The Project Gutenberg eBook of Susi-veikot: Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja Kertomus zulukaffereista, by H. Rider Haggard

    I. Mopo lähtee etsimään Tappajaa.
   II. Mopo ilmaisee itsensä.
  III. Buurien murha.
   IV. Sota halakazeja vastaan.
    V. Nada.
   VI. Tulikoe.
  VII. Liljan luovutus.
VIII. Umslopogaas saa tietää, kuka hän on.
   IX. Nadan tulo.
    X. Naisten sota.
   XI. Zinita kuninkaan luona.
  XII. Harmaan ja mustan väen viimeinen taistelu.
XIII. Liljankukan jäähyväiset.
  XIV. Mopon ja hänen kasvattipoikansa kosto.
   XV. Mopo lopettaa tarinansa.

MOPO LÄHTEE ETSIMÄÄN TAPPAJAA.

Dingaan ei viihtynyt Duguzassa, vaan muutti takaisin Zulu-maahan rakentaen Mahlabatinen luo suuren kaupungin, jolle hän antoi nimen "Umgugundhlovu" eli "elefantin toitotus." Samalla hän määräsi että maan kauneimmat tytöt täytyi etsiä hänelle vaimoiksi, ja vaikka sellaisia tavattiin paljonkin, vaati hän yhä enemmän. Hän oli myös kuullut, että Swazi-maan halakazien heimon luona oli eräs ihmeen ihana tyttö, Liljankukka-niminen, jonka iho oli paljon vaaleampi kuin meidän, ja Dingaan alkoi kiihkeästi himoita tuota tyttöä vaimokseen. Hän lähetti halakazien päällikölle käskyn luovuttaa tyttö hänelle, mutta sanansaattajat palasivat kertoen, että heitä oli kohdeltu huonosti halakazien luona, lyöty ja pieksetty, ja kuninkaan vaatimukseen oli vastattu törkeästi solvaten.

Halakazien päällikön tervehdys Dingaanille zulujen kuninkaalle kuului näin: Tyttö, jota sanotaan Liljankukaksi, on todellakin ihmeen ihana ja vielä naimaton, sillä tähän saakka ei ole vielä ilmestynyt ketään, johon hän olisi mielistynyt, ja hänen omaisensa rakastavat häntä niin suuresti, ettei voi tulla kysymykseenkään pakottaa häntä menemään naimisiin vastoin tahtoaan. Vielä sanoi päällikkö, että halakazit halveksivat Dingaania ja hänen zulujaan, niinkuin heidän isänsä olivat Chakaa halveksineet ja uhmanneet, että he sylkevät Dingaanin nimen kuullessaan ja ettei heidän tyttöjään anneta ainoatakaan kenenkään zulu-koiran vaimoksi.

Päällikkö oli sitten käskenyt tuoda tytön Dingaanin lähettilästen eteen, joiden mielestä hän oli todellakin ihmeteltävän kaunis, koska he kertoivat, että hän oli solakka kuin kaisla ja muistutti käydessään kaislan notkeata huojumista tuulessa. Hiukset aaltoilivat pitkinä kiharoina olkapäille saakka, ruskeat silmät olivat suuret ja lempeät kuin metsäkauriin, huulten hymy johdatti mieleen kirkkaana päilyvän veden, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä suloisempi kuulla kuin soittokoneiden helke. He sanoivat myös, että tyttö oli halunnut puhella heidän kanssaan, mutta päällikkö ei ollut sallinut mitään keskustelua, vaan käskenyt viedä tytön omaistensa luo.

Kuullessaan selostuksen Dingaan hurjistui kuin leijona verkossa, ja nyt hän vasta oikein himoitsi tyttöä omakseen. Tyttöä hän ei kuitenkaan saanut, vaikka hän olikin maailman mahtavin. Hän käski koota suuren armeijan, joka piti lähetettämän Swazi-maahan hävittämään koko halakazien heimon ja ottamaan tytön vangiksi. Mutta kun asia otettiin esille suuressa neuvottelussa, vastustin minä sotavoimien päällikkönä hanketta sanoen, että halakazien heimo oli suuri ja mahtava, jota vastaan sotiminen aiheuttaisi sodan swazejakin vastaan. Halakazit asuivat sitäpaitsi suurissa luolissa, joita oli melkein mahdoton valloittaa. Aikakin oli sopimaton lähettää kokonainen armeija sotaan vain yhden tytön takia. Chakan kuolemasta oli kulunut vain pari kolme vuotta, ja vihollisia oli paljon; soturien rivit olivat arveluttavasti harvenneet monissa sodissa, ja Limpopon soille oli sortunut enemmän kuin puolet koko armeijasta. Nyt oli elettävä rauhassa, kunnes rivit olivat jälleen eheät, sillä nyt oli armeijamme heikko kuin pieni lapsi, kuin nälän näännyttämä mies. Eihän tytöistä ollut puutetta; ottakoon kuningas niitä niin monta kuin hänen sydämensä halasi, mutta älköön alkako sotaa tämän yhden takia.

Sanoin sanani rohkeasti kuninkaalle päin silmiä, mitä ei kukaan olisi tohtinut Chakalle tehdä, ja rohkeuteni tarttui toisiinkin, niin että kaikki kannattivat minua. He tiesivät kaikki aivan hyvin, että sota swazeja vastaan olisi sillä hetkellä ollut mitä mielettömin ja onnettomin yritys.

Dingaan kuunteli kulmat rypyssä, mutta hän ei istunut valtaistuimella vielä niin lujasti, että olisi tohtinut olla välittämättä meidän lausunnoistamme. Maassa oli vielä paljon sellaisia, jotka rakastivat ja kunnioittivat Chakan muistoa eivätkä unhottaneet, että Dingaan ja Umhlangana olivat yksissä tuumin murhanneet hänet. Chakan kuoltua kansa unhotti, miten julma ja paha hän oli ollut; häntä muistettiin vain suurena miehenä, joka oli koonnut zulut mahtavaksi kansaksi mitättömästä alusta alkaen, kuten seppä, joka takoo teräsharkosta kiiltävän keihään. Ies ei ollut liioin keventynyt, vaikka valtaistuimella istui toinen, sillä Dingaan tappoi kuten Chakakin oli tappanut, ja Dingaan sorti kuten Chaka oli sortanut. Sentähden Dingaan myöntyi neuvonantajainsa vaatimukseen, eikä armeijaa lähetetty halakazeja vastaan, tuota Liljankukka-nimistä tyttöä hakemaan. Mutta hänen himonsa saada tyttö omakseen ei sammunut, ja siitä lähtien hän vihasi minua verisesti, kun olin vastarinnallani tehnyt tyhjäksi hänen toiveensa.

Sanottakoon jo tässä, vaikka minä en tiennyt sitä silloin, ettei tuo Liljankukka-niminen tyttö ollut kukaan muu kuin Nada-tyttäreni. Mieleeni juolahti kyllä useinkin, ettei kukaan toinen voinut olla niin kaunis kuin Nada. Mutta minähän tiesin varmasti, että Nada ja hänen äitinsä olivat kuolleet, sillä mies, joka oli tuonut surusanoman, oli itse nähnyt heidät, ruumiit toisiaan syleillen, ikäänkuin sama pisto olisi surmannut heidät molemmat. Hän oli kuitenkin väärässä. Vaimoni Macropha oli kyllä surmattu, mutta tyttö, joka lepäsi verisään hänen vierellään, ei ollut Nada, vaan eräs toinen. Heimo, jonka luo olin lähettänyt Macrophan ja Nadan, maksoi veroa halakazeille, ja tuo halakazien päällikkö, joka oli anastanut Susi-Galazin paikan, oli riitaantunut yllämainitun heimon kanssa, jonka kimppuun hän oli sitten karannut eräänä yönä tuhoten sen kokonaan.

Myöhemmin sain kuulla, ettei riidan ja hävitysretken todellinen syy ollut mikään muu kuin Nadan kauneus, joka vihdoin koitui halakazienkin turmioksi. Huhu hänen kauneudestaan oli levinnyt kaikkialle, ja halakazien vanha päällikkö oli käskenyt tuoda tytön hänen luokseen asumaan ja kauneutensa auringolla häntä ja hänen ympäristöään ilahduttamaan, ja jos hän sitten huomaisi sopivaksi, naittaisi hän tytön jollekin ylhäiselle halakazille. Mutta vaatimukseen vastattiin kieltävästi, sillä ei kukaan, joka on nähnyt Nada Liljankukan, luovu vapaaehtoisesti nautinnosta saada ihailla hänen kauneuttansa, vaikka tytön laita olikin siten, ettei kukaan tahtonut pakottaa häntä naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kosijoita oli kyllä paljonkin niin siellä kuin halakazienkin keskuudessa, mutta hän pudisti vain päätään sanoen: "Ei, en mene naimisiin", ja sillä hyvä.

Miesten kesken syntyi ikäänkuin yhteinen sopimus, joka vakiintui viimein aivan sananlaskuksi, että Nadan oli parempi jäädä naimattomaksi, jolloin he kaikki saisivat ihailla häntä, kuin häipyä heidän näkyvistään miehensä majaan; hänen kauneutensahan oli suotu kaikille suloksi niinkuin aamunkoiton ja illan ihanuus. Nadan kauneus oli kuitenkin monen murheen ja itkun aihe, kuten saat kuulla. Kauneutensa ja suloutensa tähden täytyi liljan itsensä kuihtua ja tyhjentää murheen malja pohjaa myöten; sentähden joutui Umslopogaasin Chakan pojan sydän autioksi ja tyhjäksi kuin kulovalkean hävittämä tasanko. Niin oli sallittu, isäni, ja niin kävikin. Kaikki ihmiset, sekä valkoiset että mustat, etsivät aina sitä, mikä on kaunista, ja kun he vihdoin löytävät sen, häviää se äkkiä tahi koituu ehkä heidän kuolemakseen. Ilolla ja kauneudella on siivet, eivätkä ne viihdy kauan maan päällä. Ne ilmestyvät äkkiä kuin kotka pilvestä ja katoavat yhtä nopeasti.

Sitten aloin minä hiukan aavistaa, isäni, että Nada-tyttäreni, jonka olin luullut kuolleeksi, olikin juuri tuo halakazien luona asuva Liljankukka-niminen tyttö, jonka Dingaan-kuningas tahtoi saada vaimokseen.

Tehtyäni siten turhaksi hänen aikeensa lähettää armeija poimimaan Liljan halakazien puutarhasta hän alkoi vihata minua. Hänen salaisuutensa tiesin myös, Chakan ja Umhlanganan olimme yhdessä surmanneet, ja minä olin pelastanut Pandan, kun hän aikoi murhata tämänkin, niin että hän vihasi minua kaiken tuonkin takia, kuten pikkusielut usein vihaavat niitä, jotka ovat auttaneet heitä eteenpäin. Hän ei tahtonut kuitenkaan vahingoittaa minua, sillä ääneni kaikui yli koko maan, ja kansa kuunteli kun minä puhuin. Hän alkoi etsiä jotakin tekosyytä päästäkseen minusta hetkeksi eroon, kunnes hän olisi tullut kyllin mahtavaksi tohtiakseen surmata minut.

"Mopo", sanoi hän minulle eräänä päivänä istuessani hänen edessään neuvonantajiensa ja sotapäälliköiden joukossa, "muistatko suuren elefantin viimeiset sanat?" Hän tarkoitti Chaka-veljeään, vaikka ei maininnut nimeä, sillä Chakaa pidettiin nyt maassa pyhänä, hlonipa — kuten kaikkia kuolleita kuninkaita — jonka nimen mainitseminen oli lainrikkomus.

"Muistan, oi kuningas", vastasin minä. "Kerrassaan omituiset sanat, sillä nehän sisälsivät merkillisen ennustuksen. Kuningasten valtaistuin ei ole kauan sinun ja sinun huoneesi hallussa; valkoiset miehet riistävät kuninkuutesi ja jakavat maasi. Niinhän zulujen leijona ennusti kuollessaan; mitä hyödyttää puhua siitä? Olen kuullut hänen ennustavan kerran ennenkin, ja hänen sanansa toteutuivat. Olkoon tuo ennustus kuin tyhjä muna, jota ei milloinkaan haudota, älköönkä sen emo milloinkaan sinun katollesi pesikö, oi kuningas."

Dingaan vapisi pelosta, sillä Chakan sanat vaivasivat häntä yötäpäivää; sitten hän julmistui ja ärjäisi huultaan puraisten:

"Sinä hullu! Etkö sinä voi kuulla korpin koikkuvan jonkun majan katolla voimatta olla menemättä sanomaan sisällä olijoille, että se odottaa saavansa nokkia silmät heidän päästään? Sellaisten pahan ilman lintujen voi käydä hyvin huonosti, Mopo!" Hän katsahti minuun uhkaavasti ja jatkoi: "En tarkoittanut noita kuoleman hämärtämistä aivoista sattumalta lähteneitä sanoja, vaan niitä, jotka lausuttiin eräästä Bulalio-nimisestä päälliköstä, joka hallitsee kirveskansan heimoa kaukana pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa. Kuulin sanat varmasti kaisla-aitauksen varjossa istuessani, ennenkuin ehdin veljeni apuun tuota Masiloa vastaan, jonka keihäs iski kuninkaan kuoliaaksi."

"Nekin sanat muistan, oi kuningas", sanoin minä. "Tahtooko kuningas, että soturit lähetetään kurittamaan tuota niskuria? Viimeisellä hetkellään antoi eräs, joka on kuollut, sellaisen käskyn."

"Ei, Mopo, sitä en tahdo. Kun ei ollut armeijaa lähettää tuhoamaan halakazit ja noutamaan erästä, jota ikävöin silmäini iloksi, ei varmasti löydy nytkään sotureita, jotka tarvitaan tuon Tappajan ja hänen heimonsa tuhoamiseen. Tämä Bulalio ei ole sitäpaitsi loukannut minua, vaan erästä elefanttia, jonka toitotukset ovat vaienneet. Nyt tahdon, että sinä, Mopo-palvelijani, menet vain muutamien sotureiden kanssa ystävällisesti tuon Bulalion luo ja sanot hänelle: 'Elefantti, jonka askeleet vapisuttavat nyt maata, on suurempi kuin se, joka on vaipunut unen helmoihin, ja hänen korvansa ovat kuulleet, ettet sinä, kirveskansan päällikkö, maksa mitään veroa. Olet myös sanonut, ettet välitä rahtuakaan hänestä, jonka varjo pimittää maan, erään Mopon tähden. Eräs Mopo on nyt saapunut luoksesi, Tappaja, kuulemaan, onko puheessa perää, sillä jos niin on laita, saat pian tuntea, kuinka musertavan raskas Umgugundhlovussa toitottavan elefantin jalka on. Ajattele ja punnitse tarkoin sanasi, ennenkuin vastaat, Tappaja!'"

Kuulin kuninkaan käskyn, joka ei antanut minulle paljonkaan miettimisen aihetta, sillä tiesinhän aivan hyvin hänen tahtovan vain päästä minusta joksikin ajaksi saadakseen punoa rauhassa juonia minun kukistamiseksi eikä oikeastaan välittävän vähääkään tuosta kaukana asuvasta mitättömästä päälliköstä, joka oli tohtinut uhmata Chakaa. Halusin kuitenkin mennä, sillä minussa oli herännyt kiihkeä toivo saada nähdä tuo Bulalio, joka oli sanonut kostavansa jonkun Mopon kuoleman ja jonka urotyöt olivat sellaisia, joita Umslopogaaskin olisi tehnyt, jos olisi saanut elää. Sentähden vastasin:

"Kuulin käskysi, oi kuningas. Käskysi täytetään, vaikka lähetätpä suuren miehen pienelle asialle, oi kuningas."

"Ei suinkaan, Mopo", vastasi Dingaan. "Tunnen sisimmässäni, että tuosta kukonpojasta paisuu vielä peloittavan suuri kukko, ellei hänen helttaansa typistetä aikanaan, ja sinä, Mopo, osaat kyllä helttoja leikellä, suurempiakin."

Valikoituani mukaani kymmenen luotettavaa miestä minä, Mopo, lähdin sitten seuraavana aamuna taivaltamaan Kummitusvuorta kohti muistellen kulkiessani matkaa, jonka olin tehnyt kauan sitten tuota samaa tietä pitkin. Silloin kävelivät vaimoni Macropha, Nada-tyttäreni ja Umslopogaas Chakan poika, jota luultiin minun pojakseni, vierelläni. Nyt he olivat jo kaikki kuolleet, kuten luulin, ja minä taivalsin tietä yksinäni — kuollakseni pian minäkin. Siihen aikaan eivät ihmiset eläneet kauan, mutta mitäpä siitä. Olinhan kostanut Chakalle ja tyydyttänyt sydämeni.

Vihdoin saavuimme eräänä iltana tuohon yksinäiseen seutuun, johon olimme kerran yöpyneet tuona murheen iltana, jolloin Umslopogaas joutui naarasleijonan saaliiksi; kävin katsomassa luolaakin, josta hän oli penikat löytänyt, ja loin silmäyksen ylhäällä iäisesti istuvan kivivelhottaren kammottaviin kasvoihin. Olin niin murheissani, etten voinut nukkuakaan, vaan istuin koko yön valveilla katsellen kirkkaassa kuutamossa tuon kivikuvan jylhiä piirteitä ja polvien tasalle ulottuvaa synkkää metsää ihmetellen itsekseni, mahtoiko tuo metsä kätkeä Umslopogaasin ruhjotut luut.

Matkan varrella oli minulle kerrottu monta tarinaa tuosta Kummitusvuoresta, jonka rinteillä kaikki sanoivat aaveiden mellastavan sutten haahmossa, ja olivatpa toiset kuulleet siellä olevan ihmistenkin kaltaisia aaveita, esemkofuja — kuolleita, jotka oli noituuden avulla palautettu elämään jälleen. Nämä esemkofut olivat kielettömiä, sillä muuten ne olisivat huutaneet julki kaikille kuolevaisille kuoleman hirveät salaisuudet, minkätähden ne saattoivat vain itkeä ja valittaa pienten lasten lailla. Metsien hiljaisten puiden pimennoissa kuuli öisin varmasti niiden valittavan vaikerruksen: "Ai — ah! Ai — — ah!"

Sinä naurat, isäni, mutta minä en nauranut muistellessani kaikkia noita tarinoita; jos ihmisellä on kerran kuolematon henki, niin mihin tuo henki joutuu ruumiin kuoltua? Jonnekinhan sen täytyy mennä, ja olisiko niin kummallista, että se palaa katsomaan synnyinseutujaan? Noilla asioilla en ole kuitenkaan milloinkaan päätäni vaivannut, vaikka olenkin lääkäri ja tiedän yhtä ja toista aaveväestä, amatongosta. Totta puhuen minä olen nähnyt niin monta hengenlähtöä ja ollut niin monessa avullisenakin, etteivät kuolleet ole enää kyenneet herättämään minussa sen suurempaa mielenkiintoa; sittenpähän saan nähdä kaikki, kun itse astun heidän joukkoonsa.

Istuin ja katselin vuorta ja sen rinteillä kasvavaa metsää, ja yht'äkkiä kuulin kaukaa jotakin heikkoa ääntä, joka kuulosti tulevan aivan tuon metsän sydämestä. Ääni oli ensin heikko kuin kaukaa kuuluva lapsen itku, mutta paisui paisumistaan minun voimatta kuitenkaan sanoa, mitä se oli; nyt se läheni, ja samassa asia selvenikin — jotakin riistaa ajavien villipetojen ulvontaahan se oli.

Kaiku kiiriskeli rinteeltä toiselle ja sydämeni löi haljetakseen. Tuo hiljaisessa yössä kirmaava lauma ei voinut olla pieni, nyt se oli jo kunnaan toisella puolella, ja rähinä yltyi niin, että seuralaisenikin havahtuivat unestaan ja katsahtivat ympärilleen.

Samassa ilmestyi näkyviin muhkea koodoo-härkä, joka pysähtyi hetkeksi kunnaan laelle näkyen selvästi taivasta vasten ja kadoten sitten varjoon alempana. Kaikesta päättäen riensi eläin meitä kohti, ja hetkisen kuluttua me näimmekin sen laukkaavan eteenpäin pitkin hypyin. Tämän näimme myös — kunnaan laelle ilmestyi lukematon joukko harmaita ja laihoja olentoja, jotka syöksyivät eteenpäin nopeasti kuin hornan henget, kadoten varjoon, ilmestyen jälleen kuutamoon ja kadoten taas laakson pimentoon, ja lauman jäljessä juoksi kaksi toisenlaista olentoa — kaksi ihmistä.

Härkä riensi ohitsemme tuskin puolen keihäänheiton päästä, ja sen jäljessä syöksyi suunnaton lauma suuria susia, joiden kidasta tuo hirveä ulvonta kaikui. Mutta ketä olivat nuo molemmat rotevan ja jäntevän näköiset ihmismäiset olennot, jotka metsästivät sutten keralla? He juoksivat nopeasti ja äänettömästi suden hampaat otsalla hohtaen, ja suden talja hartioilla häilyen. Toisella oli kirves kädessään — terä välkkyi kuutamossa — ja toisella raskas nuija. En ole milloinkaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeasti. Katso, he riensivät rinnettä alas meitä kohti, sudet jäivät jälkeen paitsi neljää; kuulimme jalkojen töminän: he tulivat, syöksyivät ohi ja häipyivät näkyvistämme lauma jäljessään. Ulvonta heikkeni metsästyksen edetessä ja häipyi viimein kuulumattomiin; ympärillämme vallitsi jälleen tyynen yön syvä rauha.

Joku vastasi: "Olemme nähneet tuon vanhan velhottaren helmassa oljentelevat aaveet sekä Susi-veikot, nuo noidat — kummitusten kuninkaat!"

II.

MOPO ILMAISEE ITSENSÄ.

Valvoimme koko yön, mutta emme nähneet enää vilahdukseltakaan noita susia tahi niiden keralla olleita miehiä. Aamun sarastaessa lähetin sanan Bulaliolle, kirveskansan päällikölle, että hänen luoksensa oli tulossa kuningas Dingaanin sanansaattaja, joka halusi rauhallisesti keskustella hänen kanssaan hänen majassaan. Sanoin sananviejälle, ettei hän saanut ilmoittaa nimeäni, vaan oli hänen mainittava minua vain nimellä "Dingaanin suu." Sitten lähdin miehineni liikkeelle, sillä matkaa oli vielä pitkälti, ja lähetti oli saanut käskyn heti palata minua kohtaamaan saadakseni tietää, mitä Tappaja, tapparan haltija, oli sanonut.

Taivalsimme auringon laskuun saakka seuraten jokea, joka virtasi Kummitusvuoren juurella. Ketään emme tavanneet, mutta kerran yhdytimme erään raunioiksi sortuneen kylän, jossa oli runsaasti ruhjotuita ihmisluita, ruostuneita keihäitä, ja mustan ja valkean kirjavien häränvuotakilpien jätteitä. Tarkastelin niitä ja päättelin väreistä, että ne olivat kuuluneet sotureille, jotka Chaka oli vuosia sitten lähettänyt Umslopogaasia etsimään, mutta jotka eivät olleet milloinkaan palanneet.

"Kylläpä kävi huonosti noiden Elefantti-vainajan sotureiden", sanoin minä, "sillä luulenpa varmasti näiden kilpien olevan heidän ja heidän silmäinsä katselleen maailmaa noiden pääkallojen tyhjistä silmäkuopista."

"Nämä ovat heidän kilpiään ja nuo varmasti heidän pääkallojaan", virkkoi joku. "Mopo Makedaman poika, tämä ei ole ihmiskätten työtä. Ihmiset eivät ruhjo vihollistensa luita niin kuin nämä on ruhjottu. Wow! ei ihmiset, vaan sudet! Ja viime yönä näimme sutten metsästävän, eivätkä ne metsästäneet yksin, Mopo! Wow! Tämä maa on aaveiden temmellyspaikka!"

Jatkoimme vaieten matkaamme, ja tuon vuoren huipulla istuvan kivivelhottaren kasvot tuijottivat meihin koko ajan. Vihdoin saavuimme aukealle tasangolle ja näimme joen toisella puolella kirveskansan kylän erään kunnaan laella. Kylä oli suuri ja hyvin rakennettu, ja tasangolla käyskentelevän karjan määrää en voinut lukeakaan. Menimme joen poikki kahlaamon kohdalta, ja sitten odotimme, kunnes näimme lähettämäni miehen kiiruhtavan meitä kohti. Hän tervehti, ja minä tiedustelin kuulumisia.

"Tämän tiedän kertoa, oi Mopo", vastasi mies: "Olen nähnyt hänet, jonka nimi on Bulalio — hän on iso mies, pitkä ja jäntevä; kasvot ovat tuimat ja hänellä on aina peloittavan suuri tappara kädessään — samanlainen kuin sillä, jonka näimme viime yönä. Kun minut vietiin hänen eteensä, tervehdin minä häntä ja sanoin sanat, jotka minulle sanelit. Hän kuunteli ja purskahti sitten nauruun sanoen: 'Vie hänelle, joka lähetti sinut, terveiseni, että 'ingaanin suu' on tervetullut ja saa esittää turvallisesti Dingaanin asian. Mieluummin kuitenkin näkisin, että tulija olisi Dingaanin pää eikä vain suu, sillä silloinpa puuttuisi Itkuntekijäkin keskusteluun — erään Mopon tähden, jonka hänen veljensä Chaka murhasi. Itkuntekijällä voisi olla jotain sanomista Dingaanillekin! Mutta suu ei ole pää, niin että tulkoon suu rauhassa.'"

Hätkähdin kuullessani, että Mopon nimi oli jälleen ollut Bulalion huulilla. Oliko ketään toista, joka olisi rakastanut Mopoa noin hellästi, paitsi erästä, joka oli kuollut kauan sitten? Ehkä Bulalio puhui jostakin toisesta Moposta, sillä minä en ollut ainoa sen niminen — suuressa surujuhlassaan oli Chaka todellakin murhannut erään samannimisen päällikön syystä — kuten hän sanoi — ettei maassa tarvittu kahta Mopoa, vaikka tuo toinen Mopo itki vielä norosenaan, kun toisten silmät olivat jo kuivuneet. Miehilleni sanoin vain, että onpa tuolla Bulaliolla sisua, ja niin me sitten astuimme kylän portille. Siellä ei ollut ketään meitä vastaanottamassa, ja sisäpuolella olevat majatkin näyttivät autioilta, mutta etempää karja-aitauksesta, joka oli kylän keskellä, nousi tomua ja kuului melua, kuin siellä olisi ollut miesjoukko sotaan lähdössä. Muutamat mieheni pelästyivät luullen joutuneensa johonkin ansaan ja tahtoivat kääntyä takaisin, mutta sitten he vasta säikähtyivät, kun tullessamme karja-aitauksen portille näimme viisisataa miestä aseissa komppania komppanian vieressä, joita kaksi rotevaa miestä komensi rivien edessä häärien ja komentosanoja huudellen.

Mutta minä huusin: "Ei, ei! Älkää paetko! Rohkea esiintyminen lannistaa vihollisia. Ja jos tuo Bulalio olisi tahtonut surmata meidät, ei hänen olisi tarvinnut kutsua koolle noin suurta joukkoa. Hän on ylpeä ja tahtoo näyttää mahtiaan tietämättä, että kuninkaalla, jota me palvelemme, on komppania hänen jokaista soturiaan kohti. Astukaamme vain rohkeasti esiin!"

Jatkoimme siis matkaamme aitauksen toisessa päässä seisovaa joukkoa kohti. Meidät huomattiin samassa, ja nuo sotureitaan harjoittavat miehet tulivat meitä vastaan toistensa jäljessä kulkien. Etumaisella oli tappara olkapäällään ja toinen heilutti suurta nuijaa. Katselin tapparan kantajaa, ja, isäni, ilo kouristi sydäntäni, sillä minä tunsin hänet, vaikka siitä oli kulunut vuosia, kun hänet viimeksi näin.

Umslopogaashan se oli — kasvattini Umslopogaas eikä kukaan muu! — hän oli nyt mies parhaassa iässään, mies, jonka kaltaista ei ollut toista koko Zulu-maassa. Hän oli roteva ja tuiman näköinen, hieman hoikka varreltaan, mutta hartiat olivat leveät ja rinta muhkean kaareva. Kädet olivat pitkät ja kohtalaisen paksut, mutta nahkaa pingoittavat lihakset olivat kuin köydensolmuja; jalat olivat myös pitkät ja hyvin paksut pohkeiden kohdalta. Katse oli kuin kotkan, nenä hiukan kyömy, ja päätään hän piti hieman eteenpäin kurkotettuna kuten mies, joka aina vaanii jotakin kätkeytynyttä vihollista. Hän näytti kävelevän verraten hitaasti, mutta läheni kuitenkin yllättävän nopeasti, askel oli merkillisen liukuva muistuttaen sutta tahi leijonaa, ja Itkuntekijän sarvivartta pitelevät sormet liikkuivat koko ajan. Hänen seuralaisensa oli häntä puolta päätä lyhyempi, roteva mies hänkin, mutta varreltaan tukevampi kuin Umslopogaas. Silmät olivat pienet ja vilkuilivat taukoamatta kuin pienet tähdet, ja kasvojen ilme oli sangen hurja, etenkin kun hän irvisti tämäntästä, niin että valkoiset hampaat loistivat.

Nähdessäni Umslopogaasin olin suuressa ilossani rientää syleilemään häntä, mutta minä hillitsin mieleni, sillä hetki oli sopimaton, ja estääkseni häntä tuntemasta minua vetäisin vaippani liepeen kasvoilleni. Samassa hän seisoi edessäni tarkastellen minua terävällä katseellaan, ja minä astuin tervehtimään häntä.

"Terve sinulle, Dingaanin suu!" lausui hän kaikuvalla äänellä. "Pienipä olet niin suuren päällikön suuksi."

"Suurenkin kuninkaan ruumiissa on suu niitä pienempiä osia, oi päällikkö Bulalio, kirveskansan hallitsija, Kummitusvuoren sutten kuningas, jota muinoin sanottiin Umslopogaasiksi, Makedaman pojan Mopon pojaksi."

Kuullessaan sanat Umslopogaas hätkähti kuin yön ääniä pelkäävä lapsonen ja tuijotti minuun silmiään räpäyttämättä.

"Kuninkaan korvat ovat pitkät, vaikka suu onkin pieni, oi päällikkö
Bulalio", vastasin minä.

"Kuninkaan silmät näkevät kauas, oi päällikkö Bulalio. Viime yönä ne näkivät erään metsästyksen, joka oli sekä peloittava että kaunis. Suuri koodoo-härkä tuli juosten henkensä edestä jäljessään lukematon joukko ulvovia susia sekä kaksi aivan teidän näköistä miestä, joilla oli sudentaljat yllään."

Umslopogaas kohotti tapparaansa aivan kuin hän olisi aikonut murskata pääni, mutta antoi sitten aseensa vaipua, Susi-Galazin tuijottaessa meihin suurin silmin.

"Mistä tiedät, että nimeni oli kerran Umslopogaas, minkä itse olen jo melkein unhottanut? Puhu, oi Suu, tahi tapan sinut!"

"Tee niinkuin tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta tiedä myös, että kun aivot ovat mäsänä, on suukin mykkä. Aivojen tuhoaminen on tietojen hävittämistä."

"En. En ole siihen velvollinen. Elämäkertasi tiedän ja sillä hyvä. Nyt asiaani."

"Minulle ei röyhkeillä omalla alueellani", ärjäisi Umslopogaas hampaitaan kiristellen; "sano joutuin asiasi, Suu pahainen!"

"Tämä on asiani, piskuinen päällikkö: Suuren Elefantin vielä eläessä sinä lähetit hänelle terveisiä erään Masilon mukana — terveisiä, joiden kaltaisia hänen korvansa eivät olleet milloinkaan kuulleet, ja jotka olisivat koituneet kuolemaksesi, sinä kopeuden pöyhistämä hullu, ellei kuolema olisi samassa korjannut suurta Elefanttia. Nyt tahtoo Dingaan-kuningas, jota minä palvelen ja jonka varjo nyt pimittää maan, puhua sinulle minun kauttani. Hän tahtoo tietää, onko totta, ettet tunnusta hänen ylivaltaansa etkä aio luovuttaa hänelle sotureita, tyttöjä ja karjaa veronmaksuksi ja auttaa häntä sodankäynnissä? Vastaa, päällikkö — vastaa lyhyesti ja kohdalleen!"

Umslopogaas aivan läähätti raivosta ja sormeili kiukkuisesti kirvesvartta. "Kiitä onneasi, oi Suu", kirahti hän vihdoin, "että lupasin olla koskematta sinuun, sillä muutenpa et olisi päässyt täältä — sinun olisi käynyt kuten kauan sitten muutamien sotureiden, jotka tulivat etsimään erästä Umslopogaasia. Vastaan sinulle lyhyesti ja kohdalleen. Katso noita keihäitä — ne ovat vain neljäsosa joukkojeni koko lukumäärästä — siinä vastaukseni. Näetkö tuota vuorta, tuota sutten ja aaveiden tyyssijaa — sitä ei kukaan tunne eikä sinne pääse kukaan muu kuin minä ja eräs toinen — siinä vastaukseni. Keihäät ja vuori yhtyvät — keihäät ja sutten iskuhampaat panevat vuoren elämään. Hakekoon Dingaan veronsa sieltä! Olen puhunut!"

Nauroin ivallisesti koetellakseni vielä enemmän Umslopogaasin, kasvattini, kärsivällisyyttä.

"Sinä hullu!" sanoin minä; "poika, jolla on apinan aivot. Dingaan, jota palvelen, voi lähettää sata jokaista keihästäsi kohti; vuoresi tallataan maan tasalle, ja sutesi ja aaveesi — Dingaanin suulla minä sylkäisen niitä päin silmiä!" Ja minä sylkäisin maahan.

Umslopogaas aivan vavahteli raivosta, niin että tapparakin tärisi. "Hoi, Susi-Galazi!" ärjäisi hän takanaan seisovalle miehelle, "tapammeko tuon ja hänen seuralaisensakin?"

"Ei", vastasi Galazi irvistäen, "lupasit heille rauhan. Palatkoot he kuningas-koiransa luo, niin että hän lähettää sitten nukkensa susiemme kanssa tappelemaan. Sitäpä kelpaakin katsella!"

"Mene, oi Suu", sanoi Umslopogaas, "häviä väleen, ettei sinulle mitään onnettomuutta tapahtuisi! Porttieni ulkopuolella löydät syötävää, millä voit nälkäsi tyydyttää. Syö ensin ja lähde sitten nopeasti kotiasi kohti, sillä jos teidät tavataan huomenna keskipäivän hetkellä keihäänheiton päässä kylästäni, niin sinä ja seuralaisesi saatte jäädä siihen iäksi, oi Dingaan-kuninkaan suu!"

Liikahdin ikäänkuin olisin aikonut lähteä, mutta käännyin äkkiä takaisin ja sanoin:

"Suurelle Elefantti-vainajalle lähettämissäsi terveisissä puhuit eräästä miehestä — mikä hänen nimensä nyt olikaan — niin, eräästä Moposta?"

"Moposta! Mitä sinä Moposta tiedät, oi Suu, jonka silmät ovat peitetyt?
Mopohan on kuollut — olen hänen poikansa!"

"Vai sillä tavalla!" sanoin minä. "Niin, Mopo on kuollut — suuri Elefantti-vainaja tappoi erään Mopon. Miten on ymmärrettävissä, että sinä, Bulalio, olet hänen poikansa?"

"Hän on kuollut", toisti Umslopogaas, "hän ja hänen koko huoneensa! Sentähden vihasin suurta Elefanttia ja sentähden vihaan Dingaania, hänen veljeään, ja käyköön minun yhtä onnettomasti kuin Mopon, ennenkuin luovutan hänelle härkääkään veronmaksuksi."

Olin tähän saakka muuttanut ääntäni, mutta nyt lausuin tavallisella äänelläni:

"Ohoh! Nuo sanat tulivatkin suoraan sydämestäsi, nuori mies, ja nytpä olenkin saanut selville, missä paha piilee. Tuon kuolleen Mopo-koiran takia sinä siis uhmaat kuningasta?"

Umslopogaas kuuli äänen ja hänen vihansa muuttui peloksi ja hämmästykseksi. Hän katsoi minuun tutkivasti, mutta ei virkkanut mitään.

"Onko sinulla tässä joku maja lähellä, oi päällikkö Bulalio, sinä Dingaanin vihollinen, jossa minä, kuninkaan Suu, voin puhella kanssasi hetkisen kahdenkesken oppiakseni vastauksesi sana sanalta, niin että voin toimittaa sen perille alkuperäisessä muodossaan. Älä pelkää, Tappaja, olla kanssani kahdenkesken tyhjässä majassa! Olen vanha ja aseeton, ja sinulla on kädessäsi ase, jota pelkään", ja minä viittasin tapparaan.

