E-text prepared by Tapio Riikonen

AAVE

Kirj.

HENRIK PONTOPPIDAN

Suomentanut

Fanny Johansson

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1896.

I.

Pimeänä ja synkkänä lokakuun iltana vyöryivät vanhan-aikaiset vaunut rappeutuneella maantiellä, joka eriskummaisesti kaartaen ja äkkijyrkkänä johtaa ylämaalta suuriin Nörrekjaerin luona oleviin metsiin ja soihin. Korvia myöten valkoiseen sadetakkiin puettuna, josta ainoastaan pitkä, punainen nenä pistäytyi esiin, istui ajuri kumarruksissa sateen tähden, jota lakkaamatta tulvi ja joka kahdeksan päivän kuluessa oli vetyyttänyt kentät ja tehnyt tiet kulkuliikkeelle miltei sopimattomiksi.

Hengenvaarallista oli kulkea syvien laaksojen pohjalla, joihin tie vähä väliä äkkijyrkästi suistui. Valo vaunulyhdyistä, jotka kahden tulipunaisen kuulan tavoin loistivat usvan lävitse, väräili vesitäytteisissä ojissa, tulvivissa niityissä, itkevissä puissa ja yksinäisissä majoissa. Vanhentuneet vaunutkin huokailivat ja valittivat kulunutta nahkaansa aivan kuin luuvaloinen vanhus, joka on parempiakin ja onnellisempiakin aikoja elänyt.

Niin oli tosiaan vaunujenkin laita. Sen ovilla oli niinhyvin sinisiä vaakuna-kilpiä kuin kullanvärisiä tammenlehtiseppeleitä maalattuina. Suuressa arvossa olivat ne olleet, kreivittären häävaunut kun olivat; usein oli niiden pehmeissä patjoissa kuulunut rakkauden kuherruksia ja kuiskeita. Nyt saattoi nähdä, että ne, samoin kuin vanha, punanenäinen ajurikin, olivat virkaheittoja. Ruoskan lyönneistä, joilla hän koetti lyhentää aikaa sekä vähemmän ystävällisestä tervehdyksestä, jonka talonpoikaisvaimo-raukka sai osalleen, Voipi päättää, ettei kenkään kreivillisen perheen jäsenistä istunut vaunuissa, kankean, nikaraisen nahan suojassa.

Niin ei ollutkaan. Suojassa siellä oli nuori, porvarissäätyyn kuuluva tyttö, papintytär, Aune nimeltä.

Hän istui kokoonvaipuneena kunnia-arvoisain ajoneuvojen yhdessä nurkassa, kalpeana ja puristunein huulin eteensä tirkistäen. Lyhdyistä tuleva heikko valo, joka pienten, himmeäin ikkunain kautta tunki vaunuihin, valaisi yksinkertaista, mustaa pukua sekä kahta isoa tummaa silmää, ollen näissä kummallinen loiste, mikä todisti, että usea yö peräkkäin oli itkien vietetty. Tämä kuin myöskin surusta riutuneet kasvonsa, musta surupukunsa, häntä seuraava tuoreiden havujen ja karboolin tuoksu, selitti tuon loisteen syyn.

Aika ajoin, kun ruoskanlyönti tai joku epätasaisuus tiellä sai vaunut nytkähtämään, hypähti hän hermostuneesti ja oikaisi sitten itseään jäntevällä liikkeellä. Peruuttamaton päätös kuvastui silloin hänen kasvoissaan, veri nousi hänen poskilleen ja silmänsä säkenöivät.

Vähitellen kuitenkin vaunujen heiluminen, vanhan nahan synnyttämä narina, ikkunien taukoamaton tärinä ja sateen räiskinä uuvutti hänen kiihoittuneet hermonsa ja hän vaipui jälleen pimeään nurkkaansa. Kuten lintu pesäänsä lentää, kiitivät hänen ajatuksensa hyljättyyn pappilaan lapsuuden kotiinsa, jonka hän äskettäin oli jättänyt ja jossa nyt ainoastaan unohdettu hautaseppele, sammuva hiilus uunissa ja muutamat vanhat huonekalut kertoivat kodista, joka oli hajonnut, onnesta, joka oli särjetty.

Tässä vanhassa olkikattoisessa pappilassa, korkeitten, puuttomien mäkien välissä, pienen, kurjan kylän takatta, oli hän nähnyt päivänvalon eräänä kesäpäivänä ainoastaan kahdeksantoista vuotta sitten. Elämänsä päivät oli hän viettänyt noissa pienissä, matalissa huoneissa, tuossa vähäpätöisessä puutarhassa, siinä pienessä maailmassa, joka uletttui tallista peltoihin, halavasta sorsalampeen, täällä oli hänestä kasvanut rohkea, uljas, pienoinen ruskeaverinen tyttö, joka ensi kerran jätti kotiseutunsa.

Harvoin oli hän käynyt kotinsa rajojen ulkopuolella; ainoastaan pappilan takana olevalta korkealta vuorelta, jonne hän usein isänsä seurassa meni katsomaan laskeuvaa aurinkoa, oli hän tähän asti ollut tilaisuudessa vähän luomaan silmäyksensä tähän laajaan, levottomaan maailmaan, jossa hän nyt oli taistelun alkava. Kahdeksan vuoden ijässä oli hän samana päivänä kadottanut äitinsä sekä pienen sisaren; siitä saakka oli hän elänyt kahden, hiljaisen, vakavan isänsä kanssa, jota hän rakasti ylinnä kaiken taivaassa ja maassa ja joka tänäpänä oli kätketty ijankaikkiseen lepoon.

Hän oli ollut noita väkeviä uroita, jotka saavat kautta elämänsä kärsiä pilkkaa ja ylenkatsetta kuitenkaan sortumatta. Mahtavat kutsuivat häntä ivallisesti "kerjäläispapiksi", eivätkä köyhät ja sorretutkaan, joiden ystävä hän ennen kaikkia oli, kaikkina aikoina käsittäneet tuota synkkää, vakaista miestä, joka apostoolein tavoin kulki ovelta ovelle paljastaakseen vääryyttä ja lieventääkseen hätää ja puutetta: kaikesta vainoomisesta huolimatta oli hän aina valmis auttamaan. Katkeria suruja ja kovia koettelemuksia oli hän kärsinyt, mutta kuitenkin oli hän yhtä luja ja taipumaton. Mikään ei voinut häntä lannistaa, kuolemankin täytyi tulla salaa kuin varas yöllä tukkiakseen hänen suunsa ainaiseksi.

Kahdeksan päivää sitten oli hän vielä terveenä ja reippaana palannut kotiin sairaan ripitykseltä. Seuraavana aamuna, kun Aune riensi isän huoneesen antaakseen hänelle aamusuutelon sekä yhdessä hänen kanssaan rukoillakseen aamurukouksensa, makasi hän käsi posken alla kuten lapsi, huoneesen tirkistäen — mutta katse oli murtunut.

Aune huudahti sydäntä särkevästi ja oli seuraavina päivinä kuin mieletön. Eivät rukoukset eivätkä puheet poistaneet häntä isänsä kuolinvuoteelta, päänpuolessa hän istui yöt päivät itkien ja nyyhkien kasvot käsien peitossa. Kaksi vanhaa ja puheliasta tätiä, jotka vainajan vakavuuden ja spartalaisen elantotavan tähden eivät moneen vuoteen olleet talossa käyneet, saapui nyt pääkaupungista pitääkseen huolta tytöstä. Niin pian kun onnistuivat häntä vähin lohduttaa, rupesivat he innokkaasti puuhaamaan hautajaisia sekä järjestämään jälkeen jäänyttä omaisuutta.

Rikkaanlainen se ei ollut. Eipä ihme, jos tädit arveluttavasti pudistivat kiehkuroitaan perin pohjin tarkastellessaan tyhjiä laatikoita ja kaappeja. Vainajalla oli ollut oma katsantokantansa tavarasta, jota ruoste ja koi raiskaavat; kauan ei kestänyt ennen kuin tädit hämmästyksekseen huomasivat, että hän oli, sanan mukaan, jättänyt lapsensa "Jumalan suojaan" — kuten hän usein oli lausunut.

Sattumalta saivat he kuulla, että Nörrekjaerin leskikreivitär, vanha, kivulloinen nainen, oli sanonut haluavansa nuorta, miellyttävää tyttöä seuralaisekseen yksinäisyydessään. Mahdollisesti olisi tässä pelastus orpo raukalle. Parin salaisen neuvottelun jälkeen vierashuoneessa, josta Aune ei voinut mitään kuulla, lähti vanhempi tädeistä linnaan; yllään oli hänellä musta silkkipuku ja silkkiseen nenäliinaansa oli hän kätkenyt Aunen muotokuvan. Ilo ei ollut vähäinen, kun hän palattuaan kertoi, että hänen armonsa oli suvainnut ottaa Aunen palvelukseensa.

Näytti siis, kuin kaikki saisi onnellisen käänteen; Aunen suostumus enään puuttui.

Ettei tämä ollut niinkään helposti saatu, sen täti vanhukset aivan hyvin tiesivät. Tuttua oli heille, kuinka jo lapsuuden ajoilta viha hänessä kyti rikkaita ja ylhäistä kohtaan, jotka aina olivat hänen isäänsä ivanneet ja vihanneet. Mahtava herraskartano, jonka pelkän nimen mainitseminen tuotti pilviä isävainajansa otsalle, oli ensimmäiseksi hänen sydämessään herättänyt ylenkatseen tunteen. Pelvolla ja kammoksuen oli hän uneksinut sen meluavista metsästyksistä ja yöllisistä keinuistaan palavine tulisoihtuineen, joista hän niin paljon oli kuullut kerrottavan. Vielä nytkin vetäytyi hänen kätensä nyrkkiin ja veri nousi hänen kasvoihinsa nähdessään linnan kullanhohtavat huiput sekä köyhien viheliäiset mökit.

Kaiken tämän tädit tiesivät. Niinikään ei hänen itsenäinen, intohimoinen luonteensa ollut heille tuntematon, Iuonne, joka paljon muistutti isän synkkää totisuutta ja masentumatonta ylpeyttä ja mitä suurimmalla varovaisuudella oli nyt meneteltävä.

Tätien ihmeeksi ja iloksi ei Aune ensinkään vastustellut. Päätänsäkään ei hän nostanut, istui vaan samassa asennossa kuin koko päivän oli istunut, itkien, kasvot käsiin kätkeyneenä sekä ihan tunnottomana ympäristöstään. Aivan tahdottomana antoi hän toisten asettaa ja hallita kuten parhaiten tahtoivat ja tätien kysymykseen vastasi hän vain surumielin:

— Tehkäät kanssani, kuten haluatte!

Vasta sitten, kun hän, hautajaisten jälkeen, istui vaunuissa ja kuunnellen tätien yksimielisiä varoituksia ja neuvoja, tajusi hän, mitä hänen kanssaan oli tehty sekä mihinkä hän oli matkalla. Hetken tunsi hän pelkoa, niin että oli jo heittäytyä vaunujen ikkunasta ulos. Mutta yht'äkkiä katosi pelkuruus ja levottomuus. Uhkamielisyyden tunne, epäselvä viehätys, joka elvytti hänen puuntuneita jäseniään, täytti hänen rintansa. Hän ei itsekään käsittänyt, mikä tunne häntä tällä hetkellä valtasi tai mikä aikomuksensa oli, mutta hän tunsi, että korkeampi voima johti hänen askeleitaan, että taivas itse oli ohjannut hänet juuri tälle tielle ja hän oli kuulevinaan isänsä äänen, joka rohkaisi häntä ja antoi toivoa.

Kaikki pelko, kaikki epäilys hävisi. Hän tunsi itsensä erinomaisen lujaksi ja rohkeaksi, kuten urhoollinen asemies, joka yötiseen aikaan, terävä ase nutussaan, hiipii vihollisen linnaan — kostaakseen.

Mitä olivat vanhat, kokeneet tädit sanoneet? Olivathan he pyytäneet häntä olemaan säntillisen, hillitsemään tunteitansa sekä muistamaan, että hän nyt joutui maan ylhäisempiin perheisin. Hän oli kutsuva kreivitärtä "hänen armokseen" ja suuteleva häntä kädelle heidän ensi kerralla toisensa kohdatessaan. Kreivitärhän oli suvainnut puhua ystävällisesti hänestä ja jo edeltäpäin oli hän joutunut "hänen armonsa" suosioon — niin olivat tädit sanoneet.

Aune hymyili muistellessaan näitä sanoja. Ripeästi kohotti hän päätään, kädet puristuivat suonenvedontapaisesti ja hän vannoi itsekseen, että he tulevat tuntemaan hänen olevan Thorbjörken pastorin tytär!

Vaunut vierivät viimeistä rinnettä alas.

Aune tempasi ikkunan auki saadakseen ilmaa. Mäen alapuolella eroitti hän usvan läpi laajat suot. Vaunut vierivät sillan yli. Tie teki äkkinäisen mutkan ja sen oikealla puolella näkyi rivi heikosti valaisevia valoja.

Siellä olivat "suomökit." Vieretysten ne siinä olivat, kosteaan suo-maahan vajonneina ja kurjuudessaan turvausivat ja nojasivat ne toisiinsa kuten niiden asukkaatkin. Kaikkialla oli ikkuniin ripustettu kurjia ryysyjä, jotka kuitenkin peittivät vaan alimman ruudun ja niiden yli saattoi Aune, ohi kulkiessaan, nähdä sisälle tupiin. Huone huoneelta, koti kodilta, toinen ahtaampi ja köyhempi kuin toinen, oli tien varrella jokapäiväisessä alastomuudessaan ohimennen kertoen kukin surullisen juttunsa.

Täällä, pimeässä, kurjassa tuvassa seisoi riutunut laiha vaimo pitäen kädessään savuttavaa talikynttilätä; hän seisoi kumartuneena vuoteen yli, jossa rivi nukkuvia lapsen päitä näkyi, kädellään varjosi hän kynttilästä tulevata valoa. Tuolla istui punapartainen mies, pää seinää vastaan nojautuneena ja nukkui, suu auki; puoleksi pukeutunut nainen taasen seisoi ja suki hiuksiaan pienen kuvastin-palasen edessä. Muutamin paikoin oltiin vielä iltasella ikkunan alla olevan pöydän luona. Ikkunat olivat puoliväliin peitossa niin, ettei eroittanut muuta kuin aterioivien isot, muodottomat varjot katossa. Toisissa mökeissä valmistauduttiin menemään olkivuoteille. Mutta viimeisessä ja kaikkein kurjimmassa huoneessa, jossa ei ollut repalettakaan ikkunassa, istui ijäkäs mies ypö yksinään tyhjässä mökissä olevalla rahilla. Pää oli vaipunut polville ja hän tähysteli suoraan eteensä, samalla kun huulensa liikkuivat, aivan kuin olisi hän puhunut itsekseen.

Taasen tie kävi mutkaan.

Aune ummisti silmänsä. Tämä, puutteen ja kurjuuden kuva sydämmessään, aikoi hän astua kreivittären luo.

Vaunut vierivät pitkään, sysi pimeään lehtokäytävään. Hevoset kävivät jalka jalalta ja vesi roiskui pyörissä. Märjät, tippuvat puut haamoittivat silloin tällöin kuten hirmuiset, liikkuvat aaveet.

Aune muuttelihe levottomana paikasta toiseen. Hänestä ei matka tahtonut ensinkään loppua.

Yht'äkkiä huomasi hän kahden puun välistä pilkistävän valon, joka tuli linnasta ja sydämmensä sykintä kiihtyi. Jälleen puristuivat kätensä suonenvetoisesti. Ja vaunujen vieriessä linnan pihalle, koetteli hän vielä kerran muistutella isänsä muotoa, saadaksensa ikäänkuin voimia hänen siunauksestaan.

II.

Vaunut pysähtyivät ison pääkäytävän luo; mahtava, kunnioitusta herättävä linna, korkeine tornineen ja huippuineen, kohosi mustana ja synkkänä sumussa. Mistään ikkunasta ei loistanut valoa. Ainoastaan avarassa etehisessä levisi kirkas valo korkeitten kiviportaitten sekä niiden kullattujen rautakaidepuitten yli. Pieni, lihava palvelija hyppäsi varovasti kosteita portaita alas, avasi vaunujen oven ja ojensi lyhyen kaulan päässä olevan pyöreän, hiusvoiteella voidellun pään vaunuihin, joita hän toisella silmällä tarkasteli. Huomatessaan Aunen, vetäytyi hän taaksepäin ja levitti sateenvarjon, jonka oli tuonut mukanaan samalla kun hän kohteliaasti pyysi neitiä astumaan vaunuista.

Aune, jota värisytti niin, että maailma musteni silmänräpäyksen ajan, koetti koota koko rohkeutensa ja tarttui ylpeänä ja kylmänä käteen, joka hänelle ojennettiin; tämän jälkeen hän käskevällä kädenliikkeellä, joka ensin hämmästytti pientä miestä, mutta sitten saattoi hänet hymyilemään, osoitti muutamia laatikoita ja kääröjä vaunuissa, — astui sitten reippaasti ja varmasti portaita ylös niin, että palvelija vaivatta saattoi seurata häntä sateenvarjoineen.

Korkeaan etehiseen, jonka lattia oli mustista ja valkoisista marmorineliöistä kokoonpantu, oli usva tunkeutunut peittäen sen kuten kuvastimen ja taulujen yli levitetty harmaa harso. Kullatut lamput paloivat uneliaasti pylväillä korkeitten, tummien tammi-ovien välissä, jotka synkän juhlallisuutensa kautta näyttivät tietävänsä, mimmoinen pyhimys niiden suojassa oli, samalla kuu mahdottoman suuret hirvensarvet, aivan kuin vakoilevat vartijat, vartioitsivat niiden yläpuolella. Leveät, matoilla peitetyt portaat johtivat yläkertaan ja tämän lähellä — vastapäätä sisäänkäytävää — oli iso uuni punakirjavasta marmorista kullattuine ristikkoineen.

Kalpeana, puristunein huulin ja hermostuneena seisoi Aune siinä kuten ruhtinatar ja katseli vaativaisesti ja uhkaavasti ovia — ikäänkuin odottaen, että kreivitär astuisi ulos jostakin niistä. Mutta ne pysyivät suljettuina eikä mitään mainittavampaa tapahtunut. Olipa tuo lihava palvelijakin jättänyt hänet pitääkseen huolta hänen tavaroistaan ja hän seisoi ypö yksinään isossa etehisessä. Ainoastaan sankarimainen kuski, tummansinisissä samettihousuissa, seisoi ikkunapieliä vastaan nojautuneena kuin käskyä odottaen. Välinpitämättömästi katseli hän Aunea tervehtimättä häntä ja rupesi jälleen hiallaan puhdistamaan virkapuvussaan olevia nappeja.

Aune puri huuliaan ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mitä tämä merkitsi? Eikö kukaan tulisi häntä vastaanottamaan? Mihin tulisi hänen suunnata askeleitaan?

Hän oli ihan neuvotonna, mutta samassa kuuli hän, että ovi avattiin ja kun hän kääntyi, näki hän pienen, miltei kääpiömäisen tulevan eräästä paperi-ovesta portaitten alla ja lähestyvän häntä. Hän oli puettuna mustaan pukuun alaskäännettyine kalvosimineen sekä valkoiseen esiliinaan, jonka vyössä riippui iso avainkimppu. Päässä oli hänellä valkoinen myssy, joka oli leuan alle sidottu; tämä puku vaikutti, että hän näytti nunnalta. Kasvonsa olivat kalpeat ja kurttuiset; hän ojensi ystävällisesti Aunelle jääkylmän kätensä toivoen häntä tervetulleeksi, niin, miltei äidillisesti hän sen teki.

— Kreivitär ei ota vastaan tänä iltana, hän tervehdittyään sanoi niin matalalla äänellä kuin olisi hän peljännyt jokaisen sanan häiritsevän "hänen armoaan". — Kreivitär ei ollut hyvissä voimin ja hän poistui jo tunti sitten… Neitsy Andersson, sanot hän tummanveriselle, nuorelle kiharatukkaiselle tytölle, joka samassa ilmestyi portaitten alla olevalle ovelle, seuratkaa neitiä hänen huoneesensa. Kaikki on siellä kunnossa kreivittären määräyksien mukaan. Minä olen itse pitänyt huolta kaikesta.

Jälleen nyykäytti hän äidillisesti päätään kääntyen sitten odottavan ajurin puoleen.

Aune ei käsittänyt, kuinka hän onnellisesti ja hyvin oli päässyt monilukuisia, matoilla peitetyitä portaita ylös sekä pitkän, puolipimeän käytävän kautta pieneen, somaan huoneesen, jossa oli mattoja laattialla sekä kukkia ja mitä hienoin tuoksu kohtasi häntä sisäänastuessaan. Mutta kun kamarineitsyt oli sytyttänyt pöydällä olevat kynttilät, vaipui hän väsyneenä oven vieressä olevalle tuolille. Suuttumuksen tai ujostelemisen tunne, tai vapauden tai tyhjyyden tunne, tai kenties kaikki nuo yhdistettyinä, saattoivat hänen päänsä pyörätie. Kovassa jännityksessä oleminen, odottamaton vastaanotto, vaunut, joiden pyöriminen ja melu yhä kaikui hänen korvissaan, pimeys, sade, äkillinen valo, pienen, hiljaisen naisen jääkylmä käsi — tämä kaikki pyöri hänen päässään ja kauan kesti, ennenkuin hän tointui jälleen.

Keveämmin hän nyt kuitenkin hengitti, hän oli ollut luja, kestäväinen ja sellaisena tulisi hän olemaan. Tosin häntä vaivasi tunne, että hän oli mennä tajuttomaksi pienen neidin läsnä-ollessa ja hän luuli nähneensä ylenkatseellisen hymyn kamarineitsyeen huulilla, tämän johtaessa häntä huoneesensa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että tämä oli ollut heikko hetki, joka ei enään uudistuisi ja pyhästi lupasi hän itselleen, ettei tämä vastaanotto, jolla oli tahdottu häntä nöyryyttää, ollut pehmittävä hänen selkäänsä, kun hän seuraavana päivänä kohtaisi kreivittären.

Vitkallisesti hymyillen katseli hän "nukenkaappiaan" — kuten hän heti alkoi huonettaan nimittää. Näiden sametti-tuolien, mattojen, kynttiläjalkojen, koko tämän loistavuuden ja ylellisyyden piti vaikuttaman häneen. Välinpitämättömästi silmäili hän silkkisiä patjoja ja kukkavasuja, sekä narrimoista, pitkien vaaleansinisten poimujen takana olevata vuodetta, joka oli yhdellä seinällä jaapanilaisen varjoksen takana. Samalla, kun hän ylenkatsoi kaikkea tätä, ajatteli hän jonkinlaisella ylpeydellä kotona pappilassa olevia jouhitäytteisiä tuolia, honkasia pöytiä, paljaita seiniä ja kylmiä laattioita.

Suurta kummastusta herätti linnassa vallitseva haudan hiljaisuus. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, että hän oli suruhuoneessa. Aivan hyvin hän tiesi, että kreivi oli vähän aikaa sitten kuollut — kaatuihan hän hevosen seljästä? — ja että linnan nykyisenä omistajana oli kreivinnan nuori, heikkomielinen poika, joka, kertomusten mukaan, oli suljettuna linnan yhteen huoneesen eikä kukaan saanut nähdä häntä. Nyt muisti hän myöskin, että etehisen lamput olivat suruharsoon verhottuna sekä että palvelijalla ja ajurilla oli ollut musta nauha toisessa hihassa.

Mutta minuutit vierivät. Mitä oli nyt tapahtuva? Häntä huolestutti tämä haudan hiljaisuus, jota ei häirinnyt mikään ääni tuossa isossa rakennuksessa. Hyvälle tuoksuva ilma teki hänet pyöröpäiseksi, koko tuo outo loisto, väririkkaat kankaat, joihin ei minkään naisen silmät voineet kiintyä, miellyttävä silkinhohde, valkoisten pitsien hienot silmukat, suuret kuvastimet, kaikki tuo vaikutti hermostuttavan tuskallisesti häneen aivan kuin hän olisi ollut vihollisensa kanssa kahden, joka häntä katseli tuhansin silmin.

Torninkello löi yhdeksän.

Mitä nyt tapahtuu? Tuleekohan joku nyt? Arvelivatko, että hän menee lepäämään? Mitä oli hän tekevä? Täytyihän hänen saada matkalaukkunsa. Entä matkalaatikko sitten?

Hän alkoi itkeä, hiljaa nyyhkyttäen kuten lapsi. Ensi kerran eläissään tunsi hän olevansa yksin.

Viimein peitti hän kasvonsa käsillään rukoillen Jumalata ja lujaluontoista isäänsä auttamaan ja vahvistamaan itseänsä.

Yht'äkkiä hypähti hän seisaalleen ja kuivasi silmänsä. Hän oli kuullut askeleita etehisessä.

Hetken jälkeenpäin naputti joku hänen ovelleen ja kiharatukkainen kamarineitsy astui sisään ilmoittaen, että illallinen oli valmis.

— Hyvä! vastasi Aune, ääni vähän väristen. Hän oli kääntynyt pois ja oli innokkaasti katselevinaan päällys-vaatettaan, jonka hän töin tuskin oli yltään saanut.

Mutta kamarineitsyt pysähtyi ovelle ja nyt ymmärsi Aune, että hänen tuli seurata tyttöä. Hän heitti vaatteensa tuolille, mutta pani sen hämmästyksessään hatulleen; ei ollut?hänessä rohkeutta oikaista erhetyksensä, vaan meni kiireisesti, katsomatta ylös, kamarineitsyeen huoneesta.

— Neiti on hyvä ja menee ruokasaliin, sanoi tämä… Illallinen on sinne järjestetty täksi illaksi, eikä kammioon, ettei kreivitärtä häirittäisi.

Ruokasali oli etehisen sivulla ja oli sekä isompi että vireämpi kuin huoneet, mitkä Aune oli ennen nähnyt. Iso, tamminen pöytä, raskaine sorvattuine jalkoineen, seisoi keskellä laattiata, kahden komean, suruharsolla verhotun kristallikruunun alla. Pöytä oli toisessa päässä katettu ja kaksi korkeata, kahdellatoista kynttilällä varustettua kynttiläjalkaa valaisi huoneen.

Kun Aune oli istuutunut pöytään, jätti kamarineitsyt huoneen ja hän oli yksin. Odottaessaan, mitä nyt tapahtuisi, katseli hän pelokkaasti ympärilleen.

Salin toisella päätyseinällä oli iso ruokakaappi, mustasta puusta, jossa oli hopeisia viinikannuja, kullattuja maljoja ja pokaaleja. Pitkät seinät olivat uurtojuovaisten pylväitten kautta jaetut maalattuihin kenttiin ja pylväille oli ripustettu loistavia kilpiä, ristissä olevia miekkoja ja kiiltäviä sotavarustuksia. Salin ympäri oli leveä lavitsa, joka oli punaisella vaatteella verhottu ja tämän yläpuolella oli korkea kuvilla veistetty tamminen laudoitus. Mutta Aunen silmäillessä erästä kenttä-maalausta, loi hän katseensa alas ja punehtui korviaan myöten.

Oliko mahdollista?

Oli! Tuollahan, keskellä seinää seisoi ilki-alastoin nainen! Hänen jalkainsa juurella… Jumalani… alastoin mies! Viereinen kenttä esitti niinikään alastointa naista pitkillä, hajallaan olevilla hiuksilla, pitäen joutsenta sylissään!… Häntä kauhistutti. Niin pitkälle kuin silmänsä kannattivat, näki hän alastomia miehiä ja naisia, jotka kevytmielisesti huvittelivat itsensä tahi koristelivat itseään.

