The Project Gutenberg eBook of Välkehtivä Rubiini, by J. S. Fletcher

     I. Sekatavarakauppias
    II. Kiinalainen
   III. Päivänkoittareni
    IV. Liitukaivos
     V. Vanha näyttämökuningatar
    VI. Kolme outoa miestä
   VII. Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus
  VIII. Ensimmäinen murha
    IX. Keskiöinen vieras
     X. Quartervayne
    XI. Juna lähtee
   XII. Toinen murha
  XIII. Neiti Hepple puuttuu asiaan
   XIV. Kolmas murha
    XV. Amerikkalainen matkailija
   XVI. "Admiral's Folly"
  XVII. Kädet ylös!
XVIII. Kädet esille!
   XIX. Neljäs murha
    XX. Park Lanen taloudenhoitaja
   XXI. Varoitus
  XXII. Marengo-huvila
XXIII. Birmalainen rubiini
  XXIV. Satuloimisaitaus
   XXV. Kiinalainen voittaa

ENSIMMÄINEN LUKU

Tarpeetonta on kertoa, mistä syystä eräänä kevätaamuna olin päätynyt Portsmouthin Clarence-laiturille, sananmukaisesti muutamia pennyjä taskussani; tärkeämpi kertomuksessani on vain se tosiasia, että olin siellä noin tukalassa asemassa, ilman ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä pikaista apua saadakseni, ja kerrassaan käsittämättä, mitä lähinnä olisi tehtävä. Olin antanut pari viimeistä kuparikolikkoani päästäkseni tuolle laiturille — mielessäni epämääräinen ajatus, että sieltä ehkä sattuisin saamaan jotakin kantohommaa, joka tuottaisi shillingin.

Shillingillä voisin lähettää sähkösanoman sille ainoalle tuntemalleni miehelle, joka luultavasti sähköttäisi minulle rahaa — hän oli viimeinen hätävarani, sillä olin jo pantannut kelloni ja päällystakkini, ja kun joka hetki odotin muuatta rahalähetystä, jota ei tähän mennessä ollut saapunut, olin ollut haluton kirjeellisesti pyytämään sitä, mitä nyt olin niin kiihkeän innokas sähköteitse pyytämään. Joku voisi laivasta tulla laiturille ja antaa shillingin laukkunsa kantamisesta — minä ottaisin sen hyvin halukkaasti tehdäkseni. Mutta tunnin kuluttua olin yhä työtönnä ja mietin jo lähteä koettamaan onneani rautatien asemalla; silloin, aivan äkkiä, näyttämölle ilmestyi mies, joka suin päin syöksi minut toimintaan ja seikkailuihin.

Mies oli tulossa pilettitoimiston ikkunan luota, josta sai ostaa matkalippuja Rydeen ja Cowesiin ja Southamptoniin, ja kädessä hänellä oli lippu, vaikka hän tuskin itse siitä oli tietoinen. Tämä kookas, tanakkatekoinen mies, oli puettu siniseen sarssipukuun, jonka päällä oli urheilutakin tapainen päällysnuttu, ja katseli minua kuin mikäkin hyvinvoipa tullimies tai ehkä vedonvälittäjä. Niin ainakin minusta tuntui. Mutta olihan mikä oli, tällä hetkellä hänet näytti valtaavan yksi ainoa suuri ajatus. Tehdä jotakin tai päästä jonnekin hirveän kiireesti. Avonaiselle laiturille päästyään hän silmänräpäyksessä tarkasti koko ympäristön, vastapäisen, sumuisen rannikon ja itse vedenkin, aivan kuin olisi etsinyt Ryden laivaa, joka juuri paraillaan puski meitä kohden, ja katseli sitten ensin toisen ja taas toisen olkansa yli aivan kuin olisi joko odottanut tai peljännyt tapaavansa jonkun.

Siinä kiireessään tai kenties hermostuneisuudessaan hän nosti lihavat tylppäpäiset sormensa poskelleen ja huomasi silloin pitelevänsä kädessään matkalippua. Olen aivan varma, että hän siihen hetkeen asti oli peräti unohtanut sen ostaneensa. Mutta nyt hän sen pisti sukkelaan liivintaskuunsa ja löysi silloin jotakin muuta, minkä hän ilmeisesti myöskin oli unohtanut. Taskusta ilmestyessään sormet pitelivät kolmion muotoiseksi kokoon taitettua paperinpalasta. Ja tällöin varmistuin siitä, että mies oli hirveän mielenliikutuksen vallassa, sillä tuijoteltuaan tyrmistyneenä tähän löytöönsä, hän teki kiusaantuneen eleen ja katseli ympärilleen tavalla, josta erehtymättömän selvästi ilmeni, että häneltä oli unohtunut tekemättä jotakin, mikä pitäisi saada viipymättä suoritetuksi. Mutta hädänalainen tilani, jossa kahtena viime päivänä olin ollut, oli teroittanut älyäni ja empimättä astuin hänen luokseen.

"Saanko minä toimittaa sen perille, hyvä herra?" sanoin minä osoittaen paperinpalasta, jota hän sormissaan hypisteli ja käänteli. "Te nähtävästi haluatte sen vietäväksi jollekulle."

Hän säpsähti enemmän kuin olisi luullut mahdolliseksi noin jykevissä, lihakkaissa puitteissa — ja katsahti minuun tiukasti ja epäilevästi, mutta sittenkin mielestäni melko lailla rauhoittuneena.

"Häh, mitä?" hän huudahti, tarkastaen minua kiireestä kantapäähän. "Tekö — työn puutteessa?" Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Ulkonainen ihmiseni oli ilmeisesti kunnioitusta herättävä: hyvät vaatteet, hyvät jalkineet ja moitteettoman puhtaat liinavaatteet. Mutta laiva oli rantaan saapumassa, enkä minä siis epäröinyt.

"Olisin iloinen, jos pääsisin tilaisuuteen ansaita muutaman shillingin", vastasin kiireesti. "Joutunut tuuliajolle — odottamatta — ymmärrättehän. Minä toimitan kirjelippunne perille — ja voitte luottaa minuun."

Hän oli nähtävästi tehnyt päätöksensä, sillä sanaakaan sanomatta hän upotti toisen kätensä — paksuissa sormissa oli pari kolme jykevää timanttisormusta — housuntaskuunsa, ja veti sen ulos sieltä kultaa täynnänsä. Ja poimittuaan siitä punnan rahan yhtä huolettomasti kuin se olisi ollut shillingi, pisti hän minulle käteen sen ja taitetun paperilipun.

"Kuulkaahan", sanoi hän tuttavallisesti, "tuossa paperissa on nimi — Holliment. Sen nimiselle miehelle se on tuleva — Holliment. Menkää sinne jonnekin High- ja Hard-katujen välimaille — tiedättehän, kysykää Hollimentia — sekatavarakauppiasta — ihmiset kyllä neuvovat. Ja antakaa tuo hänelle. Menkää nyt, ja tuossa on punta itsellenne. Laivani! — Toimitatteko heti asian?"

"Heti paikalla!" sanoin. "Hän saa sen muutaman minuutin kuluttua. Olen teille hyvin kiitollinen."

Hän lähti laivaa kohden, ja taakse katsomatta minä kiiruhdin pois tuolta laiturilta, tuntien mieleni keveämmäksi kuin se oli ollut neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Punta! — kymmenen minuutin kävelystä. Lähdin Highkadulle päin, ja minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä tullut Englannin pankin omistajaksi. Eräästä kadunkulmasta kääntyessäni ja sattumalta katsahtaessani merelle päin, näin höyrylaivan savua tuprutellen poistuvan rannasta — siellä oli minun mieheni, kiitäen iloisesti vettä pitkin. Minne? — ja miksi niin kiireesti! — niin kovassa kiireessä todellakin, että oli unohtanut lähettää sen paperinpalasen, joka nyt oli kädessäni — mikä lähetys ilmeisesti oli siksi tärkeä, että hän maksoi mitä tahansa sen perille saattamisesta. Nälkä oli teroittanut havaintokykyäni (en ollut syönyt aamiaista, ja edellinen päivä oli myöskin ollut kovin kehno), ja arvasin, että mies tunsi suurta huojennusta päästessään tuosta kirjelipusta ja luopui varsin mielellään punnastaan.

Aloin käydä uteliaaksi tuon taitetun, rypistyneen paperin johdosta. Kuka oli Holliment? Mitä sisälsi tämä ylen tärkeä kirje? Mitä kaikki tämä tarkoitti? Ennenkuin saavuin High-kadulle, oli uteliaisuuteni käynyt ylivoimaiseksi; vedin kirjelipun taskustani ja kääntelin sitä käsissäni pari kolme kertaa. Huomasin silloin, että se oli halpahintaisesta tilikirjasta kiireessä reväisty paperinpala — kehnoa paperia, mitä oli ensinnä käteen sattunut. Enkä minä tämän kaltaisissa olosuhteissa tuntenut kovinkaan suuria omantunnon vaivoja aukaistessani sen ja katsoessani, mitä siihen ehkä oli kirjoitettu. Tämä seikkailuni tuntui jo jonkun verran salaperäiseltä ja salaperäisyys tietää aina vaaraa; halusin saada edes jossakin määrin tietää, minkälaiseen asiaan olin sekaantunut.

Pysähdyin hetkeksi avoimelle kadulle ja luin sanat, jotka siihen oli kirjoitettu. Kaksi sanaa, paksusti alleviivattuina:

Siinä kaikki. Ei nimeä, ei osoitetta, ei mitään. Olin yhtä viisas kuin ennenkin. Taitoin siis paperinpalasen entiselleen, pistin sen taas taskuuni ja kuljettuani High-kadun poikki tunkeusin sen ja Hardin välisille syrjäkaduille.

Portsmouthissa on kummallisia paikkoja, ja minusta tuntui, että Holliment, kuka hän sitten olikin, asui kaikkein kummallisimmassa osassa. Hän oli ilmeisesti hyvin tunnettu, ja käännyttyäni eri kertoja oikealle ja taas vasemmalle, näin hänen nimensä likaisen valkeilla kirjaimilla maalattuna mustaan nimikilpeen, joka oli huomattavimpia tienviittoja tällä omituisen likaisella kadulla. Tämä nimikilpi oli asetettu matalakattoisen, yksikerroksisen rakennuksen ikkunoiden yläpuolelle, joka näytti puoleksi kaupalta puoleksi vajalta; tästä jatkui toinen, paljon korkeampi, tornin tapainen rakennus, jonka minä arvioin vanhaksi purjeneulomoksi; tämänkin rakennuksen kyljessä oli hänen nimensä, vaikka pienemmillä kirjaimilla ja pienemmässä nimikilvessä.

Matalamman rakennuksen seinässä oli kaksoisovi, joka oli sepposen selällään kadulle, ja kun astuin siitä sisään, näin heti, että Hollimentin sekatavarakauppa käsitti paljon ja hyvin vaihtelevaa tavaraa, sillä en ollut omin silmin vielä milloinkaan ennen nähnyt sellaista romutavaravarastoa, kuin minkä hän oli ympärilleen koonnut; huone oli oikea rikkatunkio, kaikenlaisen töryn kaatopaikka, alkaen aikoinaan koreanvärisistä kokkakuvioista ruostuneisiin rautanauloihin.

Ainoa esine, mikä näytti kaikin puolin uudenaikaiselta, oli vasta maalattu ilmoitustaulu, joka oli ripustettu jonkinlaisen toimistontapaisen luukkuun; se teki tiettäväksi, että siellä otettiin vastaan hiilitilauksia, ja sisälsi hintaluettelon. Mutta sillä hetkellä ei ollut toimistossa ketään eikä tilavan, vajan tapaisen huoneen pimennossa, ja useita minuutteja sain odottaa ja kolkutella ennenkuin ilmestyi pimennosta mies, joka lähestyi minua, lyhyt, lihavahko, salamyhkäinen, paitahihasillaan oleva mies, joka selvästi näytti ihmettelevän, mitä minulla saattoi olla asiaa.

"Eräs herrasmies, jonka tapasin Clarencen laiturilla ja jolla oli kiire joutua laivaan, pyysi minua antamaan tämän teille", jatkoin minä. "Tulin tänne oikopäätä; hän näytti pitävän tärkeänä, että saisitte sen niin pian kuin suinkin."

Pistin kirjelipun hänen likaiseen kouraansa ja silmäilin häntä tarkasti, kun hän jonkun verran kömpelösti sen aukaisi. Voin vakuuttaa, että hän näytti mieheltä, joka tavallisissa oloissa kykeni hallitsemaan kasvojensa ilmeet ja hyvin salaamaan tunteensa, mutta tällä kertaa hän nähtävästi tuli liian voimakkaasti yllätetyksi kyetäkseen mitään salaamaan. Hänen pöhöttynyt naamansa kävi kalmankalpeaksi — se toi minulle hetkeksi mieleen teurastajan myymäkojuissa olevia vasikanpäitä — ja kun siihen taas tuli jonkun verran väriä, oli se likaisen harmaata. Hänen kätensä vapisivat aivan silminnähtävästi, ja hän sai huudahduksen tuskin pidätetyksi. Minä en ollut mitään näkevinäni, vaan käännyin poispäin. Mutta samassa tunsin, että hän katseli minua.

"En vähääkään", vastasin. "Outo minulle — ja minä hänelle. Mutta nähkääs, etsin tointa, ja kun näin, että hän halusi tuon paperin viedyksi jonnekin, tarjouduin sitä kuljettamaan."

"Antoiko hän teille mitään?" kysyi hän katsoen minua melkein samanlaisella katseella kuin oli tuo toinenkin mies katsellut.

"Jos teidän on tarpeellista se tietää", vastasin, "niin antoi kyllä.
Hän antoi minulle punnan."

Hän ei näyttänyt vähintäkään hämmästyvän. Sen sijaan hän äkkiä meni takkinsa luo, joka riippui seinällä aivan hänen vieressään. Hän rupesi kopeloimaan sitä.

"Kuulkaapas!" sanoi hän. "Minun täytyy lähteä kaupungille — asialle, tuon takia!" Hän osoitti paperinpalasta, jonka oli puristanut kokoon ja viskannut lattialle. "Minun täytyy viipyä poissa joitakin tunteja — aivan välttämätöntä. Tehän sanoitte olevanne työtä vailla? Jääkää tänne ja hoitakaa kauppaa siihen asti kun minä palaan — illalla palaan. Saatte toisen punnan — eikä työtä ole mitään."

"Ei ole mitään tekemistä — olette vain täällä", vastasi hän kiireesti. "Pidätte vain asioita silmällä. Jos joku tulee hakemaan joitakin noista vanhoista tavaroista, antakaa heille, mitä he haluavat, ja kysykää heidän nimiään ja merkitkää muistiin, mitä he ovat ottaneet. Jos joku tilaa hiiliä, niin merkitkää se tuohon kirjaan. Palaan siinä seitsemän, kahdeksan seuduissa, että saatte rahanne."

Vain hetkisen epäröin — kannattihan toki uudesta punnasta muutaman tunnin ajan noin helppoa työtä tehdä.

"Olkoon menneeksi", sanoin. "Minä olen täällä siihen asti kun te palaatte. Mutta on eräs asia."

"No?" sanoi hän, edeten ovelle päin ilmeisesti hyvin kärsimättömänä.
"Mikä on asia?"

"Ei siitä hätää", hän vastasi. "Muuan mies tuo minun päivälliseni tänne täsmälleen kello yhdeltä — ottakaa se. Saatte nähdä, että se välttää teille. No, näkemiin sitten iltaan asti."

Sen pitemmittä puheitta hän meni ovelle — mutta ennenkuin astui kadulle kurkisteli varovasti pielien takaa kumpaankin suuntaan; koko hänen esiintymisensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hän oli hyvin hermostunut Sitten hän töytäsi tiehensä, ja minäkin katselin ovesta kadulle, nähdäkseni minne hän meni Ulkona ei satanut, mutta hän hiipi nopeasti seinänviertä pitkin, niin kuin olisi ollut aivan rankkasade, ja pää kumarassa, hatun lieret silmille vedettyinä ja koko ryhtinsä sen näköisenä kuin olisi lähtenyt pakoon.

Samassa hän kääntyi yhteen niistä kapeista kujista, joita niillä seuduin on niin paljon, enkä häntä enää nähnyt. Mutta olin nähnyt tarpeeksi asti päästäkseni varmuuteen siitä, että jos oli ollut tuon salaperäisen paperin lähettäjä kovin hermostunut, niin kylläpä oli vastaanottajakin melkein suunniltaan pelästynyt, enkä tiennyt miksi.

Mitä oli sinä aamuna tapahtunut noiden kahden miehen asioissa, joka sai heidät noin suin päin pakenemaan? Jotakin ilmeisesti — mutta en kaikella järkeilylläni kuitenkaan olisi pystynyt arvaamaan, mitä se oli. Vaan olihan mitä oli, minä ainakin olin romukaupan hoitajana, jossa hommassa minun oli kulutettava koko iltapäivä, ja toinen punta oli toivossa. Ainakin oli näin parempi kuin kuljeskella Portsmouthissa ja miettiä, mitä sitten tekisin, kun ensimmäinen punta oli kulutettu.

Kello oli jo yli kahdentoista, eikä ennen kello yhtä tapahtunut mitään. Istuin pienessä toimistossa ja luin sanomalehteä. Ei kuulunut ostajia; ei tullut ketään. Mutta täsmälleen kello yhdeltä astui huoneeseen mies, joka ilmeisesti oli jonkun läheisen ravintolan viinuri. Hän kantoi tarjotinta, jolla oli vaatteen alla tinalautasten peitossa olevia erilaisia astioita, puolikas paahdettua leipää ja pullo vaahtoavaa olutta. Hänen tarjottimeltaan tuli hyvä tuoksu, ja minä siunasin häntä mielessäni. Hän tuijotti minuun hämmästyneenä, ja minä riensin helpottamaan hänen huolestumistaan.

"Herra Holliment on lähtenyt pois täksi iltapäiväksi", sanoin minä. "Hän on jättänyt kaupan minun hoitooni, ja minun oli määrä saada hänen päivällisensä."

"Hyvä on", vastasi hän ja asetti tarjottimensa läheiselle pöydälle, "ja hyvä on päivällinen, ja toivotan hyvää ruokahalua teille".

Hän irvisteli tuttavallisesti vastaan ja meni matkoihinsa, ja minä olin riuhtaissut sekä vaatteen että tinalautaset tarjottimen päältä ennenkuin hänen jykevien jalkainsa astunta oli lakannut kuulumasta katukäytävältä. Herra Hollimentilla oli ilmeisesti hyvin ilahduttava käsitys kodikkaasta päivällisestä, ajattelin. Siinä oli käristettyä siankinkkua siihen kuuluvine omenakastikkeineen, perunoineen ja vihanneksineen; oli luumupiirakkaa ja munakakkua; oli iso kimpale hyvää juustoa. Ja sitten oli olutta — koko pullollinen parasta lajia, vaahtokukkuraista. Tunsin itseni aivan uudeksi ihmiseksi, kun olin lopettanut Hollimentin päivällisen. Seikkailuni kävi perältäkin miellyttäväksi. Niin ylellisesti en ollut useaan päivään aterioinut, ja taskussa minulla oli punta ja toinen toivossa. Kykenisin kustantamaan itselleni säädyllisen majapaikan ensi yöksi ja seuraavana päivänä matkustamaan rautateitse Lontoota kohden, sen sijaan että olisin maantietä sinne tallustellut. Kaikki tuntui todellakin sillä hetkellä ruusunhohteiselta, ja kun vielä toimiston pöydältä löysin laatikon, jossa oli aika hyviä sikaareja, sytytin niistä yhden ja valmistauduin vastaanottamaan iltapäivän liiketoimia tyynenä ja hyvillä mielin.

Kun olin saamassa sikaarini poltetuksi, tuli minulle mieleen, että Holliment olisi yhtä hyvin voinut lukita koko liikehuoneustonsa kuin jättää minut tai ketään muutakaan sitä hoitamaan. Kello oli jo yli kahden, eikä yksikään elävä sielu ollut astunut kynnyksen yli siitä lähtien kun Holliment siitä oli mennyt — paitsi tuota tervetullutta viinuria. Aloin pitkästyä olooni. Ja ajan kuluksi tein kierroksen huoneustossa tutkien sitä itseään ja sen sisältöä.

Matalan, majamaisen rakennuksen romurautakasoineen, köysikierukkoineen hylkytavaraläjineen tarkastin yhdellä silmäyksellä; siinä ei ollut juuri mitään mielenkiintoista. Mutta mielenkiintoisempi oli vieressä oleva suurempi rakennus. Se näytti olevan korkea, pimeän kolkko huone, joka suuresti muistutti kirkontornin sisustaa ja oli melkein yhtä huonosti valaistu En saanut selville, mihin tarkoitukseen se aikoinaan oli rakennettu. Sen lattialla oli vielä enemmän romua, tai ainakin minusta siltä näytti, ja seinät olivat paksunaan pölyä ja lukinverkkoja. Eräästä nurkasta alkoivat kapeat, kehnossa kunnossa olevat portaat, joissa oli sillakkeet ja jotka kiersivät ympäri huoneen ja häipyivät vihdoin holvin korkeimpaan pimentoon. En jaksanut käsittää, mihin täällä rappuja tarvittiin; ei ollut mitään ovia niillä kolmella tai neljällä sillakkeella, jotka näin, eikä näkynyt mitään merkkiä siitä, että olisi milloinkaan ollut välikattoja kivilattian ja tuon korkealla pääni päällä olevan laudoittamattoman katon välillä.

Mutta kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän pimeyteen, huomasin, että rappujen yläpäässä, ihan karkeatekoisen seinän ylärajan ja siitä alkavan paanukaton alapuolella, oli ovi tai ainakin joku aukko — musta luolamainen paikka.

Ja mietin itsekseni, mitä sen takana mahtoi olla ja minne se mahtoi viedä, kun samassa kuulin jonkun tulevan kauppaan ja lattiaan kolkutettuaan huutavan ääneen kaupan omistajaa.

TOINEN LUKU

Tämä oli ensimmäinen ostaja, minkä olin nähnyt — mies, joka halusi jotakin vanhaa rautaa ja jolla oli vähäiset rattaat kadulla, joilla hän aikoi kuljettaa sen pois. Itse hän sitä haki, kun olin kertonut miten asiat olivat, ja huomautettuaan, että nimensä oli Toller ja että herra Holliment hänet hyvin tunsi, vei hän ostoksensa ulos ja meni menojansa. Tämä antoi alkusysäyksen alkoi tulla muitakin ihmisiä. Kaikki näyttivät tuntevan talon tavat ja olivat valmiit mainitsemaan nimensä; sitä eniten kummastelin, mihin he oikeastaan tarvitsivat noita tuollaisia esineitä, joita valitsivat varastosta ja veivät mukanaan. Kukaan ei näyttänyt olevan siitä kummissaan, että Holliment oli poissa; eikä tuntunut kukaan ihmettelevän sitä, että minä häntä edustin. Sain sen käsityksen, että tämä oli omituista kauppaa, mutta iltapäivän kuluessa tein vähin hiilikauppojakin: muuan mies tilasi vaununlastin, toinen halusi neljä tonnia; ennen pimeän tuloa olin ehtinyt merkitä näitä hiilitilauksia pitkän luettelon, joka edusti huomattavaa rahaerää. Niin kului aika puoli viiteen, kun taas astui sisälle tuo ystävällinen viinuri mukanaan uusi tarjotin. Aika tilava teekannu tällä kertaa, kiehuvan kuuma, sen vieressä läkkiastia, jossa oli iso kasa voipiiraita. Tulin uudestaan varmuuteen siitä että Holliment osasi elää mukavasti.

Viinuri vei päivällisastiat mennessään; niitä kootessaan hän ilmoitti minulle tulleensa "Amiraali Hawkesta", joka oli seuraavassa kulmassa, ja kysyi, olisinko ehkä tässä virassa huomennakin, sillä huomenna tarjottiin häränpaistia ja viiniä, ja hän huolehtisi siitä, että saisin runsaan annoksen. Sanoin hänelle, että minun tietääkseni pitäisi Hollimentin jo kohta palata, ja minun väliaikainen toimeni oli silloin päättynyt, mutta, sanoin, jos vielä seuraavana päivänä puolen päivän tienoissa olisin Portsmouthissa, tulisin käymään "Amiraali Hawkessa" ja söisin siellä päivälliseni, jos sinne vain sopi tulla. Hän vastasi, että sopi hyvinkin; kello yhdeltä siellä tarjottiin puolen kruunun ateria, jolloin sai paljon parempaa ruokaa, kuin hotelleista, joissa isoiset ihmiset kävivät.

Sitten hän meni tiehensä kilisevine tarjoittimineen ja astioineen, ja minä join teetä ja söin kuumia piiraita tyytyväisenä elämääni. Ja pian sen jälkeen alkoi hämärtää ja sitten pimetä, ja avonaisista kaupan kaksoisovista näin tulien alkavan loistaa kadun poikitse. Vastapäätä olevien talojen välistä kujaa pitkin, josta pilkisti satama ja kaukainen Gosportin ranta, näin toisten tulien välkehtivän, punaisten, viheriäin ja keltaisten, jotka lankesivat ohikulkevien laivojen raakapuille. En tiedä, miksi noiden valojen näkeminen sai minut toivomaan, että Holliment palaisi ja maksaisi minulle palkkani tästä valvonnasta ja laskisi minut menemään.

Toimistopahasen karkealla pöydällä oli lamppu, ja heti kun olin teeni ja piirakkani nauttinut, sytytin sen — pimeys alkoi käydä liian kiusoittavaksi. Katuovesta tuleva ilmanveto pani lampun savuamaan. Lähdin sitä sulkemaan. Samassa kulki katua poika huudellen jonkun sanomalehden kello viiden painosta; ostin yhden ja palasin toimistoon, ja koska minulla ei ollut omaa tupakkaa, otin Hollimentin varastosta uuden sikaarin ja istuin kehnoon nojatuoliin lukemaan ja tupakoimaan.

Kului näin tavoin noin kymmenen tai ehkä viisitoista minuuttia — kun katsahtaessani sattumalta sanomalehden yli likaisiin ikkunaruutuihin päin, näin lasia vastaan puristuneina keltanaamaisen kiinalaisen litistyneen nenän ja vinot silmät.

Tuo inhoittava ja vastenmielinen näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin — niin äkkiä todellakin, että hetkisen epäröin, olinko nähnyt harhanäyn. Mutta samassa riensin kaupasta kadulle ja katsahdin sinnepäin, missä kiinalaisen olisi pitänyt olla. Siellä häntä ei ollut; siellä ei ollut ketään, katu oli siltä kohdalta aivan tyhjä. En nähnyt edes vaatteen vilahdusta sen kujan kulmasta, mihin Holliment oli muutamia tunteja aikaisemmin hävinnyt. En muuta nähnyt kuin heikot, himmeät valot, joita oli tuon likaisen kadun varrella, ja toisia valoja, vihreitä ja punaisia, jotka liukuivat tumman vesikaistaleen pinnalla.

Palasin toimistoon ja sen lampun ystävälliseen seuraan ja tunsin, että sydämeni tykytti tavallista nopeammin. Olin pelästynyt. Eikä ollut ihmekään. Mitä tuo pergamenttinaamainen kiinalainen tahtoi? Miksi hän kurkisti ikkunan ruudun kulmasta sisään sen sijaan että olisi tullut kauppaan? Jo paljas tietoisuus siitä, että oli tarkastelun alaisena, oli ilkeätä, mutta noiden silmien ilme sai minut varmaksi siitä, että niiden omistaja urkki. Miksi? Ketä hän haki? Totta Hollimentia. Toivoin kaikesta sydämestäni, että Holliment tulisi. Eihän ollut sopimukseemme sisältynyt, että minun tuommoisen ilkeänaamaisen itämaalaisen tarkastuksen alaisena piti istua tällaisessa kehnossa, pimeässä luolassa. Ja välittämättä sen enempää mahdollisista ostajista palasin heti katuovelle ja tutkittuani sen sulkemislaitteita panin jykevän teljen paikoilleen. Kolkuttakoon Holliment, kun palasi; sitä ennen ei tarvinnut yhdenkään elävän olennon yrittää tuon likaisen kynnyksen yli.

Sen ikkunan yläpuolella, josta kiinalainen oli kurkistanut, oli kaihdin, ja kun palasin toimistoon, tartuin sen nuoraan vetääkseni sen alas. Koko vehje lähti käteeni vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään mädäntyneenä. Mutta olin lujasti päättänyt, etteivät enää mitkään kasvot tulisi kurkistamaan ikkunastani; löydettyäni muutamia nauloja, kiipesin Hollimentin pulpetille ja naulasin kaihtimen ikkunan puitteisiin, estäen siten pimeyden ja vastapäisten talojen valontuikkeet näkymästä. Tämän tehtyäni yritin taas lukea sanomalehteä.

En ehtinyt lukea monta riviä, kun kuulin äänen — hiljaisen, mutta selvän — sen oven ulkopuolelta, jonka juuri olin sulkenut. Hiivin lattian poikki ja kuuntelin. Ensin oli kaikki hiljaista, mutta viimein kuulin liikettä ulkoa — hyvin hiljaista tassutusta. Ja sitten väännettiin oven ripaa, hiljaa ja hitaasti. Näin messinkisen rivan liikkuvan, mutta kuka siellä lieneekään ulkoripaa pidellyt, huomasi kai pian, että huone oli häntä vastaan turvattu, ja kohta kuulinkin noiden hiiviskelevien askelien poistuvan. Epäilemättä se taas oli kiinalainen.

Olisin mielelläni lähtenyt pois ja jättänyt nämä tämmöiset hommat sikseen; olin saanut tästä kylläkseni. Mutta tuntui vastenmieliseltä poistua huoneesta, kun ei omistaja ollut saapuvilla. En myöskään ymmärtänyt, miten olisin oven lukinnut ulkopuolelta — jos siihen oli olemassa avain, oli Holliment luultavasti pistänyt sen taskuunsa. Olisi sopimatonta heittää kauppa oman onnensa nojaan. Ja sitäpaitsi halusin saada puntani. Ja mieshän oli sanonut palaavansa sinä iltana, ja kellohan oli jo paljon yli kuuden.

Istahdin taas ja taas yritin lukea. Se oli kurjaa hommaa; hetket kuluivat kovin hitaasti. Mutta vihdoin kuulin läheisen tornikellon lyövän seitsemän ja heti sen jälkeen kuulin jotakin muuta — hiljaista, hiipivää liikettä kaupan vieressä olevasta tornimaisesta rakennuksesta. Mutta tuskin ennätin sen huomata, kun se jo taukosi. Minuutin tai parin kuluttua kuulin sen taas — ja taas se taukosi. En tosin epäillyt sitä, että talossa oli rottia, mutta hillityssä äänessä oli jotakin, joka sai minut varmaksi siitä, että sen aiheutti ihmisolento.

Ei minua haluttanut siinä istua kuuntelemassa ja miettimässä, mitä se oli, vaan otin lampun ja menin huoneeseen. Lamppu vaikutti siellä yhtä mitättömästi kuin yksinäisen tulitikun valo pimeässä luolassa; sen valossa näin vain pienen alueen jalkojeni ympäriltä, mutta päälläni oleva avara tila oli pimeänä. En tietenkään nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta olin aivan varma siitä, että jokin taikka joku siellä oli. Ja kun palasin toimistoon, olin tehnyt päätökseni, että jos Holliment ei ollut palannut siihen mennessä kun tornikello seuraavan kerran löisi niin minä lähtisin.

Kahden tai kolmen viime päivän tapahtumat — huoli ja levottomuus sen johdosta, että olin joutunut tuuliajolle ja että olin epätietoinen tulevaisuudestani — nämä seikat eivät suinkaan olleet hermojeni tilaa parantaneet, ja tunsin, että jos vielä kauan viipyisin tässä paikassa kuvittelemassa, miten kiinalainen nuuskien kierteli taloa, niin menisivät hermoni vielä paljoa pahemmin pilalle kuin suinkaan olisin halunnut. Punta, jonka poismenemällä kadottaisin, ei suinkaan ollut sen arvoinen — lähtisin siis varmasti, jos ei Holliment äkkiä ilmestyisi.

En kuullut enää tuota liikehtimistä isosta rakennuksesta, ja aika raahusti hitaasti eteenpäin, kunnes ensimmäinen kahdeksanlyönti katkaisi vallitsevan hiljaisuuden. Sen kuullessani hyppäsin tuoliltani, viskasin sanomalehden kädestäni ja hain kynän ja paperinpalasen. Aioin jättää lipun pöydälle, jossa ilmoittaisin Hollimentille, etten jaksanut olla kauempaa. Tunsin itseni sillä hetkellä aivan välinpitämättömäksi siitä, löytäisikö hän lipun sinä iltana vai vasta seuraavana aamuna. Puntaani en myöskään surrut. Halusin päästä ulos siellä raitista ilmaa hengittämään. Mutta tuskin olin ehtinyt kahta riviä kirjoittaa, kun kuulin hiljaisen suhisevan merkkiäänen ja pyörähtäen ympäri paikallani aivan kuin luodin osaamana näin sen miehen, jolle paraillaan kirjoitin, seisovan kaupan pimennossa kuuden metrin päässä toimiston oven ulkopuolella ja nyökkäävän minulle. Miten hän minun huomaamattani siihen oli tullut, sitä en ruvennut miettimään, vaan olin sanomattoman iloinen hänet nähdessäni ja lähdin melkein riemumielin astumaan häntä kohden. Hän kohotti kätensä selvän varoittavasti.

"Vetäkää toimiston kaihdin alas!" hän kuiskasi. "Aivan alas, niin ettei kukaan näe huoneeseen!"

"Hyvä on, vääntäkää lamppukin alas", hän jatkoi. "Ja teljetkää katuovi.
Sukkelaan."

"Sekin on ollut teljettynä jo kello kuudesta alkaen", sanoin, tarttuen samassa lampun ruuviin. "Kyllä se on hyvästi kiinni."

Hän odotti kunnes liekki oli alentunut himmeäksi hehkuksi, niin että parahiksi erotimme toinen toistemme kasvot, ja tuli sitten varjossa pysytellen lattian poikki asettui toimiston nurkkaan ja katsahti kysyvästi minuun.

"Kaikki on merkitty tuohon", vastasin. "Siinä on kaikki, mikä kauppaa koskee."

"En tiedä, koskeeko se kauppaa, vai eikö koske, herra Holliment", vastasin, "mutta pimeän tultua, ja ennenkuin olin tuon kaihtimen paikoilleen kiinnittänyt, satuin katsomaan tuohon ikkunaan ja näin rumat kiinalaiskasvot niitä vastaan painautuneina."

Tarkastin häntä. Toistamiseen minä sinä päivänä näin hänen kasvojensa käyvän kalmankalpeiksi — se vain erotusta, että ne tällä kertaa, mikäli tässä himmeässä valaistuksessa saatoin nähdä, olivat vielä entistäkin kalpeammat — ja hän veti henkeä aivan kuin nyyhkyttäen.

"No en ole vielä eläissäni ollut mistään niin varma", vastasin.
"Kerrassaan varma!"

"Sitten — kun olin kaihtimen kiinnittänyt ja teljennyt oven — kuulin hiipiviä askelia ulkoa ja näin jonkun koettelevan oven ripaa", jatkoin. "Sen jälkeen minä — vähän ennen teidän tuloanne — kuulin merkillisiä ääniä tuosta teidän tornihuoneestanne, mutta kun menin sinne, en nähnyt mitään. Kummallisia asioita, herra Holliment."

Kädet hänellä oli ristissä rinnalla, ja minä huomasin, että sormet olivat kovassa puuhassa. Jos lienevät olleet vialliset minun hermoni, niin kylläpä hänen olivat aivan pilalla.

"On kyllä", myönsi hän päätään nyökäyttäen. "Te — te ette tietenkään käsitä —"

"En käsitä vähääkään enkä haluakaan, herra Holliment", keskeytin minä. "Mutta olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle punnan, jonka lupasitte, ja laskisitte minut menemään. Haluan pois täältä."

Hän veti heti paikalla rahaa taskustaan ja hämmästyksekseni antoi minulle kaksi puntaa ja työnsi ne tulemaan pöytää pitkin luokseni eleellä, joka ilmeisesti tarkoitti, että ne minä kyllä sain aivan kernaasti.

"Niin", sanoi hän puoleksi hajamielisesti, "tietenkin haluatte lähteä täältä. Mutta — tuosta ovesta ette voi kadulle mennä! Voisi maksaa teidän henkenne — kenen hyvänsä hengen — mennä tuosta ovesta ulos tänä iltana."

Olin jälkeenpäin iloinen siitä, että hän sen sanoi. Se reipastutti minua, tyynnytti hermojani. Sen sijaan että minulla tähän asti oli ollut vain epämääräisiä arveluja ja epäilyksiä, ininä nyt tiesin, että meitä todellakin väijyi jokin tosivaarallinen, ja käteni oli aika vakava, kun otin pöydältä nuo kaksi puntaa ja pistin ne taskuuni.

"Kiitos", sanoin. "Paljon kiitoksia. Tuosta luettelosta saatte kyllä kaikki kauppa-asiat selville. Mutta — entä nuo muut seikat, herra Holliment? Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa?"

Näin, että hänen korvansa olivat kaiken aikaa olleet valppaat. Mies kuunteli niin tarkkaan kuin suinkin; ja kun hän taas puhui, tapahtui se vieläkin hiljaisemmalla äänellä.

"Sanoinhan — että te ette käsitä", vastasi hän. "Mutta minä selitän teille vähäsen. Se kirjelippu, jonka minulle aamulla toitte — senhän olitte saanut eräältä toveriltani, kookkaalta, komealta mieheltä, eikö niin? Ja se oli varoitus. Hän ja minä — me olemme vaarassa. Täällä Portsmouthissa on liikkeellä niitä, jotka tahtovat omansa takaisin — ymmärrätte hän."

"Niin, hänkin on niitä, vaikka en oikein odottanut kuulevani hänen ryhtyneen toimeen", vastasi hän. "Kuuluu niihin — niitä on enemmän. Laittautua tiehensä — se on tunnussana, kun tuo saki on lähellä. Quartervayne — hän, jonka näitte — hän on kyllä poistunut johonkin rauhalliseen Paikkaan, vesimatkan taa, ja saman teen itsekin, kunhan täältä pääsemme. Tietäkää — minä olen ollut pakosalla kaiken aikaa, minkä te olette täällä ollut — niin, vaan en ole ollut sadankaan metrin päässä! Lymyillyt hiljaisuudessa — turvallisessa paikassa — tämän kadun varrella. Ja — meidän täytyy täältä lähteä aivan heti!"

"Samaa tietä, jota nyt lähdemme täältä", hän vastasi. "Emme ainakaan tuon katuoven kautta, olkaa siitä varma! En halua puukkoa pistetyksi kylkiluitten lomaan. Kuulkaas nyt — vääntäkää tuon lampun liekki ylös! Jättäkää se palamaan. Siinä ei ole paljon öljyä, ja se kyllä pian palaa loppuun. Kun jätämme sen palamaan — niin he luulevat, että me olemme — ainakin, että minä olen — täällä vielä. Ja nyt seuratkaa minua."

Hän pujahti taas kaupan pimentoon, viitaten minua seuraamaan itseään viereiseen tornimaiseen rakennukseen. Siellä hän pysähtyi, tarttuen minua käsivarteen. Siihen kohtaan sattui vähän valoa ulkopuolella olevasta katulampusta juuri sen verran, että näimme ne raput, joita olin iltapäivällä katsellut. Hän osoitti niitä ja viimeisen sillakkeen yläpuolella olevaa pimeyttä.

"Tuonne — noita rappuja ylös — tuon oven kautta tuolla korkealla ja naapuritaloon, joka on tyhjänä", hän kuiskasi. "Mutta raput eivät kestä kahta! Lahot! — mutta yhden kerrallaan ne kyllä kestävät; tulin vasta äsken niitä alas. Minä menen edellä — kun pääsen ylös, niin vihellän, lähtekää te sitten ylös. Pysytelkää hyvin lähellä seinää — nojatkaa sille puolelle, ymmärrättekö? Silloin ei ole mitään vaaraa."

"Minua ei haluta niskaani taittaa, herra Holliment", huomautin. "Eikö ole muuta pääsyä täältä — mitään takaovea?"

"No jos ette puukkoa pelkää, niin onhan tuolla toisella puolella", sanoi hän. "Tulkaa vain, kyllä se kestää. Minähän painan kaksin verroin kuin te!"

Samassa hän hellitti otteeni käsivarrestani, ja minä huomasin hänen pujottavan kätensä lanteilleen, ja kohta kuulin jotakin metallin kilkettä.

"Revolveri", hän kuiskasi, "ei silti, että luulisin sitä tarvittavan, mutta — no niin, nyt sitä mennään! Pysykää poissa portailta siihen asti, että vihellän."

Hän livahti pois viereltäni ja hävisi pimentoon; kohta sen jälkeen kuulin hänen varovasti hiipivän portaita ylös. Ne äänet, jotka hän tällöin aiheutti, muistuttivat minulle niitä, joita olin tästä huoneesta kuullut aikaisemmin illalla. Mutta kovin hän liikkui hiljaa, sillä nuo äänet olivat kovin heikkoja, ja ensimmäiselle porrassillakkeelle päästyä ne kokonaan lakkasivat kuulumasta — siellä oli nähtävästi pölyä niin paksulti, että se pehmeän maton tavoin peitti paikat.

Kerran näin hänet välähdykseltä, kun hän meni erään toisen sillakkeen poikki — siihen kohtaan sattui nimittäin seinään valoa katulyhdystä. Hän hiipi seinän viertä pitkin, niin kuin oli kehoittanut minua tekemään, ja hänellä oli enää vain yhdet portaat kiipeämättä, päästäkseen katon alla olevalle mustalle oviaukolle. Jännittyneenä jo valmistausin häntä seuraamaan.

Mutta juuri kun hapuillen tavoittelin mädänneitä käsipuita ja työntäysin niistä poispäin likelle seinää, kuulin kolkutusta katuovelta, mikä ääni sai hermoni värähtelemään äkkiä näpäytetyn viulunkielen tavoin.

KOLMAS LUKU

Tuo kolkutus oli jossakin suhteessa omituinen. Se ei ollut yhden nyrkin hellittämätöntä sisäänpääsyvaatimusta, vaan monen — säännöllistä ja ehdottoman vaativaa rystyjen taontaa. Holliment kuuli sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja kesken kaiken hän korotti äänensä, joka tähän asti oli ollut aika hiljainen, melkeinpä huudon tapaiseksi.

"Tulkaa toki sieltä!" hän huusi. "Tulkaa — sukkelaan. Kulkekaa seinän puolta — aivan läheltä!"

Ja toistamiseen ja ehkä kolmannenkin kerran hän näin muistutti seinästä, ja uskokaa pois, etten minä suinkaan tälläkään vaaran hetkellä sitä varoitusta halveksinut. Mutta itse seinä oli melko inhottava, eikä ollut hauska sitä liiaksi lähestyä. Se oli niitä seiniä, jotka tuntuvat — jos todella on pakko niihin koskea — siltä kuin olisi vuosisatojen pöly ja törky asettunut niiden pinnalle; siinä oli ihan paksunaan sellaista kerrostumaa, ja kun minä kiireesti kiertelin sen kaikki mutkat, luikerrellen halki pimeyden kuin pakeneva varas ja peläten joka hetki, että nuo vanhat ja selvästi lahonneet portaat romahtaisivat altani maahan, tuntui kuin olisi lukinverkkosuikaleita tarttunut minua olkapäihin ja kuin olisi joitakin elollisia olentoja liukunut yli kasvojeni ja sormieni ympäri.

Kolkutus ovelle kävi joka hetki kovemmaksi, ja se kannusti minua, sillä siinä oli jonkinlainen pahaenteinen, ehkei kuitenkaan aivan henkeä uhkaava tuntu, ja minä kiipesin yhä ylemmäs — kunnes vihdoin huohottavana ja hermot pilalla kaikesta tästä saavuin Hollimentin luo ylimmälle sillakkeelle, ja samassa silmänräpäyksessä kolkutus taukosi ja aivan yhtä äkkiä kuin se oli tauonnut, kaikui korviimme toinen ääni, joka oli vähällä säikäyttää meidät peräti tolkultamme, ja tämän äänen aiheutti katuoven murtuminen.

Olen jo maininnut, että olimme jättäneet lampun, sydän korkealle kierrettynä, palamaan tuohon pieneen toimistopahaseen ja että ulkona oli jossakin kaasulamppu, joka jonkun verran valaisi tornin alaosan ikkunan läpi, niin likainen kuin se olikin. Kun Holliment ja minä tässä valaistuksessa levottomina tuijotimme korkealta orreltamme allamme olevaan syvyyteen, näimme sekavan joukon, jossa oli kolme, ehkä neljä, ehkä viisi tai ehkä kuusikin miestä ryntäävän murretusta ovesta läpi kaupan ja peräkaupan torniin johtavaan holvikattoiseen käytävään, melkein samalla tavalla kuin koirat hyökkäävät kaadetun ketun kimppuun.

Minusta nähden nämä miehet luultavasti olivat joutoväkeä ja katujätkiä, jotka maksusta avustivat tänne aiottua ryöstöretkeä, kavereita, jotka olivat vetäneet lakinreuhkansa silmilleen, ynnä muuta sellaista; olin myöskin näkevinäni puukon välkehtivän siellä täällä, kun he yhä uudestaan kulkivat valojuovien poikki. Tietenkin Holliment näki kaiken sen, minkä minäkin — mutta erään heistä varsinkin kumpikin meistä epäilemättä näki.

Kun tuo roskaväki romukasojen joukosta siirtyi torniin, sattui keltainen valojuova suoraan kiinalaisen kasvoille. Ja tämän nähdessään ja pikemmin kuin minä ennätin tarttua häntä käsivarteen ehkäistäkseni häntä, sieppasi Holliment revolverinsa ja laukaisi yhdesti, kahdesti, kolmasti vainoojiemme joukkoon.

Sitä seurasi kaksi huudahdusta — toinen oli kova tuskan parahdus, samanlainen, mikä pääsee ihmiseltä, kun häntä ampiainen pistää; toinen oli paremminkin yltyvää murinaa. Mutta olen varma, ettei yksikään miehistä kaatunut, ja kuten olin aavistanut, eivät nämä laukaukset suinkaan hidastuttaneet takaa-ajoa, vaan paremminkin kiihdyttivät. Hetken aikaa näimme ylöspäin suunnattuja kasvoja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä koko joukko syöksyi vanhoille portaille ja ryntäsi niitä ylös. Kuulin heidän jalkojensa jyskeen ja töminän; mutta samalla kuulin likeltäni Hollimentin naurua. Se ei ollut hyvänsuopaa naurua; naurun sävyssä oli jotakin, mikä sai minut pelästymään pahemmin kuin vielä tähän asti olinkaan peljästynyt, ja minä siirryin loitommas hänestä, mutta juuri nauraessaan hän äkkiä tarttui lujasti ja vavisten käsivarteeni.

Juuri sillä hetkellä vanhat portaat romahtivat. Luulen, että miehet sillä hetkellä olivat puolitiessä ylös, rynnäten raivohuudoin eteenpäin. Ne hajosivat äkkiä pauhulla ja ryskeellä lahopuiksi ja ruostuneiksi rautapulteiksi sekä mahtavaksi ja tukahuttavaksi pölypilveksi, ja samassa tunsin myöskin, että Holliment veti minua jonkun takanamme olevan käytävän läpi ja että seisoimme pilkkosen pimeässä lujalla ja kestävällä alustalla.

Mutta Holliment ei ilmeisesti myöskään aikonut sallia meidän vitkastelevan; oli myös selvää, että joko hän näki tässä pimeydessä taikka sitten tunsi tämän uuden alueen kuin viisi sormeaan. Tässä pölypilven alta kuuluvassa huutojen, voihkinain ja kirousten sekamelskassa hän tiukensi otettaan käsivarrestani ja lähensi huulensa minun korvaani.

"Joutukaa!" hän kuiskasi. "Tuosta joukosta olemme nyt selviytyneet! Joutukaa — astukaa vain eteenpäin älkääkä pelätkö. Tämä kyllä kestää — suoraan tätä käytävää pitkin — sitten rappuja alas! Juotavaa! Jumal'avita — toivoisinpa, että jotkut noista olisivat niskansa taittaneet, toivoisin, että kaikki olisivat! Joutukaa!"

Annoin hänen kuljettaa itseäni halki pimeyden ja pitkin lattiaa, joka noiden lahonneiden portaiden perästä tuntui oikein virkistävän tukevalta, ja heittäydyin hänen johtoonsa siinä mielessä, että tuli mikä tuli, pahempaa ei ainakaan voisi tulla kuin se, mistä vastikään olimme selviytyneet.

Kymmenkunta askelta astuttuaan hän pysähtyi, hellitti käsivarteni, aukaisi oven, työnsi minut siitä läpi, heitti minut taas ja väänsi salalyhdyn valaisemaan, joka hänellä luultavasti oli ollut kaiken aikaa taskussaan. Huomasin silloin, että seisoimme aivan tavallisten portaitten yläpäässä. Se seikka, että ne näyttivät niin jokapäiväisen tavallisilta, viihdytti mieltäni, vaikka ne ilmeisesti olivat aika ränstyneet.

Ensi töikseen Holliment asetti paikoilleen kaksi tukevaa salpaa siihen oveen, mistä juuri olimme tulleet; sitten hän kohotti vapautuneen kätensä ja pyyhkäisi hihan laskoksella otsaansa. Tässä hänen menetelmässään oli jotakin, mikä sai minut seuraamaan esimerkkiä; huomasin silloin, että kasvoni valuivat hikeä — isoja, raskaita karpaloita — ja samassa huomasin, että kieleni ei vain tuntunut liian suurelta suuhuni, vaan että se oli kuiva ja halkeillut kuin ikivanha nahka. Katsahdimme merkitsevästi toisiamme silmiin; hän pudisti vain päätään, mutta minun onnistui saada soperretuksi pari sanaa.

Hän osoitti rappuja alas ja alkoi laskeutua viitaten minua seuraamaan itseään.

"Kyllä vain — juotavaa täällä alhaalla", sanoi hän vapisevalla äänellä olkansa yli. "Turvallinen paikka, tämä. Tyhjä talo — minun omaisuuttani sekin. Olen piileillyt täällä kaiken päivää. Tulkaa! Jumal'avita! — olisipa vain tuo joukko hyökännyt kimppuumme, ennen kuin ennätimme nousta noita vanhoja portaita! Tulevaisessa elämässä oltaisiin tällä haavaa molemmin! Mutta — täällä ollaan turvassa. Eipä turvallisempaa paikkaa voisi löytää."

Laskeusimme useita porrasjaksoja — montako lieneekään ollut? Sivuutettiin monta sillaketta; kuljettiin monesta ovesta. Niistä toiset olivat kiinni, toiset auki. Ovet aukenivat aina tyhjään, luolamaiseen huoneeseen. Vaikka vapisinkin, koetin kuitenkin pysytellä valppaana ja tehdä huomioita kaikesta näkemästäni.

Vanha talo; aikoinaan komea; veistellyt pilariaidakkeet; koristellut katot; rakennustaiteellista aistikkuutta; kaikesta näkyi, että se oli aikoinaan ollut jonkun varakkaan kauppiaan talo. Samoin näkyi kaikesta, ettei siinä ollut asuttu pitkiin vuosiin; viiteen-, kuuteen-, seitsemäänkymmeneen vuoteen — häviö, rappeutuminen, lika, pöly kaikkialla. Ja hiljaisuus, jonkalainen vallitsee vain autioissa taloissa, ja samanlainen haju kuin jonkun vanhan kirkon alaisessa syvässä holvissa. Saavuimme vihdoin suureen, kolkkoon huoneeseen, joka nähtävästi oli talon eteissali — mikäli nimittäin minä kykenin erottamaan, sillä siellä Holliment piteli salalyhtyään vielä entistäkin varovammin, niin että näin vain epämääräisiä välähdyksiä ympäristöstäni.

Taas hän pysähtyi ovelle, aukaisi sen ja viittasi minua menemään siitä sisään. Taas oli edessämme rappuja, jotka nähtävästi veivät kellarikerrokseen, mutta niiden alapäässä oli valoa, mikä tuli avonaisesta ovesta. Ja tämän oven sisäpuolella näin tuossa valaistuksessa lämminvärisen maton reunan, punaisen luullakseni, mutta ainakin se oli viihdyttävä ja kodikas — todella outo ja odottamaton näky tässä muuten niin autiossa talossa! Hetkistä myöhemmin — kun tämä viimeinen ovi vielä oli lukittu ja teljetty — olimme näiden portaiden juurella, ja siellä oli sanomattomaksi hämmästyksekseni sievä ja viihtyisä arkihuone, joka oli siististi kalustettu vanhanaikaisilla, hyvillä huonekaluilla, ja pesässä paloi kirkas tuli.

Vasta tämän tulen hehkun nähdessäni tunsin, että minun oli kylmä — hirveän kylmä, mutta samalla oudon kylmä. Hollimentilla oli nähtävästi sama tunne; ainakin hän, heti kun oli laskenut lyhdyn luotaan ja vääntänyt isommaksi pöydällä olevan lampun liekin, meni oikopäätä nurkkakaapille, otti sieltä pullon ja laseja ja kääntyen päin viittasi minua tuomaan osoittamaltaan sivupöydältä vesiastian. Annoin sen hänelle, että hän pääsi juomaa sekoittamaan; ei huvittanut minua tällä hetkellä muu kuin saada juotavaa ja väkevää sittenkin. Ja sainkin — aika väkevää.

Hän huokasi syvään nielaistuaan puolet lasinsa sisällöstä ja laskettuaan sen pöydälle, ja kun hän vielä oli huokaissut, pudisti hän minulle päätään ja nyökkäsi pulloon päin.

"Konjakkia!" sanoi hän. "Tuskin sitä ainetta milloinkaan maistan — whisky on minun juomani, enkä sitäkään paljoa ryyppää — olen kohtuuden mies, periaatteellisista syistä. Mutta tällaisen seikkailun jälkeen on konjakki paikallaan. Kelpasipas minulle nyt hyvin- ja kelpasipa teillekin, nuori mies! Miltä tuntuu nyt?"

"Paljon paremmalta, herra Holliment", vastasin minä, kun olin kulauttanut kurkkuuni saman verran kuin hänkin, "niin paljon paremmalta, että olen tarpeeksi ujostelematon uudestaan kysymään samaa, mitä jo — oliko se kymmenen minuuttia sitten vai sata vuotta aikaisemmin? — ennen teiltä kysyin. Mitä tämä nyt kaikki tietää?"

"Ja minä vastaan teille, kuten ennenkin, nuorimies", vastasi hän aivan hyväntuulisena, "te ette kuitenkaan ymmärrä. Mutta olen pahoillani, että olette sattunut sekaantumaan asiaan. Teillä ei kuitenkaan ole mitään vaaraa. Olemme molemmat turvassa — täällä. Mutta juuri paraaseen aikaan pelastuimme. Mutta toistan vieläkin — olemme turvassa! Vieläpä ehjin nahoin!"

"Annatte minun nyt siis mennä, herra Holliment?" sanoin minä. "Te luultavasti osaatte neuvoa jonkun turvallisen tien tästä talosta pois, ja —"

Hän tuijotti minuun ikään kuin olisin esittänyt jotakin erinomaisen haaveellista ja mahdotonta asiaa, ja näin heti, että jo olin tuomittu johonkin arvaamattomaan paljastukseen.

"Turvallisen tien tästä talosta!" hän toisti. "Ei ole mitään turvallista pääsytietä tästä talosta, nuori mies, muutamaan tuntiin, jos mahdollisesti loppuyöllä! Viimeisen penninne voitte siitä veikata! Olkaa tyytyväinen! Kuten sanoin, olemme turvassa täällä. Mutta ulkopuolella —"

Hän irvisteli merkitsevästi, samaan aikaan survaisten vapaata kättään ulos puukoniskua muistuttavalla tavalla. Ja taas hän joi, ja minusta näytti, että toiseen kertaan lasi vähän kalisi hänen hampaitaan vastaan. Katsoin epäilevästi.

"Niitä heistä, jotka eivät ole taittaneet kirottuja niskojaan tai jalkojaan tai käsiään", vastasi hän julmasti. "Jotkut kyllä pääsivät vahingoittumattomina, siitä voi vaikka vetoa lyödä — sellaiset paholaisen sikiöt aina pääsevät. Ja niitä on varmasti väijyksissä joka haaralla tässä ympäri, enkä minä antaudu mihinkään vaaraan enää tänä yönä. Ne eivät voi päästä tänne sisään — mutta, kuten sanoin, ulkopuolella — huu!"

"Mutta poliisi, herra Holliment?" sanoin. "Varmaankin tuollainen nielu on herättänyt heidän huomionsa, puhumattakaan katuoven rikkomisesta ja kaikesta muusta? Luulisin heidän tällä haavaa olevan huoneustossanne."

"Ei ole niinkään varmaa vastasi hän". "Tämä on autiota seutua, niin sanoakseni — ei paljon väkeä ulkona öisin, ja lähin poliisi on saattanut olla monen kadunkulman päässä, neljännestunti sitten. Ainakin — turha heittäytyä vaaraan! Sitä paitsi, mikä teillä täällä on hätänä? Ottakaa vielä tilkkanen konjakkia, kuten minäkin aion, ja pankaa sauhuksi — tuolla on sikaareja, hyvää laatua, tuossa laatikossa — ja kun olemme pikkusen rauhoittuneet, haemme esille vähän illallista, ja sitten tuumimme edelleen. Tärkein asia, nuori mies, on ettemme viru selällämme varastohuoneessa, muutama tuuma kylmää terästä kurkussamme! Kaatakaa itse tällä kertaa."

Minä kaadoin itse ja tarpeen se olikin, sillä olin vielä järkytetty, ja sytytin sikaarin, ja istuuduin sohvalle tulen läheisyyteen. Holliment seurasi esimerkkiä ja vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin; jonkun aikaa istuimme maistellen laseistamme ja tupakoiden — äänettöminä. Kului ehkä kokonainen tunti, ennenkuin kumpikaan meistä puhui tai liikkui; silloin Holliment äkkiä nousi ja heitti sikaarin pätkän uuniin.

"Olen kunnossa taas!" hän sanoi. "Aivan entiselläni! Sen se konjakki tekee. Miltä teistä itsestänne tuntuu nyt?"

"Siltä kuin en olisi mitään juonutkaan", sanoin. "Mutta ellei tuota tappelua olisi ollut lähellä, olisin tällä hetkellä päihdyksissä."

"Juuri niin — juuri niin!" hän vakavana myönsi. "Samanlaiselta minusta itsestänikin lie tuntunut. Jotakin hermostosta riippuvaa, epäilemättä — lääkärin asioita, sellaiset, enkä minä ole mikään lääkäri. Mutta asiasta toiseen, minun on — nälkä. Haemme esille vähän syötävää — minulla on maukas kimpale kylmää häränlihaa ja lohkare oivallista vanhaa juustoa — miltä se kuuluu? Oluen kanssa tietysti. Minulla on runsaasti pullo-olutta täällä."

"Kuuluu tavattoman houkuttelevalta, herra Holliment", vastasin. "No toimeen sitten", hän sanoi, "alanpa valmistella". Hän alkoi hyöriä ja pyöriä ja minä jäin sohvalle istumaan häntä joutilaana tarkastellen. Näin heti, että hän oli järjestyksen mies, kuten myöskin mies, joka oli tarkkatapainen, mitä syömiseen ja juomiseen tulee. Pöydän keskellä olevasta laatikosta hän otti esille puhtaanvalkoisen pöytäliinan ja ruokaliinoja sekä huolellisesti puhdistettuja ja kiilloitettuja veitsiä ja haarukoita; hän otti alas lautasia telineeltä ja puhtaita laseja sivupöydältä, ja oli tuota pikaa järjestänyt pöytänsä yhtä sievästi ja näppärästi kuin harjaantunut sisäkkö. Ja tuotuaan jonkinlaisesta huoneen perällä olevasta ruokakaapista kimpaleen kylmää näränpaistia, mainion juustokappaleen, leipää, voita ja ruukullisen säilykepähkinöitä, hän veti korkit parista olutpullosta, tyhjensi niiden sisällön laseihin ja nyökäten minua tulemaan pöydän ääreen, kävi käsiksi paistihaarukkaansa ja veitseensä.

"Te olette nälissänne tähän aikaan - niin kuin luonnollista on", hän jutteli. "Nyt onkin jo kenen hyvänsä illallis- tai päivällisaikaa myöhempi, eikö niin?"

"Minun on nälkä, herra Holliment", myönsin. "Ja paistinne näkeminen tekee minut nälkäisemmäksi."

"Minulla on aina varattuna muutamia ruokapaloja tänne", hän sanoi, leikaten herkullisia viipaleita. "Tulee hyvään tarpeeseen. Mutta saitte päivällisenne kunnollisesti, vai miten?"

"Ja teetä, kiitos", vastasin. "Molemmat oikein hyvää ja runsasta.
'Amiraali Hawken' tarjoilija toi ne — kuten olitte luvannut."

"Jim", hän nyökäten huomautti. "Niin, siivo, kohtelias poika, tuo Jim. On ollut viinurina siellä monta vuotta. Te ette tunne tätä osaa kaupunkia?"

"En", sanoin. "Mutta löysin aivan helposti talonne — ystävänne, herra
Quartervaynen, antamien ohjeitten mukaan."

"Niin, tietysti!" hän mutisi. "Quartervaynepa tietenkin teidät lähetti.
Olin hetkeksi unohtanut, kuinka tulitte luokseni — kumma kyllä. Ja —
ellette pane pahaksi kysymystäni — missä hommissa olitte kohdatessanne
Quartervaynen?"

"Jos tahdotte tietää, herra Holliment, olin Clarence-laiturilla, tuuliajolle joutuneena", vastasin. "Pari päivää olin oleskellut täällä Portsmouthissa odottaen erästä rahalähetystä, joka ei ollut saapunut — ainakaan sitä ei ollut saapunut Quartervaynen tavatessani."

"Muistan — muistan!" hän sanoi. "Hän antoi teille punnan. Ja mihin nyt oli aikomuksenne mennä?"

"Lontooseen", vastasin. "Olisin lähtenyt Lontooseen Quartervaynen punnalla, jollette te olisi pyytänyt minua huolehtimaan liikkeestänne."

Hän oli jo alkanut syödä, mutta tämän kuullessaan hän, posket paistia pullollaan, laski pois veitsensä ja haarukkansa ja tuijotti hetken suoraan eteensä.

"Lontooseen?" hän äkkiä mutisi. "Lontooseenko nyt? Se ei ole tosiaankaan hullumpi tuuma. Jos maailmassa on olemassa turvallista paikkaa —"

"Kuulkaahan!" sanoi hän hetken kuluttua. "Minä vien, teidät Lontooseen ja lähden sinne itsekin! Paras paikka. Niin kauan kuin tuo kirottu kiinalainen on hengissä — jos on — ja yhtä hyvin voi koettaa myrkyttää paholaista — ei tule olemaan… mutta välipä tuolla! Lontooseen piletti! Nyt kuulkaa. Minulla on auto — ei uusi, mutta hyvä tässä aivan lähellä, ja siinä on vielä runsaasti petrolia, kaikki valmiina. Kun olemme illallisemme lopettaneet, käyn huolellisesti tarkastamassa ympäristöä, ja jos asiat näyttävät selviltä, pujahdamme ulos, menemme autooni ja sitten matkaan. Vai mitä arvelette?"

"Mikään ei minulle paremmin sopisi, herra Holliment", vastasin. "Minä olen mukana!"

"Asia on siis päätetty, ja syökääkin vankasti illallista, sillä meillä on edessämme kylmä ajo kautta loppuyön", hän sanoi. "Enemmän paistia nyt!"

Molemmat söimme hyvän illallisen — vankan illallisen. Sitten me korjasimme hänen pöytänsä, pesimme lautaset ja muut tavarat sinkkikulhossa ja asetimme ne kaikki paikoilleen taas. Ja sen jälkeen hän, kehoittaen minua olemaan pelkäämättä hänen poissa ollessaan, lähti portaita ylös ja meni ulos. Hän ei ollut ulkona kymmentä minuuttia kauemmin, ja palattuaan hän ensi töikseen otti alas kaksi raskasta päällystakkia, antoi toisen niistä minulle samalla nyökäten merkiksi, että kaikki oli hyvin. Sitten hän sammutti lampun, johdatti minut ulos ja ylös eteissaliin, josta jo olen puhunut. Menimme ulos jollakin hänelle tietyllä tavalla ja sitten lehtikäytävien ja pihojen kautta aitaukseen, jossa pimeässä törrötti auto. Aivan vieressä oli puoliavoin ovi, josta loisti valo — Holliment poikkesi sinne sisään ja tuli heti takaisin kädessään kaksi lasia, joista hän toisen ojensi minulle huomauttaen, että se oli tilkkanen whiskyä kylmää vastaan. Me joimme — ja sitten hän käski minun mennä autoon sisään ja jos halusin ruveta nukkumaan. Hän itse ajaisi, ja minä noudatin hänen kehoitustaan… ja ennenkuin olimme kaupungista päässeet, olin jo vaipunut sikeään uneen.

Heräsin äkkiä kovasti säikähtäen. Keltanaamainen kiinalainen oli ollut iskevinään puukon kylkiluitteni väliin. Mutta huomasin, etten ollutkaan Hollimentin autossa. Sen sijaan huomasin makaavani laajan nummen ylimmällä huipulla. Kaikkialla ympärilläni oli keväisen päivänkoiton täysi kirkkaus ja vieressäni, pidellen tulista oritta kuolaimista ja uteliaasti katsellen säikähtyneisiin silmiini, seisoi viehättävin tyttö, minkä kaksikymmentäkolme-vuotisen elämäni aikana olin nähnyt.

NELJÄS LUKU

Niin perin hämmennyksissä kuin tällaisesta heräämisestä olinkin, oli minulla kuitenkin tarpeeksi ymmärrystä käsittääkseni mitä näin. Ja tärkein asia oli tyttö. Hän oli jotenkin pitkä ja hoikka olento, puettuna ratsastustakkiin ja polvihousuihin ja sievästi viimeistelty aina valkoiseen kravattiin ja kiilloitettuihin saappaisiin asti, huolimatta varhaisesta aamuhetkestä; jonkinlainen amatsoonityttö, vaikkakin perin naisellinen; hänen hiustensa kullanpuna hämmästytti minua samoin kuin ruskeitten silmien välke ja poskien ja huulten lämmin väri, ja hänen huulensa olivat juuri silloin vakavat, melkeinpä kovat, ja hänen hienosti kaartuvien kulmakarvojensa välissä oli vähän ryppyjä, ilmeisesti todistaen, että hän oli melkein kiihtyneessä mielentilassa. Näin myöskin, mikä oli saattanut minut ajattelemaan kiinalaisen veistä kylkiluitteni yhteydessä. Tytöllä oli kädessään tukeva ratsupiiska, ja löydettyään minut nukkumasta hän oli puskenut sillä minua, kunnes heräsin. Paraikaa hän oli työntämässä sitä jotenkin pontevasti kainalokuoppaani, kun alistuin sen kutsuun ja aukaisin silmäni häntä kohden.

Ponnistelin istuma-asentoon ja katsoin pitkään häntä ja hänen orittansa, ja nurmea ja kanervikkoa ympärilläni. Kun silmäni taas kohdistuivat häneen, alkoi hän puhua.

