellä on aina mukanaan sellainen helkkarinmoinen pieni rakki — musta — talutusnauhassa. Hänkö?"

"En tiedä mitään koirasta", vastasi Hetherwick. "Tarkoittamani nainen on, kuten jo mainitsin, pitkä, komea ja ylhäisennäköinen; tukka vaalea, iho raikasvärinen; ikä noin neljäkymmentä vuotta."

"Uskallanpa väittää, että hän on sama, jota ajattelen", vakuutti toinen. "Olen nähnyt sellaisen rouvashenkilön silloin tällöin — en kuitenkaan äskettäin." Sitten hän loi Hetherwickiin viekkaan, uteliaan katseen. "Ajatteko te ja Matherfield takaa häntä?"

"Ei juuri niinkään", vastasi Hetherwick. "Nyt tahtoisin tietää hänen nimensä. Sen nimen, jolla hänet ainakin täällä tunnetaan."

"Sen tiedon voin pian hankkia teille", lupasi majatalon pitäjä auliisti. "Tunnen tuon vuokrakasarmin isännöitsijän oikein hyvin — pakinoimme usein keskenämme. Hän on valmis kertomaan minulle mitä hyvänsä — näin meidän kesken. No niin, katsotaanpa vielä! Pitkä komea nainen, noin nelikymmenvuotias, tukka vaalea, ihonväri raikas, hyvin puettu. Pitääkö paikkansa, herra?"

"Odottakaa sitten täällä hetkinen, sillä aikaa kun minä käväisen kadun toisella puolen!" käski mies. "Kaikki jää varmasti meidän välillemme, ymmärrättehän? Kuten sanoin, isännöitsijä ja minä olemme kumppanuksia."

Hän lähti huoneesta ja hetkisen kuluttua Hetherwick näki hänen menevän kadun poikki ja laskeutuvan vuokrakasarmin pohjakerrokseen. Neljännestunnin kuluttua hän tuli takaisin, ilmeisesti tuoden uutisia.

"Toimitin asianne ripeästi, herra!" hän ilmoitti voitonriemuisesti. "Hän tunsi kuvauksesta, ketä tarkoitatte! Naisen nimi on madame Listorelle. Kas tässä! Annoin hänen kirjoittaa sen paperipalalle, kun en ole tottunut ulkomaalaisiin nimiin. Hän luulee, että nainen on jonkunlaisissa teatteripuuhissa. Hänellä on huoneisto kaksikymmentäkuusi. Mutta isännöitsijä sanoi, että hän on viime aikoina ollut harvoin kotosalla — saapuu yöksi tai pariksi ja on sitten taas poissa ehkä kuukausimääriä yhteen menoon. Eilen hän kuitenkin näki naisen täällä; hän oli ollut poissa, kertoi mies, pitkän ajan. Mutta isännöitsijälle ei muuten merkitse mitään, onko hän kotosalla vaiko poissa — hän maksaa aina täsmälleen määräaikana, ja se on pääasia, eikö olekin?"

Hetherwick lisäsi varhain aamulla antamaansa anteliasta juomarahaa ja lähti pois. Nyt hän oli varma siitä, että lady Riversreade jostakin syystä piti vuokra-asuntoa Paddingtonissa, kävi siellä silloin tällöin ja käytti siellä nimeä madame Listorelle. Mitähän siinä piili ja mikä merkitys sillä oli siihen arvoitukseen nähden, jota hän koetti ratkaista?

KOLMASTOISTA LUKU

Kun Hetherwick myöhään samana iltana istui asunnossaan, miettien sen päivän tapahtumia, kuului portaista askelten kuminaa ja ovelle kolkutettiin. Sisään astui Matherfield, joka silmissään ilmeikäs katse heittäytyi lähimpään nojatuoliin.

"Taivaan tähden, herra Hetherwick, antakaa minulle tilkkanen tuota wiskyä!" hän huudahti. "Olen lopen väsynyt — ja peräti pettymyksenkin vallassa! Millaisen päivän olenkaan viettänyt vainutessani sitä naista! Ja yksin Jumala tietää, mitä se kaikki merkitsee — minulla ei siitä ole aavistustakaan!"

Hetherwick tarjosi ilmeisesti perin uupuneelle vieraalleen wiskyä ja soodaa, odottaen sitten, kunnes tämä oli juonut siitä kelpo siemauksen. Sitten hän istuutui omalle tuolilleen ja otti piippunsa.

"Teillä ei taitanut olla varsin myötäinen päivä, Matherfield", hän virkkoi. "Toivottavasti se ei ollut tyyten harhaantunut ote."

"Siihen se päätyy sittenkin!" tuskitteli Matherfield. "Ajatelkaahan! Näin vaivaa loputtomasti, ja sitten hän pujahti tiehensä aivan nenäni edestä! Mutta kerron teille kaikki, juuri sitä varten poikkesin luoksenne. Kun tulin ulos talosta St. Maryn pengermän varrella, kääntyi hän parhaillaan kadunkulmauksesta oikealle, Bishop-tien suunnalle. Minä tietystikin seurasin häntä. Hän meni sillan ylitse — ison rautatiesillan — ja lopuksi Paddington-asemalle. Päättelin hänen aikovan keskikaupungille jollakin varhaisella aamujunalla. Hän meni asemalle ensimmäisen luokan lippukonttorin kautta; en ollut montakaan metriä häntä jälempänä. Mutta pysähtymättä sinne ostamaan junalippua hän asteli suoraan konttorin lävitse saapuvien junien sillalle ja kutsui vuokra-auton. Seuraavalla minuutilla hän oli noussut siihen ja kiitänyt tiehensä. Kaikeksi onneksi oli ihan lähellä toinen auto. Huusin sen luokseni ja käskin ohjaajan pysyttää ensinmainitun auton näkyvissä ja seurata sitä, minne se suuntaisikin matkansa. Niin jatkettiin taaskin ajoa toistamiseen! Ja sen loppupää oli — Waterloon asema!"

"Hän kai oli menossa kotiinsa", huomautti Hetherwick, kun Matherfield keskeytti puheensa tarttuakseen lasiin. "Dorkingiin päästään Waterloon asemalta."

"Ei hän aikonut mihinkään Dorkingiin", vastasi Matherfield. "Pian sain sen selville. Vaikka olikin varhaista, oli asemalla koko joukko väkeä, ja hänen mennessään lippukonttoriin, onnistui minun pysytellä hänen kintereillään — joka tapauksessa kyllin lähellä kuullakseni hänen kaikki, sanansa. Hän pyysi ensimmäisen luokan menopilettiä Southamptoniin."

"Southamptoniin!" toisti Matherfield. "Ensimmäisen luokan menopiletti Southamptoniin. Hän otti lipun ja lähti kävelemään vilkaisemattakaan sivuilleen; hän ei kertaakaan katsahtanut minuun. No niin, kuten jo eilen sanoin, en hevillä luovu kesken aloittamastani puuhasta. Niinpä nytkin harkittuani minuutin ajan ostin lipun Southamptoniin — kolmannessa luokassa. Sitten poistuin ulos katsomaan ilmoitustaulua. Southampton 5.40. Silloin oli 5.25. Menin senvuoksi puhelimeen, soitin päämajaamme, ilmoitin, että olin seuraamassa jälkiä ja ettei minua tarvinnut odottaa sinne koko päivänä. Sitten ostin aikataulun ja pari sanomalehteä kirjamyymälästä, joka juuri avattiin, ja menin junalle. Matkustajia oli aika paljon. Juna ei vielä silloin ollut saapunut sillalle; kun se parin minuutin kuluttua tulla porhalsi, odotin, kunnes hän astui vaunuun; häntä oli helppo pitää silmällä hänen pituutensa nojalla. Hyppäsin tupakkavaunuun vähän edemmäksi junan jälkipäähän, ja lähdimme asianmukaisesti liikkeelle. Totta pulmakseni aprikoin mielessäni, mihin oikeastaan olin matkalla! Mutta aioin mennä mihin hyvänsä hänen perässään."

"Niin, ajattelin sitä!" myönsi Matherfield. "Hän saattoi koettaa pudistaa tämän maan tomut jaloistaan, sikäli kuin minä tiesin. Se saattoi minut silmäilemään höyrylaiva-tietoja sanomalehdestä, ja näin, että Tartarian piti lähteä Southamptonista New Yorkiin kello kahden vaiheilla samana iltapäivänä. No, oli hyvinkin mahdollista, että hän aikoi matkustaa sillä laivalla jostakin syystä, erittäinkin jos hän oli sama rouva Whittingham, joka oli esiintynyt Sellithwaitessa kymmenen vuotta sitten. Minä, nähkääs, mietin seuraavaan tapaan: jos hän on silloinen rouva Whittingham, niin hän on kyllin älykäs tietääkseen, etteivät tässä maassa rikosasiain syytökset vanhene ja että hänet vielä voidaan pidättää, vetää oikeuden eteen ja tuomita; otaksuttavasti hän myöskin tietäisi, että tämä Hannafordin juttu kiinnittäisi huomion uudelleen hänen pikku asiaansa ja että hän on vaarassa. Toiseksi olin kehittänyt erään ajatuksen hänestä ja Baseveriesta. Mistä tiedämme, ettei Baseverie ollut hänen rikostoverinsa Sellithwaitessa tehdyssä petoksessa? Useimmissa senlaatuisissa tapauksissa on naisella rikostoveri näkymättömissä — Baseverie saattoi silloin olla rouva Whittinghamin kanssa yhdessä juonessa. Ja nyt hän on saattanut saada jotakin vihiä, jonka nojalla hän on varoittanut naista kehoittaen häntä livistämään, vai mitä?"

"Se kuulostaa mahdolliselta, Matherfield", myönsi Hetherwick. "Niin — hyvinkin mahdolliselta."

"Asia saattaa olla niin", tehosti Matherfield. "Olemmehan antaneet sanomalehtimiehille koko joukon tietoja. Minä kannatan sitä, että käytetään hyväksi sanomistoa; siitä on arvokasta apua joskus, ehkä yleensä, mutta erinäisissä tapauksissa voidaan siinä mennä liian pitkälle; silloin niin sanoakseni annetaan arvokasta apua viholliselle. Emmeköhän vain ole tässäkin jutussa ilmaisseet liian paljon sanomalehtien uutistenhankkijoille? Olemme esimerkiksi kertoneet heille Hannafordin muistikirjan välistä löydetystä muotokuvasta ja sinetöidystä kuoresta, joka luultavasti sisälsi hänen keksintönsä selostuksen. Kaikki se on ollut sanomalehdissä, vaikka ne tosin eivät sepittäneet siitä paljoakaan tekstiä. Mutta sitä oli sittenkin kylliksi jokaiselle, joka seurasi juttua tarkoin. Jos nyt oletamme, että Baseverie oli rouva Whittinghamin rikostoveri kymmenen vuotta sitten ja että hän on lukenut kaiken tämän sekä nähnyt muotokuvan jäljennöksen, niin eikö hän olisi oivaltanut, että nainen oli vaarassa, ja varoittanut häntä? Minusta se on todennäköistä ja toivoisinpa, ettemme olisi niin auliisti antaneet uutisiamme sanomalehdille. Olen kuitenkin hyvilläni siitä, etten ole kertonut heille yhdestä seikasta — Granettin asunnosta löydetystä lääkepullosta! Siitä ei toistaiseksi ole aavistustakaan muilla kuin minulla, teillä ja lääkäreillä."

"Luuletteko, että tämä nainen — nykyinen lady Riversreade, entinen rouva Whittingham — matkusti Southamptoniin ja mahdollisesti edemmäksikin Baseverielta saamansa vihjauksen johdosta?" sanoi Hetherwick miettivästi.

"Olen ajatellut niin", vastasi Matherfield. "Luonnollisestikin on siinä melkoisen paljon otaksumista, mutta tässä jutussa emme pääse mihinkään ilman otaksumisia. Lady Riversreade oli aikaisemmin rouva Whittingham. Rouva Whittingham teki näppärän petoksen Sellithwaitessa ja pääsi livistämään saaliinensa. Baseverie oli hänen rikostoverinsa. Nyt, kymmenen vuoden kuluttua, on rouva Whittinghamista tullut mylady Riversreade, hyvin varakas nainen. Hänen luonaan Riversreade courtissa pistäytyy äkkiarvaamatta Baseverie, jonka ensimmäinen käynti saattaa hänet silminnähtävästi kiihdyksiin. Mies tulee toistamiseen. Kolmantena iltana senjälkeen nähdään lady Riversreaden tulevan kerhosta, jossa Baseverie oleksii paljon. Nainen viettää suurimman osan yöstä vuokra-asunnossa eräässä Lontoon hiljaisessa osassa ja seuraavana aamuna livahtaa niin varhain kuin kello viisi satamakaupunkiin — Southamptoniin. Mikä johtopäätös on vedettävä? Se, että hänen matkansa Southamptoniin on varmasti jossakin yhteydessä sen kanssa, että Baseverie kävi hänen luonaan ja hän Vivianissa!"

"Minusta tuntuu, että siinäkin on perää", sanoi Hetherwick. "Mutta olemme matkalla Southamptoniin. Jatketaan sitä!"

"Juna oli oivallinen", jatkoi Matherfield. "Saavuimme Southamptoniin vähää vaille kahdeksan — minuutin tai parin myöhästyneinä. Minulla oli nälkä ja jano; olin senvuoksi iloinen, kun näin myladyn pistäytyvän ravintolahuoneeseen heti vaunusta lähdettyään. Niin tein minäkin. Olin varma siitä, ettei hän lainkaan epäilisi minun kaltaistani tyyntä, tavallisen näköistä miestä. Jos hän suvaitsisi vilkaista minuun — hän oli perin kopealta näyttävä nainen, sen huomasin — niin hän pitäisi minua kauppamatkustajana. Emmekä olleetkaan kovin kaukana toisistamme ravintolassa; hän istui pienen pöydän ääressä, nauttien teetä ja jotakin syötävää; minä olin tarjoilupöydän vieressä. En tietystikään pienimmälläkään merkillä ilmaissut kiinnittäväni häneen lainkaan huomiota — mutta sain tarkastella häntä läpikotaisin pariin, kolmeen otteeseen. Hän on todella komea, siitä ei ole epäilystäkään, herra Hetherwick — hyvin säilynyt nainen! Mutta senhän olette nähnyt itsekin."

"Teidän tulee muistaa, että olen nähnyt hänet vain kahdesti", huomautti Hetherwick nauraen. "Kerran Victoria-asemalla, kun neiti Hannaford osoitti hänet minulle; toisen kerran toissayönä kehnossa kaasuvalossa. Muuten luotan sanaanne, Matherfield. No, entä kuinkas sitten kävi?"

"Niin, hän ei hätäillyt juodessaan teetään ja syödessään voileipiään", jatkoi Hetherwick. "Kaikki hänen liikkeensä olivat perin verkkaisia, sen vakuutan teille. Vihdoin hän lähti — minä tietysti perässä, ikäänkuin sattumalta ja huolettomana. Southamptonin läntinen asema, jolle juna meidät toi, on, kuten tiedätte, jonkun matkan päässä kaupungista, ja otaksuin hänen ottavan auton. Mutta niin hän ei tehnyt, vaan poistui asemalta jalkaisin. Niin minäkin — parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä hänen jälessään. Hän ei kiirehtinyt; minusta hän tuntui tahallaan vitkastelevan. Vihdoin välähti mieleeni syy — hän odotti liiketoimistojen avaamista. Siinä olin oikeassa: heti kun kello löi kymmenen, hän joudutti kävelyään ja oikaisi suoraapäätä määräpaikkaansa. Ja arvatkaapa, mikä se oli!"

"Valkoisen Tähden laivayhtiön toimisto!" ilmoitti Matherfield. "Hän meni suoraan sinne ja astui heti sisälle! Minä luonnollisesti jäin odottamaan ulkosalle sellaiseen paikkaan, josta hän ei näkisi minua tullessaan jälleen ulos. Hän viipyi sisällä parikymmentä minuuttia. Palattuaan hän kääntyi toiseen osaan kaupunkia. Ja lähellä vanhaa porttia tai puomia — tai miksi sitä nimitettäneen — joka sulkee kadun, kadotin hänet näkyvistäni — lopullisesti!"

"Sattui kai joku poikkeuksellinen syy, Matherfield", huomautti
Hetherwick. "Miten se kävi?"

"Oman typeryyteni vika!" murahti Matherfield. "Siirsin katseeni hänestä erikoisen sankassa väkijoukossa — kaupungissa alkoi liike olla hyvin vilkasta. Satuin vain sallimaan huomioni kiintyä toisaalle — ja hän oli poissa! Aluksi luulin hänen poikenneen johonkin myymälään. Pistäydyin useissa — niin uskallettua kuin se olikin — mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vetelehdin sinne tänne, mutta tuloksettomasti. Sitten päättelin hänen pujahtaneen jollekin syrjäkadulle tai -kujalle tai johonkin sivusolaan — ja päässeen kynsistäni. Maleksittuani vielä vähän aikaa, astellen umpimähkään pitkin katuja — mikä meidän ammatissamme on kehnoa hommaa parhaimmissakin tapauksissa, sillä silloin on kaikki sattuman varassa — päätin tehdä rohkean tempun ja varmistautua ainakin yhdestä seikasta."

"Arvelin, että minun oli otettava selkoa, mitä varten hän oli käynyt 'Valkean Tähden' toimistossa", vastasi Matherfield. "Ei tietystikään ollut asiain näin ollen tarpeellista herättää epäluuloja häntä kohtaan. Mutta pidän itseäni hieman diplomaattina ja tein suunnitelmani. Menin toimistoon, sain käsiini muutaman konttoristin, joka ulkomuodosta päättäen näytti osaavan säilyttää salaisuuksia, ilmoitin hänelle, kuka olin, ja näytin hänelle valtakirjani ja pyysin häneltä haluamiani tietoja. Sain ne. Onneksi oli sama mies järjestänyt lady Riversreaden asian ja muisti hänet perin hyvästi. Oli kulunut hiukan yli puolentoista tunnin siitä, kun hän oli ollut siellä."

"Ja mitä varten hän oli siellä käynyt?" kysyi Hetherwick. "Mitä saitte tietää?"

"Juuri sen, mitä odotinkin", hän sanoi. "Hän oli tilannut toisen luokan matkapaikan New Yorkiin Tartaricissa, joka lähtisi samana iltapäivänä, H. Cunninghamin nimelle. Heti kun sain sen tietää, tiesin taaskin pääseväni hänen jäljilleen — enää minun ei tarvinnut haeskella häntä kaupungista. Otin selvän siitä, että matkustajia alettiin päästää laivaan kello kahdesta lähtien; aluksen piti lähteä viiden ja kuuden välillä. Kehoitettuani vielä kerran konttoristia pysymään vaiti ja esitettyäni hänelle uskottavan syyn tiedusteluuni lähdin levähtämään hiukan ja oikeissa ajoin istuuduin varhaiselle, mukavalle murkinalle — ihmisen on huokaistava silloin tällöin, kuten ymmärrätte, herra Hetherwick."

"Juuri niin, Matherfield — olen aivan samaa mieltä", vakuutti Hetherwick. "Mutta uskonpa, että aivonne siitä huolimatta olivat työssä syödessänne ja juodessanne."

"Niin olivat, sir", myönsi Matherfield. "Niin — kehittelin suunnitelmiani. En luonnollisestikaan aikonut matkustaa New Yorkiin; se ei tullut kysymykseenkään. Mutta tahdoin puhutella naista. Päätin pitää varani, kun hän saapuisi Tartariciin — koska hän oli yksin, tulisi hän otaksuttavasti aikaisin. Suunnittelin pyytää häntä syrjään, puhutellen häntä tietysti lady Riversreadeksi, ilmaista hänelle, kuka olin, ja näyttää hänelle paperini sekä kysyä häneltä, voisiko hän antaa minulle tietoja eräästä tohtori Cyprian Baseveriesta. Arvelin katsoa, minkä vaikutuksen se tekisi häneen, ennen kuin tiedustaisin mitään muuta; jos hän hämääntyisi, joutuisi ymmälle ja erikoisesti, jos hän vastaisi minulle kierrellen ja vältellen, kysyisin hänellä suoraan, oliko hän, ennen kuin meni avioliittoon sir John Riversreade-vainajan kanssa, sama rouva Whittingham, joka noin kymmenen vuotta sitten asui jonkun aikaa Valkoisen Karhun hotellissa Sellithwaitessa. Ja melkeinpä päätin pidättääkin hänet, jos hän myöntäisi sen ja jos katsoisin olevan syytä siihen."

"Kyllä! Minulla olisi ollut siihen oikeus", vastasi Matherfield. "Sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, sillä en tavannut häntä! Olin lähtöpaikalla paljoa ennen kahta ja hankin varman tiedon siitä, ettei siihen mennessä ollut Tartariciin noussut ainoatakaan matkustajaa. Tähyilin niin tarkasti kuin vain yhdellä silmäparilla varustettu ihminen suinkin voi kymmenen minuuttia yli yhdestä kaksikymmentäviisi minuuttia yli viiteen, mutta nainen ei tullut. Luonnollisestikin voidaan väittää, että hän pujahti alukseen huomaamattani, mutta minä olen varma, ettei hän mennyt laivaan. Ei, sir! Minun mielipiteeni on, että hän tarkemmin ajateltuaan ei lähtenytkään — matkarahan tai sen osan menettäminen ei merkitsisi mitään niin varakkaalle naiselle kuin hänelle — tai että hän alkoi viimeisellä minuutilla pelätä eikä rohjennut näyttäytyä laivalla!"

"Laivan lähistöllä oli kaksi tai kolme meikäläistä Scotland Yardista", hän selitti. "En tiedä, mitä he etsivät; en tiedustanut sitä. Mutta pyysin myöskin heitä pitämään silmällä rouvashenkilöä, jonka kuvasin heille täydelleen — minkä vuoksi olen aivan varma, ettei hän saapunut laivaan. Saattoihan hän tulla satamaan, tuntea — ei koskaan tiedä — jonkun miehistämme ja — livistää. Minä en ainakaan saanut häntä silmiini. En nähnyt häntä enää sen jälkeen, kun kadotin hänet näkyvistäni aamulla. Niin pitkällä siis olen!"

"No niin, jos haluatte käyttää sitä sanaa", myönsi Matherfield. "Tulin takaisin seitsemän ja kolmenkymmenenkahdeksan junassa. Ja lopen uupuneena! Mutta vielä en luovu tästä yrityksestä, herra Hetherwick, ja pyytäisin teiltä erästä palvelusta. Neiti Hannafordhan on Riversreade courtissa. Sinne pääsee puhelimella tietystikin. Pyytäisin teitä soittamaan sinne varhain huomenaamulla ja kysymään häneltä, voiko hän tulla tapaamaan teitä tärkeän yksityisen asian tähden Dorkingiin puolenpäivän aikaan. Mikä paikka olisi mukava?"

"Hyvä siis — Valkoisen Hevosen hotellissa keskipäivällä", jatkoi Matherfield. "Menemme Dorkingiin — sillä minä tulen mukaan — kymmenen ja kymmenen junassa Victoria-asemalta. Olkaa hyvin varovainen puhelimessa, herra Hetherwick! Älkää ilmoittako, mistä syystä tulette Dorkingiin! Älkääkä missään nimessä mainitko lady Riversreadea millään tavoin! Sanokaa neiti Hannafordille vain se, että teillä on tärkeä syy, jonka vuoksi teidän olisi tavattava hänet! ja — järjestäkää kohtaus!"

"Kyllä se järjestyy", vakuutti Hetherwick. "Neiti Hannaford voi helposti ajaa Dorkingiin Riversreade courtista. Mutta en tiedä, mitä hänestä tahdotte."

"Malttakaa huomiseen saakka", vastasi Matherfield viekkaan näköisenä. "Saatte nähdä. Tapaan teidät Victoria-asemalla täsmälleen kello kymmenen."

NELJÄSTOISTA LUKU

Hetherwick ei vielä silloinkaan tietänyt, mistä syystä Matherfield halusi tavata Rhonan, kun hän ja Matherfield astelivat Dorkingin asemalta High-kadulle ja suuntasivat matkansa "Valkoiseen Hevoseen". Matherfield seisahtui muutamien metrien päähän hotellin ovesta.

"Odotetaan ulkosalla neiti Hannafordia", hän sanoi. "Kysyn täällä häneltä paria seikkaa. En tahdo antautua edes siihen vaaraan, että meitä kuultaisiin."

Jonkun minuutin kuluttua Rhona saapui autossa; nähtyään miehet hän tuli heitä vastaan. Matherfield kävi asiaan vitkastelematta.

"Neiti Hannaford", hän alkoi, vilkaisten varovasti ympärilleen ja puhuen hiljaa, "onko lady Riversreade nyt kartanossa? Hän on!" hän jatkoi, kun Rhona nyökkäsi. "Milloin hän sitten palasi?"

"Hyvin varhain eilen aamulla", vastasi Rhona empimättä. "Seitsemän ja neljänkymmenenviiden junalla Victoria-asemalta. Hän oli kartanossa puoli kymmenen."

Matherfiled kääntyi Hetherwickiin päin kasvoillaan äärimmäisen tyrmistynyt ilme.

"Riversreade courtissa puolikymmenen eilenaamulla — tiistaina!" hän huudahti. "Mahdotonta! Omin silmin näin hänet eilen aamulla puolikymmenen Southamptonissa."

"Olen aivan varma siitä, ettette nähnyt!" tokaisi Rhona, naurahtaen ivallisesti. "Olette jonkun kummallisen harhavaikutelman vallassa, herra Matherfield. Lady Riversreade oli puolikymmenen eilen aamulla täällä omassa talossaan minun seurassani. Sen voin vannoa!"

Miehet katsoivat toisiinsa. Kumpikin näytti tekevän toiselle äänettömän kysymyksen. Äkkiä Matherfield lausui kysymyksensä ääneen kummastelevasti ja harmistuneesti.

Matherfield ei saanut vastausta. Rhona, joka ei lainkaan käsittänyt hänen puhettaan, loi Hetherwickiin hämmästyneen ja kysyvän katseen. Ja Hetherwick huomasi ajan sopivaksi selityksille.

"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Meidän on puhuttava näistä asioista, emmekä voi seisottaa neiti Hamnafordia kadulla. Tulkaa hotelliin — otamme yksityisen huoneen, jossa syömme puolista ja saamme keskustella kenenkään kuulematta. Olette hieman ymmällä kaikesta tästä", hän jatkoi jonkun minuutin kuluttua, kun he olivat varmasti kolmisin ja puolinen oli tilattu. "Eikä ihmekään! Mutta minun lienee parasta kertoa teille, missä Matherfield ja minä olimme maanantai-iltana ja mitä Matherfield puuhasi koko eilispäivän. Nähkääs", hän lopetti suppeasti selostettuaan Rhonalle äskeiset tapahtumat, "olin ehdottoman varma siitä, että nainen, jonka näin tulevan Vivianista maanantai-iltana, oli sama nainen, jota te sunnuntaiaamuna osoititte Victoria-asemalla minulle lady Riversreadena — hän oli puettu samalla tavoin, se on varma — lyhyesti sanoen, vakaumukseni on, että hän oli lady Riversreade. Sitten olemme, sekä Matherfield että minä, yhtä varmat siitä, että näimme saman naisen tulevan St. Maryn rakennusryhmästä vähäistä vaille kello viisi eilenaamulla, ja Matherfield seurasi häntä Southamptoniin. Tähän asti emme ole lainkaan epäilleet sitä, että hän oli lady Riversreade — emme vähääkään!"

"No niin", virkkoi Rhona, naurahtaen epäuskoisesti, "en voi luonnollisestikaan väittää, ettette maanantai-iltana nähneet lady Riversreaden tulevan Vivianista. Lady Riversreade oli varmasti Lontoossa sunnuntaista puolelta päivin eilenaamuun saakka ja saattoi maanantai-iltana käydä Vivianissa jostakin syystä. Siitä en tiedä mitään. Mutta sen tiedän, ettei hän eilen ollut Southamptonissa, sillä hän palasi kotiin Riversreade courtiin puolikymmenen tienoilla aamulla eikä ole poistunut talosta senjälkeen. Se on selvä totuus!"

"Sitten en jaksa sitä ymmärtää!" huudahti Matherfield. "Ja sanon vielä kerran: jos se nainen, jonka perässä menin Southamptoniin, ei ollut lady Riversreade, niin kuka hän sitten oli? Sanon enemmänkin: jos se henkilö, jonka näimme tulevan Vivianista ja jota seurasimme Paddingtoniin, oli todella lady Riversreade, ja jollei hän ollut se nainen, joka eilen aamulla ilmestyi vuokrakasarmista ja jonka jälessä minä lähdin, niin silloin täytyy lady Riversreadella olla kaksoisolento, joka asuu St. Maryn rakennusryhmässä! Se siitä!"

"Mitä siihen tulee", puuttui Hetherwick puheeseen, "niin en tullut eilen illalla maininneeksi teille, Matherfield, että kävin eilen toistamiseen siinä talossa, jossa olimme vahdissa, ja suoritin varovaisia tiedusteluja vastapäätä asuvasta pitkästä, komeasta naisesta. Sain jonkun verran selville. Se nainen, jota seurasimme sinne ja jonka jälessä te juoksitte eilen, tunnetaan siellä nimellä madame Listorelle. Hän on hyvin vähän asunnossaan, mutta maksaa säännöllisesti vuokransa. Hän on joskus poissa pitkiä toveja yhteen menoon — häntä nähdäänkin siellä harvoin. Ja hänen luullaan kuuluvan teatterimaailmaan. Isännöitsijä, joka nämä tiedot antoi, näki hänet asunnossaan maanantaina."

Matherfield läjähytti toisen kätensä toiseen kämmeneensä. "Se on valenimi!" hän huudahti. "Voin panna vetoon vaikka mitä siitä, että hän on lady Riversreade! Poissa asunnostaan pitkiä aikoja! Tietystikin — koska hän on täällä upeassa talossaan. Pitää sitä vuokra-asuntoa jotakin tarkoitusta varten ja nimittää itseään — kuinka se olikaan? Nimi kuulosti ranskalaiselta."

"Mutta jos asia on niin", huomautti Hetherwick, vilkaisten vaivihkaa
Rhonaan, "on kuitenkin tuiki mahdotonta, että lady Riversreade
oli Riversreade courtissa eilen ja Southamptonissa samaan aikaan!
Totisesti!"

"Niin, se käy yli minun ymmärrykseni!" jupisi Matherfield. "Tiedän, mitä näin! Jos jotakin on viassa, niin syy on teidän, herra Hetherwick! Minä en tunne tätä lady Riversreadea! Mutta sen tiedän, että te sanoitte lady Riversreadeksi sitä naista, jonka näimme tulevan kerhosta. Se, sir, oli sama nainen, jota seurasin!"

"Se nainen, jonka näin tulevan Vivianista, oli sama kuin se, jota neiti Hannaford osoitti minulle lady Riversreadena", vakuutti Hetherwick tyynesti. "Se on varma! Mutta —"

Tässä hänet keskeytti puolisen saapuminen. Ei hiiskuttu mitään, ennen kuin kaikki kolme olivat istuutuneet pöytään ja tarjoilija lähetetty pois. Sitten Rhona katsahti seuratovereihinsa ja hymyili.

"Te molemmat näytte päässeen hyvin lupaavalle asteelle!" hän sanoi.
"Aluksi luulin sitä ehdottomaksi umpikujaksi, mutta —"

"Eikö se sitten ole?" tokaisi Hetherwick. "Tällä hetkellä en käsitä miten siitä pääsisi yli tai ympäri."

"Minusta tuntuu, että alatte saada jotakin selville", vastasi tyttö. "Kaikki tämä, niin häkellyttävää kuin se onkin, on parempi kuin ei mitään. Minullakin on uutisia — jos olette varmat siitä, ettei kukaan voi meitä kuunnella."

"Siitä olkaa huoleti!" rauhoitti häntä Hetherwick. "Täällä on ovet kunnollista, lujaa, vanhaa työtä, ja ne sulkeutuvat tiiviisti. Mitä sitten?"

"Eilen oli vähän hälyä kartanossa tai ainakin hoitolassa", hän alkoi, "tuosta Baseveriesta".

"No niin, kuten jo mainitsin, saapui lady Riversreade eilen Lontoosta noin kello yhdeksän ja kolmekymmentä", jatkoi Rhona. "Hänen seurassaan oli majuri Penteney."

"Hän on entinen upseeri, joka on hyvin innostunut Riversreaden hoitolaan ja huolehtii sen asioista Lontoossa", selitti Hetherwick. "Ja neiti Hannaford arvelee, että hän on rakastunut hoitolan perustajattareen. Olen nähnyt hänet — hän oli lady Riversreaden seurassa sunnuntaina. Niin", hän lisäsi, kääntyen Rhonan puoleen, "majuri Penteney oli hänen mukanaan. Jatkakaa!"

"Heti saavuttuaan — näin heidät toimistohuoneeni ikkunasta — he tulivat hoitolaan. Minusta he kumpikin näyttivät harvinaisen vakavilta. Puheltuaan muutamia minuutteja minun kanssani liikeasioista he menivät lady Riversreaden yksityiseen konttoriin, jonkun ajan kuluttua tuli lady Riversreade sieltä ja poistui; näin hänen menevän kartanoon. Pian pistäytyi majuri Penteney luokseni ja sanoi haluavansa keskustella vähän aikaa kanssani kahden kesken. Hän puhui — sikäli kuin muistan — seuraavasti: 'neiti Featherstone —'"

"Sillä nimellä tunnetaan neiti Hannaford — siellä", selitti
Hetherwick. "Hänen äitinsä nimi. Mainitsin siitä teille, muistanette."

"Niin, niin", myönsi Matherfield murahtaen. "Niin teitte, kyllä nyt muistan. Olen sekaisin — eilisen jälkeen."

"'Neiti Featherstone'", jatkoi Rhona, "'luullakseni olette huomannut, että lady Riversreadea on äskettäin käynyt kahdesti tapaamassa muuan mies, joka nimittää itseään tohtori Cyprian Baseverieksi?'"

"'Kyllä', vastasin, 'kyllä olen, majuri Penteney. Näin tohtori Baseverien kummallakin kerralla.' 'No niin', sanoi hän, 'hän ei kai tehnyt teihin erikoista vaikutusta?' 'Ei lainkaan, majuri Penteney', vastasin, 'paitsi hyvin epäsuotuisaa'. 'Ettekö pitänyt hänen ulkonäöstään?' tiedusti hän hymyillen. 'Pidättekö te?' kysyin minä puolestani. 'En ole nähnyt koko miestä', vastasi hän. 'Mutta odotan näkeväni — juuri tänä aamuna. Ja siitähän tahtoisinkin puhua teille. Luultavasti hän tulee tänne kello kahdentoista maissa — kuten, mikäli olen kuullut, on tehnyt aikaisemminkin — ja tahtoo tietysti tavata lady Riversreadea. Pyydän teitä käskemään, että ovenvartija Mitchell tuo hänet suoraan sisään, kun hän saapuu; eikä Mitchell saa ilmoittaa, ettei lady Riversreade ole saapuvilla — hän ei ole silloin täällä — vaan hänen on heti saatettava mies tänne. Ja teidän, pyydän, on ohjattava hänet suoraa päätä yksityiseen konttoriin. Hän ei tapaa siellä lady Riversreadea, vaan — minut. Onko se selvä?' 'Täysin selvä, majuri Penteney', vastasin. 'Kyllä huolehdin siitä.' 'No niin', jatkoi hän, 'on vielä vähän muutakin. Puhuttuani jonkun aikaa suoraa kieltä sille miekkoselle soitan kelloa. Silloin toivon teidän tulevan sisään Mitchell mukananne. Ja — se riittääkin tällä kertaa. Ymmärrättekö?' 'Ymmärrän, majuri Penteney', vastasin. 'Kyllä pidän siitä huolen. Mutta koska ette ole kertaakaan nähnyt tätä miestä, niin haluaisin sanoa teille erään asian — hän näyttää sellaiselta, että hän saattaa käydä vaaralliseksi.' Sen kuullessaan hän hymyili. 'Kiitos!' hän virkkoi. 'Olen valmistautunut siltä varalta, neiti Featherstone. Ohjatkaa hänet vain suoraan luokseni!'"

Rhona keskeytti kertomuksensa hetkiseksi, kiinnittäen huomionsa lautasensa sisältöön. Mutta Hetherwickin veitsi ja haarukka olivat jääneet toimettomiksi, samoin Matherfieldin; molemmat miehet ilmeisesti unohtuivat miettimään. Äkkiä Matherfieldin kasvot kirkastuivat; hän iski Hetherwickille silmää sellaisella tavalla, ettei siitä voinut erehtyä.

"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" hän mutisi, ikäänkuin hihittäen. "Minulle alkaa valo hiukan sarastaa! Mainiota! Kun pääsette kertomuksenne loppuun, neiti Featherstone —"

"No niin", jatkoi Rhona oltuaan vaiti muutamia minuutteja, "puolenpäivän aikaan saapui tohtori Cyprian Baseverie autolla. Olin jo antanut Mitchellille ohjeet, ja hän toi Baseverien suoraan konttoriini. Baseverie oli ilmeisesti mitä parhaalla tuulella — hän kumarteli ja virnisteli minut nähdessään, ikäänkuin olisi luullut minun kuolevan ikävästä kaivatessani häntä. En vastannut mitään hänen korupuheiseen tervehdykseensä. Nousin vain pystyyn, ohjasin hänet yksityisen konttorin ovelle ja suljin sen hänen jälkeensä hänen astuttuaan kynnyksen yli. Sitten purskahdin nauramaan — hän ei voinut nähdä, kuka oli häntä odottamassa, ennenkuin oli huoneessa, ja majuri Penteneyn sanoista olin jo arvannut, ettei hänen vastaanottonsa olisi hauska eikä miellyttävä."

"Ei viipynyt kauan, ennen kuin minä olin siellä, herra Matherfield", virkkoi Rhona. "Olin luonnollisestikin hirveän utelias tietämään, mitä siellä tapahtui; mutta ovi sulkeutuu tiiviisti, enkä kuullut mitään — en kiukkuisia ääniä enkä muutakaan. Mutta vajaan kymmenen minuutin kuluttua kello kilahti terävästi. Kutsuin Mitchellin — hän on kookas, jäntevä, päättäväisen näköinen entinen kaartilainen — ja menimme sisään. Käsitin kaikki yhdellä silmäyksellä. Majuri Penteney istui lady Riversreaden kirjoituspöydän ääressä. Imupaperilehtiöllä oli revolveri, ja hänen oikea kätensä oli hyvin likellä sitä —"

"Kirjoituspöydän toisella puolen seisoi Baseverie, tuijottaen ensin majuri Penteneyhin, sitten meihin. Minun on vaikea kuvata, miltä hän näytti. Minusta tuntui, että voimakkaimpana ilmeenä hänen kasvoillaan oli perinpohjainen ällistys."

