The Project Gutenberg eBook of Limberlostin vartija: Luonnonromaani, by Gene Stratton-Porter

1. Otetaan suuri vastuu ja Limberlostiin pestataan vartija. 2. Freckles näyttää luonnettaan ja tapaa ystäviä. 3. Putoaa sulka ja synty sielu. 4. Freckles katsoo urhoollisesti vaaraa silmiin, ja uusien kokemuksien tie avautuu. 5. Keiju ruumiillistuu, ja mies palvoo. 6. Sattuu kahakka, ja naiset ampuvat. 7. Freckles saavuttaa kunniaa ja keksii tiellä jalanjäljen. 8. Freckles tapaa liikemiehen eikä siitä menetä mitään. 9. Limberlost ahdistaa rouva Duncania, ja Freckles ehättää apuun. 10. Freckles ahertaa kovasti ja salokeiju palkitsee. 11. Perhoset hurjastelevat, ja Limberlost toimittaa sanan lintunaiselle. 12. Musta Jaakko kahlehtii Frecklesin ja keiju Jaakon. 13. Keiju vapauttaa Frecklesin, ja Musta Jaakko kiroo. 14. Frecklesillä on sydänsuru, ja Musta Jaakko jää laskuista pois. 15. Freckles ja keiju yrittävät ottaa valokuvaa, ja pikku kana on kuvattavana. 16. Keiju keksii kallisarvoisen puun ja aterioi työläisten kera. 17. Freckles panee rakkaudesta henkensä alttiiksi ja runneltuu. 18. Freckles hylkää rakkauden, kun ei tiedä syntyperäänsä kunnialliseksi, ja keiju lähtee sitä tutkimaan. 19. Freckles saa esikoisoikeutensa, ja keiju menettää sydämensä. 20. Freckles palaa Limberlostiin, ja loordi O'More purjehtii Irlantiin ilman häntä.

OTETAAN SUURI VASTUU JA LIMBERLOSTIIN PESTATAAN VARTIJA.

Freckles [englanninkielessä tavallinen lisänimitys kesakkoiselle. Suom.] käveli pitkin telatietä, joka vie Limberlostin alapään poikki. Ensi silmäykseltä häntä olisi kenties pitänyt irtolaisena, mutta hän oli tosiaan työnhaussa. Kiihkeästi hän tahtoi asettua jonnekin ja saada työtä melkein minkälaista tahansa, joka voisi toimittaa hänelle ruokaa ja vaatteita.

Jo kauan, ennenkuin hän sai näkyviinsä Suurten Putousten Puutavarayhtiön työmaan, hän saattoi kuulla miesten hilpeitä ääniä ja hevosten hirnumista ja samaten haistaa kiehuvan ruuan ärsyttävää tuoksua. Apeana hän tunsi, kuinka koditon ja vailla ystäviä hän oli. Pysähtymättä tuumimaan hän kääntyi vastaraivatulle tielle ja seurasi sitä työpaikalle asti, missä miehet olivat laittautumassa iltaselle ja makuulle.

Näky oli erinomaisen miellyttävä. Alempana oli tiheä räme tummana taustana, jonka yläpuolella kohousi jättimäisiä puita. Miehet huutelivat leikkisästi toisilleen, valjaista riisuessaan väsyneitä hevosia, jotka jyväännöksensä saatuaan lopen tyytyväisinä heittäytyivät lepoasentoihinsa ja purra rouskuttivat ruokaansa. Duncan, jäntevä skotlantilainen ajomiesten päällikkö, pyyhkieli hellästi kahden kookkaan raudikon kylkiä melooninlehdillä ja vihelteli hiljaa: "Missäs on mun kultani siis?" ja sirkka lehtien alla hänen jalkainsa juuressa säesti häntä. Risuvalkea sihisi ja rätisi iloisesti. Kierteisinä kaartelivat tulenliekit isojen mustien kattilain ympärillä, ja kun kokki kohotti kansia, pistääkseen sinne koetinhaarukkansa, lemahti sieltä makeita tuoksuja.

Kokki katsahti häneen ja vastasi välinpitämättömästi: "Hän ei voi käyttää teitä."

Frecklesin kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän virkkoi rauhallisesti: "Jos tahdotte olla ystävällinen ja näyttää hänet minulle, niin saammehan antaa hänen itsensä päättää."

Hämmästyneenä kohauttaen hartioitaan kokki ohjasi askeleensa karkeatekoisen pöydän luo, jonka ääressä istui vankka, leveäharteinen mies kumartuneena tilikirjojen kimpussa.

"Herra McLean, tässä on taaskin mies, joka tahtoo kai päästä joukkoon", sanoi hän.

"Hyvä", kuului reipas vastaus. "En koskaan ole ollut hyvän miehen tarpeessa kipeämmin kuin juuri nyt."

"Ei kannata vaivautua tämän pojan takia", neuvoi kokki. "Hän on toiskätinen."

Frecklesin kasvoilla paloi puna tummempana. Hänen huulensa ohenivat pelkäksi viivaksi. Hän suoristi itseään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi oikeata käsivarttaan, jonka hiha heilui tyhjänä ranteen kohdalla.

"Hyvä on, Sears", kuului johtajan ääni terävänä. "Minä kyllä puhuttelen tätä miekkosta, kun olen päässyt kirjoittamasta."

Hän kiintyi jälleen työhönsä kokin kiirehtiessä tuliensa ääreen. Freckles seisoi hetkisen samassa jännittyneessä asennossa, johon oli asettunut kohdatakseen päällikön katseen; sitten hänen käsivartensa painui, ja kasvot valahtivat kelmeiksi. Johtaja ei ollut edes kääntänyt päätänsä. Hän oli puheessaan käyttänyt leikillistä vähennysmuotoa. Kun johtaja nimitti häntä "miekkoseksi", niin Frecklesin nälkäinen sydän avautui hänelle.

Poika vetäisi hytisten henkeä. Sitten hän sieppasi päästään vanhan hattunsa ja huolellisesti karisti siitä tomut pois. Vasemmalla kädellään hän tarttui oikeaan hihaan, pyyhki hikisiä kasvojaan ja koetti sormillaan oikoa hiuksiaan. Hän taittoi viereltään rautayrtin ja käytti sen punaisia kukkia koputtaakseen tomua hartioilta ja lahkeista. Toinen saattoi kirjoitustyössäänkin epämääräisesti seurata näitä siistimispuuhia takanaan ja merkitsi ne miehen hyväksi.

McLean oli skotlantilainen. Hänen tapansa oli työskennellä verkalleen ja järjestelmällisesti. Hänen työmaillaan eivät miehet olleet koskaan nähneet hänen kiirehtivän tai menettävän malttiansa. Kuri oli vääjäämätön, mutta isäntä oli aina ystävällinen. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset. Hän vietti samaa leirielämää kuin työläisetkin. Ainoa näkyvä varallisuuden merkki oli iso jäätä ja tulta kimalteleva timantti, joka välkehti ja paloi hänen sormessaan, ja se siro, puhdasrotuinen tamma, jolla hän ratsasti työpaikkojen väliä ja liikeasioissa muualla tienoossa.

Ei yksikään McLeanin työläisistä voinut todenperään sanoa, että häntä koskaan olisi rasitettu liialla työnteolla tai maksettu hänelle liika vähän. Isäntä ei ollut milloinkaan vaatinut nöyryyttä miehiltään, mutta niin mahtava oli hänen persoonansa, ettei kukaan heistä ollut koskaan yrittänyt ruveta tuttavalliseksi. He tiesivät kaikki, että hän oli gentlemanni kiireestä kantapäähän ja että suuressa puutavarakaupungissa hänellä oli monta miljoonaa hallussaan.

Hän oli sen McLeanin ainoa poika, joka oli lähettänyt maailmalle kauneimmat alukset, mitä Skotlannissa milloinkaan on rakennettu. Isän hartain toivo oli, että hänen poikansa jatkaisi samaa tointa hänen kuolemansa jälkeen. Hän oli lähettänyt pojan opiskelemaan Oxfordin ja Edinburghin yliopistoihin ja sallinut hänen moniaita vuosia matkustella, ennenkuin hänen tarvitsisi ryhtyä liiketoimintaan.

Sitten hänet määrättiin etelä-Kanadaan ja Michiganiin ostamaan pitkiä, suoria mastopuita ja sieltä Indianaan hankkimaan tammihirsiä. Nuori mies painui näihin mahtaviin metsiin, joista muutamat osat olivat pysyneet koskemattomina ajan aamun hämäristä asti. Kirkas, raikas, väkevä ilma oli huumaava. Syvä hiljaisuus, joka muistutti suuren tyhjän temppelin äänettömyyttä, lumosi hänet. Hän joutui vähitellen tuntemaan, että arat metsän elävät, jotka puikahtivat hänen polkunsa poikki tai kyselevinä tirkistelivät lehtevistä lymypaikoistaan, olivat kuin hänen veljiään. Hän havaitsi, tavallaan hartautta tuntien, lähestyvänsä noita majesteettisia puita, jotka olivat siinä seisoneet ikäkausia päivänpaahteessa, tuulessa ja tuiskussa. Vaikeaksipa pian kävi niiden kaataminen. Tehtävänsä suoritettuaan ja palattuaan kotiin hän hämmästyksekseen huomasi hukanneensa sydämensä noihin metsiin ja rämeisiin, jotka kutsuivat häntä, kutsuivat ainiaaksi.

Perittyään isänsä omaisuuden hän heti muutti sen rahaksi ja perusti äitinsä kanssa uuden komean kodin Suurten Putousten likitienoolle. Sitten hän kolmen yhtiömiehen kera perusti puutavarayhtiön. Hänen työnään oli hirsien ostaminen, kaadattaminen ja kuljettaminen sahoihin. Marshall johti sahaamista ja vedätti hirret tehtaisiin. Barthol teki puutavarasta kauniita ja hyödyllisiä huonekaluja, joita Uptegrove levitti ympäri maailmaa suuresta varastostaan. Niistä tuhansista, jotka näkivät kasvojensa heijastuvan näiden huonekalujen kiilloitetuista pinnoista ja niitä mielikseen käyttivät, vain harvat joutuivat ajattelemaan valtavia metsiä ja poluttomia rämeitä ja sitä miestä, suurta sielultaan niinkuin kooltaankin, joka raivasi tiensä niiden halki ja kokeneella silmällä valitsi ylväitä puita huonekaluiksi sivistyneihin koteihin.

Kun McLean kirjoitustyönsä päätettyään kääntyi, näki hän edessään nuoren miehen, vasta alle kahdenkymmenen, kookkaan, lujarakenteisen, solakan, hyvin kesakkoisen ja punatukkaisen, tavalliset irlantilaiskasvot, mutta vakavissa harmaissa silmissä, jotka kiinteästi kohtasivat hänen tutkivain sinisilmäinsä katsetta, kuvastui horjumaton vilpittömyys ja ilmeinen kaipuu. Hän oli puettu mitä karkeimpiin maalaisvaatteisiin ja näytti olevan uupumuksesta vallan menehtyä.

"Minä todellakin pahoittelen", sanoi isäntä, ja äänessä soi vilpitön myötätunto, "mutta minä tarvitsenkin tällä hetkellä miestä — voimakasta, isoa miestä, jolla on peloton sydän ja sitkeä ruumis. Toivoin teidän täyttävän mitan, mutta näytätte olevan liika nuori ja tuskin kyllin vahvakaan."

Isäntä kykeni tuskin hillitsemään säpsähdystä. Jolloinkin ennen köyhyyttä ja onnettomuuden kolauksia oli tuolla miehellä ollut joku esi-isä, joka osasi sivistynyttä englanninkieltä, vaikka murtaenkin. Poika puhui pehmeällä, säveällä, puhtaalla irlantilaisen äänellä. Hänen puhettaan ei juuri olisi voinut sanoa murteeksi, mutta siinä oli lauseen sorvaamisessa omituisuutta ja siellä täällä jokin väärä äänne, ja se oli melkein vastustamatonta McLeanille ja ennusti teonsanojen rääkkäämistä, johon hän oli perin tottunut ja joka hyvin läheltä koski häntä itseäänkin. Hän oli muukalainen synnyltään, ja vaikka hän oli jo monta vuotta ollut Amerikassa, saattoi hän tunteiden kuohuessa perinnäiseen tapaansa rikkoa muotoja ja lauserakennetta vastaan.

"Se ei ole mitään lapsenleikkiä", vastasi McLean. "Minä olen suuren puutavarayhtiön ulkotöiden johtaja. Vastikään olemme ostaneet tuhat hehtaaria metsää Limberlostista. Monet näistä puista ovat hyvin kallisarvoisia. Me emme voi lähteä nykyiseltä työpaikaltamme, joka on kuusi peninkulmaa [Engl. peninkulma, noin 1,600 metriä. Suom.] etelämpänä, vielä melkeinpä vuoteen; siksi olemme tämän alueen ympärille raivanneet polun ja pystyttäneet lujan piikkilanka-aidan. Ennenkuin palaamme työhömme, täytyy minun jättää tämä omaisuus luotettavan, rohkean ja vahvan miehen käsiin, joka tahtoo vartioida sitä päivällä joka hetki ja nukkuessaankin pitää toisen silmänsä valveilla. Minun täytyy vaatia, että hän ainakin kahdesti joka päivä käy tuon polun päästä päähän, ollakseen varma, että raja-aitamme on eheä, ja että kukaan muu ei ole tunkeutunut tänne."

Freckles oli kumartunut eteenpäin, ahmien joka sanan niin kiihkeänä, että houkutteli johtajan selvittelemään seikkoja, joita ei ikänään ollut aikonut ottaa puheeksi.

"Mutta mikäs siinä, ettei se olisi maailman parasta työtä minulle?" virkkoi hän pyytävästi. "Minä en sairasta koskaan. Minä jaksaisin vaeltaa sen polun pari kolme kertaa joka päivä ja koko ajan pitää visusti silmällä."

"Mutta olettehan tuskin muuta kuin nuorukainen, ja tästä tulee aimo urakka karaistulle miehellekin", vastasi McLean.

"Nähkääs, ensinnäkin te pelkäisitte. Rajalinjaa laittaessamme me tapoimme kuusi kalkkarokäärmettä, jotka olivat melkein teidän mittaisia ja niin paksuja kuin käsivartenne. Hengenvaarallista on rämpiä rämettä saartavassa saraheinässä, ellei jaloissa ole paksua nahkaa yli polvien.

"Teidän pitäisi myös osata uida, jos vesi noustessaan uurtaa pois sen tilapäisen sillan, jonka olemme rakentaneet siihen, missä Käärmeoja kääntyy rämeeseen. Syksyllä ja talvella ilmat vaihtelevat äkisti ja jyrkästi ja minä vaadin tarkkaa vahdinpitoa joka päivä. Te olisitte aina yksin, enkä minä mene takuuseen siitä, mitä Limberlostissa saattaa piillä. Metsä on saanut olla täällä sellaisenaan aikain alusta asti ja se on täynnä kaikenmoisia haamuja ja ääniä. Enkä minä ota sanoakseni, mistä ne kaikki tulevat; mutta päättäen muutamasta näkemästäni hiiviskelevästä varjosta ja selkää karmivasta huudosta, joita olen kuullut, minä itsekin olisin mieluummin kohtaamatta niiden omistajia enkä minä ole heikko ja arka.

"Pahinta kaikesta on, että joka mies, joka tunkeutuu rämeelle merkkaamaan ja varastamaan puita, on hurjapäinen olento. Muuan apulaisistani, John Carter, oli minun pakko ajaa tiehensä monesta painavasta syystä. Hän tuli tänne, meni yksin nevalle, valitsi ja merkkasi joukon arvokkaita puita ja yritti sitten myydä niitä eräälle toiselle yhtiölle, joka kilpaili kanssamme, kun me hankimme tämän metsän. Hän on vannonut ottavansa nämä puut, vaikkapa hänen sitten täytyisi ne saadakseen kuolla taikka tehdä murha; ja hän onkin sellainen mies, ettei vahvinkaan kernaasti häntä kohtaisi."

"Mutta jos hän tulisi varastamaan puita, niin totta kai hän toisi mukanaan ison joukon juhtia ja miehiä, niin ettei tarvitsisi muuta kuin pitää silmät auki ja lähteä hakemaan teitä?" tuumi poika.

"No, miksikä en minä voisi pitää vahtia yhtä visusti ja juosta yhtä nopeasti kuin joku vanhempi ja vahvempi mies?" kysäisi Freckles.

"Ka miksei, lempo soi!" huudahti McLean. "Enpä tiedä, onko miehen koko puoleksikaan niin tärkeä kuin hänen uskaliaisuutensa ja luotettavuutensa — jos oikein asiaa ajattelen. Istukaahan tuohon pölkylle ja tuumitaan hieman. Mikä teidän nimenne on?"

Freckles puisti päätään, kun häntä kehoitettiin istumaan, ja käsivarret ristissä hän seisoi suorana kuin puut ympärillään. Hän kävi hieman kalpeammaksi, mutta silmät eivät rävähtäneetkään.

"Käy laatuun kotioloissa", naurahti McLean, "mutta tuskinpa voin pistää semmoista nimitystä yhtiön kirjoihin. Sanokaahan oikea nimenne?"

"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi poika. "En ymmärrä", virkkoi
McLean.

"Sitä minäkin arvelin äänestänne ja kasvoistanne, ettette ymmärtänyt", sanoi Freckles verkalleen. "Olen sitä miettinyt enemmän aikaa kuin mitään muuta elämässäni enkä ymmärrä. Mitäs se on mielestänne, että joku ottaa vastasyntyneen lapsen ja kurittaa sitä niin, että se on ihan sinelmille piesty, hakkaa siltä toisen käden poikki ja sitten purevan kylmänä yönä nakkaa köyhäinkodin portaille muukalaisten hoitoon? Niin on joku tehnyt minulle."

McLean tuijotti kummissaan. Hänellä ei ollut mitään vastausta valmiina, ja vasta tuokion kuluttua hän matalalla äänellä virkahti: "Ja sitten —?"

"Kotiin minut otettiin ja siellä olin lain määräämään ikään asti ja jonkun vuoden ylikin. Useimmat meistä olivat irlantilaisten lapsia. Aina he saattoivat löytää koteja toisille lapsille, mutta ei kukaan tahtonut ottaa minua käsivarteni takia."

"Enpä tiedä", vastasi Freckles. Vastaus kajahti niin toivottomalta hänen omiinkin korviinsa, että hän kiiruhti selittelemään lisäämällä: "Nähkääs, asia on näin. Hyvyyttä nuo ihmiset ovat palkatut antamaan oikein urakalla, mutta sehän kuuluu yhtä hyvällä oikeudella muutamalle sadalle muulle, niin ettei sitä kellekään pojalle riitä niin erikoisen paljon."

"Sen kertomisella ei maksa vaivaa kuluttaa teidän aikaanne", vastasi Freckles. "Koti oli Chikagossa, ja siellä minä olen ollut koko ikäni paitsi viimeiset kolme kuukautta. Kun olin liian vanha saamaan samaa kohtelua kuin pikku lapset, antoivat he minun käydä lähintä kansakoulua niin kauan kuin laki salli, mutta minä en koskaan ollut kuin muut lapset, ja sen tiesivät kaikki. Minun täytyi olla siellä kuin vankina ja ahertaa töitä varhain ja myöhään ruuan ja vaatteiden maksuksi. Minä olen aina kovin halunnut oppia jotakin, mutta sittenkin olin mielissäni, kun se oli ohi.

"Harva se päivä, niin kauan kuin muistan, minut kutsuttiin konttoriin. Siinä sitten syynättiin ja evättiin koti ja rakkaus käteni ja ruman ulkomuotoni takia, enkä ole eläissäni tuntenut muuta kotia. Minä en näyttänyt kuuluvan minnekään.

"Sitten saatiin köyhäinkotiin uusi johtaja. Hän ei ollut ensinkään toisten kaltainen ja hän vannoi ensi töikseen kitkevänsä minut pois. Hän keksi sen konstin, että lähetti minut maalle erään miehen luo, joka hänen tietääksensä tarvitsi apupoikaa. Mutta samalla hän ei muistanutkaan kertoa tuolle miehelle, että minä olen käsipuoli, ja uusi isäntä suomi minut pahanpäiväiseksi heti kun sai kuulla, että juuri minut oli hänelle lähetetty. Keskipäivästä iltaan olivat hän ja hänen suunnilleen minun ikäiseni poika saaneet minut kutakuinkin samaan tilaan kuin missä minut ensin tavattiin, niin että makasin yön valveilla ja karkasin tieheni. Olisinpa mielinyt suoria tilini tuon pojan kanssa ennen lähtöäni, mutta en tohtinut, kun pelkäsin herättää ukkoa, ja tiesinhän minä, etten piisaisi molemmille, mutta ehkä tapaan hänet yksin vielä joskus ennen kuolemaani."

McLean pureskeli viiksiänsä salatakseen hymyn huulillaan ja mieltyi poikaan tuon tunnustuksen takia yhä enemmän.

"Eipä minun tarvinnut edes varastaa vaatteita päästäkseni lähtemästä lastenkodin puvussa", jatkoi Freckles, "sillä he olivat jo ottaneet siistit, puhtaat vaatekappaleeni pojalle ja pistäneet minut hänen ryysyihinsä, ja se teki melkein yhtä kipeää kuin selkäsauna, sillä lastenkodissa oli meitä toki aina pidetty siistissä ja hajuttomissa vaatteissa. Minä ryntäsin suoraan tähän valtioon, ennenkuin sain selville, ettei mies olisi voinut pidättää minua, vaikka olisi tahtonutkin. Kun sitten luulin olevani hyvässä turvassa häneltä, rupesin hakemaan työtä, mutta kaikkihan tekevät juuri samoin kuin tekin, sir. Isoja, vahvoja, virheettömiä miehiä tahdotaan — muista ei huolita."

"Minä olen tuuminut tätä asiaa", vastasi McLean. "Enkä tahdo varmasti väittää, ettei teidän ikäisenne ja kaltaisenne mies voisi suorittaa tätä työtä varsin hyvin, jos hän vain ei ole pelkuri ja jos hän olisi luonteeltaan luotettava ja ahkera."

"Jos te voitte antaa minulle toimen, jossa voin hankkia ruuan ja vaatteet ja nukkumasijan", sanoi hän, "ja jos voin saada isännän, jonka hyväksi voin työskennellä kuin muutkin miehet, ja semmoisen paikan, jossa tunnen saavani olla, niin minä teen täsmälleen mitä määräätte tekemään tai sitä yrittäessäni kuolen".

Hän sanoi sen niin levollisesti ja vakuuttavasti että McLean uskoi häntä, vaikka sydämessään tiesi, että ventovieraan ottaminen palvelukseen olisi huono kauppa miehelle, joka hänen laillansa oli vastuussa suurista asioista.

"Hyvä on", vastasi isäntä. "Minä merkitsen teidät palkkaluetteloihini. Haukataanpa tässä illallista, ja sitten toimitan teille puhtaat vaatteet, kahluusaappaat, piikkiaidan korjaus vehkeet ja revolverin. Ensi työksi huomenaamulla aion itse kulkea kanssanne kierroksen vahtipolulla ja täydellisesti selittää, mitä vaadin tehtäväksi. En teiltä pyydä muuta kuin että te heti tulette luokseni toiselle työmaalle rehellisenä miehenä ilmoittamaan, jos huomaatte työnne liian raskaaksi. Sitä en kummaksuisi. Ei sellaista työtä monikaan mies suorittaisi säntilleen. Minkä siis kirjoitan nimeksenne?"

Freckles ei hellittänyt jäykkää katsettaan McLeanista, ja tämä näki sen äkillisen tuskan värähdyksen, joka vilahti orvon ilmeikkäillä kasvoilla.

"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi hän jäykästi, "paitsi ehkä jokin sellainen, joka minulle annettiin, kun minut pantiin lastenkodin kirjoihin, ja sehän oli yhtä mitätöntä kuin jos olisi annettu nimi kissalle Olen kylliksi usein nähnyt, kuinka he ristivät noita pieniä orporaukkoja, ja tunnen siis sen asian. Minulle annettu nimi kuuluu minulle yhtä vähän kuin teille. Minä en tiedä, mikä se oli, enkä saakaan sitä koskaan tietää, mutta nyt mielelläni otan minkä nimen vain tahdotte minulle antaa. Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen, että määräätte minulle nimen, herra McLean?"

Isäntä käännähti äkisti ja alkoi pinota kirjojansa. Hän ajatteli luultavasti samaa, mitä jokainen muu kunnon mies olisi ajatellut näissä olosuhteissa. Silmät vielä maahan luotuina ja ääni oudon käheänä hän vastasi:

"Minäpä sanon mitä tehdään, poikaseni. Isäni oli minun miesihanteeni ja minä rakastin häntä enemmän kuin ketään olen koskaan rakastanut. Hän jätti tämän maailman viisi vuotta sitten, mutta minä uskon vahvasti, että hän olisi ollut ylpeä, jos olisi saanut antaa nimensä teille. Jos minä annan teille lähimmän omaiseni ja rakkaimman miehen nimen — kelpaako se?"

Frecklesin jäykkä asento höltyi äkkiä. Hänen päänsä painui, ja suuret kyyneleet tippuivat likaiselle karttuunipuserolle. Äänettömyys ei hämmästyttänyt McLeania, sillä hän käsitti kyllä, ettei puhuminen käynyt ylen helposti juuri nyt.

"Kiitän teitä tuhannesti", sanoi Freckles. "Nythän minä jo melkein tunnen kuuluvani johonkin."

"Niin kuuluttekin", vastasi McLean. "Kunnes joku täydellisen oikeuden nojalla tulee vaatimaan teitä, olette minun. Tulkaa nyt kylpemään, saamaan vähän illallista ja sitten makuulle."

Kun Freckles seurasi häntä työmaan valoon ja hälinään, lauloi hänen sydämensä ja sielunsa ilosta.

FRECKLES NÄYTTÄÄ LUONNETTAAN JA TAPAA YSTÄVIÄ.

Seuraavana aamuna Freckles oli puhtaissa, eheissä vaatteissa, kylläinen ja levättyään pirteä. Sitten McLean hankki hänelle tarpeelliset varusteet ja huolellisesti ohjasi häntä aseen käytössä. Isäntä kävi hänen kanssaan kierroksen vahtipaikalla ja toimitti hänet täysihoitoon ajurinsa Duncanin luo, jonka hän oli tuonut kerallansa Skotlannista. Tämä asui rämeen ja telatien välillä. Kun työväki siirtyi eteläkämpälle, jätettiin Freckles vartioimaan kokonaista omaisuutta Limberlostissa. Mutta eipä hän tiennyt, että hän itsekin oli nuo ensi viikot valvonnan alaisena.

Joka ainoa tunti oli suoranaista piinaa pojalle. Suppea elämä suurkaupungin lastenkodissa oli äärimmäisenä vastakohtana siihen, millaista oli Limberlostissa. Joka hetki hän pelkäsi henkensä puolesta. Kuumuus oli paahtava. Raskaat, pitkävartiset saappaat hieroivat hänen jalkojaan, niin että ne tulivat verille. Hän oli kipeä ja kankea pitkästä vaelluksesta ja oleskelusta ulkoilmassa. Tuo seitsenpenikulmainen vartiotie tuotti sieluntuskaa joka hetki. Iltaisin hän Duncanin johdolla harjoitteli, kunnes sai varmuutta revolverinsa käytössä. Hän katkaisi itselleen vankan pähkinäpuisen sauvan, jonka päässä oli nyrkinkokoinen pahka, ja sitä hän ei koskaan hellittänyt kädestään. Mutta mitä hän ajatteli noina ensi päivinä, sitä hän ei itsekään voinut selvästi muistaa perästäpäin.

Hänen sydämensä hyytyi joka kerta, kun hän näki kauniin saraheinän alkavan aaltomaisesti liikehtiä tuulenhenkeä vastaan, kuten McLean oli sanonut sen tekevän. Hän juoksi pyyhälsi puoli peninkulmaa ensi kerran kuullessaan ruovonpäristäjän äänen, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn aina kun harmaa haikara kirkaisi. Kerran hän näki kapean varjontapaisen olennon tulevan perässään ja laukaisi revolverinsa. Mutta samassapa hän säikähti entistä pahemmin, peläten että se olisi voinut olla Duncanin paimenkoira.

Ensimmäisenä iltapäivänä, jolloin hän huomasi piikkilankoja olevan poikki ja hänen täytyi painua polvia myöten mustaan suomutaan sitoakseen päät yhteen, hänen tuli niin paha olla pelosta ja hermostuksesta, että tuskin saattoi pakottaa vapisevan kätensä työhön. Joka askelella hän tunsi menettävänsä tukevan jalansijan ja solahtavansa johonkin limaiseen hornaan. Sanattoman toivottomana hän saapasti eteenpäin, tarrautuen aidanpylväisiin ja puihin, kunnes oli lopulta saanut langat solmituksi ja huomannut kaikki taas eheiksi. Siihen oli mennyt aimo aika. Yö oli tulossa. Limberlost liikahti hiljalleen, ravisti sitten itseään, murahti ja heräsi hänen ympärillään.

Jokaisesta ontosta puusta tuntui iso pöllö rääkyvän, ja pieni pöllö kirkuvan jokaisesta oksan kolosta. Jättimäisten härkäsammakkojen kurnutus ei ollut kyllin huumaavaa vaimentaakseen yökehrääjäin valitusta, joka tuntui tulevan joka pensaasta. Yöhaukat lehahtivat hänen ohitsensa väräjäviä huutojansa päästellen, ja yököt viistivät häntä kasvoihin. Pyydystelevä villikissa menetti saaliinsa ja rääkäisi raivostuneena. Eksynyt kettu haukkui lakkaamatta puolisoansa huudellen.

Hiukset nousivat Frecklesin niskassa kuin harja, ja polvet tutisivat hänen allansa. Hän ei voinut nähdä, kierivätkö pelätyt käärmeet polulla, tahi tässä helvetillisessä melussa kuulla sitä kalinaa, jota McLean oli kehoittanut häntä tarkkaamaan. Hän seisoi liikkumattomana, pelosta jäykistyneenä. Hengitys pihisi hänen hampaittensa lomitse. Hiki juoksi pitkin kasvoja ja ruumista pieninä puroina.

Jokin iso musta ja raskas tuli ryskyen rämeen halki ihan hänen likelleen, ja säikähdyksestä hurjasti parkaisten hän lähti juoksemaan — kuinka pitkälle, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hän kykeni vähän hillitsemään itseään ja palasi samaa tietä. Hän puri hampaat yhteen ja hiki kuivui hänen iholleen. Saapuessaan sille paikalle, mistä oli lähtenyt pakoon, hän kääntyi ympäri ja alkoi määräaskelin kävellä linjaa pitkin. Hetken kuluttua hän älysi vain kävelevänsä, niin että täytyi jälleen kääntyä noita kauhuja kohti. Kun hän sitten läheni telatietä, putoili sauva joka askelella tunnustelemaan piikkilankaa.

Kaikkialla tuntui häntä ympäröivän joukko ääniä, jotka saivat veren hyytymään hänen suonissaan, ja kammottavat haamut lähestyivät yhä likemmäs. Pelko oli niin vallannut hänet, ettei hän tohtinut katsoa taaksensa; ja juuri kun hän tunsi pian kaatuvansa kuoliaana maahan, ennenkuin ennättäisi aukeamalle, kuului Duncanin huuto: "Freckles, Freckles!" Värisevä nyyhkytys nousi pojan kuivaan kurkkuun. Mutta Duncanille hän vain sanoi viivästyneensä sen takia, että oli huomannut jonkin langan katkenneen.

Seuraavana aamuna hän läksi ajoissa liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen hän jyskyttävin sydämin painui kyykkyyn, pompahti syrjään, pyyhälsi juoksuun milloin voi ja yltyi tappeluun, milloin oli joutunut hätään. Jos hän jolloinkin lie aikonut antautua armoille, niin ei siitä kukaan tietänyt, sillä hän iskeytyi työhönsä ilman hätääntymisen merkkiäkään. Duncan, joka oli määrätty valvomaan Frecklesin puuhia ensi viikkoina, toimitti isännälle eteläkämpälle kaikki nämä sanomat, mikäli niitä osasi arvailla, mutta eipä isolla skottilaisella ollut aavistustakaan siitä, mitä tavatonta kidutusta poika sai kokea, ja terävä-älyisempänä McLeankin osui vain hiukkasen lähemmä totuutta.

Kun Freckles moniaan viikon kuluttua huomasi, että henki oli säilynyt ja että hänellä nyt oli koti ja että ensimmäiset rahat, mitä hän oli koskaan ansainnut, olivat turvassa hänen taskussaan, alkoi hän käydä ylpeäksi. Hän kulki vielä kiertäin kaartain, väistyi syrjään ja riensi juoksujalkaa, jottei taaskin myöhästyisi, mutta hänessä oli aste asteelta kehkeytymässä se pelottomuus, joka kasvaa miehessä, kun hän joka hetki saa tottua vaaroihin.

Sydän oli hänellä lakata sykkimästä, kun ensimmäinen kalkkarokäärme asettui poikkiteloin linjapolulle, mutta hän rohkaisi itsensä ja iski sitä nuijallaan. Muserrettuaan sen pään hän voitti iiriläisen synnynnäisen vastenmielisyytensä käärmeitä kohtaan niin pitkälle, että leikkasi irti sen kalkkaron, näyttääkseen sitä Duncanille. Tämän voiton ohella oli myös hänen pahin pelkonsa käärmeitä kohtaan mennyt.

Sitten hän alkoi älytä, että kun rämeessä oli niin viljalti riistaa, eivät petoeläimet tulisi polulle häntä hätyyttämään, ja olihan hänellä revolveri puolustukseksi, jos tulisivatkin. Hän oppi pian nauramaan isoille lepattaville linnuille, jotka pitivät hirveätä metakkaa. Vaaniessaan eräänä päivänä puun takana hän näki kurjen puolisonsa kanssa juhlallisesti esittävän joitakuita tahteja myöhästyneestä häätanssista. Käsittäen, että se oli ilmaisevinaan hellyyttä, miltä tahansa se näyttikin, oli yksinäisen pojan nälkäinen sydän myötätuntoinen niitä kohtaan.

Ennen ensimmäisen kuukauden loppua hän oli kohtalaisen tyytyväinen toimeensa, ja seuraavana kuukautena hän jo melkein piti siitä. Saa olla varma siitä, että luonto tekee omat ihmetyönsä kenen sydämessä hyvänsä, jota jokapäiväinen työskentely pitää sen ilmiöitten, äänien ja äänettömyyden parissa.

Kun päivä toisensa jälkeen ainoa asia, joka vilkastutti hänen täydellistä yksinäisyyttään, oli rämeen lintujen ja eläinten seura, niin oli luonnollisin seikka maailmassa, että Freckles kohdisti niihin ystävyytensä. Aluksi hän vaistomaisesti suojeli heikkoja ja avuttomia ja hämmästyi nähdessään, kuinka nopeasti ne tottuivat häneen ja kuinka vähän välittivät hänen läsnäolostaan huomattuansa, ettei hän ollut metsästäjä ja että nuijaa, jota hän kantoi, käytettiin useammin niiden kuin hänen omaksi hyväkseen. Hän voi tuskin uskoa silmiään.

Tästä hänen pyrkimyksestään lintuja ja eläimiä suojelemaan oli vain lyhyt askel omistusoikeuden tuntemiseen, ja sen mukana heräsi myöskin hyväilyn ja huolehtimisen tarve. Kun syksyn tullen hautominen oli päättynyt ja sisämaan linnut parvittain kerääntyivät rämeelle herkuttelemaan sen siemenillä ja marjoilla, tyytyi Freckles tarkkaamaan niitä ja mietiskelemään niiden oloja. Paitsi puolta tusinaa kaikkein tavallisimpia ne kaikki olivat hänelle outoja. Alituisesti hän sai yllätyksekseen havaita, kuinka niiden puuhailu oli peräti ihmisten tapaista.

Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia leikellen sanajalkoja, tempoen viiniköynnöksiä puista, niittäen laaksosta mehevän vihannuuden ja pyöritellen lehtiä maahan, piti hän mieli ahdistuneena silmällä ystäväinsä lähteviä parvia. Hän alkoi käsittää olevansa jäämässä yksin. Hän koetti olla erikoisen ystävällinen, toivoen saavansa joitakuita taivutetuiksi viipymään. Silloin hänelle juolahti mieleen, että pitäisi toimittaa ruokaa linnuille, sillähän näki, että ne sen puutteessa olivat muuttohommissa. Mutta eipä hän voinut niitä pysähdyttää. Päivä toisensa jälkeen kerääntyi parvia, jotka matkasivat tiehensä. Siihen aikaan, kun ensi lumi valkaisi hänen vahtipolkuansa Limberlostissa, olivat jäljellä ainoastaan pienet mustanvalkeat lumisirkut, tikat, keltasirkut, jotkut vanhukset tulipunaisista kardinaaleista, sininärhit, varikset ja viiriäiset.

Silloin Freckles aloitti taikatemppunsa. Hän raivasi pienen aukeaman ja pani siellä kahdesti päivässä toimeen lintujen kemut. Joulukuun keskivaiheilla olivat talven tuimat tuulet purreet enimmät siemenet ruohoista ja pensaista. Lumi tuiskusi peittäen rämeen, ja ruokaa oli hyvin niukasti ja vaikeasti saatavissa. Linnut malttoivat tuskin odottaa kunnes Freckles oli kääntänyt selkänsä, ennenkun jo hyökkäsivät hänen varastojensa kimppuun. Muutaman viikon päästä ne jo lensivät aukeamalle häntä vastaan. Tammikuun purevassa säässä ne tulivat joka aamu puolitiehen hänen asunnolleen ja lepattelivat hänen ympärillään kuin kyyhkyset koko matkan ruokapaikalle asti. Ennen helmikuuta ne olivat niin tottuneet häneen ja niin lopen nälkäisiä, että istuutuivat hänen päänsä päälle ja olkapäilleen, ja julkeat närhit tuppautuivat rosvoamaan hänen taskujaan.

Vehnän ja leivänmurusten lisäksi Freckles jakeli niille kaikenlaisia jätteitä, mitä tuvasta löysi. Hän vei holhokeilleen omenan-, nauriin- ja perunankuoria, toisinaan kaalinlehden tai porkkanoita ja sitoi pensaisiin luita, joissa oli vielä vähän rasvaa ja rustoa. Kun hän eräänä aamuna saapui ruokapaikalle tavallista varemmin, tapasi hän loistavan kardinaalin ja kaniinin vieretysten toverillisesti nakertelemassa kaalinlehteä, ja samalla hänen mieleensä juolahti särkeä pähkinöitä siitä varastosta, jonka oli koonnut Duncanin lapsille, saadakseen jos mahdollista, liittää oravatkin perheeseensä. Pian hän saikin ne tulemaan punaisina, harmaina ja mustina, ja hänen mielensä kävi apeaksi, kun hän ei tuntenut niiden eri nimiä ja tapoja.

Niin kului talvi. Joka viikko ratsasti McLean Limberlostiin, ei kuitenkaan koskaan samana viikonpäivänä tai samalla tunnilla. Aina hän tapasi Frecklesin toimessaan, uskollisena ja rehellisenä, olipa sää kuinka ankara tahansa.

Palkastaan poika sai ensimmäiset rahat, mitä milloinkaan oli omistanut, ja kun isäntä selitti hänelle, että hän voisi jättää ne huoletta pankkiin ja siitä saada paperipalasen, joka vastasi summaa, niin hän jokaisena maksupäivänä vei oikopäätä rahansa talletettaviksi ja pidätti itselleen tuskin sen verran kuin tarvitsi ruokaan ja vaatetukseen. Hän ei tiennyt, mitä tekisi rahoillaan, mutta se tieto, että ne olivat siellä, herätti hänessä vapauden ja voiman tuntoa — ne olivat hänen ja hän saattoi ne ottaa milloin hyväksi näki. McLeania jäljitellen hän osti pienen muistikirjan, johon huolellisesti merkitsi jokaisen ansaitsemansa dollarin ja jokaisen menettämänsä sentin. Kun hänen menonsa olivat vähäiset ja isäntä maksoi runsaasti, kasvoi hänen pikku aarteensa ihmeteltävässä määrässä.

Se talvi tarjosi Frecklesille ensimmäiset todellisen onnen hetket hänen elämässään. Hän oli vapaa. Hän teki miehen työtä uskollisesti, rankkasateessa, lumituiskussa ja myrskysäässä. Hän kasvatti itselleen hämmästyttävät ruumiinvoimat, elätti itseään ja säästi rahaa. Työkunnan joka mies ja ylipäänsä kaikki muutkin tiesivät, että hän oli mahtavan McLeanin suojeluksessa, ja sepä tasoitti Frecklesin uraa moneenkin suuntaan.

Duncanin vaimo osoitti hänelle sitä persoonallista ystävällisyyttä, jota hänen janoava sydämensä kaipasi. Aina oli lämmin juoma valmiina, kun poika kylmällä säällä tuli kotiin vahtipoluiltaan. Hän kutoi paksun lapasen pojan vasempaan käteen ja keksi keinon, kuinka sopi neuloa ja vanulla sisustaa oikea hiha, niin että se suojeli toista silvottua käsivartta kylmää vastaan. Hän paikkasi hänen vaatteitaan, joita piikkilanka usein repi rikki, ja säästi ruuantähteitä hänen linnuilleen, ei siksi, että hän tiesi tai piittasi niistä mitään, vaan kun hän itsekin oli kyllin lähellä rämettä, tajutakseen sen täydellisen yksinäisyyden. Kun Duncan nauroi tuota hommaa, vastasi vaimo: "Herra nähköön, ukkoseni, jollei Frecklesillä olisi noita lintuja ja elukoita, niin hän olisi aina yksin. Muttei koskaan ole tarkoitettu, että ihminen olisi niin yksin. Vallanhan hän menisi kaistapäiseksi, jollei saisi edes niistä huolehtia ja puhella niiden kanssa."

"Kuinka monta vastausta luuletkaan hänen saavan puheisiinsa, eukkoseni?" nauroi Duncan.

"Hän saa semmoisen vastauksen, joka pitää silmän kirkkaana ja panee jalan uskollisesti vaeltamaan sitä epätasaista polkua, jolle hän on joutunut", vastasi vaimo totisena.

Duncan meni matkoihinsa ja näytti hyvin miettiväiseltä. Seuraavana aamuna hän antoi Frecklesille tähkän sitä viljaa, jota paraikaa kuori kanoilleen, ja käski hänen viedä sen villeille kesyttömille kanoilleen Limberlostiin. Freckles nauroi ihastuneena.

"Kanoilleni!" sanoi hän. "Kas, kun en ole ennen tullut sitä ajatelleeksi. Minun kanojanihan ne tietenkin ovat. Ne ovat sellaisia pieniä kaunisvärisiä kukkoja ja kanoja. Mutta 'kesyttömiä' ne eivät ole. Mitä sanoisittekaan, jos 'kesyttömät kanani' ovat melkoista kesympiä kuin teidän täällä pihassa?"

"Pankaapa kananne istumaan päänne päälle tai syömään käsistänne ja lakkareistanne", härnäsi Freckles.

"Mokomia kaskuja voit kertoa pikku lapsille!" sanoi Duncan. "Ne ovat kylläkin kärkkäitä uskomaan mitä tahansa. Et voi keksiä niin mahdotonta juttua, etteivät he vaatisi vieläkin mahdottomampaa."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Duncan. "Jos sinä saat yhdenkään linnun istumaan pääsi päälle tai syömään kädestäsi, niin ota pois vapaasti jyvähinkalostani ja vehnäpurnustani pitkin talvea."

"Ensi pyhänä", sanoi Duncan. "Ja uskonhan minä, että Limberlostin linnut ovat kesyjä kuin kanat, jahka sen näen, mutta en ennen."

Tästä alkaen Freckles nimitti lintujaan kanoiksensa ja Duncanit samoin. Ja seuraavana sunnuntaina Duncan vaimoineen ja lapsineen vaelsi hänen seurassaan rämeelle. He näkivät niin ihmeellisen näyn, että se antaa heille puheenaihetta koko heidän loppuiäkseen ja tekee heidät kaikkien lintujen uskollisiksi ystäviksi.

Frecklesin linnut odottivat häntä aukeaman reunassa. Ne halkoivat hyistä ilmaa hänen päänsä ympärillä punaisin, sinisin ja mustin kaartein ja kierroksin. Ne karkoittivat toisiaan pois hänen luotaan ja liihoittelivat itse niin läheltä, että siivet viistivät häntä.

Ruokintapaikalla Freckles laski maahan vanhan sankonsa täynnä jätteitä ja varvuista tekaistulla luudalla lakaisi lumen pieneltä tasaiselta tanterelta. Heti kun hän oli kääntänyt selkänsä, lehahtivat linnut ruuan kimppuun ja sieppasivat palasia kantaakseen ne lähimpiin pensaisiin. Jotkut rohkeimmista, iso varis ja närhipari, asettuivat sangon reunalle ja ahmivat kaikessa rauhassa, mutta kardinaali, joka empi, uskaltaako vaiko ei, toraili ja ärhenteli istuen oksalla sen yläpuolella.

Sitten Freckles kaatoi sangosta varastonsa. Heti tuntui maa muuttuneen kuin miksikin Montezuman levitetyksi viitaksi, paitsi että kaikki nämä kirkasväriset höyhenet olivat elävien lintujen selässä. Niiden syödä noppiessa Duncan tarttui vaimonsa käsivarteen ja silmäili kummissaan; sillä pensaista ja kuivasta ruohosta tuli joukoittain viiriäisiä somasti piipittäen ja haastellen omituisella kurkkuäänellään, ikäänkuin toisiansa kehoitellen. Ja ennenkuin kukaan mitään älysi, istui iso harmaa kaniini keskellä kestejä tyytyväisesti nakertaen kaalinlehteä.

Lopuksi Freckles otti lakin päästään. Ensin hän ahtoi siihen kourallisittain vehnää taskuistaan. Siemenensyöjät lentelivät laumoittain hänen ympärillään kuin kesy kyyhkysparvi. Ne istahtivat hänen käsivarsilleen ja lakilleen, ja nälän yllyttäminä ja unohtaen varovaisuutensa komea kardinaalikoiras ja yhtä kirjava närhi kiistelivät siitä, kumpi pääsisi istumaan hänen päänsä päälle.

"Enkös vain ole hävinnyt!" mutisi Duncan unohtaen, että oli komentanut vaimonsa vaikenemaan. "Täytyy taipua. Täytyy uskoa kun näkee. Mutta tämä täytyikin nähdä, ennenkuin voi uskoa. Meidän pitää antaa isännänkin nähdä mokoma, sillä ei sellaista hevinkään kahdesti tarjota elämässä. Kaikki on lumen peitossa, ja nuo itikat melkein nälkään nääntyneet, mutta ne luottavat Frecklesiin niin täydellisesti, että ovat kesympiä kuin meidän kanamme. Katsokaa tarkkaan, lapset!" kuiskasi hän. "Ette saa mokomata milloinkaan nähdä, kuinka kauan Luoja salliikin teidän elää. Katsokaa, kuinka koreina niiden värit loistavat jäästä ja lumesta ja kuinka kauniisti ne hyppivät! Ja kuinka ketteriä ne ovat! Niin, kyllä nyt hävisin kerrankin!"

Freckles tyhjensi lakkinsa, käänsi taskunsa nurin ja sirotti maahan loputkin siemenet. Sitten hän huiskahutti ihmetteleville ystävilleen hyvästit ja lähti vahtipolulleen.

Kun Duncan ja Freckles viikkoa myöhemmin nousivat murkinaltaan, oli talven tuimin aamu. Lämmin lakki päässä ja lapanen kädessä astuessaan keittiön nurkkaan ottamaan tähdesankoaan Freckles tapasi sen päällä ison vadin täynnä höyryävää vastakeitettyä vehnää. Loistavin kasvoin hän kääntyi emäntään päin.

"Sinun kanoillesi se on, Freckles. Pelkäsin, etteivät ne tässä kylmässä ilmassa munisi oikein hyvin saamatta silloin tällöin vähän lämmintä suuhunsa."

Duncan nauroi astuessaan toiseen huoneeseen piippuansa hakemaan; mutta Freckles katseli emäntää, ja hänen vilpittömät, kesakkoiset, kapeat kasvonsa kuvastivat selvästi sitä äidinrakkauden kaipuuta, jota hän oli pitkin elämäänsä tuntenut.

"Herra siunatkoon poikaa!" sanoi hän. "Etkö sinä ole kyllin viisas tietääksesi, että minä olen äitisi, vaikkei kukaan vaimoihminen sitä suoraan sanoisi? Jollei noin iso mies sitä muutoin tiedä, niin opi se nyt äläkä milloinkaan unohda. Jos nainen on naimisissa yhden miehen kanssa tulee hänestä kaikkien miesten vaimo, kun hän kerran on saanut kokea, mitä on vaimona oleminen. Ja kun kerran vaimon sydämen alla on poikalapsi aloittanut elämänmatkansa, on hän kaikkien miesten äiti, sillä äitien sydämet ovat koko maailmassa samat. Herra varjelkoon sinua, poikanen, olenhan minä toki sinun äitisi!"

Hän kietoi paksun huivin, jonka oli pojalle kutonut, tiukemmin hänen rintansa ympäri ja veti lakin syvemmäs korville, mutta kiskaisten sen pois ja pistäen kainaloonsa Freckles tarttui vaimon karkeaan punaiseen käteen ja painoi siihen pitkän suudelman. Sitten hän riensi tiehensä salatakseen onnelliset, kiusalliset kyyneleet, jotka pulppusivat suoraan hänen paisuvasta sydämestään.

Hillittömästi nyyhkyttäen syöksähti vaimo viereiseen huoneeseen ja heittäytyi miehensä syliin.

"Voi sitä poika parkaa!" päivitteli hän. "Voi sitä äiditöntä poika poloista! Hän ihan murtaa sydämeni!"

Duncanin käsivarsi kiertyi tiukasti vaimon ympäri. Isolla ruskealla kädellä hän lemmekkäästi silitteli karheita punertavia hiuksia.

"Sinä olet hyvä vaimo, Sarah!" sanoi mies. "Oikein hyvä vaimo sinä olet. Sinähän puhut toisinaan kuin Jumalan pyhät profeetat. Jos minä olisin nyt ollut sinun sijassasi, niin olisinhan minäkin tuntenut tuota samaa ja myöskin tiennyt mitä piti sanoa. Mutta, lempo soikoon, minä olisin änkännyt ja tankannut enkä saanut suustani mitään, joka olisi kelvannut. Mutta sinä, Sarah! Näitkös, eukko, hänen silmiään? Kun hän läksi, näytti kuin kirkas pyhyyden valo kulkeneen hänen ylitsensä ja asettuneen hänen päällensä. Sinusta erotessaan poika oli niin onnellinen, ettei osannut enää puhua. Ja kuinka minä nyt olenkaan ylpeä sinusta, Sarah! Enpä vainenkaan vaihtaisi sinua ja osuuttani Limberlostissa minkään kuninkaan kanssa maailmassa."

Hän hellitti otteensa ja laskien raskaan käden vaimon kummallekin olalle katseli tätä suoraan silmiin.

Sarah Duncan seisoi yksin keskellä kaksihuoneista hirsimökkiään, nosteli luisevia, kynsimäisiä käsiään, jotka punoittivat alituisesta kuuman veden pitelemisestä ja olivat kylmästä karheat ja sierottumia täynnä ja jotka ainainen taistelu suomudan kanssa oli koristanut mustilla viivoilla ja palohaavat kovettaneet, ja tuijotti niihin kummastellen.

"Koreat kädet todellakin!" jupisi hän. "Mutta noita on vastikään mies suudellut. Vieläpä sellainen mies! Parempi kuin Jumala milloinkaan on parastaankin yrittäen luonut. Duncan ei tahdo vaihtaa kuninkaankaan kanssa! No, en minäkään tahtoisi vaihtaa kuningattaren kanssa, jolla on palatsi ja samettihameet ja pähkinänkokoiset timantit ja sata vierasta päivässä päällepäätteeksi. Näitä käsiä on kunnioitettu niin suuresti, etten totta maar tiedä, voinko enää pistää niitä astiaveteen. Mutta se suudelma ei voi pesussakaan lähteä pois. Ei mikään voi ottaa sitä minulta, se pysyy minulla kuolemaani saakka. Herrainen aika, olenpa minä koppava! Suudella näitä vanhoja kynsiä! No, jopa nyt jotakin!"

PUTOAA SULKA JA SYNTYY SIELU.

Niin vietti Freckles tuiman talven. Hän oli hyvin onnellinen. Hän oli niin kauan kaivannut vapautta, rakkautta ja arvonantoa! Hän oli ollut sanomattoman yksinäinen kunnalliskodissa eikä suuren erämaan tahi metsän täydellinen yksinäisyys ole niin vaikea käsittää kuin sellainen autiudentunne, että alinomaa on ympärillä ihmisiä, jotka eivät hitustakaan välitä siitä, onko toinen elossa vai kuollut.

Koko talven Freckles kohdisti kaiken tarmonsa siihen, että rajalinjat pysyivät kunnossa ja hänen "kanansa" pelastuivat kylmän ja nälän kynsistä. Kun ensimmäinen kevään hengähdys kantautui Limberlostiin ja lumi väistyi sen tieltä; kun osmankäämi teki kukkia, kun viheriä vivahdus ilmestyi puihin, pensaisiin ja maahan; kun kaislat alkoivat kohottaa päätänsä ja vasta valveutuneen vuodenajan sykintä vahvistui luonnon sydämessä, silloin liikahti jotakin uutta pojankin rinnassa.

Luonto vaatii aina osansa. Nyt se laski mahtavan kätensä Frecklesin sielulle, ja pojan koko olento vavahti, vaikkei hänellä ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mikä häntä vaivasi. Duncan yhtyi vaimonsa olettamukseen, että se oli kevätkuumeen oire, mutta Freckles tiesi, ettei niin ollut laita. Hän ei ollut milloinkaan jaksanut niin hyvin. Kirkkaana, lämpimänä ja vahvana tykki veri hänen suonissaan. Hänen oli aina nälkä eikä raskainkaan päivätyö väsyttänyt. Pitkät kuukaudet hän oli, kertaakaan keskeyttämättä, taivaltanut tuon seitsenpenikulmaisen polun kahdesti joka päivä kaikilla mahdollisilla ilmoilla. Raskaalla nuijallaan hän lujasti kopahutteli piikkilankoja, ja eri lohkojen väliä kulkiessaan hän oli, ensiksi leikillä, sitten pitääkseen vertaan liikkeessä, ruvennut rummuttamaan ja saavuttanut siinä kokeneen rumpalin taitavuuden. Hänen työskentelynsä tarjosi harjoitusta jokaiselle hänen ruumiinsa lihakselle joka hetki päivästä, ja iltaisin häntä odotti kylpy, terveellinen ruoka ja virkistävä uni huoneessa, jota ei koskaan lämmitetty. Hän oli lihonnut ja päivettynyt ja osoitti suurempaa jäntevyyttä ja kestävyyttä kuin koskaan olisi voinut aavistaa.

Eikä Limberlost nyt enää itseensä kätkenyt viime vuoden kauhuja. Hän oli ollut siellä rämeen autiona aikana, jolloin se paljaaksi ja avuttomaksi raastettuna värisi kuin pelon vallassa sekin. Hän oli retkeillyt sen sisäosiin, kunnes tunsi jokaisen polun ja tien, joka oli sinne milloinkaan tehty. Hän oli mitannut sen syvimpäin hetteiden syvyyden ja päässyt selville siitä, miksi puut kasvoivat niin suurenmoisesti. Hän oli huomannut, että räme- ja alankomaat olivat vain vähäisiä verrattuina peninkulmain laajoihin vankkoihin metsäalueihin, jotka kesä verhosi rehevillä pensaikoilla.

Ne äänet, jotka ensimmältä olivat herättäneet hyytävää pelkoa hänen sielussaan, ne olivat, kuten hän nyt tiesi, talven lähetessä kaikonneet siivin tai äänettömin askelin. Kun linnut palasivat parvi toisensa jälkeen ja hän havaitsi entisten kaikujen heräävän jälleen, tunsi hän kummakseen niitä ikävöineensä ja tervehtivänsä niiden paluuta ilomielin. Kaikki pelko oli unohtunut. Sen sijaan hänet oli vallannut palava halu tulla tietämään, mitä ne olivat, oppia tuntemaan, missä ne olivat olleet ja rupeaisivatko ne hänen ystävikseen niinkuin talvilinnut olivat tehneet, ja jos niin kävisi, olisivatko ne myös yhtä epävakaisia. Sillä kun mahla alkoi vuotaa, madot mataa ja hyönteiset lentää, olivat enimmät "kanat" karanneet häneltä, pujahtaneet suolle ja herkuttelivat sen loppumattoman runsailla varastoilla, niin etteivät paljoakaan piitanneet hänen antimistaan. Näin oli poika jäänyt yksin, kun linnuilla oli soitimen ja pesänrakentamisen kiireelliset päivät.

Hänen mieltänsä kaiveli lintujen kiittämättömyys, mutta pian hän sai lohdutusta vastatulleitten tarkkaamisesta ja ystävyyden hieromisesta niiden kanssa. Hän olisi varmaankin ollut ylpeä ja ylen mielissään, jos olisi tiennyt, että monikin sisäsuon entinen asukas nyt laati pesänsä rajapolun varsille ainoastaan hänen seuransa ja suojeluksensa takia.

Limberlostin vuotuinen herääminen on valtava uudestisyntyminen. Freckles seisoi syrjässä ja tarkkasi hartautta tuntien, kuinka räme asteittain sai uuden pukunsa ja uudet asujamet. Vaaroissa ja yksinäisyydessä käyneenä teräväsilmäiseksi ja virkuksi hän pani merkille kehityksen joka vaiheen, ensimmäisestä sammakon äännähdyksestä ja umpun puhkeamisesta siihen saakka, kun puut olivat täydessä lehdessä ja viimeinen muuttolintu palannut.

Se tieto, että hän oli ypöyksin ja peräti vailla merkitystä, rasitti häntä alinomaa. Hän pohti ja mietti, kunnes oli melkein kuumeessa eikä sittenkään älynnyt syytä. Kiihkeä levottomuus ja kaipaus, jota hän tuskin jaksoi kestää, oli tyystin ottanut hänet valtoihinsa.

Oli kesäkuu, oli taivaalla, samoin Limberlostissa, ja kaikkien vastaheränneen luonnon ihanuuksien nimessä olisi pitänyt olla kesäkuu jokaisen ihmisen sydämessäkin. Mutta Freckles näytti tuikealta ja synkältä palatessaan vahtipolultaan, ja nuo tempoilevat iskut — pom, pom — jotka koettelivat notkahtelevaa piikkilankaa ja sähköttivät hänen tulostaan rämeellä oleskeleville turkis- ja sulkapukuisille ystäville, julistivat tänä aamuna uutista hänen tyytymättömyydestään peninkulman päähän hänen edellään.

Frecklesin erikoinen suosikki, sorea keltatakkinen, mustahihainen tiklivarpu, koiras, oli rohkeimpana kaikista istunut monena päivänä piikkilangalla, ja Freckles, jonka tuon pikku veijarin näppäryys ja koreus oli kokonaan kahlehtinut, ei lainkaan aavistanut, että häntä vedettiin nenästä. Sillä tiklivarpunen hypiskeli, keikkui ja liehui siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että kerrassaan kiinnittäisi hänen huomionsa, joten hän ei tulisi vilkaisseeksi ylös ja äkänneeksi pientä ohdakkeenhaivenista ja villasta tehtyä kehtoa, joka oli pelottavan lähellä hänen päätänsä. Hautomisen alkuaikoina tuo pieni vilkas perheenisä oli sankarillisesti tarrautunut aitaan, vaikka olikin pelosta melkein herpaantunut. Mutta kun päivä kului toisensa jälkeen ja sen vihellyksiin vastailtiin vain leikkisällä jäljittelyllä, panemalla kourallinen murusia aidanpylvään virkaa tekevän akaasian nokkaan ja ystävällisesti puhelemalla, kasvoi sen luottamus. Viime aikoina se oli Frecklesin ohikulkiessa laulanut ja pyrähdellyt, ja tämä, joka ei aavistanut, että niin lähellä hänen yläpuolellansa oli pesä ja siinä levottomasti tähystelevä pieni naaras, luuli vain olevansa tavattoman taitava houkuttelemaan lintuja puoleensa. Tänä aamuna tiklivarpunen tuskin saattoi uskoa korviaan ja piteli kiinni piikkilangasta, kunnes tavallista äkäisempi isku pani sen pyörimään ilmassa jalka koholla, samalla kun se äännähti "pst" äärettömän säikähtyneessä sävyssä.

Langoissa soi tarina, jota linnut eivät osanneet tulkita, ja Freckles oli aivan yhtä tietämätön hämmingin syistä kuin ne.

Omituinen liike pienen saksanpähkinäpuun alla veti hänen huomiotaan puoleensa. Hän pysähtyi tutkimaan asiaa. Se oli tavattoman suuri Luna-kotilo, ja perhonen oli juuri puhkaisemassa yläpäätä ponnistautuessaan valoon ja vapauteen. Freckles jäi seisomaan ja katsomaan.

"Tuossapa jokin yrittää ulos!" mutisi hän. "Voisinkohan minä siinä auttaa? Arvaanpa, että on parasta olla yrittämättä. Ellen olisi sattunut tälle kohtaa, ei tässä olisi ollut ketään auttamassa, ja ehkä minä vain tekisin vahinkoa. Se on… se on… kas vain! Sehän on juuri syntymässä!"

Freckles tuijotti ällistyneenä. Perhonen suoriutui aukosta esille ja pahasti vaappuen ja heilahdellen kapusi puunrunkoa ylös. Sitten perhonen ryömi oksan ympäri ja painautui kiinni sen alapuoleen. Sillä oli iso paksu ruumis, melkein yhtä kookas kuin hänen peukalonsa ja niin lumivalkea, ettei Freckles eläissään ollut mokomaa nähnyt. Hieno lavendelinvärinen nauha oli vedetty sen otsan poikki ja jalat olivat samaa väriä; päässä oli tuntosarvet kuten pienoiset oljenkarvaiset sulkaset, ja olkapäiltä riippuivat poimuiset kosteat siivet. Siinä jäykkänä ihmetellessään hän näki niiden laajenevan, painuvan alas, saavan väriä ja pienten soikeain merkkien alkavan näyttäytyä.

Minuutit kuluivat. Freckles katseli hellittämättä, värähtämättä. Tietämättänsä hän vapisi kiihkosta ja levottomuudesta. Nähdessään mitä oli tapahtumassa hän äänettömässä ihmetyksessä kuiskasi: "Se aikoo lentää!" Aamuaurinko lankesi perhoselle ja kuivasi perhosen sametin, ja leppoisa ilma tuuletti sen untuvia. Nopeasti kasvavat läpinäkyvät siivet alkoivat kehittyä erinomaisen hienon vihertäviksi; edessä kulkivat lavendelinkarvaiset juomut, seassa silmänmuotoisia kuvioita, joita reunustivat punaiset, ruskeat ja mustat viivat ja pitkät, kiherät rönsyntapaiset.

Freckles kuiskaili itsekseen peläten häiritsevänsä perhosta. Se ryhtyi järjestelmälliseen harjoitukseen kohotellen ja laskien hienoja siipiään niitä kuivatakseen ja saadakseen verenkierron aikaan. Freckles tajusi, että se pian kykenisi levittämään ne ja lentämään pois. Hänen kaihoinen sielunsa lennätti ilmoille ensimmäisen värähtävän parahduksensa.

"Minä en tiedä mitä se on! Voi, tahtoisinpa tietää! Kuinka minä tahtoisinkaan tietää! Sen täytyy olla jotakin suurenmoista! Perhonen se ei voi olla! Se on liian iso! Voi, kunpa olisi joku selittämässä, mitä se on!"

Hän kapusi akaasiapylväälle ja tukien itseänsä piikkilankaan pisti sormensa oksaa pitkin etenevän perhosen tielle. Empimättä se kiipesi sormelle, ja hän laskeutui takaisin polulle tarkastellen perhosta läheltä. Sitten hän piti sitä varjossa ja käänteli sitä ihastellen sen kuvioita ja kauniita värejä. Kun hän lähensi perhosta oksaan, kapusi se sille yhä vielä liikutellen komeita siipiään.

"Tekisipä totisesti mieleni jäädä tähän sinun kanssasi!" sanoi hän. "Mutta vaikkapa jäisin tähän koko päiväksi, et voisi tulla hiventäkään koreammaksi kuin olet juuri nyt, enkä minä kyllin nokkelaksi sanoakseni mikä sinä olet. Mutta joku kai sen tietää. Herra McLean sanoi, että jotkut ihmiset tuntevat jokaisen lehden, linnun ja kukan Limberlostissa. Voi, hyvä Jumala, kuinka toivon, että ilmoittaisit edes, mikä tämä yksi otus on!"

Tiklivarpunen oli uskaltautunut takaisin langalle, sillä siinähän oli sen puoliso vain muutama tuuma tuon ihmisolennon pään päällä, ja hän ei totta maar saanut katsoa ylös juuri silloin, ja siksi rohkea pikku lintu istahti langalle ja piipahutti niinkuin se oli tehnyt joka päivä viikon ajan: "Hii-pii! Hii-pii!"

"Kuka tässä hiipii? Minäkö?" murisi Freckles. "Tietysti minä liikun täällä joka päivä, mutta mitä se sinuun kuuluu? Ja vaikka siinä piipittäisit joka aamu kokonaisen vuoden ajan, en sittenkään voisi kenellekään siitä kertoa. Siellä oli keltainen lintu, niin pieni ja keltainen kuin kanarialintu, ja sillä oli mustat silkkisiivet. Sen enempää en voisi kertoa. Mitä sinä täällä oikein hommaat? Onko sinulla puoliso? Mikä sinun nimesi on? 'Hiipii' — itsehän sinä tässä hiivit kuin vahtimassa!"

Kärsimättömänä Freckles kalahutti aitaa. Säikähdyksestä parahtaen tiklivarpunen pakeni suinpäin. Pyrähtäen lensi naaraskin pesästään. Freckles vilkaisi ylös ja näki sen.

"Ahaa!" huudahti hän. "Sitäkö varten sinä oletkin täällä! Sinulla onkin eukko. Ja niin likellä päätäni, että olen ollut vähällä saada koko pesän lakilleni mitään tietämättä!"

Freckles nauroi omalle pilalleen ja kiipesi mieleltään hilpeämpänä ylös tarkastamaan sievää pientä kehtoa ja sen sisällystä. Naaras syöksähti vimmoissaan häntä kohti. "No, mitä asiaa sinulla tänne on?" kysyi hän nähdessään, ettei se ollutkaan tiklivarpusen näköinen.

"Suoriudu tiehesi täältä! Ei täällä ole sinun sikiöitäsi. Tämä on minun pikkuisen, piikkilangalla asustavan keltaisen ystäväni pesä eikä sinun ole lupa siihen kajota. Mutta… saathan sinä sentään katsella. Niinpä vainenkin, hieno se pesä on ja kauniit munat. Pysy erilläsi taikka saat tästä kepakostani!"

Freckles luisui takaisin polulle. Naaras pyyhälsi pesälle ja asettui sinne hellällä, hyväilevällä liikkeellä. Sitten keltatakki lensi pesän reunalle katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Pieni lapsikin olisi selvästi käsittänyt, että pesä kuului molemmille.

"No jopa nyt jotakin!" jupisi Freckles. "Eikös se ole noiden molempien pesä! Ja koiras on keltainen ja naaras vihreä taikka sitten naaras keltainen ja koiras vihreä. Sitä minä ainakaan en tiedä enkä voi saadakaan tietoa siitä, mutta sehän on päivänselvää, että nuo molemmat ovat valmiit puolustamaan tuota pesää, ja niinpä tietenkin se kuuluu niille. Eikö se ole kummallista? Niinhän minua on puijannut koko tämän viikon sekin ruohopesä orapihlajassa tuolla linjalla. Yhtenä päivänä istuu siellä sininen lintu, ja minä ajattelen, että pesä on sen. Seuraavana päivänä siellä kyyköttää ruskea lintu, ja minä ajan sen pois, koska pesä on sinisen. Seuraavana päivänä se ruskea taas kököttää paikallaan, ja minä annan sen olla, sillä sen oma kai pesän täytyy olla, arvelen. Ja taas seuraavana päivänä siellä, totta vie, istuukin se sininen, ja minä laahaan sen tiehensä, sillä ruskeanhan se pesä on; ja nyt panen pääni pantiksi, että pesä on niiden molempien, ja minä olen vain kiusannut niitä kuin mikäkin pöhkö. Koko tomppeli olenkin, lintujen ystävä mukamas, ja niin tyhmä, etten tiedä, mitkä ovat pariskuntia, ja tietystikin ovat sininen ja ruskea pariskunta, jos kerta keltainen ja sininen ovat pari — entäs ne punaiset linnut? En ole koskaan tullut niitä ajatelleeksi. Uros on punainen ja naaras harmaa — ja nyt tahtoisin tietää, ovatko ne kaikki erilaisia? Mutta eivät olekaan! Tietysti ne eivät ole. Kaikkihan nuo närhit ovat sinisiä ja kaikki varikset mustia."

Frecklesin tyytymättömyys paisui, niin että hän oikein puhkui kiukusta. Hän marssi pitkin polkua synkeän näköisenä ja äkeästi takoen piikkilankaa. Peipposten pesän kohdalla hän poikkesi pois linjalta ja silmäsi orapihlajaa. Siellä ei ollut ketään hautomassa. Hän painautui lähemmäs, päästäkseen kurkistamaan noita lumivalkeita pilkuttomia pikku munia, jotka olivat hänestä olleet niin kauniita, ja hänen rapistellessaan kurkotti sieltä neljä pienoista päätä suut ammollaan ja nälästä piipittäen. Freckles vetäytyi syrjään. Pesän reunalle laskeutui ruskea lintu ja tukki yhden kidan vihreällä koukeroisella madolla, ja pari minuuttia myöhemmin täytti sininen lintu toisen kidan jollakin valkealla. Nyt oli asia selvä. Sininen ja ruskea olivat pariskuntia. Taaskin Freckles toisti: "Kuinka tahtoisinkaan tietää!"

Käärmejoen yli vievän sillan tienoilla laakso avartui, puut seisoivat harvassa, ja raitoja, kaisloja, saraheinää ja loistavan valkoisia kukkia kasvoi viljalti. Täällä laiskat, isot, mustat vesikäärmeet, joista joki on nimensä saanut, paistattelivat päivää pensaissa, villihanhet ja uikut räkättivät, kurjet ja haikarat kalastivat ja myskirotat kaivoivat rantaäyrääseen omituisia luikertelevia käytäviään. Se oli aina erinomaisen hupaisa paikka, ja Freckles seisoskeli mielellään sillalla, tarkaten nevan ja veden väkeä. Hän toimitti myöskin tärkeitä asioita villien kukkasten ja sulotuoksuisen ruohon kanssa. Ilokseen hän niinikään polskien saapasti kummallakin puolen siltaa matalain lammikoiden halki.

Ja missä joki painui suolle, siinä oli harvinaisen kaunis paikka. Vesi levisi tummissa, sammalreunaisissa, vihreissä lietteissä. Kokonaiset aukeamat kasvoi täällä vesikasveja ja liljoja, kohottaen leveitä, vankkoja, heleänvihreitä lehtiään. Ei missään muualla Limberlostissa saanut kuulla senkaltaista sammakkokuoroa kuin joen suulla. Rummutus ja piipitys kaikui loppumattomana orkesterimusiikkina, ja koko kesän mittaan sitä säesti täysinäinen kuoro.

Verkalleen Freckles vaelsi polkua, joka sillalta johti linjalle. Sillä ainoalla paikalla hän saattoi hellittää valppauttansa. Ei pahinkaan hirrenvaras, mikä koskaan oli täällä liikkunut, olisi tohtinut pyrkiä rämeelle joensuulta päin veden takia, kun siinä ei ollut suojaa ympäröivistä puista. Hän taivutteli rehevää ruohoa sauvallaan ja ajatteli, kuinka varjoisaa olisi rämeen tiheämmissä osissa. Silloin hän äkkiä hypähti syrjään; sauva halkaisi suhahtaen ilmaa, ja hän astahti askeleen taapäin.