Hänellä oli miellyttävä ääni, mutta milloinkaan en ole kuullut koulunopettajan puhuvan vaativammin, ja juuri hänen sanontansa jyrkkyys selvitti pääni — jotakuinkin.

Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja minä näin hänen hoikkien sormiensa lujemmin puristavan ratsupiiskaa.

"Älkää siinä omianne panko!" huusi hän. "Olette nukkunut täällä ulkona. Mutta uni tietenkin petti, ja minä sain teidät kiinni ennenkuin ehditte herätä ja piiloutua. Älkää siinä valehdelko tai tehkö verukkeita minulle. Olette nukkunut täällä ulkona vakoillaksenne noita!"

Äkkiä hän kohotti ratsupiiskansa ja pyörittäen sitä vähän ympäri osoitti pitkin takanansa olevaa nummea. Ja silloin minä näin ylängöllä olevalla tasaisella paikalla jonon kilpa-ajohevosia käyntiharjoituksessa. Koneellisesti laskin ne — yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Ja minä käsitin hänen tarkoituksensa. Hän oli luullut minua joksikin vakoilijaksi, joka hiiviskeli ympäri saadakseen kilpa-ajojen vedonlyöntiä varten varkain silmäillä jotakuta arvattavasti hyvinkin kallisarvoista hevosta.

"Ei sinne päinkään!" sanoin minä. "Hevosiako? Hyvä Jumala! Tuskin hevosta kameelista erotan! Ovatko nuo kilpa-ajohevosia? Niin kai — vaan minä en ole milloinkaan edes kilpa-ajoja nähnyt! Ei, sen vuoksi en ole täällä!"

"No, miksi sitten olette täällä?" hän tiedusti, tarkastaen minua yhä enemmän kummastuen. "Puhutte kuten herrasmies — olette hyvin puettu — olette — niin, mitä tämä kaikki tietää? Tämä on yksityisaluetta nummella — minun omaisuuttani. Mitä teette täällä — nukkumassa maaliskuun aamuna? Katsokaa — vaatteenne ovat kasteen peittämät!"

Se oli minusta hyvin vähäpätöinen seikka. Katselin asuani ja näin, että siisti sininen verkapukuni näytti siltä kuin olisi hämähäkin verkkoja kudottu siihen. Yritin nyt nousta — pääsin polvilleni — sitten jaloilleni — ja samassa hoipertelin kuin juopunut. Tuota pikaa tyttö kietoi käsivartensa ympärilleni, ja hänen äänensä muuttui naisellisen huolestuneeksi.

Minä tein nyt lujan ponnistuksen ja sain kiinni oriin satulasta. Se oli vankka elukka, ja siihen nojaamalla tunsin itseni turvalliseksi. Silloin tyttö äkkiä pisti kätensä lievetakkinsa taskuun, otti esiin pienen hopeapullon, kiersi sen pään auki ja työnsi pullon vapaaseen käteeni. "Juokaa!" hän käski.

Minä join. Konjakkia — hyvää vanhaa konjakkia. Se johdatti mieleeni Hollimentin ja viime yön, ja se vahvisti minua. Työnsin hänelle pullon takaisin nyökäten ja katselin hitaasti ympärilleni. Tuolla puolella maa aleni laaksoksi; laakson toisella puolen näkyi harjuja loppumattomana jonona, siellä täällä kohosi joku torni ja toisaalla kartanoitten ja maatalojen päätyjä ja savupiippuja ja siintävässä etäisyydessä häämötti jonkun kaupungin rakennuksia ja torneja; sen takana oli meri. Osoitin kaupunkia. "Mikä paikka tuo on?" kysyin häneltä. "Tuoko?" huudahti hän. "Portsmouth!" Oikaisin itseni oriin lapoja vastaan. "Hyvä on!" sanoin minä. "Viimeinen asia, jonka muistan ennen kuin herätitte minut, on se, että ajoin ulos Portsmouthista autossa! Minulla ei ole sen enempää käsitystä kuin teilläkään siitä, miten tänne olen joutunut. Mutta minulle on juotettu unijuomaa. Missä minä olen?"

Hänen silmänsä olivat tällä hetkellä hämmästyksestä sepposen selällään; kuitenkin hän vastasi melko nopeasti:

"Missäkö olette? Tämä on Chilverton-nummi — kahden penikulman päässä
Portsmouthista", hän sanoi. "Sanoitteko, että lähditte sieltä autossa?
Milloin?"

"Puoliyön seutuvilla", vastasin minä. "Mutta minkä puoliyön, sitä en tiedä. Olipa nyt minkä hyvänsä — aivan varmaan minulle on juotettu unijuomaa. Nukahdin oitis autoon mentyäni enkä sen jälkeen enää tiedä mistään mitään. Kulkeeko mikään tie Portsmouthista Lontooseen tämän nummen kautta?"

"Ei mikään suora tie", vastasi hän, "mutta vähän matkan päässä tästä, missä seisomme — juuri tuon suuren keltatappuraviidakon takana kulkee tie. Kuka teitä kuljetti?"

"Hm!" sanoin minä. "Sitä itsekin ihmettelen! En ole asiasta varma. Luulin — mutta ei kannata aprikoida. Nukuttamisen vaikutti tietenkin viimeinen ryyppy."

Mutta siihen paikkaan minä pysähdyin. Tarvitsin nenäliinaa ja olin pistänyt käteni povitaskuuni ottaakseni sen esiin. Sielläpä oli muutakin kuin nenäliina. Rahaa! Sormeni koskettivat jotakin kovaa, metallimaista.

Aloin lappaa niitä taskusta, syytäen kädestä toiseen — puntia! — loputtomasti: viimein oli minulla koura täynnä, aivan kukkuroillaan. Niihin aikoihin ei punnan näkeminen yleensä ketään ihmetyttänyt; siitä huolimatta tyttö huudahti hämmästyksestä.

"Niin!" sanoin minä. "Olenpa totisesti itsekin ihmeissäni. Mutta — heipä hei, täällä on vielä jotakin!"

Taskun pohjassa oli paperi, jotenkuten mykerrettynä. Vedin sen esiin ja koetin parhaani mukaan aukaista sitä. Vain kolme lyijykynällä töherrettyä sanaa siinä oli:

Tiesin, että tytön teki mieli nähdä tuota paperia. Enkä minä aikonut sitä näyttää hänelle. Pistin sen takaisin, pistin rahatkin taskuuni ja ponnistin kaiken ajatusvoimani. Sitten minä katsoin häneen.

"Olen hyvin pahoillani, että minut on löydetty teidän yksityiseltä alueeltanne", sanoin niin kohteliaasti kuin suinkin, "ja olen kiitollinen teille konjakista ja — ja osanotostanne. Totta puhuen, olin sattumalta sekaantunut mitä harvinaisimpaan seikkailuun viime yönä Portsmouthissa. Se mies, joka oli ollut osatoverinani, lupasi ajaa minut Lontooseen ja antoi minulle väkevän ryypyn juuri ennen lähtöä. Hän on selvästikin antanut minulle unijuomaa ja tänne tultuaan jättänyt minut siihen, mistä minut löysitte. Nyt minä lähden. Mutta olen vielä vähän sekaisin ja heikkona — voitteko sanoa minulle jotakuta majataloa tai mökkiä, mihin voisin mennä hetkeksi levähtämään?"

Hän oli kuunnellut kaikkea tätä hyvin hartaasti, tarkastaen minua läheltä, ja nyt hän sanaa sanomatta veti hopeapillin taskustaan ja puhalsi siihen kimakasti. Mies, jonka olin nähnyt istuvan liikkumatta hevosen selässä vähän matkan päässä, kääntyi nopeasti tämän äänen kuullessaan ja tuli nelistäen luo. Hän oli perikuvallista hevosmiehen lajia, rohkeakasvoinen, teräväsilmäinen, ja lähestyessään hän tarkasteli minua kysyvästi.

"Bradgett!" sanoi tyttö. "Lähden alas kartanoon. Pidäpä kaikesta huolta — en tule enää tänä aamuna tänne." Mies kosketti lakkiaan tallirengin tapaan ja poistui yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, ja tyttö kääntyi minuun. "Tulkaa mukaan minun talooni", hän sanoi. "Annan teille vähän aamiaista. Pitäkää kiinni oriin satulasta, niin teidän on helpompi kävellä."

Siitä olin varsin iloinen, sillä tällä haavaa tunsin oloni oudommaksi kuin tuntoihin tullessani.

"Te olette kovin hyvä aivan oudolle — joka on tavattu omituisissa olosuhteissa", sanoin minä, kun hän johdatti minua mäenrinnettä alas. "Saisinko tietää, kenelle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"

Hän katseli minua omituisesti, hymykuoppien alkaessa ilmestyä hänen poskilleen.

"Sanoitte, muistaakseni, ettette ole milloinkaan nähnyt kilpa-ajoja", hän huomautti.

"En milloinkaan", vastasin minä. "En tiedä kilpa-ajoista mitään — en kerrassaan mitään."

"Ette kai", vastasi hän naurahtaen. "Muussa tapauksessa olisitte tuntenut minut. Olen neiti Margaret Manson, valmentaja. Ettekö ole kuullut puhuttavan suuresta Kit Mansonista, joka valmensi viisi Derby- ja kuusi Sr. Leger-ajojen voittajaa? Hän oli isäni, ja hänen kuoltuaan perin minä hänen ammattinsa. Ja syynä siihen, että niin tiukasti tahdoin tietää, miten olitte tänne tullut ja mitä olitte tekemässä, oli se, että olen saanut Derby-ehdokkaan vaimennettavakseni, enkä kärsi mitään vieraita ihmisiä ympärilläni kurkkimassa ja nuuskimassa, ymmärrättekös? Luulin teitä vakoilijaksi."

"Viaton olen minä, neiti Manson", vastasin. "Nimeni on Cranage, James Cranage — ammatiltani olen oikeastaan näyttelijä, mutta viimeksi olen ollut Barret Oliverin, tuon kuuluisan teatterinjohtajan, sihteerinä; Oliver on mennyt Australiaan, kiertueelle, eikä minua haluttanut mennä hänen mukanansa, ja olen etsimässä itselleni jotakin muuta tointa. Ehkäpä tässä kerron teille, miten satuin sekaantumaan vasta mainitsemaani seikkailuun —" "Odottakaa, kunnes olette saanut vähän aamiaista", keskeytti hän. "Näytätte vielä kehnonlaiselta. Mutta meillä ei ole pitkä matka — vain tuon metsikön ympäri."

Kohta tulivatkin näkyviin talo ja tallit, jotka siihen saakka olivat olleet hänen juuri osoittamansa tiheän metsikön peitossa. Kun en milloinkaan ollut nähnyt valmennuslaitosta, hämmästytti minua rakennusten koko ja laajuus sekä melkein palatsimainen yksityisasunto, johon minut nyt johdettiin. Ja kynnyksellä minä pysähdyin.

"Palvelijanne", sanoin minä, "luulevat, että olette tuonut aamiaiselle jonkun maankiertäjän".

"Eivät luule, kun olette kunnollisesti peseytynyt!" vastasi hän naurahtaen. "Vain sen puutteessa te näytätte olevan — ensi hätään. Mutta tulkaa ensin ruokahuoneeseen." Hän oli ilmeisesti ymmärtäväinen ja neuvokas tyttö. Hän vei minut hienoon ruokahuoneeseen, johdatti sivupöydän ääreen ja otti pullokaapista pienen samppanjapullon, jonka hän sitten hyvin näppärästi aukaisi hennoilla sormillaan.

"Te juotte tämän!" sanoi hän käskevästi, kaataen lasiin kuohuvaa nestettä. "Ja tunnette itsenne uudeksi ihmiseksi. Sitten saatte mennä kylpyhuoneeseen, ja aamiaisen aikana kerrotte, — eikö niin?"

Hän nauroi iloisesti ojentaessaan minulle lasin, ja minäkin nauroin tyhjentäessäni sen.

"Terveydeksenne!" sanoin minä. "Olette oikeaa lajia joka tapauksessa.
Pitkää ikää ja paljon onnea teille!"

Tunnin kuluttua tunsin itseni uudeksi ihmiseksi — hän oli varustanut minulle kylpyhuoneeseen partaveitset ja muut, ja kun minä pestynä ja puhdistettuna palasin alas aamiaiselle, saatoin tuskin todeksi uskoa, että minut pari tuntia sitten oli hylkytavarana korjattu avonaiselta kedolta. Näin hänenkin hyväksyvästi katsovan minuun, kun astuin huoneeseen, jossa hän odotti minua miellyttävän näköisen vanhanpuoleisen naisen seurassa, jonka hän esitti minulle tädikseen, neiti Millie Heppleksi.

"Totta kai, muuten olisin kiittämättömämpi ja säädyttömämpi kuin olenkaan!" sanoin. "Kiitos teille, voin nyt niin paljoa paremmin, että jos teitä haluttaa kuulla, saatan kertoa teille eilispäiväiset ja viimeöiset seikkailuni."

"Enpä tahdo kieltää, että olen aivan naisellisen utelias niitä kuulemaan", nauroi hän, leikatessaan edessään olevaa hienoa yorkilaista lampaanpaistia. "Kertokaa minulle kaikin mokomin — jos vain teitä huvittaa."

"Huvittaa hyvinkin!" vastasin päättävästi. "Olette arvostelukykyinen ja järkevä nainen, ja mielisinpä tietää teidän ajatuksenne asiasta. Sillä se käy kerrassaan yli minun ymmärrykseni, enkä tiedä, eikö minun oikeastaan pitäisi palata Portsmouthiin ja asettua yhteyteen poliisin kanssa. Kuitenkin…"

Aamiaisen aikana minä kerroin noille kahdelle naiselle koko jutun, alkaen kohtauksestani Quartervaynen kanssa Clarence-laiturilla, siihen asti kun heräsin Chilverton-nummen ylimmällä huipulla. En säästänyt yksityiskohtia kertoessani heille sanasta sanaan sen, mitä olen tässä kirjoittanut. Kertominen vaikutti eri tavalla kumpaankin kuulijaan. Neiti Hepple, joka myöhemmin myönsi minulle, että hän piti jännitysromaaneista, oli ihmeissään siitä, että todellisessa elämässä tapahtui sellaisia asioita, jotka olivat ainakin yhtä merkillisiä kuin mitä ammattikirjailijat kuvittelivat mielessänsä; hän ahmi kaikki halulla ja nautinnolla. Mutta neiti Mansonin mielenkiinto oli laadultaan käytännöllisempää; hän näytti harkitsevan asiaa, laskien mahdollisuuksia, miettien todennäköisyyksiä; kuta enemmän kerroin, sitä miettivämmäksi hän kävi.

"Tarkoitatte — asian alku", sanoi hän. "Tai jos se on loppu, on se vain ensi luvun loppu. Asia on tietenkin vasta alkanut. Esirippu laskenut ensi näytöksen jälkeen — siihen asti olette tullut. Nyt seuraa — toinen näytös."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi hän. "Saattaa olla, että te joudutte — teidät pakotetaan — siihen! Oli miten oli, kuten sanoin, on tämä vasta alkua."

"Minä taas tahtoisin tietää", huomautti neiti Hepple teetarjottimensa takaa, "mitä tämä kaikki merkitsee? Te ette tietystikään tiedä, sir?"

"En sen enempää, neiti Hepple", vastasin minä, "kuin Bacon-Shakespeare -väittelyn merkityksestä. Kaikki minkä tiedän — olen teille jo kertonut. Tähän asti on koko asia salaperäisyyden peitossa."

"Jotakin sen tapaista epäilemättä", sanoin minä. "Kuitenkin luulen, ottaen huomioon viimeöiset kärsimykseni, olevani oikeutettu niihin."

"Pitämään ne ainakin", hän sanoi. "Mutta mitä tulee poliisille kertomiseen, arvelen, että teidän pitäisi odottaa asiain kehitystä. Odottakaa seuraavia uutisia. Ei koskaan tiedä —"

Hänen vielä puhuessaan tulivatkin jo seuraavat uutiset, asia joutui uuteen vaiheeseen. Ovelle ilmestyi palvelijatar kertomaan, että Bradgett oli eteishuoneessa ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Neiti Manson nousikin heti paikalla aamiaispöydästä. Näin, että hän oli jo levoton ja että hän pelkäsi jotakin tapahtuneen kallisarvoisille suojateilleen. Mutta parin minuutin kuluttua hän katsahti sisään huoneen avoimesta ovesta ja nyökkäsi minulle. "Herra Cranage", sanoi hän, "tulisitteko tänne ulos?" Minä menin. Bradgett seisoi avaran eteishuoneen ovipuolessa; neiti Manson vei minut päinvastaiseen suuntaan. "Onko teillä mitään käsitystä siitä, minkälainen se auto oli, jossa teitä viime yönä kuljetettiin?" kysyi hän kuiskaten. "Minkälainen? Tarkoitatteko minkä tehtaan?" vastasin minä. "Ei minulla ole siitä aavistustakaan. Aitauksessa, josta lähdimme, oli pimeä, aivan pilkkopimeä. Muuta en tiedä kuin että se oli auto — melko ränsistynyt — mielestäni? Mutta miksi?"

"Odottakaa hetkinen", vastasi hän. Sitten hän kääntyi Bradgettiin. "Hyvä on, Bradgett", puhui hän. "Lähden sinne itse. Sanoitteko: ylempi liitukaivos?"

"Niin, ylemmässä liitukaivoksessa se on", vastasi Bradgett. "Pohjalla tietysti."

"No niin — nyt minä lähden", sanoi hän. Kun mies oli poistunut eteishuoneesta, kääntyi hän taas minuun. "Muuan tallirengeistämme on juuri tullut sellaisia uutisia tuoden, että kilometrin päässä olevan liitukaivoksen pohjalta on tänä aamuna löydetty auto, kerrassaan murskana tietenkin. — On suoraan porhaltanut yli reunan — ehkä seitsemän tai kahdeksankymmenen jalan putous!"

"Oliko siinä ketään?" huudahdin. "Seitsemän- tai kahdeksankymmentä jalkaa! No sitten —"

"Se juuri onkin merkillinen seikka", sanoi hän. "Ei löydy jälkeäkään kenestäkään. Tietenkin, jos joku olisi ollut siinä sisässä, niin kahdeksankymmenen jalan syöksyminen —"

Hetken aikaa seisoimme molemmat äänettöminä toisiimme tuijottaen. Sitten hän sieppasi vieressä olevasta telineestä saarnipuisen kävelykepin ja viitaten minua tekemään samoin lähti eteishuoneen ovea kohden.

"Lähtekää mukaan!" sanoi hän. "Olemme kumpikin jo lopettaneet aamiaisemme, ja nyt lähdemme sitä katsomaan. Sillä olisipa hauska tietää — onko tämä se auto, joka teidät toi nummen huipulle?"

"Ja jos on", sanoin minä, "niin missä on Holliment? Sillä Holliment varmasti sitä kuljetti. Ja jos tämä on hänen autonsa ja hän sen mukana meni yli reunan —"

"Se on aivan mahdotonta", selitti hän. "Ei kukaan ihminen voi ajaa tuon liitukaivoksen reunan yli, pudota kahdeksankymmentä jalkaa ja sitten hengissä lähteä laputtamaan. Mutta ei kannata miettiä — sittepä nähdään."

Hän johti minut talosta mäenrinnettä pitkin ja ylöspäin jonkinlaista vuoritietä noin puolen kilometrin verran. Äkkiä hän poikkesi siitä ja kuljettuaan vähän matkaa sitkeää ruohoturvetta vei minut suoraa päätä aitaamattoman ja kerrassaan suojaamattoman liitukaivoksen äärimmäiselle reunalle. Kun katselimme alas, näimme auton, Hyvinkin kahdeksankymmentä jalkaa alempana. Minusta auto näytti särkyneen yhtä moneksi sirpaleeksi kuin maailmassa on päiviä. Sen ympäri oli kokoontunut väkeä, paimenia, renkipoikia, töllistelijöitä läheisestä kylästä, ja me menimme alas mäenrinnettä lammaspolkua pitkin ja liityimme heihin. Muuan poliisikin oli siellä; hän kertoi meille, että asian oli täytynyt tapahtua varhain aamulla, sillä hän oli itse käynyt liitukaivoksessa erään metsänvartijan kanssa puoliyön seutuvilla, eikä siellä silloin ollut mitään näkynyt; hän sanoi myöskin, että se renki, joka ensiksi oli löytänyt hylyn kello seitsemältä, ei ollut huomannut ketään ihmisolentoa siinä läheisyydessä. Ja sitten hän kiinnitti huomiomme tärkeään seikkaan — sirpaleiden joukossa ei ollut mitään, josta autoa olisi voinut tuntea — kaikki sellaiset osat oli poistettu.

"Ja asiasta voi tulla vain yhteen johtopäätökseen", hän selvitteli. "Autosta on kuljettaja poistunut ylhäällä tuolla, pannut sen käyntiin ja laskenut menemään reunan yli! Mutta miksi?"

VIIDES LUKU

Tämä luonnollinen kysymys epäilemättä askarrutti niiden parinkymmenen paikkakuntalaisen ajatuksia, jotka seisoivat siinä ympäri, vuoroon katsellen murskaantunutta autoa ja vuoroon meitä itseämme.

Mutta poliisi tiesi vielä jotakin ja hän oli innokas kertomaan sitä. "Olen käynyt tuolla huipulla, neiti Manson", hän jatkoi, osoittaen liitukaivoksen reunaa korkealla yläpuolellamme. "Niin, lähdin sinne ylös heti tämän sekasotkun nähtyäni, vaikka tietysti ensin otin tarkan selon, ettei mitään ruumista tai sellaisen osaa ollut täällä alhaalla. Ja minä tarkastin huolellisesti ympäristöä, en ainoastaan tuota paikkaa juuri tuolla ylhäällä, vaan myöskin sen takana kulkevaa maantietä. Tietysti minunlaiseni harjaantunut silmä näkee sellaista, mitä — no niin, mitä eivät muut ihmiset näe. Ymmärrättekö minua?"

"Saattepa kuulla", vastasi poliisi ylpeällä itseluottamuksella. "Tuo auto on tullut tietä myöten, joka kulkee teidän talonne takaa, mäenrinnettä pitkin ja etelästä päin; se ei ole tullut vastaiselta suunnalta. No, miksei? Jo ennenkuin menin tuonne ylös, tarkastin huolellisesti pyöränrenkaita — voitte huomata niiden olevan erikoista mallia ja sen tähden jättävän erikoiset jäljetkin.

"No niin, huomaatte noiden jälkien tulevan ylös teidän taloltanne päin eikä alas, ja jos te ja tuo herrasmies menette tuonne ylös, niin huomaatte, että juuri tämän liitukaivoksen kohdalla nuo tiellä olevat jäljet loppuvat — äkkiä! Kerronpa teille, neiti, mitä tapahtui — se kaveri, joka ohjasi tuota autoa, pysähtyi siihen. Sitten hän luultavasti kävi tarkastamassa tätä hirveätä rotkoa puolelta ja toiselta, vaikka hän nähtävästikin tunsi sen ennestään. Sitten hän vei autonsa ruohikolle tuon ulkoneman kohdalle, hyppäsi itse pois silloin kun se lähti liikkeelle ja antoi sen — huilata. Mies seisoi ylhäällä vahingoittumattomana ja auto meni yli reunan — murskaksi. Miltä selitys kuuluu — neiti?"

"Se on todistus siitä, että teillä on erinomainen kyky tehdä huomioita ja johtopäätöksiä, Roberts", sanoi neiti Manson.

"Teidän sijassanne, niin nuori kuin te vielä olette, rupeisin salapoliisiksi."

"No niin, olen sitä jo ennemminkin ajatellut, neiti", huomautti poliisi mielissään. "Mutta muuan seikka minua oudostuttaa tässä asiassa, nimittäin — mitä syytä saattaisi kellään ihmisellä olla tuolla lailla särkeä autonsa — ehdoin tahdoin. Se ei ollut niin sanottu ensiluokkainen eikä toisluokkainenkaan auto, eipä edes keski-ikäinenkään, mutta se oli kuitenkin vielä käyttökelpoinen ja rahan arvoinen se oli. Te kai ajattelette, että tuo tuommoinen oli hullun työtä, neiti, eikö niin?"

Neiti Manson vastasi olevansa aivan samaa mieltä kuin poliisikin, ja sitten hän ja minä palasimme Iiitukaivoksen huipulle ja huomasimme todeksi poliisin kertomuksen mäkitiellä näkyvistä pyörän jäljistä.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että auto oli tullut tähän paikkaan sen paikan läheisyydestä, johon minut oli yöksi jätetty, eikä siitäkään, että sen syöksyminen Iiitukaivoksen reunan yli oli ollut harkittu teko, sillä ajotietä huolellisemmin tarkastaessamme huomasimme paikan, missä se oli käännetty melkein suorakulmaisesta ja toisen paikan, missä se nähtävästi oli seisonut, ennenkuin se oli taas pantu liikkeelle ja lähetetty turmioonsa.

"Auto on sama, jolla teidät viime yönä tuotiin Portsmouthista!" selitti kumppanini lujalla vakaumuksella. "Aivan varmasti."

"Niin", myöntelin minä. "Mutta missä on kuljettaja? Ja minkä tähden hän tämän teki? Ja ettekö luule, että minun olisi parempi mennä takaisin Portsmouthiin ja kertoa poliisille kaikki mitä tiedän?"

"Ei, enpä tiedä, että teidän sijassanne tekisin niin", vastasi hän. "Te ette ole tehnyt mitään, olette vain sattumalta sekaantunut omituisiin tapauksiin. Teidän sijassanne odottaisin nähdäkseni, miten asia kehittyy."

"Ja pitäisittekö nämä rahat?" kysyin minä, taputtaen taskuani, jossa kulta ilkeästi painoi.

"Miksei? Ne on pistetty sinne", hän sanoi. "Ainakin minä ne pitäisin! Mutta saattepa kuulla jotakin — ennemmin tai myöhemmin. Kaikessa tässä piilee joku salaisuus. Ja — mihin nyt aiotte ryhtyä?"

"Kahdeksan tai yhdeksän kilometrin päässä", vastasi hän. "Mutta — minullapa on eräs tuuma teihin nähden."

"Tuuma — minuun nähden?" huudahdin, osoittaen hämmästystäni. "Mikä sitten?"

"Haluan mitä tahansa hyvää ja kunnollista — senlaatuista tointa", vastasin minä. "Totta puhuakseni, ei minulla näyttämöllä juuri ollut menestystä — luulen paremminkin sopivani tuohon toiseen toimeen. Mutta — onko teillä tiedossa ketään, joka tarvitsee sihteeriä?"

"Onko teillä suosituksia ja todistuksia?" tiedusteli hän asiallisesti.
"Oikein hyviä?"

Vastaukseksi vedin esille taskukirjani, otin siitä muutamia kirjeitä ja papereita ja ojensin vaieten hänelle. Äänettömänä hän luki ne kaikki, sitten hän antoi ne takaisin, osoitti yli laakson erästä puoleksi puitten peitossa olevaa suurta taloa pienen kylän yläpuolella, jonka olin huomannut liitukaivoksella käydessämme.

"Näettekö tuota kartanoa?" sanoi hän. "Se on Renardsmere House; lady Renardsmere asuu siinä — silloin kun hän ei ole kaupungissa. Ehkä te ette tunne häntä sillä nimellä. Hän oli — joku aika sitten — hyvin tunnettu näyttelijätär — Helena Reading. Tunnettehan sen nimen. Hän meni naimisiin sir William Renardsmeren kanssa, joka on nyt kuollut, ja rouva on saanut kaikki hänen maansa ja kaikki hänen rahansa — ja niitä on loputtomasti. Ja viimeisten viiden vuoden kuluessa hän on innostunut kilpa-ajoihin, ja minä olen saanut talliini hänen Derby-ehdokkaansa — Välkehtivän Rubiinin…"

"Välkehtivän Rubiinin!" huudahdin minä. "Niin, sen nimen minä tietysti tunnen. Siitä lyödään suuria vetoja, eikö niin?"

"Kolme yhtä vastaan tällä hetkellä", vastasi hän melkein välinpitämättömästi. "Mutta nousee se vieläkin, niin totta kuin nimeni on Peggie Manson! Välkehtivä Rubiini tulee voittamaan Derbyn yhtä varmasti, kuin tuo on minun taloni ja nuo minun tallejani ja tämä tässä minun maatani. Mutta se sikseen. Tärkeintä teille tällä hetkellä on se, että lady Renardsmere, joka inhoo kirjelappusenkin kirjoittamista ja vihaa tilejä — hakee sihteeriä. Luullakseni te todistustenne ja suositustenne sekä erikoisesti tuon Barrett Oliverin kirjeen perustuksella olette juuri hänelle sopiva mies!"

"Olette erinomaisen ystävällinen huolehtiessanne minusta!" sanoin minä.
"Olette laupias samarialainen, neiti Manson."

"Enpä tiedä!" sanoi hän nauraen. "Aina kuitenkin halukas tekemään hyvän palveluksen. Kuulkaahan nyt — mikään ei ole sen parempi kuin toimittaa asiat heti. Vanhalla isäkullallani oli tapana sanoa, että kolme hienointa sanaa maailmassa oli — tee se nyt! Lähden kanssanne lady Renardsmeren luo — minun täytyy tavata hänet tänä aamuna, niin että me lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta tulkaa ensin talleja katsomaan, niin minä näytän teille sen pikku ladyn, joka tulee voittamaan Derbyn."

Hän johdatti minut taloaan ympäröivien puutarhojen kautta aivan vieressä olevalle valmennuslaitokselle. Minulle, joka en milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista laitosta ja jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tavoin täysiverisiä valmennetaan, oli koko paikka ihme; vielä ihmeellisemmältä näytti, että nuori tyttö vain sitä kykeni johtamaan. Mutta kohta näin, ettei neiti Margaret Manson ollut ainoastaan johtaja, vaan täydellinen itsevaltias; kokonainen armeija miehiä ja poikia, joiden sivu kuljimme tarkastusretkellämme, nähtävästi vapisivat hänen viittauksestaan ja kuuntelivat hänen pienintäkin sanaansa — suuremmalla kunnioituksella ja kuuliaisuudella ei komentavaa upseeria kasarmin tarkastuksessa vastaanotettu kuin häntä, kun hän kuningattaren tavoin kulki pienen valtakuntansa läpi.

Yhtäläiseltä kuningattarelta näytti Välkehtivä Rubiinikin ylen tarkasti suojatussa ja erityisesti vartioidussa asunnossaan, johon hänen valmentajansa minut nyt johti. En tietänyt mitään hevosista silloin ja olin hirveän tietämätön täysiveristen erikoisista tuntomerkeistä; ainoa minkä tiesin oli, että erinomaisen kaunis nainen omasta maailmastamme oli kutsunut minua katsomaan vastinettaan hevosmaailmassa, hienosti muodostunutta olentoa, kaikki pelkkää elämää ja tulta, jonka kiiltävän ruskea karva, säihkyvät silmät, herkät sieraimet ja täydellisen siromuotoiset jäsenet olivat minusta jotakin aivan yliluonnollista. Ja kun neiti Manson käsi eläimen kaulalla, parin tallirengin kunnioittavasti vierestä katsoessa, kysyi minulta, eikö tämä ollutkin kaunotar, en voinut muuta tehdä kuin — kuvaannollisesti puhuen — langeta maahan ja palvella.

Yhden hirvittävän sekunnin ajan palvelijat töllistelivät minua suut ammollaan, voiden tuskin korviaan uskoa; seuraavana ne jo taas seisoivat tylsän kunnioittavina. Neiti Manson nauroi.

"On toki, on se ottanut osaa kilpa-ajoihin!" vastasi hän. "Kahdesti jo. Se voitti Champagne-palkinnon viime vuonna Doncasterissa, kahden vuoden vanhana, kolmella pituudella. Ja viime viikolla se vast'ikään voitti tuhannen punnan palkinnon Newmarket'issa, neljällä pituudella. Tässä ovatkin sen pienet saavutukset! Niin — on se siis juossut… vähäisen!"

"Minähän kerroin teille, etten tiedä mitään kilpa-ajoista", sanoin nöyrästi. "No niin — toivotan siis vain parasta onnea ja menestystä sille! Ja minäpä menen Epsom'iin katsomaan, miten se voittaa Derbyn."

"Enpä luule, että teidän menoanne sinne tarvitsee epäillä", huomautti neiti Manson hetkistä myöhemmin, kun hän ja minä lähdimme pilttuusta, "se on jotenkin varmaa!"

"Sentähden, että luulen lady Renardsmeren antavan sen teille toimeksi", vastasi hän kerkeästi. "Hän on hyvin mieltynyt kaikkiin tai kaikkeen, millä on tai on ollut jotakin tekemistä hänen vanhan virkansa kanssa, ja se tärkeä seikka, että olette polkenut näyttämöpalkkeja ja ollut tekemisissä Barrett Oliverin kanssa, tulee olemaan suunnaton suositus. Mutta tulkaa — lähdetään Renardsmere Houseen."

Hän johti minut — tällä kertaa eri polkua — takaisin laakson ja sitten kylän kautta, jonka jo olin mäenrinteeltä nähnyt. Se oli soma, vanhanaikainen paikka harmaine kirkkoineen, olkikattoisine majoineen ja puitten keskellä olevine talonpoikaistaloineen, kaikissa tyynen onnellisuuden leima. Pienuudestaan huolimatta huomasin siellä tilavan näköisen vanhanaikaisen majatalon; ulkona riippuvalla kyltillä näkyi nimi "Renardsmeren Vaakuna".

"Kaikki täällä on Renardsmereä", huomautti neiti Månson, nähdessään minun katsovan sitä. "Kylän nimi on Renardsmere; majatalo on Renardsmere; iso kartano on Renardsmere. Mutta otaksun, että te ajattelette lady Renardsmereä Helena Readinginä, vai kuinka?"

"Olen nähnyt kuvia hänestä Helena Readinginä", sanoin minä. "Mutta tietysti minä en koskaan ole nähnyt häntä näyttämöllä. Hän oli kuuluisa kaunotar muistaakseni."

"Totisesti, ei hän ainakaan enää ole!" huudahti neiti Manson. "Ehkäpä joitakin jälkiä siitä — mutta olkoon nyt miten hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua te näette hänet."

Tapasimme lady Renardsmeren muutamassa laajan puutarhansa kolkassa. Kulkiessamme sen läpi oli minusta tuntunut päivänselvältä, että hän pitää palveluksessaan suuren joukon puutarhureita, mutta itse asiassa, kun me tapasimme hänet, puettuna karkeaan ja hyvin tahraantuneeseen puutarhapukuun ja vanha hattu sidottuna päähän yhtä kehnolla nauhalla, oli hänen armonsa juuri kaivamassa viisihaaraisella tadikolla lantaa multapenkkiin, jonka tarkoituksen hän itse paraiten tiesi. Hän suoristi kookkaan vartalonsa, kun lähestyimme, ja laskien toisen kätensä lanteille tarkasti kiinteästi minua — vierasta. Yhtä kiinteästi minäkin tarkastelin häntä. Merkillinen nainen! ajattelin minä — syvävakoinen, omituisen uurteinen suu ja tummat, vielä tulta säihkyvät silmät.

"Kuka on tuo nuori mies?" tiukkasi hän, ennenkuin olimme päässeet kuuden askeleen päähän hänestä. "Onko hän teidän ystäviänne, Peggie Manson? Pulska poika, niin — hänessä on ryhtiä — hm!"

"Tämä on muuan nuori herrasmies, lady Renardsmere, joka on saanut kuulla, että te tarvitsette sihteeriä, ja hän luulee sopivansa teille hyvin", vastasi neiti Manson, kun minä tein kumarrukseni. "Hän on jo ollut kuuluisan teaatterijohtajan Barrett Oliverin sihteerinä ja hänellä on erinomaiset todistukset."

"Barrett Oliver! Hyvä Jumala — hän oli juuri alkamassa, kun minä lopetin!" hän sanoi. "Hm! — ja mikä on teidän nimenne, nuori mies!"

"Itsekin ollut näyttelijänä, vai kuinka?" hän tuikeasti tiedusteli. "Sitä ajattelinkin. Siltä näytättekin. Osaatte pitää leukanne pystyssä ja puhua äidinkieltänne. Hm!"

Ojensin hänelle suositukset ja todistukset, jotka jo olin näyttänyt neiti Mansonille.

Vanha rouva luki ne kaikki, muuttamatta kasvojensa ilmettä; lopuksi hän erotti kaksi kirjettä ja osoittaen nimikirjoituksia ja osoitteita kysyi:

"Tiedustelen puhelimitse heiltä tämän päivän kuluessa", sanoi hän.
"Te tulette tänne huomenaamulla kello kymmeneltä. Silloin me sovimme
asiasta. Minä pidän teidän paperinne siihen asti — selvä on siis. No,
Peggie Manson, mitä asiaa teillä on?"

Kumarsin lady Renardsmerelle ja vetäydyin sen puutarhanurkkauksen päähän, jossa tuleva mahdollinen työnantajani ahersi kuin mikäkin päiväpalkkalainen. Viidessä minuutissa neiti Manson yhtyi minuun, ja me lähdimme pois.

"Kummallinenko? Odottakaa, kunnes tunnette hänet!" huudahti neiti Manson. "Sen kuitenkin saatan kertoa teille — hän on lämminsydämisin nainen Englannissa."

"Niitä näyttää siis täällä olevan aika tiheässä", sanoin minä arasti.
"Tai sitten minulla on aivan erikoinen onni!"

"Ei mitään kohteliaisuuksia!" sanoi hän käskevästi. "No niin, teidän on siis mentävä sinne kello kymmenen huomenaamulla. Millä kulutatte aikanne siihen saakka?"

"Missä on lähin kaupunki — jossa olisi laatuun käypiä kauppoja?" sanoin minä.

"Ei ole mitään kaupunkia lähellä", vastasi hän. "Mutta suuri kylä on — Chilbourne — kolme kilometriä tietä alas Renardsmerestä — ja siellä on hyviä kauppoja."

"Sitten minä lähden sinne, hankin itselleni muutamia tarpeellisia tavaroita, tulen takaisin ja menen 'Renardsmeren Vaakunaan' yöksi", vastasin. "Ja jos lady Renardsmere huomenaamulla on minulle suosiollinen ja ottaa minut palvelukseensa, niin pyydän kahdenkymmenenneljän tunnin loman, voidakseni mennä kaupunkiin noutamaan tavaroitani."

"Hän kyllä ottaa teidät", vastasi neiti Manson varmana. "Tunnen hänet, hän mieltyi teihin heti kun hänen terävät, vanhat silmänsä sattuivat teihin. Olette onnen poika."

"Niin, ollut aivan määrättömästi onnellinen kello kuudesta asti tänä aamuna, enkö olekin?" sanoin minä. "Nyt ei enää luullakseni muuta puutu kuin että haalin kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin ja uskallan ne Välkehtivän Rubiinin puolesta ensi Derbyssä."

"En koskaan kehoita poikia lyömään vetoa", keskeytti hän melkein ankarasti. "Antakaa vedonlyönnin olla! Ja kun nyt olemme majatalon luona, on teidän paras mennä sisään ja ryhtyä hommiinne — minä lähden, sillä minulla on paljon tekemistä." Hän hymyili ja nyökkäsi minulle ja lähti mäenrinteelle johtavaa polkua, kun rohkenin kutsua häntä takaisin.

"Jos te sovitte asioista lady Renardsmeren kanssa — kuten jotenkin varmasti teettekin — niin saatte ehkä aivan väsyksiin asti minua tavata!" vastasi hän. "No, menkää nyt sisään ja ryhtykää hommiinne."

Tämän sanottuaan hän päättävästi lähti taakseen katsomatta, ja minä menin "Renardsmeren Vaakunaan" ja ilmoitin sen emännälle, että koska minulla oli asioita kartanon armon kanssa, oli minun välttämätön yöksi jäädä kylään. Tämä ilmoitus hankki minulle parhaimman huoneen: nähtyäni sen menin tarjoiluhuoneeseen saamaan lasin juotavaa ennen Chilbournen-matkaani. Siellä oli kyläläisiä miehiä päivällistuikkuaan ottamassa, ja he puhuivat liitukaivoksessa murskaantuneesta autosta. Ja kuten tämmöisissä tilaisuuksissa ja paikoissa on tavallista, oli sielläkin mies, joka esiintyi muita tietävämpänä. Hän istui nurkassa olutpullo edessään ja esiintyi mahtavasti.

"Älkkän tulkk kukka sanoma mnul, ettei tua asjan takan oi paljonki rötöksi!" sanoi hän paraillaan, kun minä astuin huoneeseen. "Mont sortti puhett o liikkel tost autost, ko on tual vanha liitukaivoksen pohjal. Polisi ny höpisevä yht ja toist, mutt uskokkan pois, kyll mnää tiädä, mikä tämä asjan takan oikke on!" "No, mikä sen takan sitt on?" kysyi eräs joukosta. "No, mikäst muu ko semne murtovarkkaus taas, ko lehdist olett luken", selitti oraakkelimme. "Murtovarkkautt — sitä se just tiätä! Joku noit herrasvarkkait, kon tleeva Lontost päi. Odottakka vaa ehtosse astik, nii jollet saa kuul, ett johonkki isson taloho on murrett just viime yö aikan ja viätty kaikk kultkello ja hoppikaffeli, nii mnuu nimen ei ol se ko mnää se luulisi oleva! Nii varastett — kultkelloi ja hoppikaffelei."

"Mit tekemist sill o auton kanss, ko o löydett liitukaivoksen pohjast?" kysyi epäilevä ääni. "En ymmär —"

"No, kyll snuu järjejuoksus lait o sitt vähä nii ja näi", keskeytti oraakkeli. "Mnuu miälestän asi o valla yksinkertane. Täll tavall mnää sen käsitä. Nua kaveri — herrassakiks kai semssi sanota — tleeva Lontost tänn vanhall autoll. He murtava ja varastava, niinko sanas sanota. Sitt he lähtevä matkoihis nummi pitkin. Ja peittäkses jälkes antava auto huilat liitukaivokse syrjä yli tuhansiks säpäleiks ja paserava itt vallan toisse suuntta. Nii siin käyn on. Pois he ova pasaran muin miähin, hulla ja hopja plakrisas."

Tätä mielenkiintoista kekseliästä selitystä seurasi kuolonhiljaisuus. Sen keskeytti lopulta miettivän näköinen mies, joka oli hartaana kuunnellut.

"Ei se valla hullump selitys ollukka", huomautti hän. "Eik ol viäl tunttiakan kulun siit ko mnää tual alhal Chibournes kuuli, ett siäl oi ensmätteks tänäp aamust enne auringo noussu näht kaks viarast miäst astumas lähimppä rauttiäasemat päi. Toine oi pitk ja paks ja toinen piän ja paks…"

Join olutlasini loppuun ja lähdin ulos. Quartervayne ja Holliment ilman epäilystä! Toinen pitkä; toinen lyhyt; kumpikin aika paksuja. Mitä tämä tarkoitti? Sen saatoin käsittää, että he juottivat minulle unijuomaa ja jättivät minut nummelle, saatoin käsittää kultarahat taskussani ja äkkiä töherretyn kirjelipun, kaikki se oli selitettävissä heidän kannaltaan katsoen. Mutta miksi rikkoivat auton?

Olipa nyt miten hyvänsä, hyödytöntä oli tällä hetkellä aprikoida niitä asioita: minun oli ajateltava omia asioitani! Kävin ulkona sinä iltapäivänä, vietin yön mukavasti "Renardsmeren Vaakunassa" ja seuraavana aamuna täsmälleen kello kymmeneltä olin lady Renardsmeren luona. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli ottanut minut sihteerikseen.

KUUDES LUKU

Asema, johon häilyväisen kohtalon oikku oli minut näin viskannut, ei ensii aluksi millään tavalla näyttänyt muodostuvan ikäväksi tai epämiellyttäväksi. Todella näytti siltä, että saisin oikeat kissanpäivät. Lady Renardsmere, joka ottaessaan minut palvelukseensa itse oli määrännyt minulle paljoa suuremman palkan kuin olin aikonut pyytää, antoi minulle pari huonetta yksityisesti käytettäväkseni, asetti yhden monista palvelijoistaan minua palvelemaan ja ilmoitti minulle, että saisin käyttää sihteerintoimiltani liikenevän ajan vapaasti oman mieleni mukaan ja pitää omaa erikoisnurkkaani hänen suuressa talossaan omana linnanani.

Minä noudin tavarani Lontoosta ja asetuin taloon. Ensi tehtäväni oli saada selville uuden työnantajani toivomukset. Niistä pääsin pian varmuuteen. Hänen armollaan oli kaksi kammoa — hän inhosi kirjeitten kirjoittamista ja hän vihasi itse pitää kirjaa. Mutta kummallista kyllä vaati hän hyvin täsmällisesti kaikkiin kirjeisiin vastattavaksi samana päivänä, jolloin oli ne saanut, ja mitä kirjanpitoon tulee, oli hän tavattoman tarkka siitä, että hänen menonsa pennilleen kirjattiin.

Minun tehtävänäni niin ollen oli vastata hänen saamiinsa kirjeisiin — yksityisiinkin, joita ei ollut monta — ja hoitaa hänen tilikirjojaan. Koko aikana, ollessani hänen palveluksessaan, en milloinkaan nähnyt hänen tarttuvan kynään, paitsi maksuosoituksia allekirjoittaakseen, ja hyvä olikin, että hän säästi kynäilyään, sillä suurempaa ja epätasaisempaa käsialaa en ole eläissäni nähnyt — hänen nimikirjoituksensa täytti maksuosoituksen etusivun alaosan kokonaan ja näytti ennemmin olevan töherretty puutarhurin kepillä kuin niillä suurilla kynillä, joista hän piti.

Hän oli omituinen nainen monessa suhteessa — äärimmäisen yltiöpäinen ja huoleton, missä tuhannet punnat olivat kysymyksessä; pikkumainen ja saita mitä suurimmassa määrässä, kun oli penneistä kysymys. Näin tapauksia, jolloin hän oli mielettömän tuhlaavainen rahojen puolesta — toisaalta ei viikkoakaan kulunut rähinättä, jos tuore liha nousi puoli pennyä naulalta, taikka lohen hinta kohosi kahdesta ja puolesta shillingistä kolmeen. Raakapuheisena, paremmin miesmäisenä kuin naisellisena, jota huvitti enemmän kova ruumiillinen ahertaminen puutarhoissaan kuin kirjat, musiikki ja muut elämän taiteelliset asiat, oli tämä vanha näyttämökuningatar kummallinen olento, mutta kuten Peggie Manson oli sanonut, oli hän tavattoman lämminsydäminen, eikä lähikylässä ollut ristinsielua, joka ei olisi hyötynyt hänen ihmisystävällisyydestään.

Mitä palvelijoihin tulee, joita hänellä minun mielestäni oli liikaa, kunnioittivat he häntä suuresti ja rakastivat yhtä paljon. Luulen myöskin, että he pitivät häntä jotensakin äkkiarvaamattomana henkilönä, jonka seuraavasta teosta ei koskaan ollut varma, ja minäkin pian huomasin, ettei milloinkaan voinut tietää, mitä lady Renardsmere seuraavassa hetkessä tekisi: hän saattoi lähteä kaupunkiin jollakin monista komeista autoistaan (niitä oli ainakin puolisen tusinaa ja monta eri lajia autotallissa) äkkiä, edeltäpäin ilmoittamatta ja palata takaisin mihin aikaan hyvänsä yöllä, ja voi kokkiparkaa, muuatta ranskalaista, joka aina oli huolestuneen näköinen jos hänellä ei ollut päivällistä tarjota kello kaksi aamulla. Omituinen totisesti! — mutta helppo hänen kanssaan oli toimeen tulla — sen ainakin omasta kohdastani huomasin, kun vain sukkelaan arvasi hänen toivomuksensa ja teki juuri niin kuin hän tahtoi, ilman hälinää ja kysymättä.

Kaikesta tästä pääsin selville ensimmäisen kahden viikon aikana Renardsmeressä. Samaan aikaan en kuullut mitään Portsmouthin asiasta. En koskaan nähnyt sanomalehdissä mitään siitä, vaikka minä lähetin noutamaan Portsmouthista sikäläisiä sanomalehtiä. Minä en tietenkään kuullut mitään Quartervaynesta enkä Hollimentista. Eikä Renardsmeressä kukaan — eipä edes viisas poliisikaan — kuullut tai saanut selville mitään murskaantuneesta autosta. Kylän salvumies, huomauttaen, että oli synti ja häpeä antaa hyvän tavaran virua ulkona, korjasi kaikki, mikä korjaamisen arvoista oli, johonkin omaan vajaansa — ellei ketään omistajaa ilmaantuisi, saattaisi hän käyttää sitä itse, sanoi hän. Minä puolestani uskoin, että hän olisi saattanut huoletta heti paikalla käyttää, mitä vain halutti — hyljätessään auton oli Holliment heittänyt tuon tapauksen yli verhon, jota hän ei enää aikonut nostaa. Minun ajatukseni mukaan oli hänen onnistunut lähteä maasta, enkä siis milloinkaan enää kuulisi mitään hänestä ja hänen oudoista hommistaan.

Mutta toisen viikon lopulla esirippu vielä kerran nousi — alkoi toinen näytös.

"Renardsmeren Vaakunan" isäntänä oli muuan Holroyd niminen mies — Ben Holroyd, kotoisin Yorkshirestä, joka nuorempina päivinään oli renkinä tai ajajana sortunut etelään, säästänyt rahaa eri palveluspaikoistaan ja vihdoin, oltuaan muutamia vuosia sir William Renardsmeren palveluksessa, oli muuttanut alaa ja saanut kylän majatalo-oikeudet. Hän oli viekas, älykäs mies; toimessaan häntä taitavasti avusti vaimonsa, joka oli ollut keittäjänä eräässä lähiseudun suuressa kartanossa; paitsi ravintola-oikeudet omaavana majatalonisäntänä oli hänellä toinenkin homma: hän kävi kauppaa heinillä, viljalla ja kauroilla. Lady Renardsmere oli juuri näiden tavarain ostajana laajoissa liikesuhteissa hänen kanssaan, ja minun tehtäviini kuului mennä sinne maksamaan viikon lasku joka lauantaiaamuna. Kolmantena lauantaina Renardsmereen tuloni jälkeen, ollessani sitä tarkoitusta varten majatalossa ja kun jo olin suorittanut Holroydille, loi hän minuun silmäyksen, joka näytti ilmoittavan, että hänellä oli jotakin yksityistä ja salaperäistä asiaa.

"Herra Cranage!" sanoi hän, kumartuen tarjoilupöytänsä yli, "minulla olisi jotakin sanottavaa teille kahdenkesken".

Meitä paitsi ei ollut ketään ravintolahuoneessa, sillä oli vielä varhainen aamu, mutta hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, samalla vilkuillen ovelle, kuten sellainen mies tekee, joka ei tahdo, että häntä salaa kuunnellaan.

Hän pysähtyi äkkiä viime sanaan, katsoen vielä entistäkin salaperäisemmin minuun päin. Mutta minä tekeydyin välinpitämättömäksi, vaikka aavistin jotakin erikoista olevan tulossa.

"Niitä on paljon, jotka tuntevat minut, Holroyd", vastasin minä. "Ja itsekin tunnen koko joukon ihmisiä. Kuka oli sitten tämä erikoinen henkilö?"

"Hän oli Jim niminen mies", vastasi hän, katsoen minua tutkivasti.
"Hän on tarjoilijana 'Amiral Hawkessa' — se on hotelli jossakin
Portsmouthissa."

"Kerron teille koko asian", vastasi hän. "Näin se oli. Tällä pojalla, Jimillä, on joku sukulainen täällä, tässä kylässä. Sain selville, että hän oli tullut Portsmouthista, viettääkseen päivän maaseudulla. Hän poikkesi tänne noin puolenpäivän seuduissa saadakseen lasin juotavaa, ja me jouduimme juttusille. Seisoimme tuon ikkunan luona tuossa katsellen maantielle, ja te menitte ohi. Hän näki teidät — ja hätkähti vähän. 'Hei!' sanoi hän. 'Kuka on tuo nuori herrasmies, joka menee tuolla?' 'Entä sitten', sanoin minä, 'tunnetteko hänet?' 'Tunnen hänet ulkonäöltä hyvästikin', sanoi hän, 'olen nähnyt hänet Portsmouthissa, niinpä niin, mutta en tiedä hänen nimeään enkä kuka hän on'. 'No niin, se on herra Cranage, lady Renardsmeren sihteeri tuosta isosta kartanosta.' 'Oo!' sanoi hän, 'sekö hän on? Täälläkö hän asuu?' 'Ei ole ollut täällä kauan kuitenkaan', sanoin minä. Sitten hän näytti aivan kuin vaipuvan synkkiin ajatuksiin. 'Niin', sanoi hän vihdoin, 'se on merkillinen asia!' 'Mikä on merkillinen asia!' sanoin minä. 'Mikä — se että hän on täällä!' sanoi hän. 'Onko teillä mitään sitä vastaan?' sanoin minä. 'Ei minulla ole, isäntä. Mutta kerronpa teille', sanoi hän tutunomaisesti, 'kerronpa teille näin meidän kesken — tunnen sellaisia Portsmouthissa, jotka olisivat erinomaisen iloisia, kun tietäisivät, missä hän on! — Niin on asia!' 'Niinkö?' sanoin minä, 'no miksi?' 'Kysyäkseen häneltä jotakin!' sanoi hän. 'Ettekö te voi kysyä sitä?' sanoin minä. 'En!' sanoi hän. Ja samalla hän joi loppuun olutlasinsa ja sanaa puhumatta lähti matkoihinsa. Hän ei tullut enää tänne, herra Cranage. Ja — minä ajattelin, että kerronpa teille kaikki."

"Olette hyvin ystävällinen, Holroyd", vastasin minä. "Te kai päättelitte, että kun viinuri Jim viime yönä palasi Portsmouthiin, hän suoraa päätä meni niiden henkilöiden luokse — keitä he sitten lienevätkin — jotka niin kiihkeästi haluavat kysyä minulta jotakin? Eikö niin?"

"Niin, siten juuri päättelin, herra Cranage", hän vastasi. "Ja — ajattelin, että minäpä ilmoitan teille kaikki. Ne saattavat olla henkilöitä, joita ette tahdo tavata — ette ainakaan tuolla kartanossa."

"Minulle on kerrassaan samantekevää, Holroyd, kohtaanko minä heidät — keitä he sitten ovatkin, mistä minulla ei ole aavistustakaan — Renardsmeren kartanossa, vai teidän vierastuvassanne taikka maantiellä", vastasin minä. "Jos teille tänne tulisi joitakin vieraita minua kysymään, niin lähettäkää heidät tuonne kartanoon."

"Hän toi minulle kerran päivällistä erääseen kauppahuoneustoon Portsmouthissa" vastasin minä ajatellen, että paras oli olla vilpitön. "Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen keskustelunsa teidän kanssanne tarkoittaa — se on, erikoiskohdissa, vaikka ehkä yleisesti. Mutta kuten sanoin — jos joku kysyisi minua, lähettäkää tuonne kartanoon."

Tämän jälkeen jätin hänet ja lähdin pois, ihmetellen. Asioita harkitsemalla tulin erääseen päätökseen. Holliment oli ilmeisesti peräti hävinnyt liikepaikaltaan. Todennäköisesti poliisi oli löytänyt todistuksia siitä, että hänen asuntoonsa oli hyökätty — särkyneet tikapuut, murrettu ovi ja muuta. He olivat ryhtyneet tiedusteluihin — viinuri Jim oli tietenkin kertonut heille vieraasta, jonka oli nähnyt siellä, ja he tahtoivat kiihkeästi tavata tuota vierasta ja kysyä häneltä hänen suhteistaan Hollimentiin. Nyt oli Jim sattumalta päässyt selville olinpaikastani. Tietenkin hän ilmoittaisi. Kaiken tuon huomioon ottaen päätin, että minulla oli odotettavissa poliisin vierailu.

Mutta viikko kului loppuun, eikä mitään tapahtunut. Silloin, maanantaiaamuna, lady Renardsmerelle äkkiä pälkähti päähän lähteä kaupunkiin, ja kuten tavallista, edeltäpäin ilmoittamatta.

Ennen lähtöään antoi hän minun tehtäväkseni toimittaa eräs Välkehtivän Rubiinin hoitoa koskeva ilmoitus Peggie Mansonille, ja kun puolenpäivän seutuvilla olin lopettanut kirjevaihtoni, lähdin minä laakson poikki sitä perille viemään. Kohtasin Peggien nummella, jossa muutamat hänen kallisarvoiset suojattinsa juuri olivat kävelyharjoituksissa. Seisoimme niitä katsomassa jonkun aikaa; kun Bradgett lopulta oli ohjannut ne tallejaan kohden, kutsui Peggie minut syömään aamiaista kanssaan, ja me vaelsimme hitaasti taloon päin pakisten lady Renardsmerestä ja hänen omituisuuksistaan, kun kylän ja meidän välillämme olevan pensaikon nurkitse tuli kolme outoa miestä, jotka luotuaan silmäyksen meihin päin suuntasivat kulkunsa suoraan minua kohden. Olin nähnyt Peggien edellisenä päivänä, jumalanpalveluksen jälkeen, ja kertonut hänelle, mitä Holroyd oli kertonut minulle viinuri Jimistä, ja hän oli ollut minun kanssani yhtä mieltä siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku tulisi minun luonani käymään.

Tässä epäilemättä olivat odotetut kävijät — ja Peggie kääntyi minuun päin huudahtaen ääneen:

Kaksi miestä noista kolmesta epäilemättä olikin salapoliiseja. Mutta vain se seikka, että tunsimme tuon jutun, saattoi meitä pitämään heitä salapoliiseina. Yksistään ulkonäöstä päättäen olisivat he voineet olla mitä hyvänsä — kauppamatkustajia, hyvin kunnioitettavia ammattilaisia, sotamiehiä tai merisotilaita siviilipuvussa: heissä ei ollut mitään erikoista huomattavaa. Muuan heistä, nuorenpuoleinen mies, harmaassa kesäpuvussa, heiluttaen ohutta keppiä, näytti pikemmin perikuvalliselta kriketinpelaajalta; toisesta taas, keski-ikäisestä tummaan silkkiseen päällystakkiin ja piippahattuun puetusta miehestä oli vaikeampi arvata, mutta molempia olisi voinut pitää huvikävelijöinä nummella; he näyttivät viattomilta ja vaarattomilta kylläkin astuessaan lyhyeksi leikattua ruohikkoa pitkin meitä kohden. Mutta…

"Salapoliiseja — niin varmaa kuin kuolema!" toisti Peggie. "Olkaa varovainen! Entä tuo kolmas mies!"

Ensimmäinen ja toinen olivat ilmeisesti englantilaisia. Mutta tämä oli kiinalainen. Ja sen mukaan kuin eri kertoja olin nähnyt kiinalaisia Lontoossa, otaksuin hänet kiinalaiseksi herrasmieheksi. Hän oli hyvin täsmällisesti ja moitteettomasti puettu viimeisen muodin mukaan — sanoisinpa hänen vaatteensa olleen lähtöisin jostakin Savile Rowin vaatetusliikkeestä; kaikki hänessä, alkaen silkkihatusta ja kiiltävistä kengistä, todisti hienostuneisuutta, ja sirosti käärittyä sateenvarjoa pitelevässä kädessä oli aivan uusi hansikas. Katsoin tarkasti hänen kasvojaan kultasankaisine silmälaseineen, noiden kolmen miehen lähestyessä, ja heti olin varma eräästä asiasta — näitä kasvoja en ollut nähnyt Hollimentin ikkunassa.

Kaikki kolme nostivat hattua ja kumarsivat kohteliaasti, kun he tulivat meidän luoksemme, ja nuorin noista kolmesta, katsoen kysyvästi minuun, hymyili.

"Oletteko herra Cranage?" hän kysyi. "Herra James Cranage? Aivan niin — saisimmeko puhua muutaman sanan teidän kanssanne? Me olemme tulleet Portsmouthista sitä varten."

"Tietysti, jos tahdotte kertoa keitä olette ja miksi haluatte puhua jonkun sanan kanssani", vastasin minä.

"Nimeni on Spiller, sir", hän auliisti vastasi, jälleen hymyillen. "Salapoliisi Spiller Portsmouthin poliisilaitokselta. Tämä on salapoliisi-kersantti Jifferdene Scotland Yardin rikosasiainosastolta — otaksun teidän kuulleen puhuttavan hänestä, herra Cranage. Ja tämä herrasmies on herra Shen, Kiinan lähetystöstä Lontoossa."

"Hyvä on, herrat", sanoin minä. "Tahdotteko puhutella minua kahdenkesken, vai?-"

"Meillä ei ole mitään sellaista kysyttävää, jota ei neiti saattaisi kuulla, herra Cranage", vastasi Spiller, tehden kohteliaan kumarruksen Peggieen päin. "Ei mitään — jos hän välittää kuunnella."

"Kaikki mitä tahdomme, herra Cranage", lisäsi Jifferdene meitä kumpaakin katsoen, "on saada vähän selvitystä eräisiin tapauksiin, jotka sattuivat eräänä päivänä — Portsmouthissa." "No!" sanoin minä. "Antakaa kuulua." Salapoliisit katsoivat toisiinsa. Jifferdene nyökkäsi Spillerille.

"Niin, asia on tällainen, herra Cranage", aloitti Spiller. "Teidän ei tarvitse ensinkään olla levoton tänne tulostamme tai pelätä vastata kysymyksiimme — teitä emme tahdo, sir, emmekä tiedä mitään teitä vastaan — me tahdomme tietoja, ja teidän sijassanne antaisin niitä. No niin, vietittekö vähän enemmän kuin pari viikkoa sitten suuremman osan päivää Hollimentin kaupassa — se on sekatavara- ja hiilikauppa Portsmouthissa?"

"Ja teetä, vai kuinka?" jatkoi hän. "No, herra Cranage, tahtoisitteko nyt kertoa minulle, miten ensinkään tulitte olleeksi siellä ja mitä tapahtui teidän siellä ollessanne?"

Katsoin Peggieen. Hän ymmärsi nopeasti tarkoitukseni ja oli yhtä nopea vastaamaan. "Minä kertoisin heille kaikki!" sanoi hän. "Hyvä neuvo, neiti!" huudahti Spiller. "Paremmin ei herra Cranage voisi tehdä."

"Siihen menee jonkun verran aikaa", huomautin minä. "Tapahtui koko joukon asioita. No niin…"

Seisoin siinä nummella, Portsmouthin siintäessä aavemaisena ja sumuisena etäisyydessä, minä kerroin heille koko jutun, siitä hetkestä asti kuin kohtasin Quartervaynen Clarance-laiturilla, siihen saakka kun heräsin neiti Mansonin piiskan sysäykseen. Molemmat salapoliisit tekivät tuon tuostakin muistiinpanoja taskukirjoihinsa; herra Shen kuunteli aito itämaisen salaperäisenä; silloin tällöin minä katsahdin häneen, mutta hänen kasvonsa säilyttivät vakavan kohteliaan ja peräti selittämättömän ilmeensä. Vihdoin kertomus loppui, ja salapoliisit panivat pois muistiinpanonsa.

"Ja kuulitteko Hollimentin milloinkaan ilmaisevan mitään syytä kaikkeen tähän, herra Cranage?" kysyi Spiller.

"Niin luulen. Mutta peloissaan hän oli jo kauan sitä ennen. Hän säikähti kamalasti, niin pian kuin oli saanut Quartervaynen kirjelipun."

"No niin, te olitte hänen kanssaan koko joukon, herra Cranage! Eikö häneltä livahtanut mitään, josta olisitte voinut aavistaa hänen pelkonsa syytä?"

"Ei — ei yhtään mitään. Sain selville — tulin siihen käsitykseen, että syystä tai toisesta kiinalainen, joka oli katsonut ikkunasta sisään, tahtoi päästä käsiksi häneen ja luullakseni Quartervayneen. Mutta hän ei kertonut minulle miksi."

Salapoliisit kuiskuttelivat jotakin keskenään; sitten Jifferdene puhutteli herra Sheniä. Ja herra Shen kääntyi minuun.

"Olitteko aivan varma siitä, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat kiinalaisen?" kysyi hän puhtaalla englanninkielellä ja pehmeällä, ystävällisellä äänellä.

"Olen nähnyt koko joukon kansalaisianne Lontoossa", vastasin minä. "Sekä West Endissä että Limehousen piirissä. Kyllä varmasti hän oli kiinalainen. Sitä paitsi Holliment kaiken aikaa keskustellessamme puhui hänestä kiinalaisena."

"Sitä en oikein voi sanoa", vastasin minä. "Mutta tuskinpa vain. Teidän tulee muistaa, että minä näin hänet vain sekunnin verran — ikkunan läpi."

"Ja toisen kerran tietääkseni, kun hän ja ne muut miehet ryntäsivät tikapuille", huomautti hän.

"Niin", myönsin minä, "mutta vain katulamppujen valossa ja siis hyvin heikossa valaistuksessa. Näin ainoastaan sen, että se oli kiinalainen, joka murtautui sisään, muitten miesten — jotka eivät olleet kiinalaisia — häntä seuratessa."

"Entä Holliment", hän jatkoi, "eikö hän maininnut kiinalaista miltään nimeltä? — miltään erikoiselta nimeltä?"

Herra Shen kumarsi merkiksi, että hän oli kysyttävänsä minulta kysynyt, ja minä käännyin muihin. He tekivät minulle muutamia kysymyksiä murskaantuneesta autosta ja siitä, oliko huhuja liikkunut, että Hollimentia ja Quartervaynea olisi lähiseudulla nähty sinä aamuna, jolloin minut sinne jätettiin, ja vastattuani heille he lähtivät pois yhtä kursailematta kuin olivat tulleetkin.

"Tämä on vain tehnyt jutun vielä salaperäisemmäksi", huomautti Peggie, kun me lähdimme taloon päin. "Kaiken tämän takana on vielä suurempia asioita. Kiinan lähetystö — minkä vuoksi joku virkamies sieltä tulisi tänne? Näyttää valtiolliselta asialta."

Mutta muutamaan päivään en kuullut mitään lisää. En kerrassaan mistään mitään. Päivä seurasi toistaan entiseen tapaan Renardsmere Housessa Silloin, eräänä aamuna, kun olin kirjeitä kirjoittamassa, tuli palvelija tuoden käyntikortin, jossa oli nimi Percy Neamore.

"Eteishuoneessa on herrasmies, sir — haluaisi tavata hänen armoansa hyvin tärkeän asian vuoksi", sanoi hän.

Minun tehtäviini kuului valmistelevasti keskustella tämäntapaisten vierailijoiden kanssa. Otin käyntikortin ja lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi tutkivasti ympärilleen katsellen siististi puettu, hyvin itsetietoinen nuori juutalainen.

SEITSEMÄS LUKU

Eteishuoneen ovi oli auki, ja minä näin yhdellä silmäyksellä, kuinka herra Percy Neamoren, kuka hän sitten olikaan, oli onnistunut saapua Renardsmere Houseen niin varhain aamulla; parvekkeen juurella seisoivat ajoneuvot, jotka tiesin vuokratun lähimmältä asemalta — ne olivat ainoat sieltä saatavissa olevat kulkuneuvot. Vierailija oli siis nähtävästi tullut kaupungista ensimmäisellä aamujunalla — mikä näytti todistavan, että hänen asiansa oli kiireellinen. Koetin arvostella häntä astellessani eteishuonetta pitkin häntä kohden; hän oli, kuten jo olen sanonut, nuhteettomasti puettu, ehkä liiankin koreilevasti, ja täynnä tyytyväistä itseluottamusta — varmastikin juutalainen, ja jokin hänessä johdatti mieleen rahaa tai timantteja. Hän osasi käyttäytyä ja lähestyessäni hän kumarsi ja hymyili kohteliaasti.

