The Project Gutenberg eBook of Hänen salaisuutensa, by M. E. Braddon

   I. "Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."
  II. "Alussa lempi on leikkiä aina."
III. Häntä pidetään loitolla.
  IV. Häpeätä ja pelkoa.
   V. Kuin murhasta unta nähden.
  VI. "Pelkkää synkkää hiljaisuutta."
VII. "Rakkaus voittaa aikanaan."
VIII. "Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."
  IX. "Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua."
   X. "Hornan voimat pimittävät järkesi."
  XI. "Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jalkaisi juuressa."
XII. "Annettakoon siis kaikille anteeksi."

Englantilainen maisema levisi Weldon Stukeleyn silmien edessä, eikä hän mielestään ollut nähnyt mitään niin kaunista viimekuluneina seitsemänä vuotena, vaikka hän oli oleskellut seuduilla, missä luonto tuhlaa muotoja ja värejä. Hän oli elänyt Itämailla, sivistyksen kehdossa, uskonnon, kielien, tieteen, taiteen, runouden ja sotataidon alkuperäisessä kotimaassa — ikimuistoisilla Itämailla, joiden hengenviljelyksestä kreikkalainen kulttuuri kaikessa loistossaan oli vain vesa. Hän oli matkustanut Himalaijalla, tähystellyt Mount Everestin epäystävällisiä huippuja. Ja kun hän nyt Scadleyn asemalta vuokraamissaan vaunuissa sivuutti tienhaaran metsässä ja näki niityn, jolla kylä sijaitsi pienine lammikkoineen, ja lauman laiskoja lehmiä seisomassa mahaansa asti vedessä; kun hän näki pienen ravintolan, jonka edustalla oli juottokaukalo ja tangon päähän ripustettu kyltti, sekä kartanolle vievää ajotietä varjostavat kolme jalavaa ja punaisenruskeissa takeissaan seinustalla tukevan tammipenkin ympärillä seisovat talonpojat — silloin ajatteli kotiin palaava vaeltaja, että tämä yksinkertainen maalaiskuva voitti etelän upeuden ja ihanuuden.

Vaunut ajoivat porteista Darnel-puistoon. Paksu rouva seisoi veräjätuvalla ja niiasi.

"Kuinka voidaan, rouva Drabble?" kysyi eversti sydämellisesti ikäänkuin olisi tavannut vanhan ystävän. "Nuorekas kuten aina, ettekä ole laihtunutkaan, näen mä!"

Darnel-puisto oli tavattoman kaunis paikka, varsinkin aurinkoisena kesäpäivänä. Päärakennus oli yhtä vanha kuin sir Cristopher Wren itse, ja siellä oli korkeat, avarat huoneet. Tammi-, honka- ja lehtikuusipuistikko suojasi sitä muulta maailmalta ja sen seiniä saarsi komea tiheikkö rhododendron-pensaita ja azaleaa — "djungeliksi" eversti sitä nimitti.

Tätä herrasmiestä odotettiin Darnelille vieraaksi, mutta hän saapuikin aikaisemmalla junalla kuin oli aiottu. Seurauksena oli vanhan hovimestarin Purdewin ilmoitus, että sir Allan ja lady Darnel eivät vielä olleet palanneet huviajelulta.

"Mutta ehkä eversti haluaa ensiksi tavata neiti Darnelin? Hän odottaa vierashuoneessa."

"Vai niin", sanoi eversti kummastuneena. "Siis odottaa sir Allanin sisar minua vierashuoneessa. No, sitten tahdon käydä tervehtimässä ennenkuin menen huoneeseeni. Palvelijani tulee perästä matkalaukkuineni — en huolinut häntä odottaa."

Teepöydän ääressä vierashuoneessa istui nainen, joka odottavasti hymyillen kääntyi oveen päin.

Hän oli vähäinen, solakka, siro ja hieno nainen, jolla oli pienet, hienopiirteiset kasvot, vaaleanruskea tukka ja tummanruskeat silmät — kauniit, läpitunkevat, hiukan käskevät silmät; ja jyrkähköt piirteet antoivat ilmettä muutoin tavallisille kasvoille. Hän oli hyvin aistikkaasti puettuna vaaleanharmaaseen hameeseen, jonka ohuehkon, harsomaisen kankaan väri mainiosti sopi hänen hienoon hipiäänsä. Eversti Stukeley tiesi hänen olevan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta vieras olisi otaksunut hänet kaksikymmenkahdeksan-vuotiaaksi — hän oli ymmärtänyt hyvin hoitaa itseänsä elämän vaiheissa!

Hän tervehti tulijaa tyynesti ja sydämellisesti, mutta jonkinlaisella hillityllä hartaudella, joka olisi hurmannut ketä miestä tahansa. Eversti ei kuitenkaan osoittanut mitään innostusta. Hän oli äsken kiittänyt Jumalaa englantilaisesta maisemasta, mutta hän ei kiittänyt Dora Darnelista. Hän otti tämän tarjoaman täytetyn teekupin vastaan, mutta ei ilmaissut mitään ihastusta kohtaamisesta.

"Teitä kai kummastuttaa, että olen asettunut tänne, senjälkeen kun sir
Allan meni naimisiin?" virkkoi neiti Darnel.

"Pikemmin ihmettelen, että vielä tapaan teidät neiti Darnelina. Arvoton sukupuolemme ei nähtävästi ole ymmärtänyt omaa parastansa", sanoi eversti kohteliaasti.

"Sukupuolellanne ei ole syytä moittia itseään mistään", vastasi toinen nauraen. "Minulla on ollut tilaisuutta vaihtaa Darnel — jota pidän kunniassa — muihin nimiin, joista en rahtuakaan välitä. En kuulu niiden typerien naisten ryhmään, jotka menevät naimisiin siksi, että mieluummin tahtovat olla rouvia kuin neitejä. Ne haluavat, Jumala paratkoon, saada oman talouden, ja se merkitsee omaa taakkaa ja kalvavia huolia, jotka vain lyhentävät elämän puolilta englantilaisiltamme. Minua suututtaa aina, kun tytöt kihlauduttuaan miehille, joilla on tuloja joku vaivainen ropo, puhuvat oman kodin tuottamasta ilosta. Ei, minä olen aivan tyytyväinen kohtalooni Dora Darnelina enkä tahdo vaihtaa sitä nimeä mihinkään muuhun."

"Se ilahduttaa minua!" pääsi everstiltä, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli epäillyt neiti Darnelin tavoittelevan häntä. "Minua ilahduttaa, että pidätte arvossa oivallista Allania ja viihdytte hänen luonaan", lisäsi hän. "Se vakuuttaa minulle myös toisen asian — sen nimittäin, että te ja hänen vaimonsa hyvin sovitte keskenänne."

Doran ilme tiukkeni hetkiseksi, mutta tuli pian yhtä hymyileväksi jälleen. Hymy oli kuitenkin niin tyyntä ja tasaista, ettei se tuntunut oikein luonnolliselta.

"Lady Darnel ja minä sovimme mainiosti", sanoi hän. "Tapasihan hän minut täällä emännöitsijänä nauttimassa veljeni täyttä luottamusta taloudenhoidossa — kaikki kävi kuin kellonkoneisto, ja hän oli kyllin ystävällinen…"

"Ollakseen vaihtamatta kelloseppää. Siihen hän tietysti oli sekä liian viisas että liian herttainen!" virkkoi eversti ojentaen teekuppinsa uudelleen täytettäväksi.

"Se oli kyllä viisainta, mitä hän saattoi tehdä, sillä tuskin luulen sen poloisen nähneen hyvin hoidettua kotia ennenkuin tuli Darnelin taloon."

"Olette sentään kai hiukan liian kova häntä kohtaan", sanoi eversti. "Ette tahtone väittää, että veljenne nai henkilön, joka… no niin, ei ole todella sivistynyt nainen?"

"Sitä en väitä, eversti Stukeley, mutta veljeni nai hurmaavan naisen, jonka menneisyys on täydellinen arvoitus sekä minulle että kaikille muille tällä seudulla."

Eversti näytti vakavalta — hiukan huolestuneeltakin. Hänen entinen upseeritoverinsa oli ollut vaitelias äskeisin solmiamaansa avioliittoon nähden ja ainoastaan maininnut, että oli voittanut naisten jaloimman ja että oli hyvin onnellinen avioelämässään. Tämä saattoi merkitä kaikkea tai ei mitään. Kaikki miehet luulevat valinneensa parhaan maailmassa — varsinkin jos naista on paneteltu; ja kaikki miehet ovat ensimäisen puolivuoden onnellisia. — Näin ajatteli vanha soturi Weldon Stukeley.

"Ette tarkoittane, että on kieltäydytty ottamasta lady Darnelia mukaan seuraelämään?" sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Hänet otetaan kyllä mukaan, mutta hänestä ei pidetä", vastasi neiti Dora, tukien valkoisella kädellään kaunista poskeansa tasapuolisesti miettivin ilmein. "Ihmisethän ovat kylmäkiskoisia — te tunnette maakartanoiden asukkaat, — epäluuloisia kaikkia uusia tulokkaita kohtaan, jotka eivät ole heille lapsuudentuttavia. Lady Darnelista ei tiedetä kerrassaan mitään, ei tunneta hänen sukuansa, eikä hänen edellisen miehensä sukua. Hän näkyy olevan aivan eristetty — heimotta, ystävittä. Hän on vain Claire, kapteeni Stuartin leski; ei tiedetä edes miehen rykmenttiä tai missä se on ollut; ei ole pienintäkään johtolankaa, miniää avulla voisi erottaa tämän Stuartin kaikista muista. Eihän siis ole ihmeellistä, etteivät paikkakuntalaiset hänestä erityisesti välitä?"

"Siinä tekevät ne varsin tyhmästi, jos lady Darnel on niin ihastuttava kuin otaksun!" sanoi eversti lämmöllä.

"Jos hän olisi vähemmän viehättävä, olisivat ihmiset ehkä vähemmän uteliaita — vähemmän halukkaita hänestä jotakin ajattelemaan. Hänenlaisensa kauniin naisen täytyy voida paljastaa menneisyytensä — muutoin…"

"Hän on veljenne vaimo, neiti Darnel. Teidän pitäisi edes kunnioittaa häntä", sanoi eversti närkästyneenä.

"Älkää kiivastuko, paras eversti!" pyysi Dora viattomasti. "Tehän kyselette minulta veljeni vanhana ystävänä, ja minä vastaankin kysymyksiinne aivan rehellisesti. Toisella kertaa tiedän olla varovaisempi."

"Huomaan helposti erään seikan: te yhdytte muiden vastenmielisyyteen lady Darnelia kohtaan."

"Hyväinen aika, kuinka nopeasti te teette johtopäätöksiä! Olenko koskaan sanonut, etten hänestä pidä?"

"Ette ihan; — mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuinka voi pieni Grace, kummityttäreni ja leikkitoverini?… Kai saan hänet tavata tänä iltana?"

"Odotan häntä tulevaksi milloin hyvänsä tennistä pelaamasta pappilasta.
Kyllä hän teistä varmaan on melkoisesti kasvanut."

"Toivoakseni hän ei ole kasvanut pois entisestä itsestään. Rakas, pieni hameisiin puettu laulurastaani — riehakkain ja hilpein tyttönen sekä oivallisin ratsastajatar Wiltshiressä! Ettehän vain ole tehnyt hänestä tavallista sileäksi tasoiteltua nuorta neitiä?"

"Olemme tosiaan koettaneet parhaamme muovataksemme hänestä säädyllisen nuoren naisen, eversti Stukeley, vaikkakin muutosta moittinette. Hän juoksenteli täällä kuin pieni villi vuosikauden sen jälkeen, kun Allan meni naimisiin. Lady Darnel oli äärettömän välinpitämätön — ovelammin ei äitipuoli voi menetellä. Hän antoi tytön tehdä aivan miten itse tahtoi, ja Grace olisi puutteellisen käytöksensä tähden joutunut koko seudun puheenaiheeksi, ellen minä olisi tullut väliin!"

"Olihan se velvollisuuteni tytön lähimpänä naispuolisena sukulaisena. Minun ehdotuksestani veljeni lähetti hänet madame Sartoryn täysihoitola-opistoon Passyyn. Madame Sartorylla on ainoastaan muutamia valittuja oppilaita — yksinomaan hienoimmista perheistä, ja niitä kasvatetaan hänen henkilökohtaisen valvontansa alla. Olen itse käynyt hänen koulussaan ja voin vakuuttaa, että hän on sekä tunnontarkka että valpas."

"Grace-rukka, olen näkevinäni hänet madame Sartoryn Argus-silmän vaanimana, kedonkukan luonnottomassa sekakukka-ruukussa! Miten hänet saatiin alistetuksi sellaiseen menettelyyn?"

"Hän oli kaksi vuotta Pariisissa, mutta vietti loma-aikansa kotona.
Tulos oli sir Allanin mielestä erittäin tyydyttävä."

"Väittävät? — Minä en voi kuvitella Gracessa mitään teeskentelyä, ellei madame Sartory ole luonut häntä uudestaan."

"Mikä vahinko!" huokasi eversti. "Englannissa vilisee maailmannaisia, mutta oikea pyryharakka viihtyy vain onnellisessa kodissa. Se on sievä kukka, joka kuihtuu kouluneidin karkeasta henkäyksestä. Minulla on kovin paha mieli siitä, että lähetitte pikku Graceni opistoon. Minä inhoan noita tyttökouluja."

Nyt näkyi pieni vaalea olento kiitävän ruohokentän ylitse ulkona ja juoksevan kuistilta lasiovesta sisään. Hänellä oli jostakin pehmeästä, valkoisesta villakankaasta tehty, vaaleansinisellä paltattu puku — erinomaisen sievä tennispuku. Tulija oli Grace Darnel, pitkä tytönheilakka, jolla oli aurinkoiset, pähkinänruskeat silmät, kiharahko, tummanruskea tukka, ihastuttava suu ja valkoiset hampaat. Piirteet olivat sävyisät, ja ulkomuoto yleensä tyypillisen englantilainen.

Eversti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti ja isällisesti hyvän aikaa.

"No, Grace", sanoi hän, "kuulen, että sinusta on sukeutunut hieno nainen ja että pieni laulurastaani on lentänyt tiehensä!"

"Sitten on sinulle lörpötelty joutavia, kummi-isä. Minä tahdon aina olla sinun laulurastaasi", vastasi tyttö hymyillen. "Olen kovin iloinen, että olet tullut kotiin — iloisempi kuin voin sanoakaan!"

Tämän hän virkkoi vakavasti ja merkitsevästi. Eversti katsoi häneen tutkivasti läpitunkevilla, mutta ystävällisillä silmillään, jotka menneinä aikoina olivat yhtä lujasti katsoneet kapinaa silmästä silmään.

"Mutta Grace, näyttää siltä kuin et olisi oikein onnellinen!" sanoi eversti levottomasti.

"Kukapas sitä tässä maailmassa on?" vastasi tyttö hiukan alakuloisesti. "Ei saa pyytää mahdottomia. Kuulemmehan kirkossa joka sunnuntai, ettei meitä ole tarkoitettukaan onnellisiksi — vaikken minä käsitä, miksi tulisimme maailmaan ollaksemme ehdottomasti onnettomia! — Kuitenkin iloitsen sanomattomasti siitä, että olet tullut takaisin tänne, kummi-isä. Se on puhdasta kultaa, se!"

"Rakas lapseni, saat uskoa, että minä olen yhtä iloinen saadessani olla täällä jälleen! Mutta kerrohan nyt kaikesta. Muista, kuinka paljon on muuttunut siitä, kun viimeksi tapasin Darnelin — olenhan aivan vieras perhe-elämällenne, mutta en tunteisiin nähden muukalainen. Kerro hiukan äitipuolestasi."

"Vaiti, kummi-isä, emme häntä koskaan siten nimitä; minä sanon häntä äidiksi, ja hän on ainoa, joka on lahjoittanut minulle äidinrakkautta. Tiedäthän, että oma äitini kuoli aivan pienenä ollessani —- minulla on vain hänen valokuvansa hellittävänäni. En tee hänelle mitään vääryyttä pitäessäni uudesta äidistäni."

"Hän on kerrassaan täydellinen aviovaimona ja äitinä. Sinä rakastut häneen korviasi myöten ennenkuin olet viettänyt täällä neljääkolmatta tuntia. Isä ei siitä ensinkään suutu — hän on niin ylpeä, kun hänen rouvaansa ihaillaan."

"Minua ilahuttaa tavattomasti kuullessani, että asia on niin; mutta neiti Darnel puhui hänestä äsken jonkun verran pidättyvästi."

"Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan avomielisesti ja tunnustavasti ainoastakaan ihmisestä?"

"Sittenhän sinun pitäisi nyi olla täysin onnellinen, Grace, kun sinulla on sellainen isä ja sellainen äiti?"

"Etkö ole kuullut puhuttavan, että nuoren tytön elämässä tulee aika, jolloin eivät edes isä ja äiti ole hänelle kaikki tässä maailmassa?"

Tämä avomielisesti sotilaan hyvänsävyisellä äänellä lausuttu sana näkyi tyttöä säikähdyttävän. Hän katsahti ikkunaan päin.

"Hiljaa, taivaan tähden!" virkkoi hän puristaen everstin kättä. "Se on salaisuus — kukaan ei tiedä mitään. Isä ei koskaan antaisi minulle anteeksi… kuule, nyt tulevat vaunut, ja minun täytyy pukeutua päivällisille."

Hän juoksi ulos. Eversti meni perästä ja tapasi sir Allanin rouvineen eteisessä.

Sir Allan oli kymmentä vuotta aikaisemmin ottanut eron sotapalveluksesta, sitte kun isä oli kuollut ja jättänyt hänelle perinnöksi Darnelin aateliskartanon ja puoli tusinaa paraita maatiloja sen läheisyydessä. Hän oli silloin raihnainen — ontui hiukan Kabulissa saamastaan luodinhaavasta. Weldon Stukeley ja hän olivat olleet opintotovereita Etonissa ja taistelleet vieretysten Krimillä. He olivat myöskin jakaneet keskenään vaivat ja vaarat Intian kapinassa; ja näin vietettyään yhdessä nuoruuden kultaisen ajan he olivat alkaneet pitää toisistaan kuin veljet. Heidän kohtauksessaan ilmeni nyt sydämellistä lämpöä, joka teki sitä syvemmän vaikutuksen, kun se esiintyi niin tyynessä ja yksinkertaisessa muodossa, kuten kahdelle englantilaiselle sopii.

"Weldon — vaimoni!" esitteli sir Allan, minkä jälkeen eversti kääntyi lady Darneliin.

Hän oli kaunis nainen parhaassa iässään, yhtätoista vuotta sir Allania nuorempi. Komea ja viehättävä vartalo, hienosti muovatut piirteet, matala otsa ja tummanharmaat silmät sekä näiden lisäksi tyyni ja arvokas ryhti, joka hyvin sopi Darnelin sukukartanon hallitsijattarelle. "Sellaista naista ei toki luulisi hyljittävän seurapiireissä", ajatteli Stukeley. "Hän ei näytä sellaiselta, että voisi herättää epäluuloja edes ankarimmassa kirkkoherrassa tai ennakkoluuloisimmassa maajunkkarissa. Hänen pitäisi voida vaatia itselleen kunnioitusta ja herättää kiintymyksen tunteita — ihanteellisena aviovaimona ja äitinä."

Lady Darnel oli yksinkertaisesti puettu — yksinkertaisemmin kuin muilla hänen säätyluokkansa naisilla julkisesti näyttäytyessään oli tapana (sir Allan oli vaimoineen juuri käynyt erään kukkanäyttelyn avajaisissa), mutta sopusuhtainen vartalo ja kauniit kasvot kohottivat mustan silkkipuvun ja pienen sievän pitsihatun tenhoa. Paikkakuntalaiset olivat saaneet päähänsä, että kaikki, mitä lady Darnel käytti, tuli suoraan Pariisista ja että tämä hänen yksinkertainen pukunsa oli kalliimpi kuin muiden komeimmatkaan.

"Ajatelkaahan senlaatuista naista ilman aviomiehen rahoja!" sanoivat ne toisilleen, vaikkei kukaan aivan varmaan tiennyt, mitä tällä epämääräisellä lauseella oikeastaan tarkoitettiin; mutta pidettiin päivänselvänä, että sir Allan oli nainut hämäräperäisen henkilön ja saisi katua.

"Tietysti siinä jotakin on", kuiskailtiin seudulla. "Kai se pian nähdään", lisättiin. "Pian sattuu ikäviä kohtauksia herraskartanossa", vakuuttelivat seuraystävät. "Poloinen sir Allan on hyväluontoinen houkkio, ja sellainen vaimo tietysti käyttää miehen heikkoutta väärin."

"Tervetuloa Darnelin kartanoon!" virkkoi sir Allanin vaimo ja ojensi everstille kätensä. "Toivoakseni viivytte meillä kauvan?"

"Toivon hänen viipyvän luonamme, kunnes saa hankituksi pienen, hauskan talon asettuakseen paikkakunnalle kuolinpäiväänsä asti", lisäsi sir Allan.

"Niin, Allan, minä aion kotiutua tänne, jos se käy päinsä, ja pitää silmällä kummitytärtäni. Enpä tästä lähin enää juuri muuhun kelpaakaan."

Lady Darnel oli jo jättänyt herrat, ja sir Allan seurasi vanhaa toveriaan tälle varattuun kolmisuojaiseen asuntoon. Huoneet olivat hauskimmat koko isossa rakennuksessa.

"Hän on hyvin kaunis", mutisi eversti isännän mentyä, "ja epäilemättä myöskin hyvä nainen. Panisin pääni pantiksi, että hän on rehellinen kuin teräs; mutta hän ei ole onnellinen. Jotakin on vinossa. Tässä talossa on joku salaisuus. En ihmettele, että ihmiset juoruavat. Naisen hänen asemessaan — Allanin kaltaisen miehen puolisona — pitäisi olla onnellinen; ja jos hän ei sitä ole, on hänellä omat syynsä. — Stuart? Kapteeni Stuartin leski? Mikähän Stuart se voisi olla!"

Hän tiesi useitakin Stuart-nimisiä palvelusajaltaan, mutta ei voinut muistaa, että kukaan niistä olisi jättänyt jälkeensä kauniin lesken. Ja miksei entisen puolison rykmenttiä ollut mainittu ilmoituksessa?

Hän tapasi sitten nuo kolme naista ja sir Allanin vierashuoneessa — ketään muuta ei oltu kutsuttu.

"En tahtonut kutsua ketään vierasta täksi iltaa, Weldon", sanoi sir Allan, "sillä tiesinhän, että sinulla ja minulla on paljon juteltavaa, ja muille on rasittavaa kuunnella kahden vanhan toverin Intian kenttäleiristä kertovan muistelmiaan!"

Eversti istui emännän ja Gracen välissä, neiti Darnel taas heitä vastapäätä. Sir Allan ja hänen tyttärensä olivat oikein hilpeällä puhetuulella ja huvittivat everstiä kertomalla kaikesta, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut; muun muassa he mainitsivat äsken rakennetusta koulutalosta.

"Kouluista puhuen", sanoi eversti Gracelle, "sinähän et ole kertonut
Pariisissa olostasi ja kokemuksistasi siellä. On kai sentään vähän eroa
Bois de Boulognen ja Darnelin puiston välillä?"

Grace punehtui kauheasti ja istui hetkisen ääneti. "Piditkö Passystä ja ranskalaisesta kouluneidistäsi?" kysyi eversti.

"Sinne saapuminen oli kauheata", vastasi Grace singahduttaen vihaisen, leimuavan katseen tätiinsä, jonka aloitetta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi, "enkä käsitä miksi minut lähetettiin kouluun — minun iälläni. Mutta itse paikasta pidin sentään varsin paljon. Madame Sartory on tyhmä, vanha muija, mutta hän ei kohdellut meitä pahoin eikä paljoa sekoittunut puuhiimme. Teimme siellä aivan niin kuin meitä halutti, ja kuitenkin oli se muka oikea luostarikoulu — liian hullunkurista!" sanoi Grace katkeranlaisesti naurahtaen.

Eversti ei pitänyt sävystä. Oliko tuo hänen pieni, kiltti, teeskentelemätön Gracensa, se rehellinen vilpitön sielu? Hän huomasi tytön muuttuneen epäedulliseen suuntaan tuossa kirotussa pariisilaiskoulussa. Hän oli aina vihannut sekä Pariisia että tyttökouluja. Jos kohtalo olisi suonut hänelle tyttäriä, olisi hän antanut niiden kasvaa maalla niin kuin jerseyläiset lehmät tuolla haassa — terveiksi ja reippaiksi jälkeläisiksi!

"Minun aikanani osasi madame Sartory kasvattaa tyttöjä oivallisesti", sanoi Dora Darnel.

"Siitä on jo kulunut monta vuotta", virkkoi Grace. "Sartoryn mummo on sittemmin ehtinyt elää ikänsä loppuun."

"Tytöthän olivat niin kainostelevia ja yksinkertaisia kaksikymmentä vuotta sitten", sanoi Grace. "Vasta viime vuosikymmenellä on nuoriso oppinut elämään. Amerikalaiset tytöt ovat opettaneet meille oikeutemme, ja nyt me käytämme niitä hyväksemme."

"Grace!" huudahti isä nuhtelevin katsein. "Tuolla tavoin ei pikku tyttäreni koskaan ennen haastanut!"

"Anteeksi, isä", sanoi tyttö kiivaasti, "mutta minä joudun aina kuohuksiin, kun puhutaan tuosta hirveästä huvilasta Passyn luona, joka on niin näennäisen arvokas, vaikka petosta ja patustusta piilee pinnan alla."

"Sitten se oli minun syyni, joka otin asian puheeksi", pahoitteli eversti. "Varon sitä vastedes tekemästä!"

"Te ette ollut valmistautunut amerikalaisen kasvatusmetoodin vaikutuksiin", sanoi Dora vienolla, tyttömäisellä äänellään, jota suuttumus ei koskaan korostanut ja joka kuitenkin saattoi tässä kodissa lausua mitä katkerimpia sanoja.

Pian rupatettiin jälleen hilpeästi ja tunnelma oli mitä parhain, kunnes naiset nousivat pöydästä ja vanhat toverukset jäivät istumaan yksikseen lampunvalossa.

"Ota tuolta piippu, Weldon — vai haluatko koettaa savukkeitani?" kysyi isäntä. "Ja sano nyt rehellisesti, vanha ystävä, mitä hänestä ajattelet."

"Voin Jumalan kiitos olla täysin rehellinen. Tarvitsee vain nähdä lady Darnel pitääkseen hänestä ja ihaillakseen häntä. Hän on sekä kaunis että viehättävä — aivan sellainen kuin toivon vanhan ystäväni aviosiipan olevankin, mutta…"

"Ei se lady Darnelin ansioita koske. Mutta näyttää siltä kuin hänen terveytensä ja mielialansa eivät olisi aivan niin hyvät kuin sinä ja hänen ystävänsä voisivat toivoa."

"Olet oikeassa, Claire-poloisen terveys ei ole varsin hyvä. Häntä vaivaa jonkinlainen alakuloisuus — hermokiihtymys. Viihtyneekö hän todella Darnelin kartanossa? Olemme eläneet täällä kovin yksinämme häittemme jälkeen, ja olen vakavasti tuuminut viettää talven Italiassa hänen kanssaan. Ei, hänen luonteensa on liian vaihtelevainen tietääkseen hyvää terveyttä. Siihen on omat syynsä — katkerat muistot entisyydestä. En ole vielä kertonut sinulle, kuinka jouduimme naimisiin, Weldon."

"Sinä sanoit ainoastaan, että avioliitto perustui rakkauteen ja että olitte tavattoman onnelliset. Se riitti minulle."

"Olisin sanonut sinulle enemmän, ellei se olisi ollut pitkä ja surullinen kertomus kirjoitettavaksi. Odotin mieluummin, kunnes saisimme kaikessa rauhassa istua yhdessä ja tupakoida, juuri tähän tapaan."

"Älä huolikaan jutella mistään surullisesta", sanoi eversti vakavasti. "Minulle riittää tieto, että lady Darnel on hyvä ja kaunis nainen. En tahdo tietää enempää."

"Kas, rakas ystävä, minulle tuottaa todellista huojennusta, kun saan asiasta puhua. Tiedän, että olet arvosteleva Clairea oikein ja ymmärtävä hänet. Mutta sen voit vasta kuultuasi hänen surullisen tarinansa."

"Kuulitko yksitoista, kaksitoista vuotta sitten puhuttavan eräästä Mackenzie-nimisestä upseerista, joka palveli 19:ssä afganilaisessa rykmentissä?"

"Niin, hän oli Clairen täysorpana, Stuart Mackenzie, soturi, joka alotti uransa oivallisesti, oli tavallaan kuuluisuuskin ja parina, kolmena seurustelukautena luettiin Lontoon komeimpiin miehiin. Se ehkä tuottikin hänelle turmion. Hänen isänsä kuoli ennenkuin hän tuli täysi-ikäiseksi, ja hän peri sievoisen omaisuuden, jota hän heti alkoi tuhlata. Clairen äiti oli leski — maailmannainen ja entinen kaunotar, joka vain nautti seuraelämästä ja varsin vähän huolehti tyttärestään. Tämän olen vähitellen saanut kuulla Clairelta, joka kuitenkaan ei sanallakaan moiti äitivainajaansa."

"Claire oli vain seitsentoistavuotias eikä häntä ollut vielä viety seuraelämään. Äidin käydessä kutsuissa opetti tytärtä oivallinen kotiopettajatar. Kun sitten Stuart Mackenzie kosi serkkuansa, otti tämän äiti, rouva Molyneaux, hänet avosylin vastaan. Hän kiirehti näitäkin iloissaan siitä, että pääsi enemmistä kuluista tyttärensä vuoksi, hänen tulonsa kun olivat hyvin rajoitetut. Claire epäröi ensin, mutta äidin kehoitusten vaikutuksesta hän luuli pitävänsä serkusta. Lapsina he olivat leikkineet yhdessä, ja silloin oli poika häntä suuresti miellyttänyt. Sitäpaitsi tuntui hänestä imartelevalta ajatella, että eräs kaupungin kauneimmista kavaljeereista oli korviaan myöten häneen rakastunut. Toivo päästä matkustamaan Intiaan oli vielä lisäkiihokkeena, ja niinpä tyttö suostui. Puoli vuotta ennen kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä hän purjehti puolisonsa kanssa Intiaan."

"Aluksi kävi kaikki hyvin, mutta vähitellen selvisi Claire-rukalle, että oli mennyt naimisiin kevytmielisen, tuhlaavaisen miehen — pelurin — kanssa. Vielä ajattelee hän kauhulla sitä aikaa. Vihdoin joutui mies epäsuosioon rykmentissään ja hänet siirrettiin etelä-Irlantiin. Tämä mursi hänet kokonaan, hän muuttui tylsäksi ja haluttomaksi, ynseäksi vaimoansa kohtaan ja kaikin tavoin mahdottomaksi. Heillä oli seitsenvuotias poika. Melkein kaikki omaisuus oli lopussa, eikä miehellä ollut ylennyksen toiveita. Silloin hän joi niin että tuli juoppohulluksi — ja vihdoin hän teki tuon murhan."

"No niin, murhaksi sitä tuskin voi nimittää, koska hän oli aivan järjiltään. Mackenzien ikkuna oli eräälle kuistille, hän läksi yöllä ulos; vartijasotilas, joka ei häntä tuntenut, huusi hänelle. Upseeri ei vastannut, ja kun vartija yritti häntä estää, sieppasi hän häneltä kiväärin ja ampui miestä päähän.. Sitten lymysi hän metsään täydellisesti mielipuolena. Asiasta syntyi oikeusjuttu, kapteeni teljettiin mielisairaalaan ja kuoli vuotta myöhemmin puolisonsa yhä parhaansa mukaan hoitelemana."