"Seuraa minua, oi Suu, ja jää sinä, Galazi, näiden miesten luo", vastasi Umslopogaas lähtien kulkemaan edellä.

Pian tulimme suurelle majalle. Hän viittasi oviaukkoon, ja minä ryömin sisään hänen seuratessa jäljessäni. Sisällä oli hämärää, sillä aurinko alkoi jo laskea, joten minä odotin, kunnes silmämme tottuivat. Sitten minä heitin äkkiä vaipan kasvoiltani ja katsoin Umslopogaasia silmiin.

"Katso minuun nyt, oi päällikkö Bulalio, jota kerran sanottiin Umslopogaasiksi — katso minuun ja sano, kuka olen?" Hän katsoi ja hänen suunsa aukeni hämmästyksestä.

"Olet isäni Mopo vanhoilla päivillään — Mopo, joka on kuollut, tahi sitten Mopon henki", vastasi hän matalalla äänellä.

"Olen isäsi Mopo, Umslopogaas", lausuin minä. "Viipyi kauan, ennenkuin tunsit minut, vaikka minä tunsin sinut heti."

Umslopogaas hellitti Itkuntekijän, ja heittäytyi syliini purskahtaen itkuun. Minäkin itkin.

"Oi isäni!" nyyhkytti hän. "Luulin sinun kuolleen toisten mukana, ja nyt olet palannut luokseni, ja minä kun aioin hulluudessani kohottaa tapparani sinua vastaan. Onpa hyvä, että olen saanut elää — elää nähdäkseni vielä kerran kasvosi, joita en luullut enää milloinkaan näkeväni. Ne ovat suuresti muuttuneet — ikä ja murheetko ovat niihin leimansa painaneet?"

"Niin, Umslopogaas-lapseni. Minäkin luulin sinun kuolleen. Luulin tuon leijonan tappaneen sinut, vaikka totta puhuen minusta tuntui sangen kummalliselta, että joku toinen kuin sinä, Umslopogaas, olisi kyennyt suorittamaan urotyöt, joita Bulalion, kirveskansan päällikön, kerrottiin tehneen — uhmata Chakaakin päin silmiä. Mutta sinä et ole kuollut, enkä minäkään — Chakan surmaama Mopo oli eräs toinen samanniminen; minä tapoin Chakan eikä päinvastoin!"

"Entä missä on Nada-sisareni? Oi, sano joutuin!" kyseli Umslopogaas kiihkeästi.

"Äitisi Macropha ja Nada-sisaresi ovat kuolleet, Umslopogaas.
Swazi-maassa asuvat halakazit ovat tappaneet heidät."

"Olen kuullut tuosta heimosta", sanoi hän, "ja niin on Galazikin. Hän on vannonut heille kostoa — he tappoivat hänen isänsä, ja samoin vannon nyt minäkin heille kostoa, koska he ovat surmanneet äitini ja sisareni. Oi Nada-sisareni, oi Nada-sisareni!" ja tuo suuri mies peitti kasvonsa käsillään ja huojutti ruumistaan lohduttomassa surussaan.

Ajattelin jo ilmaista Umslopogaasille totuuden ja kertoa hänelle, ettei Nada ollut hänen sisarensa eikä hän minun poikani, vaan Chakan, jonka olin surmannut. En sanonut kuitenkaan mitään, vaikka nyt soisin, että olisin sen tehnyt. Huomasin nimittäin, kuinka ylpeä ja kunnianhimoinen Umslopogaas oli. Jos hän olisi saanut tietää, että Zulumaan valtaistuin oli oikeastaan hänen, ei mikään olisi voinut häntä hillitä nousemasta ennen pitkää ilmikapinaan Dingaan-kuningasta vastaan, mihin yritykseen ei aika ollut mielestäni vielä sovelias. Olisinpa totisesti tiennyt vuotta ennen Umslopogaasin olevan vielä elossa, niin hän olisi tänään istunut istuimella, jolla Dingaan nyt istui, mutta minä en tiennyt, ja tilaisuus oli toistaiseksi mennyt. Dingaan oli nyt kuningas kokoamaan monta rykmenttiä, sillä minä olin vastustanut kaikkia sotia, kuten silloinkin, kun oli puhe sotaretkestä swazeja vastaan. Tilaisuus oli mennyt ohi, mutta saattoi jälleen ilmestyä, ja siihen saakka minun täytyi vaieta. Arvelin olevan parasta saada Umslopogaas ensin liittymään Dingaaniin, niin että hän saavuttaisi kaikkialla maassa suuren ja pysyväisen maineen mahtavana päällikkönä ja soturien ensimmäisenä. Sitten huolehtisin, että hän ylenisi neuvonantajaksi ja vihdoin sotavoimien päälliköksi, sillä sotavoimien päällikkö on jo puoleksi kuningas.

En siis virkkanut asiasta mitään, vaan päivänkoittoon saakka me istuimme ja puhelimme kertoen toisillemme kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kuin leijona ryösti hänet minulta. Minä kerroin miten kaikki vaimoni ja lapseni oli murhattu, miten minua oli kidutettu, ja näytin hänelle kuihtuneen käteni. Baleka-sisareni ja koko langenien heimon kuolemasta kerroin myös ja miten olin kostanut Chakalle kaikki kärsimäni vääryydet ja nostanut Dingaanin valtaistuimelle, ollen nyt itse valtakunnan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen, vaikka kuningas pelkäsi minua suuresti. Mutta sitä minä en kertonut, että Baleka-sisareni oli hänen oma äitinsä.

Lopetettuani tarinani kertoi Umslopogaas omansa! kuinka Galazi oli hänet pelastanut leijonan hampaista, ja miten hänestä tuli toinen Susi-veikko; ottelusta, jossa hän voitti Jikizan poikineen päästen siten kirveskansan päälliköksi ja ottaen Zinitan vaimokseen sekä kuinka hänestä oli sitten tullut mahtava mies.

Kysyin häneltä, mistä johtui, että hän vieläkin metsästeli sutten keralla, kuten hän oli tehnyt viime yönäkin? Hän vastasi, että nyt kun hän oli mahtava mies eikä hänellä ollut enää mitään voitettavaa, kyllästyi hän välistä kaikkeen, jolloin hänen täytyi päästä hiukan jaloittelemaan Galazin ja sutten keralla, sillä se ainoastaan soi hänelle viihtymystä ja lievitti jäytävää kaipausta.

Sanoin saattavani hänet paremman otuksen jäljille ennenpitkää ja kysyin sitten, rakastiko hän Zinita-vaimoaan. Umslopogaas vastasi, että hän rakastaisi Zinitaa paljon enemmän, jos tämä rakastaisi häntä hiukan vähemmän, sillä Zinita oli mustasukkainen ja äkkipikainen saattaen hänelle paljon harmia. Nukuttuamme hiukan hän vei minut ulos, ja minua ja miehiäni kestittiin nyt mitä parhaiten, ja minä puhuttelin Zinitaa ja Susi-Galazia. Siitä miehestä minä pidin aivan ensi silmäyksellä. Sellainen toveri oli hyvä olemassa vierellä taistelun riehunnassa, mutta Zinitaa kohtaan tunsin suurta vastenmielisyyttä. Hän oli kyllä kaunis ja soreavartaloinen, mutta mustien silmien katse oli äkäinen ja pistävä eikä jättänyt hetkeksikään kasvattipoikaani rauhaan; hän, joka ei pelännyt mitään auringon alla, näytti pelkäävän Zinitaa. Eikä Zinitakaan pitänyt minusta; nähdessään miten Umsiopogaas koetti kaikin tavoin olla mielikseni, hän tuli heti mustasukkaiseksi — Galazi oli jo tottunut siihen — ja halusi päästä minusta mahdollisimman pian.

En pitänyt hänestä ja sydämessäni aavistin, että hän saisi vielä paljon pahaa aikaan, mikä pelkoni toteutuikin täydellisesti.

III.

BUURIEN MURHA.

Aamulla vein Umslopogaasin syrjään ja sanoin: "Poikani, eilen kun pidit minua vain Dingaanin suuna, sinä annoit minulle erinäisiä terveisiä Dingaan-kuninkaalle vietäviksi — terveisiä, jotka olisivat varmasti tuottaneet kuoleman sekä sinulle että kansallesi, jos ne olisivat saapuneet kuninkaan korviin. Aavikon yksinäinen puu on mielestään hyvinkin suuri, Umslopogaas, ja luulee, ettei sen luomalla varjolla ole vertaistakaan. Mutta on toisia suurempiakin puita. Sinä esimerkiksi olet tuollainen yksinäinen puu, mutta palvelemani puun latvaoksatkin ovat paksummat kuin sinun runkosi, ja sen varjossa majailee paljon puunhakkaajia, jotka lähetetään typistämään toisia liian korkeiksi pyrkiviä puita. Et voi mitellä voimiasi Dingaanin kanssa, vaikka täällä kaukaisessa maassa yksinäsi asuessasi olet omasta ja ympäristösi mielestä hyvinkin suuri ja mahtava mies. Paina sitäpaitsi mieleesi tämä, Umslopogaas: Dingaan vihaa sinua jo noiden terveisien takia, jotka lähetit tuon Masilo-houkkion mukana suurelle Elefantille, ja aikoo tuhota sinut. Minut hän lähetti tälle matkalle vain päästäkseen minusta joksikin ajaksi, ja on oikeastaan aivan samantekevää, minkä vastauksen vien hänelle — päivä, jonka iltana näet hänen soturiensa parveilevan porttiesi edustalla, valkenee varmasti."

"Mitäpä tämä asia sitten puhumalla paranee?" kysyi Umslopogaas. "Mikä on kerran tullakseen, se tulee. Odotan täällä Dingaanin impiä ja taistelen kunnes kuolen."

"Ei niin, poikani Umslopogaas, ei niin; mies kuolee muutenkin kuin vain keihäällä pistäen, ja mutkalle painuneen sauvan voi vielä höyryssä oikaista. Toivoisin Dingaanin vihan sinua kohtaan muuttuvan rakkaudeksi ja sinun vaurastuvan hänen varjossaan — saavuttavan mainetta ja valtaa. Kuule! Dingaan ei ole Chakan veroinen, vaikka kyllä yhtä julma kuin Chaka. Dingaan on houkka, ja voi aivan hyvin sattua, että joku hänen varjossaan ylennyt mies lopulta pimittää hänet varjollaan. Voisin tehdä sen milloin hyvänsä — niin, juuri minä, mutta olen jo liian vanha ja murheiden murjoma halutakseni hallita. Mutta sinä olet nuori, Umslopogaas, ja maassa ei ole toista sinun laistasi. On toisiakin tärkeämpiä syitä, joista en voi vielä puhua, mutta jotka antavat sinulle aina vain uusia voimia."

Umslopogaas katsahti minuun tutkivasti, sillä silloin hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi olla aina ensimmäinen. Ja saattoiko olla toisin, kun hänen suonissaan virtasi Chakan veri?

"Mikä on suunnitelmasi, isäni", kysyi hän. "Kuinka olet ajatellut saada kaiken tuon suoritetuksi?"

"Keinot ovat monenlaiset, Umslopogaas. Swazi-maassa asuvan halakazi-heimon luona elelee eräs Liljankukka-niminen tyttö, joka on kuulemma vallan verrattoman kaunis ja jota Dingaan himoitsee palavasti vaimokseen. Vähän aikaa sitten Dingaan lähetti lähetystön halakazien päällikön luo pyytämään tyttöä vaimoksi kuninkaalle, mutta halakazien päällikkö vastasi sangen loukkaavasti, ettei maailman kaunotarta anneta kellekään zulu-koiralle. Dingaan julmistui ja olisi lähettänyt armeijan hävittämään koko halakazien heimon, mutta minä iskin vastaan sanoen, ettei nyt ollut sovelias aika sotia käydä; sentähden Dingaan vihaa minua; hän on vannonut poimivansa tuon swazi-liljan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, Umslopogaas?"

"Wow! Umslopogaas. Tässä maassa ovat puolet sanat kokonaisia paremmat. Kuule siis! Näin olen asian tuuminut: sinä karkaat halakazien heimon kimppuun ja tuhoat sen ja tuot tytön Dingaanille sovinnon ja ystävyyden merkiksi."

"Jotensakin hyvä suunnitelma. Tytön koetan saada, mutta en välitä, vaikka en onnistuisikaan; saammehan ainakin tapella ja jakaa saalista taistelun jälkeen."

Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Salli minun käskeä Galazi tänne.
Hän on luotettava ja harvasanainen mies, niin että älä pelkää."

Galazi tulikin heti, ja minä selitin hänelle asian siihen suuntaan, että Umslopogaas tahtoi hyökätä halakazien kimppuun ja viedä Dingaanille lahjaksi ja lepytykseksi tytön, jota tämä ikävöi, mikä suunnitelma oli mielestäni kuitenkin kovin vaarallinen, kun halakazien heimo oli tunnetusti suuri ja mahtava. Puhumalla noin varasin itselleni takaportin sen varalta, että Galazi pettäisi meidät, minkä tarkoitukseni Umslopogaaskin huomasi, mutta varovaisuuteni oli tarpeeton, sillä Galazi oli luotettava.

Hän kuunteli vaieten, kunnes olin lopettanut, ja virkkoi sitten rauhallisesti, vaikka minusta näytti, että hänen silmänsä välähtivät:

"Niin, oikeuden mukaan olen halakazien päällikkö, oi Dingaanin suu, ja tunnen heidät hyvin. Heimo on suuri ja voi panna liikekannalle kaksi täyttä rykmenttiä, kun taas tällä Bulaliolla on käytettävänään vain yksi ja pieni sekin. Niillä on sitäpaitsi vahdit ulkona yötä päivää ja maa täynnä urkkijoita, niin että yllätys voi tuskin tulla kysymykseenkään; heidän päävarustuksensakin on tavallista vahvempi, suuri, keskeltä avonainen luola, jota ei ole kukaan vielä kyennyt valloittamaan ja jonka sisäänkäytävän vain harvat tietävät. Minä olen yksi, sillä isäni näytti sen minulle poikana ollessani. Ymmärrät siis, ettei tämä sotaretki halakazeja vastaan, jota Umslopogaas suunnittelee, ole niinkään pieni asia. Bulalioon nähden on asian laita kuten sanoin, mutta minun on toisin, oi Dingaanin suu. Vuosia sitten vannoin kuolevalle isälleni, jolle eräs tuon heimon tytär, eräs noita oli juottanut myrkkyä, kostavani hänen kuolemansa enkä lepääväni ennenkuin olin tuhonnut koko heimon, tappanut miehet, raastanut naiset vieraisiin maihin ja lapset orjuuteen! Elellessäni yksinäni tuolla Kummitusvuoren rinteillä olen vuosia, kuukausia ja öitä miettinyt keinoa, millä täyttää valani, mutta en ole keksinyt mitään. Nyt on tilaisuus vihdoin tullut, ja minä olen iloinen. Aikeemme on kylläkin vaarallinen, sen täyttäminen voi pyyhkäistä koko kirveskansan olemattomiin." Hän vaikeni ja otti hyppysellisen nuuskaa tarkaten meitä rasian yli.

"Minuun nähden on asianlaita kuitenkin toisin, kuin mitä näytät luulevan, Susi-Galazi", sanoi Umslopogaas. "Nuo halakazi-koirat tappoivat isäsi ja äitisi, mutta he ovat surmanneet, kuten vasta eilen sain tietää, myös minun äitini ja Nada-sisarenikin, jota rakastin yli kaiken koko maailmassa ja joka myös rakasti minua. Tuo mies, Dingaanin suu", hän viittasi minuun, "sanoo, että saavutan Dingaanin suosion, jos voin tuhota halakazit ja vangita tuon Liljankukka-nimisen tytön. Eipä silti, että välittäisin Dingaanista. Omia teitäni kuljen, elän niin kauan kuin elän ja kuolen kun hetkeni tulee, mutta kostaakseni äitini ja rakkaan sisareni kuoleman minä tahdon voittaa ja tuhota nuo halakazit tahi tuhoutua itse. Ehkäpä näet minut piankin, oi Dingaanin suu, kuninkaan luona Mahalabatinessa Lilja-tyttö ja halakazien karja mukanani. Ellet, niin tiedät, että olen kaatunut sotureineni."

Galazin läsnäollessa Umslopogaas puhui niin, mutta kahdenkesken jäätyämme hän syleili minua ja sanoi minulle hellät jäähyväiset, sillä jälleennäkemisen toiveet olivat vähäiset. Mutta useinhan käy niin, että rohkea voittaa. Sitten erosimme — minä palatakseni Dingaanille kertomaan, että Bulalio, kirveskansan päällikkö, oli lähtenyt halakazeja vastaan tuodakseen tuon Lilja-nimisen tytön kuninkaalle sovintolahjaksi, Umslopogaasin jäädessä valmistautumaan sotaan.

Riensin Kummitusvuorelta nopeasti takaisin Umgugundhlovuun ja menin heti Dingaanin puheille, joka katseli minua ensin sangen karsaasti. Mutta hänen käytöksensä muuttui heti, kun kerroin terveiseni, kuinka Bulalio-päällikkö oli lähtenyt sotapolulle Lilja-tyttöä kuninkaalle valloittamaan. Hän kiitteli minua oikein kädestä pitäen ja sanoi olleensa tyhmä epäillessään minua, kun olin tehnyt voitavani saadakseni hänet luopumaan sotatuumista halakazeja vastaan. Nyt hän näki tarkoitukseni olleen sytyttää tuo palo toisella kädellä ja pelastaa hänen kätensä palamasta.

Hän sanoi myös, että jos tuo kirveskansan päällikkö tuo hänelle tytön, antaa hän anteeksi suurelle Elefantille lähetetyt terveiset. Hän lupasi antaa halakazeilta ryöstetyn karjankin palkinnoksi Bulaliolle ja tehdä tästä mahtavan miehen. Vastasin, että kaikki käyköön niin kuin kuningas tahtoo. Olin vain tehnyt velvollisuuteni toimimalla niin, että eräs kopea päällikkö oli nöyrtynyt ja yksi vihollinen kukistettaisiin — kuninkaan tarvitsematta menettää mitään. Voisipa vielä käydä niinkin hyvin, että Liljankukka olisi piankin kuninkaan luona.

Nyt, isäni, alkavat myös valkoiset miehet, joista me käytämme nimeä amaboona ja te nimeä buurit, esiintyä kertomukseni yhteydessä. Ou! En ajattele mitään hyvää noista amabooneista, vaikka minähän se olin, joka autoin heitä voittamaan Dingaanin — minä ja Umslopogaas.

Muutamia harvoja valkoisia miehiä oli tosin jo aikaisemmin välistä saapunut Chakan ja Dingaanin luo, mutta ne tulivat enimmäkseen, muutamia metsästäjiä lukuunottamatta, vain rukouksia lukemaan eivätkä taistelemaan. Nämä buurit sitävastoin sekä rukoilevat että tappelevat ja varastavatkin, mitä minä en taas voi lainkaan ymmärtää, kun teidän omat rukoilijanne julistavat sellaisen olevan syntiä.

No niin, oltuani matkani jälkeen kotona kuukauden päivät, saapui Dingaanin puheille noin kuusikymmentä buuria erään Retief-nimisen mahtavan miehen johdolla aseinaan ärjyjät — tarkoitan noita pitkiä pyssyjä, joita buureilla oli siihen aikaan — tahi ehkä heitä oli kaikkiaan sata henkeä palvelijat ja apulaiset mukaanluettuina. Heidän tarkoituksensa oli ostaa Tugela ja Umzimoubujokien välinen maakaistale Natalissa. Mutta minun ja toisten neuvonantajien kehoituksesta Dingaan teki heidän kanssaan sellaisen sopimuksen, että he ensin karkaisivat erään Sigomyela-nimisen päällikön kimppuun, joka oli varastanut kuninkaan karjaa, ja toisivat karjan takaisin. Buurit myöntyivät, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he palasivat ajaen sekä Sigomyelaa että kuninkaalta varastettua karjaa edellään.

Dingaanin kasvot loistivat, kun hän näki saaliin, ja jo samana iltana hän kutsui koolle suuren neuvoston, amakapatin, käsittelemään maanluovutuskysymystä. Sanoin heti, ettei merkinnyt mitään, myöntyikö hän vai ei, sillä suuri Elefantti-vainaja oli jo luovuttanut maan englantilaisille, Yrjö-kuninkaan lapsille. Tekipä Dingaan mitä hyvänsä, käy lopulta kuitenkin niin, että englantilaiset ja amaboonat sotivat maan omistuksesta. Suuren Elefantin ennustus alkoi toteutua, sillä nyt jo saatoimme kuulla rientävien askelten töminää, kun valkoinen kansa lähestyi, joka oli valtaava kuningaskuntamme.

Dingaanin kasvot synkistyivät, sillä sanani olivat haavoittaneet häntä kuin väkäkeihäs, ja hän lopetti kokouksen vastaamatta mitään.

Seuraavana aamuna kuningas lupasi allekirjoittaa luovutussopimuksen, joka takasi buureille heidän pyytämänsä alueen omistusoikeuden, ja kaikki oli rauhallista kuin tyynenä päilyvä järvi. Mutta ennenkuin paperi allekirjoitettiin, piti kuningas suuret tanssipidot, jotka kestivät kolme päivää, sillä kaupunki oli tulvillaan sotaväkeä, mutta kolmantena päivänä saivat rykmentit käskyn poistua, paitsi yhtä, nuorukaisista kokoonpantua, joka sai käskyn jäädä. Ihmettelin koko ajan, mitä Dingaanilla oikein mahtoi olla mielessä, ja pelkäsin vieraiden puolesta. Rykmentti oli saanut salaiset määräykset, joista ei ilmaistu sanaakaan kenellekään — ei minullekaan. Tiesin hänen hautovan pahaa ja aioin jo puhua asiasta kapteeni Retiefillekin, mitä en kuitenkaan tehnyt peläten joutuvani naurunalaiseksi. Ah, isäni, kuinka monta olisikaan säästynyt, jos olisin puhunut! Mutta mitäpä siitä! Joka tapauksessa olisi heistä vain joku harva enää elossa. Varhain neljännen päivän aamuna lähetti Dingaan sanan buureille pyytäen näitä tulemaan karja-aitaukseen, jossa paperi piti allekirjoitettaman. Ja buurit tulivat jättäen pyssynsä portille, sillä ei kukaan, olipa hän valkoinen tahi musta, saanut kuoleman uhalla tulla kuninkaan eteen asestettuna. Umgugundhlovu oli rakennettu kuten kuninkaalliset kaupungit tavallisesti suuren ympyrän muotoon, ja sen monet tuhannet majat oli sijoitettu kolmeen riviin korkean sisäaitauksen väliin, jonka sisäpuolella olevalle suurelle avoimelle kentälle olisi mahtunut vaikka viisi rykmenttiä yhdellä kertaa. Kaaren muotoisella aitauksella eroitettu karja-aitaus oli kentän toisessa päässä porttia vastapäätä, ja sen takana olivat emposeni, kuninkaan vaimojen asunto, sekä varastohuoneet ja intunkulu, kuninkaan asunto. Kuninkaalle oli varattu istuin karja-aitauksen edustalle, johon Dingaan heti saavuttuaan istahti, ja eräs palvelija piteli kilpeä hänen yllään, ettei aurinko vaivaisi häntä. Me neuvonantajat olimme myös läsnä, ja rykmentti, joka oli saanut käskyn jäädä, oli järjestetty riviin kahden puolen. Sotureilla oli vain lyhyet kepit — ei nuijat, isäni — ja päällikkö seisoi Dingaanin lähellä oikealla puolella.

Buurit tulivat jalkaisin ja astuivat yhdessä joukossa kuninkaan eteen, joka tervehti heitä ystävällisesti ojentaen kätensäkin kapteeni Retiefille. Sitten Retief otti nahkasalkusta sopimuskirjan, jossa alueen rajat oli tarkoin määrätty ja jonka eräs tulkki käänsi kuninkaalle. Dingaan sanoi kaiken olevan niinkuin pitikin ja piirsi puumerkkinsä paperin laitaan, ja Retief ja buurit olivat kovasti hyvillään. He olisivat nyt tahtoneet sanoa jäähyväiset samalla, mutta Dingaan pyysi heitä jäämään sanoen, että ensin heidän täytyi syödä ja katsella hetkinen soturien tanssia. Hän käski tuoda vieraille keitettyä lihaa ja maitoa, mutta buurit sanoivat jo syöneensä. Maidon he kuitenkin joivat antaen kulhojen kulkea miehestä mieheen.

Soturit alkoivat tanssia laulaen Ingomo'a, zulujen sotalaulua, ja buurit vetäytyivät kentän keskustaa kohti valmistaakseen sotureille enemmän tilaa. Samassa kuulin Dingaanin käskevän erään lähetin kiiruhtaa valkoisen rukoilijataikurin luo sanomaan, ettei tämän tarvinnut olla peloissaan, ja minä ihmettelin suuresti, mitä tuo mahtoi merkitä; miksi olisi valkoinen rukoilija nyt pelännyt tanssia, jonka hän oli ennenkin nähnyt? Sitten Dingaan nousi ja meni kaikkien seuraamana joukon läpi Retiefin luo sanoen tälle kädestä pitäen jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa, hambla gachle. Buurit heiluttivat hattujaan, ja kuningas lähti omaa asuntoaan kohti, jonka portilla minä näin rykmentin päällikön seisovan ikäänkuin jotakin käskyä odottaen.

Äkkiä kuningas pysähtyi ja huusi kaikuvalla äänellä: "Bulalani abatakati!" (tappakaa nuo noidat) ja poistui aitauksen taakse peittäen kasvonsa vaippansa liepeellä.

Me neuvonantajat seisoimme paikoillamme kuin kivettyneet, ja ennenkuin kerkesimme sanoa tahi tehdä mitään, oli rykmentin päällikkö kaikuna toistanut sotureilleen huudon: "Bulalani abatakati!" Kuului eteenpäin hyökkäävien jalkojen töminää, jota tärisyttävä karjunta säesti, ja taivaalle nousevan tomupilven läpi me näimme soturien syöksyvän amaboonain kimppuun ja kuulimme kepiniskujen viuhinan. Vieraat sieppasivat puukkonsa ja puolustautuivat urhoollisesti, mutta vastarinta murrettiin, ennenkuin olisi ehtinyt laskea kahdesti sataan, ja heidät raahattiin suurin osa vielä hengissä portin ulkopuolelle, Surmankukkulalle, jossa heidät kaikki julmasti teloitettiin. Mitenkäkö? Ah, sitä en tahdo sinulle kertoa — kaikki murhattiin yhteen kasaan, ja siinä oli heidän tarinansa loppu. Joukosta pelastui vain yksi, eräs nuorukainen nimeltään Macumazana, eli Valvoja, tulkki, jonka ainoan Dingaan säästi ja myöhemmin kokonaan vapauttikin luullakseni sentähden, että nuorukainen oli englantilainen.

Minä ja toiset neuvonantajat lähdimme vaieten kuninkaan majalle. Hän seisoi ovensa edessä, ja kohottaen kätemme me tervehdimme häntä sanaakaan virkkamatta. Hän naurahti hermostuneesti kuten henkilö, jolla on huono omatunto, ja sanoi, katsahtaen meihin röyhkeästi:

"Kun korppikotkat tänä aamuna sukivat sulkiaan ja kirkuivat syötävää, eivät ne aavistaneetkaan tällaisen juhlan olevan tulossa kuin minkä minä niille valmistin, kunnon neuvonantajani. Ettekä tekään, kunnon neuvonantajani, näytä tienneen, minkä suuren kuninkaan taivas on pannut teitä hallitsemaan tahi kuinka syvät tuon kansansa parasta valvovan kuninkaan aivoitukset oikeastaan ovat. Nyt on maani vapaa noista valkoisista noidista, joiden askelista suuri Elefantti-vainaja lörpötteli kuolinhetkellään, tahi on ainakin pian oleva, sillä tämä on vasta alkua. Te sanansaattajat!" huusi hän muutamille takanaan seisoville miehille, "rientäkää viemään kuninkaan sana rykmentille harjanteen toisella puolella. Kuningas käskee armeijan hyökätä heti Nataliin ja tappaa kaikki siellä asuvat buurit, naiset ja lapsetkin. Menkää!"

Miehet tervehtivät kuningasta bayéte-huudolla ja kiiruhtivat tiehensä nopeasti kuin heittäjän kädestä singahtaneet keihäät kadoten samassa näkyvistämme. Mutta me neuvonantajat, amapakatin jäsenet, seisoimme yhä vaiti.

"Oletko nyt tyytyväinen, Mopo Makedaman poika?" jatkoi Dingaan minuun kääntyen. "Olethan alinomaa määkinyt korvaani tästä valkoisesta kansasta ja teoista, joita se tulee tekemään, ja katso, puhalsin heidän päällensä ja he katosivat. Sanohan, Mopo, ovatko kaikki nuo amaboonanoidat kuolleet? Jos joku on vielä elossa, niin tahdon puhella hänen kanssaan."

"On parempi sinulle, sinä koira", sanoi Dingaan, "että lausut selvemmin ajatuksesi."

"Suokoon kuningas minulle anteeksi", vastasin minä, "mutta tarkoitin mitä sanoin. Sinä et voi tappaa näitä valkoisia miehiä sukupuuttoon, sillä heitä on monta rotua eikä vain yksi, ja meri on heidän kotinsa; he ilmestyvät mustien vetten helmasta. Tuhoa ne, jotka ovat jo täällä, niin saat nähdä, että toisia tulee kostamaan yhä enemmän ja enemmän. Nyt iskit sinä, mutta seuraavalla kerralla iskevät he. He ovat nyt nöyrtyneet veriin saakka eteesi, mutta päivä valkenee, jolloin sinä saat vuorostasi virua verissäsi heidän edessään. Olet varmaankin menettänyt järkesi, oi kuningas, kun teit tämän, sillä tämä koituu kuolemaksesi. Minä, kuninkaan palvelija, olen puhunut. Täyttyköön kuninkaan tahto."

Odotin surmaniskua heti, sillä sydämeni raivossa tapahtuneen katalan rikoksen johdosta minä en säästellyt sanojani. Dingaan katsahti minuun kolmasti ja hänen kasvonsa olivat hirveän näköiset raivon vääristämine piirteineen, raivon, johon sekoittui pelkoakin, ja minä odotin rauhallisesti, kumpi voittaisi, raivo vai pelko. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, lausui hän vihdoin ainoan sanan, "mene!" eikä kahta, "tappakaa hänet!" Ja me lähdimme heti jättäen kuninkaan yksin.

Sydämeni oli hyvin raskas, isäni, sillä kaikista näkemistäni pahoista hankkeista oli tämä amaboonain petollinen murhaaminen vaimoineen ja lapsineen mielestäni kaikkein katalin. Niin, maassa, jonka nimi on Weenen eli Itkun tanner, murhattiin silloin noin kuusisataa buuria — vaimot ja lapsetkin.

Sanohan, isäni, miten voi ylhäällä taivaissa asuva Umkulunkulu sallia sellaista tapatuvan alhaalla maan päällä? Olen kuullut valkoisten miesten rukoilevan Jumalaansa. He sanovat tuntevansa hänet kaikin puolin — että hän on nimeltään Voima, Armo ja Rakkaus. Minkätähden sallii hän sitten sellaista tapahtua — miksi saavat sellaiset henkilöt kuin Chaka ja Dingaan kiusata ja kiduttaa ihmiskuntaa ja kuitata aiheuttamansa monien tuhansien ihmisten kuoleman vain yhdellä? Ihmisten pahuuden tähden, sanot, mutta niin ei voi olla, sillä eivätkö syyttömät saa kärsiä syyllisten keralla — eikö viattomia lapsiakin kuole sadoittain? Ehkäpä on toinenkin vastaus, mutta mikä olen minä, isäni, että koettaisin tunkeutua noiden suurten ihmisiltä salattujen asioiden perille. Wow! Minä, joka olen vain sivistymätön raakalainen, en sitä ymmärrä, enkä ole liioin tavannut syvempää tietoa ja viisautta teidänkään, valkoisten miesten sydämissä. Paljon asioita tiedätte, se on totta, mutta tätä ette; te ette voi kertoa meille, missä olimme ennen syntymäämme ja mihin menemme kuoltuamme tahi miksi elämme ja miksi kuolemme. Te vain toivotte ja uskotte — ja siinä kaikki; kenties olen jo muutaman päivän kuluttua teitä kaikkia viisaampi. Olen hyvin vanha ja elämäni liekki heikkenee joka päivä — se lepattaa enää vain aivoissani, joissa on vielä kirkasta ja valoisaa, mutta pian se sieltäkin sammuu, ja silloin minä ehkä käsitän kaikki.

IV.

SOTA HALAKAZEJA VASTAAN.

Nyt tahdon kertoa sinulle, isäni, miten Umslopogaasin ja Susi-Galazin sota halakazeja vastaan onnistui. Lähdettyämme kotimatkalle oli Umslopogaas heti kutsunut koolle heimon kaikki johtomiehet ja selittänyt näille hartaimman toivonsa olevan, ettei kirveskansan tarvitsisi aina olla vain pieni ja mitätön heimo; siitä piti paisua mahtava kansa, jonka karjakin laskettaisiin kymmenissä tuhansissa.

Häneltä kysyttiin, miten tämä voitaisiin toteuttaa — aikoiko hän ryhtyä sotaan itseään Dingaania vastaan? Umslopogaas vastasi, ettei se ollut hänen tarkoituksensa, hän oli päinvastoin päättänyt koettaa päästä kuninkaan suosioon. Hän kertoi miehille Swazi-maan halakazi-heimosta ja Lilja-tytöstä ja selitti aikomuksensa olevan lähteä sotaretkelle tuota heimoa vastaan. Toiset myöntyivät heti, mutta toiset panivat vastaan, ja kysymyksestä sukeutunut kiihkeä keskustelu kesti myöhäiseen iltaan. Vihdoin Umslopogaasin kärsivällisyys loppui ja hän nousi sanoen, että hän oli tapparan haltijan oikeudella kirveskansan päällikkö eikä kukaan muu, ja kun hän oli päättänyt alkaa sodan, oli kaikkien tyydyttävä siihen ja sillä hyvä. Jos joku tahtoi vielä vastustaa häntä, astukoon esiin taistelemaan hänen kanssaan ja ratkaiskoon sitten voittaja asian. Kukaan ei vastannut, sillä saapuvilla ei ollut ketään, joka olisi halunnut astua Itkuntekijän tielle. Niinpä sitten tultiin siihen, että päätettiin ryhtyä sotaan halakazeja vastaan, ja Umslopogaas lähetti sananviejät kutsumaan koolle kaikki taistelukuntoiset miehet.

Mutta kun Zinita, hänen vaimonsa, kuuli asiasta, joutui hän aivan vihan vimmoihin, ärhenteli kiukkuisesti Umslopogaasille ja kirosi minua, Mopoa, Dingaanin suuta, koska olin, kuten hän aivan oikein sanoi, pannut nuo houreet Tappajan päähän. "Miksi et voi elää täällä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, kumma mies, vaan tahdot lähteä sotimaan ihmisiä vastaan, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet, mille matkalle vielä itsekin sorrut tahi ainakin saatat kärsimyksiä toisille? Sanot tahtovasi viedä tytön Dingaanille saavuttaaksesi siten tämän suosion. Eikö Dingaanilla ole tyttöjä enemmän kuin hän voi lukeakaan? Eiköhän olekin vain niin, että sinä olet kyllästynyt meihin nykyisiin vaimoihisi ja tahdot saada tytön haltuusi vain itseäsi varten? Suosiota saavuttaaksesi! Pysymällä rauhassa saavutat kaikista parhaiten suosiota, Bulalio. Jos kuningas lähettää soturinsa sinua vastaan, niin tappele silloin, sinä heikkoymmärryksinen houkka!"

Noin loukkaavasti Zinita puhui — vihoissaan hän syyti suustaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja häntä ei Umslopogaas voinut haastaa taisteluun. Umslopogaas sai luvan kuunnella niin kärsivällisesti kuin hän suinkin taisi, sillä useinhan käy siten, isäni, että suurimmatkin miehet ovat usein, mitättömiä oman kattonsa alla. Hän tiesi sitäpaitsi, että Zinita puhui noin katkerasti vain rakkaudesta häneen.

Kolmantena päivänä olivat kaikki taistelukuntoiset miehet koolla, ja heitä oli noin parituhatta, kaikki urhoollisia ja kelpo sotureita. Umslopogaas astui majastaan Susi-Galazin keralla ja piti rykmentilleen kiihoittavan puheen selittäen samalla retken tarkoituksen. Soturit kuuntelivat vaitiollen, ja näki aivan selvästi, että yksi oli yhtä mieltä ja toinen toista, kuten oli ollut johtomiestenkin laita neuvottelussa. Sitten astui Galazi esiin ja kertoi tuntevansa halakazien luolat ja salatiet ja karjankin lukumäärän, mutta miehet näyttivät yhä empivän, jolloin Umslopogaas lisäsi seuraavat sanat:

"Huomenna päivän sarastaessa lähden minä, Bulalio tapparan haltija ja kirveskansan päällikkö, halakazeja vastaan veljeni Susi-Galazin keralla. Jos kymmenenkin miestä lähtee mukaamme, niin me menemme. Nyt valitkaa, soturit! Ne tulkoot, jotka tahtovat, muut jäävät kotiin akkojen ja lasten luo!"

