The Project Gutenberg eBook of Kummastuneet kasvot, by Anna de Noailles

Menin aamulla Herran ehtoolliselle, koska niin tahdoin, ilman toivomuksia; minä koetin; tuntui niin tyhjältä päässäni, sydämessäni, siellä oli kirkas ja suloinen tyhjyys, ja minä toistin: Herra, minulla ei ole suuta, ei käsiä, ei katsetta, ei lämpöä; katso, olen edessäsi kuin ilmoihin kohoava kevyt savu, joka nousee kuin läpinäkyvä ja suora liekki.

Sisar Catherinen alaspäin taivutettu, hellä muoto kuvastui sivuttaisin pyhällä pöydällä olevaan huntuun, liinaan ja pitsiin. Hän oli kuolemaisillaan; Herra, hän odotti sinua niin, että hän olisi kuollut, että hän olisi huutanut, jos et olisi tullut.

Hänen sormenpäänsä, hänen suunsa, kaunis huntu ja sinun jumalallinen ruumiisi muodostivat ihmeen ihanan ryhmän, pienen ja aivan erillään olevan.

On niin ihanaa ulkona, että koko luonto on valoisa kuin keskusteluhuone kello yhdeltätoista.

Kappelin ikkunoista valoi aurinko säteitään yli poskeni ja yli hihani. Saattoi nähdä pikku kärpästen lentelevän kirkossa; ja hiljaisuus ympärillämme huusi: Iloa! Iloa!

Olin niin tyytyväinen siksi että olin nuori, hyvin nuori; en tiedä miksi se tuottaa minulle niin paljon iloa. Yhtäkkiä näytti kirkossa niin kauniilta, että tuntui siltä kuin minun olisi pitänyt nauraa.

Kun ehtoollisleipä kohotettiin, painoivat kaikki sisaret tapansa mukaan päänsä alas. Mutta minä en painanut päätäni alas. Minä sanoin: "Herra, katso minun kasvojani…"

Tunsin että kasvoni olivat soikeat ja kirkkaat kuin pieni peili, joka minulla oli viidentoista vuotiaana ollessani ja jolle aurinko paistoi.

Sisar Catherine on kaunis rukoillessaan. Minä kunnioitan häntä, en katsele häntä, kun hän siten rukoilee; mutta tänä aamuna en voinut olla häntä katsomatta. Hän piti silmänsä lujasti kiinni; ristissä olevilla käsillään hän painoi sydäntään, ne olivat hänen sydäntänsä vasten, sitten rukousnauhaa ja vyötä vasten.

Huoneeseeni kuuluu aamuin ja illoin töminä junan, joka kiitää Larunsista Bayonneen; joka kerta kun juna viheltää, laajentuu sieluni. Tämä junan jyrinä on ihanaa kuin hyvä tuoksu, joka äkkiä virtaa jonkun luokse pitkän matkan päästä, kuin tuberoosin Ja punaisen hyasintin tuoksu.

Mitä näkevät nämä junat, jotka kiitävät, jotka pakenevat? Maitako? Mitä maita? Mitä kasvoja näissä maissa…

Herra, me emme pysähdytä junia, jotka kiiruhtavat ohitse; niiden savu, niiden höyry, niiden huuto liikuttaa meitä syvimpiin sydänjuuriimme saakka, siksi minä kohotan käsivarteni sinua kohden, joka olet minua korkeammalla, käsivarteni, jotka kurottuvat ja tahtoisivat tavottaa sinut. Herra, kuinka olenkaan korkea, kuinka olenkaan sulettu, kuinka nousenkaan sinua kohden…

Katselen ulos ikkunastani. Näen kevään, se on niin selittämätön: niin kevyt, niin hieno, niin vihreä! Se on hilpeyttä ja hyvää tuoksua. Koko pikku puutarha kukkii. Kukkalavojen multa on kosteata ja möyheää. Tuolla on rivi tulpaaneja, rivi kolmikertaisia tuhatkaunoja, tiheinä, tuuheina joukkioina kuin juhannuskukkaset, ja rivi orvokkeja päät nuokkuen eri tahoille. Kukkalehtien sinipunervalla sametilla loistaa terävästi pieni keltainen pilkku, kuin olisi hippiäisen muna pudonnut puusta ja murskautunut.

Junat vievät ajatukset iltaruskon kultaamiin kaupunkeihin, toisiin puutarhoihin, oranssilehtoihin…

Tänään on kaksi vuotta kulunut siitä kun tulin luostariin. Pieni puutarha, äiti prioritar, kirkko, kauniit laulut, ovat tehneet sen minulle suloiseksi ja kuninkaallisesi olinpaikaksi.

Niin kauan kuin olin vanhempieni luona, sai elämän köyhyys minut sairaaksi. Vaikka isäni olikin rikas, ei hän välittänyt mistään muusta kuin pitsitehtaastaan. Hän koetti myöskin kiinnittää äitini mieltä siihen, mutta silloin äitiä, kuten vielä tänäpäivänäkin, miellytti enemmän kotiaskareensa. Yksi sisaristani on naimisissa lakimiehen, toinen meriupseerin kanssa. Ei kukaan muu puhunut rauhasta ja mietiskelystä, puutarhoista ja rakkaudesta, kuin ainoastaan kirjani ja äiti prioritar, kun kävin häntä tervehtimässä.

Täällä sen sijaan on elämäni ihanaa ja suurta. Minulla on sinivalkoinen puku. Olen herkkä, minulle ollaan hyviä ja minua hoidetaan. Asun luostarin ensimäisessä kerroksessa erillään sisarista, huoneessa joka on muita suurempi ja sijaitsee keskellä. En tee mitään muuta kuin uneksin ja rukoilen. Yhteenliitetyt kapeat sormeni ovat työttömät ja herttaiset kuin pienet, palavat vahakynttilät.

Rakastan puutarhaa ja rakennusta. Eilen hyväilin kauniita kurjenmiekkoja, jotka niin tuoreina kohoavat korkeista ja loistavista kuvuistaan. Oli niin kaunista, ilmassa oli kuin pienten vihreiden herneiden tuoksu.

— Sisareni, kuinka rakastatkaan kaikkea mitä on puutarhassamme! sinä iloitset liian paljon kukkasista; minä näen ainoastaan sydämeni, joka palaa, joka on kuin tuoksuva hehku…

— En, näetkös, sisar Catherine, en ole niin epäilevä, minussa on — miten nyt sanoisinkaan — jonkunlaista sävyisyyttä. Tyydyn itseeni sellaisena kuin olen. Samaten tyytyi myös äitini minun pienenä ollessani isäni luonteeseen; isä oli joskus hyvin hellä ja joskus taas niin kiivas äitiä kohtaan. Meissä on sävyisyyttä. Minä olen suvaitseva itseni suhteen, samaten kuin olisin suvaitsevainen sinun vikoihisi nähden, sisar Catherine, jos sinulla niitä olisi. Minulla on mielialoja, oikkuja ja hurmaavan ihastuksen hetkiä; mielelläni nauran ja itken, lyön veripisaran kukannuppuja toinen toistansa vastaan, ja kun on kuuma, juon mielelläni vähissä annoksissa varjokkaasta suihkukaivosta vettä, joka on kuin jäähdytettyä hopeaa. Minä olen suvaitsevainen itselleni, sisareni, ja joskus katson sinistä taivasta kohden ja kuvittelen Herran sanovan minulle:

Hän ei ollut siellä messun vuoksi; hän hymyili koko ajan; hän oli tullut katsomaan taulua, joka riippuu kappelissa ja joka on erittäin arvokas maalareille…

Sisar Marthe on todellakin palvelijasielu. Äskettäin, kun suutuin eräästä muistutuksesta, jonka hän lausui koruompelukseni johdosta, sanoi hän minulle:

Hän puhuu aina nöyryydestä, hän on nöyrä, hänen liikkeensä ovat vailla tyyneyttä, hänen katseensa väistää, ja on kuin hänen kätensä pyytäisivät anteeksi sitä, että ne ovat käsiä.

Mennessäni toisten nunnien kanssa kirkkoon tai aterialle tai kävelylle, sanon itselleni: "Minä olen minä, ja muut sisaret ovat muut sisaret".

Kun sisar Marthe, joka huohottaa rukoillessaan, polvistuu vieressäni penkissä, ajattelen: "Sisar, älä toki niin kovaa huohottele; näen sinut ja minä rupean halveksimaan sinua".

Rakastan äiti prioritarta siksi että hän on ylpeä. Hän vetäisee hienosti viittaansa, kun joku meistä menee liian liki häntä.

Mutta sinun edessäsi, Herra, olen kuin maassa kasvava mansikankukkanen; olen muratti joka painautuu kiinni sinun kirkkosi kiviseinään, olen sinun huokauksesi huokaus, tuska sinun puhkaistussa kyljessäsi, ja minä olen pyhän Magdaleenan hiukset sinun jaloillasi…

Istun puutarhassa varjoisalla penkillä ja kirjoitan, pitäen vihkoani polvellani.

Vienot tuoksut täyttävät ilman. Ne nousevat ruohokentän sametista ja kultalakan untuvapeitteisistä lehdistä haihtuen avaruuden sineen. Kaksi pientä ruukuissa kasvavaa kuusta levittää voimakasta ja pistävää tuoksua, kun keskipäivän aurinko panee pihkan kiehumaan.

Nuori mies, joka tässä tuonnoin oli läsnä messussa, saapui tänä aamuna uudelleen.

Hän katseli minua ja minä katselin häntä. Hänen kasvonsa ovat lempeät ja rakastettavat kuin veljen, jonka aikojen jälkeen tapaa. Hän ei hämmästyttänyt minua.

Ja sitten minä ajattelin Jumalaa, Pyhää Valeriaa, jonka juhlaa tänään vietämme. Nuori mies katseli minua vielä viimeisen evankeliumin aikana; minä huomasin että hänen silmänsä olivat kirkkaat ja suruisat, ja että hänellä oli vaalea parta ja vaalea tukka. Hän katsoi kuin olisi hän puhunut minulle, mutta minä käänsin pääni kokonaan poispäin.

Hän ei puhu paljon Jumalasta, ei kirkosta eikä luostarista, hän puhuu tarmosta ja tahdonvoimasta.

Hän katselee aikaa ja elämää ylhäältäpäin; ei tiedä mitä hän näkee, mutta hän näkee varmaankin ne kauniit maat, joista kaikki maailman junat tulevat, sekin juna, joka kulkee tästä ohitse matkalla Bayonneen.

Hän on kaunis, hän on vielä nuori, häntä voi kunnioittaa eniten maailmassa.

Mikä hyvä tuoksu tunkeutuu sisään avatusta ikkunastani? Oi! se on puutarhassa kukoistavan magnoliapuun tuoksua.

Kello on puoli seitsemän, ilmassa on jotain niin liikkumatonta; on kuin olisi aika seisahtunut. Kuu alkaa loistaa, ja sen likellä kimmeltää kaksi tähteä.

Eräs puutarhan puistokäytävä välkkyy punervana; vieno tuulenhenkäys koskee kulkiessaan ikkunani alla olevaan pieneen puuhun niin että kevyet ruskeat lehdykät rupeavat värisemään.

Tänään hän on keittänyt muhennosta. Minä tiedän, että äiti prioritar ylenkatsoo häntä. Hän sanoi sisar Marthelle ystävällisesti hymyillen:

Minä katselin häntä, hän katseli minua. Hän pudotti pienen kokoonkäännetyn paperin, ja hänen silmäyksensä sanoi kuin väkevä ääni:

Minä ajattelin: "En tahdo ottaa nuoren miehen kirjettä", sitten ajattelin: "Minun täytyy ottaa kirje, etteivät toiset sisaret löydä sitä, en saa tehdä väärin tuota nuorta miestä kohtaan".

Avoimesta ikkunastani kuulen juuri nyt tuulen heikon huminan, kuulen sen koskettelevan joka lehteä, ja kyökissä kuuluvat kilahtelevan lautaset, joita järjestetään käytettäviksi.

Yö leimahtelee tuhansin tähdin, jotka kuumuudessa näyttävät kylmää vettä täynnä olevilta pikku kaivoilta…

Kaikki kimaltelee. Posliinilautasista, joita kyökissä kolistetaan, lähtee ääni, joka myöskin kimaltelee.

Onnellinen on ihminen silloin, kun hänen sydämensä, ajatuksensa ja kätensä ovat tyhjät.

En ole sittemmin nähnyt tuota nuorta miestä, hän ei ole palannut kappeliin…

Tänään on ilma liian kaunis, niin kevyt, nuori, iloinen, helisevä ja huumaava, kuin olisi se ruusuilla koristettu ja kasteesta kimalteleva hopeakello.

Aikaisen suven ja puutarhan suloinen tuoksu tekee minut joskus niin surunvoittoiseksi, siksi että se lumoo minut, leijailee kaikkialla; enkä minä voi hengittää sitä täysin siemauksin.

Kun kävelen hiekkakäytävillä, on kuin joku olisi ympärilläni, kuin joku kuiskaisi pääni päällä, ja kun käännyn, katso, silloin on kesä kaikkialla, ylt'ympäri…

Tämä puutarhassa oleva valkoinen malja oli yksinkertainen ja tyyni kuin viaton sydän.

Sisar Catherinella on vihko, johon hän kirjoittaa rukouksia; niitä hän itse sepittää, luulen ma. Aamulla avasin vihon ja luin eräältä sivulta:

"Jumalallinen Jesus, jota palvelen ja rakastan ja joka herätät minussa myötätuntoa, siksi että olet laiha, vertavuotava ja vaalea".

On päiviä, jolloin äiti prioritar ei ole lempeä. Hän johtaa luostaria hyvin ankarasti, niinkuin isäni johti pitsitehdastaan.

Hän ei välitä siitä mitä me puhumme, ei tahdostamme eikä elämästämme; hän välittää koneistosta, johon kuuluvat sisarkunta, säännöt, luostarin talous.

Hänen hyvyytensä on suuri, mutta on olemassa päiviä, jolloin hän olisi valmis kulkemaan kyyneleittemme ylitse. Kappelissa ei hänen ryhtinsä ole samankaltainen kuin muiden nunnien. Hän seisoo suorana, pää pystyssä, hän on hallitsijatar, joka puhuu hallitsijalleen eikä pelkää. He hoitavat kumpikin toimensa, kuten tulee.

Tänä iltana näin äiti priorittaren itkevän, hän ei oikein itkenyt, mutta hänen silmänsä olivat ylevästi kosteat; muuten hän tukahdutti tuskansa.

Minä tulin hänen luokseen puhuakseni itsestäni, aioin sanoa: "En ole sellainen, jollainen minun tulee olla, katso, millainen olen, minä olen onnellinen…"

Hän sulki varovasti, hätäilemättä pienen lippaan, joka oli hänen polvellaan, ja katseli minua sitten ystävällisesti. Tuntui siltä kuin hänen kyyneleensä olisivat valuneet suuhuni. Ja minun katseeni kiintyivät häneen kuin kädet jotka hakevat tukea, ja minun äänettömyyteni sanoi vain, kuin lohduttaakseen, kuin uneen uuvuttaakseen:

Nuori mies oli aamulla kappelissa. Minä hymyilin hänet nähdessäni, sillä meitä ilahutti nähdä toisemme jälleen. Kappeli on kuin valkoinen sulettu laiva. Ikkunat ovat siniset, keltaiset ja sinipunertavat. Tiedän, että kun nuori mies on siellä, niin hän unhottaa tuolla ulkona olevan kaupungin ja sen ihmiset; hän näkee avaruuden, samankaltaisen kuin minäkin, sinisen, keltaisen, sinipunervan.

Pöydälläni on kaksi ruusua kristallimaljakossa; punaisen ruusupensaan kukat ovat kuin oivallisella kallisarvoisella voiteella sivellyt. Ne saavat minut huokailemaan.

Ruusu, jonka jokaisesta terälehdestä virtaa vieno tuoksu, valkoisen kammion hiljaisuus ja, etäisyydessä, raskas ja uhkuva, kyyhkysen lailla henkivä kesä, kaikki tuo herättää kaipuuntunteen, uuvuttavan, hämmentävän kaipuuntunteen…

Miksi viemme kätemme sydämellemme, kun emme voi käydä käsiksi siihen mikä lumoaa meidät?

Sisar Marthe ja sisar Colette nauroivat aamulla, kun tapasivat minut seisomassa ruusupensaan edessä mietteisiin vaipuneena, kuin ääniä kuullen.

— Näytät olevan haltioissasi, sisar, lausui sisar Marthe iloisella ja kevyellä äänellä.

Hänen kasvonsa ovat hieman vinot, pienet ja happaman näköiset ja itseensä sulkeutuneet ja tuovat mieleen syyslinnut, jotka muistuttavat katajaa ja berberispensasta.

Sisar Catherine on hirmuisesti laihtunut. Hän on ihmeen kaunis. Mennessään Herran ehtoolliselle hän ikäänkuin sammuu, ja kun pappi jakaa leivän, pitää hän käsiänsä sydämellään kuin olisi se halkeamaisillaan. Näyttää siltä kuin hän auttaisi pappia, vahvistaisi häntä ja sanoisi hänelle: "Isäni, isäni, sinä ja minä, olemmehan ainakin me molemmat kylliksi vahvat kestämään tällaista onnea?…"

Minä olen kertonut äiti priorittarelle, että nuori mies on alati ajatuksissani, ja etten voinut olla alati katsomatta häneen; minäkin olen tehnyt rippini.

Äiti prioritar ja rippi-isä nauroivat ja pyysivät etten enää sitä ajattelisi.

Nuori mies tulee jälleen, hän antaa minulle kirjeitä ja minä olen vastannut hänelle salaa puutarhurin välityksellä…

Ilmaisematta salaisuuksiani olen uskonut äiti priorittarelle, että tunnen levottomuutta, epäilyksiä.