"Niin, tosiaan! Mutta hänen vastoinkäymisensä eivät siihen päättyneet. Hän oli köyhä, ja lapsi, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa, osoitti jo aikaisin levottomuutta herättäviä taipumuksia — se näkyi tulevan isäänsä. Claire, joka nyt äidin kuoleman jälkeen oli yksinään maailmassa, ei enää nimittänyt itseään Mackenzieksi, vaan asettui Stuartin nimellä pieneen rauhalliseen sopukkaan Walesissa, missä hän antautui poikansa kasvattamiseen, kunnes tämä tuli kouluikään. Hän pääsi oppilaaksi Rugbyn kouluun, mutta karkoitettiin jo seuraavana vuonna. Pahin oli kuitenkin vielä jälellä. Yhdeksäntoistavuotiaana ilmaantui hänessä selviä oireita, jotka osoittivat hänen perineen isän paheen — juomahimon. Lääkärin neuvosta hänet lähetettiin eräälle maatilalle Queenslandiin. Sinne saavuttuaan hän kyhäsi toivorikkaan kirjeen, mutta sen koommin ei hänestä ole kuultu. Onkin hyvin mahdollista, että hän on se Stuart, joka hukkui, kun Earl King upposi — ikä ja tuntomerkit sopivat yhteen."

"Toivokaamme niin", sanoi eversti tyytyväisenä. "Nuoresta miehestä, jolla on sellaisia taipumuksia, olisi vain alituista murhetta äidille."

"Minä tutustuin vaimooni Torquayssa", jatkoi sir Allan. "Matkustin sinne erään Exmooriin tekemäni metsästysretken jälkeen tervehtiäkseni seudun kirkkoherraa, joka oli isäni vanhoja ystäviä. Hän oli tuntenut Clairen tämän lapsuudesta asti ja tiesi kertoa hänen elämänsä surullisen tarinan. Tämä ehkä oli valmistuksena siihen syvään myötätuntoon, joka valtasi minut hänet tavatessani. Ainakin rakastuin häneen jo ensi näkemältä enkä lähtenyt Torquaysta ennenkuin olin saanut hänen suostumuksensa. Luulen hänen heti kiintyneen minuun, mutta minulla oli kovin paljon vaivaa hänen epäröimisensä voittamisessa, sillä hän pelkäsi minulle koituvan ikävyyksiä, jos hänen edellisen miehensä elämänvaiheet tulisivat tunnetuiksi. Sitäpaitsi hän muistutti minulle, että hänen poikansa kohtalo oli epävarma ja että tämä voisi jonakuna päivänä jälleen ilmestyä, ja tuottaisi minulle häpeää. Sanoin hänelle, että nuo kaikki olivat pikkuseikkoja verrattuina hänen rakkautensa omistamisen onneen. Hän suostui vihdoin, ja vanha kirkkoherra vihki meidät kuusi viikkoa myöhemmin, jonka jälkeen vietimme kuherruskautemme rannikolla. Niitä onnellisia päiviä en milloinkaan unhota!"

"Ei… ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Dora jäi tietysti tänne, sillä onhan hän ollut Darnelin sukukartanon emäntänä äitipuoleni kuolemasta asti. Hän aikoi ensin matkustaa pois, mutta jäi sentään lopuksi, hoitaa yhä talousaskareita eikä näy ollenkaan viihtyvän."

"Sinun pitäisi toimittaa hänet täältä pois", sanoi eversti rehellisesti. "Tuollaiset ménages à trois eivät ajan pitkään koskaan menesty. Olisi parempi sinulle ja sisarpuolellesi, jos hän hankkisi itselleen oman kodin — penikulman päässä teistä!"

"Olen vakavasti aikonut lisätä hänen vuosirahaansa, jotta hän voisi elää riippumattomana ja yhtä mukavasti kuin täällä."

"Juuri sinun tapaistasi, rakas Allan, miettiä asiaa, joka sinun olisi pitänyt tehdä jo ennenkuin sitä aloit ajatellakaan!"

"No, no, minähän tahdoin käyttäytyä veljellisesti häntä kohtaan; ja Dora on hoitanut kotiani ihmeteltävän hyvin. Sitäpaitsi ratkaisi Claire itse kysymyksen eräänä aamuna antamalla minun läsnäollessani avainpussinsa Doralle. 'Minä ymmärrän niin vähän talousasioita', sanoi hän, 'enkä pidä hallitsemisesta, mutta sinähän olet mainio johtaja ja varmaan mielelläsi komennat. Miksi siis tunkeutuisimme toistemme tielle voidessamme elää tyytyväisinä kumpikin makumme mukaan? Tästä päivästä alkaen luovun kaikista hallitusoikeuksista Darnelin kartanossa.'"

"Hän ei näyttänyt kovinkaan kiitolliselta, hymyili vain halveksivasti ja sanoi: 'Sinusta, joka ylimielisyydessäsi pidät itseäsi muita parempana, on kaiketi arvollesi sopimatonta pitää silmällä palvelijoita ja antaa määräyksiä päivällisestä; mutta minä olen aina ajatellut, että veljeni hyvinvointi on riippuvainen tuollaisista vähäpätöisistä pikkuseikoista.' Oikein minä häneen suutuinkin!"

"Minä olisin tarttunut häntä niskasta ja taluttanut hänet ulos!" sanoi
Stukeley.

II.

Eversti Stukeley oli ollut Darnelin herraskartanon vieraana lähes kaksi kuukautta ja ehtinyt tutkia koko tienoon viiden peninkulman laajuudelta kunnekin etsiessään "pientä, mutta hauskaa tölliä", josta hän jo tropiikkimaissa oli uneksinut. Tähän asti hän kuitenkin oli etsinyt turhaan.

Gracella oli usein tapana kyydittää häntä ponillaan, ja näillä ajeluilla maaseudulla tyttö rohkaistui avaamaan sydämensä kummi-isälle — uskollisimmalle ja suvaitsevimmalle ystävälle, mitä hänellä koskaan oli ollut.

He olivat kerskuvassa ilmoituksessa juuri nähneet tarjottavan myytäväksi taloa, joka kuitenkin oli aivan rappiolla. Eversti nauroi omaa pettymystään ja odotti Gracen yhtyvän hänen leikillisyyteensä — mutta yllätti tytön sensijaan itkemästä.

"Ei mikään", vastasi Grace katkerien kyynelten välistä. "Minä en voi sitä enää kestää — minun täytyy siitä jollekulle kertoa; minä en voi pitää itselläni salaisuuksia ja olla vilpillinen niitä kohtaan, joita rakastan! Minä vihaan ja halveksin itseäni. Luulen, että olen pahin, häijyin tyttö koko Englannissa! Minä kerron siitä mieluimmin sinulle, siksi että aina olet niin suvaitsevainen etkä saarnaa, kuten isä tekisi. Lopuksi hän kyllä antaisi minulle anteeksi, mutta hän saarnaisi ensin — ja minä olen niin onneton, etten voisi sitä kestää!"

"Rakas pikku Grace, et sinä vilpillinen liene, vaikka sanot? Minä rusikoitsisin sen henkilön, joka rohkenisi sinusta sellaista väittää. Ne ovat vain lapsensalaisuuksia, pikku Grace. Joku pieni mielettömyys, josta olet isällesi vaiennut…"

"Se ei ole mikään pieni mielettömyys, vaan oikein suuri. Minä olen kihloissa miehen kanssa, jota isä ei koskaan ole nähnyt — jonka olemassaoloa hän ei edes aavista."

"Hm", virkkoi eversti, "tuo kuulostaa arveluttavalta. Mutta voihan sellaisen kihlauksen purkaa."

"Varsinkin siksi, että henkilö, jolle olen kihlautunut, on hyvin vaikeissa olosuhteissa eikä voi…"

"Sinua ylläpitää", täydensi eversti. "Tietysti, rakas lapsi, tietysti. Se on oivallinen syy hänessä kiinni riippuaksesi. Mutta kerro nyt kaikki tyyni minulle. Missä ja milloin hänet tapasit?"

"Oi, kummi-isä, älä kauhistu! Tiedän kyllä, kuinka hirveästi käyttäydyin — kotiin tultuani olen senvuoksi monta kertaa itkenyt. Sinä tiedät, kuinka paljon pidän maalaamisesta. Minä työskentelin tarmokkaasti Pariisissa ja sain madame Sartorylta luvan käydä kolmasti viikossa Louvressa maalaamassa — luulen, että se vanha ilkimys oli mielissään, kun minusta pääsi! Hän käski erästä opettajattarista — sitä, joka muutoin eniten auttoi taloudessa — lähtemään mukaani. Isä sai senvuoksi eräänä lukukautena suorittaa ylimääräisesti viisi puntaa. Me kävelimme sinne kauniilla ilmalla, mutta rumalla otimme ajurin, jonka minä maksoin; sillä minä sain paljon taskurahoja kotoa."

"Sen kyllä uskon, ja olen huomannut, että koulunuorisolle, jolla on runsaasti taskurahoja, aina sattuu joitakin kommelluksia. Jatka, Grace."

"Eräänä päivänä istuin jäljentämässä Guidon madonnaa — en saanut sitä vähääkään samannäköiseksi, sillä minun madonnastani tuli punakka kuin vuokra-ajuri sadeilmalla. Taulu oli niin korkealla, että minun täytyi istua jonkinlaisella neljä jalkaa lattian yläpuolelle laitetulla lavalla. Oli niin hauska istua siellä ja tirkistellä alas museossa kävijöihin ja toisiin opiskeleviin. Samassa huoneessa oli vielä kolme, neljä muuta jäljentäjää. Eräs niistä oli tavattoman kaunis nuori mies, joka kopioitsi Wouvermania vesivärillä elävästi ja varmasti — mielestäni hyvin vaikea tehtävä. Hän näytti kovin sairaalta, poika-parka! Posket olivat sisäänpainuneet ja katsekin näytti raukealta — hänellä oli suuret, tummat silmät. Mutta kaikki tuo teki tietysti hänet vielä mielenkiintoisemmaksi."

"Tietysti", sanoi eversti. "Tarvitsee vain kuvitella nuorta miestä, jolla ei ole penniä taskussa, vaan selviä taipumuksia keuhkotautiin, ja jalomielistä tyttöä, niin asia voi saada vain yhden ratkaisun. Luonnollisesti sinä heti rakastuit häneen."

"En suinkaan, kummi-isä, en minä niin herkkä ole. En luule, että olisin häntä sen enempää ajatellut, ellemme sattumalta olisi tutustuneet toisiimme. Hän jutteli paljon pienen epämiellyttävän vanhanpuoleisen neidin kanssa, joka valmisti alttaritaulua ja nähtävästi työskenteli leipänsä edestä. Tällä nuorella miehellä oli niin avomielinen ja viehättävä käytös, etten voinut olla hänestä kokonaan välittämättä. Mademoiselle Bouge, opettajatar, sanoi, että hän oli kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähnyt. Eräänä päivänä pudotin harppini."

"Oi, kummi-isä, kuinka voit ajatella minusta mitään niin alhaista? Ei, se tapahtui aivan sattumalta. Hän ryntäsi esille ja otti sen ylös. Minä kiitin häntä, ja hän jäi rupattelemaan."

"Täysi pariisilainen. Hän sanoi minulle mitä kohteliaimmin, että ihonvärini oli liian sinertävää ja antoi minulle muutamia oivallisia ohjauksia värien sekoittamisessa. Sitten hän meni takaisin taulunjalustansa luo minusta enempää välittämättä — kumarsihan vain hyvin viehättävästi poistuessaan. Saapuessani sinne taas kahta päivää myöhemmin oli hänkin työssään ja kumarsi, kun tulin sisälle — Ranskassa tervehtivät herrat aina ensin, kuten tiedät — ja täytyihän minun silloin vastata tervehdykseen. Minä menin lavalleni, ja poloinen mademoiselle Bouge asettui tavalliselle penkilleen ja tuijotti tauluihin. Minun käteni vapisi niin, että tuskin kykenin maalaamaan."

"Oh, kummi-isä, sinulla on varmaan kovin alhaiset ajatukset meistä tytöistä! Maalasin kurjasti puolen tunnin ajan ja tuhrin madonna-parkani tietysti vielä sinisemmäksi. Ja juuri kun aloin toden teolla käydä toivottomaksi, tuli nuori ranskalainen luokseni ja kysyi, sallisinko hänen antaa minulle taas muutamia ohjeita värityksestä, sopusoinnusta ja niin edespäin. En myöntänyt enkä kieltänyt. Mumisinhan vain jotakin käsittämätöntä — minä tomppeli. Hän näkyi ymmärtävän sen myönnytykseksi, ryhtyi tutkimaan taulua ja osoitti virheet sekä sanoi, miten ne olivat korjattavat. Niin alkoi tuttavuutemme, ja parin viikon päästä olimme hyviä ystäviä. Koskaan emme puhuneet paljoa — eihän se ollut sopivaa julkisessa huoneustossa ja mademoiselle Bougen silmien edessä; mutta hänen onnistui antaa minulle kirje joka kerta, kun tapasimme. Hän oli ihmeellisen taitava pujahduttamaan sen värilippaan alle tai käteeni vanhan Bougen huomaamatta."

"Et saa niin sanoa; olethan tavallisesti muutoin niin kiltti. Ei, hän sanoi minulle ensimäisessä kirjeessään, ettei hän koskaan ennen ollut todella rakastanut."

"Täytyihän minun… joskus. En tullut ajatelleeksi, että se oli väärin. Enhän koskaan ollut oppinut muukalaisia epäilemään. Minä sanoin, kuka olin ja että viimeistelin opintojani madame Sartoryn luona. Hän jutteli elämäkertansa: — oli yksinään orpona maailmassa, mutta kuului vanhaan burgundilaiseen sukuun ja oli saapunut Pariisiin harjoittamaan taideopintoja."

"Niin et saa sanoa. Hän käyttäytyi aina kuin oikea herrasmies, vaikka hänen pukunsa oli kulunut ja hän asui ylioppilaskorttelissa."

"Todellako? On sentään jokseenkin rohkeata kihlautua nuorelle herralle, jonka kanssa olet vaihtanut vain muutamia sanoja ja rakkauskirjeitä?"

"Oli niitä toki enemmän kuin muutamia; hän kirjoitti nidoksia. Hän pisti minulle kirjeen joka kerta, kun kävin Louvressa — sellaisia siroja, runollisia ja kaunopuheisia kirjeitä."

"Tunnen tuon. Hän on niitä, joiden sormet aina syyhyvät riimustelemaan.
Vanhan lohikäärmeesi, neiti Bougen olisi tullut pitää silmänsä auki."

"Oh, kyllä hän poloinen yhtä ja toista aavistelikin, mutta minä sain hänet taivutetuksi pitämään suhteeni salassa. Ihan häpeän tunnustaa vedonneeni hänen huonoimpiin vaistoihinsa."

"Vai et, sepä vahinko. Se on Pariisin parhaimpia. Oli tapani pistäytyä siellä Bougen kanssa kotimatkalla. 'Valitkaa nyt sellaista, mistä enimmin pidätte, rakas ystävä', kehoitin minä, ja sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa!"

"Luullakseni hän suri ja kaipasi sinua, kun olit matkustanut!" nauroi eversti. Hän ei hennonnut suuttua kummitytölleen tämän hupsuuksien tähden, ja sitäpaitsi hän ei käsittänyt kirjevaihtoa rappiolle joutuneen ranskalaisen kanssa kovin vakavaksi asiaksi. Tarkemmin ajateltuaan hän kuitenkin myönsi, että jutulla voisi olla kylläkin ikäviä seurauksia, jos nuori ranskalainen oli lurjus.

"Onko tosiaan mahdollista, Grace, että suullisesti ja kirjallisesti olet kihlautunut miehelle, jonka elämää ja menneisyyttä et laisinkaan tunne?"

"Kyllä, kyllä minä tunnen kaikki", vastasi Grace närkästyneenä. "Victor kertoi minulle koko elämänsä. Hän oli täysin rehellinen. Hän tunnusti olevansa niin niukoissa varoissa, että hänen täytyi asua köyhäinkorttelissa. Hänen isänsä oli menettänyt kaikki Meksikon sodan aikana, ja Victor matkusti sitten Pariisiin toivoen kehittyvänsä kuuluisaksi taidemaalariksi. Hän sanoi, että jos lupautuisin hänen vaimokseen, hän saisi uusia voimia ahkeraan ja tarmokkaaseen työhön — se olisi hänen pyhin, puhtain kiihoittimensa."

"Kyllä, mutta vasta pari kuukautta myöhemmin, kuin olin saanut sen kirjeen. Miten heikkona sinä minua pitänetkään, kummi-isä!"

"En sentään luule, että olisin suostunut kihlaukseemme, ellei hän olisi ollut poissa taulukokoelmasta eräänä päivänä ja monta päivää — en nähnyt häntä koko viikkoon. Ymmärsin, että hänen täytyi olla sairas, ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Poloisen kalpeat kasvot ahdistivat minua. Vihdoin hän lähetti minulle kirjeen neiti Bougen välityksellä."

"Siinä oli vain muutama rivi, piirretty lyijykynällä kuolinvuoteella, kuten hän uskoi — viimeiset jäähyväiset."

"En käynyt, se oli mahdotonta, sillä hän ei koskaan maininnut osoitettaan; vastaukseni oli lähetettävä Quartier Latinin postitoimistoon."

"Se oli anteeksiannettavaa itsetuntoa poika-parassa. Hän tiesi sukulaisteni olevan rikkaita ja häpesi kertoa asuvansa rähjäisen kadun varrella — ikäänkuin minä olisin siitä välittänyt."

"Vastasin, kummi-isä", sanoi Grace hiljaa, silmät maahan luotuina, ja kostutti ruohoa vielä muutamilla kyynelillä.

"Minä kirjoitin kyllä hirveän tyhmästi. Olin niin pahoillani, että hänen täytyi maata yksinään ja kuolla kurjassa asunnossa — ja pyysin häntä tulemaan terveeksi minun tähteni ja sanoin, että olisin hänelle uskollinen hänen köyhyydessään ja että, jos hän vain tahtoisi odottaa, kunnes olin saanut isäni suostumuksen, ja olisi yhtä uskollinen minulle kuin minä hänelle, kenties vuosikausia, niin lupasin hänelle sen, mitä hän kauniissa kirjeissään niin usein oli minulta pyytänyt."

"Olipa sentään hyvä, että teit asian riippuvaiseksi isäsi suostumuksesta, tyttöseni", sanoi eversti rohkaisten. "Sitten ei se ole lainkaan niin vaarallista kuin luulin. Oliko kirjeessäsi mitään enempää?"

"Vain se, että jos isä kieltäytyisi suostumasta kihlaukseemme, en koskaan menisi naimisiin kenenkään muunkaan kanssa. Lupasin olla Victorille uskollinen koko ikäni."

"Se, tuhat tulimmaista, oli jotakin pahempaa! Sen vuoksi sinä kai niin armotta hylkäsit nuoren Colchesterin, suurmetsästäjän, kun äskettäin olimme pyyntiretkellä?"

"Mutta minä muistan. Sinä kohtelit häntä säädyttömästä. Sellaista miellyttävää nuorukaista, joka vielä oli niin ilmeisen huomaavainenkin sinua kohtaan! Hän avasi veräjät ja ratsasti rinnallasi juttelemassa, silloin kun hänen olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa koiriin — kunnes sinä annoit hänelle matkapassit. Nuori kartanonomistaja ja metsästyksen johtaja ei ole tottunut sellaiseen kohteluun."

"En kysele, millaiseen kohteluun herra Colchester on tottunut", vastasi Grace keikauttaen päätänsä, vaikka hänen kauniit pähkinänruskeat silmänsä kyyneltyivät. "Olet häijy puhuessasi minulle noin, kummi-isä, kerrottuani sinulle, että pyhä lupaus sitoo minut Victor-poloiseen!"

"Me tapasimme toisemme vain kerran senjälkeen. Victor tuli Louvreen viimeisenä päivänä, kun siellä maalasin. Poika-parka näytti ihan aaveelta, kuumeen kiilto katseessa. Hän oli lähtenyt sairasvuoteeltansa tavatakseen minut vielä kerran ennenkuin matkustin Englantiin. Hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti, ja hän kiitti minua kyyneleet silmissä kirjeestäni ja vannotti minua pitämään lupaukseni. Hän toivoi, että isäni myöntyisi, jahka hän oli myynyt muutamia tauluja salongissa. 'Niin pian kuin olen saanut mainetta ja hiukan rahaa matkustan Darneliin ja pyydän aivan rohkeasti sinun kättäsi', sanoi hän. Minä vastasin, että isäni oli yleväluontoinen mies ja että minulla oli kyllin rahoja meille molemmille."

"Kyllä — ajoittain. Victor kyhää mitä ihanimpia kirjeitä, mutta hän on hiukan säännötön kirjevaihdossaan. Toisinaan hän ei kirjoita koko kuukauteen, ja silloin minua vaivaa ajatus, että hän on sairas… tai kuollut, sillävälin kun minä vain huvittelen ja pelaan tennistä."

"Sano minulle, rakas pieni Graceni, sano vilpittömästi ja rehellisesti, oletko tosiaan auttamattomasti rakastunut tuohon nuoreen ranskalaiseen maalariin, jota isäsi ei ole koskaan nähnyt?"

"Niin, mutta nyt on sinulla ollut puolitoista vuotta tyynesti miettiäksesi asiaa; ja tarkemmin harkittuasi huomaat, että olisit hyvin iloinen, ellet koskaan olisi antanut sellaista lupausta tai jos voisit päästä siitä vapaaksi."

"Kyllä, isäni tähden", myönsi Grace epäröiden, "olisin hyvin iloinen, jos lupaukseni ei olisi minua sitomassa, koska se varmaan surettaisi häntä. Hän on niin hyvä — hänen ystävällisyytensä viiltää sydäntäni."

"Siinä tapauksessa on sinulla kaksi tuskallista tehtävää. Ennen kaikkea on sinun kerrottava koko asia isällesi, yhtä vilpittömästi kuin nyt olet kertonut sen minulle, ja sitten sinun pitää kirjoittaa monsieur Camillacille ja pyytää häntä päästämään sinut lupauksestasi."

"Ei, ei, kummi-isä, älä suinkaan vaadi sellaista. En koskaan voisi sanoa tätä isälle enkä voisi pyytää sitä Victorilta — en nyt, kun hän on sairas, köyhä ja onneton."

"Se on juuri jalomielisen, romantillisen pikku Graceni tapaista", sanoi eversti nauraen. "Hyvä on, lapseni, sinä olet nyt uskonut huolesi minulle, enkä minä ole luottamustasi pettävä; mutta ajattele, mitä äsken sanoin. Et tule jälleen onnelliseksi ennenkuin olet tehnyt täyden tunnustuksen isällesi, joka ei nuhtele sinua ankarammin kuin minä olen nuhdellut."

"Mutta hän hämmästyisi ja tulisi kovin murheelliseksi!" huudahti Grace. "Minä en voisi kestää hänen hämmästystään ja suruaan, kun hän saisi tietää, että olen niin kauan salannut häneltä jotakin. Hän ylistää aina rehellisyyttäni — ja nyt hän saisi yhtäkkiä tietää vilpillisyyteni. Ei, minä en sitä kestä!"

"On parasta, Grace, että olet rohkea nyt ja astut heti koko askeleen. Sellaista salaisuutta, mikä sinulla nyt on, ei voi iäti säilyttää. Tuo monsieur Camillac on köyhä taiteilija ja boheemi; hän tietää olevasi rikas ja täysi-ikäiseksi tultuasi saavasi äidinperintösi haltuusi. Kaipa sen hänelle kerroit."

"No, rakas lapseni, voitko todella kuvitella, että nuori mies hänen asemassaan saattaisi vaieta, jos hänellä on toiveita päästä naimisiin perijättären kanssa. Voit olla varma, että hän täysi-ikäiseksi tultuasi esittää vaatimuksensa, joskin hän siihen asti pysyy hiljaa. Se tapahtuu…"

"Mitä pikemmin siis kohtaat vaikeuden, sitä parempi. Juttele asiasta isällesi nyt, kun minä olen täällä, ja jos Graceni tarvitsee suojelijaa, on hänellä vanha, uskollinen everstinsä."

"Rakas kummi-isä, oletpa sinä ystävällinen", mutisi Grace ja suuteli vanhan soturin ahavoittunutta kättä.

"Niin, hän ja lady Darnel matkustivat senjälkeen, kun sinä ja eversti olitte lähteneet. Heillä oli hyvin kiire ehtiäkseen pikajunalla."

"Matka päätettiin aivan äkkiä. He tulevat takaisin päivälliselle.
Syömme päivällisen puoliyhdeksältä, eversti. Ettehän siitä pahastune?"

"En suinkaan! Grace ja minä voimme istua takkavalkean ääressä ja jutella satuja."

Sekä hän että Grace ymmärsivät, että neiti Darnel tiesi syyn veljensä äkilliseen matkaan. Mikään ei välttänyt hänen valppaiden silmiensä ja tarkkojen korviensa huomiota.

Muuten ei everstin tarvinnutkaan pitkälti olla epätietoisena, sillä kun naiset olivat illalla jättäneet ruokasalin, vetivät entiset asetoverit tuolinsa loimuavan uunin eteen, sytyttivät savukkeensa ja rupattelivat tuttavallisesti.

"Gracella on vilkas mielikuvitus, ja hän arvaili sinne tänne koko iltapuolen", nauroi eversti. "Mutta minun hitaita aivojani ei tuo salaisuus paljoa huolestuttanut. Kymmenen penikulman hurahdus pikajunalla ei ole ihan samaa kuin purjehdus maapallon ympäri."

"Niin, olen kauan ollut levoton hänen tähtensä ja siksi kysyin neuvoa siltä taitavalta spesialistilta. Hän oli erinomaisen ystävällinen, puhui kauan vaimoni kanssa ja vakuutti minulle sitten, ettei ollut mitään elimellistä sairautta, vaan ainoastaan taipumusta alakuloisuuteen ja raskasmielisyyteen, joka saattaisi kehittyä vaaralliseen suuntaan, ellei ole varovainen. Hän suositteli innokkaasti Italian-matkaa tänä talvena; minun olisi matkustettava hänen kanssansa paikasta paikkaan ja tehtävä kaikkeni hankkiakseni hänelle vaihtelua ja huvia. 'Kevätesikkojen kukkiessa voitte palata Darneliin, ja vakuutan kunniasanallani, että lady Darnel silloin on aivan kuin toinen ihminen', lausui hän."

"On aina lohduttavaa tietää, missä syy piilee. Claire-parka! Ei yksitoikkoinen maalaiselämä liene häntä niin suuresti kiusannut kuin tuttavallisuuden ja ystävyyden puute niissä, joita nimitetään seuraystäviksemme."

"Ovatko ne olleet vähemmän tuttavallisia kuin maa-aatelin tapa on?" kysyi eversti, joka hyvin tiesi, että sir Allanin toinen vaimo oli vastaanotettu melkein loukkaavan kylmästi.

"He eivät tietysti ole suorastaan epäkohteliaita — sitä ne eivät uskaltaisi olla minun vaimolleni", sanoi sir Allan, "mutta ne eivät osoita mitään sydämellisyyttä, mitään tosiystävyyttä. He antavat vaimon aina ymmärtää, ettei hän kuulu heidän varsinaisiin piireihinsä, ja sen hän panee kovin pahakseen — kaiketi etupäässä minun tähteni. Hän on liian ylpeä tungetellakseen ihmisten ystävyyteen. Naapurimme kävivät meitä tervehtimässä saapuessamme tänne vastanaineina, mutta ne käynnit tuntuivat vain velvollisuusvierailuilta ja olivat pikemmin vastenmielisiä kuin hauskoja. Sitten kävimme muutamilla suurenlaisilla. päivällisillä, ja vaimoni sai siellä sen käsityksen, että seudun naiset häntä sietivät, mutta että siinä olikin kaikki. Annoimme parit, kolmet päivälliset sinä talvena, joilla muutamia vanhoja ystäviäni oli saapuvilla, mutta epäilyttävän monet ilmaisivat olevansa estetyt. Ja senjälkeen olemme tottuneet elämään melkein aivan yksiksemme. Kirkkoherra rouvineen tulee tänne usein, kuten olet nähnyt, ja he ovat aina ystävällisiä. Nuori Colchester tulee joskus puoliselle metsästyskaudella — mutta siinä ovatkin kaikki. Olisikin siis parasta toimittaa Claire pois tästä kirotusta luolasta!"

"Rakas Allan, hän ikävöitsisi itsensä kuoliaaksi, jos jättäisitte hänet tänne neiti Darnelin kanssa."

"Mutta olisi vahinko viedä hänet pois syysmetsästyksistä, juuri kun olen ostanut hänelle uuden hevosen. Grace pitää niin paljon metsästysretkistä ratsain ja nuori Ted Colchester…"

"Niin, siltä se näyttää. Ja Colchester on oikein kunnon poika ja seudun ainoa, joka on osoittanut meitä kohtaan vilpitöntä kiintymystä, senjälkeen kun menin uusiin naimisiin. Hän kuuluu vanhaan, hyvään sukuun ja omistaa uhkean maatilan. Minä olisin ylpeä sellaisesta vävypojasta."

"Ja sinä saat hänestä vävyn, jos hoidat pelin oikein. Noudata kokeneen vanhanpojan neuvoa, Allan. En luule, että Grace nykyisin paljoa välittää Colchesterista — hän on ollut tytölle liian huomaavainen, ja sitäpaitsi koko seutu pitää häntä tavoiteltavana kosijana. Gracen kaltainen jalomielinen tyttö haluaa tavallisesti uhrautua jollekulle köyhälle poloiselle. Jos Colchester olisi tuntematon ja köyhä ja voisi lähestyä häntä salavihkaa, niin tyttäresi varmaan häntä jumaloitsisi; mutta kun hän on se, mikä hän on, ja sinä olet selvään osoittanut haluavasi häntä vävyksesi, niin tyttö tietenkin häntä halveksii. Ota Grace mukaan Italiaan, niin saat nähdä, että hän kotiin palattuaan pitää hänestä enemmän. Välimatka terästää katsetta."

"Sinä olet vanha kettu, Weldon", sanoi Allan hymyillen. "Luulen, että olet oikeassa. Minä otan tyttösen mukaan. Sinähän voit jäädä tänne talveksi ja sillä välin ratsastella hänen hevosellaan."

"Kiitos, veikko, mutta kyllä minä asun kaupungissa, ellen saa ostetuksi jotakuta maatilaa täältä."

"Sinä matkustat kanssamme Italiaan, Grace. Kummi-isäsi lupaa, että olet oikein kiltti ja autat minua Clairen hoitamisessa. Valmistaudu matkalle, tyttöseni."

"Joka vuosi voi ajaa kettuja, mutta Italiaan ei voi matkustaa milloin hyvänsä", vastasi hän.

"Ja sujuva ranskankielesi on minulle hyvään tarpeeseen, milloin Claire ei ole saapuvilla. Viikon päästä täytyy sinun olla matkakunnossa."

Sitten hän kääntyi everstin puoleen, lausuen: "Ostin pari matkarevolveria Lancasterin liikkeestä — uusinta mallia."

"Siinä teit oikein", vastasi eversti. "Puuttuu vain, ettet nyt tapaa muutamia rosvoja koetellaksesi aseitasi niihin."

"On kai jo aika, että menet nukkumaan, Grace, jos aiot huomenna metsästysretkelle", sanoi sir Allan tyttärelleen.