Kovasti löi hänen sydämmensä vielä, kun ovi avautui ja sisään astui pitkä, laiha, vakavan näköinen palvelija, joka oli mustaan hännystakkiin puettu. Kohteliaasti kumartaen asetti hän pienen, peitetyn astian pöydälle, mutta mykkänä ja väsyneenä meni hän laattian poikki ja asettui Aunen tuolin taakse, johon hän jäi parin askeleen päähän seisomaan äänetönnä ja liikkumattomana.

Aune ei tätä ymmärtänyt. Kaikesta, mitä hän tähän asti oli nähnyt, oli tämä käsittämättömintä. Miksi seisoi hän tuolla takana? Joka hetki odotti hän, että palvelija tarjoisi hänelle jotakin ruokaa. Mutta liikkumattomana, kuin kuvapatsas, seisoi tämä hänen selkänsä takana.

Vihdoinkin astui hän askeleen sivullepäin ja sanoi äänellä, joka muistutti ravistuneen oven narinata.

— Eikö neitiä haluta eturuokaa?

Aune hypähti säikähdyksestä. Hän kävi tulipunaiseksi ja silmäili tutkivasti katettua pöytää. Mutta ei hän kuitenkaan luullut löytävänsä ruokalajia, jota palvelija tarkoitti.

— Ei, sanoi hän senvuoksi lyhyesti.

Samassa nostettiin pari pikku lautasta ja astia, minkä hän oli luullut voi-astiaksi, pois ja lämmin lautanen sekä uusi ruokalaji tuotiin sijaan. Astian kapea kansi otettiin pois, lasi viiniä tarjottiin ja palvelija asettui jälleen entiseen paikkaansa — kaikki tapahtui hyvin luonnollisesti.

Aune pelottavasti katseli vasta tuotua astiata. Siinä oli ruokalaji, jommoista hän ei koskaan ollut nähnyt ja joka hänestä oli hyvin kummallisen ja erinomaisen näköistä ja hän hämmästyi vielä enemmän. Se oli keltaista ainetta, jossa oli aivan kuin isoja, valkoisia matoja, jotka siinä kiemurtelivat, ja astian ympärille oli asetettu pieniä, pyöreitä viipaleita paistettua leipää. Ällistyneenä katseli hän tuota merkillistä ruokaa miettien, mitä se olisi ja kuinka sitä syödään, kunnes hän kokonaan hämmentyi. Näytti kuin madot olisivat ruvenneet elämään ja liikkumaan sekä kuin alastomat olennot seinällä olisivat ivaten kääntyneet häntä päin ja yksi niistä ojentanut kätensä häntä kohti. Viimein pyöri koko sali hänen edessään eikä hän tuntenut muuta kuin silmät hänen tuolinsa takana, jotka pöyristyttivät häntä.

Ponnistaen tahtonsa ojensihe hän ja tarttui kahveliin. Vahingossa sattui hänen kätensä hopeakanteen, joka vieri laattiaan, niin että humu kuului.

Samassa heittäytyi hän hillitsemättömästi itkien tuolinsa selkänojaa vastaan.

— Tahdon kotia! Viekää minä kotiin! huusi hän suonenvedontapaisesti kätkien päänsä käsiinsä.

Konemainen palvelija, joka toimessaan ei luultavasti koskaan ollut tällaista nähnyt ja joka ei tiennyt, mitä hänen tuli tehdä, jäi liikkumattomana paikalleen ja katseli häntä suuresti ällistyneenä.

Vihdoin otti hän pari askelta eteenpäin ja antaen toisen kätensä riippua alaspäin, avasi hän jälleen narisevan ovensa ja sanoi:

— Eikö neitiä haluta ruoka?

— Kotiin! Kotiin!… Isä! Isä!

Pitkin askelin meni palvelija pois ja hetken kuluttua tuli pieni naisemme lyöden kätensä yhteen hämmästyksestä.

III.

Kun Nörrekjaerin yövahti tänä pimeänä, sateisena yönä oli kolmannen kerran käynyt suurten rehulatojen ympäri, tallien ja avonaisten kaluhuoneitten ohi, puiston lävitse ja tullut jälleen linnalle, meni hän kellariin saadakseen siellä tavallisuuden mukaan lasin lämmintä olutta, joka odotti häntä siellä uunissa, samalla puheli hän hetkisen palvelustyttöjen kanssa, jotka makasivat väen arkipäivähuoneen viereisessä huoneessa ja joista tavallisesti joku heräsi, kun hänen raskaitten saappaittensa askeleet kuuluivat ja hänen lyhtynsä valo sohtasi heitä.

Sillä koska Martti vahti oli vanha mies, jota ei ensinkään tarvinnut hävetä, oli ovi aina öisin avoinna molempain huoneitten välillä. Koska hän sen lisäksi, huolimatta hänen murinastaan ja jankuttamisestaan, oli iloinen, jonka kanssa talon palvelustytöt aina leikkiä laskivat, olivat nämät pienet illanvietot tulleet molemmille välttämättömiksi, vaikkei aina vaihdeltu niinkään ystävällisiä sanoja oven kautta.

Alku tapahtui aina sisimmäisessä huoneessa, tavallisesti kysyttiin, minkälainen sää oli, tai kuului sieltä pitkä haukotus tai myöskin unenvoittoinen kirous melun tähden. Mutta Martti, jonka omituisuutena oli puhua asioita, joita ei kukaan muu uskaltanut ja joka, etenkin naisten seurassa, käytti mitä pöyristyttävimpiä sanoja ja lauseita, taisi aina kääntää mitä viattomimman huomautuksen oman mielensä mukaan. Silloin rupesi huoneesta kuulumaan hiljaista naurua peittojen alta sen mukaan kuin kaikki tytöt heräsivät ja vanhus sai puhelun vanhoihin rattaisin.

Kun Martti tänä yönä tuli ulkoa, kuuli hän jo porstuaan kuinka huoneessa innokkaasti puheltiin ja naurettiin ja kun hän astui huoneesen, eivät tytöt huomanneetkaan hänen tuloaan, niin innostuneet olivat he.

Martti tajusi heti, että jotain erinomaista oli tapahtunut. Mutta kun tapansa oli esiintyä kuurona kunnes sai lyhtynsä sytytetyksi ja löysi olutastiansa, sekä kunnes hän mumisten ja kiroten istuutui pöydän luo, ei hän nytkään ollut mitään huomaavinaan, vaan alotti ateriansa.

Vasta kun oli odottanut pitkän ajan, huomiota kuitenkaan herättämättä, sanoi hän kuivalla äänellään, samalla kuin ruostuneella veitsellä leikkasi leipää viipaleisiin:

— Mitä kaakotusta siellä pidätte, tytöt?… Ettehän vain ole laskeneet miehistä väkeä sinne?

Sisältä kuului jälleen naurua ja kikottamista, jonka ohella kaikki tytöt — paremmin kuullakseen — yht'aikaa kääntyivät seljälleen niin, että sängyt natisivat.

— Voithan tulla katsomaan, Martti, sanoi joku heistä.

— Jaha!… Vai niin. Tottako se olikin!… Ole varuillasi, äläkä ole niin varma itsestäsi, hempukkani!… Kenties tulen, ennenkuin luuletkaan. Tosin olen vanha, mutta olen sitkeä, kuten räätäli sanoi, kun hänen leukaansa kasvoi parta.

— Oletko kuullut papin pääsiäislampaasta, jonka tänä iltana olemme tänne saaneet? kysyt vuoroonsa toinen.

— Oletko saanut lampaan, Liisa?… Varmaan saat niitä useampia, tyttöseni, jos oikein tunnen sinut. Et tavallisesti tyydy vähään.

Jälleen naurettiin peittojen alla taukoamatta ja keskustelua jatkettiin samaan suuntaan vielä vähän aikaa, kunnes sakea ja puuronen ääni virkkoi:

— Antakaa meidän nyt jo olla rauhassa! Olemmehan jo kyllin kauan kuunnelleet tuota vanhaa lörpöttäjää. Pidä, Martti, voileivästäsi huolta ja anna meidän nukkua.

— Oho! Oletko sinäkin, Leena muori, siellä? Ihmeellistä, kuinka kopea olet tänä iltana!… Varmaankaan et pitkään aikaan ole syönyt maitoruokaa. Kenties olet kadottanut lusikkasi?

Mutta tytöt olivatkin nyt toden teolla väsyneet, olivathan he valvoneet pari tuntia puhellen yksinomaan Aunesta. Nyt kääntyivät he, yksi toisensa perään ja käärivät peiton ympärilleen nukkuakseen.

— Hyvää yötä, aarteeni, sanoi yksi heistä.

— Kissa kanssasi olkoon, Martti, sanoi toinen.

Martti mumisi.

— Odottakaa vaan, odottakaa!… Kenties tulen ennemmin kuin luulettekaan ja silloin tulee toinen ääni kelloon… Mitä sanot, Lottaseni?

Mutta ei yksikään häntä enään vastannut. Pian kuului huoneesta moni-ääninen kuorsaaminen.

Vähän sen jälkeen pani Martti linkkuveitsensä kiinni, joi vielä muutaman kulauksen, pyyhki suunsa kädellään, röyhkäsi pari kertaa ja nousi vihdoin mennäkseen.

Sade oli laannut, sumukin oli osaksi hälventynyt ja pimeällä, tähdettömällä taivaalla ajeli etelätuuli raskaita harmaita pilviä. Martti työnsi aimo keppinsä kivien väliin, katseli ulkohuoneitten katolla olevata viiriä, mutisi jotakin myrskystä ja pahasta säästä sekä kääntyi alkaaksensa yöllisen kulkunsa.

Käytyään ensimmäisen kierroksensa, meni hän linnan takana olevalle pienelle kukkulalle, ja istui sinne kuusen alla olevalle mättäälle. Täällä hän Ievollisesti pisti puupiippuunsa tupakkata, sytytti sen ison karvalakkinsa suojassa ja vuoroin sitten imi piippuaan ja puheli itsekseen samalla miettiväisenä tirkistellen eteensä.

Tästä paikasta voi hän nähdä koko laajan rakennus-ryhmän aina jääkellariin ja pajaan saakka ja tänne eroitti hän heikommankin äänen. Kaksikymmentä neljä vuotta oli hän istunut tässä ja vartioinut tätä pyhyyttä. Jokaisena yönä tänä murheen aikana muistui hänen mieleensä levoton elämä, jonka mykkänä todistajana hän niin monen vuoden kuluessa oli ollut.

Mutta mitä kaikkea olikaan hän nähnyt ja kokenut täällä! Joka kerta, sitä ajatellessaan, ihmetteli hän ettei kaikki ollut pelkkää unta. Hän muisti vielä vanhan salaneuvoksen, joka häntä "aasiksi" nimitti ja joka, kun suuttui, sylki häntä kasvoihin. Niin selvään kun olisi se eilen tapahtunut, muisti hän päivän, jolloin itse kuningas seurueineen oli ollut siellä ja kuinka kuningas oli heittänyt kultarahan hänen kassiinsa heidän pois mennessään. Hän ajatteli iloisia tanssilla vietettyjä iltoja, jolloin tulisoihtuja paloi vallihautojen ympärillä ja jolloin puistossa paloi värillisiä lyhtyjä kuin itse paratiisissa. Hän muisti päivän, onnellisimman koko elämässään, jona kreivi sanoi hänelle: — Martti, tästä päivästä olet ainiaan kuuluva taloon, Sinä olet ollut uskollinen palvelija ja sinä jäät isäntäväkesi luo.

Nyt oli kaikki mennyttä! Vanha kreivi oli kuollut, samoin kreivi Maunukin, vaikka olikin kaunis, loistava ilmeinen mies. Milloinkaan ei hän unohda päivää, jolloin punainen ratsashevonen verisenä ja likaisena, satula riippuvana kuin säkki sivullaan, tuli juosten pihalle. Sitten kannettiin Maunu kreivi jälestä. Hän näki vieläkin vanhan kreivin kuolon kalpeana ja miltei pyörtymäisillään seisovan portailla. Mitkä tuskan päivät silloin seurasivatkaan ja mimmoiset olivatkaan hautajaiset! Vanhan kreivin omat peijaiset eivät olleet mitään niihin verrattuina. Se talvi-päivä oli kaiken kurjuuden alkuna. Kaikkialla oli surua ja murhetta. Mikä olikaan loppu oleva? Tosin kreivitär vielä eli, mutta kuinka kauan jaksaa hän kestää tätä kaikkea? Ja nuori kreivi sitten…?

Vanha vartija pudisti päätään ja mutisi jotakin itsekseen.

Kuinka oli kaikki päättyvä? Toteutuisiko, mitä tuo ankara pappi, joka nyt oli kuollut, oli ennustanut ja joka oli sanonut, että helvetin tuli, tulikivi, myrkky ja arseniikki oli hajottava linnan? Onkohan totta, kun sanotaan, että kreivitär on ottanut pastorin tyttären luokseen sillä lepyttääkseen Herraamme ja poistaakseen onnettomuuden. Niin, kuka sen tietää? Kenties oli sille parempi, joka onnellisesti on arkussaan; hän vapautui kumminkin kaikista murheista.

Tuossa seisoi vanha linna pimeänä ja synkkänä tornineen ja huippuineen hänen edessään. Pilvenhattarat olivat vähitellen hajaantuneet ja kuu pilkisti esiin levittäen kalpean hohteen kuparikaton ja kullatun viirin yli. Pöllö lensi linnan ympäri kamalasti huutaen ja katosi sitten puistoon.

Yht'äkkiä nousi Martti ja kuunteli. Hän oli kuullut ikkunan avautuvan.
Sitten oli taas hiljaista.

— Kreivi! mutisi hän ja astui hiljalleen kukkulalla.

Tämä ääni oli herättänyt Aunenkin, joka levotonna oli heitellyt itseään sinne tänne pehmeässä vuoteessaan lepoa saamatta. Väsyneenä nukahti hän kaiketi silloin tällöin levottomasti, mutta vähinkin ääni tai melu saattoi hänet hypähtämään vuoteeltaan.

Onnettoman kohtauksen jälkeen ruokasalissa, ei hän enään voinut itseään hillitä. Eipä hän tietänyt, kuinka hän oli tullut huoneesensa ja vuoteesensa. Epäselvästi hän muisti, että vaIko-myssynen, pieni nainen oli saattanut häntä portaita ylös ja lohduttavin sanoin oli auttanut häntä riisuutuessaan; itse oli hän ollut kuin avuton lapsi ja oli värissyt vilusta niin, että hampaat suussa kalisivat. Hämärä oli myöskin muisto siitä, että kylmä käsi oli lohduttavaisesti taputtanut hänen poskeaan ja asettanut patjan hänen päänsä alle. Niinikään ymmärsi hän, että hän heti oli vaipunut raskaasen uneen, sillä kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, oli hän yksin, kynttilät olivat sammutetut ja ainoastaan leimuava tuli tulisijasta levitti Ievottoman, liehuvan valonsa huoneesen.

Hävyn ja tuskan tunne valtasi hänet samassa määrin, kun hän menneitä muisteli. Selvään muisti hän nyt, mitä oli tapahtunut… ja hän peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin häpesi hän itseään.

Hän tiesi, että kaikki oli nyt menetettyä. Huomenna kaikki linnassa, yksin halvin renkipoikakin, tietäisi, kuinka hän oli käyttäytynyt ja nauraisi hänelle. Häin oli menehtyä häpeästä!… Mutta miten olikaan moista tapahtunut? Olihan hän varmasti luottanut itseensä ja oli niin uljas ja rohkea. — — —

Samassa kuuli hän ensi kerran pöllön valittavan huudon ja hän vävähti.

Mikä se oli?

Kalpeana ja värisevänä nosti hän päänsä vuoteeltaan ja kuunteli. Samassa kuului torninkellon kumea ääni, joka ilmoitti puoliyön olevan käsillä.

Jälleen kuului huuto ja vielä kamalampana sekä lähempänä.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että se oli mielenvikainen kreivi ja lamauttava pelko valtasi hänet. Vieläpä, kun huuto oli tauvonnut, maksi hän tuijottavin silmin peiton alle vetäytyneenä, tohtimatta liikuttaa itseään… Näytti siltä, kun kaikki tässä vieraassa huoneessa, jokainen nurkka, jokainen huonekalu, jokainen kirjava väri-yhdistys puhuisi synnistä ja paheesta, joka hänessä synnytti pelkoa ja inhoa. Viimein täytyi hänen sulkea silmänsä, ettei näkisi punaista, liehuvata valoa, joka valaisi koko huoneen — tuota hehkuvata, vilkkuvata valoa, joka, kuten iso, verinen silmä, tähysteli häntä… Hänet valtasi sanomaton inho. Häntä iljetti kaikki, hän itse, huoneen loisto, pehmeä vuoteensa, silkkipeitto, hienot raidit, kaikki, kaikki…

Ajatuksiaan ei hän enään kyennyt kokoomaan. Parisen kertaa puheli hän ääneen itsekseen. Viimein oli ainoastaan yksi seikka hänelle selvillä: hän tahtoi pois. Maksakoon mitä maksoi, pois hän tahtoi, täällä ei hän voinut elää. Kernaammin tahtoi hän kerjätä, vieläpä varastaakin elatuksensa, kernaammin kärsiä maailman pilkkaa ja ivaa kuin jäädä tähän helvettiin, jonka tuli kulutti häntä.

Hän nousi vuoteessaan, pyyhkäsi molemmin käsin hiukset otsaltaan ja tuijotti hämmentyneenä eteensä.

Pakenisiko heti? Hiipisi pois jo tänä yönä?… Kaikki oli nyt hiljaista hänen ympärillään. Ei ääntä kuulunut koko linnasta. Voisihan hän pukeutua nopeasti ja hiipiä käytävän kautta… tai ehkäpä ikkunankin… Sitomalla lakanat köydeksi. "Suomökeissä" hän kylläkin saisi levätä tämän yön. Ja huomenna —

Samassa kuului taasen kamala huuto hänen päänsä kohdalta.

Hän heittäytyi patjalle, jonne kätki kasvonsa. Koko ruumiinsa värisi; hän oli näkevinään mielipuolen kalpeine kasvoineen ja pitkine hiuksineen seisovan hänen edessään ja tarttuvan haritetuin sormin hänen kurkkuunsa…

Mutta hiljaa!

Tuliko siellä kukaan? Varmaan kuuli hän oven aukeavan. Ei hän saattanut erehtyä… Oikein! seisoihan ovella valkea haamu tirkistäen häntä!

Hän hypähti vuoteeltaan ja tahtoi huutaa, mutta tuska lamautti hänen kielensä.

Samassa tunsi hän haamun. Sisälle astui nimittäin tuttu, pieni, kääpiömäinen nainen yömyssyssä ja kynttilä kädessä.

— Älkää säikähtykö, neitiseni, sanoi hän. Tahdoin vain tiedustaa, miten voitte. Voi, Jumalani! — miltä näytätte? Onhan teissä kova kuume, lapseni! Menkää levolle!… Kaikin mokomin menkää levolle!…

Mutta ennenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, vaipui Aune tuiki väsyneenä takaisin vuoteelle ja ennen kuin hän ehti laskea kynttilän yöpöydälle sekä nojautua vuoteen yli, oli sairas jo vaipunut raskaasen uneen.

Toisella sivulla hän makasi, huoneesen käännettynä — jalat oli hän vetänyt allensa ja kädet olivat hervottomina leuan alla. Valo kynttilästä levisi, häntä herättämättä valkoiselle otsalleen, silmään pistäville kulmakarvoilleen, joille silmäluomilleen pitkine silmäkarvoineen ja hänen punaisille huulilleen. Suuret ruskeat hiuksensa valuivat hänen hartioilleen; maatessaan tuossa, karkeassa, kotikutoisessa paidassaan, joka hänen houreissa ollessaan oli aukeentunut ja valunut pyöreille harteilleen, muistutti hän nuorta naaras-leijonata, joka taistelussa on maahan vaipunut ja uneksii verestä ja kostosta. Kasvonsa punottivat ja huulet olivat raollaan niin, että saattoi nähdä valkeat hampaansa. Henki oli nopea ja raskas, miltei koriseva, silloin tällöin puistutti hänen ruumistaan.

Vanha nainen pani kätensä valkoisen yöpukunsa ympärille ja puisti sääliväisesti myssyllä koristettua päätään:

— Lapsi raukka!

IV.

Nörrekjaer oli puuttoman vuorenharjun pohjoisen rinteen alapuolella, Linnan akkunasta oli aava näkö ala elottoman erämaan yli, jossa ei koskaan näkynyt elävätä olentoa, ei lintuakaan. Kevyt, sinertävä auer peitti kesät, talvet sen sisimmän osan ja auringon paistaessa voipi eroittaa milloin vaaleampien, milloin tummempien kuvien epäselvät piirteet, jotka kuvat ikäänkuin leijailivat tai purjehtivat autereen yläpuolella. Oliko tuo kangastusta vai oliko soitten takana kirkkoja ja vuorenhuippuja, joita aurinko valaisi, siitä ei koskaan tultu täysin vakuutetuksi, niin epäselvästi kuvastui kaikki sumuisessa ilmassa.

Linnan edessä, soitten puolisella sivulla, oli pieni, vähäpätöinen puisto, jonka puut länsituuli oli katkaissut aivan kuin ne olisivat saksilla olleet leikatut. Tämän takana, matalampien rakennusten ympäröimänä — konttori ja talousrakennuksia — oli avara linnanpiha, josta taru kertoi, että muutamina vuosina veripisaroita tiukkui muurissa olevien kivien välistä. Linnanpihan takana oli kokonainen labyrintti talleja, latoja ja meijerirakennuksia. Itse linna oli mahdottoman iso, punaisista neliskulmaisista kivistä rakennettu, myöhemmin oli siihen kiinnitetty hiekkakivi-ornamentteja. Linnan huomattavimpia koristuksia, kullattua huippua lukuunottamatta, oli leveät kiviportaat, mitkä etehisestä johtivat linnanpihalle.

Näillä portailla tapaamme Aunen eräänä iltapäivänä. Kolmas päivä oli jo loppumaisillaan hänen tulopäivästään. Yksinkertaiseen, mustaan pukuun, hattu päässä, oli hän puettu, mutta oli viehättävän näköinen, päivän valo häikäisi hänen silmiään niin, että hän pysähtyi hetkeksi ylimmäiselle portaalle katsellen samalla pelokkaana ympärilleen. Varovaisesti, pää alas vaipuneena, astui hän portaita alas katsomatta oikealle tai vasemmalle, — jossa kenties kaksi punatukkaista palvelijata tai jokunen kirjuri uteliaana katseli häntä pesutuvan tai konttorin ikkunasta — meni sitten nopein askelin pihan poikki portista ulos, jonka holvissa hänen askeleensa kajahtelivat.

Hän oli hyvin kalpea. Ensimmäisen kerran kävi hän nyt ulkona sairastettuaan ankarata kuumetta puolitoista vuorokautta. Vasta tänäpänä oli hän esitetty kreivittärelle, joka oli ystävällisesti ottanut hänet vastaan ja kysellyt hänen vointiaan. Viimeksi oli hän vielä taputtanut poskellekin ja kehoittanut häntä hoitamaan terveyttään hyvin sekä joka päivä kävelemään ulko-ilmassa niin, että ruusut jälleen nousisivat hänen poskilleen.

Aune teki heti kehoituksen mukaan ja käveli nyt sillan yli sekä sitten pitkän poppelikujan kautta, mikä käytävä oli kokonaan peittynyt punaisilla ja keltaisilla lehdillä, joita kolme päivää kestänyt myrsky oli sinne heitellyt.

Aikomuksensa oli etsiä korkeata vuorta, jonka piti oleman jossakin läheisyydessä; hän oli kuullut, että sen huipulta näkee hänen kotiseutunsa kirkon ja myllyn. Niinikään oli hän kuullut, että kotiseudun talonpojat, käydessään kaupungissa tai sieltä kotiin, kulkivat aina vuoren ohitse, luultavasti toivoi hän nyt tapaavansa jonkun, jonka mukana olisi voinut lähettää tervehdyksen ystävilleen ja pyytää päästä heidän luokseen suojaan kunnes ehtisi saamaan paremman toimen.

Vakava päätöksensä oli, jättää tämä paikka ja — mitä pikemmin, sitä parempi. Hän tunsi, ettei hän parantuisi ennen kuin nuo muurit ovat kaukana, nuo muurit, joiden sisäpuolella hän oli viettänyt kauhean yön, mikä vieläkin kummitteli hänessä.

Kaikki olivat kuitenkin hänen sairautensa jälkeen olleet hyvin ystävällisiä ja auttavaisia häntä kohtaan. Eipä kiharatukkaisen kamarineitsyeenkään huulet enään ivallisesti hymyilleet; pieni, valkeamyssyinen nainen — neiti Leidersdorff, kuten häntä nimitettiin — ei ollut poistunut hänen vuoteeltaan tuskin ensinkään, vaan oli hoitanut ja vaalinut häntä kuin äiti. Mutta tämä kaikki teki hänen siellä olonsa sietämättömäksi. Hänestä oli väärin ja petollista vastaan ottaa niiden henkilöiden suosiota, joiden tähden hänen isänsä oli niin paljon kärsinyt ja kenties joutunut ennen aikaiseen hautaan. Tämä osaa-ottavainen sääliväisyys, jonka hän jokaisen silmissä näki, heidän avuliaisuutensa ja anteeksi-antavaisuutensa, kiusasi ja nöyryytti häntä. Kun kreivitär aamupuolella taputti häntä poskelle, ja kutsui häntä "rakkaaksi lapsekseen", oli kuin tulivirta olisi kulkenut hänen suonissaan ja hänen rintansa puristui kokoon niin, että hän vielä kauan jälkeenpäin tunsi kalvavan tuskan rinnassaan.

Kuitenkin tunsi hän — tässä kulkiessaan, raittiista ilmasta elähtyneenä — ylpeyttä siitä, että hän puhuessaan kreivittären kanssa, oli ollut järkähtämätön, ei ollut kutsunut häntä "hänen armokseen" eikä suudellut häntä kädelle. Monta sanaa ei hän ollut sanonut; hän oli väsynyt ja uupunut, huoneen loisto, isot kuvastimet, joissa hän kaikkialla näki kuvansa, kreivittären kahiseva puku, hänen kummallinen ääntämisensä ja hänen puvussaan oleva hieno tuoksu oli kokonaan saanut hänet valtaansa. Koko ajan oli hän tuntenut, ettei kaikki tämä koskenut häntä vähintäkään, sillä aikoihan hän muuttaa, koko ajan oli hän ajatellut kuinka hän, saatuaan vanhoilta ystäviltään avun ja turvan lupauksen, suoraan ja rehellisesti voisi sanoa kreivittärelle millaisten asian-haarojen vaikutuksesta hän oli tänne tullut, sekä pyytää tätä vapauttamaan häntä toimesta, jommoista hän ei ollut halunnut ja jota hän ei kyennyt täyttämään.

Nyt oli hän pitkän lehtokäytävän päässä ja tuli maantielle. Täältä aikoi hän mennä kaitaiselle polulle, joka kulki ylöspäin vuorten välitse, ja jonka neiti oli hänelle neuvonut; samassa huomasi hän vanhanpuoleisen vaimon, joka istui tienvieressä paimentaen vuohta. Varmuuden vuoksi kysyi hän vaimolta, johtiko tämä tie Vejrhöjniin.

Vastaamatta mitäkään, käänsi vaimo äkkiä, aivan kuin häntä olisi jossakin pahassa työssä yllätetty, tulipunaiset kasvonsa, muodottoman paksuine ja ajettuneine alihuulineen, häntä päin. Sitten poimi hän salaman nopeudella muutamia ympärillään olevia pikkukaluja taskuunsa, nosti hameen lievettään sitoakseen jalka-siteensä, pani molemmin käsin pienen, ryppyisen myssyn päähänsä ja tuli vihdoinkin nelin ryömin ojasta, jonka jälkeen hän läheni hitaasti, toinen käsi silmillä ja kummallisesti irvistäen.

Puolitiehen tultuaan pysähtyi hän ja alkoi nauraa samalla kurttuisen kätensä alta töllistäen Aunea pienillä, ilkeillä silmillään.