Minä en tee mitään pahaa. Tiedän kuka tuo nuori mies on, hän on maalari; hän on tullut kaupunkiin levätäkseen; hänen nimensä on Julien Viollette. Minä näen hänet kappelissa. Ajattelen häntä, hän kirjoittaa minulle; minä en ajattele mitään pahaa; voin käydä Herran ehtoollisella. En sano rippi-isälleni, että otan vastaan nuoren miehen kirjeitä. Vaan kun lähestyn pyhää pöytää, ajattelen: "Herra, avaan omantuntoni sinulle, katso, ja pane sanat suuhuni, jolla ei ole voimaa…"

Kävelin sisar Catherinen kanssa pitkin puksipuukäytävää, ja kysyin häneltä, miltä hänestä tuntui yöllä, kun hän ei saanut unta ja kun hän ajatteli Jumalaa. Hän vastasi:

Puutarha on kaunis, käytävien hiekka näyttää aivan yhtä heleältä kuin lammikon tai suihkukaivon vesi. Siellä on kurjenpolvista muodostettu kukkaisaita, joka on niin sileä kuin olisi joku sivellyt sen sellaiseksi kädellään. Hiljaisuus puhuu kukille ja vaiti olevat kukat vastaavat.

Sisar Marthe kävelee puutarhassa, hän sanoo, ettei tänä vuonna saada luumuja juuri ensinkään.

— Mutta katso, sisareni, kuinka auringonlasku levittää tänä iltana vienoa loistetta Gélosin laaksojen yli. Näetkös tuota keltaista juovaa? Se on kuin sydäntäni vasten asetettu pieni kultainen tikari…

Ei kukaan, ei äiti prioritar eikä rippi-isä aavista minun tekojani, minä olen ainoa joka ne tiedän. Olen kirjoittanut Julien Viollettelle, että tänä iltana puolen yön aikana tahdon nojautua ulos ikkunastani, niinkuin hän on pyytänyt minua tekemään. Vielä minulla on aikaa jättää se tekemättä… En halua jättää sitä tekemättä… Jumalani, minussa on jotakin, joka noudattaa sitä mitä miehet tahtovat, ne miehet, jotka eivät ole pappeja. Kun lääkäri, joka tulee tänne, pyytää minulta jotakin, teen minä sen. Jumalani, käske, että heti jätän suletun ikkunani…

Avasin ikkunani nähdäkseni oliko hän tullut. Hän seisoi siellä, tunsin itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan. Sanoin kiivaasti ja suuttuneesti:

Mutta hän puhui, ja kun vastasin pyytääkseni häntä poistumaan, huokui yön hempeä henkäys vastaani, ja minä itkin ja sanoin:

Minulla on suuri luottamus häneen. Hän oli niin kaunis seisoessaan siinä puutarhan kivillä, aivan valoisassa yössä. Kuu hopeoitsi hänet, matalan muurin, ikkunani alla kasvavan kamelian.

Minä seisoin kauvan siinä, nojauduin silmänräpäykseksi enemmän ulos kuullakseni paremmin; hän sanoi minulle pelästyneenä:

Ah! koko olemukseni laskeutui hänen luokseen kuni avatut hiukset putoavat hartioille, kuten jyrkänteeltä syöksyvä puro vierii laaksoon…

Olin hänestä kaukana, mutta kun hän puhui, olivat kasvoni käännetyt hänen kasvojaan kohden.

Eilen en häntä ajatellut, hän täytti sydämeni niin valtavasti, että ajatuksille ei jäänyt tilaa. Teki mieleni nauraa, keittää muhennosta sisar Marthen kanssa, vaikkapa auttaa liinavaatehuoneessa. Olin samallainen kuin pienenä tyttönä.

Tänään olen väsynyt, hämmentynyt. Muistan, elän ajatuksissani yön hetket uudestaan; hän seisoi tuolla, aivan lähellä muuria, puutarhan kivillä…

En pidä rippi-isästämme. Hän nyt kerta kaikkiaan on papinkauhtanassaan, mutta se ei tee häntä arvokkaammaksi, ei lempeämmäksi, eikä varovaisemmaksi. Hän niistää kuuluvasti nenäänsä. Hänen papinkauhtanansa lieve lyö hänen kenkiänsä vastaan kun hän liikkuu. Papinkauhtanan liepeenkin pitäisi olla jotakin pehmeätä, jotakin hurskasta.

En mainitse hänelle ripissä, että olen puhunut ystäväni kanssa, sanon vain, että olen ollut utelias, että olen ollut malttamaton; se on samaa; ja sanon sielussani Jumalalle: "Sinä näet…"

Oi! miten levoton ja suruissani olisinkaan, jos edessäni olisivat pitkät talvi-illat mietteineen! Mutta kesä on liikkuvainen kultatie, joka vie meidät mukanaan; ulkona huutaa ääni: "Tule! tule!…"

Kas, kuinka päivä paistaa käsilleni. Oi aurinko! joka kuvastut lintujen silmissä, joka panet talvikinsydämen sykkimään, joka valaiset tuhannet pienet onnen ikkunat…

Tiedän että olen kaunis, että olen nuori, minä tunnen sen. Tunnen elämäni ja nuoruuteni joka hetki; tiedän että sileän pukuni alla on pehmeä ruumis, joustavat jäsenet. En ole sitä koskaan ennen ajatellut. Luulin että nunnat olivat aina vain nunnia, mutta nyt tiedän, että jos he ovat ilman pukujaan ja huntujaan, niin he ovat alastomia.

Rippi-isämme ei tiedä sitä; jos hän sen tietäisi, ei hän kohtelisi meitä niin ankarasti, hän määräisi meille pitkiä katumustöitä, hän ei ohitsemme kulkiessaan niistäisi nenäänsä niin äänekkäästi, hän katselisi meitä joskus hymyillen ja olisi hyvä.

Sisar Marthe on onnellisin täällä, hän istahtaa illoin puutarhaan ja oihkii. Hän on kuin pysähtyvä juna. Hän puhaltaa itsestään kaiken jälellä olevan höyryn, kaiken jälellä olevan voiman, ja sitten hän on tyytyväinen.

Liljan huokausta, liljan, joka on kuin kello, missä on neljä halkeamaa ja mikä on käännetty ylösalaisin, ei hän kuule, eikä myös satakielen laulua; jos illan unelmat tunkeutuisivat hänen mieleensä, niin huiskisi hän ne pois kuin kärpäsen, joka pyörii nenän ympärillä…

En tiedä mitään, en tiedä enää mitä sanoimme. Nojasin ikkunan pieleen.
Luulen, että kerran kysyin häneltä:

En tiedä miksi utelin häneltä sitä. Hän rakastaa minua, hän tahtoo nähdä ja kuulla minua usein. Hän on ystäväni, hän rakastaa minua kuin sisartaan, oikeata sisartaan.

Herra, oi kuinka levottomana käännän silmäni sinun puoleesi, katso, miten sairas olen. Kun vastaanotan sinut sydämeeni, en tunne iloa kuten ennen, en pyhää vakavaa kunnioitusta; en tunne mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä; ja kun saan Herran ehtoollisen, tarkastelen rippi-isäämme, havaintoja tehden ja selvästi, ja ajattelen: "Miten hän on kömpelö!"

Tämä kylmyys, joka sydämessäni vallitsee sinua kohtaan, on demooni; olen sairas, pelkään.

Ystäväni, joka illoin tulee puutarhaan, on vienyt kaiken hehkuni; hän on hyvä ja uskon häntä siksi että hän puhuu.

Oi! tiedän että on syntiä kaikki mitä teen, kirjeet, kohtaukset hänen kanssaan, mutta en voi olla ilman tätä onnea. Ajattelen, että aika on lyhyt, että aika kuluu, ja että minä jonakin päivänä tulen sisar Jeannen kaltaiseksi, joka on ruma ja jonka kanssa en koskaan juttele, siksi että hän on vanha.

Ei nunnastakaan vanhana välitetä, ei häntä enää oteta lukuun, ei hänellä enää ole syntiäkään, ei omaatuntoa; jos hän syyttäisi itseänsä jostakin, niin naurettaisiin ja sanottaisiin: "Sisareni, katselkaa itseänne, olette puhdas, olette puhdas kuin lapsi!"

Minä en tahdo olla puhdas, Herra; minä en ole puhdas, tunnen alati että sieluni on ruumiissani, ja kuinka sieluni palaa.

Yksinpä yölläkin, nukkuessani, sydämeni heltyy ja antautuu ja käsivarteni ojentautuvat.

En tiedä miten se tapahtui; hän heitti minulle köyden, minä otin sen ja kiinnitin sen matalaan ikkunani ulkopuolella olevaan ristikkoon.

Hän kiipesi ylös, tuli huoneeseeni, minä vetäydyin taaksepäin aivan seinään asti. Tahdoin tunkeutua seinän sisään: sanoin että huutaisin, että surmaisin itseni, että vihasin häntä, että olin hulluksi tulemaisillani; hän sanoi surullisesti:

En tiedä miksi pelkäsin. Istuimme vieretysten. Hän on kovin hyvä, hän ei suudellut kättäni lähtiessään; minä pelkäsin että hän sen tekisi.

Minulla on tarkat tiedot hänen perheestänsä, hänestä; hän rakastaa minua, hän tahtoisi uhrata itsensä minun edestäni.

Hän tuli jälleen tänä yönä, hän oli samallainen kuin viime kerralla, mutta pyysi saada pitää kättäni, ennenkuin meni. Minä en sanonut "pidä", ja se olikin parempi; mutta minä annoin käteni. Emme puhuneet, mutta kätemme olivat kuumat ja puristivat tiukasti toinen toistansa.

… Tuossa hän seisoi, pidin hänen kättään, olin onnellinen, ja nyt tunnen ahdistusta omassatunnossani.

Omatunto on suru, jonka tuntee vastikään tekemänsä teon jälkeen, teon, jonka vieläkin tekisi…

Hän tuli taas eilen, äkkiä tempasi hän minut luoksensa puristaen rintaansa vastaan: en ollut tyytyväinen, se oli kovin epämiellyttävää. Jälestäpäin olen ollut tukehtua; en nukkunut koko loppuyönä.

Minun täytyy puhua jonkun kanssa. Pelkään kuolevani tästä hengenahdistuksesta. Tahdon mennä johtajattaren puheille.

— Järjestin yöllä kirjojani; eräs kirja, painavin kirja, putosi kaulalleni, tunsin olevani niin raskaalla mielellä; pelkään kuolla.

— Mutta kun on olemassa koko ääretön avaruus jonka Jumala on luonut, ja Herramme uhrityö, ja evankeliumit, ja kaikki ihmeet ja pyhimykset, ja kappelimme ja sisarkuntamme, ja papit ja äiti prioritar, ja me?

Hän nauroi vielä, mutta hellästi. En ymmärrä; vaan sentään se ei minua suututtanut, tunnen hyvin, että miehet voivat olla sellaisia. Lääkäri, joka tulee hoitamaan meitä, jos joku meistä sairastaa, ei myöskään pelkää Jumalaa; ja hän on viisaampi ja parempi kuin rippi-isä. Julien ei usko Jumalaan, vaan hän uskoo muuhun käsittämättömään: hän sanoo olevansa panteisti, ja että pikku jumalia on kaikkialla.

Yö oli polttava, meidän oli hyvin lämmin, mutta heikko tuulahdus puhalsi ikkunan kautta kammioon, ja kun meidän myöskin oli jano, joimme hieman jääkylmää vettä, jota on savimaljassani.

Olen tuskissani; ystäväni on suudellut minua. Se on pahempaa kuin viimekertainen; hän suuteli minun kasvojani, oikein kasvojani, hänen suunsa oli minun suutani vasten.

Mutta kotona minun pienenä ollessani suuteli äiti siten veljeäni Pierreä, joka oli vanhin ja josta hän enin piti. Pierre on kuollut. Hän oli sairaloinen, hänen toinen jalkansa oli näivettynyt ja hän ontui hiukan kävellessään.

Tämä Julienin suudelma oli suurta hellyyttä, hyvin suurta ystävyyttä, se ei ole syntiä.

Luulen että sisar Marthe on hupsu. Nöyryys tekee hänet tyhmäksi. Aamulla kohtasin hänet, hän käveli puutarhassa kantaen käsivarrellaan koria, joka oli täynnä maissinjyviä; hän sanoi minulle:

Hän on hupsu, miksi hän puhuttelee minua siten? Hän on nunna-parka, jota ei kukaan rakasta. Mitä hän tietää? Tulleeko kukaan nuori mies yöllä häntä katsomaan? onko olemassa ketään, joka tahtoisi uhrautua hänen tähtensä, onko hän kaunis, hän? suuteleeko kukaan häntä?…

Tahdon etsiä kirjan, johon sisar Catherine kirjoittaa sepittämänsä rukoukset. Luulen muistavani, että eräs rukouksista Vapahtajallemme loppuu: "Rakkauteni, rakkauteni, sinä olet minun rakkauteni".

Kun Julien sanoo minulle tuon sanan, sisältyy siihen paljon kunnioitusta, paljon puhtautta, kuuliaisuutta.

Hän on luvannut, ettei hän enään suutele minua. Vielä olen pyytänyt, ettei hän tulisi ennenkuin torstai-yönä. Olen väsynyt, en voi aina puhua, en edes vaikka olen niin onnellinen. Tahdon nukkua.

Puutarhamme on kaunis, auringon-nousun aikana se on samalla kertaa kylmä ja lämmin. Rippi-isämme puhuu aina siitä, mikä on hyveellistä ja mikä ei ole hyveellistä.

Juna, joka kiitää hyvin nopeasti ohitse, joka viheltää, joka kiirehtää, joka katoaa — se ei ole hyveellistä, se on jotakin polttavaa, se panee pään pyörälle ja saa meidät kaihomielin katselemaan yli vihertävien rinteiden, se tuo mieleen erään runon, jota Julienin on tapana lukea:

Mutta puutarhamme on aamuruskossa hyveellinen, jokaisen kukan pikku sydän on tuore, kaikki ovat tyytyväisiä saadessaan olla siellä paikoillaan, liikkumatta, kukkia, palvella.

Indian neilikat ajattelevat: "Oi! mikä yllätys! aurinko on joka aamu ihanampi kuin luulisikaan; edellisestä päivästä ehtii unohtaa miten kaunis se on, oi miten kaunis se on!…"

Ja suuret viheriät kaalin päät, jotka ovat täynnä kastetta, sanovat minulle: "Sisar, tahdomme olla meheviä ja hyviä sinun suloista aamiaistasi varten, jonka nautit yhdentoista aikana, valkoisessa salissa, mihin ilman kaikki valo virtaa, ja missä naurat kaikkien siskojen parissa…"

Ajattelen erästä rippi-isämme saarnaa. Hän sanoi, että rikokset ja synnit ovat kamalat. Minusta tuntuu vaikealta ajatella vihamielin syntiä ja vikoja; kaikella sellaisella on ihmiskasvot, jotka eivät meitä peloita, vaan säälittävät niin syvästi. Eräänä iltana, kun olin pieni ja ajoin vaunuilla isäni kanssa kotiin, tapasimme tiellä miehen, jota kaksi poliisia talutti. Isäni sanoi minulle: "Katso tuota, hän on varmaan varas". Oi! sana varas, miten se minua säikähdytti, kuinka se on pelottava! — ja minä katsoin. Kahden poliisin välissä kulki köyhä mies, joka näytti kovin väsyneeltä.

Rakastan luostariani. Se on vilponen, se on kaunis, se on kuin posliinista tehty; mutta kappeli on raskas; sen vaikuttanevat alttari, maljakot, kynttiläkruunut, sen vaikuttanevat matto, suitsutus, laulut ja rukoukset. Rakastan kappeliani, se on minulle niin pyhä, mutta se saa joskus sydämeni suruiseksi, kun sitävastoin luostariin aurinko tulvailee sisään kirkkaiden, valkoisten ikkunaruutujen lävitse ja niin monelta taholta, että luulee ilmassa olevan viisitoista pientä aurinkoa, jotka toinen sieltä, toinen täältä tulevat istumaan kaikille ikkunalaudoille.

Ystäväni on syleillyt minua, kuten hän teki kerran ennen, ja niin, että minua peloitti. Mutta ei se ole sen syntisempää nyt kuin viime kerrallakaan, sehän on sama asia. En tahdo olla levoton.

Olen tullut huomaamaan, ettei äiti prioritar rukoile enempää kuin on välttämätöntä. Paitsi mitä ohjesäännöt määräävät, emme näe hänen milloinkaan polvistuvan kappelissa tai rukoushuoneessaan.

Hän ei ole haltioissaan Jumalasta kuten sisar Catherine on, kuten minä joskus olen ollut. Hän rukoilee samaten kuin hän johtaa luostariamme, täydellisesti ja maltillisesti. Olen jonkun aikaa luulotellut, että hänellä on sydämessään ollut jotakin, joka on kaikkea tätä voimakkaampaa, jotakin kuollutta.

Tiedän, mitä hän sanoisi, jos tässä silmänräpäyksessä paljastaisin sieluni hänelle. Näen mielessäni, miltä hän näyttäisi, jos lausuisin: "Äitini, yöllä, kun te kaikki nukutte, tulee nuori mies, joka on kovin hyvä, joka on ystäväni, puhumaan kanssani; hän viipyy muutamia tunteja huoneessani, hän rakastaa minua". Olen nähnyt millainen äiti priorittaren katse joskus on, olen nähnyt, että se on ankara kuten puristettu nyrkki; hän työntäisi minut pois, pitäisi minut loitolla luotansa. Hänen katseensa sanoisi: "Sisar, tunne ylenkatseeni, sinä olet huono nunna, niinkuin on huonoja sotamiehiä, huonoja paimenia, huonoja hoitajia, huonoja palvelijoita. Lupauksemme pitäminen on meidän kunniamme. Jos olisimme sitoutuneet olemaan vihaamatta Judasta, vaikka hän möi Vapahtajamme, täytyisi meidän se pitää… Minun mielestäni olen nyt kunniaton".