"Tekö haluatte tavata lady Renardsmereä henkilökohtaisesti?" tiedustin minä, katsoen kädessäni olevaa käyntikorttia.

"Lady Renardsmere aikoo lähteä kaupunkiin puolen tunnin kuluttua tai niillä vaihein", huomautin minä. "En oikein tiedä, ottaako hän vastaan ketään tänä aamuna. Ylipäänsä hän ei ota ketään vastaan — asioissa — ilman sopimusta. Minä olen hänen yksityissihteerinsä — ettekö voi ilmoittaa minulle asiaanne?"

Hän katsoi taasen minuun hymyillen, mutta päättävästi ja puisteli sysimustaa, kiharaista päätään.

"Pelkäänpä, etten voi", hän vastasi. "Olen pahoillani, mutta asiani koskee vain lady Renardsmereä."

"No niin — ei!" vastasi hän vähän mietittyään. "Mutta — saisinko käyntikorttini tänne hetkiseksi."

Annoin sen hänelle, ja hän otti esille kultaisen kynäkotelon ja kirjoitti jotakin nimensä alapuolelle.

"Jos lady Renardsmere näkee tämän", sanoi hän luottavasti, "niin hän ymmärtää, kun hän näkee kirjoitukseni". Tämän jälkeen aukaisin erään aamuhuoneen oven ja käskien häntä istumaan lähdin etsimään lady Renardsmereä. Tämä oli juuri lopettamassa aamiaistaan ja oli tullut alas valmiiksi puettuna kaupunkimatkaa varten. Annoin hänelle käyntikortin ja ilmoitin, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Lisäsin, ettei hän halunnut minulle ilmoittaa asiaansa.

"Neamoreko?" sanoi hän silmäillen nimeä. "En tunne häntä!" Sitten katseli hän alempana olevia lyijykynällä piirrettyjä sanoja, joita itse en ollut välittänyt katsoa. Hänen äänensä muuttui. "Oh!" hän jatkoi. "Aivan niin! No viekää hänet toimistoon, Cranage."

Huone, jota lady Renardsmere nimitti toimistokseen, oli pieni eteishuoneeseen avautuva suoja. Se muistutti enemmän miehen pesää kuin naisen vastaanottohuonetta, ja sitä olisi voinut pitää työkaluvajana paremmin kuin minään muuna. Siellä lady Renardsmere säilytti puutarhakalujaan, puutarhapukuaan ja -kenkiään, ampuma-aseitaan, kalastusvehkeitään ja kaikenlaisia muita ulkotavaroita; siellä oli myöskin hyllyjä, täynnä kilpa-ajoja koskevia kirjoja sekä Ruffin Matkaopas kokonaisuudessaan; siellä oli myöskin iso kirjoituspöytä, täyteen ahdettu papereita, jotka parhaasta päästä koskivat hänen hevossiittolaansa ja sen asioita; pöydän ääressä, jossa minäkin joka aamu ilmoittauduin, hän toimitti kaikki liikeasiansa. Tänne minä johdatin herra Percy Neamoren ja ongittuani tuolin esille kasaantuneen rojun joukosta pyysin häntä odottamaan. Jonkun hetken kuluttua minä näin oman, aivan vieressä olevan virkahuoneeni avoimesta ovesta lady Renardsmeren menevän hänen luokseen.

Seuraavan puolen tunnin tapaukset olivat — tähän taloon nähden — erikoiset. Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin lady Renardsmere oli mennyt vieraansa luo, tuli Neamore ulos huoneesta paljain päin ja näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä. Hän meni ulos etuovesta vaunujensa luo ja maksoi ajajalle, joka heti paikalla asettui istuimelleen ja ajoi pois. Sitten Neamore palasi takaisin lady Renardsmeren luo, ja seuraavan neljännestunnin he viettivät visusti lukkojen takana. Sen ajan kuluttua tuli lady Renardsmere ulos ja minun huoneeseeni.

"Cranage", sanoi hän, "antakaa minulle A-tilini maksuosoituskirja — saatan tarvita sitä kaupungissa".

Renardsmereen tultuani oli minulla ollut huostassani kaikki talon emännän maksuosoituskirjat; hänellä oli niitä useita, kaikki eri tileihin kuuluvia, ja sen, jota hän nyt pyysi, olin huomannut koskevan hänen omaa yksityistiliään. Otin sen esille kaapista ja ojensin hänelle; hän pisti sen käsilaukkuunsa, ja huomauttaen ainoastaan, että hän luultavasti tulisi kotiin johonkin aikaan illalla tai yöllä, lähti takaisin vieraansa luo. Kymmentä minuuttia myöhemmin ajoi hänen autonsa pääoven eteen, ja kohta ilmestyivät hän ja Percy Neamore pyhäköstä ja menivät sen luo.

Kun minulla oli jotakin kysyttävää ennen lähtöä, menin minäkin ulos. Hämmästyksekseni oli Neamore jo astunut ja sijoittunut hyvin mukavasti sen upeaan sopukkaan; lady Renardsmere seisoi vielä parvekkeen portailla antaen määräyksiään autonkuljettajalleen.

"Ajakaa suoraan Ritziin, Walker", käski hän. "Tämä herra ja minä syömme aamiaista siellä. Ajakaa minut sinne täsmälleen kello yhdeksi. Sen jälkeen voitte ajaa auton Park Lanelle, ja minä soitan teille, kun sitten myöhemmin teitä tarvitsen."

Hetkisen kuluttua lähti iso auto liikkeelle, ja minä palasin sisään melko ymmällä. Kuka kummassa oli tämä herra Percy Neamore, että lady Renardsmere veisi hänet autolla kaupunkiin ja söisi aamiaista hänen kanssaan Ritzissä? Kolme neljännestuntia sitten oli tämä ollut hänelle vento vieras — mistä tämä äkillinen tuttavallisuus? Liikeasioitako — ja jos niin oli, millaisia? Tässä muistui mieleeni Neamoren käyntikortti ja hänen kirjoituksensa siihen, ja minä lähdin lady Renardsmeren huoneeseen katsomaan, näkyisikö sitä. Siinä se oli pöydällä, ja minä otin sen käteeni. Mutta Neamoren kirjoituksesta en saanut mitään valaistusta asiaan. Se, mitä hän oli kirjoittanut nimensä alle, näytti olevan vain jonkun liikkeen nimi — Gildenbaum ja Roskin. En tiennyt heistä mitään — mutta jotenkuten tekivät he minuun saman vaikutuksen kuin Neamorekin.

Lady Renardsmere ei ollut vielä palannut, kun laskeusin levolle sinä iltana — melko myöhään — mutta nähtävästäkin hän tuli kotiin pikkutunneilla, sillä hän oli toimistossa kun seuraavana aamuna tavalliseen aikaan pistäysin sinne. Hän tarkasti yhdessä minun kanssani saapuneet kirjeet ja antoi määräyksensä niistä; kun sitten olin lähdössä, ojensi hän minulle maksuosoituskirjan, jonka olin edellisenä päivänä antanut hänelle. Hän ei maininnut käyttäneensä sitä, mutta myöhemmin, kun olin sitä kaappiin panemassa, vilkaisin siihen nähdäkseni, oliko hän kaupungissa ollessaan kirjoittanut mitään maksuosoitusta. Hän oli kirjoittanut yhden — siinä oli kanta. Ja sen mukaan se oli ollut kymmenentuhannen punnan maksuosoitus, asetettu Percy Neamorelle.

Minun on tässä selitettävä eräs lady Renardsmeren omituisuus tai kiihko tai tapa — miksi sitä nyt nimittäisikään. Olen jo maininnut, että hänellä oli useita maksuosoituskirjoja, kaikki eri tileihin kuuluvia. Hänellä oli tarkkana sääntönä, että milloin hyvänsä maksuosoitus jostakin suoritettiin, olipa sitten kysymyksessä suurempi tai pienempi summa, maksun yksityiskohdat merkittiin kantaan. Jos siis esimerkiksi minun oli maksettava Holroydille niin tai niin paljon hänen viikkoisesta heinä-, olki- tai kauralaskustaan, oli minun merkittävä kantaan yksityiskohdat tarkkaan; tämä tapa oli käytännössä joka maksuosoituskirjaan nähden, ja lady Renardsmere noudatti sitä itse täsmällisesti omassa yksityisessä maksuosoituskirjassaan, jonka hän juuri oli antanut minulle takaisin. Se oli sääntö, jota hän ei milloinkaan rikkonut, jota hän oli äärimmäisen tarkka noudattamaan. Mutta tässä tapauksessa hän oli sen rikkonut — kannassa ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, miksi lady Renardsmere oli maksanut Percy Neamorelle kymmenentuhatta puntaa.

En ole sen enemmän enkä vähemmän utelias kuin ihmiset yleensä — se tietää, että minussa on hyvä määrä luonnollista ja ymmärrettävää uteliaisuutta. Olin utelias tuosta Neamoren asiasta — tahdoin päästä sen perille. Ja käyttäen hyväkseni asemaani ja hänen menettelytapojensa tuntemusta, vein maksuosoituskirjan takaisin lady Renardsmerelle ja osoitin hänelle viimeistä kantaa.

"Tähän ei ole merkitty mitään yksityiskohtia", sanoin minä ikään kuin ohimennen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, samalla katsoen häntä tarkasti. "Siinä ei ole muuta kuin nimi ja määrä."

Melkeinpä ainoan kerran, muistaakseni, koko yhdessäoloaikanamme näytti lady Renardsmere joutuvan hämilleen.

"Hm — no niin, olkoon tällä kertaa, Cranage", sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. "Se — se on vain minun yksityinen, pieni liikeasiani."

"Kiinnitin vain huomionne siihen", sanoin minä, "koska teillä on tarkkana sääntönä merkitä tällaiset yksityiskohdat kantoihin".

"Tiedän — tiedän!" vastasi hän nopeasti. "Aivan oikein muistuttaa siitä — sellainen tapa minulla on. Mutta tässä tapauksessa — yksityisasiassa, kuten sanoin. Tietysti minä tiedän, mistä maksuosoitus suoritettiin! Hyvä on, Cranage — te olitte aivan oikeassa kiinnittäessänne huomioni siihen."

En siis saanut mitään tietää enkä ollut entistä viisaampi siitä, miksi hän oli maksanut herra Percy Neamorelle niin suuren summan. Ehkä, mietin minä, se oli vedonlyöntiasia. Tiesin, että lady Renardsmerelle silloin tällöin pälkähti päähän uskaltaa rahaa ei ainoastaan omista hevosistaan, vaan myöskin muitten omistajien; tiesin myöskin, että hän löi suunnattomia vetoja siitä, että Välkehtivä Rubiini voittaisi Derbyn. Ehkä oli tämä kymmenentuhatta puntaa summa, joka oli annettu Neamoren haltuun levitettäväksi eri vedonlyönti-asiamiesten kesken. Yksi seikka ainakin oli varma — se oli maksettu, ja lady Renardsmere ja Neamore olivat ainoat, jotka tiesivät miksi. Ainakin näytti asiassa olevan jotakin salaperäistä — Neamoren saapuminen oli salaperäinen — hänen menonsa kaupunkiin lady Renardsmeren kanssa oli salaperäinen; sekin oli omituista, ettei lady Renardsmere voinut tai tahtonut täyttää tuon maksuosoituksen kantaa.

Mutta vielä enemmän salaperäistä ilmeni. Minulla oli tapana syödä aamiaista omassa arkihuoneessani; juuri kun olin sinä päivänä lopettanut ja olin pujahtamassa nojatuoliin piippuineni ja sanomalehtineni, lähetti lady Renardsmere hakemaan minua. Tapasin hänet toimistossaan, ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli pieni käärö, sievästi käärittynä vankkaan kirjepaperiin ja kovasti sinetöitynä. Sen vieressä oli kirje, varustettu nimellä ja osoitteella, jotka lady Renardsmeren suurella, epäsäännöllisellä käsialalla kirjoitettuina täyttivät kirjekuoren koko etusivun.

"Cranage", sanoi hän. "Olettehan syönyt aamiaista? Pyydän teitä toimittamaan jotakin puolestani. Näette tämän kirjeen ja tämän pienen mytyn. Tahtoisin teidän itse vievän nämä asianajajalleni, herra Pennithwaitelle Lincoln's Inn Fieldsiin."

"Nyt heti!" vastasi hän. "Saatte Rolls-Roycen. Walker on syönyt päivällistä, ja hän ajaa teidät kaupunkiin puoli viideksi. Pennithwaite ei milloinkaan lähde toimistostaan ennen viittä — te tapaatte hänet helposti. Mutta, Cranage —" tässä hän pysähtyi ja levottomuutensa ylenpalttisuudessa, kuten saatoin nähdä, laski kätensä käsivarrelleni siinä seisoessani hänen vieressänsä — "Cranage, luvatkaa, ettette pysäytä autoa ettekä lähde siitä pois missään — ette missään paikassa ensinkään, koko matkan varrella!"

"Varmastikaan en, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Miksi sitä pysäyttäisin?"

"No, enpä tiedä!" sanoi hän. "Nuoret miehet luullakseni pysähtyvät, saadakseen lasillisen tai jotakin sentapaista. Mutta ettehän te tee sitä, Cranage, ettehän? Te ajatte suoraan minun oveltani Pennithwaiten ovelle — te otatte tämän käärön minun kädestäni ja tämän kirjeen ettekä ajattele mitään muuta, kunnes olette ne jättänyt hänen käsiinsä?"

"Tietysti, lady Renardsmere!" vakuuttelin minä. "Teen ihan niin kuin käskette. Antakaa määräyksenne Walkerille, että hän ajaa suoraan täältä, pysähtymättä, Lincoln's Inn Fieldsiin."

"Sen teen", sanoi hän. "No niin — hän on siis valmis kymmenessä minuutissa. Kiitos, Cranage. Ja — mihin aiotte panna nämä?"

Minä näytin hänelle. Pistin käärön — pienen neliönmuotoisen, kolmituumaisen esineen — housuntaskuuni; kirjeen povitaskuun.

"En edes itse aio niihin koskea, kunnes annan ne herra Pennithwaitelle", sanoin minä. "Luottakaa siihen, että ne ovat niin hyvässä turvassa kuin olla saattaa."

"Kunnon poika!" sanoi hän iloisemmin. "Tunsin, että voin luottaa teihin. No niin, kun olette tavannut Pennithwaiten, olette vapaa. Syökää päivällinen jossakin — hyvä päivällinen — sopikaa Walkerin kanssa kotiinpaluusta — tehkää mitä hyvänsä, kun vain olette toimittanut perille käärön ja kirjeen. Kas tässä — maksakaa tällä päivällisenne, nuori mies!"

Ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä, oli hän pistänyt viiden punnan setelin käteeni ja lähtenyt huoneesta. Menin valmistautumaan matkaa varten; kun tulin alas taasen, oli hän eteishuoneen ovella, antaen Walkerille täsmällisiä ohjeita.

"Ja sen jälkeen saatte määräyksenne kotiinpaluusta herra Cranagelta", lopetti hän. "Tällä hetkellä pidätte vain mielessänne — suoraan perille, pysähtymättä."

Astuin autoon, ja me lähdimme liikkeelle, lady Renardsmeren luodessa minuun puoleksi varoittavan, puoleksi kehoittavan katseen, kun nostin hänelle hattuani. Ymmärsin hänen tarkoituksensa: se oli muistutus siitä, mitä hän oli sanonut minulle huoneessansa. Ja kun me jätimme kylän ja ajoimme Lontoon ja Portsmouthin välistä maantietä kohden, jolle oli yhdeksän kilometriä matkaa poikkimaitse, ihmettelin, miksi hän oli niin huolissaan siitä, ettei matkallani Renardsmere Housen ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä tapahtuisi mitään keskeytystä. Maantierosvojen ajat olivat olleet ja menneet. Mutta mitä minä olin viemässä herra Pennithwaitelle? Nähtävästi jotakin hyvin kallisarvoista tai tärkeätä, pienuudestaan huolimatta. Pelkäsikö hän, että minut pysäytettäisiin — kirkkaalla päivällä, kauniina kevätiltapäivänä? Ajatus tuntui naurettavalta — ja kuitenkin oli hänen pelkonsa ollut todellista kylläkin; niin todellista, että se vaikutti minuun itseenikin jossakin määrässä, ja ainoa huoleni oli päästä kaupunkiin ja saada asiani toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Mitä Walkerin osuuteen asiassa tulee, ei minulla ollut mitään valittamista — poiketen Lontoon tielle Petersfieldin kohdalla hän ajaa porhalsi tuota kuuluisaa valtatietä pitkin oikealla ennätysvauhdilla ja vihdoin hän kääntyi Kingswaylta Lincoln's Inn Fieldsiin, täsmälleen kahtakymmentäviittä vailla viisi.

Herra Pennithwaiten toimisto (Pennithwaite, Mallaby ja Pennithwaite) sijaitsi alueen eteläosassa. Se oli muuan noita vanhoja taloja, jotka ovat säilyneet jälleenrakentamis- ja korjaamisvimmalta ja ovat jäljellä osoittamassa, kuinka paljoa parempi kaunoaisti rakennustaiteeseen nähden isovanhempiemme isovanhemmilla oli kuin meillä. Ja herra Pennithwaite oli kotona ja otti minut vastaan suuressa huoneessa, jossa oli kauniisti muovailtu katto ja hieno tulisija — hän oli sen tapainen mies, joka missä muussa ympäristössä hyvänsä olisi näyttänyt oudolta, ollen itsekin juhlallinen ja vanhanaikuinen ilmestys — ja hänelle, tultuani vakuutetuksi, että hän oli herra Pennithwaite, minä jätin kirjeen ja käärön. Hän luki kirjeen minun läsnä ollessani; sitten hän, ottaen käärön mukaansa, vetäytyi erääseen sisähuoneeseen. Siellä hän viipyi jonkun aikaa; kun hän palasi — jätettyään todennäköisesti käärön tai sen sisällön sinne — istuutui hän pöytänsä ääreen, kirjoitti äkkiä jotakin postipaperiarkille, sulki sen kirjekuoreen ja sinetöi ja ojensi minulle kohteliaasti kumartaen.

"Lady Renardsmerelle, että hän tietäisi teidän onnellisesti tuoneen perille kirjeen ja käärön", sanoi hän myhäillen. Sitten hän tarkasti minua huolellisemmin. "Hänen armonsa uusi sihteeri, luullakseni?" lisäsi hän.

"Tulette huomaamaan hänet hyväksi emännäksi", sanoi hän, "omituiseksi, mutta hyväsydämiseksi. Jääkää hyvästi."

Menin Walkerin ja auton luo, jollakin tavalla tavattomasti keventyneenä päästyäni eroon tuosta salaperäisestä pikku kääröstä. Sovimme Walkerin kanssa asioista. Hänen oli määrä viedä auto lady Renardsmeren Park Lanen varrella olevaan kaupunkitaloon, juoda teetä siellä ja kohdata minut määrätyllä paikalla lähellä Piccadillyn sirkusta täsmälleen puoli yhdeksältä. Hän lähti — ja minä lähdin joutilaana astelemaan, nauttien vapaudestani. Kuljeskelin aikani kuluksi Strandia, pistäysin Haymarketilla ja Coventry-kadulla ja vihdoin, vähän yli kuuden, poikkesin Trocaderoon rauhassa nauttimaan hyvää päivällistä.

Vaikka olikin varhaista, oli paikka jo jotenkin täynnä, ja seuraavan tunnin kuluessa se yhä enemmän täyttyi — kello seitsemältä oli tuo iso huone, jossa olin syömässä, melkein ahdinkoon asti täynnä. Pitkä ajomatka oli tehnyt minut kuitenkin nälkäiseksi, ja kiinnitin vähän huomiota lähelläni oleviin ihmisiin. Mutta kun olin tyydyttänyt ruokahaluni, aloin katsella ympärilleni ja äkkiä huomasin huoneen perällä, nurkkaan asetetun pöydän ääressä, mutta täydessä valaistuksessa, Neamoren ja hänen kanssaan — Hollimentin.

Ei ollut kysymys mistään erehdyksestä minun puoleltani — siellä he yhdessä istuivat päivällistä syöden. Huone ei ollut niin iso eikä etäisyys niin suuri, etten olisi heitä selvästi nähnyt. Heillä oli välillänsä iso samppanjapullo ja he söivät ja joivat ahnaasti. Mutta he keskustelivat myöskin innokkaasti ja vakavasti, niin innokkaasti, etteivät he kiinnittäneet huomiota mihinkään tai kehenkään ulkopuolellaan olevaan. Holliment — Neamoren seurassa, jolle lady Renardsmere oli maksanut kymmenentuhatta puntaa edellisenä päivänä! Mistä?

Puolen sekunnin verran ajattelin mennä Hollimentin luo ja puhutella häntä. Mutta se mielijohde meni yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Ei! — Minä olin sattumalta keksinyt tarpeeksi tällä kertaa. Holliment oli Lontoossa ja hän tunsi Neamoren. Kuulisin joka tapauksessa kummastakin vielä. Ja jotteivät hän tai Neamore näkisi minua, maksoin heti syötyäni laskuni ja lähdin pois lähimmän oven kautta ja menin toiseen paikkaan kahvia juomaan ja tupakoimaan. Asiain tällä kannalla ollessa näytti minusta parhaalta, ettei kumpikaan noista miehistä huomaisi minua.

Tapasin Walkerin autoineen puolivälissä alempaa Regent-katua kello puoli yhdeksältä, ja me heitimme hyvästit Lontoolle ja lähdimme kotiin. Lady Renardsmere oli vielä ylhäällä saapuessamme, ja vaikka hän sanoi vähän, näin minä, että hän tunsi kevennystä ja mielihyvää, kun annoin hänelle asianajajan kirjelipun. Mutta suorittamani lähetyksen laadusta hän ei mitään maininnut, enkä minäkään kertonut hänelle, mitä olin Trocaderossa nähnyt. Olin vielä seuraavana aamuna näitä asioita miettimässä, kun noin kello yhdeltätoista minua haettiin eteishuoneeseen tapaamaan jotakuta henkilöä, joka palvelijan sanojen mukaan tahtoi puhutella minua viipymättä.

Tuo joku oli salapoliisi Spiller, Portsmouthista. Hän tuli aivan lähelleni ja kuiskasi:

"Herra Cranage, teidän on tultava minun kanssani!" sanoi hän. "Kaupunkiin, heti paikalla! — Minulla on auto tuolla ulkona odottamassa. Te ette tietenkään ole mitään kuullut. No niin, tuo Holliment niminen mies — tiedättehän? Hänet löydettiin West Endin kaupunginosassa varhain tänä aamuna, kuolleena! — Murhattuna!"

KAHDEKSAS LUKU

Olin niin hämmästynyt tämän lyhyen ilmoituksen johdosta, etten sillä hetkellä voinut muuta tehdä kuin seisoa ja tuijottaa Spilleriin tietoisena siitä, että palvelija, joka oli minut hakenut, ja taloudenhoitaja, joka oli juuri tullut eteishuoneeseen, vuorostaan tuijottivat minuun. Mutta äkkiä sain puhelahjani takaisin.

"Hollimentko? Murhattu!" huudahdin minä. "Mahdotonta! Mutta minähän näin hänet itse eilen illalla juuri!"

"Ei se silti mahdotonta ole, herra Cranage", vastasi Spiller kylmästi.
"Paljon on aikaa murhan tapahtua eilisillan ja tämän aamun välillä.
Mutta katsokaa tänne!"

Hän otti esille sähkösanoman, aukaisi sen ja ojensi minulle. Myönnän, että käteni vapisi, kun otin sen häneltä — mielikuvitukseni oli jo toimessa, olin näkevinäni, miten Holliment hitaasti ja varmasti saavutettiin…

"Tämän on lähettänyt Jifferdene — mies, joka äskettäin oli minun ja kiinalaisen herran kanssa", sanoi Spiller. "Lukekaa se!" Minä luin:

"West Endissä varhain tänä aamuna löydetty mies murhattuna, hyvin otaksuttavasti Holliment, tuokaa Cranage tänne mahdollisimman pian, tärkeä."

"Niin", sanoin minä, "mutta hän sanoo vain — hyvin otaksuttavasti. Saattaa olla. Joka tapauksessa — luulen, että minun on lähdettävä teidän kanssanne. Mutta — miksi? Muitakin on — ja täytyy olla — jotka voivat todeta Hollimentin yhtä hyvin kuin minäkin. Portsmouthilaisia — koko joukko."

"Portsmouthissa ei ole ketään, joka tietäisi sitä, mitä te, herra Cranage, tiedätte — hänen viime päivistään siellä", vastasi salapoliisi. "Tulkaa — lähdetään! Minulla on hyvä auto tuolla ulkopuolella — me lähdemme sinne heti paikalla tietä pitkin."

"Tulkaa parvekkeelle", sanoin minä, johtaen hänet ovelle, missä olimme poissa jo uteliaiksi käyneiden palvelijain kuuluvilta. "Kuulkaahan!" jatkoin minä. "Mitä esitän syyksi lady Renardsmerelle? En halua kertoa hänelle, että olen sekaantunut murhajuttuun — en ainakaan, ennenkuin olen kuullut siitä enemmän."

"Kertokaa hänelle, että eräälle ystävällenne — tai sukulaisellenne — on sattunut vakava tapaturma Lontoossa, ja että teidän läsnäolonne on välttämätön", sanoi hän. "Pyytäkää häneltä parin päivän lomaa — ehkä teidän on jäätävä yöksi. Tämä syy käy laatuun, eikö niin? Nuo veikot tuolla sisällä eivät tunne minua — ei kukaan tunne minua täällä päin. Voitte sitten myöhemmin selittää hänelle asian — jos se on tarpeellista."

Lähdin etsimään lady Renardsmereä puutarhastaan. Suureksi huojennukseksi minulle suostui hän viipymättä pyyntööni, tekemättä mitään kysymyksiä ensinkään — vieläpä tarjosi nopeaa autoa ja Walkeria ajamaan. Minä ilmoitin, että miehellä, joka oli tullut minua noutamaan, oli auto oven edessä, ja muutamassa minuutissa Spiller ja minä olimme matkalla.

"Aika ilkeä juttu tämä, herra Cranage", huomautti salapoliisi, kun olimme ennättäneet jonkun matkaa. "Tähän asti se on minulle käsittämätön. Mitä te siitä aattelette?"

"Minäkö?" huudahdin. "Voi taivas, en tiedä siitä enempää kuin mitä kerroin teille. Luulisin, että te — ja tuo Scotland Yardin mies — minkä sanoittekaan hänen nimekseen — Jifferdenekö? — että te olette oikeat miehet siitä asiasta jotakin tietämään."

"Niin kai", huomautti hän kuivasti naurahtaen. "Vakuutan teille, että me tuskin tiedämme mitään. Tuo kiinalainen herra, joka tuli meidän kanssamme teitä tapaamaan - hän se tietää jotakin, jos kukaan. Mutta ne itämaalaiset! — yhtä hyvin voi koettaa ottaa luuta koiran suusta kuin tietoja heiltä, silloin kun eivät niitä tahdo antaa!"

"Miten tuli hän olleeksi teidän seurassanne ensinkään?" kysyin minä.
"Olen sitä koko lailla kummastellut."

"Minäpä kerron teille", vastasi hän. "Hän ilmestyi Jifferdenen seurassa pääosastoomme Portsmouthiin muutamia päiviä ennenkuin näimme teidät siellä nummella. Hän tahtoi saada tietoja jostakin kiinalaisesta, jonka luultiin, sanoo hän, hiljakkoin oleskelleen Portsmouthissa ja jota Kiinan lähetystö kiihkeästi halusi saada käsiinsä. Minut määrättiin tiedusteluja tekemään. Vihdoin — tarkemmin sanoen jo seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa — sain selville, että eräs kiinalainen, nähtävästikin kunnioitettava mies, oli pari kolme kertaa nähty Hollimentin seurassa. Lähdimme Hollimentin kauppapaikalle ja huomasimme, että siellä oli merkillisiä tapahtunut ja että Holliment oli hävinnyt. Me teimme sitten tiedusteluja ympäristössä, ja 'Amiraali Hawken' viinuri kertoi eräästä nuoresta vieraasta herrasmiehestä, joka oli ollut Hollimentin kaupassa yhden koko päivän. Jonkun päivän kuluttua tuli hän luoksemme ja sanoi löytäneensä tuon nuoren herrasmiehen — teidät — ja kertoi, missä te olitte. Niin me sitten tulimme Renardsmereen — ja kuulimme teiltä kiinalaisesta, joka kurkisti sisään Hollimentin ikkunasta ja perästäpäin murtautui sisään muitten kaverien kanssa. Ymmärrättekö?"

"Kaikki, minkä tähän asti tiedän", vastasi hän. "Ja niine uutisineen herra Shen lähti matkoihinsa ja Jifferdene hänen mukanaan. En ole kuullut mitään enempää, kunnes sain tämän sähkösanoman."

"Oikeastaan tulemme siis siihen", sanoin minä, "että te kolmissa miehin ette olleetkaan hakemassa Hollimentia, vaan jotakuta kiinalaista".

"Aivan niin", vastasi hän. "Erästä kiinalaista! Kerronpa teille — Kiinan lähetystö tahtoo saada hänet käsiinsä — kuka hän nyt lieneekään — aivan välttämättä, jopa siinä määrin, että ovat antaneet Scotland Yardin toimeksi etsiä häntä. Mutta mitä he hänestä tahtovat tai kuka hän on, ja mitä Hollimentilla on tai on ollut tekemistä sen asian kanssa, siitä ei minulla ole sen enempää tietoa kuin vastasyntyneellä lapsella."

"Spiller!" sanoin minä. "Lyön vetoa kuinka paljon hyvänsä siitä, että jos murhattu on Holliment, niin tuo kiinalainen hänet murhasi!"

"Minä sanoisin, että se on varma", huomautti hän naurahtaen. "Voisitte huoletta veikata miljoonan yhtä vastaan. Mutta — mikä on syynä?"

"En tiedä", vastasin minä. "Sen vain tiedän, etten koskaan ole nähnyt ihmistä niin täydellisesti pelon vallassa kuin Holliment oli kertoessani hänelle, että olin nähnyt tuon kaverin keltaiset kasvot ja vinot silmät ikkunassa! Hän oli hirveästi peloissaan hengestään, Spiller — hengestänsä!"

"Niin, ja tuo kaveri sai hänet käsiinsä!" sanoi hän. "Saattepa nähdä, että se on Holliment. Mutta Jifferdene tietää enemmän, kunhan tulemme perille."

Tapasimme Jifferdenen odottamassa meitä Scotland Yardissa. Hän vei meidät pieneen odotushuoneeseen ja sulki oven meidän kolmen jälkeen. Siihen mennessä olin tehnyt päätökseni eräästä asiasta, jota olin matkan varrella mielessäni miettinyt, aina silloin kun keskustelumme Spillerin kanssa oli pysähdyksissä — olin päättänyt, etten mainitsisi Neamorea Hollimentin yhteydessä — en ainakaan vielä. Sillä jos mainitsin Neamoren, oli minun mainittava lady Renardsmere, ja sitä en tahtonut. Ja ehkä loppujen lopuksi Neamorella ei ollutkaan mitään tekemistä tämän asian kanssa — Holliment tietysti tunsi paljon ihmisiä Lontoossa.

"En luulisi olevan mitään epäilystä siitä, että tämä mies on Holliment — päättäen kuvauksesta, jonka sain hänestä Portsmouthissa", huomautti Jifferdene ovea sulkiessaan. "Minun mielestäni se on varma."

"Herra Cranage näki hänet eilen illalla", huomautti Spiller nyökäten minuun päin.

"Toceaderossa — päivällistään syömässä", sanoin minä. "Noin kello seitsemän paikkeilla."

"En puhutellut — enkä tahtonutkaan puhutella. Viimeisten seikkailujen! jälkeen Hollimentin kanssa", jatkoin minä, "en tahtonut olla missään suhteissa häneen. Hän ei nähnyt minua — ja minä lähdin sieltä pois."

"No niin", sanoi Jifferdene. "Pyydän joka tapauksessa teitä todentamaan hänet, herra Cranage. Tiedän kyllä, että monet muut voisivat sen tehdä, mutta erikoisista syistä haluan teidän tekevän sen ja auttavan minua tässä kohden. Te olette kai ainoa henkilö, joka näitte kiinalaisen — joka minun ajatukseni mukaan on murhaaja."

"Paddingtonin puolella", vastasi Jifferdene. "Jos tiedätte Maida Valen, tiedätte myöskin, että siellä on kappale Regent-kanavaa kulkemassa Edgware-tien ja Warwick Crescentin välillä. Viertotietä toisella puolella nimitetään Blomfield-tieksi; toisella Maida Hill Westiksi. Hän löydettiin makaamassa Blomfield-tiellä, kanavavallin luona, noin kahdeksantoista metriä sillasta, joka yhdistää Warwick-kadun Harrow-tiehen. Kello kolmelta tänä aamuna eräs poliisimies löysi hänet. Hän oli ollut kuolleena noin puolen tunnin verran poliisilaitoksen lääkärin lausunnon mukaan. Puukotettu! Ja mies, joka hänet puukotti, tiesi kyllä mihin iskeä! Mutta mistä syystä? Siinä pulma! Joka tasku hänen takissaan oli käännetty nurin; muutamat hänen tavaransa, kuten kello, rahat ja niin edespäin, löydettiin tieltä hänen vierestänsä, aivan niin kuin olisivat olleet arvottomia; hänen takkinsa ja liivinsä olivat paikka paikoin viilletyt auki — silminnähtävästi oli murhaaja etsinyt jotakin. Mutta onnistuiko hänen löytää se vai ei — kukapa tietää?"

"Ei mitään! Ei alkuakaan", sanoi Jifferdene. "Tietysti poliisit panevat toimeen pontevia tiedusteluja ympäristössä, saadakseen selville, onko häntä nähty tämän korttelin seutuvilla myöhään eilen illalla ja kenen seurassa, mutta tähän mennessä en ole kuullut mitään."

"Paddingtonin ruumishuoneessa. Lähdemme sinne ja otamme herra Cranagen mukaamme todentamaan hänet", vastasi Jifferdene. "Unohdin mainita, ettei häneltä tavattu minkäänlaisia papereita. Ehkä murhaaja otti ne mukaansa, jos sellaisia oli. Tietenkin hänellä on voinut olla taskukirja. No niin, mennään nyt. Mutta teillä on ollut pitkänlainen ajomatka, ja kello käy jo kahta. Mitä jos ensin söisimme vähän?"

Pistäysimme erääseen Parliament-kadun varrella olevaan ravintolaan, ja pian olin selvillä siitä, että niin inhoittavat kuin heidän virkavelvollisuutensa silloin tällöin olivatkin, ei se ainakaan haitannut tovereitteni ruokahalua. He söivät ja joivat hyvällä halulla — ja minäkin seurasin heidän esimerkkiään, heittäen mielestäni kaikki epämiellyttävät ennakkoajatukset edessäni olevasta tehtävästä. Ja heidän kunniakseen on minun mainittava, etteivät he puhuneet mistään ammattiasioista aterian aikana — sen sijaan me puhuimme kilpa-ajoista, ja minä kehoitin heitä lyömään viimeisen kolikkonsa Välkehtivästä Rubiinista, josta minä, henkilökohtaisen tuntemukseni perustuksella, annoin heille hehkuvan kuvauksen. Sovimme oikein hyvin yhteen — ja vihdoin me maksoimme laskumme, menimme jälleen ulos kirkkaaseen kevätilmaan ja lähdimme ajurilla Paddingtoniin — päästäksemme tuosta asiasta.

"Yksi tarkka silmäys riittää, herra Cranage", kuiskasi Jifferdene, kun astuimme ruumishuoneeseen. "Siinä ei kannata viivytellä — kyllä te heti tunnette, onko se hän vai ei. No niin…"

Se oli Holliment. Hän oli hyvin hiljainen ja hyvin kalpea ja hyvin kammottava…

"Paikka, jossa se tapahtui", huomautti Jifferdene äkkiä, "on vain viiden minuutin kävelymatkan päässä tästä. Mutta en usko, että sinne kannattaa mennä katsomaan — ei siellä ole mitään nähtävää, paitsi itse paikka tietysti. Meillä on vielä muutakin tekemistä, herra Cranage. Haluan, että tulette minun kanssani tapaamaan erästä kiinalaista herrasmiestä, joka majailee Langham-hotellissa, ja sitten illalla aion viedä teidät Limehousen puolelle."

"Niin, koetamme mahdollisimman pian saada teitä koskevat asiat loppuun suoritetuiksi", sanoi hän. "Mitä teihin tulee, Spiller, on parempi, että menette takaisin Portsmouthiin tiedusteluja jatkamaan — hankkimaan lisää tietoja Hollimentistä ja kiinalaisesta — enemmän siellä täytyy olla saatavissa. Kuulkaahan!" — Hän veti Spillerin syrjään ja puheli jonkun hetken vakavasti hänen kanssaan. "Ottakaa siitä selvä, jos voitte", sanoi hän lopuksi, "ja ilmoittakaa tietysti minulle kaikki".

Spiller jätti minulle hyvästi ja lähti junalle. Jifferdene taas, kun olimme kävelleet vähän kauemmas, huusi vuokra-ajuria ja käski ajamaan Langham-hotelliin. Kun olimme lähteneet liikkeelle, kääntyi hän luottavasti minun puoleeni.

"Tämä on omituisimpia tapauksia, minkä kanssa minulla milloinkaan on ollut tekemistä, herra Cranage", sanoi hän. "Sitä omituisempi, kun nuo itämaalaiset ovat siihen sekaantuneet. Spiller sanoi minulle kertoneensa teille kaikki, mitä hän tietää; niin, ja totta puhuen on minulla siihen hyvin vähän lisättävää! Mutta minullapa on eräs ajatus. Spillerhän kertoi teille, vai kuinka, että Kiinan lähetystö pani minut tuon kiinalaisen jäljille, jonka Holliment varmasti tunsi Portsmouthissa. Niinpä niin — mutta Kiinan lähetystön takana on joku, ja se joku on minun luullakseni muuan vanha kiinalainen herrasmies — joku mahtava pohatta omassa maassaan kai — joka nyt asustaa Langhamissa. Olen nähnyt hänet kerran herra Shenin seurassa, ja te ja minä menemme tapaamaan häntä nyt taasen. Hän tietää kyllä koko asian alun ja juuren. Mutta totta vie, minä en tiedä!"

"Mutta jos tuo vanha herra todella tietää, mistä on kysymys", sanoin minä, "niin ettekö voi, katsoen asiain nykyiseen tilaan, saada häntä puhumaan? Ettekö voi pakottaa häntä puhumaan? Kun hän kuulee, että asia on johtanut murhaan —"

"Niin luulisi, mutta nuo itämaalaiset eivät näytä antavan ihmishengelle niin suurta arvoa kuin me, herra Cranage", vastasi hän. "Ja mitä siihen tulee, että voisi taivuttaa tai pakottaa häntä puhumaan — niin odottakaa, kunnes näette hänet! En ole sfinxiä nähnyt, mutta luulisin, että yhtä hyvin saisi sen laulamaan viimeistä varieteelaulua kuin tuon vanhan kummituksen puhumaan jotakin, mitä hän ei tahdo!"

"Ja kuka hän on?" kysyin minä. "Sanoitte: joku mahtava pohatta omassa maassaan. Mitä hän täällä tekee? Ja puhuuko hän englantia?"

"Hän puhuu englantia aivan hyvin — yhtä hyvin kuin tuo herra Shenkin, ja se on jotensakin hyvin — on opiskellut jossakin täkäläisessä yliopistossa, tuo herra Shen, ymmärtääkseni", vastasi hän. "Mitä tekemistä tuolla vanhalla herralla taas on täällä, sitä en tiedä; mutta siitä vähästä päättäen, mitä olen nähnyt, arvelen häntä joksikin mahtavaksi kauppaylimykseksi. Hänellä on hallussaan koko rivi huoneita, ja muutamia meidän johtavia rahamiehiämme käy siellä häntä tapaamassa. Mikä hänen arvonsa, asemansa ja niin edespäin tarkalleen lienee, sitä en tiedä — minä tunnen hänet ja Langhamissa tunnetaan hänet herra Chenginä."

"Herra Cheng — panenpa mieleeni", sanoin minä. "Ja missä määrin on herra Cheng selvillä tämän jutun yksityiskohdista?"

"Sikäli, että Holliment tunsi erään kiinalaisen Portsmouthissa hiljakkoin ja että te, ollessanne Hollimentin kauppaa hoitamassa, näitte erään kiinalaisen kurkistelevan sisään ikkunasta ja että Holliment kuullessaan tämän säikähti aivan kuollakseen ja että myöhemmin eräs kiinalainen, roistojoukon seuraamana, murtautui sisään, jonka jälkeen Holliment pakeni. Tämän", sanoi Jifferdene, "tietää herra Cheng tähän asti. Ja nyt aion minä kertoa hänelle, että Holliment on murhattu."

"No niin, ehkä se on minulla mielessä", myönsi hän. "Mutta hän ei kyllä puhu, jos hän ei itse tahdo. Tahtoisinpa vain saada tietää, mitä on hänen vanhan pergamenttinaamansa takana!"

Samassa me saavuimme Langhamiin, ja heti Jifferdene lähetti käyntikorttinsa herra Chengille. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa — muutaman hetkisen kuluttua ilmestyi nuori englantilaiseen pukuun puettu kiinalainen, tervehti salapoliisia kohteliaasti ja johtaen meitä portaita ylös vei meidät erääseen noista monista hienoista huoneista ja pyytäen meitä istumaan huomautti, että herra Cheng ennen pitkää tulisi henkilökohtaisesti meitä tapaamaan. Sitten hän hävisi, ja me odotimme — viisi, kymmenen minuuttia. Muuan ovi aukeni, ja hienon näköinen mies tuli ulos, meni huoneen poikki ja poistui samasta ovesta, josta me olimme tulleet sisään. Jifferdene kumartui minun puoleeni.

"Loordi Mickleborough — Itämaisen Liikeyhtiön puheenjohtaja — muuan
Cityn mahtavimpia kauppapomoja", vastasi hän. "Hänen toiminimensä —"

Äkkiä hän pysähtyi kesken puheensa, käännähti kiivaasti tuolissansa ja sitten heti nousi jaloilleen, hiljaisen, melkein huomaamattoman äänen kuuluessa takanamme. Minäkin käännyin ja nousin — siellä seisoi oviaukossa, josta loordi Mickleborough juuri oli lähtenyt, kunnianarvoisan näköinen kiinalainen, puettuna kansalliseen pukuunsa. Hän muodosti vaikuttavan ja maalauksellisen kuvan siinä seistessään, mutta eivät värit eikä puvun omituisuus minua niin hämmästyttäneet kuin se harvinaisen korkea ikä, jota tuo hieman kumarainen vartalo ja sen yläpuolella olevat pergamenttimaiset, syvävakoiset kasvot näyttivät ilmaisevan. Hän oli näköjään ainakin sadan vuoden vanha, ja vaistomaisesti minä kumarsin hänelle nöyrän kunnioittavasti. Hän kumarsi vastaan, hymyili vähän, ja silloin huomasin minä, että hänen silmänsä olivat yhtä valppaat ja kirkkaat kuin nuoren miehen.

Ääni, hiljainen, lempeä, oli kuitenkin kirkas ja selvä. Me seurasimme häntä erääseen sisähuoneeseen; hän osoitti kahta tuolia, siirsi kolmannen ihan meitä vastapäätä, istuutui, verhosi kätensä hihoihinsa ja katsoi Jifferdeneen.

"Kyllä, herra Cheng, kyllä, sir", vastasi Jifferdene. "Holliment, se mies, josta olin teille jo ennemmin puhunut, on murhattu."

Ei silmäluomikaan värähtänyt noissa omituisissa, vanhoissa, kurttuisissa kasvoissa edessämme; Jifferdene olisi yhtä hyvin voinut huomauttaa, että ilma oli kaunis.

"Lontoossa, sir, tänä aamuna, noin puoli kolmelta tai kolmelta, puukotettu, herra Cheng, pistetty kuoliaaksi! Mutta ei ryöstötarkoituksessa, sir — hänen rahansa ja arvoesineensä olivat hajallaan polulla hänen vieressänsä", sanoi Jifferdene. "Hänen taskunsa oli kaikki käännetty nurin ja hänen pukunsa monin paikoin viilletty auki, aivan, kuin murhaaja olisi etsinyt jotakin."

Vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä noilla liikkumattomilla kasvoilla.
Mutta silmät olivat valppaat, tarkkaavat ja innokkaat.

"Ei mitään, sir, tähän asti! Mutta haluaisin esittää jotakin teille, herra Cheng. Minun luullakseni murhaaja on tuo kiinalainen, joka katsoi Hollimentin ikkunasta sisään ja joka todennäköisesti on sama mies, jota te etsitte."

"Tämä on se nuori herra, joka näki kiinalaisen kasvot ikkunassa", huomautti hän.

Herra Cheng katsoi minuun. Jostakin syystä hänen kunnianarvoisat kasvonsa kävivät suopeammiksi.

"Mutta nuori herra ei kai voisi varmasti tuntea miestä jälleen, vai miten?" hän sanoi.

"Ei!" myönsi Jifferdene. "Niin hän väittää. Olkoon nyt miten oli, herra
Cheng, me yritämme saada sen miehen kiinni."

"No niin — onhan täällä kiinalaiskortteli, sir", vastasi Jifferdene.
"Aloitan sieltä. Ja, herra Cheng! tiedän että te hyvin kiihkeästi
tahdotte päästä erään tietyn kansalaisenne jäljille ja löytää hänet.
Ettekö voisi edes hiukkasen auttaa minua, sir — antaa pientä kuvausta?"

Herra Cheng pysyi liikkumattomana kokonaisen minuutin ajan. Sitten hän kumartui lähemmäs.

"Mies, jota minä etsin", sanoi hän rauhallisesti, "on menettänyt vasemman korvansa alapuolen".

YHDEKSÄS LUKU

Hyppäsin pystyyn ääneen huudahtaen. Jifferdene tuijotti minuun — ihmeissään.

Mutta tuo vanha viekas kiinalainen hymyili. Hän katsoi merkitsevästi salapoliisia, samalla nyökäten sivullepäin minua kohden.

"Nuoren herran muisti on herännyt!" sanoi hän rauhalliseen, tasaiseen tapaansa. "Hän — muistaa!"

"Niin!" sanoin minä. "Nyt minä muistan — nyt kun te siitä muistutitte. En olisi voinut varmasti sanoa, että mies oli mainitsemallanne tavalla epämuodostunut, mutta sen verran kuin häntä vilahdukselta näin, olen muistavinani, että hänen kasvojensa vasemmalla puolella oli jotakin viallista — joku arpi — tai sentapaista!"

Jifferdene, joka oli tarkkaavana kuunnellut puhettamme, huokasi. Oliko se sitten huojennuksen vai hämmennyksen huokaus, sitä en tiedä.

"Hyvä!" sanoi hän. "Se näyttää rajoittavan asioita! Kiinalainen, joka on menettänyt vasemman korvansa alapuolen, vai kuinka? Ei teidän maanmiehiänne ole Lontoossa kovin monta kaikkiaankaan, herra Cheng! Mutta kunhan vain antaisitte vähän tietoja lisäksi! No, mikä on miehen nimi?" Mutta herra Chengin kasvot tulivat vielä entistäkin enemmän sfinximäisiksi.

"Epäilemättä", myönsi Jifferdene. "Mutta — sitten on vielä tärkeämpikin kysymys. Miksi te häntä etsitte, herra Cheng?"

Jifferdene huomasi, että hänellä oli vastassansa muuri, jonka kautta ei ollut kulkutietä ja jonka yli oli toivotonta yrittää kiivetä. Hän laski kätensä ristiin rinnan yli ja pyöritteli peukalojaan, katsellen vakavasti vanhaa kiinalaista.

"Ajattelin penkoa koko kiinalaiskorttelin — Limehousen puolella", esitteli hän.

"Sieltä te ette häntä löydä", sanoi herra Cheng. "Kaikki kiinalaispesät
Lontoossa on jo perinpohjin tutkittu — omasta aloitteestamme."

"Ehkä suojelee häntä joku tai useampikin teidän maanmiehenne", vastasi vanha mies. "Luulen hänellä olevan rikostovereita. Saattoi olla joku hänen rikostoverinsa eikä välttämättä hän itse, joka murhasi tuon Hollimentin."

"Kunhan vain tietäisin, minkä asian takia Holliment murhattiin!" mutisi Jifferdene. "Ei se mikään tavallinen ryöstömurha ollut — se on selvä. Hollimentilla oli taskussaan kultakello, hyvinkin viidenkymmenen punnan arvoinen! Se oli viskattu käytävälle hänen ruumiinsa viereen. Ja rahat — hänellä oli runsaasti rahaa — nekin olivat siinä hujan hajan. Mitä murhaaja oikein haki?"

"Mielenkiintoisempi kysymys on — löysikö hän, mitä etsi?" sanoi hän lempeimmällä äänellään.

"Siinä tapauksessa", mutisi vanha mies, "tapahtuu vielä toinen murha — ehkä kaksi — ehkä kolme".

Jifferdene tuijotti häneen. Herra Cheng tuijotti kiinteästi vastaan.
Salapoliisi nousi tuoliltansa.

"Luullakseni on parasta, että ryhdymme hommiimme", sanoi hän. "Tulkaa, herra Cranage — olen hyvin kiitollinen teille, herra Cheng. Toivon kuitenkin, että olisitte antanut meille enemmän tietoja."

Vanha mies ei virkkanut mitään. Hän meni meidän edellämme huoneustonsa ulko-ovelle ja aukaistuaan sen seisoi vieressä kohteliaasti kumartaen. Mutta kun minä olin menemässä ulos, laski hän äkkiä linnunjalkaa muistuttavan kätensä käsivarrelleni.

"Te olitte ikkunan toisella puolella", vastasi hän, luoden minuun nopean, puhuvan katseen. "Toisella puolella oli mies, joka — ei häikäile mitään!"

Sitten hän kumarsi hyvästiksi, sulki oven jälkeemme ja me astelimme alas ja ulos kadulle.

"Kuulkaahan, Jifferdene!" sanoin minä, niin pian kuin olimme ulkona päivänvalossa. "Olen saanut kylläkseni tästä ja toivon, ettette enää tarvitse minua. Ilmassa on liian paljon murhan ja tulevan murhan tuntua! Olen iloinen päästessäni kotiin."

"Teidän on vain tultava tänne taas huomenna tai ylihuomenna, herra
Cranage", vastasi hän kylmästi.

"Ruumiintarkastajan tutkinto — Hollimentin murhan johdosta", vastasi hän lyhyesti.

"Te tulette olemaan tärkeimpiä todistajia", vastasi hän. "Teidän on kerrottava koko Portsmouthin juttu. Niin että saatte viipyä ainakin päivän tai pari. Mutta ei teidän tarvitse pelätä — minä olen päivällä teidän seurassanne, eikä luultavastikaan mitään pahaa tapahdu teille yön aikana hyvässä hotellissa."

"Saakelin kiusallista!" huudahdin minä. "Mitä tarkoitti tuo vanha kiinalainen viimeisillä sanoillaan?"

"Luullakseni hän tarkoitti, että tuo mies, jolta toinen puoli korvasta oli poissa, on etsimässä jotakin, mikä oli Hollimentin hallussa, ja että hän — taikka hänen rikostoverinsa — yrittäessään löytää sitä penkovat ja tutkivat jokaisen ja kaikki, jolla on jotakin tekemistä Hollimentin kanssa", vastasi hän kuivasti. "Siitä on kysymys!"

"Olenko minä siis jossakin vaarassa?" sanoin. "Epäilemättä hän tiesi, että minä olin ollut Hollimentin seurassa, jos kohta vain tilapäisesti!"

"Älkää pelätkö!" vastasi hän. "Minä pidän teistä huolta. Te olette paremmassa turvassa minun kanssani ja Lontoossa kuin olisitte tuolla Renardsmere Housessa. Heittäkää asia mielestänne, herra Cranage, ja sitten me pistäydymme ajurilla Paddingtonin poliisiasemalla kuulemassa uutisia viimeöisestä tapauksesta — tähän mennessä heillä pitäisi jo olla siellä joitakin."

Me siis palasimme Paddingtoniin, ja siellä poliisiasemalla tuli meitä vastaan heti paikalla mies, joka näytti vilpittömän iloiselta kohdatessaan kumppanini.

"Aioin juuri soittaa teille", sanoi hän. "Olen saanut joitakin tietoja tuosta murhatusta miehestä, jonka henkilöllisyydestä emme ole varmat."

"Ei teidän tarvitse kauemmin olla epätietoisuudessa", huomautti
Jifferdene. "Hänen henkilöllisyytensä on jo todistettu — sen on tehnyt
tämä herrasmies. Hän on mies, jonka sanoinkin hänen olevan — Holliment
Portsmouthista. No mitä tietoja te olette saanut hänestä?"

"No niin, me olemme kaiken päivää toimittaneet tiedusteluja tuolla Maida Valen piirissä", sanoi toinen, "ja tänä iltapäivänä sain selville jotakin. Hänen tuntomerkkejään vastaava mies oli Warrington-hotellissa myöhään eilen illalla erään toisen miehen seurassa. Aion juuri käväistä siellä, saadakseni lisätietoja asiasta — ja teidänkin olisi paras tulla mukaan."

"Siinä tapauksessa, että sieltä on joitakin uutisia saatavissa —" aloitti Jifferdene.

"On sieltä. Heti asiasta kuultuani lähetin erään miehen hotellin isännän luo toimittamaan, että tämä käväisisi ruumishuoneessa katsomassa, tuntisiko hän vainajan siksi mieheksi, joka oli ollut siellä eilen illalla. Tähän mennessä hän kai jo on palannut hotelliin, enkä ole niinkään kärkäs saamaan tarkempia tietoja hänestä — tuosta vainajasta — kuin miehestä, joka oli hänen matkassaan", sanoi Paddingtonin salapoliisi. "Ja asia on viipymättä toimitettava."

"No mennään sitten", suostui Jifferdene. "Tulkaa, herra Cranage — kun te kerran olette niin paljon asiaan sekaantunut, niin — voitte yhtä hyvin seurata sitä loppuun asti. Ei tämä niin hauskaa ajanvietettä lie kuin ketunajo", lisäsi hän, kun me menimme ulos ja taas asetuimme ajurinrattaille, "mutta jännittävää se tietenkin on".

Samalta alkoi minusta itsestänikin tällä hetkellä tuntua. Ajettiin takaa ihmistä, joka oli vain yksi seitsemästä miljoonasta!

"Luulen, että teidän asianne tällaisissa tapauksissa on tehdä johtopäätöksiä", sanoin minä, kun me vielä kerran lähdimme liikkeelle. "Jonkinlainen matemaattinen probleemi, vai mitä?"

"Niin, tai arpapeli!" huomautti Jifferdene, iskien silmää toiselle miehelle. "Ja toisinaan siinä on ainesta näytelmäksi, eikö olekin Birkem?"

"Sen kyllä uskon", sanoi Birkem. "Siltäpä tämäkin asia näyttää. Mistä syystä tuo mies puukotettiin? Ei ainakaan sen takia, mitä hänellä oli muassaan."

"Hm!" sanoi Jifferdene. "Paljon on tässä maailmassa arvoituksellista.
Joka tapauksessa on pienikin lisätieto tässä asiassa arvokas.
Toivottavasti tuolla hotellinisännällä on hyvä muisti!"

"Niin, muistikin on monenlainen", huomautti Birkem. "Selvästä, värittämättömästä muistista minä pidän. Se minua harmittaa, kun ne alkavat sekoittaa mielikuvitusta muistelmiinsa. Mutta tunnen tätä miestä jonkun verran — hän puhuu meille suoraa kieltä."

"Hyvin!" myönsi Birkem. "Hän kertoo meille vain, mitä hän näki ja mitä kuuli — eikä sen enempää."

Kysymyksessä oleva hotellinisäntä odotti nähtävästi poliisin käyntiä, ja heti kun olimme päässeet perille, vei hän meidät erääseen yksityiseen vierashuoneeseen ja kävi suoraan käsiksi asiaan, joka oli käyntimme aiheuttanut.

"No niin", sanoi hän, nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen meitä. "Olen käynyt siellä — ruumishuoneessa."

"Ihan varma! Hän tuli tänne — tarkoitan tarjoiluhuoneeseen — noin puoli yksitoista ja viipyi täällä lähes sulkemisaikaan asti."

"Niin oli. Eräs nuorempi mies — erittäin hyvin puettu, täydellinen keikari, mitä vaatteisiin tulee. Juutalainen!"

Tuskin saatoin pidättää hämmästyksen huudahdusta. Se oli epäilemättä Neamore. Neamore tietystikin. Mutta minä en aikonut puhua — vielä ainakaan.

"En milloinkaan! Ehkä juuri sen vuoksi erikoisesti panin heidät merkille. Olin sattumalta itse palvelemassa siinä tarjoilupöydässä, jonka luo he suuntasivat kulkunsa sisään tullessaan, ja katsoin tarkkaan kumpaakin. Toisestakin syystä he herättivät huomiotani — he pyysivät pullollisen samppanjaa."

"Tietysti — ja parasta lajia päälle päätteeksi. He joivat sen tarjoilupöydän ääressä, kiirehtimättä. Kuulin, mistä he keskustelivat."

"Lady Renardsmeren tamman — Välkehtivän Rubiinin — voittomahdollisuuksista Derbyssä", vastasi isäntä. "Nuoremmalla miehellä näytti olevan joitakin lähempiä tietoja asiasta."

"He joivat pullonsa loppuun. Sitten katsoi vanhempi miehistä — sama, jonka juuri olen nähnyt — kelloansa", jatkoi ravintoloitsija merkitsevästi nyökäten. "'Vielä on yllin kyllin aikaa', sanoi hän. 'Me otamme vielä toisenkin.' Sitten hän käski tuoda toisen pullon samaa lajia, ja kun minä olin aukaissut sen heille, ottivat he sen ja lasinsa salin toisella puolella olevaan komeroon ja istuutuivat."

"Selvät ja raittiit ja niin hyväkäytöksiset kuin toivoa voi", vakuutti ravintoloitsija luottavaisena. "Oikein siivoja, kohteliaita miehiä. Pidin heitä parina vedonlyönti-asiamiehenä — tai miehinä, jotka ovat ainakin tekemisissä kilparadan kanssa!"

"Ja kuinka kauan he viipyivät juttelemassa teidän ravintolassanne?" kysyi Jifferdene.

"He istuivat rauhallisesti jutellen viinilasiensa ääressä, kunnes noin kymmenen minuuttia uupui tavallisesta sulkemisajasta. Silloin he sytyttivät sikaarinsa, ja kun he olivat lähdössä, tuli nuorempi heistä minun luokseni ravintolapöydän ääreen ja kysyi, voisinko minä sanoa heille, missä Delaware-tie oli? Menin ovelle heidän kanssaan ja osoitin tietä — se ei ole tästä kaukana. He sanoivat hyvää yötä ja lähtivät siihen suuntaan."

Heti senjälkeen me lähdimme ja kuljimme pitkin Warrington Crescentiä etsien Delaware-tietä, joka osoittautui olevan vain noin parin kadun päässä. Se oli erittäin kunnioitettavan näköinen poikkikatu, sille piirille ominaista mallia — hyvin rakennettuja pikku huviloita kipsikoristeisine julkisivuineen, pienien kiviaidalla ympäröityjen puutarhain keskellä; ei mikään niiden ulkomuodossa herättänyt ajatusta murhan tapaisesta rikoksesta. Ja kuitenkin, kuten Jifferdene sormellaan osoitti, tänne oli kaksi miestä tullut hyvin myöhään illalla, ja tuskin kolmen minuutin kävelymatkan päässä, alhaalla kanavan luona, oli toinen heistä surmattu pari tuntia jälkeenpäin.

"Teidän on toimitettava joitakin tiedusteluja näillä paikoilla, Birkem", huomautti hän, kun me seisoimme eräässä nurkassa katsellen ympärillemme. "Holliment ja tuo toinen mies tulivat tänne tapaamaan — jotakuta henkilöä! Ketähän?"

"Tällä kadulla ei ole montakaan taloa. Ja jokainen niistä on sen näköinen kuin asuisi niissä ihmisiä, joilla on pankkisäästöjä ja sahviaaninahkaiset rukouskirjat! Korkeasti kunnioitettavia, niin kuuluu minun arvosteluni. Osoitekalenterista minä voin saada selville kaikkien asukkaitten nimet ja muita tietoja heistä ja voin käydä joka ovella. Mutta jos nuo miehet kävivät täällä tapaamassa jotakuta, niin ei ole todennäköistä, että se joku myöntää sen!"

"Teidän on koeteltava onneanne", sanoi Jifferdene. "Tuo ravintoloitsija mainitsi, että miehet keskustelivat kilpa-ajoista. Ottakaa aluksi selvää, asuuko tällä kadulla ketään, jolla on jotakin tekemistä kilpa-ajojen kanssa tai sitten vedonlyöntihommia — ehkä saatte siitä jonkun johtolangan, jos täällä joku sellainen asuu. Vähäisetkin sentapaiset tiedot — mutta mikä nyt, herra Cranage?"

Sillä minä olin äkkiä kirkaissut hämmästyksestä ja tein sitten liikkeitä, jotka epäilemättä panivat kumppanini ajattelemaan, että olin tullut hulluksi. Ajurinnrattaat olivat täyttä vauhtia kulkien tulleet nurkan ympäri ja olivat nyt nopeasti menossa Edgware-tielle päin pitkin Warrington Crescentiä — niin nopeasti tosiaankin, että takana olevalla numerolaatalla numerot kaikki hyppivät yhtenä sekamelskana. Mutta kun ne kulkivat minun ohitseni, oli minun juuri onnistunut tuntea niissä olija — Quartervayne!

"Nuo rattaat!" huudahdin minä. "Quartervayne on niissä! Quartervayne! — mies, joka lähetti minut Hollimentin luo! Nopeasti — emmekö voi seurata niitä?"

"Kun ei ole toisia ajurinrattaita missään näkyvissä, emme voi", sanoi
Jifferdene. "Mutta oletteko varma asiasta?"

"Ihan varma!" todistin minä kiihkeänä. "Näin hänet selvästi. Quartervayne, niin totta kuin elän! Kunhan vain olisimme voineet pysähdyttää hänet!"

"Niin vain — ehkä siitä olisi ollut apua"', vastasi hän päätään pudistaen. "Mutta hän on poissa näkyvistä nyt! Hm! — ehkäpä hän oli se mies, jota he tulivat tapaamaan tänne eilen illalla? Kun kerran me olemme tai te olette nähnyt hänet täällä päin, niin ehkä hän asuu täällä. Kuulkaapas, antakaa Birkemille täydellinen kuvaus hänestä."

Kuvailin hänet Birkemille niin tarkkaan kuin osasin ja sellaisena kuin muistin hänet Clarence-laiturilta, ja sitten Jifferdene ja minä jätimme hänet ja lähdimme pois. Ja hetken aikaa olin vähällä kertoa kumppanilleni Neamoresta, sillä minä olin varma siitä, että Neamore oli ollut Hollimentin kanssa Warrington-hotellissa edellisenä iltana ja mennyt hänen kanssaan Delaware-tielle. Mutta muutin mieltä — kumpi sitten olisi ollut parempi — ja päätin olla mainitsematta mitään, kunnes olin nähnyt lady Renardsmeren tai kunnes jotakin uutta oli tullut ilmi. Olin tuskallisen hämmästynyt — Holliment, Quartervayne, Neamore, lady Renardsmere muodostivat kummallisen yhdistelmän.

"Kuulkaahan!" sanoi Jifferdene, äkkiä keskeyttäen mietteeni, "iltapäivä ei ole vielä lopussa. Mepä lähdemme Kiinan lähetystöön, joka on Portland-aukiolla — haluaisin puhua pari sanaa tuon herra Shenin kanssa, joka tuli meidän seurassamme teitä tapaamaan. Jos vanha sfinxi Langhamissa ei tahdo kertoa minulle mitään, niin ehkä herra Shen tahtoo, kuultuaan Hollimentin murhasta."

Me lähdimme Portland-aukiolle. Herra Shen otti meidät vastaan. Hän oli ystävällinen, lempeä, kohtelias, innokas ja kerrassaan tutkimaton. Hän oli yhtä mieltä Jifferdenen kanssa siitä, että Hollimentin nähtävästi oli murhannut kiinalainen, jonka kasvot minä olin nähnyt ikkunassa ja joka epäilemättä oli sama mies, jota herra Cheng etsi. Mutta sen myönnettyään hän ei enempää sanonut.

"No, herra Shen", sanoi Jifferdene houkuttelevasti. "Ettekö voisi kertoa minulle, mistä oikeastaan on kysymys? Minkä vuoksi tahtoo herra Cheng löytää tämän miehen — jonka nimeä hän ei tahdo ilmoittaa meille."

"Aivan niin!" hän myönsi. "Mutta sallikaa minunkin kysyä teiltä — teillä on käytettävinänne keinoja, joita meillä ei ole. Oletteko koettaneet etsiä häntä — niistä kortteleista, joissa maanmiehiänne on koolla Lontoossa — Limehousessa ja muualla? Oletteko? — No niin, oletteko löytäneet hänestä jälkeäkään?"

"Emme!" vastasi herra Shen reippaasti kylläkin. "Emme jälkeäkään! Emme sanaakaan kuulleet! Ja — hän on viallinen mies, helppo tuntea."

"No missä perhanassa hän sitten on!" huudahti Jifferdene. "Kiinalainen! — puolet vasemmasta korvasta poissa! — ja yhtä viekas kuin —"

"Luulenpa", keskeytti herra Shen rauhallisesti, "että englantilaiset rikostoverit häntä huolellisesti suojelevat ja piilottelevat".

"Hän oli ulkona viime yönä joka tapauksessa, lyönpä vaikka vetoa siitä!" mutisi Jifferdene. "Panen miljoonan yhtä vastaan siitä, että hän se Hollimentin surmasi."

"Niin kai", myönsi herra Shen. Hän hymyili ystävällisesti silmälasiensa läpi. "Luullakseni hän puukottaa jonkun toisenkin vielä. Ehkä te silloin saatte hänet kiinni."

"Tuleekohan herra Cheng kertomaan minulle, miksi hän tahtoo saada hänet kiinni?" kysyi hän. "Vaikka vielä parempi on kysyä — tiedättekö sitä itse, herra Shen? Antakaa kuulua!"

"Hm!" sanoi herra Shen. "Hyvästi. Tulettehan katsomaan minua joskus toistekin, vai miten?"

Tämän jälkeen me lähdimme, ja Jifferdene kiroili koko matkan pitkin Portland-aukiota. Ehkä se kevensi hänen mieltään; ainakin hän sen jälkeen taas käänsi huomionsa minuun. Lyhyen neuvottelun jälkeen minä päätin mennä yöksi Howard-hotelliin Norfolk-kadulle ja oman turvallisuuteni vuoksi pysyä ovien sisäpuolella kerran kynnyksen yli astuttuani. Sinne minä siis Jifferdenestä erottuani lähdin, söin kaikessa rauhassa päivällistä, tupakoin, pelasin pari peliä biljardia erään vieraskumppanin kanssa ja kello yhdeltätoista lähdin huoneeseeni. Olin juuri aikeissa riisuutua, kun ovenvartija tuli tuomaan kirjelippua, samalla ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Kirjelippu oli huolimattomasti reväisty paperipalanen, johon oli lyijykynällä töherretty vain — Clarence-laituri.

