E-text prepared by Tuula Temonen

ELÄMÄNTARINOITA SYRJÄKADULTA

Kirj.

Ricarda Huch

Tekijän luvalla suomentanut

Hilja Walldén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

1

Unessa olen nähnyt jälleen Riemuportinkadun. Nousin tuota jyrkkää, koleista katua ylös, jota niin usein olen kulkenut todellisuudessakin. Mutta nyt en pysähtynyt pyhän Antoniuksen talon edustalla; vasta ylhäällä, kadun päässä, seisahduin ja katsoin taakseni. Kulmatalon vieressä oleva lyhty paloi, sillä oli yö; tuttu oli minulle tuo likaisenpunainen liekki, joka tomuisen, yhdeltä sivulta rikkinäisen lasin takaa tuskin kykeni valaisemaan puoltakaan jyrkästi alenevasta kadusta. Taivas oli synkkä ja tähdetön, ilmanrannalla vain hohti häikäisevän valkoinen viiru ja sen alapuolella kohtasi katseitani pala merta, joka näkyy tältä paikalta. Nyt vasta kiintyi huomioni siihen, että kadulla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuinkahan myöhäistä olikaan? Paloihan lyhty vielä, ja sitä paitsi taukosi touhu Riemuportinkadulla vasta kotvasen keskiyön jälkeen; kuuluipa läheisistä kapakoista usein hälinää melkein aamuun saakka. Nyt en kuullut naurua, en laulua, en mandoliininsoittoa, en edes kaivonkaan lirinää. Kerran olin kuulevinani Riccardon kainalosauvan tuttuun tapaansa iskevän katukiviin ja yritin huudahtaa: "Riccardo, missä olet? Missä olet ollut kaiken tämän aikaa?" — mutta en saanut ääntä esille kurkustani. Pyrkiessäni pääsemään ääneen sammui äkkiä vieressäni oleva lyhty, ja kammo valtasi mieleni, sillä ohitseni ei ollut kulkenut yövahtia eikä ketään muutakaan. Kun nyt katsahdin pitkin tuota pimeätä katua, näin maassa hiipivän, matavan jotakin, joka minussa herätti pelkoa, jo ennenkuin oikein käsitinkään, mitä se oli. Yhä selvemmin aloin pimeässä erottaa pantterinkaltaisia olentoja, joiden häntä hitaasti heilui puolelle ja toiselle, ja vihreät, hehkuvat pisteet, jotka minua lähenivät, tunsin nyt ahnaiksi, julmiksi pedonsilmiksi. Huolimatta vaarasta, johon olin joutunut, ja sen herättämästä tuskasta ihmettelin sitä, etten kuullut petojen ulvovan, vaikka ne aukoivat kitaansa, niin että voin nähdä niiden terävät hampaat. Silloin kajahti kimeä, kauhea huuto taloista, joissa tähän saakka oli ollut aivan hiljaista. Sinne olivat siis hiipineet nuo pedot, joita en enää nähnyt missään, ja ne olivat käyneet nukkuvien asukasten kimppuun. Akkunat ja ovet olivat kaikki tyyni suljetut, mutta kun jännitin katsettani, näytti minusta siltä kuin muurin raoista olisi virrannut verta. Ei epäilemistäkään, — suurina, tummina pisaroina tulvi sitä kivien välitse esiin yhä nopeammin ja vuolaammin, valuen muuria pitkin maahan. Nyt kuului taas räikeä kirkaisu, ja se herätti minut: todellisuudessa kuului kadulta huutoa, vaikkei niin kovaa ja kammottavaa, kuin miltä se minusta unessa oli kuulunut.

Nähdessäni ensimäisen kerran pyhän Antoniuksen talon, olin jo kymmenen vuotta ollut sen omistaja. Isäni oli ostanut sen, ja hänen kuoltuansa olin minä perinyt sen, mutta sen hoito oli yhä edelleen uskottu samalle miehelle kuin ennenkin, joten en katsonut tarpeelliseksi huolehtia siitä sen enempää. Perintätarun mukaan oli tuon talon rakentanut keskiajan alkupuolella Hugo von Beiwatsch, ensimäinen näillä tienoilla asuneista esi-isistämme; siksi isäni, joka piti arvossa sukumuistoja ja myöskin oli ristittänyt minut, ainoan poikansa, tuon esi-isän kaimaksi, hankki talon itselleen, sijoittaen siihen osan omaisuudestaan epäedullisella tavalla. Että minä en koskaan ollut nähnyt tuota muistoista rikasta taloa, johtui ensiksikin siitä, etten ollut perinyt isäni edellämainittua sukulaisrakkautta, toiseksi siitä, että "Roomalaiskaupungissa", joka on vanhin, ahtain ja rappeutunein kaupunginosa, asuu vain alhaista kansaa, josta syystä varakkaammat sitä karttavat, heitä kun ei haluta nähdä siellä vallitsevaa kurjuutta eikä kuulla repaleisiin puettujen lasten kerjuuta — ja mitäpä heillä siellä olisikaan tehtävää. Tosin tuolla alueella, jossa monet eri kansat ja sukupolvet ovat pitäneet asuntoa, on nähtävänä paljon muinaismuistoja sekä pakanuuden että kristinuskon ajalta, ja muualla olisin niitä kyllä tarkannut, mutta kun ne löytyivät kotiseudullani, en niistä välittänyt, kuten tavallista on. Kun sitä paitsi olin usein matkoilla ja sillä välin tyydyin noihin säännöllisiin kävelyretkiin, jotka veivät minut asunnostani konttoriin tai kahvilaan, niin "Vanhakaupunki" oli minulle oudompi kuin Mekka ja Jerusalem, joista minulla kumminkin oli kuvien avulla luotu jokseenkin selvä käsitys.

Silloin, eräänä kevätpäivänä, ilmoitti taloni hoitaja että hänen oli ollut mahdoton saada kootuksi vuokrarahat, jotka olivat maksettavat viikottain. Vuokralaiset, joita ei muutoin voinut moittia huolimattomiksi, kieltäytyivät nyt maksamasta vuokraa, — ja niin yksimielisesti, että voi luulla vallankumouksen olevan tekeillä; minun oli välttämättömästi itseni tultava uhkaamaan jyrkän ankarasti, että jos vastahakoisuus jatkuisi, heittäisin heidät kaikki tyyni kadulle. Minua ei haluttanut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään ja kehotin talonhoitajaa joko suomaan noille ihmisille kuukauden odotusaikaa tai Jumalan nimessä jättämään osan saatavistani perimättä. Mutta suuttuneena hän kieltäytyi noudattamasta kehotustani. Häntä pidettiin sävyisänä miehenä ja sellainen hän olikin, — aivan rajattomiin mukautuva niitä kohtaan, joilla oli korkeampi asema kuin hänellä; mutta kumarteleva tai omaa etuansa katsova hän ei ollut, vaan perinpohjin rehellinen. Köyhille hän väliin oli tyly ja kova, ei juuri siksi, että hänen mielenlaatunsa tai taipumuksensa olisivat häntä siihen yllyttäneet, vaan siksi että niitä hänen mielestänsä oli siten kohdeltava, ja hän katsoi velvollisuudeksensa menetellä sen mukaan. Ollen itse kansan riveistä lähtenyt, ei hän sitä liioin tarkannut eikä hänellä sen suhteen ollut mitään itsenäistä katsantokantaa, vaan hän edellytti vain, että köyhien ja kurjuudessa elävien ihmisten laita ei voinut olla oikein, että syy oli heissä itsessänsä ja ettei ainakaan ollut aihetta sääliä heitä tai tehdä jotakin heidän hyväksensä. Varakasten puolta hän aina piti, ja nytkin hän mainitsi joukon esimerkkiä vuokralaisteni laiskuudesta, kavaluudesta ja häpeämättömyydestä, huomauttaen että hyvyyteni vain saattaisi heidät viekastelemaan ja minua petkuttelemaan. Erittäinkin oli vanha Farfalla, toisten johtaja ja yllyttäjä, niin julkea ja ovela, että hänen onnistuisi naureskellen ja kokkapuheita lasketellen, naama viattoman näköisenä, pettää niin hyvä Jumala kuin paholainenkin. — Lyhyesti sanoen, minulla ei ollut muuta neuvoa päästä tuosta miehestä rauhaan, kuin että lupasin itse mennä asiaa tutkimaan. En kumminkaan suostunut ottamaan häntä seuralaisekseni, vaikka hän siksi tarjoutui, nähtävästi arvellen minulta puuttuvan tuota tyrannimaista verenhimoa, jota hänen mielestänsä nyt olisi tarvittu; en näet halunnutkaan jäljitellä keisari Venzeslawia tai esiintyä kuten Juhana Leydeniläinen, teloittaja Knipperdolling sivullani.

Seuraavana päivänä läksin iltapäivällä liikkeelle ja aloin nyt nousta kukkulaa ylös Roomalaiskaupunkia kohden. Aluksi olin huonolla tuulella vastenmielisen tehtävän takia, joka oli suoritettavanani; mutta pian kävin kaikesta huolimatta iloisemmaksi, niin miellyttävästi vaikutti minuun ympäristö. Alhaalla kaupungissa oli painostava ilma ahdistanut mieltä, mutta kuta ylemmäs tulin, sen raittiimpia olivat hymisevät tuulenhengähdykset, jotka toivat muassaan siellä täällä puutarhoissa kukkivien kilsepensaiden lemua. Kun nyt katseitani äkkiä kohtasi meri, tummanvihreänä kuten aina rajuilman edellä sekä liikkumatonna kuin nukkuva jättiläiseläin, jonka nahka vain väliin unessa värähtelee, silloin oli minusta kuin minulle olisi ilmennyt iäisyyden maailma, syrjäyttäen voittohikkaasti tieltään tämän kirjavasta pahvista rakennellun kurjan maailmamme, ja pysähdyin ehdottomasti, vetääkseni syvään henkeä. Tällä paikalla oli ehkä vuosisatoja sitten roomalainen valloittaja pystyttänyt keihäänsä raivaamattomaan maahan ja säihkyvin silmin tarkastellut vuoria ja laaksoja; ilmaan oli suhahtanut kotkia, joiden lento saattoi ilmi tulevia asioita, ja ikuisia muureja oli pystytetty, joille nyt kerjäläispojat piirtelevät kuvia punaisella tiilillä. Kulkiessani uuden linnanmuurin vieritse, josta osa kuuluu olevan jätteitä roomalaisajoilta, näinkin todella lasten tapaan piirretyn, vain muutamien viivojen muodostaman, pyöreän pojannaaman ojennettuine kielineen ja kuvan alla seuraavan runon:

    "Nää seikat tiedä sä:
    Ett' Berengar oon mä
    Ja kymmenettä käyn.
    Sä, narri, luit tään!"

Tuo pani minut nauramaan, — juuri siksi ettei siinä ollut mitään erikoista tai nerokasta, vaan että niin kuvassa kuin runossa vain esiintyi tuota tavallista katupojan sukkeluutta, sellaisena kuin se aina on ollut ja aina pysynee. Huomaamattani olin joutunut kapealle kadulle, jonka molemmin puolin kohosi korkeat muurit, ja siellä näin köyhän kansan muodostaman ruumissaaton, joka nousi hitaasti tuota vähitellen kohoavaa tietä ylös. Nyt vasta kohdistui huomioni siihen, että jonkun aikaa oli kuulunut kellonsoittoa "Pakanakirkosta", jonne ruumis nähtävästi aiottiin viedä. Arkku oli koristettu tuollaisilla mauttomilla vaate- ja vahakukkaseppeleillä, jommoisista kansa pitää, ja päättäen surevista, jotka olivat huonosti puettuja, toiset repaleissakin, oli vainaja ollut kaikkein köyhimpiä. Saaton edellä kulki Roomalaiskaupungin kirkkoherra, nuori mies, jonka ulkomuoto niin suuresti kiinnitti huomiotani, etten saanut silmiäni hänestä käännetyiksi. Sen sijaan kuin pienten seurakuntain papeista tavallisesti ulkomuodon epähienouden ja liikkeiden kömpelyyden nojalla voi huomata heidän olevan talonpoikaista syntyperää, ilmeni tämän miehen kauneilla, hienopiirteisillä kasvoilla, hänen notkeassa, ryhdikkäässä käynnissänsä, yksin tavassa, millä hän liehautti mustaa puintansa, luontaista ylevyyttä ja mielen hienoutta. Koko hänen olennossaan oli jotakin sanoin selittämätöntä, joka hänet erotti tavallisista ihmisistä, jotakin sellaista, josta entisaikojen ihmisten haaveksivassa mielessä lienee muodostunut pyhimysten sädekehä. Vahakynttilöitä kantavat kuoripojat ja hänen jälkeensä astelevat viheliäisen näköiset ihmiset muodostivat kuin kunniasaaton, joka nöyrän alamaisena suri hänen kanssansa. Seurasin surusaattuetta kirkolle saakka, jota rakennusta en koskaan tätä ennen — se minun täytyy tunnustaa — ollut lähemmin tarkastanut. Tuota ikivanhaa, vähän kömpelöä, mutta ilmeikästä tuomiokirkkoa nimitettiin yleisesti Pakanakirkoksi, koska samalla paikalla ennen muinoin oli sijainnut roomalainen Venuksen temppeli. Sen jätteitä oli aivan valikoimatta sijoitettu kirkkorakennukseen, joka siitä oli saanut omituisen, mutta silmää viehättävän näön. Varsinkin kiintyivät katseeni yhä uudelleen korinttilaiseen marmoripatsaaseen, joka vangin tavoin suljettuna valtavan suureen nelikulmaiseen torniin, seisoi viehättävän surumielisenä noiden harmaiden kivimuurien ympäröimänä. Sillä aikaa kuin arkku nostettiin vaunuista, katsahdin basilikan pitkänkapeaan, matalaan sisäosaan ja näin siellä himmeässä valossa mustiin verhotun alustan, jolle arkku piti asetettaman juhlatoimituksen ajaksi. Samassa silmänräpäyksessä kuin miehet, jotka sitä kantoivat, astuivat kynnyksen yli, lakkasi kellonsoitto ja sen sijaan värähdytti ilmaa urkujen kumea ääni.

Pysähdyin auki olevalle ovelle, kuullakseni tuon kauniin papin puhuvan. Hänen sanoistaan kävi selville että vainaja oli ollut köyhä kunnon työmies, ja että joku oli hänet murhannut. Pappi puhui murhatusta, joka ei ollut sääliteltävä, sillä Jumala oli saattanut hänet korkeampaan olotilaan, hän puhui leskestä, jolla oli lapsi elätettävänä ja toinen juuri odotettavissa, ja lopuksi hän puhui murhaajasta, joka oli onnettomin kaikista, koska oli tahrannut sielunsa verellä, niin että häntä jo täällä maan päällä rasitti kirous, josta ainoastaan Jumalan kaikkivaltius ja ihmisten esirukoukset voivat hänet vapahtaa. Tuo kaikki oli paljoa jokapäiväisempää kuin mitä olin odottanut kuulevani tuon miehen suusta, jonka ulkomuoto oli niin hieno ja tavallisuudesta poikkeava; mutta hän kävi puhuessaan vielä entistään miellyttävämmäksi, sillä hänen surumielinen hymyilynsä tuntui kuin hyväilyltä, jonka piti avata kuulijain sydämet ottamaan vastaan hänen sanansa.

Kirkkotorin toisella puolen alkaa varsinainen Vanhakaupunki, kapeiden ja likaisten katujen muodostama ruma sokkelo, jonne haluaa mennä yhtä kernaasti kuin päivänpaisteisilta kukkuloilta laskeutuu onkaloon tai maanalaiseen kellariin. Kun pienelle torille saavuttuani aloin tutkia siihen päättyvien katujen nimiä, huomasin kahden pienen, ränstyneen talon välissä roomalaisen riemuportin vakavine, ankaroine piirteinensä. Tuntui kuin talot olisivat takertuneet siihen kiinni ja jo painaneet sitä kappaleen matkaa maan sisään. Muutoin oli riemuportti säilynyt joltisenkin hyvin, eivät friisiä koristavat hedelmäoksatkaan runsaine muhkeine hedelminensä olleet sanottavasti mustuneet tai murentuneet; hienolehtinen köynnöskasvi, joka tunki esiin ylhäältä raoista, upeili viehkeässä kevättuoreudessaan, tuuheana mutta sirona, noiden kivisten eduskuvien rinnalla. Toisen patsaan ympärillä, joka tuntuvasti loittoni muurista, — päinvastoin kuin sen pari, joka näytti melkein tunkeuneen viereiseensä seinään, — tepasteli horjuvin askelin muutamia pienokaisia, jotka olivat hippasilla tai piilosilla. Tuon voittokaaren alatse kulki, vaivoin vuorta kohden kohoten, Riemuportinkatu.

Kauempana, noin keskipaikoilla katua, oli minun taloni. Se oli kapea, korkea rakennus, jonka lika ja ikä olivat tummentaneet, mutta jonka paksuista muureista ja pääovelle johtavista, kahdella suurella kivipallolla koristetuista kiviportaista kumminkin voi huomata, että se oli ylhäistä alkuperää. Turhaan kolkuteltuani useita ovia, saavuin vihdoin kolmannessa kerroksessa eräälle avoinna olevalle, ja heikko mutta soinnukas ääni tiedusteli minulta, ken olin ja mitä halusin. Siinä asui tuo Farfalla, joka taloni hoitajan mielestä oli niin vaarallinen henkilö. Häntä en kumminkaan tavannut kotona; hän, joka minua oli puhutellut, oli hänen nuorin poikansa Riccardo. Tämä makasi puoliksi riisuttuna leveällä vuoteella ja viittasi selitykseksi siihen, ettei tullut minua vastaan, vuoteen päässä seisovaan kainalosauvaan. "Väliin minun on niin helppo käydä, että tuskin huomaakaan että minulla on kainalosauva, mutta tänään olen huonompi", sanoi hän, kääntäen minua kohden kalpeat, laihat kasvonsa ja tummat, tavattoman vilkkaat silmänsä. Nuo loistavat silmät tekivät hänen riutuneisiin kasvoihinsa verrattuina saman vaikutuksen kuin jalokivet, jotka on asetettu muumian silmäkuoppiin; oli kuin ne eivät olisi tienneet mitään kärsimyksistä, olisivat kuolemattomina majailleet murtuvassa, luisessa asunnossaan ja levollisina ja varmoina nauttineet varmasta olemassaolostaan. Niiden katseessa kuvastui puhtauteen perustuvaa varmuutta: oli kuin niiltä ei voisi jäädä mikään huomaamatta eikä mikään voisi niitä pettää. Minustakin näytti Riccardo pian päässeen selville ja muodostaneen itselleen mielipiteen; ainakaan hän ei hämmästynyt kuullessaan nimeni, vaan sanoi ystävällisesti, kuin olisi minua odottanut ja tuntenut minut ennestään, että oli hyvä että kerran tulin itse talonhoitajan asemesta; pian kävisi minulle selväksi, että lempeydestä olisi minulle enemmän hyötyä kuin haittaa. Kysyin, mitä oli tekeillä, kun vuokralaiseni, jotka tähän saakka olivat olleet säntillisiä, nyt äkkiä kieltäytyivät maksamasta vuokraa. Hänen äitinsä ja monet muut samassa talossa tai saman kadun varrella asuvat ihmiset, sanoi hän, olivat päättäneet tehdä toivioretken pyhälle vuorelle, ja siitä koituisi paljon menoja. Kun nimittäin eräällä jonkun matkan etäisyydessä olevalla vuorella palveltiin armorikasta neitsyt Mariaa, ja toukokuu on hänelle pyhitetty kuukausi, ja tuo taivaallinen olento silloin kumartuu tavallista syvemmälle maata kohden, kuullaksensa ihmislasten rukoukset, niin oli vanhastaan tapana silloin tehdä hänelle lupaus tai laulaa joka päivä kirkossa laulu hänen kunniaksensa tai tehdä toivioretki, saadaksensa palkinnoksi jonkun määrätyn toivomuksen toteutetuksi.

Talo oli tyhjänä, kertoi Riccardo, siksi että kaikki olivat saattamassa hautaan Benvenutoa, nuorta työmiestä, jota kaikki olivat rakastaneet ja pitäneet arvossa hänen hyväsydämisyytensä, rehellisyytensä ja kuntonsa takia, mutta jonka juopunut heittiö oli veitsellään pistänyt kuoliaaksi. Tuota kuunnellessani tarkkasin etupäässä Riccardoa itseään ja hänen kertomistapaansa: hänen kasvonsa ja kätensä vaikuttivat minuun niin elävästi, että minusta tuntui siltä kuin niiden liikkeet yksin olisivat riittäneet ilmaisemaan hänen ajatuksensa. Olin näkevinäni edessäni Benvenuto paran, hänen alati hymyilevät silmänsä, hänen suuren suunsa, joka ei koskaan voinut evätä anomusta, — sitten kurjan, kammottavan murhaajan kotkankasvoineen, vilkuilevine katseineen — ja lopuksi itse murhan niin selvästi, että hämmästyksissäni kysyin häneltä, oliko hän sitten ollut saapuvilla. Hän katsoi minuun yhtä hämmästyneenä kuin minä häneen, ja vasta hetken perästä hän selitti minulle, ettei ketään ollut saapuvilla murhan tapahtuessa ja ettei edes tiedetty, ken murhaaja oli; teko oli tehty myöhään yöllä, ja oli ainoastaan kuultu kiistaa ja nähty mieshenkilön pakenevan, mutta häntä ei ollut tunnettu. Sitten hän vaikeni ja lisäsi hetken kuluttua ikäänkuin selitykseksi: "Kun yöllä en voi nukkua, näin kuvastuksia kaikesta, mitä päivällä olen nähnyt taikka vain ajatellutkin, ja niin selvästi kuin unta nähdessä, vaikka olenkin valveilla; sentähden minusta usein tuntuu siltä kuin olisin todella nähnyt jotakin, jota vain olen kuvaillut mielessäni." Kun hän samalla vaieten katsoi minuun, kammotti minua, sillä minusta tuntui kuin hän olisi irroittanut minusta näkymättömän kuoruksen, pannaksensa sen sitten esiintymään Jumala tiesi missä oudoissa ja pelottavissa näytelmissä.

Pian sen jälkeen alkoi talossa kuulua ääniä, ja Farfalla tuli huoneeseen, kädessään suuri sypresseistä ja ruusuista palmikoitu hautaseppele, jonka hän nyt laski Riccardon vuoteelle. Hän lausui: "Anetta lähetti sen sinulle, koska se tuottaisi iloa sinulle, mutta ei Benvenutolle." Lahja ei näyttänytkään kammottavan Riccardoa, vaan olevan hyvin tervetullut, sillä hän huudahti ihastuksesta ja hän käsitteli kukkasia ikäänkuin ne olisivat olleet pieniä lapsia. Hänen äitinsä tervehti nyt minua. Aluksi en Farfallan suhteen tehnyt muuta huomiota, kuin että hän oli vanha, ruma, jokseenkin huonosti puettu nainen, jolla oli iso nenä ja jonka kasvoilla kuvastui älyä, mutta ei juuri lämpöä, mutta minua miellytti kirkas katse, jonka hän minuun loi, samaten kuin luonteva tapa, millä hän minua kohteli. Häntä pahoitti että minun oli täytynyt odottaa, vaan hän arveli Riccardon auttaneen minua saamaan ajan kulumaan, sillä hänen ajatuksensa ja kielensä ehtivät viidesti maan ympäri sillä aikaa kuin hän itse yhteen kertaan nilkutti huoneen poikki. Otin heti puheeksi asiani ja sanoin että olin taipuisa vuokranmaksuun nähden suomaan lykkäystä, mutta lisäsin, koska talonhoitajan sanat kumminkin olivat vaikuttaneet minuun, ettei heidän siltä pitäisi luulla voivansa väärinkäyttää hyväntahtoisuuttani pettääksensä minua, vaan oli heidän vastedes noudatettava vanhaa järjestystä, sillä muutoin olisi kärsivällisyyteni pian lopussa. Farfalla kiitti minua kaikkein puolesta sydämellisesti, mutta ilman mitään tunteenpurkauksia. Kaikkihan tiesivät, sanoi hän, että vuokranmaksamisesta ei päässyt mihinkään, ja heillä oli tapana panna joka päivä, ennenkuin edes olivat ostaneet ruokaakaan, erilleen vuokraksi menevät rahat. Kysyin, miksi toivioretki kävi niin kalliiksi, ja hän luetteli monenmoisia menoja, sanoen almujen, joita kappelissa vaaditaan jokaiselta, tuottavan suurimmat niistä. "Kirkossa", huomautti hän, "on kaikki kaupantekoa, ja lisäksi varsin tuottavaa."

"Miksi sitten lähdette toivioretkelle, jos teillä on sellaiset mielipiteet kirkosta?" kysyin minä.

"Niin", sanoi hän, "mieletöntähän se oikeastaan on. Mutta kun elää kurjuudessa, niin kurottaa kätensä ja kohottaa rukouksen taivaan puoleen, kuten hukkuvatkin huutavat apua ja kohottavat käsivartensa ylös, vaikkei lähellä, ei kaukana ole ketään, joka voisi auttaa."

Enemmän vielä kuin tuo sattuva selitys, hämmästytti minua tapa, millä Farfalla sen lausui, sekä hänen siitä aiheutunut hymyilynsä. Ei kuulunut siltä kuin hän itse olisi tuollainen kurja olento, joka epätoivoisena rukoili apua, vaan olisi luullut hänen tehneen tuon huomion muiden suhteen, joita kohtaan tunsi vain laimeata ihmisellistä osanottoa. Kiinnitin katseeni vähän tarkkaavaisemmin kuin ennen noihin silmiin, jotka katselivat omaa hätää noin puolueettomasti, noin välinpitämättömästi: ne olivat hyvin hänen poikansa silmien kaltaiset, vaikka ne olivatkin kirkkaammat ja kylmemmät ja niiden katseesta puuttui tuo kiihkeä, sairaloista selvänäköisyyttä osottava ilme. Hän puhui sujuvasti ja jutteli nähtävästi mielellään, mutta hänen puheensa ei ollut tungettelevaa, vaan niin hupaista kuulla, että melkein vastoin tahtoani tulin lykänneeksi lähtöni hetkestä hetkeen.

Halusin kuulla jotakin nuoresta papista, jonka kauneus oli herättänyt huomiotani, ja Farfalla kertoi, että hän oli köyhäin ihmisten kasvattama löytölapsi, jonka vanhemmat luultavasti olivat hyvin hienoja ja ylhäisiä ihmisiä. "Että hän on kaunis", sanoi hän, "sitä mieltä ovat myös Roomalaiskaupungin naiset; ei ole ainoatakaan, ei nuorta, ei vanhaa, joka ei olisi häneen rakastunut. Yksin miehetkin syöksyisivät vaikka tuleen hänen tähtensä." Kun kysyin, rakastiko hänkin puolestaan naisia, vastasi Farfalla tyynesti, että sitä ei tiedetty, mutta että hänellä ainakin riitti leikkipuheita ja hymyilyjä jokaiselle. Yksin Gradellaakin, joka oli vanha, inhottava ja kammoksuttava nainen, tervehti hän katseella, joka tyttöjen sanain mukaan oli suloisempi kuin muiden miesten suutelo. Tuo Gradella oli koronkiskuri, joka oli saanut kynsiinsä monet Vanhankaupungin asukkaista ja saattanut monet heistä perikatoon; hän ei ollut ainoastaan säälimätön uhrejansa kohtaan, vaan iloitsi suorastaan heidän turmiostansa, ja hänellä oli tapana sanoa, että jokaisen kävi ansion mukaan; hän itse oli köyhä, mutta eli hurskaasti, ja siksi hän hyötyi enemmän leivänmurusesta, kuin jumalaton pohatta juottoporsaastaan ja syöttöhanhestaan. Itse teossa oli Gradella upporikas, mutta hän pukeutui huonosti, jotteivät kerjäläiset häntä ahdistelisi, ja hänelle tuotti huvia kertoa muille, kuinka ihmeellisesti Jumala ravitsi ja ylläpiti häntä, jolla ei ollut mitään. Päivällislomaa lukuunottamatta hän, sukankudin kädessä, aamusta iltaan istui kirkossa; siihen ei ollut syynä ainoastaan hurskaus, vaan myös haaveksivainen rakkaus kirkkoherra Jurewitschia kohtaan, — mitä seikkaa hän ei salannut häneltä itseltään eikä muiltakaan. Toiset väittivät että pappi tiesi Gradellan aikovan jättää hänelle perinnöksi täydet raha-arkkunsa ja että hän siksi kohteli niin herttaisesti tuota syntiin vajonnutta vaimoa. Farfalla puolusti Jurewitschia tässä suhteessa; rahanhimoinen hän ei ollut, hänen vain oli, kuten kaikkein miesten, mahdoton katsoa vihaisesti naiseen, joka häntä ihaili.

"Minusta pikemmin tuntui siltä", sanoin minä, "kuin hänen ajatuksensa yleensä pysyttelisivät erillään maallisista asioista, joko siksi että hän luonnostaan on surumielinen tai että hänen mieltänsä ahdistaa jokin haikea huoli." Farfalla sanoi, että olin oikeassa ja että juuri tuo surumielisyys saattoi naiset aivan hulluiksi. Syystä hänen alakuloisuuteensa, josta kaikki tiesivät, hän kertoi seuraavaa: Kun Jurewitsch ensi kertaa saarnasi Pakanakirkossa, pysähtyi hän yhteisen rukouksen lopussa hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa, mutta kumminkin kuultavasti nuo ihmeelliset sanat: "Ystäväni, rukoilkaa minun kanssani kahden sielun puolesta, joita ajattelen." Hän oli ollut niin kaunis, kun hän ensin loi katseensa maahan, mutta sitten kohotti ne ja katsoi apua anoen, arasti, mutta samalla arvokkaasti seurakuntaan, että hän voitti kaikkein sydämet. Aluksi luultiin hänen esittäessään tuota pyyntöä, jonka toisti joka sunnuntai, tarkoittavan tuntemattomia vanhempiansa tai kasvatusvanhempiansa, jotka eivät enää olleet elossa. Vähitellen kumminkin kävi selville, ettei ollut puhe vainajista, vaan hänen kurjista kasvatussisaruksistaan, Galantasta ja Torquatosta, jotka antoivat hänelle surun aihetta. Heidän isänsä oli ollut juoppo, Galantan maine ei ollut kehuttava, ja Torquato oli niin katala olento kuin vain voi olla. "Jurewitsch on", sanoi Farfalla, "kohonnut kuin lilja rikkaläjän keskeltä, mutta hänen sisaruksensa ovat luonnostaan rikkaruohoja ja pysyvät sellaisina. Moni on tosin ottanut tavaksi rukoilla heidän puolestansa, mutta mitäpä apua siitä on, kun ne kerran ovat inhottavia likakasveja ja viihtyvät vain loassa. Yleensä eivät rukoukset ole likimainkaan niin tehokkaita kuin kiroukset. Ei ainoakaan kirous jää kuulematta, ja jota monet kiroilevat, sen Jumala kukistaa, olkoonpa hän sitten vaikka keisari tai paavi; mutta esirukouksia hän ei kuule, ehkä siitä syystä, että ne yleensä lausutaan hiljaisemmalla äänellä kuin kiroukset."

Olin kuunnellut osanottavaisesti, mutta voimatta vapautua inhosta, jota ympäristön kurjuus minussa herätti. Mietin mielessäni, että mikähän mies tuo Hugo von Beiwatsch, esi-isäni, oikein olikaan, kun voi asustella tällaisessa kurjuuden pesässä, ja kävin ylpeän tyytyväiseksi siitä että minä olin minä ja elin nykyaikana. Säälin tosin Farfallaa ja hänen poikaansa, mutta samalla halusin kiihkeästi päästä heistä erilleni ja pois näistä sopukoista. Korkea, raskailla verhoilla koristettu huone, jota himmeästi loistava amppeli valaisi vain sen verran, että voi nähdä sen kodikkaat tummat värit, kuvastui nyt mieleeni, ja siellä odotti minua vielä tänä iltana vaaleaverinen nainen, jolla oli täyteläiset posket ja hymyilevät rusohuulet. Kuten läpimärästä ja likaisesta puvusta, joka ruumiiseemme takeltuneena on meitä hetken aikaa rasittanut ja kiusannut, halusin nyt päästä erilleni tuosta minua ympäröivästä köyhyydestä. Sillä välin oli jo tullut pimeäkin ja rajuilma, josta koko päivän oli näkynyt enteitä, oli nyt pääsemäisillään valloillensa. Lausuin nopeasti jäähyväiset ja riensin niin kiiruusti kuin saatoin koleista katua alas. Silloin tällöin tipahteli suuria sadepisaroita ja kaukaa olin kuulevinani lähenevän myrskyn ulvovan puoleksi tukahtuneella äänellä. 'Mutta entä jos noissa pimeissä porttikäytävissä olisi väijyksissä ihmisiä, jotka vartioivat minua?' ajattelin minä, ja minua kammotti aika lailla. Olisivathan nuo puutetta kärsivät, nuo yhteiskunnan hylkäämät olennot voineet saada vainua siitä, että valon valtakunnasta oli saapunut joku tähän pimeyden pesään. Ja olisiko ollut ihme, jos he olisivat liittoutuneet, ottaaksensa minulta kullan, jota he tietysti arvelivat minulla olevan taskut täynnä, voidaksensa sillä parantaa kurjaa tilaansa? Päästin kevennyksen huokauksen, kun näin Pakanakirkon tornin koruttomana ja kömpelönä kohoavan kohden taivasta, joka mustan, omasta painostaan halkeamaisillaan olevan laviinin kaltaisena hitaasti laskeutui alaspäin. Samassa silmänräpäyksessä kuin käännyin tuolle kapealle, muurien reunustamalle kadulle, alkoi myrsky mellastaa, ikäänkuin se olisi ollut nurkan takana piilossa, karataksensa sieltä kimppuuni. Kuten kammottava jättiläislintu se huuhkaillen suhahteli edelleen aivan pääni yläpuolella, sipaisten väliin kynnellään tukkaani tai olkaani. Vasta kaukana, ehdittyäni alemmas kaupunkiin, jäi hirviö minusta jäljelle, ikäänkuin se ei olisi uskaltanut lähestyä sitä pyhää aluetta, jonka nyt olin saavuttanut; mutta tuolta ylhäältä kuului aamuun saakka sen uhkahuutoja ja vihaisia siivenlyöntejä, joita pakoon ilma vonkuen luikerteli talojen turviin.

II

Tuona myrsky-yönä auttoi Farfalla, jonka ominaisuuksia oli osata kaikkea mitä hetki juuri vaati, Anetta'n isättömän lapsen valkeuteen, ja mielihyvällä hän huomasi, että se tosin ei ollut kuollut, mutta kumminkin pikemmin kuolemaisillaan kuin aikeissa ruveta elämään, mitä seikkaa hän katsoi erinomaiseksi onneksi sekä lapselle itselleen että sen äidille. Kurjan tilansa takia oli pienokainen kastettava mitä pikimmiten, ja kaikkein mieluimmin olisi Farfalla itse ollut sen kummina; mutta köyhäksi tultuaan ei hän enää ollut voinut tehdä tuttavilleen tuota runsaskuluista palvelusta. Mutta neuvon hän kumminkin keksi: päivän valjetessa hän kiiruhti lihakauppias Tonin luo, joka ei koskaan kieltäytynyt rupeamasta kummiksi; hänellä oli Roomalaiskaupungissa pari tusinaa kummilapsia, jotka kaikki tyyni olivat rutiköyhiä, koska juuri kaikkein avuttomimmat ja suurinta puutetta kärsivät vanhemmat turvautuivat häneen. Ihastuneena muutoin, mutta tyytymätönnä äskensyntyneen kurjaan tilaan, hän nytkin heti suostui Farfallan pyyntöön, ja kun asia oli kiireellistä laatua, pyyhkäisi hän vain nopeasti käsiänsä ja läksi, ottamatta edes vyöltänsä veristä esiliinaansa, Farfallan kanssa kirkkoon. Siellä kastettiin, Tonin alinomaa surullisesti pudistellessa päätänsä, tuo pieni ihmisolento, ja runsaan kumminlahjankin se sai, vaikka joka hetki odotettiin sen kuolemaa.

Toni ei suinkaan ollut rikas, joskin hänen toimeentulonsa oli hieman parempi kuin muiden Vanhankaupungin asukasten; mutta hänellä oli pieni poika, jota hän rakasti hellästi ja jonka takia hän oli ainaisessa tuskassa ja pelossa, se kun oli hänen ainoa lapsensa. Siksi oli hän alkanut holhota köyhiä lapsia, toivoen että Jumala suojelisi pikku Berengaria samaten kuin tämän isä piti huolta Jumalan holhoteista, köyhistä. Tähän tapaan selitteli Toni asiaa muille ihmisille ja erittäinkin vaimollensa, joka ei oikein hyväksynyt miehensä anteliaisuutta; mutta Farfalla sanoi pääasian olevan että hän rakasti lapsia ja että hänellä oli armahtavainen sydän. Nytkin oli hän ainoa, joka todella iloitsi, kun uusi kummilapsi, lainkaan välittämättä ennustuksista, näytti päättäneen jäädä elämään. Pikku Anetta puolestaan oli niin kokonaan surunsa vallassa, ettei siitä välittänyt. Farfalla avusti häntä kyllä, mutta ei liioin ottanut osaa hänen suruunsa, sillä hän arveli, että niin intohimoisesti kuin Anetta nyt halajikin kuolla ja päästä miehensä luo, niin hän kumminkin pian rauhoittuisi. "Hän on nuori ja terve", sanoi hän, "pitää työstä ja naurusta, ja niin hän voi kestää koko joukon suruja murtumatta."

Anetta parka, rakas, tyhmä olento! Häneltä puuttui luonteenpontta ja periaatteita, puuttui jaloutta ja ylpeyttä, vakavuutta ja mieltä, — mutta mitä hänessä olikaan, kun en koskaan voinut ajatella häntä ilman että mieleni lämpeni ja kävi surulliseksi? Kevytmielisenä häntä pidettiin, ja sitä hän olikin, jos tahtoo siksi nimittää tuota lapsellista elämänhalua, lapsellista hilpeyden ja ilon tavottelemista, joka hänet aina houkutteli turvapaikasta vaaraan ja kärsimyksiin. Hänet olisi sadoin kerroin voinut panna sievään, mukavaan häkkiin, — ja hän olisi yhä uudelleen, uteliaana ja kaihoisana, lentänyt sieltä vapauteen, ajattelematta että ulkona kuolisi nälkään tai joutuisi kissan saaliiksi. Vilpitöntä oli rajaton suru, johon hänen miehensä kuolema oli hänet saattanut, mutta kumminkin minusta tuntui siltä, kuin hän olisi kärsinyt yhtä paljon alakuloisuudestaan kuin siitä, että häneltä oli riistetty hänen kelpo Benvenutonsa. Varmaankin hän kaipasi hänen rakkaita kasvojansa ja hänen huolenpitoansa, mutta samassa määrin mieleniloisuutta ja naurua, jota heidän talostansa, köyhyydestä huolimatta, ei ennen ollut puuttunut. Hänen murheellisuutensa oli kuin hänelle soveltumaton puku, ja se teki vielä liikuttavammaksi tuon pienen, hennon olennon, joka näytti yhtä avuttomalta kuin häneen turvautuva kaksivuotias poikanen ja kätkyessä makaava lujasti kapaloitu, maailmaa kummasteleva pienokainen. Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se pikemmin parempi kuin ennen, sillä paitsi lihakauppias Tonia, joka ollen hänen lapsensa kummi teki voitavansa hänen hyväksensä, oli hän odottamatta saanut toisenkin suojelijan, nimittäin kirkkoherra Jurewitschin.

Huolimatta vastenmielisyydestäni ja tekemästäni vastakkaisesta päätöksestä, menin jo ensimäisen käyntini jälkeisenä päivänä jälleen Vanhaankaupunkiin, — lieneekö siihen sitten ollut syynä sääli pikku Anettaa kohtaan vai halu rakentaa tuttavuutta tuon kauniin papin kanssa. Muutoin ei tämä minusta näyttänytkään nyt, kun näin hänet hänen huoneessaan, kun hän nousi istuimeltaan ja tuli minua vastaan, niin kauniilta, niin ylevältä eikä niin nuoreltakaan kuin ennen, mutta sen sijaan lapsellisemmalta ja herttaisemmalta, niin etten juuri kaivannutkaan tuota, mitä nyt puuttui. Hänen viehättäväisyytensä tuntui tyttömäiseltä, siinäkin suhteessa, että hän näytti siitä itse tietävän ja iloitsevan. Hänen silmissään kuvastui nöyrä mutta harras pyyntö, että häntä pitäisi kauniina ja että hänestä pitäisi, mitä tuskin kukaan olisikaan voinut olla tekemättä; keikailevalta tai narrimaiselta ei minusta ainakaan lainkaan tuntunut tuo turhamielisyys, joka ilmeni noin luontevalla tavalla ja jota hän itse vienon surumielisellä hymyilyllään osotti pitävänsä lapsellisena. Voin kyllä uskoa, että hän oli inhottavalle Gradellallekin kiitollinen hänen ihailustaan eikä voinut, periaatteistaan huolimatta, olla luomatta häneen lempeitä katseita. Ennen kaikkea ilmeni hänen kasvoillaan ja hänen ruumiinrakennuksessaan, hänen käytöksessään ja olennossaan sellaista hienoutta, että tuiki yksinkertainen huone, jossa hän oleskeli, teki puoleksi naurettavan, puoleksi vastenmielisen vaikutuksen, niin soveltumattomalta se tuntui hänelle. Varmaankaan ei ollut erehdytty sen suhteen, mitä kerrottiin papin ylhäisestä syntyperästä: nuokin selvämuotoiset ja samalla veltot kasvojenpiirteet, hänen ahdasjärkisyytensä ja hienosti salattu ylpeytensä todistivat hänen polveutuvan ylhäisestä suvusta, jota ei koskaan ollut virkistänyt kansan raikas veri.

Kun mainitsin asian, jonka johdosta tulin hänen luoksensa, ja annoin hänelle Anettaa varten pienen rahamäärän, pyytäen häntä käyttämään sen hänen hyväksensä, kävi hän hämillensä, ja näytti siltä kuin häntä olisi haluttanut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan; oli silminnähtävää ettei hän kernaasti puhunut siitä mitä oli tapahtunut. Päähäni tuli monenmoisia ajatuksia: 'Käyttikö hän ehkä kumminkin hyväksensä naisten ihailua? Ehkäpä hän koetti sitä herättääkin? Aikoiko hän ehkä voittaa itselleen Anetta'n, jota pidettiin ajattelemattomana ja kevytmielisenä? Omistiko hän ehkä jo hänet? Entä jos tuo äskensyntynyt lapsi raukka olisikin hänen?' Katselin tutkivasti hänen kauneita kasvojansa; mutta hänen hienoutensa ja sivistyksensä teki niin valtavan vaikutuksen, että se pakotti välttämään kaikkea mikä voisi loukata tai saattaa puheen tyrehtymään. Tuo tunne saattoi minut johtamaan keskustelun toiselle tolalle ja tiedustelin hänen köyhän seurakuntansa elämän suhteita, mutta huomasin ihmeekseni, ettei hän niistä paljoa tiennyt. Hoitihan hän tietenkin sielunpaimenen tehtäviä, mutta ottamatta huomioon olevia oloja; köyhyyden tuottamat kärsimykset eivät tehneet häneen mitään vaikutusta, mikä johtui joko siitä että hän pienestä pitäen oli niihin perehtynyt tai siitä että hän piti noita toisia niin paljon alhaisempina olentoina kuin itseään, että hänestä oli luonnollista että ne olivat köyhiä ja kärsivät puutetta. Vähitellen minulle selveni, että jälkimäinen otaksuminen oli oikea: itse teossa hän halveksi noita kaikkia, joita viehättäväisyydellään houkutteli luoksensa ja joiden kernaasti salli häntä jumaloida. Annetta'stakaan hän ei välittänyt muusta syystä kuin siksi, että hän tiesi tai aavisti, että Benvenuton oli surmannut hänen veljensä; kansannaiseen hän ei olisi voinut rakastua. Seurakuntaansa hän ei rakastanut, eikä hänellä yleensäkään ollut ihmisrakkautta. Mutta hän halaji rakkautta, eikä häntä lainkaan tyydyttänyt Vanhankaupungin miesten ja naisten ihailu ja kunnioitus ja jumaloiminen. Hänen hienoutensa, hänen otaksuttu ylhäinen sukuperänsä ja sittemmin hänen pappisarvonsa olivat kaiken hänen ikänsä pitäneet siinä piirissä, missä hän liikkui, hänestä erillään sellaisen rakkauden, jota hän kaihosi. Hillittömän voimakkaalle, häntä omavaltaisesti hallitsevalle rakkaudelle, joka kuten lämmin tuulenpuuska olisi hänet yllättänyt ja temmannut hänet mukaansa, sellaiselle rakkaudelle olisi hän tahtonut antautua, sen valtaan vaipua. Ei hän koskaan sitä lausunut eikä viitannutkaan siihen, mutta pian minulle kävi selväksi että siinä oli hänen elämänsä olennaisin, syvällisin suru, ja minusta oli liikuttavaa nähdä, kuinka minun lämmin, mutta arastelematon ja toverillinen sekä luotettava ystävyyteni ja tapa, millä olin vallannut hänen luottamuksensa, häntä virkisti, ja kuinka hyvin hän viihtyi seurassani.

Kerran illan suussa tapasin häntä yleisellä paikalla, jossa musiikki soi ja hieno maailma istui jutellen kahviloiden edustalla. Kysyin häneltä, pitikö hän musiikista, mutta hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt sitä huomanneenkaan. Hän mietiskeli erästä jumaluusopillista kysymystä, jota aikoi käsitellä kirjallisesti, mutta jota minä, kuultuani hänen esityksensä siitä, en voinut pitää mieltäkiinnittävänä enkä edes tärkeänäkään. Olimme kulkeneet yhdessä vähäisen hetken, kun meille tuli vastaan sotamiehen rinnalla asteleva tyttö, johon katseeni kiintyivät jo kaukaa, sekä hänen mustalaismaisen, silmiinpistävän pukunsa takia että siksi etten vielä koskaan ollut nähnyt sellaista ilmiötä. Kun ensiksi hänet havaitsin, nauroi hän, ja se teki hänen kasvonsa lapsellisemman näköiseksi kuin ne muutoin olivat; kapeat, säteilevät lapsenkasvot ne olivat, joiden hymyilyyn olisi tahtonut yhtyä, joita olisi halunnut suudella, iloiten niiden onnesta ja viattomuudesta. Mutta ihmeellisintä niissä oli niiden tumma kullanruskea hohde, jommoista en vielä koskaan ollut nähnyt luonnossa. Varreltaan oli hän solakka ja suora kuin kaisla, sekä myös yhtä notkea; näytti siltä kuin hän olisi lähestynyt meitä tuulen liidättelemänä. Samalla ilmeni hänen ryhdissään kiihkoisaa ylpeyttä, kuten siinä, joka ei koskaan ole talttunut noudattamaan mitään yhteiskunnan asettamaa sääntöä ja aina on elänyt rajattomassa vapaudessa, mutta ei paheissa. Aioin juuri virkkaa jotakin tuosta ihmeellisestä tytöstä, kun näin että hän oli huomannut rinnallani kulkevan papin ja että hänen kasvojensa ilme samassa muuttui hämmästyttävässä määrässä. Hän tuijotti häneen ylimielisellä, loukkaavan ivallisella katseella, eikä hän enää näyttänyt lainkaan niin viehättävältä ja lapselliselta, tuntuipa hänen käytöksensä suorastaan raa'altakin, kun hän kulkiessaan aivan läheltä meidän ohitsemme katseellaan ikäänkuin löi pappia vasten silmiä, Jurewitsch, jota hämmästyneenä ja pelästyneenä tarkastin sivultapäin, oli käynyt vallan kalpeaksi, ja hän lausui minulle hieman vapisevin huulin selitykseksi: "Se oli sisareni Galanta." En olisi luullut minkään voivan niin järkyttää hänen mieltänsä; minusta oli kuin hänen polvensa olisivat horjuneet, kuin minun täytyisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, ja vedin hänet mukaani eräälle penkille, joka oli hieman syrjässä istutusten suojassa. Lausuin hänelle: "Rakas ystäväni, tämä on kovin, kovin surullista, — sekä se että teillä on tuollainen sisar, kuin myös että hän, joka on noin viehättävä, noin ihana ja haluaisin sanoa — noin viaton, on joutuva perikatoon, jos jatkaa tietänsä samaan suuntaan; jos niin käy, niin on pimeyden ruhtinas siinä todella päässyt voitolle Jumalasta." Tarmokas tapa, millä vaadin, ikäänkuin oikeutenani, päästä hänen uskotuksensa, vaikutti häneen, ja luulen että hän tuona hetkenä puhui itsestänsä niin avomielisesti, kuin hänen yleensä oli mahdollista.

Kuten Farfallalta jo olin kuullut, oli hän löytölapsi, jonka arveltiin olevan ylhäistä syntyperää, siksi että sen ympärille kiedotussa liinassa nimikirjaimen yläpuolella oli ollut kruunu. Ihmiset, jotka hänet löysivät, — muuan kirjeenkantaja vaimoinensa — olivat, kuten rahvas yleensä, olleet varsin kärkkäät uskomaan asian vielä selviävän jollakin satumaisella tavalla, joka heille tuottaisi palkinnon heidän hyvästä työstänsä. Mutta tosin myöskin heidän hellä, armelias mielensä ja, mitä vaimoon tulee, hurskas usko Jumalan kaitselmukseen oli ollut syynä siihen että he ottivat huostaansa tuon hylätyn lapsukaisen. Siihen aikaan he vielä olivat lapsettomia, heillä oli jokseenkin hyvä toimeentulo, ja pientä löytölasta, jota he arvelivat prinssiksi, kohdeltiin hellästi, jopa kunnioituksellakin. Mutta vähitellen huonontuivat heidän olosuhteensa, — mikä oli miehen syy. Tämä oli kaunis ja lämminsydäminen, mutta hillitön ihminen, yleensä luotettava ja ahkera, mutta väliin käsittämättömän huolimaton toimissaan. Lopuksi hänet sitten törkeän huolimattomuuden takia erotettiin joksikin aikaa toimestaan, mutta se ei saanut hänessä aikaan parannusta, vaan hänen mielensä katkeroitui, hän rupesi juopottelemaan, ja salainen tyytymättömyys omaan itseensä teki hänet oikulliseksi ja vallanhimoiseksi omaisiansa kohtaan.

Siihen aikaan syntyi Galanta, ja niiden viiden vuoden kuluessa, jotka nyt seurasivat ennen Torquaton syntymää, perheen tila huonontui huonontumistaan, ja lopuksi se joutui suureen kurjuuteen. Mies menetti toimensa ja samalla tähänastiset tulonsa, ei saanut enää mitään vakinaista työnansiota ja rasitti ärtyisyydellään, itsekkäillä mielijohteillaan ja vihanpurkauksillaan vaimoaan ja lapsiaan. Vaimo, joka kesti tuon kaiken hurskaalla nöyryydellä, toivoi yhä edelleen löytölapsen vanhempain ilmestyvän tuomaan pelastusta, ja hän kasvatti poikasta sen mukaan, istuttaen häneen jonkunmoista harrasta kunnioitusta hänen ylhäistä syntyperäänsä ja samalla häntä itseäänkin kohtaan.

Oli helppo ymmärtää, vaikkei Jurewitsch siitä sanonut mitään, että kaiken tuon raakuuden ja kurjuuden, jonka keskellä hän oli elellyt, oli täytynyt tuottaa hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Mutta siitä huolimatta hän kumminkin rakasti kasvatusvanhempiansa. Varsinkin näytti hänen mieleensä jääneen kasvatus-isästä, tuosta lahjakkaasta ja luonnostaan hyvästä miehestä, joka oli joutunut hillittömyytensä uhriksi, sellaisiakin muistoja, joita tämän sittemmin valtaan päässyt raakuus ei ollut voinut täydelleen haihduttaa. Mutta hänen rakkautensa oli aina ollut alentuvaista, ja aina hän oli ollut selvillä siitä, että hänen oli kiittäminen Jumalaa siitä, että voi pitää noin alhaisista ihmisistä. Hänen kertomuksestansa huomasin että hän oli mielestään ollut kuin laillinen kuningas, joka vihollisten tai kapinoitsijoiden karkottamana on saanut piilopaikan ja suojaa metsässä köyhien puunhakkaajien tykönä. Näitä hän alentui rakastamaan — vaikka muut Vanhankaupungin asukkaat häntä oikeastaan inhottivat — suureksi osaksi juuri siksi että hän katsoi heidän uskollisuutensa häntä kohtaan heitä jalostaneen. Hän se kumminkin oikeastaan oli, joka soi heille arvoa ja merkitystä, ja kaikkien hänen unelmiensa pääsisältönä oli, että hän tuottaisi heille ajallista ja iäistä onnea. Toiveet, joita kasvatusäidillä oli häneen nähden, miellyttivät häntä etupäässä siksi että hän olisi halunnut yltäkylläisesti, kuninkaallisesti palkita noita köyhiä, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan luonansa. Ei mikään heidän tekonsa olisi voinut tukahduttaa hänen kiitollisuuttansa, sillä se ei lähtenyt ainoastaan hänen sydämestänsä, vaan hän piti sitä myöskin tärkeimpänä niistä velvollisuuksista, jotka johtuivat hänen aateluudestansa. Kuten hän nyt vähistä varoistaan jakeli kasvatussisarilleen ja olisi ollut valmis uhraamaan asemansa ja tulevaisuutensa heidän tähtensä, niin olisi hän lapsenakin, vaikka olikin hento ja arka, epäröimättä pannut henkensä alttiiksi heidän puolestansa. Tosin olikin hän rakastanut pieniä sisaruksiansa; ainoan kerran elämässänsä oli hän silloin tuntenut rakkautta, joka oli hänen veressänsä, joka oli juurtunut hänen luontoonsa, eikä ollut hänen tahtoonsa perustuvaa ja pintapuolista kuten se mielisuosio, mitä hän myöhempinä aikoina piti sydämessään hereillä. Tuo rakkaus yksin oli kerran voinut kokonaan täyttää hänen kaihoavan, alakuloisen mielensä, ja sen muistelemisessa hän nytkin vielä haki sille lämpöä ja virkistystä.

Kasvatusäiti oli työhön mennessään uskonut kasvatussisarukset hänen huostaansa ja vielä kiihottanut hänen ylpeätä velvollisuudentuntoansa huomauttamalla että paitsi pienokaisten ruumista heidän sielunsakin oli hänen käsissänsä. Tuo tunne, ettei ollut ainoastaan etevämpi noita viattomia pieniä olentoja, jotka kaikessa tarvitsivat hänen apuansa, vaan suorastaan heidän herransakin, avasi hänen sydämensä heille, varsinkin kun heidän lapsellinen viehättäväisyytensäkin oli omansa herättämään rakkautta.

Ainakin oli Galantan täytynyt olla kaunis ja huomiota kiinnittävä; hän oli ollut kuin kullasta, kertoi Jurewitsch. Hän oli kuullut neitsyt Mariasta tarun, että hän lapsena oli pistänyt sormensa avaimenkolosta saliin, jossa pyhä kolmiyhteys istui, ja kun hän sen vetäisi takaisin, oli se kullattu. Sellainen oli Galantan koko pikkuinen ruumis ollut, ja varsinkin oli hänen ruskeilla silmillään ollut sellainen kullanhohde että Jurewitsch, joka itse vielä oli lapsi, oli ajatellut, kun hän unesta herätessään loi ne auki, hänen palaavan tuosta taivaallisesta salista jälleen maan päälle. Kauan oli hän luullut hänen todella olevan enkelilapsukaisen, ja jumaloiden oli hän suudellut hänen hohtavia jalkojansa, ja kun pienokainen katsoi häneen ystävällisesti, lämpeni hänen sydämensä kuin auringon suudelmasta. Kiihkeätä ja hillitöntä oli aina ollut niin tyttösen riemu ja hellyys, kun hän kietoi hennot käsivartensa Jurewitschin kaulaan, kuin hänen surunsa, itkunsa ja parkunsa, kuin tämä vain yrittikään ilman häntä lähteä huoneesta.

Torquaton sanoi Jurewitsch lapsena olleen vielä kauniimman kuin Galantan, mutta hän oli ollut tumma ja hohteeton. Hän oli syntymästään saakka ollut sairaloinen ja enimmäkseen tyytymätön, vaikkei koskaan itkenyt; hän tarvitsi siis alituista hoitoa, eikä Jurewitsch enää juuri voinut pitää huolta Galantasta. Aluksi siitä syntyi kiihkeitä mustasukkaisuuden tuskia, mutta vähitellen heräsi tyttösen mielessä äidillisiä tunteita kehdossa lepäävää tummaa, surumielistä olentoa kohtaan, ja kaikki hellyys, mitä hän tähän saakka oli omistanut vanhemmalle veljelle, kohdistui nyt nuorempaan. Muudan seikka oli, joka tuotti Jurewitschille ainaista päänvaivaa ja huolta, nimittäin se että Torquato ei nauranut koskaan; hän oli jo toisella vuodella, ja yhä vain pysyi hänen pikku suunsa äänetönnä ja sen ilme surumielisenä. Eräänä lämpimänä, mutta synkkänä ja myrskyisenä kevätpäivänä hän vei pienokaisen, joka ei vielä voinut kulkea niin pitkää matkaa, merenrannalle saakka, arvellen purjealusten ja höyrylaivojen katselemisen sekä rannalla vallitsevan melun ja touhun tuottavan hänelle huvia. Hyvillään siitä että lasta näytti miellyttävän mitä näki, kuljetti toinen, niin rasittavaksi kuin taakka kävikin, sitä yhä kauemmaksi, aina siihen saakka, missä kapea valkoinen maakieleke pistäikse aukealle merelle. Siellä kohoeli meri tuona päivänä mahtavina, tummanvihreinä laineina, kohisten ja vaahdoten ja heitellen ilmaan kimaltelevia vesipisaroita, niin että luuli näkevänsä komeata riemukarkeloa esitettävän leijailevan tuulen säistäessä sitä voittolauluillaan. Silmät avo auki tuijotti Torquato hetken sähiseviin aaltoihin, levitti sitten äkkiä pienet käsivartensa ja nauroi, nauroi äänekästä, kirkuvaa, rajua, soinnutonta naurua. Mutta kun Jurewitsch nyt, kuten tavallisesti käy, ei ollut lainkaan ajatellut tuota naurua, joka muutoin oli tuottanut hänelle niin paljon miettimistä, joutui hän niin kokonaan hämmästyksensä ja ilonsa valtaan, että hän, joka ei juuri koskaan tavannut näyttää tunteitansa, heittäytyi pienokainen mukanaan valkoiseen hiekkaan ja oli vähällä pyörähtää hänen kanssansa loiskehtivaan mereen.

Hänen tuskin tarvitsi selittää minulle, kuinka nuo lapset, jotka olivat hänen kaikkensa, vähitellen olivat ruvenneet häntä vihaamaan. Jo heidän äitinsä oli saattanut hänet heille vastenmieliseksi, siten että alinomaa oli esittänyt hänet heille heitä ylhäisempänä ja jalompana ja heille esikuvaksi kelpaavana olentona; he näet eivät lainkaan tahtoneet ottaa uskoaksensa, että heidän arka veljensä, joka noudatti heidän tahtoansa ja heistä tuntui heitä nuoremmalta, olisi parempi heitä. Kun sitten hänen kauneutensa, hienoutensa ja miellyttäväisyytensä kiinnitti ihmisten huomion häneen, ja hän vierasten avulla sai tilaisuutta käydä seminaaria, antautuakseen kirkon palvelukseen, silloin kävivät heidän välinsä yhä kireämmiksi. Kuta enemmän hän kehittyi ja edistyi, sen loukkaavammalta hänestä tuntui heidän hurja elantonsa, ja he puolestansa halveksivat häntä nyt entistä enemmän siksi että hän kökötti kirjojensa ääressä ja tekeytyi hurskaaksi ja siveäksi — sillä siten he asiat käsittivät — voittaaksensa suosijoita. Pahinta oli, että hänen hellä rakkautensa, joka ei vieläkään ollut sammunut, saattoi hänet yhä heikommaksi heihin nähden. Hän huomasi pahojen, vaarallisten taipumusten uhkaavan viedä heidät turmioon; mutta pelko, että he alkaisivat häntä vihata, esti häntä varoittamasta heitä vakavasti. Jos hän joskus lausui nuhtelevan sanan, tuntui se heistä, katsoen siihen asemaan, minkä he häneen nähden olivat itsellensä anastaneet, naurettavalta röyhkeydeltä, ja heidän pilkkansa ja raa'at puheensa pakottivat hänet pian ääntymään. Lopuksi vielä pappispuku heidän mielestänsä saattoi hänet tekemään niin naismaisen vaikutuksen, että sen täytyi herättää ivaa, ja heitä olisi hävettänyt noudattaa hänen neuvojansa, olipa heistä suorastaan ansiokasta tehdä sellaista, mitä tiesivät hänen paheksuvan. Heidän käsityksensä mukaan hän oli teeskentelijä ja tyhjäntoimittaja, joka kantoi valtiolta palkkaa siitä että oli liittynyt köyhän kansan vastustajiin.

Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut juuri missään suoranaisessa tekemisessä heidän kanssansa. Torquato tosin väliin käytti hyväksensä hänen kukkaroansa, mutta salasi sen huolellisesti Galantalta, josta olisi ollut häpeällistä ottaa häneltä vastaan rahaa. Herkeämättä muistutteli Jurewitschia hänen omatuntonsa että hänen oli tunkeuduttava heidän pariinsa, käännytettävä heidät, pakotettava heidät parannukseen, — mutta hän ei rohjennut ryhtyä toimeen, sillä hän tahtoi esiintyä heitä ylhäisempänä, saavuttamattomissa olevana olentona ja tunsi kumminkin että he olivat häntä voimakkaammat ja että hänellä olisi täytynyt olla paljoa enemmän tarmoa ja rakkautta voidaksensa vaikuttaa heihin. He eivät enää olleet nuo pienet lapset, jotka olivat lämmittäneet hänen sydäntänsä ja joilla oli ollut siellä niin varma sija, ja varmaankin hän pikemmin rakasti heidän muistoansa kuin heitä itseänsä. Mutta äidin huomautus, että heidän sielunsa olivat hänen kädessänsä, oli hänen mielessänsä yhtä elävänä kuin muinoin, eikä se suonut hänelle rauhaa. Kun hän nuorukaiseksi tultuaan oli luopunut toivosta, että hänen isänsä tai äitinsä saapuisi ylhäisenä ja rikkaana ja soisi hänelle tilaisuutta palkita ylenpalttisesti noita, jotka olivat tehneet hänelle hyvää, silloin oli tämän unelman sijan anastanut toinen: haudan tuolla puolen hän toisi kirkastetulle kasvatusäidilleen hänen lastensa sielut. "Uskoit ne minulle, ja katsos, tässä tuon ne sinulle molemmat", sanoisi hän, peräytyen vaatimattomana. Mutta hän se kumminkin oli, joka loi valoa tuohon kuvaan, hän oli kuin Jumala, joka katseli luotujansa, heihin yhtymättä. Mutta kumminkin koski sydämeeni, kun hän sanoi: "Minulla täytyy olla nuo molemmat sielut muassani; ne ovat minulle uskotut, ja minä olen kadotettu, ellen niitä tuo Jumalan eteen." Ja hän oli saman näköinen kuin lienee ollut ennen pikku poika raukkana, kun äiti uskoi lapsensa hänen huostaansa, vedoten hänen arkaan omaantuntoonsa, ja hänen sydämensä valtasi ylpeys ja suuri pelko.

Sanoin hänelle: "Olette todellakin kadehdittava. Teillä on mitä jaloin elämäntehtävä, ihmisten johdattaminen hyvään, ja juuri niiden, jotka ovat teille rakkaimmat maailmassa. Ei ainoakaan hetki elämässänne ole sisällyksetön, arvoton, ikävä, sillä tuo puhdas toivo innostuttaa teitä, eikä teistä voi koskaan tuntua siltä että olisitte hyödytön." Tarkoitukseni oli lohduttaa häntä, mutta sanani näyttivät tuottavan hänelle tuskaa, vaan ennenkuin se kävi minulle selväksi, olin jo ehtinyt kysyä, oliko hän jo voinut vaikuttaa sisaruksiinsa ja mitä hän oli tehnyt, kehittääksensä heitä työteliäiksi, rehellisiksi ja siveellisiksi ihmisiksi. Hän punehtui kovin, mutta oli liian ylpeä kiertääksensä kysymystäni, ja hänen vastauksessaan ilmeni vivahdus papillista arvokkaisuutta, jota hän ei tähän saakka ollut antanut minun lainkaan tuta. "En seurustele ollenkaan heidän kanssansa", lausui hän, "muutoinkuin jos he tulevat luokseni; mutta rukoilen heidän puolestansa." Silloin hän minusta äkkiä tuntui vilpistelevältä, ulkokullatulta, tyhjältä ja narrimaiselta; minusta oli ikäänkuin hänen surumielisyytensä olisi ollut teennäistä, kuin hän olisi käyttänyt hyväksensä kanssaihmistensä kurjuutta ja häpeätä, voidaksensa esiintyä pyhimyksenä häikäisemiensä ihmisten edessä. Tuon tunteen valtaamana lausuin: "Te rukoilette? Jos teidän sananne eivät voi käännyttää ihmisiä, kuinka luulette voivanne niillä taivuttaa Jumalaa?" Mutta kysymykseni kadutti minua heti. Kaikkein selvimminhän hän itse tunsi kykenemättömyytensä, kuinka voin vaatia häntä ilmaisemaan minulle, oudolle ihmiselle, koko sisällisen puutteellisuutensa? Mutta mitä sanoinkin sovittaakseni ajattelemattomuuttani ja kovuuttani, niin en enää saanut häntä jatkamaan puhettansa äskeiseen tuttavalliseen tapaan. Hän oli päästänyt minut niin lähelle itseänsä, että olin voinut häntä syvästi loukata, ja kun nyt koetin tuottaa hoivaa, oli hän jo äärettömän kaukana minusta, enkä voinut häntä saavuttaa.

Lausuimme vielä muutaman kohteliaan sanan toisillemme ja heitimme sitten jäähyväiset; kun nyt näin hänen illan hämärässä kadulla katoavan tungokseen, tuntui minusta siltä kuin minun olisi pitänyt kiiruhtaa hänen jälkeensä ja jäädä hänen luoksensa, koska hänen henkensä oli yksin erämaassa.

III

Farfalla oli seitsentoistavuotiaana mennyt naimisiin kellosepän kanssa; tämä oli kaunis mies ja hän ansaitsi hyvin, joten Farfallan elämänsuhteet, siihen katsoen mihin hän oli tottunut, aluksi olivat olleet kylläkin mukavat. Mutta sitten, kun syntyi lapsi toisensa jälkeen ja menot lisääntyivät, niin mies, joka ei yleensäkään välittänyt kotielämästä, rupesi irstailemaan, tuhlasi rahansa ravintolassa naisten ja toveriensa kanssa, joten hänen perheellensä jäi yhä vähemmän, vaikka tarpeet olivat entistä suuremmat. Alkoipa hän myöskin käydä nurjamieliseksi vaimoansa kohtaan, joka hänen mielestään oli syypää tuohon rasittavaan lasten paljouteen, jätti hänet aina enemmän oman onnensa nojaan ja läksi lopuksi ainiaaksi hänen luotansa, aikana sellaisena, jolloin vaimolla jälleen oli lapsi odotettavissa. Farfalla jäi aivan varattomaksi, ja sen lisäksi olisi hänen vielä ollut maksettava miehen jättämät velat, ja käsittämätöntä minusta vieläkin on, kuinka hän silloisessa tilassaan voi pidättää hengissä itsensä ja seitsemän lastansa. Eräs seikka oli vieläkin, kertoi hän minulle, joka vaikeutti hänen toimeentuloansa, nimittäin ettei hän osannut herättää ihmisten sääliä. Jos hänen luoksensa väliin tulikin rikkaita naisia, jotka olivat lääkäriltä kuulleet tuosta surkuteltavasta, lujaluontoisesta vaimosta, niin niistä tuntui, nähdessään hänen asuntonsa, siltä kuin hän ei olisikaan ollut niin tarvitsevainen kuin muut. Huone, jossa hän asui, oli — jo siitäkin syystä että se oli melkein tyhjä — aina järjestyksessä ja myöskin siisti, vaikka siinä elosteli seitsemän lasta; värillinen madonnankuva, joka hänelle oli jäänyt entisiltä paremmilta ajoilta, oli kesällä usein koristettu kukilla, joita hänelle oli antanut joku torivaimo tai puutarhuri tai kukkivissa puutarhoissa leikkivät onnelliset lapset. "Olisin muutoin ennen kuollut lapsineni nälkään", sanoi hän, "kuin kerjännyt. Mutta minua ei koskaan ole hävettänyt kerjätä kukkia. En voinut antaa lapsilleni leikkikaluja, muuta kuin mitä itse voin valmistaa puusta, pahvista tai vanhasta vaatteesta, mutta he tyytyivät kukkiin, ja siksi heidän täytyi saada kukkia, vaikka minun sitten olisi täytynyt niitä varastaa. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "niin pahoja eivät ihmiset ole; olen aina tavannut sellaisia, jotka ovat antaneet minulle kukkia."