"Ällistys! Hämmästys! Näytti siltä kuin hän olisi kuullut jotakin, mitä hän ei olisi uskonut kuulevansa. Mutta hänen kasvoistaan kuvastui myöskin kiukkua ja raivoa — niin jos majuri Penteneyn revolveri ei olisi ollut niin lähellä hänen sormiaan ja jos Mitchell ei olisi ollut saapuvilla, olisin kirkaissut ja lähtenyt juoksemaan karkuun. Mutta nyt ei minun tarvinnut lähteä. Heti kun Mitchell ja minä astuimme sisään, alkoi majuri Penteney puhua — hyvin rauhallisesti. Hän nyökkäsi Baseveriehin päin. 'Neiti Featherstone ja te Mitchell — näette tuon miehen. Jos hän vielä kerran tulee tänne, niin te, Mitchell, ette laske häntä sisään, ja te, neiti Featherstone, kuultuanne Mitchelliltä, että hän on täällä, soitatte poliisille, ja jos hän vetelehtii ympäristössä, käskette pidättää hänet.' Sitten hän kääntyi Baseverien puoleen. 'Ja nyt, mies!' Hän osoitti ovea. 'Ulos — nopeasti! Tiehenne!' Katsahdin tietysti Baseveriehen. Hän seisoi alallaan, tuijottaen majuri Penteneyhin ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Minusta näytti, että hän tuskin uskoi korviaan — hän teki sen vaikutuksen, että hänen oli mahdoton käsittää joutuneensa kärsimään sellaista kohtelua. Mutta hän oli myöskin lyijynharmaana raivosta. Hänen sormensa nytkähtelivät; silmät säihkyivät; oli kamalaa katsella hänen huuliaan. Vihdoin hän sai suustaan joitakuita sanoja —"

"Kyllä voin — en luule niitä unohtavani", vakuutti Rhona. "Hän sanoi: 'Mitä — te uhittelette minua, vaikka olette selvillä, mitä tiedän — olette selvillä, mitä tiedän!'"

"'Olette selvillä, mitä tiedän!'" jupisi Matherfield. "Selvillä siitä, mitä hän tiesi! Hm! Entä sitten?"

"Sitten majuri Penteney vain osoitti ovea. 'Tiehenne, sanon!' hän komensi. 'Ja lukekaa tämäniltaisista sanomalehdistä! Ulos!'"

"'Lukekaa tämäniltaisista lehdistä!'" kertasi Matherfield. "Niinkö?
Hm — hm! Sitten mies kai lähti?"

"Hän poistui virkkamatta enää mitään", myönsi Rhona. "Mitchell saattoi hänet ulos ja näki hänen ajavan pois. Majuri Penteney katsoi minuun hänen mentyään. 'Siinä, neiti Featherstone', hän sanoi, 'näitte yhden Lontoon — koko Euroopan — pahimpia roistoja. Toivokaamme, että teidän ei tarvitse häntä enää nähdä, että hän oli täällä viimeisen kerran. Luultavasti hän sai kaipaamansa opetuksen!' En vastannut mitään, mutta olin kovin hyvilläni, kun näin Baseverien auton kiitävän tietä myöten pois!"

Matherfield tarttui lautasensa vieressä olevaan olutlasiin ja joi aimo siemauksen sen sisällöstä, laskien sen sitten takaisin ponnekkaasti, niin että pamahti.

"Kyllä arvaan, mistä on kysymys!" hän huudahti voitonriemuisesti.
"Kiristystä!"

"Juuri niin!" tehosti Hetherwick. "Olen ajatellut sitä viimeiset kymmenen minuuttia. Baseverie on koettanut kiristää rahaa lady Riversreadelta. Mutta se ei kuulu meihin. Meidän ratkaistavanamme on Hannafordin murhan salaperäinen arvoitus. Ja — näyttääkö tämä olevan missään yhteydessä sen kanssa?"

"Minä sanoisin, että se ehdottomasti näyttää olevan!" vastasi Matherfield. "Minusta se kuuluu yhteen sen kanssa, on sen osa tahi ainakin osan osa, yksi monista osasista, niinkuin kokoonpanotehtävässä. Meidän on sommiteltava kappaleet yhteen. Kahta seikkaa voimme koettaa suorittaa heti. Ensiksi on meidän yritettävä saada parempi selko tästä Baseveriesta ja toiseksi hankittava lähempiä tietoja St. Maryn rakennusryhmässä asuvasta naisesta."

"Entäpä jos koetettaisiin tiedustella lady Riversreadelta — tai majuri Penteneyltä?" ehdotti Hetherwick.

"Niin — miksi ette tee sitä?" kysyi Rhona melkein kiihkeästi.
"Tehkää se! Minua hiukan kyllästyttää esiintyä siellä neiti
Featherstonena. Tahtoisin kertoa lady Riversreadelle totuuden ja
menettelyni syyt ja tarkoituksen."

Mutta Matherfield pudisti päätään. Aika ei ollut vielä tullut, hän selitti; oli odotettava vielä vähän. Jonkun aikaa kestäneen keskustelun jälkeen hän ja Hetherwick palasivat Lontooseen.

VIIDESTOISTA LUKU

Iltalehtien viimeksi ilmestyviä painoksia oli juuri alettu myydä, kun Hetherwick ja Matherfield saapuivat Victoria-asemalle. Matherfield sieppasi yhden sanomalehden; hetkistä myöhemmin hän työnsi sen Hetherwickin eteen, osoittaen isoilla, mustilla kirjaimilla painettua otsaketta. "Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Katsokaahan tuota!" Hetherwick katsoi ja jäi lukiessaan töllistelemään suu auki hämmästyksestä.

ROBERT HANNAFORDIN MURHA. VIIDENTUHANNEN PUNNAN PALKINTO.

Hetherwick kääntyi kumppaniinsa päin; hänen ilmeensä oli samalla kertaa sekä kysyvä että ällistynyt.

"Otaksuttavasti — ei, varmasti — juuri tähän Penteney viittasi käskiessään Baseverien silmäilemään sanomalehtiä!" hän päätteli. "Se tapahtui eilen; tuon on täytynyt olla myöskin eileniltaisissa ja tämänaamuisissa lehdissä. Minä en ole nähnyt kumpiakaan."

"Vartokaas!" kehoitti Matherfield. Hän riensi takaisin kirjamyymälälle ja palasi syli täynnä sanomalehtiä, käännellen ylimmäistä tullessaan. "Se on tässä — ja tässä!" hän jatkoi. "Mennään johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja luetaan se läpi tarkasti!"

"Tulkaa sitten odotussaliin!" sanoi Hetherwick. "Omituista!" hän mutisi heidän astellessaan sinne. "Kukapa lupaisi palkkion — ja lisäksi sellaisen! — jollei juttu koskisi häneen läheisesti?"

"Mistä tiedämme, ketä se ei koske?" huudahti Matherfield. "Jotakuta se ilmeisesti koskee! Jotakuta sellaista, joka kykenee lupaamaan viisituhatta puntaa eikä sitä paitsi pelkää suunnattomia ilmoituskuluja. Katsokaahan tuota — ja tuota — ja tuota!" jatkoi hän, käännellen hätäisesti ostamiaan sanomalehtiä. "Se on kaikissa Lontoon lehdissä!"

"Luetaan se tarkkaavasti", virkkoi Hetherwick. Hän levitti yhden sanomalehdistä odotussalin pöydälle ja luki hymisten ilmoituksen sanasta sanaan Matherfieldin kurkistaessa hänen olkansa ylitse. "Perin salaperäistä!" tuumi hän lopuksi. "Mitähän se merkitsee?"

Koska Robert Hannaford, entinen poliisimestari Sellithwaitesta Yorkshirestä, kuoli äkkiä maanalaisen rautatien junassa lähellä Charing Crossin (Thamesin rantatien) asemaa noin kello 1.15 ap. viime maaliskuun 19 p:nä ja lääkärintarkastuksessa on ilmennyt, että hänet oli myrkytetty, ja koska on aihetta luulla, että hänelle oli myrkyn antanut joku tai jotkut henkilöt aikeessa murhata hänet, niin ilmoitetaan täten, että yllämainittu summa, viisituhatta puntaa, maksetaan sille, joka ensimmäiseksi ilmoittaa sellaisia tietoja, että sanotun myrkyn antamiseen sekaantunut henkilö tahi sekaantuneet henkilöt voidaan niiden nojalla pidättää ja todistaa syyllisiksi, sekä että mainitut tiedot on jätettävä allekirjoittaneelle, joka suorittaa luvatun palkkion edelläesitettyjen ehtojen mukaisesti.

        Huhtikuun 22 p:nä 1920.
                 Lincoln's Inn Fields 853,
                       Lontoo, W. C.

"Penteney", hän huomautti. "Sehän on sen miehen nimi, jonka neiti
Hannaford kertoi antaneen Baseverielle lähtöpassin."

"Niin juuri — majuri Penteney", vahvisti Hetherwick. "Otaksuttavasti liikkeen nuorempi osakas. Tunnen heidät nimeltä, mutta en tiedä heistä paljoakaan muuta."

"Luulin häntä soturiksi", sanoi Matherfield. "Majuriksi kai neiti
Hannaford häntä nimitti."

"Hyvin todennäköisesti territorialijoukkojen upseeri", vastasi Hetherwick. "Joka tapauksessa on tämän merkitys varsin selvä, Matherfield, katsoen siihen, mitä kaikkea tiedämme. Tämä ilmoitus on julkaistu lady Riversreaden laskuun. Penteney, Blenkinsop. Penteney on epäilemättä hänen käyttämänsä asianajotoimisto. Mutta — miksi?"

"Niin, miksi?" kertoi Matherfield. "Juuri se panee minut ymmälle! Mitä Hannafordin murha häntä liikuttaa? Miksi erikoisesti hän tahtoo saada murhaajan vastaamaan rikoksestaan? Jos Hannafordin pojantytär olisi luvannut sanokaamme sata puntaa tuollaisista tiedoista, niin sen jaksaisin käsittää — hän on vainajan lihaa ja verta. Mutta lady Riversreade! Niin, jos hän todella on sama nainen, joka kerran esiintyi rouva Whittinghamina, niin olisi voinut luulla hänen iloinneen siitä, että Hannaford oli toimitettu pois tieltä! Mutta saattaahan olla niinkin, ettei ilmoitus olekaan lähtöisin häneltä."

"Ehdottoman varmasti uskon, että se on", väitti Hetherwick. "Jos otamme kaikki huomioon, niin mihin muuhun johtopäätökseen voimme tulla? Se on lähtöisin rouva Riversreadelta — ja hänen neuvonantajaltaan, majuri Penteneyltä, ja siihen on tuo Baseverie jollakin tavoin sekaantunut. Mutta — miten?"

"Sitä olisi punnittava", jupisi Matherfield. "He eivät ole kääntyneet meidän puoleemme tässä asiassa. Se on puhtaasti vapaaehtoinen tarjous heidän puoleltaan. He ovat kokonaan syrjäyttäneet poliisilaitoksen."

"No niin, minulla on eräs ehdotus", sanoi Hetherwick. "Mielestäni olisi teidän ja minun parasta pistäytyä Penteneyn puheilla huomenaamulla. Voimme kertoa heille jotakin, ehkä hekin suostuvat kertomaan meille jotakin. Joka tapauksessa on voimien hajoittaminen typerää; meidän olisi viisainta liittyä ponnistelemaan yhdessä."

"Hm!" hymähti Matherfield epäillen. "Mutta nämä lakimiehet — heillä on tavallisesti hihaan piilotettuna joku kortti, jonka he iskevät pöytään valitsemallaan hetkellä. Mutta voimmehan kuitenkin koettaa."

"Tulkaa tapaamaan minua Lincoln's Inn Fieldsin kaakkoisessa kulmassa kello puoliyksitoista huomenaamulla!" ehdotti Hetherwick. "Penteneyn toimisto on siellä lähellä. Menemme yhdessä — ja kysymme suoraan, mitä tämä ilmoitus merkitsee."

"Hyvä kyllä — mutta jollei siellä suostuta sitä ilmoittamaan?" huomautti Matherfield.

"Siinä tapauksessa mainitsemme lady Riversreaden nimen ja tiedustamme, ovatko lady Riversreade Riversreade courtista ja rouva Whittingham, joka aikoinaan asui Sellithwaitessa, sama henkilö", vastasi Hetherwick. "Siinä se! Luullakseni voimme näyttää tietävämme jo nyt koko joukon asioita."

"Voimme todella lyödä pöytään kortin tai pari", myönsi Matherfield. "Olkoon menneeksi, herra Hetherwick! Huomenaamulla siis, kuten ehdotitte!"

Hetherwickin seuraavana aamuna kiiruhtaessa sovitulle kohtauspaikalle oli Matherfield jo siellä odottamassa. Ensinmainitun johdolla he lähtivät heti astelemaan pitkin alueen alareunaa.

"Olen saanut hiukan tietoja näistä miehistä, joiden luokse olemme menossa", ilmoitti Hetherwick. "Konttoristini Mapperley kertoi minulle heistä jonkun verran; hän on ikäänkuin kävelevä tietosanakirja. Liike on vanha ja hyvin kunnianarvoisa. Penteney vanhempi on vetäytynyt syrjään; liike on nykyisin oikeastaan Blenkinsop & Penteney nuorempi. Ja Penteney nuorempi on majuri Penteney, joka on niin ihastunut lady Riversreaden hoitolaan — ja lady Riversreadeen. Kuten eilenillalla arvasin, hän on territorialijoukkojen upseeri, joten hän on nyt taaskin omassa hommassaan. Ja nyt, Matherfield, tehkäämme sotasuunnitelma! Teillä tietystikin on virallinen valtakirjanne mukananne — minä taas olen juttuun kovasti innostunut henkilö, sama mies, joka sattui olemaan saapuvilla Hannafordin kuollessa. Teidän olisi mielestäni paras johtaa puhetta."

"No niin, te puututte siihen tarvittaessa?" esitti Matherfield. "Te osaatte käsitellä lakimiehiä taitavammin kuin minä; olettehan itse yksi heistä."

"Kokemukseni asianajajista ovat, ikävä kyllä, toistaiseksi perin vähäiset, Matherfield", vastasi Hetherwick nauraen. "Olen saanut jonkun asianajo-valtakirjan — mutta vain sattumoisin! Mutta tässä on kahdeksansataaviisikymmentäkolme, ja vankka ja vakava vanha talo se onkin."

Tulijat saivat odottaa jonkun aikaa, ennen kuin ne henkilöt, joille he lähettivät käyntikorttinsa, millään tavoin näyttivät huomanneensa ne. Matherfield alkoi jo kiukustua, kun vihdoin vanhanpuolinen konttoristi opasti heidät perempään huoneeseen. Suuren kirjoituspöydän ääressä istui mies, jolla oli kylmät silmät ja liikkumattomat kasvot, kun taas toinen, ulkomuodoltaan melkein yhtä tuima, seisoi kädet taskussa uunimatolla. Jälkimäisen Hetherwick heti tunsi majuri Penteneyksi, jonka Rhona oli hänelle osoittanut. He kumpikin katsoa tuijottivat äänettöminä tulijoita; kirjoituspöydän ääressä istuva mies osoitti kahden puolen linnoitustaan olevia tuoleja. Sitten hän katsahti Matherfieldiin. "No?" hän kysyi.

"Herra Blenkinsop, otaksun?" alkoi Matherfield, kumartaen kohteliaasti kirjoituspöydälle. "Ja herra Penteney?" Toinen kumarrus uunimatolle. "Juuri niin", myönsi Blenkinsop. "Täsmälleen! No?"

"Teillä on käyntikorttini, hyvät herrat, joten tiedätte, kuka olen", jatkoi Matherfield. "Poliisi —"

"Hetkinen", keskeytti Blenkinsop. Hän otti pöydältä Hetherwickin käyntikortin, vilkaisten ensin siihen ja sitten mieheen. "Herra Guy Hetherwick", hän virkkoi. "Onko herra Hetherwick myöskin saapunut poliisilaitoksen nimessä? Muistelen nimittäin", lisäsi hän hymyillen kuivasti, "nähneeni herra Hetherwickin asianajajan kauhtanassa". "Olin saapuvilla silloin, kun Robert Hannaford kuoli", vastasi Hetherwick. "Jos olette tutustunut tähän juttuun —"

"Siispä tiedätte, mitä näin ja minkälaisen lausunnon annoin kuulustelussa", jatkoi Hetherwick. "Olen tarkannut juttua siitä saakka — ja siitä syystä olen nyt täällä."

"Ette siis nyt ole amicus curiae", huomautti Blenkinsop, hymyillen entistäkin kuivakiskoisemmin. "Ette ole puolueeton neuvonantaja. Ymmärrän! Entä herra Matherfield — miksi te olette tullut?"

"Aioin sanoa, herra Blenkinsop, että poliisilaitoksessa on nähty teidän liikkeenne allekirjoittama ilmoitus, jossa luvataan viidentuhannen palkkio — ja niin edelleen", vastasi Matherfield. "No, tämä Hannafordin juttu on minun hoidossani, ja voin vakuuttaa teille tehneeni siinä kelpo lailla työtä. Samoin on herra Hetherwick omalla tavallaan. Meillä on se vakaumus, että Hannaford myrkytettiin ja että hänen myrkyttäjänsä myöskin myrkytti Granettin samalla kertaa. Koska nyt joko te tai joku edustamanne henkilö — otaksuttavasti joku asiakkaanne — pitää Hannafordin murhaajan saattamista oikeuden käsiin niin tärkeänä, että tarjoaa suuren rahasumman tarpeellisista tiedoista, arvelin, että teidän täytyy tuntea koko joukko asioita, ja esitän teille, hyvät herrat, että teidän olisi ilmaistava tietonne meidän käytettäviksemme. Toivon, että ehdotukseni on tervetullut, hyvät herrat."

Blenkinsop naputti sormenpäillään imupaperi-lehtiötä, ja hänen kasvonilmeensä kävivät vielä tutkimattomammiksi kuin ennen. Penteney puolestaan pysyi samassa asennossa, jossa oli ollut siitä pitäen, kun vieraat astuivat huoneeseen, nojaten kädet taskuissa uuninreunustaa vasten ja silmäillen vuorotellen Hetherwickia ja Matherfieldiä. Syntyi lyhyt hiljaisuus; vihdoin puhkesi Blenkinsop äkkiä puhumaan.

"Meillä ei taida olla mitään ilmaistavaa", hän alkoi. "Kaikki sanottavamme sisältyy ilmoitukseen. Suoritamme luvatun palkkion sille henkilölle, joka hankkii meille tyydyttävät tiedot. Mielestäni se ei häiritse poliisien työskentelyä."

"Siitä ei ole minulle kovin paljoa apua", väitti Matherfield. "Teidän tahi teidän asiakkaanne täytyy tietää enemmän! Asiakkaallanne täytyy olla hyvät syyt luvatessaan niin suuren palkkion. Minusta meidän pitäisi saada tietoja — enemmän."

"Minä en voi kertoa teille sen enempää", vastasi Blenkinsop, "paitsi siinä tapauksessa, että saamme tarvittavat tiedot, kuten uskomme saavamme, jolloin vitkastelematta ilmoitamme ne poliisiviranomaisille".

"Se saattaa olla liian myöhäistä", tiukkasi Matherfield. "Tämä on mutkallinen vyyhti — siinä sotkeutuu aikalailla lankoja yhteen." Sitten hän, käsittäen Hetherwickin häneen luoman katseen kehoitukseksi mennä pitemmälle, lisäsi: "Olemme saaneet käsiimme koko joukon lankojen päitä — enemmän kuin kukaan muu. Tiedämme esimerkiksi, hyvät herrat, kuinka omituisesti lady Riversreade on sotkeutunut tähän juttuun!"

Ilmeisestä itsehillintä-tottumuksesta huolimatta ei kumpikaan asianajaja kyennyt salaamaan hämmästystään. Blenkinsopin kasvot menivät noloiksi; Penteney oikaisihe nojaavasta asennostaan ja jäi seisomaan suorana. Ja ensimmäisen kerran hän puhkesi puhumaan:

"Koko paljon, sir, mutta en niin paljoa kuin aion hankkia tietooni", vastasi Matherfield lujasti. "Mutta tiedän sen, että Hannafordilla vähäistä ennen äkillistä kuolemaansa oli lady Riversreaden muotokuva; hän luuli, että lady Riversreade oli sama henkilö kuin eräs rouva Whittingham, joka oli hänen käsiteltävänään syytettynä petoksesta kymmenen vuotta takaperin Sellithwaitessa Yorkshiressa. Myöskin minä uskon, että tämä rouva Whittingham on nyt lady Riversreade, ja saatan ilmoittaa teille, että käytettävissäni ovat kaikki Sellithwaiten juttua koskevat tiedot — se oli noin neljäntuhannen punnan arvoinen timanttisen kaulaketjun anastaminen arvottomalla maksuosoituksella? — —"

Blenkinsop nousi äkkiä seisomaan, kohottaen kättään. "Hetkinen, pyydän!" hän virkkoi. "Penteney", hän jatkoi liikekumppanilleen, "pari sanaa sinulle huoneessani!"

Matherfield katsahti voitonriemuisesti poistuvan parin jälkeen ja purskahti nauramaan, kun ovi oli sulkeutunut heidän välilleen.

"Se sattui, herra Hetherwick!" hän kehaisi. "He näkevät, että tiedämme enemmän kuin he aavistivat. Mistä johtunee, mutta minusta tuntuu, että koko tämä ilmoitus on silmänlumetta!"

"Sitä, mitä sanon", vastasi Matherfield. "Silmänlumetta! Sillä koetetaan estää jotakuta vetämästä esiin tuota vanhaa Sellithwaiten juttua. Siitä voi panna vetoon tuhannen yhtä vastaan. Saatte nähdä, että nuo lakimiehet ovat palatessaan paljoa herkempiä ilmaisemaan tietonsa. Nyt heidän on puhuttava — me kuuntelemme."

"Jos teidän on vielä sanottava jotakin, Matherfield, niin älkää kuitenkaan mainitko neiti Hannafordin nimeä!" varoitti Hetherwick. "Hän on perin ikävässä asemassa. Hän tosin meni sinne ottamaan selvää, mistä voi, mutta tulos on ollut, että hän on alkanut pitää lady Riversreadesta ja vilpittömästi mieltynyt työhönsä sekä haluaa jäädä sinne. Hänestä on tämä kaikki tuiki kiusallista, ja se on saatava oikealle tolalle. Missään tapauksessa älkää sotkeko häntä juttuun!"

"Kuten sanoin, sir, nuo miekkoset pitävät kyllä palattuaan huolen puhumisesta", vastasi Matherfield hihittäen. "Saatte nähdä! Jos te ette tahdo sekoittaa juttuun neiti Hannafordia, eivät he puolestaan tahdo sekoittaa siihen lady Riversreadea — tunnen merkit!"

Blenkinsop ja Penteney tulivat äkkiä takaisin ja istuutuivat, Blenkinsop kirjoituspöytänsä ääreen ja Penteney lähelle häntä. Ja Blenkinsop kääntyi heti vieraiden puoleen. Hänen käytöksensä oli muuttunut; nyt hän näytti mieheltä, joka hyvin kiihkeästi haluaa saada vaikean kysymyksen ratkaistuksi.

"Olemme päättäneet puhua teille avoimesti", hän aloitti heti. "Se on, kertoa teille kaikki, mitä tästä asiasta tiedämme. Te, herra Matherfield, poliisilaitoksen edustajana, pitänette ilmaisemiamme tietoja tietystikin vain teille uskottuina. Minun ei tarvinne pyytää teitä, herra Hetherwick, pitämään kaikkea, mitä täällä sanotaan — kuten ymmärrätte! No niin, aluksi tahdon heti painaa mieleenne erään seikan, ehdottomasti vääjäämättömän tosiseikan. Lady Riversreade ei ole se nainen, joka kymmenen vuotta takaperin tunnettiin Sellithwaitessa rouva Whittinghamina, eikä Hannafordkaan luullut niin!"

"Mitä?" huudahti Matherfield. "Mutta —" hän pyörähti Hetherwickiin päin. "Kuuletteko?" hän lisäsi. "Mutta mehän tiedämme —"

"Antakaa herra Blenkinsopin jatkaa", sanoi Hetherwick tyynesti. "Hän selittää kai kaikki."

"Juuri niin", myönsi Blenkinsop. "Ja aloitan, koettamalla selvittää joitakuita mieleenne pujahtaneita erehdyksiä. Lady Riversreade ei ole rouva Whittingham. Se muotokuva, jonka Hannaford leikkasi sanomalehdestä, ei ollut lady Riversreaden."

"Kenen se sitten oli?" hän kysyi. "Sillä totisesti minä luulin sitä häneksi."

Blenkinsop kumartui ja veti auki kirjoituspöytänsä laatikon. Asiakirjanipusta hän otti esille sanomalehden, joka oli huolellisesti taitettu kokoon ja varustettu huomautuslipulla. Levitettyään sen hän laski sen vieraitten eteen, osoittaen sinisellä kynällä merkittyä kuvaa. Hetherwick tunsi sen heti taskukirjansa välissä olevan kuvan kaksoiskappaleeksi. Mutta niissä oli tärkeä eroitus: Hannaford oli jättänyt pois tekstin leikkaamansa kuvan alta, mutta Blenkinsopin näyttämässä se oli. Hän säpsähti taaskin lukiessaan: Madame Anita Listorelle.

"Tämän kuvan Hannaford leikkasi sanomalehdestä", selitti Blenkinsop.
"Se ei ole lady Riversreaden kuva."

"No sitten se on hänen kaksoisolentonsa kuva!" huudahti Matherfield. "Lyön vetoa vaikka kuinka suuresta summasta, että jos kysytte sadalta ihmiseltä, jotka ovat nähneet lady Riversreaden, onko tämä hänen kuvansa, he vastaavat myöntävästi ja ovat valmiit vannomaan sen!"

"Tämä", sanoi Hetherwick välittämättä kumppaninsa purkauksesta, "näkyy esittävän erästä madame Listorellea, joka oheenpainetussa tekstissä selitetään kuuluisaksi jalokivien tuntijaksi. No, saanko esittää suoran kysymyksen, joka on yhteydessä keskusteluaiheemme kanssa? Kuka on madame Listorelle?"

KUUDESTOISTA LUKU

Blenkinsopin äkillinen ilmoitus, joka muutamien viime minuuttien keskustelun johdosta ei tullut Hetherwickille aivan aavistamatta, näytti kohdanneen Matherfieldin yllättävänä kuin salaman leimaus. Hänen suunsa avautui; silmät menivät levälleen; hän käännähti Hetherwickiin päin, ikäänkuin oltuaan eksyksissä sekavassa sokkelossa olisi äkkiä huomannut vapauteen johtavan tien.

"Oh, niin se on, niinkö?" hän huudahti. "Kaksoissisar, vai niin?
Sitten — mutta jatkakaa, herra Blenkinsop; alan käsittää asioita."

"Se panee epäilemättä ymmälle — sivullisen", vastasi Blenkinsop. "Selittääkseni sen on minun turvauduttava perhetarinaan. Lady Riversreade ja madame Listorelle ovat toistan vielä, kaksoisia. Heidän isänsä oli aikanaan kapteenina useissa kauppalaivoissa — vanhoissa purjealuksissa — ja liikkui paljon maailmassa. Hän meni avioliittoon amerikkalaisen naisen kanssa, ja hänen molemmat tyttärensä syntyivät Galvestonissa Teksasin valtiossa. Heidät kasvatettiin Amerikassa — mutta ei ole ollenkaan tarpeellista syventyä heidän aikaisen nuoruutensa yksityiskohtiin —"

"On eräs yksityiskohta, josta haluaisin selvyyttä, jos suvaitsette", pisti Hetherwick väliin. "Rouva Whittinghamilla, joka oli Sellithwaitessa kymmenen vuotta takaperin, oli ranteessaan monivärinen, tatuoitu käärmeen kuva. Hän käytti mustaa samettinauhaa sen peitteenä. Nyt —"

"Ajattelin, että se tulisi puheeksi", hän virkkoi. "No niin, herra Hetherwick, jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan, että molemmilla sisarilla on samanlainen tatuoitu kuva. Se oli vanhan merikarhun, heidän isänsä työtä — päähänpisto ja hupsu olikin. Hän antoi tatuoita ne tyttäriensä ollessa vielä hyvin nuoria; vanhemmalla iällä ne ovat heitä kovasti harmittaneet. Kumpainenkin heistä käyttää nyt käärmeen verhona samettista rannerengasta — sen tiedän."

"Kertokaa edelleen, tehkää hyvin!" pyysi Hetherwick. "Se kohta on selvä nyt."

"Huomaan, että olette toimittanut tiedusteluja omasta puolestanne", sanoi Blenkinsop. "No niin, koska olemme päättäneet ilmoittaa teille kaikki, pysymme myöskin sanassamme. Siirtykäämme siis Sellithwaiten juttuun! Olette otaksuttavasti kuullut siitä vain yhden toisinnon — kenties Hannafordilta; kenties olette lukenut sen vanhoista sanomalehdistä tai ehkä olette hankkineet tietonne itse paikalta — se on meistä sivuasia. Mutta te ette ole kuullut sen naisen kertomusta, joka silloin oli rouva Whittingham. Se esittää tapahtumat kokonaan toisissa väreissä. Erinäisistä syistä, jotka eivät kuulu meihin vähääkään, rouva Whittingham — se oli hänen laillinen nimensä siihen aikaan — majaili jonkun aikaa Sellithwaitessa. Hän teki useita kauppoja sikäläisen jalokivikauppiaan kanssa; lopuksi hän osti mieheltä timanttisen kaulaketjun kolmestatuhannesta yhdeksästäsadasta punnasta. Hän antoi kauppiaalle tämän summan suuruisen maksuosoituksen, varmasti luottaen, että silloin, kun se esitettäisiin hänen käyttämässään pankissa Manchesterissa, olisi sinne saapunut määrätty summa rahaa Amerikasta. Sattui odottamaton mutka — rahat eivät saapuneet — maksuosoitus palautettiin. Jalokivikauppias turvautui poliisiin — Hannaford, sikäläinen poliisimestari, hankki vangitsemismääräyksen ja vainusi rouva Whittinghamia käsiinsä. Hän pidätti rouvan, mutta tämä pääsi häneltä karkuun, poistui Englannista, palaten Amerikkaan. Jonkun aikaa hänellä oli rahallisia vaikeuksia. Mutta hän ei unohtanut velkojaan ja lähetti lopuksi sellithwaitelaiselle jalokivikauppiaalle timanttisen kaulaketjun sovitun hinnan ja summalle kahdeksan vuoden koron viiden prosentin mukaan. Hänellä on kauppiaan kuitti lähettämistään rahoista. Se siitä välikohtauksesta — tiesikö Hannaford suorituksesta vai eikö, siitä ei minulla ole aavistusta. Olemme taipuvaiset uskomaan, ettei hän tiennyt. Mutta — kaulaketjun hinta suoritettiin ja runsaasti."

"Voinen yhtä hyvin ilmoittaa, että tiedän sen", huomautti Hetherwick.
"Sain siitä tiedon suoranaisesti."

"Se on hyvä. Olette siis käynyt Sellithwaitessa", virkkoi Blenkinsop, hymyillen taaskin ovelan älykkääseen tapaansa, "ja nyt johdumme viimeaikaisiin tapahtumiin, jotka ovatkin paljoa tärkeämmät. Vähän aikaa takaperin — sanokaamme Hannafordin saapuessa Lontooseen — oli lady Riversreaden ja madame Listorellen asema seuraava. Lady Riversreade, sir John Riversreaden leski, oli perinyt miesvainajansa melkoisen omaisuuden, asettunut asumaan Riversreade courtiin Surreyhin ja perustanut kotinsa läheisyyteen hoitolan haavoittuneita upseereja varten, jonka edustajana Lontoossa on tämä ystäväni ja liikekumppanini, majuri Penteney. Hänen sisarellaan madame Listorellella oli vuokra-asunto Paddingtonissa ja toinen New Yorkissa. Hän oleskeli etupäässä New Yorkissa, mutta käymäseltään joskus Lontoossa ja joskus Pariisissa. Tosiasiallisesti madame Listorelle on jalokivien tuntija ja harjoittaa niiden kauppaa. Mutta hän on äskettäin mennyt kihloihin ja menee pian avioliittoon erään tunnetun päärin, vanhanpuoleisen, hyvin varakkaan miehen kanssa. Se on mahdollisesti suurelta osalta vaikuttanut niihin tapahtumiin, joista nyt aion kertoa teille."

"Otaksuttavasti minun mielestäni, Blenkinsop — ei mahdollisesti", oikaisi Penteney. "Otaksuttavasti — varmasti!"

"Otaksuttavasti, siis — todennäköisesti!" myönsi Blenkinsop. Hän kumartui kirjoituspöytänsä ylitse kuulijoittensa puoleen. "Ja nyt, hyvät herrat, olkaa hyvin tarkkaavaisia, sillä nyt joudun tämän jutun todella tärkeisiin kohtiin, jotka erikoisesti kuuluvat poliisilaitoksen alalle. Noin kaksi viikkoa takaperin pyrki lady Riversreaden puheille — hän oli silloin Riversreade courtin läheisyydessä sijaitsevan hoitolansa yksityiskonttorissa — eräs mies, joka käytti tohtori Cyprian Baseverien nimellä varustettua käyntikorttia. Lady Riversreade luuli, että käyntikortin omistaja oli lääkäri, joka halusi tutustua hoitolaan, ja mies päästettiin hänen luokseen. Pian lady Riversreade pääsi selville, ettei vieras ollutkaan tullut siinä tarkoituksessa kuin hän oli kuvitellut. Mies puhui hänelle omituisia asioita. Aluksi hän antoi lady Riversreaden tietää perinpohjin tuntevansa lady Riversreaden sisarelle Sellithwaitessa sattuneen kaulaketjuselkkauksen. Lady Riversreade, joka tunsi koko jutun, käsitti miehen saaneen tietonsa suoraan alkulähteestä. Mies myöskin vihjasi, että madame Listorellen olinpaikka ja kihlaus olivat hänen tiedossaan; lyhyesti sanoen, hän osoitti hyvin tutustuneensa sisarusten, sekä lady Riversreaden että hänen sisarensa, perheoloihin. Sitten hän paljasti korttinsa selvemmin. Hän selitti lady Riversreadelle, että eräs lontoolainen joukkue oli saanut tietoonsa Sellithwaiten jutun: vangitsemismääräyksen, pidätyksen ja karkaamisen, että he myös tunsivat madame Listorellen kihlauksen loordi — sanokaamme nyt aluksi loordi X:n — kanssa ja että he vaativat palkkiota vaikenemisestaan. Toisin sanoen, he tahtoivat kiristää rahaa. Jollei heille maksettaisi heidän vaatimaansa summaa, niin he menisivät loordi X:n luokse, esittäisivät hänelle asian, kertoisivat hänelle, että hän oli kihloissa naisen kanssa, joka heidän selityksensä mukaan voitiin maamme lakien mukaan vielä pidättää ja tuomita petoksesta."

"Eikö häntä voida?" kysäisi Matherfield äkkiä. "Tällaisissa tapauksissa ei luullakseni ole mitään vanhentumisaikaa, herra Blenkinsop. Syytös ei kai raukea, vaikka kuluisi kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta!"

"Olen jo maininnut, että Sellithwaiten juttu oli tiliasia", vastasi Blenkinsop. "Aikomus ei ollut pettää, ja koko rahaerä suoritettiin korkoineen asianmukaisesti. Mutta se ei ole nyt tärkeätä — kysymys on siitä, miten Baseverie esitti sen lady Riversreadelle. Lady Riversreade ei tietystikään tuntenut lakia, ja hän tuli levottomaksi sisarensa tähden. Hän kysyi Baseverielta, mitä tämä vaati. Mies sanoi silloin suoraan voivansa sopia miesten kanssa — jos lady Riversreade toimittaisi rahat. He olivat, hän väitti, jollakin tavoin hänen vallassaan, ja hän voisi käyttää sitä hyväkseen. Lady Riversreade tahtoi tietää, minkälainen se valta oli; hän ei suostunut ilmaisemaan sitä. Sitten hän tiedusti, kuinka paljon mies vaati, mutta tämä ei ilmoittanut sitäkään. Baseverie sanoi vain, että jos hän olisi valmis toimittamaan rahat miesten suun tukkimiseksi, niin hän, Baseverie, koettaisi seuraavan viikon aikana pakottaa heidät suostumaan kohtuulliseen maksuun ja pistäytyisi lady Riversreaden luona seuraavana perjantaina ilmoittamassa hänelle, mitä joukkue vaati. Lady Riversreade sopi hänen kanssaan siitä."

"Ja kysyi toivottavasti neuvoa sillä välin", jupisi Matherfield.
"Hänen olisi pitänyt luovuttaa mies poliisille heti paikalla!"

"Ei — hän ei pyytänyt neuvoa", jatkoi Blenkinsop. "Madame Listorelle oli Pariisissa — majuri Penteney oli asioissa maaseudulla. Lady Riversreade odotti Baseverien toista käyntiä. Tultuaan toistamiseen mies ilmoitti joukkueensa vaatimuksen — kolmekymmentätuhatta puntaa. Hän määritteli myöskin, millä tavoin se olisi suoritettava — hänen esittämänsä menettely olisi tehnyt mahdottomaksi saada selvää rahojen vastaanottajista. Mutta nyt oli lady Riversreade paremmin valmistautunut — hänellä oli ollut ajatusaikaa. Hän odotti majuri Penteneytä seuraavana päivänä ja tiesi sisarensa palaavan Pariisista seuraavana maanantaina. Senvuoksi hän sanoi Baseverielle antavansa vastauksen maanantaina, jos tämä sopisi hänen kanssaan jostakin kohtauspaikasta Lontoossa. Vihdoin he päättivät tavata toisensa Vivianissa Candlestick-solan varrella. Baseverie poistui. Seuraavana päivänä lady Riversreade kertoi majuri Penteneylle kaikki, mitä oli tapahtunut. Senjohdosta majuri meni lady Riversreaden seurassa Vivianiin maanantai-iltana. He odottivat tunnin yli määräajan. Baseverieta ei näkynyt —"

"Niinpä niin!" mutisi Matherfield. "Hän ei tahtonut näyttäytyä — koska majuri oli mukana!"