Lähdin suoraan alas. Siellä seisoi eräässä eteissalin pimeässä nurkkauksessa Quartervayne.

KYMMENES LUKU

Vaikka olikin myöhäinen, seisoskeli useita miehiä vielä eteissalissa, ja jotta en herättäisi heidän huomiotaan, en osoittanut mitään hämmästystä nähdessäni odottamattoman vieraani, vaan menin suoraan häntä kohden ja ojensin käteni (vastahakoisesti kylläkin, totta puhuakseni) aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa nähdä hänet siellä. Hän puristi melkein suonenvedontapaisesti kättäni; hänen oma kätensä oli kuuma ja kostea, ja näin heti paikalla, että hän oli kiihtynyt ja hermostunut.

Katsahdin tupakkahuoneeseen, jonka avonaisen oven läheisyydessä me seisoimme. Se oli jotensakin täynnä miehiä, mutta huomasin erään tyhjän sopen, ja johtaen Quartervaynen huoneeseen vein hänet sinne.

"Jotakin juotavaa!" hän mutisi, kun istuuduimme. "Ja väkevää! Sitten — puhutaan."

Kutsuin viinuria ja pyysin vierastani tilaamaan, mitä hän halusi. Hän halusi konjakkia, oikein aika annoksen — ja soodaa. Kun viinuri oli mennyt tuomaan niitä, käännyin Quartervayneen, päättäen ottaa heti selkoa eräästä asiasta.

"Näin teidät Strandilla Jifferdenen, tuon Scotland Yardin miehen, seurassa", vastasi hän, iskien silmää ja sysäten kättäni kyynärpäällään. "Tunnen hänet — jotenkin hyvin! Nokkela mies! Ja minäpä seurasin teitä, kunnes tulitte tänne — ja nyt minä sitten pujahdin tänne sisään. Tahdoin tavata teitä — hyvin tärkeästi."

Konjakki ja sooda tuotiin, ja hän otti siitä kulauksen, huokasi kun se oli mennyt alas ja kääntyi taas minuun hiljentäen ääntään.

En ollut nähnyt mitään iltalehtiä ja sanoin sen. Hän veti esiin yhden ja osoitti minulle kappaletta viimeisten tietojen osastosta:

"Mies, joka löydettiin murhattuna varhain tänä aamuna Blomfield-tiellä Maida Valessa, on tunnettu erääksi Roger Hollimentiksi, joka viime aikoihin asti on pitänyt sekatavara- ja hiilikauppaa Portsmouthissa. Vielä ei ole mitään vihiä murhaajasta, mutta poliisit toimittavat tehokkaita tiedusteluja murhan lähiseuduilla."

"Arvatenkin te todensitte hänen henkilöllisyytensä?" hän jatkoi, katsellen minua sivusta pitkään. "Epäilinkin, että he olivat saaneet teidät käsiinsä. Holliment tietenkin — aivan niin! Ei mitään vihiä — miten lie? Mutta lyönpä vetoa, että te ja minä tiedämme jotakin — vai miten?"

"Minkä vuoksi olette tänne tullut, herra Quartervayne?" tiedustelin.
"Sitäpä tahtoisin tietää!"

"Kerron teille!" hän halukkaasti vastasi. "Teidän tähtenne! Minä teidät tähän kirottuun juttuun sotkin, nuori mies, ja minun velvollisuuteni on selvittää teidät siitä. Siksi minä tänne tulin! Teidän vuoksenne — ja turvallisuutenne vuoksi!"

Katsoin häntä tutkivasti ja huomasin hänen puhuvan totta. Hän nyökkäsi minulle aivan kuin asian vahvistukseksi.

"No niin, te olette epäilemättä hyvin ystävällinen, herra Quartervayne", vastasin minä. "Mutta — missä erikoisessa vaarassa minä olen?"

Ennenkuin vastasi, veti hän esiin sikaarikotelon, tarjosi siitä minulle, ja kun minä kieltäydyin syyttäen myöhäistä iltaa, otti hän itse sikaarin ja alkoi polttaa. Huomasin, kuinka hänen sormensa vapisivat tulitikkua sytyttäessään, ja saatoin nähdä, että hän, vaikka olikin iso mies, oli suuresti kiihtynyt. Mutta toinen kulaus lasista ja pari vetäisyä sikaarista näyttivät rauhoittavan häntä.

"Kuulkaahan, nuori mies!" hän äkkiä puhkesi puhumaan. "Ei hyödytä leikkiä piilosilla! Tiedämme, kuka Hollimentin surmasi! Tuo kirottu kinu! Yhtä varmasti kuin että me nyt olemme tässä! Ja hän tekee lopun minusta ja tekee lopun teistä — jos me annamme hänelle tilaisuuden! Ei siis auta muu kuin — laputtaa. Minä lähden — ja jos olette viisas, niin lähdette itsekin."

"No vaikka mihin — pois täältä niin pitkälle kuin tietä riittää!" hän vastasi. "Laittakaa niin, että meri on hänen ja teidän välillänne — ainakin tällä haavaa. Minä lähden — jopa heti huomenaamulla. Flushingiin tai Middelburgiin — minulla on kumppaneita kummassakin paikassa. Tulkaa tekin mukaan — olette nokkela nuori mies, ja minä pidän teistä huolta. Rahoista ei ole kysymys — minulla on paljon — aivan yllin kyllin. Tulkaa — voitte ruveta apulaisekseni siellä. Minä voin hoitaa liikettäni Middelburgista käsin tai Flushingista tai mistä ulkomaisesta paikasta hyvänsä yhtä hyvin kuin Portsmouthista tai Lontoosta. Mitä kannattaa jäädä tänne, jossa voi saada tuon kinun verisen puukon kurkkuunsa — ennemmin tai myöhemmin. En minä ainakaan jää — pois se!"

"Herra Quartervayne", sanoin minä. "Olen kiitollinen, jos kerrotte minulle suorin sanoin, mistä syystä tuo kiinalainen tahtoisi iskeä puukkonsa minun kurkkuuni tai teidän — tai tuon Holliment-raukan? Ja kertokaa rauhassa, herra Quartervayne — me olemme aivan turvassa täällä."

"No niin, sehän kuuluu oikein mukavalta!" sanoi hän ympärilleen katsellen. "Olen ollut hypyssä koko päivän, keskellä kirkasta päivääkin. Mutta ensiksi saatte te kertoa minulle — kuinka paljon olette kertonut poliisille — mitä olette kertonut tuolle Scotland Yardin miehelle?"

"En muuta kuin puhtaan totuuden seikkailustani Portsmouthissa, alkaen ensimmäisestä kohtauksestani teidän kanssanne, kunnes minä huomasin unijuomaa saatuani viruvani Chilvertonin nummella", vastasin minä katsoen rohkeasti häneen. "En voinut muuta tehdä."

"Tuskin mitään", sanoin minä. "Paitsi että täällä jossakin hiiviskelee tai lymyilee eräs kiinalainen, jota eräs hänen mahtava maanmiehensä syystä tai toisesta etsii ja jonka arvellaan murhanneen Hollimentin."

Hän levitti kätensä virnistellen. Sitten hän joi konjakkinsa loppuun, kutsui viinuria uudelleen täyttämään hänen lasinsa ja kääntyi minuun tyynempänä mieleltään kuin mitä hän oli tähän saakka osoittanut.

"Minullako?" hän sanoi. "Hyvä Jumala, ei ole! Lontoossa hän jossakin on, siitä voitte olla varma viimeöisen tapahtuman jälkeen! Mutta te haluatte tietää eräitten asioitten syitä ja perustuksia. Minäpä kerron teille — niin ymmärrätte paremmin. Odottakaa hetkinen."

Hän odotti, kunnes oli saanut toisen konjakkilasinsa ja ottanut siitä aimo kulauksen; sitten hän siirtyen lähemmäksi minua sohvalla, jolla istuimme, jatkoi hiljaisella, tuttavallisella äänellä.

"Holliment", hän sanoi. "Niin, Holliment, hänellä oli monta hommaa siellä Portsmouthissa. Ensiksikin oli siellä tuo hylkytavarain- ja sekatavarakauppa. Sitten oli hänellä hiilitoimisto, minä olin hänellä osakkaana siinä — näppärä homma muuten — kannatti hyvin. Ja hän oli vähän osallisena minun kanssani eräässä toisessakin liikehommassa — olen kilpa-ajoasioitsija — vedonvälittäjä, nähkääs — ammatiltani, mutta minulla on ollut monta rautaa tulessa. Mutta Hollimentilla oli vielä eräs homma, joka oli kokonaan hänen omansa. Hän piti — tai ainakin sitä hoidettiin hänen nimessään — erästä yömajaa ja ruokapaikkaa Portseassa. Halpahintainen paikka, ymmärrättehän, jonkinlainen raittiusravintola. Köyhänpuoleiset pikkukauppiaat käyttivät sitä — tunnettehan tuon ihmislajin — yösija ja illallinen kolmella shillingillä, ja muut hinnat saman mukaiset — sentapainen se oli. No niin — sinne tuli eräs kiinalainen. Tämä kiinalainen!"

"Ennenkuin jatkatte, herra Quartervayne", sanoin minä keskeyttäen hänet. "Tahtoisitteko sanoa minulle yhden asian — näittekö milloinkaan sitä miestä?"

"Vain kerran pari — vähän matkan päästä", hän vastasi. "Kadulla —
Hollimentin seurassa."

"Voisitteko sanoa, oliko hänessä jotakin muodotonta?" kysyin minä.
"Arpi — erään haavan jälki — tai jotakin sentapaista?"

"En voi sanoa", hän vastasi. "En ollut milloinkaan kyllin lähellä.
Hän oli siististi puettu mies — eurooppalaiset vaatteet, nähkääs —
paremmin puettu kuin useimmat Hollimentin vieraat siinä yömajassa.
Mutta — kinu!"

"Sanoi nimekseen Chuh Sin", hän vastasi. "Chuh Sin! Kertoi Hollimentille tulleensa tänne tutkimaan elämää suuressa brittiläisessä merisatamassa. Mutta miten ollakaan, tuli hän sairaaksi, ja heidän oli kutsuttava lääkäri. Lääkäri luuli tuon miekkosen taudin kehittyvän isoksirokoksi ja ajoi hänet siinä tulisessa paikassa sairaalaan. No niin, mies oli majaillut Hollimentin luona neljä tai viisi viikkoa eikä ollut maksanut Hollimentille pennyäkään! — sanoi aina vain odottavansa joitakin rahalähetyksiä. Ja kun lääkäri kertoi Hollimentille, että hän luuli siitä koituvan vaikean tapauksen ja että mies luultavasti kuolisi, teki Holliment kirotun tyhmän työn. Hän möi tuon miekkosen tavarat — kirjat, jotkut työkalut ja muuta — hänen velkansa suoritukseksi. Ja silloin, äkkiarvaamatta, tuo kaveri ilmestyikin! Koko isorokkojuttu oli ollut tyhjää hälytystä; hän oli aivan terve, ja sairaalan väki toimitti hänet pois. Kuulin asiasta eräältä henkilökuntaan kuuluvalta varhain eräänä aamuna — että nimittäin tämä kiinalainen oli laskettu sairaalasta — ja minä sain kiireen livistää. Uskokaa pois! Silloin minä juuri kohtasin teidät."

"Kerrotteko te minulle tosissanne, herra Quartervayne, että te pakenitte ilmeisen pakokauhun vallassa vain sen vuoksi, että kiinalainen oli laskettu sairaalasta?" kysyin. "Menkää nyt — en ole toki sellainen houkka, että sitä uskoisin! Enemmän tämän asian takana on!"

"Te ette tunne noita kavereita, nuori mies", väitti hän. "Minä tiesin, että tuo kinu, saadessaan selville, että Holliment oli myynyt hänen tavaransa, kostaisi hänelle samoin kuin jokaiselle, joka oli joissakin suhteissa häneen. Ja hän tiesi, että minä olin Hollimentin liikekumppani."

"Riippuu siitä, mitä noiden tavarain joukossa oli, herra Quartervayne", huomautin minä ivallisesti. "Te ainakin tiedätte! Mutta jatkakaa."

"Ei ole sen enempää kertomista", hän sanoi. "Minä livistin — siksi päiväksi ainakin. Lähetin tuon kirjelipun Hollimentille teidän välityksellänne. Lopun tunnette. Kinu lähti hakemaan Hollimentia — niinkuin tiedätte. Tiedätte myös, mitä sitten tapahtui."

Muutaman hetken olin vastaamatta. Koetin mielessäni selvitellä asioita tavalla tai toisella. Ja minulle alkoi valjeta. Holliment oli tutkiessaan kiinalaisen vaatteita löytänyt jotakin arvokasta — ehkä hyvinkin kallisarvoista. Hän oli näyttänyt sitä, mitä se sitten olikaan, uskotulleen Quartervaynelle, ja he olivat sen anastaneet ja myöneet. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Mutta turhaa oli Quartervaynen ristikuulustelu — vain parista minua henkilöllisesti koskevasta asiasta halusin selvyyttä. Ja muistelin mielessäni, ennenkuin annoin keskustelullemme tämän käänteen, ettei Quartervayne luultavastikaan tiennyt mitään suhteistani lady Renardsmereen.

"Niin, minä tiedän mitä tapahtui tuossa Hollimentin kaupassa, herra Quartervayne", sanoin. "Kukapa paremmin tietäisi. Mutta nyt tahtoisin tehdä teille pari kolme kysymystä. Holliment vei minut Portsmouthista sinä yönä autossa, joka oli hänen omansa — lähdimme eräältä hänen asuntoaan lähellä olevalta pihalta. Nyt haluaisin tietää — olitteko te hänen mukanaan?"

"Vai niin, nuori mies, jos siitä on kysymys", sanoi hän, äänessä jotakin teennäistä myöntyväisyyttä, "olin kyllä! En lähtiessä — hän otti minut mukaan vähän matkan päästä, Coshamin puolelta — kaupungin loppupäässä."

"No niin, asian laita oli niin, että teidät oli nukutettu", vastasi hän kylmästi. "Muistatte kai, että hän antoi teille juomaa — kylmää vastaan — juuri ennen lähtöä? No niin, — siihen oli sekoitettu jotakin, ymmärrättehän? Aivan vaaratonta kuitenkin — teille ei koitunut siitä mitään vahinkoa."

"Valmentaja Mansonin maatilasta vähän ylöspäin", hän vastasi. "Niinpä niin, minä tunsin vanhan Mansonin varsin hyvin! Paikka on nyt hänen tyttärensä hoidossa — perhanan nokkela tyttö muuten ja viisas! Niin, me laskimme teidät sinne alas hyvin mukavasti — sata puntaa taskussanne ja kirjelappunen. Jonkinlaista hyvitystä — ja sata puntaa on sata puntaa, nuori mies! Tuli hyvään tarpeeseen luulemma — olitte kuitti minut kohdatessanne."

"Vain satunnaisesti, herra Quartervayne, satunnaisesti!" sanoin minä. "Vain sillä hetkellä. Mutta miksi ajoitte auton vanhan liitukaivoksen reunan yli?"

"Tuo kirottu laitos meni rikki — auttamattomasti!" hän vastasi. "Holliment ei saanut sitä käyntiin, ei vain, ja niin me otimme pois numerolevyn ja kaikki muut sentapaiset ja piilotimme ne kanervikkoon — siellä ne ovat vieläkin, jos vain löydätte oikean paikan. Sitten hän ja minä työnsimme tuon vanhan arkin ruohikon ja sitten liitukaivoksen reunan yli ja annoimme sen mennä murskaksi; me emme halunneet jättää mitään jälkiä, nähkääs."

"Ja sen jälkeen kävelitte seudun halki varhain aamulla, arvelen minä, ja astuitte junaan jollakin asemalla matkan varrella", sanoin.

"Aivan oikein!" myönsi hän. "Niin teimmekin. Ja tulimme tänne — ja täällä me olemme olleet siitä saakka. Silloin — ilmestyy tuo kirottu kinu, niinkuin pelkäsinkin, ja hän on surmannut Hollimentin!"

"Herra Quartevayne!" sanoin minä. "Jos olette niin varma siitä, että tuo kiinalainen Hollimentin murhasi, niin miksette mene poliiseille juttuanne kertomaan?"

"En mene!" huudahti hän viipymättä. "En mene! En tahdo olla missään tekemisissä noiden veikkosten kanssa — en ole milloinkaan ollut enkä vastakaan tahdo olla! Hoitakoot itse omia asioitaan! — minä en heitä halua auttaa."

"Teidän olisi vain kerrottava heille kaikki, mitä olette kertonut minulle", sanoin.

"En kerro heille — mitään!" selitti hän. "Ja miten voisin erottaa kiinalaista toisesta? Kaksi kiinalaista muistuttaa toisiaan kuin kaksi hernettä — keltaiset naamat, vinot silmät — en voi tuntea erikseen kinua ja kanua. En!"

"Luullakseni kiinalainen voi vaihtaa nimeä yhtä helposti kuin englantilainenkin", väitti hän vastaan. "Ehkä hän on joku Lo Ping tai Ah Fu tällä haavaa. Minä en rupea tekemisiin minkään poliisin kanssa! Olen kyllääntynyt tähän paikkaan. Lähden pois — ensi työksi huomenaamulla. Hook of Hollandin kautta matka. Tulkaa mukaan — menemme Flushingiin tai Middelburgiin. Maksan teille hyvän palkan apulaisenani — näenhän hyvin, että olette nokkela nuori mies ja epäilemättä melko lukenut. Minä en ole — en ole milloinkaan saanut paljoakaan koulua."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Quartervayne, mutta minä en lähde", sanoin. "En pelkää tuota salaperäistä ja kavalaa kiinalaista, vaikka kieltämättä, sen mukaan kuin te olette koko asian kertonut, siinä näyttää piilevän jotakin vaaraa jokaiselle, joka onnettomuudekseen on joutunut vain kerran Hollimentin seuraan. Mutta haluaisin tehdä vielä yhden kysymyksen tai kaksikin. Ensiksikin — tiedättekö millaisissa olosuhteissa Hollimentin ruumis löydettiin?"

"Minä tiedän, missä hän löydettiin ja mitä hänelle tapahtui!" mutisi hän. "Nuo kirotut kinut — puukko -? eivätkös totisesti osaakin käyttää sitä! Huh!"

"Sitä en tarkoittanut", sanoin minä. "Tiedättekö, että Hollimentin kello perineen — viidenkymmenen punnan arvoinen vähintään — oli hänen vieressänsä polulla, että hänellä oli kolme- tai neljäsataa puntaa puhdasta rahaa mukanaan, jotka myöskin olivat huolettomasti viskatut syrjään — ja että hänen vaatteensa olivat revityt tai viilletyt auki joka paikasta, missä vain jotakin saattoi olla piilotettuna vanun sekaan tai saumoihin? Tiedättekö kaiken tuon? Te tiedätte — no kertokaa siis minulle — mitä etsi murhaaja? Antakaa kuulla!"

Mutta tiesin heti paikalla tuon suoran kysymyksen tehtyäni, etten saisi mitään suorasukaista vastausta Quartervaynelta. Kuinka hermostunut ja kiihtynyt hän olikaan, oli hän kuitenkin kylliksi oma herransa hillitäkseen kasvojensa ilmettä, ja hänen iso kuutamonaamansa kävi tyhmän ja tietämättömän näköiseksi. Hän kohotti paksut sormensa, siveli poskeaan ja puisteli päätään.

"En voi sanoa!" vastasi hän. "Mikä noitten itämaalaisten kaverien metkut tietää — käy minun ymmärrykseni yli!"

"Ehkäpä — mutta tunnette kylliksi ihmisluontoa tietääksenne, että olipa sitten kysymyksessä itä tai länsi, arvokas kultakello ja kolme- tai neljäsataa puntaa ovat j jonkun verran houkuttelevia, kun ei tarvitse muuta tehdä kuin pistää ne taskuunsa!" sanoin minä katsoen häntä edelleen tarkkaan. "Ja tiedätte erinomaisen hyvin, herra Quartervayne, ettei tämä ollut mikään tavallinen murha! Se ei ollut minkään maantierosvon työtä, sen takia suoritettu, mitä uhrilta saattoi ryöstää. Kuka hyvänsä Hollimentin murhasikin — ja ehkä se ei ollutkaan tuo kiinalainen, kun kaikki käy ympäri —"

"No vaikkapa joku englantilainen", sanoin. "Minä en tiedä — ettekä te tiedä. Mutta kuten sanoin, kuka hyvänsä sen tekikin, hän haki jotakin, minkä luuli Hollimentilla olevan muassaan. Hän etsi sitä mielettömässä kiireessä heittäen kaiken muun menemään —"

"Kuulkaahan, nuori mies!" keskeytti hän. "Te olette epäilemättä perhanan ovela, mutta muitakin teorioja on kuin teidän! Esimerkiksi tämä — kinu tuli jotenkin keskeytetyksi, ennenkuin hän ehti korjata kellon ja rahat! Hän kuuli jonkun tulevan ja kiireessä häneltä jäi kaikki!"

"Tuota voitte syöttää tyhmille, herra Quartervayne", huudahdin minä. "Tuo teoria on täynnä aukkoja. Siinä ei vesi pysyisi minuutinkaan vertaa! Hänellä oli aikaa repiä rikki Hollimentin vaatteet, viileskellä hartioilla olevaa vanua, tarkastaa ja leikata hänen housunvyötäryksensä. Hän etsi jotakin. Sanokaa mitä?"

"Olkoonpa niin!" sanoin minä. "Mutta tunnetteko Neamore nimistä miestä
— Percy Neamorea?"

Hän hätkähti aivan kuin olisin suunnannut revolverin häntä kohden, ja hänen isot kasvonsa kalpenivat.

"Mitäpä siitä!" vastasin minä. "Tunnetteko hänet? Luulenpa, että tunnette, ja kerron teille, miksi luulen. Holliment ja Neamore olivat Warrington-hotellissa, Maida Valessa, hyvin myöhään eilen illalla, ja kun he yhdessä poistuivat, lähtivät he tapaamaan jotakuta henkilöä, joka asuu Delaware-tiellä, siinä aivan lähellä, eikä kaukana murhapaikalta. Teitäkö he tulivat tapaamaan, herra Quartervayne? Koska minä näin teidät Delaware-tiellä juuri tänä iltapäivänä ajurinrattailla! Antakaa kuulua — kuka on Neamore?"

Hän tuijotti tylysti minuun hetken aikaa mitään virkkamatta — sitten hän äkkiä nousi ja lähti suoraan ulos huoneesta. Ennenkuin ehdin seurata, oli hän jo poistunut hotellista ja hävinnyt yön pimeyteen.

YHDESTOISTA LUKU

Makasin pitkän aikaa valveilla sinä yönä koettaen pohtia asioita. Minusta näytti, että jos tahtoi päästä johonkin selvyyteen tästä kerrassaan hämmästyttävästä tilanteesta, oli mentävä mahdollisimman kauas taaksepäin - ainakin johonkin määrättyyn kohtaan, josta nämä nykyiset asiat alkoivat. Ja niin pitkälti kuin minä tosiseikkoja tunsin, näytti kaikkien asiain alkuna olevan tuo viekas, valpas, tutkimaton vanha kiinalainen, jonka olin nähnyt Langham-hotellissa — herra Cheng. Koetin panna tapaukset järjestykseen — laskien tietysti hyvin laajalti todennäköisyyksiä. Kuvittelin asiaa näin: herra Cheng on rikas kiinalainen liikemies. Hän saapuu Euroopaan liikeasioissa: hänellä on kirjureja ja palvelijoita mukanaan. Hänen oleskellessaan Pariisissa ryöstää joku näistä seuralaisista häneltä jotakin — eli täsmällisesti, sen mukaan mitä jo olen saanut tietää, tämä mies on muuan Chuh Sin. Ryöstettyään herraltaan tämän "jonkin" pakenee Chuh Sin Englantiin. Hän ilmestyy Portsmouthiin — ehkä poikkesi sinne Southamptonista matkustettuaan Havren kautta. Hän asettuu asumaan Hollimentin raittiusravintolaan ja jonkun ajan kuluttua, sairastuttuaan, menee sairaalaan jättäen kaikki tavaransa Hollimentin huostaan. Palattuaan odottamatta sairaalasta huomaa hän, että Holliment on anastanut tuon jonkin. Hän lähtee hakemaan Hollimentia — kokoo joukon tyhjäntoimittajia ja johtaa hyökkäystä Hollimentin kauppapuotiin. Holliment pakenee — ja Chuh Sin pääsee jollakin tavalla hänen jäljilleen. Ehkä Chuh Sinillä on englantilaisia ystäviä Lontoossa — ainakin joku murhaa Hollimentin ja penkoo hänet kiireestä kantapäähän, kuin mielettömästi etsien tuota jotakin. Kaikki tuo näyttää selvältä, suoralta, johdonmukaiselta. Ja tämä herättää mielessä muutamia kummallisia kysymyksiä.

Olivatko Holliment, Quartervayne ja Neamore osakumppaneita tuossa anastuksessa eli suoraan sanoen varkaudessa?

Möikö Neamore tuon jonkin lady Renardsmerelle — kymmenestä tuhannesta punnasta?

Kuljetinko minä — täydellisessä viattomuudessa — sen, mitä hyvänsä se olikin, lady Renardsmereltä herra Pennithwaitelle?

Onko se — tämä esine, joka näyttää aiheuttavan murhia ja kaikenlaisia kauhuja ja ikävyyksiä — nyt hyvässä tallessa Pennithwaiten kassakaapissa Lincoln's Inn Fieldsissä, sillä välin kun eräs verenhimoinen kiinalainen, epäilemättä joidenkuiden englantilaisten rikostoverien suojelemana, kuljeskelee ympäri hellittämättä hakien sitä?

Minusta tuntui siinä maatessani täysin valveilla tuijottaen pimeään huoneeseeni, että minä tiesin enemmän koko asiasta kuin kukaan muu! Ja yhä uudelleen tunki mieleeni kysymys: olisiko minun kerrottava kaikki mitä tiedän poliisille, Jifferdenelle, heti paikalla?

Siihen kysymykseen en osannut vastata. En tahtonut sekoittaa lady Renardsmereä tuohon juttuun — en ainakaan, ennenkuin olin nähnyt ja puhutellut häntä. Kunhan vain Jifferdene antaisi minun mennä takaisin Renardsmereen, voisin kertoa lady Renardsmerelle kaikki mitä tiesin, kaikki mitä olin saanut selville Neamoresta, kuka hän olikaan, ja siitä, että hän epäilemättä oli liitossa Hollimentin ja Qurtervaynen kanssa, ja minä pyytäisin lady Renardsmereä itse ilmoittamaan asian poliisille. Sillä olin sillä hetkellä varma siitä, etteivät Chuh Sin ja hänen englantilaiset ystävänsä häikäilisi mitään saadakseen takaisin tuon esineen, ja meillä Renardsmeressäkin saattaisi tapahtua murha. Kertoisin koko jutun lady Renardsmerelle — heti kun hänet tapaisin. Ja Peggie Mansonille myöskin — ehkä Peggielle ensin. Sillä olin nähnyt Peggietä kyllin, tietääkseni, että jos kellään nuorella naisella konsanaan oli pää oikealla paikallaan, niin Peggiellä oli.

Mutta minua odotti tuo inhoittava tutkinto. Kammoksuin koko hommaa. En ollut milloinkaan eläissäni esiintynyt todistajana — en tutkintotuomarin enkä ruumiinkatsastajan edessä. En tiennyt, mitä he vielä saisivat minusta irti. Kun olin täysin tietämätön menettelytavoista, otaksuin, että poliisilla ainakin oli jotakin tekemistä asiassa; ehkä, jopa todennäköisestikin, oli Jifferdene jo vihjaissut ruumiintarkastajalle, että minä tiesin koko joukon. Pelkäsin, että minun oli mainittava lady Renardsmeren nimi — siinä yhteydessä. En tietänyt, mitä kysymyksiä minulla oli odotettavissa. Ja jos minä puhuin suuni puhtaaksi, kääntyisi Jifferdene minuun ja kysyisi, niiksi perhanassa minä en ollut kertonut hänelle kaikkea tuota? Niin, aivan varmaan, sanoin itselleni siinä käännellessäni ja väännellessäni, tiesin minä aika paljon enemmän kuin Jifferdene tiesi minun tietävän — ja sydämeni pohjasta toivoin, että en olisi tiennyt.

Nukuin vähän liian kauan sulasta uupumuksesta lopultakin, ja kello kävi jo kymmentä, kun menin kahvihuoneeseen aamiaiselle. Kesken aamiaista, kun par'aikaa luin kertomusta Hollimentin murhasta, hyvin varovaista ja suppeaa kuvausta, joka nähtävästi oli poliisilaitokselta lähtöisin ja joka viittasi asiassa olevan enemmän salaperäistä kuin siinä todellisuudessa tiesin olevan, kutsuttiin minut puhelimeen. Jifferdene oli toisessa päässä. Hän sanoi olevansa hommassa tutkinnon alkamisen johdosta Hollimentin asiassa Paddingtonissa sinä iltapäivänä, ettei niin voinut tulla minua tapaamaan kahteen tai kolmeen tuntiin — olisinko minä hotellissa puoli yhden ja yhden välillä? Lupasin olla — ja sitten tein hänelle erään kysymyksen.

"Ei", vastasi hän. "Vaan ehkä saan jotakin tietooni puolipäivään mennessä. Kuulkaahan — pysykää alallanne, kunnes minä tulen — älkää kuljeskelko ympäri, pysykää vaiteliaana!"

Soitin kiinni, ennenkuin hänellä oli tilaisuutta sanoa enempää. Sillä jo puhuessamme ja heti kun olin kuullut, ettei hän tarvinnut minua ennen puoltapäivää, olin päättänyt, koska minulla oli kaksi tuntia vapaasti käytettävänäni, toimia vähän salapoliisina omaan laskuuni. Palasin ja lopetin aamiaiseni ja sitten ryhdyin panemaan tuumaani toimeen.

Aioin lähteä Ritz-hotelliin. Minulla oli määrätty tarkoitusperä. Kun lady Renardsmere oli vienyt Neamoren autollaan kaupunkiin, olin kuullut hänen käskevän Walkerin, autonkuljettajan, ajaa suoraan Ritziin — tahdoin tietää, oliko Neamore mennyt sinne hänen mukanaan, ja ennen muuta, oliko joku liittynyt heidän seuraansa. Sillä minusta näytti hyvin todenmukaiselta, että toimitus, jonka tuloksena oli ollut se, että lady Renardsmere antoi kymmenentuhannen punnan maksuosoituksen Neamorelle, oli suoritettu siellä — ja mahdollisesti kolmannen — ja ehkäpä neljännenkin läsnä ollessa — joiden henkilöllisyyttä jo aloin arvailla.

Menin Ritziin. Taitavasti menettelemällä sain käsiini erään hyvin tärkeän henkilön tarjoilualalta, joka tietääkseni oli selvillä siitä, kuka oli syönyt siellä päivällistä kolme päivää sitten. Käytin hyväkseni erästä pientä asetta, jolla Jifferdene oli minut varustanut — hänen omaa virallista käyntikorttiaan. Tätä minä teeskennellyn salamyhkäisenä näytin kysymyksessä olevalle miehelle vietyäni hänet sivulle.

"Haluaisin teiltä vähän tietoja", sanoin minä. "Asia on aivan yksityisluontoinen ja sen täytyy tietenkin jäädä meidän keskeiseksi vain. Tunnetteko lady Renardsmeren?"

"Erään nuorenpuoleisen, hyvin, melkeinpä koreilevasti puetun herrasmiehen, erään juutalaisen seurassa?" kysyin minä.

"En — en muista milloinkaan nähneeni häntä ennen — en täällä enkä muualla."

Hän nyökkäsi — hänellä näytti olevan kyky hyvin selvästi muistaa asiat.

"Kun he saapuivat — lady Renardsmeren autolla — tuli hän sisään ja tilasi pöydän neljälle. Sitten nuori herrasmies meni puhelimeen. Sen jälkeen he yhdessä odottivat sohvalla istuen. Noin puoli kahdelta tuli kaksi miestä — lady Renardsmeren seurassa oleva mies esitti heidät hänelle. Sitten he kaikki yhdessä söivät aamiaista."

"Kyllä vain", vastasi hän. "Tahtoisin sanoa — ymmärrättehän? — että he eivät olleet herrasmiehiä. Hyvissä vaatteissa, ja hyvin käyttäytyivät — mutta tiedättehän mitä tarkoitan. Pidin heitä kilpa-ajojen kanssa tekemisissä olevina miehinä: tietysti me tunnemme lady Renardsmeren ja tiedämme, että hän on hyvin tunnettu hevosten omistaja: tuo hänen tammansa, Välkehtivä Rubiini, kuuluu olevan aivan varma Derby-voittaja. Luulimme näiden miesten olevan tapaamassa hänen armoansa kilpa-ajoasioissa."

"Toinen oli pitkä, tanakka, kasvot punakat; toinenkin oli tanakka, mutta lyhyt. Kummallakin oli harmaa kesäpuku — uuden uutukainen vielä päälle päätteeksi. Ja harmaa Homburg-hattu, mustilla nauhoilla. Sillä miehellä, joka tuli lady Renardsmeren mukana, oli kaupunkilaisvaatteet ja silkkihattu."

"Huomasitteko, että he olivat missään kauppa-asioissa keskenään?" kysyin minä. "Että jokin paperi allekirjoitettiin, tai muuta sentapaista."

"Kyllä", hän vastasi. "Vein itse heille aamiaisen jälkeen kahvia ja näin lady Renardsmeren erään sivupöydän ääressä kirjoittavan maksuosoitusta. Hän ojensi sen miehelle, joka ensiksi tuli hänen kanssaan tänne."

"Ei", sanoi hän. "Nuo kolme miestä lähtivät tiehensä heti sen jälkeen kun olin nähnyt lady Renardsmeren kirjoittavan maksuosoituksen; hän odotti täällä, kunnes hänen autonsa tuli häntä noutamaan kello kolmelta."

"Te näette koko joukon ihmisiä", huomautin minä. "Olitteko milloinkaan aikaisemmin nähnyt ketään noista kolmesta miehestä?"

"En!" vastasi hän varmasti. "En milloinkaan! Aivan outo- ja minulle — kaikki kolme! Ja tunnen tämän osan kaupunkia melko hyvin!"

Lähdin pois ja tiesin nyt, että kuka hyvänsä Neamore olikaan, oli hän esittänyt Hollimentin ja Quartervaynen lady Renardsmerelle Ritz-hotellissa ja kaiken todennäköisyyden mukaan tämä oli ostanut noilta kolmelta sen esineen jonka Holliment oli varastanut Chuh Siniltä ja jonka Chuh Sin oli ryöstänyt herraltansa, sfinksimäiseltä herra Chengiltä. Mitähän se oli? Ja miksi, vieläkin sanoakseni, ei herra Cheng halunnut kertoa meille?

Palasin omaan hotelliini aprikoiden näitä salaperäisiä asioita — ja puoli yhdeltä asteli Jifferdene sisään ilmeisesti pahantuulisena.

"No tämäpä nyt sotkua!" huudahti hän istuutuessaan vieressäni olevalle tuolille tupakkahuoneessa. "Tuo perhanan vanha kiinalainen on livistänyt!"

"Sama mies! Lähti tiehensä — viime yönä", vastasi hän. "Ja vain hyvin vähän aikaa sen jälkeen kun me olimme häntä tavanneet. Lähti Pariisin yöjunalla, senkin tulen vietävä! — koko tämänaamuinen puuhani tai suurin osa siitä, on mennyt hukkaan."

"No niin, nähkääs", vastasi hän. "Suunnittelin viime yönä mielessäni, että toimittaisin hänet tutkintoon; tiesin, että jos saisimme hänet todistaja-aitioon, olisi hänen kerrottava, mitä hän ei meille tahtonut kertoa, ja kun ei tällä haavaa ole mitään toiveita saada häntä tutkintotuomarin eteen, ajattelin toimittaa hänet ruumiintarkastajan eteen. Ja minä ryhdyin toimiin, sopien asiasta tänä aamuna Paddingtonin ruumiintarkastajan kanssa, ja sain hänet lähettämään haasteen herra Chengille ja lähdin sitä itse erään oikeudenpalvelijan kanssa perille viemään. Mutta kun tulimme Langham-hotelliin, oli tuo vanha pöllö jo lentänyt tiehensä! Ja siinä sitä oltiin! Sillä luullakseni on herra Chengillä hallussaan asian avain."

"No niin", hän vastasi. "En ollenkaan epäile sitä, että Hollimentin murhasi se kinu, jonka herra Cheng tahtoo saada käsiinsä — enkä sitäkään epäile, että kinu varasti jotakin herra Chengiltä ja että Holliment vuorostaan ryösti häneltä. Luulen, että kinu käänsi Hollimentin nurin narin, niin sanoakseni, etsiessään tuota saalista. Tuntuuko se teistä todenmukaiselta?"

"Niin, tahdoin pakottaa herra Chengin kertomaan meille suoraan, mitä se oli", hän sanoi. "Se tekisi asian yksinkertaisemmaksi, mutta, kuten sanoin, hän on pujahtanut pois!"

"Hän ei tiedä!" vastasi hän. "Me lähdimme sinne heti huomattuamme, että herra Cheng oli matkustanut. Herra Shen tuli vähäsen kuorestaan ulos tällä kertaa ja vakuutti meille, ettei heillä ollut vähintäkään aavistusta siitä, miksi herra Cheng tahtoi saada käsiinsä tuon salaperäisen kinun — sen he vain tiesivät, että hän kaikin mokomin tahtoi saada ja oli halukas suorittamaan kaikki asiasta koituvat kustannukset."

"Tuiki vähäsen!" murisi hän tyytymättömänä. "Ja tähän asti emme ole löytäneet mitään johtolankaa, mitään jälkiä — paitsi mitä te jo tiedätte."

"Kello kolmelta tänään iltapäivällä", vastasi hän. "Se on vain pelkkä muodollisuus. Siellä esiintyvät todistajina poliisi, joka löysi Hollimentin, ja poliisilääkäri ja te. Sitten ruumiintarkastaja lykkää jutun viikon tai kahden päähän. Emme pääse sen pitemmälle tällä kertaa."

"Eivät tänään ainakaan", sanoi hän. "Teidän on vain todistettava hänet mieheksi, jonka tunsitte Portsmouthissa Holliment nimisenä. Myöhemmin, kun olemme saaneet enemmän yksityiskohtaisia tietoja, saatte kertoa, mitä tapahtui Hollimentin kaupassa. Mutta tänään — eipä juuri mitään. Muodollisuus! Mennäänpäs hakemaan vähän aamiaista, ja sitten lähdetään Paddingtoniin kuulemaan, onko Birkem saanut mitään lisätietoja."

Birkem, jonka myöhemmin tapasimme Paddingtonin poliisiasemalla, oli vähäsen edistynyt. Hän oli kuullut eräästä oudosta miehestä, joka oli asunut eräässä Delaware-tien varrella olevassa talossa viimeiset kaksi tai kolme viikkoa ja äkkiä lähtenyt sieltä Hollimentin murhan jälkeisenä päivänä. Ja kun hän juuri aikoi mennä toimittamaan tarkempia tiedusteluja asiasta, lähdimme hänen mukaansa — taloon, jonka pääty-ikkunaan oli kiinnitetty ilmoitus: 'Huoneita vuokrattavana'. Talon emäntä, jota me heti puhuttelimme, oli muuan noita kuihtuneita olentoja, joiden paljas ulkomuoto ja käytös tekevät tarpeettomaksi heidän itsensä kertoa, että ovat nähneet parempia päiviä, ja hän oli aivan valmis kertomaan poliisivirkamiehille, mitä suinkin tiesi. Hänellä oli ollut noin kolmen viikon ajan vuokralainen, joka nimitti itseään herra Carriksi. Hän oli pitkä, komea herra, jolla nähtävästi oli runsaasti rahaa ja joka söi ja joi erittäin hyvin. Hän ei enimmäkseen mennyt mihinkään, paitsi eräänä iltana. Hän otti paljon sanomalehtiä, erittäinkin urheilulehtiä ja oli jättänyt jälkeensä noin korkean pinon sanomalehtiä ja paljon kilpa-ajoja koskevia kirjoja. Hän kirjoitti joukon kirjeitä, ja hän oli saanut aika monta sähkösanomaa eräänä iltapäivänä klo puoli kolmen ja kuuden välillä.

"Hänellä ei milloinkaan ollut ainoatakaan vierailijaa, paitsi toissa iltana", vastasi emäntä. "Silloin, hyvin myöhään tosin — lähes kahdeltatoista — tuli kaksi herraa häntä tapaamaan; minä olin maata menossa, kun he koputtivat ovelle."

"Laskin heidät sisään — itse", vastasi hän. "Toinen oli lyhyt paksu herra; toinen oli nuorempi — luulisinpä hänen olleen juutalaisen. He kysyivät herra Carria ja minä vein heidät hänen arkihuoneeseensa. He viipyivät siellä ehkä kymmenen minuuttia — sitten kaikki kolme lähtivät yhdessä ulos."

"Ei, hänellä oli portinavain", sanoi emäntä. "Kuulin hänen palaavan noin kolmen seuduilla aamulla."

"Sanoiko hän perästäpäin teille mitään sen johdosta, että oli ollut ulkona niin myöhäiseen?"

"Ei sanonut! Hän tuli aivan hiljaa sisään. Hän oli hyvin hiljainen, hyvin kunnollinen mies."

"Aivan äkkiä! Eilen iltapäivällä. Hän tuli minulle kertomaan, että hänen oli lähdettävä mannermaalle liikeasioissa, ja hän pakkasi tavaransa ja sitten meni tiehensä vuokra-ajurilla kahdessakymmenessä minuutissa. Haluaisitteko nähdä hänen arkihuonettaan? Se on juuri samassa kunnossa kuin lähtiessä."

Salapoliiseja halutti nähdä arkihuone, ja he tutkivat sen perinpohjin. En tiedä, näkivätkö heidän ammattitaitoiset silmänsä jotakin, jota minun eivät huomanneet; minä näin vain huomattavan kokoelman sentapaisia julkaisuja kuin Urheilija' ja 'Urheilulehti' ja 'Ruffin Opas' ynnä muita ja hyvän määrän sähkösanomia, huolellisesti päällekkäin ladottuina eräällä sivupöydällä, josta minä päättelin, että herra Carr oli huvitellut hiljaisen olonsa aikana Delaware-tiellä lyömällä vetoa mielikuvituksessaan ja että hän oli milloin voittanut, milloin hävinnyt.

"Tuo oli tietenkin Quartervayne", huomautti Jifferdene, kun me lähdimme. "Kunhan vain olisimme saaneet hänet itsensä käsiimme! Mutta siinäkin on mannermatka esteenä. No niin… pian alkaa tutkinto."

Tutkinto, jota niin peläten olin ajatellut, osoittautui pelkäksi muodollisuudeksi — vain oikeudenkäynnin aluksi. Ja loppujen lopuksi ei minua ensinkään kutsuttukaan. Hollimentin raittiusravintolan taloudenhoitajatar — joka muuten oli joku hänen sukulaisensa — oli nähtyään uutisen hänen murhastansa rientänyt kaupunkiin ja todisti hänen henkilöllisyytensä. Minä olisin yhtä hyvin saattanut pysyä poissa.

"Mutta seuraavalla kerralla teitä tarvitaan, herra Cranage", sanoi Jifferdene, kun ruumiintarkastaja lykkäsi kuulustelun pari viikkoa eteenpäin. "Silloin kaikki tämä tulee julki — ja epäilemättä paljon muuta lisäksi."

"No niin, saanko nyt mennä?" tiedustelin. "Minä ehdin parahiksi neljän ja viidenkymmenenkolmen junaan Victoria-asemalle."

Me erosimme, ja minä lähdin — matkalle iloisena siitä, että olin vapaa, ja innokas pääsemään takaisin Renardsmereen kertomaan Peggie Mansonille kaikki ja pyytämään häneltä neuvoa. Minulla oli kova kiire ja ehdin Victoria-asemalle vain pari minuuttia ennen neljän ja viidenkymmenenkolmen junan lähtöä. Ja juuri ollessani kiipeemässä siihen kuulin takaani huutoa ja meteliä ja kääntyessäni näin Jifferdenen juoksevan pitkin asemasiltaa, viitaten minua pysähtymään. Pysähdyin — ja juna lähti. Jifferdene lähestyi hengästyneenä, läähättäen.

"Quartervayne!" kuiskasi hän tultuaan luo. "Quartervayne! Löydetty East
Endistä! Murhattuna!"

KAHDESTOISTA LUKU

Häpeämättä tunnustan, että ilkeä, kylmä väristys kulki karmien pitkin selkäpiitäni, kun salapoliisi kuiskasi nuo viimeiset sanat. Murha — taasenko! Toisen kerran jo kolmen päivän kuluessa kuulin sellaisen miehen murhasta, jonka itse olin nähnyt hengissä, terveenä ja voimakkaana vain muutamia tunteja ennenkuin hänet oli isketty kuoliaaksi. Ja — kenenkähän vuoro ensi kerralla?

Jätin huudahtamatta tavalliseen, jokapäiväiseen tapaan. Seisoin vain ja tuijotin.

Mutta hillitsin itseni ajoissa. Ei, en kertoisi mitään Jifferdenelle, ennenkuin olin käynyt Renardsmeressä. Katselin kaihoten junaa, joka juuri hävisi etäisyyteen — siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä Renardsmereen sinä iltana — paitsi tietenkin, jos vuokraisin auton. Ja sillä välin…

"Mitä mahdotonta siinä on!" väitti Jifferdene. "Epäilemättä se on
Quartervayne — kuvauksen mukaan."

"Olen aivan varma itse puolestani", vastasi hän, vetäen minua asemasillan päässä olevaa aidaketta kohden. "Tulkaa! — meidän täytyy mennä sinne. Kiiruhdin pysähdyttämään teidät heti kuultuani asiasta."

"Hotellissa — halpahintaisessa paikassa - alhaalla telakka-alueen puolella", vastasi hän. "Asia tapahtui seuraavasti — sen mukaan kuin puhelimella ilmoitettiin. Eräs mies tuli hotelliin hyvin myöhään eilen illalla ja otti huoneen, sanoen ennättävänsä johonkin tänään keskipäivällä lähtevään Batavian-linjan höyrylaivaan ja antaen määräyksen, ettei häntä saisi häiritä ennen puolta kahtatoista. He menivät koputtamaan hänen ovelleen määräaikana, eivät saaneet mitään vastausta, menivät vihdoin huoneeseen, löysivät hänet kuolleena — murhattuna. Kuvauksesta päättäen se on Quartervayne!"

"Vaan ehkei olekaan" sanoin minä, vaikka, muistaen mitä Quartervayne itse oli kertonut minulle lähdöstään Hollantiin salassa olin vakuutettu siitä, että Jifferdenen otaksuma oli oikea. "Entäpä jos ei olekaan!"

"Kohta sen näemme!" sanoi hän jyrkästi. "Te tunnette hänet ainakin. Tulkaa! — lähdetään sinne." Hän johti minut kiireesti kaupungin rautatielle ja sieltä itään päin lähtevään junaan. En tehnyt mitään yritystä jutella matkan varrella; mietin tiukasti omia asioitani, miten vasta menettelisin. Ja päätin mielessäni, että käytyäni hänen kanssaan paikassa, missä hyvänsä, johon yhdessä nyt juuri olimme menossa, jättäisin hänet ja lähtisin Renardsmereen, olkoonpa sitten vaikka keskellä yötä ja maksakoon auto minulle vaikka kymmenen puntaa. Olipa nyt kysymys mistä hyvänsä, oli minun ensin puhuteltava lady Renardsmereä.

Me poistuimme junasta Mark Lanella ja kuljettuamme poikki Tower Hillin ja Mintin ohi jouduimme muutamille St. Katherine-telakan välittömässä läheisyydessä oleville kurjille ja likaisille kaduille. Jifferdene nähtävästi tunsi tiensä aivan hyvin. Hän johti minut suoraan eräälle poliisiasemalle, jossa hän tuota pikaa oli vilkkaassa keskustelussa viranomaisten kanssa. Pian hän osoitti minua, joka seisoin siinä syrjässä.

"Tuo herrasmies voi todistaa hänen henkilöllisyytensä", sanoi hän. "Hän tuntee sen miehen — jotensakin hyvin."

Vielä kerran minun oli pakko hyvin vastahakoisesti seurata Jifferdeneä ruumishuoneeseen. Se oli aivan lähellä ja, jos mahdollista, vielä kolkompi ja kurjempi kuin se, jossa olin nähnyt Hollimentin ruumiin. Ja samassa huomasinkin jo katselevani Quartervaynea.

"Kyllä!" mutisin. "Niin kyllä! Tuo on — Quartervayne! Ja lähdetään nyt pois täältä!"

"Älkää olko millännekään, nuori mies!" sanoi hän melkein ystävällisesti. "Nyt se on ohi — ja mentävä sinne oli, kuten tiedätte. Olin oikeassa, näettehän. No niin — se oli toinen!"

"Puukotettiin! — kuten toinenkin", sanoi hän päätään pudistaen. "Puukotettiin, mutta tällä kertaa neljän seinän sisällä. Tulkaa — lähdemme hotelliin, jossa se tapahtui."

Mies, joka oli seurannut meitä paikalliselta poliisiasemalta, johti meidät parin vielä viheliäisemmän kadun kautta rauhalliselle kujalle, jonka alemmassa päässä näin korkean muurin ja sen takana laivojen ja höyryjen mastoja ja savutorvia.

"St. Katherine-telakka!" mutisi Jifferdene, nähdessään minun katsovan siihen suuntaan. "Nähtävästi hän aikoi lähteä meritse täältä. Mutta sanoivat hänen puhuneen Batavian linjasta — sen laivat lähtevät lähempää Lontoon-siltaa. Sinne ei kuitenkaan ole monen minuutin matkaa reippaasti astellen. Ja täällä hän ainakin loppunsa kohtasi."

Hän viittasi kädellään, ja minä näin, että olimme saapuneet murhapaikalle; kehno ränstynyt rakennus, kehnon ränstyneen kadun varrella. Kaksi tai kolme vanhaa, harmaata tiilitaloa oli liitetty yhteen: ensi kerroksen ikkunain tasalla kulki pitkä kapea puukilpi — sinisellä pohjalla näkyi kulunein kultakirjaimin: Kellermanin Yksityis-Hotelli. Yhteen noista synkistä ikkunoista oli kiinnitetty ilmoitus: Kahvila; toiseen: Majatalo. Minusta tuntui käsittämättömältä, miten kumpikaan saattoi kävijöitä houkutella; jo pelkkä likaisten kaihtimien ja ikkunaverhojen näkeminen riitti.

Astuimme sisään. Likaisessa eteissalissa, jossa ilma tuoksui pilaantuneelta rimalta, keitetyltä teeltä, lampaankyljykseltä ja vihanneksilta, tuli meitä vastaanottamaan eräs mies — lihava, likainen mies, paitahihasillaan, jonka päätunnusmerkkinä tällä hetkellä oli hermostunut levottomuus. Hän kumarsi melkein alistuvan kohteliaasti molemmille salapoliiseille ja minulle ja kiiruhti aukaisemaan ovea huoneeseen, joka nähtävästi oli hänen oma yksityinen vierashuoneensa. Siellä istui ompeluksineen hyvin lihava nainen, joka meidän ilmestyessämme tuli yhtä hermostuneeksi ja kiihtyneeksi kuin mieskin. Hän rupesi hommailemaan tuoleja meille, sillä välin kun mies seisoi mykkänä tarkastaen meitä: näin selvästikin, että hän oli aivan suunniltaan. Mutta Jifferdene, saatuaan seuralaiseltaan tietää, että tämä oli herra Kellerman, saattoi hänet keveämmälle mielelle muutamalla sanalla.

"Ilkeä juttu teille, tämä, herra Kellerman", sanoi hän lohduttaen. "Eihän se tietenkään teidän vikanne ollut, mutta ikävä vain, kun tuollaista talossa tapahtuu."

Isäntä huokasi aivan kuin helpotuksesta kuullessaan ystävällisiä sanoja. Mutta emäntä puhui. "Niin, sir — ja kun me emme tienneet siitä mitään — ennen kuin palvelusmies teki tuon kammottavan löydön", sanoi hän. "Emme edes tienneet, että tuo herra oli talossa." "Niinkö?" huudahti Jifferdene. "Ette tienneet — mutta ettekö te tiedä, mitä vieraita teillä on täällä?"

"Asia oli näin, herrat", sanoi isäntä, puhuen hitaasti ja tavallaan kankeasti, kuten henkilö, joka käyttää myöhemmin oppimaansa kieltä. "Tämän talon homma on vähän poikkeuksellista. Telakat — ne ovat tässä aivan lähellä, ihmiset — merenkulkijat — tahtovat päästä tänne mihin aikaan hyvänsä yöllä, haluten vain yösijaa muutamiksi tunneiksi. Me siis pidämme yövartijaa, joka valvoo koko yön. Me itse — vaimoni ja minä — me olemme päivisin kovassa työssä — ja panemme yhdeltätoista maata. Sen jälkeen — me emme tiedä, kuka talossa lienee — niin on laita!"

"Kuka sitten tietää?" tiukkasi Jifferdene. "Yövartijako? No niin — me tahdomme tavata häntä siis."

Isäntä lähti ulos ja palasi piammiten mukanaan mies, joka, kuten Jifferdene perästäpäin huomautti, näytti entiseltä ammattinyrkkeilijältä, joka oli hengissä läpäissyt monta mukilointia. Hänellä oli nenä muodoton, kasvot arpiset, silmät valppaat, ja minulle juolahti mieleen, että hän todennäköisesti olisi yhtä omiaan vieraita ulosheittämään kuin niitä vastaanottamaankin. Hän loi salapoliisiin levollisen ja varovan katseen, ja kun Jifferdene käski häntä istumaan, sovitti hän ison raskaan ruhonsa tuolin reunalle, aivan kuin sillä tavalla ilmaistakseen, ettei hän ollut mies, joka mitenkään paljastaisi itseään, ei sanoin eikä teoin.

"Te olitte siis viime yönä toimessa täällä, sen jälkeen kun herra ja rouva Kellerman olivat menneet levolle?" tiedusteli Jifferdene. "Kertokaa siis meille kaikki, mitä tapahtui, kun tuo murhattu mies tuli tänne."

Yövartija oli nähtävästi valmistunut tähän. Hän ryhtyi kertomaan niin suoraa päätä, että selvästi huomasi hänen edeltäpäin ajatelleen kaikki valmiiksi.

"Sikäli kuin minä olin mukana, herra komisarius, ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut!" vastasi hän. "Ei mitään! Minä ryhdyin virkaani kello yhdeltätoista, kuten tavallista, kun isäntä menee levolle —"

"Kolme herrasmiestä oli silloin talossa", keskeytti rouva Kellerman.
"Kolme hyvin kunnioitettavaa herraa — kaikki vieraita. Kauppiaita.
Jotka kaikki vetäytyivät huoneisiinsa yöksi."

"Kello yhdeltätoista", jatkoi portinvartija häiriintymättä. "Kaikki on sitten hiljaista — aivan hiljaista, kunnes kello on viisi minuuttia yli kahdentoista — keskiyöllä. Silloin tämä herra, jonka löysimme kuolleena tänä aamuna, tulee tänne. Hän sanoo haluavansa makuuhuonetta eikä häntä saisi mennä puhuttelemaan tai häiritsemään ennen puolta kahtatoista, koska hänen laivansa ei lähtisi ennen kuin puolipäivän jälkeen ja hän aikoi nukkua oikein hyvin. Hän maksaa vuoteesta ja aamiaisesta edeltä käsin — kuten sääntönä on — neljä shillingiä. Sitten sanoo hän, ettei hän vielä ole uninen, ja haluaa vähän tupakoida. Minä osoitan hänet pieneen, eteissalin kyljessä olevaan tupakkahuoneeseen, ja silloin kysyy hän minulta, voisinko toimittaa hänelle korkkiruuvin, puhtaan lasin ja vähän raitista vettä? Lähden niitä noutamaan, ja kun palaan, on hänen eteensä pöydälle ilmestynyt wiskypullo. Hän veti korkin suulta, kaatoi itse lasiin ja istui sitten tupakoimaan."

"Ei tarjonnut! Minä lähdin pois", jatkoi yövartija. "Jos tahdotte tietää, olin itse puolestani varannut pienen rommitilkkasen tuonne ulkopuolelle, missä istun öisin. Olin juuri sytyttänyt piippuni ja aioin ruveta lukemaan iltalehteä, kun kaksi miestä tuli sisään etuovesta. He halusivat kumpikin yösijaa ja maksoivat niistä. Ja nähdessään tupakkahuoneen oven avoinna ja valon sieltä loistavan, mainitsivat he jotakin sikaarista ja menivät sinne."

"En tarkemmin", vastasi yövartija pudistaen päättävästi päätään. "En kiinnittänyt heihin niin paljon huomiota. Merimiehiä kai. Molemmat olivat puetut sinisiin sarssipukuihin ja luullakseni noin kolmen- tai neljänkymmenen ikäiset. Heissä ei ollut mitään huomattavaa — varsinaisesti. Toisella miehellä oli kultarenkaat korvissaan — sen satuin huomaamaan."

"Ei viiteen minuuttiin tai niille vaihein", vastasi yövartija "Silloin mies, joka oli ensiksi tullut sisään, koputti pöytään. Lähdin katsomaan, mitä hän halusi. 'Tuokaa vielä kaksi puhdasta lasia, hyvä mies', sanoi hän, 'ja lisää vettä — nämä herrat juovat minun kanssani'. Toin siis, mitä he halusivat, ja molemmat toiset nostivat tuolinsa hänen pöytänsä ääreen ja minä jätin heidät sinne juttelemaan ja juomaan yhdessä."

Rouva Kellerman pisti väliin huomautuksen, joka nähtävästäkin oli jonkinlainen anteeksipyyntö.

"Tietysti", sanoi hän katsellen lempeästi salapoliisia, "tietysti, jos joku herrasmies haluaa tuoda mukanansa pullon ja tarjota siitä jollekin toiselle herrasmiehelle —"

Jifferdene teki kädellään poistavan liikkeen, ikäänkuin merkiksi, että asia oli vähemmän tärkeä, ja nyökkäsi yövartijalle.

"Jatkakaa!" sanoi hän. "Kaikki kolme jäivät siis laseja kilistelemään.
Ja kuinka kauan he sitä jatkoivat?"

"Kunnes he olivat tyhjentäneet pullon, jonka ensimmäinen mies oli tuonut", vastasi yövartija. "Kello oli silloin lähes kaksi. Silloin he kaikki tulivat eteishuoneeseen ja pyysivät minua näyttämään heille heidän huoneensa."

"Koska minä katsoin sitä, kun tulin alas ja menin kaasua sammuttamaan.
Tyhjä oli!"

"Selvätpä hyvinkin — aivan selvät, siitä ei epäilystä. Sanoivat aivan kohteliaasti hyvää yötä toisilleen ja minulle."

"En ensinkään. Kuulin suurimman osan siitä, mitä he puhuivat juodessaan. He keskustelivat ulkomaan paikoista — kauppa-asioista ja muista sentapaisista."

"Sillä miehellä, joka tuli yksikseen — hänellä, jonka me löysimme kuolleena — oli numero viisitoista. Ja noista molemmista muista oli toisella numero kuusitoista, toisella kahdeksantoista. Numero viisitoista on aivan vastapäätä kuuttatoista."

"Kuusitoista ja kahdeksantoista tulivat alas neljännestä vailla seitsemän, juuri kun minun hommani oli lopussa. He sanoivat, etteivät halunneet täällä syödä aamiaista ja lähtivät tiehensä."

"Hyvä — ja entä kolmas mies?" tiedusteli Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen.

"Niin!" sanoi hän. "Olin juuri mennyt levolle, kun asia tuli ilmi! Minä panen maata joka aamu kello yhdeltätoista ja nousen kello kuudelta illalla. Palvelusmies — hän tulee ja ajaa minut ylös ja sanoo, etteivät he saa mitään vastausta viidestätoista. Minä siis lähden hänen mukaansa, ja hetken kuluttua hän ja minä ja tämä isäntä aukaisimme oven. Ja silloin — no niin — siellä oli verta! Puukko isketty — suoraan läpi kurkun. Ja me lähetimme hakemaan poliiseja."

"Jotka siitä asti ovat huolehtineet kaikesta ja pitäneet huoneen oven suljettuna, herrat", huomautti rouva Kellerman. "Siellä ylhäällä on nytkin muuan konstaapeli vahdissa — ehkä hän odottaa teitä?"

Kerrosta ylempänä talo oli vielä likaisempi, vielä kurjempi kuin ennen. Kuljimme parin käytävän kautta; vihdoin tulimme erääseen, joka johti talon takaosaan. Sen loppupäässä olevan ikkunan luona seisoi virkapukuinen poliisi, nähtävästi hyvin ikävystyneenä. Hän tuli vastaan nähdessään paikallisetsivän ja otti esiin avaimen. Hetken kuluttua olimme kaikki numero viidessätoista.

"Mihinkään ei ole koskettu tai mitään liikutettu", huomautti poliisi hiljaisella äänellä. "Ei ainakaan sen jälkeen kun meidät tänne kutsuttiin."

Yksi silmäys vuoteeseen riitti minulle — olin iloinen kääntyessäni pois ikkunan luo, jonne Jifferdene syystä tai toisesta oli vetäytynyt heti sisään tullessamme. Hän kosketti kyynärpäätäni osoittaen toisella kädellään.

"Ikkunapuitteissa ei ole kiinnipitimiä", mutisi hän. "ja ikkunakin on avoinna. Mitähän tuolla ulkopuolella on?"

Hän aukaisi alemman ikkunapuoliskon ja katsoi alas. Aivan alla siinä oli jonkun matalamman rakennuksen tasainen katto; sen kummallakin puolella oli vesitorvet; alhaalla näkyi piha, josta lähti pimeä matala porttikäytävä.

"Kiipeämään tottunut mies olisi voinut tulla tänne sisään tämän ikkunan kautta", huomautti Jifferdene miettivänä. "Minun oma mielipiteeni onkin, että joku niin teki — tuosta toisesta jutusta en oleta mitään! No niin — katsellaanpas sitten ympäri."

Hän ja paikallismies alkoivat tutkia huonetta ja murhatun miehen vaatteita. Tunsin heti paikalla puvun, jonka olin nähnyt Quartervaynen yllä edellisenä iltana; näin myöskin, että se oli joutunut samanlaisen käsittelyn alaiseksi kuin Hollimentin vaatteetkin — vanu olkapäillä oli revitty palasiksi; missä vain oli paikka, jossa jotakin olisi saattanut olla piilotettuna, siellä oli puukko ollut työssä. Mitä tulee kuolleen miehen tavaroihin, niin hänen kellonsa perineen — arvokkaita esineitä muuten — oli lipaston päällä, sen vieressä oli lompakko, jossa oli joukko Englannin pankin seteleitä ja erään amsterdamilaisen pankin maksettavaksi asetettu huomattavan suuri matkakreditiivi; aivan lähellä oli useita muita yksityisesineitä, kuten hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko ynnä muuta. Ja kukkaro siinä oli — mutta tyhjänä.

"Ottanut pikkurahat tällä kertaa!" huomautti Jifferdene merkitsevästi.
"Mutta — ei hän niiden vuoksi tullut!"

Lähdin ulkopuolelle odottamaan; vihdoin menin alas julkipuolelle ja sieltä kadulle tympeytyneenä koko asiaan. Kului jonkun aikaa ennen kuin Jifferdene seuralaisineen yhtyi minuun.

"Erään seikan panin merkille", huomautti Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen, jolla aikaa hän näytti kovasti miettivän. "En myöskään luule, että se on mikään tavallisuudesta poikkeava asia tämän luokan hotelleissa ja tässä osassa kaupunkia. Ovi oli varustettu hyvällä lukolla ja vahvalla salvalla — ei millään semmoisella turhalla korusalvalla, joita paremmissa hotelleissa näkee. Mitenkähän oli — käyttikö hän kumpaakin?"

"Ei ollut voinut käyttää salpaa", huomautti toinen salapoliiseista, "koska isäntä aukaisi oven pääavaimella. Jos salpa olisi työnnetty eteen —"

"Niin, minä uskonkin, että murhaaja tuli ikkunasta sisään!" sanoi Jifferdene. "Ja tulipa hän sitten mitä tietä hyvänsä, teki hän työnsä! Se on tuo luihu kiinalainen, herra Cranage", päätteli hän, kun me olimme päässeet kahden kesken. "Eikö kertonutkin herra Cheng meille, että tapahtuisi toinen murha ja kolmas ja —"

"Varmastikin!" vastasi hän. "Miettikää asianhaaroja! Joku tietenkin seurasi Quartervaynen jälkiä tänne — ja teki hänestä lopun. Kinu se oli!"

"Ettekö epäile niitä kahta miestä, jotka seurasivat häntä tänne hotelliin?" kysyin minä.

"En yhtään! Otaksun heidän olleen satunnaisia vieraita — kuten hän itsekin. Ei, — joku viirusilmäinen kiinalainen se oli! Vilkaiskaapa tänne!"

Hän otti taskustaan jonkun esineen, joka oli huolellisesti kääritty pehmeään paperiin ja hänen omaan nenäliinaansa, ja kun hän oli poistanut peitteet, tuli näkyviin tavallinen sileä makuuhuoneen juomalasi, jota hän piti kohotettuna minun ja valon välillä. Sen sivupinnoilla näin selvästi kahden tavattoman hoikan etusormen ja peukalon jäljet.

"Mikään eurooppalainen käsi ei ole tuota tehnyt!" sanoi Jifferdene voitonriemuisena. "Itämaalainen peukalo ja itämaalaiset sormet sen tekivät! Hän joi lasin vettä verisen työnsä jälkeen, ja siinä sitä ollaan! Herra Cranage, meidän täytyy penkoa koko Lontoo saadaksemme käsiimme tuo kinu, taikka saamme vielä yhden tämmöisen jutun. Mutta — kuka on seuraava? Älkää kuitenkaan säikähtykö. Pysykää minun seurassani päivisin ja hotellissanne pimeän tultua, ja…"

Mutta minulla ei ollut aikomustakaan mennä hotelliin, vaikka en sanonut mitään, josta Jifferdene olisi voinut sitä arvata. Erosin hänestä jollakin tekosyyllä. Sitten menin ja söin hyvän päivällisen, että luontoni vähän rohkaistuisi, ja heitin päättävästi mielestäni pois kaikki äskeisten tapausten hirveät muistot. Myöhemmin kävin eräällä autoasemalla, ja kun minulla oli mukanani runsaasti rahaa enkä välittänyt, mihin sitä kului, vuokrasin hyvän auton ja lähdin Lontoosta. Ja kello oli liki yksi aamulla, kun pysähdyin Peggie Mansonin talon kohdalla, lujasti päättäneenä tavata hänet.

KOLMASTOISTA LUKU

Mansonin huvila, jonka Peggien isä, tuo entinen kuuluisa valmentaja, oli rakennuttanut oman makunsa ja suunnitelmansa mukaan, oli iso kartano, jossa oli monta pääkäytävää. Mutta tunsin sen jo aivan hyvin, ja suuntasin kulkuni suoraan eräälle ovelle, joka oli juuri Peggien oman makuuhuoneen alapuolella; sen ikkunoista saattoi nähdä tallit niihin liittyvine rakennuksineen. Siinä ovessa oli soittokello, sähkökello, joka johti Peggien huoneeseen, niin että häntä voitiin kutsua mihin aikaan yöllä hyvänsä. Ja minä olin juuri painanut sitä sormellani ja kuullut yläpuolella olevasta huoneesta kimeän soiton puoliavoimen ikkunan kautta, kun pitkä roteva mies hypähti esiin jostakin — todellisuudessa lähellä olevasta pensaikosta — ja laski kätensä ilkeän raskaasti käsivarrelleni.