Kirkkaalta taivaalta tuli ensinnä hänen kasvojensa tasalle, sitten liidellen, kieppuen ja pyörien kiiltävä, välkehtivä musta sulka, kunnes painui polulle hänen eteensä. Kun se kosketti maahan, sieppasi Freckles sen heti käteensä ja katsahti ylös taivaalle. Ei ollut minkäänkokoista puuta koko tällä avaralla aukeamalla. Ei tuulta, joka olisi voinut tuon sulan tuoda. Kirkkaalta taivaalta se oli pudonnut, eikä Freckles, joka kiihkeästi pälyili ylös kesäkuun taivaalle, missä jokunen harva pilvenhattara verkalleen liiteli korkealla eetterimeressä, osannut arvailla tai uneksiakaan, että siellä kiikkuisi joku lintu jäätyneen pilkun lailla. Hämillään hän käänteli isoa sulkaa ja loi kummastuneen katseen taas yläilmoja kohti.

"Sulka pudonnut taivaasta!" kuiskasi hän hartaasti. "Onko pyhillä enkeleillä siipisato? Mutta ei; jos niin olisi, olisihan tämä valkoinen. Kenties eivät kaikki enkelit olekaan valkeita. Mitäs jos Jumalan enkelit ovatkin valkeita ja paholaisen mustia? Mutta eipä mustalla enkelillä ole mitään tekemistä tuolla ylhäällä. Ehkä joku musta enkeliparka on niin väsynyt rangaistukseensa, että on hiipimässä taivaan porteille ja siellä lyö siivillään koettaen saada Luojaa kuulemaan rukoustaan."

Yhä uudelleen Freckles tarkasteli taivasta, mutta ei vastaukseksi nähnyt mitään kultaisen portin hohdetta eikä lintua siellä purjehtimassa; sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa ja kummeksien käänneskeli sulkaa. Se oli siipisulka, kahdeksantoista tuumaa pitkä, paksuhöytyinen, alapuolelta harmaa, muuttuen pikimustaksi yläosassaan, ja auringonsäteitten sillä karkeloidessa se välkehti milloin viheriältä, milloin pronssinkarvaiselta. Taas hän sai niin paljon päänvaivaa, että askeleet hiljenivät ja sydäntä kirveli.

"Mistä se tuli? Mitä se on? Voi, kuinka minä tahtoisin tietää!" toisteli hän hypistellen ja tutkistellen sulkaa, melkeinpä mitään näkemättä, kun oli niin mietteissään.

Hänen edessään aukeni laaja, viheriä hete, täynnä lahoavia pölkkyjä ja lehtiä, reunoilla siroja saniaisia ja ruohoja, joista keiholehti nosti kermankarvaista, vesihyasintti sinisiä ja häpy kannus hennon kellertäviä kärkiään. Kun hän nojautui eteenpäin, sormeillen sulkaa ja tuijottaen ensin siihen ja sitten hetteen syvyyksiin, toisti hän vielä kerran vanhan kysymyksensä: "Mitähän se lienee?"

Suoraan häntä vastapäätä istua kyyhötti iso viheriä härkäsammakko, jonka rinta läpätti ja silmät räpyttivät, vanhan vettä tiukkuvan puunrungon sammalistossa, nosti päätään ja haukahti vastaukseksi: "Hae pois! Hae pois!"

"Mi-mitä se oli?" änkytti Freckles melkein liian ällistyneenä, voidakseen puhua. "Minä — minä tiedän, että olet vain härkäsammakko, mutta lempsatti olkoon, sehän kuulosti kuin puheelta. Etkö olisi ystävällinen ja sanoisi uudestaan?"

Sammakko hieroi itseään tyytyväisenä liejussa. Sitten se äkkiä korotti äänensä, ja kuin komentavana rumpalin pärrytyksenä kajahti taas käsky: "Hae pois! Hae pois! Hae pois!"

Freckles oli saanut vastauksen. Jokin tuntui napsahtaneen hänen aivoissaan. Hänen silmissään välähti. Sitten hänen järkensä kirkastui. Hänen päänsä kohosi uudella tavalla, olkapäät levisivät ja selkä oikeni. Sieluntuska oli ohi. Hänen sielunsa liiteli vapaana. Freckles oli saanut takaisin esikoisoikeutensa.

"Jumalan nimessä, sen teenkin!" Hän lausui tämän valan niin pontevasti, että pöytäkirjaa pitävä enkeli värähtämättä merkitsi sen rukousten sarekkeeseen.

Freckles pani hattunsa eräälle niistä akaasiapylväistä, joita käytettiin puiden välillä lankaa kannattamaan, ja kiinnitti sulan varmasti sen nauhaan. Sitten hän läksi marssimaan linjaa pitkin, puhuen itsekseen, kuten niiden aina on tapa, jotka pitkiä aikoja työskentelevät yksikseen.

"Mikä hupsu olenkaan ollut!" mutisi hän. "Sehän minun luonnollisestikin on tekeminen. Sitä ei kukaan muu tehne minun puolestani. Tietysti minä voin. Miksi muuten olisin mies? Jos olisin joku rämeen nelijalkainen, niin kenties en voisi; mutta mies voi tehdä mitä tahtoo, jos hänessä vain on uskallusta tarttua lujasti kiinni työhön, kuten McLean sanoo, ja nyt olen selvillä siitä, mitä tulee tehdä. Hän sanoi myös, että on ihmisiä, jotka tuntevat kaikki, mitä rämeessä on. Tietysti he ovat kirjoittaneet kirjoja. En ole eläissäni ostanut kirjaa tahi muutakaan minkään arvoista. Voi, kuinka olenkaan iloinen, kun en ole hurvitellut rahojani! Varmaankin minulla on niin paljon, että muutaman saan. Katsotaanpa."

Freckles istuutui puunrungolle, otti esille kynän ja muistikirjan ja teki laskelman eräälle loppusivulle. Hän oli pitänyt vahtia polullansa kymmenen kuukautta. Palkka oli kolmekymmentä dollaria kuussa, ja asunto maksoi kahdeksan. Siten jäi jälelle kaksikolmatta dollaria kuukausittain, eivätkä vaatteet olleet maksaneet kahtakaan dollaria. Ainakin kaksi sataa dollaria oli siis pankissa. Hän hengähti syvään tyytyväisyydestä ja hymyili autuaallisena taivasta kohti.

"Minun pitää saada kirja kaikista linnuista, puista, kukista, perhosista ja — totta vie, sammakoistakin — vaikka siihen menisi viimeinen pennikin!" vakuutti hän itsekseen.

Hän pisti taskuunsa muistikirjan, joka oli hänen rakkain omaisuutensa, otti keppinsä ja läksi taas pitkin polkua. Tasaiset lyönnit — pom! pom! — ja iloinen, hilpeä vihellys kantoivat kauas hänen edelleen sanomaa, että Freckles oli jälleen oma itsensä.

Hän pisti nopeaksi käynniksi, sillä hän oli menettänyt aikaa sinä aamuna, ja kääntyessään viime kulmauksessa hän miltei juoksi. Isäntä saattoi hyvinkin olla siellä jokaviikkoisella katsastusmatkallaan.

Liidellen laadellen sinne tänne suon ruohiston yläpuolella tuli iso musta varjo pyyhältäen niin läheltä hänen editsensä, että hän toistamiseen tänä aamuna hätkähti ja hypähti syrjään. Hän oli nähnyt joitakuita rämeen pöllöjä ja haukkoja, joita luuli voitavan pitää isoina lintuina, mutta ei milloinkaan tämänkaltaista, sillä kuusi jalkaa oli sen isojen, kiiltäväin siipien väliä. Sen vankat jalat näkyivät höyhenten sekaan vedettyinä. Päivä välkehti sen terävällä käyrällä nokalla. Sen silmät hehkuivat, heijastivat valoa ja tuntuivat voivan lävistää maan hänen jalkainsa juurella. Se ei välittänyt Frecklesistä enempää kuin jos häntä ei olisi lainkaan ollut, sillä se laskeutui matalaan puuhun ja sekuntia myöhemmin hypähti kömpelösti salamanpirstoman jalavan rungolle, käänsi hänelle selkänsä ja kohotti etsivät silmänsä sinitaivaalle.

Freckles vilkaisi sinne ja ehti nähdä toisen varjon liitävän ruohoa pitkin, ja toinen lintu, hieman vähäisempi eikä aivan yhtä kiiltävä päivänpaisteessa, purjehti verkalleen alas ja laskeutui ensimmäisen viereen. Ilmeisesti ne olivat pariskunta, sillä hullunkurisesti putkahtaen levitti ensintullut pronssisiipensä, siirtyi vastasaapuneen luo ja kömpelön hellästi pukkasi sitä kylkeen. Sitten se keikaillen vetäytyi syrjemmälle ja vilkuili lemmekkäästi kumppaniin, nosti päätänsä ja paapersi toisesta moniaan askeleen päähän, kompuroi kankeasti takaisin ja iski sellaisen paukahtavan suudelman mielitiettynsä noukalle, että Freckles ratkesi äänekkääseen nauruun, mutta samalla painoi käden suulleen sitä hillitäkseen.

Armastelija painui kokoon ja siirtyi askeleen pari sivulle. Hän levitti siipensä ja löyhytti niillä hitaasti ja tasaisesti, ikäänkuin toimittaakseen viileyttä lumoojattarellensa, ja sitäpä hän tosiaan tekikin. Sitten valtasi hänet vastustamaton hellyyden puuska, ja hän köpitti hyökkäämään kerran vielä, nyt suoraan edestä. Hän käänteli päätänsä puolelta toiselle jäykin nytkähdyksin ja samaan tapaan pukkaili toveria siipiin ja päähän ja muikisti niin herttaisesti, että hänen tosiaan olisi pitänyt olla vastustamaton. Mutta kumppani vain haukotteli ja kylmäkiskoisena vetäytyi loitommas. Freckles kohotti kättään, veti sulan hatustaan ja luoden siitä katseensa lintuihin nyökkäsi varmuuden saaneena.

"Vai te veijarit sitä olettekin mustia enkeleitäni! Eipä ihme, ettette päässeet sisälle. Mutta takaanpa, että olitte jo lähempänä kuin mikään muu lintu. Te lennätte korkeammalle kuin voin nähdä. Oletteko katsoneet Limberlostin oivalliseksi paikaksi ja tulleet sitä koettamaan? Hyvä, saatte ruveta kanasikseni, jos haluatte, mutta häikäilemättömiä te vastatulleiksi olette, kissa vieköön. Miksi ette pidä pyssynä tätä kepakkoa ja puikki peninkulman päähän?"

Freckles purskahti hillittömään nauruun, sillä rakastunut lintu oli perin kiihkeä lempimään, mutta puoliso oli ilmeisesti pahalla tuulella. Kun uros läheni liian rajuna, sieppasi se siltä melkoisen höyhentupsun, jolloin toinen loikkaili taaksepäin vaappuen ja hoippuen, niin että poika saattoi kuvitella, mitä lienee tapahtunut yläilmoissa, kun sieltä tipahti sulka hänen polullensa.

"Yksi piste rouvalle! Tässä minä olen erotuomarina!" tarjosi Freckles palvelustaan.

Mitä ihastuttavin elkein, puoliksi levitetyin siivin ja syviä kurkkuääniä korahutellen koiras lähestyi uudelleen. Äkkiä se lensi koholle, mutta naaras vain kylmäverisesti siirsihe eteenpäin oksalla, luikahti sievästi sen alitse ja purjehti hitaasti Limberlostin sisäosia kohti. Toinen malttoi mielensä ja kummissaan katseli lentäjän menoa.

Freckles riensi pitkin metsälinjaa täristen naurusta. Lähetessään aukeamalle viepää polkua ja nähdessään isännän liikkumatta istuvan tammansa selässä, joka oli hänen sydämensä ylpeys, pyyhälsi poika juoksuun.

"Voi, herra McLean!" huudahti hän. "Toivon, ettei teidän ole tarvinnut odottaa ylen kauan. Ja aurinkokin on niin kuuma! Olen ollut niin hidas tänä aamuna. Olisin saattanut käydä kiivaammin, mutta oli niin monta asiaa minua pidättämässä enkä tiennyt, että olitte täällä. Tästä puoleen minä riennän. Ei koskaan ennen minun ole tarvinnut pyytää anteeksi. Aitaan ei ole kajottu, eikä näy mitään merkkiä, että jokin olisi epäkunnossa, mutta muut asiat myöhästyttivät minua."

McLean hymyili pojalle ja huomasi heti hänen muuttuneen. Tämä verevä läähättävä puhelias poika ei ollut sama olento, joka epätoivoisena ja katkerana oli turvautunut hänen puoleensa. Hän katseli kummeksien, kuinka Freckles kuivasi hikeä otsaltaan ja purskahti nauruun. Unohtaen tavanomaisen pidättyväisyytensä isännän seurassa hän päästi hillityn poikamaisuutensa valloilleen. Tarinansa hän kertoi niin kaunopuheisesti, että se oli isännälle kerrassaan yllätys, ja puheli niin innokkaasti, että McLean ei kääntänyt silmiä hänestä eikä liikahtanut satulassa, ennenkuin poika kuvasi omituista rakastunutta lintua; silloin isäntä äkkiä kumartui satulankaaren ylitse ja nauroi pojan mukana.

Freckles höysti juttuansa somilla arvosteluilla ja iiriläisten sukkeluuksilla ja oivallisilla kompasanoilla, mikä teki sen erittäin huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi. Se oli hänen ensimmäinen yrityksensä kuvailevan kertomisen alalla. Paljastaen siinä synnynnäiset lahjansa pääpiirteitten keksimisessä, luonnontieteilijän innostuksen Limberlostin ihmeisiin ja pursuavan ilonsa vastalöytämänsä onnen johdosta hän sai McLeanin suorastaan näkemään perhosen ponnistelut ja sen vastamaalatut siivet, eriväriset sievät koreat lintupariskunnat, selvän ilman halki leijailevan sulan, sammakon läpättävän kaulan ja räpyttelevät silmät, mutta hänen kertomuksensa ison linnun kosiohommista pani isännän nauramaan makeammin kuin vuosikausiin.

"Ne ovat jälleen keskellä rämettä", sanoi Freckles. "Luuletteko, että ne saa millään tavalla jäämään kanojeni joukkoon? Jos ne jäävät, niin saanpa niistä merkillisimpiä otuksia, mitä minulla on; muuten olen nyt saamassa joitakuita aivan erinomaisia kasvatteja. Tuolla joensuulla on muuan uusi laji, joka käyttää siipiään jalkoina ja kävelee nelin kontin. Se liikkuu kuin puimakone. Ja siellä on toinen laji, joka ulottuu vyötäisilleni, nokka jalan mittainen, kaula kaksikin jalkaa, mutta ei ranteeni vahvuinen, ja väriltään perin hieno. Se on jotakuinkin harmaansininen, seassa mustia, valkeita ja ruskeita pilkkuja. Sen ääni on sellainen, että jos se asettuisi puun viereen ja huutaisi sitä kohti muutamia kertoja, voisi se sahata sen kerrassaan poikki. Eiköhän vain olisi kelpo aate koettaa sitä teidän työpaikallanne, sir."

McLean naurahti. "Ne ovat varmaankin sinihaikaroita, Freckles", sanoi hän. "Ja uskomattomalta kuuluu, mutta kuvaamasi isot mustat linnut viittaavat oikeaan mustaan korppikotkaan. Ne ovat kylläkin yleisiä etelässä. Olen nähnyt niitä joukoittain Georgian metsäkämpillä, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan niistä näin kaukana pohjoisessa. Varmaankin ne ovat eksyneet. Sinä kuvasit tarkasti lähintä vastinettamme eräälle lajille näitä lintuja, joita Euroopassa sanotaan Faraon kanoiksi, mutta jos ne ovat tulleet Limberlostiin, saavat ne heittää Faraon ja ruveta Frecklesin kanoiksi, niinkuin muutkin linnut, vai mitä? Vai ovatko ne liian eriskummaisia tai rumia sinua huvittaakseen?"

"Eihän toki!" huudahti Freckles ja innoissaan eksyi puhtaimpaan irlantilaismurteeseensa. "Enhän juuri väitä niitä suorastaan kauniiksi, ja liikkuvathan ne kuin kiikkuhevoset laukassa, mutta ne ovat niin isoja ja pelottomia. Niillä on kaunis väri, vaikka ovat mustia, ja niiden jalat ja nokka näyttävät perin vahvoilta. Lieneekö mitään muuta niin kirkasta kuin niiden silmät? Entäs lento! Niin, kuulkaahan, sir, ne lentävät varmaankin peninkulmien korkeudessa, sillä niitä ei näkynyt hitustakaan, kun sulka putosi. Enpä luule, että minulla on rämeessä yhtäkään kanaa, joka pääsee niin lähelle taivasta kuin nuo isot, mustat vintiöt, ja sitten…"

"Se oli niin pihkaantunut kumppaniinsa", virkkoi Freckles ääntänsä hilliten. "Olihan se kyllä kauhean hassua, ja minä nauroin ja tein siitä pilaa, mutta jos olisin ottanut vähän ajatellakseni, niin en luule, että olisin nauranut. Katsokaas, minä olen nähnyt niin pikkuruikkusen rakkautta eläissäni. Tehän voitte helposti ymmärtää, että kunnalliskodissa joka päivä sai vanhaan tapaan kokea vain laiminlyömistä ja kylmäkiskoisuutta. Aina vain ihmisiä, jotka eivät piitanneet lapsistaan kylliksi pitääkseen niitä huostassaan, niin että nähkääs, sir, minunhan täytyi pitää siitä linnusta, kun se niin hartaasti koetti näyttää toiselle, kuinka kovasti se rakasti. Tietenkin ne ovat vain lintuja, mutta jos ne pitävät toisistaan tuolla tavalla, niin ovathan ne kai aivan kuin ihmiset vai mitä?"

"Jos joku rakastaisi minua sillä muotoa, herra McLean, niin enpä huolisi vähääkään siitä, minkä näköinen hän on tai kuinka hän liikkuu. Sitä minä vain ajattelisin, mitä hän tuntee minua kohtaan. Jos ne linnut tahtovat jäädä, niin minä pidän niistä juuri samaa huolta kuin muistakin kanoistani. Nauroinhan minä sille, mutta minusta se oli sittenkin niin perin pulska!"

McLeanin ilmeestä ei olisi voinut saada selvää, mutta pojan rehelliset silmät olivat niin hartaat, ettei hän voinut olla vastaamatta. "Olet oikeassa, Freckles. Se on hieno olento ja ainoa oikea todellinen kana mitä sinulla on. Tietysti se jää. Limberlostista se saa perheelleen oikean paratiisin. Ja nyt, Freckles, voit sanoa, mikä sinua on vaivannut kaiken kevättä? Sinä olet tehnyt tehtäväsi niin uskollisesti kuin kukaan voi pyytää, mutta enhän voi olla näkemättä, että jossakin kangertaa. Oletko väsynyt toimeesi?"

"Minä pidän siitä", vastasi Freckles. "Sydämeni melkein murtuu silloin, kun työmiehet tulevat raivaamaan rämettä ja säikyttämään kanani pois."

"Eivätköhän vain lie kirjat", vastasi Freckles. "Nähkääs, enhän ymmärtänyt sitä itsekään, ennenkuin härkäsammakko sen minulle tänä aamuna ilmaisi. En ollut kuullutkaan sellaisesta paikasta kuin tämä on. Enkä toisekseen olisi ymmärtänyt, millainen se on, jos olisin kuullutkin. Kun sitten joka päivä liikuin näiden ihanuuksien keskellä, alkoi minun niin hirveästi tehdä mieli oppia niitä tuntemaan ja tietämään niiden nimiä, että se kerrassaan kaiveli sisuani ja teki minut melkein sairaaksi, vaikka olin niin terve kuin olla saattaa. Tietysti minä koulussa opin lukemaan ja kirjoittamaan sekä piirustamaankin hieman, mutta ei siellä eikä missään muussa kaupungissa, jonka olen tullut näkemään, ollut mitään, mikä olisi saanut uneksimaankaan niin merkillisistä asioista kuin täällä on. Olenhan nähnyt puistoja — Herra varjele, ei niissä ole hajuakaan siitä, mitä on täällä Limberlostissa! Kaikki on minulle niin uutta ja outoa. En tiedä hiventäkään siitä kaikesta, mitä täällä näkee. Härkäsammakko käski minun 'hakea pois' niin selvästi kuin suinkin voi toivoa, ja kirjat ovat ainoa tie, vai mitä?"

"Tietysti", sanoi McLean itsekin kummastuneena siitä sydämellisestä helpotuksesta, jota tunsi. Tähän hetkeen asti hän ei ollut aavistanut, mitä hänelle olisi merkinnyt Frecklesistä luopuminen. "Olethan tarpeeksi edistynyt osataksesi omin päin ottaa selkoa asioista, jos sinulla vain on kirjoja, eikö niin?"

"Olenpa siitä varma", sanoi Freckles. "Minä opin kaikki, mihin oli tilaisuutta kunnalliskodissa, ja koulutukseni oli hyvä, mikäli sitä yleensä oli. Jälkeen neljännentoista vuoteni en näet saanut jatkaa. Laskento sujui aina hyvin, ja historiakirjani olivat niin rakkaat. Osasin ne melkein ulkoa. Mutta kielioppia en koskaan saanut menemään samaa kyytiä. Ne sanoivat, että se oli minussa synnynnäinen vika, tuo nurinkurinen puhuminen, ja jollei asia olisi ollut niinkään, niin olisin kai oppinut sen toisilta lapsilta, mutta minulla oli paras ääni kaikista sekä kotona että koulussa. Laulussa voitin ne kaikki. Minä olin aina esilaulajana, ja kerran eräs tarkastajista antoi minulle junarahan ja lähetti minut kaupunkiin laulamaan poikakuorossa. Opettaja sanoi, että minulla oli kaunein ääni kaikista, kunnes se kävi karheaksi, ja silloin hän päästi minut pois joksikin aikaa ja sanoi, että se tulisi takaisin niinkuin näihin aikoihin, ja niin minä tosiaan luulenkin palanneen, sir, sillä minä olen hiljan koetellut linjapolulla ja se tuntuu taas olevan heleä ja entistään koko joukon vahvempi. Se ja kanani ovat olleet ainoa seurani ja saavatkin olla, jos vain saan kirjoja ja opin tietämään, mikä minkin nimi on, ja mistä ne tulevat ja miksi ne menettelevät niin merkillisesti. Minulla on ollut senkin seitsemät kiusat siitä, että olen joutunut kaikkien näiden ihmeitten keskelle eikä ole niistä hajuakaan. Tahtoisin nyt kysyä teiltä, mitä jokunen kirja maksaisi ja olisitteko niin hyvä ja hankkisitte minulle sopivia kirjoja. Kai minulla on riittävästi rahaa?"

"Sinun ei tarvitse koskea pankkikirjaasi, Freckles", sanoi hän. "Kymmenen dollaria tämän kuukauden palkasta riittää hankkimaan sinulle kaikki, mitä näin alkuun on tarpeen. Minäpä kirjoitan tänään eräälle ystävälle Suurille Putouksille ja pyydän häntä valitsemaan sinulle parhaat ja lähettämään ne heti."

"En ole koskaan eläissäni omistanut kirjaa", sanoi hän. "Eivät edes koulukirjat olleet omiani. Hyvä Jumala, kuinka toivoin, että edes yksi olisi oikein omani. Eikö olisi mukava nähdä sahalintuni ja pienen keltaisen viikarini katsovan minuun kirjan lehdiltä, kun vielä tietäisin niiden oikeat nimet ja saisin lukea kaikki asiat niistä painettuina siihen sivuun? Kuinka kauan siihen menee, sir?"

"Kymmenessä päivässä sen pitäisi hyvästikin käydä", sanoi McLean. Sitten nähdessään pojan naaman venähtävän pitkäksi hän lisäsi: "Duncan saa hakea sinulle tuollaisen kymmenen bushelin pakkalaatikon, kun hän ensi kerran käy kaupungissa. Hän voi kuljettaa sen läntiselle veräjälle ja jättää sen mihin vain tahdot. Joutoaikasi voit käyttää täyttämällä laatikon kaikilla niillä lajeilla, joita keräilet, kunnes kirjat tulevat, ja sittenhän sinun sopii ottaa selko siitä, mitä sinulla on. Luulenpa, että voit löytää yhtä ja toista, minkä voin lähettää luonnontutkijoille kaupunkiin ja myydä sinun puolestasi; esim. sellaista kuin tuo tämänaamuinen siivekäs otus. Enhän minä tunne paljoakaan sitä maata, mutta eiköhän vain se lie ollut yöperhonen, ehkä harvinainenkin. Olen nähnyt niitä tuhansittain museoissa enkä koko luonnossa muista nähneeni ihmeellisempiä värejä kuin niiden siivissä. Minäpä toimitan sinulle perhoshaavin ja -laatikon ja näytän, kuinka luonnontieteilijät kiinnittävät hyönteisiään. Sinä voit hyvinkin saada kokoon kauniin kokoelman näitä rämeen kaunistuksia. Sopiihan sinun pyydystää joitakin erilaisia sääskiä ja perhosia, mutta minä en tahdo kuulla puhuttavan, että sinä tapat lintuja. Niitä suojelevat runsaat sakot."

McLean ratsasti pois, ja Freckles tuijotti hämmentyneenä hänen jälkeensä. Sitten hän ymmärsi yskän ja hymyili. Polulla seisoen hän pyöritteli sulkaa sormissaan ja mietti aamun tapahtumia.

"Ja eikö elämä olisi elämisen arvoista?" virkkoi hän ihmettelevin ilmein. "Suurin onnenpotkaus minun elämässäni! Aikanaan jotakin kyllä sattuisi tielleni, mutta enpä voinut milloinkaan uskoa, että näin suurenmoisia tulevaisuudentoiveita saattaisi ihmiselle tuottaa putoava sulka."

FRECKLES KATSOO URHOOLLISESTI VAARAA SILMIIN, JA UUSIEN KOKEMUKSIEN TIE AVAUTUU.

Duncanilla oli ensi kerralla palatessaan kaupunkimatkaltaan iso pakkalaatikko rattaitten perällä. Hän ajoi rämeen läntiselle veräjälle, nosti laatikon kannolle, jonka Freckles oli valinnut kauniilla, suojaisella paikalla, ja naulasi sen kiinni takana seisovaan puuhun.

"Aivan säälittää ajaa naula tähän puuhun", sanoi Duncan. "Minulla nyt ei ole aikaa tutkia sitä, mutta se näyttää aika arvokkaalta. No niin, naula ei tunge syvään, ja kun siinä on tuo laatikko lisäkkeenä, on se paremmassa turvassa, jos se sattuisi olemaan oikein hyödyllinen."

"On. Se näyttää voivan olla tuollainen hienosyinen kulta puu, josta tehdään komeita huonekaluja", vastasi Duncan.

Kun laatikko oli tukevasti paikallaan, teki Duncan kannesta oven ja kiinnitti sen saranoilla. Hän löi puuhun sinkilän, ruuvasi kiinni säpin ja antoi Frecklesille pienen munalukon, niin että hän saattaisi lukita aarteensa turvaan. Ylimmäs hän laittoi kirjoille hyllyn ja lopuksi peitti laatikon vahakankaalla.

Ensi kertaa nyt Frecklesin elämässä joku oli tehnyt noin paljon hänen mieliksensä, ja se lämmitti hänen sydäntänsä puhtaalla ilolla. Jos laatikon sisusta olisi jo ollut täynnä Limberlostin harvinaisimpia aarteita, ei hän olisi voinut olla onnellisempi.

Kun kookas ajuri astui taaksepäin katsoakseen työtänsä, virkkoi hän nauraen: "Siistiä, vaan ei prameaa, niinkuin McLean sanoo. Nyt ei muuta kuin vähän väriä päälle, ja meillä on astiakaappi, joka tekisi Saaran viheriäksi kateudesta. Saat nähdä, pojuseni, että se on vankka ja vedenpitävä, eikähän muuta kaivatakaan."

"Unia Duncan", sanoi Freckles. "En tiedä, miksi te olette niin hirveän hyvä minulle, mutta jos teillä on tuvassa jotakin työtä, jota minä voin tehdä teidän tai rouva Duncanin puolesta, milloin en ole vahtipaikallani, olisin minä hirveän onnellinen."

Duncan nauroi. "Ei sinun tarvitse tuntea mitään kiitollisuudenvelkaa, poikaseni. Ethän toki luule, että minä voisin hukata puolen päivää parasta ajoaikaa retuuttaakseni kaupungista laatikoita, joita sitten pynttäisin ja panisin pikku varani niiden sisustukseen."

"Tiesin kyllä, että herra McLean oli lähettänyt teidät", sanoi Freckles, ja hänen silmänsä laajenivat ja loistivat onnesta. "Hän on niin hyvä. Kuinka kernaasti tahtoisin tehdä jotakin, joka tuottaisi hänelle yhtä paljon iloa."

"No, kuuleppa, Freckles", sanoi Duncan, alkaen polvistuneena kerätä kapineitaan. "Enpä voi ymmärtää, että se pahoittaisi sinua, jos saisitkin kuulla, että sinä joka päivä teet jotakin, mikä miellyttää isäntää yhtä paljon kuin mikä muu tahansa, mitä voisit tehdä. Sinä olet tavattoman tunnollinen, poikaseni, ja rehellinen kuin kulta. McLean luottaa sinuun kuin jos olisit hänen omaa vertansa ja lihaansa."

"Tiedänhän minä sen", vastasi Duncan. "Muuten en tohtisi sitä sanoakaan. Ensi päivinä hän varoitti minua kertomasta sitä sinulle, mutta nyt hän ei välittäisi. Tiedätkö sinä, että jotkut näistä puista, joita sinä vartioit, ovat tuhantisen dollarin arvoisia?"

"Näetkös", sanoi Duncan, "siksi niitä täytyy niin tarkoin vartioida. Otetaan vaikka jokin visavaahtera — linnunsilmäksi sitä sanotaan tehtaalla, se kun on täynnä pikkuruikkusia oksia ja nystermiä, jotka näyttävät ihan linnunsilmiltä. Se sahataan levyihin, jotka eivät ole kirjoituspaperia paljon paksumpia. Sitten tehdään huonekalu huokeammasta puusta ja peitetään vaahteralla — vaneerilla, kuten sanotaan. Kun se on laitettu ja kiilloitettu, niin en koskaan ole nähnyt komeampaa. Meneppäs katsomaan johonkin huonekalukauppaan, kun ensi kerran joudut kaupunkiin. Sillä tavalla sahaamalla hienoksi saadaan päällystettä tuhansien dollarien arvosta yhdestä ainoasta puusta. Jos sinä et vartioi tunnollisesti ja Musta Jaakko puhaltaa muutamia, jotka hän on merkinnyt, on siinä menetetty enemmän rahaa kuin koskaan olet aavistanutkaan, poikaseni. Tässä eräänä iltana oli tuolla kämpällä joku hirtehinen vihjailemassa, että sinä voisit pettää isännän ja antaa Jaakon viedä puut salaa eikä siitä voisi kukaan tietää mitään, ennenkuin työmaa siirretään tänne."

Frecklesin kasvot karahtivat punaisiksi, kun hän kuuli tämän kavalan viittauksen.

"Ja isäntä", jatkoi Duncan, panematta merkille Frecklesin suuttumusta, "istui vain yhtä levollisena kuin lehmipaimen, ja sanoi: 'Minä annan tuhannen dollaria kenelle hyvänsä joka saattaa näyttää minulle vereksen kannon, kun tulemme Limberlostiin', niin hän sanoi. Muutamat miehet alkoivat silloin härnätä, että he kyllä joitakuita tapaavat. Niin että siitä näet, kuinka isäntä luottaa sinuun, pojuseni."

"Minä olen iloisempi kuin osaan ilmaista", sanoi Freckles. "Ja nyt minä aion marssia kaksin verroin, ettei kukaan pääse katkaisemaan yhtäkään puuta ja saamaan niin paljon rahaa."

"No, Herra armahtakoon!" päivitteli Duncan. "Taaskin ne skotlantilaiset ovat sotkeneet asioita! Tahtoihan McLean vain osoittaa sinulle luottamusta ja kunniaa. Ja nyt hän onkin luvannut runsaan palkinnon jollekin kurjalle konnalle, joka tahtoo syöstä sinut perikatoon. Minä tahdoin vain näyttää sinulle, minkälaiset ajatukset isännällä on sinusta, ja nyt olen toimittanut tuon taakan niskaasi. Kirotut skotlantilaiset! Ne ovat semmoisia tolvanoita!"

"Eikä!" murisi Duncan. "Ne etunenässä! Sekö hänen oli pakko panna hinta päästäsi, hyvä poika, sillä siksihän asia lopultakin kiertyy, eikä minun ole tarvis sitä julistaa sinulle. Me olemme molemmat tehneet sinulle pahaa ja molemmat tarkoittaneet kaikkein parasta. Sitähän minä aina olen sanonut Saaralle."

"Minä olen oikein ylpeä siitä, mitä olette kertonut, Duncan", puhui Freckles. "Tarvitsin kylläkin tuon varoituksen. Sillä kun kirjat tulevat, saattaisivat ne houkutella minut laiminlyömään työni, vaikka entistä suurempi valppaus on tarpeen. Kiitän teitä enemmän kuin osaan sanoa siitä, että annoitte minulle vihjauksen. Se voi kukaties olla pelastukseni. En jääkään nyt kotiin päivälliselle. Lähden tästä itäiselle linjalle, ja kun sieltä palaan kolmen korvissa, niin ehkäpä muorilla on minua varten lasi maitoa ja palanen haukattavaa."

"Katsos vain!" huudahti Duncan harmissaan. "Aiot lähteä tuolle seitsenpenikulmaiselle taipaleelle, vaikkei mahassasi ole hiventäkään ruokaa. Mitä minä sanoinkaan sinulle?"

"Te sanoitte, että skotlantilaisilla on kovimmat päät ja lempeimmät sydämet kaikista kuolevaisista", vastasi Freckles.

Duncan murahti puoleksi mielissään, puoleksi nyrpeillään. Freckles tarttui sauvaansa ja lähti linjatiellensä hilpeästi viheltäen, ja nyt hänellä oli tavattoman pitkä ohjelma puhallettavana.

Duncan harppasi suoraa päätä alakämpälle ja kutsuen McLeanin syrjään sana sanalta toisti äskeisen keskustelun ja sanoi lopuksi: "Ja mitä tapahtuneekin nyt tai vasta, älkää antako kenenkään uskotella, että Freckles ei ole pitänyt vahtia niin uskollisesti kuin kukaan."

"En luule, että mikään saa uskoani siihen poikaan horjumaan", vastasi
McLean.

Freckles vihelteli iloisesti. Hän valvoi toisella silmällä uskollisesti piikkilankaa. Toisen hän jakoi polun, langalla istuvain ystäväinsä ja taivaan välille, jolta etsiskeli hiljan tulleita asujamia. Hän oli nähnyt ne joka päivä niiden tultua, joko kiikkumassa pieninä mustina täplinä rämeen kohdalla taikka hyppimässä kantojen ja runkojen poikki hullunkurisella, vaappuvalla tavallaan. Milloin häneltä vain liikeni aikaa, pistäytyi hän suolle ja koetti hieroa ystävyyttä niiden kanssa, ja pian niistä tulikin kesyimmät hänen lukemattomista alamaisistaan. Ne kykkivät ja loikkivat puitten ja pensasten ylitse ja tassuttelivat hänen ympärillään, ja miten lähelle tahansa hän tuli, eivät ne lähteneet pakoon.

Pari viikkoa hän oli huomannut niiden säännöllisesti kiertelevän ilmassa Limberlostin kohdalla, mutta eräänä aamuna naaras puuttuikin ja vain iso musta koiras kyykötti taivaalla rämeen yläpuolella ikäänkuin vahtisotilas. Naaras ei ilmestynyt seuraavinakaan päivinä, ja Freckles kävi levottomaksi. Hän puhui siitä Duncanin vaimolle, joka rauhoitti häntä herättämällä sen sijaan iloisen toivon.

"No, poika, jos sinä kaipaat sitä naaraslintua, niin panen kymmenen yhtä vastaan, että se on turvassa", sanoi hän. "Se on muninut ja paraikaa hautoo, sinä houkka. Pidä silmällä koirasta ja pane merkille mihin se laskeutuu. Seuraa sitten ja etsi pesä. Jonakin pyhänä tulemme sitten kaikki katsomaan."

Neuvoa seuraten Freckles haki pesää. Koska nämä "kanat" olivat isoja kuin haukat, tirkisteli hän puitten latvoihin, niin että oli vähällä niskansa taittaa. Hänellä oli tiedossaan puolet varisten ja haukkain pesistä rämeellä. Ja tätä pesää hän nyt etsiskeli sen sijaan että olisi keräillyt tavaraa kaappiinsa. Pariskunnan hän tapasikin eräänä aamupäivänä samassa jalavassa, jossa oli tarkannut niiden armastelua. Iso musta koiras oli ruokkimassa eukkoaan; näin oli todistettu, että ne olivat pari, molemmat hengissä ja naaras epäilemättä paraikaa hautomassa. Tämän jälkeen Freckles etsi pesää entistä hartaammin, mutta kun hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä sitä hakea, eikä Duncan osannut keksiä avuksi mitään ajatusta, oli hän pesän löytämisessä nyt yhtä pitkällä kuin ennenkin.

Kerta palatessaan pitkältä päivämatkalta hän näki Duncanin lasten odottelevan paljoa lähempänä laaksoa kuin minne he tavallisesti uskalsivat tulla ja heidän hurjista huitomisistaan älysi, että jotakin oli tapahtunut. Hän pisti juoksuksi, mutta jo kuului hänen korviinsa huuto: "Kirjat ovat tulleet!"

Kuinka hän kiiruhti! Hän nosti nuorimman olalleen, toinen otti hänen sauvansa ja ruokakorinsa, ja kun he joutuivat perille, oli emäntä häärimässä ison laatikon kimpussa, juuri irroitettuaan kannen, ja istui sillä nyt nauraen.

"Sinä et saa pilkistääkään tänne, ennenkuin olet pessyt ja syönyt", sanoi hän. "Siellä on kaikki valmiina pöydällä. Jos pääset tämän puuhan alkuun, et saane nokkaasi irti siitä ennen maatapanon aikaa, enkä minä tahdo yökautta kuhnustella kiinni töissäni. Me olemme syöneet jo aikoja sitten."

Se oli kova paikka, mutta Freckles hymyili urhoollisesti. Hän siisti itsensä, nielaisi muutaman palan ja ehätti sitten paikalle niin innokkaana, että vaimo väistyi, vaikka sanoikin koko ajan vallan hyvin tienneensä, että illallinen menisi hukkaan.

Nostaen kannen he ottivat pakkauksen pois ja tapasivat laatikosta kirjoja, jotka käsittelivät lintuja, puita, kukkia, itikoita ja perhosia. Siellä oli myöskin muuan, jossa Frecklesin härkäsammakko näkyi ilmielävänä. Ja lisäksi siellä oli perhoshaavi, peltinen pönttö, syaniittipullo, puuvilla rasia, paketti pitkiä teräsneuloja hyönteisiä varten sekä kirje, joka selitti, mitä kaikki nämät esineet olivat ja miten niitä käytetään.

Vanhin poika teki härkäpyllyn joka merkillisyyden kunniaksi, ja koettaessaan seurata hänen esimerkkiään pikku veli keikahtikin syrjään ja siinä sätkytellessään loukkasi jalkansa kirveeseen, jolla äiti oli vääntänyt laatikon kannen auki. Se taltutti heitä, ja he kantoivat kirjat sisälle. Vaimo teki niille tilaa kaappinsa ylähyllylle, jossa ne olivat kaukana asiattomain pikku sormien ulottuvilta.

— Kun Freckles lähti vahtitoimeensa seuraavana aamuna, kiilteli uusi kirkas pönttö hänen selässään. Musta "kukko", nyt pelkkänä pilkkuna sinitaivaalla, näki sen välähdykset ja ihmetteli mitä se oli. Kokoon laskettu haavi riippui pojan käsikirveen sivulla, ja lintukirja oli pöntössä. Hän kulki pitkin linjaansa, tarkasteli huolellisesti joka jaksoa ja nuuski rajalinjan jokaista jalanmittaa, sillä hän oli päättänyt, ettei heittäisi työtään leväperään; mutta jos koskaan nuorukainen on "hitaasti kiiruhtanut", niin ainakin Freckles sinä aamuna. Kun hän viimein joutui sille paikalle, jonka oli raivannut ja ruokonnut laatikkonsa ympärille, paisui hänen sydämensä siitä ylpeydestä, että hänellä nyt oli niinkin paljon, mitä voi sanoa omakseen, ja hänen vilkkaat silmänsä nauttivat paikan kauneudesta.

Hän oli laittanut ison majan, jossa oli yhden seinän tasalla kaapin ovi. Kolmella sivustalla kapuilivat kauniit rykelmät villiruusuja puitten alemmille oksille. Seininä oli osaksi katinjuustoja, osaksi leppiä, orapihlajoita, salavia ja kuusamia. Täytteenä oli alhaalla tiiviisti vaaleanpunaisia kalmioita ja keltaisia juhannusruohoja, ja hajupihkalta tuoksuvat humalavieraan lonkerot punoivat kaikki yhteen. Yhdeltä sivulta alkoi heti räme, ja siinä kasvoi osmankäämiä kosolta. Niiden eteen hän oli istuttanut rivin vesihyasintteja vähäistäkään rikkomatta niiden taivaansinistä kukintaa, ja missä maa hieman kohosi, siihen hän oli sijoittanut sarjan tulikukkia, jotka olivat puhkeamassa.

Vasemmalla hän oli keksinyt luonnon omituisesti järjestämiä puita, jotka tapailivat pilviä ja olivat asettuneet vähitellen kapenevaksi kujaksi, niin että siinä oli pitkä avoin käytävä, joka päättyi rämeen pimeihin syvyyksiin. Pieni tausta pensaita, jotka keskellä lahoavia puunrunkoja tunkivat esille tasaisesta sammalpeitteisestä tanteresta, teki helposti käsitettäväksi, minkä tähden Freckles oli nimittänyt tämän paikan "tuomiokirkoksi", vaikkei koskaan ollut kuullut sanottavan, että "lehdot olivat Jumalan ensimmäiset temppelit".

Kahden puolen niitä puita, jotka olivat ensimmäisenä holvikaarena tässä hämärässä lehtokujassa, hän oli istuttanut sanajalkoja, jotka ylenivät jo puoleen miehenmittaan näinkin varhaiseen vuodenaikaan, ja niin taidokkaasti oli työ tehty, ettei niistä ainoakaan alkanut siirrosta nuokkua. Vastapäätä hän raivasi palasen maata ja järjesti siihen kukkalavan. Hän täytti toisen pään kaikenlaisilla hienoilla, hennoilla köynnöksillä ja saniaisilla, joita hyvin sopi siirtää. Itse lava kimmelsi tuhansin värein ja vivahduksin. Sinne hän sijoitteli hempeitä lemmikkejä ja sinisilmäisiä sisyrinchium-lajeja rinnatusten. Hän istutti sinikelloja, sinisiä, valkoisia ja keltaisia orvokkeja, villejä kurjenpolvia, kardinaalikukkia, akileijoja, punertavia käärmeenkieliä, voikukkia, kirjavia koisoja ja kämmeköitä. Oli siellä myös rätvänöitä, mokkasiinikukkia, sinivuokkoja, ketunhäntiä ja kaikkia muita Limberlostin kasveja, joissa oli kukkia tai nuput lupasivat kukintaa. Joka päivä kokoelmaan lisättiin jokin uusi kappale. Tämä paikka olisi saanut kasvitieteilijän haltioihinsa.

Polun puolelle hän jätti pensaat tiheiksi, jotta ne kätkisivät hänen tarhansa, ja kulki sinne pitkin kapeaa käytävää, jonka oli Duncanin kanssa raivannut laatikkoa paikalleen pantaessa. Hän nimitti sitä "paraatikäytäväksi", vaikka koetti kaikin mokomin sitä salata. Hän laitteli maalais-istuimia muutamien puiden väliin, tasoitti maata ja peitti sen paksusti rehevällä, raskaalla, villaisella sammalella. Kaapin ympärille hän istutti elämänlankoja, punakoisoja ja villejä viiniköynnöksiä ja ohjasi niitä ylöspäin, niin että kaappi melkein peittyi niihin. Joka päivä hän istutti uusia kukkia, leikkeli tunkeilevia pensaita ja muokkaili toisia, kunnes sai niistä mieleisiään. Ylpeä hän oli majastaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka yllättävän kauniilta se tuntuisi jokaisesta, joka ei ollut nähnyt, kuinka se vähitellen valmistui.

Tänä aamuna Freckles kulki suoraan kaapilleen, avasi sen ja pisti sinne tavaransa ja päivällisruokansa. Hän istutti uuden kasvin, jonka oli löytänyt polun reunasta, otti esiin sangon siitä nurkasta, jossa sitä säilytti, nosti vettä läheisestä lammesta ja kasteli sillä sekä maton että kukat.

Sitten hän tarttui lintukirjaansa, istuutui mukavaan asentoon penkille ja tyytyväisyydestä syvään henkäisten haki esille osaston "K". Hän sivuutti "kaakurin" ja "kiurun" ja siirtyi alemmas sivua, kunnes hänen kiihkosta vapiseva sormensa pysähtyi nimeen "korppikotka".

"Jaa, mutta me emme pyydystä tavallisia hiirihaukkoja. McLean sanoi 'kanoja', ja mitä hän sanoo, pitää paikkansa."

"Yleinen etelässä. Toisinaan saa Varis-Jukan nimen. Lähin sukulainen on
C-a-t-h-a-r-t-e-s A-t-r-a-t-a."

"— — eurooppalainen laji: Faraon kana. Tavataan toisinaan Virginiassa ja Kentuckyssä saakka pohjoisessa —"

"Ja toisinaan kauempanakin", lisäsi Freckles, "koska olen nähnyt niitä täällä Indianassakin ja aivan näiden kuvien kaltaisina, niin että ihan voin nähdä ison 'kukkoni' kurkottavan kaulaansa, jotta kutkuttaisin sen korvia. Entä sitten?"

"— tavallisen kalkkunanmunan kokoisia, mutta muodoltaan kuin kanan, runsaasti suklaankarvaisia pilkkuja… ontoissa puissa tai kannoissa."

"Voi peeveli. Enkö olekin töllistellyt ihan hullusti? Olisi pitänyt kaiken aikaa tirkistellä maanrajaan. Nyt on kaikki tehtävä uudestaan, mutta mitä pikemmin aloitan, sitä pikemmin kai ne löydän."

Freckles pisti kirjan talteen kasteli savunuotiota, jota ilman moskiitit olisivat tehneet rämeen melkein sietämättömäksi, otti sauvansa ja eväänsä ja lähti linjalle. Hän istuutui puunrungolle, söi päivällisaikaan ja joi viimeisen vesitilkkansa. Kesäkuun helle alkoi paahtaa. Rämeen länsiosassakin, jossa sisämaasta tuleva tuuli oli helpotuksena, oli keskipäivällä tukala olo.

Hän pyyhkäisi muruset polviltaan ja istui hetken leväten ja katsellen taivaalle nähdäkseen, asustiko hänen iso "kukkonsa" siellä ylhäällä. Mutta äkkiä hänen katseensa palasi maahan, sillä polulta kuului lähenevän askeleita, jotka eivät olleet McLeanin eikä Duncanin — eikä siellä ollut koskaan kuulunut toisia. Frecklesin sydän jyskytti kiivaasti. Hän sipaisi kerkeästi vyötään tunnustellakseen, olivatko revolveri ja käsikirves paikallaan, tarttui sauvaan ja pani sen poikkipuolin polvilleen — ja jäi sitten tyynesti odottamaan. Oliko tulossa Musta Jaakko tai joku vieläkin pahempi? Terästääkseen hermonsa hänen täytyi tehdä jotakin, ja siksi hän suipensi huulensa ja alkoi viheltää säveltä, jota oli heleällä äänellään johtanut joka vuosi kunnalliskodissa joululauluja harjoitettaessa.

Hänen vilkas iiriläinen mielensä älysi samassa asian naurettavan puolen, ja hän purskahti nauruun, joka oikein tuntuvasti vahvisti häntä.

Pensasten läpi hän näki vilaukselta tulijan hahmon. Hänen sydämensä riemastui, sillä se oli muuan työläisistä. Wessner oli ollut hänen kumppaninsa makuulavalla sinä iltana, jolloin hän oli tullut pitkin telatietä. Hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin kenen muun tahansa McLeanin miehistä. Se ei ollut mikään hirsivaras. Epäilemättä isäntä oli lähettänyt hänet tuomaan jotakin sanaa. Freckles hypähti pystyyn ja huusi hänet iloisesti tervetulleeksi.

"No sepä on hauskaa, että olen tervetullut", sanoi Wessner ja melkein näytti henkäisevän helpotuksesta. "Olemme kuulleet siellä kämpällä, että sinä olet niin hiivatin närkäs, ettet siedä ihmistä metrinkään päässä linjalta."

"Enkä siedäkään", vastasi Freckles, "jos se on joku tuntematon, mutta tehän tulette McLeanin luota, eikö niin?"

Freckles puristi sauvaansa, niin että rystyset alkoivat punertaa.
"Tosissanneko niin sanotte?" kysyi hän mitä kohteliaimmin.

"Niinpä kylläkin", sanoi Wessner. "Ja niin sanoisi joka mies työmaalla jolleivät olisi liika suuria pelkureita sanoakseen mitään, paitsi ehkä tuo vanha hölmö skotlantilainen, Duncan. Puristaa hengen meistä kaikista. Teettää työtä kuin koirilla ja maksaa nälkäpalkkoja ja itse käärii kokoon miljoonia ja elää kuin prinssi."

"Wessner", sanoi hän pontevasti, "mitäs sitten valehtelette, kun siitä valeesta pääsette? Onhan joka mies työmaalla vahva ja terve ja saa palkan ansionsa mukaan, ja kohtelu on sellaista kuin herrasmieheltä saa. Mitä tulee siihen, että isäntä eläisi kuin prinssi, niin syöhän hän samaa ruokaa kuin te joka siunattu päivä."

Wessner ei ollut syntynyt diplomaatiksi, mutta huomasi nyt olevansa väärällä tiellä ja yritti toista.

"Mitäs arvelisit, jos saisit aimo rahaläjän tarvitsematta kättäkään nostaa?" kysyi hän.

"Hm!" sanoi Freckles. "Oletteko ollut Chikagossa ja keinotellut vehnäkaupoissa, niin että nyt tahdotte antaa minulle ystävällisen vihjauksen, kuinka minun pitäisi sijoittaa rahani?"

"Kuulehan, veli hopea", sanoi hän, "jos sallit minun antaa sinulle viittauksen, niin voin auttaa sinua tienaamaan viisi sataa käteistä eikä sinun tarvitse poiketa askeltakaan polultasi."

"Älkää pelätkö, vaan puhukaa suu puhtaaksi", sanoi hän. "Paitsi lintuja ja eläimiä ei Limberlostissa ole kristinsielua, ellei joku teidän kaltaisianne hiiviskele häiritsemässä laillisten asujanten rauhaa."

"Ei kukaan minun ystävistäni ole täällä", vastasi Wessner. "Ei kukaan tiedä minun tulleen paitsi musta — tarkoitan, eräs ystäväni. Jos tahdot kuulla järkeä ja toimia viisaasti, voi hän tulla sinua tapaamaan, mutta se ei ole välttämätöntä. Me voimme sopia kaikesta mitä tarvitaan Juoni on niin lemmon helppo ja yksinkertainen."

"Niinpä lienee, koska te olette sitä johtamassa", sanoi Freckles. Mutta hän huoahti helpotuksesta kuullessaan, että he olivat kahden kesken.

Wessneriin ei mikään pystynyt. "Lyödäänpä vaikka vetoa. Ajattelehan nyt, Freckles. Tässä aherretaan kuin orjat ja palkkana on vaivaiset kolmekymmentä dollaria kuussa, mutta nyt tarjoutuu tilaisuus siepata viisi sataa yhdessä päivässä. Ethän sinä suinkaan voi olla niin hullu, että heität ne menemään?"

"No kuinka te olette tuumineet; että varastaisin ne rahat?" kysyi
Freckles. "Vai pitääkö minun vain löytää ne linjaltani?"

"Niin juuri, Freckles", tokaisi hollantilainen. "Sinä saat vain löytää ne. Sinun ei tarvitse tehdä mitään, ei tietää mitään. Sinä määräät vain jonkun aamun, jolloin käyt pitkin rämeen läntistä puolta, ja sitten käännyt ympäri ja tulet takaisin samaa tietä, ja rahat on sinun. Voiko mikään olla sen helpompaa, häh?"

"Riippuu kokonaan miehestä", sanoi Freckles. Leivon liverrys pilvissä heidän yllänsä ei ollut herttaisempi kuin hänen äänensä. "Toisista se tuntunee helpolta kuin hengitys, eikä toisia voisi siihen pakottaa, vaikka puristaisi viimeisen veren heidän sydämestään. Enkä minä ole sellainen mies, joka lähden mokomaan hommaan side silmillä, sillä nähkääs, haiskahtaahan se isännän luottamuksen pettämiseltä, ja minä olen palvellut häntä niin uskollisesti kuin osaan. Teidän täytyy selittää juttu minulle niin, että sen oikein ymmärrän."

"Sehän on niin vietävän yksinkertainen", toisti Wessner, "etten oikein kehtaa niin yksinkertaista asiaa selittääkään. Sinähän tiedät, että jotkut puut täällä ovat kerrassaan kuin kultakaivoksia. Varsinkin kolme. Kaksi on sisempänä, mutta yksi aivan kiinni linjassa. Niin, siihenhän se vanha hupsu skotlantilainen isäntäsi omin käsin naulasi piikkilangan kiinni. Ei hän edes hoksannut, että puu oli kuorittu, eikä nähnyt mikä se puu oli. Jos tahdot pysyä tällä puolen vain yhden päivän, niin ehdimme sen kaataa ja lastata ja laittaa kuntoon ajaaksemme sen illalla pois. Seuraavana aamuna sinä voit sen keksiä, ilmoittaa ja olla innokkaimpana miehenä meitä hakemassa. Kyllä me tiedämme, minne se viedään hyvään turvaan. McLean on näet lyönyt parin miehen kanssa vetoa siitä, ettei Limberlostista löydy ainoatakaan verestä kantoa. Todistajia on kyllä, jotka voivat vannoa, ja minäkin tiedän kolme sellaista. Siinä on tuhat käteistä, ja tuo puu on ainakin saman arvoinen. Jaa-a, oikea kultakaivos se on, sen minä sanon, ja juuri viisi sataa siitä on sinun. Vaaraa ei sinulla ole lainkaan, sillä McLeanin sinä olet niin kerrassaan pimittänyt, että voit myydä vaikka koko rämeen, eikä hän hitustakaan epäile sinua. Mitäs tuumaat?"

"Ei, ei olekaan!" vastasi Wessner. "Jos todella tahdot ruveta mieheksi ja pitää varasi, niin voit napata viisi kertaa niin paljon viikossa. Ystäväni tietää tusinan verran toisia puita, jotka voisimme korjata talteen muutamassa päivässä eikä sinun tarvitsisi muuta kuin pysyä poissa näkyvistä. Sittenhän voisit ottaa rahasi ja haihtua jonakin yönä ja ruveta jossakin muualla elämään herroiksi. Mitä sinä sellaisesta meinaat?"

"Olisipa se oiva jutkaus isännälle", sanoi hän, "kun varastaisi häneltä juuri saman tavaran, jonka hän on uskonut vartioitavakseni, ja saisi palkan koko talvelta aivan ilmaiseksi. Ja tehän lupaatte maksaa tuhottoman korkean palkinnon, minä kun saisin viisi sataa noin yksinkertaisesta pikku hommasta. Tosiaankin te kohtelette minua kerrassaan kuninkaallisesti. Sehän on suurellisempaa kuin koskaan olen odottanut. Seitsemäntoista senttiä olisi jo hyvä maksu. Sitä täytyy pohtia oikein tarkasti. Mutta odottakaa tässä hetkinen, kunnes käväisen suolla, ja sitten seuraan teitä aukeamalle ja annan vastauksen."

Freckles kohotti riippuvia pensaita ja juoksi kaapilleen. Hän riisui kupeeltaan pöntön ja pisti sen ynnä kirveen ja revolverin kaappiin. Avaimen hän sujahutti taskuunsa ja palasi Wessnerin luo.

Raudalle kalskahti hänen äänensä, ja hän komensi kuin solvaistu kenraali. "Tahdotteko heittää jotakin päällänne?" kysäisi hän.

Wessner näytti niin lopen hämmästyneeltä kuin olikin. "En mitään,
Freckles."

"Olkaa hyvä ja mainitkaa minua nimellä herra McLean", kivahti toinen. "Hyväilynimeäni saavat vain ystäväni käyttää. Saatte kääntää selkänne päin aurinkoa tai ottaa minkä edun vain mielitte."

"Minä aion", selitti Freckles asiallisesti, "suomia kappaleen helvettiä teistä ulos, ja pysäyttäköön pyhä neitsyt käteni, ennenkuin olen teistä tehnyt ruumiin, sillä raatonne oksettaisi kanojanikin."

Aamulla oli Wessnerin käyttäytyminen työmaalla antanut siksi kouraantuntuvan aiheen hänen erottamiseensa, että Duncan pujahti McLeanin luo ja kuiskasi: "Ajatelkaapa poikaa, sir!"

McLean kävi niin levottomaksi, että tuntia myöhemmin nousi tammansa selkään ja ajoi Wessnerin jäljestä tämän kotiin "Villikissankoloon", mutta sai siellä tietää vain, että mies oli lähtenyt vähäistä varemmin Limberlostiin päin. McLean ratsasti edelleen täyttä karkua. Kun Saara Duncan kertoi hänelle, että muuan mies, johon Wessnerin tuntomerkit sopivat, oli mennyt pitkin rämeen länsilaitaa puolenpäivän tienoissa, jätti hän tammansa eukon hoitoon ja jatkoi matkaa jalan. Kuullessaan ääniä hän pujahti suolle ja hiipi hiljaa lähemmäs ja saapui juuri kuulemaan Wessnerin valittavan: "Mutta enhän minä voi tapella sinun kanssasi, Freckles. Minä en ole tehnyt sinulle mitään. Sitäpaitsi olen paljon isompi sinua, ja sinullahan on vain toinen käsi."

Johtaja heitti takin yltään ja kyykistyi pensasten väliin, valmiina juoksemaan esiin, mutta kuullessaan Frecklesin äänen hän pidätti itsensä nähdäkseen, minkä verran pojassa oli ramua.

"Mitä siinä kulutatte kallista aikaani laskemalla käsiäni!" ärähti Freckles. "Asiani voima korvaa kyllä jäsenteni heikkouden, eikä sillä väliä, minkä kokoinen on pelkurimainen varas. Kun minä hyökkään kimppuunne, niin uskotte kaikkien Limberlostin villikissain päässeen irti, ja mitä asiaani tulee… Minä nukuin kanssanne, Wessner, sinä yönä, kun olin tullut telatietä likaisena maankiertäjänä ja vailla ystäviä, ja johtaja otti minut hoiviinsa, pesetti, puetti ja ruokki minua, ja antoi minulle kodin ja rakkautta ja hellyyttä ja sellaisen isännän, jota voi totella, ja rehellisesti ansaittuja rahoja pankkiin. Hän luottaa minuun täydellisesti, ja sitten tulette te, saastainen konna maantien ojasta, ja solvaatte minua, joka olen kunniallinen iiriläinen gentlemanni, kun vihjailette, että minä muka sulkisin silmäni ja pysyisin alallani, sillä välin kun te rosvoatte häneltä mitä minä olen palkattu vartioimaan, ja sitten esiintyisin valehtelijana hänen edessään ja ikuisesti mustaisin sieluni. Te kirottu konna", raivosi Freckles, "käykää tappeluun, ennenkuin unohdan herrasmiehen tavat ja halkaisen törkeän kallonne kepilläni!"

Wessner peräytyi askeleen mutisten: "Mutta minä en tahdo satuttaa sinua, Freckles."

"Vai ettekö", kiljui poika vihasta kuohuen. "Ette sitten ole minun kaltaiseni, sillä minä aivan kuollakseni himoitsen iskeä kynteni teidän naamaanne."

Hän hyökkäsi esille, ja kun Wessner koetti puolustautua iskemällä, pujahti hän tämän käsivarren alitse kuin tappelukukko ja jymähytti nyrkkinsä vasten hänen sydänalaansa, niin että mies voihkien kyykistyi kaksin kerroin.

Ennenkuin Wessner ehti oikaista itsensä, oli Freckles jo taas hänen kimpussaan ja tappeli kuin villityin peto mikä koskaan on lähtenyt viheriältä saarelta. Hollantilainen jakeli voimaiskuja, jotka toisinaan sattuivat ja pahasti huojuttivat Frecklesiä, mutta toisinaan osuivat harhaan, ja silloin hän itse niiden voimasta hoippui monta askelta. Freckles ei pystynyt lyömään puoleksikaan niin lujasti kuin vastustajansa, mutta hän vastasi kolmella sivalluksella hollantilaisen yhteen. Tässä oli Frecklesillä hyvä apu valppaasta vartioimisestaan linjalla, raskaan sauvan alituisesta heiluttamisesta ja kaikenlaisten säitten karkaisusta, sillä hän oli sitkeä ja ketterä. Hän hyökkäili, kyykisteli ja väisteli. Ensimmäisten viiden minuutin aikana hän sai pelottavia paukkuja. Mutta sitten Wessnerin hengitys alkoi viheltää hampaitten välitse, jota vastoin Freckles vasta oli päässyt alkuun. Hän hypähti taaksepäin kimakasti nauraen.

"Lempo soi, aikooko teidän ylhäisyytenne viheltää minulle hieman tanssimusiikkia?" huusi hän.

Piu! suhahti hänen nyrkkinsä Wessnerin kasvoihin, ja samalla hän vilahti vähän matkaa ohitse.

"Olisitteko ehkä hyvä ja lurittaisitte vähän vilkkaammin?" huohotti hän ja läimäytti vastustajaa korvalle, hypäten taas heti taaksepäin. Wessner huitaisi häntä kohti sokeassa raivossa. Äkäten tilaisuuden Freckles unohti säällisen sodan lait ja potkaisi häntä raskaalla saappaallaan mahaan, jolloin toinen lysähti kokoon ja kaatui maahan. Vilauksessa Freckles oli hänen päällään. Vähään aikaan ei McLean voinut nähdä mitä tapahtui. "Apuun! Lähde apuun nyt!" komensi hän itseään, mutta niin voimakas oli hänen halunsa nähdä pojan voittavan yksin, ettei hän voinut liikahtaa paikaltaan.

Viimein Freckles hyppäsi pystyyn ja harppasi taaksepäin. "Seis!" kirkui hän kuin vimmattu. "Nouskaa ylös, herra Wessner, älkääkä pelätkö, että siitä suutun. Minä sallin teidän käyttää ylimääräistä kättäkin ja yhtäkaikki höyhennän teidät oikein mielikseni. Kuulitteko, että määräsin väliajan? Tahdotteko nousta ja jatkaa ottelua?"

Ponnistellessaan seisaalle Wessner näytti tappotanterelta, sillä hänen vaatteensa olivat siekaleina ja kädet ja kasvot vuotivat verta.

"Oo, oletteko?" ulvoi Freckles. "Sitäpä ette te määrää. Te tulette tänne minun maalleni, valehtelette minulle isännästäni ja yllytätte minua suorastaan varastamaan hänen taskuistaan. Tahdotteko nyt nousta ja ottaa rohtonne kuin mies vai työnnänkö sen alas kurkkuunne kuin pikku lapselle? Minä en ole saanut tarpeeksi. Nythän olen vasta päässyt alkuun. Pitäkää varanne siinä!"

Hän karkasi Wessnerin kimppuun ja kaatoi hänet maahan. Hän leipoi ja mukiloi vastarintaan kykenemätöntä miestä, kunnes tämä makasi velttona eikä voittaja enää jaksanut kättänsä nostaa. Sitten hän nousi ja peräytyi henkeään vetäen. Saatuaan vähän ilmaa keuhkoihinsa hän kiljahti: "Seis!" Mutta Wessner makasi liikkumattomana.

Freckles tarkkasi häntä tutkivin silmin ja näki lopulta, että mies oli kerrassaan lamassa. Hän kumartui uhrinsa puoleen, tarttui häntä niskaan ja kiskaisi hänet seisomaan polvilleen. Wessner oli näöltään kuin suomittu koira ja lisää kuritusta peläten pyrskähti säälittävään itkuun, niin että kyyneleet pieninä purosina huuhtelivat verta ja lokaa hänen poskiltaan. Freckles peräytyi taaskin ja katseli tuikeasti Wessneriin, mutta äkkiä vihainen katsanto ja rumentavan vastenmielinen puna katosi pojan kasvoilta. Hän sipaisi kädellään ohimossa olevaa naarmua, josta valui hieno punainen juova, ja pyyhkäisi hiukset keveästi otsaltaan. Kasvot saivat samassa viattoman keruubin ilmeen, ja ääni oli kuin hautovalla kyyhkysellä, mutta silmissä tuikki ilkamoiva koirankuri.

Hän silmäili ympärillensä, kunnes huomasi sauvansa, otti sen ja pyöritti sitä kuin rummunlyöjä, tuikkasi sen lokaan pystyyn ja marssi Wessnerin luo varpaillaan, konemaisesti, ikäänkuin tanssinukke. Kumartuen miespoloisen puoleen Freckles kiersi käsivartensa hänen ruumiinsa ympärille ja auttoi hänet jalkeille.

"Varovasti nyt", huomautti hän, "olkaa varovainen, Freddy, muutoin voitte satuttaa minua".

Hän kaivoi takataskustaan nenäliinan ja kuivasi hellästi Wessnerin silmät ja nenän.

"Tule, Freddy poikaseni", kehoitti hän Wessneriä, "pikku poikain on jo aika lähteä kotiin. Minulla on työni tehtävänä enkä voi pitää sinulle seuraa enää tänään. Tule takaisin huomenna; jollet ole vielä saanut tarpeeksesi, niin otetaan näytäntö uudelleen. Älähän nyt tuijota minuun noin hurjasti. Tekisi mieleni syödä sinut, mutta ei ole varaa. Säästöni ovat kunnialliset ja hitaasti tulevat, eikä minulla ole rahoja kaikkeen siihen karvasveteen, mikä olisi nieltävä saadakseni sisälmykseni sinusta puhtaiksi."

Taaskin tunsi McLean tarvetta sekaantua jupakkaan. Freckles peräytyi, kun Wessner horjuen kuin tukkihumalassa lähti polulle; hän oli todella sen näköinen kuin jos villikissat olisivat häntä raastaneet.

Sauva lennähti korkealle ilmaan, ja siepaten sen taas kiinni niin taitavasti kuin oli pitkällä harjoituskaudellaan oppinut poika pyöritti sitä hetkisen, työnsi otsalta tuuheat hiuksensa ja läksi seuraamaan Wessneriä. Mutta kun Freckles oli iiriläinen, ei hän voinut olla ääneti, ja nyt raikahti hänen heleä tenorinsa, vaikka ääni toisinaan pahasti pettikin, kun oli vaikea hengittää.

Se poika Hollannist', se poika Hollannist'. Ei koskaan poika Irlannist' apua huuda hädissään, vaan poika Hollannist', vaan poika Hollannist'.

Wessner kääntyi ja mutisi: "Miksi sinä seuraat minua? Mitä sinä vielä aiot?"

Freckles haastoi koko Limberlostin todistamaan. "Mikä kiittämätön otus! Minä kun tässä näen vaivaa ja yritän näyttää hänelle tietä alueeltani sotilaallisin kunnianosoituksin."

Sitten hän täydellisesti muutti nuottia ja lisäsi: "Minäpä sanon syyn, Freddy. Isäntä, näetkös, saattaa minä hetkenä hyvänsä tulla ratsastaen tätä tietä, ja hänen pieni tammansa on niin vauhko, että jos se arvaamatta keksisi sinut tuollaisessa tilassa, se pysähtyisi niin äkkiä, että herra McLean lentäisi suinpäin sen kaulan ylitse. En tahdo sillä suinkaan halventaa tamman makua", lisäsi hän kiireesti.

"Sellaiset kiitokset jalomielinen teko aina saa", puhui hän. "Tässä minä laiminlyön toimeni turvatakseni kotimatkasi ja sinä puhut minulle noin hirveitä sanoja. Freddy", kysyi hän tiukasti, "tahdotko, että saippuoin kitasi? Sinä et näytä sitä älyävän, mutta jos töksähtäisit herra McLeanin eteen nykyisessä tilassasi, enkä minä saisi selittää asioita, niin hän ehkä kiskoisi maksan ulos nahoistasi, etkä toki tahtone, että niin hieno herra näkisi sen olevan valkoisen."

"No, katsokaa nyt sen miehen tapoja!" päivitteli Freckles. "Lähtee tiehensä kiittämättä kaikesta siitä vaivasta, mitä olen nähnyt häntä huvittaakseni."

Freckles pyöritti keppiänsä ja seisoi kuin sotilas "asennossa", kunnes Wessner oli päässyt pois aukeamalta, mutta se olikin näytännön viime kohtaus. Kun poika kääntyi takaisin, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja jäsenet vapisivat. Hän huojui kaapilleen, avasi sen ja otti esiin palasen liinakangasta. Hän kostutti sitä veteen, istuutui penkille ja pyyhki verta ja lokaa kasvoiltaan, ja henki kulki vinkuen yhteenpurtujen hampaiden lomitse. Kaikesta ponnistuksesta huolimatta hän värisi kivusta ja kiihtymyksestä. Hän otti oikean hihansa napit auki ja kääntäen sen ylös paljasti siniviiruisen, vahankarvaisen silvotun käsivartensa, joka oli koko pahasti kolhitun näköinen, sillä verta tihkui monesta pienestä reiästä. Siihen oli näet Wessnerin onnistunut iskeä hampaansa. Nähdessään käsivartensa tilan hän antoi itselleen anteeksi sen potkun, jonka oli täräyttänyt Wessnerin mahaan, ja kirosi sydämensä pohjasta.

"Antakaa anteeksi, sir", sanoi hän. "Varmaankin käsitätte, että luulin olevani yksin."

McLean painoi hänet varovaisesti takaisin penkille ja kumartuen hänen puoleensa avasi sidekotelon, jota kuljetti mukanaan yhtä säännöllisesti kuin revolveriaan ja kelloaan, sillä haavoja ja vammoja sattui joka päivä työläisten kesken.

Hän tarttui loukattuun käsivarteen, kääri hihan ylös, hautoi ja sitoi haavat. Hän tutki Frecklesin päätä ja ruumista ja pääsi varmuuteen siitä, että mitään vakavaa vauriota ei ollut tapahtunut, vaikka pojan osaksi tullut julma pitely ihan hirvitti isäntää. Sitten hän sulki kotelon, pisti sen taskuunsa ja istuutui Frecklesin viereen. Komeana hänen ympärillänsä avautui paikan kuvaamaton kauneus, mutta hän näki vain kärsivän pojan, joka diplomaatin tavoin oli houkutellut esille haluamansa tiedot, kysellyt kuin tuomari, taistellut kuin turkkilainen ja juhlinut voittoaan kuin paras paholainen.

Kun tuska vaimeni ja Frecklesin sydämen jyskytys tasaantui, katsoi hän syrjäsilmällä isäntäänsä. Mitenkä oli McLean tullut paikalle ja kuinka kauan hän oli siinä ollut? Poika ei tohtinut sitä kysyä. Viimein hän nousi, meni kaapilleen, otti revolverin ja piikkilanka-sakset ja sulki oven. Sitten hän kääntyi McLeaniin.

"On", vastasi McLean, "on minulla, ja sinun on säntilleen noudatettava niitä. Anna minulle nuo sakset ja mene suoraan kotiin. Sukella kuumimpaan kylpyyn, minkä nahkasi voi kestää ja sitten heti vuoteeseen. Nyt nopeaan!"

"Herra McLean", sanoi Freckles, "minun täytyy mainita teille se ikävä asia, että iltapäiväretki linjalla vielä on tekemättä. Nähkääs, minä olin juuri lähdössä, ja se tapahtui oikeaan aikaan, kun tänne saapui muuan herrasmies, ja me jouduimme kuumanpuoleiseen väittelyyn. Asia on meidän kesken joko lopussa tahi vasta aivan alullaan, mutta miten lieneekään, myöhästynyt minä olen, niin etten ole päässyt lähtemään vielä vuorolleni. Täytyy mennä heti paikalla, sillä eräs puu minun täytyy löytää ennen päivän laskua.