"Ehkä niin", myönsi Blenkinsop. "Joka tapauksessa häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Niin ollen lady Riversreade poistui, jättäen majuri Penteneyn jälkeensä. Minun sopinee mainita, että majuri viipyi siellä vielä jonkun aikaa, etsien valppaasti katseillaan miestä, jota lady Riversreade oli kuvaillut hänelle yksityiskohtaisesti — miehen ulkomuoto on huomiotaherättävä, mikäli olen kuullut. Mutta hän ei nähnyt Baseveriesta jälkeäkään."

"Ei!" huudahti Matherfield pilkallisesti. "Ei tietysti! Mutta lady
Riversreade olisi hänet tavannut — jos hän olisi mennyt yksin!"

"No niin, siinä se asia", jatkoi Blenkinsop. "Nyt palaamme lady Riversreadeen. Hän ajoi sisarensa asuntoon Paddingtoniin, ja tapasi madame Listorellen, joka oli juuri palannut Pariisista. Hän kertoi sisarelleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Madame Listorelle päätti heti lähteä New Yorkiin noutaakseen sikäläisestä asunnostaan eräitä papereita, jotka varmasti osoittaisivat, että hän oli täysin viaton Sellithwaiten jutussa. Jätettyään lady Riversreaden asuntoonsa madame Listorelle matkusti Southamptoniin ennen kello viittä seuraavana aamuna — no?"

"Näytte olevan kovin ihmeissänne", sanoi Blenkinsop. "Mutta — Southamptonissa hän tilasi matkalipun sille nimelle, jota hän aina käytti matkoillaan — tyttönimelleen — Tartaricilla, jonka piti lähteä samana päivänä iltapuolella. Sen tehtyään hän meni erääseen hotelliin puoliselle. Sitten hän alkoi pohtia asioita rauhallisemmin. Ja loppujen lopuksi hän, sensijaan että olisi matkustanut New Yorkiin, meni takaisin laivayhtiön konttoriin, peruutti pilettitilauksensa ja lähti junassa loordi X:n maatilalle Wiltshireen sekä kertoi loordille koko jutun. Sieltä hän sähkötti sisarelleen, mitä oli tehnyt, ja illalla kirjoitti hänelle. Tällä välin oli lady Riversreade varhain aamulla palannut Riversreade courtiin. Majuri Penteney meni hänen seurassaan. Lady Riversreade uskoi Baseverien varmasti tulevan häntä tapaamaan. Ja mies tuli! Mutta hän ei tavannut lady Riversreadea, vaan majuri Penteneyn — yksin. Ja majuri Penteney puhui hänelle ensin vähän aikaa suoraa kieltä ja sitten, kuvaannollisesti puhuen, potkaisi hänet ulos, käskien hänen tehdä pahimpansa. Mies lähti — saatuaan varoituksen, että jos hän vielä joskus näyttäytyisi siellä, hänet jätettäisiin poliisien käsiin."

Matherfield ähkäisi taaskin, mutta nyt hänen harminsa syy oli ilmeisesti toisenlainen.

"Erehdys, sir — suuri erehdys!" hän huudahti, pudistaen päätään
Penteneylle. "Teidän ei olisi pitänyt päästää sitä vintiötä sillä
tavoin! Teidän olisi pitänyt luovuttaa hänet poliisille heti. Mennyt?
Nyt on mahdotonta tietää, missä hän on!"

"Niinköhän? Emme sentään ole aivan niin typeriä kuin näytämme,
Matherfield", hän vastasi. "Kun tiistaiaamuna lähdin Dorkingiin lady
Riversreaden seurassa, oli muassani sukkela mies, johon voin luottaa.
Hän näki Baseverien sekä tulevan että menevän. Luullakseni saamme
Baseverien käsiimme millä hetkellä tahansa. Miehemme ei päästä häntä
näkyvistään!"

"Vai niin? Se on parempi, sir, paljoa parempi!" sanoi Matherfield. "Se on paikallaan! Sellaista veitikkaa olisi pidettävä silmällä yötä päivää. Entä sitten, hyvät herrat, tämä palkkio? Ajatus sen julistamisesta sai tietysti alkunsa tämän Baseverien vehkeilystä. Mutta — miten oikeastaan? Puhuiko hän lady Riversreadelle Hannafordista?"

"Ei!" vastasi Blenkinsop. "Aioin juuri kertoa, kuinka tulimme julkaisseeksi ilmoituksen. Koko sunnuntai-iltapäivän ja -illan sekä osan maanantaiaamua lady Riversreade, majuri Penteney ja minä neuvottelimme tästä asiasta. Selitän heti aluksi, miten ja minkätähden ajattelimme sen olevan yhteydessä Hannafordin murhan kanssa, josta kaikki tietystikin olimme lukeneet sanomalehdistä."

"Seuraavasta syystä", vastasi Blenkinsop. Hän naputti kirjoituspöytäänsä antaakseen pontta puheelleen ja silmäili samalla Matherfieldia tarkasti. "Siitä syystä, että Baseverie väitti, että kiristäjäjoukkueen hallussa oli alkuperäinen määräys rouva Whittinghamin vangitsemisesta!"

Hetherwickin teki mieli ponnahtaa pystyyn ja huudahtaa ääneen. Hän kuitenkin hillitsi itsensä, mutta Matherfield ei ollut niin maltillinen.

"Siinä Baseverie astui harha-askeleen", jatkoi Blenkinsop. "Siitä hänen ei olisi pitänyt hiiskua mitään. Mutta hän teki sen — epäilemättä hän piti rikasta naista helppona saaliina. No, alkaessamme neuvotella me tietysti tunsimme Sellithwaiten jutun tarkoin; tiesimme myöskin sen, että siihen aikaan oli poliisimestarina Hannaford ja että vangitsemismääräys oli hänellä; oli varsin todennäköistä, että hän oli säilyttänyt sitä muistikirjansa välissä ja että se oli ollut hänen taskussaan hänen saapuessaan Lontooseen. Heti mieleen johtuva päätelmä oli senvuoksi, että ne miehet, joilla pidätysmääräys nyt oli, olivat otaksuttavasti saaneet sen väärillä keinoilla Hannafordilta ja sekaantuneet hänen murhaansa. Ja vielä enemmänkin — oliko Baseverien mainitsemaa joukkuetta olemassakaan? Eikö joukkue todennäköisesti ollut — Baseverie?"

"Mutta", jatkoi Blenkinsop, "oli mahdollisuus, että joukkue oli olemassa. Tutkimme perin pohjin kaikki sanomalehti-selostukset. Huomasimme, ettei Hannafordin puuhista tiedetty juuri mitään siitä alkaen, kun hän saapui Lontooseen, hänen kuolemaansa saakka. Ainoa mies, joka olisi voinut kertoa Hannafordin hommista tämän kuoliniltana — Granett — oli kuollut, ilmeisesti myrkytettynä kuten Hannafordkin. Nämä asianhaarat — ne ovat kai herättäneet teidänkin huomiotanne — johtivat meidät uskomaan, että Hannaford oli täällä Lontoossa solminnut tuttavuuksia epäilyttävää lajia olevien ihmisten kanssa. Ja yksi asia oli ehdottoman varma — jos pidätysmääräys todella oli joukkueella tai Baseveriella, niin se oli saatu Hannafordilta! Vai mitä?"

"Se pitänee paikkansa", vahvisti Hetherwick. "Sen täytyi olla häneltä lähtöisin joko suoraan tai kiertoteitse."

"Meidän luullaksemme joukkue tai Baseverie sai sen suoraan häneltä", selitti Blenkinsop. "Me otaksumme, että jos on olemassa joukkue, niin Baseverie on sen toimiva, ehkäpä johtava jäsen, että Hannaford ennestään tunsi hänet tai jonkun muun jäsenen, että Hannaford oli hänen tai heidän seurassaan kuolemansa edellisenä iltana, että hän piloillaan kertoi heille huomanneensa madame Listorellen ja rouva Whittinghamin samaksi henkilöksi ja että he myrkyttivät hänet — ja Granettin, joka oli saapuvilla — säilyttääkseen salaisuuden yksinomaan itsellään sekä kiristääkseen sillä rahaa madame Listorellelta ja tämän sisarelta lady Riversreadelta. Sellainen on teoriamme pääpiirteissään — ja juuri senvuoksi me maanantaina puolenpäivän aikaan julkaisimme ilmoituksen. Arvelimme pitää asiat aluksi omina tietoinamme, ja jos saisimme pätevät todistukset, luovuttaa ne poliisille. Nyt tiedätte kaikki. Jos joukkue on olemassa, niin saattaahan joku jäsen, joka voi tyydyttävästi vierittää syyn niskoiltaan, viidentuhannen punnan tähden kavaltaa toiset; saattavathan myöskin tapahtumat kehittyä huippuunsa, ennen kuin me saamme selvät todistukset Baseverieta vastaan —"

"Vieläkin toivoisin, että joko lady Riversreade tai majuri Penteney olisi jättänyt hänet poliisien käsiin!" kiivasteli Matherfield. "Katsokaas —"

"Teidän on muistettava, ettei Baseverie vaatinut mitään itselleen", keskeytti hänet Penteney. "Hän esiintyi välittäjänä. Mutta miehemme on varma — toimestaan eronnut etsivä — ja —"

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui konttoristi kädessään sähkösanoma. Blenkinsop repi kuoren auki, luki hätäisesti sanoman ja viskasi sen pöydälleen, huudahtaen harmistuneesti:

"Tämä on mieheltämme!" hän ilmoitti. "Lähetetty Doverista. Hän oli seurannut Baseverieta sinne — mutta Baseverie on livahtanut häneltä karkuun!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Penteney astahti eteenpäin ja otti sähkösanoman käteensä. Hetkisen kuluttua hän antoi sen Hetherwickille.

"Sepä kova onni!" hän tuskitteli. "Ja niin odottamatta! Vintiö on tietystikin pujahtanut mantereelle."

"Seurasin häntä tänne viime yönä. Majoituin samaan hotelliin, mutta hän pääsi livistämään varhain tänä aamuna. Palaan nyt."

"Teidän olisi pitänyt palkata kaksi miestä", sanoi Matherfield. "Yksi ei ole kylliksi — tällaisessa tapauksessa. Mutta asia on, kuten jo äsken huomautin — tämä mies olisi pitänyt panettaa kiinni heti. Mutta —"

Hän nousi pystyyn, ikäänkuin kaikki puhuttavat olisi jo puhuttu, ja siirtyi ovea kohti. Mutta lattian puolivälissä hän pysähtyi.

"Ilmoittakaa minulle, jos joku tulee tänne vaatimaan luvattua palkkiota!" hän pyysi. "Se asia kuuluu poliisien alaan, kuten ymmärrätte."

Liikekumppanukset, joita sähkösanoma ilmeisesti harmitti kovasti, nyökkäsivät.

"Ilmoitamme siitä teille heti", lupasi Blenkinsop. "Ette luonnollisestikaan hiisku kellekään mitään siitä, mitä olemme kertoneet?"

"Olkaa huoleti!" vastasi Matherfield. "Se ei ole ainoa yksityisluontoinen, salainen piirre tässä jutussa, sen vakuutan." Kadulla hän kääntyi Hetherwickiin päin. "No niin! Olemme selvittänyt muutamia seikkoja, herra Hetherwick — tai oikeammin nuo kaksi selvittivät ne meille. Mutta olemmeko päässeet yhtään lähemmäksi sen kysymyksen ratkaisua, johon haemme vastausta — kuka myrkytti Robert Hannafordin?"

"Minun mielestäni olemme!" väitti Hetherwick. "Ainakin minä olen!
Joko Baseverie itse myrkytti hänet tai tietää, kuka sen teki!"

"Tietää, kuka sen teki!" kertasi Matherfield. "Niin! Se on todennäköisempää. En usko, että hän sen teki — siinä tapauksessa hän ei olisi niin valmis tunkeutumaan etualalle."

"Minä en ole siitä niin kovin varma", huomautti Hetherwick. "Päättäen siitä, mitä olemme hänestä kuulleet, hän tuntuu olevan julkea ja uskalias konna. Otaksuttavasti hän luuli saavansa lady Riversreadesta helpon saaliin; luultavasti hän myöskin arveli, että nainen, jolla on niin paljon rahaa, ei paljoakaan surisi kolmenkymmenentuhannen menetystä. Yksi asia on kuitenkin varma — Baseverie tietää sen, mitä me haluamme tietää. Mutta — hän on tipotiessään!"

"Kenties — kenties!" hoki Matherfield. "Ja kenties ei. Penteneyn palkkaama mies seurasi häntä Doveriin ja häipyi siellä jäljiltä, mutta silti ei ole sanottua, että Baseverie on matkustanut mannermaalle. Jos Baseverie on niin ovela veitikka kuin miltä hän tuntuu, niin hän on laskenut yhteen kaksi ja kaksi, kun majuri Penteney varoitti häntä pysymään poissa Riversreade courtin läheisyydestä. Todennäköisesti hän arvasi, että Penteney käskisi pitää häntä silmällä; ehkä hän huomasi vainuajansakin. Jos hänellä on vähääkään järkeä, niin hän sitten juoksutti miestä jonkun aikaa perässään ja lopuksi pujahti eroon. Ei! Minä luulisin Baseverien olevan jälleen Lontoossa. Jotensakin on asia niin, herra Hetherwick. Mutta mistäs tämä on? Tuossa tulee yksi miehistäni meitä vastaan. Jätin tiedon, mistä minut löydettäisiin."

Hetherwick katsahti eteenpäin ja näki heitä kohti tulevan miehen, joka silminnähtävästi oli siviilipuvussa oleva poliisi. Hän oli tyynen näköinen, jäyhäpiirteinen mies, mutta hänen yksinkertaisista kasvoistaan kuvastui selvästi, että hänellä oli uutisia.

"No, Marler?" tiedusti Matherfield, kun mies saapui heidän luokseen.
"Onko jotakin tapahtunut?"

Tässä Lincoln's Inn Fieldsin rauhallisessa kulmauksessa ei ollut ketään lähettyvillä, mutta sittenkin mies vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin kovin peläten kuulijoita, ja alkoi sitten puhua kuiskaamalla.

"Luultavasti olen löytänyt sen rohdoskauppiaan. Ainakin siltä näyttää. Pistäydyin tänä aamuna Maiden Lanen varrella erään Macpherson-nimisen rohdoskauppiaan myymälässä. Näytin hänelle lääkepullojen rikkinäisten nimilippujen valokuva-jäljennökset ja kysyin häneltä, osaisiko hän antaa minulle mitään tietoja niistä. Hän taitaa olla perin varovainen mies, tarkasti jäljennöksiä pitkän aikaa virkkamatta mitään. Sitten hän sanoi oiettavansa, että olin poliisimies ja niin edelleen; minun oli tietysti pakko selittää hänelle vähä — vain vähä. Sitten hän aivan äkkiä pamautti: 'Kuulkaas, ystäväni, teidän olisi parasta ilmaista minulle suoraan, onko tämä Hannafordin myrkyttämisen yhteydessä.' Silloin luonnollisesti myönsin, että, kahden kesken sanottuna, se oli. 'Eikö juttu ole Matherfieldin hoidettavana?' kysyi hän. 'Lähettäkää Matherfield tänne. Teille en puhu mitään. Sen, mitä minulla on sanottavaa, sanon Matherfieldille.' Palasin senvuoksi päämajaan, ja siellä minulle kerrottiin, että olitte lähtenyt Lincoln's Inn Fieldsille."

"Hyvin tehty, nuori mies!" kehui Matherfield. "Jos olette löytänyt oikean miehen, niin kyllä muistan teitä. Mikä hänen nimensä olikaan — Macpherson, Maiden Lanen varrella? No hyvä! Sitten lähdenkin heti häntä tapaamaan. Ei sanaakaan kellekään, Marler!" lisäsi hän miehen kääntyessä poistumaan. "Kieli hampaiden takana! No, tässä nyt on yksi asia niinkuin olla pitääkin, herra Hetherwick", jatkoi hän hihittäen ja hykertäen käsiään. "Tämä on parempi kuin kaikki, mitä kuulimme Penteneyn toimistossa! Kunhan vain saan tietää sen miehen nimen ja osoitteen, jota varten se lääke oli valmistettu, niin uskon pääseväni aimo harppauksen eteenpäin. Mutta tulkaa mukaan — mennään yhdessä käymään rohdoskauppiaan luona."

Maiden Lanen varrella oleva myymälä, jonka eteen he pian pysähtyivät, oli pieni, vanhanaikainen liike; sen ikkunoissa ei ollut juuri muuta kuin tavanmukaiset värilliset pullot ja kadunpuolista, kapeata seinää koristamassa vain nimi "Macpherson", joka komeili haalistunein kultakirjaimin ajan kalvamassa kilvessä. Myymälä oli pimeä ja ummehtunut; Hetherwick sai pinnistää silmiään nähdäkseen pitkän, laihan, vanhanpuoleisen miehen, joka silmälasit nenällään seisoi hyvin täsmällisen ja siistin näköisenä ainoan myyntipöydän takana, silmäillen häntä ja Matherfieldia äänettömänä.

"Herra Macphersonko?" tiedusti Matherfield. "Sepä hyvä! Hyvää huomenta, sir. Nimeni on Matherfield — komisarjus Matherfield. Muuan miehistäni kertoi —"

"Hetkinen!" keskeytti rohdoskauppias. Hän meni myymälänsä takaosassa olevan verhon taakse, palaten sieltä pian mukanaan nuori mies, jolle hän kuiskasi pari sanaa. Sitten hän antoi merkin vierailleen, avasi peränurkassa olevan oven ja vei heidät yksityiseen vastaanottohuoneeseensa. "Täällä saamme olla rauhassa, herra Matherfield", hän sanoi. "Ja epäilemättä on asianne hyvin salainen."

"Sinnepäin", myönsi Matherfield, kun hän ja Hetherwick istuutuivat pienen pöydän ääreen. "Mutta konstaapeli jo kaiketi puhui teille jonkun verran. Hän kertoi näyttäneensä teille valokuva-jäljennökset eräistä revityistä nimilipuista, jotka ovat Hannafordin jutussa esiintyvän pullon kupeessa, ja että te ne nähtyänne tahdoitte tavata minua. No niin, sir, nyt olen tässä."

"Niin, juuri niin, herra Matherfield, juuri niin, pilkulleen", vastasi rohdoskauppias, kiertäen pöydän kohdalla palavaa kaasuliekkiä isommaksi. "Niin, totisesti!" Myöskin hän istahti pöydän ääreen ja pani pitkät, hoikat sormensa ristiin. "Niin, ja te arvelette, herra Matherfield, että tuo pullo on jossakin yhteydessä Hannafordin myrkyttämisen kanssa?"

"Olen vilpitön teitä kohtaan, herra Macpherson", virkkoi Matherfield. "Mutta sallikaa minun ensin kysyä teiltä jotakin! Oletteko lukenut tätä juttua koskevat sanomalehtiselostukset?"

"Sitten tietänette, että samoin kuin Hannaford myrkytettiin myöskin eräs toinen mies — Granett — joka oli Hannafordin seurassa sinä yönä, jolloin se kaikki tapahtui. Tämä herrasmies on sama, joka oli silloin maanalaisessa junassa samassa vaunussa kuin Hannaford ja näki Hannafordin kuolevan sekä Granettin poistuvan muka noutamaan lääkäriä."

"Hän on siis kai herra Hetherwick", päätteli kemisti, kumartaen kohteliaasti. "Niin, juuri niin!"

"Te näytte lukeneen kuulustelun selostukset", huomautti Matherfield hymyillen. "No niin, kuten sanoin, myöhemmin tavattiin Granett kuolleena. Löysin lääkepullon ja lasin hänen vuoteensa vierestä. Niissä molemmissa oli ollut wiskyä, mutta asiantuntijoiden lausunnon mukaan oli niissä myöskin ollut myrkkyä — jäljet, he väittivät, olivat epäämättömän selvät. No, siinä lääkepullossa oli kaksi revittyä nimilippua — ylemmässä, kuten valokuva-jäljennöksestä näette, on ollut nimi — siitä on jälellä vain ristimänimen alkukirjain C ja sukunimen ensimmäinen kirjain A. Kaikki muu on poissa. Ja nyt haluan tietää, oletteko te se rohdoskauppias, joka valmisti pullossa olleen lääkkeen tai virkistysaineen tai mitä se lienee ollut, ja jos olette, kuka on se henkilö, jota varten sen valmistitte ja jonka nimien alkukirjaimet ovat C ja A. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kyllä, herra Matherfield!" vastasi rohdoskauppias innokkaasti. "Käsitän jokaisen sananne, ja perin selvää puheenne onkin. Ja olen valmis antamaan teille kaikki tiedot mitä voin, mutta ensin haluaisin tiedustaa teiltä erästä hyvin tärkeää asiaa. Jos olette lukenut parin viime päivän sanomalehtiä, herra Matherfield, niin tiedätte, että eräs Lincoln's Inn Fieldsin laidalla sijaitseva asianajotoimisto on luvannut viidentuhannen punnan suuruisen palkkion —"

"Tiedän sen hyvin, herra Macpherson", keskeytti hänet Matherfield naurahtaen ja salavihkaa vilkaisten Hetherwickiin. "Herra Hetherwick ja minä tulimme suoraan mainitusta toimistosta. Tahdotte kai tietää, onko sama asia, ilmaisetteko tietonne minulle vaiko heille? Haluatte olla varma, ettette siten menetä palkkiota?"

"Aivan niin, herra Matherfield, aivan niin!" myönteli rohdoskauppias kiihkeänä. "Arvasitte tarkoitukseni täsmälleen. Sillä tietystikin, kun on sellainen palkkio —"

"Jos ilmoitatte meille sellaisia seikkoja, joiden nojalla syyllinen voidaan vangita ja tuomita, herra Macpherson, niin voitte olla varma palkkiosta", vakuutti Matherfield. "Ja herra Hetherwick takaa sanani, siitä olen varma."

"Se riittää, hyvät herrat, se riittää!" huudahti Macpherson, kun Hetherwick oli jupissut myöntävästi. "Niin, se on kummallinen, synkkä juttu, enkä lainkaan aavistanut sekaantuvani siihen, ennen kuin konstaapelinne pistäytyi luonani tänä aamuna, herra Matherfield. Mutta sitten minulle selvisi! Ollakseni lyhytpuheinen sanon teille heti, että pullossa olleen vahvistuslääkkeen valmistin minä!"

"Hyvä!" hän virkkoi tyynesti. "Hyvä! Ja nyt sitten tärkein kysymys!
Ketä varten?"

"Eräälle tohtori Charles Ambroselle hänen omasta määräyksestään", vastasi Macpherson. "Se on jonkunlainen elvyke. Ensimmäisen kerran valmistin sitä hänelle kaksi vuotta sitten; senjälkeen olen valmistanut sitä hänelle useita kertoja. Viimeisen kerran se tapahtui noin kuusi viikkoa takaperin. Kaikki päivämäärät ovat kyllä kirjoissani; voin näyttää teille ne."

"Malttakaas vähän!" kehoitti Matherfield. "Se ei ole niin varsin tärkeää — vielä. Tohtori Charles Ambrose, niinkö? Onko teillä hänen osoitteensa?"

"Kyllä, varmasti!" vastasi rohdoskauppias. "Hänen osoitteensa on
John-katu 59, 3B."

"Adelphissa, juuri niin, John-katu 59, 3B, Adelphi", toisti
Macpherson. "Myöskin se on kirjoissa."

Matherfield jäi äkkiä tuijottamaan lattiaan äänettömänä. Nostaessaan päänsä taaskin pystyyn hän katsoi Hetherwickia silmiin.

"Eikö Granett huutanut, että hän tunsi erään läheisyydessä asuvan lääkärin, syöksyessään pois junasta Charing Crossin maanalaisella asemalla?" hän kysyi. "Ainakin kai saitte sen vaikutuksen, että hän tiesi jonkun lääkärin siellä lähellä?"

"Hän sanoi selvästi: läheisyydessä", vakuutti Hetherwick. "Kah, arveletteko —"

Matherfield keskeytti hänet heilauttamalla kättään ja kääntyi jälleen rohdoskauppiaaseen päin. "Oletteko nähnyt tämän tohtori Charles Ambrosen?" hän kysäisi äkkiä.

"Olen toki, herra Matherfield, useita kertoja", vastasi mies. "Mutta kun nyt johduin sitä ajattelemaan, en äskettäin."

"Muistaakseni silloin, kun hän käväisi täällä ja käski minun valmistaa hänelle uuden pullon virkistyslääkettään", sanoi Macpherson mietittyään jonkun aikaa. "Kuten juuri äsken mainitsin, on siitä ehkä kuusi viikkoa. Mutta kirjoissa —"

"Älkää vielä välittäkö kirjoista! Minkänäköinen tämä tohtori Charles
Ambrose on?"

"Pitkä, komea, hienopiirteinen mies — luullakseni noin nelikymmenvuotias. Iho, tukka, silmät, parta tummat. Viikset ja parran hän on leikkauttanut — niin, ulkomaalaisen tapaan. Oikeastaan hän muistuttaakin enemmän espanjalaista kuin englantilaista."

"Olen aina pitänyt häntä englantilaisena; hän puhuu kieltämme kuin englantilainen — se on, kuten yläluokkaan kuuluva englantilainen. Kerran hän mainitsi olevansa Oxfordissa opiskelleita — puhelimme yliopistoista."

"Oletteko koskaan nähnyt häntä puettuna väljään, tummaan päällystakkiin, kaula ja kasvojen alaosa kiedottuina isoon, valkeaan, silkkiseen kaulaliinaan?"

"Kyllä olen nähnyt hänet sellaisessa asussa! Koleina iltoina. Tosiaan, myöskin sen hän kertoi minulle, että hänen kurkkunsa oli herkkä tulehtumaan."

"Hän on sama mies, joka kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla sinä iltana! Se mies, jonka Ledbitter näki, mutta jota kukaan ei ole nähnyt senjälkeen!" hän huudahti. "Miljoona yhtä vastaan siitä! Mutta kuka hän on?"

"Niin — mutta tiedän myös, ettei tämä herra Macpherson ole nähnyt häntä äskettäin!" tokaisi Matherfield kuivakiskoisesti. "Kuinka usein, herra Macpherson, te häntä tavallisesti näitte? Tarkoitan: näittekö häntä yleensä muulloin kuin silloin, kun hän kävi liikkeessänne?"

"Kyllä. Olen nähnyt hänet kadulla", vastasi rohdoskauppias. "Olen myöskin nähnyt hänen menevän Ruleen ja Romanoon sekä tulevan sieltä."

"Toisin sanoen", päätteli Matherfield, "hän oli varsin hyvin tunnettu Thamesin rantatien tässä päässä. En nyt ole varma siitä, etten itsekin ole nähnyt sellaista miestä — musta, silkille välkkyvä, huolellisesti hoidettu parta, aina perin komeasti puettu. Mutta — herra Macpherson ei ole tavannut häntä viime aikoina! Hm! Tiedättekö, harjoittiko hän tointansa, herra Macpherson?"

"Siitä en osaa sanoa mitään, herra Matherfield. Kun hän nimitti itseään tohtori Ambroseksi, otaksuin, että hän otti vastaan potilaita; mutta en lainkaan tiedä, minkälainen hänen oppiarvonsa oli ja minkälaiset hänen tutkintonsa olivat."

Matherfield vilkaisi kirjariviin, joka oli huoneen seinustalla olevan pöydän yläpuolella.

"Onko teillä jotakin uutta lääkäriluetteloa?" hän kysyi. "No, hyvä! Katsotaanpa sieltä! Etsikää sieltä hänen nimensä, herra Hetherwick!" jatkoi hän rohdoskauppiaan otettua kirjan hyllyltä. "Olette tottuneempi käsittelemään kirjoja kuin minä. Otetaanpa selville, onko siellä hänestä mitään!"

"Täällä ei ole lainkaan Charles Ambrosen nimeä", hän ilmoitti.
"Etsikää vaikka itse!"

Matherfield silmäili osoitettua paikkaa eikä virkkanut mitään.
Macphersonilta pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Niinpä niin, hän lienee ulkomaalainen sittenkin", hän huomautti. "Mutta minä en olisi pitänyt häntä ulkolaisena, ja varmasti hän sanoi minulle suorittaneensa tutkinnon Oxfordissa."

"Olkoonpa ulkolainen tai oxfordilainen, minun on saatava hänestä enemmän tietoja!" selitti Matherfield, nousi seisomaan ja tarttui keppiinsä päättäväisen näköisenä. "Niin, herra Macpherson, olemme teille kiitollisia, ja jos tämä johtaa tuloksiin — ymmärrätte! Mutta tällä hetkellä noudattakaa varovaisuutta, josta te skotlantilaiset olette niin kuuluisia — vai mitä?"

"Herra Hetherwick", hän lausui juhlallisesti, "olemme jäljillä — vihdoinkin! Niin totta kuin nimeni on Matherfield, olemme päässeet jäljille! Nyt lähdemme John-kadulle Adelphiin — ja olen valmis lyömään vetoa vaikka kuinka paljon siitä, että mies on kadonnut!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Hetherwick seurasi kumppaniaan Thamesin rantatien poikki Adelphiin ja siihen taloon, johon he aikoivat — vanhaan, adamsilaiseen rakennukseen, joka nyt oli jaettu vuokra-asunnoiksi. Matherfield ei vaivautunut nousemaan ylempiin kerroksiin; hän etsi käsiinsä isännöitsijän ja tiedusti häneltä; mies pudisti päätään.

"Tohtori Ambroseko, sir?" hän kertasi. "Niin, kyllä, tohtori Ambrose asuu täällä — 3 B:ssä. Mutta hän ei ole asunnossaan, hän ei todellakaan ole kotosalla. Hän on ollut poissa noin kolme viikkoa — en tiedä, missä hän on."

Luotuaan Hetherwickiin merkitsevän silmäyksen Matherfield veti isännöitsijän syrjään ja puheli hänelle hetkisen; pian mies poistui portaita myöten pohjakerrokseen, josta he olivat hänet noutaneet.

"Asiat sujuvat hyvin", huomautti Matherfield, iskien silmää. "Hän vie meidät Ambrosen asuntoon. Sanoinhan, ettemme tapaisi Ambrosea täältä. Ei toki! Luulisin hänen livistäneen!"

"Jospa hän sen tekisi!" vastasi Matherfield hihittäen. "En mistään muusta olisi niin mielissäni! Jos hän tulisi, niin pyytäisin häntä pienelle kävelylle kanssani — selittämään muutamia asioita. Mutta hän ei näyttäydy! Mutta tuossa on isännöitsijä. Mennään yläkertaan!"

Isännöitsijä ilmestyi jälleen avainkimppu kädessään ja opasti heidät vanhan talon ylimmässä kerroksessa olevaan asuntoon. Avattuaan oven hän astui sivuun.

"Teidän ei tarvitse odottaa", selitti Matherfield. "Suljen oven poistuessamme ja ilmoitan siitä teille."

Heti isännöitsijän poistuttua hän meni sisään Hetherwick kintereillään ja sulki sitten huolellisesti oven heidän jälkeensä. Mutta vilkaistuaan ympärilleen arkihuoneessa, johon he olivat tulleet — se oli hieman siivoton ja kehnosti kalustettu — Hetherwick astui suoraan takan luokse ja osoitti uunin reunuksen yläpuolella riippuvaa, vanhuuttaan tahrautunutta ja haalistunutta valokuvaa.

"Tuossa on heti selvä ja merkitsevä todistuskappale!" hän huudahti.
"Tiedättekö, mikä tuo on, Matherfield?"

"Minulla ei ole siitä hämärintä aavistustakaan", hän vastasi. "Näen, että se on jonkun vanhan kirkon valokuva — siinä kaikki."

"Se on kuuluisa Sellithwaiten seurakunnan kirkko!" selitti Hetherwick. "Yksi Englannin kauneimpia kirkkoja! Katselin sitä — vain pikimmältään — käydessäni siellä. No niin, miksi on tämän miehen huoneessa Sellithwaiten kirkon kuva? Hannaford oli Sellithwaitesta."

"Se on joka tapauksessa tärkeä seikka", myönsi Matherfield. "Tänään pääsemme todella eteenpäin!" Hän silmäili valokuvaa tarkemmin. "Upea, vanha rakennus, kuten sanoitte", hän jatkoi. "Yksistään se, että hän on ripustanut kuvan seinälleen, todistaa, että hän on kiintynyt siihen. Sellithwaitelainen, todennäköisesti. Mutta siitä kaikesta saamme kyllä selon. Tarkastetaanpa nyt huonetta!"

Hetherwickin mielestä ei siellä ollut paljoakaan nähtävää. Asunnossa oli arkihuone, makuuhuone ja pieni kylpyhuone. Kalustus oli yksinkertainen, vanha ja jokseenkin kulunut; koko sisustus viittasi siihen, ettei huoneen asukas ollut kovinkaan varakas; ainoana varallisuuden merkkinä olivat pukeutumispöydän kalusto, hieno, joskin paljon käytetty seurustelupuku, joka oli heitetty sängynlaidalle ja huolellisesti laskoksiin taitetut ja silitetyt vaatteet makuuhuoneessa. Arkihuoneen hyllyllä oli joitakuita kirjoja, etupäässä lääketieteellisiä teoksia, muutamia henkilökuvia, pääasiallisesti opistolais- ja koululaisryhmiä, seinillä; keskellä lattiaa oli pöytä, jolla oli sekaisin kirjoja, kirjoitusvehkeet ja paperia. Matherfield alkoi penkoa niitä.

"Katsokaahan tuota!" hän huudahti äkkiä, osoittaen irtolehti-kalenteria, joka oli asetettu nojalleen kirjoituspöydän reunustaa vasten. "Huomatkaa päivämäärä! Maaliskuun kahdeksastoista! Juuri sinä päivänä Hannaford sai leponsa. Tai, ihan täsmällisesti puhuen, se oli edellinen päivä. Oikeastaanhan Hannaford kuoli yhdeksäntenätoista — kello — paljonkos se olikaan! — joka tapauksessa hyvin varhain aamulla. Mitä tästä käy selville? Se, ettei Ambrose ole ollut täällä kahdeksannestatoista päivästä lähtien. Siis — halloo!"

Käännellessään imuparperilehtiön ympärillä viruvia irtonaisia papereja hän oli äkkiä saanut käteensä sähkösanoman; yhtä äkkiä hän sysäsi sen Hetherwickille.

'Se sopii. Kohtaan teidät Victorian kirjamyymälän luona tänä iltana kuten ehdotitte.

"Entä päiväys?" sanoi Matherfield kiihkeänä. "Maaliskuun kahdeksastoista! Nyt se on selvä. Se mies, joka kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla, pitkä, kaulahuiviin kiedottu mies, jonka Ledbitter näki, oli Ambrose! Se on — varma!"

"Siltä tuntuu", vahvisti Hetherwick. Hän tarkasti yhäti sähkösanomaa. "Lähetetty Fleet-streetiltä kello kaksitoista ja viisitoista samana päivänä", hän mutisi. "Niin — siinä ei näytä olevan paljoa sijaa epäilylle. Mikähän mies tämä Ambrose on?"

"Siitä saamme pian tietoja!" vakuutti Matherfield reippaasti. "Nyt tuo sähkösanoma taskuun, ovi jälleen lukkoon, vielä jokunen sana isännöitsijän kanssa ja sitten hankkimaan niitä tietoja, joihin viittasitte! Tulkaa mukaan! Myöhemmin hankin kotitarkastusmääräyksen ja tutkin tämän asunnon perin pohjin. Mutta nyt liikkeelle!"

"Mainitsitte tohtori Ambrosen olleen poissa jonkun aikaa", hän alkoi.
"Onko se harvinaista?"

"No, ei niin varsin", vastasi mies. "Aina siitä saakka, kun hän saapui tänne pari, kolme vuotta sitten, hän on usein ollut poissa jonkun aikaa. Luullakseni hän pistäytyi Pariisissa tuon tuostakin. Mutta muistaakseni hän ei tätä ennen ole kertaakaan ollut poissa kauempaa kuin viikon yhteen menoon."

"Hän oli ilmeisesti lääkäri", huomautti Matherfield. "Kävikö täällä hänen luonaan koskaan potilaita?"

"Ei", hän vastasi. "Häntä tapaamassa ei täällä käynyt juuri ketään — en muista ketään paitsi niitä, jotka hän illalla toi mukanaan polttamaan piipun tai pari, ymmärrättehän. Tavallisesti hän lähti kaupungille varhain aamulla ja palasi kotiin myöhään — hyvin myöhään."

"Hän ei syönyt täällä — jollei hän itse valmistanut itselleen kahvikuppia aamulla", selitti isännöitsijä. "Kaikki ateriat ulkosalla — aamiainenkin. Sunnuntaisin samoin kuin arkipäivisin. Näimme häntä hyvin harvoin."

"Kuka siivoaa hänen huoneensa, laittaa kuntoon vuoteen ja niin edelleen?" kysyi Matherfield.

"Kaiketi kolmeen viikkoon, niin se on. Tohtori ei milloinkaan virkkanut mitään lähtiessään — hän vain lähti. Palatessaan hän aina pistäytyi alhaalla ilmoittamassa tulleensa takaisin. Mutta koskaan hän ei ole ollut poissa näin kauan kuin tällä kertaa. Juuri tänä aamuna, vähää ennen teidän tuloanne, huomautti vaimoni minulle, että se tuntuu oudolta."

"Siksi, ettei hän ole ottanut mitään mukaansa. Poistuipa hän aikaisemmin vaikka kuinka lyhyeksi ajaksi, aina vei hän mukaansa käsilaukun, puhtaita liinavaatteita, parranajo-vehkeet ja muuta semmoista — hän oli erikoisen tarkka ulkoasustaan — aina puettu keikarimaisesti ja puhdas paita joka aamu. Hänellä olikin aina aika suuri pesulasku!"

"Tuntuiko hänellä olevan käytettävissään runsaasti rahaa?" kysyi
Matherfield. "Vai päinvastoinko?"

"Sitä en voi oikein sanoa", vastasi isännöitsijä. "Hän maksoi aina säännöllisesti vuokransa meille ja pesulaskunsa, mutta mistään muusta on meidän mahdoton tietää mitään. Mutta, kuten mainitsin, hän näytti aina herrasmieheltä."

"Ymmärrän!" virkkoi Matherfield. "No niin — iltapäivällä näette minut jälleen."

Hän asteli Thamesin rantatielle ja käski siellä Hetherwickin nousta ensimmäiseen tapaamaansa vuokra-autoon.

"Mihin nyt?" tiedusti Hetherwick, kun Matherfield oli seurannut häntä autoon lausuttuaan ohjaajalle jotakin.