"Hoi itse!" vastasin minä, hypähtäen taaksepäin hänestä. "Kuka hiivatissa te olette? Ottakaa kätenne pois!"

"En, ennenkuin tiedän mitä haette, nuori mies!" vastasi hän. "Mitä asiaa teillä on kuljeskella täällä ympäri tähän aikaan yöllä?"

"Mitä itse teette täällä, yksityisalueella?" tiedustelin minä. "Sanokaa se!"

Mutta samassa ilmestyi joku valkopukuinen olento yläpuolellamme olevaan ikkunaan, ja kuulin Peggien äänen.

"Peggie!" sanoin, käyttäen hänen ristimänimeään kiihkeydessäni. "Minä täällä olen — Cranage! Tulkaa alas ja laskekaa minut sisään! Olen autolla ajanut koko matkan kaupungista tänne, teitä tavatakseni! — Minun pitää heti saada tavata teitä. Tulkaa alas ja ottakaa neiti Hepple mukaanne. Ja täällä on eräs mies kuljeskelemassa teidän alueellanne —"

"Vai niin!" huudahti hän. "Hyvä on, herra Robindale, se on herra
Cranage, lady Renardsmeren yksityissihteeri. Minä tulen alas heti."

"Miksi te ette sanonut, kuka te olitte?" vastasin minä. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä?"

Hän lähti matkoihinsa, yhä muristen, ja minä menin ovelle odottamaan. Kului muutamia minuutteja; sitten ilmestyi valoa lasioven taakse; lukot ja salvat poistettiin, ovi aukeni ja siellä seisoivat silmät suurina hämmästyksestä Peggie ja neiti Hepple, aamupuvuissaan, lamput käsissä. Minä pujahdin sisään ja suljin ja telkesin oven omin käsin.

"Kuka tuo mies tuolla ulkopuolella on?" kysyin minä kiivaasti. "Hän on jättänyt isojen sormiensa jäljet käsivarrelleni, senkin tolvana!"

"Eilisestä lähtien on lady Renardsmere jostakin syystä toimittanut niskoilleni pari yksityisetsivää", vastasi hän. "Toinen on vahdissa koko päivän; toinen koko yön. Tuo oli yömies — Robindale. Mutta — te?"

"Ottakaa minut ensin ruokasaliin ja antakaa minulle jotakin juotavaa", vastasin. "Olen tullut niin nopeaan kuin mahdollista — vuokrasin yksityisauton — tavatakseni teitä ja neiti Heppleä, ennen kuin menen lady Renardsmereä tapaamaan. Ette voi aavistaakaan, mitä aion teille kertoa — kaikki on muuten tuon Portsmouthin jutun jatkoa! Asiasta on sukeutunut murha — oikein joukkomurha! Ja hyvä Jumala — en tiedä, miten menetellä!"

"Mennään pieneen aamuhuoneeseen", sanoi Peggie. Hän hommaili siellä, sytytti lampun, toi minulle wiskyä ja soodaa ja keksiä ja kielsi minua puhumasta enempää, ennen kuin olin juonut ja syönyt. Kun hän sitten näki, että olin vähän rauhoittunut, nyökkäsi hän rohkaisevasti. "No kertokaa nyt kaikki", sanoi hän, "ja aivan levollisesti — täällä olemme turvassa!"

Siinä me sitten kolmisin, minä pölyisenä ja matkakunnossa, Peggie komeassa aamupuvussa, upea tukka löysästi siron pään ympäri kiedottuna, ja neiti Hepple, päällään kirjava kokoelma huiveja ja peitteitä, istuimme yhdessä erään pöydän ympärillä. Kaksi silmäparia, joista minä vuoroin katsoin toiseen, vuoroin toiseen, seurasi kiinteästi minua koko ajan kertoessani perusteellisesti, mitä oli tapahtunut minulle siitä saakka kun Spiller vei minut Renardsmere Housesta vajaat neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten. En säästänyt yksityiskohtia, kertomiseen meni jonkun verran aikaa; uuninreunalla kello löi kolme, kun lopetin.

"Yhtä asiaa en oikein käsitä", sanoi Peggie. "Miksi ette kertonut
Lontoon poliiseille kaikkea, mitä tiesitte — Neamoresta ja aamiaisesta
Ritzissä Quartervaynen ja Hollimentin seurassa ynnä muuta? Ilmi se
kuitenkin tulee."

"Olkoonpa niin — mutta en halunnut sen tulevan ilmi minun kauttani", vastasin. "Nähkääs, jos olisin kertonut kaikki heti paikalla, miten olisin ollut varma siitä, ettei lady Renardsmere joutuisi mihinkään vaaraan, ennen kuin olin ennättänyt häntä varoittaa? Uutiset olisivat voineet levitä poliisilaitoksen ulkopuolelle, joutua sanomalehtiin, ja silloin olisivat tuo kiinalainen ja hänen koplansa — ja sellainen varmastikin on olemassa! — saaneet tietää paljon asioita, joita he toivoakseni eivät nyt tiedä."

"Hän menetteli oikein!" huomautti neiti Hepple äkisti. "Hänen tulee kertoa lady Renardsmerelle kaikki, mitä on kertonut meille, ja antaa ladyn tehtäväksi ilmoittaa poliisille."

"Minun mielestäni koko asia on aivan yksinkertainen", vastasi neiti Hepple, jonka olin huomannut seuraavan kertomustani hyvin tarkkaavaisena, jopa aivan eläytyneenä siihen. "Minusta ainakin näyttää siltä, että herra Chengiltä, ilmeisesti hyvin vaikutusvaltaiselta kiinalaiselta pohatalta, varastaa hänen sihteerinsä Chuh Sin Pariisissa jonkun erinomaisen kallisarvoisen esineen — emme tiedä mitä. Chuh Sin, tämä esine mukanaan, pakenee Englantiin ja asettuu asumaan Hollimentin raittiusravintolaan Portsmouthiin. Holliment ja Quartervayne epäilemättä yhteisesti anastavat (sanokoon Quartervayne mitä hyvänsä tätä vastaan tai olkoon sanomatta!) tuon varastetun tavaran. Chuh Sin ryhtyy takaa-ajoon ja saa luultavasti avukseen muutamia englantilaisia kelmejä — eikö se olekin oikea sana? Holliment saavutetaan ja murhataan. Mutta he eivät löytäneet varastettua esinettä häneltä. Silloin he etsivät käsiinsä ja murhasivat Quartervaynen. Ja nyt on kysymys siitä", sanoi neiti Hepple lopuksi, katsellen tiukasti minua silmälasiensa läpi, joita hän ei ollut kiireellisestä pukeutumisestaan huolimatta unohtanut panna nenälleen, "löysivätkö ne sen häneltä?"

"En minäkään usko!" sanoi hän nyökäten arvokkaasti kuin tuomari. "Minä en usko, että he löysivät. Sentähden —"

Peggie hengähti syvään kauhusta. Mutta neiti Hepple ja minä olimme nähtävästäkin samaa maata siinä suhteessa, että katsoimme asioita tiukasti silmiin.

"Ja jos he edelleen jatkavat", sanoin minä, "niin entä seuraava järjestyksessä — lady Renardsmerekö?"

"Ei kai!" vastasi hän. "Luulenpa — jos he vain pääsevät asiain perille — että seuraava on Pennithwaite, asianajaja. Sillä en hitustakaan epäile, että tuo esine — joka varmasti on aivan harvinaisen kallisarvoinen tai tärkeä, kun ottaa huomioon, mitä ponnistuksia tehdään sen takaisinsaamiseksi — nyt on Pennithwaiten hallussa!"

"Niin luulen!" myönsi hän. "Minusta tapausten kulku oli seuraava: Holliment, Quartervayne ja Neamore tunsivat kaikki hyvin toisensa jo ennen tämän asian alkua. Kun Holliment ja Quartervayne menivät Lontooseen paettuaan Portsmouthista, kertoivat he Neamorelle, mitä olivat saaneet. Noiden kolmen keskinäiseksi päätökseksi tuli sitten, että Neamore möisi sen. Neamore oli nähtävästi mies, joka tuntee asiat — joka tapauksessa on aivan varma, että hän tuntee erään lady Renardsmeren erikoisen heikkouden."

"Nähtävästi herra Cranage ei tiedä", huomautti neiti Hepple. Sitten kääntyi hän minuun taas. "Lady Renardsmerellä", jatkoi hän, "on tavaton intohimo ostaa jalokiviä! Hänen on täytynyt tuhlata huomattavat määrät sir Williamin hänelle jättämästä suunnattomasta omaisuudesta niiden ostamiseen. Kukaan ei tiedä, mitä varten hän niitä ostaa, kun itse ei niitä käytä, missä hän niitä säilyttää — ehkäpä pankissaan tai jossakin holvilokerotoimistossa. Mutta muutamat hänen ostonsa ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi — olisinpa luullut teidänkin kuulleen niistä puhuttavan, herra Cranage. Hän osti Metshnikovski-timantin joku vuosi sitten — satumaisesta hinnasta. Kukaan ei ole sen jälkeen sitä nähnyt. Hän omistaa maailman ihmeellisimmät helminauhat — ja täydentääkseen kokoelmaansa antoi hän joku aika sitten eräälle ulkomaalaiselle kauppiaalle hirvittävän summan kolmesta helmestä, jotka olivat vertaansa vailla, mitä kokoon ja puhtauteen tulee. Niin, kaikki tuo on hyvin tunnettua! Ja minun käsitykseni on, että tuo varastettu esine, jonka onnistuneitten anastusten kautta miehiä on joutunut surman suuhun, on joku harvinainen jalokivi ja että Holliment, Quartervayne ja Neamore tarjosivat ja möivät sen lady Renardsmerelle. Luulen, että hän toi sen mukanaan kotiinsa Lontoosta tuona iltana, ja lähetti teidät viemään sitä takaisin Lontooseen herra Pennithwaitelle seuraavana päivänä. Siellä se nyt on, herra Cranage!" lopetti neiti Hepple, läiskäyttäen kevyesti kättään pöytään. "Ja minä olen kyllin utelias myöntääkseni, että toivoisin tietäväni, mitä se on!"

"Luullakseni olitte oikeassa kaiken matkaa puhuessanne, neiti", huomautin minä vihdoin neiti Heppleen kääntyen. "Ja minä kai myöskin olen oikeassa, kun sanon, että paras on minun nyt ensimmäiseksi mennä lady Renardsmeren luo kertomaan kaikki, mitä olen teille tänä yönä kertonut, vai miten?"

"Tietenkin!" vastasivat he yhteen ääneen. "Muuta ette voi tehdä. Ja vielä — heti paikalla!"

"Te siis tulette minun kanssani!" sanoin minä Peggieen kääntyen. "En siksi, että yksinkään pelkäisin käydä häneen käsiksi, mutta parempi on jonkun olla mukana — siveellisenä tukena."

"En minä!" vastasi Peggie. Hän osoitti pöydän yli. "Neiti Hepple saa
tulla teidän mukaanne! Hän on oikea henkilö — juuri omiaan siihen!
Kun te olette sanottavanne sanonut, on neiti Hepplen osoitettava lady
Renardsmerelle, mitä opetusta siitä on otettava. Ottakaa hänet!"

"Lähden teidän mukaanne", vastasi neiti Hepple melkeinpä vilkkaasti. "Lähdemme paikalla aamiaisen jälkeen. Ja sillä välin, koska kello vasta on puoli neljä, arvelen minä, että menemme nukkumaan. Tulkaa minun mukaani, herra Cranage, vien teidät Siniseen Kamariin."

Nukuin hyvin loput yötä ainakin. Neiti Hepplen levollisuus ja tervejärkinen katsantokanta olivat jotenkin rohkaisseet mieltäni, eivätkä Holliment tai Quartervayne ensinkään unissani kummitelleet. Ja kun me kaikki kohtasimme toisemme aamiaisella kello yhdeksältä, olin lujasti päättänyt puhua suuni puhtaaksi lady Renardsmerelle — neiti Hepplen avustamana — ja saada hänet vakuutetuksi vaarasta, jonka alaisina olimme me kaikki, jotka jollakin tavalla olimme sekaantuneina tuon kauhean esineen — olipahan mikä oli! — varkauteen.

"Minkä vuoksi on nuo etsivät — yksityisetsiviäkö lienevät vai muita — toimitettu teidän kimppuunne?" kysyin minä Peggieltä, nähdessäni toisen heistä kulkevan Bradgettin seurassa pihan poikki. "Lady Renardsmeren päähänpistoa tietenkin?"

"Niinpä tietenkin!" vastasi hän. "Hän ei edes neuvotellut minun kanssani ensin — lähetti vain ilmoituksen, että tästälähin tulisivat nuo kaksi miestä aina Derby-päivään asti oleskelemaan täällä, toinen vahdissa päivisin, toinen öisin, ja että Välkehtivää Rubiinia oli vartioitava yötä päivää."

"Ties mitä pelännee tai ajatellee, tai mistä lie kysymys! Kyllä minä pidän huolta, ettei mitään häiriötä tapahdu! Voi taivas aivan kuin emme minä ja Bradgett lakkaamatta olisi pitäneet silmällä tammaa kuukausimääriä! Ei, minä en tiedä, mitä hänellä on mielessä. Mutta jotakin muuta minä tiedän."

"Tiedän mitä puhutaan!" mutisi hän. "Ja Bradgett tietää. Lady Renardsmere tekee vedonlyöntejä Välkehtivästä Rubiinista rajattomasti! Aikoo sillä voittaa kokonaisen omaisuuden. Löytyy kuulemma tuskin ainoatakaan huomattavaa vedonlyöntiasiamiestä, jonka kanssa hän ei olisi asioissa. On kysymys suunnattomista summista — kaikki aivan ennenkuulumatonta!"

"Mutta sanoittehan Välkehtivän Rubiinin aivan varmasti voittavan", sanoin minä.

"Olen siitä niin tuiki varma kuin yleensä kuolevainen voi olla varma jostakin asiasta!" vastasi hän nopeasti. "Jos vieläkin etevämpi löytyy, niin se tietysti voittaa, vaan en usko löytyvän! Uskon Välkehtivän Rubiinin voittavan aivan helposti — viimeisen pennini löisin pöytään — ei, sehän ei ole mitään — tarkoitan, uskaltaisin kaikki, mitä minulla on, rahat, talot, maat siitä enkä milloinkaan hetkeäkään epäilisi. Mutta en aio löydä vetoa, ja —"

"Monta on mutkaa matkassa!" sanoi hän päätään puistaen. "Milloinkaan ei voi lopulta olla aivan varma. Mitä minä sanon, pitää paikkansa siinä tapauksessa, että kaikki sujuu hyvin. Välkehtivä Rubiini voittaa Derbyn yhtä varmasti kuin minun nimeni on Peggie Manson."

"Korjaa taiteensa kokonaisen rahavuoren!" sanoi hän. "Omituinen nainen. Vaan muistakaa te molemmat olla pontevia tässä asiassa, teroittakaa hänelle sen vaarallisuutta!"

"Olen iloinen siitä, että neiti Hepple lähtee mukaani", sanoin minä. "Vaikka iloinen ei ole oikea sana! Olen äärettömän kiitollinen — ja mieleni on keventynyt. Lady Renardsmere ei ole sellainen henkilö, johon on helppo käydä käsiksi tämäntapaisessa omituisessa asiassa."

Kohta neiti Hepple ja minä lähdimme matkaan. Keskustelimme lady
Renardsmerestä kulkiessamme laakson poikki kartanoa kohden.

"On eräs erikoinen lady Renardsmereä koskeva asia, josta teidän pitäisi olla selvillä tässä tapauksessa, herra Cranage", sanoi kumppanini, kun lähestyimme tiluksia. "Kerroin teille varhain tänä aamuna, että minun käsitykseni mukaan joku jalokivi on kaiken tämän pohjana ja että lady Renardsmere epäilemättä sai sen Neamorelta. Nyt kerron teille jotakin, mikä on yleisesti tunnettua — lady Renardsmere on jalokivien suhteen taikauskoinen! Ja jos hän on saanut sen käsiinsä ja hänellä on sen suhteen joku merkillinen taikausko, niin saa siihen yritykseen panna taivaat ja maat liikkeelle, mutta irti ei sitä häneltä mikään saa!"

"Tuskinpa hän tietää, mitä pelko onkaan", sanoi neiti Hepple. "Hän on kerrassaan välinpitämätön kaikista sentapaisista asioista. Mutta voisittehan — käyttääkseni tavallista lausepartta — kasata tulisia hiiliä hänen päällensä, kertomalla hänelle kaikki, mitä näitte Lontoossa."

Tapasimme lady Renardsmeren toimistossaan. Hän näytti hyvin hämmästyneeltä nähdessään neiti Hepplen, mutta kun viipymättä selitin hänelle, että neiti Hepple oli tullut sinne minun erikoisesta pyynnöstäni puhuakseen hänelle minun puolestani, tuli hän tavattoman ystävälliseksi, osoittautuen ei ainoastaan halukkaaksi, vaan vieläpä uteliaaksikin tietämään, mistä oli kysymys.

"Sulkekaa ovi sitten, Cranage, ja istukaa molemmat ja käykää asiaan!" sanoi hän. "Olin aikeissa lähteä maata kaivamaan, vaan saatan odottaa. Mistä on kysymys, nuori mies?"

Kerroin hänelle. Siihen meni täsmälleen tunti ja kaksikymmentä minuuttia — kellon mukaan. Hän käyttäytyi mainiosti. Siinä vieressä oli savukelaatikko — väkeviä, mustia pötkyjä, joita hän tuotti jostakin ulkomailta, ja niitä hän poltti toisen toisensa jälkeen, tarkkaavasti kuunnellen. Ja kun olin lopettanut, nyökkäsi hän, aivan kuin hyväksyvästi.

"Hyvin kerrottu, nuori mies!" sanoi hän. "Näppärästi, täsmällisesti, lyhyesti, hyvässä järjestyksessä — en muuta tiedä, paitsi että teidän olisi pitänyt ruveta asianajajaksi. Otamme sen asian vielä puheeksi, Cranage, sillä te olette vielä lapsi. Mutta mitä tahdotte minun nyt siis sanovan teille?"

En kuolemakseni tietänyt, kun siitä tuli kysymys, mitä oikeastaan tahdoin hänen sanovan.

"Minä — minä tahdoin vain, että tietäisitte kaikki, lady Renardsmere", änkytin.

"No, nyt minä siis tiedän", sanoi hän. "Eikä minulla ole mitään vastaan kertoa, että ostin jotakin noilta kolmelta mieheltä, uskoen, että heillä oli oikeus myydä se."

"Se on minun asiani, nuori mies!" vastasi hän. "Saatan olla yhtä salaperäinen kuin tuo teidän herra Chenginnekin siinä kohden. En aio kertoa sitä kelle hyvänsä!"

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "hakevat nämä kaverit — sillä niitä täytyy olla useampia, tuo Chuh Sin keskipisteenä ja yllyttäjänä — hakevat he jok'ainoan meistä käsiinsä, lady Renardsmere, jotka olemme olleet kerran tekemisissä tuon jutun kanssa, ja silloinhan saamme kaikki olla valmiit siihen, että kurkkumme katkaistaan".

"Hupaisaa kuulla!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Mutta minuun tuo ei tehoo! Minä en pelkää!"

"Minä pelkään hirveästi!" vastasin painokkaasti. "Enkä myöskään häpeä sitä tunnustaa! Jos olisitte nähnyt, mitä minä olen, lady Renardsmere, niin luullakseni viskaisitte tuon esineen, olkoon vaikka mikä, lähimpään ojaan!"

Hän hymyili omituiseen julmaan tapaansa ja katsahti seuralaiseeni, joka tähän asti oli pysynyt äänetönnä.

"Jos noudattaisin neuvoanne, nuori mies", sanoi hän, "niin katkaisisivat he kurkkuni vain saadakseen minut ilmaisemaan, mihin ojaan sen viskasin! Mutta asiasta toiseen — mitä on neiti Hepplellä sanottavaa siihen? Te kuulutte erikoisen järkeviin naisiin, neiti Hepple, eikö niin?"

"Haluaisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, lady Renardsmere", sanoi neiti Hepple. "Olen varma siitä, että herra Cranage ei pane sitä pahaksensa — me olemme jo siksi tutut."

Minä jätin heidät kahden kesken ja lähdin parvekkeelle. Neiti Hepple viipyi lady Renardsmeren luona pitkän aikaa. Kun hän tuli ulos, katsahti hän minuun rohkaisevasti.

"Me keskustelimme asiasta", sanoi hän. "Luullakseni hän kykenee järjestämään kaikki — tyydyttävästi. Teidän sijassanne en sanoisi enkä tekisi mitään enempää. Antakaa poliisien noudattaa omia menettelytapojaan — pysykää te rauhassa. Älkää olko huolissanne. Hän ei ole missään vaarassa! Antakaa asiain mennä menojaan — niin kuin tähänkin asti."

Hän lähti matkoihinsa, — vieläkin rohkaisevasti nyökäten. Lady
Renardsmere tuli ulos.

"Ettekö sanonut poliisille sanaakaan minusta, Cranage?" sanoi hän. "Ettehän? Se oli oikein, nuori mies! No niin, ruvetkaa siis toimeenne taas. Ei se ainakaan teidän asianne ole."

Ryhdyin tavanmukaisiin hommiini — vaikka ei työ oikein käynyt. Kolme päivää kului. Ei mitään tapahtunut. Mutta kun neljäntenä aamuna kotiinpaluuni jälkeen aukaisin sanomalehden, näin, että Neamore oli murhattu Kensington-tarhassa, keskellä kirkasta päivää, noin kello kolme edellisenä iltapäivänä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Renardsmere Housen syrjäisen aseman vuoksi tulivat päivän sanomalehdet harvoin ennen puoltapäivää perille. Sinä aamuna ne olivat vähän myöhästyneet, ja niiden saapuessa oli lady Renardsmere lähtenyt ulos — Mansonin huvilaan ponivaljakollaan. Siinä siis istuin, sanomalehdet hirveine uutisineen edessäni, eikä ketään lähellä, jonka kanssa olisin voinut keskustella asiasta, ja ihmetellen mitä tämän jälkeen tapahtuisi.

Asiasta ei ollut pitkälti lehdessä. Lady Renardsmere tilasi kolme tavallista jokapäiväistä sanomalehteä ja pari urheilulehteä; uutiset olivat lehdissä niin toistensa kaltaiset, että päätin niiden olevan lähtöisin samasta uutistoimistosta; tosiaankin, sanamuoto niissä jokaisessa oli samanlainen:

"Harvinaisen rohkea murha, joka näyttää olevan läheistä sukua äskettäin Maida Valessa ja St. Katherine-telakan läheisyydessä tapahtuneille murhille, tehtiin noin kello kolmelta eilen iltapäivällä Kensington-tarhassa. Uhri on tunnettu asioitsija Percy Neamoreksi, Ashmore-tien varrelta Paddingtonista. Herra Neamoren kimppuun on nähtävästi hyökätty eräässä puiston syrjäosassa ja isketty hänet kuoliaaksi. Hänen vaatteensa on tutkittu ja revitty palasiksi jo yllämainituista kahdesta murhasta tunnetulla tavalla; ja että murhaajan tai murhaajien vaikuttimena oli jonkun esineen etsiminen eikä rahan tai arvotavarain ryöstäminen, todistaa se seikka, että kuolleelta mieheltä tavattiin huomattava määrä Englannin pankin seteleitä, muutamia hienoja timanttisormuksia ja kultakello perineen. Mikäli poliisin tietoon on tullut, ei kukaan ole nähnyt edes hyökkäystä tai tappelua, eikä tällä hetkellä ole mitään johtolankaa. Selvästikin on tämä kolmas järjestyksessä siinä murhasarjassa, joka alkoi tuon Hollimentin murhalla Blomfield-tiellä viikko sitten. Scotland Yardin miehet ovat tarmokkaasti toimessa, mutta sikäläiset viranomaiset osoittautuvat tavattoman pidättyväisiksi."

Luin uutisen monta kertaa tuijottaen siihen kuin lumottuna. Päässäni jyskytti, ja kerta kerralta, yhä uudelleen ja uudelleen, toistui mielessäni kysymys — kuka sitten? — kuka sitten? — kuka sitten? Seikka oli sellainen, että hermoni olivat pilalla, eikä ollut siis mikään ihme, että rajusti hätkähdin, kun ovelleni äkkiä koputettiin.

"Kaksi herraa tahtoo tavata teitä, sir", ilmoitti hän. "He eivät halua ilmoittaa nimeään — toinen sanoi, että tunnette hänet, kun näette."

Kiiruhdin ulos. Jifferdene — kuten jo olin arvannutkin. Hänen seurassaan oli toinen mies, outo kyllä, mutta arvatenkin Jifferdenen virkatovereita.

"Käykää sisään!" sanoin minä ja vein heidät huoneeseeni ja käskin istumaan tuoleille kirjoituspöytäni viereen, jolla yksi sanomalehdistä oli levällään. Osoitin suurin kirjaimin ilmoitettua murhaa. "Olen lukenut tuon!" huomautin nyökäten Jifferdenelle. "Se oli kolmas! Hyvä Jumala! — kuinka kauan tuota jatkuu?"

Beacher ja minä vaihdoimme tervehdyksiä. Mutta Beacher ei herättänyt mielenkiintoani — juuri sillä hetkellä, ja minä käännyin Jifferdeneen.

"Mikä teidät on tänne tuonut!" kysyin minä luultavasti hyvin valittavalla äänellä. "Luulin, ettei minua tarvittaisi ennenkuin —"

"Mutta enhän ole sanonut, että tarvitsen teitä!" keskeytti hän hyväntuulisena. "Älkää kiihtykö, herra Cranage — se ei ole hyväksi. Olette vähän hermostunut, ettekö olekin?"

"Kukapa ei olisi?" vastasin minä. "Kaiken jälkeen — ja nyt vielä tämä —"

"Niin, niin, ei sitä ikuisesti voi jatkua!" sanoi hän filosofisesti, "mutta kuulkaa — onko lady Renardsmere jossakin tässä lähellä?"

"Ei ole!" sanoin minä. "Lady Renardsmere on lähtenyt Chilvertonin nummelle, neiti Mansonin hevoshoitolaan. En tiedä, milloin hän palaa. Ehkä on hän päivällisellä siellä. Mutta — mitä te hänestä?"

"Hänestä juuri on kysymys!" vastasi Jifferdene kylmästi. "Sitä varten olemme tulleet kaupungista tänne. Meidän on tavattava lady Renardsmere, vaikka meidän pitäisi odottaa koko iltapäivä häntä."

"Koska hänen nimensä on sekaantunut tuohon juttuun", vastasi hän viipymättä. "Juuri siksi!"

"Miten on hänen nimensä siihen sekaantunut?" kysyin minä, "ja mistä lähtien?"

"Kerronpa teille", sanoi hän. "Ei ollut mitään vaivaa tuon miehen tuntemisessa, Neamoren nimittäin — sillä hänellä oli käyntikortit taskussaan, ja hänen henkilöllisyytensä todistettiinkin puolisen tuntia sen jälkeen kun hänet oli löydetty. Siten hänen nimensä, kuten näette, ehti iltalehtiin. No niin, myöhään eilen illalla tuli päätoimistoomme eräs herrasmies — suuren maailman mies, joka hyvin tuntee West Endin — ja antoi meille kummallisia tietoja. Hän kertoi noin viikko sitten eräänä päivänä syöneensä päivällistä Ritzissä ja nähneensä Neamoren, jonka hän tunsi kilpa-ajoasiamieheksi pienessä mittakaavassa, syövän päivällistä lady Renardsmeren ja kahden muun miehen seurassa, jotka hänen kuvauksensa mukaan luultavasti ovat olleet Holliment ja Quartervayne. Omituista seuraa hänen armolleen, vai mitä, herra Cranage?"

"Tiedätte aivan hyvin, että kilpa-ajoasioissa joutuu omituiseen seuraan", sanoin minä. "Lady Renardsmere on hevostenomistaja, kuten tiedätte, ja hänellä on luultavasti liikeasioita näiden miesten kanssa."

"Joista joka ainoa ukkeli sen jälkeen on surmattu!" huomautti hän katsoen tiukasti kumppaniinsa. "Niinpä niin, herra Cranage! Mutta me tahdomme tietää, mitä lady Renardsmere tiesi Neamoresta ja mitä tekemistä hänellä oli Ritzissä tämän ja niiden molempien muiden kanssa — me tahdomme tietää kaikki!"

"Lady Renardsmere on hyvin ylpeä ja omavaltainen nainen", sanoin minä. "Todennäköisesti hän käskee teidän pitää huolta omista asioistanne! Jos hänellä oli asioita — kilpa-ajoasioita — heidän kanssaan, niin miks'ei hän voinut syödä aamiaista noiden kolmen miehen seurassa? Mitä se siihen kuuluu, että heidät myöhemmin murhattiin? Luultavasti myönnätte, että semmoinenkin asia, kuin sattuma, on olemassa?"

"En ole ollut sen kanssa missään tekemisissä virkaurallani!" vastasi hän ivallisesti. "Joka tapauksessa luulen, että lady Renardsmere voi kertoa meille jonkun verran. Odotamme häntä ainakin. Kieltämätön tosiasia on, että hän tunsi Neamoren. Ja Neamore on surmattu!"

"Otaksun teidän tuntevan kaikki yksityiskohdat?" tiedustelin minä.
"Tuota — olisiko se noiden toisten tapausten kaltainen?"

"Sekä oli että ei ollut", vastasi Jifferdene. "Mitä tulee tyyneyteen, kylmäverisyyteen ja julkeaan rohkeuteen, jolla murha suoritettiin, luulen sen olevan vertaistaan vailla! Beacher ja minä keskustelimme siitä tullessamme tänne ja olimme yksimieliset siitä, ettemme milloinkaan ennen ole sellaista kuulleet. Kirkkaalla päivällä!"

"Ja julkisessa puistossa vielä!" mutisi Beacher. "Kensington-tarhassa! Kuulostaa uskomattomalta! Ja kuitenkin — se tapahtui! Siitä ei pääse mihinkään!"

"No niin", sanoi hän, "tietysti tunnette Kensington-tarhan? Tiedättekö, missä Lancaster-kadun sisäänkäytävä on, kukkulan puolella, lähellä suihkukaivoja? Tiedätte kaikki hyvin, niinkö? — No hyvä, tiedätte siis, että Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon välillä on polku ja ajoteitä ja niiden välissä ruohokenttiä, puita ja siellä täällä pensasryhmiä. Tiedätte kai myös, että siellä on tuoleja puitten alla ja muualla, muutaman kolikon maksusta käytettäviksi —"

"Tunnen Kensington-tarhan kaikkineen niin hyvin kuin kukaan konsanaan!" keskeytin minä. "Asuin tavallisesti aivan sen läheisyydessä."

"Hyvä", jatkoi hän, "se tekee asiat yksinkertaisemmiksi. Noin kaksikymmentä minuuttia yli kolmen meni eräs mies, joka oli kokoomassa maksua tuoleista, ruohokentän poikki, joka on Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon puolivälissä, kun hän näki erään miehen istuvan omituisessa asennossa erään pyökkipuun juurella — joka kuuluu pieneen rauhallisessa paikassa olevaan puuryhmään. Asento oli niin omituinen — mies istui kuin pönkitettynä runkoa vastaan, kädet levällään — että hän meni hänen luokseen. Hän näki heti paikalla, että mies oli kuollut, ja riensi apua hakemaan. Saapuessaan poliisit ensin luulivat sitä itsemurhaksi, mutta kohta he näkivät, että olikin kysymyksessä murha. Kuolleen miehen liivintaskusta löydetty käyntikorttikotelo ilmaisi, kuka hän oli — mutta muutaman minuutin kuluttua tuli se seikka vielä lähemmin ja tarkemmin määritellyksi. Ennenkuin poliisit ennättivät siirtää ruumista mihinkään, ilmestyi näyttämölle nuori nainen, joka sanoi kuolleen miehen olleen hänen ystävänsä, että he olivat sopineet kohtauksesta täällä puistossa kello neljältä, ja ilmoitti hänen nimensä, osoitteensa ja ammattinsa. Ei siis tietenkään ole mitään epäilystä hänen henkilöllisyydestään. Ja saatan kertoa teille, herra Cranage, että eilen illalla hain käsiini Warrington-hotellin isännän Maida Valesta, ja hän todensi hänet siksi nuoreksi mieheksi, joka oli ollut hänen talossaan Hollimentin kanssa. Eikä siitäkään ole mitään epäilystä, että Neamore, Holliment ja Quartervayne pari päivää aikaisemmin olivat olleet lady Renardsmeren seurassa Ritz-hotellissa."

"Kertokaa hänelle, mistä toisestakin syystä tahdomme tavata lady
Renardsmereä", ehdotti Beacher, joka näytti vähäpuheiselta mieheltä.

"Aivan niin!" vastasi Jifferdene. Hän katsahti oveen, aivan kuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettuna, ja kääntyi minuun viitaten tutunomaiseen tapaansa. "Tiedättehän, herra Cranage, että noissa molemmissa muissa tapauksissa oli eräitä yhtäläisiä piirteitä. No niin, tässä ne taas esiintyvät! Tällä kertaa he kuitenkin, kuten Quartervaynenkin tapauksessa, olivat ottaneet kaiken kovan rahan, kullan ja hopean, mitä Neamorella oli mukanaan. Mutta olivat jättäneet koskematta useita satoja puntia sisältävän setelitukon, kultakellon perineen, kaksi tai kolme timanttisormusta ja timanttisen rintaneulan — hän oli komeasti puettu, tuo miesparka! Ja että he olivat olleet etsimässä jotakin, todistaa se seikka, että olivat repineet hänen takkinsa olkapäiltä aivan riekaleiksi — ja niin edespäin, kuten noissa toisissakin tapauksissa. Kuitenkin arvelemme, että he tällä kertaa ovat löytäneet jotakin."

"Niin arvelemme", vastasi hän. "Nurmikolta, aivan vierestä, löytyi sametilla sisustettu nahkakotelo tyhjänä. Se oli nähtävästi sisältänyt jotakin, jonka murhaaja oli ottanut talteensa, ennen kuin heitti kotelon menemään. Ja taskukirjakin, aika iso kapine, löytyi siitä viereltä, myöskin tyhjänä. Nyt sanoo tuo nuori nainen, joka tuli sinne ja tunsi Neamoren hyvin, että vainajalla aina oli iso joukko papereita siinä taskukirjassa — oikeastaan se olikin paremmin kirjesäiliö kuin taskukirja. Hän sanoo usein nähneensä Neamoren ottavan sen esiin ja tutkivan siinä olleita papereita ja että se aina oli niitä pullollaan. No, siitä ei löytynyt ainoatakaan paperia eikä muualta myöskään. He olivat vieneet kaikki!"

"Entä sitten?" sanoin minä, kun hän pysähtyi katsoen merkitsevästi minuun. "Mikä on teidän ajatuksenne siitä, Jifferdene?"

"Meistä näyttää sangen todennäköiseltä, koska tiedämme sen tosiasian, että lady Renardsmere epäilemättä tunsi Neamoren, että nuo kaverit, keitä lienevätkin, ovat saaneet hänen nimensä ja osoitteensa noista varastetuista papereista", vastasi hän. "Paitsi että haluamme joitakin tietoja lady Renardsmereltä, tahdomme siis varoittaa häntä. Tämä kopla, herra Cranage, ei ilmeisestikään pysähdy mihinkään — ennen kuin olemme saaneet ne käsiimme!"

"Ehkä herra Cranage voi kertoa meille jotakin lady Renardsmerestä ja Neamoresta?" huomautti Beacher, katsahtaen kysyvästi minuun. "Otaksun hänen tietävän —"

"Unohdatte — tai ette kai tiedä — että olen ollut lady Renardsmeren palveluksessa vain lyhyen aikaa", vastasin minä, entistä päättäväisempänä olla ilmaisematta mitään. "Teidän on kysyttävä häneltä."

"Lujaluontoinen henkilö, eikö niin?" tiedusteli Jifferdene. "Niin olen kuullut. Ja vähän omituinen lisäksi, senkin olen kuullut. Mutta — kuultava hänen on meitä, eikö niin, Beacher?"

Samassa lady Renardsmere palasi kotiin. Minä jätin salapoliisit huoneeseeni ja menin hänen luokseen. Hän nosti kätensä pystyyn heti kun näki minut.

"Tiedän kaikki, Cranage!" huudahti hän. "Näin sanomalehden Peggie Mansonin luona. Enkä aio ruveta asiasta keskustelemaan! Olette turvassa täällä, ja —"

"Siitä ei ole kysymys, lady Renardsmere, enkä aikonut puhua teille mitään omasta turvallisuudestani", vastasin, minä melkein loukkaantuneena hänen puhetavastaan.

"Koetan itse pitää huolta turvallisuudestani, mikäli voin, ainakin. Mutta sen vuoksi en tullut tänne. Minun huoneessani odottaa kaksi miestä saadakseen tavata teitä."

Vanhan rouvan kasvot vetäytyivät pahaenteisiin ryppyihin. "Miehiä!
Minua tapaamassa!" huudahti hän. "Mitä miehiä?"

"Scotland Yardin miehiä — salapoliiseja", vastasin minä jyrkästi ja pidin häntä tarkasti silmällä. "Tunnen toisen, salapoliisi-kersantti Jifferdenen."

"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi hän vihaisesti. "Kuka heidät tänne lähetti? Ettehän te ole kertonut mitään Cranage? Sanoittehan joku päivä sitten, ettette ollut! Tiedättekö, mitä tarkoitan? — sitä, että Neamore kävi täällä. Ettehän ole maininnut siitä mitään — tai minusta — yhdellekään noista ihmisistä?"

"En ole sanonut sanaakaan teistä tai Neamoresta kenellekään heistä, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Sanoinhan teille, etten ole. Luullakseni johtuu heidän käyntinsä — sen mukaan kuin he minulle ovat kertoneet — eilisestä tapahtumasta, Neamoren murhasta. He tietävät jotakin. He tietävät esimerkiksi", jatkoin minä katsoen häntä tarkasti, "että te söitte aamiaista Neamoren, Quartervaynen ja Hollimentin seurassa Ritz-hotellissa noin viikko sitten".

"Luullakseni aika monet ihmiset tuntevat teidät, lady Renardsmere", sanoin minä; "teidän kaupunkitalonne Park Lanella ei ole hyvinkään kaukana Ritz-hotellista. Minä arvelen, että joku, joka tuntee teidät, näki teidät Ritzissä näiden miesten seurassa, ja kun sitten Neamoren murhan jälkeen eilen alettiin toimittaa tiedusteluja, kertoi hän sen salapoliiseille! Sellaiset asiat tulevat ilmi."

Äkkiä hän kohotti kätensä ja osoitti ovea, jonka minä olin jättänyt vähän raolleen.

"Sulkekaa se!" sanoi hän käskevästi. "Istukaa, Cranage. No niin, nuori mies, mitä nämä miehet tahtovat?"

"Luullakseni tahtovat he tehdä teille muutamia kysymyksiä, lady Renardsmere", vastasin minä. "Siitä, mitä te tiedätte Neamoresta — ja noista kahdesta muusta."

"Ovatko he kertoneet teille mitään?" kysyi hän. "Tarkoitan — sen jälkeen kun tulivat tänne tänä aamuna?"

"Ei — ei!" huudahti hän. "En välitä hitustakaan Neamoren murhasta — enempää kuin noitten toistenkaan. Tarkoitan — minusta itsestäni?"

"Minun tietääkseni he eivät tiedä mitään teistä", sanoin minä, "paitsi tietenkin, että olitte noiden kolmen miehen seurassa Ritzissä. He haluavat vain lisätietoja, lady Renardsmere — koettavat selvitellä heille uskottua juttua."

Hän istui äänetönnä hetken aikaa rummuttaen sormillaan edessään olevaa kirjoituspöytää.

"Ja nyt on lähes kaksi — aamiaisaika", sanoi hän. "Ovatko he saaneet mitään?"

"Toimittakaa heidät Burtonin käsiin, Cranage, ja käskekää hänen antaa heille aamiaista", määräsi hän. "Käskekää hänen pitää heistä hyvää huolta — tiedän kyllä, mistä tuollaiset veitikat pitävät. Katsokaa myöskin, että he saavat mieleisiänsä juomia, sikaareja ja niin edespäin. Myöhemmin — käväisen itse katsomassa."

Palasin takaisin Jifferdenen ja Beacherin luo, ja esittämättä lady Renardsmeren puolesta mitään lupausta siitä, että he pääsisivät hänen puheillensa, kutsuin heidät aamiaiselle ja vein heidät taloudenhoitajan luo, joka paikalla sijoitti heidät rauhalliseen, pieneen huoneeseen — ja sitten kun olin kuiskaamalla antanut hänelle erikoisohjeita — ryhtyi palvelemaan heitä mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella.

"Lady Renardsmere toivoo", sanoin minä, kun jätin heidät, "että olette kuin kotonanne ja pidätte hauskaa — tulen hetken kuluttua katsomaan."

Minä söin tavallisuuden mukaan aamiaista omassa huoneessani ihmetellen, mihin tämä kaikki johtaisi. Kertoisikohan lady Renardsmere näille salapoliiseille mitään? Tiesin tähän mennessä jo, millainen omituinen, ylpeä nainen hän oli ja miten vaikeaa olisi kenen hyvänsä ottaa häneltä ulos tietoja, joita hän ei ollut halukas antamaan. Minua askarrutti kysymys - minkä luontoinen oli tarkalleen ollut se kauppahomma hänen ja noiden kolmen miehen kesken, joista jokainen välittömästi sen jälkeen oli tullut raa'asti murhatuksi. Kertoisiko hän?

Kello kolmelta menin takaisin noiden kahden salapoliisin luo. He olivat nähtävästi voineet erinomaisen hyvin joka suhteessa, ja vetäessään viimeisiä haikuja valiosikaarista ilmaisi Jifferdene heidän kummankin ihastuksensa lady Renardsmeren suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.

"Mutta aika joutuu, herra Cranage", sanoi hän lopuksi ottaen kellonsa esiin. "Me haluaisimme lähteä kaupunkiin takaisin. Missä saamme tavata hänen armoansa?"

Ulkopuolella alemmassa eteissalissa minä tapasin Burtonin. Hän veti minut sivulle merkitsevästi katsoen minuun.

"Hänen armonsa on poissa, herra Cranage", kuiskasi hän. "Lähti runsas tunti sitten — kamarineiti mukanaan. En tiedä, mihin hän on mennyt — kaupunkiin kai. Walker nouti heidät puutarhaportilta kaikessa hiljaisuudessa — tavaroita ei otettu mukaan. Ja hän käski minun ilmoittaa teille — ettei noiden kahden herrasmiehen kannattanut odottaa — hänellä ei ole minkäänlaista kerrottavaa heille!"

VIIDESTOISTA LUKU

Taloudenhoitaja ja minä katselimme toisiamme. Hän oli vanha ja hyvin uskollinen palvelija, ylimalkaan luotettava ja tunnollinen mies. Hetken aikaan emme osanneet kumpikaan mitään sanoa; sitten hän, todennäköisesti muistaessaan, että minä olin hyvin nuori ja hän itse huomattavasti vanhempi, ryhtyi puhumaan, katsellen salamyhkäisesti ympärilleen.

"Minä ajattelen, että kaikki tämä" — hän viittasi siihen huoneeseen päin, jossa Jifferdene ja Beacher edelleen aikaansa kuluttivat sikaarejaan poltellen, "kaikki tämä, herra Cranage, on tuon Neamoren asian vuoksi. Nuo kaksi — tuolla sisällä — ovat tietenkin salapoliiseja. Huomasin sen paikalla, herra Cranage!"

"Olen nähnyt sanomalehdet tänä aamuna, sir, kuten useimmat ihmiset", hän vastasi, "ja tietysti minä muistan, että tämä Neamore tuli tänne joku päivä sitten — näin hänen käyntikorttinsa, ennenkuin se teille tuotiin ja että hänen armonsa vei hänet pois autollaan. Ja nyt hän on murhattu! — ja heti murhan jälkeen tulevat nämä kaksi miestä tänne! Eikä — hänen armonsa halua tavata heitä!"

"Tunnette lady Renardsmeren kyllin, Burton, tietääksenne, ettei kukaan tai mikään saa häntä tekemään, mitä hän ei tahdo", sanoin minä. "Jos hän sanoo, ettei hänellä ole kerrassaan mitään sanottavaa näille miehille, niin — siinä sitä ollaan! Mutta eikö hän jättänyt mitään muuta sanaa? — minulle esimerkiksi?"

"Sitten hän luultavasti palaa tänä iltana, varsinkin kun hän ei ottanut mukaansa mitään matkatavaroita", sanoin minä. "Pistäytyi vain kaupunkiin muutamaksi tunniksi, eikö niin?"

"Jos olisitte tuntenut lady Renardsmeren yhtä kauan kuin minä olen, herra Cranage", vastasi hän, "niin tietäisitte, ettei mistään hänen teostaan milloinkaan voi päättää mitään. Olen nähnyt hänen lähtevän Amerikkaan kymmenen minuutin kuluttua siitä ilmoitettuaan ja Pariisiin viiden minuutin kuluttua. En pane mitään merkitystä sille seikalle, että hän lähti täältä ilman matkatavaroita — hänen talossaan Park Lanella on aina matka-arkkuja valmiiksi pakattuina mitä hyvänsä matkaa varten, eikä hänen tarvitse muuta tehdä kuin käydä ne noutamassa. Milloinkaan ei tiedä, mihin hän ryhtyy — mutta tässä tapauksessa luulen hänen viipyvän poissa jonkun aikaa, sillä muuten hän ei olisi ottanut neiti Feliciaa mukaansa. Matkatavaroitako? — voi taivahan taatto, herra Cranage! — olen nähnyt hänen lähtevän Italiaan niin kuin seisoi ja kävi ja matkan varrella hankkivan itselleen kaikki, mitä hän ja hänen palvelijattarensa tarvitsivat! — nainen, jolla hänen tavallaan on rajattomasti käytettävinään rahoja, voi tehdä mitä hyvänsä!"

"Ja jättääkö hän sellaisissa tapauksissa teidät pitämään huolta kaikesta, ilman mitään erikoisohjeita?" kysyin minä.

"Juuri niin, sir! Mitään erikoisohjeita ei koskaan tule kysymykseen", vastasi hän. "Tämä talo, herra Cranage, samaten kuin Park Lanenkin varrella oleva talo, pidetään aina sellaisessa kunnossa ja järjestyksessä, että hänen armonsa voi mennä kumpaan vain niistä mihin aikaan päivällä tai yöllä hyvänsä, ja asiat sujuvat aivan kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Kyllä minä vain tehtäväni tiedän, vaikka hän ei kuuteen kuukauteen palaisi!"

"Mitä siis on tehtävä?" kysyin minä halukkaana omaksumaan hänen menettelytapansa.

"Jatkakaa tavalliseen tapaan!" vastasi hän kylmästi. "Olkaa aina valmiina siihen, että hän astuu sisään — kuten hän tekeekin ennemmin tai myöhemmin, edeltäpäin ilmoittamatta ja aivan kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Teidän sijassanne, herra Cranage, tekisin minä samoin. Siitä hän pitää — ja se on pääasia."

"Niin kai on", sanoin minä. "Mutta tällä hetkellä on minun päästävä irti noista miehistä. He eivät kyllä ole mielissään, Burton!"

"Sen uskon!" myönsi hän ymmärtävän näköisenä. "Mutta — luullakseni ei se haittaa hänen armoansa."

Lähdin vihdoin — hitaasti ja miettivänä — siihen pieneen vierashuoneeseen, jossa molemmat salapoliisit odottivat minua. Näin heti, että Jifferdene alkoi tulla kärsimättömäksi. Kävin siis suoraan asiaan.

"Olen hyvin pahoillani", sanoin minä mutkattomasti, "mutta lady Renardsmere kieltäytyy ottamasta teitä vastaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa."

En tiedä, tunsiko Jifferdene tällä haavaa edustavansa lain majesteettia, jota vastaan tämä lyhyt ilmoitus oli törkeä loukkaus, mutta hän punastui kovasti ja nousi seisomaan.

"Kieltäytyy?" sanoi hän kysyvästi. "Eikö mitään sanottavaa? Mutta — mutta kerroitteko te hänelle, keitä olimme, herra Granage, ja mistä?"

"Kerroin kummankin", vastasin minä. "Hän tietää kaikki aivan hyvin.
Mutta — hänen kanssaan ei pääse mihinkään!"

"Niinkö!" huudahti hän ja vaihtoi silmäyksiä kumppaninsa kanssa. Sitten hän taas kääntyi minuun. "Tulkaa, herra Cranage!" sanoi hän, "hyvä on! Meidän on tavattava häntä."

"Se on mahdotonta", vastasin minä hymyillen. "Lady Renardsmere lähti täältä tunti sitten."

Hänen suunsa aukeni ja hän tuijotti minuun näyttäen tuskin sanojani uskovan.

"En tiennyt siitä mitään, Jifferdene, ennen kuin juuri äsken", vastasin minä. "Silloin taloudenhoitaja kertoi minulle. Lady Renardsmere oli käskenyt ilmoittaa, että teidän ei kannattanut odottaa häntä kauemmin, hänellä ei ollut kerrassaan mitään sanottavaa."

Jifferdene kääntyi nurkkaan ja otti hattunsa ja sateenvarjonsa. Nähtävästi hän oli hyvin vihoissaan; liian vihoissaan sillä hetkellä puhuakseen. Mutta Beacher puhui. Vieläpä nauroikin — aivan kuin asia olisi häntä huvittanut.

"Eikä hyödyttänyt sillä yhtään itseään!" murisi Jifferdene. "Hyvin typerä teko hänen kohdaltaan, herra Cranage, lähteä tuolla lailla karkuun."

"Ei se minun tietääkseni mitään karkaamista ollut", huomautin minä.
"Lady Renardsmere ei ole sellainen nainen, joka lähtee mitään karkuun.
Arvelen, ettei hän vain ollut halukas puhumaan."

"Hänen on puhuttava joutuessaan haasteen saatuaan todistaja-aitioon!" mutisi Jifferdene. "Tietää enemmän kuin mitä luulettekaan! No niin, meidän on kai palattava takaisin tuonne asemalle — kokonainen päivä mennyt hukkaan! Mihin hän on mennyt?" kysyi hän kääntyen äkkiä minuun, kun oli lähdössä huoneesta. "Hänellä on iso palatsi Park Lanella — tiedän sen. Onko hän mennyt sinne?"

"Siitä ei minulla ole enempää aavistusta kuin teilläkään", vastasin.
"Eikä kellään muullakaan tässä talossa ole, Jifferdene. Lady
Renardsmere ei milloinkaan kerro kellekään, mihin menee."

"Me menemme Park Lanelle tänä iltana", sanoi hän päättävästi. "Ellei hän ole siellä, silloin tiedän aivan hyvin, että hän on livistänyt! — ollakseen poissa ulottuvilta."

"Toivoakseni aamiainen teitä ainakin miellytti!" sanoin minä, saatellessani heitä ulos.

"Tämä on vienyt kaiken suloisen nautinnon siitä, herra Cranage", vastasi hän myrtyneenä. "Mielestäni lady Renardsmere kohteli meitä huonosti! Muutamia kysymyksiä vain… Mutta samapa tuo…"

Hän marssi matkoihinsa Beacherin seuraamana, joka näytti ottavan asiat paljoa keveämmin ja filosoofimaisemmin, ja minä menin takaisin omaan huoneeseeni, miettien, mihin ryhtyisin siinä tapauksessa, että lady Renardsmere viipyisi poissa jonkun aikaa — niinkuin epäilin hänen tekevän. Harkinnan tuloksena oli, että päätin tehdä juuri samalla tavalla kuin Burton aina sanoi tekevänsä — jatkaa entiseen tapaan. Suuren osan kirjeenvaihtoa hoidin aina omin päin, näyttämättä edes lady Renardsmerelle; oli muitakin virkatehtäviä, jotka eivät kaivanneet hänen tarkastustaan. Ja… sitten oli Peggie laakson tuolla puolella. Olin alkanut ihailla Peggieä, olematta silti häneen varsinaisesti rakastunut.

Miettiessäni näitä asioita, muistin äkkiä, että salapoliisien tulo oli keskeyttänyt minut senpäiväisessä työssäni — minulla oli vielä useita kirjeitä kirjoitettavana. Kun iltapäivä nyt oli puolivälissä, ryhdyin niitä lopettelemaan ja olin päässyt noin puolivälille työssäni, kun eräs palvelija tuli tuomaan käyntikorttia.

"Eteishuoneessa on eräs herrasmies, sir, joka haluaa katsella taloa", sanoi hän. "Minä kerroin hänelle, ettei nyt ollut näytepäivä, mutta hän sanoi kulkevansa vain ohimennen seudun läpi, kiertomatkalla ollessaan, eikä milloinkaan enää tulevansa tätä tietä uudelleen, niin että ehkä te ystävällisesti teette poikkeuksen tällä kertaa?"

Renardsmere House oli näytepaikka — eikä kummakaan, sillä se oli todellinen vanhojen ja uusien taideteosten aarreaitta. Sir William Renardsmere-vainaja oli ollut kuuluisa kokoilija aikoinaan, ja jos kohta paljon hänen kokoomiaan tavaroita olikin isossa talossa Park Lanella, oli kuitenkin suurempi ja tärkeämpi osa niistä sijoitettu tänne, nummelle. Ja kolmena päivänä viikossa, maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina, salli lady Renardsmere yleisön käydä katsomassa näitä esineitä, kello kolmen ja kuuden välillä iltapäivällä — yhden shillingin maksusta henkeä kohti, joka shillingi kumppaneineen joutui eräälle ansiokkaalle armeliaisuuslaitokselle. Mutta nyt ei ollut perjantai, keskiviikko eikä maanantai.

Siihen nähden kuitenkin, mitä palvelija oli kertonut, katsahdin edessäni pöydällä olevaan korttiin. Se oli kaunis kortti, sirosti piirretty sekä kokonaan ja ehdottomasti epä-englantilainen.

Kun salassa ihailin amerikkalaisia ja halusin päästä heidän tuttavuuteensa, lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi panamahattua kädessään heiluttaen ja katsellen ympärilleen suoralla, teeskentelemättömällä uteliaisuudella noin minun ikäiseni nuori mies. Hän oli niin sanottu voimamies — vähän yli keskiko'on, vartalo kuin ammattinyrkkeilijällä, ja koko ulkonäkö todistaen valtavaa ruumiillista voimaa. Hän näytti myös oleskelleen paljon raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa; kasvot olivat pronssinkarvaiset, vivahtaen melkein kupariin, hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin kaksi raikasta vesilähdettä; vilpittömät ne myöskin olivat ja katsoivat suoraan toista silmiin. Ollen sellainen avosydäminen nuorukainen, joka heti paikalla haluaa tulla ystäväksi, ojensi hän esiin ison oikean kätensä, kun menin hänen luokseen, ja kun hänen kesäpukunsa hiha oli tavattoman lyhyt eikä hänellä ollut kalvosimia flanellipaidassaan, huomasin minä hänen ranteessaan monivärisen tatuoidun merkin, jonka myöhemmin näin olevan jonkunlaisen lohikäärmeen.

"Tämä ei ole kyllä määräpäiviä, herra Peyton", sanoin, "mutta luullakseni voimme tehdä poikkeuksen teihin nähden. Oletteko juuri kulkemassa tästä ohi?"

"Minä olen pyöräilemässä Winchesteristä Chichesteriin" vastasi hän, eikä hänen puheessaan ollut havaittavissa jälkeäkään siitä, mitä Englannin kansa lapsellisesti uskoo erikoiseksi amerikkalaiseksi murteellisuudeksi, "ja poikkesin tuolla alhaalla kylässä olevaan majataloon saadakseni vähän aamiaista. Isäntä kertoi minulle tauluista ja muista esineistä, joita täällä sai nähdä, ja sanoi olevansa varma siitä, että vaikka ei ollutkaan matkaoppaassa ilmoitettu määräpäivä, niin —"

"Aivan niin!" sanoin minä. "Koska te olette tullut sellaisen pitkän matkan — vaikkapa ei tietenkään Renardsmere ainoana silmämääränä —"

"En ole siitä milloinkaan kuullut puhuttavan, ennenkuin tunti sitten", keskeytti hän ilmeisellä vilpittömyydellä. "Olen par'aikaa kiertomatkalla Englannissa — lähdin Liverpoolista kulkien Chesterin, Shrewsburyn, Warwickin, Stratfordin, Oxfordin, Readingin ja Winchesterin kautta, poiketen aina siellä täällä jonnekin — haluan tarkata kaikkea, mitä voin. Rakennuksia, maalauksia ja kaikkia sen tapaisia —"

"Taiteellisia makupaloja, eikö niin?" sanoin minä. "No niin — minäpä lähden teitä opastamaan."

Hän kiitti minua hyvin kohteliaasti — hän oli kaiken kaikkiaan hyvin kohtelias, hyvin sivistynyt henkilö — ja kun johdin häntä ylös isoja portaita eri gallerioihin ja juhlasaleihin, huomautti hän, että kaikki tällaiset asiat olivat jotakin aivan uutta hänelle ja ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, miten hän niistä nautti.

"Mutta luullakseni teillä on omassa maassanne joitakuita miljoonanomistajia, jotka myöskin ovat suurkokoilijoita, eikö olekin?" sanoin minä, viekkaasti naurahtaen. "Vieläpä ovat toiset niistä kovin kiihkeitä kulettamaan meidän rakkaimpia muistotavaroitamme sinne Atlannin poikki!"

"Rakkaitako!" vastasi hän kulmakarvat kohollaan. "Ette voi nimittää niitä rakkaiksi mielestäni, kun annatte niiden mennä. Jos te niitä rakastatte niin paljon, niin miksette tarjoo yli noiden miekkosten, jotka tulevat tuolta poikki niitä ostamaan!"

"No sanokaas muuta!" vastasin minä. "Nähkääs, tavallinen brittiläinen pitää paremmassa arvossa lohta, joka maksaa seitsemän shillingiä naula, kuin runokirjaa, joka maksaa puolet siitä, ja hän uhraa mieluummin kolmekymmentä tuhatta puntaa vesi- ja likajohtoihin kuin säilyttää Velasquezin tai Rembrandtin teoksia kotimaassaan. Luullakseni ei kuitenkaan näitä täällä olevia tavaroita viedä pois, niin kauan kuin lady Renardsmere elää." "Hyvin rikas nainen, arvatenkin?" kysyi hän. Kun jokainen tiesi, että lady Renardsmere oli suunnattoman varakas, en rikkonut mielestäni mitään luottamusta, kun myönsin, että niin oli laita. Mutta lisäsin, että tavarat, joita nyt olimme alkaneet katsella, olivat hänen miehensä, sir William Renardsmeren, kokoomat.

"Lady Renardsmere", huomautin minä, "oli aikoinaan hyvin tunnettu, vieläpä kuuluisa näyttelijätär. Hän oli tunnettu teidänkin kotimaassanne — luullakseni hänellä siellä oli loistava menestys."

"Sepä mielenkiintoista!" huudahti hän. "Mikä oli hänen näyttelijänimensä?"

Mainitsin sen, ja hän nyökkäsi aivan kuin vakuuttaakseen, että nimi oli hänelle tuttu kylläkin.

"Siitä on kuitenkin pitkä aika", huomautti hän. "Se oli kai kahdeksankymmenluvulla. Ja hän on hengissä vielä, ja tämäkö on hänen talonsa? No, nythän minulla on jotakin kertomista! Enkö mitenkään saattaisi tavata häntä?"

"Ikävä kyllä, en luule", sanoin minä, nauraen hänen innostukselleen.
"Lady Renardsmere ei ole kotona."

"Viipyykö hän kauankin poissa?" kysyi hän. "Minä saattaisin oleskella tuolla kylässä päivän tai pari, voidakseni sanoa, että olen nähnyt hänet!"

"Sitä en kehoittaisi teitä tekemään", sanoin minä. "Ehkä hän viipyy poissa jonkun aikaa. Mutta saatan näyttää teille erään hänen muotokuvansa, Millaisin maalaaman silloin kun hän oli kunniansa ja kauneutensa kukkuloilla; kohta tulemme sen luo."

Hän näytti olevan hyvin ihastunut muotokuvaan, jopa siinä määrin, että minä kiiruhdin kertomaan hänelle, että se oli maalattu neljäkymmentä vuotta sitten ja että lady Renardsmere oli muuttunut niin suuresti sillä aikaa, että hänen entisestä kauneudestaan oli vain rippeet jälellä.

"Ja tultuaan kaiken tämän omistajaksi", sanoi hän, viitaten tatuoidulla kädellään ympäri taulugalleriaa, jossa me seisoimme, "kaikkien näiden arvaamattomien aarteiden, näiden harvinaisuuksia täynnä olevien huoneitten ja kaiken muun, lisäileekö hän niitä — onko hänkin kokoilija?"

Minä olin niin varma vieraani luotettavuudesta ja niin ihastunut hänen nuorekkaan viattomaan olentoonsa ja avomieliseen käytökseensä, että vastasin ajattelematta.

"Lady Renardsmere kokoo jalokiviä", sanoin. "Luulen hänen omistamansa kokoelman olevan maailman ihmeellisimpiä."

"Ei, ei!" vastasin minä. "Se ei kävisi. Hän pitää ne lukkojen ja telkien takana. Muuten —"

"Niin tietenkin!" sanoi hän. "Tunnen erään miehen, jonka poika oli lukiokumppanini, Cyrus P. Warrillin, rikkaan miehen Chicagosta — hän harrastaa sellaisia asioita. Hänellä on kaulaketju, joka kuului Katariina Suurelle, ja eräs helmikoriste, joka kerran oli erään Ranskan kuningattaren oma — en tiedä, minkä. Sentapaisia esineitä kai tuo teidän lady Renardsmerennekin mielellään kokoilee — esineitä, joilla on historiallinen mielenkiinto?"

"En tiedä", vastasin, "en ole milloinkaan nähnyt mitään hänen jalokiviään".

"No, täälläkin on paljon katselemista", huomautti hän. "Ja mitä hyvänsä sanottekin meidän maahamme viedyistä tavaroista, hämmästyttää minua tänne teille tultuani, että näissä vanhoissa englantilaisissa hoveissa, linnoissa ja kartanoissa on kokoelmia, joita ei missään muualla maailmassa tapaa. Teillä on pitkä etumatka!"

Tällä tavalla keveästi keskustellen minä kuljin hänen kanssaan pari tuntia ja ollakseni kohtelias talossamme olevaa vierasta kohtaan tarjosin sitten hänelle teetä ennen lähtöä. Lopuksi näin hänen lähtevän pyörällään — hänen viimeinen toivomuksensa oli, että hän olisi voinut nähdä lady Renardsmeren ja kertoa, että oli kuullut äitinsä puhuvan hänen näyttelemisestään. Erosimme oikein hyvinä ystävinä, ja hän viittasi tatuoidulla kädellään kiitäessään pois tietä pitkin.

Walker palasi samana iltana autoineen aika myöhään. Hän tuli tapaamaan minua — ja tuomaan terveisiä. Mutta ne eivät olleet ensinkään sellaiset terveiset, joita olin odottanut. Oikeammin ne vain sisälsivät kehoituksen lady Renardsmeren poissa ollessa käyttämään Walkeria ja mitä autoa hyvänsä autotallista, milloin vain mieleni teki. Siinä kaikki. Kysyin Walkerilta muutamia asioita — hän oli vienyt lady Renardsmeren ja hänen kamarineitonsa, Felician, Park Lanella olevaan taloon ja jättänyt heidät sinne; muuta hän ei tiennyt. Ihmettelin sitten, olivatko Jifferdene ja Beacher saaneet käsiinsä lady Renardsmeren illalla palattuaan Lontooseen. Mutta heti seuraavana aamuna sain tietää, ettei hän ollut jäänyt Lontooseen! Hän oli nähtävästi mennyt Park Lanelle ottamaan, mitä tarvitsi, ja sitten jatkanut matkaansa. Sillä juuri kun istuin aamiaispöytään, sain häneltä sähkösanoman, joka oli lähetetty edellisenä yönä Doverista. Se ei ollut tärkeä. Siinä vain lausuttiin toivomus, että pitäisin huolta koko kirjeenvaihdosta hänen poissa ollessaan — mutta se ilmaisi minulle, koska se oli lähetetty Doverista, että lady Renardsmere oli matkalla mannermaalle.

Minulla oli asiaa kylään sinä aamuna, ja siellä tapasin Holroydin, ravintoloitsijan, ravintolansa lähellä ja pysähdyin häntä puhuttelemaan.

"Sepä oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka lähetitte sinne meidän luo eilen, Holroyd", sanoin minä. "Päivä ei ollut meidän näytepäiviämme, niin kuin tiedätte, mutta minä kuljetin häntä ympäri."

"Minäkö olisin lähettänyt jonkun sinne, herra Cranage?" huudahti hän.
"En ole milloinkaan lähettänyt ketään!"

"Erään nuoren amerikkalaisen pyöräilijän", sanoin minä. "Ettekö muista?
Hän tilasi puolista teiltä."

"Ei kukaan tilannut meiltä puolista eilen!" selitti hän yhä tuijottaen. "Amerikkalainenko? Täällä ei ole käynyt mitään amerikkalaisia! — tunnen amerikkalaiset heti näöltä — olen käynyt siellä kolmasti. Eikä täällä myöskään käynyt mitään pyöräilijää eilen. Joku on pitänyt teitä pilkkanaan, herra Cranage! En ole milloinkaan lähettänyt ketään Renardsmere Houseen!"

Lähdin pois hiljaisena ja miettivänä. Mitä oli vieraani tahtonut — mitä etsinyt?

KUUDESTOISTA LUKU

Mutta ennenkuin olin ennättänyt montakaan askelta mennä, Holroyd kutsui minut takaisin. Hän tuli minua kohden, tarkastaen minua viekkain, paljon puhuvin katsein.

"Te näytätte kuin pilvistä pudonneelta, herra Cranage", hän sanoi hymyillen. "Hämmästynyt, mitä?"

"No niin —", sanoin minä. "Olen vähän ymmällä, Holroyd. Varmastikin taloon eilen iltapäivällä tuli nuori mies, joka sanoi olevansa amerikkalainen turisti, matkalla Winchesteristä Chichesteriin, ja että hän kuultuaan Renardsmere Housen taideaarteista oli tullut niitä katselemaan, majatalon isännän kehoituksesta. Eikä ole kylässä muuta majataloa kuin teidän."

"Ei ole — eikä seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä sen kummallakaan puolen", hän naurahtaen sanoi. "Vaan mitään amerikkalaista turistia tai ketään kuvaustanne vastaavaa henkilöä ei eilen käynyt täällä: muistan joka ukkelin, joka tuli taloon, eikä sen mallista ollut ketään. Teitä on puijattu, herra Cranage! — se on ollut joku veitikka, joka on tahtonut päästä Renardsmere Houseen omissa tarkoituksissaan."

Minäkin aloin ajatella samoin — aloin myöskin muistella, että olin ollut jonkun verran varomaton puhuessani lady Renardsmeren mieltymyksestä jalokiviin. Mutta Holroyd jatkoi taas puhumistaan.