Aune käsitti nyt, ettei vaimo ollut täydessä järjessään, mutta kotonaan tuolla köyhässä kylässä oli hän usein nähnyt samallaisia henkilöitä eikä hän peljästynyt. Hän aikoikin poistua tietänsä, kun samassa pitkä, tummanverinen, kaunis talonpoikaisvaimo tuli käyden sukanneula kädessä ja tiedusteli, mistä kysymys oli.

Aune toisti kysymyksensä ja kun vastasaapunut vaimo oli varovaisesti työntänyt toisen syrjään, ilmoitti hän tien. Mutta kun Aune aikoi mennä, sanoi vaimo:

— Saanko luvan kysyä, ettekö ole neiti Thor… Thorbjörsen?

— Olen.

— Neiti on siis jälleen terve. Olihan tauti kuitenkin vaarallista laatua, kertomusten mukaan. Niin, niin — siten käy monelle linnassa. Ja luonnollista onkin, että tulee pyöröpäiseksi ensi kerralla, kun joutuu ylhäisten pariin — kunnes on siihen tottunut.

Aune kävi tulipunaiseksi.

— Tämä tie johtaa siis Vejrhöjniin? kysyi hän äkisti.

— Aivan niin. Käykää polkua suoraan poikkeamatta oikealle tai vasemmalle, silloin ette voi eksyä, vaan tulette suoraan Vejrhöjniin.

Aune kiitti ilmoituksesta ja kiirehti pois, vastustamaton ikävöiminen nähdä kotia, jossa ajatuksensa joka hetki olivat, kiirehti hänen askeleitaan. Pian olikin hän jo kaukana eivätkä molempien vaimojen tähystävät silmät häntä enään nähneet.

Silmänkannon matkan oli maa, tällä puolen soita, isoa, ei aivan korkeata vuorimaata, jota korkea ja matala ruoho peitti, paikoittain oli tuulen runtelemia pensaita, joiden välitse siellä täällä pistäytyi pieniä mustia kanervatupsuja esiin. Syvällä laaksossa, jonne länsituulen hävittävä valta ei ulottunut, oli pieniä metsikköjä kivisten vainioiden ja niittyjen välissä. Kiertelipä siellä vuoren juurella pieniä purojakin, jotka päättyivät isoihin soihin.

Aunen kulkema polku johti juuri tällaiseen leveään, metsäiseen syvyyteen. Kun hän yht'äkkiä näki tuon kirjavista lehdistä muodostuneen monivärisen meren lainehtivan jalkainsa juuressa, tunsi hän niin valtavan ilon, riemuitsevan vapauden tunteen, että hän samalla rupesi juoksemaan niin nopeaan kuin taisi, rinnettä alas metsään, eikä pysähtynyt ennen kuin hän oli kokonaan metsän ympäröimänä niin, ettei hän muuta kuullut kuin lehtien suhinaa päänsä yläpuolella.

Voi, kuinka ihanaa! Hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin vihantaa. Mitkä jättiläispuut! Mikä oivallinen lehväkaarres! Mikä väririkkaus!… Heti muistui hänelle mieleen kotiseudun metsä ja heidän köyhä puutarhansa, jonka puut eivät koskaan kasvaneet korkeammiksi kuin että isä, hänen pienenä ollessa, saattoi nostaa hänet niiden latvaan asti. Ei hän laannut ihmettelemästä. Hänestä tuntui, kun olisi hän yht'äkkiä astunut satumaailmaan, lumottuun metsään, ja hän astui hitaasti ja hartaana tietä eteenpäin ja hymyili ihastuksissaan.

Ah, nuo värit! Mikä pehmeä sammal ja tuoksu! Selville ei hän saanut, mistä tämä tuoksu muistutti häntä!… Aivan hänen päänsä päällä viserteli pieni, yksinäinen lintu, ei hänen silmänsä keksineet iloista laulajata, mutta hän kuuli, kuinka se muuttelihe oksalta oksalle ja leikillisesti huusi: katso tänne! katso tänne!… Kauempana kuului metsäkyyhkysen yksitoikkoinen kuherrus. Ja kun hän tarkkaan kuunteli, erottu hän syvällä metsässä olevan lähteen porinan. Silmänsä vettyivät. Ei hän tietänyt, kuinka laitansa oikeastaan oli, mutta hän tunsi itsensä vapaaksi, hän hengitti kevyesti aivan kuin kaikki, mikä häntä rasitti, äkkiä olisi hävinnyt. Viimein tunsi hän halun laulaa, hän tahtoi antaa tuuteillensa vapauden. Kun aurinko, joka kauan oli taistellut pilvien kanssa, voittorikkaana vihdoin näyttäytyi ja valaisi kullanhohtavat lehdet, ei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan täydestä sydämmestä virtasi nyt kirkkaita, riemuitsevia liverryksiä väririkasta lehväkaarrosta kohti.

Äkkiä taukosi hän, pelokkaasti katsellen ympärilleen. Kenties kuuli joku häntä? Mutta sitten nauroi hän arkuudelleen. Lintu oli lentänyt matkaansa ja surullisena etsi hän sitä.

Hän säpsähti ja kalpeni. Metsikössä, lähellä häntä, näki hän naarashirven, joka korvat pystyssä ja tuijottavin silmin katseli häntä. Aune ei koskaan ollut nähnyt tällaista metsäotusta ja seisoi siinä ihastuksissaan. Hän ei paikaltaan liikahtanut ja hetken seisoivat molemmat toisiaan katsellen. Hirvi räpytti pari kertaa hienoja korviaan ja kurotti viimein kaulansakin eteenpäin. Mutta, aivan kuin oma liikkeensä olisi sitä säikäyttänyt, kääntyi se äkkiä ja juoksi pitkin loikkauksin metsikköön. — Seis! huudahti Aune ojennetuin käsin. Poskensa punottivat jälleen ja silmänsä loistivat. — Seis! seis! toisti hän kun viimeinen ratina kuului etäällä. Kaikki oli hiljaista; ainoastaan keltainen, kuihtunut lehti putosi hänen jalkainsa juureen.

Tie johti yhä alaspäin, kunnes se tuli pienelle sillalle, joka oli muodostettu muutamista puun-kannoista, joita savi- ja puunkuori-kerros peitti. Pieni soriseva puro kierteli sen alatse. Tästä tie vähitellen yleni mutkissa kulkien jyrkkää mäkeä, josta isot puunjuuret suonenvedontapaisesti vääntelivät itseään ilmaan.

Metsä loppui äkkiä matalan patolaakson jyrkänteellä. Tiekin haaraantui kahdelle suunnalle. Leveämpi haara johti laakson reunoja myöten kukkuloitten väliin. Toinen taasen kulkihe katajien ja orjantappurain välitse laakson pohjalle ja nousi jälleen jyrkästi laakson toisella puolella.

Aune seisoi hetkisen neuvotonna ja katseli ympärilleen. Kumpaako tietä tuli hänen kulkea? Silloin huomasi hän sauhua nousevan etäämpänä pienestä, yksinäisestä tuvasta, joka oli lähellä leveämpätä tietä, puoleksi synkän kuusikon kätkössä. Vähän aikaa mietittyään päätti hän mennä sinne hankkimaan tietoja tiestä.

Jo ulkopuolelle kuulut ääniä sisältä. Ovi porstuaan oli auki ja iso kissa hyppäsi alas sekä hiipi ulos, kun Aune avasi portin. Seudun yksinäisyys ja surunvoittoisuus oli vähän lannistanut hänen mieltään, mutta hän rohkaisi itseään ja kolkutti ovelle.

Vastausta ei kuulunut, mutta puhe taukosi ja hän kuuli koiran hiljalleen murisevan.

V.

Tupa oli matala, puolipimeä ja sen valkoiseksi kalkituille seinille levittivät ulkopuolella olevat kuuset vihertävän homeen. Perimmäisen seinän luona olevalla maalaamattomalla puusohvalla istui ijäkäs mies; seinässä, sohvan yläpuolella oli pieni, pyöreä ikkuna. Hän istui, käsivarret vanhalla saranapöydällä, tukien päätään käsillään samalla kun hän pienillä, aivan kuin puolisokean myyrän silmillä katseli ylös.

Matalalla olkituolilla pöydän toisessa päässä istui pieni, tanakka vaimo kartaten villoja. Vastapäätä häntä pöydän toisessa päässä istui, kasvot oveen käännettyinä, nuori parraton ja pisaminen mies, puettuna harmaasen takkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pehmeään huopahattuun. Hänen edessään pöydällä oli puukannella varustettu kivituoppi ja hänen takanaan uunin nojassa seisoi pyssy, uunin edessä makaava ruskeankirjava koira ojensi unisena päätään tulijata kohti.

Aune ei voinut olla suurempata huomiota kiinnittämättä nuoreen mieheen sentähden, että tämä, sillä aikaa kun toiset ihmetellen ja kysyväisesti häntä tähystelivät, heti hänen astuessa sisään kumartui pöydän yli, johon hän kynnellään piirteli. Tuntui aivan kuin nuorukainen olisi punastunut, kun hänet tavattiin tällaisessa paikassa ja seurassa.

— Ken olette? kuului akan vähemmän ystävällinen kysymys, kun Aune epävarmalla äänellä oli ilmoittanut asiansa. Hän oli pannut kartat helmaansa ja istui, katsellen Aunea epäilevin silmin.

Aune sanoi tulleensa linnasta sekä että hän oli kreivittären uusi hoitajatar.

— Va-i ni-in, sanoi akka pitkäveteisesti ja samassa katsoivat sekä hän että mies metsästäjän puoleen ikäänkuin kysyäkseen, oliko tämä mahdollista.

Mutta tämä ei katsonut ylöskään, oli kuin ei olisi mitään kuullutkaan.

— Mitä teette Vejrhöjnissä, jos saa kysyä? sanoi akka jälleen.

Aune aikoi juuri vastata, kun ääni hänen takanaan virkkoi:

— Ei siellä ole mitään hoidettavaa!

Kun Aune kääntyi, näki hän pienten ikkunain alla olevalla lavitsalla olennon, jota ei ollut ennen huomannut. Nuori, mustatukkainen tyttö siinä istui, kaulansa oli pitkä ja paljas, yllään oli hänellä tumma puku, jossa ei näkynyt ainoatakaan nauhaa tai muuta koristusta. Hän istui etu-nojossa, kädet polvien väliin puristuneina ja katseli pistävin, mustin silmin Aunea, jota näiden tutkiva ja viekas silmäys milt'ei pelotti.

Hän tuli oikein "alle päin, pahoille mielin", nähdessään näiden ihmisten kummallisen muodon ja käytöksen. Kun he vielä pitkän ajan olivat vaiti ja ainoastaan tähystelivät häntä vihamielisin ja epäilevin katsein, rohkaisi hän mieltänsä ja kääntyi nuoren miehen puoleen pyytäen häntä neuvomaan hänelle tien.

Nuorukainen kohotti vihdoinkin päänsä ja katseli häntä arasti ja epävarmasti.

— Minäkö? sanoi hän.

Raikuva nauru syntyi.

Mutta kun nuorukainen kaikessa hiljaisuudessa oli häntä katsellut, nousi hän. Heitettyään pyssynsä olalleen, asetettuaan hattunsa suoraan ja huudettuaan koiraansa, joka unisena kömpi makuultaan, pyysi hän Aunea seuraamaan itseään. Hänellä oli sama tie kuljettavana — hän sanoi.

Aune ei ymmärtänyt, mikä oli syynä tuohon äkkinäiseen iloon, päätään pyörrytti ja hän tointui vasta ehdittyään kappalen matkaa tuvasta. Hän oli ihan kalpeana suuttumuksesta ja koetti pidättää kyyneleitään. Mitä kaikki merkitsi? Miksi nauroivat he hänelle? Mitähän väkeä siellä oikeastaan asui?

Metsästäjä, joka huomasi hänen liikutuksensa, katseli vaan muutaman kerran häntä sivulta päin, mutta ei puhunut mitään. Kauan kulkivat he näin kummallakin puolella leveätä tietä, joka johti kunnaitten väliin.

Aune oli viimein aivan kuin poissa suunniltaan ja toivoi vain, että voisi juosta tiehensä. Häntä harmitti oma arkuutensa ja avuttomuutensa. Kuinka olikaan hän niin typerä, että pyysi itselleen seuraa? Mitä kauemmaksi he tulivat, mitä enemmän tie mutkisteli johtaen pimeitten kanervamäkien väliin, jotka viimein estivät heitä näkemästä mitään, sitä enemmän levottomaksi ja pelokkaaksi hän tunsi itsensä ollessaan yksinään ventovieraan ihmisen kanssa, johonka hän ei voinut luottamusta tuntea. Nuorukainen käveli hitaasti, heinänkorsi suussa ja katseli maahan aivan kuin olisi syvissä mietteissä ollut. Hänen olennossaan oli jotakin salaperäistä ja kun hän silloin tällöin katsahti Auneen, huomasi tämä kummallisesti urkkivan katseen, mikä peloitti häntä.

Vihdoin täytyi hänen kuitenkin sanoen jotakin ja lausui sentähden:

— Kenties olette Nörrekjaerin metsänvartija?

— Niin olen.

Puhe loppui.

Tuskissaan rupesi Aune miettimään, mitenkä pääsisi eroon hänestä.

Viimein kysyi hän:

— Onko matka pitkäkin vielä?

— Eikä.

Jälleen päättyi puhelu.

Näyttipä lopulta, kuu ei tytön läsnäolo olisi metsästäjätä miellyttänyt.

Viimein rupesi hänkin puhumaan; katsomatta Auneen ja nykäisten heinänkorren maasta, sanoi hän:

— Olettehan neiti Thorbjörnsen?

— Olen.

— Tulittehan tänne muutama päivä sitten?

— Niin tulin.

— Tuntuu aivan, kun olisin kuullut asiasta puhuttavan.

Yht'äkkiä kääntyi hän ja katseli tyttöä ensi kerran kasvoihin lausuen:

— Olettehan ollut sairaana? muistan kuulleeni, että sairastuitte heti linnaan tultuanne.

Aune puri huuliaan. Tiesikö hänkin sen? Ehdottomasti joudutti hän askeleitaan ikäänkuin santa olisi alkanut polttaa hänen jalkojaan.

Metsästäjä katsahti häneen jälleen muutamia kertoja sivulta päin ja Aune huomasi, että hän säpsähti ja katseli häntä suuremmalla tarkkuudella.

Vähän sen jälkeen alkoi hän lempeällä äänellä puhumaan Aunen isästä, jota hän ei ollut tuntenut, mutta josta oli kuullut paljon puhuttavan. Hän oli kuullut, että vainaja oli ollut merkillinen mies ja että mielipiteensä olivat kummalliset, mielellään olisi hän tahtonut tuntea vanhusta.

Aunen huomio kiintyi enemmän häneen. Tarkoittiko hän tosiaan, mitä puhui? Vai oliko tässä ivaa?

Vakavana hän katseli nuorukaista tämän puhuessa, mutta ivan tai pilkan ilmausta ei ollut hänen kasvoissaan. Silmänräpäyksessä pyöri sekanaisia ajatuksia hänen päässään ja sydämmensä alkoi kiivaammin sykkiä. Kenties ei hänen isänsä vaikutus ollut aivan mitätön ollut? Oliko se kenties täälläkin hedelmätä kantanut?

Samalla osaa-ottavaisella äänellä metsästäjä kysekseli hänen omista olo-suhteistaan, oliko hänellä sukulaisia ja kuinka hän oikeastaan oli joutunut linnaan. Vaikkakin Aune, omien ajatustensa tähden, vastasi hajamielisesti ja harvoilla sanoilla, mieltyi metsästäjä yhä enemmän häneen. Häntä ihmetytti, ettei Aune koskaan ennen ollut käynyt Nörrekjaerissä ja harvoin ulkopuolella synnyinseutuaan. Hän nauroi miltei ääneen, kun Aune, hänen kysyessään, mitä hän pitkinä kesäpäivinä oli tehnyt, vastasi hoitaneensa taloutta ja väli-aikoina poimineensa marjoja lähellä olevissa metsiköissä.

Taukoamatta silmäili hän Aunea ja pelosta, että puhe jälleen loppuisi, rupesi hän kertomaan yhtä ja toista paikkakunnasta linnan tienoolla, siellä olevista jäniksistä ja viimeisestä suuresta metsäpalosta, jonka kauan kestänyt sade vasta oli onnistunut oikein sammuttaa.

Mutta Aunen rinta työskenteli hurjasti. Hän ajatteli, olisiko soveliasta pyytää tätä vierasta auttamaan häntä linnasta. Olihan hän hyvä ja rehellinen mies. Varmaankin kuljeskeli hän paljonkin ympäri teillä ja poluilla, kenties tunsi hän muutamia talonpoikiakin hänen kotitienoillaan. Pyytäisikö häntä puhuttelemaan jotakuta heistä tai jättämään kirjeen, tai…?

Äkkiä seisahtui metsästäjä ja kääntyi Aunea kohti. Ihmeteltävän kaunis hymy hänen kasvoissaan, mitkä tästä saivat aivan toisen muodon ja hän sanoi:

— Miksikä neiti välttämättömästi haluaa tulla Vejrhöjniin?

Aune tuli hämilleen ja katsahti maahan, ei hän itse tietänyt oliko se hymyn vaiko odottamattoman kysymyksen tähden.

— Saanko koettaa arvata? kysyi hän hiljaan, kun Aune vastauksen sijaan alkoi vääntää korkoaan maahan.

Hän nyykäytti tietämättänsä.

— Senvuoksi, että neiti tietää Vejrhöjnin kukkulalta näkevän kotinsa… Eikö niin?

Aune yhä katseli jalkojaan. Sitten katseli hän puolen pelokkaana metsästäjätä samalla jatkaen kulkuaan.

Muuta vastausta ei tullut. Mutta hän käsitti vastauksen hyvin. Hän puristi huuliaan yhteen ja vähän aikaa kävivät he vaieten toistensa sivulla.

— Tahdotteko sanoa minulle, eikö teillä ole hyvä oltava tuolla ylhäällä… linnassa? virkkoi hän viimein. Te ette viihdy siellä… Eikö totta?

Mutta Aune ei kyennyt vastaamaan. Häntä kummastutti omituinen värinä äänessä, kun metsästäjä puhui. Oliko mahdollista? Olikohan tämä todellakin…?

Kun ei hän mitään vastannut, jätti metsästäjäkin tämän aineen ja alkoi jälleen puhua metsänpalosta.

Tie päättyi nyt vähäiseen, korkealla olevaan laaksoon, jonka sivulla olevaan suureen kiveen Aunen huomio kiintyi. Tästä loi hän silmänsä jyrkkään rinteesen ja hän näki edessään jättiläis-keilan, jonka huipulla oli topograafillisella merkillä varustettu kiviroukkio. Hän arvasi nyt olevansa Vejrhöjnillä.

— Tästä tulee meidän astua ylös, sanoi metsästäjä heidän astuttuaan vuorelle. Samassa astui hän pari askelta edelle ja sanoi ystävällisesti:

— Antakaa minun auttaa teitä!

— Mikä kummallinen ihminen! ajatteli Aune, joka oli tottunut vuorivuohen tavoin kapuamaan jyrkimpiä vuoria. Kuitenkin tarttui hän ojennettuun käteen ja olipa varsin miellyttäväistä tulla näin talutetuksi liukasta rinnettä ylös. Metsästäjä oli vahva ja Aune punehtui huomatessaan tämän. Ennenkuin vuoren huipulle tulivat, pysähtyi nuorukainen äkisti ja sanoi omituisella hymyllään:

— Sulkekaa silmänne, neiti!

Aunea rupesi vähän pelottamaan ja hän mietti oliko sopivaista. Kuitenkin seurasi hän annettua kehoitusta, ja sitten kuten sokea, loppumatkan roukkiolle. Mutta kun hän täällä avasi silmänsä, löi hän ihastuksella kätensä yhteen.

Alhaalla, vuoren juurella olivat laajat suot kuni kuollut ja jähmettynyt meri. Synkkänä ja kammoksuttavana, ilman elonmerkkiä, oli tuo musta pinta puuttomain vuorten välissä. Lähellä Vejrhöjniä lenteli pari hyyppää uskaltamatta etääntyä kivenheiton päähänkään vuoresta, ne lentelivät kanervikon yläpuolella edes ja takaisin aivan kuin hermostuttavalla huudollaan olisivat tahtoneet herättää aution seudun eloon. Niiden levottomat äänet tekivät hiljaisuuden huomattavammaksi ja jylhyyden vielä kauheammaksi. Oli aivan kuin paha henki olisi liikkunut luoksepääsemättömien soitten yli, joiden myrkyllisissä kaasuissa kangastukset rakensivat aavelinnojaan.

Korkeasta paikastaan saattoi Aune aaltoilevan sumun lävitse, jonka aurinko jo oli punertavaksi värittänyt, nähdä vastaiselle puolelle. Ja pohjoisessa, kun hän katseensa sinne loi, huomasi hän vanhastaan tutun, pienen kirkon kaukana vuorten välissä. Mutta täältä katsottuna näytti se omituisen vieraalta. Siinä oli jotakin kylmää ja kolkkoa. Kun hän nyt silmäili tuota suurta, höyryävää suo-aukkoa, noita auringon valossa kullalle hohtavia kukkuloita, pitkine, mustine marjoineen, tuntui kun olisi hän tirkistellyt jotakin outoa ja kuollutta.

— Kuinka ihmeellistä! huudahti hän ehdottomasti ja pani hartaudella kätensä ristiin.

— Mutta mikä tuolla on? kysyi hän äkisti osoittaen tummaa kohtaa pohjoisessa, jossa pyöreä kunnas kohosi suosta aivan kuin myyränmätäs.

Metsästäjä, joka koko ajan oli seisonut kappalen matkan päässä ja huomannut pienimmänkin ihastuksen, ihmettelemisen ja kauhunkin ilmauksen hänen kasvoissaan, alkoi nyt kertoa. Siellä näkyi vanha linnamäki, jossa vanhin Nörrekjaer satoja vuosia sitten oli ollut, siinä oli ollut kaksikymmentäkaksi tornia sekä paksut ja lujat muurit. Vanhan tarun mukaan oli siinä sataviisikymmentä huonetta sekä sitä paitsi viisi vankiluolaa ja yksi käärmeenkuoppa, mutta koko komeuden oli tuli hävittänyt talonpoikaiskapinan aikana, jolloin myöskin linnanherra kaikkine palvelijoineen oli surmansa saanut.

Aune kuunteli kertomusta tarkasti, mutta äkkiä hän taasen virkkoi:

— Mikä huone näkyy tuolla kaukana?

Siellä näkyikin, miltei vuoreen kaivettuna, pieni sveitsiläinen maja suippuisella olkikatolla, ja oven yläpuolelta riippui suuri kivääri.

— Metsästyskoju se on, vastasi hän. Näettekö kojun takana olevan suon?… Syksyisin on siellä paljo sorsia ja silloin oleskelee kreivi siellä yöt päivät metsästääkseen.

— Kreivi? kysyi Aune katsoen kysyvästi häneen. — Nuori kreivikö?

— Niin, sanoi hän tirkistellen Aunea paremmin häntä nähdäkseen.

— Niin, mutta… onhan hän… eikö hän ole?…

— Tarkoitatteko… eikö hän ote vähäjärkinen, eikö niin? Kenties olette kuulleet, että 'hän on koiraa vailla?… Enkö ole oikeassa? tiedusteli hän hymyillen kummallisesti. — Mutta voipi kai hän senvuoksi sorsia ampua? — Eikä hän itse asiassa niin paljon ammukkaan, lisäsi hän hieman nauraen.

— Ah, minä luulin… — mutta hän ei lausettaan jatkanut, vaan vaipui ajatuksiinsa katse kiitäen soitten yli.

Oli kuin ei hän olisi voinut irroittua tästä ihmeellisestä näystä.
Viimein alkoivat he kuitenkin astua rinnettä alas.

Vielä kerran, ennenkuin hän jätti paikan, tahtoi hän katsella suuren suurta kiveä, joka oli siinä kuin kallio kanervikon keskellä. Hän oli nyt aivan ujostelematon ja käveli kiven ympäri ihmetellen, että tuollainen jättiläinen oli eksynyt niin korkealle.

Kuitenkin huomasi hän nyt, että metsästäjä vastasi häntä enemmän harvasanaisesti ja hajamielisesti sekä että hän ylimalkaan oli tullut varovaisemmaksi, kuten umpimieliset ihmiset ainakin, kun he mielestään ovat olleet liian avosydämmiset ja puheliaat. Näyttipä, kuin aikoisi hän jättää Aunen nyt, sillä hän heitti pyssynsä olalleen ja katseli koiraansa, joka koko ajan oli uskollisesti häntä seurannut.

Aune kiitti häntä ystävällisyydestään ja pian olivat kumpikin tahollaan näkymättömissä.

Mutta pienen laakson loppupäässä kääntyi Aune vielä kerran ja katseli kiviroukkiota. Häntä kummastutti, ettei vanhan kodin ja kaikkien rakkaitten paikkojen näkeminen häneen syvemmin vaikuttanut. Hän soimasi itseään, sillä hän pelkäsi, että vieraan metsästäjän läsnäolo oli liian paljon kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa. Hän ei ollut tottunut seurustelemaan nuorten miesten kanssa ja tässä hitaasti kulkiessaan polkua, mikä johti linnaan, tuli hän yhä levottomammaksi, kenties oli hän käyttäytynyt sopimattomasti, kun hän niin avomielisesti oli puhellut sekä kävellyt nuoren miehen kanssa, jota ei ensinkään tuntenut.

Kun hän meni yksinäisen tuvan ohitse, kuuli hän oven hiljalleen aukeavan; kun hän kääntyi, huomasi hän nuoren tytön, joka katseli häntä terävin, vihasin silmäyksin niin, että häntä kauhistutti. Tietämättänsä kiiruhti hän askeleitaan, mutta oli kuin tuo katse olisi häntä yhä seurannut, eikä hän ollut hyvillä mielin ennen, kuin hän näki sini-taivaan vapaana ylitsensä sekä eroitti Nörrekjaerin huiput vuorenharjanteen yli.

Linnassa tuli jo etehisessä neiti Leidersdorff häntä vastaan; hän oli ollut hyvin levoton, kun Aune niin kauan oli viipynyt ja kertoi, että kreivitär jo kaksi kertaa oli kysynyt häntä. Aunen piti — lisäsi hän — tänäpänä ensi kerran syömän kreivittären seurassa kammiossa. Hänen täytyi siis mennä heti huoneisiinsa pukeutumaan ja huolellisesti täytyi hänen se tehdä, sillä kreivitär näki mielellään, että pöydässä oltiin hyvin puetut.

Ruoka-aikana tuli Aune, halvimpaan jokapäiväiseen pukuunsa puettuna, kammioon. Tuskin uskalsi hän kajota ruokaan, vaikka hän pitkän kävelynsä jälkeen oli nälkäinen kuin susi. Kreivitär kyseli, missä hän oli ollut ja hän kertoi avomielisesti, että oli tavannut metsänvartijan, joka oli ollut ystävällinen ja osoittanut hänelle tien.

— Vai niin, metsänvartija! — no, tosiaan on hän hauska poika, sanoi kreivitär hymyillen.

Illan täytyi Aunen jälleen viettää hänen armonsa seurassa ja lukea hänelle paksua kirjaa, kummallista romaania, josta hän ei sanaakaan käsittänyt. Mutta jo kello kahdeksan vetäytyi kreivitär omiin huoneisiinsa ja Aune meni omaansa, jossa hän istuutui lukeakseen isänsä Uutta Testamenttiä, joka oli hänen kalliin aarteensa ja jota hän ei koskaan voinut ottaa käteensä ilman, että kaikki surut ja murheet muistuivat hänelle mieleen. Kuitenkin koetti hän lukea ja tutkia sitä vapaahetkinään toivossa, että hän sen kautta olisi kuollutta lähempänä.