Kun nyt ihmisystävät, jotka — kuten minä itsekin — aina pelkäävät tuhlaavansa hyviä töitänsä, näkivät tuon puhtaan huoneen kukkavihkoineen, ja kun he sitten vielä joutuivat keskusteluun Farfallan kanssa, jolla aina oli iloinen ilme kasvoillaan ja leikkipuheita kielellään, eivät he oikein uskoneet hänen tilaansa niin kovin kurjaksi. "Kyllähän minä sen huomasin", sanoi hän minulle, "mutta minun oli kerran kaikkiaan mahdotonta koettaa herättää sääliä. Vaikka olisin ollut menehtymäisilläni kurjuuteen, niin minusta tuntui maailma kirkastuvan ja tilani kävi siedettävämmäksi, kun vain näin ystävällisiä ihmisiä ja voin puhella heidän kanssansa; aivan tahtomattani pyörähteli kieleltäni leikillisiä kokkapuheita, jotka panivat itsenikin nauramaan." Siksi, sanoi hän, oli hän ollut miehille mieleen, ja häntä olivat tavotelleet monet, sekä hänen omaan säätyynsä kuuluvat että ylhäiset; mutta vaikka hän silloin vielä oli nuori, ei hänessä koskaan ollut herännyt halua noudattaa heidän tahtoansa. Väliin oli tapahtunut, että joku oli häneen erityisesti ihastunut ja tarjosi hänelle rahasummaa, joka olisi pitkiksi ajoiksi poistanut suurimman puutteen; silloin vei hän ihailijan huoneeseensa, asetti seitsemän lastansa pituuden mukaan riviin hänen eteensä ja sanoi: "Ettekö usko, että näissä jo on minulle kylliksi?" Silloin täytyi toisen nauraa, pudistella sydämellisesti hänen kättänsä ja jättää hänet rauhaan. Jos hän vaikka olisi saattanut mennä uusiin naimisiinkin, sanoi hän, niin hän olisi sitä tehnyt; hänen kokemuksensa olivat tuottaneet hänelle sen mielipiteen, että niiden avioliitot, jotka elävät suuressa köyhyydessä, harvoin ovat onnellisia, ja sitä hän ei ainakaan olisi voinut uskoa, että kukaan mies ottaisi elättääksensä seitsemää vierasta lasta.

Ettei miehillä ollut todellakaan ollut suurta vaikutusvaltaa häneen nähden, sen voi huomata hänen kasvoistaankin, joiden tarmoa, selväjärkisyyttä ja siveyttä kuvastava ilme erotti hänet useimmista muista kansannaisista. Kuinka paljon kurjuutta, vaivaa, hätää ja salattua tuskaa olikaan Farfallan täytynyt kestää, kun ne olivat voineet käydä noin riutuneiksi! Sillä tuskinpa seitsenkymmenvuotiaankaan kasvot olisivat voineet olla sen ryppyisemmät, valjummat, kuihtuneemmat, ja hän oli vasta viidenkymmenen tienoilla. Hänen varteensa vain ei hävitystyö ollut ulottunut; joskaan se ei näyttänyt nuorekkaalta, oli se kumminkin notkean, voimakkaan, murtumattoman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja tarmokkaita ja näppäriä, ja liikkuminen näytti tuottavan hänelle huvia; kuinka paljon hän kumartuikin tai nosteli ja kantoi, ei se näyttänyt häntä rasittavan, — olivatpa hänen liikkeensä miellyttäviäkin. Mutta ei hänen kasvojensakaan kukoistus ollut hävinnyt aivan jäljettömiin: kuten kerrotaan muutamista pyhimyksistä, että Jesuksen kasvot kuvastuivat heidän kasvoillansa, niin näytti minusta, ainakin väliin, hänen vanhojen, riutuneitten kasvonpiirteittensä takaa hohtavan esiin hänen nuoruudenmuotonsa suurine, vilpittömine, levollisine silmineen ja kapeine huulineen, jotka eivät olleet mitenkään hurmaavia, vaan joiden sydämellisen, hyväntahtoisen, ystävällisen hymyilyn täytyi miellyttää jokaista. Minusta oli yleensäkin lohdullista nähdä, että se, mikä tuossa muinoisessa nuoruudenkukoistuksessa oli ollut hienointa, jalointa, kumminkin oli vielä jäljellä, ei oikeastaan silmin nähtävänä, vaan salaperäisesti tuntoon vaikuttavana; se ehkä myöskin ilmenisi tuossa taivaallisessa ruumiissa, joka raamatunsanan mukaan iäisyyden valtakunnassa on sielumme asuntona. Ei hänen hampaattomuutensakaan sanottavasti häirinnyt hänen muotonsa kaunista sopusuhtaa, joka loi hänen kasvoillensa levollisuuden, mielenrauhan ja ylevyyden leiman; mutta tuonkin ilmeen huomasi tosin vain se, joka häntä kauan tarkasteli hellästi tutkivin silmäyksin.

Kysyin eikö hän sitten ollut enää koskaan kuullut mitään miehestään. Oli kyllä, hän oli sattumalta saanut tietää, millä paikkakunnalla hän oleskeli Amerikassa; hänen tyttärensä Nanni, joka oli syntynyt maailmaan kahta kuukautta liian aikaiseen ja aina oli pysynyt hentona ja nukkemaisena, oli siihen aikaan ollut kymmenvuotias, ja hän ei ollut jättänyt äitiä rauhaan, ennenkuin tämä lupasi että hän saisi kirjoittaa isälle, johon lapsukaisen ajatukset alati olivat kiintyneet, ja lähettää hänelle valokuvansa. "Kuinka meidän täytyikään säästää ja nähdä puutetta, että hän voisi otattaa valokuvan", sanoi Farfalla. "Ja kun ei tullut vastausta ja hän viikkomääriä öisin nyyhkytteli vuoteellansa, niin kykenin tuskin häntä lohduttamaan, sillä hän oli saattanut minussakin toivon hereille."

"Mutta tuo ihminenhän oli eläintä pahempi", huudahdin kiukustuneena, "kun ei hän rakastanut lapsiansa. Kuinka te voitte mennä naimisiin sellaisen ilkiön kanssa?"

Hän vastasi samaan maltikkaaseen tapaan, jota jo ennen olin ihaillut, ikäänkuin olisi puhunut hänelle vieraasta asiasta: "Ei hän ollut niin huono, kuin te arvelette, mutta hän rakasti liiaksi iloa, ja siitä koitui kaikki onnettomuus. Iloista elämöimistä hän kaipasi, hiljainen, rauhaisa kotielämä ei häntä tyydyttänyt. Melua ja äänekästä naurua hän tahtoi kuulla, tahtoi nähdä paljon ihmisiä läheisyydessään, ja viiniä täytyi myöskin runsaasti olla tarjolla, ja mieluimmin hänen kustannuksellaan. Hän tuhlasi nimittäin mielellään rahaa, mutta ei hiljaisuudessa perheensä hyväksi, vaan niin että se kilisi ja kalahteli. Lasten kanssa hän myöskin leikki kernaasti, kun oli juhlapäivä ja hän voi esiintyä pyhänä Nikolauksena tai joulu-ukkona tai muutoin oli kovaa mellakkaa. Olisittepa vain nähnyt, kuinka hänen kasvonsa silloin loistivat ja kuinka hänen naurunsa kajahteli, — melkein liiankin helakasti meidän pienessä asunnossamme. Mutta kuten tiennette eivät lapset siedä paljoa tuollaista hillitöntä riemastelua, heidän pikku sydämensä käy helposti liian täydeksi ja vuotaa ylitse, ja itku tulee pitkästä ilosta. Mutta itkua ja parkua mieheni ei lainkaan voinut sietää ja sitäkin vähemmän sairautta ja puutetta ja alakuloisuutta; jos hän näki sellaista, kääntyi hän ovelta takaisin, meni juomalaan ja joi viiniä, kunnes oli kokonaan unohtanut kaiken alakuloisuuden. Sitten hän piti hauskoja päiviä, oli vuorokausia poissa kotoa, ja kuta kauemmin tuota menoa jatkui, sen vaikeampaa hänestä oli palata kotiin. Kun hätämme vain kasvamistaan kasvoi ja meidän seuramme hänestä kävi yhä ikävämmäksi, tuli hän aina harvemmin kotiin ja lopuksi ei ollenkaan, — eikä se enää minua suuresti hämmästyttänyt."

Minä sanoin: "Tuollainen iloisuus on pahasta. Hän oli minun mielestäni kuin pahasisuinen pojan nulikka, joka huvikseen lyö lasta ja raivostuu, kun se alkaa parkua, ja lyö yhä kovemmin. Jos hän olisi pitänyt parempaa huolta perheestään, niin ei kotona olisi ollut niin surkeata, eikä hänen olisi tarvinnut lähteä sieltä." Farfalla nauroi, mutta ei näyttänyt olevan samaa mieltä kuin minä. "Olihan se minunkin syyni", sanoi hän. "Kun hän alkoi seurustella muiden naisten kanssa, varoittivat hänen toverinsa minua ja kohottivat minua vaatimaan häntä tilille teoistansa. Mutta en minä voinut sitä tehdä; päinvastoin koetin salata että tiesin siitä mitään, enkä koskaan kysynyt häneltä, missä hän oli ollut ja mitä toimiskellut. Ehkä olisi käynyt toisin, jos hänen olisi täytynyt pelätä valituksiani ja nuhteitani. Mutta en olisi kumminkaan voinut mitään siihen, mikä hänestä oli kaikkein vastenmielisintä, nimittäin että meille melkein joka vuosi syntyi lapsi. Koetin aina pitää häneltä tilani salassa niin kauan kuin suinkin, osaksi siksi etten tarvitsisi kuulla hänen haukkumisiansa ja kiroilemisiansa, osaksi myös siksi että häpesin, — sillä häpesin ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa, enkä koskaan tullut ajatelleeksi ettei syy oikeastaan ollut minun." Hän nauroi noin sanoessaan, mutta ei katkerasti, vaan säveästi, kuten se, joka nauraa viattomalla nuoruudenhulluudelleen.

En tiennyt oikein pitikö minun harmistua tuollaisesta mielenlaadusta vai ihailla sitä, ja katselin ihmeissäni hänen lempeitä mutta tarmokkaita kasvojansa. "Ettekö te sitten koskaan ollut loukkaantunut, vihastunut, raivoissanne?" kysyin minä. "Eikö teitä haluttanut sanoa: 'Vihaan sinua, inhottava olento?' Ettekö halunnut häntä lyödä, kuristaa kuoliaaksi?" "Mitä minua halutti tehdä", sanoi hän nauraen, "en tiedä niin tarkoin; mutta ainakaan en tehnyt mitään tuosta kaikesta, — en nuhdellut enkä lyönyt. Ennen kaikkea koetin karttaa riitaa, sillä minun luontoni on sellainen, etten voi sietää epäsopua ja kinailua. Kun hän lapsia haukkui tai potkaisi heitä, silloin puolustin heitä ja pyysin häntä menemään pois kotoa pahaa tuultaan haihduttamaan."

Ei ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä tuota hirviötä vastaan tai edes ottanut osaa hänen huoliinsa. Eivät edes hänen omaisensakaan hänestä välittäneet. Hänen äitinsä, joka uhkui oikeudentuntoa, jumalanpelkoa, siveyttä ja muita hyveitä ja periaatteita, ei ollut voinut antaa anteeksi tyttärellensä, että tämä meni naimisiin vasten hänen tahtoansa, ja iloitsi salaa nähdessään ennustuksiensa käyvän toteen. Jos Farfalla olisi tehnyt jotakin pakottaaksensa miehensä täyttämään velvollisuutensa, olisi valitellut tilaansa ja tuon tuostakin nimenomaan maininnut äidin olleen oikeassa, silloin olisi tämä ehkä heltynyt; sanatonna kärsivän lapsensa ylpeätä uljuutta hän ei ymmärtänyt pitää arvossa. Kun Farfalla joskus nöyrästi valitti sitä että äiti kävi vain hänen sisarensa eikä koskaan hänen luonansa, vastasi äiti, että sisarella oli vain kaksi lasta ja Farfallalla seitsemän, ja hänestä olisi käynyt liian kalliiksi hankkia niille kaikille tuomisia; sitä hän ei ajatellut että juuri heille olisi ollut syytä antaa jotakin, ja että he olisivat iloinneet oivasta leipäpalastakin, he kun eivät koskaan saaneet syödä kylliksensä. Itse teossa johtui hänen menettelynsä siitä, että toinen sisar oli hyvissä varoissa ja äiti käytti sitä eduksensa, jota vastoin hän tietysti ei voinut mitenkään toivoa hyötyvänsä onnettomasta Farfallasta.

Farfallan sisar oli naimisissa erään hänen miehensä toverin kanssa, joka ensin oli kosinut häntä, mutta jonka hän oli hylännyt, katsoen häntä mitättömäksi, kuivaksi ja jo vähän vanhahkoksi. Hän tyytyi sitten hänen sisareensa ja osotti olevansa erinomaisen ahkera ja säästäväinen ihminen, ja vähitellen hän kokosi sievoisen varallisuuden. Noiden ihmisten olisi ollut helppo auttaa Farfallaa, mutta sisarta kiusoitti yhä vieläkin se, että hänen miehensä oikeastaan oli pitänyt Farfallasta, ja mies taaskin samasta syystä pelkäsi kiihottavansa vaimonsa mustasukkaisuutta, jos osottautuisi kovin osanottavaiseksi. Kumminkin he kernaasti näkivät Farfallan luonansa, sillä voivathan he hänelle havainnollisella tavalla osottaa, kuinka ahkeruus ja säntillisyys ja vaatimattomuus saa palkkansa, jota vastoin kevytmielisyys vie turmioon. Kun Farfalla myöskin oli harvinaisen toimelias ja kätevä, hyväntahtoinen ja käytännöllinen, teettivät he hänellä jonkun aikaa kaikki kotiaskareensa ja antoivat hänelle korvaukseksi ruuan ja vanhoja vaatteita, rikkinäisiä leluja, lyhyesti sanoen kaikkea, mitä eivät enää voineet käyttää. Ei hän silloin ollut tullut ajatelleeksi, kumpiko heistä oikeastaan enemmän hyötyi toisestaan; mutta se loukkasi häntä, että hänen sisarensa salasi tuttaviltaan heidän sukulaisuutensa ja esitti hänet heille palvelijana. Kun Farfalla sitten kuuli että hänen lankonsa ja sisarensa kerran olivat valittaneet pelkäävänsä, että tuo huonosti puettu sisar saattaisi heille häpeätä, ei hän enää mennyt heille, vaan haki työtä muualta. Hänen sisarensa nuhteli nyt häntä kiivaasti siitä, että hän oli antautunut noiden alhaisten työläisnaisten joukkoon, jotka istuskelivat kirkonrappusilla odottamassa, että joku tulisi palkkaamaan heidät työhön, ja lapsiansa, jotka olivat hyvin kiintyneet tätiin, käski sisar kääntämään päänsä toisaanne, kun Farfalla tulisi vastaan, niin ettei heidän tarvitsisi tervehtiä häntä.

Tähän saakka oli Farfalla puhunut äidistään ja sisarestaan säyseästi hymyillen, ikäänkuin he olisivat olleet sääliteltäviä, maailman tyhmyyden ja turhamaisuuden sokaisemia ihmisiä; mutta tuo, mitä hän viimeksi kertoi, saattoi hänen huulillensa surumielisen ilmeen ja hänen kasvojensa rypyt synkän syviksi. "Sen jälkeen en enää kulkenut sitä tietä, jota lapset menivät kouluun", sanoi hän.

'Oi sinua', ajattelin minä, 'enkelit vielä kumartavat sinua ja kantavat sinua käsillään ja kirkastavat rakasta, vanhaa väsynyttä päätäsi kultaisella päivänpaisteella. Ja niinhän on jo nytkin! Ovathan pahimmassakin hädässäsi lapsesi sinua ympäröineet ja hymyilleet sinulle, ja lastesi lasten säteilevistä silmistä kohtaavat sinua jälleen enkelein katseet!'

Kolme hänen lapsistansa oli vieraalla maalla, eivätkä he vielä olleet voineet käydä häntä tervehtimässä, vaikkei heidän toimeentulonsa ollutkaan aivan huono. Minua ihmetytti että hän, vaikka niin nuorena oli jäänyt yksin pitämään huolta lapsistaan ja oli ollut pakotettu olemaan työssä kodin ulkopuolella, kumminkin oli voinut kasvattaa lapsensa kunnon ihmisiksi, ja kysyin, oliko hänen täytynyt olla kovin ankara. Ei hän ollut lyönyt heitä, sanoi hän, muuta kuin yhden ainoan kerran yhtä heistä, nimittäin Carmeloa, esikoistaan, joka oli saanut nauttia hyvistä päivistä enemmän kuin muut, mutta sitten myöskin sai kovinta kokea. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi hänen pitää silmällä pienempiä sisaruksiaan, varustella heille maitopullot ja valmistaa keitot, syötellä, pestä ja pyyhkiä heitä, kannella heitä — sanalla sanoen, pitää heistä huolta joka suhteessa. Vaikka hän tietysti olisi mieluummin mellastellut ulkona ikäistensä kanssa, ei hän kumminkaan valittanut koskaan, koska käsitti ettei voinut olla toisin, ja hän sitä paitsi oli terve ja voimakas sekä hyväntahtoinen ja taipuisa holhoamaan heikkoja ja avuttomia, niin lapsia kuin eläimiäkin, ja myös kernaasti leikiskeli niiden kanssa. Mutta sen suurempi oli Farfallan hämmästys ja kauhistus, kun poika eräänä päivänä oli kadonnut, jättämättä mitään tietoa olopaikastaan. Farfalla haki häntä koko päivän ja yön, ja hänen tuskansa lisääntyi lisääntymistään, kunnes vihdoin eräs vaimo, joka vuorilta päin tuli tuomaan maitoa kaupunkiin, toi hänet kotiin. Tämän huomio oli kiintynyt nälästä nääntymäisillään olevaan sievään poikaan; hän oli kysynyt häneltä, minne hän oli matkalla, ja saatuaan kuulla hänen aikovan metsään ruvetakseen ryöväriksi, arvasi hän millä kannalla asiat olivat eikä jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai hänet taivutetuksi tulemaan mukaansa. "Niin iloissani kuin olinkin saadessani hänet takaisin, kuritin häntä kumminkin", sanoi Farfalla, "sillä kuin salamanisku sattui mieleeni ajatus, että hänestä ehkä täyttä totta vielä voisi tulla ryöväri tai jotain vielä pahempaa; sellaista on Vanhassakaupungissa saanut kokea monikin äiti, jonka olosuhteet ovat olleet paremmat kuin minun."

Muutoin eivät hänen lapsensa olleet tuottaneet hänelle mitään ikävyyksiä, lukuunottamatta lapsenluontoon kuuluvasta rajuudesta ja itsepintaisuudesta johtuvia. Tyttäret, joista vanhimmat nyt olivat vieraalla maalla naimisissa, olivat varakasten naisten toimesta joutuneet kasvatettaviksi luostareihin, missä tosin eivät olleet oppineet paljon muuta kuin valmistamaan käsitöitä, mutta olivat tottuneet hyviin tapoihin ja saaneet sievän käytöksen. Odotettiinpa pikku Nannin saavan "hyveenpalkinnonkin". Siten nimitettiin muutaman sadan guldenin suuruista rahamäärää, joka vuosittain annettiin erään kaupunginisän jälkeenjättämästä lahjoituksesta myötäjäisiksi jollekin käytökseltänsä nuhteettomalle köyhälle tytölle. Tuollaista nuhteettomuutta ei hevillä tavannut Vanhassakaupungissa, jossa useimmilla tytöillä jo kuudentoistavuotiaina oli rakastelija ja lapsi, ja minusta tuntui siltä kuin ei myöskään Farfallan vanhemmilla tyttärillä olisi ollut syytä vaatia itselleen hyveenpalkintoa. Toimelias Farfalla oli nyt käynyt kaikkein luona, joista asian ratkaisu riippui, puhumassa tyttärensä puolesta, ja hänelle oli annettu ystävällisiä lupauksia, joten voitiin jokseenkin varmasti odottaa tuon toiveen toteutuvan. Nannin sulhanen, hyvä, hiljainen mies, oli lämmittäjänä eräässä suuressa Intiaan saakka kulkevassa laivassa eikä voinut oleskella kaupungissa kuin aina muutaman päivän vain. Kaiken muun lisäksi sanoi Farfalla nyt vielä menevänsä pyhälle vuorelle, laskeaksensa asian neitsyt Marian sydämelle; jos Nanni saisi hyveenpalkinnon, voisi hän mennä naimisiin ja laittaa kuntoon talouden, ja kun miehellä oli hyvä ansio ja hän oli säästäväinen, olisi heidän toimeentulonsa turvattu.

Huomautin nyt että Jumala kumminkin palkitsee uskollisuuden velvollisuuksien täyttämisessä, ja että Farfalla varmaankin vielä saisi nauttia työnsä hedelmistä. Surumielisesti hymyillen hän katsoi minuun ja lausui: "Ei, Jumala ei rakasta köyhiä. Kaiken ikäni minun täytyy olla kovassa työssä ja kärsiä puutetta, ja kun en enää jaksa tehdä työtä, joudun vaivaishuoneeseen päättämään päiväni. Enkä ole kumminkaan koskaan ehdon tahdon tehnyt pahaa, — en ainakaan enemmän kuin tuhannet muut, jotka kaiken ikänsä elävät onnellisina."

Kun nyt olin ottanut toimekseni esiintyä Jumalan puolustajana, saarnasin edelleen jotenkin tähän tapaan: "Eihän onni ole pääasia, ei ainakaan sellainen onni, jota te tarkoitatte. Se on tärkeintä, että kehitymme täydellisyyttä kohden, ja usein hätä ja taistelut ja vaivat ovat paljoa hyödyllisempiä, kuin tuo niinkutsuttu onni, joka ei ole minkään arvoinen. Jos tahtoo käsittää Jumalan ohjauksen, niin täytyy siis ymmärtää että hän enin rakastaa juuri niitä, joiden tielle on asettanut runsaasti kivimöhkäleitä ja orjantappurapensaita raivattavaksi pois." Lopuksi kysyin, eikö häntä koskaan ollut vallannut iloinen onnentunne, katsellessaan lapsiaan, jotka yksin, ilman Jumalan ja ihmisten apua, oli elättänyt ja kasvattanut terveiksi kunnon ihmisiksi.

Puhuessani oli hän katsonut minuun tarkkaavasti, ja aivan ensi kerran näin hänen vilpittömissä, kirkkaissa silmissään haaveellisen katseen. "Minulla ei ole koskaan ollut aikaa miettiä, olenko onnellinen vai onneton", sanoi hän. "Siitä saakka kuin jouduin köyhyyteen, on elatuksen hankinta lapsille antanut minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten ole ehtinyt tarkastella omaa tilaani. Ja se onkin hyvä. Jos minulla siihen ollut siihen aikaa, niin en ehkä olisi voinut ollakaan niin iloinen kuin nyt näette minun olevan. Siksi en myöskään mene, kuten muut, koskaan kirkkoon rukoilemaan. Muistan niin selvästi kuin se olisi ollut eilen, kuinka kerran iltahämärissä työstä palatessani menin kirkkoon. Oli maaliskuu, ja ilma oli ensi kerran talven jälkeen keveä ja lenseä, ja se saattoi minut ehdottomasti hiljentämään kulkuani. Silloin kuulin avoimesta ovesta hiljaista urkujensoittoa ja menin sisään. Ovesta astuessani ajattelin vielä: 'Ehdinköhän vielä pestä Riccardon vaatteet? Ovatkohan ne huomisaamuna jo kuivat? Mahtaisinkohan saada naapurin vaimolta vähän hehkuvia hiiliä, keittääkseni munan Riccardolle? Riittävätköhän rahani koroiksi panttilainaajalle, jos ostan tuoreita munia?' — Tuolla tavalla minä näet lasken ja tuumin päivät pitkät ja väliin yöllä unessakin. Mutta kun polvistuin puolipimeässä sivukomerossa ristin juurella seisovan madonnan eteen, pysähtyi tuo ajatuksenjuoksu äkkiä, aivan huomaamattani, ja minusta tuntui siltä kuin sisimmässäni olisi auennut ovi, jota muulloin aina olin pitänyt lukittuna, ja siitä tunki nyt esiin joukko mietteitä ja mielikuvia ja muistoja. Kaikki ne olivat minulle ennestään tuttuja, mutta ainainen kiire ja mielenahdistus oli estänyt minua kiinnittämästä niihin huomiota. Näin edessäni, kuinka synnytettyäni nuorimman lapseni puoleksi tiedotonna nousin sitä pesemään ja kapaloimaan, kuinka seuraavana aamuna näännyksissä, nälkäisenä ja hylättynä keitin paksua jauhopuuroa itselleni ja lapsille; sitten tulivat oikeudenpalvelijat vaatimaan minulta panttia mieheni veloista, ja minua hävetti, kun he näkivät minut makaamassa tuossa siivoamattomassa huoneessa. Sitten menin pyytämään Gradellalta lainaa, ja hän istui edessään lautasellinen hyvää höyryävää lientä, ja minä ajattelin yhtä mittaa: 'Jospa hän toki antaisi minulle lusikallisen, yhden ainoan lusikallisen!' — sillä voin pahoin nälästä. Mutta hän tyhjensi hitaasti silmieni edessä tuon täyden lautasen, minulle tarjoamatta. — Olin vielä näkevinäni Riccardon pienenä, kuinka hänen turpeat, kalpeat poskensa hieman punastuivat ilosta, kun minä tulin kotiin, kuinka hän kurotti kätensä minua kohden ja hänen silmiinsä herahtivat suuret kyynelkarpaleet ja hänen pieni suunsa alkoi vavista, kun hän näki etten tuonut hänelle mitään muassani, — ja kuinka hän sitten pelkästä voimattomuudesta nukahti, kun laskin hänet rinnoilleni, joissa ei ollut enää tippaakaan maitoa. Selvään olin vieläkin kuulevinani heikon, mielihyvää ilmaisevan äänen, jonka hän päästi, kun tarjosin hänelle tuota tyhjää rintaa, ja näin kiitollisen katseen, jonka hän minuun loi. Näin myöskin itseni kulkemassa ihmeen ihanan puiston ohitse, jossa nuori äiti, yllään höllä valkoinen puku, lepäsi päivänpaisteisella nurmikolla ja kaksi tai kolme kirjailtuihin paitoihin puettua pienokaista riemuiten mellasteli hänen ympärillään. Ja nyt vasta, pitkien aikojen kuluttua, tuli mieleeni joukko ajatuksia, joita ei silloin ollut pälkähtänyt päähäni: 'Miksi minä en koskaan ole saanut pukea lasteni päälle kauniita uusia vaatteita, niin kilttiä ja sieviä kuin he olivatkin? Miksi en koskaan ole saanut naureskella ja leikkiä heidän kanssansa? Miksi en yhtenäkään ainoana, aamuna ole saanut nukkua kyllikseni ja jäädä heidän kanssansa lepäämään, miksi minun täytyi joka ikinen aamu ennen päivänkoittoa lähteä kotoa ja jättää pienokaiseni, vaikka he unesta heräten kurottivat käsivartensa minua kohden ja huusivat itkien: elä mene luotamme!?' — Kaikki nuo kuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan mitä suurimmalla nopeudella, ja yhä enemmän alkoi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin minua olisi uhannut suuri vaara. Minua halutti itkeä, mutta samalla minusta tuntui siltä, että jos alkaisin itkeä, niin en voisi lakata ennenkuin olisin itkenyt itseni kuoliaaksi, ja minun täytyi kiiruhtaa ulos. Kun sitten ulkona katseeni sattuivat tornikelloon ja näin kuinka myöhäistä jo oli, ja tulin ajatelleeksi etten ehkä enää saisi tavata vaimoa, jolta tavallisesti ostin munia, ja että tuskin enää ehtisin sinä iltana pestä vaatteita, silloin haihtuivat äkkiä kaikki nuo kuvat, jotka olivat saattaneet mieleni rauhattomaksi, ja minun oli parempi olla."

Niin, niin kerrassaan olivat nuo muistot haihtuneet hänen mielestänsä, ettei hän ollut ajatellut koko asiaa ennenkuin nyt kun minun puheeni muistutti häntä siitä ja hän kertoi siitä minulle. Varsinkin sen jälkeen oli minun mahdoton käsittää, kuinka ensi silmäyksellä en ollut nähnyt hänessä muuta kuin mitättömän, ruman vanhan naisen ja huomannut hänen katseessaan vain samaa vilpittömyyttä ja tyyntä ilomielisyyttä kuin hänen kasvoillaankin. Kun tarkasti noita silmiä kauemmin, niin tuntui pikemmin siltä, kuin kasvot olisivat olleet vain naamari, jonka takaa ne katselivat esiin, kuin ne olisivat olleet kaksi itsenäistä olentoa, jotka puhuivat omaa kieltänsä. 'Meillä ei ole koskaan ollut aikaa itkeä', sanoivat ne, 'ei koskaan aikaa nukkua! Milloinka saamme itkeä kylliksemme? Milloin paneudut hautaan, että saisimme nukkua kylliksemme?' Kaikkein syvimmällä noissa levollisissa ja kirkkaissa silmissä näki, kun silmäili niihin kauan, aina tukahdutetun, aina tyydyttämättömän unen ja kyynelten kaihoamisen.

Mutta siitä huolimatta ei häneltä kuitenkaan kokonaan puuttunut elämänhalua, ja unelma, jota hän salasi itseltäänkin, nimittäin että jollakin tavalla, hänen lastensa tai hänen kadonneen miehensä kautta, onni vielä voisi hänelle koittaa, auttoi häntä kestämään jokapäiväisiä vaivojansa. Varsinkin erästä seikkaa hän odotti yhtä hartaasti kuin nääntymäisillään oleva matkamies odottaa keidasta tai majataloa, jossa voi heittää matkarepun olaltaan ja levähtää, — nimittäin Riccardon kuolemaa. Siihen pysähtyivät aina hänen ajatuksensa, sitä seuraisi taivaallisen levon ja huolettomuuden aika. Mutta noista tunteista huolimatta hän teki kaiken voitavansa, haluttaisi sanoa enemmän kuin voi, vahvistaaksensa Riccardon heikkoa henkeä ja pidentääksensä hänen elämäänsä.

IV

Tuota Vanhassakaupungissa sijaitsevaa taloani nimitettiin pyhän Antoniuksen taloksi, koska sen oven yläpuolella oli mainittua pyhimystä esittävä koristus, kuten sanottiin alkuaan kahdenneltatoista vuosisadalta. Oli kumminkin helppo huomata että se oli tuskin kahtakaan sataa vuotta vanha ja syntynyt jesuiittityylin vallitessa; sitä todisti sekä pyhimyksen että hänen jalkoihinsa painautuvan karitsan asennossa ja ilmeessä kuvastuva liioiteltu hartaus ja pyhimyksen oikealla käsivarrella istuvan Jesus-lapsen teeskennelty suloisuus; vasemmassa kädessään oli Antoniuksella solakka, hempeästi nuokkuva lilja. Mutta juuri tuo ylenmääräinen tunteellisuus viehätti kansan lapsellista mieltä, ja kirjavine kukkineen, joilla kuva melkein aina oli runsaasti koristettu, vaikuttikin se hieman miellyttävästi tumman muurin rinnalla. Ettei kukkia koskaan puuttunut, johtui siitä, että tuo erityisen runsasarmoinen pyhimys oli yleisesti suosittu. Erittäinkin piti Riccardo huolta siitä, että sillä oli niitä yltäkyllin; Farfalla sanoikin etupäässä poikansa tähden muuttaneensa tuohon taloon, jonka tunnus tätä niin viehätti. 'Kenties tuottaa pyhä Antonius meille onnea', oli hän ajatellut, kun Riccardo ahdisteli häntä pyynnöillään, 'voimmehan koettaa!' Ja niin he olivat jo vuosikausia olleet vuokralaisiani, eikä pyhimys ollut vieläkään palkinnut heidän luottamustaan — eikä Riccardo väsynyt häntä kukittamasta. Hän kertoi minulle itse, mistä syystä hän erityisesti rakasti pyhää Antoniusta, nimittäin siksi että hän pikemmin oli ollut eläinten kuin ihmisten pyhimys. "Ihmiset eivät välittäneet hänestä, Vaan nauroivat hänelle", sanoi hän, "mutta eläimet juoksivat hänen jälkeensä, — eivätkä ainoastaan karitsat ja koirat ja muut kotieläimet, vaan myöskin metsänelävät, — viisaat, nopsaliikkeiset ketut ja sukkelat jänikset; yksin pienet käärmeetkin kohottautuivat, pystyyn ja lekuttivat mielihyvästä kieltänsä hänen lähestyessänsä. Ja kun hän kulki merenrannalla, kokoontuivat kalat, rapisuttivat kiiltäviä suomujansa ja aukoivat pyöreätä suutansa, ikäänkuin hänen sanansa olisivat olleet ravintoa. Heille hän näet kertoi sydämensä ylevät ajatukset, joita ihmiset eivät ymmärtäneet." Samaten kuvaili Riccardo innolla, kuinka Jesuslapsi, nähdessään pyhimyksen ylenpalttisen rakkauden, oli laskeutunut hänen syliinsä. Riccardo rakasti nimittäin itse lapsia ja eläimiä yli kaiken ja ne samaten häntä. "Ei ole Vanhassakaupungissa ainoatakaan lasta", sanoi Farfalla, "joka ei häntä tuntisi ja rakastaisi. Kun hän illoin istuu kaivon luona, soittaa harmonikkaa ja laulaa: 'tuu, ystävän', tuu tanssimaan!' Niiloin he paukuttavat käsiään ja hyppelevät hänen ympärillään eivätkä tahdo erota hänestä, niin että vanhempain usein yön tullessa täytyy väkisin viedä heidät sisään."

Aivan pienenä oli Riccardo alinomaa itkenyt ja tuottanut äidilleen enemmän vaivaa kuin kukaan muu lapsista. Mutta töin tuskin hän oli alkanut jotain ymmärtää, kun asiat kerrassaan muuttuivat. Silloin oli näet äiti ostanut hänelle kauniin keltaisen kanarialinnun ja ripustanut sen häkin hänen vuoteensa yläpuolelle, ja lintunen saattoi hänet unohtamaan kaiken mikä häntä vaivasikin. Ei hän näyttänyt koskaan väsyvän katselemasta sitä, kuinka se hyppi toiselta puikolta toiselle, ja hän säisti heikolla äänellään pienen laulajan liverryksiä ja helkytyksiä, niin että todella näytti siltä kuin he olisivat jutelleet keskenänsä.

'Niin me teimmekin', sanoi Riccardo, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaammin; 'en muista enää mistä me keskustelimme, mutta kyselin siltä kaikenmoista ja se vastasi minulle. Ymmärsin myös kaikki sen laulut, ja minulle on jäänyt muistiin yksi niistä, joka oli tällainen:

    Kultaa siipen' välkkyy,
    Kultaa laulun' helkkyy,
    Kultaa, kultaa syömmen' on!

Ja minä kuvailin mielessäni sen sydäntä pienen auringonkukan kaltaiseksi, ja kun se lauloi, olin näkevinäni, kuinka nuo lukemattomat keltaiset kukkalehdet värisivät sen rinnassa.

Nyt oli Riccardolla huonetoverina oleanderi, joka ulottui melkein lakeen, ja kerttu ja sirkka, jotka asustivat Carmelon niille valmistamissa häkeissä. Kissa hänellä myöskin oli ollut, vaan sen oli äskettäin myrkyttänyt eräs naapureista, jolta se oli varastanut makkaran. Tuon kissan hengen oli Riccardo kerran pelastanut, kun lapsijoukko, joka oli kokoontunut talon edustalla olevan kaivon luo, oli aikonut huvikseen hirttää sen. Farfalla kertoi että hän oli kompuroinut, ettei tulisi liian myöhään, kainalosauvoilleen niin nopeasti jyrkkiä portaita alas, että helposti olisi voinut pudota niin että olisi kuollut. Hän oli sitten ruokkinut pelastettua kissaa, joka oli pienen pieni ja kurjan laiha, huolellisesti kuin pientä lasta, niin että se vähitellen kävi pyöreäksi, sileäksi ja kiiltäväksi. He olivat olleet keskenään hyvät ystävät ja toverit, ja, tuntiessaan myrkyn vaikutusta oli uskollinen kissa, jännittäen viimeiset voimansa, hiipinyt Riccardon luo, kuollaksensa hänen sylissänsä.

Ajan pitkään huomasin että helläsydäminen Riccardo, joka olisi ollut valmis itse näkemään nälkää, voidaksensa leivällänsä ravita nälkäisiä varpusia tai köyhää lasta, ja yleensä oli lapsellisen vaatimaton, kumminkin äitiänsä kohtaan esiintyä vallan vaateliaana. Hänen pukunsa oli varsin huono, mutta siihen hän kumminkin tyytyi, käsittäen ettei asia ollut autettavissa; mutta pilkkuja ei siinä olisi saanut olla eikä olletikaan paikkoja toisenlaisesta kankaasta. Mutta kun hänen täytyi käyttää samaa pukua vuosimääriä ja se aina varsin pian meni rikki siitä paikasta, jota kainalosauva hankasi, niin nuo seikat eivät olleet kartettavissa. Tiukka oli hän ruokaankin nähden, jossa aina keksi jotakin moitittavaa, ehkä siitäkin syystä, että oli liian heikko, voidaksensa sietää hyvin mitään ruokaa. Huoneen siisteyden suhteen oli hänellä myös kovin ankarat vaatimukset, joita kumminkin oli ylen vaikea täyttää siellä asustelevain holhoeläinten takia. Niinä päivinä, jolloin hän voi paremmin, siisti, pesi ja keitti hän itse innolla ja taidolla, mutta voidessaan huonommin — ja sellaisia päiviä oli paljoa runsaammin — oli äidin oltava kaikkialla läsnä ja kaikkivaltias. Yleensä vaikutti äidin läsnäolo häneen varsin huomattavasti; tämän tarvitsi vain tulla huoneeseen, niin Riccardon kasvot kävivät lapsellisen näköisiksi, näyttivätpä ne pyöristyvänkin, ja kun hän nojautui äitiinsä, kuvastivat hänen liikkeensä tyytyväisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Hän ei silloin juuri ottanut osaa keskusteluun, vaan antoi äitinsä puhua ja kuunteli häntä lapsen kaltaisena, josta vanhemmat ovat erehtymättömiä. Mutta kun äiti oli poissa, otti hän usein samat asiat puheeksi, lisätäkseen jotakin Farfallan puheisiin tai oikaistakseen niitä, ja hän osottautui silloin varsin sukkelaksi ja terävä-älyiseksi sekä oikeutta harrastavaksi.

Carmelo rakasti myöskin eläimiä ja lapsia, mutta ei hän seurustellut niiden kanssa veljellisesti ja tuttavallisesti kuten Riccardo. Carmelo oli maailmaan syntyessään ollut varustettu onnenhampaalla, ja Farfalla kertoi minulle, kuinka hänen luonaan silloin oli käynyt lääkäreitä, professoreja ja ylhäisiä naisia katsomassa tuota pientä kiiltävän riisijyvän näköistä ihmehammasta, joka oli hänen esikoisensa suussa ja saattoi naapurit ennustamaan lapsukaiselle onnea ja mahtavuutta. Hymyillen vertasi hän silloisia toiveitansa siihen, miten oli käynyt, mutta hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänet kumminkin lisäämään, että Carmelon elo varmaankin olisi voinut muodostua onnekkaammaksi, jos hän itse vain olisi siitä välittänyt. Hän oli voimakas eikä suinkaan laiska, mutta hän jätti usein työnsä, lähteäksensä tuntimääriksi kävelyretkelle tai soutaakseen aukealle merelle, ja nuo huvit olivat hänestä paljoa tärkeämpiä kuin rahan ansaitseminen. Kumminkaan hän ei ollut haaveksija, kuten Riccardo, ja siksi oli äidistä käsittämätöntä, kuinka hän voi käyttää niin paljon aikaa tyhjäntoimittamiseen. Siinä suhteessa hän kumminkin oli onnellinen, sanoi Farfalla, ettei hän lainkaan voinut sietää naisia. Riemuportinkadun kursastelemattomat, luonnolliset tyttöset, jotka parveutuivat Riccardon ympärille, missä hänet vain näkivät, tunsivat niin selvästi, kuinka vastenmielisiä he olivat Carmelosta, että kuin pelästyneet linnut heti pyrähtivät tiehensä, kun näkivät hänen tulevan. Siis ei hän varmaankaan menisi naimisiin, ja se se juuri olisi onneksi; rikkailla olivat lapset, sanoi Farfalla, hauskana leikkikaluna, niillä kun ei koskaan ollut niitä enempää kuin yksi tai kaksi; mutta köyhän lapset, joita oli kuin hiekkaa meren rannalla, olivat kuin hyttysparvi, joka imi vanhempien veren.

Carmelo ei ollut äitinsä eikä veljensä näköinen: hän oli rotevampi, hänen päänsä karkeatekoisempi ja kasvonsa leveämmät. Hän ei ollut hieno eikä kaunis eikä huomiota kiinnittävä, mutta hänen uhkuva voimansa ja terveytensä teki miellyttävän ja raikkaan vaikutuksen. Koko hänen olennossaan ilmeni lapsellista itseensätyytyväisyyttä, ja joskin onnenhammas oli mennyt menojaan, niin oli hänellä sen sijaan onnea tuottavat silmät; suuret ja kauniit ne eivät olleet, mutta tyydytetyt, juopuneet katselemastaan kaikkia ympäröiviä ihania esineitä: puita, niittyjä, lähteitä, kaloja ja lintuja. Hän oleskeli kernaasti luonnon helmassa, missä oli niin paljon katseltavaa ja silmillä nautittavaa; puhelemisesta ei hän välittänyt eikä kuuntelemisestakaan niin kuin katselemisesta.

Vähät olivat hänen puheensa silloinkin, kun tervehdin häntä nähdessäni hänet ensi kerran; äänetönnä hän asetti Riccardon vuoteelle lasitölkin, jossa istua kökötti kaksi pientä lehvisammakkoa. Riccardo kohottautui nopeasti istumaan, hänen kalpeat poskensa punehtuivat, ja ilo sytytti hänen silmissään sellaisen yliluonnollisen hehkun, kuin olisivat taivaanportit auenneet hänen edessään ja jumalalliset salaisuudet ilmenneet hänelle. Nuo vihreät, hartaasti kurnuttelevat olennot olisivat voineet luulla aamukoin hohtavan heidän päänsä yläpuolella. Hän sulki astian lujasti laihoihin käsiinsä, ikäänkuin ilmaistakseen siten hellyytensä sammakoille, ja hän kertoeli niille, kuinka hyvä niiden olisi olla hänen luonansa, kuinka hän joka päivä antaisi niille lukemattomia kärpäsiä ja niille hankittaisiin tuoretta ruohoa, niin etteivät ne tietäisi mitään koti-ikävästä. Sitten hän pyysi Carmeloa kertomaan, kuinka tämä oli saanut ne kiinni ja seurasi huomaavasti tuota lyhyttä mutta tarkkaa selontekoa; samalla näkyi kumminkin hänen huomionsa kohdistuvan myös sisäänpäin, missä mielikuvitus lienee saanut uutta kiihdykettä.

Hän alkoi nimittäin nyt äkkiä vilkkaasti kuvata paikkoja, missä itse oli hakenut sammakoita; sitten rupesi hän kertomaan merimatkasta, jonka kerran vuosia sitten oli tehnyt veneellä muutamien ystävien kanssa, pyytääksensä kaloja. Hän kuvasi näkemiänsä laivoja, niiden valkoisia, keltaisia ja ruskeanpunaisia purjeita, vihreätä merta ja sinistä taivasta, laskevan auringon punertavaa hohdetta ja hämäriin piiloutuvan meren suloisen viileätä ilmaa niin valtavalla ihastuksella, että tuo kuva, jonka olimme nähneet joka päivä, kävi meistä oudon viehättäväksi, ja minusta tuntui siltä kuin tuo aikoja sitten ollut ja mennyt ilta olisi ollut maailman tärkein, ihmeellisin ja onnellisin ilta. Sitten alkoi Farfalla jutella ja kertoi, millaisessa tuskassa hän tuona päivänä oli ollut Riccardon tähden ja kuinka iloiseksi hän tuli, kun keskiyön jälkeen kaukaa kuuli poikansa kainalosauvan säännölliseen tapaansa iskevän katukiviin. Vaikkei Riccardo koko päivänä ollut syönyt muuta kuin palan leipää, ei hän kumminkaan mielenkiihkolta voinut syödä mitään eikä nukkua, vaan makasi melkein aamuun saakka silmät auki, pitäen kädessään pikku kalaa, joka oli ainoa minkä hän oli saanut.

Kun hänen äitinsä nyt huomautti, että ehkä kävisi vaikeaksi aina hankkia sammakoille tuoretta ruohoa, ja että siksi olisi parempi päästää ne irti, joutui hänen mielensä aivan kuohuksiin; hän veti tölkin lähemmäksi itseään ja selitti kiivaasti, että niin kauan kuin hän eläisi, täytyisi sammakoiden olla hänen tykönänsä hänen tovereinansa. 'Ja kun sinä kuolet', sanoi Farfalla, 'niin panen ne haudallesi; siellä ei puutu ruohoa, ja ne voivat pitkinä kevätöinä ilahduttaa sinua laulullansa, josta niin pidät.'

"Niin", jatkoi Riccardo innokkaasti, "mutta ennen kaikkea on teidän muistettava istuttaa sinne tuo oleanderi, johon sitten voitte ripustaa lintujeni ja sirkkani häkit." Minä huomautin että siten ehkä hänen hautapaikastansa saisi alkunsa eläintarha, jota kaupunkimme jo kauan oli toivonut, ja se pani kaikki sydämellisesti nauramaan; mutta oikeastaan pilanteko hänen kuolemastaan, jonka sekä hän itse että muut voivat huomata hiljaa lähenevän lähenemistään, teki minuun varsin tuskallisen ja vastenmielisen vaikutuksen. Vasta vähitellen rupesin käsittämään, että niin selvillä kuin hän olikin tilastaan, hänen mielessään kumminkin vielä oli sijaa hämärille elämänunelmille ja tulevaisuudentoivoille. Melkein koko ikänsä hän oli oleskellut sairashuoneessa, mutta lapsena oli hän viettänyt muutamia vuosia eräässä kauniilla paikalla merenrannalla sijaitsevassa lastenkodissa, jossa sairaita lapsia hoidettiin ja he saivat merikylpyjä. Taloa oli ympäröinyt äärettömän suuri puutarha, ja siellä hän oli istunut kukkivien puiden varjossa, katsellen merelle, ja ystävälliset hoitajattaret olivat tuoneet heille maitoa ja viiniä, ja siellä olivat ne lapset, jotka eivät olleet kovin sairaita, — niihin hän tosin ei ollut kuulunut — olleet piilosilla, hippasilla ja pallosilla. — Hänelle oli käynyt tarpeeksi usein uudistaa mielessään noita muistoja, luullakseni siksi että ne todistivat, että hänenkin elämässään voisi olla sijaa onnelle, ja soivat hänelle oikeuden sanoa: "Minäkin olen kerran ollut onnellinen ja iloinnut päivänpaisteessa!"

Hänen tulevaisuudentoiveensa perustuivat harmonikkaan, jota hän, äitinsä puheen mukaan, osasi soittaa oivallisesti: hän aikoi ruveta soittoniekaksi ja soittaa kaduilla ja ravintoloissa, häissä ja tanssiseuroissa ja siten ansaita rahaa. Mutta paitsi sitä että hän oli liian heikko pannakseen koskaan tuota tuumaa täytäntöön, olisi siihen myöskin täytynyt hankkia poliisilta lupa, ja sen saamiseksi oli tarpeen siksi suuri rahamäärä, että Farfalla ei mitenkään voisi saada sitä kokoon, — joten aie siis joka suhteessa oli mahdoton toteuttaa. Vaeltavan soittoniekan kurjaa elämänosaa pidettiin täällä kadehdittavana, sen saavuttamista olisi Riccardo katsonut huimaavaksi, rajattomaksi onneksi. Yleensä hän olisi käyttänyt joka tilaisuutta ansaitaksensa rahaa, vaikkei hänellä itseensä nähden ollutkaan muita mielihaluja kuin että voisi pukeutua siististi ja sievästi ja saisi mielin määrin polttaa paperossia. Mutta hänen mielessänsä kuvastui korkeimpana maallisena onnena se, jos voisi lähteä ulos maailmaan harmonikka selässä, ehkäpä kulkea suurilla, valtamerta lohkovilla laivoilla toisiinkin maanosiin ja sieltä lähettää äidille rahaa, niin että tämä vanhoillaan saisi levätä, ajatellen: 'Riccardo tekee työtä minun edestäni'. Tuon unelman toteutumista ei hän tosin itsekään pitänyt mahdollisena, vaan siitä hän kumminkin alati haaveksi ja puhui.

Hän käsittelikin todella harmonikkaa taitavasti, vaikkei ollut saanut mitään ohjausta siihen, ja hänen esittämistavassaan ilmeni luontaista soitannollista aistia. Voi huomata hänen soittavan korvakuulolta, esittävän sävelmät sen mukaan kuin oli ne kuullut jonkun ohikulkijan suusta tai naisilta ja lapsilta, jotka niitä hänelle laulelivat, sillä niissä oli joukko muutoksia ja muovailuja. Erityisesti viehätti minua laulu, jolla hän säisti soittoansa, sekä se, että hän sanojen suhteen menetteli samaten kuin säveleenkin nähden, nimittäin muutellen ja koristellen muistinsa runsaita varastoja. Hänellä oli erinomaisen kirkas ääni, joka kajahteli kauas, vaikka hän lauloikin hiljaa, ja hänen laulunsa tunki ehdottomasti sydämeen; oli kuin yksinjätetty lapsi olisi pukenut haaveensa lauluun ja kuunnellut sitä, itse käsittämättä itseänsä.

Kun ensimäisen kerran kuulin hänen soittavan, valtasi minut niin voimakas liikutus, että menin akkunan luo, salatakseni sitä. Silloin katseeni sattumalta kohdistuivat riemuporttiin, jonka siitä kohden voi nähdä. Luullen minun todella vaipuneen katselemaan tuota muinaisaikojen jätettä, jota usein oli nähnyt muukalaisten ihailevan, sanoi Farfalla: "Pakanoille lienee ollut suotu enemmän onnea kuin meille, koska ne pystyttivät tuollaisia voittoportteja. Me taistelemme kurjuutta vastaan ja se pääsee meistä aina voitolle. Mutta sen sijaan on meille pystytetty riemuportti taivaassa." Viime sanat oli hän selvästi lausunut ivalla, vaikkakin lempeästi hymyillen, enkä heti keksinyt mitä vastata. Mutta Riccardo laski harmonikan kädestään ja sanoi hitaasti: "Minä tiedän vieläkin yhden riemuportin; se on siinä, mistä mennään unen laaksoon." Siihen virkahti Farfalla nauraen: "Sellaisilla kuin sinulla on aikaa uneksia; Carmelo ja minä nukumme niin sikeästi että Jumalan joka aamu täytyy uudelleen herättää meidät eloon."

Nuo Riccardon sanat selvittivät minulle monta seikkaa. 'Vaellatko sinä kenties', ajattelin katsoessani häneen, 'joka yö elämän puutarhoissa, kevein askelin, sauvatta, — ja siksikö voit niin tyynesti ja välinpitämättömästi tarkastaa eloa täällä kyynelten laaksossa? Sielläkö olet kuullut nuo laulut, joilla mieltämme liikutat?' Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen menevän sisään kukitetusta portista ja nuokkuvien kukkasten kuvusta tipahtelevan hänen päällensä kullalla kimmeltävää kastetta. Siitä johtui hänen silmiensä yliluonnollinen loiste! Olin vähällä käydä kateelliseksi häntä kohtaan. Mitä olisi minulle jäänyt, jos minulta olisi otettu omaisuus ja terveys, niin että olisin ollut köyhä ja sairas kuten hän? Tuskaa, mielenkarvautta, katkeruutta ja vihaa elämää kohtaan. Mutta hän koristeli rakkautensa kukkaseppeleillä tämän julman maan ja yksin tuonkin ainoan lahjan, joka sillä ylenpalttisuudestansa oli varattuna köyhälle pojallensa, — haudan!

V

Eräänä lämpöisenä yönä toukokuussa läksivät toivioretkeläiset liikkeelle. Kun vaelluksen kestäessä ei saanut nauttia mitään, aterioivat pyhiinvaeltajat ennen lähtöänsä yhdessä lukuisan tuttavien kanssa, jotka heitä saattoivat, ja asettuivat sitä varten aukealle kentälle, jota osaksi peitti kaikenmoinen roska, osittain korkea ruoho. Toisella puolen rajoitti sitä linnanmuuri, toiseen suuntaan voi nähdä meren ylitse aina sinne saakka, missä se suli yhteen sinipunaisena häämöttävän taivaan kanssa.

Useimmat läsnäolijat tunsivat minut jo ennestään ulkonäöltä, ja voitin pian heidän suosionsa kartuttamalla yhteisiä ruokavaroja lihalla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita olin tuonut mukanani. Aluksi pysyttelin syrjässä Farfallan kanssa, joka muurin suojassa kivien ääressä valmisteli kahvia ja salaattia; en näet voinut keltään saada niin tarkkoja tietoja seurueeseen kuuluvain henkilöiden elonvaiheista, kuin häneltä. Katsellessani hänen taitavaa ja joutuisaa askartelemistaan, esitti hän minulle kuvia muutamain hänen apunaan ja johdollaan toimiskelevien naisten luonteesta ja elämästä. Näiden joukossa oli kaksi vuokralaistani, joista toinen oli keuhkotautinen ja peljättävän laiha, ja jonka toivo, että voisi rukouksillaan hankkia madonnalta itselleen terveyden, mutta myöskin halu nähdä ihmisiä ja kuulla puhetta ja naurua, oli saattanut liittymään pyhiinvaeltajiin. Hän oli Riccardon hyvä ystävä sekä yhtä väsymättömän vilkas ja taipuisa leikinlaskuun ja ilkasteluun kuin tämäkin. Heillä oli tapana sairautensa ja hiutumisensa johdosta kilvan pistellä toisiansa, ja keuhkotautinen oli ehdottanut, että löisivät vetoa siitä että Riccardo, joka kerskaili olevansa häntä terveempi, kuolisi ennen häntä. "Mutta kuinkas minä saan sinulta maksun, jos voitan?" sanoi hän. Riccardo sanoi että hän voisi olla huoletta, sillä jos tuo uskomaton seikka tapahtuisi, niin tulisi hän keskiyöllä panemaan hänen vuoteellensa maksun tähtitaalereissa.

Toinen nainen oli lihava muori, joka joka kevät virkansa puolesta otti osaa toivioretkeen, vaikka muutoin kernaimmin pysyttelihe paikoillaan ja nytkin katseli Farfallan toimia muutoin liikkumatonna, paitsi että yhtä mittaa soluutteli sormiensa välitse hyvin pitkää ja muhkeata rukousnauhaa, mutta kasvoilla ilme sellainen, kuin aterian onnistuminen olisi riippunut hänen silmälläpidostaan. Hänen toimenansa oli istua kirkossa varakasten naisten edestä, joilla ei itsellään ollut siihen aikaa, samaten muiden hartaudenharjoitusten, kuten pyhiinvaellusten, rukousten lukemisen ja laulamisen suorittaminen. Hänen vyöstänsä riippui rukousnauha ja läkkipullo, jossa hänellä oli tapana säilyttää kahvia, ja häntä nimitettiin Vanhassakaupungissa kirkkomuoriksi sekä myöskin kirkkosammakoksi, siksi että hänellä oli pyöreät, tuijottavat silmät, pullistuneet kuten sammakolla, ja hän liikkui eteenpäin pitkillä hyppäyksillä, kun luuli ettei kukaan häntä nähnyt — niin kerrottiin. Tuosta pilanteosta huolimatta häntä kumminkin pidettiin suuressa arvossa, sekä siksi että hänellä oli taitoa ansaita rahaa, että myöskin sentähden, että hän osasi esiintyä arvokkaasti ja puhui pyhistä ja kaikkein pyhimmistäkin asioista varsin tutunomaisesti.

Kaksi naista esitti Farfalla minulle erittäin sääliteltävinä, siksi että he olivat alkaneet elämänsä joltisenkin suotuisissa olosuhteissa. Toinen heistä, Apollonia nimeltään, oli puvusta päättäen kaikkein köyhimpiä, ellei ollut tavattoman huolimaton; hän oli nimittäin suorastaan puettu ryysyihin. Hänen matalaotsainen, aistillista intohimoa kuvastava muotonsa ei ollut kaunis, vaan kumminkin huomiota kiinnittävä; sen ilme oli levoton, melkein tajuton, kuten hänen liikkeensäkin. Myötätuntoisuutta ei hän voinut herättää ainakaan muutoin kuin siksi että teki niin tavattoman säälittävän vaikutuksen. Hänen elämäntarinansa oli tällainen: Hän oli virkamiehen tytär ja oli mennyt naimisiin jonkun alhaisen virkamiehen kanssa, ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo; kuollessaan ei mies tosin jättänyt hänelle mitään varoja, mutta hän olisi voinut tulla hyvin toimeen eläkkeellään, kun oli lapseton. Mutta jo vuoden kuluttua hän meni naimisiin erään lihakauppiaan kanssa, joka tosin ei luonnostaan ollut paha, vaan oli kiivas ja väkeviin menevä. Hän joi, siksi että kauppa kävi huonosti, tai lieneekö ehkä ollut päinvastoin; pian ilmestyi sitten huolia ja vastuksia sellaisia, joista vaimolla ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Mies sairastui, ja se vei viimeisetkin varat; kuta heikommaksi hän kävi, sen vähemmin hän kykeni vastustamaan juomishimoaan, ja lopuksi hän hirttäytyi selvitessään pitkällisestä humalasta. Avuttomalle vaimolle hankkivat hänen entiset tuttavansa kauppakojun torilla, ja hän tuli nyt joltisestikin toimeen ja olisi ehkä pian tullut siedettäviin olosuhteisiin, mutta hän rakastui pian erääseen kuormankantajaan, jonka seisontapaikka oli lähellä hänen kojuansa. Hän antautui yhteyteen hänen kanssansa, solmimatta avioliittoa, ja synnytti nyt, ollessaan neljänkymmenen tienoilla, viisi lasta peräkkäin, kadottaen samalla kadottamistaan voimansa. Kolmas mies oli laiskin ja pahaluontoisin kaikista; hän väsyi pian tuohon rasittavaan joukkueeseen, hankki itselleen nuoren rakastajattaren ja muutti hänen kanssaan toiseen asuntoon, välittämättä lainkaan Apolloniasta ja hänen lapsistansa. Niin oli tämä joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä käytännöllinen ja kokenut Farfalla oli auttanut tuota neuvotonta olentoa hankkimaan työtä.

Toinen nainen lienee ollut yhtä vanha kuin Apollonia, mutta vaikka surut ja huolet olivat jättäneet jälkiä hänen kasvoillensa, ilmeni niillä kumminkin vienoa suloutta, joka teki hänet paljoa nuoremman ja miellyttävämmän näköiseksi. Farfalla kertoi, että hän vielä kymmenen vuotta sitten oli ollut nuori ja ihmeen kaunis; 'hänen miehellänsä, joka myös oli kaunis ja luonnoltaan ilomielinen, oli paikka eräässä hattukaupassa, ja he tulivat hyvästi toimeen. Eräänä päivänä oli mies mennyt kovaa ukkossadetta pakoon muutamaan jalokivikauppaan ja pistänyt siellä kenenkään huomaamatta kainaloonsa laatikon, joka sisälsi joukon jalokiviä, ja vienyt sen kotiin. Kotona heitti hän kivet laatikosta, pani siihen äskensyntyneen lapsensa ja sanoi hämmästyneelle vaimollensa että pienokaisen vastedes olisi nukuttava siinä. Eräs tyttö, joka näki tuon kaiken avoinna olevasta ovesta, ilmaisi asian muille, ja mies parka joutui vankeuteen, kun tuomarit eivät voineet uskoa hänen noin äkkiä joutuneen järjiltään. Vankilassa hän, jonkun aikaa raivottuaan, kävi yhä tylsämielisemmäksi, mutta lihoi samalla, ja häntä rasitti ainainen kalvava nälkä. Hänen vaimonsa, joka tuskin kykeni elättämään itseänsä ja lapsiansa, kävi kumminkin usein miehensä luona viemässä hänelle ruokavaroja, jotka sai kokoon näkemällä itse nälkää, joten hän kuihtui kuihtumistaan samassa määrässä kuin vanki lihoi ja kävi kankeammaksi.

Sanoin Farfallalle kuultuani tämän ja muita samanlaisia juttuja:
"Näyttää siltä kuin te naiset tulisitte paremmin aikaan ilman miehiä,
ja kumminkin te aina niitä tavottelette? Mikä teidät siihen saattaa?
Tyhmyyskö vai mielettömyys vai rakkaus?"

"Kohtalo", sanoi hän, yrittämättäkään kumota väitettäni. "Kaikki on edeltäpäin määrättyä, on Riccardolla tapana sanoa, ja luulen hänen olevan oikeassa."

Väliin, sanoi hän, saivat kumminkin miehetkin kärsiä teoistansa, ja hän huomautti minua, sitä todistaakseen, suutari Bonalmasta, joka aivan äskettäin oli antanut Roomalaiskaupungille paljon puheen ja naurun aihetta. Tämä oli istuutunut muista erilleen, merelle päin, ja tuijotti katse tylsänä eteensä; hän näytti nuorelta, mutta oli kalpea ja laiha ja ikäänkuin tuskasta kokoon kutistunut, niin että minun oli mahdoton kuvailla häntä mielessäni iloiseksi ja pulskaksi, jommoinen hän vielä äskettäin oli ollut. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena, noin kymmenen vuotta sitten, hänellä oli monta lasta, ja hän oli elänyt tyytyväisenä, kunnes hänen vaimonsa alkoi käsittämättömällä tavalla laimiinlyödä taloutta ja tuhlata rahaa. Syyksi tuohon omituiseen muutokseen huomattiin mielenhäiriö, josta syystä hänet täytyi viedä hulluinhuoneeseen. Bonalma otti taloutta ja lapsia hoitamaan taloonsa nuoren, tarmokkaan ja voimakkaan tytön, joka sittemmin synnytti hänelle kaksi lasta, katsoi itseään hänen vaimoksensa ja käyttäytyi joka suhteessa sen mukaan. Kumminkaan ei Bonalma ollut suinkaan unohtanut mielisairasta vaimoansa, vaan kävi väliin häntä tervehtimässä, lähetti hänelle vaatteita ja ruokaa ja muuta mitä hän voi tarvita. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt laitoksessa, mutta pääsiäisen aikaan hän tunsi kiihkeätä halua tavata vaimoansa. Heidän häänsä olivat nimittäin olleet siihen aikaan vuodesta, ja silloin oli heillä ollut kimputtain esikkoja ja orvokkeja vyöllä ja napinlävessä; siksi valtasi hänet joka kevät, kun hän missä tunsi noiden kukkasten lemua, halu tavata sairasta vaimoansa, ja hänen täytyi noudattaa tuota haluansa ellei tahtonut menettää järkeänsä hänkin. Niinpä oli hän tehnyt tänäkin keväänä. Lääkäri, joka hoiti hänen vaimoansa, ilmoitti hänelle silloin että hän nyt toivoi, päinvastoin kuin ennen oli arvellut, voivansa parantaa sairaan, ja hän kehotti Bonalmaa palaamaan muutaman viikon kuluttua, viemään vaimonsa täysin parantuneena kotiin. Tuo tiedonanto vaikutti Bonalmaan kuin isku päähän, ja puoleksi tajutonna hoiperteli hän kotiin. Ollessaan tuossa tilassa, kuin päihtyneenä tai huumaantuneena, rohkeni hän ilmaista rakastajattarellensa uutisen ja kehottaa häntä lähtemään pois, suodaksensa sijansa hänen lailliselle vaimollensa. Mutta toinen vakuutti heti että pysyisi paikallansa, mihin olikin tavallaan oikeutettu, kun hänellä oli muutaman kuukauden jälkeen jälleen lapsi odotettavissa. Bonalmassa ei ollut miestä käyttämään väkivaltaa, varsinkaan, kun hänen omatuntonsa häntä soimasi, hänen sydämensä oli kiintynyt lapsiin, ja tuo tarmokas, häikäilemätön nainen, joka ei lainkaan välittänyt siitä, kuinka hän selviäisi asiasta, saattoi hänet tavallista pelokkaammaksi. Naapurit odottivat varsin uteliaina, miten kävisi, kun vaimo parin päivän perästä palaisi kotiin. Ei kukaan tiennyt muuta neuvoa kuin sen, minkä Riccardon kyttyräselkäinen ystävä oli keksinyt, että nimittäin Bonalma nyt vuorostaan asettuisi asumaan koppiin, jonka hänen vaimonsa oli jättänyt.

Tosin Bonalman ulkomuoto olikin omiansa herättämään tuon ajatuksen. Hänen kasvoistansa voi huomata että yksi ainoa kalvava ajatus tai pikemmin epäselvä pelontunne raskaana ja hervostavana ahdisti häntä. Hänen tuijottavassa, hehkuvassa katseessaan oli uhkaava ilme; hän oli minusta kuin kamalia tuskia kärsivä eläin, joka on luonnostaan tuiki leppeä, mutta alkaa kuoleman tuskan kurkkua kuristaessa umpimähkään haukkoa ilmaa ja epätoivoissaan voi purra kuoliaaksi mitä vain lähelle sattuu.

Hän piti, kertoi Farfalla, paljoa enemmän vaimostaan kuin rakastajattarestaan, joka kumminkin oli nuorempi ja muhkeampi. Luonnostaan oli hän taipuva kiintymään kotiinsa, hellä ja tunteellinen, ja hän oli, ehkä tietämättänsä, koko ajan rakastanut vaimoansa; tosin tämä olikin ollut sekä hyvä että kaunis, niin ettei ollut monta hänen vertaistansa. Farfalla, joka aina halusi mihin hintaan hyvänsä lohduttaa murheellisia, oli neuvonut Bonalmaa lähtemään mukaan toivioretkelle, mutta mitä ihmeitä madonnan oikeastaan oli tehtävä hänen hyväksensä, sitä he tuskin kumpikaan tiesivät. Kun nyt katselin häntä kaukaa, tulin vakuutetuksi siitä että olisi parasta hänen rakastajattarellensa, jos pysyttelisi hänestä kaukana, niin avuttomalta ja aralta kuin hän näyttikin, ja tuo ajatus, että hän oli murhaaja, vaikkei itse sitä tiennyt vaan ehkä vain tuskalla sitä aavisti, vaikutti minuun niin valtavasti ja tuskallisesti, etten voinut pakottaa itseäni häntä puhuttelemaan.

Virkistyäkseni käänsin nyt katseeni matkueeseen kuuluviin vanhoihin aviopuolisoihin, jotka olivat pieniä, vilkkaita, iloisennäköisiä olentoja ja joita pikeimmin olisi luullut sisaruksiksi kuin aviopariksi. Heillä oli ollut kaksi tytärtä, jotka olivat kauniita, terveitä ja hilpeitä, mutta myöskin hillittömiä ja ajattelemattomia, ja niillä oli ollut rakkaudenseikkailuja rikasten herrojen kanssa. Vanhemmat olivat aluksi heitä siitä nuhdelleet, mutta lempeästi vain, sillä he rakastivat pulskia tyttäriänsä liiaksi, ja sitä paitsi he rohkenivat kuvitella mielessään, että nuo herrat menisivät naimisiin heidän lastensa kanssa, saattaen nämät loistoon ja kunniaan; olihan muinoisina aikoina usein tapahtunut sellaista. Mutta sen sijaan synnytti vanhempi tytär kaksi lasta peräkkäin vanhusten elätettäviksi, ja kun rakastelija, joka ei ollenkaan pitänyt huolta lapsistaan, kävi kylmäksi niiden äitiäkin kohtaan, läksi tämä maille maailmoille, ettei tarvitsisi kestää sitä, että tulisi kokonaan hylätyksi; vaikka hän olikin laiska ja kevytmielinen, ei häneltä kumminkaan puuttunut ylpeyttä ja rohkeutta. Molemmat lapsensa jätti hän vanhempiensa huostaan, luvaten lähettää rahaa, niin pian kuin saisi sitä ansaituksi; mutta sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään, ja vanhemmilla oli nyt jälleen tilaisuutta kuvailla mielessään, kuinka hän palaisi tarumaisen onnellisissa olosuhteissa. Toisen tyttären oli sillä välin käynyt kuten hänen sisarensakin, mutta hän oli toista laatua ja suri paljoa haikeammin tekonsa seurauksia. Sen jälkeen kuin tiesi tulevansa isättömän lapsen äidiksi, ei hän enää liikahtanutkaan ulos vanhempiensa asunnosta, ja kun synnytys oli ohi, läksi hän sieltä ainaiseksi. Ei tiedetty oliko hän sisarensa tavoin lähtenyt maailmalle vai mennyt kuolemaan. Nuo pienet vanhat ihmiset, ammatiltaan saviastioiden korjaajia, näkivät paljon huolta ja vaivaa hankkiessaan elatusta kolmelle kukoistavalle kasvatilleen, mutta eivät luopuneet toivosta, vaan vaelsivat joka vuosi toukokuussa pyhälle vuorelle, rukoillakseen armorikasta neitsyttä kadonneitten lastensa puolesta.