"Sinä urhoollinen pikku hupsu!" murisi McLean. "Ethän sinä voi tehdä matkaasi. Epäilen, pääsetkö edes Duncanille asti. Etkö itse tunne, milloin olet ihan lopussa? Sinä menet maata; minä päätän työsi."

"Ei koskaan!" väitti Freckles. "Olinhan minä vähän niinkuin lopussa äsken, minuutti sitten. Mutta nyt olen jälleen kunnossa. Nuo ratsastussaappaat ovat aivan liika matalat. Päivä on helteinen ja matkaa runsaasti seitsemän peninkulmaa, sir. Ei koskaan!"

Ojentautuessaan ottamaan saksia hän kaatui maahan ja silmät painuivat umpeen. McLean nosti hänet lepäämään sammalille ja käytti hajusuolan apua. Kun Freckles palasi tajuihinsa, kiiruhti McLean Duncanin asunnolle ja käski vaimon laittaa valmiiksi kuuman kylvyn ja tuomaan vajasta Nellien. Kunnon eukko täytti heti pesukattilan vedellä ja pisti alle räiskyvän tulen. Sitten hän siirsi tallisammion alustaltaan ja vieritti sen keittiöön.

Kun McLean palasi taluttaen Nellietä ja pidellen Frecklesiä sen selässä, oli eukko jo valmiina apuun. Johtajan kanssa hän laski Frecklesin ammeeseen ja valeli häntä kuumalla vedellä, kunnes poika vallan kiemurteli. He valelivat, hieroivat ja harjasivat häntä. Sitten he päästivät kuuman veden pois ja tukkivat hänen hikireikänsä kylmällä.

Viimein he nostivat hänet lattialle ja hieroivat, takoivat ja leipoivat häntä, niin että hän rukoili armoa. Kun he veivät hänet sänkyyn, ummisti hän silmänsä, mutta hetken perästä ne taas aukenivat.

"En tiedä tarkalleen, sir, mutta se on itälinjalla, ja piikkilanka on siihen kiinnitetty. Hän kehui, että olitte itse naulannut siihen langan. Kyllä te tunnette sen siitä, että puu on kuorittu jostakin paikasta alapuolella aivan paljaaksi, ja viisi sataa hän tarjosi minulle, jos… minä… pettäisin teidät… sir."

Hänen päänsä painui sivulle ja silmät menivät kiinni. Heleänväriset hiukset levisivät päänalaiselle. Kasvot olivat pöhistyneet ja naarmuisen punaiset. Vasen käsivarsi, jonka koura oli hakannut itsensä miltei muodottomaksi, oli ojennettuna pitkin ruumista ja oikea, jossa ei ollut kättä, heitettynä poikki rinnan, joka ei ollut muuta kuin läiskäre punaisia kuhmuja. McLean muisti sitä iltaa, suunnilleen vuosi takaperin, kun hän pestasi palvelukseensa ventovieraan Frecklesin.

Peittäen loukkautuneen käsivarren toisella kädellään ja toisen laskien hellästi pojan otsalle McLean kumartui hänen puoleensa. Freckles liikahti kosketuksesta ja kuiskasi niin lempeästi kuin pääskynen räystään alla: "Jos tulette tätä tietä… huomenna… niin olkaa hyvä… saamme sitten koettaa… uutta tanssia!"

Sitten hän meni ulos ja käski vaimon tarkasti vartioida Frecklesiä ja lähettää Duncanin hänen luoksensa suolle heti hänen tultuaan. Hän seurasi rajalinjan polkua ja saapui taistelupaikalle. Siellä hän astui Frecklesin kamariin varovasti, kuin jos hänen sielunsa olisi siellä uinaillut ja voisi herätä, ja katseli ympärillensä kummastelevin silmin.

Kuinka poika oli kaiken tämän sommitellut! Minkä maalauksen hän olikaan luonut elävin värein! Hänellähän oli maalarin aisti. Hänellä oli runoilijan sielu. Johtaja astui varovasti samettimaiselle permannolle ja hellin sormin tunnusteli vihannuuden tuoreita seiniä. Hän seisoi kauan kukkapenkereen ääressä ja katseli tätä heleitten kukkien vallia, ikäänkuin epäilisi sen todenperäisyyttä.

Mistä Freckles oli löytänyt ja osannut siirtää sellaisia saniaisia? Kun
McLean käännähti niistä pois, pysähtyi hän äkkiä.

Hän oli tullut "tuomiokirkon" ovelle. Mitä Freckles tässä oli tavoitellut, olisi ollut selvää kenelle tahansa. Mitä oli liikkunut tuon aran, vaiteliaan pojan sydämessä, kun hän oli keksinyt tämän pitkän, hämärän metsäkujanteen, koristanut sen sisäänkäytävän, raivannut ja tasoitellut sen sivukuorit ja peitellyt sen alttarit matoilla? Mitä aito Luojan työtä olivatkaan nuo mahtavat elävät pilarit ja tuo vihanta, holvattu kupu! Kuinka suuresti muistuttivatkaan kirkkojen värillisiä lasi-ikkunoita nuo pitkät puitten väliset aukeamat, joita täyttämässä oli sinisiä viiruja, kultaisia säteitä ja lehtien smaragdinkarvaisia vivahduksia! Missä hän saattoi tavata mosaikkeja, jotka pystyivät kilpailemaan tämän elävillä väreillä ja kimaltelevilla valoilla lasketun sivukuorin kanssa? Oliko Freckles harras kristitty, joka täällä piti jumalanpalvelustaan? Vai oliko hän oppimaton pakana ja tulikohan tuota ihastuttavaa kujannetta pitkin Pan soitellen ja dryadit, nymfit ja keijukaiset karkeloiden hänen edessään?

Kuka voi tutkia pojan sydämen syvyyttä? McLean oli kuvitellut Frecklesiä horjumattoman rehelliseksi, rohkeaksi ja uskolliseksi olennoksi. Mutta tässäpä ilmenikin sydän, joka janosi kauneutta, taidetta, seuraa, palvomista. Se oli kirjoitettu joka kohtaan permannolle, seinille ja koko tuon siimeksisen metsänaukeaman koristelulle.

Kun Duncan saapui, kertoi McLean hänelle taistelun kulun, ja he nauroivat katketakseen. Sitten he läksivät linjalle etsimään määrättyä puuta.

"Toivon, ettei ole", vastasi McLean. "En eläissäni ole nähnyt koiran saavan sellaista kyytiä. Ei se mies aio palata koettamaan, miltä se uudestaan tuntuisi. Me voimme varmasti löytää puun. Ja ellemme löydä, niin ainakin Freckles. Toimitan tänne riittävästi väkeä viemään sen pois viipymättä. Se takaa rauhan edes joksikin aikaa, ja minä toivon, että koko työkunta voidaan kuukauden kuluttua siirtää tänne. Pian tulee syksy, ja sitten minä aion — jos hän myöntyy — lähettää Frecklesin äitini luo kasvatettavaksi. Kun Freckles on niin notkea sekä mieleltään että ruumiiltaan, voi hän muutaman vuoden oppia saatuaan tehdä vaikka mitä. Jaa, Duncan, olisinpa maksanut sata dollaria, jos olisitte saanut olla täällä itse näkemässä."

"Ja tullut murhamieheksi", mutisi ajomies. "Toivon, sir, että te teette tuumistanne totta, vaikka minä yhtä kernaasti näkisin oman lapseni riistettävän pois kodistani kuin tuon Frecklesin. Me rakastamme poikaa, minä ja Saara."

Helppo oli löytää tarkoitettu puu, se kun oli niin hyvin kuvattu. Kun isot hirsivankkurit seuraavana aamuna kolisten vierivät mökin ohitse rämeelle päin, heräsi Freckles, hyppäsi pystyyn ja oli tuota pikaa niitä seuraamassa. Jäsenet olivat niin hellät ja jäykät, että joka liike oli suoranaista kidutusta ensi aluksi, mutta tila parani, ja pian hän ei enää paljoakaan kärsinyt. McLean torui, että hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta sydämessään hän riemuitsi jokaisesta uudesta todisteesta, joka paljasti pojan luonteen jaloutta.

Puu oli jättimäinen vaahtera ja niin kallisarvoinen, että he melkein kaivoivat sen ylös juuria myöten. Kun se oli kumossa, kappaleiksi katkottuna ja kuormaksi laitettuna, oli vielä yksi tyhjä vaunu käyttämättä. Heidän paraikaa kerätessään kapineitaan kokoon sanoi Duncan:

"Jossakin tässä aivan lähellä on muuan iso ontto puu, jota olen hieman katsellut vesialtaaksi elukoilleni; se, joka minulla nyt on, on niin pieni. Portland-yhtiö sahautti sen poikki viime vuonna; se on kuusi jalkaa läpimitaten ja ontto neljänkymmenen jalan korkeudelta. Olipa se aika pukari. Koska miehet ovat täällä ja nuo tyhjät vaunutkin tuossa, niin miksen lastaisi sitä niille ja veisi talliini ohimennessä?"

McLean sanoi, että sen hän kernaasti tehköön, käski ajomiehen poiketa tieltä ja käydä hakemassa tuon rungon ja pani mukaan apuväkeä ja työkaluja.

Frecklesiä hän oli pyytänyt istumaan kerallansa vaahteran kappaleelle, mutta nyt poika pyysi päästä rämeelle Duncanin kanssa.

"En ymmärrä, miksi tahdot lähteä mukaan", sanoi McLean. "Ei minulla ole sulle mitään työtä tänä päivänä."

"Nähkääs, juuri eilen luin uudesta kirjastani, että ne pesivät ontoissa puissa, eikä niitä ole kovinkaan monta rämeellä. Entäpä jos ne asustavat juuri tuossa puussa?"

"Lähdeppä sitten", virkkoi McLean. "Se on eri juttu. Jos ne sattumalta sieltä löytyvät, niin sano Duncanille, että hänen pitää jättää puu rauhaan, kunnes linnut ovat hommansa lopettaneet."

Sitten hän kapusi vaunuihin, jotka vierivät pois. Freckles kiiruhti rämeelle. Hän oli hieman jälessä, mutta saattoi kumminkin nähdä miehet. Ennenkuin hän tavoitti heidät, olivat he poikenneet läntiseltä tieltä ja painuneet rämeen itäpuoleen.

He pysähtyivät mahdottoman suuren kaatuneen puun luo. Se oli sahattu poikki lähes kolmen jalan korkeudelta maasta ja runsaasti kolmen neljänneksen verran läpimitasta; se oli kaatunut itäänpäin, mutta runko oli vielä kannossa kiinni. Viidakko oli melkein läpipääsemätön, mutta Duncan tunkeutui sinne ja rupesi sorkkaraudalla koputtelemaan runkoa, saadakseen selville, kuinka pitkältä se oli ontto, jotta he tietäisivät, mistä katkaista. Heidän odottaessaan hänen päätöstään lensi sen aukosta iso musta lintu, joka purjehti pois heidän päittensä ylitse.

Freckles hyppi vimmatusti. "Minun kanani! Voi, siinähän ovat minun kanani!" kirkui hän. "Voi, Duncan, tulkaa joutuin! Te olette löytänyt kallisten kanojeni pesän!"

Duncan riensi ontelon suulle, mutta Freckles ennätti edelle. Hän murtautui myrkyllisten köynnösten ja pensasten läpi vaaraa ajattelematta ja kapusi kannon huipulle, Duncanin saapuessa hän karjui kuin villi.

"Se on muninut!" kiljui hän. "Voi, minun iso kanani on muninut ja hautonut minulle pienen kanan, ja vielä siinä on yksi muna. Minä voin sen nähdä kokonaan… kuinka hassunkurisen näköinen valkea pienokainen se on! Duncan, voitteko nähdä pienen valkean kanaseni?"

Duncan saattoi helposti nähdä sen ja samoin kuka muu tahansa. Freckles kömpi sisälle onteloon ja hellävaroen kantoi päivänvaloon lehdillä sisustetussa hatussaan sähisevän, silmiään räpyttelevän pikku olennon. Miehet ihastelivat sitä niin, että Frecklesin tuli hyvä mieli. Hän oli unohtanut koskaan olleensakaan kipeä ja jäykkä jäsenistään ja sukoili sitä kaikin mahdollisin hyväilynimityksin.

Duncan keräili kapistuksiaan kokoon. "Pois, pojat!" sanoi hän iloisesti. "Tähän runkoon ei käy koskeminen, ennenkuin Frecklesin kanaset ovat hommansa lopettaneet. Paras suoria tiehensä. Etköhän vie sitä takaisin, Freckles? Sehän on juuri päässyt kuoresta ja saattaa vilustua. Huomenna sinulla kaiketi on kaksi."

Freckles kömpi taas onteloon ja laski pienokaisen hellästi munan viereen. Takaisin tultuaan hän sanoi: "Teinpä tuhmasti, kun en tuonut munaakin poikasen mukana, mutta pelkäsin koskea siihen. Se on muodoltaan kuin kananmuna, mutta isompi kuin kalkkunan ja väri koreinta sinistä, ja siinä on isoja ruskeita täpliä, aivan kuin kirjassa sanottiin Mutta ette ole koskaan nähneet mitään niin omituista kuin tuo muna oli siinä lahon puun keltuaisella ja vieressä hullunkurinen nahkanaamainen valkea poikanen."

"Minäpä sanon sinulle jotakin", lausui muuan ajomiehistä. "Oletko koskaan kuullut puhuttavan siitä Lintunaisesta, joka raahaa konetta ympäri maata ja ottaa kuvia? Hän otti kuvan viime kesänä Jim-veljeni maalta, ja Jim on niin hassahtanut sellaiseen, että heittää kyntämisen ja juoksee sen naisen perässä aina kun löytää pesän. Hän auttaa naista mikäli voi niitä löytämään ja saa sitten kuvan siitä hyvästä. Jim on niin koppava kuvistaan, että pitää niitä raamatussaan. Niitä hän sitten näyttelee joka vieraalleen ja rehentelee sillä, kuinka on auttanut naista niitä ottamaan. Jos tahdot olla nokkela, niin lähetä noutamaan hänet, ja hän kyllä ottaa aivan ilmi elävän kuvan. Jos autat häntä, saat häneltä kuvan sinäkin. Sitä olisi lemmon lysti pitää, sittenkun linnut ovat lähteneet. En tiedä, mitä ne ovat. En ole koskaan nähnyt senkaltaista ennen. Ne lienevät harvinaisia. Onko teistä joku, pojat, nähnyt milloinkaan näillä mailla tuontapaista lintua?"

"No niin", puhui mies edelleen, "kun tätä puuta ei otettukaan, niin olen vapaa kello kahteentoista ja lähdenpä tästä kaupunkiin. Minä menen juuri hänen asuntonsa ohi. Ja kovasti tekee mieleni pysähtyä kertomaan hänelle tästä. Jos hän ajaa suoraan rämeelle länsitietä ja kääntyy itään tämän ison sykomoorin kohdalla, ei hän voi olla löytämättä puuta, vaikka Freckles ei olisikaan paikalla häntä opastamassa. Jim sanoo, että hänen työnsä on kunniaksi sille valtiolle, jossa hän asuu, ja että joka mies, joka ei vointinsa mukaan tahdo häntä auttaa, on kehno luontokappale. Vanhan isäukkoni oli tapana sanoa, että koko uskonto on siinä, jos tekee toisille mitä toivoo heiltäkin itselleen, ja jos minun pitäisi ottaa kuvia linnuista, niin tuntuupa siltä, että olisin mahdottoman iloinen saadessani ottaa tämäntapaisen kuvan. Niin että minä todellakin pysähdyn kertomaan hänelle, ja kukaties, hitto vie, hän vielä antaa minullekin tuon pienen valkean poikasen kuvan vaivastani."

"Vielähän nyt mitä! Eipä tietenkään", vastasi ajomies. "Hänhän suuttuu jokaiseen, joka ampuu linnun tai rikkoo pesän. Ja puolittain tappaa itsensä rämpiessään kaikkialla ja kaikilla säillä opettamassa kansaa rakastamaan ja suojelemaan lintuja. Hän on niin vietävän arkakin niistä, että Jimin eukko sanoo hänen panevan Jimin seisomaan niinkuin minkäkin vanhan hupsun pitämässä sateenvarjoa niiden päällä, kun ne ovat nuoria ja hentoja, kunnes saa ne 'fokukseen', mikä sitten sekin lienee. Jim sanoo, ettei hänen maallaan ole ainoatakaan lintua, joka ei näytä kernaasti pysyvän hänen lähettyvillään, kun hän on niitä mairitellut jonkun päivän. Ja niitä kuvia sitten, joita hän ottaa, niitä ei uskoisi kukaan, joka ei ole seisonut katsomassa niiden ottamista."

Duncan nukkui kotona sinä yönä. Hän kuuli Frecklesin hiipivän ulos varhain seuraavana aamuna, mutta oli liian uninen ihmetelläkseen, miksi se tapahtui, kunnes kävi aamuaskareillaan. Huomatessaan, ettei yhdelläkään elukalla ollut jano, ja nähdessään vesikaukalon reunoja myöten täynnä hän älysi, että poika koetti lohduttaa häntä sen ison altaan menettämisestä, jota hän oli niin hartaasti halunnut.

"Herra siunatkoon hänen lämmintä pikku sydäntään!" lausui Duncan. "Ja niin runneltu on poika, että vähinkin liike riipaisee häntä kuin veitsellä viiltäisi. Eipä ihme, että kaikki häntä rakastamme."

Freckles oli täydessä touhussa, ja sydän oli hänellä niin tulvillaan onnea, että hän kerrassaan unohti kaikki vammansa. Hän kulki pitkin vahtipolkuaan ja kiertäessään itäsivua poikkesi katsastamaan kanasiansakin. Emolintu istui pesässä. Hän pelkäsi toisenkin munan olevan kuoriutumassa, niin ettei tohtinut häiritä sitä. Hän kävi määräkierroksen ja saapui varhain opintokammioonsa. Hänellä oli ateria mukanaan eikä ollut pakko lähteä toiselle retkelle, ennenkuin iltapuolen keskivaiheilla. Hänellä oli runsaasti aikaa työskennellä kukkalavallaan, somistaa kammiotaan ja lukea kanoistaan. Hellävaroen hän järjesti huonettaan ja kasteli kukkasia ja permantoa. Lepopaikakseen hän oli valinnut raikkaimman kolkan länsipuolelta, jossa miltei alinomaa kävi tuulenhenki; mutta tänään kuumuus oli niin paahtava, että se tunkeutui tännekin.

"Onpa hyvä asia, kun ei mikään pakota minua istumaan sisällä", sanoi hän. "Siellä ei tuuli tunnu yhtään, ja varmaan siellä kerrassaan höyryää. Voi, mutta olipa se onni, että Duncan keksi pesän ennenkuin ilma kävi sietämättömän kuumaksi! Olisin saattanut jäädä tietämättömäksi. Eikö olisi ollut häpeä menettää tuota näkyä? Senkin nokkela pikku peijakas! Kun se sitten lähtee vaapertamaan alas puunrunkoa minua vastaan, niin eikös siitä tule ihan sirkus? Tuleekohan siitä yhtä näppärä jalkataiteilija kuin isästä ja emosta?"

Helle yltyi. Tuli puolipäivä, ja Freckles söi päivällisensä ja istahti tunniksi pariksi penkille kirja kädessä.

KEIJU RUUMIILLISTUU, JA MIES PALVOO.

Kenties kuului jotakin kahinaa — Freckles ei myöhemmin voinut sitä muistaa — joka tapauksessa hän jostakin syystä kohotti päätänsä juuri kun pensaat jakautuivat ja lomasta katselivat keijukaisen kasvot, Pyhimyksiä, metsänimpiä ja muita satuolentoja oli monesti ennenkin liidellyt alas hänen temppelinsä sivukuoreissa ja niiden hahmot ja äänet olivat olleet erinomaisen kauniit.

Villiruusuja oli oviaukolla syrjään työntämässä sellainen kaunotar, jonka kaltaisesta Freckles ei ollut konsanaan uneksinutkaan. Oliko se todellinen vai haihtuisiko se niinkuin muutkin unet? Hän laski kirjan kädestään, nousi seisaalle, astui askeleen lähemmäksi ja katseli tutkivasti. Se oli todella lihaa ja verta. Se oli joka suhteessa Limberlostin sukua, sillä ei yksikään lintu sen oksilla kiikkunut keveämmin ja sulavammin kuin tämä nuori hieno olento sillä nevan murenella, jolla hän seisoi. Näre hänen vierellään ei ollut suorempi tai pyöreämpi kuin hänen sorja vartalonsa. Hänen pehmeät, aaltoilevat kutrinsa kiertyivät kuumuudesta kasvojen ympäri ja lainehtivat hänen hartioillaan. Ne olivat ihan samanlaisia kuin kulta, joka pujotteli oksien lomitse. Hänen silmänsä olivat niin syvän siniset kuin kurjenmiekka, huulet punaiset kuin punaisin tulikukka ja posket samaa samettia kuin niitä hyväilevän villiruusun terälehdet. Hän hymyili Frecklesille kuin vanhalle tuttavalle ja huudahti: "Ah, minä olen niin mielissäni, kun tapasin teidät!"

Frecklesin hurjasti hakkaava sydän tuntui karkaavan ulos rinnasta, lennähtäen mustaan suomutaan keijukaisen jalkain juureen ja niin kovasti jysähtäen, että hän ei käsittänyt, kuinka metsänneito saattoi olla sitä kuulematta. Hän ihan tunsi, että jos impi katsoisi maahan, hän sen keksisi.

"Ja… ja minuako te etsitte?" kysyi hän epäilevänä ja väräjävällä äänellä.

"Toivoin tapaavani teidät", sanoi keiju. "Katsokaas, minä en ole tehnyt niinkuin oli käsketty, ja nyt minä olen eksynyt. Lintunainen sanoi, että minun tuli pysyä vaunuissa, kunnes hän palaisi. Tuntikausia hän on ollut poissa. Oikeinhan siellä on kuin saunassa, ja minä olen vallan pahkuroissa moskiittien puremista. Juuri kun minä tunnen, että sitä en voi kestää enää minuuttiakaan, tulee liihotellen kaikkein suurin Papilio Ajax, minkä olen koskaan nähnyt. Tiesin, kuinka hän ilostuisi, ja minä lähdin ajamaan takaa. Se lensi niin hitaasti ja niin alhaalla, että luulin jo kymmenenkin kertaa sen saavuttavani. Mutta sitten se äkkiä hävisi näkyvistä puitten ylitse, enkä osannut mennä takaisin. Luulen kävelleeni pian toista tuntia. Olen polvia myöten kahlannut mudassa. Orjantappura on repinyt käsivarteni verille ja minä olen lopen väsynyt ja kuumissani."

Hän työnsi pensaita loitommas toisistaan. Freckles näki, että hänen ohut sininen pumpulihameensa oli kiinni hiestyneissä jäsenissä. Se oli rinnan kohdalta rikki. Toinen hiha oli hartiasta kyynäspäähän saakka halki. Orjantappurapensas oli riipaissut hänen käsivarttaan, niin että se oli kokonaan veressä, ja sääsket ja moskiitit kerääntyivät sen ympärille. Jalassa hänellä oli reikäkudoksiset sukat ja matalat kengät. Freckles säpsähti. Matalat kengät Limberlostissa! Hän koppasi kourallisen sammalta permannoltaan ja levitti sen mutaan hänelle astuimeksi.

"Astukaa tuohon, niin että voin nähdä, mihin jalkanne pistätte. Pian, jos hengestänne välitätte!" komensi hän.

"Salliko joku teidän tulla tänne kertomatta mitään käärmeistä?" tiukkasi Freckles.

"Kohtasimme kyllä herra McLeanin telatiellä, ja hän puhui jotakin käärmeistä, luulen ma. Lintunainen pani jalkaansa nahkaiset säärykset, ja varmaankin hänen on ollut hyvin kuuma. Pahempaa hellettä en minä ole koskaan kokenut, enkä ole voinut muuta kuin kylpeä hiessäni."

"No jospa minä teille kertoisin tappaneeni kalkkarokäärmeen, joka makasi kiemurassa juuri samassa paikassa, missä nyt seisotte. Se oli minun pituiseni ja paksu kuin käsivarteni, niin että ehkä sentään viitsitte siirtyä sieltä", vaati Freckles.

"Te puhutte erinomaisen hauskalla tavalla", sanoi tyttö. "Isäni oli iiriläinen, ja pitäisihän minun siis osata samaa. No jospa minä teille kertoisin…", matki hän huolellisesti lausuen ja korostaen joka sanan.

Frecklesin pää alkoi olla pyörällä. Hän oli eilen tähän samaan aikaan härnännyt Wessneriä. Nyt hänen omat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Jos te olette tappanut käärmeen, niin se oli varmaankin ainoa tältä paikalta, ja muuten sanoo Lintunainen, että kalkkarokäärme on ritarillinen ja aina varoittaa, ennenkuin iskee. Minä en kuule mitään kalisemista. Entäs te?"

"Tuntisinko minä sen?" ivasi hän. "No, näkisittepä vain Michiganin suot, joissa käännetään merkelikuopista kolme neljä käärmettä kerrallaan."

Freckles hämmästyi. Keiju olikin asioihin perehtynyt. Hän ei pelännyt hiventäkään. Hän luotti siihen, että kalkkarokäärme noudattaisi sopimuksen määräyksiä ja kalistelisi ajoissa hänen siirtyäksensä turvaan. Naisessa iiriläinen ennen kaikkea ihailee rohkeutta. Frecklesillä oli uusi syy palvomiseensa. Hän muutti menettelyä.

"Minä ottaisin teidät kernaasti vastaan paraatiovellani", sanoi hän, "mutta kun te olette tullut takatietä, niin olkaa hyvä, astukaa sisään ja istukaa".

Hänen kulkiessaan lehdon läpi Frecklesin oli vaikea pysyä heittäytymättä polvilleen, sillä ne olivat perin heikot ja hänessä oli palava halu jumaloida.

"Jonkun täytyy tulla tänne ja isolle kankaalle kopioida joka sivu täältä", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan nähnyt näin kaunista. Kuinka mielelläni jäisin tänne teidän kanssanne! Tulenkin tänne joskus, jos sallitte; mutta tahdotteko nyt, jos teiltä liikenee aikaa, auttaa minua hakemaan vaunuja? Jos Lintunainen tulee takaisin ja huomaa minun poistuneen, joutuu hän ihan suunniltaan."

"Luulen niin", sanoi neito. "Mies, joka puhui Lintunaisen kanssa, sanoi että se on ainoa paikka, missä piikkilangat ovat maassa. Me ajoimme sisään, mutta olipa se kauheata… yli kantojen ja runkojen ja liejussa aina pyörännapoja myöten. Senhän te kaiketi tunnette. Minä olisin pysynyt vaunuissa, mutta se oli niin väsyttävää. En kuolemakseni aavistanut, että eksyisin. Enköhän vain saa aika lailla toruja! Minä retkeilen Lintunaisen kanssa puolet kesälomastani. Isä sanoo, että opin sillä tapaa koko paljon enemmän kuin koulussa, ja suoraan luonnosta. Ei koskaan ennen minulla ole ollut pelkoakaan siitä, että eksyisin. Ensin luulin, että se olisi jotakin kauhistuttavaa, mutta kun nyt olen tavannut teidät, niin siitä ehkä loppujen lopuksi tulee hyvin hauskaa."

Freckles hämmästyi havaitessaan itse puolustavansa tyttöä. "Siellä oli niin kuuma. Eihän saattanut odottaa, että te jaksaisitte kestää sitä tuntikausia paikalta liikahtamatta. Minähän voin kulkea teidän matkassanne melkein sinne saakka, missä olitte. Sitten te voitte istua vaunuihinne, ja minä lähden hakemaan Lintunaista."

"Henkenne menetätte, jos niin teette. Kun hän viipyy näin kauan, tietää se sitä, että hänellä on jotakin 'fokuksessa'. Nähkääs, kun hän on valokuvaamassa ja tuntikausia makailee risukoissa ja vedessä ja aurinko paahtaa häntä ja elukoita ryömii hänen ylitsensä ja jos sitten joku tulee ja pelottaa tiehensä linnun, juuri kun hän on saanut sen houkutelluksi esiin — niin silloin hän vaikka tappaa. Millään ehdolla ette saa mennä häntä hakemaan. Hän on luultavasti rakkuloilla ja puoliksi syöty, mutta hän ei milloinkaan hellitä, ennenkuin on päässyt tahtonsa perille."

"Saanko koettaa auttaa käsivarttanne?" pyysi poika. "Onko teillä käsitystä siitä, kuinka kipeää se tekee?" tiukkasi toinen.

"Herra McLean sanoi, että me luultavasti löytäisimme täältä hänen poikansa…"

"Niin hän sanoi. Ja että te tekisitte kaiken voitavanne meidän hyväksemme, ja että me voisimme uskoa teille henkemmekin. Mutta minä olisin luottanut teihin yhtäkaikki, vaikken olisi tiennyt teistä mitään. Kuulkaa, isänne on kai hyvin kopea teistä, eikö niin?"

"Enhän tiedä", vastasi toinen huumaantuneena. "No, kysykää vain minulta, jos haluatte luotettavaa tietoa. Hän on niin ylpeä teistä, että vallan paisuu kuin sammakko Aisopon sadussa. Jos teillä milloinkaan on ollut näin pahasti loukkaantunut käsivarsi ja voitte jotakin tehdä, niin koettakaa parastanne!"

Hän kääri hihansa ylös ja paljasti lumivalkean käsivarren, jonka muodot olivat niin erinomaisen hienot, ettei yksikään kuvanveistäjä olisi pystynyt sitä kaavailemaan.

Freckles avasi rohtokotelonsa, otti siitä liinakankaan kappaleen ja repi sen kaistaleiksi. Sitten hän kävi hakemassa sangollisen kirkkainta vettä mitä löysi. Keijukainen antautui hänen hoitoonsa kuin pieni lapsi, ja poika pesi pois veren ja sitoi pahannäköisen haavan. Haavurintyönsä hän päätti kääntämällä revityn hihan liinakankaan päälle ja sitomalla sen kiinni havaslangalla, keijukaisen auttaessa solmujen teossa.

"Sepä hauskaa", sanoi Freckles. "Mutta parasta on, että heti kun tulette kotiin, annatte lääkärin laittaa sen kuntoon."

"Mitä pötyä! Tuollainen pieni naarmu!" pilkkasi impi. "Minun vereni on aivan tervettä. Kolmessa päivässä se paranee."

"Haava on kuitenkin aika syvä. Siihen jää ehkä arpi", änkytti Freckles silmät maahan luotuina. "Se olisi… se olisi hirveän ikävää. Lääkäri ehkä tietäisi mitenkä sen estää."

"Niin minä arvelinkin", sanoi Freckles hiljaa. "Minä en tiedä siitä paljoakaan, mutta minusta tuntuu, että useimmat tytöt olisivat ajatelleet."

Keijukainen näytti ankarasti miettivän Frecklesin vielä ollessa polvistuneena hänen vierellään. Äkkiä hän teki kärsimättömän pikku nykäisyn ja loi kirkkaat silmänsä suoraan pojan silmiin, ja hymy, joka loisti hänen suloisilla nuorilla kasvoillaan, oli kauneinta mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt.

"Ei viitsitä puhua semmoisesta joutavasta", ehdotti hän ja nyökkäsi aran tuttavallisesti. "Ei siitä jää mitään arpea. Eikä voisikaan, kun te olette sitonut sen niin sievästi!"

Hänen lämpimän, sametinhienon käsivartensa kosketus vihlaisi Frecklesiä sormenpäihin saakka. Siroja pitsejä ja hienoa valkeata liinaa pilkisti hänen revityn pukunsa läpi. Sormissa hänellä oli kauniita sormuksia. Hänen koko asunsa oli hienointa ainesta ja erinomaisen aistikas. Ja Limberlostin vapisevalla vartijalla oli karkeat vaatteet yllä ja kädessä liinarääsyjä ja vanha sanko täynnä suovettä. Freckles oli kyllin tottunut vastakohtiin ne huomatakseen ja kyllin hienotuntoinen aina tunteakseen niiden kipeästi koskevan.

Hän kohotti silmänsä surunvoittoisesti tytön silmiin ja näki niiden olevan tyynen ja viattoman kirkkaat. Kaikki, mitä hän sanoi, tuli suoraan nuoresta, hellästä, vilpittömästä sydämestä. Joka sana oli niin tarkoitettu kuin sanottiinkin. Frecklesin sydäntä ahdisti. Hän tuskin tiesi, saisiko kylliksi voimia noustakseen seisaalle.

Heti huolissaan hänen puolestansa Freckles hypähti pystyyn, tarttui sauvaansa ja rupesi oppaaksi, vahtien tarkasti joka askelta. Hän meni niin läheltä onttoa puuta kuin uskalsi ja pienen hakemisen jälkeen löysi vaunut. Hän raivasi polun keijulle ja helpotuksesta huokaisten näki hänen terveenä nousevan ajoneuvoihin. Helle oli paahtava. Impi työnsi kosteat kiharat pois otsalta.

"Onpa tämä kiusallista!" sanoi Freckles. "Te ette koskaan tule tänne takaisin."

"Kyllä minä tulen!" vastasi keiju. "Lintunainen sanoo näiden lintujen pysyvän toista kuukautta pesässään, ja hän ottaisi mielellään kuvan harva se päivä seitsemän kahdeksan viikon ajalla kukaties."

"Silloin ette saa kiduttaa itseänne ja hevostanne ajamalla tänne toistamiseen", hän sanoi. "Minä näytän teille tien, jota myöten pääsette melkein pesälle asti itäpuolitse, ja sitten voitte kiertää minun majalleni ja odottaa siellä niin kauan kuin Lintunainen puuhaa. Siellä on vilpoista miltei aina ja mukavat istuimet ja vettä."

"Onko teillä siellä juomavettä?" huudahti tyttö. "Minun ei ole koskaan ollut niin jano ja nälkä, mutta en viitsinyt siitä mainita."

"Enkä minäkään sitä älynnyt!" valitti Freckles. "Heti paikalla noudan teille hyvää juotavaa."

"Suvaitkaa odottaa hetkinen!" huusi keiju. "Mikä teidän nimenne on?
Tahdon ajatella teitä sillä aikaa kun olette poissa."

Nyt oli Frecklesin vuoro nauraa. Hän tempasi päästään ison pehmeän olkihattunsa, seisoi avopäin immen edessä ja sanoi lempeän äänensä herttaisimmalla sävyllä: "Mikään muu te ette voi olla kuin Salokeiju."

Kerta päästyään näkyvistä, Freckles juosta pyyhälsi koko matkan tuvalle. Duncanin vaimo antoi hänelle pienen sangollisen juuri lähteestä noudettua raitista vettä. Hän kantoi sitä oikeassa kyynärtaipeessa, ja vasemmassa kädessä koria, jossa oli leipää ja voita, kylmää lihaa, omenapaistosta ja happamia hedelmiä.

Salokeiju oli polvillaan ja kurotti ottamaan vesiastiaa, kun Freckles pääsi perille.

"Ah!" huudahti tyttö ja veti henkeään virkistyneenä. "Se on niin hyvää.
Te olitte tavattoman ystävällinen, kun sitä toitte."

Freckles räpytteli silmiään hänen hymynsä huikaisevassa loisteessa, niin että vaivoin näki ojentaa hänelle korin.

"Kiitos!" huudahti keijukainen. "Luulen, että minun pitäisi sanoa teitä enkeliksi, suojelusenkelikseni."

"Totta kai", virkkoi Freckles. "Sen näköinenhän minä olen joka päivä, mutta tänään aivan erikoisesti."

"Ei enkelien ulkonäköön katsota", naurahti tyttö. "Isänne kertoi meille, että te olitte kovasti tapellut. Mutta hän sanoi myös miksi. Minä pitäisin mielelläni kaikki teidän naarmunne ja kuhmunne, jos voisin tehdä jotakin, josta isäni olisi niin ylpeän näköinen kuin teidän oli. Hänhän pöyhisteli kuin riikinkukko. En ole koskaan nähnyt ihmistä niin kopeana."

"Sitä hänen ei tarvinnut sanoa", vastasi keiju. "Hän säteili ylpeyttä joka huokosesta. No, oletteko tuonut minulle oman päivällisenne?"

"Hyvä! Jospa tietäisitte, kuinka nälkä minun on, niin tietäisitte myös ihan pilkulleen, kuinka kiitollinen olen."

Keijukainen istui isolle kameralle, levitti ruokavarat vaununistuimelle ja jakoi ne kahteen osaan. Parhaat palat mitä voi löytää hän varovaisesti pisti takaisin koriin. Loput hän söi. Taaskin hän Frecklesistä tuntui kuin rämeeseen kuuluvalta, sillä vaikka hän oli melkein nälkään nääntymässä, nautti hän ruokansa niin sirosti kuin Frecklesin pieni keltainen toveri ja jokainen hänen liikkeensä oli kevyt ja viehättävä. Katsellessaan häntä nälkäisenä poika kertoili linnuistaan, kukistaan ja kirjoistaan, tietämättä mitä oikeastaan puhui.

Hän vei hevosen syvälle hetteelle, jonka tiesi, ja kiusattu eläin joi ahnaasti ja hieroi häntä kuonollaan ystävällisesti, kun hän ruoholla pyyhkieli sen hiestynyttä ruumista. Äkkiä keiju kirkaisi: "Tuossa tulee Lintunainen!"

Freckles oli aikonut lähteä pois ennen hänen tuloansa, mutta iloitsi nyt siitä, että oli jäänyt, sillä hiestyneempää, uupuneempaa ja pahemmin purtua olentoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kaikenlaiset kamerat ja kapistukset painoivat hänet melkein maahan. Freckles riensi hänen avukseen, otti kaikki mitä jaksoi kantaa naisen kuormasta, tunki ne vaunujen takaosaan ja auttoi häntä kapuamaan ylös. Tyttö antoi hänelle vettä, polvistui avaamaan hänen säärystimensä, huuhteli hänen kasvojaan ja tarjosi hänelle syötävää.

Freckles toi hevosen. Hän ei ollut varma valjaista, mutta keiju tunsi ne, ja pian he poistuivat suolta. Sitten hän opasti heitä, kuinka he pääsisivät kanojen puulle ulkoa päin, osoitti hevoselle viileämmän paikan ja selitti, kuinka keiju seuraavalla kerralla heidät tullessaan osaisi hänen majalleen siellä odottaaksensa.

Lintunainen lopetti ateriansa ja nojasi taaksepäin, melkein liian väsyneenä puhuakseen.

"Oivallisen sainkin", vastasi kysytty. "Se asettui mainioon asentoon.
Mutta emolle en voinut mitään. Se tarvitsee mairittelua."

"Miksi te nimitätte korppikotkan poikasta 'pikku kanaseksi'?" kysyi hän uteliaan näköisenä kumartuen Frecklesin puoleen.

"Duncan sen aloitti", vastasi Freckles. "Katsokaas, talven purevassa pakkasessa olivat rämeen linnut melkein kuolla nälkään Täällä on kovin yksinäistä, ja ne olivat ainoa seura, mitä minulla oli. Minä rupesin kantamaan niille muruja ja jyviä. Duncan oli niin antelias, että antoi minulle vehnää ja maissia kanojensa ruuasta ja sanoi lintuja minun rämekanoikseni. Kun sitten nuo isot mustat junkkarit tulivat, sanoi herra McLean, että ne olivat lähimmät sukulaiset sille vanhan maailman lajille, jota sanotaan 'Faraon kanoiksi', ja nimitti noita tulokkaita 'Frecklesin kanoiksi'."

"Hyvin kylläkin!" huudahti Lintunainen, ja itikoiden puremat punaiset kasvot hehkuivat mielenkiinnosta. "Teidän täytyy toisinaan panna niiden varalle jotakin, ja tullessani tuon minäkin niille enemmän ruokaa. Jos tahdotte auttaa minua niitä ruokkimaan, kunnes olen saanut sarjani, annan teille jäljennöksen jokaisesta kuvasta, minkä otan, kirjaksi sidottuna."

"Tokkohan se toinen muna hautuu?" tuumiskeli Lintunainen. "Kenties ei. Sen olisi pitänyt kuoriutua tänään. Eikö se ole kaunis? En ole ennen koskaan nähnyt sen linnun munaa tai poikasta. Ne ovat harvinaisia näin kaukana pohjoisessa."

Ennen lähtöänsä Lintunainen kiitti häntä ystävällisyydestä heitä molempia kohtaan. Hän ojensi pojalle kätensä hyvästiksi, ja iloisena Freckles tajusi, että hän oli nyt saamassa lisää yhden henkilön rakastaaksensa. Heidän mentyänsä hän ei voinut muistaa, että he olivat edes huomanneetkaan hänen olevan vailla toista kättä, ja ensi kertaa eläissään hän oli itsekin sen unohtanut.

Kotimatkalla keiju kertoi Lintunaiselle siitä pienestä paratiisin kolkasta, johon oli joutunut, ja uudesta nimestään. Nainen vilkaisi keijuun ja arveli sitä hyvinkin sopivaksi.

"Tiesitkö, että herra McLeanilla on poika?" kysyi tyttö. "Eikö hänen pieni murteellisuutensa ole lystiä, ja se tapa, kuinka hän sorvailee mietelmiänsä? Ja eikö ole hassua ja vanhanaikaista kuulla hänen nimittävän isäänsä herraksi?"

"Se kuulostaa liika hyvältä ollakseen totta", sanoi Lintunainen, vastaten ensin viimeiseen kysymykseen. "Minä olen niin kyllästynyt meidän aikamme nuoriin miehiin, jotka muka suojelevasti nimittävät isäänsä ukkeliksi ja isäukoksi, ja siksi tuon pojan kunnioittava puhetapa vaikutti minuun niin perin suloisesti. Siinä nuoressa miehessä täytyy olla jotakin harvinaista."

Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista keijulle jo monta vuotta tunteneensa sen miehen, joka niin ylpeästi julistausi Frecklesin isäksi, ja tietävänsä hänen olevan naimattoman ja skotlantilaisen. Lintunaisella oli kaunis tapa puuttua vain omiin asioihinsa.

Freckles kääntyi takaisin polullensa, mutta pysähtyi jokaisen villin ruusupensaan kohdalle ja tarkasti niiden sametinpunaisia terälehtiä. Keijukainen ei ollut hänen maailmastaan, ja sen hän tiesi paremmin kuin kenkään muu; mutta voisihan hän olla hänen enkelinsä, eikä hän uneksinutkaan muusta kuin sokeasta, hiljaisesta palvomisesta. Niin päättyi onnellisin päivä hänen elämässään, ja illalla hän palasi suolle ikäänkuin vastustamattoman voiman ajamana. Sen hän tiesi, että Wessner yrittäisi kostaa. Melkein varmaa oli, että Musta Jaakko auttaisi häntä siinä, mutta pelko oli kaikonnut Frecklesin autuaasta sydämestä. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli voittanut isäntänsä kunnioituksen. Ei kenkään voisi milloinkaan riistää hänen sydämestään sitä hurskasta jumaloimista, joka hänen keijukaisensa tullessa oli sinne tulvahtanut. Hän tahtoi koettaa parastaan ja toivoi voivansa kohdata sen ankaran tilinteon päivään, jonka tiesi tulevan ennemmin tai myöhemmin. Hän suoritti vahtivuoronsa pontevasti koputellen piikkilankaa ja laulaen äänellä, jota sointuvampaa tuskin voi tavata.

Aukeaman partaalla hän joutui kuunvaloon, ja siinä istui McLean tammansa selässä. Freckles ehätti paikalle.

"Sitähän minä juuri olin aikeissa kysyä", sanoi johtaja. "Pistäysin tupaan tavatakseni sinua hieman ennen paluutani, ja he sanoivat sinun lähteneen tänne. Sitä sinä et saa tehdä, Freckles. Suo ei ole ylen terveellinen mihinkään aikaan, mutta iltaisin se on kerrassaan myrkkyä."

Freckles kampaili sormillaan Nellien harjaa, ja kaunis eläin käänteli päätänsä hänen sitä hyväillessään. Hän työnsi hattunsa takaraivolle ja katsoi McLeania silmiin.

"Kas nyt on tultu siihen, että nukkua saa vain toinen silmä kiinni, sir. En usko, että mitään tapahtuu viikon parin kuluessa, mutta tulossa se on ja pian kylläkin. Jos aion suorittaa tehtäväni niinkuin olen luvannut teille ja itselleni, täytyy minun elää etupäässä täällä, kunnes työmiehet tulevat. Täytyyhän teidän se tietää."

"Pelkään, että se on totta", sanoi McLean "Ja siksi olen päättänyt ottaa toisenkin vahdin, kunnes tulemme tänne. Siihen ei nyt ole kuin muutama viikko, ja minä olen niin huolissani sinusta, että sinua ei saa jättää kauemmin yksiksesi. Jos sinulle tapahtuisi jotakin, hävittäisi se yhden elämäni rakkaimpia suunnitelmia."

"Ei, ei, herra McLean", esteli hän. "Ei missään nimessä! En minä tahtoisi vierasta tänne säikyttämään lintujani ja tallaamaan kammiotani, ja kaikin tavoin häiritsemään. Ei millään muotoa! Ette te tarvitse muuta vartijaa kuin minut. Minä aion pysyä uskollisena. Minä aion jättää tämän piirini sellaisenaan takaisin, yhdenkään puun puuttumatta — henkeni kautta, sen tahdon tehdä! Voi, älkää lähettäkö tänne toista miestä, niin että he voisivat sanoa minun säikähtyneen ja pyytäneen apua! Sehän leikkaisi pahasti kunniaani, jos niin tekisitte. Muuta en pyydä kuin toisen aseen lisää. Jos tässä tosiaan syntyy jotakin kohua, niin ei kuusi patruunaa ole paljonkaan, ja tehän tiedätte, että minä olen hitaanpuoleinen lataamaan."

McLean veti takataskustaan ison kiiltävän revolverin ja ojensi sen
Frecklesille, joka pisti sen vyöhönsä entisen viereen.

"Freckles", sanoi hän viimein, "me emme tunne kenenkään luonteen ainesta, ennenkuin jokin leikkaa sitä syvältä ja paljastaa sydänpuun semmoisenaan. Sinussa on ainesta erinomaisen hienoon kapineeseen, poikaseni, ja oman pääsi saat vielä pitää näinä harvoina viikkoina. Jos sinua sitten haluttaa, aion minä viedä sinut kaupunkiin ja antaa sinulle kasvatusta, ja sinusta tulee minun pojuseni — oma poikani."

Freckles kohotti kalpeat kasvonsa. "Hyvä Jumala, sir!" kuiskasi hän.
"Voi, hyvä Jumala!"

Freckles otti hatun päästään ja kohotti katseensa taivaalle. Täysikuu katseli sieltä alas, peittäen rämeen hopeanhohteella. Limberlost lauloi iltalauluaan. Ruohisto kohisi hiljalleen tuulessa. Yön siivekkäät olennot sipaisivat hänen kasvojaan; ja yhä vain hän tuijotti ylöspäin, yrittäen päästä selville niistä tapahtumista, jotka olivat hänet yllättäneet. Taivaalta ei tullut apua. Se näytti etäiseltä, kylmältä ja siniseltä. Maa, jossa kukat aukoivat terälehtiään, enkelit vaelsivat ja rakkaus versoi, oli ehompi. Mutta Eräälle, joka oli tuolla ylhäällä, hänen täytyi lausua kiitoksensa näistä ihmetöistä. Hänen huulensa liikkuivat, ja hän puhkesi hiljaiseen puheluun:

"Kiitos Sinulle jokaisesta hyvästä työstä, joka on osalleni tullut", sanoi hän, "ja ennen kaikkea siitä, että taivaasta putosi sulka. Sillä jollei se pudonnutkaan juuri enkeliltä, toi sen putoaminen tänne enkelini, ja jos Sinun avara sydämesi tahtoo tehdä vielä jotakin puolestani, niin pidä hänestä hyvää huolta."

SATTUU KAHAKKA, JA NAISET AMPUVAT.

Seuraavana aamuna Freckles kierteli Limberlostia kuvaamattoman onnellisena. Hän hyräili laulunpätkiä samoin kuin heläytteli piikkilankojansa. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ilon kyyneleet kiiltelivät hänen silmissään. Hän koetti tarkasti jakaa ajatuksiaan tasan McLeanin ja keijukaisen kesken. Hän käsitti täydellisesti, missä velassa jo oli isännälle, samoin kuin eilis-illan selityksen ja lupausten suurenmoisuuden. Alinomaa hänen päässään kierteli tuo suunnitelma jättää vahtipaikkansa ja sitten yhtä innokkaasti käydä käsiksi mihin yritykseen tahansa, jonka hänen rakastettu isäntänsä näkisi hyväksi hänelle määrätä. Hän tahtoi olla valmis tekemään tyhjäksi kaikki juonet, mitä Wessner ja Musta Jaakko voisivat häntä vastaan punoa. Hän tajusi, että heidän voittonsa olisi kaksinkertainen, sillä jos heidän onnistuisi kaataa yksikään puu, olisi McLean menettänyt vetonsa.

Frecklesin kulmakarvat menivät kurttuun hänen yrittäessänsä ajatella oikein terävästi, mutta jokaisesta huojuvasta villiruususta viittoili hänelle keijukainen. Kulkiessaan poikki Käärmeojan ja kuullessaan odottelevan tikli varpusen tapansa mukaan kirkaisevan: "Hii-pii", Freckles näkikin yhä vain suloisen, sorean keijun. Mitä mahtaa mies keijukaiselle, joka jakautuu ja leviää yli kokonaisen laakson, joka käänteessä tyrkyttäen hänelle elävää muistoa?

Freckles laski päivät. Ensimmäisenä hän ei voinut tehdä paljonkaan muuta kuin koetella lankojansa, laulella katkelmia ja unelmoida, mutta ennenkuin ensi viikko toisi keijun takaisin, voisi hän jo toimittaa monta asiaa. Kantaisi kaikki kirjansa suolle näyttääkseen ne hänelle. Täydentäisi kukkalavaansa, panisi kuntoon joka yksityiskohdan, mitä oli majaansa varten suunnitellut, ja loisi siitä lehdon, jota metsänimmetkin häneltä kadehtisivat. Hänen piti keksiä keino, kuinka saisi veden pysymään raittiina. Hän pyytäisi Duncanin vaimolta kaksinkertaisia eväitä ja erikoisen herkullisia, silloin kun keiju ensi kerran tulisi, niin että jos Lintunainen sattuisi taas viivähtämään liikoja, vieraan ei tarvitsisi kärsiä janoa ja nälkää. Hän kehoittaisi keijua ottamaan mukaansa vahvat nahkasäärykset, niin että voisi viedä hänet pienelle kävelylle. Ja keiju saisi ystävikseen hänen kaikki kanansa ja näkisi niiden pesät.

"Ei sinun pidä ajatella", sanoi hän tiklivarpuselle, "että koska minä vaellan tätä linjaa yksin päivän toisensa jälkeen, niin aina on samoin. Jonakin päivänä sinä keikut tällä langalla ja näet minun tulevan ja sinä kiikut ja pyrähtelet ja heilahtelet koreudessasi ja oikein raikkaasti heläytät: 'Hii-pii!' Ja minä sanon: 'Hiipii kai, mutta katsoppas, kuka toinen tässä hiipii!' Ja sinä katsot, ja siinä hän seisoo. Päivänpaiste ei enää näytä kultaiselta, ruusu ei enää punaiselta, ei taivas siniseltä, sillä hän on kaikista punaisin, sinisin, kultaisin. Sinä huudat itsesi kateudesta käheäksi. Sahaajalintu vääntää niskansa sijoiltaan, ja jokaiselta kukalta menee pää pyörälle. Missä ikinä hän kulkee, voin minä kulkea saman tien takaisin ja nähdä kaikki mitä hän on nähnyt, vaeltaa niitä polkuja, joita hän on vaeltanut, kuulla ruohojen kuiskivan kaikkea, mitä hän on sanonut; ja jos joku kohta on liika hetteinen hänen pikku jaloilleen, niin — voi Herra Jumala! — kenties… kenties hän laskee kauniit käsivartensa minun kaulalleni ja sallii minun kantaa hänet ylitse!"

Väristys puistatti Frecklesiä. Hän heitti keppinsä kohti pilviä, sieppasi sen taitavasti lennosta ja pani sen pyörimään.

"Sinä kirottu itserakas hölmö!" kiljaisi hän. "Sinun tulisi ajatella, että saisit heittäytyä mutaan hänen eteensä astinlaudaksi, ja sitten voisit pitää itseäsi pyhitettynä, kun olet sen verran auttanut.

"Kenties hän haluaa sitä pikarin näköistä pesää, jossa siniset ja ruskeat kanani ovat kasvattaneet pienokaisensa. Ehkä hän tahtoo pysähtyä lammikolle ja katsoa härkäsammakkoani, joka hyväntahtoisesti otti puhuakseen ihmiskieltä ja näyttääkseen minulle pelastuksen tien pulastani. Jos sinä päivänä putoaa joitakin sulkia, niin totta kai ne tulevat minun kanojeni siivistä — se on aivan varmaa, sillä ainoa enkeli taivaan porttien ulkopuolella vaeltaa silloin tätä hirsilinjaa, ja tien joka askeleella pidätän henkeäni rukoillen, ettei hän levitä siipiään purjehtiakseen pois nälkäisten silmieni näkyvistä."

Siihen tapaan Freckles haaveili, laati suunnitelmia ja vartioi lintujaan. Hän ei laskenut yksistään päiviä, vaan jokaisen päivän tuntejakin. Kun hän sai ne taaksensa ja jokainen toi keijun yhä lähemmäksi, riemuitsi hän yhä enemmän keijukaisen tulosta. Päivitttäin hän toimitti niin, että saattoi uhrata vähän aikaa ison jalavanrungon ääressä mustille kanoilleen. Hän puikahti sinne aina ohikulkiessaan, päästäkseen varmuuteen siitä, että niitä ei mikään vaivannut. Vaikka se oli pitkä kierros, kävi hän moniaita kertoja joka päivä ylimääräisesti niitä tervehtimässä, peläten että käärme tai haukka tai kettu olisi saattanut keksiä poikasen. Sillä kaiken hänen entisen mielenkiintonsa lisäksi tuli, että kanat nyt olivat myöskin se aihe, joka houkuttaisi keijun sinne.

Ehkä hän voisi tavata muitakin lajeja, joita Lintunainen halusi kuvata. Ajomies oli sanonut, että hänen veljensä kävi häntä noutamassa joka kerta, kun oli löytänyt pesän. Hänen tiedossaan oli lukematon joukko pesiä, ja saattoi — hän kaikkien rämeen lintujen joukossa olla joitakin Lintunaiselle harvinaisia.

Limberlostin siivekkäät asujamet olivat tosiaan turvassa muutoin paitsi luonnollisilta vihollisiltaan. Hyvin otaksuttavaa oli, että hänen kanojensa parista voi löytyä toisiakin yhtä oivallisia kuin nuo isot mustat. Jos haluttiin kuvia puolikasvaneista linnuista, saattoi hän tarjota viisikymmentä yhdellä ainoalla aamu vartiolla, sillä hän oli ruokkinut ja vaalinut niitä siitä pitäen, kun ne olivat silmänsä aukaisseet.

Hän oli kerännyt hyönteisiä ja matoja koko kevään ajan sitä mukaa kuin oli niitä havainnut ruohossa ja pensaissapa pistänyt niitä avoimeen pikku suuhun, jonka ensiksi oli tavannut. Ja pienokaiset olivat iloisesti suostuneet tähän omituiseen isänsijaiseen luonnollisten hoitajainsa lisäksi.

Kun viikko oli lopussa, oli Freckles siistinyt majansa ja somistanut sen tuoreilla elävillä koristeilla, jotka väriloisteessa kilpailivat sateenkaaren kanssa. Hän keräili kaarnaa ja täytti sillä tien lokaisimmat kohdat.

Oli heinäkuun puoliväli. Viime päiväin helle oli kuivanut veden Limberlostissa ja sen ympärillä, niin että siellä voi kävellä jalan melkein mihin suuntaan tahansa — jos oli mitään aavistusta suunnasta eikä kokonaan eksynyt sen rehevässä ruohostossa ja viidakoissa. Heleimmänväriset kukat aukoivat terälehtiään. Torviköynnökset liehuttivat upeita punaisen- ja kullankarvaisia sarviaan mahtavain tammien ja jalavain latvoista, ja alhaalla vaaleanpunaiset katinjuustot täyttivät kokonaisia lammikoita.

Kuumuus sai aikaan muutakin, mistä Freckles aito iiriläisenä joutui raivoihinsa. Laakson kuivuessa sen asukkaat etsiskelivät rämeen vilpoisempia noroja. Ne eivät pitäneet kuumuudesta eivätkä liioin mielineet jättää asuinpaikkojensa peltohiiriä, myyriä ja kaniininpoikia. Hän näki niiden vilahtavan polun poikki joka päivä, kun helle kävi paahtavaksi. Kalkkarokäärmeet olivat kerrassaan unohtaneet säädyllisyytensä, sillä ne hyökkäilivät vähääkään varoittamatta eivätkä muistaneet kalista edes perästäpäinkään. Joka päivä Frecklesin täytyi hätistää pois isoja mustia ja sinisiä kyitä kanojensa pesistä. Useasti kuuluivat hänen korviinsa kauas linjalle kauhistuneitten lintuvanhempain hätähuudot, ja hän riensi pelastamaan pienokaisia.

Hän näki keijun, kun vaunut kääntyivät telatieltä aukeamalle. He pysähtyivät rämeen läntiselle veräjälle ja odottivat hänen tulevan käymään heidän edellään polkua pitkin, sillä niin hän oli sanonut olevan varminta hevosen takia. He seurasivat itäistä linjaa eräälle kohdalle vastapäätä isojen kanojen puuta, ja Freckles kantoi kameraa ja opasti Lintunaisen polulle, jonka oli raivannut rungolle saakka. Hän kertoi myös, mikä vaikutus kuumuudella oli käärmeisiin, ryömi sitten pikku kananpoikasen luo ja toi sen päivänvaloon. Laitellessaan pystyyn kameraa hän puheli alueensa linnuista, ja kuulijatar tuijotti häneen epäilevänä ja silmät suurina. He sopivat siitä, että Freckles ajaisi vaunut itäveräjän likelle varjoon ja sitten veisi hevosen pohjoiseen päin erääseen tuntemaansa sopivampaan paikkaan. Sitten hänen oli määrä pitää seuraa keijulle majassaan tai vahtipolulla, kunnes Lintunainen saisi työnsä valmiiksi ja palaisi heidän luoksensa.

"Siihen kestää vain vähän aikaa", sanoi hän. "Minä tiedän nyt mihin asetan kameran, ja pikku kananpoika on kyllin iso ollakseen kiltti ja liian pieni karatakseen tai käyttäytyäkseen kovin rumasti, niin että minä saavun piankin katsomaan niitä pesiä. Minulla on kymmenen levyä matkassa eikä varmaankaan tarvitse käyttää kuin kaksi tuohon poikaseen, niin että kukaties voin saada kuvan muutamista pesistä tai linnunpoikasista vielä tänä aamuna."

Freckles tunsi melkein lentävänsä, kun hänen unelmansa oli toteutunut niin pian. Hän astui pitkin polkua, ja keiju seurasi häntä. Hän pyysi anteeksi, että kävi edellä, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että tie oli toiselle turvallinen. Tyttö nauroi hänen pelkoansa, mutta virkkoi, että siinä hän sentään teki erittäin kohteliaasti.

"Vai tiedätte te senkin?" sanoi Freckles. "Enpä sitä luullut, vaan pelkäsin, että esiintyisin julkeasti, kun kuljin edellänne."

Yllätetty tyttö katsoi häneen, äkkäsi iiriläisen leikillisyyden vastustamattoman välkkeen hänen silmissään, ja molemmat nauroivat.

Freckles ei tietänyt mitä jaaritteli sinä aamuna. Hän näytteli seuralaiselleen monia kauniita pesiä ja munia. Tyttö tunsi niistä joukon, mutta toisia ei, niin että he panivat merkille munien lukumäärän ja värin, pesän tekoaineen ja rakenteen sekä lintujen värin, ko'on ja muodon ja läksivät sitten hakemaan sitä kaikkea kirjasta.

Kun Freckles majalle tultua oli taivuttanut ovea kaihtavia pensaita syrjään ja astahtanut taaksepäin päästääkseen saatettavansa sisälle, ei hän jännittyneenä tajunnut ajasta tai paikasta mitään. Kammio oli verrattomasti paljon kauniimpi kuin viikko sitten. Keiju veti syvään henkeänsä ja tarkasteli ensin yhtä sivua, sitten toista ja vihdoin pitkin temppelin käytävää. "Tämähän on keijukaisten koti!" virkkoi hän ihastuneena. Sitten hän käännähti ja katsoi Frecklesiin samalla tapaa kuin oli katsellut hänen kättensä työtä.

Keiju tarkasti häntä terävästi. "Vai niin. Ehkä teistä tulee suurikin tiedemies", sanoi hän, "mutta siltä ette näytä. Teidän kasvonne eivät ole siihen malliin, mutta niissä on jotakin suurta. Minun täytyy päästä selville, mitä se on ja sitten teidän pitää työskennellä sitä varten. Isänne odottaa teidän tekevän jotakin. Sen voi kuulla hänen puhetavastaan. Teidän tulisi aloittaa heti paikalla. Olette jo hukannut liian paljon aikaa."

Freckles-paran pää painui. Hän ei koskaan ollut hukannut tuntiakaan elämässään. Ei ollut saanut sellaista tuntia, jonka olisi voinut hukata.

Tyttö, joka tutkivasti tarkasti häntä, luki tämän ajatuksen hänen kasvoiltaan. "Voi, en minä sitä tarkoita!" huudahti hän niin kiivaasti kuin kuusitoistavuotiaan on tapana. "Tietysti te ette ole laiska. Sitä ei kukaan koskaan uskoisi teidän ulkomuodostanne. Mutta minä tarkoitan: teidän kasvoissanne on jotakin hienoa, vakavaa, voimakasta. Teidän on määrä tehdä jotakin maailmassa, eikä ole yhtään väliä, kuinka suoritatte nuo muut asiat tai kuinka suuresti ne menestyvät; kaikki se on hukkaan mennyttä, kunnes keksitte sen yhden asian, jonka osaatte tehdä parhaiten. Ellei teitä mikään pidättäisi, vaan voisitte mennä mihin vain haluatte ja tehdä mitä mielitte, niin mitä tekisitte?" tiukkasi hän.

"Minä menisin Chikagoon laulamaan Ensimmäisen Episkopaalikirkon kuorossa", vastasi Freckles arvelematta.

Tyttö istuutui penkille — hattu, jonka hän oli ottanut päästään ja jota hän piti kädessään, kieri pojan jalkoihin. "Siinäpä se!" huudahti hän kiihkeästi. "Mutta tiedättekö, mitä minusta tulee. Ei mitään! Ei kerrassaan mitään! Osaatteko laulaa? Tietysti te osaatte laulaa! Onhan se kirjoitettu koko olentoonne."

— Kuka hyvänsä puoliksikaan järkevä olisi saattanut nähdä, että hän osaa laulaa, tarvitsematta siitä keltään ilmoitusta, — tuumiskeli hän. — Sehän näkyy hänen hennoista sormistaan ja nopeista, hermostuneista liikkeistään. Ja sen näkee myös hänen kirkasvärisestä tukastaan, tulisista silmistään, leveästä rinnastaan, kurkun ja kaulan lihaksista, ja ennen kaikkea jokaisesta hänen äänensä sävystä, sillä jo hänen puheensa on sulosointuisinta mitä koskaan olen kuolevaisen kurkusta kuullut.

"Minä teen mitä vain tahdotte", vastasi Freckles epäröimättä, "ja jos en osaa tehdä mitä haluatte, niin käyn siihen heti käsiksi ja yritän, kunnes osaan".

"Hyvä, sovittu on", sanoi keiju. "Menkääpä tuonne noin, asettukaa pensasaidan eteen ja laulakaa jotakin, mitä ensiksi mieleen juolahtaa."

Freckles seisoi kasvot tyttöön päin ja takanaan ruskealla, sinisellä ja purppuralla kirjailtu vehmaan vihreä seinämä, ja silmät kohti pilviä lauloi ensimmäisen laulunpätkän mikä mieleen tuli. Se oli lastenlaulu, jota hän oli monasti laulanut pienokaisten kanssa kunnalliskodissa ja jonka keijun huudahdus oli tuonut hänen mieleensä:

Me käymme maahan keijujen näin riemumielin laulellen! Me näämme Keijumaasta unta: on uhkea se valtakunta, se kasvaa, kukkii, vihannoi, sen yllä ain' on aamunkoi, ja mit' on suurta, ihaninta, saa siellä tunteakseen rinta. Oi, tralalaa! Nyt käymme aina me riemumielin, onnekkaina, ja pian teitä tervehtäen soi laulu niinkuin keijuväen; se raikkahasti kajahtaa: Ohei, tralalalaa!

Ei mikään olisi voinut paremmin soveltua Frecklesin harvinaisen pehmeälle ja huolettoman keveälle äänelle. Hän unohti kaikki vaipuakseen omien säveltensä tuuditukseen. Hän oli paraikaa laulamassa loppukertoa, ja tyttö värisi ihastuksesta, kun — kop! kop! — pohjoisesta päin kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta. Molemmat juoksivat sisäänkäytävälle.

"Voitteko mitään oikotietä päästä muutamassa minuutissa rämeen poikki korppikotkain pesälle ja ihan hiljaa?"

"Rientäkää sitten joutuin", sanoi Lintunainen. "Nostakaa tyttö taakseni, ja me ratsastamme takaisin sinne, mihin jätitte hevosen, ja odotamme teitä. Kädenkäänteessä minä sain kuvatuksi pikku kananpoikasen ja pistin sen takaisin pesään. Sen emo tuli aivan lähelle, ja minä olin ihan varma, että se puikahtaisi puuhun. Valaistus oli oivallinen, niin että laitoin kameran kuntoon ja peitin oksilla, kiinnitin siihen pitkän letkun, loittonin satakunta askelta ja piilouduin pensaikkoon odottamaan. Muuan lyhyt, vanttera mies ja toinen pitkä ja tumma kulkivat ohitseni niin läheltä, että olisin melkein voinut kädellä heihin koskettaa. Heillä oli iso saha olalla. He sanoivat aikovansa työskennellä lähes kahteentoista, vaan sitten heidän täytyy heittää kesken, kunnes te olette sivuuttanut paikan, ja sitten he yrittävät lastata ja illalla viedä pois. He menivät eteenpäin — ei aivan näkyvistäni — ja rupesivat sahaamaan erästä puuta. Herra McLean puhui minulle joku päivä takaperin, mitä luultavasti tapahtuisi täällä, ja että jos he saavat kaadetuksi sen puun, hän menettää vetonsa teidän puolestanne. Menkää koilliseen suuntaan ja joutukaa. Me kohtaamme teidät vaunujen luona. Minä olen aina asestettu. Antakaa Pienokaiselle toinen revolverinne ja pitäkää itse toinen. Me hajaannumme ja hiivimme heidän kimppuunsa eri puolilta ja lähetämme heille kuulasateen, joka ajaa heidät käpälämäkeen. Ja nyt joutuin!"

Hän kiristi ohjaksia ja karautti reippaasti pitkin polkua. Hatuttomin päin ja salamoivin silmin istui keiju takana kädet kierrettyinä hänen vyötäistensä ympäri.

Freckles lähti juoksemaan. Hän liikkui kuitenkin hyvin varovaisesti, äänettömin askelin väistäen oksat ja pensaat ja pyrkien näkymättä niin lähelle kuin suinkin sitä paikkaa, missä otaksui miesten olevan, juostessaan hän yritti ajatella. Hän oli kohtaamassa Wessnerin, joka paloi kostonhimosta ja jota auttoi paikkakunnan pahin tappelupukari. Hän oli tottunut tuohon ajatukseen, mutta ei siihen haitalliseen seikkaan, että hänellä olisi niskoillaan kaksi naista, joista epäilemättä täytyisi pitää huolta, vaikka Lintunainen oli tarjoutunut auttamaan. Hänen sydämensä jyskytti pahemmin kuin milloinkaan juostessa. Hänen täytyi noudattaa Lintunaisen suunnitelmaa ja kohdata heidät vaunujen luona, mutta jos he todella aikoivat yrittää hänen avukseen, ei hän voisi siihen suostua. Sallia keijun hypistellä revolveria hänen puolustuksekseen! Ei koskaan! Ei kaikkienkaan Limberlostin puitten takia! Voisihan keiju ampua itsensä tai unohtaa kaiken varovaisuuden ja osua käärmeen purtavaksi, joka ei tänään ollut erikoisen ystävällisessä mielentilassa. Freckles hymähti katkerasti eteenpäin kiitäessään.

Hänen saapuessaan vaunujen luo olivat Lintunainen ja keiju valjastaneet hevosen eteen, sulloneet tavaransa ja odottivat nyt rauhallisesti. Lintunainen piteli revolveria kädessään. Hän oli tummissa vaatteissa. He olivat kiinnittäneet ison kamerakankaan keijun vaalean hameen etupuolelle.

"Antakaa Pienokaiselle toinen revolvereistanne, pian!" sanoi Lintunainen. "Hiivitään eteenpäin, kunnes olemme sopivan ampumamatkan päässä. Viidakko on niin tiheä ja he ovat niin toimessaan, että eivät äkkää meitä, jollemme pidä ääntä. Te ammutte ensin, sitten paukautan minä taholtani ja sitten sinä, Pienokainen, ja ammu koko korkealle tai sitten hyvin matalalle. Ei satuteta niihin. Mennään niitä voroja niin lähelle, että asia käy jännittäväksi, ja jatketaan leikkiä, kunnes saamme ne täältä pois."

Lintunainen ojensi kätensä, otti pienemmän revolverin hänen vyöltään ja antoi sen keijulle. "Pidä hermosi kurissa, rakkaani, katso mihin astut ja ammu ylös", sanoi hän. "Mene siitä suoraan niitä kohti. Odota, kunnes kuulet Frecklesin ensimmäisen laukauksen, ammu sitten heti minun laukaukseni jälkeen, jotta he kuulevat, että meitä on enemmän. Jos haluatte pelastaa McLeanin vedon, niin lähtekää nyt!" komensi hän Frecklesiä, joka tuskallisesti katsahtaen keijuun läksi juoksemaan itään päin.

Lintunainen asettui keskivälille ja lähtiessään varoitti vielä kerran keijua kyykistymään ja ampumaan korkealle ylös.

Viidakon läpi Lintunainen hiipi lähemmäksi kuin oli aikonutkaan, joutui varman ampumamatkan päähän ja odotti Frecklesin laukausta. Seurasi pitkän minuutin tuskallinen odotus. Miehet ojentausivat henkäistäkseen. Työ käsisahalla oli aika vaivaloista rämeen helteessä. Heidän levätessään veti iso musta jätkä pullon taskustaan ja alkoi öljytä sahaa.

"Täytyy pysyä hiivatin hiljaa", sanoi hän, "ja kaataa se vasta, kun tuo kirottu vahti on mennyt päivälliselleen".

Jälleen he ryhtyivät työhönsä. Frecklesin revolveri syöksähti tulta. Lyijy pamahti ulos teräksestä. Sahan kädensija lensi Wessnerin kourasta, ja hän horjahti säikähtyneenä. Musta Jaakko hypähti ja kirosi karkeasti. Koillisesta tullut kuula pyyhkäisi hatun hänen päästään. Keiju ei ollut odottanut vuoroaan, eikä tosiaan saattanut sanoa hänen ampuneen ylös. Melkeinpä samalla hetkellä tulla vihelsi kolmas laukaus idästä. Musta Jaakko kiljaisi suunniltaan pelosta, sillä se vei kannan hänen kengästään. Freckles lähetti vielä luodin, ja muta roiski Wessneriä silmiin. Tulta tuiski yhtenään. Turvautumatta edes aseisiin ryntäsivät molemmat miehet itäistä tietä pitkin lyijykuulien vonkuessa heidän korvissaan.

Freckles tervehti metsänvarkaita niin läheltä kuin suinkin tohti, mutta jos keiju ei tosissaan aikonut satuttaa, meni hän kuitenkin rohkeudessa aivan sopimattoman pitkälle.

Miesten ennättäessä vahtipolulle Freckles kiljui minkä kurkusta jaksoi:
"Etelästä niitä vastaan, pojat! Ampukaa etelästä!"