Aika ajoin katsahti hän ulos ja vaipui ajatuksiinsa. Muiden muassa ajatteli hän metsästäjätä, jonka oli tänäpänä tavannut. Ken oli hän oikeastaan? Eikö ollut ihmeellistä, että hän niin hyvin oli arvannut hänen ajatuksensa? Miksi ei hänessä ollut rohkeutta vastata? Miksi oli hän yht'äkkiä käynyt pelkuriksi? Olihan hän sanonut, että olisi mielellään tahtonut tuntea hänen isänsä. Kuinka kummallisia kysymyksiä oli hän tehnyt ja omituinen oli äänensä!… Aune istui kauan ja tirkisteli tummilta silmiltään leimuavaan tuleen.

Saisiko hänestä todellisen ystävän, liittolaisen?

VI.

Aune ei ollut monta päivää Nörrekjaerissä ennen kuin hän huomasi, ettei hän suinkaan ollut ainoa, joka oli levoton nuoren kreivin tähden. Sekä neiti että talon muu palvelusväki olivat levottoman näköiset niin pian, kun hänen nimensäkin mainittiin; kreivittärenkin hienoissa piirteissä kuvastui jonkunlainen levottomuus joka kerta, kun hänelle sanottiin joku asia, mihin pojan nimi oli sekoitettu.

Sitävastoin oli toinen, josta aina puhuttiin mitä kiitettävimmin.

Tämä oli seitsemän kolmatta vuotias kreivi Maunu, joka kaksi vuotta sitten oli pudonnut hevosen seljästä ja jonka surullinen kuoleva oli saattanut vanhan kreivinkin hautaan. Hänestä puhui miltei jokainen kyynelsilmin. Hänen muistokseen riippuivat vielä mustat suruharsot huoneissa, ajokaluissa ja palvelijoitten puvuissa. Olipa kuin hänen henkensä olisi liidellyt linnassa ja painanut leimansa linnan elämään.

Kreivittären arkihuoneessa riippui iso, kullatussa kehyksessä oleva ja suruharsolla peitetty kuva vainajasta, mikä ulottui katosta laattiaan. Tämän kuvan mukaan oli hän ollut pitkä ja hoikka, vaaleahapsinen ja sinisilmäinen, hampaansa olivat kauniit ja miellyttävä hymy hänen kasvoissaan. Hän oli kuvattu skotlantilaisessa metsästyspuvussa polvihousuilla, päässään teerentöyhtöinen hattu. Vyöllään oli häneltä leveä, keltainen nahkavyö — jossa riippui kimppu metsälintuja — käsissä oli hirvennahkahansikkaat. Oikea käsivarsi nojasi pyssyyn ja hänen takanaan näkyi sekä pieniä että isoja koiria pitkät kielensä ulkona suusta.

Neiti Leidersdorff ei koskaan väsynyt kertoessaan Aunelle että Maunu kreivi hamasta lapsuudestaan oli ollut kaikkien epäjumala sekä miellyttänyt jokaista, joka vähänkin oli tekemisissä hänen kanssaan, talon omista palvelijoista alkaen aina Köpenhaminassa olevaan hoviin. Kymmeniä kertoja oli hän kertonut, että kuningatar itki kuultuaan hänen kuolleen. Mutta Aune käsitti, että suru oli käynyt syvemmäksi ja saanut perinpohjaisemman merkityksen sen kautta, että rikkaan kreivikunnan hallitus joutui nuorimman, nyt ainoan pojan käsiin, jonka terveydentila huolestutti kaikkia.

Usein mietiskeli hän, mikä nuorta kreiviä oikein vaivaa, sillä ettei hän ollut tylsämielinen eikä mielipuoli — kuten hän ensin oli luullut — siihen päätökseen oli hän tullut muutamista sanoista, joita silloin tällöin oli kuullut.

Eräänä päivänä rohkaisi hän kuitenkin itseään ja kyseli sitä neiti Leidersdorffilta, mutta tämä ei tahtonut ensin mitään kertoa, koetti vaan puhua kaunistellen siitä ja kehoitti häntä varomaan kreiviä, kertoi, ettei tällä ollut hyvä mielenluonne ja että hän, ylimalkaan sanottuna, oli aina ollut aivan toisellainen kuin veli. Vähitellen hän kuitenkin ilmaisi, että kreivi ajottain oli vaarallinenkin ympäristölleen. Kreivitärkin häntä pelkäsi ja vanan kreivin kuoltua ei kellään ollut valtaa hänen ylitsensä, kun paha sisu sai vallan hänessä. Sitäpaitse oli hän aina elänyt halpamaisesti ja levottomasti eikä pitkää aikaa ollut kulunut siitä, kun hän oli väkivallalla sortanut erästä tyttöä. Hurjan luonteensa ja onnettomien taipumustensa kautta oli hän jo lapsuudestaan tuottanut perheelle paljo surua ja levottomuutta.

Nämä kertomukset eivät suinkaan vähentäneet Aunen levottomuutta. Aina hän pelkäsi kohtaavansa kreivin portaissa tai käytävissä. Huoneissa ollessaan säpsähti hän joka kerta, kun kuuli oven aukeavan tai askeleita lähestyvän, vaikka neiti olikin sanonut, ettei kreivi milloinkaan tule tähän linnan osaan sekä että hän tähän aikaan vietti suurimman osan ajasta metsänvartijan luona metsästäjäkojussa suon toisella puolella.

Nämät puheet neiti Leidersdorffin kanssa pidettiin aina illoin sen jälkeen kuin kreivitär oli mennyt huoneisiinsa. Neiti ja Aune istuivat silloin valkean ääressä kreivittären arkihuoneessa kammion vieressä, jonka ovet sänkykamariin olivat avoinna niin, että he heti voivat kuulla kun kreivitär joko soitti tai huusi heitä. Tähän aikaan vuorokaudesta, jolloin taloudelliset toimet olivat ohitse, oli neitimme hyvin puheliaalla tuulella, jonka myöskin vaikutti ympärillä vallitseva hiljaisuus, huoneen kunnian-arvoinen asu, seinällä riippuvat vanhat perhekuvat, tulen rätinä uunissa ja kahdensadan vuotisen seinäkellon naksutus.

Puhe-aine oli aina sama, nimittäin elämä linnassa entis-aikoina ennen onnettomuuden tapausta. Hän oli, Martti vartijan jälkeen, vanhin talossa, sillä hän oli kreivittären kamarineitsyeenä seurannut tätä linnaan. Alituiseen eli hän entisten päivien muistoissa niin, ettei huomannut, kuinka hänen nuori kuulijansa punehtumistaan punehtui ja painoi päänsä työnsä yli, kun neiti jatkoi kertomustaan kreivittären komeista puvuista, vanhan kreivin loistavista kemuista — joita varten he usein olivat leiponeet ja valmistaneet kahdeksan päivää peräkkäin, — tahi Maunu kreivin metsästysretkistä, joihin naisetkin ottivat osaa puettuina punaisiin, kullalla koristettuihin nuttuihin, hatuissa joutsentöyhtöjä. — Unohtipa niin kokonaan itsensä, että hän nuorelle tytölle osaksi paljasti salaperäisen verhon, joka varjosi moniaita seikkailuita ja lemmenseikkoja, joita hän oli tullut näkemään ja huomaamaan.

Joka ilta, kun Aune tuli huoneesensa, oli hän suuttunut itseensä, että oli noin vaan istunut ja kuunnellut kertomuksia, jotka häntä kiihottivat ja harmitti, pyhästi lupasi hän sanoa neidille kaiken tämän seuraavana päivänä ja pyytää päästä kuulemasta sanottuja halveksittavia juttuja. Yhä enemmän hän tunsi, ettei ympäristönsä ollut puhdasta; että pahetta ja syntiä oli jokaisessa esineessä, jota hän koski; että vuosisatoja kestänyt jumalaton elämä oli itse ilmankin pilannut.

Vielä ei hänessä kuitenkaan ollut lujuutta eikä voimaa tukkia korviansa tai poistua huoneesta, kun vanhus alkoi muistelmiaan jutella. Kaikkien kuvauksien loisto ja komeus valtasi kaikki hänen aistimensa. Olipa kuin koko tuota kirjavaa sekasotkua olisi ollut hänen ympärillään ja täyttänyt linnan valoilla ja ilolla sekä silkkiin ja samettiin puetuilla, kauniilla naisilla. Nämät kuvat pyörivät kauan jälkeenkin päin hänen ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan. Ne seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain meni, vieläpä uniinsakin niin, että hän eräänäkin yönä heräsi ankaralla sydämmentykytyksellä, kokonaan pyöröpäisenä soitosta, naurusta ja lojien helinästä.

Hän häpesi itseään ja punastui usein; kauhistuneena kyseli hän itseltään, oliko linnan ilma jo niin tarttunut häneen. Parannusta tehdäkseen ja poistaakseen riettaat ajatukset, luki hän yhä innokkaammin isänsä Uutta Testamenttiä ja erittäinkin pieniä, täyteen kirjoitettuja paperiliuskaleita, joita isä oli sitten tänne lehtien väliin pistänyt ja joihin oli merkitty hänen saarnansa suunnitelmia, rukouksia tai virrenvärssyjä. Hän oli aina löytävinään niissä sanoja, jotka tarkoittivat juuri häntä ja olivat sovelletut juuri tällaisia hetkiä varten — lemmekkäitä varoituksia ja lohdutussanoja, joiden kautta isä ikäänkuin ojensi kätensä haudan toiselta puolelta ohjaaksensa häntä ja osoittaaksensa hänelle oikean tien niin, ettei kompastuisi tai kulkisi harhaan. —

Muuten kuluivat päivät hiljaisessa yksitoikkoisuudessa linnassa.

Kaikki siellä tapahtui kellonlyönnillä. Aunella oli niinmuodoin määrätyt tunnit, joina hänen tuli olla kreivittären luona joko lukeakseen ääneen hänelle tai muuten pitääkseen hänelle seuraa. Mutta hän ei voinut valittaa liiallista rasittumista eikä myöskään ystävyyden ja kohteliaisuuden puutetta.

Itse kreivitärkin oli yhä vielä hyvin ystävällinen hänelle, joskin vähän itseensä sulkeutuvainen. Hänen isästään ei oltu sanaakaan puhuttu. Tavallisesti istui kreivitär aivan äänetönnä nojatuolissaan ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, läpikuultavat kätensä ristissä helmassaan. Hän oli hyvin heikko, toisinaan niin uupunut, että ainoastaan voimakas tahdon ponnistaminen esti häntä tainnoksiin menemästä. Terveempinä hetkinään saattoi vielä nähdä piirteitä hänen menneestä ihanuudestaan, josta Aune oli kuullut paljon puhuttavan. Mutta kun hän tavallisuutensa mukaan istui ajatuksiinsa vaipuneena, oli hänen suunsa ympärillä surunvoittoinen piirre, joka saattoi hänen nuoren hoitajansa vastoin tahtoaan pitämään hänestä.

Itse asiassa ei Aune enään niin usein ajatellutkaan jättää Nörrekjaeria. Hän oli tullut siihen loppupäätökseen, että, koska tänne kerran oli joutunut, hän käyttäytyi sopivammin ja arvokkaammin, ellei koettanut vetäytyä pois velvollisuuksistaan, vaan jäisi tänne puoleksi vuotta, kuten oli luvannutkin.

Hän alkoi enemmän tutustua oloihin ja viihtyä asemassaan. Joka päivä, ilman ollessa kaunista, käveli hän pitkän matkan metsään tahi Vejrhöjniin, jonne hän oli löytänyt uuden tien, mikä ei johtanut kammoksuttavan tuvan ohitse metsässä. Raitis elämä ja käveleminen ulko-ilmassa saivat pian punan hänen poskilleen ja veri virtasi lämpimämpänä ja nopeammin hänen suonissaan.

Näillä retkillä kohtasi hän metsänvartijan alussa useasti, sittemmin joka päivä.

Ensi aikoina ei hän voinut poistaa levottomuutta, joka hänet valtasi, sun metsänvartija yht'äkkiä ilmaantui hänen sivulleen aivan kuin olisi hän maasta noussut. Hänen tervehtiessään oli sama vakoileva, pelkäävä ilmaus hänen katseessaan, jonka Aune oli ensi kerrallakin nähnyt. Osaksi katosi tämä ilmaus päivä päivältä, osaksi oli hän, kuten kreivitär oli sanonut, hauska poika, jota ei kaikkina aikoina voinut ymmärtää, mutta joka nähtävästi ei mitään pahaa tarkoittanut. Aune oli vähitellen niin tottunut hänen seuraansa, että hän viimein miltei kaipasi seuralaistaan jos sattui, etteivät he toisiaan tavanneet tai jos sää pidätti häntä sisällä.

Ei hän viihtynyt metsänvartijan seurassa hänen puheliaisuutensa tähden. Päinvastoin käveli tämä usein mykkänä ja hämillään ollen pureskeli heinänkortta aivan kuin ei olisi löytänyt puheen ainetta. Kun hän taasen puhui, tuntui usein siltä, kun hän ei aina olisi ajatellut, mitä puhui, vaan näytti tyytyväiseltä kuu sai koirineen seurata Aunea — tuntui kuin olisi hänen mielessään asioita, joita hän ei voisi sanoa.

Aune ei unohtanut hänen omituista äänenpainoaan, millä hän linnasta puhui ensi kerralla kun he toisensa tapasivat. Monasti oli hän — jälkeenpäin sykkivällä sydämmellä miettinyt, mitä hänen seuralaisensa sillä oli tarkoittanut. Nyt koetti hän varovaisesti johtaa häntä näistä asioista keskustelemaan, sillä hän luuli, että metsänvartija juuri tätä ajatteli.

Mutta näyttipä kuin ei tämä tahtoisi enää kosketellakaan sanottua kysymystä; hän rupesi aina muista seikoista puhumaan.

Joka päivä tiedusteli hän Aunelta hänen vointiaan sekä rupesiko jo viihtymään "siellä ylhäällä." (Harvoin mainitsi hän linnan nimeä, osoitti vaan päällään Nörrekjaeriä kohti.) Alituisesti puheli hän Aunesta itsestä, hänen isästään, pappilan oloista, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa päivistä, mitkä asiat näyttivät erityisesti häntä huvittavan.

Päivä päivältä tuli hän yhä enemmän arvoitukseksi Aunelle. Välistä valtasi häntä silmänräpäyksellinen levottomuus, hän pelkäsi, että seuralaisensa mietti jotakin pahaa. Mutta kun hän katseli metsänvartijata, hänen hienoja, kalpeita kasvojaan, jotka välistä olivat kärsivän näköiset, joissa sanomaton tuska kuvastui, niin silmänräpäyksessä katosi pieninkin pelko ja sydämmessään sääli hän tätä omituista miestä, joka oli niin onneton ja yksinäinen.

Kun puhe johtui hänen omiin oloihinsa, oli hän hyvin varovainen. Aune oli monasti koettanut urkkia niitä, mutta hän oli aina vastannut kiertävästi tehtyihin kysymyksiin.

Ainoastaan kerran, kun oli puheena Aunen lapsuus ja kun Aune oli maininnut mikä onni on omata hyvän kodon, oli hän kahta kiivaammin pureskellut suussaan olevata heinänkortta ja mutissut jotakin, ettei hän ollut sitä kokenut, sillä hän ei ollut koskaan omannut kotia. Mutta kun Aune kysyväisesti oli kääntynyt hänen puoleensa selitystä saadakseen, oli tämä katsonut pois sekä ruvennut muista asioista puhumaan.

Enimmäkseen puhelivat he vähäpätöisistä seikoista, kuten luonnosta, metsästyksestä ja kauniista ilmasta, jota kauan oli kestänyt. Välistä hän silloin laski leikkiä Aunen tietämättömyydestä, esim. silloin, kun hän ei eroittanut metsäpeuraa vuohipeurasta tai kun hän käytti jotakuta sanaa kansankielestä. Itse tunsi ja tiesi hän paljon, mikä Aunelle oli aivan uutta ja jota hän mielellään tahtoi oppia tuntemaan. Hän oli pidemmän ajan oleskellut maanviljelyskoulussa Köpenhaminassa ja lausuntojensa mukaan aikoi hän tutkia metsänhoitotointa istuttaakseen kerran metsiä maan kaikkiin nummeihin.

Lämpiminä päivinä istuivat he välistä mättäälle lepäämään, jolloin hän opetti Aunelle ympärillä kasvamien kukkien tieteelliset nimet. Tällaisissa tilaisuuksissa innostui hän suuresti ja tuli vapaammaksi, aivan kuin häneen yht'äkkiä olisi syntynyt halu puhella jonkun kanssa. Aune katseli häntä silloin ihmetellen.

Itse asiassa viipyivätkin Aunen ajatukset metsänvartijassa enemmän kuin hän itse tahtoi myöntääkään. Kaikki, mitä tämä sanoi, vaikutti häneen, vaikka hän aivan hyvin huomasi, etteivät nuo puheet aina olleetkaan erittäin syvämietteiset. Ei hän myöskään ollut kaunis, vaan päinvastoin. Kuitenkin oli hänessä jotakin vastustamatonta, hänen katseessaan, äänessään, liikkeissään sekä hänen hymyilyssään. Vieläpä hänen alakuloisuutensa ja umpimielisyytensä vaikuttivat valtavasti häneen; useammin, kun Aune itsekään tiesi, istui hän miettien mikä salaisuus tähän mieheen liittyi ja mikä katkera kokemus oli häntä kohdannut.

Joskus muisteli hän myöskin metsässä olevata mökkiä, jossa he ensi kerran toisensa kohtasivat ja kuinka kummallisesti sen asukkaat silloin olivat käyttäytyneet. Tähän saakka ei hän vielä ollut rohjennut mitään tästä kysyä, pelkäsipä, että arvoituksen selitys olisi juuri tässä.

VII.

Eräänä iltana, sun sade oli jo kahteen päivään estänyt Aunea menemästä tavalliselle kävelymatkalleen, rohkaisi hän viimeinkin itseään ja kysyi neiti Leidersdorffilta, heidän istuessaan valkean ääressä, työtä tekemässä, tunsiko hän metsänvartijan.

— Metsänvartijanko? kysyi neiti ihmetellen, minkä äkkinäisen käänteen hänen nuoren kuuntelijansa ajatukset olivat tehneet. Hän oli nimittäin tapansa mukaan vaipunut muistoihinsa, niin että Aune puolen tunnin ajan oli koettanut johtaa keskustelua ikävöityyn aineesen.

— Metsänvartijanko? toisti vanhus. — En tosiaan tiedä, mitä sanoa; tunnen häntä hyvin vähän, hän on ollut täällä ainoastaan lyhyen ajan. Mutta olen kuullut, että hän olisi aivan rappiolla.

Aune katsahti ylös.

— Rappiollako?

— Niin ainakin sanotaan. Mutta ihmiset puhuvat hyvin paljon, johon ei varmasti voi luottaa, — lisäsi hän, jatkaen sitten kertomuksiaan menneistä ajoista.

Aune istui kuin pilvistä pudonneena.

Oliko mahdollista? Siinäkö salaisuus olikin?… Hän ei voinut sitä uskoa. Itsekseen lupasi hän ensi kerralla tarkata metsänvartijata, tullakseen selville asiasta.

Jo seuraavana päivänä paistoi aurinko kirkkaasti eikä Aune kävelyltään ehtinytkään kauas, ennenkuin hän vieressään kuuli tutun äänen: "Hyvää päivää, neiti!"

Hän oli hyvin iloinen ja rupesi heti reippaalla, puoleksi tuttavallisella äänellä, joka oli tullut tavalliseksi heidän välillään, puhumaan "tavattoman pitkästä ajasta", mikä oli kulunut siitä, kun he viimeksi toisensa tapasivat, sekä Iaskemaan leikkiä kuinka kovin hän oli kaivannut Aunen seuraa. Sitten antoi hän Aunelle vihkon harvinaisia valkoisia liljoja, joita oli poiminut suon toisella puolella. Aune mietti hetkisen, otti sitten kukat vastaan katsomatta antajaan kuitenkaan.

Hän oli levoton ja alakuloinen. Hän tunsi, että jokin tunne hänessä tulisi tukehutetuksi, jos vanhan neidin puheessa olisi perää.

Kun he olivat tulleet Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon, jonne he tavallisesti retkillään kulkivat, istuutui Aune pienelle mättäälle ison kiven luona. Metsänvartija istui vähän loitommalle ja oli niin iloissaan, ettei huomannut Aunen alakuloisuutta. Hän kertoi kaikesta, mitä näinä kahtena päivänä oli tapahtunut, raju-ilmasta ja sateesta, joka edellisenä yönä oli tunkeutunut suon vieressä olevan tuman katon kautta sisään niin, että hänen vuoteensakin oli täyttynyt.

Hän istui jalat allansa ristissä. Hatun oli hän lämpimän tähden asettanut maahan ja auringon säteet sattuivat hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Puhuessaan kuori hän veitsellään pitkää raippaa, minkä oli metsästä ottanut.

Aunen katse, joka oli ollut kukkiin kiinnitettynä, seurasi häntä nyt tarkkuudella.

Mutta kauan ei hän ollut seuralaistaan katsellut, ennenkuin hän hymyili omalle pelvolleen. Mahdotonta oli, että tämä mies oli niin syvään langennut. Kuinka olikaan hän niin yksinkertaisesti uskonut, mitä sanottiin? Katsellessaan kasvoja, jotka hymyillessäänkin olivat suruiset ja alakuloiset, mitkä muistuttivat huonosti hoidettua lasta, ajatellessaan hänen käytöstään, liikuttavaista huolenpitoaan Aunesta heidän tuttavuutensa alusta, silloin oli hän ihan varma, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja hän häpesi, että hetkeäkään oli voinut epäillä häntä.

Mutta mitä maailmassa hän sitten sureskeli, kun ei tämä ollut syynä?

Hartaasti hän toivoi, että seuralaisensa avaisi sydämmensä hänelle aivan kuin sisarelle. Oliko se mahdotonta? Olivathan he yhtä yksinäiset tässä maailmassa ja tämä yhteinen tunnehan oli saanut heitä toisiinsa liittymään ja sitten yhdistänyt heitä kuten sukulaisuuden siteillä.

Viimein katsahti hän Auneen ja kysyi eikö hän ollut "hyvällä tuulella", oliko joku ikävä kohdannut "tuolla ylhäällä" — hän kohotti toista kulmakarvaansa ja osoitti päällään Nörrekjaeriä kohti.

Aune ei heti vastannut, katsoi vaan kukkiaan, mitkä oli rintaansa kiinnittänyt.

Äkillinen vallattomuus, jota ei Aune itsekään saattanut selittää, synnytti hänessä halua kertomaan kaikki, mitä oli kuullut. Tekisikö tosiaan sen? Oliko sopivaista?

Toinen huomasi hänen empimyksensä ja sanoi:

— Minä näen, että vastoinkäyminen on teitä kohdannut!… Onko jotakin ikävällistä sattunut?

— Ei, päinvastoin!

— Ah! — suokaa anteeksi; siis vieläkin salaisuus.

— Mistä niin päätätte?

— En tiedä — näen sen kasvoistanne.

— Entäs jos erehdytte?

— Tahdotteko silloin kertoa sen minulle?

— Tahdon, jos lupaatte olla suuttumatta?

— Miksi suuttuisin?

— Senvuoksi… että se… koskee teitä.

— Minua? — sanoi hän katsoen hämmentyneenä Aunea. — Kertokaa!

— No, no, — nauroi Aune — eihän se liene niin vaarallista… vaikka… ikävätä kylläkin.

— Mitä sitten asia koskee?

— Se on… Ei, en taida kuitenkaan sanoa mitään, — lausui hän punehtuen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

— Kyllä vaan… antakaa minulle siitä tieto, pyysi hän kiihkeästi.

— Ei, ei… tosiaankin on se hyvin tyhmää.

— Mutta voittehan toti sanoa. Mitä minusta sanotaan? Teidän täytyy se kertoa!

— No, olkoon menneeksi, sanoi hän katsahtaen seuralaiseensa. Kerrotaan… että te… että te… juotte, lausui hän äkisti ja punehtui aivan kuin olisi sopimattomia puhunut.

— Mitä? juonko? Mitä?… Ah, lausui hän äkkiä. — Sitenkö! Ha, ha, haa! Senhän teenkin. Vakuutan teille, että niin teen, sanoi hän nauraen.

— Niin, mutta juonhan minäkin, virkahti Aune nauraen. Hän oli nyt vakuutettu, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja että hän taasen saattoi seuralaiseensa luottaa.

Kuitenkin katui hän sanoneensa tuon asian. Hyvin huomasi hän, että seuralaisensa oli loukkaantunut. Hän oli jälleen tullut hiljaiseksi ja hajamieliseksi ja alkoi innokkaasti veistellä raippaansa.

Sitten katsahti hän Auneen ja kysyi empien:

— Uskoitteko tekin?

— Tietysti, tämä nauraen vastasi.

— No, sepä oli kauniisti tehty. Minun tulisi kai tänäpänä nauttia väkeviä oikein tuntuvasti, ettei teidän hyvät ajatuksenne minusta joutuisi häpeään. Vanha… neitikö teille sellaisia kertoo?

— Kuka niitä sitten kertoisi?

— Niin, niin — onhan kuitenkin hyvä tietää…

— Saanko pyytää teitä, herrani! keskeytti häntä Aune ja ojensi
torjuvasti kättään, koettaen osotella vanhan neidin hienoja tapoja. —
Hänen armonsa ei suinkaan suvaitsisi, että hänen armonsa armollinen…
— Molemmat nauroivat eivätkä oikeastaan tietäneet, minkätähden.

Äkkiä vaikeni Aune ja säpsähti. Hän luuli kuulleensa huudon aivan heidän lähellään.

— Jumalani! huudahti hän ja tahtoi nousta. — Eihän vain kreivi ole tulossa?

— Kreivikö?

— Niin, ettekö kuulleet?

— Nyt kuulen tosiaan. Mutta sehän on Jaakko, vanha paimen. Ettekö ole häntä nähneet? Paimenessa ollessaan hän aina laulaa… Tarkatkaa kuinka kauniisti hän laulaa, vaikka onkin jo lähemmä seitsenkymmenvuotias… Kuuletteko?

Molemmat kuuntelivat.

Vallitsevassa hiljaisuudessa ja kirkkaassa, lämpimässä lokakuun ilmassa kuului etäältä omituista laulua, valittava sävel, joka sekaantui leivojen iloiseen viserrykseen.

— Eikö totta?… Ääni on kuin lapsen?

— On, kuinka ihmeellistä! Taukoamatta hän laulaa.

— Hän ei ole oikein viisas… Hänellä sanotaan olevan sydänsuru.

— Eikö ole kummallista, että täällä on niin monta mielenvikaista?

— Paikkakunnan ilma on siihen syynä. Täällä kummittelee.

— Kummitteleeko?

— Aivan niin, ettekö sitä tiedä? Ettekö ole kuulleet punasilmäisestä kissasta tai miehestä, jonka hampaat kalisevat? Ettekö?… Ettekö myöskään koirasta, joka itkee kuin ihminen ja kanasta, joka laulaa jokaisena juhannusyönä?… kaikki tapahtuu suolla. Kerronko siitä teille?

— Kertokaa vain, mutta ei tänään, sanoi Aune nousten. Oli aika palata, Suon peitti hieno sumu ja varjot kävivät pitemmiksi. Hän pudisti helmastaan kanervat, joita istuessaan oli murentanut, kiinnitti päällisnuttunsa, katsahti kukkiinsa ollakseen varma, että ne olivat jälellä, huomasi hansikkaansa maassa — ne hän tavallisesti ensin pani pois — otti ne ylös, sovitteli päähinettään ja kuunteli vielä hetken omituista laulua etäisyydestä.

Metsästäjä, joka niinikään oli noussut, katseli häntä säihkyvin silmin sivultapäin.