Aamulla joukot sitten lähtivät kirveskansan naisten haikeiden valitusten saattamina. Zinita yksin ei kyynelöitynyt, vaan murjotti vihaisesti ja ennusteli kaiken loppuvan onnettomasti. Hän ei sanonut edes miehelleen jäähyväisiä, mutta purskahti kuitenkin itkuun tämän mentyä.

Umslopogaas riensi armeijoineen nopeasti eteenpäin nähden nälkää ja kärsien janoakin, kunnes vihdoin saavuttiin Umswazi-maahan ja jonkun ajan kuluttua erään ahtaan ja korkean vuorensolan läpi halakazien alueelle. Susi-Galazi oli pelännyt solan olevan miehitetyn, sillä hän tiesi, että sananviejiä oli joukoittain kiiruhtanut varoittamaan halakazeja, vaikka he eivät olleet matkan varrella häirinneet ketään; karjaakin he olivat ottaneet vain niin paljon kuin tarvittiin soturien muonaksi. Mutta solassa ei ollut ketään, ja kun oli päästy läpi, levähdettiin, sillä ilta oli jo kulunut myöhäiseen. Päivänkoitteessa Umslopogaas silmäili edessä leviävää aukeata tasankoa, ja Galazi näytti hänelle pitkähköä matalaa kukkulaa, jonne oli noin parin tunnin matka.

"Tuolla, veljeni", sanoi hän, "on halakazien kaupunki, jossa olen syntynyt, ja tuossa kukkulassa on se suuri luola."

Matkaa jatkettiin, ja ennenkuin aurinko oli ehtinyt korkeallekaan, saavuttiin erään kunnaan laelle, jonka toiselta puolelta kuului torvien toitahduksia. Halakazien koko sotajoukko — oikein suuri impi — hyökkäsi tasangon yli heitä kohti!

"Ovatpa ne ehtineet koota väkensä", virkkoi Galazi. "Niitä on ainakin kolme jokaista meikäläistä kohti!"

Soturit olivat myös huomanneet vihollisen, ja monen rohkeus alkoi pettää. Silloin huusi Umslopogaas:

"Halakazi-koirat ovat tuolla, lapseni, niitä on paljon ja meitä vähän, mutta saako kukaan kertoa, että me, uljaan zulukansan pojat, olisimme paenneet halakazi-koirain tieltä? Sallimmeko vaimojemme ja lastemme laulaa sitä laulua korviimme, oi te tapparan soturit?"

Toiset huusivat: "Ei konsanaan!" mutta toiset vaikenivat, minkä tähden
Umslopogaas jatkoi:

"Kääntykää takaisin kaikki, jotka tahdotte; vielä on aikaa, mutta ne, jotka ovat miehiä, seuraavat minua. Tahi menkää kaikki, jos haluatte, ja jättäkää tämän asian ratkaisu Itkuntekijän ja Kahlaamon Vartijan huoleksi."

Sitten valmistauduttiin taisteluun. Nuoremmat sijoitettiin rinteelle, joka oli sangen louhikkoinen, sillä oli parasta uhrata heidät ensin, ja Susi-Galazi määrättiin heidän päällikökseen, mutta Umslopogaas jäi vanhempien ja kokeneempien soturien kanssa kunnaan laelle.

Halakazit olivatkin jo lähellä ja heitä oli neljä täyttä rykmenttiä; koko tasanko oli mustanaan sotureita, ilma vapisi ärjynnästä, ja keihäät välähtelivät kuin sinkoilevat salamat. He pysähtyivät rinteen alle ja lähettivät airueen kysymään, mitä kirveskansa tahtoi. Bulalio vastasi tahtovansa nämä kolme asiaa: päällikön pään; siitä lähtien olisi Galazi heidän päällikkönsä, Lilja-nimisen tytön ja tuhat nautaa. Jos vaatimuksiin myönnyttäisiin, säästäisi hän halakazit, ellei, tuhoaisi hän heidät kokonaan.

Airut palasi omiensa luo ja julisti kaikuvalla äänellä saamansa vastauksen. Halakazien riveistä kajahti hillitön nauru, joka pani tantereen vapisemaan. Umslopogaasin otsalla paloi vihan lieska ja hän heristi Itkuntekijää vihollista kohti.

"Laulatte vielä toista laulua, ennenkuin aurinko on laskenut!" huusi hän ja kulki riviltä toiselle puhutellen miehiä nimeltä ja rohkaisten heitä uljain sanoin.

Halakazit vastasivat raivoisalla huudolla ja hyökkäsivät Galazin johtamia nuorukaisia kohti, mutta pehmeä maanlaatu kunnaan juurella vaikeutti kulun, niin että Galazi iski miehineen täydellä voimalla heitä vastaan tappaen suuren joukon vihollisia. Mutta vihollinen oli niin ylivoimainen, että hänen vastarintansa murrettiin pian, ja ennen pitkää riehui taistelu joka taholla. Tehtävänsä hoiti Galazi kuitenkin niin taitavasti ja hänen nuoret soturinsa tappelivat sellaisella raivolla, että ennenkuin he kaatuivat tahi pakotettiin perääntymään, oli koko vihollisarmeija taistelussa vain heidän kanssaan. Kaksi kertaa Galazi kokosi miehensä hyökkäykseen, aiheuttaen vihollisen keskuudessa sellaisen hämmingin, että kaikki komppaniat ja rykmentit olivat lopulta aivan sekaisin. Hänen täytyi kuitenkin vihdoin väistyä, sillä miehistä oli enemmän kuin puolet kaatunut ja loput työnnettiin raivoisasti tapellen rinnettä ylös.

Umslopogaas katseli miehineen kunnaan laelta taistelun menoa ja huudahti nähdessään vihollisen sekasorron: "Onpa tuo halakazi-koirain komentaja aika pässinpää! Ei yhtään miestä varaväkeä, ja Galazi on jo murtanut hänen taistelujärjestyksensä ja sekoittanut rykmentit toisiinsa kuin maljassa maidon ja kerman. Ne eivät ole enää impi, vaan lammaslauma."

Soturit nostelivat jalkojaan, nojailivat keihäisiinsä ja vaihtoivat keskenään silloin tällöin jonkun sanan. "Hyvin isketty, Galazi! Wow! Siinä keikahti taas yksi mies! Urhoollinen poika! Vietävän hyvä ase tuo sinun nuijasi!" Taistelu alkoi lähetä ja soturien kasvot tuimenivat. Sormet kiertyivät yhä tiukemmin keihäänvarren ympärille.

"Sanohan, Bulalio, eikö ole jo aika meidänkin ryhtyä työhön? Jalkamme kangistuvat paljaasta seisomisesta."

"Odota hiukan vielä", vastasin Umslopogaas. "Väsyttäkööt nuo koirat ensin itsensä. Riehukoot aivan uuvuksiin, sanon minä."

Hänen vielä puhuessaan järjestäytyivät halakazit hyökkäykseen ja pakottivat Galazin perääntymään. Niin, hänen täytyi viimein väistyä joukkonsa rippeiden kanssa, ja halakazit syöksyivät heidän jäljessään rinnettä ylös päällikkö etunenässä urhoollisimpiensa ympäröimänä.

Rivit huojahtivat eteenpäin valtavan aallon tavoin ja alkoivat vyöryä vastustamattomalla voimalla rinnettä alas. Tappaja kiiruhti edellä Itkuntekijä koholla, ja hänen askeleensa oli nopea — niin nopea, että hän jätti soturinsa pitkän matkan jälkeensä. Galazi tunsi tantereen tärisevän, kuuli jalkojen töminän ja kääntyi katsomaan, ja samassa syöksähti Bulalio kuin hirvi hänen ohitseen. Galazi pyörähti hänen jälkeensä, ja Susi-veikot riensivät rinnettä alas noin neljän keihäänpituuden välimatkalla toisistaan.

Halakazit koettivat järjestäytyä torjuakseen hyökkäyksen ja heidän keihäin ja kiivin saarrettu päällikkönsä sattui juuri vihurina eteenpäin ryntäävän Umslopogaasin tielle. Tämä painalsi suoraan kohti, ja parikymmentä keihästä suuntautui häntä vastaanottamaan, ja parikymmentä kilpeä kohosi ilmaan — aitaus, jonka läpi ei kukaan voinut elävänä tunkeutua. Mutta Bulalio oli sankari, joka kykeni suoriutumaan siitäkin — ja aivan yksinään! Katsokaa, kuinka hänen askeleensa terästyy, hän kumartuu ja nyt hän hyppää — korkealle ilmaan; hänen jalkansa hipaisevat soturien päätä ja kumahtavat kohotettuihin kilpiin. Soturit iskevät ylöspäin keihäillään, mutta hän on lennähtänyt heidän ylitseen kuin iskevä kotka — keihäiden ja kilpien muodostamassa aitauksessa on nyt kaksi päällikköä. Mutta ei kauan — Itkuntekijä on koholla, se putoaa, eikä kilpi tahi tapparakaan voi torjua sen iskua, molemmat murskautuvat ja halakazit ovat ilman päällikköä.

Kilvet kääntyvät nyt keskustaan päin. Te hullut! Galazihan on kimpussanne! Mitä se oli? Kääntykää ja katsokaa, soturit, montako luuta on ehyenä hänessä, johon Vartija osuu täydellä voimallaan. Mitä! Nyt kaatui jo toinen! Painautukaa lähemmäksi toisianne, kilpiniekat — lähemmäksi! Ah, te pakenette!

Aalto on vyörähtänyt rannalle. Kuule sen pauhua — kuule kilpien kumahtelua! Seisokaa lujina, halakazit — seisokaa lujina! Heitähän on vain kourallinen. Kas noin! Mitä! Kautta Chakan pään! Tehän väistytte, teidät työnnetään takaisin — surmanlaine leviää kohisten hietikolle — vihollinen häilyy sinne tänne kuin juuriltaan irtautunut rikkaruoho, ja joka taholta kuulunut pauhu alkaa vaimentua hiljaiseksi kohinaksi. "S'gee!" kuiskaa kohina. "S'gee! S'gee!"

Suo anteeksi, isäni. Mitä on minulla vanhalla miehellä enää tekemistä sodan hurman ja taistelun melskeen kanssa? Mutta sellaiseen taisteluun kuoleminen on kuitenkin elämää ihanampi. Olen nähnyt sellaisia taisteluja — olen nähnyt niitä paljonkin, isäni. Kylläpä siihen aikaan osattiin tapella, osattiinpa totisesti, mutta ei kukaan vetänyt vertoja Umslopogaasille, Chakan pojalle, ja hänen veriveljelleen Susi-Galazille! No niin, he pyyhkäisivät halakazit tieltään yhtä helposti kuin tyttö pyyhkii pölyn majastasi, kuin tuuli lennättelee kuihtuneita lehtiä. Taistelu ratkaistiin, ennenkuin se oli ehtinyt kunnollisesti alkaakaan, sillä vihollinen kääntyi pakoon.

Voitto ei ollut kuitenkaan vielä saavutettu. Halakazit oli lyöty avoimella kentällä, mutta heitä oli vielä elossa niin paljon, että he kykenivät puolustamaan suurta luolaa, jossa lopullisen ratkaisun täytyi niin ollen tapahtua. Sinnepä Bulalio kiiruhtikin jäljellä olevien miestensä keralla. Häneltä oli valitettavasti paljon kaatunut; mutta voisiko soturin kuolema olla sen ihanampi? Ja jäljelläolevat olivatkin oikein valioväkeä, sillä nyt he tiesivät, ettei heitä voitu helposti voittaa niin kauan kuin tappara ja nuija johtivat heitä.

He seisoivat nyt katsellen edessään kohoavaa kukkulaa, joka oli noin kolmetuhatta askelta ympärimitaten. Kukkula ei ollut korkea, mutta luoksepääsemätön, jonka äkkijyrkillä seinämillä vain kalliokaniinit ja sisiliskot saattoivat kiipeillä. Ketään ei näkynyt. Lähellä oleva kaupunkikin oli aivan autio ja kuitenkin oli maa täynnä eläinten ja ihmisten jalanjälkiä, ja vuoren sisältä kuului karjan ammumista.

"Pesäpä todellakin", sanoi Umslopogaas; "mutta miten pääsemme muniin käsiksi? Puu on oksaton."

Hän lähti kulkemaan edellä ja pian tultiin paikkaan, jossa maa oli tallattu liejuksi kuten ainakin karja-aitauksen veräjällä. Vuoren seinässä oli matalahko luolan tapainen aukko, teidän valkoisten miesten rakentamain holvien kaltainen. Mutta nyt oli aukko täytetty suurilla kivilohkareilla kattoon saakka, niin ettei ollut ajattelemistakaan koettaa pyrkiä siitä sisälle. Käytävä oli täytetty sen jälkeen kun karja oli ajettu sisään.

Kierrettiin vuoren pohjoispuolelle ja siellä seisoi parin keihäänheiton päässä vahdissa eräs soturi, joka katosi heti tulijat huomattuaan.

He kiiruhtivat paikalle ja keksivät kalliossa reiän, joka oli tuskin muurahaiskarhun koloa suurempi. Reiästä kajasti valoa ja kuului ääniä.

"Missä on nyt hyeena, joka etsii itselleen uutta pesää?" huusi
Umslopogaas. "Sata nautaa sille, joka ryömii lävitse ja avaa tien!"

Kaksi nuorukaista, jotka voiton hurmaamina eivät halunneet mitään muuta kuin mainetta ja saalista, hypähti esiin huudahtaen:

"Koloon sitten!" sanoi Umslopogaas, "ja pitäköön hän, joka pääsee läpi, puoliaan niin kauan, että toiset ehtivät apuun."

Molemmat hyökkäsivät reiälle, ja ensiksi paikalle ehättänyt heittäytyi polvilleen ja ryömi sisään kilpeen nojaten ja keihäs eteenpäin ojennettuna. Reikä pimeni hetkeksi ja miehen liikehtiminen kuului selvästi. Sitten kuului pari kumeata iskua, ja valo ilmestyi jälleen. Mies oli saanut surmansa.

"Hänellä oli huono suojelushenki", virkkoi toinen; "katsotaanpa, onko minun parempi."

Hän laskeutui polvilleen ja ryömi sisään kuten toinenkin, mutta sillä erotuksella, että hän piti kilpeä päänsä päällä. Hetkisen kuluttua kuultiin iskujen satavan kumahdellen häränvuotakilpeen ja sitten kuului tukahdettua vaikerrusta. Hän oli myöskin saanut surmansa, mutta näytti siltä, että hänen ruumiinsa oli jäänyt reikään, sillä mitään valoa ei näkynyt. Niin oli käynytkin. Iskun saatuaan oli mies vetäytynyt takaisin reikään kuollen sinne, eikä toiselta puolelta tullut kukaan vetämään häntä pois.

Soturit tuijottivat aukkoon neuvottomina ja ymmällä, sillä olihan surullista kuolla noin. Umslopogaas ja Galazikin katselivat reikää synkän näköisinä.

"Susi olen nimeltäni", sanoi Galazi, "eikä susi saa pelätä pimeätä; sitäpaitsi ovat nuo tuolla sisäpuolella heimolaisiani, joten velvollisuuteni on rientää ensimmäisenä heitä tervehtimään", ja hän heittäytyi polvilleen pitemmittä puheitta. Mutta Umslopogaas, joka oli kurkistanut aukkoon vielä kerran, huudahti: "Odotahan, Galazi! Olen keksinyt keinon, ja tahdon mennä edellä. Seuraa sinä jäljessäni. Ja te, lapseni, huutakaa huikeasti, niin ettei kukaan voi kuulla meidän liikkuvan, ja jos pääsemme läpi, seuraatte te nopeasti jäljessämme, sillä emme jaksa pitää aukon suuta kauankaan hallussamme. Jos minä kuolen, niin valitkaa itsellenne toinen päällikkö — Susi-Galazi, jos hän on silloin vielä elossa."

"Älä puhu minusta, Bulalio", sanoi Galazi, "sillä me kuolemme yhdessä niinkuin olemme eläneetkin."

"Olkoon niin, Galazi. Valitkaa sitten joku toinen ja älkää koettako enää pyrkiä tätä tietä sisälle, sillä jos meidän käy onnettomasti, eivät tästä toisetkaan pääse. Hankkikaa itsellenne syötävää ja odottakaa, kunnes nuo sakaalit tuskastuvat — olkaa silloin varuillanne. Hyvästi lapseni!"

"Hyvästi, isä! Ole varovainen, ettei meidän tarvitse jäädä tänne harhailemaan hylättyinä kuin paimeneton karja."

Umslopogaas irroitti kilpensä ja ryömi reikään pitäen tapparaa edessään, ja Galazi seurasi hänen kintereillään. Kun oli päästy eteenpäin noin kuusi keihäänmittaa, ojensi Umslopogaas kätensä ja kosketti, niinkuin hän oli arvannutkin, äsken surmansa saanutta miestä jalkaan. Tuo aina neuvokas Umslopogaas teki nyt näin: hän työnsi päänsä miehen reisien alle ja pujottelihe vähitellen eteenpäin, niin että miehen ruumis oli vihdoin kokonaan hänen selässään, ja estääkseen sitä putoamasta hän piteli sitä toisella kädellään nilkoista kiinni. Sitten hän ryömi jälleen eteenpäin ja huomasi lähestyvänsä reiän suuta, jota suunnattomat kallionlohkareet varjostivat, niin että paikka oli melkein pimeä. "Tämäpä sopiikin hyvin", tuumi Umslopogaas, "sillä tässä ei voi erottaa kuollutta elävästä. Saan ehkä nähdä auringonkin vielä." Samassa hän kuuli halakazisoturien puhelevan reiän suulla.

"Tämä ei taida miellyttää noita zulu-rottia", virkkoi joku, "he pelkäävät rotanpyydystäjän keppiä. Kerrassaan hienoa urheilua", ja joku nauroi.

Umslopogaas työntyi eteenpäin mahdollisimman nopeasti pitäen kuollutta selässään ja tuli äkkiä reiän suulla olevalle avonaiselle paikalle erään suuren kivilohkareen synkkään varjoon.

"Kautta ihanan Liljamme!" huusi eräs soturi, "tuossa on kolmas! Tässä sinulle, sinä zulu-rotta!" Ja hän iski kuollutta tuimasti nuijallaan. "Ja tässä!" huusi toinen syösten keihäänsä kuolleen läpi sellaisella voimalla, että kärki haavoitti Umslopogaasiakin. "Ja tässä! Ja tässä! Ja tässä!" toistivat toiset lyödessään ja pistäessään.

Umslopogaas päästi nyt valittavan äänen ja makasi sitten hiljaa. "Kyllä riittää", sanoi soturi, joka oli iskenyt ensin. "Tuo ei palaa enää milloinkaan Zulu-maahan ja minä luulen, että vain harvat haluavat tulla katsomaan, mihin hän on joutunut. Lopettakaamme jo tämä leikki. Rientäkää hakemaan kiviä, joilla tukimme reiän."

Hän kääntyi poispäin kuten toisetkin ja juuri sitä oli Umslopogaas odottanutkin. Hän pudotti ruumiin selästään ja ponnahti seisoalleen. Miehet kuulivat jotakin ja kääntyivät päin, mutta samassa Itkuntekijä välähti, ja mies, joka oli vannonut Liljan nimeen, valahti maahan. Ja ennenkuin toiset olivat ehtineet ajatellakaan, seisoi Umslopogaas jo eräällä suurella kivilohkareella kuin hirvi taivasta vasten.

"Zulu-rottaa ei tapeta niinkään helposti, te kärpät!" huusi hän, kun sotureita alkoi parveilla joka taholta häntä kohti. Hän iski oikealle ja vasemmalle ja niin nopeasti, että iskuja tuskin erotti, sillä hän nokki jälleen vain tapparansa piikillä. Ja vaikka iskijä tuskin näkikään, kaatuili miehiä joka taholla, isäni. Nyt olivat viholliset saartaneet hänet kokonaan koettaen kavuta lohkareita ylös kiveä vasten hyrskyvän virran lailla. Häntä kohti suunnattiin iskuja joka taholta, mutta edestä ja sivuilta tulevat kykeni Itkuntekijä helposti torjumaan. Suurin vaara uhkasi takaapäin. Umslopogaas oli jo saanut haavan kaulaansa ja keihäs kohosi jo lävistääkseen hänen selkänsä, kun samassa sitä pitelevä käsi herpaantui ainiaaksi.

Galazi oli kiiruhtanut apuun ja joutui ajoissa. Vartija heilui vimmatusti ja iskuja sateli niin tiheästi, että Umslopogaasin selkä oli pian vapaa. Veikot huhtoivat ja riehuivat kuin pahathenget, ja hetkisen kuluttua alkoi aukosta ilmestyä kirveskansan soturien töyhtöjä toinen toisensa jälkeen, ja levänneitä käsivarsia sekaantui taistelun melskeeseen. Miehet ilmestyivät nopeasti kuin aaveet syöksyen otteluun niinkuin muut syöksyvät veteen — nyt niitä oli kymmenen, nyt parikymmentä — ja halakazit kääntyivät pakoon, sillä vastarinta ei hyödyttänyt mitään. Loput tapparan sotureista ryömivät sisään rauhassa, ja ilta alkoi jo pimetä, ennenkuin kaikki olivat sisäpuolella.

NADA.

"On jo kovin pimeä, mutta meidän täytyy karkoittaa nuo kaniinit piilopaikoistaan. Sinä tiedät heidän kolonsa ja tunnet tiet, Galazi, astu sinä tilalleni ja johda meitä."

Galazi noudatti kehoitusta ja kääntyi vasemmalle, jolloin saavuttiin laajalle aukeamalle, jonka keskellä oli kaivo ja joka oli täynnä karjaa. Hetkisen kuluttua hän kääntyi jälleen vasemmalle ja nyt tultiin suuren luolan suulle, joka oli aivan pimeä, mutta lähellä oli suuri kasa kuivia risuja, joista voitiin tehdä soihtuja.

"Tuossa on meille valoa", sanoi Galazi kasaa osoittaen, ja joka toinen mies sieppasi käteensä soihdun, jotka sytytettiin lähellä loimuavasta nuotiosta. Sitten hyökättiin sisään soihtuja heilutellen ja keihäät koholla. Halakazit iskivät vastaan viimeisen kerran, ja pian riehui luolassa raivoisa taistelu, jota ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä vihollisen rohkeus oli mennyt. Wow! En tiedäkään, kuinka monta vihollista tuossa taistelussa surmattiin, mutta paljon niitä oli. Umslopogaasin sotaretken jälkeen oli halakazien heimosta vain nimi jäljellä — niin perinpohjin heidät kukistettiin. Kirveskansan soturit kaahasivat vihollisen luolasta tuolle avoimelle paikalle, johon karja oli ajettu, ja siellä eläinten keskellä taistelu vihdoin taukosi.

Umslopogaas näki joukon miehiä ryhmittyneen erääseen luolan nurkkaukseen ikäänkuin suojellakseen jotakin. Hän hyökkäsi kohti Galazin ja toisten seuratessa ja näki ryhmän hajauduttua pitkän ja solakan miehen, joka nojasi kallioseinään pitäen kilpeä kasvojensa edessä.

"Pelkuri raukka!" ärjäisi hän ja löi. Tappara puhkaisi kilven, mutta ei osunut takana olevaan päähän, vaan iski helähtäen kallioon, niin että säkenet sinkoilivat. Samassa lausui suloinen ääni:

Kilpi oli tarttunut tapparan terään ja luiskahti pitäjän kädestä, mutta äänen soinnussa oli jotakin, mikä vaikutti, ettei Umslopogaas iskenyt toistamiseen; oli kuin tuon äänen soinnahdus olisi herättänyt eloon jonkun lapsuudenmuiston hänen sydämessään. Soihtu paloi himmeästi, mutta hän ojensi sen eteenpäin voidakseen tarkastaa lähemmin tuota seinää vasten painautuvaa miestä. Puku oli miehen, mutta tuo vartalo ei ollut miehen vartalo, vaan paremminkin nuoren, kauniin naisen, joka oli väriltään melkein valkoinen. Kasvoja peittävät kädet vaipuivat hitaasti ja nyt saattoi Umslopogaas nähdä hänet selvästi. Silmät olivat kirkkaat kuin tähdet, kihara tukka aaltoili olkapäillä saakka, ja tytön koko olemus oli niin kaunis ja viehättävä, ettei sellaista ole kansamme keskuudessa toista nähty. Ja niinkuin tuo äänen sointu oli palauttanut Umslopogaasin mieleen muiston jostakin, jonka hän oli kauan sitten kadottanut, niin näyttivät nuo säteilevät silmätkin katsovan häneen Vuosikausia kestäneen pimeyden halki, ja tuo kauneus palauttavan hänelle, hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä.

Hän katseli tyttöä, joka seisoi siinä kaikessa viehkeydessään, ja tämä tuijotti tuohon voimakkaaseen, veren punaamaan, hirveän näköiseen soturiin. He katselivat toisiaan kauan soihdun häilyvän liekin valaistessa heitä, luolan seinää ja Itkuntekijän leveätä terää taistelun riehuessa heidän ympärillään.

"Liljankukka on nimeni nyt, mutta minulla oli ennen toinenkin nimi. Olin kerran Nada, Mopon tytär, mutta sekä nimi että kaikki, joita rakastin, ovat kuolleet, ja minä menen heidän luokseen. Tapa minut ja lopeta tuskani. Suljen silmäni, etten näe suuren tapparasi välähtävän."

Umslopogaas katsoi häneen jälleen ja Itkuntekijä heltisi hänen kädestään.

"Katso minuun, Nada Mopon tytär", sanoi hän matalalla äänellä, "ja sano, kuka olen."

Tyttö katsoi ja kumartui kiihkeästi eteenpäin ja katsoi toistamiseen. Kasvojen piirteet jäykistyivät, ja niille kuvastui sanoin kuvaamaton hämmästys. "Kautta sydämeni", huudahti hän, "sinä olet Umslopogaas, veljeni, joka on kuollut ja jota ainoata minä olen rakastanut niin kuolleena kuin elävänäkin."

Umslopogaas painoi hänet povelleen ja suuteli häntä, sisarta, jonka hän oli jälleen monien vuosien kuluttua löytänyt, ja Nada suuteli häntä.

"Nyt suutelet minua", sanoi Nada, "ja äsken leikkasi tapparasi kiemuran hiuksistani hairahtuen päästäni vain sormen leveyden verran — ja vieläkin kaikuu taistelunmelske korvissani! Esitän sinulle pyynnön, veljeni, vain yhden pyynnön: anna surmaamisen tauota, kun olemme jälleen löytäneet toisemme. Halakazit on voitettu, mikä on heille aivan oikein, sillä juuri samoin hekin surmasivat ne, joiden luona ennen olin. He ovat kuitenkin kohdelleet minua hyvin pakottamatta minua naimisiin ja suojellen minua Dingaanilta, niin että säästä heidät, veljeni, jos vain voit."

Umslopogaas kääntyi ja huusi kaikuvalla äänellä, että surmaaminen sai loppua, ja seuraava käsky lähetettiin kiireesti joka taholle: "Taistelun piti heti tauota, ja jokainen, joka sen jälkeen nosti kätensä jotakin halakazia vastaan, sai maksaa hengellään tottelemattomuutensa." Soturit tottelivat, vaikka käsky annettiinkin hiukan liian myöhään, ja jäljellä olevat halakazit saivat olla rauhassa ja paeta minne tahtoivat, paitsi osa naisia ja lapsia, jotka oli päätetty viedä mukana vankeina. Ja halakazit kiiruhtivat kauas sinä yönä yhtymättä enää milloinkaan yhdeksi heimoksi, sillä he pelkäsivät Susi-Galazia, joka olisi tullut heidän päällikökseen. He hajautuivat avaraan maailmaan muukalaisten keskuuteen.

Kun soturit olivat syöneet itsensä kylläisiksi halakazien varastoista, ja karja ajettu kokoon ja vartijat sijoitettu kaikkien yllätysten varalta, keskusteli Umslopogaas kauan kahdenkesken Nada Liljan kanssa kertoen tälle kaikki kohtalonsa. Nada kertoi myös tarinansa, jonka jo tiedät, isäni, kuinka hän oli elellyt äitinsä keralla eräässä pienessä kylässä, joka maksoi veroa halakazeille, ja kuinka hänen kauneutensa maine oli levinnyt kaikkialle. Hän kuvasi, miten halakazit olivat vaatineet häntä haltuunsa ryöstäen hänet viimein asevoimalla, jolloin kylä hävitettiin ja asukkaat surmattiin, niiden mukana hänen äitinsäkin. Siitä lähtien hän oli ollut halakazien luona, jotka olivat antaneet hänelle nimen Lilja ja jotka olivat aina kohdelleet häntä hyvin ja kunnioittavasti hänen kauneutensa tähden, pakottamatta häntä naimisiin.

"Ja miksi et tahdo mennä naimisiin Nada-sisareni?" kysyi Umslopogaas.
"Olethan jo kauan sitten ollut naimaiässä."

"En tiedä", vastasi Nada katsoen maahan. "Minulla ei ole siihen halua.
Tahdon olla yksin."

"Tiedätkö, Nada", sanoi Umslopogaas hetkisen kuluttua, "miksi lähdin tälle retkelle ja miksi halakazit on tuhottu ja hajoitettu ja heidän karjansa minun saaliinani? Sanonpa sen sinulle: olin kuullut huhun kertovan eräästä Lilja-nimisestä tytöstä, naisten ihanimmasta, ja minä tulin hakemaan häntä vaimoksi Dingaanille. Saamalla sinut haltuuni tahdoin päästä sovintoon Dingaanin kanssa, ja nyt olen toteuttanut suunnitelmani."

Kuullessaan tämän Nada alkoi vavista ja purskahti itkuun. Hän vaipui maahan ja syleili Umslopogaasin polvia rukoillen liikuttavasti: "Oi, älä kohtele niin julmasti minua, omaa sisartasi. Ota tapparasi ja tapa minut, tee loppu kauneudestani, joka on niin paljon pahaa aiheuttanut, eniten kuitenkin minulle itselleni! Soisinpa, etten olisi liikauttanut päätäni kilven takana, vaan antanut tapparan tärähtää täydeltä terältä. Olenhan miehen puvussa, niin että olisin voinut kuoliakin miehen lailla. Ah! Olkoon naisellinen heikkouteni kirottu, joka pelasti minut kuolemasta häpeään!"

Niin hän rukoili Umslopogaasia liikuttavan suloisella äänellä, ja
Umslopogaasin sydän värähti, vaikka hän ei aikonutkaan luovuttaa Nadaa
Dingaanille, niinkuin Baleka oli annettu Chakalle, saamaan ehkä lopulta
Balekan kohtalon.

"Niitä on paljon, Nada", sanoin hän, "joiden mielestä ei olisi mikään onnettomuus joutua päälliköistä ensimmäisen vaimoksi."

"Minun laitani on toisin", vastasi Nada. "Ei, ennen kuolen; omalla kädelläni surmaan itseni, jos niin tarvitaan."

Umslopogaas ihmetteli suuresti, miksi Nadalla oli sellaiset ajatukset avioliitosta, mutta ei ilmaissut mietteitään sanallakaan, virkkoipahan vain: "Sanopas nyt sitten, Nada, miten minä tästä selviän? Minun täytyy mennä Dingaanin luo niinkuin lupasin isälleni Mopolle, ja mitä minä sanon, kun Dingaan tiedustelee Liljaa, jota lähdin poimimaan ja jota hänen sydämensä halajaa? Mitä minä sanon torjuakseni päältäni Dingaanin vihan ja pelastaakseni henkeni?"

"Sano näin, veljeni", vastasi Nada hetkisen mietittyään: "Sano, että Lilja, joka oli pukeutunut soturiksi, sai erehdyksessä surmansa taistelussa. Miehistäsi ei tiedä kukaan, että olet löytänyt minut; näetkös, voittonsa hetkellä heillä on muutakin ajattelemista kuin tytöt. Suunnitelmani on tämä: lähdemme nyt tähtien valossa etsimään, kunnes löydämme jonkun kauniin tytön ruumiin, sillä taistelun kuumuudessa surmattiin epäilemättä naisiakin, ja puetamme sen soturin tamineisiin ja vedämme jonkun kaatuneen soturisi lähelle. Aamulla, kun on valoisa, näytät ruumista, jonka kätkemme johonkin synkkään pimentoon, ohimennen päälliköllesi ja sanot, että siinä lepää Lilja, jonka eräs soturisi iski kuoliaaksi. Miehen nujersit sitten vihan vimmassa tytön viereen. Näky ei herätä sen suurempaa mielenkiintoa kaikkien kaatuneiden keskellä, ja jos he sattumalta tarkastaisivatkin tyttöä lähemmin, ajattelisivat he, että kuolema on jo ehtinyt turmella piirteiden kauneuden. Siten voivat monet silminnäkijät vahvistaa selostuksesi oikeaksi ja Dingaan on uskova sanasi."

"Mutta miten sitten käy, Nada", kysyi Umslopogaas, "kun mieheni näkevät sinut vankein joukossa ja tuntevat sinut kauneudestasi? Onko tässä maassa sitten kaksi sinun laistasi Liljaa?"

"Minua ei tunneta, sillä minua ei nähdä toisten joukossa, Umslopogaas. Sinun täytyy toimittaa minut täältä jo tänä yönä. Pukeudun nuorukaiseksi ja kääriydyn peitteeseen, ja jos kohtaamme jonkun, niin kuka voi sanoa, että olen Lilja?"

"Entä minne aiot mennä, Nada? Kuollaksesiko? Täytyykö meidän sitten, kohdattuamme toisemme vuosien kuluttua, erota jälleen iäksi?"

"Missä sanoitkaan nykyisin asuvasi, veljeni? Erään Kummitusvuoren juurella, joka tunnetaan siitä, että sen huippu on vanhan naisen muotoinen, vai mitä? Neuvo minulle tie sinne."

"Hyvä on", sanoi hän. "Olen vahva ja jalkani ovat nopeat; ehkäpä ne jaksavat viedä minut niin kauas, ja jos pääsen tuon vuoren varjoon, niin ehkäpä löydät sieltä jonkun majan, johon voit kätkeä minut, Umslopogaas veljeni."

"Varmasti, sisareni", vastasi Umslopogaas. "Tie on pitkä, ja monet vaarat vaanivat yksin vaeltavaa tyttöä, jolla ei ole ruokaa eikä turvapaikkaa", ja puhuessaan hän ajatteli Zinitaa, sillä hän arvasi, ettei tämä rakastaisi Nadaa, vaikka Nada olikin vain hänen sisarensa.

"Taival on kuitenkin käveltävä ja vaarat voitettava", vastasi Nada hymyillen. "Muuta keinoa ei valitettavasti ole."

Umslopogaas kutsui luokseen Susi-Galazin ja kertoi tälle kaikki, sillä Galazi oli ainoa, johon hän empimättä luotti. Galazi kuunteli vaieten ja katseli ihmeissään tähtien himmeässä valossa Nadan viehättävää kauneutta. Kun kaikki oli kerrottu, sanoi hän vain, ettei hän lainkaan ihmetellyt, miksi halakazit olivat uhmanneet Dingaania ja aiheuttaneet oman tuhonsa. Omasta puolestaan hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen tilanteeseen, sillä kuolema ei ollut vielä kylläinen; sen tähti loisti aivan heidän edessään, ja hän viittasi Nadaan.

Nada värisi nuo pahaa ennustavat sanat kuullessaan ja Umslopogaas närkästyi, mutta Galazi ei peruuttanut sanojaan. "Olen puhunut, mitä sydämeni sanoo", vastasi hän.

Sitten he lähtivät etsimään ruumista, joka olisi tarkoitukseen sopiva, ja pian he löysivätkin, mitä hakivat, erään solakan ja kauniin tytön, jonka Galazi kantoi suureen luolaan. Siellä oli nyt vain kuolleita, jotka lepäsivät sikin sokin viimeistään untaan nukkuen.

"He nukkuvat rauhassa", sanoi Nada katsahtaen kaatuneisiin, "niin on suloista saada levätä."

"Sen saamme mekin pian kokea, tyttö", murahti Galazi, ja Nada värisi jälleen.

Tuo kuollut tyttö puettiin sitten soturin tamineisiin ja kannettiin luolan pimeimpään kolkkaan. Keihäs ja kilpi asetettiin viereen ja eräs kirveskansan kaatunut soturi kiskaistiin lähelle. Umslopogaas ja Galazi lähtivät nyt muka vahteja tarkastamaan kiertäen paikasta toiseen Nadan seuratessa heitä vartijana. Hänellä oli keihäs ja kilpi, jolla hän varjosti kasvojaan, ja selässä pieni mytty, jossa oli jauhoja ja kuivattua lihaa.