"Nyt menemme, sir, Hallam-kadulle, lääkintähallituksen virastoon", vastasi Matherfield kerkeästi. "Olen ennenkin saanut penkoa lääkärien entisyyttä ja tiedän, mistä saan mahdollisimman tarkat tiedot heistä. Nyt otan selvää tohtori Charles Ambrosesta — luonnollisestikin siinä tapauksessa, että hän on englantilainen lääkäri."

"Otaksuttavasti hän ei ole", arveli Hetherwick, "samoin kuin
Baseveriekaan ei ole".

"Ahaa, Baseverie!" huudahti Matherfield. "Tällä hetkellä en muistanut koko sitä miestä. No niin, kun nyt kerran olemme siinä puuhassa, niin katsotaanpa, saammeko kaivetuksi joitakin tietoja hänestäkin. Tänä aamuna olemme saaneet aikaan koko paljon, herra Hetherwick!" hän jatkoi, hykertäen tyytyväisenä käsiään. "Olemme saaneet jotakuinkin varmasti todistetuksi, että juuri Ambrose kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla, ja tiedämme, että Macpherson valmisti juuri hänelle sen pullon, jossa Granettin huoneesta löydetty myrkky oli. Ja nyt saamme toivottavasti lisää valaistusta hämäryyteen!"

Pian oli Hetherwick huoneessa, jossa paitsi häntä ja Matherfieldia oli yksitotinen virkamies. Nähtyään Matherfieldin valtakirjan ja kuultuaan hänen selityksensä tiedustelun syistä alkoi hän selailla luetteloitaan. Sitten hän poistui huoneesta ja viipyi poissa jonkun aikaa. Palatessaan hän toi kaksi paperiliuskaa, jotka hän ojensi Matherfieldille.

"Käskin kirjoittaa haluamanne tiedot", hän sanoi, "joten voitte tutustua niihin, milloin haluatte. Te" — hän hymyili kylmästi — "tahtoisitte arvattavasti kovin mielellänne löytää nämä miehet käsille."

"On perin todennäköistä, sir, että ennenkuin tämä päivä on mennyt mailleen, tavattoman kiihkeästi haluan saada heidät molemmat käsiini!" vastasi Matherfield, ja näytti melkein siltä kuin hän olisi iskenyt silmää. "Enemmän kuin kiihkeästi!"

Totinen virkamies nyökkäsi ja hymyili jälleen. Matherfield ja Hetherwick lähtivät. Kadulle päästyään Matherfield vilkaisi ympärilleen.

"Herra Hetherwick", hän sanoi, "kello on jo paljon yli kaksitoista, ja minä söin aamiaista ennen kahdeksaa — minun on nälkä! Poiketaan ensimmäiseen tiellemme osuvaan, siistiin ruokalaan ja tilataan jotakin haukattavaa! Ja siellä silmällemme näitä papereita."

Pian hän vei Hetherwickin erääseen ravintolaan; huomautettuaan pitävänsä oluesta ja juustosta siihen aikaan päivästä hän tilasi niitä ja vetäytyi kodikkaaseen nurkkaukseen, mihin Hetherwick seurasi häntä otettuaan wiskyä ja soodaa.

"Työskentelymme menestykseksi, herra Hetherwick!" esitteli Matherfield, kohottaen lasiaan. "Nyt minulla on varma tunne, että liitämme ketjuun renkaan toisensa jälkeen. Mutta katsotaanhan, mitä näihin paperilappuihin on piirustettu."

Hän laski paperikaistaleet pöydälle, jonka ääressä he istuivat. Kumpikaan ei ollut varsin monisanainen, mutta Hetherwickista niiden suora ja koristelematon sisältö oli kylläkin suurimerkityksinen.

"Charles Ambrose, lääk. kand. (Oxf.). Terveyshoidon tark., Cray port, Lancs., 1903-4; lääkärinä Whiteburn, Lancs., 1904-9; poliisilaitoksen lääkärinä, Sellithwaite, W.R., Yorksh., 1909-12; lääkärinä, Brondesbury, Lontoo, 1912-18. Poistettu luettelosta lääkintöhallituksen määräyksestä lääkärille sopimattoman käytöksen tähden, 1918."

"Se hänestä", mutisi Matherfield posket pullollaan leivästä ja juustosta. "Arvasin, että se olisi jotakin sentapaista! Ja nyt toiseen!"

"Cyprian Baseverie, lääk. & kir. lis. (Edinb.). Lääkärinä Birminghamissa, 1897-1902; Wyboroughissa, Northants, 1902-ix; Dalstonissa, N., 1911-17. Tuomittu petoksesta rikosasiain keskusoikeudessa 1917 ja poistettu luettelosta lääkintähallituksen määräyksestä 1918."

"Ho-hoo!" äänsi Matherfield. "Ollut jo lain kourissa, vai niin? Kas niin, herra Hetherwick, tietovarastomme karttuu, sir! Saamme selville yhä lisää. Baseverie on tuomittu rikollinen. Molemmat on pyyhitty pois lääkäriluettelosta. Ambrose on varmasti ollut Sellithwaitessa — ja aikamääristä päättäen hänen on täytynyt olla siellä Whittinghamjutun aikana. Lupaava pari — meidän tutkittavaksemme! Mitä arvelette?"

"Se ei minua ihmetyttäisi", sanoi Matherfield. "Otaksuttavasti he tuntevat ja ovat molemmat sekaantuneet tähän juttuun, rikostovereita, toistensa apulaisia. Mutta kun nyt tiedän heistä näin paljon, on minun helppo saada selville heistä vielä enemmän, erittäinkin Ambrosesta, joka on ollut poliisilaitoksen lääkärinä. Voin myöskin ottaa yksityiskohtaisen selon Baseverien rikoksesta. Pettänyt kai jotakin potilastaan, luulisin. Panen jo tänään iltapäivällä miehen tai kaksi työhön hankkimaan yksityiskohtaisia tietoja Baseveriesta ja Ambrosesta. Itse menen tietystikin tutkimaan Ambrosen asunnon John-kadun varrella läpikotaisin."

"Ja kaiketi Macphersonin todistuksen nojalla käskette etsiä
Ambrosea?" huomautti Hetherwick.

"Se on selvä! julkaisemme virallisen etsintäkuulutuksen, jossa kuvailemme hänet mahdollisimman hyvin", vastasi Matherfield. "Mutta sanonpa, että luullakseni on perin vaikeata päästä häneen käsiksi. Jos tahdotte kuulla yksityisen mielipiteeni, niin uskon hänen saaneen Hannafordin keksinnön selostuksen ja matkustaneen Atlantin toiselle puolelle muuttaakseen sen rahaksi."

"Nyt en niin paljoa välitä hänestä", selitti Matherfield. "Ambrose näyttää siltä mieheltä, joka minun on löydettävä — ainakin ensi aluksi. Mutta panen parhaani saadakseni Baseverienkin kynsiini. Jos nuo Penteneyt ja Blenkinsopit vain olisivat tulleet puhumaan meille eivätkä olisi ryhtyneet punomaan omia suunnitelmiaan, niin jotakin kunnollista olisi saatu aikaan. En olisi antanut sen miehen luikkia tiehensä!"

"Minun luuloni on", virkkoi Hetherwick, "että Baseverie ja Ambrose ovat yhdenvertaisia rikoskumppanuksia tässä jutussa. Ja — mistä tiedämme, etteivät he kohdanneet toisiaan Doverissa ja etteivät he ole pujahtaneet maasta yhdessä?"

Yhäti aprikoiden sitä Hetherwick seuraavana aamuna poikkesi Lincoln's Inn Fieldsin varrelle ja pyysi tavata jompaakumpaa johtajaa. Hänet opastettiin samaan huoneeseen, jossa Matherfield ja hän olivat edellisenä päivänä olleet keskustelemassa. Mutta hän tapasi majuri Penteneyn yksin. Blenkinsopilla, ilmoitti nuorempi liikekumppani, oli hoidettavina asioita oikeudessa sinä aamuna.

"Tulin kysymään", selitti Hetherwick, "oletteko saanut lisätietoja
Baseverien katoamisesta Doverissa".

"Olen entistä enemmän harmissani siitä!" vastasi hän. "Miehemme oli käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi — ja kuitenkin hän on aina ennen ollut niin varma ja luotettava. Hän palasi eilen iltapäivällä allapäin, pahoilla mielin, kertoi meille kaikki ja sai oikein aimo läksytyksen. Aluksi hän oli toiminut hyvin. Hän oli seurannut ajettavaansa Riversreade courtista Dorkingiin, sieltä Redhilliin ja sieltä Doveriin, muuttaen pari kertaa ulkoasuaan. Baseverie majoittui johonkin hotelliin — en muista nyt nimeä — lähelle satamaa; varmana siitä, ettei Baseverie aavistanut olevansa seurattu, myöskin meidän miehemme sijoittui sinne. Ei mitään tapahtunut. Hän näki Baseverien sinä iltana päivällisellä, sittemmin tupakkahuoneessa, jopa hän pelasi Baseverien kanssa biljardiakin ja näki hänen menevän huoneeseensa makuulle; heidän huoneensa olivat vieretysten. Hän luuli varmasti tapaavansa miehen aamiaisella, mutta mentyään alas huomasi linnun lentäneen tiehensä jo ennen kello kuutta, kuten yövahti ilmoitti — tietymätöntä minne. Eikä miehemme löytänyt hänestä jälkeäkään asemalla, ei satamassa, ei missään."

"Pahempaa kuin huolimatonta!" vahvisti Penteney. "Kuten mainitsin, hän sai kuuman ripityksen. Mutta nyt —"

Blenkinsopin pöydällä olevan puhelimen kello kilisi. Pyytäen anteeksi
Penteney riensi vastaamaan. Hetkistä myöhemmin pääsi häneltä
tukahdutettu hämmästyksen huudahdus ja sitten heti kiihkeä kysymys.
Hän kääntyi äkkiä Hetherwickin puoleen.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Puhelimessa on lady Riversreade. Hän kertoo, että hänen sisarensa, joka saapui eilen, ja neiti Featherstone on ryöstetty! Ryöstetty — tänä aamuna!"

Hetherwick ponnahti seisomaan, huudahtaen kiivaasti puolittain hämmästyneenä, puolittain epäillen. Mutta hänen ajatuksensa olivat jo Rhonan luona; hän näki mielessään tytölle tilanteesta koituvat vaarat selvemmin kuin Penteney saattoi nähdä.

"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Ryöstetty! Keskellä valoisaa päivää? Ja — sieltä?"

Mutta Penteney oli yhäti innokkaana puhelimessa, kysellen ja vastaillen hätäisesti.

"Kyllä, kyllä!" hän saneli. "Tietysti — poliisille — kyllä! Tulen sinne suoraa päätä — autossa — käskekää poliisien toimia reippaasti!"

Laskien puhelintorven kädestään hän pyörähti kiivaasti Hetherwickiin päin.

"Minä pelkään, ettei se ole lainkaan mahdotonta", hän sanoi. "Lady Riversreade selitti, että heidät ryöstettiin matkalla kartanosta hoitolaan — hän on kuullut puhuttavan isosta autosta, jossa oli outoja miehiä. Lähden sinne heti — tässä jutussa piilee enemmän kuin ensi silmäyksellä näyttää."

"Minä tulen mukaan", tarjoutui Hetherwick. "Mistä saamme auton — nopeakulkuisen?"

"Läheisyydessä on autotalli — Kingswaylla", vastasi Penteney, temmaten joutuisasti yhden vaatekomerossa riippuvista matkatakeista. "Kas tässä — pukekaa joku näistä yllenne! Olette suunnilleen saman mittainen kuin minä, ja ilma on vielä viileä — automatkalla. Ja nyt matkaan! Olemme siellä vajaassa tunnissa. Nähkääs", hän jatkoi, kun he poistuivat toimistosta ja lähtivät juoksujalkaa Kingswaylle, "luulen jo osittain käsittäväni tämän, Hetherwick. Nuo vintiöt otaksuttavasti luulivat ryöstävänsä lady Riversreaden, mutta saivatkin erehdyksessä hänen sisarensa! He haluavat lunnaita, ymmärrättehän? Kiristysjuoni meni myttyyn — nyt he koettavat tätä. Ilmeisesti he ovat epätoivoisen hurjaa joukkoa!"

Mitään virkkamatta Hetherwick nyökkäsi myöntävästi. Hän aprikoi mielessään, pitäisikö ilmaista Penteneylle, että neiti Featherstone, josta hän oli äsken puhunut, oli sen miehen pojantytär, jonka salaperäinen murha näytti olevan äskeisten, yhtä salaperäisten tapahtumien alkuna. Se tosiasia, niin hänestä tuntui, tulisi ilmi ennemmin tai myöhemmin — ja saattaisi syntyä selkkauksia, kenties epämieluisiakin, kun lady Riversreade saisi tietää, että Rhona oli tullut hänen palvelukseensa urkkijaksi. Eikö ehkä olisi hyvä ottaa Penteney uskotuksi ja selittää hänelle, kuinka asiat olivat? Mutta tarkemmin harkittuaan hän päätti odottaa, kunnes he saisivat tietää, millä kannalla olot Riversreade courtissa oikeastaan olivat; vielä nytkin hänen oli lady Riversreaden ilmoituksesta huolimatta vaikea uskoa, että kaksi naista, toinen hänen tietääkseen lujaluonteinen ja neuvokas tyttö, toinen matkusteluihin ja seikkailuihin tottunut suurmaailman nainen, oli voitu ryöstää keskellä kirkasta päivää hyvin lähellä kahta isoa taloa — se tuntui? mahdottomalta.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Noin viisikymmentä minuuttia myöhemmin kiiti iso, voimakaskoneinen auto, jonka Penteney oli vuokrannut Kingswayn varrelta, Riversreade courtin edustalle. Hetherwickille selvisi, ettei lady Riversreaden puhelinilmoitus ollut lainkaan liioiteltu. Emäntä itse riensi heitä vastaan; miehiä seisoskeli pengermällä, ja toisia näkyi puistossa, pari virkapukuista poliisimiestä seurasi lady Riversreadea hänen työhuoneestaan, jossa Hetherwick otaksui heidän olleen neuvottelemassa. Ja rouvan katse suuntautui ensimmäiseksi juuri Hetherwickiin; hän puhutteli vierasta, ennenkuin Penteney ehti suorittaa hätäistä esittelyä.

"Olen nähnyt teidät ennen!" hän huudahti äkkiä. "Olitte sihteerini, neiti Featherstonen, seurassa Victoria-asemalla sunnuntai-aamuna. Oletteko hänen sulhasensa?"

"No niin, neiti Featherstone on poissa — ja niin myöskin sisareni, madame Listorelle", jatkoi lady Riversreade. "Niin on asianlaita! Tuntui siltä kuin ette olisi oikein uskonut, kun soitin teille", hän lisäsi, kääntyen Penteneyn puoleen, "mutta siinä ei ole epäilyksen varaa — heidät on ryöstetty, ihan ikkunaini edessä. Eikä meillä ole vähääkään vihiä, ei minkäänlaisia jälkiä."

"Ei vielä, tarkoitatte kai", vastasi Penteney tyynesti. "Mutta kertokaahan kaikki! Yksityiskohtaisesti!"

"Yksityiskohtaisesti!" kertasi lady Riversreade. "Emme tunne mitään yksityiskohtia! En tiedä muuta kuin sen, että sisareni saapui eilen illalla Hampshiresta viipyäkseen täällä muutamia päiviä. Tänään aamiaisen jälkeen hän ja neiti Featherstone lähtivät puiston halki hoitolaan, jättäen minut tänne — aioin mennä heidän jälessään jonkun minuutin kuluttua. Ja meninkin — vajaan kymmenen minuutin perästä. Mutta kun tulin hoitolaan, ei heitä ollut siellä, ja Mitchell, ovivahti, ilmoitti, etteivät he olleet tulleet. He eivät olleet tulleet! Vihdoin palasin tänne ottaakseni selkoa, oliko ehkä sattunut jotakin ja olivatko he palanneet jotakin toista tietä. Mutta he eivät olleet täälläkään. Sitten aloin tiedustella heitä. Muuan palvelijatar, joka oli katsellut yläkerran ikkunasta, kertoi nähneensä auton huimaa vauhtia kiitävän yhdistävää tietä pitkin viertotielle päin kohta madame Listorellen ja neiti Featherstonen lähdettyä talosta. Ja varmastikin heidät on viety juuri siinä autossa! Tämä on taaskin tuon Baseverien puuhaa!"

"Puhelimessa mainitsitte jotakin sellaista, että autossa oli nähty outoja miehiä", huomautti Penteney.

"Niinkö? Niin, kyllä, sama tyttö oli muka ollut erottavinaan, että autossa istui kaksi miestä", vastasi lady Riversreade. "Luonnollisestikin he olivat outoja."

Penteney kääntyi poliisin puoleen, samalla kertaa nykäisten Hetherwickia käsivarresta. "Mielestäni on meidän parasta mennä puistoon tarkastamaan, onko siellä missään kamppailun merkkejä", hän ehdotti. "En pidä madame Listorellea enkä neiti Featherstonea sellaisina henkilöinä, jotka todennäköisesti antaisivat kuljettaa itsensä pois panematta vastaan. Oletteko jo ollut siellä?" hän lisäsi vanhemmalle miehistä. "Nimittäin sillä tiellä, jolla auto nähtiin?"

"Tulkaa mukaan sitten!" kehoitti Penteney Hetherwickin ja poliisien poistuessa eteissalista, viivytteli hetkisen ja kuiskasi joitakuita sanoja lady Riversreadelle; sitten hän kiiruhti seurueen etunenään. "Tännepäin!" hän komensi, opastaen Hetherwickia pitkin pengermää. "Tiedän, mitä tietä hoitolaan tavallisesti mennään. Koko matka on lakeata ja avointa paitsi yhdessä kohdassa, ja siellä on ryöstön täytynyt tapahtua."

Hetherwick kiinnitti erikoisesti huomiotaan tiehen, jota myöten Penteney johti seuruettaan. Se vei suoraan puiston halki kartanon pengermän juurelta lähelle hoitolan pääovea. Ja kartanosta katsottuna näytti siltä, että se oli aivan tasainen ja mutkaton. Mutta melkein talojen keskivälissä oli siinä melkoinen halkeama, jota jalkamies ei voinut huomata ennen kuin hyvin läheltä. Puiston halki etelästä pohjoiseen kulki maantie-leikkaus — yhdistävä tie, johon lady Riversreade oli viitannut — jonka pohjalle puistosta kummaltakin puolelta veivät koristeelliset portaat. Mitään, mitä tällä tiellä tapahtui, ei voitu nähdä puistosta paitsi ihan leikkauksen reunalta, sen Hetherwick heti oivalsi. Mutta parin-, kolmensadan metrin päässä portaista puiston maaperä aleni leikkauksen pohjalla olevan tien tasalle, ja siellä tie näkyi sekä kartanon yläkerran että hoitolan ikkunoista.

"Jos naiset on ryöstetty, kuten totisesti näyttää käyneen", hän sanoi seuralaisilleen, "niin se on tehty täällä. Asema on seuraavanlainen. Valtatie vie puiston pohjoispuolitse, kuten te kaikki tiedätte. Mutta myöskin eteläpuolella on hyvä tie, ja kaivettu tie yhdistää ne toisiinsa. Auto on voinut saapua sieltä, seisahtua tänne ja odottaa naisten tuloa. Heidän oli pakko laskeutua näitä portaita, mennä tien poikki ja nousta toisella reunalla olevia portaita ylös päästäkseen puiston toiseen puoliskoon. Heidät on kai pakotettu astumaan autoon näiden portaiden juurella — auto lähti liikkeelle ja oli valtatiellä minuutin tai parin perästä ryöstön jälkeen! Mutta siinä on pulma! Kaikki se on varsin helppo tehdä — kun on voimaa takana. Otaksuttavasti vangit pakotettiin autoon uhkaamalla heitä revolvereilla."

"Niin se kai on käynyt, sir", myönsi vanhempi poliisimies. "Heillä ei ollut valitsemisen varaa — nais-rukat! Ja kuten sanoitte, he olivat autossa ja kaukana täältä — kilometrien päässä — ennen kuin oikein käsittivät, mitä oli tapahtunut."

Mutta portaiden juurella ei näkynyt mitään. Tämä tie, samoin kuin kaikki tiet ja polut Riversreade courtin alueella, oli täydessä kunnossa, ja tuskin tomuhiukkasta oli sen puhtaalla, keinotekoisesti tasoitetulla ja silitetyllä pinnalla: ottelusta ei totisesti voinut erottaa jälkeäkään.

"Juuri niin on käynyt, sen saatte uskoa", huomautti Penteney Hetherwickille heidän silmäillessään ympärilleen. "Miehet odottivat täällä revolveri kädessä, pakottivat naiset nousemaan autoon ja menivät itse jälessä; kolmas mies, rikostoveri, ohjasi auton pois. Kunpa vain saisimme täsmällisempiä tietoja autosta ja miehistä!"

"Tietä myöten tulee vanha mies, joka näyttää katselevan meitä", huomautti Hetherwick vilkaistuaan taakseen. "Ehkä hänellä on jotakin kerrottavaa. Onhan joka tapauksessa jonkun näillä seuduilla asuvan ihmisen täytynyt nähdä auto."

Vanhus, ilmeisesti työmies, lähestyi ryhmää, silmäillen vuoroin yhtä, vuoroin toista. Hän oli sen näköinen, että hänellä oli jotakin ilmoitettavaa.

"Oletteko te, hyvät herrat, etsimässä tietoja siitä autosta, joka liikkui täällä tänä aamuna?" hän kysyi tullessaan likelle heitä. "Kuulin, että sitä oli kyselty, ja senvuoksi lähdin tänne."

Mies osoitti puistoon sinnepäin, missä maantieleikkaus katosi puiden ja pensaiden väliin.

"Asun tuolla", hän selitti. "Majani on tuolla, sen maantien toisella puolella, johon tämä yhtyy; puutarhani on sen varrella. Työskennellessäni puutarhassani tänä aamuna — kello lienee ollut silloin noin puoli kymmenen — saapui maantietä myöten auto, joka kääntyi tähän leikkaukseen. Kenties on se sama, josta puhutte."

"Epäilemättä", myönsi Penteney. "Ja olemme teille hyvin kiitollisia.
Mutta minkälainen auto se oi!? Suljettu vai avonainen?"

"Niin, se oli umpinainen, samanlainen kuin vanhanaikaiset vaunut, joita ei enää nykyisin nähdä", sanoi vanhus. "Mutta siitä huolimatta näin sen sisälle. Siellä oli kaksi herrasmiestä."

"Kaksi herrasmiestä, vai niin", kertasi Penteney. "Juuri niin. Ja vaunun ulkopuolella tietysti ohjaaja?"

"Niin kyllä; ulkopuolella oli ohjaaja. Hän oli puettu liveriin — näytti herrasmiehen palvelijalta. Komea poika!"

"En tosiaankaan — mutta kaksi heitä oli; he istuivat taka-istuimella, näin heidät ja myöskin näin auton pyörtävän juuri tälle tielle."

"No, panettepa te minut tiukalle! Se saattoi olla harmahtava — tai sitten kellahtava, vaaleankeltainen taikka likaisenharmaa — en osaa oikein täsmälleen sanoa. Mutta vaalea se oli."

"Varmasti! Missään nimessä se ei ollut tumma. Mutta se mies, joka sitä ohjasi — hän oli puettu tummaan liveriin — sen panin erikoisesti merkille, koska hän oli niin komea. Vihreä! Sen värinen hänen pukunsa oli, ja siinä oli kultanauhoja. Näytti ihan herttualta, juuri niin! Ja kun kuulin puistossa kyseltävän, niin ajattelin, että minun oli tultava kertomaan siitä."

Penteney palkitsi miestä muutamilla hopeakolikoilla ja kääntyi seuralaistensa puoleen, pudistaen päätään.

"Vaalea auto, jossa istui kaksi miestä ja jota ohjasi tummanvihreään, kultapunoksiseen liveriin puettu mies!" hän toisti kuvauksen. "Siinä lieneekin melkein kaikki tiedot, mitä voimme saada. Ja — jos tämä on edeltäpäin huolellisesti suunniteltu temppu, niin ohjaaja muuttaa liveriä vähän matkan päässä — sujauttaa toisen takin sen päälle. Mutta —"

He palasivat kartanoon, neuvotellen keskenään. Nähtävästi he eivät voineet tehdä muuta kuin toimittaa tiedusteluja ympäristössä. Penteney ei uskonut niiden tuottavan kovinkaan hyviä tuloksia.

"Kun ajattelee, että joka aamu nähdään seudulla tuhansittain autoja", hän huomautti, "niin kuinka voi olettaa, että kukaan, maalainenkaan, kiinnittää erikoista huomiota johonkin määrättyyn autoon. Asiasta ei voi olla epäilystäkään — he ovat pujahtaneet turvaan!"

Tuntui olevan pakko päästää naisten ryöstö julkisuuteen poliisien ja sanomiston kautta. Kartanon läheisyydessä ei kukaan muu paitsi palvelijatarta ja vanhaa mökkiläistä ollut nähnyt autoa ja siinä olleita henkilöitä. Mutta iltapäivällä, Hetherwickin ja Penteneyn valmistautuessa lähtemään Lontooseen, saapui taloon eräs mies, joka pyysi tavata lady Riversreadea. Lady Riversreade meni hänen puheilleen; molemmat vieraat seurasivat häntä; eteissalin ovella oli vanhanpuoleinen kunnianarvoisan näköinen mies, joka oli tullut keveillä rattailla. Hän selitti kuulleensa, mitä Riversreade courtissa oli sinä aamuna tapahtunut, ja hän arveli voivansa kertoa jotakin, sillä hän oli varma nähneensä talonsa ohitse kulkevan sellaisen auton, jollaista poliisit tiedustelivat.

"Noin kolme kilometriä Dorkingin tuolla puolen, mylady, Lontoon-tien varrella. Olen puutarhuri; nimeni on Thomas Chillam. Ollessani puutarhani portin edustalla tänä aamuna luullakseni noin kello kymmenen näin vaaleavärisen auton saapuvan Dorkingista päin erittäin vinhaa vauhtia, paljo nopeammin kuin sillä olisi ollut oikeus! Katselin sitä tarkoin, mylady. Mutta juuri kun se tuli asuntoni kohdalle, ajoi muuan mies lammaslauman sivukujalta, joka yhtyy tiehen jonkun metrin päässä puutarhastani, ja auton oli pakko hidastuttaa nopeuttaan. Ja siten näin siinä olevat ihmiset."

"Siellä oli kaksi miestä, mylady, etu-istuimella ja kaksi naista taka-istuimella. Sehän oli kylläkin umpinainen auto, mutta näin kuitenkin heidät kaikki neljä varsin selvästi. Minusta näytti, että he joko riitelivät tai olivat kiivaassa sananvaihdossa keskenään — joka tapauksessa he puhuivat kaikki. Mutta vaikkakin auto lampaiden tähden hidastutti vauhtiaan, kiiti se kuitenkin aika kyytiä ja oli yhdessä tuokiossa ohitseni, häipyen Lontoon-tielle. Mutta yhtä kaikki ennätin nähdä heidät kyllin hyvästi tunteakseni toisen miehistä ennen näkemäkseni."

"Ei, mylady", vastasi Chillam. "Lontoossa. Asia on niin, mylady, että minulla ja eukollani on täysikasvuinen tytär palveluksessa Lontoossa Grosvenor-tarhassa. Silloin tällöin käymme häntä tapaamassa ja olemme yön tai kaksi siellä lähellä. Ja luonnollisestikin katselemme ympäristöä. Sen miehen olen niillä matkoilla nähnyt pari, kolme kertaa Victoria-aseman seutuvilla — tunsin hänet heti nähdessäni hänet tänä aamuna, ja —"

"Kuvailkaahan, minkälainen hän on!" pisti Penteney väliin. "Niin hyvin kuin osaatte."

"No niin, sir, olen äkkinäinen sellaisessa, mutta hän on pitkä, komea, muodikkaasti puettu, parrakas ja viiksikäs mies — vieläkin pitempi kuin te ja tuo toinen herra, sir. Olen nähnyt hänet Victoria-kadulla — kenties panin hänet merkille juuri hänen pituutensa tähden."

"Teidän ei tarvitse lainkaan epäillä sitä, sir! Olen siitä yhtä varma kuin siitäkin, että näen teidät. Niin juuri!"

"Entä toinen autossa istuva mies? Panitteko hänet merkille?
Muistatteko hänen ulkomuotoaan?"

"Muistan, että hän oli kalpeakasvoinen", hän sanoi vihdoin, "ja hänellä oli korkea silkkihattu".

"Kuulostaa siltä kuin toinen olisi ollut Ambrose ja toinen Baseverie. Mitähän konnanjuonta he nyt punovat? Penteney — meidän on laittauduttava takaisin Lontooseen!"

KAHDESKYMMENES LUKU

Tuntia myöhemmin he seisauttivat autonsa Matherfieldin päämajan edustalle ja menivät sisälle kysymään häntä. Kun Matherfield jonkun aikaa kestäneen etsinnän jälkeen oli tuotu heidän luokseen, hykersi hän käsiään heidät nähdessään.

Matherfield oli ilmeisesti odottanut, että vieraat osoittaisivat syvää mielenkiintoa, jolleivät suorastaan innostusta, kuullessaan hänen ilmoituksensa, ja hän jäi ihmeissään tuijottamaan, kun toisten kasvot pysyivät synkkinä ja huolestuneina.

"Mutta te — tehän näytätte siltä kuin teillä olisi huonoja uutisia!" hän kummasteli. "Onko jotakin hullusti?"

"Ei johtunut mieleeni, että olisimme voineet soittaa teille Riversreade courtista", vastasi Hetherwick äkkiä, oivaltaen, että Matherfieldillä nähtävästi ei ollut aavistustakaan siitä, mitä sinä päivänä oli tapahtunut. "Mutta luulin Dorkingin poliisien tekevän sen. Jotakin hullustiko? Totisesti! Ja siinä saattaa Ambrose olla mukana — saimme tietoja, jotka tuntuvat sopivan häneen. Asia on niin", hän jatkoi, selostaen sitten lyhyesti tapahtuman Matherfieldille. "Sellainen se juttu!" hän päätti esityksensä. "Olen varma siitä, että tämä on Baseverien ja Ambrosen hommaa — ryöstää kaksi naista keskellä kirkasta päivää! Matherfield, teidän on löydettävä heidät!"

Matherfield oli kuunnellut Hetherwickin kertomusta hyvin tarkkaavasti ja siirsi nyt katseensa Penteneyhin ja sitten painettuun kuulutukseen, joka oli hänen kirjoituspöydällään. "Luulenpa suunnilleen käsittäväni koko jutun", hän virkkoi oltuaan hetken vaiti. "Nuo vintiöt luulevat — tai luulivat — saaneensa käsiinsä lady Riversreaden! He haluavat lunnaita tietystikin. He ottivat myöskin neiti Hannafordin, koska hän sattui olemaan siellä. Mutta sensijaan he — ja siinä heitä luonnisti paremmin kuin te, hyvät herrat, uskonettekaan, sen voin vakuuttaa — ryöstivät lady Riversreaden sisaren. Mutta kuinka paljon sisarukset — jopa kaksoissisarukset — muistuttavatkaan toisiaan, niin lopulta täytyy heidän eronsa tulla ilmi. Tällä hetkellä — ehkä jo aikoja sitten — nuo miehet ovat varmaankin huomanneet ryöstäneensä väärän naisen! Ja kysymys on siitä, mitä he sitten tekevät."

"Minusta tuntuu, että tällä hetkellä paljoa tärkeämpi kysymys on, missä naiset ovat", huudahti Hetherwick. "Ajatelkaa, millaisessa vaarassa he ovat!"

"No, no, herra Hetherwick, en usko minkään vaaran uhkaavan heitä henkilökohtaisesti", tyynnytti häntä Mathertield. "He ovat eittämättä roistojen kynsissä, mutta luultavasti heitä ei kohdella millään tavoin huonosti — olkaa aivan rauhallinen siinä suhteessa! Nykyisin ei enää menetellä niin; kaikki käy kohteliaasti ja mahdollisimman hienotuntoisesti. Missä he muka ovat? Kah, jossakin osassa Lontoota! Ja Lontoossa on seitsemän miljoonaa asukasta ja satojatuhansia asuttuja taloja — he ovat kuin neula heinäsuovassa, hyvät herrat!"

"Heidät on löydettävä!" kertasi Hetherwick itsepäisesti. "Teidän on pantava koko koneistonne liikkeelle! Tämä ei saa —"

"Malttakaas hiukan, Hetherwick!" keskeytti Penteney ja kääntyi sitten Matherfieldin puoleen. "Mainitsitte saaneenne tietoja tuosta Ambrosesta. Mitä sitten?"

"Käskin levittää tätä kaikkialle tänä aamuna", hän vastasi. "Ja tietystikin ovat sanomalehdet myöskin auttaneet. No niin, vähää ennen teidän tuloanne minut kutsuttiin puhelimeen. Puhuja oli muuan Killiner-niminen mies, joka sanoi olevansa Vihreän Jousimiehen majatalon isäntä Wood-kadun varrella Westminsterissä —"

"Ja perin hyvä asia on, että on jonkinlainen keskipiste", sanoi Matherfield. "Kun etsintä alkaa supistua rajoihin, niin on jonkun verran mahdollisuuksia. No niin, aioin kertoa, että tämä mies soitti minulle; hän selitti, että jos pistäytyisin hänen luonaan, niin hän luultavasti voisi antaa minulle tietoja kuulutuksessa mainitusta miehestä. Hänen sanottavansa oli muka liian pitkä puhelimessa juteltavaksi. Vastasin olevani hänen luonaan kohtapuoleen ja olin juuri lähdössä, kun te saavuitte. En luonnollisestikaan tiedä, mitä hänellä on kerrottavaa — se saattaa olla tärkeää, mutta voi olla mitätöntäkin. Ehkä te, hyvät herrat, haluatte tulla mukaan ja kuulla, mitä hän tietää?"

"Minä haluaisin, mutta en voi", vastasi Penteney. "Minun on mentävä toimistooni tiedustamaan, ovatko lady Riversreade ja sikäläiset poliisit saaneet lisätietoja. Mutta pysytäänhän kosketuksissa, Matherfield — ilmoittakaa minulle kuulemanne!"

"Minä tulen mukaanne", virkkoi Hetherwick. "Westminster!" hän jupisi taaskin Penteneyn poistuttua. "Näyttää siltä kuin tuo Ambrose olisi tunnettu siinä piirissä."

"Se on todennäköistä!" myönsi Matherfield. "Mutta, kuten tiedätte, herra Hetherwick, siinä piirissä on muutamia hämäriä kohtia! Sellaiset ihmiset, jotka tuntevat Westminsteristä vain loistavat osat, kuten Abbeyn, parlamenttitalon, Victoria-kadun ja niin edelleen, eivät aavistakaan, että niiden takana on joitakuita oikein aikamoisia vanhoja kujia! Mutta näytän teille ne, kun ehdimme sinne. Matkamme varrella sivuutamme pari kelpo näytettä."

Puhuessaan hän veti päällystakkia ylleen valmiina lähtemään, mutta ennenkuin hän ennätti panna nappeja kiinni, astui huoneeseen konstaapeli, tuoden käyntikortin.

"Hän haluaa tavata erikoisesti teitä ja heti paikalla", hän ilmoitti.
"Odottaa ulkopuolella."

"Tuokaa hänet tänne — pian!" komensi Matherfield. Hän työnsi kortin kirjoituspöytänsä ylitse Hetherwickille. "Loordi Morradale!" hän huudahti. "Mikä mies hän on?"

"Hän on kihloissa madame Listorellen kanssa", kuiskasi Hetherwick.
"Hampshirelainen ylimys."

Matherfield silmäili odottavasti avonaiseen oveen. Sisään astui kiireisesti lyhyenläntä, tukevahko mies, joka pikemminkin näytti hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä Cityn liikekeskuksen mieheltä; hän loi Hetherwickiin ja tämän kumppaniin terävän, tutkivan katseen, joka lopuksi kiintyi Matherfieldiin.

"Herra Matherfieldko?" hän kysyi. "Juuri niin. Olen loordi Morradale — niin, tietysti, lähetin käyntikorttini, juuri niin! No niin, herra Matherfield, sain tavattoman tiedon lady Riversreadelta. Hän oli soittanut kotiini Hill-kadun varrelle tänä aamuna, mutta olin Cityssä ja sain hänen sanomansa vasta myöhään iltapäivällä. Hän väittää, että hänen sisarensa, madame Listorelle on ryöstetty! Ryöstetty — mieletöntä!"

"Ikävä kyllä, se ei ole mieletöntä eikä mahdotontakaan, mylord", selitti Hetherwick. "Olen aivan varma, että madame Listorelle ja lady Riversreaden sihteeri, neiti Featherstone, on ryöstetty. Olin Riversreade courtissa suurimman osan päivää, eikä asiassa ole sijaa epäilykselle — naiset vei sieltä kolme miestä nopealla autolla, ajaen Lontooseen päin. Se on tosiseikka!"

"Mutta hyvä Jumala!" huudahti loordi Morradale. "Keskellä selvää päivää! Ja kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Mutta eikö heidän jäljilleen ole päästy?"

"Tähän mennessä ei, mylord. Olemme tietystikin nostaneet tapahtumasta mahdollisimman ankaran hälyn, ja kaikki miehemme ovat liikkeellä. Mutta se on vaikea juttu", jatkoi Matherfield. "Todennäköisesti naiset on viety johonkin Lontoon taloon ja heitä pidetään nyt siellä vankina. Voitaisiin luonnollisesti myöskin otaksua, että ryöstäjät pitivät madame Listorellea hänen sisarenaan. He aikoivat saada käsiinsä lady Riversreaden ja vaatia hänestä lunnaita." Loordi Morradale suipisti huuliaan ja hieroi leukaansa. Sitten hän pudisti päätään. Lopuksi hän loi Hetherwickiin terävän katseen, silmäillen häntä kiireestä kantapäähän. "Hm!" hän äänsi. "Niin! Tämä herrasmies? Hän ei ole kai teidän väkeänne, Matherfield."

"Ei, mylord. Hän on herra Hetherwick, lakimies, jonka mieltä suuresti kiinnittävät eräät tämän jutun yhteydessä olevat seikat. Herra Hetherwick oli kanssani Riversreadessa, ja voitte puhua vapaasti hänen kuultensa."