Käydessään kapeata polkua, joka johti rinnettä alas ja jolla eivät voineet vierekkäin astua, käveli Aune vähän aikaa metsästäjän takana ja saattoi silloin häiritsemättä tarkata häntä. Tämä oli tosiaan kookas mies käydessään tuossa pyssy olalla ja kanervakukka hatussa uskollisen koiransa seuraamana. Kenties oli pää vähän liian pieni niin komeaan vartaloon nähden, mutta kädet ja jalat olivat kauniit sekä hyvin muodostuneet. Korvansa olivat pienet ja hienot ja ahvettuneen niskan ympäröimät vaaleitten hiusten hienot kiharat, jotka tekivät hänet kauniimmaksi. Ei hän ymmärtänyt, miksi hän ensin oli näyttänyt vähemmän miellyttävältä. Kaunis hän ei varsinaisesti ollut, mutta ei Aune kuitenkaan löytänyt hänessä mitään, minkä olisi tahtonut toisin olevaan. Kuinkahan vanha hän oli? Sopivassa tilaisuudessa tahtoi hän sitä tiedustaa. Hän näytti olevan noin kuudenkolmatta tai vähän nuoremman. Vasenta jalkaansa veti hän perässään aivan kuten Aunen isäkin oli tehnyt. Eikö tämä ollut ihmeellistä?

Samassa kääntyi ajatusten esine ja sanoi:

— Kavahtakaa, neiti!… Tässä on hyvin kosteata.

Aune säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat tulleet syvälle ojalle, jonka rankka sade oli santaan uurtanut ja joka vielä oli täynnänsä vettä.

Metsästäjä asettui pitkine säärineen ojan yli ja ojensi kätensä Aunelle. Kun tämä siihen tarttui, tunsi hän pistoksen sydämmessään ja yli päästyään meni hän nopein askelin edellä seuralaistaan odottamatta.

Vähän sen jälkeen kääntyivät he metsään hakeakseen siimestä. Puron yli olevalla puusillalla pysähtyivät kumpikin ehdottomasti ja vaipuivat ajatuksiinsa katsellessaan kirkasta, kohisevata vettä, joka äkkijyrkkään laskuunsa kuljetti mukanaan lehtiä, puunkuoria ja hyönteisiä. Päänsä yläpuolella kohisivat metsän puut ja pöllöjen läpitunkeva huuto kuului aivan kuin haaksirikkoisten avunhuuto. Vedenpinnan yläpuolella surisivat hyttyset ja kappalen matkan päässä viserteli hamppuvarpunen.

— Mitä mietitte, neiti Thorbjörnsen? — kysyi metsästäjä hiljaan katsoen Auneen.

Aune punehtui ja kulki nopein askelin eteenpäin vastaamatta. Hän oli tosiaankin vaipunut ajatuksiin, joita itsekin täytyi hävetä.

VIII.

Eräänä aamuna muutama päivä myöhemmin löi torninkello kahdeksan ennen kuin Aune heräsi.

Säikähtyneenä nousi hän istumaan silmiään hieroen. Jumalani!… Olihan hän jälleen nukkunut liian kauvan! Aivan hyvin muisti hän heränneensä, kun kamarineitsyt oli tullut lämmittämään, hän oli silloin kääntynyt toiselle kyljelleen hetken nauttiakseen aamu-unen huumauksesta, jonka alaiseksi hän viime aikoina usein oli antautunut. Tänäpänä oli käynyt, kuten monesti ennenkin.

Jumalani!… mitä olikaan hän taasen uneksinut!

Hän viskasi suuttuneena peiton sivulle, noustakseen. Mutta vuoteenreunalle hän jälleen istui, pää käden nojassa, hämärien muistojen valtaamana, uneliaana tirkistellen paljaita jalkojaan, joille uunissa oleva valo levitti ruusunpuna sen hohteen.

Lintujen viserrys puistossa herätti hänet äkkiä horroksestaan. Samassa oli uni kokonaan poistunut ja mieli oli täynnä iloisia toiveita. Aurinko paistoi, sää oli kaunis, hän olisi siis tänäpänä tilaisuudessa nauttimaan vapauttaan ja kohtaisi hänet — "toverinsa", kuten Aune häntä ajatuksissaan nimitti.

Nopeasti pukeutui hän, veti sukat jalkoihinsa ja kiinnitti vyötäreensä, joita naisten puvuissa on lukuisa paljous. Aistikkaasti järjesti hän rikkaita suortuviaan samalla hyräillen, ikäänkuin ulkoa kuuluvan linnunlaulun yllyttämänä.

Vähitellen oli hän kotiutunut kultaisessa häkissään, jossa hän oli muutoksia tehnyt oman mielensä mukaan. Kirjoituspöydällä olivat "toverin" liljat vielä vereksinä pienessä, ruohonviheriäisessä kukkavasussa. Pöydän yläpuolella riippui isänsä muotokuva kanervakiehkuran ympäröimänä. Leveässä akkunanloukossa oli joukko omituisia esineitä, osaksi omia löytämiänsä, osaksi ystävänsä lahjoittamia; omituisen muotoisia ja värisiä kiviä, meri-kukka kappale, meritähti, tyhjäksi puhallettu hyypän muna, pyssynkuula y.m. Seinillä riippuvia kuvastimia ja tauluja koristeli punaiset ja keltaiset sananjalat, puiden oksat ja pihlajanmarjatertut.

Neiti välistä ivaten laski leikkiä, arveli Aunen pian tuovan koko metsän huoneeseensa.

Pukeuduttuaan poisti hän akkunaverhot; huikasevan kirkas auringon valo kohtasi hänen silmiään. Avatessaan akkunan hän miltei säikähtyi lintujen korkea-äänisestä viserryksestä, mikä häntä vastaan virtasi raittiista aamu ilmasta.

Ihmeellisen kaunista ilmaa oli pitkän ajan kestänyt vielä lokakuussa, taivas oli ollut sininen ja oli miltei yhtä lämmin kuin kesälläkin. Joskin silloin tällöin satoi oikein rankasti, paistoi aurinko kahta kirkkaammin sen jälkeen. Myrskytkin, mitkä tavallisesti tekivät tälle paikkakunnalle suuria tuhoja, olivat etsineet toisia taistelupaikkoja ja metsät, jotka muulloin tähän aikaan olivat paljaina ja lehdittöminä, olivat nyt rikkaassa väriloisteessa, jommoista harvoin näkee.

Tämä päivä oli kuitenkin paljoa ihanampi, kuin edelliset.

Jo aamupäivällä oli Nörrekjaerin huoneissa — joita tavallisuuden mukaan oli aamulla lämmitetty — niin kuuma, että oli pakko avata kaikki akkunat. Puolenpäivän aikaan tuli seinien sisäpuolella oleskeleminen miltei mahdottomaksi ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä ajelemaan. Tämä oli harvinaista ja synnytti hälinätä linnassa. Harvoin kesän kuluessa uskalsi kreivitär liikkua Nörrekjaerin ulkopuolella. Sen vuoksi, kun jättiläismäinen kuski kello yhden tienoissa ajoi avonaisten vaunujen eteen valjastetut, Maunu kreivin harmaat hevoset, pääkäytävän luo, näkyi monet kasvot kellarikerroksen pienissä akkunoissa ja konttorirakennuksen akkunoissa näkyivät kirjurien päät; kaikki tahtoivat nähdä, kun "hänen armonsa" nousi vaunuihin. Martti-vartijakin, joka äskettäin oli makeasta unestaan noussut ja joka muutoin tahtoi olla komentajana, kun jotain harvinaista oli tekeillä, hiipi nyt portin taakse seisoakseen siellä lakki kädessä vaunujen ohitse vieriessä.

Vihdoin näkyi kreivitär portaitten ylimmältä askeleella. Hän oli mustaan silkkikauhtanaan ja pitsipäähineeseen puettu, jonka leveihin leukanauhoihin hienot, kalpeat kasvot miltei kokonaan katosivat. Hän nojautui vanhaan neitiin ja hitaasti eteenpäin käydessään katseli hän levottomasti ympärilleen, aivan kuin ilma ja omituinen ympäristö olisi tehnyt hänet pyöröpäiseksi. Hänen jälkeensä tuli Aune, jonka piti seuraamaan kreivitärtä matkalla, sekä viimeksi kamarineito kantaen hänen armonsa pitkäkarvaista villakoiraa käsivarrellaan.

Sittekuin kreivitär monen vaivan jälkeen oli peittoihinsa kääriytynyt ja jakkara pantu hänen jalkainsa alle, asettui Aune vastapäiselle istuimelle. Koira — pieni, kaunis punakuonoinen eläin — asetettiin pehmeälle villahuiville kreivittären viereen. Vanha neiti antoi lähdönmerkin ja vaunut vierivät pois.

Jo lehtokujassa näkivät he surisevia hyönteisjoukkoja, joita, kuten keski-kesäpäivänä, kokoontui kaikilta tahoilta. Linnut sitävastoin vaikenivat. Ne olivat etsineet suojaa puiden latvoissa, joissa istuivat kyyryssään levitetyin höyhenin ja katselivat ohikulkevia vaunuja. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaratakaan. Lämpö virtasi alas. Ylt'ympärillä, kuivemmilla mäkilöillä kokoontuivat lammasraukat yhteen, kolme uhkeata, lieassa olevata härkää, kuopivat levottomana maata samalla kun kumeasti mölisten halukkaasti katselivat viereisellä niityllä laitumella olevia kahtasataa lehmää.

Aune, joka koko aamupuolen oli ollut erittäin iloinen, ei nyt ollut ensinkään hyvillä mielin. Viime aikoina oli hän ollut niin toisellaisten ajatusten ja mielikuvitusten vallassa, että oli miltei unohtanut alhaisen asemansa. Mutta nyt heräsi entinen hävyn tunne hänessä. Kaikkialla, missä kulkivat, tervehti väki nöyrästi; kun he ajoivat "suomökkien" ohitse, joiden jokaisessa ovessa ja ikkunassa näkyi takkurainen pää, kävi hän tulipunaiseksi ja vetäytyi vaunujen nurkkaan piiloon.

Eräs seikka vaivasi häntä enemmän kuin myöntää tahtoikaan. Hän tiesi, että metsänvartija nyt oli Vejrhöjnillä ja odotti häntä. Koska ilma oli mitä herttaisin tänäpänä, odotti hän luonnollisesti Aunea tulevaksi. Mielessään kuvitteli hän, mitä kaikkea "toverinsa" ajattelee, kun hän ei tulekaan.

Olipa hän tavallansa luvannutkin tulla. Edellisenä päivänä olivat he pienestä laaksosta Vejrhöjnin alapuolella, mikä ikäänkuin sopimuksesta oli tullut heidän yhtymis-paikakseen, kävelleet noin puolen peninkulman päässä olevalle korkealle vuorelle, jossa Aune ei ollut ennen käynyt ja jonka huipulta voi nähdä rahtunen mertakin. Ensin ei hän oikein tahtonut siihen suostua, mutta monen houkutuksen jälkeen meni hän kuitenkin — eikä hän sitä ollut katunutkaan. Matka oli ihastuttava. "Toveri" oli iloisempi ja leikillisempi kuin koskaan ennen. Tämä iloisuus, auringon loistavuus, meri, itse yrityksen uskaliaisuus teki Aunenkin mielen keveämmäksi kuin se pitkään, pitkään aikaan oli ollut. He olivat mäen rinteiltä poimineet marjoja ja juoneet maitoa vanhan, kyssäselkäisen talonpoikaisvaimon luona, joka vuorella asui ypö yksinään seuranaan ainoastaan kaksi lammasta sekä kissa. Hänen pienessä, puolipimeässä tuvassa olivat he istuneet lavitsalla toistensa vieressä ja nauraneet akan uteliaisuutta ja leikillistä puhetta. Vaimo piti heitä äskettäin kihloihin menneenä parina ja puheli siitä niin paljon, että Aune tuli ihan hämilleen ja tahtoi mennä pois. Mutta ensin tahtoi vaimo näyttää heille "omaa" morsiuspukuaan, vanha rohtiminen hame, joka oli eräässä laatikossa muutamien muitten halpojen muistojen seurassa ja joiden historian hän tarkkaan kertoi. Viimeinkin pääsivät he menemään. Ovella oli metsästäjä antanut hänelle rahan, mikä ei suinkaan ollut pieni päättäen akan ihmettelemisestä. Sitten olivat he vielä kerran menneet vuoren huipulle nähdäkseen loitolla kimaltelevan meren. Oli miltei pimeä, kun he saapuivat kotiin. Kun he erosivat, ojensi hän Aunelle ensi kerran kätensä ja kysyi, tekisivätkö toistenkin, ilman sitä myöntäessä, samallaisen matkan toiseen kauniiseen, lähellä olevaan paikkaan. Ajattelematta vastasi Aune myöntävästi ja puristi hänen kättään aivan vapaasti.

Mitä luuleekaan hän nyt, kun Aune näin kauniina päivänä kuitenkin jää tulematta?

Kun vaunut olivat kulkeneet pienen puron yli johtavaa siltaa, kääntyivät ne syrjätielle mikä johti vuorille. Suosta nousevat viileät tuulahdukset muuttuivat polttavaksi scirocco-tuuleksi, mikä puhalsi kuivilta rinteiltä heitä vastaan. Kuski antoi hevosten astua jalka jalalta ja polttava hiekka narskui pyöriä vastaan hermostuttavasti.

Samassa juolahti Aunen mieleen, että he mahdollisesti kohtaisivat metsänvartijan täällä. Tuskan tunne valtasi hänet ja kasvonsa kävivät yhä punaisemmaksi. Voisihan tosiaan niin sattua! Kuinka silloin kävisi? Pysähtyisiköhän kreivitär kysyäkseen häneltä jotakin…

Levottomuutensa suureni mitä lähemmäksi vaunut tulivat niitä paikkoja, missä Aune tavallisesti käveli. Jokainen kauempaa esille pistäytyvä esine, monet kettujen pelättimet, joita sinne tänne oli lammasten suojaksi asetettu, saivat hänet säpsähtämään. Nähdessään Vejrhöjnillä olevan kiviroukkion, tykytti hänen sydämmensä niin valtavasti, että hän pelkäsi kreivittären sen kuulevan. Vihdoin kääntyikin kreivitär, joka koko matkan oli istunut liikkumattomana ja tirkistellyt eteensä, Auneen, lausuen:

— Täällä on hyvin kaunista, neiti Thorbjörnsen, eikö totta?

Aunesta tuntui kuin kreivitär häntä tarkastelisi ja vaivalla sai hän äänensä hillityksi niin, että taisi tyynesti vastata:

— On, hyvin kanttista!

Tunnin perästä olivat he jälleen kotona, mutta kreivitär oli matkasta niin väsynyt, että hän heti päivällisten jälkeen vetäytyi huoneisiinsa. Aunen täytyi siis viettää koko illan vanhan neidin seurassa, jonka jutut tänäpänä enemmän kuin muulloin kiusasivat häntä. Tosin ei hän kymmenettä osaakaan suuttunut näistä jutuista, hän oli hyvin suuttunut tälle puheliaalle naiselle, joka ei antanut hänen olla rauhassa. Hän ei ensinkään ollut hyvillään. Kalvava levottomuus oli hänet vallannut, tuskin malttoi hän istua alallaan tuolilla, neula hänen kädessään liikkui hermostuneella vauhdilla, jota hän ei voinut estää.

Hän oli nimittäin hämärissä ikkunastaan huomannut harmaita pilviä taivaan rannalla ja aurinko oli mailleen mennessään ikäänkuin tulimereen laskeutunut, mikä ei suinkaan ollut hyvä tunnusmerkki. Hän tiesi kuinka ankara raju-ilma näillä tienoin oli. Jos kerran pääsi valloille, voitiin odottaa monta päivää kestävää sadetta, myrskyä ja pimeyttä. Kenties pitäisi ilma hänet viikkokausia vangittuna synkässä vankeudessaan, sinä aikana ehtisi talvi tulla, joka verhoisi vuoret valkealla peitteellä ja tekisi tiet liikkeelle sopimattomiksi. Milloinka tapaisikaan hän sitten toverinsa?

Aune oli kuumeentapaisessa levottomuudessa. Joka silmänräpäyksessä hän säpsähti, kuin luuli kuulleensa sadepisaroitten rapisevan ikkunaan. Huoneen tukahduttava kuumuus, lampun surina, seinäkellon alituinen naksutus — kaikki sai hänet suuttumaan. Ja kuin neiti iloitsi pannakseen suitsujaisen hiilokselle, ei hän enään voinut itseään hillitä, vaan virkahti kärsimättömästi:

— Jumalani! Eikö saa olla rauhassa! Mikä inhottava löyhkä!

— Löyhkä! lausui neiti. Ja kuitenkin on tämä mitä hienointa lajia…
Onko kuultu hullumpata!

Aune ei kyennyt vastaamaan, vaikka huomasikin kiivastuneensa. Mutta neiti oli loukkaantunut ja istuutui jälleen tuolilleen, suutansa sen koommin avaamatta.

Vähän senjälkeen tuli kreivittären villakoira kammiosta kävellen, jossa se oli maannut. Ovella pysähtyi se hetkeksi kiiskoitellakseen ja haukotellakseen; sitten astui se, kaukaa kaartaen neidin tuolia, Aunen luo, jonka viereen se seisahtui, katsellen häntä alakuloisilla silmillään. Aune oli ruvennut suosimaan pientä, kaunista koiraa, joka linnassa kulki niin yksinään sitte kuin sen holhoja oli nukkunut. Usein otti hän koiran syliinsä ja hyväili sitä tai opetti sille pieniä temppuja, kuten seisomaan takajaloilla ja nyökäyttämään päätä. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävykset, mutta tänä iltana tuntui siltä, kun ei hän voisi katsoakaan sinne päin, missä koira oli. Vaikkakin se seisoi odottavasti hänen jalkainsa juuressa, ei hän voinut sitä hyväillä; kun se, tullakseen paremmin huomatuksi, veti käpälällään hänen hamettaan, suuttui hän ja työnsi jalallaan koira parkaa niin, että se vinkuen kaatui selälleen ja kiiruhti sitten kammioon takaisin.

Neiti kohotti päätään ja katseli Aunea hiljaisella kauhulla pyöreitten silmälasiensa lävitse.

— Jumalani! huudahti hän viimein. Mikä teidän on tänä iltana? Ettehän ole kaltaisenne!

Aune ei vastannut. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan. Vaikkei kello ollut kuin yhdeksän, kokosi hän kuitenkin työnsä ja poistui huoneesta sanoen hampaitansa kolottavan. Tultuaan omaan huoneeseensa, riisui hän kiireesti vaatteensa, sammutti kynttilän sekä koetti nukkua.

Mutta käännyttyään sisäänpäin, kätki hän kasvonsa käsiin ja heltyi itkemään.

Hän ei itseään enää käsittänyt, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Rakastiko hän metsänvartijata? Häntä pöyristytti tätä ajatellessa. Sitä ei hän voinut uskoa, mahdotontahan se oli. Kuvitellessaan joskus ennen rakkautta oli hän luullut sitä hiljaiseksi, vienoksi tunteeksi, joka leviäisi sieluun. Mutta hän oli viimeisinä päivinä ollut hyvin levoton, jota ei voinut poistaa. Aika ajoin oli hän tuntenut olevansa niin onneton ja suruissaan, että täytyi kaikin voimin estää kyyneleitänsä. Kaikki oli pimeätä ja toivotonta; ihmiset tuntuivat häijyiltä ja hän toivoi kuolevansa. Ei hän tahtonut ajatellakaan häntä. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hän metsänvartijasta enemmän saadessaan ajatella häntä ystävänä, toverina tai veljenä. Mutta niin pian kun toinen ajatus tahtoi saada valtaa hänessä, muutti tuo toveri heti muotoa, oli hänelle ventovieras, miltei vihollinen, jota hän pelkäsi ja toivoi ettei koskaan enää häntä kohtaisi.

Tällaistako rakkaus oli?

Ei, mahdotonta; senkaltaista ei se voinut olla!

Mutta, miksikä halusi hän sitten niin hartaasti päästä hänen seuraansa, jos vaan yksikin päivä oli kulunut ilman, että he olivat toisensa tavanneet? Miksi tykytti sydämmensä kahta kiivaammin ajatellessaan häntä? Miksi ei hän voinut laskeutua vuoteelle uneksimatta hänestä, miksi ei sulkea silmänsä näkemättä hänet edessään, kuulematta hänen äänensä sekä jalkainsa askeleet?… Hän muisti, että vanha Matleena siellä kotona kerran oli sanonut, että jos tahtoo ihan varmaan tietää rakastaako todella jotakin miestä, niin täytyy tarkata, uneksiiko hänestä kolmena yönä peräkkäin. Kuinka usein olikaan hän viime aikoina herännyt keskellä yötä siitä, että luuli tuntevansa hänen katseensa tarkastelevan itseään… Mitä oli tuo kummallinen, levoton toivo alituiseen tietää, missä hän oleskeli, mitä hän teki ja mitä ajatteli? Mitä oli sulous, jota hän aina tunsi metsänvartijan läsnäollessa tai väristys, mikä kävi hänen ruumiissaan tämän tarttuessa hänen käteensä tai kun tämä sattui koskemaan hänen hameesensa heidän kävellessään Vejrhöjnin yksinäisiä polkuja? Tuonoin, kun he istuivat Vejrhöjnin kukkulalla ja hän oli synkän ja alakuloisen näköinen sekä oli pannut hattunsa kanervikolle, aivan kuin ei olisi kärsinyt sen painoa, oli Aune — nähdessään hänen kärsivät kasvonsa, kokoonpuristuneet huulensa ja armottoman raskasmielisyyden, mikä ei koskaan tahtonut poistua hänestä — tuntenut vastustamatonta halua istuutua hänen viereensä ja kädellään hyväillä hänen vaaleita hiuksiaan ikäänkuin poistaakseen kaikki surulliset ajatukset ja katkerat muistot.

Eikö tämä ollut rakkautta?

Hän luuli… miltei pelkäsi sitä.

Kauan makasi hän liikkumattomana, miltei tainnuksissa.

Viimein kysyi hän itseltään: — Mutta hän, rakastaako hänkin minua.

Hän luuli niin olevan, vaikkei hän koskaan ollut siitä mitään sanonut. Ajottain, varsinkin viime aikoina, oli hänen katseessaan ollut jotain sen tapaista, hänen äänensä oli myöskin ilmaissut hänen tunteensa. Ensin, kuu Aune tunsi tällaisen aavistuksen sielussaan, oli hän tullut murheelliseksi ja pelkäsi, että metsänvartija siitä puhuisi hänelle, sillä hän luuli ei koskaan voivansa rakastaa tätä. Heidän istuessaan pienessä tuvassa kyssäselkäisen akan luona, joka välttämättömästi tahtoi pitää heitä kihloissa olevana parina, huomasi hän kyllä, miten metsänvartija taukoamatta häntä tutkivasti katseli ja kotimatkalla puheli tämä kerran niin merkillisellä ja salaperäisellä tavalla, että hän pelkäsi siitä tulevan rakkauden tunnustuksen.

Mutta, jos he nyt todella rakastivat toinen toistaan? Jos hän jonakin päivänä kosii?…

Hänkö sitten oli tuleva hänen ainaiseksi ystäväkseen? Hänellekö, ventovieraalleko, hän kerran oli uskova kaikki? Hänenkö omansa oli hänen ruumiinsa ja sielunsa oleva?

Hän kääntyi toiselle kyljelle. Ei hän sietänyt sitä enään Ajatella. Kenties olikin kaikki pelkkää luulottelua! Hän tahtoi nukkua pois koko ajatuksista ja seuraavana päivänä katselisi hän asioita aivan toisessa valossa.

Hän sulki silmänsä nukkuakseen.

Mutta hän ei saanut ajatuksiaan tieltä, jonne ne olivat eksyneet.

Hän muisteli romaania, josta joka päivä luki luvun kreivittären kuullen ja jota hän ei alussa ensinkään ymmärtänyt. Niin merkilliset ja käsittämättömät olivat hänelle olot, joista siinä kerrottiin. Kauan ei kuitenkaan kestänyt ennen, kuin hänelle selvisi, mistä oli kysymys ja vähitellen rupesi hän sekä mielessään että unissaan kuvittelemaan niin hyvin itse kertomusta kuin sen henkilöitäkin. Romaani liikkui etelän viinitarhoissa ja sini-järvillä, vanhoissa luostareissa ja öljypuulehdoissa; se kertoi nuoresta munkista ja nuoresta nunnasta, joita maallinen rakkaus yhdisti. Molempien luostarein välillä olevassa metsässä kohtasivat he toisensa joka päivä aikoina, jolloin heidän tuli toimittaa kirkon laupeuden töitä köyhien kesken ja pienessä piilossa olevassa lehtimajassa unohtivat he kuolevaiset, joita heidän tuli lohduttaa, sairaat, joita tuli hoitaa.

Monasti oli hävyn puna noussut Aunen poskille lukiessaan näistä rakkauden kohtauksista, joissa suuteloita ja helliä syleilyjä vaihdettiin, sillä nämä syntiset nautinnot olivat kerrotut tavalla, mikä ei suinkaan inhoa herättänyt, vaan niitä ylistettiin ja kaunisteltiin. Ensi päivinä oli hän usein pakoittanut itseänsä istumaan alallaan, mieli kun teki nousta ja kieltäytyä lukemasta eteenpäin. Mutta tämän kirjan kanssa oli käynyt samoin kuin neidin juttujenkin. Mitä enemmän se kiihoitti ja suututti häntä sitä enemmän mielikuvituksensa sen kanssa työksenteli. Ja kiihtyvällä jännityksellä oli hän päivä päivältä seurannut rakastettujen kohtaloja, sykkivällä sydämmellä kuunnellut heidän kuherruksiaan, jälleennäkemisen iloa ja eroamisen suruvoittoisia huokauksia. Omituista kyllä, oli hän jo alusta mielessään kuvitellut, että kalpea intohimoinen munkki oli hänen metsästäjänsä. Nyt oli aivan kuin olisi hän tuntenut nunnan sydämmen sykkivän omassa povessaan ja aavistanut ikävöimisen, joka saattoi koppilo-vangin paheen tielle.

Hän makasi aivan hiljaa kuin hurmaantuneena. Ennenkuin itsekään tiesi, sulkeutuivat silmänsä, uni nosti hänet pehmeille käsivarsilleen ja kantoi hänet kukitettuja polkuja myöten unien maahan…

Ensimmäinen ajatuksensa, kun aamulla heräsi, koski ilmaa. Hän nousi istumaan ja kuuli heti puistosta lintujen viserrystä, mikä ennusti kaunista päivää. Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeusi nopeaan. Aamupäivä kului hitaasti ja vaikka hän tiesi, että niin hyvin kreivitär kuin neitikin tarkkaavasti häntä katselivat, ei hän voinut olla levollisena. Niinpian kuin oli murkinoitu, kiiruhti hän huoneeseensa ottaakseen päällysnuttunsa. Kuvastimen edessä veti hän paksun otsatukkansa alaspäin niin, että se pieninä kiehkuroina peitti otsan yläosan. Mieleensä muistui hänen kerran sanoneen, että se puki häntä. Sitten pisti hän napinreikään kaksi hänen antamaansa kukkaa sekä pienen punaiseen vivahtavan sananjalka-lehden.

Mutta koskiessaan oven lukkoa, seisahtui hän yht'äkkiä ja kummallinen tuska valtasi hänet. Oli kuin sisällinen ääni olisi sanonut, että nykyinen aikomuksensa ei ollut oikein, ettei hän menisi ulos sekä että hän vast'edes välttäisi metsänvartijata. — Heti sen jälkeen katsahti hän ujostelematta ylös. Miksi hän niin tekisi? Mitä tarvitsi hänen peljätä? Eihän toveri tiennyt, eikä koskaan saisi tietääkään — että Aune todella häntä rakasti.

IX.