Vihdoin he saapuivat aukolle, josta karja oli ajettu sisään. Kivet oli raivattu pois, niin että nuo Nadan pyynnöstä säästetyt halakazit olivat saaneet paeta rauhassa ja esteettömästi, mutta nyt oli käytävä miehitetty yllätysten varalta. Umslopogaas huusi vartijasotureille, jotka tervehtivät häntä, mutta hän huomasi miesten olevan niin väsyksissä, että oli melkein sama, mitä heille sanoi, tahi mitä he näkivät. Hän meni edellä ja pian oltiin tasangolla aukon ulkopuolella.

Umslopogaas ja Nada sanoivat toisilleen jäähyväiset Galazin seisoessa taampana, ja kun Umslopogaas palasi hetkisen kuluttua, huomasi Galazi, että hän oli murheellinen ja synkän näköinen. Galazi katsahti aavikolle ja näki Nadan häipyvän yöhön nopeasti kuin pääskynen.

"En tiedä, milloin taas toisemme kohtaamme", sanoi Umslopogaas Nadan häivyttyä pimeään.

"Soisin, ettette näkisi toisianne enää milloinkaan", vastasi Galazi. "Olen varma, että sisaresi aiheuttaa paljon suuremman tapon kuin mitä hänen kauneutensa on nyt aikaansaanut, jos te kohtaatte toisenne. Hän on kuolontähti, joka saa ilmestyessään taivaan punoittamaan."

"Kuinka tämä on käsitettävissä?" sanoi vahtipäällikkö. "Kolme meni ulos, mutta vain kaksi palasi."

"Vaiti!" ärjäisi Umslopogaas. "Oletko humaltunut halakazien oluesta vai oletko sokea tahi nukuksissa? Kaksi meni ja kaksi tuli. Mukanamme olleen soturin palautin leiriin!"

VI.

TULIKOE.

Aamulla soturit heräsivät unen virkistäminä, ja kun aamiainen oli syöty, tarkasti Umslopogaas joukot. Melkein puolet miehistä, jotka olivat eilen nähneet auringon nousevan, nukkuivat ikuista unta. Umslopogaas kulki riviltä toiselle kiittäen hyvin suoritetusta työstä, joka oli tuottanut tekijälleen mainetta ja kunniaa ja arvokkaan saaliin. Soturit virittivät molempien päälliköitten kunniaksi laulun, joka vyöryi mahtavana kentän yli, ja kun laulu oli vaiennut, puhui Umslopogaas jälleen. Voitto oli suuri ja kunniakas, sanoi hän, ja saaliiksi saadun karjan lukumäärä suunnaton, mutta jotakin puuttui — tyttö, jota hän oli tullut hakemaan lahjaksi Dingaanille ja jonka takia tämä sota oli alettukin. Mihin oli Liljankukka joutunut? Vangit sanoivat hänet nähdyn eilen muiden joukossa miehen asussa ja kilpi kädessä — mihin oli hän sitten nyt hävinnyt?

Kaikki soturit sanoivat, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Silloin astui Galazi esiin ja puhui niin kuin he olivat Umslopogaasin kanssa edeltäpäin sopineet. Kun oli rynnätty luolaan, oli eräs hänen miehensä hyökännyt erään vihollissoturin kimppuun tappaakseen tämän, mutta juuri kun keihäs kohosi iskuun, oli tuo vihollissoturi pudottanut kilpensä ja rukoillut armoa, jolloin Galazi oli nähnyt, ettei hän ollutkaan mies, vaan nuori ja kaunis tyttö. Galazi oli huutanut soturille käskien jättämään tytön rauhaan, sillä olihan jyrkästi kielletty tappamasta naisia, mutta tuo verenvuodatuksesta ja voitonriemusta huumaantunut soturi oli karjaissut vastaan, että mies tahi nainen, mitä sillä oli väliä, kaikkien täytyi kuolla, ja tappanut tytön. Silloin oli Galazi raivoissaan kohottanut nuijansa ja iskenyt miehen hengettömäksi, ja pyysi nyt anteeksi, jos hän oli tehnyt väärin.

"Teit aivan oikein, veljeni", sanoi Umslopogaas.. "Menkäämme katsomaan tuota tyttöä. Ehkä se on Liljankukka ja onpa onnetonta, jos niin on, sillä minä en totisesti tiedä, miten selittää asian Dingaanille."

Joukko päälliköitä seurasi Umslopogaasia ja Galazia paikalle, johon tyttö ja eräs kaatunut kirveskansan soturi oli yöllä kannettu.

"Kaikki näkyy olevan niin kuin Galazi veljeni on kertonut", virkkoi Umslopogaas heilauttaen soihtua ruumiiden yläpuolella. "Tämä on epäilemättä Liljankukka, jonka tähden lähdimme tälle retkelle, ja tuo tuossa on Galazin mainitsema itsensä tapattanut hullu. Onneton paikka! Miten tämä nyt Dingaanille selitetään? Mutta minkäpä sille mahtaa; tyttö, joka oli kauneista kaunein, ei ole enää juuri katsomisen arvoinen. Menkäämme!" Ja hän kääntyi sanoen mennessään:

"Kietokaa tyttö häränvuotiin ja peittäkää suolalla; viemme hänet mukanamme!" Ja niin tehtiinkin.

"Niin ikävästi näkyy käyneen, isä", puuttuivat nyt päälliköt puheeseen, "mutta minkäpä sille enää mahtaa, tehtyä ei voi tekemättömäksi saada, ja Dingaanin täytyy olla ilman morsiantaan." Mies, joka oli ollut vahtipäällikkönä, kun Umslopogaas, Galazi ja eräs kolmas olivat kulkeneet holvikäytävän läpi, ei virkkanut sanaakaan, mutta hänellä oli siitä huolimatta omat ajatuksensa asiasta, sillä hänestä oli näyttänyt, että menijöitä oli kolme eikä kaksi. Hän oli sitäpaitsi ollut näkevinään, että tuo kolmas oli nuori, kaunis tyttö, sillä tämän mennessä oli hän nähnyt kilven takaa viehättävät kasvot ja naisen silmän välkähdyksen, silmän, joka oli suuri ja tumma muistuttaen hirveä. Hän pani myös merkille, ettei Bulalio kutsunut paikalle ketään vankeja toteamaan, oliko ruumis Lilja-tytön, ja sitäpaitsi oli Bulalio heiluttanut soihtua sinne tänne ruumiita katsellessaan — Bulalio, jonka käsi oli aina kaikista vakavin. Mies painoi kaikki nämä seikat tarkoin mieleensä unhottamatta mitään.

Kotimatkalla sattui vielä niin, isäni, että Umslopogaas julmistui kovin tuolle samalle miehelle, koska tämä oli koettanut anastaa itselleen erään toverinsa osan saaliista. Mies alennettiin ja menetti saalisosuutensakin, minkä johdosta, vaikka tuomio oli ollutkin aivan oikea, hän alkoi yhä enemmän ajatella tuota kolmatta, joka oli mennyt holvikäytävän läpi palaamatta takaisin ja joka oli hänestä näyttänyt nuorelta kauniilta naiselta. Silmätkin olivat olleet niin naiselliset.

Umslopogaas oli päättänyt marssia suoraan kuninkaan puheille Umgugunhdlovuun, mutta ennenkuin hän lähti liikkeelle, kysyi hän soturien kuullen Susi-Galazilta, tulisiko tämä mukaan, vai haluaisiko hän jäädä halakazien päälliköksi, mikä oli hänen syntyperäinen oikeutensa. Galazi vastasi naurahtaen, ettei hän ollut lähtenyt retkelle päällikkyyttä tavoitellakseen, vaan koston tähden. Halakazejahan oli jäänyt niin vähän jäljellekin, ettei heidän päällikkönään olo merkinnyt juuri mitään. Ja sitäpaitsi, lisäsi hän, olivat he, hän ja Umslopogaas, kasvaneet yhdessä kuin kaksi puuta, joiden juuret ovat toisiinsa punoutuneet, ja hän pelkäsi, että jos toinen kiskaistaisiin ylös ja istutettaisiin Swazi-maan multaan, kuihtuisivat molemmat; ainakin hän, Galazi, kuihtuisi, joka rakasti vain yhtä ihmistä ja eräitä susia.

Umslopogaas ei puhunut Galazin päällikkyydestä sen enempää, vaan antoi lähtömerkin. Hänellä oli mukanaan suuri karja-lauma ja paljon vankeja, nuoria naisia ja lapsia, tuliaislahjaksi Dingaanille, jonka suosion hän tahtoi saavuttaa ja jonka sydämen hän toivoi siten lepyttävänsä, kun hän ei tuonut sitä, jota Dingaan toivoi — Liljaa, kukkaisten kukkaa. Mutta ollen varovainen mies, joka ei juuri luottanut kuningasten ystävällisyyteen, Umslopogaas lähetti Zulu-maan rajalle tultuaan parhaan osan karjasta ja kauneimmat tytöt ja lapset kirveskansan hoiviin, Kummitusvuoren luo. Ja tuo entinen päällysmies ja nykyinen tavallinen soturi pani tämänkin mieleensä.

Istuin ja odottelin eräänä aamuna kuningasta Umgugundhlovussa, odottelin, vaikka Dingaan ei ollut virkkanut minulle sanaakaan eilispäivästä lähtien, ei hyvää eikä pahaa, kun olin sanonut hänelle, että hänen murhaamainsa valkoisten miesten verestä versoisi hänen oman kuolemansa kukka. Asianlaita oli nimittäin siten, isäni, että Umslopogaas saapui Umgugundhlovuun amaboonain murhaamisen jälkeisenä aamuna.

Dingaan oli hyvin synkkä ja koetti keksiä jotakin mielenviihdykettä. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että kaupunkiin oli saapunut eräs valkoinen rukoilijamies, joka tahtoi opettaa meitä zuluja kunnioittamaan muitakin jumalia kuin assegaita ja kuningasta. Tuo muukalainen oli muuten hyvä ja kunnon mies, mutta hänen opetuksensa, jota oli sangen vaikea ymmärtää, ei ottanut oikein menestyäkseen. Johtomiehet eivät pitäneet hänen opistaan, koska se näytti tahtovan asettaa herrallekin herran ja kuninkaallekin kuninkaan ja vaatia rauhantoimia niiltä, joiden jalat oli luotu sotapolkua varten. Dingaan kutsutti miehen luokseen saadakseen väitellä hänen kanssaan, sillä Dingaan oli mielestään nerokkaista nerokkain.

Valkoinen mies tuli, mutta oli sangen kalpea nähtyään miten buurien kävi, sillä hän oli lempeäluonteinen ja vihasi sellaisia tekoja ja näkyjä. Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi:

"Kerroit minulle kerran, oi valkoinen mies, eräästä tulipätsistä, johon kaikki sellaiset joutuvat, jotka ovat harjoittaneet vääryyttä eläissään. Sanopas nyt suuressa viisaudessasi, ovatko isäni tuossa paikassa?"

"Kuinka minä sen tietäisin, oi kuningas", vastasi mies, "enhän voi tuomita ihmisten tekoja! Tiedän vain tämän: kaikki ne, jotka murhaavat, ryöstävät, sortavat viattomia ja todistavat väärin, joutuvat tuohon tulipätsiin."

"Luulenpa, että isäni ovat tehneet tuota kaikkea", vastasi Dingaan, "ja jos he ovat nyt tuossa paikassa, niin tahdon minäkin mennä sinne, sillä haluan olla isäini luona viimeiseen saakka. Kuitenkin luulen keksiväni keinon, miten päästä pois tuosta tuskan paikasta, jos sinne kerran joutuisinkin."

Dingaan oli valmistanut vieraalleen tämmöisen ansan. Tuon suuren avoimen paikan keskelle, jossa buurien kimppuun oli hyökätty, oli kyhätty suunnaton rovio kuivista pensasrisuista, joiden päälle oli ladottu valtava pino tukevia, rutikuivia hirsiä. Roviossa oli polttopuuta ehkä noin kuusikymmentä täyttä kuormaa.

"Sen saat pian nähdä omin silmin", vastasi Dingaan ja käskien sytyttää rovion tuleen hän kutsui paikalle tuon nuorukaisrykmentin, joka oli jätetty kaupunkiin, — saman, joka oli murhannut buurit. Siinä oli ehkä noin puolitoistatuhatta miestä.

Rovio paloi pian ilmitulessa, joka kiihtyi joka hetki, niin että rykmentin saavuttua paikalle kohosi valtava yhtenäinen liekki humisten korkeuteen, ja vaikka me istuimme verraten kaukana, oli kuumuus melkein sietämätön, tuulen kääntyessä meitä kohti.

"Näytänpä sinulle, miten minä pääsen sieltä pois, jos kerran sinne joutuisinkin, vaikkapa tulesi olisi tätä kymmenen kertaa suurempi ja kuumempi. Hoi, lapset!" huusi hän sotureihin kääntyen ja ylös hypähtäen, "näette tuon rovion. Hyökätkää ja polkekaa tuli sammuksiin. Liekkien paikalle jääköön vain tuhka ja musta hiilos!"

Valkoinen mies kohotti kätensä ja rukoili kuningasta peruuttamaan käskyn, joka ajaisi niin monta kuolemaan, mutta kuningas käski hänen olla vaiti! Silloin mies loi katseensa ylöspäin taivasta kohti ja rukoili jumaliaan. Hetkisen katselivat soturitkin toisiaan aivan ymmällä, sillä liekit hulmusivat raivoisasti singahdellen korkealle ja pannen ilman väräjämään kuumuudesta.

Mutta rykmentin päällikkö huusi kaikuvalla äänellä: "Kuulkaa ja täyttäkää käsky, jolla kuningas meitä kunnioittaa! Suuri on kuningas! Eilen tuhosimme amaboonit, mikä ei ollut mitään, sillä he olivat aseettomat, mutta tuossa on vastustaja, joka on meidän veroinen. Tulkaa, lapseni, peseytykäämme tulessa, me, jotka olemme tultakin tulisemmat! Suuri on meitä kunnioittava kuninkaamme!"

Hän syöksähti eteenpäin ja soturit seurasivat jäljessä hurraten, että ilma vavahteli. Rohkeutta ei puuttunut, ja sitäpaitsi tiesivät kaikki, että kuolema odotti niitäkin, jotka jäivät jälkeen, ja olihan parempi kuolla kunnialla kuin joutua häpeään. Eteenpäin he ryntäsivät päällikkönsä johdolla, iloisina kuin taisteluun rientäessä ja lauloivat Ingomoa, zulujen sotalaulua. Päällikkö oli jo aivan liekkien lähellä ja me näimme hänen kohottavan kilpensä suojakseen; sitten hän katosi — hyppäsi suoraan tuleen, eikä kukaan voi sanoa, jäikö hänestä mitään jäljelle.

Ensimmäinen komppania seurasi heti hänen jäljessään. Soturit syöksyivät tuleen pieksäen liekkejä häränvuotakilvillään, polkien niitä paljailla jaloillaan ja heitellen palavat hirret sinne tänne. Heistä ei jäänyt ainoatakaan eloon, isäni; he nujertuivat maahan kuin perhonen kynttilänliekkiin, ja mihin he kaatuivat, siihen he menehtyivätkin. Mutta uusia tuli tilalle, komppania toisensa jälkeen hyökkäsi liekkeihin ja tässä taistelussa oli niiden hyvä olla, jotka joutuivat viimeisiksi vihollisen kanssa ottelemaan. Paksu savu, joka tiheni tihenemistään, kietoi vihdoin rovion verhoonsa, liekit painuivat yhä matalammiksi, ja hiuksettomiksi palaneita, tulen valkoisiksi kärventämiä ja sokaisemia olentoja alkoi ilmestyä savusta rovion toiselta puolelta kaatuillen sinne ja tänne. Toisia seurasi jäljessä, liekkejä ei näkynyt enää, paksua savua vain, jonka keskeltä hämärästi häämötti tummia liikkuvia olentoja. Työ oli tehty, isäni; he olivat voittaneet tulen ja seitsemän viimeistä komppaniaa oli selvinnyt liekeistä melkein ilman mitään vaurioita, vaikka jokainen soturi oli kulkenut rovion poikki. Montako miestä tuhoutui? Sitä en tiedä, sillä niitä ei laskettu milloinkaan, mutta tuon rykmentin miesluku vähentyi ainakin puoleen, kun otetaan vahingoittuneetkin lukuun, ja sellaisena se pysyi kauan aikaa, kunnes kuningas täydensi sen jälleen.

"Siinä näet, rukoustaikuri", sanoi Dingaan nauraen. "Noin minä aion selvitä puhumastasi pätsistä, jos nyt sellaista edes onkaan; käsken sotureideni sammuttaa tulen."

Silloin rukoilijamies lähti luotamme sanoen, ettei hänellä ollut enää halua tyrkyttää oppiaan zuluille, ja myöhemmin minä kuulin hänen poistuneen maasta iäksi. Hänen mentyään raivattiin nuotion jätteet ja kuolleet pois, vahingoittuneet saivat hoitoa tahi tapettiin aina sen mukaan, minkälainen vamma oli, vioittuneet astuivat kunninkaan eteen ylistyssanoja huudellen.

"Saatte uudet kilvet ja uudet töyhdöt, lapseni", sanoi Dingaan, sillä kilvet olivat mustuneet ja rypistyneet, ja vain muutamilla harvoilla olivat tukka ja töyhdöt jäljellä.

"Wow!" jatkoi Dingaan katsellen eloonjääneitä sotureita, "parranajo käynee sangen huokeasti tuossa valkoisen miehen mainitsemassa pätsissä."

Sitten hän käski tuoda miehille olutta, sillä kuumuus oli aiheuttanut polttavan janon.

Olen kertonut tämän tapauksen sentähden, isäni, että se kuuluu myös tavallaan kertomukseeni, vaikka et taida sitä arvatakaan. Kuningas oli tuskin ehtinyt antaa käskyn oluen tarjoilusta, kun eräs sanansaattaja tuli ilmoittamaan, että kirveskansan päällikkö, joka oli palannut sotaretkeltään halakazeja vastaan, odotteli sotureineen porttien ulkopuolella paljon saalista mukanaan. Kuullessani tämän hypähti sydämeni ilosta, sillä olin ollut suuresti peloissani kasvattipoikani puolesta. Dingaankin riemastui ja hypähti ylös tanssien kuin pieni lapsi.

"No, vihdoinkin saamme hyviä uutisia", sanoi hän unhottaen äskeisen tulikokeen kokonaan. "Vihdoinkin saan nähdä tuon Liljan, jota olen niin kauan ikävöinyt. Käskekää Bulalion tulla väkineen heti luokseni."

Hetken hiljaisuus seurasi. Sitten alkoi kaukaa korkean ympärysaitauksen takaa kuulua laulua, ja kaksi rotevaa miestä syöksähti portista sisään. Molemmilla oli sudentalja hartioilla ja musta töyhtö päässä ja toisella oli kädessä suuri tappara ja toisella nuija. He juoksivat pää alhaalla ja kilvet eteenpäin ojennettuina niinkuin koiran ankarasti ahdistamat hirvet, eikä Umgugundhlovussa oltu milloinkaan nähty Susi-veikkojen juoksun veroista. Päästyään kentän puoliväliin he pysähtyivät äkkiä, niin että äskeisen rovion tuhka pölähti pienenä kiehkurana ilmaan.

"Kautta pääni! katsohan, nuo tulevat eteeni aseistettuina", sanoi Dingaan kulmiaan rypistäen, "ja sehän on kuoleman uhalla kielletty. Kuka on tuo peloittavan suuri mies, joka nyt kohottaa tapparaansa? Ellen tietäisi veljeni suuren Elefantin kuolleen, niin voisinpa melkein vannoa, että se on hän niiltä ajoilta, jolloin hän kukisti Zwiden. Tuommoinen hän oli vartaloltaan ja noin juuri hänkin käänteli päätään silmäillen ympärilleen kuin leijona."

"Hän on luullakseni Bulalio, kirveskansan päällikkö, oi kuningas", vastasin minä.

"Entä tuo toinen? Iso mies hänkin. Enpä ole milloinkaan nähnyt tuommoista paria!"

"Olenpa melkein varma, että se on Susi-Galazi, Bulalion veriveli ja lähin mies", vastasin minä jälleen.

Heidän jäljessään tulivat kirveskansan soturit, aseinaan nyt vain lyhyet kepit. He tulivat nelimiehisissä riveissä päät alhaalla ja mustat kilvet eteenpäin ojennettuina, ryhmittyen Susi-veikkojen taakse, kunnes kaikki olivat saapuvilla. Halakazi-vangit tuotiin viimeiseksi — suuri joukko naisia, poikia ja tyttöjä, jotka painautuivat sotureiden taakse kuin pelästynyt vasikkalauma.

"Komea näky totisesti", sanoi Dingaan katsellessaan tuota mustakilpisten ja mustatöyhtöisten soturien jylhää joukkoa. "Minullakaan ei ole rykmenteissäni uljaampaa väkeä ja kuitenkin minä näen nämä vasta nyt ensi kerran", ja hän rypisti jälleen kulmiaan.

Umslopogaas kohotti äkkiä tapparansa ja syöksähti täyteen juoksuun komppaniat jäljessään. He tulivat aivan kohti töyhdöt ilmanvedosta taaksepäin taipuneina, kunnes minä luulin heidän aikovan polkea meidät mäsäksi, mutta päästyään kymmenen askeleen päähän kuninkaasta Umslopogaas kohotti jälleen Itkuntekijän ja Galazi Vartijan, jolloin jokainen pysähtyi paikalleen tomun tuoksiessa. Soturit olivat pysähtyneet pitkiin suljettuihin riveihin päät alhaalla ja kilvet eteenpäin ojennettuina. Seisottuaan niin noin minuutin verran Umslopogaas kohotti Itkuntekijän kolmannen kerran, jolloin joka mies ponnahti varpailleen sysäten kilven korkealle ilmaan ja joka kurkusta kajahti: "Bayéte!"

"Komea näky, komea näky", sanoi Dingaan jälleen, "mutta nämä soturit, jotka eivät ole tehneet minulle tahi edeltäjälleni, suurelle Elefantille, pienintäkään palvelusta, on liian hyvin harjoiteltu, ja tuo Bulalio on, sanon minä, liian etevä päällikkö. Tulkaa tänne, te kaksi!" huusi hän sitten.

Susi-veikot astuivat esiin aivan kuninkaan eteen, joka katseli heitä hetkisen silmää rävähdyttämättä, noiden molempien katsoessa yhtä tiukasti takaisin.

VII.

LILJAN LUOVUTUS.

"Sinäkö siis lähetit kerran terveisiä suurelle Elefantille, joka on kuollut, Bulalio?"'

"Aivan niin, oi kuningas. Minä lähetin terveiset, mutta mikäli olen kuullut, teki sanansaattajani Masilo enemmänkin kuin mitä terveiseni sisälsivät, sillä hänhän murhasi suuren Elefantin. Tuo Masilo oli hyvin ilkeäsydäminen mies."

Dingaan hätkähti hiukan, sillä hän tiesi itse aivan hyvin asian oikean laidan, kun oli ollut itse teossa mukana, mutta hän luuli, ettei tuo kaukaisilta seuduilta tullut päällikkö ollut kuullut mitään sellaista, minkä vuoksi hän ei virkkanut terveisistä sen enempää.

"Kuinka rohkenette astua eteeni asestettuina? Ettekö tiedä, että se on kuoleman uhalla kielletty?"

"Emme, oi kuningas", vastasi Umslopogaas. "Sanottakoon sitäpaitsi, että vain tämä tappara, eikä mikään muu, oikeuttaa minut hallitsemaan kansaani. Jos minut nähdään ilman tätä, voi jokainen, joka kykenee, anastaa paikkani, sillä tämä tappara on kirveskansan kuningatar, ja sen hallitsija on sen palvelija."

"Kumma tapa", sanoi Dingaan, "mutta olkoon. Entä sinä, Susi, miten on sinun aseesi laita?"

"Tämä nuija on henkivartijani, oi kuningas", vastasi Galazi. "Jos minut nähdään ilman tätä nuijaa, voi jokainen, joka kykenee, ottaa henkeni, sillä tämä nuija on minun vartijani enkä minä sen."

"Et ole kuunaan ollut lähempänä menettää sekä nuijaa että henkeäsikin", sanoi Dingaan tuimasti.

"Voipa niin olla, oi kuningas", vastasi Galazi. "Kun hetki on tullut, lopettaa Vartija epäilemättä vartioimisensa."

"Olette outo pari", sanoi Dingaan. "Missä olette nyt olleet ja mitä asiaa teillä on tänne Elefantin kaupunkiin?"

"Tulemme kaukaa, oi kuningas!" vastasi Umslopogaas. "Olemme vaeltaneet pitkän matkan etsiessämme erästä kukkaa eräälle kuninkaalle, millä retkellä tallasimme erään puutarhan Swazi-maassa, jonka hoitajat ovat tuolla" — hän viittasi vankijoukkoon — "ja jossa käyskennellyt karja on porttiesi edessä."

"Hyvä on, Bulalio! Puutarhurit näen ja karjan ammumisen kuulen, mutta missä on tuo kukka? Missä on kukka, jota lähditte Swazi-maan mullasta etsimään? Oliko etsimänne kukka ehkä joku lilja?"

"Niin oli — Liljahan se oli, oi kuningas, ja nyt on tuo Liljankukka valitettavasti kuihtunut, oi kuningas! Jäljellä on vain varsi, kuihtunut ja kellastunut sekin, kuin ihmisen luuranko."

"Sen saa kuningas pian nähdä", vastasi Umslopogaas, kääntyen takanaan seisovien päälliköittensä puoleen, joille hän sanoi pari sanaa. Rivit aukenivat, ja neljä soturia astui esiin kantaen olkapäillään paareja, joilla lepäsi jokin raakoihin härän vuotiin kiedottu esine. Soturit tervehtivät ja laskivat taakkansa kuninkaan eteen.

"Avatkaa!" käski Umslopogaas. Vuodat kierrettiin auki ja näkyviin tuli suolaan peitetty nuoren tytön ruumis, tytön, joka oli kerran ollut kaunis ja suloinen.

"Tuossa on Liljankukan varsi, oi kuningas", sanoi Umslopogaas viitaten tapparallaan ruumiiseen, "kukka on kuihtunut aikansa kukoistettuaan."

Dingaan tuijotti eteensä ja syvä katkeruus valtasi hänen mielensä, sillä hän ei ollut toivonut mitään niin hartaasti ja kiihkeästi kuin saada Lilja omakseen.

"Viekää haaska pois ja heittäkää koirille!" huusi hän. "Joutuin! Tahdon saada heti tietää, miten tyttö sai surmansa, josta rikoksesta minä vaadin sinut tilille, Bulalio. Punnitse tarkoin sanasi ja vastaa hyvin, sillä nyt on henkesi vastauksesi varassa."

Umslopogaas kertoi sepittämänsä jutun, jonka tiedät, isäni, ja kun hän oli lopettanut, astui Galazi esiin ja kertoi, mitä hän tiesi tapahtumasta, kuinka hän oli nähnyt erään soturinsa iskevän tytön kuoliaaksi, minkä soturin hän oli vihansa vimmassa sitten itse iskenyt kuoliaaksi. Ja muutamat päälliköt, jotka olivat nähneet sekä tytön että soturin, todistivat Umslopogaasin ja Galazin puhuneen totta.

Dingaan oli sangen vihastunut, mutta tehtyä ei voinut kukaan tekemättömäksi saada. Lilja oli kuollut ja ainoa syyllinen oli jo saanut hengellään vastata teostaan ollen siten Dingaanin käden saavuttamattomissa.

"Lähtekää täältä, te molemmat", sanoi hän Susi-veikoille, "ja viekää soturinne mukananne. Minä otan karjan ja vangit. Ja olkaa sangen kiitolliset, että säästän kurjan henkenne, sillä te olette käyttäytyneet sangen sopimattomasti. Lähditte luvattani sotapolulle sillä seurauksella, että tyttö, jota sydämeni niin hartaasti ikävöi, sai surmansa. Toitte tosin hänen ruumiinsa minulle, mutta ette hänen henkeään."

Kun kuningas sanoi säästävänsä heidän henkensä, hymyili Umslopogaas julmasti katsahtaen sotureihinsa. Sitten hän tervehti kuningasta ja kääntyi mennäkseen. Mutta samassa juoksi riveistä eräs soturi Dingaanin eteen ja huudahti:

"Salliiko kuningas, että sanon kuninkaalle totuuden, ja saanko sitten levätä kuninkaan suojeluksessa?"

Soturi oli sama, joka oli ollut vahtipäällikkönä sinä yönä, jolloin kolme henkilöä meni holvikäytävän läpi ja vain kaksi palasi, sama mies, jonka Umslopogaas oli sitten alentanut tavalliseksi soturiksi.

"Oi kuningas", sanoi soturi, "korvasi on täytetty valheilla. Yönä, jolloin halakazit lyötiin, olin minä vahtipäällikkönä heidän luolavarustuksensa portilla. Yö oli hiljainen ja tähtikirkas ja minua alkoi jo väsyttää päivän rasitusten jälkeen, kun samassa kuulin askeleita ja portille ilmestyi kolme henkeä — Bulalio, Susi-Galazi ja eräs kolmas, joka oli pitkä ja solakka ja kantoi kilpeään korkealla — näin. He menivät nopeasti ohitseni, mutta tuon kolmannen vaippa hipaisi minua sysäytyen hiukan sivulle, ja vaipan alla ei ollut miehen rinta, oi kuningas, vaan naisen — naisen, joka oli melkein valkoinen väriltään ja sangen ihana. Ja vetäistessään vaipan paikoilleen tuo kolmas liikahdutti kilpeään. Kilven takana eivät olleet miehen kasvot, oi kuningas, vaan tytön — tytön, joka oli kuuta kauniimpi ja jonka silmät olivat tähtiä kirkkaammat. Portista meni kolme, mutta vain kaksi palasi, oi kuningas, ja kurkistaessani heidän jälkeensä minusta näytti, että tuo kolmas kiiruhti nopeasti ulkopuolella näkyvälle tasangolle juosten niinkuin tytöt juoksevat. Tiedustellessani vahtipäällikkönä elefantti Bulaliolta, mihin tuo kolmas oli joutunut, vastasi Bulalio, että heitä oli ollutkin vain kaksi. Vangeista ei sitäpaitsi käsketty ketään toteamaan, kuka tuo kuollut tyttö oli, mikä oli nyt myöhäistä, ja soturi, joka oli maannut kuolleena tytön vieressä, ei ollut saanut surmaansa Galazin nuijasta. Hänet oli eräs halakazi tappanut luolan ulkopuolella. Näin omin silmin hänen kaatuvan ja tapoinpa vielä hänen surmaajansakin. Ja vielä yksi seikka, oi sinä maailman valtias, arvokkaimmat vangit ja parhain karja eivät ole täällä, vaan Bulalion, kirveskansan päällikön suuressa kylässä. Olen puhunut, oi kuningas, koska sydämeni ei siedä valhetta. Olen sanonut sinulle totuuden, oi kuningas, niin että suojele sinä nyt minua noiden Susi-veikkojen raivolta, sillä he eivät tunne sääliä."

Petturin puhuessa oli Umslopogaas siirtynyt tuuma tuumalta aivan huomaamatta yhä lähemmäksi, kunnes hän olisi voinut ulottua mieheen keihäällä. Kukaan ei huomannut tätä, paitsi minä ja ehkä Galazikin, sillä kaikki tuijottivat Dingaanin kasvoihin kuin lähenevään myrskypilveen.

"Älä pelkää, soturi", sähähti Dingaan pyöritellen silmiään; "leijonan käpälä suojelee sinua, palvelijani."

Kuningas ei ollut ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun saakka, kun Umslopogaas ponnahti ääntä päästämättä petturin kimppuun. Umslopogaasin katse oli kauhea nähdä, kun hän iskeytyi paljain käsin mieheen kiinni vääntäen hirveällä voimallaan silmänräpäyksessä niskat nurin niinkuin lapsi taittaa kepakon. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt nähdä, mitä oikein tapahtui — kuulin vain ilkeän rasahduksen ja miehen hengetön ruumis lennähti korkeassa kaaressa Dinganin jalkojen juureen Umslopogaasin huudahtaessa kaikuvalla äänellä:

"Siinä on palvelijasi, kuningas! Totisesti saa hän nyt levätä suojeluksessasi!"

Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat aivan tyrmistyneet pelosta ja hämmästyksestä. Olihan tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta.

"Tappakaa hänet!" sähähti Dingaan vihdoin raivosta vavisten. "Tappakaa tuo koira ja kaikki hänen seuralaisensakin!"

"Nytpä sitten alkaakin peli, jota minäkin osaan", vastasi Umslopogaas. "Hei, te kirveskansan soturit! Aiotteko sallia noiden merkittyjen rottain tappaa teidät?" ja hän viittasi Itkuntekijällä sotureihin, jotka olivat selvinneet hengissä roviosta, mutta joiden kasvoja tuli oli kärvennellyt.

Soturit kääntyivät vihollisiinsa päin, ja kaikkialta kuului kilpien kuminaa.

Umslopogaas oli samassa miestensä luona, ja kuninkaan soturit hyökkäsivät eteenpäin täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta silloin syöksyi Susi-Galazi kuninkaan eteen ja ärjäisi heilauttaen nuijansa korkealle:

Huutoa seurasi haudanhiljaisuus, sillä kaikki näkivät, että Dingaanin pää oli nyt Vartijan synkässä ja uhkaavassa varjossa.

"On aivan turhaa uhrata kuolemalle niin monta miestä, kun yksikin riittää", huusi Galazi jälleen. "Jos näen keihään välähdyksenkään, niin Vartija putoaa siihen, jossa sen varjo nyt on, ja katso! maailmassa on yhtä kuningasta vähemmän. Yksi sana, kuningas!"

Dingaan katsahti tuohon edessään seisovaan rotevaan mieheen ja tunsi nuijan viileän varjon otsallaan. Hän alkoi vavista — mutta nyt pelosta ja kauhusta. "Menkää rauhassa!" sanoi hän.

"Hyvin sanottu, kuningas", virkkoi Galazi irvistäen ja vetäytyi hitaasti miestensä luo huudahtaen: "Ylistetty olkoon kuningas! Kuningas käskee lastensa poistua rauhassa!"

Mutta kun Dingaan tunsi kuoleman varjon siirtyvän otsaltaan, aikoi hän raivoissaan sittenkin antaa käskyn sotureilleen käydä vieraiden kimppuun, ja minä sain vain suurella vaivalla hänet hillityksi.

"Lausut oman kuolemantuomiosi, jos annat hyökkäyskäskyn, oi kuningas", sanoin minä. "Bulalio murskaa kantapäällään tuommoiset miehet kuin mitä sinulla nyt on käytettävänäsi, ja Vartija kääntyy vielä kerran katsomaan sinua."

Dingaan ymmärsi tämän ja hillitsi mielensä, sillä kaupungissa ei ollut muita rykmenttejä kuin tuo tulen korventama. Muut oli lähetetty Nataliin buureja murhaamaan. Mutta hänen täytyi saada verta, ja hän kääntyi minuun päin karjaisten:

"Sinä olet kurja petturi, Mopo, minkä olen jo tiennyt kauan, ja minä teen sinulle saman, minkä tuo koira teki äsken palvelijalleen!" Ja hän iski keihäällään minua kohti.

Mutta minä arvasin hänen tarkoituksensa ja väistin iskun hyppäämällä korkealle ilmaan. Sitten käännyin ja pakenin nopeasti muutamien soturien kiiruhtaessa jälkeeni. Kirveskansan viimeiset komppaniat olivat vielä lähellä ja huomasivat sitäpaitsi tuloni, niin että viimeisenä kulkeva Umslopogaas riensi heti minua vastaan, jolloin takaa-ajajani seisahtuivat tohtimatta tulla tapparan ulottuville.

"Minulla ei ole enää sijaa täällä kuninkaan luona, poikani"; sanoin minä Umslopogaasille.

"Älä pelkää, isäni, kyllä minä sinulle sijan löydän", vastasi
Umslopogaas.

Huusin sotureille, jotka olivat minua takaa-ajaneet, seuraavat terveiset kuninkaalle vietäviksi:

"Sanokaa kuninkaalle, että hän teki kovin pahasti ajaessaan minut luotaan, sillä minä, Mopo, autoin hänet valtaistuimelle ja vain minä voin hänet siellä pysyttääkin. Sanokaa hänelle myös, että hän tekee vielä pahemmin, jos hän lähtee minua tavoittelemaan, sillä päivä, jolloin jälleen kohtaamme, on oleva hänen kuolinpäivänsä. Niin sanoo Mopo, inyanga, Mopo tietäjä, joka ei ole milloinkaan ennustanut väärin."