Niinkuin hän oli toivonut, poikkesivat Jaakko ja Wessner heti notkoon. Lyijysade seurasi heitä. Kyyrysillään he juosta porhalsivat notkon poikki vilkaisemattakaan taaksensa ja katosivat metsään telatien toiselle puolelle.

"Parasta että vähän sorvailen tätä sahaa, niin etteivät voi sitä käyttää, jos sattuisivat tulemaan takaisin", sanoi Freckles, otti käsikirveensä ja katkoi sahan hampaat.

"Nyt meidän täytyy lähteä täältä kenenkään näkemättä", sanoi Lintunainen keijulle. "Ei minun kannata saada vihamiehiä noista miehistä, sillä voinhan milloin tahansa retkilläni kohdata heidät."

"Ajakaa siis suoraan pohjoiseen tätä tietä", neuvoi Freckles. "Minä käyn edellä katkomassa teille langat. Notko on melkein kuiva. Painutte mutaan korkeintaan joitakuita tuumia. Muutaman metrin päässä kohtaatte maissipellon. Minä lasken aidan alas ja päästän teidät sinne. Seuratkaa vakoja ja ajakaa suoraan sen poikki, kunnes tulette toiselle puolelle, ja sitten aitaa pitkin. Siellä pääsette tielle, joka vie pellon itäpuolisten metsien halki. Ja sitten kuljette sitä yhä itään, kunnes saavutte viertotielle ja sitä pitkin joudutte takaisin kaupunkiin ainakin kaksi penikulmaa pohjoisempana kuin miehet, missä tahansa he nyt liikkuvat. Mutta älkää koskaan hiiskuko siitä, että olitte täällä ampumassa", varoitteli hän vakavasti. "Saisitte vain verivihollisia."

Freckles leikkasi lankoja poikki, ja he ajoivat läpi. Keiju kumartui ulos vaunuista ja kurotti hänelle revolverin. Freckles katsoi häntä silmiin, ja hänen hengityksensä salpautui. Keijun silmät olivat mustat ja kasvot tavallista hehkuvammat. Poika tunsi omien kasvojensa olevan kuolonkalpeat.

"Ammuinko kyllin ylös?" kysyi neito veikeästi. "Minä tosiaankin unohdin, että minun piti kyyristyä."

Freckles hätkähti. Tiesiköhän tuo lapsukainen, kuinka vähällä hän oli ollut osata miehiin? varmaankaan ei. Vai oliko mahdollista, että hän oli kyllin kylmäverinen ja taitava ampumaan tuolla tapaa ehdoin tahdoin?

"Minä lähetän jonkun luotettavan miehen McLeanin luo", sanoi Lintunainen ottaen haltuunsa ohjakset. "Ellen tapaa sellaista ennen kaupunkiin tuloa, niin lähetän sieltä sanan. Jollen pelkäisi joutuvani jonkun työläisen näkyviin, menisin itse, mutta lupaan joka tapauksessa, että saatte apua ainakin parin tunnin kuluttua. Pysykää hyvin piilossa. Heidän täytyy uskoa, että teillä on mukananne joitakuita työmiehiä, eikä ole luultavaa, että he tulevat takaisin, mutta älkää antautuko mihinkään vaaraan. Jos he tulisivat, niin varmaan kai sahaansa hakemaan." Hän nauroi ikäänkuin hyvällekin kompasanalle.

FRECKLES SAAVUTTAA KUNNIAA JA KEKSII TIELLÄ JALANJÄLJEN.

Silmät suurina Freckles katseli, kuinka Lintunainen ja keiju ajoivat pois. Kun he olivat kadonneet näkyvistä ja hän itse hyvin kätkeytynyt pienen puun oksien sekaan, muisti hän, ettei ollut kiittänyt heitä eikä sanonut hyvästiäkään. Katsoen siihen, mitä olivat kokeneet, he eivät kaiketi koskaan palaisi. Hänen sydämensä ihan pysähtyi tätä ajatellessa.

Maatessaan oksain alla hän oli syvissä mietteissä, vaikkei ajatellutkaan Mustaa Jaakkoa tai Wessneriä. Tulisivatko Lintunainen ja keiju takaisin? Ei tulisi yksikään niistä naisista, jotka hän oli tuntenut. Mutta olivatko he muiden hänen tuntemiensa naisten kaltaisia? Hän ajatteli Lintunaisen rauhallisia kasvoja ja keijun revolverinpitelyä eikä enää ollut niin varmaa siitä, etteivät he palaisi.

Minkälaisia olivat ihmiset suuressa maailmassa? Hänen tietonsa siitä oli niin perin rajoitettu. Kunnalliskodissa oli ollut henkilöitä, jotka olivat palkastaan tarjonneet jäykkää, pintapuolista ystävällisyyttä. Vieraat, joita siellä kävi vastaanottopäivinä, hän jakoi kolmeen luokkaan: virsien veisaajiin, joilla oli kyynel silmänurkassa ja tekopyhyys jokaisessa kasvonjuonteessaan; niihin, jotka silkissä kahisten ja jalokivistä kimmeltäen lahjoittivat pienille äidinrakkautta kaipaaville orpo-raukoille kuluneita leluja, sittenkun heidän omat lapsensa eivät niistä enää välittäneet, aivan samassa mielessä kuin nakkelivat leivänpalasia Eläintarhan apinoille ja samasta syystäkin — nähdäkseen millä tavoin he ottaisivat ne vastaan ja pitääkseen lystiä sillä, mitä saajat niillä tekisivät; ja kolmanteen luokkaan, jotka hänestä olivat oikeita ihmisiä. Nämä saivat hänetkin tuntemaan, että he tosiaan välittivät jotakin hänen siellä olostaan ja iloitsivat, jos näkisivät hänet jossakin muualla.

Mutta nyt oli hänen luokseen osunut uudenaikaisia ihmisiä, joilla oli kaikkea maallista hyvyyttä niin paljon kuin he tarvitsivat ja jotka suorittivat huomioonotettavaa työtä. Heillä oli täysi syy ylpeillä omastansa, mutta olivat kohdelleet häntä kuin omaa poikaa ja veljeä. Heidän kanssansa hän saattoi, kerrankin eläissänsä, unohtaa tuon menetetyn käden, joka muuten joka päivä kiusasi häntä aina uudella vaivalla. Mitä lajia ihmisiä he olivat ja mihin hänen tuntemaansa luokkaan he kuuluivat? Hän ei päässyt siitä selville, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut toisia heidän kaltaisiaan; mutta kuinka hän heitä rakasti!

Oliko enemmistö siinä maailmassa, johon hänen oli määrä lähteä, heidän tapaisiaan vai noita ulkokullatuita, muruja nakkelevia luokkia? Sitä Freckles ei tietänyt, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen, että sellaiset ihmiset kuin Lintunainen ja keiju, McLcean ja Duncanit olivat varsin harvinaisia ja siksi erittäin kallisarvoisia.

Hän oli unohtanut aamullisen kiihtymyksen ja ajan kulumisen, kun etäiset äänet herättivät hänet ja hän hitaasti kohotti päätänsä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, ja kun raskaat vankkurit vierivät alas itäistä polkua, saattoi hän kuulla ne selvästi. Työläiset siellä kirkuivat itsensä käheiksi Limberlostin vartijalle hurraten. Freckles ei tuntenut sitä ansaitsevansa. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut selittää asian miehille, mutta vain McLeanille hän saattoi sen kertoa.

Frecklesin nähdessään miehet heiluttivat lakkejaan ja hurrasivat huikeasti. McLean puristi lämpimästi hänen kättänsä, mutta Duncan painoi hänet vasten rintaansa, jykevästi kuin karhu, ja sai tankatuksi pari ylistyksen sanaa. Joukko ajoi metsään ja lopetti puun kaatamisen. McLean oli tavattoman vihainen tästä hyökkäyksestä omaisuuttaan vastaan, sillä kaadantakiireissään vorot olivat sahanneet puuta liian korkealta ja tärvelleet puolitoista jalkaa kallisarvoista puuta.

Viimeistenkin vankkurien vierittyä pois McLean istui kannolle, ja Freckles kertoi sen jutun, josta hänen tekikin niin mieli puhua. Isäntä tuskin voi uskoa korviaan. Hän oli myös kovin pettynyt.

"Olen melkein rukoillut tänne tullessani", sanoi hän, "että sinulla olisi joitakin todisteita, minkä nojalla voisimme vangita mokomat miehet ja päästä niistä eroon, mutta eihän se käy ensinkään laatuun. Emme voi sekoittaa noita naisia juttuun. He ovat auttaneet sinua pelastamaan puun ja vetonikin siinä samassa. Mutta ei voi odottaa, että Lintunainen, joka rämpii joka paikassa, lähtisi todistamaan heitä vastaan."

Isäntä kuunteli äänettömänä, kun Freckles kertoi keijukaisen saapumisesta ja ristimisestä.

"Minä tunnen hänen isänsä oikein hyvin", sanoi McLean viimein, "ja olen useasti nähnyt tytön. Olet oikeassa; hän on sievä nuori tyttö ja tuntuu olevan kerrassaan vapaa väärästä ylpeydestä ja muusta hullutuksesta. En vain ymmärrä, kuinka hänen isänsä tohtii päästää sellaisen helmen tämäntapaiseen paikkaan."

"Hän tohtii sen siksi, että tyttö on helmi, sir", sanoi Freckles innokkaasti. "Luottaahan tyttö siihenkin, että kalkkarokäärme kalistelee ennenkuin iskee häneen, ja luonnollisesti hän ajattelee voivansa luottaa ihmisiin yhtä hyvin. Eikä ole sitä Jumalan luomaa, joka ei uhraisi elämäänsä hänen puolestaan. Hän ei kaipaa mitään vartijaa. Hänen kasvonsa ja suloinen olentonsa ovat ainoa turva mitä hän tarvitsisi kiljuvien villienkin parissa."

"Hän ihan pelotti minut kuoliaaksi", myönsi Freckles. "Hänen isänsä näyttää opettaneen hänet ampumaan. Lintunainen käski nimenomaan hänen kyykistyä alas ja ampua ylös aivan vain pelottaaksensa heitä. Mutta se huima pikku olento saattoi heitä ihan länsitielle saakka lähetellen kuulia kuin rakeita, niin että ne suhisivat heidän korvissaan ja kantapäissään; ja voisinpa uskoa, kissa vie, ettei hän ensinkään huolinut siitä, vaikka olisi osunutkin. En ole nähnyt paljonkaan ampumista, mutta sen minä sanon, että lähemmäs ei satuttamatta pääse. Melkein säikytti minut hengiltä, niin minä pelkäsin hänen näppäävän toisen heistä. Kun minulla ei muuta ollut kuin pari naista, joita ei tohtinut sekoittaa juttuun, täytyi minun päästää miehet karkuun."

"Tietysti! Eivät ne aio tähän tyytyä. Saatte panna päänne pantiksi siitä, että ne tulevat takaisin. Ainakin Musta Jaakko. Wessner ehkä ei uskalla, paitsi jos on puolihumalassa. Silloin hän on ihan hurja. Ja seuraavalla kerralla…" Freckles empi.

"Sittenhän minä en muuta voi kuin panna kaksi vahtia ja laittaa työväkeä tänne niin pian kuin mahdollista. Heti kun huomaan, että meillä on paras tavara sieltä jo tallella, tulemme tänne. Asia on niin, monessa tapauksessa ainakin, että ennenkuin puu on kaadettu, on vaikeata sanoa, mitä siitä lähtee. Sinua ei käy enää yksin jättäminen tänne. Jaakko on ampunut jo parikymmentä vuotta, sinä vain yhden, niin että selväähän on, ettet sinä hänelle piisaa. Kenenkä työmiehistämme sinä kernaimmin ottaisit mukaasi?"

"En ketään, sir!" vastasi Freckles kiihkeästi. "Ensi kerralla minä otan jalat alleni. En yritäkään tapella yksin heitä vastaan. Kun vain saan vihiä heistä, niin heti kapaisen teidän luoksenne. Minun täytyy tulla kuin salama, eikä Duncanilla ole ylimääräistä hevosta, niin että olen ajatellut olevan parasta, jos hankkisitte minulle hevosen — taikka pyörä ehkä olisi parempi. Minun oli tapana käydä kunnankodin tohtorin asioilla ja hän salli minun ottaa polkupyöränsä liikkuessani kaupungilla. Ja toisinaan ylihoitajakin lainasi minulle omaansa tunnin ajaksi. Pyörä maksaisi vähemmän ja olisi nopeampi kuin hevonen ja vaatisi vähemmän hoitoa. Eiköhän kävisi laatuun, että jos te piakkoin pistäytte kaupungissa, sieltä ostaisitte jonkin vanhan pyörän romukaupasta, sillä jos joskus tulee ajaneeksi kaikessa kiireessä, ei pyörästä ole jäljellä paljon muuta kuin kädensijat telatien poikki päästyä."

"Niin", sanoi McLean, "ja jos sinulla ei ole ensiluokkaista pyörää, et lainkaan pääse telatien poikki".

Heidän kulkiessansa tuvalle McLean yhä vaati toisen vartijan ottamista, mutta Freckles piti itsepintaisesti kiinni siitä, että hän suorittaisi ottelunsa yksin. Hän taipui vain yhteen myönnytykseen. Jos Lintunainen muutoin luopuisi ottamasta kuvasarjaa kananpoikasesta, saisi toinen vartija tulla, jotta Freckles voisi auttaa kuvaamistyössä ja tavata keijua. Mutta ylipäätään hän hylkäsi apulaisvartijan ottamisen, ennenkuin se olisi aivan ehdottoman välttämätöntä, sillä hän oli ollut yksin niin kauan, että rakasti yksinäisyyttä, kanojansa ja kukkiansa. Se ajatus, että siinä olisi joku vieras sekaantumassa hänen järjestelyihinsä, säikyttämässä hänen hoidokkejaan, repimässä hänen kukkiaan ja häiritsemässä hänen lukujaan, kiusasi häntä niin, että hän oli sokea todelliselle avuntarpeelle.

Tervejärkinen McLean otti taipuaksensa pojan tahtoon, sillä hänessä oli herännyt poikaa kohtaan niin lämmin rakkaus, ettei hän saattanut vastustaa, ja niin oli hänestä paljon tärkeämpää antaa Frecklesin suorittaa tehtävänsä ja voittaa yksin kuin menettää vedonlyönnissä vaikka kuinka paljon.

Seuraavana aamuna McLean toi pyörän, ja Freckles lähti polullensa sitä koettelemaan. Se oli uusi, ilman ketjua, erikoisesti varustettu nopeata ajoa varten ja joka suhteessa lajinsa parhaita. Freckles ajaa hurautti pienen koeajon, ennenkuin lukitsi sen kaappiinsa, ja läksi sitten jalan tarkemmin linjaansa tarkastamaan. Poistuessaan hän loi silmäyksen ympärilleen ja jäi hämmästyksestä seisomaan.

Sammalpeitteellä hänen kauneimman kukkalavansa edessä oli keijun hattu. Eilispäivän kiihoittuneessa tilassa olivat kaikki sen unohtaneet. Hän harppasi sen luo ja nosti sen — voi, kuinka hellävaroen! — katsellen sitä nälkäisin silmin, mutta koskien siihen ainoastaan sen verran, että vei sen kaappiinsa, ripusti sen uuden pyöränsä kiiltävälle kädensijalle ja lukitsi sinne aarteittensa joukkoon. Sitten hän läksi vahtipolullensa, kasvoilla uusi ilme ja sydämessä outo tykytys. Siinä aamuna hän ei pelännyt mitään. Hän tunsi olevansa oikea Daniel, ja kaikki hänen leijonansa tuntuivat heikoilta ja vaarattomilta.

Mikä Mustan Jaakon ensi yritys olisi, sitä hän ei voinut kuvitella, mutta varmaa oli, että jotakin yritettäisiin. Tuo paha tappelupukari ei ollut mies luopumaan aikeistaan eikä kiltisti kärsimään, että hattu ammutaan hänen päästään. Sitäpaitsi Wessner pysyisi myös kostotuumassaan kiinni niin itsepäisenä kuin ainakin hollantilainen.

Freckles yritti ajatella johdonmukaisesti, mutta polulla oli liian monta paikkaa, missä keijun jalanjäljet vielä näkyivät. Hän oli astunut lietteiseen kohtaan ja jättänyt selvän jäljen. Iltapäivän aurinko oli paistanut sen kovaksi eivätkä hevosen kaviot olleet tärvelleet siitä palastakaan, niinkuin monessa muussa paikassa. Lumottuna Freckles seisoi siinä ja katseli jälkeä. Hän mittaili sitä hellästi silmillään. Hän ei olisi tohtinut hyväillä hänen hattuaan enempää kuin häntä itseäänkään, mutta tämä oli eri juttu. Saattoihan jalanjälki tiellä varmasti kuulua kenelle tahansa joka sen löysi ja sitä halusi. Hän kumartui piikkilangan alitse ja astui nevalle. Vähällä hakemisella hän löysi paksun kaarnanpalasen irrallaan kaatuneessa rungossa; hän kuori sen varovaisesti ja peitti sillä jäljen niin ettei ensimmäinen sade sitä hävittäisi.

Palattuaan majaansa hän pani hatun hellästi kirjahyllylleen ja harjaantuakseen nousi pyöränsä selkään, lähtien jälleen uudelle kierrokselle. Se kävi kuin lennossa, sillä polku oli hänen jaloissaan tallaantunut sileäksi ja auringonpaisteessa paistunut kovaksi melkein joka kohdasta. Tullessaan kaarnan kohdalle hän väisti syrjään sivuuttaessaan ja hymyili sille. Mutta äkkiä hän loikkasi alas pyörältä ja polvistui jäljen viereen, kohotti hattunsa, nosti varovasti kaarnaa ja katseli jälkeä hellästi.

"Mitähän hän aikoi sanoa äänestäni?" kuiskasi hän itsekseen. "Hän ei ehtinyt sitä sanoa, mutta hänen kasvoistaan oletan, että hän piti siitä sangen paljon. Ehkä hän aikoi sanoa, että laulaminen oli se suuri asia, johon minun pitäisi ryhtyä. Sitähän he kaikki ajattelivat kunnalliskodissa. No, jos niin on, niin minä suljen silmäni, ajattelen pikku majaani ja hänen tarkkaavia kasvojaan ja sykkivää sydäntään, ja silloin minä yllätän ihmiset. Jaa, jos laulu sen voi, niin yllätän heidät, niin että paikoiltaan nousevat."

Tämän kammottavan uhkauksen lausuttuaan Freckles laskeutui polvilleen kuin lähteen partaalle tien vieressä ja painoi huulensa hartaasti jalanjälkeen. Sitten hän nousi ja oli näöltään senlainen kuin olisi juonut riemun lähteestä.

FRECKLES TAPAA LIIKEMIEHEN EIKÄ SIITÄ MENETÄ MITÄÄN.

"No älähän nyt mitä!" huudahti Duncanin vaimo, kun Freckles seisoi hänen edessään kädessä keijun hattu. "Minä olen aina ajatellut, että sinä tai Duncan älyäisitte, että hilkka ei ole oikein sopiva minunlaiselleni vaimoihmiselle, ja siinä teit oikein kauniisti, kun toit minulle tämän sievän hatun."

Hän käänteli sitä, tarkastellen olkikudosta ja lehtireunustusta, ja ihastuneena silitteli karkein sormin silkkinauhoja. Kun hän ihaillen kohotti sitä, näkivät Frecklesin hämmästyneet silmät uuden puolen Saara Duncanista. Vaimo laski leikkiä, mutta alta pilkisti selvänä se tosiasia, että vaikka hän olikin köyhä, työn kuluttama ja vailla muuta hienostusta kuin mitä oli syntyessään saanut, oli hänen sielussaan kumminkin jotakin, mikä vaati naisellista koristelua, ja Frecklesin kävi häntä oikein sääli, niin että hän päätti kaupunkiin tultuaan lähettää emännälleen uuden hatun, vaikkapa siihen menisi viisikymmentä dollaria.

"Sinä olet hirveän kiltti, kun ajattelet minua", sanoi hän iloisesti, "mutta ihmettelen kuitenkin, kuinka on makusi laita. Etkö luule, että sinun on paras viedä tämä takaisin ja tuoda vähän yksinkertaisempi pääkappale naiselle, jonka hiukset ovat jo puoleksi harmaat? Tämä näet tuntuu koko joukon liika iloiselta minulle. Silti en sano, ettei se ole juuri sellainen, kuin haluaisin, mutta enhän voi saattaa itseäni naurunalaiseksi. Paras sinun on antaa tämä jollekin nuorelle ja kauniille, tuollaiselle kuusitoistavuotiaalle. Mistä olet sen tavoittanut, Freckles? Jos täällä on viime aikoina jotakin joutunut hukkaan, olet unohtanut siitä mainita."

"Näettekö mitään taivaallista tässä hatussa?" kysäisi Freckles pitäen hattua korkealla.

Aamutuulonen heilutteli keveästi nauhoja, kietoen toisen Frecklesin hihan ympäri ja toisen hänen rintansa poikki, ja ne takertuivat kuin magneetin voimasta.

"Näenpä kylläkin", vastasi Saara Duncan. "Onhan se yksinkertainen ja koruton, mutta näkeehän siitä myös, että se on kaikista hienointa tavaraa. Se on juuri sellainen, jota sanoisin taivaalliseksi hatuksi."

"Viet sen hänelle tietysti", sanoi Saara Duncan. "Se on kukaties ainoa mikä hänellä on ja hän ehkä tarvitsee sitä."

Freckles hymyili. Hän käsitti jokseenkin selvästi, kuinka ainoa se oli keijun hatuksi. Mutta kuinka olikaan, yhden asian hän tunsi olevansa velvollinen toimittamaan ja hyvin mielelläänkin, mutta ei ollut siitä varma.

"Tietysti sinun täytyy", sanoi hänen emäntänsä. "Ja heti paikalla, hetkeäkään hukkaamatta. Se on ollut täällä nyt kaksi päivää, ja hän kaipaa sitä kukaties, mutta ei kehtaa tai kerkiä tulla hakemaan."

"Joutavia! Olet vahtinut tuota metsää niin, että vallan olet siihen kiinni kasvanut. Anna minulle saappaasi ja nuijasi, poika, ja lähdenpä tästä vartioimaan itään ja länteen päin siihen asti, kun palaat."

"Mutta tiedättehän, kuinka hirveästi pelkäätte käärmeitä ja paljon muuta mitä rämeessä on."

"Pelkäänhän minä käärmeitä", myönsi vaimo, "mutta ne ovat kai ryömineet nevalle tässä kuumuudessa. Minä pysyn polulla ja pidän vahtia, ja saathan pitää kiirettä viime taipaleella. Päivä on juuri sitä mallia, että tuntuu ennustelevan myrskyä. Voinhan panna lapset leikkimään puupinolla, kunnes tulen takaisin. Sinä lähdet matkaan ja viet sille siunatulle pikku keijulle hänen korean hattunsa."

"Oletteko varma siitä, että tämä kaikki on oikein?" tiukkasi Freckles.
"Luuletteko, että herra McLean suuttuisi, jos hän tulisi?"

"Enkä, en luule", vastasi vaimo. "Jos sinä ja minä olemme sitä mieltä, että jokin asia on tehtävä, ja minä pidän sinun sijastasi vahtia, niin onhan toki selvää, että McLeanista kaikki on kohdallaan. Minä pistän hatun paperiin ja hyppää sinä pyöräsi selkään ja anna hurista. Eikö sinun pitäisi pukeutua pyhävaatteisiin?"

Freckles ravisti päätänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli tekeminen, mutta ei maksanut vaivaa kuluttaa aikaa siihen, että selittäisi sitä toiselle, kun oli niin kiire. Hän vaihtoi saappaat kenkiin, antoi vaimolle sauvan ja lähti huristamaan kohti kaupunkia. Hän tiesi aivan hyvin, missä keiju asui. Hän oli nähnyt hänen kotinsa monta kertaa, ja nyt hän sivuutti sen kohottamatta katsettaan kadusta ja ohjaten suoraan hänen isänsä konttorille päin.

Hattu kädessä Freckles kulki pitkän konttoristirivin ohitse ja yksityiskonttorin ovella pyysi saada puhutella itse omistajaa. Hänen odotettuansa hetkisen ilmestyi hänen eteensä pitkä laiha teräväsilmäinen mies ja kysyi kiireesti täsmällisellä äänellä: "Millä voin palvella teitä, sir?"

Freckles ojensi hänelle paketin ja vastasi: "Jättämällä tyttärellenne tämän hatun, joka häneltä unohtui luokseni taannoin, kun hän kiireessä läksi pois. Ja sanomalla hänelle ja Lintunaiselle, että minä olen kiitollisempi kuin sanoilla voin ilmaista heidän avustaan. Minä olen Limberlostin vartija, sir."

Frecklesin kirkkaat harmaat silmät tähtäsivät keijukaisen isää ujostelematta, ja hän sanoi: "Jos te olisitte minun sijassani, veisittekö te sen itse?"

"Miksi siis kysytte, minkä vuoksi en sitä tee?" tiedusti Freckles viattomasti.

"Sepä se!" sanoi liikemies, vilkaisi pakettiin, katsoi sitten pystypäiseen poikaan ja jälleen pakettiin ja mutisi anteeksipyynnön, jonka Freckles otti kumartaen vastaan.

"Olisitte erittäin ystävällinen, jos tahtoisitte viedä perille tämän hatun ja terveiseni. Hyvästi, sir", ja poika kääntyi lähteäkseen.

"Hetkinen vielä", sanoi keijun isä. "Olettakaamme, että sallin teidän itsenne palauttaa tämän hatun ja esittää sanottavanne."

Freckles mietti hetken aikaa, kohotti sitten horjumattoman uskolliset silmänsä ja kysyi: "Miksi niin tekisitte, sir? Olette tosiaan ystävällinen niin puhuessanne ja minä kiitän teitä suopeudestanne, mutta se, että minä olen halukas menemään ja te valmis suostumaan, ei vielä todista, että tyttärenne haluaa ottaa minut vastaan tai vaivautua minun tähteni."

Liikemies katsoi tiukasti tätä tavatonta nuorta miestä kasvoihin ja tunsi niistä pitävänsä.

"Aioin mainita teille vähän muutakin", sanoi Freckles. "Joka päivä näen jotakin ja toisinaan kosoltakin sellaista, josta luulen Lintunaisen ylen mielellään ottavan kuvia, jos siitä tietäisi. Ehkä mainitsette hänelle siitä, ja jos hän niin haluaa, voin minä toimittaa hänelle sanan, milloin näen semmoista, jota hän kenties ei muualla tapaa."

"Jos niin on laita", sanoi liikemies, "ja jos tunnette olevanne hänelle kiitollisuudenvelassa hänen taannoisesta avustansa, niin sillä tavoinhan voitte velastanne päästä. Hän viettää kaiken aikansa ulkosalla aiheita etsien. Jos sattuisitte tapaamaan jotakin ehkä harvinaisempaa kuin mitä hän itse löytää, niin säästäisitte hänelle paljon etsimisen aikaa, ja hän voisi työskennellä turvallisena teidän suojeluksessanne. Joka tapauksessa antakaa hänen tietää, milloin näette jotakin, mitä luulette hänen voivan käyttää, ja me teemme kaikki mitä voimme teidän hyväksenne, jos tahdotte antaa hänelle apuanne ja mikäli mahdollista valvoa hänen turvallisuuttansa."

"Minä niin kaipaan ihmisiä", sanoi Freckles, "ja minusta on niin äärettömän hauskaa, jos saan seuraa. Luonnollisesti minä ilmoitan tai lähetän hänelle sanan, milloin vain on aihetta. Kaikki mitä siinä suhteessa voin tehdä, saattaisi minut sanomattoman onnelliseksi, mutta" — taaskin piti saada totuus esille, koska Freckles oli puhumassa — "mitä heidän suojelemiseensa tulee, niin minä kyllä uhraisin vaikka henkenikin, mutta eipä siitäkään olisi eräissä tapauksissa hyötyä. Nevalla voi joutua niin moniin eri vaaroihin, jotka vaativat joka ihmistä katsomaan tarkasti eteensä. Jollei olisi pakko suojella itseään varkailta, niin ei McLeanin tarvitsisi maksaa aimo rahoja vahdin palkkaamiseen. Minä niin mielelläni näkisin heidän tulevan ja teen kaiken voitavani, mutta minun täytyy mainita teille, että he saattavat jonakin päivänä taas kohdata hirrenvarkaita."

"Niin kyllä", sanoi keijun isä, "ja lieneehän sekin vaara olemassa, että jonakin päivänä maa halkeaa ja nielee kaupungin, mutta enpä minä silti heitä liikettäni sen pelosta eikä Lintunainen liioin. Jokainen tuntee hänet ja hänen puuhansa, eikä rahtustakaan tarvitse pelätä, että kukaan häiritsisi häntä, vaikka kävisikin varastamassa muutamia McLeanin kullanarvoisia puita. Hän on Limberlostissa yhtä hyvässä turvassa kuin kotonaankin, mitä hirrenvarkaisiin tulee. En pelkää muuta kuin käärmeitä, myrkyllisiä kasveja ja hyönteisiä, ja senkaltaisia vaaroja hän kyllä tapaa kaikkialla. Teidän ei tarvitse hetkeäkään siitä huolehtia. Mielelläni ilmoitan, mitä haluatte sanoa. Kiitoksia hyvin paljon ja hyvästi, sir."

Freckles ei itse saattanut tietää siitä mitään, mutta seuraamalla parhaita vaistojaan ja toimimalla niin kuin oletti oikean herrasmiehen tekevän hän sai aikaan sen, että liikemies yllätyksekseen ajatteli häntä ja montakin kertaa sinä aamuna kesken kiireittensä näki hänen kasvonsa edessään; jos hän sitävastoin olisi mennyt tytön luo, niinkuin oli halunnut, ei hänen isänsä olisi pannut häneen mitään huomiota.

Kadulla hän henkäisi syvään. Kuinka hän oli selviytynyt asiasta? Hän tiesi ainoastaan noudattaneensa parhaita vaikuttimiaan, eikä sen enempää voi kukaan tehdä. Hän katsahti pyöräänsä nähdäkseen, että se oli kunnossa, ja juuri astuessaan polkimelle, noustakseen satulaan, hän kuuli sydämeensä asti tunkevan äänen huutavan: "Freckles! hei, Freckles!"

Keiju erkani nauravasta tyttöparvesta ja riensi hänen luoksensa. Hänellä oli yllään lumivalkea puku — soma pikku hamonen, kaulalla ja ranteissa pehmeitä, viehättäviä pitsejä. Ohuitten hihojen läpi näkyivät selvästi hänen kauniit, pyöreät käsivartensa, ja pääntie oli siksi matala, että muodoltaan täydellinen kaula oli vapaana. Päässä oli ihastuttava hattu valkeista punoksista, lieri koristettuna poimutetulla tyllillä, joka oli niin pehmeää harsoa kuin hämähäkinseitti, ja joukko valkeita ruusuja oli sirotettu hänen kultakutreilleen, kierretty hatunkopan ympäri, keikkuen vallattomina hänen olkapäillään. Sormissa välkehti kultaa ja sinisiä jalokiviä, ja kaiken kaikkiaan hän oli ihanin olento mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt. Seisoen polkimella unohti nuorukainen itsensä, pumpulipuseronsa, sarkahousunsa ja vyönsä, josta riippuivat piikkilankasakset ja pihdit, ja tuijotti kuten mies tuijottaa ensi kertaa nähdessään jumaloimansa naisen kaikessa kukkeudessaan, jota vielä korostaa sopiva ja kaunis vaatetus.

"Hei, Freckles!" huusi tyttö lähestyessään, "ajattelinpa juuri teitä joku päivä sitten. Tiedättekö, en ole koskaan ennen nähnyt teitä kaupungissa. Te vahdittekin tuota linjaa niin hartaasti. Minkä vuoksi olette nyt täällä? Onko jotakin vinossa? Oletteko juuri lähdössä Limberlostiin?"

"Tulin tuomaan hattunne", vastasi Freckles. "Te unohditte sen silloin kiireessä. Olen juuri jättänyt sen isällenne ja samalla pyysin lausumaan kiitokseni siitä, että te ja Lintunainen niin pontevasti autoitte minua."

Keiju nyökkäsi vakavana, ja Freckles ymmärsi tehneensä oikein siinä, että meni hänen isänsä luokse. Sitten hänen sydämensä hypähti ilosta, sillä tyttö sanoi tuskin jaksavansa odottaa ensi kertaan, jolloin he tulisivat ottamaan seuraavan kuvan pikku kananpoikasesta. "Tahdon kuulla lopun siitä laulusta enkä ollut vielä kuin vilahdukselta nähnyt lehtoanne", valitti hän. "Ja mitä lauluun tulee, niin jos aina osaatte laulaa niinkuin silloin, en milloinkaan voi kuulla kyllikseni. Mitähän jos otan kitaran mukaani ja joitakuita lempilaulujani! Minä soitan ja te laulatte, ja niin panemme linnut pois viralta."

Freckles seisoi polkimella silmät maahan luotuina, sillä hän tunsi, että jos nostaisi ne, niin niissä ilmenevä hellän jumaloimisen hehku pääsisi näkyviin ja säikäyttäisi keijua.

"Minä luulin, että silloiset kokemuksenne pelottaisivat teitä koskaan tulemasta takaisin", sanoi hän.

"Oo, minä ihan iloitsin", huusi impi. "Mokomatkin inhoittavat varkaat! Minun teki kovasti mieli merkitä yksi heistä, mutta ajattelin, että ehkä oli teille parasta jättää se tekemättä. Kyllä ne sen sietäisivät. Ei se minua pelottanut; ja mitä Lintunaiseen tulee, niin hän on tottunut kohtaamaan käärmeitä, maankiertäjiä, äkäisiä koiria, lampaita, nautaeläimiä ja Herra ties mitä. Häntä ei mikään voi säikäyttää, kun hän ajaa kuvaa takaa. Ovatko ne tulleet takaisin?"

"Eivät", sanoi Freckles. "Työmiehet tulivat sinne heti kello kahdentoista jälkeen ja veivät puun pois, mutta minun täytyy kertoa teille, ja teidän täytyy sanoa Lintunaiselle, että he aivan varmaan tulevat vielä ja hyvin piankin, sillä nyt ei enää kestä kauan, kunnes työmiehet saapuvat tälle nevalle työhönsä."

"Voi mikä vahinko!" huudahti keiju. "Siellä ne raivaavat teitä, hakkaavat poikki kauniit puut ja kääntävät kaikki nurinnarin. Ne ajavat pois linnut ja hävittävät tuomiokirkon. Ja kun ne ovat tehneet pahimpansa, seuraavat kaikki lähiseudun sahalaitokset ja raastavat pois helpomman puutavaran. Sitten maanomistajat kaivavat joukon ojia ja rakentavat tervahautoja, ja parin kesän perästä Limberlost on pelkkää viljaa ja perunaa."

"Pidän", sanoi keiju, "minä rakastan sitä. Teidän majanne on pieni palanen suorastaan keskeltä keijukaisten maata, ja tuomiokirkko on Jumalan työtä, ei teidän. Te vain olette löytänyt sen ja avannut oven Hänen rakennettuaan sen valmiiksi. Linnut, kukkaset, köynnökset, kaikki on niin suloista. Lintunainen sanoo olevan ihan totta, että katinjuustot, tulikukat, kurjenmiekat ja liljat ovat isommat ja värikkäämmät siellä kuin muualla tällä paikkakunnalla. Hän sanoo sen johtuvan saven ja mudan runsaudesta. Minua ihan kiukuttaa, jos täytyy nähdä nevaa raivattavan, ja teistähän sen täytyy tuntua kuin parhaan ystävän menettämiseltä, eikö niin?"

"Jotakin siihen suuntaan", vastasi Freckles. "Mutta Limberlost on niin syöpynyt mieleeni, että kaikki tulee koko elämäni ajan pysymään minulle todellisesti elävänä, mitä hyvänsä sille tehnevätkin. En voi sanoin kertoa, kuinka iloinen olen, että tulette vielä jonkun kerran, ainakin ennen työmiehiä. Sen ajan ohi en jaksa itsekään ajatella."

"En millään muotoa", esteli Freckles. "Jätin rouva Duncanin vahtipolulle, ja siellä on niin monta asiaa häntä pelottamassa. Jos hän näkee vain ison käärmeenkin, en tiedä mitä hän ehkä tekee."

"Ei siihen mene enempää kuin yksi minuutti, ja nopeasti polkemalla saatte voittaa sen ajan takaisin. Olkaa niin hyvä. Minä keksin teille jotakin hyvää hiukan korvatakseni sitä, mitä teitte minulle siellä ensi päivänä."

Freckles katsoi kerrassaan kummastuneena keijun ihaniin kasvoihin. Todellako hän sitä tarkoitti? Kulkisiko keiju tuota katua hänen kanssaan, joka oli raajarikko, koditon olento kuluneissa vaatteissa, työaseet vyöllä matkassa, ja nauttisi hänen seurassaan sitä kestitystä, jota tarjosi? Hän ei voinut sitä uskoa, ei keijukaisestakaan. Mutta sittenkään hän ei tekemättä vääryyttä noille puhtaitten suloisten kasvojen avomielisyydelle voinut ajatella, että hän totta tarkoittamatta saattaisi tehdä tarjouksensa. Hän tarkoitti todellakin mitä sanoi, mutta kun tarjous olisi toteutettava ja hän näkisi ystäväinsä hämmästyneet katseet, vihamiestensä ivahymyt — jos hänenlaisellaan muuten oli vihamiehiä! — ja kuulisi uteliasten pilkalliset kuiskutukset, silloin hän älyäisi erehdyksensä ja katuisi. Miehen asia oli harkita näitä seikkoja ja pelastaa hänet oman siunatun yleväsydämisyytensä seurauksista.

"Minun täytyy todellakin lähteä", sanoi Freckles vakavasti, "mutta kiitän teitä ystävällisyydestänne hartaammin kuin koskaan voitte kuvitella. Sitä ajatellen minä koko kotimatkan tyhjennän täysinäisiä maljoja jääkylmine juomineen."

Keijun jalka polkaisi maata. Hänen silmänsä leimahtivat suuttuneesti. "Siinä ei ole mitään järkeä", sanoi hän. "Miltä teistä olisi tuntunut, kun tiesitte, että minä olin palavissani ja janoissani, ja toitte minulle juotavaa, jos minä en olisi siitä huolinut siksi, että… että… niin, Herra ties miksi. Voitte ajaa nopeammin saadaksenne ajan takaisin. Olen jo päättänyt, mitä aion hankkia teille."

Hän astui nuorukaisen sivulle ja pisti rohkeasti kätensä hänen kainaloonsa — oikean käsivarren alle, joka päättyi tyhjään hihaan.

Freckles ei olisi osannut kertoa mitä tunsi, eikä sitä olisi kukaan muukaan osannut. Hänen verensä kohisi ja pää oli pyörällä, mutta hän säilytti malttinsa. Hän kumartui tytön puoleen.

"Älkää tehkö sitä, salokeiju", sanoi hän lempeästi. "Te ette ymmärrä asiaa." Arvoituksellista oli, kuinka Freckles sen ymmärsi. "Niin se on", jatkoi hän. "Jos isänne kohtaisi minut kadulla, minunlaiseni miehen, tässä puvussa ja teidän kanssanne käsitysten, olisi hänellä täysi syy kepittää minua kaikkien nähden enkä minä sormeani nostaisi sitä estääkseni."

Keijun silmät välähtivät. "Jos luulette, että isäni on vihoissaan siitä, että minä teen semmoista, mikä on oikein ja ystävällistä ja tuottaa itselleni iloa, niin olette täydellisesti erehtynyt isäni arvioimisessa, — ja minäpä kysyn häneltä, ja sitten saatte nähdä."

Hän päästi irti Frecklesin käsivarren ja kääntyi rakennuksen ovelle päin. "Niin, katsokaapa vain", huudahti hän.

Hänen isänsä seisoi ison kadunpuoleisen akkunan ääressä, kädessä tukku papereita, uteliaasti tarkaten pientä kohtausta silmin, jotka varmasti käsittivät yhtä hyvin kuin jos hän olisi omin korvin kuullut joka sanan. Keiju kohtasi hänen katseensa ja teki pienen epätoivoisen eleen Frecklesiin päin. Liikemies vastasi hänelle sanomattoman hellällä katseella, nyökäytti päätänsä ja viittasi papereillaan samaan suuntaan, johon tytärkin oli tahtonut, ja suurinkin pölkkypää olisi voinut lukea hänen huultensa kehoituksen: "Vie hänet sinne!"

Frecklesiä puistatti. Huomatessaan keijun isän hän oli loitonnut tytöstä niin pitkälle kuin yhdellä askeleella pääsi, vetänyt pyörän luoksensa ja temmannut hatun päästään.

Tyttö kääntyi häneen päin voitonriemuisena. Hän oli hyvin kiihtynyt eikä ollut tottunut vastustelemisiin. "Näittekö sitä?" kysyi hän. "Oletteko nyt tyytyväinen? Aiotteko tulla vai pitääkö minun kutsua poliisi teitä taluttamaan?"

Freckles lähti. Muuta ei voinut tehdä. Pyöräänsä taluttaen hän käveli tytön rinnalla pitkin katua. Yhtä mittaa piti keijun vastata iloisiin tervehdyksiin. Hän astui erään ravintolan vierassaliin ikäänkuin olisi sen omistaja. Tarjoilija riensi häntä vastaan.

"Tuolla on tyhjä pöytä akkunan ääressä ja siellä on vilpoisaa. Minä varaan sen teille", mies aikoi mennä asiaa toimittamaan.

"Kiitos, ei tarvitse", sanoi keiju. "Olen pysäyttänyt tämän miehen äkkiarvaamatta, ja hänen on kiire. Pelkään, että jos me asetumme istumaan, aikaa kuluu liika paljon ja perästäpäin hän minua morkkaa."

Hän astui tarjoilupöydän luo, ja pitkä rivi ihmisiä tuijotti heihin julkeuden ja uteliaisuuden ilmein juuri niin kuin Freckles oli aavistanut. Hän vilkaisi keijuun. Nyt hän toki näkisi.

Tyttö laski päivänvarjon ja hansikkaat kädestään. Hän meni pöydän päähän ja suuntasi silmiensä koko patterin siellä seisoskelevaan mieheen.

Esiliinainen mies väistyi ja päästi hänet menemään. Tyttö astui hänen ohitsensa, valitsi korkean välkehtivän lasin, melkein niin ohuen kuin paperi, ja pisti sen maljaan, jossa oli jäänpalasia seassa.

"Tahdon itse sekoittaa juomaa ystävälleni", sanoi hän. "Hänellä on pitkä, hiostava ajo edessään, enkä minä siedä, että hän lähtiessään saa sellaista kielelle makeaa, mutta äitelää juomaa, jollaista te sekoitatte vain siinä mielessä, että mies tulisi takaisin kymmenen minuutin päästä." Tarjoilupöydän äärestä kuului hyväksyvä naurahdus.

"Minä tahdon kirkasta, raikasta, kuohuvaa juomaa, jossa on kirpeän hapahko maku. Missä on kirsikkamehua? Siitä tulee kyllä hyvä, kun se ei ole liian makeaa, vai mitä arvelette?"

Tarjoilija oli samaa mieltä. Hän osoitti eri hanat, ja keiju sekoitti juomaa, Frecklesin seisoessa niin suorana että melkein nojautui taaksepäin, silmät luotuina vain häneen ja ensinkään huomaamatta muuta ympärillänsä. Saatuaan lasin reunoja myöten täyteen tyttö tipahutti hieman sen sisällyksestä toiseen lasiin ja maistoi.

Hän kaatoi pois puolet, täytti lasin uudelleen ja maistoi toistamiseen. Tuloksen hän alisti tarjoilijalle. "Eikö se nyt ole parahultaista?" kysyi hän.

Mies vastasi ihastuneena: "Saisin kai kympin lisää palkkaa kuussa, jos oppisin tuon tempun!"

Tyttö vei täyden, kylmän juomalasin Frecklesille, joka otti hatun pois päästään, ja nostaen jääkylmän juoman hänen silmiensä tasalle ja katsoen suoraan niihin sanoi kaikkein pehmeimmällä äänellään: "Juon tämän salokeijun terveydeksi."

Samoin kuin hän oli sanonut tytölle ensi päivänä, niin nyt tyttö vuorostaan varoitti: "Juokaa hitaasti."

Kun kääntöovi sulkeutui heidän takanaan, kysyi eräs pöydän luona seisovista tarjoilijalta: "Mitähän tuo merkitsee?"

"Juuri sitä, mitä näitte", vastasi toinen kuivasti. "Me olemme siihen tottuneet. Tuskin kuluu päivääkään näinä helteisinä aikoina, ettei se tyttö keksi jotakuta kaikkien hylkäämää poloista ja tuo tänne. Sitten hän menee tarjoilupöydän taakse itse ja valmistaa juoman aina asianhaarain mukaan. Hänellä on kaikenlaisia päähänpistoja siitä, mikä soveltuu mihinkin aikaan ja tilanteeseen, ja voitte panna veikkaa, että hän osaa oikeaan. Ei yksikään apulainen täällä osaa laittaa hänen makunsa mukaista juomaa. Siinä hän on kerrassaan taituri. Joskus itse isäntäkin pyytää häntä sekoittamaan itselleen hyvän siemauksen."

"No varmasti! Mutta ensin hän panee isännän lujille ja ottaa selon siitä, milloin hän on viimeksi juonut. Mitä hän on juonut. Kuinka kuuma hänen on. Milloin hän viimeksi söi. Sitten hän tulee tänne ja sekoittaa lasiin kivennäisvettä, hiukan happoa ja vähän kirsikkaa, sitruunaa, rypälenestettä, ananasia tai jotakin muuta hapahkoa ja virvoittavaa. Sen hän sitten kohottaa sinisten silmiensä tasalle, ja se on sitten osunut paikalleen jos koskaan mikään. Luulenpa tosiaan, että puolet salaisuudesta on juuri tuossa hänen harrastuksessaan, sillä vaikka pidänkin häntä visusti silmällä, en koskaan pääse perille hänen sekoituksistaan. Hänellä on täällä avoin tili. Isä maksaa kerran kuussa. Yhdeksän kymmenettä osaa hän tarjoaa muille. Itse hän maistaa tuskin milloinkaan, mutta kun hän niin tekee, käskee hän minun valmistaa juoman. Hän on kaikkien lemmikki. Meidän siivoojapoikakin tappelisi hänen puolestaan. Sitä kestää vuoden ympäri, sillä talvella hän lämmittelee kohmettuneita vaivaisia kuumalla kahvilla ja suklaalla."

"Olipa hänellä tällä erää mukanaan merkillinen otus", virkkoi muuan. "Iiriläinen, käsipuoli, suora kuin seipään niellyt ja jotakin mielenkiintoista silmissä. Huomasitteko, kuinka hattu lensi päästä? Entä hänen silmänsä? Siinäkin yksi, joka voisi 'tapella hänen puolestaan'. Kuka se lienee?"

"Se on kai", arveli eräs kolmas, "se McLeanin vahti sieltä Limberlostista, ja minä luulen, että tyttö on käynyt siellä rämeellä Lintunaisen kanssa kuvia ottamassa ja sitä tietä tullut hänet tuntemaan. Olen kuullut puhuttavan, että se mies on perin näppärä lintuja hoitamaan, ja sehän sopii Lintunaiselle kuin puuron keskelle silmä."

Kadulla keiju käveli Frecklesin rinnalla ensi risteykseen ja seisahtui siihen. "Lupaatteko polkea kyllin nopeaan voittaaksenne takaisin ne viisi minuuttia, jotka tuohon menivät?" kysyi hän. "Minä olen hieman levoton rouva Duncanin puolesta."

Freckles käänsi pyöränsä sivukadulle. Hänestä tuntui, että hän oli niellyt tuon ihanan jäisen juoman jokaiseen ruumiinsa hermoon, eikä vatsaansa. Kihosipa se päähänkin.

"Siksikö te kivenkovaan tahdoitte itse valmistaa sen juoman, että tiesitte, kuinka päihdyttävä siitä tulisi?" kysyi hän.

"En olisi nytkään kursaillut, jos olisin tuntenut isänne ja paremmin ymmärtänyt teitä. Luuletteko todellakin, että Lintunainen aikoo tulla toistamiseen?"

Keiju oli veitikkamaisen näköinen ja vastasi: "Häntä ei kesyttömillä hevosillakaan kiskoisi sieltä pois. Kovalle ottaa viikon päättymisen odotus. En kummastuisi vähintäkään, jos näkisin hänen lähtevän liikkeelle jo nyt."

"Entä te?" kysäisi hän, mutta ei tohtinut nostaa silmiään. "Eivät ne kesyttömät hevoset minuakaan sieltä pidättäisi", nauroi tyttö. "Tulen niin hirvittävän mielelläni, ja ensi kerralla tuon kitarankin mukanani, ja minä soitan ja te laulatte minulle jonkun laulun, josta enimmin pidän, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Freckles, sillä muuta hän ei saanut sanotuksi sillä hetkellä.

"Näyttää hankkivan myrskyä", sanoi tyttö. "Jos riennätte, niin juuri ennätätte pois alta. No, hyvästi!"

LIMBERLOST AHDISTAA ROUVA DUNCANIA, JA FRECKLES EHÄTTÄÄ APUUN.

Freckles oli puolitiessä Limberlostiin, kun astui maahan pyörältä. Hän ei voinut ajaa pitemmälle, kun ei nähnyt tietä. Hän istuutui erään puun juurelle, ja hänen nojatessaan sitä vastaan puistattivat ja ravistivat häntä nyyhkytykset. Jos ihmiset muistuttaisivat hänelle mikä hänen asemansa oli, puhuttelisivat alentuvaisesti tai panisivat merkille hänen kätensä, niin sen hän saattoi kestää, mutta tämä — se varmaankin tappaisi hänet. Hänen kuuma, läikehtivä iiriläisverensä oli syvästi kuohuksissa. Mitä he tarkoittivat? Miksi he niin tekivät? Niinkö he kaikkia kohtelivat? Oliko se sääliä?

Sitä se ei voinut olla, sillä hänen tietääkseen täytyi Lintunaisen ja keijun isän olla selvillä siitä, että hän ei todella ollut McLeanin poika, eikä se kuulunut heihin vähintäkään. Hänen onnettomuudestaan ja köyhyydestään huolimatta he ilmeisesti odottivat hänen tekevän jotakin arvokasta maailmassa. Siitä täytyy tulla hänen lääkkeensä. Hänen täytyy työskennellä kasvatustaan varten. Hänen täytyy lähteä pois. Hänen täytyy keksiä ja toteuttaa se suuri asia, josta keiju puhui. Ensi kertaa hänen ajatuksensa levottomina kääntyivät kaupunkiin ja opintojen aloittamiseen. McLean ja Duncan puhuttelivat häntä "pojuksi", mutta hän oli mies. Hänen täytyi katsoa elämää rohkeasti silmiin ja suorittaa miehen työ. Keiju oli vielä lapsi. Hän ei saanut ottaa keijulta vastaan tuollaista avomielistä kumppanuutta, joka oli hänelle seitsemäs taivas, maallinen rikkaus ja kaikki mitä on olemassa sillä välillä, mutta toiselle ei mitään.

Hän kuuli pahaenteistä jyrinää, havahtui, kaappasi pyöränsä ja läksi vilistämään rämeelle päin. Hänen mieltään ahdisti, kun näki saappaittensa lojuvan tuvan ovella; lapset, jotka leikkivät puupinolla, kertoivat äidin sanoneen, että ne olivat niin raskaat hänen pitää jalassa, ja äiti oli palannut ja heittänyt ne pois. Lopen säikähtyneenä Freckles pysähtyi vain vetämään ne jalkaansa ja kiirehti sitten minkä kerkesi Limberlostiin. Länteen päin oli pitkä musta, kovaksi tallattu tie selvä, mutta kaukana itäisellä taholla hän saattoi nähdä jotakin muodotonta ruskeata virumassa poikkipuolin polulla. Hän painalsi eteenpäin kaikin voimin.

Saara Duncan makasi kasvot maata kohti polulla. Freckles käänsi hänet seljälleen ja hänen verensä hyytyi, kun hän näki jähmettyneen kauhistuksen vaimon kasvoilla. Hän kuuli heikkoa huminaa, ja jotakin lehahti häntä vastaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja hätkähti, sillä villi mehiläisparvi oli asettunut vaivais-orjantappuraan ainoastaan muutaman metrin päähän. Ilma oli sakeana ärtyneitä, rauhattomia mehiläisiä, jotka hankkiutuivat lentämään edelleen, etsien soveliasta asuntoa. Silloin hän luuli käsittävänsä, ja sydämestään iloiten siitä, että vaimo oli pelastunut, vaikkakin nipin napin, Freckles nosti hänet maasta ja riensi häntä kantaen pitkin polkua, kunnes he olivat kaukana vaaran ulottuvilta. Hän laski taakkansa siimekseen, nouti vettä suolta hattunsa pohjassa ja valeli sillä vaimon kasvoja ja käsiä, mutta taintunut makasi hievahtamatta, ilman elonmerkkiäkään.

Frecklesin saappaat olivat vaimosta olleet niin isot ja raskaat, että hän oli palannut ja heittänyt ne pois, vaikka niin kovasti pelkäsi rämettä niitä vailla. Se ajatus, että hänen nyt tuli lähestyä sitä, hermostutti häntä, ja pelkoa lisäsi vielä se seikka, ettei hän koskaan ollut käynyt siellä yksin. Hän ei ollut vaeltanut polkua montakaan metriä, ennenkuin hänen hätänsä alkoi. Hän ei ollut Freckles, eikä yksikään linjan lintu eksynyt pitämään häntä tavallisena vartijana.

Ne tulivat suhisten pesistään, pyrähtivät odottamattomista paikoista ja lehahtivat hänen päänsä ja jalkojensa ympärillä nopein äkillisin liikkein, niin että hän yhtä mittaa hätkähteli. Ennenkuin Freckles oli puolitiessä kaupunkiin, oli vaimo-parka aivan suunniltaan, eikä Limberlost ollut vielä laulanut eikä soittanut hänelle.

Mutta paha oli tulossa. Ilma oli tyyni ja paahtavan kuuma, hiljaisuus sitä tukahuttavaa laatua, joka ennustaa kesäistä myrskyä, ja kaikki höyhen- ja turkispukuiset metsän asukkaat olivat hermostuneita. Linnut päästelivät vain joitakin katkenneita säveliä ja lentelivät etsien suojapaikkoja. Yhdellä hetkellä kaikki näytti elottomalta, seuraavalla taas kaikkialta kuului äkkiä surinaa, kimeitä huutoja ja siipien lepatusta. Metsän sisällä oli yhtenä kohinana murinaa, suhinaa, röhinää ja ärinää.

Notkelman ruoho painui litteäksi raskaiden tuulenhenkäysten tieltä, ja isot mustat kanat kiertelivät yhä alempana rämeen yllä. Pilvenriekaleita kerääntyi taivaalle peittäen auringon ja himmentäen koko maailman, mutta seuraavassa tuokiossa ne olivat pyyhkäistyt pois. Päivä paistoi taas polttavan kirkkaasti, ja kaikkialla vallitsi rauha.

Saara Duncan seisahtui polulle. "Enpä minä jäisi tälle paikalle miljoonankaan kuukausipalkalla", lausui hän ääneen, mutta oman äänen kuuleminen ei tuottanutkaan huojennusta, sillä se oli niin erilainen kuin mitä hän oli odottanut, että hän pikaisesti vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, hänkö itse tosiaan oli puhunut. Vavisten hän kuivasi hien otsaltaan päähineensä liepeeseen.

"Kauhean kuuma", läähätti hän käheällä äänellä. "Luulen, että aika rajuilma on nousemassa. Kai se Freckles koettaa rientää."

Leuka tärisi hänellä kuin säikähtyneellä lapsella. Hän otti hilkan päästään korjatakseen sen asentoa ja tölmäsi viereistä pensasta vasten. Suhahtaen lensi sieltä melkein päin silmiä yöhaukka, joka oli ojentautunut oksalle päiväuntansa ottamaan. Vaimo kirkaisi ja syöksi linjaa pitkin polkaisten sammakkoa, joka juuri loikki tien poikki. Se hirveä rääkäisy, jonka se päästi joutuessaan tallatuksi, ihan huumasi. Hän huusi vimmatusti ja hyppäsi toiselle puolelle. Samalla hän joutui notkelmaan, jossa ruoho ulottui miltei vyötäisille, ja kun hänet nyt yllätti käärmeitten pelko, riensi hän lennossa vanhalle puunrungolle tieviereen. Hän kapusi sille nelinkontin, mutta se oli niin ontto ja laho, että hän vajosi sen läpi polvia myöten. Pudotessaan hän yritti tarrata piikkilankaan, mutta ei onnistunut, vaan raapaisi ranteensa piikkiin niin pahasti, että siihen tuli pitkä, vertavuotava naarmu. Hänen sormensa puristuivat kuin suonenvedossa toisen langan ympärille. Hän oli nyt liiaksi pelästynyt huutaakseen. Hänen kielensä jäykistyi. Hurjana hän takertui notkuvaan lankaan ja sai siitä viimein kiinni toisellakin kädellä. Sitten hän voi kurottaa ylimpään lankaan ja sillä tavoin kiskoa itsensä ylös, saaden varman jalansijan. Sitten hän nosti maasta sauvan, joka oli häneltä pudonnut. Raskaasti nojautuen siihen hänen onnistui palata tielle, mutta hän vapisi niin, että tuskin jaksoi kävellä. Muutaman askeleen päästä hän joutui ensimmäisen sieltä viedyn puun kannolle.

Hän istui siellä suorana ja jäykkänä kuin kynttilä ja aivan hiljaa, koettaen koota ajatuksensa ja voittaa pelkonsa. Orava pudotti hänen yläpuoleltaan pähkinän, ja kun se ratisten tuli alas, kimmoten oksalta oksalle, repi se hänen joka hermoaan. Ja kun sitten orava kiukustuneena kirkaisi, syöksyi hän polulle.

Tuuli yltyi, valon ja pimeän vaihtelut kävivät äkillisemmiksi, ja ukkonen lähestyi ja voimistui joka jyrinällä. Mustatrastaat nousivat parvittain notkosta ja riensivät sisemmäs metsään kovaäänisesti huudellen: "Tshek, tshek!" Harakat järjestivät joukkojaan heimohuudolla: "Trool-ö-hii! trool-ö-hii!" Punasiipiset rastaat viistivät läheltä maata, kutsuen viivästyneitä aviosiippojaan: "O' jo siin'! o' jo siin'!" Isoja pikimustia variksia kerääntyi hänen ympärillensä huutelemaan, ikäänkuin kehoittaen häntä pakenemaan, ennenkuin olisi auttamattomasti liian myöhäistä. Haikara, joka läheisessä hetteessä kalasteli Frecklesin "hoksaaja"-sammakkoa, joutui kinaan myskirotan kanssa ja päästi viiltävän äänen, joka pani Saara Duncanin loikkaamaan metrin verran tietä pitkin eteenpäin. Hän oli niin järkkynyt, ettei jaksanut juosta pitkälle. Hän pysähtyi ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen.

Mehiläisiä lentää poksahteli häntä vastaan ja surisi kiukkuisesti, ennenkuin hän sen älysi. Sitten pörinä paisui joka puolella. Nyyhkytys kuin suonenveto puistatti häntä, ja hän hyökkäsi pensaisiin, sieltä taas notkoon, mihin vain vapautuakseen parveilevista mehiläisistä, kyykistellen, hypähdellen, taistellen suoraan henkensä puolesta. Nyt tuntui surina kuuluvan hiukan heikommalta. Hän osui jälleen tielle ja juoksi kaikin voimin muutamia harvoja äkäisiä takaa-ajajia pakoon.

Siinä joka hermonsa jännittäen juostessaan eteenpäin hän äkkiä älysi, että tien poikki hänen edessään kiemurteli iso pyöreä musta esine, jonka selässä oli ruskeita, mittausopillisten kuvioiden näköisiä merkkejä. Hän yritti pysähtyä, mutta äänekkäämpi surina hänen takanaan varoitti, eikä hän tohtinut. Kooten helmansa korkeammalle, hiustensa hulmutessa kasvojen ympärillä ja silmien melkein kuopistaan pullistuessa hän juoksi suoraan sitä kohti. Hänen askeltensa töminä ja mehiläisten surina säikäytti kalkkarokäärmettä, joka pysähtyi keskelle polkua, nosti päätänsä ruohostosta ja kalisteli kysyvästi — kalisteli niin että vaimensi mehiläisten äänet.

Mutta suoraan sitä kohti porhalsi kauhun valtaama nainen, juosten hurjasti ja hillittömästi. Hän loikkasi korkealta sen ylitse ja lensi sitten eteenpäin kuin siivekkäin askelin. Kiemurastaan iskenyt käärme ei osannutkaan häneen, vaan päätyi sen sijaan mehiläisten sekaan. Ne istuivat sen päälle ja ympärille, ja kun käärme nyt älysi joutuneensa pulaan, painautui se ruohistoon ja ponnisteli päästäkseen kololleen, joka oli syvässä pajujen reunustamassa notkelmassa, ja näytti siltä, kuin niittokone olisi tehnyt leveän jäljen.

Raivostuneitten mehiläisten lauma ryntäsi äkäisenä sen jäljestä ja takertui vaivais-orjantappuraan, johon asettui nähdäkseen, olisiko se sovelias paikka. Kerrassaan menehtyneenä vaimo horjui vielä moniaan askeleen eteenpäin, kaatui suulleen polulle, mistä Freckles hänet löysi, ja makasi liikkumatta.

Freckles puuhasi häntä virvoittaakseen. Vihdoin vaimo veti pitkän vavahtelevan henkäyksen ja avasi silmänsä.

Nähdessään hänet kumartuneena ylitsensä Saara Duncan sulki jälleen silmänsä, tarttui sitten häneen kiinni ja kompuroi pystyyn. Freckles auttoi paraansa mukaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puoleksi kantaen asteli hänen kanssansa aukeamalle. Säikähtynyt nainen puristausi kiinni häneen ja ponnisti kaikin voimin, mutta silmiänsä hän ei tahtonut avata, ennenkuin lapset kerääntyivät hänen ympärillensä. Ja vaikka hän oli iso vankka skotlantilaisnainen, keikahti hän nyt jälleen kumoon, ja lapset parkuivat.

Mutta nyt Freckles oli jo niin lähellä tupaa, että jaksoi kantaa hänet sisälle ja laskea vuoteelle. Hän lähetti vanhimman pojan telatietä pitkin kiireimmiten noutamaan lähimmän naapurin, ja yhdessä he sitten riisuivat vaimon ja huomasivat, ettei hän ollut saanut mitään vammaa. He pesivät ja sitoivat verta vuotavan ranteen ja saivat hänet lopulta tajuihinsa. Hän nyyhkytti ja vapisi maatessaan. Ensimmäiset järjelliset sanat, jotka hän lausui, olivat: "Freckles, katsoppa sitä ruukkua keittiön pöydällä, ettei hiivani juokse yli."

Kului monta päivää, ennenkuin hän saattoi yksityiskohtaisesti kertoa Duncanille ja Frecklesille, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hän sittenkään voinut olla itkemättä kuin pieni lapsi. Freckles oli kovin suruissaan ja hoiti häntä yhtä hyvin kuin mikään nainen olisi osannut; sillä välin pitkä Duncan huolissaan kummankin puolesta puuhasi varhain ja myöhään, tukkien tuvassa joka raon ja tarkastaen ympäristössä joka kolkan, minne käärme ehkä saattoi olla kätkeytynyt. Vahtipolulla vietetyn aamun vaikutukset tärisyttivät Saaraa yhä edelleen. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli lähettänyt hakemaan McLeania ja pyytänyt häntä pelastamaan Frecklesin kaikista vastaisista vaaroista tällä kauhun paikalla. Johtaja lähti rämeelle vahvasti päättäneenä tehdä hänelle mieliksi. Mutta Freckles vain nauroi hänelle. "No no, herra McLean! Suotta on minun tähteni kiusaantua hermostuneen naisen pelotteluista!" sanoi hän. "Tiedänhän minä, miltä hänestä on tuntunut, kun itse olen kokenut samaa, mutta se on kaikki ollutta ja mennyttä. Minun suurin kunniani on suorittaa otteluni loppuun rämeen ja kaiken sen kanssa, mitä siinä on tai voi sinne tulla, ja sitten jättää se teille, sir, niinkuin olen teille ja itselleni luvannut. Te ette voi pahoittaa mieltäni kipeämmin kuin ottamalla sen minulta nyt, kun juuri olen päämäärään tulossa. Eihän siihen ole enää kuin kolme neljä viikkoa, ja kun minä olen täällä vaeltanut jo melkein vuoden, niin mitä tuo lisä merkitsee, sir? Teidän ei tarvitse antaa naisten sekaantua asioihin, sillä olen aina kuullut, kuinka siitä on vain kiusaa."

"Keijukaiset ja Lintunaiset eivät kuulu tavallisten joukkoon, sir", vakuutti hän arkailematta.

FRECKLES AHERTAA KOVASTI, JA SALOKEIJU PALKITSEE.

Lintunainen ja keiju eivät näyttäneetkään kuuluvan tavallisiin ihmisiin, sillä he saapuivat aikanaan ottamaan kolmatta kuvasarjaa ja tapasivat McLeanin juttelemassa Frecklesin kanssa linjalla. McLean oli ihastuksissaan Lintunaisen eräästä nevamaita koskevasta kirjoituksesta, jonka juuri oli lukenut, ja pyysi nyt saada seurata häntä rämeelle nähdäkseen, millä tavoin kuvia otettiin sellaisessa paikassa.

Lintunainen selitti, että paraikaa kuvattava malli teki asian helpoksi, ja kun pikku kananpoikanen oli liian pieni pelästyäkseen miestäkään, mutta kyllin iso tuottamaan vastusta, hän oli iloinen saadessaan seuraa. He menivät yhdessä lintujen pesäpuulle, jättäen onnellisen Frecklesin asiaksi huolehtia keijusta. Tämä oli ottanut kitaran mukaansa ja käärön laulunuotteja, joita toivoi Frecklesin hänelle laulavan. Lintunainen sanoi heille, että he voisivat harjoitella Frecklesin majassa, kunnes hän oli saanut kuvatuksi pikku kananpoikasen, ja sitten hän ja McLean saapuisivat konserttiin.

Kello oli lähes kolme, kun he olivat lopettaneet puuhansa ja kävelivät läntistä tietä pitkin lepäämään ja haukkaamaan välipalaa. McLean astui etumaisena pitäen tarkasti silmällä tietä ja poistaen sitä varjostavista puista pudonneet oksat. Ison kaarnanpalasen hän lennätti kauas notkelmaan, mutta pysähtyi samalla ja tuijotti tiehen.

Lintunainen kumartui katsomaan. Yhdessä he tutkivat tuota keijun jalanjälkeä. Viimein heidän silmänsä kohtasivat toisensa, Lintunaisen täynnä kummastusta, McLeanin säälin kostuttamina. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan, mutta he käsittivät kaikki. McLean astui notkoon ja haki taas esille kaarnankappaleen. Hellävaroen hän pani sen takaisin paikalleen, ja Lintunainen astui varovaisesti ylitse. Heidän saapuessansa majan sisäänkäytävän pensaille pysähdytti heidät tytön ääni, sillä se oli perin käskevä ja hyvin kärsimätön.

"Freckles James Ross McLean", kuului hän sanovan. "Tehän saatte minut vallan sysimustan epätoivoiseksi. Laulatte ikäänkuin äänenne olisi lasia ja uhkaisi murtua millä hetkellä hyvänsä. Miksi ette laula niinkuin viikko sitten? Vastatkaapa, olkaa hyvä!"

Freckles hymyili hämmentyneenä keijulle, joka istui eräällä hänen eriskummaisella tuolillaan säestäen kitaralla.

"Te olette petturi", sanoi tyttö. "Tässä te viime viikolla annoitte minun luulla, että teissä on suurenkin laulajan ainesta, ja nyt te laulatte… tiedättekö, kuinka kehnosti te laulattekaan?"

"Kyllä", sanoi Freckles siivosti. "Luulen olevani liian onnellinen laulaakseni tänään hyvin. Laulu ei luista oikein paitsi kun olen yksin ja ikävissäni. Nyt on maailma pelkkää päivänpaistetta, sillä teidän ja herra McLeanin ja Lintunaisen seurassa olen niin onnellinen, etten voi pysyttää ajatuksiani nuoteissa. Perin surkeaa on, että olen tuottanut teille pettymystä. Soittakaa uudelleen, niin minäkin otan toistamiseen, ja tällä kertaa aion pinnistää."

"Hyvä", sanoi tyttö tyytymättömänä. "Minusta näyttää, että jos minulla olisi kaikki ne syyt mitä teillä ylpeilläkseni, niin nostaisin nokkaani ja laulaisin."

"No monestakin syystä", vastasi keiju kiihkeästi. "Ensinnäkin te voitte ylpeillä ja mahtailla siitä, kuinka olette pitänyt hirrenvarkaat loitolla tältä alueelta, ja siitä luottamuksesta, joka isällänne on teihin. Te voitte ylpeillä siitä, ettette ole koskaan ainoatakaan kertaa tuottanut hänelle pettymystä taikka epäonnistunut siinä, mitä hän uskoi teidän voivan tehdä. Te voitte ylpeillä siitä, kuinka jokainen puhuu teistä kunnioittavasti ja kuinka te olette rohkea ja vahva. Kuulin erään ison miehen sanovan muutama päivä sitten, että Limberlost on täynnä epämieluisia asioita — todellisia vaaroja, samalla ollen perin epäterveellinen — ja että se niin pitkälle kuin ensimmäiset siirtolaiset muistavat on ollut irtolaisten, varkaitten ja murhamiesten tyyssija. Tämä räme on saanut nimensä miehestä, joka eksyi siellä ja harhaili ympäri, kunnes kuoli nälkään. Se mies, jonka kanssa minä puhuin, sanoi, ettei hän ottaisi teidän työtänne tuhannenkaan dollarin kuukausipalkasta — sanoipa hän niinkin, ettei ottaisi sitä mistään hinnasta, ettekä te ole koskaan laiminlyönyt ainoatakaan päivää tai menettänyt yhtään puuta. Ylpeä! Niinpä kyllä, luulisin, että te juuri kaiken tämän takia voitte hyvinkin mahtailla.

"Ja aina voitte ylpeillä siitä, että olette syntyänne iiriläinen. Minun isäni on iiriläinen, ja jos tahdotte nähdä hänen oikaisevan itseään ja pröystäilevän, niin antakaa vain hänelle pieni aihe rehennellä rodullaan. Hän sanoo, että jos iiriläisillä olisi riittävästi maata, he johtaisivat koko maailmaa. Hän sanoo, että tilan ja hedelmällisen maan puute on aina ollut heitä kahlehtimassa ja että jos Irlanti olisi ollut yhtä avara ja hedelmällinen kuin Indiana, niin ei Englannilla koskaan olisi ollut siellä ylivaltaa, vaan se olisi ainoastaan pieni Irlannin lisäalue. Ajatelkaahan Englantia lisämaaksi! Hän sanoo, että Irlannilla nykyään on paraimmat puhujat ja terävimmät valtiomiehet koko Euroopassa, ja jos Englanti tahtoo tapella, niin millä se täyttää juoksuhautansa? Iiriläisillä tietenkin! Irlannissa on vihreimmät ruohot ja puut, kauneimmat kivet ja järvet, ja siellä on erikoiset rattaatkin, nimeltä jaunting-car. En tunne tarkalleen, millaisia ne ovat, mutta Irlannissa on kaikkea mitä yleensä on olemassa. Heillä on joukko suuria näyttelijöitä ja joitakuita laulajia, eikä koskaan ole ollut ihanampaa runoilijaa kuin eräs heikäläinen [Thomas More. Suom.]. Kuulisittepa vain isäni lausuvan runoa 'Maani armas harppu'. Tähän tapaan se käy."