Farfallan lapsista oli saapuvilla ainoastaan hänen nuorin tyttärensä Vittoria, ja tämä otti toivioretkeen osaa oikeastaan vastoin äitinsä tahtoa. Oli nimittäin kysymyksessä rakastaja, josta Farfalla ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan, vaikka hän muutoin lapsiinsa nähden oli pikemmin liiaksi kuin liian vähän myöntyväinen. Siihen hän vielä tyytyi että tyttö, jota yleisesti suosittiin kauneutensa ja iloisen mielensä takia, oli hylännyt monta kunnollista ja hyvästi toimeentulevaa kosijaa; mutta Vittorian avioliittoa tuon ainoan kanssa, jonka tämä olisi tahtonut, hän vastusti tavattoman tarmokkaasti, ja Carmelo ja Riccardo avustivat häntä siinä. Olipa Carmelo kerran vihoissaan lyönytkin sisartansa, kun eivät pyynnöt ja varoitukset saattaneet tätä luopumaan aikeestaan, ja hän oli sanonut, ettei Vittorian enää pitäisi pitää häntä veljenänsä, jos menisi naimisiin tuon miehen kanssa. Rakastaja oli nimeltään Pasquale, ja hän oli hyvää sukua. Vastahakoisuutensa syistä ei Farfalla ilmaissut minulle muuta kuin että tuo mies oli hänestä kovin vastenmielinen ja että hän oli laiska. Mutta laiskan miehen hitto perii ja hän saattaa vaimonsakin helvettiin.

Kun oli aterioitu ja ihmiset käyneet vilkkaammiksi, kääntyi Farfalla, joka mieltäkiinnittävällä tavalla oli kertonut minulle nämä nyt muistista esittämäni seikat, muun seurueen puoleen, joka näytti tietävän hänellä olevan muistissa varattuna runsaasti kertomuksia ja lauluja. Kun hän nyt istui mukavasti keskessä ja katseli kuulijakuntaansa kirkkailla sinisillä silmillään, hartaasti, mutta samalla, etevämmyytensä tuntien, leikillisen ylpeästi, valaisten silloin tällöin esitystään vilkkailla kädenliikkeillä, muistuivat mieleeni vaeltavat laulajat, jotka muinaisaikoina kokosivat ympärilleen kansaa aukeille kentille lehmusten alle. Ei kukaan keskeyttänyt häntä muutoin kuin suosiollisella naurulla tai hämmästyksen huudahduksella, ja minustakin tuntui siltä etten väsyisi häntä kuuntelemaan, niin huvittavalla tavalla hän esitti kuvan toisensa jälkeen menneestä ilottomasta ja kurjasta elämästänsä. Välillä hän myöskin kertoi satuja ja pyhimystaruja, todistaakseen jonkun väitteen tai valaistakseen jotakin elämänkokemusta, lauloipa hän muutamia säkeistöjä vanhoista lauluistakin, — ja minulla on niistä sekä sanat että sävel vielä muistissa, vaikkei hänellä ollut ääntä eikä korvakuuloa. Hänen kertomistavastaan kävi selvästi esiin, ettei hän suinkaan ylen vakaasti uskonut pyhimyksiin, ja madonnastakin hän puhui lempeällä ivalla, vaikka vaelsikin jo kolmatta kertaa pyhälle vuorelle hänelle huoliansa ja pyyntöjänsä esittämään.

Ensi kertaa hän meni sinne seitsentoistavuotiaana tyttönä rukoilemaan tuota taivaallista olentoa pehmittämään hänen äitinsä sydämen; äiti nimittäin vaati häntä luopumaan kauniista kellosepästä, josta sitten tuli hänen miehensä ja johon hän silloin oli rakastunut, ja menemään naimisiin tuon vanhemman, työteliään kosijan kanssa, jonka hänen sisarensa sitten otti ja tuli varakkaaksi porvarirouvaksi. Pelko oli silloin vallinnut hänen mielessään, sillä itse teossa hän piti äitiänsä paljon mahtavampana kuin madonnaa, ja nyt hän oli äidin tietämättä lähtenyt koko päiväksi kotoa pois. Suureksi hämmästyksekseen hän kotiin tullessaan huomasi tuon itsepintaisen olennon muuttaneen mieltä. Äiti oli näet luullut, kun tytärtä ei ruvennut näkymään kotiin palaavaksi, että tämä joko oli surmannut itsensä tai lähtenyt rakastajansa tykö, eikä hän olisi tahtonut kumpaakaan noista häpeäpilkuista tahraamaan perheensä kunniaa. Sentähden hän oli päättänyt antaa tyttärensä tehdä mielensä mukaan ja ajatteli jo tyydytyksellä siitä johtuvia seurauksia, ja kun hänen ennustuksensa sittemmin toteutuivat, ei hän suonut Farfallalle mitään apua. "Siis", sanoi Farfalla, "on minun kiittäminen madonnaa miehestäni, joka kahdeksan vuoden perästä jätti minut ja teki minusta kerjäläisen; nähtävästi ei pyhä neitsyt tuntenut häntä niin hyvin kuin äitini."

Toisella kertaa Farfallan rukousta ei ollut kuultu. Silloin oli hän ollut vuorella vähän aikaa sen jälkeen kuin hänen miehensä oli lähtenyt maailmalle, kaksi kuukautta ennen nuorimman lapsensa syntymistä. Hylättynä ja hädissään, kuten oli, kammotti häntä ajatellessa että saisi vielä yhden lapsen lisää elätettäväksi, vaikka tuskin kykeni hankkimaan toisillekaan leipää, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt pakottaa taivas ottamaan asuntoihinsa tuo vielä syntymätön sielu. Kankeasti liikkuen ja sydän toivotonna nousi hän vuorta ylös, ollen menehtymäisillään kesän kuumuuteen, sillä hän oli päättänyt ettei matkalla nauttisi tippaakaan vettä. Saavuttuaan ylös vuorelle oli hän niin väsynyt ja voi niin pahoin, ettei kyennyt pitämään ajatuksiaan koossa ja sitäkin vähemmin esittämään asiaansa rukouksessa; mutta luottaen siihen että tuo jumalallinen olento ymmärtäisi häntä sanoittakin, heittäytyi hän madonnan kuvan eteen ja itki niin että alttarivaate kostui ja kävi raskaaksi ja kyyneleet virtasivat kivilattialle. Mutta siitä huolimatta syntyi lapsi maailmaan oikeaan aikaan ja oli, kuten Farfalla lausui, kukoistavampi, voimakkaampi, kauniimpi ja vilkkaampi kuin toiset, juuri kuin sillä olisi ollut kaksi henkeä.

Vittoria oli syntynyt eräänä sunnuntaina, auringon ollessa korkeimmillaan ja iloisen soiton kajahdellessa. Joukko sotamiehiä oli nimittäin kulkenut sitä katua pitkin, jonka varrella Farfalla asui, ja kun hän kuuli tuttua marssia puhallettavan, juoksi hän työnsä jättäen akkunan luo, katsoaksensa ulos. Kun hän kumartui ulos akkunasta ja juuri näki kullankeltaisten torvien säihkyvän auringonpaisteessa, alkoivat synnytystuskat, ja synnytys tapahtui sitten niin nopeasti, että hän vielä kaukaa kuuli muutaman hiljaisen sävelen, kun jo kaikki oli ohi. "Jos se olisi ollut poikalapsi", huomautti lihava vanha muori, Farfallan lopetettua tämän kertomuksen, "niin siitä olisi tullut mahtava sotapäällikkö." "Luulin lapsen tuottavan minulle onnea, vaikka olikin tyttö", sanoi Farfalla, luoden kirkkaat silmänsä Vittoriaan, joka istui kaukana hänestä, "mutta nyt en enää usko sitä."

Ulkomuodosta päättäen oli tuo ihana olento syntynyt kantamaan onnen purppuraa. Täysin mitoin oli luonto suonut hänelle antimiaan; kaikki se viehättäväisyys mitä väri, ihon hohde, muotojen sulavuus ja täyteläisyys voi suoda, koristi hänen kasvojansa ja varttansa, niin että yhtä vähän tuli hänessä kaivanneeksi mielen ja hengen sisältöä, kuin sitä kaipaa ruusu- tai tulppaanikimpussa. Hänen suurista avo auki olevista silmistänsä säteili lämmin hehku, joka oli viehättävä kuin päivänpaiste, mutta johon ehkä lopuksi voi kyllästyäkin, kuten päivänpaisteeseenkin; sanottavaa ei hänellä varmaankaan ollut mitään eikä mitään muuta toiselle antaa kuin nuoruutta, mieleniloisuutta ja rakkaudenhehkua, mikä tosin onkin runsas ja valtava anti. Äidin kertoessa oli hän kuunnellut äänetönnä, sanaakaan lausumatta, katseet luotuina merelle päin, mutta kuullessaan Farfallan viime sanat käänsi hän hitaasti päänsä ja lausui levollisesti: "En ole pahempi sinulle, kuin sinä olit äidillesi", käännähti jälleen ja suuntasi katseensa kauas etäisyyteen. 'Mitä hän tuolta hakee?' ajattelin minä. 'Kuuleeko hän ehkä meille muille kuulumatonta voittomarssia, rumpujen pärinää, torvien uljasta toitotusta ja kaihoisaa valitusta, joka kutsuelee häntä täältä yhteiskunnan kukkuloille?' Kuvailin häntä mielessäni diadeemi otsalla imperaattorin vaunuissa; valkoiset hevoset, joilla oli pitkä harja ja häntä, vetivät sitä rinnettä ylös Kapitoliumiin, ei — onnen kukkuloille! Tiellä tunkeili hopeavitjoista talutettuina kiljuvia ja karjuvia leopardeja, tiikereitä, norsuja ja muita vierasten maiden eläimiä, mutta tarkkaamatta tuota melua ja loistoa katsoi hän suurilla, mustilla silmillänsä kauas etäisyyteen, ylpeänä ja levollisena. Kerron tästä antaakseni kuvan hänen kauneudestansa ja ihanuudestansa; itse teossa kyllä käsitin että hänen ajatustensa ja toiveittensa esineenä olivat vain ruskeat miehenkasvot, ja kun istuuduin hänen viereensä ja aloin jutella hänen kanssansa, huomasin kohta arvostelleeni häntä oikein. Puhuessa tuli hänen kasvoillensa leikillisen iloinen ilme, ja silloin haihtui heti hänen juhlallinen mahtavuutensa melkein kokonaan ja hän siirtyi tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Sen kautta ei hänen viehätysvoimansa suinkaan vähentynyt, muuta kuin mahdollisesti mielikuvitukseen nähden; herttaisemmalta hän minusta tuntui, sitten kuin olin puhellut hänen kanssansa. Kysyin miksi hän oli hylännyt kaikki nuo kosijat, jotka olivat hänen äidillensä mieleen. "Ne eivät minusta ole olleet kyllin kauniita", vastasi hän, katsoen minuun hymyillen, niin että ehdottomasti punastuin, ikäänkuin minun olisi ollut hävettävä sitä etten ollut enää aivan nuori ja hänestä ehkä kovin mitätön näöltäni. "Ja Pasquale on kyllin kaunis?" kysyin edelleen, ja hän vastasi nyökäyttämällä päätänsä ja vielä selvemmin punehtumalla äkkiä, — joten tulin vakuutetuksi siitä että tuon rakastetun miehen muhkeus ja kauneus oli verraton.

Olisin kumminkin halunnut kuulla hänestä puolueettoman arvostelun ja menin Riccardon tykö, arvellen häntä pikimmin kykeneväksi lausumaan sellaisen. "Minkä näköinen on tuo mies, jota sisaresi rakastaa?" kysyin häneltä. "Hän näyttää aivan sellaiselta pedolta, jollainen onkin", sanoi Riccardo halveksivasti, keskeyttämättä soittoansa, joka hänestä nähtävästi oli kysymystäni tärkeämpää. "Katsokaas", jatkoi hän heti, "tuosta, jossa näette vedessä valkeahkon viirun, on juuri kulkenut suuri höyrylaiva, joka on matkalla Intiaan, ja siellä on lämmittäjänä eräs ystäväni, jonka saan periä." Perintönä oli hyvänhajuinen santelipuinen laatikko ja papukaija, joka Riccardon puheen mukaan oli ihmeellisen ihana olento; väriltään oli se sininen ja vihreä kuin riikinkukonpyrstö, mutta sillä oli myöskin muutamia tulipunaisia höyheniä, ja koko sen ruumis hohti, ikäänkuin joku olisi voidellut sen liimalla ja pistänyt kiillekultaan. Puhua ei se nyt tosin osannut muuta kuin: "Näkemiin!" ja "Hyvästi!" "Mutta opetan sille vielä paljon muuta", sanoi Riccardo, "sillä kuukauden kuluttua se on minun." Kysyin, kuinka se oli käsitettävä, ja Riccardo sanoi levollisesti: "Ehkä ystäväni kuolee ruttoon, joka nyt juuri raivoaa Intiassa; kotiin hän ei ainakaan palaa missään tapauksessa." Kun hän lausui tuollaisia seikkoja, kävivät hänen silmänsä ja katseensa ja äänensä sellaisiksi, että selkäpiitä karmi, vaikkei hän itse lainkaan huomannut puheidensa kuuluvan kammottavilta tai edes salaperäisiltäkään. Ei hän päättänyt ulkonaisista merkeistä, sanoi hän, jonkun ihmisen kuolevan, vaan hän tunsi ja tiesi sen samalla tavalla kuin unessa tietäisi jostakin, että tuo on minun isäni, tai jostakin maisemasta, että tuo on Intia, vaikkei unikuva vastaisikaan todellisuutta. Tuollainen aavistamiskyky ei muutoin ollut mitään harvinaista, arveli hän, vaan sitä tapasi eläimissäkin; niinpä esimerkiksi hänen ystävänsä papukaija ei erotessa mitenkään suostunut sanomaan "Näkemiin", vaikka sen omistaja huusi sille tuota sanaa moneen kertaan, vaan rääkkyi vain yhtä mittaa "Hyvästi", niin että omistaja arveli papukaija paran ennustavan omaa kuolemaansa ja pyysi Riccardon lupaamaan että täyttäisi sen, niin että hän vielä saisi nähdä sen kirjavan, koreavärisen ruumiin. "Se ei tuolle tyhmyrille pälkähtänyt päähän, että hänen itsensä täytyisi kuolla", sanoi Riccardo hymyillen.

Kysyin miksi hän ei ollut varoittanut ystäväänsä ja estänyt häntä lähtemästä matkaan. "Mitä se olisi hyödyttänyt?" kysyi hän hämmästyneenä. "Silloin olisi hän kotona tukehtunut riisinjyvään tai kuollut ilman mitään aihetta. Kaikki on edeltäpäin määrättyä. Lapsena oli minulla kerran vaarallinen, hyvin tarttuva tauti, ja lääkäri käski äidin pitämään minua erilläni toisista, mikä tietysti oli mahdotonta, kun meillä oli vain yksi huone. Hän asetti siis minut keskelle leveätä vuodettamme ja toiset ympärilleni sekä paneutui itse jalkopäähän, arvellen ettei olisi pahaksi, jos kaikki tyyni kuolisimme yhdessä; mutta ei yksikään heistä sairastunut ja minäkin paranin. Sinä päivänä, jona minusta tuli raajarikko, syöksyi Carmelo korkealta muurilta maahan, ja häntä luultiin kuolleeksi, kun hänet tuotiin kotiin; hän tointui kumminkin, ja pian hän temmelsi toveriensa kanssa yhtä reippaana kuin ennenkin. Minä sitä vastoin, joka unessa pyörähdin matalasta sängystä maahan, en koskaan enää toipunut entiselleni, ja tuo putoamiseni noin mitättömän matkan korkeudesta on pian saattava minut hautaan."

Ryhtymättä arvostelemaan hänen lausumiansa mielipiteitä ja hänen käsitystänsä maailman menosta, koetin vain saada hänet siitä uskosta, että hänen olisi pian kuoltava; sanoin että hänen päinvastoin olisi elettävä toivossa voivansa tulla paremmaksi, joskaan ei aivan terveeksi. Hän pudisti päätänsä ja sanoi kuiskaten: "Tiedättekö, miksi äitini menee pyhälle vuorelle? Luuletteko hänen tekevän sen tuon hyveenpalkinnon tähden, jonka Nanni kyllä muutoinkin saisi? Hän rukoilee minun kuolemaani, sillä se tuottaa hänelle enemmän hyötyä, kuin Nannin myötäjäisrahat."

Koetin saada hänet luopumaan tuosta arvelusta, joka minusta tuntui mielettömältä ja tuulesta temmatulta, ja nuhtelinkin häntä vakavasti siitä, että hänellä oli sellaisia ajatuksia uskollisimmasta, uhraantuvaisimmasta ystävästänsä, — jota hänellä muutoin ei näyttänyt olleen tarkoitus mitenkään moittia tai alentaa tuolla mitä oli sanonut. Hän vaikeni ja haki häntä silmillänsä ihmisjoukosta, ja löydettyään hänet katsoi hän häneen kauan, hymyillen, mutta kumminkin hieman nurjamielisenä, ja hän näytti täydellisesti unohtaneen minun läsnäoloni.

Täysikuu, joka nyt jo paistoi koko kirkkaudessaan, valaisi laajaa kenttää, niin että selvästi voi nähdä kaikki mitä siellä tapahtui, ja muistan että nuo valjut olennot, jotka liikkuelivat edes takaisin kuivilla, hiedoittuneilla romuläjillä, olivat minusta kuin kuolleista nousseita, jotka halajivat tuntea maan lämpöisen ilman hivelevän heidän kolkonnäköisiä kasvojansa ja koettivat kulmikkailla, luonnottoman kiihkeillä liikkeillä matkia eläviä. Viiniä ei ollut juotu, ja kumminkin kävi iloisuus yhä meluavammaksi; kaupungista tuon tuostakin kuuluvat vienot laulun tai mandoliinin sävelet saattoivat tuon riemastelun tuntumaan yhä räikeämmältä, raaemmalta. Suurinta ääntä piti nyt kolme viallista olentoa, kaksi miestä, joista toinen oli kyttyräselkäinen, toinen silmäpuoli, ja inhottavan näköinen heikkomielinen tyttö, jonka rumuus kävi vielä huomattavammaksi sen kautta että hän oli koristautunut kirjavilla retaleilla. Nuo molemmat nuoret miehet olivat Riccardon hyviä ystäviä, mutta hän syytti kyttyräselkäistä uskottomuudesta, sillä tämä oli eräänä iltana, kun kaikki olivat kokoontuneet kaivolle juttelemaan, mennyt kihloihin heikkomielisen tytön kanssa. Tyttö luuli kihlauksen olleen tarkoitetun täyttä totta ja huvitti nyt hellyydenosotuksillaan toisia, joiden törkeät pilapuheet, häntä lainkaan loukkaamatta, vain saattoivat hänet nauraa kikattamaan. Farfalla keskeytti mellakkaa ja naurua huudahtamalla: "Jos kyttyräselkä ja höpsäkkö menevät naimisiin, niin ei Riccardonikaan enää huoli odottaa; annan hänelle kaksi olkisäkkiä vuoteeksi ja tusinan kiviä liedeksi. Kuka tytöistä tahtoo hänet näine myötäjäisineen?" Nyt joukko nauravia tyttöjä ensin kiiruhti Farfallaa kohden huutaen: "Minä tahdon hänet, minä, minä!" — sitten he juoksivat Riccardon tykö, nykivät hänen mustia kiharoitaan ja jatkoivat vallatonta pilaansa, tarjoutuen hänelle vaimoksi. Hän vastaeli heille ensin samaan tapaan, mutta otti sitten harmonikkansa ja alkoi soittaa tanssisävelmää, jolloin tytöt heti rupesivat laulamaan ja tanssimaan, ja muutamat miehet ja vanhat naiset säistivät heitä puoliääneen rytmillisellä hyräilyllä. Keskellä tuota temmellystä kuultiin Pakanakirkosta kellon ilmoittavan syvällä, vakavalla äänellään keskiyön olevan käsissä, — ja se oli sopimuksen mukaan oleva lähdönmerkki. Hälinä vaikeni heti, lähtijät lausuivat nopeasti hyvästit jääville ja asettuivat parittain tai kolmittain jonoon. Lähtiessään liikkeelle virittivät he laulun, jonka voi huomata olevan hyvin vanhoilta ajoilta ja jota lienevät laulaneet jo ensimäiset toivioretkeläiset, mitkä vuosisatoja sitten vaelsivat pyhälle vuorelle. Ensi äänessä oli jotakin kiihkeästi hillittyä; syvä, yksitoikkoinen säistys muodosti kuin ahdistavan muurin, josta tuo yksinkertainen sävel, sinne tänne harhaillen, epätoivoissaan haki aukkoa, pyrkien apua anoen valoa kohden. Kun vaeltajat jo olivat kadonneet näkyvistä, kuului vielä kauan heidän kenkiensä kopinaa sekä joka värsyssä toistuva loppusävel, joka oli kuin hukkuvan hätähuuto, kun hän uudelleen ja yhä uudelleen kohoaa vedenpintaan, mutta lopuksi anoo apua vain heikolla äänellä, sitten käy tiedottomaksi ja menehtyy.

VI

Sama kellonääni, joka antoi toivioretkeläisille lähdönmerkin, keskeytti Riemuportinkadulla rakastavaisen parin hyväilyt, karkottaen pikku Nannin luota hänen sulhonsa, jonka laiva juuri oli palannut Smyrnasta ja muutamiksi päiviksi asettunut satamaan. Rakastavaiset olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että katu pyhiinvaelluksen johdosta oli melkein autiona, tavatakseen toisiansa vinnikamarissa, jossa Nanni asui yhdessä Vittorian kanssa, ja tuossa tilaisuudessa olivat he kerrassaan unohtaneet hyveenpalkinnon ja Farfallan siihen kohdistuvat toiveet. Kello kaksitoista oli sulhon jälleen oltava laivalla, ja hän lausui nyt nopeasti hyvästit ja kiiruhti pitkin, varovaisin askelin Riemuportinkatua alas, jolla aikaa tyttö pari kertaa painoi kasvojansa tyynyä vasten, mutta nukahti sitten, niin että tuo yksinäisyydessä syttynyt rakkaudenliekki jo oli palanut loppuun ja lakannut hehkumasta, kun vähää jälkeen keskiyön saatoin Riccardon hänen asunnollensa.

Kohta sen jälkeen tapahtui aivan toisenlainen seikkailu. Riccardo, joka varsinkin kesäkuukausina usein kärsi unettomuudesta, makasi silloin, välttääksensä tuon matalan huoneen tukahduttavaa ilmaa, ulkoeteisessä, jonne sitä varten oli varattu maissintupsuilla täytetty säkki. Niin sanoi hän nytkin aikovansa tehdä, kun yritin auttaa häntä nousemaan noita jyrkkiä portaita ylös, ja kun tunsin hänen tapansa, niin jätin hänet vuoteellensa eteiseen, ilman että päähäni oli pälkähtänytkään, että se voisi olla arveluttavaa. Pieni joukko, joka oli lähtenyt kotiin yhtaikaa meidän kanssamme, oli pian hajaantunut, ja hiljaisuus vallitsi jo, kun aloin laskeutua kaupunkiin päin. Riccardo vaipui heti sikeään uneen, josta kumminkin pian heräsi, kuten arveli, jo muutaman minuutin jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi herännyt melusta, ja hän kuunteli, kuuluisiko ylhäältä mitään, mutta siellä oli aivan hiljaista. Kun hän sitten nousi vuoteeltaan ja katsoi ovesta ulos, näki hän toisella puolen katua, aivan seinän vieritse, jotakin luikahtavan eteenpäin pimeässä; kuu oli näet jo laskenut talojen taakse. Ensiksi hän teki ristinmerkin, arvellen nähneensä rauhattoman sielun, joka haki muinoisten hairahdustensa tyyssijaa; mutta kun hän kurottautui kauemmaksi ja jännitti katsettansa, tunsi hän tuon olennon Torquatoksi, Jurewitschin veljeksi. Tämä oli varmaankin saanut tietää suutari Bonalman lähteneen kotoa toivioretkelle ja aikoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä, tyhjentääksensä hänen puotinsa; ainakin pysähtyi hän juuri sen edustalle ja heilautti itsensä matalaa akkunaa kohden. Riccardo kertoi minulle kerran muutamassa eläintarhassa nähneensä mahdottoman suuren petolinnun, jolla oli leveät, mustat siivet ja pitkä, paljas, lihakas kaula sekä pieni, höyhenetön pää, joka päättyi ahmailevaan nokkaan ja jossa säihkyivät saaliinhimoiset silmät. Sen näköinen, sanoi hän, oli Torquato ollut, kun hän, pitäen kiinni akkunasta, katsoi katua pitkin ja kuunteli. Silloin oli Riccardo hiljaa huutanut häntä nimeltä, jolloin Torquato säpsähti ja tuntiessaan raajarikon pui raivoissaan hänelle nyrkkiä, epäröiden luopuisiko yrityksestään tuon avuttoman ihmisen takia. Riccardo käsitti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja sanoi noudattaen äkillistä mielijohdetta, vielä hiljemmin kuin ennen: "Ilmaisenko, ken Benvenuton murhasi?" Noiden sanojen vaikutus oli odottamattoman voimakas, luultavasti etupäässä siksi, että tämän yön pimeydestä äkkiä ilmestyvän henkilön oli täytynyt jollakin käsittämättömällä, melkeinpä mahdottomalla tavalla saada tieto tuosta rikoksesta, joka oli tapahtunut kenenkään näkemättä, jota ilmiantamaan ei ollut löytynyt ainoatakaan ihmistä. Siihen saakka oli Riccardo tuntenut vain jonkunmoista uteliaisuuden sekaista kammoa rikoksentekijää kohtaan, mutta nyt, kun Torquato hypähti maahan, selvisi hänelle äkkiä, että murhaaja nyt syöksyisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet, ja hänet valtasi hurja kuolemanpelko. Salaman tavoin välähti hänen mielessänsä yhtaikaa tuhansia eri mietteitä: että äiti kotiin palatessaan huomaisi rukouksensa jo kuulluksi, että Carmelon ei vain pitäisi unohtaa istuttaa hänen haudallensa oleanderia, ja että hän kuolisi, ennenkuin oli saanut nähdä saaren — — — Mutta kiivas pelkoko sen lienee vaikuttanut vai mikä, mutta Torquato ei enää tarkannut Riccardoa, vaan kiiruhti katua alas ja oli silmänräpäyksen kuluttua kadonnut näkyvistä.

Riccardo oli siis todella ollut selvillä Benvenuton kohtalosta. Eräänä unettomana yönä, kun oli tavattoman hiljaista ja tuuli kävi Kulmakadulta päin, missä murha tapahtui, oli hän kuullut kiistaa ja erottanut Torquaton äänen. "Semmoista ääntä ei ole kenelläkään muulla, eikä sitä unohda, kun on sen kerran kuullut", sanoi hän; "silloin koetti hän sitä hillitä, mutta kun hän ei osaa puhua hiljaa, kuului se kuin käheä-ääniseltä haukunnalta." Kun Riccardo sitä paitsi tiesi että hyväntahtoinen Benvenuto oli lainannut Torquatolle rahaa, mutta oli itse joutunut pulaan ja ollut pakotettu vaatimaan sitä takaisin, niin oli hänellä myöskin selvillä riidan ja siitä seuranneen rikoksen alkuaihe, ja hänen epäilyksensä olivat siis olleet täydelleen oikeutetut.

Lausuin nyt etten voinut hyväksyä sitä että Riccardo Jurewitschin vuoksi piti salassa, mitä tiesi murhasta. "Monet tietävät Torquaton rikoksista", sanoi Riccardo, "mutta kukaan ei anna häntä ilmi, vaikka me emme koskaan ole siitä sopineet."

"Luuletteko sitten", kysyin hämmästyneenä, "sillä tekevänne palveluksen tuolle hurskaalle miehelle? Voiko hänelle olla mieluista se, että toiset saavat kärsiä hänen kunnottoman veljensä takia? Eiköhän hän pikemmin toivoisi että hän saisi kärsiä rangaistuksen ja mahdollisesti huomaisi rikollisuutensa, tai että häntä ainakin estettäisiin jatkamasta synnillistä menoansa?"

Riccardo pudisti päätänsä ja lausui: "Jurewitsch on selvillä kaikista veljensä teoista ja tietää senkin että hän on murhannut Benvenuton, ehkäpä paljon muutakin, jota me emme tiedä, mutta hän tekee voitavansa salatakseen sen ja estääksensä veljeänsä joutumasta epäluulonalaiseksi." Kuinka pappi voisi tietää veljensä teoista, joita toinen ei tietenkään ollut hänelle tunnustanut eikä kukaan muukaan saattanut hänen tietoonsa, sitä ei Riccardo voinut minulle selittää, mutta hän arveli että samaten kuin käsialasta voi päättää, kenen kädestä jokin kirjoitus on lähtenyt, samaten tuntisi hän teoista tekijän.

"Ja niin saa siis", sanoin minä, "vaarallinen pahantekijä esteettömästi ja rangaistuksetta jatkaa ilkitöitänsä, siksi että on arvossa pidetyn ja rakastetun miehen veli?" Siihen vastasi Riccardo: "Ilmiantaminen on aina katalaa, vaikka se tapahtuisikin mitä paraimmassa tarkoituksessa. Ja mitäpä asiat siitä muuttuisivat, joskin Torquato joutuisi vankeuteen? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä ja kurjuutta, tehdään kaikenmoisia epätoivoisia tekoja; meistä jokainen varoo itseään ilmiantamasta Torquatoa tai ketään muutakaan rikoksentekijää tai edes tuomitsemasta heitä ankarasti, sillä emmehän tiedä vaikka huomispäivänä jo olisimme itse samassa asemassa."

Olin hämmästyksissäni ja tunsin pettymystä ja vihaa kuullessani tuollaisia mielipiteitä esitettävän, ja varsinkin minua pahoitti se, että minun täytyi kuulla tuollaista Riccardolta, jota olin taipuisa pitämään viattomana, siveellisen ylpeänä ihmisenä. "Oletteko te sitten palloja", huudahdin aivan raivostuneena, "joita pahat henget heittelevät mielensä mukaan? Kuljetteko te sokeina haparoiden läpi elämän, tietämättä tallaatteko ruohoa vai matoja? Paneeko teille paholainen veitsen käteen sanoen: sysää! ja te ette voi vastustaa? Eikö kukaan teistä ole niin varma itsestänsä, että voisi taata ettei hänestä tule lurjusta eikä murhaajaa?"

"Voisittekos te sitä tehdä?" kysyi Riccardo ja loi minuun hymyhuulin vilpittömän, vakavan katseensa.

"Kerron teille mitä Galantalta kuulin Torquatosta. Hän läksi kuudentoista vanhana muuraajana vaellusretkelle eikä ollut silloin, jos kohta olikin raju ja tuittupäinen, vielä tehnyt mitään varsinaista rikosta. Silloin kulki hän kerran syysiltana erään kentän poikki kohden kaupunkia, josta valot jo tuikkivat kaukaa, ja äkkiä hän huomasi olevansa lähellä hirsipuuta, jossa riippui ruumis. Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja kun hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hirsipuuta, pysähtyi hän ja katseli tarkoin kaikkea, myöskin kuolleen kasvoja, niin hyvin kuin voi hämärässä. Vielä vuosien kuluttua muisti hän että taivaalla oli kiitänyt pieniä, mustia pilviä, jotka olivat hänestä kuin teloituspaikalle lentäviä äänettömiä ahnaita korppia. Sitten hän jatkoi rauhallisesti matkaansa, mutta kuljettuaan noin sata askelta kuuli hän takanansa vihellyksen, sellaisen, jolla toverit kutsuvat toisiansa. Hän tiesi ettei likimaillakaan ollut ainoatakaan ihmistä, sillä hän oli juuri silmäillyt joka suuntaan, ja linnun huuto ei se myöskään ollut. Hänen selkäpiitänsä karmi ja hänen täytyi seisahtua hetkeksi paikoilleen, sillä hän oli kuin lamautunut. Tuskin oli hän hoiperrellut muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli uudelleen samanlaisen vihellyksen takanansa, nyt selvästi hirsipuulta päin, ja hänen täytyi jännittää kaikki voimansa päästäksensä paikaltaan, niin värisi hän kauhusta. Kun vihellys kuului kolmannen kerran, kääntyi hän pelostaan huolimatta katsomaan taaksensa ja näki että ruumis riippui yhtä tönkkönä ja liikkumattomana kuin ennenkin, vaan että se oli kääntynyt niin että kasvot olivat häneen päin; äsken ne olivat olleet toisaanne. Nyt oli hän vakuutettu siitä, että vainaja oli hänelle viheltänyt, ja hän meni pelästyksestä tainnoksiin ja sai kouristuskohtauksen, jommoisia hänellä sen jälkeen on ollut tuon tuostakin. Hän on vakuutettu siitä että hirtetty riivasi hänet, ja kohta hän tekikin ensimäisen rikoksensa. Kun nimittäin aamun hämärtäessä eräs mies kulki kärryinensä ohitse ja kumartui hengettömältä näyttävän Torquaton ylitse, suodaksensa, jos olisi tarpeen, hänelle apua, silloin hypähti tämä äkkiarvaamatta pystyyn, pisti veitsensä hänen rintaansa ja ryösti kaikki hänen tavaransa. Hän oli tehnyt sen ikäänkuin tahtomattansa, kuin äkillisen mielijohteen yllättämänä ja oli aluksi hämmästynyt ja kauhistunut teostansa, mutta vähitellen hänen tunteensa tylsistyivät, eikä hän enää voinut tulla toimeen tekemättä tuollaisia ilkitöitä, samaten kuin monet muut ihmiset eivät voi tulla toimeen ilman viiniä tai tupakkaa."

Kuultuani tuon kamalan kertomuksen, jonka Riccardo esitti niin vakuuttavasti, etten luullut kannattavan lausua epäilyksiä sen todenperäisyyden suhteen, valtasi minut kammo sekä Torquatoa että hänen sisartansa kohtaan, ja katsoin parhaaksi koettaa saada Riccardon lakkaamaan seurustelemasta Galantan kanssa.

Riccardon ja Torquaton yöllisestä yhtymisestä oli nimittäin aiheutunut Riccardon tutustuminen Galantaan. Galanta, joka asui yhdessä veljensä kanssa, tiesi kaikista tämän hankkeista ja sai myöskin kuulla kuinka hän oli tullut estetyksi murtautumasta suutarin asuntoon. Kun Torquato nyt aikoi jälkeenpäin panna täytäntöön, mitä oli laimiinlyönyt, ja kostaa Riccardolle, taivutti Galanta hänet luopumaan tuosta aikeesta, — mikä ei suinkaan ollut helppoa ja saattoi Galantan menettämään osan veljensä suosiosta. Tätä ennen oli Torquato helposti saanut sisarensa vakuutetuksi ilkitöittensä välttämättömyydestä tai oivallisuudestakin, ja varsinkin miehiä vihasi ja halveksi Galanta niin suuresti, että empimättä olisi luovuttanut jokaisen rakastelijansa Torquatolle, suodakseen hänelle tilaisuutta tyydyttämään murhanhimoaan. Mutta Riccardo, jota hän tunsi vain hieman, ulkonäöltä, ei hänestä ollut mikään mies, ja jonkunmoinen ritarillisuus, jota hän tunsi veljensä puolesta, saattoi hänet kammoksumaan sitä ajatusta, että Torquato voisi satuttaa kätensä tuohon kalpeaan, rampaan ihmiseen, jolla oli sellaiset viattomat lapsensilmät. Sen sijaan lupasi hän pitää huolta siitä, ettei Riccardo antaisi ilmi Torquatoa, sillä hän piti vaikutusvaltaansa miehiin nähden rajattomana eikä luullut Riccardonkaan voivan sitä vastustaa.

Tuttavuus alkoi siten että Galanta eräänä päivänä näki Riccardon harmonikka kädessä istuvan ovellansa ja pyysi häntä tulemaan hänen asuntoonsa, jonne iloisa seurue oli kokoontunut ja josta vain puuttui tanssimusiikkia; siellä voisi hän ansaita taskut täyteen rahaa. Sellaiset toiveet olisivat saattaneet Riccardon seuraamaan vaikka itse pääpaholaista helvettiin, tarjoamaan sikäläiselle nuorisolle tilaisuutta tanssia soiton mukaan, — ja nythän oli täytettävä kauniin naisen pyyntö; hyvillä mielin nousi hän siis ja läksi nilkuttamaan Galantan mukana. Mutta niin hyvin kuin viihtyikin tämän luona, ei hän kumminkaan suostunut antamaan Galantalle mitään varmaa lupausta; tosin ei hän aikonutkaan antaa ilmi Torquatoa, mutta hän ei myöskään tahtonut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tuolla pahantekijällä ehkä oli jotakin mielessä häntä itseänsä vastaan. Sittemmin oli Riccardo ollut usein Galantan luona, vaan tämä vielä useammin hänen luonansa, sillä kun Galanta halveksi niin teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta kuin häveliäisyyttäkin, juoksi hän aivan empimättä kaikkialla hänen perässänsä ja seurasi häntä hänen asuntoonsakin, jossa usein, naapureista välittämättä, vietti tuntimääriä hänen luonansa. Yleensä ei Riccardolla ollut tapana puhua mitään noista käynneistä, mutta minulle hän kertoeli tutunomaisesti ja perinpohjaisesti kaikesta mitä tapahtui, arimmistakin seikoista, ja varsinkin hän kuvaili uudelleen ja aina uudelleen, minkä näköinen Galanta oli, ja hän teki sen aivan ujostelematta, hellän ihailevasti, kuten lapsi kuvailisi alastonta marmoriolentoa, jonka se sattumalta on nähnyt jossakin puistossa tai salissa.

Galanta ei ollut koskaan alaston sillä tavalla kuin muut naiset, sanoi hän, sillä hänen sametinkaltainen ruskea ihonsa verhosi häntä, ja hävetä hänen tarvitsi yhtä vähän kuin metsävuohen. Hänen kasvoistansa ei Riccardo pitänyt, sillä ne johdattivat mieleen Torquaton ja paljon rumaa, mitä Galanta oli tehnyt, mutta häntä miellytti hänen lämmin, hohtava pintansa, joka tuntui siltä kuin äskensyntyneitten lasten haivenpeitteinen päänahka. "Mutta miksi hällä on sellaiset kasvot kuin varastelevaisella mustalaisnaisella?" sanoi hän. "Maallinen taiteilija olisi katsonut tuollaiseen kaulaan kuuluvan kasvot, loistavan kirkkaat kuin tähtöset, mutta Jumala tekee sellaisia käsittämättömiä tekoja, jommoisia ihminen ei uskaltaisi."

Hänen kasvojensa kesytöntä kauneutta ei Riccardo oivaltanut. Kerran satuin Riccardon tykönä yhteen hänen kanssansa ja silloin huomasin että hän todella olikin ränstyneemmän ja turmeltuneemman näköinen, kuin miltä minusta oli näyttänyt edellisellä kerralla, jolloin näin hänet vain pikimmiltään. Tapa, millä hän minua tervehti, hänen rohkea, viehättelevä hymyilynsä, jolla hän tavallisesti lienee voittanut herrasmiesten suosiota, hänen tuttavalliset katseensa tekivät melkein inhottavan vaikutuksen minuun ja vieläkin enemmän Riccardoon; vaikka hän sisääntullessani oli istunut onnellisena ja autuaallisena tyttöön nojaten, sysäsi hän nyt äkkiä, kuten ärtyinen lapsi, tyytymätönnä hänet luotansa, nuhteli häntä ankarin sanoin ja käski hänen heti paikalla mennä ainaiseksi tiehensä. Galanta vastasi samaan tapaan, tehden hänestä pilkkaa, mutta näyttäen kumminkin olevan enemmän suutuksissaan itselleen kuin Riccardolle ja samalla myöskin alakuloinen, sitten hän syöksähti ulos kuin hurjistunut, kesytön eläin; mutta tuossa hänen esiintymisessään ilmeni niin paljon voimaa, suloutta ja lämpöä, että jälleen lepyin ja olisin vaikka puolustanut häntä Riccardollekin, ellei se olisi ollut vastoin aikeitani — ja tosin tarpeetontakin.

Vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä että heidän suhteensa oli vienon viaton ja, mitä Galantaan tulee, johtui kiitettävistäkin tunteista, nimittäin säälistä ja — vaikkei hän itse sitä selvästi tajunnut — mieltymyksestä seurusteluun nuoren miehen kanssa, joka ei vedonnut hänen aistillisuuteensa, koetin kumminkin alinomaa parastani, saadakseni Riccardon pysymään hänestä erillään, osaksi siksi, että arvelin seurustelun noiden sisarusten kanssa kumminkin voivan jollakin tavoin käydä hänelle vahingolliseksi, ja toiseksi siksi, että hänen tuttavansa sen johdosta voivat saada huonoja ajatuksia hänestä. Yhtä lempeästi kuin Pakanakaupungissa arvosteltiin kaikkia rakkaudensyntejä, yhtä ankarasti siellä tuomittiin naisia, jotka antautuvat miehille rahan- taikka nautinnonhimosta tai ammattimaisesti. Sitä paitsi pidettiin Galantaa sydämettömänä ja ylpeänä, ja Riccardokin myönsi hänen olevan kopean, mutta se miellytti häntä. Pahinta kaikesta oli se, että Carmelo, joka ei yleensä voinut sietää naisia ja suorastaan inhosi sellaisia kuin Galanta, oli suutuksissaan tuosta veljensä seurustelusta ja alkoi pysytellä hänestä erillään, joten näytti siltä kuin rauhasta, joka tähän saakka oli vallinnut tuossa talossa, pian tulisi loppu. Mutta Riccardo ei ottanut korviinsakaan varoituksiani, eikä edes lupaukseni että varustaisin hänet koko hänen elämänsä ajaksi paperosseilla, tehnyt häneen mitään vaikutusta; eräs toisenlaatuinen mielijohteeni osottautui tehokkaammaksi. Eräs nainen, jota rakastin, oli antanut minulle vähän rahaa käytettäväksi holhottieni hyväksi, enkä siksi katsonut poikkeavani kovin liiaksi totuudesta, kun väliin toin Riccardolle jotakin, jonka tiesin häntä ilahduttavan ja sanoin: "Tämän on Lisabella lähettänyt." Ei tuo tosin ollut lemmittyni nimi, mutta se sopi hänelle hyvästi, enkä luullut jokapäiväisemmästä olevan apua. Kun hän kysyi kuka Lisabella oli, niin sanoin että hän oli veljentyttäreni ja että olin kertonut hänelle Riccardosta ja siten herättänyt hänessä myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Juttelin nyt hänestä yhä useammin Riccardon kanssa, ja pian tuo kuvaamani vaaleaverinen kaunotar kokonaan täytti hänen mielensä.

Väliin hän väitti kävelyretkellä ollessaan nähneensä hänet, ja kun kerran eräs nainen oli mennyt hänen ohitsensa, katsahtanut sitten taaksensa, tullut hänen luoksensa ja pistänyt rahan hänen käteensä, oli hän vakuutettu siitä, että se oli ollut Lisabella. Siitä pitäen hän vähemmin välitti Galantasta, haaveillen nyt Lisabellasta, jonka varusti kehittymättömän makunsa mukaan kaikella naisellisuuden, hienouden ja rikkauden suomalla lumousvoimalla. Ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt kysyä — kuten monesti pelkäsin — miksi Lisabella ei joskus tullut mukanani tervehtimään häntä tai hänen äitiänsä, — mihin minun itse teossa olisi ollut mahdoton taivuttaa tuota oikeata "Lisabellaa". Kovasydäminen hän ei ollut, mutta välttääksensä liikutusta ja epämiellyttäviä tunteita hän karttoi kurjuuden näkemistä eikä tahtonut edes kuulla siitä puhuttavankaan. "Onko onnettomuus sitten hyve?" sanoi hän. "Pitäisikö kaikkein olla onnettomat, siksi että muutamat ovat? Minun kutsumukseni on olla onnellinen; salli minun rakastaa sinua ja nauttia onnestani."

Väliin tapahtui, kun muistelin Riccardon jumalallista epäitsekkäisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi nauttia Lisabellan onnesta autuaallisena kuin omastaan, ja sitten näin lemmittyni tyynen, alati kirkkaan otsan, että minut valtasi mielenkarvaus ja tyytymättömyys. Mutta hänen rusohuultensa hymyily karkotti pian kaikki katkerat tunteet, ja kun tunsin hänen sydämensä sykkivän rintaani vastaan, oli minusta kuin olisin oivaltanut Kaikkivaltiaan aivoitukset ja huomannut rakkauden ja rakkaudenonnen nauttimisen ainoaksi, mikä suo elämällemme todellista arvoa.

VII

Tulin sattumalta pyhän Antoniuksen päivänä, joka on kesäkuussa, Riemuportinkadulle, ja näin joukon ihmisiä kokoontuneena taloni edustalla olevan kaivon ympärille. Kun Farfallakin oli joukossa, istuuduin hänen viereensä, vaikka Riccardo ei ollutkaan siellä: hän oli nimittäin huonompi sinä päivänä ja makasi selällään suorana vuoteellaan, tuijottaen matalaan kattoon, sanoi Farfalla, ja silloin oli parasta jättää hänet yksin.

Vallitsi tuollainen kesäillan hämärä, joka lepää esineillä niin keveänä ja kylmähkönä kuin harmaa hohde kirjavilla perhonsiivillä. Minusta se ikäänkuin sekaantui liljantuoksuun, joka oli levinnyt pyhimyksenkuvan komeroon asetetuista tuuheista liljakimpuista kaikkialle pitkin kapeata katua. Tuo väritön, sulotuoksuinen suitsutus, jota ei nähnyt vaan kumminkin huomasi, leijaili kevyinä pilvinä ja laineina riemuporttia kohden, likaisten, ränstyneiden talojen ja kaivoa koristavan lujajäntereisen Herkuleen ympärillä. Vinninakkunasta, joka oli seinäkomeron yläpuolella, kumartuivat Farfallan molemmat tyttäret, Nanni ja Vittoria, ulos ja panivat pyhimyksen käteen pari pitkävartista liljaa, jotka olivat täynnä nuppuja, läkkililjan rinnalle, joka sillä ennestään oli kädessä. Kohta sen jälkeen tulivat he hiljaa naureskellen ja kuiskaillen kadulle ja istuutuivat vieretysten taloni portaille. Huusin heille ilkamoiden: "Tuota te ette tehneet ilmaiseksi! Tunnustakaa pois, mitä pyysitte tuolta pyhältä mieheltä?" "Hänen täytyy toimittaa meiltä kesakot pois", huusi pikku Nanni nopeasti, ja häneltä pääsi kimakka nauru, johon Vittoria yhtyi vähän pehmeämmällä, syvemmällä äänellä. Nannin nukkemaiset kasvot olivatkin todella yltä yleensä täynnä kesakoita, mutta kun hän ei muutoinkaan ollut kaunis, niin ei se lainkaan haitannut, vaan vahvisti vain hilpeätä ilmettä, jonka hänen pyöreät, loistavat silmänsä ja kiiltävät hampaansa soivat.

Toinen sisar oli minusta melkein vieläkin kauniimpi kuin edellisellä kerralla; vaikka hänen suuret silmänsä säihkyivät onnesta ja nuoruuden ylpeydestä ja hänen naurunsa kaikui täyteläisenä, lämpöisenä ja sydämellisenä, oli hän kumminkin kuin vienon hekumalliseen surumielisyyteen verhounut, — ja tuo herätti minussa arvelun, että hän äidin vastarinnasta välittämättä oli antaunut kauniille ihailijallensa. Mutta Farfalla ei näyttänyt huomaavan muutosta, jota minä tarkkasin, vaan katsoi tyytyväisenä kirkkailla silmillään tyttöjen jälkeen, kun he lausuttuaan jäähyväiset käsi kädessä läksivät nopeasti kulkemaan katua pitkin satamaan päin, Nannin sulhasta tapaamaan, ja hän kertoi minulle että Nanni pian viettäisi häät, ja että Vittoria ehkä vielä joutuisi yhtä hyviin naimisiin tai ehkä parempiinkin, sillä hän oli nyt luopunut Pasqualesta eikä maininnut enää hänen nimeäänkään, eikä Pasquale ollut enää näyttäytynytkään Riemuportinkadulla.

Meidän jutellessamme kulki ihmisiä yhtä mittaa katua ylös ja alas, ja muutamat heistä tulivat luoksemme, polvistuttuaan ensin hetkeksi pyhän Antoniuksen eteen rukoilemaan, istuutuivat kaivon reunalle tai portaille, jopa toiset epätasaiselle kivityksellekin. Kun oli tullut hämärämpi, hiipi vastapäätä olevasta talosta suutari Bonalma ja istuutui kaivon reunalle kalpean naisen viereen, jolla oli leveänlaiset, levolliset kasvot, mutta ilme niillä kovin kärsivä. Naisella oli sylissään lapsi, ja kaksi suurempaa istui hänen jalkojensa juuressa, puhellen arasti keskenänsä. Farfallalta sain tietää hänen olevan suutarin vaimon, joka todella oli palannut hulluinhuoneesta ja, kun hänen miehensä rakastajatar ei millään ehdolla suostunut lähtemään tiehensä, asettunut asumaan läheisyyteen erääseen vinnikamariin sekä nyt ansaitsi työllään niukan elatuksen itselleen ja lapsilleen. Aluksi oli Bonalma vienyt hänelle vähän rahaa avuksi, mutta hänen rakastajattarensa, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, oli saanut riidoillaan hänet pelästytetyksi, niin ettei hän enää uskaltanut uudistaa avunantoaan. Mutta niin usein kuin voi, pistäytyi hän vaimonsa luokse, ja hänen pääsöänsä helpotti se seikka, että rakastajattaren tuon tuostakin täytyi käydä tervehtimässä sairasta äitiänsä, joka asui eräällä läheisellä paikkakunnalla. Minusta tuo kokoonkutistunut mies hiipivine liikkeineen tuntui melkein inhottavalta, mutta kumminkin oli liikuttavaa nähdä, kuinka vieno hymyily hetkeksi kirkasti hänen valjut, jäykät kasvonsa, kun hän näki vaimonsa, joka nyökäytti hänelle päätänsä, kuinka hän sitten istuutui aivan hänen viereensä, nosti molemmat leikkivät lapset polvillensa ja puristi niitä lujasti rintaansa sekä tuijotti äänetönnä väliin pienokaisiin, väliin vaimoonsa, joka puhui hänelle hiljaa. He eivät sekaantuneet toisten vilkkaaseen keskusteluun, ja nämät puolestaan jättivät heidät rauhaan, — minkä luin heille erityiseksi ansioksi, he kun olivat enimmäkseen vanhanpuoleisia, tavattoman puheliaita naisia. Joukossa oli myöskin keuhkotautinen ja tuo lihava vanha muori, joihin molempiin olin tutustunut heidän lähtiessään toivioretkelle ja joista edellinen oli lyönyt Riccardon kanssa vetoa siitä, kumpi heistä ensiksi kuolisi. Levottoman vilkkaasti katselivat hänen silmänsä nytkin kuopistaan, hakien Riccardoa, ja kun hän ei häntä nähnyt, huusi hän avonaiseen akkunaan päin moneen kertaan hänen nimeänsä. Kuultuaan Farfallalta että Riccardo sinä päivänä oli huonompi, nyökäytti hän hermostuneesti päätänsä ja huusi: "Minä voitan vedon!" nauraen ja niin kovalla äänellä, että hänet valtasi ryintäkohtaus, josta ei lainkaan ollut tulla loppua. Ylhäältä ei tullut mitään vastausta. "Viime yönä minä näin unta kirkkoherra Jurewitschistä", sanoi tyttö, lakattuaan rykimästä; "hänellä oli suuret siivet ja hän tuli minun vuoteeni ääreen ja siunasi minua. Tunsin niin selvästi hänen siipiensä synnyttämän vedon, että siitä heräsin." Lihava vaimo, joka ristissä säärin istui maassa, lausui: "Papeista uneksiminen merkitsee varmaa kuolemaa, nimittäin kun ne ovat eläviä. Kuollut pappi ennustaa pitkää ikää. Numero on 47, siiven numero 60 ja tuulen 9." Keuhkotautinen toisti nuo kolme lukua moneen kertaan, painaaksensa ne mieleensä seuraavaksi päiväksi raha-arpajaisten varalta. Farfalla kertoi uneksineensa kyttyräselästä; tämä oli istunut Riccardon vuoteella, ja hänen kyttyränsä oli kasvanut kasvamistaan, niin että Farfalla oli pelännyt sen puhkaisevan katon. "Se uni tietää hyvää", sanoi kirkkovaimo hyväksyvästi; "kyttyräselkä on 17, kyttyrä 33, pelko 52." Kun Farfalla sanoi ettei hän koskaan ottanut arpoja, pani eräs toinen vaimo nuo numerot mieleensä, kun voi olla aivan varma siitä, että kyttyräselkä tuottaisi voiton. Katselin kummastuneena vaimoa, joka singahutteli noita numeroita, hetkeäkään miettimättä, kuten nuolia, tähtäämättä, mutta varmana siitä että osaisi oikeaan. Kysyin, tiesikö hän sitten kaikesta mitä taivaan ja maan välillä on, mitä arpajaisnumeroa se merkitsee. "Tiedän", sanoi hän levollisesti, luoden raolla olevista silmistään minuun ylpeän katseen. "Voitetaanko sitten aina tuolla tavoin?" kysyin edelleen. "Tietysti ei", sanoi hän yhtä levollisesti, "sillä ei tarvita taitoa ainoastaan unien selittämiseen, vaan myöskin niiden kertomiseen, ja usein mainitaan vähäpätöisemmät seikat ja jätetään tärkeämmät mainitsematta. Kierosilmäinen nainen merkitsee toista kuin se, joka ei katso kieroon, syövällä sialla on eri merkitys kuin röhkivällä tai loassa rypevällä, ja samaten on kaikkien unien laita." Noiden vaikeuksien takia olikin kaikista läsnäolevista naisista vain yksi ainoa voittanut kerran — kaksi guldenia — vaikka useimmat heistä joka viikko ottivat arpoja. Farfalla oli ainoa, joka ei sitä tehnyt, hänellä kun ei ollut ainoatakaan kreutseriä hukata, ja hän, kuten nauraen lisäsi, toivoi suurempaa voittoa, nimittäin aarretta, jonka sanottiin olevan kätketyn minun talooni. Hän kääntyi nyt puoleeni kysyen, vaatisinko minä talonomistajana aarretta itselleni, jos se löytyisi, mutta minä vakuutin varmasti etten sitä tekisi, vaan että löytäjä saisi pitää sen hyvänänsä. "Voisihan sen jakaakin", sanoi tietäjävaimo, "mutta kun herra on rikas ja me köyhiä, niin sopiihan paremmin sillä lailla."

Minulle kerrottiin nyt että minun taloni oli erityisen ihmeellinen ja muistorikas, ensiksikin siksi että siinä noin kolmesataa vuotta sitten oli asunut Luu-Jooseppi, jolla oli kyky huomata, jos maassa oli kätkettynä kultaa tai muita jaloja metalleja tai myös ruumiita. Kun hän seisoi sellaisella paikalla, alkoi hän vavista niin kovasti että voi nähdä hänen kättensä liikkuvan puolelle ja toiselle ja kuulla hänen hampaidensa kalisevan, joten muutkin voivat tietää, missä kohden jotakin oli. Sadoittain ihmisiä tuli hänen luoksensa, ja ne tarjosivat hänelle rahaa, jos hän näyttäisi heille paikan, missä oli kultaa, ja hän suostuikin kernaasti näyttämään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he hakisivat itse eivätkä suuttuisi häneen, jos kullan asemesta löytäisivät ihmisluita, sillä siihen hän ei tainnut mitään. Lopuksi, kun kukaan ei löytänyt muuta kuin luita tai inhottavia mätäneviä ruumiita, joutuivat he raivoihinsa ja murhasivat Luu-Joosepin, luullen löytävänsä hänen kätköistänsä kasoittain kultaa. Mutta he eivät löytäneetkään muuta kuin puhtaasta kullasta valmistetun eriskummaisen lohikäärmeen, ja sen he anastivat ja korvasivat sen pyhän Antoniuksen kuvalla, joka nyt oli tuossa seinänkomerossa, mutta joka siihen aikaan oli ollut paljoa runsaammin koristettu ja paljoa muhkeampi kuin nyt.

Kaikki kuuntelivat vakavina ja tarkkaavina Farfallan kertomusta; yksin suutari Bonalmakin oli kumartunut eteenpäin, ja hänen tuijottavissa silmissään kuvastui kiihkeä, melkein tuskallinen jännitys. Lihava muori yksin ei näyttänyt muutoin välittävän koko kertomuksesta, kuin että halusi lausua arvostelunsa sen totuudenmukaisuudesta, ja kyttyräselkä huojutteli koko ajan ruumistansa levotonna edes takaisin, hieroi käsiänsä ja kysyi heti kun Farfalla vaikeni, eikö hän tiennyt että ihmiset silloin olivat polttaneet koko talon, peläten että sinne voisi jäädä jotakin kätköön. "Luuletteko Luu-Joosepin aarteiden olevan kätkettyinä taloon, joka on rakennettu vasta hänen kuoltuansa?" huudahti hän, nauraen niin sydämellisesti, että kyyneleet juoksivat pitkin poskia.

Farfalla yhtyi suopeasti hänen nauruunsa ja vastasi että talo tietenkin oli ollut kivestä, koska ympäristössä oli enemmän kiviä kuin puita, eikä se siis luultavasti ollut tykkänään palanut poroksi. Mutta jos se olisi palanutkin, niin voisi toivoa väärän rahan tekijän, joka oli asunut siellä sata vuotta myöhemmin ja arvatenkin ollut paljon rikkaampi kuin Luu-Jooseppi, jättäneen sinne aarteita. Kyttyräselän huomautus, että hänen jättämänsä rahat varmaankin olisivat vääriä, ei tehnyt Farfallaan mitään vaikutusta; tuo mies oli, sanoi hän, valmistanut rahansa niin ylen taitavasti, ettei kukaan voinut erottaa niitä oikeista. Kun hänet vedettiin oikeuteen, olivat tuomarit olleet pahassa pulassa, heidän kun oli mahdoton tuntea mitkä olivat hänen rahojansa; hän itse sitä vastoin löysi heti ensi katseella omansa tuhansien joukosta. Kun hän ei tahtonut ilmaista salaisuuttaan eikä myöskään suostunut lupaamaan lakkaavansa väärää rahaa tekemästä, hirtettiin hänet Riemuportin patsaaseen, — sillä, sanoi Farfalla, samalla tavallahan on kohdeltu myös Jesusta Kristusta ja kaikkia muita, jotka ovat pitäneet köyhän kansan puolta.

Tuo huomautus johtui siitä, että väärän rahan tekijä oli harjoittanut taitoansa vain auttaaksensa köyhiä, ja se oli myöskin saattanut hänet onnettomuuteen. Hän oli nimittäin antanut kolmesataa taaleria eräälle köyhälle vaimolle, jonka kovasydäminen talonomistaja olisi ajanut kadulle, ja hämmennyksissään oli vaimo, kun häneltä kysyttiin, mistä hän äkkiä oli saanut sellaisen rikkauden, antanut ilmi hyväntekijänsä.

Tuohon juttuun liittyvistä keskusteluista huomasin, että he kaikki tyyni olivat vakuutetut siitä, ettei maailmassa enää olisi mitään hätää, jos löytyisi ihmisiä, jotka ryhtyisivät ahkerasti tekemään väärää rahaa ja sitten tuon satumaisen ihmisystävän esimerkkiä seuraten jakaisivat sitä köyhille. Kyttyräselkä tiedusteli, eikö tuo mies todellakaan ollut opettanut kellekään salaperäistä taitoansa, mutta kirkkomuori vakuutti varmasti ettei hän ollut sitä tehnyt. Monet olivat koettaneet ottaa siitä selkoa, mutta tähän saakka se ei ollut onnistunut kenellekään. "Näillä tienoin on eräs", sanoi hän, "joka tekee paraikaa kokeita; mutta varmaankaan siitä ei tule valmista." Nähtävästi ei kukaan rohjennut tuon salaperäisen viittauksen johdosta urkkia muorilta lähempiä tietoja asiasta; sen sijaan he kääntyivät Farfallan puoleen, kysyen, tokko hän todella toivoi löytävänsä aarteen tai oliko hän ehkä jo nähnyt jotakin sellaista. "Se on varmaa, että tässä talossa kummittelee", sanoi Farfalla. "Olemme kuulleet kaikenmoista, ja aivan äskettäin eräänä yönä Carmelokin, joka ei koskaan ole ottanut uskoaksensa sellaiseen, tuli siitä vakuutetuksi. Keskiyöllä kolkutettiin nimittäin ovea, niin että siitä heräsimme, ja Carmelo nousi vuoteessaan puoleksi istualleen ja huusi: 'Kuka siellä kolkuttaa?' Sitten oli taas hiljaista, mutta hetken kuluttua kuului jälleen kolkutusta, kolme kertaa peräkkäin, aivan kuin joku olisi ollut ovella. Carmelo huusi vielä kerran, ja nyt kävi samaten kuin ensi kerrallakin; mutta kun kolkutus toistui vielä kerran, hyppäsi hän vuoteeltaan, tempaisi oven auki ja huusi lujalla äänellä eteiseen: 'Ken siellä kolkuttaa?' Ulkona oli pimeä ja vallitsi kuolonhiljaisuus, niin että kuulimme sydämemme sykinnän. Carmelo oli niin pelästynyt, että nopeasti sulki oven ja vielä puolen tunnin perästä värisi kuin kuivunut lehti tuulessa."

"Kun seuraavana aamuna kysyin Riccardolta, eikö hän ollut tuota kuullut, sanoi hän kyllä kuulleensa sen ja ettei se ollut ensi kerta; mutta jos vastedes vielä kuuluisi kolkutusta, ei meidän pitäisi huutaa eikä myöskään mennä katsomaan, mistä se kuului." Farfalla kertoi edelleen, että niin puhelias kuin Riccardo muutoin olikin, ei hän puhunut paljoa tuollaisista asioista, mutta kumminkin oli hän maininnut että toivoi löytävänsä heidän talostansa aarteen ja oli tuuminut että sillä tavoin useinkin köyhät ihmiset olivat tulleet rikkaiksi ja onnellisiksi. Farfalla mainitsi siitä sitten useita esimerkkiä, jotka oli kuullut isoäidiltään, ja hän kertoi vielä aavejuttuja ja salaperäisiä tapahtumia Riccardon lapsuuden ajoilta, jolloin tämä ei vielä tietänyt erotusta elävitten ja aaveitten välillä, vaan kertoi viattomuudessaan kaikesta mitä havaitsi.

Kyttyräselkä, joka ei koskaan väsynyt puhumasta Riccardosta, oli sillä välin istuutunut aivan minun viereeni ja kertoi minulle kuiskaten, kuinka hän vuosia sitten oli tutustunut Riccardoon. Riccardo, joka oli monta vuotta nuorempi häntä, oli kuullut äidiltään, että kyttyräselkäisille ei saanut nauraa, sillä heillä oli viaton sydän, josta syystä myöskin kadulla kyttyräselkäisen edellä aina tuli valkoinen hevonen. Tuo oli tehnyt Riccardoon niin syvän vaikutuksen, että hän siitä saakka, mennessään kaupungille äitinsä kanssa, alinomaa tähysteli valkoisia hevosia ja kyttyräselkäisiä ihmisiä. Kun sitten eräänä päivänä sattui niin että hänelle ensin tuli vastaan vaunut, joita veti kaksi valkoista hevosta, ja heti sen jälkeen kyttyräselkä, nimittäin juuri hän, tempaisi hän kätensä äitinsä kädestä, juoksi vastaantulijaa kohden, suuteli häntä ja vastasi, kun tämä ihmeissään kysyi, miksi hän niin teki: "Siksi että sinulla on viaton sydän." — "Yksin ja alakuloisena olin tuona päivänä lähtenyt kotoa", sanoi tuo pieni, vaivainen olento, "ja kotiin tullessani oli sydämeni pakahtumaisillaan ilosta, sillä olinhan löytänyt ystävän." Siitä saakka oli hän aina huolinensa tullut Riccardon tykö, eikä tämä, vaikka olikin sairas ja rutiköyhä kuten hän itse, ollut koskaan lähettänyt häntä luotansa lohdutonna.

Yhä matalammalla äänellä sorisivat Farfallan aavejutut yön hiljaisuudessa, kuten kätkössä virtaava puronen, ja ehdottomasti oli myöskin vieressäni istuva kyttyräselkä alentanut äänensä kuiskaukseksi. Tuo kaikki yhdessä kuului, kun hetkiseksi lakkasin sitä erityisesti tarkkaamasta, kuin kaukaiselta yksitoikkoiselta pauhinalta, enkä koskaan unohda, minkä vaikutuksen minuun teki, kun noihin himmeihin ääniin äkkiä sekaantui muutamia kajahtavia soinnoksia ja sitten hiljaista laulua. Oli kuin loitsulukujen hymistessä jotakin elotonta olisi herännyt henkiin ja alkanut suloisesti soida, niin oudosti ja valtavasti vaikutti tuolla hetkellä Riccardon harmonikan ääni ja hänen hiljainen mutta sointuisa laulunsa. Pitkästä laulusta, jonka hän lauloi, en muista muuta kuin ensi rivit, ja ne kuuluivat: "Jo kuollako? Luojani! oi, Mull' elo vain tuskia soi!" Kuuntelinhan tosin edelleenkin, mutta en enää tarkannut sanoja. Kaikki värsyt laulettiin samalla sävelellä, joten laulu kokonaisuudessaan vaikutti kuin luonnon synnyttämät yksitoikkoiset soinnut, kuin lehtien putoaminen tai kosken kohahdukset etäisyydessä — tai kuten pienen lapsen loppumaton, yhäti uudestaan alkava itku.

Heti kuvastui mieleeni, kuinka hän tuolla ylhäällä makasi kovalla vuoteellansa ja tuijotti harmaaseen kattoon, joka oli niin kovin lähellä häntä, ja mietin mitä ajatuksia oli mahtanut liikkua hänen mielessänsä, meidän alhaalla jutellessamme, ennenkuin hän otti harmonikkansa ja alkoi laulaa tuota surullista laulua. Kohdistin ajatukseni hänen muistoihinsa, eivätkä ne voineet, sen mukaan kuin minulla oli niistä tietoa, kertoella muusta kuin puutteesta, nälästä, sairashuoneessa vietetyistä pitkän pitkistä vuosista, haavoista, kärsimyksistä ja yksinäisyydestä. Kaikki nuo mielikuvat alkoivat ahdistella minua kuin ilkeät kummitukset, ikäänkuin niillä olisi ollut jotakin minulta vaadittavaa tai minulle kostettavaa, ja ihme kyllä minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt paljastaa niille rintani ja sanoa: "Käykää kimppuuni, imekää vereni kuiviin, hakekaa täältä itsellenne tyydytystä!"

Toiset olivat vaienneet heti laulun alkaessa; suutarin lapset olivat vaipuneet uneen, niin että voi kuulla heidän hiljaisen hengityksensä. Kyttyräselän suuret silmät olivat kosteat ja hohtivat hänen rumassa, laihassa, ennen aikojaan ryppyyntyneessä muodossansa kuin tumma vedenpinta kuuvalossa; Farfallan silmät olivat sitä vastoin kyyneleettömät ja tuijottivat omituisen uupuneine katseinensa herkeämättä avonaiseen akkunaan, josta sävelet tulivat. Suutari vaimoinensa istui takanani, joten en kääntymättä voinut nähdä heitä. Laulua ei voinut kestää kuin viisi tai kymmenen minuuttia, mutta minusta tuntui silloin ja minulla on nytkin vielä sellainen muisto kuin sitä olisi kestänyt sata vuotta. Kun se oli lopussa, kuulin muutamia raskaita huokauksia tai henkeä vedettävän syvään, itsetiedottomasti kuten lapset, kukaan ei puhunut enää sanaakaan, vaan he nousivat hitaasti toinen toisensa jälkeen paikaltaan ja nyökäyttivät jäähyväisiksi äänetönnä päätänsä tai viittasivat kädellänsä.