"Tyttäreni, pieni tyttäreni, elämä on sellaista, että saattaa joutua epätoivoon; minäkin kaikessa rohkeudessani olen epätoivoinen; mene rauhaan, rakastan sinua vieläkin, sinua, jolla on hyväilyjä kaipaava sielu, sinua, joka olet sellainen kuin olet, yhtä luonnollisesti kuin sisar Catherine on kuiva ja polttava ja sisar Marthe nöyrä, yhtä luonnollisesti kuin minä olen väkevä ja käskevä".

Olen itkenyt koko yön; minua kiusaa juuri varmuus siitä, että äiti prioritar antaisi minulle anteeksi.

Äitini, kiitän sinua siitä, että miltei aina peität sydämesi, ettet anna minun tietää miten syvä ja hyvä sinä olet.

Näin sinut aamulla kirkossa; näytit ankaralta ja ajatuksiisi vaipuneelta, tunnuit välinpitämättömältä meidän kaikkein suhteen. Sinua ei uskalla lähestyä, sinua kunnioittaa, sinua jumaloi, ei tiedä aina miten hyvä sinä olet. Sinua pelkää, joskus suuttuu sinulle. Siksi voi tehdä niinkuin minä teen…

Oi! Jumalani! miten olen itkenyt vielä tänäkin yönä! kuinka yhä kärsin! Ystäväni ei rakasta minua niin suuresti kuin hän sanoo; jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän olisi tehnyt kuten teki.

Ei se ole minun syyni, mutta olen ylen onneton, — miten kertoa mitä hän teki?

Kuinka vihaiseksi tulin, millä voimalla työnsin hänet luotani, en rakasta häntä enää.

Hän otti minut syliinsä, laski käsivartensa olkapäälleni ja sanoi hullulla äänellä, mutta aivan hiljaa:

Annoin hänen tulla eilen illalla sanoakseni hänelle mitä hänestä ajattelin; mutta hän on minua paljon onnettomampi, lohduttomampi, olemme molemmat hyvin onnettomat.

Minun käy häntä sääli. Pidin kauvan aikaa hänen molempia käsiään lohduttaakseni häntä. Tunsin itseni hyvin voimakkaaksi ja hän oli hyvin heikko. Sanoin hänelle hyvin kauniita, hyvin viisaita sanoja, olin ylpeä. Tunsin itseni jaloksi, hyväksi. Annoin hänelle anteeksi. Hän ymmärsi tehneensä väärin, oikein äärettömän väärin; hän oli hämillään, murtunut, mutta hän lausui:

— Ette tiedä miten vaikeata on olla järkevä, kun rakastaa kuten minä teitä rakastan…

En ymmärrä, mutta olen tyytyväinen tämän keskustelumme johdosta. On niin suloista tuntea itsensä, kuten minä tunsin, tyyneeksi, hallitsevaksi, etevämmäksi.

Kotona, pienenä ollessani, oleskelimme kesäisin suuruksen jälkeen kuistilla. Äitini vilvoitteli itseään suurella kuvitetusta paperista tehdyllä viuhkalla, jossa näkyi mandoliinin soittajia, pieniä veneitä, sininen vesi ja ranta. Ebenpuiseen kädensijaan oli kirjoitettu kullatuilla kirjaimilla: Ricordo del lago di Como.

Muistan: oli hyvin lämmin, tukahduttavan raskasta oli ilma kuistilla, tomu leijaili patjoilla, me olimme vaiti ja viuhka liikkui…

Kuvittelin mielessäni sinistä avaruutta, hiljaista suloisuutta, pitkää lapsuudenaikaa, hiljaa vierivää vettä, niin, koko maata, joka on kuin päänalunen, mihin illalla itkee kyyneleensä kuiskaillen hiljaisia, salaisia sanoja.

Koetan muistella… Mieliala oli surullinen — en tiedä miten sanoisin — sointuisan surullinen.

Jumalani, joka näet meidät, miks'emme ole alati samankaltaisia! Tällä hetkellä olen levoton, kiusaantunut, kurja.

Syleilyn, jonka työnsin luotani, jota inhosin, tapaan sielussani, odotan sitä, himoan sitä.

Epäröivän ystäväni läheisyydessä, ystäväni, joka ei koske minuun enää, tunnen itseni levottomaksi, tunnen itseni ärtyisäksi ja voipumus valtaa minut. En käsitä enää, mitä sisällystä on hänen käynnissään ilman tuota syleilyä, jota kaipaan. Jonka paras lahja kerran on hyljätty, hän ei saavu sitä enää toistamiseen tuomaan, oi Herra!

Ah! te heinä- ja elokuun huokailevat ruusut, jotka yöllä puhkeatte puutarhassa, mitä odotatte te? Sydämeni on avautunut, kuten yksi ruusuista…

Tiedän, että minun pitäisi ajatella, rukoilla yöllä vuoteessani, tehdä viisas päätös, surra; vaan en voi ajatella. Ilo pitää minua valveilla, mutta kun käyn levottomaksi, niin nukun…

Hämärä on ihana; aukaisen akkunani. Eräällä puutarhan puistokujalla kulkee kolme valkoista lintua, toinen toisensa jälessä, kuin tanskalaisesta posliinista tehdyllä maljalla.

Ei tuulahdusta ulkona: mikä hiljaisuus! Suvi-iltojen hiljaisuus, ilman hurmaava kaiho…

Olen sanonut etten nyt voi mennä Herran ehtoolliselle, että sen ajatteleminen tekee minut levottomaksi.

Kerran ennen, kun ei tahdottu kuulla nunnaa, sai hän hermotaudin. He näkevät että tulen sairaaksi, minut on vapautettu; lääkäri on sitä pyytänyt.

Päivä laskee; lintu laulaa, se laulaa bambupensastossa. Kello kuusi illalla on aurinko, kuuman ja säteilevän kuun näköinen. Se on niin kaunis, että hymyillen sitä katselen, ja minusta tuntuu nyt, kuin se huomaisi sen ja sanoisi minulle:

Miten ilman ihanuus minut ympäröikään ja minua uuvuttaa! En voi ryhtyä mihinkään.

Eikö jossakin avaruudessa ole olemassa jättiläistyttöä, jota varten kaikki tämä on luotu, jolle aurinko on kevyt kultapallo; — joka hengittäessään vetää keuhkoihinsa kaiken sinen ja nojautuu kesällä, kun on lämmin, käsillään kauniisiin sadetta täynnä oleviin pilviin.

— Oi! äitini, mikä ajatus! näettehän ettei hän edes tule kappeliin enää…

En sanonut niin salatakseni jotain, vaan siksi että tunsin kysymyksen loukkaavan minussa jotakin, joka on — en tiedä mitä — puhtautta, kainoutta.

Ja minä olen koko päivän koettanut poistaa Julienia ajatuksistani, tunsin varsin hyvin, että hän tuottaa minulle häpeää.

Sisar Catherine huomasi aamulla, rukoillessaan, että hänen molemmissa käsissään oli punainen pilkku ja hiukkasen verta; ne olivat samallaiset kuin naulojen merkit Vapahtajamme käsissä. Sisar Catherine itki kiitollisuudesta ja liikutuksesta; hän lausui useasti:

Äiti prioritarta tämä tapaus ei näyttänyt paljoakaan liikuttavan, mutta sisar Marthe katseli kunnioituksella sisar Catherinea, suuteli hänen hameensa lievettä ja sanoi:

Kerronko, oi Jumalani, että sisar Catherinen merkit olivat minusta kiusoittavia, epämiellyttäviä, pyhyys ei täyttänyt sydäntäni, katselin sisartani kummissani, melkein vastenmielisesti: nämä surulliset merkit, veri hänen käsissään, tekivät minut murheelliseksi, nöyrryttivät minut hänen puolestaan, ne tuntuivat minusta liian suuremmoisilta, nuo merkit, kuin rakkauden orjuudelta. Rippi-isämme on hyvin ylpeä niistä, hän sanoi lääkärille, joka tulee useasti minua katsomaan:

— Orthezin sairaalassa meillä on nuori tyttö, hieman kiihkomielinen, joka potee samaa tautia kuin pyhimyksenne. Häntä hoidetaan, ja hänestä tulee vielä terve.

Olen puhunut Julienille sisar Catherinesta. Hän ei nauranut. Hän ei naura enää viime kerran jälkeen. Hän on hyvin hyvä minulle, niinkuin veli. Olen kertonut hänelle, että sisar Catherine kirjoittaa kauniita rukouksia, se herätti hänen mielenkiintoaan. Julien maalaa, mutta hän tahtoo myöskin kirjoittaa kirjoja.

Hän sanoi huomenna lähettävänsä minulle itse sepittämänsä rukouksen; puutarhuri, jolle hän antaa vähän rahaa, tuo minulle sen samaten kuin kirjeetkin.

Julien on matkustanut paljon. Hän on ollut Italiassa, Espanjassa, Konstantinopelissa. Kun on hyvin lämmin, istuudumme ikkunan luo, ja hän sanoo minulle:

Hänen kertomuksistaan aavistan Espanjan olevan samanlaisen kuin eräs Bayonnen läheisyydessä sijaitseva, tätini omistama puutarha, mutta kauniimman, salaperäisemmän, täynnänsä sopukoita joista ei mitään tiedä, sen taivas on sinisempi ja siellä kaikuu tamburiinien ja huilujen soitto, niinkuin kerran juhlapäivänä kuulin täällä suurella torilla, pienenä ollessani.

— Tahtoisin viedä sinut Italiaan, siihen kaupunkiin, josta eniten pidän ja jossa on niin ihmeen ihania tauluja, että päiväkausia itkisimme, ja jossa luonto ylt'ympäri kaupunkia on ihana puutarha, täynnä oransseja, öljypuita…

Olen niin iloinen kuullessani hänen kertovan, mutta, ah! Jumalani, kuinka katkerata! kuinka surullista! — ettekö te ole nähnyt puutarhaa, joka on täynnä öljypuita!…

Julien on jättänyt minulle akvarelleja jotka hän on tuonut mukanaan
Italiasta; päätäni huimaa katsellessani niitä.

Sinisiä kaupunkeja, riippuvia puutarhoja, penkereitä, joiden näkeminen vaikuttaa aivan sydämeni sisimpään! Kirkkoja ja luostareita, joiden suojaan kyyhkyset lentelevät ja joiden suojassa ne päivän sarastaessa oleskelevat; kuvittelen mielessäni enkeleitä, pitkiä ja hentoja, joiden hymy on hieno kuin suven äänettömyys, jotka kuuntelevat ilmojen suloisuutta sormi kohotettuna…

"En näe koko laajassa avaruudessa mitään, jota ei olisi sinulle pyhitetty kaikkina aikoina, ikivanha Eros, nuori Amor!

"Ja tänä suviaamuna, seisoessani maailman puutarhan sydämessä, minä tahtoisin ottaa käteeni Luonnon kaikki ihanuudet lahjoittaakseni ne takaisin sinulle.

"Ensiksi minä uhraan sinulle kuolemattoman Ajan sekä elämän kauneimmat jaksot lapsuudesta asti, jolloin ohutta olkikattoa muistuttavan pehmeän, leyhyvän hattumme varjostamina huulillamme koskettelemme puutarhan mansikoita, tulevaisuuden suudelmia aavistaen.

"Minä uhraan sinulle myöskin kauniit kesät, keskipäivät, sinisen ilman, tiheän ja leppoisan, — ilman, jossa sini yhtyy sineen.

"Minä lahjoitan sinulle maailman sekä maailman seudut, niin ihanat, että niistä unelmoiminen ainaiseksi herpaisee tarmoni.

"Minä uhraan sinulle myöskin, ikivanha Amor, nuori Eros, maailman kaikki kaupungit ja kaupunkien kaikki rakennukset, aina siitä pelottavasta temppelistä alkaen, jonka Simson kukisti rakkaudesta sinuun, Amor.

"Minä annan sinulle tulen sekä kaiken veden, sen veden, johon Leander kuoli, sen veden, joka otti vastaan Ariadnen ja Calypson kyyneleet ynnä Tristanin veren, hänen, joka kuoli meren rannalle.

"Minä lahjoitan sinulle myöskin kaikki lorisevat hopeapurot, jotka saavat maan kesällä nauramaan ja iloitsemaan.

"Minä uhraan sinulle kaikki silmät, kaikki kasvot, kaikki katseet — kierot katseet, hurjat, alasluodut, pakenevat katseet — ne jotka piiloutuvat silmäluomien taakse kuin aurinko laulavaan avaruuteen; silmät, jotka ovat voitetut kuin urho, jonka hopeainen olkapää koskee maata, ja silmät, jotka loistavat voiton-ilosta kuin kahden väkevän käsivarren heiluttelema tulisoihtupari.

"Minä lahjoitan sinulle myöskin kaikki intohimojen hurjuudet, kaikki rikokset, kaiken vihan-veren tahraamat tikarit, kuolettavan kiukkuruohon, mehulla täytetyt pikarit, myrkytetyn sormikkaan ja ruusun, nenäliinan, jonka Desdemone kadotti, miekan, jonka Hippolytos antoi Phaidran käteen, sekä, muistoksi ritari-ajalta, rakastajan lämpimän sydämen, joka annettiin rakastajattarelle syötäväksi.

"Ja minä uhraan sinulle, Amor, viimeisenä ja kauneimpana ruusuna, jonka ääni on alati herkkätuntoisia korviasi ihastuttava, polttavimman, hekumallisimman soinnun, joka ei ole parvekkeelta kuuluva Julian ääni eikä Iphigeneian hellä valitus, vaan jumalallinen kullan helinä kietovan ketjun katketessa Salambôn jalkain ympäriltä…"

Neitsyt Marian taivaaseen astuminen. Suitsutusta, kynttilöitä, hymnejä… Juhlamenojen aikana vapautuu hurmaantunut sieluni.

— Ilma ja henkeni, rakkauteni, voivatko ne vielä tunkeutua näin tiukasti yhteenpuristettujen hampaitten väliin?…

Sisar Saint-Louis, joka on hyvin ujo ja aina vaiti, puhuu ainoastaan kertoakseen, että hän on ennen elänyt paljon mukana maailmassa ja tanssinut paljon.

Minäkin olen ollut suuressa maailmassa… Bayonnessa asuvalla tätilläni oli usein kutsuja. Tätini salissa oli kaikki niin kirjavan komeaa, automaattisesta pianosta ei virrannut musiikkia, vaan lyhyitä ja pitkiä nuotteja, jotka kiiruhtivat peräkanaa kolisten kuin puukepit. Nuoria miehiä, joiden oli hyvin kuuma, tanssi nuorten tyttöjen kanssa; vanhempain sisarteni ympärillä oli alati paljon herroja, ja sisareni näyttivät hurmaantuneilta ja huvitetuilta. Olin neljäntoista vuotias, eikä minusta välitetty, minun oli ikävä. Eräänä päivänä sanoi muuan vanha herra minulle:

Kun tanssi oli päättynyt ja kaikki vieraat menneet, oli lattialla kankaansirpaleita, kotiljonkikoristeita ja tallattuja kukkia. Tätini istuutui erääseen salin nurkkaan ja tuulahutteli itseään viuhkalla, samalla huokaillen. Oltiin väsyksissä. Ikkunat avattiin. Minä kuulin kellokkaiden kulkevan niityllä. Syötiin päivällistä kuten tavallisesti; oli vielä valoisata. Olin niin surullinen, teki mieleni itkeä. En ole senjälkeen koskaan tahtonut olla suuressa maailmassa.

Julien tuli. On olemassa sellaista, jota ei voi kirjoittaa, mutta tiedän, että se on ääretöntä syntiä, tahdon välttää häntä aina; hän kauhistuttaa minua, se ei ole mahdollista, kuolema tuntuu minusta helpommalta…

Minä rukoilen sinun ristisi juurella, oi Jumala. Miksi et varjele minua? katso, kuinka taivutan itseäni maahan, odotan; puhu.

Hän puhuu minulle. Uskon häntä, kuten uskoin sinua, kun ennen muinoin puhuit minulle sydämessäni.

Oi! minun olisi pitänyt sulkea korvani, pitää käsiäni korvillani, jottei tämä intohimon virta olisi tunkeutunut sydämeeni.

Hän antaa minulle kirjoja, joita minun ei pitäisi lukea, mutta minä luen ne siksi, että olen alkanut niitä lukea; sillä kun on kuuma ja kun juo, kun hyvällä vedellä täytetty vesilasi on huulilla ja kun on janoon kuolemaisillaan, silloin ei pidätä itseään, juo vieläkin kulauksen ja vieläkin…

En tahtonut tätä, näitä kohtauksia, joissa olen menettänyt mieleni tasapainon, mutta sinä näet, oi Herra, että hän on minua väkevämpi.

Jumalani, jos hän ei olisi minua väkevämpi, jos hän ei näitä kohtauksia, näitä suuteloita toivoisi hartaammin kuin minä, enkö minä silloin niitä toivoisi, niitä odottaisi, tuntisi kaipuuta, tuskaa, epätoivoa?

Ajattelen naisia, kaikkia naisia, kuningattaria, vaimoja, joilla jo on monta pientä lasta, nuoria tyttöjä, meitä, jotka olemme sinun morsiamiasi, Herra.

Tulee joku mies, sivelee heidän hiuksiansa, taivuttaa heidän päätänsä taaksepäin, suutelee heidän suutansa ja ryöstää heidän järkensä.

Ajattelen kaikkia niitä, jotka olivat vapaita, ylpeitä, jotka kävelivät teillä tai pienessä puutarhassa.

Saapuu mies, joka kunnioittaa heitä ja sitten rakastaa heitä ja pyytää heitä omakseen.

— Sanokaa, ettekö tahdo että rakastan teitä, että istahdan teidän viereenne, että nojaudun rintaanne vastaan?…

Ja he sanovat hiljaa: "tahdomme", he eivät voi vastustaa, heidän tunteensa ovat heitä väkevämmät, he sanovat: "tahdomme"…

Rippi-isäni sanoi taas aamulla, että ylpeys on suurin synti, että sitä tulee inhota ja peljätä.