Loordi Morradale katsahti Hetherwickiin ystävällisesti ja ymmärtävästi. Sitten hän vilkaisi oveen, ja Matherfield ehätti sulkemaan sen.

"Kiitos!" virkkoi loordi Morradale. "On hyvä puhua kenenkään sivullisen kuulematta. Hm! Luullakseni minun on parasta ilmaista teille eräs asia, Matherfield. Totta kyllä, esittämänne olettamus, että roistot luulivat madame Listorellea hänen sisarekseen, on järkeenmenevä. Mutta en usko, että he erehtyivät niin. Luulen heidän varsin hyvin tietäneen, kenet ryöstivät. Saatte olla varma, että he olisivat vieneet myöskin lady Riversreaden, jos hän olisi sattunut olemaan saapuvilla. Mutta madame Listorellea he tavoittivat."

"Teen sen. Juuri senvuoksi tulin tänne. Ajattelin voivani ohjata teidät oikean otuksen jäljille. Olette kenties kuullut, että madame Listorelle ja minä aiomme mennä avioliittoon? No niin, sen mukaisesti tunsin hänen asioitaan koko hyvin. No, tietänettekö, että madame Listorelle on henkilökohtaisesti ostanut ja myynyt jalokiviä toisten laskuun? Se on hänen erikoisalansa."

"No niin. Aivan äskettäin madame Listorelle osti Pariisista upean jalokivikoristeen, joka aikanaan oli ollut erään Venäjän keisariperheen jäsenen omaisuutta. Hän toi sen tänne Lontooseen, aikoen piakkoin joko lähettää tai viedä sen Amerikkaan asiakkaalleen. Tästä kaupasta, ikävä kyllä, mainittiin sanomalehdissä. Minun luuloni on, että nuo vintiöt ovat ryöstäneet madamen saadakseen mainitut jalokivet käsiinsä. Ymmärrättekö?"

"Ahaa!" huudahti Matherfield. "Ymmärrän, mylord! Se saattaa asian toiseen valoon. Mutta eihän madame Listorellella toki ollut jalokiviä mukanaan?"

"Ei!" hän virkkoi. "Ei toki! Mutta roistot laskivat, että he saatuaan hänet valtaansa voisivat taivuttaa hänet luovuttamaan ne heille — lyhyesti sanoen, pakottaa hänet ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Jos he ovat epätoivoisia, mistään välittämättömiä konnia, jotka eivät säikähdä mitään, niin luultavasti he saavat madamen alistumaan — ja silloin he tarjoavat teille tilaisuuden napata heidät kiinni!"

"Tähän tapaan", hän vastasi. "Madame Listorelle talletti jalokivet varmuuden vuoksi Imperialin kassaholviin. Hän on vuokrannut sieltä lokeron. No, ettekö oivalla, mihin tähtään? Nämä miehet saavat kenties hänet pakotetuksi luovuttamaan heille tarpeellisen avaimen ja allekirjoittamansa, holvien hoitajille osoitetun määräyksen, että sen näyttäjän on sallittava avata madamen holvilokero ja ottaa sieltä määrätty lipas, jonka sisällä jalokivet ovat. Niin luulen käyvän. Ja teidän pitää heti mennä Imperialin kassaholvien virkailijoiden puheille, varoittaa heitä siitä, minkä oletan tapahtuvan, ja ryhtyä itse toimenpiteisiin sellaisen sanantuojan silmälläpitoa ja hänen seuraamistaan varten. Eikö niin?"

"Ei! Sitä minä en tekisi", selitti loordi Morradale. "En tosin ole poliisimies, mutta vihjauksen osaan antaa. Sensijaan, että mies vangittaisiin — hänellä, se on muistettava, on madamen allekirjoittama valtakirja — jos nimittäin kaikki käy luuloni mukaan — käskisin varovasti seurata häntä. Sillä otaksuttavasti hän palaa sinne, missä madame ja nuori neiti — mikä hänen nimensä onkaan — ovat vankeina! Vai mitä?"

"Sitä epäilen, mylord", hän vastasi. "Jos asiat kehittyvät teidän arvelemaanne suuntaan — ja teorianne on hyvin todennäköinen — niin sen hän tekisi kaikkein viimeiseksi! Saatuaan jalokivet haltuunsa —"

"Unohdatte yhden seikan", keskeytti loordi Morradale. "He käyttävät otaksuttavasti satunnaista apuria! Vai kuinka?"

"Niin, se on kyllä luultavaa", myönsi Matherfield. "Joka tapauksessa huolehdin siitä, että Imperialin kassaholvin virkailijoita varoitetaan ja että sen ovea pidetään valppaasti huomenaamulla silmällä. Mutta — voihan kaikki jo olla suoritettu! Aikaa on ollut runsaasti naisten ryöstön jälkeen."

"Ei!" sanoi loordi Morradale. "Tähän mennessä ei ole tapahtunut mitään. Pistäydyin Imperialissa tänne tullessani. Siellä ei oltu nähty madame Listorellea, eikä sinne ollut saapunut häneltä mitään sanomaa tänään. Ja nyt ovat holvit suljetut yöksi."

"En. Arvelin parhaaksi tavata teidät ensiksi. Varoituksen antaminen ja kaikki muu sopii paremmin teidän tehtäväksenne."

"Se on hyvä, mylord. Olen teille perin kiitollinen käynnistänne", virkkoi Matherfield. "Ilmoitamme teille kaikesta, mitä tapahtuu — Hill-kadulle. Ja nyt", hän jatkoi loordi Morradalen lähdettyä, "Westminsteriin, herra Hetherwick, 'Vihreään Jousimieheen' sen isännän Killinerin puheille!"

'Vihreä Jousimies' oli hyvä majatalo, jossa oli tarjoilutiski. Tämän lasiseinämien takana seisoi keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka heti tulijat nähtyään avasi vierashuoneeseen vievän oven ja opasti heidät yksityisasuntoonsa. Mitään virkkamatta hän osoitti kuulutusta, jossa tiedustettiin Ambrosea.

"Niin", sanoi Matherfield. "Juuri niin. Sain ilmoituksenne.
Luuletteko tuntevanne tämän miehen?"

"Tuossa kuulutuksessa olevan kuvauksen mukaan kyllä", vastasi isäntä. "Luullakseni hän on eräs mies — kaikesta päättäen herrasmies — joka viimeisten kuuden kuukauden aikana jokseenkin säännöllisesti kävi ravintolassani. Näin häntä vähäväliä viime kesän loppupuolelta asti — mutta viimeksi noin kolme viikkoa sitten."

"Suunnilleen. Niin — hän ei ole käynyt täällä senjälkeen. Mutta siihen saakka hän pistäytyi luonani aina neljä tai viisi kertaa viikossa. Komea, hieno mies — olette tuossa kuulutuksessa kuvaillut häntä tosiaankin sattuvasti. En tiedä hänen nimeään — vaihdoin kyllä tervehdyksen hänen kanssaan, mutta siihen tuttavuutemme supistuikin. Hän saapui aina samaan aikaan — yhden ja puolikahden välillä. Joskus hän otti lasin karvasta olutta ja leikkelevoileivän tai kaksi, joskus taas wiskyä ja soodaa sekä pari tai kolme korppua. Nautti kaikki seisoalta ja poistui. Ei puhunut koskaan paljoa. Pidin häntä jonakin herrasmiehenä, jolla oli toimi läheisyydessä ja joka halusi keskellä päivää haukata palasen ja juoda ryypyn ja siksi tuli tänne. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, minkälainen liike hänellä saattoi olla lähiympäristössä. Hän ei tehnyt kauppamiehen vaikutusta, ymmärrättehän? Tekisi mieleni väittää, että hän oli jonkun vapaan ammatin harjoittaja. Aina perin hyvästi puettu — muodikkaasti. Mutta yhden omituisen seikan panin hänestä merkille."

"Niin", vastasi isäntä. "Huomasin, että hänen käsissään ja sormissaan oli tahroja — kaiken värisiä. Joskus ne olivat selvempiä kuin muulloin. Mutta aina niitä oli."

"Hm!" äänsi Matherfield. Hän ja Hetherwick vilkaisivat toisiinsa ymmärtävästi. Ja kun he muutamia minuutteja myöhemmin poistuivat majatalosta, kääntyi Matherfield Hetherwickiin päin varman näköisenä. "Alan tuntea, että loppu on lähellä! Tunnen sen, vaikkakaan en näe. Tahroja sormissa, kas siinä! Olemme ennenkin kuulleet niistä mainittavan, herra Hetherwick. Ja sanonpa teille, mitä se merkitsee. Jossakin täällä lähistöllä on paikka, jossa käsitellään kemikalioita — salaisesti, luulisin. Yksi siellä puuhailevista miehistä on Ambrose ja kenties Baseverie toinen. Ja juuri siellä Hannaford ja Granett olivat olleet sinä iltana, ja siellä he olivat saaneet myrkkyä — ja siellä epäilemättä ovat myöskin ryöstetyt naiset tällä hetkellä! No niin, tulkaa minua tapaamaan, heti kun lähdette liikkeelle huomenaamulla!"

Hetherwick ei osannut keksiä itselleen enää mitään muuta tekemistä sinä iltana. Hän käväisi senvuoksi syömässä päivällistä ja käveli sitten verkkaisesti asuntoonsa. Hänen vierashuoneessaan oli valoa, ja oven avattuaan hän tapasi siellä Mapperleyn, ilmeisesti häntä odottamassa, ja Mapperleyn seurassa kiharapäisen, isonenäisen, mutasilmäisen, nuoren juutalaisen.

YHDESKOLMATTA LUKU

Hetherwick oivalsi heti, että Mapperleyllä oli uutisia ja että tämä odotti häntä kertoakseen ne. Mutta hän ei tarkastanut niin paljon Mapperleytä kuin tämän seuralaista. Kuten Hetherwick tämän jutun selvittelyn aikana oli huomauttanut useammalle kuin yhdelle henkilölle, salasi Mapperley terävät lahjansa harvinaisen jokapäiväisen ulkokuoren alle: tavallisesti hän näytti nuorelta mieheltä, jonka ajatukset harvoin kohosivat matalaa tasoa korkeammalle. Mutta juutalainen oli kokonaan toisen näköinen — Hetherwick ei ollut aivan varma siitä, oliko hän lintu vai kala. Koko hänen ulkonäkönsä, kirkkaista, mustista silmistä alkaen, aina pitkiin, hoikkiin, likaisiin sormiin saakka, todisti terävyyttä ja oveluutta, ja ennen kuin Mapperley virkkoi mitään, aavisti hänen esimiehensä, että hänen konttoristinsa oli tästä Israelin pojasta saanut arvokkaan liittolaisen.

"Halloo, Mapperley!" tervehti Hetherwick. "Odottamassa minua? Teillä kai on uutisia?"

"Herra Isidor Goldmark, sir", hän esitteli, "ystäväni. Sain hänet avustamaan itseäni Baseverien ja Vivianin jutussa. Asia on niin, sir, että hän tuntee Vivianin, vai kuinka, Issy?"

"Ja hän tuntee myöskin Baseverien", jatkoi Mapperley. "Ainakin ulkonäöltä. Senvuoksi pyysin häntä - palkkiosta — pitämään silmällä, milloin Baseverie jälleen ilmestyisi näyttämölle ja hänen saavuttuaan tarkkailemaan häntä — väijymään häntä. Ja Issy on nähnyt Baseverien tänä iltana ja seurannut häntä. Sitten Issy tuli luokseni, ja minä saatoin hänet tänne."

"Hyvä!" kiitti Hetherwick. "Istuutukaahan kumpikin, kuuntelen sanottavaanne." Hän istahti omaan nojatuoliinsa ja katseltuaan uudelleen juutalaista päätteli mielessään, että tämä oli luotettava todistaja. "Mitä hommaatte Vivianissa?" hän tiedusteli. "Oletteko siellä palveluksessa?"

"Kaikki jää meidän keskiseksi", hän rauhoitti. "Ei mikään leviä muualle."

"Luonnollisesti kaikki on meidän keskistä — ja salaista", vahvisti
Hetherwick. "Haluaisin vain tarkalleen tuntea Vivianin ja herra
Goldmarkin väliset suhteet."

"Ne ovat niin sanoakseni puoliviralliset", vastasi juutalainen. "Asia on niin, että suoritan tehtäviä kerhon vieraitten puolesta — kilparatsastus-asioissa, nähkääs. Liikun paljon edestakaisin illan mittaan. Ymmärrättekö?"

"Siitä minulla ei ole aavistustakaan, herra, eikä kellään muullakaan, mikäli minä tiedän. Elää järjestään, sanoisin, jos kysyisitte minulta. Kelmi!"

"En, herra. En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin käy
Vivianissa."

"Kaikki kävi näin, herra. Hän saapui kello kahdeksan, kuten mainitsin. Olin siellä — minulla oli asiaa eräälle toiselle vieraalle. Baseverie, hän ei jäänyt sinne. Hän ei viipynyt siellä kolmea minuuttia, ja siellä ollessaan hän näytti minusta hieman levottomalta — epäluuloiselta. Hän vilkui varovasti taakseen ja ympärilleen. Sitten hän lähti — ja minä seurasin häntä tämän Mapperleyn antamien ohjeiden mukaan."

"Niin, herra, kerron teille kaikki yksityiskohtaisesti — kun ryhdyn sentapaiseen hommaan, suoritan sen kunnollisesti. Hän kääntyi Candlestick-solasta kujalle ja pistäytyi ottamassa ryypyn eräässä sen varrella sijaitsevassa kapakassa. Sitten hän meni Trafalgar-aukion maanalaisen rautatien asemalle. Olin hänen kintereillään, kun hän osti junalipun —"

"Hän saattaa juuri parhaiksi tuntea minut ulkonäöltä, mutta ei niin hyvin, että hän voisi epäillä mitään, jos hän näkisikin minut takanaan. En ole koskaan ollut asioissa hänen kanssaan, emmekä ole puhelleet keskenämme."

"Warwick Avenuelle, herra. Sinne ostin minäkin tietysti. Sinne saavuttuamme seurasin häntä — turvallisen välimatkan päässä. Hän kääntyi kanavalle, meni sillan yli ja poikkesi St. Maryn rakennusryhmälle. Ja sinne hän meni sisälle."

Hetherwick vilkaisi Mapperleyhin. Tämä suvaitsi nyt iskeä silmää esimiehelleen, kunnioittavasti, mutta viekkaasti.

"Hän siis meni St. Maryn rakennusryhmään, niinkö?" sanoi Hetherwick.
"Suoraa päätäkö?"

"Suoraa päätä, herra — pääovesta. Kadun vastaiselta puolelta näin hänen puhuttelevan liveripukuista miestä — ovenvartijaa tai mikä hän lienee. Erotin sen selvästi lasioven lävitse. Sitten he yhdessä menivät hissillä ylös. Odotin senvuoksi vähän aikaa nähdäkseni, palaisiko hän. Hän palasi."

"Hän viipyi sisällä noin kymmenen minuuttia. Sitten hän tuli ulos, yksin. Tällä kertaa hän lähti toiseen suuntaan. Seurasin häntä Paddington Greenin halki Edgware-tien maanalaiselle asemalle, mutta siellä — no niin, puhuakseni totta, herra, siellä kadotin hänet näkyvistäni! Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja minä luulin hänen menevän etelään. Mutta varmaankin hän lähtikin länteen. Joka tapauksessa eksyin hänestä tyyten."

"No niin — luullakseni on tästäkin näkemästänne jo apua", kehui Hetherwick. "Mutta älkää hiiskuko tästä kellekään, Goldmark!" Hän kutsui Mapperleyn toiseen huoneeseen, antoi hänelle palkkiota avusta ja odotti, kunnes juutalainen konttoristin saattamana oli poistunut. "Yksitoista!" hän huomautti vilkaistuaan kelloonsa Mapperleyn palattua. "Mapperley, lähdemme ulos — St. Maryn rakennusryhmälle. Käytyämme siellä ja pistäydyttyämme sisällä olisi teidän parasta tulla muassani tänne ja yöpyä hätävara-vuoteelle — tarvitsen teitä huomenaamulla, jollen erehdy."

Yksi Mapperleyn päähyveitä oli se, että hän oli aina valmis lähtemään minne tahansa ja tekemään mitä hyvänsä. Hän seurasikin heti Hetherwickia Middle Temple-kujan päähän, löysi vuokra-auton viidessä minuutissa ja tarjoutui istumaan valveilla tai nukkumaan missä tahansa sen yön ja seuraavankin, jos tarvittaisiin.

"Taitaa alkaa tuntua kuumalta, sir", hän virkkoi, kun he lähtivät ajamaan käskettyään ohjaajan viedä heidät Paddington Greenille. "Asiat näyttävät olevan pääsemässä päätökseen."

"Kyllä — mutta en usko teidän tuntevan kaikkea", vastasi Hetherwick. Senjälkeen hän selosti konttoristilleen lyhyesti senpäiväiset tapahtumat, esittäen lopuksi Matherfieldin teorian, jonka tämä oli tuonut esille 'Vihreästä Jousimiehestä' lähdettyä. "Olette näppärä poika, Mapperley", hän lisäsi. "Mitä arvelette?"

"Ymmärrän Matherfieldin katsantokannan", vastasi Mapperley, "ja kykenen seuraamaan hänen ajatussuuntaansa. Hän ajattelee seuraavaan tapaan. Lontooseen saavuttuaan Hannaford halusi edullisesti luovuttaa keksimänsä uuden musteen valmistusohjeen. Hän joutui kosketuksiin Ambrosen kanssa, jonka hän tietystikin oli jo aikaisemmin tuntenut Sellithwaitessa. Ambrose esitteli hänet eräille henkilöille, jotka joko myyvät tai valmistavat kemikalioita ja joista yksi epäilemättä on Baseverie ja joilla näyttää olevan laboratorio tai sentapainen jossakin paikoin Westminsterin piirissä. Murha-iltana Ambrose kohtasi sopimuksen mukaan Hannafordin Victoria-asemalla ja vei hänet laboratorioon. Otaksuttavasti Hannaford jätti sinetöidyn kuoren, joka tällöin jo oli avattu, näiden miesten haltuun. Otaksuttavasti hän myöskin — luultavasti piloillaan — kertoi siellä, mitä hän sanomalehdestä leikkaamansa kuvan nojalla oli huomannut, nimittäin että rouva Whittingham ja madame Listorelle olivat sama henkilö. Ja sitten sekaantui juttuun — Granett."

Hetherwickilta pääsi huudahdus, joka ilmaisi paria, kolmea tunnetta, muun muassa hämmästystä.

"Minä en", huomautti Mapperley, naurahtaen ilkamoivasti. "Granett — ja hänen murhansa — ovat olennaisena tekijänä. Ajattelen seuraavasti. Tiedämme, että Hannaford kohtasi Ambrosen tuona tärkeänä iltana. Epäilemättä Ambrose vei hänet siihen huoneistoon, johon äsken viittasin ja jonka sijaitsemispaikka on tuntematon. Luultavasti Hannaford viipyi siellä iltamyöhään. Mutta uskon, että hän poistui sieltä Granettin seurassa!"

"Tiedämme", jatkoi Mapperley, "että Granett sinä iltana kävi tapaamassa rohdoskauppiasta, joka antoi hänestä tietoja; tiedämme myöskin, että hän ja rohdoskauppias pistäytyivät yhdessä ottamassa ryypyn, eroten ravintoloiden sulkemisaikana, jolloin Granett rohdoskauppiaan kertoman mukaan lähti Victoria-kadulle päin. Minun luullakseni Granett sitten kohtasi Hannafordin — sattumalta. He olivat tunteneet toisensa Sellithwaitessa. He joutuivat puheisiin — Granett kertoi Hannafordille, että häntä oli onnistanut huonosti. Hannaford oli ilmeisesti hyväsydäminen mies, ja luultavasti hän auttaakseen Granettia teki kaksi tekoa. Hän antoi Granettille sen viiden punnan setelin —"

"Niin varmasti", myönsi Mapperley. "Mutta me tiedämme, että Hannaford oli ollut Vivianissa — epäilemättä Baseverien seurassa. Hänet oli sinne vienyt Baseverie, mikä saa minut varmasti uskomaan, että pari, kolme päivää ennen kuolemaansa hän oli ollut tekemisissä sekä Baseverien että Ambrosen kanssa. Hannaford sai sen viisipuntasen vaihtaessaan rahaa Vivianissa. Ja kuultuaan Granettin tarinan antoi sen hänelle. Mutta hän teki muutakin — mikä oli paljoa tärkeämpää — mikä on paljoa tärkeämpää — meille!"

"Hän palasi samaan paikkaan, josta hän oli juuri lähtenyt, ja vei Granettin mukanaan!" vastasi Mapperley empimättä. "Hän tiesi, että Granett oli harjaantunut ja kyvykäs kemisti; hän arveli voivansa hankkia Granettille toimen näiden miesten palveluksessa, joiden hän oletti aikovan ostaa hänen keksintönsä. Silloin lienee kello ollut vain vähän yli puoliyksitoista. Missäpä muualla kuin siellä olisivat Hannaford ja Granett voineet todennäköisesti olla siitä lähtien siihen saakka, kun he astuivat teidän vaunuunne St. Jamesin puiston kohdalla? He olivat tietystikin siellä — Ambrosen ja Baseverien seurassa."

"Niinkuin te sen esitätte, on se hyvin otaksuttavaa", virkkoi
Hetherwick. "Kaksi ja puoli tuntia — mitä he sillä aikaa hommasivat?"

"Nyt tulemme pääasiaan!" huudahti Mapperley. "Minun luuloni on, että Hannaford oli saanut tappavaa myrkkyä jo silloin, kun hän ensi kerran poistui noiden miesten luota. Heillä oli kaksikin syytä myrkyttää hänet — tai toisin sanoen, hän oli uskonut heille kaksi salaisuutta, joista toinen koski madame Listorellea, toinen hänen omaa keksintöään. He tahtoivat säilyttää molemmat omassa hallussaan ja hyötyä niistä kummastakin. Keksintö on epäilemättä melkoisen arvokas, ainakin Hannaford uskoi niin. Ja he arvelivat voivansa kiristää rahaa madamelta ja hänen sisareltaan lady Riversreadelta. Ennenkuin Hannaford lähti heidän luotaan, he senvuoksi myrkyttivät hänet — pirullisen taitavasti ja ovelasti — tietäen, että kuluisi niin ja niin monta tuntia, ennen kuin myrkky vaikuttaisi ja että Hannaford silloin olisi varmasti hotellissaan, paneutunut vuoteeseen ja kuolisi nukkuessaan. Mutta — hän tulikin takaisin heidän luokseen ja toi toisen miehen muassaan! Siispä senkin miehen oli kuoltava!"

"Se on oikein hyvä teoria, Mapperley", hän lausui vihdoin. "Mutta se saattaa olla pelkkä teoria. Minkä tähden Granett juoksi tiehensä Charing Crossilla?"

"Sen tähden, että hän tiesi Ambrosen asuvan siellä lähellä, John-kadulla", vastasi Mapperley arvelematta. "Mahdollisesti hän oli tietänyt sen jo aikaisemmin; kenties hän sai tietää sen vasta sinä iltana. Mutta — hän tiesi sen! Todennäköisesti hän uskoi Ambrosen palanneen kotiinsa Westminsteristä. Ambrose oli ehkä lähtenyt sieltä ennen Hannafordia ja Granettia. Voimme joka tapauksessa pitää jotakuinkin varmana, että jättäessään teidät kuolevan tai kuolleen miehen luokse Granett juoksi suoraa päätä Ambrosen asunnolle, joka oli vain muutamien minuuttien matkan päässä."

"Miksi hän ei tullut takaisin?" kummasteli Hetherwick. "Haluaisin saada selville kaikki todennäköiset syyt."

"Olen miettinyt sitäkin", vastasi Mapperley. "Luultavasti hän ei tavannut Ambrosea kotosalla. Mutta siihen mennessä hänellä oli ollut aikaa ajatella. Hän arvasi, että jos hän palaisi, niin hän tapaisi siellä poliiseja ja että häneltä kyseltäisiin. Häntä saatettaisiin epäillä. Ja niinpä hän meni kotiinsa muassaan pullo, jossa Ambrose oli antanut hänelle tilkkasen wiskyä, ja — kuoli nukkuessaan, kuten miehet olivat laskeneet Hannafordille käyvän."

"Miksi hän ei olisi sitä tehnyt?" tokaisi Mapperley. "Henkilö, joka käyttää kiihoitusainetta, nauttii sitä vähintäänkin kolmesti päivässä — säännöllisesti. Hänen oli pidettävä pullo muassaan. Otaksuttavasti on samassa paikassa useampiakin samanlaisia tyhjiä pulloja."

"Se on löydettävä", sanoi Mapperley auton pysähtyessä. "Mutta tämä on tässä."

Hetherwick opasti kumppaninsa Paddington Greenin poikki talolle, josta hän ja Matherfield olivat pitäneet silmällä vastapäätä olevaa vuokrakasarmia. Vaikka olikin myöhäistä, oli majatalon pitäjä vielä jalkeilla ja suostui Hetherwickin pyynnöstä lähtemään mukaan ystävänsä, rakennusryhmän isännöitsijän, puheille. Tämä oli illallisella. Hän söi edelleen, samalla kun Hetherwick, saaden siveellistä tukea majatalon pitäjältä, selitti hänelle asioita, mutta vihdoin hän antoi poskiensa jäädä pullolleen nielemättömästä ruoasta, jääden ällistyneenä ja ymmärtävän näköisenä tuijottamaan tärkeimpään vieraaseensa.

"Hitto soikoon! Aavistinkin, etteivät sen miehen asiat olleet oikealla kannalla!" hän jyräytti, iskien veitsensä päällä pöytää. "Sillä vaikka hän olikin täydellinen herrasmies, niin kuitenkin epäilin häntä vähän! Mutta hän puhui niin todenmukaisesti: hän tuli muka madamen puolesta noutamaan tämän asunnosta jotakin; hänellä oli madamen avaimet, ja hän antoi minulle madamen lähettämän kirjeen, jossa minun käskettiin päästää mies hänen asuntoonsa! Mitä muuta voin vaatia — ja mitä muuta tehdä — asiain niin ollen? Kysyn teiltä!"

Isännöitsijä otti povitaskustaan kirjekuoren, jonka luovutti Hetherwickille. Se oli taivaansininen, erittäin hienoa lajia, kuten sisällä oleva paperikin. Mutta siinä pisti heti silmään muuan erikoinen seikka. Postiarkin yläosasta oli viistoon leikattu pois puolentoista tuuman levyinen kappale, jossa kaiketi oli ollut jokin nimi tai osoite. Muuten kirje sisälsi vain lyhyen määräyksen, että sen tuoja oli päästettävä madame Listorellen asuntoon.

Hetherwick ojensi kirjeen kuorineen Mapperleylle, joka oli ojentanut kätensä saadakseen sen.

"No niin. Toivoisin teidän sallivan minun vilkaista madamen asuntoon", hän pyysi. "On sattunut hyvin ikävä seikka, ja —"

"Kyllä te voitte käydä siellä — kun minä olen muassanne", vastasi isännöitsijä empimättä. Hän nousi seisomaan ja opasti heitä vasemmalle päin, vieden heidät pian komeaan asuntoon, jonka sähkövalot hän kiersi palamaan. "Minun nähdäkseni ei täällä ole mitään viassa", hän huomautti. "Mies ei ollut täällä kymmentä minuuttia eikä vienyt pois mitään raskasta, mitä hänellä sitten lieneekin ollut taskuissaan."

Hetherwick ja Mapperley tarkastivat huonetta. Kaikki näytti olevan hyvässä järjestyksessä ja niinkuin olla pitikin — sisustus osoitti, että huoneen asukas oli hienostunut ja taiteellinen nainen, joka ilmeisesti piti järjestyksestä ja säntillisyydestä. Mutta arkihuoneen keskellä sijaitsevassa kirjoituspöydässä oli laatikko auki, ja sen kohdalla oli hajallaan joitakuita arkkeja madame Listorellen kirjepaperia; arkeissa oli painettuna hänen osoitteensa ja nimensä. Niiden vieressä oli muutamia samalla tavoin merkittyjä kuoria. Hetherwickin päähän juolahti eräs aate: hän otti pari arkkia ja pari kuorta, pistäen ne taskuunsa.

Kun he muutaman minuutin kuluttua jälleen olivat autossa, jonka he olivat antaneet odottaa, ja matkalla Hill-kadulle, jonne Hetherwick oli käskenyt nyt ajaa, kääntyi Mapperley esimiehensä puoleen, naurahtaen viekkaasti, ja näytti jotakin kädessään olevaa esinettä katulampun valossa, jonka he juuri silloin sivuuttivat.

"Madame Listorellen lähettämä määräys", vastasi Mapperley hihittäen. "Isännöitsijä ei huomannut, että puhalsin sen kuorineen kaikkineen ihan hänen silmiensä editse! Mutta niin tein — ja tässä se on!"

Mutta Mapperley vain hihitti uudelleen ja vastaamatta mitään pisti sinisen kuoren sisältöineen jälleen taskuunsa.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Loordi Morradale, joka Lontoossakin noudatti maalaisaatelismiehen kunniallisia tapoja, oli paneutunut makuulle, kun Hetherwick ja Mapperley saapuivat hänen asunnolleen, mutta hän ilmestyi vieraitten luokse viipymättä yllään yöpuku ja aamunuttu sekä kuunteli innokkaana, kun Hetherwick selosti äskeisiä puuhiaan.

"Pakotettuna!" hän jupisi, nyökäyttäen päätään kertomuksen jatkuessa.
"Hänet on pakotettu siihen. Jos nimittäin määräys ei ole väärennetty."

Mapperley otti esille isännöitsijän nenän editse sieppaamansa paperiarkin ja ojensi sen loordille virkkamatta mitään.

"Niin, se on madame Listorellen käsialaa!" huudahti loordi Morradale. "Se on hänen, siitä ei ole epäilystäkään. Sitä on vaikea väärentää. Niin, kyllä — se on hänen! No niin, se todistaa äskeiset sanani oikeiksi, herra Hetherwick — hänet on pakotettu kirjoittamaan se! Hän — ja nuori nainen, neiti — neiti — Featherstone, niinhän se oli — ovat heidän vallassaan ja hänen on ollut pakko tehdä se. Ja nyt he kirjoituttavat hänellä määräyksen Imperialin kassaholvien hoitajalle. Meidän on ennätettävä sinne ennen heitä. Varhain — niin aikaisin kuin suinkin huomenaamulla. Tulkaa tapaamaan minua Matherfieldin luo — luultavasti hän tahtoo tulla mukaan! Hyvä Jumala! Millainen roistojoukkue! Missähän Lontoon kolkassa nuo naisraukat lienevät?"

"Juuri se meidän pitäisi kaiken tämän avulla saada selville", sanoi Hetherwick. "Minä en niin paljon ole huolissani konnien himoamista arvoesineistä kuin —"

"Neiti Featherstonen turvallisuudesta?" hän täydensi. "Ymmärrän — kyllä ymmärrän! Ja minäkin olen huolissani madame Listorellen tähden. No niin, kuten sanoitte, pitäisi tämän auttaa meitä. Mutta kuulkaahan — meidän täytyy olla varovaisia — hyvin varovaisia! Emme saa antaa Matherfieldin — tiedättehän, millaisia poliisit ovat — emme saa antaa hänen toimia liian äkkipikaisesti. Jos joku tulee Imperialiin, niin todennäköisesti hän sieltä menee noiden lurjusten pesäpaikkaan. Silloin meidän on seurattava — seurattava!"

"Kello yhdeksän siis Matherfieldin luona!" muistutti loordi lopuksi.
"Jospa pääsisimme otuksen jäljille ja ajomme onnistuisi!"

Nämä metsästäjän tapaiset sanat korvissaan Hetherwick ja Mapperley poistuivat ja palasivat Middle Templeen lepäämään loppuyöksi; toinen vuoteessaan, toinen työhuoneen sohvalla. Mutta kun Hetherwickin herätyskello kilisi puoli kahdeksan aikana ja hän pilkisti viereiseen huoneeseen herättääkseen konttoristinsa, oli Mapperley kadonnut. Pielukset, matot ja huovat, joista hän oli laittanut itselleen mukavan yösijan, oli kaikki pantu somasti laskoksiin ja hyvään järjestykseen. Kasan päälle oli neulalla kiinnitetty paperiarkki, johon oli jotakin kirjoitettu sinisellä kynällä.

Ette kai tarvitse minua tänä aamuna; menen tärkeälle asialle. Odottakaa minulta tietoja kello kahdentoista seuduissa. M.

Mutisten itsekseen, ettei hänellä ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä hänen konttoristillaan oli mielessä, Hetherwick pukeutui kiireisesti, nautti hätäisesti aamiaista ja riensi kohtaamaan Matherfieldia ja loordi Morradalea. Hän tapasi nämä yhdessä; heidän seurassaan oli tyyni totisen näköinen mies, joka oli puettu harvinaisen synkkäväriseen pukuun, ja jonka Matherfield esitteli etsiväkersantti Quigmanina. Matherfield kävi suoraan käsiksi asiaan.

"Loordi Morradale kertoi juuri eileniltaisista seikkailuistanne,
herra Hetherwick, ja alan aavistaa, mitä todennäköisesti tapahtuu.
Se mies, joka eilen oli käynyt madamen asunnossa, oli tietystikin
Baseverie — se on selvä. Mutta mitä luulette hänen noutaneen?"

"En voi väittää keksineeni sitä", vastasi Hetherwick, katsahtaen toisiin. "Mutta luullakseni hän kävi hakemassa määrättyjä avaimia pakotettuaan madamen ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Ne olivat kai hänen holvilokeronsa avaimet."

"Ei!" huomautti Matherfield, pudistaen päätään tietävän näköisenä ja hymyillen ovelasti Quigmanille. "Ei, ei hän niitä tahtonut. Hänen käyntinsä syy oli perin yksinkertainen. Hän tarvitsi madamen kirjepaperia! Hän tiesi varsin hyvin, että jos hänen oli mieli viedä kassaholvien hoitajalle määräys, jonka nojalla sen esittäjä saisi avata madame Listorellen lokeron, niin sen piti olla, kuten ranskalaiset muistaakseni sanovat, en règle — vai mitä? Sen piti olla kirjoitettu hänen omalle kirjepaperilleen, hänen käsialallaan ja niin edelleen. Ymmärrättekö?"

"Luultavasti olette oikeassa, ja luultavasti hän sai paperia", myönsi Hetherwick. "Madamen kirjoituspöydän laatikko, joka sisälsi kirjepaperia, oli vedetty auki, ja osa sen sisältöä oli pöydällä. Ja melkein tarkoituksetta pistin pari arkkia ja kuorta taskuuni — kas tässä! Minulla oli heikko aavistus — että niistä saattaisi olla jotakin hyötyä."

"Niinpä kylläkin, siitä saatte olla varma", vakuutti Matherfield, vilkaisten Hetherwickin näyttämiin papereihin. "En lainkaan epäile sitä, että joku, joka edustaa madame Listorellea ja esittää hänen kirjepaperilleen ja hänen käsialallaan kirjoitetun valtakirjan, saapuu tänä aamuna Imperialiin. Mutta se ei ole Baseverie eikä Ambrose!"

"Saamme nähdä. Mutta nyt", jatkoi Matherfield, katsahtaen kelloon, "on meidän laittauduttava tapahtumien näyttämölle. Imperialin kassaholvit sijaitsevat Kingswayn varrella — Holbornin puolisessa päässä — hyvin sopivalla paikalla meidän tehtäväämme nähden, sillä sen lähellä on maanalaisen radan asema; sen läheisyydessä liikkuu paljon väkeä, emmekä me herätä huomiota. Menettelemme seuraavaan tapaan. Loordi Morradale ja minä menemme sisälle, selitämme holvien hoitajille asian ja käskemme heidän heti ilmoittaa meille, jos odotettu lähetti saapuu. Annamme miehen —"

"Juuri niin, kumppani, se saattaa olla nainenkin", myönsi Matherfield. "Se on hyvin todennäköistä! Annamme hänen ottaa lokerosta haluamansa esineet ja lähteä tiehensä; me kaikki neljä seuraamme hänen kintereillään. Sillä aikaa kuin loordi Morradale ja minä olemme sisällä, olette te, herra Hetherwick, ja Quigman ulkopuolella, keskustellen keskenänne, ikäänkuin sattumoisin. Kun tulemme ulos — teidän molempien on pidettävä tarkasti silmällä sisäänkäytävää — osoitan minä teille, ketä olemme seuraamassa, ja teidän on pysyttävä hänen jälessään, minne hyvänsä hän menee. Mutta älkää tulko lähelle meitä — me olemme toisella, te toisella puolen katua. Jos väijyttävämme ottaa ajurin tai nousee omnibusvaunuun, on meidän tehtävä samoin. Mutta minulla on syytä uskoa, että hän kävelee."

"Miten lähdemme — kaikki yhdessäkö?" tiedusti Hetherwick. "Emmehän — se on vain pelkkä oletus — voi tietää — etteivät nämä henkilöt — heitä saattaa olla useampiakin — pidä meitä silmällä."

"Olen ajatellut sitäkin", vastasi Matherfield. "Ei. Menemme kukin itsekseen. Kello on nyt viisitoista minuuttia yli yhdeksän. Imperialin kassaholvien ovet avataan vasta kello kymmenen — missään tapauksessa ei kukaan pääse sinne sisälle ennen sitä aikaa. Lähdemme täältä liikkeelle yksi erältään. Kukin laittautuu Kingswayn päähän miten parhaaksi näkee. Heti sinne saavuttuani menen suoraan sisään ja pyrin johtajan puheille. Loordi Morradale tekee samoin niin pian kuin ehtii — me tapaamme toisemme johtajan huoneessa. Te kaksi puolestanne menette sinne miten haluatte — lentäkää, jos voitte, tai kävelkää pitkin syrjäkatuja! Mutta kohtaatte toisenne Imperialin sisäänkäytävän kohdalla täsmälleen kello kymmenen muka sattumalta, olette jäävinänne puhelemaan keskenänne ja pidätte silmällä ovea, tarkastaen kaikkia tulijoita ja menijöitä. Onko selvää? Siispä liikkeelle — yksi kerrallaan!" Tultuaan kadulle ja jäätyään omiin hoteisiinsa Hetherwick käveli vähän matkaa ja huusi sitten ajurin. Hän hymyili ajajalle tuttavallisesti.

"Teidän on autettava minua kuluttamaan neljäkymmentä minuuttia", hän selitti noustuaan rattaille. "Ajelkaa ympäri — missä haluatte — mutta meidän on oltava Holbornin ravintolan kulmassa täsmälleen kaksi minuuttia vaille kymmenen. Käsitättekö?"