Yritin juuri toivottaa Farfallalle hyvää yötä, kun näin katua pitkin vielä tulevan, jalkojansa väsyneesti laahaten, naisen, ja tunsin hänet samaksi vaimoksi, jonka mies vuosia sitten omituisen varkauden takia oli joutunut vankeuteen ja sieltä hulluinhuoneeseen. Hän pysähtyi pyhän Antoniuksen kuvan eteen, pani kätensä ristiin ja mumisi jotakin; sitten kumartui hän ottamaan pari liljaa, jotka olivat pudonneet seinäkomerosta ja olivat nyt tallatut maahan. Huomasimme aran katseen, jonka hän loi ympäristöön, ikäänkuin olisi ollut aikeissa tehdä ilkityön, ja hän säpsähti meidät nähdessään ja teki sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut piilottaa kukat tai heittää ne luotansa. Farfalla, joka tunsi hänet varsin hyvin, sanoi hyväntahtoisesti: "Pyhä Antonius suo sinulle varmaankin kernaasti tuon mitä hänen ylellisyydestään on varissut maahan; mutta mitä teet noilla kuihtuneilla kukilla?" — "Ne kuuluvat tuottavan onnea", vastasi toinen, puristaen liljoja itseänsä vasten ja kääntäen meitä kohden kuihtuneet kasvonsa. Sitten hän läksi käydä retuuttamaan samaa tietä takaisin. Hymyillen sanoi Farfalla: "Kaikki ne rukoilevat Jumalalta onnea ja rikkautta eivätkä ajattele sitä että Jesus syntyi seimessä ja ratsasti Jerusalemiin aasilla, eikä hänellä ollut mihin päänsä kallistaa."

Kotimatkalla väikkyivät edessäni valopilkun tavoin, jota ei saa silmistänsä, tuon vaimoraukan kasvot, jotka olivat tehneet sitä tuskallisemman vaikutuksen, kun niillä vielä voi huomata jälkiä muinoisesta kauneudesta ja suloudesta, — samaten hänen laihat, kuihtuneet kätensä, jotka tarttuivat kiihkeästi kuin nälkäinen eläin maahan tallattuihin likaisiin liljoihin. Jos hän olisi valittanut, niin olisin ehkä unohtanut tuon näyn häntä hetkisen surkuteltuani, mutta että hän vielä odotti onnea —! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt jonkun juoksemistaan juoksevan synkässä metsässä toivoen saavuttavansa kaukaa loistavan kirkkaan valon, kun itse teossa loppumattomiin kierteli samaa paikkaa. Toivottomasti kurjuuteen vajonneena hän kurotti kätensä katulikaa kohden siinä mielettömässä harhaluulossa, että hänen täytyisi jostakin löytää onni! Lieneeköhän hänellä ollut tuosta onnesta jonkunmoinen mielikuva? Tai ehkä vain epämääräinen, synnynnäinen tunne, puoleksitajuttu halu päästä vapaaksi elämän tuottamista vaikeuksista? Tai oliko hänellä siitä ehkä joitakin muistoja, kuin sävelmästä, jonka kerran on kuullut ja jota halajaisi jälleen kuulla? Oi tuota ihmisten surkeata järjettömyyttä, tuota mieletöntä sokeutta, jolle ei kykene nauramaan, sillä se vihloo sydäntä! Köyhyytensä, hätänsä, kurjuutensa ahdistamina he kurottavat kätensä pyhimysten, noiden yliluonnollisten olentojen puoleen, joiden kidutetut ruumiit, riutuneet kasvot ja hurskas katse osottaa, etteivät he ole maallisia tavotelleet! Heiltä, jotka ovat kärsimyksiä rakastaneet ja niitä hakeneet, toivovat he lievitystä kärsimyksissään ja tuota, mikä heistä käsittää kaiken maallisen onnen: rahaa! Rahaa, rakkautta, tunteiden huumausta! Tulisina, vaateliaina kohoavat sellaiset rukoukset taivaaseen, ahdistelemaan noita kirkastettuja, autuaita olentoja, jotka ovat kääntäneet päänsä maasta pois iankaikkisuutta kohden. Ja noiden ihmisraukkojen luottaessa siihen, että taivaallinen äidinrakkaus tuolta ylhäältä käsin heitä holhoo ja heistä huolehtii, korvaten lopuksi heidän köyhyytensä runsailla rikkauksilla, riehuu kurjuus, vallitsee nälkä, pakkanen, häpeä, viha noissa viheliäisissä majoissa, joissa he avuttomina ja Jumalan hylkääminä elostelevat!

Mutta mitä sitten on sanottava meidän mielettömyydestämme, jotka kiitämme Jumalaa, henkeä, täysistä raha-arkuistamme, voitoistamme, huolettomasta unestamme, mukavasta elämästämme, ikäänkuin hän olisi suonut meille tuon kaiken palkinnoksi meidän hyvyydestämme tai hellyydestä, kuten rakastava isä?

Kuinka suloinen on lapsen viaton itsekkäisyys, se kun kuvailee mielessänsä Jumalaa sokurileipuriksi, joka palkitsee hyvää lasta makeisilla, meidän typeryytemme, vilpillisyytemme ja ahneutemme rinnalla, kun me rukoilemme ääretöntä henkeä, kaiken alkua ja loppua, kuten ääretöntä rahasäkkiä: "Maksa meille siitä että nimesi alituisesti on meidän kielellämme! Anna meille rahaa, ja me varustamme sen sinun kuvallasi!"

VIII

Pikku Berengarin laita oli täten. Minun piti erään niin sanotun armeliaisuusasian takia saada puhutella lihakauppias Tonia, jota Farfalla oli minulle kuvaillut kaikkein Roomalaiskaupungin köyhäin ja turvattomain lasten hyväntahtoiseksi kummiksi. Tapasin hänet hänen pienessä puodissansa, ja hän oli, päinvastoin kuin asianlaita tavallisesti on, jokseenkin sen näköinen, jommoiseksi olin häntä kuvaillut mielessäni, sen perusteella, mitä hänestä tiesin. Mitään erikoisempaa vaikutusta eivät hänen kasvonsa tehneet; muodoltaan ne olivat nelikulmaiset, ja ne loistivat hyvyydestä, terveydestä ja ilomielisyydestä. Varreltaan oli hän paksu ja tanakka, ei tursistunut, vaan paksuluinen, pituudeltaan keskikokoa ja leveydestään huolimatta vikkeläliikkeinen. Kun hän oli kuullut asiani, kävivät hänen kasvonsa entistään ystävällisemmiksi, ja voidaksemme keskustella rauhassa vei hän minut pieneen, sievästi sisustettuun huoneeseen, jossa sijoitti minut sohvaan ja istuutui itse nojatuoliin, likainen valkoinen esiliina yhä edessään. Meidän keskustellessamme tuli huoneeseen pieni poika, jonka voin siitä, että hän muitta mutkitta hyppäsi Tonin syliin, huomata olevan tämän pojan; mutta hänen näköisensä ei hän lainkaan ollut. Lapsukaisen olennossa ilmeni sellaista hienoutta, hilpeyttä ja herttaisuutta, että, melkein kadehdin Tonia siitä, että hän oli hänen isänsä — mistä hän nähtävästi olikin ylpeä. Kuullessani hänen nimensä Berengar muistin linnanmuuriin kirjoitetun runon, jonka olin nähnyt käydessäni ensi kertaa Roomalaiskaupungissa, ja kysyin poikaselta, hänkö sen oli sepittänyt ja piirtänyt sen yläpuolella olevan kuvan. Istuen isänsä sylissä roikkuvin jaloin käänsi pienokainen minua kohden soikeat, tummaripsiset silmänsä, vilkutellen niitä veitikkamaisesti ja naurahtaen vähäsen, niin että näin hänen kiiltävän hammasrivinsä, joka muistutti hiiren tai jonkun muun nakertajan purimia. Isän ääneen nauraessa lausuin tuon runon, joka vielä oli muistissani: "Nää seikat tiedä sä: Ett' Berengar oon mä, Ja kymmenettä käyn. Sä, narri, luit tään!" Sitten sanoin leikilläni etten kumminkaan voinut ottaa uskoakseni että tuollainen pikkuruinen mies jo kävisi kymmenettä; sitä paitsi olin minä kyllä lukenut runon, mutta olin kumminkin vakuutettu siitä etten ollut mikään narri. Poikanen loi minuun veitikkamaisesti ilkamoivan katseen, jota sanat eivät pysty kuvaamaan. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Elä viisastele, tiedät varsin hyvin, ettei viisauttasi kannata kehua", mutta sitähän hän itse asiassa ei mitenkään olisi pystynyt ajattelemaan. Samalla ilmeni tuossa katseessa harrasta sydämellisyyttä tai oikeastaan toverillista suopeutta, joka ei sekään ollut hänen ikänsä mukaista.

Isä, joka sillä välin oli ehtinyt nauraa kylliksensä, otti tuosta, mitä olin lausunut, puheiksi vain sen, mikä koski hänen poikaansa, ja vakuutti että tämä nyt jo oli kymmenen vuotta vanha. Vaikka hän olikin ikäiseksensä harvinaisen pieni ja siro, oli hän kyllä voimakas ja sitä paitsi vikkelä poika, joka jo auttoi isäänsä ansaitsemaan rahaa. Ja nyt kertoi isä minulle että Berengar oli joka päivä monta tuntia työssä erään suuren kauppahuoneen palveluksessa; hän toimitti kaikenlaisia asioita, ja viime aikoina oli hän kuljettanut kirjeetkin postiin ja postista, ja usein oli joukossa varsin tärkeitä kirjeitä ja rahalähetyksiäkin. Kauppias oli nimittäin huomannut että Berengar oli aika järkevä poika ja tuiki rehellinen. Noin jutellessaan laski tuo roteva, voimakas mies käsivartensa poikasen ympärille, joka kuten kesy lintu keinui isän polvella ja loistavilla silmillään katsoi iloisesti ympärilleen, ylpeänä noista kehuskelemisista ja ylistyksistä, mutta veitikkamainen, melkeinpä hyväntahtoisen suojeleva ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi miettinyt mielessään: "Tuolle vanhalle miehelle tuottaa niin suurta iloa, kun rehellisyyttäni kehutaan, miksi en sitten olisi rehellinen? Voinhan muutoin mielin määrin pitää ihmisiä narrinani, liikaa päänvaivaa ei se minulle tuota." Tuollaisia puheita olin kuulevinani lapsukaisen kosteilta, mansikanvärisiltä huulilta, jotka herättivät minussa, ikäänkuin olisivat olleet viehkeät naishuulet, käsittämättömän halun suudella niitä, oikein tarmon takaa. Tulin nyt ajatelleeksi että poikanen luultavasti oli äitinsä näköinen, joka varmaankin oli miellyttävä olento, ja tuon ajatuksen myöskin lausuin ilmi. Vasta kun näin, kuinka tuon kelpo miehen kasvot synkistyivät, samalla kuin hän myöntävästi nyökäytti päätänsä, muistin mitä Farfalla oli kertonut minulle hänen vaimonsa paranemattomasta kevytmielisyydestä, ja kaduin että olin tehnyt tuon kysymyksen. Nyt voin saada varsin selvän käsityksen heidän suhteestansa; kuvailin mielessäni että vaimo oli samanlainen pirteä ja nokkela lintu kuin pikku Berengar sekä kylläkin halukas laulullaan ja viserryksillään palkitsemaan luotettavaa ja tukevaa puuta, jonka turvissa eleli, mutta lentäväksi luotuna kykenemätön alati pysyttelemään saman puun oksilla. Siten kävi minusta käsitettäväksi, kuinka mies uudelleen ja aina uudelleen soi vaimollensa anteeksi, joskin murheen murtamalla mielellä ja salaa kyyneleitä vuodattaen. Vasta nyt minulle oikein selvisi, kuinka hellästi tuon miehen täytyi rakastaa lastansa. Ehkäpä hän aina näki edessänsä pahan vihollisen odottamassa että perisynti saattaisi sen hänen kynsiinsä, ja olikin kuin isä olisi tahtonut suojella poikaansa, kun hän laski molemmat käsivartensa hänen ympärillensä, mutta voitonriemuiselta hän samalla näytti, ikäänkuin olisi arvellut että hänessä kyllä oli miestä varjelemaan lemmikkiänsä kaikelta pahalta. Noiden ajatusten seuratessa toisiansa päässäni salaman nopeudella katselin pienokaista yhä suuremmalla mielenkiinnolla; itse teossa hän varsin suuresti muistutti katupoikaa, jonka päässä pyörii vain vallattomuuksia ja kujeita, mutta hänen kasvojensa ilme oli puhdas, ja siinä oli jotakin, josta sai varman käsityksen hänen mielenlaadustansa. Ehdottomasti ojensin käteni tuota siroa pientä päätä kohden ja suljin sen hetkeksi niiden väliin; minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt sitä siunata, vaikka en yleensä tiedäkään olevani mitenkään oikeutettu tai valtuutettu siunauksia jakelemaan. Silloin katsoi tuo virkeä veitikka minuun silmänräpäyksen ajan vakavasti, pyhän vakavasti, kuten vain lapset voivat katsoa, kun heidän sielunsa — niin haluttaisi uskoa — väliin äkkiä muistaa taivaallisen kotinsa, muistaa synnin, jonka tähden sen täytyy kärsiä, ja vaikean tehtävän, mikä sillä täällä on suoritettavana. Lämmin liikutus valtasi mieleni, kun nuo vilpittömät, tutkivat silmät niin läheltä katsoivat minuun, mutta mitään aavistusta ei minulla ollut, ei hämärintäkään, siitä että lapsukaisen puhtaalla isolla otsalla jo oli näkymätön merkki, joka sen määräsi haamujen maailmaan. Kohta sen jälkeen hän hypähti isänsä sylistä, kun jo lienee väsynyt hiljaa istumiseen, ja juoksi ulos nauttimaan joutohetkistään.

Tuo käyntini Tonin luona oli tapahtunut keväällä; elävänä en pikku Berengaria nähnyt sen jälkeen kuin kerran vain, syksyllä, kohta palattuani vuotuisilta kesämatkoiltani. Mieleni oli silloin täynnä monenmoisia uusia vaikutteita ja minulle oli kasaantunut runsaasti työtä, joten olin tuskin ainoallakaan ajatuksella muistellut Riemuportinkatua, enkä tuntenut poikaa, jonka erään pankkirakennuksen vieritse kulkiessani näin tulevan siitä ulos. Vasta kun hän ohikulkiessaan tervehti minua lyhyesti ja kunnioittavasti heleällä visertävällä äänellään, johtui mieleeni tuo kevätilta ja muistin kuinka pienokainen oli minua miellyttänyt. Käännyin nopeasti häntä katsomaan ja näin että hän oli tehnyt samaten ja että hänen viattomat kasvonsa olivat jälleen vetäytyneet tuollaiseen hymyyn, jota ei käynyt sanoin kuvaaminen, ja tällä kertaa se aivan selvästi näytti merkitsevän: 'Ja sinäkö et myönnä olevasi narri? Ja kumminkin vaellat siinä niin arvokkaan näköisenä, kuin pitäisi sinun olla Jumalan apuna maailmaa hallitsemassa, vaikka päässäsi vain pyörii kahvinhintoja, öljynhintoja, tulliasetuksia, teaatterikappaleita tai muita turhanpäiväisiä seikkoja'. Muutoin hän käänsikin nopeasti päänsä minusta poispäin ja kulki nyt eteenpäin lyhyillä, nopeilla, itsetietoisilla askelilla, niska suorana ja katsomatta oikealle tai vasemmalle, tietäen olevansa tärkeissä toimissa. Seisoin vielä paikallani, katsoen hajamielisenä hänen jälkeensä ja tuumiskellen, kuinka tuon poikasen hymyilevässä katseessa voi ilmetä niin monenmoista, jota hänen mielessään varmaankaan ei liikkunut, kun näin jotakin, sitä tarkkaamatta, — kuten väliin käy — jotakin, joka vasta jälkeenpäin tuli ihmeellisen selvästi tajuntaani. Kun katsoin pikku Berengarin jälkeen, näin nimittäin miehen, jonka koko olento teki minuun tuskallisen inhottavan vaikutuksen ja samalla muistutti minua jostakin; mutta, kuten sanoin, tuo kaikki tapahtui huomiotani liioin kiinnittämättä, ja muistin sen vasta kun kuulin lapsi raukan murhasta ja sain tietää että murhaajaksi luultiin Torquatoa, Jurewitschin ja Galantan veljeä. Silloin kuvastui äkkiä mieleeni tuo mies, joka katsoi pojan jälkeen omituisen ahnaalla, melkein sairaloisella katseella, ja nyt tiesin myöskin, mitä hänestä oli johtunut mieleeni, nimittäin Riccardon kuvaus Torquatosta, kuinka tämä oli muistuttanut suurta petolintua, jolla oli pitkä, höyhenetön kaula, pieni pää ja hirvittävä koukistunut nokka. Ehkäpä hänen ulkomuotonsa vaikutti vielä kammottavammin siksi, että siinä turmeluksen jättämistä jäljistä huolimatta voi huomata niin sanoakseni mätänemässä olevaa kauneutta.

Tapauksen meno oli luultavasti täten: Torquato, joka oli selvillä pikku Berengarin toimista ja tiesi että lapsukaiselle usein uskottiin suuriakin rahamääriä, oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ryöväämiseen. Sitä varten oli hän jo aikaisemmin vuokrannut itselleen huoneen hänen tarkoituksiinsa soveltuvassa kaupunginosassa, jossa esiintyi hienona herrana. Roomalaiskaupungissa ei hänen katoamisensa herättänyt huomiota, kun ei häntä kukaan liioin kaivannut ja hän aina oli elänyt kulkulaiselämää. Viikkomääriä hän oli toimessa, päästäksensä selville kaikista uhrinsa teistä; muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin nähnyt heidät toistensa läheisyydessä murhasi Torquato Berengarin. Tunnettujen tosiasioitten ja todistajien kertomusten perusteella arveltiin murhan tapahtuneen täten: Torquato oli nähnyt tai saanut muutoin tietää, että pienokaiselle oli uskottu melkoinen rahasumma; hän seurasi häntä jonkun matkaa ja houkutteli hänet sitten huoneeseensa jollakin tekosyyllä, luultavasti siten että sanoi olevansa asioissa hänen isäntänsä kanssa ja haluavansa lähettää tälle kirjeen hänen mukanansa. Oliko lapsi ennen nähnyt Torquaton Vanhassakaupungissa ja nyt tuntenut hänet, ja kuinka tuon kammottavan miehen oli onnistunut voittaa hänen luottamuksensa, siitä ei tarkoin voitu saada selkoa. Huoneessaan kävi Torquato pienokaisen kimppuun, joka ei aavistanut mitään pahaa, ja surmasi hänet terävällä veitsellä, kätki verisen ruumiin seinäkaappiin, laittoi huoneen täyteen karboolinhajua, lukitsi sen ja läksi tiehensä, sanoen emännälle että hänen täytyi lähteä matkoille muutamaksi päiväksi. Kun ei tuo ollut ensi kerta, ja Torquato aina oli tahtonut, ettei kukaan hänen poissaollessaan menisi hänen huoneeseensa, ei emännässä herännyt mitään epäluuloa, vaan vasta kun suljetusta huoneesta rupesi leviämään inhottava haju, alkoi hän aavistaa pahaa. Koko asia tuntui hänestä niin oudolta ja kammottavalta, että hän antoi poliisin avata huoneen, ja nyt nähtiin että sen lattia oli tahrattu verellä, ja kaapista löydettiin pahoin runneltu lapsenruumis.

Tämä tapahtui monta päivää murhan jälkeen; mutta tietysti pikku Berengaria oli kaivattu heti. Ei kukaan ajatellut hänen joutuneen onnettomuuden uhriksi; kun ei häntä vielä illallakaan alkanut näkyä, ruvettiin epäilemään että hän oli karannut tiehensä rahat muassaan. Siten esitettiin asia sanomalehdillä, ja myönnän että minuunkin, vaikka kohta olenkin kuuluvinani sivistyneisiin, ensiksi vaikutti painetun sanan tenhovoima, niin että pidin itsestänsä selvänä että tuo, minkä olin lukenut, oli totta. Mieleeni kuvastui siro poikanen, jonka aivan äskettäin olin nähnyt niin reippaana kulkevan kadun poikki, ja mielipaha ja suuttumus valtasi minut. Että hän oli voinut sen tehdä! Ehkäpä hän tuona aamuna kääntyessään hymyillen katsomaan minuun oli ajatellut: 'Et luule olevasi narri ja kumminkin luotat minun rehellisyyteeni! Et aavista, mitkä kepposet minä aion teille tehdä!' — Sellainen on ihmisluonto, että synti ja heikkous menee perintönä sukupolvesta sukupolveen, ja että voimakkainkin rakkaus taistelee turhaan tuollaisia taipumuksia vastaan. Puutetta ei tuo lapsi ollut koskaan kärsinyt minkäänlaista, siis ei sitä ollut tuollaiseen tekoon voinut saattaa mikään muu kuin perinnöllinen kevytmielisyys ja seikkailemishalu. Vihollinen oli kumminkin saanut sen kynsiinsä ja pitänyt saaliinaan lapsi raukan, joka tuskin oli puolustautunutkaan, kun ei se tuntenut ahdistelijaansa eikä hänen aikeitansa. Myöhemmin tuotti minulle lohdutusta se, etten ainakaan ollut tuominnut onnetonta pienokaista ankarasti ja ajattelemattomasti; nousivatpa kyyneleetkin silmiini, kun mielessäni kuvailin, kuinka hän riutuisi koti-ikävään ja omantunnontuskiin, kuinka rikollisuus rumentaisi ja tahraisi hänen viattoman muotonsa, hänen hymyilevät silmänsä, hänen hienopiirteisen, ilmeikkään suunsa. Melkein vielä enemmän säälitti minua onneton isä, joka turhaan oli koettanut ylenpalttisella rakkaudellaan pelastaa heikkoluonteisen vaimonsa lapsen ja nyt ehkä epätoivoissaan katui sitä että oli niin aikaiseen saattanut tuon pienen olennon elämän moninaisille kiusauksille alttiiksi.

Menin herran tykö, jonka palveluksessa Berengar oli ollut. Hän oli joltisenkin ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen mies, ja hän oli varsin pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, eikä suinkaan etupäässä kadottamansa rahan takia. Hän puhui jotenkin tähän tapaan: Tuollaisiin ihmisiin ei saa luottaa, se olisi aina muistettava; ennemmin tai myöhemmin pääsee heissä pahe voitolle. Kurjuus turmelee ihmiset; jokaisesta köyhästä voi tulla varas, ja jos hänestä ei sitä tule, niin ei hänellä ole ollut tilaisuutta tulla siksi. Kun huomautin ettei lihakauppias Tonin perhe ollut kärsinyt puutetta, kohautti hän olkapäitänsä ja sanoi: "Noissa suvuissa kulkee perintönä liian paljon paheita. Jos on joukossa jokin kunnollisempi ja hänen käy hyvin, niin pääsee kumminkin pian äkkiarvaamatta jokin isoäidiltä tai tädiltä tai joltakin muulta sukulaiselta periytynyt paha taipumus taas valtaan."

Sanoin siihen, että jos niin oli, eikä köyhyys siis turmellut ainoastaan ruumista, vaan myöskin sielun, niin olimme sen enemmin velkapäät taistelemaan sitä vastaan. Siitä hän nähtävästi ei halunnut keskustella, vaan alkoi jälleen puhua pikku Berengarista ja sanoi: "Tuolle poikaselle olisin voinut uskoa kaiken omaisuuteni, niin täydellisesti luotin häneen; toiste eivät tunteeni enää saa minua pettää." Nyt yhtyi puheeseen eräs vanhempi apulainen, ylpeästi ja innokkaasti muistuttaen, että hän jo oli ennustanut niin käyvän ja aina huomauttanut siitä, millainen viekas katse tuolla pienellä veijarilla oli, ikäänkuin hän olisi pitänyt kaikkia ihmisiä narrinansa. Sitten hän alkoi kertoa juttua samanikäisistä pojista, jotka elelivät ryöväreinä jonkun kaupungin läheisyydessä ja tekivät törkeitä ilkitöitä, — mutta sitä en kuunnellut loppuun.

Vanhassakaupungissakin oltiin vakuutetut pienokaisen syyllisyydestä, ja vaikka rikoksia, mitä laatua olivatkaan, siellä yleensä arvosteltiin lempeästi, puhuttiin tästä tapauksesta jonkunmoisella rakkaudettomuudella, mikä johtui siitä, että vastenmielisyys äitiä kohtaan ulotettiin lapseenkin, heidän ulkonaisen yhdenkaltaisuutensa takia. Sitä vastoin säälittiin Tonia, sen mukaan kuin minä voin huomata, sydämellisesti ja vilpittömästi; minulle sanottiin, kun olin menossa hänen luoksensa, ettei hän ollut autettavissa, isku oli sattunut sydämeen, — hän oli sulkeutunut huoneeseensa eikä tahtonut kuulla mitään lohdutteluja.

Kumminkin päästi tuo onneton mies minut luoksensa, ja se tapahtui siksi, että johtui mieleeni, häntä oven takaa puhutellessani, sanoa hänelle, että eihän Berengarin syyllisyyttä vielä ollut näytetty toteen, vaan että tulin häntä rohkaisemaan ja hänessä toivoa herättämään. Sydäntäni vihloi nähdessäni tuon kunnon miehen lapsellisen avutonta epätoivoa kuvastavat rehelliset kasvot ja punaiset, pöhöttyneet silmät, joista vielä lakkaamatta vuoti kyyneleitä, ja huomatessani tuon itsessään vähäpätöisen seikan että hänellä nyt ei ollut edessään tuota likaista esiliinaa: arkipuuhat oli hän jättänyt siksensä, katsoaksensa silmästä silmään kohtaloa, johon hänen nyt oli tutustuminen. Päästettyään minut sisään hän istuutui heti jälleen ja tuijotti minuun turvonneilla, kyynelisillä silmillänsä sanaakaan lausumatta. Pyrkien häntä lohduttamaan puhuin poikasen viehkeydestä, hänen vilpittömistä kasvoistansa, jotka unhottumattomasti olivat painuneet mieleeni, kerroin kuinka vakaalta ja samalla hilpeältä hän oli näyttänyt, kun äskettäin kohtasin häntä kadulla, ja sanoin että siltä ei näyttänyt ihminen, joka oli aikeissa tehdä pahaa. Aivan tehottomia eivät puheeni olleet; hän veti pari kertaa peräkkäin syvään henkeä ja laski kätensä ehdottomalla liikkeellä käsivarrelleni, ikäänkuin pidättääksensä minua tykönänsä. Minusta tuntui siltä kuin hänen silmänsä ja kätensä olisivat pakottaneet minua puhumaan edelleen, sillä melkein kuin itsestään tulivat sanat huulilleni. Sanoin että olihan pienokaista voinut kohdata tapaturma, hän oli voinut pudota mereen tai avonaiseen kellariin. Mutta jos hän todellakin oli tehnyt jotakin väärää, niin olivat varmaankin pahat ihmiset hänet siihen houkutelleet; lapsethan ovat enemmän alttiit kaikenmoisille vaikutuksille kuin täysi-ikäiset. Siihen tapaan jatkoin puhettani, kunnes huomasin että tuon surevan miehen suuri pää vaipui rinnalle ja hänen hiljaista itkuansa seurasi äänekkäät nyyhkytykset; nähtävästi hän oli unohtanut minut taikka ei voinut enää kiinnittää huomiotansa minuun ja minun puheisiini. Kun kysyin, olisiko hänelle mieleen, jos palaisin seuraavana päivänä, vastasi hän nyökäyttämällä päätänsä vakuuttavasti.

Mutta kun tulin seuraavan kerran, tapasin kotona ainoastaan vaimon, ja tämä kertoi että hänen miehensä oli mennyt kirkkoon, mikä tapahtuma, arvatenkin harvinaisuutensa takia, nähtävästi oli tehnyt valtavan vaikutuksen häneen, sillä hän tuijotti minuun pelästyneenä, luoden avo auki soikeat, mustaripsiset silmänsä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin nuo ihailemani lapsensilmät. Muutoin ei hän ollut aivan niin viehättävä kuin tuonoin olin otaksunut hänen olevan; vanha ei hän vielä ollut, vaan jo vähän paksunläntä ja kömpelö, ja hänen kasvonsa, vaikka olivatkin hienopiirteiset ja sievät, eivät olleet enää nuorteita, eivät kukoistavia. Mutta ennen kaikkea puuttui häneltä tuo hyvyyttä osottava, luottamusta herättävä ilme, joka piili syvinnä Berengarin veitikkamaisissa silmissä ja epäilemättä oli perintöä isältä. Rietasmaista keikistelyä ei hänen käytöksessään ollut; hän oli kai pikemmin, jos jutut hänen kevytmielisyydestään ja uskottomuudestaan olivat tosia, sitä laatua kuin herkkusuu kissa, jonka pitää saada maistella joka vadilta, liiatenkin kielletyiltä.

Kun olin sanonut haluavani odottaa hänen miestänsä, kulki hän hetkisen huoneessa arasti edes takaisin, kunnes rohkaisi mielensä ja kysyi minulta, oliko alhaalla kaupungissa ehkä jo saatu uusia tietoja Berengarista. Kun vastasin kieltävästi, sanoi hän salaperäisesti hymyillen, että sitä hän oli ajatellutkin ja että se olikin parasta. Äidilleen hän kyllä vielä antaisi tietoja itsestänsä, ja ellei hän sitä tekisikään, niin hän varmaan kumminkin muutaman vuoden kuluttua palaisi Amerikasta, taskut täynnä kultaa ja hopeaa. Kysyin kauhistuneena, oliko hän sitten todella lähtenyt sinne. "Minnekäs muuanne hän olisi mennyt?" vastasi hän. "Tyhmä hän ei ollut; sitä olen aina ajatellutkin, että hänestä tulisi jotakin erikoista ja että hän tuottaisi vanhemmillensa onnea ja siunausta." Samalla hän katsoi minuun vilkauttaen silmiänsä veitikkamaisesti, kuten olin nähnyt pienokaisenkin tekevän, mutta nyt tuo elje vaikutti minuun melkein kammottavasti.

Ryhtymättä itse asiaa arvostelemaan sanoin hänelle ettei hänen pitäisi sanoa miehellensä mitään arvelustaan, sillä varmaankaan tämä ei kernaasti kuulisi siitä puhuttavan. Hän nauroi ja tuumaili, että pidinkö minä häntä niin tyhmänä. Ensiksi hän oli yrittänyt ruveta siitä puhumaan, mutta silloin oli hänen miehensä joutunut hurjaan raivoon, ja nyt hän ei enää virkkanut siitä mitään. Aikaa myöten Toni kyllä tyytyisi asiain tilaan, varsinkin jos minä koettaisin vaikuttaa siihen suuntaan. Minua ei haluttanut luvata sitä, mutta en virkkanut mitään, ja hän lienee pitänyt sitä myöntymisen merkkinä. Hän oli vielä varmempi asiastaan, sanoi hän, kun hänen miehensä edellisenä yönä oli nähnyt tällaisen unen: Berengar oli mennyt veneellä meren ylitse, ja meri oli ollut ikäänkuin sulaa tulta ja pursi kuin avo auki oleva suuren suuri liljankukka. Kun tuulenhenki vienosti puhalteli aukean meren ylitse, olivat korkeat laineet eli liekit, hohtaen purppuranvärisinä, sinipunaisina ja keltaisina, kohonneet ja laskeuneet hiljaa, niin taivaallisen levollisesti, ettei hän edes ollut tullut ihmetelleeksi sitä, kuinka ne eivät tuhonneet liljavenosta, vaikka se oli aivan niiden keskellä; eivät ne olleet sitä edes kärventäneetkään. Purjeitta ja soutimetta ensi pursi nopeasti eteenpäin, vieden muassaan pikku Berengarin, joka nyökytteli päätänsä ja heitti jäähyväisiksi lempeän surumielisiä katseita. Kun nyt veno eteni etenemistään ja pian näytti kuin pilvekkeeltä vain ja sitten kuin himmeältä tähdeltä taivaanrannalla, ei isä enää voinut hillitä kaihoansa, vaan heittäytyi liekehtivään mereen, mutta heräsi samassa.

Vaimo oli kertonut tuon unen seikkaperäisesti ja nähtävästi nauttien esittämiensä kuvien värittämisestä. Ehdittyänsä loppuun sanoi hän nopeammin ja tavallisella äänellä: "Uni on helppo selittää, sillä pursi merellä merkitsee matkaa Amerikkaan, ja savuttomat liekit merkitsevät onnea, erittäinkin kultaa. Olisin puhunut siitä erään naapurivaimon kanssa, joka osaa selittää unia, jos se ei olisi ollut niin tuiki helppo käsittää. Sitä paitsi arvelin että olisi parempi etten puhuisi siitä kenenkään kanssa." Vakuutin hänelle että niin oli ja otin häneltä sitä paitsi lupauksen, että jos hän todella joskus saisi kirjeen Berengarilta, hän tulisi puhumaan siitä minun kanssani ennenkuin näyttäisi sen miehellensä. Sitten minun täytyi lähteä, Tonia tapaamatta, kun ei minulla enää ollut aikaa odottaa.

Seuraavana päivänä tehtiin tuo kammottava löytö, josta jo kerroin. Tieto siitä levisi nopeasti ja herätti kaikkialla harrasta osanottoa. Pienokaisen kuva oli ollut aikaisemmin, hänen olinpaikkansa ilmisaamista varten, sanomalehdillä julaistuna ja muureillakin nähtävänä, joten kukin oli luonut itselleen käsityksen hänestä. Nuo kammottavat, salaperäiset erityisseikat, rikoksen julmuus ja tuo että lapsi oli joutunut sen uhriksi, kaikki oli omansa saattamaan tunteet kuohuksiin, ja jos ihmiset olivatkin olleet ylen kärkkäät uskomaan poika parasta kaikkea pahaa ja, mikäli mahdollista, heittämään syyn vanhempien niskoille, niin oli heidän osanottonsa nyt sitä intohimoisempaa. Pian olivat he poika raukasta tehneet pyhän marttyyrin, ja mitä viehättävimpiä kuvia he loivat mielessään hänestä, jonka runneltu ruumis oli niin kammottavassa tilassa, ettei voitu sallia yleisön sitä nähdä. Runsaasti tuotiin kukkia ja rahalähetyksiä Vanhaankaupunkiin Tonin taloon yleisen säälin osotteeksi. Kukkaisloiston ympäröimänä istui isä pöydän ääressä tuossa sievässä, siistissä huoneessa, jossa olin tullut hänen tuttavuuteensa; hän näki ihmisiä tulevan lukuisasti surua valittamaan ja kuunteli mitä hyvää ja kaunista heillä oli sanottavaa pikku Berengarista, mutta itse hän ei puhunut sanaakaan. Luulen ettei hän oikeastaan selvästi tajunnut kenenkään muun läsnäoloa kuin minun, ja minut hän huomasi siksi että hänen mieleensä oli jäänyt sellainen muisto, että minä olin ainoa, joka en ollut koskaan epäillyt hänen poikaansa syylliseksi. Nyt tuntui minusta käsittämättömältä, kuinka oli koskaan voitu ajatella mitään muuta tapahtuneeksi kuin mitä todella oli tapahtunut ja mikä olisi ollut lähinnä otaksuttavissa, jopa suorastaan ainoa mahdollinen selitys. Pitkät ajat oli minulla mielessäni pienokainen, jonka olin nähnyt vain muutamia päiviä ennen hänen surullista loppuansa aivan hänen murhaajansa läheisyydessä, ikäänkuin kohtalo olisi halunnut antaa minulle viittauksen, tarjota vielä pelastumisen mahdollisuutta. Mutta minä en ollut aavistanut mitään, en pelastanut hänen henkeänsä enkä edes hänen kuoltuansa puolustanut hänen kunniaansa. Selvästi näin edessäni nuo salaperäiset lapsensilmät, kuinka ne pelästyneinä hakivat ystävää, puolustajaa, kuinka ne vähitellen kyyneltyivät — ja sitten äkkiä kääntyivät minua kohden, pelokkaina, mutta kumminkin minuun luottaen, — ilme niin yliluonnollisen vakavana kuin tuona kevätiltana, — kuinka niiden kysyvä katse kävi hämmästyneeksi ja surulliseksi, haikean, mieltä vihlovan, katkeran surulliseksi. Luulen että jos tuona päivänä olisi haudattu tyttö, jonka minä olisin vietellyt, hylännyt ja syössyt häpeään ja kuolemaan, ei mieltäni olisi voinut kalvaa tuskallisempi katumus kuin nyt tuon lapsen takia, joka oli minulle varsin vieras ja jolle itse teossa en ollut tehnyt mitään pahaa. Melkein kadehdin onnetonta, kaikkein surkuttelemaa isää, sillä hänen mielessänsä liikkui nähtävästi toisenlaisia kuvia. Hän ei näyttänyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kuten kauhusta kivettynyt hän ei ollut, vaan kuten haltioihinsa joutuneet, joille jokin jumalallinen salaisuus on ilmaistu; niin rumiksi kuin lakkaamaton itku oli tehnytkin hänen kasvonsa, jotka eivät ennestäänkään olleet kauniit, täytyi niiden kumminkin herättää jokaisessa nöyrää kunnioitusta. Kukin tunsi, etteivät tänä hetkenä mitkään maalliset, mitkään jokapäiväiset asiat voineet vaikuttaa tuohon mieheen. Ei hän surrut Berengarin kuolemaa, sillä hän näki hänet edessään eloon elpyneenä, — hänet oli lahjoitettu hänelle jälleen, ihanampana ja puhtoisempana kuin silloin, kun hänet ensi kerran oli laskettu hänen vapiseville käsivarsillensa. Ehkä hän nyt hengessä autuaallisena ja nöyränä oli polvistunut lapsensa kirkastetun kuvan eteen ja painoi suurta, lempeätä suutansa noita läpikuultavia kätösiä vasten; ehkäpä hän, kuten unessaan, näki Berengarin liljapurressaan, Herran hengen vienosti puhaltaessa, saapuvan taivaan satamaan, mistä hänelle hymyili ja viittaili.

Sen sijaan vaikeroi ja nyyhkytteli nyt vaimo surkeammin ja kiihkeämmin kuin olisin luullut hänelle mahdolliseksi. Epäilin hänen surunsa osaksi aiheutuvan amerikkalaisten pilvilinnojen kukistumisesta, joita hän oli Berengarille rakennellut; mutta varmaan se pääasiallisesti oli ainoan lapsen kuolemasta johtuvaa äidinsurua. Niitä tunteita, joita hänen miehensä mielessä oli liikkunut ja nyt liikkui, oli hänen mahdoton ollenkaan ymmärtää; sen hän vain oli käsittänyt ja se koski hänen sydämeensä ja pöyristytti häntä: että hänen lapsensa oli kuollut, oli murhattu kammottavalla tavalla eikä palaisi enää koskaan; ettei hän enää koskaan saisi kuulla hänen livertelevää nauruansa, ei nähdä hänen helliä katseitansa, ei ottaa häntä syliinsä ja hyväillä häntä ja pusertaa vasten rintaansa, ei koskaan enää suudella hänen kosteita huuliansa ja vereviä poskiansa.

Mietin mielessäni: 'Entä kun nuo pitkät, yksitoikkoiset arkipäivät tulevat, ja asterit ja ruusut, jotka nyt täällä täyttävät ilman tuoksullaan, ovat poissa, ja niiden viimeiset kuihtuneet lehdet lakaistaan kokoon ja viedään ulos — ja Toni seisoo jälleen teuraspöydän ääressä, verinen esiliina vyöllään, viikon, kuukauden, vuoden toisensa jälkeen!' — Silloin ovat myöskin hänen tämänpäiväiset haikeansuloiset tunteensa haihtuneet, ja toivoton yksinäisyydentunne täyttää hänen mielensä hänen lapsettomassa, ilottomassa talossansa. Ja jos hänen vaimonsa vuosien kuluttua joskus kertoo, kuinka tuo uni hänet petti, ja puhuu siitä, kuinka olisi, jos Berengar nyt tuolta kaukaa palaisi kotiin ja solakkana ja iloisena kiiruhtaisi katua ylös, vanhempiensa syliin, ehkei hän silloin enää joudu raivoihinsa, vaan kuuntelee äänetönnä ja hautoo mielessään tuota ajatusta ja säpsähtää, kun lattia sattuu narahtamaan. Miksi taivasta ei voi saavuttaa syöksemällä purppuramereen, ei voittaa kiihkeällä hyökkäyksellä? Se olisi helpompaa kuin selkä kumarassa vaeltaa sinne hietaista, yksitoikkoista, silmän siintämättömiin ulottuvaa maantietä. Mutta varmaankaan se, joka ei voisi kestää jokapäiväisen elämämme yksitoikkoisuutta, ei myöskään kestäisi iankaikkisen taivaallisen levon juhlallista muutteettomuutta.

IX

Aika ajoin minusta tuntui siltä kuin Farfalla olisi ollut ilkeäjuoninen petturi ja minä itse aika hölmö. Niinpä hän muutamana päivänä mainitsi jutellessamme, että minä hänestä muistutin erästä herraa, joka oli johtajana suuressa öljytehtaassa, missä hän muinoin oli työssä. Mainittu herra oli erinomaisen hyvä työväelle, ja sen takia oli tehtaan omistaja lyhyen ajan kuluttua asettanut hänet toiseen toimeen ja hänen sijallensa ankaran, tylyn miehen. Joka päivä säännöllisesti meni eräs vaimoista päivällisloman tultua hänen tykönsä ja pyysi saada noutaa vähän öljyä ruuan valmistamiseksi, ja siihen hän aina sai luvan, sillä ehdolla ettei ottaisi enempää kuin tarvitsi itseänsä varten. Silloin täytti vaimo joukon pulloja toisillekin ja piilotti ne vaatteisiinsa, mutta piti kädessään pienen pullon, jota ohi kulkiessaan näytti herralle. "Julkisesti ja rehellisesti, siitä minä pidän", sanoi tämä silloin, taputtaen häntä olalle. Farfalla kertoi tämän jutun sydämellisesti nauraen, ja hän näytti tuntevan jonkunmoista säälinsekaista hyvänsuopuutta tuota älyä vailla olevaa miestä kohtaan, jota minä arvatenkin muistutin juuri typeryyden puolesta. Vähän loukkaantuneena ja hämmästyneenä lausuin: "Te näette että Jumala on oikeassa ollessaan kova teitä kohtaan; jos hän olisi lempeä ja armelias, niin te kohtelisitte häntä kuten tuota liian hyväsävyistä herraa, pettäisitte häntä parhaanne mukaan, ettekä vähääkään välittäisi hänen käskyistänsä." Nauraen myönsi Farfalla minun olevan oikeassa, mutta lisäsi että olihan olemassa ihmisiä, jotka eivät noudattaneet Jumalan käskyjä enemmän kuin köyhätkään ja joille Hän kumminkin suo runsaasti armoaan. Vastasin lyhyesti että köyhät valitettavasti pitivät rikkautta ainoana kiitosta ansaitsevana armolahjana, mutta ettei pitänyt kuvailla Jumalaa mielessään mahtavaksi taikuriksi, joka tyhjentymättömästä rahakukkarosta jakelee kultaa lemmikeilleen, vaan että kiiltävän kullan laita usein on kuten kauniiden omenoiden, joiden sisässä on inhottava mato, — jota vastoin sairaus, köyhyys ja muut sellaiset kärsimykset ovat kuin nuo huononnäköiset omenat, jotka ryppyisestä kuorestaan huolimatta ovat varsin mehukkaita ja maukkaita.

Seuraava seikka herätti minussa vielä enemmän tyytymättömyyttä Farfallaa kohtaan: Taloni pohjakerrassa asui eräs parturi, joka oli erinomaisen hyväluontoinen ja rehellinen ihminen, mutta taipuisa lörpöttelemään ja loukkaamaan toisia terävällä kielellänsä. Hänen vaimonsa, joka oli pulska, verevä ja kaunis olento, oli muinoin pitänyt yhteyttä erään uskottoman heittiön kanssa, ja tuloksena siitä oli lapsi, herttainen, sievä poikanen, joka aviopuolisoilla nyt oli luonansa. Parturi rakasti sitä nimittäin, sen syntyperästä huolimatta, varsin hellästi, niin ettei hän edes olisi tahtonut suostua siihen että isä maksoi kuukausittain määrätyn rahasumman sen ylläpidosta. Mutta vaimo pysyi lujana vaatimuksessaan. "Mitäpä varten me sen lahjoittaisimme tuolle kelvottomalle ihmiselle?" sanoi hän, ja hän lähetti joka kuukausi pienokaisen itsensä noutamaan rahat.

Farfalla oli elänyt noiden ihmisten kanssa mitä paraimmassa sovussa, kunnes turhanpäiväisestä asiasta syttynyt riita siitä teki lopun. Parturi oli joillakin kokkapuheilla, joilla ei sanonut tarkoittaneensa mitään pahaa, niin katkeroittanut hänen mielensä, että hän suorastaan vaati minua sanomaan irti nuo vuokralaiseni, joita en voinut syyttää mistään pahasta. Ei lähtenyt mitään apua siitä että huomautin hänelle, kuinka halpamainen hänen kostonhimoinen menettelynsä oli ja millaista vääryyttä hän tahtoi saada minut tekemään, — en saanut häntä järjillensä, vaan hän selitti lyhyesti, että jos nuo toiset jäisivät talooni, niin hän muuttaisi. Varsin kernaasti olisin antanut hänen lähteä tiehensä, niin minua kiukustutti hänen pikkumainen, inhottava kostonhalunsa; mutta rakkauteni Riccardoon esti minua siitä. Pahoilla mielin päätin pyytää parturinväkeä muuttamaan, ja he käyttäytyivät varsin hienotunteisesti, osottaen käsittävänsä menettelyni ja helpottaen vastenmielistä tehtävääni suopealla myöntyväisyydellään. Vaikka Farfalla tosin itsekin oli pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut, kun se ei enää ollut autettavissa, oli se kumminkin tuottanut minulle niin paljon ikävyyttä, etten voinut sitä hevillä unohtaa, ja sattui sitten yhä uudelleenkin kaikenmoista, mikä pani minut hämmästymään.

Tapahtui useita kertoja, että muutamat vuokralaisistani, aivan kuten talonhoitaja oli ennustanut, pyrkivät käyttämään eduksensa hyvänluontoisuuttani maksamalla ainoastaan osan vuokrasta tai ei mitään. Silloin Farfalla tosin piti puoltani ja tarjoutui itsestään saattamaan heitä järjilleen, mutta ei huomauttanut heitä siitä, että oli väärin että he kieltäytyivät maksamasta hyvälle isännälle sitä vähää, minkä hän vaati, vaikka kyllä olisivat olleet säntillisiä ja nöyriä, jos heitä olisi kohdeltu armottomasti, vaan hänen järki- ja siveyssaarnansa sisältönä olivat sellaiset lauseet kuin: "Ymmärtäväisemmän tulee mukaantua" tai: "Ei köyhä kumminkaan kykene rikasta vastustamaan." Kun kerran sattumalta kuulin hänen puheensa ja vaadin häntä niistä tilille, ei hän lainkaan joutunut hämilleen, vaan sanoi huolettomasti, ikäänkuin siitä tuskin olisi kannattanut puhuakaan: "Eikös sitten ole niin? Teillä on ja pysyy valta. Minun täytyy puhua heille heidän ymmärryksensä mukaisesti; näettehän että se on auttanut, sillä maksaneethan he ovat."

Minä mietin mielessäni: 'Mitä varten antaudun ihmisten pariin, jotka ovat kuin vierasta kansaa omine uskoinensa ja lakinensa? Meidän ja heidän välillänsä ei voi syntyä ystävyyttä, ei mielten sopusointua. On tapahtunut että ihmiset, jouduttuaan merellä tuuliajolle tai kuljeskellessaan jäävuorilla tai erämaassa, ruokavarojen loputtua ovat tappaneet ja syöneet toverinsa, eikä heidän tekoansa ole katsottu rangaistavaksi; niitä, jotka puolikuolleina nälästä taistelevat henkensä puolesta, ei sovi arvostella ihmisellisten siveyskäsitteiden perusteella, vaan samaten kuin petoeläimiä. Niitä täytyy joko vainota tai — ellei tahdo niitä jättää oman onnensa nojaan — auttaa perinpohjaisesti; mutta mieletöntä on antautua muutoin niiden kanssa tekemisiin.

Mutta tuskallisempi kuin kaikki edelliset kokemukseni oli tämä: Näin eräänä päivänä puodinakkunassa tahotun topaasin, joka oli hyvin suuri ja niin taitavasti juotettu, että se näytti irtonaisena pysyttelevän neulan varassa. Heti näin mielikuvituksissani tuon kiven Lisabellan tuuheassa, pehmoisessa vaaleassa tukassa, ja tunsin niin voimakasta halua todella pistää sen sinne, että punnitsematta asiaa sen pitemmältä tartuin ovenripaan, mennäkseni puotiin ostamaan sen. Mutta silloin muistin Riccardon, en tiedä miksi, ja käteni vaipui alas ja läksin kulkemaan edelleen.

Kuvailin mielessäni, mitä hän sanoisi, jos panisin hänen vuoteellensa topaasin hinnan suuruisen rahasumman; tulin ajatelleeksi että sillä voisin ostaa hänelle sievän puvun, eikä hänellä ollut vielä koskaan ollut uusia vaatteita, vaikka hän niin kernaasti olisi halunnut olla siististi ja somasti puettuna. Sitten näin jälleen edessäni Lisabellan kultakutrisen pään, kuulin hänen päästävän riemuhuudon nähdessään kiven, ja näin hänen pistävän sen kiharoihinsa ja posket punoittavina lähestyvän peiliä. Kuten suuri, raskas pisara makeata kreikanviiniä se kimalteli hänen pehmeässä, punertavassa, ruskeassa, kullanhohtavassa tukassaan. 'Miksi en saa antaa sinulle tuota lelua?' ajattelin. Melkeinpä jo yritin lähteä hänen luoksensa, heittäytyäkseni hänen jalkojensa juureen ja pyytääkseni häntä ratkaisemaan, antaisinko hänelle topaasin vai Riccardolle rahat; mutta jätin sen kumminkin tekemättä, sillä tiesin että hän nauraisi ja sanoisi: "Osta minulle topaasi ja anna Riccardolle rahat!" Sillä välin olin, katuja pitkin rientäen, tahtomattani tullut takaisin kultasepän puodin luo, ja nyt menin sisään ja ostin kiven. Inhottava tunne, ikäänkuin olisin varastanut, kuristi kurkkuani ja ahdisti rintaani; samalla pisti päähäni että menisin näyttämään topaasin Riccardolle ja sanoisin että se oli aiottu Lisabellalle. Sadoin kerroin vakuutin itselleni että se olisi paheksuttava, tarkoitukseton, ruma teko, mutta kumminkin minusta tuntui siltä että minun oli mentävä ja minä meninkin. Riccardo oli sinä päivänä jälleen heikompi ja lepäsi valjuna ja hintelänä karkealla lakanallaan, jonka rinnalla kiven tumma hohde teki surullisen ja omituisen vaikutuksen. Aluksi hän sitä tuskin tarkkasikaan, vaan kysyi vain välinpitämättömästi, oliko se merikivi. Mutta kun kerroin että se oli topaasi ja että se oli määrätty Lisabellalle, vilkastui hän, otti sen käteensä ja kysyi mitä se maksoi; kun mainitsin tuon hänen kannaltansa arvostellen kylläkin korkean hinnan, lisääntyi hänen kunnioituksensa niin kiveä kohtaan, kuin minua ja Lisabellaa kohtaan, joka sen tulisi omistamaan. "Tahtoisinpa nähdä hänet", sanoi hän, laskien vallan väsyneenä päänsä tyynylle ja sulkien silmänsä.

Pitkät ajat meni tuskin päivääkään ilman että tunsin samaa tuskaa kuin näyttäessäni Riccardolle kiveä, ja kuumana kohosi silloin veri poskilleni; en tiedä häpesinkö ostostani vaiko kurjaa sääliäni.

Enemmän kuin koskaan ennen tunsin mieleni kevenevän, kun kesä tuli ja voin ottaa esille matkalaukkuni; mutta muistot Vanhastakaupungista seurasivat mukana, niistä ei ollut helppo päästä erilleen. Väliin, kulkiessani varjoisaa polkua tuoksuvassa metsässä tai jonkun vieraan kaupungin leveitä, valoisia katuja pitkin, taivaan hymyillessä, ihanoiden joutopäivien väikkyessä edessäni kuin parvi viehkeitä luonnottaria, kuvastui äkkiä mieleeni Riemuportinkatu, kuinka se likaisena ja kuumana kompuroi mäkeä ylös, haiskahtaen hieltä ja viinalta, öljyltä ja sipulilta.

Silloin oli iloni muutamaksi aikaa mennyttä; kärsin tuosta kuvasta kuten ruuasta, jota ei voi sulattaa, ja olin pari päivää alakuloinen ja raskasmielinen. Riccardo oli kerran kuvaillut minulle ainoata retkeänsä ulos maailmaan; palattuaan äitinsä tykö sairashuoneesta, jossa oli viettänyt kymmenen vuotta, turhaan toivoen parannusta, ilmoitti hän nyt haluavansa oppia tuntemaan synnyinkaupunkiansa ja läksi varoituksista huolimatta yksin vaeltamaan kainalosauvansa nojassa. Hän läksi kaupungista ulos, sillä häntä houkuttelivat vuoret, jotka näyttävät olevan lähempänä kuin ne ovatkaan, mutta pian alkoi häntä pyörryttää, kun ei hän vielä koskaan ennen ollut kulkenut niin pitkää matkaa eikä ollut niin kauan ulkoilmassa. Kun hän nyt yritti mennä sisään erääseen taloon pyytämään lasillista vettä, paiskasi muuan naishenkilö, varmaankin luullen maankulkijoita olevan tulossa, aivan hänen edessänsä sisäoven kiinni; talo oli nimittäin jokseenkin erillänsä muista, maantien varrella. Siten päättyi ainoa varsinainen kävelyretki, minkä hän eläissänsä oli tehnyt; sen jälkeen hän aina pysytteli vain Vanhankaupungin kaduilla tai laskeutui merenrannalle.

Alkupuolella matkaani muistui tuo retki sadoin kerroin mieleeni ja turmeli minulta jokaisen nautinnon, niin että se, minkä olisi pitänyt herättää miellyttävimmät tunteet, nyt herätti katkerimmat. Ajattelin että nyt hän ehkä seisoo ylhäällä Riemuportinkadun päässä, nojaten kalpeana, käynnistä väsyneenä, johonkin seinään ja pitäen lujasti kiinni kainalosauvastaan sekä katsoen aavalle, aaltoilevalle merelle, jota pitkin laivat rientävät pois, ottamatta häntä mukaansa noihin kaukaisiin ihmemaihin. Sitten arvelin taas että ehkä tuollaisia ajatuksia herää vain sen päässä, joka on rahanrakastaja, aineellisuuden orja, kultaisen vasikan palvelija, ja että Riccardolle ehkä pala merta, kallionseinä taustana, tai epäaistikas Mariankuva Pakanakirkossa tuottaa enemmän henkistä tyydytystä ja nautintoa kuin minulle mitä suurenmoisimmat maisemat, museot ja teaatterit.

Nuo kysymykset, joihin en kyennyt vastaamaan, kävivät rasittaviksi ja harmittivat minua, ja olisin halunnut ainaiseksi päästä niiltä rauhaan. Lukuisain uutten mielivaikutteiden avulla onnistuikin minun vähitellen kääntää ajatukseni tuosta tuskastuttavasta aineesta, enkä kotiin palattuanikaan arvellut lainkaan mennä noita tuttaviani tapaamaan. Kun menin pikku Berengarin takia tapaamaan Tonia, tein kierroksen, välttääkseni Riemuportinkatua, ja riensin sitten nopeasti tieheni, katsomatta puolelle tai toiselle, enkä todella kohdannutkaan Farfallaa tai ketään hänen tapsistansa.

Talven suussa tuli Vittoria minulle kerran vastaan kadulla, mutta en tuntenut häntä ennenkuin hän tervehtiessään loi silmänsä minuun. Silloin muistin että nuo silmät ne olivat, jotka kuutamoyönä katselivat merelle toivehikkaina, voitonriemuisina; tuskin voisin kumminkaan sanoa, mitä niissä enää oli, joka sitä muistutti. Nyt niissä oli kuumeentapainen kiilto, ja hänen raskas käyntinsä, koko hänen olentonsa kuvasti toivottomuutta. Huomasin tosin myöskin heti, että hänellä oli lapsi odotettavissa, ja sehän kyllä teki koko muutoksen käsitettäväksi ja antoi myöskin syytä uskoa, että tuo kaunis mies, jota hän rakasti, kaikesta vastarinnasta huolimatta oli saanut hänet vaimoksensa. Koetin salata häneltä, kuinka surkealta hän minusta näytti, ja toivotin hänelle onnea sen johdosta että hän, kuten otaksuin, oli saanut tahtonsa täytetyksi ja omaksensa sen, jota oli toivonut. Hän vastasi lyhyesti että niin oli ja silmäili minua, ikäänkuin koettaen johtaa mieleensä tuon kaukaisen ajan, jolloin hänestä oli tuntunut toivottavalta se, mitä nyt omisti. Antoniuksenpäivänä, kun hän ja hänen sisarensa koristivat pyhimyksen kuvaa liljoilla, olivat he pyytäneet häneltä palkinnoksi sitä, että Nanni ei saisi lasta, koska muutoin hyveenpalkinto jäisi häneltä saamatta, mutta että Vittoria sen sijaan saisi, niin ettei äidille jäisi muuta neuvoksi kuin antaa hänen mennä naimisiin Pasqualen kanssa. Pyhimys soi summakaupalla hedelmällisyyttä, mikä aluksi pani Nannin pahasti kauhistumaan; mutta tuon kekseliään pikku olennon onnistui kumminkin välttää vaarat ja saada hyveenpalkinto. Vittoriasta sitä vastoin, jonka rukous oli tullut kuulluksi, oli avioliitto pian tehnyt onnettoman, työssä rasittuneen, vaieten kärsivän vaimon. Muutoin ei hänellä lainkaan ollut tarkoituksena moittia pyhää Antoniusta, päinvastoin hän kertoessaan lystikkäällä tavallaan noista seikoista kävi vilkkaammaksi, niin että hän vähän punehtui ja jälleen kävi kauniiksi kuten muinoin. Sanoin hänelle, että kun hän oli mennyt naimisiin salaa minulta, niin en ollut voinut antaa mitään häälahjaa, vaan että jos hän suostuisi siihen, niin antaisin sen sijaan kumminlahjan ja katsoin täten olevani kutsuttu ristijäisiin. Odotetulle pienokaiselle, sanoi Vittoria, pantaisiin nimeksi Antonio tai Antonia, pyhimyksen kunniaksi, jonka lahja se oli; siksi saisin kummitoverikseni hänen Antonietta nimisen ystävättärensä. Häpesin nähdessäni kuinka ihastuksissaan Vittoria oli tarjouksestani, sillä minun täytyi tunnustaa että tuon ilon tuottamisesta koituisi minulle vain varsin vähän vaivaa ja kustannuksia, — ja kumminkin olin tahallani pysytellyt erilläni ja koettanut vieraantua noista ihmisraukoista, peläten että jos osottaisin heille vielä rahtusenkaan hyväntahtoisuutta, saisin maksaa heidän ilonsa liian kalliisti. Päästäen muutamia huokauksia päätin siis jälleen antautua. Riemuportinkadun vaikutuksille alttiiksi ja menin tapaamaan Farfallaa, joka heti kertoi minulle kaikesta, mitä halusin saada tietää Vittoriasta. Äidin ennustukset olivat kaikki tyyni toteutuneet aivan pian häiden jälkeen; nuoren vaimon täytyi kärsiä puutetta, nälkää, vilua, pahoinpitelyä ja jos jonkinlaista nöyryytystä. Tosin ei Vittoria koskaan valittanut, ja ennen hän olisi temmannut kielen suustansa kuin tunnustanut millaisessa kurjuudessa eleli; mutta kaikkea ei hän kumminkaan voinut salata, ja naapureilta oli Farfalla kuullut lisää. Pasquale teki vain harvoin työtä, joten hänen vaimonsa täytyi olla tehtaantyössä hankkimassa jokapäiväistä leipää, sillä välin kuin hän vetelehti kaupungilla tai satamassa ja illoin istuskeli ravintoloissa. Aluksi oli Vittoria koetteeksi mennyt noutamaan häntä kotiin, mutta siitä mies vain yltyi vihaan, jota antoi vaimonsa tuntea mitä halpamaisimmalla tavalla; niinpä täytyi Vittorian puolet yöt kyyryttää talon edustalla odottamassa miestänsä palaavaksi, kun tällä oli hallussansa avain eikä hän suostunut antamaan sitä.

Kiukustuneena kysyin nyt Farfallalta, miksi hän ei pitänyt tyttärensä puolta tai, jos hän ei uskaltanut antautua tekemisiin Pasqualen kanssa, miksi Carmelo, joka oli kylläkin voimakas, ei vaatinut häntä tilille teoistansa. "Jos Vittoria tulisi luokseni", sanoi Farfalla, "jakaisin hänen kanssansa sen vähän, mitä minulla on; mutta hän on liian ylpeä tunnustaaksensa kurjuutensa, ja sitä paitsi hän vieläkin on rakastunut tuohon heittiöön." Carmelo oli sitä vastoin jo aikaisemmin uhannut, ettei enää katsoisi Vittoriaa sisareksensa, jos hän menisi naimisiin tuon miehen kanssa, ja hän pysyi nyt sanassansa ja vakuutti, että vaikka tietäisi Vittorian makaavan vuoteessansa nälkään kuolemaisillaan, niin hän ei kumminkaan menisi hänen luoksensa edes tarjoamaan leivänpalaa. Ikäänkuin poikaansa puolustaaksensa lisäsi Farfalla: "Onhan totta että Vittorialla on ollut tarjona moni kunnon mies, joka olisi valmistanut hänelle varsin mukavan elannon. Mutta kunnosta hän vähät välitti, hän ei suostunut ottamaan ketään muuta kuin tuon paholaisen, siis lienee ollut sallittu että hänen jo täällä piti kärsiä helvetin tuskia, ja tekisimme turhaa työtä, jos koettaisimme päästää hänet niistä."

Maaliskuun alussa synnytti Vittoria tytön, jolle jo aikoja ennen olin rakastettuni avulla hankkinut runsaat vaatevarat, kaikki tyyni siihen tapaan kuin varakkaissa perheissä käytetään. Siinä olin osannut oikeaan: Vittoria oli ihastuksissaan eikä väsynyt katselemasta noita pikkuisia vaatekappaleita, ja hänen mieheensä teki tuo arvokas lahja sellaisen vaikutuksen, että hän kohteli häntä paremmin. Ajatus, että tulisin tuntemaan tuon miehen, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan, teki minulle helpommaksi tyytyä siihen että minun oli mentävä ristijäisiin; enhän näet, kun kerran ajattelemattomasti olin kutsuttanut itseni niihin, voinut Vittoriaa syvästi loukkaamatta peruuttaa puheitani ja kieltäytyä tulemasta. Minkähän näköinen olikaan oikein tuo Pasquale, jota virkeä, vertaistensa miesten suosima tyttö piti maailman kauneimpana, mutta jota hänen leppeät veljensä ja hyväluontoinen äitinsä kiihkeästi inhosivat? Kuvailin mielessäni että hän olisi jokseenkin sellainen, jommoisena näyttämöillämme esitetään vampyyrejä ja muita sentapaisia sankareita: musta, kalpea, silmät hehkuvat ja niiden katse salaperäisen synkkä. Mustuuden suhteen en ainakaan ollut erehtynyt. Ei voi olla olemassa mitään mustempaa kuin hänen tukkansa, joka kiemurteli lukemattomina pehmeinä, harvinaisen kauniina kiharoina, sekä hänen tuuheat viiksensä; sen lisäksi oli hänen poskillaan tuollainen sinertävä parranjälki, joka naisten silmissä kuuluu olevan niin vietteleväinen. Hänen silmänsä olivat myöskin pikimustat ja kiilsivät kuin tallottu hiili — mitä yleensä pidettäneen kauniina; minä puolestani pidän enemmän sellaisista silmistä, joiden hohde on himmeämpi, niin että niihin voi katsoa. Mutta synkkämielisyyttä ne eivät kuvastaneet, vaan ainoastaan velttoutta ja ikävystymistä. Kalpea ei hän myöskään ollut, vaan päinvastoin oli hänen kasvojensa pinta verevä, ruskeahtava. Suuta voi tuskin nähdä viiksiltä; mutta siitä kumminkin läksi tuo epämiellyttävä ilme, joka olisi tehnyt minuun vastenmielisen vaikutuksen, vaikka en olisi tiennytkään mitään hänen luonteestansa. Kun hän joskus hymyili, oli hänen hymyilyssään jotakin julmaa ja hyeenamaista, niin että minusta tuntui kuin hän olisi irvistellyt uhataksensa kiiltävillä hampaillansa; hän näytti minusta silloin kuin pedolta, joka äkkiä on muuttunut ihmiseksi eikä enää syö raakaa, höyryävää lihaa, mutta on säilyttänyt pedon luonnon ja nauttii ajatellessaan raatelua. Kuvailen mielessäni että samanlaisen vaikutuksen kuin hän teki kansa, joka muinoin täytti keisarillisen Rooman sirkukset ja riemuitsi nähdessään verisiä gladiaattoritaisteluita ja kristittyjen kiduttamista, itse lyykistyneenä tyrannin jalkojen juureen, laiskana ja veltostuneena.

Tuon miehen omaiset eivät kuuluneet Roomalaiskaupungin asukkaisiin. Hänen isänsä oli ollut jokin alhainen virkamies, äiti eli eläkkeestä, jonka sai hänen jälkeensä, ja sitten oli vielä olemassa vanhempi veli, joka kuljetti jotakin likiseuduilla käyvää laivaa ja jota siksi kohdeltiin ylen kunnioittavasti ja nimitettiin kapteeniksi. He pitivät Vittoriaa hänen köyhyydestänsä huolimatta suuressa arvossa, ilmenipä heidän käytöksessään häntä ja Farfallaa kohtaan ujoa arkuuttakin, sillä heidän oikeudentuntonsa sanoi heille, että tuossa naimiskaupassa oli tyttö joutunut tappiolle. Hänen tähtensä olisivat he muutoin panneetkin avioliittoa vastaan, mutta he toivoivat että Vittorian onnistuisi saattaa tuo kunnoton mies paremmalle tolalle; olihan varsin usein nähty heikkojen naisten kykenevän ohjaamaan mitä hillittömimpiäkin miehiä. Tuo toivo, joka aluksi ei ollut toteutunut, heräsi nyt lapsen synnyttyä uudelleen; heistä ei näet muuta ollut ajateltavissakaan, kuin että isänrakkaus saisi hänessä hereille työhalua ja kiinnittäisi häntä kotiin. He antoivat nuorelle äidille ylen paljon lahjoja, sellaisiakin, jotka heidän olosuhteisiinsa katsoen olivat vallan suurenmoisia, ja kapteeni lupasi toimittaa ristijäisaterian, joka pitäisi kylläisenä vielä koko viikon. Vittoria itse oli vuoteessa jokseenkin sairaana, mutta sen ei katsottu mitenkään tarvitsevan estää riemuitsemista ja mässäämistä.