"Tietysti lähden metsästämään! Luuletko, että nyt sen laiminlöisin, kun matkustan pois lopuksi ajokautta? Mutta ei ole suurta hyötyä levolle menosta, kun on noustava kello neljältä. Hyvää yötä, isä, ja kiitos, että saan matkustaa Italiaan. Olen aina uneksinut siitä maasta."

Sir Allan, eversti ja Grace nousivat ratsuilleen ennen kello viittä seuraavana aamuna, ja niin sitä kiidettiin eteenpäin usvaisten mäkien yli. Gracen uusi hevonen käyttäytyi oivallisesti ja kantoi nuorta emäntäänsä kuin olisi hän ollut höyhenenkevyinen. Sir Allan ohjasi erääseen suuntaan ja Grace ratsasti toiselle taholle. Eversti, joka ei tuntenut seutua aivan tarkasti, pysytteli Gracen lähettyvillä ja ihaili hänen kaunista vartaloaan ja varmaa ratsastustaan, hyvin ylpeänä kummityttärestänsä.

Nuori Colchester osoittausi niin huomaavaiseksi häntä kohtaan kuin metsästyksenohjaaja voi olla, ja tarkkaa huomioiden tekijää olisi huvittanut seurata sitä taistelua velvollisuuden ja taipumuksen välillä, jota hän kävi itsensä kanssa niin pian kuin hänen täytyi poistua Gracen vierestä ja asettaa nuoret koiransa jäljille. Hän näytti tyytyväisimmältä, milloin ajo kävi tasaisessa tahdissa ja hän sai ratsastaa Gracen rinnalla. Ja sitten oli veräjiä avattavina ja esteitä, joiden yli hevosten oli loikattava. Tällöin hän antoi raskaan metsästysoriinsa kulkea edeltä, jotta Grace löysi vaarattomimmat kohdat. Nuori tyttö halveksui mokomia varovaisuustoimenpiteitä ja olisi mieluimmin karauttanut pahimpienkin esteiden yli.

Eversti ihaili Gracen ihailijaa melkein yhtä paljon kuin hän ihaili tyttöä itseä. Ja komeampaa englantilaista maajunkkaria kuin Colchester harmaassa metsästysnutussaan ja mustassa samettilakissaan tuskin saattoi tavata. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vaaleanverevä; hänellä oli iloiset, siniset silmät ja paksu, ruskea tukka, joka olisi runsaina suortuvina aaltoillut olkapäille, jos se saksien koskematta olisi saanut vapaasti kasvaa. Hänen suora, ystävällinen sävynsä osoitti perinpohjaista hyväntahtoisuutta, mutta tiukka suu ja jyrkkäviivainen leuka todistivat tahdonvoimasta ja päättäväisyydestä. Toisen metsästyskierron lopulla tapahtui jotakin, mikä teki omituisen vaikutuksen Graceen ja everstiin. He kulkivat kolmisen penikulmaa Darnel-puistosta sijaitsevan metsikön läpi, kun Juno, Gracen uusi tamma, äkkiä säpsähti pensaikossa lojuvaa miestä. Tämä oli solakka ja nuori ja puettuna rikkinäiseen samettinuttuun. Pehmeä huopahattu peitti puolittain hänen tummat hiuksensa.

Gracen pysähtyessä mies kohottausi ja katsoi kuin unesta heränneenä ympärilleen, kuitenkaan huomaamatta ratsastajatarta, vaikka tämä puolestaan selvästi näki hänen kasvonsa ja parahti, kun nuori Colchester tuli tuulenpyörteenä ja melkein ajoi suoraa päätä miehen yli sekä jatkoi matkaansa, ottaen Gracen ja everstin mukaansa.

"Kummi-isä", virkkoi Grace everstille Colchesterin ehdittyä vähän edelle, "näitkö miestä mäenlaidassa?"

"Hän ei ollut mikään mieronkiertäjä, vaan Victor de Camillac. Voi, kuinka hän näytti sairaalta ja kurjalta! Olisin pysähtynyt, ellei tuo hirveä Colchester olisi viuhauttanut paikalle. Ratsasta takaisin hänen luokseen, kysy, missä hän asuu ja miksi hän on tullut tänne. Tee se… minun tähteni. Ja… onko sinulla rahoja muassasi?"

Grace ratsasti hänen perästään teeskennellen ihastusta metsästyksen riemuista, vaikka oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Niin, tämä oli juuri hauskaa!" ajatteli eversti ratsastaessaan kummulle. Tuon miehen ilmestyminen arvelutti häntä.

III.

Eversti ratsasti verkalleen kumpua ylöspäin, missä Grace oli nähnyt miehen, mutta nyt tämä oli poissa. Hän ajoi läpi koko metsikön etsien muukalaista turhaan.

Silloin hän kuuli koirien haukkua luskuttavan alhaalla laaksossa, ja ratsastettuaan sinne hän tapasi siellä metsästysseurueen. Repo oli mennyt luolaansa ja koirat olivat kytketyt. Colchester oli oivallisella tuulella, hänen nuoret koiransa olivat tehneet tehtävänsä mainiosti, ja hän oli kaiken aikaa saanut nauttia Gracen seurasta. Kello oli vasta yhdeksän, joten he ehtisivät takaisin myöhäiselle aamiaiselle.

"Syötte kai suurusta meidän kanssamme, Colchester?" kysyi sir Allan. "Meillä on lähin matka kotiin, ja on ehkä viimeinen kerta, kun saamme yhdessä aterioida puoleen vuoteen."

"Lady Darnel on määrätty matkustamaan etelään talveksi, ja me lähdemme niin pian kuin kerkiämme."

"Aiotteko todellakin kieltäytyä riistanajoista, nyt kun sir Allan on ostanut teille tuon oivallisen hevosen? Miten voitte sen tehdä, neiti Darnel?"

"Niin, se oli tosiaan kovin ikävää", mutisi Grace, kun he olivat kotimatkalla. Hän tuskin ajatteli sanojaan, sillä hän mietiskeli koko ajan äskeistä näkyä — ilmeisesti rappiolle joutunutta nuorta miestä ruosteenruskeassa rikkinäisessä samettinutussa ja vanhassa kuhmuisessa, leveälierisessä huopahatussa, oikeata kurjuuden kuvaa. Ja tuo mies — mieronkiertäjä — oli hänen kihlattunsa, se, jonka vuoksi hän lupaukselleen uskollisena hylkäsi kaikki muut. Hän loi aran katseen metsästysjohtajaan, jonka hevonen ravasi hänen vieressään. Nuo jalomuotoiset, rehdit, miehekkäät kasvot ja avoin katse, joka ei mitään pelännyt, tuntuivat aitoenglantilaisilta, ja hän tiesi sisimmässään, että tuo mies asetti hänet kaikkia muita naisia korkeammalle.

"Niin, kyllä se on totta", vastasi Grace. "Mutta emmehän viivy kovin pitkää aikaa. Palaamme kotiin kevääksi, heti kun ilma tulee kyllin leppeäksi lady Darnelille."

"Emme ennen kuin toukokuussa", sanoi sir Allan. "Aikaisemmin ei voi ollenkaan luottaa ilmastoon tässä maassa."

"Matkustatte siis Italiaan!" virkkoi Colchester yhä alakuloisempana.
"Mihin seutuun siellä?"

"Luulen isän maininneen, että matkustaisimme Italian järville", vastasi
Grace.

"Como-jarvelle ja niin edespäin. Niin, siellä kuuluu olevan hyvin kaunista; Onkohan siellä taimenia? Mainiota, neiti Darnel, en ole koskaan ollut Italiassa, mutta nytpä matkustan sinne kerran ja lyöttäydyn teidän seuraanne kahdeksi viikoksi huhtikuussa, jos sir Allan sallii!"

"Pelkään, että seuramme tuntuisi teistä kovin ikävältä", sanoi Grace surumielisesti. "Mehän emme matkusta turisteina tai huviksemme, vaan ainoastaan lady Darnelin terveyden vuoksi."

"Minulle on samantekevä, katselkaapa asiaa kuinka tyynesti tahansa.
Minä matkustan nähdäkseni Italian… ja tavatakseni teidät."

Nyt huusi sir Allan Colchesterin luokseen, ja Grace sai tilaisuuden jutella everstin kanssa.

"Perin ikävää!" sanoi tyttö, kun eversti oli kertonut huonosta onnestaan. "Ajattelehan, jos hänen täytyisi lähteä takaisin saamatta apua. Rahatonna… ehkä nälissään!"

"En luule, että se on niin vaarallista. Voit olla varma siitä, että hän on vartavasten saapunut tänne saadakseen sinulta apua. Grace-rukka! Saat luullakseni pian kuulla hänestä. Mutta älä unohda toimittaa häntä minun luokseni, kun hän tulee."

"Kovin epäystävällisesti sinä puhut hänestä, kummi-isä. Aivan kuin hän olisi viholliseni."

"Miten voin hänestä muuta ajatella? Lopen köyhtynyt seikkailija viettelee opistotytön liittoon, jonka tämä saa maksaa tulevaisuutensa hinnalla."

"Hän ei vietellyt minua. Menettelin ehkä hyvin hupsusti, mutta tein sen siinä tapauksessa vapaasta tahdostani. Eikä sinulla ole oikeutta nimittää häntä seikkailijaksi senvuoksi, että hän on köyhä ja että olet sattunut näkemään hänet nöyryyttävissä olosuhteissa", lisäsi Grace ja hillitsi nenäliinallaan kyyneltulvan.

"En voi uskoa, että uuttera ja rehellinen nuorukainen voisi vajota niin syvälle, Grace. Kaitselmus ei unohda eteenpäin pyrkivää nuorisoa; ja usko minua, että on aina joku erityinen syy vaikuttamassa, kun nuori ihminen vaipuu sen säätyluokan alapuolelle, mihin hän kuuluu. Sinä näit hänen maalaavan elatuksekseen Pariisissa; sanot, että hän esiintyi herrasmiehen tapaan ja maalasi hyvin. Sellaisen miehen ei tarvitse virua paljaan taivaan alla maankiertäjän puvussa."

"Ehkä se on valepuku!" sanoi Grace yhä närkästyneempänä. "Ja sitäpaitsi täytynee sinun myöntää, että herrasmiehen on toisinaan vaikeampi pitää päänsä pinnalla kuin maatyöläisen tai tehtaalaisen. Joku on sanonut, että maantiet Austraaliassa ovat miesten tekemiä, jotka ovat opiskelleet Oxfordissa ja Cambridgessa. Sivistys on toisinaan ylellisyystavaraa."

"Jos hän tulee tänä iltana Darnelin aateliskartanoon, vie sinä hänet vierashuoneeseen ja esittele hänet sir Allanille sulhasenasi, koska olet hänestä niin varma", lausui eversti suuttuen.

"Se merkitsee, että sinä peset kätesi etkä välitä enää minun huolistani?" virkkoi Grace surkealla äänellä.

"Se merkitsee, että minä tahdon auttaa sinua niin pitkälle kuin voin, mutta minä en tahdo rohkaista sinun tyhmyyksiäsi, sinun harhautunutta käsitystäsi kunniasta ja uhrautuvaisuudesta. Minä pidän sinusta niin paljon, Grace, että jos luulisin tuon miehen olevan sinun arvoisesi, vaikka onkin rutiköyhä, ja jos tietäisin, että sinä ehdottomasti tahdot saada hänet, niin tekisin kaiken voitavani suostuttäakseni isäsi sellaista avioliittoa ajattelemaan. Mutta epäilen, että mies on heittiö ja lurjus; ja olen varma, että sinä pohjaltasi et välitä hänestä rahtuakaan. Senvuoksi koetan kohdella häntä ansionsa mukaan, ja jos sinä annat minun vain rauhassa toimia, niin uskon, että viikon kuluttua olet jälleen täysin vapaa."

"Rakas, rakas kummi-isä!" huudahti Grace innoissaan. "Mutta ethän suinkaan ole tyly Victor-paralle!"

"Minä tahdon kohdella häntä säädyllisesti. Annan hänelle vähäisen rahasumman ja matkalipun toiseen merentakaiseen maahan."

"Kyllä se asia selviytyy. Voimme järjestää sen sitten, kun tulet täysi-ikäiseksi!"

"Ja kun kaikki on saatu kuntoon ja pariisilainen ystäväsi on antanut takaisin nuo tyhmät kirjeet, niin voit huoletta kertoa asian isällesi, ja omatuntosi rauhoittuu."

"On kauheata puhua siitä isälle! Silloin hän kyllä saarnaa siitä aivan hirveästi!"

"Voihan sellaisen hyvän isän saarnaa sietää", sanoi eversti, tapansa mukaan ystävällisesti hymyillen. "Ja saarna tekee toisinaan hyvää."

Metsästysaamiainen oli hauska. Edward Colchester oli nälkäinen kuin metsämies ainakin ja söi ja jutteli lakkaamatta. Grace tuli jälleen vähän iloisemmaksi ja otti keskusteluun osaa muutamilla ajoa koskevilla sattuvilla huomautuksilla.

"Te käytätte tarkkaan silmiänne!" huudahti Colchester hurmaantuneena. "Luulen, että tunnette koko seudun joka taholle viiden penikulman laajuudelta!"

"Minä ratsastan ja ajelen paljon, ja ainahan sitä katselee ympärilleen", sanoi Grace vaatimattomasti.

"Tiedätte, että olette minua auttanut saamaan käsiini muutamia parhaita kettujamme", virkkoi Colchester. "Eikö ole tapana ajaa kettuja missään Rooman lähettyvillä?"

"No niin, jos niiden metsästyskausi alkaisi, sitte kun meidän on loppunut, niin voisimmehan tavata Roomassa, sir Allan, ja metsästellä hiukan campagnalla — eikö niin?" sanoi Colchester.

"Se olisi ihastuttavaa! Mutta pelkään, että huhtikuussa siellä on liian kuuma metsästää."

"Saammehan täälläkin toisinaan varsin lämmintä. Mutta tulkoonpa ajosta mitään tahi ei, niin joka tapauksessa saavun sinne huhtikuussa, jos huolitte minusta sinne mukaanne."

"Oikea perheretki!" virkkoi Dora pilkallisesti hymyillen. Hän oli vielä kyllin heikko kadehtiakseen veljentyttären nuoruutta ja viehättävää kauneutta. Hän itse oli laiminlyönyt tilaisuutensa, siksi ettei pitänyt kosijoitaan kyllin hyvinä; mutta nyt ärsytti häntä ajatella nuorta ylimystä Gracen jalkojen juuressa ja viimemainitun riemua valloituksesta.

"Eikö täti tahdo tulla kanssamme", kysyi Grace häneltä lähtiessään näyttämään Colchesterille kasvihuoneita. Harvoin hän nimitti Doraa tädiksi, ja tavattoman hellä äänensävy oli kuin ahdistetun sydämen hätähuuto — sydämen, joka oli valmis mihin hyvänsä välttääkseen kohtausta kahdenkesken Colchesterin kanssa.

Dora lähti mukaan ja pakotti nuoren miehen osoittamaan harrasta mielenkiintoa ja ihastusta kaikkiin japanilaisten krysanteemien harvinaisuuksiin. Vihdoin tämä ei voinut vastustaa haukotuksiansa.

"Olin ulkona koirapihassa jo neljännestä vailla neljä aamulla", puolustelihe Colchester.

"En suinkaan!" virkkoi puhuteltu, joka yhä vieläkin toivoi jäävänsä hetkiseksi kahdenkesken Gracen kanssa; mutta hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi saamatta siihen tilaisuutta.

IV.

Grace vietti päiväkausia jännittävässä odotuksessa ja pelossa, että saisi kuulla jotakin kihlatultaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, kun ei hänelle päivänmittaan salavihkaa sujahdutettu kirjettä eikä mitään sanantuojaa saapunut, niin hänen levottomuutensa yhä yltyi.

Hän luuli, että mies lojui jonkun pensasaidan tai heinäruon takana, kenties liian sairaana ja kurjana voidakseen etsiä parempaa suojaa — sairaana ja kurjana sillä välin kun hän, joka oli vannonut tuolle miehelle rakkautta ja uskollisuutta, istui mukavasti tuolinsa selkään nojaten hauskassa tytönhuoneessaan kasvihuonekukkien ympäröimänä, edessään uusia kirjoja ja oivallinen piano käytettävissään.

Hän ei tohtinut mennä alikertaan teelle kello viiden aikaan, peläten kohtaavansa tutkivia katseita, mutta päivälliselle hänen täytyi saapua, jotta ei herättäisi vielä suurempaa huomiota. Ateria tuntui hänestä kidutukselta, hän kun alati odotti kuulevansa palvelijan askeleet tämän tullessa tuomaan salaperäistä tiedonantoa.

Sekä sir Allan että eversti alkoivat pian haukotella päivällisen jälkeen, ja Grace auttoi parhaansa mukaan, kunnes Dora sanoi:

Toiset noudattivat esimerkkiä ja Dora asettui pianon ääreen soittamaan erästä Bethoovenin rondoa, mutta hän soitti innottomasti ja harrastuksetta, ja lopuksi vaikeni musiikki, ja hänen kätensä putosivat velttoina polville. Hän istui uneksimassa.

Äkkiä hän kavahti ulkoa hiekkakäytävältä kuuluvista askelista, riensi ikkunan luo ja vilkaisi pihalle, kasvot painettuina lasiruutuun käärekaihtimen takana. Mutta kun ulkona oli pilkkosen pimeä, ei hän mitään nähnyt.

Sitten hän avasi ruudun ja kuunteli jännittyneesti muutamia minuutteja; mutta kaikki oli hiljaa.

Silloin hän soitti palvelijaa ja käski tämän mennä katsomaan, hiiviskelikö joku ulkona.

Mies näytti epäilevältä, mutta totteli ja avaten ulko-oven raskaat salvat meni terassille ja astui muutaman askeleen joka suuntaan.

Oli niin pimeä, että kokonainen rykmentti olisi voinut olla väijyksissä pengermän kummassakin päässä palvelijan sitä näkemättä. Hän meni jälleen sisälle ja vakuutti neiti Darnelille, ettei ollut ainoatakaan sielua terassilla enempää kuin puutarhassakaan.

Kello oli tulossa yksitoista, eikä sir Allan ollut vielä mennyt levolle. Hän oli riisunut takkinsa, ottanut ylleen väljän samettinutun ja poltteli savuketta vaimonsa aamuhuoneessa. Hän istuskeli aina mielellään kahdenkesken hänen kanssaan — aina oli jotakin sanottavaa tai jotakin neuvottelemista. Hän ei koskaan kyllästynyt Clairen seuraan, ja vaikka hän sinä iltana olikin lopen väsynyt, ei hän tahtonut mennä vuoteeseen ennenkuin oli tapansa mukaan hetkisen rupatellut.

"Silloinhan sinun ei olisi tarvinnut odottaa lääkärinmääräystä. Olisit vain virkkanut sanasen, niin olisin matkustanut kanssasi!"

"En voinut ajatella vain itseäni, kun tiesin, miten kiintynyt sinä olet
Darnelin sukutilaan."

"Niin, ehkä ensin, mutta et viimeiseltä, Claire. On ollut jotakin mieltäsi rasittamassa, ja pelkään että täällä vallitseva kylmä tunnelma on sinua ahdistanut."

"Oi, Allan, kuinka voit luulla minua niin haikailevaksi? Kaipaisinko muiden seuraa ollessani sinun kanssasi?"

"Oh kyllä, naiset ovat herkkiä vähemmällekin. Mutta ole levollinen, rakkaani, nyt käännämme pian noille vastenmielisille ihmisille selkämme. Matkarahat ovat valmiina asiakirjakaapissani — neljäsataa puntaa; ja niiden loputtua saamme lisää. Italian matkastamme tulee ikäänkuin toinen häämatka — pitkä kuherruskuukausi."

Hän avasi kaapin, veti ulos laatikon ja otti setelitukon, jota hän tunnusteli kuin lapsi uutta leikkikalua.

Vihdoin hän pani rahat takaisin ja otti toisesta laatikosta revolverit. Ne olivat juhtikotelossa, jonka hän avasi, ottaen esille toisen aseista. Hän kehui sen siroa työtä.

"Toivoakseni sinun ei koskaan tarvitse niitä käyttää, Allan", sanoi vaimo katsahtaen levottomasti syrjään.

"Ah, unohdin, rakas ystävä!" huudahti hän asettaen revolverin takaisin koteloon. Hän muisti sen synkän luvun vaimonsa elämäkerrassa, jossa ampuma-ase oli esittänyt niin suurta osaa.

Savuke oli palanut loppuun, ja nyt hän kumartui suutelemaan vaimoansa, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä.

"En, minun on vain kirjoitettava pari kirjettä — yksi ystävälliselle vanhalle kirkkoherralle kertoakseni hänelle uudesta suunnitelmastamme. Hänenhän piti tulla meille viikkoa ennen joulua, muistatko?"

Mies poistui makuukammioon, joka oli aivan aamuhuoneen vieressä. Siellä paloi iso, loimuava valkea vanhanaikaisessa avonaisessa takassa.

Kun lady Darnel oli tullut aamuhuoneeseen oli hänen ensimäinen mielijohteensa ollut avata lasiovi parvekkeelle, jonka kukkaset lähettivät vilpoisen yöilman mukana tuoksujansa huoneeseen.

Sir Allan pani aselaatikon pöydälle aikakautisjulkaisujen ja sanomalehtien joukkoon. Hänellä ei koskaan ollut tapana korjata mitään jälkeensä, tottunut kun oli siihen, että häntä aina palveltiin.

Claire vilkaisi kelloon uuninsyrjällä. Se oli viisi minuuttia yli yhdentoista.

"Minulla on vielä tunti käytettävissäni", ajatteli hän ja aloitti kirjeen eräälle lapsuudenystävättärelle, jolle hänellä ei ollut mitään salaisuuksia.

Hän oli tuskin kirjoittanut viittä minuuttia, kun hänen puolittain auki jättämänsä lasiovi vähitellen avautui kokonaan ja mies hiipi äänettömästi huoneeseen. Pehmeä matto vaimensi askeleet, ja lady Darnel jatkoi kirjoittamistaan paikallaan tyynenä ja kauniina lampun valossa, todellisena kotoisen rauhan kuvana. Hän kirjoitteli vielä muutamia minuutteja, sillä välin kun mies henkeään pidätellen häntä katseli. Mutta vihdoin hän kuuli tämän hengityksen, joka muistutti koiran läähätyksestä, ja silloin hän katsahti kovin säikähtyneenä sinne päin ja huomasi pitkän, lopen laihtuneen, kuluneeseen samettinuttuun puetun olennon, joka kalpeana ja kurjana tuijotti häneen.

Haamu muistutti hänen ensimäisestä miehestään sellaisena kuin hän oli häntä katsellut, sitte kun hänen hurjistelunsa olivat tärvelleet hänen terveytensä. Nuo olivat hänen poikansa kasvot seitsemän vuoden riuduttamina siitä ajasta, kun äiti oli hänet viimeksi nähnyt. Se oli sama mies, jonka Grace ja eversti olivat aikaisemmin päivällä tavanneet.

"Valentin!" huudahti lady Darnel puoliääneen ja väänteli käsiänsä.
"Kuinka voit tulla tuolla tavoin kuin varas yöllä!"

"Mitenkä sitten tulisin? Muuta keinoahan minulla ei ole saapua äitini kotiin."

"Tämä on sir Allanin koti, eikä sinulla ole oikeutta tulla hänen luvattansa. Hyvä Jumala, kuinka sinulle on käynyt? Miten olet tullut noin kuvaamattoman kurjaksi, vaikka olen lähettänyt sinulle niin paljon rahoja?"

"Kympit ja viitoset menivät menojaan", sanoi vieras synkästi. "Sellaisesta rahojen antamisesta ei koskaan ole mitään hyötyä. Minulla oli monta loistavaa tilaisuutta, kunhan vain olisit auttanut minua oikealla hetkellä, niinkuin pyysin sinua tekemään. Mutta aina sama vanha juttu — pelkäsit uskoa minulle isompaa summaa. Sinä, lady Darnel, tämän talon haltijatar, puhuit viidestäsadasta punnasta aivan kuin olisi ollut kysymys puolesta miljoonasta. — Sinä tahdoit lähettää minulle ainoastaan kaksikymmentä puntaa kuussa ja ajattelit, että voisin sillä elää mukavasti. Luuletko, että mies pääsee mihinkään kahdellakymmenellä punnalla näinä aikoina?"

"Niin, kun olin joutumaisillani aivan hunningolle ja tilani uhkasi tuottaa häpeää sinulle ja korskealle aviopuolisollesi."

"Miten olet voinut tulla noin kurjaksi, Valentin? Olethan ihan kerjäläisen näköinen?"

"Minä näytän siltä, mikä olen", vastasi hän nyreästi. "Minulla on ollut alituinen huono onni nykyisin — olen menettänyt sekä pelissä että kilpa-ajoissa. Toiset miehet, oikeat raukat ja pässinpäät, saattavat voittaa omaisuuden, mutta minä, joka olen saanut kaksin kerroin niin hyvän kasvatuksen, menetin siinä leikissä viimeisen roponi. Luuletko, että minunluontoiseni mies voi tyytyä elämään viidellä punnalla viikossa, kun lähistöllä oli pelihuone tai kilparata, missä saatoin tehdä summan monenkertaiseksi?"

"Enhän häneltä muuta ole perinytkään! Hän ei jättänyt jälkeensä rahoja eikä arvossapidettyä asemaa; vieläpä minulta viekkaasti riistettiin hänen nimensäkin. Ihmiset kysyivät aina, minkä Stuartin sukuun kuuluin. Ja mitä saatoin vastata? Olisi ollut parempi, jos olisin voinut sanoa: olen Valentin Mackenzie, sen miehen poika, joka joi itsensä hulluksi ja ampui patrullin Mallowissa!"

"Olet tehnyt pahoin menetellessäsi niin kuin olet menetellyt. Olet ensiksi antanut itsesi vajota niin syvälle ja sitten hiivit tänne. Sinä olet yhtä häijy minua kohtaan kuin olit poikana ja kuin isäsi oli ennen sinua!" huudahti äiti äärimmäisen levottomuuden vallassa. "Sinulla ei ole mitään oikeutta tunkeutua tänne, missä asuu vain hyviä ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa ja tuntevat oman arvonsa. Sinä et tee kumpaakaan, eikä sinulla siis ole oikeutta tulla tänne."

"Mutta minä sanon sinulle, että minulla on oikeus tulla sinne, missä äitini on. Et ole kai maininnut mitään siitä, että sinulla on poika? Sinun keikailevalla aviopuolisollasi ei liene aavistustakaan asiasta; mutta hän saa totisesti sen tietää!"

Hän oli vähitellen kohottanut äänensä, ja Claire kiirehti makuukammion ovelle; se oli kyllä suljettu, mutta hän vielä veti verhotkin eteen.

"Hän tietää, että minulla oli poika", sanoi hän, "mutta avioliittoon mennessämme luulin sinua kuolleeksi — luulin hukkuneesi Earl Kingin haaksirikossa. Jos olisin tiennyt olevasi elossa, en olisi koskaan mennyt uusiin naimisiin, niin suuresti kuin häntä rakastinkin. Niin, Jumala tietää, minä rakastin häntä liian paljon tahtoakseni lahjoittaa hänelle poikapuolen, jolla oli sinun paheesi."

"No, nyt minä olen hänellä joka tapauksessa paheineni päivineni, ja sekä sinä että hän teette viisaimmin, kun alistutte nöyrästi kohtaloonne. Mitä aiot nyt tehdä puolestani, äiti!" lisäsi hän raa'asti nauraen.

"Mitäkö aion tehdä? Jos annan sinulle rahoja, tuhlaat ne vedonlyöntiin tai peliin. Sinä juot ja sinusta tulee sittenkin kerjäläinen."

"Niin, siksi ettet koskaan anna minulle kylliksi rahaa. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa kerrallaan, niin voin tulla toimeen ulkomailla."

"Niin olet usein ennen sanonut. Annoinhan sinulle sata puntaa opiskellaksesi taidetta Pariisissa, mutta sitten kerroit itselläsi olevan kunniavelkoja ja joitakuita salaperäisiä juttuja, jotka voisivat tulla sanomalehtiin, ja silloin minun täytyi lähettää sinulle sata puntaa lisää. Sinä olet niellyt minulta ne neularahat, jotka antelias puolisoni minulle suo; ja minua pilkataan, kun pukeudun niin yksinkertaisesti säätyni muihin naisiin verraten."

"Tästä saat kuusi kultapuntaa ja muutamia hopearahoja, Valentin. Se on kaikki, mitä minulla on tai mitä ennen joulua saan."

"Ne riittävät minulle vain viikon asunnon vuokraan sekä pukuun, joka on hiukan parempi kuin nämä repaleet. Minä tarvitsen pyöreän summan. Tunnen henkilön, jolla on viinitarha Cadizissa. Meistä tulisi liiketoverit, jos voisin sijoittaa kolme-, neljäsataa puntaa, jotka sitten tuottaisivat saman verran vuosittain. Siitähän tulisi tulevaisuudentoimi eikä sinulla olisi syytä hävetä poikaa, joka on viinitarhan omistaja. Sinun tarvitsisi vain pyytää sir Allanilta rahat."

"Ei, Valentin, sitä en tee. Minä en usko sinun ehdotuksiasi. Voin ainoastaan antaa sinulle kunnollisen kuukautisen määrärahan ylläpitoosi. Sitäkin varten täytyy minun lainata. Sinä olet jo tyhjentänyt varani."

"Hyvä, sitten tulee jonkun muun minua auttaa. Tässä talossa on naishenkilö, jolle voin esittää vaatimuksiani lähinnä sinua."

"Grace Darnel on kihlattuni. Kaiketi miehellä on eräitä oikeuksia tulevaan vaimoonsa nähden!"

"Olisiko tytärpuoleni Grace sinun kihlattusi? Sinä lienet järjiltäsi,
Valentin!"

"Uskomatonta, mutta totta. Neiti Darnel työskenteli Louvressa samaan aikaan kuin minä. Luulet kai, että maalaamiseni oli vain veruke? Mutta siinä erehdyt. Minä työskentelin kylläkin rehellisesti, kunnes kyllästyin mahdottomaan elinkeinoon. No niin, minä kiinnyin nuoren neidin ulkomuotoon ja saatoin osoittaa hänelle pieniä huomaavaisuuksia, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Sitten kyselin hänen vartijanaiseltaan ja kuulin, että hän oli rikas perijätär. Asia kävi mielenkiintoiseksi, ja minä päätin koettaa onneani neiti Darnelin suhteen, jota todella ihailin enemmän kuin ketään muuta hyvin pitkään aikaan tapaamaani tyttöä."

"Seurustelumme kävi tuttavalliseksi, ja minä löysin pian avaimen hänen sydämeensä. Hän on jalomielinen, ylevä ja romantillinen tyttö. Olimme julman rakastuneita. Sitten kohtasi minua vanhan tautini puuska ja olin kuolemaisillani."

"Se on samantekevää. Kirjoitin tautivuoteeltani neiti Darnelille. Hän vastasi niinkuin hellältä tytöltä saattoi odottaa ja lupasi tulla vaimokseni. Siitä on minulla siis mustaa valkoisella. Vuoden päästä hän on täysi-ikäinen, ja heti kun hän on itsenäinen, vaadin lupauksen täyttämistä."

"Ei oikein. Pariisissa ollessani esiinnyin ranskalaisena ja käytin
Victor de Camillacin nimeä."

"Ja sitten tulet vaatimaan lupauksen täyttämistä, jonka olet väärällä nimellä viekoitellut herkkäuskoiselta tytöltä. Että poikani voikaan ryhtyä mihinkään sellaiseen! Se on suurin häpeä, mitä tähän asti olet minulle tuottanut!"