Ajuri käsitti ja alkoi verkkaisesti ajaa pitkin pääkatuja ja valtaväyliä. Kaksi minuuttia vaille kymmenen hän pysähdytti ajoneuvonsa Holbornin ja Kingswayn kulmaukseen ja myhäili kyydittävälleen.

"Se kävi sekunnilleen, sir", hän ilmoitti, nyökäyttäen päätään läheiseen kelloon päin.

"Kelpo mies!" kehui Hetherwick, maksaen kyytipalkkaa jonkun verran yli taksan. Sitten hänen mieleensä välähti ajatus. "Kuulkaahan!" hän jatkoi tutunomaisesti. "Minun — ja erään toisen miehen — on ehkä seurattava muuatta henkilöä täällä piakkoin. Ajakaa vähän matkan päähän tuonne kadulle, pitäkää lippuanne alhaalla merkiksi, ettette ole vapaa, ja odottakaa; jos tarvitsen teitä, niin olen lähellä."

Mies osoitti ymmärtävänsä nyökkäämällä ja iskemällä silmää sekä ajoi hieman edemmäksi katukäytävän vierelle. Hetherwick lähti hitaasti astelemaan Kingswayn läntistä reunaa myöten. Juuri kun kello löi kymmenen, hän näki loordi Morradalen ilmestyvän yhdeltä suunnalta ja menevän kassaholvien pelottavan näköisestä ja juuri avatusta ovesta sisälle; Matherfield saapui toiselta taholta. Katsahdettuaan toisaalle Hetherwick huomasi vakavakasvoisen Quigmanin astelevan Parker-kadun nurkasta häntä kohti. Hetherwick meni häntä vastaan.

"Kas vain!" hän huudahti, näytellen hieman siltä varalta, että jotkut vihamieliset silmät tarkkailisivat häntä. "Ihan minuutilleen. Meidän kai olisi oltava muka keskustelevinamme, vai kuinka? Toiset menivät juuri äsken sisään."

"Näin heidät, sir", vastasi Quigman, seisahtuen katukäytävän reunakivelle ja ollen kiinnittävinään huomionsa kaikkeen muuhun, mutta ei siihen, mitä hän todellisuudessa tähyili. "Niin! Mutta nyt on kysymys siitä, milloin he tulevat ulos. Se saattaa tapahtua muutamien minuuttien kuluttua, mutta siihen saattaa kulua tuntikausiakin!"

"Tunnutte olevan taipuvainen ottamaan kaikki synkältä kannalta", huomautti Hetherwick.

"Tämä on kolkkoa hommaa", jupisi Quigman. "Väijyminen ei ole minun työalaani. Mutta Matherfield tahtoi erikoisesti juuri minut mukaan."

"Tunnen erityisen hyvin Lontoon tämän osan asianajajat ja heidän konttoristinsa", selitti Quigman. "Se on alani. Matherfield arvelee, että lokeron avaamismääräyksen tuo joku asianajaja."

"On perin edullista noille veitikoille, jos he saavat asianajajan käskyläisekseen, ymmärrättehän", virkkoi Quigman. "Kukapa voisi epäillä korkeimmassa oikeudessa toimivaa asianajajaa? Ja kun tunnen jokseenkin tarkoin heidät kaikki — tuolla tuleekin heistä yksi kadun toisella puolella", hän jatkoi äkkiä. "Tuo pitkänpuoleinen, laiha, kalpeakasvoinen mies — näettekö? Silmäilkää häntä, mutta älkää olko katsovinanne sinne päinkään! Lieneekö hän juuri odottamamme henkilö?"

Hetherwick katsahti osoitettuun suuntaan. Etelästä päin asteli ripeästi nuorehko mies, jolla oli silmälasit nenällään, silkkihattu päässä, aamutakki yllään ja muassaan kaikki muut ammattiin kuuluvat varukset. Hän oli hyvin lempeän ja ystävällisen näköinen eikä hänen olisi voinut mitenkään uskoa sekaantuneen pimeihin juoniin ja salaperäisiin puuhiin. Hetherwick lausuikin sen julki.

"Niinpä kyllä, mutta eihän koskaan voi olla varma!" järkeili Quigman alakuloisesti. "Mutta, kuten sanoin, tunnen hänet. Hän on Garrowell — St. Martinin kujan varrella asuva asianajaja. Pitänyt omaa asianajotoimistoa noin neljä vuotta. Sopuisa nuori mies — rauhallinen. Mutta hän menee tuonne sisälle, näettekö?"

Hetherwick katsoi. Juuri sillä hetkellä meni rakennukseen useita henkilöitä, mutta Garrowellin silkkihattu ja luisut olkapäät pistivät helposti silmään muiden joukosta.

"Arvattavasti se on juuri hän!" huomautti Quigman huokaisten. "Juuri sopiva mies peijattavaksi! Viaton, epäluuloton herrasmies. Mutta ehkä se ei sittenkään ole hän. Ihmiset käyttävät näitä kassaholveja paljon nykyisin."

Garrowell katosi ovesta sisälle. Tähyilijät odottivat. Kului viisi, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia; sitten tuli Garrowell ulos. Hän oli rauhallinen kuten ainakin asiansa toimittanut henkilö. Häntä ei seurannut kukaan; häntä ei näkynyt kukaan tarkkailevan — rakennuksesta. Mutta Hetherwick pani merkille, että vaikka hänellä ei mennessään ollut kädessään muuta kuin sateenvarjo, hänellä nyt oli pieni, neliskulmainen, nahkapäällyksinen lipas. Se kädessään hän tuli kadun poikki suoraan Hetherwickia ja Quigmania kohti.

"Meidän ei ole tarvis lähteä minnekään, sir", kuiskasi etsivä. "Älkää olko huomaavinannekaan — mutta pitäkää häntä silmällä!"

Läheltä katsottuna Garrowell näytti jonkun verran hajamieliseltä. Mutta kun hän katukäytävälle tullessaan sattui katsahtamaan ylöspäin, osui hänen katseensa Quigmaniin, joka nosti hattuaan.

Hän nyökkäsi hymyillen ja jatkoi matkaansa, kääntyen Parker-kadulle. Quigman vilkaisi Hetherwickiin ja pudisti päätään. "Se ei ole hän!" hän supatti. "Matherfield ei tule perässä. Ja kuten sanoin, voimme saada odottaa — tuntikausia!"

Mutta kun oli kulunut vielä kymmenen minuuttia, ilmestyivät Matherfield ja loordi Morradale yhdessä kadun vastaisella puolella olevasta ovesta. Heitä saattoi kynnykselle hymyilevä ja puheleva virkailija. Erottuaan hänestä he tulivat suoraan kadun poikki. Ja Hetherwick oivalsi heti, että he molemmat olivat hämmästyneet — ehkäpä ymmällä. Matherfield huusi heille heti jouduttuaan kyllin lähelle.

"Tämäpä omituinen juttu! Näittekö äsken virallisen näköistä miestä, joka tuli tuolta ja jolla oli pieni nahkalipas kädessään?"

"Näimme herra Garrowellin, asianajajan, St. Martinin kujan varrelta", vastasi Quigman. "Hän kääntyi Parker-kadulle."

"Garrowell se oli", myönsi Matherfield. "Myöskin minä tunnen hänet. Niin" — hän kääntyi Hetherwickin puoleen — "juttu on kummallinen. Garrowell tunnettiin tuolla kadun toisella puolella — hän on käynyt madame Listorellen puolesta ennenkin siellä. Samoin hän tuli äskenkin, esitti tavanmukaisen, madamen kirjepaperille kirjoitetun valtakirjan, meni lokerolle, otti pikku lippaan ja poistui. Garrowell — perin kunnianarvoinen asianajaja!"

"Miksi ette käynyt puheisiin hänen kanssaan ja kyselleet häneltä?" tiedusti Hetherwick.

"Ei siellä", sanoi edellinen. "Näyttää — niin, näyttää siltä kuin madame todellakin olisi lähettänyt hänet, kuin hän olisi käynyt madamen asialla!"

"Tietystikin madame oli lähettänyt hänet!" huudahti Hetherwick. "Mutta se tapahtui pakosta! Koko juoni on ovelasti suunniteltu! Nuo vintiöt luultavasti tiesivät, että madame oli silloin tällöin turvautunut Garrowelliin ja pakottivat hänet kirjoittamaan tälle kirjeen, liittäen siihen hänelle osoitetun valtakirjan tulla tänne ja määräyksen holvilokerojen virkailijoille! Ettekö käsitä?"

"Hyvä Jumala! Tuossa puheessa on perää, Matherfield", virkkoi loordi Morradale. "Mutta se ei pälkähtänyt päähäni! Kunniasanallani, uskoin hänen todella tulleen suoraan madamen luota. En oikein ymmärtänyt syytä, mutta toisaalta, kuten Matherfield mainitsi, perin kunnianarvoinen asianajaja — hm?"

"Asia on pian ratkaistu!" huudahti Matherfield. "Mennään Garrowellin toimistoon. On parempi, että pohdimme sitä siellä kuin että olisimme puhutelleet häntä täällä. Joka tapauksessa on jalokivilipas hänellä. Quigman, kutsukaa ajuri!"

"Minua odottaa täällä ajuri", ilmoitti Hetherwick. Hän antoi merkin äskeiselle kyyditsijälleen, joka pian oli heidän luonaan. "Minun luullakseni", hän jatkoi, kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen ja rattaat lähteneet liikkeelle, "on Garrowell saattanut mennä suoraa päätä johonkin määrättyyn paikkaan ja luovuttaa lippaan pois! Meidän olisi pitänyt seurata häntä."

"Sitä en usko", pani Matherfield vastaan. "Koko juttu on kummallinen, kokonaan toisenlainen kuin odotin. Loordi Morradale väittää, ettei hän ole koskaan kuullut madamen käyttäneen Garrowellin apua, mutta kassalokerojen hoitajien kertoman mukaan mies on käynyt siellä kaksi tai kolme kertaa madamen valtuuttamana. Mutta pian saamme selon Garrowellilta itseltään."

KOLMASKOLMATTA LUKU

Garrowellin toimisto oli toisessa kerroksessa St. Martinin kujan varrella. Portaat olivat pimeät ja likaiset, eikä niitä ylöspäin kiipeävistä neljästä miehestä yksikään pannut merkille, että juoksupojalla, joka kursailematta juoksi heidän ohitseen portaita alas, oli kädessään pieni käärö; poika riensi ulos ovesta ja lähti kiitämään pitkin katua. Miehet ajattelivat yksinomaan Garrowellia — ja viiden minuutin kuluttua he olivat hänen yksityishuoneessaan. Seuraavien viiden minuutin aikana Matherfield selitti, miten asiat olivat, silminnähtävästi hämmästyneelle ja ällistelevälle kuuntelijalle.

"Niin on asianlaita", päätti Matherfield puheensa. "Te ilmeisesti osaatte sen selittää, herra Garrowell. Nyt —"

"Mutta minähän olen ihmeissäni!" keskeytti asianajaja. "Olen avustanut madame Listorellea kahdessa tai kolmessa asiassa — olen ennenkin kerran tahi pari noutanut hänen puolestaan esineitä hänen lokerostaan. Eikä siinä kirjeessä, jonka sain häneltä tänä aamuna, näyttänyt olevan mitään tavatonta. Tässä se on. Katsokaa itse! Hänen tavallista kirjoituspaperiaan — varmasti hänen käsialaansa — ei kukaan luullakseni osaisi jäljitellä sitä onnistuneesti. Näette, mitä hän kirjoittaa — minun oli annettava mukaan liitetty valtakirja holvilokerojen virkailijoille, otettava hänen lokerostaan pieni, neliskulmainen, ruskealla nahalla päällystetty lipas, laitettava se kääröön ja lähetettävä se heti herra C. Basingille Southamptonin postikonttoriin, kiireellisesti toimitettavaksi. Mielestäni ei siinä ole mitään tavatonta. Luonnollisestikin noudatin hänen määräyksiään. Mutta silmäilkäähän kirjettä!"

Kaikki neljä lukivat sen. Se oli Garrowellin sanojen mukainen. Ja jos kohta se lieneekin ollut pakosta kirjoitettu, niin käsiala oli rohkeata ja lujaa. Matherfield otti kuoren; vilkaistuaan siihen hän osoitti postimerkkiä.

"Katsokaahan!" hän huudahti. "Pantu postiin S. W. piirissä myöhään eilenillalla. Jos madame olisi ollut kotonaan Paddingtonissa, niin leima olisi ollut toisenlainen. No niin — entä lipas, Garrowell? Se on tietysti teillä. Tiedättekö, että se sisältää jalokiviä, joiden arvo —"

"Lipas?" äänsi Garrowell. "Minullako? Ei tietystikään! Se on jo matkalla. Poika meni viemään sitä postikonttoriin vähää ennen teidän tuloanne."

"Hyvä Jumala!" mutisi loordi Morradale. "No niin — postitoimistoon, heti, Matherfield!"

Mutta Matherfield purskahti äkkiä nauramaan, kohottaen molempia käsiään, ikäänkuin olisi saanut äkillisen mielijohteen.

"Ei, mylord, ei!" hän sanoi. "Ei! Lipas on tuiki hyvässä tallessa postissa. Se on matkalla herra C. Basingille Southamptonin postitoimistoon. Ja kun herra Basing menee sitä noutamaan — tapaa hän minut!"

Matherfieldin äänestä soinnahti voitonriemuista varmuutta; välitöntä toimintatarmoa kuvasti hänen liikkeensä, kun hän tempasi taskustaan turistin ja alkoi selailla sitä. Mutta Hetherwick ja loordi Morradale katsahtivat toisiinsa. Kumpikin näki, että toinen epäili.

"Niin", alkoi loordi Morradale hitaasti puhua. "Hm — epäilemättä, Matherfield. Mutta, kuten olen maininnut, noiden jalokivien arvo on rajaton, tiedättehän! Ne ovat kenties kylläkin hyvässä tallessa nyt, kun ne ovat postilaitoksen hallussa, mutta erehdyksiä voi sattua, ymmärrättehän, ja —"

"Voittehan uskoa asian postiviranomaisille", ehdotti Hetherwick.
"Nämä ihmiset ovat perehtyneet kaikkiin konnankujeisiin —"

Matherfield naurahti rauhallisesti. Se oli sellaisen miehen naurua, joka tuntee tehtävänsä perinpohjin ja jota syrjäisten arvostelu hieman tuskastuttaa.

"Tiedän, mitä aion tehdä, hyvät herrat", hän vastasi. "Jättäkää minun huolekseni, miten menettelen postilaitoksen viranomaisiin nähden. Voimme pitää varmana, että näpsäytän käsiraudat Baseverien tai Ambrosen ranteisiin — kenties molempien! Luullakseni käy kaikki seuraavaan tapaan", hän jatkoi, vilkaisten vielä viimeisen kerran aikatauluun. "Madame Listorelle ja nuori naiskirjuri ovat näiden miesten vallassa jossakin varmassa paikassa Lontoossa. He pakottivat madamen viime yönä kirjoittamaan herra Garrowellille kirjeen, jonka sisällön tunnemme. Herra Garrowell nouti pienen lippaan, jossa jalokivet olivat, ja lähetti sen Southamptoniin kiireellisesti toimitettavaksi. Se on perillä aikaisin tänä iltana ja toinen noista miehistä — tai molemmat — on siellä ottamassa sitä vastaan. Jos Baseverie käy sitä tiedustamassa, niin Ambrose on nurkan takana. Jos Ambrose menee sitä hakemaan, niin Baseverie on lähettyvillä. Otaksuttavasti he ovat Southamptonissa jo nyt — he kai matkustivat sinne tänä aamuna ollakseen saapuvilla ajoissa. Heti saatuaan lippaan käsiinsä he lähtevät — he lähtevät — todennäköisesti mannermaalle Southamptonin ja Havren kautta. He eivät uskaltaudu Atlantille — viiden päivän matka olisi liian vaarallinen. He yrittävät Ranskaan. Mutta he eivät pääse sinne — he ovat lukkojen ja telkien takana Southamptonissa ennen maatapanoaikaa! Saatte nähdä, että niin käy, hyvät herrat, niin totta kuin nimeni on Matherfield. Te, Quigman, tulette mukaani. Ehdimme parhaiksi yhden ja kolmenkymmenen junalle, laittaudumme kosketuksiin Southamptonin poliisien kanssa ja teemme suunnitelmamme ja ryhdymme valmistaviin toimenpiteisiin. Tänä iltana, hyvät herrat, kuulette meistä johonkin aikaan!"

Sitten Matherfield riensi pois Quigmanin seurassa, ja jälelle jääneet kolme miestä silmäilivät toisiaan. Garrowell oli silminnähtävästi hyvin huolestunut, ja hänen kätensä — kapeat ja hermostuneet — vapisivat, kun hän alkoi järjestää kirjoituspöydällään olevia papereita.

"Perin harmillinen juttu, hyvät herrat", pahoitteli hän. "Minusta on kovin tuskallista ajatella, että minut on saatu välikappaleeksi tällaiseen rikokseen, niin syytön kuin olenkin! Mutta mistä olisin voinut aavistaa, että tämä kirje oli kiristetty madame Listorellelta? Päältä nähden —"

"Niin, teitä ei voida millään tavoin moittia, herra Garrowell!" keskeytti loordi Morradale. "Näöstä päättäen ei kirjeestä voi mitään epäillä. Mutta haluaisin kysyä teiltä muuatta seikkaa: Kuinka paljon tiedätte madame Listorellesta? Tarkoitan, kuinka usein hän on turvautunut teidän apuunne?"

"Kaksi tai kolme kertaa ainoastaan", vastasi Garrowell. "Ensimmäisen kerran hän saapui luokseni erään sopimuksen johdosta, joka minun oli ollut lähetettävä hänelle erään toisen asiakkaani puolesta. Hän tuntui hyvin herttaiselta ja ystävällisyydessään selitti minulle, että hän, kun hänelle ensi kerran sattuisi joku lakiasia, muistaisi minua, koska hänellä ei ollut vakituista asianajajaa. Luultavasti", hän lisäsi, hymyillen anteeksipyytävästi, "madame huomasi, että olin aloittelija ja ettei minulla ollut paljon työtä".

"Kyllä käsitän", sanoi loordi Morradale, vilkaisten toimiston hiukan vaatimattomaan kalustoon. "Ja te olette käynyt Imperialin kassaholveissa hänen puolestaan — kuinka usein?"

"Kahdesti. Kummallakin kerralla madame Listorelle kirjoitti minulle ohjeet ulkomailta. Toisella kertaa hän oli Pariisissa, toisella Nizzassa. Molemmissa tapauksissa sain samanlaiset ohjeet: minun oli mentävä kassaholveihin, otettava määrätty käärö tai kappale ja lähetettävä se hänen ilmoittamaansa paikkaan. Ensimmäisellä kerralla lähetin pienen käärön Amsterdamiin — minulla on tarkka osoite ja nimi — toisella kerralla New Yorkiin. Kun nyt tänä aamuna sain madamen kirjeen, ei siinä minusta niin ollen ollut lainkaan tavatonta."

"Aivan niin", myönsi loordi Morradale. "Luonnollisestikaan ei. Niinpä niin, toivottavasti Matherfieldin onnistuu napsauttaa rautoihin ne miehet, jotka pakottivat madamen kirjoittamaan sen! Vai mitä, Hetherwick?"

"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", yhtyi Hetherwick. "Mutta minäkin puolestani haluaisin esittää herra Garrowellille kysymyksen. Kuinka kauan olette ollut täällä St. Martinin kujan varrella?"

"Sitten te tietystikin tunnette tämän piirin varsin hyvin. Oletteko milloinkaan sattunut huomaamaan miestä, jota nyt koetan kuvailla teille?" Sitten hän esitti tarkan, vaikkakin lyhyen kuvauksen Baseveriesta. "Sen miehen", hän päätti, "on joskus nähty liikkuvan näillä tienoin".

"Tunnen hänet", hän virkkoi. "Onhan hän ollut juuri tässä huoneessakin minua tapaamassa. Mutta en tiedä hänen nimeään enkä paljoa muutakaan hänestä. Hänet toi tänne eräs toinen mies, ja hän viipyi vain muutamia minuutteja."

"Mitä kaikkea tiedätte hänestä — niin vähäistä kuin se onkin?" tiedusti Hetherwick.

"Tietoni ovat tässä. Kuten tiedätte, kääntyvät keksintöjen tekijät asianajajien puoleen saadakseen neuvoja lakiasioissa ja joskus ohjausta siitä, miten he parhaiten voisivat käyttää keksintöjään hyväkseen. No niin, noin yhdeksän kuukautta takaperin saapui luokseni mies, joka väitti keksineensä tiputuspullon — sellaisen pullon, josta voi tiputtaa vain yhden pisaran kerrallaan. Hän selitti, että sellaista pulloa kaivattiin kipeästi ja että siitä voisi ansaita paljon rahaa. Hän halusi tietää, miten sen parhaiten voisi lähettää markkinoille. Sitä en tietänyt, mutta puhuin asiasta yhdelle tai kahdelle henkilölle, ja muuan mies, jonka tunnen — tai oikeammin tunsin siihen aikaan, sillä kovaksi onneksi hän on kuollut — selitti tuntevansa erään keksintöjä välittävän asiamiehen, joka ryhtyisi ajamaan tuottavaa asiaa, ymmärrättehän, ja toimittaisi tavaran markkinoille — ja lupasi tutustuttaa minut tähän henkilöön. Hän toi miehen luokseni, ja se oli epäilemättä kuvaamanne henkilö. Hänen nimeään ei mainittu, mutta olen varma siitä, että hän oli juuri sama mies. En tiedä, mikä mies tarkoittamanne henkilö on, mutta minusta tuntui, että se mies, josta puhun, oli tahi oli ollut lääkäri."

"Hänen puhelunsa — ne huomautukset, joita hän lausui pullosta. Hän ei puuttunut asiaan, vaan selitti, että asiakkaani keksintö oli tullut liian myöhään ja että asiakkaallani oli huonot tiedot: sellainen pullo, vieläpä parempikin, oli jo kaupassa. Sitten hän poistui; ja kuten sanoin, en kuullut hänen nimeään enkä ole senjälkeen häntä nähnyt."

"Sama mies, jota me tavoittelemme!" päätteli Hetherwick. "Kunpa vain Matherfield pääsisi häneen käsiksi. Mutta tiedämme enemmän keskiyöllä."

"Emme ole saaneet vähääkään parempaa selkoa siitä, missä naiset ovat!" hän pahoitteli.

"Sitä ei voi sanoa!" epäsi loordi Morradale. "Minun mielestäni me olemme. Nähkääs! Jos Matherfield saa napatuksi toisen noista vekkuleista tai heidät molemmat, niin hän tai he oivaltavat pelin menetetyksi ja mukaantuvat ilmaisemaan, missä heidän vankinsa ovat. On kummallista, Hetherwick, että ihmisiä voidaan ryöstää ja teljetä vangeiksi Lontoossa keskellä kirkasta päivää!"

"Minusta ei mikään ole mahdotonta eikä kummallista — Lontoossa", huomautti Hetherwick kuivasti. "Jos meillä vain olisi pienintäkään aavistusta, mihin kaupunginosaan se auto ohjattiin, niin voisimme tehdä jotakin!"

"Jokaisessa korttelissa on paljon alaosastoja ja jokaisessa alaosastossa useampia pikku jaoksia", vastasi loordi Morradale yhtä kuivasti. "Tämän kaupungin nuuskiminen vaatii jonkun aikaa. Niin! Minun luullakseni meidän on pantava luottamuksemme Matherfieldiin. Meillä ei ole mitään muuta, mihin voimme turvata."

Hetherwickin mieleen johtui äkkiä Mapperley. Hän alkoi aprikoida, mitä konttoristi puuhasi, mitä hän oli suunnitellut. Sitten hän muisti, että Mapperley oli kehoittanut häntä odottamaan tietoja juuri niihin aikoihin. Hän pyysi loordi Morradalelta anteeksi poistumistaan, hyppäsi omnibusvaunuun ja ajoi Templeen. Kirjelaatikostaan hän löysi sähkösanoman:

Hetherwick lähti heti paikalla. Mutta kello oli vasta neljännestä yli kaksi, kun hän saapui perille, ja kun hän ei ollut syönyt puolista, pistäytyi hän ravintolaan. Ennen kuin hän oli ennättänyt nauttia kyljyksensä puoliväliin, löysi Mapperley hänet ja sujahti hänen huomaamattaan lähellä olevalle tuolille.

"Arvelin tapaavani teidät täältä, sir", sanoi Mapperley. He olivat kahden kesken hiljaisessa nurkkauksessa, mutta konttoristi hiljensi äänensä kuiskaukseksi. "No niin", hän jatkoi, kumartuen pöydän ylitse, "olen saanut aikaan jotakin".

Mapperley otti povitaskustaan joitakuita papereja, valiten niiden joukosta kirjekuoren — sinertävän kuoren, jonka hän oli siepannut St. Maryn rakennusryhmän isännöitsijän illallispöydältä.

"Muistatteko tätä?" hän kysyi, hymyillen ovelasti. "Tiedätte, mistä sen sain. Tämä on sen kirjeen kuori, jonka Baseverie toi isännöitsijälle ja jossa oli määräys, että hänet oli päästettävä madame Listorellen asuntoon. Kuten tiedätte, nappasin sen eilenillalla ihan miehen nenän editse. Mutta ette aavistanut, miksi sen tein. Naurahdin vain, kun te kysyitte sitä minulta."

"Me kumpikin huomasimme, että se arkki, jolle madame oli kirjoittanut määräyksensä, oli typistetty — epäilemättä siitä oli leikattu pois painettu otsake ja lisäksi jokseenkin karkeasti. Me, huomautan vielä kerran, panimme sen kumpikin merkille. Mutta luullakseni te ette havainnut erästä seikkaa, joka on paljoa tärkeämpi, monin kerroin tärkeämpi — meille."

"Se oli tämä", vastasi Mapperley, kääntäen näkyviin kuoren rikotun puolen. "Ette pannut merkille, että kuoreen on painettu paperikauppiaan nimi ja osoite, mistä se on ostettu! Kas tässä: W. H. Calkin, Broadway 85, Westminster! Sitä ette nähnyt, herra Hetherwick. Mutta minä näin!"

"Sepä oli näppärää, Mapperley!" hän huudahti. "Käsitän! Oletteko ollut siellä?"

"Olen", vastasi Mapperley. "Mielestäni sillä tavoin oli mahdollista päästä noiden ihmisten jäljille. Onnistuin löytämään Calkinin vasta lähes puolenpäivän aikana ja sittenkin jouduin kuin tulipaloon. Nähkääs!" hän jatkoi. "Ensinnäkin sen paperin väri on harvinainen. Toiseksi se on erinomaisen hyvää, vaikka hyvin ohutta — se on aiottu etupäässä ulkomaista kirjeenvaihtoa varten. Kolmanneksi se on kallista. No niin, minusta tuntui varmalta, että sitä käytettiin vain rajoitetussa määrin, ja halusin tiedustaa kirjakauppiaalta, kelle hän oli myynyt sitä. Se kävi helposti. Hän tunsi paperin ja kuoren heti. Arkissa olevasta käsialasta — madamen käsialasta, kuten tiedätte — hän ei voinut sanoa mitään. Mutta heti hän vakuutti myyneensä sellaista paperia ja sellaisia kuoria vain kolmelle henkilölle, joita kutakin varten hän oli valmistuttanut kuvalaatan nimien ja otsakkeiden painamista varten. Painatus oli suoritettu hänen myymälässään, ja hän näytti minulle kappaleen kustakin. Yksi niistä oli leskimarkiisitar Markentreelle, Grosvenor-tarha 120. Se ei sopinut. Toinen oli neiti Chelandrylle, Ebury-katu 87. Ei sekään tullut kysymykseen. Mutta kolmas oli mieleiseni. Siinä oli osoite Little Smith-katu 56, S. W. 1. Heti sen nähtyäni tiesin olevani oikeilla jäljillä."

"Paperikauppias, Calkin, ei tuntenut sen miehen nimeä, joka oli ostanut tätä paperia ja ilmoittanut mainitun osoitteen", jatkoi Mapperley. "Mutta hän muisti hänen ulkonäkönsä varsin hyvin ja kuvaili häntä. Baseverie! Siitä ei ole epäilystäkään. Calkin kertoi, että Baseverie oli viime kuukausien aikana ostanut häneltä runsaasti tavaroita — muistilehtiöitä, jäljennöspaperia, toimistopaperia ja niin edelleen. Hän ei tiennyt miehen nimeä, mutta kun tämä aina itse vei mukanaan ostoksensa ja maksoi ne heti käteisellä, ei sillä ollutkaan väliä. Calkin oli myynyt hänelle kymmenen kirjaa tätä paperia ja vastaavan määrän kuoria pari kuukautta takaperin. Kas siinä! Ja niin olin saanut selville, että Baseverien salaperäinen piilopaikka sijaitsi Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa!"

"No niin, arvelin, että meillä pitäisi olla hiukan apua", vastasi
Mapperley hymyillen. "Poistuin senvuoksi Calkinin luota tietystikin
ensin otettuani häneltä vaitiolo-lupauksen — ja soitin Issy
Goldmarkille. Issy on juuri sopiva poika tämänkaltaisiin puuhiin.
Issy tuli — ja yhdessä teimme pienen kierroksen. Tunnetteko Little
Smith-katua?"

"Niinpä niin, mutta katu se on sittenkin", vakuutti Mapperley. "Se sijaitsee Great Smith-kadun ja Tuftonkadun välissä Church Housen takana — jokseenkin lähellä Abbeyta. Sen seudun rakennuskorttelit ovat hiukan huonossa maineessa — mutta se piiri on varmasti nähnyt parempiakin päiviä. Siellä on joitakuita hyvästi ja lujasti rakennettuja taloja — numero viisikymmentäkuusi on niistä yksi. Ulkoapäin se näytti sellaiselta, johon ei voi päästä sisälle — se on synkkä, hiljainen, ikkunat raskaiden uutimien verhossa — paikka on sellainen, jossa saattaisi murhata kenet tahansa huomiota herättämättä. Etusivun ovi on hyvin jykevä, vihreäksi maalattu ja varustettu vanhanaikaisella pronssisella kolkuttimella. Tarkastimme sen tyystin."

"Emme mitään muuta paitsi mitä jo mainitsin — se on eloton rakennus", vastasi Mapperley. "Mutta kun kerran olin sen löytänyt, en tahtonut enää jättää sitä vahtimatta; sijoitin senvuoksi Issyn sopivaan paikkaan erään kapakan ikkunaan ja lähdin itse sähköttämään teille. Ja siellä Issy nyt on joko kapakassa tai vetelehtimässä niillä seuduin. Meidän olisi lähdettävä sinne ottamaan selkoa, onko hänellä mitään ilmoitettavaa. Ja jos hänellä on — entä sitten?"

"Siinäpä se! Entä sitten?" kertasi Hetherwick. "Mutta ennen kuin ryhdymme mihinkään muuhun, lienee minun parasta selostaa teille, mitä muualla on tänä aamuna tapahtunut. Käsitätte siis", hän jatkoi lopetettuaan kertomuksensa, "että jos Matherfieldin teoria pitää paikkansa ja jos Baseverie Ambrosen seuraamana on jo lähtenyt Southamptoniin ottaakseen jalokivet vastaan heti niiden saavuttua, niin emme tapaa Baseverieta hankkimanne osoitteen mukaan. Mutta voimmehan ottaa selvää, tunnetaanko hänet siellä."

Mapperley harkitsi hetkisen. Sitten näytti hänen mieleensä välähtävän jotakin.

"Maksakaa laskunne, sir", hän kehoitti. "Mennään jonnekin, missä saamme käsiimme postiosoitekalenterin. Siitä näemme sen henkilön nimen, joka asuu Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa."

Kymmenen minuutin kuluttua he silmäilivät kalenterin pitkiä nimirivejä; äkkiä Mapperley osoitti heidän etsimäänsä kohtaa.

"Lähdetään liikkeelle", ehdotti Hetherwick. "Käydään tapaamassa rouva
Mallettia."

Heidän saavuttuaan Little Smith-kadulle Mapperley ensiksi haki katseillaan ystäväänsä Goldmarkia. Tämä ilmestyi äkkiä — toisten huomaamatta, mistä hän tuli — ja hymyili.

"Hyvää päivää, herra!" hän toivotti kohteliaasti Hetherwickille.
"Herttainen ilma, eikö olekin? En ole nähnyt mitään,
Mapperley-veikko. Tuohon taloon ei ole mennyt eikä sieltä tullut
ainoatakaan sielua sinun lähdettyäsi. Se näyttää lukitulta."

"Siitä otamme selkoa", huomautti Hetherwick. "Tulkaa mukaan, Mapperley! Jääkää te, Goldmark, tänne ja pitäkää silmänne yhtä valppaasti auki kuin tähänkin asti!"

Konttoristi kintereillään hän astui rohkeasti numero viidenkymmenenkuuden ovelle ja kolkutti lujasti vankkaan laudoitukseen, soittaen lisäksi kelloa. Hän toisti samat temput kahdesti — mutta tuloksetta.

"Joku tulee!" supatti Mapperley äkkiä. "Ovi on teljetty — sisäpuolelta — lukon lisävakuudeksi!"

Hetherwick erotti selvästi, että jykevä telki vedettiin syrjään ja avainta sitten kierrettiin. Ovea raotettiin — vain vähän, mutta kuitenkin siksi paljon, että he näkivät tavattoman ison, sotaisen näköisen naisen kasvot ja vartalon; avaajan silmissä ja suun ympärillä oli tyly ilme ja hän tähyili vieraita epäluuloisesti. Nähtyään, että heitä oli kaksi, hän heti veti vielä kapeammaksi raon, josta hän tarkasteli miehiä. Mutta Hetherwick tarttui kädellään oveen ja työnsi jalkansa kynnyksen ylitse.

"Rouva Mallettko?" hän kysyi tahallisen äänekkäästi, "Sepä hyvä! Onko tohtori Baseverie kotosalla?"

Molemmat miehet silmäilivät naista tarkoin ja huomasivat hänen tahtomattaan hiukan säpsähtävän. Mutta empimättä hän pudisti kieltävästi päätään.

Nainen olisi sulkenut oven, jollei Hetherwick olisi estänyt jalallaan, työntäen sitä vielä edemmäksi ja luoden rouva Mallettiin terävän, tutkivan katseen.

"Ehkä tunnette tohtori Baseverien toisella nimellä?" hän virkkoi.
"Onko herra Basing kotona?"

Mutta taaskin pudisti nainen arvelematta päätään, ja kovien silmien ilme muuttui entistä kovemmaksi ja epäluuloisemmaksi.

"Täällä ei ole ketään senkään nimistä!" hän väitti. "En tunne ainoatakaan henkilöä, jolla olisi jompikumpi niistä nimistä."

"Minun luullakseni tunnette", intti Hetherwick jyrkästi. Hän kääntyi
Mapperleyn puoleen. "Meidän on noudettava poliisi —"

"Varokaa, sir!" huudahti Mapperley, tempaisten Hetherwickia käsivarresta. "Sormenne!"

Nainen oli äkkiä pamauttanut oven kiinni, melkein jättäen väliin Hetherwickin käden, joka oli tarttunut oven reunaan. Sekuntia myöhemmin kuului telki kolahtavan paikalleen ja avain kiertyvän. Nopeasti kuin salaman valossa Hetherwick oivalsi, kuinka asiat olivat, ja pyörähti äkkiä konttoristiinsa päin.

"Se ei minua ihmetyttäisi", myönsi Mapperley. "Ja kuten sanoitte — poliisi —"

Asteltuaan katua vähän matkan päähän ja vetäydyttyään piiloon erääseen porttikäytävään he pitivät kolmisin hätäisen neuvottelun, jonka äkkiä keskeytti taloa yhäti tähyilevän juutalaisen äännähdys.

"Totisesti! Nainenhan poistuu talosta! Katsokaas! Näettekö? Paneepa ovenkin lukkoon! Ja lähtee kiiruhtamaan pois!"

Hetherwick katsoi sinnepäin ja näki. Hän työnsi Goldmarkin ulos porttikäytävästä.

"Seuratkaa naista!" hän käski. "Ja Jumalan tähden, älkää päästäkö häntä näkyvistänne!"

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Äänettömänä ja valppaana lähti juutalainen kävelemään poispäin rientävän naisen jälessä. Pian katosivat vainuttu ja vaanija kadunkulmauksen taakse.

"Sen aiheutti käyntimme, Mapperley!" sanoi Hetherwick. "Hän on mennyt ilmoittamaan siitä jollekulle!"

"Todennäköisesti!" myönsi Mapperley. "Mutta menköönpä hän minne hyvänsä, Issy Goldmark ei häivy hänen jäljiltään. Sillä pojalla on ilveksen silmät."

"Mutta antoihan hän tuonnottain Baseverien pujahtaa näkyvistään", huomautti Hetherwick.

"Niin, mutta siihen olikin omat syynsä", vastasi Mapperley. "Ensiksikin hänen oli käsketty vain ottaa selkoa, mihin Baseverie menisi, ja lopettamaan siihen, mitä olisi saanut selville. Tätä naista hän ei päästä käsistään. Naista onkin helppo seurata — hän kun on niin kookas."

"Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla talossa on!" virkkoi Hetherwick. "Se meidän on hankittava tietoomme jollakin tavoin."

"Se on poliisien asia", arveli Mapperley. "Ihmisten asuntoihin ei saa tunkeutua ilman määräystä. Ja mainitsittehan Matherfieldin olevan toisilla jäljillä. Luulisin tuon naisen kuitenkin menneen tapaamaan jotakuta, jota asia lähinnä koskee — hän näytti minusta pelästyneeltä huomatessaan minut."

"Hän on jollakin tapaa jutussa mukana", mutisi Hetherwick. "Tuo talo
näyttää siksi salaperäiseltä, että siellä voi olla mitä hyvänsä.
Joka tapauksessa pidämme sitä tarkoin silmällä siihen saakka, kunnes
Goldmark palaa, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika."

Mutta juutalainen palasikin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Samoin nainen. Tämä ilmestyi ensiksi, rientäen vielä hätäisemmin kuin poistuessaan. Sikäli kuin tähyilijät erottivat piilopaikastaan, lähes kahdenkymmenen metrin päästä talon ovesta, näytti nainen hämmentyneeltä, levottomalta ja kiihtyneeltä. Hänen perässään saapui Issy Goldmark, kävellen kadun toisella käytävällä kädet taskussa.