Kirkollisen toimituksen kestäessä, jota tällä kertaa ei suorittanut Jurewitsch, vaan eräs toinen pappi, vallitsi vakava, juhlallinen mieliala; varsinkin tuohon pieneen, paksuun, päivettyneeseen kapteeniin vaikutti Jumalan näkymättömän läsnäolon tunteminen, niin että hän pysytteli jäykkänä ja vakavana ja osotti käytöksessään enemmän arvokkaisuutta kuin pappi, joka näytti käsittävän tehtävänsä jokseenkin jokapäiväiseltä kannalta. Juhlatoimituksella oli vähän surunvoittoinen leima kastettavan tilan takia, sillä kokematonkin voi huomata, ettei lapsukaisesta olisi eläjäksi. Se oli pienen pieni, ryppyinen olento, joka ehkä vastasyntyneeksi lienee ollut kylläkin kaunis — ainakin vakuutti kapteeni sitä niin varmasti, etten uskaltanut sanoa sanaakaan vastaan, vaikka se minusta oli kuin karvaton ja hännätön apina. Epäilemättä oli ainakin sen muodotonta päätä peittävien silkiltä kiiltävien mustien kiharoiden katsottava voivan käydä kauneudesta. Tuskallista oli kuulla, kuinka se alinomaa päästi hiljaisia itkuntapaisia valitusääniä, jotka muistuttivat meren pulpahtelua, kun se on tyyni ja vain hiljaa, melkein huomaamattomasti, tuon tuostakin hieman huuhtaisee rantaa. Sietämättömiä olivat nuo äänet, ja kumminkin haluaisin sanoa että niistä syntyi surullisin, unohtumattomin sävel, minkä koskaan olen kuullut. Ei kukaan sanonut mitään tuosta seikasta, vaikka se näytti rasittavan pappiakin ja saattavan hänet jouduttamaan toimitusta; tämän kestäessä oli kapteenin arvokkaisuus ja hartaus lisääntymistään lisääntynyt, muuttuen lopuksi synkkämielisyydeksi, ja hän katsoi vaikeroivaa myttyä yhtä mittaa läpitunkevalla katseella, mutta apua ei siitä lähtenyt. Silloin sattui lystikäs tapaus: Kun nimittäin lapsi annettiin vieressäni seisovan kumminsa, Vittorian ystävättären Antonietta'n syliin, vaikeni se äkkiä, päästi syvän, syvän kevennyksen huokauksen, koetti avata pikku silmänsä selki selälleen ja katseli ylitsensä kumartuneen nuoren tytön ystävällisiä kasvoja. Tuo sai aikaan suuren vaikutuksen, varsinkin siksi, kun Antonietta oli erinomaisen miellyttävä olento — kookas ja solakka, hilpeä, hyvä ja lempeä, niin että oli helppo kuvailla mielessään hänestä virtaavan rauhoittavaa, parantavaa voimaa. Samoin kuin lapsen keveni nyt muidenkin läsnäolevain mieli; kapteenikin hymyili, mutta pysyi kumminkin entisessä juhlallisessa asennossaan. Kauan emme kumminkaan saaneet nauttia helpotuksesta, sillä heti kun lapsi otettiin Antonietta'n sylistä, alkoi se vaikeroida uudelleen — mikä tosin soveltuikin jatkoksi edelliseen näytelmään. Tuskin olimme päässeet ulos kirkosta, kun kaikki alkoivat laskea sukkeluuksia Antonietta'sta; varsinkin teki kapteeni parastansa, pannen pilojansa, jotka tosin olivat jokseenkin typeriä ja väliin epähienojakin, mutta eivät koskaan rivoja, ja joille täytyi nauraa, vaikkei niissä olisi ollut mitään sukkelaa tai edes naurattavaa. Antonietta nauroikin heti kun hän vain alkoikaan lauseen, mutta ei tuollaista typerää ja vastenmielistä naurua, jolla monet naiset pyrkivät viehättämään miehiä, vaan naurua, jolla oli tarkoituksensa itsessänsä. Se ei ollut äänekästä, eikä hiljaista, — se lirisi ja lorisi kuin päivänpaisteinen lähde, ja jokaista täytyi sen raikkauden miellyttää. Antoniettaa nimitettiinkin Roomalaiskaupungissa naurukyyhkyseksi, niin vaikutti hänen naurunsa omituinen viehättäväisyys kaikkiin. Iloisuus oli hänellä elinehto; mutta ihme kyllä oli hänen kasvojensa ilme, kun ne olivat levossa, pikemmin surumielinen, ja vasta kun ne joutuivat liikkeeseen levisi niille päivänpaisteinen hohde. Tukahduttava ilma, kuumuus, melu, joka minua rasitti ristijäisaterialla ollessamme, kävi siedettävämmäksi, kun hän oli mukana: kun katsoin häneen tai kuulin hänen naurunsa, tuntui minusta siltä kuin olisin molemmin käsin ammentanut vettä lähteestä ja valanut sitä ylitseni. Hänen elämänsuhteistansa sain tietää sen verran, että hän elätti itsensä liinaompeluksella ja että hän oli harvinaisen säntillinen ja säästäväinen. Hän oli antanut kummityttärelleen lahjaksi kauniit kultavitjat, ja niiksi oli hän alkanut säästää rahaa heti kun oli saanut tietää Vittorian odottavan lasta. Kuten itse kertoi oli hän kuukausimääriä päivä päivältä syönyt vain paljasta leipää, vieläpä väliin ollut jonkun päivän aivan syömättäkin, saadaksensa tarvittavat rahat kokoon, mikä seikka ei lainkaan näyttänyt hämmästyttävän muita läsnäolevia kuin minua. Hän oli kihloissa erään nuoren miehen kanssa, jolla jo oli vakinainen paikka ja johon hän lienee ollut kovin rakastunut, toisten pilapuheista päättäen. Luonteva ja hilpeä tapa, millä Antonietta yhtyi tuohon leikinlaskuun, sekä hänen ulkomuodossaan ja koko olennossaan ilmenevä rauhallisuus erottivat hänet huomattavasti noista kiihkeäluontoisista naisista, joita Vanhassakaupungissa yleensä olin oppinut tuntemaan. Pasqualea kohtaan ei hän näyttänyt tuntevan mielisuosiota eikä vastenmielisyyttä, ja yhtä välinpitämätön näytti tämäkin olevan häntä kohtaan — samaten kuin koko seuruettakin kohtaan. Hän näet ei lainkaan yhtynyt keskusteluun eikä nauruunkaan, nähtävästi siksi ettei tuollainen ajanvietto häntä huvittanut. Käsittämätöntä oli kuinka paljon hän voi juoda muuttumatta sisällisesti tai ulkonaisesti; ei hän käynyt kalpeammaksi eikä punaisemmaksi, ja hänen mustien silmiensä ilme pysyi yhä vain yhtä alakuloisena ja ikävystyneenä. Kerran vain, kun juotiin lapsen malja ja hän kilisti lasia Antonietta'n kanssa, loi hän häneen katseen, niin omituisen kiihkeän ja palavan, että tuntui kuin sen olisi täytynyt polttaa. Mutta Antonietta ei huomannut sitä, ja nähtävästi Pasquale ei ollut sillä tarkoittanutkaan mitään; ainakin huomasin sittemmin, että hänellä yleensä oli tapana äkkiarvaamatta singahuttaa tuollaisia katseita keneen milloinkin sattui.

Ei voinut kyllin ihmetellä sitä että Pasquale ja kapteeni olivat veljekset, niin miellyttävästi, jopa suorastaan viehättävästi vaikutti — ainakin minuun — kapteenin sydämellisyys, suopeus ja vilpittömyys. Nuo ominaisuudet täyttivät niin runsaissa määrin hänen mieltänsä, että ne lakkaamatta tulvehtivat esiin ja pitivät hänen ympäristössänsä mielihyvän tunnetta vireillä. Vaikka pöytäkeskustelu nähtävästi tuotti hänelle suurta huvia, käväisi hän kumminkin alinomaa Vittorian vuoteen ääressä kehuskellen tarjoamassa tälle parhaita herkkupaloja, — joita tämä tietysti ei saanut syödä. Palatessaan toi hän aina lapsukaisen mukanansa sylissään, mutta hän ei pidellyt sitä vanhain poikain tapaan kömpelösti ja pelokkaasti, vaan niin taitavasti kuin mitä harjaantunein hoitajatar. Kuinka kurjalta lapsukainen näytti, jonka vavahtelevat kädet muistuttivat läpikuultavia valkoisia hämähäkkiä, sitä hän ei näyttänyt huomaavan, ja oli liikuttavaa kuulla hänen esittävän tuolle pikku olennolle, joka töin tuskin vielä oli elpynyt eloon ja nähtävästi jo oli sen jättämäisillään, kuinka ihanan tulevaisuuden hän sille valmistaisi. Näytti aivan siltä kuin hän olisi ollut sen isä, eikä Pasquale, ja kun yhdessä menimme kotiin, lausuin ilmi mielipahani siitä, ettei todella ollut niin. "Ei", sanoi hän, "naimisiin minä en mene, sillä vaikka en olekaan ihmisvihaaja, niin vihaan kumminkin naisia." Lausuin hyvin hämmästyneenä, että olinhan kumminkin nähnyt kuinka ystävälliseen tapaan hän oli pitänyt huolta Vittoriasta, ja hänen lastansa, joka oli tyttönen sekin, näytti hän rakastavan hellästi. "Lapset", sanoi hän tarmokkaasti, "eivät ole naisia, vaan paratiisin enkeleitä, pieniä Jumalan holhotteja. Mitä Vittoriaan tulee, niin täytyisi olla kivestä ja raudasta, ellei säälisi häntä, kun hänellä on miehenä sellainen lurjus kuin veljeni on. Ja jo tässäkin voitte huomata yhden syyn, miksi vihaan naisia. On näet jo hullua sekin, kun miehet rakastuvat noihin apinoihin, joita nimitetään tytöiksi; mutta miksi rakastuvat tytöt meihin miehiin? Eikö heille siedä olla suuttunut tuosta mielettömyydestä, jonka suhteen he ovat niin itsepintaisia?" Sanoin että jos joku tyttö rakastuisi häneen, niin se ei minusta suinkaan olisi tyhmää eikä käsittämätöntä, vaan päinvastoin sangen järkevää. Hän sanoi: "Jos sellaista huomaisin, olisi ensi tunteeni halu antaa hänelle aika selkäsauna." Samassa hän pysähtyi paikalleen ja kääntyi katsomaan minuun, niin että näin aivan edessäni hänen ruskeat, hyvyydestä loistavat, luottamusta herättävät kasvonsa. Kun hän itse oli puhunut totisena ja vakuuttavasti, niin en minäkään nauranut, vaan lausuin vain että olin pahoillani hänen naimattomuudestansa, kun hän nähtävästi piti lapsista eikä niitä voinut saada vaimotta. "Niin", sanoi hän miettiväisesti, "lapset ovat Jumalasta, mutta naiset pahasta."

"Entä me miehet?" kysyin minä. "Me miehet olemme maata, pelkkää maata", sanoi hän, pudistaen paheksivasti päätänsä, jota peittivät tuuheat kiharat, kiiltävän mustat kuten hänen veljensäkin; "toiset hietaa, toiset savea, toiset lokaa. Mutta onhan jalompiakin kivilajeja piisorassa", lisäsi hän hymyillen, luoden minuun suopean katseen. Vaikka hän oli monta vuotta nuorempi minua, kohteli hän minua hyväntahtoisen opettavaisesti, kuten kehittymätöntä nuorukaista. Olisin kernaasti sanonut hänelle, että hän mielestäni oli puhdasta kultaa, mutta en sitä kumminkaan tehnyt, koska pelkäsin saattavani hänet hämilleen.

Ja kumminkin olisivat ehkä kaikki Vanhankaupungin naiset pikemmin rakastuneet hänen veljeensä kuin häneen. Niin — niin kummallista ja kammottavaa kuin se onkin, niin voin kuvailla mielessäni, että Lisabella huumauksissa ollen voisi suudella Pasqualen julmaa suuta, mutta en, että hänen povessansa voisi edes hetkeksikään herätä lemmentunne kapteenia kohtaan, puhumattakaan siitä että hän voisi mennä naimisiin hänen kanssansa. Kuinka tuo on käsitettävä? Onko se mielettömyyttä, kuten kapteeni sanoi? Pahansuopuuttako vaiko viisautta luonto osottaa saattaessaan naiset hylkäämään hyvän puutarhurin huolenpidon ja vaalinnan ja valitsemaan kiduttajan ja vitsauksen? Mutta siihen, miten Antonietta'n pian sen jälkeen kävi, oli varmaankin toiset, joskin yhtä salaperäiset syyt.

X

Käsittämätön oli kohtalo, joka pian saattoi hänet perikatoon. Mahdoton olisi minun sanoa mistä se oikeastaan aiheutui tai katsoa hänen ansainneen sen: se ei johtunut hänen luonnostaan ja kumminkin hän itse sen loi, se yllätti hänet kuin katolta putoava tulikivi, eikä sitä kumminkaan voisi sanoa sattumaksi. Kuten jo mainitsin, oli Antonietta jo kauan ollut kihloissa nuoren, kelvollisen, työteliään miehen kanssa, jota hän rakasti hellästi. Nyt mies äkkiä hylkäsi hänet, kuten sanoi siksi, että Antonietta seurusteli liian hilpeästi ja vapaasti jokaisen kanssa. Varsinainen mustasukkaisuus ei voinut olla kysymyksessä, kun Antonietta ei ollut suosinut ketään erityisesti eikä suinkaan pitänyt salassa että rakasti sulhastansa, ja hän maineeltansa oli niin nuhteeton kuin tuskin kukaan muu Roomalaiskaupungin tytöistä. Ei sulhanen ollut häntä soimannutkaan muusta kuin hänen iloisuudestansa, erittäinkin tuosta viehättävästä kyyhkysnaurusta, joka houkutteli kaikki muutkin nauramaan hänen mukanansa ja pitämään hänestä. Häneltä puuttui vakavuutta, oli mies sanonut, ja ilman sitä ei tytöstä voinut tulla kelpo vaimoa; eihän avioliitto ollut naurun asia, kaikki aikanansa — eikä ole sopivaa että tytöllä on joka ikiselle varattuna pilapuheita ja nauraa ja suopeita sanoja, sillä silloin kaikki ihmiset ovat hänelle yhdenarvoisia, ja samanlaisia katseita kuin hän luo mieheensä suo hän myöskin räystäspääskyselle ja kirkonovella seisovalle vaivaiselle kerjäläiselle.

Vaikka tuo kaikki minusta tuntui jokseenkin typerältä, tein kumminkin parastani voidakseni sitä käsittää, ja lopuksi minusta tuntui siltä että tuollaisessa mustasukkaisuudessa kumminkin oli jotakin hienoa, jonka täytyi hämmästyttää, kun sitä tapasi tuohon säätyyn kuuluvissa ihmisissä. Olihan tässä kumminkin kysymyksessä toisenlainen, ylevämpi rakkaus, joka ei tyytynyt ruumiilliseen uskollisuuteen, vaan tahtoi myöskin yksin omistaa sen, mikä rakastetussa oli hienointa, hänen henkensä sisällyksen, hänen suopean hellyytensä. Kun ilmaisin Farfallalle nuo ajatukseni, mahdollisimman helppotajuisessa muodossa, loi hän minuun hymyilevän katseen, joka selvästi osotti hänen mielessänsä nauravan minulle. Hän sanoi että joko sulhanen oli juropää ja äkämys, joka todella piti Antonietta'n hilpeyttä kevytmielisyytenä, taikka piili kaikkien noiden puheiden takana vain miehen äärimmilleen kiihtynyt intohimo. Ja jälkimäinen olettaminen hänestä näytti todenmukaisemmalta. Antonietta oli hyvin säädyllinen, siveä tyttö, jommoisia ei enää usein tavannut; niin sydämellisesti kuin hän rakastikin sulhastansa, ei hän kumminkaan ollut tahtonut pitää luvatonta yhteyttä hänen kanssansa, ja se ärsytti sulhasta niin, että hän lopuksi purki kihlauksen. "He olivat nimittäin", sanoi hän, "olleet melkein vuoden kihloissa, ja yhä olivat asiat samalla kannalla, — ja tuo on enemmän kuin mieheltä voi odottaa. Jos nykyaikoina tyttö tahtoo mennä avioliittoon, niin täytyy hänellä ensin olla armastelija; mutta kauemmin kuin muutamia viikkoja ei yksikään heistä välitä hänestä, ellei hän suostu täyttämään hänen tahtoansa. Se on luonnossa, eikä sen vastustamisesta ole apua."

Nuo Farfallan puheet minua harmittivat — tuo, mitä hän sanoi miehistä, ja hänen avulias puolustelunsa. Huomautin, että hän oli sanonut, että niin oli nykyaikoina, ja kysyin, olivatko miehet sitten ennen olleet toisenlaisia. "Nähkääs", sanoi hän, "me olimme vielä tyhmiä ja kokemattomia; nykyajan ihmiset eivät enää pelkää syntiä. Emme me, mieheni ja minä, ennen häitä pitäneet yhteyttä, ja senhän kyllä tiedätte, ettei hän ollut paraimpia."

Kysyin nyt, luuliko hän että hänen miehellään oli ollut toisenlainen luonto kuin nykyajan miehillä. Hän mietti hetken ja sanoi sitten: "Asianlaita oli siten, että hän kihlausaikanammekin kävi muiden naisten luona eikä siis katsonut olevan syytä yllyttää äitini vihaa, sillä hän oli varsin ankara. Siis toistan sen mitä alussa sanoin, että luonto on sellainen ja siihen täytyy tyytyä."

Mietin mielessäni että niin kauan kuin hyväksyy kaiken, mikä johtuu luonnosta, niin saa nähdä vain turmelusta ja halpamaisuutta, mutta en lausunut tuota ajatustani ilmi, kun Farfalla kumminkin joka sanakiistassa osasi viedä voiton, vaan sanoin vain, ettei ollut uskottavissa että mies semmoisesta syystä hylkäisi tuollaisen herttaisen kunnon tytön. Olisivathan he voineet mennä avioliittoon. Kysyin, miksi he eivät olleet sitä tehneet ja mitä he oikeastaan olivat odottaneet.

"Täällä Vanhassakaupungissa", selitti Farfalla, "ei kukaan mene naimisiin, ennenkuin lapsi on tiedossa. Sitä ennen he epäröivät; kummallakin on rahanansionsa ja joltinenkin toimeentulo. Miksi he panisivat sen alttiiksi? Mutta jos lapsi on odotettavissa, niin on asia ratkaistu, ja heidän täytyy tyytyä kohtaloonsa ja tulla toimeen, olkoonpa heillä rahaa tai ei."

Siihen sanoin: "Mutta tässähän asiat olivat toisella kannalla. He rakastivat toisiansa, tyttö ei tahtonut antautua täydelleen rakastetullensa ennen häitä, ja kun miehellä oli palkkansa ja Antonietta oli säästäväinen ja järjestystä rakastava, niin olisivat he paljoa pikemmin voineet uskaltaa mennä naimisiin kuin monet muut, jotka jättävät asian Jumalan tuomion ratkaistavaksi. Miksi he sitten eivät valinneet tuota keinoa, joka olisi molempia tyydyttänyt?"

"Niin, niin", sanoi Farfalla, "kun vain jokainen olisi itse niin hyvin selvillä itsestään, kuin muut! Varmaankin tuo mies todella luuli, ettei hän voinut kärsiä Antonietta'n hilpeyttä. Ehkä hänen kuuma verensä oli ärsyttänyt häntä jo kauan, jättämättä häntä lainkaan rauhaan; hän oli huonolla tuulella ja häntä harmitti tytön hilpeys ja hänen iloinen naurunsa. Hän nuhteli häntä, mutta Antonietta, joka ei käsittänyt hänen nyreytensä todellista syytä, piti hänen nuhteitansa kohtuuttomina ja mielettöminä; luontonsa mukaisesti hän ei niitä liioin pannut sydämellensä, vaan nauroi niille, sitten seurasi sana sanasta, ja niin he joutuivat erilleen, ilman että kumpikaan oikein tiesi, miksi."

Vanhassakaupungissa arveltiin yleisesti ettei iloluontoinen Antonietta kovin liiaksi surisi kihlauksensa purkamista, sillä voisihan hän milloin tahansa saada toisen sulhasen, joka lisäksi ehkä paremmin käsittäisi hänen arvonsa kuin edellinen. Mutta päinvastoin tyttö antautui rajattoman surun valtaan, joka tosin ei ilmennyt äänekkäissä valituksissa, vaan saattoi hänet sellaiseen tilaan kuin häntä olisi kohdannut nuijanisku ja koko hänen elintoimintansa pysähtynyt. Hänen ystävättärensä koettivat häntä lohduttaa ja johtaa hänen ajatuksensa toisaanne, mutta kun ei siitä näyttänyt olevan apua, luopuivat he yrityksistänsä, tuumien että olisi parasta antaa hänen jonkun aikaa olla yksin, kunnes hänen onnistuisi kukistaa surun valta, ja hän taas olisi sama iloinen Antonietta kuin ennenkin.

Mutta nythän juuri hänen iloisuutensa oli tuottanut hänelle turmiota, hänen naurunsa, tuo terveyden ja mielenrauhan raikas ilmaisu, se juuri oli saattanut hänet kadottamaan lemmittynsä. Että tämä oli häntä alkanut vihata syystä, joka saattoi kaikki muut häntä rakastamaan, sitä hän ei voinut käsittää, — hän vain kammon valtaamana hämmästeli tuota tuikeata tosiseikkaa. Kun hän sitten pyrki hakemaan selvitystä siihen, mitä oli tapahtunut, menivät hänen ajatuksensa kokonaan sekaisin, ja hän menetti luottamuksen omaan itseensä; ehkäpä hän todella olikin, ajatteli hän, kevytmielinen, pintapuolinen, kykenemätön todellisesti rakastamaan, vaikka tähän saakka olikin pitänyt itseänsä hyvänä ja luotettavana ja vaikka sydäntä nyt niin kirvelsi. Varmaankin tuo hänen kärsimänsä loukkaus oli niin turmiokas juuri siksi, että se oli ensimäinen häntä kohdannut ja yllätti hänen vilpittömän, viattoman mielensä kammottavan äkkiä kuin päällekarkaus. Hänen ensimäinen taitamaton yrityksensä tunkea sydämensä sisimpiin sopukkoihin, tutkia omaa itseänsä, tuntui hänestä kuin rikokselta, kuin tunkeumiselta pyhäkköön, kirkon ryöstämiseltä ja häväisemiseltä, vaikkei hän tietysti itse ollut täysin selvillä siitä. Järkytetty oli hänen mielensä, hän oli poissa suunniltaan, ristiriitaisten tunteiden vallassa, — muutoin ei olisi ollut mahdollista se, mikä tapahtui seuraavana yönä: että hän pimeässä myöhään illalla harhaili pitkin katuja — mitä ei vielä koskaan ollut tehnyt — ja meni sitten ravintolaan Pasqualen kanssa, joka sattumalta näki ja tunsi hänet ja juotettuaan hänet juovuksiin vietteli hänet. Tuo oli noita tapahtumia, joita ei voi selvittää mikään muu kuin juuri niissä ilmenevä ristiriitaisuus. Äkillisen tuskan jähmettämä veri oli ehkä jälleen käynyt eloisaksi, ja raivoisana kuin vesi, kun sen alaa rajoittavat tokeet on puhkaistu, otti se valtaansa hänen sydämensä ja ajatuksensa. Ken voi koskaan täydelleen tajuta kohtalon tarkoitusta? Miksi sattui hänen tiellensä tuo mies, joka hyeenan tai haaskakotkan vainulla heti tunsi, että tässä oli jotakin elinvoimansa menettänyttä, pilaantumaan tuomittua, tunsi tuon heikon, vasta syntymäisillään olevan mädännyksenhajun? Väliin saattaa rakkaudensuru ihmiset heittäytymään mereen; tämä lapsellinen, naurusuinen tyttö heittäytyi inhottavaan liejuiseen lätäkköön.

Tuon surullisen yön jälkeisenä päivänä kulki Antonietta hitaasti ja hyvin suorana, mutta muutoin tavallisen näköisenä erästä sataman lähellä olevaa vilkasliikenteistä katua pitkin. Äkkiä hän kuuli nimeänsä huudettavan, ja tuntiessaan Pasqualen äänen vavahti hän hieman, mutta ei katsahtanut taaksensa, vaan kulki edelleen, hieman nopeammin vain kuin ennen. Silloin alkoi Pasquale, kulkien hänen jälkeensä, laulaa nähtävästi hyvin tuttua, rivoa laulua, jonka sisältö oli jotenkin tähän tapaan: Pullo viiniä oli Antonietta'n hinta. Enemmänkin olisin maksanut tuosta viehättävästä tytöstä, mutta kun ken pitää tavaransa halpana, niin ei kukaan tyrkytä hänelle lisää.

Huviksensa hän sitten vihelsi luoksensa muutamia katupoikia, heitti heille kuparirahoja ja käski heidän kulkea jonkun matkaa tytön jäljessä, laulaen tuota häväistyslaulua. Sitä ei noille lurjuksille tarvinnut kahdesti sanoa, vaan he juoksivat, laulaen räikeällä, kirkuvalla äänellä, Antonietta'n jälkeen, joka ei luonut heihin katsettakaan, ei jouduttanut kulkuansa, ei sanonut heille sanaakaan. Eräs herra, jota tuo rähisevä poikaparvi vaivasi, karkotti heidät, ja Antonietta kulki nyt kenenkään häntä häiritsemättä edelleen, kunnes hänelle tuli vastaan kaksi hänen ystävättäristänsä, jotka edellisenä päivänä olivat turhaan koettaneet häntä lohduttaa eivätkä olleet sen jälkeen nähneet häntä. Vaikka tytöt eivät voineet odottaakaan muuta kuin että hän olisi surullinen, pelästyivät he kumminkin hänet nähdessään: hänen ulkomuotonsa oli kuin sen, joka on nähnyt aaveen toisesta maailmasta. He olivat aikeissa kiiruhtaa hänen luoksensa kysymään, mikä hänen oli, mistä hän tuli, mikä häntä oli pelästyttänyt, mutta samassa Antonietta huomasi heidät ja hymyili heille, jolloin hänen kasvojensa ilme muuttui, niin että edellinen havainto heistä tuntui erehdykseltä ja he arvelivat varjon tai heidän oman mielikuvituksensa pettäneen heidät. Antonietta puristi heidän kättänsä ja kysyi vilkkaasti, minne he olivat matkalla, ja kun he vastasivat olevansa menossa työhön, sanoi hän että oli juhlapäivä — oli nimittäin jonkun suositun pyhimyksen päivä — ja heidän pitäisi siksi levätä ja pitää hauskaa hänen kanssansa — hän maksaisi kestit. Toiset suostuivat siihen, varsinkin kun heitä ilahdutti nähdä Antonietta jälleen noin reippaana. He lausuivat ilmi riemunsa siitä, että hän niin pian oli vapautunut surusta, mutta ihmettelivät kumminkin mielessään, kuullessaan hänen puhuvan siitä levollisesti kuin aivan vähäpätöisestä, miltei unohdetusta asiasta. Se oli tullut niin äkkiarvaamatta, siksi hän ei eilen ollut voida selvitä siitä, sanoi hän, ja siihen toiset sanoivat että siihen saakkahan hänen aina oli käynytkin hyvin, vaan että hän varmaan nytkin pian olisi entisellään, hän kun aina osasi kääntää kaikki parhain päin ja ottaa asiat oikealta kannalta.

Sillä välin olivat he saapuneet erääseen puutarharavintolaan, ja Antonietta tilasi viiniä ja leipää; he istuivat yksin lehdettömässä puutarhassa, — kevät oli näet tuskin vielä alkanutkaan. Antonietta tyhjensi nopeasti yhdellä kertaa koko lasin, mutta ei juonut sitten enää ollenkaan ja puhui tuskin enää sanaakaan, mutta toiset eivät sitä tarkanneet, kun viini oli saattanut heidät hilpeälle tuulelle ja he itse naureskelivat ja juttelivat herkeämättä. Vasta noin puolen tunnin kuluttua heidän huomionsa kiintyi siihen, että Antonietta oli niin äänetön, ja he kysyivät häneltä syytä siihen. Mitään vastaamatta tuijotti tämä heihin hetken, silmät avo auki, sitten seurasi äänekäs nyyhkytys, hänen päänsä ja käsivartensa vaipuivat pöydälle, ja hän tyrskähti sydäntä särkevään itkuun. Pelästyneitten tyttöjen puheisiin ja kysymyksiin hän ei vastannut muutoin kuin vain valittamalla katkonaisin sanoin, että kaikki oli niin viheliäistä — maailma, elämä, ihmiset, hän itse. Kun toiset, lainkaan ymmärtämättä mitä hän tarkoitti, hartaasti pyysivät häntä hillitsemään itseänsä, ettei ohikulkijani huomio kiintyisi häneen, nousi hän paikaltaan, antoi heille rahakukkaronsa ja pyysi heitä menemään sisään maksamaan isännälle hänen puolestansa sekä tuomaan hänelle sitten lasillisen kylmää vettä. He menivät toimittamaan asian, mutta tulivat viivähtäneeksi, kun jäivät vielä tuumimaan, kuinka Antonietta'n omituinen käytös olisi käsitettävä. Sillä välin oli hän lähtenyt pois, eivätkä he enää saavuttaneet häntä, varmaankin siksi että hän pian oli kääntynyt sivukadulle, saadaksensa kulkea yksin.

Myöhemmin kävi selville, että useat henkilöt olivat matkalla nähneet hänet, ja heidän huomionsa oli kiintynyt häneen siksi että hän kulki tietänsä katsahtamattakaan ylös ja itkien ääneen koko ajan. Toiset olivat katsoneet solakan tytön jälkeen, joka kulki keskellä katua, hitaasti, pää syvälle vaipuneena, ja he olivat tuumineet, olisiko heidän kysyttävä syytä hänen suruunsa; mutta nähtävästi nuo äänekkäät nyyhkytykset, jotka kuuluivat keskellä töllisteleväin ihmisten meluamista ja naurua, olivat tehneet niin valtavan vaikutuksen yksin raaimpiinkiin ja julkeimpiin, että hän sai kulkea tietänsä kuin yöllinen haamu, jota kukaan ei uskalla puhutella ja jonka tieltä eläimetkin vaistomaisesti väistyvät.

Vanhankaupunginkin lävitse hän sai kulkea kenenkään häiritsemättä, vaikka monet tuttavat näkivät hänet; jokaisesta oli — niin eri lailla kuin he ilmaisivatkin ajatuksensa — tuntunut siltä, että tuollaiseen suruun ei pitäisi sanoin kajota. Tuo oli sellainen näky, kuin ensimäinen ihminen olisi vaeltanut paratiisista, jossa ei suruja ollut, kurjuuden maahan, tehden kirouksen tien ikuisiksi ajoiksi kyynelten laaksoksi. Pysähtymättä lainkaan nousi itkevä tyttö, saavuttuaan Riemuportinkadun varrella olevalle asunnollensa, viidennessä kerroksessa olevaan huoneeseensa, meni avoimen akkunan luo ja heittäytyi siitä alas kadulle. Eräs vaimo, joka oli nähnyt hänen tulevan sisään, sanoi että siitä hetkestä, jolloin hän meni sisään, siihen kuin hän oli alhaalla kuolevana, oli voinut kulua korkeintaan kaksi minuuttia. Ihmiset, jotka kiiruhtivat esiin ja kumartuivat häntä katsomaan, näkivät että hän vielä kerran aukaisi silmänsä avo auki, he kuulivat lyhyen, hiljaisen nyyhkytyksen, ja sitten oli kaikki lopussa.

Antonietta'n surullinen kuolema ei lainkaan käynyt Pasqualen sydämelle, vaan hän kertoi tovereillensa seikkaperäisesti, mitä oli tapahtunut ennen hänen kuolemaansa; ilman tuota hänen suulauttansa olisi asia pysynytkin salassa. Mutta kun kihlauksen purkaminen oli käynyt sen edellä, oli helppo esittää asia siten, kuin itsemurha olisi johtunut siitä, ja siinä muodossa se esitettiin varsinkin Vittorialle, jolta tahdottiin salata, miten hänen miehensä oli siinä osallisena. Hänelle oli äskettäin toimitettu tieto siitä, että Pasquale muinoin oli asunut yhdessä rakastajattaren kanssa, joka sitten, kun Pasquale oli kyllästynyt häneen, tämän pilkallisen ja julman kohtelun takia oli hirttäytynyt. Nyt ei kumminkaan ollut tuossa juoruilevassa Roomalaiskaupungissa ketään, joka olisi käyttänyt tilaisuutta hyväksensä antaaksensa hänelle uuden pistoksen, ehkä siksi että Antonietta oli ollut hänen rakkain ystävättärensä. Sitä paitsi hän oli juuri tähän aikaan sairashuoneessa, sillä hänet oli täytynyt viedä sinne, kun hänen tilansa, joka oli entisestään huonontunut kun hänen lapsensa sittemmin kuoli, kävi yhä arveluttavammaksi ja häneltä kotona puuttui hoitoa.

Muutaman viikon kuluttua lääkäri, joka oli häntä hoitanut, päästi hänet kotiin, koettaen samalla teroittaa Pasqualen mieleen, että häntä vielä pitkät ajat olisi kohdeltava hyvin hellävaroin — mitkä puheet menivät aivan hukkaan. Varsin pian hänen täytyi jälleen palata sairashuoneeseen, ja hän oli sellaisessa tilassa, että huomattiin leikkaus välttämättömäksi. Mutta siihen ei tahdottu ryhtyä, ennenkuin hän olisi vähän vahvistunut, sillä hänen heikkoutensa takia olisi helpoinkin leikkaus voinut käydä vaaralliseksi. Tällä aikaa kävivät sukulaiset ja tuttavat häntä tervehtimässä, ja hän kuunteli heidän puheitansa ja lohdutuksiansa heikosti hymyillen, mutta ei valittanut koskaan kärsimyksiänsä.

Kerran vain hän erään ystävättären kuullen sanoi, siihen tapaan kuin se, joka herää sikeästä unesta ja hämmästelee itseänsä ja ympäristöänsä: "Minulla on ollut niin paljon kärsimyksiä", monta kertaa peräkkäin ja sellaisella äänenpainolla, että toinen, joka oli melkein lapsi vielä, kauhistui elämän synkkiä mahdollisuuksia. Muutoin ei hän koskaan valittanut, ei koskaan lausunut moitesanaa miehestään, ei edes maininnut kärsineensä loukkauksia hänen puoleltansa. Siitä syystä luultiin aluksi että Vittoria vielä oli häneen rakastunut, mutta kun mies, joka ei aluksikaan ollut käynyt kovin usein häntä tervehtimässä, lakkasi kokonaan käymästä, huomattiin tuo otaksuminen vääräksi. Oli silminnähtävää että Vittorialle oli mieleen, että hän pysyi poissa, ja rauhallisena hän kuunteli Farfallan kertomuksia Pasqualen viimeisistä hämmästyttävistä teoista. Hän oli näet myynyt kappale kappaleelta kaiken heidän yhteisen omaisuutensa: liinavaatteet, talouskalut, huonekalut, lopuksi vuoteetkin, ja näytti siis siltä ettei hän enää aikonut jatkaa yhdyselämää. Ehkä hän toivoi Vittorian kuolevan leikkauksen johdosta, tai ehkei hänellä ollut muita tuumia eikä tarkoituksia kuin hankkia rahaa; työtä ei hän ollut tehnyt pitkiin aikoihin, ja hän oleskeli ravintoloissa enemmän kuin koskaan. Minusta oli käsittämätöntä, kuinka nuo ihmiset, jotka muutoin olivat niin kiivaita ja kostonhimoisia, sallivat Pasqualen menetellä noin anteeksi antamattomalla tavalla omaisuuden suhteen, joka vain varsin vähäiseksi osaksi oli hänen, ja arvelin sen olevan selitettävissä vain siten, että he tahtoivat päästä hänestä erilleen eivätkä halunneet antautua mihinkään tekemisiin hänen kanssansa.

Kun kävin tervehtimässä Vittoriaa sairashuoneessa, kohta sen jälkeen kuin leikkaus oli suoritettu, näytti hän niin huonolta että tuskin rohkenin onnitella häntä leikkauksen onnistumisen johdosta. Istuessani hänen vuoteensa ääressä ja katsellessani tuota kituvaa, väsymyksestä välinpitämätöntä vaimoa, joka vasta oli kahdenkymmenen tienoilla, tuli mieleeni kaikenlaisia surullisia ajatuksia: mikä ihana, leimuileva liekki tuossa olikaan tukehtunut tuhkaan; mitä olikaan ollut hänen elämänsä sisällys: valtavia, epämääräisiä toiveita, intohimoista tahtomista, ja toteutumisen jälkeen kaikki lopussa! Tuossa oli hän kuihtuneena, rikkaläjään heitettynä, — yksin tomussa kuin siipirikko lintu, joka ei voi seurata tovereitansa. Ei hänelle ollut jäänyt edes lastakaan, ei mitään muuta tuosta inhottavasta avioliitosta kuin katkeria, tuskallisia muistoja. Ollen katoolilainen ei hän voisi mennä uusiin naimisiin; siis täytyisi hänen viettää yksin elämänsä, jonka olisi pitänyt vasta olla alkamaisillaan, — ellei antautuisi kevytmielisyyteen ja häpeään.

Minun on heti lisättävä että pian huomasin että nuo surulliset mielikuvani eivät olleet todellisuuden mukaisia. Hyvä hoito, täydellinen sisäinen ja ulkonainen lepo saattoi Vittorian toipumaan nopeasti, ja pian oli hän jälleen aivan terve. Sairashuoneen nuoret lääkärit, joita hänen kauneutensa ja lystikkäät puheensa miellyttivät, pysähtyivät usein hänen vuoteensa ääreen, joka taholta tuli hänen osaksensa hyväntahtoisuutta ja ystävällistä huolenpitoa, ja tämä päivänpaiste, jossa hänen oli niin hyvä olla, loi menneisyyteenkin valoa ja saattoi sen tuntumaan vähemmin toivottomalta. Hän alkoi jo vähitellen laskea leikkiä miehestään ja kaikesta mitä oli saanut kärsiä hänen tähtensä ja sanoi että oli onni että hän oli kadonnut teille tietymättömille — eivät edes hänen omaisensakaan tienneet, missä hän olosteli, — ja iloitsi ajatellessaan että nyt asettuisi asumaan yhdessä sisarensa Nannin kanssa, jonka mies oli suurimman osan vuotta poissa kotoa. Hän kävi punaposkiseksi ja lihavammaksi kuin ennen; Farfallasta hän oli kauniimpi kuin koskaan. Minusta sitä vastoin hänessä ei ollut enää jäljellä sitä, mikä vielä vuosi sitten oli minua niin viehättänyt: olihan hänellä vielä samat suuret, elämänhalusta loistavat silmät ja kukoistava, kaunispiirteinen muoto, mutta sittenkin minusta oli kuin jotakin olisi sammunut, muuttunut, kadonnut. Ehkä se johtui vain siitä, että hän silloin tahtoi jotakin, kiihkeästi, mistä hinnasta hyvänsä, valmiina uhraamaan kaikki, — jota vastoin hän nyt tahdotonna antautui tuulen ajeltavaksi, kuin lehdet, jotka kerran ovat olleet vihreitä, mutta lopuksi heitetään kosteaan, ruskeaan kasaan, missä mätänevät.

Kapteeni oli niitä ihmisiä, joihin ei vaikuta ulkonainen kauneus eikä myöskään sen katoaminen. Yhtä väsymättömästi hän kävi tervehtimässä Vittoriaa leikkauksen edellä kuin sen jälkeen, toi hänelle lahjoja, lohdutteli häntä, rohkaisi häntä. Hän lausui hänelle: "Kun menit naimisiin veljeni kanssa, niin et ajatellut sitä, että joka pikeen tarttuu, se tahraa itsensä. Nyt sinua täytyy puhdistaa kuin pientä lasta, eikä se käy kyyneleittä; mutta sitten unohdamme kaikki tyhmyytemme ja alotamme elämän uudelleen järkevämmin." Hän vaati häntä sitten vakaasti lupaamaan, ettei enää koskaan antautuisi tekemisiin hänen veljensä kanssa, jota vastoin itse lupasi olla isänä hänelle. Ollessani yksin kapteenin kanssa sanoin hänelle, että oli kumminkin vahinko ettei hän voinut mennä naimisiin Vittorian kanssa, joka nähtävästi oli hänelle hyvin rakas. Mutta hän katsoi minuun pelästyneenä ja huudahti: "Mieluummin saisi haikala minut nielaista! Naiset ovat ainoat olennot maailmassa, joita vihaan!" — mutta lisäsi hetken kuluttua kyynelsilmin: "Tuon kauniin pienen lapsen olisin kernaasti ottanut huostaani; miksi sen täytyi kuolla, ennenkuin oli kertaakaan nauranut tässä maailmassa?" Vittoria sitä vastoin oli jo tyytynyt lapsensa kuolemaan, pitipä sitä suorastaan onnenakin, koska hänen nyt olisi helpompi tulla toimeen, kun tarvitsisi elättää vain itsensä.

XI

Kuten tunnettua, on aikoja, jolloin kissat tepastelevat kuutamossa katoilla, ja joka, kujasta ja sopukasta kuuluu niiden lemmennau'untaa. Roomalaiskaupungin nuorison saivat tuollaiset tunteet valtaansa varsinkin kahtena ensimäisenä lämpimänä kevätkuukautena, kuten luonnollista oli, sekä keinotekoisten kiihdytysten avulla laskijaisen aikoina, jolloin sydämen lämmittämiseen käytettiin auringonpaisteen ja huumaavan kevätilman asemesta kuumia tanssisaleja, missä musiikki soi. Tosin ei laskijaisena oikeastaan ollutkaan kysymyksessä sydän, vaan ihmiset antautuivat huumauksen valtaan, karaistuaksensa kestämään talven kurjuutta, kun tuima tuuli tunki kylmiin huoneisiin, jotka olivat täynnä työttömiä, viinalta haisevia miehiä, huolestuneita vaimoja ja kapaloissaan vaikeroivia, äskensyntyneitä lapsia. Väliin tuli tähän aikaan vuodesta muutamia auringonpaisteisia, lämpimiä päiviä, ikäänkuin ihanoita muukalaisia autioon saareen, missä heidät seppelöidään ja hillittömään riemukarkeloon yhtynyt, heitä jumaloiva kansa heidät piirittää, — ja silloin oli huume sitä suloisempi. Eräänä sellaisena päivänä tuli pikku Annetta parka Farfallan tykö ja pyysi tältä paria kirjavaa silkkiliinaa, jommoisia Nannin mies, laivanlämmittäjä, toi kaukaisilta matkoiltaan ja joita säästäväinen Farfalla pitkät ajat oli säilyttänyt hallussansa. Anetta aikoi illalla mennä naamijaistanssijaisiin ja koristautua liinoilla. Farfalla ihmetteli sitä että Anetta, joka ei ollut vielä vuottakaan ollut leskenä ja oli niin kiihkeästi surrut miestänsä, nyt halusi mennä tanssijaisiin, sekä myöskin sitä että hän tuli kerjäämään toiselta, lisäksi sellaiselta köyhältä vaimolta kuin häneltä, paria kurjaa liinaa. Tiedettiin nimittäin yleisesti, että Anetta yhä vielä sai apua kirkkoherra Jurewitschilta, niin ettei hänen olisi tarvinnut mennä työhönkään, ellei se olisi ollut hänelle välttämätöntä ajan kuluksi. Mutta Anetta parasta oli se vähän, mikä Farfallasta olisi ollut ääretön rikkaus. Hän ei osannut järjestää elämäänsä järkevästi; sen sijaan että olisi pysynyt kotona ja ylläpitänyt talouttansa sillä mitä sai kirkkoherralta, hän maksoi eräälle naapurivaimolle siitä että tämä piti vähän silmällä hänen lapsiansa ja katsoi että ne saivat ruokaa, ja sitten hän osteli lapsille kaikenmoista, minkä ne yksin jätettyinä heti turmelivat.

Vanhassakaupungissa tiesivät kaikki että Jurewitsch antoi Anetta'lle rahaa ja että hän lisäksi kävi usein häntä tervehtimässä ja viipyi kauan aikaa hänen luonansa. Hän sanoi rahan olevan tulon keräyksestä, jonka hän oli pannut toimeen Anetta'n hyväksi, mutta sitä ei kukaan uskonut, sillä olihan usein ennenkin kuollut miehiä, jotka jättivät jälkeensä lesken ja orpoja, eikä hän ollut osottautunut noin toimeliaan avuliaaksi. Kun Anetta sitä paitsi, vaikka olikin kansanmaun mukaan liian hento ja kalpea — sillä ainoastaan suuri ilo tai mielenkiihko kohotti hänen poskilleen punan, — kumminkin lapsellisessa avuttomuudessaan kieltämättä oli varsin suloinen, niin oli otaksuminen, että kirkkoherran harras osanotto perustui rakkaussuhteisiin, varsin lähellä. Anetta vakuutti joka tilaisuudessa pontevasti, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, ja että Jurewitsch oli mitä jaloin, epäitsekkäin, täydellisin ihminen, ja varsinkin naiset olivat varsin valmiit häntä uskomaan. Usein nousivat, hänen kiivaasti puolustaessaan Jurewitschin kunniaa, hänen silmiinsä kyyneleet, mikä aiheutui siitä että hän puoleksi tietämättään suri sitä että tuo mies oli sellainen eikä toisenlainen. Sielunpaimenen tehtävien suorittaminen ei ollut Jurewitschille helppoa, ja taitamattomia olivat myöskin hänen yrityksensä avustaa Anettaa niin aineellisesti kuin henkisesti, — mutta eivät ne muutoinkaan olisi olleet hyväksi. Kun hän puhui, tuijotti Anetta suu avoinna hänen kauneisiin kasvoihinsa, käsittämättä mitään hänen puheistansa ja odottaen vain sanoisiko hän: "Rakastan sinua, ole omani!" Silmänräpäystäkään epäröimättä hän olisi heittäytynyt hänen syliinsä, — ja kun Jurewitsch ei suonut hänen tunteillensa mitään muuta tyydytystä kuin että tullessaan ja mennessään hieman kosketti hänen kättänsä pitkällä kapealla kädellänsä, joka aina oli kylmä ja tuntui kuin täytetyltä sormikkaalta, niin kävi Annetta'n kaiho ja hellyys vähitellen hillittömäksi ja muodostui sairaloiseksi intohimoksi.

"Mitäpä sinä naamijaisista", sanoi Farfalla lempeästi. "Minä olen elänyt näin vanhaksi käymättä niissä koskaan. Seuraavana aamuna on pääsi niin raskas ettet kykene työhön." Pikku Anetta istuutui keittiönpöydälle, sillä Farfalla toimiskeli lieden ääressä, ja tuijottaen säkenöiviin hiiliin hän sanoi: "Minun täytyy taas kerran saada olla iloinen." "Mutta iloinenhan sinä aina olet", vastasi Farfalla, "niin lastesi seurassa kuin työssä ollessasi." "En minä sellaista iloa tarkoita", sanoi Anetta; "tarkoitan aivan toisenlaista, — hurjaa, huumaavaa iloa, joka panee pään sekaisin ja saattaa unohtamaan itsensä ja koko maailman." "Ei sellaista iloa ole olemassakaan", sanoi Farfalla nauraen. "Onpa kyllä", väitti pikku Anetta, ja hänen suuret siniset silmänsä mustenivat sisällisen hehkun vaikutuksesta; mutta ei hän selittänyt, missä tuo ilo olisi löydettävissä ja mistä hän sen tunsi.

Farfalla tuumaili että mitähän kirkkoherra, joka oli hänelle niin hyvä ja jolle hän varmaankin oli hyvin rakas, tuosta sanoisi. Aluksi, sanoi Anetta huoaten, oli hänkin sitä luullut, ja täytyihän hänen vieläkin uskoa niin olevan, sillä miksikä hän muutoin antaisi hänelle niin paljon rahaa. Mutta ehkä hän ei tahtonut sanoa sitä, kun oli pappi, vaan meni siksi aina tiehensä mitään puhumatta ja jutteli enemmän lasten kanssa kuin hänen kanssansa. Yleensä ei hänen seurassaan, niin kaunis kuin hän olikin, voinut joutua tuollaisen huimaavan ilon valtaan, kuin viini olisi kohonnut päähän.

Naamijaisten jälkeisenä päivänä tuli Anetta vastaan Farfallalle, ja hän näytti uniselta ja väsyneeltä, kuin pohmelossa olevalta. "No, oliko sinulla hauska?" kysyi Farfalla. Anetta nyökäytti päätänsä hymyillen ja suhahti ohitse. Muutaman viikon jälkeen tuli hän sitten kalpeana ja kurjana ja alakuloisena Farfallan tykö, istuutui nurkkaan ja itki, ja vasta pitkän ajan perästä Farfallan onnistui ystävällisillä kehotuksillaan saada hänet puhumaan ja purkamaan sydämensä. Kaivolta vettä noutaessaan oli hän kuullut toisten juttelevan eräästä miehestä, jonka kanssa hän oli tanssinut naamijaisissa ja josta hän ei tiennyt paljon muuta, kuin mikä hänen nimensä oli. "Se on viides", oli eräs vaimo sanonut, tarkoittaen äskensyntynyttä lasta, "nimittäin viides, jonka hänen vaimonsa on hänelle synnyttänyt, — toisten lukua hän ei tiedä." Siten sai Anetta tietää tuon, mitä ei ollut lainkaan aavistanutkaan, nimittäin että hän oli nainut mies, — mikä seikka oli saattanut hänen mielensä kuohuksiin, siksi että hän oli toivonut häntä itselleen. Farfalla kysyi, oliko mies antanut hänelle joitakin lupauksia. Ei, ei hän ollut luvannut mitään, eikä hän edes tiennyt Anetta'n nimeäkään, ja sattumalta oli Anettakin saanut tietää hänen nimensä; mutta Annetta'lla oli odotettavissa lapsi, ja sen isä oli tuo mies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan muulloin kuin noissa naamijaisissa. "Ja sinä luulit että hän menisi naimisiin sinun kanssasi?" kysyi Farfalla hämmästyneenä. "En juuri luullut, vaan toivoin", vastasi Anetta hiljaa.

Farfalla nauroi hänelle ja nuhteli häntä, mutta hän olisi kumminkin halunnut auttaa häntä jollakin tavalla, ja hän ehdotti että Anetta koettaisi uskotella papille, että tuo naamijaislapsi oli hänen. Mutta sitä sanoi Anetta mahdottomaksi; eihän heidän välillänsä ollut koskaan ollut minkäänlaista rakkaussuhdetta.

"Ja te kehotatte tuota heikkoluonteista olentoa sellaiseen konnamaiseen, katalaan tekoon?" sanoin vihoissani. "Kehotatte häntä pettämään hyväntekijänsä mitä hävyttömimmällä tavalla, ehkäpä syöksemään hänet ainaiseen onnettomuuteen?" Farfalla purskahti ääneen nauramaan ja sanoi: "No, mitä väärää siinä olisi? Jos kerran olisi mahdollista että Anetta synnyttäisi hänelle lapsen, niin eikös olisi hänelle parahiksi, jos hänelle uskoteltaisiin, että tuo lapsi on hänen?" Sitä hän ei lainkaan hävennyt, että oli syyttömästi epäillyt Jurewitschia.

Sillä välin oli Vittoria päässyt pois sairashuoneesta ja toimitettu, suureksi mielihyväksi itselleen ja sisarelleen, Nannin luo, jonka mies oli melkein aina matkoilla. Sairashuoneessa oli häntä neuvottu toistaiseksi pysymään erillään raskaammasta työstä, mutta muutoin vakuutettu että hän oli yhtä terve kuin ennenkin ja pysyisikin terveenä, sillä edellytyksellä ettei enää saisi lapsia. Sen suhteen olivat sekä hän itse että hänen omaisensa aivan rauhalliset, sillä hänen miehensähän oli kadonnut jäljettömiin, eikä Vittoriakaan puolestaan enää ollenkaan välittänyt hänestä, vaan oli luvannut Farfallalle, Nannille, anopillensa ja ennen kaikkea kapteenille, oikein vakuudeksi kättä lyöden, ettei enää antautuisi mihinkään tekemisiin hänen kanssansa, mitä ikinä hän lupaisikaan tai kuinka koettaisi puolustautua. Uusiin naimisiinhan hän ei voisi mennä, ja sitä paitsi hän sanoi olevansa kyllästynyt miehiin, eikä häntä myöskään enää haluttanut uudistaa äitinä tekemiänsä kokemuksia. Farfalla, joka aina pyrki mukaantumaan oleviin oloihin, oli erittäin tyytyväinen tuohon asiain tilaan, ja hänellä oli varsin suuria toiveita Carmelosta ja Vittoriasta, jotka olivat työteliäitä ja ansaitsivat hyvin, mutta kuluttivat vähän, ja jotka siis pitäisivät hänestä huolta, kun hän tulisi vannaksi ja työhön kykenemättömäksi. Ensi aikoina hän alinomaa kertoeli Vittorian uuteen kukoistukseen puhjenneesta kauneudesta ja hänen hilpeydestänsä, sekä hänen ja hänen sisarensa mukavasta ja rauhallisesta elämästä, mutta sitten nuo puheet kuivuivat kuivumistaan, ja kun alussa kesää kerran tiedustelin häneltä Vittorian vointia, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: "Hän on jo muutaman viikon asunut yhdessä miehensä kanssa." En ollut vielä koskaan ennen nähnyt Farfallaa häpeissään, mutta nyt hän loi katseensa maahan ja halusi silminnähtävästi lopettaa tuon keskustelun. Nyt tulin myöskin ajatelleeksi sitä, että hän viime aikoina oli ollut kalpea eikä niin virkeä ja leikkisä kuin ennen. Kysyin, kuinka hän oli voinut sallia tuon tapahtua ja miksi kapteenikaan ei ollut sitä estänyt. Ennen olisi pitänyt vaikka panna Vittoria lukon taakse; ehkäpä mies oli käyttänyt väkivaltaakin. Siihen Farfalla sanoi että Vittoria oli toiminut oman tahtonsa mukaan, lainkaan välittämättä toisten vastustelemisista. Pasquale oli äkkiä ilmestynyt Vanhaankaupunkiin; missä hän sillä välin oli olostellut, sitä ei tiedetty. Hän oli saanut selville Vittorian asunnon, oli kirjoittanut hänelle ja tavannut häntä sekä helposti saanut hänet houkutelluksi muuttamaan luoksensa. Kaikki sisarukset olivat nyt, kuten jo edeltäkäsin olivat uhanneet, lakanneet seurustelemasta Vittorian kanssa; kapteenikin oli kovasti suutuksissaan hänelle. Hän puolestaan, lisäsi Farfalla lyhyesti, tapasi häntä joskus; mitäpä apua siitä olisi, jos hän olisikin vihoissaan? Jo oli myöskin lapsi tiedossa.

Carmeloon yksin pani nyt tuo vaimo parka toivonsa, tietämättä että, tämäkin jo oli aikeissa käydä hänelle uskottomaksi. Riccardolta sain tietää että tuo mies, joka ei koskaan ollut vähääkään välittänyt naisista, nyt oli rakastunut mielettömästi ja silmittömästi — ja lisäksi vielä tyttöön, jota nähdessään ennen olisi syläissyt, nimittäin Galantaan. Mustasukkaisuus Riccardoa kohtaan, suuttumus siitä että tyttö ei hänestä välittänyt, täydelleen muuttunut mielentila, johon hän huomasi joutuneensa, — kaikki tuo oli saattanut hänet niin kokonaan pois suunniltansa, että hän niistä, joilla ei ollut tietoa asiain oikeasta tilasta, tuntui olevan päästä vialla tai sairasmielinen, kuten oikeastaan olikin. Työhön hän ei mennyt enää juuri koskaan, mutta ei tullut kotiinkaan, vaan harhaili kaupungin ympäristöissä ilman mitään päämäärää tai istuskeli ravintoloissa juopottelemassa, niin että lopuksi joutui niin kiihkeään mielentilaan, ettei vaaratta voinut häntä puhutella. Farfallalle tuosta koitui paljon kärsimyksiä, vaan hän ei kertonut siitä minulle mitään, vaan koetti salata sitä minulta, vaikka puute, johon hän kyllä oli tottunut, nyt alkoi käydä sietämättömäksi, kun hänellä ei ollut Carmelon raha-ansiota käytettävänään.

Galantassa tapahtui sillä välin ihmeellinen muutos. Jo silloin kuin Torquato suunnitteli hankkeita Riccardon henkeä vastaan, oli Galanta vastustanut häntä, ja kun hän sai tietää hänen surmanneen pikku Berengarin — sillä sehän hänen oli helppo ymmärtää että murhaaja oli Torquato — nousi hänen sydämensä kapinaan. En tahtoisi sanoa että hän vihasi Torquatoa, siksi että tämä oli tehnyt tuon rikoksen, — päinvastoin hän itse teossa rakasti häntä kuten ennenkin; mutta hänen mielensä valtasi epätoivoinen kammo ja inho, ja kuten kuolemaisillaan oleva eläin hän piiloutui ihmisiltä ja antautui yksinäisyydessä rajun tuskan valtaan. Oikeudessa hän kieltäytyi lausumasta mitään veljensä suhteista murhaan, olipa hänen eduksensa tai vahingoksensa, ja pysyi vain koko ajan sanoissaan, että Torquato oli lähtenyt hänen luotansa monta viikkoa sitten eikä ollut sen jälkeen antanut mitään tietoa itsestänsä. Kun Galantan maine ei ollut hyvä, ja hän siihen saakka oli asunut yhdessä Torquaton kanssa ja elänyt sovussa hänen kanssansa, pidätettiin häntä hyvin epäluulonalaisena päivämääriä tutkimusvankilassa, ja sillä ajalla hän eräällä ripeällä ja hurjalla teolla voitti Vanhankaupungin asukasten suosion, vaikka nämä aina olivat olleet hänelle vihamielisiä.

Siihen aikaan oli nimittäin vireillä oikeudenkäynti erästä kreivitärtä vastaan, jota syytettiin nelivuotisen tytärpuolensa murhaamisesta taikka hänen kuolemansa tahallisesta tuottamisesta. Molemmat, kreivitär ja lapsi, olivat varsin tutut Vanhankaupungin asukkaille. He asuivat nimittäin siellä kreivittären puolison omistamassa sukutalossa, ja tuo perhe muodosti muutamain muiden ohella Vanhankaupungin harvalukuisen ylhäisön. Jos nuo ihmiset todella olisivat olleet ylhäisiä ja varakkaita, niin olisivat köyhät epäilemättä rakastaneet ja kunnioittaneet heitä; mutta väitettiin, että he omistivat vähemmän kuin Pakanakaupungin kurjin roskaväki ja hankkivat elantoonsa tarvittavat varat tekemällä velkaa, ja että kreivitär oli alhaista syntyperää, — mikä oli huomattavissakin huolimatta kaikesta hänen kauneudestansa, joka oli saattanut kreivin naimaan hänet. Hän oli uhkea nainen, hänellä oli verevät kasvot ja säihkyvät tummat silmät, mutta ilolla hän olisi vaihtanut kaikki nuo edut, joista kyllä tiesi ja joilla ylvästeli, tuohon sanoin kuvaamattomaan hienouteen ja sulouteen, jota huomasi nelivuotisessa lapsipuolessaan ja joka puuttui häneltä itseltään.

Luultavasti oli tuo kateus, kreivittären itsensä sitä tietämättä, alkuaihe hänen vihaansa pienokaista kohtaan, ja vähäinen perintö, joka tyttösen oli saatava äiti vainajansa jälkeen, sekä se seikka, ettei kreivitär itse saanut lapsia, lienee vähemmässä määrässä ohjannut hänen toimintaansa. Tuo hento, siro pikku tyttö, joka ei tiennyt mitään ylhäisestä syntyperästään, oli Vanhankaupungin asukasten lemmikki. Niin huonosti ja rumasti puettuna kuin äitipuoli pitikin lapsukaista, oli siinä kumminkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja yhtä viehkeitä olivat sen puheet kuin sen liikkeetkin, kun se yritteli likaisen kadun poikki ja moneen kertaan nosti jalkaansa ja pudisteli sitä kuin siisti kissa sekä juoksi sitten varovasti ja nopeasti toiselle puolen. Kun tuli tunnetuksi, että kreivitär piteli pahoin tytärpuoltansa, lisääntyi ihmisten rakkaus lapseen, samassa määrin kuin viha ja halveksiminen äitipuolta kohtaan. Ihme kyllä kohdistui viha ainoastaan äitipuoleen, vaikka minun nähdäkseni kreivin menettely oli vielä kurjempaa. Tuo mies oli niin mielettömästi rakastunut toiseen vaimoonsa, että hän, huomattuaan kohta naimisiin mentyänsä, kuinka hänen vaimoansa ärsytti, jos hän milläkään tavalla osotti pienokaiselle hellyyttä, tukahdutti tunteensa ja sulki sydämensä lapseltansa; hän ei koskaan enää kysynyt, missä se oli ja mitä toimiskeli eikä edes salaakaan pitänyt siitä huolta, — puhumattakaan siitä, että olisi sitä puolustanut. Niin oli pieni tyttö raukka jätettynä raa'an äitipuolensa valtaan, ja tämä jätti hänet aluksi omiin hoteisiinsa, mutta alkoi sitten kohdella häntä kovuudella ja pidellä pahoin, kiusaten tuota hentoa olentoa nälällä ja pakkasella, kaikenlaisilla puutteilla ja kärsimyksillä. Hämärissä tuli kidutettu pienokainen usein lähellä olevaan leipurinpuotiin anomaan — pikemmin katsein kuin sanoin — leivänpalaa, minkä kernaasti saikin. Kuten kesy lintu, joka tarkoin tietää, millä hetkellä sille sirotellaan ruokaa, tuli hän joka päivä samaan aikaan noutamaan murusensa, niin että puodissa ihmeteltiin, kun häntä ei näkynyt moneen päivään. Otaksuttiin että äitipuoli oli päässyt hänen jäljilleen ja pidätti hänet kotona, mutta pelättiin pahempaakin, ja lopuksi joku teki asiasta ilmiannon. Viranomaiset ryhtyivät tutkimaan onnettoman lapsen tilaa, mutta se oli kuolemaisillaan eikä enää pelastettavissa; tarkastuksessa kävi ilmi, että se oli vähitellen kidutettu kuoliaaksi, ja lukuisain epäilyttävien seikkojen perusteella pantiin kreivitär syytteen alaiseksi.

Vankeudessa ollessaan oli kreivitär tutustunut kahteen kelvottomaan olentoon. Toinen niistä oli punatukkainen kalpea tyttö, joka sovittuaan asiasta henttunsa kanssa oli houkutellut huoneeseensa rikkaan rakastelijan ja siellä leikannut häneltä kaulan poikki terävällä partaveitsellä; toinen oli palvelijatar, jolla oli kauniit, mutta julkeannäköiset kasvot, ja joka oli palveluksessa ollessaan mitä ovelimmalla tavalla harjoittanut kotivarkautta. Hän oli vakuutettu siitä että hän kauneudellaan pani kaikkien miesten pään pyörälle, ja hänellä oli tapana kehuskella, kuinka rakastuneet tuomarit aina tuomitsivat hänet lievimpiin rangaistuksiin tai julistivat syyttömäksi. Nuo molemmat tekivät kreivittärelle palveluksia ja kohtelivat häntä kievaan alamaisesti sekä saivat palkinnoksi siitä nauttia kaikesta hyvästä, mitä kreivi toimitti puolisollensa, erittäinkin herkuista, viineistä ja ruuista, joita tämä hänelle lähetti. Kreivittären huoneessa he pitivät riemakkaita kemuja, ja silloin aina kreivitär ja palvelustyttö pyrkivät juottamaan punatukkaisen murhaajan juovuksiin, sillä päihtyneenä tämä aina näytteli kammottavalla, mutta samalla hullunkurisella tavalla, kuinka kaulanleikkaus oli tapahtunut. Kun Galanta tuli vankeuteen, koettivat he aluksi saada hänet seuraansa, mutta kun hän teki tyhjäksi kaikki heidän yrityksensä lähestyä häntä ja osotti julkisesti rajua vihaa kreivitärtä kohtaan, alkoivat he ahdistella häntä pilkalla ja häväistyksillä, nauttien täysin määrin tuosta heille harvoin tarjona olevasta tilaisuudesta osottaa ylenkatsettansa olennolle, joka oli vielä huonompi ja halveksittavampi kuin he itse, — sillä sellainen oli Galanta heidän mielestänsä. Tuo oli omansa kiihottamaan Galantaa, joka jo alun pitäinkin oli ollut halukas käymään lapsenmurhaajaan käsiksi, tallaamaan hänet jalkoihinsa, rusentamaan hänet, repimään hänet palasiksi, — tekemään kaikkea, millä hurja raivo saattaa ahdistelemaan vihattua olentoa. Kun he kerran joutuivat kiistaan, syöksyi Galanta äkkiä kreivittären kimppuun ja kuristi häntä kurkusta, niin että hän olisi ollut hukassa, elleivät toisten huudot olisi saattaneet vartijoita tulemaan sisään häntä vapauttamaan. Niin vihattu oli kreivitär, että vartijatkin — niin ainakin salassa väitettiin — hidastelivat käydessään häntä puolustamaan, eivätkä pelastaneet häntä oikeastaan hänen itsensä takia, vaan varjellakseen Galantaa joutumasta syypääksi murhaan. Pian sen jälkeen tuomittiin, ohimennen mainiten, kreivitär kahdeksaksitoista vuodeksi pakkotyöhön luostarivankilaan, minkä johdosta hänen miehensä anoi avioeroa, mutta ei saanut. Mies eleli sitten vielä muutamia vuosia keinottelijana ulkomailla ja kuoli köyhänä ja jätettynä yksin kuin sairas koira, joten tässä kerrankin, ihmisille tyydytykseksi, paha oli saanut palkkansa varsin huomattavalla ja sattuvalla tavalla jo maan päällä.

Palattuaan vankilasta Vanhaankaupunkiin ei Galanta enää jatkanut entistä elantoansa, vaan meni työhön, — minkä toiset sanoivat muka johtuvan siitä, etteivät miehet enää välittäneet tuosta murhanhimoisesta olennosta ja että hän vankilassa oli kadottanut kauneutensa. Jälkimäinen väite ei suinkaan pitänyt paikkaansa, — hänen pukunsa vain ei ollut enää niin korea ja huomiota herättävä kuin ennen, sillä hänen mielensä oli nyt kiintynyt toiseen asiaan; hänen vilpittömillä, ilmekkäillä kasvoillansa kuvastui sanaton, kiihkeä kaipuu. Se saattoi minussa hereille otaksumisen, jonka myös ilmaisin Riccardolle, että Galanta oli rakastunut täyttä totta, ja ehkäpä juuri Carmeloon, joka nyt jälleen oli muuttunut käytökseltään ja käynyt kiihottuneen iloiseksi sekä antoi siten tukea tuolle arvelulleni. Sain vakuuden siitä että olin oikeassa, sattuman kautta, kun eräänä iltana hämärän tullessa olin kävelemässä kaupungin lähellä olevissa tuuheissa puistikoissa. Täällä näki aina keväisin varakasten lapsia hoitajineen, siroissa lehahtelevissa puvuissa, jotka loistivat kirjavina tuoreen vehreyden keskeltä, ja kauas kajahteli niiden heleä nauru, niiden heitellessä höyhenpalloa tai vannetta. Syrjempänä puiden varjossa istui hoitajattaria kirjoineen tai koruompeluksineen sekä rakastavaisia, jotka keskeyttivät kuiskailunsa ja vetääntyivät erilleen toisistaan, kun heidän ohitsensa hitaasti kulki joku koreapukuinen hoitajatar, sylilapsi käsivarrellaan, tai kohtuisina olevia kalpeita vaimoja, väsyneesti käyden ja taluttaen kädestä lapsiansa. Hain syrjäistä paikkaa, saadakseni lukea rauhassa, ja olin menemäisilläni kahden rakastavaisen ohi, jotka istuivat tien kivireunustuksella maailman unohtaneina ja hyväilyihin vaipuneina, lainkaan tarkkaamatta tuota jokapäiväistä ilmiötä, mutta tunsin Galantan hänen asennostaan. En ole tavannut ketään muuta naista, joka olisi ollut ruumiiltaan niin ryhdikäs ja samalla niin sanomattoman notkea, kuin hän, tuo tumma ja kesytön kaunottareni, jonka liikkeet olivat niin sulavia ja viehkeitä kuin tuulessa taipuvan kaislan. Carmelo oli puoleksi polvillaan hänen edessään, ja Galanta katsoi hänen ylitsensä kauas etäisyyteen, puristaen häntä lujasti ja kumminkin välinpitämättömästi itseänsä vasten, kuten petoeläin saalista, jota siltä ei voida riistää. Ajattelin jatkaessani heitä häiritsemättä matkaani, että Galanta oli alkanut ikävöidä rehellistä nimeä, edes hiukkasen järjestettyä taloutta ja miestä turvaksensa ja siksi ottanut armoihin tuon kosijan, jonka aluksi oli hylännyt. Itse teossa eivät nuo seikat olleet lainkaan olleet Galantan vaikuttimina, vaan hän ikävöi aivan muuta, nimittäin lasta. Ken voi sanoa, mikä hänessä oli herättänyt tuon ikävöimisen? Se valtasi hänen mielensä niin intohimoisena, että hän olisi ollut valmis uskomaan että Jumala hänelle mieliksi tekisi ihmeen ja lähettäisi hätätilassa pyhimyksen tai enkelin isäksi kaivatulle pienokaiselle, ja se olisi ollutkin hänelle enin mieleen, sillä sellainen olentohan olisi ilman muuta palannut taivaaseen, kun ei hän enää olisi häntä tarvinnut. Carmelosta ei ollut niin helppo päästä erilleen, varsinkaan kun hän ei voinut lainkaan käsittää, miksi Galanta äkkiä, ilman mitään edelläkäypää riitaa tai epäsopua, tahtoi rikkoa heidän välinsä. Kun hän ahdisteli häntä kysymyksillä ja pyynnöillä, vastasi Galanta kylmäkiskoiseen tapaan, joka osotti mitä äärettömintä välinpitämättömyyttä: "Olenko minä sitten koskaan luvannut sinulle jotakin? Olenko koskaan sanonut rakastavani sinua? En ole sinulle mitään velkaa, etkä sinä myöskään minulle. Jos sokea koira ulvoisi ovellani, niin jakaisin sen kanssa leipäni; mutta sitä, mitä sinä minulta tahdot, minulla ei ole, ja suljen oveni sinulta."