"No niin, sinun on sitten järjestettävä asia niin, ettei sinun tarvitse hävetä. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa, niin matkustan huomispäivänä Cadiziin ja palaan kunnioitettuna liikemiehenä morsiantani noutamaan. Hän suo kyllä nimeni ja kansallisuuteni vaihtamisen anteeksi, kun osoittaudun säädylliseksi herrasmieheksi ja sinun pojaksesi. Hän pitää sinusta niin paljon, että sukulaisuus lisää hänen kiintymystään."

"Älä ollenkaan luulottele, että suostun liittoon sinun ja Gracen välillä. En edes, vaikka palaisitkin päältä nähden herrasmiehenä. En koskaan salli tuon hyväluontoisen ja helläsydämisen tytön mennä naimisiin isäsi pojan kanssa. Hänen ei ainakaan koskaan tarvitse maistaa siitä kärsimyksien maljasta, joka minun on täytynyt tyhjentää pohjasakkaan asti, ei, mikäli minä voin sellaisen häpeällisyyden estää. Sir Allan tietää, millainen olit poikana. Pahimmassa tapauksessa hän saa tietää, millainen olet miehenä."

"Eikö sinun olisi parasta käydä keskitietä? Anna minun matkustaa
Espanjaan, työskennellä kunnostautumisekseni ja sitten tulla takaisin
Gracen — ja sinun — arvoisenasi! Minä teen sen, äiti, jos tahdot
luottaa minuun."

Nuori mies laski kätensä hänen olalleen, rukoileva katse silmissä. Nyt kosketti hän äitiänsä ensi kertaa tämän seisoessa siinä kädet ristissä, epätoivon kuvana.

"Minä en voi luottaa sinuun", sanoi hän; ääni ei ollut epäystävällinen, mutta siinä oli epätoivon sävy. "Olen liian usein pettynyt. Tunnen luonteesi liian hyvin. Minä teen voitavani, mutta omalla tavallani. Oi, Valentin, miksi käyt isäsi jälkiä? Juoppous ja pelinhimo veivät hänet turmioon, ja sama tulee sinun kohtaloksesi, ellet tee parannusta. Ajattele hänen kauheata loppuansa — murhamiehen, mielipuolen! Anna varoittaa itseäsi ajoissa. Ei vielä ole liian myöhäistä, poika-parkani. Minä autan sinua, käyn sinua tervehtimässä ja tuen sinua kaikin tavoin, kunhan vain osoitat rehellistä pyrkimystä. Ja lähde nyt Jumalan tähden tästä talosta, ennenkuin sir Allan huomaa mitään. Asutko kylässä?"

"Olen asustanut heinäsuovissa eilisillasta asti. Rahani riittivät töintuskin matkaani tänne, ja olen samoillut ympärinsä tyhjin taskuin ja tyhjin vatsoin odottaen tilaisuutta keskusteluun sinun tai Gracen kanssa."

"Jumalalle kiitos, ettet tavannut Gracea tuollaisessa tilassa. Voi onnetonta poikaani", lisäsi hän vilkaisten kelloon. "Majatalossa Coach and Horses on tuskin vielä menty levolle. Voit mennä sinne pyytämään yösijaa. Sitten koetan tavata sinut siellä kello seitsemältä aamulla — pienellä, pensasaitojen suojaamalla käytävällä puutarhan takana. Silloin voimme jutella tyynesti ja tehdä tulevaisuudensuunnitelman."

"En kernaasti nukkuisi enää heinäpieleksen alla", sanoi nuori mies epävarmasti ja lähestyi ikkunaa.

Lady Darnel riensi ovelle kohdatakseen Gracen ennenkuin tämä ehti sisälle. Hän astui ulos käytävään sulkien oven jälkeensä.

"Oi, Grace, miksi et mene levolle? Kello on kohta kaksitoista, ja sinä olet ollut liikkeellä neljästä saakka aamulla!"

"En, vain hiukan väsynyt. Nyt seuraan sinua huoneeseesi, Grace. Sinun täytyy heti mennä levolle."

Hän laski kätensä tytön vyötäisille ja vei hänet suojaansa käytävän poikki. Hän ei senjälkeen heti palannut, kun pelkäsi, että Grace seuraisi häntä; ja sitäpaitsi hän tahtoi hiukan rauhoittua. Ellei hänen onneton poikansa hänen palattuaan ollut lähtenyt, voisi hän puhua hänen kanssaan tyynemmin.

Senvuoksi hän käveli edestakaisin käytävässä, kunnes kello löi kaksitoista. Silloin hän kuuli laukauksen ja mötkähdyksen.

"Minun huoneessani!" parahti Claire säikähdyksestä suunniltansa muistaessaan kammionsa pöydälle jätetyn revolverikotelon.

"Hän on ampunut itsensä!" huusi hän hämmentyneenä ja syöksyi huoneeseen odottaen näkevänsä poikansa siellä viruvan. — Hän ei aavistanut, että vielä kauheampi kohtalo häntä odotti.

Ikkuna oli aivan avoinna ja yötuuli löyhytteli sanomalehtiä pöydällä. Makuusuojan ovi oli auki, ja Allan Daniel virui verissään, kenties kuolleena kynnyksellä. Nyt hyökkäsi Gracekin sisälle ja näki, mitä oli tapahtunut.

Gracen huudot kaikuivat kautta talon. Claire heittäytyi maahan puolisonsa viereen mykässä tuskassa ja suuteli hänen kalpeita kasvojaan, kerjäten sanaa tai katsetta.

Tämä näkyi kiireimmiten vetäneen housut jalkaansa ja pukeneen samettinutun ylleen, ikäänkuin joku epäilyttävä melu olisi hänet äkkiä herättänyt. Vaimo avasi takin ja painoi korvansa hänen rintaansa vasten. Sydän löi vielä, mutta heikosti. Tuskissaan hän uskoi, että se milloin hyvänsä voisi heretä sykkimästä.

Nyt tulivat palvelijat unen pöpperössä, sitten Dora Darnel valkoisessa aamunutussa, hienona ja sirona kuten tavallista, sekä eversti punaisessa samettisessa yönutussaan, jossa hän näytti noidalta.

"Lähettäkää Jumalan tähden lääkäriä hakemaan!" huudahti Claire. "Oi, eikö eversti voi meitä auttaa?… Onko haava vaarallinen? Onko se kuolettava?"

"Voi toki!" sanoi eversti. "Se on häijy haava, ja verta on jo vuotanut paljon. Luoti on tunkeutunut aivan kylkiluun alle. Mitä hän sillä lemmon revolverilla teki?"

"En tiedä. Revolverit olivat pöydällä. Hän katseli niitä tuntia ennen levolle menoansa."

"Voi veli-parkaani!" purskahti Dora. "Kuinka saattaa ajatellakaan, että hän on tehnyt pahaa itselleen! Hän, joka oli niin hyvä kristitty ja tavallisesti niin onnellinen."

"Miten rohkenet väittää, että hän on tahtonut surmata itsensä?" sanoi Claire närkästyneenä. "Sinä tiedät, että hän oli onnellinen eikä koskaan muuta ollut siitä asti, kun tuli minun puolisokseni. Hänen ainoa surunsa oli liian suuri huolenpito minusta. Oi, rakkaani, mitä pahaa sanottaneenkaan minusta tästä lähin, kun sinä et enää ole minua puolustamassa!" lisäsi hän puhuen intohimoisella rakkaudella matolla lepäävälle mykälle miehelle.

"Niin kauan kuin Allanin ystävä on luonanne, on teillä aina joku, joka voi teitä puolustaa — jos niin tarvitaan", lausui eversti tyynesti.

Vanha hovimestari Purdew polvistui myöskin isäntänsä viereen. Hän oli ollut tämän palvelussotilaana ja oli sotilasaikanaan nähnyt ampumahaavoja. Hän siis tiesi, että vamma oli vaarallinen.

Asetettiin pielus haavoitetun pään alle, kaadettiin hiukan konjakkia hänen suuhunsa, ja Claire hautoi hänen ohimoitaan Kölninvedellä, mutta hän ei tullut tajuihinsa.

Vihdoin saapui lääkäri, paksu, vanhanpuoleinen herrasmies, kunnollinen ja luotettava. Hän hääti kaikki ulos ja laskeutui polvilleen potilasta tutkimaan.

Claire jäi oven ulkopuolelle ja rukoili siellä polvistuneena, kunnes lääkäri tuntia myöhemmin astui ulos.

"Me kutsumme tänne tohtori Friedricsonin huomenna; hän voi tässä tapauksessa antaa varmimman vastauksen."

"Mutta rakastettu mieheni ehkä kuolee yöllä ennenkuin apu ehtii.
Sallikaa minun mennä hänen luokseen."

"Ei, lady Darnel, se ei käy päinsä. Hänen täytyy levätä. Ainoastaan minä ja Purdew saamme olla hänen luonaan. Minä viivyn koko yön."

"Jumalalle kiitos siitä! Mutta kyllä on armotonta estää minut pääsemästä hänen luokseen. Luuletteko, että olen lapsi, joka en voi itseäni hillitä?"

"Minä luulen, että te olette nainen ja rakastatte miestänne. Ei, lady Darnel, te ette saa tulla sisälle ennenkuin hänen tilansa muuttuu vähemmän vaaralliseksi, — Huomenna tuotamme tänne pari sairaanhoitajatarta."

"Rakas äiti, tule minun luokseni ja paneudu maata minun vuoteeseeni", sanoi Grace.

"Ei, rakas lapseni, sinun elämääsi ei ainakaan saa turmella", mutisi hän puristaen tyttöä rintaansa vasten. "Sinä et saa joutua kelvottoman käsiin."

Nämä omituiset sanat hämmästyttivät tyttöä. Aavistiko äitipuoli jotakin?

Hän vei Clairen mukanaan huoneeseensa, missä Dora hurskaasti luki uutta testamenttia. Hän luki apostoli Paavalin haaksirikosta ja käärmeestä, joka valkeasta tulleena kietoutui hänen käsivartensa ympäri.

"Veli-parallani on ollut kyykäärme käsivarressaan", mutisi hän itsekseen. "Tiesin, että tuo avioliitto päättyisi onnettomasti, mutta en uskonut aiheutuvan verenvuodatusta."

"Eikö täti Dora tahtoisi mennä omaan huoneeseensa?" kysyi Grace hiukan tuskaantuneena tuosta liikkumattomasta hahmosta raamattuineen. Grace kunnioitti kaikin tavoin uskontoa, mutta ei olisi voinut lukea apostoli Paavalista, kun koko talo oli kuohuksissa.

"Kello tulee pian kaksi, täti Dora. Mene sinä kammioosi", sanoi hän kykenemättä salaamaan ärtyisyyttänsä.

"Ei, Grace, minä tahdon olla Allanin läheisyydessä. Huoneenihan on rakennuksen toisessa päässä. Enhän täällä liene tiellä?"

"Et suinkaan", sanoi Grace ja meni kuuntelemaan isän ovelle. Hän ihmetteli, kuinka tämä oli tapahtunut. Olisiko se pelkkä tapaturma? Tokkohan hänen isänsä, joka oli ollut kahdella sotaretkellä Intiassa, olisi leikkinyt revolverin kanssa, kuten pojilla on joskus tapana? Mutta olihan hän kuullut sanottavan, että isä oli jo mennyt levolle ja lady Darnel istunut kirjoittamassa, kun hän, Grace, naputti ovelle.

Vihdoin hän meni viluissaan takaisin huoneeseensa ja tapasi Doran lukemassa takkavalkean ääressä niinkuin tämä oli hänen lähtiessäänkin tehnyt.

Grace heittäytyi vuoteelleen ja itki itsensä uneen. Äkkiä hän heräsi tuskanhuutoon.

Hän karahti ylös ja näki Doran seisovan sohvan vieressä katsellen kälyänsä, joka makasi selällään kädet pään päällä ja tuijottava katse avoimissa silmissä.

VI.

Kuuluisa kirurgi Friedricson oli tullut ja mennyt ja antanut vain vähän toiveita. Hän ei vielä ollut uskaltanut poistaa luotia, ja ennenkuin se oli tehty, potilaan tilan paranemista tuskin saattoi odottaa. Kuume oli ankarampi kuin tällaisessa tapauksessa ylimalkaan, sairas houraili eikä voinut nauttia mitään ruokaa.

Lady Darnel oli ollut ylhäällä neljästä asti aamulla. Nyt oli myöhäinen iltapäivä, eikä hän ollut rahtuakaan levähtänyt senjälkeen, kun oli rauhattomasti nukahdellut Gracen sohvalla.

Nuo kolme naista kulkivat talossa kuin aaveet, niin kalpeilta ja kurjilta he näyttivät.

Gracen ainoana lohdutuksena oli jutella everstin kanssa, Dora luki raamattua, ja lady Darnel ei etsinyt minkäänlaista lohtua. Hän kulki äänettömin askelin edestakaisin käytävässä puolison sairaskammion ulkopuolella, kysellen hoitajattarilta ja Purdewilta, miten siellä voitiin.

Vihdoin pakotti Grace äitipuolensa tulemaan omaan huoneeseensa, asetti hänet takkavalkean eteen ja sai hänet nauttimaan teetä ja voileipiä.

Grace tahtoi, että äitipuoli viettäisi yön täällä hänen huoneessaan; hän itse aikoi tehdä vuoteensa pukusuojaan. Tämä järjestely suututti Doraa.

"Jos jollakulla on oikeutta olla sir Allanin lähellä, niin on hänen sisarellaan!" virkkoi hän jäädessään Gracen kanssa kahdenkesken.

"Aviovaimon oikeudet ovat kai asetettavat kaikkien muiden edelle, täti
Dora?" sanoi Grace.

"Osaa näyttää!" huudahti Grace närkästyneenä. "Kuinka voit noin lörpötellä, täti Dora? Kuinka rohkenet vihjaista, ettei isäni vaimo ole vilpitön?"

"En vihjaile kerrassaan mitään, Grace; enkä anna koulutytön itseäni opettaa. Voin vain sanoa, että lady Darnel on salaisuus minulle, kuten kaikille muillekin tällä seudulla. Sinä olet tosiaan ainoa, joka näyt häntä ymmärtävän ja häneen luottavan."

"Kyllä isäkin ymmärtää ja luottaa", vastasi Grace yhä kiihtyneemmin.
"Se riittää minulle."

"Isäsi on hänen lumousvoimansa pauloissa, rakas lapsi. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan siitä, kuinka keski-ikäiseen leskimieheen voi vaikuttaa kaunis leski — nainen, jonka menneisyys on hämärään verhottu?"

"Sinä puhut kovin väärin, täti Dora, ja vielä pahempaa on, että tiedät menetteleväsi väärin. Minun mielestäni sinun pitäisi pelätä, että raamatustasi hiipisi esille joku mörkö sinua nipistämään. En minä tahtoisi istua raamattu povella ja myrkyllisesti purkaa kiukkuani viattomiin ihmisiin!"

"Ellet hillitse kieltäsi, Grace, niin lähden omaan huoneeseeni", sanoi
Dora, paiskasi kirjan kiinni ja nousi.

"Olisin kielelleni erinomaisen kiitollinen, jos se karkoittaisi sinut tiehesi", vastasi Grace; ja senjälkeen neiti Darnel pani uhkauksensa täytäntöön mennen matkaansa raamattuineen ja kiihtyneine tunteineen.

Mutta hän ei mennyt omaan suojaansa, vaan alas vierashuoneeseen, missä tapasi nuoren Colchesterin metsästyspuvussa ja ratsupiiska kädessä, siinä asussa kuin oli astunut alas hevosensa selästä.

"Paras neiti Darnel", sanoi hän tarttuen Doran käteen, "mitä hirveitä asioita ne ovat, joista puhutaan. Sain kuulla tuon ikävän uutisen vasta äsken kotimatkalla metsästysretkeltä, muutoin olisin tullut ennemmin. Miten se tapahtui? Onko hän hyvin heikkona, ja kuinka Grace voi?"

"Se on pitkä tarina, herra Colchester, ja syvä salaisuus. Kukaan meistä ei sitä käsitä. Veli-rukkani on hyvin huonona. Pelkäämme menettävämme hänet."

Doralle tuli kyyneleet silmiin, eivätkä ne olleet krokodiilinkyyneleitä. Hän rakasti veljeänsä, vaikka vihasi hänen vaimoaan; ja vaikkei voinut sietää Allanin onnea tässä toisessa avioliitossa, jota hän piti suurena vääryytenä itseään kohtaan, hän ei voinut tyynesti kestää ajatusta, että hänet menettäisi.

"Älkää itkekö, hyvä neiti", sanoi Colchester, joka vaivoin pidätti omat kyyneleensä. "Ei koskaan ole niin pahoin kuin luullaan. Lääkärit ovat aina kyllin ovelia tekemään asiasta suuren numeron, jotta tunnustettaisiin heidän ihmeellinen taitonsa parantaa potilas ja suoritettaisiin runsas lasku näyttämättä hapanta naamaa. Mutta sanokaa minulle Jumalan tähden, miten se tapahtui. Kerrotaan sir Allanin ampuneen itsensä myöhään eilen illalla, sitte kun kaikki olivat menneet levolle."

"Eivät kaikki. Lady Darnel istui kirjoittelemassa kirjeitä. Hän oli ylhäällä koko ajan, kun se tapahtui."

"Hän ei näy tietävän mitään. Hän oli ollut sisällä Gracen huoneessa ja laukauksen pamahtaessa hän oli käytävässä."

"Siltä näyttää. Hän oli mennyt makuulle tunti sitten, mutta lienee noussut ylös jälleen ja tullut takaisin lady Darnelin huoneeseen, mihin oli jättänyt revolverit pöydälle avonaiseen koteloon. Miksi hän oli noussut ja puoleksi pukeutunut sekä ottanut revolverit, on käsittämättömän salaperäistä."

"Ehkä hän kuuli tulevan murtovarkaita tai luuli kuulevansa. Muutamat miehet kuvittelevat aina varkaita olevan liikkeellä ja nukkuvat ase pieluksen alla. — Miten muuten tiedätte, ettei täällä ollut joku murtovaras? Olisihan se voinut ampua sir Allania."

"Sitä en usko. Kai lady Darnel siinä tapauksessa olisi kuullut jotakin kamppailua, hän kun oli käytävässä silloin, kun laukaus pamahti."

"Itsemurha!" huudahti Colchester. "Siitä ei saata olla puhettakaan. Ei voi ajatella onnellisempaa miestä koko seudulla kuin sir Allan. Hän oli hilpein, hyväluontoisin ja hauskin ihminen, mitä saattaa kuvitella."

"Tosin hän oli aina hyväluontoinen ja hauska, mutta minä tunnen veljeni paremmin kuin muut. Olen ollut hänen seuralaisenaan ja uskottunaan kouluvuosista saakka siihen asti, kun hän meni uusiin naimisiin. En usko, että hän viime aikoina oli onnellinen. Hänen avioliittonsa ei suinkaan ollut sellainen, millaiseksi hän sen oli ajatellut. Ja vaikka hän itse olisikin ollut siihen tyytyväinen — mitä en luule hänen olleen, —- tiesi hän, etteivät naapurimme hyväksyneet hänen valintaansa. Hän tiesi, että lady Darnelin menneisyyttä verhoava hämärä luo synkän varjon vanhaan ja kunnioitettuun nimeen. He saattoivat kyllä pitää hänestä itsestään ja kunnioittaa häntä itseään, mutta he eivät pitäneet arvossa naista, jota kukaan ei tuntenut ja joka tungettiin heidän piiriinsä ilman pienintäkään selittävää sanaa. Senvuoksi he yhä enemmän vieraantuivat vanhasta ystävästään; ja vaikka veljeni oli suhtautuvinaan asiaan tyynesti, uskon sen koskeneen häneen kipeästi."

"Naapurit ovat oikeita… tolvanoita", sanoi nuori Colchester, joka oli lausumaisillaan jotakin vielä rumempaa. "Miksi eivät ne ilman muuta voineet ottaa luottavaisesti vastaan niin oivallista naista kuin lady Darnel?"

"Hyvä herra Colchester, minä tiedän parhaiten, ettei seurapiireissämme umpimähkään luoteta kehenkään. Miltä täällä näyttäisi, jos niin olisi laita?"

"Ehkä hiukan hauskemmalta", vastasi rohkeamielinen kartanonomistaja, joka välitti tuttaviensa menneisyydestä yhtä vähän kuin repokoiriensa.

"Ei, herra Colchester", jatkoi neiti Darnel, "veljeni ei ole ollut onnellinen viimeiseltä. Hänen toiseen naimiseensa liittyy joitakin salaisuuksia, joista en ole onnistunut pääsemään selville; mutta en ole sokea enkä kuuro ja tyynestä pinnasta huolimatta olen nähnyt kylliksi tietääkseni, että Allan ei ole onnellinen. Hänen päähänpistonsa noin äkkiä matkustaa Italiaan ei ole ensinkään hänen tapaistansa — se voi johtua ainoastaan tasapainostansa järkkyneestä mielentilasta."

"Lääkärit määräävät toisinaan mitä hyvänsä tehdäkseen potilailleen mieliksi. Ellei veljeni itse ole epätoivon hetkellä kohottanut kättänsä itseään vastaan, niin täytyy etsiä arvoitukselle muuta selitystä ja kysyä, kuka hänet on murhannut."

"Murtovaras, johan sen sanoin! Sir Allan kuuli miehen liikkuvan viereisessä huoneessa, nousi ylös, viskasi yönutun hartioilleen ja puhutteli häntä. Varas näki revolverit pöydällä, sieppasi toisen niistä ja ampui sir Allania, tai myöskin saattoi varkaalla itsellään olla revolveri."

"Luuletteko, että varas tunkeutuisi huoneeseen, missä kaksi lamppua palaa — huoneeseen, missä kaikesta päättäen on ihmisiä?"

"Sellaiset oliot ovat valmiita mihin tahansa. Lady Darnelilla on epäilemättä koristeensa huoneessaan."

Neiti Darnel kohautti olkapäitään ikäänkuin luopuakseen yrityksestä haastella miehen kanssa, jolla oli niin rajoitettu käsityskyky.

"Minä haluaisin mielelläni tavata Gracen", sanoi Colchester hiukan epäröiden ja punastui, "ellei hän ole liiaksi kuohuksissaan tahtoakseen tavata ketään."

"En suinkaan usko, että hän on liian heikko tavatakseen teitä. Hänen urheiluhaluunsa ei tämä ikävä tapaus kovinkaan vaikuta."

"Niin, hän tahtoo tietysti tietää, missä riistanajot ensi viikolla tapahtuvat", sanoi Colchester epäluulotta, "vaikkei itse voisikaan lähteä mukaan. Hän pitää niin paljon koirista. Ehkä hän haluaisi saada pari pentua lisää. Ne voisivat häntä hiukan huvittaa. — Mutta toivokaamme, että sir Allan pian jälleen toipuu."

Dora lähetti palvelijan Gracen luo viemään herra Colchesterin terveiset; mutta mies palasi tuoden sellaiset vastaterveiset, että Grace oli liian masentuneena halutakseen tavata ketään.

"Tuskin luulinkaan, että hän tahtoi minua tavata", sanoi Colchester, sitte kun palvelija oli mennyt, "hän on ollut tavattoman yrmeä minua kohtaan viimeiseltä. Mutta ennen hänen Pariisin-matkaansa olimme kovin hyviä ystäviä. Hyvästi, neiti Darnel. Minä käyn täällä huomenna jälleen. Ehkä lady Darnel sitten jo on kyllin reipastunut ottaakseen minut vastaan. Minä olen aina ollut hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, kuten tiedätte, ja kyllä paljon tarvittaisiin uskotellakseni itselleni, ettei sir Allan hänen rinnallaan ollut oikea onnenpoika."

Kirkkoherran rouva ja lääkärin vanha sisar kävivät vähää myöhemmin. Hyvinä ystävinä he tahtoivat kernaasti tavata neiti Darnelin, jos tämä otti vastaan. Muut naapurit lähettivät korttinsa, siinä kaikki. Potilas ei tullut paremmaksi, vaan ei myöskään huonommaksi.

Seuraavana päivänä onnistui Gracen vihdoin saada tilaisuus kahdenkeskiseen haasteluun everstin kanssa.

"Oletko häntä ollenkaan nähnyt?" kysyi tyttö, palaen halusta päästä asiaan. "Oletko kuullut mitään?"

"En rahtuakaan", sanoi eversti. "Minä tein eilen pitkän kävelymatkan tavatakseni hänet. Pistäysin majataloon ja juttelin isännän kanssa, Kysyin häneltä, oliko siellä ollut ketään muukalaisia vieraina. Mutta ei ollut käynyt ainoatakaan sielua. Sitten menin vauraampien vuokraajain luo ja tein heille saman kysymyksen. Meninpä vielä Handlebury-yhdistyksen yömajaan arvellen, että onneton ehkä oli pyrkinyt sinne — mutta yhtä huonoilla tuloksilla."

"Rakas lapseni, se yhdistys on antanut suojaa paremmille miehille kuin hän. Mutta otaksun, että monsieur Camillacilla oli muutama ropo taskussa ja että hän on yöpynyt jonnekin muualle. Kummallista vain, ettei hän etsinyt sinua, kun hän kuitenkin on tänne tullut."

"Olen varma, että hän tuli tänne vain tavatakseen minut ja että hän nyt makaa kuolleena tai kuolemaisillaan metsän yksinäisyydessä, mistä repokoirat hänet lopuksi löytävät. Voi tätä surkeutta! Victor kuolleena tai kuolemaisillaan ja isäni samaten! Aivan kuin viimeisen tuomion päivä olisi käsissä!"

Grace oli lohduton. Hänen lemmenseikkailunsa romantillisuus kuului jo menneisyyteen, mutta hänen naisellinen myötätuntonsa kuului kokonaan hänen ihailijalleen tämän onnettomuudessa.

"Ja täällä minä istun ylellisyydessä ja yltäkylläisyydessä", huudahti hän vihaisesti silmäten hyvin varustettuun aamiaispöytään, "sillä välin kun hän, joka oli tuleva puolisokseni, on huonommassa tilassa kuin koira!"

"Rakas lapsi, nuoren ihmisen elämä tulee tavallisesti sellaiseksi kuin hän itse on sen muovannut", sanoi eversti hyvin viisaasti. "Sivistynyt mies, jollaiseksi Camillacin kuvailet, vajoisi tuskin niin syvälle, ellei olisi hoitanut itseänsä huonosti."

"Sen olet jo ennen sanonut. Älä saarnaile. Ellen olisi niin levoton isän tähden, ottaisin koiraparin mukaani ja ratsastaisin kautta koko seudun puolentoista penikulman laajuudelta kunnekin, kunnes löytäisin poikaparan."

"Oi, kuinka ystävällinen sinä olet, kummi-isä!" huudahti tyttö unohtaen kiihtymyksensä. "Suo anteeksi, että äsken olin niin epäystävällinen. Tiedän tuskin, mitä sanon. Olen niin onneton Victorista — ja isästä ja lady Darnelista ja kaikesta."

"Eikä siinä kyllin, vaan kaikki on niin omituista ja salaperäistä", lisäsi Grace hiljempaa.

Sitten hän kertoi, kuinka oli herännyt lady Darnelin tuskanhuutoon ja kuullut tämän unissaan lausuvan nuo kummalliset sanat: "Se on minun syyni, minä olen hänet murhannut!"

"Ihmiset voivat aina nähdä eriskummaisia unia", sanoi eversti. "Tahtoisitko sellaisen tunnustuksen perusteella syyttää häntä miehensä ampumisesta? Hän oli nukkunut pää täynnä ajatuksia kuolemantapauksista ja murhista, ja uneksui itse ampuneensa tuon kuolettavan laukauksen tai muulla tavoin olleensa tekoon osallisena. Unethan ovat useimmiten järjettömiä. Jumala ties, mitkä kaameat näyt olivat häntä kiusanneet!"

"Mutta en voi kuitenkaan unohtaa noita sanoja. Sinä tiedät minun pitävän hänestä kuin olisi hän oikea äitini, mutta toisinaan en voi olla mietiskelemättä hänen menneisyyttään. Dora-täti puhuu hänestä niin häijysti."

"Se on hänen luonnossaan, aivan kuin pistäminen on ampiaiselle ominaista. Pois se, että tahtoisin olla epäkohtelias sukulaisillesi, mutta kuvittelen, että vanhan sir George Darnelin toinen vaimo lienee tuonut oudon, myrkyllisen lisävirtauksen vanhaan, jaloon vereen. Onneksi suvulle, että neiti Darnel on jäänyt naimattomaksi."

"Niin, Doralla on tavaton taipumus häijyyteen, ja hän on sitä taitoansa erityisesti harjoitellut lady Darnelin suhteen. Minä puolustan aina äitipuoltani, mutta vihdoin kuitenkin tunsin noiden viittailujen tekevän itseeni kiusallisen vaikutuksen. Jos pitäisin mahdollisena, että hän teeskenteli — että hänen hartautensa isääni kohtaan oli näyttelemistä…!"

"Älä haudo sellaisia ajatuksia, Grace", sanoi eversti sydämellisesti. "Isäsi on kertonut minulle, vanhalle ystävälleen, miten lady Darnelin menneisyyden laita on. Siinä ei ole mitään salaperäistä ensinkään — ei mitään, jota ei sinunkin sopisi kuulla, jos isäsi niin tahtoisi. Mutta hän kaiketi ei halunnut kertoa sitä sinulle siksi, että se on surullinen tarina. Jos tietäisit kaiken, käsittäisit, että lady Darnelin ensimäinen avioliitto teki hänestä martyyrin — aviovaimona ja äitinä."

"Oli, hyvin huono — hän kävi isänsä jälkiä. Äitipuolesi on moitteeton. Hän on todellinen sankaritar. Et voi koskaan rakastaa häntä liian paljon!"

"Minä olen pitänyt hänestä kaikesta sydämestäni", vastasi Grace. "Olen aina rakastava häntä, tapahtukoon mitä tahansa. Paras kummi-isä, minä tunnen itseni aina niin tyytyväiseksi, kun olen saanut puhua kanssasi."

"Ja nyt otan hevosen ja lähden tiedusteluretkelle sinun pariisilaista sulhastasi etsimään", sanoi eversti ja lisäsi itsekseen: "ja jos saan hänet kiinni, olisipa ihmeellistä, ellen voisi lahjoa häntä huokealla hinnalla, jotta pikku hupsuni saisi säästää hymyilynsä kunnon Colchesterille."

VII.

Vielä kolmantena päivänä ei huomattu mitään muutosta potilaassa. Colchester oli käynyt tervehtimässä edellisenä päivänä ja pistäysi talossa nyt jälleen metsästämästä palatessaan. Hän pyysi anteeksi savisia saappaitaan. Ruokasalissa hän odottamatta tapasi Gracen.

"Kovin hauskaa nähdä teidät taas — mutta perin ikävää kuulla, ettei sir Allan ole parempi", änkytti hän puristaessaan tytön kättä. "Tänään oli reima retki, keksin otuksen Milkshamin haassa, ajoin sen Chicksandin yhteismaan yli, takaisin Milkshamiin, ulos kedoille, kadotin jäljet Swatleyn metsässä. Tapasin toisen, puoliseitsemältä… Mutta minun ei sopisi jutella sellaisista, kun te olette niin levottomina", lisäsi hän nähdessään heidän kalpeat kasvonsa.

"Kiitos — hiukan teetä, jos suvaitsette!" Colchester ei malttanut syödä mitään, mutta hän oli ihastuksissaan, kun sai istua Gracen vieressä, katsella häntä ja jutella hänen kanssaan. Grace näytti hyvin murheelliselta, mutta kovin kaunis hän oli vakavuudessaan, ja monta vuotta olisi nuori mies uhrannut elämästänsä, jos olisi voinut häntä lohduttaa. Mutta hän saattoi vain silloin tällöin vaivihkaa vilkaista häneen teetänsä juodessaan.