En tunne lainkaan suurta tuskaa, en levottomuutta, joka raastaisi ja riuduttaisi. Mutta sydämeni yllä on surun, hiljaisuuden ja väsymyksen huntu; en ole enää kuin muut, olen erilainen kuin sisareni. Tämä pitkällinen hiljainen huuma murtaa minut. Minä turvaudun sisar Jeanneen, joka on vanha, kulunut ja kuuro; mutta ennenkuin hän tuli tänne, oli hän naimisissa; siitä on nyt enemmän kuin neljäkymmentä vuotta; halveksimme häntä hieman, siksi että tunsimme hänen olevan erilaisen kuin me. Ainoastaan häntä voin lähestyä.

Oi, sisar Catherine, koskematon, yksinäinen kuin sulettu malja kuin ehtoolliskalkki, jonka päältä pappi nostaa pois valkoisen, kultakoristeisen silkkipeitteen, en ole enää kyllin arvokas olemaan sydäntäsi lähellä, tulemaan liki käsiäsi, joita ylenkatsoin, jotka nöyryyttivät minua sinun puolestasi, kun ne rakkauden takia vuodattivat verta jumaloitavista, puhtaista suonistasi…

Rippi-isä on myöskin sanonut: "Sydämen katumus on tuoksuva kukka, johon
Jumalan silmäykset laskeutuvat kuin mehiläiset".

Julien on palannut, olen onnellinen, ah! mitä merkitsee koko maailma, kaikki synti! Kun minussa on tämä tuli, tämä onni, tämä hurmaus!

Olemukseni pohjalla kimmeltää jumalallinen helmi! ja itse tunne on tämä helmi, kirkas, timantinhohtava, häikäisevän loistava.

Hän tulee, tunnen hänen läsnäolonsa, en tunne hänen läsnäoloansa.
Arkoja, käsittämättömiä olemme yhä toisillemme.

On pyhän Sophien juhla, se on minun juhlani, minun nimeni on sisar
Sainte-Sophie.

Julien antoi minulle yöllä nimipäiväni johdosta pienen sormuksen, jossa on punainen kivi. Sormukseen hän oli kiinnittänyt pienen paperiliuskan, mihin oli kirjoittanut: "Oi rakas pikku Pyhä-Sophieni, olet kuin Konstantinopelin kaunis kirkko, kuin ihana, kullattu mosaiikki, kallis-arvoinen epäuskoinen kirkko, temppeli täynnä myskiä, suitsutusta ja ruusuja, olet kuin sulttaanin hyväilemä nunna, olet aivan kuin minun rakas, pyhä Sophieni, joka huumeissaan kylpee päivänpaisteessa Bosporin rannalla…"

Luostarini, rakastan sinua niin, että revit rikki sydämeni; olet tänä aamuna kuten ihana lempeä turkoosi. Syyskuu on vielä suloisempi elokuuta.

Kun aamulla ennen auringonnousua, sillä en voi nukkua kauvemmin, menin puutarhaan, huomasin että pienissä kivissä, vihertävässä puksipensaassa, kukkien lehdissä, jotka puhuivat keskenään, oli sielu.

Puutarha on hieman pitkulainen, ja sitä rajoittavat kolmelta taholta luostarin valkoiset holvikäytävät. Viivyin siellä, kävelin, jokaisesta begoniaryhmästä virtasi raitis tuoksu, ja sitten aurinko nousi. Näin puutarhurin tulevan, hän on neljäntoista vuotias poika; hän tervehti minua, ja hän alkoi heti työskennellä kukkinensa, ollen polvillaan erään ryhmän luona. Muuan sisaristamme, sisar Colette, josta niin vähän puhun, siksi että häntä niin vähän huomaa, kulki puutarhan lävitse.

Hänen päässään oli, huppukaulurin ja nunnanhunnun päällä, ylösalaisin käännetyn tötterön muotoinen olkihattu, joka oli palmikoitu karkeasti kuin kori tai kaislamatto. Hän pelkää aurinkoa.

Viivyin siellä pitkän aikaa; kaikki oli niin ihastuttavaa, hiljaisuus kuin ohut, liehuva harso. Ja sitten soi siron kellotornin kello, kutsuen kappeliin messuun. Lempeät, kirkkaat lyönnit kaikuivat yli puutarhan. Mieleeni ei juolahtanut että joku sisarista par'aikaa heilutteli tuota kelloa, vetämällä nuorasta, minusta tuntui siltä että tuo kello oli itsestään alkanut soida, aivan niinkuin lintu laulaa, niinkuin kukka avautuu, siksi että ilma on niin leppeä…

Olen vilustunut, olen hieman sairas. Sinä, Herra, olet lähettänyt minulle tämän väsymyksen, pyhittääksesi minut. Minä kiitän sinua, sinä parannat minut. Sieluni ei enää ole maallisella tavalla ihastuksissaan, minä parannun intohimoistani, hulluudestani; olen ollut hyvin sairas ja yskinyt koko yön, mutta tunsin itseni puhdistuneeksi, vapaaksi, viattomaksi.

Jos minulle olisi tuotu leikkikaluja sänkyyn, kuten pienenä ollessani tehtiin, niin olisin leikkinyt niillä.

Julien tuli luokseni, hän tulee nyt luostarin portista, kun hänellä on avain; hänen läsnäolonsa kiusaa minua suuresti; olin hämilläni, hämmennyksissäni. Sairaan nunnan vuoteen vieressä ei sovi kenenkään muun olla kuin hänen rippi-isänsä, lääkärinsä, sisarensa.

Sanoin hänelle, ettemme enää voineet olla toisillemme sitä, mitä olimme olleet.

Mutta sitten hän ymmärsi, että kaikki, mitä hänelle tunnustin, oli totta, totta se että rakastin hiljaisuutta, rauhaa, jota nyt tunsin.

Tämä viime viikon mielenliikutus, tämä hulluus ei kuulu minun luonteeseeni…

En ymmärrä, kuinka pyhimmätkin seikat pian käyvät luostarissa jokapäiväisiksi. Nyt ei enää välitetä paljoa sisar Catherinen haavoista.

"No, sisareni?" kysytään häneltä perjantaisin uteliaisuudesta, — hän näet tuntee ne parhaiten perjantaisin, — sillä tahdotaan tietää, vieläkö sitä jatkuu.

Mutta näyttää siltä kuin äiti prioritar, katsellessaan sisar Catherinea, ajattelisi hieman moittien: "Jospa toki hiukkasen hillitsisitte itseänne, sisar!"

Julien näytti minulle pieniä kuvia, jotka hän oli tehnyt minusta, ja minä loukkaannuin. Nunnasta ei sovi piirtää kuvia.

Se oli todellista, Jumalani, minä vannon, että se oli todellista, se katumus, suuri väsymys, inho, jota tunsin kulunutta elämääni ajatellessani niinä päivinä, joina olin sairaana. Olin heikko, ravinnotta, sinä ylläpidit minua, rukoilin täydestä sydämestä, olin onnellinen; olen tullut terveeksi, mutta sinä olet mennyt luotani, ja olet jättänyt minut sen kaipuun valtaan, jonka olet meihin istuttanut, oi Jumalani!

Ollaan viisaita, ymmärtäväisiä, käännytään sinun puoleesi, nautitaan viattomuudesta, joka on suloista, sinun meille sallimaasi nautintoa, ja sitten koko meidän sielumme vie meitä kohden syntiä, joka ei synniltä näytä.

Täytyy sanoani sinulle, Jumala, ettei se ole meidän syymme. Sinä olet meidät sellaisiksi luonut.

Rakkaus on sydämen suloinen, ehdoton elonilmaus, kuten elävin usko, kuten hurskas innostus, jota pyhät naiset meille toivovat. On olemassa asioita, joille ei mitään voi. Katso hyvä Jumala, jos rippi-isämme, saattaakseen meidät liikutetuiksi, muistuttaa meille meidän ensi lapsuudestamme, leikeistämme, isävainajastamme, niin me itkemme; ja jos äiti prioritar sanoo meille: "Minä olen tyytyväinen teihin, tyttäreni", niin ojentaudumme ja olemme rohkeampia; ja jos joku sisaristamme antaa meille tuoksuvan kukkakimpun, niin hengitämme ensin kiivaasti tuoksua ja huokaamme sitten; ja jos ystävämme lepuuttaa sydäntänsä meidän sydäntämme vasten, niin tunnemme vain hänen kaipauksensa ja oman kaipauksemme, joka on vielä hellempi kuin hänen.

Paratiisissa on eräs minun näköiseni pyhimys, se on pyhä Thérèse, sellaisena kuin hänet on esittänyt muuan neapelilainen kuvanveistäjä, nimeltään Bernin, ja sellaisena kuin näen hänet Julienin minulle antamassa valokuvassa.

Hänen pukunsa poimut laskeutuvat niinkuin haaksirikkoutuneen aluksen purjeet, ja hänen pieni, siro, väsynyt päänsä vaipuu alas kuin lintu, joka kuolee omasta laulustaan.

Sinä pyhän Thérèsen suu, avonainen ja äärettömän suloinen, mitä juot sinä sellaista, joka antaa sinulle tämän täydellisen, kuolleen ja hukkunutta muistuttavan ulkomuodon! Miten sinä olet ääneti! huutoasi sinä et päästä kuuluviin, sinä kätket sen sisääsi, vaikka se on vähällä halkaista sydämesi ja keuhkosi.

Oi Pyhimys, sinun ruumiisi on kevyt, eikä se pysy itsestään pystyssä, sinua kannattaa taivaallisen ystäväsi näkymätön voima, etkä sinä, pyhän innostuksen täyttämä ruhtinatar, pelkää väsyttäväsi häntä, sinä nojaat häneen ja annat hänen käsivarsiensa kietoutua ympärillesi.

Oi! sinä tunnet hyvin olevasi kevyt ja että hän nostaa sinua. Näyttää siltä kuin kaikki elämän paino olisi laskeutunut jalkaasi, joka riippuu niin auliina, niin luottavaisena, niin raskaana ja todellisena, että se näyttää hurskaammalta kuin sielusi…

Minä katson sinua, olen aivan lähellä sinun kuvaasi, ja minä näen sinut: sinussa ei ole yhtäkään piilopaikkaa, johon rauha ei olisi tunkeutunut ja asettunut asumaan.

Oi pyhimykseni, joka olet innostuksen tulen vallassa niinkuin kuollut on levossa, niinkuin nälkäinen voi tulla kylläiseksi ravitsevasta ruuasta, missä sielun seitsemästä linnasta, joissa hiljaisia hartaushetkiäsi vietät, olet nauttinut tämän ilta-aterian, tätä unta?…

On muutamia lauseita jotka voisivat tuottaa minulle suurta tuskaa, voisivat tehdä minut surulliseksi, herkäksi.

Julien välttää niitä, hän ei puhu koskaan eilisestä, me unohdamme aina.
Ja joka päivä minun sydämeni käy muutamiksi hetkiksi jälleen puhtaaksi.

Koetan kuvitella mitä tapahtuisi, jos äiti prioritar alkaisi epäillä minun todellista elämääni, jos hän äkkiä sanoisi:

— Minä tiedän, että teillä öisin on kohtauksia nuoren miehen kanssa huoneessanne.

Koko voimani ponnahtaisi, minä kyyristyisin kuin eläin joka valmistuu hyökkäykseen. Minä vihaisin äiti prioritarta, minä toivoisin hänen kuolevan; jos voisin, niin työntäisin hänet talon pimeimpään soppeen, jotta hän siellä menehtyisi; kentiesi sanoisin hänelle:

Kuitenkin, äitini, rakastan teitä suuresti, rakastan suuresti käsiänne, joissa ei ole lämpöä, jalkojanne, joiden askeleet ovat jäykät, rakastan sitä mikä jää jälelle huoneeseen, jonka läpi olette kulkenut, ja sitä että olen elänyt kaksi vuotta seuratakseni teitä, leikkiäkseni, nauraakseni, laulaakseni luostarikammioissa, puheluhuoneissa, käytävissä, missä olen nähnyt hameenne aaltoilevan. Jos olisitte antanut yhden kyyneleistänne juodakseni, jos olisitte kutsunut minua sydämeenne, jos olisitte, surun päivänä, painanut minua rintaanne vastaan sillä tavalla, että olisin siitä asti ollut teidän pieni tyttönne, loistaisi elämäni vielä puhtaudesta ja huoneenne ovi hämmästyttäisi minua niin kuin se olisi santelipuusta, niin tuoksuva, että se pienenä ollessani olisi saanut minut pyörtymään.

Oi Catherine sisareni, sinä, jolla on käsissäsi nuo rakkaat haavat, ymmärrä minua, on olemassa sydämen riemuja joita ei voi selvittää, sydämen riemuja, jotka juuri muistuttavat sinun käsiäsi, sinun, joka olet Jumalan rakas orja…

Avaan ikkunani uneksiakseni. Syys-yö on niin täynnä ilmaa. Tuhansia pieniä ilmaväreitä väikkyy vierivissä varjoissa, tuhannet keveät tuulet humisevat, kaikki lehdet liikkuvat. On ihanata hengittää tätä romantillista, mustaa ja puhdasta ilmaa.

Ajattelen. Miksi Julien rakastaa minua? Sentähden, että sielullani on enemmän muotoja ja eri sointuja kuin aamun sinisessä tuulessa keinuvalla liljalla, sentähden, että olen väkevä ja heikko ja aina vaihteleva; sentähden, että kun Julien sanoo: "Tiedän mitä ajattelette", minä vastaan: "Ehei, en enää ajattele sitä, ajattelen jo muuta", ja siksi että ääneni yöllä on salaperäinen kuin yön tähdet…

Julien tuo minulle kirjoja, niissä on kauniita sekä sellaisiakin, joista en pidä ja jotka annan hänelle heti takaisin niihin koskemattakaan. Yksi, jonka hänelle annoin takaisin, oli nimeltään Pahuuden kukat.

Se pelotti minua. Auringot, kauniit maat, hellyys, hyvät tuoksut, kaikki halut muistuttivat tässä kirjassa suuria haavoja, ja rakkaus oli tuskaa ja vaivaa huoneissa, joissa ilma on raskaampaa ja tukehduttavampaa kuin kappelissa.

Luostarissa eläessään ei voi kaikkea kokea; en tunne kuten Baudelaire, joka on tuon kirjan kirjoittaja. Julien ihailee sitä, mutta hän käyttää hellempiä sanoja, hän sanoi eilen suudellessaan minua:

Erittäin paljon pidän erään luullakseni XVI vuosisadalla Limonsinissa syntyneen Rosardin oppilaan runoteoksista. Hänen runonsa ovat niin ihania, että opettelen ne ulkoa.

Pyhimyksiemme muistan joskus rukouksissaan käyttäneen yhtä hellää kieltä, sellaista kieltä kuin toivioretkeläinen, jolla on pyhiinvaellussauva sekä näkinkengänkuorilla ja vanhoilla kauniilla luonnon, auringon, veden ja lintujen vertauskuvilla kaunistettu päähine.

— Täytyy uskoa runoilijoita, he tietävät kaikki paremmin kuin me: runous on maailman totuus.

Mi pidättävi teitä? Mi pelon mieleen tuo? Kas, ystävyys se vahvaks' toisen ystävyyden luo, Sit' ettei pelko vavistuttaa saata konsanaan! Pois erhetys mi sielun kietoi kahleisin! On suurin onni päästä lemmen paratiisihin Pois siihen, jota hekumaksi kutsutaan!

Tuon onnen heittäenkö te rientäisitte pois? Miss' silmänne? Ja kuvitella ettekö te vois Mi teidät lemmen ylevyyden saattais tuntemaan. Oot lainen kylmän, järjettömän kallion Jos vedä sua aina tuli sammuttamaton Ei sinne, mitä hekumaksi kutsutaan.

Te naiset, tylyydellä te palkitsette sen Ett' uskollisna teille sykkii sydän miehien. He luottamuksestansa saavat pistoksia vaan. Te naiset, noin te koskaan ette päästä voi Sen paratiisin helmaan, joka parhaan onnen toi, Sen suuren, jota hekumaksi kutsutaan.

Ei, tulen tuimat tuskat ne osaksenne jää Ja taivas koston-nuolillansa teidät lävistää. Se palkka kieltäytymisen on ollut ainiaan. Noin rikotte te vastaan sitä jumalaa Mi paratiisissansa parhaan onnen valmistaa Voi siinä, jota hekumaksi kutsutaan.

— Sisareni, vannon sinulle, että tämä on ainoa onni maan päällä! Mitä teet! mitä teet, sisareni! aikasi kuluu! ja tämä on ainoa onni maan päällä; sitten tulee kuolema, jonka täytyy olla jotakin yhtä kaunista kuin rakkaus, riemu joka täyttää koko olemuksemme.

"Sisareni, ette tiedä mitä teette; ja mitä tehnettekin, ette tee mitään aamusta iltaan.

"Juoda, syödä, olla rauhallinen, hengittää, rukoilla, levittää peltokaunikkien lehtiä alttariliinoille, olla hieman levoton illan tuulien tähden ja surunvoittoisesti sivellä kädellään alaspainunutta otsaansa, se ei ole elämistä.

"Oi, sisar Catherine, sinun täytyy tulla tuntemaan tämä suloinen myrsky sielussani, minä sinua rukoilen. Miksi et tule jonakuna yönä huoneeseeni, minun asemestani, kun ystäväni tulee sinne. Olen sinua kauniimpi, en tule mustasukkaiseksi. Viivyn sijastasi kammiossasi, polvistuen ristiinnaulitun kuvan eteen, ja sinä, sisareni, olet oleva ihana, vapiseva syyskuinen pääsiäis-yö, sinä tulet kuolleista herätetyksi… Et tule tuntemaan pelkoa, et epäilystä. Tulet huomaamaan ettet ajattele lainkaan, et kiusaa itseäsi millään; sinä saat päähäsi niin monta pientä punasta liekkiä, jotka ovat kauniimmat kuin auringon kimmellys punasen hohtavilla ikkunoilla, ja sinä hymyät käsi silmiesi päällä, ja sitten, sisareni, et myöskään tunne rauhattomuutta, sillä kaikki on ohi, ja näkee hyvin että kaikki ympärillämme on jäänyt entiselleen…"

Olen kävellyt puutarhassa kaikkien muiden nunnain kanssa. Laskimme leikkiä. Päärynöitä emme saaneet tänään illaksi, ja minä ehdotin sisarilleni, että syödessämme leipämme jokainen vuorotellen kertoisi, mistä hedelmästä hän eniten piti, niin että meillä olisi edessämme hedelmäpuutarha, joka herättäisi janomme ja myöskin sammuttaisi sen. Me olimme eri mieltä. Toiset pitivät eniten tuoksuvista ja viileistä omenista, toiset päärynöistä, joita aamuisin poimitaan puista ja jotka syödessä ihan sulavat suussa, ja sisar Catherine piti ainoastaan keltaisista persikoista ja metsän pienistä mansikoista, jotka jo pelkästä pelosta näyttävät murskautuvan.