Carmelo oli niin peräti epätoivoissaan, että Farfalla päätti mennä Galantan luo rukoilemaan hänen puolestansa tai ainakin vaatimaan selitystä, eikä Galanta kieltäytynytkään antamasta sitä hänelle. Aluksi ei Farfalla tahtonut voida saada päähänsä, miksi ei olisi parempi saada lapsellensa isä, joka tekisi työtä sen edestä, mutta aivan mahdoton ei hänen kumminkaan ollut ymmärtää Galantan käsityskantaa. Galanta myönsi että Carmelo oli jokseenkin kunnollinen ja mukiin menevä mies, vaikka hänet väliin valtasikin juopottelukuume, josta parantuakseen hänen täytyi ryypätä runsaat määrät viiniä, mutta joka sitten jätti hänet pitkiksi ajoiksi rauhaan. Mutta ei kelvollisimmankaan miehen vaimona olisi niin hyvä olla kuin ilman miestä. Lapsensa hän kyllä voisi itsekin elättää, sen kanssa hän eläisi rauhassa ja rakkaudessa, mutta suuri, roteva mies olisi ainakin aivan tarpeeton olemassa, ellei hän suorastaan — kuten tavallisempaa oli — kömpelön, ruokottoman eläimen tavoin tallaisi jalkoihinsa talon rauhaa ja siisteyttä ja varallisuutta. Farfallalle muistui mieleen hänen oma nuoruutensa ja hänen avioliittonsa, ja kun hän mietti kuinka toisenmoista hänen elämänsä olisi voinut olla, jos hänen miehensä olisi lähtenyt hänen luotansa ensi lapsen synnyttyä eikä vasta sitten kuin hänellä oli seitsemän, alkoi hän ymmärtää Galantaa, jopa ihaillakin häntä. Galanta ei ollut sitä laatua kuin tuo kunnottoman juopon kanssa elävä Pepi, joka kärsi että mies, sen sijaan että olisi tehnyt työtä hänen ja lastensa hyväksi, otti tai varasti häneltä senkin vähän, minkä hän vaivoin sai ansaituksi, juodaksensa sen ja ehkäpä sitten pidelläksensä häntä pahoin. Neljä vuotta sitten oli Farfalla häneltä kysynyt, miksi hän ei lähtenyt tuon miehen luota, jonka kanssa ei ollut edes naimisissakaan, ja Pepi oli vastannut, että jos sairaloinen poika, joka heillä oli, kuolisi, niin hän läksisi vanhempiensa tykö ja hankkisi itselleen sitten palveluspaikan tai muuta työtä. Puoli vuotta sen jälkeen kuoli poika, mutta Pepi oli yhä vieläkin tuon miehen tykönä ja oli synnyttänyt hänelle vielä kaksi tyttöä. Yleensä ei Farfalla tuntenut kunnioitusta eikä myötätuntoisuutta naisia kohtaan, mutta Galanta, joka oli yrittänyt tukevilla ruskeilla käsillään kuristaa kreivittären kuoliaaksi ja hylännyt Carmelon, hänen komean poikansa, teki valtavan vaikutuksen häneen, ja, ollen vilkas ja vaikutuksille altis, hän lahjoitti empimättä sydämensä Galantalle. Galanta arveli että Carmelo varmaan pian rauhoittuisi ja tulisi jälleen yhtä hyväksi pojaksi kuin ennenkin, mutta jos hän yhä edelleen antautuisi epätoivon valtaan ja laimiinlöisi työnsä, niin jännittäisi Galanta kaikki voimansa — ja niitä hän ei pitänyt vähäisinä — auttaaksensa Farfallaa. Farfalla luotti sokeasti siihen että kaikki onnistuisi, mihin Galanta vain ryhtyi, ja välittämättä enää Carmelosta auttoi hän Galantaa valmistamaan kaikki tuon kärsimättömästi odotetun lapsen tulolle. Tuosta olennosta he alinomaa keskustelivat Riccardonkin kanssa, ja unohtaen hetkeksi hiutuvan ruumiinsa heikkouden tämä jo mielikuvituksissaan kuljetti pienokaista veneellä merta pitkin saareen ja muille lempipaikoilleen, joita ei vielä koskaan ollut nähnyt eikä ollut koskaan näkevä.

Kerran kun olin saapuvilla lapsesta juteltaessa, pyrkivät kielelleni sanat: 'Te mielettömät ja sokeat ihmiset! Huonomaineisen naisen isätön lapsi! Ettekö tiedä yhtä hyvin kuin minä, että sen täytyy rusottavilla jaloillaan, jotka sillä on maailmaan tullessaan, polkea teräviä kiviä ja kahlata loassa, niin että ne käyvät kovanahkaisiksi ja likaisiksi ja väsyneiksi kuten teidänkin?' Mutta tietysti en lausunut mitään tuosta, vaan vetäydyin pimeimpään nurkkaan, ettei Riccardo vain huomaisi kasvoistani, mitä julmia ajatuksia mielessäni liikkui, heidän edelleen keskustellessa siitä, mahtaisiko lapsella olla kuopat poskissa.

"Onhan Carmelollakin kuopat", sanoi Farfalla ja lisäsi kääntyen Galantan puoleen: "Sinä et vain ole niitä nähnyt, siksi että hän nauraa niin harvoin. Se johtuu siitä että hän on mies; jos lapsi on tyttö, niin näemme kylliksemme sen nauravan."

"Kun minä soitan harmonikkaa, nauraa se ja taputtaa käsiään ja tanssii", sanoi Riccardo loistavin silmin, ja Galanta tuumaili: "Kun se vain tuo kuopat tullessaan, niin kyllä minä pidän huolta siitä, että se saa nauraa."

XII

Ensi kerran eläissäni vietin nyt koko kesän kotikaupungissani. Kaikilla säätyyni kuuluvilla perheillä oli tapana lähteä kesä- tai heinäkuussa muutamiksi kuukausiksi matkoille, enimmäkseen vuoristoon, kuumuutta pakoon, jonka sanottiin olevan sietämättömän. Rasituksena oli tuo kuuluisa helle tosin aina kuvastunut mieleeni, vaan olin arvellut sen eroavan tavallisesta kesäkuumuudesta vain siinä suhteessa, että oli korkeampi aste sitä — ja aluksi olikin niin. Mutta vähitellen alkoi minua ahdistaa painostava tunne, joka toisaalta väsytti, mutta toisaalta piti minua alinomaisessa levottomassa liikkeessä, ikäänkuin aina olisin ollut menossa sitä pakoon. Tuntui kuin olisin ollut huoneessa, joka pitkät ajat on ollut lukittuna ja jossa ovia ja akkunoita ei enää voida avata. Tutustuin myöskin uuteen lajiin janoa: sisälmykseni tuntuivat minusta kuin palavalta sieneltä, jossa valkea ilman puutteessa vain kyti hiljaa; mutta vesi ja muut nesteet vaikuttivat siihen öljyn tavoin, kiihdyttäen palamista, ja kuta enemmän kosteutta se imi itseensä, sen suuremmaksi se paisui, kytöen yhä edelleen kytömistään. Uiminen ei minua virkistänyt, vaan tuo lämmin seisova vesi, joka tarttui ruumiiseen kuin lima, lisäsi vain väsymystäni. Kumminkin palasin aina uudelleen apua anoen aavan meren rannalle, missä voi nähdä koko taivaankannen ja heti huomata, vetäytyivätkö ehkä pilvet kokoon ja tihentyivät, niin että voisi odottaa sadetta. Päästyäni vapaaksi päivän töistä, menin melkein aina kävelemään, — yksin, kun kaikki tuttavani olivat matkoilla, — pitkin erästä kapeata rantapolkua.

Eräänä iltana tapasin siellä Farfallan. Ilma oli tuona päivänä ollut tukahduttavan kuuma ja samalla tyyni, eikä yökään tuonut muassaan virvoitusta. Liikkumatonna lepäsi meri kuin lohikäärmeen raato, joka hitaasti mätänee ja hajoaa myrkyllisiin aineosiinsa, ilman että kukaan kykenee toimittamaan pois tuota suunnatonta mustaa hirviötä, joka penikulmittain peittää maata, saastuttaen ilman. Mieleeni tuli kuvia, jotka minusta olivat kuin kuumehoureita: näin ihmiset maahan polvistuneina, kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilemassa sadetta, joka huuhtoisi pois tuon kuolleenakin surmaavan jättiläispedon. Rankkasadetta siihen tarvittiin, vesivirtoja, jotka yötä ja päivää purkaantuisivat haljenneelta taivaalta maahan. Ensin niiden pitäisi tulla liristen ja loristen, sitten kohahdellen aina voimakkaammin, kuin äärettömät havumetsät tuulen raivotessa. Hopeanharmaana täytyisi sateen täyttää ilma ja saattaa se riehumaan, ja sen pitäisi synnyttää vedenpaisumus, joka tekisi lopun yleisestä kurjuudesta, tuosta maata rasittavasta rutosta. Mutta ilma pysyi tyynenä. Vedenpinnalla näkyi muutamia laivoja, jotka suurine purjeineen pysyivät niin liikkumattomina että olisi voinut luulla niitä kivettyneiksi. Tosin näkyi taivaalla kaikkialla tummia sinertäviä pilviä, mutta ne olivat liiaksi hajallaan, voidaksensa saada ukkosilman syntymään. Väliin iski tulta, ja silloin näytti siltä kuin taivas olisi väsymyksestä mennyt hajalleen ja sen kipeät keltaiset sisälmykset tulleet näkyviin.

Kun seisoin tuota katsellen, liian väsyneenä voidakseni päättää lähteä kulkemaan eteenpäin, sattuivat katseeni Farfallaan, joka istui veteen johtavilla jyrkillä kiviportailla, jalat ja alushameen helmat vedessä. Hän oli huomannut minut jo hetkeä ennen, mutta ei puhutellut minua, luultavasti siksi että minä en ollut käynyt pitkiin aikoihin Vanhassakaupungissa, eikä hän tahtonut olla tungettelevainen. Hänen kasvonsa olivat riutuneet ja raukeat ja hänen katseensa oli kuin nääntymäisillään olevan. "Meressä on tilaa kaikelle loalle ja kurjuudelle", sanoi hän, hymyillen herttaisesti kuten ennenkin; "luulen etten enää olisi hengissä, jos en olisi saanut tulla joka yö heittämään huoleni mereen." Carmelo ei saanut mitään työtä, tai ehkei hän koettanutkaan hankkia, Galanta ei voinut nykyisessä tilassaan ansaita paljoa, ja Riccardo kärsi kovin kuumuudesta; yöt päivät hän makasi ulkoeteisessä, valittaen kuin kiirastulen tuskia kärsivä. Farfallan oli täytynyt lainata rahaa eräältä koronkiskurilta ja nyt oli joka viikko maksettava korkoa. "Jos minusta voisi neuloilla kaivaa esiin rahaa, niin toimittaisin sitä riittämään asti", sanoi hän, "mutta koronkiskureita on vaikeampi tyydyttää kuin itse paholaista, sillä hän tyytyy muun maksun asemesta vereenkin." Ei ollut Vanhassakaupungissa toista, jota olisi niin pelätty ja vihattu kuin tuota koronkiskuria, joka oli saattanut joukon ihmisiä riippuvaisiksi itsestään kuin orjat. Hän oli nuorena tehnyt ryöstömurhan ja tuomittu siitä viideksikolmatta vuodeksi pakkotyöhön, ja tuon pitkän ajan kuluessa hän oli ansainnut joukon rahaa, ja vapaaksi päästyään hän asettui Vanhaankaupunkiin rahanlainaajana. Hän oli itara ja ahne kuten Gradella, mutta säälimättömämpi kuin tämä. Hänen pahansuopuutensa ja häijyytensä sanottiin johtuvan kammottavasta salaperäisestä taudista, jonka hän oli saanut vankilassa ollessaan. "Tiettyähän on", sanoi Farfalla, "että vankilanlääkärit sekoittavat vankien lääkkeisiin myrkkyä, niin että nämät hiutuvat hiutumistaan, kenenkään ymmärtämättä syytä." Turhaan koetin saada häntä käsittämään, kuinka mieletöntä tuo puhe oli, hän pysyi itsepintaisesti väitteessään, ryhtymättä sitä perustelemaan. Muinaisina aikoina, sanoi hän, oli vangeilta leikattu korva pois, merkiksi että he olivat olleet vankeudessa, mutta nyt se ei enää ollut tarpeen; ne harvat, jotka pääsivät hengissä kuritushuoneesta, erotti heidän näivettynyt, vahankeltainen ihonsa, tuijottava katseensa, joka muistutti kuolleita, ja silmävalkuaisen keltainen väri kaikista muista ihmisistä.

Nuhtelin Farfallaa siitä ettei hän ollut kääntynyt minun puoleeni ennenkuin antautui tuon koronkiskurin käsiin. "Ken tietää, olisitteko siinä tapauksessa enää tänään jutellut noin ystävällisesti kanssani", sanoi hän, kiinnittäen kirkkaat, väsyneet silmänsä minuun vilpittömällä katseella, joka pani minut punastumaan, vaikka olinkin vakuutettu siitä, että hän arvosteli minua väärin. Muutoin oli keskustelu häntä jälleen vilkastuttanut ja saattanut hänet iloisemmalle mielelle, ja hän kertoi minulle joukon juttuja koronkiskurin elämästä, niin mielevästi ja huvittavasti, että huomaamattani tulin kulkeneeksi hänen seurassansa melkein Vanhankaupungin rajalle saakka. Minusta oli käsittämätöntä ettei kukaan ollut pannut tuota miestä syytteeseen törkeästä koronkiskomisesta, jota hän harjoitti uhrejansa kohtaan, mutta Farfalla sanoi ettei kenellekään pälkähtäisi päähän sitä tehdä, kun he kaikki tarvitsivat häntä, mikä ennemmin, mikä myöhemmin. Hän arveli että hän tuskin oli jäänyt koskaan Vanhassakaupungissa saataviaan vaille.

Kun seuraavana päivänä käännyin Riemuportinkadulle, näin että siellä istui, lapsi käsivarrella, joukko vaimoja, joiden oli ollut liian kuuma ahtaissa asunnoissaan. Muutamat heistä pelasivat lottoa ja katsoivat ääneti ja tyytymättömän näköisinä korttiinsa, erään joukosta huutaessa numerot kimakalla äänellä. Riccardo makasi matrassilla ulkoeteisessä ja oli kalpea kuin haamu, mutta jutteli kumminkin vilkkaasti ja iloisesti muutamain miesten kanssa, jotka seisoivat hänen ympärillään.

Farfalla nauroi niin makeasti että sai kyyneleet silmiinsä. Tervehdittyään minua selitti hän, mikä häntä nauratti. Riccardo oli näet väittänyt, että jos tammikuun ensimäisenä päivänä panee yhden kreutserin talteen, seuraavana päivänä kaksi kertaa niin paljon ja niin yhä edelleen, niin omistaa vuoden viimeisenä päivänä niin ja niin monta miljoonaa. Tuo oli kaikista tuntunut uskomattomalta, ja kyttyräselkä, joka osasi laskea, oli noussut tikapuille, ottamaan asiasta selkoa kerto- ja yhteenlaskun avulla, jota toimitti talon seinällä; suuri osa siitä oli jo täynnä kömpelösti ja epävarmasti piirrettyjä numeroita. Paitsi kyttyräselkää oli saapuvilla muuan kalpea, hintelä nuorukainen, joka näytti lapselliselta ja typerämieliseltä, sekä vanha, valkotukkainen mies, joka muinoin oli ollut opettajana kansakoulussa, mutta ruvennut juopottelemaan, menettänyt paikkansa ja joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä oli vajonnut mitä suurimpaan kurjuuteen. Vaikka hän jossakin jo unohduksiin joutuneessa sodassa oli saanut puujalan ja oli puolisokea, ei häntä kumminkaan voinut sääliä, tarkastettuaan häntä lähemmin; hänen kasvonpiirteissään kuvastui raakuutta, hänen tuijottavassa katseessaan kavaluutta ja ilkeyttä. Farfalla kertoi minulle, että ihmiset antoivat hänelle hänen valkoisen tukkansa, sokeutensa ja korkean ikänsä takia runsaasti almuja, vaan hän joi ne kaikki; hänen tyttärensä, joka teki ahkerasti työtä, sai töin tuskin häneltä pelastetuksi pariakaan kreutseriä, hankkiaksensa itselleen niukan elatuksen ja vaatetuksen, ja isä pakotti hänet makaamaan paljaalla lattialla, kuten hän itsekin teki, arvellen etteivät ihmiset häntä niin säälisi eivätkä antaisi niin paljon almuja, jos hänellä olisi vuode. Noista seikoista huolimatta pidettiin vanhusta kumminkin jommoisessakin arvossa sivistyksen takia, jota hän muka omisti, ja hänelle uskottiin nytkin asian ratkaiseminen. Lujalla, narisevalla äänellä hän toisti moneen kertaan, että Riccardo oli ihmeolento ja suuri nero, kun hän, vaikkei ollut koskaan käynyt koulua, omisti sellaisia tietoja, ja hän vakuutti kyttyräselälle, joka ei kumminkaan ottanut korviinsa hänen puheitansa, ettei tämän enää tarvitsisi jatkaa koettaan. Farfalla ja typerämielinen nuorukainen nauroivat, puoleksi ihaellen, puoleksi epäuskoisina, ja seurasivat jännityksellä kyttyräselän laskua, kunnes kävi selville että Riccardo oli ollut aivan oikeassa.

Riccardoa itseään näytti tuo asia suuresti hauskuttavan ja hän sanoi, katsoen äitiinsä loistavin silmin: "Sinä aina valitat rahanpuutetta, ja löytyy kumminkin niin yksinkertainen keino tulla rikkaaksi." Farfalla nauroi, kuten aina leikkipuheita kuullessaan, mutta tunsin selvästi ettei tuo nauru lähtenyt sydämestä. Ystävällisessä katseessa, jonka hän kiinnitti Riccardoon, oli syvinnä jotakin, joka minua kauhistutti: rajattoman, kuolettavan väsymyksen synnyttämää kalseata epätoivoa. Johtui mieleeni, kuinka muinoisina aikoina, raakalaistapojen vallitessa, tapahtui että vihollisia kidutettiin kuoliaaksi siten, ettei heidän sallittu nukkua, vaan heidät herätettiin neulanpistoilla tai sysäyksillä heti kun he yrittivätkään mennä horroksiin. Tuollaiselta kidutetulta näytti Farfalla. Hänen silmänsä sanoivat: 'Jos me emme voi nukkua, täytyy meidän kuolla'. Mutta kalvava huoli siitä, kuinka voisi hankkia elantoon tarvittavat rahat, ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan. Se kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan, etten voinut käsittää kuinka se jäi huomaamatta Riccardolta, joka muutoin oli paljoa tarkkanäköisempi kuin minä. Äitiinsä nähden vain hän oli sokea ja säälimätön. Hän valitteli kuin pilattu lapsi, ettei ollut jäätä limonaadin jäähdykkeeksi, etteivät munat olleet tuoreita, ettei hän saanut useammin muuttaa liinavaatteita, — samaan tapaan kuin kuulee ihmisten napisevan Jumalaa vastaan, ettei hän, vaikka on kaikkivaltias, säntillisesti täytä heidän toivomuksiaan.

Kysyin Carmeloa, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Minulle kerrottiin että tuona kuumana aikana oli saatavissa vain varsin vähän työtä taikka ei lainkaan. Miehet seisoivat aamuisin tuntimääriä torin varrella päivänpaisteessa odottamassa, mutta kun ei kukaan tullut palkkaamaan heitä työhön, menivät he läheiseen metsikköön tai Pakanakirkon taakse varjoon, ja pahoja ajatuksia he hautoivat mielessänsä. "He ovat puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä", sanoi Farfalla, "eikä heitä haluta mennä kotiinsa, missä hoidotta jätetyt lapset itkevät ja kaikki on siivottomuuden vallassa, kun huolimattomat vaimot, sen sijaan että pysyisivät kotona järjestystä pitämässä, istuvat kadulla pelaamassa lottoa, koettaen siten lohduttaa mielensä siitä ettei heillä ole mitään syödä." Vanha invaliidi puristi kätensä nyrkkiin ja puhui vallankumouksesta ja yhteiskunnallisista mullistuksista, jotka tekisivät lopun siitä että muutamat harvat anastavat kaikille yhteiseksi aiotun ravinnon; jotakin hän myös soperteli siitä, että kapinalliset jo olivat valmiit pistämään tuleen tuon hekumallisen Babelin. Farfalla nauroi ja sanoi: "Voi sentään noita kapinoitsijoita! Ei tarvita muuta kuin että poliisi ilmestyy kadun päähän, niin ne pötkivät kaikki pakoon!" — ja tuo pani Riccardon ja kyttyräselän makeasti nauramaan, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut heihin.

Palasin kotiin tammimetsikön kautta, joka reunustaa kaupungin yläpäätä, mutta ei ole kyllin tiheä voidaksensa tarjota viileyttä. Lehdet olivat niin tomuisia että näyttivät pikemmin harmailta kuin vihreiltä ja mehuttomia ja kankeita, niin että muistuttivat läkkilehtiä, joita näkee hautaseppeleissä. Liikettä ei näkynyt missään, muuta kuin että lintu väliin lennähti puusta tai pensaasta toiseen, visertämättä, päästämättä hiljaisintakaan ääntä kurkustaan. Ei ollut lähellä, ei kaukana lähdettä, ei mistään kuulunut veden lirinää. Oli kuin tuo metsä olisi ollut vuosisatoja loihdittuna, ja loitsusana, joka sen olisi päästänyt lumouksesta, joutunut unohduksiin. Eräässä tien käänteessä näin maassa istuvan joukon miehiä, jotka puvusta päättäen olivat päiväpalkkalaisia ja nähtävästi juuri noita työttömiä, joista Farfalla oli puhunut. He istuivat ääneti, ja kumminkin heillä näytti olevan jotakin tärkeätä tekeillä; he olivat minusta kuin salaliittolaisia, jotka katseilla neuvottelevat kammottavasta teosta, minkä nimeä eivät rohkene mainita. Nähdessään minun tulevan katsoivat he kaikki minuun julkeasti, pilkallisesti hymyillen, ja tunsin heidän vihamieliset katseensa koko ajan kun olin heidän näkyvissänsä. Ehdittyäni kyllin kauas istuuduin omituisen tuskallisessa mielentilassa penkille ja katsoin harvan metsän lävitse kaupunkiin päin. Mietin mielessäni: 'Täällä istuvat hylätyt, ihmisten ilmoilta karkotetut, viholliset, sekoittamassa kurjuudestaan ja tietämättömyydestään ja epätoivostaan ainetta, jolla voivat räjähdyttää ilmaan heidän kurjuutensa ja meidän loistomme näyttämön'. Aurinko oli jo laskenut ja talot alkoivat peittyä tiheään sinertävänharmaaseen usmaan; ehkäpä he odottivat yön tuloa ryhtyäksensä tuhotyöhönsä, ja sitten he täältä katselisivat, kiristäen hampaitaan raivosta ja mielihyvästä, kuinka palatsit sadoittain jymähtäisivät kokoon, syöksähtäen mustina raunioina tulimereen.

Mutta kaupungissa uinailtiin tai mässäiltiin rauhallisesti edelleen, — suunniteltiinpa juuri tuona samana yönä työväkeä vastaan vähäinen salaliittokin, jonka uhriksi he antautuivat vastarintaa tekemättä. Oli nimittäin vastustettava erään vaarallisen kansanystävän ja kiillottajan vaalia ja hankittava ääniä eräälle toiselle ehdokkaalle, joka oli johtaville piireille mieleen, ja joukko vaikuttavia herroja, kauppiaita ja virkamiehiä, piti kokouksen, jossa päätettiin lahjoa kansa, tuhlimalla sille pian pidettävässä juhlassa viiniä ja ystävällisiä puheita.

Uuden koulun vihkiminen saatiin syyksi juhlan viettämiseen, mutta vähemmin arveltiin apua lähtevän tuossa tilaisuudessa pidettävistä puheista, kuin niitä seuraavasta huvittelusta teltoissa ja kojuissa, joita oli pystytetty kaupungin edustalla olevalle isolle niitylle. Varsin huonolla tuulella päätin illan suussa kulkea kentän poikki, mutta ottamatta lainkaan osaa valtiolliseen vehkeilyyn, — sen olin varmasti päättänyt. Itse teossa ei siitä näkynytkään mitään merkkiä, — yhtä vähän kuin hilpeästä ilomielisyydestäkään. Katsellessani tuota juhlakenttää selveni minulle äkkiä, miksi Jumala aina uudelleen lähettää ihmisille hätää ja kurjuutta, kurjuutta ja hätää, sillä ylen kammottavaa oli nähdä, mitä vapaus ja nautinto heistä teki. Nuo punaiset, hikiset naamat, hohotus ja kirkuna, tupakansavu ja raskas, kuuma, tukahduttava ilma, sen lisäksi tunteiden kiihotukseksi useampia soittokuntia soittamassa yhtaikaa, — tuo kaikki yhdessä oli omansa saattamaan mielen haikean alakuloiseksi ja herättämään inhoa ihmiskuntaa kohtaan. Vihani kohdistui ennen kaikkea niihin, jotka olivat panneet juhlan toimeen. Muutamat mustatakkiset herrat, jotka nauharuusuista voi tuntea juhlatoimikunnan jäseniksi, hääräsivät väsymättömästi kansanjoukossa, kehottaen juomaan viiniä, jota oli tynnörittäin tarjona kaupungin varakkaimpien ja arvokkaimpien miesten kustannuksella, sekä laskien leikkiä naisten kanssa, niin hyvin juhlan tarkoituksen saavuttamista varten kuin omaksi huvikseen. Erään heistä, joka oli vanhanpuoleinen, mutta muhkea mies, näin vilkkaassa keskustelussa Farfallan ja muitten, nuorempain naisten kanssa, joiden joukossa myös oli Farfallan tytär Nanni. Myöhemmin sain tietää, että tuo herra oli sama, jonka puoltolausetta Farfallan oli etupäässä kiittäminen siitä, että hänen tyttärensä sai hyveenpalkinnon, ja hänelle he viinin päähän noustua kertoivat, kuinka Nannin siveellisyyden laita oikeastaan oli ollut, ja kuinka paljon kekseliäisyyttä ja rohkeutta tuon ennenaikaisen hedelmän salaaminen oli vaatinut Nanniltä. Vanha herra nauroi niin että hänen vatsansa ja pullakat, hehkuvat kasvonsa tutisivat, ja yhtä hillittömästi hihittivät naiset. Olin vakuutettu, tietämättä oikein miksi, että tuon epäkauniin iloisuuden aiheena olivat rivot pilapuheet. Varmaankaan ei mielikuvitukseni ollut syynä siihen, että minusta Farfallakin oli nyt toisennäköinen ja käyttäytyi toisin kuin tavallisesti ja minun kanssani keskustellessaan. Hänen luonnottoman vilkkaat, melkein mielistelevät liikkeensä, hänen kasvojensa hehkuva puna ja väsyneitten silmiensä vilkuileminen turmelivat mielikuvan, mikä minulla hänestä oli, tehden siitä inhottavan irvikuvan, ja ne saattoivat hänen itsensä tuntumaan viekastelevalta, vanhalta parittaja-akalta.

Mieleni oli käynyt vallan alakuloiseksi ja aioin poistua nopeasti, kun näin sattumalta Riccardon, joka istui pitkällä penkillä purjevaatteesta rakennetussa majassa. Hänen vieressänsä ja vastapäätä häntä istui puisen pöydän ääressä nuoria miehiä ja tyttöjä, joiden kaikkien katseet olivat tähdätyt häneen, hänen innokkaasti kertoessaan jotakin. En tahtonut uskoa silmiäni nähdessäni hänet, jonka vielä äskettäin olin nähnyt niin raihnaisena, nyt hilpeänä ja kuopalla olevista poskistaan huolimatta melkein kauniina, — mustine kiharoilleen, jotka peittivät hänen valkoista otsaansa, ja somasti kaareutuvine huulinensa. Tungoksessa voin helposti huomaamatonna jäädä seisomaan hänen läheisyyteensä ja kuulla mitä hän sanoi. Hän oli selittämässä kuulijoilleen, miten lentäminen kävisi mahdolliseksi ihmisille, mistä asiasta lienee lukenut sanomalehdistä. Ensiksi hän puhui muutamista tehdyistä kokeista ja selitti miksi ne eivät olleet voineet onnistua, ja huomasin että hän oli jokseenkin hyvin käsittänyt, mikä vaikeuden synnytti; sitten hän alkoi kuvailla, millaista olisi, kun lentämistaito olisi tullut yleiseksi ihmisten keskuudessa. Silloin ei meidän enää tarvitsisi mataa tomussa ja loassa ja joka askeleella tuntea ruumiimme rasittavaa painoa, ei kenenkään enää tarvitsisi hengittää kadun myrkkyä ja likaa, vaan kukin voisi nauttia samasta ilmasta kuin linnut ja tähdet. Sitten tulisi hitaasti pilvien keskitse lentäen suurisiipisiä laivoja kaukaisista seuduista, ja ne olisivat täynnä vieraiden maiden ihmisiä ja eläimiä, ja toisilla laivoilla mentäisiin niitä vastaanottamaan; ja öisin vilkkuisi pimeän keskeltä kaikkialla kirjavia liekkiä, jotka osottaisivat, missä lentäviä matkamiehiä oli liikkeellä. Kun tahtoisi olla yksin lemmittynsä kanssa, niin ottaisi hänet vain selkäänsä ja levittäisi siipensä, ja hiljaa suhahdellen ne kiidättäisivät rakastavaiset yläilmoihin, torninhuippujen ja vuorten ylitse, merten poikki kauas pilviin. Ja kun rintamme ensin olisi tottunut avaruuden jalompaan ilmastoon, alkaisi uusi löytöjen aikakausi, ja rohkeat seikkailijat ohjaisivat matkansa eetterimeren loistaviin tähtisaariin.

Hänen kasvonilmeidensä, katseidensa ja liikkeidensä elähyttämänä kävi tuo kuvaus niin lumoavaksi ja vakuuttavaksi, että minusta tuntui varsin käsitettävältä, että toiset seurasivat äänetönnä ja jännityksessä noita tarumaisia puheita, jotka vierähtelivät hänen kauneilta huuliltansa. Mitä minuun tulee, niin joutuivat ajatukseni ja tunteeni liikkeelle etupäässä katselemastani häntä itseänsä, tuota rampaa nuorukaista, jolla kumminkin oli niin muhkean voimakas, korkea rinta, niin siro pää, niin lämmin, tunteellinen sydän. Noita siivekkäitä olentoja oli hän, jotka eivät koskaan voi tottua vaivaloiseen vaellukseen tomussa, jotka kivisistä häkeistämme pyrkivät vapaampiin ja keveämpiin ilmapiireihin. Kuinka kernaasti olisinkaan nähnyt hänen liitelevän purppurasiivillä iltaruskoa pitkin, orvokkiseppele päässä ja kantaen selässään riemahtelevaa poikasta, joka hennolla kätösellään tavottelisi laskevia rusopilviä! Riccardo parka! Kainalosauvaan kahlehdittuna, tuomittuna kärsimään kipuja, joille ei löytynyt lievitystä, alati avonaisten haavojen hiuduttamana oli hän kumminkin henki, joka herätti noissa surkastuneissa sieluissa hämäriä aavistuksia valon maailmasta, himmeätä ikävöimistä pois turmeluksesta.

XIII

Juhlan toimeenpanijat saavuttivat tarkoituksensa siinä suhteessa, että vaalin tulokset olivat heidän mielensä mukaiset. Nuo ihmiset, jotka olivat nauttineet heidän auliudestansa ja juoneet heidän viiniänsä, joskin mieli täynnä kiukkua ja katkeruutta, eivät katsoneet voivansa toimia heidän tahtoansa vastaan. Työmiesten viha oli paljon voimakkaampi kuin ennen, koska sitä nyt kiihotti tieto että he olivat käyttäytyneet kuin koirat, jotka vihellettäessä nöyrästi matavat esiin ottamaan niille heitettyä luupalaa, mutta tuo viha kyti salassa ja ilmeni korkeintaan itsemurhina tai veitsenpistoina, joita nuo onnettomat antoivat toisilleen. Näihin aikoihin murhattiin tuokin koronkiskuri, joka oli ollut Vanhankaupungin rasituksena, ja murhasta tuomittiin typerämielinen nuori mies, jonka olin nähnyt Riccardon vuoteen ääressä taloni ulkoeteisessä. Hänen tuttavansa olivat selvillä siitä, että murhaa ei ollut tehnyt hän, vaan eräs hänen ystävänsä, jolla oli vaimo ja lapsia,ja joka olisi menehtynyt nylkyrin pauloihin, ellei epätoivoissaan olisi vapautunut niistä väkivaltaisella tavalla. Heikkopää raukka, joka sattumalta oli joutunut epäluulonalaiseksi, ei ollut osannut puolustautua eikä lopuksi enää koettanutkaan; kun hänen tarvitsi huolehtia vain itsestänsä, mutta hänen ystävällänsä oli elätettävänä vaimo ja lapsia, oli hänestä luonnollista että hän kärsi rangaistuksen hänen puolestansa. Hämmästyttävää oli minusta huomata, kuinka välinpitämättömästi murhaa ja tuomiota sekä tuon viattoman vapaaehtoista uhrautumista käsiteltiin Vanhassakaupungissa, pidettiinpä murhaa oikeastaan kiitettävänä tekona. Valamiehetkin olisivat kernaasti vapauttaneet syytetyn, jonka heti huomasivat olevan leppeän ja hyväluontoisen ihmisen, jota vastoin vainaja oli ollut kavala, häijy vanhus, jota ei kukaan rakastanut ja monet vihasivat, mutta kun vapauttaminen ei käynyt mahdolliseksi, tuomitsivat he hänet, niinkuin jos rikos olisi tapahtunut asianhaarain ollessa kaikin puolin mitä lieventävimpiä, ainoastaan muutamaksi vuodeksi pakkotyöhön.

Riccardo oli jälleen voimaton ja lisäksi alakuloinen ja ärtyinen. Hän ei voinut nauttia enää juuri mitään, mutta väitti syyn siihen olevan äidissä, joka ei osannut valmistaa maukasta ruokaa. Joka päivä hänellä oli uusia mielitekoja, ja äiti hankki hänelle aina mitä hän halaji, vaikka hän sitä tuskin kosketti huulillaankaan ja sitten työnsi sen syrjään. Samalla hän valitteli lapsekkaaseen tapaan, että äiti tahallaan ei keittänyt hänelle mitään hyvää, että hän kuolisi nälkään ja hän pääsisi hänestä. "Sitähän minä toivoisin", sanoi Farfalla, "sillä kaikki mitä minulla on, menee ruuaksi sinulle, — lopuksi nuokin rehut matrassistasi." "Mutta niistähän minä kuolen ja sittenhän et niitä enää tarvitsisikaan", sanoi Riccardo. Samaten antoi kiistanaihetta se, ettei Riccardo olisi suvainnut paikkoja vaatteissaan, — mutta reikiä ei myöskään, — ja sitten se että hän aina tahtoi käyttää uusia sukkia, ennenkuin oli kuluttanut entiset loppuun. "Vanhat sukkani ovat niin täynnä parsimuksia", sanoi hän, "että minusta on kuin minulla olisi perunankuoria jalan alla."

"Pyhälle vuorelle vaeltajat panevat herneitäkin jalkansa alle", vastasi Farfalla. "No, pannaan sitten nuo vanhat sukat talteen siksi kuin minä lähden toivioretkelle", vastasi Riccardo, ja äiti sanoi siihen: "Jos sinä aina vain käytät uusia, niin sinulla pian on vain vanhoja." "Silloin kuin uudet ovat tulleet vanhoiksi, minä en enää lainkaan tarvitse sukkia", virkahti siihen vielä Riccardo itsepintaisen lapsen tapaan, niin että hänelle täytyi nauraa, vaikka näkikin että hän oli oikeassa.

Minun mieleni valtasi nyt levottomuus ja kiihkeä tuska, — ei siksi että rakastin häntä ja hänen täytyi kuolla, vaan sentähden että hänen täytyi kuolla ilman että oli koskaan tuntenut onnea. Toin hänelle kaikenmoista, minkä tiesin häntä ilahduttavan, kuten makeisia, paperossia, kukkia, kirjoja ja kuvia, mutta vaikka hänen kasvonsa silloin aina kirkastuivat, niin huomasin kumminkin lahjojeni tulevan liian myöhään ja etten ollut osannut oikeaan, vaan että hän yhä edelleenkin oli tuo sairas lapsi raukka, joka ei ollut koskaan kokenut onnellisuuden tunnetta. Kerran pisti minulle päähän että veisin hänet ajelemaan ja olin pahoillani siitä, etten ollut tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi. Silloinhan hän voisi koota mieleensä loistavia kuvia puutarhoista, palatseista, merestä ja laivoista, joista sitten voisi, kuten leikkikaluista, rakennella mitä halusi. Silloin juuri eräs ystäväni oli pyytänyt minua menemään katsomaan merenrannalla sijaitsevaa kuuluisaa lastenkotiamme, kuvatakseni sitä sitten hänelle, ja olin myöskin saanut luvan tulla sinne. Kun nyt Riccardo oli pienenä lapsena viettänyt siellä useita kesiä ja kuvannut sitä minulle kuin paratiisiksi ja kun ajamisen merenrantaa pitkin juuri hänestä täytyisi olla erityisen viehättävää, niin ehdotin hänelle että hän tulisi mukaan. Mielihyväkseni hän ihastui ehdotuksestani, ja niin suuresti, että hämmästyin ja melkein pelästyin. Hän riemuitsi, sillä hänen sydämensä ikävöi iloa, ja petollinen mielikuvitus uskotteli hänelle, että hän saisi tyydytystä epämääräiselle koti-ikävälleen tuolta, missä hänellä kerran oli ollut koti. Emme kumpikaan ajatelleet sitä, ettei hän palannut parantuneena, joka voimaa uhkuvana tulee katsomaan paikkaa, missä on kärsinyt muinaiset kärsimyksensä, vaan kuolevana, joka vihdoinkin on käsittänyt ja tietää että kaikki toivo oli turhaa, että hän jo muinoin, pienenä, tajuttomana, avuttomana lapsena, oli tuomittu kärsimään tuskallisen kuoleman.

Kova onni satutti että meille heti matkan alussa tuli vastaan suuren saaton seuraamat ruumisvaunut, joita meidän täytyi pysähtyä odottamaan, kun emme voineet eteenpäin tunkeuvan ihmisjoukon takia ajaa edelleen. Vainaja oli ollut vanha, upporikas mies, joka oli lahjoittanut kaupungille ja kaikenmoisille hurskaille laitoksille melkoisia rahamääriä ja jota nyt siksi saatettiin hautaan varsin korskeasti. Saaton etupäässä kulkivat eri seurakuntia edustavat papit, sinipunaisissa ja keltaisissa, pitsikauluksilla koristetuissa puvuissa, toiset uhkeina ja arvokkaina, mutta useimmat käydä löntystäen kuin vanhat eukot ja kasvoilla jäykkä, umpimielinen ilme. Ruumisvaunuja vetävällä kuudella hevosella oli pää koristettu korkealla mustalla töyhdöllä ja jäljestä astelevat mustapukuiset pojat kantoivat samettityynyillä vainajan kunniamerkkejä. Sitten tuli vaunuja täynnä kukkia; kasoittain huojui niissä voimakkaasti tuoksuvia valkoisia ja sinipunaisia syreeniä, valkoisia ruusuja ja kamelioita, hyasintteja ja tuberoseja, matkalla mätänemään tuon vanhan hempuilijan haudalla, joka kauan mässäiltyään ylellisen pöydän ääressä kylläisenä ja unisena oli paneutunut levolle. Riccardo katseli tuota ilveilyä vilpittömän ihailun valtaamana, ja minut olisi se vain pannut hieman hymyilemään. Mutta silloin alkoi äkkiä kuulua soittoa. Kumeata, surullisen juhlallista marssia seurasi sävelmä niin viehkeä, että tuntui kuin olisi kuullut elämän sulon vaikeroivan, pyrkien kaihoten, rukoillen ja kohtaloansa surren tavottelemaan vainajaa, jota ei enää kyennyt saavuttamaan.

Mielialani muuttui äkkiä kokonaan. Unohdin, ken vainaja oli ollut, ja elämän kauneuden katoavaisuus ja sen käsittämättömyys täytti mieleni haikealla surulla. Miksi sen täytyy loppua, kun se on ihanaa, ja kun se on kurjaa, niin mikä on sen tarkoitus? Vaivuin pitkäksi aikaa ajatuksiini, ja kun käännyin jälleen katsomaan Riccardoa, huomasin heti, että hänkin oli toisenlaisen mielialan vallassa kuin äsken; hän tuijotti katse tylsänä mustapukuisiin ihmisiin, jotka kulkivat hitaasti ohitsemme, ja sanoi, kun panin käteni hänen olallensa: "Tiedättekö, millä tavoin minut viedään hautaan? Minut työnnetään yhdessä muiden kanssa umpivaunuihin, sillä minä kuolen sairaalassa, ja kaksi vanhaa hevoskonia kuljettaa minut syrjäkatuja pitkin hautausmaalle, niin nopeasti että äitini tuskin pääsee perästä."

Hilliten säälintunnetta, joka kuristi kurkkuani, lausuin hänelle: "Riccardo, kun olet kuollut, niin kaikki meidän puuhamme ovat sinuun nähden yhtä arvottomia kuin muurahaisten hyörinä pesässänsä. Mutta lupaan kumminkin", lisäsin hymyillen, "että jos kuolet ennen minua, toimitamme sinut hautaan juhlallisesti ja uhkeasti ja kauniimman soiton kaikuessa kuin nyt; sävelmän voit itse määrätä."

Nuo sanani karkottivat hänen mielestänsä edellisen synkän kuvan. Hän nauroi hyvillään kuin lapsi ja hyräili minulle laulua, jonka tahtoi haudallansa laulettavaksi ja joka kuului:

    Murhe murtuu, tuska taukoo
    Kuolema kun luoksein saa.
    Se mun johtaa kirkkauteen,
    Mulle aukee elon maa.
    Ahtaan maisen matkapuvun
    Vaihdan valkosiipysiin, —
    Kuten äidin syliss' vaivun
    Autuaisiin unelmiin!

Hän nojasi samalla päätään taapäin ja huojutteli sitä haltioissaan puolelle ja toiselle; edellisen hetken katkera alakuloisuus oli nyt kokonaan haihtunut hänen mielestänsä. Ja kun sitten lähenimme merenrantaa, houkutteli päivänpaiste ja ilo esiin kaikki viehättävät muistot mitä hänellä oli. Hän kertoi kuinka kerran, hänen ollessaan aivan pieni, eräs rikas rouva lupasi hänen äidillensä että tämä saisi tuoda lapsensa päiväksi hänen puistoonsa leikkimään, ja siellä oli ollut kumpu, joka oli täynnä sinisiä orvokkeja, ja kukkasarka, niin suuri kuin puutarha, täynnä keltaisia ja punaisia tulpaaneja, jotka heilahtelivat tuulessa kuin liekit. Sitten kertoi hän, kuinka hän lastenkodissa kerran eräässä vuosijuhlassa oli lausunut runon ja vastannut kaikenmoisiin kysymyksiin ja saanut kaikilta kiitosta; erään toisen kerran oli siellä tapahtunut että kun hän istui yksin penkillä, kun kipeiltä jaloiltansa ei voinut ottaa osaa toisten lasten leikkiin, hänen luoksensa tuli ihmeen ihana nainen, joka kehotti häntä sanomaan, mitä hän haluaisi kaikkein kernaimmin, ja sitten hänen pyynnöstänsä lahjoitti hänelle laivan, joka oli aivan oikean laivan näköinen ja lastattu makeisilla. Edelleen hän kertoeli pikku Guidosta, joka oli ollut hänen äidillänsä hoidossa, kuinka tämä itki katkerasti, kun Riccardo sulki silmänsä ja oli olevinansa kuollut, millaisia raikuvia riemuhuutoja hän päästi, kun Riccardo jälleen heräsi eloon, otti hänen päänsä kättensä väliin ja suuteli häntä.

Sillä välin olimme lähestyneet lastenkotia, ja minä huomautin Riccardoa komeasta rakennuksesta, odottaen uteliaana, tuntisiko hän sitä ja mitä hän sanoisi. Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: ensi hetkenä hän näytti ihastuvan ja katsoi hämmästyneenä, tutkivasti taloa ja puutarhaa. Sitten valtasivat hänen mielensä toisenlaiset tunteet; hänen kasvonsa, joille liikutus äsken oli kohottanut punan, vaalenivat, ja niillä kuvastui tuskaa, jopa kammoakin, ja äkkiä, juuri kun vaunut pysähtyivät, purskahti hän itkuun. Tarttuen lujasti minuun hän nyyhkytti kiihkeästi: "pois! pois! pois!" niin että minä pelästyneenä viittasin ajajalle että hän kääntäisi takaisin. Aavistin jo mitä hänen mielessänsä liikkui ja koetin rauhoittaa häntä, tekemättä mitään kysymyksiä, mutta hän sanoi itsestänsä selitykseksi, yhä itkien: "Olen tuolla kärsinyt niin kovin", ja muuta en enää tarvinnutkaan selitykseksi. Tuosta suuresta kivikartanosta olivat tulleet esiin hänen lapsuudenvuotensa, valjuina, kärsivinä aaveina, olivat katsoneet häneen ja kysyneet: "Etkö tunne meitä enää? Oletko unohtanut meidät tuskinemme ja kieltäymyksinemme? Me olemme odottaneet sinua tervehtiäksemme sinua vielä kerran ennenkuin lähdet pois ainaiseksi! Me ympäröimme sinua tuolla suurella vihreällä kentällä, me istuimme öisin vuoteesi ääressä, me olemme tallentaneet kaikki kyyneleesi."

Nyt hän oli kadottanut tuon unelman, että oli kerran ollut onnellinen tuolla puistossa meren rannalla; hän oli karkotettu muistojen paratiisista ja seisoi vilusta väristen erämaassa. Maa, joka oli hänelle niin rakas, oli aina ollut julma häntä kohtaan, — niin, se mikä saattoi hänet vuodattamaan noin katkeroita kyyneleitä, oli tunne, että tuo käsittämätön olento, joka piti kädessään maailmat ja ihmiskohtalot, ei rakastanut häntä, ei ollut koskaan hellästi sulkenut häntä syliinsä, vaikka hänen sydämensä oli lämmin eikä hän tiennyt mistään rikoksesta. Olin harmissani siitä että olin vienyt hänet sinne, ja mieleni valtasi kiivas viha Jumalaa kohtaan ja kiukku siitä etten kyennyt häntä käsittämään. Jospa minulla olisi ollut hallussani salaisuus, joka selittää kaikki arvoitukset, jos olisin voinut ainoallakaan sanalla todistaa Riccardolle, miksi täytyi olla siten ja mitä hyötyä siitä oli. Nyt ajoimme vaieten samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet, kukkivien puiden, hohtavien talojen ja harmaiden vuorten sivutse, jotka kohosivat keltaista taivasta kohden. Eikö Riccardon täytynyt vihata tuota mahtavaa luontoa, joka soi hänelle vain okaita ja kiviä ja kuin pilkataksensa häntä, kerjäläistä, näytteli hänelle kauneuttaan ja ylellisyyttään? Mutta tuollaisia ajatuksia ei liikkunut hänen mielessänsä, sen huomasin luodessani silmäni häneen; hän näytti nyt rauhallisemmalta eikä luonut enää ympäristöön pelästyneitä, vaan lempeitä katseita. Uskalsin nyt jälleen ruveta keskustelemaan hänen kanssansa, ja lupaukseni että koettaisin hankkia hänelle luvan soittaa harmonikkaa yleisillä paikoilla, saattoi hänet jo hieman iloiselle mielelle. Kun hän sitten lepäsi jälleen kotona vuoteellansa, kertoi hän väsymättömän innokkaasti äidillensä tuhansista seikoista, joita minä en ollut huomannutkaan, kunnes sitten myöhään yöllä vaipui uneen äkkiä kuin liiaksi rasittunut lapsi.

XIV

Muutamana lokakuun päivänä tuli Farfalla luokseni, muassaan kirje, joka oli kirjoitettu englanninkielellä ja jota siis ei ymmärtänyt hän eikä kukaan hänen tuttavistaan Vanhassakaupungissa. Niin harvoin kuin sinne tuli postia, niin oli jo kirjeen saaminen sellaisenaankin tapahtuma, joka saattoi hänen mielensä iloiseksi, ja kun tämä nyt tuli niin varsin kaukaa, nimittäin Amerikasta, oli hän sitä valmiimpi arvelemaan, että siinä tulisi tieto tuosta onnesta, josta oli ollut niin paljon puhetta, auringonnoususta, joka karkottaisi sumut. Salaisessa sopukassa oli hänen sydämessään jäljellä toivo, että hänen kadonnut miehensä vielä kerran vaikuttaisi ratkaisevasti hänen elämäänsä, palaamalla katuvaisena takaisin tuoden säkittäin kultaa tai jättämällä perinnön tai jollakin muulla tavalla; mutta sitä hän ei olisi koskaan myöntänyt edes itselleenkään, vaan hän teki aina pilkkaa sellaisista tyhmistä haaveiluista. Tiesin kumminkin että hänen mielensä nyt oli täynnä tuollaisia haavekuvia ja että hän vapisi jännityksestä odottaessaan tietoa tuosta ihmeestä. Itse teossa koskikin kirje hänen miestänsä ja sisälsi tiedonannon, että tämä oli hengenvaarallisesti sairaana ja aivan varattomana erään pohjois-amerikkalaisen kaupungin vaivaishuoneessa ja anoi omaisiltaan apua sekä pyysi että nämä, jos suinkin mahdollista, toimittaisivat hänet kotimaahan.

Ei voinut ollenkaan huomata Farfallan tuntevan pettymystä, ja itse teossahan nyt vain olikin toteutunut se, mitä hänen ymmärryksensä jo edeltäpäin oli hänelle sanonut; noin kävi aina elämässä, kirjoissa vain toisin. Itsehän hän parhaiten tunsi miehensä ja tiesi ettei hän välittänyt muusta kuin nautinnosta ja ettei mikään, ei järjestyksenrakkaus, ei huolenpito muista tai kunnianhimo tai kunniantunto, voisi taivuttaa häntä säästäväisyyteen. Niinkuin oli käynyt, niin oli täytynyt käydä, ja luonnotonta, käsittämätöntä olisi ollut, jos olisi käynyt toisin. Mutta siitä huolimatta oli kumminkin kuin hänen povessansa olisi jotakin rauennut kokoon, hiljaa, äänettömästi. Edellä käyneen mielenkiihkon jälkeen valtasi hänet taas väsymys entistä tuskastuttavampana, rasittavampana; hänen elämässään oli nyt taaskin jotakin lisäksi, jonka loppu oli ruma, tarkoitukseton, toivoton.

Kysyin, mitä hän vastaisi. "En mitään", sanoi hän; "hän ei säälinyt lapsiansa, ja minä en sääli häntä." En voinut olla sanomatta: "Mutta jos hän olisi palannut kotiin taskut täynnä kultaa, niin olisitte ottanut hänet luoksenne." "Niin kyllä", vastasi hän levollisesti, "lapsi raukkojen takia; minua hän ei enää olisi voinut auttaa." Ja niin olikin; vaikka Farfallalla olisi ollut käytettävänään tynnörittäin kultaa, niin ei se juuri olisi voinut sanottavasti sulostuttaa hänen elämäänsä. Mitään ylevämpiä nautintoja hän ei kaivannut, hän toimitti kaikki työnsä säntillisesti ja tarmolla, kuten ainakin ylpeämielinen ihminen, joka empimättä suorittaa sen, minkä tietää välttämättömäksi, ja suorittaa sen hyvin, hän söi paljon taikka vähän, kuivaa leipää tai makupaloja ilman erotuksetta, hän oli totuttautunut kaikkeen ja nukkui kovalla lattialla yhtä levollisesti ja raskaasti kuin vuoteessakin.

Odottamattomasti selitti Nanni haluavansa lähettää vastauksen isällensä. Hän ei ollut unohtanut, millainen suru oli täyttänyt hänen pikku sydämensä, kun isällä, jota hän salaa jumaloi, ei ollut sanaakaan hänelle vastaukseksi, kun hän lähetti hänelle kirjeen ja valokuvansa, ja hän pani nyt, asiaa kauemmin punnitsematta, suurilla, jäykillä, selvillä kirjaimilla paperille, mitä hänen kielellänsä pyöri. "Vielä kuolinhetkelläänkin hänen isänsä on muistava, mitä hän hänelle kirjoitti", sanoi Farfalla, silmäillen puoleksi ihaillen tuota siroa olentoa hehkuvine poskineen, jotka harvinainen vakavuus teki vielä lapsellisemman näköiseksi kuin muutoin. Kirje annettiin minullekin luettavaksi ja se kuului: "Olen kerran ennen kirjoittanut sinulle, kun vielä olin pieni ja luulin että rakastaisit meitä, koska olit meidän isämme. Silloin et vastannut minulle, vaikka en pyytänyt sinulta rahaa, vaan ainoastaan ystävällistä sanaa. Nyt en ole enää lapsi enkä enää nimitä sinua isäkseni. Emme enää välitä sinusta; meillä ei ole sinulle rahaa eikä rakkautta. Olemme äitimme lapsia, emmekä sinun. Jos kuolet köyhänä ja hylättynä vaivaishuoneessa, niin on Jumala tuominnut sinua oikeuden mukaan."

Luin ääneen, molempain naisten katsoessa minuun silmät avo auki ja tarkatessa miltä kirje oikein kuului. Hetken vaiettuani lausuin: "Tämä on kauhea kirje vanhalle, sairaalle miehelle, joka on vieraassa maassa kuolemaisillaan", enkä ollenkaan ajatellut sitä, että ennen olin ollut harmissani siitä, ettei Farfalla vihannut ja inhonnut miestään kyllin pontevasti. Hän loi minuun kirkkaista sinisistä silmistään lujan, kylmän katseen ja sanoi: "Minä kuolen myöskin vaivaishuoneessa; mutta en olisi kirjoittanut hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, jos en hyvääkään. Hänen tyttärensä on kirjoittanut, mitä hänen mielessään liikkui, ja siksi se saa pysyä paikoillaan ja hän saa lukea sen."

Riccardoon ei sanoma isästä, jota hän aina oli vain pelännyt ja jonka katoaminen oli tuottanut hänelle helpotusta, tehnyt mitään vaikutusta. Sitä paitsi tapahtui nyt jotakin, joka osui häneen keskelle sydäntä, joka vaikutti häneen kuten ainoan lapsen kuolema äitiin — nimittäin että hän menetti harmonikkansa. Eräänä päivänä, kun hän voi paremmin, houkutteli häntä pari hänen ystävistänsä, jotka tahtoivat saada hänet iloisemmalle mielelle, mukaansa ravintolaan, jossa vietettiin häitä ja jossa hän voisi soitollaan ansaita muutaman kreutserin. Hyvillä mielin seurasi hän heitä, ja niin tuttu ja suosittu kuin oli, sai hän runsaasti kiitosta ja rahaa. Kun hän, erääseen ystävään nojaten, autuaallisena aikoi lähteä ravintolasta, lähestyi häntä poliisisotamies, kysyen, oliko hänellä lupaa soittaa yleisellä paikalla. Riccardo, jolle ei olisi voinut pistää päähän valehdella tai vastata kierrätellen, sanoi ettei hänellä ollut lupaa, mutta lisäsi nöyrästi, että tämä oli ensi kerta kun hän soitti ravintolassa ja ettei hän sitä enää tekisi, sekä pyysi anteeksi. Poliisi, joka tuskin kuunteli mitä hän sanoi ja vielä vähemmin tarkkasi hänen sulouttansa ja miellyttävää avomielisyyttänsä, kirjoitti hänen asuntonsa muistiin ja otti, noudattaen lain määräystä, hänen harmonikkansa takavarikkoon. Siitä saakka oli Riccardo maannut vuoteellaan hiljaa, silmät luotuina matalaan kattoon, syömättä ja puhumatta mitään. Huoneessa oli nyt autiota ja kolkkoa, kuin sieltä olisi joku kuollut. "Se oli hänen elinkumppaninsa", sanoi Farfalla minulle, "se jäi aina hänen luoksensa, kun minun täytyi jättää hänet, sille hän ilmaisi kaikki tunteensa, nekin, jotka salasi minulta, ettei tuottaisi minulle tuskaa."

Muistin heti että olin luvannut hankkia Riccardolle luvan soittaa julkisesti. 'Minua kurjaa olentoa', ajattelin itsekseni, 'soisin hänelle siivet ja olen luvannut hänelle hautajaislauluja, mutta en ole hankkinut leipää, vaikka olisin voinut tehdä sen parilla sanalla. Ja jos hän ei olisikaan voinut ainoatakaan kertaa käyttää hyväkseen tuota lupaa, niin olisihan hän kumminkin iloinnut siitä. Jos olisi kysymyksessä Lisabellan huulten hymyily, niin olisin valmis asettamaan tikapuut tähtiin, noutaakseni sieltä koristeen hänen tukkaansa, vaan kun olisin voinut vuodattaa pisaran onnea tuon nöyrän, rakastavan sydän raukan kyynelvirtaan, niin — unohdin sen!'

Nyt koetin saada harmonikan hankituksi takaisin, mutta se ei onnistunut, — enkö sitten liene käyttänyt oikeita keinoja, vai lieneekö tehtävä todella ollut niin vaikea. Poliisivirkamies, jolla oli päästä ulkonevat, leppeät silmät ja punainen naama, todisti minulle mahtipontisesti ja pöytään iskien, että kaikki Vanhankaupungin asukkaat olivat lurjuksia ja että niitä oli kohdeltava mitä suurimmalla ankaruudella, ja hän kysyi minulta, olisiko minulle mieleen, jos joka ovella olisi sokeita urkuineen, rampoja harmonikkoineen, kuuromykkiä säkkipillineen. Nytkin jo yleisö alinomaa valitteli noiden kirottujen posetiivien takia. Ellei pidettäisi kovaa komentoa, niin täytyisi kaupunkilaisten, elleivät tahtoneet tulla hulluksi, maksaa kerjäläisille veroa siitä että nämä väliin pitäisivät hetken lomaa.

Pyysin että hän sillä kertaa antaisi armon käydä oikeudesta ja antaisi harmonikan takaisin, koska kysymyksessä oli henkeänsä poteva ihminen, ja minä sitä paitsi ottaisin vastatakseni siitä ettei hän enää koskaan ilman lupaa soittaisi julkisesti. Siihen hän murisi vastaan, ettei heikko sairas tekisi mitään harmonikalla ja että Riccardon ainakin täytyisi tulla itsensä. Minulle ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä asiain tilaan ja lähteä tieheni tyhjin toimin.

Kenpä vain tuntisi kohtaloa koskevat luonnonlait! Toiset ihmiset näyttävät magneetin tavoin vetävän puoleensa onnettomuutta, toiset onnea; väliin näyttää ylen valtava onni vetävän puoleensa onnettomuutta, väliin näyttää siltä kuin onni ja onnettomuus karkottaisivat toisiansa. Ja kun sadepisara on tipahtanut, niin tulee toisia jälkeen, pilvet kasaantuvat ja valavat päivän toisensa perästä maahan tuota mieltä synkistyttävää nestettä. Sillä kannalla olivat nyt asiat Farfallan talossa. Nyt tuli näet vielä eräs Carmelon mieletön teko, jota pikemmin voisi sanoa sattumaksi kuin teoksi, riistämään heiltä nuhteettomuudenkin, ainoan, mikä vielä oli kirkastanut heidän kolkkoa köyhyyttänsä.

Kuuluu usein tapahtuvan että jokin salaperäinen vetovoima saattaa murhaajat palaamaan yhä uudelleen paikalle, missä he ovat vuodattaneet verta, ja se lienee myöskin ollut varsinaisena syynä siihen että Torquato tuli takaisin kaupunkiimme. Tuosta seikasta saatiin kumminkin tietoa vasta kun hänet löydettiin hengettömänä, hirmuisessa tilassa maassa makaavana. Heti tultuansa oli hän mennyt Galantan luo, mutta peläten että joku voisi hänet nähdä ja jättää oikeuden käsiin, käski tämä kiivaasti häntä lähtemään pois ja saattoi siten tuon kurjan ja rappeutuneen, kodittoman miehen vihan vimmoihin. Nähdessään kuinka Galantan laita oli alkoi hän vastaukseksi hänen nuhteisiinsa solvailla häntä, tietysti ei siksi että tuo seikka olisi loukannut hänen siveellisyydentuntoansa, vaan siksi että hän arveli sitä syyksi Galantan vihamielisyyteen häntä kohtaan. Kun Torquato tiedusteli lapsen isää, mainitsi Galanta empimättä Carmelon, koska hän tästä välitti liian vähän, ollaksensa levoton hänen puolestansa, eikä tullut ottaneeksi huomioon että mustasukkaisuus, epätoivo ja muut ristiriitaiset tunteet olivat saattaneet Torquaton sellaiseen tilaan, että hän kaipasi uhria. Hän asettui väijymään Carmeloa, syyti sitten häntä ja Galantaa kohtaan solvauksia ja uhkauksia, ja seuraus siitä oli että Carmelo, joka nykyisin olisi paljoa vähemmästäkin joutunut raivoihinsa, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet, päästyään voitolle hurjassa kamppailussa. Kuinka täydellisesti Carmelokin oli joutunut pois suunniltaan ja vihansa valtaan, kävi siitä esiin, että hän, joka luonnostaan oli peräti rauhallinen ja leppeä ihminen, saatuansa käsikähmässä vastustajansa maahan heitetyksi, mielettömän rajattomalla voimalla rusensi hänen päänsä katukiviin ja runteli vielä ruumistakin. Ikäänkuin hän olisi ollut ihmissusi, oli hän äkkiä muuttunut raatelevaksi pedoksi ja toimi hänelle vieraan luonnon mukaan. Äkkiä seurasi sitten väsymys sellainen, että hän tuskin jaksoi mennä kotiin, ja siellä hän heti vaipui uneen, ja herätessään hän tuskin muisti mitä oli tapahtunut.

Hänen pitkällinen, sikeä unensa ja veriset vaatteensa olivat jo ennen hänen heräämistään saattaneet Farfallan aavistamaan että jotakin tavatonta, kammottavaa oli tapahtunut. Kun Carmelo sitten oli kertonut hänelle kaikki, alkoi hän miettiä keinoja torjuaksensa onnettomuuden seurauksia ja salataksensa Carmelon syyllisyyden. Mutta tämä itse halusi mennä ilmoittamaan niin pian kuin mahdollista, että oli tehnyt tuon rikoksen, eikä ollut mahdollista saada häntä luopumaan aikeestaan. Ei hänen vaikuttimenansa kumminkaan etupäässä ollut katumus, vaan pikemmin tunto siitä, ettei hän kumminkaan kykenisi esiintymään viattomana, kun murha joutuisi Vanhassakaupungissa puheenaineeksi, sekä ennen kaikkea halu vapautua kaikesta, levätä viime kuukausien tarkoituksettoman kidutuksen jälkeen, antautua toisten huostaan, kun ei itse enää tiennyt, kuinka voisi jälleen päästä oikealle tolalle, alkaa uuden elämän.

Ensi päivinä hän itki alinomaa, vuodattaen runsaasti kyyneleitä kuten lapsi, mutta ei Galantan eikä murhan takia, vaan siksi että oli jättänyt niin pitkäksi aikaa äitinsä yksin huolinensa. Hänellä oli jälleen entiset leveät, vilpittömät kasvonsa, ja hänen lempeissä silmissään oli avuton ilme, ikäänkuin ne turhaan olisivat hakeneet selitystä siihen, mikä oli ollut noiden pitkien, sekasortoisten, raskaiden kuukausien tarkoitus. Yleensä hänen mielensä oli vankilassa käynyt keveämmäksi. Hän oli kuin henkilö, jonka kirous on pakottanut vaeltamaan lakkaamatta, mutta johon voimakas käsi on tarttunut, pysähdyttäen hänet. Arasti hän nyt hämmästeli sitä, että oli voinut joutua niin kokonaan murhanhimon valtaan, mutta mitään varsinaista katumusta hän ei tuntenut, eivätkä muutkaan lukeneet tuota tekoa hänelle viaksi. Se seikka, että Torquato oli tuo Jurewitschin veli, jonka sielun puolesta pappi joka sunnuntai kehotti seurakuntaa rukoilemaan, häiritsi hieman hänen mielenrauhaansa, — mutta hieman vain. Farfalla sai luvan käydä joka päivä häntä tervehtimässä, ja pian hänen yrityksensä saattaa Carmelo lohduttavilla, hilpeillä puheillaan iloisemmalle ja tyytyväisemmälle mielelle, tuottivat toivotun vaikutuksen.

Farfalla näytti nyt levollisemmalta ja eloisammalta kuin keskikesällä, — mikä luullakseni vähemmässä määrässä johtui siitä, että ilmat nyt olivat vilpoisemmat, kuin siitä että hänen nyt täytyi lastensa takia entistä enemmän jännittää mieltänsä ja voimiansa. Melkein koko päivän hän oli liikkeessä, kiiruhtaen toisen luota toisen luo ja pannen parastansa herättääksensä vaikuttavissa henkilöissä myötätuntoisuutta Carmeloa kohtaan. Siitä huolimatta oli hänen käyntinsä vielä illalla yhtä jänteä kuin aamullakin, ja täytyi katsoa hänen silmiinsä kauan ja tarkkaavasta, ennenkuin huomasi väsymyksen, joka niissä piili kaikkein syvinnä.

Kerran iltapäivällä tapasin Farfallaa kirkon edustalla, missä istuin, merta ihaellen, matalalla kiviaidalla, joka yhdeltä puolen reunustaa kirkkotoria. Meidän jutellessamme tuli kirkkomuori Pakanakirkosta ulos, katsahti Farfallaan, tuli suoraa päätä hänen luoksensa ja kysyi häneltä, minun läsnäolostani välittämättä, pitäisikö hänen mennä Carmelon puolesta tunnustamaan tuo teko, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi; ystävyyden ja naapuruuden takia hän tyytyisi puoleen tavallisesta hinnasta. Tuo pani Farfallan nauramaan, ja hän sanoi että kun Carmelo jo aikoja sitten oli itse tunnustanut kaikki, niin muori näkisi turhaa vaivaa. Siihen vastasi toinen levollisen varmasti, että Carmelon tunnustaminen ei ollut missään yhteydessä kirkollisen synnintunnustuksen kanssa, sillä eiväthän tuomarit olleet pappia, ja papit yksin voivat antaa synnit anteeksi. "En luule", sanoi Farfalla, "että hän uskoo sinulle, mitä hänellä on omallatunnollaan, sillä kuten tiedät, ei hän voi sietää naisia, ei nuoria eikä vanhoja."

"Tarvitseeko hänen sitten tietää siitä?" sanoi muori. "Minä tunnustan vuoronsa mukaan kunkin synnit, en liiaksi enkä liian vähän, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että saan Carmelollekin hankituksi synninpäästön."

Kysyin, tyytyvätkö papit tunnustukseen, jonka toinen toimittaa toisen puolesta.

"Tarvitseeko heidän sitten tietää sitä?" sanoi kirkkomuori, katsoen minuun ankarasti ja nuhtelevasti. "Minä tunnustan synnit ja saan synninpäästön, se on pääasia." Nuo sanat saattoivat mielestäni asian pikemmin seoksiin kuin selvemmäksi. Sitä suurempi oli hämmästykseni, kun huomasin Farfallan alkavan käydä myöntyväisemmäksi. Hän sanoi äreästi, mutta kumminkin ikäänkuin puolustautuaksensa: "Minä en välitä kirkossa käymisestä. Jos olisin alati polvillani rukoilemassa, kuten niinsanotut hurskaat, niin en tiedä, mistä saisin aikaa velvollisuuksieni täyttämiseen."

"Siksipä juuri minä rukoilen toisten puolesta, niin että heille jää aikaa velvollisuuksiensa täyttämiseen."

Kääntyen pikemmin minun kuin muorin puoleen sanoi Farfalla: "Minä en usko paaviin enkä Kristukseen enkä yleensä pyhimyksiinkään, mutta Jumalaan itseensä minä uskon, vaikkei hän ole minua kohdellut oikeuden mukaan; jos tietäisin että Hän kuulisi minua, rukoilisin Häntä vaikka kokonaisen yön, ettei lukisi Carmelon tekoa hänelle synniksi."

"Jätä se minulle tehtäväksi", sanoi kirkkomuori pontevan vakavasti. "Jos tahdot, niin en ollenkaan sekoita pyhimyksiä koko asiaan, vaan sovin siitä suorastaan Jumalan itsensä kanssa."

Farfalla otti rahaa taskustaan ja kaupat tehtiin. "Lukisinko ehkä Riccardonkin puolesta rukouksen?" kysyi kirkkomuori, pannen rahat likaiseen pieneen pussiin. "No mitä varten?" kysyi Farfalla nauraen. "Riccardolla on itsellään kyllä aikaa rukoilla, eikä hän ole koskaan tehnyt pahaa ainoallekaan ihmiselle eikä eläimelle."

"Sen kyllä tiedän", sanoi toinen, "mutta ajattelin että kun hän on sairas, niin voisimme jo panna alulle kuolinrukoukset. Mutta jos niin tahdot, niin voimmehan jättää sen vielä tuota tuonnemmaksi."

Nuo puheet eivät nähtävästi ollenkaan loukanneet Farfallaa, vaan hän läksi kulkemaan yhdessä muorin kanssa, heillä kun oli sama tie.