"Vasta ensi kuussa. Lopetamme pentujen harjoittamisen ensi viikolla ja sitten saamme muutaman päivän levähtää. Ensimäinen kokoontumisemme on ilmoitettu viidenneksi päiväksi lokakuuta, ja toivon, että silloin täällä on jo kaikki hyvin ja että te — jos Italian-matka jää sikseen — tulette sinä päivänä mukaamme metsästämään", lisäsi hän vilkaisten Graceen.

"En luule, että enää koskaan metsästän!" sanoi Grace ja purskahti itkuun, jolloin kartanonomistaja tunsi itsensä oikeaksi naudaksi. Että pitikin aina puhua sopimattomaan aikaan! Minkäs sitä luonteelleen voi!

Nyt saapui hovimestari tärkeän näköisenä, nimikortti hopealautasella, ja kääntyi vanhemman neiti Darnelin puoleen.

"Viekää hänet vierashuoneeseen", virkkoi Dora ja nousi ylväästi.
"Suonette anteeksi, herra Colchester."

"Ei, jotakin muuta. Olen lähettänyt häntä noutamaan. Turhaa on pitää asiaa enää salassa — hän on salapoliisi Scotland Yardista."

"Niin, miksikä ei, rakas lapsi? Jos sinä et väiltäkään, millä tavoin isäsi sai kuolinhaavansa, joskin te kaksi — hänen aviovaimonsa lady Darnel ja hänen tyttärensä — istutte kädet ristissä ja sallitte murhaajan päästä pakenemaan, en minä, hänen sisarensa, ole yhtä välinpitämätön. Arvoitus on selvitettävä, eikä kukaan tässä talossa siihen pysty. Senvuoksi olen turvautunut poliisiin."

"Se saattoi olla kyllä viisasta, mutta olisi toki ollut ystävällisempää, jos olisitte ensin ilmoittanut sir Allanin tyttärelle ja hänen vanhalle toverilleen tästä vakavasta asiasta, puhumattakaan hänen vaimostaan, jolla on vielä suurempi oikeus sitä vaatia."

"Onpa hyvä, että olette saanut tänne salapoliisin", sanoi Colchester, "sillä minä uskon hänen yhtyvän mielipiteeseeni, että teon on tehnyt murtovaras. Hyvästi nyt, minä palaan iltapäivällä kuulemaan, mitä hän arvelee."

"Tulkaa vain niin usein kuin haluatte, Colchester", virkkoi eversti sydämellisesti. "Teidän seuranne on aina reipastuttava."

"Ei mikään voi reipastuttaa meitä ennenkuin isä on päässyt kaikesta vaarasta", sanoi hän, kun Colchester kumartaen lähti ulos ja sotkeutui kannuksiinsa lähettäessään tytölle viimeisen ihailevan silmäyksen.

"Tämä asia ei kai oikein sovi teille, neiti Darnel", sanoi eversti, "joten lienee parasta, että minä puhuttelen salapoliisia teidän asemestanne. Minä voin säästää teiltä kiusallisen kohtauksen ja antaa miehelle kaikki tarpeelliset tiedot. En ole outo poliisikuulusteluille."

"Tahdon mieluummin itse puhua hänen kanssaan", sanoi Dora loukkaantuneena. "Minä lähetin omasta aloitteestani häntä noutamaan ja tahdon kaikin mokomin, että hän saa tietää minun ajatukseni tästä kauheasta tapahtumasta."

"Jos tahdotte seurata minun neuvoani, ette ilmoita hänelle omaanne ettekä muidenkaan mielipidettä tapahtumasta", sanoi eversti terävästi. "Kertokaa hänelle vain pelkät tosiseikat ja antakaa hänen sitten itse ottaa selvä muusta. Salapoliisit eivät juuri ole mitään neroja, mutta useat heistä ovat järkeviä miehiä ja pääsevät totuutta lähelle, ellei sivullinen johda heidän arvostelukykyään harhaan."

"En tiedä antaneeni teille syytä uskoon, että olen lapsi tai tylsäjärkinen, eversti Stukeley", vastasi neiti Darnel. "Pyydän, että sallitte minun itse hoitaa asiani. Voitte tulla mukaan, jos tahdotte."

Eversti seurasi hänen kintereillään Gracen mennessä yläkertaan äitipuolensa luo, joka istui liikkumattomana ja haluttomana takkavalkean ääressä. Ruuat aamiaistarjottimella olivat melkein koskematta hänen vieressään pöydällä.

"Join hiukan teetä leivosten kanssa — se on aivan kylliksi", vastasi Claire ja lisäsi toivottomaan sävyyn: "Voi, Grace, vielä ei ole mitään parantumisen merkkejä. Puhuin toisen hoitajattaren kanssa. Kuume ei ole vähentynyt — lämpömäärä on yhtä korkea. Hän ei ole virkkanut ainoatakaan järjellistä sanaa siitä illasta asti. Tohtori Friedricson tulee jälleen tänään; mutta hoitajattaresta on mieletöntä yrittää poistaa luotia Allanin ollessa niin heikkona. En usko niillä olevan mitään toivoa, että voivat hänet pelastaa!"

"Oi, äiti, niiden täytyy pelastaa hänet! Jumala kuulee varmasti meidän rukouksemme", huudahti Grace. "Rukoilkaamme molemmin häntä. Jumalan täytyy kuulla rukouksemme!"

Vierashuoneessa kuunteli herra Penwern, vaatimaton keski-ikäinen herrasmies, jolla oli harmahtava tukka ja samanvärinen puku, niitä tiedonantoja, joita hänelle esitettiin, ja teki muistiinpanojaan. Sitten hän meni yläkertaan katsomaan huonetta, missä onnettomuus oli tapahtunut. Äänettömänä ja varovaisesti, jotta ei häiritsisi viereisessä huoneessa lepäävää potilasta, hän tarkasti paikan perin pohjin. Tästä sir Allan oli tavattu virumasta, aivan kynnyksen luota. Tuossa näkyi verta matolla sillä kohdalla, missä hän oli maannut lääkäriä odotettaessa. Kaatuessaan hän oli tarttunut oviverhoon ja kolme, neljä ensimäistä hakasta oli reväisty irti messinkitangosta. Tuolla oli lady Darnelin kirjoituspöytä, minkä ääressä hän oli istunut kirjoittamassa kymmentä minuuttia ennen kuin kuuli laukauksen ulos käytävään. Tuossa olivat molemmat parvekkeelle avautuvat ranskalaiset ikkunat eli lasiovet.

Olivatko nämä ikkunat sinä iltana olleet avoinna? Kyllä, toinen niistä; eversti muisti nyt, että tuuli oli hivellyt häntä suoraan kasvoihin hänen sisälle tullessaan.

Herra Penwern astui nyt ulos parvekkeelle. Se oli vanhanaikainen, pylväillä lepäävä ulkoneva laite, joka pisti esiin alempana olevan aamiaishuoneen yläpuolelta. Vihannuus peitti pylväitä — rehevä visteria kasvoi verhon tapaan niiden välissä ja vanha mangolia kumartui parvekkeen toisen syrjän yli. Ei ollut ollenkaan vaikeata kiivetä sinne ylös. Nyt oli selvitettävä syy.

"Lady Danielilla on joukko koristeita pukuhuoneessaan", vastasi Dora, "mutta hänen koristeensa eivät ole mitään perhekalleuksia, joiden arvo mielestäni voisi viekotella varasta."

"Varkaat ovat nykyisin helposti viekoteltavissa", vastasi Penwern. "Kilpailu on ankara ja ansiot huonot. Minusta tuntuu, että tämän parvekkeen kautta on helpoin pääsy huoneustoon tältä puolelta. Kuka hyvänsä valitsisi sen tien."

"Huonehan oli muutamia minuutteja tyhjänä, ennenkuin pamaus kuului.
Varas oli saattanut odottaa sitä silmänräpäystä."

"Hän olisi varmaan mieluummin odottanut, kunnes lady Darnel olisi mennyt levolle ja huone tullut pimeäksi. Se olisi järkevä otaksuma", selitti Dora.

"Olkoonpa, että se näyttää järkevämmältä; mutta tosiasiana pysyy, että laukaus ammuttiin ja sir Allan sitä ennen oli noussut ylös ja tullut tuolle ovelle. Otaksun hänen kuulleen täältä vieraita askeleita ja ehtineen juuri ajoissa yllättääkseen varkaan. Oletteko varma, ettei tässä huoneessa säilytetty mitään arvoesineitä?"

"Tämä on lady Darnelin yksityishuone eikä täällä ole koskaan säilytetty muuta kuin ompelulipas, kirjoitustarpeita ja kirjoja — kuten näette."

"Eikö esimerkiksi tuossa italialaisessa kaapissa ole mitään arvoesineitä — koristeita, rahaa tai muuta?"

"Odottakaas", sanoi eversti. "Sir Allan mainitsi ottaneensa pankista neljäsataa puntaa matkarahoiksi. Mistä tiedätte, ettei hän säilyttänyt rahoja juuri täällä — ehkä tuossa kaapissa? Näin hänen kerran panevan sinne arvopaperin, kun joimme teetä täällä."

"Lady Darnel luullakseni voisi parhaiten antaa meille siitä tietoja", huomautti salapoliisi, joka halusi nähdä rouvan.

Poliisimiehestä tuntui kuin olisi ollut sokkosilla; mutta hän arveli paremmin voivansa päättää asiasta, kun oli nähnyt perheen kaikki jäsenet.

Kuiskailtuaan everstin kanssa meni Dora lady Darnelia hakemaan. Hän teki tämän vastenmielisesti koska hän mieluummin olisi tahtonut, että tutkiminen olisi päättynyt Clairen tietämättä. Hän halusi, että se olisi hänen työtänsä — salaisuus hänen ja poliisimiehen välillä — ja että paljastus sitten olisi seurannut räjähtävänä pommina, tuoden häpeän ja turmion naiselle, jota hän vihasi. Mutta nyt Allanin halveksittava toinen vaimo pääsisi osalliseksi salaisuudesta ja saisi tietää kaikki, mitä oli tekeillä, ja siten ehtisi ehkäistä asian ilmitulemisen, jos hän, kuten Dora aivan varmasti uskoi, oli rikokseen osallinen.

Joko vaimon häpeällinen menneisyys oli saattanut miehen yrittämään itsemurhaa tai joku edellämainitun rakastaja oli hiipinyt taloon murhatakseen Allanin, niin herra Penwern kyllä paljastaisi asian, ajatteli Dora. Mutta jos lady Darnelia varoitettiin, voi hän tehdä tyhjäksi tutkimuksen puhaltamalla usvaa poliisin silmiin.

Hän tapasi Clairen istumassa kohentamattoman takkavalkean ääressä aivan samassa asennossa kuin Gracen lähtiessä.

"Siellä alhaalla on eräs herrasmies, joka koettaa saada selville syyn, miksi veljeäni ammuttiin", sanoi hän aivan lyhyeen. "Hän haluaa tehdä sinulle muutamia kysymyksiä."

Claire nousi kiivaasti; hänen marmorinvalkeat kasvonsa eivät voineet tulla entistään kalpeammiksi, mutta katseessa kuvastui kauhu, jonka Dora hyvin huomasi.

Lady Darnel ei virkkanut mitään enempää, ja he läksivät heti pukuhuoneeseen, missä salapoliisi seisoi ikkunan luona ja katseli ulos everstin hermostuneesti kulkiessa edestakaisin.

Herra Penwern tervehti kunnioittavasti lady Darnelia ja loi häneen vakavan katseen, millä hän tarkkasi tulijaa kiireestä kantapäähän osoittamatta pienintäkään intoa tai uteliaisuutta.

Claire seisoi suorana ja komeana, pää pystyssä; ja kasvot olivat kalpeat ja tyynet kuin kuvapatsaan. Mutta raskaat luomet ja tummat varjot silmien alla puhuivat tuntikausien itkusta ja tuskasta. Tämä ei ollut ensi kerta, kun Claire Darnel seisoi poliisimiehen edessä ja vastasi kysymyksiin rikosjutussa.

Hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta huomasi salapoliisi, että hänen sielussaan vallitsi levottomuus, jota hän yritti peittää.

"Tuo nainen tietää enemmän kuin kukaan muu", tuumi hän, ja kysyi sitten, mitä kaappi sisälsi.

"Niin, siellä on muutamia seteleitä", sanoi Claire uneksien, ikäänkuin nyt vasta olisi tullut sitä ajatelleeksi. "Ne ovat ne rahat, jotka sir Allan oli tuonut kotiin matkaa varten."

"Miehelläni ja minulla on kummallakin oma avaimensa — mutta en tiedä, lieneekö sir Allan lukinnut kaappia sinä iltana. Hän oli ottanut sieltä revolverit tarkastaakseen niitä, mutta oli hiukan kiihtynyt ja väsynyt eikä pannut aseita takaisin kaappiin."

"Oletteko niin hyvä ja katsotte, ovatko rahat vielä jäljellä, lady
Darnel", pyysi salapoliisi.

"Eivät siinä tapauksessa, että täällä kävi murtovaras ja hän oli kyllin ovela anastaakseen saaliin ennenkuin sir Allan saapui. Otaksun, ettei lady Darnel usko sir Allanin tulleen tänne ampuakseen itsensä?"

"Minä en usko mitään, en tiedä mitään — en muuta kuin että puolisoni henki on vaarassa."

"Mutta laki tahtoo tietää enemmän", sanoi Dora. "Laki tahtoo tietää, kuinka veli-parkani henki joutui vaaraan."

"Tehkää minulle se palvelus, että etsitte rahat, lady Darnel", sanoi poliisi. "Luultavinta on, että sir Allania ampui murtovaras, jonka onnistui päästä pakoon, ennenkuin tulitte takaisin huoneeseen. Mutta varkaalla täytyi olla joku tarkoitus. Olkaa 'hyvä ja tutkikaa kaappi!"

Mutta vihdoin tämä meni kaapille ja avasi ovenpuoliskot selkoselälleen. Hän ei ollut erehtynyt — ovet olivat olleet lukitsematta siitä asti, kun sir Allan otti revolverikotelon esille.

"Löydättekö setelit, lady Darnel?" kysyi Penwern nähdessään hänen tarkastavan laatikon toisensa jälkeen ja tuon omituisen, vanhan kaapin salalokerot.

"Sitä en luule. Hän otti ne pankista päivää ennen onnettomuutta. Hän oli metsästysretkellä ratsain aikaisin aamulla ja puuhaili pehtorinsa kanssa kaiken iltapäivää."

"Totta kyllä, mutta niistä on meille vähän hyötyä. Setelit ja timantit ovat murtovarkaillemme kuin leipää ja juustoa. Kysymys on saada selville, kuka rikoksen teki. Luulen voivani arvata miehen. Hän on sankarina monissa pylvästövarkauksissa."

"Ka, melkein kaikissa herraskartanoissa on pylväseteinen; mitä komeampi linna, sitä suurempi pylväskäytävä. Mikään ei ole helpompaa kuin kiivetä ylös kaunista, vanhanaikaista pylvästä pitkin. Varas odottaa tilaisuutta tavallisesti hämärässä, kunnes perhe on mennyt aterialle ja palvelusväki puuhailee alikerrassa. Hän kiipee pylväskäytävän katolle — on aina joku ovi tai ikkuna sen yläpuolella. Hän menee sisään, hiipii käytävän kautta myladyn pukuhuoneeseen — tuntee tietysti paikan ennakolta, — saa käsiinsä jalokivilippaan, pistää sen ikkunan alla odottelevalle toverille, pujahtaa kaikessa rauhassa ulos jälleen ja rientää lähimmälle rautatienasemalle. Jos joku tapaa hänet sisäkäytävässä, ei hänellä koskaan ole mitään muassaan, ja hän kiirehtii ällistyneen palvelustytön ohi, ennenkuin tämä on ehtinyt toipua hämmästyksestänsä."

"Tiedän vain yhden henkilön, joka on taitava juuri sillä alalla ja olisi voinut olla kyllin rohkea ja rivakka tekemään työnsä muutamassa minuutissa", vastasi salapoliisi. "Anteeksi, lady Darnel, kauanko olitte ollut täältä poissa, kun kuulitte laukauksen?"

"Ah, sillä ajalla olisi tarkoittamani mies ehtinyt tehdä jotakin enemmänkin kuin kaapin tarkastuksen. Kestikö kauankin ennenkuin laukauksen kuultuanne tulitte tänne?"

"Se oli vahinko. Mutta tuskin luulen, että olisitte paljon nähnyt, vaikka olisitte katsonutkin. Eikö kenenkään mieleen juolahtanut tutkia rakennuksen ympäristöä senjälkeen?"

"Ei", sanoi eversti. "Meidän olisi tietysti ollut etsittävä roistoa, mutta olimme ihan suunniltamme säikähtyneitä. Ajattelimme ainoastaan sir Allania ja lääkärin noutamista."

"Ja niin sai mies hyvän tilaisuuden livistää. Hän lienee lähtenyt aamujunalla Lontooseen joltakin läheiseltä asemalta. Arvelen, että asemalla kyllä saan hänestä jotakin kuulla. Muistatteko, lady Darnel, oliko teidän ja sir Allanin välillä puhetta noista rahoista sinä iltana, joten ulkona parvekkeella seisova henkilö voi sen kuulla."

"Kiitos, lady Darnel, minun ei tarvinne teitä enempää vaivata. Olkaa hyvä ja lukitkaa kaappi ja pitäkää avain. Otaksun, että lukko on varma?"

"Se on tiirikalla avaamaton varmuuslukko, jonka sir Allan panetti siihen kolme vuotta sitten", selitti Dora.

Lady Darnel vaipui uunin edessä olevaan mukavaan korituoliin, missä oli istunut juttelemassa miehensä kanssa monen monina iltoina muiden mentyä levolle. Hän istui kädet polvella ja tuijotti itkuttomin silmin eteensä surullisissa mietteissä. Niin, rahat olivat poissa, ja hän tiesi liiankin hyvin, kuka ne oli ottanut. Nyt käsitti hän kaikki varsin hyvin, käsitti, miksi poika niin itsepäisesti oli vaatinut kolmea-, neljääsataa puntaa. Tämä oli seisonut parvekkeella sir Allanin mainitessa rahoja ja nähnyt, missä niitä säilytettiin. Hän olisi mieluummin tahtonut, että äiti olisi ne hänelle antanut — olisi varastanut mieheltään hänen tähtensä. Tähän hän oli tahtonut häntä pakottaa, kun Grace huusi Clairea ja vieras jäi yksinään huoneeseen saaden tilaisuuden ottaa rahat. Silloin tuli kauhea kiusaus. Häpeällisestä käytöksestä ei ole pitkä matka varkauteen! Miehestä, joka ei koskaan ollut epäröinyt pettää velkojiaan, tuli yöllinen varas. Sitten hänet yllätettiin, revolverit olivat niin kohtalokkaan lähellä, hän ampui — ehkä umpimähkään — ja pakeni lasiovesta.

Clairen kuvaillessa itselleen tätä murhenäytelmää herra Penwern meni ulos parvekkeelle enempiä tutkimuksia varten. Reseedalaatikko oli hänen tiellään hänen astuessaan ikkunaovesta parvekkeelle. Sen oli täytynyt olla myöskin murtovarkaan tiellä tämän paetessa. Salapoliisi laskeutui polvilleen tarkastamaan kukkia ja niiden juurella olevaa multaa. Aivan oikein, mies oli polkaissut multaan, ja reseeda oli taittunut. Nähtiin koron jälki — kapean, toiselta sivultaan kuluneen koron jälki.

"Uusimallinen kenkä, mutta hiton vanha", sanoi Penwern tutkiessaan jälkeä. "Noin kuluneissa jalkineissa ei Coveyn ole tapana koskaan käydä."

Sitten läksi salapoliisi alas pihalle everstin kanssa. Hän erotti vinoon puutarhan poikki kulkevia jalanjälkiä. Ne nähtiin selvästi kukkalavoissa, vähemmän selvästi hiekkakäytävillä. Miehellä oli ollut eripariset kengät. Toisessa oli leveämpi korko kuin toisessa sekä reikä anturan keskellä; molemmat näkyivät olleen lopen kuluneet.

Juuri nämä sanat lausuessaan hän tunsi merkillistä ahdistusta. Entä, jos se oli ollut tuo ranskalainen seikkailija, Gracen häpeätä tuottava ihailija? Mies, jonka hän oli nähnyt metsässä, oli ollut puettuna kulkurin tapaan, ja jalkineet olivat sellaiset, joita maankiertäjät käyttävät. Kun eversti vielä ajatteli Camillacin häviämistä ja hänen vaiteliaisuuttaan Graceen nähden, käsitti hän, että epäluulo oli oikeutettu. Onneton Grace, jos hänen mielettömyytensä tuottaisi turmion taloon!

Siinä tapauksessa Penwernin tutkimus — tutkimus, jota tämä teki huonosti salatulla tyydytyksellä ylistyksen ja palkkion toivossa — ryvettäisi hänen kummityttärensä häpeällä; sillä jos Camillac oli rikollinen, saattaisi oikeusjuttu päivänvaloon tuon onnettoman välikohtauksen tytön opistoajoilta Pariisissa ja se prameilisi kaikissa sanomalehdissä. Eversti tiesi, kuinka vähän armeliaisuutta sellaisissa tapauksissa voi odottaa nykyajan ihmisiltä ja kuinka kärkkäitä ollaan uskomaan nuoresta naisesta pahaa. Hän kuvitteli näkevänsä ruskeasilmäisen lemmikkinsä maineen ainaiseksi häväistynä jo hänen elämänsä keväässä; hän oli näkevinään kunnon Colchesterinkin rakkauden ja luottamuksen haihtuvan kuin akanat tuuleen. Ja silloin hän kirosi Doran puuhakkuutta.

Penwern näkyi ällistyvän jälkiä tarkastaessaan. Hän oli pitänyt varmana, että kuuluisa Covey oli rikoksen tehnyt. Kaikki viittasi siihen, sillä Covey oli tunnoton roisto, joka ei olisi epäröinyt ampua kuoliaaksi ketä tahansa, joka hänen tielleen sattui. Hän suoritti työnsä taitavasti, mutta toisinaan ei kavahtanut veren vuodattamistakaan.

Kuitenkin näkyi Penwern tuntevan Coveyn niin hyvin kuin tämä olisi ollut hänen oma veljensä, eikä hän mitenkään voinut uskoa, että joku onnenrattaan kiepahdus olisi voinut pakottaa hänet käyttämään sellaisia jalkineita kuin ne kenkärajat, joiden jäljet olivat mullassa havaittavissa.

"Jos voisin uskoa maankiertäjän kykenevän niin taitavasti suoritettuun konnantyöhön, otaksuisin olevamme tekemisissä sellaisen kanssa", sanoi poliisi vakaumuksella. "Mutta en ole koskaan kuullut, että joku irtolainen olisi rohjennut murtautua sisälle muualta kuin kyökin ikkunasta."

"Tulkaahan hiukan haukkaamaan", kehoitti eversti, joka oli päättänyt kestitä poliisimiestä siihen määrin, että tämän terävänäköisyys vähän sumentuisi loppututkimuksen ajaksi. Tosin hän ei rohjennut toivoa voivansa juottaa niin kunnianarvoista herrasmiestä humalaan, mutta tottapahan hänet sentään saisi hienoon hiprakkaan.

Herra Penwern oli kuolevainen — ja nälkäinen. Hän oli ollut jalkeilla puoliseitsemästä aamulla ja nyt kello jo läheni yhtä. Sitäpaitsi näytti ruokasali Darnelin kartanossa hyvin houkuttelevalta. Eversti käski hovimestaria tekemään parhaansa salapoliisin kestitsemiseksi, ja hovimestari huomasi everstin äänensävystä, että tällä oli siihen toivomukseen erikoiset syynsä. Siis hän toi pöydälle paksun, hämähäkinseittien vyöttämän pullon bourgognea — vanhaa, oivallista viiniä — ja sitäpaitsi kuivaa sherryä, joka oli omiaan kiihoittamaan ruokahalua, varsinkin kun pöydässä tarjoiltiin merikampelaa, peltopyytä runsaasti tryffelillä höystettynä ja erinomaista kastiketta.

"Tämä on minun herkkuani!" sanoi Penwern maistellessaan kastiketta. Hän ei tietenkään ollut niin sivistymätön, että olisi syönyt veitsellä, mutta hän pyydysteli kastiketta pehmeän leivän palasella. "Kiitoksia paljon — en ole koskaan juonut ihanampaa bourgognea."

Salapoliisi nautti suurenmoisesti ja nojautui vihdoin taaksepäin tuolissaan, kaiveli hampaitaan ja ryypiskeli bourgognea.

"Aivan niin! Juokaa pois vain — se on hyvää, mutta viatonta", rohkaisi eversti. "Ei se päähän mene."

"Ei tällaisen puolisen jälkeen", myönsi salapoliisi. "Tällainen keveä ateria tekee työnkin keveäksi. Liikkiö ja säilykkeet tekevät ihmisen ajatuksenjuoksun hitaaksi, aivan kuin pihvi ja olut, jota tavallisesti tarjotaan… Mutta nyt on ryhdyttävä etsimään miestä, joka vei rahat ja yritti murhata."

"Ettekö luule, että hänen tavoittamisensa käy vaikeaksi, nyt kun hän on saanut jo kolme vuorokautta pakenemisen aikaa?" kysyi eversti.

"Se tekee tietysti asian mutkikkaammaksi, mutta salapoliisin on suoriuduttava kaikista vaikeuksista. Jos se olisi Covey, niin kyllä sen pian kaappaisin — muttei se Covey ole. Covey ei koskaan käynyt kengissä, joiden korot ovat kallellaan ja anturat riekaleina, ja sitäpaitsi se poika on liian viisas juoksemaan kukkapenkkien yli. Covey ei jätä itsestään mitään sellaisia jälkiä. — Kaiketi luvataan isonlainen palkkiosumma?"

"Ei ole suuria toiveita saada varasta kiinni ja rahoja takaisin, ellei tarjota kunnollista palkkiota."

Nyt avautui ovi, ja Dora astui sisään asettuen aivan tyynesti everstin viereen. Tuntui siltä kuin vanha soturi olisi äkkiä nähnyt lasisilmäkäärmeen.

"Me tarjoamme palkkion", sanoi Dora Penwernille, joka hänen sisälle tullessaan oli hämillään noussut. "Haavoitetun sisarena takaan minä, että palkkio suoritetaan. Sanommeko sata puntaa? Riittääkö se?"

"Tuskin", vastasi Penwern. "Varastettu summa oli neljäsataa. Olisi parasta luvata kaksisataa puntaa sille, joka keksii varkaan. Jos hänet tavataan, on hyvin luultavaa, että saadaan osa rahoistakin takaisin."

"Rahat eivät mitään merkitse, mutta en salli veljeni murhaajan — onhan luultavaa, että veljeni kuolee — välttävän rangaistusta. Me emme saa viivytellä murhamiehen etsimisessä, kunnes veli-rukkani on kuollut."

"Ei, emme saa menettää hetkeäkään. Ajan voittaminen on sellaisissa tapauksissa puoliksi voitettu peli", vastasi salapoliisi punakkana ruuasta ja juomasta. Hänen silmänsä loistivat kuin ihmisen, joka on nauttinut "vahvan aamiaisen", mutta hän ei ollut rahtuakaan "väsynyt", eikä hänen ammattitaitonsa näkynyt jättävän mitään toivomisen varaa. Eversti huomasi, että sekä keittäjä että hovimestari olivat turhaan ponnistelleet.

"Neidin luvalla matkustan lähimpään kaupunkiin ja tilaan viisikymmentä julistusta, joissa tarjotaan kahdensadan punnan palkinto sille, joka tapaa rikollisen. Ne voidaan saada sekä painetuksi että jaetuksi kahden tunnin kuluessa, jos pidetään kiirettä."

"Niin, tehkää se", sanoi Dora hyväksyen. "Voitte täältä saada ajopelit. Ja sitten kai on parasta, että tiedustelujen kestäessä pidätte kartanoamme päämajananne?"

Nyt nousi eversti vimmoissaan ja meni ulos. Hänen salapoliisiin nähden yrittämänsä valtioviisaus ei hyödyttänyt mitään; asia riistettiin häneltä käsistä. Hän ei voinut tarjota herra Penwernille kolmea sataa puntaa siitä, että tämä ei löytäisi rikollista, ja hänen täytyisi siis sallia asian rauhassa kehittyä. Olihan selvää, että salapoliisi tekisi kaikkensa palkkion saavuttamiseksi ja että jokainen heittiö paikkakunnalla häntä avustaisi. Mikäli pahantekijä ei jo ollut ulkomailla, oli jokseenkin varmaa, että hän joutuisi kiinni; ainahan muukalainen herättää maaseudun väestön huomiota.

"Tästä tulee kilpailu salapoliisin ja minun välilläni", ajatteli eversti mennessään Gracen luo. "Jos rikollinen on se, joksi hänet otaksun, täytyy minun saada hänet käsiini, ennenkuin kukaan muu hänet tavoittaa, ja toimittaa hänet maasta, ennenkuin tuo Scotland Yardin korppikotka iskee kiinni haaskaan!"

Eversti tuomitsi jälkien mukaan, jotka olivat painuneet pienistä, siroista, joskin lopen kuluneista kengistä — ensi luokan suutarin tekemistä herrasmiehen kengistä. Ja olihan Camillac todella oleskellut läheisyydessä ja sellaisessa tilassa, joka sai aavistamaan pahinta.

VIII.

Eversti tapasi kummityttärensä tämän omasta pikkusalista. Tyttö oli kovin pahoillaan eikä tiennyt, mitä tehdä. Lady Darnel oli viereisessä huoneessa. Hän ei tahtonut, että Grace olisi hänen luonaan. Halusi mieluimmin olla yksinään.

"Äiti vain istuu ja mietiskelee, ja minä vain istun ja mietiskelen", sanoi Grace, joka oli tullut käytävään everstiä puhuttelemaan. "Jos tätä jatkuu, joudumme pian molemmin hulluinhuoneeseen!"

Eversti taputti häntä ystävällisesti olalle, mutta ei voinut tarjota parempaa lohdutusta. Hän oli aivan tuttavallisesti haastellut lääkärin kanssa edellisenä iltana, ja hänellä oli vain vähän toivoa vanhan toverinsa toipumisesta.

"Niin, hän on oikea paholainen!" huudahti Grace. "Ajatella, että hän lähettää noutamaan salapoliisin ja kiduttaa lady Darnel-raukkaa kysymyksillä noista kurjista rahoista — ikäänkuin isä-parkani tulisi paremmaksi, jos he saavat käsiinsä rosvon, joka häntä ampui. Tietysti suon kernaasti, että se kutale joutuu hirteen, mutta en jaksa ajatella häntä enkä mitään muutakaan ennenkuin kaikki vaara rakkaan isäni suhteen on ohi."

"Nyt menen tiedustelulle, Grace. En odota puolista. Tahdon varata itselleni kokonaisen päivän."

"Ei, en sanaakaan. Olen varma, että hän on kuollut — ehkä hän on nääntynyt nälkään ja viluun metsässä, — mutta nyt tuntuu siltä kuin se olisi minulle samantekevää. Kaiketikin häntä suren, jahka isäni tila paranee."

"Minä en usko, Grace, että hän on kuollut. Mies ei hänen iällään niin helposti kuole."

"Ellei hän olisi kuollut tai kuolemaisillaan, olisin hänestä jotakin kuullut", sanoi Grace vakaumuksella. "Miksi hän tänne tuli, ellei hänellä ollut aikomusta minua tavata? Hän oli rahaton ja hän tietää, että minä olen rikas. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että hän kääntyisi minun puoleeni? Rahatta hän ei voinut toimeen tulla."