Aune oli tuskin ehtinyt sillan yli, kun hän säpsähti ja kalpeni.

Lehtikujassa oli hän huomannut vieraan olennon, joka nopein, kevein askelin läheni häntä pyssy olalla ja joukko koiria jälessään. Hetkeäkään ei hän epäillyt, että tämä oli kreivi. Jo kaukaa eroitti hän punaiset kasvot sekä pitkän punertavan huuliparran, mikä oli kuin kaksi ketunhäntää. Peljästyneenä katseli hän ympärilleen pakopaikkaa etsien.

Mutta hän oli jo tullut niin kauas lehtokujassa, että pako oli mahdoton. Hänen täytyi siis kohdata kreivi.

Mitä tuli hänen tehdä? Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Jos kreivi nyt seisahtui puhuttelemaan häntä! Kuka tiesi, mitä hän tässä yksinäisyydessä hänelle tekisi.

Sydämmensä sykki niin, että oli tukehtumaisillaan, kun kuuli hänen askeleensa takanaan ja kaikuvan vihellyksensä. Mutta kun hän meni Aunen ohitse, tervehti hän vaan sotilaallisella tavalla nostaen kättään hattuunsa eikä ollut sen enempätä hänestä tietävinään.

Aune luuli jo kaiken vaaran olevan ohitse ja hengitti keveämmin. Mutta onnettomuudeksi syöksivät kaikki koirat käytävän poikki nuuskiakseen häntä ja kun tämä nyt näki ympärillään joukon murisevia ja äyhkiviä koiria, mitkä sulkivat tien, ei hän säikähdyksessään voinut pidättää huutoa, mikä heti pysäytti koirien omistajan.

Käheällä ääneltä, mikä saattoi sekä Aunen että koirat säpsähtämään, kutsui hän niitä luokseen, sekä sivalsi niitä pari kertaa pitkällä koiranruoskallaan niin, että ne ulvoen ja valittaen kiereskelivät samassa hänen jalkainsa juuressa.

Sitten kääntyi hän hymyillen Auneen ja kohteliaasti hattua nostaen ja kumartaen virkahti:

— Suokaa anteeksi tämä juttu, armollinen neitini! Odottamaton tapaus, onneton kohtaus… ymmärrättehän?… Suokaa anteeksi! sallikaa minun… mutta, eikö minulla ole kunnia puhutella neiti Thorbjörnseniä, pastori Thorbjörnsen vainajan tytärtä?

Aunen oli täytynyt seisahtua; hän oli kalpea ja polvensa vapisivat vastatessaan:

— On!

Hän oikaisihe, ojensi toisen jalkansa ja pani kätensä puuskaan samalla kun tuntijan katsein tirkisteli toisella silmällään Aunea ja näytti kuin olisi tarkastukseensa ollut tyytyväinen.

— Kunniasanallani! virkkoi hän, pidellen toista ketun-häntää. — Heti, nähdessäni teidät, sen arvasin. Minulla ei ole ollut kunnia tavata teitä aikaisemmin, mutta heti kun minulle se kunnia suotiin, ajattelin: Tämä on varmaan pastori Thorbjörnsen-vainajan tytär! Ha, ha, haa!… Ei neidin olisi ollut tarvis niin pahoin säikähtyä pikku eläviäni. Eivät ne riiviöt pahaa tarkoita; veitikat ovat vaan saaneet niin ruman tavan. Mutta kunniasanallani lupaan poistaa sen heistä. Vakuutan neidille, että kyllä rankaisen synnilliset ruumiinsa, niin että ne toisen kerran antavat säädyllisten naisten käydä rauhassa. Annan niille aika läksytyksen, minkä kyllä muistavat, uskokaa se… Ha, ha, haa! Haluatteko nähdä, miten ne nyt pelosta matelevat? Ne tietävät aivan hyvin, mitä on odotettavissa… Ha, ha, haa!

Koirat matelivat väristen hänen taaksensa ja katselivat häntä rukoilevin silmin aivan kuin olisivat kuulleet ja ymmärtäneet hänen sanansa.

— Niin, eikö ole ihmeellistä, jatkoi hän — kun ei Aune mitään vastannut, vaan aikoi jatkaa kulkuaan — eikö ole ihmeellistä, että luontokappaleella on niin paljo älyä? Niiden tulee vaan saada hyvä kasvatus, eikä se olekaan niin helppo tehtävä, kuin moni luulee, Se on myöskin tieteenhaara, sanoi lukkari… no niin, neidillä ei ole aavistustakaan, kuinka itsepäinen tuollainen riiviö on! Katsokaappa iätä pientä pilkullista veitikkata!… Tule esille, pikku marakatti, äläkä siellä matele… Vakuutan neidille, ettei koko Tanskan valtakunnassa ole suurempata keikailijata! Miesten ohi käydessään on se kuin tukki tahi kivi, mutta kun se näkee naisen, vaikkapa kahdentoista vuotiaan hempukan, tulee se aivan pyöröpäiseksi, vaikka olisikin vasta viiden kuukauden vanha… Ha, ha, haa!

Hän nauroi oikein kaikuvasti, koirat vetäytyivät vavisten lähemmäksi toisiaan ja parvi pikku lintuja, jotka olivat lähellä olevassa puussa lepäämässä, lähtivät pelokkaana lentoon.

Hymyillen ja — sulkeudun suosioonne! — tervehti hän jälleen sotilaan tavoin, heitti päätään ja huusi koirilleen: "Tulkaa!" sekä jatkoi viheltäen kulkuansa.

Aune oli kauhun valtaamana. Hän ei tointunut ennen kuin oli käynyt kauas vuorien keskellä.

Jumalani! Minkä näköinen hän oli! Tuskin oli Aune rohjennut katsoa ylöspäin, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kylliksi: kaksi suurta, väritöntä, lasinkaltaista silmää, mitkä pöyristyttivät häntä. Mitä sekamelskaa olikaan hän puhunut? Oliko hän päihtynyt? Aune luuli tunteneensa väkijuomain lemun hänen läheisyydessään.

Sydämmensä tykytti jälleen levottomuudesta, kun hän tavallisella paikalla Vejrhöjnillä tapasi ystävänsä, joka hänet nähtyään, nousi mättäältä hattuaan heiluttaen.

— Ajatelkaas, minä olen tavannut kreivin, lausui Aune ennenkuin ehti toverinsa sivullekaan polulla.

Metsästäjä pysähtyi.

— Mitä sanotte?

— Kohtasin kreivin lehtokujassa. Hän tuli käyden minua vastaan lauma koiria seurassaan; mahdotonta oli minun välttää häntä. Hän seisahtui ja puheli koko joukon asioita, mutta minä en sanaakaan ymmärtänyt… Jumalani! minkä näköinen hän oli!

Aune oli vielä niin kiihoittunut ja innostui kertoessaan niin, ettei huomannut, miten seuralaisensa muoto muuttui; hän ei huomannut, että tämä painoi päänsä alas ja levottomasti pureskeli heinänkortta, Aunen yhä lausuessa:

— Kauheata!… Niin hirvittäväksi en ollut häntä kuvitellut!

Viimein sanoi metsästäjä hiljaan:

— Sanokaa… millaiseksi olitte kuvitelleet hänet?

— Noh, en sitä tarkoin voi sanoa. Tarkemmin en koskaan ole asiata ajatellut. Mutta, että hän olisi noin toisellainen, kuin veljensä, jonka muotokuva riippuu linnan seinällä — sitä en todella ole voinut luulla, joskin olen kuullut, etteivät he olleet toistensa näköiset.

— No, mutta… änkytti hän ja nykäisi maasta vapisevin käsin vieressään kasvavan kukan — kaikessa tapauksessa olette ajatelleet, että hän oli… hyvin kauhistuttava, eikö niin?

— Aivan niin, ettekä voi sitä kummastella.

— Miksikä en?

— Te tiedätte sen aivan hyvin, sanoi hän punehtuen. Hän muisti, mitä kaikkea sekä neiti että muut olivat kertoneet nuoren kreivin elämästä.

— Te olette siis tuulleet hänestä jotakin?

— Niin olen; kyllä kai jokainen on hänestä kuullut vähäsen.

— No, niin, — sanoi hän ja tuntui kuin sanat olisivat tarttuneet kurkkuun, — kaiketi tekin halveksitte häntä?

Hiukan loukattuna katsahti Aune ylös. Tämä ei ollut ensi kerta kun hän huomasi, että toverinsa puolusti kreiviä.

— Eikö ole syytä sitten?

— On, tietysti… tarkoitan vaan…

— Nyt tiedän, mitä te tarkoitatte. Teidän mielestänne tulee suoda hänelle anteeksi, koska hän on vähäjärkinen, eikö niin? Mutta jokainen sanoo, ettei hänen tajunnassaan niinkään vikaa ole. Hän on aina vaan ollut niin raju ja hurja luonteeltaan, että kaikki ovat peljänneet häntä… Usein olen ajatellut, että teidän tulisi olla varoillanne — lisäsi hän hiljaisella äänellä. — Tehän olette niin paljon hänen seurassaan ja minä olen kuullut, että hän yht'äkkiä, ilman vähintäkään syytä, tulee aivan raivoon niin, ettei itsekään tiedä, mitä hän silloin tekee.

— Kuka on niin sanonut?

— Kaikki. Neiti, joka pienestä pahasesta on tuntenut hänet, on kertonut, että hän hamasta lapsuudestaan on ollut häijyn-ilkinen poika, jota ei kukaan voinut ymmärtää eikä suvaita. Hän oli aina yksinään eikä häntä ajottain saatu tulemaan huoneeseenkaan. Aina hän teki päinvastoin kun häntä käskettiin ja välistä oli hän pelkästä kiukusta monta päivää vaiti niin, ettei saanut sanaakaan hänen suustaan, vaikka isä usein pieksi häntä kepillään saadakseen hänet edes itkemään. Ajatelkaas, että hän kerran pienenä poikana ollessaan tahtoi tappaa itsensä! Tämän hän teki senvuoksi, että hänen äitinsä oli antanut Maunulle kauniimman lahjan kuin hänelle ja tätä kostaakseen tahtoi hän ampua itsensä isän pistoolilla ullakolla, mutta joku palvelustytöissä oli nähnyt hänen hiipivän sinne. Eikö ote kauheata?… Eikä tämä kuitenkaan ole kaikkein pahinta. Myöhemmin on hän tehnyt itsensä syypääksi kamalampiin tekoihin.

— Mihin sitten?

— En saata kertoa sitä teille.

— Vai niin!

— Neiti sanoo, että kunnolliset ihmiset ovat aina häntä inhonneet — eikä kukaan, joka vaan kerrankin on nähnyt hänet, voi sitä kummeksia. Viimein luettiin hän perheesen tuskin kuuluvaksi eivätkä vieraat koskaan maininneet hänen nimeään vanhempain läsnä-ollessa. Kun linnassa oli vieraita, ei hän tahtonut näyttäytyä heille, vaan meni kauas pois ja kävi silloin seudun mitä huonoimpien ja kurjimpien ihmisten luona. Nämä olivat hänen tovereinaan. Heidän seurassaan hän pelasi ja joi niin, että hänet kerran löydettiin aivan tiedotonna vuorten välissä. Samallaista elämätä hän vieläkin viettää. Tiedättekö, mitä neiti sanoo? Hän sanoo, ettei kreivi ole mikään metsästäjä, vaan että hän käy pyssy olalla voidakseen paremmalla syyllä poistua linnasta ja kuljeskellakseen, missä häntä haluttaa… Mutta tämän kaiken tiedätte te paremmin kuin minä. Vai eikö kaikki ole totta?

Aune katsahti ylös ja huomasi mikä muutos oli hänen kasvoissaan tapahtunut.

Hän oli hyvin kalpea, huulensa värisivät ja tumma varjo oli silmien alapuolella, jotka muutenkin olivat kuin syvemmällä päässä. Aune ei koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Kauhulla ajatteli hän, mikä yhdysside voisi olla hänen ja kreivin välillä, koska hänen sanansa niin suuresti saatti seuralaisensa kiihkoon.

He olivat sillä välin saapuneet pieneen laaksoon Vejrhöjnin alapuolella ja istuutuivat tavalliselle paikalleen kiven lähellä.

Aune ei voinut poistaa ihmettelemistään. Häntä aavistutti, että hän nyt oli hyvin kätketyn salaisuuden perillä ja hän päätti juuri nyt ottaa selvon siitä. Mahdotonta oli hänelle kauemmin kärsiä tietämättömyyttään, mikä häntä kiusasi ja hän oli ihan epätoivossaan, kun heidän välinsä oli käynyt aremmaksi, mikä teki heidät toisilleen vieraiksi.

Tavallisuutensa mukaan nyppi hän kanervikkoa ja sydämmensä tykytti ankarasti. Äänellä minkä värinätä hän turhaan koetti tukahuttaa, sanoi hän hetkisen vaiti-olon jälkeen:

— Tahdotteko sanoa minulle erään seikan?… pidättekö kreivistä?

— Minäkö? — kysyi hän katsellen Aunea pelokkaasti.

— Niin… pidättekö todella hänestä?

— Oh, en tiedä. Mutta… minusta ei ole helppoa tuomita oikeudenmukaisesti. Voihan olla monta syytä… monia seikkaa, jotka…

— Voiko mitenkään puolustaa sitä, joka syntiä tekee? kysyi Aune katsellen häntä kammoen. — Onko kellään oikeutta elää niin kurjasti?

— Ei suinkaan… mutta…

— Ja mitä on hänellä sitten valitettavana? Onnen lahjat ovat hänen helmaansa ikäänkuin pudonneet ilman että hän on sormeakaan koukistanut. Eikö hänellä ole tavarata ja kultaa ja muuta elämän ihanuutta yllin kyllin? Eikö tämä jo olisi kylliksi saattamaan häntä ajattelemaan elämätänsä ja tekemään häntä kiitolliseksi ja…

— Kiitolliseksi? sanoi hän katkerasti hymyillen. Luuletteko, että "elämän ihanuudet", kuten sanotte, aina tuottavat onnea? Ja miltä luulette tuntuvan sille, joka kaikkein kasvoista voi lukea, etteivät rikkauden lahjat oikeutta myöten hänelle tule ja kuulu?

— Kuulu? toisti Aune hieman ivallisella äänellä. Se asia ei häntä ensinkään epäilytä. Ei hän sen kaltainenkaan ollut eikä sitä paitse koko suku ole ollut taipuvainen siihen. Viisi se on huolinut muitten oikeuksista kun vaan ovat omiaan voineet valvoa. Kun asiata todenperäisesti ajatellaan, ei eroitus nykyisen kreivin ja hänen edeltäjänsä välittä ole niinkään suuri. Eroitus on vaan siinä, että tämä on aivan toisin tavoin tuottanut harmia.

— Nyt neidin isä puhuu tyttärensä kautta.

— Aivan niin, sanoi Aune ylpeästi ja hehkuva puna peitti hänen kasvonsa. — Minä olen kiitollinen, että hän opetti minua inhoamaan sellaisia ihmisiä ja halveksimaan heidän kelvotonta elämäänsä. Minä en käsitä, kuinka voi iloita ja nauttia juuri siten, kun ympärillään näkee niin paljon puutetta ja kurjuutta. Monasti, mennessäni pehmeään vuoteeseeni nukkumaan, tuntuu kuin olisin varas, joka on köyhältä varastanut hänen viimeisen roponsa ja usein tulen silloin ajatelleeksi, kuinka monella raukalla ei ole kattoa suojanaan eikä leivänpalasta nälkänsä sammuttamiseksi. Eikö ole surkeata? Eikö jokaisen ihmisen velvollisuutena ole kernaammin kieltää itseltään kuin nähdä toisen puutetta kärsivän? Mitä sanoakaan niistä, jotka julkevat elää ylellisesti, pitää suurenmoisia kemuja, pukeutua silkkiin ja ainoana yönä kuluttaa niin paljon, että sata perhettä tulisi sillä toimeen koko vuoden? Eikö tämä ole syntiä? Niin tekin asian katsotte, eikö totta?… Teettehän sen? sanoi hän katsoen metsästäjätä miltei rukoilevasti.

— Minäkö? sanoi tämä välttäen hänen katsettaan. Varovaisesti hyväili hän koiraansa, joka nukkui hänen vieressään. — Niin luulin kyllä muinoin, mutta… en nyt enään.

— Ette nyt enään?

— En.

— Ah! sanoi hän sortuneella äänellä.

Hetkisen kuluttua jatkoi hän katsomatta ylös ja yhä koiraansa silitellen:

— Ettekö usko, että niilläkin ihmisillä, joista te puhutte — joita te köyhiksi ja orjuutetuiksi nimitätte — on ilonsa ja nautintonsa, vaikkakin vieras ei sitä niin huomaa. Minä olen paljon seurustellut sellaisten ihmisten kanssa ja minä tunnen heidät aivan hyvin. Mutta minä vakuutan, ettei kukaan ihminen vietä suruttomampaa ja onnellisempaa elämää kuin he. Olisiko heillä siis syytä valittaa… paremmin kuin muillakaan? Eikö äidillä heidän joukostaan ole santa ilo lapsestaan ja lapsella vanhemmistaan ja… onhan heillä itse asiassa samat ilot ja surut tuin kaikilla muillakin.

— Mutta nälkää, vilua ja puutetta — sitä saavat he yksinään kärsiä ja onhan se ainakin oikeudetonta?

— Ettekö luule löytyvän mitään pahempata ja vaikeampata kärsittävänä kuin nälänhätä on tai katkerampata kuin vilu — ja mistä juuri nämä ihmiset enemmän kuin muut ovat säästetyt?… Te ajattelette nyt siten syystä, että olette niiden onnellisten joukossa, jotka saavat nauttia iloa ja valoa. Teillä on ollut hyvä koti, missä olette viettäneet onnellisen lapsuuden ajan ja josta teillä on pelkkiä suloisia muistoja. Teillä on ollut isä, jota olette rakastaneet — ja joka on teistä pitänyt. Mutta on myöskin ihmisiä, jotka ovat luodut ikäänkuin vakituiseen suruun ja onnettomuuteen… ja sellaisia on sekä rikkaitten että köyhien joukossa, kenties yhtä paljon edellisten kuin jälkimmäisten joukossa. Ettekö milloinkaan ole sellaista onnetonta tavanneet? Kainit merkki on heidän otsallaan jo syntymästään; on kuin kirous seuraisi heitä kautta koko elämänsä. Kodittomina kuljeksivat he maailmassa, kaikki kääntävät selkänsä heille, eikä kukaan kärsi heitä. Äitikin suree, kun ovat syntyneet, veli ja sisar ei tahdo heitä tuntea. Kysykää heiltä, neitiseni!… ja te saatte kuulla, että löytyy nälkä, jota ei voi leivällä lieventää ja kaipuu, mikä on monta vertaa katkerampi kuin köyhyys ja puute. Ken ei koskaan ole ystävätä omannut, joka ei koskaan ole ystävällistä sanaa kuullut, ei tuntenut, mikä onni on olla toisille iloksi, jolla ei ole ainoatakaan suloista muistoa… hän on kymmenentuhatta kertaa köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, joskin hän omistaisi koko maailman kullan ja loiston.

Hän oli puhunut kiihkolla ja äänensä, kätensä, koko ruumiinsa värisi. Hän istui puoleksi kääntyneenä poispäin ja katseli koiraansa, jonka päätä hän yhä silitteli kunnes se viimein nousi ja katseli häntä uneliain silmin.

Aune, joka oli katsellut häntä enenevällä ihmettelemisellä, painoi päänsä alas ja istui hetkisen ääneti. Hän käsitti, että oli kosketellut arkaa kohtaa seuralaisensa omassa elämässä ja häntä aavistutti, mitkä muistot olivat katkeroittaneet hänen elämäänsä.

Uudestaan hän ajattelemattansa repi vierellä olevalla mättäällä kasvavia kanervia ja sanoi hiljaan:

— Ettekö tahdo kertoa minulle jotakin itsestänne… elämästänne?…
Minä olen niin paljo puhunut omastani.

— Oh, ei se maksa vaivaa… elämäni on ollut kaikkea muuta kuin iloista.

— Kyllä sentään, pyysi hän hartaasti ja katsahti ylös. — Teidän täytyy kertoa! Usein on tuntunut niin omituiselta, kun en teistä tiedä mitään ja monasti olen aikonut pyytää teitä kertomaan itsestänne. Muistaakseni sanoitte kerran, ettei teillä koskaan ole ollut kotia. Eikö niin?

— Aivan niin… ei kotia sellaista kuin muilla.

— Mutta eikö teillä sitten ole ollut sukulaisia… ja ystäviä…?

— On tämä, vastasi hän hyväillen koiraansa, joka tyytyväisenä heilutti häntäänsä.

— Onko se ollut ainoa ystävänne?

— On.

— Entä vanhempanne?

— Hän, joka itsensä isäkseni kutsui, on kuollut.

— Entä äitinne?

— Äitini?… Koskaan en ole tuntenut äidillistä rakkautta.

Hetken olivat kumpikin ääneti. Vihdoin sanoi metsästäjä ajatuksiinsa vaipuneena:

— Sanokaa… muistatteko äitiänne?

— Muistan. Mutta miksi sitä kysytte?

— Oh!… En tiedä.

Hitaasti loi Aune katseensa häneen, mutta katsahti jälleen maahan. Silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Hyvin hän käsitti seuralaisensa ajatukset, mutta hän ei raahtinut kysyä enempätä eikä herättää eloon katkeria muistoja.

Hän poimi kanervia ja sidottuaan pienen, sievän vihkosen, ojensi hän sen metsästäjälle lausuen:

— Tahdotteko vastaanottaa nämä kukat muistona tästä päivästä?

Hän katsahti Anneen. Kovin kalpea oli hän ja katseensa oli arka, miltei hämmentynyt.

— Ovatko ne minulle?

— Ovat.

Hän otti sekä kukat että Aunen käden. Mutta samassa nousi tämä ja teki lähtöä.

Vaieten kävivät he toistensa rinnalla ja polun luona he erkanivat. Hyvästi jättäessään huomasi Aune, että seuralaisensa käsi oli polttavan kuuma ja että hän ainoastaan vaivalla saattoi hymyillä hyvästi jättäessään.

Aune kulki miltei tiedotonta tietänsä rinnettä myöten. Kappalen matkaa kuljettuaan, kääntyi hän katsomaan toveriaan. Tämä oli jo saapunut suolle, jonka reunaa hän seurasi. Hänen päänsä ylä-puolella lekuttelivat sirriäiset ja auringon laskun tummanpunaiset pilvet levisivät suon yli.

Aune seurasi häntä; silmillään, kunnes hän katosi vuoren taakse. Silloin loi hän lämpimän, hellän katseen hänen jälkeensä, mikä selvemmin suin mitkään sanat, sanoi:

— Minä rakastan sinua!

Äkkiä säpsähti hän kuullessaan kaikuvaa naurua. Hän kääntyi ja näki tumma-hapsisen tytön pitkällä, paljaalla kaulalla seisovan mättäällä vähän matkan päässä kädet puuskassa; tämä seisoi ja katseli häntä pistävästi, vihaisesti.

Aune tunsi heti tytön samaksi, jonka oli nähnyt metsän sisässä olevassa mökissä.

— Noh, näytäänpä osattavan suuteloita pistää ynnä muuta sellaista…
Kaunista kylläkin papin tyttäreltä.

Aune rypisti suuttuneena kulmakarvojaan ja lausui:

— Mitä sanotte?

— Kyllä me olemme nähneet, miten te olette käyneet täällä ja viritellyt ansoja kreiviä vangitaksenne. On meilläkin, hyvä kyllä, silmiä, me…

— Ketä varten? Kreiviäkö? Oletteko mieltä vailla?…

— Ah, älkää teeskennelkö! Tunnette hyvinkin asian laidan. Ette te ole niin viatoin kuin olette olevinaan. Ettekö seisoneet siinä ja töllistelleet hänen jälkeensä? Omin silmin näin teidän tulevan kreivin seurassa aivan kuin kihloissa olevat. Kauniisti tosiaankin papin tyttäreltä! Mutta voitte olla huoletta…

Aune ei kuullut enempätä. Nuolena oli kreivin nimi iskenyt hänen sieluunsa… Hän kuuli ainoastaan tytön iva-naurun yhä loitommalta.

X.

Myöhään illalla naputti joku kuusikossa olevan metsämökin ovea.

Punertava valo loisti pienistä ikkunoista pimeyteen, missä yksinäinen olento seisoi, jalka kynnyksellä, odotellen. Ovi avautui hiljaa sisäpuolelta ja porstuaan astui puoleksi puettu vanha nainen kynttilä kädessä.

— No, mutta, nähkääs kreiviä! virkkoi hän puoli-ääneen astuen askeleen sivulle. — Harvinaisia vieraita!

Vastaamatta astui kreivi hänen ohitsensa huoneesen, jossa kynttilä paloi sohvan edessä olevalla pöydällä. Sohvassa istui tumma-hapsinen tyttö ja ompeli. Hän loi puoleksi levottoman, puoleksi viekkaan katseen ovea kohti ja tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen kreivin astuessa sisälle. Mutta hän ei noussut tervehtiäkseen ja vastasi tuskin kuuluvasti kreivin lyhyeseen tervehdykseen.

Näyttipä kuin hän olisi odottanut kreiviä tulevaksi. Tämä istuutui tuolille pöydän toiseen päähän ja koiransa ryömi vanhalle paikalleen uunin eteen.

Vanha nainen, joka jälleen oli sulkenut oven varovaisesti, luotuaan ensin vakoilevan katseen huoneen ympäristöön, astui kynttilöineen myöskin huoneesen. Askaroidessaan yhtä ja toista ikkunan luona, josta hän silloin tällöin salaa tarkasteli pöydän luona istuvia aivan kuin ei kreivin tulo olisi häntä ensinkään ihmetyttänyt, sanoi hän vihdoin ivallisella äänenpainolla:

— Pitkä aika on siitä, kun meillä oli kunnia nähdä kreivi luonamme, mutta kreivillä on tietenkin ollut muuta ajateltavaa, luulen minä. Kuinka myöhään kreivi tulee tänäpänä! Isä on jo mennyt nukkumaan ja itse olen jo niin riisuutunut, että tulisi hävetä. Mutta me emme voineet odottaa niin harvinaisia vieraita. Kaikessa tapauksessa tahdomme teitä palvella. Haluatteko lasin olutta eli saanko keittää kahvia?

Hän vastasi lyhyesti "ei." Näytti kuin olisi vaimo ymmärtänyt kreivin tarkoituksen, sillä hän otti muutamia vaatteita, mitkä olivat kuivamassa, sytytti lyhtynsä ja meni juomakeittiöön.

Kun vaimo oli oven sulkenut, katsoi kreivi ensi kerran tyttöön, joka ei koko aikana ollut liikuttanut itseään. Hänen katseensa oli synkkä ja äänensä levoton lausuessaan:

— Sinä olet käynyt hakemassa minua metsänvartijan luona; hän kertoi, että olit kysynyt minua iltapäivällä. Mitä tahdot minusta?

Tyttö nojasi kyynärpäillään pöytään, kätki kasvonsa työhönsä ja purskahti itkuun.

— Kuinka voitkaan sitä kysyä! Kuukauteen en ole sinua nähnyt ja kun olen etsinyt sinua, en ole koskaan löytänyt — tietysti sentähden, että kätkeydyt minulta. Eikö minulla siis ole syytä olla onneton?

— Sinullako? sanoi hän ivallisesti hymyillen. — Älä nyt pane ilveilyä toimeen! Tiedät, että minä tunnen sinut liian hyvin. Puhukaamme sen sijaan vakavasti. Tulin sanomaan sinulle, että me nyt kohtaamme toisemme viimeisen kerran.

— Mitä sanot? virkkoi tyttö katsoen häntä kyynelettömin silmin. —
Kohtaammeko toisemme viimeisen kerran?

— Kyllä niin. Sinä et saa käydä kysymässä minua — et metsästäjämajassa etkä muuallakaan… ymmärrätkö?