Mutta minä, minä rakastan niitä kaikkia, kaikkia, myöskin rypälettä, joka maistuu myskiltä ja mustilta viinimarjoilta; aprikoosia, josta nauttii silmillä ennenkuin sitä puree, ja joka on niin ihana ja hempeä maultaan, että se on huulilleni kuin hellä suutelo ja suloinen huokaus; vihreätä luumua, joka on haljennut, liian kypsä, paisuva, ja joka on niin pieni ettei tunne sen makua ei ensimäisen, eikä toisenkaan jälkeen; kirsikoita, jotka ovat aina petollisia, jotka eivät koskaan ole sellaisia jollaisiksi niitä luulee — ei makeita, ei hempeitä, ei kypsiä, ei mehukkaita, ei reheviä — mutta joita ihaillaan siksi, että ne toukokuun, hennon, vaalean, rakkaan toukokuun aikana riippuvat puitten oksissa…

Ja rakastan myöskin sinua, jo kuollutta tuhkapuunmarjaa, joka olet palanen syksyä kädessäni, sinua, pieni hedelmän luuranko, joka olet homehtuneiden yhteenlikistettyjen lehtien näköinen, jossa on viisi kaunista siementä, pyöreätä, kovaa, kiiltävää, loistavaa, iloista, kauniiden siivekkäiden elävien turilaitten kaltaista…

On ihmeellistä että on olemassa kaukaisia maita, joista meillä ei ole todellista käsitystä silloin, kun olemme pieniä tyttöjä ja luemme maantiedettä; ne ovat meille silloin vain vihreitä ja punaisia pilkkuja kartalla; ja me pidämme niitä häijyinä, villeinä maina, Jumalan hylkääminä, jotka rangaistukseksi on asetettu liian lähelle aurinkoa.

Ja nyt tunnen lempeätä, suurta surumielisyyttä, näen ihania, haihtuvia näkyjä, ja mieleeni kuvastuvat pienoiset linnut, suuret tuoksuvat lehdot, kun Julien puhuu La Plata virrasta ja Andes-vuorista.

Julien ajattelee kummallisesti. Hänen mielikuvituksensa ei aina ole puhdas, vaan pelottaa minua. Hän sanoo:

— Kuulkaa, minä aina ajattelen näin: te olette luostarissa, te olette piilossa, olette vanki, orja, kuningatar, ijankaikkisen Jumalan odaliski. Te olette jotakin pyhitettyä, erioikeutettu, sidottu: olette, valkoisten muurienne välissä, kastehelmeen suljettu kastehelmi, minä yksin teidät näen, puhun kanssanne, nautin teistä, tunnen teidät; minä painan teitä rintaani vasten, ja, hyväillen rakkaita lämpimiä käsiänne, minun käteni palavat aina teidän käsienne poltosta; jätän teidät, tulen kotiini, en nuku, teen työtä; aamu koittaa, ystävät tulevat, suutelen pientä Marguerite sisartani ja nuorta serkkuani, joka myöskin asuu meillä; puristan minulle ojennettuja käsiä käsilläni, jotka ovat teitä pidelleet, ja siten levitän maailmaan, jota ette tunne ja jota ette tule tuntemaan, oi pyhä sisareni, tuoksua suloisesta suloisuudestanne.

Ei mikään minua peloita, ei ajatus rangaistuksesta, ei ajatus kuolemasta eikä ijankaikkisesta kadotuksesta.

Lemmenhekuma on silmänräpäys, hiljainen ja suuri kuin ääretön holvi. Se on hetki, jolloin väsynyt olentomme muistuttaa sotaista tahtoa, muistuttaa lakedaimonilaista juoksijaa, joka ei pysähtynyt ennenkuin kuollessaan.

Sielu liikkuu nautinnon toisesta äärestä toiseen kuten silkinhieno tuulahdus, joka huojuu kahden neilikkarivin välillä.

Mikä rauha! ei enää pelkoa kuolemasta, ja jos luostari, koko maailma, kammion katto syöksyisi sisään, niin ajattelisi: Vähät siitä! mitäpä minä siitä huolisin, ei sieluni tajua muuta kuin omat tunteensa…

Se on uskomatonta, ja olen vielä aivan hämmästynyt. Sisar Colette jota en koskaan ajattele ja josta en pidä hänen rastaan-kasvojensa tähden, jotka ovat kuin viiniköynnös tai pensasto. Sisar Colette rukka on tänään osoittanut että hän tuntee ystävyyttä minua kohtaan, enkä käsitä miksi hän otti minut uskotukseen.

Hän puhui katkerasti, mutta sydämensä syvyydessä hän on kohtaloonsa alistuvainen. Hänellä oli tarve saada avata sydämensä jollekin ja puhua, siinä kaikki. Tiedän siis hänen elämänsä vaiheet, ja miksi hän on tullut tänne. Hän uskoi minulle elämänsä salaisuuden, kun vierekkäin kävelimme valkoisissa holvikäytävissä. Ei kuulunut muuta kuin askeleittemme kaiku, rukousnauhamme liikkeet ja sisar Coletten ääni; sisar Colette, nuori ja ruma, oli aivan punainen, kovin kiihkoissaan, tuntien että tämä oli yksi harvoista suurista hetkistä hänen elämässään, syystä että hän sai puhua itsestään ja joku kuunteli häntä.

Joskus tuli luostarin angorakissa aivan minun luokseni, ja sisar raukka oli kuolemaisillaan pelosta että kääntäisin siihen huomioni enkä kuulisi hänen puhettaan.

Tällainen oli hänen tarinansa. Muutamia hetkiä elämässään sisar Colettea on rakastettu. Hänen vanhin sisarensa, joka oli kovin kaunis, kovin hemmoteltu, hyvin paha, — niin vakuutti hän, — oli naimisissa nuoren Tarbesista kotoisin olevan miehen kanssa, joka oli kaunis ja rikas, eduskunnan jäsenen poika, ja sisar Colette, joka jo silloin oli hyvin hurskas, ei ajatellut mitään, ei sisartaan, ei lankoaan, eikä heidän pientä tyttöään, hän ajatteli Jumalaa. Sitten tuli hän olleeksi kesän heidän kanssaan, heidän luonaan. Sisar nalkutteli, lanko kohteli häntä ystävällisesti, hän rakasti heidän pientä tytärtään, jolle hän lauloi lauluja, sillä — se on totta — sisar Coletten lauluääni on kaunis.

Silloin, kertoi sisar Colette, silloin eräänä päivänä, kun kävelin auringon laskun aikana heidän kauniissa puutarhassaan, viittasi lankoni, jonka nimi on Jean, huoneensa ikkunasta minulle; ja sanoi: "Louise", — se oli nimeni ennenkuin tulin nunnaksi, — "Louise, tule tänne, minulla on sinulle jotain kerrottavaa". Minä menin; hänellä ei ollut mitään kerrottavaa, hän virkkoi: "Tahdoin vaan sanoa, että sinä rasitat itseäsi; sinä kuljet aina vaieten ja sinä uneksit, en tiedä mitä; ole toki levollinen, istuhan tuohon…" Olin hämmästynyt; istuin, hänen huoneensa oli kylmä, se sijaitsi pohjoiseen päin, ja kaikki näytti niin surulliselta. Kysyin häneltä: "Mitä sinä tahdot?" Hän vastasi hellästi: "En mitään, olen mielissäni, kun sinä olet tuossa. Istu hiljaa. Näet niin paljon vaivaa sisaresi tähden. Levähdä; oletko tyytyväinen?"

Olin hämmästynyt ja vastasin: "Olen". Hän sanoi: "Sinä luulet aina, ettei kukaan sinua rakasta; ja että sinun on oltava hyvin kiltti, hyvin kohtelias kaikille; mutta tiedätkö, minä rakastan sinua suuresti". Sanoin: "Tiedän sen, Jean". Ja hän jatkoi: "Minusta sinä olet niin sievä. Tuonoin kun pianon säestyksellä lauloit barcarollea, teki minun mieleni suudella sinua". Sanoin: "Oi Jean!" Mutta hän alkoi jälleen: "Tiedän hyvin, ettet sinä minua usko, ettet usko ystävyyteeni, mutta katso, tässä on nauha, joka oli hiuksissasi eräänä iltana kun juoksit pöydän ympäri lasta huvittaaksesi, sinä pudotit sen, vaan minä talletin sen". Silloin tunsin itseni aivan tyytyväiseksi ja varmaksi, enkä koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi, ja ajattelin vain, en tiedä minkä tähden: "Saapuukohan Marie, Marie saapuu…"'

Jean sytytti kynttilän, sillä huone rupesi hämärtymään. Ja tämä huone, jonka niin tarkasti tunsin, aikoi näyttää minusta aivan uudelta ja kauniilta kuin olisi se koristettuna juhlaa varten, sitä päivää varten, jolloin onni alkaa; ja minä sanoin itselleni: "Tahdon aina muistaa tämän hetken, tämän huoneen". Jean oli hämmentynyt ja äärettömän hyvä; ja minä ajattelin: "Mitä se tekee että Marie on kauniimpi, enemmän hemmoteltu, rikkaampi kuin minä. Minä se voin nauraa hänelle, eikä hän tiedä mistään, ei mistään. Tällä hetkellä hän istuu juttelemassa ystäviensä luona, vaan minulla on Jeanin ystävyys". Mutta minä kärsin siksi, että tämä huone pelotti minua; näin avonaisen kaapin, jossa oli Jeanin liinavaatteita, ja rautasängyn, joka minua vaivasi, ja mieleni teki itkeä, mennä pois, ja sanoa Jeanille: "Katso. Jean, miten kiusaat minua, miten olet paha", ja teki mieleni sanoa: "Uskon sinua, hyvästi Jean; en milloinkaan enää ole surullinen, kun sinä olet ystäväni; lähden, mutta ensin, ensin paina minut rintaasi vasten, Jean, paina lujasti rintaasi vasten…"

En tiedä sitten enempää; Jean suuteli minua, ja minä suutelin häntä. Inhosin häntä, kun hän sen teki, tahdoin paeta, mutta painoin itseäni häntä vastaan sanoen: "Jean, pelasta minut, pelasta minut". Ja silloin tunsin etten ollut kaunis, ja kun ei ole kaunis, niin ei voi puolustaa itseään, sillä silloin mieluummin tahtoo piilottaa kasvonsa ja suudella sen käsiä, jota rakastaa; ja Jean tuli aivan hulluksi, ja hän sanoi minulle: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin sisaresi, olet ujo, olet hiljainen, sinulla ei ole iloa…" Ja hän puristi minua rintaansa vasten, hän sanoi sanoja, jotka kauhistuttivat minua; ja minä huusin, huusin kuin minua olisi murhattu, ja poistuin. Ja minä halusin päästä tänne. Siitä lähtien olen täällä ollut, enkä voi valittaa…

Colette sisar rauhoittui, hän näytti ajattelevan, muistelevan. Sitten hän sanoi tyynesti ja ilman liikutusta: — Eikö totta — ymmärrätte, että on olemassa rakkauden sanoja, joita voi kuunnella, ja toisia jotka kiihdyttävät…

— Niin, sanoja jotka kiihdyttävät, jotka tuottavat meille tuskallisen ja syvän riemun, sanoja, joita vastaan emme mitään voi, sanoja, jotka avaavat sylimme ja jotka koko hehkullaan painuvat sydämiimme…

Sisar Colette, kaikeksi onneksi, ei kääntänyt huomiota sanoihini, hän ajatteli itseään. Sitten hän kysyi minulta:

Nyt minä ajattelen tätä sisar Coletten tarinaa. Minun on paha olla ja minä tunnen mustasukkaisuutta, olen mustasukkainen sinun köyhän romaanisi tähden, sisareni, joka et ole kaunis ja jota kuitenkin rakastettiin. Mustasukkainen siksi että kaikki rakkaus on minun ja minua varten.

Siksi, etten tahdo tietää, että joka hetki jokaisessa maailman paikassa on olemassa epätoivoon saakka rakkaudenjanoisia miehiä ja naisia, jotka ovat yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei minulle saa sitä kertoa.

Sisareni, ette ollut kaunis, luostarin varjoon ja rauhaan piilotettuna olette onnellinen. Ehkäpä olisitte ollut onnellinen maailmassakin. Olette ruma: miestä, jota olisitte rakastanut, olisitte rakastanut tulisesti ja nöyrästi, kuten palvelija; ette olisi mitään muuta häneltä pyytänyt kuin saada olla hänen. Olisitte katsellut häntä, kaivannut, odottanut.

Kun on kaunis, ei ole milloinkaan levollinen, siksi että ajattelee: "Rakastan ystävääni; mutta koska olen kaunis, voi minua rakastaa runoilijakin, joka laulaa niin että laulu nousee yli pilvien, säveltäjä, sotilas, nuori kuningas, jolla on kultainen smaragdeilla koristettu kruunu…"

Avaan ikkunani, niin että tuuli puhaltaa sisään. Suvi on jo ohitse, suvi, joka näki onneni syntyvän ja kasvavan.

On satanut vettä, mutta taas taivas vähitellen selvenee. Mäki josta pidän, Gélosin rakas rinne, kiiltää kosteana, loistavana, äärettömän sievänä, unisena kuin lintu, jonka höyhenet ovat kostuneet.

Katselen kumpuani, vienoa, vihreätä, siniseltä vivahtavaa. Muutamia viivoja taivaanrantaa vastaan, — miten ne liikuttavatkaan sydäntäni!

Oi kesätaivas, joka niin ihanana ja salaperäisenä kaareilit luostarini yli, niin kirkkaana ja sinisenä, vannon että katselen sinua ainoastaan tämän asuntoni viattomien ikkunain lävitse, puutarhan rauhallisen muurin sisältä.

Onni, suloinen ja myrkyllinen intohimo, ihana hekuma, oi yksinäisyys, sinä olet tehnyt tämän kaiken niin merkilliseksi, niin rikkaaksi!

Hyväilyt, jotka ovat hohtavat kuin hopea ja kulta ja soinukkaammat kuin kaikki harput, teet sinä, oi pakko, sinä, tämän talon ilman puhtaus, niin loistaviksi minulle, virität ne varjossa sointuisiksi!

Minä yksin olen kuningatar täällä, olen työtön ja uinailevainen, ja toiset ovat orjia jotka työtä tekevät. Kun Julien kysyi minulta, enkö joskus tahtoisi seurata häntä, elää koko elämääni hänen kanssansa, maailman ihanimmassa maassa, niin suutuin häneen; miten hän saattaa uskoakaan, että joku voi tehdä niin suuren, niin mahdottoman uhrauksen?

Sisar Marthe on kadottanut äitinsä. Hän piti kirjettä kädessään ja hän itki katsoen eteensä lempein, kärsivin katsein.

Sisar Marthe, joka on jokapäiväinen ja väkevä nuori nainen, käy kumman viehättäväksi siten itkiessään.

Tiedän nyt, miksi kasvoilla kuvastuva tuska on niin liikuttava ja mieleenpainuva; siksi että se näyttää kaiken vastuksen olevan poissa.

Heräsin aivan lamautuneena unesta, jonka yöllä näin. Se ei ollut mitään, mutta se oli nuoruutta nuorempaa. Julien oli unessa mukana, oli kesä, aivan pieni, hento, ruusunkarvainen ja lapsellinen kesä…

Ja se oli parempi kuin elämä, pienempi, ahtaampi, loistavampi. Tässä unessa näin Julienin, näin erään muotoansa muuttaneen puutarhannurkan Bayonnessa sekä lapsuuteni; ja sen puutarhan ilma huokui ääretöntä autuutta. Todellinen elämä on liian suurta, siinä on liian monta astetta. Tämä pieni uni, se oli täydellisyys.

On merkillistä, että vihassa, kunniassa, hämmästyksessä, inhossa meillä on sielu joka syttyy ja kuohuaa, — mutta intohimossa, kuinka monta sielua, jotka kuolevat, on meissä silloin?…

Mikä mielenliikutus! Olen nähnyt puutarhassa, pienellä valkopyökkipensaitten varjossa olevalla pöydällä, painavan kirjan, jossa on kullatut ha'at; avasin sen, se oli äiti priorittaren kirja, johon hän kirjoittaa muistojaan ja ajatuksiaan.

Luin viimeiset sivut; ja lyijykynällä kirjoitin ne muistiin: ne saivat mieleni lempeäksi, ne liikuttivat minua kuten äiti priorittaren kasvot; — näin ne kuuluivat:

"He olivat minun pikkuserkkujani, — minua nuorempia, — ja he rakastivat minua. Leikimme yhdessä kodissani. Kun jo olin päättänyt mennä luostariin, tunnuin heistä voimakkaalta ja sopusointuiselta.

"He olivat viidentoista, kuudentoista, seitsemäntoista vuoden vanhoja; he rakastivat minua.