Lähdimme liikkeelle ja kun minä palasin Umgugundhlovuun, tulin polttamaan kaikki, mitä Dingaan oli jättänyt polttamatta, ja kun seuraavan kerran näin Dingaanin, niin — ah, siitä kerron tuonnempana.

Kukaan ei estänyt lähtöämme, ja kun olimme kulkeneet hetkisen, pysähtyi
Umslopogaas ja sanoi:

"Haluaisinpa palata sinne, josta tulimme, ja tappaa tuon Dingaanin, ennenkuin hän tappaa minut."

"On kuitenkin parempi jättää pelästynyt leijona rauhaan tiheikköönsä, poikani", sanoin minä, "sillä ahdistettu leijona on hyvin vaarallinen. Voit olla varma, että Umgugundhlovussa ovat nyt kaikki aseissa, sekä nuoret että vanhat, ja vaikka Dingaan pelkäsi äsken, iskee hän nyt henkensä edestä. Et tappanut häntä, kun olisit voinut sen tehdä, ja nyt on tilaisuus mennyt."

"Järkevästi sanottu", virkkoi Galazi. "Soisinpa, että olisin antanut
Vartijan pudota siihen, johon sen varjo lankesi."

"Tämä: te molemmat kokoatte väkenne ja karjanne ja lähdette Kummitusvuoren varjosta ja tunkeudutte pohjoiseen Mosilikatze Leijonan jälkiä seuraten, joka väistyi pois Chakan tieltä. Siellä sitten hallitsette yhdessä tahi erillänne tarvitsematta uneksiakaan Dingaanista."

"Ei käy laatuun, isä", vastasi Umslopogaas. "Tahdon olla Kummitusvuoren vaiheilla niin kauan kuin suinkin voin."

"Niin minäkin", sanoi Galazi, "ja mieluummin aivan sen kallioiden keskellä. Mitä! Pitäisikö susieni metsästää yksin? Antaisinko Harmaakuonon, Valkohampaan, Verenjuojan ja Kuoleman kutsua tovereineen minua turhaan?"

"Olkoon niin, lapset. Te olette nuoria ettekä välitä vanhemman neuvoista. Heittäkäämme siis kaikki sallimuksen huomaan."

Sanoin niin, sillä en tiennyt, miksi Umslopogaas ei tahtonut jättää majaansa. Syy oli se, että hän oli käskenyt Nadan kiiruhtaa sinne häntä odottamaan.

Myöhemmin Nadan tavattuaan hän olisi lähtenyt mielelläänkin, mutta silloin oli taivas taas kirkas ja pilvetön; myrskyä ennustavat pilvet olivat hajautuneet joksikin ajaksi.

Oi, jos Umslopogaas olisi noudattanut neuvoani! Hän hallitsisi nyt kuninkaana tarvitsematta harhailla henkipattona vieraissa maissa, en tiedä missä; ja Nada eläisi ja kirveskansa olisi vieläkin olemassa.

Kun Dingaan sai terveiseni, pelästyi hän suuresti, sillä hän tiesi, etten milloinkaan valehdellut.

Hän hillitsi kätensä hetkeksi eikä lähettänyt armeijaa Umslopogaasia tuhoamaan, sillä saattoihan käydä niin, kuin olin ennustanut, että se koituisi hänen kuolemakseen. Ja ennenkuin pelko oli ehtinyt hävitä, oli Dingaanilla täysi työ amaboonain kanssa, jotka olivat murhista raivostuneina alkaneet sodan häntä vastaan. Hän tarvitsi kaikki soturinsa tuohon sotaan voimatta ajatellakaan kostoretkeä jotakin vähäpätöistä kaukana pohjoisessa asuvaa päällikköä vastaan.

Hän oli kuitenkin äärimmilleen hirmustunut sen johdosta, mitä oli tapahtunut, ja murhasi tapansa mukaan suuren joukon viattomia ihmisiä kostonhimoaan tyydyttääkseen.

VIII.

UMSLOPOGAAS SAA TIETÄÄ, KUKA HÄN ON.

Umslopogaas kertoi matkan varrella sotaretkestään kaikki, minkä kannatti kertoa,'ja kuinka hän oli löytänyt Nadan.

Kuullessani, että Nada-tyttäreni oli vielä elossa, minä itkin ilosta, mutta olin samoinkuin Umslopogaaskin pelon ja epäilysten vallassa, sillä matka Swazi-maasta Kummitusvuorelle on kovin pitkä yksinäisen ja turvattoman tytön kulkea. En maininnut vielä toistaiseksi Umslopogaasille mitään hänen syntyperästään, sillä matkalla saimme vain harvoin olla kahdenkesken, ja puillakin on korvat, ja tuuli, joka olisi kuullut kuiskauksemme, olisi voinut kuiskata samat sanat kuninkaan korvaan. Tiesin kyllä, että aika oli tullut ilmaista salaisuus, sillä aikeeni oli saada Umslopogaas julistetuksi Chakan pojaksi. Mutta kaikki nuo tuumat raukesivat tyhjiin, koska oli niin määrätty, isäni.

Olisinpa tiennyt silloin, kun tapoin Chakan, että Umslopogaas eli vielä, niin luultavasti olisin ajanut tahtoni perille ja Umslopogaasista olisi tullut kuningas. Tahi jos Dingaan olisi saanut Liljan ja Umslopogaasista olisi tehty mahtava mies, niin suunnitelmani olisivat ehkä toteutuneet. Mutta kaikki kävi toisin. Tuo Lilja-tyttö ei ollut kukaan muu kuin Nada, ja kuinka olisi Umslopogaas voinut luovuttaa Dingaanille Nadaa, minun tytärtäni, jota hän luuli sisarekseen, vastoin tämän tahtoa? Nadan takia olivat Umslopogaas ja Dingaan nyt veriviholliset ja samasta syystä olin minäkin joutunut epäsuosioon ja pakolaiseksi, jonka neuvot eivät enää kelvanneet kuninkaalle.

Kaikki täytyi siis alkaa alusta, ja kävellessäni soturien keralla Kummitusvuorta kohti, minä ajattelin asiaa usein ja kiinteästi, puhumatta kuitenkaan mitään vielä.

Vihdoin saavuimme eräänä päivänä Kummitusvuoren juurelle, nähden jälleen tuon vuoren huipulla istuvan vanhan velhottaren kivikasvot, ja jo samana iltana me marssimme laulaen kirveskansan kaupunkiin. Mutta Galazi ei ollut silloin enää mukanamme; hän oli kiitänyt vuorelle suttensa luo, ja kun sivuutimme vuoren, kuulimme jo kaukaa tervetulotoivotuksen, jonka sudet ulvoivat hänelle. Lähestyessämme kaupunkia, tulivat kaikki naiset ja lapset Zinitan johdolla meitä vastaanottamaan. Riemuiten ja iloiten he tulivat, mutta kuullessaan ja nähdessään, kuinka monta puuttui niistä, jotka olivat kuukausi sitten lähteneet retkelle, muuttui heidän ilonsa murheeksi ja itku ja valitukset kuuluivat taivaaseen saakka.

Umslopogaas tervehti ystävällisesti Zinitaa, ja kuitenkin tuntui minusta niinkuin jotakin olisi puuttunut. Zinita puheli ensin hyvin lempeästi, mutta kuultuaan kaikki, mitä oli tapahtunut, hänen sanansa muuttuivat koviksi ja katkeriksi.

"Näetkös nyt, Bulalio", sanoi hän, "miten kävi, kun kallistit korvasi tuon vanhan hupakon jaaritteluille, joka sanoo olevansa nimeltään 'suu'!" — Hän tarkoitti minua, isäni. — "Niin, suu hän onkin, suu, josta purkautuu vain järjettömyyksiä ja valheita! Minkä neuvon antoi hän sinulle — että lähtisit sotaretkelle halakazeja vastaan ja toimittaisit erään tytön Dingaanille! Ja mitä teit sinä — hyökkäsit halakazein kimppuun, ja olet tuolla suurella tapparallasi epäilemättä murhannut paljon viattomia ihmisiä, ja melkein puolet kirveskansan sotureista olet jättänyt Swazi-maan luoliin mätänemään, tuoden ikäänkuin korvaukseksi pienen lauman mitätöntä ja pienikasvuista karjaa sekä joukon tyttöjä ja lapsia, joita meidän täytyy nyt elättää.

"Eikä siinä kaikki. Sanoit meneväsi hakemaan erästä tyttöä Dingaanille, mutta kun löysit tytön, annoit hänen mennä, koska hän oli, kuten sanoit, sisaresi eikä huolinut Dingaanista, niinkuin kuningas ei olisi kyllin hyvä tuolle sisarellesi. Sitten koetit kieräillä kuninkaalle suojellaksesi sisartasi, mutta kepposesi huomattiin, jolloin surmasit erään miehen Dingaanin silmien edessä ja pakenit tuoden tämän vanhan hullun mukanasi, että hän neuvoisi sinulle kaikki juonensa. Olet menettänyt puolet miehistäsi, vähämielisen olet ottanut neuvonantajaksesi, ja ärsyttämällä kuninkaan olet hankkinut itsellesi vihollisen, joka tappaa meidät kaikki. Wow! Bulalio! Jatka niinkuin olet alkanutkin, ja olkoot suunnitelmasi aina yhtä nerokkaat."

Zinitalla oli terävä kieli, ja minun täytyy sanoa, että hänen sanoissaan oli hiukan perääkin. Istuin vaiti ja kuuntelin kärsivällisesti loppuun saakka, ja Umslopogaas oli myös vaiti, vaikka hän olikin äärimmäisen närkästynyt, sillä sanat tulivat niin kiivaasti ja keskeytymättä, ettei siinä olisi toinen saanut ääntään kuuluviin, vaikka olisi kuinka koettanut.

"Hiljaa, vaimo!" sanoin minä vihdoin. "Älä puhu pahaa viisaista ihmisistä, jotka olivat saaneet kokea paljon, ennenkuin sinä olit syntynytkään."

"Äläkä puhu pahaa miehestä, joka on isäni", ärjäisi Umslopogaas. "Niin, tämä Suu, jota haukut ja soimaat, on isäni Mopo, vaikka et sitä tiedä."

"Sitten on keskuudessamme mies, jonka isä on tavallista hassahtavampi.
Tämäpä oli uutisista pahin."

"Ja edessämme on nainen, jonka kieli olkoon iäisesti kirottu", karahti Umslopogaas hypäten ylös. "Ulos majastani, Zinita, ja paina tämä visusti mieleesi. Jos kuulen sinun vielä kerran herjaavan isääni, niin saat mennä omaa majaasi hiukan etemmäksi. Hylkään sinut ja karkoitan luotani. Kärsivällisyyteni on nyt lopussa."

"Minä menen", sanoi Zinita. "Kaunista kohtelua todellakin! Tein sinusta päällikön ja nyt sinä uhkaat hylätä minut."

"On surkeata joutua naimisiin tuommoisen äkäpussin kanssa", lisäsi hän sitten huoaten raskaasti.

"Onpa niinkin, Umslopogaas, onpa niinkin, mutta sellaisia taakkojahan me miehet saamme useinkin kantaa raahustaa. Ota opiksi, poikani, ja ole niin vähän kuin suinkin naisten kanssa tekemisissä. Älä ainakaan rakasta niitä liiaksi, niin saat olla paremmin rauhassa." Sanoin sanottavani hymyillen ja toivoin, että Umslopogaas olisi pannut sanat mieleensä, sillä rakkaus naisiin vei Umslopogaasin turmioon!

Siitä on jo kauan, mutta aivan nykyisin kuulin, että Umslopogaas oli paennut pohjoiseen kodittomana henkipattona erään naisen tähden, joka petti hänet katalasti punoen sellaisen juonen, että Umslopogaasia syytettiin erään Lousta-nimisen miehen murhasta, joka oli Umslopogaasin veriveli niinkuin Galazikin oli ollut. En tiedä asiaa sen tarkemmin, mutta sen tiedän, etten näe Umslopogaasia enää milloinkaan. Häntä vaivasi sama heikkous kuin setäänsä Dingaaniakin, ja tuo heikkous on nyt saattanut hänet lopullisesti turmioon.

Kahden kesken jäätyämme istuimme hetkisen hiljaa ja minä olin kuulevinani rotan rapisuttavan katto-olkia. Sitten sanoin:

"Umslopogaas, vihdoinkin on hetki tullut ilmaista sinulle eräs salaisuus, jota olen säilyttänyt syntymästäsi saakka."

Hiivin ovelle ja katsoin ulos. Ulkona oli pimeä enkä nähnyt tahi kuullut mitään, mutta ollen varovainen mies, minä kiersin majan ympäri. Ah, isäni, kun tahdot kertoa salaisuuden, niin älä varmistu niin helposti. Ei ole kylliksi, että katsot ulos ja kierrät majasi ympäri. Tutki permanto ja tarkasta kattokin, ja kun olet tehnyt kaiken tuon, mene muualle ja kerro vasta sitten asiasi. Nainen oli oikeassa, valkoisista hiuksistani ja kaikesta viisaudestani huolimatta minä olin ajattelematon narri. Ellen olisi ollut niin typerä kuin olin, olisin savustanut katto-olkiin piiloutuneen rotan ulos, ennenkuin avasin suuni. Sillä tuo rotta oli Zinita, isäni — Zinita, joka oli pimeän suojassa kiivennyt katolle ja makasi nyt siellä korva räppänän suulla kuullen jokaisen sanamme. Oli konnantyö tehdä niin ja tekijälleen mitä turmiotatuottavin enne, mutta eiväthän naiset välitä kunniasta halutessaan saada tietää toisten salaisuuksia, ei kunniasta eikä enteistä.

Kun en nähnyt mitään, palasin majaan ja kerroin tarkasti kaikki aavistamatta, että kuolema piti meitä koko ajan silmällä naisen haahmossa majan katolla maaten. "Kuule", sanoin minä, "sinä et ole minun poikani, Umslopogaas, vaikka oletkin aina sanonut minua isäksesi. Olet arvokkaamman puun vesa."

"Isyyteesi olen aina ollut tyytyväinen", vastasi Umslopogaas, "ja sukusi on minulle kyllin hyvä. Kenen poika olen sitten?"

Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin, mutta kuiskasin valitettavasti kuitenkin liian kovasti: "Suuri Elefantti, joka on kuollut, oli isäsi. Olet Chakan ja sisareni Balekan poika."

"Olen siis kuitenkin sukulaisesi, Mopo, mistä olen sangen iloinen. Wow! Kukapa olisi voinut arvata, että olen tuon Silwanan, tuon hyeena-miehen poika? Siitä syystä minä ehkä rakastankin Galazin tavoin sutten seuraa, vaikka sydämessäni ei ole rakkauden hiventäkään isääni tahi ketään hänen omaistaan kohtaan."

"Eipä sinulla ole syytäkään rakastaa häntä, Umslopogaas, sillä hän murhasi äitisi ja olisi murhannut sinutkin. Mutta Chakan poika olet etkä kenenkään muun."

"Miehellä, joka voi erottaa isänsä väkijoukosta, täytyy olla terävät silmät. Mutta salaisuuden, jonka nyt ilmaisit, olen ennenkin kuullut, vaikka olin unhottanut sen."

"Keneltä, Umslopogaas? Tunti sitten se oli vain yhden henkilön tiedossa; kaikki muut, jotka kerran tiesivät sen, ovat kuolleet. Nyt on kaksi, jotka tietävät asian" — ah, isäni, minä luulin meidän olevan kahdenkesken — "niin että keneltä siis saatoit kuulla sen?"

"Eräältä vainajalta. Galazi kuuli sen eräältä kuolleelta, joka istui Kummitusvuoren luolassa. Vainaja oli sanonut, että Galazi saa veljekseen erään Umslopogaas Bulalio-nimisen miehen, Chakan pojan, jonka leijona tuo hänelle. Galazi toisti tarkalleen sanat minulle, mutta olin unhottanut ne."

"Näyttää siltä kuin kuolleetkin tietäisivät jotakin", sanoin minä. "Katso, tänään olet nimeltäsi Umslopogaas Bulalio ja tänään minä julistan sinut Chakan pojaksi. Mutta kuule kertomukseni."

Kerroin hänelle kaikki hänen syntymästään lähtien, ja kun mainitsin, mitä Baleka, hänen äitinsä, oli sanonut uneni kuultuaan ja kuinka sankarillisesti hän oli kuollut, purskahti Umslopogaas itkuun, Umslopogaas, jonka silmissä kyyneleet olivat outo näky. Mutta kun kertomukseni alkoi lähetä loppuaan, huomasin minä, että hänen ajatuksensa harhailivat muualla, hän kuunteli kuin mies, jonka mieltä painoi jokin raskas taakka, ja ennenkuin olin lopettanutkaan, keskeytti hän:

"Läheinen sukulainen siis, mutta se ei merkitse mitään", ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Katsoin häneen kysyvästi.

"Menit niin synkän näköiseksi, setäni. Tarkoitukseni on mennä naimisiin Nadan kanssa, jos hän vielä elää, sillä minulle selviää nyt, etten ole milloinkaan rakastanut ketään naista niinkuin rakastan Nadaa." Hänen puhuessaan minä kuulin jälleen rapinaa katosta.

"Nai hänet, jos tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta luulenpa, että eräs Zinita, sinun inkosikasi, tahtoo myös sanoa jonkun sanan tässä asiassa."

"Zinita on kylläkin ensimmäinen vaimoni, mutta voiko hän estää minua ottamasta toisia vaimoja maan tavan mukaan?" vastasi Umslopogaas vihaisesti, ja hänen ärtyisyytensä ilmaisi minulle, että hän pelkäsi Zinitan vihaa.

"Hyvä ja kannatettava tapa", sanoin minä, "mutta tapa, joka on aina aiheuttanut paljon selkkauksia. Ehkä Zinita on hyvinkin tyytyväinen, jos hän saa edelleenkin pysyä entisessä asemassaan ja sinä rakastat häntä kuten ennenkin. Mutta hänestä jo kylliksi. Nada ei ole vielä luonasi ja ehkä emme löydäkään häntä milloinkaan. Katsos, Umslopogaas, hartain toivoni on, että sinä olisit syntyperäsi oikeudella Zulu-maan hallitsija, ja vaikka asianhaarat ja olosuhteet näyttävät viittaavan toisaalle, luulen kuitenkin voivani toteuttaa toiveeni."

"Monet mahtavat päälliköt, jotka ovat minun ystäviäni, vihaavat Dingaania, eikä muuta tarvittaisi kuin että he saisivat tietää Chakalta jääneen pojan, joka elää vielä. Silloin voisi tuo poika yht'äkkiä nousta heidän hartioillaan isänsä valtaistuimelle. Soturit rakastavat myös Chakan nimeä, sillä Chaka oli urhoollinen ja antelias, vaikka hän olikin julma. Dingaania he vihaavat, sillä hänen taakkansa ovat Chakan taakkoja, mutta hänen lahjansa ovat Dingaanin lahjoja, ja Chakan poika otettaisiin riemuiten vastaan, jos he olisivat varmat asiasta. Siinähän pulma juuri onkin, sillä minä olen ainoa, joka voi todistaa, ken olet. Koettaa kuitenkin aion."

"Niin, voithan koettaa. Ehkäpä se kannattaa ja ehkä ei, setä", vastasi Umslopogaas. "Mutta mieluummin tahdon nähdä Nadan luonani tänä iltana kuin kuulla maan kaikkien päälliköiden huutavan: 'Terve, kuningas!'"

"Ajattelet vielä toisin, Umslopogaas. Nyt meidän täytyy heti lähettää urkkijoita Umgugundhlovuun saadaksemme tietää, mitä Dingaan aikoo, ettei hän voi äkkiarvaamatta karata kimppuumme. Ehkäpä hän ei jouda meitä ajattelemaankaan, sillä nuo amaboonat ovat uhanneet kostaa heimolaistensa julman kuoleman ja vastaavat luodeilla Dingaanin keihäisiin. Ja muista tämä: älä mainitse kellekään sanaakaan syntyperästäsi, kaikista vähimmän vaimollesi Zinitalle tahi muille naisille."

"Älä pelkää sitä. Osaan olla vaiti." Umslopogaas poistui hetkisen kuluttua ja meni Zinitan majaan, jossa Zinita lepäsi peitteisiinsä kietoutuneena ja näytti nukkuvan.

"Tervetuloa, mieheni", sanoi hän unisesti niinkuin unesta heräten. "Olen nähnyt sinusta merkillisen unen. Sinua sanottiin kuninkaaksi ja kaikki Zulu-maan rykmentit kulkivat ohitsesi huutaen: Bayéte!"

Umslopogaas katsahti häneen tutkivasti ihmetellen, oliko Zinita mahtanut kuulla jotakin äskeisestä keskustelusta, vai oliko hän todellakin nähnyt vain unta. "Sellaiset unet ovat sangen vaarallisia", sanoi hän, "ja niiden näkijä tekee viisaimmin lukitsemalla ne sydämensä sisimpään sopukkaan, kunnes ne unhottuvat."

"Tahi täyttyvät", lisäsi Zinita, ja Umslopogaas katsoi häneen jälleen tutkivasti.

Aloitin työni heti ja lähetin urkkijat Umgugundhlovuun. Heiltä sain sitten kuulla kaikki, mitä siellä oli tapahtunut.

Dingaan oli jo käskenyt koota sotajoukon kirveskansaa vastaan tehtävää sotaretkeä varten, mutta samassa tuotiin sana, että viisisataa ratsastavaa buuria oli matkalla Umgugundhlovua kohti. Soturit tarvittiin nyt kotona ja me saimme elellä rauhassa Kummitusvuoren varjossa. Sillä kerralla buurit voitettiin, sillä Bogoza, eräs Dingaanin vakoilija, houkutteli heidät ansaan, josta he kuitenkin selvisivät verraten vähäisin vaurioin. Muutamia miehiä kaatui ja toiset pääsivät peräytymään yrittääkseen pian uudelleen, minkä Dingaan kyllä tiesi. Natalin englantilaiset ahdistivat samaan aikaan Dingaania Tugela-joella, mutta heidät lyötiin perinpohjin.

Muutamien tietäjien ja Zikali Polunaukaisijan [Zulu-kuningasten salaperäinen vihollinen, noita] kanssa minä täytin maan huhuilla, ennustuksilla ja hämärillä puheilla, ja viekkaasti menetellen minä valmistelin tuntemiani päälliköitä jotakin suurta tapahtumaa varten, joka oli pian tapahtuva. Lähettelin heille salaperäisiä, vaikeastiymmärrettäviä tervehdyksiä, jotka antoivat paljon miettimisen aihetta, ja sain heidät suostumaan tuumiini. Mutta työni sujui verraten hitaasti, sillä ystäväni asuivat useinkin kaukana toisistaan, ja toiset olivat lähteneet sotaan.

Aika kului, kunnes oli mennyt monen monta päivää siitä kun saavuimme Kummitusvuoren juurelle. Umslopogaas ei puhunut sanaakaan Zinitalle, joka piti häntä alituisesti silmällä, ja tuli päivä päivältä yhä synkemmäksi. Hän odotti Nadaa eikä Nadaa kuulunut. Vihdoin Nada kuitenkin tuli.

IX.

NADAN TULO.

Eräänä iltana — ulkona oli kirkas kuutamo — istuimme minä ja
Umslopogaas majassani kahdenkesken ja juttelimme yhteisistä
puuhistamme. Keskusteltuamme niistä kylliksi rupesimme puhelemaan
Nadasta.

"Nadaa emme saa enää milloinkaan nähdä, setäseni", virkkoi Umslopogaas surullisesti. "Hän on joko kuollut tahi vankina jossakin, sillä muussa tapauksessa hän olisi ollut täällä jo kauan sitten. Olen etsinyt läheltä ja kaukaa, mutta en ole kuullut enkä löytänyt mitään."

"Ei kaikki ole menetetty, mikä on kadoksissa", vastasin minä, mutta olin sisimmässäni kuitenkin varma, että Nada oli kuollut.

Istuttuamme vaiti pitkän tovin, kuulimme äkkiä koiran haukahtavan. Nousimme ja menimme katsomaan, mikä oli havahduttanut koiran, sillä ilta oli jo myöhäinen, joten täytyi olla varuillaan. Koirahan oli voinut haukkua lepattavaa lehteä tahi yhtä hyvin voinut kuulla yön hiljaisuudessa armeijan astunnan.

Meidän ei tarvinnut kauan etsiä rauhanhäiritsijää, sillä aivan lähellä seisoi pitkä solakka mies kädessään keveä assegai ja pieni kilpi toisessa katsellen arasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä huomiota. Kasvoja emme eroittaneet, sillä hän seisoi selin kuutamoon. Hartioilla oli repaleinen vaippa, ja jalat näyttivät olevan haavoittuneet, koska hän lepuutti niitä vuorotellen. Itse olimme majan varjossa, joten hän ei huomannut meitä. Katseltuaan hetkisen vaitiollen ympärilleen sanoi hän itsekseen omituisen sointuvalla ja pehmeällä äänellä:

"Täällä on niin paljon majoja. Mistä minä nyt tiedän, mikä on veljeni? Jos huudan, rientävät ehkä soturit paikalle, jolloin minun täytyy jälleen näytellä miehen osaa, mihin olen niin kyllästynyt. Lepään tässä aitauksen suojassa aamuun saakka; viimeaikoina olen maannut kovemmillakin vuoteilla, ja olen nyt niin matkasta väsynyt." Vieras huokaisi ja kääntyi, niin että kuu valaisi häntä suoraan kasvoihin.

Isäni, kasvot olivat Nadan, tyttäreni, jota en ollut nähnyt niin moneen vuoteen. Tunsin hänet heti, vaikka nuppu oli nyt puhjennut täyteen kukkaan. Kasvot olivat laihat ja väsyneet, mutta kauniit — niin kauniit, etten ole milloinkaan toisia sellaisia nähnyt. Nadan kauneuden laita oli nimittäin siten, että se näytti säteilevän ikäänkuin sisältäpäin, niinkuin valo kuultaa ohuen maljan läpi, ja juuri siinä hän erosikin kansamme muista naisista, jotka ollessaan kauniit ovat sitä vain lihallisesti.

Sanomaton ilo ja sääli täyttivät sydämeni katsellessani Nadaa hänen seistessään siinä kuutamossa orpona ja heikkona, jolla ei ollut paikkaa, mihin päänsä kallistaa — Nadaa, joka oli kaikista lapsistani ainoa eloonjäänyt. Viittasin Umslopogaasia pysymään piilossa ja astuin esiin.

Nada hätkähti kuin pelästynyt lintu, mutta rohkaisi samassa mielensä ja kääntyi minuun päin ylevän arvokkaasti.

"Eräs, joka voi hyvin pian koetella keppiään varkaiden ja yökulkijoiden selkään, poika. Sano joutuin asiasi tahi paina jalkoihisi. Et ole meikäläisiä. Voin vaikka lyödä vetoa, että tuo lannevyösi on halakazien tekemä, ja täällä ei suvaita halakazeja."

"Ellet olisi niin vanha, niin peittoaisinpa sinusta hävyttömyytesi", sanoi Nada koettaen näyttää rohkealta ja vaanien koko ajan pakotilaisuutta. "Minulla ei ole sitäpaitsi keppiäkään, tämä keihäs vain, ja keihäät ovat sotureita varten eikä tuommoista vanhaa umfagozanaa."

Niin, isäni, niin pitkälle oli eletty, että tyttäreni haukkui minua umfagozanaksi, orjan arvoiseksi mieheksi.

Olin suuttuvinani ja hyökkäsin häntä kohti nuija koholla, jolloin hän rohkeutensa unhottaen pudotti keihäänsä ja huudahti heikosti kohottaen kilven kasvojensa eteen. Tartuin häntä käsivarteen ja iskin kilpeen nuijallani — isku olisi tuskin rusentanut kärpästäkään, mutta tämä urhoollinen vapisi surkeasti.

"Missä on nyt miehuutesi, nallikka, joka sanoit minua umfagozanaksi?" äyhkäisin minä. "Sinähän itket kuin tyttö ja käsivartesikin on tyttömäisen pehmeä?"

Hän ei vastannut mitään, vaan haparoi repaleisen vaippansa tiukemmin ympärilleen. Hellitin otteeni ja riuhtaisin vaipan hänen yltään, niin että rinta ja olkapäät paljastuivat; sitten päästin hänet ja sanoin ivallisesti nauraen:

"Tämmöinenkö tämä soturi onkin, joka sanoi peittoavansa hävyttömyyden eräästä vanhasta umfagozanasta? Sotaan kuin luotu, näen minä! No, kaunokaiseni, joka kuljeskelet yöllä miehen asussa, mitä tämä oikein merkitsee? Totuus esiin ja sukkelaan tahi muutenpa joudut päällikkömme saaliiksi! Vanhus kuuluu etsiskelevän uutta vaimoa itselleen."

Nähdessään, että olin keksinyt hänen salaisuutensa, Nada heitti kilven keihään viereen, kuin esineen, josta ei ollut enää mitään hyötyä, ja antoi päänsä vaipua. Mutta uhattuani viedä hänet päällikön luo hän heittäytyi maahan ja syleili polviani. Olin sanonut päällikköä vanhaksi, joten hän oli varma, etten tarkoittanut Umslopogaasia.

"Oi, isäni", rukoili Nada, "ole armelias, ole armelias! Niin, olen nainen, tyttö — en vaimo — ja sinulla, joka olet jo vanha, on ehkä minun Iaisiani tyttäriä. Rukoilen, sääli minua heidän tähtensä. Olen kulkenut pitkän matkan, isäni, ja saanut paljon kärsiä päästäkseni veljeni luo, joka on päällikkö, ja nyt näyttää siltä kuin olisin tullut harhaan. Suo minulle anteeksi äskeiset sanani; koetin pettää sinua salatakseni olevani nainen, sillä tiedäthän, isäni, ettei nuoren, yksinäisen tytön ole hyvä joutua outojen miesten pariin!"

En puhunut mitään. Kuullessani Nadan sanovan minua isäkseen, tuntematta minua, ja rukoilevan minua polviani syleillen tyttäreni nimessä olin minä, jolla ei ollut enää muita lapsia kuin hän, purskahtaa itkuun. Mutta hän luuli minun vaikenevan sentähden, että olin suuruksissani, ja aikovan viedä hänet tuon tuntemattoman päällikön luo, minkä tähden hän rukoili yhä kiihkeämmin kyyneleitä vuodattaen.

"Isäni", sanoi hän, "älä kohtele minua niin julmasti Anna minun mennä, ja neuvo minulle tie. Sinä, joka olet niin vanha, ymmärrät kyllä, että olen liian kaunis raastettavaksi tuon vanhan päällikkönne suojaan. Kaikki rakkaani ovat kuolleet, ja minulla on vain tuo veli, jonka luo pyrin. Jos täytät uhkauksesi, niin kohdatkoon sama kohtalo omaa tytärtäsikin! Saakoon hänkin maistaa, miltä orjuudessaolo tuntuu ja mitä on rakkaus, jota inhoaa." Ja hän vaikeni nyyhkyttäen katkerasti.

Käännyin majaa kohti ja huudahdin: "Päällikkö, suojelushenkenne on teille tänään hyvin suosiollinen, sillä hän on antanut teille tytön, joka on yhtä kaunis kuin halakazien Lilja." — Nada hätkähti ja katsahti minuun hätääntyneesti. "Tulkaahan katsomaan."

Nada kääntyi ja hypähti sieppaamaan pudottamaansa keihästä. En tiedä, aikoiko hän surmata minut vai tuon päällikön, jota hän pelkäsi, vai itsensä, mutta kuulin hänen suuressa hädässään huudahtavan Umslopogaasin nimen. Saatuaan keihään käteensä hän kääntyi ja suoristausi, ja katso, hänen edessään seisoi roteva mies tapparaan nojaten. Vanhus, joka oli uhkaillut häntä, oli kadonnut — pujahtanut piiloon lähimmän majan varjoon.

"Näen varmaankin unta", virkkoi hän vihdoin. "Puhelin juuri erään vanhuksen kanssa, ja nyt seisoo hänen paikallaan mies, joka on aivan kaipaamani veljen näköinen."

"Olin kuulevinani, tyttö, että erään Nadan ääni kutsui erästä
Umslopogaasia", sanoi tapparaan nojaava.

"Niin, häntä juuri kutsuin, mutta mihin joutui tuo vanhus, joka kohteli minua niin ilkeästi? Mutta mitäpä siitä — olkoon hän, missä haluaa. Tapparastasi ja koostasi päättäen lienet varmasti veljeni Umslopogaas. Kasvojasi en oikein erota, mutta tapparasi tunnen, sillä se suhahti kerran aivan silmieni editse."

Hän puheli näin voittaakseen aikaa tarkastellen koko ajan Umslopogaasia, kunnes hän oli varma, että mies oli Umslopogaas eikä kukaan muu, jolloin hän vaikeni ja lennähti Umslopogaasin kaulaan suudellen häntä.

"Toivonpa Zinitan nukkuvan hyvin", mutisi Umslopogaas muistaen samassa, ettei Nada ollutkaan hänen sisarensa, niinkuin luuli.

"Käy sisälle, sisareni", sanoi hän siitä huolimatta tarttuen Nadan käteen. "Maailman kaikista tytöistä olet tänne tervetullein, sillä tiedä, että minä luulin sinun jo menehtyneen matkalle."

Minä pujahdin majaan Nadan edellä ja istuin tulen ääressä hänen astuessaan sisään.

"Kas tuossa hän on, veljeni", huudahti Nada osoittaen minua sormellaan, "tuo vanha umfagozana, joka aivan äsken, ellen ole nähnyt unta, kohteli minua kovin julkeasti ja hävyttömästi. Iskipä hän minua, avutonta tyttöä, nuijallaankin, kun uhkasin tappaa hänet hänen hävyttömyytensä tähden. Ja mikä vielä pahempaa, hän sanoi raastavansa minut jonkun vanhan päällikkönsä luo tämän vaimoksi ja aikoi juuri täyttää uhkauksensa, kun sinä tulit. Sallitko näin meneteltävän rankaisematta, veljeni?"

Umslopogaas hymyili julmasti ja minä vastasin: "Miksi sinä sanoitkaan minua äsken, Nada, kun rukoilit minua suojelemaan sinua? Isäksesi, eikö niin?" Ja minä käännyin tuleen päin, niin että valo lankesi kasvoilleni.

"Niin, sanoin sinua isäkseni, vanhus. Eikö olekin omituista, että koditon kulkuri löytää isiä kaikkialla — ei mutta — voisiko se olla mahdollista — niin muuttunut — ja tuo valkoinen käsi? Ken olet, oi, ken olet? Oli kerran Mopo-niminen mies, jolla oli pieni Nada-niminen tytär — oi, isäni, isäni, nyt tunnen sinut!"

"Tunsin sinut heti, Nada, miehen asusta huolimatta tunsin sinut heti, vaikka siitä on niin pitkä aika, kun sinut viimeksi näin."

Nada heittäytyi syliini ja nyyhkytti povellani, ja minä muistelen myös itkeneeni.

Kun Nada oli kyynelin keventänyt sydäntään, joka oli ilosta pakahtumaisillaan, toi Umslopogaas hänelle ruokaa. Hän joi hiukan maitoa, mutta e: välittänyt puurosta sanoen olevansa niin väsynyt.

Sitten hän kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut halakazien varustuksesta paettuaan, mutta hänen kertomuksensa oli niin pitkä, etten voi sitä tässä toistaa. Sanon vain, että Nada oli joutunut ryövärien kynsiin, jotka pitivät häntä kauan aikaa nuorukaisena. Mutta lopulta he huomasivat asian oikean laidan, ja olisivat naittaneet hänet väkisellä päällikölleen, ellei hän olisi vietellyt heitä tappamaan tuon päällikön ja valitsemaan hänet hallitsijakseen. He olivat niin Nadan lumoissa, että he tekivät mitä ikinä hän tahtoi, sillä Nada hallitsi heitä niinkuin hän oli hallinnut halakazeja. He rakastivat häntä kaikki, ja hän oli luvannut ottaa vahvimman heistä miehekseen, mikä aiheutti ensin kiihkeän riidan, joka päättyi pian hurjaan tappeluun. Nujakan kestäessä, jossa moni sai surmansa — kaikkialla oli kuolema Nadan liittolainen — Nada pakeni sanoen, ettei hän tahtonut nähdä verenvuodatusta, vaan odotti ratkaisua jossakin rauhallisemmassa paikassa.

Hän joutui senjälkeen vielä moneen seikkailuun, mutta vihdoin hän kohtasi erään vanhan vaimon, joka opasti hänet Kummitusvuoren tielle. Ei saatu milloinkaan selville, kuka tuo vaimovanhus oli, mutta Galazi väitti, että se oli ollut vuoren kivinen velhotar, joka itse oli vanhan naisen haahmossa opastanut Nadaa Umslopogaasin luo ja kirveskansan sekä iloksi että murheiksi. Minä en tiedä, oliko hän oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei tuo vanha noita olisi välittänyt herätä eloon niin pienen asian takia.