"Ei, rahatta hän ei voinut tulla toimeen!" ajatteli eversti, jolle asia nyt oli selvä: Camillac oli kuljeksinut seudulla tavatakseen Gracea, nähnyt valon loistavan lady Darnelin ikkunasta, kuullut sir Allanin puhuvan rahoista, nähnyt missä niitä säilytettiin ja siepannut ne, kun ei ketään ollut huoneessa. Tilaisuus teki varkaan! Hän oli tullut saadakseen muutaman punnan morsiameltaan — ja äkkiä huomannut mahdolliseksi anastaa neljäsataa punnanseteliä.

Ja nyt tahtoi eversti Gracen tähden toimittaa lurjuksen maasta mihin hintaan tahansa. Hän ei ollut köyhä ja uhrasi kernaasti joitakuita satoja puntia lemmikkinsä hyväksi. Vaikeinta oli saada mies käsiinsä. Jos tämä oli ehtinyt oikeuden ulottavilta, niin oli kaikki hyvin, ja hän sai kernaasti kuluttaa saaliinsa vieraassa maassa, missä ei voinut vahingoittaa Gracen mainetta; mutta jos hän vielä oleili seudulla, oli varsin luultavaa, että hän joutuisi Penwernin käsiin, ja silloin tulisi koko juttu tunnetuksi ensi käräjillä. Eversti ratsasti verkalleen tietä pitkin mietiskellen, miten parhaiten löytäisi Camillacin, kun hän tapasi Colchesterin kävelemässä.

"Olin juuri menossa kartanoon tiedustelemaan, miten siellä voidaan", sanoi tämä. "Onko sir Allanin tila parantunut?"

"Jos luoti voidaan huomenna poistaa, kuten aiotaan, niin on toivoa; mutta nykyisin näyttää asia kovin arveluttavalta."

"Grace-rukka", sanoi Colchester. "Kylläpä se on hänelle surullista. Haluaisin kernaasti hiukan jutella hänen kanssaan, mutta ehkä se häntä vain väsyttää?"

"Sitä en luule; teidän seuranne häntä varmaan ilahduttaisi. Hän tuntee itsensä kovin onnettomaksi, tyttö-parka. Tapaatte heidät puolisella, jos kiirehditte, eikä Grace suinkaan kieltäydy teitä vastaanottamasta", lisäsi eversti, joka salaisuudessa oli monsieur Camillacin kilpailijan uskollinen liittolainen.

Perhe istui puolispöydässä. Herra Colchester pyysi palvelijaa viemään hänet ruokasaliin. Hän tiesi, ettei häntä voitu palauttaa, ja ajatteli riemulla tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, saada istua Gracen vieressä ja sivulta katsella hänen suloista kuvaansa — ihailla kaulan viivoja ja pieniä, ruskeita niskakiharia.

Grace istui lohdutonna tyhjän lautasensa edessä, mutta hymyili raukeasti Colchesterin tullessa kutsumatta sisälle ja asettuessa hänen viereensä.

"Perin ystävällistä, että tulette jälleen", sanoi Dora hiukan korostaen viimeistä sanaa.

"Toivottavasti ette pahastu, vaikka käyn niin usein — ei, kiitos, en halua syödä mitään", lisäsi hän palvelijalle. "Mutta en tosiaankaan voinut olla tänne pistäytymättä. Minun on illalla mentävä Mawlesfordiin päivällisille — sir Roger Brandonin luo, tiedättehän. Kovin ikävää muuten. Minulla ei ole vähintäkään halua lähteä. Tämä surullinen tapaus on tehnyt minut niin murheelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvailla."

Grace loi häneen kiitollisen katseen lempeistä, ruskeista silmistään.
Tuolla tavoin olivat nuo silmät säteilleet hänen ollessaan iloinen ja
onnellinen — mutta Colchesterista ne olivat surussa vielä suloisemmat.
Tuo lempeä, vetoava katse tunki suoraan hänen sydämeensä.

Grace oli todella iloinen, kun sai hänet tavata. Hän oli tuntenut itsensä kovin yksinäiseksi ja hyljätyksi surussaan ja levottomuudessaan isästä ja sulhasestaan — tuosta sulhasesta, jota ajatellessa häntä puistatti. Voi, mikä mielettömyys tuo Pariisissa vietetty aika —- tuo tyhmä, romantillinen juttu! Millaisen taakan hän olikaan sälyttänyt päälleen — mitkä kahleet painoivatkaan hänen nuorta olentoansa! Jos tämä uskollinen ihailija, joka katseli häntä sellaisella kunnioituksella, tietäisi, millainen typerä hupakko hän oli ollut, niin ihailu muuttuisi närkästykseksi ja kunnioitus inhoksi. Tällaiset ajatukset tekivät hänet nyt umpimieliseksi, melkein epäkohteliaaksi Colchesterille.

Grace tahtoi mieluimmin pitää hänet etäällä, sillä hän ei tahtonut antaa hänelle syytä moitteeseen teeskentelystä tai kaksimielisyydestä.

Äärimäisessä avuttomuudessaan hän kuitenkin tänään aivan tahtomattaan kääntyi lapsuudenystävänsä puoleen. Tämä oli niin hyvä ja suora. Tosin hän ei ollut yhtä siro, mielenkiintoinen ja kiehtova kuin Victor de Camillac, mutta sensijaan oikea englantilainen herrasmies, pelvoton ja moitteeton, joka saattoi punastumatta seisoa kuninkaittenkin edessä.

"Onko lady Darnel pahoinvoipa, koska ei ole tullut puoliselle?" kysyi
Colchester.

"Niin, kyllä hän toipuu surustaan", virkkoi Dora. "Minä kadehdin niitä, jotka surevat kiihkeästi — heidän surunsa menee pian ohi."

"En luule, että hänen surunsa menee, jos isä joutuu pois", virkkoi
Grace pidättäen nyyhkytystä.

"Olette kovin kalpea", sanoi Colchester. "Tuskin lienette ollut ulkona raittiissa ilmassa senjälkeen kun onnettomuus tapahtui. Ettekö tahdo tulla hetkiseksi terassille, kun ilma on niin ihana?"

"Kyllä", vastasi Grace nousten äkkiä. "Mennään vain. Luulen, että tulen hulluksi, jos istun kauemmin sisällä. Minun täytyy ensin pistäytyä ylhäällä tiedustelemassa, mitä nyt kuuluu, mutta sitten lähden puutarhaan. Tuletko mukaan, täti Dora?"

Sitten kun tyttö oli saanut tietää, että isän tila oli muuttumaton, hän lähti ulos Colchesterin kanssa. Hän astui nopeasti ja näytti kovin hermostuneelta. Hänelle tuotti suurta huojennusta, kun hän tunsi raikkaan syystuulen hivelevän kasvoja ja tukkaa ja sai hengittää avarammassa ilmakehässä. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut useita viikkoja siitä, kun hän oli ahminut tuota vilpoista, elähyttävää ilmaa, ja hän katsahti nurmikon yli tammilehtoon, lapsuutensa satumetsään, missä oli nähnyt satuprinssin tulevan vastaansa. Hän rakasti kaikesta sielustaan tätä puistoa, missä oli lapsena leikkinyt.

"Niin, ne ovat hyvin kauniit", myönsi Grace. "Tänä vuonna näyttää Picea nobilis kauniimmalta kuin koskaan ennen. Isäni oli niin ylpeä noista jalomuotoisista kuusista. Ja nyt hän ehkä ei enää koskaan saa niitä nähdä."

Hän alkoi itkeä, ja Colchester tunsi itsensä kovin onnettomaksi. Hänen kohtalonaan näkyi olevan aina sanoa jotakin sopimatonta ja uudestaan repiä auki veres haava.

Hän käveli tytön rinnalla. Tämä kuivasi kyyneleensä, ja Colchester surkutteli häntä sydämestään. Hänen palava rakkautensa nuoreen tyttöön tulvi sähkövirran tavoin lemmittyä kohti. He kävelivät juuri eräällä noista kiemurtelevista käytävistä, joilla niin monta kertaa olivat ennen kulkeneet leikkitovereina, iloisina ja huolettomina, siihen aikaan, kun hänen ystävyytensä nuorta tyttöä kohtaan ei vielä ollut kypsynyt rakkauden intohimoksi, ennenkuin surut ja murheet vielä olivat synkistyttäneet tämän nuorta elämää. Käytävän päässä oli pieni sveitsiläinen paimenmaja, haaveelliseen tyyliin kyhätty huvirakennus, jossa Colchesterille usein oli tarjottu teetä tennispelin jälkeen. Se oli Gracenkin mielipaikka, ja hänen kirjansa ja piirustustarpeensa olivat vielä yksinkertaisella puupöydällä, kuten hän ne oli jättänyt viikko sitten.

"Olin hyvin tyytyväinen ja onnellinen, kun viimeksi istuin täällä lueskelemassa — eräänä lämpimänä päiväpaisteisena aamuna, aivan kuin olisi ollut heinäkuu. Kaikki oli niin hauskaa ja ilma niin ihana. Unohdin levottomuuteni."

"Oh, ainahan sitä jotakin on. Kullakin on jotakin kannettavanaan. Mutta vasta sitten, kun isäni henki joutui vaaraan, sain tuta, millaista todellinen suru on."

Nyt hän hyrähti jälleen itkuun, ja silloin Colchester unohtaen kaiken muun sieppasi hänet syliinsä ja suuteli kerta toisensa perään noita surullisia kyynelten kostuttamia kasvoja.

"Anna minun jakaa surusi, armahin! Sinä tiedät, kuinka sydämellisesti rakastan sinua, pieni suloinen tyttöni!"

Se tuli niin odottamatta. Grace lepäsi hänen sylissään hänen lemmittynään ja otti tahdotonna vastaan hänen kihlaussuudelmansa — sillä sellaisiksi täytyi nämä suudelmat käsittää. Ne olivat ensimäiset lemmensuudelmat, mitä hän koskaan oli tuntenut. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut rakastajan myrskyisesti pamppailevaa sydäntä sykkimässä omaansa vasten. Hän riuhtaisihe irti.

"Kuinka voit — kuinka uskallat!" huudahti hän moittien. "Puhua rakkaudesta, kun isäni lepää kuolinvuoteella. Tämän sydämettömyyden tähden voisin sinua vihata!"

"Pikku Grace, onko sydämetöntä ihailla sinua ja lohduttaa sinua surussasi?" kysyi Colchester nuhtelevasta "Olen hiljaisuudessa jumaloinut sinua kokonaisen vuoden, odottanut merkkiä siitä, että sinunkin rakkautesi heräisi. En olisi nytkään rohjennut puhua; mutta en voinut kauemmin kestää sinun kyyneleitäsi yrittämättä sinua lohduttaa."

"Sinä et voi minua lohduttaa, minulla on niin suuria suruja!" huudahti tyttö intohimoisesti.

Hän oli heittänyt kirjat pöydälle ja lähti kiireellisesti takaisin rakennusta kohti. Nuori mies näki, että Grace oli hänelle vihainen ja että hän tahtomattaan oli loukannut hänen suruansa, — ja kuitenkin hän uskoi, että tyttö tunnusti hänet omakseen. Hän oli levännyt hänen käsivarsillaan ja katsellut häntä — eikä närkästyneenä, vaan vastarakkauden silmäyksillä. Tytön huulet olivat vastanneet hänen suudelmiinsa. Hän tiesi, että Grace rakasti häntä, — hänen tarvitsi vain odottaa sopivaa kosimistilaisuutta… Ja tytön isä oli hänen puolellaan, samoinkuin vanha hyvänsuopa everstikin. Olihan hän nuori, rikas ja joka suhteessa tavoiteltava aviomies. Eikä hän uskonut itsellään olevan mitään kilpailijaa. Saattoiko hän siis epäilläkään, ettei tyttö tulisi hänen omakseen? Hänen sydämensä paisui voitonvarmuudesta, kun hän riensi hänen jälkeensä.

"Sitä päivää ei koskaan tule sinulle ja minulle", vastasi tyttö kylmästi. "Minä pyydän sinua unohtamaan, että olit niin mieletön, — kuten minäkin unohdan, jos voin."

"Unohtamaan sinun suudelmasi? En koskaan! Grace, minä en tyydy siihen, että minut tällä tavoin hylätään. Minä odotan. En koskaan puhu rakkaudestani ennenkuin isälläsi ei enää ole mitään vaaraa — mutta sinä et saa minua kylmyydellä karkoittaa, et saa kieltää minulta oikeutta vähitellen lähentyä sinua."

"Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!" kielsi tyttö. "Sanon sinulle, ettei se saa koskaan tapahtua."

"Sitten et sinä rakasta minua!" huudahti nuori mies, tarttui hänen käsiinsä ja piti häntä kasvot käännettyinä omiansa vastaan, ollen itse rakkauden ja suuttumuksen vallassa. "Joko petit sinä minut äsken, tai minä olin järjiltäni ja petin itseni. Sinä et välitä minusta rahtuakaan. Sano se sitten, Grace, — sano, ettet välitä minusta, niin pääset minua enää näkemästä!"

Hän ei voinut sitä sanoa. Vaikka elämä olisi ollut kysymyksessä, hän ei olisi voinut syyttää valheesta rajusti sykkivää sydäntänsä, joka oli lentänyt tuota miestä kohti kuin lintu lentää pesäänsä — sydäntänsä, joka kuului tälle kuin orja kuuluu herrallensa.

"Emme voi koskaan mennä kihloihin", sanoi hän. "Se on eräistä syistä mahdotonta."

"Mistä syistä? Ei voi olla muita syitä kuin että sinä halveksit minua. Mikset sitä heti sano ja tee tästä loppua? Jos on olemassa esteitä, minä voitan ne. Suo minulle vähän rakkautta, niin teen ihmeitä! Mutta mitään esteitä ei ole. Kaikki ovat puolellamme. Isäsi pitää minusta, hän oli minun isäni rakkain ystävä, hän näkee kernaasti meidät yhtyneinä."

"Minä en voi koskaan mennä avioliittoon sinun kanssasi. Miksi kiusaat minua sellaisilla kysymyksillä — päästä minut."

"Sinä olet arvoitus, Grace. Jospa vain tahtoisit sanoa, ettet minusta pidä…"

"Minä en valehtele", vastasi Grace, jatkaen matkaansa kotia kohti. Toinen astui hänen vieressään. "Jos säälit minua onnettomuudessani, niin vaikenet nyt."

"Minä siis vaikenen. Tiedän olevani hölmö — oikein suuri hölmö. Olen käyttäytynyt pahoin ja lienee parasta, etten enää tule tänne."

"Sitten minä tulen", sanoi hän. "Elämä tuntuisi taakalta, ellen toisinaan saisi sinua nähdä."

Sisimmässä sydämessään Grace odotti saavansa häntä tavata, sillä hänen elämänsä olisi ollut äärettömän tyhjä ilman tätä kunnon toveria. Hän oli armottomasti yrmistellyt hänelle aina siitä asti, kun tuli kotiin Pariisista, mutta Colchesterin harras kiintymys ei ollut koskaan horjunut. Ja viimemainittu sai tietämättään palkkansa; sillä hän oli voittanut tytön vastoin hänen omaa tahtoansa. Mutta tämä oli täysiverinen Darnel ja kunnioitti rehellisesti kerran tehtyä lupausta. Hän oli onnettomana hetkenä antanut lupauksen, joka sitoi hänet Victor de Camillaciin — tai velvoitti elinkautiseen naimattomuuteen.

"Hyvästi", sanoi hän aivan lyhyeen, eikä herra Colchesterilla ollut mitään syytä viipyä kauemmin.

"Hyvästi, Grace, oma Graceni", vastasi tämä äkillisen päättäväisesti ja kulki verkalleen tietä alaspäin.

IX.

Eversti kulutti koko pitkän, väsyttävän päivän etsimällä metsät, kyselemällä mökeistä ja juttelemalla kaikkein vastaantulijain kanssa. Häntä tuskastutti suuresti ponnistuksensa ymmärtää heidän murrettaan, joka hänestä tuntui vieraalta kieleltä, mutta hän ei saanut hankituksi minkäänlaisia tietoja, jotka hänen etsiskelyissään olisivat olleet hänelle hyödyksi.

Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että Penwernillä luultavasti oli yhtä huono onni ja että nuori ranskalainen varmaankin oli päässyt pakoon ja kaikki vaara hänen rakkaaseen kummityttäreensä nähden siis oli ohi.

Tunnelma päivällispöydässä oli surullinen; Grace veti tuolinsa niin lähelle everstiä kuin mahdollista, näytti hajamieliseltä, loi välistä kummi-isäänsä pienen vetoavan katseen, joka meni suoraan hänen sydämeensä, vilkaisi alas lautaselleen pieni omituinen arka hymy huulilla ja kerran hän äkkiä purskahti itkuun.

"Rakas Grace", sanoi Dora, "ellet voi paremmin hillitä itseäsi, olisi parasta, että pysyisit huoneessasi!"

"Sallikaa hänen itkeä", sanoi eversti ja taputti häntä olalle. "Itku lohduttaa, ja kaikkihan tunnemme samaa surua."

"Menkäämme hiukan kävelemään", pyysi hän. — "No, saitko joitakin tietoja?"

"Salapoliisihan sai selville hänen jalkainsa jäljet — juuri sellaisten kenkärajain, jollaiset metsässä näkemällämme miehellä oli. Vakaumukseni on, että hän hiiviskeli talon ympärillä tavatakseen sinut ja käytti tilaisuutta varastaakseen rahat. Kun sir Allan yllätti hänet, niin hän ampui…"

"Ei, ei, se olisi liian kauheata — en ole koskaan voinut rakastaa varasta ja murhaajaa. Minä tiedän, että hän oli herrasmies — oikea herrasmies."

"Silloin tällöin tapahtuu, että herrasmiehet joutuvat katuojaan; kuulee usein kerrottavan, että he ovat yhtyneet rikollisiin. En suinkaan usko, että sinä olisit luullut heittiötä herrasmieheksi, mutta kun hieno mies muuttaa suuntansa, tekee hän sen täydellisesti, ja pelkään, että niin on käynyt Victor de Camillacillesi…"

"Hyvä Jumala, silloinhan olisin mielettömyyksilläni murhannut isäni!" huudahti Grace ja purskahti hysteeriseen itkuun.

"No, se oli vain minun otaksumani; mutta pidin oikeimpana ilmoittaa sen sinulle, koska yhä tahdot riippua tuossa seikkailijassa."

"Minä tahdon menetellä kunniallisen naisen tavoin", sanoi Grace sankarittaren sävyyn. "Eine Frau ein Wort! Naisenkin on vastattava sanoistaan, ja minä katson itseni häneen sidotuksi, kunnes hän itse antaa minulle vapauteni takaisin, ja sen hän tekee vain, jos tapaan hänet ja sanon hänelle kaikki."

"Nyt alan käsittää, rakas tyttöseni", lausui hän. "Olet vihdoinkin huomannut, että rehellinen ja kunnollinen lapsuudenystävä on paremmin rakkautesi arvoinen kuin muukalainen, jonka satuit tapaamaan taulukokoelmassa."

"Herra Colchester ja minä kävelimme tänään puutarhakäytävällä, ja silloin hän kysyi minulta, tahdoinko tulla hänen vaimokseen. Kun se tapahtui niin odottamatta, luulen… luulen antaneeni hänelle aihetta uskoon, että pidän hänestä."

"Jaha, sinä kihlauduit kai Colchesterille tuosta ranskalaiselle antamastasi lupauksesta huolimatta. Se on siis sinun käsityksesi lauseesta eine Frau ein Wort?"

"Sinulla on aina alhaiset ajatukset minusta!" huudahti Grace polkien maata. "Ei, minä en kihlautunut herra Colchesterille. Sanoin hänelle, etten koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta en voinut valehdella ja väittää, etten hänestä pitänyt. Nyt tiedän, että häntä rakastan ja että se muu vain oli tyhmiä mielikuvitteluja, joita häpeän."

Hän kertoi keksineensä jäljet. Tunnetun salametsästäjän oli nähty käyttelevän viljalti rahoja; hän oli näet odottamatta tehnyt suuria vaatteiden ja matkatarpeiden ostoksia sekä lähtenyt kaupunkiin lunastaakseen matkalipun Ameriikaan.

Eversti lähti aikaisin seuraavana aamuna salametsästäjän vaimon, rouva
Jakerin, puheille.

"Kyllä minä sen miehen tunnen ja tiedän, mitä tapahtui. Saatte hänestä vielä kuulla. Olisi ollut viisaampaa, jos heti olisitte sanonut hänelle totuuden noista rahoista, jotka tekivät miehellenne mahdolliseksi matkustaa Kanadaan. Se oli pieni sievä omaisuus — riittää soman pikkutilan ostoon siinä maassa."

"Omaisuus, hyvä herra!" änkytti hän. "Mies-parkanihan vain voitti kymmenen punnan vedon kilpa-ajoissa."

"Vai niin? Miten hän sitten voi tuhlata kymmenen puntaa pelkkiin vaatteisiin, kun hänelle vielä jäi matkarahatkin?"

"Älkää nyt olko lapsellinen", sanoi eversti ystävällisesti, "se herrasmies, joka oli täällä eilen illalla, tulee tänään takaisin ja luultavasti vangitsee teidät. Jakerin laisen miehen käsiin ei satu neljääsataa puntaa ihmisten ottamatta selvää, mistä hän on ne saanut; ja miehenne poissaollessa lankee edesvastuu teille."

Hän näki sanojensa tehoavan. Epäilemättä olivat sir Allanin setelit tavalla tai toisella joutuneet Jakerin käsiin.

"Oi, ei; hän ei ole koskaan kohottanut kättänsä sir Allania vastaan!" voivotti vaimo.

"Ei, totisesti ei! Hän joko varasti ne lady Darnelin huoneesta tai sitten sai ne siltä, joka ne ensin varasti. — Te tiedätte, että miehenne on varastellut!"

Nyt kuului kamalia ääniä sisempää vanhasta mökistä — villi, kaamea, venytetty nauru, ikäänkuin hullun.

Eversti hyökkäsi portaita pitkin ullakolle. Siellä oli kaksi huonetta, ja toisesta niistä kuului tämä ulvonta.

"Otro toro!" huusi kimeä ääni. "Sevilla on lemmen ja runotarten koti, tanssin ja laulun maa. Siellä on härkätaisteluja, kauniita naisia siellä. Espanja — Espanja on kotimaani!"

Espanjankielisiä alkusanoja lukuunottamatta lausuttiin tämä sellaisella englanninkielellä, johon vain brittiläinen kykenee — mutta hän oli laulanut ranskaksi, ja ranskalaistahan eversti etsi.

Hän riuhtaisi oven auki, ja siellä penkillä ikkunan ääressä lojui sama nuori mies, jonka hän oli metsässä nähnyt. Tämä tuijotti suoraan eteensä, kädet leikkivät peitteellä. Äkkiä hän peitti kasvot käsillään ikäänkuin olisi säpsähtänyt vihollista.

"Sonni tulee!" huusi hän. "Pidättäkää se! Pidättäkää se!… Ei, se ei olekaan sonni… se on hänen miehensä… verisissä käärinliinoissa. Minä en siedä veren näkemistä. Pidättäkää hänet! Pidättäkää hänet!"

Hän vaipui taaksepäin tulipunaisena kasvoiltaan, pyörivien silmien terät laajenneina. Hiki valui hänen otsaltaan ja poskiltaan.

Hän oli erään taudin uhrina, jota eversti usein oli tavannut juoppouteen vaipuneiden englantilaisten keskuudessa Intiassa.

Ja tämä oli Gracen sulhanen, jonka salapoliisi aivan varmaan myöhemmin päivällä keksisi. Pian tapahtuva tutkinto varmaan paljastaisi Gracen suhteen — sillä mitenkä tämä syyntakeeton raukka voisi vaieta hänen nimestään?

Eversti katsoi kelloa, joka oli neljännestä vailla seitsemän, ja sanoi rouva Jakerille:

"Tulkaa alas jälleen. Tälle miehelle ei voi mitään. Montako pulloa paloviinaa hän on juonut tänne tultuaan?"

"Kolme — tai neljä", vastasi vaimo kuuliaisesti, everstin käskevän äänen pakottamana.

"Puhukaamme nyt järkeä, rouva Jaker", lisäsi tämä ankarasti. "Minä tahdon auttaa miestä, jos voin; ja samalla autan ehkä miestännekin. Sillä jos tuo nuori mies on poissa, niin Jakeria vastaan ei ole mitään todistuksia. Mutta jos salapoliisi saapuu, hänen ollessaan vielä täällä, niin tulee ilmi, miten hän on tänne joutunut ja miten Jaker otti häneltä rahat. Ja silloin tuomitaan sekä hän että Jaker pitkäksi ajaksi vankeuteen. Kuinka se mies tuli tänne?"

"Kun Jaker oli kotimatkalla kapakasta keskellä yötä, hän oikaisi linnanpuiston läpi ja tapasi muukalaisen makaamassa pensasaidan vieressä. Hän puhui niin kummallisesti ja tahtoi, että Jaker hankkisi hänelle yösijan. Sitten hän pyysi Jakeria hankkimaan viinaa. Hän itki ja puhui järjettömyyksiä sekä toivoi olevansa kuollut. Paloviina reipastutti häntä jossakin määrin, mutta hän ei tahtonut syödä mitään, vaan ainoastaan juoda. Mieheni ei tahtonut antaa hänelle enempää paloviinaa. Seuraavan päivän iltana hän muuttui hurjaksi ja puhui, että hänellä oli aarre pieluksen alla. Hän sanoi äitinsä kohdelleen häntä häpeällisesti, mutta hän oli hänet puijannut. Vihdoin hän otti pieluksen alta setelitukun, laski rahat ja lörpötteli, mitä kaikkea hän niillä tekisi, ja näytti siltä kuin olisi hän aikonut sytyttää ne kynttilästä palamaan. 'Älkää luulko, että minä välitän rahoista rahojen tähden!' sanoi hän. 'Ei, en rahtuakaan. Minä tuhlaan ne juomiseen ja peliin kolmessa kuukaudessa.' Silloin ajatteli Jaker, että olisi vahinko, jos hän hävittäisi rahat — ehkä polttaisi ne humalassa ja hourupäisenä…"

"Ei, hän etsi ne vain esille miehen nukkuessa ja otti puolet rahoista, jotta voisimme matkustaa Kanadaan. Ja sitten hän aamulla läksi."

"Sitten tulee Penwern liian myöhään!" ajatteli eversti. "No huomasiko mies, että häneltä oli varastettu?" virkkoi hän ääneen.

"Ei, hyvä herra! Hän vain laskee ja laskee eikä huomaa mitään. Hän kaipasi miestäni ja sanoi silloin: 'Miehenne on kuollut; minä luulen, että ammuin hänet!' Sitten hän luuli poliisin ahdistelevan itseänsä ja huusi: 'Ei, isäänikään ei hirtetty, vaikka hänkin tappoi miehen; hänet teljettiin hoitolaan.'"

"Ellemme voi toimittaa häntä kaikessa hiljaisuudessa pois täältä ennen yhtätoista, saatte varmaan nukkua yönne tyrmässä!" sanoi hän sitten. Mutta vaimo ei ollut neuvoton. "Täällä läheisyydessä on vanha lato, jossa hänen olisi hyvä olla tänään, ja sitten voidaan hänet hämärissä kuljettaa sieltä pois."

"Kymmenen minuutin matka. Latoa käyttävät herra Colchesterin metsästäjät kesäisin, mutta nyt se on tyhjänä. En luule, että sinne tänään ketään tulee."

"Meidän täytyy uskaltaa", puhui eversti, nousten jälleen portaita, mutta pysähtyi ovella ja katsahti nuoreen mieheen, joka makasi siinä liikkumatonna puoliksi suljetuin silmin. Nuo kasvot olivat kauniit vielä turmion hetkelläkin. Vaikka ne olivat kalpeat, laihat ja riutuneet, havaitsi niissä vielä tavattoman sirot piirteet, leuan ja posken kauniin sopusuhtaisuuden, runsaiden, mustien kiharoiden kaartaman otsan, silkinhienot kulmakarvat — kaikki omiaan kiehtomaan koulutytön mielikuvitusta ja häikäisemään kuin jokin puoliksi jumalallinen. Sitäpaitsi näki pettämättömiä merkkejä ylhäisestä syntyperästä. Nuo kapeat valkoiset kädet eivät olleet koskaan raataneet. Ne olivat kyllä usein ravistelleet arpanoppia ja käytelleet biljardisauvaa, vaan eivät milloinkaan ahertaneet jokapäiväisen leivän eteen.

Eversti sulki oven niin rajusti, että makaaja kavahti istualleen ja tuijotti levottomasti häneen.

"Ovat", vastasi eversti umpimähkään, "ne ovat päässeet jäljillenne. Nouskaa ja pukekaa kengät jalkaanne. Minä toimitan teidät niiden näkyvistä, jos voin."

Mies nousi ja hoiperteli lattian yli, mutta vaipui vanhalle tuolille ja tuijotti ympärilleen.

Eversti otti hänen kenkänsä eräästä nurkasta ja katseli niitä ennenkuin antoi ne omistajalleen. Ne olivat lopen kuluneet kiiltonahkakengät ja epäilemättä samat, joiden jäljet oli nähty kukkasaroissa.

"Grace! Onko hän lähettänyt teidät? Vieläkö hän minusta välittää? Hänen kirjeensä ovat olleet niin pahuksen kylmiä viime puolivuoden kuluessa: Aloin uskoa, että hän antaa minulle palttua."

"Meillä ei ole aikaa jutella siitä nyt. Jos ne miehet saavat teidät käsiinsä…"

"Niin, se olisi lemmon ikävä juttu! Ovatko ne siellä alhaalla? En voine pujahtaa täältä heidän näkemättänsä?"

"Rouva Jaker juttelee heidän kanssaan sisähuoneessa, sillä välin kun minä toimitan teidät eteisen ovesta ulos."

Eversti selitti aikovansa viedä hänet latoon ja käyvänsä hämärissä hänet noutamassa sieltä ajoneuvoilla kyyditsevänsä hänet asemalle ja lähettävänsä Lontooseen luotettavan palvelijan seurassa.

"Mistä voin tietää, ettette ryöstä minulta, mitä minulla on?" mutisi hän. "Olen tässä talossa jo kadottanut rahoja. Tämä on epäilemättä ryöväriluola!"

"Jos epäilette minua, niin — hyvästi sitten!" sanoi eversti. Mutta silloin mies-raukka heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili, että eversti hänet pelastaisi.

"Minä en tahtonut häntä tappaa", sanoi hän. "Minä ammuin ajattelematta, mitä tein. Oli ikäänkuin itse paholainen olisi asettanut revolverin käteeni. Pelastakaa minut! Minä en ole murhaaja!"

Hän astui portaita alas ja Camillac seurasi hänen perästään kuin ruoskittu koira.

"Vai niin, olette saanut poliisin poistumaan?" sanoi eversti vaimolle, iskien merkitsevästi silmää. "Tulkaa nyt näyttämään meille tietä latoon."

He kulkivat peltojen yli ladolle. Sen nurkassa oli vähän olkia, ja Camillac vaipui niiden päälle. Eversti kietoi ulsterinsa vapisevan raukan ympärille.

"Pysykää nyt hiljaa ja rauhallisena pimeään asti", varoitti hän, "rouva
Jaker käy teitä katsomassa."

"Hoitajatar sanoo, että sairas on viime yön voinut paremmin, mutta saamme kai tarkempia tietoja tänään saapuvalta tohtori Friedricsonilta."

Molemmat kirurgit puuhailivat sitten toista tuntia sairaskammiossa. Vihdoin aukeni ovi. Lady Darnel hyökkäsi esille kalmankalpeana. Hän kohtasi kuuluisan kirurgin.