"Muistan Madeleinen, hänen ystävyytensä oli kuin rukoiluun vaipunut kukkanen, ja hänen palava katseensa oli suloinen ja näytti sanovan: 'Sinä, sinä, sinä!' Näen Suzannen, jonka pää oli hieman taaksepäin taivutettu, komean, raskaan, punaisen tukan tähden, — ja hän kulki aina yksin, mutta aina niin onnellisena, niin tyytyväisenä, että näytti siltä kuin olisi hän nauttinut rakkautta ilman rakkautta; — näen Elisabethin, joka aina pelkäsi, oli pelkäävinään, siksi että hän rakasti heikkouttaan; Simonnen, joka oli kaunis, ja niin onnellinen, niin varovainen kauneutensa suhteen, ettei hän nauranut eikä itkenyt, ja kesällä hän oli suuren auringonvarjon alla; mutta kun hän kerran tunsi rakkauden intohimon, kävivät hänen kauniit kasvonsa rumiksi ja muistuttivat nälkää ja kuolemaa. Muistan äsken naineen Marien, jolla oli pieni lapsi, jota hän nukutti polvellaan; hän ei silloin uskaltanut hengittää, eikä koskaan enää ajatellut lainkaan itseään.

"Ja kaikki he luottivat minuun ja antoivat kannettavakseni surunsa, ilonsa, sielunsa rauhan, siksi että olin voimakas ja tyyni.

"Tänään, kun sydämessäni näen teidän rakkaat kasvonne, ajattelen millainen teidän kuolemanne olisi, jos kuolisitte nuorena.

"Kahdenkymmenenviiden ja kahdenkymmenenkuuden vuoden vaiheissa olevat naiset, jotka aina olette pieniä tyttöjä, ajattelen teidän tuntematonta kuolemankamppailuanne.

"Heräättekö sängyssänne keskiyöllä kauheassa tuskassa, tuntien että loppunne on lähellä, tartutteko voimattomilla käsillänne niihin, jotka ovat teidän ympärillänne, etsittekö heitä silmillänne, jotka ovat laajenneet ja hurjakatseiset, huudatteko: 'Keksikää toki vielä jotakin, minä pyydän teitä, rukoilen teitä'.

"Vai nojaatteko, taudin uuvuttamina, puolisonne käsivarteen, hänen puhuessaan teille matalalla äänellä, yhtä alamaisina kuin avioliittonne ensi iltana, jolloin jalkanne olivat niin väsyneet pitkistä juhlamenoista, että niitä särki, ja jolloin sielunne jo tunsi pettymystä?

"Haluatteko ehkä saada nähdä pienen lapsenne, joka teille tuodaan, ja joka, teidän katsellessanne sitä rakkaudesta riutuvin silmin, alkaa leikkiä pienillä, pöydällä olevilla lääkepulloilla ja -rasioilla? — vai mietittekö ehkä moittien, pitäessänne kättänne rakkaimman sisarenne kädessä: 'Minä menen pois, ja sinä jäät, sinä, joka olet syntynyt minun kanssani, joka olet leikkinyt, kasvanut, tehnyt työtä, nukkunut yhdessä minun kanssani'.

"Vai ojennatteko, huulet yhteenpuristettuina ja silmissä hulluuden kiilto, käsivartenne, enemmän sanovina kuin huuto, häntä kohtaan, jonka nimeä ette uskalla lausua, ja joka on samassa kaupungissa kuin te, mutta jota ette voi kutsua luoksenne, joka on sydämenne voima ja häpeä, teidän ystävänne, teidän veljenne, teidän todellinen puolisonne?

"Kuvitteletteko mielessänne, maatessanne siinä hiljaisten verhojen varjossa yölampun levittämässä öljynkäryssä, liinavaatteiden ja lääkekeitosten tuoksussa, viimeistä ihanaa, aurinkoista kesäkuuta, jolloin te huumautuneina, kesän huumaamina, kuulitte veren suonissanne laulavan aron purojen lailla?

"Tai jos olette maaseudulla ja on lämmin ilta ja te ikkunan lävitse nautitte koko ihanasta puutarhasta, ja jos pääsky silloin lentää ohitse, niin ehkä ajattelette, kun taisto on vähentänyt vastustuskykynne: 'Tänä iltana, pieni lintu, olen kohoava kanssasi taivaisiin…'

"Houraus ja korvienne suhina saavat teidät ehkä luulemaan, että kuulette kellojen soiton pienestä kylästä, iltakellojen, jotka panevat kummun ja laakson sydämen itkemään?…

"Oi pienet tytöt, joita olen rakastanut, tuntenetteko te kuolinhetkellä surumielisyyttä — surumielisyyttä, joka uuvuttaa enemmän kuin ammottava haava, josta kaikki verenne juoksee kuiviin?…"

Minä hengitän syksyä ja se tekee mieleni niin äärettömän hempeäksi, etten voi virkkaa mitään.

Äidilläni ja sisarellani, jotka nykyään asuvat Daxissa, on tapana vierailla luonani säännöllisesti joka kuukauden 15:ntenä päivänä.

Heidän hattunsa aina ensimmäiseksi minua ihmetyttävät. Ne ovat merkillisiä hattuja, ja niitä he usein vaihtavat. Ne muuttavat heidän ulkonäkönsä ja sielunsa; Jeanne sisareni on joskus hovipoika, joskus nizzatar, joskus merimies, joskus paimentyttö. Häntä ei koskaan tunne, ja ennenkuin huomaa hänet itsensä, huomaa jo hänen vaatteensa.

Minun äitini ja hän ovat aina sen näköiset kuin he vain tulisivat puheluhuoneeseen istuakseen, levätäkseen, mennäkseen menojaan; minua ei enää ole heidän elämässään eikä heitä enää minun elämässäni. Me tarkkaamme toistemme pukuja, emmekä pidä niitä kauniina, kukin ylpeilee omastaan. Jeanne sisareni on aina hajamielinen ja hänellä on aina kiire, mutta äitini nauraa joskus, ja se liikuttaa minua sanomattomasti. Hän on ollut pieni ja nuori, olen ollut hänen lapsensa…

Joskus kerron hänelle kaikki mitä ajattelen ja tunnen, ja kun lopetan, niin katson häneen, suuren ilon huumaamana, huomatakseni mitä hän ajattelee, mitä hän ehkä vastaa; mutta hän ottaa käteni, suutelee sitä hellästi ja sanoo:

Pieni musta tyttö Haitista on tullut luostariin. Nunnat siellä kaukana ovat puoltaneet häntä, hän on täällä tämän päivän, sitten hänet lähetetään Nîmesissä olevaan pensionaattiin. Me tungettelimme hänen ympärillään. Hän on aivan musta. Hän on kolmentoista vuoden ikäinen, puettu tummaan pukuun, pieneen kaulukseen ja huopalakkiin, jossa on punasinerviä nauhoja. Kaulassa hänellä riippuu hopeainen mitali taivaansinisestä villasesta nauhasta. Hänen nimensä on Bénédicta. Hän puhuu hyvin somasti ranskaa; joka sanan sointu on kuin pitkä nöyrä rukous. On kuin hän olisi puhuessaan polvillaan, ylöskäännetyin kasvoin.

Hän on hyvin hiljaa ja hän tuntuu olevan kuin lamautunut; näyttää siltä kuin meidän vahva uskomme olisi lamauttanut hänen kaikki voimansa. Tuntuu kuin häntä olisi lyömällä opetettu tuntemaan Jumalaa, ja nyt hän on kiltein meistä kaikista. Minun käy häntä sääli; hän puhuu maastaan ja entisistä oloistaan, hän sanoo: "valtias, orjat, neekerit".

Hän on hyvin liikutettu, hyvin ylpeä siitä että hän on nuori katolilainen tyttö.

Hän on lempeä ja kärsivällinen, ja hänen kasvonsa ovat kuin villin häijyn apinan kasvot; eikä hän milloinkaan tule muuttumaan muun näköiseksi. Hänen hiuksensa ovat kuin paksu villa, hänen suuret pyöreät poskensa kiiltävät, ja hänen silmäinsä katse on hyvä, mutta muistuttaa sentään hieman tiikeriä.

Hän on nöyrä ja pitää aina tarkasti huolen itsestään, ettei vaan tekisi mitään sopimatonta.

Miten olet tunnollinen, Bénédicta! Olet aina varuillasi itsesi suhteen, sinussa ei ole lainkaan kapinanhenkeä, — mutta minun mielestäni se on häpeä, — ja minä punastuin aamulla nähdessäsi sinun, kuten meidänkin, maistelevan pieniä vedessä keitettyjä papuja paksuilla huulillasi, jotka ovat imeneet mangon hedelmää, mangon hedelmää, josta eniten pidät, josta olet kertonut, muskottimangon, joka on vihreä ja, kuten sanot, sulaa suussa.

Oi ihana neekerien maa! maa, joka olet satakertaisesti kuumempi kuin minä itse, sinä hohtava maa, jolla on kaksi vaivaa, aurinko ja rakkaus!

Kauhea pieni Bénédicta, et voi olla oikein pyhä, sillä ollakseen sitä täytyy ihmisellä olla siniset silmät, siniset kuin lourdesilaisen pyhän Marian pehmeä vyö; miten kaunis olisitkaan, jos vielä olisit villi, jos kauhistuttaisit meitä, jos olisit valkoisilla luostarimuureilla kuvana pienestä saatanasta, joka nauraisi, joka telmisi kuin olisi pippurimarjoja polttamassa nahkansa alla, ja joka öisin itkisi siksi että hän on kuten Haitin musta maa, joka uhkuu eläimellistä hyvää tuoksua…

Rippi-isämme on vilustunut. Minusta hänen vilustumisensa on kovin uppiniskainen. Hän sotii vastaan, vihastuu ja harmistuu, kuulee hänen niistävän ja yskivän kovaa, ollenkaan säälimättä itseään. Hän kolistelee vihaisesti ja on koomillinen kuten kyökissä puuhaileva sisar, joka nopeasti ja ilman järjestystä tekee työnsä, saadakseen olla vapaa.

Puut, joita jo ruvetaan kantamaan kellareihin talven varalta, levittävät pihkan hajua. Nauretaan syyttä suotta. Taivas on sininen, ilma on raitis ja silti lämmin.

On hetkiä, jolloin kaiken yllä ja kaikessa on sellainen iloisuus, että pysähdyn kuuntelemaan.

"Olen täynnä liinavaatetta ja ajuruohoa, ja ja'an myöskin rauhaisuutta ja onnea…"

Pienet narisevat ovet, jotka kaikki ovat vernissalla siveltyjä, ja valkoiset portaat, kirkkaat ikkunat ja elämänlanka ajattelevat: Me olemme tällaisia, jotta rauha vallitsisi ympärillämme, tulisi ja menisi, nousisi ja laskisi.

Ja näyttää siltä kuin pieninkin naula talossa kuultaisi päivänpaisteesta ja sanoisi: "Minun toimenani on pitää kiinni onnea, onnea…"

"Tyttäreni, ettekö nyt voi lähestyä pyhää pöytää puhtain sydämin? En puhunut kanssanne siitä, tahdoin antaa omalletunnollenne ja mielikuvituksellenne aikaa levätä, mutta nyt näyttää siltä kuin…"

Siihen nyt vikamme meidät vievät… Oi Jumalani, sinun edessäsi minä syytän itseäni kaikesta, ja jos en tee rippiä rippi-isällemme, tapahtuu se siksi, että hän pitäisi minua liian syyllisenä; mutta sinun edessäsi minä syytän itseäni nöyrästi, kuten hurskaat protestantit tekevät, jotka myöskin ovat sinun tyttäriäsi.

Jumalani, tehdä syntiä on olla synnintuntoinen. Mutta minä, teenkö minä syntiä? Tunnen itseni lapselliseksi ja heikoksi, kun illoin suljen silmäni ystäväni käsivarrella, ystäväni, joka suojelee minua.

On nurinkurista että meille puhutaan mietiskelemisestä, ajatuksiemme ohjaamismetoodista, kun pienin tuulahdus ilmassa vie ne kuitenkin mukanaan.

Tänäpäivänä, kun rippi-isämme nuhaansa parantaakseen keitti eucalyptuksen lehtiä pienessä kastrullissa sakaristossa, levisi tuoksu koko luostariin ja täytti pääni unelmilla, tunsin voimakkaan tuulen puhaltavan yli Provencen huippujen, joista sisar Marthe puhuu, näin itämaiset ruohokentät hyvältä tuoksuvine suihkulähteineen…

Yö, joka tunkee luokseni muurien ja ikkunoitten lävitse, ei ole enää kesän hempeä ilta. On kylmä, ulkona jäätyy; mutta kuinka hehkuvana sydämeni kiitääkään riemua kohden.

Huoneeni loistaa kuin helmi, ja lamppu valaisee vienosti ja rauhaisasti kuten palveleva aurinko.

Elää! Herätä intohimosta! Olla liikuttamatta jalkojaan, käsiään, katsettaan; hengitys, ääni, hymy on kuin kukkanen josta tulvailee hyviä tuoksuja.

Maata aivan elävänä patjoilla, nukkuvana ja kullattuna kuin kallisarvoinen muumio; ja puserrettuna, sidottuna; väsyä intohimosta, suloisesta intohimosta…

Suon anteeksi Julienille että hän muutaman päivän kuluessa on ollut ärtyinen ja mustasukkainen; hän vihaa luostariani, hän moitti toimettomuuttani, rauhaani, kirkkoa, pappeja, Jumalaakin. Se on merkillistä vihaa, mutta se hurmaa minut kummallisella turhuudellaan. Oi! tietää, että sisimmän sydämemme, kaikki ajatuksemme, toimettomuutemme, öittemme unet, kaiken he tahtovat valloittaa.

Heidän kärsimättömyytensä saattaa heidät julmiksi ja panee heidät käyttäytymään sopimattomasti.

He luulevat loukkaavansa meitä, mutta he ainoastaan saattavat mielemme kuohuksiin, ylpeytemme on kauhea, mutta intohimon hetkinä tunnemme ainoastaan intohimoa…

Eilen Julien vihan hetkellä veti rikki rukousnauhani, jota joka päivä kannan vyössäni.

— Vihaan, sanoi hän, näitä kaulaketjuja, joilla teidän Jumalanne teidät kahlehtii…

Hänen täytyi sitten etsiä ja noukkia kaikki pienet puupallot, jotka kierivät pitkin lattiaa, ja minun täytyi kärsivällisesti aamuun saakka pujottaa lankaan noita pieniä ympyriäisiä palloja, jotka tuoksuvat orvokeilta ja pyhältä savulta, niin että sormissani vielä on tuo tuoksu…

Julien on nyreän ja synkeän näköinen, se on ikävää. Minä nauran, siksi että minä nauran, ja se häntä suututtaa.

On hetkiä, jolloin Julien ei edes tiedä, mitä hän sanoo. Hän ei tahdo että jään luostariini. Hän puhuu minulle kiihtyneesti, ponnistellen, tuskaisen kekseliäästi. Hän pyytää rukoillen. Hän sanoo:

— Tule! älä jää tänne; et voi jäädä tänne; olet ylpeä ja sydämesi on tulesta, tule; jonakuna päivänä ei minun elämäni ole sinulle enää kylliksi, sinulle ei ole kylliksi se, mitä olen sinulle näyttänyt henkisen rakkauden ihmetarhasta, ja toisia tunteita herännee sielussasi silloin! Ja myöhemmin, kun et enää ole näin nuori, kun ihanuutesi ja ilosi eivät enää ole näin lapsellisen heikkoja eikä katseesi enää pehmeä kuten tähtien valaisema lumi, näet ehkä nuorten miesten, joiden epäjumala olet ja joiden tunnot täytät tuskalla, kerjäävän sydäntäsi, joka ei enää ole niin herkkä, hurmautuvan kasvojesi kauneudesta ja koettavan aavistaa kaikkea mitä olet tuntenut ennenkuin heidät kohtasit?… Ja olet todellakin tuntenut ennen heitä paljon.

"Laskevan auringon säteitä on tunkenut silmiisi, jotka säteilevät sydämesi tulta. He polttavat itsensä niiden voimakkaaseen liekkiin.

"Ja kun he ovat käyneet maailman ihanimmissa paikoissa, juoneet oranssien katkeruutta, tunteneet hurmaavaa yksinäisyyttä, ja nähneet Malagan señoritoja haavemaisten taivasten alla, tulevat he aina vaan tyytymättöminä takaisin katsoakseen sinun silmiisi, joiden katse on viehättävä ja tumma kuin matala sali valoisassa linnassa…

"Sinulla on mielikuvituksessasi jotain jota ei kellään toisella ole — korskuvia sotahevosia, joiden päässä on kultaiset päitset ja jotka ovat aina valmiina syöksymään yli päivänkoitteisen kanervikkokankaan suoraan jumalaiseen aurinkoon.

"Tietämättäsi sinä kiusaat meitä, siksi että valehtelet, ja se on voimasi.

"Eräänä iltana luulemme saaneemme kylliksemme sinusta, sillä myöskin toisilla naisilla on hienot hiukset ja pienet lämpöiset kädet, mutta tulemme takaisin, joskin vaan saadaksemme tietää millä elämän hetkellä voit sanoa meille totuuden.

"Tulemme jälleen siksi, että sinä paremmin kuin yksikään toinen tiedät kuinka suurta ja ihanaa lempi on, ja kuinka siihen sisältyy koko elämä.

"Oi! jos voisit muuttaa itsesi jumalaiseen menneisyyteen, saapua Spartaan, juuri siinä silmänräpäyksenä, jolloin Helena huumasi Pariin sydämen, niin nyrkkiin puristetuilla käsilläsi sinä työntäisit pois tämän nuoren ylpeän naisen antaaksesi ylvään voittonaurusi helähtää hänen ja hänen sorjan paimenensa välillä.

"Oi Paris, tuolla pienellä troijattarella ei ollut tulivyössään niin paljon loistoa kuin lemmitylläni kaikessa kalpeudessaan! Lämpöisenä iltana, lyhyellä tuoksuvalla nurmella, vuohen ilakoidessa läheisyydessäsi kun ohut sumu verhosi keltaiset papupuut, olisit voittanut hänen rakkaudesta kylläisen sydämensä…"

Ihminen ei ajattele tulevaisuutta, se tulee. Ei enää ymmärrä mitään, ja on kuin koko maailma olisi välinpitämätön nykyisyyteen nähden.