Nadan lopetettua tarinansa kertoi Umslopogaas omansa, kuinka asiat olivat luonnistaneet Dingaanin luona. Hänen kuvatessaan, kuinka hän oli luovuttanut tytön ruumiin Dingaanille sanoen sen olevan Liljankukan kuihtuneen varren, sanoi Nada hänen toimineen mainiosti, ja kun Umslopogaas kertoi petturin kohtalosta, taputti Nada käsiään, vaikka hän, helläsydäminen kun oli, inhosi kuulla veritöitä kuvailtavan. Umslopogaasin vaiettua oli Nada hiukan alakuloinen ja sanoi, että hänen kohtalonsa näytti seuraavan häntä kaikkialle. Nyt oli kirveskansakin joutunut suureen vaaraan hänen tähtensä.

"Ah, veljeni!" huudahti hän tarttuen Umslopogaasin käteen, "olisi parempi, että kuolisin, ennenkuin saatan sinullekin murhetta."

"Eihän se mitään hyödyttäisi", vastasi Umslopogaas. "Dingaan ei lepy enää, olitpa elävä tahi kuollut. Ja tiedä Nada: minä en ole sinun veljesi!"

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän. "Hän, kaksoisveljeni, jonka kanssa olemme yhdessä kasvaneet, sanoo pettäneensä minua tähän saakka; kuka hän on sitten, isä?"

"Ah, niinkö", vastasi Nada, "sittenpä olen iloinen. Olisin ollut sangen pahoillani, jos hän, jota niin rakastan, olisi ollut minulle aivan vieras", ja suupieliin ja silmiin ilmestyi heikko hymy. "Mutta kerrohan, miksi häntä on aina sanottu veljekseni?"

"Olet julmaa sukua, vaikkakin kuninkaallista, Umslopogaas", virkkoi hän lopetettuani. "En pidä sinusta niinkuin ennen, sinä hyeenamiehen poika."

"Huonoja uutisia", sanoi Umslopogaas, "sillä tiedä, Nada, että nyt tahdon sinun rakastavan minua enemmän kuin milloinkaan ennen — tahdon, että tulet vaimokseni minua puolisonani rakastaaksesi!"

Nadan suloiset kasvot muuttuivat surullisiksi ja äskeinen tuskin huomattava leikillisyys häipyi samassa olemattomiin, sillä Nada ei pitänyt leikistä, kun oli tosi kysymyksessä.

"Ollessamme halakazien luolassa mainitsit eräästä Zinitasta,
Umslopogaas, joka on sinun vaimosi ja kirveskansan inkosikasi?"

Umslopogaasin otsalle kohosi synkkä pilvi. "Mitäpä Zinitasta?" sanoi hän. "Hän on kylläkin puolisoni, mutta eikö miehellä ole oikeus ottaa useampaa kuin yksi vaimo?"

"Eiköhän", vastasi Nada hymyillen, "muutenpa te miesraukat saisitte olla kovin kauan naimattomina. Kukapa tyttö huolisi teistä siinä tapauksessa saadakseen sitten raataa yksin kaiken ikänsä? Mutta, Umslopogaas, vaikka vaimoja olisi parikymmentäkin, täytyy yhden olla ensimmäinen. Minun laitani on ollut tähän saakka siten, että missä hyvänsä minä olen ollut, on minua aina pidetty ensimmäisenä — ja niinhän voi vieläkin käydä — kuinka sitten, Umslopogaas?"

"Anna hedelmän kypsyä, ennenkuin noukit sen, sanotaan", vastasi Umslopogaas. "Jos rakastat minua ja tahdot mennä kanssani naimisiin, niin muusta ei väliä, Nada."

"Jospa niin olisikin", vastasi Nada ojentaen kätensä Umslopogaasille. "Kuule, Umslopogaas, kysy isältäni, mitä sanoin hänelle kerran kauan sitten, ollessani vielä melkein lapsi, kun minä ja äitisi Macropha lähdimme hänen luotaan Swazi-maahan. Vannoin hänelle sinun jouduttua leijonan hampaisiin, että eläisin naimattomana kaiken ikäni, koska rakastan sinua, joka olit kuollut. Isäni nuhteli minua sanoen, ettei sopinut puhua siten veljestään, mutta minä en voinut hillitä sydämeni ääntä, ja sydämeni puhui totta, sillä, näetkös, Umslopogaas, sinähän et olekaan veljeni! Valani olen pitänyt. Kuinka monet ovatkaan kosineet minua naiseksi vartuttuani, Umslopogaas! Voin sanoa sinulle, että niitä on kuin lehtiä puussa. Kenestäkään en ole kuitenkaan huolinut ja minulla on ollut aina se hyvä onni, ettei minua ole pakotettu. Nyt olen saanut palkinnon, sillä olen löytänyt hänet jälleen, jonka kerran menetin, ja vain hänelle minä annan rakkauteni. Mutta ole varuillasi, Umslopogaas! Niitä, jotka ovat minua rakastaneet, on kohdannut aina joku onnettomuus samoinkuin niitäkin, jotka ovat tahtoneet vain nähdä minut."

"Minä en pelkää, Nada", vastasi Umslopogaas ja suuteli Nadaa painaen tytön hellästi leveätä rintaansa vasten. Nada irroittautui samassa hänen syleilystään ja pyysi häntä poistumaan, sanoen olevansa väsynyt. Ja Umslopogaas meni.

NAISTEN SOTA.

Seuraavana aamuna päivän sarastaessa saapui Galazi luoksemme jätettyään sutensa Kummitusvuorelle.

Majani edessä hän näki Nadan ja tervehti, sillä molemmat muistivat toisensa hyvin. Sitten hän tuli neuvottelupaikalle ja virkkoi minulle:

"Kuolontähti on siis koittanut kirveskansalle, Mopo. Hänenkö tulonsa tähden harmaa väkeni ulvoi niin oudosti viime yönä? En tiedä, mutta kun tuo tähti oli ensimmäinen, jonka näin portista sisään astuessani, merkitsee se kuolemaani. Niin, hän on kyllin kaunis aiheuttamaan monen kuoleman, Mopo", ja hän naurahti poistuen luotani nuijaansa heiluttaen. Mutta hänen sanansa eivät antaneet minulle rauhaa, vaikka niissä ei ollutkaan mitään järkeä, sillä minä en voinut muistaa muuta, kuin että missä Nadan kauneus oli hurmannut miehet, siellä oli kuolema aina sadon korjannut.

Sitten menin hakemaan Nadaa neuvottelupaikalle ja tapasin hänet minua odottamassa. Hänellä oli nyt yllään naisen puku, jonka olin tuonut hänelle, kihara tukka aaltoili valtoimenaan olkapäille, kaulaa, ranteita ja pohkeita koristivat norsunluiset koristeet, ja kädessä hänellä oli lumpeenkukka, jonka hän oli taittanut uimassa käydessään. Hän oli tehnyt sen ehkä sentähden, että hän toivoi täällä niinkuin muuallakin tulevansa tunnetuksi Liljana, ja zulujen tapanahan on antaa nimet sen mukaan mitä kukin muistuttaa. Mutta kukapa ne naisen syyt tietää, isäni.

Hän pyysi minulta vaippanikin, joka oli basutojen tekemä valkeimmista strutsinsulista ja joka ulottui hänen vyötäisilleen saakka. Nada oli ollut lapsuudestaan saakka erilainen kuin muut tytöt, joilla ei ollut muuta ruumiinverhoa kuin lannevyönsä; hänellä oli aina jokin nahka rinnan ja olkapäiden ympärillä. Tämä johtui ehkä siitä, että hänen hipiänsä oli tavallista kauniimpi. Tahi ehkä hän tiesi, että henkilö, joka tahtoo salata kauneutensa, näyttää usein muita suloisemmalta. Vai olisiko tuossa tarinassa hänen valkoisesta äidinisästään ollut sittenkin perää, niin että hänen häveliäisyytensä oli jokin peritty ominaisuus. Sitä en tiedä, isäni, mutta sellainen hän oli. Otin häntä kädestä, ja sitten kävelimme yhdessä aamun viileän ilman hyväillessä poskiamme neuvottelupaikalle, ja, ah, hän oli aamuilmaa suloisempi ja aamuruskoa kauniimpi. Väkeä oli jo paljon koolla, sillä oli päivä, jolloin päälliköt kokoontuivat kerran kuussa yhteiseen neuvotteluun, ja kaikki naisetkin olivat saapuvilla Zinita etunenässä. Tieto, että tyttö, jota Bulalio oli lähtenyt halakazeilta ryöstämään, oli saapunut kirveskansan luo, oli jo levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä hänet.

"Wow!" sanoivat miehet, kun Nada kulki heidän ohitseen hymyillen katsomatta oikeaan tahi vasempaan, mutta kuitenkin huomaten kaikki. "Wow, tämä kukkahan onkin ihana! Ihmekös, että halakazit olivat valmiit kuolemaan hänen puolestaan!"

Naiset tarkkasivat häntä myös, mutta eivät virkkaneet sanaakaan hänen kauneudestaan; he näyttivät sitä tuskin huomaavankaan.

"Tuoko se on, jonka tähden niin moni meikäläinen saa nyt levätä hautaamattomana?" sanoi joku.

"Mistä hän on saanut noin hienon asunkin?" lisäsi toinen, "hän, joka saapui eilen repaleissa ja jalat haavoja täynnä?"

"Eikä hänelle riitä strutsinsulatkaan, näettekös, hänellä täytyy olla kukkiakin. Ne sopivat hänen käteensä varmaankin paremmin kuin kuokanvarsi", säesti kolmas. "Luulenpa kirveskansan päällikön tavanneen nyt erään, jota hän jumaloipi enemmän kuin tapparaa, ja että eräs saa pian tuta, miltä murhe maistuu", jatkoi neljäs katsahtaen Zinitaan ja Bulalion huoneen muihin naisiin.

Niin he puhelivat sinkautellen sanoja kuin keihäitä, ja Nada kuuli kaikki ja ymmärsi myös kaikki, mutta ei tauonnut hymyilemästä. Zinita ei puhunut mitään, vaan katseli Nadaa alta kulmain pidellen lastaan, Umslopogaasin pientä tytärtä, kädestä ja hypistellen toisella kädellään kaulakoristettaan. Menimme samassa hänen ohitseen ja Nada, joka arvasi heti, kuka tuo nainen oli, katsahti häntä suoraan silmiin kohdaten aivan rauhallisesti Zinitan vihaisen katseen. En tiedä, mikä voima Nadan katseessa piili, mutta sen tiedän, että Zinita, joka ei juuri vähästä säikähtänyt, kävi nyt oudon araksi. Hän painoi katseensa maahan ja Nada kulki hymyillen edelleen tervehtien Umslopogaasia kevyellä päännyökkäyksellä.

"Terve, Nada!" lausui Umslopogaas ja kääntyi sitten heimon vanhimpien puoleen. "Tässä on nyt tyttö, jota lähdimme Dingaanille hakemaan. Ou! Salaisuus on nyt kaikkien tiedossa: eräs, joka ei lörpöttele enää, kertoi sen Umgugundhlovussa. Tyttö rukoili minua, etten veisi häntä Dingaanin luo. Noudatin hänen pyyntöään, ja kaikki olisi mennyt hyvin, ellei erästä petturia olisi ollut, sillä minä vein Dingaanille erään toisen. Katsokaa häntä nyt, ystäväni, ja sanokaa, enkö tehnyt hyvin saadessani hänet saaliikseni itselleni vaimoksi, ja kirveskansalle iloksi — hänet, Liljankukan, jonka veroista ei ole toista koko maailmassa."

Päälliköt vastasivat yhtenä miehenä: "Hyvin teit, Bulalio", sillä Nada oli jo voittanut heidät kaikki ja oli nyt heidän lemmikkinsä niinkuin hän oli ollut muidenkin. Galazi ei virkkanut sanaakaan, sillä minkäpä sanat kohtalolle mahtavat, pudistipahan vain päätään. Saatuaan selville, mitä lähtöä Umslopogaas oikeastaan oli, tiesi Zinita jo, ettei Nada ollut Umslopogaasin sisar, minkä kaiken sain vasta myöhemmin tietää, mutta siitä huolimatta kysyi hän nyt kuullessaan Umslopogaasin aikovan ottaa Nadan vaimokseen:

"Miksi niin kysyt, Zinita?" sanoi Umslopogaas. "Eikö miehellä ole oikeus ottaa toinenkin vaimo, jos tahtoo?"

"On kyllä", vastasi Zinita, "mutta eiväthän miehet voi naida sisariaan. Tätä Nadaa et luovuttanut Dingaanille sentähden, kerrottiin, että hän on sisaresi, saattaen siten kirveskansan Dingaanin vihalle alttiiksi, vihalle, joka ennen pitkää tuhoaa sen."

"Niin luulin silloin, Zinita", vastasi Umslopogaas, "mutta nyt on toisin. Nada on tämän Mopon tytär, joka ei olekaan isäni, vaikka on aina niin luultu, eikä Nadan äiti ollut minun äitini. Niin on asian laita, miehet."

Zinita katsahti minuun ja mutisi: "Sinä kirottu suu; en erehtynyt kun pelkäsin sinun puoleltasi pahaa."

En ollut kuulevinani sanoja, ja Zinita jatkoi: "Tässä piilee jotakin,
Bulalio. Ole hyvä ja sano meille, kuka sitten on isäsi?"

"Olen isätön", vastasi Umslopogaas vihan alkaessa kiehua hänen sydämessään; "yllämme kaartuva taivas on isäni. Olen siinnyt tulesta ja verestä, ja tämä Nada-lilja tässä on kauneuden lapsi, vaimokseni syntynyt. Ja nyt vaiti, vaimo!" Hän tuumi hetkisen ja lisäsi sitten: "Jos nyt tahdot niin tarkkaan tietää, oli Indabazimbi Arpin poika, tuo kuuluisa taikuri ja kuninkaiden suojelija, minun isäni." Tämän Umslopogaas sanoi umpimähkään, koska hänen, minut kiellettyään, täytyi jotenkin selittää asia, kun ei tohtinut mainita suurta Elefantti-vainajaa. Mutta hänen selityksensä meni täydestä, ja joitakin vuosia myöhemmin sanottiin yleisesti, että hän oli Indabazimbin poika, taikurin, joka oli paennut maasta jo ammoin sitten. Kun tämä peli oli kokonaisuudessaan pelattu loppuun, ei hän tahtonut, että kukaan olisi tiennyt hänen olevan Chakan poika, sillä hän ei tahtonut Pandan vihaa päällensä. Hän ei silloin enää välittänyt kuninkuudesta.

Kuullessaan tämän luulivat läsnäolijat ensin Umslopogaasin tahtovan vain pilkata Zinitaa, ja kuitenkin puhui hän totta, kun hän vihoissaan sanoi, että "yllämme kaartuva taivas oli hänen isänsä", sillä me zulut käytämme kuninkaasta puhuessamme usein sitä nimitystä. Niinhän oli Indabazimbikin sanonut Chakasta tuona suuren vainuamisen päivänä. Mutta he eivät ottaneet lausetta siltä kannalta, vaan uskoivat hänen puhuvan totta, kun hän sanoi, että Indabazimbi-taikuri, joka oli paennut maasta, oli hänen isänsä.

Nyt kääntyi Nada Zinitaan päin ja lausui lempeästi: "En ole Bulalion sisar, mutta pian olen sinun sisaresi, Zinita, joka olet päällikön inkosikasi. Etkö voi tyytyä tähän ja tervehtiä minua ystävällisesti rauhan suudelmalla, minua, joka olen saapunut kaukaa saadakseni olla sisaresi, Zinita?" ja hän ojensi kätensä Zinitalle. En tiedä, tekikö hän sen sydämensä pakottamana vai sentähden, että hän tahtoi kaikkien nähden puhdistautua kaikista mahdollisista aikeisiinsa kohdistuneista epäluuloista.

Mutta Zinita kyräsi häneen kiukkuisesti nykäisten kaulakoristettaan niin rajusti, että nauha, johon helmet oli pujoteltu, katkesi, jolloin helmet sinkoilivat sinne tänne kovaksi tallatulle tantereelle.

"Säästä suutelosi miehellesi, tyttö", sanoi Zinita töykeästi. "Niinkuin helmeni ovat sinkoilleet joka taholle, niin sinäkin pirstoat kirveskansan."

Nada kääntyi huoaten poispäin, ja väkijoukosta kuului mutinaa, että Zinita oli kohdellut häntä kovin halpamaisesti. Sitten hän ojensi jälleen kätensä ja antoi lumpeenkukan Umslopogaasille sanoen: "Tämä olkoon liittomme merkki, herrani ja mieheni, sillä ei isälläni eikä minullakaan, jotka olemme molemmat vain kodittomia kulkureita, ole karjaa myötäjäisiksi luovuttaa; karjasta saa nyt sulhanen pitää huolen. Suokoon kohtalo, että tuon rauhan ja onnen majaasi, mieheni!"

Umslopogaas otti kukan, ja näytti sangen kömpelöltä sitä pidellessään — hän oli tottunut kantamaan tapparaa eikä kukkaa, ja niin oli asia päätetty.

Nyt sattui niin, että kaikki tämä tapahtui sinä vuodenpäivänä, jolloin tapparan haltijan täytyi vanhan tavan mukaan haastaa kaikki kanssaan kaksintaisteluun Itkuntekijän omistamisesta ja kirveskansan päällikkyydestä. Kun avioliitto oli vahvistettu, nousi Umslopogaas ja julisti haasteensa kaikuvalla äänellä uskomatta lainkaan, että ketään halukkaita ilmestyisi, sillä oli jo kulunut monta vuotta kenenkään tohtimatta astua hänen eteensä. Mutta nyt astui kolme miestä heti esiin, joiden joukossa oli kaksi päällikköäkin, miehiä, joita Umslopogaas sekä rakasti että kunnioitti. Hän katsoi heihin hämmästyneenä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, joka oli ilmoittautunut taisteluun.

Vastauksen asemasta viittasi mies Nadaan, joka oli lähellä. Silloin Umslopogaas ymmärsi, että Nadan kauneus oli hurmannut kaikki niin, että jokainen tahtoi saada tytön omakseen, ja koska se, joka kykenisi voittamaan tapparan, saisi samalla tytönkin, täytyi Umslopogaasin olla valmis taistelemaan monen kanssa. Niin, hänen täytyi joko taistella tahi joutua häpeään.

Taistelusta ei ole paljonkaan sanottavaa. Umslopogaas surmasi kaksi vastustajaa melkein ensi iskulla, ja kolmas pelästyi niin, ettei tohtinut tulla näkyviinkään enää.

"Mitä minä sanoin sinulle, Mopo", virkkoi Galazi ottelua seuratessaan.
"Kirous alkaa vaikuttaa. Kuolema seuraa tytärtäsi kaikkialle, vanhus."

"Pelkäänpä niin olevan", vastasin minä, "ja kuitenkin on tyttäreni yhtä hyvä kuin hän on kaunis ja suloinenkin."

No niin, Umslopogaas otti siis Nada Liljankukan vaimokseen ja jonkun ajan oli kaikki hyvin. Mutta Umslopogaasissa tapahtui se onneton muutos, että siitä päivästä lähtien, jolloin hän nai Nadan, hän ei sietänyt Zinitaa lähelläänkään, eikä muitakaan vaimojaan. Galazi sanoi Nadan noituneen Umslopogaasin, mutta minä tiesin aivan hyvin, että ainoat noitakeinot, mitä Nada käytti, olivat hänen syvät silmänsä, hänen kauneutensa ja lämmin rakkautensa. Kävipä vielä niinkin, että Umslopogaas rakasti vain häntä hänen kuoltuaankin, eikä milloinkaan ketään toista, mikä on sentään sangen omituista miesten keskuudessa.

Kuten voinet arvatakin, isäni, närkästyivät Zinita ja toiset vaimot aivan peräti. He odottelivat kyllä jonkun ajan toivoen Umslopogaasin lemmenhuuman hiukan jäähtyvän, mutta kun niin ei käynyt, alkoivat he napista sekä Umslopogaasille että muillekin, kunnes kaupungissa oli vihdoin kaksi puoluetta. Toiset puolsivat Nadaa, toiset Zinitaa.

Zinitan puolella olivat kaikki naiset ja muutamia vaimojensa valtikan orjuuttamia miehiäkin, mutta Nadan puolue oli kaikin puolin suurempi ja mahtavampi, sillä siihen kuuluivat kaikki miehet, Umslopogaas ensimmäisenä. Tämä kahteen leiriin jakautuminen aiheutti paljon riitaa ja katkeruutta. Mutta Nada ja Umslopogaas eivät siitä paljoakaan välittäneet, niin, tuskinpa ollenkaan, sillä keskinäisen rakkautensa onnessa he unhottivat koko maailman.

Eräänä aamuna heidän oltuaan naimisissa noin kolme kuukautta, astui Nada miehensä majasta, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja meni joelle uimaan ja peseytymään. Tien oikealla puolella oli päällikön laaja vihannestarha, jossa Zinita ja Umslopogaasin muut vaimot parhaillaan työskentelivät. He katsahtivat ylös Nadan kulkiessa ohi ja jatkoivat sitten kyräten työtään. Hetkisen kuluttua he näkivät Nadan palaavan kylvyn virkistämänä, kukkia hiuksissa ja säteilevän kauniina, ja he kuulivat hänen laulavan kävellessään jotakin lemmenlaulua. Zinita hellitti kuokan kädestään.

"Ei", vastasi eräs hänen vierustoverinsa, "tämä ei käy laatuun. Mitä teemme — karkaammeko hänen kimppuunsa ja tapamme hänet?"

"Olisi oikeammin tehty, kun tappaisimme itse Bulalion, meidän isäntämme", vastasi Zinita. "Hän on sen kyllä ansainnut, mutta Nada on vain nainen, joka naisten tavoin anastaa kaikki, mitä hän suinkin voi. Bulalio on mies ja sitäpaitsi päällikkö, jonka pitäisi tietää, mikä on oikeus ja kohtuus."

"Nada on lumonnut hänet kauneudellaan. Tappakaamme hänet", sanoivat toiset naiset.

"Ei", vastasi Zinita; "puhelenpa hänen kanssaan hiukan", ja hän meni tielle odottamaan Nadaa, joka lähestyi hyräillen kädet rinnoilla.

Huomattuaan Zinitan, Nada herkesi laulamasta ja ojensi kätensä, sanoen:
"Huomenta, sisareni."

Mutta Zinita ei ollut kättä huomaavinaankaan, vaan vastasi: "Eihän ole soveliasta, sisareni, että tahraisella kourallani likaan sinun hienon ja pehmoisen, vielä kukille tuoksuvan kätesi. Minulla on sinulle hiukan terveisiä niin omasta kuin herramme Bulalion toistenkin vaimojen puolesta: tarhassa rehoittaa rikkaruoho ja meitä on liian vähän saadaksemme työn kunnollisesti tehdyksi, jonkatähden kysymme, etkö tulisi auttamaan meitä, kun kuherruskuukautesikin ovat jo ohi? Ellet tuonut kuokkaa mukanasi Swazi-maasta, lainaamme sinulle kernaasti sellaisen."

Nada ymmärsi tarkoituksen ja veri tulvahti hänen päähänsä, mutta siitä huolimatta hän vastasi rauhallisesti:

"Auttaisin teitä mielelläni, sisareni, vaikka en olekaan milloinkaan ollut ulkotyössä, sillä missä hyvänsä olen ollutkin, ei minun ole sallittu tehdä muita töitä kuin sitoa kukkia ja pujotella helmiä. Mutta nyt on asian laita siten, että Umslopogaas, joka on mieheni, on kieltänyt minua tekemästä työtä käsilläni, enkähän minä voi olla hänelle tottelematon."

"Onko isäntämme sanonut sinulle niin, Nada? Sepä oli merkillistä. Katsos nyt, minä olen hänen ensimmäinen vaimonsa, hänen inkosikasinsa — minä neuvoin hänelle, miten tappara oli voitettavissa — eikä hän ole kieltänyt minuakaan työskentelemistä toisten naisten lailla, minua, joka olen synnyttänyt hänelle lapsiakin, eikä hän ole tietääkseni toisillekaan mitään sellaista sanonut. Rakastaako Bulalio sitten sinua enemmän kuin meitä muita?"

"Yhden täytyy olla muita rakkaampi, Zinita", vastasi hän, "niinkuin joku on aina toisia kauniimpi. Sinä olet onnesi hetken elänyt, anna siis minun viettää rauhassa omani, joka on kenties hyvinkin lyhyt. Minä ja Umslopogaas olemme sitäpaitsi lempineet toisiamme jo vuosia ennen kuin sinä ja hänen toiset vaimonsa olitte nähneetkään häntä, ja meidän rakkautemme kestää hautaan saakka. Enempi puhuminen tästä asiasta on turhaa sanojen tuhlausta."

"Eipä suinkaan, Nada, tämän tahdon sinulle vielä sanoa: Valitse jompikumpi. Joko lähdet luotamme ja annat meidän elää onnellisina herramme luona tahi jäät tänne ja saatat meidät kaikki turmioon."

Nada mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Jos voisin uskoa, että rakkauteni saattaa turmioon hänet, jota rakastan, niin lähtisin heti, vaikka se olisikin kuolemani, mutta, Zinita, minä en usko sitä. Kuolema suosii heikkoja ja jos hän ojentaa kätensä, niin hän taittaa Liljankukan tarttumatta Tappajaan", ja Nada pujahti Zinitan ohi poistuen kiireesti, mutta ei laulanut enää.

Zinita tuijotti hänen jälkeensä kasvoillaan pirullinen ilme. Sitten hän palasi toisten luo.

"Liljankukka uhmaa meitä kaikkia, sisareni", sanoi hän. "Nyt ehdotan, että me naiset julistamme pidettäväksi suuren naisten juhlan ensi uuden kuun aikana, kaukana jossakin salaisessa paikassa. Juhlaan saapuvat kaikki naiset ja lapset, paitsi Nadaa, joka ei poistu lemmittynsä luota, ja jos täällä on vielä joku toinen jonkun naisen rakastama mies, niin olisi tuolle miehelle parempi, että hän lähtisi jollekin matkalle ensi uuden kuun aikana, sillä kirveskansan kaupungissa voi tapahtua kamalia asioita meidän ollessa juhlaamme viettämässä."

"Kukapa sen tiennee!" vastasi Zinita. "Sanon vain, että mehän tahdomme kaikki päästä Nadasta, ja samalla kostaa miehelle, joka on loukannut rakkauttamme — niin, jokaiselle, joka on antanut Nadan kauneuden hurmata itsensä. Eikö niin, sisaret?"

Nada kertoi Umslopogaasille väittelystään Zinitan kanssa, ja Umslopogaas kävi sangen vakavaksi. Hän oli niin Nadan lumoissa, että hänen oli mahdotonta enää peräytyä, ja hän oli aina Nadan luona välittämättä muista rahtuakaan. Ja kun Zinita tuli hänen luoksensa pyytämään lupaa juhlan viettoon, myöntyi hän heti ollen iloinen päästessään hetkeksi näkemästä Zinitaa ja tämän vihaista katsetta, epäilemättä lainkaan mitään salajuonta. Hän sanoi vain, ettei Nada tulisi olemaan juhlassa saapuvilla, jolloin molemmat naiset vastasivat yhteen ääneen hänen tahtonsa olevan heidänkin tahtonsa, niinkuin olikin.

Olin jo pitemmän ajan seurannut levottomuudella, kuinka Umslopogaas, minun kasvattipoikani, vaipui yhä syvemmälle rakkauden aiheuttamaan huumaustilaansa, ja vihdoin minä uskoin huoleni Galazillekin sanoen, että meidän täytyy keksiä jokin keino, millä saada hänet hereille jälleen. Kerroin Galazille kaikki, mitä tiesin Umslopogaasista, mikä ei ollut suinkaan vähän. Sanoin aikovani saattaa Umslopogaasin valtaistuimelle ja kerroin juurtajaksain, mitä olin jo tehnyt, asiani hyväksi ja mitä vielä aioin tehdä, ilmoittaen samalla, että olin päättänyt lähteä henkilökohtaisesti tervehtimään useampia mahtavia päälliköitä voittaakseni heidät puolelleni.

Galazi kuunteli sanomatta juuri sitä tahi tätä. Omasta puolestaan hän oli varma, että tytär purkaisi nopeammin kuin isä kykenisi rakentamaan, ja hän viittasi Nadaan, joka kulki juuri ohitsemme Umslopogaasin jäljessä.

Olin kuitenkin päättänyt lähteä ja olin tehnyt päätökseni jo päivää ennen kuin Zinita sai luvan naisten juhlan viettoon. Menin Umslopogaasin luo ja puhuin suunnitelmistani, mutta hän kuunteli välinpitämättömästi, sillä hänellä oli ikävä Nadaa, ja keskusteluni väsytti häntä.

Sanoin hänelle jäähyväiset ja jätin hänet, ja Nadalle heitin myöskin hyvästit. Nada suuteli minua, mutta jäähyväisiä lausuessaankin hän mainitsi useamman kerran lemmittynsä nimen.

"Nuo molemmat ovat aivan kuin he olisivat järjiltään", sanoin itsekseni, "mutta kylläpähän ajanoloon tasaantuvat. Kun tulen takaisin, ovat he jo selvinneet huumauksestaan."

Enhän voinut arvatakaan, isäni, että toivomani muutos tulisi olemaan niin järkyttävä, kuten piakkoin saat kuulla.

XI.

ZINITA KUNINKAAN LUONA.

Pääkaupungissaan Umgugundhlovussa odotteli Dingaan-kuningas eräänä päivänä sotureitaan palaaviksi Income-virran rannoilta, jota nyt sanotaan Veriseksi joeksi. Hän oli lähettänyt armeijansa tuhoamaan buurien leirin ja uskoi sen palaavan heti voitonsanoma mukanaan. Hän istui majansa edustalla silmäillen laiskasti kuolonkukkulalla parveilevia korppikotkia ja hänen ympärillään seisoi yksi rykmentti.

Hänen vielä puhuessaan tuli joku sanomaan, että eräällä naisella oli kuninkaalle tärkeätä asiaa.

"Tuo hänet tänne", vastasi Dingaan. "Kaipaan uutisia ja ehkäpä hän tietää jotakin armeijastani."

Nainen saapui heti. Hän oli solakka ja kaunis ja talutti kahta pienokaista kädestä.

"Bulalion, kirveskansan päällikön, sekä Nada Liljankukan ja kaikkien hänen puoltajainsa."

"Mitä?" ärjäisi hän. "Onko Liljankukka sittenkin elossa, niinkuin tuo soturi väitti?"

"Onpa niinkin, oi kuningas. Hän on nyt Bulalion vaimo ja on noitakeinoillaan syrjäyttänyt minut, Bulalion ensimmäisen vaimon, vastoin lakeja ja kaikkia kunniallisia tapoja. Sentähden vaadin kostoa tuolle noidalle ja samalla hänellekin, joka oli mieheni."

"Olet kunnollinen vaimo", sanoi kuningas. "Valpas suojelushenkeni pelasti minut sellaisen kynsiin joutumasta. Pyyntöösi suostuisin kernaasti, sillä minäkin vihaan tuota Bulaliota ja tahtoisin mielelläni rusentaa Liljankukankin. Mutta sinä tulet sopimattomaan aikaan, vaimo. Minulla on täällä vain yksi rykmentti, mikä on luullakseni liian vähän, mutta odotahan, kunnes soturini palaavat amaboonat tuhottuaan, niin silloin voin täyttää toivomuksesi. Kenen ovat lapset?"

"Olet yhtä hyvä äiti kuin puolisokin", sanoi Dingaan. "Olen puhunut — mene!"

Mutta Zinitan sydän himosi kostoa, äkillistä ja hirmuista kostoa tuolle Liljankukalle, joka oli vallannut hänen paikkansa, ja miehelleen, joka oli syrjäyttänyt hänet Liljankukan takia. Zinita ei tahtonut odottaa — ei hetkeäkään.

"Kuule, oi kuningas", huudahti hän, "en ole vielä kertonut kaikkea. Tuo Bulalio vehkeilee sinua vastaan Mopo Makedaman pojan kanssa, joka oli ennen neuvonantajasi."

"Vehkeileekö hän minua vastaan, vaimo? Sisiliskoko vehkeilee kalliota vastaan, jolla se paistattaa päivää? Vehkeilköön hän rauhassa; Moposta pidän kyllä huolen."

"Niin, oi kuningas, mutta ei siinä kaikki. Bulaliolla on toinenkin nimi — häntä sanotaan Umslopogaasiksi, Mopon pojaksi. Mutta hän ei olekaan Mopon poika, vaan suuren Elefantti-vainajan, tuon mahtavan kuninkaan, joka oli veljenne, ja Mopon sisaren, Balekan. Kuulin sen Mopolta itseltään. Tiedän kaikki. Syntyperänsä nojalla on Bulalio valtaistuimesi laillinen omistaja, ja sinä olet anastanut hänen paikkansa, oi kuningas."

Dingaan istui hetkisen hämmästyksestä aivan sanattomana. Sitten hän käski Zinitan astua lähemmäksi ja kertoa kaikki, mitä tiesi.

Dingaanin istuimen takana seisoi kaksi neuvonantajaa, ylimyksiä, joita Dingaan rakasti ja vain he olivat kuulleet Zinitan sanat. Hän käski heidän asettua eteensä korvakuulon ulkopuolelle ja muista erilleen. Zinita astui lähemmäksi ja kertoi Umslopogaasin syntymän yhteydessä olleet seikat ja paljon muitakin tapahtumia, joista Dingaan ymmärsi, että kertomuksen täytyi olla tosi.

Kun kaikki oli kerrottu, käski Dingaan ympärillään seisovan rykmentin komentajan luokseen. Tämä oli roteva Faku-niminen mies. Dingaan sanoi hänelle tuimasti:

"Ota kolme komppaniaa ja oppaita mukaasi ja hiivi yöllä kirveskansan kaupunkiin, joka on Kummitusvuoren juurella. Polta kaupunki ja tapa kaikki sen konnamaiset asukkaat, äläkä missään tapauksessa laske kynsistäsi Bulaliota, kirveskansan päällikköä, jota sanotaan myös Umslopogaasiksi. Kiduta hänet kuoliaaksi, jos vain voit, ja tuo hänen päänsä minulle, ja ota hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä Liljankukka, elävänä vangiksi, jos suinkin voit, ja tuo hänet tänne, sillä tahdon nähdä hänen kuolevan täällä. Ja ota karja myös mukaasi. Lähde heti ja kiiruhda, mies. Jos palaat voitettuna tahi laiminlyötyäsi jonkun kohdan, niin kuolet heti. Tapan teidät kaikki ja voitte olla varmat siitä, että kuolemanne tulee olemaan sangen pitkällinen. Mene!"

Mies tervehti ja kiiruhti soturiensa luo toistaen käskyn. Kolme komppaniaa syöksyi esiin ja kiiruhti hänen jälkeensä Umgugundhlovun porttien läpi Kummitusvuorta kohti.

Sitten viittasi Dingaan kätyrinsä paikalle ja sanoi ylimyksiä osoittaen, jotka olivat kuulleet Zinitan sanat, että noiden kahden täytyi kuolla!

Molemmat tervehtivät ja peittivät sitten kasvonsa, tietäen hyvin, että heidän täytyi kuolla, koska he olivat kuulleet liian paljon. Heidät surmattiin, ja sattui niin, että neuvonantaja, joka oli ennustanut korppikotkain saavan pian ruokaa, oli heistä toinen.

Sitten käski kuningas riistää Zinitalta lapset ja toimittaa heidätkin päiviltä.

Mutta kun Zinita kuuli tämän, alkoi hän valittaa surkeasti, sillä hän rakasti lapsiaan. Dingaan pilkkasi häntä sanoen:

"Mitä? Oletko sinä sitten yhtä hassu kuin kunnotonkin? Sanothan, että miehesi, jonka olet nyt saattanut kuolemaan, on erään vainajan jälkeläinen ja valtaistuimeni perillinen. Sanoit myös, että nämä lapset ovat hänen ja hänen kuoltuaan siis myös valtaistuimeni perillisiä. Olisinko niin hullu, että antaisin heidän elää? Vaimo, sinä olet joutunut omaan ansaasi. Ottakaa lapset!"

Nyt sai Zinita juoda kalkin, jonka hän oli toisille valmistanut, ja joutui aivan pois suunniltaan. Hän vannoi itkien ja käsiään väännellen katuvansa kunnotonta tekoaan ja sanoi lähtevänsä varoittamaan Umslopogaasia ja Liljankukkaa uhkaavasta vaarasta. Hän kääntyikin ja kiiruhti nopeasti portille, mutta kuningas nauroi ja nyökäytti päätään, ja pian oli Zinitakin saanut seurata lapsiaan.