"Älkää olko levoton, hyvä lady Darnel", sanoi hän ystävällisesti, "kaikki onnistui hyvin. Olemme poistaneet luodin, ja meillä on täysi syy toivoon."

"Jumala olkoon ylistetty!" huudahti rouva kiihkeästi. "Saanko mennä sisälle mieheni luo auttaakseni hänen hoitamisessaan?"

"Ei vielä, lady Darnel. Juuri nyt on välttämätöntä, että siellä on hiljaista. Kun hänen tilansa paranee, niin hän varmaan itse kysyy teitä."

XI.

Puolinen nautittiin sinä päivänä Darnelin aateliskartanossa tavallista iloisemmalla mielellä. Gracekin säteili.

Hän toivoi saavansa keskustella everstin kanssa, joka oli koko ajan ollut huoneessaan; ja juuri kun ateria oli syöty, ilmoitettiin herra Colchester. Grace pakeni heti huoneeseensa, ja Dora purjehti vierasta vastaanottamaan.

Eversti meni talliin ja käski valjastaa kiesit; hän ajaisi itse ja ottaisi vain Nicollsin mukaansa.

Dora tapasi Colchesterin kovin alakuloisena. Ei edes iloinen uutinen sir Allanin toipumisesta voinut haihduttaa hänen nyrpeyttänsä.

"Ihmiset ovat niin kirotun häijyjä! — anteeksi, neiti Darnel, mutta minä olen menettänyt kärsivällisyyteni. Ne kertovat niin ikäviä juttuja tästä tapahtumasta, pitävät sitä kovin salaperäisenä ja vihjailevat, että sillä on jotakin yhteyttä lady Darnelin menneisyyden kanssa."

"Todellako?" kysäisi Dora innokkaasti. Hän oli itse antanut hämäriä viittauksia ystävättärilleen, jotka olivat samaa laatua kuin hän itsekin.

"Joukko juoruakkoja!" jatkoi nuori Colchester, tietämättä, että puhui Doran valituista ystävistä. "Pistäysin eilen Scovilleillä, ja siellä oli parvi naishenkilöitä teellä, jotka parpattivat sir Allanin tilasta, arvelivat hänen kuolevan ja sanoivat, etteivät koskaan olleet pitäneet lady Darnelista. Myönsivät kyllä, että hän oli kaunis tai oli ollut kaunis; mutta he eivät koskaan olleet häneen luottaneet, vaikka kuinkakin olivat sitä yrittäneet sir Allanin tähden. — Ikäänkuin hän välittäisi rahtuakaan heidän ajatuksistaan."

"Kyllä hän välittää", sanoi Dora juhlallisesti. "Kaikki miehet ovat herkkiä sellaiselle. Ranskassa käydään vähemmästäkin kaksintaisteluun. Sanoinhan teille äskettäin, että veljeni on saanut katkerasti katua onnetonta avioliittoansa. Puhuttiinko siellä muuta?"

"Kyllä, aika paljon. Ne alkoivat lörpötellä jostakin miehestä — nuoresta miehestä, — joka kulki mieronkiertäjän puvussa, mutta oli hyvin kaunis. Hän oli muistuttanut rappeutuneesta herrasmiehestä ja oli nähty Darnelin puiston läheisyydessä samana iltapäivänä, jota seuraavana yönä murhayritys tapahtui. Neiti Mowbray sisarineen oli hänet nähnyt — mies oli kysynyt tietä Darnel-puistoon. Hän puhui ja käyttäytyi sivistyneen tapaan, mutta oli rentun lailla puettu, sanoivat he."

"Aivan niin", sanoi Colchester epäillen, sillä hänen rehellistä luonnettaan myrkytti mustasukkaisuuden paholainen. Gracen omituinen käytös kiusasi häntä. Olihan tyttö melkein tunnustanut rakastavansa häntä ja heti senjälkeen selittänyt, ettei koskaan voisi tulla hänen vaimokseen. Ehkä tuolla nuorella kauniilla miehellä, joka hiiviskeli Darnel-puiston lähettyvillä, oli jotakin osaa tässä asiassa.

"Tiesivätkö neidit Mowbray kertoa mitään enempää siitä miehestä?" kysyi
Dora.

"Hän seurasi heitä vähän matkaa ja oli utelias tietämään, oliko Darnelin kartanon herrasväki kotona. Hän näkyi tuntevan sekä sir Allanin että lady Darnelin ja neiti Darnelin — tiesi nimet ja kaikki. Mowbrayn neidit vastasivat kohteliaasti pelkästä säikähdyksestä ja riensivät kotiin minkä jaksoivat, sitte kun hän oli mennyt. Tämä tapaus samana iltana kuin sir Allania ammuttiin antaa kyllä jotakin ajattelemisen aihetta."

"Niin, niin, mutta… Minulla oli heti selvillä, ettei rikoksentekijä ollut mikään tavallinen varas, joka tuona yönä tunkeutui taloon."

Hän kertoi kuulleensa salaperäisiä askeleita ulkoa kello yhdentoista tienoilla samana iltana.

"Jonkun, jolla on ollut jotakin osallisuutta lady Darnelin menneisyyteen!" sanoi Dora päättäväisesti.

"Voitte olla varma siitä, että hänen rähjäiset vaatteensa olivat vain valepuku", sanoi Dora.

"Hän teki sen ehkä vain viedäkseen etsijöitä harhaan — kenties hän vain piilotti ne toistaiseksi. Hän oli sivistynyt mies ja meni lady Darnelin huoneeseen. Kun veliparkani hänet siellä yllätti, niin hän ampui, välttääkseen tunnetuksitulemista. Kuka tietää, millaista vihaa ja mustasukkaisuutta hän lienee tuntenut onnetonta sir Allania kohtaan, jos hän, kuten arvelen, oli ladyn hyljättyjä ihailijoita — joku, jonka tämä oli uhrannut voidakseen mennä naimisiin harhaan johdetun velipoloiseni kanssa?"

"Mutta tuo mieshän oli vielä nuori, eikä lady Darnel enää ole nuori.
Entinen ihailija ei toki voinut olla nuorukainen."

"Mowbrayn tytöt olivat liian säikähdyksissään arvostellakseen oudon miehen ikää. Ja sitäpaitsi on muutamilla naisilla aivan nurinpäiset vaistot. Minusta lady Darnel juuri olisi oikea henkilö rohkaisemaan nuorta ihailijaa sitten hyljätäkseen hänet, kun tarjoutui tilaisuus hyviin naimiskauppoihin."

"Teillä ei ole korkeata käsitystä lady Darnelista", sanoi Colchester säikähtyneenä hänen verhoamattoman myrkyllisestä sävystään.

"Onko sitä sitten kellään muulla täällä päin? Onko teillä?" kysyi Dora halveksivasti.

"Olen aina pitänyt hänestä paljon, mutta tietysti olen taipuvaisempi ajattelemaan pahaa hänestä kuin Gracesta."

"Gracesta?" kirkaisi Dora. "Mitä on Gracella tässä asiassa tekemistä?
Ette suinkaan usko, että tuo mies on hänen ihailijansa?"

"Mel… melkein pelkään, että hän tuli Gracea tapaamaan", änkytti nuori mies veripunaisena kasvoiltaan.

"Mahdotonta! Rouvan huoneestahan hänet yllätettiin, ja lady Darnelin koko käytös senjälkeen on ollut kovin omituista. Sen viheliäisen naisen lauseet ja esiintyminen ovat parhaat todistukset hänen syyllisyydestänsä. Havahtihan hän unestaan samana yönä ja huusi, että se oli hänen syynsä ja että hän oli murhannut miehensä. Typerä salapoliisi on väärillä jäljillä. Hän kuvittelee, että Jaker on syyllinen, vain siksi, että tämä oli kylässä rikkonut kahdenkymmenen punnan setelin."

"Oliko hänellä sellainen? Se näyttää epäilyttävältä. Jaker kykenee mihin tahansa."

"Jaker ei tiennyt, missä rahat olivat, eikä hänellä ollut mitään aihetta mennä juuri rouvan huoneeseen."

"Sinne oli helpoin pääsy. — Tahtoisin kernaasti tavata Gracen. Hän on kai vähän tyynempi nyt, kun sir Allan voi paremmin. Kah, tuolla hän käveleekin puutarhassa! Minä menen hänen luokseen. Jos pyytäisin tavata häntä, niin hän varmaan kieltäytyisi."

Grace oli paennut huoneeseensa päästäkseen kohtaamasta Edward Colchesteria; ja kuitenkin hän heti senjälkeen meni puistokäytävälle, mistä tämän täytyi hänet nähdä. Se oli niitä päähänpistoja, joita hänen ikäisillään tytöillä tavataan.

Colchester ihan juoksi, jotta Grace ei ehtisi jälleen hävitä, mutta tämä ei häntä ollenkaan välttänyt, vaan tarjosi auliisti kätensä. Colchester puristi sitä jonkinlaisella kylmyydellä, mikä sai Gracen hämmästymään. Nuori mies oli näet mustasukkainen.

Hän alkoi puhua hänen isänsä terveydentilasta ja siirtyi sitten äkkiä aineeseen, joka hänelle oli mielenkiintoisin — Mowbrayn neitien näkemään muukalaiseen. Tytön ilmeinen levottomuus todisti, että mainittu henkilö ei ollut hänelle tuntematon. Tuo mies, joka ei uskaltanut avoimesti näyttäytyä, oli siis tullut tapaamaan Gracea — tullut panemaan aikomuksensa täytäntöön ja päättämään valloituksensa!

"Lady Darnelia! Hän tekee kovin häijysti ja väärin sellaista väittäessään!"

"Se ei ollut tarkoituskaan, mutta sinun täytynee myöntää, että miehellä on oikeus olla utelias toisinaan. Onhan isäsi miltei murhattu, ja samalla kuullaan puhuttavan puistossa hiiviskelleestä salaperäisestä olennosta — luultavasti rikollisesta, — ja kun mainitsen asiasta, ryhdyt sinä heti häntä puolustamaan. Mitä voin muuta uskoa, Grace, kuin että olet jollakin tavoin juttuun sekaantunut?"

"Usko, mitä haluat", sanoi hän kylmästi, "minä en ole edessäsi vastuunalainen. Mutta nyt menen kuulemaan, kuinka isä voi — hyvästi!"

Lady Darnel vietti iltapäivän kiitosrukouksissa. Sairaskammiosta saatiin yhä lohdullisempia tietoja. Sir Allan nukkui rauhallisesti, ja kuume oli asettunut.

Grace odotteli kaiken päivää everstiä, joka oli mennyt ulos, ja kummastuksekseen hän näki tämän ajavan pois kello kuuden tienoissa, palvelija kiesien takaistuimella. Tuo näytti salaperäiseltä. Hän ajoi tiehensä ikäänkuin olisi mieluimmin tahtonut matkustaa kenenkään huomaamatta.

Grace oli tunnin ajan äärimmäisen levoton, mutta sitten hän sai lyijykynällä ja kummi-isän tutulla käsialalla kyhätyn kirjelapun.

"Minun täytyy matkustaa Lontooseen sinun asioissasi, rakas pikku Grace. Älä ole levoton! Kaikki käy hyvin. Kulunee viikon päivät, ennenkuin palaan. Maanteitä mittaileva ystäväsi elää, mutta on surkeassa tilassa. Teen kaiken voitavani, enkä päästä häntä näkyvistäni ennenkuin hän on palauttanut sinulle vapautesi. Mikään ei siis estä sinua olemasta ystävällinen Colchesterille. Mies ei ole ranskalainen. Hän on siis petkuttanut sinua alusta loppuun, ja jo se seikka tekee lupauksesi pätemättömäksi.

Gracen mielestä eversti menetteli häijysti, kun ei maininnut, oliko
Camillacilla mitään osallisuutta rikokseen.

Kolme päivää oli kulunut. Potilaan tila kävi yhä paremmaksi, ja vihdoin sai lady Darnel mennä sairaskammioon.

"Voitte viipyä siellä tunnin", sanoi lääkäri hänelle, "ja jos kaikki käy hyvin, saavat neiti Darnel ja neiti Grace myöskin mennä häntä katsomaan. Mutta mieluimmin yksi kerrallaan."

"On omituista, etten minä saa tavata veljeäni heti kun hän saa ottaa jonkun vastaan", virkkoi Dora kiukusta kalpeana, mutta korostamatta ääntänsä. "Olemme eläneet yhdessä monet monituiset vuodet eikä meillä koskaan ole ollut mitään salaisuuksia toisiltamme."

"Hyvin hauskaa kuulla", sanoi lääkäri, "mutta sittenkin teidän läsnäolonne vaikuttaisi hermostuttavasti sairaaseen, paras neiti Darnel. Vaimollahan on aina etuoikeus, kuten tiedätte, ja te ja neiti Grace pääsette hänen luokseen huomenna. Muuten täytyykin minun pyytää, ettei kukaan tee mitään liikettä tai lausu mitään sellaista, joka voisi saattaa hänet levottomaksi."

Sitten hän astui sisälle avaraan, vanhanaikaiseen makuukammioon, joka näytti vielä isommalta siellä vallitsevassa puolihämärässä. Takassa paloi tuli valaisten sir Allanin kasvoja. Voi, mikä muutos! Hän oli kalpea ja laiha, tuonen kosketuksen merkitsemä. Nyt vasta Claire käsitti, kuinka vähällä oli ollut hänet menettää. Tuntui kuin hän olisi nähnyt kasvot, joita ei ennen milloinkaan ollut katsellut. Silmät, nuo armaat silmät, jotka ennen olivat häntä niin rakkaasti katselleet, tuijottivat häneen nyt omituisen himmein ja hajamielisin ilmein.

Hän vaipui järkkyneenä tuolille vuoteen ääreen, odottaen ja toivoen sanaa tai tervehdystä noilta kalpeilta huulilta; mutta ne olivat vaiti. Hänen puolisonsa kohotti silmänsä ja katsoi häneen vakavasti ja surumielisesti. Ohut, melkein läpikuultava käsi lepäsi peitteellä, ja vaimo kumartui sitä suutelemaan; mutta hän veti sen heti pois hermostunein elein ikäänkuin suudelma olisi häntä polttanut.

"Rakkaani", kuiskasi Claire. "Olen hyvin onnellinen, kun saan tavata sinut jälleen — kun saan istua täällä lyhyen hetken."

Ääni kuulosti itkevältä — miehen omituisesti muuttunut sävy liikutti häntä, mutta hänenhän täytyi olla varovainen, jottei hänen mielenliikutuksensa potilasta häiritsisi.

"Lääkäri sanoo, että nyt voit paljon paremmin, Allan. Pian saat jälleen olla parissamme."

"Niin, tohtori Denversillä näkyy olevan hyviä toiveita", virkkoi sairas raukeasti ja merkillisen kylmästi.

"On niin tyhjää ja ilotonta ilman sinua", sanoi vaimo vapisevalla äänellä. Hän koetti hillitä itseänsä ja totella lääkäriä. "En ole ollut alikerrassa tuon kauhean yön jälkeen."

"Onko sinusta välttämätöntä jatkaa ilveilyä?" sanoi toinen terävästi ja pilkallisesti hymyillen. "Mutta unohdankin, että olet niin taitava näyttelijätär, että petoksen jatkaminen ei tuottane sinulle suurta vaivaa. Sinä, joka niin kauan olet pettänyt minua, varmaan helposti voit viedä muutkin harhaan."

"Allan!" huudahti Claire henkeänsä pidättäen. Hän oli epätoivoinen, hourailiko potilas vai oliko tämän epäluuloisuus muuttanut rakkauden vihaksi. Hän ei tohtinut häneltä kysyä, ei tohtinut yrittää puolustautua. Hänen täytyi tyynesti odottaa ja kärsiä. Hän istui hiljaisessa rukouksessa puolisonsa sairasvuoteen ääressä kuunnellen kellon naksutusta ja takkavalkean räiskettä. Hän rukoili puolison edestä ja oli levoton pojastaan. Hän oli jo lakannut toivomasta mitään elämältä, mutta hänen ajatellessaan tuon miehen rinnalla viettämäänsä ihanaa aikaa, elpyi toivo uudestaan — kaikki tulisi kyllä hyväksi, kun hän vain saisi vapaasti jutella hänen kanssaan. Allan ei kostaisi hänelle pojan pahoja tekoja, vaikkakin onneton oli ollut riistää häneltä hengen. Mutta hänen täytyi odottaa.

"Minun täytyy nyt mennä, Allan. Lääkäri sanoi, että saan viipyä vain tunnin. Voinko antaa sinulle jotakin tai tehdä jotakin, ennenkuin lähden? Tahtoisin niin kernaasti tehdä sinulle jonkun pienen palveluksen!"

"Ei, kiitos, tarjouksesi on hyvin ystävällinen, mutta minä en tarvitse mitään", virkkoi hän kohteliaasti, mutta kylmästi kuin vieraalle.

Potilas katsoi surullisesti ja moittivasti hänen jälkeensä ja kääntyi sitten voihkien patjalla. Hän rakasti vielä vaimoansa, vaikka luuli häntä petolliseksi ja kurjaksi, koska oli ottanut vastaan rakastajan hänen omassa kodissaan puoliyön aikaan — päästänyt huoneeseen yltiöpään, joka ei ollut epäröinyt murhata puolisoa pelastaakseen aviovaimon kunnian nähtyään, että oli saattanut hänen maineensa vaaraan.

Hän oli kuullut ääniä vaimonsa huoneesta ja noussut ylös nähdäkseen, kuka siellä oli. Hän huomasi miehen seisovan yksinään pöydän ääressä — miehen, jonka tummat, kauniit kasvot heti vaikuttivat häneen. Hän muisti vieraan synkän, leimuavan katseen, painuneiden poskien kuumeisen punan ja pään ylpeän asennon; mutta sitten hän ei muistanut mitään enempää — laukaus leimahti ja kaikki pimeni.

Hän uskoi nyt, että vaimo oli pettänyt häntä alusta pitäen — että tämä oli syrjäyttänyt jonkun mieluisemman ihailijan saavuttaakseen sen aseman, minkä sir Allan voi hänelle tarjota, ja että koko hänen elämänsä sitten oli ollut hyvin esitettyä ilveilyä, joka oli saattanut hänet, houkkion, pitämään itseänsä onnellisimpana ihmisenä. Kuullessaan puhuttavan Italian-matkasta rakastaja oli sitten joutunut epätoivoon ja tahtonut kohdata Clairea, joka ei ollut epäröinyt ottaa häntä vastaan… Ja nyt hän tuli noin kalpeana, tyynenä ja kauniina sekä katseli häntä lempeillä, kyynelistä sumentumattomilla silmillä; hän suuteli häntä petollisilla huulilla ja näytteli häpeällisen teeskentelevää osaansa loppuun asti.

"Jos olisin kuollut haavasta, olisi hän mennyt naimisiin entisen rakastajansa kanssa — miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä minun verelläni", tuumi hän, "ja omaisuus, jonka mielettömyydessäni olen hänelle vakuuttanut, olisi tuottanut heille hauskan ja huolettoman tulevaisuuden. Ja tämä on nainen, johon luotin ja jonka annoin viattomalle lapselleni äidiksi."

"Te näytätte väsyneeltä", sanoi hän. "Luulin, että lady Darnelin käynti teitä virkistäisi. — Miten on potilas syönyt, hoitajatar?"

"Asian laita on niin kuin se voi olla, tohtori; sir Allan käski viedä pois peltopyyt nautittuaan vain pienen palan."

"No, sitten turvaudumme jälleen Brandin lihamehuun, ja sir Allanin on syötävä lautasellinen sairaanlientä illaksi ja juotava lasillinen sherryä päälle."

"Jos lady Darnel haluaa tulla tänne illalla, on parasta pyytää häntä jättämään se tekemättä. En luule vielä olevani kyllin vahva ottaakseni ketään vastaan."

"Enkö saa mennä hänen luokseen jälleen tänä iltana?" kysyi hän innokkaasti.

"Ette tänä iltana. Hän on varsin voipunut tänään, alakuloinen ja niin edespäin — luonnollinen vastavaikutus ankaran kuumeen jälkeen. Meidän täytyy jättää hänet rauhaan vielä muutamiksi päiviksi."

"Enkö minä saa tavata häntä useaan päivään?" huudahti Claire toivottomana.

"Rakas lady Darnel, annoinhan teidän olla siellä sisällä kokonaisen tunnin. Olen ollut kovin myöntyväinen — melkein liiaksi, pelkään, sillä tulos ei ollut suotuisa. Sir Allanin tilassa ovat kaikki mielenliikutukset haitallisia. Rihma on jännittynyt katkeamaan asti — hyvin vähästä se katkeaa!"

"En mene sinne koko viikkoon", sanoi Claire purskahtaen itkuun. "Hän ei tänään ollut kaltaisensa. Ellette olisi sanonut, että hän oli lakannut hourailemasta…"

"Kyllä, kyllä niin! Hän oli aivan tyyni ja puhui maltillisesti tänä iltana. Hän on vapaa kuumeesta, mutta voipunut ruumiiltaan ja sielultaan. Toivomme voimien ajan pitkään palaavan, ja sitten mielentilakin paranee. Hyvää yötä, lady Darnel!"

"Hyvää yötä", vastasi tämä surullisesti ja meni huoneeseensa, mihin jäi yksikseen. Hän ei voinut pakottaa itseänsä palaamaan jokapäiväisen elämän tapoihin, sen tuskastuttaviin ulkonaisiin velvollisuuksiin ja muodollisuuksiin, eikä teeskennellä levollisuutta, jota hän ei tuntenut. Sisällä kammiossaan hänen ei toki tarvinnut salata tuskaansa, hän voi hypähtää ylös ja kävellä edestakaisin puuduttaakseen ruumiinliikunnolla sydämensä haikeutta.

"Voiko hän tosiaan epäillä minua vai arvaako hän totuuden? Aavistaako hän, että poikani, syvälle langennut poikani oli se, joka oli niin vähällä tulla hänen murhaajakseen? Jos niin on, niin hän on liian jalomielinen syyttääkseen minua poikani rikoksesta, syyttääkseen minua teeskentelystä. Millä tavoin olisin teeskennellyt?" kyseli hän itseltään surumielin.

Hän muisti puhuneensa puolisonsa kanssa onnettomasta pojastaan, jota oli luullut kuolleeksi. Sittenmin hän oli saanut tietää, että poika eli, mutta oli jättänyt sen miehelleen mainitsematta. Tämä oli hänen suurin vikansa. Äidillisessä tuskassaan hän oli häveten tämän pojan tähden, joka vain kerjäsi rahoja ja jonka paheet ja mielettömyydet alati tyhjensivät hänen kukkaroansa, kavahtanut ilmoittamasta, että hän vielä eli. Hän oli toivonut aina voivansa pitää hänet sopivan matkan päässä, kunnes hän vihdoin katuisi ja tekisi parannuksen tai olisi aloittanut uuden elämän vieraassa maassa. Kaikki parannusyritykset olivat epäonnistuneet, mutta pojan nuoruus sai hänet odottamaan jotakin mahdollisuutta, eikä äidin sydän tahtonut hyljätä toivoa.

Vain siitä syystä hän oli poikennut vilpittömän suoruuden tieltä ja kantanut taakkaansa yksinänsä, mutta alituinen pelko siitä, mitä saattaisi tapahtua, oli kalvamalla kuluttanut hänen voimiansa, tehnyt hänet levottomaksi ja alakuloiseksi. Hänen miehensä luuli silloin, että hänen naisellinen ylpeytensä kärsi perhetuttavien osoittamasta kylmyydestä.

"Minä sanon sen hänelle, jahka hän tulee kyllin vahvaksi kuullakseen kertomuksen", ajatteli hän lopuksi, "ja ellei hän sitten minua enää rakasta, on minun kärsittävä tämä kova isku. Se ei ole ensimäinen koettelemukseni, mutta se on oleva viimeinen, sillä ellei tämä menetys riistä henkeäni, en sitte koskaan kuole!"

Senjälkeen vaivasi häntä eniten pojan häpeä. — Varas ja melkein murhaaja! Hänen ainoa poikansa oli ampunut hänen puolisoansa surmatakseen tämän. Sitten hän oli paennut ja vienyt varastamansa neljäsataa puntaa mennessään. Missä hän nyt oli? Rikollinen, merkitty, poliisin ahdistama ihminen! Pian olisi ehkä äiti syytettynä ja saisi vastata poikansa tekemästä rikoksesta. Silloin tämän viheliäinen elämä ja äidin surullinen kohtalo paljastuisi uteliaan joukon silmille, ja sir Allanin vanhat ystävät, jotka olivat pysytelleet loitolla hänen toisesta vaimostaan, sanoisivat: "Emmekö menetelleetkin oikein pysyessämme varovaisina ja epäillessämme tuon naisen menneisyyttä? Sellaisen pojan äiti ei voinut olla kunnon nainen!"

Jutellessaan Gracen kanssa lady Darnel ei koskaan ollut viitannut tietävänsä tytön suhteesta seikkailijaan, joka nimitti itseänsä Victor de Camillaciksi. Siinä tapauksessa hänen olisi tarvinnut paljastaa liian paljon. Hän päätti suojella tytärpuoltaan enemmistä kosketuksista poikansa kanssa, jos tämä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä. Mutta hän tahtoi, mikäli mahdollista, järjestää niin, että mies-poloinen ehtisi pois maasta, ennenkuin joutuisi kiinni rikoksesta. Neiti Darnelin into kutsua poliisi vaikeutti tätä tuumaa, mutta hän toivoi, että Penwern oli joutunut väärille jäljille ja että hän vainosi Jakeria, sillävälin kun oikea syyllinen pääsi pakoon. Dora ei ollut virkkanut tästä mitään Clairelle, hän kulki umpimielisenä kuin salaisuuden hengetär; mutta maakartanossa ei mikään voi pysyä salassa, ja Penwern, joka oli asustanut hovimestarin huoneessa, ei ollut katsonut tarpeelliseksi kaikesta vaieta. Sitten kertoi lady Darnelin kamarineito rouvalleen, että Jaker oli varastanut rahat ja että Penwern ehkäisi hänen Amerikan-matkansa. Sitäpaitsi oli Jaker osoittanut syyllisyytensä poistumalla paikkakunnalta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat myöskin hävinneet — eräänä kauniina aamuna oli mökki tyhjä.

XII.

Viikko kului, tuskallinen viikko kaikille Darnelin sukukartanon asukkaille — ja vielä eräälle. Tällä viikolla ei tapahtunut mitään uutta. Herra Penwern oli epäonnistumisensa jälkeen matkustanut jälleen Lontooseen, ja Dora ilmilausui halveksumisensa koko poliisikuntaa kohtaan. Mies oli syönyt ja juonut ja saanut hyvän palkan palveluksistaan. Hän oli tehnyt kalliin matkan Liverpooliin, Plymouthiin ja Corkiin, kuitenkaan onnistumatta vangitsemaan Jakeria, joka oli hävinnyt siirtolaisten parveen.

Jakerin kylässä vaihtaman setelin oli sir Allanin pankkiiri todennut olevan niitä, jotka hän oli tälle suorittanut. Tämä varmensi Jakerin syyllisyyden salapoliisin silmissä, mutta Doraa se ei tyydyttänyt. Hän oli heti ollut selvillä siitä, että käly oli sekaantunut asiaan, eikä hän sallinut uskoansa ensi otteella järkytettävän. Sehän oli seuraus hänen, häijyistä ajatuksistaan, hänessä kauan kyteneestä vihasta hänen kälyänsä kohtaan. Hän ei tahtonut luopua vakaumuksestaan, joka oli monien mietiskelyjen tulos, vain siksi, että todellinen rikollinen oli kyllin ovelasti luovuttanut osan saaliista Jakerille johdattaakseen oikeudenpalvelijat harhaan.

Sillä välin kun neiti Darnel pysyi uskossaan, kiusasi Edward Colchesteria katkerat ajatukset tuon kauniin herramaisen muukalaisen suhteen, jonka Mowbrayn neidit olivat nähneet hiiviskelevän Darnel-puiston liepeillä. Hän käytti tilaisuutta vielä kerran kyselläkseen mainituilta neideiltä ja kuuli jälleen puhuttavan vieraan rähjäisistä vaatteista ja hienosta käytöksestä sekä hänen innostaan saada selville, keitä talossa asui ja missä rouvan ja neiti Darnelin huoneet sijaitsivat.

"Kysyi! Molempia hän kysyi. Ja me olimme niin peloissamme, että vastasimme kuin tyhmät lampaat, ajattelematta kysymyksen sopimattomuutta", vastasi Jane.

"Vain murtovaras voi sellaista tiedustella, eikö totta? Hän näytti sentään niin hienolta, mutta myös sairaalta, mies-raukka", sanoi sisar.

"Niin, koko asia tuntuu kovin omituiselta", säesti rouva Vincent, emäntä, joka samana päivänä oli käynyt Doraa tervehtimässä ja saanut asianmukaisen lastin. "Mutta lady Darnel on perin salaperäinen henkilö."

"Hän on viehättävä nainen", sanoi Edward, joka ei tahtonut jättää häntä näiden naisellisten hyenojen saaliiksi.

Hän oli aina pitänyt Clairesta ja puolustanut häntä ja samaten aikoi hän edelleenkin tehdä. Hän epäili vain Gracea, joka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin pahoin.

"Niin, Herran nimessä, hän on hyvin kaunis ja tavattoman siro; hänellä on oma ihastuttava kuosinsa joskaan se kuosi ei ole aivan hyvää", vastasi rouva Vincent arvostelevasti; "mutta myöntää täytyy, että hän on merkillinen. Häneltä puuttuu vilpittömyyttä, hänessä on jotakin kätkettynä!"

"Miksi sitä luulette?" huudahti Edward. "Hän ei ole koskaan valehdellut. Ihmisten ei tarvinne kulkea ympärinsä seurapiireissä julistelemassa menneisyyttään. Kenties hän aikaisemmin, edellisen miehensä eläessä oli kovin köyhä, ja siinä tapauksessa hänellä ei ole halua puhua kieltäytymyksistään. Ihmisethän ovat niin halpamaisia, että täytyy hävetä tunnustaa eläneensä tukalissa oloissa. Tai ehkä tuo hänen edellinen puolisonsa oli kelvoton. Kuka tietää?"

"Ei tiedetä mitään", sanoi neiti Mowbray halveksivasti. "Lady Darnel on todellinen nero vaitiolemisessa."

"Siinä tapauksessa hän on oikea merkillisyys naisten joukossa, ja toivoisin että muut olisivat yhtä nerokkaita."

Tuo oli kyllä hirveän väärin sanottu, koska hän juuri vähää aikaisemmin oli koettanut saada Janea ja tämän sisarta juttelemaan kohtauksestaan mieronkiertäjän kanssa Darnel-puiston ulkopuolella, mutta Edward Colchester ei ollut viimeiseltä ollut oma itsensä. Mustasukkaisuus kiusasi häntä, ja se vaikutti hänen luonteeseensa.

Viikko oli kulunut siitä, kun lady Darnel oli mennyt miehensä luo toivorikkaana ja rakkautta uhkuen ja saanut sellaisen jäätävän musertavan vastaanoton. Senjälkeen hän ei ollut nähnyt miestänsä. Hän odotti kärsivällisesti, että tämä kutsuisi hänet luokseen. Hän oli valmis kantamaan seuraukset ainoasta rikoksestaan — siitä, että oli salannut pojan olemassaolon mieheltään.