Tyttö katsoi häneen vaanien. Hänen pukunsa oli avoinna; hiuksensa oli hän äskettäin sukinut ja koristellut itseään korvarenkailla.

— Vai niin, sitenkö ovat asiat, sanoi hän äänellä, mikä ei hyvää ennustanut ja ryhtyi jälleen ompeluunsa. — Hyvinkin olen huomannut, että ajatuksesi on olleet aivan toisaalla. Sitä paitse tiedän aivan hyvin, mitä viime aikoina olet toiminut.

Kreivi katsahti häneen kysyen:

— Mitä tarkoitat?

— Noh, enhän ole sokea. Etkö luule nähneeni, kuinka olet mielistellyt pientä pappilan tytärtä, joka kerran kävi täällä tietä kysymässä. Aivan hyvin tunnen teidän pakopaikkanne ja usein olen nähnyt pienen teeskenteli|ä-neidin käyvän vaanimassa teitä.

Kreivi punehtui. Viimeisiä sanoja kuullessaan, hypähti hän seisaalleen lyöden nyrkkiään pöytään niin että tuvassa humisi.

— Pidä suusi… tai käy sinulle huonosti, sen vannon! huusi hän väristen kiukusta.

Tyttö painot päänsä alas ja istui vähän aikaa yhtä hiljaisena kuin rotta ollessaan väijymässä; näytti siis siltä, kuin hän olisi peljännyt kreiviä.

Sitten pani hän ompeleensa pois, heitti esiliinan päänsä yli ja alkoi taas itkeä.

— Voi, Jumalani, Jumalani! — sellainenko onnettomuus minua kohtaisi! Mihinkä nyt joudun? Mitä ajatellaankaan köyhästä tyttö raukasta, jota moinen häpeä on kohdannut? Sinun ei tulisi unohtaa, kuinka olet minua kohdellut ja että sinä, vasten tahtoani, otit minut lemmitykseksesi.

Kreivi istui ajatuksiin vaipuneena, mutta kuullessaan viimeiset sanat, katsahti hän ylös ja sanoi katkerasti:

— Minusta sinä jo kyllin kauan olet saanut nauttia siitä jutusta, Elsa. Tiedä, etten enään mene mihinkään pauloihin. Sinä olit asiaan hyvinkin myöntyväinen vaikka, viisaasti kylläkin, annoit sille toisen muodon ja värin. Kauan olit koettanut viekotella minua. Poikana ollessani, et sinä voinut nähdä minua täällä vuorilla, tulematta juosten avojaloin ja riettaine tapoinesi luokseni ja aivan hyvin tiesit, mitä teit, senkin heittiö!

— Mitä? sanoi tyttö katsoen häneen loukattuna. Mitä syytöksiä tuot minua vastaan? Oletko kenties unohtanut illan, jolloin linnassa oli isot tanssijaiset ja sinä tapasit minut lehdossa? Et tahtonut mennä kotiin luultavasti pelosta, että hienot naiset nauraisivat sinulle, kun et osannut tanssia. Tuotit silloin koston tyttö-raukalle, joka koskaan ei ollut sinulle mitään tehnyt, Sanoit tahtovasi naida minut ja paljo muutakin, jota nyt en voi muistutella, Sittemmin ymmärsin hyvinkin, että tahdoit siten kostaa kotona oleville, koska he enemmän suosivat veljeäsi kuin itseäsi. Nyt hylkäät meidät, jotka kaikki olemme rakastaneet sinua ja jotka olemme koettaneet sinua kaikin tavoin huvittaa muiden ollessa häijyjä ja tehdessä kiusaa sinulle. Tiedän myöskin, että ainoastaan täällä viihdyt pelatessasi isän kanssa tai leikitellessäsi kissojen seurassa. Niin olet itse usein sanonut.

— Niin, sanoi hän surullisesti hymyillen — niin viihdyinkin, vaikkakin tiesin, että te valehtelitte ja petitte minua sekä olitte kavala kohtaani.

— Mitä sanotkaan! Jumalani! onko tosiaan sinulla sydäntä puhua tuollaista?…

— Älä puhu enempätä! sanoi kreivi äkkiä ja nousi tuolilta. Hän paloi halusta päästä tästä paikasta ja puhdistaa tomun jaloistaan. — Ei kannata puhua siitä enempätä. Tunnet nyt aikomukseni ja olen tullut tänne tänä iltana jättääkseni sinulle hyvästit! Minusta me voimme erota sovussa. Sano, mitä vaadit minulta — ja anna minun sitten olla rauhassa!

Samassa avautui ovi hiljalleen — kuten tänne kutsuttuna — astui äiti huoneesen ja katseli heitä tarkkaavasti pienillä, vakoilevilIa silmillään. Mielistelevällä hymyllä kysyi hän, mitä oli tapahtunut ja tytär kertoi nyyhkien kaikki.

— No, etkö ymmärrä, Elsa, että kreivi laskee leikkiä — sanoi hän viekkaasti ja sammutti lyhtynsä. — Kreivi ei voi kuvitellakaan, miten tyttö on viime aikoina ollut aivan kuin mieletön. Lapsi rukka on kaiket yöt itkenyt, niin että isä ja minä olemme sen seinän lävitse kuulleet. Eikö ole kauheata? Hänen sekä sielunsa että sydämmensä on niin kiintynyt kreiviin, että luulen hänen mieluummin kuolevan suin luopuvan teistä. Tietysti toruin häntä, sillä hänen tuli ymmärtää, ettei kreivi, joka monasti puhui hyvin kauniisti köyhistä ja onnettomista, tällä tavalla jättäisi tyttö parkaa onnettomuuteen… varsinkin kun se oli tapahtunut luvattomilla teillä, vaan että kreivi kyllä tulisi takaisin… Kreivi tietää varsin hyvin — sanoin minä — että moinen juttu, kun se tunnetuksi tulee, tuottaa paljo ikävyyksiä. Mutta niin kauan kuin ystävyyttä on olemassa, ei kannata siitä puhua… Muissa tapauksissa saa asia toisen käänteen… toisissa olosuhteissa… eikö totta?

Äänensä, joka alussa oli ystävällinen ja mielistelevä, oli vähitellen muuttunut ivalliseksi, ja viimein miltei uhkaavaksi, kun huomasi, ettei sanansa saavuttaneet tarkoitettua vaikutustaan. Kreivi oli asettunut ikkunan luo, selkä huoneesen päin ja vasta vaimon lopetettua, kääntyi hän katsellen toista ja toista vaimoista halveksien ja inhoten.

Elsa oli jälleen tarttunut työhönsä, mieli muka hyvin loukkaantuneena. Äiti sitävastoin seisoi yhä vielä ovella ja vastasi kreivin katseesen hävyttömästi ja sotaan valmiina.

Kreivi koetti voittaa vastenmielisyytensä ja läheni jälleen pöytää, synkkänä lausuen:

— Kuulkaa, mitä sanon teille. Olen tullut tänne erotakseni teistä sovinnossa. Muutamista syistä, joita en saa lähemmin teille selittää, tahdon, ettei synny mylläkkätä. Ymmärrättekö?… Te ette tule puutetta kärsimään. Pyytäkää, mitä tahdotte ja koetan tehdä kaikkea, mitä voimassani on, teidän hyväksenne… Vastapalkkana vaadin että te — jos… Siinä tapauksessa… että minä sitä toivon — heti jätätte paikkakunnan ja ettette koskaan tule tänne takaisin sekä että huone hävitetään perustuksia myöten. Ymmärrättekö?

Nuori tyttö yhä vaan ompeli silmäillen salamiten silloin tällöin äitiä, joka painoi päänsä alas ja alkoi nyyhkiä aivan kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaau. Hän nosti esiliinakulmansa silmien yli ja katseli kädessään olevata kynttilätä.

— No, sehän on toinen asia… Koska kreivi tahtoo maksaa hyvitystä meille… niin emme saa valittaa. Köyhät ihmiset eivät voi muuta pyytääkään, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä heille annetaan ja olla kiitolliset. Mutta tuottaahan se häpeätä nuorelle tytölle ja kun ajattelee, mitä kaikkea Elsa on saanut kärsiä, niin on aivan luonnollista, että hänen äitinsä itkee! Onhan lapsi raukan elämä miltei häväisty nyt…

Kreivi keskeytti hänen puheensa ja huusi koiraansa.

Vähän jälkeenpäin jätti hän mökin ja astui nopein askelin rinnettä alas. Kuun hopeanhohtava valo levisi seudun yli, ja pienessä lehdossa, mistä tyttö oli puhunut, oli miltei yhtä valoisata kuin päivällä. Mutta hän sulki silmänsä ja kiiruhti askeleitaan, kuten ainaiseksi olisi tahtonut poistaa kuluneen ajan synkät muistot. Hänessä oli yksi ainoa ajatus ja tunne; veri kuohui suonissaan ja sydämmensä tykytti niin ankarasti, että hänen silloin tällöin täytyi seisahtua ja painaa kasvonsa käsiään vastaan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Huomenna tahtoi hän selittää kaikki. Ennenkuin aurinko seuraavana päivänä menisi mailleen, tietäisi Aune kaikki — tulkoon mitä seurauksia tahansa.

Tenhottomana kulki hän Vejrhöjniin johtavata tietä ja kun hän astui pieneen laaksoon, jossa oli elämänsä onnellisimmat hetket viettänyt ja jossa kiviroukkion ja topograafillisen merkin varjo levisi rinteen yli aivan kuin fantastillinen riimukivi, valtasi hänet ankara mielenliikutus. Voimakkaasti painoi hän kätensä silmilleen ja hänestä tuntui, kuin olisivat elämänsä kahleet katkenneet ja raskaat pilvet haihtuneet.

Oi, olisipa se vaan todellisuus! Silloin hymyilisi hän kaikelle ivalle ja vääryydelle sekä nauraisi ääneen suruilleen ja kärsimyksilleen! Silloin salit kotona linnassa laitettaisiin kuntoon juhlallisuutta varten ja tulisoihdut palaisivat vuorilla niin, että hänen onnensa tulisi tunnetuksi koko maailmalle… Tai matkustaisivat he pois vieraasen maahan, asuisivat rannalla olevassa mökissä, eläisivät siellä kahden ja rakastaisivat toisiaan. Kenkään ei tuntisi heitä, ei kukaan.

Hän löi nyrkillään otsaansa.

— Unelmia!… pelkkiä unelmia! mutisi hän tyytymättömänä ja kulki hitaasti suota kohti.

* * * * *

Kahtena päivänä odotti hän Aunea heidän tavallisella yhtymäpaikallaan, mutta turhaan; kun tätä ei kolmantenakaan päivänä kuulunut, ymmärsi hän, että Aune jo tiesi kaikki. Hän kirjoitti silloin kirjeen, missä pyysi Aunea seuraavana päivänä tulemaan tavalliselle yhtymäpaikalle, hän tahtoi kumminkin ilmoittaa, minkä tähden ei ollut ennemmin sanonut, ken hän oli. Sanottuna päivänä seisoi hän Vejrhöjnillä ja katseli Nörrekjaeriä kohti, kunnes aurinko laski suon taakse.

Mutta kukaan ei tullut.

XI.

Samana iltana istui kreivitär hämärissä yksinään kammiossa. Aune oli vastikään jättänyt hänet. Hän istui käsi poskella ja tirkisteli tuleen, jonka hehkuva valo valaisi huoneen. Katsantonsa oli synkkä ja miettiväinen. Sivu-ovi avautui ja neiti astui kuulumattomin askelin matolla sytyttääkseen lamput. Mutta silloin katsahti kreivitär ylös ja sanoi:

— Odottakaa hetkinen… Tahdon mielelläni puhua kanssanne vähäsen, neiti Leidersdorff. Tulkaa istumaan.

Neidin kääpiömäinen ruumis värisi. Varovaisesti lähestyi hän, laihat kätensä ristissä ja korvat höröllään. Harvoin seurasi mitään hyvää, kun hänen armonsa pyysi häntä istumaan.

— Sanokaa, alkoi kreivitär vihdoinkin, kun neiti oli istuutunut häntä vastapäätä olevan tuolin äärimmäiselle reunalle — ettekö ole huomanneet muutosta neiti Thorbjörnsenissä viimeisinä päivinä?… Tarkoitan, että hänen ulkomuotonsa näyttää kuin puuttuisi häneltä jotakin. Voitteko aavistaa mitä?

— Kyllä, teidän armonne… Neidillä on ollut kova hampaan- ja päänpakoitus, sanoi neiti, joka aina kreivittären läsnä ollessa käytti valittuja lauseparsia.

— Vai niin, mutta täytyypä löytyä toinenkin syy. Sanokaa, onko luultavata, että joku linnasta tai joku muu, jonka kanssa hän on ollut tekemisissä, ei ole ollut ystävällinen tai on jollakin tavoin loukannut häntä?

— Ei, mahdotonta, sanoi neiti varmasti.

— Sanon teille, miksi sitä kysyn. Muutama minuutti sitten pyysi hän lupaa saada lähteä täältä hakeakseen muuta tointa.

— Jumalani, virkkoi neiti.

— Kysyin syytä siihen, mutta sitä en saanut tietää. Hän vaan uudisti pyyntönsä ja selvästi huomasi, että jotakin vakavampaa laatua oli asia, joka saattoi hänet moista ajattelemaan… Ettekö todella aavista mitään syytä?

Neiti punehtui hieman, yskähti ja vastasi vihdoin:

— Kyllä… jos teidän armonne suvaitsee, että puhun suoraan, peittelemättä, niin kenties…

— Puhu!

— Teidän aronne muistaa kai, ettei neiti Thorbjörnsenin isä — Jumala armahtakoon minua — oikein ollut muitten ihmisten kaltainen. Teidän armonne luonnollisesti ei puutu sellaisiin asioihin, mutta olen kuullut ihmisten sanovan, että hän monesti saarnastuolistaankin lausui ankaria sanoja linnasta ja kreivi-vainajasta. Luulenpa, että neiti Thorbjörnsenissä on vähän samaa vikaa.

— Onko teillä tukea luulollenne?

— On. Nähkääs, teidän armonne, kun me iltasin istumme tuolla sisällä, kuten teidän armonne tietää, juttelemme milloin mistäkin; silloin kerron välistä elämästä ja oloista linnassa menneinä aikoina, jolloin kreivi-vainaja vielä eli. Luonnollistahan oli, että kerroin, sillä luulin sen huvittavan häntä. Ennen en ole mitään huomannut, hiljaa kuin hiiri on hän istunut ja kuunnellut. Mutta tuonoin — toissapäivänä — nousi hän aivan kalpeana ja puhui asioita, joita en voi kertoa edes teidän armollenne. Selvään huomasi, että isän kauheat opetukset olivat juurtuneet tytössä ja tehneet hänet aivan poissa suunniltaan, jotta minäkin jo säikähdyin.

— Mahdollista kyllä, sanoi kreivitär hajamielisesti. — Mutta sanokaa… Ei suinkaan hän ole nähnyt kreiviä? Ei suinkaan poikani ole ollut kotona neiti Thorbjörnsenin täällä olo-aikana?

Tarkkaavaisesti ja tuskastuneena katsahti hän neitiin tämän vastatessa:

— Ei, teidän armonne, ainoastaan neiti Thorbjörnsenin sairauden ensi päivinä.

— Vai niin, sanoi hän katsellen ympärilleen huoneessa — kysyn vaan sentähden, että tuntuu vähän kummalliselta, että hän tahtoo jättää linnan, vaikkei ole nähnytkään kreiviä. Mutta kenties on hän sattumalta tavannut kreivin;… onhan hän hyvin paljon kävellyt näillä seuduilla — ja välistä viipynyt retkillään hyvinkin kauan, niin että minusta on aivan luonnollista, että hän on kohdannut poikani.

— Ei, ihan varma on, ettei hän tunne kreiviä.

— Kuinka voitte olla asiasta niin varma, neiti Leidersdorff? sanoi kreivitär äänellä, minkä tuli ilmaista välinpitämättömyyttä.

— Tiedän sen siitä, että hän pari päivää sitten kysyi, millainen kreivi on, onko hän pitkä vai lyhyt, vaalea vai tumma, sekä paljo muuta hän tiedusteli kreivistä…

— No niin, olkoon asian laita kuinka hyvänsä, keskeytti häntä kreivitär kärsimättömästi, — niin on kaikki jo päätetty. Tietysti en ole voinut kieltää häntä lähtemästä. En halua pitää talossani ketään, joka ei täällä viihdy. Itse asiassa en mielelläni luovu hänestä. Olin ruvennut pitämään hänestä. Hän on niin kaunis, ja avomielinen on hän, sekä olentonsa on miellyttävä… Nyt voitte sytyttää lamput, neiti Leidersdorff! —

Suurta hämmästystä herätti linnassa tieto, mikä samana iltana levisi, nimittäin, että Aune jättää linnan. Kreivitär ei ollut ainoa, joka oli ruvennut pitämään kauniista lapsesta, joka itse ei koettanut ketään miellyttää ja oli kuitenkin aikaa myöten tullut kaikkien suosikiksi, palvelusväki oikein kilpaili, kuka heistä vaan saisi häneltä ystävällisen hymyn tai sanan. Jokaista heistä oli huolestuttanut silminnähtävä muutos, mikä hänessä viime päivinä oli tapahtunut ja jota ei kukaan voinut olla huomaamatta vaikka hän kaikin tavoin koetti salata mielentilaansa. Turhaan kokivat he miettiä mikä oli häirinnyt heidän suosikkinsa mielenlepoa.

Muutamat palvelustytöistä luulivat, että hän oli sairas; toiset arvelivat, että hän oli uskonhäiriössä, koska hänellä, papin tyttärenä ollen, luonnollisesti oli moniaita kiusauksia ja muuta senkaltaista. Sitäpaitse oli kiharahiuksinen kamarineitsyt huomannut, että Aunen uusi testamentti oli viime aikoina aina ollut avoinna hänen pöydällään; kerran, kun hän oli tavannut Aunen portaissa, oli vimmattu tuska kuvastunut hänen katseessaan, aivan kuin näkymätön olento olisi häntä seurannut tai kuin olisi häneltä ollut omantunnonvaivoja.

Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että kreivi mahdollisesti olisi häirinnyt hänen mielenlepoaan — ei kukaan, ainoastaan neiti Leidersdorff ja hänkin nyt yht'äkkiä.

Keskustelusta kreivittären kanssa oli hän saanut asiassa vähä valoa, jonka loisteessa hän alkoi huolellisesti seurata kutoman erilaisia lankoja — ja ihmeellistä kylläkin, moni pieni, mitätön asia, jota hän ennen ei ollut minään pitänyt, saivat tässä valossa toisen muodon.

Hän huomasi nyt, että Aune usein viime aikoina oli kysynyt kreivistä. Ensi kerralla oli hän hyvin tarkkaan tiedustellut kreivin ulkomuotoa. Sen jälkeen oli Aune säännöllisesti joka ilta ruvennut samasta asiasta puhumaan ja häntä, joka ennen oli ollut niin väliäpitämätön linnan henkilöistä ja oloista, häntä innostutti nyt kaikki, vanha kreivi, Maunu kreivi ja elämä linnassa muinaisaikoina, mutta ennen kaikkea halusi hän kuulla nuoresta kreivistä, hänen lapsuudestaan, ensimmäisestä nuoruuden ajastaan ja kaikesta, mikä vaan häntä koski. Viimein oli hän aivan suoraan kysynyt, oliko tosiaankin totta, että kreivi oli pitänyt yhteyttä metsämökissä asuvan tytön kanssa ja oliko elämänsä ollut hurjaa ja kelvotonta. Nyt muisti neiti, että hän kerran, tästä puhuttaissa, oli katsahtanut Auneen ja oli tämä silloin ollut luonnottoman kalpea sekä ummistanut samassa silmänsä aivan kuin olisi taistellut sanomattoman tuskan kanssa. Neiti oli ensi hetkessä luullut hammastaudin kiusaavan häntä, mutta heti sen jälkeen oli Aune äkisti noussut paikaltaan ja ankarassa mielenliikutuksessa ollen, oli hän kironnut linnaa ja koko kreivillistä perhettä niin, että neiti oli ollut pyörtyä kauhistuksesta.

Hänellä oli jo omat ajatuksensa Aunen mielentilasta ja hän oli päivitellyt isää, joka lapseensa oli istuttanut turmiollista oppia, mutta siitähän syystä olivatkin kaikki kunnon ihmiset pitäneet häntä houkkapäisenä. Hän käsitti nyt aivan hyvin levottomuuden, minkä kolmenkymmenenvuotisella kokemuksellaan oli helpostikin huomannut piilevän välinpitämättömyyden naamion takana, johonka kreivitär oli itsensä pukenut.

Oliko se mahdollista? Oliko hän tosiaan tavannut kreivin? — Olihan se aivan luonnollista. Mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko kreivi puhellut hänen kanssaan ja kenties houkutellut häntä johonkin pahaan tahi oliko vielä kauheampata tapahtunut? Tässäkö syy hänen lähtöönsä?

Tarkemmin asiata mietittyään, ei neiti Leidersdorff sitä kuitenkaan voinut uskoa.

Hän muisti pientä kohtausta edellisenä iltana, johon hän ei silloin huomiotansa juuri kiinnittänyt, mutta joka nyt näytti kummalliselta. He olivat jälleen — neiti ei tietänyt minkä johdosta — ruvenneet puhumaan kreivistä ja hän oli kertonut, että kreivitär monasti oli ajatellut saada kreivin julistetuksi ala-ikäiseksi sekä asetetuksi holhun-alaiseksi, koska koko seudun väki häntä pelkäsi; sekä että niin oli jonakin päivänä käyvä, jos vaan hänen hillitsemätön luonteensa johti hänet tekoihin, jotka voivat tulla yleisön tietoon. Aune oli — kuultuaan tämän — tullut hyvin liikutetuksi, kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä ja vihdoin oli hän moittinut kreivitärtä, Maunu kreiviä ja koko perhettä, oli sanonut, että he aina olivat kreiviä solvaisseet ja tehneet hänelle vääryyttä sekä sen kautta olleet syynä hänen onnettomuuksiinsa. Vasta sitten, kun oli huomannut neidin kummastelevan katseen, oli hän yht'äkkiä vaiennut, käynyt tulipunaiseksi sekä heti jälkeenpäin aivan kalpeaksi. Sitten pani hän työnsä kokoon ja meni huoneesta.

Tämä osoitti aivan toista tuulta tuin mitä kreivitär oli tarkoittanut — arveli neiti.

Mutta olisiko hän tosiaan rakastunut kreiviin — kreivi Fredrikkiin!

Moinen ajatus oli neiti Leidersdorffin mielestä niin naurettava, että heti hylkäsi sen. Hän ei vielä ollut nähnyt sitä ihmistä, joka olisi rakastunut kreivi Fredrikkiin. Hän päätti siis vastaiseksi pysyä alkuperäisessä ajatuksessaan. —

Samaan aikaan istui Aune huoneessaan. Hän oli niin väsynyt mietiskelemiseen, niin uupunut sisällisistä taisteluista, että oli painanut päänsä käsiinsä ja näytti nukkuvan. Mutta sydämmensä tykytti ankarasti ja ajatukset, joita hän ei saanut poistetuksi, pyörivät hänen aivoissaan.

Kuten takaa ajettu metsänotus oli hän edellisenä päivänä, kohdattuaan vieraan vaimon, tullut kotiin linnaan ja varkaan tavoin oli hän — pysyäkseen salassa — hiipinyt pihan poikki ja sitten huoneeseensa, jossa oli miltei tunnottomana vaipunut tuolille. Niin kauan kuin mahdollista oli, koetti hän olla uskomatta vaimon sanoja. Hän ei ymmärtänyt, kuinka kukaan saattaisi niin teeskennellä itseään. Mutta kun hän vihdoin sai selvyyttä asiassa, kun sitä ei kauemmin sopinut epäillä, silloin valtasi häntä tuska ja häpy, niin suuri, että kokonaan tahtoi piilottaa itsensä koko maailmalta. Moisen ihmisen kanssa oli hän puhellut! Moinen mies oli ollut hänen ystävänsä! Hänelle oli hän hymyillyt; hänen tähtensä kaunistanut itseään kukilla!

Suomukset putosivat hänen silmiltään. PelvoIIa huomasi hän, miten kauas oli poikennut isänsä tieltä; kuinka linnassa vallitseva syntinen ilma oli hänenkin mielensä myrkyttänyt.

Katuen heittäysi hän isänsä jalkain juureen, rukoillen hänen apuaan ja anteeksi antaumustaan. Tuskissaan koetti hän mieleensä johtaa isänsä muistoa, hakea turvapaikkaa hänen rakkauden siipeinsä suojassa ja imeä lohdutusta niistä vahvistavista, kehoittavista sanoista, joita isä sinne tänne raamattuunsa oli kirjoittanut ja joiden kautta hän vielä nytkin, haudan tuolta puolen, puheli tyttärensä kanssa ja joita sanoja Aune ei viime aikoina ollut paljo kuunnellut. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui niiden lukemiseen, kunnes hän tunsi ikäänkuin isänsä olevan lähellä ja tunsi sielussaan samallaisen siunauksen rauhan, kuin oli tuntenut silloinkin, kun isä tapasi ottaa hänen päänsä isojen käsiensä väliin, suudella hänen otsaansa ja sanoa: "Lapseni, sulje sydämmesi maailman pahoilta himoilta, älä kallista korvaasi sen houkuttelevalle äänelle, ummista silmäsi sen pettävää loistoa vastaan! Etsi onnesi taivaassa ja ilosi kieltäymyksessä. Silloin Herra sinun Jumalasi siunaa sinua ja sinä tulet muille siunaukseksi!"

Mutta hän ei ollut kyennyt tukehuttaa sydämmensä ääntä. Vaikkakin hän päivät ja yöt oli kokenut riistää pienimmänkin kipinän, vieläpä syntisen rakkautensa muistonkin, jatkoi tämä alati houkutustaan ja kiihoitustaan, jopa uhkasi rusentaa sydämmensäkin.

Vähitellen oli kaikki selvennyt hänelle. Neidin kertoessa oli hän vähitellen syventynyt kipeään, haavoitettuun sieluun, joka oli saattanut hänen oman sydämmensä pelkäämään ja värisemään; hän oli kärsinyt ja kaivannut yhdessä kreivin kanssa ja ajatuksissaan oli hän kulkenut kreivin yksinäistä, onnetonta tietä. Hän oli nähnyt, kuinka hän kasvoi kenenkään häntä ymmärtämättä, väärin tuomittuna ja ylenkatsottuna, samalla kuin turhamainen, mielistelevä veljensä — komea narri, jolla oli ylpeiltävänä ainoastaan koiristaan ja hyvin hoidetusta parrastaan — kaikkialla tapasi hymyilyä ja helliä katseita ja jonka tähden kaikkein naisten sydämmet sykki. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä katkerata vihaa, hurjaa uhkamielisyyttä, mikä päivä päivältä kasvoi ja joka oli vienyt hänet epätoivon tielle, missä hän kokonaan oli menehtynyt.

Hirmuisesti oli Aune kärsinyt ja kun kaikki nyt oli mennyttä, tunsi hän, kuinka sanomattomasti hän rakasti kreiviä, kuinka jokainen veripisara hänessä ikäänkuin huusi kreivin perään ikävöimisellä, himolla, mikä miltei musersi hänet.

Eräänä yönä oli hän nähnyt unen tahi näyn.

Edellisenä iltana oli hän kreivittärelle lukenut kappaleen munkin ja nunnan kertomuksesta. Koko ajan oli hän koettanut estää kyynelien vuotamista, kun luki molemmista rakastuneista, jotka — kun heidän rikoksensa tuli ilmi ja he ajettiin luostarista — elivät onnellisina kuten kaksi taivaan enkeliä, pienessä, vuorten välillä, ruusujen keskellä olevassa majassa ja jotka hymyilivät sekä kirkon kiroukselle että maailman ylenkatseelle samalla kun he suudellen ja syleillen toisiaan nauttivat onnesta ja autuudesta, jonka taivas oli ollut kieltää heiltä.