Nainen meni takaisin taloon; ovi pamahti kiinni. Hetkistä myöhemmin juutalainen poikkesi porttikäytävään, jossa Hetherwick ja Mapperley seisoivat melkein näkymättöminä kadulta päin. Goldmarkin huulilla väikkyi tutkimaton hymy.

"Huomasitte kai hänen palaavan taloon?" hän kysyi. "No niin, seurasin häntä ja näin missä hän kävi."

"Tuon nurkan takana", hän selitti, "alkaa oikea roskaväen asuma-alue. Pieniä katuja, kujia, solia ja niin edelleen. Erään sellaisen kapean kujan varrella, lähellä eräänlaista kauppatoria, on korkean puoleinen, sileä muuri, jossa on raudoitettu ovi. Nainen meni sisälle siitä ovesta, avaten sen taskustaan ottamallaan avaimella. Hänen kadottuaan sisälle, tarkastin ovea lähemmin. Se on lujitettu rauta- tahi teräskiskoilla, kuten sanoin, ja hyvin vankka. Siinä ei ole nimeä eikä avaimenreikää, josta olisi voinut tirkistää. Muuri on lähes kolme metriä korkea, ja sen harja on peitetty lasisirpaleilla. Sen taakse ei ole helppo päästä, ei totisesti olekaan!"

"Niin, kuten mainitsin, herra, ja sulki oven jälkeensä. Silmäiltyäni ovea pujahdin kadulla sijaitsevan kojun taakse väijymään. Hän tuli jälleen ulos noin kymmenen minuutin kuluttua, ja minusta näytti, ettei hänellä ollut kovinkaan hauskaa sisällä. Kiihtynyt! Ja hän oikaisi tänne takaisin vinhempää vauhtia kuin oli mennyt. Nyt hän on taaskin talossa — kuten epäilemättä näitte. Siinä kaikki. Mutta teidän sijassanne, herra", päätti Issy puheensa, "ottaisin selkoa, mitä tuon oven takana piilee — sen tekisin!"

"Jos vain Matherfield olisi muassamme, niin voisimme —" Hetherwick pysähtyi miettimään. "Kuulkaahan, Mapperley!" hän jatkoi sitten, saaden äkillisen mielijohteen. "Tiedänpä, mitä teemme! Ottakaa ajuri niin pian kuin saatte ja ajakaa poliisiasemalle, jossa tavallisesti kohtaan Matherfieldin! Siellä on toinenkin mies, jonka tunnen ja joka on varsin hyvin perehtynyt tähän juttuun. Hän on etsiväkersantti Robmore. Kysykää häntä! Kertokaa hänelle, mitä olemme saaneet selville, ja pyytäkää häntä tulemaan tänne kanssanne ja tuomaan muassaan toisen miehen, jos pitää sitä tarpeellisena! Ja nyt, Goldmark, selittäkää Mapperleylle tarkoin, missä nainen kävi!"

"Tuon nurkan ympäri; sitten ensimmäistä katua oikealle; senjälkeen ensimmäistä vasemmalle ja taaskin ensimmäistä oikealle; sitten ollaan perillä. Siellä on joukko pieniä kojuja, paljon väkeä ja hyörinää."

"Tietysti katsoin!" vastasi Goldmark virnistäen. "Pencove-katu. Mutta on parempi kuvata sitä kuin mainita sen nimi. Älkääkä käskekö autonohjaajan viedä teitä sinne! Siellä ei ole tilaa kylliksi!"

Mapperley ei virkkanut mitään tämän neuvon johdosta, vaan kiiruhti pois Victoria-kadulle päin, ja Hetherwick kääntyi juutalaisen puoleen.

"Mennään tarkastamaan sitä paikkaa toistamiseen", hän sanoi. "Mutta kävelemme kumpikin erikseen — ainakin niin kauan kun olemme tällä kadulla. Menkää tuon nurkan taakse! Siellä yhdyn teihin."

Juutalaisen lähdettyä hän meni kadun poikki ja silmäili vielä kerran taloa, johon kookas nainen oli kadonnut. Se oli yhäti lujasti teljetty, ikkunat tiiviisti verhottuina, todella salaperäinen paikka. Hetkisen Hetherwick oli kahdella päällä, pitäisikö hänen jättää se silmällä pitämättä. Mutta Pencove-kadun varrella olevan muurin ja oven kuvaus oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan, ja hän asteli edelleen, kääntyi kadunkulmasta ja liittyi Goldmarkiin. Tämä lähti heti edelle, opastaen hänet sokkeloisille, harvinaisen likaisille ja vilkasliikkeisille kaduille, ja vihdoin muutamalle, muita kapeammalle kujalle, jonka kahden puolen sijoitetuissa teltantapaisissa kojuissa käheä-ääniset myyjät tarjosivat kaupaksi kaikenlaista huokeata rihkamaa. Hän oivalsi heti saapuneensa yhdelle noista taivasalle järjestetyistä myyntipaikoista, joita on niin runsaasti Lontoon vähävaraisessa ympäristössä ja joista saa ostaa kuuden pennyn paistinpannun sekä paperissa kärjistetyn kalan tai räikeävärisen kaulahuivin ja pilaantuneen appelsiinin samasta kojusta.

Pujottelehtien Issyn perässä katukiveystä reunustavien, tiheään ahdettujen kojujen sekä surkeiden kauppahökkelien välitse Hetherwick pian saapui sileälle muurille, josta juutalainen oli puhunut. Läheisyydessä olevat talot ja myymälät olivat vanhoja ja ravistuneita, mutta muuri oli joko uusi tahi sitten äsken korjattu ja vahvistettu. Se oli kahden rakennuksen välillä, joista toisessa oli sekatavara-, toisessa rautakauppa. Se oli lähes kymmenen metriä pitkä ja noin kolme metriä korkea; sen harja, kuten Goldmark oli maininnut, oli siroiteltu täyteen lasisirpaleita. Ovi, joka oli upotettu muurauksen pinnan tasalle, oli jykevätekoinen, vahvistettu metallikiskoilla ja äsken maalattu; lukko oli ilmeisesti patenttilukko. Hetherwickin silmään pisti heti muuan huomattava seikka — ovessa ei näkynyt merkkiäkään soittokellosta eikä kolkuttimesta.

"Nainen siis avasi oven ja meni tänne", virkkoi Hetherwick, kun hän ja Issy pysähtyivät.

"Niin, herra Hetherwick", vastasi Issy. "Hän itse avasi oven. Näin hänen ottavan avaimen taskustaan."

"Mitähän tuon takana lienee?" hän jupisi. "Luonnollisestikin jonkinlainen rakennus." Hän puhutteli miestä, jonka koju oli juuri salaperäisen oven kohdalla ja jolla sillä hetkellä ei ollut ostajia. "Tiedättekö tästä paikasta mitään?" hän kysyi. "Mitä on tuon muurin takana? Minkälainen rakennus siellä on?"

Kojun omistaja silmäili Hetherwickia tarkoin äänettömänä. Päätellen, että kysyjä oli vaaraton henkilö eikä siviilipuvussa oleva poliisimies, hän irroitti kielensä kantimet.

"En, hyvä herra!" hän vastasi. "Minulla ei ole siitä vähintäkään aavistusta! Olen ollut täällä tai näillä seuduin kolme vuotta, mutta en ole kertaakaan nähnyt tuon muurin taakse enkä tuosta ovesta sisälle, en olekaan!"

"Mutta olette kai nähnyt ihmisiä menevän sisälle ja tulevan ulos tuosta ovesta?" huomautti Hetherwick. "Varmaankinhan sitä johonkin käytetään!"

"Luultavasti, herra, mutta en muista kenenkään siellä käyneen; mutta todellakin, vähän aikaa takaperin näin sieltä tulevan naisen — hän oli kookas, vankkaleukainen nainen. Mutta niin kummalliselta kuin se kuulostaneekin, en muistaakseni ole nähnyt kenenkään muun käyvän siellä. Nähkääs, herra! Tulen tänne noin kello kymmenen aamuisin ja sullon tavarani kokoon ja laputan tieheni kello viisi — jos tuonne tulee ja menee ihmisiä, niin sen täytyy tapahtua varhain aamulla ja myöhään illalla, joten minä en ole näkemässä. Mutta minun luullakseni tuo muuri ja tuo ovi ovat jonkun talon takapuoli — sen julkipuoli on toisella kadulla."

"Se on hyvä ajatus", sanoi Hetherwick, vilkaisten Goldmarkiin.
"Kierretäänpä sinne!"

Mutta kiertäminen oli mahdotonta. Vaikka he tutkivatkin monia kujia, solia ja katuja, joiden olisi pitänyt olla Pencove-kadun suuntaisia, eivät he löytäneet ainoatakaan rakennusta, joka olisi voinut olla salaperäisen muurin ja sen tiiviisti suljetun oven julkisivuna. Mutta juutalaisen valpas havaintokyky tuli heidän avukseen.

"Voimme nähdä, mitä on tuon muurin takana, herra, varsin helposti, jos vain saamme käsiimme noista kadun toisella puolen olevista myymälänomistajista jonkun sellaisen, joka päästää meidät talonsa toiseen kerrokseen", selitti hän. "Katsokaahan suoraan kadun poikki, tarkastakaa kojuja ja mitä muuta siellä lieneekään. Koettakaapa tuota!" hän jatkoi, osoittaen vihannesmyymälää, joka oli tuota lujasti suljettua ovea vastapäätä. "Sanokaa hänelle, että haluamme hieman tarkastella seutua — mikä onkin totta!"

Hetherwick esitti pyynnön — vihanneskauppiaan emäntä ohjasi hänet ja Goldmarkin yläkerrassa olevaan kaari-ikkunaiseen vierashuoneeseen, kolkkoon paikkaan, jota käytettiin vain sunnuntaisin ikävän päivän ikävyyden lisäämiseksi. Emäntä huomautti, että sieltä oli hauska näköala pitkin katua kummallekin päin, mutta Hetherwick rajoitti tarkastelunsa julkisivulle. Nyt hän näki muurin ylitse esteettömästi. Nähtävää ei ollut paljoa. Muurin takana oli piha, joka vasemmalla ja oikealla puolella rajoittui viereisten talojen seiniin ja jonka taustana olevaa korkeata, ikkunatonta seinää vasten nojasi matala, punaisista tiilistä kyhätty rakennus. Ulkonäöstä oli mahdoton päättää, mihin tarkoitukseen tätä pientä, tasakattoista rakennusta käytettiin. Sen ovi — suljettu — oli näkyvissä, samoin kahden puolen sitä olevat ikkunat. Mutta helposti erotti, että niiden alaosat oli tehty himmeiksi jollakin tummalla värillä. Talossa ei ollut ilmoituskilpeä, ei mitään ulkonaista merkkiä, joka olisi osoittanut, mihin sitä käytettiin. Mutta pihalla oli koppia, laatikoita ja isoja, juuripunouksella päällystettyjä pulloja; omituisen muotoinen savupiippu, joka pisti esiin katosta, antoi aihetta arvella, että sisällä oli sulatusuuni. Ja jonkun aikaa katseltuaan Hetherwick ei lainkaan epäillyt katselevansa sitä paikkaa, jossa Hannaford oli kuoliniltanaan käynyt ja jossa hänet oli taitavasti myrkytetty.

Äkkiä Goldmark nykäisi häntä hihasta ja nyökkäsi vilkasliikkeiselle kadulle päin.

Katsahdettuaan osoitettuun suuntaan Hetherwick näki Robmoren ja erään toisen miehen — molemmat siviilipuvussa — pujottelevan kadulla kojujen ja myymälöiden välissä. Heidän muassaan oli virkapukuinen konstaapeli, joka keskusteli vilkkaasti heidän kanssaan. Hetherwick kääntyi poistuakseen huoneesta, mutta taaskin Goldmark tarttui hänen kyynärvarteensa.

"Ennen kuin lähdemme, herra, vilkaiskaa vielä kerran tuolla vastapäätä olevaan pihaan ja sen ympäristöön. Oivalsin juuri, miten voimme päästä sinne. Katsokaahan, herra Hetherwick, tuon pihan ja sen viereisen — oikeanpuolisen — talon välistä muuria — sen tuo pää on jokseenkin matala. Jos tuon talon isäntä sallii meidän mennä hänen takapihansa lävitse, niin — käsitättekö?"

"Kyllä", myönsi Hetherwick. "Koetamme sitä. Mutta ensin Robmoren puheille — tulkaa!"

Hän pisti vihanneskauppiaan emännän käteen joitakuita hopeakolikkoja ja laskeutui kadulle. Pari lyhyttä selitystä täydensi ne tiedot, jotka Mapperley jo oli kertonut etsiville, ja sitten Robmore nyökkäsi konstaapeliin päin, joka seisoi likellä kiihkeän innokkaana.

"Olemme haastattaneet häntä, herra Hetherwick", hän sanoi. "Joskus hän on täällä toimessa päivällä, joskus yöllä. Hän mainitsi tuon paikan kummastuttaneen häntä, ja perin omituista on, että vaikka hän on ollut tässä piirissä yli vuoden ajan, hän ei ole kertaakaan nähnyt ainoankaan ihmisen menevän eikä tulevan tuosta ovesta; eikä hänellä ole vähintäkään aavistusta, minkälainen liike siellä on, jos siellä ylimalkaan on joku liike."

"En ole milloinkaan nähnyt siellä mitään enkä ketään", vahvisti konstaapeli. "En mihinkään aikaan — en päivällä enkä yöllä. Kun jouduin tälle vartiopaikalle noin viisitoista kuukautta takaperin, oli ovi äskettäin laitettu ja maalattu ja lasisirpaleet juuri pantu muurin harjalle. Mutta totta on, etten ole kertaakaan nähnyt kenenkään käyvän siellä."

"Eiköhän mennä sisälle?" ehdotti Hetherwick. "Mielestäni on meillä yllin kyllin syytä siihen, tiedämmehän siksi paljon. Etsimämme naiset saattavat olla siellä. Olin äsken tuolla vastapäätä silmäilemässä pihalle, jonne voimme päästä helposti menemällä tuon oikealla puolen olevan rihkamakauppiaan myymälän lävitse ja kiipeämällä muurin yli hänen takapihaltaan. Mitä arvelette, Robmore?"

"Olen samaa mieltä!" vakuutti tämä. "Kun nyt olemme puuhassa, niin suoritamme sen loppuun asti. Parasta lienee minun puhutella kauppiasta, herra Hetherwick — minä pistäydyn ensiksi hänen luokseen ja kutsun teidät sitten sisälle."

Toiset jäivät odottamaan, kun taas Robmore astui myymälään sen isännän puheille. He näkivät heidän keskustelevan muutamia minuutteja; sitten tuli Robmore ovelle ja viittasi toisia lähemmäksi.

"Asia on selvä. Saamme mennä hänen pihansa lävitse ja hän lainaa meille portaat, joilla pääsemme muurin ylitse", ilmoitti hän syrjässä Hetherwickille. "Sain häneltä myöskin lisätietoja — hän tuntee ne kaksi miestä, joiden hallussa viereisellä pihalla oleva rakennus on; hänen kuvauksestaan päättäen ne epäilemättä ovat Ambrose ja Baseverie. Paikka on muka ollut heillä lähes puolitoista vuotta, ja hän luulee heidän käyttävän sitä laboratoriona — kemiallisena tai jonakin sentapaisena. Mutta he kuuluvat näyttäytyvän harvoin — joskus hän ei ole nähnyt heitä moniin päiviin, jopa viikkokausiin yhteen menoon. Tavallisesti he ovat siellä öisin — hän on nähnyt siellä valoa joka aikaan yöstä. No niin — eteenpäin!"

Tarkastusmatkalla oleva joukkue asteli yksimielisenä jonona pienen, pimeän myymälän läpi takapihalle portaita kantavan juoksupojan johtamana. Portaat pystytettiin välimuuria vasten sen matalammalle kohdalle. Virkapukuinen konstaapeli ensimmäisenä kiipesivät kaikki kuusi miestä yksi kerrallaan harjalle ja hyppäsivät toiselle puolelle. Paikka näytti autiolta ja elottomalta. Kuten Hetherwick oli huomannut vihanneskauppiaan vierashuoneesta katsellessaan, olivat ikkunat paksun värikerroksen peitossa. Siitä huolimatta lähestyi niitä kaksi tahi kolme miestä, etsien sellaisia kohtia, joista väri olisi raappiutunut pois, ja koettaen tirkistää sisälle. Mutta rohkeampana ja valmiimpana toimimaan konstaapeli marssi suoraan ovelle.

"Ovi on auki!" hän kummasteli. "Sitä ei ole edes painettu kiinni!" Kiskaistuaan oven selälleen hän astui rakennukseen muiden tunkeutuessa hänen jälkeensä. "Halloo!" hän luikkasi. "Halloo!"

Vastausta ei kuulunut. Konstaapeli meni eteisen poikki, jossa he kaikki seisoivat, ja aukaisi sisemmän oven. Hetherwick oivalsi heti, että kauppiaan olettamus rakennuksen käyttämisestä oli oikea — hän oli saapunut kemialliseen laboratorioon, joka lisäksi oli hyvin varustettu uudenaikaisilla välineillä. Mutta ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.

"Nähtävästi täällä ei ole ketään", jupisi yksi miehistä.
"Livistäneet!"

Robmore eteni toiselle ovelle ja avasi sen; se vei konttoriksi sisustettuun huoneeseen. Siellä oli amerikkalainen kirjoituspöytä, jolla virui papereja ja asiakirjoja. Robmore ja Hetherwick alkoivat hypistellä ja tarkastella niitä. Ja äkkiä osui Hetherwickin silmiin jotakin, mikä oli yhdistävänä renkaana tämän salaperäisen paikan ja sen talon välillä, jossa hän oli käynyt aikaisemmin samana iltapäivänä. Pöydällä hänen edessään oli samaa kirjoituspaperia, jonka myyntipaikasta Mapperley oli ottanut selkoa. Arkeissa oli painettu osoite, josta paperikauppias oli maininnut.

"Epäilemättä olemme vihdoinkin osuneet oikeaan paikkaan, Robmore", hän riemuitsi. "Kunpa Matherfield olisi täällä! Mutta —"

Hän ei ennättänyt jatkaa, sillä äkkiä kajahti kiljaisu. Huutaja oli Goldmark, joka toisten tutkiessa alakertaa oli rohkeasti yksin mennyt matalia portaita myöten yläkerrokseen.

"Herra!" hän huusi. "Herra Hetherwick! Tulkaa tänne! Tulkaa tänne kaikki! Täällä on mies istumassa tuolilla — hyvä Jumala! — minusta hän näyttää olevan kankea — kuollut!"

VIIDESKOLMATTA LUKU

Kuultuaan säikähtyneen juutalaisen huudahduksen, syöksyivät muut etsivät yläkertaan ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Ensimmäisinä saapuivat Robmore ja Hetherwick hänen luokseen; hän seisoi puolittain avatulla ovella, tuijottaen sen takana olevaan huoneeseen katse kiihkeänä. He työntyivät hänen ohitseen ja astuivat sisälle.

Yhdellä vilkaisulla Hetherwick otti selvää huoneen yleisestä asusta ja sisustuksesta. Erinäisten pikku merkkien nojalla hän päätteli, että se oli äskettäin kalustettu makuu- ja arkihuoneeksi. Yhdessä nurkassa oli telttasänky; lisäksi oli siellä pesuteline, pukeutumispöytä, lipasto, pari, kolme taulua, kirjahylly, pieni, neliskulmainen matto keskellä lattiaa, jonka ulkoreunat oli äskettäin huonosti maalattu. Vuoteella oli avonainen käsilaukku, johon oli sullottu pito- ja liinavaatteita; sen viereen oli heitetty päällystakki, hattu, käsineet ja sateenvarjo; ilmeisesti oli laukun omistaja saanut suoritetuksi matkavalmistelunsa loppuun; enää hänen olisi tarvinnut vain sulkea laukku ja panna se lukkoon, panna takki ylleen ja hattu päähänsä, ottaa tavarat kainaloonsa ja lähteä.

Entä mies itse? Vuoteen vierellä oli iso, vanhanaikainen nojatuoli — tilava, mukava tekele. Siinä oli mies pikemminkin pitkänään kuin istuallaan; asennosta päättäen hän näytti lysähtäneen siihen äkillisen väsymyksen valtaamana, nojanneen päänsä pehmeätä selkämystä vasten ja — vaipuneen uneen. Mutta kaikki huoneeseen tunkeutuneet oivalsivat heti, etteivät he olleet tulleet häiritsemään nukkujaa, vaan että heidän edessään oli — vainaja. Mies oli, kuten juutalainen oli huutanut, kuollut!

Hetherwick tarkasti häntä yhtä nopeasti kuin huoneen sisustustakin. Miehen pää oli rauhallisessa asennossa tuolin pehmeän selkämyksen varassa hieman kallistuneena vasemmalle puolelle. Kasvot olivat täydelleen näkyvissä. Hetherwick ei tuntenut niitä. Hän ja Matherfield eivät olleet tiedustellessaan saaneet niistä kuvausta. Hän uskoi kuitenkin varmasti, että vainaja oli se mies, jonka he kuulemansa nojalla tunsivat nimellä Ambrose. Hän oli tietystikin muuttanut ulkomuotoaan — ajanut pois tumman parran ja viikset, joista heille oli kerrottu, ja Hetherwick huomasi heti, että niiden poistaminen oli tehnyt miehen tuntuvasti toisen näköiseksi. Mutta mikään ei voinut salata hänen pituuttaan ja yleistä rakennettaan. Tämä oli epäilemättä sama mies, jota hän ja Matherfield olivat vaanineet, joka oli kohdannut Hannafordin Victoria-asemalla, joka oli kadonnut asunnostaan Adelphissa, joka oli Baseverien rikostoveri ja joka —

"Kuollut kuin kivi!" mutisi Robmore, joka oli kumartunut liikkumattoman ruumiin puoleen. "Ja hän onkin ollut hengetönnä jo hyvän aikaa — ainakin joitakuita tunteja! Jäykkä! Tunnetteko hänet, herra Hetherwick?"

"Hän näyttää saaneen halvauksen ollessaan juuri aikeissa lähteä matkalle", hän huomautti. "No niin, jos tämä on etsimänne tohtori Ambrose — mutta katsotaanpa, onko hänen taskuissaan mitään, joka ilmaisisi, kuka hän on!"

Toisten katsellessa vierellä hän työnsi kätensä vainajan povitaskuun — kuolleella oli muodikas, ihan uusi, harmaa puku — jälkeenpäin Hetherwick muisti, että se oli pistänyt silmään huoneen räikeänä vastakohtana — ja veti esille lompakon. Nykäisten Hetherwickia hihasta hän viittasi tätä mukaansa ja siirtyi ikkunan ääreen, jättäen toiset yhäti ihmeissään tuijottamaan vainajaan.

"Kummallinen juttu, herra Hetherwick", hän supatti heidän vetäytyessään syrjään. "Te siis luulette häntä tohtori Ambroseksi, jota olemme tavoitelleet?"

"Niin varmasti!" vastasi Hetherwick. "Hän on ajanut pois partansa ja viiksensä, ja se on epäilemättä suuresti muuttanut hänen ulkonäköään, mutta saatte uskoa, että hän on sama mies. Mutta mikä on hänen äkillisen kuolemansa syy?"

Sitten hänen mieleensä välähti voimakas, elävä muisto ja hän pyörähti äkkiä silmäilemään taempana olevaa jäykkää olentoa.

"Tuollaiselta — juuri tuollaiselta näytti myöskin Hannaford kuollessaan rautatievaunussa?" hän kuiskasi. "Ensimmäisten merkkien jälkeen — ymmärrättehän — hän heittäytyi taaksepäin ja — kuoli. Juuri tuolla tavoin, ikäänkuin olisi rauhallisesti vaipunut uneen — saattaako, saattaako tämäkin —"

"Käsitän ajatuksenne", jupisi Robmore. "Myrkytetty! Entä — niin — että toinen mies?"

"Niin, miksi ei? Päästäkseen eroon rikostoveristaan! Mutta — tämä lompakko! Tarkastetaanpa, mitä se sisältää! Ohuudesta päättäen ei siinä ole kovinkaan paljoa."

Lompakon yhdestä lokerosta hän otti esille nipun huolellisesti taivutettuja seteleitä ja selaili niitä hätäisesti.

"Sataviisikymmentä puntaa", hän ilmoitti. "Entäs tämä paperi? Erään newyorkilaisen pankin maksettavaksi asetettu kahdensadan punnan suuruinen osoitus. New Yorkiin, kas vain! Sinne hän siis aikoi! Entä tämä?" Hän käänsi toista paperia. "Katsokaas, herra Hetherwick! Hän on tilannut matkustajapaikan Maraticista, joka lähtee tänä iltana. Hm! Ja Matherfield on Southamptonissa väijymässä Baseverieta! Taidanpa alkaa vähän käsittää juonta."

"No niin, minusta näyttää, että Baseverie on mennyt edeltäkäsin ottamaan vastaan jalokivilipasta ja että Ambrosen piti seurata häntä, kun Baseverie oli saanut saaliin haltuunsa, yhtyä häneen siellä, minkä jälkeen he livistäisivät voittoineen. Mutta nähkääs, mille nimelle hän oli tilannut matkalipun! Ei Ambroselle, vaan herra Charles Andrewsille! Ja Baseverie on Basing. Basing ja Andrews. Lienevätköhän ne harjoittaneet täällä liikettä sen nimisinä?"

"Se on vähäarvoinen syrjäseikka", virkkoi Hetherwick. "Tärkeätä on, niin totisesti — juuri se, miten tämä mies on kuollut."

"Mutta minusta se ei tunnu kovin tärkeältä juuri nyt", vastasi Robmore. "Joka tapauksessa hän on kuollut, ja se kysymys, kuoliko hän äkilliseen halvaukseen vai myrkyttikö Baseverie hänet ovelasti ennen poistumistaan, voidaan ratkaista myöhemmin. Mutta sanonpa teille, herra Hetherwick! Olen valmis panemaan vetoon mitä tahansa siitä, ettei hän itse myrkyttänyt itseään. Silmäilkäähän ympärillenne! Ei ole mitään sellaista astiaa, josta hän mahdollisesti olisi juonut. Ei, sir — toinen sen on tehnyt. Ja jos Matherfieldin onnistuu siepata hänet tänä iltana — ah! Mutta mitäs konttoristinne Mapperley kertoikaan meille tänne tullessamme? Little Smith-kadun emäntä kävi muka täällä nyt iltapäivällä."

"Niin, Goldmark seurasi häntä tänne", vastasi Hetherwick. "Goldmark näki hänen avaavan oven taskustaan ottamallaan avaimella. Hän viipyi sisällä muutamia minuutteja, tuli ulos hyvin kiihtyneenä ja kiiruhti takaisin omaan taloonsa."

"Ja nyt me, te ja minä, riennämme hänen jälkeensä", sanoi Robmore. "Onhan hän joka tapauksessa elävä ihminen ja me kyllä saamme hänet kirvoittamaan kielensä. Hän tietystikin tuli tänne, otaksuen tapaavansa tämän miehen ja ilmoittaakseen hänelle, että joku oli väijymässä. Mutta hän tapasikin miehen kuolleena! Pistäydytään sinne, herra Hetherwick, heti paikalla!"

Hän kääntyi toisen etsivän ja konstaapelin puoleen. Kuiskattuaan heille muutamia ohjeita hän poistui huoneesta, ja sanottuaan jotakin Mapperleylle Hetherwick seurasi häntä. Mutta he eivät olleet ennättäneet ulko-ovelle, ennenkuin pihalta kuului askelia, ja oviaukkoon ilmestyi äkkiä kaksi miestä.

Jos Hetherwick kumppaneineen katseli kummastuneena miehiä, niin nämäkin puolestaan silmäilivät kysyvästi Robmorea ja Hetherwickia. He olivat nuorenpuoleisia miehiä — Hetherwick arveli heitä juhlapuvussa oleviksi käsityöläisiksi. Ilmeisestikin he olivat ällistyneitä nähdessään ihmisiä vastassaan ovella, jonka luona he kaikki neljä nyt seisoivat. He olivat jopa niin ihmeissään, että pysähtyivät äkkiä, jääden äänettöminä töllistelemään. Mutta Robmore puhkesi puhumaan. "Ketä etsitte?" hän kysyi terävästi.

"Emme ketään tietääksemme. Mutta saammeko kysyä, ketä te haette? Ja miten olette päässyt tänne? Sillä tämä talo sattuu olemaan meidän!"

"Niin juuri, jos ostaminen, maksaminen ja kuitin sekä muiden paperien saaminen riittää sen vakuudeksi!" selitti mies. "Ostimme sen tänä aamuna, ja koko asia on järjestetty."

Robmore otti esille poliisikortin ja näytti sitä miehille. Heidän kasvonsa venyivät pitkiksi. Vanhempi vilkaisi Robmoreen.

"Toivoakseni ei mitään ole viassa", hän virkkoi huolestuneena. "Etsiviä, niinkö? Sijoitimme tähän tuntuvasti rahaa — säästöjämme — ja —"

"En luule, että siihen nähden on mitään heikkoa", vastasi Robmore rauhoittavasti. "Mutta muutoin ovat asiat tavattoman huonosti. Kuulkaahan, mitkä ovat nimenne ja keltä ostitte tämän talon?"

"Minun nimeni on Marshall, hänen Wilkinson", ilmoitti mies. "Aiomme juuri perustaa sähköteknillisen liikkeen. Ilmoitimme sanomalehdessä haluavamme näiltä seuduin sopivan huoneiston, ja herra Andrews kävi senjohdosta luonamme. Hän selitti, että hän ja hänen liikekumppaninsa herra Basing olivat matkalle lähdössä ja tahtoivat myydä sen kaikkineen. Tulimme katsomaan sitä, ja kun se on perin sopiva paikka suunnittelemallemme yritykselle, sovimme sen ostamisesta. He kertoivat sen olevan heidän omaisuuttaan, ja säästääksemme kuluja järjestimme kaupan keskenämme. Maksuhinnan suoritimme tänä aamuna, samalla saimme paperit ja avaimen."

"Kello kymmenen paikkeilla", vastasi Marshall. "Sopimuksen mukaisesti täällä."

"Kyllä. Oikeanpuoleisessa pienessä huoneessa. Päätimme kaupan, maksoimme käteisellä ja järjestimme kaikki. Se oli pian tehty. Sitten he tarjosivat meille ryypyn ja sikaarin, minkä jälkeen poistuimme."

"Täällä! Basing otti esille ison samppanjapullon ja sikaarilaatikon, kehoittaen meitä maistamaan kaupantekiäisiä. Joimme lasin kumpikin, Wilkinson ja minä; sitten jätimme heidät tyhjentämään pulloa: meillä oli kiire. Mutta — onko jotakin sekaisin?"

"Se mies, jonka tunsitte Andrews-nimellä, on kuolleena yläkerrassa!" ilmoitti Robmore. "Hyvin todennäköisesti on hänen kumppaninsa myrkyttänyt hänet. Mutta, kuten jo äsken mainitsin, ei tekemässänne kaupassa ole mitään vikaa, jos nimittäin voitte todistaa sen. Sanoittehan saaneenne tarpeelliset paperit?"

"Ne ovat kaikki täällä", hän vakuutti. "Mutta — väitittekö, että Andrews on kuollut — myrkytetty? Hänhän oli yhtä terve ja eloisa kuin minäkin, kun jätimme heidät kahden kesken. He aikoivat tyhjentää pullon loppuun —"

"Kuulkaahan!" keskeytti Robmore. "Odottakaa hetkinen! Tulemme pian takaisin — meillä on vähän tärkeätä toimitettavaa täällä läheisyydessä. Yläkerrassa on seuralaisiamme. Sanokaa heille, että teidän pitäisi odottaa vähän aikaa. Ja nyt liikkeelle, herra Hetherwick!"

Ehdittyään pihalta vilkasliikkeiselle kadulle Robmore katsahti kumppaniinsa, naurahtaen purevasti.

"Samppanjaa — kaupantekiäisiksi!" hän ivasi. "He jäivät sitä lopettamaan! Epäilemättä se aine, joka lopetti Ambrosen elämän, oli juuri siinä samppanjassa. Sen sujautti Baseverie lasiin toisen ollessa selin häneen päin. Onpa se vintiö totisesti perinpohjainen — hän ei jätä kesken alkamaansa puuhaa. Toivon vain, ettei hän ole liian liukas Matherfieldin pideltäväksi Southamptonissa. En saa rauhaa, ennen kuin kuulen siitä."

"Onko hänen mahdollista pujahtaa Matherfieldin kynsistä?" huudahti Hetherwick. "Miten hän voisi? Minusta hänen voidaan katsoa jo olevan telkien takana! Hänen on käytävä postitoimistossa noutamassa lipas."

"Niinkö luulette?" pisti toinen väliin, naurahtaen taaskin epäilevästi. "Minä puolestani en ole siitä niin kovin varma, herra Hetherwick. Baseverie on ilmeisesti harjaantunut roisto ja neuvokas keksimään kaikenlaisia konnankoukkuja. Joutuneekohan se käärö koskaan Southamptonin postitoimistoon, josta se olisi noudettava?"

"Mitä ihmettä tarkoitatte?" kysyi Hetherwick. "Sehän on postissa! Se vietiin tänä aamuna."

"Epäilemättä", myönsi Robmore kuivakiskoisesti. "Toimitettavaksi kiireellisesti perille. Ja kun se saapuu Southamptoniin, on se vietävä pääkonttoriin, eikö niin?"

"Monta mutkaa matkassa, sanoo vanha sananlasku", vastasi Robmore. "Käärö voi jäädä johonkin mutkaan. Mutta eikö tämä ole konttoristinne mainitsema numero?"

Rouva Mallettin talon ovi näytti, jos mahdollista, entistäkin lujemmin teljetyltä. Eikä kuulunut vastausta, vaikka pyrkijät kuinka kolkuttivat ja soittivat kelloa. Mutta kun Robmore äkkiä tunnusteli kädensijaa, painui ovi auki.

"Halloo!" hän huudahti. "Auki! Hm! Sepä omituista. No niin, mennään sisälle!"

Toisen kerran samana iltapäivänä Hetherwick astui tyyten asumattomalta näyttävään taloon.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Kävellen hieman kumppaninsa edellä etsivä meni eteisen pöydän ääreen ja naputti kovaa sen kiilloitettuun pintaan. Vastausta ei kuulunut. Hän astui edemmäksi ilmeisesti kellarikerroksessa olevaan keittiöön vievien, käsipuilla varustettujen portaiden yläpäähän ja koputti vieläkin kovemmin seinälaudoitukseen. Ei nytkään tullut vastausta. Senjälkeen hän palasi eteisen poikki ja aukaisi kadun puolisen huoneen oven; hän ja Hetherwick katsoivat sisään. Huone tuoksahti ummehtuneelta ja sen ikkunat olivat tiiviisti verhotut; se oli jonkinlainen juhlatilaisuuksia varten varattu seurustelusali, harvoin käytetty, muodollisen kylmä ja epämukava. Mutta sen takana olevassa kamarissa, johon Robmore sitten astui, oli merkkejä asukkaista ja elämästä. Takassa oli tuli, ja sen ääreen oli vedetty nojatuoli; läheisellä pöydällä oli naisten käsityövehkeitä — kappale liinakangasta, jossa oli neula ja rihmaa, ompelukoppa, sakset, sormustin. Yksi silmäys riitti osoittamaan, että näiden viattomien kapineiden omistajatar oli laskenut ne äkkiä kädestään, kun hänen puuhansa oli keskeytetty.

"Siinäpä se, herra Hetherwick." sanoi Robmore jyrkästi. "Tämä talo on tyhjä! Ihmisiä ei täällä ainakaan ole…"

"Pelästyi käyntinne johdosta", keskeytti Robmore. "Sitten hän käväisi Pencove-kadulla. Ja siellä hän tapasi Ambrosen kuolleena! Hän on jollakin tavoin sekaantunut tämän ja Baseverien hommiin, koskapa hänellä on avain, jolla hän pääsi sinne pihalle, ja löydettyään Ambrosen kuolleena, hän palasi tänne, otti tavaransa ja livisti. Tässä talossa ei ole sieluakaan! Siitä lyön vetoa vaikka kuinka paljon!"

"Mieleeni välähti, että naiset kenties ovat vankeina täällä", huomautti Hetherwick.

"Sen saamme pian selville", selitti Robmore. "Lähdetään yläkertaan ja tarkastetaan talo ylisiltä kellariin saakka. Mutta malttakaahan! Kellari ensin!"

Hän juoksi portaita alas kellarikeittiöön Hetherwick kintereillään.
Ovella hän purskahti nauramaan, osoittaen sisälle.

"Katsokaas!" hän huudahti. "Sanoinhan, että olitte sotkeneet asiat. Näettekö? Tarjottimella on kaikki valmiina kahta henkilöä varten — kupit ja lautaset, teekannu, leipää, voita ja keksiä. Ja toinen tarjotin yhdelle henkilölle. Ja kattila laulaa iloisesti kuin leivonen. Mitä tämä merkitsee? Nainen aikoi viedä jonnekin teetä kahdelle henkilölle; toinen tarjotin oli häntä itseään varten. No niin, te tukahdutitte sen aikeen alkuunsa; hänen on nautittava teensä muualla. Entä toiset? Nyt yläkertaan!"

Palattuaan eteiseen hän meni edellä pääportaille. Pohjakerroksen lisäksi oli talossa kaksi kerrosta. Ensimmäisen kerroksen huoneissa, joiden ovet olivat auki tai helposti avautuivat, ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Näitä huoneita oli kolme, joihin kaikkiin päästiin portailta. Mutta ylimmässä kerroksessa oli vain kaksi huonetta; toinen oli kalustamaton; toisen huoneen ovelle, joka oli muutamia sentimetrejä raollaan, etsivä heti pysähtyi.

"Katsokaahan, herra Hetherwick!" hän kehoitti, osoittaen ympärilleen. "Täällä on tuoreita jälkiä! Näettekö, että tuo vankka salpa, joka pikemminkin muistuttaa telkeämiskankea, on äskettäin sovitettu oven ulkopuolelle ja oveen on kiinnitetty uusi patenttilukko avaimenreikä ulospäin? Ja, hyvä Jumala, ketjutkin! Luulisi olevansa vankilassa! Mutta mitä on sisällä?"

Hän sysäsi oven auki. Näkyviin tuli avara huone, jossa oli kaksi pientä vuodetta, nojatuoleja, pöytä, jolla oli kirjoja sekä aikakaus- ja sanomalehtiä. Pöydällä oli myöskin koruompelu-tarpeita, jotka ilmeisesti oli viskattu yhtä hätäisesti syrjään kuin alakerrassakin olevat ompeluvehkeet. Hetherwick kumartui silmäilemään niitä, mutta Robmore riensi ikkunan luokse.