Tällä viikolla oli sir Allan tuntuvasti toipunut. Hänen vahva ruumiinrakenteensa ja kohtuulliset tapansa edistivät suuressa määrässä hänen paranemistansa, sitte kun luoti kerran oli kaivettu pois. Tämän viikon kuluessa oli hän asteettain saanut takasin ruumiin- ja sielunvoimansa. Hän oli saanut tavata tyttärensä kerran ja sisarensa kolme kertaa. Dora oli itsepintaisesti pitänyt kiinni oikeudestaan tavata häntä, ja hiukan epäröiden sir Allan oli siihen suostunut. Hän istui hänen luonaan tunnin erältään, puhui hiljaa ja rauhallisesti Iempeällä äänellä, mutta tarjoili sitä myrkyllistä juomaa, jota hänen huulensa olivat tottuneet tipahduttelemaan, niin pian kun tuli puhe kälystä. Sir Allan oli kuitenkin näyttänyt tutkimattomalta, mitä muuten lienee hänen viittauksistaan ajatellutkin.

Ja nyt tuli se päivä, jolloin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi puhuakseen vaimonsa kanssa — ryhtyäkseen tämän kanssa ratkaisevaan keskusteluun. Hänen kotinsa ei kauemmin tarjoisi suojaa pettäjälle, hänen tyttärensä ei enää nimittäisi häpeämätöntä naista äidikseen.

Gracea, ainoata lastaan, lemmikkiänsä onnellisimmilta päiviltä hän ajatteli näinä synkkinä hetkinä, Tämä oli haaksirikkoisen oljenkortena. Ja kun hän nyt lausuisi tuomionsa syylliselle vaimolle, kutsui hän Gracen, jotta tämä seisoisi hänen vieressään ja jossakin määrin tuomitsisi hänen ja sen naisen välillä, jota he molemmat olivat rakastaneet. Grace oli taipuvainen armahtavaisuuteen. Grace säälisi syntistä, samalla kun hänen vihansa kuohuisi syntiä vastaan, Oli ensimäinen päivä, jolloin sir Allanilla oli kyllin voimia ollakseen pari tuntia istumassa. Hän näytti omalta kalpealta haamultaan istuessaan takkavalkean ääressä pitkässä, kirjaillussa yönutussaan, joka oli paltattu sopulinnahalla ja siromuotoinen kuin venetsialaisen senaattorin kaapu. Lady Darnel oli itse sen sommitellut ja antanut sen hänelle syntymäpäivälahjaksi. Hän ajatteli juuri sitä, kun palvelija oli ottanut esille nutun, ja hän olisi mieluummin ollut pukematta sitä ylleen, mutta hänen toinen yönuttunsa oli veren tahraama, joten hän ei voinut kieltäytyä vastaanottamasta tätä, ellei tahtonut herättää palkollisten ihmettelyä.

Hän lähetti kutsumaan vaimoansa ja tytärtänsä, ja nämä saapuivat yhteen aikaan.

Grace riensi hänen luokseen ja heittäysi polvilleen laskien päänsä isän polvelle.

Jos hän tosiaan seisoi siinä pahantekijänä, tietoisena suurimmasta ja kamalimmasta rikoksesta, mihin aviovaimo voi tehdä itsensä syylliseksi, hän oli tosiaan mitä rohkein nainen. Mutta hänen kasvonsa osoittivat ainoastaan ylpeää, tyyntä rauhaa, ja vakavat, surulliset silmät loivat puolisoon moittivan, levollisen katseen. Hän jäi seisomaan ikäänkuin tietäen, että heidän välillään oli ylipääsemätön juopa. Näin ajatteli Allan Darnel tuskassaan, kun hän katseli tuota naista, jota oli rakastanut.

Rakastanut? Saattoikohan sellainen rakkaus kuin hänen loppua? Lakkasiko Lucius Junius Brutus rakastamasta poikiansa, kun hän tuomarina heidät kuolemaan tuomitsi?

Milloinkaan Allan Darnel ei ollut rakastanut tuota kaunista, kalpeaa naista hartaammin kuin tällä hetkellä, jolloin hän hänestä luopuisi.

"Grace, pyysin sinua tulemaan tänne, siksi että minulla on lady Darnelille jotakin sanottavaa, minkä tahdon sinunkin kuulevasi", lausui hän vakavasti. "On isiä, jotka salaisivat tyttäriltään sellaisen onnettomuuden kuin minua on kohdannut, mutta minä menettelen toisin. Sinä olet nainen, eikä vahingoita, että saat tietää maailmassa olevan pahoja naisia samoin kuin hyviäkin. Annan sinulle täyden luottamukseni, Grace, koska luulen olevasi yhtä viisas kuin lämminsydäminen."

"Isä, mitä tarkoitat?" huudahti tyttö katsoen häneen kauhun ilme silmissä. "Ethän vain sano mitään pahaa äidistä?"

"Hiljaa!" varoitti sir Darnel laskien kätensä tytön suun päälle. "Et saa enää koskaan tuota naista siten nimittää. Toivon näkeväsi hänet nyt viimeistä kertaa. Lady Darnel ja minä eroamme ainiaaksi, Grace. Syitä minun ei tarvitse lähemmin mainita — hän tuntee ne yhtä hyvin kuin minä itse. Ei tarvitse tulla yleistä häväistysjuttua tahraamaan hänen kunniaansa — hänen, jota molemmat olemme rakastaneet. Lady Darnelilta ei myöskään ole mitään puuttuva; hän saa oleskella ulkomailla, millä tekosyyllä tahansa, kunhan siitä vain ei koidu minulle häpeää. Tahdon säästää häneltä kaiket ikävyydet, vaikka hänen häpeämättömyytensä oli niin vähällä maksaa minulle henkeni — vaikka se, joka keskellä yötä kävi häntä tervehtimässä, koetti murhata minut."

"Isä, isä!" huusi Grace kauhusta suunniltaan. "Sinä erehdyt. Minä, onneton tyttäresi, minä olen sinut pettänyt. Minua tavatakseen hän tänne tuli. Hän oli hiiviskellyt täällä ympärinsä koko päivän. Hän tahtoi tavata minua — vaatia minua täyttämään lupaukseni, ehkä pyytää rahojakin, sitte kun oli joutunut niin tappiolle."

"Hourailetko, Grace, oletko järjiltäsi!" huudahti sir Allan ja katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen.

Claire ei virkkanut sanaakaan, vaan seisoi siinä äänettömänä ja hievahtamatta odottaen puolisonsa enempiä syytöksiä. Hän tahtoi kuulla loppuun asti, tahtoi tietää, kuinka halvaksi hän hänet arvosteli, ennenkuin lausuisi sanaakaan puolustuksekseen. Ja nyt tuli Grace hänen avukseen — ylevämielinen, kiihkeän herkkä Grace - ja kaikki täytyi ilmoittaa.

"Ei, rakas, rakas isä, minä en ole järjiltäni; mutta olen ollut kovin mieletön, moitittava ja häijy. Sillä minä tein häijysti pitäessäni tämän hyvältä, oivalliselta isältäni salassa. Häpeän hirveästi menettelyäni. Jos tuo kauhea laukaus olisi tuottanut kuoleman, olisin tuntenut itseni kurjimmaksi ihmiseksi maan päällä. En olisi voinut elää, tietäessäni, että mielettömyyteni oli maksanut isäni hengen."

Sitten kertoi Grace isälleen rohkeasti ja ilman mitään verukkeita ja kaunisteluja, kuinka oli tullut kihlautuneeksi miehelle, jonka sitten oli nähnyt metsässä tuolla aamuisella metsästysretkellä, mutta ei myöhemmin.

"Vai niin, sinä näit hänet?" kysyi isä. "Miten tiedät, että juuri hän oli viereisessä huoneessa ja ampui minua?"

"Minä tiedän sen monista syistä, joita kävisi pitkäksi luetella… Kuule, sieltä tulee vaunut", lisäsi hän juosten ikkunan luo. "Varmaankin eversti. Sain häneltä kirjeen aamusella: hän sanoi koettavansa palata eilen. Hän tietää kaiken. Hän voi vakuuttaa sinulle, että olen puhunut totta!"

"Hän tietää sen!" virkkoi sir Allan. "Sinä luotat enemmän häneen kuin omaan isääsi!"

"Niin, siksi, etten rahtuakaan pelännyt sitä kilttiä, vanhaa kummi-isää", huudahti Grace. "Kai hän kernaasti saa heti tulla tänne? Kuolen levottomuudesta saadakseni hänet tavata!"

"Ei vielä, Grace, meidän täytyy ensin selvittää tämä pieni juttu. Jos — jos olen tuntenut äitipuolesi niin kovin väärin…"

"Olet käsittänyt hänet hirveästi väärin — loukannut häntä häijysti ja kauheasti. Ei voi ajatella hartaampaa aviopuolisoa. Minä tiedän, mitä hän poloinen on sairautesi aikana kärsinyt; ja nyt seisoo hän tässä rikollisen asemassa, syytettynä minun pahoista teoistani."

"Claire!" huudahti sir Allan ja ojensi käsivartensa häntä kohti, yrittäen nousta. "Claire, voitko antaa minulle anteeksi?"

Vaimo riensi hänen luokseen, heittäytyi polvilleen ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten nyyhkyttäen koko sydämestään.

"Ei, Allan, ei", läähätti hän, kun pahin itku oli ohi; "ei, minä en ole syytön. Olen ollut heikko ja arka. Minulla on ollut salaisuuteni, minulla yhtä hyvin kuin tyttö-rukallakin. Minulla on ollut aave salattavana sinulta, parhaalta, jalomielisimmältä mieheltä. Grace on erehtynyt. Hänen häikäilemätön kosijansa, onneton nuori mies, joka Pariisissa esiintyi Victor de Camillacin nimellä, saapui tänne tuona kauheana yönä tavatakseen minua, saadakseen minulta rahoja — minulta, jonka käyttövaroja hän yhäti on kulutellut siitä asti, kun jouduin kanssasi naimisiin; Ihmettelit kai usein, miten saatoin tuhlata ne kauniit tulot, jotka rakkaudessasi minulle varasit. Nyt saat tietää, etteivät ne kuluneet yksityiseen hyväntekeväisyyteen, niinkuin luulit. Sellaisista syistä en luopunut kaikesta henkilökohtaisesta loisteliaisuudesta. Onneton poikani minun kukkaroani tyhjenteli, tuhlaten rahojasi peliseuroissa ja kilparadoilla."

"Niin, poikani, Stuart Mackenzien poika, joka Jumala paratkoon on perinyt kaikki Stuart Mackenzien paheet — mahdollisuuden murhatyöhönkin; poika, joka ehkä piankin on seisova oikeuden edessä, syytettynä tuona kauheana yönä tekemästään rikoksesta, ja tuottava onnettoman vaimosi tähden sinulle häpeää. Hän ei hukkunutkaan Earl Kingin haaksirikossa, kuten luulimme. Hän kirjoitti minulle San Franciscosta kaksi kuukautta häittemme jälkeen. Sanoi lukeneensa ilmoituksen eräästä englantilaisesta lehdestä ja onnitteli minua suurien tulojeni johdosta, jotka tekivät minulle mahdolliseksi häntä auttaa. Siitä hetkestä ovat hänen kirjeensä olleet pelkkiä avunvaatimuksia, ja minä olin kyllin heikko lähetelläkseni hänelle rahoja, jotta sinun ei tarvitsisi hävetä vaimosi pojan vuoksi. Onhan hän lihaa minun lihastani ja verta minun verestäni; häntä kohtaava häpeä luo varjon minunkin ylitseni. En voinut pakottaa itseäni tunnustamaan, kuinka syvälle hän on vajonnut. Jos olisin sanonut sinulle jotakin, olisi minun täytynyt ilmoittaa kaikki. Mieluummin vaikenin salaisuuksineni, ja siten tulin teeskentelijäksi."

"Claire-rukka, sokaistunut Claire-rukka! Ikäänkuin minä olisin sinut hädässäsi pettänyt, rakkaani. Minähän olisin tukenut sinua, vaikka sinulla olisi ollut puolitusinaa sellaisia pojanveitikoita."

"Ah, sinä olet niin ystävällinen! Mutta minä tahdoin säästää sinulta kaiken levottomuuden ja kaikki ikävyydet."

"Ja sensijaan teit itsesi niin levottomaksi, että tulit sairaaksi ruumiiltasi ja sielultasi, Claire", virkkoi sir Allan hiljaa.

"Minä koetin parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni onnetonta poikaani kohtaan, koetin neuvoa ja johtaa häntä, jotta hän viettäisi kunniallista elämää. Minä tein hänelle mahdolliseksi elää sivistyneen miehen tavoin ja antautua hänelle sopivaan toimeen. En evännyt mitään, mitä hän minulta pyysi, ja kuuntelin kernaasti hänen lupauksiansa parannuksen teosta. Mutta kaikki turhaan. Hän oli juomari ja pelaaja — hänen paheensa olivat perinnäistä synnintartuntaa. Kun hän seisoi edessäni tuona iltana risaisissa vaatteissa ja kallelleen sotketuissa kengissä, riutuneena ja rappiolla, tiesin, että hän oli vajonnut niin syvälle kuin ihminen voi. Hänen vapisevat kätensä ja levoton katseensa ilmaisivat liiankin selvästi, että hän poti isänsä sairautta, juomarin kamalaa deliriumia. Hän oli ennenkin siitä kärsinyt. Jo nuorukaisena hänellä oli tämän kauhean taudin kohtaus. Minä tiesin sen, mutta en tiennyt hänen olevan niin hullu tai niin kurja, että ryhtyisi murhayritykseen. Hän kertoi kosineensa Gracea — tunnusti esittäyneensä ranskalaisena ja oli kyllin rohkea mainitakseen, että vaatisi lupauksen täyttämistä niin pian kuin tyttö tulisi täysi-ikäiseksi. Hän pyysi minulta isoa rahasummaa, mutta minä kieltäysin sitä antamasta. Poissa ollessani hän avasi italialaisen kaapin, mihin olit pannut setelit — sen hän kaiketi oli parvekkeelta nähnyt, — ja oli juuri häviämässä rahoineen, kun sinä tulit."

"Käsitän", mutisi sir Allan.. "Rahat hänet siis epätoivoon saattoivat.
Minä en ollenkaan ajatellut rahoja."

"Mutta muut muistivat ne. Sisaresi hankki tänne salapoliisin, ja hän otti siitä selvän."

"Tuottiko Dora tänne salapoliisin minun luvattani!" huudahti sir Allan. "Toiko hän tänne poliisin minun ollessani tajutonna! Vai ottaa hän itselleen sellaisia vapauksia!"

"Olimme kaikki kovin levottomia tähtesi, rakas isä!" mutisi Grace. "Se levottomuus kaiketi sai Doran kutsuttamaan salapoliisin."

"En luule, että koko poliisikunta olisi kyennyt pelastamaan henkeäni, pikku Grace. Sisareni olisi menetellyt oikeammin, jos olisi siirtänyt tiedustelunsa siksi, kun minä olisin voinut antaa siihen suostumukseni."

"Eihän hän voinut aavistaa, että rosvo oli minun poikani ja Gracen kosija", sanoi lady Darnel. "Onneksemme seurasi salapoliisi väärää jälkeä, ja onneton poikani on vielä vapaudessa. Vain Jumala tietää, missä hän nyt on ja mitä lähinnä saamme hänestä kuulla."

"Toivoakseni ei mitään ikävää, äiti", virkkoi Grace, "sillä eversti on ottanut hänestä huolehtiakseen; ja minä sain siltä vanhalta hyväntahtoiselta mieheltä varsin rohkaisevan kirjeen tänä aamuna. Olen varma, että hän on järjestänyt asian oivallisesti. Etkö tahdo, että hän tulee tänne, isä? Olen hirveän utelias tietämään, mitä hän on aikaansaanut."

Grace meni, ja Allan Darnel ja hänen vaimonsa olivat hetkisen kahdenkesken yhtä hellinä ja luottavaisina toisiansa kohtaan kuin olivat olleet ennen rikoksen tapahtumista — rikoksen, joka synkän pilven tavoin oli laskeutunut heidän ylitsensä.

"Ah, Claire, mikä lemmon idiootti, mikä tunteeton kolho olenkaan sinua kohtaan ollut!" sanoi sir Allan ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Kuinka voin törkeyteni sovittaa?"

"Tule terveeksi ja voimakkaaksi mahdollisimman pian, rakkaani, ja matkustakaamme Italiaan ja — vielä toinenkin asia, jota tahtoisin sinulta pyytää."

"Luulen, Allan, että olisi parempi, jos sisaresi tästä puoleen asuisi muualla. En usko, että hän ja minä viihdymme saman katon alla, sillä minä kuvittelen hänen halveksivan minua."

"Niin, Claire, luulen tosiaan, että olet oikeassa. Sisareni oli hyvä sisar niin kauvan kun kukaan ei ollut täällä jakamassa valtaa; mutta hän tahtoo hallita ja hän oli ylpeä asemastaan Darnelin aateliskartanon valtiattarena. Hän ei ole koskaan vilpittömästi antanut minulle anteeksi sitä, että menin uusiin naimisiin. Minusta näyttää kuin hän itseänsä paljastamatta olisi onnistunut yllyttämään monta entistä ystävääni nykyistä vaimoani vastaan. Hän on saava itselleen toisen kodin, Claire. Sinulla ja minulla olkoon vain päiväpaistetta kotielämässämme. Mutta Gracea vastaan ei sinulla kai mitään ole? Grace on sinuun hartaasti kiintynyt."

"Ja minä häneen! Hänen jälkeensä on tuntuva hyvin tyhjältä. Oi, Allan, sano minulle nyt, kun olemme kahdenkesken, voitko antaa minulle anteeksi ne ikävyydet, jotka onnettoman poikani kautta olen sinulle tuottanut — Grace-poloisen hairahduksen ja kauhean haavan, joka uhkasi riistää henkesi? Ellet koskaan olisi tullut minua tuntemaan, niin tätä kaikkea ei olisi sinulle tapahtunut."

"Ellen olisi joutunut sinua tuntemaan, en olisi koskaan tiennyt, mitä todellinen onni on. Meidän täytyy vastaanottaa pahat päivät hyvien mukana, rakkaani. Elämä on sellaista. Ja mitä Graceen tulee, hänellä on jalo ja herkkä luonne, ja sellainen joutuu helposti johonkin seikkailuun aikaisimman nuoruuden ajattelemattomalla, hupsulla iällä. Hän olisi yhtä hyvin voinut tavata kevytmielisen poikasi Louvressa, vaikka me kaksi emme koskaan olisi toisiimme tutustuneet."

"Tuskin, Allan; sillä sinun rahasi tekivät Pariisissa oleskelun hänelle mahdolliseksi."

Grace tuli iloisesti tanssien sisälle soturinsa kanssa, jonka kauniit, ystävälliset kasvot säteilivät hyvänsuopuutta.

"Nyt näen sinun paranevan, rakas Allan. Onnittelen teitä, lady Darnel", lisäsi eversti ja vaipui tuolille, jonka Grace sysäsi uunin luo. "Lähdin vastahakoisesti Darnelin kartanosta, kun tilasi oli vielä niin arveluttava; mutta minulla oli jotakin tärkeää asiaa kaupunkiin…"

"Voit jutella nyt suoraan ja teeskentelemättä isän ja äidin kanssa", sanoi Grace. "He tietävät koko tarinan monsieur Camillacista."

"Se ilahduttaa minua, Grace. Tuosta saat aluksi kirjeesi", lisäsi hän antaen tytölle sinetillä varustetun käärön. "Voit lukea ne sitten, nähdäksesi, ovatko ne kaikki siinä. Ja tässä on kirje siltä nuorelta herralta, jonka nimi ei suinkaan ole Camillac."

"Oh, tuhat tulimmaista, niinkö!" huudahti eversti. "Se on enemmän kuin mitä minä voin sanoa — luulen, että miehellä on puolitusinaa eri nimiä. Mutta Grace tuntee hänet Camillacina, ja Camillac luopuu kaikesta vaatimuksistaan tyttöön, myöntää itsensä arvottomaksi nauttimaan hänen nuorta luottamustaan ja keinotelleensa hänen lupauksensa valheellisilla kuvitteluilla. Kirje on kirjoitettu Orizaballa, laivan ollessa matkalla Uuteen Seelantiin, jonne lähetin nuoren ystävämme lääkärin valvonnan alaisena; tämä aikoo asettua sinne harjoittamaan ammattiansa. Hän on hoitava Camillacia ja toimittava miehen jälleen jaloilleen tuossa kaukaisessa maassa. Jos hänellä yleensä on parantumisen mahdollisuuksia, on siitä nyt hyviä toiveita."

"Suokoon Jumala, että hän käyttää tilaisuutta hyväkseen", sanoi Claire. "Oi, eversti Stukeley, en voi koskaan kyllin kiittää teitä siitä mitä olette tehnyt."

"Ah, tehän ette tiedä. Ette ole kuullut kaikkea. Gracelle tekemänne palveluksen olette tehnyt minulle kymmenkertaisesti. Mies, jota olette koettanut auttaa, on minun poikani Valentin Stuart Mackenzie. Jos todella olette onnistunut…"

"En olisi voinut tehdä hänelle enempää, vaikka hän olisi ollut oma poikani."

"Ja sitten olette nähnyt kaiken tuon vaivan ja kuluttanut melkolailla rahoja…"

"Älkää puhuko rahoista. Koko juttu ei maksanut paljoa yli sadan punnan. Nyt muistankin — minulla on sinulle rahoja lompakossani, Allan. Tasan puolet siitä summasta, jonka lady Darnelin poika anasti kiihtyneessä mielentilassaan. Loput vei Jaker, joka varasti pojalta, kun tällä oli delirium tremens. Älkää olko levoton, lady Darnel, kohtaus oli jo ohi, kun vein hänet Orizaba-laivaan, ja ystäväni, lääkäri, huolehtii hänestä matkalla. Orizaba on purjelaiva, ja matka kestää kyllin kauan, jotta hän ehtii oikein toipua, jos ystäväni Feron on niin tarmokas kuin otaksun hänen olevan. Jätin tapauksen hänen tutkittavakseen mielenkiintoisena kokeena. 'Tässä on nuori mies, jolla on vahva ruumiinrakennus; hän on komean näköinen ja on saanut hyvän kasvatuksen, sillä hän polveutuu hyvästä suvusta mutta on sortunut juoppouspaheeseen. Minä jätän hänet teidän silmälläpitonne alaiseksi kaukana kaikista kiusauksista, sillä kapteeni ja laivan konstaapeli ovat puolellanne. Saatte holhota häntä parin kuukauden ajan, ja jos teette tehtävänne hyvin, pitäisi teidän voida hänet parantaa.' Feron lupasi sen tehdä."

"Te annatte minulle lohdutusta ja toivoa", sanoi hän sydämellisesti. "Te olette lämminsydäminen mies, eversti Stukeley, arvokas ystävä puolisolleni."

Grace oli avannut paketin ja tarkasti kirjeitä. Niin, siinä ne olivat, kaikki hänen vaivaiset, pienet koulutytönkirjeensä, kyhätyt varsin puutteellisella ranskankielellä, samoin kuin Darnelin kartanosta lähetetyt paremmin laaditut kirjeetkin. Hän silmäili punastuneena läpi koko tukun ja viskasi ne sitten takkaan. Kah, kuinka ne paloivat hyvin! Liekkien leimahtaessa vanhanaikaisessa uunissa hän kääntyi kummi-isään ja lausui kyyneltensä välitse hymyillen:

"Olet tehnyt minulle enemmän kuin vain saarnannut ja opettanut kymmenet käskysanat. Olet pelastanut minut pahasta pulasta."

"Jos olisin kuulustellut sinulta kymmeniä käskyjä, erityisesti painostaen neljättä, ehkä et olisi joutunut pulaan, pikku Graceni", vastasi hän.

"En; jos olisin kunnioittanut isääni niinkuin minun olisi tullut häntä kunnioittaa, en olisi mennyt hänen tietämättään kihloihin ranskalaisen taiteilijanoppilaan kanssa", sanoi Grace ja lisäsi hiukan kapinallisesta: "mutta isä ei myöskään olisi saanut lähettää minua opistoon; se oli pahan juuri ja alku."

"Vihaan ihmisiä, jotka alati tyrkyttävät neuvojaan!" huudahti Grace.
"Kukaan ei heidän joutavia neuvojansa pyydä!"

He olivat nyt niin onnellisia istuessaan hauskan takkavalkean ääressä avarassa vanhanaikaisessa suojassa, joka alkuaan oli aiottu arkituvaksi. Täällä oli tilaa kahdellekymmenelle. He istuivat yhdessä ja juttelivat täyden tunnin, melkein unohtaen, että sir Allan vielä oli sairas, kunnes kotilääkäri astui huoneeseen ja nuhteli siitä ankarasti heitä kaikkia — myöskin potilasta.

"Sanoin, että saisitte istua tunnin ajan tai niille vaiheille, mutta nyt olette istunut tuolissanne vähintään neljä tuntia!" huudahti hän.

"Niin, ne kolme muuta tuntia kuluivat nimikkeellä 'tai niille vaiheille'", vastasi sir Allan. "Se oli epätarkka määräys, jonka minä rohkenin tulkita omalla tavallani. Mutta älkää olko levoton, Denvers; en ole eläessäni tuntenut itseäni reippaammaksi, ja nyt haluan syödä yhden niistä peltopyistä, joita minulle tyrkytitte yhtä itsepäisesti kuin Ludvig XVI tyrkytti keittiönsä tuotteita rippi-isälleen. Minä syön peltopyyn paistia ja juon lasin heidsieckiä 'päivällisen päälle', kuten on tapana sanoa."

"Luulen totisesti, että olette jo maistellut heidsieckiä", sanoi lääkäri. "Ainakin olette pirteä kuin leivonen, vaikka tähän asti olette ollut allapäin."

"On sattunut tuulen käännös, tohtori", sanoi sir Allan. "Nyt saatte nähdä, kuinka nopeasti mies neljänkymmenenviiden vuoden iällä toipuu, kun hänen rakkaimpansa häntä ympäröinevät!"

Ennenkuin marraskuu alkoi, oli sir Allan kyllin parantunut voidakseen matkustaa etelään. Päivää ennen lähtöä hänellä oli ratkaiseva keskustelu sisarpuolensa kanssa, jolloin hän selvitti tälle, ettei hän enää sopinut saman katon alle kälynsä kanssa.

"En tiedä, millä tavoin olen loukannut lady Darnelia", sanoi Dora näyttäen väärintuomitulta viattomuudelta. "Olen raatanut ihan orjan lailla tehdäkseni tämän kodin täydelliseksi. Jos lady Darnel olisi osannut hoitaa tällaista isoa taloutta yhtä hyvin kuin minä, oli hän osannut antaa suurempaa arvoa kaikelle vaivalle, mitä olen hänen edukseen nähnyt."

"Lady Darnel osaa kyllä pitää arvossa ansiota, missä sellaista on, Dora. Hän ihailee suuresti sinun taitoasi taloudenhoitajattarena, jopa siihen määrin, että antamasi esimerkki on herättänyt hänen kunnianhimonsa. Kotiin palattuaan hän itsekin tahtoo yrittää taloutensa hoitamista. Senvuoksi minua ilahduttaisi, jos poissaolomme aikana järjestäisit vastaisen elämäsi. Olen vakuutettu, että matkan päästä kaikki sovimme mainiosti yhteen."

Dora kalpeni huuliansa myöten, ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi, mutta hän vastasi arvokkaasti:

"Olen sinulle hyvin kiitollinen, että vapautat minut velvollisuuksistani täällä, Allan. Pakko oleskella lady Darnelin kodissa on minua kauan kiusannut. Minulla on hyvin yksinkertaiset elintavat. Pienet, vaatimattomat tuloni riittävät minulle asettuakseni Lontooseen, älykkääseen ja henkevään ilmapiiriin, jossa minua toivoakseni ei käsitetä niin väärin kuin täällä."

"Sinun täytyy sallia minun tehdä tulosi kaksinkertaisiksi, niinkuin olen aina aikonutkin siinä tapauksessa, että eroaisimme toisistamme", sanoi Allan ystävällisesti.

Dora teki vastaväitteitä, mutta tavalla, joka ilmaisi Allanille, että hänen päätöksensä ei ollut järkähtämätön.

Sekä Claire että Grace matkustivat Darnelin kartanosta keventynein sydämin, kun tiesivät, ettei neiti Darnel heidän palatessaan enää olisi talossa. Tämän turmiota tuottava vaikutus lakkaisi vihdoinkin heidän elämäänsä uhkaamasta.

"En voi koskaan unohtaa, että täti Dora minut toimitti opistoon lähetettäväksi", sanoi Grace jutellessaan luottavaisesti äitipuolensa kanssa, sillaikaa kun sir Allan aivan tyynesti nukkui toisella penkillä rautatievaunussa heidän ollessaan matkalla Genuaan. "Vain hän, eikä kukaan muu, erotti minut ja isän."

"Mutta minä luulen, että on vielä toinenkin, jolla on samat häijyt aivoitukset, Grace", vastasi lady Darnel hymyillen. "Jos herra Colchester panee uhkauksensa täytäntöön ja saapuu viettämään joulua meidän kanssamme Venetsiaan, niin toivon, että hän kyllä saa sinut ennen pitkää vaihtamaan Darnelin sukutilan omaan maakartanoonsa."

"Hän on hirveän uuras nuori mies", virkkoi Grace punehtuen.
"Toivoakseni et tuskaannu, jos hän tulee Venetsiaan?"

"Hänen tulonsa ilahduttaisi minua suuresti. Hän on aina ollut ystäväni.
Ei ole koskaan katsonut minua kieroon, kuten muut."

"Luullakseni oli Dora-tädin syy, että ne niin tekivät", sanoi Grace; ja siinä hän oli oikeassa, sillä lady Darnelin palattua kotiin kevääksi, sitte kun ihmiset olivat sanomalehdistä lukeneet, että Grace oli mennyt kihloihin Edward Colchesterin kanssa, tulivat aikaisemmin kylmyyttä osoittaneetkin seuraystävät onnittelemaan iloisen perheuutisen johdosta. Ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, olikin kaikilla naapureilla selvillä, että lady Darnel oli perin hurmaava ja sir Allan täysin onnellinen toisessa avioliitossaan.

Sir Allanin toinen vaimo vastaanotti tämän myöhästyneen huomaavaisuuden kylmänlaisesti eikä suinkaan heittäytynyt niille käsivarsille, jotka niin odottamatta avasivat hänelle sylinsä.

Gracen häät, jotka vietettiin elokuun alussa, antoivat aihetta juhlallisuuksiin ja vierailuihin, ja tämä pakotti lady Darnelin ottamaan osaa seuraelämään. Claire Darnel ei säästänyt mitään komeutta ja vieraanvaraisuutta, joka kohottaisi häiden loistoa kun hänen puolisonsa tytär ja perijätär vihittiin rikkaan naapurin kanssa; ja hän esitti osansa näissä tilaisuuksissa tyynellä arvokkuudella, joka vaikutti niihinkin, jotka ennen olivat olleet epäluuloisimmat häntä kohtaan.

"Mitä hän aikaisemmassa elämässään muuten lienee ollutkin, on hän ollut todellinen hieno nainen", virkkoi hauska, vanha lady Scattercash, joka oli nauttinut elämästään Lontoossa ja Pariisissa ennenkuin oli alkanut käyttää leskenmyssyä ja pitää rouvainkokouksia Wiltshiressä; "ja se on joka tapauksessa pääasia. Meidän ei tarvitse kaivella ihmisten menneisyyttä, vaikkemme tietenkään voi pitää hyvänämme tarjoilijattaria ja balettityttöjä."

Lady Darnel on niin täysin onnellinen omistaessaan rakkaan puolisonsa hartaan kiintymyksen ja ehdottoman luottamuksen, että hän voi olla naapurien mielipiteistä välittämättä. —

Hän on saanut ilahduttavia tietoja Uudesta Seelannista, missä Stuart
Mackenzie hoitelee asioitansa hyvin ja hankkii itselleen ystäviä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN SALAISUUTENSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.