Ensiksi vetäytyy pois, jottei tulisi hulluksi, sitten tulee väsymys, aivomme ja sielumme alistuvat ja ottavat onnettomuuden hiljaa vastaan.

Suuteloittensa ja kyyneltensä välillä Julien sanoi minulle äskettäin jotakin; hän sanoi, että hänen täytyy jättää minut, että hänellä on omaisia, joiden ainoa turva hän on. Hänen täytyy tehdä työtä. Hän puhui jostakin akademiasta, palkintokilpailusta, ja hän sanoi myöskin että hän ei voinut sietää minun työtöntä elämääni täällä luostarissa, elämääni, joka ei kokonaan ollut hänen.

Tahdon ajatella, vaan en voi; olen väsynyt ja ympärilläni on mustaa, tuska on suurta väsymystä… En tiedä mitään. Tahtoisin että joku vieras tulisi ja sanoisi: "No niin, tee tämä ja tee tuo…"

Ei, Julien, en lähde kanssasi, onneni, elämäni on kuollut, ja rakkautemmekin kuolisi.

Harhailevana ja vapaana, päivänpaisteessa, sinun luonasi, olisi nunna haihtuva varjo. Nunna, ystäväni, soveltuu olemaan kammiossa, toukokuun yönä ristiinnaulitun kuvan ääressä, puksi-puun oksan lähellä, vihkivesiastian ja pienen avonaisen rukouskirjan ääressä.

Hän soveltuu olemaan öisin valkoisessa hiljaisessa kammiossa, kun liikkumaton kello uneksii, ja kappelin rauhaisuus nousee ovenraoista käytäviin saakka…

Nunnaa himoitaan siksi, että hän joka kerta vastaa: "En voi siihen tottua, se on liian suuri synti".

Nunnaa, jonka kasvot eivät enää ole kapeat eivätkä muistuta hopeaisessa kehyksessä olevaa peiliä ja joka, kuten Jeanne, käyttää paimenhattua ja metsän pientä kettua kauluksenaan, nunnaa, joka kävelee Paussa, Tarbesissa, Bayonnessa, joka käy teidän teattereissanne, joka sanoo: "Kun olin nunna"; häneen ei kiinnitetä lainkaan huomiota, hän ei ole mitään, hän on kuollut.

Miten voisin matkustaa? Oi kaunis musta juna, joka kiireesti riennät, miten oletkaan kaunis kiitäessäsi mäen huipun yli! miten kaunis olet liikkumattomille sydämille, pensasaidalle, pienelle pengermälle, portinvartijan puutarhassa olevalle auringonkukalle.

Julien ei tule minua tapaamaan kahdeksaan päivään. Olen saanut hänet sen lupaamaan.

On hetkiä, jolloin tahtoo olla yksin, jolloin tuntee haluttomuutta, joka on kuolemata pahempaa.

En tahdo mitään. Tahdon hiljaisuutta ja tyhjyyttä. Tekisi mieleni sanoa onnelle samaten kuin onnettomuudellekin: "Jätä minut, odota, älä tule vielä…"

En voinut alati valehdella. Tänä aamuna kun äiti prioritar antoi muistutuksen sisar Catherinelle, sanoi hän osoittaen minua: "Olkaa toki tämän sisaremme kaltainen"; tuntui siltä kuin kuolisin, ja äkkiä, mitään ajattelematta, sanoin:

Kello oli kymmenen, naputin äiti priorittaren ovelle, astuin sisään, hän astui vastaani ystävällisesti ja iloisesti.

Hänen silmänsä sanoivat: "Tehän se olette, te minun pieni tyttöni, pieni, kiltti ja vaikeasti ymmärrettävä tyttöseni".

"Olen nuori ja heikko, rakastan teitä, äitini, kannan sydämessäni kaipuuta, joka myöskin on ijankaikkista runoutta, oi Jumalani! enkö ole ihmeellisin luomistasi olennoista?…"

Hän ei voinut käsittää, mikä minulla oli. Hän painoi minua rauhoittaen luokseen, niinkuin tämä vahva ja hellä syleily olisi voinut lopettaa koko minun tuskani.

Ja minun kävi meitä sääli, sääli tätä rauhan ja uskollisuuden hetkeä, ja minä kuiskasin:

— Ei minulla ollut mitään sanomista teille, tahdoin ainoastaan nähdä teidät, tiedättekö, miten paljon teitä rakastan?

Ja hän hymysi, ja silloin tunsin, ettei minulla ollut voimaa pettää häntä kauvemmin; tunsin epäselvästi että se, joka tietää, se joka omistaa salaisuuden, se joka jotain salaa, olkoonpa vaikka rikosta, on aina vahvempi kuin se joka ei mitään tiedä, joka on täynnä luottamusta ja joka nauraa.

Pettää joku, valehdella jollekin, se on samaa kuin olla voitolla, pitää toista pilkkanaan, mutta sitä minä en tahtonut hänen suhteensa, jota ihailen, en tahdo petollisesti ja alhaisesti vaieta hänen edessään, oi Jumalani!

Voimieni yli käyvällä voimalla ja en tiedä miten hiljaa, millä sanoilla, millä huokauksilla, hänelle kerroin, selitin, myönsin kaikki. Ja huomasin että hitaasti, hitaasti, vaikeasti, kauhealla vaivalla ja äärettömällä tuskalla hän oppi, oppi ymmärtämään.

"Oli aika jolloin sitä ette tietäneet, ette tietäneet mitään. Nyt kasvonne ovat aivan onnettoman näköiset".

Hän käveli edestakaisin huoneessa; minä nousin seisomaan, olin varmaankin kovin kalpea; hän sanoi ankarasti:

Hän näytti tahtovan puhua, mutta vaikeni lohduttomana. Hänellä ja minulla ei enää ollut voimaa. Sanoin hänelle, en tiedä mitä, ja vakuutin hänelle viimein:

— Se on lopussa, en tapaa häntä enää useammin kuin kerran vaan, sanoakseni hänelle hyvästit, jos niin sallitte, keskusteluhuoneessa, teidän läsnäollessanne.

Mutta silloin hän sanoi: "Ei", varmasti, ja joka kerta kun samaa vakuutin, sanoi hän ei; se oli keskustelua, joka loukkasi ja löi ja joka toi kyyneleet silmiin. Sitten hän alkoi puhua kiivaasti; hänen silmissään oli ylenkatseen ja vihan ilme, ja minun silmissäni samoin, ja hän sanoi minulle kiivaita, pistäviä, loukkaavia sanoja, ja minusta hänen kasvonsa kävivät rumiksi ja minä vihasin häntä, ja me erosimme äkkiä, inhoten toisiamme…

Mutta ajattelen häntä nyt illalla, hän on tuolla alhaalla huoneessaan: hän on siellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ei kukaan koske häneen, ei kenkään hänen suruansa kanna.

Hän istuu lamppunsa loisteessa. Jos hänen tavallinen työnsä ei miellytä häntä, jos hän kauhistuu niin toivotonna olemista, ei kenkään sitä tiedä. Ehkä hänen päänsä on kipeä. Jos hän itkee, jos hän nojaa otsaansa käteensä, jos hän aivan hiljaa sanoo: "En voi sille mitään…" niin ei kenkään sitä näe. Hän istuu lampun valossa, hänen hameensa laahus on kiillotetulla lattialla, hän istuu siinä kuin koko maailman hylkäämänä. Hän varmaankin on hieman punainen kasvoiltaan puhelumme jälkeen, joka häntä liikutti. Kun hän on liikutettu, on hänessä jotakin hämmentynyttä ja heikkoa. Ehkäpä hän ajattelee menneitä aikoja. Ehkäpä hän sanoo: "Mitä onnea on minulla ollut?…" Ja hänen katseensa käy lempeäksi, katkeraksi, hämmästyneeksi, käy sellaiseksi kuin se varmaankin oli hänen ollessaan pieni tyttö. Hän on aivan yksin huoneessaan; jos hän kävelee edestakaisin, kuulee hän lattian narinan ja sydämensä lyönnit, eikä mitään muuta. Hän on kentiesi epätoivoissaan. Jos ystävä, jota hän on rakastanut, nyt astuisi sisään ja sanoisi: "Minä jumaloin teitä"; ehkäpä hän nojautuisi hänen rintaansa vasten ja itkisi itsensä kuoliaaksi!…

Olin juuri nukkumaisillani, kun äiti prioritar tuli sisään, istui sänkyni viereen, katseli minua; oi, miten hän on hyvä! Ja minä heräsin.

— Minä sorrun teitä ajatellessani; mitä on tehtävä? emme voi mitään tehdä… minä olen ollut luja teidän ijästänne saakka, mutta minä olen ankara. Kun näette minun kulkevan luostarissa, hallitsevan, käskevän, toimivan maalarien ja muurarien kanssa, en enää ole onneton, olen ankara. Ne, joita paljon olen rakastanut, liitin itseeni niin, että olin kova heille, kuten itselleni; tapahtukoon minulle nyt mitä tahansa, se voi tehdä ainoastaan hyvää tahi pahaa. Nyt kulen hautaani kohden ja minua ihmetyttää, että uusi nuoli voi lävistää sydämeni, joka jo on kokonaan murtunut…

Olin niin liikutettu, etten saattanut vastata, pidin hänen käsiään ja ajattelin, että hän samalla oli ylpeä ja nöyrä, kuten espanjalaset pyhimys-nuket, joilla on jalokivikruunu, silkkihameet, pitsinenäliinat ja jäykkä olento ja mitä surullisimmat suut.

En voinut vastata hänelle mitään, tunsin, että huuleni olivat suljetut kullan ja rakkauden sinetillä.

— Onko minun, sanoi hän, pidettävä teidät täällä vai lähetettävä teidät pois? Jumala, jota palvelen, tarjoaa todellista iloa ainoastaan minulle, joka jo olen kuollut, ja Catherine sisarellemme. Te nääntyisitte täällä luonamme, enkä minä tahdo että te kuolette. Lähtekää täältä! Jos jäätte tänne, en tule säästämään tarkkaavaisuuttani, epäilyksiäni enkä ankaruuttani. Matkustakaa siis…

Hän, jonka olin nähnyt niin vahvana, hän oli kuin kuningas, joka ajattelee: "En voi enää… Mitäpä se tekee, jos ottavatkin koko kuningaskuntani?…"

Olin tukehtumaisillani liikutuksesta. Hänen kasvonsa, hänen kätensä, kova hopearengas hänen vasemmalla ranteellaan, hänen sydämensä, jonka näin punasena ja kidutettuna, hurmasi minua kuin ihanin suitsutus.

Milloin suru ja rakkaus ovat runsaampia kuin polvistuessamme? ja tätä intohimon täyttämää ilmaa, joka tulvaa kalliista tomun peittämistä esineistä, ihanista paksuista itämaalaisista matoista, hyvätuoksuisesta japanilaisesta kammasta, milloin sitä hengittää syvemmin kuin silloin, kun raskas viitta peittää olkapäitämme?

Äitini, uneksitte aina. Teette työtä, mutta sielullanne ette kiinny toimeenne; sielunne käsittää ainoastaan uneksimisen ja intohimon ilon.

Olen nähnyt silmänne teidän kuunnellessanne soittoa, teidän katsellessanne valoa. Katseenne, epätoivoinen, mutta aina ihastuttava, on kuin suloinen rantama kiinalaisessa satamassa, johon kullatut djonkit aurinkoisena päivänä matkansa suuntaavat.

Elämäni puhdistuu ja tyyntyy. Tässä viimeinen salaisuuteni. Julien tulee luokseni huomen-iltana. Äiti prioritar ei tiedä sitä.

Julien, älä vihastu minuun, jos puhunkin sinulle matalalla ja heikolla äänellä kuten lapsi, joka päivän kuluessa on paljon itkenyt.

Tulet kerran vielä pyytämään minua seuraamaan itseäsi; minä vastaan myöntävästi, mutta en silti voi. Jalkani eivät kantaisi minua täältä pois.

Oli toukokuun aamu: kaikki oli niin ihanaa, että puut lauloivat.
Luostarini oli tuore, suloinen, tuoksuva kuin meloonin valkoinen sydän.

Sinä tulit. Kappelissa on hurskas taulu, joka ei mitään näe, se esittää neitsyt Mariaa pienen nukkuvan lapsen kera.

Seisoin sinun lähelläsi yhdessä sisarteni kanssa; rukoilin, ja sinä näit minut.

Ennenkuin sinut tunsin, heräsin aamusin hitaasti, ja kaikki oli niin ihanaa ympärilläni, että kuuntelin mistä tämä ilo saattoi tulla ja olin kuulevani heikon äänen vastaavan: "Se ei ole mitään, se on vaan nuoruutta ja yksinäisyyttä".

Niin, sitten suljin käteni ristiin, ja katselin ilmaa ja elämää, ja kaikki oli jumalallista.

Ja sitten nousin ylös, kävelin kaikkialla luostarissa, holvien alla, käytävissä, missä ilma on puhdasta ja hieman kylmää kuten vuorien rotkoissa; ja huvittelin itseäni katsellen, miten kiilloitettiin lattioita, jotka loistivat, ja tuoksuivat mehiläiskeolta.

Kahdentoista aikana tulvaili päivän paistetta ruokasalin ikkunoista sisälle; viivyin siellä suurukseen, katsellakseni sitä.

Rakastin hiljaisuutta. Tunnen hyvin hiljaisuuden äänet, hienot äänet, jotka leviävät ulospäin. Rakastin kappelia, sen tuoksua, kalkin ja vihkiveden tuoksua, sen valkoisuutta, sen rauhaa, joka sai sen muistuttamaan liljatarhaa.

Ja minä kävelin puutarhassa, pienillä puksipensailla reunustetuilla käytävillä. En ajatellut mitään. Ihmettelen joka hetki sitä, että elämä oli sellaista kuin se oli, kultaista kuin tuore olki, kuin perhoset, aurinko ja narsissit.

Joskus iltasin, jolloin kuu loisti tummalta taivaalta kahden sypressin välitse, tunsin sydämeni hieman sykkäilevän kuoleman pelosta, ja kävin sisälle ollakseni suojassa. Nukuin, ja tyytyväisyys täytti sieluni…

Kahden rukousta ja rauhaa täynnä olleen päivän jälkeen tunnen merkillistä huimausta. En näe enää mitään ympärilläni, mutta pimeässä häikäisee minua yksi ainoa valo, joka on pistävämpi kuin kultainen miekka.

Sulkeudun kammiooni ja kuolen kanssasi, sinä verraton säde, joka olet muisto ja kaipaus — joka olet tieto — tieto hyvästä ja pahasta, ja sen hämmentävä maku.

Oi kaipaus, sinä ihana ja jylhä runous, katkerampi kuin koinruoho ja ketunleipä, ja kuitenkin hienon hieno kuin Arabian kumipuiden parhain tuoksu!

Elän uudelleen kaiken hurmaavan menneisyyden: alkavan huimauksen, ihania ja rajuja tunteja, minuutteja, jolloin entistä intohimoisempi syleily vihdoinkin paljastaa viimeisen salaisuuden, joka on sielu! Ruumis ja sielu yhtyneinä; paljastettu sielu kärsien tuskaa, vavisten, paeten, mutta vähitellen käyden rohkeammaksi, riemuiten ja laulaen: "Palan, katsokaa minua…"

Sielu, olet se ruumiinosa, jossa kuumin veri tykkii, sinua rakkaus suutelee ja kiusaa, sinä salaperäinen kukka, jolle tuska ja suloisuus ovat yhtä mieluisat — sillä sekin, mikä sinua ei miellytä, on sinulle sittenkin huviksi.

Ruusupensaan varsi on keväällä ohut, mutta kesällä painavat kaikki sen monet kukat ja taivuttavat sitä maata kohden.

Elämäni on raskasta ja tunnotonta. Jos nuori mies ja toinenkin nuori mies tulisi tänne, katsoisin heihin luottavasti ja sanoisin heille: "Te ette ole minulle vieraita, sillä te olette kuin hän…"

Mihin käyttäisin päiväni? Mitä erottaisin tässä pimeydessä? Tulenko käsilläni, sydämelläni ryhtymään jokapäiväisyyden vaatimattomaan elämään — tulenko sanomaan aivan välinpitämättömistä asioista: "Tämä on hauskaa, tämä on ihanaa;" minä joka olen tuntenut rajattoman tunteen ja sen selittämättömän tainnostilan, jolloin sielu jo tuntuu kuolleelta, mutta rakkaus vielä antaa sille syyn kuolla…

Huolimatta väsymyksestäni, tuskastani, ja vaikkapa en voisi kestää niin suurta vaivaa, tahdon sittenkin kertoa kaikista tämän yön tuskista.

Oi rauhaisa kuolema, ihana lepo ruskeassa maassa, joka on hiekkainen ja köyhä kuin pyhän Teresian ja pyhän Klaran hameet, ainoastaan sinua minä pyydän enkä mitään paratiisia loistavine meluisine juhlallisuuksineen; sinä olet lepo rakastaville sieluille, naisten ruumiille; ylpeitten ja intohimoisten naisten, jotka ovat tunteneet koko olemuksensa horjuvan välttämättömän suutelon edessä, ja jotka ovat lahjana antaneet maailmalle solvatun kunniansa voimakkaan ja kiihdyttävän hyväntuoksun.

Yhdentoista aikana Julien, jolla aina on erään luostarinportin avain, tuli hiljaisin askelin. Odotin häntä. Huone oli kuten tavallisesti vilpoisa ja hiljainen, hieman hämärä; kynttilä paloi. Nousin tuolilta, jolla istuin, mutta Julien vei minut sille takaisin ja polvistui eteeni, nojautuen minuun.

Katselin häntä. Hän oli kalpea ja tyyni, ja hänessä oli tuo liikuttava heikkous, joka häntä melkein rohkaisee.

Ja minä ajattelin: "Minulla on valta valita rakkauteni ja uhrini välillä". Olimme kauvan sillä tavoin, ja minä tunsin, ettei minulla olisi ikinä voimia, etten milloinkaan voisi sanoa hänelle: "Näemme toisemme viimeistä kertaa".