"Minä kerron teille, mistä on puhe, herra Cranage", hän sanoi. "Joitakin vieraita ihmisiä — miehiä — on viime aikoina käynyt näillä seuduin. Minulla on ollut pari kolme vierasta luonani, joita en ole tuntenut ja joista en ole tiennyt, mitä he ovat miehiään. Meillä ei tavallisesti käy kauppamatkustajia täällä Renardsmeressä — heidän ei kannata tänne tulla. Olutpanimon matkustaja tosin käy — silloin tällöin — vaan me tunnemme hänet. Mutta täällä on käynyt miehiä — ja minäpä kerron, mitä ajattelen. Ne ovat olleet hankkimassa tietoja — edes jonkinlaisia — lady Renardsmeren tammasta — Välkehtivästä Rubiinista. Semmoisia vehkeitä niillä on!"

"Tuolla on miehiä — yksityissalapoliiseja — pitämässä tarkkaa huolta neiti Mansonin valmennusasemasta", sanoin minä.

"Niin, mutta minä tunnen ne", hän päätään puistaen vastasi. "Niitä on kaksi — Robindale ja Williamson. He tulevat silloin tällöin tänne alas — eivät milloinkaan yhdessä tietysti, sillä toisen ollessa vapaa on toinen toimessa. Mutta heitä minä en tarkoita. Minulla on kerran pari ollut vieraita luonani — emmekä tässä syrjäkolkassa tavallisesti vierasta näe. Toissailtana — hyvin myöhään — eräs mies pyrki taloon. Mitä tekemistä vieraalla on näillä paikoin, monta kilometriä kaupungista, monta kilometriä lähimmältä asemalta, juuri vähän ennen kello kymmentä. Eikä kysyä sovi."

"Ne saattoivat olla juuri sellaisia henkilöitä, joiksi heitä epäilittekin", sanoin minä. "Otaksun, että löytyy ihmisiä, jotka tahtovat saada kaikkia suinkin mahdollisia tietoja Derby-kilpailuun osaa ottavasta hevosesta."

"Onpa niinkin!" hän vastasi, ivallisesti naurahtaen ilmeiselle tietämättömyydelleni. "Epäilemättä, ja uhraisivat oman äitinsä niitä saadakseen! Ja onpa sellaisiakin, jotka kääntäisivät nurin taivaan ja maan ja helvetin ja kaikki päästäkseen käsiksi johonkin muuhun — jos voisivat." "Mihin?" kysyin minä.

"No, tammaan itseensä", hän sanoi taas naurahtaen. "Kilpa-ajojen yhteydessä on merkillisiä asioita tapahtunut, herra Cranage! Lady Renardsmere tekee oikein pitäessään Välkehtivää Rubiinia tarkasti vartioituna. Jos se olisi minun, pitäisin hyvää huolta, ettei se milloinkaan olisi poissa jonkun ihmisen näkyvistä, kunnes seisoo lähtöportilla. Siellä monet silmät kyllä ovat siihen suunnattuina, se on varma! — mutta se on turvassa."

Pian minä jätin hänet ja lähdin mäenrinnettä ylös Peggie Mansonin asunnolle. Kohtasin Peggien kotinsa maalla: silmäys häneen osoitti minulle, ettei hän ollenkaan ollut hyvällä tuulella. Ja heti minut nähtyään häneltä livahti kysymys.

"Oletteko saanut sähkösanoman lady Renardsmereltä tänä aamuna?" hän tiedusti.

"Koska näen, ettette ole kovinkaan enkelimäisellä tuulella", minä vastasin. "Mistä on kysymys?"

Hän katseli minua hetken, sitten hän sivalsi pään poikki viattomalta voikukalta ratsupiiskallaan, joka harvoin oli hänen kädestään poissa.

"Toivon, ettei lady Renardsmere toimisi kysymättä minulta", hän vihoissaan huudahti. "Olkoonpa, että itse asiassa olen hänen palvelijansa! Mutta hän ei koskaan ajattele, mitä harmia hän tuottaa omavaltaisesti asioita toimittamalla!"

"Tehnyt? Lähettänyt neljä miestä niskoilleni!" hän valitti. "Tuli sähkösanoma häneltä varhain tänä aamuna, ilmoittaen, että tänään saapuisi lisäksi neljä noita yksityissalapoliiseja ja ne työskentelisivät niiden kahden alaisina, jotka jo ovat täällä, ja antaen minulle tarkempia Välkehtivän Rubiinin turvallisuutta koskevia ohjeita. Naurettavaa! - niin kuin se ei olisi niin turvassa kuin olla saattaa! — luottakaa minuun ja Bradgettiin siinä asiassa!"

"No niin, en tiedä", vastasin. "Joitakin merkillisiä asioita on tapahtumassa: Minulla on juuri itselläni ollut seikkailu —", ja aloin kertoa hänelle viimeiltaisesta vieraastani ja Holroydin äskeisistä huomautuksista. "Mitä te tästä arvelette?" kysyin lopuksi.

"Se ei koske ensinkään Välkehtivää Rubiinia!" hän sanoi. "Se voi koskea sitä asiaa. Ehkä tuo mies oli yksi sakista."

"Niinkö arvelette?" minä sanoin. "Mitä! — hänkö olisi vain muina miehinä astellut sinne sisään?"

"Miksei?" hän vastasi. "Helpostihan hän teidät pimitti. Tietenkin olen oikeassa! — hänen tarkoituksensa oli tavata lady Renardsmere ja tutustua hänen kotiinsa."

"Jim Cranage!" huudahti hän. "Nyt olette — tylsä! Minun täytyy teroittaa teidät. Minkä tähden? Mutta lapsi parka! Ettekö nyt käsitä minkä tähden?"

"No mutta — siitä syystä tietenkin, että on seurattu tuon esineen jälkiä lady Renardsmerelle asti!" vastasi hän, samalla kun harmaat silmänsä merkitsevästi välkehtivät. "Jokaisen, jolla on hitunenkaan huomiokykyä, pitäisi ymmärtää se. Hollimentin murhasta eivät he mitään hyötyneet, ja tuskinpa Quartervaynenkaan, mutta uskon, että he murhaamalla Neamoren saivat tietoonsa tämän liiketoimet lady Renardsmeren kanssa. Ja nyt — he koettavat päästä häneen käsiksi."

"No niin — ainakin hän on poissa", sanoin minä hetken aprikoituani.
"Mistä oli teidän sähkösanomanne?"

"Samoin oli minun", sanoin. "Mutta minun sähkösanomassani ei ollut muuta mitään kuin kehoitus, että hoitaisin tavanmukaisen kirjeenvaihtoni. Dover! Kuulkaa — tiedättekö, mitä minä luulen?"

"Luulen, että lady Renardsmere on pistäytynyt mannermaalle hakemaan tuota kavalaa ja viekasta vanhaa herrasmiestä, herra Chengiä", sanoin minä, koettaen tekeytyä älykkääksi.

"Hyväinen aika!" huudahti Peggie ivallisesti, "nythän olitte nokkela!
Vaan minäpä hoksasin sen ennen. Samoin täti Millie Hepple. Ähäh!"

Taisin näyttää aika nololta — niin nololta, että hänen esiintymisensä muuttui kiusoittelevaksi ja hän kohotti ratsupiiskaansa sillä pistelemään minua kylkeen.

"Rohkaiskaa mielenne!" sanoi hän. "Ehkä tekin vielä kerran hoksaatte jotakin, mitä ei kukaan muu ole ennen teitä keksinyt! Mutta totta puhuaksemme, tiedättehän —"

"Eikö teidän, Peggie, sopisi sanoa minua Jimiksi?" keskeytin minä ratsupiiskan rohkaisemana.

"No, Jim sitten!" vastasi hän, naurahtaen puoliksi uhmaavasti, puoliksi häveliäästi. "Totta puhuen, Jim, kuka hyvänsä, joka tuntee lady Renardsmeren yhtä perinpohjaisesti kuin täti Millie Hepple ja minä hänet tunnemme, ei olisi hetkeäkään epätietoinen siitä, mitä hän tällaisessa tilaisuudessa tekee. Epäilemättä hän osti jotakin Neamorelta. Sittemmin hän on saanut tietää, ettei se, minkä hän osti, ollutkaan Neamorelle laillisesti kuuluvaa; että se oli varkaantavaraa. Mutta olipa sitten varastettua tai varastamatonta, ainakin se oli jotakin, mitä hän tarvitsi tai kiihkeästi halusi ja josta hän ei missään nimessä aio luopua. Kun nyt lady Renardsmere on miljoonanomistaja tai luultavammin monenkin miljoonan omistaja, niin mitä luulette hänen silloin tekevän? Niin — lähtee tietenkin oikopäätä sen henkilön luo, jolle tuo esine todella kuuluu, ja sopii hänen kanssaan asiasta! Siinä syy hänen päätäpahkaiseen pakoretkeensä. Hän on lähtenyt tavoittamaan herra Chengiä!"

"Niin kai, hänhän tiesi missä suhteessa Cheng oli asiaan", sanoin minä miettivänä.

"Tiesipä tietenkin — tehän hänelle kerroitte asian Millie-tädin kuullen", myönsi Peggie. "Hän kyllä hakee käsiinsä herra Chengin, olipa hän sitten Antverpenissä, Amsterdamissa, Brysselissä tai Pariisissa, ja hän taivuttelee kiinalaispohatan myymään hänelle oikeutensa tähän salaperäiseen kappaleeseen, joka jo on hänen hallussaan. Ja sitten hän palaa kotiin, voitonriemuisena."

"Mitä siihen asiaan tulee, Jim, niin olisi hänen paras antaa koko tämän kaupan päästä julkisuuteen", sanoi hän. "Jos tuo saki saisi tietää, että hän omistaa sen laillisesti, niin he ehkä heittäisivät sikseen sen tavoittelemisen —"

"Mitä! — murhattuaan kolme miestä toivossa saada se haltuunsa?" huudahdin minä. "Tuskinpa vain!"

"No miksikäs ei", vastasi hän. "Minä kyllä uskon. He tiesivät, ettei Hollimentilla eikä Quartervaynella eikä Neamorella ollut mitään oikeutta siihen, ja siksi kävivät he heidän kimppuunsa. Mutta laillinen oikeus —"

"Laillisuuksista minä viis veisaan, Peggie", keskeytin minä. "Minun ajatuksiani askarruttaa miten se — kutka muodostavat tuon sakin? Kiinalainen, jota nimitämme Chuh Siniksi, on tietenkin yksi — luultavastakin johtaja ja innostaja. Ketkä ovat muut? Jos se mies, joka eilen kävi Renardsmere Housessa, on toinen, niin tarpeen tullen kyllä voin tuntea hänet!"

"Hänellä on hyvin hieno tatuoitu kuva ranteessaan", vastasin. "Hänellä oli aika lyhyet hihat, ja minä näin sen selkeästi. Hän oli muuten järkevä, hienopuheinen, vilkas nuori mies — minusta tuntuu ikävältä, että hän kuuluu tuohon sakkiin."

"Tunteellisuus ei ole nyt paikallaan, Jim", sanoi hän varoittavasti. "Tuhohyönteisetkin saattavat olla eläiminä kauniita, mutta tapettavahan ne on! Tuo saki, joksi sitä nimitätte —"

Samassa saapuivat sanomalehdet, ja me sieppasimme kumpikin itsellemme yhden ja etsimme viimeiset uutiset Neamore-jutussa. Ei esiintynyt mitään uutta. Saimme kuulla, että poliisikunta oli kovassa puuhassa, mutta kaikkia heidän liikkeitään ja toimiaan peitti läpinäkymätön suojeleva verho — sen verran vain ilmoitettiin, ettei mitään vaivoja säästetty ja että piakkoin oli odotettavissa huomattavia paljastuksia.

Jätin Peggien huolehtimaan Välkehtivän Rubiinin uuden henkivartioston saapumisen aiheuttamista toimenpiteistä ja lähdin kotia kohden omia töitäni hoitamaan. "Renardsmeren Vaakunan" ohi mennessäni kutsui minua äkkiä Holroyd, joka oli pistänyt päänsä tarjoiluhuoneen avoimesta ikkunasta ja huusi minua pysähtymään. Palasin hänen luokseen.

"Huomaan erehtyneeni tänä aamuna, herra Cranage", sanoi hän naurahtaen anteeksipyytävästi. "Täällä kävi sittenkin eilen iltapäivällä nuori mies, joka saattoi olla amerikkalainen — se, josta te puhuitte. Nähkääs, minä ja eukkoni olimme ulkona eilen iltapäivällä noin tunnin ajan, ja tarjoilija hoiti liikettä. Vasta juuri sain kuulla, että täällä oli käväissyt sellainen mies, josta te puhuitte. Tiesin, ettei kukaan ollut syönyt varsinaista, oikeata aamiaista, kuten sanoin — mutta poissaollessamme oli täällä käynyt pyöräilijä ja tilannut leipää ja juustoa ja pullon soodaa, jota ei kai voine aamiaiseksi sanoa, ja tarjoilija oli kertonut hänelle Renardsmere Housesta ja sanonut, että hän luultavasti pääsisi sitä katsomaan, vaikkei ollutkaan mikään aukiolopäivä. Se oli varmaankin teidän miehenne, herra Cranage. Hän luuli tietenkin tarjoilijaa minuksi — luuli häntä isännäksi."

Olin iloissani tämän kuullessani. Olin miten kuten mieltynyt tuohon vieraaseeni ja ollut oikein pahoillani, kun minun oli ollut pakko pitää häntä murhajoukkueen jäsenenä. Ja vaikka en uskonutkaan milloinkaan enää tapaavani herra Elmer C. Peytonia, menin kotiin keventynein mielin.

Iltapäivällä kävi Spiller, portsmouthilainen etsivä, minua tapaamassa. Hän halusi lisätietoja hyökkäyksestä Hollimentin liikkeeseen. Kun olin kertonut hänelle kaiken, minkä tiesin, rupesi hän juttelemaan tuoreimpia uutisia. Hän oli edellisenä päivänä käynyt kaupungissa Quartervaynen murhan johdosta, ja hän toi minulle hyviä uutisia — ainakin minuun nähden hyviä. Minua ei ollenkaan kaivattaisi Quartervaynen tutkinnossa — Quartervaynella näkyi olevan sukulaisia sekä Lontoossa että Portsmouthissa, jotka saattoivat todentaa hänen henkilöllisyytensä: todistukseni hänen ja Hollimentin suhteesta toisiinsa taas saatoin esittää Hollimentin tutkinnossa, joka oli lykätty toistaiseksi.

"Aika mutkikas juttu tämä, herra Cranage", sanoi hän sitten. "En ole milloinkaan joutunut tekemisiin sen mutkikkaamman kanssa. Eräässä suhteessa se tietenkin on aivan selvä. Tuo kiinalainen Chuh Sin varasti jotakin herra Chengiltä Pariisissa — olen kerran tai pari tavannut Jifferdenen, ja hän on kertonut minulle kaiken herra Chengistä — ja tämä Holliment, Quartervaynen avustamana, varasti sen Chuh Siniltä ja puikki Lontooseen, vieden sen mennessään. Tämä kaikki oli kylläkin selvää, mutta entä sitten, herra Cranage? Entä sitten?"

Ymmärsin, että hänellä oli oma mielipiteensä asiasta, ja kysyin, mikä se oli.

"Niin!" sanoi hän. "Nuo päämajan miehet — Jifferdene ja muut — he ovat vallan varmoja, niinkuin aina ovat, että tällä Chuh Sinillä on englantilaisia avustajia, joukkue, joka on tehnyt selvän Hollimentista, Quartervaynesta ja Neamoresta, koettaessaan saada käsiinsä tuon varastetun esineen — joka nähtävästi, herra Cranage, on suunnattoman arvokas, päättäen siitä paljosta vaivannäöstä, mikä sen hyväksi tehdään! — Taivas nähköön, luulisi, että on kysymyksessä itse Koh-i-nor tai Cullinan-timantti! Niin — tämmöinen on virallinen mielipide asiasta. Mutta — minä en ole niin varma."

"Mikä on teidän käsityksenne, Spiller?" utelin minä. "On kai teillä oma ajatuksenne asiasta."

"Minä en ajattele hyvää mistään kinuista!" vastasi hän. "Olivatpa he sitten rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä tai alhaisia, kaikki he ovat kavalaa joukkoa. Meidän virastossamme kerran palveli kaveri, joka tapasi lausua runoja — hänestä muuten ei tullut lopulta kalua — hän oli varsinkin mieltynyt erääseen runoon, jonka aiheena oli pakanallinen kiinalainen. Minä yhdyin runon käsitykseen — sikäli kuin minulla on heistä kokemusta. Heidän polkunsa ovat pimeät, herra Cranage — niinkuin oli oivaltanut se kaveri, joka tuon runon oli kirjoittanut. Mutta minusta tuntuu, että jos on joku tämän asian pohjalla, niin on se herra Cheng!"

"Herra Cheng", toisti hän päätään nyökäten. "Sen vanhan sfinksin pääkopan he mielellään läpikotaisin penkoisivat! Mutta kiinalaiselta on tietääkseni kaikista vaikein tietoja onkia. Te, herra Cranage, olette koulunkäynyt nuori mies ja tunnette paremmin ne asiat kuin minä."

"Niin!" sanoi hän. "Pähkinöitä tosin on monenlaisia. Vaan enpä ole vielä milloinkaan sellaisista pähkinöistä kuullut puhuttavan, joita ei voi musertaa! Jos eivät tavalliset pähkinäpihdit ole kyllin voimakkaat, niin ainakin riittää hyvä vasara — tai silitysrauta."

"Mutta silloinhan te, Spiller, murskaisitte sydämen aivan sirusiksi", sanoin minä. "Tämä sydän on saatava ulos — eheänä!"

"Hän sanoi, että aika kyllä osoittaisi, ja tämän järkevän huomautuksen lausuttuaan, lähti pois lisäten olkansa yli, kun oli muutaman metrin verran edennyt, että se voi tapahtua tulevana vuonna tai ensi kuussa tai seuraavana päivänä, mutta jotakin kyllä tapahtuisi — aivan varmasti!"

Kului sitten kolme päivää, eikä esiintynyt mitään uutta. Mutta varhain neljännen päivän iltana — viidentenä päivänä lady Renardsmeren häviämisestä lukien — ja juuri kun olin istahtamaisillani yksinäistä päivällistäni syömään, astui huoneeseen neiti Peggie Manson. Hän ei ollut puettuna ratsutakkiin ja housuihin, vaan hyvin loisteliaaseen, miesräätälin tekemään pukuun. Olin niin ällistynyt, että vain tuijotin häneen — jolloin hän viskasi sähkösanoman eteeni pöydälle.

Levitin tuon ohuen paperin eteeni ja luin. Huomasin, että sanoma oli lähetetty Lontoon Victoria-asemalta viisi ja kolmekymmentä sinä iltapäivänä.

    "Tulkaa te ja Cranage kohtaamaan minua Georgen hotelliin
    Winchesterissä kello 9.30 tänä iltana. Walker tuo teidät
    Rolls-Roycella. Jos en kuitenkaan saapuisi sinne kello 10:ksi,
    palatkaa kotiin odottamaan sähkösanomaa huomenaamulla varhain.

"Kai meidän on sinne mentävä?" sanoin minä katsahtaen Peggieen, joka vastauksen sijasta irvisti ja kohautti olkapäitään. "No niin — minä sanon Walkerille. Mutta mitähän tämä kaikki tarkoittaa —"

"Huh!" sanoi Peggie. "Mitä hyötyä on siitäkin? Vain hänen hetkellisiä päähänpistojaan."

Me lähdimme matkaan vähän ennen kello kahdeksaa. Winchester oli vain neljänkymmenen kilometrin päässä, ja me ennätimme ennen määräaikaa siellä olevalle High-kadun osalle. Odotimme "Georgessa", kunnes kello oli neljännestä yli kymmenen. Lady Renardsmereä ei kuulunut. Lähdimme siis kotimatkalle, kun näin olimme täyttäneet hänen määräyksensä. Emme epäilleet kumpikaan, että sähkösanoma oli väärennetty; uskoimme vain, että sen lähettäjälle oli sattunut jokin este, miksi hän ei ollut päässyt tulemaan, tai hän oli muuttanut mieltään.

Oli kaunis kuutamoilta, ja ison auton pimentoihin uponneina Peggie ja minä nautimme kotimatkastamme. Muu kaikki meiltä unohtui, ja seurustelumme kävi yhä sydämellisemmäksi ja aika kului niin sukkelaan, että aivan hämmästyin, kun yhtäkkiä näin "Admirals Follyn", rappiolle joutuneen, tornimaisen rakennuksen, joka sijaitsi oudon yksinäisen maiseman reunalla olevalla metsäisellä kukkulalla, noin yhdentoista kilometrin päässä Renardsmerestä. Se oli käynyt maamerkiksi — kaikki sen tunsivat penikulmien laajuudelta.

"Jopa nyt jotakin!" sanoin minä. "Mehän olemme jo melkein kotona!
Tuossa on 'Admiral's Folly', tuolla ylhäällä aivan kohdallamme.
Toivoisinpa —"

Aioin sanoa, että toivoin matkaa olevan jälellä vielä satakunta kilometriä, kun samassa auto voimakkaiden jarrujensa vaikutuksesta äkkiä pysähtyi, niin että kumpikin syöksyimme eteenpäin. Selkesin hämmästyksestäni ja pistin pääni ulos ikkunasta.

Se, mitä näin, sai minut kauhistumaan. Kapealla kujalla oli kolme miestä, mustat naamarit kasvoillaan ja joka miehellä kohotetussa kädessään revolveri.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Tunsin tuona jännityksen hetkenä Peggien käden tarttuvan käsivarteeni ja hänen lämpöisen hengityksensä poskellani samalla kuin hänen huuliltaan kuului äkillinen, kuiskaava huudahdus.

Nuo kolme miestä astuivat lähemmäs, revolverit yhä koholla. Kaksi heistä tähtäsi Walkeria; kolmas astui auton viereen, sille puolelle, mistä me heitä katselimme. Hänen oikea kätensä piteli revolveria ilkeästi suunnattuna ihan nenänvarttani kohden: vasemmalla hän kiskaisi auton oven selälleen.

"Tulkaa ulos sieltä!" sanoi hän lujalla, päättävällä äänellä, jonka tunsin sivistyneen miehen ääneksi. "Nostakaa kätenne ylös, kun sieltä tulette! No", jatkoi hän, kun reippaasti noudatin hänen käskyjään, "oletteko aseistettu?"

Vaivoin kykenin säilyttämään mielenmalttiin, mutta minun onnistui kuitenkin naurahtaa — vaikkei se mahtanut erinomaisesti käydä.

Mutta ase oli yhä suunnattuna minuun, ja samassa huomasin Walkerin — joka, vaikka olikin taitava autonkuljettaja ja hyvähermoinen siinä suhteessa, mahtoi ampuma-aseen uhkaamana olla aika pelkuri — seisovan väristen vierelläni, kädet korkealle lakkinsa yli kohotettuina. Ja sillä aikaa kuin kaksi miehistä tarkkaili jokaista liikettämme, tai oikeammin jokaista liikkeen aihettakin, tarkasti kolmas mies meidät niin perinpohjaisesti, että hän luullakseni olisi voinut kirjoittaa inventaarion niistä tavaroista, jotka meillä oli taskuissamme. Ja kun hän mutisi sanan, laskivat toiset aseensa, ja mies, joka oli meitä tutkinut, kääntyi autoon päin viitaten minua taas menemään sisälle. Samalla aikaa toiset käskivät Walkerin taas panna koneen käyntiin ja mennä takaisin ajajan istuimelle. Kuulin hänelle lausutun tiukan sotilaallisen komennon.

"Ajakaa tuota vasemmalla olevaa kujaa ylös rappeutunutta tornia kohden. Antakaa mennä hitaasti — pysähtykää heti käskyn saatuanne! Jos koetatte vähimmälläkään tavalla olla tottelematon, niin teidät ammutaan kuoliaaksi! Sammuttakaa nyt nuo valot ja lähdetään!"

Auto lähti hitaasti liikkeelle, ja kääntyi mainittuun kujaan. Yksi miehistä seisoi meidän ovemme edessä olevalla astuimella; toiset kaksi Walkerin kanssa edessä. Kuja oli epätasainen ja ruohoa kasvava; hyvillä vietereillä varustettu auto hyppi ja tärisi. Kohosimme yhä korkeammalle "Admiral's Follya" kohden; sen puoliksi ränstyneet tornit häämöttivät yhä korkeampina edessämme: ilmeisesti nuo rosvot aikoivat kuljettaa meidät sinne tai johonkin sen läheisyyteen. Ja auton pimennossa Peggie ja minä etsimme toistemme käsiä ja pusersimme niitä lujasti.

"Eivät toki — eivät he meille pahaa tee!" vastasin vakuuttavasti, vaikka vakuutukseni oli enemmän teennäinen kuin todellinen. "Olen jo keksinyt, mitä he haluavat. Uutisia, tietoja. Parasta, Peggie, että kohta alun pitäen muistamme, että — olemme tuon kirotun koplan kynsissä!"

"Sen pahempi meille", sanoin. "Kun herrasmies muuttuu piruksi, niin se se vasta on oikea piru! Mutta — auto pysähtyy."

Olimme saapuneet syvälle kohtaa kujaan, missä puut sitä tuuheasti varjostivat ja josta lähti sivutie metsän syvyyteen. Sinne auto kääntyi ja pysähtyi samassa. Ovellamme seisova mies aukaisi sen.

"Te ja neiti tulkaa ulos!" komensi hän samalla jyrkällä, mutta sivistyneen äänellä. "Ja neuvokaa neitiä olemaan pelkäämättä — ei hänelle harmia tule eikä teillekään ja kuljettajalle, jos olette mukautuvia."

Hän ei vastannut kysymykseeni. Sen sijaan hän kädellään viittasi määrättyyn paikkaan ja eleistä arvasimme tarkoituksen olevan, että asettuisimme siihen seisomaan, ja ylivoimaan alistuen asetuimmekin siihen. Sitten kääntyi joukon johtajalta näyttävä mies Walkeriin, joka toisten kahden käskystä oli laskeutunut maahan. Muutamin lyhyin, terävin lausein hän lausui hänelle määräyksen, jonka kuljettaja (jonka tähän mennessä arvasin olevan melko lailla pelästyneen ja hermostuneen) kiireesti pani täytäntöön ja josta oli seurauksena, että auto ainakin sillä hetkellä oli käyttökelvoton — arvasin meidän olevan miten kuten pidätettyinä, ja ryöstäjämme eivät halunneet jättää mitään sattuman varaan. Ajattelin asemamme outoutta ja avuttomuutta sillaikaa kuin Walker pakkohommansa vuoksi itkien ja kuuluvasti nyyhkien pani käskyn täytäntöön. "Admiral's Folly" oli syrjäisen kukkulan harjalla monen kilometrin päässä kaikista asutuista paikoista; sinne pääsi vain muutamia harvoja kehnoja kujateitä pitkin, samanlaisia kuin juuri itse olimme pidättäjiemme käskystä ajaneet, eikä ollut vähimmälläkään tavalla todennäköistä, että kukaan sattuisi tulemaan sen läheisyyteen, sillä lähin ympäristö oli koskematonta, viidakkoista rämeseutua, ainoina asukkaina muutamia laihanruipeloja lampaita. Ainoa yhdysside meidän ja sivistyneen maailman välillä oli se tie, jolla meidät oli vangittu — ja jolla luultavasti kylläkin oli liikettä; päivisin paljonkin, öillä vähemmän. Mutta… me olimme nyt runsaan kilometrin päässä siitä.

Walker sai valmiiksi vastenmielisen tehtävänsä — varmaan hänen sydäntään kirveli pilatessaan rakkaan koneensa noiden roistojen käskystä — ja johtaja viittasi häntä liittymään Peggien ja minun seuraan.

"Valmiina!" komensi hän kuin parahin harjoitusupseeri. "Eteenpäin kaikki, kujaa ylös, tuonne raunioille. Älköön yrittäkö kukaan teistä paeta, ei oikealle eikä vasemmalle. Mars!"

Aloimme edetä — Peggie keskellä, minä oikealla, Walker hänen vasemmalla puolellaan. Pidättäjämme seurasivat kohta kintereillä. Astelimme äänettöminä (jos ei ota huomioon sitä, että Walker yhä silloin tällöin vetisteli); samoin he. Noin satakunta metriä kuljettuamme saavuimme "Admiral's Follyyn". Parisen kertaa olin siellä käynyt — vain uteliaisuuttani tyydyttääkseni, paikka kun oli niin eriskummainen — ja minä tunsin sen sekä sisältä että ulkoa. Se oli kummallinen esimerkki rikkaan miehen päähänpistoa. Korkean, pyöreän tornin alaosaa ympäröi neljä pienempää tornia, joista kustakin erikseen pääsi päätorniin. Nämä pienemmät tornit olivat melkein kokonaan rappiolla, mutta iso rakennus oli melko eheä, ja sen pohjakerroksessa oli huone, jota sen perustaja, vanha merikarhu, oli pitänyt juhlahuoneenaan; paikalliset muistotiedot kertoivat siellä vietetyn monet hauskat juomingit. Eräs tämän paikan omituisuus oli vielä jälellä — kivipöytä ja sen ympärillä kivi-istuimet. Ja koska arvasin, että pidättäjämme tunsivat sen yhtä hyvin kuin minäkin, johdatin joukkoni suoraan sinne, ja riisuttuani päällystakkani taitin sen kokoon tyynyntapaiseksi, Peggien istuttavaksi.

Vangiksiottajamme eivät virkkaneet mitään, kun Walker minun viittauksestani istahti, eikä siihenkään, että itse istahdin. Itse he istahtivat minua vastapäätä. Kuten jo sanoin, oli kuutamoyö — erikoisen kirkas yö — ja kun tuo vanha torni oli katoton ja kun sen seinissä oli monta ränsistynyttä ikkunaa ja aukkoa, saatoimme kaikki nähdä melko selvästi toinen toisemme. Ensi töikseni aloin — mahdollisuuden mukaan — tarkoin tutkia ryöstäjiämme. Heidän kasvojaan oli tietenkin tuiki mahdoton nähdä, sillä kullakin oli kasvoillaan musta naamari, niin että vain hitunen leukaa oli näkyvissä. Mutta heidän vartaloitaanhan saatoin arvioida ja tutkin niitä tarkoin. Yksi lyhyenläntä, vanttera mies; arvelin hänen saattavan olla kiinalaisen eurooppalaisissa pukimissa. Toinen oli jonkin verran pitempi ja hoikempi — vaikeasti kuvattava olento. Mutta kolmas, johtaja, oli iso, ruumiikas kaveri, vankkarakenteinen ja leveäharteinen — pelottava junkkari. Kaikki kolme he olivat puetut tummaan pukuun ja kaikilla kolmella oli lakit vedettyinä naamarin yläosan peitteeksi.

Koko seuraavan toimituksen aikana puhutteli meitä vain johtaja, vaikka muut kaksi hänelle silloin tällöin kuiskailivat. Mutta alusta lähtien hän esiintyi puhemiehenä — eikä hän suinkaan aikaa turhaan kuluttanut, vaan ryhtyi viipymättä toimeen. Ja kuten olin arvannutkin, mies, jota hän kaipasi, olin… minä.

"Tehän olitte yhden päivän satunnaisesti toimessa Hollimentin liikkeessä, Portsmouthissa", jatkoi hän.

"Tehän näitte miesjoukon hyökkäävän Hollimentin liikkeeseen myöhään illalla?"

"Älkää te välittäkö kiinalaisesta — vastatkaa vain aivan yksinkertaisesti. Sittenhän teistä tuli lady Renardsmeren sihteeri, ja olette yhä hänen palveluksessaan?"

"Muistatteko Neamore-nimisen miehen tulleen tapaamaan lady Renardsmereä, joka lähti heti paikalla hänen kanssaan Lontooseen ja palasi yksin samana iltana."

Aloin miettiä vähän perusteellisemmin. Tähän asti en ollut mitään salaisuuksia paljastanut; nämä asiat olivat jo levinneet yleiseen tietoon, enkä siis uskonut saavani aikaan mitään vahinkoa, vaikka vastasinkin viime kysymykseen.

Hän kumartui eteenpäin ja tuntui käyvän tiukemmaksi; oltiin ilmeisesti joutumassa ratkaisevalle kannalle.

"Entä sitten! Kävitte seuraavana päivänä lady Renardsmeren puolesta matkalla, kuljettaen pientä esinettä tai kääröä hänen puolestaan! Vastatkaa!"

"Ammumme teidät tuon tytön nähden, jollette vastaa!" murisi hän. "Ja heti paikalla!"

"No silloin ette ainakaan mitään minulta kuule!" intin minä. "Ellette elävänä minusta mitään irti saa, niin kuolleena ette ainakaan."

"Vastatkaa!" sanoi hän. "Annamme teille minuutin miettimisaikaa. Sen kuluttua —"

Enempää eivät Walkerin hermot sietäneet. Hän oli värissyt kaiken aikaa, mutta nyt hän puhkesi aivan ulvomaan.

"Voi, herra Cranage, sir, kertokaa heille!" huusi hän äkkiä käsiään väännellen. "Kertokaa heille, herra Cranage, Jumalan tähden, ennen kuin meidät kaikki ammutaan! Eihän siitä voi olla mitään haittaa, herra Cranage! — kertokaa heille, että pääsemme asiasta, herra Cranage…"

"Vai niin, vai tiedätte tekin sen, ystäväiseni!" sanoi hän. "Suu puhtaaksi sitte! Ajoitteko —"

"Pitäkää suunne kiinni, Walker!" keskeytin minä. "Olkaa mies! Eivät he uskalla —"

Ennenkuin ennätin vielä kunnolleen lausua viime tavun, olivat he kaikki kolme siepanneet revolverinsa, ja johtaja oli pannut omansa ilkeän lähelle minun nenääni.

"Pitäkää itse suunne kiinni", sanoi hän rauhallisella äänellä, joka vaikutti paljoa uhkaavammalta kuin mikään ärjyntä. "Nouskaa! Te ja tyttö menkää tuonne komeroon tuolla, ja olkaa siellä kunnes kutsumme teitä. Pian, nyt! — Älkää jaaritelko joutavia, jos henkenne on teille rakas."

Tunsin silloin, että oli hyödytöntä juonitella, tai yrittää nolata tai uhmata noita kavereita: heillä oli tosi mielessä. Kosketin Peggien käsivarteen; nousimme ja lähdimme osoitettuun paikkaan, joka oli jonkinlainen syvennys eteishuoneen seinässä. Pöydän ääressä istuvat miehet kokoontuivat kaikki kuljettaja paran ympärille, käsitellen kukin tarkoittavasti revolveriaan.

"Mitä hän tietää kertoa?" kuiskasi Peggie, meidän seistessämme vierekkäin pimennossa.

"Ei — mutta tarpeeksi. Ja — kun nuo kaverit ovat selvinneet hänestä, niin on minun enää turha olla vaiti. He ovat päässeet tahtonsa perille!"

Seisoimme hiljaa hetken ja odotimme. Näimme Walkerin kolmen revolverin uhkaamana puhuvan niin nopeasti kuin häntä pelko pakotti; emme tietenkään kuulleet sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta tiesin kyllä, mitä hän kertoi ja mikä siitä olisi seurauksena. Ei ollut aikaakaan, kun jo kaikki kolme sujauttivat revolverit taskuunsa ja viittasivat meille.

"Tulkaa sieltä tänne taas!" komensi hän sellaisella korskealla tavalla, joka sai kynteni syhymään halusta iskeä häntä vasten suuta. "Istukaa tuohon taas! No niin", jatkoi hän, kun me noudatimme hänen käskyään. "Olemme tulleet askelta pitemmälle. Tämä mies on meille kertonut vieneensä lady Renardsmeren ja Neamoren Lontooseen ja lady Renardsmeren kaikista sen päiväisistä puuhista: tarkoitan häneen liikkeistään. Seuraavana päivänä hän lady Renardsmeren käskystä vei teidät Lontooseen iltapäivällä, Lincoln's Inn Fieldsiin, hänen asianajajansa Pennithwaiten toimistolle. No niin, turha teidän on olla puhumatta, ja narrimaista marttyyriksi ruveta, niin että vastatkaa siis kysymyksiini. Miksi lähetti lady Renardsmere teidät Pennithwaiten luo? Pian nyt!"

Oli turha minun kauemmin estellä: tuosta päättävästä äänestä kajahti murhaa. Vastasinkin sen tähden sukkelaan:

"Enpä tietenkään — sen oli lady Renardsmere kirjoittanut itse yksityishuoneessaan ja sinetöinyt."

"Oliko hän huolissaan siitä, että se vietäisiin suoraan Pennithwaitelle käteen?"

"En tiedä — muuta kuin että hän kirjeen luettuaan vei käärön johonkin sisähuoneeseen. Sitten hän palasi ja antoi minulle kuitin kirjeestä ja kääröstä."

"Eikö lady Renardsmere milloinkaan, missään tilaisuudessa, maininnut teille, mitä tuo käärö sisälsi?"

"Riippuu siitä, mitä kääröllä tarkoittaa — oikeastaan se oli pieni paketti, hyvin pieni paketti, joka helposti sopi liivintaskuun. Sinetöity."

Hän nyökkäsi, vaikeni hetken aikaa, viittasi sitten tovereilleen, jolloin he kaikki kolme nousivat, loittonivat vähän matkan ja alkoivat kuiskaten keskustella. Hetken kuluttua he palasivat, ja istahtamatta johtaja aloitti uuden kysymysten sarjan.

"Pysykää siivolla! Onko teillä minkäänlaista ajatusta siitä, missä hän on."

"On minulla eräs ajatus, mutta enpä voi väittää, että minulla siihen olisi erinomaisia perusteita. Mantereella."

"Te olette neiti Manson, lady Renardsmeren valmentaja", sanoi hän sellaisen miehen vakuuttavalla äänenpainolla, joka tietää, mitä hän puhuu. "Missä te luulette hänen olevan?"

"Samasta syystä kuin herra Cranagekin. Viimeinen tiedonanto, jonka lady
Renardsmereltä sain, tuli Doverista."

"Onko teillä mitään aavistusta siitä, miksi lady Renardsmere olisi mennyt — äkkiä — mantereelle — juuri nyt?" kysyi hän.

En kuolemakseni kyennyt pidättymään vastaamasta hänelle niin kuin vastasin. Minulla oli kaiken aikaa ollut kova halu iskeä häntä vasten silmiä: ehkä nyt saatoin iskeä häntä toisella tavalla. Ja niinpä vastasin:

"On!" sanoin. "Luulen hänen menneen tapaamaan erästä kiinalaista, herra
Chengiä!"

Se oli isku hänelle! Se oli isku kaikille kolmelle. Näin heidän hätkähtävän — selvästi. He loittonivat taas juttelemaan. Pian johtaja kutsui meitä.

"Tulkaa mukaan! Olemme kuulleet kylliksemme. Seuratkaa meitä kujaa alas autonne luo."

Kuulin Walkerin, joka ei koko aikana ollut herjennyt penikan lailla vikisemästä, päästävän äänen, josta kajahti alistuvaa kiitollisuutta. Nousimme kaikki ja seurasimme ryöstäjiämme raunioista pois ja kujaa alas. He astelivat edellämme rinnakkain, kädet rennosti heiluen, ja keskustelivat hyvin salamyhkäisesti. Kuu oli vielä entistäkin kirkkaampi, mutta kujan kahden puolen olevat pensaikot olivat pimeitä kuiluja.

Silloin aivan äkkiä, ennenkuin ennätimme käsittääkään, mitä oikein tapahtui, ja niin sukkelaan, etteivät edellämme astuvat miehet älynneet, mistä oli kysymys ennenkuin jo kaikki oli ohi, hyppäsi noista pensaista viisi rotevaa miestä, revolverit kädessä yhden lujasti huutaessa "kädet ylös!" Tummansinisistä virkapuvuista saatoin heti ensi silmäyksellä päättää neljä heistä poliiseiksi, mutta viides oli siviilipukuinen Hän oli minua lähinnä, kun hän ja poliisit piirittivät nuo valmistumattomat veijarit, ja kun kuun hopeinen hohde sattui hänen ojennettuun käsivarteensa, näin suureksi kummakseni ja ylenpalttiseksi tyydytyksekseni hänen teräksenjäntevässä ranteessaan ison tatuoidun merkin. Amerikkalainen - Peyton!

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Olisin saattanut huutaa — tanssiakin — pelkästä ilosta, kun nuo edellämme astelevat roistot, täysin yllätettyinä, kohottivat aseensa taivasta kohden niin reippaasti, että ymmärsin heidän hyvin tuntevan oman toimensa ankarat säännöt. Kaikki kolme käsiparia kohosi ilmaan sotilaallisen täsmällisesti — ja pysyivät koholla! Eikä ihmekään — kun viisi rotevaa miestä seisoi edessä ja sivuilla, ja viisi ilkeän uhkaavaa revolveria silmien ja korvien lähimmässä naapuristossa. Ja kaikista kolmesta vain johtaja puki loukatut tunteensa sanoiksi Sanat olivat lyhyet ja katkerat.

Noihin kahteen sanaan sisältyi kiteytyneenä kaikki, mitä kiikkiin sattunut paholainen saattoi mustasta kurkustaan ilmoille sylkäistä — vihaa, katkeruutta, toivottomuutta, voimatonta raivoa. Ja seuraava ääni, joka katkaisi yön rauhallisen hiljaisuuden, tuli todellisena virkistyksenä. Se oli noista viidestä miehestä suurimman ääni, jonka samassa tunsin muutamaksi rotevaksi poliisikersantiksi. Hän oli entinen sotilas, nyt virassa eräässä paikassa lähellä Renardsmereä.

"Tarkastakaa heidät, Burton! Liikuttakaapa sormeanne tai varvastanne jokukaan teistä kolmesta, niin…"

Eräs poliiseista pani revolverinsa laukkuun ja tutki nuo kolme vankia sekä perusteellisesti että kuitenkin nopeaan. Yhdessä minuutissa — liioittelematta — hän oli siepannut samat aseet, jotka olivat saattaneet Walkerin puoliksi järjiltään, miesten sivutaskuista ja pistänyt ne minun käteeni; samassa jo jyrisi poliisikersantin uusi komento:

Seisoimme lumottuina tuijottaen, kun vangit koneellisesti laskien käsivartensa alas ojensivat kätensä. Jotakin kirkasta välähteli kuun hohteessa; kuului pikaista, terävää teräksen kilkettä… poliisit hellittivät tiukkaa käytöstään ja vetäytyivät hiukan loitommas. Mutta he käsittelivät yhä revolverejaan.

"Poistakaa nuo naamarit, Burton!" komensi poliisikersantti. "Katsotaan poikien kasvoja!"

Siirryin vielä lähemmäs, yhä värisevän Walkerin vikisevästä vastalauseesta huolimatta. Minäkin halusin nähdä nuo kasvot. Kuten jo mainitsin, oli joukossa mies, joka olisi mielestäni saattanut olla kiinalainen. Mutta kun Burton kätevästi kiskaisi nuo vaatesuikaleet, näin, ettei joukossa ollut ainoatakaan kiinalaista; kaikki kolme olivat valkoihoisia. Ja johtaja oli kaunis mies, jolla oli varsin säännölliset piirteet, ja hän näytti älykkäältä ja voimakkaalta, mutta silmät olivat ilkeimmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Kersantti meni häntä läheltä katsomaan, ja mies katsoi häntä vastaan ja aukaisi samassa huulensa.

"Saakeli soikoon!" sanoi hän hiljaisella, ivansekaisella äänellä. "Ette ole vielä milloinkaan ennen minua nähnyt!" "Kyllähän piankin näen melko paljon teitä! — lähitulevaisuudessa!" virkkoi kersantti. Hän kääntyi minuun. "Eihän neiti Mansonille ja teille ole mitään vahinkoa tullut, herra Cranage?"

"Ei mitään vahinkoa, kersantti, kiitos vain", sanoin minä. "Mutta onpa ihme! Nuo kaverit —"

"Älkää heistä nyt välittäkö, herra Cranage", keskeytti hän. "Olemme nyt saaneet heidät kiinni — kiitos tämän herra Peytonin. No niin, teidänhän on auto tuolla alhaalla — löysimme sen ylös tullessamme. Meillä on toinen kujan alapäässä. Noilla miehilläkin on omansa jossakin lähellä, mutta emme nyt viitsi heiltä kysyä, mihin se on kätketty; pääasia tällä hetkellä on saattaa heidät lukkojen taa. Me viemme heidät oikopäätä pois, ja seuratkaa te autollanne Mallantiin — niin kuulette, mikä meidät tänne sai tulemaan, kun menette sikäläiselle poliisiasemalle. No niin, te kolme, mars! — ja muistakaa, että teitä ympäröi viisi aseistettua miestä ja että jos vähimmälläkään tavalla pakoon yritätte, ammutaan teidät. Jatkakaa kulkuanne — suoraan kujan alapäähän. Sukkelaan!"

Seuraavassa hetkessä tämä kamala kulkue jo liikkui eteenpäin; minuutin kuluttua se jo katosi pimentoon, ja kolmisin me jälelle jääneinä katsoimme sen menoa. Luulen, että Walker rupesi lukemaan kiitosrukouksiaan; ainakin hän mutisi itsekseen jotakin, mikä kuulosti hartailta sanoilta. Mutta minä herätin hänet niistä mietteistä.

Hän hypähti kissan tavoin, kun laskin käteni hänen olkapäilleen.
Kenties hän oli peräti unohtanut koko auton.

"Autonko, herra Cranage, autonko, sir? Kyllä, sir, saan minä auton liikkumaan", sanoi hän ääni värähdellen. "He pakottivat minut vain — kyllä vain, sir, saan minä sen liikkumaan. Mutta, Jumala paratkoon, herra Cranage, luuletteko, että he ovat todellakin menneet? — eikö ole enää vaaraa, herra Cranage —"

"Pankaa auto kuntoon!" sanoin. "Tulkaa nyt — rauhoittukaa jo! —
Emmehän saata pitää neiti Mansonia täällä seisomassa kaiken yötä.
Ruvetkaapa toimeen!"

Hän reipastui äkkiä ja syöksyi auton luo, ja minä käännyin Peggieen.
Tuijotimme toinen toistamme ensin hyvän aikaa.

"Tiedän, mitä ajattelet", keskeytti hän. "Mitenkähän tuo amerikkalainen
Peyton pääsi heidän jäljilleen?"

"Saammepa kuulia", vastasin. "Hänellä ei ollut äsken aikaa kertoa minulle. Mutta etkö nähnyt hänen nyökkäävän minulle ja iskevän silmää, kun he poistuivat? Ja näitkö miten hän vartioi niitä miehiä — ja hänen ilkeännäköistä revolveriaan — ja isoa tatuoitua kuviota ranteessaan? Ja minä kun häntä hieman epäilin hänen Renardsmeressä käyntinsä jälkeen! Salaperäistä! Mutta ajetaanpa Mallantiin, niin kuullaan kaikki. — Peggie!"

"Auto kunnossa, sir", huusi Walker äänellä, joka jonkin verran — vain jonkin verran — muistutti hänen tavallista ääntään. "Tässä paikkaa on kuitenkin vaikea kääntää. Sopisiko teidän ja neiti Mansonin kävellä maantielle asti?"

Me kävelimme maantielle. Mutta kun juuri olimme kääntymässä muuatta kujan äkkimutkaa, vain muutaman metrin päässä sen suusta, tarttui Peggie äkkiä toisella kädellään käsivarteeni ja osoitti toisella kädellään eteenpäin. Siellä keskellä maantietä seisoi mies, jonka hänen ja kuun välille kohoavan ison jalavan varjo puolittain pimitti. Pysähdyimme kumpikin; mies kääntyi, näki meidät ja huusi meille iloisesti:

Menimme suoraan häntä kohden: puristimme hänen kättään, juhlallisesti; vaikka jo olin korvia myöten rakastunut Peggieen, en olisi hitustakaan välittänyt, vaikka Peggie olisi kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellut häntä. Ja sitten me molemmat aito anglosaksilaiseen tapaan, ennenkuin virkoimme sanaakaan toisillemme, vedimme piiput taskuistamme, täytimme ja sytytimme ne kaikessa rauhassa ja rupesimme tupakoimaan.

Minä esitin heidät, juhlallisemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja pyysin anteeksi kömpelöä käyttäytymistäni.

"Tällaisina hetkinä kuin — kuin tämä", lisäsin, "pitäisi kaikenlaiset hienot käyttäytymiset työntää hiiden kattilaan".

Peyton nyökkäsi ränstyneitä raunioita kohden, jotka olivat korkealla päämme päällä.

"Enemmän kuin tarpeeksi — ainakin hetken aikaa", vastasin. "On ihme, ettei autonkuljettajamme tällä hetkellä ole raivohullu! Mutta kersantin sanoista päättäen te kuulutte olevan pelastajamme! Mistä se johtuu?"'

"Jäinkin muista juuri selittääkseni sen teille", sanoi hän. "Minusta tuntui, että kun nuo kolme rosvoa olivat aika lujasti käsiraudoissa — eräs teidän poliiseistanne kertoi minulle, etteivät nämä uudet käsiraudat ole leikintekoa, kunhan kerran ovat käsissä — ja kun heitä vartioi neljä rohkeata ja hyvin aseistettua miestä, niin oli minun turha kauemmin mukana keikaroida, vaikka silti tietenkin tulen teidän matkassanne sinne Mallantiin, josta kersantti puhui. Mistäkö johtui?" jatkoi hän. "No niin, se johtui siitä, että teidän nöyrin palvelijanne on jonkin verran lintutieteilijä eikä ollut vielä milloinkaan eläissään satakieltä kuullut! Siitä kaikki johtui — ei muusta!"

"Kertokaa meille koko asia!" huudahti Peggie. "Miten satakieli asiaan vaikutti?"

"Tällä tavoin!" vastasi hän naurahtaen. "Sitten kun tämä herra Cranage toissapäivänä oli näyttänyt minulle Renardsmeren kartanon lähdin kuljeskelemaan ympäristössä ilman määrää. Ja eräässä majatalossa, mihin satuin varhain tänä iltana jossakin sielläpäin, jouduin puheisiin miehen kanssa, joka oli lintujen ystävä, kuten minäkin. Hän sanoi minulle, että tässä laaksossa aivan tuon vanhan raunion alapuolella kuulee runsaasti satakielen laulua. Kun siis alkoi hämärtää, pyöräilin tänne, katsoin itselleni sopivan paikan, panin pyöräni varmaan talteen ja piilottauduin tiheikköön. Aikomukseni ei ollut vain kuulla, vaan nähdäkin satakieli ja oppia tuntemaan sen elintapoja. No niin, jättääkseni liialliset sivuseikat sikseen, nuo kolme miestä saapuivat autolla. He pysähtyivät tiheikköni lähelle. Auton he kätkivät — tiedän missä se on. Ja vähääkään aavistamatta, että minä olin heistä vain muutaman metrin päässä — liioittelematta — he istahtivat penkille, aivan sen pensaikon taakse, missä minä olin piilossa, ja keskustelivat. Suuri osa heidän keskustelustaan oli minulle käsittämätöntä — mutta sen sain selville, että he kovin kiihkeästi halusivat päästä käsiksi lady Renardsmereen ja että kun hän oli hävinnyt, olivat he virittäneet nerokkaan juonen saadakseen houkutelluksi hänen sihteerinsä loukkuun vielä samana iltana ja aikoivat väijyä häntä vähä ylempänä, kun hän palaisi Winchesteristä, jonne he olivat hänet narranneet."

"Siltä näyttää", vastasi Peyton. "No niin, kuulin tarpeeksi asti, tietääkseni, että te ja neiti Manson olitte vaarassa — hänellekin he halusivat tehdä muutamia kysymyksiä lady Renardsmerestä. Onneksi eivät istuneet koko aikaa samassa paikassa, vaan kuljeskelivat jonkun verran yltympäri; onni onnettomuudessa oli myöskin, että olin jättänyt pyöräni pensaikon toiselle puolelle. Hiivin siis ääneti sinne — olen tottunut metsänkävijä — ja sain viedyksi pyöräni pensasaidan suojassa tielle ja huristin lähimpään kylään. Pääsimme puhelimella jonkun kilometrin päässä olevalle Mallantin poliisiasemalle, ja puolessa tunnissa tuo kersantti ja ne muut miehet olivat matkalla tänne nopealla autolla, kaikki hyvin aseistettuina. Ja… parahiksi ennätimme. Mutta keitä luulette noiden miesten olevan? Muuten olen paikkakunnalle saavuttuani tavallista ahkerammin lukenut sanomalehtiä ja myös muodostanut asiasta oman käsitykseni."

"Käsitykseni on, että nuo kolme ovat miten kuten yksissä noiden lontoolaisten murhaajien kanssa", vastasi hän. "Heidän keskustelussaan esiintyi salaviittauksia — kuulin erään nimen mainittavan."

"Luullakseni ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että nämä kolme vintiötä ovat tuon koplan jäseniä", sanoin. "Olen ollut asiasta varma siitä asti kun he pidättivät meidät."

"Aivan niin", myönsi hän. "Olen itsekin varma siitä! Mutta kuten jo sanoin olen viime aikoina tarkkaan lukenut teikäläisiä sanomalehtiä ja seurannut tuota juttua, ja jos oletamme varmaksi, että nuo kolme ovat tuon koplan jäseniä, johtuu mieleeni tärkeä kysymys. Johtuuko teidän?"

"Haluaisin tietää, mikä se on, ennenkuin vastaan", sanoin minä. "Mikä on kysymys?"

Hän katseli meitä toisesta toiseen, ja hänen innokkaille kasvoilleen levisi kuutamossa vielä innokkaampi ilme.

"Missä on kiinalainen?" sanoi hän. "Kiinalainen, joka murtausi
Hollimentin liikkeeseen Portsmouthissa ja jälestäpäin peräti hävisi?
Sillä… kiinalainen on tämän kaiken takana! Kiinalainen on noiden
miesten takana! He ovat välikappaleita!"

Walker oli ajanut auton esille. Hän oli ilmeisesti kärsimätön joutumaan matkaan, ja minä tiesin syyn. Tämä ympäristö herätti hänessä kauhua; Walker ei enää milloinkaan ehdoin tahdoin tulisi 'Admiral's Follyn' läheisyyteen! Hän oli yhä hermostunut ja epäili Peytonia, olipa niin rohkea, että tyrkkäsi minua kyynärpäähän. Peyton huomasi hänen puuhansa ja puhutteli häntä.

"Olkaa rauhassa, hyvä mies!" sanoi hän naurahtaen. "Ei täällä enää rosvoja ole, ja jos olisi, on minulla takataskussani pieni esine, joka saa heidät rauhoittumaan. Kuulkaahan! — ajakaa te autonne sievästi tuon notkon pohjalle. Näette puistikkokäytävän siellä -pyöräni on sen suussa. Nostakaa se autoonne — ja me olemme kohta siellä. No niin", jatkoi hän, kun kuljettaja kohta noudatti saamaansa käskyä, "sitähän minä sanon, neiti Manson ja herra Cranage — missä on kiinalainen? Nuo kolme kaveria ovat hänen välikappaleitaan — yhtiötovereitaan — hänen kaikki kaikessa — mutta hän on esimies! Heidät ovat poliisinne saaneet käsiinsä — mutta hän on vapaana. Ja niin kauan kuin hän on vapaana — hm?"

"Aivan niin!" myönsin minä, kun hitaasti seurasimme Walkeria mäkeä alas. "Kiinalainen on epäilemättä kaiken pohjalla. Mutta — minusta tuntuu, että te muutamissa suhteissa tiedätte enemmän asiasta kuin minä. Minä — esimerkiksi — en tiennyt, että yleisön tietoon oli tullut niin paljon kiinalaisesta."

"Mitä?" huudahti hän. "Ettekö sitten ole lukenut Lontoon iltalehtiä? Ettekö? No, minä ostin muutamia kello seitsemältä Mallantin rautatienasemalta, kun menin siitä ohi. Teikäläisen poliisilaitoksen Lontoon päämaja — Scotland Yard — on turvautunut julkisuuteen. Koko juttu on lehdissä — teidätkin mainitaan — alusta loppuun asti. Kiinalaisen nimi on Chuh Sin, ja hän on ollut maalaisensa, Cheng-nimisen pohatan, sihteerinä, ja hänen luullaan varastaneen jotakin ylen arvokasta — jalokiven ehkä — Chengiltä Pariisissa ja paenneen se mukanaan tähän maahan, jossa se varastettiin häneltä, ja nyt hän ja hänen kokoamansa kopla etsivät tuota varastettua esinettä eivätkä keinoja valitse, kun yrittävät saada sen uudestaan haltuunsa. Chuh Sin — kiinalainen, joka on menettänyt vasemman korvansa alaosan!"

"Hoo!" sanoin, kun muistin tuon ilmoituksen, jonka herra Cheng niin vastahakoisesti oli ilmaissut Jifferdenelle ja minulle Langham-hotellissa. "Vai on se lehdissä, niinkö?"

"Se ja paljon muuta", vastasi hän. "Kaksi sanomalehteä minulla on taskussani. Teikäläinen poliisi nähtävästi huomaa, että mahdollisimman suuri julkisuus on ainoa keino ja värvää sanomalehdistön palvelukseensa. Hoo, lehdissä on kerrottu vaikka mitä! — tietäkää, se juttu on kerrottu aivan alkaen teidän ja Hollimentin hommista Portsmouthissa aina viimeiseen murhaan asti. No niin, luultavasti tämä tämäniltainen tapahtuma taas on uusi luku! — Nuo kolme juupelia ovat kiinalaisen osatovereita, ainakin joku heistä. Mutta… missä hän on? Sillä niin kauan kuin hän elää…"

"Tapahtuu murhia!" vastasi hän. "Sillä viekkaus ja oveluus… mutta ajetaanpa sinne Mallantiin kuulemaan onko poliisi saanut mitään irti noista kolmesta."

Walker, joka pelkäsi kuutamoisen maantien jokaista varjoa, ajoi meidät Mallantiin puolessa tunnissa. Pieni kaupunki nukkui umpi unessa; sen tyhjillä kaduilla ei kuulunut yhdenkään jalankulkijan askelia, ja sievistä, vanhoista taloista oli jo aikoja sitten tulet sammutettu. Mutta poliisiasemalla oli valoja paljon, ja virkapukuisia miehiä liikkui runsaasti rapuissa ja käytävillä. Muuan vei meidät heti saavuttuamme suoraan erääseen yksityistoimistoon, missä tapasimme kersantin ja kaksi muuta miestä, nähtävästi alempia virkailijoita. Heidän edessään olevalla pöydällä oli sekalainen kokoelma esineitä — arvasin mitä ne olivat ennenkuin kersantti puhuikaan.

"Nämä heiltä löysimme, herra Cranage", sanoi hän. "Puhdasta rahaa aivan määrättömästi, niin kuin näette. Hyvät kellot — henkilökohtaisia muistoesineitä — kaikkea sen semmoista. Mutta tärkein esine on tämä", jatkoi hän ottaessaan pöydältä pienen taskukirjan. "Tämä oli johtajalla. Siinä on merkintöjä Hollimentista, Quartervaynesta, Neamoresta — Lontoon osoitteet. Siinä on sellaisia merkintöjä, joita emme vielä ole selvittäneet, ja muutamia merkintöjä teistä ja lady Renardsmerestä. Eikä ole epäilystäkään siitä, että nämä kolme ovat ottaneet osaa noihin Lontoon murhiin!"

"Siitä saatte luullakseni olla aivan varmat", sanoin minä. "Itse puolestani olen ollut asiasta varma kaksi viime tuntia. Mutta — keitä he ovat?"

"Älkää luulkokaan heidän sitä meille ilmaisevan, herra Cranage", vastasi hän ilkeästi irvistäen. "Se täytyy muuten saada selville. He tietenkin kieltäytyvät nimiä ja osoitteita ilmoittamasta. Mutta johtaja jo tunnetaan, vaikkei hän sitä itse tiedäkään."

"Nyt jo, sir", vastasi hän. "Eräs miehistämme, joka ennen palveli
Portsmouthissa, tuntee hänet; tunsi hänet heti, kun hän tänne tuotiin.
Hän oli jonkun aikaa erään portsmouthilaisen lääkärin apulaisena —"

"Aivan niin, herra Cranage — nuori lääkäri. Hänelle sattui joitakin ikävyyksiä toimessaan. Hän tuli tavalla tai toisella erotetuksi, ja kuljeksi sen jälkeen jonkun aikaa toimettomana Portsmouthissa: nähtiin tietenkin arveluttavien henkilöiden seurassa. Ja helppo on arvata, että hän silloin joutui tekemisiin tämän kiinalaisen kanssa, josta tämäniltaisissa lehdissä kerrotaan. Muut kaksi ovat tietenkin hänen rikostovereitaan — emme tiedä keitä he ovat… vielä. Ja… missä on kiinalainen?"

"No niin — olemmehan ainakin saaneet nämä kolme käsiimme", sanoi hän, vilkaisten kahteen toveriinsa. "Heistä ei huolta! No, herra Cranage, viekää neiti Manson kotiin — ja tulkaa kaikki kolme takaisin huomenna puoli yhdeltätoista. Miehet tuodaan silloin tänne ja määrätään tutkintovankeuteen… ja sitten… no niin, sitten saavat sanomalehdet taas uutisia, vieläpä hyviä!"

Lähdimme pois. Veimme Peggien kotiinsa Mansonin huvilaan. Sitten vein Peytonin matkassani Renardsmeren kartanoon. Seuraavana aamuna palasimme Mallantin poliisiasemalle. Siellä olivat nuo kolme miestä syytettyjen aitiossa: äänettöminä, odottavina, mutta kauniista kasvoistaan huolimatta johtaja oli vielä entistäänkin ilkeämmän ja synkemmän näköinen. Kun pari kolme meistä oli vähän esiintynyt todistajana, määrättiin heidät tutkintovankeuteen ja kuljetettiin pois lujasti vartioituina. Lähdimme taas kaikki kotiin — Peyton minun matkassani. Eikä sinä päivänä mitään tapahtunut, eikä tapahtunut seuraavanakaan päivänä mitään. Mutta kun kolmannen päivän aamuna aukaisin sanomalehden, näin aivan ensimmäiseksi joukon paksua, mustaa kirjoitusta, mikä vähitellen kehittyi silmissäni seuraavaksi:

TUNNETTU LONTOOLAINEN ASIANAJAJA PISTETTY KUOLIAAKSI OMASSA TOIMISTOSSAAN!"

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Minun ei tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista silmäänpistävän otsakkeen jatkona olevaan tekstiin, kun jo käsitin, mitä oli tapahtunut. Ennenkuin olin sanaakaan edemmäs lukenut tiesin löytäväni sieltä erään nimen… ja tuossahan nimi olikin —

En välitä, vaikka tunnustan, että tämä masensi minua pahemmin kuin mikään seikka, joka siihen hetkeen asti oli saatu ilmi. Sen teki salaperäisyyden tuntu — murha, salainen ja aistein koskematon, joka tuli pikemminkin hiipien, kuin aineeton kappale eikä käsin kosketeltavana. Ennenkuin luin riviäkään edemmäs, näin mielikuvituksessani tuon ison, juhlallisen huoneen Lincoln's Inn Fieldsissä olevassa talossa… tuon jäykän, vanhahkon lakimiehen… koko tuon paperien ja pergamenttien täyttämän ilman… siellä vallitsevan järjestyksen, aivan kuin sitä päivittäin siistisi joku touhukas, turhantarkka vanhapiika… uuninreunalla olevan kellon rauhallisen ja säännöllisen tikutuksen ja kellon yläpuolella jonkun juhlallisimpaan virkapukuunsa ja tekotukkaansa puetun oikeuden puheenjohtajan kuvan… ja… ja tämä kuva häipyi toiseksi… jossa sama jäykkä, vanha mies, joka oli niin korskean itsetietoinen esiintymisessään, niin ilmeisen tarkka ympärillään vallitsevasta järjestyksestä, makasi poikkipuolin pöydällään, viruen omassa veressään… puukotettuna!

Pennithwaite! Neljäs murha — neljäs uhri! Entä — seuraava? Sillä vaikka kiinalaisen kolme toveria tai välikappaletta, joita he epäilemättä olivat, oli hyvässä tallessa salpojen ja lukkojen takana Portsmouthin vankilassa, oli hän itse vapaana. Ennenkuin edes luin koko kirjoitusta, tiesin tämän hänen työkseen. Sillaikaa kuin toiset kolme olivat pelättämällä ja pakottamalla koettaneet saada tietoonsa minun käyntini lady Renardsmeren asialla Pennithwaiten luona, oli hän oleskellut Lontoossa ja omin neuvoin etsinyt käsiinsä Pennithwaiten… ja siitä saivat sanomalehdet lisää tekstiä!

Vaivoin kykenin sen verran hallitsemaan hermojani, että saatoin pidellä sanomalehteä vakavasti edessäni. Minun pitikin luopua koko yrityksestä; se tutisi ja vapisi niin kovasti käsissäni, että rivit sekaantuivat keskenään: täytyi panna se eteeni pöydälle ja kumartua sen yli.

Paljoa ei siinä ollut luettavaa, ja minusta tuntui, ettei ollut sanaakaan, jota en olisi pystynyt ennakolta arvaamaan. Tämä vain:

"Uusi salaperäinen ja kammottava murha, joka nähtävästi kuului neljäntenä melkein pirullisella taituruudella suunniteltujen ja suoritettujen murhien sarjaan, saatiin ilmi eilen aamulla, kun herra Pennithwaite; tunnettu asianajaja, joka oli laajalti tekemisissä maanomistajaperheiden kanssa, tavattiin Lincoln's Inn Fieldsissä olevan toimistonsa yksityishuoneessa kuoliaaksi pistettynä. Yksityisseikat, mikäli poliisilaitos niitä tähän asti on päästänyt julkisuuteen, näyttävät pintapuolisesti katsoen melko yksinkertaisilta. Herra Pennithwaitella, joka oli vanhanpuoleinen, naimaton mies ja jolla oli yksityisasunto Sevenoaksissa, näyttää olleen makuuhuone toimistonsa yhteydessä, jota hän käytti, kun sattumoisin jäi yöksi kaupunkiin. Tiistai-iltana hän sanoi toimiston vahtimestarille aikovansa jäädä kaupunkiin yöksi ja käski panna makuuhuoneensa kuntoon. Konttoripäällikkö oli nähnyt hänet kello kuudelta, jolloin hän oli käskenyt tämän jättää eräitä papereita hänen kirjoituspulpetilleen, jotta hän saisi tutkia niitä myöhemmin illalla. Vahtimestari sanoo, että herra Pennithwaite oli konttoristien poistuttua lähtenyt kerhoonsa päivälliselle. Poliisi on todennut että hän söi siellä päivällisensä ja viipyi siellä kello kymmeneen.

Ne muutamat hänen kerhotoverinsa, joita asian johdosta on puhuteltu, sanovat hänen olleen hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Lincoln's Inn Fieldsin vahtimestari näki hänen tulevan kotiin puoli yhdentoista aikaan; hän sanoi vahtimestarille hyvää yötä ja meni yksityistoimistoonsa. Vahtimestari kuuli hänen lukitsevan oven. Makuuhuoneeseen, jota herra Pennithwaite näissä tilaisuuksissa käyttää, mennään yksityistoimistosta; muuta tietä ei sinne pääse.