Keiju nousi, teki vanhanaikaisen juhlallisen kumarruksen, nosti kitaran koholle ja lausui keinuvin rytmein ja kerrassaan vastustamattomalla tavalla matkien iiriläistä ääntämistä:

"Maani armas harppu" (tyttö löi tulisesti kitaran kieliä), "Pimeästä sinut löysin" (hän kohotti sitä valoon), "Kauan äänetönnä kahleiss' oltuasi" (hän vaiensi kielet ruusunpunaisella kämmenellään), "Ylväästi sinut vapautin, oma harppu iiriläinen" (hän heitti päänsä taaksepäin ja löi sointuvan akordin), "Ja pyhitin kaikki kielesi valolle, vapaudelle ja laululle" (hän siirtyi nyt äkkiä niihin säveliin, joita oli äsken säestänyt).

"Sitä teidänkin tulee ajatella!" huudahti hän. "Ei pimeyttä ja yksinäisyyttä ja ikävyyttä, vaan 'valoa, vapautta ja laulua'. En voi käydä näin ilman muuta luettelemaan kaikkia niitä suuria, ihania asioita, joista iiriläisen on syytä ylpeillä, mutta mitä hyvänsä ne lienevätkin, kaikki ne ovat teidänkin, ja te olette osa niistä. Minua ihan suututtaa tuo 'soitto on suruista tehty'! Te osaatte laulaa! Menkää nyt tuonne ja laulakaa! Irlannilla on ollut valtiomiehensä, soturinsa, näyttelijänsä ja runoilijansa; nostakaa te nyt heidät sävelten siiville! Seisokaa tuossa tuomiokirkon oven edessä, ja sitten minä tulen pitkin kuorikäytävää ja soitan säestystä, ja kun minä pysähdyn eteenne — niin silloin laulakaa."

Tytön kasvot olivat tavallista kiihtyneemmät. Hänen silmänsä välkehtivät, ja hän huohotti palavasta innosta.

Hän työnsi pensaat syrjään ja katosi. Freckles seisoi odottaen suorana kuin nuori honka ja jännittyneenä kuin taistelua vainuava sotaratsu. Pian, ennenkuin hän arvasikaan, oli tyttö jo tulossa pitkin käytävää häntä kohti soittaen yllyttävästi, ja valojuovat loivat hänen ylleen sädekehän. Freckles oli kuin lumottu. Veri kohisi hänen suonissaan.

Tuomiokirkko oli majesteetillisen komea yllä kaareutuvasta kuvusta, johon kullalla, viheriällä ja sinisellä oli maalattu freskoja loppumattomin vivahduksin, mitä ihanimmin väritettyyn mosaikkipermantoon, jota hänen jalkansa polkivat, ja jättimäisiin pilareihin, Jumalan käsitöihin asti, jotka olivat saaneet muodon ja täydellisyyden vuosisatojen päivänpaisteessa ja sateessa. Mutta nuo keijun kauniit nuoret kasvot ja jumalallisesti kaavaillut muodot olivat Hänen kaikista täydellisin työnsä. Ei koskaan hän ollut näyttänyt niin ylenpalttisen ihanalta. Hän hymyili nyt rohkaisevasti ja lähetessään näppäili kieliä täysin voimin.

Freckles-paran sydän oli miltei haljeta pakahduttavasta tuskasta ja suuresta rakkaudesta. Haluten tyydyttää tytön toiveita hän unohti kaiken muun, ja kun soittaja pääsi laulun alkutahtiin, oli hänkin valmis. Laulu suorastaan purkausi esille:

Irlannin vihreä kolmikkolehti renkaana yhdessä varressaan: lempi ja usko ja rohkeus rehti, niissäpä taika ja mahti on maan.

Keijun silmät aukenivat ihmetellen, ja huulet olivat puoliksi raolla. Poskiin syttyi palava puna. Hän oli koettanut innostaa Frecklesiä ja siinä onnistunut liiaksikin. Hän oli vielä liian nuori tietääksensä, että yrittäessään saada miehen hehkumaan naiset tavallisesti sytyttävät tulen, jota eivät pysty tukahuttamaan eikä hoitamaan. Freckles katseli hänen ylitsensä ja lauloi tämän laulun sillä tavalla, jolla sitä ei koskaan ennen oltu laulettu, hänelle yksin, ja sen sijaan, että tyttö auttaisi, niinkuin oli tarkoittanut, kantautui hän nyt laulun siivillä pois, kauas pois siihen maailmaan, joka hänelle oli outo. Kun Freckles pääsi kertosäkeeseen, läähättäen ja silmät suurina, liiteli tyttö häntä kohti ja soitti kuin henkensä edestä pysyäkseen mukana.

Viimeisessä sävelessä ääni vaimeni, ja pojan katse upposi tytön silmiin. Hän oli antanut parhaimpansa, kaikkensa. Hän vaipui polvilleen ja pani käsivartensa rinnalleen ristiin. Ikäänkuin lumottuna lähestyi tyttö häntä ja sormillaan hyväillen hänen tuuheita punertavia kiharoitaan taivutti hänen päätänsä taaksepäin ja painoi huulensa hänen otsalleen.

Sitten hän peräytyi ja katseli Frecklesiä. "Hyvä poika!" sanoi hän, ja hänen äänensä värisi sydämen liikutuksesta. "Rakas poika! Tiesinhän minä, että te osaisitte. Minä tiesin, että teissä on se kyky. Kun joudutte suureen maailmaan ja silloin yleisön edessä laulatte vain kerran tällä tavoin, niin teistä tulee kuolematon, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen myös saatte."

Freckles nousi, jupisi jotakin, sieppasi vanhan sankonsa ja ryntäsi umpimähkään suolle, sanoen hakevansa vettä. Keiju astui hitaasti majan poikki, istuutui karkeatekoiselle lavitsalle ja puoliksi ummistettujen silmäluomien lomitse tutki tarkkaavasti kenkänsä kärkeä.

"Luuletteko, että tyttö tiesi juuri itse saaneensa tuon aikaan?" kysyi
Lintunainen hiljaisella äänellä.

"En", sanoi McLean, "en luule. Mutta poika poloinen sen tiesi. Taivas auttakoon häntä!"

Lintunainen katseli hiljalleen aaltoilevaa ruohistoa pitkin. "En ymmärrä, kuinka voisin moittia tyttöä", sanoi hän viimein. "Juuri samatenhan minäkin olisin tehnyt."

"Puhukaa suunne puhtaaksi", pyysi McLean liikutettuna. "Tehkää oikeutta pojalle."

"Hän on luonnostaan ritarillinen", tunnusti Lintunainen, "eikä käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hän ei edes yrittänyt kajota tyttöön. Mitä hyvänsä tuo suudelma hänelle olikaan, sen hän älysi, että se oli lapsen hellä mielijohde, jonka oli herättänyt väkevä mielenliikutus. Hän menetteli niin hienosti ja miehekkäästi kuin kukaan mies olisi voinut."

McLean kohotti hattuaan. "Kiitos", sanoi hän yksinkertaisesti ja työnsi pensaat syrjään heidän astuaksensa Frecklesin majaan.

Lintunainen oli siellä ensi kertaa, ja ennenkuin hän läksi pois, lähetti hän hakemaan kameransa ja valokuvasi joka puolen siitä ja tuomiokirkosta. Hän oli aivan haltioissaan paikan ihanteellisesta kauneudesta, ja hänen silmänsä seurasivat Frecklesiä, ikäänkuin olisi mahdotonta uskoa, että tuo kaikki oli hänen suunnittelemaansa ja suorittamaansa.

Se oli onnellinen päivä. Lintunainen oli tuonut mukanaan välipalaa, ja he järjestivät sen ynnä Frecklesin päivällisen lattialle, istuivat, lepäsivät ja iloitsivat. Mutta tyttö pisti kitaran takaisin koteloon ja keräsi ääneti nuottinsa kokoon, eikä kukaan puhunut konsertista.

Lintunainen jätti McLeanin ja tytön korjaamaan pois ruuan tähteet ja tarkasteli Frecklesin kanssa hänen majansa seiniä, kertoen kaikki mitä tiesi hänen pensaistaan ja kukistaan. Hän selitti erään kardinaalikukan laatua ja osoitti hänelle, mitä hän oli halunnut tietää kaiken kesää — miksi mehiläiset turhaan surisivat sen ympärillä, jota vastoin mesilinnut siinä pitivät jokapäiväisiä kemuja. Jotkut Frecklesin keräämistä kasveista olivat niin harvinaisia, ettei hän tuntenut niitä, ja polvistuneina, kasvio keskellään, he tutkivat eri lajeja. Hän vaelsi Frecklesin kanssa pitkin tuomiokirkon kuorikäytävää, ja hänen neuvostaan poika valaisi alttariaan leimuavalla tulikukkarivillä.

Kun Freckles palasi kotiin vietettyään rämeellä pitkän päivän, näki hän Kana-rouvan liitelevän etelään ja ihmetteli, minne se oli menossa. Hän astui valoisaan, herttaiseen pikku keittiöön, ja ottaessaan alas pesuvadin emännälleen teki erään kysymyksen.

Niin lämmin aalto tulvahti vaimon sydämeen, että heikko puna peitti hänen poskensa. Hän oikaisi olkapäitään ja katsoi käsiinsä hellästi.

"Herra varjele, eihän toki, Freckles", vastasi hän. "Ei ainakaan sitten, kun on saanut suudelman siltä, jota rakastaa. Ne suudelmat eivät jää pinnalle. Ne syöpyvät sisään, kunnes osuvat keskelle sydäntä ja pysähtyvät sinne, eikä mikään voi ottaa niitä pois, tuskinpa edes kuolemakaan… Niin, poikaseni, voit olla ihan varma siitä, että suudelmat eivät lähde pesussa pois."

Freckles laski vadin penkille ja mutisi, painaessaan kuumat, hehkuvat kasvonsa veteen: "Eihän minun sitten tarvitse pelätä, vaikka pesenkin, sillä se syöpyi sisään."

PERHOSET HURJISTELEVAT, JA FRECKLES TOIMITTAA SANAN LINTUNAISELLE.

"Toivoisinpa", sanoi Freckles eräänä aamuna suuruksella, "että saisin jollakin tavoin sanan Lintunaiselle. Siellä rämeellä on nyt jotakin, mitä en luule koskaan ennen sattuneen, ja varmasti hän tahtoo sen nähdä."

"Se on hullunkurisinta mitä milloinkaan olen nähnyt", vastasi Freckles. "Koko hyönteisheimo hurjistelemassa. Kai se on minun vikani, mutta se kaikki tuli sattumalta. Nähkääs, notkon puolella linjaa, aivan vastapäätä polkuani, kasvaa tuollainen matala metsäomenapuu. Missä ruoho on rehevintä sen ympärillä, siinä on käärmeillä paras tyyssija, mitä voi kuvitella. Kun täällä on myös naisia, niin olen koettanut hieman raivata pois noita lurjuksia, ja eilen satuin ohikulkiessani katsomaan tuohon puuhun. Tuli mieleeni, että olisi kai parasta korjata se kokonaan pois. Ensin aioin ottaa kirveeni ja hakata sen maahan, sillä se ei ole käsivarttani paksumpi. Mutta sitten muistin, kuinka se kukoisti keväällä ja levitti suloista tuoksua. Sen kukkien väri on kaunis, ja puun tappaminen oli minusta vastenmielistä. Katkaisin vain ruohon lyhyeksi yltympäri. Sitten leikkelin oksia rungon juurelta olkapääni tasalle asti ja jätin lehtevän latvan jäljelle. Silloin se näytti niin koristeelliselta, että kuin huomaamattani tulin tasoittaneeksi kuoren kaikki ryhmyt, ja tänä aamuna siinä oli merkillinen näky! Katsokaas, kun katkoo pois vesat ja tasoittaa rungon, pääsee puun mehu juoksemaan. Näin kuumana aikana se jo muutamassa tunnissa alkaa käydä kuin hiiva. Eikä siinä puussa nyt ole paljoakaan tilaa uusille ryömiville itikoille, ja pahempaa päihtymystä ei ikinä näe."

"No älähän nyt mitä!" huudahti vaimo. "Minkälaisia itikoita sinä tarkoitat, Freckles?"

"Onpahan vain kokonainen armeija mustia muurahaisia. Toiset niistä latkivat kuin vanhat juomarit. Toiset asettuvat kyykkysilleen, huitovat etujaloillaan ja kuivaavat silmiään tai kyllänsä saaneina kierivät maahan. Isoja likakärpäsiä konttaa kiinni kuoressa tai roikkuu ruohossa liiaksi päihtyneinä voidakseen lähteä lentoon; ne vain pörisevät ikäänkuin lentäessään, mutta eivät paikaltaan liiku. Korennoiset ovat niin humalassa, etteivät enää jaksa imeä tippaakaan mehua lisää. Siellä on joukko kovakuoriaisia — turilaita, luulen ma — väriltään ruskeita, sinisiä ja mustia kuin riikinkukon pyrstö. Ne riippuvat puussa kunnes jäsenet käyvät niin raukeiksi, etteivät ne jaksa enää pysyä kiinni, vaan tuupertuvat maahan. Ja siinä ne makaavat selällään sätkytellen heikosti sääriään. Kun humala on hiukan haihtunut, kömpivät ne jälleen pystyyn ja uudestaan puuhun lisää saadakseen, ja niitä on niin kosolta, että ne ihan tuuppivat toisiaan ja vierivät toistensa ylitse. Toisinaan ne eivät jaksa kavuta puuhun, ennenkuin ovat vähän levänneet. Siellä on myös joukko isoja mustan- ja kullankirjavia kimalaisia, päästään pyörällä, kompuroivat kuorta pitkin ja silloin tällöin tipahtelevat maahan. Siinä ne loikovat selällään, huojuvat puolelle ja toiselle ja laulavat itselleen kuin lihavat, onnelliset pikku lapset. Villit mehiläiset lepattavat siivillään ja surisevat yhtä mittaa.

"Kaikkein pahimpia ryyppymiehiä ovat perhoset. Ne vasta ovatkin katsomisen arvoisia. Milloinkaan ei voi nähdä sen kauniimpaa kokoelmaa! Värejä on kaiken karvaisia ja muotoja jos minkämoisia. Ne juovat yhtä mittaa, kunnes niitä pois ajaessani horjuvat lennossakin ja tekevät kuperkeikkoja. Jos jätän ne rauhaan, tarrautuvat ne kiinni ruohoon ja värisevät kuin autuaat, ja sen minä sanon, ettei paraskaan niistä osaisi käydä paraatiovesta sisälle, vaikka tuuppaisi."

"Niitä on oikein lysti katsoa, eikä kukaan liene koskaan ottanut sellaista kuvaa", sanoi Freckles vakavasti.

"Eipä tietenkään", myönsi vaimo. "Siitä saat olla ihan varma. Lintunaisen täytyy saada sana jollakin tavoin; sinä esimerkiksi kuljet polkuasi ja minä lähden kaupunkiin hänelle kertomaan. Mutta jos luulet voivasi odottaa illallisen jälkeen, voit vallan hyvin mennä itse, sillä Duncan tulee silloin kotiin ja pitää kernaasti vahtia sinun puolestasi. Ellei hän tule eikä tästä ketään mene ohikaan, jonka matkassa voisi sanan lähettää, niin menenpä itse varhain huomenaamulla ja kerron hänelle asian."

Freckles otti mukaan välipalansa ja lähti rämeelle. Kulkiessaan hän tähysteli tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut mitään epäiltävää. Kuitenkin hän tunsi hermostusta, ikäänkuin jotakin olisi tekeillä. Hän tutki piikkilangan joka jakson ja erikoisen valppaasti piti silmällä notkon ruohistoa, huomatakseen oliko joku kulkenut siitä läpi, mutta ei voinut keksiä mitään jälkeä.

Hän käänsi alas hattunsa lieret, varjostaakseen kasvojaan, ja etsi kanojaan. Siellä ne leijailivat melkein silmänkantamattomissa pilvien seassa.

"Hm!" murahti hän. "Olisipa minulla vain teidän terävät silmänne ja mukava tähystyspaikkanne, niin eipä minun tarvitsisi hätäillä."

Hän tuli majalleen ja tutki varovasti käytävää, ennenkun astui sisälle. Sitten hän oikealla käsivarrellaan työnsi pensaat syrjään ja astui majaan, vasemmassa kädessä paras revolverinsa. Heti hän tunsi, että joku oli käynyt siellä. Hän astui keskelle majaa, visusti tarkastaen lattiaa ja joka seinää. Hän ei voinut havaita mitään merkkiä vahvistamaan uskoaan, mutta niin läheinen suhde hänellä oli paikan henkeen, että hän tiesi olevansa oikeassa.

Kuinka hän sen tiesi, sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tiesi jonkun täällä käyneen, istuneen hänen penkeillään ja astuneen hänen permannollaan. Ei mitään ollut liikutettu, ja kuitenkin hänestä tuntui, että vielä voi nähdä, missä tunnustelevat sormet olivat koetelleet lukkoa. Hän astui kaapin taakse, tarkasti huolellisesti maata sen ympärillä ja tapasikin aivan lähellä puuta, mihin se oli naulattu kiinni, syvän, vereksen jalanjäljen kosteassa maaperässä — pitkän, kaidan jäljen, jota ei ainakaan Wessnerin jalka ollut tehnyt. Hänen sydämensä hätkähti, kun hän mielessään mittasi jälkeä, mutta sen kauemmin hän ei viivytellyt, sillä nyt heräsi hänessä se tunne, että häntä pidettiin silmällä. Hänestä tuntui aivan kuin joku tunkeilija tähystäisi takana. Hän älysi liiaksi tarkastavansa ympäristöä; jos joku piti häntä silmällä, ei hän tahtonut antaa vieraan tietää, että oli päässyt sen perille.

Hän valitsi luonnollisimman menettelyn: rupesi kantamaan vettä kukilleen ja sammalilleen kuten ainakin, mutta ei jäänyt sellaiseen asentoon, jossa oli kokonaan suojaa vailla, ja hänen kätensä oli aina lähellä revolveria. Lopulta tämä jännitys alkoi vaivata, ja hän lähti rohkeasti nevalle ja tarkasti kaikki, mitä majan ympärillä oli, mutta ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä lisäämään levottomuuttaan. Hän avasi kaappinsa, otti sieltä pyöränsä, ja lopun päivää ajeli sillä ja piti vahtia niin virkusti kuin koskaan. Useita kertoja hän pani pyörän kaappiin takaisin ja risteili suolla jalkaisin, nuuskien jokaisen mahdollisen kolkan. Jokaisella jalanmitalla hän noudatti sitä varovaisuutta, joka johtui vaaran tietoisuudesta ja aavistuksesta, miltä taholta se varmaankin tulisi. Välistä hän jo oli aikeissa lähettää sanan McLeanille, mutta ei sittenkään kehdannut, kun ei olisi voinut näyttää luotettavampaa merkkiä kuin tuota jalan jälkeä.

Hän odotti, kunnes oli varma, että Duncan jo oli kotona, jos hän näet aikoi tulla yöksi. Kulkiessaan notkon poikki hän heti huomasikin pihalla kookkaat kimot.

Ei kukaan ollut kulkenut sieltä ohitse sinä päivänä, ja Duncan suostui auliisti pitämään vahtia sen aikaa, kun Freckles pyöräili kaupunkiin. Hän puhui Duncanille jalanjäljestä ja käski vartioimaan tarkasti. Pitkä Duncan kehoitti häntä olemaan levollinen ja täyttäen piippunsa ja ottaen turvakseen hyvän revolverin meni Limberlostiin.

Freckles siisti itsensä ja kiiti kaupunkiin, mutta oli jo ilta ja tähdet tuikkivat taivaalla, kun hän ehti Lintunaisen kotiin. Jo etäältä hän saattoi nähdä, että talo oli yhtenä valomerenä. Ruohokenttä ja kuisti olivat kirjavanaan värillisiä lyhtyjä ja täynnä vieraita. Hän katsoi asiansa tärkeäksi, eikä takaisin kääntyminen ollut Frecklesin tapaista. Olihan nyt ainoa hetki ja tilaisuus. Hänen täytyi saada tavata Lintunaista viipymättä. Hän pani pyöränsä nojalleen aitaa vasten ja astui pitkin leveätä pääkäytävää. Lähestyessään portaita hän näki, että paikalla kuhisi nuorta väkeä, ja pyytäen anteeksi ympäröivältä seuralta riensi keiju häntä kohti.

"Kah, Freckles!" huudahti hän riemuissaan. "Te siis pääsitte tulemaan?
Me niin pelkäsimme, että te ette pääsisikään! Minä olen niin iloinen!"

"No, luonnollisesti!" huudahti keiju. "Ettekö ole tullut juhlaani?
Ettekö saanut kutsuani? Lähetinhän teille kirjeen."

"Niin", sanoi tyttö. "Minun piti auttaa valmistuksissa enkä ehtinyt ajaa sinne, mutta minä kirjoitin kirjeen ja ilmoitin, että Lintunainen panee toimeen minulle juhlan, ja me odotimme varmasti teidän tulevan. Minä käskin konttoriväen panna sen Duncanin postin mukaan."

"Sittenpä tiedänkin, missä se nyt on", sanoi Freckles. "Duncan tulee kaupunkiin vain kerran viikossa, toisinaan ei sitäkään. Hän on kotona tänä iltana, ensi kertaa koko viikkoon, ja pitää minun puolestani vähän aikaa vahtia, minä kun läksin puhumaan Lintunaiselle eräästä asiasta, josta arvelin hänen mielellään kuulevan. Voinko saada tavata häntä?"

"Sepä ikävää!" pahoitteli hän. "Minä niin toivoin voivani esitellä teidät ystävilleni. Ettekö mitenkään voi jäädä?"

Freckles loi silmänsä pitkävartisista saappaistaan eräitten keijun ystäväin kiiltonahkaisiin kenkiin ja hymyili veitikkamaisesti, mutta nyt ei ollut enää pelättävissä, että hän käsittäisi tyttöä väärin.

"Kenties ette voikaan", virkkoi tyttö alakuloisesti. "Se on hyvin ikävää! Mutta jotakin minä toivon vielä hartaammin kuin osanottoanne juhlaani, nimittäin sitä, että pidätte puolenne ja menestytte toimessanne. Minä ajattelen teitä joka päivä ja sydämestäni toivon, että nuo varkaat eivät pääse teistä voitolle. Niin, Freckles, pitäkää visusti vahtia."

Tyttö oli niin viehättävän näköinen seisoessaan siinä hänen edessään, hehkuen hänen asiansa puolesta, että Freckles ei voinut irroittaa silmiänsä hänestä pannakseen merkille mitä ystävät ajattelivat. Ellei tyttö siitä välittänyt, miksi siis hän? Kaiken kaikkiaan, jos he todella olivat keijun ystäviä, niin totta kai he olivat paremmin perehtyneet hänen tapoihinsa.

Hänen kasvonsa ja kaulansa ja paljaat käsivartensa olivat kuin villiruusun kukkia. Kevyt valkea tyllihame liehui leppoisessa iltatuulessa. Kauniit kultaiset kiharat, jotka hyväillen painuivat hänen ohimoilleen ja korvilleen, oli kammattu ylöspäin ja sidottu leveällä sinisellä silkkinauhalla. Hänellä oli sininen vyö, ja samanväriset ruusunauhat kannattivat hänen hameensa poimuja.

Tyttö meni pois, mutta palasi sanomaan, että Lintunainen oli paraikaa kertomassa jotakin sisällä oleville eikä voinut vähään aikaan tulla.

"En kehtaa", sanoi Freckles. "En ole puettu siten, että minun sopisi esiintyä ystäväinne parissa, ja sitäpaitsi voisin unohtaa itseni ja viipyä liian kauan."

"No sitten", sanoi keiju, "ei mennä sisälle, jotta emme häiritsisi, mutta minä tahdon, että tulette ulkotietä kasvihuoneeseen saamaan joitakin syntymäpäivämakeisiani ja vähän kakkua viedäksenne rouva Duncanille ja pienokaisille. Eikö se ole mukavaa?"

Tyttö ojensi hänelle ison lasin, reunoja myöten täynnä jotakin jääkylmää, kuohuvaa juomaa, jonkalaista hänen kitalakensa ei koskaan ennen ollut maistanut, sillä hän ei ollut tottunut kylmiin hedelmämehuista sekoitettuihin juomiin. Ilta oli lämmin, ja keiju ihanteellisen kaunis ja ystävällinen. Kolmenlainen päihtymys valtasi hänen sielunsa, mielensä ja ruumiinsa ja sytytti hänessä uhkarohkean miehuullisuuden. Hän raotti hieman raskaita uutimia, jotka eroittivat kasvihuoneen viereisestä suojasta, ja silmäsi sinne. Hengitys melkein salpautui häneltä. Hän oli kyllä lukenut senkaltaisesta, mutta ei milloinkaan nähnyt.

Avoin tila näytti ulottuvan halki puolen tusinan huoneen, jotka kaikki uivat valossa, tuoksuivat kukkasten paljoudessa ja kuhisivat täynnä hienosti puettuja vieraita. Hän näki vilaukselta kiilloitettuja permantoja, säteileviä kuvastimia ja kauniita huonekaluja. Jossakin kuului nousevan ja laskevan hänen rakkaan Lintunaisensa ääni.

"Nauru tekee aina hyvää", vastasi keiju. "En pane pahakseni toista annosta sitä lajia. Antakaa tulla!"

"No niin", sanoi Freckles. "Tahdon vain sanoa, että minusta aivan tuntuu siltä kuin itsekin kuuluisin tuonne. Minäkin kulkisin hienoissa vaatteissa ja liikkuisin noilla permannoilla ja pitäisin puoleni parastakin vastaan heistä."

"Mutta millä kohtaa minun pitää nauraa?" kysyi tyttö ikäänkuin pettyneenä.

"Te kysytte, milloin teidän pitää nauraa, ja katsotte sittenkin minua silmiin", kummasteli Freckles.

"Enhän minä voi olla niin hupsu, että nauraisin tuollaiselle ilmeiselle totuudelle", sanoi tyttö. "Jokainen, joka tuntee teidät puoleksikaan niin hyvin kuin minä, tietää että te ette koskaan tee itseänne syypääksi epähienouteen ja että te liikutte kahta vertaa sirommin kuin kuka mies tahansa täällä. Miksi siis ette tuntisi kuuluvanne sinne, missä ihmiset ovat hienoja ja miellyttäviä."

"Sepä kumma!" virkkoi Freckles. "Olettepa te ystävällinen niin ajatellessanne. Mutta kaksin verroin ystävällinen niin sanoessanne."

Uutimet avautuivat, ja muuan nainen tuli heitä kohti. Hänen silkkinsä ja pitsinsä laahasivat pitkin kiilloitettua lattiaa. Valo välkkeet liekkivät hänen kaulallaan ja käsivarsillaan ja panivat jalokivet hohtamaan. Hän hymyili iloisesti, ja vasta kun hän puhui, tuli Freckles täysin käsittäneeksi, että se oli hänen rakastamansa Lintunainen.

Nähdessään hänen hämminkinsä Lintunainen huudahti: "No, Freckles, ettekö tunnekaan minua sotatamineissani?"

"Tunnen kyllä siinä univormussa, jossa taistelette Limberlostin puolesta", vastasi Freckles.

Lintunainen naurahti. Sitten nuorukainen kertoi, mistä syystä oli tullut, ja Lintunainen tuskin saattoi uskoa korviaan. Hän ei voinut varmasti sanoa, milloin tulisi, mutta lupasi saapua niin pian kuin mahdollista, sillä hänen teki kovasti mieli valokuvata tuo uusi ilmiö.

Heidän puhuessansa tyttö ahtoi laatikkoon voileipiä, kakkua, hedelmiä ja kukkia. Hän antoi Frecklesille vielä viimeisen virvoittavan juoman, kiitti häntä yhä uudelleen siitä, että oli tuonut sanan tästä uudesta kuva-aiheesta, ja sitten Freckles lähti ulos pimeään. Hän polki Limberlostiin silmät suunnattuina tähtiin. Pian hän otti hatun päästään, ripusti sen vyöhönsä ja antoi iltatuulen pöyhiä tukkaansa. Koko matkan hän purki ilmoille palasia oratorioista, virsistä, murre- ja neekerilauluista kirjavan vaihtelevassa järjestyksessä. Ainoa, mitä hän tiesi osaavansa, oli laulu. Duncanit kaulivat hänen tulonsa jo kaukaa telatieltä eivätkä voineet korviaan uskoa. Freckles irroitti laatikon vyöltään ja antoi Saara Duncanille ja lapsille kaikki tuliaiset, lukuunottamatta isoa kakunkappaletta, jonka vei makeasta pitävälle Duncanille. Kukkaset hän pisti takaisin laatikkoon ja pani sen kirjojensa väliin. Hän ei sanonut mitään, mutta he ymmärsivät, että niihin ei saanut kajota.

"Ne on Frecklesin kukkia", sanoi muuan pikku skotlantilainen, "mutta", lisäsi hän iloisesti, "namit on meidän".

Freckles hiukan punehtuen otti mukaansa Duncanille aiotun kakun ja läksi suolle. Duncanin pureskellessa hän kertoi yhtä ja toista illasta, vaikka oli vähän vaikea löytää sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja pitkä Duncan oli niin kummissaan, että oli unohtaa herkun.

Sitten Freckles nousi pyöränsä selkään, lähti ajamaan eikä lopettanut, ennenkuin kookkain Plymouth-Rockkukko Duncanin kanakopissa tervehti uutta päivää ja pitkät valojuovat punasivat idän kulmaa. Ajaessaan hän lauloi ja laulaessaan hän jumaloi, mutta se Jumala, jota hän yritti ylistää, oli kaukana ja hämärän salaperäinen. Keiju oli lämmintä lihaa ja verta.

Joka kerta sivuuttaessaan pienen kaarnalla peitetyn jäljen hän hyppäsi maahan pyöränsä selästä, polvistui hartaana ja painoi siihen huulensa. Kun hän ei itse pitänyt laskua, tiesi vain kuun vanha naurunaamainen ukko, kuinka usein se tapahtui; ja alun pitäin tuo vanha herra on ollut hyvin suopea maisille hullutuksille.

Aamun jälleen koittaessa Freckles kaiutti viimeisen laulunsa. Lopen uupuneena hän kääntyi linjalta sille polulle, joka vei kotiin, levätäkseen jonkun tunnin.

MUSTA JAAKKO KAHLEHTII FRECKLESIN JA KEIJU JAAKON.

Kun Freckles poistui vartiolinjaltaan, nousi notkosta aivan läheltä eteläistä veräjää neljä isoa vankkaa miestä ja painui hiljaa ja varovasti ajotietä pitkin rämeelle. Kaksi heistä kantoi isoa sahaa, kolmas köysiä ja rautalankanippua, ja kaikki olivat vahvasti asestetut. Yhden miehen he jättivät vahdiksi veräjälle. Muut kolme taivalsivat tietänsä pimeässä niin hyvin kuin taisivat ja pääsivät pian Frecklesin majalle. Hän oli lähtenyt nevalta pyörällänsä läntistä tietä. He laskivat, että hän palaisi pitkin itäistä linjaa, ennenkuin joutuisi tänne.

Vähän alempana Frecklesin majan läntistä sisäänkäytävää Musta Jaakko astui nurmikolle, kiinnitti rautalangan lujasti vaivaistammen ympäri, veti sitä aaltoilevan ruohon juurta myöten, jännitti tiukalle polun poikki ja sitoi puuhun rämeen puolelle. Sitten hän poisti kaikki puuhansa merkit ja järjesteli lankaa peittäviä ruohoja, kunnes sadin oli niin kerrassaan peitossa, että vain ylen tarkka tutkiminen sen paljastaisi. Karkeasti kiroillen ja leikkiä laskien he astuivat Frecklesin majaan. Muutaman minuutin kuluttua oli hänen kokoelmalaatikkonsa kallisarvoisine sisällyksineen paiskattuna suolle ja saha puremassa yhtä Limberlostin kauneimmista puista.

Ensimmäinen ilmoitus, jonka vahtiin pantu mies toi, vihjaisi heille, että Duncan oli ajanut eteläkämpälle; toinen, että Freckles oli tulossa. Vahtimies lähetettiin katsomaan, mille taholle poika kääntyi pitkin polkua; kuten he olivat odottaneet, läksi hän itäänpäin. Hän oli hiukkasen väsynyt ja pää koko lailla raskas, sillä hän ei ollutkaan saanut nukutuksi niinkuin oli toivonut, mutta hän oli perin onnellinen. Vaikka hän katseli ja tarkasteli niin, että silmiä kivisti, ei hän voinut nähdä merkkiäkään, että joku olisi tunkeutunut tänne.

Hän kajahutti hilpeän tervehdyksen kaikille kanoilleen. Käärmeojalla hän oli miltei pudota pyörältä hämmästyneenä: sahalintua ympäröi neljä honteloa poikasta, jotka kirkuivat murkinaa, ja niiden isä harppaili siinä pöyhkeänä kuin paras rummunlyöjä.

"Ei maksa vaivaa odottaa Lintunaista tänään", tuumi Freckles. "Mutta kylläpä hän riemastuisi tämän nähdessään."

Heti kun nuorukainen ennätti kauas pitkin itäistä linjaa, asetettiin vahti matkan päähän hänen majastaan läntiselle reitille hänen tulostaan ilmoittamaan. Kului vain muutamia minuutteja, kun merkki tuli. Silloin saha pysähtyi; köysi laitettiin kuntoon ja pantiin aukikäärittynä nuoren näreen viereen. Wessner ja Musta Jaakko ryömivät rämeen reunalle vähän loitommas rantalangasta ja kyyristyivät siihen odottamaan.

He kuulivat Frecklesin, ennenkuin näkivät. Hän tuli pyörällään reippaasti polkua pitkin ja poikiessaan hyräili hiljakseen:

Pitemmälle hän ei päässyt. Kiivasta vauhtia kulkeva pyörä töyttäsi jännitettyä lankaa vasten ja ponnahti takaisin. Freckles syöksähti kädensijan yli ja lensi suulleen maahan. Samassa heittäytyivät Musta Jaakko ja Wessner hänen kimppuunsa. Wessner sieppasi päästään vanhan huopahatun ja painoi sen Frecklesin suulle, sillä välin kun Musta Jaakko sitoi pojan kädet selän taakse, ja sitten he työnsivät hänet majaan. Melkein ennenkuin hän älysi, että mitään oli tekeillä, hän oli puuhun sidottuna, kapula suussa.

Sitten ryhtyi miehistä kolme jälleen työskentelemään puun kimpussa. Neljäs läksi polulle, jonka Freckles oli tallannut pikku kananpoikasen puulle asti, ja pian hän ilmoitti, että langat olivat maassa ja kahdet ajopelit, lastauskojeet mukanaan, tulossa viemään puuta pois. Mutta kaiken aikaa saha verkalleen puri isoa puuta yhä syvemmältä.

Wessner läksi tielle ja otti rautalangan pois. Hän nosti pystyyn polkupyörän, joka ei näyttänyt vahingoittuneen, ja asetti sen nojalleen pensaita vasten, niin että jos joku sattuisi kulkemaan ohitse, hän ei näkisi sen makaavan kumollaan ruohistossa.

Sen tehtyään hän asettui vastapäätä Frecklesiä ja nauroi pirullisen vihan vimmassa. Omaksi kummakseen Freckles katsoi vaaraa silmiin tuntematta vähääkään pelkoa. Neljä yhtä vastaan! Puu puoleksi poikkisahattuna, kuormavaunut tulossa sisätietä — hän itse sidottuna, kapula suussa! Miehet, jotka olivat Mustan Jaakon ja Wessnerin seurassa, olivat kuuluneet McLeanin työläisiin, kun hän viimeksi oli heistä kuullut, mutta hän ei osannut arvata, keitä sieltä nyt tuli.

Jos he anastaisivat tuon puun, niin McLean kadottaisi sen arvon, menettäisi vetonsa ja samalla uskonsa häneen. Keijun sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Pitäkää tarkasti vahtia!"

Kun puu olisi kaatunut ja lastattu, mitä he tekisivät? Lähtisivätkö pois ja jättäisivät hänet siihen kertomaan teosta? Sitä ei voinut toivoa. Paikkakunta oli aina ollut lakia vailla. Ei voinut olla muuta kuin yksi mahdollisuus.

Hänen silmänsä sumenivat, ja pää meni sekaisin. Viime yönäkö hän oli palvonut keijua onnen huumauksessa? Entä nyt? Wessner, joka oli päässyt irti sahan äärestä, meni kukkapenkille, kiskaisi kourallisen harvinaisia sanajalkoja juurineen ja lähestyi Frecklesiä. Hänen tarkoituksensa oli ilmeinen. Mutta Musta Jaakko pysäytti hänet.

"Hoi siellä, hollantilainen!" ärjäisi hän. "Luulet kai voivasi pestä hänen naamansa tuolla noin, mutta siitä ei tule mitään. Sopimus on sopimus. Me suostuimme ottamaan nämä puut ja jättämään hänet täydellisesti sinun valtaasi ja hoitoosi, kunhan sulkisit hänen suunsa iäksi tästä kepposesta. Mutta minä en tahdo nähdä, että kiinnikytkettyä miestä rääkkää sellainen, jonka hän vapaana voi pehmittää mielensä mukaan. Pane se mieleesi. Kurkkuani karvastaa, kun ajattelen, kuinka hänen käy, jahka olemme lähteneet, mutta älä uskokaan saavasi aloittaa ennemmin. Et koske häneen niin kauan kuin minä olen tässä! Mitä te sanotte, pojat?"

"Niin on, sanon minä", murisi eräs McLeanin viimeisistä karkureista. "Ja sanonpa vielä että olemme hölmöjä, jos ryhdymme niin roskaiseen hommaan, että tukimme hänen suunsa. Olihan mies maassa suullaan ja sinä hänen selässään. Miksi hornassa et vetänyt jotakin hänen päänsä peitteeksi ja raahannut häntä viidakkoon siksi aikaa, että ennättäisimme pois? Kun minä rupesin tähän hommaan, en toki luullut, että hänen pitäisi nähdä meidät kaikki ja että aiottiin tehdä murha. Siihen minä en suostu. Ei minua sureta, vaikka puhalletaankin nämä puut täältä, mutta en perhana vie tahdo verta käsilleni."

"Eikä sinun tarvitsekaan saada", rähähti Jaakko. "Te, pojat, lupasitte vain auttaa minua viemään pois merkkaamani puut. Hän kuuluu Wessnerille, eikä meihin kuulu, mitä hänelle tapahtuu."

"Niin kai, mutta kun Wessner lopettaa hänet kaikessa hiljaisuudessa, olemme me sittenkin tehneet murhan yhtä hyvin kuin varastaneet puut; ja jos hän ei sitä tee, niin mikä lempo meidät sitten perii? Olet maar kirotun kehnosti pelannut koko tämän pelin, niin ajattelen minä."

"Pidä sinä vain ajatukset ominasi", tiuskaisi Jaakko. "Me teemme, niinkuin on sovittu, ja kaikki on suunniteltu selvästi ja varmasti. Mitä tuon keikarin nitistämiseen tulee, kun sitä oikein ajattelee, niin sitähän se tarvitseekin. Hän on aivan liika hyvä tähän kehnoon maailmaan, niin onkin. Mutta sen sanon, että tämä juttu on hyvällä tolalla. Hänen häviämisensä ei ole ainoa vanhan Limberlostin salaisuus, jota se ei ole koskaan paljastanut. Onhan helkkarin helppo saada asia näyttämään siltä, että hän on auttanut kähveltämään puut ja sitten livistänyt tiehensä. Niin, onpa hän pelannut suorastaan meidän eduksemme. Samoili täällä suolla koko viime yön ja palasi sitten taas tunnin päästä tai niillä vaiheilla. Kun olemme hankkeen hyvin päättäneet, ei edes vanha hupakko Duncan liikuta sormeakaan hänen raatonsa takia. Emmepä olisi paremmin saaneet häntä saksiimme."

"Niin on tosiaankin", sanoi Wessner. "Mutta minäpä olen velkaa hänelle sen, mitä hän sietää, ja saamari soikoon maksu sun pitää saamasi!" ärisi hän Frecklesille.

Murha siitä siis oli tulossa. He eivät tavoitelleet yksistään tätä puuta, vaan monta, ja hänen ruumiinsa kera he aikoivat tappaa myöskin hänen kunniansa. Merkitä hänet varkaaksi heidän kanssansa, keijun, Lintunaisen, hänen rakkaan isäntänsä ja Duncanien silmissä, ja tylsän epätoivon vallassa Freckles lyyhistyi köyttensä varaan.

Sitten hän kokosi voimansa ja harkitsi nopeasti tilaansa. McLeanin tulosta ei ollut mitään toivoa. He olivat valinneet päivän, jolloin tiesivät hänellä olevan tärkeitä tehtäviä eteläkämpällä. Isäntä ei missään tapauksessa voinut tulla varemmin kuin huomisaamuna, mutta hänellä ei olisi mitään huomisaamua. Duncan oli matkalla eteläkämpälle, ja Lintunainen oli luvannut tulla niin pian kuin pääsisi. Kun he olivat juhlasta väsyneitä, oli hyödytöntä odottaa häntä ja keijua tänään, ja Jumala varjelkoon heitä tulemastakaan! Keijun isä oli sanonut, että he olisivat yhtä turvallisia Limberlostissa kuin kotona. Mitä hän ajattelisi tästä? Hiki kihosi Frecklesin otsalle. Hän kiskoi köysiänsä milloin tunsi tohtivansa, mutta ne olivat kiedotut useampaan kertaan puun ja hänen ruumiinsa ympäri ja solmitut hänen rinnalleen. Hän oli avuttomassa tilassa. Ei ollut mitään toivoa, ei apua mistään. Ja kun he olivat sopineet siitä, että hän tulisi rakastamainsa henkilöiden silmissä näyttämään karanneelta varkaalta, niin mitä pahaa Wessner vielä aikoi hänelle tehdä?

Oli miten oli, Freckles kohotti päänsä ja päätti pitää mielessä, mitä oli kerran kuullut Lintunaisen sanovan. Hän eroaisi maailmasta ilomielin. Ei koskaan hän sallisi heidän nähdä, että hänessä oli pelkoa. Ja kaiken kaikkiaan, vähät siitä, mitä he tekisivät hänen ruumiilleen, jos saisivat jonkun pirullisen juonen kautta syöstyksi hänet häpeään.

Sitten äkkiä syttyi toivo Frecklesin rinnassa. Sitä he eivät voisi tehdä! Keiju ei sitä uskoisi. Eikä myöskään McLean. Hän pysyisi rohkeana. Tappaa hänet he voisivat, mutta eivät riistää hänen kunniaansa.

Mutta vaikka hän keräsikin kaiken rohkeutensa, raastoi tuo puuhun pureutuva saha yhä pahemmin hänen hermojansa. Aivot takoivat, kun hän tuijottavin silmin katseli Limberlostiin etsien jotakin, ei tiennyt mitä, ja äärimmäisen kauhistuneena hän huomasi katseensa kiintyneen keijuun.

Tämä oli hyvin etäällä, mutta hän saattoi eroittaa hänen kalvakat huulensa ja suuret huolestuneet silmänsä.

Viime viikolla hän oli saattanut tyttöä ja Lintunaista rämeen halki sitä polkua pitkin, jota hän kulki majaltaan kanojen kotipuulle. Hän oli eilen illalla selittänyt heille, että perhospuu oli linjalla aivan lähellä tätä polkua. Olettaessaan, että he eivät tulisi sinä päivänä, hän ei ollut ottanut lukuun Lintunaisen innostusta. He olivat epäilemättä kuvia ottamassa, ja keiju oli uhkarohkeasti lähtenyt häntä etsimään nevan halki. Vai tarvitsivatko he jotakin hänen majastaan? Veri kohisi hänen korvissaan kuin Limberlost myrskyn käsissä.

Hän katsoi taas, mutta untahan se olikin ollut. Ei siellä näkynytkään keijua. Freckles ei olisi voinut sanoa, oliko hän todella nähnyt keijun vai olivatko hänen ylen kiihtyneet hermonsa tehneet hänelle tämän julman kepposen. Tai eikö se ollutkin suloista? Nyt hän saattoi kuolla hänen armaiden kasvojensa näky vereksenä muistissa.

"Kiitän sinua siitä, Jumala!" kuiskasi Freckles. "Mikä suuri armo minua kohtaan! Enkä luule, että saisin enää toivoa mitään muuta. Mutta jos sinä voit, niin tahtoisin mielelläni tietää, ennen tätä loppuani, äitinikö" — hän ei saanut edes kuiskatuksi näitä sanoja, vaan empi hetkisen ja lopetti sitten — "äitinikö sen toimitti?"

Freckles kurottausi eteenpäin ja tempoi köyttä niin, että se leikkasi syvälle lihaan.

"Se on se tyttö, jota Lintunainen kuljettaa mukanaan", kuiskasi
Freckles kuivin, pöhöttynein huulin.

"Heidän ei ole määrä tulla tänne viiteen päivään", sanoi Wessner.
"Siitä me otimme selon viime viikolla."

"Niin kyllä", sanoi Freckles, "mutta eilen minä keksin itäisellä linjalla perhosista ja muista peittyneen puun, jonka arvelin Lintunaisen erikoisen kernaasti tahtovan valokuvata, ja eilen illalla kävin kaupungissa häntä tapaamassa. Hän sanoi tulevansa pian, mutta ei sanonut milloin. He ovat varmaankin nyt täällä. Minä pidän tytölle seuraa sillä aikaa kun Lintunainen työskentelee. Päästä minut pian irti, kunnes hän lähtee. Minä koetan lähettää hänet pois, ja sitten voitte jatkaa roistontyötänne."

"Eipä hän valehtele", virkkoi Wessner. "Minä näin tuon perhosten peittämän puun ja kuinka hän kurkisteli sen ympärillä, kun vakoilimme häntä eilen."

"Ei, valehtelemisen hän jättää teikäläisille", murisi Musta Jaakko irroittaen köyden ja lennättäen sen majaan. "Muista, pojuni, että täällä pidetään silmällä jokaista liikettäsi", varoitti hän.

"Minun täytyy vastata", sanoi Freckles, ja Jaakko nyökkäsi. "Tänne päin!" huusi hän, ja lausui sitten miehille: "Jatkakaa te työtänne ja muistakaa muuten erästä asiaa. Lintunaisen työskentely on tunnettu koko maailmassa. Tämän tytön isä on rikas, ja tyttö on hänen ainoa lapsensa. Jos te teette mitään pahaa kummallekaan heistä, ei tämän ilman kannen alla ole paikkaa kyllin kaukana eikä riittävän pimeää teidän siellä piilläksenne. Horna on leppoisa siihen verraten, mitä joka mies saa kokea, jos koskee jompaankumpaan."

Pelko hänen puolestaan ahdisti Frecklesiä, kun hän meni tyttöä vastaan ja työnsi pensaita syrjään, jotta hän pääsisi sisään. Hän astui majaan näyttämättä vilkaisevankaan Frecklesiin ja ensi sanoikseen lausui: "Miksi työmiehet ovat tulleet nyt jo? En tiennyt teidän odottavan niitä ennenkuin vasta kolmen viikon päästä. Vai onko tuo joku puu, jota herra McLean tarvitsee täyttääkseen kiireellisen tilauksen?"

Freckles oli kahden vaiheilla. Sopiko miehen valehdella pelastaakseen itsensä? Ei. Mutta pelastaakseen tytön — se oli epäilemättä eri asia. Hän avasi suunsa, mutta tyttö pystyikin itse pelastamaan itsensä. Hän kulki miesten keskellä aivan kuin olisi kasvanut metsäleirissä, eikä huolinut odottaa vastausta.

"Kas, kokoelmalaatikkonne!" huudahti hän. "Katsokaa nyt! Ettekö ole huomannut sen kaatuneen kumoon? Nostakaa se pystyyn, pian!"

"Tuonne! Siellä on parempi!" komensi tyttö. "Freckles, minua kummastuttaa, että olette niin huolimaton. Olisi häpeällistä tärvellä nuo viehättävät perhoset vanhan puun takia. Onko se kallisarvoinen puu? Miksi ette puhunut eilen illalla siitä, että olitte aikeissa kaataa puun tänä aamuna? Kuulkaapa, oletteko ehkä pistänyt kaappinne tuohon suojelemaan puuta Musta Jaakko nimiseltä varkaalta ja hänen joukkioltaan? Lyön vaikka vetoa, että niin juuri teitte. No, olipa se sukkela temppu! Mitä laatua se puu on?"

"Kas vaan!" huudahti keiju. "Minä en tiedä tukkipuista yhtään mitään, mutta isä tahtoo, että minä oppisin kaikkea mahdollista. Minäpä pyydän, että saan tulla tänne oppimaan teiltä, kunnes osaan kylliksi komentaakseni työläisjoukkoa itse. Onko teistä puiden kaataminen hauskaa, herrat?" kysyi hän miehiltä suloisesti kuin enkeli.

Joku heistä näytti hölmistyneeltä, joku äkäiseltä, mutta yksi sai sanotuksi, että kyllä se huvitti.

Sitten tytön silmät kääntyivät Mustaan Jaakkoon, ja samalla hän mitä suloisimmalla tavalla hätkähti.

"Oo! Melkeinpä luulin teitä aaveeksi!" huudahti hän "Mutta nyt näen, että olettekin todellinen elävä olento. Oletteko milloinkaan ollut Coloradossa?"

"Niinpä niin, ette te olekaan sama mies", sanoi tyttö. "Nähkääs, me olimme Coloradossa viime vuonna, ja siellä oli muuan cowboy, kaunein mies koko niillä tienoin. Hänen oli tapana ratsastaa kaupunkiin joka ilta, ja me kaikki tytöt suorastaan jumaloimme häntä. Voi, mutta kylläpä hän olikin kaunis! Minä luulin tosiaan ensi silmäykseltä, että te olette sama mies, mutta hän ei sittenkään ollut niin kookas ja vankka varrelta kuin te ja vain puoliksi niin kaunis."

Miehet rähähtivät leveään nauruun, ja Jaakko karahti punaiseksi. Tyttö yhtyi nauruun.

"Niin, sanokaas muuta! Eikö hän ole kaunis?" kysyi hän kuin uhmaten. "Sen cowboyn kasvoja ei voinut verratakaan teidän kasvoihinne. Ainoa vika teissä on, että vaatteenne pilaavat ulkonäköänne. Vaatetushan tekee puolet cowboyien ulkonäöstä. Jos te olisitte siististi puettu, voittaisitte seudun kauneimman tytön sydämen."

Nyt muut käänsivät silmänsä Mustaan Jaakkoon ja ensi kertaa älysivät, että hän oli erinomaisen pulska: kuusi jalkaa pitkä, hartiakas, täydessä lihassa, tumma, sileä pinta, isot mustat silmät ja täyteläiset punaiset huulet.

"Minäpä sanon teille jotakin!" huudahti tyttö. "Minä niin mielelläni näkisin teidät hevosen selässä. Ei mikään pue kaunista miestä niin oivallisesti! Ratsastatteko?"

"Kyllä", sanoi Jaakko, ja hänen silmänsä paloivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut tunkea tytön sielun syvyyksiin.

"Hyvä", sanoi keiju mairittelevasti. "Sitten tiedänkin, mitä teidän oikein pitää tehdä. Teidän täytyy antaa Mustenne kasvaa vähän pitemmiksi. Sitten teillä pitää olla sininen flanellipaita, vähän auki rinnasta, punainen kaulahuivi, leveäreunainen huopahattu, ja teidän pitää ratsastaa meidän kotimme ohitse iltasin. Minä olen aina silloin kotona ja melkein aina kuistilla… voi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä teidät! Teettekö mielikseni?"

Mahdotonta on kuvata, kuinka taitavasti tyttö lausui tämän kysymyksensä. Hän katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin, jotka olivat karkeat ja kovettuneet syntisestä ja hillittömästä elämästä, mutta nyt saivat kokonaan eri ilmeen. Häijyt piirteet kävivät lempeämmiksi ja pehmeämmiksi tytön kirkkaan katseen vaikutuksesta. Tumma puna paloi miehen pronssinkarvaisilla poskilla, ja hänen silmiinsä ilmeni valoisa kimmellys.

"Kyllä", sanoi hän, ja silmäys, jonka hän loi miehiin, oli senlaatuinen, ettei yhdenkään tehnyt mieli muuttaa ilmettään.

"Voi, kuinka viehättävää!" huudahti tyttö keikkuen varpaillaan. "Minä käsken kaikkia tyttöjä katsomaan, mutta ei heidän tarvitse sekaantua asiaan. Mehän voimme tulla toimeen ilmankin, eikö niin?"

Jaakko kumarsi häneen päin. Hän oli lumottu, räpyttelevä lintu, ja tyttö oli viettelevä käärme.

Keiju vetäisi syvään henkeä ja katseli häntä ihastuneena. "Mutta te vasta olette pitkä!" kuhersi hän. "Luuletteko, että minä koskaan kasvan teidän olkapäähänne asti?"

Hän seisoi varpaisillaan ja mittasi katseillaan eroa. Sitten hän joutui aran hämmingin valtaan ja loi silmänsä maahan.

"Lariat Billin oli aina tapana pitää punaista kukkakimppua paidantaskussa, ja sen punaväri valaisi hänen mustia silmiään ja oliivinkarvaisia poskiaan ja teki hänet mainion komeaksi. Saanko kiinnittää rintaanne punaisia kukkia?"

Freckles katseli tuijottavin silmin, ja hengitys kulki vain sihisten. Hän toivoi, että maa halkeaisi ja nielisi hänet. Elikö hän vai oliko kuollut? Nähtyänsä Mustan Jaakon ei hänen keijunsa ollut vilkaissutkaan häneen. Oliko hän kerrassaan noiduttu? Heittäytyisikö keiju tuon miehen jalkoihin heidän kaikkien nähden, suomatta hänelle edes yhtäkään ajatusta? Eikö hän ollut nähnyt, että hän oli ollut sidottuna, kapula suussa? Uskoiko hän tosiaan, että nämä olivat McLeanin miehiä? Ei, ei suinkaan hän sitä voinut uskoa! Eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun hän oli ollut aivan lähellä tuota miestä ja niin suuttunut häneen, että oli ampunut hatun hänen päästään. Äkkiä johtui hänen mieleensä jotakin, mitä keiju oli eräänä päivänä piloillaan sanonut: 'Keijukaisiin täytyy kaiken uhallakin luottaa.' Tietysti täytyikin! Olihan tämä hänen keijukaisensa, ja varmaankin hän oli nähnyt! Hänen henkensä, ja vielä enemmän, keijun oma henki oli nyt hänen käsissään. Hän ei voinut mitään muuta kuin luottaa häneen. Epäilemättä hän paraikaa kehitteli jotakin suunnitelmaa.

Keiju laskeutui polvilleen hänen kukkapenkkinsä ääreen, ja säälittä repi juurineen irti ison vihon tulikukkia.

"Nämä varret ovat niin lujia ja sitkeitä", sanoi hän. "En saa niitä poikki. Lainatkaa minulle puukkonne", komensi hän Frecklesiä.

Kurottaessaan ottamaan puukkoa hän kääntyi sekunnin ajaksi selin miehiin. Hän katsoi Frecklesiin ja iski merkitsevästi silmää. Sitten hän katkaisi varret, heitti puukon Frecklesille, astui Jaakon luo ja kiinnitti kukat hänen rintaansa.

Tuskanhiki pusertui Frecklesistä. Hän oli sanonut, että keiju olisi turvassa kiljuvien villienkin keskellä. Pitikö se paikkansa? Jos Musta Jaakko yrittäisi kajota häneen, tiesi Freckles jostakin saavansa voimaa tappaa tuon miehen. Hän mittasi ajatuksissaan matkaa nuijansa luo ja jännitti lihaksensa hyppäykseen. Mutta ei — tuo iso mies paljasti vapisevin käsin päänsä. Keiju veti hatustaan hopeaneulan ja kiinnitti kukat lujasti.

Freckles läähätti. Mitä nyt seuraisi? Mitähän keiju suunnitteli? Tokko hän käsitti, missä vaarassa oli noiden miesten keskellä ja kuinka todella välttämätöntä oli toimia?

Poistuessaan Jaakon luota tyttö keikisti päätään toiselle puolelle ja vilkui häneen samoin kuin Freckles oli nähnyt pienen keltaisen lintunsa katselevan satakin kertaa linjalla, ja sanoi: "Hyvä, se sopii! Eikö se ole kaunista? Katsokaa, kuinka se komistaa häntä, pojat! Älkää unohtako, että kaulaliinan tulee olla punainen, ja tehkää ensi ratsastus pian! Minä en jaksa odottaa kovin kauan. Nyt minun täytyy mennä. Lintunainen on kai valmis lähtemään ja tulee pian tänne minua hakemaan, sillä hänellä on tänään kiire. Mitä varten minä tänne tulinkaan?"

Hän silmäili kysyvästi ympärilleen, ja jotkut miehistä nauroivat. Sepä hassua! Hän oli unohtanut asiansa Jaakon takia! Jaakko kasvoi jälleen pituutta. Tyttö katseli avuttomana ikäänkuin etsien johtolankaa. Sitten hänen silmänsä aivan kuin sattumalta keksivät Frecklesin, ja hän huudahti: "Kah, nyt muistan! Se koski aikakauskirjoja, joita Lintunainen teille lupasi. Minä tulin ilmoittamaan teille, että olemme panneet ne laatikon alle, jossa aina säilytämme tavaroitamme, rämeen veräjällä. Tiesin tarvitsevani molemmat käteni rämeen poikki käydessäni, ja siksi minä jätin ne sinne. Te löydätte ne tutusta paikasta."

"Teidän on aika vaarallista käydä rämeen halki yksin", sanoi hän. "Minua kummastuttaa, että Lintunainen on sallinut teidän sitä koettaa. Tiedän kyllä, että toinen tie on vähän pitempi, mutta sittenkin pyydän teitä palaamaan polkua pitkin. Se on paha sekin, mutta paljoa turvallisempi kuin suo."

"Lakatkaa jo hupsuttelemasta! Minä en pelkää. En rahtuakaan. Lintunainen ei tahtonut antaa minun mennä polkua pitkin, jota olen kulkenut vain kerran ennen, mutta minä olin varma, että osaisin, ja nyt olenkin siitä vähän ylpeä. Mikä teitä lapsettaa? Tiedättehän, etten minä pelkää."

"Tiedän", sanoi Freckles sävyisästi, "mutta silti saattavat ystävänne pelätä teidän puolestanne. Polulla voitte nähdä kappaleen matkaa eteenne ja tulisitte paljoa paremmin toimeen, jos tapaatte käärmeen."

"Sanokaa te hänelle!" pyysi Freckles. "Käskekää hänen mennä polkua pitkin. Teidän takianne hän sen tekee."

Tämä pyyntö mairitteli niin Mustaa Jaakkoa, että hän jälleen näytti ihan silmissä kasvavan.

"Olkaa huoleti!" sanoi Jaakko. Ja tyttöön päin kääntyen hän jatkoi: "Teidän on paras noudattaa Frecklesin kehoitusta, neiti. Hän tuntee nevan paremmin kuin kukaan meistä, paitsi minä, ja jos hän sanoo 'menkää polkua pitkin', niin kyllä teidän on paras mennä."

Tyttö epäröi. Hän halusi oikaista suon poikki ja yrittää päästä hevosen luo. Hän tiesi, ettei Freckles säikkyisi mitään vaaraa, estääkseen häntä kulkemasta suon poikki yksin, mutta hän ei tosiaankaan pelännyt ja polku lisäsi matkaa kilometrin verran. Hän osasi kyllä mennä rämeen halki ja aikoi juosta henkensä edestä heti kun tuntisi olevansa poissa näkyvistä, ja hänen puseronsa poimuihin kätkettynä oli pieni sievoinen revolveri, jonka hänen isänsä oli hänelle lahjoittanut hänen osuudestansa tuossa "amatsoonikahakassa", kuten hän sanoi. Viimeinen vilkaisu Frecklesiin näytti, että tämän silmissä oli kuolettava tuska, ja samassa välähti hänen mielessään, että Frecklesillä kaiketi oli joku toinenkin syy. Hän päätti kulkea polkua.

"Hyvä on", sanoi hän luoden Jaakkoon lumoavan katseen. "Koska te niin sanotte, niin teidän mieliksenne palaan polkua pitkin. Hyvästi, joka mies."

"Sinä perhanan tolvana! Pysäytä hänet!" murisi Wessner. "Pidä hänet täällä ainakin kunnes olemme lastanneet puun. Ihan sinä ajat päin helvettiä. Etkö voi käsittää, että kun tämä juttu tulee ilmi, niin tuo tyttö syöksee hornaan meidät joka sorkan. Jos annat hänen mennä, saa joka mies meistä lähteä käpälämäkeen, ja muutama joutuu varmasti kiikkiin."

Jaakko syöksähti eteenpäin. Frecklesillä oli sydän kurkussa. Tyttö näytti arvaavan Jaakon tulon. Hän hyräili laulunpätkää. Sitten hän vaikeni ja alkoi taitella muutamia kukkia, joita siinä kasvoi yltympäri. Oikaistessaan vartalonsa hän astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Hoi, Freckles! Lintunainen tahtoo, että sinä palautat sen luonnonhistoriallisen lehden. Se kuuluu erääseen kokoelmaan, jonka hän aikoo sidottaa. Siinä yksi syy, miksi pistimme sen laatikon alle. Ottakaa ne nyt varmasti mennessänne illalla kotiin, sillä nehän voivat kostua sateesta tai kasteestakin."

"Hyvä on", vastasi Freckles, mutta sellaisella äänellä jota ei ollut tuntea omakseen.

Sitten tyttö kääntyi ja loi Jaakkoon jäähyväiskatseen, vastustamattoman ystävällisen ja lumoavan herttaisen.

"Muistakaa tulla ratsastaen ja punainen huivi kaulassa!" sanoi hän puoleksi vaatien, puoleksi kysyen.

Jaakon meni pää kerrassaan pyörälle. Freckles oli hänen vankinsa, mutta hän tytön, sieluineen ruumiineen. Hänen kasvoillaan oli hartain ilme, mitä niillä milloinkaan oli ollut, kun hän toisti Frecklesin sanat: "Hyvä on!" Pää pystyssä keiju asteli verkalleen pois, ja Jaakko kääntyi miehiin päin.

"Mitä te kirotut siinä töllistelette? Sahatkaa puuta", kiljaisi hän.
"Ettekö laisinkaan tiedä, kuinka tulee kohdella hienoa naisihmistä?"

Olisi sietänyt udella, mikä vanha noita-akka niistä, jotka istua kyyhöttivät nuotion ääressä Villikissanotkon luolissa lakkaamatta imeskellen maissintähkäpiippuaan ja hämmentäen kattiloissaan pesukarhun tai pussirotan keittoa, oli opettanut häntä käyttäytymään niinkin siivosti.

Miehet murisivat ja uhkailivat keskenään, mutta kävivät vihaisesti työhön käsiksi. Eräs esitti, että lähetettäisiin joku seuraamaan tyttöä ja pitämään silmällä hänen ja Lintunaisen lähtöä nevalta. Frecklesin sydän jähmettyi kauhusta, mutta Jaakko oli huumaantunut ja välitti viisi varovaisuudesta.

"Niin kai", ivasi hän. "Kaiketi joka mies teistä mieluummin heittäisi sahan hiiteen ja laukkaisi tytön perään. Mutta minäpä sanon, että ei! Minusta näyttää, että minähän se häntä miellytin. En näe mitään kukkia kenenkään muun rinnassa. Jos joku häntä saattaa, niin kai minä, mutta juuri minua tarvitaan täällä kaikkien näiden pöllöpäitten joukossa. Sen tytön puolelta ei tule mitään vaaraa. Ei hän minua pettäisi. Pinnistäkää nyt, pojat, ja yrittäkää olan takaa, minä ja Wessner otamme kirveet ja alamme kalkuttaa toiselta puolelta."

"Välipä tuolla", vastasi Jaakko. "Tyttöhän luuli meidän olevan McLeanin miehiä. Tämä käy kuin rasvattu. Pannaan lastut lentelemään."

Freckles istuutui eräälle penkille odottamaan. Tulisessa kiireessään saada puu kaadetuksi ja lastatuksi, niin että ajomiehet pääsisivät lähtemään ja he itse vapaasti käymään käsiksi toiseen puuhun, he olivat unohtaneet sitoa hänet uudestaan.

Tyttö oli polulla ja turvassa. Tuskanhiki helmeili Frecklesin ohimoilla ja tippui suurina pisaroina hänen paidalleen. Keijulta kuluisi hieman enemmän aikaa polkua pitkin käymällä, mutta Freckles oli ajatellut yksinomaan hänen turvallisuuttaan vaatiessaan menemään sitä tietä. Hän koetti kuvitella, kuinka kauan keijun kestäisi astella vaunuille saakka. Olikohan lintunainen riisunut hevosen, mietti hän. Hän seurasi tytön joka askelta ja kuvitteli mielessään, milloin hän ehtisi aukeamalle, sivuuttaisi syvän hetteen, jossa hänen sammakkonsa eleskeli, kävelisi Käärmeojan poikki ja pääsisi ajoneuvojen luo.

Hän koki myös arvailla, mitä tyttö sanoisi Lintunaiselle ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin he kokoisivat tavaransa ja lähtisivät pois. Hän tiesi nyt, että he ymmärtäisivät asian laidan ja että keiju koettaisi saada isännän sinne ajoissa pelastamaan vetonsa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan voisi tehdä, sillä puu oli jo yli puoleksi sahattu ja Jaakko ja Wessner hakkaamassa toiselta puolelta. Näytti siltä, että he saisivat ainakin sen puun kaadetuksi, ennenkuin McLean ennättäisi saapua, ja silloin oli veto menetetty.

Kytkisivätkö he sen kaadettuaan hänet jälleen ja jättäisivät Wessnerin mielettömän koston uhriksi vai veisivätkö mukanaan seuraavan puun luo ja suoriutuisivat hänestä vasta varastettuaan kaikki puut, joihin pääsisivät käsiksi? Jaakko oli sanonut, että häneen ei kajottaisi, ennenkuin hän itse olisi poissa. Varmaankaan hän ei ollut heittäytynyt tähän vaaraan vain tämän yhden puun takia, kun hänellä oli merkittynä monta muuta paljon arvokkaampaa. Freckles tunsi, että hänellä oli hieman toivoa mihin tarttua, mutta huomasi kuitenkin rukoilevansa, että keiju kiiruhtaisi.

Kerran Jaakko tuli Frecklesin luo ja kysyi, oliko hänellä vettä. Freckles nousi ja näytti hänelle, missä piti juomavettänsä. Jaakko joi pitkin siemauksin ja ojentaessaan sangon takaisin sanoi: "Kun miehellä on toiveita napata niin sievä tyttö kuin tuo, ei hänen pitäisi olla missään roskaisissa hommissa. Toivoisinpa olevani erilläni tästä."

Jaakko katseli häntä hetken verran ja rähähti sitten karkeaan nauruun. "Sen kyllä ymmärrän", lausui hän. "Mutta olihan sinulla hyvät mahdollisuudet. Me tarjosimme sinulle korean kaupan, ja sinä annoit Wessnerille vastauksesi. Mutta tosiaankaan en kadehdi sinua, kun hän sen sinulle maksaa."

"Teitä on kuusi yhtä vastaan", vastasi Freckles. "Helppohan teidän on tappaa ruumiini, mutta, hiisi periköön teidät kaikki, sieluani ette voi mustata."

"Jaa-a, antaisinpa kaikki, mitä osaat nimittää, jos olisin yhtä rehellinen kuin sinä", vastasi Jaakko.

Kun mahtava puu kaatui, vavahti Limberlost ja valitti ääneen. Freckles ähki epätoivoisena, mutta työmiesjoukon rohkeus kasvoi. Sitä myöten oltiin siis valmiit. Jos he saisivat sen nopeasti pois, tiesivät he, missä se ilman joutavia kysymyksiä turvallisesti muutettaisiin rahaksi. Ennen päivän loppua he voisivat kuljettaa pois kolme muuta, kaikki sopivia puuviiluksi ja paljon arvokkaampia kuin tämä. Sitten he jättäisivät Frecklesin Wessnerin huostaan ja laittautuisivat turvaan taskussa rahaa runsaammin kuin koskaan olivat uneksineet.

KEIJU VAPAUTTAA FRECKLESIN, JA MUSTA JAAKKO KIROO.

Linjapolulla keiju vilkaisi taaksensa nähdäkseen, oliko Musta Jaakko palannut työhönsä. Sitten hän kokosi helmansa polvia myöten ja lähti juoksuun. Pian hän tapasi Frecklesin pyörän. Samassa hän älysi, miksi poika oli kivenkovaan vaatinut häntä kulkemaan pitkin polkua. Hän tarttui pyörään ja hyppäsi sen selkään. Satula oli liika korkealla, mutta hän oli taitava pyöräilijä ja osasi aina tavoittaa polkimet niiden noustessa ylös. Hän pysähtyi Duncanin tuvalle niin pitkäksi aikaa, että ennätti korjata tämän epäkohdan, ja samalla kertoi vaimolle, mitä oli tekeillä, ja käski hänen mennä pitkin itäistä polkua, kunnes tapaisi Lintunaisen ja ilmoittaisi tälle, että hän oli mennyt hakemaan McLeania ja että oli parasta lähteä nevalta niin pian kuin mahdollista.

Vaikka pelko Frecklesin puolesta oli kannustamassa Saara Duncania, kalpeni hän ja alkoi vapista ajatellessaan, että hänen taas täytyisi lähteä Limberlostiin. Tyttö katsoi häntä silmiin.

"Ei tässä auta, kuinka kovasti te pelkäätte, teidän täytyy lähteä", sanoi hän. "Jollette lähde, niin Lintunainen menee Frecklesin majalle minua hakemaan, ja he saattavat tehdä hänelle pahaa. Jos hän ei saa huomautusta lähteä heti, seuraavat he minua kukaties, ja kun näkevät minun olevan poissa, tekevät he Frecklesille jotakin hirveää. Minä en voi lähteä — sehän on selvä — sillä jos he saavat minut kiinni, niin ei ole ketään, joka voi hakea apua. Ette suinkaan usko, että he ovat tulleet viemään anastamansa puut pois ja sitten päästävät Frecklesin siitä vapaasti kertomaan? Murhata ne aikovat hänet, se on ihan varmaa. Juoskaa, juoskaa henkenne edestä. Frecklesin hengen edestä. Voitte ajaa takaisin Lintunaisen kanssa."

Tuo kauhean pitkä telatie! Eikö se koskaan päättyisi? Hän ei tohtinut antaa mennä liian rajusti, sillä jos pyörä särkyisi, ei hän pääsisi jalkaisin ajoissa perille. Missä tie oli mahdoton pyörällä ajaa, hyppäsi hän alas ja talutti tai kantoi sitä ja riensi niin nopeasti kuin taisi. Päivä oli hirvittävän kuuma. Aurinko paahtoi polttavalla elokuun helteellä. Oksaan tarttui hänen hattunsa, mutta hän ei silti pysähtynyt.

Missä ajo suinkin kävi päinsä, nousi hän pyörälle ja polki jälleen telatietä eteenpäin. Hän oli läkähtyä ponnistuksesta ja melkein menehtynyt saapuessaan viertotielle. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli ajanut — ja vain kaksi penikulmaa oli takana. Hän kurottausi ohjaustangon yli, melkein seisten poikimilla, ja pinnisti parhaansa mukaan. Veri kohisi hänen korvissaan ja päätä huimasi, mutta hän piti suoraa suuntaa. Hän tuntui seisovan paikallaan puitten ja talojen kiitäessä hänen ohitsensa.

Kerran erään maalaisen iso koira ryntäsi äkäisenä tielle, ja yrittäessään väistää hän oli kaatua, mutta pääsi jälleen tasapainoon, jännitti lihaksensa ja polki niin vinhaan kuin taisi. Viimein hän kohotti päätänsä. Eihän varmaankaan enää voinut olla kuin penikulma jäljellä. Hänellä oli takanaan kaksi penikulmaa telatietä ja ainakin kolme pitkin viertotietä, eikä kaikkiaan ollut kuin kuusi.

Hän horjui satulassa, mutta tarttui ohjaustankoon uudella tarmolla ja kiiti eteenpäin. Aurinko poltti hänen paljasta päätään ja käsiään. Juuri kun hän oli tukehtua tomuun ja nääntyä kuumuuteen ja uupumukseen — niin rauskis! hän ajoi särkyneeseen pulloon. Samassa pamahti rengas puhki, pyörä kääntyi ja suistui kumoon. Tyttö kierähti tien paksuun keltaiseen pölyyn ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Kaukaa alkoi Duncanille häämöittää jokin omituinen, tomuinen esine tiellä, kun hän ajoi kaupunkiin päivän ensimmäistä puukuormaa.