"Sanoinko vankilassa?" hän huudahti. "Tämähän on vankila! Katsokaahan, herra Hetherwick! Ikkunan ulkopuolella on rautaristikko. Vaikka tänne suljetut ihmiset olisivatkin saaneet ikkunan auki ja vaikka ristikkoa ei olisikaan ollut, eivät sittenkään olisi voineet mitään, sillä ikkunan kohdalla on vain sileä seinä — nähtävästi jonkun tehtaan takaosa. Mutta mikäs tämä on?" hän jatkoi, avaten nurkassa olevan oven. "Hm! Pieni kylpyhuone. Entäs tämä?" Hän siirtyi portaiden puolisessa seinässä olevalle pienelle luukulle. "Kas vain! Kylliksi laaja aukko, että siitä voi ojentaa kaikenlaista kuten pieniä tarjottimia, mutta ei niin leveä, että täysikasvuinen ihminen voisi ahtautua sen lävitse. Niin, en ihmettelisi, jos olisitte oikeassa, herra Hetherwick. Juuri tänne naiset otaksuttavasti oli teljetty. Mutta — he ovat poissa!"

Hetherwick silmäili ympärilleen. Äkkiä hänen katseensa osui tuttuun esineeseen. Hän astahti eteenpäin ja otti toisen vuoteen vieressä olevalta tuolilta vihreästä silkistä tehdyn käsipussin. Hän tunsi sen oikein hyvin.

"Tässä on varma todistuskappale!" hän huudahti. "He ovat olleet täällä. Tämä on neiti Han— tarkoitan neiti Featherstonen pussi — olen usein nähnyt sen hänellä. Siinä on hänen tavaroitaan — kukkaro, käyntikortti-kotelo ja niin edelleen. Se on jäänyt häneltä tänne."

"Niin, juuri niin!" myönteli Robmore. "Kuten jo huomautin, ovat he kaikki lähteneet kiireisesti. Luulen kaiken käyneen seuraavaan suuntaan. Kun nainen, joka tietystikin toimi noiden nais-parkojen vartijana, oli nähnyt, miten asiat Pencove-kadulla olivat, palasi hän tänne, pukeutui matka-asuunsa ja puikki tiehensä. Mutta ennen lähtöään hän oli siksi kiltti, että pistäytyi täällä, irroitti ketjun, nosti teljen pois ja avasi lukon. Sitten hän epäilemättä lähti laputtamaan minkä käpälistä pääsi, jättäen naiset tekemään mitä halusivat. Ja kun heillä oli hitunen tavallista järkeä, niin he, herra Hetherwick, tekivät kuten heidän pitikin — livistivät niin nopeasti kuin kykenivät. Niin on asia, sir."

"Sitten minä lähden, Robmore", hän virkkoi. "Minun on koetettava saada selville, mihin he ovat menneet. Minusta tuntuu siltä, että he ovat rientäneet Penteneyn toimistoon. Menen sinne. Entä te?"

"Niin, minä palaan Pencove-kadulle", vastasi Robmore. "Siellä on yllin kyllin työtä. Mutta lähtekää te vain etsimään naisia, herra Hetherwick, teillä ei nyt ole täällä mitään tekemistä. Pidän konttoristianne ja juutalaisnuorukaista luonani jonkun aikaa — heistä saattaa olla hyötyä. Luullakseni saamme huomisiin lehtiin komeita uutisia, erittäinkin, jos Matherfieldia onnistaa, kuten hän uskoo."

"Miten aiotte menetellä tähän taloon nähden?" kysyi Hetherwick heidän laskeutuessaan portaita. "Luuletteko naisen palaavan?"

"Sitä hän ei kuolemakseenkaan tee!" vastasi Robmore. "Ei totisesti! Luulisin hänen kohta olevan Lontoon laidoilla — pohjoisessa, etelässä, idässä tahi lännessä. Mitenkö menettelen? Kah, panen oven lukkoon ja avaimen taskuuni. Meidän on tutkittava tätä taloa tarkoin."

Hetherwick sanoi hänelle jäähyväiset toistaiseksi ja riensi Victoria-kadulle, hypähti ensimmäiseen tapaamaansa vapaaseen autoon ja käski ohjaajan ajaa mahdollisimman vinhaa vauhtia Lincoln's Inn Fieldsille. Hän oli huolissaan Rhonan tähden, ja kuitenkin hän tiesi, että tyttö oli turvassa. Lisäksi hän oli utelias; hän tahtoi kuulla Rhonan kertomuksen, saada selville, mitä kulissien takana oli tapahtunut. Hän uskoi varmasti tapaavansa Rhonan Penteneyn toimistossa; tyttö ja madame Listorelle menisivät vankilastansa päästyään luonnollisestikin sinne.

Mutta konttoristi, jonka hän kohtasi heti syöksyttyään ulompaan toimistohuoneeseen, jäähdytti hänen intoaan pudistamalla päätään.

"Herra Penteney ei ole täällä, sir", hän vastasi. "Hän oli kyllä toimistossa vielä aivan äsken, mutta hänelle soitettiin, ja hän poistui heti senjälkeen. Ei; en tiedä, kuka hänelle soitti tai minne hän meni; hän näytti lähtiessään olevan hiukan kiihtynyt ja oli hyvin kiireissään."

Hetherwick päätteli, että Penteneytä oli kutsunut madame Listorelle ja että hän oli mennyt tapaamaan tätä ja Rhonaa. Hän poistui hieman ymmällä siitä, mitä tekisi, mutta muisti sitten, että Matherfield oli luvannut sähköttää Southamptonista, ja kääntyi asuntoonsa päin. Portaiden juurella hän kohtasi isännöitsijänsä.

"Täällä on käynyt eräs nuori nainen kysymässä teitä, herra Hetherwick", ilmoitti mies. "Hän on pistäytynyt kahdesti. Sanoin hänelle, etten tiennyt, milloin tulisitte kotiin, saatoitte saapua millä hetkellä hyvänsä tai viipyä hyvinkin kauan. Hän ajatteli — mutta tuollahan hän onkin itse, sir — tulossa takaisin!"

Hetherwick pyörähti ympäri ja näki Rhonan lähestyvän aukion poikki. Hän kiiruhti tyttöä vastaan ja välittämättä mahdollisista katselijoista tarttui Rhonan molempiin käsiin sellaisella tavalla, että puna lehahti tytön poskille.

"Olen oikein hyvässä kunnossa, kiitos!" vastasi Rhona. "Olen — olen käynyt täällä jo kahdesti, mutta te olitte ulkosalla molemmilla kerroilla. Tulin lainaamaan vähän rahaa. Minulta jäi käsilaukku ja kukkaro siihen huoneeseen, jossa olimme vankeina, ja —"

Hetherwick otti käsilaukun esille ja ojensi sen mitään virkkamatta
Rhonalle. Tämä tuijotti häneen ihmeissään.

"Olin siellä tänään, tunti takaperin", selitti Hetherwick. "Mutta mennään asuntooni! Emmehän voi seistä täällä keskustelemassa. Madame Listorelle — missä hän on?"

"Erosin hänestä Victoria-asemalla; hän jäi soittamaan majuri Penteneylle", kertoi Rhona. "Ei hänelläkään ollut rahaa. Hän pyysi minua odottamaan, kunnes majuri Penteney saapuisi, mutta minä en suostunut. Kävelin tänne. Arvelin, että — että te haluaisitte tietää meidän päässeen vapauteen — vihdoinkin."

Hetherwick ei virkkanut mitään, ennen kuin he olivat hänen seurusteluhuoneessaan. Sitten hän tuijotti Rhonaan äänettömänä, laski kätensä tytön olkapäille ja katsottuaan häntä pitkään kumartui äkkiä ja suuteli häntä.

"Totisesti!" hän sanoi hiljaa. "En itsekään tiennyt, kuinka huolissani olin tähtesi, ennen kuin näin sinut äsken! Mutta — nyt tiedän!"

Yhtä äkkiä hän sitten kääntyi toisaalle ja perin asiallisen näköisenä sytytti tulen takkaan, pani tulelle vesikattilan ja alkoi puuhailla niin, että selvästi huomasi hänen aikovan valmistaa teetä. Rhona tarkkaili häntä nojatuolista, johon hänet oli kursailematta istutettu.

"Vapaus!" hän äänsi äkkiä. "Olemme kumpikin oppineet jotakin. Kun on ollut jonkun aikaa lukon takana yötä päivää —"

"Miten kaikki kävi?" kysyi Hetherwick, pyörähtäen häneen päin. "Tietystikin tunnemme koko ryöstöhomman — mutta kaikki muu, tähän saakka? Baseverie kai?"

"Baseverie ja eräs toinen mies", vastasi tyttö. "Pitkä, sileäleukainen mies, jonka nimeä emme kertaakaan kuulleet mainittavan. Mutta Baseverie oli pääroisto. He odottivat meitä maantieleikkauksella Riversreadessa, pakottivat revolvereillaan uhkaamalla meidät nousemaan autoon ja toivat meidät Lontooseen — Westminsteriin — siihen taloon, jossa kävitte. Siellä —"

"Hetkinen!" pyysi Hetherwick, joka haki kuppeja ja teevateja. "Auton ohjaaja? Hänen täytyi olla rikostoveri."

"Epäilemättä; mutta häntä emme enää sen koommin nähneet. Emme nähneet muita kuin ne kaksi miestä ja naisen, joka toimi vanginvartijana ja toi meille ruokaa. Saimme syödäksemme kunnollisesti, ja meille tuotiin kirjoja ja sanomalehtiä, hankittiinpa meille käsityötäkin. Mutta he olivat heltymättömiä vaatiessaan madamen jalokiviä. Varmaankin he tunsivat asiat hyvin, koskapa he hankkivat madamen omaa kirjepaperia —"

"Tiedän sen kaiken", keskeytti Hetherwick. "Kerron sinulle, mitä me puolestamme olemme puuhanneet, kun ensin olet saanut vähän teetä. He kai pakottivat hänet kirjoittamaan kirjeet?"

"Aivan samalla tavoin kuin meidät astumaan autoon", myönsi Rhona, "revolvereillaan! Ja — heillä oli tosi mielessä! Otaksuttavasti he ovat jo saaneet jalokivet."

"Sen saamme nähdä", vastasi Hetherwick. "Sattuiko madame Listorelle mainitsemaan sinulle jalokivien arvon?"

"Ei hän paljoa muusta puhunutkaan. Kahdeksankymmenen- ja yhdeksänkymmenentuhannen punnan välillä. Hän on kauheasti tuskissaan niiden tähden. Mutta kirjaimellisesti hänen oli valittava joko henkensä taikka jalokivet. En tiedä, mitä he olisivat tehneet minulle. Mutta nyt on minulla kaikki hyvin!"

Hetherwick aukaisi metallirasian, otti sieltä esille luumuleivoksen ja ojensi sen Rhonan nähtäväksi.

"Mitä arvelet tällaisesta leivoksesta?" hän virkkoi ihailevasta. "Se on vanhan, maalla asuvan tätini lahja — totisesti oikein kunnollinen leivos. Niin", hän jatkoi, laskien leivoksen pöydälle, "niin, niin; nyt on sinulla kaikki hyvin. Mutta, hiisi vieköön —"

Rhona oli vaiti; hän näki, että Hetherwick oli nähtyään hänet jälleen voimakkaammin ja syvemmin liikutettu kuin olisi halunnut näyttää. Tyttö kaatoi teetä kuppeihin. He istuivat keskustellen äskeisistä tapauksista, kunnes hämärän varjot alkoivat pimentää huonetta.

"Minun pitäisi lähteä takaisin Riversreadeen", huomautti Rhona vihdoin. "On jo myöhäistä."

"Maltahan vähän!" kehoitti Hetherwick, joka siihen mennessä oli kertonut kaikki, mitä tiesi. "Matherfieldilta saapuu sähkösanoma kohtapuoleen. Älä mene Riversreadeen tänä iltana! Soita lady Riversreadelle, että jäät kaupunkiin yöksi! Hänen sisarensa lienee siellä jo nyt ja on varmaankin kertonut hänelle kaikki. Odota siksi, kunnes saamme Matherfieldin sanoman! Sitten menemme jonnekin päivällisille, ja sinä voit sijoittua täksi yöksi entiseen hotelliisi Surrey-kadun varrelle. Tahtoisin sinunkin saavan tietää, mitä Southamptonissa on tapahtunut, ja —"

"Se on Matherfieldilta", hän ilmoitti. "Lähetetty Southamptonin läntiseltä asemalta kello kuusi ja yhdeksäntoista. Ei sanaakaan siitä, onko hän saanut lurjuksen kiinni. Koko sisältö on: 'Tulkaa vastaan Waterloon asemalle, saavun kahdeksan ja kaksikymmentä.' No niin —"

"Juuri niinkuin Robmore sanoi", jupisi Hetherwick. "Mutta —" Hän vilkaisi kelloonsa. "Lähdetään liikkeelle! Ehdimme parhaiksi haukata hiukan päivällistä — Waterloon asemalla — ja joutua kahdeksan ja kahdenkymmenen junalle. Kunpa näkisimme Baseverien Matherfieldin ja Quigmanin huostassa! Silloin minulla vasta olisi hyvä ruokahalu!"

Waterloon asemarakennuksen ja junasiltojen sisäänkäytävän välinen avara aukeama oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun Rhona ja Hetherwick tulivat ravintolasta kymmenen minuuttia yli kahdeksan. Tiedustaessaan, minkä sillan ääreen Southamptonin juna saapuisi, Hetherwick tunsi keveän kosketuksen käsivarressaan. Hän pyörähti ympäri; hänen takanaan oli Robmore. Robmore hymyili hänelle rauhallisesti, samalla iskien silmää paljon puhuvasti.

"Taidatte olla samassa juonessa, herra Hetherwick", hän sanoi.
"Sähkösanoma Matherfieldilta, vai mitä?"

"Sama juttu", myönsi Robmore. "Minun piti olla täällä kahdeksan ja kahdenkymmenen junalla — mukanani apuväkeä", hän lisäsi merkitsevästi. "Minulla on apuvoimia; neljä miestä on läheisyydessä. Oletteko kuullut mitään naisista, herra Hetherwick?"

"Tässä on heistä toinen", vastasi Hetherwick, osoittaen Rhonaa. "He ovat turvassa. Myöhemmin kerron kaikki. Mutta tämä juttu — mitä arvelette Matherfieldin sähkösanomasta? Onko hänen käynyt huonosti?"

"Minun luullakseni on asianlaita seuraavasti", selitti Robmore. "Baseverie lienee junassa; Matherfield ja Quigman pitävät häntä tarkoin silmällä. Jostakin syystä Matherfield tahtoo vangita Baseverien täällä — täällä! Niin minä olen kuvitellut asian olevan. He ovat nähneet Baseverien siellä ja päättäneet seurata häntä takaisin Lontooseen, Heti junan saavuttua —"

Rhonalta päässyt äkillinen, terävä huudahdus keskeytti hänen puheensa ja sai molemmat miehet kääntymään häneen päin. Tyttö tarttui Hetherwickin käsivarteen ja osoitti samalla toisella kädellään heidän takanaan olevalle aukeamalle.

"Baseverie — itse!" hän huohotti. "Tuolla — tuon kellon kohdalla!
Katsokaa! Hän menee portille päin."

Nopeasti ja siekailematta Robmore laski kätensä Rhonan olalle, pyöräytti hänet ympäri ja veti hänet lähellä olevien ihmisten joukkoon.

"Pysytelkää näkymättömissä, neiti!" hän kuiskasi. "Hän tuntee teidät! Ja nyt — mikä mies? Tuoko, jolla on kalpeat kasvot ja korkea hattu? Näen. On hyvä painaa hänet muistiin. Selvä on. Jääkää tähän, te molemmat! Jos hän tulee tähän suuntaan, niin siirtykää pois jonnekin, herra Hetherwick! Odottakaas!"

Robmore pujahti tiehensä. Hetkisen kuluttua he näkivät hänen puhelevan parille hiljaisen näköiselle miehelle, jotka pian sitten katsoivat Baseverieen päin. Myöskin Hetherwick tähyili Baseverieta. Rauhallisena, huolettomana, ilmeisesti aavistamatta mitään Baseverie oli sijoittunut sen portin viereen, josta Southamptonista saapuvien matkustajien täytyisi poistua. Hän poltteli levollisesti sikaaria, silminnähtävästi nauttien siitä.

"Baseverieko? Ehdottomasti", vakuutti Rhona. "Ikäänkuin voisin erehtyä hänestä! Minulla on liiankin hyvät syyt muistaa, minkänäköinen hän on. Mutta — kas noin! Kylläpä hän uskaltaa!"

"No niin", virkkoi Hetherwick. "Jotakin tapahtuu pian! Pysyttele takana — hyvästi piilossa! Täältä näemme kaikki kenenkään näkemättä meitä. Jos hän sattuisi havaitsemaan sinut —"

"Kaikki kunnossa!" hän mutisi. "Meidän lisäksemme väijyy häntä neljä silmäparia — siis kolme paria lisää! Ja mieheni ovatkin hyvin likellä häntä. Näettekö heidät? Yksi, kaksi, kolme, neljä! Kaikki hänen ympärillään, mutta hän ei aavista mitään. En päästä häntä livistämään, tulkoonpa Matherfield tai olkoon tulematta. Kylmäverinen veitikka, vai mitä?"

"Juna on juuri tulossa", huomautti Hetherwick. Rhonan käsi oli hänen käsivarrellaan, ja hän tunsi sen vapisevan. "Niin", hän kuiskasi, kumartuen tytön puoleen, "siltä tuntuu minustakin. Jännittävä hetki. Mutta tuo roisto —"

Baseverie vilkaisi kelloon. Sitten hän kääntyi portin takana olevalle junasillalle päin, silmäillen odottavasti pitkin sen valaistua pintaa. Myöskin toiset katsoivat sinne. Kului minuutti. Sitten ilmestyi laajan aseman toisessa päässä vallitsevasta hämystä veturi, kiskoen hitaasti perässään vaunukuormaansa ja pysähtyi sillan viereen, puhkuen kuin väsynyt jättiläinen. Ensimmäisten vaunujen matkustajat hyppäsivät sillalle ja lähtivät jonossa etenemään uloskäytävää kohti.

"Nyt se alkaa", jupisi Robmore. "Pysytelkää taustalla te kaksi! Mieheni pitävät silmällä häntä ja sitä henkilöä, jonka hän kohtaa täällä, sillä hän odottaa jotakuta."

Ensimmäisellä minuutilla ei tapahtunut mitään. Saapuneita matkustajia, miehiä ja naisia, siviiliväkeä ja sotilaita, merimiehiä, tungeksi sankkana jonona sillalta, hajautuen kukin haaralleen. Vähitellen kävi tungos harvemmaksi. Sitten Rhona taas puristi Hetherwickin käsivartta, ja viimemainittu näki hänen tuijottavan sulkupuomin taakse. "Kas tuolla!" huudahti Rhona. "Tuo mies, jolla on harmaa takki ja vaaleanruskea hattu! Se on sama mies, joka ohjasi autoa! Näetkö! Baseverie huomasi hänet!"

Hetherwick katsoi ja näki Baseverien kohottavan kättään, tervehtien nuorta, terveen näköistä miestä, joka lähestyi matkalippujen kokoojia ja jonka kädessä oli pieni, neliskulmainen käärö. Mutta hän näki muutakin. Tämän nuoren miehen kintereillä seurasi Matherfield toisella ja Quigman toisella puolella. He vetäytyivät likemmäksi miestä, kun tämä lähestyi porttia, ja sen toisella puolen siirtyivät etsivät lähemmäksi Baseverietä. "Siis nyt!" kuiskasi Robmore ja syöksyi nopeasti eteenpäin. Kaikki kävi niin vikkelästi, etteivät Hetherwick ja Rhona oikein tienneet, miten se tapahtui. Ennen kuin he oivalsivat, että roistot olivat joutuneet ansaan, ja ennen kuin töllistelevät sivulliset pääsivät selville, että jotakin oli tekeillä aivan heidän silmiensä edessä, olivat Baseverie ja hänen kumppaninsa lujissa käsiraudoissa ympärillään ryhmä äänettömiä miehiä, jotka hoputtivat heitä pois. Hetkisen kuluttua olivat vangitsijat ja vangit kadonneet aseman ulompiin rakennuksiin. Sitten molemmat tarkkailijat äkkiä huomasivat lähellään Matherfieldin, jolla oli neliskulmainen käärö kädessään ja kasvoillaan tuikea, mutta perin tyytyväinen hymy. Hän näytti kääröä heille.

"Se kävi näppärästi, herra Hetherwick, perin näppärästi todellakin!
Harvinaisen näppärästi, vai kuinka?"

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Rhona majoittui siksi yöksi entiseen asuntoonsa, pieneen hotelliin Surrey-kadun varrella, ja seuraavana aamuna Hetherwick pistäytyi hänen luokseen kainalo täynnänsä sanomalehtiä. Tavattuaan tytön yksin hän laski ne hänen vierelleen pöydälle, nyökäyttäen merkitsevästi päätään osoittaessaan ensimmäisten sarekkeiden isokirjaimisia otsikkoja.

"Matherfieldin on eilenillalla täytynyt antaa sanomalehtimiehille runsaasti tietoja", hän huomautti jurosti hymyillen. "Kaikki on selostettu, hänen omat seikkailunsa Southamptonissa eilen, minun ja Robmoren Westminsterissä ja samoin kaikki muukin. Luultavasti sanomalehtimiehet nimittävät tällaista juttua kertomukseksi — ja oivallinen kertomus se onkin! Huippukohta on tietystikin Baseverien vaikuttava vangitseminen Waterloon asemalla. Pelkäänpä, että kovaksi onneksemme olemme jonkun aikaa tuomitut julkisen puheen alaisiksi!"

"Pitääkö meidän — pitääkö minun — saapua oikeuteen, kun tuo mies tuomitaan?" tiedusti Rhona.

"Se lienee välttämätöntä, ja moneen muuhun tilaisuuteen sitä ennen", vastasi Hetherwick. "Tulee viranomaisten kuulustelut, isäsi jutun jatkokäsittely ja niin edelleen. Sitä ei voi auttaa. Mutta tuottaahan jonkun verran tyydytystä se seikka, että vapautamme maailman harvinaisen julmasta ja kylmäverisestä murhamiehestä. Tuo Baseverie-vintiö on varmastikin pahin roisto, josta olen ikinä kuullut. Inhimillinen hämähäkki — ja taitava punomaan seittiään. Mutta haluaisin saada vähän tarkemman selon yhdestä kohdasta, mutta en jaksa käsittää, miten sen voi saada."

"Sinetöidystä kuoresta, joka sisälsi isoisäsi keksinnön selostuksen", vastasi Hetherwick, "Missä se on? Ja mitä se oikeastaan on? Saiko Ambrose sen häneltä? Joutuiko se ehkä Baseverien haltuun? Sikäli kuin minä käsitän, sai koko juttu alkunsa siitä. Lieneepä sen todellinen arvo neljännespenny tahi omaisuus, joka tapauksessa toi isoisäsi sen Lontooseen, vilpittömästi pitäen sitä suuriarvoisena, ja epäilemättä hän joutui noiden kahden miehen, Baseverien ja Ambrosen, kynsiin juuri senvuoksi. Epäilemättä hän myöskin keskustellessaan heidän kanssaan mainitsi — ehkä piloillaan — mitä hän tiesi madame Listorellesta. Eikä ole epäilyksen sijaa siinäkään, että nämä kaksi murhasivat hänet. Eikä mielestäni voida epäillä sitäkään, miten hänet murhattiin. On muistettava, että molemmat miehet olivat lääkäreitä, ja että he lisäksi ilmeisesti olivat tieteellisillä lahjoilla varustettuja. Kumpikin he olivat epäilemättä tutkineet myrkkyjä perinpohjaisesti. Sellaiset tiedot ovat arvokkaita heidän kaltaisilleen ihmisille — joilla on rikollisia taipumuksia. Otaksuttavasti he tunsivat jonkun hienon myrkyn, jota voi helposti hankkia ja jonka vaikutus tuntuisi vasta muutamia tunteja nauttimisen jälkeen. Epäilemättä he järjestivät ajan niin, että heidän uhrinsa kuoli äkkiä ehdittyään kauaksi heidän laboratoriostaan. Ja tietystikin he menettelivät samoin Granettiin nähden. Granett sai surmansa sen tähden, että hän oli isoisänne seurassa. Mutta minkä tähden he murhasivat isoisänne? Tahtoivatko he päästä hänestä eroon saadakseen madame Listorellea koskevan salaisuuden yksinomaan omaan haltuunsa ja voidakseen kiristää rahaa häneltä ja hänen sisareltaan vai halusivatko he riistää häneltä hänen keksintönsä ja itse hyötyä siitä? Jos asia on viimeksimainitulla tavalla, niin —"

Hän pysähtyi, katsahtaen Rhonaan, ikäänkuin odottaen, että tämä oivaltaisi, mihin hän tähtäsi. Mutta Rhona pudisti päätään.

"No niin", virkkoi Hetherwick. "Jos heidän vaikuttimenaan oli halu saada haltuunsa isoisäsi salaisuus, niin se salaisuus on melkoisen rahasumman arvoinen! Ja sen rahan pitäisi kuulua sinulle. Ymmärrätkö? Missä salaisuus on? Missä on sinetöity kuori? Poliisilaitoksessa on Baseverie kai eilenillalla tarkastettu — ehkä se on löydetty häneltä. Siitä kyllä saamme kuulla — mutta joka tapauksessa se on sinun."

"Minua kammottaa koskea siihen tai joutua mihinkään tekemisiin sen kanssa, jos se on ollut sen miehen hallussa!" hän huudahti. "Mutta mielestäni on hyvin todennäköistä, että he murhasivat isoisäni juuri sen salaisuuden tähden. Mutta luultavasti heillä oli kaksinkertainen syy. Madame Listorellen juttu oli toinen aihe. Otaksuttavasti he pitivät lady Riversreadea helppona saaliina. Ja uskon, että hän olisi ollutkin, jollei hänellä olisi ollut majuri Penteneytä, johon voi turvautua. Muistan, että hän oli kauhean kiihtynyt Baseverien ensi käynnin jälkeen. Oletan niin ollen — olen aina olettanut — että he luulivat voivansa myydä isoisän keksinnön huomattavasta hinnasta ja saada lisäksi runsaasti rahaa kiristämällä sitä lady Riversreadelta ja madame Listorellelta."

Pieneen huoneeseen, jossa he istuivat, pilkisti palvelijatar, katsahtaen Rhonaan merkitsevästi.

"Alhaalla on poliisi kysymässä teitä, neiti", hän ilmoitti. "Ainakin hän haluaa tietää, voitteko sanoa hänelle, onko herra Hetherwick täällä tai onko hän ollut täällä."

Hetherwick meni portaiden yläastuimelle; alhaalla eteissalissa seisova konstaapeli kosketti hattuaan.

"Komisarjus Matherfieldin terveiset, sir", hän sanoi. "Komisarjus pyytää teitä pistäytymään luonaan ja tuomaan neiti Hannafordin mukaanne. On ilmaantunut uusia seikkoja, herra Hetherwick. Tärkeitä!"

"Tulemme heti", lupasi Hetherwick. "Kymmenen minuutin päästä." Hän palasi Rhonan luokse ja joudutti tämän liikkeelle. "Mitähän nyt on sattunut?" hän tuumi heidän rientäessään Matherfieldin toimistolle. "Kenties he ovat saaneet Baseveriesta irti jotakin. Tahi ehkä sanomalehdet ovat herättäneet jonkun sellaisen henkilön huomiota, joka voi antaa lisätietoja."

Jälkimäinen olettamus osoittautui oikeaksi, sillä kun he astuivat Matherfieldin huoneeseen, tapasivat he siellä kaksi vierasta, jotka näyttivät vakavaraisilta ja hyvinvoivilta liikemiehiltä. Kaikki kolme olivat syventyneet vakavaan keskusteluun, ja Hetherwick pani heti merkille, että molemmat tuntemattomat katsahtivat Rhonaan harvinaisen uteliaasti. Matherfield ehätti esittelemään hänet poliisimestari Hannaford-vainajan pojantyttärenä ja Hetherwickin miehenä, joka oli ollut paljon mukana murhajuttua selvitettäessä.

"Nämä herrasmiehet, neiti Hannaford ja herra Hetherwick", hän jatkoi, viitaten kädellään toisiin, "ovat Culthwaite ja Houseover; heillä on kemikaliotehdas East Hamissa ja myöskin suuri liike Lancashiressa. Luettuaan tämänaamuiset sanomalehdet, joissa, kuten kaiketi olette huomanneet, on koko paljon selostusta jutustamme, he tulivat suoraapäätä luokseni kertoakseen eräitä tietoja, joista on paljon hyötyä, kun Baseverie tänään iltapäivällä pannaan kuulusteltavaksi. Asia on niin, herra Hetherwick, että nämä herrasmiehet ovat tuoneet meille puuttuvan renkaan!"

Matherfield nyökkäsi vanhemmalle miehelle, Culthwaitelle; tämä veti taskustaan lompakon ja otti siitä esille paperiarkin. Virkkamatta mitään hän ojensi sen Hetherwickille, joka kääntyi Rhonan puoleen.

"No, neiti Hannaford", hän sanoi äänessään voitonriemuinen sointu, "varmastikin tunnette isoisänne käsialan ja hänen tekemänsä numerot. Voitteko vannoa, että tämä on hänen kirjoittamansa?"

Luotuaan paperiin yhden ainoan nopean silmäyksen Rhona katsahti toisiin ehdottoman varman näköisenä.

"Kyllähän toki!" hän huudahti. "Se on hänen kirjoittamansa; siitä ei ole epäilystäkään! Mikään ei voi olla sen varmempaa!"

"Se on musteen valmistuskaava!" hän selitti. "Nyt on tiedossamme se tärkeä asia, joka meiltä puuttui. Ja herra Culthwaite kertoo teille, miten hän sai sen käsiinsä."

Annettuaan Hetherwickin tarkastaa paperia Culthwaite pani sen huolellisesti takaisin lompakkoonsa. Hän ja hänen kumppaninsa näyttivät olevan huolissaan jostakin, ja Hetherwick alkoi arvailla sen syytä — he näyttivät epävarmoilta ja levottomilta. Mutta Culthwaite ehätti kertomaan.

"Saimme sen seuraavalla tavalla. Ja voinen heti sanoa, kuten jo äsken mainitsin teille, herra Matherfield, luullakseni emme olisi saaneet sitä lainkaan, jollei poliisilaitoksen taholla olisi oltu niin vaiteliaita juuri tähän kohtaan nähden — jos olisitte pitänyt hälyä Hannafordin salaisuudesta, olisimme ehkä osanneet olla varovaisia. Mutta nyt saapui joku aika sitten luoksemme mies, jonka olemme tunteneet Basing-nimisenä ja jonka vakaasti uskon sanomalehdissä tänä aamuna mainituksi Baseverieksi — mies, huomatkaa, jonka kanssa olemme olleet liikeasioissa silloin tällöin suunnilleen vuoden ajan — ja tarjoutui myymään meille sellaisen uuden musteen valmistusohjeen, joka löisi laudalta kaikki tunnetut musteet koko maailmassa! Hän kehui sitä tavattomasti, vannoskeli, että se oli ensimmäinen täysikelpoinen kirjoitusmuste, mitä milloinkaan oli keksitty. Hän toi meille nähtäväksi oman valmistamansa näytteen, koetti sitä erinäisillä tavoilla. Mutta hän meni vielä pitemmälle. Hän tarjoutui ilmaisemaan meille salaisen valmistusohjeen, jotta me itse voisimme valmistaa ja koetella sitä, ennen kuin ratkaisisimme, suostuisimmeko hänen ehdotukseensa, jonka mukaan meidän olisi tarjottava hänelle kertakaikkinen rahaerä valmistusohjeesta. No niin, me valmistimme mustetta ja koettelimme sitä, eikä siitä ole epäilystäkään — se vastaa juuri sitä, mitä Basing eli Baseverie kehui siitä, ehkäpä enemmänkin. Minun ei tarvinne puuttua useimpien hyvin tunnettujen musteiden vikoihin — tällä ei ole niistä yhtään. Ja kun Basing muutamia päiviä sitten jälleen pistäytyi luonamme, päätimme ostaa valmistusohjeen. Sovimme käteishinnasta, ja toissapäivänä suoritimme summan — konttorissamme East Hamissa."

Liikekumppanukset vilkaisivat toisiinsa; Rhonasta, joka silmäili heitä tarkkaavasti, he näyttivät entistäkin levottomammilta. Mutta Culthwaite vastasi empimättä:

"Emme; avoimella maksuosoituksella, hänen omasta pyynnöstään. Se oli luonnollisestikin yhtä hyvä kuin käteinen raha. Mutta niin pian kun olimme lukeneet tämänaamuiset sanomalehdet, me — se on minä, sillä minä luin koko jutun matkalla konttoriin — menin heti käyttämäämme pankkiin tiedustamaan, oliko maksuosoituksemme käyty perimässä. Oli — tunti tai pari senjälkeen, kun luovutimme sen Basingille. Hän oli nostanut rahat Englannin pankin seteleinä."

"Tietystikin", hän huomautti, ikäänkuin esittäen kysymyksen, "tuo valmistusohje on neiti Hannafordin omaisuutta. Baseveriella ei ollut oikeutta sen myymiseen — hänhän oli varastanut sen?"

"Niin on asia, herra Hetherwick", myönsi Matherfield. "Nämä herrasmiehet — tosin tietämättään — ostivat varastettua omaisuutta. Mutta äsken ilmaisin heille erään seikan, jonka nyt kerron teillekin. Löysimme rahat — setelit — Baseverielta eilenillalla. Ne olivat koskemattomina hänen lompakossaan. Siitä ja niistä jalokivistä, jotka hänen rikostoverinsa onnistui napata Southamptonissa, hän aikoi tietystikin saada hyvän apajan. Mutta nyt meidän on helppo todeta, millä tavoin hän on saanut haltuunsa nuo kymmenentuhatta — ja ne palautetaan näille herroille Culthwaitelle ja Houseoverille. Heidän todistuksensa nojalla voimme myöskin osoittaa todeksi, että Baseverie myrkytti Hannafordin saadakseen haltuunsa musteen valmistusohjeen. Baseverie on myyty mies!"

"Nämä herrat saavat siis takaisin kymmenentuhatta puntaansa?" virkkoi Hetherwick. "Siinä tapauksessa ei teillä käsittääkseni ole mitään pahoittelemista. Valmistusohje on luonnollisestikin luovutettava —"

"No, mutta siinäpä se juuri onkin, herra Hetherwick", keskeytti hänet toinen, joka siihen asti oli pysynyt vaiti. "Asia on niin, sir, ettemme halua päästää valmistusohjetta käsistämme. Tuolle Basingille eli Baseverielle annoimme siitä kymmenentuhatta puntaa, mutta —"

"Mutta pidätte sitä oikeastaan arvokkaampana, vai kuinka?" pisti
Hetherwick hymyillen väliin. "Ymmärrän! Siinä tapauksessa siis —"

"Jos saamme takaisin kymmenentuhatta puntaamme, olemme valmiit neuvottelemaan asiasta oikeudenmukaisen omistajan kanssa", selitti Culthwaite, vilkaistuaan liikekumppaniinsa. "Siihen asti on valmistusohje varmassa tallessa meillä. Liikkeemme on hyvin tunnettu —"

"Jättäkäämme asia toistaiseksi silleen", vastasi Hetherwick. "Neiti Hannaford luottaa sanaanne, kun lupaatte tallettaa ohjeen ja pitää sen salassa. Ja myöhemmin voidaan puhua liikeasioista!" Hän nousi seisomaan, ja Rhona nousi samalla. "Tarvitsetteko meitä tänään, herra Matherfield?" hän kysyi. "Jollette —"

"En", vastasi Matherfield. "Vain muodollisia selvittelyjä tänään — iltapäivällä sitten kuulustellaan häntä. Vain pidätystodistukset ja pyyntö jutun siirtämisestä. Saatte mennä, minne haluatte, herra Hetherwick — ilmoitamme kyllä teille molemmille, kun teitä tarvitaan."

Hetherwick saattoi Rhonan ulos ja päästyään pois poliisilaitoksen alueelta iski keppiään katukivitykseen.

"Kun selviydymme tästä jutusta", hän huudahti, "niin minut saadaan hirttää, jos milloinkaan enää sekaannun rikosjuttuihin — henkilökohtaisesti! Baseverie oli perinpohjainen konna, ja hänen asioihinsa puutuin! Ja että sinutkin piti sotkea siihen!" hän lisäsi äkkiä. "Se kiukuttaa minua enemmän kuin mikään muu. Mutta tuleehan siitäkin loppu, ja sitten —"

Hän pysähtyi; tyttö silmäili häntä, hieman ihmeissään hänen kiivaudestaan. Sitten Rhona, kun he kävelivät rauhallisella kohdalla Thamesin rantatien harvaliikkeisellä osalla, laski arasti kätensä hänen käsivarrelleen. Hetherwick pyörähti rajusti tyttöön päin ja tarttui hänen käteensä.

"Minusta sinä olet kovin paljon huolehtinut minusta", sanoi tyttö.
"Loppujen lopuksi ei pelkkä rikoksen tutkimisen into saanut sinua —"

"Hyvä Jumala, ei toki!" huudahti Hetherwick nopeasti. "Aluksi ehkä puolittain se — puolittain sinä! Tunsin — sitä on vaikea selittää — että minun oli pidettävä huolta sinusta. Ja sitten — ja kun sinä katosit — mutta minä taidan olla pyörällä päästäni! Kerronko sinulle yhden asian? Koko sinä aikana, jonka olit kadoksissa, minä — niin — tuskin nukuin lainkaan! Aprikoin, ymmärräthän? ja kun ilmestyit jälleen eilen, iltapäivällä — mutta haluaisin kysyä sinulta erästä seikkaa, josta en ole aivan selvillä — taisin totisesti olla sekaisin silloin!"

"Olin niin iloinen, niin riemastunut nähdessäni sinut eilen iltapäivällä", hän vastasi, "että — että minua huumasi — käsitätkö? Ja tahtoisin tietää — suutelinko sinua?"

"Se on hyvä!" huudahti Hetherwick. "Minä — minä luulin, että olin ehkä nähnyt unta. Mutta suutelitko sinä minua?"

"Pitäisikö sinun sitten saada kaikesta tarkka tieto?" kysyi Rhona ilkamoiden. "No niin — minä suutelin sinua!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KADONNUT MIES ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.