Niin, sellainen oli hedelmä, isäni, jonka Zinitan, kasvattipoikani
Umslopogaasin ensimmäisen vaimon ilkeys kantoi.

Nämä olivatkin viimeiset Umgugundhlovussa tehdyt murhat, sillä juuri kun Zinitan viimeinen kuolinhuuto oli vaiennut, nähtiin etempänä olevan kukkulan rinteellä parveilevan miehiä mustanaan; puvuista päättäen ne kuuluivat Dingaanin armeijaan, jonka hän oli lähettänyt buureja vastaan.

Mutta mihin olivat korskea käytös, moitteeton järjestys, töyhdöt ja kilvet joutuneet, ja miksi ei kajahdellut voittokulu? Soturit lähestyivät pienissä ryhmissä kuin naiset ja kulkivat päät riipuksissa kuin nuhteita pelkäävät lapset.

Totuus ilmeni pian. Armeija oli lyöty perinpohjin Incomen rannalla buurien leirin läheisyydessä. Buurien tuli oli tappanut tuhansia, ja tuhansia oli sortunut Incomen aaltoihin, kunnes vesi oli ruvennut verestä punoittamaan, ja hukkuneita oli lopulta niin paljon, että toiset pääsivät kuivin jaloin joen poikki ruumiiden yli kulkien.

Dingaan tyrmistyi pelosta, sillä pakolaiset sanoivat vielä, että amaboonat olivat aivan heidän kintereillään.

Hän pakeni ja kätkeytyi Umfolozi-joen rannan tiheikköön, ja sinä yönä hehkui taivas veripunaisena Umgugundhlovun palosta. Sen muurien sisäpuolella ei kuultu enää Elefantin toitahduksia, ja liekkien räiske karkoitti korppikotkatkin kuolon kukkulalta.

Galazi istui kivisen velhottaren polvella ja tuijotti alhaalla leviäville aavikoille, joita kuu vielä kirkkaasti valaisi, vaikka yö alkoikin jo kallistua aamuun. Harmaakuono vinkui hiljaa hänen vieressään ja Kuolema oli työntänyt kuononsa hänen käteensä. Mutta Galazi ei välittänyt heistä, sillä hän mietiskeli parhaillaan Umslopogaasin kohtaloa, kuinka tämä oli sortunut naisen veltoksi orjaksi ja kuinka Nadan tulo oli pirstannut kirveskansan yhtenäisyyden. Kaikki naiset ja lapset olivat menneet naisten juhlaan, ja viipyisivät kauan poissa, ja Galazista oli näyttänyt, että miehiäkin oli paljon pujahtanut tiehensä ikäänkuin jotakin vaaraa peläten.

"Ah, Kuolema", virkahti hän vieressään loikovalle pedolle, "veljeni on suuresti muuttunut ja vain naisen suudelmain vaikutuksesta. Hänen metsästyksensä on loppunut eikä Itkuntekijä nouse enää, hän ikävöi vain naisen huulia eikä sinun karkean kielesi kosketusta. Hän, miesten ensimmäinen, hyväilee nyt vain naisen kättä, eikä tapparansa sileätä sarvivartta; hän on sortunut velttouteen ja häpeään. Chaka oli kuin olikin suuri kuningas kaikessa pahuudessaan, kun hän kielsi soturinsa menemästä naimisiin, sillä avioliitto heikontaa tarmon ja miedontaa veren vedeksi."

Galazi vaikeni ja tuijotti rävähtämättä kirveskansan kaupunkia kohti ja hänestä näytti kuin jotakin olisi välähdellyt Kummitusvuoren luoman varjon reunassa. Oli aivan kuin olisi katsellut neulaa, joka nahkaa ommeltaessa vuoroin katoaa, vuoroin ilmestyy taas näkyviin.

Hän hätkähti ja katsoi tarkemmin. Ah, varjon reunassa näkyi nyt useampia kirkkaita välähdyksiä. Keihäitä, kautta Chakan pään!

Galazi odotti hievahtamatta ja näki soturijoukon, jossa oli noin parisataa miestä, rientävän äänettömästi ja juoksujalkaa eteenpäin. Soturit, vaikka heillä ei ollutkaan töyhtöjä, olivat sotapolulla, sillä he olivat järjestyneet säännöllisiin ryhmiin ja jokaisella oli keihäs ja kilpi.

Galazi oli kuullut kerrottavan tuollaisten joukkojen yöllisistä metsästysretkistä, ja hän tiesi aivan hyvin, että alhaalla rientävät soturit olivat kuninkaan koiria, jotka olivat ihmisriistaa pyydystämässä. Päämaali oli jokin suuri nukkuva kaupunki, sillä muussa tapauksessa ei koiria olisi ollut niin paljon. Galazi ihmetteli, kenestä nyt mahtoi olla kysymys? Samassa joukko kääntyi kahlaamolle ja silloin hän ymmärsi. Hänen veljensä Umslopogaas ja Nada Liljankukka ja kirveskansa olivat riista, jota pyydystettiin. Nuo soturit olivat kuninkaan koiria, jotka Zinita oli päästänyt valloilleen. Siitä syystä hän oli järjestänyt naisten juhlan ja vienyt lapset mukanaan ja siitä syystä oli niin moni mies poistunut kaupungista, mikä milläkin tekosyyllä säästyäkseen verilöylystä.

Galazi hypähti ylös ja tuumi silmänräpäyksen. Mahtoikohan noita metsästäjiä voida metsästää? Eivätkö hänen sutensa voisi tuhota tuota joukkoa niinkuin ne olivat kerran ennen tuhonneet erään kuninkaan lähettämän soturijoukon? Kyllä, jos hän olisi keksinyt sen hiukan aikaisemmin. Silloin olisi tuskin yhtään soturia päässyt hengissä joelle saakka, sillä hän olisi iskenyt susineen heidän kimppuunsa. Nyt se ei käynyt enää päinsä, sillä joukko läheni jo kahlaamoa, ja Galazi tiesi, ettei hänen harmaa väkensä metsästänyt kahlaamon toisella puolella, sillä suunnalla, syystä, jonka eräs vainaja oli hänelle unessa ilmoittanut.

Mitä oli siis tehtävä? Hänen täytyi varoittaa Umslopogaasia. Mutta miten? Paikasta, jossa Galazi oli, oli kirveskansan kaupunkiin sen verran lyhyempi matka kuin jousessa on jänne kaarta lyhyempi, ja soturit olivat jo melkein kaaren puolivälissä. Mutta hän kykeni heidät sivuuttamaan hän, Susi-Galazi, jolla Umslopogaasia lukuunottamatta ei ollut vertaistaan nopeudessa. Hän tahtoi ainakin yrittää. Ehkä joukko pysähtyisi kahlaamolle juomaan.

Niin Galazi ajatteli ja oli samassa tuulen vauhdilla vuorenrinnettä alas menossa. Hän hyppeli kuin kauris kiveltä toiselle, tunkeutui kuin härkä tiheikköjen läpi ja kiiti pääskysen nopeudella tasaisemmalla maaperällä Vuori oli jo takana, ja edessä hyrskyi tulviva joki vaahdossaan, yhtä raivokkaana kuin silloin, kun hän oli mennyt kuollutta etsimään. Joustava hyppy lennätti hänet klivaimpaan virtaan, hän taisteli hetkisen ja seisoi pian toisella rannalla pudistaen veden yltään kuin koira. Samassa kiiti hän jo eteenpäin nopeinta vauhtiaan juosten matalana suden tavoin.

Kaupunki näkyi edessäpäin. Toinen puoli oli vielä kirkkaassa kuutamossa, mutta toista hyväili jo idän taivaalla näkyvä aamunkajastus. Ah, soturit olivat jo perillä, hän näki murhamiesten hiipivän aitauksen luo ja jakautuvan oikealle ja vasemmalle. Kuinka päästä perille ennenkuin kuolon rengas oli kokonaan sulkeutunut? Matkaa oli vielä kuusi keihään heittoa! Ruoho oli pitkää ja ulottui eräässä kohden melkein aitauksen puoliväliin. Eteenpäin vain! Mahtaisikohan Umslopogaas, hänen veljensä kyetä juoksemaan nopeammin, ihmetteli Galazi, kun hän juoksi rientäessään veljeään pelastamaan. Hän oli nyt pitkässä ruohikossa aitauksen luona, ja murhamiehet lähestyivät oikealta ja vasemmalta.

"Wow! Mikä se oli?" huudahti eräs soturi kumppanilleen samassa kun kehä sulkeutui. "Wow! Jokin suuri ja tumma olento syöksyi aitauksen yli aivan nenäni edessä."

"Kuulin rusahduksen, veljeni", vastasi toinen "mutta en nähnyt mitään. Ehkä se oli koira, sillä eihän kukaan ihminen voi hypätä niin korkealle."

"Tahi susi", sanoi toinen. "Rukoilkaamme joka tapauksessa, ettei se ollut Esedowa [satu-eläin, jonka sanotaan ahdistaneen zuluja, pannen uhrit selässään olevaan reikään], joka tuli pistämään meidät selässään olevaan reikään. Palaako tulesi, veljeni? Wow! Kohtapa nuo konnat saavat paistua, merkki annetaan pian."

Silloin kajahti yön hiljaisuudessa kaikuva huuto: "Herätkää, herätkää, vihollinen on portilla!"

XII.

HARMAAN JA MUSTAN VÄEN VIIMEINEN TAISTELU.

Galazi syöksyi huutoaan huudellen kaupungin läpi ja hänen takanaan nousi levoton hälinä. Kaikki nukkuivat, eikä vartijoita näkynyt missään, sillä Umslopogaas oli niin vaipunut Liljankukan jumaloimiseensa, että hän unhotti kaiken varovaisuuden, muistamatta enää Dingaanin vihaa, sotaa ja kuolemaa. Galazi riensi pysähtymättä eteenpäin ja saapui hetkisen kuluttua Nada Liljankukan suurelle majalle, jonka Umslopogaas oli lemmitylleen rakennuttanut. Hän syöksyi sisään tietäen tapaavansa siellä veljensä Bulalion. Majassa oli vielä melkein pimeä, mutta Galazihan näki pimeässäkin, ja hän keksi heti Nadan ja Umslopogaasin, jotka nukkuivat majan toisella puolella ovea vastapäätä, Umslopogaasin pää Nadan rintaan nojaten. Tappara Itkuntekijä kimalteli hänen vieressään.

Umslopogaas kavahti ylös tapparaansa tarttuen, mutta Nada mutisi unisesti: "Anna minun nukkua, lepo on suloinen."

"Nukuttepa pian tavallista sikeämmin, ellette kiiruhda!" huohotti
Galazi. "Joutuun nyt, veljeni, kiinnitä sudentaljasi ja ota kiipesi!
Joutuin, sanon minä, sillä kuninkaan koirat ovat portillasi!"

Nada kavahti myös seisoalleen ja molemmat alkoivat pukeutua vaistomaisesti kuin unissakävijät ymmärtämättä vieläkään, mitä Galazi oikein tarkoitti. Galazi joi siemauksen olutta ja oli taas entisellään, nopea ja tarmokas. Samassa seisoivat he jo majan edessä. Taivas oli harmaa, mutta idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä hulmusivat liekit jo taivaalle, sillä sytytysmerkki oli annettu.

Umslopogaas näki tulen ja käsitti. Hänen tarmonsa palasi. "Mihin suuntaan, veljeni?" kysyi hän.

"Liekkiin ja piirittäjien läpi vuorelle harmaan väkemme luo", vastasi
Galazi. "Jos pääsemme perille, niin siellähän saamme apua."

"Naiset ja lapset ovat tiessään, ja miehet olen hätyyttänyt — he selviävät kyllä jotenkuten pälkähästä. Pois täältä, ennenkuin palamme!"

He kiiruhtivat ympärysaitausta kohti, ja tiellä liittyi heihin kymmenkunta säikähtynyttä ja unenpöpperöistä soturia, aseinaan millä keihäs, millä nuija — ja kaikki melkein alasti. Joukko kiiruhti pysähtymättä eteenpäin aitausta kohti, joka paloi jo kauttaaltaan ilmitulessa, Umslopogaas ja Galazi etunenässä pitäen kumpikin Nadaa kädestä. He olivat nyt aivan lähellä ja ulkopuolelta kuului piirittäjien huutoja. Nada kavahti kauhistuneena takaisin, mutta Umslopogaas ja Galazi eivät hellittäneet otettaan, vaan raahasivat hänet mukanaan. Tappara ja nuija heilahtivat, palava aitaus murtui, ja he syöksyivät ulos melkein vahingoittumattomina. Kuumuus oli karkoittanut vihollisen hiukan etemmäksi, mutta vartioiminen oli sitä valppaampaa. Pakenijat huomattiinkin heti ja samassa kajahti huuto: "Bulalio! Bulalio! Tappakaa se konna!" ja sotureita hyökkäsi heitä kohti keihäät koholla. Miehet asettuivat piiriin Nadan ympärille ja sitten rynnättiin eteenpäin, Umslopogaas ja Galazi etunenässä. Itkuntekijä ja Vartija heilahtivat salamannopeasti ja Dingaanin miehet hajautuivat kuin tuhka tuuleen, katosivat kuin ruoho kulovalkean tieltä.

Yksi mies pakenevista kaatui, mutta takana syntyi hillitön melu. Kaikkialta kaikui huuto, että konnien päällikkö oli paennut vaimonsa Liljankukan keralla. Kuullessaan tämän kokosi vihollisjoukon komentaja heti väkensä ja lähti ajamaan paenneita takaa, sillä noiden henkilöiden surmaaminenhan oli koko retken päätarkoitus. Hyökkääjiä oli siihen kaatunut noin viisikymmentä ja kaupunkilaisia ehkä sata, sillä Galazin huutojen herättäminä olivat kirveskansan miehet tapelleet raivoisasti kukin henkensä edestä tietämättä, oliko heidän päällikkönsä paennut vai surmattu nukkuessaan.

Susi-veikot olivat seuralaisineen jo pitkän matkan päässä, ja helppohan heidän olikin päästä pakoon, maan nopeimmat juoksijat kun olivat. Mutta niinkuin rykmentin täytyy sovittaa vauhtinsa hitaampien soturien mukaan niin heidänkin täytyi nyt juosta tavallista hitaammin Nadan tähden. Nopeus oli kuitenkin riittävä ja he olivat jo joelle johtavan ahtaan solan puolivälissä, kun Dingaanin soturit saapuivat solan suulle. He pääsivät solan päähän, ja vihollinen läheni nopeasti — solan joenpuoleinen pää on hyvin ahdas, isäni, kuin kapean ruukun kaula. Galazi pysähtyi ja sanoi:

"Seis, miehet. Puhelkaamme hetkinen noiden kanssa, jotka seuraavat jäljissämme; samalla hengähdämme hiukan. Mutta kiiruhda sinä, veljeni, joen yli Liljankukan keralla. Yhdymme teihin metsässä, ja ellei meitä sattuisi kuulumaan, niin tiedäthän, mitä sinun pitää tehdä. Sulje Liljankukka luolaan ja kutsu harmaa väkemme koolle. Wow! veljeni, minun täytyy päästä luoksesi, jos suinkin voin, sillä jos nuo Dingaanin koirat pitävät metsästyksestä, niin nyt pannaan Kummitusvuorella toimeen sellainen ajo, ettei tuo vanha velhotar ole kuunaan moista nähnyt. Kiiruhda nyt, veljeni."

"Eipä ole tapani rientää pois toisten jäädessä tappelemaan", kiljahti
Umslopogaas, "mutta nyt sen ihmeen täytynee tapahtua Nadan tähden."

"Älä välitä minusta, oi rakkaani", sanoi Nada. "Olen saattanut sinut tähän pulaan — olen niin väsynyt — anna minun kuolla. Tapa minut ja pelasta itsesi!"

Vastauksen asemesta tarttui Umslopogaas hänen käteensä ja syöksyi joelle, mutta ennenkuin hän pääsi sinne saakka, alkoi taistelun melske kuulua. Takana kajahti Dingaanin soturien sotahuuto heidän iskiessä kirveskansan miesten kimppuun ja Susi-Galazin ulvonta, hänen yhtyessä otteluun — kuuluipa Vartijan mäjähdyskin iskun sattuessa kohdalleen.

"Hyvin purtu, Susi!" huudahti Umslopogaas pysähtyen; "se mies ei tarvitse enempää; oh! jospa voisin" — hän katsahti Nadaan ja kiiruhti jälleen eteenpäin.

He kamppailivat jo vaahtoavassa virrassa, ja oli hyvä, että Nada osasi uida, sillä muutenpa he olisivat menehtyneet. Toiselle rannalle saavuttiin onnellisesti ja pian oltiin nopeasti matkalla vuorta kohti. Metsä oli jo melkein läpäisty, kun Umslopogaas vihdoin kuuli suden ulvahduksen.

Hänen täytyi nyt ottaa Nada olkapäilleen ja kantaa häntä niinkuin
Galazi oli kerran kantanut erästä toista, sillä sutten ollessa
valveilla odotti Kummitusvuorella kuolema kaikkia muita paitsi
Susi-veikkoja.

Pian parveilivat sudet hänen ympärillään hypellen iloissaan häntä vastan ja katselivat palavin silmin taakkaa hänen olkapäillään. Nada oli melkein pyörtyä pelosta, sillä pedot olivat hirveitä ja niitä oli paljon, ja kun ne ulvoivat, jähmettyi hänen verensä kauhusta.

Mutta Umslopogaas lohdutti häntä selittäen, että pedot olivat hänen koiriaan, joiden keralla hänellä oli tapana metsästää. Pian alkaisikin metsästys, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Vihdoin saavuttiin vanhan velhottaren polville ja luolan suulle. Pari sutta majaili nyt luolassa, joka oli muuten autio, sillä Galazi ei asunut siellä enää; ollessaan vuorella hän nukkui metsässä, joka oli lähempänä hänen veljensä Bulalion kaupunkia.

"Sinun täytyy nyt jäädä tänne, armaani", sanoi Umslopogaas sudet karkoitettuaan. "Lepää täällä, kunnes olemme näyttäneet kuninkaan miehille. Soisinpa ottaneeni hiukan ruokaa mukaani, mutta eihän siinä kiireessä ollut aikaa mitään hakea. Nyt näytän sinulle tuon ovikiven salaisuuden, ettet väännä sitä milloinkaan tätä etemmäksi. Nyt sen voi sysätä sormenpäällä perille saakka, mutta silloin tarvitaan parikin vahvaa miestä työntämään se takaisin jälleen. Älä sentähden koske kiveen sormellasikaan paitsi suurimmassa hädässä; liikaa kierrettyään se pysyy järkähtämättä paikallaan sinun voimatta sille mitään. Täällä olet turvassa, niin että älä yhtään pelkää, paikkaa ei tiedä kukaan, paitsi Galazi, minä ja sudet, ja vieraan on mahdotonta päästä tänne. Nyt minun täytyy palata Galazin luo, ja jos hän on kuollut, tuhoan vainoojat yksin sutteni avulla."

Nada hyrskähti itkuun sanoen pelkäävänsä jäädä yksin ja ettei hän näkisi lemmittyään enää milloinkaan, ja hänen surunsa vihloi Umslopogaasin sydäntä. Umslopogaas suuteli häntä hellästi ja kiiruhti sitten nopeasti ulos vääntäen kiven aukon eteen mainitsemaansa tapaan. Luolassa oli nyt melkein pimeä, vain heikko valonsäde tunkeutui sisään eräästä miehen kättä ehkä hiukan suuremmasta reiästä, joka oli sisältäkatsoen ovikiven oikealla sivulla. Nada istahti maahan, niin että valokimppu sattui häntä suoraan kasvoihin, sillä hän rakasti valoa, jota ilman hän olisi kuihtunut kukkaisten lailla. Hämärässä luolassa vallitsi haudan hiljaisuus ja Nada vaipui ajatuksiinsa pelon ja murheen vielä kouristaessa hänen sydäntään. Äkkiä valonsäde katosi ja hän kuuli ulkopuolelta hiipiviä askeleita ikäänkuin jokin eläin olisi vaaninut jotakin riistaa. Hän katsahti reikään ja näki selvästi suden terävän kuonon ja julmat iskuhampaat, jotka hohtivat hämärässä.

Hän huudahti kauhusta ja hampaat katosivat, mutta samassa kuului ulkopuolelta kyntten raaputusta, ja hän näki kiven huojahtavan. Hän luuli hädissään suden osaavan kiertää kiven pois ja hyökkäävän hänen kimppuunsa, sillä hän oli kuullut, että kaikki nuo sudet olivat pahojen ihmisten henkiä, joilla oli ihmisen ymmärryskin. Peloissaan hän siis tarttui kiveen ja väänsi sitä kuten Umslopogaas oli sanonut, jolloin kivi luiskahti tasapainostaan ja solahti aukkoon tukkien sen kuin pyöreä kivi ahtaan ruukun suun.

"Nyt olen turvassa susilta", sanoi Nada. "Ulkopuolelta ei kiveä hevin liikuteta, kun en minäkään, vaikka olen sisäpuolella, saa sitä hievahtamaankaan." Hän naurahti, mutta meni samassa vakavaksi ja lisäsi: "Olisipa onnetonta, ellei Umslopogaas palaisikaan kiveä siirtämään, sillä silloinpa olisin todellakin kuin haudassa — suljettuna hautaan elävänä ja voimakkaana."

Ajatus sai hänet värisemään, mutta samassa kavahti hän ylös ja painoi korvansa reikään, sillä kaukaa oli kajahtanut hirveä ulvonta, ja nyt kuului raivoisan taistelun melske.

Suljettuaan luolan kiiruhti Umslopogaas rinnettä alas mukanaan joukko susia, ei kaikki, sillä hän ei ollut vielä kutsunut niitä. Hänen sydämensä oli raskas, sillä hän luuli Galazin kaatuneen. Hän oli myös suunniltaan raivosta ja vannoi tuhoavansa vihollisen viimeiseen mieheen, mutta ensin hänen täytyi saada hiukan tietää, mitä vihollinen aikoi tehdä. Samassa kajahti kaukaa metsän peitosta pitkä, matala ulvonta, ja Umslopogaasin sydän vavahti ilosta; hän tunsi merkin — Galazihan se oli, joka oli selvinnyt hengissä ottelusta.

Umslopogaas ulvahti vastaan ja kiiruhti vihurina eteenpäin. Galazi istui jalkojaan lepuuttaen eräällä suurella kivellä, ja sudet loikkivat iloissaan hänen ympärillään. Hän näytti hiukan uupuneelta. Rinnassa ja käsivarsissa oli haavoja, pieni kilpi on melkein riekaleina, ja Vartijassakin saattoi huomata taistelun jättämiä jälkiä. Umslopogaas astui hänen luoksensa luoden häneen rakkautta uhkuvan katseen.

"Eipä kovinkaan huonosti", vastasi Galazi, "mutta kaikki kumppanini kaatuivat iskettyämme maahan monta vihollista. Minä yksin lähdin pakoon kuin joku pelkuriraukka. Kimppuumme hyökättiin kolme kertaa, mutta me seisoimme paikallamme, kunnes arvelimme Liljankukan päässeen turvaan, ja kun vihdoin kaikki mieheni olivat kaatuneet, lähdin pakoon ja uin virran poikki, sillä minä halusin kuolla täällä omalla alueellani, Umslopogaas."

Minun täytyy sanoa sinulle, isäni, että Galazi oli taistellut verrattomalla urheudella solan suulla, vaikka hän ei itse puhunut siitä juuri mitään. Kävin myöhemmin paikalla ja laskin kaatuneet; niitä oli niin paljon, ettei noita yhdeksää kirveskansan soturia näkynyt niiden alta.

"Ehkäpä. Suuren joukon ainakin tapamme. Minusta tuntuu kuitenkin, että veljeytemme lähenee loppuaan, Bulalio, sillä Vartijan kantajan lopullinen kohtalo, josta isänikin minulle puhui, on nyt edessäni. Jos niin on, niin hyvästi, veljeni. Ystävyytemme on ollut aina vilpitön ja hyvä, ja sen loppu on vielä parempi. Se olisi sitäpaitsi voinut jatkua vuosia vielä, ellet sinä, veljeni, olisi koettanut tehdä hyvää paremmaksi ja täydentää toveruutemme meille suomaa iloa naisen rakkaudella. Siitä lähteestä on kaikki tämä paha alkunsa saanut, kuin joki pienestä purosta, mutta minkäpä kohtalolle mahtaa. Jos kaadun, niin elä sinä vielä kauan ja taistele monessa uljaassa taistelussa kuoliaksesi viimein sankarina tappara koholla; toivon, että saat toisen ystävän, minua urhoollisemman ja rivakamman, ja paremman, Vartijan, joka on aina valmis auttamaan sinua hädän hetkellä. Jos sinä kaadut ja minä jään eloon, niin minä vannon sinulle tämän valan. Kuolemasi kostan viimeiseen verenpisaraani saakka ja suojelen Liljankukkaa, jota rakastat. Annan hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee elääkseen huoletonna; mutta en enempää. Vihollinen on jo lähellä. He kiersivät kahlaamon kautta, kun eivät tohtineet uida virran poikki, ja huusivat minulle, että he olivat vannoneet surmaavansa meidät tahi kuolevansa, kuten Dingaan kuningas oli käskenyt. Tästäpä sukeutuukin verraton taistelu, elleivät he todellakaan aio väistyä suttemme tieltä. Mitä siis käsket, päällikkö, jotta palvelijasi tietää totella?"

Umslopogaas kuunteli Itkuntekijään nojaten, sutten liikehtiessä ympärillä, ja itki, sillä Liljankukan ja minun jälkeeni hän rakasti Galazia enimmin koko maailmassa. Kun Galazi oli lopettanut, vastasi hän:

"Ellei minulla olisi tuolla ylhäällä erästä heikkoa ja avutonta olentoa, niin minä vannoisin sinulle, Susi, että heittäisin henkeni sinun ruumistasi syleillen, jos kaadut ennen minua. Ja jos kaadut ja minä jään eloon, niin minä vannon, ettei Itkuntekijä lepää, ennenkuin jokainen noista sotureista on henkensä heittänyt. Se on heiluva vuodesta vuoteen, kunnes viimeinen lepää yhtä hiljaa kuin sinä kuoltuasi. Ehkä tein väärin, Galazi, kun kuuntelin Zinitan houkutuksia ja annoin naisten tunkeutua väliimme. Toivokaamme, että löydämme kerran maan, jossa ei ole naisia, sotia vain, sillä siinä maassa me tulemme mahtaviksi.

"Nyt lopetamme toveruutemme hyvin ja komeasti, ja harmaa väkemme saa tapella tarpeekseen, ja ellei tuo vanha velhotar, joka istuu tuolla ylhäällä, ole milloinkaan ennen hymyillyt, niin nyt hän on hymyilevä taisteluamme katsellessaan. Tämä on suunnitelmani; käymme vihollisen kimppuun kaksi kertaa. Ensin metsässä, ja jos meidät työnnetään takaisin, niin sitten velhottaren polvilla luolan edustalla, jossa Nada on. Sanohan Susi, tahtooko harmaa väki tapella?"

"Viimeiseen saakka, veljeni, niinkauan kuin joku on niitä johtamassa, sitten en tiedä! Mutta niillä on vain hampaat keihäitä vastaan. Ehdotuksesi on hyvä, Bulalio. Lähtekäämme, olen levännyt."

He nousivat ja kutsuivat laumansa. Kaikki olivat saapuvilla, mutta lauma ei ollut hetikään niin suuri kuin muutamia vuosia sitten, jolloin Susi-veikot metsästivät ensi kerran Kummitusvuoren rinteillä; monet hillittömät hävitysretket olivat harventaneet lukumäärän eikä näille susille syntynyt penikoita. Lauma jakautui kahtia kuten ennenkin; naaraat seurasivat Umslopogaasia ja urokset Galazia.

He tunkeutuivat metsään ja kätkeytyivät tiheikköön hämärän notkon kahdenpuolen. Siinä he odottivat lähestyvää vihollista, jonka askeleet alkoivat vihdoin kuulua. Edellä hiipi kaksi tiedustelijaa väijytyksen varalta, ja nuo soturit sattuivat olemaan samat, jotka olivat puhelleet keskenään aamun sarastaessa, kun Galazi loikkasi heidän välistään aitauksen yli. He puhelivat nytkin sinne tänne kurkistellessaan, pysähtyen vihdoin notkon suulle toisia odottamaan, ja Umslopogaas kuuli, mitä he sanoivat.

"Mikä kamala paikka tämä onkaan, veljeni", sanoi toinen; "paikka, joka on täynnä aaveita, outoja ääniä, käsiä, jotka tuntuvat työntävän meitä takaisin, ja näkymättömien sutten vinkumista. Kummitusvuoreksihan tätä sanotaankin, ja nimi on kylläkin paikallaan. Soisinpa, että kuningas olisi antanut meille jonkun muun tehtävän — nämähän ovat noitia, ja tämä paikka on oikein heidän tyyssijansa. Sanopas, veljeni, mikä se oli, joka loikkasi aamupimeässä aitauksen yli? Noitapa tietenkin! Wow! ne ovat kaikki noitia. Voisiko kukaan oikea ihminen tehdä sitä, minkä tuo Susi-niminen mies teki joelle pyrkiessämme? Olisipa Itkuntekijä ollut nuijaa tukemassa, niin joukkomme olisi huvennut siihen paikkaan."

"Itkuntekijällä oli nainen vartioitavana", murahti toinen. "Mutta olet oikeassa, tämä paikka on todellakin noitien ja pahojen henkien pesä. Olin näkevinäni tuolla puiden pimennossa esedowanien silmien kiiluvan ja niiden hajukin tuntuu nenääni. Mutta nuo noidat meidän täytyy kuitenkin saada hengiltä, sillä jos palaamme Umgugundhlovuun tyhjin toimin, niin pianpa kuumennetaan rautoja, joiden kärkeä me saamme maistaa. Lähdemmekö liikkeelle, veljeni. Joukkomme on jo lähellä. Soisinpa, että Faku vaihtaisi tilallemme toiset, sillä tässä tiheikössä kävelen mieluimmin viimeisenä kuin ensimmäisenä. Kas, tässähän näkyy jälkiä — lukematon joukko sudenjälkiä ja siellä täällä joku ihmisjälkikin; he ovat ehkä milloin sitä ja milloin tätä — kukapa sen tiennee? Tämä on totisesti aaveiden ja noitien maa."

Susi-veikoilla oli ollut täysi työ hillitä väkeänsä soturien tullessa näkösälle, ja raivo kiihtyi joka hetki. Kidoista valui kuola, silmät kiiluivat ahnaasti ja äkkiä ponnahti eräs naarassusi korkealle ilmaan ja iskeytyi ulvahtaen soturin kurkkuun, joka oli viimeksi puhunut. Molemmat suistuivat tantereeseen painiskellen raivoisasti, kunnes kumpikin oli heittänyt henkensä.

"Esedowanit! Esedowanit ovat kimpussamme!" huusi toinen tiedustelija lähtien juoksemaan toveriensa luo. Mutta hän ei päässyt milloinkaan sinne saakka, sillä nyt syöksähtivät kaikki sudet kätköistään oikealta ja vasemmalta hänen kimppuunsa, ja parin silmänräpäyksen kuluttua oli miehestä vain keihäs jäljellä.

Soturit päästivät huikean hätähuudon ja toiset kääntyivät rientääkseen pakoon, mutta Faku, heidän päällikkönsä, joka oli roteva ja urhoollinen mies, karjaisi: "Seisokaa lujina, kuninkaan lapset, seisokaa lujina! Edessänne ei ole ainoatakaan esedowania, vaan Susi-veikot roskajoukkoineen. Mitä! Pelkäättekö koiria, te, jotka olette nauraneet miesten keihäillekin? Piiriin, lapset, ja seisokaa lujina!"

Soturit kuulivat päällikkönsä äänen ja tottelivat heti muodostaen kaksinkertaisen suljetun kehän. Katsahtaessaan oikealle he näkivät Bulalion suden hampaat kulmilla hohtaen ja kulunut sudentalja olkapäillä liehuen hyökkäävän heitä kohti kuin myrskytuuli Itkuntekijä ylhäällä punasilmäisen lauman seuratessa kintereillä. He katsahtivat vasemmalle — ah, Vartijan he kyllä tunsivat. He olivat kuulleet sen iskujen rasahdukset alhaalla joen äyräällä ja tunsivat kyllä jättiläisen, joka heilutteli sitä kuin sauvaa, sutten kuninkaan, jolla oli käsivarsissaan kymmenen miehen voima. Wow! Tuossa he tulevat. Katso tuota joukkoa, mustaa ja harmaata, kuule sotalaulua, jota se ulvoo! Katso kuinka se syöksyy keihäitä vasten kuin veriryöppy kosken kallioon, vaahtona iskuhampaiden välke! Kehä on murtunut! Itkuntekijä on murtanut sen! Haa! Galazi on myöskin murtanut rivit; nyt täytyy heidän tapella selkä selkää vasten tahi menehtyä!

Kuinkako kauan ottelu kesti? Kukapa sen tiennee? Aika kuluu joutuin, kun iskut satelevat tiheästi. Vihdoin täytyi ystävysten peräytyä; he murtautuvat ulos samoinkuin he olivat murtautuneet sisäänkin ja katoavat metsän helmaan jäljellä olevine susineen. Soturijoukosta oli jäänyt eloon vain kolmasosa; toiset makasivat kuolleina, silvottuina ja muodottomiksi raadeltuina surmansa saaneiden petojen ruumisröykkiöiden alla.

"Olemme joutuneet taisteluun pahojen henkien kanssa, jotka käyvät kimppuumme sutten haahmossa", sanoi Faku. "Susi-veikot ovat varmasti noitia, mutta noitia, joista minä pidän; he taistelevat kuin leijonat ja osaavat taidon. Mutta heidät tapan tahi sitten kuolen itse. Meitä on tosin enää hyvin vähän, mutta paljonhan on susiakin kaatunut ja enkäpä noiden konnien käsivarret uupuvat kerran."

Hän lähti siis kapuamaan vuoren rinnettä ylös jäljellä olevine sotureineen, ja koko ajan ahdistivat sudet heitä kaataen miehen siellä ja toisen täällä, mutta vaikka he kuulivat ja näkivätkin Susi-veikkojen rohkaisevan uskollisiaan, eivät Susi-veikot käyneet heidän kimppuunsa, sillä he säästivät voimansa viimeiseen ratkaisevaan otteluun.

Matka oli pitkä ja vaivalloinen, eivätkä soturit tunteneet tietä ja kummitussudet ahdistivat heitä alituisesti. Oli jo ilta, kun he saapuivat tuon vanhan velhottaren jalkojen juurelle ja alkoivat kavuta tasanteelle.

"Mikä ihmeellinen, pari!" huudahti iso Faku. "Taistelisinpa mieluummin heidän mukanaan kuin heitä vastaan. Mutta heidän täytyy kuolla!" Ja hän alkoi kiivetä velhottaren polville.

Umslopogaas seisoi ja katseli ylhäällä istujan kasvoja, joita ilta-aurinko valaisi.

"Enkö sanonut, että tuo vanha velhotar hymyilisi taistelumme nähdessään?" huudahti hän. "Katso! Hän hymyilee! Hei, Galazi, usuttakaamme loput väestämme vihollista vastaan, ja taistelkaamme tämä ottelu loppuun mies miestä vastaan antamatta petojen turmella sitä kokonaan! Hei, Verenjuoja ja Harmaakuono! Hei, Kuolema ja kaikki te metsän asukkaat, mustat ja harmaat, vihollisen kimppuun, lapseni!"

Sudet kuulivat; ne olivat säälittävässä kunnossa, täynnä haavoja ja väsyksissä, ja niitä oli vain pieni ryhmä jäljellä, mutta luontoaan ne eivät olleet vielä menettäneet. Ulvahtaen ne hyökkäsivät viimeisen kerran vihollisen kimppuun, riuhtoillen, repien ja tappaen, kunnes ne olivat kaikki saaneet keihäistä surmansa, kaikki paitsi Kuolema, joka ryömi pahoin haavoittuneena Galazin luo kuollakseen tämän jalkojen juureen.

"Nyt olen päällikkö ilman heimoa", huudahti Galazi. "Mutta sellainenhan on kohtaloni. Niin oli halakazienkin luona ja niin kävi lopulta Kummitusvuorellakin. Sano, Bulalio, missä tahdot seisoa, oikeallako vai vasemmalla?"

Alhaalta tuleva polku jakautui nimittäin kahtia erään suuren kallionlohkareen tähden, joten velhottaren polville päästiin kahta kaitaista polkua pitkin, joiden väliä oli noin kymmenen askelta. Umslopogaas astui vasemmalle, Galazi oikealle ja siinä he odottivat keihäät varalla. Soturit ilmestyivätkin pian lohkareen takaa ja hyökkäsivät tasannetta kohti, toiset toista polkua pitkin ja toiset toista. Ylhäältä singahtaneet keihäät tappoivat kolme, mutta soturit eivät pysähtyneet, vaan ryntäsivät urhoollisesti eteenpäin. Umslopogaas kumartui, hänen pitkä käsivartensa ojentui, tappara välähti ja yksi vihollinen vierähti alas.