Rintansa puristui kokoon kuten tukehtumaisillaan olevan, lukiessaan heidän rakkaudesta rikasta elämäänsä; yöllä oli hän sitten uneksinut olevansa silkkipukuun puettu morsian päässään valkoinen liljankiehkura. Linnan salit loistivat valosta ja pauhaava soitto kuului ihmisäänien ja maljojen kilinän keskeltä. Ylt'ympäri linnan paloi vallihaudoilla sauhuavia tulisoihtuja, joiden pitkät tulikielet nousivat tähtikirkasta taivasta kohti. Itse tanssi hän hänen kanssaan isossa salissa, jonka seinillä olevat alastomat naiset ojensivat käsiään häntä kohti toivottaen häntä tervetulleeksi. Onnesta ja rakkaudesta hurmaantuneena leijaili hän hänen sivullaan ja hän kumartui hänen ylitsensä kuiskaten morsiameni, hempeä morsiameni! — Silloin avautui seinässä oleva ovi, soitto taukosi ja keskellä hälinätä näkyi jättiläisolento puettuna kalpeaan, ruskeaan kaapuun, partansa oli pitkä ja harmaa; Aune oli tuntenut isänsä. Vakavin, hitain askelin meni tämä Aunea kohti, kasvonsa olivat kalpeat kuten kuolinvuoteella maatessaan, katseensa synkkä ja surullinen. Häntä seurasi joukko repaleisia ja nälkääntyneitä olentoja, suomökkien köyhiä asujamia, jotka vihaisin katsein ja uhkaavin liikkeisin huusivat: petturi! petturi! Mutta isä viittasi kädellään ja joukosta astui mustahapsinen nainen, jonka kasvonpiirteet olivat hurjat ja uhkaavat. Isä otti naista kädestä ja talutti häntä Aunen luo ja sanoi: "Katso, tämä nainen on Jumalan edessä kreivin puoliso, jonka hän on hyljännyt tehdäkseen sinut rakastetukseen. Hänen kyyneleensä ja valituksensa on vuodattava myrkkyä teidän ilonne maljaan ja puolisosi rikos on oleva kirouksena teidän elämällenne'" Aune aikoi huutaen heittäytyä isänsä jalkoihin — — mutta samassa hän heräsi.

Koko seuraavan päivän oli hän ollut sanomattomassa tuskassa. Kaikkialla oli hän näkevinään tuon uhkaavan joukon ja kuulevinaan isänsä äänen.

Kun hän aamupäivällä vastaanotti kreivin kirjeen, oli hän taistellut viimeisen, ratkaisevan taistelunsa. Heti tiesi hän, että kirje oli kreiviltä, vaikkakin käsi-alaa oli koetettu muutella. Luettuaan hänen kirjeensä, josta aivan hyvin kävi selville mitä hän tahtoi sanoa, vajosi Aune tuolille kätkien päänsä käsiinsä.

Kauan istui hän tässä asennossa liikkumatta. Näytti, kun hän ei olisi uskaltanut katsahtaa ylös, ikäänkuin olisi peljännyt omaa huonettaan, puiston puita, joiden latvat ulottuivat hänen ikkunainsa yläpuolelle, kaikkea komeutta, mikä oli kreivin omaa ja jota hän tahtoi hänen kanssaan jakaa. Häntä värisytti, mutta pontevuudella, voimalla poisti hän kaikki kiusaukset ja nousi äkisti. Eipä kannattanut asiata enempätä ajatella. Hän ei voinut elää isänsä kirouksen alaisena ja kantaa koko maailman ylenkatsetta. Hänen täytyi päästä pois — pois täältä, ennenkuin sortui taistelussa.

Iltapäivällä teki hän jo ennen mainitun päätöksen, josta kreivitär oli neidille puhunut.

XII.

Jo seuraavana iltana, pimeän tultua, seisoivat vanhanaikaiset, kreivittären omat häävaunut linnanpihalla pääkäytävän edustalla viedäkseen Aunen Nörrekjaeristä. Vaikkakin taivas oli pilvetön, istui vanha kuski nytkin kummitakki korviin saakka vedettynä, niin että ainoastaan punanen nenä, äyriäissaksien tavoin, pistäytyi takin kauluksen nipujen välistä. Silloin tällöin huiski hän maltittomasti piiskaa tavalla, josta hyvin saattoi käsittää, ettei tälläkään kertaa kreivillisen perheen jäseniä hänen huostaansa uskota.

— Kirotut naiset, jotka eivät koskaan saa ajoissa itseään kuntoon! mutisi hän.

Viimeinkin tuli Aune portaille ja häntä seurasi neiti sekä kiharahiuksinen kamarineitsyt. Hän oli aivan kalpea ja näytti kuin pyörrytys olisi häntä kohdannut astuessaan portaita alas.

Neiti jäi ovelle seisomaan, josta vielä kerran katseli Aunea uteliaasti ja vakoilevasti. Kamarineitsyt sitä vastoin seurasi kyynelsilmin vaunuille, kääri liikuttavalla huolellisuudella vaipan Aunen jalkojen ympäri ja pani kaikki hänen tavaransa paikoilleen. Eroaminen neidistään liikutti häntä niin, että, kun hänen piti sulkea vaunujen oven, hapuroi ja hapuroi hän lukkoa, kunnes kuskinpaikalla istuvaa ukkoa suututti.

— Kirotut naiset! mutisi hän jälleen. — Eiväthän he, hemmetissä, voi oveakaan sulkea!

Ajaessaan portin kautta, ummisti Aune silmänsä —

Ajatuksissaan jätti hän hyvästi tämän pienen maailman, jota hän ei koskaan enää tulisi näkemään. Vähitellen vaipui hän vaununnurkkaan vanhojen ajoneuvojen hitaasti vieriessä miltei alastonta lehtikäytävää; surusta, sisällisestä taistelusta ja mielenliikutuksesta väsyneenä joutui hän jonkunlaiseen tiedottomuuteen, josta silloin tällöin peljästyneenä havahtui.

Kuluneena yönä ei hän ollut hetkeäkään nukkunut. Hän ei ollut uskaltanut laskea päätään patjalle, sillä hän tiesi hyvinkin, että heti, kun hän ummistaisi silmänsä, saisivat entiset ajatukset vallan hänessä ja hän tahtoi koettaa poistaa ne. Koko pitkän yön oli hän istunut vuoteellaan kasvot käsissään. Seinällä riippuva isänsä kuva oli pimeässä ikäänkuin saanut elämän ja hän tunsi, että isä taukoamatta rankaisevasti ja moittivana häntä katseli; isän katse häntä kokonaan rusenti. Viimein oli hän tuskissaan menettää järkensäkin; vasta päivän valjettua ja kun hän huomasi ihmisiä olevan liikkeellä, oli hän tullut tuntoihinsa.

Heti aamiaisten jälkeen jätti hän kreivittären hyvästi, joka halusi viettää päivän loppupuolen yksinäisyydessä. Kreivitär oli lyhyesti ja jokseenkin kylmästi sanonut jäähyväisensä, josta Aune oli iloinen. Hän halusi jättää jälkeensä niin vähän hyviä muistoja kuin mahdollista paikkaan, jota hän tästälähin tulisi muistelemaan. Mutta kun hän etehisessä näki pienen villakoiran, joka iloisena ja huoletonna juoksi häntä vastaan tullakseen hyväillyksi, hyrähti hän itkuun; ja kun ei kukaan nähnyt, otti hän pikku toverinsa syliinsä ja suuteli sitä intohimoisesti.

Viime hetkeen saakka oli hän heikosti toivonut vielä kerran näkevänsä hänet. Koko päivän oli hän sykkivin sydämmin seisonut huoneensa ikkunassa ja katsellut Vejthöjnillä olevata kiviroukkiota. Joka kerta, kun kuuli linnanpihalta lähestyviä askeleita tahi ääniä etehisestä, säpsähti hän luullen kreivin tulevan. Mutta päivä meni ja pimeys alkoi; — ja vaunujen vieriessä portista, lähetti hän ajatuksissaan viimeiset jäähyväisensä hänelle.

Tulevaisuus oli synkkänä hänen edessään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hän nyt oli matkalla parin peninkulman päässä olevalle rautatie-asemalle, jossa hänen tuli odottaa yö-junaa, joka veisi hänet vanhojen tätiensä luo; heidän luonaan aikoi hän asua kunnes saisi uuden paikan. Kotiseudulla olevien ystävien luo ei hän tahtonut palata. Omituisella pelvolla muisteli hän vanhoja, tuttuja paikkoja ja isänsä hautaa. Pois täytyi hänen päästä, kauas pois kaikesta, seutuun, jossa ei kukaan häntä tunne ja jossa hän särjetyin sydämmin voi vetäytyä yksinäisyyteen.

Hän muisteli iltaa, jolloin hän surusta ja murheesta runneltuna tuli ajaen linnaan. Hän ei käsittänyt, että oli vasta kuukausi kulunut mainitusta illasta. Kaikki oli kuin unta vaan. Tuntui, kuin olisi hän elänyt koko pitkän elämän siitä ajasta ja jälellä oli nyt ainoastaan tyhjyyttä, pimeyttä, ja pitkällinen, tuskallinen kuolema.

Hän huomasi, että tie teki käänteen ja vähän jälkeenpäin näkyivät valot suomajoista. Siinä ne olivat samassa kurjassa rivissä, seinät sisäänpäin vaipuneina ja ikkunat puoleksi peitettyinä, joiden repaleitten yli hän voi nähdä köyhien kotiin ja joiden puute ja hätä oli saattanut veren hänen suonissaan nopeammin virtaamaan.

Mutta muistellessaan, mitä kreivi oli lausunut näistä "elämän lapsipuolista", huomasi hän, että hän oli oikeassa. Ei ainoatakaan ollut heidän joukossaan, jonka kanssa hän ei olisi tahtonut vaihtaa, ei ainoatakaan niin köyhää, kun hän tällä hetkellä.

Puron yli johtavan sillan luona pysähtyivät vaunut yht'äkkiä; kuski huusi jotakin ja pari ääntä vastasi yht'aikaa aivan lähellä.

Aune huomasi, etteivät asiat olleet oikein. Hän avasi heti akkunan ja näki koko joukon ihmisiä, — miehiä, vaimoja ja lapsia — joita oli kokoontunut mustan ruumiin ympärille, joka makasi pitkänään maassa liikkumattomana kuten kuollut. Pari miestä kumartui ruumiin ylitse ja Aune kuuli, kuinka he kiukussaan monta kertaa lausuivat kreivin nimen.

Aunea pöyristytti.

Samassa sattui lyhdystä tuleva valo makaajan kasvoille ja hän näki pitkän, punertavan huuliparran, josta hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka oli tavannut lehtokujassa ja luullut kreiviksi.

— Kuinka, hemmetissä, on noin käynyt? kysyi vanha kuski.

— Kuinkako on käynyt? mutisi moni. — Niin, niin, tiedustelkaa "tuolta ylhäältä."

— Kuka on syyllinen?

— Tuhat tulimmaista! huusi mahtava sankari, joka avopäin paidan hihat ylös käännettyinä valmisteli muutamista laudanpätkistä ja purjekangas kappaleesta paareja. — Eihän sitä tarvitse kysyä; luonnollisesti on teidän mielipuoli kreivinne huvitellut itseään. Mutia nyt onkin — s—i soikoon — tuleva loppu leikistä; sen olemme vannoneet.

— Niin, niin! totta se! lisäsi toinen.

— Meitä ei suinkaan haluta odottaa kunnes hän lyö meidät kaikki työhön kykenemättömiksi. Sitä aiomme estää. Ellei "hänen armonsa" tästälähin tahdo hänestä vaaria pitää, niin kyllä me — tuhat tulimmaista — pidämme huolta, että hän pysyy aisoissaan. Joskin minä jälestäpäin kadottaisin sekä jalkani että käteni, aion kuitenkin opettaa herraselleni ihmisten tapoja. Me, työväki ja köyhempi kansa, emme saa olla vähänkään pyöröpäisiä, jos olemme, pannaan meidät heti salpojen ja lukkojen taa. Mutta kreivi — Jumala varjelkoon — hän saa lyödä ihmisiä niin, että tulevat kenties koko elinajakseen työhön kykenemättömiksi, joskin hän on hurjan hullu. Mutta niin ei enään tapahdu, siitä saatte olla varmat. Hänestä kylläkin pidetään huolta nyt — sen olemme vannoneet.

Hyvä-huuto seurasi hänen sanojaan.

— Mutta kuinka, hitto vieköön, on tämä tapahtunut? kysyi vanhus uudelleen.

Eräs vaimo tuli hänen luokseen ja kertoi tapauksen tärkeimmät kohdat.

Kreiviä ei ollut näkynyt sitte kuin edellisenä päivänä suolla ja kun metsänvartija kuuli, ettei hän ollut linnassakaan käynyt, tuli hän levottomaksi. Pimeän tultua aikoi hän mennä kreiviä etsimään, sillä kreivitär oli antanut käskyn etsiä häntä, jos hän sattui viipymään tavallista kauemmin. Mutta hän ei ollut vielä ovea edemmäksi kerjennyt, kun näki jo kreivin tulevan vuorelta. Jo etäälle näki hän, että kreivi astui horjuen ja jalkansa kävivät ristiin; ja kun hän meni häntä vastaan ja nosti hattuaan, seisoi kreivi kauan sanaakaan puhumatta ja katseli häntä kummallisesti hymyillen. Mutta yht'äkkiä tuli hän kuolon-kalpeaksi, ja löi nyrkillään metsänvartijata kasvoihin, niin että tämä, joka ei kerjennyt puolustaa itseään, kaatui tunnottomana maahan murtaen toisen jalkansa.

Puoli tuntia sitten oli tämä tapahtunut. Kun metsänvartija tuli tuntoihinsa, oli kreivi kadonnut eikä metsästyskojussa ollut ketään apuun kykenevätä, sillä vanha Anna, joka hoiti taloutta, oli vähän varemmin mennyt linnaan, missä vietti yönsä. Hän oli silloin ruvennut huutamaan apua, kunnes työstä palaava mies sen kuuli ja haki muita ihmisiä apuun.

Heti lähetettiin sana Nörrekjaeriin, sillä päivän selvää oli, että kreivi oli tullut rutihulluksi. Kymmenkunta suomökkien asujamia lähti häntä etsimään viedäkseen hänet linnaan. Muutenhan täytyi peljätä mitä hyvänsä tapahtuvaksi, kun hän noin hurja oli. Olihan hän jo kerran aikonut tappaakin itseään ja nyt oli parasta ajoissa koettaa estää mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia. Pieni poika oli nähnyt hänen menevän vuorille ja koska nyt oli kuutamo, luulivat he piankin löytävänsä hänet.

Vaunuissa istui Aune ja kuuli kaiken tämän ja veri jähmettyi hänen suonissaan.

Mutta pian tuli hän tajuntaansa. Ei, tätä hän ei voinut kestää. Hän ymmärsi kaikki. Nyt tiesi hän, kuinka suuresti kreivi oli häntä rakastanut ja hän itse oli syyllinen kaikkeen. Tulkoon mitä tuleekin — hänen täytyi, hän tahtoi pelastaa kreivi.

Aavistus sanoi hänelle, että kreivi oli Vejrhöjnillä; ajattelematta avasi hän hiljaan vaunujen oven siltä puolen, missä ei kukaan häntä nähnyt ja hiipi ulos. Kaikkein huomio oli kiintynyt metsänvartijaan, joka jo vähän liikutti itseään, eikä kukaan huomannut hänen pakoaan. Hengästyneenä saapui hän vähän ajan perästä Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon.

Täällä oli tyhjää ja hiljaista.

Silloin muisti hän pienen metsäkojun, missä oli ensi kerran kreivin nähnyt. Mitään ajattelematta, miltei tietämättä, mitä teki, riensi hän samaa leveätä polkua, jota olivat ensi päivänä yhdessä kulkeneet.

Jo kauas kuuli hän suurta huutoa, laulua ja melua kojusta. Pelkäämättä meni hän lähemmäksi ja katseli akkunasta tupaan.

Tupa oli täynnä väkeä. He olivat kokoontuneet puusohvan edessä olevan pöydän ympärillä, jossa oli olutpulloja sekä iso viina-astia. Köyhää kansaa oli täällä koossa ja Aune tunsi monta heistä. Täällä loistivat heidän silmänsä elämän halusta ja ilosta. Isäntä itse, vanha, puolisokea ukko, istui sohvakulmassa, ja hymyili houkkamaisesti. Toiset kilistelivät pullojaan ja lauloivat, uunin edessä istuva puolikasvuinen poika soitteli käsi-urkuja. Pimeässä nurkassa istui mustahapsinen tyttö. Hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan — eikö se ollut? — —

Aune oli huutamaisillaan.

Mutta samassa huomasi hän, ettei se ollutkaan kreivi, vaan joku toinen nuori, vaaleaverinen mies suomajoilta. Hän näytti päihtyneeltä ja intohimoisesti he suutelivat toisiaan.

Hän riensi pois.

Miltei tiedotonta kävi hän kaikkia polkuja, joissa he tapasivat kävellä ja haki kaikki rotkot ja laaksot. Hänen täytyi — hän tahtoi löytää kreivi ennen tuin oli myöhäistä. Ajottain oli hän kuulevinaan takaa-ajavien ääniä ja tuskissaan ollen, näki hän, kuinka he heittäytyivät kreivin yli, taistelivat hänen kanssaan ja viimein veivät hänet sidottuna pois. Se ei saanut tapahtua!… Kun hän vaan kykenisi huutamaan! Vieläkin oli hän vakuutettu kreivin täällä olosta, että hän oli hakenut juuri tämän paikan…

Samassa näki hän edessään olennon, joka liikkumattomana istui kasvot käsissään.

Se oli kreivi.

Aune seisahtui kuten maahan naulattuna. Mutta kreivi oli kuullut hänen askeleensa, otti kätensä kasvoiltaan ja asettui vastustusasentoon.

Kuutamo valaisi häntä. Hän oli avopäin, vaatteensa olivat revityt, katsantonsa hurja ja miltei tuntematon.

Aune oli vaipunut kanervikolle peittäen kasvonsa. Kreivi ei tuntenut häntä, vaan huusi hänelle asioita, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt. Aune huomasi, että hän oli aivan raivoissaan ja uhkasi häntä nyrkillään. Silloin Aune nousi äkisti ja sanoi äänellä, joka värisi pelosta ja tuskasta:

— Jumalani!… Ettekö tunne minua?… Voi, kuulkaa minua!

Mutta hän seisoi yhä liikkumattomana, huusi ja pui nyrkkiä.

Aune painoi käsillään rintaansa. Oli kuin sydänmensä olisi haljennut.

Sitten nosti hän kätensä uhkaavasti taivasta kohti huutaen:

— Isä… isä! ja vaipui polvilleen.

Samassa oli hän taas kuulevinaan takaa-ajavien äänet. Hän väänteli käsiään ja ojensi ne rukoilevasti kreiviä kohti:

— Kuulkaa!… ah, kuulkaa minua! Teidän täytyy paeta!… kiiruhtakaa!… Ettekö kuule heidän tulevan?… He aikovat ottaa teidät kiinni. Jumalan tähden, paetkaa, paetkaa! Katsokaa minua… ettekö tunne minua?… Minä olen Aune Thorbjörnsen…

Nimeä kuullessa värisi hänen ruumiinsa. Hän astui askeleen taaksepäin ja tähysteli häntä, kuten näkisi hän näyn.

— Tunnen… luulen… sanoi hän tuskin kuuluvasti. — Kuinka olette tulleet tänne?

— Kuulin, mitä aiottiin tehdä teille. Tointukaa, Herran tähden! He löytävät teidät pian, ellette pakene… Muistatteko korkeitten vuorten välissä olevan pienen tuvan vanhaa akkaa — häntä, jonka luona hiljattain olimme?… Menkää sinne… Sieltä ei kukaan etsi teitä… mutta rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä!

Mutta hän ei kuullut Aunen sanoja. Hän oli astunut lähemmäksi ja he seisoivat vastakkain. Huulensa liikkuivat ja silmistään loisti heikkomielisyyden tuli. Aune kääntyi paetakseen; mutta samassa tarttui kreivi suonenvedontapaisesti häneen ja veti häntä sellaisella voimalla luokseen, että hän vaipui tunnottomana hänen rinnalleen.

* * * * *

Tyhjät vaunut vierivät hiljalleen maantietä pitkin kahden peninkulman päässä olevalle rautatien-asemalle, ne pysähtyivät kestikievari-talon eteen, jossa joukko talonpoikia istui ja joi. Tallirenki tuli ja avasi vaunujen oven, jonka jälkeen hän sanoi kuskille:

— Mitä tavarata te tänäpänä kuljetatte?

— Voitte kai nähdä, murisi hän.

— En, totta tosiaan.

— Mitä se on?

Mutta kun vanhus oli kavunnut kuskinistuimelta ja katsonut vaunuihin, kalpeni hänen äyriäissaksensakin ja hän tähysteli säikähdyksestä mykkänä avaruuteen.

XIII.

Oli leuto, kaunis ilta, muutama kuukausi myöhempään.

Sevillan laakealla katolla, nojaantuneena massiivisen kehyksen yli, jossa oli tomaatteja ja kasviksia isoissa, punaisissa savi-astioissa pitkin muuria, seisoi nuori nainen valkeassa puvussa ja katseli torilla olevata ihmishälinätä.

Aurinko oli vast'ikään mennyt mailleen sinertävien vuorten taakse lännessä ja samassa värittänyt toisen puolen taivasta karneoolinpunaiseksi. Kaupungin monista kirkoista ja luostareista, joiden lukemattomat pienet huiput olivat muita rakennuksia ylempänä, muistuttaen kyyhkyislakkaa, kuului rukouskellojen ihmeen kaunis soitto; kukista ja hedelmistä levisi ilmaan suloinen tuoksu.

Torilla, jossa pian tuli pimeä, oli puhuvia, nauravia ja laulavia ihmisiä, joita tulvi kapeista kujista saadakseen hengittää raitista ilmaa. Joukko kaasulyhtyjä sytytettiin katujen käytävillä ja torilla paloi iso rovio, jonka ympärille kansaa kerääntyi nokisten miesten viereen, jotka tulella paahtoivat papuja mataloissa rautapannuissa. Siellä ja täällä näkyi vedenkantajia, isot savi-astiat olalla, ja pienten vesimyymäläin edustalla tungeskeli nuorukaisia ja neitosia iloiten ja riemuiten. Ei kukaan paheksinut, että rakastunut nuorukainen painoi palavan suutelon valittunsa kaulalle tai povelle. Vanhatkin hymyilivät tyytyväisinä, vieläpä lausuivat kehoittavia sanoja nuorille, pienet aasit kuljettivat raskaita positiiveja ja muulta taholta kuului kitarrin lumoavat äänet. Soiton innostuttamina rupesi pari siellä, toinen täällä tanssimaan.

Nuori nainen valkoisessa puvussa — Aune — katseli maailman hyörinätä ja pyörinätä, ajatuksensa kiitivät kotiinsa, sumupeitteisiin soihin kaukana pohjoisessa, jossa kylmyys ja pimeys vallitsee. Hän muisteli yksinäistä, pientä majaa korkeitten vuorien välissä ja kyssäselkäistä vanhaa vaimoa, jonka luona hän ja ystävänsä olivat pimeänä syys-yönä löytäneet suojaa rakkaudelleen ja turvapaikan itselleen. Pienissä, yksinkertaisissa huoneissa, joiden pieninkin omituisuus oli jäänyt hänen muistoonsa, olivat sumumaiset pilvet poistuneet heidän mielistään. Täällä oli hän jälleen tullut täyteen tajuntaansa ja kun he seuraavana yönä jättivät vanhuksen hyvästi paetakseen maasta, oli heidän taivaansa sininen; ainoakaan pilvi ei sen jälkeen ollut heidän onneaan pimentänyt.

Ensi aikoina oli Aune tosin — etenkin unissa — nähnyt isänsä uhkaavana edessään. Mutta rakastettunsa suutelo poisti sen heti. Oli kuin tuo isän varjo ei oikein viihtyisi etelän valon ja kukkain joukossa ja nyt se ainaiseksi katosi hautaan.

Hänen onnensa oli täydellinen, kun kreivittäreltä, joka viimeinkin oli saanut tietoja heidän olinpaikastaan, tuli kirje. Hänen ihmeekseen ei kirje sisältänyt ainoatakaan nuhtelevaista sanaa, sitä hän vaan suri, ettei poikansa eikä Aunekaan ollut sanallakaan ilmoittaneet salaisuuttansa hänelle. Hän oli varmasti vakuutettu, että pojalleen oli onneksi, mitä oli tapahtunut; kaikesta päättäen, ei hän hetkeäkään epäillyt, että poikansa oli löytänyt juuri sen, joka kykenee palauttamaan häntä huonoilta teiltään. Tosin olisi hän toivonut, että he toisella tavalla olisivat yhtyneet liittoon; ja vaikkakin hän omasta puolestaan piti rakkauden siteen ainoana sitovana, pyysi hän kuitenkin, että he tulevaisuutta varten antaisivat kirkonkin vahvistaa liittonsa. Hartaasti toivoi hän myöskin, että he pian tulisivat kotiin; hän tunsi loppunsa lähestyvän ja tahtoi mielellään kerran vielä nähdä heidät ennen kuolematansa.

Aune, tuossa seisoessaan, muisteli kirjettä ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Silloin huomasi hän käden hiljaa laskettavan hänen vyötäreilleen. Mutta hän ei kääntynyt; aivan hyvin tunsi hän tämän käden. Huulensa hymyilivät ja päänsä painui sivulle päin, kunnes se löysi luonnollisen lepopaikkansa toisen hartioilla. Molemmat kätensä pani hän sitte kädelle, joka oli hänen vyötäreillään ja tuntiessaan pitkän, hellän suudelman otsallaan, ummisti hän silmänsä ja nojautui lujemmasti ystäväänsä.

Näin seisoivat he kauan liikkumattomina. Torilla tuli vähitellen hiljaista. Ihmisjoukot hajaantuivat ja pimeys peitti kaupungin. Viimein sammutettiin lyhdytkin ja ainoastaan kirkkaat tähdet pilkistivät taivaalta alas molempiin rakastuneihin.

— Mitä sinä ajattelet? kysyi kreivi poistaen kädellään hiukset hänen otsaltaan.

— Sinä et koskaan voisi sitä arvata.

— Eihän sinulla vain ole ikäviä ajatuksia? Minusta sinä olit itkenyt, kun minä tulin.

— Mutta en surusta.

— No, silloin on kaikki hyvin.

— Muistelin päivää — muistatkohan sinä sen? — kun me istuimme alapuolella Vejrhöjniä. Kuulimme silloin vanhan Jaakko-paimenen laulavan, ja kun minä kysyin, miksi siellä kotona oli niin monta heikkomielistä, sanoit sinä syyn olevan sen, että linnassa kummitteli. Mitä oikeastaan sillä tarkoitit? Sitä en koskaan saanut tietää.

— Etkö koskaan siellä kotona mitään huomannut?

— Mitä?

— Etkö koskaan nähnyt punasilmäistä kissaa ja miestä, jonka hampaat kalisivat? Etkö myöskään kuullut koiraa, joka itkee kuten ihminen, tai kanaa, joka laulaa joka juhannus-yö — kaikki tapahtuu suolla?

— Mitä oikeastaan tarkoitat?

— Sitä on vaikea selittää, ellet itse ole mitään huomannut. Mutta, etkö tosiaankaan ole kuullut kanojakaan, jotka laulavat?… Etkö nytkään… kun olet omani?…

Aune katsahti ylös ja hymyili punastuen, Sitten pani hän molemmat kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä intohimoisesti.