Aurinko oli sillä välin jo ehtinyt laskea alemmaksi, ja sen säteiden kosketus nostatti meren pinnalle hiljaisia hekumallisen suloisia väreitä. Luonto ja ihmiset näyttivät pyrkivän viimeiseen saakka nauttimaan tuosta ihanasta päivästä. Kirkon avonaisesta ovesta tuli tuon tuostakin ihmisiä, jotka pysähtyivät hetkeksi, katsahtivat ympärilleen ja kulkivat sitten hitaasti eteenpäin. Heidän joukossansa tuli myöskin Jurewitsch, mutta hän lähestyi katseitansa kohottamatta kiviaitaa, jolla minä istuin. Mieleeni muistui pitkä keskustelu, johon kerran olimme joutuneet, ja muistin, minkä vaikutuksen se oli tehnyt minuun, ja osanottoni heräsi, ajatellessani millaista tuskaa hänen veljensä kammottavan kuoleman oli täytynyt tuottaa hänelle. Hänen kauniit kasvonsa olivat raukean ja alakuloisen näköiset; ajatuksiinsa vaipuneena hän silmäili merelle, tarkkaamatta minua tai mitään muutakaan. Kun muistin että osanottoni silloin oli näyttänyt miellyttävän häntä, menin lähemmäksi ja puhuttelin häntä, ja hän tunsikin minut heti ja vastasi ystävällisesti tervehdykseeni.

Sanoin että olin viime päivinä monesti muistellut häntä ja että toivoin että hän nyt, kun hänen veljensä oli kuollut, oli päässyt kovimmasta tuskasta, ja että hän huomasi, että niin oli parasta ja oli saavuttanut rauhan. "Ei", sanoi hän, "rauhaa ei minulla ole, enkä sitä saavuta koskaan, sillä nyt on kaikki lopussa ja toivo mennyttä. Hän on kadotettu, rukouksemme eivät voi enää auttaa hänen sieluansa, vaan se on heitetty pohjattomaan syvyyteen, vajotakseen vajoomistaan kautta koko iankaikkisuuden." Hän oli tavannut veljeänsä päivää ennen hänen kuolemaansa yksinäisellä paikalla merenrannalla, minne Torquato oli hänet kutsuttanut, kiristääksensä häneltä rahaa. Jurewitsch näytti minulle piikivikenttää rannalla, missä he auringon laskun jälkeen olivat kulkeneet hetken yhdessä, hän rukoillen veljeä kääntymään Jumalan puoleen ja menemään luostariin tai kääntymään jonkun toisen papin puoleen ja noudattamaan niitä määräyksiä, mitä tämä antaisi. Siinä tapauksessa lupasi hän omistaa hänelle rakkautensa ja huolenpitonsa ja auttaa häntä. Kun he sattumalta tulivat sille paikalle, missä lapsena olivat istuneet yhdessä ja toisella vuodella oleva Torquato ensimäisen kerran oli nauranut, valtasi Jurewitschin sydämen kiivas tuska hänen ajatellessaan, kuinka toisenlaista nyt oli kuin silloin, ja antautuen hillittömästi surunsa valtaan hän lausui: "Jospa olisimmekin silloin molemmat hukkuneet mereen, onnellisina ja viattomina!" Nuo sanat lienevät herättäneet Torquaton mielessä hämärän muiston viattoman lapsuuden salaperäisestä haavemaailmasta, sillä nyt tapahtui tavaton seikka: hän tyrskähti rajuun, kiukkuiseen itkuun. "Kapinallisia kyyneleitä ne lienevät olleet", sanoi kirkkoherra, "sillä hän heittäytyi maahan, kiristeli hampaitansa ja huitoi käsivarsillaan, kauhean kouristuskohtauksen tapaamana; mutta olivathan ne kumminkin kyyneleitä sellaisia, jotka suuri tuska oli saanut vuotamaan, ja minusta tuntui siltä että niiden täytyisi sulattaa ja kuljettaa muassaan pois se, mikä oli erottamassa hänen sydämensä Jumalasta, ja toivoin että kaikki vielä voisi kääntyä hyväksi. Heittäydyin hänen viereensä maahan, laskin käsivarteni hänen hartioidensa ympärille ja huusin nyyhkyttäen liikutuksesta: 'Torquato! Tule jälleen veljekseni! Rukoilkaamme yhdessä! Kuule minua! Rukoilkaamme!' Hetken ajan näytti siltä kuin hän olisi jäänyt kuuntelemaan jotakin tai muistellut jotakin, joka tuotti lievitystä, mutta sitten hän äkkiä hypähti puoleksi pystyyn, sysäsi minut molemmin käsin kiivaasti luotansa ja sopersi: 'pappi!' — niin täynnä vihaa ja inhoa, että se tuotti minulle ruumiillista tuskaa enkä kyennyt häntä pidättämään, kun hän läksi pois." Sen jälkeen ei Jurewitsch ollut enää tavannut tuota kammottavaa, surkuteltavaa ihmistä.

Haluten lohduttaa häntä lausuin hänelle: "Ken rohkenee lausua tuomion sielun syyllisyydestä tai syyttömyydestä? Ken tietää mikä näkymätön voima Torquatoa yllytti rikoksiin? Ehkei se, mitä raamattu kertoo pahojen henkien riivaamista, ole pelkkää tarua."

Hämmästyneenä hän käänsi minua kohden kosteat, suloiset silmänsä ja sanoi: "Ei se ole mikään taru. Jumala tietää kuinka olen taistellut, karkottaakseni pahan hengen hänestä. Olen koettanut jännittää tahtoani, niin että ponnistuksesta kävin tiedottomaksi, kaiken voimani olen vuodattanut rukouksiin, jotka haihtuivat tehottomina kuin huokaukset. Joko paha oli takertunut liian lujasti hänen sieluunsa, tai minulta puuttui voima, joka olisi sen tuhonnut."

Katselin hänen kasvojensa kaunista, mutta heikkoluontoisuutta kuvastavaa ääriviivaa. Ei tuo mies todellakaan näyttänyt uskonsankarilta, joka masentaa vastarinnan ja jota paha arkana pakenee. Väliin hänen silmissään tosin näkyi tuikahduksia, jotka voivat saattaa otaksumaan että hänellä oli hehkuva mieli; mutta ne olivat vain heijastuksia sammuneesta tähdistöstä eivätkä hänen omassa itsessään olevan lämmönlähteen elähyttäviä säteitä.

Koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että Jumala pitäisi hänen hyvää tahtoansa teon arvoisena, mutta hän pudisti vain surullisesti päätänsä. "Ei", sanoi hän, "ei Jumala tyydy pelkkään tahtoon. Jos minulla olisi ollut hartaampi ja lujempi tahto, niin olisi minulla myöskin ollut voimaa. Minun olisi hänen ja Galantan pienenä ollessa pitänyt ankaruudella vastustaa sitä pahaa, mitä heissä huomasin. Mutta sitä en tehnyt, koska pelkäsin että heidän rakkautensa laimenisi siitä, jos olisin ankarampi. Vähitellen sitten huomasin, että he siitä huolimatta käänsivät sydämensä minusta, mutta en sittenkään voinut pakottaa itseäni käymään tarmokkaasti käsiksi. Minä olen menetellyt kuin kuninkaanpoika, joka jätti prinsessan vapauttamatta, siksi ettei tahtonut tuottaa hänelle tuskaa heittämällä hänet kaivoon. Näin heidän kiiruhtavan perikatoa kohden, kuin mielettömät itsemurhaajat, ja koetin pidättää heitä lempeillä sanoilla, sen sijaan että olisin käynyt heihin käsiksi ja taistellut heidän kanssansa sekä pelastanut heidät — tai joutunut syvyyteen yhdessä heidän kanssansa. Nyt on toinen heistä kadotettu, ja Jumala vaatii hänen sielunsa minulta."

Melkein kärsimättömästi pyysin häntä lakkaamaan kiduttamasta itseänsä tuolla tavoin ja muistamaan että Jumala on armon Herra eikä tuomitse paatuneintakaan syntistä iankaikkiseen kadotukseen. Mutta oli mahdotonta saada häntä luopumaan omasta käsityskannastaan. "On olemassa synti, jota ei koskaan anneta anteeksi", sanoi hän. "Jokainen voi valita valkeuden tai pimeyden, taivaan tai helvetin, ja niin kauan kuin hänessä on jäljellä kipinäkään hyvää, on vielä toivoa. Mutta joka tahallaan kuolettaa sen hyvän mitä hänessä on, se joutuu pimeyden valtaan, eikä Jumalakaan enää voisi häntä pelastaa, sillä hän ei ole enää mitään, hän on osa olemattomuutta, iäisyyteen vajoavaa olemattomuutta." Kun hän samalla kauhun valtaamana katsahti minuun, tunsin väristyksen, ikäänkuin olisin kuullut kaukaa kajahtavan pasunanäänen, joka kutsui kuolleet viimeiselle tuomiolle. Ehkä tuo, mitä hän sanoi, oli totta. Ehkäpä on itsemme valittavana, tahdommeko kuolemattomuuden, ja ehkä henkien maailmassa, valon joukkojen pyrkiessä elämää kohden, se, mistä valo on sammunut, jykeänä ja tajuttomana vaipuu syvyyteen, iankaikkiseen kuolemaan.

Sillä välin oli meidän lähellemme kokoutunut naisia, vanhoja ja nuoria, jotka katselivat kirkkoherraansa kunnioittavasti ja uteliaasti ja joista muutamilla näytti olevan hänelle asiaa. Tuskin oli hän huomannut heidät, niin hänen kasvojensa ilme kävi viehkeän ystävälliseksi, ja hymyily, millä hän heitä tervehti, oli melkein mielistelevä. Lausuttuaan minulle lyhyesti jäähyväiset hän meni arasti lähestyvää vaimoa kohden kevein askelin, kuin kuningas, joka tietää että hänen kätensä kosketus tuottaa lievitystä ja jakelee siunauksia kuin ropoja ylellisyydestään, sääliä tuntematta, mutta viehättävällä tavalla. Kuulin hänen miellyttävän äänensä nousevan ja laskevan lempeästi värähdellen.

Käännyin toisaanne, katsomaan merta, joka nyt oli vaipunut hämyyn, ja mietin tuota, mitä Jurewitsch oli sanonut. Kun nyt koetin muodostaa mielessäni kuvan Torquatosta, jota olin nähnyt vain kerran pikimmiltään, näinkin edessäni tahtomattani Lisabellan kasvot, hymyilevinä, suloisina, ihanoina. Näin selvästi hänen kirkkaat, mustien ripsien reunustamat silmänsä, nuo silmät, jotka eivät olleet sinisiä, eivät vihreitä, eivät harmaita — vaan kuin sadevesi värjätyssä lasissa. Tuo vertaus tuli päähäni, ja vaikka se minusta oli ruma, tyhmä ja epäaistikas, niin en kumminkaan päässyt siitä erilleni. Näin nuo silmät yhä edessäni, ja minun täytyi katsoa niihin ja kysyä: "Oletko sinä sielu, joka on vajoava olemattomuuteen? Oletko sielu, joka irtaantuu Jumalan hengestä, menehtyäkseen jäljettömiin, pimeyteen ja kuolemaan?" Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen itsensä, hänen ihanan ruumiinsa vaipuvan olemattomuuden syvyyteen ja olisin seisonut kuilun partaalla, tuntien kammoa ja yli-inhimillistä sääliä, käsiäni väännellen, mutta voimatta seurata häntä.

XV

Sielujen päivänä oli myrskysää. Tuuli kiisi hautuumaalle vievää tietä pitkin mustapukuisten ihmisten ohi haudoille ja edelleen niiden ylitse. Kun hämärässä, joka oli alkanut varsin aikaiseen, saavuin Vanhaankaupunkiin, luikerteli se kuin suuri mato katuja pitkin, vonkuen ja korskuen nälästä ja ahneudesta. Farfalla istui kirkkomuorin kanssa lieden ääressä ja muori sanoi: "Nyt vanha Mukerutz sitoisi talonsa kiinni, ettei tuuli heittäisi sitä kumoon." Vanha Mukerutz oli hänen lapsena ollessaan asunut lähellä kirkkoa ikivanhassa, epävakaisessa pienessä talossa, ja peläten että tuuli voisi kaataa sen kumoon hän aina rajuilman lähestyessä kietaisi sen ympärille paksun nuoran ja kiinnitti sen vieressä seisovaan tukevaan lehmukseen, joka vieläkin oli nähtävänä. "Näin usein", kertoi muori, "kuinka tuo valkotukkainen mies tulipunainen lakki päässä katsoi ulos akkunasta, puiden nyrkkiä tuulelle ja nauraen ääneen, kun se ei voinut saada hänen taloansa temmatuksi mukaansa." Puheltiin hiljaa, sillä Riccardo makasi vuoteellaan uneen vaipuneena; hän oli sen näköinen, että häntä olisi voinut luulla kuolleeksi. Edellisenä päivänä hän oli mennyt poliisivirastoon toivoen voivansa saada harmonikkansa takaisin: mutta hänen puheistansa ei ollut mitään apua, sitä ei annettu hänelle. Herra, jonka kanssa hän puhui asiasta, ei ollut juuri epäystävällinenkään, sanoi vain että eihän Riccardolla olisi mitään hyötyä harmonikastaan ennenkuin saisi kerjäläiskirjan, ja sitä hän ei voinut saada ennenkuin joku niistä, joilla niitä oli, kuolisi, sillä niitä annettiin vain määrätty luku. Mutta kun joku kuolisi, niin otettaisiin Riccardon pyyntö ensiksi huomioon. Sitä he eivät ottaneet uskoaksensa, että Riccardo halusi saada harmonikkansa soittaaksensa sillä kotona omaksi huviksensa. "Enin kaikesta loukkasi Riccardoa", sanoi Farfalla, "se, että tuo herra sanoi: 'Sinä saat kirjan niin pian kuin joku toisista suoriaa tiehensä tästä maailmasta'. — 'Mitä kurjia olentoja me olemmekaan', sanoi Riccardo, 'kun kuolemastammekin puhutaan tuolla tavoin!' Ei hän puolestaan puhuisi elukastakaan sillä tavalla."

Kirkkomuori, johon nuo puheet eivät tehneet mitään vaikutusta, lausui: "Ensimäinen soittoniekoista, joka kuolee, on Vaivaiskreivi. Näin hänet eilen ja sanoin hänelle: 'Sinä olet juonut niin paljon kuin sinuun mahtuu, Vaivaiskreivi. Olet jo kaulaa myöten täynnä!' Siihen hän sanoi: 'Minäkin luulen, että asiat ovat sillä kannalla. Siis tulppa suulle ja alas kellariin, madot ovat jo odottamassa.'" Sitten kertoi muori minulle että Vaivaiskreivi polveutui suvusta, joka oli kaupungin vanhimpia aatelissukuja, ja että hänellä oli nimi, johon kuului kruunukin ja jota hän, kuten sanoi, ei möisi miljoonastakaan. Kun hänen vanhempansa olivat huonoissa varoissa, mutta hän oli suvultaan perinyt rakkauden naisiin, korttipeliin ja ylellisyyteen, teki hän velkaa, tuhlasi kaiken mitä käsiinsä sai, kunnes kukaan ei enää tahtonut antaa hänelle lainaa. Sitten hän rupesi juopottelemaan, ja kun hänellä oli kaunis ääni alkoi hän ansaita rahaa laulamalla kadulla, — mihin oli saanut luvan ylhäisen nimensä takia ja millä ansaitsi niin paljon, että voi joka päivä juoda itsensä juovuksiin. Nyt hän oli jo niin vanha ja raihnainen, ettei voinut enää lainkaan liikkua ilman poikansa apua. "Kun Riccardo odottaa vielä vähän, niin hänestä voi tulla Vaivaiskreivin seuraaja", sanoi kirkkomuori ja lausui sitten jäähyväiset, mennäksensä hautuumaalle, missä hänen piti lukea rukous seitsemälläkolmatta haudalla. Kysyin Farfallalta, uskoiko hän, että tuo keinottelevainen eukko todella menisi sellaisella säällä hautuumaalle lukeaksensa seitsemänkolmatta rukousta toisten ihmisten asemesta, joista ei voinut liioin välittää. Mutta Farfalla, vaikka ei muutoin ollutkaan herkkäuskoinen, vakuutteli innokkaasti, että kirkkomuori ei suinkaan ollut mikään petkuttelija, vaan että hän joka vuosi sielujen päivänä istua kökötti aina myöhäiseen iltaan saakka haudoilla rukoilemassa ja ansaitsi sillä paljon rahaa. Moni oli nähnyt kuinka hän pimeässä hypähteli haudalta toiselle, kuin iso sammakko.

Minä olin käynyt istumaan akkunalaudalle ja katsoin alas puolipimeälle, autiolle kadulle, jonka tuuli näytti lakaisseen tyhjäksi, valmistaakseen tilaa kuolleitten voittokululle. Näin siellä vain erään naisen, joka tuulta vastaan ponnistellen tuli hitaasti katua ylös. Hänellä oli kädessä lautanen ja hän huusi käheällä, väsyneellä äänellä moneen kertaan: "Almuja sielu raukan hyväksi!" Almujen kokooja oli tuon mielipuolen vaimo, joka vuosia sitten oli varkaudesta joutunut vankeuteen ja nyt vihdoinkin oli kuollut; vaimo kerjäsi rahaa, saadaksensa hänet sanallisesti ruumisarkkuun ja hautaan. "Tuollaiseen tarkoitukseen antaa jokainen kreutserin", sanoi Farfalla, "mutta hän ei sittenkään liene vielä saanut kylliksi, sillä hän tulee jo kolmatta kertaa tälle kadulle." Annoin hänelle rahan, jonka hän itse vei vaimolle; kun ulko-ovi aukeni, kuulin kuinka tuuli suhahti sisään järkyttelemään haurasta porrasta. Farfalla meni vaimon luo ja puhuttuaan muutaman sanan hänen kanssansa läksi tämä kulkemaan edelleen, tuulen liehutellessa hänen ohueita vaatteitansa niin, että pakkasen täytyi tunkea luihin ja ytimeen saakka. "On onneksi hänelle, että mies kuoli", sanoi Farfalla tullessaan jälleen sisään. "Mutta hän itse on niin riutunut työstä ja puutteesta, ettei hänkään varmaankaan elä enää kauan."

Ylhäällä nurkassa sytytettiin tuo himmeävaloinen rikkinäinen lyhty ja sytyttäjä kiiruhti mahdollisimman nopeasti tikapuineen katua alas, kulkien seinäviertä pitkin suojaa saadakseen. Hetken kuluttua aukeni vastapäätä olevan talonovi, ja suutari Bonalman rakastajatar asetti oven eteen suuren jykevän pytyn. Hän kurotti ovesta ulos kuuntelemaan myrskyn suhinaa, katsahti ylös ilmaan, josta kadulle juuri kahisten tuprahti joukko kuivuneita lehtiä, ravisteli itseänsä ja peräytyi jälleen sisään. Farfalla selitti minulle että hänen äitinsä oli kuollut ja että hän asetti ovelle vettä kuolleitten juotavaksi, jos ne tulisivat. "Mutta jos kuolleille antaa juotavaa," sanoi hän, "niin niille on annettava punaista viiniä, vaan hän on liian itara tehdäksensä sen." Mieleeni muistuivat suutarin vaimon leveät kasvot ja tuo mies, jonka olin nähnyt istuvan arkana, kalpeana, umpimielisenä kuin se, jolla on murha omallatunnollaan. 'Ken tietää', mietin mielessäni, 'eikö tuo nuori, upea olento ehkä vuoden kuluttua itse lähesty tuota ovea verettömänä haamuna, ahnaasti hakien maallista juomaa, joka soisi hetkeksi eloa.'

Farfalla sanoi että hän kernaasti panisi kuolleille lampun palamaan, mutta Riccardo ei sallinut sitä. Syytä ei Farfalla tietänyt — Riccardon päässä pyöri niin paljon omituisia ajatuksia, joita hän ei ilmaissut muille. Mutta ensi vuonna hän varmaankin voisi panna lampun palamaan Riccardon varalta, arveli hän, ja hän kysyi, enkö minäkin sitä luullut. Kun näki tuon riutuneen olennon, joka kovalla alustallaan leväten jo muistutti kuollutta, niin täytyi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen loppunsa oli lähellä, ja sen sanoinkin Farfallalle, joka katsoi minuun kasvot omituisessa jännityksessä, ikäänkuin hän olisi hartaasti toivonut että vahvistaisin hänen arveluansa. Minulle muistui mieleen, kuinka Riccardo oli minulle kertonut, että äiti meni pyhälle vuorelle rukoilemaan hänen kuolemaansa, ja kuinka hän väliin heidän kiistellessään katsoi äitiin epäluuloisesti, ikäänkuin kysyen, toivoiko tämä hänen kuolemaansa.

Kääntyen äkkiä Farfallaan päin kysyin nyt häneltä, oliko Riccardo oikeassa ja oliko hän käynyt rukoilemassa hänen kuolemaansa, ja hän vastasi heti, aivan epäröimättä, myöntävästi, katsoen samalla lujalla katseella minua silmiin. Hän lienee huomannut että minua hämmästytti, melkeinpä kammotti tuo, että äiti voi toivoa lapsensa kuolemaa, sillä hän lausui hetken kuluttua, vaikka en ollut virkkanut mitään: "Useinhan näkee sanomalehdillä kerrottavan vanhemmista, jotka pelosta että heidän täytyisi nähdä lastensa kuolevan nälkään, tappavat heidät ja itsensä. Tappaa Riccardoa en voisi, mutta en käsitä, kuhunka hän joutuu, jos kuolen ennen häntä. Tuo ainoa toivomus minulla vielä on: että saisin nähdä hänet kuolleena. Sitten kuolen kernaasti heti hänen jälkeensä." Tuona hetkenä minä ihailin ja rakastin Farfallaa. Sanoin hänelle että minun mielestäni olisi parempi, jos Riccardo vietäisiin sairaalaan, missä hän saisi sellaista hoitoa kuin hänen tilansa vaati; mutta hän sanoi että kaikki hänen koetuksensa saada Riccardo siihen suostumaan, olivat olleet turhat. Kun hän vain otti asian puheeksi, joutui Riccardo pois suunniltaan, sillä hänen mieleensä johtuivat nuo sairashuoneessa vietetyt kymmenen vuotta, ja äskenkin hän oli ruvennut itkemään ja kysynyt nuhtelevasti, miksi äiti ei tahtonut sallia hänen kuolla kotona. Nyt ei Farfalla enää maininnut koko asiaa. Minä lupasin tehdä voitavani, saadakseni hänet lempeällä tavalla taivutetuksi suostumaan ja aioin ryhtyä toimeen heti kun hän heräisi ja jäisin yksin hänen kanssaan. Farfalla aikoi nimittäin mennä katsomaan pikku Anettaa, joka näihin aikoihin odotti karnavaalilapsensa syntymistä.

Muutama kuukausi sitten olin toimittanut Anetta'n erään seurapiiriini kuuluvan ihmisystävälliseksi tunnetun naisen luo palvelukseen, saattaakseni hänet ympäristöön, missä järjestys ja hyvät tavat vallitsivat eikä hän olisi alttiina tehtaanväen vaikutukselle. Hänen ei tarvinnut olla koko päivää työssä, vaan hän sai illan suussa palata lastensa tykö, ja häntä kohdeltiin hyvin. Ei hän tosin ollut kernaasti suostunut ehdotukseeni, sillä kuten useimmat muutkin Vanhankaupungin naiset hän piti vapautta erinomaisen suuressa arvossa; mutta kun kirkkoherrakin pyrki vaikuttamaan samaan suuntaan kuin minä, antoi hän meidän toimiella ja menetellä kanssansa tahtomme mukaan, panematta vastaan. Emäntä oli aluksi varsin ihastunut tuohon sievään, lapsellisen miellyttävään palvelijaansa, mutta pian hän alkoi valitella hänen huolimattomuuttansa ja epäsäntillisyyttänsä. Varoituksia saadessaan Anetta tosin pelästyi pahanpäiväiseksi ja lupasi vastedes panna parastansa, mutta seuraavana päivänä näytti tuo kaikki jo haihtuneen hänen mielestänsä. Minun suositukseni takia ja säälistä osotti emäntä lempeyttä tuota avutonta olentoa kohtaan, toivoen Anetta'n lapsen synnyttyä parantavan tapansa, mutta pudistaen kumminkin epäileväisenä päätänsä, koska arveli kaiken pahan oikeaksi syyksi velvollisuudentunnon täydellistä puuttumista, eikä voinut pitää minään lieventävänä asianhaarana sitä, että Anetta unohti ajan juoksun ja luudat ja ämpärit ja pesurätit sen takia, ettei voinut olla haaveksimatta onnenhuumauksesta ja hillittömästä riemusta.

Farfallan lähdettyä istuin akkunan ääressä ajatellen tuota pikku raukkaa, joka oli tanssijaisyön huumeen ja kuumeen tuloksena joutuva tähän myrskyisään, kolkkoon maailmaan. Tuuli oli jo heikennyt ja vaikeroi vain hiljaa katuja kierrellessään, niin että kuulin selvästi Riccardon hiljaisen hengityksen ja narahtelevat äännähdykset, joita hänen papukaijansa — hänen vieraalla maalla kuolleen ystävänsä holhotti, jonka hän oli perinyt, — tuon tuostakin päästeli. — Meidän keskuudessamme näkee alabasterisen pikku Amorin sirona istuvan, nuolillansa leikkien, hyväsävyisen vanhan jalopeuran selässä tai veitikkamaisen nöyränä taivuttavan selkäänsä kevykäisen naisenkengän kukistamana. Todellinen rakkaudenjumalatar tallaisi yhdellä ainoalla askeleella tuon typerän olennon murskaksi. Tuolla olin hänet jo näkevinänikin — niin, näin hänen suuren valkoisen muotonsa tulevan esiin hämäristä, näin hänen synkät silmänsä tuuheine kulmakarvoilleen, hänen julman, säälimättömästi hymyilevän suunsa. Miekkako hänellä oli tuon pitkän mustan viitan alla, joka tohisten kuin tumma virta kiemurteli hänen jäljissään? Valkoisen, täyteläisen käden, joka rinnalla piti sitä koossa, voi huomata olevan säälimättömän orjain kukistajan käden. Tuijottaessani tuohon olentoon näin hänen rinnallensa ilmestyvän petoeläimiä, pantteria, tiikereitä, hyeenoja, jotka kuten tottelevainen koiraparvi seurasivat tuota taitavaa metsästäjää, — maata kohden kyyristyneinä, häntää heiluttaen ja kiristäen kiiltäviä hampaitansa ja vilkuillen ahnailla silmillään puolelle ja toiselle. Hänen tyly katseensa on välinpitämättömänä kiintynyt petojen ahdistelemiin verta vuotaviin ihmisiin, jotka vaikeroivat, puolustautuvat, kiemurtelevat tuskissaan ja epätoivoissaan ja pyrkivät yhä uudelleen pystyyn, murhanhimoisia eläimiä pakoon, ja väsynyt hymyily näkyy hänen kopeilla huulillansa, kun he kohottavat kätensä taivasta kohden ja rukoilevat apua jumalilta ja pyhimyksiltä, joita heidän rukouksensa eivät koskaan saavuta.

Olin istunut pitkän aikaa tuijottaen kadulle, kun Riccardo heräsi, puhutteli minua ja saattoi minut palaamaan todellisuuteen. Olin tuonut hänelle muutamia vähäisiä lahjoja, joiden tiesin ilahduttavan häntä, ja sanoin kuten tavallisesti että Lisabella oli lähettänyt ne hänelle. "Näin hänestä juuri unta", sanoi hän. "Olin hautuumaalla ja hain hänen hautaansa, sillä hän oli kuollut. Silloin näin äkkiä kirkkomuorin istumassa, pitkä rukousnauha kädessään, hautakummulla, jossa ei kasvanut mitään. Kysyin, kenen puolesta hän rukoili, ja hän sanoi rukoilevansa Lisabellan puolesta. Mutta juuri kun aioin kysyä, miksi haudalla ei ollut mitään istutuksia, näinkin muorin asemesta Lisabellan valkoisena kuin enkeli ja hehkuvat siivet hartioilla. Hän nojasi päätään käteensä ja katsoi minuun hymyillen." Hän näytti iloiselta, ikäänkuin onni olisi kohdannut häntä, enkä raskinut ruveta puhumaan hänen kanssansa sairaalasta, sillä tiesinhän että tulisi vielä yllin kyllin sellaisiakin hetkiä, jolloin hän muutoinkin olisi surullisella mielellä.

Kun pimeän tultua kuljin autioita katuja pitkin kotiin, suhahteli tuulessa parvittain kuolleita, jotka käyttivät hyväksensä tuota lyhyttä hetkeä, jolloin heidän oli suotu palata rakkaaseen elämään. Kuten päivänkorennot ne leijailivat heille sytytettyjen himmeäliekkisten lamppujen ympärillä sekä kohden ovia, jotka olivat suljetut heiltä. Myrsky säisti heidän kaihoisaa lauluansa: "Ota meidät jälleen huomaasi, oi elämä! Suo meille vielä valoasi, oi elämä! Suutele meitä tulisilla suudelmillasi, huumaa meitä kimaltelevilla kyynelilläsi! Pane ruususeppeleesi päähämme, joskin ruusut kuihtuvat ja okaat repivät meidät verille! Pane päähämme orjantappuraseppeleesi, oi elämä, jos vain yksikään ruusu kukoistaa okaiden välillä ja tuoksuaa kimaltaen kastehelmistä!"

XVI

Minun onnistui helpommin kuin olin luullutkaan saada Riccardo taivutetuksi muuttamaan sairaalaan, ja se johtui siitä, että hänessä nyt, vähän ennen hänen loppuansa, elpyi toivo että voisi jäädä eloon, vieläpä parantuakin, ja hän otaksui että paraneminen kävisi nopeammin sairaalassa. Hänen toivonsa perustui suureksi osaksi siihen seikkaan, että hänen kipeän jalkansa haavat olivat menneet umpeen, — mitä seikkaa hänen äitinsä päinvastoin piti huonona merkkinä. Ennen oli Riccardo aina käynyt merenrannalla muutamalla syrjäisellä paikalla pesemässä kipeätä jalkaansa, ja hän oli muutoinkin hoitanut sitä sairaalassa saamiensa neuvojen mukaan. Kenenkään muun hän ei sallinut nähdä haavojansa, ei edes äitinsäkään; lääkäri, joka oli toimittanut leikkauksen, oli ainoa, joka oli saanut nähdä ne. Kuuman kesän aikana hän oli ollut liian voimaton hoitaaksensa niitä, ja sitä arveli Farfalla syyksi siihen, että ne olivat menneet umpeen ja tauti kääntynyt sisäänpäin. Toisin ajoin minusta näytti siltä kuin Riccardo olisi aivan selvästi tiennyt että hänen nyt täytyi kuolla, vaan joko tuo ajatus välähti vain väliin, salaman tavoin tullen ja mennen, hänen mielessänsä, taikka pyrki hän tietämättänsä siitä vapautumaan, sillä ei hän koskaan maininnut siitä mitään. Kun tulin vaunuilla noutamaan häntä sairashuoneeseen, oli hänen äitinsä panemassa myttyyn muutamia pikku kapineita, jotka hänen piti saada mukaansa, ja hän itse puuhaili levottomasti, järjestellen tavaroita, jotka aikoi jättää kotiin. Vaikea oli hänen erota eläimistään, varsinkin kun Carmelo ei enää ollut niitä hoitamassa ja ruokkimassa, ja hänestä äiti ei tässä suhteessa ollut oikein luotettava. Mutta hän koetti, nähtävästi minun tähteni, salata tunteensa eikä vastannut mitään papukaijallekaan, joka lujalla ja kimeällä äänellä hyvästeli häntä. Ovella hän vielä kerran kääntyi katsomaan taaksensa, ja kun hän näki kainalosauvansa seisovan nurkassa, pyysi hän äitiä asettamaan sen hänen vuoteensa viereen, missä sen paikka aina oli ollut. Farfalla kiiruhti täyttämään hänen pyyntönsä, mutta ei osannut tehdä sitä aivan hänen mielensä mukaan, sillä hän punastui harmista ja kärsimättömyydestä ja sanoi ärtyisesti: "Pään puolelle, äiti, sen tavalliselle paikalle! Siitä otan sen, kun tulen takaisin." Päivä oli synkkä ja sateinen, pilvet, linnut, ihmiset — kaikki liikkuivat uneliaan hitaasti tuossa kosteassa ilmassa, ja hitaasti, kuten olin määrännyt, vierivät meidänkin ajopelimme riemuporttia kohden. Yksi ainoa lehti, punainen kuin veripisara, oli enää jäljellä portista riippuvissa kuihtuneissa köynnöksissä, jotka kuten ruoskansiimat iskivät vaunumme akkunoihin portista ajaessamme. "Kun tulen takaisin, ovat ne vihreät", sanoi Riccardo, katsoen voitonvarmana hymyillen äitiinsä, joka ei keksinyt mitään vastausta.

Lääkäri, jonka valvonnan alaisena tuo sairaala oli, minne Riccardo vietiin, oli miellyttävä mies. Ne, jotka tuotiin hänen hoidettavikseen, olivat tavallisesti parantumattomia, enkä tiedä olivatko hänen parannustapansa koskaan osottautuneet erityisen tehokkaiksi. Mutta hän oli suopea ja järkevä ihminen, ja hän oivalsi heti ensi silmäyksellä ihmisten ulkonaisen ja sisällisen tilan ja kohteli heitä sen mukaan, vaivaamatta turhaan itseänsä taikka heitä. Siten kävi sairaille olo hänen hoidossansa miellyttäväksi ja kodikkaaksi, eikä kuolokaan tuntunut niin kolkolta kuin muutoin olisi ollut kotoa poissa. Hän tutki Riccardoa vain pikaisesti, nähtävästi siksi ettei tahtonut suotta tuottaa hänelle kipuja, kun lienee heti huomannut, että tässä oli pikainen loppu odotettavissa. Mutta hän jutteli iloisesti hänen kanssansa, pani hänet kertomaan sairautensa synnystä ja kehityksestä ja siveli lopuksi ystävällisesti hänen mustia kiharoitansa lausuen: "Mutta toiste et enää joudu meidän käsiimme. Pysy rohkealla mielellä, poikaseni, niin että pian paranet. Sitten juomme yhdessä terveytesi maljan, ja sinä käännät minulle selkäsi etkä enää koskaan tarvitse meikäläisten apua!"

Jäätyään yksin Farfallan ja minun kanssani sanoi hän ettei enää ollut parantumisen toivoakaan. "Vahinko että tuon herttaisen poikasen täytyy erota elämästä — ja sellainen uhkea rinta ja sellaiset vahvat keuhkot kuin hänellä on!"

"Ettekö sitten enää koeta mitään keinoja hänen parantamiseksensa?" kysyi Farfalla rukoilevasti, ja lääkäri vastasi ystävällisesti: "Koetan kyllä, mutta emme voi toivoa niistä olevan apua. Sallikaamme poika paran päästä lepoon pitkällisistä kärsimyksistänsä."

Kaiken tämän tapahtuessa oli Farfalla ollut kiihkeässä jännityksessä, jota koetti salata, vaan jonka helposti huomasin hänen silmistänsä. Vaikka hän oli pyytänyt ettei lääkäri jättäisi mitään keinoja koettamatta, jotka voisivat tuottaa apua, vapisi hänen sydämensä pelosta, että kuolema voisi siirtyä tuonnemmaksi — eikä ainoastaan siitä syystä, minkä hän oli minulle maininnut, vaan siksi ettei hän enää luullut voivansa kantaa taakkaansa. Hän toivoi Riccardon kuolemaa päästäksensä vapaaksi ainaisesta huolesta, tokko voisi hankkia sairaalle, mitä tämä tarvitsi. Nyt täytyi tapahtua sen, mitä hän oli odottanut päivästä päivään, vuodesta vuoteen, nyt tulisi ratkaistuksi hänen elämänsä tärkein kysymys, vapauttaisiko Jumala hänet hänen kuormastansa, ottaen sen omiin voimakkaisiin käsiinsä. Hän oli usein puhunut siitä, kuinka paljoa helpompi hänen olisi olla, jos Riccardo olisi poissa. Varmaankin hänestä tuntui siltä, kuin rataslaitos, joka pakotti hänet ainaiseen, kiduttavan rasittavaan liikkeeseen, silloin pysähtyisi, ja hän pääsisi lepoon, — rauhaan tuolta ajatukselta, että Riccardo makasi kotona vuoteellaan ja odotteli häntä kysyäksensä: "Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?"

Farfalla kävi kahdesti päivässä tervehtimässä Riccardoa, ja hänen luonansa kävi myöskin Nanni ja monet hänen tuttavistaan; kyttyräselkä vain ei tullut, vaan selitti Farfallalle, ettei hän voisi nähdä Riccardon kuolevan, ja hän istui itkien tämän tyhjän vuoteen ääressä hänen kotonansa. Yhdentekevää olikin yleensä Riccardoon nähden, ketä hänen tykönänsä kävi, — kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa kohdistuivat hänen äitiinsä. Kun hän puheli muiden kanssa, menivät hänen ajatuksensa pian sekaisin, ja hän kysyi, silmäillen ympärilleen avuttomana kuin eksynyt lapsi: "Missä äiti on? Milloin äiti tulee?" Ja kun tämä tuli, kysyi hän tosin oliko hänellä mitään mukanaan hänelle, mutta ei sitten ollenkaan kiinnittänyt huomiotansa kukkiin ja virvokkeisiin, joita hän asetti hänen eteensä, vaan oli tyytyväinen, kun äiti kohotti hänet puoleksi istualleen, niin että hän voi nojata päänsä hänen olkaansa.

Tein vieläkin yrityksen, saadakseni hankituksi Riccardolle hänen harmonikkansa takaisin, mutta poliisivirkamies, jonka kanssa jo kerran olin puhunut asiasta, ei nytkään ollut taipuva myöntyväisyyteen. Asia oli jo puolittain häipynyt hänen muististansa, hän sanoi osanottoni johtuvan herkkäuskoisuudesta ja asiantuntemisen puutteesta, ja hän joutui intoihinsa ja huusi, iskien nyrkkinsä pöytään: "Hirttää, hirttää ne pitäisi, kaikki tyyni! Noiden ihmisten suhteen kursaillaan liiaksi! Ne ovat kaikki tyyni juoppoja, varkaita, ryöväriä ja murhaajia, ja jos on joukossa jokin poikkeus, niin siitä käy vain selville että sääntö pitää paikkansa!" Onneksi ryhdyin, vastustamatta hänen väitettänsä, puolustamaan noita ihmisiä heidän typeryydellään ja tietämättömyydellään. Siitä hän näet sai aihetta ruveta puhumaan papeista, joiden sanoi olevan syypäät kaikkeen, sillä istuessaan kirkonpenkeillä töllistelemässä mielettömiä ilveitä tottui kansa laiskottelemaan, ja synninpäästön kautta vaivutettiin se yhä syvemmälle syntiin. Kun hän nyt oli saanut purkaa suuttumuksensa toiseen suuntaan, oli hän taipuvaisempi kuuntelemaan kuvaustani Riccardosta, ja se kohotti hänen pyöreisiin silmiinsä liikutuksen kyyneleet, ja minä sain nyt muitta mutkitta ottaa harmonikan mukaani.

Kun panin sen Riccardon vuoteelle, hymyili hän tosin, kuin olisi iloinnut, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä mitään selviä mielteitä. Kun kysyin, eikö häntä haluttanut soittaa, katsoi hän minuun tutkivasti ja lausui: "Huomenna!" Lisabellan nimikään ei enää tehnyt häneen mitään vaikutusta. Vaikka hän kuuli mitä sanoin, näytti hän kumminkin kuuntelevan jotakin muuta, ikäänkuin maallinen kieli ei enää olisi oikein voinut tunkea hänen tajuntaansa. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä olivat pyytäneet häntä sanomaan, haluaisiko vielä jotakin virvoketta, niin he hankkisivat sitä, olipa se kuinka kallista tahansa, ja hän oli pyytänyt sampanjaa, jota ei ollut vielä koskaan maistanut; mutta kun tuo vaahtoava juoma lähennettiin hänen huuliinsa, käänsi hän päänsä pois. Viime päivänä hän valitti, että huoneessa oli niin pimeä, ja että heti kun hän jäi yksin kookas mustapukuinen pappi tuli hänen vuoteensa ääreen eikä lähtenyt pois, kuinka hän viittailikin häntä menemään. Mutta tietysti hän ei koskaan ollut yksin, eikä sairashuoneessa edes ollutkaan pappia. Hän erosi elämästä ilman kuolonkamppailua, nojaten puoleksi istuallaan, kuten hänellä oli tapana, äitiinsä, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, mutta jota hän ei enää tuntenut. "Missä äiti on?" kysyi hän, ja kun äiti vastasi: "Tässä minä olen, Riccardo", oli hän hetken levollinen, mutta kysyi sitten taas: "Missä äiti on?" Juuri ennenkuin veti viimeisen syvän hengenvetonsa loi hän murtuvat silmänsä oveen, josta äiti aina oli tullut hänen luoksensa.

Farfalla oli yhä vielä yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin oli ollut siitä saakka kuin Riccardo oli tuotu sairaalaan, ja sen lisäksi hänet oli vallannut melkein sietämätön väsymys. Hänen silmänsä olivat kuivat ja hehkuivat kuin kuumeesta, hän ei maininnut sanallakaan että olisi tuntenut surua eikä suonut itselleen hetkeksikään lepoa, vaan oli yhtä mittaa toimessa, valmistellen hautajaisia. Minulta hän pyysi vanhaa paitaa pukeaksensa sen ruumiin ylle, mutta kun tarjosin vanhaa pukuakin, sanoi hän että kun Riccardo ei eläessään ollut koskaan saanut uutta, niin saisi hän ainakin nyt kuoltuansa. Noiden valmistusten ohella piti myöskin murhe muista häntä alinomaisessa puuhassa. Riccardon eläessä oli hän usein auttanut hoitajattaria ja, ollen voimakas ja käytännöllinen, ollut heille suureksi hyödyksi. Nyt koitui hänelle huolta eräästä vanhasta miehestä, joka oli kuollut sairashuoneessa samoihin aikoihin kuin Riccardo ja jolla ei nähtävästi ollut mitään omaisia, sillä ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Hän ei ollut jättänyt jälkeensä ainoatakaan kreutseriä, ja Farfallaa huolestutti nyt se, että vanhus pantaisiin arkkuun jalat paljaina. "Pitääkö hänen, siksi että oli kerjäläinen eikä maan päällä omistanut mitään, mennä paljain jaloin taivaaseen?" sanoi hän, ja hän pani Vanhankaupungin naisten kesken toimeen rahankeräyksen ja sai jokaiselta kreutserin, ja niillä ostettiin sitten tuohon tarkoitukseen soveltuvat kengät.

Vihdoin oli hän saanut Riccardon puetuksi mielensä mukaan, ja tämä lepäsi nyt ruumisarkussa, kiharoillaan punaisista ja valkoisista ruusuista sidottu jäykkä seppele, joka vaikutti varsin räikeästi hänen riutuneiden, juhlallisten kasvojensa rinnalla. "Hän näyttää kuin sulhaselta", sanoi Farfalla tyytyväisenä, katsoen minuun väsyneillä, nääntyvillä, melkein elottomilla silmillään.

Kuten olin luvannut Riccardolle, lauloi hänen hautajaisissaan poikaskuoro tuon laulun, jonka hän itse onnettomalla ajeluretkellämme oli valinnut:

    "Murhe murtuu, tuska taukoo
    Kuolema kun luoksein saa!"

Olin kuulevinani heidän heleihin ääniinsä kaukaa sekaantuvan hänen hiljaista lauluansa, ja minusta oli kuin olisin nähnyt hänen ihastuneena ja soiton hurmaamana haltioissaan huojuttelevan päätänsä, katse luotuna ylöspäin. Seisoikohan hän nyt paratiisin suurella riemuportilla, katsellen vihreitä oksia, jotka viittoellen kutsuivat häntä sisään, ja ajatellen: 'Nyt olen kotona!' Mieleni oli vallannut harras liikutus ja kaipaus ja katsahdin Farfallaan, peläten että tuo sävelmä olisi tehnyt häneen liian valtavan vaikutuksen, sillä varmaankin hän oli kuullut Riccardonkin laulavan sitä. Mutta näytti siltä kuin hän ei olisi tiennyt mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui; hänen väsyneillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutusta, eivät edes hänen silmäluomensakaan värähdelleet. Kun tuo lyhyt juhlatoimitus oli lopussa ja arkku kohotettiin alustalta, näin ihmeellisen seikan: Farfalla kurotti kätensä häntä lähinnä olevaa seppelettä kohden, joka oli sidottu sypresseistä ja valkoisista ja sinipunaisista astereista, ja hän taittoi siitä kukaan, pikaisesti ja ikäänkuin salaa. Vasta kirkon ovella hänelle näytti muistuvan jotakin mieleen ja kukka putosi maahan; varmaankin hän oli aikonut viedä sen kotiin Riccardolle.

Kirkkotarhalta palatessa kuljimme äänetönnä yhdessä. Hän oli niin voimaton että varmaankin olisi rauennut kokoon, jos häntä olisi huomauttanut hänen väsymyksestänsä. Vanhassakaupungissa hän pysähtyi pienen puodin edustalla ja sanoi menevänsä ostamaan öljyä lamppuun, jonka pitäisi aina palamassa Riccardoa varten. Ihmettelin sitä että niin järkevä ihminen kuin hän suotta hankkisi itselleen tuon turhan menon ja neuvoin häntä ennen kaikkea suomaan itselleen lepoa, sillä kovin oli hän sen tarpeessa. Hän vastasi puheisiini: "Kun lapseni vielä olivat pieniä, oli minulla usein varsin niukalti rahaa, tullessani illalla kotiin, ja silloin sanoin heille aina: 'Katsokaas, tässä on kymmenen kreutseriä. Kumpaako tahdotte, leipääkö vai valoa?' — ja he huusivat aina yhteen ääneen: 'Valoa, valoa!' — ja minä kävin rahallani ostamassa öljyä lamppuumme. Samaten käytän nytkin mieluummin rahani valoksi Riccardolle kuin leiväksi itselleni."

Kertoessaan hymyili hän herttaisesti kuten aina, mutta kolean vaikutuksen teki tuo hymyily hänen valjuilla, riutuneilla kasvoillansa. Minun onnistui saada hänelle tyrkytetyksi rahaa leiväksi, mutta minusta tuntui siltä kuin hänen myöntymisensä olisi johtunut vain ruumiillisesta heikkoudesta.

Kotimatkalla jaoin kaikki lantit, mitä minulla oli mukanani, likaisille pienille lapsukaisille, joita näin kadulla unisina istua kököttämässä tai leikin touhussa silmät suurina astua kompastelemassa. Mieleeni tuli ajatus, että ehkä heidänkin täytyisi olla ilman valoa, kun aurinko, joka oli laskemaisillaan, olisi ehtinyt mennä mailleen, ja sitten he istuisivat jossakin pimeässä, matalassa suojassa, leivänkannikkaa pureskellen, sykkivin sydämin ja pelosta kokoonkyyristyneinä. Mutta en lainkaan pahastunut, kun sitten näin että muutamat noista pikku olennoista heti juoksivat riemuhuutoja päästäen lähimpään puotiin ostamaan rintasokuria ja Johanneksen leipää.

XVII

Löytyy ihmisiä, jotka kyllä voivat esiintyä ylevämielisinä, mutta eivät nöyrinä, joille kuten kuninkaille sopivat armoa osottavat liikkeet, vaan jotka käyvät kömpelöiksi ja tylyiksi, jos heidän täytyy notkistaa polvensa. Köyhien joukossa juuri usein tapaa olentoja, joista haluttaisi uskoa, että heidän sielunsa on muinoin majaillut ruhtinaallisessa asunnossa ja nyt, unohtaen heidän köyhyytensä, muinaisten muistojen valtaamana pakottaa heidät riisumaan repaleensa yltään ojentaakseen ne köyhemmille, — hymyillen ja välinpitämättömästi, ikäänkuin heillä olisi äärettömiä aarteita käytettävinään. Tuota laatua oli Galanta, joka oli vihannut kasvatusveljeänsä, kirkkoherraa, oikeastaan vain siksi, ettei voinut olla huomaamatta ja ihailematta hänen mielenpuhtauttansa, hienouttansa ja sivistystänsä ja oivalsi, että Jurewitsch sekä oman olentonsa että pappisvirkansa perusteella voi vaatia häneltä alistumista. Mutta Galanta, jolla oli himmeä tunne oman luontonsa voimakkuudesta, ei tahtonut alistua, ei ainakaan hänen tahtonsa alle. Mitä sitten Carmeloon tuli, niin olivat he tosin toistensa vertaiset, vaan kun Carmelo oli kunniallinen mies, mutta Galanta oli viettänyt sellaista elämää ettei häntä pidetty kunniallisena naisena, niin olisi hän joutunut kiitollisuudenvelkaan Carmelolle, jos tämä olisi ottanut hänet vaimoksensa, ja sellaisella taakalla ei tuo hillitön olento tahtonut rasittautua. Nyt oli Carmelosta tullut rangaistusvanki, ja heidän keskenäinen asemansa oli sen kautta muuttunut niin, että voi melkein katsoa Galantan tekevän uhrauksen, jos menisi hänen vaimoksensa. Tuo seikka oli syynä siihen että Galanta äkkiä päätti mennä naimisiin hänen kanssansa, kävi miten kävi. Hänen mielensä oli vallannut sääli ja halu suoda heti lohtua ja apua. Hänen täytyi myöskin myöntää, että oli itse suurissa määrin syypää Carmelon onnettomuuteen, ja hän tunsi olevansa velvollinen sovittamaan syyllisyytensä ja korvaamaan Carmelon kärsimykset; mutta pääasia oli kumminkin se, että tuo mies oli onneton, ja hän voi tuottaa hänelle lohtua. Sitä seikkaa ei hän lainkaan ottanut huomioonkaan, että Carmelo oli surmannut hänen veljensä, ihmisen, jonka kumppanina hän oli elellyt ja jonka mieliksi oli tehnyt paheksittaviakin tekoja. Sekoitettuja tunteita ei hänen mielessänsä yleensä liikkunut, ja kun hän kerran oli alkanut paheksia veljensä tekoja, niin rupesi hän häntä vihaamaankin, ja hänen vihaansa kiihdytti vielä tieto että hän itse oli antaunut hänen pahan tahtonsa vaikutuksille alttiiksi, — eikä Torquaton kuolemakaan saattanut häntä lainkaan sovinnollisemmalle mielelle. Tuo tunne, että voi tuottaa toiselle onnea, opetti hänelle nopeasti nöyrtymisenkin taidon, opetti hänet hellästi rukoilemaan. Aluksi ei näet Carmelo tahtonut ottaa korviinsakaan hänen puheitansa avioliitosta, sillä hänen mielensä oli varsin masentunut, ja hän suri haikeasti sitä että oli tuottanut äidillensä niin paljon huolta, ja Galantan täytyi kuin kerjäläisen kärttää hänen suostumustansa.

Jurewitschistakin oli onni sillä välin luopunut, ja hänkin oli säälin ja rakkauden tarpeessa. Kun nyt siis tuo hartaasti toivottu lapsi joulun aikoina syntyi maailmaan, päätti Galanta, jonka mieli uhkui onnea ja yleviä tunteita, pyytää kasvatusveljeään sitä kastamaan. Esiintyessään Carmelon jutussa todistajana oli Jurewitsch viehättänyt yleisöä lempeällä äänellään ja hienoilla, surumielisillä kasvoillaan, mutta kirkon miehille ei hänen ja sellaisen miehen kuin Torquaton veljeys — josta hän myöskin huomautti useammin kuin olisi ollut tarpeellista — ollut mieleen. Sen lisäksi oli levitetty huhu, että hän olisi Anetta'n äskettäin syntyneen lapsen isä, ehkäpä tuon toisenkin, joka oli syntynyt kohta Benvenuton kuoltua, — ja huonoissa kirjoissa oli jo ennestäänkin ollut tuo ylpeä nuori pappi, joka veti yhtä köyttä Vanhankaupungin roskaväen kanssa, mutta kohteli vertaisiansa, jopa ylhäisemmässäkin asemassa olevia omituisen alentuvaisella tavalla. Juuri siksi että kansalla — syystä kyllä — oli niin huonot ajatukset pappien siveellisyydestä, oli varsin harmillista, jos jokin heistä tuotti julkista pahennusta, ja siksi he tahtoivat väliin sopivassa tilaisuudessa näyttää, kuinka vakavasti käsittivät säätynsä velvollisuudet. Niinpä määrättiin nyt Jurewitsch papiksi pieneen syrjäiseen vuorikylään, mikä oli jokseenkin sama kuin jos hänet olisi tuomittu karkotettavaksi ihmisten ilmoilta tai elävänä haudattavaksi, sillä se, joka sinne lähetettiin, joutui varmaan kokonaan unohduksiin, unohti itse menneisyyden ja vaipui tuossa hiljaisessa yksinäisyydessä täydelliseen välinpitämättömyyteen. Mutta Jurewitsch ei surrut hänelle tapahtunutta vääryyttä eikä sitä että hänen täytyi erota seurakunnastaan, sillä hän oli varma siitä että uudessakin paikassaan voittaisi ihmisten sydämet, ihastuttaisi ja hurmaisi heitä. Sitä paitsi hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi määrännyt hänelle tuon vastoinkäymisen suodaksensa hänelle tilaisuutta kärsivällisyydellään sovittamaan veljensä rikoksia, joten hän siis ehkä vielä nytkin voisi tehdä jotakin tuon sielu raukan hyväksi.

Kun hän jouluyönä luki messun, kokoontui Pakanakirkkoon vielä tavallista enemmän väkeä häntä katsomaan. Rumasta, sateisesta ilmasta huolimatta vallitsi koko Vanhassakaupungissa hillitön juhlariemu. Noilla koukeroisilla, likaisilla kaduilla kuului kaikkialla harmonikan ja mandoliinin säveleitä naurun, huudon ja laulun keskeltä, joka kajahteli milloin äänekkäämmin, milloin hiljemmin. Kun tuli lähemmäksi, teki tuo riemasteleminen vastenmielisen vaikutuksen. Kapakkain ovien auetessa ihmisten tullessa ja mennessä virtaili kadulle kuumaa, ummehtunutta ilmaa, sisältä kuului lasienkilinää ja rähinää, ja väliin sulkivat tien juopuneet, jotka käsikynkässä käyden hoipertelivat eteenpäin, loilotellen epävakaisella äänellä. Noilla ihmisillä oli tapana juopoteltuaan kapakoissa mennä kirkkoon yö- ja aamumessuun, ja siksi seisoi kirkon ovella poliisisotamies, joka esti sellaisia pääsemästä sisään, joilla huomattiin olevan tarkoituksena saada häiriötä aikaan. Siten syntyi kirkonovella usein äänekästä kiistaa, jopa mellakkaa ja otteluitakin. Kaikesta huolimatta tapahtui kumminkin, että kirkkoon pujahti rauhanhäiritsijöitäkin.

Lähestyin kirkkoa torilta päin ja pysähdyin pieneen esihuoneeseen, jossa oli vain muutamia ihmisiä ja josta tosin en voinut nähdä kirkon sisäosaa, vaan jossa voin kuunnella soittoa ja vapaasti katsella levotonta, synkkää taivasta ja kuuta, joka silmäili minuun kaukaisuudesta, liitelevien pilvien takaa. Jonkun matkan etäisyydessä näin ihmistungoksessa pikku Anetta'n suloisine kasvoineen. Muutama päivä sitten oli hänet lähetetty pois palveluspaikasta, jonne oli palannut, kun lapsensynnytys oli ohi. Hän oli muitta mutkitta pitänyt lomaa sunnuntain ja maanantain eikä osannut selitykseksi sanoa muuta kuin että oli halunnut taas kerran nauttia vapaudesta ja pitää hauskaa. "Kun hän pelästyneenä katsoi minuun suurilla silmillänsä", sanoi hänen emäntänsä minulle, "niin kävi säälikseni ajaa hänet pois, mutta minun täytyi se tehdä toisten palvelijoideni takia, joiden en myöskään sallisi tehdä tuollaisia kepposia. Ken ei voi käsittää, että elämä on työntekoa eikä huvittelua, se saa kovaa kokea, ken ei kokemuksista viisastu, se menköön menoansa ja joutukoon perikatoon — niin jää tilaa muille kelvollisemmille." Olihan tuo nainen oikeassa: joutukoon pikku Anetta perikatoon, koskei voi tyytyä tilaansa, menehtyköön hän unelmiinsa, koska ei tahdo herätä ja elää todellista elämää. Ja jos hankkisimme hänelle vaikka valtaistuimen, niin ei hän välittäisi siitä, vaan olisi yhä edelleen tuo sama ajattelematon pikku Anetta, — ja hän heittäisi kruununsa suohon ja joutuisi sittenkin perikatoon.

Hän oli kalpea ja laiha, — mihin äsken tapahtunut lapsensynnytyskin lienee ollut syynä. Hänen siniset silmänsä eivät olleet niin kirkkaat kuin ennen, ja hän katseli ihmisjoukkoa arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin suojaa hakien. Miten hänen nyt kävisikään! Ken ottaisi hänet huostaansa ja lohduttaisi häntä tai ken naureskelisi hänen kanssansa ja käyttäisi hyväksensä hänen ajattelemattomuuttansa ja jättäisi hänet sitten taas yksin lapsinensa, jotka olivat vielä avuttomampia kuin hän ja kurottivat hennot kätösensä häntä kohden! Tuollaisia ajatuksiakohan lienee liikkunut hänen päässänsä, ja muistelikohan hän ehkä kelpo miestänsä, joka oli kuollut, tai ehkä tuota toista, joka oli huumaavana yönä ollut hänen toverinsa, tai kenties häntä, joka oli aina ollut valmis antamaan, mutta ei tahtonut häneltä mitään. Mieleni kävi surulliseksi häntä katsellessani, sillä minusta tuntui siltä kuin minä ja kaikki muut olisimme tehneet hänelle suurta vääryyttä, jota ei enää käynyt parantaminen. Kirkosta kajahteli ylistyslauluja jumal'-ihmiselle, joka tuli maailmaan vapahtamaan meidät synnistä, ja valitusvirsiä meidän petoksestamme ja hänen kuolemastansa. Laulu suli tajunnassani yhteen kiitävien pilvien ja niiden takaa tuikkivien tähtien kanssa, ja tuo kaikki muodostui joksikin, joka ikuisena, ylevän korkeana ja salaperäisenä leijaili katoavaisuutta korkeammalla. Missä olivat nyt nuo miljoonat ihmiset, jotka vuosisatojen kuluessa olivat rukoilleet tällä paikalla, toiset mieli tylsänä, toiset sydän uhkuen vakavuutta ja kuolemattomuuden toivoa? Riutuvia ja heikkoja olivat he olleet ja toinen toisensa jälkeen kuoloon vaipuneet, ikuisen, saavuttamattomissa olevan kuun yhä jatkaessa kulkuaan. Missä olivat nuo olennot? Ehkäpä yhä vieläkin tällä samalla paikalla, ja ehkä minä olin yksi heistä. Ehkä meidän tulemisemme ja poisentämisemme on vain näennäistä kuin meren aaltojen, ja ehkä vain muistini oli liian heikko voidakseni tietää, ken tuo pikku Anetta oli, jota katsellessa mieleni kävi niin alakuloiseksi.

Kun kansa kirkkomenojen päätyttyä oli hajaantunut, menin tervehtimään Jurewitschiä, joka tuli ulos eräästä sivuovesta. Lausuin hänelle: "Teidän sisarellenne Galantalle on myöskin syntynyt lapsukainen, joka on hänet pahasta vapahtanut", mutta hän hymyili vain hieman mitään vastaamatta ja kiiruhti nopeasti ohitseni, nähtävästi siksi ettei halunnut antautua puheisiin kanssani.

Yhden ainoan kerran oli minulla tilaisuutta nähdä nuo sisarukset yhdessä, mutta silloin oli Galanta jäykkä käytökseltään ja vähäpuheinen, eikä Jurewitschinkaan herttaisuus, jolla hän muutoin liikuttavimpinakin hetkinä muisti pyrkiä viehättämään, tullut lainkaan näkyviin. Tuosta kävi selville, että he molemmat olivat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa, ja olikinhan tämä sovinto ainakin Jurewitschin mielessä väikkynyt mitä hartaimpien toiveitten päämääränä. Mutta mahdotonta oli heidän yhdellä kertaa saada mielestänsä kaikki epäluulo ja äkä ja kaikki väärinkäsitykset, mitä sinne oli kokoontunut, ja tuttavallisesti lähestyä toisiansa. Ei Galanta enää ollut tuo kullanhohtoinen, hillitön pienokainen, joka kiihkeällä hellyydellä kietoi kätensä veljensä kaulaan, vaan hän oli köyhä vaimo, joka oli elänyt kurjuudessa ja saastassa, jonka huulilta oli vierähtänyt rumia sanoja, joka nyt usein teki karkeata työtä, oli rikkinäisissä vaatteissa. Tuosta kaikesta huolimatta rakasti Jurewitsch häntä kumminkin, ja kiihkeämmin kuin koskaan kaipasi hän hellyyttä, halaji tuntea vahvojen, pehmoisten käsivarsien puristusta. Tuo tunne ilmeni selvästi koko hänen olennossaan, siitä puhuivat hänen silmänsä — mutta Galanta ei sitä käsittänyt eikä uskaltanut häntä lähestyä, — hän puolestaan säilytti koko ajan juhlallisen arvokkaisuutensa, ja muukalaisina he lausuivat toisilleen jäähyväiset, kylmästi ja mieli haikeana. Ehkä heidän välinsä olisivat muuttuneet, jos he olisivat jatkaneet seurusteluansa, mutta pian sen jälkeen täytyi Jurewitschin lähteä kaupungista, ja oli otaksuttavissa etteivät he vuosimääriin näkisi toisiansa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella että Galanta menisi Carmelon vaimoksi, ei etupäässä siksi että Carmelo oli surmannut Torquaton, vaan pikemminkin siksi että hän yleensä oli murhannut ihmisen ja ennen kaikkea siitä syystä ettei hän hänessä voinut nähdä muuta kuin raakatapaisen rahvaan miehen; mutta kuten aina ennen pidätti häntä nytkin pelko että voisi vieroittaa itsestänsä rakastetun olennon, jos puhuisi tämän mieltä vastaan, lausumasta Galantalle ajatustansa. Carmelon pyynnöstä hän kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja vakuutti hänelle ettei kantanut vihaa häntä kohtaan; mutta hänen sydämensä pysyi vieraana Carmelolle, ja sen huomasi toinen, lapsellisesta luottavaisuudestaan huolimatta.

Eräänä päivänä kevään alkaessa läksin matkaan saarelle Carmeloa tervehtimään. Sinisen taivaan ja meren loiste, rannalla kasvavien alati vihreiden puiden tumma hohde ja raitis ilma virkisti mieltä, ja sydämessä heräsi toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Kaukaa näkyi ylhäisellä paikalla sijaitseva kuritushuone, joka muhkeana kuin linna kohosi muita rakennusryhmiä korkeammalle, mutta jossa elämä aina päivästä päivään, vuodesta vuoteen pysyi yhtä kolkkona, surullisena, muutteettomana, olipa sitten ulkona päivänpaiste tai myrskysää. Tuskallinen tunne, joka oli vallannut mieleni tullessani tuohon inhottavaan rakennukseen, lieventyi hieman, kun näin Carmelon, joka hymyillen tervehti minua. Hänen kasvonsa kuvastivat selvästi tyytyväisyyttä, ja sama tunne ilmeni hänen puheissaankin. Toivo, että voisi vankeusajallaan ansaita rahaa ja sitten perustaa, oman kodin, missä Galanta toimisi emäntänä, oli omansa helpottamaan vankinaoloa, varsinkin ensi aluksi. Kysyin, eikö hän vapaanakin olisi voinut ansaita samaa, jos olisi ollut yhtä ahkera kuin täällä. Mutta hän naurahti ja sanoi: "Tuolla ulkona on tarjona hyvää viiniä ja meri ja metsät ja kedot; täällä ei ole muuta kuin työtä." Ensi kerran näin nyt hänen poskissaan nuo kuopat, joista Farfalla oli puhunut, ja ne tekivät hänen kasvojensa ilmeen niin lapselliseksi, että sydäntäni vihloi, kun en voinut ottaa häntä mukaani vihreälle nurmelle kukkasten ja kuoriaisten keskelle, missä hänen paikkansa olisi ollut paljoa pikemmin kuin näiden ruskeankeltaisten kosteiden muurien takana. Niin raittiin verevät kuin ennen eivät hänen poskensa enää olleet, vaan niille alkoi jo ilmestyä tuo kolkon sairaloinen väri, josta kansa sanoi että se oli hivuttavan myrkyn synnyttämä ja jäi jokaisen vankilassa olleen tuntomerkiksi, — jos kenen nimittäin onnistui päästä sieltä hengissä. Tiedustelin häneltä millaista ruoka oli, mutta hän sanoi vain että oli kaikkeen tyytyväinen; eihän olisi ollutkaan hänen tapaistansa ryhtyä pitkiin puheisiin tai valittaa. Ainoa, mitä hän kaipasi, olivat nuo pitkät retkeilyt luonnon helmassa, missä aika ensi kuin siivillä, ja huolta tuotti hänelle vain se, ettei vielä ollut voinut täyttää lupaustaan että istuttaisi oleanderipuun Riccardon haudalle. Äiti oli tarkoin selittänyt hänelle miltä hauta näytti ja missä se sijaitsi, ja hän tiesi millaista siellä oli aamulla, kun kaste vielä oli maassa, ja iltaisin, kun lähellä kasvavien sypressien varjot lankesivat sille, ja hän oli kuvaillut mielessään, kuinka miellyttäviltä nuo punaiset kukat näyttäisivät, kun harmaa muuri olisi taustana. Lupasin heti pitää huolta siitä että puu toimitettaisiin määräpaikalleen, ja hän oli siitä suuresti hyvillään, ja kun sitten vielä, mielikuvitukseeni turvaten, aloin kuvailla hänelle hänen pikku poikaansa, joutui hän vallan ihastuksiinsa. Tuskin olin vielä koskaan nähnyt häntä niin puheliaana. Vankilassa oli hän saanut ystäväkseen tuon typerämielisen nuorukaisen, jota viattomasti syytettiin koronkiskurin murhasta. Ennen ei hän ollut välittänyt hänestä enemmän kuin muistakaan tuttavistaan, mutta vankilassa hän seurusteli ainoastaan hänen kanssansa, mikäli mahdollista oli. Tuo sairaloinen ihminen hiutui hiutumistaan, vaikka ystävä, jonka puolesta hän oli ottanut kärsiäksensä rangaistuksen, joka sunnuntai kävi varustamassa häntä viinillä ja ravitsevilla ruuilla. Siksi koetti Carmelo keksiä keinoja hänen vankilassaolonsa helpottamiseksi, pyrki suojelemaan häntä rasituksilta ja tuottamaan hänelle iloa, ja työn ohella auttoivat nuokin puuhat Carmeloa saamaan ajan kulumaan. Hyvästellessäni häntä lausuin hänelle: "Carmelo, elämä on myöskin vankila, ja kun sen kerran jätämme, saamme johtajalta, nimittäin Jumalalta, palkan työstämme. Jos aina pidät sen mielessäsi, niin menestyt vapaudessakin yhtä hyvin ja paremmin kuin täällä." Mutta hän loi minuun kummastelevan katseen, ymmärtämättä mitä tarkoitin, ja pudisti vain kiitollisena tarmokkaasti kättäni, tuntematta rahtuakaan kateutta minua kohtaan, vaikka minä sain palata päivänpaisteeseen avaruuden siintävään ilmaan.