Hän joudutti juhtiaan minkä taisi. Lähestyessään tyttöä hän näki, että siinä oli nainen ja särkynyt pyörä. Samassa hän oli kaatuneen vieressä. Hän kantoi naisen pensasaidan siimekseen, laski hänet ruoholle ja pyyhki pölyn pois viehättäviltä, nyt lian tahraamilta ja merkillisen kalpeilta kasvoilta.

Polkupyörät olivat kylläkin yleisiä. Monella maalaistyttöselläkin oli semmoinen ratsu, mutta hän tunsi nuo tyttöset; nämä kasvot olivat oudot. Hän katseli tytön ryvettyneitä vaatteita ja silkinhienoja hiuksia vaaleine silkkinauhoineen ja huomasi pyöräilijän kadottaneen hattunsa. Hänen huulensa kiristyivät pahaa-aavistavasti värähtäen. Hän jätti tytön ja nosti pyörän pystyyn; hän tunsi sen, kuten oli aavistellutkin. Tämä oli siis Frecklesin keiju. Nyt eivät asiat Limberlostissa olleet tolallaan, ja tyttö oli sortunut tielle ajaessaan McLeanin luo. Duncan käänsi hevoset aidannurkkaukseen, sitoi toisen kiinni, päästi toisen valjaista ja ratsasti lähimpään maalaistaloon lähettääksensä sieltä apua tytölle. Hän tapasi erään vaimoihmisen, joka otti pullon kanverttia, vesiruukun ja muutamia pyyheliinoja ja juoksujalkaa lähti liikkeelle.

Yksikseen jätettynä tyttö makasi hetkisen hiljaa, sitten hän värähti ja aukaisi silmänsä. Hän näki olevansa ruoholla ja huomasi särkyneen pyörän vierellään. Heti hän älysi, että joku oli kantanut hänet sinne ja lähtenyt hakemaan apua. Hän nousi pystyyn ja katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat hirsikuormaan ja toiseen hevoseen. Joku oli ratsastamassa hankkiakseen apua.

"Voi, Freckles parka!" valitti hän. "Nyt ne ehkä tappavat hänet. Voi, kuinka paljon aikaa olenkaan tuhlannut?"

Hän harppasi hevosen luo ja vapisevin käsin irroitti sen, sieppasi käteensä ison maassa makaavan mustan piiskan, tarttui ohjaksiin ja kumartui hevosen kaulaa pitkin, ja ensi kertaa tuo kelpo hepo sai selässään tuntea ruoskaa, jota Duncanin oli tapa vain läjähytellä sen korvissa. Se säikähti ja karkasi nelistämään.

Tiellä tyttö sivuutti hurjasti huitovan ja kirkuvan naisen ja vähän etäämpänä miehen, joka samoin kuin hänkin näytti ratsastavan suuressa kiireessä. Mies huusi hänelle jotakin, mutta hän vain painui syvemmälle ja piiskaten hevosta lisäsi vauhtia. Pian kuuluikin miehen hevosen kavionkopse yhä kauempaa.

Eteläkämpällä lastattiin paraikaa toisia vankkureita, kun keiju ilmestyi ratsastaen Duncanin hevosella, joka oli aivan läpimärkä ja vaahtosi, ja hän huusi: "Joka mies Frecklesin avuksi! Siellä on varkaita ryöstämässä puita ja he ovat sitoneet hänet. Aikovat tappaa."

Hän pyöräytti hevosen ympäri ja läksi takaisin Limberlostiin. Koko leiri hälytettiin liikkeelle. Työmiehille se ei ollut yllätys. McLean hyppäsi Nellien selkään ja karahutti tytön jälkeen. Kun he kohtasivat Duncanin, käänsi hänkin ympäri ja seurasi heitä. Pian oli maantiellä jono satulatta ratsastavia olentoja, jotka hurjasti ajoivat nelistäviä hevosiansa rämeelle päin.

Isäntä ratsasti tytön vieressä. Yhä uudelleen hän vaati keijua pysähtymään ja jäämään pois leikistä, kunnes tuli ajatelleeksi, että ehkä tarvitsisi häntä näyttämään tietä. Silloin hän myöntyi ja ratsasti hänen rinnallaan, sillä tyttö piti hevostaan niin hurjassa menossa, että toisten oli täysi työ pysyä perässä. McLean näki, ettei tyttö häntä kuullut. Hän vilkaisi taaksensa ja näki Duncanin olevan aivan likellä. Jotakin kammottavaa oli tuossa isossa miehessä, kun hän siinä kiiti eteenpäin. Paha päivä tulisi sille, johon Duncanin viha nyt saisi purkautua! Ihan kiinni hänessä oli neljä muuta ja koko maantie mustanaan työläisiä; niinpä McLean oli rohkealla mielellä ja ratsasti edelleen tytön rinnalla. Yhä uudelleen hän kyseli, mikä oli hätänä, mutta ei saanut vastausta. Tyttö vain tempasi ohjaksia, painui hevosen kaulalle ja löi piiskallaan. Sieraimet verestävinä ja kyljet huohottaen laukkasi höyryävä hepo minkä kaviot kestivät.

Karahuttaessaan tuvan ohitse he huomasivat siinä Lintunaisen vaunut ja Saara Duncanin ovella vääntelevän käsiään, mutta Lintunaista ei näkynyt missään. Tyttö käänsi ratsunsa läntiselle tielle, ja miehet seurasivat ryhmässä häntä. Kun hän saapui Frecklesin majan edustalle, oli hänen mukanaan neljä miestä ja kaksi muuta takana aivan lähellä. Hän pudottausi alas hevosen selästä ja kiskaisten pikku revolverin taskustaan ryntäsi pensaikkoon. McLean taivutti oksia syrjään ja ase koholla tunkeutui sinne hänen rinnalleen. Siinä he pysähtyivät hämmästyneinä.

Lintunainen seisoi majan ovella. Pienen oksan varassa lepäsi hänen revolverinsa ojennettuna lyhyen matkan päässä Mustaa Jaakkoa ja Wessneriä kohti, jotka seisoivat kumpikin kädet pään yli nostettuina.

Freckles oli jälleen sidottuna puuhun, kapula suussa, ja veri virtasi ilkeästä haavasta ohimolta alas kasvoja. Muut miehet olivat menneet. Musta Jaakko raivosi kuin hourupää, ja kun he katsoivat tarkemmin, olikin hän nostanut vain vasemman kätensä. Oikea käsivarsi, josta käsi oli murskattu, riippui avuttomana hänen sivullaan, ja hänen revolverinsa lojui Frecklesin jaloissa. Wessnerillä oli ase vyössä, ja hänen vieressään Frecklesin sauva.

Frecklesin kasvot olivat kalmankalpeat ja huulet valjut ja värittömät, mutta silmissä sädehti lannistumaton rohkeus. McLean työntäytyi Lintunaisen ohitse huudahtaen: "Pitäkää niitä vielä hetkinen paikallaan!"

Sillä hetkellä keiju syöksi hänen ohitsensa. Hän päästi kapulan Frecklesin suusta, tarttui köyteen, joka oli sidottu hänen rinnalleen, ja kiskoi sitä epätoivoisesti. Hän saikin sen sormillaan irti ja heitti sen McLeanille. Miehet tunkeutuivat sisälle, ja Duncan tarttui Wessneriin. Kun keiju näki Frecklesin seisovan vapaana edessään, kurotti hän käsivarsiaan ja kaatui eteenpäin. Karmiva kirous pääsi Mustan Jaakon huulilta. Vaikka henki olisi mennyt, ei Freckles olisi saattanut olla heittämättä voittajan katsetta Jaakkoon, tuntiessaan keijun lepäävän sylissään ja laskiessaan hänet sammalelle.

Lintunainen käski hakemaan vettä, rientäessään heidän luoksensa. Joku lähti, ja toinen yritti murtaa auki kaappia, saadakseen konjakkia. Kun McLean Wessnerin sidottuaan ojentausi suoraksi, kuultiin huudettavan, että Jaakko oli paennut.

Hän oli jo kaukana rämeellä, juosten pitkin loikkauksin sen tiheimpään osaan päin. Kaikki miehet, joita vailla voitiin olla, ryntäsivät ajamaan takaa.

Kun muita työkunnan miehiä saapui, lähetettiin heidät seuraamaan vankkurien jälkiä. Ajomiehet olivat vieneet kuormansa läntisen käytävän kautta ja siitä vinoon notkon halki sekä sitten kulkenet samaa tietä kuin Lintunainen ja keiju ennen heitä. Heillä oli ollut kyllin aikaa joutua viertotielle; niin pitkälle päästyään he saattoivat vapaasti valita neljästä minkä suunnan tahansa. Liikenne oli vilkas ja hirsikuormia kulki miltei puuttumatta, niin että miehet kääntyivät takaisin ja yhtyivät jännittävämpään ajoon, Jaakkoa tavoittamaan. Heihin liittyi vielä lisää miehiä, samoin joukko maalaisia maantien varrelta ynnä matkamiehiä, joita hälinä oli paikalle houkutellut.

Vahtimiehiä asetettiin kaikkialle pitkin tietä lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, ja ne pitivät silmällä linjaa ja teitä notkon halki sinä yönä tulisoihdut kädessä, ja seuraavana päivänä McLean järjesti toisella suunnalla niin perusteellisen ajojahdin kuin suinkin saattoi, Duncanin johtaessa toisella, mutta Mustaa Jaakkoa vain ei voitu löytää. Vakoojia lähetettiin hänen kotinsa nurkille Villikissannotkoon pitämään silmällä, saapuisiko hän sinne tai lähetettiinkö hänelle apua mihinkään suuntaan; mutta pian havaittiin, että hänen sukulaisensa eivät tunteneet hänen lymypaikkaansa, vaan itsekin hakivat häntä.

Suuri on nuoruuden joustavuus. Kuuma kylpy ja terveellinen yöuni uusivat Frecklesin voimat, eikä tarvittu paljoakaan enempää, jotta keijukin oli entisellään. Freckles oli polullaan varhain seuraavana aamuna. Paitsi ihmisjoukkoa, joka halusi nähdä Jaakon kiinnijoutumisen, hän huomasi neljä vankkaa vartijaa, kunkin kolkallaan. Sydämessään hänen täytyi tunnustaa olevansa iloinen siitä, että ne olivat siellä. Kahdentoista paikkeilla McLean jätti miehet Duncanin johtoon ja ajoi Frecklesin kanssa kaupunkiin katsomaan, kuinka tytön laita oli. McLean poikkesi kukkakauppaan ja osti kokonaisen sylillisen sen kauneimpia tuotteita, mutta Freckles ei tahtonut niistä yhtäkään. Hänen tuliaisensa olivat hehkuva kimppu Limberlostin ensimmäisiä kultapiiskuja.

Lintunainen otti heidät vastaan ja vastaukseksi heidän kiihkeihin tiedusteluihinsa sanoi, että tyttö ei ollut saanut mitään vakavampaa vammaa, mutta oli niin kerrassaan uupunut ja järkytetty, että lääkäri oli määrännyt hänet makaamaan yhden päivän. Vaikka hänellä oli koko ruumis kankea ja hellä, oli täysi työ pitää häntä vuoteessa. Tulijat lähettivät siis hänelle kukkansa ynnä kiitolliset terveisensä, mutta pian palautti tyttö sanantuojan, ilmoittaen tahtovansa nähdä heidät.

Hän ojensi molemmat kätensä McLeanille. "Mitä siitä, jos yksi puu onkin mennyt? Ettehän te siitä välitä, sir? Freckles on täyttänyt velvollisuutensa uskollisemmin kuin kukaan ennen häntä, eikö niin? Ettehän unohda kaikkia noita ensimmäisiä kauhunpäiviä, joista meille kerroitte, talven pelottavaa pakkasta, sadetta, hellettä ja yksinäisyyttä ja miehevästi kestettyjä päiviä ja viime aikoina myöskin öitä, älkääkä antako hänen tuntea, että hän on laiminlyönyt mitään! Voi, herra McLean", pyysi hän, "sanokaa hänelle jotakin! Tehkää jotakin, mikä saa hänet tuntemaan, ettei tyhjän vuoksi ole pitänyt vahtia ja kärsinyt tässä vanhassa Limberlostissa. Antakaa hänen huomata, kuinka suurta ja kaunista hänen työnsä on ja kuinka paljon, paljon parempaa kuin te tai kukaan meistä oli odottanut. Mitä nyt merkitseekään joku vanha puu?" huudahti hän kiihkeästi.

"Maatessani tässä ajattelin ennen tuloanne. Nuo toiset miehet olivat oikeita pelkureita, aivan pökertyneitä. Jos heidän piti ajaa puut pois, niin lyön vetoa vaikka sata yhtä vastaan, että ne eivät saaneet hirsiä ulos viertotielle saakka. Minun tuloni yllätti heidät. Ennenkuin sanotte pahaa sanaa, menkää katsomaan, eivätkö he menettäneet rohkeuttaan heti kun erosivat Wessneristä ja Mustasta Jaakosta ja heittäneet hirsiä siihen ja kiiruhtaneet tiehensä. En usko, että he tohtivat ajaa niitä muitten näkyviin. Menkääpä katsomaan, eivätkö he lie aikoneet lähteä samaa tietä kuin mekin eräänä aamuna, ja sieltä löydätte hirret, ennenkuin tulette maantielle. Eivät ne mitenkään uskaltaneet raastaa niitä ihmisten ilmoille, kun kerta joutuivat pois toisten silmistä ja saivat aikaa ajatella. Tietenkään he eivät tohtineet!"

"Ja sitten vielä eräs asia. Te ette ole menettänyt vetoanne. Sitä ei koskaan tulla teiltä vaatimaan, sillä te löitte vetoa erään rotevan, mustapintaisen, punakasvoisen miehen kanssa, joka ajaa rautiota ja hiirakkoa. Hän oli ihan teidän takananne, herra McLean, kun eilen tulin luoksenne. Hän meni vallan kalpeaksi ja tutisi huomatessaan, että nuo miehet varmaankin joutuisivat kiinni. Jompikumpi niistä oli joissakin tekemisissä hänen kanssaan, ja te voitte ihan varmasti merkitä hänet tämän kiusanne alkuunpanijaksi, joka on yllyttänyt nuo toiset nuoremmat miehet varastamaan teiltä. Hän oli kai luvannut jakaa saaliin heidän kanssansa. Tehkää vain tili selväksi hänen kanssaan, ja siihen se jää."

Hän kääntyi nyt Frecklesin puoleen. "Ja te olette onnellisin mies elävitten parissa, kun olette täyttänyt velvollisuutenne. Menkää etsimään, kuten olen sanonut, ja te löydätte ne hirret. Minä ihan voin nähdä, missä ne ovat. Kun he ajoivat ylös sitä jyrkkää pikku mäkeä, joka vie metsään heti maissipellon takana, niin he saattoivat irroittaa ketjut ja antaa hirsien kieriä vankkureilta itsestään. No, menkää nyt katsomaan, ja te, herra McLean, kai myönnätte, että Freckles on ollut uljas ja uskollinen? Te ette rakasta häntä rahtuakaan vähemmän, vaikka ette löytäisikään hirsiä…"

Tytön hermot pettivät ja hän purskahti itkuun. Sitä ei Freckles kestänyt nähdä. Hän melkein ryntäsi ulos huoneesta vesissä silmin; mutta McLean otti tytön Lintunaisen sylistä ja suuteli hänen uljaita pikku kasvojaan ja silitteli hänen kiharoitansa ja hyväilyillään sai tytön rauhoittumaan ennen lähtöään.

Heidän palatessaan rämeelle McLean toisti niin vakavasti kaikki, mitä tyttö oli sanonut, että oli piankin saanut pojan taas reippaalle mielelle.

"Freckles, keijussasi asustaa suorastaan juutas, mutta mainio hän on. Älä sinä suotta kysele tai päivittele, mitä tahansa hän tekee. Sinun ei auta muu kuin ihailla häntä, poikaseni. Hänessä on älyä, rohkeutta ja kauneuttakin niin paljon kuin puolessa tusinassa yhteensä!" sanoi McLean.

"Te olette aivan oikeassa, sir", vakuutti Freckles hartaasti. Sitten hän lisäsi: "Nyt ei kai valokuvauksesta enää tule mitään."

"Äläpäs sano!" vastasi McLean. "Lintunaisella on hankkeissa eräs saavutus, eikä mitään saa valmiiksi, jos vähästä säikähtää. Hän kyllä palaa aikanaan, ja kymmenen panen yhtä vastaan, että hänellä on keijukin mukana! He ovat aika kovaa ainesta eivätkä pelkää rahtuakaan. Juuri ennen lähtöäni minä lupasin Lintunaiselle, että rämeellä tästedes on turvallista, ja niin pitääkin olla. Tee sinä vain tavalliset vaelluksesi, mutta nuo neljä vahtia sinne kyllä jäävät. He ovat kokonaan sinun komennossasi. Heitä on kielletty ampumasta yhtään lintua tai häiritsemästä mitään, jota sinä suojelet, mutta sinne he jäävät, ja tällä kertaa sinun on hyödytöntä sanoa sanaakaan. Olen liian kauan kallistanut korvani ylpeytesi kielelle. Sinä olet minulle liian kallis ja äänesi on liian kallis maailmalle, jotta enää saisit heittäytyä vaaroihin."

"Minua surettaa, että valokuvaus täytyy jättää sikseen", sanoi Freckles, "ja niin kernaasti soisin heidän tulevan, varsinkin keijun, mutta siitä ei saa tulla mitään. Teidän täytyy sanoa se heille. Katsokaas, Jaakko olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi, että keiju tarkoitti totta kaikella, mitä sanoi ja teki hänelle. Kun puuvankkurit ajoivat pois, iski Wessner kimppuuni, ja hän ja Jaakko alkoivat riidellä siitä, lopettaisivatko minut siihen paikkaan vai veisivätkö seuraavalle puulle, jonka aikoivat kaataa. He oikein tappelivat minusta ja kolhivat aika pahasti. Wessner tahtoi heti saada minut valtaansa, mutta Jaakko sanoi, ettei minuun sopisi kajota ennenkuin viimeinen puu oli ajettu pois ja kaikki miehet menneet. Minun luullakseni rääkkäämiseni oli Jaakolle aluksi todella vasten luontoa, ja hän lienee myös pelännyt, että jos Wessner saisi otetuksi minut hengiltä, menisi hän kerrassaan päästään pyörälle ja laputtaisi tiehensä, eivätkä he voisi toimittaa puiden kaatamista ilman häntä; joka tapauksessa he käsittelivät minua, ikäänkuin olisin jo aivan vailla tuntoa, ja sitoivat minut uudelleen. Pysyäkseni rohkeana rupesin morkkaamaan Wessneriä siitä, että hän oli sitonut minut ja tarvitsi toista miestä avuksi minusta selviytyäkseen. Minä sanoin, mitä tekisin, jos olisin vapaa, ja silloin hän koppasi käteensä oman nuijani ja iski sillä reiän päähäni. Kun siitä alkoi vuotaa verta, niin Jaakko raivostui, noitui ja manasi Wessneriä pelkuriksi ja pöhköpääksi. Silloin Wessner kääntyi Jaakkoa vastaan ja sätti häntä siitä, että oli antanut keijun peijata itseänsä, ja sanoi, että tyttö oli vain leikkinyt hänen kanssansa ja ihan varmasti lähtenyt teitä hakemaan ja että hänen hulluutensa takia ei ollut muuta tekemistä kuin minut nitistettyään lähteä livistämään ja antaa toisten puiden jäädä, sillä kaiketi te silloin jo olitte tulossa. Sepä vei Jaakolta järjen kokonaan.

"En luule, että hän ennemmin epäili keijua, mutta nyt hän ihan raivosi. Hän kiskaisi esille revolverinsa ja ojensi sen Wessneriä kohti. Kalahtaen se samalla lensi hänen kädestään, ja kuului käsky: 'Kädet ylös!' Wessner hätääntyi niin, ettei osannut paikaltaan liikahtaa. Ja Jaakko nosti ylös sen käden, joka hänellä oli jäljellä. Sitten hän kumartui puoleeni ja sanoi, mitä aikoo tehdä minulle, jos milloinkaan pääsee täältä elävänä. Ja sitten hän sihisten kuin käärme sylki suustaan uhkauksen, mitä aikoo tehdä keijulle, kun hän oli sillä tavoin laskenut pilaa. Hän pääsi pinteestä, eikä niin väkevässä miehessä tuo haava kauankaan vaivaa. Hän kyllä tekee minulle mitä lupasi, ja kun hän saa kuulla, että keiju todella kävi teitä noutamassa, pitää hän toisenkin valansa.

"Hän on elänyt rämeellä kaiken aikansa, sir, ja jokainen sanoo, että se on aina ollut murhamiesten, pahantekijäin ja maankiertäjäin tyyssija. Hän tuntee sen salaisimmatkin kolot paremmin kuin kukaan. Hän on elossa. Hän on siellä nyt, sir. Tavalla tai toisella hän aikoo pysyä hengissä. Jos te olisitte nähnyt hänen kasvonsa, kun ne olivat kiukusta punaiset, tuskan vääntämät ja vihasta mustat, ja kuullut hänen vannovan sen valansa, niin tietäisitte, että siitä on leikki kaukana. Minä en ole vielä suorittanut välejäni hänen kanssansa, ja nyt olen saattanut keijunkin tähän kamalaan asemaan."

"Enkä minä taas ole vielä aloittanutkaan juttua hänen kanssansa", sanoi McLean hammasta purren. "Minä olen ollut liian veltto ja huoleton ja luullut, ettei siitä sen suurempaa kiusaa tulisi kuin puun hukka. Olen lähettänyt hakemaan pari ensiluokkaista etsivää. Panemme heidät hänen jäljilleen, nuuskimaan hänet esiin, niin että seutu vapautuu hänestä. En minä aio sallia hänen ehkäistä työtämme enkä liioin häiritä rauhaamme. Ja että hän nyt muka on nevalla, sitä en usko. Hän on kyllä osannut livahtaa ulos viime yönä meistä huolimatta. Älä ole huolissasi! Minä olen nyt peräsimessä ja aion omalla tavallani hoitaa sitä herrasmiestä."

"Toivoisinpa vain, että olisitte nähnyt ja kuullut häntä", virkkoi
Freckles epäuskoisena.

He menivät rämeelle, kulkien sitä tietä, jota Lintunainen ja keiju olivat käyttäneet, ja tosiaankin löysivät hirret melkein siitä paikasta, jossa tyttö oli ennustanut niiden olevan. McLean lähti eteläiselle työpaikalle, keskusteli Crowenin kanssa ja tuli siihen uskoon, että keiju oli täysin oikeassa siinäkin. Mutta hänellä ei ollut mitään todistetta, niin ettei hän voinut muuta kuin päästää miehen menemään, vaikka hänen syyllisyytensä oli niin ilmeinen, että hän itse esitti vetoa peruutettavaksi.

Sitten McLean lähetti hakemaan pari verikoiraa ja päästi ne Mustan Jaakon jäljille. Koirat veivät niitä pitkin rämeen sisäosiin, johtaen ohjaajansa sellaisten paikkojen kautta, joita oli pidetty mahdottomina kulkea, ja vihdoin tehden kierroksen lähelle läntistä sisäänkäytävää ja notkoon. Siellä ne haukkuivat, raivosivat ja kiihkoissaan juoksivat toisensa kumoon. Ne syöksyivät edestakaisin nevalta notkoon, mutta eivät kovankaan rangaistuksen uhalla lähteneet kauemmas seuraamaan jälkiä. Vihdoin arveli niiden omistaja, että se johtui käärmeistä, ja kun ne olivat hyvin kallisarvoisia koiria, luopui hän niitä sen enempää usuttamasta. Ainoa seikka, jonka ne saivat todetuksi, oli siis se, että Musta Jaakko oli tehnyt tyhjäksi heidän valppautensa ja jollakin aikaa yöllä pujahtanut polun poikki. Hän oli paennut notkoon ja sieltä luultavasti kävellyt telatien poikki, päässyt rämeen alaosaan ja tavannut ystäviä. Joka tapauksessa oli suuri huojennus tietää, että hän ei ollut nevalla, ja se kohotti jokaisen vahtimiehen rohkeutta, vaikka moni heistä pahoitteli sitä, että se mies, joka kaikkein enimmin oli syypää, oli päässyt pakoon, ja Wessner, joka alussa oli vain ollut hänen kätyrinsä, joutui rangaistavaksi.

Mutta Freckles, jonka korvissa yhä kaikui Jaakon kammottava vala, ei voinut saada rauhaa. Hän oli melkein sairas, kun seuraava valokuvauspäivä valkeni ja hän näki Lintunaisen ja keijun tulevan pitkin telatietä. Itälinjan vartijat hän jätti tavalliselle paikalleen, mutta läntisen linjan miehet hän siirsi pois ja määräsi toisen lähelle pikku kananpoikasen puuta ja toisen vaunuja silmällä pitämään. Hän vaati tiukasti, että keijun tuli pysyä vaunuissa, joiden edestä hän ei sallinut hevosiakaan päästää. Hän seurasi Lintunaista valokuvauspaikalle, ja kuvaaminen oli paljon helpompi tehtävä nyt kuin milloinkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että vartijain asettaminen ja outo liikehtiminen kautta koko rämeen oli säikytellyt herra ja rouva Kanaa, jotka eivät olleet kantaneet pikku poikaselle tämän tavallista ravintomäärää. Viime päiväin rauhattomuudessa oli Freckleskin laiminlyönyt sen hoidon, ja sen oli monasti ollut aikamoinen nälkä, niin että kun Lintunainen piti koholla vehnäleipää, muutti se mieltään ja katui, että heidän tullessaan oli vetäytynyt rungon sisäosiin; noukka ammollaan se levottomasti odotti herkkua, ja niin siitä saatiin otetuksi erinomaisen hyvä kuva, jossa näkyi joka piirre sen päästä, vaillinaisista siivistä ja pyrstöstä.

Kun Lintunainen tahtoi hakea uusia kuva-aiheita linjalta, ei Freckles saattanut olla kertomatta hänelle, että Jaakko oli vannonut hirvittävän valan keijua vastaan. Hän pyysi viemään tytön kotiin ja vartioimaan tätä herkeämättä kunnes Jaakon lymypaikka oli löydetty. Hänen teki mieli puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa asiasta kaikki, mutta tietäen, kuinka paljon Lintunainen piti keijusta, hän pelkäsi turhanpäiten vaivaavansa pelollansa, jos se osoittautuisi perusteettomaksi. Mutta jälkeenpäin hän katkerasti pahoitteli, että oli niin menetellyt.

FRECKLESILLÄ ON SYDÄNSURU, JA MUSTA JAAKKO JÄÄ LASKUISTA POIS.

"McLean", sanoi Saara Duncan, kun johtaja pysähtyi tervehtimään häntä tuvan ohi mennessään, "tiedättekö, ettei Freckles ole ollut vuoteessa viitenä viime yönä ja ettei hän koko aikana ole syönyt enempää kuin kyyhkynen?"

"No mitäs se poika tuumii?" kysyi McLean. "Eihän hänen ole pakko käydä vartioimassa nyt, kun olen pannut miehiä. Ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä, että hän siellä kuljeksii."

"Ei hän siellä olekaan", selitti vaimo. "Hän kuljeksii jossakin muualla. Hän lähtee matkaan pyörällä heti meidän pantuamme maata ja palaa vasta kukonlaulun aikaan tai vähän varemmin ja näyttää ihan kuoleman varjolta, ei yhtään paremmalta."

"Minä en ole paha juoruamaan", sanoi vaimo, "mutta tällä kertaa minä kertoisin teille, jos osaisin. Mikä häntä vaivaa, sitä minä en tiedä. Jos sitä ei saa lakkaamaan, niin hän on tulossa kuolemansairaaksi, ja minä arvelin, että te voisitte keksiä syyn ja auttaa häntä. Hänellä on jokin suuri suru, siinä kaikki, mitä tiedän."

McLean istui miettiväisenä ja silitteli Nellien harjaa. Viimein hän sanoi: "Luulenpa ymmärtäväni. Joka tapauksessa arvaan saavani asiasta selon. Kiitos vain kertomasta."

"Ei se kaipaa mitään kertomista, kun hänet vain näkee", sanoi vaimo. "Hänen kasvonsa ovat keltaiset kuin parkki, ja surkastunut hän on näöltään kuin nälkäinen lintu häkissä."

McLean ratsasti Limberlostiin ja pysähtyi katveeseen odottamaan
Frecklesiä, jonka oli määrä piakkoin kulkea siitä sivutse.

Freckles tulikin pitkin pohjoista linjaa hoiperrellen. Kääntyessään itään ja päästessään Käärmeojalle, joka kiemurteli notkon halki kuin sen nimeä vastaava matelija, istuutui hän sillalle ja sulki polttavat silmänsä, mutta nepä eivät tahtoneetkaan pysyä kiinni. Ikäänkuin pontimien lennättäminä aukenivat raskaat silmäluomet uudestaan, ja hänen ruumiinsa ärtyneet hermot ja lihakset nykivät ja värisivät.

Hän kumartui eteenpäin ja raukeasti katseli pientä puroa, joka virtaili hänen jalkainsa juuressa. Se juoksi hiipien pitkin notkoa, kummallakin puolen läpitunkemattomat seinämät upeita villejä kukkia, köynnöksiä ja saniaisia. Linnunruohoja, kultapiiskuja, rautayrttejä, rimsuisia katkeroita, kardinaalikukkia ja kilpikonnakukkia oli reunustamassa jokea, ja kaikista näki kuvajaisen vedessä. Elämänlanka koristi lumenkarvaisella kruunulla siellä täällä rantatöyräällä kasvavia puita.

Kaukaa joki näytti musta- ja likavetiseltä. Mutta sen vesi olikin kirkasta. Tumman vivahduksensa se sai mutapohjasta, joka kuulsi veden läpi. Hän saattoi nähdä pieniä, omituisen muotoisia kaloja. Kuinkahan niiden kävi, kun joki ehtyi suohon? Ainakin niistä tulisi vallan mainio ruuanapu itseensätyytyvän vanhan sinihaikaran perheelle.

Freckles istui niin liikkumatta, että hänen hattunsa reunaa piankin oli peittämässä joukko korentoja, jotka kahisuttivat hauraita siipiään ja levätessään laulaa hyrisivät. Jotkut niistä istuivat sauvalle ja muuan olallekin. Hän oli niin liikkumaton, ja rämeen höyhen-, turkis- ja harsopukuiset asujamet olivat niin tottuneet häneen, että jatkoivat jokapäiväistä elämäänsä ja unohtivat hänen lainkaan olevan läsnä.

Haikaraperhe kahlaili puron suulla. Freckles koetti arvata, merkitsivätkö ne hermoja raastavat kirkunat, joita ne tuolloin tällöin päästivät, kotoista onnea vai kiukkuista kinaa. Mutta selville siitä hän ei päässyt. Hyyppä saapasteli siellä heiluvin töyhdöin poikki alastoman paikan. Komea ruskea ruovonpäristäjä kahlasi kirkkaaseen veteen, joka askelella nostellen jalkojansa korkealle ja varovasti laskien ne pohjaan, ikäänkuin pelkäisi niitä kastella, ja noukka puoliksi avoinna katseli ahnaasti ympärillensä haukattavaa etsien. Sen takana kohosi rämeestä mahtavia puita, ja alempana välkehti rantatörmä kauttaaltaan kultapiiskujen peitossa.

Ei ihme, että vanhalla ajalla oli valittu keltainen väri voittoa kuvastamaan, sillä siinä asusti auringon hehkuva, valtava voima,. Oikein oli myöskin tehty siinä, että oli valittu purppura kuninkuuden vertauskuvaksi. Se oli juhlallinen, tehoisa väri, ja sen lämpimässä sävyssä tuntui hieman kuin veren vihjausta.

Nyt oli Limberlostin aika julistaa upeuttaan ja mahtiaan. Kaikkialla se liehutti keltaista lippuaan ja laahasi purppuraista vaippaansa, joka hieman kalpeni ohdakkeen mykerössä, voimistui vasta-auenneissa astereissa ja hehkui rautayrteissä.

Hän katseli rämeen kosteihin, sammalpeitteisiin komeroihin, joissa kookkaita puita kumoon suistuneina lahosi elävän vihannuuden verhossa ja hennot köynnökset huojuivat ja kapusivat ylöspäin, samalla kun siellä täällä keltainen lehti lepatellen alas ennusti talven tuloa. Hänen rakkautensa rämeeseen valtasi hänet värisyttävän voimakkaana.

Juhlallisen komea oli Limberlost, mutta samalla julma, sillä sen sisällä vaalenivat sen uhrien hautaamattomat luut, ja kuinka täpärällä hän itsekin oli ollut hukkua sen syliin!

Hän liikahti levottomasti, ja silloin kaikki korennot lehahtivat lentoon. Elämän kohina jyskytti hänen väsyneissä korvissaan. Jotkut pienet kilpikonnat, jotka olivat kavunneet puunrungolle päivänpaisteeseen, räpsähtelivät kömpelösti veteen. Jossakin sillan alla kirkui pieni verenhimoinen sammakko kimakasti: "Tapa, tapa!"

Freckles jupisi: "Pahempaahan se Musta Jaakko vannoi minulle tekevänsä, pieni ystäväni."

Muuan myskirotta paapersi alas rantapengermää ja ui rämeen puolelle terävän nokan halkoessa vettä, johon tuli kiiltävä juova.

Silloin kohosi juuri kilpikonnain puunrungon alapuolelta vettä valuva, hopeanharmaa kiilusilmäinen pää, ja Frecklesin käsi tarttui revolveriin. Yhä korkeammalle kohosi pää, ja pitkä, raskas, turkkipukuinen ruumis nousi mukana, ensin puoleksi, sitten kolmeksi neljäsosaksi vedestä. Freckles katsoi vapisevaa kättänsä ja empi, mutta jännitti voimansa ja laukaisi. Saukko jäi makaamaan liikkumatta. Hän riensi alas ja koetti nostaa sitä. Hän saattoi tuskin koota niin paljon voimia, että sai otuksen kannetuksi sillalle. Se huomio, ettei hän jaksanut kuljettaa sitä pitemmälle, pani hänet ymmärtämään olevansa lähellä sitä rajaa, jota enempää ihminen ei kestä. Nyt hän voi kestää vain vähän lisää, jos ensinkään. Joka hetki liitelivät keijun armaat piirteet hänen silmissään ja niiden takana uhkaavina Mustan Jaakon kamalat, vääristyneet kasvot, kun hän vannoi kostovalansa. Hänen täytyi joko lähteä McLeanin luo taikka pistäytyä kaupunkiin puhuakseen keijun isälle. Kumman hän tekisi? Hän oli melkein muukalainen, eikä keijun isä ehkä välittäisi niin paljoa siitä, mitä hän sanoisi, kuin jos McLean kävisi hänen luonaan. Sitten hän muisti McLeanin luvanneen tulla tänä aamuna. Sitä ei Freckles ollut koskaan ennen unohtanut. Hän kiiruhti itälinjaa pitkin niin nopeasti kuin horjuvat jalat kannattivat.

Ensimmäisen vahdin luo tullessaan hän pysähtyi, kertoi tälle onnellisesta laukauksestaan ja pyysi hakemaan saukon ja viemään sen Duncanin tupaan, koska hänen itsensä piti tavata McLeania.

Seuraavan vartijan hän sivuutti näkemättä miestä ja kiiruhti johtajan luo. Hän otti hatun päästään, kuivaili otsaansa ja seisoi ääneti isännän edessä.

Tämä oli ällistynyt. Saara Duncanin vihjausten johdosta hän tosin oli odottanut näkevänsä jotakin muutosta Frecklesissä, mutta tämähän oli melkein hengenvaarallista. Olihan ilmeistä, että poika tuskin tiesi mitä teki. Hänen silmissään oli lasimainen hajamielinen ilme, ja tuo näky ahdisti häntä rakastavan miehen sydäntä. Muitta mutkitta McLean kumartui eteenpäin satulassaan ja veti Frecklesin luoksensa.

"Voi poika rukka sinua!" sanoi hän. "Kerrohan nyt minulle ja koetetaan korjata asiaa!"

Freckles oli kiertänyt sormensa Nellien harjaan. Kuullessaan nuo ystävälliset sanat hän painoi kasvonsa McLeanin säärtä vasten, ja hermostunut nytkähdys vavahdutti hänen ruumistaan. McLean veti hänet vielä lähemmäs ja odotti.

Kun vahtimies toi saukon, viittasi McLean häntä sanaa sanomatta laskemaan sen maahan ja jättämään heidät.

"Freckles", sanoi hän viimein, "tahdotko kertoa minulle vai täytyykö minun hapuilla pimeässä ja koettaa keksiä, mikä sinua vaivaa?"

"Voi, tahdonhan minä kertoa teille. Minun täytyy puhua, sir", vastasi nuorukainen vapisevalla äänellä. "En voi kestää sitä iltaan asti yksin. Olin aikeissa tulla teidän luoksenne, kun muistinkin, että olitte luvannut saapua tänne."

Hän kohotti päätään ja katsoi notkoa pitkin, purren lujasti hampaansa yhteen ikäänkuin kerätäkseen kaikki voimansa. Sitten hän alkoi.

Vaistomaisesti McLean puristi häntä tiukemmin, ja Freckles katsoi ihmetellen isännän kasvoihin.

"Minä yritin kaikkeni tässä eräänä päivänä", jatkoi poika, "mutta enpä osannut saada teitä ymmärtämään. Sehän se vain on, että siitä päivästä, jolloin hän ilmestyi pensaitten keskelle ja katsoi majaani, olen lakkaamatta, valvoessa ja nukkuessa, nähnyt väikkyvän silmissäni hänen kasvonsa niin hentoina, kauniina ja kujeellisina. Hän puhui minulle ihan kuin ystävä. Hän luotti täydellisesti siihen, että minä oikein todella suojaisin häntä. Hän auttoi minua monella tavoin käsittämään kirjojani. Hän kohteli minua ikäänkuin olisin syntyäni herrasmies, ja seurusteli kanssani kuin jos olisin hänen omaa sukuaan, ja käveli seurassani ylpeänä kuin kuningatar kaupungin kaduilla ystäväinsä nähden. Hän unohti itsensä eikä muistanut Lintunaistakaan ja heittäytyi suuriin vaaroihin auttaakseen minua tuona ensi päivänä, sir. Ja viimeksi hän tunkeutui murhamiesten pariin, lumosi niiden johtajan ja kääri hänet sormensa ympäri. Hän puijasi sitä miestä, mutta melkeinpä ajoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan pelastaa minut.

"Niin pitkälle kuin voin muistaa, on kaikki, mitä minulle on lapsuudesta pitäen tapahtunut, ollut pelkkää kirousta. Se on tehnyt minut katkeraksi, kovaksi ja toivottomaksi. Hän tuli ja keksi lauluääneni ja herätti minussa sittenkin elämän ja menestyksen toivoa niinkuin muillakin ihmisillä on."

"Katsokaa tätä, sir!" sanoi hän. "Tuhannenkin kertaa olen sitä manannut, kun se siinä niin avuttomana roikkuu. Kaikkien ihmisten nähden hän tarttui siihen kadulla, ikäänkuin ei olisi nähnyt, että se oli jotakin piilotettavaa ja vastenmielistä. Yhä uudelleen olen hänen seurassaan tuntenut, milloin en ole sitä kokonaan unohtanut, että hän ei nähnytkään käden olevan poissa ja että minun pitäisi siitä hänelle vihjaista. Hän kosketti sitä niin hellävaroen, että useinkin olen sen perästä tavannut itseni katselemassa tuota rumilusta melkein kuin siitä ylpeillen. Jos olisin syntynyt teidän pojaksenne, ei hän voisi paremmin minua kohdella vertaisenaan, sir, mutta hän ei voi olla siitä tietämättä, että te ette ole minun oikea isäni. Ei kukaan voi paremmin kuin minä tietää, kuinka ruma ja tietämätön minä olen ja kuinka minulta kerrassaan puuttuu syntyperä, koti, suku ja varallisuus, mutta mitä kaikki se onkaan hänelle?"

Freckles astahti taaksepäin, suoristi selkäänsä ja ylväästi heittäen päätään taaksepäin katsoi isäntäänsä suoraan silmiin.

"Te näitte hänet kauniissa pikku kammiossaan ettekä ole voinut unohtaa, kuinka hän pyyteli minun hyväkseni. Hän kosketti ruumistani ja pyhitti sen. Hän painoi huulensa otsalleni ja vihki minut. Ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka korkealla hän on ja kuinka alhaalla sen sijaan minä. Ei ole mitään siltaa yhdistämässä meidän välistä pitkää matkaa, sir, ja minä ymmärrän sen selvemmin kuin kukaan muu. Mutta hän oli kauhistuttavassa vaarassa tullessaan luokseni tuohon varasparveen. Hän sai ihan menehtyäkseen ponnistella pelastaakseen minut sellaisesta kevyestä asiasta kuin kuolemasta. Ja nyt minä, iso, tukeva mies, annan hänen uhkanaan olla tuon kammottavan valan, joka on hänelle pahempi kuin mikään kuolema voisi olla, enkä nosta sormeanikaan pelastaakseni häntä. Sitä en voi kestää, sir. Se tappaa minut tuuma tuumalta. Mustan Jaakon käsi ei ehkä olekaan loukkaantunut niin pahasti. Milloin tahansa hän saattaa maasta putkahtaa esiin hänen takanaan. Joka hetki se hirveä kosto, jonka hän vannoi keijulle valmistavansa, voi jollakin tavoin kohdata häntä, enkä minä ole edes varoittanut hänen isäänsä. En voi tuntiakaan jäädä tänne mitään tekemättä. Viisi viimeistä yötä olen vartioinut hänen akkunainsa alla, mutta onhan kokonaisia päiviäkin. Hänellä on oma hevosensa ja pikku vaununsa ja vapaus ajella pitkin kaupunkia ja maaseutua mielensä mukaan. Jos Musta Jaakko tekee hänelle jotakin pahaa, johtuu se hänen enkelimäisestä hyvyydestään minua kohtaan. Jossakin se mies on kätkössä. Jossakin hän odottaa tilaisuutta. Jossakin hän kurottaa kätensä. Minä sanon, etten voi, en tohdi kestää tätä kauempaa!"

"Olehan rauhassa, Freckles", sanoi McLean silmät kosteina, ja hänen äänensä värähteli säälistä. "Usko minua, etten ole ennemmin ymmärtänyt. Minä tunnen keijun isän varsin hyvin. Minä lähden heti hänen luoksensa. Olen ollut kauppa-asioissa hänen kanssansa kolmisen viime vuotta. Minä kyllä avaan hänen silmänsä. Vastahan nyt alan tajuta hätääsi ja missä todellisessa vaarassa se tyttö on. Usko minua, minä pidän kyllä huolta siitä, että hän on täysin suojeltuna joka hetki päivästä ja yöstä, kunnes on päästy Jaakon jäljille ja mies saatu kiikkiin. Ja minä lupaan sinulle vielä, että jollen saa hänen isäänsä käsittämään vaaraa, panen miehen vartioimaan tyttöä siksi, kunnes Jaakko on joutunut kiinni. Ja tahdotko nyt mennä kylpemään, juoda maitoa, panna maata ja nukkua monta tuntia ja sitten taas olla hilpeä kelpo poikani?"

"Mitä se vahti toikaan?" kysyi McLean yrittäen kääntää Frecklesin ajatuksia toisaalle.

"Niin", sanoi nuorukainen silmäten sinne päin, mihin isäntä viittasi. "Minäpä unohdin sen. Se on saukko ja uskomattoman korea onkin vuodenaikaan katsoen. Ammuin sen tuolla joella tänä aamuna. Se oli hyvä laukaus näissä oloissa. Luulin ampuvani harhaan."

Freckles nosti otuksen maasta ja lähestyi McLeania, mutta silloin Nellie heristi pieniä korviaan, hypähti notkoon päin ja korskui pelosta. Freckles pudotti saukon ja karkasi suitsiin kiinni.

"Ohjatkaa herran tähden hevonen polulle, sir", pyysi hän. "Se seisoo juuri sillä kohdalla, mistä vanha kuningaskäärme mataa tien poikki nevalle — se vanha ryökäle, josta Duncan ja minä olemme teille kertoneet. Minä olen varma siitä, että senhän juuri muori Duncan kohtasi. Minä tapasin hänet juuri tuolla polulla, vain vähän matkaa kauempana, ja se on varmasti lähellä nytkin."

McLean astui maahan Nellien selästä, vei sen polulle kauemmas linjaa pitkin ja sitoi kiinni näreeseen. Sitten hän tuli tarkastamaan saukkoa. Se oli harvinaisen iso otus, ja sillä oli erinomaisen kaunis, pitkä hieno karva.

"Mitä sinä tällä aiot tehdä, Freckles?" kysyi McLean verkalleen silitellen pehmeää turkkia. "Tiedätkö, että se on oikein arvokas?"

"Sitäpä vähin toivoinkin, sir", sanoi Freckles. "Nähdessäni sen pistävän päänsä esille ajattelin näinikään: kerran näin jossakin kirjassa kuvan nuoresta tytöstä, joka oli melkein niin kaunis kuin keijukin. Hänen kätensä olivat yhtä isossa puuhkassa kuin hän itse, ja minusta se oli niin sievää. Luullakseni se oli jokin kuningatar tai jotakin sentapaista. Luuletteko, että minä voin viedä tämän turkkurille ja teettää siitä tuollaisen puuhkan — tavattoman ison puuhkan?"

"Tietysti sinä voit", sanoi McLean. "Sehän on soma ajatus ja kyllin helppo toteuttaa. Pannaan saukko laatikkoon ja lähetetään jäähdytys vaunussa ensi junalla. Seiso sinä vartioimassa tässä minuutin verran, niin minä käsken Hallin viedä sen Duncanille. Valjastetaan Nellie Duncanin kärryihin ja sitten ajamme kaupunkiin puhuttelemaan keijun isää. Saukon lähetämme nyt heti, ennenkuin se ehtii pilaantua, ja ohjeesi kirjoitan myöhemmin. Tosiaankin on perin somaa teettää keijulle pieni muistokapine Limberlostista, ennenkuin se on kerrassaan karsittu, ja samalla se muistuttaa hänen käynnistään luonasi."

Freckles nosti häneen päin onnesta punoittavat kasvot, ja silmissä loisti entinen kirkkaus. Kiertäen käsivartensa McLeanin ympärille hän huudahti: "Voi, kuinka minä teitä rakastan! Jospa saisin teidät tuntemaan, kuinka suuresti teitä rakastan!"

"Jumala siunatkoon sinua, Freckles", sanoi hän. "Tiedän sen. Me kyllä saamme viettää hupaisia hetkiä yhdessä tässä maailmassa emmekä voi aloittaa liika varhain. Tahdotko mieluummin nukkua ensin vai haukata hieman ruokaa ja lähteä ajamaan kanssani ja sitten levätä? Eiköhän vain liene niin, että pikemmin nukut ja sikeämmin, jos ensin suoritamme retken ja saamme mielesi tyyntymään, ennenkuin menet maata. Mennäänkö?"

"Mennään vaan", vastasi Freckles, ja entinen kirkkaus oli taas silmissä, ja nyt hän jaksoi heittää saukon olalleen. He lähtivät yhdessä pitkin linjaa.

"Ne ovat kierrelleet ilmassa monta päivää", selitti Freckles. "Minäpä sanon, mitä luulen sen merkitsevän. Vanha kalkkarokäärme on kai tappanut jotakin liika isoa nielläksensä, ja nyt se pitää vahtia eikä salli kanojeni saada sitä. Siitä, kuinka ne ovat menetelleet kaiken kesää, olen siinä varmassa uskossa, että käärmeellä on siellä luolansa. Katsokaas niitä nyt! Katsokaa, kuinka ne hyökkäävät maahan ja sitten nousevat jälleen, ikäänkuin säikähtyneinä."

Hän pudotti saukon, tarttui sauvaansa ja asteli notkoon. Revolveri kädessä McLean seurasi häntä. Linnut kiertelivät heidän tullessaan korkeammalla, ja iso käärme nosti päätänsä ja kalisteli vimmatusti. McLeanin revolverin pamahtaessa se mutkaisissa kiemuroissa lysähti kasaan, ja hän ja Freckles seisoivat Mustan Jaakon vieressä. Tämän kohtalo oli ilmeinen ja mitä kammottavin.

"Tule", sanoi johtaja. "Emme tohdi kajota häneen. Haetaan lakana rouva Duncanilta ja peitetään hänet sillä, jotta hyönteisparvet pysyvät poissa, ja pannaan Hall vartioimaan sillä aikaa kun kutsumme poliisin."

Freckles puristi huulensa yhteen. Varovasti hän työnsi sauvaansa Mustan Jaakon ruumiin alle, kohotti sitä ja sovitti polvelleen. Vainajan paidanrinnuksesta hän veti pitkän hopeaneulan ja lennätti sen vihaisesti notkoon. Sitten hän otti ruumiilta myös muutamia rutistuneita heleänvärisiä kukkia ja paiskasi ne kauas allikkoon.

"Minua aivan pöyristyttää niin kamala juttu", lausui McLean, kun hän ja Freckles ajoivat kaupunkia kohti. "En voi käsittää, kuinka Jaakko uhkarohkeasti tuli hiipineeksi notkon halki, vaikka olikin niin vimmoissaan. Ei kukaan tuntenut sen vaaroja paremmin kuin hän. Ja miksi hän valitsi mutaisimmat, rehevimmät tiheiköt rämeen poikki päästäkseen?"

"Ettekö luule, sir, hänen ajatelleen, että siitä oli suorin matka telatielle Limberlostin eteläpuolitse? Ruoho oli korkeinta siellä, ja hän laski, että nuo salavat suojaisivat häntä. Kerta sinne päästyään hän olisi saattanut turvallisesti käydä kyyryssä. Jos hän näin olisi ehtinyt tämän paikan ohi, olisi hän varmasti pujahtanut pakoon."

"Niin, minun on tosiaan hyvin sääli Jaakko-rukkaa", sanoi McLean, "mutta enpä voi olla tuntematta helpoitusta siitä, että huolemme nyt ovat lopussa. Kun Jaakkoa on kohdannut noin ankara rangaistus, kun Wessner istuu varmassa tyrmässä ja muut on määrätty vangittaviksi, voimme uskoa, että he kaikkoavat pois näiltä mailta. Enkä arvele, että kukaan muukaan enää aikoo yrittää puitamme varastaa, kun näiden miesten kohtalo on vereksessä muistissa. Täällä ei ole ketään toista, joka niin hyvin tuntee metsäasiat kuin Jaakko. Hän oli oikea asiantuntija."

"Oletteko koskaan kuullut kenenkään muun kuin hänen yrittäneen merkitä puita?" kysyi Freckles.

"En, en koskaan", vastasi McLean. "Olen varma siitä, että paitsi häntä ei ollut ketään. Katsos, vasta meidän yhtiömme tultua tänne haistoivat jotkut junkkarit, että Limberlostissa on hyviä paloja, ja koettivat päästä mukaan. Jaakko tunsi rämeen paremmin kuin kukaan täällä. Saadessaan tietää, että kaksi yhtiötä aikoi ostaa metsää, hän tahtoi asettua sen puolelle, jolta voisi ansaita enemmän. Jo silloin hänellä oli merkittynä puita, joita hän tuumi kähveltää. Luulenpa, että hänen ainoa tarkoituksensa, kun hän pakotti minut eroittamaan hänet miehistäni, oli sitten päästä tänne varastamaan puita. Ostaessamme tämän metsän ei meillä ollut aavistustakaan, mikä kultakaivos se oli."

"Juuri sitähän Wessner silloin ensi kerralla puhui", sanoi Freckles innokkaasti. "Että se näet on kultakaivos. Hän ei sanonut tietävänsä, missä ne merkityt puut olivat, mutta hän tunsi erään, joka sen tiesi, ja jos pysyisin syrjässä ja antaisin heidän viedä merkityt puut, saattaisivat he muutamassa päivässä kuljettaa tiehensä ainakin tusinan."

"Niinpä hän vain sanoi, sir, — tusinan verran. Sanoi etteivät he tietenkään osanneet numerolla laskea, minkälainen summa niistä saataisiinkaan, mutta että maksaisi vaivan ne kaikki puhaltaa ja että viisi tai kuusi oli oikeita kultakaivoksia. Kolmeahan he nyt ovat yrittäneet, niin että yhdeksän muuta täytyy olla merkittynä ja monet niistä erittäin arvokkaita."

"Hyvä. Tahtoisinpa tietää, mitkä ne ovat", sanoi McLean, "niin että ensiksi voisin ne otattaa ulos metsästä".

"Olen ajatellut asiaa", virkkoi Freckles. "Minä arvelen, että jos tahdotte jättää yhden vartijoista linjalle — sanokaamme Hallin — niin minä aloitan rämeen pohjoispäästä ja ja'an sen lohkoihin ja koetan niistä löytää nuo merkityt puut. Kaiketi ne ovat merkityt suunnilleen samaan tapaan kuin tuo ensimmäinen vaahtera linjalla. Wessner mainitsi erään toisen hyvän puun, ei kovinkaan kaukana siitä. Hän sanoi sen olevan parhaan kaikista. Paisuisipa rintani ilosta, jos voisin sen löytää. Tietenkään minä en ymmärrä hitustakaan puista, mutta voin ajaa merkkiä takaa. Jaakko oli niin hyvä tuntija, että osasi eroittaa jotkut niistä jo kaarnan nojalla, mutta kaikissa, jotka hän, mikäli tähän mennessä olemme nähneet, halusi viedä pois, oli palanen kaarnaa syvästi leikattuna rungosta, aivan alhaalla, missä taajat pensaat sen kätkivät. Luulenpa voivani löytää niistä jonkun."

"Hyvä tuuma", sanoi McLean. "Tehdään niin. Saat aloittaa niin pian kuin olet levähtänyt. Ja jos tapaat rämeellä vähäpätöisintäkään, minkä arvelet miellyttävän Lintunaista, niin ota pyöräsi ja käy häntä hakemassa milloin vain. Minä jätän pari miestä linjalle, niin että sinulla on yksi kummallakin puolella ja sinä voit liikuskella mielesi mukaan. Oletko tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle olemme, poikaseni?"

"Kyllä, ja keijulle myös", vastasi Freckles. "Minun on kiittäminen häntä hengestäni ja kunniastani. Paneepa se valvomaan yökaudet ja miettimään, kuinka voisin sen hänelle palkita."

"Enpä tosiaankaan ymmärrä, kuinka sillä voi olla noin komea turkki näin kesäiseen aikaan. Niiden turkki on aina kauneimmillaan talvella, mutta tästä tuskin voi sanoa moitteen sanaa. Minäpä sähkötän Coopereille, että siitä on pidettävä tarkkaa huolta. Heidän täytyy saada se tuoreena. Kun se on parkittu, emme säästä mitään kustannuksia sen muokkaamisessa. Siitä pitäisi tulla ruhtinaallinen kapine, ja varmaankin se erinomaisesti sopii keijulle. En voi kuvitella mitään sopivampaa."

"En minäkään", sanoi Freckles innokkaasti. "Olisi minulla kaupungissa toinenkin asia, jos rahaa jäisi puuhkan valmistuttua."

Hän kertoi McLeanille, kuinka Saara Duncan oli toivonut samanlaista hattua kuin keijulla oli. Hieman hän empi siitä puhuessaan ja piti visusti silmällä McLeanin kasvoja. Mutta kun hän näki, että johtajan silmät olivat täynnä ymmärtämystä ja myötätuntoa, täytti entistä suurempi rakkaus hänen mielensä. McLean oli nopsa tajuamaan. Sen sijaan että olisi nauranut, hän sanoi: "Etköhän vain salline minunkin olla siinä mukana? Tiedäthän, ettet saa olla itsekäs. Minäpä sanon, mitä teemme. Annetaan se joululahjaksi. Minä olen silloin kotona; voimme täyttää jonkun laatikon, ja sinä hankit hatun. Minä lisään siihen hameen ja huivin. Sinä ostat Duncanille hatun ja käsineet. Minä lähetän hänelle vahvan päällystakin, ja pienokaisille pistetään joukkoon jotakin pientä tavaraa. Eikö siitä tule hauskaa?"

"Siitä tulee melkeinpä liiankin juhlallista ollakseen hauskaa", virkkoi hän. "Aivanhan se on taivaallista. Kuinka pitkä aika siihen vielä on?"

Hän alkoi laskea kuukausia, ja tahallaan McLean yllytti häntä siihen, kääntääkseen hänen ajatuksensa pois viime päiväin ahdistuksesta, sillä hän oli ollut ylenmääräisesti rasitettuna ja kaipasi lepoa ja rauhaa.

FRECKLES JA KEIJU YRITTÄVÄT OTTAA VALOKUVAA, JA PIKKU KANA ON KUVATTAVANA.

Viikkoa myöhemmin oli Limberlostissa kaikki ihan samassa kunnossa kuin ennen murhenäytelmää, paitsi että kaappi Frecklesin majassa nyt oli vastakaadetun puun kannolla. Riittävästi oli jätetty viiniköynnöksiä sille koreaksi peitoksi, ja kaikki äskettäin sattuneen kahakan jäljet olivat poistetut. Uudet miehet pitivät linjalla vahtia. Freckles jakeli rämettä arviokaupalla lohkoihin, etsiskellen merkittyjä puita. Tähän mennessä hän oli tavannut yhden, josta kappale kuorta oli syvälti leikattu pois ja palanen taitavasti naulattu paikalleen. Se tuntui hänestä tavattoman kallisarvoiselta, niin että hän kerrassaan riemastui. Hän keksi myös niin monta aihetta Lintunaiselle, että tämä melkein päivittäin saapui sinne, ja ne hetket, jotka Freckles vietti hänen ja keijun seurassa, olivat kerrassaan kultaisia.

Limberlost oli nyt vaatetettuna kuin Saaban kuningatar kaikessa loistossaan. Syksyn ensi kylmät olivat sirottaneet hänen kruunuunsa välkehtiviä topaaseja, rubiineja ja smaragdeja. Hänen jaloissaan heloitti laahuksen purppura, ja kädessä hänellä oli kultainen valtikka. Kaikki oli kehkeytynyt korkeimmilleen. Näytti siltä, ettei mikään saattanut enää käydä suloisemmaksi, vaan kaikki oli moniaita viikkoja hiljaa, odotellen lähestyvää hävitystä.

Räme kuohui elämää. Jokainen sinne keväällä saapunut lintupari oli nyt lisääntynyt kahdesta kymmeneen. Poikaset olivat Frecklesin holhokkeina kesyttyneet ja olivat nyt niin pyöreitä ja pehmeitä, että kauneudessa täysin vetivät vertoja vanhemmille, joskin usein vailla niiden loistavaa höyhenpukua. Kaikkialla tuli esille sama lisääntymisen tarina. Lylleröiset pikku murmelit loikkivat pitkin polkuja. Nokkelat pesukarhun ja opossumin penikat vilkuilivat ontoista kannoista ja rungoista. Nuoret myskirotat seurasivat vanhempiaan allikoiden halki.

Jos sattui yllättämään kettuperheen, joka ei vielä ollut hajaantunut, ja näkemään nuorten poikasten leikkivän kuolleella, emon tuomalla villihanhella, ja havaitsemaan, kuinka ylpeänä ja tyytyväisenä emo loikoi kyljellään ja katseli niitä, sai siitä kuvan, jota ei hevillä unohda. Freckles ei koskaan väsynyt tarkastelemaan kettuemon kiintymystä poikasiinsa. Hänelle, jonka lapsuus oli käynyt niin katkeraksi sen takia, että hän alinomaa sai kokea ihmisvanhempain välinpitämättömyyttä ja julmuutta lapsiansa kohtaan, tämän turkis- ja höyhenpukuisen asujamiston rakkaus Limberlostin nevoilla oli suurempi kumma kuin Lintunaiselle ja keijulle.

Viimemainittu oli hurjasti ihastunut kaniinien ja oravien poikasiin. Varemmin keväällä, kun poikaset olivat vielä perin pienet, oli sattunut niin, että Freckles oli joskus antanut hänen käsiinsä jonkun tuollaisista pienokaisista. Silloinpa oli sula ilo seisoa tytön takana ja tarkata hänen kiihkeästi kohoutuvaa rintaansa, palavia poskiaan ja loistavia silmiään. Hänellähän oli niin ihastuttavat silmät. Freckles oli hiljan keksinyt, että ne eivät olleetkaan niin tummat kuin hän oli ensimmältä luullut, vaan että niitä varjostavat pitkät ja tuuheat silmäripset tekivät ne tummemmiksi kuin ne oikeastaan olivat. Yhtämittaa ne vaihtelivat. Milloin niissä säkenöi ja kipinöi sukkeluus, milloin myötätunto ne teki kosteiksi, milloin niissä paloi rohkeuden tuli, milloin kunnianhimo ajoi niihin voimakkaan värin, milloin taas ne suuttuneina liekehtivät jotakin luontokappaletta väärin kohdeltaessa.

Tyttö oli vienyt muutamia oravan- ja kaniininpoikasia kotiinsa ja antanut niiden asua talvitarhassa, jonka ne panivat mullin mallin. Hän hoiti niitä aivan erinomaisesti. Hän opiskeli luonnonhistoriaa luonnosta ja sai paljon terveellistä harjoitusta. Hänelle ne olivat mielenkiintoisimmat kaikista, mutta Lintunainen antoi etusijan linnuille, ja toisella sijalla olivat yö- ja päiväperhoset.

Nyt oli ruskeitten perhosten aika. Notkon reuna oli täynnänsä linnunruohoja ja muita kasveja, joista ne paljon pitivät, ja ilma kiilsi kullalle liihottelevien "kuningasten" ja "varakuningasten" ja "kuningattarien" silkinhienoista siivistä. Niitä oli varmaankin kolme kertaa niin runsaasti kuin toisia perhosia.

Lintujen joukossa tuntuivat tosiaan pienet keltaiset olevan enemmistössä. Ainakin oli laita niin siihen saakka, kunnes punasiipiset rastaat ja riisilinnut, jotka olivat pesineet sisämaassa, äkkiä älysivät, että räme olikin Luojan yrttitarha, ja sadoittain kerääntyivät sinne herkuttelemaan ja seikkailemaan näinä harvoina viikkoina ennen majanmuuttoa. Eipä ollutkaan koskaan linnuille laitettuna herkullisempaa ateriaa. Ruohojen tupsut olivat täynnä siemeniä, samoin kaikenmoiset muut yrtit. Syksyn marjat olivat tuleentuneet. Villit rypäleet ja orapihlajanmarjat olivat valmiit. Koppakuoriaisia ryömi kaikkialla. Maa kihisi matoja. Hyönteiset täyttivät ilman. Luonto pysähtyi viettämään loistavaa juhlaa ennen uutta vaihettaan, mutta rämeen asujamista eivät ketkään osanneet pitää sitä paremmassa arvossa kuin nuo isot mustat kanat.

Ne näyttivät kaikista parhaiten tajuavan tämän uuden rauhan ja yltäkylläisyyden. Ruokaa niiden ei edes tarvinnut pyydystää itselleen niinä päivinä, sillä pikku kanasen eteen nyt kerääntyviä herkkupaloja oli enemmän kuin se jaksoi hyväksensä käyttää, ja se oli mielissään, kun iso ja emo laskeutuivat aterioita jakamaan.

Se oli komea, kookas, rutosti kasvanut lintu, ja sen siivet pikimustine, pronssille välkehtivine sulkineen olivat niin vankat, että melkein kannattivat ruumista ilmassa. Pyrstö oli kolme tuumaa pitkä, ja nokka ja kynnet olivat terävät. Lihakset alkoivat jo vaatia liikuntoa. Montakin kertaa tunnissa se joka päivä juoksi edestakaisin ne neljäkymmentä jalkaa, joiden alalle sen koti ulottui. Muutaman päivän kuluttua se rupesi nostelemaan ja levittelemään siipiään ja räpsäyttelemään, kunnes selkäuntuvat olivat täynnä lahon jalavan höytyä. Sitten se alkoi loikkia. Ja kun se siinä hullunkurisesti hyppi ja keikahteli ja aina vähän väliä loikkasi sivulle päin, oli rämeelle näkyä tarkkaamaan tulleiden Frecklesin ja keijun vaikea pysyä ääneen nauramatta.

Toisinaan se keikaili itsekseen; ja sepä oli kaikkein hassuinta, sillä se käänteli päätään ylös ja alas ja puolelta toiselle ja veti leukaansa sisään päin kopein pikku nykäyksin. Se ojenteli kaulaansa, kohotti päätänsä, käänsi sen toiselle sivulle ja myhäili — suorastaan myhäili — tyytyväisintä ja omahyväisintä hymyä mitä koskaan on linnun kasvoilla nähty. Se oli niin lystillistä, että Frecklesin ja keijun täytyi eräänä päivänä kertoa siitä Lintunaiselle.

Lopettaessaan työskentelynsä pikku kanaa kuvatessaan hän jätti heille koneensa valmiiksi asetettuna ja käski heidän kätkeytyä pensaikkoon odottamaan. Jos se tulisi ulos ja tosiaan myhäilisi ja he osaisivat puristaa kummipalloa oikealla hetkellä kuvan siepatakseen, olisi hän ylen ihastunut.

Freckles ja keiju painautuivat kyyrylleen ison rungon viereen ja odottivat kärsivällisesti silmät palavina ja henkeänsä pidätellen; mutta pikku kananen olikin syönyt herkullisen aterian vähäistä ennen kuin he kertoivat sen viime tempuista. Se oli väsynyt ja uninen ja meni kantoon nukkumaan eikä liikahtanut paikaltaan tunnin aikaan.

He alkoivat jo olla levottomia, sillä päivän valo oli pian lopussa, ja heidän teki niin kovasti mieli yrittää. Viimein pikku kana kohotti päätänsä, avasi kitansa ja haukotteli niin, että leukapielet olivat vääntyä sijoiltaan. Minuutti pari kului vielä torkkumisessa. Tyttö sanoi, että se oli päivällisunta. Sitten lintu laiskasti haukotti uudelleen ja kohosi jaloilleen, ojennellen jäseniään ja yhä vain haukotellen. Verkalleen se käydä paapersi kohti ovensuuta, ja keiju sanoi: "Nyt se meiltä ehkä viimeinkin luonnistuu."

He nousivat polvilleen ja suuntasivat silmänsä onton rungon suuaukolle. Valaistus oli voimakas ja eheä. Pikku kana kurkkaili jälleen, mutta siihen se jäi. Se kohenteli höyhenpukuaan, kiilloitti noukkaansa ja tuntiessaan olevansa kaunis ja kyllin koristettu alkoi itsekseen kiemailla. Frecklesin silmät kiilsivät, ja sihisten kulki hengitys hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.

"Nyt se aikoo sen tehdä", kuiskasi tyttö. "Me saamme kuvan. Teidän olisi paras antaa pallo minulle."

"Niin", myönsi Freckles, mutta katselikin vain puunrunkoa eikä yrittänytkään jättää palloa kädestään.

Pikku kana nyökkäsi veikeästi ja pörhisti sulkiaan. Se teki päällään kaikenlaisia pikku nytkähdyksiä ja muutti nopeasti asentoa. Kerran lehahti jotakin myhäilyn tapaistakin näkyviin.

Freckles taivutti itseään lintua kohti. Hän odotti jännitettynä. Tietämättänsä tyttö tarttui häneen käteensä. Poika tuskin tajusi sen olevan siinä. Äkkiä pikku kana hypähti koholle ilmaan ja putosi moksahtaen. Keiju säikähti hieman, mutta Freckles pysyi liikahtamatta. Ikäänkuin hyvillään viime tempustaan tuo liiaksi kasvanut poikanen käänsi kameraan päin melkein koko kylkensä, ojensi koipiaan, levitti hartioitaan, kurotti kaulansa täyteen mittaan, veti sisään leuan ja myhäili ilmeisintä hymyään suoraan päin linssiä.

Frecklesin sormet puristivat palloa kuin kouristuksessa, ja samassa tyttö puristi hänen kättänsä. Sitten tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, ja hän nosti käsiään pyyhkäistäkseen pois silmiltä kosteita kiharoita.

Nyt vasta keiju katsahti häneen. Poika oli polvillaan, etukumarassa, silmät suunnattuina lintuun, hien virratessa pieninä puroina pitkin hänen punaisia, hyttysten puremia kasvojaan. Hattu oli vinossa, vaaleat hiukset törröttivät pystyssä, rinta kohosi kiihtymyksestä, ja vieläkin hän kaikin voiminsa puristi palloa kädessään.

"Olipa se ankarin urakka, mitä eläissäni olen suorittanut!" huudahti hän. "Ei ihme, että Lintunainen rämeeltä tullessaan näyttää siltä kuin jos olisi käynyt läpi tulen ja veden ja nälänhädän, kun hänen täytyy kokea tällaista päivä toisensa perästä. Mutta jos luulette meidän onnistuneen, niin kyllä se kaiken vaivan ansaitsi, ja minä olen niin iloinen kuin kukaan muu."

"Nyt mennään kertomaan tästä Lintunaiselle!" huusi hän hurjasti hyppien ja hattuaan heiluttaen. "Me saimme sen! Panen vetoon vaikka talonhinnan, että se onnistui!"

Käsi kädessä he kirmasivat rämeen pohjoiseen päähän kiljuen: "Me saimme!" kuin nuoret intiaanit eivätkä joutaneet ajattelemaan, mitä nyt olivat tekemässä, kunnes iso sinisenharmaa lintu, jolla oli pitkä kaula ja puujalkain mittaiset koivet, siipiään räpytellen kohosi ilmaan ja purjehti yli Limberlostin.

Tyttö valahti kalmankalpeaksi ja tarttui Frecklesiin molemmin käsin.
Poika läähätti häpeissään ja kääntyi poispäin.

Niin ajattelemattomasti pelottaa pois Lintunaisen malli! Sehän oli hänestä pahin rikos. Hän ojensi kätensä noustessaan ylös päivänpaahtamana, hyttysten puremana ja hikeä valuvana ja huudahti: "Herra siunatkoon teitä, lapsoset!" Ja kuulosti tosiaan siltä kuin hän olisi sitä tarkoittanutkin.

"Kaikki nuhteet teidän täytyy antaa minulle. Minä luulin, että olimme saaneet pikku kanan oikein hyvin kuvatuksi ja olin niin huumaantunut ilosta, että pääni meni ihan pyörälle, ja sitten minä tahdoin, että juostaisiin kertomaan Lintunaiselle. Ja kuin hullu minä läksin juoksemaan ja melkein laahasin keijua mukanani."

"Vai niin, Freckles!" muistutti tyttö. "Oletteko hupsu? Tietysti kaikki oli minun syyni. Minä olen ollut hänen kanssansa satakin kertaa. Minä tiesin kyllä, etten saanut antaa minkään — en minkään — pelottaa pois hänen lintuaan. Minä olin niin höperö, että unohdin. Vika on kokonaan minun, eikä hän koskaan anna sitä minulle anteeksi."

"Kyllä hän antaa", vakuutti Freckles. "Ettekö sanonut jo ensi päivänä, että jos ihmiset pelottaisivat pois hänen lintunsa, hän melkein saattaisi tappaa heidät? Kaikki johtuu minun hupsuudestani enkä koskaan anna sitä itselleni anteeksi!"

Lintunainen laskeutui notkoon Käärmeojan suulle ja kahlasi ruohon läpi heitä kohti pari kameraa ja vettä valuva kolmijalka taakkanaan.

"Jos sallitte minunkin sanoa sanan, hyvät lapset", virkkoi hän, "niin kerronpa teille ottaneeni kolme kuvaa tuosta junkkarista".

Tyttö huoahti syvään helpotuksesta, ja samalla Frecklesinkin kasvot hieman kirkastuivat.

"Kaksi niistä", jatkoi Lintunainen, "kaislikossa — toisen edestä, töyhtö alhaalla, toisen vinosti takaa, töyhtö pystyssä; ja viimeisen lennosta, juuri teidän tullessanne. Olin suorastaan rukoillut, että jokin saisi sen nousemaan ilmaan siltä taholta ja lentämään kameraan päin, sillä se oli kahlaten kiertänyt ympäri, enkä silloisessa asennossani itse voinut mitään. Ymmärrättekö? Ei mitään syytöksiä, kun saitte hartaan toivoni toteutumaan."

"Tarkoitatteko sitä todellakin?" kysyi hän kummastellen. "Ajatelkaahan, keiju, me teimmekin aivan oikein. Hän ei menetäkään kuvaa meidän varomattomuutemme takia, kun ensin on läpimärkänä odottanut täällä lähemmäs parin tunnin ajan! Hän ei olekaan suuttunut meihin!"