Eilen aamulla, kun konttoristit tavalliseen aikaan kokoontuivat, kello yhdeksän ja kymmenen välillä, ei herra Pennithwaite vielä ollut tullut yksityishuoneistaan eikä avannut sinne vievän oven lukkoa. Puoli yhdeltätoista meni konttoripäällikkö, kuultuaan vahtimestarilta, että herra Pennithwaite varmasti oli huoneustossa, ja kun hän yhä uusittuihin kolkutuksiinsa ei ollut saanut vastausta, rakennuksen takapuolelle ja huomasi, että makuuhuoneen ikkuna oli hieman raollaan. Hän hankki itselleen pienet nuoratikkaat ja päästyään huoneeseen meni edelleen yksityistoimistoon. Siellä hän tapasi herra Pennithwaiten poikkipuolin kirjoituspöydällään, kuolleena ja verissään viruen. Hänet oli nähtävästi pistetty kuoliaaksi lukiessaan asiapapereitaan pöydän ääressä istuen; hänen edessään olevat paperit olivat aivan veriset; puoliksi poltettu sikaari oli pudonnut hänen kädestään matolle; pöydällä oleva lasi oli puolillaan wiskyä ja vettä: kaikesta näkyi, että hänet oli yllätetty ja äkkiarvaamatta isketty kuoliaaksi. Kun vilkaisi yltympäri tuon aika kookkaan huoneen, näki selvästi, mikä oli ollut murhaajan tarkoituksena. Pöydän kaikki laatikot oli aukaistu ja tyhjennetty; sisällys oli viskelty huiskin haiskin lattialle. Murhatun miehen taskut oli myöskin käännetty nurin hänen istuessaan; huoneessa olevasta kahdesta kaapista löytyivät toisen lukosta hänen avaimensa riippumassa; kaappien sisällykset olivat sekamelskana niiden edustalla. Yksityishuoneessa oli useita arkkuja ja lipastoja; kaikki ne oli järjestelmällisesti tutkittu.

Oliko murhamiehen onnistunut löytää etsimänsä, mikä se sitten lieneekin ollut, ei ole tietenkään tiedossa, mutta hän oli nähtävästi päässyt yksityishuoneeseen sillä aikaa kuin herra Pennithwaite oli kerhossaan, ja hän surmasi uhrinsa kohta tämän palattua ja sitten kulutti suurimman osan yötä — ainakin keskiosan — tuohon hurjaan hakuhommaan. Eikä tarvitse kovinkaan epäillä sitä, että tämä murhaaja on kuulunut noiden kolmen miehen Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhaajiin ja että murhan on tehnyt erään ovelan salaperäisesti työskentelevän koplan jäsen. Ainoa tyydyttävä piirre asiain nykyisessä tilassa on se, että poliisien uskon mukaan jo kolme tämän koplan jäsentä on vangittuna, ja heidän vakaumuksensa on, että on helppo todistaa heidän sekaantuneen näihin murhiin. Kuitenkin, mitä herra Pennithwaiten murhaan tulee, ei tätä kirjoittaessamme vielä ole olemassa kaukaisinta aavistustakaan siitä, ketkä murhaajat ovat ja missä he oleskelevat. Surettavin piirre jutussa on se helppous, millä hän sai suoritetuksi pirullisen tekonsa ja pääsi pakenemaan rikospaikalta."

Peyton astui huoneeseeni juuri kun olin lukemassa tämän selostuksen viime lauseita. Osoitin sanaa sanomatta otsikkoa ja sitä seuraavaa palstaa; sanaa sanomatta hän kumartui olkani yli ja luki itsekseen koko jutun, samalla kuin minä luin toistamiseen osan siitä. Ja kun olimme lukeneet, nousimme pystyyn ja katsoimme toinen toistamme.

"Kiinalainen!" sanoi hän hiljaa. "Hänen työtään! Enkö sitä sanonut?
Niin kauan kuin hän on vapaana tulee tapahtumaan murhia!"

Hän nyökäytti päätään ja istahtaen tuolille rupesi piippuaan täyttämään.

"Tämäkö vanha lakimies nyt?" kysyi hän. "Hänkö oli lady Renardsmeren asianajaja?"

"Joka", sanoi hän juhlallisesti, "epäilemättä sisälsi sen esineen, olihan mikä oli, minkä tähden tämä kiinalainen tappaa ihmisiä! Nuo toisöiset kaverithan pakottivat teidät tunnustamaan, että olitte vieneet sen Pennithwaitelle?"

"Niinhän ne pakottivat! — puserrettuaan sen ensin revolvereineen Walkerista, joka siten saattoi minut pulaan", vastasin. "Mutta minä en tietenkään tiennyt mitä käärössä oli enkä siis voinut heillekään sanoa."

"En nyt sitä tarkoittanut", huomautti hän. "Sitä minä tarkoitin, että — nuo roistothan kytkettiin ja teljettiin ennenkuin ehtivät mitenkään käyttää hyväkseen sitä tietoa, jonka teiltä saivat. Mutta — Pennithwaite on tarkastettu ja murhattu. Toimiiko siis kiinalainen yksikseen, vai onko hän jäänyt Lontooseen ja siellä saanut tietoonsa Pennithwaiten asian eikä ole hukannut kallista aikaa? Kumpi?"

"Se sietää hieman aprikoimista", sanoin hetken vaitiolon jälkeen. "Uskon, että kiinalainen on jäänyt Lontooseen, kun muut kolme tulivat tänne. Tällaisella hiljaisella maaseudulla olisi kiinalainen heti huomattu; Lontoossa —"

"Aika paljon! East Endissä koko joukko — Limehouse on paljasta Kiinaa, kauttaaltaan", vastasin. "Mutta ne ovat — alhaisia kiinalaisia, luulemma. Toisissa paremmissa kaupunginosissa on ylhäisempiä — herrasmiehen tapaisia — Enimmin minua ihmetyttää tuossa erityisessä Chuh Sinissä — sen kummemmin en ole kuullut häntä mainittavan — se, että hän on menettänyt osan toisesta korvastaan! Hän on siis helposti tunnettava. Minne hän pääsee? Mihin piilottautuu? — miten hän saattaa säilyä näkymättömänä, kun ei vielä tähän asti ole tavattu? Merkillinen juttu! Kiinalainen, joka on menettänyt alaosan korvastaan! — Luulisipa, että poliisi olisi jo aikoja sitten saanut hänet seulotuksi erilleen koko Lontoon kiinalaisväestöstä."

"Niinpä kylläkin", sanoi hän juhlallisesti nyökäten, "mutta tämäpä kiinalainen onkin oikea ylitaituri kaikenlaisissa asioissa, joita länsimaalaiset eivät kykene käsittämään. Tuo kaveri taistelee ankarasti siitä salaperäisestä esineestä, jota hän tavoittelee, eikä häntä vähät pidätä! Oma mielipiteeni on tietenkin, ettei hän löytänyt sitä Pennithwaiten luota. Ja siksi —"

Hän pysähtyi ja katsoi minua kiemurrellen kohoavan savun läpi… tarkoittavasti.

"Juttu jatkuu", huomautti hän lakoonisesti. "Holliment! Siinä ensimmäinen. Quartervayne! Siinä toinen. Neamore! Siinä kolmas! Pennithwaite! Siinä neljäs. Viides on tietenkin — heh?"

"Kirottua!" myönsi hän. "Kirottuapa hyvinkin! Mutta… ei voi välttää.
Seuraava on tietenkin lady Renardsmere."

En sanonut mitään. Istuin vain ja tuijotin häneen. Näin mielikuvituksissani vanhan, omituisen työnantajani — puutarhassaan maata kaivamassa. Lady Renardsmere…

"Lady Renardsmere!" toisti hän. "Siitä ei ole epäilystä! Hänellä se esine on! Tai jos se ei ole varsin hänen hallussaan, niin ainakin hän tietää sen olinpaikan. Kuulkaapa nyt, mitä sanon, ja tarkatkaa, onko siinä mitään virhettä! Holliment ja Quartervayne epäilemättä ryöstivät Chuh Siniltä saman esineen, jonka hän oli herra Chengiltä ryöstänyt; Holliment, Quartervayne ja Neamore möivät saman esineen lady Renardsmerelle kymmenestätuhannesta punnasta; Chuh Sin ja hänen koplansa murhasivat Hollimentin, Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten yrittäessään saada sen haltuunsa. Mutta… niin totta kuin että tässä nyt istumme, tuo kiinalainen tietää tähän mennessä, että jos on maailmassa elävää olentoa, joka tietää tuon esineen — olihan mikä oli — olinpaikan, niin lady Renardsmere on se olento! Ja… hänen kimppuunsa kiinalainen nyt käy! Ehkei kuitenkaan murhaten, tällä kertaa."

"Sitten hänen täytyy poistua Englannista", sanoin minä. "Lady
Renardsmere on mantereella."

"Mistä sen tiedätte?" virkkoi hän. "Ehkäpä ei olekaan. Päättäen kaikesta siitä, Cranage, mitä olette minulle kertonut, minusta tuntuu, että tämä vanha rouva pelaa hyvää puijauspeliä! Minä en vain käsitä — mihin hän pyrkii? Mikä on esine, jonka hän on saanut haltuunsa? — jonka omistamiseksi on murhattu oikealle ja vasemmalle? Mikä se oikein on? Tehän sanoitte hänen olevan monen miljoonan omistajan! — no niin, eikö hän siis pysty ostamaan kaikkea, mitä mielensä tekee? Mikä on tuo esine?"

"Oma mielipiteeni on, että se on joku äärettömän hieno kivi — suunnattoman arvokas timantti tai muuta sen tapaista", vastasin. "Sanoinhan teille, että hän on vallan hullaantunut sellaisten esineitten omistamiseen eikä haikaile mitään pyrkiessään saavuttamaan, mitä mielensä tekee. Olen kuullut kummallisia asioita kerrottavan hänestä siinä suhteessa — tänne tuloni jälkeen. Mutta tässä asiassa — miksi kaikki tämä salamyhkäisyys? Sillä lyönpä vetoa miten paljosta hyvänsä, että hän ostaessaan tuon esineen Neamorelta uskoi kaupan täysin lailliseksi — tarkoitan, että hän ei tiennyt tuota esinettä varastetuksi."

"Silloin luullakseni kun neiti Hepple ja minä keskustelimme hänen kanssaan ja kun ne kaksi etsivää saapuivat tänne ja hän heidän käsistään livisti", vastasin. "Silloin hän lähti matkoihinsa."

"Hoo!" sanoi hän miettivästi. "Luulenpa sitten senkin tietäväni, mitä varten hän lähti matkoihinsa!"

"Minusta se tuntuu aivan yksinkertaiselta, Cranage", vastasi hän. "Hän meni oikopäätä Pennithwaiten toimistoon Lontooseen ja otti tuon esineen pois hänen hallustaan. Ja missä hän itse nyt lieneekin, luullakseni tuo esine on hänen taskussaan. Ja sehän tekee tilanteen —"

Käännyin hämmästyneenä; mutta Jifferdene oli jo astumassa huoneeseen: minusta hän näytti tavallista vakavammalta. Kiiruhdin esittämään Peytonin.

"Jonka nimen olette lehdissä nähnyt, Jifferdene, toisöisen tapahtuman yhteydessä", sanoin. "Tiedättehän miten nuo kolme miestä pantiin rautoihin —"

"Tulen juuri Portsmouthin vankilasta, missä olen ollut heitä katsomassa", keskeytti hän, istahtaen välillemme. "Lähdin sinne ensi töikseni tänä aamuna tarkkaan katsomaan heitä."

"En ainoatakaan! Eivät ole silmäni sinä ilmoisna ikänä sattuneet yhteenkään näistä mammanpojista!" vastasi hän. "Yksi heistä tosin on tunnettu, niin kuin tietänette — tuo lääkäriluopio, joka on vetelehtinyt Portsmouthissa siitä asti kun hänet ajoi luotaan muuan lääkäri, jonka apulaisena hän oli ollut, ja poliisit ovat pitäneet häntä silmällä jonkun aikaa. Mutta muut — kukaan ei ole heitä vielä näihin mennessä tuntenut. Mutta ehditäänhän siihen, herra Cranage. Pääasia on, että he ovat tuon koplan jäseniä — kiinalaisen."

"Pääasia — oikea pääasia, Jifferdene, on, että kiinalainen on vapaana!" sanoin. "Hän murhasi Pennithwaiten! Yksi ainoa kiinalainen — joka lisäksi on menettänyt toisen korvansa alaosan — Lontoon koko poliisilaitoksen keinoja vastassa!"

Hän nyökkäsi, aivan kuin täysin ymmärtäen tarkoitukseni, mutta ei näyttänyt loukkaantuneelta eikä masentuneelta. Ja sen sijasta, että olisi ruvennut vastaamaan tai selittelemään, hän äkkiä kumartui eteenpäin ja taputti minua polvelle.

Ei hän siihenkään vastannut. Äkkiä hänen silmänsä kääntyivät pöydällä olevaan sanomalehteen.

"Minut noudettiin tuota asiaa tutkimaan!" sanoi hän hiljaa. "Saavuin sinne — Lincoln's Inn Fieldsiin — puolen tunnin kuluttua siitä kun konttoripäällikkö oli asian keksinyt. Tuo kiinalainen — jos se oli kiinalainen — on nähtävästi ollut huoneustossa tuntikaupalla — tunteja! Näytti siltä kuin olisi hän tutkinut joka tomuhiukkasen! Ja olen itsekseni ihmetellyt — löysikö hän, mitä etsi?"

"Niinkö? — ja mikä teidät saa niin luulemaan, sir?" kysyi hän. "Onko teillä syitä?"

"Hyvätkin!" sanoi Peyton. "Koska en usko, että se esine — mikä se sitten liekin — ollenkaan oli siellä. Turha vaiva!"

"No missä te sitten luulette sen esineen — mikä se sitten liekin, niin kuin te sanotte, — voivan olla, sir?" kysyi Jifferdene. "Te tunnutte olevan hyvin asian perillä."

"Olen lehdistä lukenut siitä mahdollisimman paljon, ja tämä herra Cranage on kertonut lisää", vastasi Peyton. "Luulen sen esineen olevan lady Renardsmeren taskussa."

"Olenpa melkein yhtä mieltä kanssanne", sanoi hän hiljaa. "Ja jos tuo kiinalainen yhä jatkaa, silloin… lady Renardsmere on seuraava."

"Ellette te ole siepannut häntä kiinni, ennen kuin hän ehtii lady
Renardsmeren kimppuun", sanoin minä. "Mutta tarkoitatteko todellakin,
Jifferdene —"

Hän nousi seisomaan ja teki torjuvan liikkeen kädellään, ikään kuin pyytäen päästä enemmistä huomautuksista.

"Olen kokenut paljon merkillistä iälläni, hyvät herrat", sanoi hän. "Olen nähnyt toisenkin kummallisen ja ihmeellisen asian, olenpa itsekin suorittanut töitä, jotka on arvioitu sekä älykkäiksi että viekkaiksi. Mutta sanonpa teille — en vielä ikinä ole tavannut tämän veroista pirullisen viekasta konnaa! Puuttuu vain nähdäkseni hänet! Ei ole epäilystäkään, että hän on oleskellut Lontoossa siitä Portsmouthin tapahtumasta asti, johon te, herra Cranage, otitte osaa; eikä ole epäilystä siitäkään, että ne kolme miestä, jotka tunti sitten näin, ovat hänen apulaisiaan tai tovereitaan tai kumpiakin, mutta mies itse — Jumala paratkoon, hän ehkä on aineeton henkiolento, ja —"

"Uskonpa hänen olevan hyvinkin aineellista lihaa ja luuta — keltaisen", keskeytti Peyton. "Eivät aineettomat henkiolennot puukkoa kanna!"

Jifferdene nyökkäsi taas — tyhjälle. Sitten hän huomauttaen, että hänellä oli auto ulkopuolella ja että hänen oli lähdettävä, hyvästeli Peytonia ja viittasi minua seuraamaan itseään ulos. Parvekkeelle päästyä hän kääntyi tuttavallisesti puoleeni.

"Herra Cranage", kuiskasi hän, "muuan sana yksin teille! Ettekö sano tietävänne, missä lady Renardsmere on? Minäkään en tiedä, missä hän mahdollisesti jo tänään on, mutta tiedän, missä hän oli kolme päivää sitten. Pariisissa! Hän on nähty siellä Bristolin hotellissa. Ja arvatkaapa kenen seurassa — nähty keskustelevan hänen kanssaan?"

"Herra Chengin!" vastasi hän, katsoen minuun tarkoittavasti. "Herra
Chengin — jolta Chuh Sin-rosvosi!"

KAHDESKYMMENES LUKU

Kokonaisen minuutin seisoimme äänettöminä toisiimme tuijottaen, sitten me noudattaen yhteistä mielijohdetta lähdimme astelemaan talosta poispäin, vaikka ketään ei ollut lähempänä kuin eräs palvelija, joka seisoi eteishuoneen ovella, ja eräs vuokra-ajuri, joka odotti parvekkeelta johtavien portaiden juurella.

"Kerron teille, herra Cranage", vastasi hän. "Kuten tiedätte, olemme melkein alusta alkaen epäilleet, että lady Renardsmere on tavalla tai toisella sekaantunut tähän juttuun. Te tiedätte, miten hän pujahti minulta pakoon, kun tulin tänne. Se tietenkin teki asiat pahemmiksi — miksi hän muuten olisi tahtonut väistää minua, ellei hänellä olisi ollut jotakin salattavaa? Me yritimme saada hänet käsiimme Lontoossa hänen suuresta talostaan Park Lanen varrelta, sitten parista hienosta hotellista, joissa hänellä on tapana toisinaan asua — kaikki turhaan! Hän lienee ollut — todennäköisesti olikin — talossaan Park Lanella tunnin tai kaksi iltapäivänä tai iltana, jolloin hän livahti täältä tiehensä, mutta sen jälkeen hän epäilemättä lähti mannermaalle Doverin kautta — sain tiedon, että hänet oli nähty Doverissa 'Loordi Wardenin hotellissa' sinä yönä."

"Sainhan minä — en jättänyt kiveäkään kääntämättä löytääkseni hänet, sillä saatuani hänet kerran käsiini voisin saada häneltä muutamia hyvin tarpeellisia tietoja", hän vastasi. "Mutta hän pääsi menemään. No niin, kuten tiedätte, päätimme me muutamia päiviä sitten päämajassa saattaa koko jutun yleisön tietoon kaikessa laajuudessaan ja antaa sanomalehdistölle täyden luottamuksemme; sen johdosta sitten ilmestyivät ensin ilta-, sitten aamulehtiin nuo pitkät, koko juttua käsittelevät selostukset, meidän näkökannalta katsoen — päivä oli juuri sama, jolloin teillä oli tuo seikkailunne noiden kolmen lurjuksen kanssa, jotka olen nähnyt tänä aamuna Portsmouthin vankilassa. Eilen minua sitten tuli tapaamaan Daily Sentinelin Pariisin kirjeenvaihtaja, joka oli tullut Lontooseen lehtensä asioissa. Hän kertoi minulle, että hän päivää ennen Pariisista lähtöään sattumalta kävi Bristol-hotellissa ja näki siellä lady Renardsmeren keskustelemassa erään vanhan kiinalaisen herrasmiehen kanssa, joka ilmeisesti oli tärkeä henkilö. Hän tunsi lady Renardsmeren ulkonäöltä aivan hyvin, sillä hän oli ollut sanomalehtimiehenä Lontoossa, ennen kuin ryhtyi nykyiseen virkaansa Pariisissa, ja tunsi jokaisen huomattavan henkilön suuressa maailmassa; kiinalaista herrasmiestä hän ei tuntenut, mutta kuten kaikki sanomalehtimiehet, oli hän valmis ottamaan siitä selvää ja saikin kohta kuulla, että se oli herra Cheng, hyvin korkea-arvoinen kiinalainen liikemies. Hän, tuo kirjeenvaihtaja, oli tietenkin lukenut koko tuon salaperäisen jutun Lontoon lehdistä ja nähnyt lady Renardsmeren nimen mainittuna, samoin kuin herra Chenginkin, niin että hänestä oli mielenkiintoista nähdä heidät yhdessä. Kun hän tiesi jonkun tunnin kuluttua lähtevänsä Lontooseen, päätti hän käydä tapaamassa meikäläisiä Scotland Yardissa ja kertoa meille, mitä oli nähnyt. Ja kun hänellä silloin oli jonkun verran aikaa liikenemään ja hän oli hyvin perillä asiasta, joka oli voimakkaasti kiinnittänyt hänen mieltänsä, päätti hän samalla, kun kerran oli paikkakunnalla, antaa meille vähän käytännöllistä apua. Ja sen hän tekikin."

"No niin", jatkoi Jifferdene, "jos olisitte lukenut sanomalehdissä olleen kertomuksen, niin olisitte nähnyt, että siinä suoraan sanottiin tuon herra Chengin asuneen juuri Bristol-hotellissa Pariisissa, silloin kun hänen sihteerinsä Chuh Sin ryösti häneltä jonkun erinomaisen arvokkaan esineen — mitä se lieneekin, sillä me emme ainakaan tiedä. Tuo sanomalehtimies — nokkela veitikka muuten! — ajatteli, että hän koettaisi hankkia vähän kuvausta Chuh Sinistä niiltä henkilöiltä Bristol-hotellissa, jotka muistivat hänet. Se hänelle onnistuikin — aivan helposti — ja hän toisti minulle heidän kertomuksensa miehestä, jota me niin kiihkeästi etsimme: jos herra Cheng olisi ollut meille suora ja vilpitön, olisi meiltä ehkä säästynyt paljon vaivaa, ja murhia olisi tapahtunut vähemmän. Tuo Chuh Sin on niitä kiinalaisia, sanottiin, jotka helposti käyvät eurooppalaisesta; hän kuuluu käyneen hyvin hienosti puettuna Pariisissa, ja harvat ihmiset, arvelivat he, olisivat tunteneet häntä kiinalaiseksi; toisaalta kuitenkin, lisäsivät he, jos hänet näki kotimaansa puvussa, jota hän toisinaan käytti, oli ulkomuodon ero hämmästyttävä. Mitä häneen muuten tulee, puhuu hän englantia ja ranskaa täydellisesti, englantia ilman pienintäkään murteellisuutta, ja on kauttaaltaan hyvin viekas, vikkelä henkilö. Hotellin isäntä, joka oli ollut paljon asioissa hänen kanssaan, mainitsi sanomalehtimiehelle hänen olevan todella älykkään miehen — ja luullakseni, herra Cranage, me tiedämme, että niin on laita."

"Me tiedämme myöskin, Jifferdene, että hänessä on huomattava epämuodostus", sanoin minä. "Ja niin ollen pitäisi hänen olla helposti tunnettavissa."

"Kyllä kai — suoranaisessa kosketuksessa ollen!" myönsi hän. "Mutta kukaan ei ole milloinkaan ollut suoranaisessa kosketuksessa hänen kanssaan. Me nyt kuitenkin yritämme. Mutta — mitä asiaa luulette lady Renardsmerellä olleen tuolle vanhalle kiinalaiselle?"

"Minä en aio ruveta arvailemaan, Jifferdene", vastasin, "lady Renardsmerellä on omat menettelytapansa eikä hän kärsi, että niihin sekaannutaan. Ja hän lukee sanomalehdet — ollen innokaskin lukija — ja tietää siis, mitä tapahtuu ja missä vaarassa hän itse on."

"Vaarassa", hän sanoi. "Niin juuri — jos hän, kuten epäilen, on sekaantunut asiaan, on hän vaarassa, niin kauan kuin tuo kiinalainen käy vapaana. Me mietimme lähettää jonkun Pariisiin tapaamaan ja varoittamaan häntä…"

"Ja sinne tultuanne huomaatte hänen todennäköisesti olevan tiessään", sanoin minä. "Minä puolestani uskon, ettei hän näyttäydy täällä ennen kuin juuri Derbyn edellä."

"Niin, Derby!" huudahti hän. "Tosiaan, silloin hän tulee kotiin! Mutta paljon ehtii vielä vettä juosta Lontoon-sillan alitse, ennenkuin se päivä koittaa, vaikka jo alkaakin olla lähellä. Nyt minä lähden." Hän puristi kättäni ja kääntyi mennäkseen ajurin luo, mutta pysähtyi jälleen viitaten taloa kohden. "Kumma on", sanoi hän tuttavallisesti kuiskuttaen, "kumma on minusta, ettei ole yritetty hyökätä tuonne! — hänen kimppuunsa, silloin kun hän oli siellä. Mutta ehkä kinu kavereineen on vasta hiljakkoin saanut tietää, että hän on asiaan sekaantunut. Mutta entä jos —"

"Jospa kiinalainen käy teillä jonakuna yönä vieraisilla?" esitteli hän.
"Se on hyvin mahdollista!"

"Talossa on paljon miehiä ja ampuma-aseita myöskin", vastasin minä.
"Itse olen jo viikon päivät pitänyt revolveria povitaskussani."

"Siinä luullakseni menettelette viisaasti", huomautti hän. "Surma kulkee vapaana, vai miten? No, me emme voi muuta tehdä kuin parhaamme, herra Cranage. Ja parastamme yritämme, uskokaa pois."

Sitten hän lähti, ja minä palasin Peytonin luo, jonka kanssa minulla riitti joutavaa juttua loputtomasti. Peyton oli suuresti innostunut asiaan, johon sattuma oli hänet viskannut, ja ollen mies, jolla oli kyllin aikaa ja varoja, oli hän päättänyt seurata sen kehitystä loppuun saakka. Eikä hän oikeastaan voinutkaan päästä siitä erilleen vähään aikaan, sillä kun noita kolmea lurjusta kerta toisensa jälkeen tutkittiin, oli hänenkin välttämättä oltava todistamassa, ja niin häntä, minua, Peggietä ja Walkeria kuulusteltiin todistaja-aitiossa heidän kanssaan vastatusten, kunnes aivan kyllästyimme katselemaan heidän yrmeitä tai uhkaavia kasvojansa. Kun en voinut pitkittää lady Renardsmeren vieraanvaraisuutta Peytonia kohtaan ikuisesti, asettui hän asumaan 'Renardsmeren Vaakunaan', joka oli sopiva keskus hänen pysyäkseen kosketuksissa sekä minun että poliisin kanssa. Koska minulla siihen aikaan oli vähän tekemistä, olimme paljon yhdessä ja vietimme ison osan päivästä aina Mansonin huvilassa, jossa Välkehtivää Rubiinia, yötä päivää vartioituna kuin kuningatarta, jonka henki ja valtaistuin ovat vaarassa, lopullisesti viimeisteltiin Derbyä varten. Tämmöisissä hommissa kului aika, kunnes oli enää yksi viikko jälellä Derbyyn. Asema oli silloin seuraava: Kiinalaista ei ollut löydetty, eivätkä poliisit olleet tavanneet hänestä ainoatakaan jälkeä. Mutta esiintyneitten varsin raskauttavien todistusten nojalla, joitten joukossa johtajalta tavatut muistiinpanot olivat tärkeänä tekijänä, syytettiin noita kolmea miestä asianmukaisesti Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhasta ja pidettiin tutkintovankilassa seuraaviin käräjiin saakka. Johtajan henkilöllisyys oli täysin vahvistettu; mitä noihin molempiin toisiin tuli, kieltäytyivät he edelleen ehdottomasti ilmoittamasta nimiään, eivätkä poliisit tähän mennessä olleet päässeet selville siitä, keitä he olivat. Ja tärkeämpi ehkä kuin mikään muu oli meille itsellemme se seikka, ettemme tähän asti, se on perjantaihin ennen Epsomin kevätkilpailujen alkamista, olleet kuulleet sanaakaan lady Renardsmerestä, emme saaneet häneltä kirjettä emmekä sähkösanomaa. Mutta mainittuna perjantaina vaitiolo päättyi.

Minulla oli par'aikaa käsillä sen aamuinen kirjeenvaihto — paljon ei ollut saapunutkaan lady Renardsmeren poissa ollessa — kun taloudenhoitaja Burton noin puolenpäivän aikaan ilmestyi huoneeseeni. Hän näytti salaperäiseltä, johon tuli lisäksi, niin kuvittelin, jonkinlainen kevennyksen ja tyydytyksen tunne. Hän tuli aivan pöytäni viereen ja rupesi, tarpeettomasti kylläkin, kuiskaten puhumaan.

"Unohdin, että te ette sitä tietänyt, sir. Hän on Park Lanen taloudenhoitaja. Luullakseni hän tuo jotakin ilmoitusta hänen armoltaan. Teille, herra Cranage."

"Tuokaa hänet sitten heti tänne, Burton!" sanoin minä. "Eikö hänellä ole mitään ilmoitusta teille?"

"Minulleko — ei ole, sir. Teille vain. Minä — minä en ole tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, sir. Jos —"

"Toivon, että voisitte saada häneltä tietää, missä hänen armonsa on, sir! Minä — asia on niin, että minua alkaa huolettaa ja kummastuttaa! Ja Joycey — ollen noita umpimielisiä luonteita — ei kyllä kertoisi minulle mitään, vaikka kuinka paljon kyselisin! Jos te, sir —"

"No niin, Burton; käskekää hänet sisään. Ehkä hän selittää kaikki.
Ainakin…"

Seisoin pöytäni luona odottaen Park Lanen taloudenhoitajan tuloa. Siinä hän kohta olikin, moitteettomasti mustiin puettu henkilö, käynti pehmeä, ääni pehmeä, lempeä, kohtelias, mies kuin kissanpenikka, naama sellainen, jollaisen silloin tällöin näkee muotikirkon saarnastuolissa ja sattumalta tapaa lakimiehenkin tekotukan alla, ja hän teki kumarruksen, joka ei olisi voinut olla sen kunnioittavampi, vaikka olisi ollut tarkoitettu kuninkaalle.

Hän istui, asettaen silkkihattunsa, hansikkaansa, sateensuojansa sievään järjestykseen ympärilleen.

"Ehkä suvaitsette odottaa jonkun minuutin, sir", vastasi hän. "Seikka on sellainen, että ilmoitus on tarkoitettu teille ja neiti Mansonille yhteisesti. Neiti Mansonille on sähkötetty, sir, että hän olisi täällä täsmälleen kello kaksitoista. Nyt puuttuu siihen minuutti tai kaksi, sir."

"Ymmärrän!" sanoin minä. "Ilmoitus on siis neiti Mansonille ja minulle.
Hyvä on. Katsotaanpas, näkyykö neiti Mansonia tulevan."

Menin ikkunan luo ja katsoin ulos ajotielle. Peggie ratsasti juuri pihalle. Lähdin parvekkeelle häntä vastaanottamaan. Hän nyökkäsi hypätessään oriinsa selästä alas, osoittaaksensa, että tiesi mistä oli kysymys.

"Onko hän täällä?" kysyi hän, antaessaan oriin erään palvelijan huostaan, joka oli rientänyt ulos. "Joycey tarkoitan?"

"Hän on täällä minun huoneessani", vastasin minä. "Hänellä on ilmoitus sinulle ja minulle — yhteisesti."

Me astuimme yhdessä huoneeseen. Joycey nousi ja kumarsi. Viittasin häntä uudelleen istuutumaan ja annoin Peggielle nojatuolin siihen vastapäätä.

"No, Joycey!" sanoin minä. "Me olemme pelkkänä korvana. Miten kuuluu ilmoituksenne?"

Hän karisteli kurkkuaan — muistuttaen minusta entistä enemmän muotisaarnaajaa — ja alkoi pehmeällä hunajanmakealla äänellä ja melkein saarnanuotilla:

"Hänen armoltaan, sir — teille ja neiti Mansonille. Hänen armonsa tahtoo ilmoittaa teille, että hän on vuokrannut Marengo-huvilan Epsomissa kilpa-ajoviikoksi. Ensi maanantai-illasta, sir, seuraavaan lauantaiaamuun saakka. Minä lähden sinne mukanani tarpeellinen määrä palvelijoita Park Lanen talosta varhain maanantaina. Hänen armonsa pyytää teitä olemaan niin hyvä ja saapumaan sinne maanantai-iltapäivänä, mihin aikaan teille itsellenne vain parhaiten sopii, sir, kunhan vain ennätätte ajoissa päivälliselle, joka tarjotaan kello seitsemältä."

"Aivan niin, Joycey", sanoin minä. "Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että minä olen siellä — hyvissä ajoin ennen päivällistä."

"Olen kiitollinen teille, sir", jatkoi tuo lempeä ääni. Henkilö, jolle se kuului, kääntyi erikoisesti Peggien puoleen. "Hänen armoltaan terveisiä neiti Mansonille ja neiti Hepplelle", hän jatkoi. "Hänen armonsa pyytää ystävällisesti neiti Mansonia ja neiti Heppleä olemaan hänen vierainaan Marengo-huvilassa kilpa-ajoviikon ajan, maanantaista lauvantaihin."

Uudelleen sama kysyvä katse. Peggie vilkaisi minuun ja nyökkäsi sitten lähetille.

"Lady Renardsmere on todella hyvin ystävällinen", sanoi hän. "Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että neiti Hepple ja minä otamme vastaan hänen kutsunsa, Joycey. Se tuleekin juuri sopivaan aikaan, sillä minä en ollut vielä päättänyt, mitä tehdä tai missä asua. Kyllä me tulemme!"

"Olen hyvin kiitollinen teille, neiti", sanoi hän. "Saisinko pyytää teitä myöskin, neiti, saapumaan ajoissa päivälliselle maanantaina?"

"Kyllä vain, Joycey, kyllä me tulemme", vastasi Peggie. "Me saavumme johonkin aikaan iltapäivällä."

"Kiitos, neiti. Minulla on vain yksi asia enää ilmoitettavana", jatkoi ääni jälleen soluen monasti toistetun huolellisesti opitun läksyn nuottiin. "Neiti Mansonille. Lady Renardsmere luottaa siihen, että neiti Manson, apunaan yksityisetsivät ja hänen omassa palveluksessaan olevat etsivät, huolellisesti vartioi Välkehtivää Rubiinia matkalla Mansonin huvilasta Epsomin talleihin."

"Voitte kertoa lady Renardsmerelle, Joycey, että neiti Manson tekee kaiken tuon!" sanoi Peggie naurahtaen. "Välkehtivä Rubiini viedään niin sankan vartijajoukon keskellä, ettei mikään Derby-ehdokas milloinkaan ennen ole saanut eikä vasta tule saamaan — tarpeettoman suuren joukon, minun mielestäni. Voitte kertoa lady Renardsmerelle myöskin, että olen jo hankkinut Välkehtivälle Rubiinille tallin Epsomissa ja järjestänyt sen niin, että sitä siellä vartioidaan ja suojellaan jok'ikinen sekunti, kunnes se seisoo valmiiksi satuloituna Derbyä varten. Ja voitte kertoa hänelle myöskin, Joycey, että se varmasti voittaa useammalla pituudella kuin mitä minä saatan arvatakaan!"

"Olen kiitollinen teille, neiti — olen kiitollinen teille, sir Siinä oli kaikki, sir", sanoi ääni. Henkilö, jolle se kuului, nousi, kumarsi ja katsahti oveen. "Pyydän kunnioittavasti toivottaa teille ja neiti Mansonille hyvää huomenta, sir."

"Kiitos, Joycey — samaa teille", sanoin minä. "Mutta vielä hetkinen. Te olette ilmoittanut asianne ja saanut vastauksemme, jotka te nähtävästi toimitatte lady Renardsmerelle. Onko hänen armonsa kaupungissa?"

Nuo lempeät miellyttävät kasvot kävivät tutkimattomiksi; ääni, kun se sitten kaikui, kuulosti vähän kylmänlaiselta.

"Mutta — eikö sinne tule muitakin vieraita paitsi meitä? Isompaa seuruetta, vai mitenkä?"

"Marengo-huvilaan ei tule muita vieraita kuin neiti Hepple, neiti
Manson ja te itse, sir."

"Mutta tietenkin lady Renardsmere tulee katsomaan, miten hänen oma hevosensa juoksee!" huudahti hän. "Varmastikin hän tulee Epsomiin, varmastikin —"

"Siitä asiasta minä en tiedä mitään, neiti", vastasi Joycey. "Minulla ei ole myöskään lupaa ilmoittaa muuta kuin mitä jo olen ilmoittanut. Olen pelkkä sanantuoja, neiti. Ja kun nyt olen tehtäväni suorittanut —"

"Niinpä niin, Joycey", sanoin minä. "Me emme tahdo teitä pidättää. Maanantai-iltapäivällä olemme sitten Marengo-huvilassa. Nyt saa luullakseni Burton pitää teistä huolta, ennenkuin palaatte kaupunkiin?"

"Kiitos, sir", vastasi hän. "Burton ja minä olemme oikein hyvät ystävät, ja hän pitää minusta hyvän huolen, sir." Hän vetäytyi ovelle vielä kerran kumarrettuaan. Mutta käsi ovenkahvalla hän äkkiä muuttui kerrassaan inhimilliseksi. Hän katsahti Peggieen ja puoleksi ujo, puoleksi leikillinen hymy hiipi hänen suupieliinsä. "Totta kai se tamma varmasti voittaa, neiti?" hän kysyi. "Onkohan se aivan varmaa?"

"Aivan!" sanoi Peggie juhlallisesti. "Sitä ei mikään voi voittaa! Mutta miksi kysytte, Joycey, oletteko lyönyt vetoa siitä?"

"Toivon voittavani paljon rahaa, neiti", vastasi hän yksinkertaisesti. "Minun on onnistunut aina viime syksyn asti saada kohtuullisia voittoja, ja minä olen jatkuvasti sijoittanut rahojani ihan viime aikoihin saakka, jolloin tietysti voittomahdollisuudet ovat pienentyneet. Minusta tulee aika varakas mies, neiti, jos Renardsmeren värit ensimmäisinä sivuuttavat ensi keskiviikkona. Mutta ellei…"

Hän väänsi kasvonsa hautajaisilmeeseen, puisteli päätään, muisti missä oli ja muuttui taas hyvin harjaantuneeksi palvelijaksi, kumarsi ja hävisi. Peggie ja minä katselimme toisiamme.

"Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?" sanoi hän. "Eikö hän aiokaan tulla Epsomiin?"

"Ellei hän tule, olen enemmän kummissani kuin milloinkaan eläessäni olen ollut!" vastasin minä. "Tämä on vain muuan hänen oikkujaan. Varmasti hän näyttäytyy Marengo-huvilassa maanantaina — tai tiistaina — selvä kuin päivä. Tunnetko muuten Marengo-huvilaa?"

"Tunnen kyllä", vastasi hän. "Melko hyvin. Se on vanha, kaunis talo kaupungin alemmassa osassa, runsaasti puita kasvavan puutarhan keskellä. Sen omistaja vuokraa sitä kilpa-ajoviikoksi. Se on kylliksi iso suurelle vierasjoukolle."

"Sitten me kolme siihen mukavasti sovimme!" sanoin minä. "Minusta tuntuu oikein hauskalta. Olen vähän kyllästynyt täällä olooni enkä välitä kuinka pian maanantai jännityksineen saapuu. Meillä on ollut liian paljon väärää jännitystä viime aikoina."

"Saatpa kyllä kokea jonkun verran jännitystä keskiviikkona, hyvä Jim!" sanoi hän nauraen. "Odota vain kiltisti!"

Mutta sitä sain jo ennemmin, ja vielä toisenlaista sittenkin. Samana iltana sain poliisiviranomaisilta erään ilmoituksen — noiden kolmen vangitun miehen johtaja tahtoi välttämättä tavata minua.

YHDESKOLMATTA LUKU

Spiller, Portsmouthin etsivä, minulle tämän yllättävän ilmoituksen toi.
Hän tuli Renardsmeren kartanoon muutamia tunteja sen jälkeen kuin Park
Lanen taloudenhoitaja oli lähtenyt, ja minä näin heti paikalla hänen
käytöksestään, että hänellä oli jotakin salaperäistä ilmoitettavana.

Peyton oli minun seurassani hänen saapuessaan, mutta nähtävästikään ei Spiller aikonut ruveta puhumaan kolmannen henkilön läsnä ollessa, ja minä vein hänet toiseen huoneeseen.

"Mitä nyt, Spiller?" minä sanoin, kun suljin oven. "Onko mitään uutta tapahtunut?"

"Macfarlane!" hän sanoi. "Macfarlane, herra Cranage! Sen vuoksi minä täällä olen."

Macfarlane-nimellä tunnettiin noiden kolmen tutkintovankilassa olevan miehen johtaja. Oliko se sitten hänen oikea nimensä vai ei, sitä en tiedä; sillä nimellä ainakin hän oli suorittanut kunniattoman elämänuransa erään lääkärin apulaisena Portsmouthissa, ja sillä nimellä hän oli sallinut itseään nimitettävän tutkintotilaisuuksissa tuomarin edessä.

"Karkuun!" vastasi hän naurahtaen. "Mitä vielä, herra Cranage! Siihen ei taida olla paljoakaan tilaisuutta kellään tuosta joukosta! Ei — hän tahtoo tavata teitä."

"Sen hän vain itse tiennee", vastasi hän. "Parin viime päivän aikana on hän kärttänyt johtajaa sallimaan hänen tavata teitä. Hänellä on jotakin ylen tärkeää kerrottavaa teille. Ja — minä tulin siitä ilmoittamaan."

"En tiedä — minulla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä lienee", vastasi Spiller. "Mutta mitä sen yksityisluontoisuuteen tulee, ette voi saada tavata häntä kahden kesken. Vartija tai vartijoita tulee olemaan läsnä. Vaan niistä hän kai välittää yhtä vähän kuin pöydistä tai tuoleista, kun vain saavuttaa tarkoituksensa. Kysymys on vain siitä — tuletteko?"

"Menisin — tietysti", vastasi hän. "Ei milloinkaan tiedä, mitä saa kuullaksensa. Hän ei ole tavannut ketään — ei edes asianajajaakaan — sen jälkeen kuin hän ja ne toiset kaksi määrättiin pidettäviksi vankilassa, mutta nyt hän haluaa ylen kiihkeästi tavata teitä. Se on varma todistus siitä, että hänen sanottavansa on kuulemisen arvoista."

"Tulkaa minua kohtaamaan vankilan ulkopuolelle, pääkäytävän luo, kello kahdeltatoista huomenna", sanoi hän "Minä järjestän kaikki teille. Voitteko ajaa sinne autolla, herra Cranage?"

Hän lähti heti sen jälkeen matkoihinsa, ja minä palasin Peytonin luo ja kerroin hänelle Macfarlanen toivomuksesta tavata minua.

"Ei suinkaan hän aio ruveta tunnustuksia tekemään — minulle!" sanoin.
"Sehän olisi —"

"Ei mitään tunnustuksia!" keskeytti Peyton. "Minun käsitykseni siitä miehestä on, että hän jatkaa loppuun asti sanomatta sanaakaan itse pääsiasta. Hän on pelinsä pelannut ja hävinnyt — ja ottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta. Ei — hänellä on jotakin kerrottavaa teille. Minunkin tekee mieleni tietää, mitä se on. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa arvatenkin."

Päätimme, että Peyton tulisi minun kanssani aamulla ja odottaisi autossa, kunnes olin tavannut Macfarlanen. Walker ajoi meidät sinne, ja puolenpäivän aikaan astuin autosta vankilan ovella ja tapasin Spillerin odottamassa. Kymmentä minuuttia myöhemmin huomasin olevani yksin likaisenharmaassa, koppia muistuttavassa huoneessa, jonka keskitse kulki kaksinkertainen ristikkoaita. Kuului avainten rätinää lukoissa, telkien kalinaa ja kohta ilmestyi Macfarlane, vartija sivullaan ja toinen aituuksessa välillämme. Katselin häntä kiihkeän uteliaana. Hän ei ollut paljoa muuttunut. Jokin hänessä muistutti ansaan joutunutta eläintä, mutta hän karkoitti mielestään kaikki ajatukset ympäristöstään ja nyökkäsi minulle, aivan kuin olisimme tavanneet toisemme tavallisissa olosuhteissa.

"Hyvää huomenta, herra Cranage", sanoi hän, tullen ihan aitauksen luo.
"Olen kiitollinen teille siitä, että tulitte."

"Niin on", sanoi hän. Sitten hän pysähtyi katsellen minua vakavasti.
"Eräs kysymys ensin. Tiedättekö, missä lady Renardsmere on?"

"Olen laskenut päiviä", jatkoi hän jurosti hymyillen. "Ensi keskiviikkona on Derby-päivä. Näettehän te lady Renardsmeren ennen keskiviikkoa?"

"Mutta ainakin voitte nähdä Peggie Mansonin, milloin vain haluatte, vaikka tunnin tai parin kuluttua tästä?" sanoi hän melkein innokkaasti. "Voittehan, eikö niin?"

"Tietenkin voin!" myönsin minä. "Vaikka tänä iltapäivänä vielä, jos tarvis on."

Hän nyökkäsi melkein tyytyväisesti ja näytti siirtyvän lähemmäs aitaa, josta hän piti kiinni.

"Olen lannistettu!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Tämä seikkailuni loppuu — tänne! — toistaiseksi ainakin. Jäin jälkeen — monen hevosen pituuden verran! Mutta olen aina ollut oikean urheilun mies, Cranage, ja sellaisena pysyn loppuun asti. Ja ellette voi päästä viipymättä kosketuksiin lady Renardsmeren kanssa, niin voitte ainakin neiti Mansonin kanssa. Se, mitä minä siis — urheilumiehenä — halusin kertoa teille, oli seuraavaa. Tamma on vaarassa!"

Hypähdin taaksepäin omalta puoleltani aitaa sulasta hämmästyksestä. Luullakseni molemmat vartijat myöskin hypähtivät, vaikka olivatkin tyhmän, tunnottoman näköisiä kavereita — siitä ainakin olen varma, että me kaikki kolme tuijotimme Macfarlaneen; tuijotimme, aivan kuin hän olisi kertonut meille joitakin uskomattomia uutisia.

"Välkehtivä Rubiini juuri!" vastasi hän nyökäten. "Sanon teille — se on vaarassa!"

"Häiriötä sellaista, joka tekee sille mahdottomaksi voittaa", vastasi hän kylmästi. "Ja minä olen tänne kytketty ja olen urheilumies, ja muu onkin jo kaikki mennyttä, ja tamma on hienoin hevonen, minkä milloinkaan olen nähnyt — sen sanon teille, hitto vie!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "Menkää neiti Mansonin luo, mies, ja käskekää hänen vartioida suojattiansa itse joka ikinen minuutti tästä lähtien, kunnes se on satuloituna ja menossa! Vartioikaa — vartioikaa!"

Tuskin sain sanaa suustani tämän jälkeen. Seisoin kieli lamassa tuijottaen häneen.

"Sanon teille, Cranage!" toisti hän. "Sanon teille!" "Mutta tammaahan on vartioitu yötä päivää viikkokausia!" änkytin lopuksi. "Siellähän on erikoinen vartiosto yksityisetsiviäkin —"

"Hitto vieköön teidän yksityisetsivienne vartiostot!" keskeytti hän ärtyisesti. "Minä kerron teille, mitä tiedän, Cranage. Lähtekää heti paikalla kertomaan neiti Mansonille. Ottakaa te ja hän ja tuo amerikkalainen tehtäväksenne vuoron perään pitää silmällä Välkehtivää Rubiinia, kunnes se kirjaimellisesti on lähtöpaikalla, taikka…"

Äkkiä hän pysähtyi, ja häijyihin silmiin tuli omituinen ilme. Samassa hän äkkiä naurahti, ja kun hän jälleen ryhtyi puhumaan, kävi se ilkkuvaan, pilkalliseen tapaan.

"En ole milloinkaan elämässäni tehnyt yhdellekään miehelle tai naiselle mitään palvelusta, Cranage, mikäli muistan!" sanoi hän. "Minua on itseäni liika paljon potkittu ja tyrkitty aina pikku pojasta asti! Mutta minusta tuntuu jollakin tavalla hyvältä ajatella, että olen tehnyt hyvän palveluksen — kauniille hevoselle! Siinä kaikki, Cranage. Saatte mennä!"

Hän poistui nopeasti; seuraavana hetkenä olin yksinäni. Ja minäkin lähdin nopeasti pois tuosta hirveästä, synkästä huoneesta, takaisin Spillerin luo… ja Peytonin, joka odotti isossa autossa portilla.

Spiller katsoi minua tutkivasti. Hän näytti kovin uteliaalta. Mutta tämä oli minun asiani.

"Selvä on, Spiller", sanoin minä astuessani suoraan autoon. "Olen nähnyt hänet ja kuullut, mitä hänellä oli sanottavaa. Ja se on aivan yksityisluontoista asiaa. Hyvästi! — Ajakaa kaupungista, Walker!"

Me olimme sivuuttaneet kaupungin laitaosat, ennen kuin virkoin sanaakaan Peytonille. Kun sitten olimme ajaneet muutamia kilometrejä ja tulleet erään vanhanaikaisen tiepuolessa olevan majatalon luo, annoin Walkerin pysähtyä ja pyydettyäni Peytonia astumaan ulos vein hänet erääseen yksityishuoneeseen. Saatuamme eteemme leivänkannikan ja juustoa sekä lasin olutta, kerroin sitten hänelle koko kohtauksen.

"Mutta miten? — miksi?" huudahdin minä. "Mitä on tammalla tekemistä koko tämän murhajutun kanssa? Miten se siihen kuuluu?"

"Sentapaista se ehkä lienee", myönsi hän. "Ilkeintä asiassa on, Cranage, ettette te tiedä eikä kukaan tiedä, mistä oikeastaan on kysymys. Tuo kaveri, jonka juuri olette tavannut, tietää koko joukon enemmän kuin mitä hän on kertonut. Omituinen oikku miehen luonteessa, että hän on kertonut teille niinkin paljon. Mutta hän on kertonut! Toimikaa siis te."

"Että menette suoraan neiti Mansonin luo ja kerrotte hänelle joka sanan", vastasi hän. "Macfarlane teki erään ehdotuksen. Meidän kolmen olisi vartioitava yötä päivää aina keskiviikkoon asti. Minä kyllä otan osani suorittaakseni."

"Ettekö luule, että te ja minä voisimme sen tehdä, kahden?" sanoin. "Te päivällä, minä yöllä. Sittenpä olisikin kumma, ellei turvallisuus olisi taattu, kun apuna vielä ovat kaikki nuo salapoliisit, tallirengit ja koko loppujoukko…"

"Käskekää ajaa suoraan Mansonin huvilaan", sanoi hän. "Kuta pikemmin hän tietää, sitä parempi. Mutta…" Hän pysähtyi, pudisti päätään ja pani suunsa suppuun.

"Kiinalainen se taas kummittelee!" vastasi hän. "Hän on sen pohjalla! Macfarlane on pettänyt hänet tässä kohden, mutta — kiinalainen se on! Kaiken takana on perin salaisia hommia, salaisia tietoja — mutta mitä? Minusta näyttää, että kiinalainen ja hänen koplansa kaiken matkaa ovat olleet yhtä päivää myöhässä — yhtä päivää myöhässä Hollimentin suhteen, samoin Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten! Mutta Macfarlane ilmeisesti tietää, että vaikka hän ja nuo kaksi muuta on pantu kiinni, on kiinalainen vapaana — ja hänellä on vielä valttikortti kädessään. Mikä valtti? — Niin, hän tahtoo päästä tuon kilpa-ajohevosen ja lady Renardsmeren kimppuun! Ja lady Renardsmere on piilossa. Mutta tamma ei ole. Tulkaa — lähdetään neiti Mansonin luo."

Me astuimme Mansonin huvilan ruokahuoneeseen juuri kun Peggie ja neiti Hepple asettuivat aamiaispöytään. He vaativat meitäkin yhtymään seuraansa, mutta me olimme molemmat aivan liiaksi touhuissamme — kiihdyksissä, mitä minuun tulee — voidakseni syödä, ja minä olin jokseenkin kärsimätön siihen asti kun Peggie sai toimitetuksi sisäkkönsä huoneesta ulos ja me neljä olimme keskenämme. Silloin minä kerroin koko tarinan. Se vaikutti eri tavalla kahteen kuulijaani. Neiti Hepple kävi yhä vakavammaksi — mutta Peggie yhä kärsimättömämmäksi ja suuttuneemmaksi.

"Koko asia on kerrassaan järjetön!" puhkesi hän puhumaan, kun minä olin lopettanut kertomukseni. "On yhtä mahdotonta, että tammalle voidaan mitään vahinkoa tehdä kuin että — kuin että… minä en voi löytääkään sopivaa vertausta! Milloinkaan en ole sellaista jonninjoutavaa kuullut. Ei mitään hevosta sinä ilmoisna ikänä ole sen huolellisemmin vartioitu. Miten voisi kukaan päästä siihen käsiksi? Alkaakseni minusta — minä olen kulunut melkein luuksi ja nahaksi sitä vahtiessani. Entäs sitten Bradgett. Hän on laihtunut pitkästä huolesta sen tähden. Sitten sen oma tallipoika — minun on pitänyt suoraan ajaa hänet pois sen luota syömään ja nukkumaan. Entäs sitten kaikki minun mieheni ja tallirenkini aina siinä ympärillä? Ja vielä nuo kuusi yksityisetsivää, jotka syövät hyötyä tekemättä lady Renardsmeren kustannuksella, vahtimassa yötä päivää! — Koko juttu on naurettava. Tamma ei ole milloinkaan pistänyt päätään tallistaan, niin ettei kymmenittäin silmäpareja ole ollut siihen tuijottamassa — ei milloinkaan astunut tai nelistänyt pienintäkään matkaa, niin ettei sitä ole saatettu kuin kuningasta, joka lähtee parlamenttia avaamaan — minä sanon teille, on ollut ja on edelleen sula mahdottomuus kenellekään päästä sitä lähelle! Se on lorua!"

Peggie laski pöydälle veitsensä ja haarukkansa ja katsoi Peytoniin. Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä hehkuneet ilmeisestikin suuttumuksesta, mutia Peytonin vakavasti katsoessa muuttuivat ne tavallisen värisiksi, ja minä näin, että hän oli äkkiä rauhoittunut.

"Luullakseni olette järkevä mies, herra Peyton", sanoi hän tasaisella äänellä. "No niin, miksi te ette luule sen olevan lorua — kun minäkin luulen?"

"Koska, minä en katso asiaa teidän näkökannaltanne", vastasi hän. "Eivät ne tuota kaunista hevosta tuolla toisella puolella pihaanne itsensä vuoksi tavoittele — lady Renardsmereen he tahtovat päästä käsiksi sen kautta. Tuo pimeässä piileksivä mies, joka ei haikaile mitään päästäksensä tarkoituksensa perille, on epäilemättä aikoja sitten päässyt selville siitä, että lady Renardsmere on sekaantunut tähän juttuun, ja on hyvin luultavasti uhkaillut häntä siinä tapauksessa, että hän ei luovuta esinettä, jota mies haluaa ja jota hän uskoo lady Renardsmeren tai jonkun hänen tietämänsä henkilön pitävän hallussaan. Miten te tiedätte, mitä lienee salassa tapahtunut heidän välillään? Miksi lady Renardsmere piileksii? Ja miksi hän yht'äkkiä teki hevostaan vartioivien salapoliisien luvun kaksinkertaiseksi? — Ei! — ei se ole lorua! Vaara on tarjona — kuten tuo Macfarlane sanoi Cranagelle."

"Jos voisin siihen kysymykseen vastata, ei vaaraa olisikaan", vastasi Peyton. "Minä en tiedä, mikä se vaara on. Mutta teidän sijassanne olisin varuillani sitä vastaan yhä edelleen. Ja eihän sitä paitsi enää ole kuin neljä päivää jäljellä."

"Mutta mitä minä sitten enää voin tehdä?" huudahti Peggie, yrittäen uudelleen vimmastua. "Eihän voi sulkea eläintä rautakaappiin tai panna sitä asumaan vierashuoneeseeni! Sellaisiin varokeinoihin kuin minä ei ole kukaan koskaan ryhtynyt. Minun isäni valmensi kolme Derby- ja neljä St. Leger-voittajaa aikoinaan, ja hän olisi purskahtanut nauramaan nähdessään, millä tavalla tätä tammaa on vartioitu. Miksi —"

"Älkää joutavia jaaritelko, Millie täti!" kivahti Peggie. "Tiedämmehän kaikki, että olosuhteet — hitto vieköön — ovat poikkeukselliset. Kysymys on siitä — mitä enempää voin tehdä kuin mitä jo teen? Kokonainen rykmentti miehiä ja tallirenkejä häärii eläimen ympärillä — mitä muuta voin tehdä? Jos vain ihmiset olisivat järkeviä —"

Hän katsahti minuun rummuttaen pöytää sormenpäillään, ja hänen katseessaan oli jotakin, joka pani minut ajattelemaan toisin.

"En minä lopuksikaan käsitä", sanoin minä silmäillen Peytonia, "mitä enempää neiti Manson voisi tehdä! Tammaahan vartioidaan säännöllisesti herkeymättä yötä päivää —"

"Minäpä kerron teille tarkasti, miten asia on järjestetty", sanoi Peggie. "Ensiksi päiväsaikaan on aina noin kymmenkunta henkilöä silmällä pitämässä joko sitä suorastaan tai sen tallin ovea. Yöllä on Bradgett taikka hevosen oma tallipoika aina sen luona; yksi salapoliisi on siinä ainoassa huoneessa, josta sen talliin päästään, ja kaksi muuta pitää vahtia pihalla ulkopuolella. Mitä enempää voi tehdä?"

"Sangen vähän!" sanoin minä. "Mutta sallikaa Peytonin ja minun tehdä se vähä. Me vartioimme kernaasti vuorotellen tästä asti siihen, kunnes viette sen Epsomiin. Se on Peytonin ehdotus."

"Peyton on hyvin ystävällinen — olette kumpikin", vastasi Peggie. "Jos tahdotte kuulla vilpittömän mielipiteeni Välkehtivän Rubiinin valmentajana, on se kerrassaan tarpeetonta. Mutta jos se antaa teille jotenkin mielenrauhaa — minä en ole edes levotonkaan! — niin tehkää vain niin. Järjestäkää asia, kuten haluatte — ja asettukaa tänne. Ja heittäkää nyt toistaiseksi tuo joutava juttu ja juokaa!"

Peyton ja minä ryhdyimme omiin järjestelyihimme — neuvoteltuamme sitä ennen Bradgettin ja salapoliisien kanssa. Ne olivat aivan yksinkertaiset — hän valvoisi tallin luona ensi yönä, minä seuraavana; minä vartioisin toisena päivänä; hän seuraavana — ylimääräisinä apulaisina. Me noudatimme tätä suunnitelmaa — eikä mitään tapahtunut.

Ei mitään ainakaan ennenkuin sunnuntaina heti puoliyön jälkeen, kun istuin poltellen ja rupatellen erään salapoliisin kanssa Välkehtivän Rubiinin tallin edessä olevassa huoneessa.

"Tuolla ulkona on eräs mies — kovasti vaatteissa — joka väittää teidän tuntevan hänet, herra Cranage", sanoi hän. "Tulisitteko ulos silmäilemään häntä?"

Hän otti käteensä siinä vieressä olevan valmiiksi sytytetyn lyhdyn, ja minä lähdin hänen kanssaan ulos pihalle.

Siellä seisoi moniin vaatteisiin ja peitteisiin kiedottu olento toisen salapoliisin vartioimana. Oli tarpeetonta antaa valon langeta hänen kasvoilleen, sillä minut nähdessään hän ryhtyi puhumaan.

"Hyvää iltaa, sir", lausui tuttu ääni. "Minä täällä olen, herra Cranage
— Joycey!"

"Joycey!" huudahdin minä. "Hyväinen aika, mikä teidät tänne tuo tähän aikaan? Onko lady Renardsmere —"

Hän keskeytti minut kääntyen ympäri ja osoittaen nummea pitkin noin puolen kilometrin päässä kulkevaa valtatietä. Siellä näin minä erään auton voimakkaat merkkilyhdyt.

"Minä tulin tänne tuossa, sir", sanoi hän. "Ja minä palaan sillä muutaman hetken kuluttua, niin pian kuin olen tehtäväni täällä suorittanut. Hänen armonsa määräyksiä, sir. Minun on silmäiltävä — vain silmäiltävä — tuota tammaa, sir."

"Minun on vain yksinkertaisesti määrä katsoa onko se siellä", vastasi hän. "Kerroin sen jo näille kahdelle miehelle, ennen kuin teidät haettiin ulos."

"Tämä on lady Renardsmeren taloudenhoitaja hänen Park Lanen talostaan", sanoin minä. "Te kuulette, mitkä hänen emäntänsä määräykset ovat. Eikä ole tarvis kutsua neiti Mansonia — minä otan asian vastuulleni."

Me lähdimme talleihin ja Välkehtivän Rubiinin erikoiseen osastoon, pari lyhtyä mukanamme. Tallipoika, joka nukkui siellä, hypähti pystyyn ja vilkuili meihin; Välkehtivä Rubiini itse käänsi suuret, kirkkaat silmänsä valoihin. Ja Joycey katsahti siihen vain kerran ja vetäytyi sitten takaisin.

"Riittää jo hyvinkin, herrat", sanoi hän. "Siinä kaikki, mitä minun oli määrä tehdä. Kiitän teitä!"

Hän kietoutui taas vaippoihinsa ja lähti ulos. Minä menin hänen mukanaan vähän matkaa poikki kentän.

"Monet hänen armonsa hommat ovat todella merkillisiä", vastasi hän lempeästi. "Minun asiani ei ole niitä ymmärtää tai niistä kysellä. Ja — nyt on jo maanantaiaamu, sir. Tehän saavutte Marengo-huvilaan tänä iltapäivänä, sir. Älkää myöhästykö päivälliseltä, sir — lupaan teille… oivan päivällisen!"

Sanomatta sitten sanaakaan enää hän lähti nopeasti merkkilyhtyjä kohti, jättäen minut siihen entistäkin enemmän hämilleni.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Ei kukaan meistä keskustellessamme seuraavana aamuna asiasta voinut huomata mitään päätä tai perää Joyceyn yöllisessä vierailussa. Mitä erikoista hyötyä saattoi olla siitä, että hän puoleksi minuutiksi pisti päänsä Välkehtivän Rubiinin talliin ja näki, että se oli siellä?

Asia oli mitä suurimmassa määrässä salaperäinen, ja yksi ainoa kohta siinä vain tuotti meille tyydytystä — varmuus siitä, että lady Renardsmere oli jossakin lähellä, tarkoittipa sillä läheisyydellä sitten Lontoota tai muuta. Mutta keskustellessamme kahden kesken asiasta esitti Peyton erään oman teoriansa.

"Kuulkaapas, Cranage", sanoi hän katsoen minua tutkivasti, "tuo vanha lady Renardsmere on kieltämättä omituinen, eikö niin?"

"No niin", jatkoi hän hitaasti, "kun ihmiset tulevat määrättyyn ikään ja ovat koko elämänsä ajan olleet omituisia, luulen sellaisen ajan koittavan, jolloin paljas omituisuus muuttuu joksikin, joka enemmän muistuttaa — ellei suorastaan mielisairautta, niin ainakin jotakin hyvin sen tapaista."

"Ehkä hän on yhdessä suhteessa mielipuoli", sanoi hän. "Hänellähän on joitakin omituisia hommia. Kysymys on vain siitä — onko se mielipuolisuutta vaiko järjestelmällistä menettelyä? Mitä hän aikoo? Alanpa käydä oikein kärsimättömäksi saadakseni nähdä hänet."

"Minua kummastuttaa, ellei se tapahdu tänä iltana tai huomenaamulla", sanoin minä. "Hänen täytyy näyttäytyä Epsomissa! Hänen oma hevosensa! Ja minun ymmärtääkseni on hän yhtä kiihkeä voittamaan Derbyn kuin kuka omistaja hyvänsä — enemmänkin kuin kiihkeä!"

"On kai", sanoi hän miettivästi. "Sen olen tullut ymmärtämään — ehkäpä tavalla sellaisella, ettette sitä oikein käsitäkään. No niin — me siis muutamme tuonne Epsomiin tänään, eikö niin? Minä tahdon seurata asioita loppuun asti, Cranage! — lähden saaton mukana ja menen asumaan johonkin hotelliin siellä ja odotan, kunnes kaikki on ohi. Kuulkaahan, — minä en tunne noita kilpa-ajoasioita paljoakaan — mitä hevosia sinne tulee, joista tammalla saattaisi olla vastusta tuon suuren kilpailun voittamisessa?"

"Sinne tulee Jack Cade-niminen hevonen ja toinen, jonka nimi on Flotsam, vielä muuan Roneo ja eräs tamma nimeltään Hedgesparrow, kaikki hyvässä nimessä vedonlyönnissä", vastasin minä. "Jack Cadesta on pahin pelko — se voitti kahdentuhannen guinean palkinnon. Mutta se on neljässä yhtä vastaan tänä aamuna ja Välkehtivä Rubiini on tasassa — vaan vielä se nousee epätasaiseen vetoon ja tuottaa silloin hirvittävän joukon rahaa! Neiti Manson väittää, ettei mikään voi sitä voittaa, ja luullakseni on sen oma talliväki lyönyt siitä niin paljon vetoa, ettei sillä ole enää penniäkään jälellä! Jos kaikki käy kohdalleen, voittaa se nähtävästikin hyvin helposti!"

"Sepä mielenkiintoista!" sanoi hän hyväksyvästi. "Enpä tosiaan ole milloinkaan ennen ollut tämänkaltaisessa seikkailussa, mutta tuntuu tavallaan oikein suurenmoiselta, kun saa sellaisessa olla mukana! Entä tuon eläimen osalle tuleva huolenpito ja huomio! — Aivan kuin kruunajaisiin lähtevä kuningatar!"

Jokainen, joka sinä päivänä oli näkemässä Välkehtivän Rubiinin siirtämistä Mansonin huvilasta Epsomiin, olisi luultavasti yhtynyt Peytonin mielipiteeseen. Kuljetimme sitä perille erikoisessa isossa autovaunussa — johon sitä, sivumennen sanottuna, ei kukaan muu saanut houkutelluksi kuin Peggie ja sen oma tallipoika — ympärillään suurempi seurue, kuin varmastikaan mitään hevosta ennen on saatellut. Kaksi yksityisetsivää oli vaunussa mukana; muut neljä seurasivat autossa; eräässä toisessa autossa olivat Bradgett ja kolme hänen etevintä apulaistaan; kolmannessa autossa olimme Peggie, neiti Hepple ja minä sekä meidän matkatavaramme. Me kuljimme pysähtymättä yli Sussexin ja Surreyn nummien Epsomin tallien luo, jonne oli aikomus sijoittaa Välkehtivä Rubiini; emme kukaan eronneet, ennenkuin olimme nähneet sen turvassa asunnossaan, yövartijat paikoillaan ja kaikkiin varokeinoihin ryhdytyn. Ja sitten neiti Hepple, Peggie ja minä lähdimme omaan asuntoomme Marengo-huvilaan; ja Peyton asteli kaupunkiin etsiäkseen jotakin hotellia. Tähän asti oli kaikki sujunut oivallisesti, eikä Macfarlanen varoitus ollut osoittautunut oikeutetuksi: Välkehtivä Rubiini oli turvassa toimintapaikallaan ja niin tarkan valvonnan ja vaarinpidon alaisena, ettemme nähneet mitään vaaran mahdollisuutta.

Marengo-huvila, johon minä seuralaisineni saavuin kello viiden aikaan sinä maanantai-iltapäivänä, näytti olevan huomattavan iso, vanhanaikuinen punainen tiilirakennus, jonka ympärillä kasvoi liiankin tiheässä puita ja pensaita. Ulkopuolelta se oli jotenkin synkän näköinen, vaan sisältä melko mukava, ja näin heti, että meistä pidettäisiin hyvää huolta viisipäiväisen siellä olomme aikana, sillä Joycey oli tuonut mukanaan joukon palvelijoita, sekä miehiä että naisia, Park Lanesta, ja sinne saapuessamme luisti kaikki kuin rasvattu. Eräs emännöitsijä johdatti neiti Hepplen ja Peggien heidän huoneisiinsa, ja Joycey, joka oli ottanut meidät vastaan eteissalin ovella, vei minut sivulle.