Eräs soturi hyökkäsi laulaen kaatuneen toverinsa paikalle ja hypähteli sinne tänne Umslopogaasin edessä keihäs valmiina iskemään. Itkuntekijä heilahti, mutta mies kavahti samassa takaisin, niin että isku meni harhaan.

"Huonostipa iskit, noita!" huusi mies syöksähtäen antamaan surmanpiston, mutta, katso, tappara kiertää pientä kehää aivan maan pinnassa iskien äkkiä ylöspäin ja ennenkuin soturi ehti pistää, oli Itkuntekijä halaissut hänen päänsä, leuasta aivoihin saakka.

Kaksi vihollista syöksyi jälleen esiin yksi kumpaakin vastaan toivoen onnistuvansa paremmin. Huuto "kolme!" kajahti samassa oikealta ja vasemmalta ja heti senjälkeen "neljä!"

Faku käski nyt jäljelläolevien miesten painaa kilvet yhteen ja työntää siten nuo kaksi polkujen päistä kauemmaksi tasanteelle. Temppu onnistuikin, mutta neljä soturia kaatui jälleen, ennenkuin Susi-veikot väistyivät.

Mutta ken voi saartaa Itkuntekijän, joka välähtelee yht'aikaa joka taholle, Itkuntekijän, joka ei putoile enää raskaasti, vaan nokkii, nokkii kuin tikka, eikä kertaakaan turhaan? Ken voi saartaa miehen, joka on tasankojen antilooppia nopeampi? Wow! Hän on tässä! Hän on tuossa! Hän on noita! Kuolema piilee hänen kädessään, ja kuolema tuijottaa hänen silmistään!

Galazi on myöskin vielä hengissä, sillä Vartija nousee ja laskee kilpiin kumahdellen, ja hänen käheä huutonsa kajahtaa tämän tästä kaatuneiden lukumäärän ilmoittaen. Hän tappelee kuin leijona, vaikka hän on haavoja täynnä; tapparan isku on melkein katkaissut hänen reitensä, mutta hän riehuu yhä. Hänellä on enää vastassaan vain kaksi vihollista, joista toinen pyörähtää äkkiä hänen taaksensa ja haavoittaa häntä selkään. Galazi iskee edessään seisovan soturin tantereeseen ja kääntyy sitten toista kohti. Vartija heilahtaa korkealle ja putoaa rusentaen miehen kuin munankuoren.

Galazi pyyhkäisi veren kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen. "Kaikki!
Bulalio", huudahti hän.

"Kaikki, paitsi kahta, veljeni", kajahti vastaan teräksen helähdyksen ja kilven kumahduksen säestämänä.

Susi-Galazi tahtoi mennä veljeänsä auttamaan, mutta ei voinut, sillä hänen voimansa alkoivat pettää; hän oli taistelunsa taistellut.

"Jää hyvästi, veljeni! Nytpä kelpaakin kuolla; ruumisvuoteelle, jonka olen itse valmistanut!" huusi hän kaikuvalla äänellä.

Galazi vaipui ruumiskasalle, mutta oli vielä hengissä. "Kaikki, paitsi yksi", toisti hän. "Ha! ha! tuon yhden ei ole hyvä olla, kun Itkuntekijä heiluu vielä. Kannattipa elää, kun saa näin ihanasti kuolla! Voitto! Voitto!" Ja Susi-Galazi nousi horjuen polvilleen heiluttaen Vartijaa viimeisen kerran päänsä yläpuolella. Sitten hän vaipui maahan jälleen ja heitti henkensä.

Umslopogaas Chakan poika ja Faku Dingaanin soturi katselivat toisiaan.
Vain he kaksi olivat jäljellä, sillä kaikki muut olivat kaatuneet.
Umslopogaasilla oli paljon haavoja, mutta Faku oli vahingoittumaton, ja
Faku oli miesten vahvimpia ja osasi käytellä tapparaa, mikä ase
hänelläkin oli nyt kädessään.

Hän nauroi röyhkeästi. "On siis tultu niin pitkälle, Bulalio", sanoi hän, "että meidän täytyy nyt kahdenkesken ratkaista, saako kuningas tahtonsa perille vai ei. Mutta miten hyvänsä ottelumme päättyneekin, on mielestäni suuri onni, että olen saanut nähdä tämän taistelun; olla tekemisissä kahden sellaisen soturin kanssa on mitä suurin kunnia. Levähdä hetkinen, Bulalio, ennenkuin lopetamme. Veljesi kuoli sankarina, ja jos minun on suota voittaa, niin tarinaa hänen kuolemastaan kerrotaan pian kaikkialla, sen milloinkaan unhottumatta."

XIII.

LILJANKUKAN JÄÄHYVÄISET.

Umslopogaas kuunteli, mutta ei vastannut, vaikka Fakun sanat miellyttivätkin häntä, sillä hän ei tahtonut tuhlata voimiaan turhiin puheisiin ja ilta alkoi jo hämärtää.

He kiersivät hetkisen toistensa ympäri vaanien sopivaa tilaisuutta iskeä. Faku suuntasi äkkiä tuiman iskun Umslopogaasin päätä kohti, ja Umslopogaas kohotti tapparansa vastaan, mutta ei saanut iskua täysin väistetyksi; rengas hänen päänsä ympärillä katkesi ja ihoonkin tuli haava.

Kipu sai Bulalion valveille, niin sanoaksemme. Hän tarttui Itkuntekijään molemmin käsin ja iski kolmasti. Ensimmäinen isku katkaisi Fakun päätöyhdön ja lennätti kilven menemään pakottaen Fakun peräytymään keihään pituuden verran, toinen meni harhaan, ja kolmannella iskulla tapparan varsi luiskahti hiukan Umslopogaasin hikisissä käsissä, niin että terä osui lappeettain Fakun rintaan. Isku osui kuitenkin täydellä voimallaan murskaten rintakehän ja lennättäen Fakun tasanteelta vuoren viettävälle rinteelle, johon hän jäi liikkumattomana makaamaan.

"Hyvä päivätyö", sanoi Umslopogaas julmasti hymyillen. "No, Dingaan, lähetä nyt toinen joukko kuolleitasi korjaamaan", ja hän kääntyi mennäkseen luolaan Nadan luo.

Mutta Faku ei ollut vielä kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut. Hän kohottautui ja sinkosi viimeisillä voimillaan tapparansa Umslopogaasia kohti, joka oli hänet voittanut. Umslopogaas ei aavistanut mitään ja isku oli niin hyvin suunnattu, että tappara sattui häntä vasempaan ohimoon murtaen luun ja tehden suuren reiän. Faku vaipui kuolleena maahan, ja Umslopogaas heitti kätensä ylös kaatuen kuin isketty härkä ja jääden ovikivien varjoon liikkumattomana makaamaan.

Nada istui kokoonkyyristyneenä luolassa kuunnellen taistelun melskettä, joka läheni vitkalleen, sutten ulvontaa, soturien huutoja ja teräksen kalsketta. Hän istui siten koko päivän ja kuuli illalla taistelun riehuvan aivan luolan edessä, vaimentuvan ja vihdoin taukoavan kokonaan. Hän kuuli Susi-veikkojen huudot, kun he ilmoittivat toisilleen kaatuneiden lukumäärän, ja Galazin kuolinhuudon: "Voitto!" Hänen sydämensä vavahti ilosta, vaikka hän tunsi, että huudossa oli ollut kuoleman kaiku. Heikkoa aseiden kalsketta kuului vielä, mutta sitten hiljeni kaikki, ja valonsäde katosi.

Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut enää miesten huutoja eikä teräksen helinää, ei sutten ulvontaa eikä riemun tahi tuskan huutoja — kaikki oli hiljaa kuin haudassa, sillä kuolema oli korjannut kaikki.

Pimeässä luolassa istuessaan koetti Nada Liljankukka rohkaista mieltään sanomalla itsekseen: "Kyllä mieheni tulee pian, tulee varmasti. Murhamiehet on tapettu — hän sitoo ensin haavansa, joita hän on ehkä saanut jonkun naarmun. Sitten hän tulee, ja hyvä onkin, että hän tulee, sillä olen jo kyllästynyt yksinäisyyteeni, ja tämä paikkakin on niin kaamea."

Mutta mitään ei kuulunut. Hän jatkoi yksinpuheluaan huutaen nyt sanat, niin että luola kaikui: "Nyt olen rohkea enkä pelkää mitään, työnnän kiven sivulle ja lähden häntä hakemaan. Tiedän aivan hyvin, ettei hän viivyttelisi, ellei hänen täytyisi hoitaa jotakin haavoittunutta, ehkäpä Galazia. Niin, Galazi on varmasti haavoittunut. Minun täytyy mennä häntä hoitamaan, vaikka hän ei pitänytkään minusta enkä minäkään hänestä, sillä hänhän tahtoi aina tunkeutua minun ja mieheni väliin. Tuo hurja susimies on naisten vihollinen, enimmän kuitenkin minun, mutta siitä huolimatta minä tahdon häntä hoitaa. Lähdenkin heti", ja hän nousi ja työnsi kiveä.

Mutta mitä tämä merkitsi? Kivihän ei hievahtanutkaan. Samassa hän muisti, että hän oli sutta pelätessään koskettanut kiveen, jolloin se oli hiukan luiskahtanut ja solahtanut syvemmälle sisäänkäytävään. Umslopogaas oli kyllä kieltänyt häntä koskemasta kiveen, mutta Nada oli hädissään unhottanut varoituksen. Ehkäpä hän kuitenkin jaksaa vääntää kiven sivulle. Turha toivo! Kivi ei liikahtanut edes hiuksen vertaa. Hän oli vanki ilman ruokaa ja juomaa, kunnes Umslopogaas tulisi hänet vapauttamaan. Entä, jollei Umslopogaas tulisikaan? Silloin hänen täytyi varmasti kuolla.

Hän alkoi huutaa peloissaan mainiten Umslopogaasin nimeä. "Umslopogaas! Umslopogaas!" vastasi kaiku luolan seinistä ja siinä kaikki.

Niin, Umslopogaasia ei kuulunut, ja ravinnon puutteessa Nada heikontui päivä päivältä, kunnes kärsimykset vihdoin ikäänkuin pimensivät hänen järkensä. Tuo vainaja, josta Galazi oli kertonut hänelle, istui jälleen kolossaan lähellä luolan kattoa ja puhui hänelle, sanoen: "Galazi on kuollut! Häntä on kohdannut Vartijan kantajan kohtalo. Ja kuolleet ovat kummitussudetkin! Minä kuolin nälkään tässä luolassa, ja niinkuin minä kuolin, niin täytyy sinunkin kuolla, Nada Liljankukka! Nada Kuolontähti, jonka kauneus ja kopeus ovat kaiken tämän murhaamisen aiheuttaneet!"

Houreistaan huolimatta pani Nada merkille, että valo tunkeutui reiästä kaksi kertaa, jolloin hän tiesi ulkona olevan päivän, ja katosi kaksi kertaa, jolloin ulkona oli yö. Kun valo ilmestyi kolmannen kerran ja katosi vihdoin, havahtui hän täyteen tietoisuuteen ja tunsi olevansa jo kuolemaisillaan. Ulkopuolelta kantautui hänen korviinsa -ääni, jota hän rakasti, ja se kysyi ontosti: "Nada! Elätkö vielä, Nada?"

Ulkopuolelta kuului rahinaa ikäänkuin suuri käärme olisi vaivalloisesti laahautunut tiehensä, ja hetkisen kuluttua ojensi vapiseva käsi reiästä pienen maljan täynnä vettä. Nada joi ja kykeni jo puhumaan, vaikka vesi tuntui polttavan kuin tuli.

"Sinäkö se todellakin olet, Umslopogaas?" sanoi hän. "Vai oletko kuollut, ja minä näen vain unta sinusta?"

"Herkeä jo, Umslopogaas", sanoi Nada; "tuhlaamme vain aikaa, mikä minulla on vielä jäljellä. Puhelkaamme."

Vastausta ei kuulunut, sillä Umslopogaas oli pyörtynyt, ja Nada löi rintoihinsa luullen hänen kuolleen.

Umslopogaas virkosi kuitenkin ja sanoi hetkisen kuluttua: "Emme mahda sille mitään, menehdymme molemmat tähän, sinä sille puolelle ja minä tälle, voimatta nähdä toisiamme, sillä olen niin heikko, etten jaksa edes nousta jotakin syötävää hakemaan."

"Olen, Nada, sain suuren reiän päähäni Dingaanin päällikön tapparasta, jolla hän heitti minua takaapäin luullessani häntä kuolleeksi. Kaaduin, enkä tiedä, kuinka kauan olen maannut tämän kiven suojassa. Päiviä luullakseni, sillä jäseneni ovat aivan puuduksissa, ja korppikotkat ovat jo raadelleet kaikki taistelussa kaatuneet, paitsi Galazin, jonka rinnalla kuoleva Kuolema lepää, hengissä vielä, nuollen veljeni haavoja ja karkoittaen korppikotkat. Korppikotkan nokkaisu herätti minut vihdoin tajuntaan, ja silloin minä laahauduin tähän. Soisinpa, etten olisi herännytkään. Makaisin mieluummin niinkuin makasin, kuin että elän juuri niinkauan kuin sinä näännyt noin, Nada, loukkuun joutuneen ketun lailla. Seuraan sinua pian, Nada."

"On kovaa kuolla näin, Umslopogaas", vastasi Nada. "Olenhan nuori ja kaunis, rakastan sinua ja toivoin saavani synnyttää sinulle lapsia, mutta kohtalo lienee näin sallinut, ja sillehän ei mitään mahda. Voimani ovat pian lopussa, kauhu ja pelko ovat jäätäneet vereni, mutta mitään tuskia en tunne. Älkäämme puhelko enää kuolemasta, muistelkaamme mieluummin lapsuutemme onnellisia päiviä, kun kuljimme käsikädessä, ja rakkauttamme, tuota onnellista aikaa sen jälkeen kuin suuri tapparasi helähti kallioon halakazien luolassa, jolloin pelkoni ilmaisi sinulle salaisuuteni. Katso, minä pujotan käteni reiästä, etkö voi suudella sitä, Umslopogaas?"

Umslopogaas taivutti haavoittunutta päätään ja suuteli Liljankukan pienoista kättä, jota hän sitten piti omassaan — loppuun saakka. He puhelivat rakkaudestaan koettaen siten unhottaa surullisen toivottoman tilansa — hän istuen ulkopuolella selkä kiveä vasten ja Nada leväten sisäpuolella kyljellään käsi reiästä pujotettuna. Umslopogaas kertoi myös taistelusta ja miten siinä oli käynyt.

"Ah!" sanoi Nada, "tämä on Zinitan työtä, Zinitan, joka vihasi minua niin katkerasti ja syystä kylläkin. Hän on varmasti käynyt Dingaanin puheilla."

"Aivan äsken toivoin vielä, että saisimme kuolla yhdessä, Nada", sanoi Umslopogaas, "päästäksemme yhdessä suuren Galazin luo, sinne, jossa hän nyt on. Mutta nyt on toisin. Nyt toivon, että joku löytää minut. Tahdon elää vielä hetkisen saadakseni kostaa eräälle konnalle — kostaa hirmuisesti."

"Älä puhu kostosta, armaani", sanoi Nada, "olen jo lähellä maata, jossa tappajat ja tapetut verenvuodattajat ja kostajat ovat kaikki samassa pimeydessä. Tahdon kuolla lemmen sanat korvissani ja sydämessäni helkkyen ja sinun nimesi huulillani, niin että missä hyvänsä me jälleen toisemme kohtaammekin, on lempeni heti sinua riemuiten tervehtimässä. Mutta sydämeni ääni kuiskaa minulle, ettet seuraa minua tälle viime matkalleni. Sinä elät vielä kauan kuollaksesi voittamattomana sankarina kaukana täältä erään toisen naisen puolesta. Tässä synkässä pimeydessä levätessäni näyttää minusta kuin näkisin sinun, Umslopogaas, seisovan kuolettavasti haavoittuneena, harmaantuneena ja jäntevänä Itkuntekijä korkealla, jollakin hohtavan valkoisella tiellä, joka on täynnä ruumiita. Ympärilläsi näkyy valkoihoisten naisten kauniita kasvoja ja sinulla on suuri haava pääsi vasemmalla puolella, armaani."

"Näkysi on kyllä toteutuva, jos elän", vastasi Umslopogaas, "sillä päässäni on paha murtuma vasemman ohimon lähellä."

Nada vaikeni ja oli kauan hiljaa. Umslopogaaskin oli vaiti surun ja tuskan raadellessa hänen sydäntään, kun hänen täytyi näin menettää Liljankukkansa ja vain siitä syystä, että Fakun heitto oli vienyt häneltä voimat. Hän, suurten urotöiden tekijä, ei kyennyt nyt pelastamaan lemmittyään; hän jaksoi tuskin istua selkä kiveä vasten. Suru ja epätoivo pusersivat kyyneleet hänen silmiinsä ja pari helmeä vierähti Liljankukan kädellekin. Nada tunsi niiden poltteen ja sanoi:

"Älä itke, mieheni; en ole sen arvoinen, äläkä sure kuolemaani, vaan muistele, että rakastin sinua hellästi."

Oltuaan vaiti pitkän tovin hän jatkoi, ja hänen äänensä kuului katkonaisina huohottavina kuiskauksina:

"Jää hyvästi, Umslopogaas, mieheni ja veljeni. Kiitän sinua rakkaudestasi, Umslopogaas. Nyt uinahdan viimeiseen uneeni."

Umslopogaas ei voinut vastata, vaan katseli hentoa kättä, joka lepäsi hänen omassaan. Sormet aukenivat kahdesti ja kiertyivät kahdesti hänen sormiensa ympärille, sitten käsi aukeni kolmannen kerran, muuttui väriltään harmahtavaksi, värähti ja herpaantui iäksi!

XIV.

MOPON JA HÄNEN KASVATTIPOIKANSA KOSTO.

Samana päivänä kun Nada kuoli, saavuin minä matkalta palatessani aamun sarastaessa kirveskansan kaupunkiin. Matkani oli onnistunut hyvin, sillä eräs mahtava päällikkö innostui heti asiaani ja lupasi tukea minua kaikin tavoin. Auringon noustessa saavuin sitten perille, ja katso, kaupunki oli autio ja tuhkana.

"Tämä on Dingaanin jälkeä", lausahdin ja kuljin sinne tänne hävitystä katsellen ja tuskasta vaikeroiden. Äkkiä kohtasin joukon miehiä, jotka olivat pelastuneet verilöylystä. He lymysivät maissivainiossa peläten vihollisen mahdollisesti palaavan, ja heiltä minä kuulin kaikki, mitä oli tapahtunut. Kuuntelin vaieten, sillä olin jo tottunut onnettomuuksiin; sitten kysyin, mihin vihollinen oli mennyt. He vastasivat, että soturit olivat kiiruhtaneet Kummitusvuorelle Susi-veikkojen ja Liljankukan jäljessä. Metsästä oli kuulunut sitten ulvontaa ja taistelun melskettä ja sitten oli kaikki hiljentynyt eikä vuorelta ollut ketään palannut; korppikotkain oli vain nähty liitelevän koko päivän vuoren vaiheilla.

Ensin he pelkäsivät tulla, kun paikka oli niin pahamaineinen, mutta lähtivät kuitenkin vihdoin mukaani, ja me seurasimme vihollisen jälkiä arvaten pian, miten joukon oli käynyt. Vihdoin saavuimme tasanteelle velhottaren polvilla nähden paikan, jossa Susi-veikot olivat taistelleet viimeisen uljaan taistelunsa. Kaatuneista olivat vain luut jäljellä, sillä korppikotkat olivat saaneet rauhassa pitojaan pitää, tohtimatta kuitenkaan koskea Galaziin, jonka rinnan päällä tuo vanha Kuolema vielä hengissä lepäsi. Lähestyessäni ruumista nousi tuo suuri susi horjuen jaloilleen, syöksyi minua kohti harjakset pystyssä ja kita auki, mutta suistui samassa kuolleena maahan, sillä ponnistus oli ollut ylivoimainen.

Katselin ympärilleni etsien Itkuntekijää luiden joukosta, mutta kun en nähnyt sitä, virisi sydämessäni toivo, että Umslopogaas oli pelastunut. Menimme vaieten sinnepäin, missä luolan piti olla, ja siellä näimme maassa aivan sisäänkäytävän suulla miehen ruumiin. Kiiruhdin lähemmäksi >— se oli Umslopogaas, nälkään nääntyneenä ja ohimossa ammottava haava. Rinnassa, käsivarsissa ja jaloissakin oli paljon haavoja, ja kädessään hän piteli pienoista kättä — jäykistynyttä kättä, joka näkyi kiven sivulla olevasta reiästä. Tunsin käden hyvin — se oli tyttäreni Nada Liljankukan pienoinen käsi.

Nyt ymmärsin ja kumarruin tunnustelemaan Umslopogaasin sydäntä pannen samalla kotkan sulasta nykäisemäni untuvan hänen huulilleen. Sydän löi vielä heikosti ja untuva liikahti.

Pyysin seuralaisiani vääntämään kiven sivulle, mikä vihdoin onnistuikin. Valo virtasi luolaan ja siinä aivan kiven takana lepäsi tyttäreni eloton ruumis. Hiukan kuihtunut hän oli, mutta vielä kuolemassakin kaunis ja suloinen. Tunnustelin hänenkin sydäntään; se oli hiljaa, ja rintakin oli jo kylmä.

Kannoimme Umslopogaasin luolaan ja murennettuani hiukan leipää veteen minä kaasin liemen hänen kurkkuunsa. Sitten puhdistin tuon suuren haavan hänen päässään poistaen luunsirut ja asettaen vihdoin parantavista yrteistä valmistamani kääreen haavan päälle pannen kaiken taitoni liikkeelle. Olinhan parantajista taitavin, ollen izinyangain, kuninkaan lääkärein ensimmäinen, ja ellei minua olisi ollut, olisi Umslopogaas kuollut siihen paikkaan, sillä hänen loppunsa oli jo hyvin lähellä. Samassa paikassa, jossa Galazi oli häntä kerran hoidellut, minäkin palautin hänet toistamiseen henkiin. Hän ei puhunut kolmeen päivään, ja ennenkuin hän heräsi tajuntaan, kaivatin minä syvän haudan luolan permantoon. Siihen sitten hautasin Nada-tyttäreni. Peitimme hänet liljankukilla, ettei multa koskettaisi häneen, ja sitten loimme haudan umpeen. En nimittäin tahtonut, että Umslopogaas näkisi hänet kuolleena, sillä tuon näyn aiheuttamalla mielenliikutuksella olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Umslopogaashan olisi voinut ruveta halajamaan, että hän saisi seurata lemmittyään, mikä olisi saanut kaikki ponnistukseni varmasti raukeamaan. Susi-Galazin hautasin myös luolaan ja sovitin Vartijan hänen käteensä, ja siellä he nukkuvat molemmat, Liljankukka ja Susi, viimeinkin ystävinä. Ah! Milloinkahan maailmaan ilmestyy toinen sellainen mies ja toinen sellainen tyttö?

Kolmantena päivänä Umslopogaas vihdoin avasi silmänsä ja kysyi Nadaa. Sitten alkoivat voimat vähitellen palautua, ja päässä olevan haavan päälle kasvoi nahka. Mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet eikä hän hymyillyt enää juuri milloinkaan, vaan tuli entistä julmemmaksi ja tuimemmaksi.

Saimme pian kuulla kaikki, mitä Zinita oli tehnyt, sillä naiset ja lapset kotiutuivat jonkun ajan kuluttua. Mutta Zinitaa ja hänen lapsiaan ei kuulunut. Eräs vakoojakin saapui luokseni Mahlabatinesta ja kertoi minulle Zinitan kohtalosta ja Dingaanin paosta.

Umslopogaasin toivuttua minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi ryhtyä ja jatkaisinko suunnitelmani toteuttamista tehdä hänestä kuningas vai en.

Umslopogaas pudisti päätään ja vastasi, ettei hänellä ollut enää sellaisia pyyteitä. Yhden kuninkaan hän kylläkin tuhoaisi, mutta ei himoinnut enää päästä itse kuninkaaksi. Hän tahtoi vain kostaa. En ruvennut häntä suostuttelemaan, mikä olisi ollut hyödytöntä, sanoinpahan vain, että minäkin himosin kostoa. Yhdessä toimien onnistuisimme kyllä.

Kertomista olisi vielä paljonkin, isäni, mutta en tiedä, jatkanko enää? Lumi on sulanut ja juhtasi ovat täällä, löydettyinä paikasta, johon sanoin niiden kätkeytyneen, joten halunnet jatkaa matkaasi. Samoin haluan minäkin, mutta matkani on hiukan pitempi.

Kerron kuitenkin muutamin sanoin, mitä sitten tapahtui. Kuten muistanet pelastin kerran Dingaanin veljen Pandan hengen ajatellen tarvitsevani häntä tulevaisuudessa, ja nyt päätin kiihoittaa hänet Dingaania vastaan. Verisen joen taistelun jälkeen oli Dingaan kutsunut Pandan metsästysretkelle. Minä ja Umslopogaas olimme jo silloin Pandan luona hänen kylässään alisen Tugelan varrella, ja minä varoitin Pandaa noudattamasta kutsua, sillä hän itse oli riista, jonka tuhoamiseksi metsästys toimeenpantiin. Kehoitin häntä pakenemaan Nataliin kaikkine väkineen, minkä hän tekikin. Sitten aloitin neuvottelut buurien kanssa keskustellen pääasiallisesti vain heidän päällikkönsä kanssa, jonka nimi oli Ungalunkulu eli Suuri käsi. Todistin ja osoitin hänelle, kuinka roistomainen ja kavala Dingaan oli, kun taas kaikkialla tiedettiin Pandan olevan kaikinpuolin kunnollinen ja luotettava henkilö. Neuvottelujen tulos oli se, että buurit ja Panda julistivat yhdessä sodan Dingaania vastaan, minkä sodan minä aiheutin vain saadakseni kostaa Dingaanille.

Olimmeko mukana Magongon suuressa taistelussa? Olimme kyllä, isäni. Kun Dingaanin joukot työnsivät meidät takaisin, kiiruhdin minä, Mopo, Nongalazan luo, joka johti joukkojamme, ja neuvoin häntä lähettämään sanan buureille, että nyt oli niiden vuoro hyökätä. Amaboonat eivät olleet ottaneet osaa taisteluun, vaan jättivät sen meidän mustien huoleksi. Umslopogaas otti viedäkseen sanan perille ja hän raivasi Itkuntekijällä tien erään Dingaanin rykmentin sivustan halki, kunnes saapui buurein päällikön Ungalunkulun luo, ja kehoitti tätä murtamaan Dingaanin armeijan sivustan. Taistelu loppui siihen, sillä vihollinen menetti heti rohkeutensa kuullessaan valkoisten miesten yhtyneen meihin. Dingaanin joukot kääntyivät pakoon, ja me ajoimme niitä takaa surmaten vihollisia suuren joukon. Siihen loppui myös Dingaanin kuninkuus.

Mutta hän eli vielä, vaikka ei ollutkaan enää kuningas, ja niin kauan kuin hän oli elossa, ei kostonhimomme ollut tyydytetty. Lähdimme siis buurien päällikön ja Pandan puheille ja sanoimme kohteliaimmin: "Olemme palvelleet teitä hyvin ja taistelleet puolestannekin ja sallipa kohtalo vielä, että teidän suotiin voittaa. Sallikaa meidän siis lähteä ajamaan takaa Dingaania, joka on kätkeytynyt johonkin ja tappaa hänet, missä ikinä hänet kohtaammekin, sillä hän on tehnyt meille vääryyttä, ja me tahdomme kostaa."

Ungalunkulu ja Panda vastasivat hymyillen: "Menkää, lapset, ja onnistukoon etsintänne. Mikään ei voisi meitä enemmän ilahduttaa kuin sanoma, että Dingaan on kuollut." Ja he antoivat meille joukon sotureita mukaamme.

Sitten metsästimme kuningasta monta viikkoa paikasta toiseen kuten metsästetään haavoittunutta puhvelia. Kaahasimme hänet Umialozin viidakkoihin, joista hän kuitenkin pakeni edelleen tietäen, että verikostajat olivat häntä takaa-ajamassa. Kadotimme joksikin ajaksi hänen jälkensä, mutta sitten kuulimme hänen menneen Pongolojoen yli mukanaan pieni joukko sotureita, jotka olivat vielä pysyneet hänelle uskollisina. Seurasimme hänen jälkiään Kwa Myawo-nimiseen paikkaan, jossa kätkeydyimme pensaikkoon ja odotimme. Kauan ei meidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin näimme hänen kulkevan ohitsemme mukanaan vain kaksi soturia. Tapoimme soturit ja otimme hänet vangiksi.

Dingaan tunsi meidät heti, ja hänen jalkansa alkoivat vavista pelosta.
Minä lausuin:

"Enkö lähettänyt sinulle terveisiä, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, että teit sangen pahasti karkoittaessasi minut luotasi, minut, joka olin nostanut sinut valtaistuimelle?"

"Niin, minä, Mopo Makedaman poika, nostin sinut valtaistuimelle, oi
Dingaan, joka olit kuningas, ja minä, Mopo, olen syössyt sinut sieltä.
Mutta terveiseni eivät päättyneet siihen. Sanoinhan vielä, että
päivänä, jolloin jälleen näet kasvoni, kohtaat tuomiosi."

"Olen Bulalio, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, Bulalio, jota murhaamaan sinä lähetit suuren joukon urhoollisia sotureita. Missä ovat nuo soturisi nyt, oi Dingaan?"

"Eipä hätäillä, oi Senzangaconan poika", vastasi Umslopogaas; "haudallesi on täältä pitkä matka. Muistatko erään tytön, jonka nimi oli Nada Liljankukka? Hän oli Mopon tytär ja minun vaimoni. Mutta hän on kuollut — nälkään nääntyi poloinen, kärsittyään kolme päivää ja kolme yötä. Näytämme sinulle paikan, jossa hän kuoli. Sydämesi, joka on aina ollut niin hellä, pakahtuu surusta ja säälistä tarinan kuultuasi. Muistatko, kun eräs Zinita-niminen nainen tuli luoksesi taluttaen kädestä kahta herttaista ja suloista pienokaista? Minä olin noiden lasten isä, ja eräs Dingaan murhasi heidät. Mutta heistä saat myös vielä kuulla. Nyt tielle, sillä matka on pitkä!"

Parin päivän kuluttua istui Dingaan yksinään ja kahleissa Kummitusvuoren luolassa. Olimme saaneet hänet työläästi sinne raahatuksi, sillä hän oli raskas kuin härkä. Kolme miestä työnsi häntä takaapäin ja kolme kiskoi köydestä, joka oli sidottu hänen vyötäisilleen, ja silloin tällöin pysähdyttiin näyttääksemme hänelle niiden luita, jotka hän oli lähettänyt meitä surmaamaan. Samalla kerroimme myös taistelun vaiheista.

Vihdoin olimme luolassa ja minä lähetin pois soturit, sillä me tahdoimme olla Dingaanin kanssa yksin. Hän istui luolan permannolle, ja minä kerroin hänelle, että hän istui Nadan, jonka hän oli murhannut, ja Susi-Galazin haudalla.

Sitten väänsimme kiven luolan suulle ja jätimme hänet Galazin ja Nadan henkien pariin.

"Etpä ole sitten väkevä enää, oi kuninkaan varjo", sanoin minä, "kun vapiset kahden uhrisi edessä, sinä, joka olet murhannut tuhansia. Sanopas siis, miten sinun nyt käy, kun joudut heidän pariinsa kokonaan?"

"Armoako sinulle, hyeena!" vastasin minä. "Rukoiletko sinä armoa, joka et ole itse milloinkaan ketään armahtanut! Anna minulle takaisin tyttäreni! Ja anna tälle miehelle takaisin hänen lapsensa; sitten voimme puhua armahtamisesta. Ulos, heittiö, ja kuole niinkuin konnan pitääkin!"

Raastoimme hänet luolasta hänen surkeasti ruikuttaessa vanhan velhon rinnassa olevan kuilun reunalle, saman kuilun, jossa Galazi oli nähnyt luut, ja odotimme auringon nousua, hetkeä, jolloin Nada oli kuollut. Sitten huusimme hänen korvaansa Nadan ja Umslopogaasin lasten nimet, ja tyrkkäsimme hänet syvyyteen.

Niin kuoli Dingaan, isäni — Dingaan, jolla oli Chakan julma sydän, mutta ei hänen suuruuttaan.

XV.

MOPO LOPETTAA TARINANSA.

Siinä kuulit Nada Liljankukan tarinan, isäni, ja kuinka me kostimme hänen kuolemansa. Surullinen kertomus — hyvin surullinen kertomus, isäni, mutta siihen aikaan oli kaikki surullista. Myöhemmin, Pandan hallitessa, oli toisin, sillä Panda oli rauhan mies.

Pari sanaa vielä. Jätin Zulu-maan, jossa en voinut enää olla kaksi kuningasta surmattuani, ja muutin asumaan tänne Nataliin muinaisen Duguzan läheisyyteen.

Dingaanin kuoleman jälkeen tulin sokeaksi, aivan umpisokeaksi, voimatta nähdä aurinkoa enää milloinkaan tahi muutakaan valoa — en tiedä, miksi; ehkäpä liian paljosta itkemisestä, isäni. Muutin nimenikin, ettei joku keihäs löytäisi tietään sydämeen, joka oli suunnitellut kahden kuninkaan ja yhden prinssin kuoleman — Chakan, Dingaanin ja Umhlanganan.

Eräänä yönä saatteli kasvattipoikani Umslopogaas minut salavihkaa rajan yli tuoden minut tänne Stangeriin, jossa olen sitten elellyt monta vuotta vanhana Zweete-nimisenä taikurina. Olen rikas. Umslopogaas vaati Pandalta takaisin Dingaanin minulta riistämän karjan, jonka hän ajoi sitten tänne. Täällä ei ole enää ketään muinaisen Duguzan asukkaita, eikä kukaan voisi tuntea vanhassa sokeassa Zweetessä Mopoa, taikuria, joka tappoi Chakan, zulujen leijonan. Kukaan ei tiedä sitä enää. Sinä vain olet kuullut tarinani, isäni. Älä kerro sitä kenellekään ennen kuolemaani.

Umslopogaasko? Hän palasi kirveskansan luo ja hallitsi heimoaan, joka ei kuitenkaan milloinkaan enää tullut niin voimakkaaksi kuin mitä se oli ennen halakazien sotaretkeä. Panda antoi hänen olla rauhassa ja piti hänestä, sillä Panda ei tiennyt, että Bulalio oli Chakan poika, ja Umslopogaas antoi tuon koiran hallita häiritsemättä, sillä Nadan kuoleman jälkeen hän oli menettänyt vallanhimonsa. Myöhemmin hänestä tuli Nkomabakosin rykmentin päällikkö ja otti hän osaa moneen suureen taisteluun suorittaen paljon mainehikkaita urotöitä. Hän oli mukana Tugelan verisessä taistelussa, jossa Cetywayo löi veljensä Umbulazin Pandan pojan.

Sen jälkeen hän alkoi vehkeillä Cetywayoa vastaan, jota hän vihasi, ja ellei eräs valkoinen mies, eräs Macumazana-niminen metsästäjä, sama, joka pelastui, kun Retiefin johtama buurijoukko murhattiin, olisi auttanut häntä pälkähästä, olisi hänet surmattu. Välistä kävi Umslopogaas minuakin katsomassa, sillä hän rakasti minua yhä, mutta nyt hän on paennut pohjoiseen, enkä minä saa kuulla hänen ääntään enää milloinkaan. En tiedä varmaan, mikä hänen pakonsa aiheutti, mutta minulle on kerrottu, että se tapahtui erään naisen takia. Niin, naiset ovat aina olleet Umslopogaasin turmio. Tapahtuman kyllä kuulin, mutta olen sen unhottanut, sillä minä muistan nyt vain tapaukset, jotka sattuivat kauan sitten, aikoina ennen tuloani näin vanhaksi.

Katsele tätä oikeata kattiini, isäni! En näe sitä itse, mutta olen kuitenkin näkevinäni sen sellaisena kuin minä Mopo Makedaman poika sen kerran näin — punaisena kahden kuninkaan verestä. Katsele sitä ja —

Vanhus vaikeni samassa ja hänen päänsä nyökähti kuihtuneelle rinnalle. Kun valkoinen mies, jolle vanhus oli tarinansa kertonut, kohotti hänen päätään, näki hän hänen kuolleen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUSI-VEIKOT: UMSLOPOGAASIN JA GALAZIN SEIKKAILUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.