"En ole koskaan eläissäni ollut niin hyvällä mielellä", sanoi Lintunainen uutterasti puhdistellen kameroitaan ja sovitellen niitä laatikkoon.

Freckles nosti hattuaan ja ojensi juhlallisesti kätensä. Yhtä juhlallisesti keiju tarttui siihen. Lintunainen yksin nauroi, sillä heistä oli tilanne ollut niin vakava, etteivät he pystyneet siinä näkemään mitään lystillistä.

Sitten he ahtoivat tavarat vaunuihin, ja Lintunainen ja keiju lähtivät kotiinsa. Tämä retki oli ollut rasittava heille kaikille, ja he olivat todella uupuneet, mutta myöskin hyvin iloiset. Freckles oli niin onnellinen, että hänestä tuntui kuin elämä ei voisi tarjota enempää. Kun Lintunainen oli valmis ajamaan pois, laski poika kätensä ohjaksille ja katsoi häntä silmiin.

"Luuletteko meidän kuvamme onnistuneen?" kysyi hän niin innokkaasti, että Lintunainen olisi antanut paljonkin voidakseen varmasti vastata myöntäen.

"Jaa, hyvä ystävä, en tiedä", sanoi hän. "Sitä ei voi ennakolta arvata. Jos otitte kuvan juuri ennen tänne tuloanne, niin oli vielä hyvä valaistus. Jos odotitte, kunnes pikku kana oli aivan lähellä aukkoa, pitäisi teillä olla hyvä kuva, vaikkette olisikaan siepannut juuri sitä ilmettä, jota halusitte. En tietenkään voi sanoa mitään varmaa, mutta oletan, että on täysi syy uskoa teidän onnistuneen. Kehitän levyn illalla, laitan teille siitä näytteen varhain aamulla ja tuon sen matkassani. Työväestö saapuu tänne päivän tai parin perästä. Minä tahdon ottaa niin monta kuvaa kuin mahdollista ennen niiden tuloa, sillä eiväthän ne voi olla säikyttämättä lintuja pois. Herra McLean tarvinnee teitä silloin, enkä oikein ymmärrä, kuinka tulemme toimeen ilman teitä."

Totellen sisäistä tarvetta, jota hänen ei ollut koskaan syytä katua, hän kumartui eteenpäin ja painoi huulensa Frecklesin otsalle, suudellen häntä hellästi ja kiittäen häntä monista palveluksista, joita oli rakkaassa puuhassaan häneltä saanut. Freckles läksi pois niin onnellisena, että hänestä melkein tuntui kuin pitäisi hänen katsoa taaksensa, eikö polku siellä ollut noussut kierimään hänen kintereillänsä.

KEIJU KEKSII KALLISARVOISEN PUUN JA ATERIOI TYÖLÄISTEN KERA.

Jo kaukaa Freckles näki heidän tulevan. Keiju seisoi hattuaan heiluttaen. Freckles hyppäsi pyörälleen ja kiiti täristen ja keikkuen pitkin telatietä heitä vastaan. Lintunainen seisautti hevosen, ja keiju ojensi hänelle kuvapaperin. Freckles asetti pyörän nojalleen puuta vasten ja tarttui näytteeseen kiihkoisin sormin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuvaa kanasistaan. Ahnain silmin hän nyt katseli sitä. Kun hän käänsi kasvonsa naisiin, kuvastui niissä täydellinen ihastus.

"Näettehän!" huudahti hän, ja sitten hänen taas täytyi silmätä kuvaa. "Voi minun pikku kanastani, pientä kultaista kanastani! Antaisinpa sinusta vaikka kaikki rahani pankista!"

Sitten hän tuli ajatelleeksi keijun puuhkaa ja Saara Duncanin hattua ja lisäsi: "Tahi ainakin kaiken muun paitsi mitä kipeästi tarvitsen muihin tarkoituksiin. Tahtoisitteko pysähtyä tuvan eteen hetkiseksi ja näyttää tätä rouva Duncanille?" kysyi hän.

Hän käänsi kuvan ulkosyrjät niin, että se sopi kirjaan, ja selitti, että se siinä tilassa vielä oli heikko ja arka. Freckles kiirehti edelle, ja kun he saapuivat perille, näkivät he Saara Duncanin katselevan ihmeissään ja kuulivat hänen toistelevan: "No jopa nyt jotakin!"

Freckles ja keiju auttoivat Lintunaista sijoittumaan koko pitkäksi päiväksi Käärmeojan suulle. Sitten hän lähetti heidät pois ja jäi odottamaan, mitä onni mukanaan toisi.

"Mitä me nyt teemme?" kysyi tyttö, jonka vilkkaus ja tarmo olivat ehtymättömät.

"Mieluummin en, ellei teillä ole jotakin perin tärkeätä", sanoi tyttö. "Minäpä sanon teille. Mennään auttamaan rouva Duncania päivällisen laitossa ja leikkimään pikku pojun kanssa. Minä pidän herttaisista, puhtaista palleroisista."

He ohjasivat askeleensa tuvalle päin. Vähän väliä he pysähtyivät tutkimaan jotakin taikka puhelemaan jostakin luonnon ihme-esineestä. Tytöllä oli nopsat silmät; hän näytti näkevän kaikki, mutta Frecklesillä oli sitäkin nopeampi näkö, sillä olihan suorastaan henki riippunut hänen silmiensä terävyydestä siitä pitäen, kun hänen työnsä rämeellä alkoi. He äkkäsivät jotakin yhtaikaa.

"Näyttää siltä kuin joku olisi aikonut tuosta hakata lipputangon", sanoi keiju koskettaen kenkänsä kärjellä pientä kantoa, joka ilmeisesti oli tämänkesäinen. "Freckles, miksi kukaan katkaisisi näin pientä puuta?"

"Mutta minä tahdon tietää!" sanoi tyttö. "Eihän kukaan ole voinut tulla tänne hakkaamaan sitä vain huvikseen. Se on viety pois. Palataanpa taaksepäin ja katsotaan, voisimmeko keksiä sen täällä lähellä."

Hän kääntyi, kulki entisiä jalanjälkiä ja alkoi hartaasti etsiä, ja
Freckles samoin.

"Tuolla se on!" huudahti Freckles viimein. "Sehän seisoo nojallaan tuota isoa vaahteraa vasten."

"Niin, ja siinä se on kuolettanut kappaleen puunkuorta", sanoi keiju.
"Katsokaa, kuinka kuivettuneelta se näyttää."

"Luonnollisesti!" huusi tyttö. "Ei kukaan katkaisisi tuollaista närettä ja toisi sitä tänne nojalleen suotta päiten. Minäpä sanon teille jotakin. Tämä on joku Jaakon merkityistä puista. Hän on kavunnut tuonne ylös jonkun toisen olkapäillä, kuorinut palasen pois ja leikannut hyvin syvään. Sitten hän on sovittanut palasen paikalleen ja kiinnittänyt sen tuolla kepakolla, joka samalla sai tehdä merkin virkaa. Näettehän, että sen ympärillä on joukko muita isoja vaahteroita. Voitteko kiivetä tuonne ylös?"

"No, koettakaa sitten", sanoi tyttö, "ja rientäkää! Ettekö näe, että minä olen niin kiihkoissani saadakseni tietää, onko tämä puu merkittyjä?"

He siirsivät näreen pois, ja sieltä putosi kaarnankappale, joka oli yhtä suuri kuin Frecklesin hatun pohja.

"Luulenpa, että se näyttää vähän visamaiselta", puhui tyttö ja perääntyi jonkun askeleen jännittäen joka lihasta kasvoissaan paremmin nähdäkseen.

Freckles kapusi paljastetulle kohdalle ja lipui sitten nopeasti maahan.
Hengitys ei ottanut oikein kulkeakseen, mutta silmät sädehtivät.

"Kaarna on leikattu irti veitsellä, pihka raapittu pois ja syvältä otettu iso kappale. Runko on visaisinta puuta mitä olen milloinkaan nähnyt. Se on yhtä täynnä silmiä kuin lintu höyheniä."

"Voi, Freckles", huuteli hän, "minä olen niin iloissani, että löysitte sen!"

"Mutta enhän minä sitä löytänyt", vastasi Freckles kummissaan. "Ei tuo puu ole minun löytöni, teidänhän se on. Minä unohdin koko asian ja olin menossa eteenpäin, mutta te ette hellittänyt, vaan puhuitte siitä yhtämittaa ja käännyitte takaisin. Te sen löysitte."

"Sietäisipä teidän hieman katsastaa, kuinka on maineenne laita, mitä totuuteen tulee", sanoi keiju. "Tehän sen näreen ensiksi näitte."

"Niin kyllä, sittenkun te veitte minut takaisin ja panitte minut hakemaan sitä", huomautti Freckles.

Kirkkaasti ja raikuvasti kuului silloin Limberlostin halki navakasti heilutettujen kirveitten ääniä.

"Työmiehet ovat tulleet", huusi Freckles. "He ovat raivaamassa leirin paikkaa. Mennäänpä auttamaan heitä."

"Eikö pitäisi ensin merkitä tämä puu uudelleen?" varoitti tyttö. "Se on aika kaukana täällä. Ja niitä on sellainen joukko ja kaikki niin toistensa näköisiä. Olisimmepa aika tomppeleita, jos ensin löytäisimme ja sitten hukkaisimme."

Freckles nosti näreen asettaakseen sen takaisin, mutta keiju viittasi häntä jättämään sen.

"Ottakaa esille käsikirveenne", sanoi hän. "Minä ennustan, että tämä on arvokkain puu koko rämeellä. Te löysitte sen. Nyt saatte leikillä olla minun ritarini. Naulatkaa siihen minun värini."

Hän irroitti hiuksistaan sinisen nauhan, nousi varpailleen ja piteli sitä kaksin kerroin käännettynä puuta vasten. Freckles käänsi katseensa hänestä ja kiinnitti nauhan vapisevin käsin. Keiju oli sanonut häntä ritariksensa. Herra Jumala, kuinka hän rakasti keijua! Täytyi salata kasvot, muutoin keijun virkut silmät varmaankin lukisivat, mitä hän kaikin mokomin koetti kätkeä. Hän ei tohtinut painaa huuliansa tuota nauhaa vasten sillä hetkellä, mutta illalla hän aikoi palata sen tekemään. Loitottuaan kappaleen matkaa he kääntyivät kumpikin katsomaan, ja aamutuulonen pani sinisen nauhan liehumaan jäähyväisiksi.

"Minua säälittää lintujen säikyttäminen", sanoi tyttö, "mutta onpa niiden miltei jo aika lähteä pois. Se on minusta kauheaa, että metsä hävitetään, mutta eikö ole hauska kuulla tuota kelpo kirveitten kalketta, kun ei enää tarvitse heristää korviaan eroittaakseen kaikenlaisia salaisia ääniä? Eikö ole suloista kulkea vapaasti ja avoimesti, niin että pahimpana pelättävänä vain on joku käärme tai myrkyllinen yrtti?"

"Voi!" sanoi Freckles pitkään hengähtäen, "se on ihanampaa kuin aavistattekaan, keiju. Ei kukaan osaa arvata, mitä minä olen saanut kokea voidakseni täyttää isännälle antamani lupauksen ja kestää tähän päivään saakka. Eikö ole suurenmoista, ettei mitään muuta vahinkoa ole sattunut kuin tuo veres kanto, mutta senkin runko on pelastettu, ja tämä uusi puu, josta nyt pitää ilmoittaa? Ehkäpä herra McLean unohtaa sen kannon, nähdessään tämän puun."

"Ei hän voi sitä unohtaa", sanoi tyttö ja vastaukseksi Frecklesin hämmästyneeseen katseeseen lisäsi: "sillä hänellä ei ole koskaan ollut mitään syytä sitä muistaa. Hän ei olisi osannut itse tehdä rahtuakaan paremmin. Niin sanoo isäni. Teissä ei ole mitään syytä, Freckles."

Tyttö ojensi hänelle kätensä, ja kuin kaksi lasta he pistivät juoksuksi, päästessään lähemmäksi työmiesjoukkoa. He läksivät rämeen läntistä tietä ja seurasivat polkua, kunnes tapasivat miehet. Tytölle se oli hurmaava näky. Linjan länsiosan varjoisimmalla paikalla, rämeen partaalla ja aivan lähellä Frecklesin majaa, miehet olivat katkomassa pensaita ja raivaamassa tilaa isolle teltalle makuukortteeriksi ja toiselle ruokailusuojaksi, ja kyhäämässä lautahökkeliä kokille. Ajomiehet purkivat kuormiaan, hevoset riipivät lehtiä pensaista, ja joka mies otti kohdaltaan osaa Limberlostin uuden leirin pystyttämiseen.

Freckles auttoi keijua kapuamaan siimekseen eräälle telttakangasta kuljettavalle vaunulle. Tyttö veti jalastaan säärykset, pyyhki tulistuneita kasvojaan ja katseli ympärilleen iloisena ja tarkkaavaisena.

Miehistö oli huolellisesti seulottu, ja McLean tunsi nyt, ettei joukossa ollut ainoatakaan miestä, joka ei ollut luotettava.

Kaikki he olivat kuulleet, kuinka uskaliaasti tyttö oli ratsastanut pelastaakseen Frecklesin, ja monet heistä olivat olleet mukana apujoukossa. Toiset, senjälkeen joukkoon liittyneet, olivat kuulleet tarinaa kerrottavan kaikissa eri vaiheissaan iltaisin moskiittitulien ääressä. Melkein kaikki tunsivat tytön näöltä, hän kun niin paljon liikkui metsissä Lintunaisen keralla, ja samoin hänen isänsä, asemansa ja upean kotinsa. Kuinka tahansa hän olisi heitä kohdellut, eivät he olisi siitä pahastuneet, mutta hänen ei oltu koskaan huomattu osoittavan kopeutta. Hän oli luonteeltaan ystävällinen ja avomielinen. Jokaista hän rakasti, jokaista kohtaan hänessä oli myötätuntoa. Hänen anteliaisuuttaan ei rajoittanut muu kuin antamisen mahdollisuus.

Hän tuli polkua pitkin, käsi kädessä punatukkaisen, pisamanaamaisen metsänvartijan kanssa, jota pelastaaksensa hän vain muutama viikko sitten oli ylenpalttisesti ponnistellut, innoissaan juosten päästäksensä perille ja naurusuin lausuen oikealle ja vasemmalle tervehdyksensä: "Hyvää huomenta, herrat!" Kiivettyään turvalliseen paikkaan telttatarpeiden kuorman päälle hän istui siinä kangaspakalla kuten kuningatar valtaistuimellaan. Ei ollut sitä miestä työläisten joukossa, joka ei olisi käynyt tappeluun hänen puolestaan. Hän oli yleisen veljeyden elävä vertauskuva. Heidän parissaan ei ollut ainoatakaan miestä, jolle neitosen jalojen kasvojen tai hienojen vaatteitten olisi tarvinnut opettaa, että häntä kohtaan oli osoitettava kaikkea sitä kunnioitusta, joka kuuluu herrasväen naisille. Se toveruuden henki, joka hänestä huokui, vaati oman erikoisen veronsa, ja miehille tuotti suorastaan iloa osoittaa hänelle kunnioitustansa ja olla hänelle mieliksi.

Kun he kiirehtivät kuormavaunun luo, pyysi hän Freclclesiltä: "Sallikaa minun kertoa puusta!"

Samaa hän varmaankin olisi sanonut, jos tyttö olisi pyytänyt saada katkaista hänen kaulansa. Kun McLean saapui ratsain, tapasi hän tytön tulehtuneena ja loistavana istumassa vaunujen päällä kädet jo vallan täynnä. Eräs miehistä, joka oksi vaivaistammea, oli tuonut hänelle kourallisen tulipunaisia lehtiä. Toinen oli taitellut hänelle kimpun viehättäviä suokukkia. Pensasta pois kaivaessaan oli joku kolmas keksinyt somarakenteisen, sievästi sisustetun pikku pesän, joka oli eheä kuin äsken rakennettu.

Keiju näytteli aarteitaan ja tervehti McLeania: "Hyvää huomenta,
Limberlostin herra isäntä!"

"Kuunnelkaa jokainen!" huusi tyttö nousten seisaalle. "Minulla on jotakin sanomista. Freckles on nyt vartioinut täällä toista vuotta ja jättää teille Limberlostin eheänä, puutakaan hukkaamatta; ja päälle päätteeksi hän on juuri tänä aamuna keksinyt kaikkein kallisarvoisimman puun: tuolla itäisellä linjalla, aivan lähellä sitä, jonka veitte pois. Wessner oli siitä puhunut ensi kerralla käydessään. Huutakaa nyt kaikki yhdestä suusta: eläköön Freckles!"

Hohtavin poskin ja hehkuvin silmin hän iloisesti heilutti kukkasia kädessään ja piti tahtia kolmelle hurraa-huudolle ja yhdelle ylimääräiselle. Freckles livahti rämeelle piiloon peläten aivan halkeavansa ylpeydestä ja suuresta, rajusti sykkivästä rakkaudestaan.

Tyttö istahti taas ja kertoi McLeanille vaahterasta. Isäntä oli erittäin mielissään. Hän otti Frecklesin mukaansa ja läksi tutkimaan puuta. Tyttöä huvitti leirin rakentaminen, ja hän jäi mieluummin miesten joukkoon. Terävine silmineen hän tarkasti jokaista kokoonpanon vaihetta, mutta kun päästiin ruokailusuojan rakentamiseen, ryhtyi pitämään komentoa. Miehet olivat pystyttämässä maahan seipäitä, kun tyttö nousi pystyyn vaunuissa ja eteenpäin kumartuen puhui Duncanille, joka oli työtä ohjaamassa.

"Minä luulen, että jos siirrätte sen pari askelta etäämmäs, saatte paremman paikan, herra Duncan", sanoi hän. "Tuossa saisi paahtava aurinko paistaa sisään keskipäivällä, ja sivuseinät estävät parhaan vilvoittavan tuulen."

Sitten he hiukan siirtämällä seipäitä saivat paljon mukavuutta, josta siunailivat tyttöä joka päivä. Ehtiessään makuuteltan pystyttämiseen he kysyivät hänen mielipidettään. Hän selitti yötuulen yleisen suunnan ja ehdotti teltalle parhaimman paikan. Ennenkuin kukaan aavistikaan, kuinka asia kävi, seisoi tyttö määrittelemässä keittosuojan asemaa ja rakennetta, patojen kannattimien järjestelyä ja samoin varastohuoneen rakentamista. Hän komensi laittamaan makuuteltan lattiapalkit pitkinpäin, niin että olisi helpompi lakaista sitä, ja ehdotti uutta makuutilojen sovittelua, joka tuottaisi kaikille miehille yhtäläisen osan öisestä tuulenhengestä. Sitten hän hyppäsi maahan, kiipesi vastakyhätylle ruokailupöydälle ja opasti kokkia, kuinka piti asettaa tulisija, pöytä ja keittiökalut.

Kun Freckles palasi puuta katsomasta ja yhtyi työhön, näki hän vilaukselta keijun istumassa suopalaatikolla papuja silpimässä. Tyttö huusi hänelle, että heidät oli kutsuttu päivälliselle ja että he olivat suostuneet.

Kun pavut höyrysivät padassa, neuvoi tyttö kokkia panemaan ne ensi kerralla yöksi veteen likoamaan, niin että ne kiehuisivat nopeammin eivätkä halkeilisi. Hän oli varma siitä, että heidän kokkinsa kotona teki sillä tapaa, ja työläisten keittäjä arveli, että se oli hyvä tuuma. Kun Freckles seuraavan kerran keksi tytön, oli tämä perunoita kuorimassa. Vähän myöhemmin hän kattoi pöytää.

Hän lakaisi pöydän luudalla, sensijaan että olisi levittänyt sille liinan, otti vasaran ja takoi sillä pois pahimmat kuhmut tinalautasista ja melkeinpä hieroi nahan sormistaan puhdistaessaan astioita oljilla. Hän pani lautaset yhtä pitkän matkan päähän toisistaan ja latoi haarukat ja lusikat viereen. Kun kokki heitti menemään puoli tusinaa säilykeastioita, korjasi hän ne maasta ja sulatti pois kannen, vaikka melkein kärvensi kasvonsa ja varmasti poltti siinä hyppysensä. Sitten hän sievästi verhosi nämä tekaisemansa kukkamaljat maustekauppojen värillisellä käärepaperilla, jonka sitoi kiinni saraheinätukuilla. Maljat hän täytti katkeroilla, metsätähdillä, astereilla, kultapiiskuilla ja saniaisilla, asetellen niitä pitkin ruokapöytää. Pöydän toisessa päässä olevaan maljaan hän pisti punaiset lehtensä ja toiseen kukkavihkoheiniä. Pari miestä, jotka seurasivat hänen puuhiaan, taputti toisiaan olalle pois mennessään ja vakuutti, että tyttö oli "oikea herrasnainen". Nauraen hän otti paperipussin ja sovitti sen taitavasti päähänsä, matkien kokin lakkia. Sitten hän jauhoi kahvia ja vispilöi pari munaa sekaan pantavaksi, "koska oli vieraita", kuten hän vakavasti selitti kokille. Hän kysyi tältä ihastuneelta olennolta, eikö hän pitänyt kahvista enimmin tällä tavoin valmistettuna, ja sai vastaukseksi, ettei hän sitä tiennyt, kun ei ollut koskaan saanut sitä maistaa. Tyttö sanoi, että hänen laitansa oli juuri samoin — ei hänkään ollut koskaan sellaista maistanut, hän kun ei saanut maistaa mitään vahvempaa kuin maitoa. Sitten he nauroivat yhdessä.

Hän kertoi kokille metsäretkistään isänsä kanssa ja sanoi tämän valmistavan kahvinsa seuraavasti. Kun höyry alkoi kohota isosta kahvikeittiöstä, tukki hän nokan lujasti puhtaalla saralla, pysyttääkseen tuoksun, siirsi pannua niin, että se vain hiljalleen porisi, ja selitti miksi. Tytön vierailun vaikutus tuntui kokissa hänen koko elämänsä ajan, ja miehet toivoivat hartaasti, että hän usein kävisi siellä.

Hänellä oli ollut hyvin hauskaa, kun McLean riemuissaan palasi puuta katsomasta. Kuinka iloinen hän oli, sen hän uskoi ainoastaan keijulle, sillä olihan hän kadottanut uskonsa muutamiin luotettuihin miehiin viime aikoina ja kokemastaan tullut varovaiseksi. Hän suunnitteli polun aukaisemista sille puulle jo samana iltapäivänä ja kahden vahdin asettamista joka yöksi, sillä siitä näkyi tulevan harvinainen aarre, ja hän oli innokas näkemään sen matkalla sahalaitokselle.

"Minäpä tulen katsomaan sen kaatamista", huudahti tyttö. "Minussa on jonkinlaista äidillistä kiintymystä siihen puuhun."

McLeania se huvitti suuresti. Hän olisi tohtinut panna panttiin vaikkapa henkensä sekä keijun että Frecklesin rehellisyydestä, ja kuitenkin heidän ilmoituksensa puun löytämisestä erosivat toisistaan melko lailla.

"Sanokaapa minulle", virkkoi isäntä leikkisästi, "eiköhän minulla ole oikeus sitä tietää? Kuka oikeastaan keksi sen puun?"

"Mutta hän sanoo aivan yhtä varmasti, että te sen löysitte. En ymmärrä koko juttua."

Tytön silmistä välähti totinen katse täynnä vakavuutta. Hän vilkaisi ympärilleen ja kun ei nähnyt pyyheliinaa eikä pesuvatia, ojensi kätensä, jotta Sears kaataisi vettä niille. Kuivattuaan ne sitten hameensa helmaan hän kiipesi vaunuihin.

"Minä kerron teille, kohta kohdalta, kuinka se tapahtui" sanoi hän, "ja sitten saatte päättää, ja Freckles ja minä kyllä alistumme tuomioonne".

Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi nauraen: "Sanokaa nyt, korkeasti oppinut tuomari, kumpi meistä puun keksi?"

"Hitto sen tietää, mutta en minä!" huudahti McLean. "Mutta jokseenkin täsmällinen on mielikuvani siitä, kuka siihen kiinnitti sinisen nauhan."

Isäntä hymyili merkitsevästi Frecklesille, joka juuri samalla yhtyi heihin, sillä he olivat aikoneet pyytää yhtiötä varaamaan riittävästi puuviilua tuosta samaisesta vaahterasta teettääkseen mitä koreimman yöpöydän keijulle hänen osallisuutensa palkkioksi.

"Jos teille sopii, otan minä osalleni musiikkitunteja — anteeksi, äänikultuuria", vastasi Freckles nauraen.

McLean hymähti, sillä Frecklesin ei tarvinnut muuta kuin kerran kuulla tai nähdä heti oppiaksensa, niinkuin janoinen maa imee vettä.

Keiju sijoitti McLeanin pöydän yläpäähän. Itse hän asettui alapäähän, oikealla puolellaan Freckles, ja työmiehet, pestyinä, harjattuina ja sievistettyinä, niin etteivät olleet tuntea itseään, täyttivät sivut. Siitä tuli hiukan väkinäistä. Ja sitten miehet pelkäsivät kukkia, kiilloitettuja pöytäkaluja ja ennen kaikkea arkailivat tytön soreata olentoa. Ei missään muualla ihmiset siinä määrin paljasta hyvän kasvatuksen ja sivistyksen puutetta kuin ruokaillessa. Lojua pöydällä, kahmaista veitsellä, pureskella ääneen, hotkia kahvia ja joka palalla painaa päänsä alas kuin kilpikonna — sitä he eivät olleet älynneet panna merkille, ennenkuin keiju, joka istui suorana kuin tikku, äkkiä johdatti heidät muistamaan, että heilläkin oli selkäranka. Vaistomaisesti joka mies ojensi selkänsä.

FRECKLES PANEE RAKKAUDESTA HENKENSÄ ALTTIIKSI JA RUNNELTUU.

Puun luo pääseminen oli paljon vaikeampi urakka kuin McLean oli luullutkaan. Työmiehet voivat paraiten lähestyä sitä itäiseltä ulkosyrjältä, mutta sitten kun he olivat päässeet itäisen käytävän suulle, oli vielä jäljellä runsaan kilometrin pituinen, melkein läpitunkematon tiheikkö, isoja ja pieniä puita ja kaikenkokoisia pensaita. Muutamin paikoin oli mutapaikat täytettävä, jotta saataisiin hevosille ja vaunuille luja pohja ja voitaisiin kuljettaa raskaita kuormia. Kului moniaita päiviä, ennenkuin he saivat raivatuksi tien tuon komean puun luo ja olivat valmiit sen kaatamaan.

Kun sahaaminen alkoi, oli Freckles myöskin jo pitämässä vahtia pitkin tietä siihen suuntaan, missä sen leikkasi pikku kanasen puulta johtava polku. Hän oli käynyt täällä ennen miesten tuloa ja ottanut pois sinisen nauhan. Huolellisesti laskoksille käännettynä sitä nyt säilytettiin hänen povellaan. Hänelle kangasti siitä nauhasta moninkertainen ilo, kun hän ensi kuussa lähtisi kaupunkiin aloittamaan opintonsa ja uneksimaan kesänsä uudelleen. Se antaisi tapahtumille todellisuustuntua. Kun hän olisi puettu kuin muutkin miehet ja olisi työssänsä, tiesi hän kyllä, mihin panisi tämän kallisarvoisen sininauhan. Siitä tulisi hänelle onnentähti, ja sitä hän aina pitäisi mukanaan säilyttääkseen elävänä muistissaan sen päivän, jona keiju oli sanonut häntä ritarikseen.

Kuinka hän opiskelisi ja voi, kuinka hän laulaisi! Voisikohan hän täyttää McLeanin toiveet ja saisiko keijukin ylpeillä hänen tähtensä? Jospa hänestä vain voisi tulla oikea ritari!

Hän ei voinut ymmärtää, miksi keiju ei ollutkaan saapunut. Olihan hän halunnut nähdä puuta kaadettavan. Hän myöhästyisi kerrassaan, ellei tulisi jo pian. Olihan hän saanut tietää että kaikki olisi valmista tänä aamuna, ja luvannut varmasti olla siellä. Miksi Herran nimessä hän myöhästyi juuri tällä kertaa?

McLean oli ratsastanut kaupunkiin. Jos hän olisi ollut täällä, olisi Freckles pyytänyt häntä viivyttämään kaatamista, mutta ei kernaasti halunnut pyytää työmiehiä. Hänellähän ei ollut siihen valtuutta, vaikka arvelikin, että miehet odottaisivat; mutta jostakin syystä häntä ujostutti tuon pyynnön esittäminen, niin että hän odotti, kunnes varsinainen työ oli jo päättynyt. Saha oli otettu pois, ja miehet antoivat jyriseviä iskuja sille puolelle puuta, jonne sen piti kaatua, kun McLean tuli ratsastaen.

Ensi sanoikseen hän tiedusteli keijua. Kun Freckles ilmoitti, ettei hän ollut vielä tullut, antoi isäntä heti määräyksen pysähdyttää työt puun kaatamiseksi, kunnes hän saapuisi, sillä hän tajusi, että tyttö todellakin oli puun keksinyt, ja jos hän halusi nähdä sen kaatamisen, piti hänen se nähdä. Kun miehet väistyivät paikaltaan, tarttui voimakas tuulenpuuska puun latvaan, joka kohosi korkealle yli kumppaneittensa. Juurelta kuului pahaenteistä ratinaa, mahtava puu vavahteli, ja juuri sillä taholla, jonne sen oli määrä kaatua, työntäytyivät pensaat kahtaanne, ja lomasta livahtivat esiin keijun hymyilevät kasvot.

Kauhistuksen ulina pääsi miesten kuivista kurkuista, ja nähdessään kuolemantuskan heidän silmissään hän pysähtyi äkkiä, silmäsi ylös ja käsitti asian.

Tyttö seisoi avutonna. Hän ei ilmeisesti tietänyt, missä päin etelä oli. Toisen kerran iso puu verkalleen vavahteli. Miehet seisoivat kaikki liikkumatta, mutta Freckles ryntäsi puun ohitse ja juoksi pitkin harppauksin. Hän koppasi tytön syliinsä ja syöksyi pensaikon läpi pelastusta etsien. Runko oli jo puoleksi kallellaan heidän ylitsensä, kun muuan lähellä oleva puu hetkiseksi pysäytti sen kaatumisen. He näkivät Frecklesin jalan luiskahtavan, ja hän suistui päistikkaa maahan tyttö sylissään.

Miehet päästivät kamalan huudon, ja McLean peitti kasvonsa. Samassa silmänräpäyksessä Freckles oli taas pystyssä, kantaen tyttöä ja ponnistaen eteenpäin. Ulommaiset oksat olivat jo heidän kohdallaan, kun he näkivät Frecklesin heittävän kannettavansa, kasvot alaspäin, mutaan niin kauas kuin suinkin jaksoi. Sitten hän juoksi jälkeen koettaakseen suojata hänen ruumistaan omallansa, vilkaisi taaksensa, olivatko he vielä vaarassa, ja ojennetuin käsivarsin jännitti itsensä ottaakseen iskun vastaan. Oksat peittivät heidät toisten näkyvistä, ja kaamea räsähdys tärisytti maata.

McLean ja Duncan juoksivat esiin kirveet ja sahat mukana. Muut miehet seurasivat, ja he ryhtyivät pelastustyöhön vimmatusti. Heistä tuntui ihmisiältä, ennenkuin he saivat vilahdukselta nähdä tytön sinistä hametta, ja se yllytti heidän tarmoaan. Duncan lankesi polvilleen hänen viereensä ja kaivoi käsin maata hänen aitansa. Muutaman sekunnin kuluttua hän saattoi vetää esille tytön, joka oli huumaantunut, mutta varmaankaan ei pahemmin loukkaantunut.

Freckles makasi hieman kauempana puun alla, missä iso oksa naulasi hänet maahan. Hänen silmänsä tuijottivat oudon avoimina, mutta hän oli täysin tajuissaan. Duncan alkoi kaivaa hänenkin aitansa, mutta Freckles pysäytti hänet.

"Ette voi liikuttaa minua", sanoi hän. "Täytyy katkaista oksa ja nostaa se pois. Kyllä minä tiedän."

Kaksi miestä juoksi hakemaan isoa sahaa. Eräät muut kävivät käsiksi oksaan ja kannattivat sitä. Lyhyessä ajassa se oli poissa ja Freckles vapaana.

Miehet kumartuivat hänen puoleensa nostaakseen hänet maasta, mutta hän viittasi heitä pois.

Sitten hän käänsi päätänsä, kunnes näki keijun, joka pukunsa helmaan kuivaili mutaa silmistään ja kasvoistaan.

Tyttö salli McLeanin tutkia, ja tämä vakuutti Frecklesille, ettei hän ollut vakavasti vahingoittunut.

Poika käänsi päänsä takaisin, ja hänen kasvoillaan oli sanomattoman hellyyden ilme.

Tuskallinen nykäys väräytti Frecklesin kasvoja. Sen nähdessään tyttö kävi kalmankalpeaksi ja tarttui nuorukaisen käteen.

"Freckles, nouskaa ylös!" Se oli puoleksi käsky, puoleksi pyyntö. "Rauhoittukaa, keiju! Antakaahan minun ensin hieman levätä!" pyysi nuorukainen.

Tyttö polvistui hänen viereensä. Freckles kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä lähelle itseään. Hän katsoi McLeaniin niin tuskallisen pyytävästi, että isäntä polvistui hänen toiselle puolelleen.

"Voi, Freckles!" huudahti McLean. "Eihän toki! Varmaankin voimme tehdä jotakin. Meidän täytyy! Annahan katsoa!"

Hän yritti aukaista pojan paidankaulusta, mutta hänen kätensä vapisivat niin kovasti, että tyttö työnsi ne syrjään ja itse paljasti Frecklesin rinnan. Kiireesti silmäiltyään hän veti vaatteen jälleen kokoon ja pujotti kätensä hänen päänsä alle. Freckles kohotti häneen kuolontuskaisen katseen.

"Ne ovat kaikki täällä", vastasi isäntä, "paitsi paria miestä, jotka ovat lähteneet hakemaan lääkäriä, rouva Duncania ja Lintunaista".

"Ei maksa vaivaa yrittää mitään", sanoi Freckles. "Älkää vain unohtako puuhkaa ja joululahjaa, varsinkaan puuhkaa!"

Heidän yläpuolellaan kuului niin erikoista liikehtimistä, että se kiinnitti Frecklesin huomiota tällä kuolonvakavallakin hetkellä. Hän katsahti sinne, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen kärsivillä kasvoillaan.

"Kas, eikös siinä ole pikku kanaseni!" huudahti hän heikosti. "Se lienee nyt tekemässä ensimmäistä lentokoetta pesästänsä. Nyt Duncan voi saada ison vesialtaansa."

"Pikku kanahan se minutkin myöhästytti", puhui keiju. "Minun oli niin kova kiire päästä tänne, että unohdin tuoda sille aamiaista vaunuista. Sen oli varmaankin aika nälkä, sillä kulkiessani puun ohitse se läksi perässäni. Se hoippui niin kummallisesti ja siirtyi niin hitaasti puulta puulle pensaikon halki, että minun oli pakko odottaa, sillä enhän toki voinut ajaa sitä takaisinkaan."

"Tietenkään ette voinut. Minun linnullani on niin hyvä ymmärrys, ettei se kääntynyt takaisin, kun sai seurata teitä", riemuitsi Freckles aivan kuin ei olisi käsittänyt, että se viivähdys juuri maksoi hänen henkensä. Sitten hän makasi hiljaa miettiväisenä, mutta kysyi pian: "Vai niin, minun pikku kanaseniko se siis viivästytti teitä, keiju?"

"Koko kesän olen kiittänyt Jumalaa sen mustan sulan putoamisesta ja kaikesta ilosta, mitä se on minulle tuonut", mutisi hän, "mutta näyttää siltä kuin…"

"Minä en voi mitään sille, että olen iiriläinen, mutta kyllä sille, että olen taikauskoinen", sanoi hän. "Enhän saa syyttää siitä taivasta taikka lintuani."

"Et, rakas poika", sanoi McLean silitellen heleätä tukkaa. "Sinulla oli valta valita. Olisithan voinut seisoa siinä kuin kiinnikasvanut pölkky kuten me kaikki muut. Suuren rakkautesi ja erinomaisen miehuutesi voimasta sinä teit tämän uhrauksen."

"Älkää antako sille sitä nimeä, sir!" huudahti Freckles. "Onhan asian laita päinvastoin. Jos voisin uhrata ruumiini vielä sata kertaa pelastaakseni hänet tästä, tekisin sen ja iloitsisin joka tuskasta."

Jumaloivan hellä hymy huulilla hän kääntyi tyttöön päin. Tämä oli pelottavan kalpea, ja hänen silmänsä olivat jäykät ja lasimaiset. Hän tuskin tuntui kuulevan tai käsittävän, mitä oli tulossa, mutta urhoollisesti hän koetti vastata siihen hymyyn.

Heti tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, sitten kummallekin poskelle ja vihdoin huulille pitkän suudelman.

"Freckles", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä et koskaan voi saada tietää, kuinka minä rakastan sinua. Ethän aio lähteä sanomatta minulle hyvästi?"

Se sana herätti tytön äkkiä tajuihinsa. Hän sävähti ikäänkuin unesta heränneenä.

"Hyvästi?" huudahti hän kiivaasti, silmät suurina ja veren tulvahtaessa kalpeisiin kasvoihin. "Hyvästi! Mitä te tarkoitatte? Kuka sanoo hyvästi? Minne Freckles lähtisi näin loukkaantuneena, ellei sairaalaan? Eihän silti tarvitse sanoa hyvästi. Tietysti me kaikki saatamme häntä sinne. Kutsukaa miehet koolle! Meidän täytyy lähteä nyt heti."

"Ei kannata, keiju", vastasi Freckles. "Luulen, että jokainen luu rinnassani on murskaantunut. Teidän täytyy antaa minun erkaantua."

"Mutta minä en tahdo", sanoi tyttö jyrkästi. "Ei kannata kuluttaa kallista aikaa siitä puhumalla. Te olette elossa. Te hengitätte; ja miten pahasti luunne lienevätkin murskaantuneet, niin mitä varten on taitavia lääkärejä olemassa, ellei korjaamaan teitä ja panemaan jälleen kuntoon? Te lupaatte minulle vain, että purette hampaanne yhteen ja käskette, kun teemme teille kipeää, sillä meidän täytyy lähteä viemään teitä niin pian kuin suinkin. En ymmärrä, mikä minuakin on vaivannut. Tässä on jo tuhlattu runsaasti aikaa."

"Voi, keiju!" tuskaili Freckles. "Minä en voi! Te ette tiedä, kuinka huonosti asiat ovat. Minä kuolen samassa, kun yritätte minua nostaa."

"Tietysti niin teette, jos niin päätätte tehdä", sanoi tyttö. "Mutta jos lujasti tahdotte, niin ette kuole; hengittäkää vain syvään ja voimakkaasti ja pitäkää kovasti kiinni minusta. Kyllä minä toimitan teidät täältä pois. Teidän täytyy todellakin kestää, Freckles, vaikka se tekisi kuinka kipeää, sillä tehän jouduitte tähän minun takiani, ja nyt minun täytyy pelastaa teidät, niin että teidän on parasta luvata."

Hän kumartui nuorukaisen puoleen ja koetti hymyillä hänelle rohkaisevasti pelosta jäykillä huulillaan.

"Voi, rakas keiju!" rukoili hän ottaen tytön käden omaansa. "Te ette käsitä asiaa enkä minä henkeni uhallakaan voi sitä sanoa teille, mutta todellakin on parasta antaa minun mennä. Tämä on juuri onneksi minulle. Sanokaa vain minulle hyvästi ja antakaa minun pian päästä pois."

"Rakas isäntä, tehän tiedätte. Sanokaa hänelle, että minulle elämä on paljon pahempaa kuin kuolema. Sanokaa hänelle, että tiedätte kuoleman olevan parasta, mitä milloinkaan voi minulle sattua."

"Taivas armahtakoon!" huudahti tyttö. "Minä en voi kestää tätä viivyttelemistä!"

Hän puristi Frecklesin kättä rintaansa vastaan ja kumartuen hänen puoleensa katsoi syvälti hänen hämärtyneihin silmiinsä.

"'Minä lupaan kunniasanallani, että tahdon yhä hengittää.' Se teidän täytyy luvata minulle", sanoi keiju. "Sanotteko niin?"

"Sitten on kaikki kunnossa", sanoi hän, ja äänessä oli entistä reippautta. "Puhaltakaa te vain kuin höyrykone, loput teen minä."

"Frecklesin kuljettaminen tulee olemaan kova urakka", sanoi hän, "mutta se on meidän ainoa toivomme, niin että kuunnelkaa tarkasti älkääkä millään muotoa jättäkö heti tekemättä, mitä nyt teille sanon. Nyt ei ole aikaa olla toistemme tiellä, vaan meillä täytyy olla oikea järjestys. Lähtekää te neljä siitä vaunuhevosilla ratsain makuuteltalle. Ottakaa sieltä kaikkein lujin riippumatto, muutamia peitteitä ja päänalus. Ratsastakaa takaisin suorinta tietä. Jos tapaatte joitakin muita miehiä joukosta, niin lähettäkää heidät tänne auttamaan riippumaton kantamisessa. Me emme saa ruveta hytkyttämään häntä vaunuissa ajaen. Toiset raivaavat polkua tielle; ja te, herra McLean, otatte Nellien ja ratsastatte kaupunkiin. Kertokaa isälleni, kuinka Freckles on loukkaantunut ja että hän teki sen pelastaakseen minut. Sanokaa hänelle, että minä aion viedä Frecklesin Chicagoon kahdentoista junassa ja että hänen tulee pidättää sitä, jos hiukan myöhästymme. Ellei hän sitä voi, niin pitäkää ylimääräinen juna valmiina asemalla ja toinen Pittsburgiin Fort Waynessa, niin että saamme kulkea ilman viivytyksiä. Ei tarvitse huolehtia, vaikka jätättekin meidät tänne yksin. Lintunainen tulee pian. Me levähdämme hetkisen."

Hän kyykistyi taas mutaan Frecklesin viereen ja alkoi silitellä hänen hiuksiaan ja käsiään. Nuorukainen käänsi tuskaiset kasvonsa häneen ja ponnisteli tukehuttaakseen ne voihkinat, jotka uhkasivat kertoa, kuinka hän kärsi.

Kun miehet olivat valmiit nostamaan häntä, kumartui keiju häneen päin intohimoisen hellänä.

"Rakas Limberlostin vartija, nyt aiomme nostaa teitä", sanoi hän. "Pelkään että pyörrytte tuskasta, mutta koetamme olla niin varovaisia kuin suinkin älkääkä unohtako lupaustanne."

"Kyllä te voitte", sanoi tyttö pontevasti, "sillä lupaus merkitsee teille sen verran enemmän kuin useimmille muille".

Heti ensi kosketuksesta hänen silmänsä sulkeutuivat, hirveä korahdus purkautui ilmoille, ja hän makasi tajuttomana. Tyttö silmäsi Duncaniin aivan kauhuissaan. Sitten hän puristi huulensa yhteen ja kokosi jälleen voimansa.

"Näin onkin kai parasta", sanoi hän. "Ehkä hän ei nyt tunne, kuinka kipeätä hänelle teemme. Pojat, olkaapa nyt nopeat ja helläkätiset!"

Hän asettui riippumaton viereen ja hauteli vedellä Frecklesin kasvoja. Ottaen hänen kätensä omaansa hän käski lähteä liikkeelle. Hän kehoitti miehiä pyytämään jokaista vankkarakenteista miestä, jonka kohtaisivat, yhtymään joukkoon, niin että voisivat vaihtaa kantajia useasti ja päästä pian eteenpäin.

Lintunainen tahtoi ottaa tytön vaunuihin ajaakseen riippumaton perässä, mutta hän kieltäytyi jättämästä Frecklesiä ja ehdotti, että Lintunainen ajaisi edeltä, ottaisi vähän vaatteita ja olisi asemalla valmiina saattamaan heitä Chicagoon. Koko matkan tyttö kulki riippumaton vieressä, varjostaen, Frecklesin kasvoja lehtevällä oksalla, ja piti hänen kädestään kiinni. Joka kerta kun pysähdyttiin vaihtamaan kantajia, kostutti hän pojan kasvoja ja huulia ja laski jokaisen hengähdyksen sydäntäsärkevän tuskaisesti.

Hän tuskin huomasi, milloin hänen isänsä yhtyi heihin ja ottaen oksan hänen kädestään pujotti käsivartensa hänen uumalleen ja melkein kantoi häntä. Kaupungin katuihin ja uteliaihin, ahnaasti töllisteleviin ihmisjoukkoihin hän ei kiinnittänyt enempää huomiota kuin Limberlostin puihin. Kun juna ajoi asemalle ja työmiehet nostivat Frecklesin vaunuun, toimitti pitkä Duncan tytölle tilaa riippumaton viereen.

Mukana paras kirurgi mitä saatavissa oli sekä Lintunaisen ja McLeanin ollessa apulaisina alkoi nyt neljän tunnin matka Chicagoon. Tyttö piti herkeämättä huolta Frecklesistä, kostutti hänen kasvojaan, silitteli hänen kättänsä ja lempeästi löyhytteli viileyttä. Ei hetkeksikään hän halunnut luovuttaa paikkaansa taikka sallia kenenkään muun tehdä ylipäätänsä mitään onnettoman hyväksi. Lintunainen ja McLean katselivat kummastellen. Hänen voimansa ja miehuullisuutensa näyttivät olevan ehtymättömät. Yhden ainoan kerran hän puhui, ja silloin hän kysyi McLeanilta, oliko varmaa, että ylimääräinen juna Pittsburgin linjalla oli valmiina. McLean vastasi, että juna oli tilattu ja odotti heitä.

Kello viisi Freckles makasi Lake Viewin sairashuoneen leikkauspöydällä, ja häntä käsitteli kolme Chicagon etevintä kirurgia. Heidän käskystään McLean saattoi vastahakoisen keijun sieltä pois ja vei hänet hoitajattaren haltuun saamaan kylvyn, hoitoa naarmuilleen sekä vuoteen nukkuaksensa.

Vaikka tällaisessa paikassa on vaikeata hämmästyttää ihmisiä, joutuivat hoitajattaret kuitenkin ihmeisiinsä riisuessaan tytöiltä perin tahriintuneet ja rikki revityt vaatteet ja mutaiset, ihoon tarttuneet sukat, pestessään pois kuivettuneen saven hänen silkinhienoista hiuksistaan ja hieroessaan naarmuja ja mustelmia täyteen tullutta kaunista, lian peittämää ruumista. Tyttö vaipui syvään uneen jo paljon ennen kuin he olivat lopettaneet puuhansa ja makasi sikeässä tiedottomuuden tilassa sillä aikaa, kun taistelu Frecklesin hengestä oli alkanut.

Kolme päivää myöhemmin hän oli sama keiju kuin ennenkin, paitsi että Freckles oli alinomaa hänen ajatuksissaan. Levottomuus ja se vastuunalaisuus, jota hän tunsi nuorukaisen tilasta, oli kehittänyt hänessä uutta kypsyyttä ja täyttä naisellisuutta. Sinä aamuna hän nousi varhain ja liikuskeli Frecklesin oven vaiheilla. Hänen oli sallittu olla potilaan luona, sillä hoitajattaret ja lääkärit olivat huomanneet, että tajuihinsa tullut, levoton, ylen kiihtynyt, tuskien kiusaama nuorukainen vain hänen tähtensä pysyi rauhallisena ja totteli määräyksiä. Kun tyttö oli nääntyä unen puutteesta, täytyi häntä uhata sillä, että hän sairastuisi, jotta hänet saatiin vuoteeseen. Ja ilmoittamalla sitten Frecklesille, että keiju nukkui ja että he herättäisivät hänet, jos hän liikahtaisi, he voivat häntä vähäksi aikaa hillitä.

Lääkäri oli Frecklesin luona. Tytölle oli sanottu, että hän tänä aamuna antaisi lopullisen lausuntonsa, ja siksi hän kyyristeli nyt tuolissa akkunan ääressä, laski alas uutimet takanaan ja hirveässä jännityksessä odotti suljetun oven aukeamista.

Juuri kun se aukeni, riensi McLean käytävän halki lääkäriä vastaan, mutta luotuaan silmäyksen tämän kasvoihin peräytyi kauhistuneena, ja tyttö, joka oli noussut istumasta, vaipui takaisin paikalleen niin huumaantuneena, ettei jaksanut astua askeltakaan. Miehet katsoivat toisiinsa. Huulet raollaan ja silmät pelosta jäykkinä keiju kumartui eteenpäin tuskaisen jännittyneenä.

"Leikkauksen hän kesti", vastasi lääkäri, "eivätkä hänen haavansa ole ehdottomasti hengenvaarallisia. Minähän sanoin teille jo eilen, mutta en huomauttanut, että jokin muu luultavasti vie häneltä hengen, ja niin nyt näkyy käyvän. Ei hänen ole pakko kuolla tuosta tapaturmasta, mutta hän ei elä iltaa pitemmälle."

"Miksei? Mitä se on?" kysyi McLean hätäisesti. "Me kaikki rakastamme sitä poikaa. Meillä on yhteensä miljoonia tehdäksemme mitä rahalla suinkin voi. Miksi hänen pitää kuolla, elleivät nuo murtuneet luut ole siihen syynä?"

"Sen ilmoittamiseen minä nyt tarjoankin teille tilaisuutta", virkkoi lääkäri. "Hänen ei tarvitse kuolla tapaturmasta, mutta hän kuolee niin pian kuin hänen mainio ruumiillinen kuntonsa sen sallii, ja syynä on se, että hän ihan ilmeisesti mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jos hän olisi täynnä elämän toivoa ja halua, olisi minun työni helppo. Jos te kaikki rakastatte häntä, niinkuin sanotte, ja jos on olemassa rajattomat mahdollisuudet antaa hänelle mitä hän vain pyytää, niin miksi hän tahtoisi kuolla?"

"On", vastasi lääkäri. "Hän ei enää näe iltaa, paitsi jos saadaan jokin voimakas vastavaikutus heti vireille. Hän on niin voimaton, että kun hän mieluummin valitsee kuoleman kuin elämän, luonto ei jaksa voittaa hänen omaa tahdonpuutettaan. Jos mielii hänet pelastaa, täytyy häneen saada elämänhalua. Nyt hän epäilemättä toivoo kuolevansa ja niin pian kuin suinkin."

Hänen leveät hartiansa vapisivat, ja vahvat kädet aukenivat ja sulkeutuivat konemaisesti.

"Merkitseekö se, että te tiedätte, mitä hän toivoo, ettekä voi tahi ette tahdo sitä antaa?"

"Se tarkoittaa", sanoi hän epätoivoisena, "että minä tiedän, mitä hän toivoo, mutta minun on yhtä mahdoton auttaa häntä kuin noutaa hänelle tähti taivaalta. Sitä, minkä takia hän tahtoo kuolla, hän ei voi milloinkaan saada."

"No sitten teidän täytyy valmistua lopun varalle ihan pian", sanoi lääkäri ja kääntyi kiireesti poispäin.

"Kuulkaa!" huusi hän epätoivoissaan. "Te sanotte sen ikäänkuin minä voisin tehdä jotakin, jos tahtoisin. Minä sanon teille, että poika on minulle sanomattoman rakas. Minä tekisin mitä tahansa, kuluttaisin kuinka paljon tahansa. Te olette nähnyt sen nuoren tytön, joka täällä on mukanani, ja monesti puhunutkin hänestä. Sitä lasta hän toivoo. Hän kerrassaan jumaloi tyttöä, mutta hyvin tietäen, ettei siitä koskaan voi tulla mitään, hän mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jumalan nimeen, mitä minä voin sille tehdä?"

"Lukuunottamatta puuttuvaa kättä en ole koskaan hoitanut pulskempaa miestä", sanoi lääkäri, "ja tyttö tuntui olevan erittäin mieltynyt häneen. Miksi hän ei siis voi saada sitä tyttöä?"

"Miksi?" toisti McLean. "Monestakin syystä. Minä sanoin, että hän on minun poikani. Te varmaankin tiesitte, ettei hän sitä ole. Vähän toista vuotta sitten en ollut häntä koskaan nähnytkään. Hän joutui eräälle työpaikalleni maantieltä. Hän on löytölapsi, joka oli jätetty orpolastenkotiin täällä Chicagossa. Kun hän oli varttunut, luovutti lastenkodin johtaja hänet eräälle raa'alle miehelle. Hän karkasi tiehensä ja joutui eräälle tukkileirilleni. Hänellä ei ole nimeä eikä mitään tietoa syntyperästään. Ja tyttö — niin, hänestähän olemme puhuneet. Te näette, mitä hän on, ruumiillisesti ja henkisesti. Hänellä on esi-isiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltain ensimmäisiin valkoisiin tulokkaihin, ja toisella puolen merta niitä on läpi vuosisatojen. Hän on jumaloitu, hemmoiteltu ainoa lapsi, ja isä on hyvin rikas. Elämä tarjoaa tytölle kaikki, toiselle ei mitään, ja sen tämä poika ymmärtää paremmin kuin kukaan muu. Hänellä ei ole muuta valittavana kuin kuolema, jos pelastuksena on vain se, että hän saa tytön omakseen."

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Jos Freckles haluaa minua, ei hänen tarvitse muuta kuin, sanoa, niin minä olen hänen."

"Sitä hän ei koskaan sano", vastasi McLean viimein, "ettekä te tätä ymmärrä, keijukainen. Kuinka ihmeessä te tänne jouduitte? En missään nimessä olisi tahtonut, että te saisitte kuulla, mitä kerroin, mutta kun niin on tapahtunut, rakas tyttö, niin täytyy teille ilmoittaa, ettei Freckles vaadi teidän ystävyyttänne tai suopeuttanne, vaan rakkauttanne."

Tyttö katsoi kirkkailla, vakavilla sinisilmillään suoraan lääkäriä kasvoihin ja sitten McLeaniin rohkean avomielisesti.

"Te ette käsitä asiaa", toisti hän kärsivällisesti. "Freckles ei tahdo teiltä ystävän taikka kumppanin taikka sisaren rakkautta, vaan morsiamen lempeä. Ja jos te pelastaaksenne sen elämän, jonka hän pani alttiiksi teidän puolestanne, aiotte jalomielisenä ja innostuvana uhrata tulevaisuutenne, niin minun täysi velvollisuuteni on teidän isänne poissa ollessa, suojelijana, jonka käsiin hän on jättänyt teidät, estää sellainen malttamaton teko. Jo nuo sanat, jotka lausuitte, ja puhetapanne osoittaa, että olette pelkkä lapsi ettekä ole uneksinutkaan, mitä sellainen rakkaus on."

Silloin keiju kävi kerrassaan suurenmoiseksi. Punertava läikähdys karkoitti pelon kelmeyden hänen kasvoiltaan. Hänen suuret silmänsä laajenivat ja säteilivät sisäistä tulta. Hän näytti siinä heidän silmissään kasvavan ja varttuvan uljaaksi naiseksi.

"Minun ei ole koskaan tarvinnut uneksia rakkaudesta", sanoi hän ylväästi. "Koko elämässäni en ole muuta tiennyt kuin rakastaa jokaista ja saada kaikilta rakkautta. Eikä kukaan ole ollut minulle niin rakas kuin Freckles. Jos suvaitsette muistaa, olemme yhdessä kokeneet koko paljon. Minä en tiedä mitään morsiamista ja heidän lemmestään, mutta minä rakastan häntä kaikella sillä rakkaudella mitä sydämessäni on ja luulen sen riittävän hänelle."

McLean ojensi kätensä vetääkseen tytön puoleensa, mutta tämä huomasi liikkeen ja astui nopsasti taaksepäin.

"Mitä isääni tulee", jatkoi hän, "niin hän kertoi minulle heti, mitä oli teiltä kuullut Frecklesistä. Jo monta viikkoa olen tietänyt kaikki mitä tekin. Se tieto ei muuttanut rahtuakaan teidän rakkauttanne häneen. Luulen, että Lintunainen rakasti häntä vieläkin enemmän. Miksi vain te kaksi omistaisitte kaikki ylevät tunteet? Enkö minä osaa nähdä, kuinka urhea, uskollinen ja erinomainen hän on? Enkö minä osaa nähdä, kuinka hänen sielunsa värisee musiikista, enkö näkisi hänen rakkauttansa kaikkeen kauniiseen ja hänen yksinäisyytensä ja sydämennälkänsä tuskia? Täytyykö teidän kahden rakastaa häntä kaikella rakkaudella mitä on olemassa ja enkö minä voi antaa hänelle mitään? Isäni ei ole koskaan kohtuuton. Hän ei vaadi, että minä en saa rakastaa Frecklesiä tai etten saa sanoa sitä hänelle, jos sen sanominen voi pelastaa hänet."

Hän pujahti McLeanin ohitse Frecklesin huoneeseen, sulki oven ja väänsi sen lukkoon.

FRECKLES HYLKÄÄ RAKKAUDEN, KUN EI TIEDÄ SYNTYPERÄÄNSÄ KUNNIALLISEKSI, JA KEIJU LÄHTEE SITÄ TUTKIMAAN.

Freckles makasi laakealla patjalla, ruumis liikkumattomana kipsisiteissä, poikkinainen käsivarsi tavallisuuden mukaan piilossa. Hänen katseensa kiintyi heti ahneesti keijun kasvoihin. Kevein askelin tämä astui hänen luoksensa ja äärettömän hellänä kumartui hänen puoleensa, mutta samassa hänen sydäntänsä kouristi pojan ulkomuodossa tapahtunut muutos. Freckles näytti niin heikolta, kaihoiselta, lopen toivottomalta ja yksinäiseltä. Tyttö saattoi nähdä, että yö oli ollut pelkkää kauhua.

Ensi kertaa hän yritti kuvitella olevansa Frecklesin sijassa. Miltä tuntuisi, jos ei olisi vanhempia, ei kotia, ei nimeä? Ei edes nimeä! Se oli pahinta kaikista. Se merkitsisi, että oli eksynyt, eksynyt kerrassaan ja toivoa vailla. Tyttö tarttui humisevaan päähänsä ja horjahti, koettaessaan syventyä tähän kuvitelmaan. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen, pujotti käsivartensa päänalusen alle ja painoi huulensa hänen otsalleen. Ruhjoutunut hymyili heikosti, mutta hänen kaihoinen ilmeensä näytti sitä vihlovammalta. Se viilsi tytön sydänjuuria myöten.

"Rakas Freckles", sanoi hän, "teidän silmissänne on tänä aamuna kokonainen kertomus. Kertokaapa se minulle."

"Keijukaiseni", pyysi hän, "olkaa jalomielinen! Ajatelkaa minua hieman. Minun on niin koti-ikävä, olen niin uupunut, rakas keiju; päästäkää minut lupauksestani. Antakaa minun mennä."

"Miksi niin, Freckles?" sopersi tyttö. "Te ette tiedä, mitä pyydätte. Antaako teidän mennä! En voi. Minä rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta, Freckles. Minusta te olette paras ihminen mitä koskaan olen tuntenut. Minä olen jo suunnitellut meidän molempien elämää. Minä tahdon, että te saatte opiskella ja syventyä kaikkeen mitä laulun alalla voi oppia, heti kun jälleen olette terve. Silloin kun olette saanut lisää oppia, olen minäkin päässyt opistosta, ja sitten minä haluan" — hän empi hetkisen — "minä haluan teistä todellista ritariani, Freckles, ja että sanotte minulle pitävänne minusta — hiukan. Minä olen ensi hetkestä asti ajatellut teitä lemmitykseni. Minä en voi luopua teistä, paitsi jos ette pidä minusta. Mutta te pidätte minusta — hieman ainakin — eikö niin, Freckles?"

Freckles lepäsi siinä hurstia valkeampana, silmät naulattuina kattoon ja hengityksen sihistessä kuivien huulten lomitse. Tyttö odotti tuokion verran hänen vastaustansa, ja kun ei mitään kuulunut, painoi hän punastuvat kasvonsa hänen vierelleen päänaluselle ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Freckles, minä… minä koetan kosia teitä. Voi, ettekö voi auttaa minua vähäisen? Se on kauhean vaikeata yksin. Minä en tiedä, kuinka sen oikeastaan sanoisin, mutta minä rakastan teitä, Freckles. Minun täytyy saada teidät, ja nyt kai minun on… minun on paras suudella teitä."

Hän nosti punastuneet kasvonsa ja urheasti painoi kuumeiset, värähtelevät huulensa Frecklesin huulille. Kuin apilantuoksu tunkeutui hänen hengityksensä nuorukaisen sieraimiin, ja kutrit koskettivat hänen kasvojaan. Sitten tyttö katsoi häntä moittivasti silmiin.

"Freckles", läähätti hän, "Freckles! Enpä luullut, että te voisitte olla ilkeä."

"Niin", vastasi tyttö. "Oikein häijy. Kun joku teitä suutelee, niin jos teissä on rahtuakaan sääliä, pitäisi teidän vastata suudelmaan, edes hieman. Nytpä koetan uudelleen, mutta tahdon myös, että pikkusen autatte minua. Te ette kai ole niin sairas, ettette voisi vähän auttaa", rukoili hän.

Frecklesin jäntevä käsi puristui peitteellä nyrkkiin. Hänen leukansa viittasi kattoon päin, ja pää heittelehti edestakaisin.

"Freckles!" vaikeroi hän kauhuissaan. "Freckles! Erehdynkö minä? Ettekö te haluakaan minua?"

"Odottakaahan vähän, keiju!" läähätti hän viimein. "Antakaa minulle hieman aikaa!"

Tyttö malttoi mielensä ja nousi seisaalle. Hän kostutti Frecklesin kasvoja, silitti tukkaa ja antoi juotavaa. Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iankaikkisuus, ennenkuin nuorukainen kääntyi häneen päin. Heti hän polvistui uudelleen, vei Frecklesin käden rinnalleen ja nojasi siihen poskensa.

"Jos voin", sanoi toinen tuskaisesti. "Tätä vain tarkoitan. Te olette kuin enkeli ja minä maankiertäjä. Teillä on terve ruumis, ja te olette kaunein kaikista. Teillä on kaikkea mitä rakkaus, hellä kasvatus ja raha voivat antaa. Minulla on niin paljon tyhjääkin vähemmän etten luule itselläni koskaan olleen edes syntymisen oikeutta. Se on varma asia: ei kukaan ole tahtonut tietää minusta perästäpäin eikä luonnollisesti ennenkään. Jonkun olisi pitänyt kertoa se teille jo aikoja sitten."

"Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin olen sen tiennyt jo hyvän aikaa", vastasi tyttö lujalla äänellä. "Herra McLean kertoi sen isälleni ja hän minulle. Siitä minä rakastan teitä vain sitä enemmän ja tahdon korvata kaikki mitä olette kaivannut."

"Sitten en teitä ymmärrä", sanoi Freckles hämmentyneenä. "Ettekö voi käsittää, että jos te suostuisitte ja teidän isänne tulisi tarjoamaan teitä minulle, minä en voisi kajota edes kengänrihmoihinne rakkaudessa — minä, jonka omaiset ottivat minut vimmastuneina vastaan, leikkasivat poikki toisen käteni ja työnsivät minut ulos pakkaseen kuolemaan. Minulla ei ole nimeä juuri yhtä paljon siksi, ettei minulla ole oikeutta mihinkään, kuin siksi, etten sitä tunne. Kun olin pieni, päätin etsiä isääni ja äitiäni vanhemmaksi tultuani. Nyt tiedän, että äitini heitti minut luotaan ja isäni oli kukaties varas ja varmasti valehtelija. Te olette säälinyt kärsimyksiäni ja valvonut vuoteeni ääressä, ja siinä ovat ajatuksenne menneet sekaisin, rakas keiju; siksi minun tulee ajatella teidänkin puolestanne. Jos voisittekin unohtaa silvotun käteni, ja sen paikan, jossa olen kasvanut, ja että minulla ei ole mitään nimeä teille annettavana, ja jos kuitenkin tahtoisitte ottaa minut sellaisena kuin olen, saattaisivat jonakuna päivänä sellaiset ihmiset, jollaisia minun omaisteni täytyy olla, tuppautua teitä vaivaamaan. Minun oli tapana rukoilla joka ilta ja aamu ja monta kertaa päivälläkin että saisin nähdä äitini. Nyt rukoilen vain pian kuollakseni ja ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä häntä. Se ei ole mitenkään mahdollista, keiju. Se on vain hurja haave teidän suloisessa päässänne. Voi, armahtakaa minua, suudelkaa vielä kerran ja antakaa minun kuolla!"

"En millään ehdolla!" huudahti tyttö. "En milloinkaan, jos siinä ovat kaikki syynne. Juuri omassa päässänne on hurja haave, mutta minä voin kyllä käsittää, kuinka se on syntynyt. Kun olette ollut teljettynä kunnalliskotiin suurimman osan elämästänne ja nähnyt joka päivä lapsia, jotka olivat vanhempiensa laiminlyömiä ja hylkäämiä, niin aloitte uskoa, että omat vanhempanne tekivät samalla muotoa; ja kuitenkin on monta muuta parempaa mahdollisuutta. Tuhansia nuoria pariskuntia tulee tähän maahan perustaen perheen, eikä heillä ole mitään sukulaisia täällä. Chicago on suuri, häijy kaupunki, ja aika ihmisetkin voivat täällä kadota jäljettömiin monin tavoin, ja kuinka silloin voisi löytää niitä, joiden haltuun heidän pikku lapsensa on uskottu? Samalla hetkellä, kun isäni kertoi minulle miltä asia teistä näytti, aloin sitä miettiä, ja minä olen tullut siihen tulokseen, että olette kerrassaan väärässä. Minulla oli aikomus pyytää isääni tai Lintunaista puhumaan teille siitä, ennenkuin lähtisitte opiskelemaan, mutta asiain näin ollen lienee parasta, että teen sen itse. Kaikki on minulle niin selvää. Jospa saisin teidätkin ymmärtämään!"

"Nyt olen keksinyt!" huudahti hän. "Voi, rakkaani! Minä voin tehdä sen niin selväksi! Freckles, voitteko kuvitella näkevänne Limberlostia kiertävän polun? No, kun seurasimme sitä, niin tiedätte, että siellä oli kohtia, missä ilkeitä, piikkisiä ohdakkeita kasvoi tien poikki, ja te kuljitte edellä ja sauvallanne painoitte ne syrjään, jotta ne eivät repisi vaatteitani. Toisin kohdin taas oli isoja kiiltäviä lätäköitä, missä kasvoi viehättäviä lumivalkoisia liljoja, ja te kahlasitte poimimaan niitä minulle. Oi, rakas ystävä, ettekö näe? Niinhän asia on! Mihin vain tuuli kuljetti ohdakkeenhaivenia, siihen nousi uusia ohdakkeita piikkeineen; ja missä noita liljan siemeniä varisi liejuun, siinä kukki puhtaanvalkoisia uusia liljoja. Mutta ei koskaan, Freckles, ei Limberlostissa eikä muualla maailmassa ole koskaan ollut paikkaa, missä ohdake olisi lennellyt ilmassa ja kasvanut liljankukaksi. Ohdakkeet kasvavat ohdakkeista, ja liljat toisista liljoista. Rakas Freckles, ajatelkaa sitä. Teidän täytyy käsittää. Te olette lilja, kauttaaltaan. Te ette koskaan olisi voinut kasvaa ohdakepensaasta.

"Mistä te saitte miehuuden lähteä Limberlostiin, sen kauhuja uhmaamaan? Te peritte miehuuden kelpo isän verestä, rakas ystävä. Mistä te saitte sen uljuuden, joka yllytti teitä yli kokonaisen vuoden jatkamaan tointa, vaikka harvat miehet olisivat ensinkään ottaneet sitä vastaan? Te saitte sen uljaalta äidiltä, se on varmaa. Te kävitte toiskätisenä ahdistamaan miestä, joka oli melkein kahta vertaa isompi, ja taistelitte kuin paholainen, vain sen luulottelun takia, että saattaisitte olla petollinen ja epärehellinen. Olisiko teidän isänne tai äitinne voinut olla valheellinen? Tässä te nyt makaatte kuolemaisillanne rakkauden kaipuuseen. Mistä teihin on tullut sellainen rakastamisen lahja? Sitä ette ole perinyt kovettuneilta, sydämettömiltä olennoilta, jotka voivat silpoa teidät ja tahallaan jättää kuolemaan, se on varma asia. Te kerroitte kerran pelastaneenne ison härkäsammakkonne kalkkarokäärmeeltä. Tiedätte vallan hyvin sen tehdessänne antautuneenne hirveään vaaraan. Ja kumminkin tahdotte vuosikausia kiduttaa itseänne sillä ajatuksella, että kenties oma äitinne on katkaissut tuon käden. Hävetkää toki, Freckles! Teidän äitinnekö olisi tehnyt näin…"

Tyttö veti peitettä syrjään, kääri hihan auki ja painoi huulensa arpeutuneelle tyngälle.

"Freckles! Herätkää!" huudahti hän melkein ravistaen nuorukaista. "Tulkaa tajuihinne! Olkaa ajatteleva, järkevä mies! Te olette hautonut liian paljon surua ja ollut koko ikänne liian paljon yksin. Kaikki on minulle niin selvää kuin päivä. Teidän täytyy se käsittää! Kaikki periytyy tässä maailmassa. Te olette epäilemättä vanhempienne kaltainen, ja empimättä minä menen takuuseen heidän puolestaan.

"Ja jos todisteita kaivataan lisää, niin tässä on: Herra McLean sanoo, että teiltä ei kertaakaan ole puuttunut säädyllisyyttä ja kohteliaisuutta. Hän sanoo, että te olette täydellisin herrasmies mitä hän milloinkaan on tuntenut, ja hän on matkustanut halki maailman. Mistä se johtuu, Freckles? Ei kukaan siellä kunnalliskodissa opettanut sitä teille. Sadoillekaan miehille ei sitä saisi opetetuksi edes säädyllisyyskoulussa, niin että sen täytyy olla teissä vaistomaista. Ja jos niin on laita, merkitsee se, että se on teissä synnynnäistä ja suoranaista perua suvusta, joka on ollut sivistynyttä väkeä kautta vuosisatojen eikä voinut muuta olla.

"Entä sitten laulutaitonne! En luule kellään kuolevaisella olleen kauniimpaa ääntä kuin teillä, ja vaikka se ei todista mitään, on olemassa jotakin muuta, mikä todistaa. Se pieni opetus, mitä saitte kuoronjohtajalta, ei voi selittää sitä ihmeteltävää ilmeikkäisyyttä ja helppoutta, joka teillä on laulussanne. Teillä on suvussanne joku erinomaisen etevä laulaja; niin me kaikki uskomme, Freckles."

"Miksi isäni alinomaa puhuu hienosta käsityskyvystänne ja kunniantunnostanne? Siksi, että te olette sellainen mies. Miksi Lintunainen jättää rakkaat puuhansa ja tulee hänkin tänne auttaakseen teitä hoitamaan? Siksi, että hän rakastaa teitä. Minä en ole koskaan kuullut hänen hukkaavan aikaa kenenkään muun vuoksi. Ja miksi herra McLean heittää kaikki tärkeät asiansa palkattujen miesten huostaan ja itse valvoo teidän tilaanne? Ja miksi hän joka päivä keksii aiheita kuluttaakseen rahaa teidän puolestanne? Isäni sanoo, että McLean on ilmetty skotlantilainen, kun pitäisi hellittää kukkaron nauhoja. Hän on itsepintainen liikemies, mutta ei säästä, kun te sen hänen mielestään ansaitsette. Te ansaitsette kaikki, mitä voimme tehdä, ja enemmänkin, rakas ystävä. Kuunteletteko minua? Voi, ettekö ymmärrä? Ettekö sitä usko?"

"Voi, voi, keijukaiseni!" sammalsi Freckles hämmentyneenä.
"Tosissanneko sitä tarkoitatte? Voisiko se olla totta?"

"Mutta te ette voi sitä todistaa", valitti Freckles. "Se ei anna minulle nimeä eikä mainettani."

"Freckles", sanoi tyttö ankarasti, "te olette kohtuuton! Minähän todistin joka sanani. Kaikkihan sitä todistaa. Kuulkaahan nyt! Jos tietäisitte varmasti, että voisin antaa teille nimen ja maineen, ja todistaisin teille, että äitinne rakasti teitä, rupeisitteko silloin hengittämään täydellä voimalla ja pitämään kiinni elämästä ja voimaan hyvin?"