"Minulla on eräs ilmoitus teille, sir", sanoi hän. "Hänen armoltaan. Hänen armonsa on sanomalehtien kautta saanut tietää monta asiaa, joita on tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli Renardsmeressä. Hän on lukenut tuosta nuoresta amerikalaisesta herrasmiehestä, herra Peytonista, ja hänen neiti Mansonille ja teille antamastaan avusta. Hänen armonsa käskee minun ilmoittaa teille, sir, että jos herra Peyton on Epsomissa tai tulee sinne kilpa-ajoihin, toivoo hän teidän kutsuvan hänet Marengo-huvilaan vieraskumppaniksenne, lähettäen samalla terveisensä. Minulla on kaksi vierekkäin olevaa huonetta jo valmiina teille ja hänelle, sir — ajattelin, että siinä tapauksessa että hän saapuu, te kernaasti haluaisitte olla aivan lähellä toisianne."

"Lady Renardsmere on hyvin ystävällinen, Joycey", vastasin minä. "Herra Peyton on kaupungissa etsimässä huonetta — minäpä lähden ottamaan hänestä selvää ja tuomaan hänet takaisin. Mutta kuulkaahan — tuleeko lady Renardsmere tänne tänä iltana?"

"Minun ei ole lupa sanoa mitään hänen armonsa menemisistä tai tulemisista, sir", vastasi hän juhlallisesti päätään puistaen. "Sen kuitenkin saatan sanoa, sir, ettei hänen armonsa tule tänne päivälliselle. Siellä tulee siis vain olemaan neiti Hepple, neiti Manson, te itse ja herra Peyton — jos hän ottaa vastaan hänen armonsa kutsun."

"Minäpä haen hänet käsiini paikalla", sanoin minä. "Te siis tietenkin näitte lady Renardsmeren palattuanne kaupunkiin viime yönä, Joycey?"

Mutta Joycey ei antanutkaan itseään huiputtaa. Hänen ilmeensä muuttui sfinksimäiseksi.

"Mistään hänen armoansa koskevasta asiasta ei minun ole lupa keskustella, sir", vastasi hän. "Huomaatte kaiken täällä olevan mielenne mukaan, sir, siitä olen varma. Hänen armonsa toivoo teidän täällä esiintyvän isäntänä, sir, ja neiti Hepplen, naisista vanhempana, emäntänä. Kaikille palvelijoille on annettu ohjeita siinä suhteessa, sir."

Jätin hänet ja lähdin pieneen kaupunkiin Peytonia etsimään. Kahdessa hotellissa kävin turhaan, mutta olin juosta hänet kumoon kolmannen portailla. Hän seisoi siinä kädet taskuissa, pukulaatikko jalkain juuressa, näyttäen melkein epätoivoiselta.

"Kuuleppa kummaa!" huudahti hän, kun minä riensin ylös. "Ainoatakaan huonetta ei ole saatavissa rahalla eikä millään mistään hotellista täällä! — kaikki ovat täynnä. Sanovat, että minun on parempi mennä Lontooseen ja tulla junalla kilpa-ajoihin aamuisin — yhtään huonetta ei ole saatavissa tällä paikkakunnalla!"

"Eipä hätää!" sanoin minä. "Olen juuri saanut kutsun teille — lady
Renardsmereltä. Teidän on tultava Marengo-huvilaan hänen vieraaksensa.
Niin että lähdetään siis!"

"Ei ole — enkä tiedä, missä hän on", vastasin minä. "Kaikki on salaperäistä. Vaan — minusta tuntuu melkein varmalta, että hän ilmestyy sinne — ehkä jo tänä iltana."

"No niin, hän on hyvin kohtelias kutsuessaan minut", sanoi hän.
"Tietenkin minä mieluummin olen paikoillani täällä, nähdäkseni mitä
tapahtuu, kuin menen yöksi Lontooseen. Vaan miksi hän ei asu tuolla
Marengo-huvilassa?"

"Älkää minulta kysykö!" vastasin minä. "Olen heittänyt koko asian mielestäni! Minua liikuttaa nykyisin vain se, mitä tapahtuu tunnista toiseen. Ensi työksi on meidän siis siistiydyttävä päivällistä varten!"

Palasimme huvilaan. Joycey johdatti meidät ylös kahteen erinomaisen hyvin varustettuun makuuhuoneeseen, ja asetti erään palvelijan meistä huolta pitämään. Oikeaan aikaan me saavuimme alas seurusteluhuoneeseen neiti Hepplen ja Peggien luo. Kello seitsemältä me söimme päivällistä, ja Joycey täytti yöllisen lupauksensa minulle ja tarjosi meille hyvin hienon päivällisen. Ja kello yhdeksältä Peggie, Peyton ja minä lähdimme Välkehtivän Rubiinin asuntoon ja huomasimme kaiken olevan kohdallaan ja niin kuin ollakin piti. Palasimme sitten Marengo-huvilaan ja pelasimme yhden robbertin whistiä neiti Hepplen kanssa, ja kun se oli loppunut, vetäydyimme kaikki makuuhuoneisiimme… jokainen meistä edelleen ihmetellen, milloin saisimme nähdä lady Renardsmeren.

Me — me kolme nuorta ihmistä nimittäin — olimme hyvin varhain seuraavana aamuna ulkona nummella, nähdäksemme Välkehtivää Rubiinia harjoituksissa. Kaksi tai kolme muuta Derby-ehdokasta oli myöskin saapunut; silmäilimme niitä, kuten teki moni muukin aamukukko. Siellä oli Jack Cadekin, joka oli tuotu eräästä maan pohjoisosassa sijaitsevasta tallista — hieno eläin, mutta nähtyään sen selitti Peggie jyrkästi, että Välkehtivä Rubiini — jonka jockeyhin, Medderfieldiin, Peyton ja minä tutustuimme sinä aamuna — voittaisi aivan helposti. Samoin ajatteli nähtävästi myöskin urheilumiesten ammattikunta, sillä ennen puoltapäivää oli Epsomissa vaikeata lyödä vetoa Välkehtivästä Rubiinista, paitsi epätasaista, sillä välin kuin Jack Cade laski kuuteen yhtä vastaan, Flotsam seitsemään ja toiset mikä mihinkin. Kilpajuoksijoita näytti seuraavana päivänä tulevan kaikkiaan noin kahdestatoista viiteentoista, ja koko joukosta näytti ainoastaan Jack Cade tosivaaralliselta meidän toiveillemme.

Me lähdimme kaikki katsomaan avajaispäivän juhlallisuuksia. Minä en ollut milloinkaan ennen ollut Epsomin kilpa-ajopäivillä, eikä tietysti Peytonkaan ollut; nummella tapahtuvat juhlamenot, jotka olivat niin tuttuja Peggielle, kilpa-ajomiehille ja lukemattomalle joukolle lontoolaisia, olivat kerrassaan outoja meille. Mutta eivätpä ne niin suuresti mieltämmekään kiinnittäneet; seikka oli sellainen, että omat huolemme estivät sen. Välkehtivän Rubiinin suhteen olimme rauhallisia ja varmoja; sitä vartioitiin entistä tiukemmin; mutta halusimme nähdä sen omistajan. Peggie hankki meille tilaisuuden mennä minne hyvänsä ja kaikkialle hevosten asemapaikoille ja aituuksiin, ja Peyton ja minä tutkimme paikan perinpohjin iltapäivän kuluessa. Peggie puolestaan teki samoin. Mutta kun viimeinen ratsastus oli päättynyt — ja myöntää täytyy, etten minä sinä ensimmäisenä päivänä nähnyt juuri hitustakaan koko kilparatsastuksesta — ja me olimme menossa kotiin Marengo-huvilaan, ei kukaan meistä ollut nähnyt lady Renardsmereä.

"Minulta on aivan yhtenään kyselty hänestä iltapäivän kuluessa", huomautti Peggie, joka oli tullut kilpa-ajoihin parhaassa puvussaan ja röyhelössään ja näytti uskomattoman ylhäiseltä. "Ja minusta tuntui vähän vaikealta hänen valmentajanaan sanoa, etten tietänyt, tuleeko hän huomenna vai ei. Mutta ellei hän tule —"

Hän pysähtyi niin pitkäksi aikaa, että Peyton pyysi häntä lausumaan ajatuksensa loppuun.

"No niin, minä voin taluttaa itse Välkehtivän Rubiinin lavan eteen!" huudahti hän.

"Te ette epäile sen voittavan!" sanoi hän kiusoitellen. "Edeltä käsin päätetty asia, vai miten?"

"Epäile!" huudahti hän. "Mikä sitä voittaisi! Ei ole mitään, joka voi sen voittaa! Ja jos lady Renardsmere on sellainen aasi, ettei hän ole siellä katsomassa sen voittoa — no niin, sitten minä otan sen, mitä lady Renardsmere ei välitä ottaa — nimittäin kaiken siitä koituvan kunnian!"

"Hyvä on!" sanoi Peyton. "Vaan — minusta tuntuu, että me saamme nähdä lady Renardsmeren tänä iltana."

Hän näytti olevan vakuutettu asiasta jollakin hänelle ominaisella tavalla. Mutta lady Renardsmere ei ollut saapunut Marengo-huvilaan, kun tulimme sinne, eikä siellä ollut muitakaan tietoja hänestä, eikä hän myöskään ollut tullut vielä päivällisaikaan. Ja kun me tiesimme asian turhaksi, ei kukaan meistä kysellyt Joyceylta mitään hänestä.

Söimme tavallista myöhempään sinä tiistai-iltana, ja ulkona oli tullut pimeä, ennen kuin me lopetimme. Olimme juuri aikeissa nousta pöydästä ja puhuimme siitä, että käväisisimme katsomassa Välkehtivää Rubiinia, kun neiti Hepple, joka istui aivan vastapäätä erästä suurta, kentälle päin olevaa ikkunaa, äkkiä hypähti tuoliltaan kimeästi kirkaisten.

Ei kaihtimia eikä verhoja ollut vedetty ikkunan eteen; huone itse oli kirkkaasti valaistu; ikkunan ulkopuolella olevat puutarhat ja kentät olivat pimeän peitossa. Minusta näytti, kun minä pyörähdin ympäri tuolissani ja seurasin neiti Hepplen vapisevan sormen osoittamaa suuntaa, että erotin jonkinlaiset aavemaiset kasvot yhdessä nurkassa ja jonkun tumman olennon liikkuvan, kun tuo aavemainen näky katosi. Peytonkin näki, ja lieneekö hänellä sitten ollut nopeampi ja terävämpi huomiokyky kuin minulla, sillä samalla kuin hän hypähti pystyyn, pääsi häneltä tukahdutettu huudahdus. "Kiinalainen!"

Sitten hänen kätensä pujahti povitaskuun, ja hän hyökkäsi ikkunaa kohden, sillä välin kun minä, ajatellen ehtiväni nopeammin, syöksyin huoneesta ulos, eteissalin läpi ja puutarhaan. Me kohtasimme toisemme jonkinlaisella penkereellä, joka oli ruokahuoneen ja pihan välillä. Kohtasimme… tuijottaaksemme toisiimme huoneesta lähtevässä valossa ja sitten kaikkialla ympärillämme olevaan pimeyteen.

"Minä näin hänen kasvonsa — sekunnin murto-osan ajan", vastasi hän. "Hän pääsi tietenkin livahtamaan. Ja mitäpä hyödyttäisi etsiä häntä täältä ulkoa? Tuolla", jatkoi hän osoittaen puutarhan äärimmäistä kolkkaa, "tuolla, kuten tiedätte, on avonaisia kenttiä, sitten nuo pensaikot ja niiden takana tiheä metsä — olen huomannut kaiken tuon, sitten kuin tulimme tänne eilen. Mutta hän on täällä! Täällä!"

"Etsimässä lady Renardsmereä tietystikin", sanoin minä. "Ja ehkäpä hän edelleenkin hiiviskelee tässä ympäri. Katsellaanpas vähäsen paikkoja."

Minä palasin rakennukseen, kerroin Joyceylle lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja ottaen pari miespalvelijaa mukaani palasin Peytonin luo. Me kiersimme varovasti puutarhan ja pihan emmekä löytäneet mitään.

"En odottanutkaan löytävämme", huomautti Peyton, kun me palasimme taloon. "Katsottuaan ikkunasta hän lähti tiehensä. Mutta — me tiedämme nyt, että hän on täällä — Epsomissa."

"Luullakseni ei siitä olisi suurtakaan hyötyä", vastasi hän. "Hänenhän on aivan helppo piiloutua tuonne metsään. Ja sitä paitsi — mikä tavaton joukko ihmisiä onkaan tuolla ulkona! — nukkumassa, nummella, jos lienen asian oikein käsittänyt. Saa ottaa pataljoonan poliiseja etsimään yhtä miestä tänä iltana."

Palasimme neiti Hepplen ja Peggien luo. Peggie oli jo pukeutunut hattuun ja päällystakkiin.

"Minä lähden tallirakennuksille" sanoi hän. "Kiinalainen taikka ei ja tahtoipa hän sitten viiltää lady Renardsmeren kurkun poikki tai ei, minä ainakin lähden tammaa katsomaan! Se on minun virkani."

"Minä lähden mukaan", sanoin minä. "Jäisitteköhän te, Peyton, neiti
Hepplen seuraksi?"

Hän nyökkäsi myöntävästi ja tuota pikaa Peggie ja minä olimme matkalla. Marengo-huvila oli kaupungin laidalla. Välkehtivä Rubiini oli sijoitettu lähelle kilpakenttää nummelle; meillä oli jonkin verran matkaa käveltävänä, vieläpä pitkin erästä synkkää kujaa.

"Luuletteko sen todella olleen kiinalaisen?" kysyi Peggie, kun olimme kunnolleen matkassa. "Näitkö sinä hänet, Jim?"

"Ihmiskasvot minä varmasti näin", vastasin minä. "Vilahdukselta näin — ja näin jonkun lähtevän pois. Kiinalainen se epäilemättä oli — lady Renardsmereä etsimässä. Osoittaa siis, että hän on täällä — lähistössä."

"Lady Renardsmere pitäköön itse huolta itsestänsä", huudahti hän äkkiä. "Mutta hevonen — luulenpa, että sydämeni murtuisi, jos sille jotakin tapahtuisi!"

"Mutta olethan ollut niin varma siitä, ettei sille mitään voi tapahtua", sanoin minä. "Olet nauranut pelkälle ajatuksellekin!"

"En tiedä miksi", sanoi hän. "Olen vähän raskaalla mielellä. Minusta tuntuu aivan kuin jotakin tapahtuisi. Pelkkää kiihtymystä ehkä, vaan —"

"Jäisinköhän minä tänne tallin luo yksi?" ehdotin minä. "Minä kyllä jään, jos —"

"Ei, ei!" sanoi hän. "Ei ole tarpeellista. Kaikki nuo miehet — ja Bradgett. Luotan Bradgettiin ennen kaikkia muita. Ei! — se on naurettavaa! Tietenkin tamma on niin turvassa kuin olla saattaa!"

Turvalliselta se kylläkin näytti, kun me kymmentä minuuttia myöhemmin sen näimme. Vaikeata oli käsittää, miten minkäänlaista vahinkoa sille saattaisi tapahtua. Peggiekin rohkaistui sen nähdessään, ja me palasimme Marengo-huvilaan, tuntien että kaikki sittenkin oli kunnossa.

Kello oli silloin kymmenen. Me istuimme kaikki neljä sitten keskustelemassa asioista vielä puoli tuntia. Kun neiti Hepple sitten oli juuri ilmoittanut aikovansa lähteä levolle, kuulimme voimakkaan auton jyrinää ulkoa maantieltä, sitten ääniä ovella ja eteissalissa; samassa Joycey aukaisi ruokahuoneen oven ja astui sivulle…

Lady Renardsmere… ja hänen takanaan eteissalissa kaksi isoa, rotevaa, tuimakatseista miestä yksinkertaisissa puvuissa — henkivartijoita nähtävästäkin.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Nousimme kaikki seisomaan lady Renardsmeren astuessa huoneeseen. Sulasta hämmästyksestä hänen niin äkkiä ilmestyessään jäimme sanattomiksi — ja tuijotimme. Ennen kuin Joycey ennätti poistua, kääntyi lady Renardsmere jyrkästi häneen, osoittaen käskevällä kädenliikkeellä, joka nähtävästikin oli perintöä hänen näyttämöajoiltaan, ikkunaa, jossa tunti sitten olimme nähneet kiinalaisen kasvot.

"Vetäkää kierrekaihtimet alas ja sulkekaa verhot!" määräsi hän.
"Tarkasti!"

Sitten hän kääntyi meihin viitaten meitä istuutumaan; koululasten tavoin, jotka pyhällä kunnioituksella noudattavat opettajan sormen viittausta, mekin tottelimme; itse hän istahti pöydän vieressä olevalle tuolille.

"Menkää sulkemaan ovi, Joycey", jatkoi hän, kun taloudenhoitaja oli suoritettuaan tehtävänsä palannut ikkunan luota. "Pitäkää huolta tuolla ulkopuolella olevista miehistä — jos he haluavat jotakin juotavaa, niin antakaa, vaan katsokaa, etteivät lähde eteissalista. Cranage! — pankaa ovi lukkoon Joyceyn mentyä. No niin", sanoi hän lopuksi, kun olin kiertänyt avainta, "toivoakseni teillä kaikilla ihmisillä täällä on ollut mukavaa ja teistä on pidetty hyvää huolta? Tuossa on epäilemättä amerikkalainen — toivoakseni voitte hyvin, sir? Peggie Manson! — tammahan on kunnossa, vai mitä — kunnossa ja valmiina?"

"Tamma on kunnossa, lady Renardsmere, ja niin valmis kuin konsanaan", vastasi Peggie. "Näin sen omin silmin tunti sitten. Sitä valvotaan tarkasti nyt ja edelleen, kunnes kaikki on ohi. Voitte mennä sitä itse katsomaan, jos haluatte."

Lady Renardsmere ei vastannut mitään tähän kehoitukseen. Hän riisui par'aikaa yltään isoa, raskasta päällysviittaa, joka verhosi hänet päästä jalkoihin asti. Kun hän toisella kädellään viskasi sen olkapäiltään taakseen, viittasi hän toisella kädellään edessään olevaan pöytään.

"Tulkaa istumaan tämän pöydän ympäri, te kaikki", sanoi hän. "Minulla olisi jotakin kerrottavaa teille — kaikille. Sen vuoksi olen tullut kotiin tänä yönä. Tulkaa!"

Ollen muka hommailevinaan tuoleja pöydän ääreen neiti Hepplelle ja neiti Mansonille, Peytonin onnistui päästä minun lähelleni. Ja hän kuiskasi korvaani erään sanan, jonka vain minä tajusin.

En ollut varma siitä, ettei hän ollutkin oikeassa. Lady Renardsmeren silmissä oli kummallinen kiilto ja käytöksessä outoutta; hänen liikkeensä olivat nytkähteleviä. Ja kun minä istuuduin häntä vastapäätä, aloin tarkasti pitää häntä silmällä. Hänen äänensä oli kuitenkin jotensakin luja, hänen puheensa aivan yhtenäistä ja siinä oli vielä vanha, tuttu töykeä, käskevä sävy. Mutta sentäänkin…

"Te olette kaikki ihmetelleet, mitä minä olen hommannut sen jälkeen kuin lähdin Renardsmerestä", sanoi hän, kun me olimme kaikki asettuneet pöydän ympäri. "Nyt saatte kuulla! Minä olen ollut hankkimassa varmaa selvyyttä eräästä esineestä, jonka tahdoin omistaa — esineestä, joka tekee huomisen Derby-voittoni aivan varmaksi asiaksi. Tästä!"

Äkillisellä, nopealla liikkeellä hän vetäisi hameensa poimusta erään pehmeän, valkean silkkipaperikäärön ja asetti sen eteensä pöydälle. Samanlaisilla nopeilla liikkeillä hän repäisi paperin pois ja paljasti kirkkaanvihreänahkaisen, hoikan käärmeen muotoisen vyön, jonka keskellä oli pyöreä rintakoristeen muotoinen esine puhdasta kultaa. Ja sen keskelle oli kiinnitetty loistava verenpunainen kivi, jonka nähdessään neiti Hepple kimeästi huudahti.

"Birmalainen rubiini!" sanoi lady Renardsmere. "Maailman hienoin rubiini! Sen vertaista rubiinia ei ole milloinkaan ollut. Ja se on — minun! Katsokaa sitä! Kosketelkaa sitä! Ottakaa se käteenne!"

Kukaan meistä ei ojentanut kättään sitä ottaakseen. Luullakseni muut ajattelivat samoin kuin minäkin. Tässä edessämme oli nyt tuo murhia aiheuttanut esine, näyttäen hirvittävältä ja salaperäiseltä juuri yläpuolellamme olevan sähkölampun valaisemana. Sen ja minun välilläni kohosivat neljän murhatun miehen aavemaiset kasvot…

"Huomenna tuo kiinnitetään Välkehtivän Rubiinin kaulan ympäri", sanoi lady Renardsmere, "eikä mikään sitä silloin voita! Se on taikakivi — fetishi! Olipa tamma vaikka vasta puoleksi valmennettu, voittaisi se, kun tuo on sillä! Kaulan ympäri, huomenna!"

Katselin ympärilleni kolmea kumppaniani. Ei ollut vaikeata huomata, että sama käsitys, johon Peyton niin nopeaan oli tullut, oli muodostumassa neiti Hepplen ja Peggienkin mielissä — kumpikin tuijotti lady Renardsmereen kuin lumottuna ja peloissaan.

Ja peloissani olin itsekin; pelkäsin koko asiaa; pelkäsin, mitä tämän jälkeen seuraisi. Sillä lady Renardsmeren käytöksessä oli joka hetki yhä selvemmin huomattavissa jotakin, joka pani ajattelemaan kummia asioita; hän istui siinä katsellen meitä, vuoroon kutakin, palavin silmin ja leikkien vihreällä vyöllä, jossa verenpunainen kivi kultakehyksessään kimalteli…

"Kuunnelkaa!" sanoi hän äkkiä kumartuen pöydän yli meihin päin. "Minä kerron teille koko asian! Tämä oli kerran pyhä kivi! Se oli kiinnitetty samoin kuin toinenkin, nyt hävinnyt, muutamaan epäjumalankuvaan. Se irroitettiin siitä — kiskottiin ulos silmäkuopasta. Merkillisiä seikkailuja seurasi sitten. Vihdoin joutui se muutamien kiinalaisten liikemiesten käsiin — he maksoivat siitä suuren hinnan. Eräs heistä, Cheng, toi liikeasioissa Eurooppaan tullessaan sen mukanaan, aikoen myydä sen jollekulle englantilaiselle tai amerikalaiselle miljoonanomistajalle. Chengin sihteeri, Chuh Sin, varasti sen häneltä Pariisissa. Chuh Siniltä varasti sen taas Portsmouthissa eräs Holliment niminen mies, jolla oli toinen mies, Quartervayne, liitossa kanssaan. Holliment ja Quartervayne pakenivat Lontooseen, kivi mukanaan, ja uskoivat asian eräälle kolmannelle miehelle, Neamorelle. Neamore oli kerran ollut liikeasioissa, timanttikaupoissa, minun kanssani, käyttäen vain toista nimeä silloin; hän tuli nyt minun luokseni tarjoomaan kiveä. Minä ostin sen häneltä ja Hollimentilta ja Quartervaynelta; annoin heille kymmenentuhatta puntaa siitä. He pettivät minut; luulin heillä olevan oikeuden myydä sen. Vaan he saivat rangaistuksensa! — Chuh Sin ja roskajoukko, jonka hän oli haalinut kokoon, olivat heidän kintereillään, ja Holliment ja Quartervayne ja Neamore murhattiin. Sitten minä pääsin totuuden perille — ja otin rubiinin pois Pennithwaitelta, jonne sen olin lähettänyt varmasti säilytettäväksi, ja lähdin etsimään Chengiä. Tapasin hänet — Pariisissa. Ja sain hänet luovuttamaan kaikki omat ja ystäviensä oikeudet — minä maksoin hänelle neljäkymmentätuhatta puntaa. Minulla on kuitti taskussani; se on kirjoitettu sekä kiinan- että englanninkielellä! Nyt rubiini on minun! — ja huomenna Välkehtivällä Rubiinilla on se kaulassaan onnentuojana. Minä aion voittaa puolen miljoonaa puntaa Välkehtivällä Rubiinilla!"

"Te saatte kiinnittää sen Välkehtivän Rubiinin kaulaan, kun se on valmiiksi satuloitu huomenna iltapäivällä, Peggie Manson!" sanoi hän entisellä käskevällä tavallaan. "Sitten —"

"Jos te jätätte tuon esineen tähän taloon yöksi, lady Renardsmere, niin pois minä lähden tästä talosta ja sisarentyttäreni myöskin!" sanoi hän rauhallisesti. "Minua ihmetyttää, että saatatte käskeä kenenkään kunnon ihmisen katsoa sitä, vielä vähemmän koskea siihen! Siinä on verta — ihmishenkiä on sen tähden mennyt! Peggie — älä kosketa sitä sormellasikaan!"

"Ei minulla ole aikomustakaan, Millie-täti", sanoi Peggie. "En koskisi siihen, vaikka saisin kaiken rahan, minkä lady Renardsmere on siitä maksanut."

Peyton potkaisi minua hiljaa pöydän alla. Ymmärsin hänen tarkoituksensa. Suorin sanoin sanottuna, noiden kolmen naisen kesken oli syntymässä riita. Ja yhdellä heistä, ellei hän nyt sorastaan ollut mielipuoli, oli meidän miesten käsityksen mukaan ainakin joku ruuvi löyhässä. Mutta — olivatkohan nuo toiset kaksi siitä täysin selvillä?

Katsahdin salavihkaa lady Renardsmereen. Omituinen kiilto oli hävinnyt hänen silmistään, ja hän näytti taas olevan vanha, tavallinen, käskevä itsensä. Vielä kerran hän työnsi vihreätä vyötä lähemmäksi Peggietä.

"Välkehtivällä Rubiinilla pitää olla tämä kaulassa, kun se huomenna juoksee kilpaa!" sanoi hän. "Teidän on se kiinnitettävä, kun Medderfield on satulassa." "Ei!" sanoi Peggie päättävästi. "Sitä minä en tee!"

Lady Renardsmere alkoi rummuttaa pöytää jalokivisormuksia täynnä olevilla sormillaan. Aina hänellä oli paljon sormuksia, mutta tänä iltana oli niitä tavallista enemmän, ja timantit välkkyivät ja kimaltelivat, kun hänen kätensä liikkuivat.

"Enpä ole", vastasi Peggie. "Minä olen teidän valmentajanne. Mutta en rupea miksikään osalliseksi siihen asiaan, että hevosellanne olisi tuo inhoittava esine. Siinä se!"

Taasen tuo jäykkä, taipumaton olento alkoi rummuttaa pöytää. Äkkiä lady
Renardsmere kääntyi minuun.

"Tekö myöskin?" huudahti hän. "Sitten —" Hän pyörähti Peytoniin päin ja katsoi häntä kiinteästi, johon Peyton vastasi aivan yhtä kiinteällä katseella. "Te näytätte ymmärtäväiseltä mieheltä, te amerikkalainen", sanoi hän. "Puhukaa noille ihmisille järkeä!"

Peyton pani kätensä ristiin pöydälle ja istuen supisuorana katsoi lady
Renardsmereä pitkään ja kylmästi.

"No niin, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, lady Renardsmere", sanoi hän rauhallisesti, "niin puhun vähän järkeä teille. Tehän tiedätte, kuten tässä juuri olette myöntänyt, että kiinalainen Chuh Sin on jo ottanut monta hengiltä yrittäessään saada tuota esinettä takaisin. Te mainitsitte kolme nimeä — siihen on vielä neljäs lisättävänä — teidän asianajajanne Pennithwaite. Ja — kiinalainen on täällä saapuvilla! Hän katsoi juuri tuosta ikkunasta tuskin kaksi tuntia sitten. Ja jos minun on puhuttava järkeä, kehoitan vain neiti Mansonia pysymään siinä, mitä hän vasta on sanonut eikä mitenkään ryhtymään tuohon rubiiniin — se on kirottu!"

"Minä en haluakaan siihen mitenkään ryhtyä!" sanoi Peggie lujasti. "Ennemmin jätän kokonaan lady Renardsmeren ja hänen tallinsa. Se on viimeinen sanani."

Tuskin olin osannut odottaa sitä, mikä nyt seurasi. Mutta äkkiä ja sellaisella vilkkaudella, joka olisi tuottanut kunniaa nuoremmallekin naiselle, lady Renardsmere hypähti jaloilleen, astui kaksi askelta ovea kohden, aukaisi sen, kääntyi vieressä olevaan sähkökelloon ja painoi nappia. Puolessa minuutissa Joycey seisoi hänen edessään. Vanha rouva heilautti kättään ympäri meitä kaikkia osoittaen.

"Joycey, ajakaa nuo ihmiset talostani!" sanoi hän terävällä, lujalla äänellä. "Ulos he marssivat, niin monta kuin heitä on! Antakaa heille kymmenen minuuttia aikaa pakataksensa tavaransa, ja sitten — ulos!"

"Teidän armonne!" sanoi Joycey pehmeimmällä äänellään. "Jos teidän armonne…"

Sitten hän sieppasi vihreän vyön pöydältä ja pisti sen hameensa taskuun, astui eteissaliin noiden kahden ison miehen luo ja viittasi heitä seuraamaan häntä toiseen huoneeseen. Kaikki kolme hävisivät.

Me noudatimme viivyttelemättä lady Renardsmeren määräyksiä. Peggiellä oli oma autonsa ja autonkuljettajansa talon takana olevassa autotallissa, ja vähemmässä ajassa kuin meille oli myönnetty olimme pakanneet pukulaatikkomme ja astuimme ulos. Tuota pikaa me olimme autossa ja maantiellä — tähtien tuikkeessa.

"Mihinkä mennään?" kysyi neiti Hepple, kun autonkuljettaja kääntyi ohjeita saamaan.

"Käske hänen ajaa Lontooseen, Jim", vastasi Peggie. "Asetumme johonkin hotelliin."

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Asetuimme muutamaan isoon Northumberland-kadun varrella sijaitsevaan hotelliin. Vaikka silloin jo olikin myöhäinen, ei kukaan meistä halunnut heti paikalla vetäytyä levolle. Kokoonnuimme erääseen nurkkaukseen hämmentyneinä ja ymmällä. Peggie oli syvimmän epätoivon vallassa — ja minä tiesin, missä hänen ajatuksensa vaelsivat.

"Tietysti kaikki on lopussa lady Renardsmeren ja minun välilläni!" sanoi hän katkaisten äkkiä tuon painostavan hiljaisuuden. "Kun hän kerran ajaa minut talostaan, niin ajaa hän myös minut huomenaamuna talleistaan. Kaikki on lopussa!"

"Peggie kulta, tuo nainen oli suunniltaan tänä iltana", sanoi neiti
Hepple. "Ehkä hän oli päihdyksissä, käytöksestä päättäen ainakin.
Huomenaamulla —"

"Ei!" huudahti Peggie. "Minä tunnen hänet. Hän ei ole erilainen aamulla. Hän on tullut pähkähulluksi tuon luulon takia että tammalla pitää olla kaulassaan kirottu rubiini! Minä tunnen hänet, uskokaa pois! Hän ei ole hullu — hän on vain niin täpötäynnä taikauskoa jalokiviin nähden kuin konsanaan nainen voi olla — aina hän on ollut, niin kauan kuin minä olen hänet tuntenut. Ja tuon vihreän vyön hän huomenna panee Välkehtivän Rubiinin kaulaan, sanokoon kuka hyvänsä vaikka mitä! Ja kun minä en tahdo siihen asiaan sekaantua enkä sitä edistää — niin kaikki on lopussa. En ole hänen valmentajansa enää. Minä en peräydy enkä salli eläimen pitää tuommoista esinettä, joka on ihmisverestä tahmea. Eikä hän peräydy — jos Medderfield esimerkiksi ajattelisi samoin kuin minäkin ja kieltäytyisi ratsastamasta, ajaisi hän hänet heti tiehensä ja hankkisi uuden jockeyn — ellei muita siihen saisi, niin vaikkapa tallirengin. Hän panee Välkehtivän Rubiinin kantamaan tuota hirveätä esinettä, ja siinä tapauksessa…"

"Entä sitten?" kysyi Peyton hetken vaitiolon jälkeen. "Miten käy siinä tapauksessa?"

"Silloin Välkehtivä Rubiini ei voita Derbyä!" vastasi Peggie hiljaisella äänellä ja silmissään synkkä, surumielinen katse. "Se on varma asia!"

"Mitä tyhjiä!" sanoi Peyton. "Se on taikauskoa, ehdottomasti! Te tulette yhtä mahdottomaksi kuin lady Renardsmere."

"Ei se ole taikauskoa", väitti Peggie. "Se on kaukonäköisyyttä. Minä tunnen sen!"

"Jos teillä on sellainen tunne, niin älkää antako sille valtaa", neuvoi Peyton. "Mitäs joutavia! — tammahan on aivan viaton eläin joka tapauksessa. Jos lady Renardsmere on niin taikauskonsa hämmentämä, että jäykästi vaatii tuota kiveä Välkehtivän Rubiinin kaulaan — niin samapa tuo, ei se mitään vaikuta eläimen juoksukykyyn, arvelen minä. Eihän tietenkään ole mikään miellyttävä asia tietää, että sillä on päällään esine, jonka takia ihmisiä on murhattu — mutta luullakseni ei tunteellisuus tule kilpa-ajoasioissa kysymykseen. Ja ehkäpä hän, kuten neiti Hepple arvelee, on huomisaamuun mennessä malttanut mielensä — hän on minun nähdäkseni vanha, äkkipikainen henkilö — ja saamme asiat selviksi. Nyt ehdotan, että me kaikki lähdemme nukkumaan ja pysymme iloisina — pääasiahan sentään on, että voitamme tuossa kilpailussa."

Mutta hetkistä myöhemmin, kun olimme Peytonin omassa huoneessa, jonne olin pistäytynyt juomaan ja savuketta polttamaan, hän puisteli päätään.

"Tuo vanha nainen on pähkähullu, Cranage!" sanoi hän. "Ei kannata peloittaa tyttöä sen enempää, mutta minä luulen, että lady Renardsmeren asiat ovat toivottomasti hukassa."

"Lady Renardsmere on Epsomissa, ainakin hän meistä sinne jäi", hän vastasi. "Ja — kiinalainenkin on siellä! Hän ryhtyy väkivaltaisuuksiin toista tai molempia vastaan; ehkäpä vain toista vastaan, päästäkseen siten käsiksi toiseen. Mutta — varmasti hän toimii — sitä varten hän siellä on."

"Miten te sen tiedätte?" sanoi hän. "Oli — tarkoitatte! Mikäli aavistan, on sen hupsu omistaja näihin mennessä käynyt tuolla tallissa ottamassa sen pois sieltä. Ja sen minä sanon, että kaikesta huolimatta, mitä neiti Manson puhuu tai ajattelee taikauskosta, on lady Renardsmere mielipuoli — aivan järkensä menettänyt. Eikä kukaan tiedä, mitä mielipuoli nainen seuraavaksi työkseen tekee!"

"Onpa hän kyllin tervejärkinen laahatakseen mukanaan joka paikassa pari isoa miehenkoljoa henkivartijoinaan!" huomautin minä. "En ole ensinkään varma hänen mielipuolisuudestaan."

"Te ette ymmärrä", sanoi hän. "Hän saattaa olla selvä kylläkin yhdeksässä kohdassa, mutta parantumaton mielipuoli kymmenennessä. Kymmenes kohta on tässä tapauksessa juuri tuo rubiini! Olkoonpa niin, että sanoinkin tuolla alhaalla vanhan rouvan ehkä aamuun mennessä tulevan järkiinsä — tein sen vain neiti Mansonia rohkaistakseni. Itse puolestani uskon, että hän ei tule, vaan panee tuon kiven tamman kaulaan — ja kiinalainen on läheisyydessä!"

"Kuulkaapas!" sanoin minä äkkiä. "Me olemme täällä aivan lähellä Scotland Yardia. Minä ehdotan, että te ja minä pistäydymme siellä varhain huomenaamulla, ennen kuin lähdemme Epsomiin, ja yritämme tavata Jifferdeneä, ja jos saamme hänet käsiimme, kerromme hänelle kiinalaisesta. Ehkä hän pitää asiaa sen arvoisena, että lähtee sinne ja ottaa apulaisia mukaansa."

"Hyvä on!" vastasi hän. "Niin varhain kuin vain haluatte. Mutta se on melkein kuin neulan etsimistä heinäsuovasta!"

"Tuskinpa sentään", sanoin minä. "Jos, kuten sanotte, kiinalaisella on päämääränään joko lady Renardsmere tai hänen hevosensa, on hänen tultava toisen tai toisen lähelle, voidakseen toimia. Vai mitä arvelette?"

"Ette te enkä minä tiedä mitään tuon miehen aikeista, jossa on voimaa ja viekkautta niin harvinaisessa määrässä yhtyneinä", vastasi hän oraakkelimaisesti. "Vaan eipä tietenkään haittaa mitään, vaikka käymmekin tapaamassa Jifferdeneä."

Me lähdimme yhdessä Scotland Yardiin heti aamiaista syötyämme seuraavana aamuna. Me kohtasimme Jifferdenen melkein paikalla ja jäimme tuijottamaan häneen. Hän oli puettu hienoon, tahrattomaan kilpa-ajoasuun — komea keikari, kiikari olalla ja päässään korkea, valkoinen hattu mustine nauhoineen.

"Tarpeetonta kysyä, mihin olette menossa, Jifferdene", huomautin päästäen nauruun, joka omasta mielestäni kuulosti hyvin ontolta. "Sitähän koko ulkoasunne toitottaa!"

"Asianmukainen varustus, herra Cranage", sanoi hän. "Virkavelvollisuuksia, sir! Meitä lähtee sinne useampia — vaikka eivät kaikki näin purppuraan ja hienoihin liinavaatteisiin puettuina. Tapaatte minut satuloimisaitauksessa, jos teillä on asiaa. Mutta — mikä teidät tänne tuo?"

Minä kerroin hänelle kaikki viimeöisestä ilmestyksestä ikkunassa ja sitä seuraavista tapauksista. Hän kuunteli tarkkaavaisena, käsittäen kaikki.

"Marengo-huvilaan", vastasin minä. "Luonnollisesti emme tiedä, jäikö hän sinne. Ehkäpä jäi, vaikka eräs hänen isoja autojaan odotti pihalla. Mutta jättäessämme hänet oli hänellä seurassaan — henkivartiostonsa."

"Otan asiasta heti selvää", sanoi hän lähtien puhelimeen. "Olen nyt saanut kuulla hänen armostaan ja hänen henkivartijoistaan — sain hänestä myöskin myöhään eilen iltapäivällä tietoja. Lady Renardsmere, hyvät herrat, on seurassaan kaksi yksityisetsivää, entisiä poliiseja, viimeiset kymmenen päivää asunut isossa huoneustossa Great Central -hotellissa, mukanaan kamarineitinsä ja yksi miespalvelija. Minä soitan ja kysyn, onko hän siellä edelleen."

"Lady Renardsmere lähti Epsomiin myöhään eilen illalla", sanoi hän. "Hän ei palannut. Otaksukaamme siis, että hän on siellä. No hyvä! — siten käyvät asiat yksinkertaisemmiksi."

"Meidän suunnitelmamme on pysyä — huomaamatta — hänen ja hänen hevosensa läheisyydessä", sanoi Jifferdene, "ollaksemme valmiit siinä tapauksessa että tuo kiinalainen yrittää häiritä kumpaakaan — eikö niin? Ymmärrättehän tarkoituksen? No niin — kertokaa nyt minulle tarkkaan, missä Marengo-huvila on ja missä tamman talli on, ja tunnin kuluttua tästä lähtien ovat he kumpikin minun ja miesteni huolellisimman valvonnan alaisina — me olemme perillä ennen teitä!"

Me selitimme hänelle yksityiskohdat tarkalleen, lähdimme pois ja palasimme hotelliimme. Kello oli silloin vähän vailla kymmenen; neljännestä yli me kaikki olimme Peggien autossa ja matkalla Epsomiin. Loppumattomana jonona vierikin jo ajopelejä kaupungista; oli erinomaisen kaunis aamu ja kulkiessamme Westminster-sillan yli ja suunnatessamme kulkumme etelään päin näytti meistä, että osanotto suuriin kilpa-ajoihin tulisi olemaan aivan erikoinen. Luulin, että kahdenkymmenenkolmen kilometrin matka nummelle kävisi aika hitaasti, mutta Peggien autonkuljettaja, vanha lontoolainen, tunsi tämän alueen hyvin ja käyttämällä viisaasti oikoteitä ja kierroksia, kyyditsi meidät Epsomin pääpysäyspaikalle kohta yhdentoista jälkeen. Me jätimme hänet sinne sijoittamaan autoa niiden kymmenien joukkoon, joita joka hetki saapui, ja lähdimme kaikki neljä vieressä olevan tallin luo, johon Välkehtivä Rubiini oli majoitettu.

Ennenkuin pääsimme aivan lähelle, näimme että jotakin oli tapahtunut. Etualalla, juuri Välkehtivän Rubiinin talliosaston edessä, seisoivat ryhmänä yksityissalapoliisit, jotka lady Renardsmere oli lähettänyt Mansonin huvilaan Robindalen johdolla. Niiden ja meidän välillämme seisoi Bradgett, nähtävästikin kyyneliin puhkeemaisillaan, jutellen Medderfieldille, jockeylle, joka oli puettuna komeaan ajopukuun ja näytti olevan kuvaamattoman hämillään; heidän takanaan hiiviskeli Välkehtivän Rubiinin oma tallipoika, toden teolla itkien ja katsoen toisesta toiseen aivan kuin lohdutusta toivoen. Ja vähän matkan päässä näin Jifferdenen tavallisena katselijana useitten muitten miesten keskellä.

Peggie meni suoraan Bradgettin luo; nähdessään hänet takana seisova tallipoika voivotteli ihan kuuluvasti.

"No, Bradgett, mitä on tekeillä?" tiedusteli Peggie, nyökäten
Medderfieldille. "Antakaa kuulua!"

Bradgett puisteli päätään. Hänen puhtaaksi ajettu naamansa venyi pitkän ja surkean näköiseksi.

"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, neiti!" vastasi hän. "Kukaan ei tiedä, mitä on tekeillä! Sen vain tiedän, että lady Renardsmere tuli tänne kello yhdeksältä tänä aamuna seurassaan pari isoa kaveria, jotka pysyttelivät tavattoman lähellä häntä, ajoi minut miehineni ulos tamman tallista, lukitsi oven omin käsin, asetti nuo ukkelit tuolla sen eteen ja kertoi minulle, että te ette enää ollut hänen valmentajansa ja että paha meidät perisi, jos yrittäisimme lähestyä enää Välkehtivää Rubiinia! Minä — minä luulen, että hän on tullut hulluksi, neiti, tai jotakin sentapaista — hirveän pahalla tuulella hän ainakin oli. Mitä meidän on tehtävä, neiti?"

"En tiedä, neiti", vastasi Bradgett. "Hän lähti noiden kahden miehen seuraamana tuonne kentän yli — majuri Camperdalen talleja kohden. Hän on pannut Välkehtivän Rubiinin tallin avaimen taskuunsa, neiti."

"Mistä oikeastaan on kysymys, neiti Manson?" kysyi Medderfield luonnollisen uneliaana. "Omituinen juttu, eikö niin?"

"Minä en voi kertoa teille, mistä oikeastaan on kysymys, Medderfield", vastasi Peggie. "Lady Renardsmere —"

"Hänen armonsa tulee takaisin!" sanoi hän. "Minä näen hänet — hänen seurassaan on miehiä."

Me käännyimme kaikki siihen suuntaan, jonne poika sormellaan osoitti. Näimme lady Renardsmeren lähestyvän viistoon juuri alapuolellamme olevan kanervikon poikki. Hänen kaksi henkipalvelijaansa oli hänen kintereillään; hänen takanaan kulki kolme miestä, jotka ilmeisesti olivat tallirenkejä; näiden rinnalla asteli kookas, sotilaan näköinen mies, jonka minä otaksuin majuri Camperdaleksi, hyvässä maineessa olevaksi valmentajaksi. Ja minulle alkoi selvitä, mitä oli tekeillä.

"Lähdetään pois, Peggie!" kuiskasin minä. "Turhaa on jäädä tänne. Antaa hänen tehdä mielensä mukaan."

"En lähde!" sanoi hän. "Täällä minä olen ja tänne jään! Katson mitä tapahtuu."

Pieni saattue lähestyi. Sen oli astuttava aivan meidän vierestämme; lady Renardsmere, marssien muiden edellä katse talleihin kiintyneenä, vilkaisi äkkiä sivulle ja huomasi meidät.

"Menkää tiehenne!" huusi hän. "Menkää tiehenne, joka sorkka! Meidän välillämme on kaikki lopussa, Peggie Manson — te ette enää ole valmentajani! Minä en kärsi, että minun palveluksessani olevat henkilöt osoittavat minulle tottelemattomuutta! Menkää jokainen tiehenne, mutta te, Madderfield, tulkaa te tänne — minulla on joitakin määräyksiä teille annettavana."

"Tulkaa pois!" hän sanoi. "Tuokaa molemmat naiset taemmas. Tuo vanha rouva on tällä haavaa ihan suunniltaan. Turha on suututtaa häntä enempää. Tulkaa!"

Sain neiti Hepplen ja neiti Mansonin peräytymään. Me siirryimme noin kymmenen metrin päähän Bradgettin ja tallipojan seuratessa meitä ja jäimme katsomaan. Tapahtui juuri, mitä olin odottanutkin. Lady Renardsmere aukaisi tallin oven; hänen seuralaisensa astuivat sisään; jonkun hetken kuluttua toivat he Välkehtivän Rubiinin ulos; hupsun omistajansa, salapoliisihenkivartiostonsa ja uusien seuralaistensa saattamana se kuljetettiin Camperdalen talleja kohden. Peggien kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi ja sitten valkeiksi; Bradgett kirosi partaansa; tallipoika vetäisi esiin koreankirjavan nenäliinan ja nyyhkytti siihen. Ja Jifferdene, osoittamatta ensinkään tuntevansa meitä, asteli apulaisineen suosikin ja sen saattojoukon jäljestä.

Siihen saakka Medderfield ei ollut liikahtanut. Mutta nyt hän katseli ympärilleen ja minuun päin. Hän iski minulle silmää, ja minä menin hänen luokseen.

"Onko häneltä joku ruuvi irti, herra Cranage?" kysyi hän, nyökäten lady
Renardsmereen päin.

"Lady Renardsmerellä ja neiti Mansonilla on ollut riita, Medderfield", sanoin minä. "Lady Renardsmere on niitä naisia, jotka eivät kärsi vastustamista. Mutta — eihän se ollenkaan estä teitä ratsastamasta Välkehtivällä Rubiinilla tänään iltapäivällä, eihän?"

"Vieläkös mitä, aion tietysti ratsastaa, herra Cranage", sanoi hän päättävästi. "Meidän kesken puhuen, hänen armonsa on luvannut minulle viisituhatta puntaa, jos me voitamme. Mutta — neiti Mansonin asia on paha, sir! Hänen on ansio, enkä minä, hitto vie, ymmärrä tämän aamun juttua muuta kuin että, kuten sanoin, hänen armoltaan on joku ruuvi löyhtynyt. Mutta kauppa kun kauppa! Minä lähden nyt katsomaan, mitä hänen armollaan on asiaa. Tapaamme myöhemmin satuloimisaitauksessa kai?"

Hän lähti pois Camperdalen talleille päin, ja minä palasin Peggien ja toisten luo. Peggie näytti tulleen mykäksi hämmästyksestä; hän seisoi hyvin kalpeana ja hiljaisena katsellen tammaa ympäröivän pienen seurueen etääntymistä; vasta kun se oli hävinnyt, näytti hän taas huomaavan muut ympärillään. Vihdoin neiti Hepple laski kätensä hänen käsivarrelleen.

Peggien kasvoille palasi äkkiä väri ja hänen silmänsä salamoivat — vaarallisesti. Hän kääntyi neiti Heppleen uhmaavin kasvoin.

"Kotiin!" huudahti hän. "Kotiinko? En hitto vie menekään! En — minä jään katsomaan loppuun asti! Minähän sen kuitenkin valmensin!"

Saimme hänet tulemaan pois kanssamme; saimme hänet syömään vähän aamiaistakin. Aika kului; koetimme kiinnittää huomiomme suunnattomiin väkijoukkoihin, kahteen ensimmäiseen kilpailuun; siitä ei ollut mitään apua; ainoa, mitä odotimme, oli… vaan kaikkihan tiesimme, mitä se oli. Ja vihdoin me olimme satuloimisaitauksessa, me neljä yhdessä, ympärillämme joukko miehiä ja naisia, kiihkeinä näkemään suosikkia. Oli jo tullut tiedoksi, että jotakin erikoisempaa oli tapahtunut. Kuulin kuiskauksia, satunnaisia huomautuksia. Kuta lähemmäksi aika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi levottomuus…

Ja vihdoin tuli tamma, ja ihmiset koettivat tunkeutua lähelle nähdäksensä sitä olentoa, joka oli pelkkää elämää ja tulta, valmennettu mahdollisimman valmiiksi ja täydelliseksi. Ja sen kauniisti kaartuvan kaulan ympäri oli varmasti kiinnitetty kirkkaanvihreä nahkavyö kirottuine verenpunaisine rubiineineen!

VIIDESKOLMATTA LUKU

Me seisoimme yhdessä, neiti Hepple, Peggie, Peyton ja minä — emme etäisyyden, vaan lady Renardsmeren vihan erottamina tuosta kauniista eläimestä, johon me kaikki, ja Peggie erikoisesti, olimme niin syvästi kiintyneitä. Se taas, tietämätönnä kaikista sitä koskevista asioista, seisoi joukon keskellä, jonka muodostivat sen uusi palveluskunta, tuo valpas henkivartiosto, lady Renardsmere ja Medderfield. Lady Renardsmere, käsi epäluuloisesti eläimen kaulalla, puhui vakavasti jockeylle. Joka puolella heidän ja meidän ympärillämme oli katselijoita, miehiä ja naisia, urheilumaailmassa hyvin tunnettuja henkilöitä, kiihkeinä ja uteliaina näkemään suosikkia, mutta sitä ympäröivien virkaintoisten vartijoiden toimesta pysytellen loitompana. Jo ympäröi salaisuuden ilmapiiri Välkehtivää Rubiinia; huhuja oli päässyt liikkeelle, ja ihmiset tarkastelivat lady Renardsmereä ja Peggietä uteliain, tutkivin katsein. Muuan vanhanpuoleinen mies kääntyi äkkiä Peggien puoleen.

"Luulin teidän valmentaneen lady Renardsmerelle, neiti Manson", sanoi hän. "Ettekö te ole vastuussa tuosta pikku täydellisyydestä?"

"Olin eilisiltaan asti, kapteeni Marsham", vastasi Peggie levollisesti.
"Lady Renardsmere on ottanut sen pois minun käsistäni."

"Hyvä Jumala, — sepä omituista menettelyä!" huudahti kapteeni Marsham.
"Semmoista en ole milloinkaan eläissäni kuullut! Sopimatonta!"

"Naisen päähänpistoa arvattavasti", jatkoi vanha herra tutkivin katsein. "Taitaa olla oikukas nainen, tuo lady Renardsmere? Hm! — ainakin teidän on kunnia niiden mielestä, jotka tietävät. Te kai odotatte sen helposti voittavan?"

Peggie katsahti ympärilleen satuloimisaitauksessa. Siellä oli muitakin hevosia — Jack Cade, Hedgesparrow, Flotsam, Roneo ja puolisen tusinaa muita vähäpätöisempiä. Ihmiset seisoskelivat niiden ympärillä ryhminä ja joukkueina arvioiden, arvostellen…

"Ei täällä näy yhtään hevosta, joka voisi sen voittaa", sanoi Peggie rauhallisesti. "Ei ole milloinkaan ollut olemassa Derby-kilpailijaa, jolla olisi suuremmat voittomahdollisuudet, kapteeni Marsham. Minä uskaltaisin viimeisen roponi siitä!"

"Lähdetään kaiteiden ääreen, niin lähelle päätepylvästä kuin suinkin", sanoi hän. "En halua nähdä tätä sen enempää — tahdon vain nähdä sen voittavan. Ja sitten — minä lähden!"

Peyton otti häneltä neiti Hepplen ja lähti edeltä astumaan, ja minä seurasin Peggien rinnalla. Äkkiä hän väkijoukon läpi työntyessämme pujotti kätensä minun käsikoukkuuni ja kuiskasi.

"Jim", sanoi hän, "minä olen mennyttä. Kaikki on nyt lopussa. Tämän
jälkeen jätän valmentamisen — en enää ikänä valmenna muuta hevosta.
Saan kumminkin, kuten vanha kapteeni Marsham sanoi, kunnian Välkehtivän
Rubiinin menestyksestä. Jos — jos se voittaa!"

"Olethan varma sen voitosta, Peggie", sanoin minä. "Tiedäthän olevasi. Niin on jokainen! Hyväinen aika, eihän siitä nyt voi rahaa saada muuten kuin —"

"Tiedän — tiedän!" vastasi hän sukkelaan. "Mutta olen raskaalla mielellä — minulla on jonkinlainen outo, synkkä aavistus siitä, että jotakin tapahtuu."

"Hermostusta!" sanoin. "Sinä olet vielä kiihdyksissäsi eilisen illan ja tämän aamun tapahtumista — eikä kummakaan. Mutta —"

"Tuo inhoittava esine sen kaulassa!" keskeytti hän. "Jim! — ajattelepa — ajattelepa, että kiinalainen olisi täällä ja — ja näkisi birmalaisen rubiinin?"

Hetkellisessä kiihtymyksessäni olin unohtanut kiinalaisen. Katselin vaistomaisesti ympärilleni, oikealle ja vasemmalle. Oli vaikea olettaa, että ainoakaan itämaalainen kykenisi huomiota herättämättä piileksimään tässä hienossa ympäristössä.

"En ymmärrä, mitä kiinalainen voisi saada aikaan — täällä", sanoin minä. "Näithän, että Välkehtivää Rubiinia vartioitiin mahdollisimman huolellisesti aina viime hetkeen saakka. Ja etkö sinä huomannut, että Jifferdene, mukana muutamia miehiänsä, oli aivan hevosen ja lady Renardsmeren vieressä, vaikka ei tietenkään lady Renardsmere erottanut heitä muusta kilpa-ajoyleisöstä. En käsitä, miten kiinalainen tai joku hänen kätyreistään, jos hänellä sellaisia on, voisi käydä hevosen tai sen omistajan kimppuun."

"Vähät minä siitä välitän, mitä tapahtuu, tai saattaa tapahtua lady Renardsmerelle", sanoi hän. "Hän on sen kaiken ansainnut ostamalla tuon inhoittavan esineen! Mutta tamma…"

"Mitäpä sille voisi tapahtua?" keskeytin minä. "Sitähän vartioidaan nyt niin tarkasti, ettei kärpänenkään saattaisi huomaamatta asettua sen selkään. Jonkun hetken kuluttua se jo on menossa lähtökohdalle. Ja kun Medderfield kerran on satulassa ja matkalla…"

"Toivoisinpa sittenkin, että kaikki jo olisi ohi!" huomautti hän. "Olen levoton, Jim… levoton!"

"Eivät Välkehtivän Rubiinin puolesta vetoa lyöneet ainakaan näytä huolissaan olevan, Peggie", sanoin minä, koettaen rohkaista häntä. "Kuunteleppa vain!"

Ja todellakin, mikäli saattoi päättää niistä keskustelun katkelmista, joita joka puolelta kuului, sai hyvinkin pian kaksi eri vaikutelmaa — toisen, että kaikki pitivät Derbyn tulosta itsestään selvänä; toisen, että kaikki olivat kahden viime kuukauden kuluessa panneet rahansa lady Renardsmeren tamman puolesta. Peyton ohjasi Peggien neiti Hepplen viereen aivan aitauksen ääreen ja katsoi sitten merkitsevästi minuun.

"Tuntuu siltä kuin ympärillämme oleva yleisö pitäisi tätä tilaisuutta juhlakulkueena, jossa Välkehtivä tulee johtamaan ja muut kaikki kiltisti seuraamaan sitä!" huomautti hän kuivakiskoisesti. "Olen kuullut kuuden eri henkilön sanovan, että vain yksi hevonen tulee kysymykseen ja että muut voisivat yhtä hyvin pysyä talleissaan! Mutta neiti Manson taitaa olla pahoillaan?"

"Mutta", huomautti hän, "ei mielestäni ole enää mitään vaaraa. Ei enää muuta puutu kuin tuoda se esille ja antaa sen juosta. Entä millä juhlamenoilla päättyy tämä historiallinen tapaus? Jos Välkehtivä Rubiini voittaa — kuuluuko sen omistajalle mennä radalle ja taluttaa se lavan eteen?"

"Varmastikin, mikäli minä lady Renardsmereä tunnen", vastasin minä.
"Sen halukkaampi ei ole kukaan — ei hullu eikä viisas!"

"Siitä tulee vaarallinen hetki!" sanoi hän. "Hevosen ja sen omistajan ympärillä arvattavasti tyrkitään ja tungeksitaan. Siinä tarjoutuu kiinalaiselle otollinen tilaisuus!"

"Varmasti!" vakuutti hän lujasti. "Täällä hän jossakin on. Ja jos hän näkee tuon rubiinin — niin silloin tapahtuu jotakin. Hän koettaa saada sitä käsiinsä — keinolla millä hyvänsä."

"Tehköön mitä hyvänsä — kun kilpailut ovat ohi", sanoin minä. "Mutta en käsitä, miten hän voi päästä mihinkään tai kehenkään käsiksi sitä ennen."

"Silloin se tapahtuu kuin sanoin", selitti Peyton. "Eikä minun mielestäni ole tarpeellista varoittaa lady Renardsmereä. Mutta — hei, tuoltahan hevoset jo tulevatkin!"

Hevoset tulivat esille ohjelmaan merkityssä järjestyksessä — minua eivät niistä erikoisesti huvittaneet muut kuin Jack Cade, isokasvuinen kauniinruskea varsa, ja Hedgesparrow, jonkun verran hentorakenteinen, siro, kastanjanruskea tamma. Eikä huvittanut muitakaan — kaikki katselivat ja tarkkailivat vain Välkehtivää Rubiinia, joka ilmestyi kokonaisuudessaan näkyviin kulkueen keskikohdalla ja jota radan vastaisella puolella oleva yleisö riemuhuudoin tervehti.

Se näytti yhtä siivokäytöksiseltä kuin oli hyvin kasvatettukin, ja hyväksyvä murina kaikui joka puolelta ympäriltämme. Mutta viereltäni puhui samassa teräväkatseinen mies — äänekkäästi.

"Mikä kirkkaanvihreä juova tamman kaulassa on ja mikä kimalteleva esine siihen on kiinnitetty?" huudahti hän. "Mitä peijakkaan peliä se semmoinen on?"

Muuan toinen mies kääntyi puolittain puhujaan ja katsoi häneen rauhallisesti ja merkitsevästi.

"Taikakalu!" sanoi hän lakoonisesti. "Ettekö ole milloinkaan kuullut puhuttavan vanhan lady Renardsmeren taikauskoisesta jalokivi-himosta? Tuo nähtävästi on hänen tapansa hankkia onnea!"

"Hankkia pikemminkin huonoa onnea!" selitti toinen jurosti. "Eikö olekin koristanut hevostaan kuin toiset hullut autonsa! Tuommoisella kirotulla taikakalulla — naurettavaa! En ole nähnyt englantilaisella kilpa-ajohevosella sellaista esinettä minun aikanani — ja se onkin melko pitkä aika, totta vie!"

"Luullakseni ei se tee mitään eroa puoleen eikä toiseen", sanoi toinen puhuja rauhallisesti. "Lady Renardsmere on niin tuiki varma voitostansa kuin olla voipi — vedonlyönnissä tahdotaan nyt seitsemän kahta vastaan."

Juhlallinen saatto teki kierroksensa ja hevonen toisensa jälkeen astui lähtöportille. Me näimme jockeytten lakkien liikkuvan kuin värillisten lasipalasten kaleidoskoopissa. Peyton, joka oli päätään pitempi minua, kysyi minulta erästä asiaa.

"Miten minä tuon pikku neitosemme tunnen, kun se tulee kiertäen rataa pitkin?" kysyi hän. "Tämän kiikarinkin avulla on vähän vaikea saada selvää mikä mikin on."

"Katsokaa, missä kirkkaanvihreä lakki näkyy", sanoin minä. "Lady Renardsmeren värit ovat kirkkaanvihreä lakki ja takki sekä oranssin värinen nauha oikealta olkapäältä vasemmalle lanteelle. Tarkatkaa lakkia! Ei ole nähdäkseni muuta heleänväristä lakkia. Pitäkää silmällä —"

Joukon äkillinen, valtava huuto sai Peytonin hypähtämään, ja minä näin hänen poskiensa hehkuvan innostuksesta ja kiihtymyksestä. Kohoten meitä muita korkeammalle hän näki enemmän kuin me ja seuraten liehuvia lakkeja, kun hevoset kiitivät eteenpäin ylänkömaata radan tuonpuolisella sivulla, hän alkoi huudella meille tiedoituksia.

"Minä näen heleän lakin — se on aivan muitten keskellä! Eräs tumma lakki on edessä — hyvän matkankin. Kuka se on?" hän kysyi.

"En hitto vie tiedä!" sanoin minä. "Samantekevä kuka nyt on edessä! — siitä on kysymys, kuka silloin on edessä, kun ne tänne tulevat. Tarkatkaa niitä, kun ne alkavat kiertää tännepäin!"

Sitten minä katsahdin Peggieen. Seisten aivan aitauksen vieressä melkein vastapäätä päätepylvästä hän tuijotti suoraan eteensä — tyhjyyteen. Ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja pujotin käteni hänen kainaloonsa välittämättä siitä, miten hevoset juoksivat. Vielä muutamia hetkiä…

"En saata nyt nähdä niitä paljoakaan", mutisi Peyton minun takaani. "Ne ovat jotenkin kuin maahan vajonneet. Heleä lakki oli samoilla paikkeilla…"

Äkkiä puhkesi ilmoille kova huuto vasemmalta puoleltamme, kun tuo tiheään sulloutunut joukko kiiti Tattenham-nurkkauksen ympäri ja tuli kokonaisuudessaan kiihkeän väkijoukon näkyville radan katselijain puolisella sivulla — huuto, joka alkoi ja jatkui yhä voimakkaammaksi paisuen. Ja hetkiseksi minä unohdin Peggien valkeine kasvoineen ja palavine silmineen.

"Ne ovat sekaisin", vastasi hän. "Tiheässä ryhmässä — no — lempo soikoon, nyt minä näen heleän lakin tulevan esiin — tulevan esiin! — se on etummaisena!" Suuri yleisökin näki, ja huuto vahveni ja laajeni. Iso mies, Peytoniakin isompi, otti äkkiä kiikarin silmiltään ja naurahti.

"Se on useita pituuksia edessä nyt, jumal'avita!" hän sanoi huuliaan maiskuttaen. "Useita pituuksia. Eivätkä ne ole vielä pitkällä sivulla! Se voittaa aivan helposti!"

Joukon huutoon alkoi sekaantua naurua — sellaisten ihmisten naurua, jotka näkevät juuri sen tapahtuvan, mitä haluavat. Se lähti täyteen sullotuilta lehtereiltä, aituuksista, tarhoista, kiehuvasta väkijoukosta kummallakin puolella rataa. Ojentauduin täyteen pituuteeni ja katselin. Välkehtivä Rubiini siellä etäällä oli, sen mukaan kuin saatoin arvostella, kuusi pituutta Jack Caden edellä, ja kiiti eteenpäin vinhasti kuin meteori. Kaikkialta kuului vain huutoa — ja huuto paisui yhä valtavammaksi tamman joka askeleella.

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä — luultavasti juuri viimeisiä riemukkaita sanoja lausuessani — tapahtui tuo pirullinen teko. Välkehtivä Rubiini oli silloin noin kolmenkymmenen metrin päässä päätepylväästä, useita pituuksia Jack Caden edellä, joka kuitenkin oli oivallisesti juosten tulossa sen jälessä, ja tämän takana oli Hedgesparrow, Flotsam ja pari vähemmän tunnettua kintereillään, loput kilpailijoista seuraten häntänä perässä.

Miten asia oikein tapahtui, sitä ei kyennyt ainoakaan silminnäkijä tai läsnäolija tarkoin kertomaan — mutta yht'äkkiä lensi radan alapäässä olevasta tiheään sullotusta väkijoukosta tamman eteen esine, joka silminnäkijäin kertoman mukaan näytti krikettipallolta. Seurasi häikäisevä tulenleimaus, mahtava paukaus, ja Välkehtivä Rubiini syöksyi maahan kuin luodin lävistämänä, värähteli, oli hiljaa, samalla kuin Medderfield, joka viskautui suin päin maahan, hoippuroi polvilleen ja vaipui sitten kokoon liikkumattomaksi. Ja Välkehtivään Rubiiniin kompastui Jack Cade ja siihen vuorostaan Hedgesparrow, kun taas Flotsam väisti kaukaa tuota sätkivää röykkiötä, jatkoi matkaa ja sivuutti paalun…

Seuraava tietoinen toimintani oli se, että Peyton ja minä, tiikerin lailla taistellen, olimme ulvovan ja kiljuvan väkijoukon keskellä, väkipakoin työntymässä tamman luo. Kansaa oli kummaltakin puolelta tunkeutunut radalle — olimme sen ja poliisien kanssa sekaisin — hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut hornan kattilassa. Näin tuttuja miehiä paholaisten lailla taistelevan päästäkseen likelle tai palauttaakseen järjestystä; siellä oli Jifferdene — Camperdale — Bradgett — etsiviä — tallirenkejä. Ja ylt'ympäri meitä toiset kirosivat, toiset olivat raivosta sanattomat, toiset painelivat verentahraamia nenäliinoja poskiaan vastaan, siellä täällä virui mies kuolleena, ja vapaammilla paikoilla toiset juoksivat umpimähkään ympäri sormet hajallaan, aivan kuin olisivat halunneet tarttua roiston kurkkuun…

Pääsimme vihdoin tamman luo. Se oli kuollut kuin kivi, ja kirkkaanvihreä vyö ja kultakehyksinen rubiini olivat tipotiessään. Ja Peyton laski vapisevan kätensä käsivarrelleni.

"Kiinalainen on voittanut, Cranage!" kuiskasi hän. "Nyt pitää muistaa tyttö! Menkää takaisin hänen luokseen!"

Lähdin takaisin, taistellen yhä joka askeleesta, Peggien luo. Hän oli jo kuullut, ja sanaakaan sanomatta otin häntä käsivarresta ja vein pois, ulos aitauksesta, radan poikki ja mitään puhumatta ulkopuolella olevan hiljaisen alangon poikki. Sieltä lähti varjoisa, rauhallinen kuja, jolle poikkesimme, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. Käteni kosketus sai hänet puhkeamaan virkistäviin kyyneliin… ja kesken tämän kyyneltulvan suutelimme toisiamme ensi kerran.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄLKEHTIVÄ RUBIINI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.