Olin murtunut, toivoin saavani kuolla, ja samalla tunsin itseni tylsäksi ja kovaksi.

Julien puhui olkapääni yli. En juuri kuullut hänen sanojaan, tunsin ne kuin olisivat ne olleet jotakin pehmeätä ja lämmintä, joka haihtuu pois.

Ja sitten hän sanoi katsomatta minuun, jotta hän ei näkisi, mitä silmäni vastasivat:

Olin välinpitämätön itsestäni, onnettomuudestani ja elämästäni; olin sivultakatsoja, joka ajatteli: "Nyt, nyt…"

Sitten sanoin: "Unohda minut". Mutta heti tunsin syvää tuskaa siitä, että olin sanonut jotakin niin hullua ja ajattelematonta, sillä hän katsoi minuun äärettömän tuskaisana ja hän kysyi monta kertaa:

Mutta katsoin häneen niin lohduttomasti, että hänen säälistä täytyi sanoa: "Näen että kärsit aivan liian paljon, tahdon surmata sinut ja kuolla kanssasi".

— Sinä et minua rakasta, ajattele mitä olet tehnyt, olet pitänyt elämääni niin kauvan kuin se sinua on huvittanut. Olet antanut intohimoni kasvaa; ja, pitäessäsi minua tässä luostarissa kiinni, oletko tuntenut omantunnontuskaa, oletko ollut levoton sisarkunnastasi, jota häpäiset? Toivoit että elämä jatkuisi täten, rauhasi ja hauskuutesi tähden. Oletko milloinkaan ajatellut, että minulla on omaisia, velvollisuuksia, tulevaisuus, ja että mies ei vuosikausia voi elää luostarikäytävissä hulluuteen saakka rakastuneena nuoreen omituiseen naiseen, joka enemmän ajattelee rukouksiaan, jumaliaan, keijukaissatujaan…

— Oi! jos olisit mitä ensin toivoin, ystävällinen hiljainen nunna, jonka luona olisi ollut hauska jutella illan ratoksi, joka aina olisi pelännyt, ja joka ei milloinkaan olisi mitään antanut — silloin voisin tänäpäivänä rauhallisesti sanoa hyvästi. Mutta sinä…

— En mene, eikä sinun huutosi minua säikytä; sinä, sisareni, pelkäät siksi että tiedät, että jos tahdon, joka kerta kuin tahdon, käännät kasvosi Jumalasta, varmuudestasi ja rauhastasi ja käännät minuun silmäsi, jotka avautuvat katsomaan onnea, epävarmuutta…

— Etkö lainkaan muista että kymmenen kuukautta sitten tunkeuduit tänne kuten heittiö, kuten varas…

Silloin hän tuli aivan luokseni, hänen kasvonsa olivat julman näköiset ja hän painoi suunsa hiuksiani vastaan ja sanoi:

— Matkustan, mutta kerran sinä pyydät minua palaamaan; matkustan, mutta annan sinulle osoitteeni siinä kaupungissa johon lähden, ja tulen saamaan kirjeitä, jotka ovat onnettomampia kuin ne, jotka eräs portugalialainen nunna kirjoitti sata vuotta sitten… Minä matkustan, mutta jätän sinulle, oma armaani, kaikki äänensoinnut, kaikki katseet, kaiken tulen, jonka sinulle olen antanut. Päätäsi tulee polttamaan iltasin kun ajattelet minua, niin että sinun täytyy nojautua kammiosi muuria vastaan ja kylmiin ikkunaruutuihin, ettet kaatuisi. Viattomuus, oikea puhtaus on kuuro ja sokea, mutta sinä olet täynnä valoa ja sointuja. Et ole tietävä mitä tehdä sielullasi kesäkuun öinä. Sielusi, rakkautesi tähtiin, sinun kaipuusi, jota tunsit syreenien tuoksussa, ne sinä tyydytät suuteloilla, kyynelillä, toivottomuudellasi ja syntituskallasi…

— Et ole koskaan ollut kuin nunna; ensi kerran, kun sinut näin, olit minulle kuin yksi niistä hunnuilla peitetyistä turkkilaisnaisista, jotka istuvat Scutarin kirkkomaalla… Sinä koettaisit tehdä parannusta ja uhrauksia! Elävänä ja kuolleena kuulut sinä onnelle, sinä kuulut sille kuin onneton, kuten sidottu orja…

Minä huokasin väsymyksestä, tuskasta ja äärettömästä surusta hänen puhuessaan.

— Oi Julien, anna minun sanoa sinulle, että sinun noin puhuessasi en ole ollut vihainen sinulle ainoatakaan kertaa; miehen suuresta vääryydestä naista kohden en sinua soimaa, sillä on syvin juurensa intohimossa.

— Rakastan sinua, minun oma armaani, eikä kukaan sinua rakasta kuten minä, joka olen hengittänyt pelkoasi, juonut kyyneleittesi katkeruuden ja suudellut tuskan hien ohimoiltasi. Käsivarteni ovat raskaasti ja tiukasti kiedotut ympärillesi, niinkuin kerran synkkä ruumiskirstusi sinut sisäänsä sulkee. Minä kiusaan sinua ja vihaan sinua, mutta himoitsen sinua, kaipaan sinua, ja se kaipuu on pohjaton kuilu, rajaton orjuus…

Oli kuin vähemmin olisin kuullut hänen sanojaan, enemmän näin niitten liekkien lailla vapisevan silmieni edessä.

Raskas kylmyys jäädytti jalkojani ja käsiäni; tunsin että olin pyörtymäisilläni. Pidin Julienin kättä, hänen lämmintä kättään, joka minulle vielä oli rauhan satama, lepo, hyvyys, ainoa ihana paikka maailmassa. Olin tyytyväinen ja tunsin itseni viimein niin heikoksi, että sanoin:

Silloin Julien tehden viimeisen ponnistuksen kysyi minulta äkkiä ikäänkuin käyttäen hyödykseen heikkouttani:

— Tahdotko tulla? Tänäpäivänä, huomenna, milloin haluat? Mutta vanno että seuraat minua?

Ja minä itkin, sillä se tuntui minusta mahdottomalta, sillä pääni, ajatukseni ei voinut käsittää tätä tekoa, siksi etten voi, siksi että on helpompi kuolla…

— Minä jätän sinut, hyvästi. Vielä kaksi viikkoa odotan sinua, odotan kirjeitäsi tässä kaupungissa. Ja sitten matkustan Pariisiin missä voit minut löytää kodistani Condén kadun varrelta. Sinun täytyy tehdä valintasi, sinun täytyy olla vapaa ja kokonaan minun. Hyvästi, hyvästi…

Nyt aamulla voin vielä hyvin pahoin. Miten olen voinut tämän kaiken kirjoittaa?

Olen ollut kovin sairas, olen houraillut, luullakseni kolme viikkoa. Voin nyt paremmin, mutta olen heikko ja kuten kuollut. Tämä ei ole tuskallista. Makaan tässä, ja vieressäni on vadillinen appelsiinia ja viinirypäleitä. Joskus tulee joku sisarista tänne luokseni, istuen ikkunan ääreen neulomaan.

Kun äiti prioritar tulee, koettaa hän näyttää hymyilevältä. Hän koettaa valtasuonta käskevin ilmein, ja hänen kasvojensa levoton ilme on hellempi minua kohtaan kuin hän luulee… mutta en voi kirjoittaa pitemmälti.

Mitä ääntä sieltä kuuluu?… Se on Marthe-sisar, joka hiljaa kiillottaa oveni lukkoa…

Minun rakkaani, olen jo ollut sairaana kauvemmin kuin kolme viikkoa. Minulle ei anneta sinun kirjeitäsi, ja jos kirjoittaisin, ei niitä lähetettäsi sinulle.

Minä olen nyt aivan voimaton, toivon kovasti saavani kuolla. Joskus näen sinut, kuin olisit hyvin kaukana, tuskin enää kuulen ääntäsikään, ja toisilla kerroilla täyttää sinun kuvasi minut kokonaan ja riipii rikki surunpainaman sydämeni. En tiedä, pelkäänkö vai toivonko että haihtuisit mielestäni.

Olen kärsinyt kaikki mitä kärsiä voi, olen luullut että raukeisin tyhjiin tuskasta ja vihasta, mutta nyt suruni on lempeä ja ääretön, ja tämä hiljainen suru koskee kipeämmästi, sillä ajattelen sinua hellyydellä, joka surmaa minut.

Lepään tässä sisar Marthen lähellä; hän neuloo. Ja ikkunan läpi näen sinisen talvitaivaan.

Jos olisin tuntenut ainoastaan sinun ja minun intohimoni, niin tänäpäivänä, kun olen näin sairas, voisin unhottaa, mutta, armaani, olen kokenut hyvyyttäsi.

Olen tuntenut hellyytesi minua kohtaan, ja siihen verrattuna on äiti priorittaren hellyys köyhää ja loukkaavaa ja sisarten myötätunto kurjaa.

Olet antanut äärettömän ihania hetkiä minulle niin paljon, että kaikkien muiden pienet tunteet eivät voi muuta kuin loukata minua. Puhtautta, täydellistä ystävyyttä olemme tunteneet hetkinä, jolloin epäluulotta, mitään peittämättä, todellakin olimme yksi sielu ja yksi katse.

Olkoot ystävät varuillansa, olkoot huomaavaisia, veljet ja sukulaiset varokoot itseään ja pelätkööt loukkaavansa, mutta me, — mitä meidän sitä tarvitsisi pelätä, kun sielumme oli yksi.

Oi, en ole voinut seurata murhettasi. Millainen olit kun tulit kotiin, huoneeseesi, kun käsivartesi riippuivat velttoina, kun onnettomana istuuduit, sillä miehet kummastelevat surun saapumista, eikö totta?

Rakkaani, tästä surumielisyydestä, jonka lempeys koskee niin kipeästi, en voi itseäni vapauttaa, se painaa sydäntäni ja tukehduttaa minut, kuten tekevät kauniit, lämpöiset, villit kissat, jotka öisin laskeutuvat lepäämään pienten lasten rinnoille.

Näen lapsuuteni ja elämäni, ja kaikki olet sinä. Sinä olet se kumpu, jolla lapsena leikin syksyisin kuivilla oksilla, joita tuuli taitteli puista, pistelevien kastanjien ja loistavien apiloitten seassa. Sinä olet kevään ensimmäinen puu, jonka alle istuin, nähdäkseni lehtien välitse sinistä, kirkasta, tummansinistä taivasta.

Ajattelen pähkinäpuu-käytävää, joka kätki auringonsäteitä, lokakuun kastehelmistä kiiltäviä begonioita, raikkaita ja vilpoisia kuten kellon-ääni päivänkoitteessa; sinua…

Ajattelen myöskin, oma rakkaani, sitä etten milloinkaan ole ollut sinulle sydämessäni suuttunut.

Jos joskus olen vastustellut, kun olet ollut ärtyisä ja kärsimätön, jos olen äkkinäisesti vastannut moitteisiisi, niin älä usko minua, silloinkin on vaistoni minua vaatinut hyväilemään kättäsi. Emme teitä tuomitse; intohimon, jota meitä kohtaan tunnette ja johon me vastaamme, otamme vastaan kuin suuren kohtalon, jossa kaikki on salaperäistä ja välttämätöntä.

Tiedät hyvin, etten ollut kapinallinen. Ymmärsin aivan heti, että nainen ja mies eivät ole samanlaisia rakkaudessa.

Muistan hellän ja lempeän ivasi, kun kasvoistani luit sen silmänräpäyksen tulleen, jolloin nunnan rinnassa kiusaus voittaa omantunnon varoitukset.

En ole sinulle siitä vihainen. Emme voi moittia rakkauden vääryyttä emmekä sen pahuutta, vaan ainoastaan sen vähenemistä.

Olet rakastanut ja vihannut, moittinut ja ylistänyt minua; olet täyttänyt minut sielullasi, olet minulle kaikki antanut.

Sitä usein ajattelin, silloin — muistathan — kun lepäsin vasemmalla sivullani, molemmat käteni yhteenliitettyinä poskeni alla, ja puhumatta katsoin sinua, sellaisella sydämen hellyydellä, jota ei milloinkaan voi saada tietää…

Juuri tällä hetkellä lankee Marthe sisaren sormille ja työlle auringon säde.

Ajattele, oma armaani, mitä on kesä! — sinitaivas! — Kesällä, jolloin aamusta alkaen kaikki rauhaiset luostarin ikkunat kimmeltävät valosta, kun ilmassa on pitkällistä kuumetta ja kaihoavaista sykintää, kun auringon säteissä loistavat viljalyhteet hajoavat ikäänkuin sanoen: "Miksi pelkäätte? hengittäkää syvästi, tahdomme täyttää suunne onnella…"

Sisar Marthe kysyy mitä kirjoitan. Vastaan: "En mitään, kirjoitanpa vaan vihkooni."

Melkein joka aamu tulee äiti prioritar luokseni kirje kädessä ja sanoo minulle:

— Kas tässä kirje; pyydän teitä, pieni rakas tyttöni, pyydän teitä ettette avaa sitä. Antakaa sen jäädä minulle, niin hävitän sen…

Olen heikko, olen vuoteenomana, ja priorittaren katse vallitsee minua kokonaan, saa minut tekemään uhrauksen. Vastaan, samalla kuin sieluni murtuu ja kuolee:

Ja tartun kiinni hänen käsivarteensa molemmilla kylmillä käsilläni.
Painan pääni alas, itken, ja hän suutelee hiuksiani…

Elämä vaihtelee, on olemassa onnettomuuksia, jotka ovat vielä suurempia kuin minun.

Näen priorittaren sellaisena jollainen hän oli tänä iltana, istuessaan sänkyni vieressä. Hiljaisuus ja hirveä kouristus kuvastui hänen kasvoillaan, en mielelläni utele, mutta kuitenkin sanoin:

Sain juuri uutisen ystävän kuolemasta, ystävän jota en ole nähnyt kymmeneen vuoteen.

Sitten hän lisäsi hiljaisella äänellä ja kuin tahtoen näissä sanoissa nauttia koko tuskaansa:

Aivomme sitä ei vielä käsitä, ei voi ymmärtää sitä, se ei vielä ole totuutta meille, onnettomuuden ymmärtäminen vie aikaa, se ei ole selvä samassa, mutta hän on kuollut.

Hän kuoli kaksi tuntia sitten, kohta siitä on kaksitoista tuntia, ja sitten kaksikymmentä neljä tuntia, ja viimein päiviä; hän on ainiaaksi kuollut, huomenna hän on vielä enemmän kuollut kuin tänäpäivänä, ja vuoden kuluttua vielä enemmän.

Olento, jota rakastamme, on kuollut. Ne ovat tavallisia ja yksinkertaisia sanoja, mutta sanoja, jotka eivät milloinkaan taukoa kaikumasta korvissamme…

Se mies, jota rakastan, elää, hän hengittää, hän on jossakin osassa maailmaa, hän puhuu, hän nauraa, hän suuttuu, hänellä on ajatuksia, tottumuksia, toivoja, suunnitteluja, kuvailuita. Hän syö, hän nousee ylös, laskeutuu levolle, nukkuu. Hän nauttii vedestä, ilmasta, hyvistä tuoksuista. Hän elää. Kun päivä paistaa, niin hän on iloisempi, ja joskus häntä ikävystyttää, hän on vaihteleva, kärsimätön, kiivas.

Hän ajattelee vielä minua, mutta sitten hän ei enää ajattele, hän ajattelee toisia naisia, hän rakastaa niitä…

Elä, hellästi rakastettuni, ympäröiköön elämä sinua, kylvettäköön, hyväilköön, loistakoon sielussasi ja hiuksillasi, olkoon sitä kätesi ympärillä, jalkojesi alla ja pääsi ympärillä…

Ajattelen korvia jotka eivät enää kuule; jos huutaa niiden kuultaviksi nimen, niin ne eivät kuule. Se on kuoleman kamalaa itsepäisyyttä ja hiljaisuutta…

Prioritar ja minä emme puhu paljoa. Mitäpä me voisimme sanoa! Mutta sydämemme ilmoittavat tilansa toinen toisellensa koko ajan. Unenikin valvoo hänen ylitsensä.

Minusta tuntuu siltä kuin ilma hänen ympärillään olisi tunteellista ja surunvoittoista. Kun joku puhuu, kun joku liikkuu, pelkään että häneen koskee kipeästi. Oi äitini, missä olette? Pimeys, pimeys on ympärillämme. Kaikki tuntematon painaa teitä ja tekee teidät kumaraksi. Joskus hymyätte, kasvoillanne kamala autuuden ilme. Ette enää koskaan ole keskuudessamme, olette kuolleen miehen kuollut puoliso!

Oi, rakastaako hän minua vielä? kärsiikö hän tähteni? ovatko hänen kätensä kylmät? Mutta maailmassa on naisia. Ehkä nainen on hänen luonaan! Kaikki naiset ovat kaiketi miehille samoja, köyhiä ja ihania. Nainen pitäköön hänen kättään, hyväilköön sitä; vetäköön hänet pehmeästi puoleensa, ja olkoot he kaksi olentoa jotka lämmittävät toisiaan, jotka uneksivat, jotka värisevät, jotka ovat itsepäisiä ja katkeria, jotka unohtavat, oma armaani unohtavat kaiken maailman tuskan…

Tulin huoneeseeni, pysähdyin hämmästyneenä; tunsin että joku oli vaaleassa huoneessa; ja maaliskuun hämärähän se oli kotiutuneena siellä, näytti istuvan tuolilla, niin lempeänä.

Pyhä neitsyt Maria, minä uhraan sinulle toukokuun, toukokuun, jolloin kyyhkyset kuhertavat ja ihanat yöt palavat kuten valkoiset kynttilät, jolloin kaikkein nuorten naisten sydämet särkyvät, jolloin jasmiinien tuoksu avonaisten ikkunain luona on väkevämpi kuin koko heidän rohkeutensa…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUMMASTUNEET KASVOT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kummastuneet kasvot

KUMMASTUNEET KASVOT

KREIVITÄR MATHIEU DE NOAILLES

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE