E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen

HANNELE

2-näytöksinen unirunoelma

Kirj.

GERHART HAUPTMANN

Suomentanut

Eino Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

HENKILÖT:

HANNELE.
GOTTVALD, opettaja.
MARTHA-SISAR, laupeudensisar.
TULPE, |
HEDVIG, | köyhäinhuonelaisia.
PLESCHKE, |
HANKE, |
SEIDEL, metsätyömies.
BERGER, piiripäällikkö.
SCHMIDT, oikeudenpalvelija.
TOHTORI WACHLER.

Hannelen kuumehoureissa ilmestyy: Muurari Mattern, Hannelen isä. Naisolento, hänen äitivainajansa. Suuri, musta enkeli. Kolme valkeaa enkeliä. Laupeudensisar. Gottvald ja hänen koululapsensa. Köyhäinhoitolaiset Pleschke, Hanke y.m. Seidel. Neljä valkopukuista nuorukaista. Vieras. Paljon suuria ja pieniä valkoisia enkeleitä. Surevia naisia y.m.

ENSI OSA.

(Huone eräässä vuoristokylän köyhäinhuoneessa: Paljaat seinät, ovi keskellä, pieni ikkuna vasemmalla. Ikkunan edessä hontelo pöytä ja penkki. Oikealla olkipatjainen vuode. Peräseinällä uuni penkkeineen ja toinen vuode, jossa niinikään on olkipatja ja sen päällä muutamia ryysyjä. — On myrskyinen joulukuun yö. Pöydän ääressä, talikynttilän valossa, laulaen virsikirjasta istuu Tulpe, vanha ryysyinen kerjäläisämmä.)

TULPE (laulaa):

    Ah, aina armossasi
    Luoksemme Jeesus jää,
    Niin ettei meitä —

(Heteksi kutsuttu, noin 30-vuotias, irstas, otsatukkainen nainen tulee sisään. Päässä hänellä on paksu huivi ja nyytti kainalossa; muuten on hän kevyesti ja köyhästi puettu.)

HETE (puhallellen sormiinsa, laskematta nyyttiä kainalostaan): Ai jessus, jessus! on siellä ilma. (Päästää nyytin kainalostaan pöydälle, puhaltelee yhä kouriinsa, astuen vuoroin toisella risaisella kengällään toiselle). Ei moneen vuoteen ole ollut mokomaa myrskyä.

TULPE. Mitäs sait?

HETE (puree hampaitaan ja voivottelee tuskissaan, istuu uunipenkille ja alkaa vetää kenkiä jalastaan): Herra jesta sentään minun varpaitani! — Polttaa kuin tulessa.

TULPE (on avannut nyytin, josta näkyy leipä, sikuripaketti, kahvitötterö, pari sukkia y.m.): Kai näistä jotakin riittää minunkin osalleni.

HETE (joka kenkiä riisuessaan ei ole huomannut Tulpea, syöksyy nyt haukan tavoin tavaroiden kimppuun ja kaapaisee ne kokoon): Tulpe! — (Toinen jalka paljaana, toisessa vielä kenkä, rientää hän taustassa olevan vuoteen luo). Sitäkö varten minä tässä virstamääriä juoksen, hä? Ja palellutan jäseneni, että te saisitte kaiken suuhunne hotkaista, hä?

TULPE. Tuki kitasi, senkin haaska! Minä en kajoa sinun riepuihisi (nousee, lyö kirjan kiinni ja pyyhkii sen huolellisesti vaatteillaan), jotka mankumalla olet kokoonkerjännyt.

HETE (pistäen tavarat olkipatjan alle): Kumpikohan meistä elämässään on enemmän mankunut, tekö vai minä? Ettehän te ole eläissänne muuta tehnytkään! niin vanha kuin olettekin, senhän jokainen tietää.

TULPE. Sinulla on kyllä ollut toiset tekemiset! Kiitoksetkos olet niistä pastorilta saanut? Kun minä olin sinun ikäisesi tyttö, niin totta minä itseni toisella tapaa käytin.

HETE. Siksipä olettekin saanut kykkiä kuritushuoneessa.

TULPE. Ja pääset sinne sinäkin, jos mielesi tekee. Annahan kun tapaan poliisin. Vedän vielä kaikki päivänvaloon. Koeta sinä vain pysyä siivolla, tyttö, sen minä sanon!

HETE. Lähettäkää sitten poliisi yksintein minun luokseni, niin kerronpa minäkin hänelle jotain.

TULPE. Kerro sinä vaan, mitä mielesi tekee.

HETE. Kukas palttoon varasti? Hä? Kapakan isännän pikku pojalta?

TULPE (on sylkevinään Heten päälle).

HETE. Tulpe! saakeli! No nyt ette saa mitään.

TULPE. Enkä huolisikaan! Minä viis sinun lahjoistasi.

HETE. Hyvä sanoa, kun ette saa.

(Pleschken ja Hanken on myrsky, joka on juuri raivoisana puuskana tärisyttänyt taloa, melkein heittänyt eteiseen. Pleschke, vanha kupukaulainen puoleksi lapsistunut ukko, purskahtaa sen johdosta äänekkääseen nauruun. Hanke, nuori vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, kiroilee. Avoimen oven kautta näkyy kuinka molemmat ravistavat lunta lakeistaan ja vaatteistaan eteisen kivipermannolle. Kummallakin on nyytti kädessä.)

PLESCHKE. Vietävän, vietävän, rakeet! Kuin ruoskalla, saakeli, sivauttelee. Vielä se tämä vanha köyhäinhuonerähjä… joskus maailmassa… joskus maailmassa romahtaa maahan.

HETE (nähdessään molemmat tulijat, miettii mitä tekisi, ottaa tavarat olkipatjan alta ja juoksee miesten ohitse eteiseen ja portaita ylös).

PLESCHKE (puhuen Heten jälkeen): Mitä sinä juokset… pakoon juokset… häh? Emmehän me sinulle mitään tee… mitään tee. — Eikös niin, Hanke? Eikös niin?

TULPE (uunin luona perunapadan hoidossa): Päästä vialla koko letukka.
Luulee meidän riistävän hänen tavaroitaan.

PLESCHKE (astuen sisään): Voi, hyvät ihmiset sentään! No täällä… täällä helpottaa. — Hyvää iltaa… hyvää iltaa. — Voi sun perhana millainen ilma… millainen ilma —! Suulleni… suulleni… heitti minut… ihan pitkin pituuttani heitti… (On polvet koukussa laahustanut pöydän luo. Laskee sille nyyttinsä ja kääntää tutisevan valkotukkaisen ja vesisilmäisen päänsä Tulpeen päin. Samalla huohottaa hän yhä vielä voimain ponnistuksesta, yskii ja tekee liikkeitä lämmitäkseen.)

(Sillä välin on Hanke tullut huoneeseen. Kerjuusäkin hän on laskenut oven pieleen ja alkanut heti vilusta väristen työntää kuivia risuja uuniin.)

TULPE. Missä asti kävitte?

PLESCHKE. Minäkö? Minäkö? Missäkö asti kävin? Kaukana, kaukana kävin.
Ylikylässä asti… kylässä asti laukkasin.

TULPE. Saitkos mitään?

PLESCHKE. Sain, sain, jos jonkinlaista hyvää… jonkinlaista hyvää sain. — Kanttori — antoi… antoi… viisi pfennigiä — ja kapakan isäntä — kapakan isäntä — antoi — antoi — ruukullisen, niin — ruukullisen — ruukullisen rokkaa.

TULPE. Pannaan heti lämpiämään. Annahan tänne, (vetää ruukun esiin mytystä, panee sen pöydälle ja kaivelee edelleen).

PLESCHKE. Sitten vielä makkaraa… makkaraa… sain vielä makkaraa. —
Teurastaja — Seipelt-teurastaja — antoi… Seipelt antoi.

TULPE. Paljonko sait rahaa?

PLESCHKE. Kolme kolikkoa, niin — kolme kolikkoa — muistaakseni.

TULPE. Anna vaan tänne. Minä panen ne sinulle talteen.

HETE (tullen takaisin): Olette tekin viisas, annatte tuolle kaiken rahanne. (Menee uunin luo.)

TULPE. Pidä sinä vaan huolta omista asioistasi!

HANKE. Onhan se sulhanen.

HETE. Voi jestas sentään!

HANKE. Täytyyhän sitä toki jotain tuoda morsiamelleenkin. Kun ne on kerran niinpäin asiat.

PLESCHKE. Pidä sinä pilkkanasi — pidä vaan pilkkanasi — ketä haluat… ketä haluat. Mutta vanhan miehen… vanhan miehen — voisit jättää rauhaan.

HETE (matkien vanhan Pleschken puhetapaa): Vanha Pleschke… Vanha Pleschke… se ei kohta enää ensinkään… enää ensinkään osaa puhua. Ei kohta — ei kohta — kohta, kohta, kohta saa… saa sanaa suustaan.

PLESCHKE (menee keppi kädessä häntä kohden). Mene nyt tiehesi — Hete — mene nyt tiehesi.

HETE. Teitäkö pakoon, hyh!

PLESCHKE. Mene nyt tiehesi… hyvällä!

TULPE. Anna sille että muistaa.

PLESCHKE. Mene hyvällä siitä!

HANKE. Jättäkää jo. Antakaa olla.

TULPE. Kun ette itse anna olla rauhassa!

HETE (käyttää Hanken selän takana hyväkseen sitä hetkeä, jolloin tämä häntä puolustaakseen on Pleschken kanssa tekemisissä, ja sieppaa Hanken kerjuusäkistä jotain salamannopeasti ja juoksee pois).

TULPE (joka sen on huomannut, hytkyy naurusta).

HANKE. Mitä siinä nauraa räkätät.

TULPE. (yhä nauraen) Niin kai! niin kai! ei saisi enää nauraakaan.

PLESCHKE. Voi sun vietävä! no katsohan vähän taaksesi.

TULPE. Katsoisit vähän myös tavaroittesi perään. Etteivät ne hyvin kutistumaan rupeaisi.

HANKE (kääntyy, huomaa tulleensa petetyksi): Lutka! (Syöksyy Heten jälestä). Annas kun saan sinut käsiini! (Kuuluu portaitten kolinaa, takaa-ajoa ja tukahdutettua kirkunaa).

PLESCHKE. Saakelin tyttö! Saakelin tyttö! (Nauraa kaikissa äänilajeissa).

TULPE (on myös pakahtua naurusta. Äkkiä kuuluu kuinka ulko-ovi singahtaa auki. Kummankin nauru taukoaa).

PLESCHKE. No? Mitäs se on?

(Kovat tuulenpuuskat ahdistavat taloa. Rakeista lunta räiskähtelee ikkunaa vasten. Hetken äänettömyys. Sitten ilmaantuu opettaja Gottvald — mustapartainen 32-vuotias mies, kantaen sylissään noin 14-vuotista Hannele Matternia. Tyttö, jonka pitkä punainen tukka riippuu valtoimena opettajan olan yli, valittaa taukoamatta. Hän on painanut kasvonsa opettajan kaulaa vasten, hänen kätensä riippuvat velttoina ja hervottomina. Hän on ainoastaan ohuessa puvussa ja liinoihin käärittynä. Gottvald laskee huolellisesti, huoneessa olijoista välittämättä, taakkansa vuoteelle, joka on oikealla seinän vieressä. Eräs mies — Seidel-niminen — on tullut samalla lyhty kädessä sisään. Hänellä on, paitsi sahaa ja kirvestä, mytty märkiä vaatteita kädessään, vanha metsästäjähattu nuorekkaasti huomattavan harmaantuneessa päässään.)

PLESCHKE (tyhmänä ja ällistyneenä tuijottaen): O, o, o, o, o, o!
— Mitäs tämä tietää? Mitäs tämä tietää?

GOTTVALD (levittäen peiton ja oman viittansa tytön yli): Lämpimiä kiviä, Seidel, pian!

SEIDEL. Kuulkaas, ystävät, pari tiiliä! Ei vitkastella. Joutuin, joutuin nyt!

TULPE. Mikäs sille on tullut?

SEIDEL. Jättäkää kyselyt! (Menee nopeasti Tulpen mukana).

GOTTVALD (rauhoittavasti Hannelelle): Rauhoitu, rauhoitu! Älä pelkää, ei sinulle tehdä mitään.

HANNELE (hampaat kalisten suussa): Minä niin pelkään! Minä niin pelkään!

GOTTVALD. Ei sinun tarvitse mitään pelätä. Ei kukaan tee sinulle mitään pahaa.

HANNELE. Isä, isä…

GOTTVALD. Eihän hän ole täällä.

HANNELE. Jos hän tulee, minä niin pelkään.

GOTTVALD. Ei hän tule. Usko nyt minua.

(Joku tulee kovaa vauhtia portaita alas.)

HETE (pitää raastinta korkealla ilmassa): Katsokaahan; katsokaahan millaisia lahjoja Hanke saa.

HANKE (on ajanut häntä takaa, saavuttaa hänet, aikoo riistää häneltä raastimen, mutta Hete heittää sen nopealla liikkeellä keskelle huonetta).

HANNELE (hypähtää pelästyneenä vuoteestaan): Hän tulee! Tulee! (Puoliksi nousten tuijottaa hän, pää eteenpäin ojennettuna, mitä suurimman tuskan ilme kalpeissa, sairaissa, surun kalvamissa kasvoissaan, meluun päin. Hete on irroittautunut Hankesta ja mennyt eteiseen. Hanke astuu sisään, nostaakseen raastimen maasta).

HANKE. Kyllä minä vielä sinua raastan. Riiviö!

GOTTVALD (Hannelelle): Älä pelkää, älä pelkää, Hannele. — (Hankelle).
Mitä te täältä tahdotte?

HANKE (hämmästyen): Minä? Mitäkö tahdon?

HETE (pistää päänsä sisään, huutaa): Pitkäsormi, pitkäsormi!

HANKE. Ole sinä huoleti, kyllä minä sinulle maksan.

GOTTVALD. Minä pyydän teitä olemaan hiljaa, täällä makaa sairas.

HANKE (on nostanut raastimen maasta ja pistänyt poveensa. Peräytyy hieman nolona): Mitäs on tapahtunut?

SEIDEL (tulee takaisin. Hänellä on kaksi tiilikiveä): Tässä tuon ensi hätään.

GOTTVALD (tunnustelee kiviä): Joko ne nyt?

SEIDEL. Kyllä ne jo hiukan lämmittävät. (Panee toisen kiven tytön jalkopäihin.)

GOTTVALD (osottaa minne toinen on pantava): Toinen tänne..

SEIDEL. Ei ole tainnut vielä yhtään lämmetä.

GOTTVALD. Aivan tärisee vilusta.

(Tulpe on Seidelin jälestä tullut sisään. Häntä ovat seuranneet Hete ja Pleschke. Ovella näkyy toisia köyhäinhuonelaisia. Kaikki ovat uteliaita, kuiskaavat, käyvät yhä äänekkäämmiksi ja lähenevät).

TULPE (seisoen lähellä vuodetta, kädet lanteilla): Kun olisi viinaa, kuumaa vettä ja viinaa.

SEIDEL (ottaa pullon taskustaan, samoin Pleschke ja Hanke): Tässä on vielä hiukan.

TULPE (jo uunin luona): Antakaas tänne!

SEDEL. Onkos kuumaa vettä?

TULPE. Oi jestas, vaikka härän keittäisi.

GOTTVALD. Ja vähän sokeria sekaan, jos vaan on.

HETE. Mistäpähän me sokeria saisimme.

TULPE. Sinullahan on. Älä siinä teeskentele.

HETE. Minulla? Sokeria? Ei. (Nauraa väkinäisesti.)

TULPE. Toithan sinä tullessasi. Näin äsken omin silmin. Älä siinä suotta valehtele.

SEIDEL. No pian nyt, anna tänne.

HANKE. No joutuin, Hete, joutuin!

SEIDEL. Näethän sinä, miten on tyttöparan laita.

HETE (paatuneesti): Vähät minä!

PLESCHKE. Tuo, tuo tänne sokerisi.

HETE. Kauppiaalta sitä saa. (Pujahtaa pois.)

SEIDEL. Oikeaan aikaan läksit, muuten olisit saanut aika tukkapöllyn. Olisi heitale ansainnut hyvän läksyn. — Tulkoonpas vastakertana pyytelemään.

PLESCHKE (oli hetkeksi poistunut, palaa taas): Sellainen se letukka on… sellainen se letukka on.

SEIDEL. Kyllä minä saisin hänestä oikut lähtemään. Jos minä olisin päällikkönä, niin ottaisin hyvän pajuisen raipan ja saisittehan nähdä enkö saisi häntä työhön. Sellainen tyttö… nuori ja vahva. Mitä hänen tarvitsee vetelehtiä köyhäinhuoneessa.

PLESCHKE. Tässä on… murunen… on murunen… pieni sokerin murunen — satuin tuolta vielä — satuin vielä löytämään.

HANKE (vetäen sieramiinsa grogin tuoksua): Mitähän jos minäkin tästä kerran sairastuisin.

SCHMIDT (piirin vartija tulee lyhty kädessä. Tuttavallisesti ja vaativasti): Tehkää tietä, herra piiripäällikkö tulee.

PIIRIPÄÄLLIKKÖ BERGER (entinen reserviväen kapteeni, kuten heti huomaa. Pienet viikset. Vielä nuorekkaat, hyväntahtoiset kasvot, hyvin harmahtunut tukka. Pitkä päällystakki, hieman keikarimainen. Keppi. Leveälierinen hattu nuorekkaasti kallellaan päässä. Koko hänen olennossaan on jotain hilpeän reipasta).

KÖYHÄINHUONELAISET. Hyvää iltaa, herra piiripäällikkö! Hyvää iltaa, herra kapteeni!

BERGER. Iltaa! (Laskee hattunsa, keppinsä ja viittansa pois.
Merkitsevällä kasvojen ilmeellä): No ulos, ulos täältä!

SCHMIDT (ajaa köyhäinhuonelaiset eteiseen).

BERGER. Hyvää iltaa, herra Gottvald. (Ojentaa hänelle kätensä.) No, kuinkas täällä on?

GOTTVALD. Vedimme hänet juuri äsken vedestä.

SEIDEL (astuu esiin): Suokaa anteeksi, herra piiripäällikkö. (Tekee vanhaan sotilastapaan kunniaa tervehdykseksi.) Satuin viipymään tuolla pajassa. Oli vähän asiaa, piti saada side kirveeseen. Ja kun olin lähtemässä sieltä pajasta, niin siinä on vähän matkan päässä… siinä Jeuchner'in pajan takana… sellainen lammen tapainen tai voisipa sitä sanoa järveksikin. (Gottvaldille) Niin, kyllä se on melkein niinkuin järvi. Ja — kenties herra piiripäällikkö muistaa — niin siinä on yksi sellainen jäätymätön paikka. Ei milloinkaan jäädy oikein umpeen. Kun minä vielä olin tuollainen pojan vekara…

BERGER. No niin, entä sitten? Mitä siellä oli?

SEIDEL (tehden taas kunniaa): No, kun minä tulen pajasta — kuu pilkahti juuri näkyviin — kuulen minä niinkuin valitusta. Arvelin ensin, että enkö liene vain kuvitellut. Mutta kohtapa minä jo näenkin että joku kulkee jäällä. Ja yhä lähemmäksi vain menee sitä avointa paikkaa kohti. Minä huusin — mutta samassa se jo katosi. Minä tietysti suoraa päätä pajaan, sieppaan laudan käteeni ja samaa kyytiä sanomatta kenellenkään juoksen lammelle. Heitän laudan jäälle. Yks', kaks', kolme — ja vedän tytön niskasta ylös.

BERGER. Kas niin sitä pitää, Seidel. Tavallisesti teillä on vain tappeluita, yhdeltä pää puhki, toiselta sääret poikki. Saa edes kerran kuulla jotain muutakin. Toitteko hänet sitten suoraan tänne?

SEIDEL. Herra opettaja Gottvald…

GOTTVALD. Satuin kulkemaan ohitse. Tulin opettajakokouksesta. Otin hänet ensin kotiini. Vaimoni haki hänelle jotain kuivaa ylle.

BERGER. Kuinkahan se oikeastaan on tämän asian laita?

SEIDEL (vitkastellen): Se on… tuota… muurari Matternin tytärpuoli.

BERGER (hetkisen hyvin hämmästyneenä): Kenen? Tuon heittiön!

SEIDEL. Tytön äiti kuoli kuusi viikkoa sitten kyllä jokainen tietää.
Tyttö-rukka tappeli vastaan, kun luuli minua isäkseen.

BERGER (mutisee): Senkin roisto.

SEIDEL. Nyt istuu hän taas kapakassa, on juonut eilisestä asti yhtä painoa. Antavat niin paljon kuin vaan tahtoo.

BERGER. Kyllä se mies vielä saa meiltä ansaitun löylyn. (Kumartuu vuoteen yli puhutellakseen Hannelea.) No tyttö! Sanohan! Mitä sinä niin valitat. Ei sinun ensinkään tarvitse niin arasti katsoa minuun. Minä en tee sinulle mitään. Mikä sinun nimesi onkaan? — — — Mitä sanot? Minä en ymmärtänyt! — — — (Ojentautuu.) Luullakseni on tyttö hieman itsepäinen.

GOTTVALD. Hän on vaan niin pelästynyt. — Hannele!

HANNELE (heikosti kuin huoaten): Mitä?

GOTTVALD. Sinun pitää vastata herra piiripäällikölle.

HANNELE (vavisten): Hyvä Jumala, minun on niin vilu.

SEIDEL (tulee tuoden grogin): Juoppas vähän tätä!

HANNELE (kuten äsken): Hyvä Jumala, minun on niin nälkä.

GOTTVALD (Bergerille): Ja kun hänelle tarjoo, niin ei hän tahdo syödä.

HANNELE. Hyvä Jumala, minuun koskee niin kovasti.

GOTTVALD. Mihin sinuun niin koskee?

HANNELE. Minä niin pelkään.

BERGER. Kuka tekee sinulle pahaa? Kuka? No, puhu nyt vaan. — Minä en ymmärrä tavuakaan, rakas lapsi. Siitä ei ole minulle mitään apua. — Kuulehan, tyttöseni, onko isäpuolesi tehnyt sinulle pahaa? — Onko hän lyönyt sinua, sano? — Sulkenut sinut lukon taa? Ajanut pois kotoa, Vai mitä hän on tehnyt? — — — Voi hyvä Jumala, no…

SEIDEL. Se tyttö on vaitelias. Silloin on jo pitänyt paljon tapahtua, kun hän puhuu. Se tyttö on suoraan sanoen äänetön kuin lammas.

BERGER. Minä vaan tahtoisin saada tietää jotain varmaa. Kenties voin minä nyt vihdoinkin panettaa sen roiston kiinni.

GOTTVALD. Tyttö pelkää aivan mielettömästi sitä ihmistä.

SEIDEL. Mitäpäs uutta siitä miehestä enää tarvitsee. Jokainen tietää millainen se on. — Voitte kysyä keneltä tahansa. — Ihmettelen minä, että tyttö on vielä voinut elää. Luulisi suoraan sanoen ihan mahdottomaksi.

BERGER. Mitä hän sitten on tytölle tehnyt?

SEIDEL. No — on suoraan sanoen tehnyt vaikka mitä. Kello yhdeksän illalla ottaa ja ajaa tytön ulos sellaiseen Jumalan-ilmaan kuin on tänäänkin ja tytön täytyy hankkia hänelle 5 kolikkoa, oli mikä oli. Juopotteluun, mihinkäs muuhun. Ja mistäpä se tyttö-raukka ottaa ne 5 kolikkoa. Seistä värjöttää puoleen yöhön asti ulkona kylmässä. Jos menee kotiin ilman rahaa, saavat ihmiset juosta hätään, kun tyttö-parka huutaa sen käsissä ihan pakahtuakseen.

GOTTVALD. Äidin eläessä oli tytöllä edes hänessä puolustaja.

BERGER. Minä toimitan sen miehen joka tapauksessa heti lukkojen taa. Hän on jo kauan ollut juoppojen luettelossa. No, tyttöseni, katsohan minuun.

HANNELE (rukoilevasti): Antakaa minun olla.

SEIDEL. Häneltä ei helposti saa sanaa suusta.

GOTTVALD (lempeästi): Hannele!

HANNELE. Mitä?

GOTTVALD. Tunnetko minua?

HANNELE. Tunnen.

GOTTVALD. Kuka minä olen?

HANNELE. Olette — opettaja — Gottvald.

GOTTVALD. No hyvä. Katsos nyt. Minä olen aina tarkoittanut sinun parastasi. Sinä voit nyt heti kertoa minulle kaikki — sinä olit siellä pajalammella. — Miksi et pysynyt kotona? No? Miksi?

HANNELE. Minä niin pelkään.

BERGER. Me menemme syrjään, kerro vaan kaikki herra opettajalle.

HANNELE (arasti ja salamielisesti): Minua kutsuttiin.

GOTTVALD. Kuka kutsui?

HANNELE. Rakas Herra Jeesus.

GOTTVALD. Mistä — rakas — Herra Jeesus kutsui sinua?

HANNELE. Vedestä.

GOTTVALD. Mistä?

HANNELE. Sieltä syvältä — veden pohjasta.

BERGER (ottaa, muuttaen aikeensa, päällystakin ylleen): Täällä tarvitaan ennen kaikkea lääkäriä. Minä luulen, että hän istuu vielä Miekan ravintolassa.

GOTTVALD. Minä jo lähetin hoitajatarta hakemaan. Lapsi tarvitsee ehdottomasti hoitoa.

BERGER. Minä menen puhumaan lääkärille. (Schmidt'ille.) Toimittakaa
poliisi luokseni. Minä odotan Miekan ravintolassa. Hyvää yötä, herra
Gottvald. Me otamme miehen vielä tänä iltana korjuuseen. (Menee
Schmidt'in kanssa. Hannele nukkuu.)

SEIDEL (äänettömyyden jälkeen): Ei hän sitä miestä kiinni pane.

GOTTVALD. Miksikä ei?

SEIDEL. Kylläpähän itse tietää syyn. Kukas on sen tytön maailmaan saattanut?

GOTTVALD. Oh, Seidel, se on vain juorua.

SEIDEL. Noo, tiedättekö: se mies on aikoinaan elänyt iloisesti.

GOTTVALD. Kaikkeahan ne ihmiset juoruavat. Ei voi puoliakaan uskoa. —
Kunpa se tohtori vain pian tulisi.

SEIDEL (hiljaa): Minä en luule että tyttö enää siitä nousee. (Tohtori
Wachler tulee, hän on noin 34-vuotias, vakava mies.)

TOHTORI WACHLER. Hyvää iltaa.

GOTTVALD. Hyvää iltaa.

SEIDEL (auttaen häntä turkin riisumisessa): Hyvää iltaa, herra tohtori!

TOHTORI WACHLER (lämmittelee uunin luona käsiään): Tarvitsisin vielä kynttilän. (Toisessa huoneessa väännetään posetiivia.) Nuo ihmiset tuolla ovat kai järjiltään.

SEIDEL (jo takahuoneen avatun oven luona): Olkaahan siellä vähän hiljemmin. (Melu taukoo. Seidel katoo toiseen huoneeseen.)

TOHTORI WACHLER. Herra Gottvald? Eikö niin?

GOTTVALD. Nimeni on Gottvald.

TOHTORI WACHLER. Hän on aikonut hukuttaa itsensä, kuulin minä.

GOTTVALD. Hän ei kai tiennyt enää muuta keinoa. (Lyhyt äänettömyys.)

TOHTORI WACHLER (astuen vuoteen luo, tarkastaen): Hän puhuu kai unissaan?

HANNELE. Miljoonia tähtiä.

TOHTORI WACHLER ja GOTTVALD (tarkastavat häntä. Kuu paistaa ikkunasta valaisten ryhmän).

HANNELE. Sinä vedät minun luuni irti. Ai, koskee sielun pohjaan asti.

TOHTORI WACHLER (avaa varovasti hänen paidankauluksensa): Hänellä näyttää koko ruumis olevan naarmuissa.

SEIDEL. Samalla lailla runneltuna makasi tytön äitikin arkussaan.

TOHTORI WACHLER. Surkeata! Surkeata!

HANNELE (muuttuneella, itsepäisellä äänellä). Minä en tahdo. Minä en tahdo. Minä en mene kotia. Minun täytyy mennä — Holle-rouvan luo kaivoon. Päästä minut — isä. Hyi, kuinka sinä taas löyhkät! Olet taas juonut viinaa! — Kuule, miten metsä humisee! — Tänä aamuna kulki tuulispää vuorilla. Kun ei vaan sattuisi tulipaloa. — — — Jollei räätälillä ole kiveä taskussaan, eikä rautaa kädessään, lennättää myrsky hänet yli kaikkien vuorien. Kuule! kuinka myrskyää! — —

(Laupeudensisar Martha tulee.)

GOTTVALD. Hyvää iltaa, sisar.

MARTHA SISAR (nyökkää).

GOTTVALD (astuu laupeudensisaren luo, joka valmistaa kaikki hoitoa varten ja puhelee hänen kanssaan taustalla).

HANNELE. Missä on minun äitini? Taivaassa? Aah! Aah! niin kaukana! — (Avaa silmänsä, katsoo vieraasti ympärilleen, pyyhkäisee kädellään silmiään ja sanoo tuskin kuuluvalla äänellä:): Missä — minä olen —?

TOHTORI WACHLER (kumartuen hänen ylitseen): Hyvien ihmisten luona.

HANNELE. Minua janottaa.

TOHTORI WACHLER. Vettä!

SEIDEL (joka on tuonut toisen kynttilän, menee vettä noutamaan).

TOHTORI WACHLER. Koskeeko mihinkään?

HANNELE (pudistaa päätään).

TOHTORI WACHLER. Eikö? No katsos vaan, meidän laitammehan ei olekaan niin huonosti.

HANNELE. Oletteko te lääkäri?

TOHTORI WACHLER. Olen kyllä.

HANNELE. Silloin minä olen varmaan sairas?

TOHTORI WACHLER. Hiukan, ei pahasti.

HANNELE. Tahdotteko te tehdä minut terveeksi?

TOHTORI WACHLER (nopeasti tutkien): Koskeeko tänne? Entä tänne?
Tuntuuko kipeältä tässä? Tässä? — Entä tässä? — Ei sinun pidä katsoa
minuun niin arasti, en minä tee sinulle pahaa. Miten on tässä kohden?
Koskeeko siihen?

GOTTVALD (astuu taas vuoteen luo): Vastaa herra tohtorille, Hannele!

HANNELE. (sydämellisellä, rukoilevalla, kyynelten värisyttämällä äänellä): Voi, rakas herra Gottvald.

GOTTVALD. Kuuntele nyt vaan, mitä tohtori sanoo ja vastaa kauniisti.
(Hannele pudistaa päätään.) Miksi ei?

HANNELE. Siksi — siksi — että minä tahtoisin niin mielelläni äidin luo.

GOTTVALD (silittää liikutettuna hänen tukkaansa): Älä siitä nyt huolehdi.

(Lyhyt äänettömyys.)

(Tohtori nousee, henkäisee syvään ja on hetken mietteissään. Martha sisar on ottanut toisen kynttilän pöydältä ja valaisee sillä.)

TOHTORI WACHLER (viittaa Martha sisarelle): Sisar, olkaa niin hyvä!

(Astuu hänen kanssaan pöydän luo ja antaa hiljaisella äänellä hänelle määräyksiä. Gottvald ottaa hattunsa ja seisoo odottaen, katsahtaen milloin Hanneleeseen milloin tohtoriin ja laupeudensisareen.)

TOHTORI WACHLER (lopettaen hiljaisen keskustelunsa sisaren kanssa): Minä kai tulen vielä katsomaan. Lääkkeet minä lähetän heti. (Gottvaldille.) Mies on luultavasti jo otettu kiinni Miekan ravintolassa.

MARTHA SISAR. Niin minulle äsken kerrottiin.

TOHTORI WACHLER (ottaa turkin ylleen. Seidelille): Te tulette kai apteekkiin! — — —

    (Tohtori, Gottvald ja Seidel sanovat mennessään hiljaa
    Martha sisarelle hyvästit.)

GOTTVALD (huolestuneesti): Mitä te, herra tohtori, ajattelette hänen tilastaan?

(Kaikki kolme poistuvat. Laupeudensisar on nyt kahden Hannelen kanssa. Kaataa maitoa ruukkuun. Sen aikana avaa Hannele silmänsä ja tarkastaa häntä.)

HANNELE. Tuletko Herra Jeesuksen luota?

MARTHA SISAR. Mitä sanoit?

HANNELE. Tuletko Herran Jeesuksen luota?

MARTHA SISAR. Etkö sitten enää tunne minua, Hannele? Minä olen Martha sisar, muistatko? Olithan sinä meidän luonamme, etkö muista enää? Me rukoilimme yhdessä ja lauloimme kauniita lauluja. Eikö niin?

HANNELE (nyökkää iloisesti): Ah, kauniita lauluja!

MARTHA SISAR. Nyt hoidan minä sinua Jumalan avulla, kunnes paranet.

HANNELE. Minä en tahdo parantua.

MARTHA SISAR (maitokuppi kädessään): Tohtori sanoo, että sinun pitää juoda maitoa, että tulisit terveeksi jälleen.

HANNELE. Ah, sisar, minä kadun niin sydämestäni.

MARTHA SISAR. Ja uskot Herraan Jeesukseen Kristukseen? —

HANNELE. Minä uskon niin lujasti Vapahtajaani.

MARTHA SISAR. Silloin voit sinä odottaa rohkeasti ja levollisesti. —
Minä vedän nyt tyynysi suoraksi ja sinä nukut.

HANNELE. Minä en voi nukkua.

MARTHA SISAR. Koeta vaan.

HANNELE. Martha sisar!

MARTHA SISAR. No?

HANNELE. Martha sisar! Onko olemassa syntejä… Onko olemassa syntejä, joita ei saa anteeksi?

MARTHA SISAR. Nuku nyt, Hannele! Älä ajattele suotta sellaista.

HANNELE. Voi, sanokaa se minulle, oi, sanokaa, kuuletteko.

MARTHA SISAR. Sellaisia syntejä on kyllä. Synnit Pyhää Henkeä vastaan.

HANNELE. Jos minä olen tehnyt sellaisen…

MARTHA SISAR. Mitä sinä! Niitä tekevät vain hyvin huonot ihmiset.
Kuten Juudas, joka petti Herran Jeesuksen.

HANNELE. Mutta voihan sentään… voihan sentään sattua.

MARTHA SISAR. Sinun täytyy nyt nukkua.

HANNELE. Minua niin pelottaa.

MARTHA SISAR. Sinun ei yhtään tarvitse pelätä.

HANNELE. Jos minä olisin tehnyt sellaisen synnin?

MARTHA SISAR. Sinä et ole sellaista syntiä tehnyt.

HANNELE (takertuu sisareen ja tuijottaa pimeään): Oi sisar, sisar!

MARTHA SISAR. Ole nyt rauhassa.

HANNELE. Sisar!

MARTHA SISAR. Mitä sitten?

HANNELE. Hän tulee heti. Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Minä en kuule mitään.

HANNELE. Hänen äänensä. Ulkona. Kuunteles!

MARTHA SISAR. Ketä sinä tarkoitat?

HANNELE. Isä, isä — tuolla hän seisoo.

MARTHA SISAR. Missä sitten?

HANNELE. Katso nyt!

MARTHA SISAR. Missä?

HANNELE. Vuoteen jalkopäässä.

MARTHA SISAR. Tässä on viitta ja tuossa hattu. Otetaan pois nuo pahat kapineet — ja viedään tuonne Plescke-vaarin puolelle. Minä tuon kylmää vettä, niin laitetaan sinulle kylmä kääre. Olethan sinä hetken yksin, eikö niin! Mutta katso että makaat hiljaa, aivan rauhallisesti.

HANNELE. Ah, olenpas minä tyhmä. Se oli vain viitta, niinhän, ja hattu?

MARTHA SISAR. Mutta aivan, aivan hiljaa, minä tulen heti takaisin. (Menee, mutta palaa, kun eteisessä on pilkkosen pimeätä.) Minä panen kynttilän tänne eteiseen. (Uhaten vielä keveästi sormellaan.) Ja aivan rauhallisesti! ( Menee.)

(Huoneessa on melkein pimeä. Hannelen vuoteen jalkopäähän ilmestyy heti muurari Matternin hahmo. Villit juopon kasvot, punainen, takkuinen tukka, päässä kulunut sotilastakki ilman kokardia. Vasemmassa kädessään on hänellä muurarityökaluja. Hän on kietonut hihnan oikean kätensä ympäri ja pysyy koko ajan jännityksessä ikäänkuin valmiina seuraavassa silmänräpäyksessä syöksymään Hannelen kimppuun. Näystä leviää haalea valo, joka valaisee Hannelen vuoteen ympäristön.)

HANNELE (peittää pelästyneenä käsillään silmänsä, voihkii, vääntelehtii ja äännähtelee valittavasti).

NÄKY (käheästi, mitä suurimman vimman tukahuttamalla äänellä): Minne sinä jäit? Missä olet ollut, tyttö? Mitä olet tehnyt? Kyllä minä opetan. Kyllä minä näytän sinulle, varrohan. Mitä sinä olet ihmisille puhunut? Olenko minä lyönyt ja rääkännyt sinua? Hä? Onko se totta? Sinä et ole minun lapseni. Laita itsesi nopeasti ylös! Vähät minä sinusta! Voin heittää sinut kadulle jos tahdon. Nouse tekemään tulta. Joudutko siitä? Armosta ja laupeudesta olen pitänyt sinua talossa. Vai vielä siinä laiskottelemaan rupeat! No, tuleeko siitä mitään? Minä lyön sinua siksi kunnes sinä —

HANNELE (on noussut vaivaloisesti ja silmät ummessa laahustanut uunin luo, avannut suupellit ja vaipuu nyt pyörtyneenä maahan. Samassa tulee Martha sisar, kädessä kynttilä ja vesiruukku, ja Mattern-näky katoaa. Hän säpsähtää, huomaa Hannelen makaavan tuhassa, pelästyy, huudahtaa: "Herra Jeesus!" laskee kynttilän ja vesiruukun syrjään, juoksee Hannelen luo ja nostaa hänet lattialta. Hänen huutonsa saa muutkin köyhäinhoitolaiset tulemaan paikalle).

MARTHA SISAR. Minun piti vain mennä vettä noutamaan, niin sillaikaa hän nousikin vuoteesta. Auttakaahan minua, Hedvig, olkaa hyvä!

HANKE. No Hete, ole varovainen, muuten taitat siltä kaikki luut.

PLESCHKE. Minä luulen että sen tytön — sen tytön — on joku — on joku loihtinut.

TULPE. Voipi olla hyvinkin, että se tyttö on loihdittu.

HANKE (äänekkäästi): Täällä se loppuu, sen minä sanon.

MARTHA SISAR (on Heten avulla vienyt Hannelen taas vuoteelle): Voi olla niin, rakas ystävä, mutta olkaa niin hyviä, näettehän te: sairasta ei saa enää häiritä!

HANKE. Mitäs häiriötä me sitten olemme tehneet?

PLESCHKE (Hankelle): Sinä olet hulttio — hulttio olet — hulttio, ettäs sen nyt tiedät — ja — ja — ja — sillä hyvä. Pitäähän sairaan — sairaan — senhän tietää lapsikin — sairaan pitää saada olla rauhassa.

HETE (matkien häntä): Sairaan — sairaan —

MARTHA SISAR. Minä pyydän teitä, olkaa nyt niin hyviä.

TULPE. Sisar on oikeassa, laittautukaa tiehenne.

HANKE. Osataan tässä mennä ilmankin, jos mieli tekee.

HETE. Kanakoppiinkos meidät yöksi ajetaan?

PLESCHKE. Kyllä sinulle tilaa löytyy — on tilaa sinulle — tiedät kyllä missä.

(Kaikki köyhäinhuonelaiset menevät.)

HANNELE (avaa silmänsä pelokkaasti): Joko hän meni? Joko meni pois?

MARTHA SISAR. Kaikki ovat poissa. Ethän sinä vain pelästynyt, Hannele?

HANNELE (yhä vielä pelon vallassa): Joko isä meni?

MARTHA SISAR. Eihän hän ole täällä ollutkaan.

HANNELE. Oli, sisar, oli!

MARTHA SISAR. Sinä olet nähnyt unta.

HANNELE (syvään huoaten, rukoilee sydämellisesti): Voi — rakas Herra Jeesus!: — Voi rakas Herra Jeesus! Suloisin, parhain Herra Jeesus: ota minut luoksesi, ota minut luoksesi. (Muuttuneena.)

    Jos joutuisi hän
    ja ottaisi mun
    Luot' ihmisten kotiin
    Isän kaivatun.

Minä tiedän sen varmasti, sisar —

MARTHA SISAR. Minkä tiedät?

HANNELE. Hän on luvannut minulle. Minä pääsen taivaaseen, hän on luvannut sen minulle.

MARTHA SISAR. Hm.

HANNELE. Tiedätkö kuka?

MARTHA SISAR. No?

HANNELE (salamielisesti kuiskaten sisaren korvaan): Rakas herra —
Gottvald.

MARTHA SISAR. Mutta nuku nyt, Hannele.

HANNELE. Tiedätkö sisar? Opettaja Gottvald on kaunis' mies.
Heinrich on hänen nimensä. Heinrich on niin kaunis nimi, eikö ole?
(Sydämellisesti). Rakas, armas Heinrich! Sisar tiedätkö? Me vietämme
yhdessä häät. Niin, niin, me molemmat: herra opettaja Gottvald ja minä.

    Ja kun he oli kihlatut
    Niin yhdessä he kulki
    Häävuoteesehen valkeaan
    Yö heidät verhoons' sulki.

Hänellä on niin kaunis parta. (Hurmaantuneena.) Hänen päässään kukkii apilas. — Kuuletko! — Hän kutsuu minua. Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Nuku, Hannele, nuku, ei kukaan kutsu.

HANNELE. Se oli Herra — Jeesus. — Kuule! Kuule! Hän kutsuu minua taas: Hannele! — aivan selvästi: Hannele! aivan, aivan selvästi. Tule, seuraa minua.

MARTHA SISAR. Kun Jumala kutsuu minua pois, tahdon olla valmis lähtemään.

HANNELE (taas kuun valaisemana, kurottaa päätään, ikäänkuin suloista tuoksua hengittäen).

MARTHA SISAR. En, Hannele.

HANNELE. Syreenin tuoksua? (Yhä haltioituneemmin ja riemukkaammin.)
Kuulehan! Kuulehan! Mitä kummaa se on? (Kuuluu kaukaa suloinen ääni.)
Ovatko ne enkeleitä? Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Kyllä, minä kuulen, mutta tiedätkö, sinun täytyy nyt laskeutua hiljaa kyljellesi ja nukkua rauhassa huomisaamuun asti.

HANNELE. Osaatko sinäkin laulaa sen?

MARTHA SISAR. Minkä, lapsukaiseni?

HANNELE. "Uinu, pienoinen".

MARTHA SISAR. Tahtoisitko sen mielelläsi kuulla?

HANNELE (laskeutuu vuoteelle ja silittelee sisaren kättä): Äiti kulta, laula se minulle. Äiti kulta, laula se minulle.

MARTHA SISAR (sammuttaa kynttilän, kumartuu vuoteen yli ja puhuu puoliksi laulaen, kaukaisen soiton jatkuessa):

    Uinu, pienoinen!
    Pihall' on lammas valkoinen,

(hän laulaa nyt ja huone pimenee täydellisesti).

    Pihalla pieni pikko-pii
    Aitviertä yksin kuleksii
    Uinu, pienoinen!

(Hämärä valo täyttää nyt köyhäinhuoneen. Vuoteen reunalla, etukumarassa, laihoihin paljaisiin käsivarsiinsa nojautuen, istuu kalpea, haamumainen naisolento. Hän on avojaloin; valkea tukka riippuu valtoimena ohimoiden yli peitteelle asti. Kasvot surun uurtamat ja nääntyneet; syvällä kuoppiinsa painuneet silmät, vaikka ovatkin lujasti ummessa, näyttävät katselevan nukkuvaa Hannelea. Hänen äänensä on unissakulkijan yksitoikkoinen ääni. Ennenkuin hän saa sanan lausutuksi, liikuttaa hän, ikäänkuin valmistautuen, huuliaan. Hän näyttää ainoastaan ponnistamalla saavan ääntä rintansa pohjasta. Ennen aikojaan vanhentunut; posket kuopilla, laiha ja hyvin köyhästi puettu.)

NAISOLENTO. Hannele!

HANNELE (samoin silmät ummessa): Äiti kulta, rakas äiti kulta, sinäkö se olet?

NAISOLENTO. Niin, minä olen pessyt rakkaan Vapahtajani jalat kyyneleilläni ja kuivannut ne hiuksillani.

HANNELE. Tuotko minulle hyvän sanoman?

NAISOLENTO. Tuon.

HANNELE. Tuletko kaukaa?

NAISOLENTO. Sadantuhannen peninkulman päästä läpi yön.

HANNELE. Äiti, minkä näköinen sinä olet?

NAISOLENTO. Niinkuin maailman lapset.

HANNELE. Suussasi kasvaa kevätkieloja. Äänesi soi.

NAISOLENTO. Sen sointu ei ole puhdas.

HANNELE. Äiti, rakas äiti, kuinka sinä loistat kauneudessasi.

NAISOLENTO. Taivaan enkelit ovat monta sataa kertaa kauniimpia.

HANNELE. Miksi et sinäkin ole yhtä kaunis?

NAISOLENTO. Minä olen kärsinyt tuskaa sinun tähtesi.

HANNELE. Äiti, jää minun luokseni!

NAISOLENTO (nousee): Minun täytyy lähteä.

HANNELE. Onko siellä kaunista, missä sinä olet?

NAISOLENTO. On laajat, laajat niityt, suojassa tuulilta, salassa myrskyltä ja rajuilmalta, Jumalan huomassa.

HANNELE. Saatko levätä kun olet väsynyt?

NAISOLENTO. Saan.

HANNELE. Onko sinulla ruokaa, kun sinun on nälkä?

NAISOLENTO. Minä sammutan nälkäni hedelmillä. Janooni juon kultaista viiniä. (Väistyy taemmas.)

HANNELE. Menetkö pois, äiti?

NAISOLENTO. Jumala kutsuu.

HANNELE. Kutsuuko Jumala niin että sen kuulee?

NAISOLENTO. Minä kuulen kuinka Jumala kutsuu minua.

HANNELE. Koko sydämeni on palanut, äiti!

NAISOLENTO. Jumala on vilvoittava sitä ruusuilla ja liljoilla.

HANNELE. Vapahtaako Jumala minut?

NAISOLENTO. Tunnetko kukan, joka on kädessäni?

HANNELE. Taivaan avain.

NAISOLENTO (panee sen Hannelen käteen): Säilytä se Jumalan antamana panttina, jää hyvästi!

HANNELE. Äiti kulta, jää luokseni!

NAISOLENTO (väistyy taemmas): Vähän ajan päästä et näe minua, mutta vähän ajan perästä näet minut.

HANNELE. Minua pelottaa.

NAISOLENTO (väistyy yhä taemmas): Niinkuin tuuli vuorilla pelmuttaa valkoista lunta, niin on Jumala vainoava sinun kiusaajiasi.

HANNELE. Älä mene pois.

NAISOLENTO. Taivaan lapset ovat kuin yön sinervät salamat. — Nuku!

(Pimenee taas vähitellen. Kuuluu kuinka suloiset poikaäänet laulavat toisen säkeen laulusta: "Uinu, pienoinen").

    Uinu, pienoinen,
    Kas, parvi vierasten!

(Nyt täyttää kullanviheriäinen hohde yht'äkkiä huoneen. Näkyy kolme valoisaa enkeliolentoa, — kauniita siivekkäitä nuorukaisia ruususeppeleet päässä, — jotka laulavat laulun lopun molemmiltakin sivuilta alasriippuvista nuottilehdistä. Ei näy laupeudensisarta, eikä naisolentoa.)

    Nuo vieraat kaukomatkaisat
    Ne enkelit on armahat,
    Uinu, pienoinen!

HANNELE (avaa silmänsä, tuijottaa hurmaantuneena enkeliolentoihin ja sanoo hämmästyneenä): Enkeleitä?

(Kasvavalla hämmästyksellä, purkautuvalla riemulla, mutta vielä ikäänkuin epäillen): Enkeleitä!!

(Suurimmalla riemulla): Enkeleitä!!!

(Lyhyt äänettömyys. Enkelit puhuvat toinen toisensa jälkeen soiton säestyksellä.)

ENSIMÄINEN ENKELI:

    Ei noilla kummuilla päivä
    Ole kultaansa sinulle suonut.
    Ei laakson vihreä nurmi
    Ole vehmaana laineillut eessäs.

TOINEN ENKELI:

    Ei peltojen kultainen vilja
    Sun nälkäsi kaipuuta kuullut.
    Ei laitumen karjojen maito
    Sun maljahas vaahtoisna juossut.

KOLMAS ENKELI:

    Maan kukkaset, suviset lehdot,
    Jotk' uhkuvat tuoksua, mahlaa,
    Värihehkussa loistain ja siintäin,
    Ei polkusi parrasta kainneet.

(Lyhyt äänettömyys.)

ENSIMÄINEN ENKELI:

    Me ensi terveiset tuomme
    Yösynkkäin aavojen halki;
    Ja siivillämme on onnen
    Ens' aamuhenkeys lauha.

TOINEN ENKELI:

    Ja vaatteemme liepeissä meillä
    On ensi tuoksua kevään.
    Ja huultemme hehkussa kuultaa
    Koi kaukaa puuntavan päivän.

KOLMAS ENKELI:

    On jalkaimme valona täällä
    Kotiseutumme vihreä hohde.
    Ja pohjalla silmäimme säihkyy
    Iankaikkisen kaupungin harjat.

TOINEN OSA.

(Kaikki on samoin kuin ennen enkelien ilmestymistä: laupeudensisar istuu vuoteen ääressä, jolla Hannele lepää. Hän sytyttää jälleen kynttilän ja Hannele herää. Sisäinen näky ei ole vielä jättänyt häntä. Hänen kasvoillaan kuvastuu vielä taivaallinen onni. Heti kun hän tuntee naisen laupeudensisareksi, alkaa hän puhua riemukkaalla kiireellä).

HANNELE. Sisar! Enkeleitä! Martha sisar, enkeleitä. — Tiedättekö keitä täällä oli?

MARTHA SISAR. Hm. Joko sinä taas olet valveilla.

HANNELE. No arvatkaahan! Arvatkaa! (Riemusta huudahdellen.) 'Enkeleitä!
Enkeleitä! Oikeita enkeleitä! Taivaan enkeleitä, Martha sisar!
Tiedäthän… joilla on pitkät siivet.

MARTHA SISAR. No, jos sinä olet nähnyt niin kauniita unia. —

HANNELE. Oh, oh!… sanoo minun nähneen unia. Mutta mitäs tämä sitten on? Katsohan toki. (Tekee sellaisen liikkeen kuin näyttäisi kädessään olevaa kukkaa.)

MARTHA SISAR. Mitä sinulla sitten on siinä?

HANNELE. No katsohan toki.

MARTHA SISAR. Hm.

HANNELE. Tässä, katsohan!

MARTHA SISAR. Aha!

HANNELE. Haistahan.

MARTHA SISAR (on haistavinaan kukkaa): Hm. Hyvälle tuoksuu.

HANNELE. Ei, ei niin läheltä toki. Sinä katkaiset sen.

MARTHA SISAR. Se olisi kovin ikävä. Mikä se sitten oikeastaan on?

HANNELE. No, taivaan avain, etkö tunne sitä?

MARTHA SISAR. Vai niin!

HANNELE. Oletpa sinä —! No tuohan kynttilä. Pian, pian!

MARTHA SISAR (valaisten kynttilällä): Kas vaan, nyt minä näen.

HANNELE. Mitäs sanot nyt?

MARTHA SISAR. Mutta, tiedätkö, sinä puhut aivan liian paljon. Meidän täytyy nyt pysytellä aivan hiljaa, muuten herra tohtori suuttuu meihin. Hän on lähettänyt lääkkeitäkin. Me otamme niitä kohta, niinhän?

HANNELE. Ah, sisar! Teillä on sellainen huoli minusta. Ettehän te ensinkään tiedä, mitä on tapahtunut. No? No? Sanokaapas sitten, jos tiedätte. Kuka antoi minulle tämän? No? Tämän kultaisen avaimen? Kuka? No? Mistä tämä kultainen avain on? No?

MARTHA SISAR. Sen sinä kerrot minulle huomen-aamulla. Silloin olet sinä perinpohjin levännyt, olet terve ja raitis.

HANNELE. Olenhan minä terve. (Nousee istumaan, laskien jalkansa maahan). Näethän, sisar, minä olen aivan terve.

MARTHA SISAR. Mutta Hannele rakas! Niin ei saa! Sinä et saa sillä lailla.

HANNELE (nousee, torjuu sisaren luotaan, astuu muutaman askeleen): Päästä minut. Päästä minut. Täytyyhän minun — mennä. (Pelästyy ja tuijottaa yhteen kohtaan.) Ah, taivaan herra!

(Musta enkeli, mustassa puvussa ja mustat siivet hartioilla näkyy huoneessa. Hän on pitkä, voimakas ja kaunis, kädessä pitkä kiemuroiva miekka, jonka kädensija on verhottu mustaan harsoon. Äänettömänä ja vakavana istuu hän uunin luona katsellen taukoamatta ja tyynesti Hanneleeseen. Valkoinen, oudon satumainen valo täyttää huoneen.)

HANNELE. Kuka olet? (Ei vastausta.) Oletko enkeli? (Ei vastausta.) Tuletko sinä minun luokseni? (Ei vastausta.) Minä olen Hannele Mattern, tuletko minun luokseni?

(Ei mitään vastausta. Martha sisar on sillävälin seissyt kädet ristissä, hartaana ja nöyränä. Nyt menee hän hiljaa pois huoneesta.)

HANNELE. Onko Jumala ottanut sinulta puhelahjan pois? (Ei vastausta.) Tuletko Jumalan luota? (Ei vastausta.) Oletko minulle ystävällinen? Tuletko vihamiehenä? (Ei vastausta.) Onko sinulla miekka vaatteesi poimuissa? (Ei vastausta.) Hyy! minua palelee. Viiltävä kylmä huokuu sinun siivistäsi. Vilu henkii sinusta. (Ei vastausta.) Ken olet? (Ei vastausta.)

(Äkillinen kauhu valtaa Hanneleen. Hän kääntyy kirkaisten ikäänkuin joku olisi hänen takanaan.) Äiti! Äiti!

(Sisään tulee naisolento laupeudensisaren puvussa, mutta kauniimpana ja nuorekkaampana kuin hän, pitkät valkeat siivet olalla. Hannele turvautuu olentoon, tarttuen hänen käteensä.) Äiti! Äiti! Täällä on joku.

LAUPEUDENSISAR. Missä?

HANNELE. Tuolla, tuolla.

LAUPEUDENSISAR. Miksi sinä niin vapiset?

HANNELE. Minä pelkään.

LAUPEUDENSISAR. Älä pelkää, minä olen sinun luonasi.

HANNELE. Hampaani kalisevat kauhusta. En voi sille mitään. Minä pelkään häntä.

LAUPEUDENSISAR. Älä pelkää, hän on sinun ystäväsi.

HANNELE. Kuka hän on, äiti?

LAUPEUDENSISAR. Etkö tunne häntä?

HANNELE. Kuka hän on?

LAUPEUDENSISAR. Kuolema.

HANNELE. Kuolema.

(Hannele katsoo hetkisen vaiti ja kunnioittavasti mustaan enkeliin.)

Sen siis täytyy tapahtua?

LAUPEUDENSISAR. Sen kautta käy tie.

HANNELE. Täytyykö jokaisen mennä sitä tietä?

LAUPEUDENSISAR. Jokaisen.

HANNELE. Kosketko minuun kovasti, kuolema? Hän on vaiti. Hän ei sano mitään, vaikka minä mitä kysyisin, äiti!

LAUPEUDENSISAR. Herran sanat kuuluvat selvinä sydämessäsi.

HANNELE. Minä olen usein kaivannut sinua kaikesta sydämestäni. Vaan nyt minä pelkään.

LAUPEUDENSISAR. Valmistaudu.

HANNELE. Kuolemaan?

LAUPEUDENSISAR. Niin.

HANNELE (äänettömyyden jälkeen, arasti): Täytyykö minun maata arkussa raadeltuna ja ryysyisenä?

LAUPEUDENSISAR. Jumala on sinut vaatettava. (Ottaa esiin pienen, hopeisen kulkusen ja soittaa. Heti tulee, astuen äänettömästi kuten kaikki seuraavat olennot, pieni kyttyräselkäinen kyläräätäli, morsiuspuku, huntu ja seppele käsivarrellaan ja kädessä lasiset kengät. Hänellä on huojuva, koomillinen käynti, hän kumartaa ääneti enkelille, laupeudensisarelle ja sitten, kaikista syvimpään, Hanneleelle).

KYLÄRÄÄTÄLI (yhä kumarrellen): Neitsyt Johanna Katharina Mattern. (Yskäisee äänensä selvemmäksi.) Herra isänne, hänen ylhäisyytensä herra kreivi on suvainnut tilata minulta morsiuspuvun.

LAUPEUDENSISAR (ottaa räätäliltä puvun ja pukee Hannelen ylle): Tule, minä puen sen yllesi, Hannele!

HANNELE. (riemukkaasti liikutettuna): Ah, kuinka se kahisee.

LAUPEUDENSISAR. Valkeaa silkkiä, Hannele.

HANNELE (katselee ihastuneena pukuaan): Kyllä ihmiset nyt ihmettelevät miten hienona minä makaan arkussani.

KYLÄRÄÄTÄLI. Neitsyt Johanna Katharina Mattern. (Rykäisee.) Koko kylä puhuu vain siitä. (Rykäisee.) Mikä suuri onni sattui teille kuollessanne, neitsyt Hanna. (Rykäisee.) Teidän herra isänne. (Rykäisee.) Armollinen herra kreivi — (rykäisee) — on ollut piiripäällikön luona.

LAUPEUDENSISAR (panee seppelen Hanneleen päähän): Taivuta pääsi, taivaan morsian!

HANNELE (väristen lapsellisesta ilosta): Tiedätkö, Martha sisar, minä iloitsen kuolemasta. — (Äkkiä epäillen sisarta.) Olethan sinä se?

LAUPEUENSISAR. Olen.

HANNELE. Olethan sinä Martha sisar? Ai, ei: minun äitinihän sinä olet?

LAUPEUDENSISAR. Olen.

HANNELE. Oletko kumpainenkin?

LAUPEUDENSISAR. Taivaan lapset ovat Jumalassa yhtä.

KYLÄRÄÄTÄLI. Jos nyt sitten sallitte minun, prinsessa Hannele. (Polvistuen hänen eteensä kengät kädessä.) Nämä ovat pienimmät kengät koko valtakunnassa. Niillä on kaikilla liian suuret jalat: Hedvigillä, Agneksella, Liesellä, Marthalla, Minnalla, Annalla, Käthellä, Grethellä. (On vetänyt kengät hänen jalkaansa). Sopivat, sopivat! Morsian on löydetty. Neitsyt Hanneleella on pienimmät jalat. — Jos taas toiste jotain tarvitsette! Palvelijanne, palvelijanne! (Poistuu kumarrellen.)

HANNELE. Tuskin jaksan odottaa, äiti!

LAUPEUDENSISAR. Nyt ei sinun enää tarvitse ottaa lääkkeitä.

HANNELE. Ei.

LAUPEUDENSISAR. Sinä olet aivan terve, Hannele!

HANNELE. Niin.

LAUPEUDENSISAR. Tule nyt kuolinvuoteellesi. (Tarttuu Hanneleen käteen, vie hänet hellästi vuoteen luo, ja Hannele laskeutuu siihen).

HANNELE. Nyt minä saan vihdoinkin tietää, mitä kuolema on. — —

LAUPEUDENSISAR. Niin saat, Hannele!

HANNELE. (maaten selällään, kädet ikäänkuin kukkaa pidellen): Minulla on pantti.

LAUPEUDENSISAR. Paina se lujasti rintaasi vasten.

HANNELE (uudelleen alkavalla tuskalla, arasti katsahtaen enkeliin):
Täytyykö sen sitten tapahtua?

LAUPEUDENSISAR. Täytyy.

(Etäältä kuuluu surumarssin säveleet.)

HANNELE (kuunnellen). Jo soittavat hautausmarssia. Seyfried-mestari ja soittoniekat. (Enkeli nousee.) Nyt hän nousee.

    (Myrsky on ulkona kiihtynyt. Enkeli on noussut ja
    astuu vakavana ja hitaasti Hannelea kohti.)

Nyt hän tulee minua kohti. Voi sisar, äiti! En näe sinua enää. Missä sinä oletkaan? (Enkelille rukoilevasti.) Tee se nopeasti, musta, mykkä henki! — (Ikäänkuin suuren taakan alla valittaen.) Minua ahdistaa, painaa kuin kivi. (Enkeli kohottaa hitaasti leveän miekkansa.) Hän aikoo — hän aikoo — kokonaan tuhota minut, (Suurimmassa tuskassa.) Sisar, auta minua!

LAUPEUDENSISAR (astuu ylevästi enkelin ja Hanneleen väliin ja laskee suojelevasti molemmat kätensä Hanneleen sydämelle. Mahtavasti, voimakkaasti ja siunaavasti.) Hän ei saa sitä tehdä. — Minä lasken pyhitetyt käteni sinun sydämellesi.

(Musta enkeli katoaa. Hiljaisuus. Laupeudensisar laskee kätensä ristiin ja katsoo lempeästi hymyillen Hanneleeseen, sitten vaipuu hän mietteisiinsä, liikuttaa huuliaan hiljaa rukoillen. Surumarssin säveleet eivät sillä välin ole lakanneet. Kuuluu varovasti sipsuttavien jalkojen töminää. Heti senjälkeen näkyy opettaja Gottvald keski-ovessa. Surumarssi taukoo. Gottvald on mustassa puvussa kuin hautajaismatkalla, kädessä kimppu kauniita kellokukkia. Hän on kunnioittavasti ottanut silkkihatun päästään ja kääntyy heti sisään tultuaan, taaksepäin, merkitsevällä eleellä kehoittaen noudattamaan hiljaisuutta. Hänen takanaan näkyy joukko koululapsia, poikia ja tyttöjä parhaissa vaatteissaan. Opettajan viittauksesta lakkaavat he kuiskailemasta ja pysyvät aivan hiljaa, uskaltamatta tulla edes kynnyksen yli. Gottvald lähestyy nyt juhlallisena yhä vielä rukoilevaa laupeudensisarta.)

GOTTVALD (hiljaisella äänellä): Hyvää päivää, Martha sisar!

LAUPEUDENSISAR. Herra Gottvald! Jumalan rauha teille!

GOTTVALD (katsoo Hanneleeseen, pudistaen säälivästi päätään): Tyttö, raukka.

LAUPEUDENSISAR. Miksi olette niin surullinen, herra Gottvald?

GOTTVALD. Onhan hän nyt kuollut.

LAUPEUDENSISAR. Älkäämme surko sitä, hänellä on nyt rauha ja rauhan suon minä hänelle.

GOTTVALD (huoaten): Niin, hänen on nyt hyvä olla. Hän on nyt päässyt suruista ja huolista.

LAUPEUDENSISAR (katsomaan vaipuneena): Kauniina lepää hän siinä.

GOTTVALD. Niin, kauniina — nyt kun olet kuollut, kukoistat sinä vasta täydessä suloudessasi.

LAUPEUDENSISAR. Koska hän oli hurskas, on Jumala hänet kaunistanut.

GOTTVALD. Niin, hän oli hurskas ja hyvä. (Huokaa raskaasti, avaa virsikirjansa ja katsoo murheellisena siihen.)

LAUPEUDENSISAR (katsoo myöskin virsikirjaan): Ei pidä valittaa. Täytyy hiljaa kestää kaikki.

GOTTVALD. Ah, minun on niin vaikea.

LAUPEUDENSISAR. Siksikö, että hän on pelastettu?

GOTTVALD. Siksi että kaksi kukkaa on kuihtunut minulta.

LAUPEUDENSISAR. Missä?

GOTTVALD. Kaksi orvokkia, jotka ovat minulla täällä kirjan välissä. Ne ovat minun rakkaan Hanneleeni kuolleet silmät.

LAUPEUDENSISAR. Jumalan taivaassa virkoavat ne vielä kauniimpaan kukoistukseen.

GOTTVALD. Voi Jumalani, kuinka kauvan täytyy meidän vielä vaeltaa tämän maailman pimeässä laaksossa. (Äkkiä muuttuen, toimivana ja puuhaavana, ottaen nuotteja esiin.) Mitä arvelette? Voisimme kai laulaa täällä ensin: Jeesus turvani on mun.

LAUPEUDENSISAR. Niin, se on kaunis virsi ja Hannele Mattern oli uskovainen lapsi.

GOTTVALD. Ja hautausmaalla laulamme me sitten: "Pois ma halaan". (Kääntyy, menee koululasten luo ja puhuu.) Numero 62: Pois ma halaan. (Laulaa hiljaa lyöden tahtia.) Pois ma halaan, pois ma halaan, Jeesukseni luokse palaan. (Lapset ovat hiljaa laulaneet hänen kerallaan.) Lapset, onko teillä nyt tarpeeksi päällänne? Hautuumaalla tulee hyvin kylmä. Tulkaa vaan sisään. Katsokaa nyt vielä kerran Hannele raukkaa. (Koululapset tulvivat sisään ja asettuvat juhlallisesti vuoteen ympärille.) Katsokaa, miten kuolema on tuon herttaisen pikku tytön kaunistanut. Ryysyissä kävi hän ennen — nyt on hänellä silkkivaatteet. Avojaloin hän juoksenteli, mutta nyt on hänellä kristallikengät jalassaan. Pian saa hän asua kultaisessa linnassa ja syödä joka päivä paistettua lihaa. — Täällä oli hänellä vain kylmiä perunoita ruokanaan — ja jos olisi edes niitä saanut tarpeekseen. Täällä häntä aina kutsuttiin ryysyprinsessaksi, nyt tulee hänestä pian oikea prinsessa. Jos siis jollakulla teistä on häneltä jotain anteeksi pyydettävää, niin tehköön sen nyt, muuten kertoo hän kaikki rakkaalle Jumalalle ja silloin käy teidän huonosti.

PIENI POIKA (astuu hiukan esiin): Rakas prinsessa Hannele, älä ole vihainen minulle, äläkä sano rakkaalle Jumalalle, että minä olen aina kutsunut sinua ryysyprinsessaksi.

KAIKKI LAPSET. Me olemme siitä kaikki hyvin pahoillamme.

GOTTVALD. Kas niin, nyt Hannele-raukka kyllä antaa teille anteeksi.
Menkää nyt ja odottakaa minua ulkona.

LAUPEUDENSISAR. Tulkaa, minä vien teidät toiseen takahuoneeseen. Siellä kerron teille, mitä teidän pitää tehdä, jotta teistäkin tulisi yhtä kauniita enkeleitä kuin Hannele kohta on. (Menee edeltä, lapset seuraavat häntä, ovi suljetaan.)

GOTTVALD (yksin Hanneleen vuoteen ääressä. Laskee liikutettuna kukkansa hänen jalkoihinsa): Rakas Hannele, minä toin sinulle vielä kimpun kauniita kellokukkia. (Polvistuu vuoteen luo, jatkaa vapisevalla äänellä.) Älä unohda minua kokonaan kirkkaudessasi. (Nyyhkii, painaen otsansa hänen pukunsa laskoksiin.) Sydämeni on murtua, kun minun täytyy erota sinusta. (Kuuluu ääniä, Gottvald nousee, peittää Hanneleen vaatteella. Kaksi vanhempaa naista kuin hautajaisiin puettuina pujahtaa sisään, nenäliina ja keltaniskainen virsikirja kädessä.)

ENSIMÄINEN NAINEN (katsoen ympärilleen): Emmekö lienekin ensimäiset?

TOINEN NAINEN. Ei, herra opettaja on jo täällä. Hyvää päivää, herra opettaja!

GOTTVALD. Hyvää päivää.

ENSIMÄINEN NAINEN. Se on kai kovasti koskenut teihin, herra opettaja!
Oli tosiaan niin hyvä lapsi. Aina ahkera, aina ahkera.

TOINEN NAINEN. Onkohan se totta, mitä kerrotaan — ei kai se totta ole?
Että hän olisi muka tappanut itsensä?

KOLMAS NAINEN (on tullut lisäksi): Sehän olisi synti henkeä vastaan.

TOINEN NAINEN. Synti Pyhää Henkeä vastaan.

KOLMAS NAINEN. Sellaista syntiä — sanoo pastori — ei saa koskaan anteeksi.

GOTTVALD. Ettekö sitten tiedä, mitä Vapahtaja on sanonut? Sallikaat lasten tulla minun tyköni.

NELJÄS NAINEN (on tullut): Hyvät ihmiset, hyvät ihmiset, onpas se ilma. Ihan siellä jalkansa palelluttaa. Kun ei vaan pastori venyttäisi toimitusta liian pitkäksi. Lunta on hautuumaalla metrin korkeudelta.

VIIDES NAINEN (tulee): Kuulkaas, hyvät ihmiset, pastori ei tahdo siunata häntä, vaan kieltää häneltä vihityn maan.

PLESCHKE. Oletteko kuullut — oletteko kuullut — eräs kaunis herra oli pastorin luona — kaunis herra oli pastorin luona — ja sanoi: niin, niin — Matternin Hannele on py-hi-mys.

HANKE (nopeasti tullen): Tuovat lasista arkkua.

ERI ÄÄNIÄ. Lasista arkkua! Lasista arkkua!

HANKE. Oi jesta! Se on sitten mahtanut maksaa rahaa.

ERI ÄÄNIÄ. Lasi-arkku! Lasi-arkku!

SEIDEL. Me saamme täällä nähdä vielä paljon. Enkeli on kulkenut kylän läpi. Pitkä kuin poppelipuu, uskotteko. Tuolla lammen luona istuu vielä pari. Mutta ne ovat pieniä kuin pienet lapset. Ei, se tyttö ei ollut pelkkä kerjäläistyttö.

ERI ÄÄNIÄ. Tyttö ei ollut pelkkä kerjäläistyttö! Lasi-arkkua tuodaan.
Enkeli on kulkenut kylän läpi.

(Neljä valkopukuista nuorukaista tuo lasisen arkun, jonka he laskevat Hannelen vuoteen luo. Hautausväki kuiskuttelee hämmästyneenä ja uteliaana.)

GOTTVALD (nostaa hiukan Hanneletta peittävää vaatetta): Katsokaahan vainajaa.

ENSIMÄINEN NAINEN (uteliaana katsellen vaatteen alle): Hänellähän on kultaiset hiukset.

GOTTVALD (ottaen vaatteen kokonaan pois kalpean valon kajastaman
Hannelen päältä): Ja silkkivaatteet ja lasikengät.

KAIKKI (väistyvät ikäänkuin häikäistyinä ja huudahtaen hämmästyksestä).

ERI ÄÄNIÄ. Ah, onpa hän kaunis! Kukas hän on? Matternin Hanneleko?
Matternin Hannele? Sitä en usko.

PLESCHKE. Tyttö — tyttö — on pyhimys. (Nuorukaiset laskevat Hannelen hellävaroin lasiseen arkkuun.)

HANKE. Sanovat, ettei häntä panna hautaan ensinkään.

ENSIMÄINEN NAINEN. Panevat kirkkoon nähtäväksi.

TOINEN NAINEN. Minä luulen, ettei tyttö olekaan kuollut. Hänhän näyttää ilmielävältä.

PLESCHKE. Antakaahan — antakaahan — höyhen tänne — pidetään — pidetään — höyhentä hänen suunsa edessä. Niin, niin. Ja katsotaan, vieläkö hänessä on henkeä, niin.

(Hänelle annetaan höyhen ja hän pitää sitä Hannelen suun edessä.)

Ei liiku. Kuollut on. Ei enää ole henkeä hivenen vertaa.

KOLMAS NAINEN. Minä annan hänelle rosmariinikimppuni. (Laskee kimpun arkkuun.)

NELJÄS NAINEN. Lavendeli-yrttinikin saakoon hän.

VIIDES NAINEN. Mutta missä Mattern on?

ENSIMÄINEN NAINEN. Missä Mattern on?

TOINEN NAINEN. Niin, hänkö? Istuu tuolla kapakassa.

ENSIMÄINEN NAINEN. Hän ei kai vielä tiedäkään, mitä täällä on tapahtunut.

TOINEN NAINEN. Mitäs hän! Kun vain saa ryyppynsä, muusta hän vähät.

PLESCHKE. Ettekö te — ettekö te sitten — ole mitään sanonut, että hänen kotonaan — kotonaan — on ruumis.

KOLMAS NAINEN. Pitäisi hänen se itsestäänkin tietää.

NELJÄS NAINEN. En minä tahdo mitään pahaa sanoa, herra minua varjelkoon! Mutta kyllä se vaan tiedetään, kuka tytöltä hengen on ottanut.

SEIDEL. Niinpä niin. Sen tietää, suoraan sanoen, koko kylä. Tytöllä oli nyrkinkokoinen kuhmu.

VIIDES NAINEN. Mihin se mies on astunut, siihen ei ruoho kasva.

SEIDEL. Mehän me hänelle yhdessä vaatteet muutettiin. Näin minä sen selvästi. Tuon nyrkin kokoinen oli kuhmu. Ja sen takia se henkikin lähti.

ENSIMÄINEN NAINEN. Matternin omallatunnolla se on, ei kenenkään muun.

KAIKKI (kiivaasti, mutta kuiskaavalla äänellä puhuen keskenään):
Kenenkäs muun.

TOINEN NAINEN. Hän on murhamies.

KAIKKI (raivoissaan, mutta salaperäisesti): Murhamies, murhamies!

(Kuuluu juopuneen muurari Matternin räyhäävä ääni.)

MATTERNIN ÄÄNI. Ra-auhallinen o-matunto on — paras — pään — alainen. (Ilmaantuu ovelle ja huutaa.) Tyttö! Tyttö! Letukka! Missä piileskelet? (Hoipertelee pihtipieltä vasten.) Minä luen viiteen asti — niin kauvan — minä odotan. Kauvempaa en: yks' — kaks' — kolme ja yks' tekee — tyttö!! älä saata minua vimmaan, sen sanon minä sinulle. Kun minä rupean hakemaan ja löydän sinut, kanalja, niin rutistan minä sinut. (Säpsähtää, huomaa läsnäolevat, jotka pysyvät kuolonhiljaisina.) Mitä te täällä teette? — (Ei vastausta.) Mitä te täältä haette? — Piruko teidät tänne toi, hä? — Laittautukaa tiehenne. — No, tuleeko siitä mitään? (Nauraa itsekseen.) Ei, annas kun katsotaan. Kyllä minä ne konstit tunnen. Ei se sen kummempaa. Taisin naukata vähän liiaksi. Se panee näkemään kaikenlaista. (Laulaa.) Ra-auhallinen oma -tunto — on pa-ras — pään-alainen. (Pelästyy.) Yhäkö te vain olette siinä? (Äkillisen vimman vallassa etsii jotain, millä löisi.) Minä otan mitä käsiini saan…

(Ruskeaan kuluneeseen viittaan puettu mies on astunut sisään. Hän on noin 30-vuotias, hänellä on pitkä, musta tukka, ja kalpeat opettaja Gottvaldia muistuttavat kasvot. Hänellä on kädessä pehmeälierinen hattu ja sandaalit jalassa. Hän näyttää väsyneeltä ja tomuiselta. Lempeästi koskettaen muuraria käsivarteen, keskeyttää hän tämän puheen. Mattern kääntyy äkkiä. Vieras katsoo häntä vakavasti ja rauhallisesti suoraan kasvoihin.)

VIERAS (nöyrästi): Mattern, muurari — Herran rauha sinulle!

MATTERN. Mitä sinä tänne? Mitä sinä täältä haet?

VIERAS (nöyrästi pyytäen): Minä olen jalkani veriin juossut; anna minulle vettä pestäkseni ne. Kuuma päivä on paahtanut minua, anna minulle viiniä virkistyksekseni. En ole syönyt mitään siitä asti kuin aamulla lähdin. Minun on nälkä.

MATTERN. Mitä se minua liikuttaa. Kuka käskee sinun maanteitä kuleksimaan? Tee työtä. Täytyyhän minunkin tehdä työtä.

VIERAS. Minä olen työmies.

MATTERN. Maankulkija sinä olet. Sen, joka tekee työtä, ei tarvitse käydä kerjuulla.

VIERAS. Minä olen työmies ilman palkkaa.

MATTERN. Maankulkija sinä olet.

VIERAS (arasti, nöyrästi, mutta samalla vaikuttavasti): Minä olen lääkäri, kenties sinä tarvitset minua.

MATTERN. Minä en ole sairas, en tarvitse mitään tohtoreita.

VIERAS (sisällisestä liikutuksesta väräjävällä äänellä): Muurari Mattern, ajattele vähän! Sinun ei tarvitse antaa minulle vettä ja kuitenkin tahdon minä parantaa sinut. Sinun ei tarvitse antaa leipää syödäkseni ja minä tahdon sinut kuitenkin terveeksi tehdä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

MATTERN. Laittaudu matkoihisi. Mene tiehesi siitä, Minun jäseneni ovat terveet. Minä en kaipaa tohtoria! Ymmärrätkö?

VIERAS. Muurari Mattern, ajatteles vähän! — Minä tahdon pestä jalkasi. Minä tahdon antaa sinulle viiniä juodaksesi. Sinä saat syödä makeata leipää. Polje jalallasi minun päätäni ja minä tahdon sittenkin tehdä sinut terveeksi, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

MATTERN. Tahdonpa nähdä, etkö aio lähteä siitä. Ja jollet löydä tietä ulos, niin sanon minä…

VIERAS (vakavasti nuhdellen): Muurari Mattern, tiedätkö mitä kodissasi on?

MATTERN. Kaikki, mitä sinne kuuluu. Kaikki, mitä sinne kuuluu. Sinä et sinne kuulu. Katso, että laputat.

VIERAS (yksinkertaisesti): Tyttäresi on sairas.

MATTERN. Ei hänen tautiinsa tohtoria tarvita. Se tauti on paljasta laiskuutta. Kyllä minä sen yksinkin saan lähtemään.

VIERAS (juhlallisesti): Muurari Mattern, minä tulen luoksesi sanansaattajana.

MATTERN. Kuka on sinut lähettänyt sanaa saattamaan.

VIERAS. Minä tulen isän luota — ja menen isän luo. Missä hänen lapsensa on?

MATTERN. Mistäs minä tiedän, missä hän vetelehtii. Mitä hänen lapsensa minua liikuttaa. Ei hän ole niistä ennenkään huolta pitänyt.

VIERAS (lujasti): Sinun kodissasi on ruumis.

MATTERN (huomaa makaavan Hannelen, astuu jäykkänä ja vaiti arkun luo ja katsoo sinne samalla mutisten): Mistä sinä nuo kauniit vaatteet olet saanut? Kuka on sinulle ostanut lasisen arkun?

(Suruvieraat kuiskaavat kiivaasti ja salaperäisesti. Kuuluu monasti vihastuneita ääniä): "murhamies".

MATTERN (hiljaa väristen): Enhän minä koskaan ole sinua pahoin pidellyt. Minä olen sinua vaatettanut. Minä olen sinua ruokkinut. (Röyhkeästi vieraalle.) Mitä sinä minusta tahdot? Mitä se minuun kuuluu?

VIERAS. Muurari Mattern, onko sinulla mitään sanottavaa minulle?

(Suruvieraiden kuiske käy kiivaammaksi, raivokkaammaksi ja useammin kuuluu): "murhamies! murhamies!"

VIERAS. Etkö mistään voi itseäsi soimata? Etkö koskaan yöllä ole häntä unesta herättänyt? Eikö hän koskaan ole nyrkkiesi iskuista vaipunut kuin kuollut maahan?

MATTERN (kauhistuneena, suunniltaan): Saat tappaa minut tähän paikkaan! Taivaan salama iskeköön heti paikalla minuun, jos minä olen siihen syypää.

(Heikko, sinertävä salama leimahtaa ja kuuluu etäisiä jyrinää.)

KAIKKI (sekaisin): "Tulee ukkonen". "Nyt keskellä talvea?" "Hän on tehnyt väärän valan!" "Lapsenmurhaaja on tehnyt väärän valan!"

VIERAS (kiinteästi, mutta lempeästi): Eikö sinulla vieläkään ole mitään sanottavaa minulle, Mattern?

MATTERN (surkean pelon vallassa): Ken lastansa rakastaa, kurittaa sitä. En ole tuolle tytölle tehnyt muuta kuin hyvää. Olen häntä kohdellut kuin omaa lastani. Täytyyhän minun rangaista, jollei hän tee kunnolla.

NAISET (syöksyvät häntä kohden): Murhaaja! Murhaaja! Murhaaja!
Murhaaja!

MATTERN. Hän on minulle valehdellut ja pettänyt minua. Hän on päivä päivältä varastanut minulta.

VIERAS. Puhutko totta?

MATTERN. Jumala minua rangaiskoon.

(Sinä hetkenä näkyy Hannelen ristityissä käsissä taivaan-avain kukka, josta säteilee kellertävän vihreä hohde. Muurari Mattern tuijottaa näkyyn kuin mieletön, koko ruumis vavisten.)

VIERAS. Muurari Mattern, sinä valehtelet.

KAIKKI (suurimman mielenkuohun vallassa, puhuen yht'aikaa): "Ihme!" —
"Ihme!"

PLESCHKE. Tyttö — tyttö — on pyhimys; tuo mies on kironnut — sielunsa — ja ruumiinsa.

MATTERN (karjuen): Minä hirtän itseni. (Painaa molemmin käsin ohimoltaan, menee.)

VIERAS (astuu Hannelen arkun eteen ja puhuu läsnäoleviin kääntyneenä. Tuon kaikessa ylevyydessään seisovan olennon edestä väistyvät nyt kaikki kunnioittavasti taaksepäin): Älkää peljätkö. -(Kumartuu ja tarttuu kuin tunnustellen Hannelen käteen. Hänen sanansa huokuvat lempeyttä.) Tyttönen ei ole kuollut. — Hän nukkuu. (Syvimmällä sydämellisyydellä ja vakuuttavalla voimalla.) Johanna Mattern, nouse ylös!

(Kirkas kullanvihreä valo täyttää huoneen. Hannele avaa silmänsä, nousee turvautuen vieraan käteen, mutta ei uskalla katsoa häntä kasvoihin. Hän astuu arkusta ja vaipuu heti herättäjän eteen polvilleen. Kaikki läsnäolijat valtaa kauhu. He pakenevat. Vieras ja Hannele jäävät kahden. Himmeä viitta on liukunut hänen harteiltaan ja hän seisoo nyt kullanvalkeassa puvussa.)

VIERAS (pehmeästi ja sydämellisesti): Hannele.

HANNELE (hurmaantuneena, painaen päänsä niin alas kuin suinkin):
Siinä hän on.

VIERAS. Kuka minä olen?

HANNELE. Sinä.

VIERAS. Mainitse nimeni.

HANNELE (kuiskaa pyhästä kunnioituksesta vavisten, kuin huokauksena):
Pyhä, pyhä!

VIERAS. Minä tiedän kaikki tuskasi ja vaivasi.

HANNELE. Sinä rakas, rakas —

VIERAS. Nouse.

HANNELE. Sinun pukusi on tahraton. Minä olen häpeän peittämä.

VIERAS (laskee kätensä Hannelen pään päälle): Niin otan minä kaiken alhaisuuden sinusta. (Koskettaa hänen silmiään, minkä jälkeen hellällä väkivallalla kohottaa hänen kasvojaan.) Niin annan minä silmillesi ikuisen valon. Nähkää auringot ja uudet auringot. Nähkää ikuinen päivä aamuruskosta iltaruskoon. Nähkää kaikki minkä loisto täällä väikkyy: sininen meri, sininen taivas ja iankaikkisuuden vihreät nurmet. (Koskettaa hänen korviaan.) Niin annan minä korvillesi lahjan kuulla kaikkien miljoonien enkeleiden kaiken riemun Jumalan miljoonissa taivaissa. (Koskettaa hänen suutaan.) Niin irroitan minä sinun sopertavan kielesi siteet ja lasken siihen sinun sielusi, minun sieluni ja kaikkivaltiaan Jumalan sielun.

HANNELE (koettaa koko ruumis väristen ojentautua suoraksi. Kuin suunnattoman onnentaakan painamana ei hän voi sitä. Syvä nyyhkytys ja itku tärisyttää häntä, hän kätkee päänsä vieraan rintaa vasten.)

VIERAS. Näillä kyynelillä pesen sielusi maailman tomusta ja tuskasta.
Minä tahdon korottaa sinun askeleesi Jumalan tähtien toiselle puolelle.

(Vienojen sävelten soidessa puhuu vieras seuraavasti, silittäen kädellään Hannelen päätä. Hänen puhuessaan ilmestyy ovesta enkeleitä, suuria, pieniä, poikia, tyttöjä, seisten ensin arkoina, uskaltaen viimein tulla sisälle, missä heiluttavat pyhäsavuastioita ja koristavat huonetta matoilla ja kukkasilla.)

VIERAS.

    Niin, autuus ihana kaupunki on,
    Siellä rauha ja riemu on loppumaton,

(Harpunsoittoa, ensin hiljaa, sitten kovaa ja täysiäänisinä.)

    Katot kultaa ja huonehet marmoriset,
    Punaviiniä suihkuvat lähtehet.
    Kadut peitoss' on kukkien valkeitten,
    Soi torneista hääsoitto ikuinen.
    Katon harjoilla kullassa aamun koin
    Ruusut hehkuvat vehmahin kiehkuroin,
    Ja perhoset leijaa ja joutsenien
    Käy ylhäällä kaartelu ainainen,
    Ne ylväinä leijaavat taivaita päin
    Halk' ilmain hopeena heläjäväin.
    Ikikaarissa siellä ne karkeloi
    Ja siivet kuin ilmojen harput soi.
    On allansa Siioin, sen puistot ja veet
    ja seurana tähtien saattueet.
    Siell' alhaalla ihmiset kaulakkain
    Käy juhlassa taivaisen sunnuntain.
    Punaviiniä helmivin ulapoin
    Meri kutsuvi sieluja inehmoin.
    Ja sen purppurahelmahan taivaiseen
    He astuvat kirkkaine ruumiineen.
    Ja sieltä ken nousevi riemuiten,
    Sen pessyt on veri Jeesuksen.

(Vieras kääntyy nyt enkelien puoleen, jotka ovat lopettaneet työnsä.
Aran ilon ja onnen valtaamina astuvat he nyt lähemmäksi, muodostaen
Hanneleen ja vieraan ympärille puolipiirin.)

VIERAS.

    Nyt kääryliinoin hennoin, valkoisin
    Te tänne käykää, taivaan lempilapset,
    Ja kyyhkyn hellyydellä verhotkaa
    Tää ruumis pieni, raadeltu ja piesty,
    Hyyn purema ja kuivettama paahteen.
    Ja hiljaa liitäin siipein notkumatta
    Se viekää yli niittyin vihantain,
    Yökenttäin heilimöivää heinää viiltäin,
    Kuun valossa, mi tuskat huojentaa.
    Ja paratiisin ikikukkain tuoksuun
    Hän templiin vilpoisahan laskekaa.

(Lyhyt äänettömyys.)

    Kun siellä silkkivuoteellaan hän uinuu,
    Te hälle kylpy vuoripuron veestä,
    Yön viinistä ja maidost' antiloopin
    Marmori-ammeesehen laittakaa,
    Pois huuhtokaa kaikk' kärsimyksen muistot.
    Ja syreenein ja jasmiinien tertut,
    Joiss' öinen kaste välkkäin valuilee,
    Täystuoksuisina päälleen siroitelkaa.
    Ja utusilkkiin hennot jäsenet
    kuin liljan lehdet varoin kuivatkaatten
    Ja virvokkeekseen malja tarjotkaa
    Syysheelmäin jaloimmista nestehistä.
    Hän metsän mehuisimmat mansikat
    Viel' lämpiminä päivän paahtehesta,
    Ja vadelmat kuin verta hohtavat,
    Oranssit, persikat ja ananassit,
    Kaikk' kaikki saakoon vadeiss' säihkyvissä.
    Hän nauttikoon ja sydän ahmikoon
    Siell' uuden aamun yltäkylläisyyttä.
    Ja kaaret uljaat silmää tenhotkoot
    Ja kultaperhot kisailkohot yllään
    permannon malakiittiin kuvastuin.
    Ain' olkoon tienään silkki valkoinen,
    Jott' tulppaanit ja hyasintit saartaa,
    Ja palmuin lomitse hän varjoisain
    Ain' nähköön ilman ihmekangastukset:
    Kuin hohtaa kentät puna-unikkoin
    Ja taivaan lapset kultapalloin leikkii
    Siell' loistehessa aamun ensi koin,
    Ja sulosoitto syömen kiehtokoon.

ENKELIT (laulavat kuorossa):

    Me viemme sun hiljaa vaivoista maan
    Ylös taivahan kotiin korkeaan,
    Ylös taivahan kotiin korkeaan.

(Enkelilaulun aikana pimenee näyttämö. Hämärässä kuuluu laulu yhä heikommin ja yhä kauempaa. Tulee jälleen valoisa, näkyy köyhäinhuone, jossa kaikki on samoin kuin ennen näkyä. Hannele makaa taas vuoteellaan köyhänä lapsena. Tohtori Wachler on kuulotorvi kädessä kumartunut hänen puoleensa. Laupeudensisar katsoo häneen huolestuneena, kynttilä kädessä. Nyt vasta vaikenee laulu kokonaan. Tohtori Wachler nousee ja sanoo:)

"Te olette oikeassa".

MARTHA SISAR (kysyy): Kuollut?

TOHTORI WACHLER (nyökkää surullisesti): Kuollut. —