"Jos sen tietäisin, keiju", puhui hän juhlallisesti, "niin ette voisi tappaa minua, vaikka kaataisitte Limberlostin isoimman puun minut ruhjomaan".

"Ryhtykää sitten oikein työhön", sanoi tyttö, "ja ennen iltaa minä todistan teille ainakin yhden asian. Minä voin helposti näyttää teille, kuinka suuresti äitinne teitä rakasti. Siitä tulee ensi askel, ja loppu seuraa kyllä perästä. Jos isäni ja herra McLean ovat niin kärkkäät kuluttamaan rahaa, niin annanpa heille siihen tilaisuuden. Muuten en voi käsittää, kuinka emme älynneet, mikä tunne teissä oli, ja ryhtyneet toimiin jo viikkoja sitten. Me olemme olleet kamalan itsekkäitä. Meidän on kaikkien ollut niin mukava olla, ettemme koskaan pysähtyneet ajattelemaan, mitä muut ihmiset kärsivät silmäimme edessä. Ei kukaan meistä ole sitä käsittänyt. Minä palkkaan Chicagon sukkelimman etsivän, ja sitten käymme yhdessä työhön. Eihän se ole mitään siihen verraten, mistä ihmiset ottavat selon. Me käymme siihen käsiksi kynsin hampain ja näytämme teille yhtä ja toista."

"Äitini, äitini!" huuteli hän kummissaan. "Sanoitteko, että voisitte saada selville jo tänä päivänä, rakastiko äitini minua? Kuinka? Voi, keiju! Millään muulla ei ole väliä, kunhan vain ei äitini ole sitä tehnyt!"

"Maatkaa siis levollisena", sanoi tyttö luottavaisesti. "Äitinne ei ole sitä tehnyt. Teidän kaltaistenne poikien äidit eivät semmoista tee. Minä ryhdyn asiaan heti paikalla ja todistan sen teille. Ensi työksi menemme siihen kotiin, missä olitte, jotta saamme sieltä ne pikku vaatteet, jotka teillä oli yllänne sinä iltana, kun teidät sinne jätettiin. Minä tiedän, että heidän pitää huolellisesti niitä säilyttää. Niistä saamme selville melkein kaikki, mitä teidän äidistänne voi tietää. Oletteko milloinkaan niitä nähnyt, Freckles?"

"Ehkä ne kerran olivat olleet valkeat. Nyt ne ovat vanhuuttaan aivan keltaiset ja veripilkuista ruskeat", vastasi poika, ja äänessä kuului entinen katkeruus. "Niistä ette saa mitään selville, keiju."

"Kyllä saan", vakuutti tyttö tosissaan. "Minä voin laadusta nähdä millaista tavaraa äitinne kannatti ostaa. Kuosista voin nähdä, oliko hänellä hyvä aisti. Siitä huolesta, mikä niiden valmistamiseen on pantu, minä voin nähdä, kuinka suuresti hän teitä rakasti."

"Se on helppoa", vastasi tyttö. "Luulin teidän sen verran ymmärtäneen. Ihmiset, joilla on hiukankin varoja, ostavat aina valkeata vaatetta pienokaisilleen — liinaa ja pitsejä ja kauneinta mitä saatavissa on. Lähellä meitä asuu nuori rouva, joka paloitteli morsiuspukunsa saadakseen vauvalleen sievän puvun. Äidit, jotka ilomielin odottavat lastaan, eivät osta mitään arkipäiväisiä valmiita vaatteita eivätkä neulo niitä vanhalla ompelukoneella, vaan ompelevat omin käsin, panevat hienot palteet ja laskokset ja lisäksi pitsit ja nauhat. He istuvat pitkin päivää ompelemassa pieniä tasaisia pistoja, jokaisen yhtä huolekkaasti. Heidän silmänsä loistavat ja kasvonsa hohtavat. Milloin heidän on pakko lopettaa tehdäkseen jotakin muuta, näyttävät he surullisilta ja panevat työnsä hyvin hellävaroen kokoon. Teidän äidistänne ei tarvitsekaan paljon muuta tietää kuin mitä nuo vaatteet voivat kertoa. Minä voin ihan nähdä hänen neulovan niitä hienoja pistoja ja hymyilevän siitä ilosta, että hän saa teidät. Freckles, lyön vetoa vaikka kokonaisesta dollarista, että nuo teidän pikku vaatteenne ovat käsin neulotut kaikkein tasaisimmin pistoin."

Uusi valo syttyi Frecklesin silmiin. Heikko puna kohosi hänen kasvoihinsa, ja uusi voima tuntui sormissakin, jotka puristivat tytön kättä.

"Suoraa päätä", vastasi tyttö. "En viivyttele hetkeäkään, vaan riennän minkä kerkiän."

Hän tasoitteli potilaan päänalusta, korjasi peitettä, katsoi häntä vakavasti silmiin ja poistui huoneesta tyynesti. Oven ulkopuolella odottivat häntä McLean ja lääkäri uteliaina. McLean tarttui hänen olkapäihinsä.

"Minusta tuntuu", sanoi tyttö, "että mitä Freckles sanoi, se juuri oli paikallaan".

"Hän näytti osaavan sanoa yhtä ja toista", selitti tyttö. "Teitä liikuttanee kai tällä hetkellä enimmin se seikka, että jos isäni tarjoaisi minua hänelle, hän ei minusta huolisi."

"Eikä kukaan tiedä sen syytä paremmin kuin minä", mutisi McLean. "Joka päivä saan kummakseni nähdä hänessä jonkin uuden piirteen hienotunteisuutta."

Hän tarttui lääkäriin niin lujasti, että melkein nosti hänet koholle lattiasta.

"Pelastakaa hänet!" komensi hän. "Pelastakaa hänet!" rukoili hän. "Hän on liian hieno uhrattavaksi."

"Hänen pelastuksensa on tässä", virkkoi lääkäri silitellen tytön kullanhohtoisia suortuvia, "ja minä voin hänen kasvoistansa lukea, että hän tietää, miten on meneteltävä. Ei tarvitse huolehtia pojan puolesta. Kyllä tämä tyttö hänet pelastaa."

"Olen tullut", sanoi hän lastenkodin johtajattarelle, "kysymään, sallitteko minun tutkia taikka vielä paremmin ottaa mukaani ne pikku vaatteet, jotka eräällä pojalla oli yllään silloin kun hänet tänne jätettiin. Hän pääsi täältä pois viime syksynä, ja te annoitte hänelle nimen Freckles."

"Kyllä näyttäisin niitä mielelläni", vastasi hän viimein, "mutta asia on niin, että meillä ei niitä ole. Toivon, ettei ole sattunut mitään erehdystä. Minä uskoin täydellisesti ja samoin ylijohtajakin. Me annoimme ne tavarat hänen sukulaisillensa eilen. Kuka te olette ja mitä te niistä tahdotte?"

"Mitään erehdystä ei ole voinut sattua", jatkoi rouva jälleen nähdessään tytön säälittävän hädän. "Freckles oli täällä, kun minä tulin toimeeni kymmenen vuotta takaperin. Eiliset henkilöt voivat täydellisesti todistaa, että poika kuului heille. He olivat seuranneet hänen jälkiään Illinoisiin saakka, mistä hän karkasi viime syksynä, mutta sieltä ei saatu mitään vihiä. Minua surettaa, että näytätte niin kauhean pettyneeltä, mutta kyllä asia on oikealla tolalla. Mies on hänen setänsä ja niin samannäköinen kuin suinkin. Hän oli ihan suunniltaan epätoivosta, kun täytyi palata ilman poikaa. Jos te tiedätte, missä Freckles on, antaisivat he hyvän palkkion siitä ilmoituksesta."

"He ovat iiriläisiä", vastasi rouva. "He ovat oleskelleet Chicagossa ja muualla maassa kolme viime kuukautta hakien häntä kaikkialta. Nyt he ovat luopuneet toivosta ja aikovat tänään lähteä kotimaahan. He…"

"Jättivätkö he tänne osoitettaan? Mistä voisin tavata heitä?" keskeytti tyttö.

"He jättivät kortin, ja aamulehdessä on sen miehen kuva ja paljon puhetta heistä. He ovat julkaisseet monta kuulutusta kaupungin lehdissä. Kuinka ette ole nähnyt yhtään niistä?"

"Me emme lue Chicagon lehtiä", selitti keiju. "Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle se kortti. He voivat päästä minulta karkuun. Minun täytyy suoraan sanoen siepata heidät kiinni."

"Heidän osoitteensa on tässä", sanoi hän. "Sekä Chicagossa että Irlannin osoite. He kirjoittivat ne täydellisesti, minun oli määrä sähköttää heti, jos saisin vähäisintäkään vihiä hänestä. Jos he ovat lähteneet kaupungista, voitte pysäyttää heidät New Yorkissa. Te voitte varmasti tavoittaa heidät, ennenkuin he lähtevät merimatkalle, jos pidätte kiirettä."

Rouva pisti erään sanomalehden tytön käteen, kun tämä ryntäsi ulos kadulle.

Tyttö vilkaisi korttiin. Chicagon osoite oli Auditorium, huone n:o 11.
Hän laski kätensä ajurin käsivarrelle ja katsoi miestä silmiin.

"Tahdotteko ajaa niin vinhaan kuin suinkin voitte joutumatta poliisin käsiin? Minä maksan hyvin. Minun täytyy saada kiinni eräitä henkilöitä."

Sitten hän hymyili miehelle. Sairaala, lastenkoti ja hotelli Auditorium tuntuivat eriskummaiselta yhdistelmältä ajajasta, mutta tytön hymy oli vastustamaton.

"Minä vien teidät sinne niin nopeasti kuin parihevosilla suinkin pääsee", sanoi hän ripeästi.

Paiskaten vaununoven lukkoon hän hyppäsi istuimelleen ja antoi hevosille läimäyksen, niin että tyttö keikahti paikaltaan.

Hän puristi käsissään korttia ja sanomalehteä ja luki osoitteet mikäli keikkuvissa, töykkivissä vaunuissa voi.

"O'More", toisti hän. "Näyttää hyvin sopivan Frecklesille. Lieneekö se hänen nimensä? Asunto yksitoista merkitsee rikkautta. Auditoriumin asuinhuoneustot ovat kalliita." Sitten hän käänsi korttia ja luki toiselta puolelta: loordi Maxwell O'More, parlamentinjäsen, Killvany Place, Claren kreivikunta, Irlanti.

Tyttö pysytteli istuimen reunalla ja ponnisti jaloillaan vastapäiseen penkkiin, kun vaunut hytkähtäen kääntyivät kadunkulmissa ja toisten ajopelien ohitse. Konemaisesti hän hypisteli loordin käyntikorttia ja tuijotti suoraan eteensä. Sitten hän vetäisi syvään henkeä ja uudelleen luki kortin osoitteen.

"Loordi!" huokasi hän murheellisena. "Loordi! Taisinpa polttaa sormeni! Lupasin löytää Frecklesille joitakin säädyllisiä sukulaisia, joista hän voisi olla ylpeä, mutta nyt ei liene muuta mahdollisuutta kuin että hän lopultakin saa hävetä heitä. Jopa kävi nolosti!"

"Tämä ei käy laatuun", sanoi hän päättäväisesti kuivaten silmänsä ja nieli hermostuneet nyyhkytykset kurkusta alas. "Minun täytyy lukea tämä sanomalehti, ennenkuin kohtaan loordi O'Moren."

Hän räpytteli silmiään ja siten ajettuaan kyyneleet karkuun levitti lehden polvilleen ja luki: "Kolme kuukautta turhaan ponnisteltuaan heittää loordi O'More kadonneen veljenpoikansa etsiskelyn sikseen ja lähtee tänään Chicagosta kotiinsa Irlantiin."

Hän luki edelleen ja käsitti joka sanan. Näköisyys vahvisti asian. Sehän oli ilmetty Freckles, vanhempi vain ja hienosti puettu. Tässä ei ollut epäilemisen mahdollisuutta.

"No niin, minun täytyy saada teidät käsiini, jos suinkin mahdollista", mutisi tyttö. "Mutta jos olette vain nimellisesti loordi, niin Frecklesiä ette saa, se on varmaa. Te ette ole hänen isänsä, ja hän on kahdenkymmenen vanha. Tai jos laki antaakin hänet teille yhdeksi vuodeksi, ette voi häntä turmella, kun siihen ei kukaan muukaan pystynyt, ja", lisäsi hän loistavin silmin, "hän tekee teille varmaankin aika paljon hyvää. Sekä Frecklesin että minun täytyy opiskella vielä vuosikausia, ja teidän piti kai tulla hänen pelastuksekseen. Ehkä kaikki käy parhain päin. Ainakaan en usko, että te voitte viedä häntä pois, jos minä sanon ei."

Siepaten sanomalehden haltuunsa hän riensi ovenvartijan luo ja näytti loordi O'Moren korttia.

Hämmästynyt ovenvartija peräytyi hieman, törmäsi juoksupoikaan ja salavihkaa potkaisi tätä, joka oli siihen osunut tielle.

"Hyvä juttu", sanoi tyttö ottaen kortin takaisin. "Luulin, että hän ehkä oli jo mennyt. Haluan tavata häntä."

"Saata mylady hissiin ja loordi O'Moren huoneisiin", käski hän kumartaen entistä syvempään.

"En ole varma siitä", tuumi hän hissin kiidättäessä häntä ylöspäin, "iiriläisetkö vai englantilaiset sanovat: kiitos vain, mutta ovenvartija ei kai ole kumpaakaan; ja joka tapauksessa minun piti sanoa jotakin vastapainoksi, kun olin niin typerä, että sanoin: hyvä juttu!"

Juoksupojan koputuksesta ovi aukeni, ja liveripukuinen palvelija työnsi korttitarjottimen tytön eteen. Oven avaaminen sai aikaan ilmavirran, joka heilautti syrjään uudinta; viereisessä huoneessa loikoi isossa nojatuolissa sanomalehti käsissään mies, joka epäilemättä oli Frecklesin sukua.

Kylmäverisesti tyttö pudotti loordi O'Moren kortin tarjottimelle, astui palvelijan ohitse ja seisoi loordin edessä.

Loordi ei virkkanut mitään. Laiskasti hän silmäsi tyttöä kiireestä kantapäähän huvitetun uteliaana, kunnes puna tytön poskilla kävi syvemmäksi ja veri hänen suonissaan alkoi juosta kuumana.

Keiju suutahti. Keskellä miltei täydellistä vapautta, jossa hän oli saanut elämänsä viettää, häntä oli niin hellävaroen pidelty, että nuo sanat ja katseet melkein tuntuivat hänestä loukkaukselta. Hän kohotti päätänsä ylpeästi.

"Minä en ole teidän tyttösenne", sanoi hän hitaasti ja painokkaasti. "Te ette minun hyväkseni voi tehdä niin mitään. Minä tulin tänne katsomaan, voisinko minä tehdä jotakin hyvin suurta teidän hyväksenne; mutta jos en teistä pidä, niin jätän sikseen."

Silloin loordi O'More tuijotti tyttöön. Äkkiä hän purskahti raikuvaan nauruun. Muuttamatta ilmettä tai asentoa tyttö seisoi hänen edessään jäykästi katsoen häneen.

Kuului silkin kahinaa, ja kaunis nainen, jolla oli posket punaiset kuin mansikka, tumma tukka ja silmät puhtainta Irlannin sineä, astui loordi O'Moren rinnalle ja tarttuen hänen käsivarteensa ravisti sitä kärsimättömästi.

"Terence! Oletko järjiltäsi?" huudahti hän. "Etkö ymmärtänyt, mitä lapsi sanoi? Katsohan häntä silmiin! Kuule, mitä hän haluaa!"

Loordi O'More aukaisi silmänsä suuriksi ja kohousi suoraksi. Hän katsoi tyttöä tarkkaavaisesti kasvoihin ja huomasi ne niin miellyttäviksi, että hänen oli vaikea noudattaa jälkimmäistä määräystä. Hän nousi heti seisaalle.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Asian laita on näet niin, että olen lähdössä Chicagosta perin pettyneenä. Ja siksi olen katkera ja häikäilemätön. Luulin teidänkin olevan niitä kummallisia, turhanpäiväisiä olentoja, joita alinomaa on kimpussani, ja siksi olin niin huolimaton. Antakaa anteeksi ja kertokaa, miksi olette tullut."

"Sen teen, jos teistä pidän", vastasi tyttö itsepintaisesti. "Muutoin en välitä."

"Minähän aloitin aivan väärin enkä nyt tiedä, kuinka saisin teidät pitämään itsestäni", sanoi loordi vilpittömän katuvasti.

Tyttö heltyi tästä äänensävystä. Loordilla oli vieno, pehmeä, tasaisesti juokseva iiriläinen puhetapa, ja vaikka hänen kielenkäyttönsä oli täysin puhdasta, oli se niin pyöristeltyä ja lauseet niin sorvattuja, että olisi luullut kuulevansa toisen Frecklesin puhetta. Mutta asiahan oli mitä tärkeintä laatua, ja tytön täytyi saada varmuus; siksi hän katsoikin kaunista rouvaa silmiin ja kysyi:

"Hyvä", virkkoi tyttö asiallisella äänensävyllä. "Lintunainen sanoo, ettei kukaan tunne miehen suuruutta tahi pienuutta niin hyvin kuin hänen vaimonsa. Mitä te hänestä ajattelette, se minun mielestäni ratkaisee asian. Pidättekö hänestä?"

Kysymys tehtiin niin vakavasti, että se otettiin yhtä totiselta kannalta. Tumma pää painui hyväilevästi loordi O'Moren hihaan.

"Enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa", sanoi lady O'More ripeästi.

"Vai niin, mutta onko teillä ketään, josta voisitte pitää enemmän, jollei hän olisi oikein hyvä?" tiukkasi hän.

"Minulla on hänen kolme poikaansa ja kaksi pientä tytärtään, isä, äiti ja joukko veljiä ja sisaria", kuului taas kerkeä vastaus.

"Minä rakastan häntä niin suuresti, että luopuisin kaikista noista toisista ilman kyyneliä, jos sillä tavoin voisin pelastaa hänet", selitti loordi O'Moren puoliso.

"Sitä hän ei koskaan, ei koskaan voisi tehdä", sanoi hän. "Mutta tavattoman paljon se puhuu teidän hyväksenne, että hän luulee voivansa niin tehdä. No, ehkä nyt sanon, miksi olen tullut."

"Monet hyvät toverit sekä Irlannissa että mantereella käyttävät minusta sitä nimitystä vielä nytkin", vastasi loordi.

"Minä olin siitä varma", sanoi hän herttaisesti. "Niin mekin häntä nimitämme, ja hän on niin teidän näköisenne, että epäilen, tokko kukaan kolmesta pojastanne vie hänestä voiton. Mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta. Minusta te ette ole kovastikaan jouduttanut tuloanne."

Loordi tarttui tytön ranteeseen, ja hänen puolisonsa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Malttakaa, tyttö!" sanoi miehen ääni käheänä. "Älkää antako minun uskoa tuovanne pojasta sanomia tällä viime hetkellä, ellette ole varma."

"Kyllä se asia on kunnossa", vastasi tyttö. "Hän on meidän huostassamme, eikä erehdys ole mahdollinen. Vaikken olisi mennyt lastenkotiin hakemaan hänen pikku vaatteitaan enkä kuullut teistä ja ajanut teitä takaa, vaan olisin kohdannut teidät kadulla tai missä muualla hyvänsä, niin olisin pysäyttänyt teidät ja kysynyt, kuka te olette, juuri sen takia, että te olette niin hänen näköisensä. Asia on siis selvä. Minä voin ilmoittaa teille, missä Freckles on; mutta ansaitsetteko sitä tietoa, se on toinen asia."

Loordi ei kuunnellut häntä. Hän vaipui tuoliinsa, peitti kasvonsa ja purskahti nyyhkytyksiin, jotka puistattavat ja tärisyttävät vahvaakin miestä. Kyyneliä vuodattaen kumartui lady hänen puoleensa.

"Hm! Tuo näyttää perin lupaavalta Frecklesille", tuumi tyttö. "Monta asiaa voi selittää, ja ehkä he osaavat selittää tämänkin." He selittivät sen niin täydellisesti, että tyttö jo muutaman minuutin kuluttua oli hoputtamassa loordi ja lady O'Morea lähtemään sairashuoneelle.

"Te sanoitte, että Frecklesin vanha hoitajatar heti tunsi hänen äitinsä kuvan", sanoi hän. "Minä haluan sen kuvan ja pikku vaatteiden mytyn."

Muotokuva oli pienoiskokoinen, maalattu norsunluulle, himmeissä kultakehyksissä, ja kasvot, jotka niistä katselivat, olivat erinomaisen kauniit ja suloiset. Tuuheitten, tummien kiharain keskeltä näkyivät hienopiirteiset, suurisilmäiset kasvot. Yläosassa ei ollut piirtoakaan Frecklesistä, mutta hymyyn kaartuvat huulet olivat nuorukaisen omat. Tyttö tuijotti kuvaan silmää räpäyttämättä. Huokaisten hän sitten laski sen kädestään, ja kurotti molemmat käsivartensa loordi O'Moren kaulaan.

"Tämä pelastaa Frecklesin hengen ja takaa hänen onnensa", lausui hän varmasti. "Kiitoksia, oi kiitoksia siitä, että tulitte."

Hän suuteli ja syleili loordia ja sitten ladya. Avattuaan mytyn, jossa oli kellastuneita liinavaatteita, hän loi silmäyksen kudontaan ja tekotapaan. Sitten hän keräsi kaikki haltuunsa ja lähti heidän edellään vaunujen luo.

Saatettuaan loordi ja lady O'Moren sairaalan vastaanottohuoneeseen hän sanoi McLeanille: "Olkaa niin hyvä, soittakaa isälleni ja pyytäkää häntä tulemaan ensi junalla."

"Nämä ovat Frecklesin sukulaisia", sanoi hän Lintunaiselle. "Voitte tutustua toisiinne; minä lähden hänen luokseen."

FRECKLES SAA ESIKOISOIKEUTENSA, JA KEIJU MENETTÄÄ SYDÄMENSÄ.

Hoitajatar lähti huoneesta ääneti, kun tyttö saapui sinne yhä kantaen sylissään vaatemyttyä ja kuvaa. Kun he olivat yksin, meni hän Frecklesin vuoteen luo ja näki, että ratkaiseva käänne oli käsissä.

Hyvät uutiset, joita hänellä oli kerrottavana, tulivat potilaan pelastukseksi, sillä vaikka raskas kipsiside piti tämän ruumista liikkumattomana, oli kuitenkin pää koholla patjasta. Molemmat käsivartensa Freckles ojensi tyttöä kohti. Hänen huulensa ja poskensa hehkuivat punaisina, ja silmissä liekehti kiihtymys.

"Keiju", läähätti hän. "Saitteko ne? Ovatko ne valkoiset? Onko niissä pieniä pistoja? Voi, keiju, rakastiko äitini minua?"

Sanat tuntuivat ryöppynä tulvaavan hänen kuumilta huuliltaan. Tyttö laski mytyn vuoteelle ja muotokuvan, kuvapuoli alaspäin, hänen polvilleen. Hellästi hän painoi nuorukaisen pään takaisin patjalle ja tarttui lujasti hänen käsivarsiinsa.

"Kyllä, rakas ystävä", sanoi hän vakuuttavasti. "Valkeampia pikku vaatteita ei ole koskaan ollut. En ikinä ole nähnyt niin somia, kauniita pikku pistoja, ja mitä rakkauteen tulee, ei yksikään äiti ole enemmän rakastanut poikaansa."

"Minä tiedän", vakuutti tyttö lujasti. "Ja sillä välin, kun lepäätte ja iloitsette, kerron teille pienen tarinan. Kun sitten tunnette olevanne vahvempi, voimme yhdessä katsella pikku vaatteita. Ne ovat juuri sellaisia kuin pitääkin. Mutta käydessäni lastenkodissa niitä hakemassa kuulin puhuttavan eräistä henkilöistä, jotka olivat tiedustelemassa kadonnutta poikaa. Minä läksin heitä tapaamaan, ja mitä he kertoivat minulle, se oli niin kerrassaan samanlaista kuin mitä teille on saattanut tapahtua, että minun täytyy siitä puhua teille. Silloin voitte nähdä, että kaikki on voinut käydä aivan toisin kuin aina olette omaksi tuskaksenne kuvitellut. Oletteko kyllin vahva kuuntelemaan? Saanko kertoa?"

"Kas niin, hyvä poju, siitäkö sitä taas aloitetaan?" torui tyttö.
"Minäpä tiedän, että hän ne valmisti."

"Tiedätte!" huusi Freckles, ja pää ponnahti ylös patjalta. "Tiedätte!
Kuinka te sen voitte tietää?"

"No siitä, ettei kukaan muu rupeaisi istumaan ja neulomaan sillä tavoin kuin ne olivat neulotut. Siitä minä sen tiedän", puhui hän pontevasti. "Kuulkaa nyt, kun kerron teille kadonneesta pojasta ja hänen omaisistaan, jotka ovat kuukausimääriä häntä turhaan etsineet."

Freckles makasi hiljaa, mutta ei kuullut kertomuksesta sanaakaan, ennenkuin hänen harhailevat silmänsä pysähtyivät tytön kasvoihin, jolloin hän pani merkille omituisen seikan. Ensi kertaa keiju puhui hänelle niin, ettei katsonut häntä silmiin. Se ei ensinkään ollut hänen tapaistaan. Kun hän puhui, oli viehätys juuri siinä, että hän aina katsoi toista suoraan ja avomielisesti silmiin. Siinä ei vilkuiltu sivulle eikä luotu silmiä maahan, kun keiju puheli; hän ajoi asiansa ilman mitään mutkia. Nyt hänen huomionsa oli kiintynyt nuorukaisen käteen, peitteeseen, kattoon, mihin hyvänsä, jottei tarvitsisi katsoa potilaan silmiin. Silloin Frecklesin harhailevat ajatukset kiintyivät hänen sanoihinsa.

"… ja hän oli yrmeä ja äreä vanha mies", jatkoi tyttö. "Häntä oli aina lellitelty, sillä hän oli ainoa poika, ja hänellä oli ylhäinen arvonimi ja laajat tilukset. Hän piti aina oman päänsä, vähääkään välittämättä suloisesta pikku vaimostaan tai pojistaan tai yleensä kenestäkään. Kun hänen vanhempi poikansa sitten rakastui kauniiseen tyttöön, jolla myös oli arvonimi, juuri siihen tyttöön, jota hänen isänsä toivoikin miniäkseen, ja myötäjäisinä oli suuri kartano likeltä, oli hän hyvin mielissään.

"Sitten hän määräsi toisen poikansa naimaan typerän ja ikävän tytön, josta kukaan ei pitänyt, saadakseen vielä toisen ison kartanon, mutta se oli eri juttu. Se oli niin perin erilaista, sillä vanhempi poika oli koko ikänsä rakastanut sitä tyttöä, jonka nai, eikä se olekaan mikään ihme, sillä minä näin hänet. Hän on oikein komea ja kaikkein herttaisin olento.

"Mutta nuorempi poika parka oli koko ikänsä rakastanut sen pitäjän kirkkoherran tytärtä. Se ei myöskään ollut kumma, sillä hän oli vieläkin kauniimpi. Hän osasi laulaa kuin enkeli, mutta hänellä ei ollut yhtään omaisuutta. Hänkin rakasti nuorukaista koko sydämestään, vaikka se oli luiseva ja kesakkoinen ja punatukkainen — ei, en minä sitä tarkoita. Ei minulle sanottu, minkä väriset hänen hiuksensa olivat, mutta hänen isänsä tukka oli varmaankin kaikkein punaisinta lajia, sillä kun hän pääsi heidän asiansa perille — vaikka se ei ollut mitään erikoisen hirveätä — niin hän oli ihan tulessa.

"Ukko läksi tapaamaan tyttöä — sitä kaunista, jolla ei ollut rahaa — ja loukkasi hänen tunteitaan, niin että tyttö karkasi tiehensä. Hän läksi Lontooseen ja ryhtyi opiskelemaan musiikkia. Pian hänestä kehittyi oivallinen laulajatar, ja sitten hän liittyi erääseen seurueeseen ja tuli tähän maahan.

"Kun nuorempi poika sai tietää hänen matkustaneen Lontoosta, lähti hän myöskin kotoaan. Ja kun tyttö sitten oli täällä yksinään ja peloissaan ja näki pojan tulevan luoksensa, riemastui hän niin kovasti, että meni naimisiin hänen kanssansa juuri niinkuin kuka hyvänsä olisi tehnyt. Mutta nuorukainen ei sallinut hänen matkustella seurueen kanssa, niin että kun he saapuivat tänne Chicagoon, he tuumivat, että tämä on sopiva paikka, ja he jäivät tänne ja hän läksi etsimään työtä. Se oli huonoa hommaa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut tekemään mitään hyödyllistä työtä, eikä osannut edes etsiä työtä ja kaikkein vähimmin sitä tehdä, jos saikin; niin että asiat piankin alkoivat mennä nurinpäin. Mutta vaikka nuori mies ei voinut saada työtä, osasi tyttö ainakin laulaa, niin että hän lauloi iltaisin ja päivällä ompeli pikku vaatteita. Mutta mies ei pitänyt siitä, että hän lauloi julkisesti, eikä hän olisi sitä sallinut, kun vain olisi tultu toimeen, mutta talvi tuli, oli kovin kylmä ja puut armottoman kalliita. Vuokrat kohosivat, ja heidän täytyi muuttaa syrjemmälle yhä huokeampiin asuntoihin, ja te olitte tulossa — tarkoitan, se kadonnut poika oli tulossa — ja he olivat miltei epätoivoisia. Silloin mies kirjoitti isällensä kertoen kaikki, ja isä lähetti kirjeen takaisin aukaisematta ja kielsi häntä enää koskaan kirjoittamasta. Kun pienokainen tuli, oli perin vähän jäljellä pantattavaksi ruokaan ja lääkärinmaksua varten, eikä hoitajattaren palkkaamiseen yhtään mitään, niin että muuan vanha naapurin vaimo tuli vaalimaan nuorta äitiä ja pikku poikaa, kun hänen oli heitä niin sääli. Siihen aikaan he asuivat kaukana esikaupungissa erään pienen puutalon yläkerrassa, isojen tehdasten keskellä, ja pakkanen oli yhä pahempi ja ruokavarat tekivät loppua. Silloin mies joutui epätoivoon ja läksi hakemaan jotakin syötävää, ja vaimo oli myös toivoton. Hän nousi makuulta, jätti vanhan naisen hoitamaan pikku poikaa ja lähti kaupungille laululla ansaitsemaan vähän rahaa. Naisen tuli niin kylmä, että hän pisti poikasen vuoteeseen ja läksi kotiinsa. Silloin räjähti höyrypannu isossa tehtaassa pienen puutalon lähellä ja sytytti sen tuleen. Jokin raudankappale lensi siihen taloon ja puhkaisten katon putosi huoneeseen ja leikkasi käden poikki pieneltä poika paralta. Se parkui minkä jaksoi ja tulipalo tuli yhä lähemmäksi.

"Vanha eukko ryntäsi muiden ihmisten keralla ulos ja näki, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei olisi aikaa odottaa palosotilaita tai muuta apua, ja kiirehti pelastamaan. Hän kuuli pienen poloisen parkuvan eikä voinut sitä kestää, niin että hän raivasi itselleen tien sen luokse, ja siellä se makasi silvottuna ja verisenä. Siitä hän säikähtyi melkein kuoliaaksi ajatellessaan, mitä lapsen äiti sanoisi, kun hän oli lähtenyt pois ja jättänyt lapsen oman onnensa nojaan, niin että hän riensi erääseen orpolasten kotiin, joka oli siinä lähistössä, ja kolkutti ovelle. Sitten hän piiloutui toiselle puolelle katua, kunnes poikanen otettiin sisään, ja juoksi takaisin katsomaan, oliko hänen oma talonsa tulessa. Iso tehdas ja pikku puurakennus ja joukko muita olivat tuhkana. Ihmiset kertoivat, että kaunis rouva oli tullut takaisin ja rynnännyt taloon pelastaakseen lapsensa. Hän oli juuri juossut sisään, kun hänen miehensä tuli hänen jälkeensä, ja silloin talo luhistui kummankin päälle."

Freckles makasi jäykkänä, silmät luotuina tytön kasvoihin, ja tämä taas puhui kohti kattoa.

"Se eukko riepu ihan sairastui pienen poika-rukan takia. Hän ei tohtinut kertoa asiaa kodin johtajille, sillä tiesihän hän, ettei hänen milloinkaan olisi pitänyt jättää lasta, mutta hän kirjoitti kirjeen ja lähetti sen sinne, missä kaunis nuori rouva sairastaessaan oli sanonut miehensä sukulaisten asuvan. Hän kertoi pienokaisesta kaikki mitä muisti: milloin se oli syntynyt, että se oli saanut isänsä vanhemman veljen nimen, että sen käsi oli katkennut tulipalossa, ja mihin oli sen vienyt saamaan lääkärin hoitoa ja muuta huolenpitoa. Hän kertoi heille myös, että lapsen sekä isä että äiti olivat kumpikin palaneet, ja rukoili, että he tulisivat noutamaan sen pois.

"Luulisitte kai sen voineen sulattaa jääsydämenkin, mutta vanhalla herralla ei ollut mitään sydäntä sulatettavana, sillä hän sai kirjeen ja luki sen, mutta kätki sen papereittensa sekaan eikä hiiskunut asiasta kenellekään ihmiselle. Muutama kuukausi takaperin hän kuoli. Kun hänen vanhempi poikansa tuli selvittämään hänen asioitansa, tapasi hän sen kirjeen miltei ensimmäisenä. Hän jätti kaikki ja läksi vaimoineen etsimään sitä lasta, kun aina oli hellästi rakastanut veljeänsä ja ikävöinyt hänen palaamistaan. Hän oli kaikkina menneinä vuosina tiedustellut hänen kohtalostaan, minkä suinkin oli uskaltanut, ja kun hän sitten tuli tänne, olitte te poissa — tarkoitan, että se poika oli poissa, ja pitihän minun kertoa siitä teille, sillä nähkääs, olisihan teille saattanut sattua samanlaista yhtä helposti kuin sille toisellekin pojalle."

Freckles kohotti kätensä ja käänsi keijun päätä, kunnes heidän silmänsä pakostakin kohtasivat toisensa.

"Keiju", sanoi hän lempeästi, "miksi ette katso minuun, kun kerrotte tuosta kadonneesta pojasta?"

"Minusta näyttää", puhui Freckles läähättäen, "että te olette sekoittanut hänet ja minut pahanpäiväisesti, eikä se ole ensinkään teidän kaltaistanne, tuo asiain sekoittaminen, niin ettei siitä tule hullua hurskaammaksi. Jos he ovat kertoneet teille noin paljon, sanoivatko he, kumpi käsi siltä pojalta puuttui?"

"Se oli… oli sama käsi kuin teidänkin", vastasi hän ja pelosta tuskin tohti hengittääkään.

"Kuulkaapa", sanoi Freckles viimein ja tarttui hänen ranteeseensa, "aiotteko kertoa minulle, että joku etsiskelee poikaa, joka mielestänne voi olla sama kuin minä? Luuletteko löytäneenne minun omaiseni?"

Silloin keijun katse oli taas oikealla suunnalla. Nyt oli jo aika. Hän painoi Frecklesin käsivarret kiinni kylkiin ja kumartui hänen puoleensa.

"Kuinka vahva te jo olette, rakas ystävä?" kuiskasi hän. "Kuinka rohkeaksi luulette itseänne? Jaksatteko sen kestää? Sopiiko teille kertoa?"

"Ei!" huohotti Freckles. "Ei, jos olette varma. Minä en sitä kestä. Se veisi minulta hengen."

Päivä oli vaatinut tytöltä yhtämittaisia ponnistuksia. Hermot olivat kiihtyneet ylimmilleen. Ne laukesivat äkkiä.

"Niinkö!" tulistui hän. "Te muka kuolette, jos kerron sen teille! Te sanoitte tänä aamuna, että kuolisitte, jos ette tietäisi nimeänne ja olisivatko sukulaisenne kunnollisia ihmisiä. Nyt minä olen etsinyt ja löytänyt teille nimen, joka on vuosisatoja ollut kunniassa, äidin, joka rakasti teitä kylliksi paljon mennäkseen tuleen ja kuollakseen puolestanne; ja kaikkein herttaisimpia sukulaisia, ja te käännätte kelkkanne ja uhkaatte kuolla. Koettakaapa vain kuolla, niin siitä tulee eri leikki."

Tyttö tuijotti häneen. Hetkisen Freckles makasi yllätyksestä hölmistyneenä ja kankeana. Mutta sitten iiriläisen luonne vei kaikesta voiton. Hän purskahti heleästi nauramaan. Pelästynyt tyttö kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti hillitä, rukoillen ja komentaen. Kyyneleet virtasivat Frecklesin silmistä, ja hän läähätti. Kun hän oli liian voipunut päästääkseen enää ääntäkään, nauroivat hänen silmänsä vielä äänettömästi.

Vasta pitkän ajan perästä, kun poika oli rauhoittunut ja lepäsi hiljaa, alkoi tyttö lempeästi haastella hänelle, ja tällä kertaa hänen suuret silmänsä, hellyydestä kosteat ja onnesta raukeat, eivät näyttäneet voivan irtaantua nuorukaisen kasvoista.

"Rakas Freckles", puheli hän, "teidän polvillanne on äitinne kuva, äitinne, joka meni puolestanne tuleen, ja minä tiedän sen nimen, vanhan ja kunniakkaan, joka teille kuuluu syntymästänne asti. Rakas ystävä, kumpaa te ensiksi haluatte?" Freckles oli lopen väsynyt, ja suuret hikikarpalot kihoilivat hänen ohimoillaan, mutta tarkkaava tyttö kuuli hänen huultensa kuiskauksen: "Äitini!"

Tyttö otti kauniin muotokuvan ja laski sen hänen kyynärkoukkuunsa. Poika tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä, ja yhdessä he katselivat kuvaa kyynelten valuessa pitkin poskia.

"Äitini! Voi äitini! Voitko milloinkaan antaa minulle anteeksi? Voi, kaunis pikku äitini!" puheli Freckles ihastuneena ja hurmaantuneena, kunnes oli niin kerrassaan lopussa, että hänen huulensa eivät jaksaneet lausua väsyneitten silmien kysymystä.

"Odottakaa!" huudahti tyttö vaistomaisen hienosti, sillä hän ei voinut vastata kysymykseen yhtä vähän kuin toinen voi kysyä. "Odottakaa, minä kirjoitan!"

Hän riensi pöydän luo, tarttui hoitajattaren kynään ja kyhäsi reseptilipun toiselle puolelle: "Terence Maxwell O'More, Dunderry House, Claren kreivikunta, Irlanti."

Ennenkuin hän oli lopettanut, kuului Frecklesin ääni: "Pidättekö kiirettä, keiju?"

"Kyllä", vakuutti tyttö, "mutta siinä on pitkä jono sanoja. Minun pitää merkitä siihen sekä tiluksenne että kreivikuntanne, jotta oikein tiedätte, mistä olette kotoisin."

"Tietysti", vastasi tyttö. "Setänne sanoo, että isoäitinne testamenttasi isällenne leskentilansa, kun tiesi, että hänet aiottiin jättää perinnöttömäksi. Se on nyt omanne ja kaikki osuutenne isoisänne omaisuudesta sitäpaitsi. Se on kaikki eroitettu teitä odottamaan. Niin loordi O'More minulle sanoi. Kenties olette rikkaampi kuin McLean."

"Nyt te olette kaikesta selvillä, rakas Limberlostin vartija", sanoi hän. "Saatte ruveta nukkumaan eikä teidän tarvitse ajatella mitään muuta kuin pelkkää iloa. Minä pidätän sukulaisianne, kunnes heräätte. Te olette liian väsynyt tavataksenne enää ketään muuta."

"Minä lupaan nukkua viiden minuutin päästä", sanoi hän, "jos toimitatte vielä erään asian puolestani. Kutsukaa tänne isänne! Voi, lähettäkää heti sana hänelle! Kuinka jaksankaan odottaa, kunnes hän saapuu!"

Hetkisen keiju seisoi häntä silmäillen. Sitten läikähti tumma puna hänen suloisille kasvoilleen. Leuka alkoi hermostuneesti vavahdella, ja kyyneliä kihosi silmiin. Kädet puristuivat rinnalle, ikäänkuin hän olisi tukehtumaisillaan. Yhä tiukemmaksi kävi Frecklesin ote, kunnes hän veti tytön viereensä. Sitten Freckles kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi hänen kasvonsa patjalle.

"Älkää itkekö, keijukaiseni! Älkää Herran tähden!" rukoili hän. "Minä en voi sitä kestää. Teidän täytyy sanoa minulle miksi…"

"Se ei ole oikein, keiju", sanoi Freckles. "Te saitte minut puhumaan, kun se teki yhtä kipeää kuin jos olisi sydämen riistänyt rinnastani. Ja te tahdoitte tehdä minulle kaikesta taivaan — niin juuri, taivaan eikä mitään muuta. Jos nyt olen niin paljon merkitsevämpi kuin tunti sitten, niin voin kukaties keksiä keinon, kuinka tästä selvitään. Tahdottehan sanoa minulle, miksi itkette?" puheli hän hyväilevästi ja painoi poskensa tytön hiuksia vasten.

Mutta tyttö pudisti taas päätänsä. Freckles ponnisti aivojaan tarmokkaaseen ajatustyöhön.

Tytön pää ponnahti ylös patjalta, ja hänen kyynelten kostuttamat kasvonsa hehkuivat todellista närkästystä.

"Sanoo yksi", virkkoi Freckles rauhallisesti. "Te ette tahtonut, että minulla olisi sukulaisia, koti ja rahaa."

"Tahdoinpa sitäkin!" huudahti tyttö. "Enkö lähtenyt itse, ihan yksinäni, kaupunkiin, ja itsehän minä keksin heidät, vaikka olin pelosta kuolla!"

"Sanoo kaksi", laski Freckles. "Te ette tahtonut, että maailman kaunein tyttö sanoisi minulle…"

Nyt painuivat tytön kasvot ja hän veti syvän huokauksen. Vielä tiukemmin kiertyi käsivarsi hänen ympärilleen, ja Frecklesin kasvoissa kuvastui erilaisia mielenliikutuksia. Häntä oli niin huumannut ja hämmentänyt tuo ihme, joka oli tuonut päivänvaloon hänen nimensä ja sukunsa, ettei häneltä liiennyt voimia monimutkaiseen sieluntoimintaan. Vaikka hänelle oli niin perin tärkeätä, että hän viimeinkin sai tietää nimensä ja kunniallisen syntyperänsä — jollaista tietoa vailla elämä oli ikuista onnettomuutta ja taakkaa — jyskytti hänen sydämessään ja takoi hänen ohimoitaan toinen asia, jota hän ei kyennyt edes ilmaisemaan, että näet keiju oli sanonut rakastavansa häntä silloinkin, kun hän oli nimetön ja mahdollisesti häpeässä syntynyt. Hän ei osannut keksiä sanaakaan, millä olisi julistanut, kuinka haltioissaan hänen sydämensä siitä oli. Mutta jos keiju katui sitä — jos hän oli tehnyt sen säälistä hänen tilaansa kohtaan tahi siksi, että tunsi olevansa vastuussa, jos hän sittenkin kuolisi, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi tehtävä. Ei hän olisi sitä tehnyt McLeanin vuoksi, ei Lintunaisen, ei Duncanien — mutta keijun takia — jos se saisi hänet onnelliseksi — hän tekisi mitä tahansa.

"Keiju", kuiskasi Freckles painaen huuliaan hänen hiuksiansa vasten, "te ette ole lukenut historiaa oikein hyvin tai sitten olette unohtanut".

"Unohtanut, mitä puhuttiin todellisesta ritarista", kuiskasi nuorukainen hellästi. "Ettekö tiedä, että jos sattui jotakin, mikä teki hänen naisensa surulliseksi, oikea ritari yksinkertaisesti ei voinut sitä muistella? Keijukaiseni, armas pikku salokeiju, kuulkaa minua. Oli kerran ilta polulla, juhlallinen, valkoinen yö, jollaista ei koskaan ole ollut ennen eikä jälkeen, kun rakas isäntäni syleili minua ja sanoi rakastavansa minua; mutta jos te olette pahoillanne, jollette tahdo mitään sellaista, niin minä en myöskään muistele, että kukaan muu on samaa puhunut — en ikinä muistele."

Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi syvälle Frecklesin rehellisiin harmaisiin silmiin, jotka kiinteästi kohtasivat hänen omansa; mutta niiden tuska oli säälittävä.

"Tarkoitatteko", kysyi tyttö, "että tahdotte unohtaa, kuinka muuan nenäkäs, julkea tyttö ilmaisi teille, vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt, että hän" — tyttö empi hetkisen, mutta nielaisi sitten häpeän ja jatkoi rohkeasti — "että hän rakasti teitä?"

Mutta kaikki laululinnut hänen rinnassaan liversivät tuota pientä sivulausetta: "vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt".

"Mutta teidän täytyy muistaa", sanoi tyttö. "Te elätte kenties vanhaksi mieheksi, ja silloin te muistatte."

"En ikinä!" väitti toinen itsepintaisesti. "Sen vannon, jos vaaditte. Ellette olisi liian väsynyt ajattelemaan tätä asiaa loppuun asti, niin huomaisitte kyllä, että minä en voi — että suorastaan en voi. Mieluummin luopuisin kerrassaan kaikesta ja yksin siirtyisin ikuisuuteen, näkemättä ainoaakaan olentoa suvustani tahi kodistani tai kuulematta kenenkään mainitsevan minua sillä nimellä, joka minulle syntymästäni kuuluu, kuin muistaisin mitään, mikä loukkaisi teitä, keijukaiseni. Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää, että se on minulle mahdotonta."

Tytön kyynelten kostuttamat kasvot kirkastuivat huikaisevan kauneiksi. Pieni, puoleksi hermostunut nauruntirskahdus purkautui hänen sydämestään huulille.

"Voi, Freckles, antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän. "Minä olen kokenut niin paljon että tuskin olen oma itseni, sillä enhän muuten tässä kiusaisi teitä, vaikka teidän täytyy saada nukkua. Tietysti te ette sitä voisi! Tiesinhän sen koko ajan! Olin vain niin peloissani, että unohdin, millainen te olette. Te olette liian hyvä ritari sellaista muistaaksenne. Tietysti niin. Ja kun te ette sitä muista, silloinhan asia on aivan kuin ei sitä olisi sattunutkaan. Olin melkein menehtyä, kun olin mielestäni tärvellyt kaikki, mutta nythän kaikki on kunnossa. Nyt te voitte elää ja toimia kuten muutkin miehet, ja minä ehkä saan kukkia ja kirjeitä, ja sitten tulee mielitiettyni, ja kun te olette varma, no, silloin te voitte sanoa minulle yhtä ja toista. Eikö niin? Voi, Freckles, minä olen niin iloinen, niin onnellinen! Se on niin kaunista, kun ette sitä muista, Freckles, niin erinomaisen suloista, eikä ole kumma, että sellaisena teitä rakastan. Olisi ihme, ellen rakastaisi. Voi, minä tahtoisin tietää, kuinka milloinkaan saan teidät ymmärtämään, kuinka suuresti teitä rakastan."

Päänalusineen päivineen hän puristi nuorukaista pitkän hetken rintaansa vasten ja sitten katosi.

Perin hämmästyneenä Freckles jäi paikoilleen makaamaan. Viimein hänen huikaistut silmänsä alkoivat etsiä ympäri huonetta jotakin ihmisolentoa, johon voisi vedota; sitten hän keksi äitinsä muotokuvan ja otti sen katseltavakseen.

"Voi, rakas pikku äitini, kuulitko sitä?" läähätti hän. "Kuulitko sitä? Sano minulle, elänkö minä vai olenko kuollut ja onko taivas juuri nyt auennut minulle? Kuulitko sitä?"

"Sinä olet vain maalattu kuva", sanoi hän vihdoin, "et tietysti osaa puhua, mutta sinun sielusi täytyy olla jossakin, ja varmasti sinä tällä hetkellä olet kyllin lähellä voidaksesi kuulla. Sano minulle, kuulitko sitä? Minä en milloinkaan voi siitä puhua yhdellekään elävälle olennolle, mutta sinulle, armas pikku äitini, joka annoit henkesi minun puolestani, sinulle minä aina voin siitä puhua. Joka päivä me aiomme siitä puhella ja koettaa ymmärtää tätä ihmettä. Sano minulle, ovatko kaikki naiset sellaisia? Olitko sinä sellainen kuin salokeiju? Jos olit, niin silloin minä ymmärrän, miksi isäni seurasi sinua valtameren poikki ja meni kanssasi tuleen."

FRECKLES PALAA LIMBERLOSTIIN, JA LOORDI O'MORE PURJEHTII IRLANTIIN ILMAN HÄNTÄ.

Frecklesin ääni häipyi, hänen silmänsä menivät umpeen, ja pää vaipui patjalle uupumuksesta. Myöhemmin päivällä hän vaati luoksensa loordi ja lady O'Moren, mutta pyörtyi nähdessään toisen miehen niin kerrassaan itsensä näköiseksi ja sai sillä kaikki ystävänsä pahasti säikähtämään.

Seuraavana aamuna saapui liikemies, sydän täynnä rauhattomuutta, siihen keskusteluun, jota Freckles kaipasi. Hänen pelkoonsa ei ollut syytä. Freckles olikin kunnon mies ja suorasukainen.

"Onko teille kerrottu, mitä minulle on tapahtunut?" kysyi hän odottamatta edes tervehdystä.

"Luuletteko saaneenne kaikesta niin paljon selvää, että ymmärrätte asian laidan?"

Frecklesin vakaviin silmiin katsellen liikemies vastasi lyhyesti:
"Luulen saaneeni, herra O'More."

Ensi kertaa Freckles nyt kuuli nimensä vieraan huulilta. Sekunnin verran hän makasi puolihuumaantuneena, sitten tulvivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän ojensi kätensä. Tytön isä ymmärsi, tarttui siihen ja puristi sitä lujasti ja tarmokkaasti.

"Terence, poikani", sanoi hän, "antakaa minun puhua. Tulin tänne siinä uskossa, että te aiotte pyytää minulta ainoata lastani. Jos hän joskus tapaa miehen, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin, niin en tahtoisi sen ajan tullessa katsoa sitä avioliittoa kaiken rakkaimpani menettämiseksi, vaan soisin, että silloin saan vävyn, jota voin rakastaa kuin omaa poikaani ja joka voi ottaa hoitaakseen hänen hyväkseen liikettäni, kun itse vetäydyn syrjään. Jännittäkää kaikki tarmonne, jotta pian paranisitte, ja tästä hetkestä saatte pitää tyttäreni ja minun kotiani omananne."

"Terence, se surettaa minua enemmän kuin sanoilla voin ilmaista", sanoi liikemies. "Se on hitonmoinen vahinko. Mutta jos minun pitäisi valita, annanko kaikkein kalleimpani maan päällä toiskätiselle miehelle vai jollekin meidän päiviemme siveettömistä tuhlareista, jotka eivät muuta tee kuin juopottelevat ja pelaavat ja joiden ydin on mätä, niin minä valitsen teidät, ja tyttäreni näyttää tekevän samoin. Käyttäkää parhaimmalla tavalla oikean käsivartenne jäännöstä älkääkä milloinkaan enää mainitko tai surko, että se on viallinen. Hyvästi, sir!"

"Hetkinen vielä", sanoi Freckles. "Eilen tyttärenne kertoi, että minulle oli tulossa rahaa kahdelta taholta. Hän sanoi, että isoäitini oli testamentannut isälleni kaiken omaisuutensa ja talonsa, kun tiesi, että isoisä aikoi jättää hänet perinnöttömäksi, ja että setäni oli säilyttänyt minua varten sen, mikä oli isäni osuus isoisän omaisuudesta.

"Mitä tahansa isoäitini jätti isälleni, sen minä otan, sillä isoäiti rakasti häntä ja tahtoi sen hänelle antaa. Sen hän itse oli saanut periä isältään, ja hänellä oli oikeus antaa se kenelle tahtoi. Mutta minä en tahdo periä mitään siltä mieheltä, joka tahallaan antoi isäni ja äitini kärsiä vilua ja nähdä nälkää ja epätoivossaan palaa liekkeihin, kun aivan pieni ropokin olisi tehnyt elämän heille niin kauniiksi ja pelastanut minut tästä ruumiinvammasta — minä en kajoa niihin rahoihin, jotka hän riisti minulta tietäessään minun olevan elossa, hänen omaa lihaansa ja vertansa, muukalaisten armoilla, niistä en huoli, vaikka paleltuisin, nälkään nääntyisin tai elävältä palaisin. Jos minulla ei ole riittävästi ilman niitä rahoja ja jollen voi kylliksi ansaita pitääkseni huolta keijusta…"

"Nyt ei puhuta rahoista!" keskeytti hänet liikemies. "Me emme kaipaa sellaisia verirahoja. Meillä on ihan riittävästi ilmankin. Jos teistä on vastenmielistä ja väärin, niin älkää ottako niistä penniäkään."

"Täysi oikeus minulla on saada, mitä isoäiti oli aikonut isälleni, ja sen minä tahdonkin ottaa", jatkoi Freckles, "mutta mieluummin kuolen kuin kajoan penniinkään isoisän rahoja."

"Nyt", sanoi keiju, "me lähdemme kaikki kotiin. Me olemme tehneet kaiken voitavamme Frecklesin hyväksi. Hänen omaisensa ovat täällä. Hänen täytyy tutustua heihin. He tahtovat niin mielellään häntä tavata. Jättäkäämme hänet heidän huostaansa. Kun hän on parantunut, on hän aivan vapaa lähtemään Irlantiin tai jäämään Limberlostiin mielensä mukaan. Mennään nyt heti."

McLean kesti sitä viikon, mutta sitten ei kauempaa. Hän ikävöi Frecklesiä. Itsekseen pohtien asioita rämeen pitkinä öinä hän oli ihmeekseen älynnyt, että koko viime vuoden hänen sydämensä oli taivaltanut Frecklesin kera Limberlostin vahtipolkuja. Hänessä heräsi se ajatus, ettei olisikaan pitänyt lähteä Frecklesin luota. Kenties hänen poikaansa — hänenhän poika oli, esikoisoikeuden mukaan — hoidettiin siellä huonosti. Jos McLean olisi ollut hermostunut vanha eukko, olisi hän tuskin voinut keksiä useampia aiheita levottomuuteen.

Hän läksi matkalle Chicagoon mukana iso laatikko kultapiiskuja, astereita, hienohelttaisia katkeroita ja tulipunaisia lehtiä, jotka tyttö oli poiminut Frecklesin majasta, ynnä pieni pitkähkö, kapea paketti.

Muutaman minuutin keskustelussa, McLeanin odottaessa pääsyä potilaan huoneeseen, oli loordi hilpeästi puhellut hänelle Frecklesin nopeasta parantumisesta, siitä ilostaan, että lapsuuden ympäristö ei ollut häntä pilannut, ja kuinka hän mielellään aikoi käydä Frecklesin kanssa katsomassa Limberlostia, ennenkuin he matkustaisivat; hän ilmoitti myös toivovansa, että voisi taivuttaa keijun isän jättämään tyttärensä hänen vaimonsa hoiviin ja päättämään hänen kasvatuksensa Pariisissa. Hän sanoi heidän tekevän ylen kernaasti kaiken voitavansa edistääkseen Frecklesin liittoa tytön kanssa, joka sekä hänestä että lady O'Moresta oli erittäin rikaslahjainen ja varmasti kelvollinen siihen korkeaan asemaan, johon Freckles hänet veisi.

Jokainen sana hänen suustansa oli pistos McLeanin sydämeen. Astuessaan sisälle Frecklesin huoneeseen hän melkein oli tukehtua. Kaikki oli muuttunut.

Freckles makasi akkunan ääressä, josta saattoi tarkata Michiganin järven sinipintaa sinne saakka, missä se yhtyi taivaanrantaan. Hän voi nähdä suuria pehmeitä pilviä, valkopäisiä laineita, välkkyviä purjeita ja puhkuvia höyrylaivoja, jotka kiskoivat perässään kiemurtelevia sinipunervia ja harmaita viirejä pitkin taivasta. Kalalokit ja tiirat kiertelivät kirkuen ilmassa ja toisinaan kastoivat siipiään kuohuihin. Huone oli täynnä kaikkea sitä ylellisyyttä, mitä hyvä aisti ja raha saavat toimeen. Kaikki päivänpaahtama oli kuolemankamppauksessa kadonnut Frecklesin kasvoilta. Ne olivat nyt hienot, jopa valkeat, vain pikkusen ruskeata näkyvissä.

Hänellä oli yllään kaunis koruommeltu vaaleansininen silkkipaita, ja kaulassa pehmeä valkea huivi. Niin monta muutosta oli tapahtunut McLeanin poissa ollessa, että hän tuskin ollenkaan huomasi Frecklesin olevan erittäin miellyttävän, miltei kauniin näköinen, ja hän kummastui nähdessään, että molemmat hihanreunukset olivat käännetyt ja oikea käsi näkyvissä. Freckles käytti sitä kädentynkäänsä, jota aina oli visusti salannut.

"Voi Herran nimessä, sir, onpa nyt hauska, kun teitäkin vielä saa nähdä!" huudahti Freckles ja melkein kierähti vuoteeltansa kurottautuessaan McLeania kohti. "Kertokaa pian, onko keiju onnellinen ja hyvissä voimissa. Osaako pikku kanani levittää siipensä kuuden jalan leveydelle ja purjehtia emonsa luo? Kuinka jaksaa tuleva appeni, Lintunainen, Duncanin väki ja pikku Nellie? — Alice täti saa lähteä valitsemaan hattua, heti kun olen sen verran entiselläni, että voin mennä mukaan. Kuinka jaksetaan työmaalla? Onko keksitty useampia hyviä puita? Olen ajatellut niitä koko paljon, sir. Luulenkin voivani tavata toisia viimeisen läheltä. Alice tätikin uskoo, että minä voin löytää, ja Terence setä sanoo, että se on hyvinkin luultavaa. Ne ovat herttaisia ihmisiä, ja minä olen ylpeä, kun olen heidän sukuaan. Tulkaapa lähemmäs, pian. Aioin toimittaa tämän eilen, mutta aavistin, että te varmasti tulette tänä aamuna, ja siksi odotin. Valitsen tässä kiveä keijun sormukseen. Se sormus, jonka hän tilasi minulle, on valmis ja lähetettiin tänne minulle seuraksi. Näettekö? Se on smaragdi — juuri minun värini, sanoo loordi O'More."

"Eikö se ole kaunis? Ei mikään muu ole tuottanut minulle niin suurta iloa. Kaikki rämeen värit näkyvät siinä. Minä pyysin keijulta, että siihen kaiverrettaisiin pieni apilan lehti, jotta joka kerta sen nähdessäni ajattelisin 'lempeä, uskoa ja rohkeutta', niinkuin sanotaan siinä laulussa, jonka hän minulle opetti. Tahdotteko nyt katsella näitä?"

Freckles piti hänen edessään tarjottimella suurta joukkoa Peacockilta tuotuja irtonaisia jalokiviä, jotka olisivat sopineet vaikka kuninkaalle.

"Sepä oli hauskaa, että tulitte minua tapaamaan, sir", jatkoi hän. "Minä yritin esittää sedälle aikeitani, mutta tähän asiaan häntä ei saa millään tavalla sekoittaa, enkä uskokaan, että se hänelle oikein selvisi. Teille voin sen sijaan puhua, sir."

"Asia on näin. Minä sanoin hänelle, että aioin maksaa ainoastaan kolmesataa dollaria keijun jalokivestä. Kun setä on koonnut minulle niin paljon ja keijun urotyöt minun hyväkseni ovat niin suurenmoisia, niin tuo summa tuntui kai hänestä kovin pikkumaiselta. Tietysti hän ajattelee, että minun tulisi antaa melko paljon enemmän, mutta minulla on se tunne, että minun pitää ostaa tuo kivi niillä rahoilla, jotka olen itse ansainnut; ja siinä on kaikki, mitä minulla on jäljellä palkastani. En pidä sillä väliä, vaikka maksankin puuhkan tai pukupöydän tai rouva Duncanin tavarat toisilla rahoilla, ja myöhemmin keiju voi saada isoäitini rahat viimeistä penniä myöten, jos niin haluaa, mutta juuri nyt — ymmärrättehän, sir, että minun täytyy ostaa tämä kivi sillä, mitä minulla on pankissa. Minä tunnen, etten voi tehdä toisella tavoin, ja ettekö usko, että keiju mieluummin haluaa parhaan kiven, minkä voin ostaa omilla ansaitsemillani rahoilla, kuin hienomman, mutta muiden rahoilla maksetun?"

"Toisin sanoen, Freckles", puhui McLean, ja hänen äänensä särähteli, "sinä et tahdo ostaa keijun sormusta rahalla. Sinä tahdot siitä antaa ensimmäiset kauhunpäiväsi rämeellä. Sinä tahdot siitä maksaa siellä kärsimäsi yksinäisyyden ja kaihon, viimetalviset värjöttämiset pakkasen kynsissä vahtipolullasi ja tämänkesäiset paahteet. Sinä tahdot, että siitä tulee hänelle alituinen muistutus siitä, kuinka sinä panit henkesi vaaralle alttiiksi rehellisesti täyttääksesi sopimuksen. Sinä tahdot sen kiven hintana pitää sitä pelkoa, joka on sydäntäsi hyydyttänyt — ruumiisi hikeä ja verta."

"Rakas herra McLean", sanoi hän hyväillen isännän poskea ja mustaa tukkaa. "Rakas isäntä, siksipä olenkin niin kaivannut teitä. Tiesinhän, että te ymmärtäisitte. Tahdotteko nyt katsoa näitä? Minä en tahdo smaragdia, sillä hän on antanut sellaisen minulle."

Hän työnsi vihreät kivet pieneen hylättyjen kivien joukkoon. Sitten hän poimi erilleen kaikki helmet.

"Eivätkö ne ole somia kappaleita?" sanoi hän. "Myöhemmin hankin hänelle joitakuita näistäkin. Ne ovat kaikki kuin lumpeita, kieloja tai kastepisaroita katveessa tai kuunvalossa, mutta niissä ei ole niin paljon elämää kuin tahdon nähdä siinä kivessä, jonka nyt annan keijulle."

Freckles läjäsi helmet yhteen smaragdien kanssa. Sittenhän tarkasteli timantteja hyvän aikaa.

"Nämä ovat niin lumoavia, että melkein johdattavat kiusaukseen, vaikkeivät olekaan juuri sellaisia kuin soisin", sanoi hän. "Minä olen aina kovin mielelläni katsellut teidän timanttianne, sir. Jonakin päivänä täytyy minun antaa hänelle näitäkin isoja kiviä. Nehän ovat kuin Limberlost tammikuussa, kun se kokonaan on jään peitossa ja aurinko lepää lännessä ja paistaa metsän halki ja panee kaikki välkehtimään kuin tuli ja jää, mutta tuli ja jää ei ole keijun kaltaista."

Timantit liitettiin smaragdien ja helmien joukkoon. Jäljellä oli pieni punainen kasa, ja Freckles hypisteli sitä hellästi. Hänen silmänsä loistivat.

"Minun mielestäni on juuri tässä keijulleni jalokivi", sanoi hän. "Limberlost ja minä samalla kasvoimme smaragdissani, mutta tässä se käy kukkimaan ja hän sen keralla. Siinä palaa villin unikukan ja kardinaalikukan ja sen pienen rutistuneen tulikukkakimpun puna, jonka me löysimme eräästä paikasta, minne hän oli sen pistänyt minut pelastaaksensa. Se on kuin hänen huulensa ja ne pisarat, jotka kuivuivat hänen kauniille käsivarrelleen tuona ensimmäisenä päivänä, ja luulenpa, että se on kuin hänen urhoollinen, hellä, hyvä, punainen sydämensä."

Freckles nosti rubiinin huulilleen ja antoi sen McLeanille. "Kirjoitan tässä maksuosoituksen, ja te saatte toimittaa kiveen kultakehyksen", jatkoi hän. "Te otatte ulos rahat ja maksatte juuri samoilla dollareilla, sir." Jälleen McLeanin sydän hytkähti ilosta. "Freckles, saanko kysyä sinulta jotakin?" sanoi hän. "No totta kai", vastasi Freckles. "Ette osaisi mitään kysyä, johon en ilomielin vastaisi."

McLeanin silmät siirtyivät Frecklesin oikeaan käsivarteen, jonka tyngällä nuorukainen siirteli jalokiviä.

"Vai sitäkö?" huudahti Freckles iloisesti naurahtaen. "Te haluatte tietää, mihin kaikki katkeruus on haihtunut? Niin, katsokaas, sir, sen veivät pois sielustani, sydämestäni ja ruumiistani erään keijukaisen huulet. Tuo tapaturma näyttää olleen välttämätön aluksi, jotta nykyinen onneni voisi käydä toteen. Haava on aina pysynyt vereksenä, mutta keiju paransi sen. Jollei hän ole siitä milläänkään, niin en minäkään. Rakas appeni ei liioin välitä siitä, ei myöskään tätini eikä setäni ettekä tekään koskaan. Miksi minä aina kiusaisin itseäni asialla, jota ei voi auttaa? Siitä asti, mitä sille tapahtui viime viikolla, olenkin siitä niin ylpeä, että toisinaan satun pistämään sen esiin kuin näytelläkseni."

"Nyt on minun vuoroni", sanoi Freckles lujasti puristaen McLeanin kättä. "Jollei tätä onnettomuutta eikä mitään, mitä sen jälkeen on minulle tapahtunut, koskaan olisi sattunut, niin minne te olitte aikonut lähettää minut kouluun? Mitä te olitte ajatellut tehdä puolestani?"

"Siihen tuskin voin antaa tarkkaa vastausta", sanoi McLean. "Aikeeni olivat koko lailla epämääräiset. Arvelin, että ensi aluksi koettaisimme katsoa, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Ensin aioin viedä sinut mukanani Suurille Putouksille ja jättää äitini huostaan. Kuvittelin, että olisi parasta hankkia yksityisopettaja valmistamaan sinua vuoden parin aikana, kunnes voisit mennä Chicagon korkeakouluun säällisessä kunnossa. Sitten arvelin, että saisit päättää opintosi Yalen tai Harvardin yliopistossa ja lopuksi Oxfordissa, ja silloin sinulla olisi kaikinpuolinen yleissivistys."

"Ei, onhan vielä musiikki poissa", vastasi McLean. "Aioin saada jonkun musiikkimiehen koettelemaan ääntäsi, ja jos sinulla tosiaan olisi hyvä laulunlahja ja halua siihen suuntaan, olisit saanut heittää joitakin lukuaineita ja ottaa musiikin päätehtäväksi, niin ajattelin. Ja lopuksi tuumin, että yhdessä tekisimme retken halki Euroopan ja ympäri maailman."

"No sitten", sanoi McLean, "tiedäthän, että sydämeni on ehdottomasti kiintynyt metsiin. Minä en aio koskaan heittää nykyistä työalaani, niin kauan kuin saan käsitellä tukkeja ja henki pysyy ruumiissani. Minä ajattelin, että jollet antautuisi musiikkialalle ja jos sinulla olisi jotakin taipumusta minun puuhiini, voisimme vielä laajentaa osakasten piiriä ja ottaa sinutkin yhtiöön, jolloin saisit työskennellä minun kanssani."

"Te sanoitte kerran vahtipolulla ja taaskin uudestaan, kun luultiin minun olevan kuolemaisillani, että rakastatte minua. Muuttaako se, mitä minulle on sattunut, millään tavalla tunteitanne minua kohtaan.?"

"Eihän toki", vastasi McLean. "Kuinka se olisi mahdollista? Ei mikään saisi minua rakastamaan sinua enemmän etkä sinä voi koskaan tehdä mitään, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän."

"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti Freckles. "Rientäkää ilmoittamaan äidillenne, että minä tulen. Heti kun pääsen jalkeille, minä vien sormuksen keijulleni ja sitten lähden Suurille Putouksille ja aloitan juuri niinkuin olette suunnitellut, sillä eroituksella vain, että voin itse maksaa puolestani. Kun olen saanut kyllin oppia, lähdemme kaikki — keiju ja hänen isänsä, Lintunainen, te ja minä — kaikki lähdemme yhdessä katsomaan maatilaani ja sukulaisiani ja teemme sen kiertoretken. Kun sitten palaamme, lisäämme nimen O'More puutavarayhtiöön ja panemme työt hurisemaan! — Hyväinen aika, sir! Älkäähän toki! No, herra McLean, rakas isäntä, rakas isä, älkäähän nyt! Mikä nyt on?"

"Ei mikään, ei mikään!" jyrisi McLeanin syvä basso, "ei yhtään mikään!"

"Täältähän on mainion komea näky", sanoi hän. "Järvi on ihana tänä aamuna. Ei ihme, että chicagolaiset ovat niin kopeita kaupunkinsa asemasta sen rannalla. Mutta Freckles, mitähän loordi O'More siitä sanoo?"

"En tiedä", vastasi Freckles. "Se koskee minuun kovasti, jos hän siitä pahastuu, sillä hän on ollut niin hyvä minua kohtaan, ja lady Alice on lähinnä keijua. Setäni kautta olen tullut tuntemaan verenvoimalla kuuluvani omaan rotuuni. Ja tätini on tuntikausia kertonut minulle isästä ja äidistä ja isoäidistä. Hän on tehnyt heidät kaikki niin todellisiksi, että voin vaatia heidät itselleni ja tuntea heidän olevan minun omiani. Olen tosiaan pahoillani, jos minun täytyy tehdä vastoin heidän mieltään, mutta sitä ei voi auttaa.

"Minä iloitsen, että saan nähdä Irlannin, ja erikoisesti odotan iloa nähdessäni oman pikku kansani, mutta koskaan en aio viipyä siellä kauan. Koko sydämeni kuuluu keijulle, ja Limberlost kutsuu joka hetki. Te ajattelette ehkä, että tästä akkunasta katsellessani näen kaunista vettä. Eikö niin? Mutta sitäpä minä en tee."

"Minä näen pehmeitä, verkkaisia pilviä uiskentelemassa taivaan sinimeressä, isojen mustain kanasteni liitelevän siellä korkeudessa ja mustan sulan liukuvan maahan. Minä näen mahtavia puita, huojuvia köynnöksiä, kirkkaita kukkasia ja aina suuria joukkoja villejä ruusuja, ja niiden seasta pilkistävät armaani villiruusun kaltaiset kasvot. Minä näen notkon ruohon aaltoilevan, tunnen kukkasten tuoksua ja rämeen kostean maan lemua, ja samalla kuulen lintujeni laulavan, oravaini narskuttavan, kalkkarokäärmeitten sähisevän ja Wessnerin tai Mustan Jaakon hiipivän lähelle, ja olkoon tuo semmoista, mitä rakastin tai mitä pelkäsin, mutta kaikki se kuuluu yhteen.

"Koko sydämeni kuuluu salokeijulle, ja koko rakkauteni on hänen, ja hän ja Limberlost ovat niin yhtyneet sielussani, etten milloinkaan voi niitä eroittaa. Kun katselen häntä, näen sinisen taivaan, auringon pilkahtavan lehtien lomitse ja vaalean- ja tummanpunaisia kukkia; ja katsellessani Limberlostia näen rusoittavat kasvot, sinisilmäiset, kultakutriset, punahuuliset, ja se on totinen tosi, sir, että ne sekaantuvat toisiinsa, kunnes ovat ihan yhtä.

"Pelkään kyllä, että tämä loukkaa joitakuita, mutta sentäänkin tunnen, että voin saada rakkaat omaiseni sen ymmärtämään, niin että mielellään sallivat minun palata tänne. Lähettäkää lady O'More panemaan nämä Jumalan luomat kukkaset noiden ansarikoristeitten tilalle ja leikatkaa side auki tuosta pikku kääröstä, jonka keiju minulle lähetti."

Kun Freckles nosti käärön koholle, kimaltelivat Limberlostin valot hänen sormessaan olevasta smaragdista. Päällykseen oli kirjoitettu: "Limberlostin vartijalle." Ja sisällä oli suuri kiherä, välkehtivän musta sulka.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIMBERLOSTIN VARTIJA: LUONNONROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.