Jurewitschiakin kävin kerran myöhemmin tervehtimässä hänen vuorikylässänsä. Pääsin rautateitse ylös vuorelle, ja sitten tarjottiin pienet ajopelit käytettäväkseni. Mutta ne ratisivat niin pahasti kivisellä tiellä että katsoin parhaaksi jatkaa matkaani jalkaisin. En ollut vielä koskaan nähnyt sellaista erämaata: maa ja taivas, nuo harvalukuiset pensaat ja kannot, kaikki tyyni oli harmaata, toivottoman harmaata, mehutonta, hohteetonta. Matalat talot, joita oli siellä täällä tien varrella, olivat kiviaitojen ympäröimiä muodottomia, harmaita kiviröykkiöitä, joissa ovien ja akkunoiden asemesta oli vain mustat aukot. En nähnyt kukkaa, en yrttiä, en hedelmiä, en kuullut veden lirinää, — tuntui siltä kuin ihmiset siellä olisivat eläneet kivistä. Kylän, missä Jurewitsch asui, muodosti ryhmä samanlaisia taloja kuin nuo toisetkin, mutta siellä oli joukossa muutamia kaupunkilaisrakennuksia, jotka kumminkin olivat vielä rumempia kuin toiset. Pappi itse oli tosin vielä yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta tuntui siltä kuin hän ei enää olisi pitänyt väliä ulkomuodostaan, ja kun hän tervehti minua, huomasin ettei hänellä enää ollut jäljellä muinoinen suloutensa ja viehkeytensä. Tosin näin sitten, että hän koetti hymyillä noille viheliäisille ja kolkonnäköisille olennoille, joita meille tuli vastaan, mutta hänen hymyilynsä oli jäykkää ja väkinäistä, ja toiset tuijottivat vain häneen alakuloisina kuin ennenkin. Naisten joukossa lienee ollut kyllin rakastuneitakin, mutta käsitin, ettei hänelle voisi tuottaa muuta kuin tuskaa, jos nuo mustat, palavat silmät imeytyisivät häneen kiinni kuin nääntymäisillään olevat kidutetut sielut. Kun iltapäivällä kuljimme kylän läpi, missä pidettiin sunnuntailepoa, vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus. Noiden mustien aukkojen ääressä istui vanhoja miehiä ja naisia, jotka tuijottivat eteensä tylsän totinen ilme kasvoillaan, penkeillä istui nuoria miehiä tupakoimassa, ja tiellä näkyi vaieten astelevia tyttöjä. Eräs pieni talo, joka oli vähän syrjässä, näytti minusta vielä surkeammalta kuin toiset; se oli puolittain kuin talli, puolittain kuin ruumisarkku, ja sen oven edessä oli mätänemäisillään oleva kissanraato. Tuo itsessään vähäpätöinen seikka teki minuun tuossa ympäristössä niin voimakkaan vaikutuksen, että ehdottomasti pysähdyin ja kysyin Jurewitschilta, oliko talo asumaton. Samassa huomasin kumminkin useiden ihmisten sieltä töllistelevän minuun. Käänsin nopeasti katseeni toisaanne, mutta olin kumminkin ehtinyt nähdä nuo olennot, jotka olivat kaikki tyyni samannäköisiä. Nuoria miehiä ne olivat, joilla oli valju, ennen aikojaan vanhentunut naama, likaisenkeltainen tukka, matala otsa, hohteettomat silmät ja suuri; synkkäpiirteinen, irvottava suu. Siinä asui viisi veljestä, joiden äiti, joka oli leski, äskettäin oli tappanut vastasyntyneen lapsensa ja nyt oli sen takia vankeudessa. Samassa huoneessa, missä pojatkin nukkuivat, oli hän yöllä, herättyään kovissa tuskissa, synnyttänyt sen, ripsuttanut sen päälle vihkivettä, kuristanut sen kuoliaaksi ja heittänyt vuoteensa alle sekä paneutunut sitten levolle ja nukkunut aamuun saakka. Pojista ei yksikään ollut herännyt, eikä kukaan heistä huomannut lasta, joka oli koko viikkokauden vuoteen alla kätkössä. Lapsen isä oli eräs samassa kylässä asuva naimisissa oleva nuorenpuoleinen mies, ja hänen tahdostansa oli leski surmannut sen. Äiti kuului olevan samaa näköä kuin pojat ja näyttävän hyvin vanhalta, paljon vanhemmalta kuin todellisuudessa oli. Kun hänen tekonsa tuli tunnetuksi, oli häntä tuskin voitu suojella muiden naisten raivolta. Nyt tuota taloa kartettiin, ja pojat viettivät aikansa kotona vuoteessaan, kun ei heidän milloin tarvinnut mennä työhön.

Jurewitsch kertoi minulle tuon jutun jokseenkin välinpitämättömästi, ohjatessaan minua kylän lävitse. Väliin kuului taloista huilunsoittoa tai yksitoikkoista, surumielistä laulua, joka teki melkein kammottavan vaikutuksen, sillä oli kuin se olisi tunkenut esiin kivisestä maasta, joka vaikeroi. Matalan, leveän tornin edustalla, joka lienee jo vuosisatoja seisonut tuossa paikallaan, oli vähäinen nurmikenttä, ja siinä näimme joukon lapsia, jotka tanssivat piiritanssia. Ne olivat puetut kirjaviin, likaisiin vaatteisiin, ja toiset niistä olivat niin pieniä, etteivät vielä pysyneet oikein vakavasti jaloillaan, vaan kupsahtivat alinomaa maahan suurempain heitä pyöritellessä. Eivät ne silloin kumminkaan panneet itkuksi eikä nauruksi, vaan lallattivat vain yhä edelleen tuota sisällyksetöntä vanhanaikuista laulua, jota vanhemmat lauloivat. Tuo kenttä muodosti kuin kukkaissaaren äärettömässä surumielisessä erämaassa. Mietin mielessäni että tässä kolkossa tienoossa varmaankin oli tavattavana vielä muutakin kauneutta, — mutta kauneutta sellaista, jota kammoaa, koska tuntuu siltä kuin elämänilon täytyisi olla ainaiseksi mennyttä, jos se pääsisi mieleen vaikuttamaan. Helppo oli minun huomata, ettei kirkkoherran ja hänen seurakuntansa välillä ollut mitään yhdyssidettä. Hän vaelteli tämän toivottoman viheliäisyyden keskellä kuin ruhtinas, joka on joutunut kurjuuteen ja ylpeänä pakottaa vieraansa olemaan huomaamatta ympäristön surkeutta, osottamalla ettei itse siitä välitä. En maininnut sanaakaan tienoosta, en ihmisistä, — puhumattakaan siitä että olisin häntä surkutellut. Jos olisin sen tehnyt, niin minusta olisi tuntunut siltä kuin olisin huomauttanut köyhää majatalon isäntää hänen kestityksensä huonoudesta. Ja kumminkin tuo mies parka kärsi ihmisten tylsyydestä, tuosta sanomattomasta yksinäisyydestä. Hän oli kuin ainoa elävä kuolleitten keskellä, jotka mustista silmäaukoistaan tuijottivat häneen kateellisina ja vihamielisinä tai vieraasti ja uteliaasti. Miksi oli kohtalo heittänyt juuri hänet tähän kiviseen erämaahan? Ei hän ollut tulisen innostuksen mies, joka pasunanäänellä olisi herättänyt henkiin kuolleet, ei hänen sydämensä uhkunut rakkautta, joka olisi pehmittänyt kivet. Päinvastoin pääsivät kuolleet hänestä vähitellen voitolle.

Hän kuljetti minut kylän ulkopuolelle vuoriselänteen poikki eräälle paikalle, jossa silmää äkkiä kohtasi meri, sinisenä, hohtoisana, tyynenä, äärettömänä. Tuolle paikalle sanoi hän kävelevänsä joka päivä. Siellä istuessamme lausuin hänelle: "Olen monesti miettinyt keskusteluamme veljestänne, ja luulen että olette väärässä, ollessanne toivoton hänen suhteensa. Olkoonpa niinkin että sielu, joka hylkää valon, sammuu ja kuolee, mutta yhtä varmaa on, että rakkaus on valoa. Ja joskaan Torquato ei rakastanut ketään muuta tai mitään muuta koko maailmassa, niin rakasti hän kumminkin Galantaa. Missä vielä on kipinäkään jäljellä, siinä ei voi vallita täydellinen pimeys, eikä siinä myöskään, missä on rakkautta, — olkoonpa se sitten kuinka kaukana tahansa korkeimmasta, jumalallisesta rakkaudesta."

Tuo ajatus, jonka olin lausunut ilmi, ei näyttänyt olevan hänelle outo. Hän vastasi, ryhtymättä sitä sen enempää pohtimaan: "Siinä tapauksessa olisi hänet pelastanut Galanta enkä minä. Kaikki rukoukseni, kaikki tuskani olisivat olleet turhat, olisin palvellut harhaluuloa, ja koko elämäni olisi ollut arvoton, kelvoton uhri!"

Sääli ja hämmästys valtasi mieleni kuunnellessani hänen puheitansa. "Voiko sitten yleensä", lausuin hänelle, "toista sielua hyödyttää toisen hyvät teot? Ja toiseksi: voiko mikään, joka on todella hyvää, mennä hukkaan? Kenellä on tietoa näistä salaperäisistä asioista? Ken tietää, mistä kyyneleistämme, mistä teoistamme, mistä iloistamme meille valmistetaan puku iankaikkisuutta varten?"

Hän ei vastannut mitään, vaan katsoi liikkumatonna merelle päin, niin synkän näköisenä, etten ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Olivathan hänen kasvonsa kauniit kuin ennenkin, mutta tällä hetkellä minusta niiden juonne näytti kovalta ja vieraalta, niin että katsoin häneen hämmästyneenä, melkeinpä kammon valtaamana. Äkkiä hän kääntyi minuun päin kuiskaten: "Ken tietää, enkö ole kaikkina näinä vuosina ollut huonompi kuin nuo toiset, — huonompi kuin sairas, pahan hengen riivaama Torquato ja kuin Galanta, jonka rakkauden voima on puhdistanut? Ehkä sieluni onkin aivan valoton, tyhjä ja jykeä ja vaipuu jo nyt, tässä seistessäni, iankaikkiseen kuolemaan!"

Olin hypähtänyt paikaltani niin kiihkeän kauhun valtaamana, että itsekin sitä hämmästelin. Äkkiä muistui mieleeni, kuinka minusta monesti oli tuntunut siltä, että Jurewitsch petti itseänsä, että hänen herttaisuutensa oli vain teeskentelyä ja hänen rakkautensa vain halua takertua kiinni elolliseen olentoon, josta voisi imeä itseensä eloa. Mutta nuo tunteet haihtuivat heti, ja sitten istuuduin jälleen hänen viereensä, kurotin käteni häntä kohden ja suljin hänet syliini, ja hän laski syvään huoaten päänsä olalleni. Istuimme vielä pitkän aikaa yhdessä mitään puhumatta, mutta sitten huomasin auringon asemasta taivaalla, että minun jo oli aika lähteä. Kun palasimme kylään, alkoi jo hämärtää, ja tanssivat lapset olivat jo poissa. Vanhukset istuivat vielä ovillaan, tuijottaen synkkämielisinä eteensä tyhjään ilmaan. Jurewitsch saattoi minua jonkun matkaa, ja huomasin että hänen oli vaikea erota minusta, vaikkei hän sanonut siitä mitään. Minusta tuntui melkein mahdottomalta jättää hänet yksin tuohon kolkkoon erämaahan ja pysähdyin useita kertoja katsomaan hänen jälkeensä ja aioin huutaa hänet luokseni, mutta jätin sen kumminkin tekemättä, koska käsitin että se olisi tarkoituksetonta ja järjetöntä. Hän ei katsonut kertaakaan taaksensa, vaan kulki hitaasti, pää alas painuneena, kyläänsä kohden, joka sumuun verhoutuneena näytti suurelta, yksinäiseltä kalmistolta.

XVIII

Riccardon kuoltua eivät keskustelut Farfallan kanssa enää ottaneet oikein luistaaksensa. Aluksi arvelin hänen olevan jostakin suutuksissaan minulle, mutta sitten huomasin että hänen vähäpuheisuutensa johtui väsymyksestä ja hajamielisyydestä. Hänen sieluntoimintansa oli veltostunut, kun ei ainainen työ enää ollut pitämässä sitä vireillä. Lopussa olivat leikkipuheetkin, joita hänellä ennen aina oli ollut varalla, hän puhui välinpitämättömällä äänellä ja vilkastui ainoastaan silloin kuin tuli puhe Riccardosta. Enimmäkseen hän oleskeli Galantan tykönä, hoitamassa lasta Galantan ollessa työssä, ja hautausmaalla hän myöskin vietti tuntimääriä, mutta kotona hän ei viihtynyt. "Kun nousen portaita ylös", sanoi hän, "niin olen kuulevinani Riccardon kysyvän: 'Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?' — ja kun sitten avaan oven ja huone on tyhjä, niin haluaisin kääntyä kynnykseltä takaisin."

Kerran iltapäivällä tapasin hänen tykönänsä kirkkomuorin, keuhkotautisen tytön ja vielä kolmannen naisen, joka näytti heikkomieliseltä, mutta jolla oli kauniit, loistavat silmät. Puheenaineena oli heillä Riccardo. Keuhkotautinen sanoi usein muistelleensa sitä että Riccardo oli luvannut että jos kuolisi ennen häntä ja siten menettäisi vedon, niin tulisi suorittamaan maksun tähtitaalereissa. "Äskettäin yöllä kuulin hänen askeleensa porraskäytävästä", sanoi hän, "ja te tiedätte että hänet epätasaisesta käynnistään ja kainalosauvan kopinasta voi erottaa kaikista muista. Mutta ihmeellisintä oli, että askeleet sillä paikalla, mihin hänen äitinsä aina ripusti lampun, ettei hän kompastuisi pimeässä, lakkasivat hetkeksi, kuten aina ennenkin, kun hän pysähtyi sammuttamaan lampun. Sitten kuulin hänen astuvan vielä pari askelta Farfallan ovea kohden, ja sitten oli kaikki hiljaista."

"Kuolleista uneksimisen numero on 87, porrasten 12 ja lampun 43", sanoi kirkkomuori.

"Ei se ollut unta", vastasi keuhkotautinen punehtuen suuttumuksesta, "vaan kuulin sen valveilla ollen. Nukuin vasta pitkän ajan perästä, — niin sykki sydämeni mielenliikutuksesta."

Kaunissilmäinen nainen sanoi: "Minä näin viime yönä unta, että kuljin rotkotietä pitkin, jonka molemmin puolin kohosi taivaaseen saakka ulottuva kallioseinä. Silloin näin Riccardon tulevan kaukaa minua vastaan, enkä sitä ollenkaan ihmetellyt, vaan ainoastaan sitä, että hän kulki ilman kainalosauvaa. Minun tuota seikkaa kummastellessani ilmestyi hän äkkiä eteeni, loi silmänsä minuun ja kysyi: 'Mitä minun äitini tekee?' Minä sanoin: 'Hän odottaa sinua!' ja tuskin olin saanut sen sanotuksi, niin hän jo oli ehtinyt ohitseni."

Farfallakin kertoi vielä, mitä oli uneksinut hänestä, ja kirkkomuori pudisteli paheksivasti päätänsä ja lausui: "Täytyy lukea pari rukousta hänen puolestansa, että hänen sielunsa saisi rauhan."

Kaunissilmäinen nainen sanoi siihen arasti että hän aina iloitsi, kun hän ilmestyi hänelle unessa, ja keuhkotautinen, joka näytti salaa toivovan tuon ihmeellisen seikan tapahtuvan, että Riccardo toisi hänelle nuo lupaamansa onnea tuottavat tähtitaalerit, tuumaili että jos hän vaikka valveilla ollen näkisi Riccardon tulevan vuoteensa ääreen, niin ei pelkäisi häntä kuten muita kuolleita. "Elämä on täällä ollut niin surullista siitä saakka kuin Riccardo kuoli", sanoi hän alakuloisesti. "Hänen eläessänsä kuului täällä aina soittoa, puhetta ja naurua, lapset kokoontuivat tanssimaan kuullessaan hänen harmonikkansa äänen, ja täällä kuuli viserrystä, nau'untaa, sammakoiden kurnuttamista. Nyt vallitsee haudan hiljaisuus kaikkialla koko Riemuportinkadulla."

Toiset nyökäyttivät myöntävästi päätänsä, ja siltä minustakin tuntui, ettei Vanhassakaupungissa ollut vielä koskaan ollut niin hiljaista. Syynä siihen lienee ollut suureksi osaksi talvipakkanenkin, se kun pidätti ihmiset kokoonsullottuina ahtaissa huoneissa, joita ei koskaan tuuletettu ja joista ei kuulunut hiiskahdustakaan kadulle. Naiset hytkähtivätkin pelästyksestä, kun äkkiä kuulimme hiljaiselta kadulta raa'an äänen huutavan: "Riemuportinkatu numero seitsemän. Asuuko tässä Farfalla nimistä vaimoa?" Farfalla oli käynyt tulipunaiseksi, ikäänkuin olisi pelännyt joutuvansa kiinni törkeästä rikoksesta, mutta hillitsi mielensä, avasi akkunan ja kysyi, mitä tuo mies tahtoi ja sanoi että hänen nimensä oli Farfalla. "Poikanne Riccardon on maksettava viisi guldenia sakkoa", huusi sama itsetyytyväinen, jymisevä ääni, "koska on kerjäämisen aikeessa luvatta soittanut harmonikkaa ravintolassa." "Menkää hautausmaalle", vastasi Farfalla, "toistamaan sananne Riccardon haudalla; hän on sillä välin ehtinyt kuolla." Poliisi naurahti, mutta hieman vain ja alentuvaiseen tapaan, ikäänkuin osottaakseen että voihan hänkin ottaa osaa leikinlaskuun, mutta ettei sitä silti saisi kestää ylen kauan. Nähtävästi hän luuli Farfallan keksineen verukkeen, tehdäksensä hänestä pilkkaa. Että asia saataisiin selväksi nopeasti ja ilman riitaa, menin minä akkunan ääreen, vakuutin muutamalla sanalla että Farfalla oli puhunut totta ja huomautin poliisille lisäksi jokseenkin tarmokkaasti, että olin tuttava hänen esimiehensä kanssa. Silloin hän lausui kohteliaasti hyvästit ja läksi kohta tiehensä.

Naiset olisivat nähtävästi halunneet pidättää häntä, purkaaksensa vihansa hänen päällensä. Korkealla kimakalla äänellä huusi keuhkotautinen, toivoen toisen vielä voivan kuulla hänen sanansa: "Nuo iilimadot ja vampyyrit eivät tyydy siihen että saavat imeä veren elävistä, vaan tahtoisivat vielä imeytyä kiinni kuolleisiinkin! Hyi noita ruumiita raatelevia hyeenoja! Ne haluaisivat kutsua kuolleet tuomioistuimensa eteen, ikäänkuin olisivat itse Herra Jumala. Mutta Hän on kerran tuomitseva toisin, ja ne, jotka ovat täällä olleet mahtavia mielestänsä ja lihottaneet itseänsä köyhän kansan hiellä, ne Hän panee paikkaan, missä rasva heistä sulaa!"

Farfalla lausui nauraen kirkkomuorille: "Sinun paikkasi on myöskin siellä, missä rasva sulaa. Sinä olet vetänyt yhtä köyttä rikasten kanssa ja rukoillut heidän puolestansa; siis on sinun myöskin oltava helvetissä heidän kanssaan paistumassa."

"Paholaisen voinee myöskin lahjoa juomarahoilla ja minulla on niitä koko säkillinen muassani", sanoi toinen, lyöden rahapussiinsa ja nauraa hihittäen niin että hytkähteli, — mistä huolimatta hänen kasvonsa kumminkin pysyivät aivan totisina.

Myöhemmin, syksyllä, tapasin Farfallaa hautausmaalla, minne menin katsomaan, oliko oleanderipuu toimitettu sinne, kuten olin määrännyt. Hautausmaa oli joltisenkin matkan etäisyydessä kaupungista. Maanlaatu oli siellä kiviperäistä, joten siellä menestyivät ainoastaan sypressit, ja ne seisoivat kuin mustapukuiset kuolemanenkelit hautojen ja kivien keskellä. Alempana sijaitsevasta kaupungista ei sinne näkynyt paljoa, ja vastakkaisella puolella kohosi kukkula kukkulan takana, ja sitten seurasi paljaita vuoriseiniä, joihin näköala rajaantui. Hautausmaan muurin takana olevat kentät olivat tykkänään kivien vallassa, eikä siellä voinut kasvaa mitään, ja siten teki koko tienoo varsin kolkon vaikutuksen. Mutta vaalea, pilvetön kevättaivas kaareili sen yläpuolella kevyenä ja lauheana. Tuossa suloisessa ilmassa vaikuttivat yksitoikkoiset hautarivit, joiden välitse kuljin, rauhoittavasti kuin kehtolaulu, niin että nuo ainaiset ratkaisemattomat kysymykset, jotka muutoin pyrkivät sydäntä runtelemaan, täällä tulivat ja menivät tuskaa tuottamatta. Riccardon hauta oli hautausmaan reunalla, ja, kuten Carmelo oli arvellut, vaikuttivat vaaleanpunaiset oleanderinkukat varsin miellyttävästi harmaan kiviaidan rinnalla. Mutta itse puu, joka matalassa huoneessa oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti laajalla autiolla kentällä varsin vähäpätöiseltä. Leveällä kivellä, joka oli Riccardon haudan viereisellä hautakummulla, näin Farfallan istuvan. Hän näytti olevan paremmissa voimissa kuin pitkiin aikoihin, ja ylpeästi hän osotti pientä valkoista muistokiveä, jonka Riccardon sisarukset olivat pystyttäneet tämän haudalle ja jossa paitsi Riccardon nimeä oli kultaisilla kirjaimilla kaiverrettuna raamatunlause: "Jotka kyyneleillä kylvävät, ne ilolla niittävät."

Olin hämmästyksissäni nähdessäni Farfallan reippaana ja puheliaana kuin muinoin. Hän kertoi minulle kaikenmoista niistä, jotka lepäsivät haudoissa, sekä heidän omaisistaan, joihin oli tutustunut haudalla käydessään. "Tässä on äitien ilo haudattuna", sanoi hän, osottaen lasten hautauspaikkaa, joka alkoi Riccardon haudan läheltä. Noille kummuille pystytetyillä pienoisilla kivillä oli nähtävänä vainajan etunimi vain, toisilla sen lisäksi kuolematonta sielua kuvaava perhonen, muutamin jäykin piirtein kaiverrettuna. Melkein jokaisella niistä oli koristeena kukka tai kirjava lasipallo tai lamppu palamassa. Farfalla huomautti minua eräästä uudesta haudasta. Siinä lepäsi muuan Vanhankaupungin lapsukaisista, pikku Nicoletto parka, jolla oli ollut kyttyrä selässä ja rinnassa, mutta joka siitä huolimatta oli ollut äitinsä lemmikki. Äskettäin, kun oli hänen nimipäivänsä, oli äiti tahtonut antaa hänelle makeisia ja leluja kuten ennenkin, ja hän toi ne hautausmaalle, kaivoi kuopan hautaan ja pisti ne sinne, ikäänkuin kuollut poikanen olisi voinut kurottaa kätensä ottaaksensa ne. Farfalla hymyili kertoessaan vaimo paran lapsellisuudesta, mutta hän oli kumminkin liikutettu, ja luulen että häntäkin olisi haluttanut tuoda pojallensa jotakin hänen kolkkoon asuntoonsa. "Iloitsen siitä, että hän lepää täällä pienten leikkitoveriensa joukossa", sanoin minä, ja hän nyökäytti hymyillen päätänsä ja lausui: "Lapsihan hän itsekin oli."

Hänen silmänsä, jotka ennen aina vain olin nähnyt kuivina ja jännityksessä, kostuivat samassa, ja vaikka hän näytti vanhalta ja väsyneeltä, ilmeni hänen olennossaan kumminkin rauhaa ja tyytyväisyyttä, mitä vailla hän ennen aina oli ollut. Riccardon haudalla oli hänen hyvä olla, ja ensi kerran eläessänsä hän nautti onnesta omistaa oman kodin. Hauta kivineen ja oleanderipuineen oli hänestä puutarha, jonka hän omisti ja jota hänen oli hoidettava, jossa hänen sairas lapsensa lepäsi turvassa tiheässä lehtimajassa, vaikkei hän voinut häntä nähdä eikä herättää. Kun ihmiset tulivat juttelemaan hänen kanssaan, otti hän heidät vastaan samaan tapaan kuin puiston omistaja kutsuisi ohikulkevat ystävänsä luoksensa virkistäytymään. Hän kertoi minulle, että Galanta aikoi lapsinensa muuttaa saareen, ollaksensa lähempänä Carmeloa, ja pyyteli häntä tulemaan mukaan, mutta ettei hän läksisi, sillä hän ikävöisi siellä Riccardon hautaa.

Aurinko oli laskemaisillaan, ja jylhä vuoriseinä verhoutui vienoon sinipunaan, hautausmaan ja sen viereisten kivikenttien hitaasti vaipuessa hämyyn. "Täällä käy mieleni rauhalliseksi", sanoi Farfalla, "eikä tulevaisuus enää tuota minulle huolta, ei menneisyys surua, ja minä iloitsen ajatellessani että voin tulla tänne joka päivä katsomaan auringonlaskua ja että tulen kerran tänne jäädäkseni."

Kerran vielä tapasin Farfallaa, kun pitkälle matkalle lähtiessäni menin lausumaan jäähyväiset Galantalle, joka palatessani jo olisi muuttanut Vanhastakaupungista. Galanta oli laiha ja vanhemman näköinen kuin ennen, mutta hänen katseensa oli lämmin ja voitonriemuinen. Olihan hänellä nyt lapsi, ja hän tahtoi taistella sen puolesta ja uskoi varmasti voivansa valmistaa sille ihanan tulevaisuuden — vaikka isä olikin vankeudessa ja hän itse köyhä. Hän oli noita olentoja, jotka kohottavat päänsä sitä pystympään, mitä raskaampia tehtäviä kohtalo heille määrää. Kun hän hoiteli pikku Riccardoa, ilmeni hänen sulavissa liikkeissään niin kiihkeätä, hillitöntä hellyyttä ja riemua, että minäkin jouduin ihastuksiini ja mieleni virkistyi. Kuoppia ei poikasella tosin ollut poskissaan, mutta kaunis se oli kuten äitikin ja niin tämän näköinen että mieleeni muistui Jurewitschin kuvaus, kuinka hänen pikku sisarensa oli hohtanut kuin kulta. Pienokainen katsoi minuun suurilla, vakavan ystävällisillä silmillään, ikäänkuin kysyen: 'Ken sinä olet ja missä tapasin sinut viimeksi? Mitäs sanot siitä, että minä olen palannut tähän kolkkoon, hirmuiseen, ihmeelliseen maailmaan?'

Farfallaan näytti pienokainen olevan enin mieltynyt, ja tämä vaalikin sitä paljoa taitavammin ja järkevämmin kuin Galanta. Tuo ihmeellinen olento täytyi nähdä yhdessä pikku lapsen kanssa, oppiaksensa hänet oikein tuntemaan: kuten hänen liikkeensä ja olentonsa, muuttuivat silloin hänen kasvonpiirteensäkin. Hän kävi äkkiä nuoreksi, ja kun hän katsoi lapseen ja jutteli sille ja leikiskeli sen kanssa, katosi hänen silmistään väsymyksen ilme ja ne alkoivat säihkyä kirkkaansinisinä ja lempeinä. Kun poikanen näki hänet hymyili hän hänelle ja kurotti kätensä häntä kohden, kuullessaan hänen äänensä koetti hän kohottaa päätänsä ja jäi kuuntelemaan hyvillä mielin ja jännityksessä. Mutta Galanta ei ollut tuosta lainkaan kateellinen, vaan tyytyi siihen että voi laskea lapsukaisen rinnoillensa tyydyttämään nälkäänsä, — mitä tehdessään se potkimalla ja röhkymällä ilmaisi mielihyvänsä. Kun se sitten yllinkylläisenä lakkasi syömästä, nikotti sitä, ja Farfalla lausui silloin, toistaen puheparren, jonka oli kuullut isoäidiltään: "Lapsen sydän kasvaa", sekä lisäsi hetken kuluttua, taputtaen sitä hiljaa selkään: "Kasvakoon sydämesi vain ja tulkoon suureksi, niin siihen mahtuu paljon iloa."

En tiedä miksi nuo sanat äkkiä tekivät mieleni alakuloiseksi. Katsellessani kaunista pienokaista, joka tyytyväisenä lepäsi äitinsä käsivarrella, tämän kantaessa sitä ylpeänä kuin se olisi ollut valtaistuimen perijä, täytyi minun ajatella: 'Pikku Riccardo parka! Riemuportista vie sinun tiesi, mutta ei voittajana riemuvaunuissa, vaan kahlehdittuna orjana elämän riemusaatossa! Heitetäänköhän sinutkin petojen — puutteen, kurjuuden, nälän, sairauden — runneltavaksi? Kova työ, lika, haavat saavat ehkä rumentaa nuo hennot, pyöreät, rusottavat jäsenesi. Tomuun vaipuneena kohotat kätesi suljettua taivasta kohden huutaen: Pelastakaa, pelastakaa meidät, enkelit ja pyhimykset!

Sääli hohtavia kasvojasi ja iloista sydäntäsi! Jospa vain syvyydestä löytäisit tien valoon ja saisit taistella jalompia taisteluita kuin nälänpetoa vastaan. En toivota sinulle ylellisyyttä, mutta toivotan voimaa ja valoa ja tilaa, voidaksesi hengittää ja liikkua vapaasti, voidaksesi kehittyä!'

Lapsi käänsi päänsä minua kohden ja katsoi minuun ikäänkuin olisi käsittänyt ajatukseni, ja sen haaveksivista silmistä, jotka kuvastivat muistoja toisesta maailmasta, kohtasi minua syvä katse. 'Oi sinua ymmärtämätöntä miestä!' näytti se sanovan. 'Minähän olen valinnut osakseni puutteen ja köyhyyden, kärsimisen ja maineettoman taistelon. Orjantappuroita on kasvava elämäni tiellä. Kaikkivaltiaan kädestä otin kovan kohtalon kuorman kannettavakseni!'

Hetken ajan minusta tuntui siltä kuin tuo harras katse voisi minulle ilmaista elämän syvimmän salaisuuden. Mutta äänetön keskusteluni ja mietiskelyni oli kestänyt vain niin lyhykäisen hetken, etteivät toiset kummastuneet, kun jatkoksi Farfallan puheisiin lausuin: "Niin, toivotan sinulle iloista ja uljasta sydäntä ja hyvää sydäntä, sellaista kuin oli Riccardo paralla, jonka kaima olet!"

Sitten lausuin jäähyväiset, ja pian tuon käyntini jälkeen läksin matkoille, jotka pidättivät minua melkein kolme neljännestä vuotta poissa kotikaupungistani.

XIX

Ennen lähtöäni olin kysynyt Farfallalta, ottaisiko hän tehtäväksensä poissa ollessani koota viikottain maksettavan vuokran. Tarkoitukseni oli siten toimittaa hänelle tuloja, sillä tietysti palkitsin hänen vaivansa. Samalla arvelin tekeväni toisillekin palveluksen, sillä helpompihan heidän olisi selvittää asiansa hänen kanssansa, kuin jonkun vieraan, säälimättömän miehen kanssa, jos milloin haluaisivat maksupäivän lykkäystä tai muuta sellaista. Hän suostui ehdotukseeni, mutta käänsi tapansa mukaisesti asian niin, että tuntui siltä kuin minun olisi oltava kiitollinen hänelle. Muutoin hän vakuutti minulle, että kaikki olisi palatessani hyvässä järjestyksessä, sillä olivathan kaikki varsin tyytyväisiä, kun olin määrännyt vuokrankin niin alhaiseksi. Olin siis matkalle lähtiessäni täydellisesti vakuutettu siitä, että olin jättänyt noiden asioitteni hoidon mitä luotettavimpiin ja taitavimpiin käsiin.

Kun tiesin ettei hän osannut kirjoittaa, en lainkaan ihmetellyt sitä etten matkalla ollessani saanut häneltä mitään tietoja. Rahan suhteen olimme sopineet siten, että hän pitäisi sen hallussansa, kunnes minä palaisin. Kun sitten kotiin palattuani menin häntä tapaamaan, tuli hänen asemestansa ovea avaamaan tummaverinen, vähän huolimattomasti puettu nainen, jota aluksi en tuntenut, vaikka hän minusta näyttikin tuttavalta, vaan jonka sitten huomasin olevan Vittorian, Farfallan nuorimman tyttären. Hän oli sairaloisen kelmeä, ja kadonnut oli hänen muinoinen kauneutensa. Mutta suru ja huolet, pelko ja tuskat olivat herättäneet hänen uinailevan henkensä, — sen voi huomata hänen kasvoistansa, joilla nyt näkyi aivan toisenlaista kauneutta kuin ennen, kauneutta, joka vaikuttaa valtavasti, vaan jota kaikki eivät oivalla. Tuo muutos oli helppo ymmärtää, sillä olihan ollut odotettavissa, että hän palattuaan miehensä tykö joutuisi entiseen kurjuuteensa. Kun nyt näin pienen vuoteen huoneen nurkassa, pidin itsestään selvänä, että hän oli lapsinensa paennut äitinsä turviin. Mutta niin ei asianlaita kumminkaan ollut, vaan Farfalla oli, kuten nyt sain tietää, jo kauan aikaa sitten muuttanut Galantan tykö saareen, vaikka oli aikaisemmin varmasti vakuuttanut ettei sitä tekisi. Muuttaessaan hän oli uskonut huolenpidon talosta tyttärellensä ja määrännyt että tämän oli hänen puolestansa kannettava vuokra ja sitten terveisten ohella toimitettava se minulle.

Olihan varsin ymmärrettävää että Farfalla oli muuttanut omaistensa tykö, huomattuaan olevansa virkeämpi ja nuorempi mieleltänsä kuin oli luullutkaan ja ettei seurustelu kuolleen kanssa voinutkaan tyydyttää häntä. Ehkä Galanta myöskin todella oli tarvinnut hänen apuansa, ja täytyihän hänen päätöstänsä, oli miten oli, pitää hyväksyttävänä ja ilahduttavanakin. Kaikesta tuosta huolimatta seisoin kumminkin tuskallisen hämmästyksen valtaamana rahat kädessä, ja ennenkuin edes olin asian oikein käsittänytkään, aavistin että Farfalla oli minua petkuttanut. Minun täytyi kahdesti laskea rahat, ennenkuin tajusin, kuinka paljon niitä oli ja kuinka paljon olisi pitänyt olla: niistä puuttui koko summaan verraten melkoinen määrä. Nyt seurasi pitkät selitykset, miksi se ja se vuokralainen ei ollut voinut suorittaa täyttä maksua, — mutta pääasia oli nähtävästi se, että Vittoria miehineen ei ollut maksanut lainkaan vuokraa, he kun muka vain hyväntahtoisuudesta olivat muuttaneet tuohon tyhjäksi jääneeseen asuntoon, voidaksensa Farfallan asemesta hoitaa asioitani. Farfalla oli siis minun kustannuksellani harjoittanut jalomielisyyttä toisia kohtaan tai korvannut heidän palveluksensa rahallani sekä hankkinut tyttärelleen asunnon ilmaiseksi; pyrkipä hän nyt vielä lisäksi uskottelemaan minulle, että siten menetellessään oli ennen kaikkea pitänyt silmällä minun parastani. Saadaksensa minut pitämään hyvänäni tuon kaiken, koetti Vittoria esittää asiat leikillisellä tavalla, mutta kun hän oli varsin hämillään ja hänen muinoinen hilpeytensä oli poissa, ei se oikein ottanut luonnistuaksensa. Minusta oli kuin olisin kuullut Farfallan nauravan typerälle lauhkeudelleni, ja suuttuneena lausuin: "Teidän äitinne on käyttäytynyt minua kohtaan petollisesti ja kiittämättömästi. Hän on syypää siihen, jos en vastedes enää olekaan ystävällinen ja luottavainen, vaan epäluuloinen ja tyly." Mutta tuskin olin saanut tuon sanotuksi, kun mieleni valtasi katumus ja kammottava tunne, ikäänkuin olisin antanut verta vuotavalle, kaakinpuussa seisovalle uhrille vielä yhden raipanlyönnin. Ennenkuin Vittoria ehti vastata mitään, pakotin itseni hymyilemään sekä sanoin että voisimme nyt jättää tuon asian ja pyysin, johtaakseni puheen toisaanne, häntä näyttämään minulle lapsensa.

Vittoria otti nyt syliinsä pienokaisen, joka oli levännyt vuoteella silmät auki, mutta aivan hiljaa, ja näytti sitä minulle. Se oli siro tyttönen, ja sillä oli harvinaisen valkoinen iho ja suuret, loistavat silmät, joissa kuvastui pelkoa, melkein kauhistusta, kun se näki minut. Epämiellyttävän vaikutuksen tekivät sen silmien alla olevat harmaanvihreät varjot, jommoiset näkee naisilla, jotka ovat kärsineet paljon tai viettäneet hurjaa elämää. Vittoria sai hyväilyillään sen kirsikanpunaisen, hampaattoman suun suloisesti hymyilemään, mutta tuo hymyily oli arkaa ja epäröivää, ja turhaan odotin että siitä kehkeytyisi raikas nauru. Tyttösellä oli samanlaiset silkiltä hohtavat mustat kiharat kuin edellisellä, pienenä kuolleena lapsella; mutta sen sijaan kuin tuo toinen minusta oli ollut kuin hännätön apina, voin tätä empimättä sanoa kauniiksi, ja siitä oli Vittoria suuresti hyvillään. Hän itse näytti nyt, pitäessään lasta sylissään ja puristaessaan sitä rintaansa vienon hellästi, nuoremmalta, terveemmältä ja onnellisemmalta — tai oikeastaan vallan autuaalliselta. Kun nyt kuulin että pienokaisen sievät vaatteet, nauhat ja koristeet olivat sedän lahjoittamat, rauhoituin joltisestikin Vittorian kohtaloon nähden ja katsoin nyt voivani lähteä tieheni. En ollut sellaisella tuulella, että olisin halunnut antautua pitempiin puheisiin hänen kanssansa ja tehdä jotakin hänen hyväksensä. Olinhan säälinyt häntä hartaasti, mutta nyt olin saanut kyliäni talostani ja Riemuportinkadusta ja koko Pakanakaupungista.

Tuo vanha vaimo, jolle olin suonut niin paljon apua, jonka kohtalon olin mitä hellimmästi sulkenut sydämeeni, kohteli minua kuin sitä, jolle nauraa selän takana, jolle haluaisi tehdä kepposia, josta ei vähääkään välitä. Niin, sepä se, hän ei välittänyt minusta muutoin, kuin jos voi jollakin tavalla hyötyä minusta. Minun omasta olennostani hän ei välittänyt hitustakaan, ja siis hänen sydämellisyytensä ja ilmi lausumansa kiitollisuus oli ollut vain tahallista tai puoleksi tiedotonta teeskentelyä. Ken tietää, eikö hän ollut käyttäytynyt samalla tavalla muitakin kohtaan, ja eikö elämä vain ollut kostanut hänelle sitä. Syyttä soimataan kohtaloa säälimättömäksi. Sen toiminta ei ole käsittämätöntä, — emme vain aina oivalla sen johdonmukaisuutta. Ihmistä myöten ovat sen antimet, se suo meille samaa, mitä me suomme muille. Enhän ollut tarvinnut tuon vaimon apua; mutta jos olisin ollut sairaana ja avutonna, niin ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt tulla itsestänsä minua lohduttamaan ja hoitamaan. Hänellä ei ollut sydämessään varattuna minulle ainoatakaan lämpöistä ja ystävällistä tunnetta, siksi että kuuluin vihollisiin, tuohon suureen vastapuolueeseen, josta he pyrkivät hyötymään, vaan jota eivät rakastaneet, joskaan eivät kaikki vihanneetkaan.

Kun olin ehtinyt näin pitkälle, alkoi vihani vähitellen lauhtua. Mitä syytä minulla oli vaatia mahdottomia, odottaa että tuo vaimo, jonka sattuma oli heittänyt tielleni ja joka niin monessa suhteessa oli ihmeellinen ja huomiota kiinnittävä, myöskin olisi täydellinen ihminen, olisi pyhimys? Muistui mieleeni, mitä hän oli kertonut minulle tuosta kirkossakäynnistään, jolloin hän ensi kerran loi silmäyksen menneeseen elämäänsä, tuolta olennolta, jolla ei ollut aikaa ajatella itseänsä, vaadin, että hän syventyisi minun, vieraan ihmisen, elämään. Ja jos hän olisikin tehnyt sen, kuinka vähäpätöiseltä täytyikään minun tuntua hänestä kammottavan puutteen rinnalla, joka vuodesta vuoteen oli häntä ahdistellut! Näin edessäni hänen riutuneet kasvonsa, hänen väsyneet siniset silmänsä, jotka eivät vaatineet elämältä muuta kuin unta ja kyyneleitä, ja koetin sysätä syrjään kaiken, mikä vaikutti häiritsevästi ja tahrasi tuota kuvaa. Kuinka monia satoja sääliteltäviä olentoja — köyhiä, avuttomia, sokeita, nälkää näkeviä — olinkaan kohdannut tielläni ja päästänyt heidät ohitseni auttamatta heitä tai heittänyt heille almun ja unohtanut heidät jo seuraavana hetkenä, — ja nyt vaadin että Farfallan pitäisi muistella minua, pitää silmällä etuani, ehkäpä tehdä uhrauksiakin minun hyväkseni! Oi tuota kurjaa itsekkäisyyttä ja sokeutta! Me soimaamme köyhiä, jos he eivät ole kiitollisia heille heitetystä almusta, mutta kohtelemme kunnioittavasti ihmisiä, jotka palkitsevat vanhempien ja ystävien rakkauden ja huolenpidon kiittämättömyydellä ja halveksimisellakin. Mitä erinomaista olin sitten tehnyt Farfallan hyväksi? Jospa olisinkin luovuttanut hänelle kaiken omaisuuteni ja sanonut: 'Ota sinä minun onneni, minä otan sinun kuormasi kannettavakseni!' Mutta itsekkäisyyteni oli niin suuri, että olin halukas myymään vanhan sukutaloni, päästäkseni erilleni tuosta takaisesta, kammottavasta Vanhastakaupungista, mistä katsoen maailma väliin näytti inhottavalta likalätäköltä, väliin ukkospilvien uhkaamalta veriseltä taistelutantereelta.

Kun sitten talven kuluessa ilmaantui ostaja, möin taloni tappiolla, suosittelin vuokralaisia, erittäinkin Vittoriaa, uudelle omistajalle, joka minusta tuntui hyväluontoiselta mieheltä, enkä pitkiin aikoihin ohjannut askeleitani Vanhaankaupunkiin. Mutta sittenkin täytyi minun vielä nähdä Riemuportinkatu ja pyhän Antoniuksen talo.

Keväällä näin sanomalehdessä tapaturmain ja rikosten osastossa, jota tavallisesti silmäilin vain pikimmiltään, kerrottavan eräästä Vanhassakaupungissa tapahtuneesta kammottavasta murhasta: isä oli murhannut oman pienen lapsensa. Eräs seikka saattoi minut lukemaan tarkemmin tuosta asiasta. Ilkityön tekijän nimi oli nimittäin pistänyt silmiini, ja se tuntui minusta tutulta ja herätti joitakin muistoja mielessäni. Minulle selveni nyt että murhaaja oli Vittorian mies ja että murhattu lapsi oli tuo valkoihoinen tyttö, jolla oli sellaiset suuret pelokkaat silmät ja jota äiti oli puristanut rintaansa vasten niin jumaloivan hellästi. Kerrottiin että isällä oli ollut tapana huviksensa kiusata ja rääkätä sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja että hän pakotti vaimonsa olemaan tuota näkemässä. Nyt oli hän kurottanut sen ulos avoimesta akkunasta, ikäänkuin pudottaaksensa sen maahan, oli nauttinut hetken Vittorian tuskasta ja sitten todella heittänyt sen kadulle, missä pikku lapsi raukka heti heitti henkensä.

Sanomalehdessä kerrottiin edelleen, että mies oli tunnettu laiskaksi, huolimattomaksi ja raakatapaiseksi ja etteivät hänen omaisensakaan voineet sanoa hänestä muuta. Naapurit todistivat kaikki yhtäpitävästi, että hän oli aina kohdellut vaimoansa törkeällä tavalla, mutta entistä pahemmin lapsen synnyttyä, sillä hän ei voinut kärsiä sitä, siksi että se oli tyttö tai ehkä pikemmin siksi että siitä yleensä koitui hänelle epämukavuutta. Naapurit eivät olleet voineet sekaantua asiaan, kun vaimo aina väitti heidän arvelujansa vääriksi ja puolusti miestänsä, luultavasti pelosta. Mies oleskeli paljon ravintoloissa, mutta ei ollut oikeastaan juoppo. Oltiinko ehkä tekemisissä mielipuolen kanssa, siitä ei vielä oltu selvillä.

Huolimatta kammosta, joka täytti mieleni, läksin vielä samana iltapäivänä Riemuportinkadulle. Oli kiirastorstai, ja ilma oli jo muutamia päiviä ollut lämmin ja melkein kesäinen. Sade oli nopeasti kehittänyt puiden lehtiä ja raittiin vihreinä hohtivat ne nyt sinistä taivasta vastaan. Kaikkialla virtaili ihmisiä taloista ulos luonnon helmaan, kaikkialla näki kukoistavia, viehättäväisyydestään iloitsevia naisia sinipunaisissa, punakeltaisissa, tummanpunaisissa puvuissa sekä pienokaisia, jotka reippaina tepastelivat päivänpaisteessa, valkoiset kengät jalassa, vaaleanpunainen nauhavyö vyöllä, päässä valkoinen, vaaleanpunaisella höyhenellä koristettu lakki. Vanhaankaupunkiin ei kevät vielä ollut ehtinyt. Nauru, surina ja väriloiste jäi taakseni, ja minua melkein puistatti, kun noiden synkkien katujen kylmähkö, ummehtunut ilma löyhähti vastaani.

Saavuttuani riemuportin luo pysähdyin hetkeksi. Minusta tuntui siltä kuin tuo portti olisi johtanut kevään valtakunnasta kurjuuden maahan. Sen tukevien patsaiden ympärillä temmelsi likaisiin ryysyihin puettuja lapsia, jotka melkein kaikki olivat kalpeita ja nälistyneen näköisiä, mutta joista toiset sitä paitsi näyttivät lurjusmaisilta ja loivat minuun julkeita, mutta samalla pelokkaita katseita vilkuilevista silmistänsä. Lokaan heitettyjä, runneltuja, avuttomia olivat nuo lapset, eikä tulevaisuus toisi heille muuta kuin puutetta, rikollisuutta, raakaa hekumaa. He olivat rumia ja rajuja, mutta kumminkin lapsia, jotka kiihkeästi ikävöivät iloa; mutta tiesinhän ettei heillä ollut odotettavissa muuta kuin mielenkarvautta, loppumatonta vaivaa ja tuskaa. Ehdottomasti loin silmäyksen porttiin, katsoakseni eikö siinä seisoisi, että sen, joka siitä meni sisään, oli lakattava toivomasta. Niin, tässä oli tuo kammottava aukko, jota ihmiset ovat hakeneet jylhistä vuoristoista ja kolkoista erämaista. Lähellä meitä, niin lähellä että valitusäänet sieltä voivat tunkea korviimme, on kadotukseen tuomittujen olinpaikka, ja siellä kiduttavat heitä pahat henget, jotka ehkä myöskin ovat vain tuskaa kärsiviä sielu raukkoja. Salaperäinen tuomio saattaa joka päivä uusia uhreja tuohon helvetin kuiluun, jonka ohitse onnelliset kulkevat kuin vankilan tai hulluinhuoneen ohitse, tarkkaamatta valitusääniä, pelastamatta niitä, jotka Jumala on tuominnut.

Ulkona, portailla ja käytävissä oli paljon ihmisiä, mutta menin ohitse heitä tarkkaamatta. Sisässä olevat katselivat kaikki uteliaasti ja kammon valtaamina Vittoriaa, joka makasi lattialla ja peitti ruumiillaan lapsensa ruumiin, niin että siitä näki vain pienen tönkön käsivarren. Huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin Vittorian sydäntä särkevää valitusta, joka minusta oli kuin poikastansa surevan erämaanpedon ulvomista ja kiljuntaa. Siellä, tummansinisen tähtitaivaan alla, äärettömässä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa voi tuonlaatuinen ilmiö ehkä olla kammottavan kaunis; mutta täällä, ahtaassa huoneessa, teki se vain kamalan, pöyristyttävän vaikutuksen, niin että olin menehtymäisilläni inhoon, mitä tunsin elämää kohtaan. Muistui mieleeni, kuinka voitonvarmalta Vittoria oli näyttänyt, kuinka hänen silmänsä olivat säihkyneet, kuinka uhkean kaunis hän oli ollut silloin kuin kuutamoisena kesäyönä haaveisiin vaipuneena silmäili merelle. Mitä yhteyttä olikaan olemassa tuon menneisyyden ja tämän nykyisyyden välillä, mitä yhtäläisyyttä tuossa voitonvarmassa katseessa ja tässä eläimellisessä ulvonnassa? Hän makasi muutoin liikkumatonna, mutta silloin tällöin hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksen tapaamana. Kasvonsa oli hän painanut lujasti lattiaan; mutta kammo sellainen, jommoista toiset tuntevat verta nähdessään, valtasi mieleni, kun arvelin että hän ehkä kohottaisi päätänsä ja minun täytyisi katsoa häntä silmiin.

Vasta pitkän ajan kuluttua huomasin kapteenin, joka istui tuolilla huoneen nurkassa, kokoonkyyristyneenä ja kädet silmillä, itkien aivan hiljaa, mutta hillittömästi kuin lapsi, ikäänkuin ei enää koskaan voisi lakata itkemästä. Vedin itselleni hiljaa tuolin hänen viereensä, laskin käteni hänen käsivarrellensa ja kuiskasin hänen nimensä, ja silloin hän käänsi minua kohden punaiset itkettyneet silmänsä ja katsoi minuun. Sanoin hänelle että hän varmaankin oli hellästi rakastanut tuota lapsukaista ja muutakin samaan tapaan, ja näytti siltä kuin vasta nuo puheeni olisivat saattaneet hänet täysin tajuamaan, mitä oli kadottanut, sillä nyt hän tyrskähti äänekkääseen itkuun. Pyrkien hillitsemään liikutustani nousin paikaltani ja aloin kulkea edes takaisin tuossa ahtaassa huoneessa. Sitten istuuduin jälleen hänen viereensä ja lausuin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa toisaanne, että minulle tuotti lohdutusta se, että hän oli onnettoman Vittorian tukena ja apuna. Mutta silloin hän hypähti pystyyn ja huusi lujalla äänellä: "Onnettomanko sanoitte? Kirottu hän on, kirottu, kun voi elää, vaikka hänen lapsensa on kidutettu kuoliaaksi! Hänen lastansa kidutettiin ja hän ei estänyt sitä! Noiden käsien, jotka surmasivat hänen lapsensa, on hän sallinut koskettaa itseänsä, hän on antautunut tuon paholaisen syleiltäväksi, joka teurasti hänen lapsensa. Niin", jatkoi hän yhä kiivaammin, kirkuvalla äänellä ja henkeä vetämättä, "olisin häntä suojellut, jos hän olisi suojellut lastansa! Jos hän olisi murhannut tuon pirullisen lurjuksen, pelastaaksensa lapsensa, niin olisin häntä puolustanut, — hänelle ei olisi saanut tapahtua mitään pahaa, ja vaikka helvetistäkin olisin noutanut hänet ja asettanut hänet valtaistuimelle kuin kuningattaren." Toinnuttuani hieman pelästyksestäni tartuin tuon raivoavan miehen käsivarteen, ja minun onnistui saada hänet ulos huoneesta ja portaita alas, ja sitten kuljetin hänet samaa matkaa Riemuportinkatua pitkin aina kirkkotorille saakka ja pysähdyin vasta siellä. Lausuin nyt hänelle: "Kapteeni, te olette liian julma. Ken on niin onneton kuin hän, sitä ei meidän tule tuomita, vaan voimme jättää tuomitsemisen Jumalalle." Sanoin hänelle edelleen, että olihan Vittorian nähdessään lapsensa tuskat täytynyt kärsiä enemmän kuin lapsi itse ja enemmän kuin me miehet voimme aavistaakaan. Ja täytyihän sääliä häijyintäkin pahantekijää, jos hänen täytyi kammottavalla tavalla sovittaa rikoksensa.

Mutta hän keskeytti minua kiivaasti ja huudahti: "Ei, ei, en säälisi häntä, vaikka hän saisi iankaikkisesti kärsiä helvetintuskia. Äiti heittäytyy vaikka avonaiseen jalopeuran kitaan pelastaaksensa lapsensa, ja eihän tuo ilkiö olisi voinut tehdä hänelle sen pahempaa kuin tappaa hänet. Tuo pelkurimainen, halpa olento! Lastansa vartenhan hän oli maailmassa, ja kun ei hän voinut uhrautua sen puolesta, niin ei hän ole ihminenkään, on eläintäkin halvempi!"

"Hävetkää", sanoin minä. "Luuletteko te että äiti rakastaisi lastansa vähemmin kuin te?" Tuo pieni, tukeva mies oli nyt aivan väsynyt raivonpuuskasta. Hänen silmänsä vain vielä välkkyivät ja säihkivät tulta, mutta hän oli käynyt kalpeaksi ja pyyhki otsaansa nenäliinallaan. "Sen vain tiedän", sanoi hän levollisesti, "että henkeni uhalla puolustaisin jokaista avutonta lasta, jota näkisin rääkättävän." Hetken kuluttua lisäsi hän vielä: "Odottakaapa vain pari vuotta, niin näette tuon vaimon miehensä rinnalla tai, jos hän on lukon takana, jonkun toisen miehen rinnalla. Minua ette enää näe." Hän aikoi lähteä kaukaisiin maihin ja jäädä sinne. Kun kysyin: "Vihaatteko nyt elämän ihanaa puutarhaa siksi että pieni kukka siellä on tallattu maahan?" sanoi hän hiljaa: "Se oli minun pieni kukkani", puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi kostein silmin merelle päin. Puhelimme sitten vielä hetkisen ja hän kävi ystävällisemmäksi minua kohtaan, mutta puheeni eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Muistan vielä, että hän sanoi: "Maa on kammottava tiheikkö, joka on täynnä toisiansa raatelevia petoja, ja sievät pikkuiset lapset tekevät sen viehättäväksi päivänpaisteiseksi metsiköksi, missä linnut visertelevät ja kukat kukkivat ja lähteet lirisevät." Sitten hän mietti hetken ja lisäsi otsaansa rypistäen: "Mutta sitten heistäkin tulee petoja, jotka purevat ja raatelevat toisiansa."

Aioin seuraavana iltapäivänä mennä katsomaan, kuinka Vittoria voi, mutta näin tultuani talon ovelle sinne tuotavan pientä, lumivalkoista, kultaliistareilla koristettua ruumisarkkua, joka oli kuin kukkia ja leikkikaluja sisältävä kotelo, vaan johon tuo lapsi parka oli pantava itse, ja jossa se oli joutuva kammottavaan pimeyteen, jota kaikki lapset pelkäävät, — ja tuo näky saattoi minut kääntymään takaisin. Nähdessäni juhlapukuisia ihmisiä kiiruhtavan kirkkoon, muistin että oli pitkäperjantai ja että miserere pian alkaisi. Menin sisään ja minun onnistui päästä erääseen oven läheisyydessä olevaan sopukkaan, jossa sain olla jokseenkin rauhassa. Kun kirkossa olijoista aina tuon tuostakin joku tunki ulos ja ulkoapäin taas tuli toisia sijaan, oli koko tiheä ihmisjoukko ainaisessa liikkeessä, ja minäkin, sain väliin varsin tuntuvia sysäyksiä. Vähemmin kumminkin kärsin niistä, kuin turmeltuneesta ilmasta, joka täytti kirkon, ja ihmisjoukon katselemisesta, joka oli tullut sinne muka hartautta harjoittamaan. Jos heidän kasvoillaan olisi kuvastunut iloinen juhlamieli, niin olisin hymyillen tyytynyt siihen, — mutta niillä ei ollut nähtävänä muuta kuin turhamielisyyttä, tylsyyttä, ikävystymistä, töllistelemishalua. Sinne tuli kahisevissa puvuissa nuoria naisia, joiden maalatuille, elottomille kasvoille tuli typerän veikistelevä ilme, kun joku katsoi heihin, tuli myös vanhoja vaimoja, jotka toraillen valmistivat itselleen tietä kyynärpäillään, tuli tyhmän ylpeitä ylhäisiä herroja ja kalpeita työmiehiä, joista toisilla oli tylsä katse ja toiset näyttivät raa'oilta ja ilkeiltä. Kaikkialla vain ulkokullaisuutta, teeskentelyä, tylyyttä, kurjuutta!

Puolipimeässä rukouskammiossa riippui punaisen lampun valaisema kuva, joka esitti ristiinnaulittua, ja sen edessä seisoi vahdissa kaksi mustapukuista liikkumatonta olentoa. Alinomaa täytyi minun kääntää katseeni sinne ja ajattelin: 'Jumal'-ihminen! He kokoontuvat, mutta eivät sinua kunnioittamaan, vaan murhaamaan sinut toistamiseen. Jos voit nähdä tuota kurjaa näytelmää, minkä ihmiskunnan historia tarjoaa, niin sinun täytyy kärsiä katkerampia tuskia kuin kuolemantuskat. Pahoilla teoillansa, röyhkeillä puheillansa, tylyillä katseillansa he ristiinnaulitsevat sinut aina uudelleen, tuskasi lisääntyvät, ja yhä mahdottomammalta näyttää että ne, jotka sinä olet vapahtanut, koskaan vapahtaisivat sinut kärsimyksistäsi. Vuosisata vuosisadan jälkeen vaipuu iäisyyteen, mutta ihmiset pysyvät yhä eläiminä! Niin, kapteeni oli oikeassa, eläimiä ne ovat, mutta eläimiä, joilta puuttuu viattomuus ja arvokkuus, — ja mieletön se, ken heitä muuksi luulee. Pari möhkälettä maata määrätyssä muodossa, aistillisuuden tyydyttäminen pääpyrintönä, kituen palava öljylamppu päässä tuikehtimassa!'

Koko tuon ajan kuluessa, kun minä inhon ja halveksimisen vallassa olin katsellut yleisöä, olivat pappi ja kuoripojat laulaneet, mutta huomioni ei ollut kiintynyt sävelmään. Mutta äkkiä laulu vahveni käyden ylevän surumieliseksi, ja sitten seurasi valtava loppusoinnos. Noissa viimeisissä säveleissä ilmeni kaihoa ja kauneutta niin yliluonnollista, että ne syrjäyttivät mielestäni tämän saastaisen ja halpamaisen maailman. Minusta oli kuin olisin, nähnyt tuon loppusoinnoksen kultakukkana hitaasti aukeavan ja muodostuvan maljaksi, josta armoa uhkui kurjille ihmislapsille. Minulle oli auennut toinen, näkymätön maailma, joka oli yhtä turmeltumaton, ihana, kirkas ja onnekas, kuin meidän on kavala, rietas, turmeltunut, synkkä. Oli siis olemassa jotakin ylevää ja ihanaa, jotakin, joka on äärettömän paljon korkeammalla minua, kuin minä noita inhoamiani onnettomia ihmisiä, ja tuo jumalallinen olento lähestyy meitä kaikkia hellänä ja rakastavana.

Väliin käy niin, että tietää jonkun asian, eikä kumminkaan ole sitä täysin käsittänyt eikä tehnyt henkiseksi omaisuudekseen, — mutta sitten yhtäkkiä näkee sen sellaisessa valossa, että sen voi omistaa itselleen. Niinpä minä tuona hetkenä ymmärsin kertomuksen Jesuksesta, joka ryhtyi tuohon suureen suunnattomaan lunastustyöhön, että otti rakastaakseen kaikkia ihmisiä, noita rumia, loassa rypeviä, halpoja ja heikkoja olentoja. Jos olisi vaikka taruakin vain, että tuo ihmisenkeli on elänyt, niin kumminkin se tosiseikka, että uskottiin häneen ja sydämen kaikkivaltiuteen, että yleensä pidettiin mahdollisena että kukaan voisi rakastaa kaikkia ihmisiä, tuntui minusta olevan takeena Jumalan olemassaolosta ja siitä, että ihmistä odotti parempi tulevaisuus. Olisin halunnut heittäytyä polvilleni ja ilokyyneleitä vuodattaen julistaa tuon salaisuuden kaikille ketä kirkossa oli.

Kun sitten tulin pian sen jälkeen tungoksessa ulos kadulle ja katseeni sattuivat siellä seisoviin lörpötteleviin ihmisiin, haihtuivat vähitellen edelliset suloiset tunteeni, ja sydäntäni, joka juuri oli uhkunut iloa, kouristi inhottava tunne. Korvissani kaikuivat sanat, mitkä kapteeni oli sanonut veljestään: 'Antakoonpa vain Jumala hänelle anteeksi, mutta minä olen ylpeä siitä että vihaan häntä!'

XX

Talo, jossa tavallisesti tapasin Lisabellaa, sijaitsi kadulla, joka muinoin oli ollut kaupungin hienoimpia, mutta jota nykyisin kartetaan sen ahtauden ja pimeyden takia. Molemmin puolin katua kohoaa nimittäin harmaita palatseja, joissa huoneet ovat suuria ja korkeita, mutta juhlallisen synkkiä. Lisabella ei ollut vielä tullut, ja minä istuuduin nojatuoliin ja aloin selailla erästä kirjaa, mutta silloin huomioni kiintyi kadulta kuuluvaan lauluun. Kuulin matalalla äänellä laulettavan surumielistä laulua, jonka sävelmä oli niin omituisen liikuttava että heti jouduin tuollaisen ahdistavan tunteen valtaan, jommoinen mielessä herää, kun keväällä kuulee kaukaa posetiivinsoittoa; mutta nyt tuo tunne oli tavallista voimakkaampi ja selvempi. Menin akkunan luo, ja kadulla näin miehen, joka oli joko sokea tai hyvin vanha, sillä häntä tuki toinen, ja kumminkin hän kulkiessaan muutti hitaasti ja varovasti toisen jalan toisen eteen. Molemmat olivat puetut mustaan pukuun, ja varsinkin oli vanhuksella, joka lauloi, huomattavan arvokas ryhti ja käytös. Tuon tuostakin aukeni akkuna ja kadulle heitettiin rahoja, ja sillä aikaa kuin ohjaaja otti ne maasta, seisoi vanhus liikkumatonna keskellä katua, nähtävästi kykenemätönnä käymään askeltakaan yksin. Silmäillessäni hänen tanakkaa, vähän koukistunutta, mutta jalorakenteista vartaloansa, tulin ajatelleeksi että tuo varmaankin oli Vaivaiskreivi, josta kirkkomuori oli puhunut. Jos hän katsahtaisi ylös, näkisin varmaankin edessäni vanhan juopon inhottavan punaisen naaman, joka ei kuvastaisi mitään muuta tunnetta kuin kiihkeätä halua kuulla rahan kilahtavan kadulle. Ei hän tiennyt mitään tuon jylhien palatsien reunustaman yksinäisen, pitkän kadun äärettömästä surumielisyydestä, ja ehkäpä hän, saatuansa laulunsa loppuun lauletuksi, jo seuraavana hetkenä kiisteli almuista poikansa kanssa, peläten tämän pettävän hänet.

Kun on istunut pitkän aikaa yksin pimeässä huoneessa, tuntuu usein siltä kuin joku ihminen olisi läheisyydessä, vaikka tietää varmaan, ettei ketään ole tullut sisään. Siten kävi minun tuona hetkenä. Minusta oli kuin joku olisi katsonut minuun pitkän aikaa tai asettunut viereeni seisomaan, enkä voinut heti vapautua tuosta vastenmielisestä tunteesta. Kenties, ajattelin minä, ovat tuon vanhan kerjäläisen esi-isät asuneet tässä talossa, sillä hänhän kuuluu olevan varsin ylhäistä syntyperää ja hänen sukunsa kaupunkimme vanhimpia aatelissukuja. Ehkäpä joku noista esi-isistä nyt seisoi vieressäni ja loi läpitunkevia katseita tuohon sukunsa vesaan! Ken voi ratkaista arvoituksen, mikä suhde vallitsee heidän sielujensa välillä, missä tekemisessä ne ovat toistensa kanssa! Tai ehkä hän itse vuosisatoja sitten muhkeana, kopeana herrana asueli näissä huoneissa, ja samaten kuin usein huomaamattansa lähtee kulkemaan tuttua tietä taloon, jossa ennen on asunut pitkät ajat, niin tuli hänkin tälle synkälle, juhlalliselle kadulle, purkaaksensa täällä ilmoille epämääräisen koti-ikävän, jota ei itse tajua.

Minut valtasi niin voimakas halu nähdä hänet, että heitin hänen jälkeensä rahat, joita jo hetken aikaa olin pitänyt kädessäni, empien — en tiedä miksi — heittäisinkö ne maahan. Hän oli sillä välin, hitaasti käyden, saapunut seuraavan talon luo. Hän kuuli rahojen kilahtavan tai tunsi katseeni, sillä hän käänsi päätänsä ja katsahti minuun, ja minä näin valjut ryppyiset kasvot ja suuret, tuijottavat, vaaleat, vähän punertavat silmät. Nuo silmät olivat päästä ulkonevat, mutta eivät oikeastaan rumat. Mielentylsyyttä niissä kuvastui pikemmin kuin surumielisyyttä, mutta samalla ne kumminkin olivat rajattoman surulliset. Minusta oli kuin ne olisivat olleet neljännestunnin ajan luodut minuun, vaikka tuo aika tuskin lienee ollut minuuttia pitempi. Sitten kulki hän laulaen edelleen. Hän ei koskaan muuttanut nuottia, ei antanut sävelmän paisua eikä heiketä eikä käyttänyt mitään muutakaan keinoa vaikutuksen vahvistamiseksi. Yhtä yksitoikkoisena virtaili tuo surumielinen sävelmä aina hänen huuliltansa; laulu kokonaisuudessaan vain kuului heikommalta, hänen edentymistään edentyessään.

Seisoin yhä vielä paikallani kuunnellen, ja minusta oli kuin hän yhä edelleen vain olisi tuijottanut minuun punaisilla silmillään, ja oudoksi kävi tuosta mieleni… Eräässä merenrannalla sijaitsevassa kaupungissa oli muinoisina aikoina tapana panna kesäisin toimeen juhla, joka vietettiin sillä tavoin, että lautan tapaan rakennettu laiva läksi kuutamoyönä aavalle merelle, täynnä miehiä ja naisia, jotka olivat kyllin ylimielisiä ottaaksensa retkeen osaa. Keskellä laivaa oli puusta veistetty kuva, joka alkuaan lienee esittänyt jotakin jumalallista olentoa, ja sen jalkain juuressa istui soittajia ja sinne oli asetettu kaikenlaatuisia ruokia, hedelmiä ja juomia, sen ympärillä laulettiin ja pyörittiin tanssissa, niin että heikot laudat ryskähtelivät. Usein sattui silloin että ne, jotka tuossa hyörinässä joutuivat lähelle reunaa, syöksyivät veteen ja hukkuivat. Ei kukaan saanut olla sitä huomaavinaankaan, ei kukaan saanut auttaa, ei ainoakaan valitusääni saanut häiritä tuota hillitöntä juhlaa, vaan laiva kiisi eteenpäin soiton kajahdellessa ja riemuhuutojen raikuessa, jättäen taaksensa hukkuvat, jotka yksin ja hylättyinä taistelivat kuoleman kanssa. Myöhempinä aikoina ei noihin vaarallisiin retkiin enää ottaneet osaa muut kuin hurja roskaväki, ja lopuksi ne sitten kiellettiin; viime aikoina on niitä jälleen pantu toimeen, mutta muutettuina viehättäviksi yöllisiksi huviretkiksi, joilta puuttuu tuo muinoinen salaperäisyys ja kammottavaisuus.

Samana hetkenä kuin kerjäävä laulaja katsahti minuun, tuli äkkiä mieleeni tuo tarumainen laiva, josta olin kuullut kerran vuosia sitten — en muista missä. Seisoin purppuralla verhotussa laivassa laiteen ylitse kumartuneena ja silmäillen kirkkaaseen veteen, josta hukkuneen avo auki olevat silmät katsoivat minuun. Äsken juuri oli hän ollut elävänä meidän keskellämme, ja nyt näin hänen hervottoman ruumiinsa syvyyden inhottavien asujanten ja limaisten levien keskellä, ja hänen tuijottavat silmänsä kertoelivat, millaista tuskaa hän kärsi. Kuuliko hän ehkä laivastamme viulunsoiton ja riemakkaan hälinän, lasien heleän kilinän? 'Kuinka voit', lausuivat nuo silmät minulle, 'juoda kirkkaista kolpakoista vaahtoavaa juomaa, kuulla silkin kitinää, kun suljet lemmittysi syliisi, vaikka olet nähnyt tuskani ja kurjuuteni ja tiedät että menehdyn syvyyteen?'

Oi tuota salaperäistä, kammottavaa ja hurmaavaa retkeä! Niin, käännän katseeni pois syvyyden kauhuista, kiiruhdan tuonne, minne mua kutsuelee soitto ja hymyilevät naiset, heittäydyn polvilleni epäjumalan eteen, kuuntelen haltioissani lautojen ryskähtelyä ja aaltojen kohinaa, välittämättä siitä että hukkuneet lokkiparven tavoin rientävät laivan jälkeen, sekaantuvat meidän elävien joukkoon ja sysäävät vuorostaan meidät syvyyteen!

Olin niin täydelleen haaveitteni vallassa, etten lainkaan kuullut että Lisabella tuli sisään ja huomasin hänet vasta kun hän laski kätensä olalleni. Tiedätkös sen, että nyt juuri, sinua odottaessani, mieleni valtasi huumaava halu heittäytyä tuonne hylättyjen joukkoon? Ja vanhan juopon punaiset silmät ovat vaikuttaneet minuun valtavammin kuin sinun katseesi! Sinä luot silmäsi minuun, ja huulesi henkivät tuota onnen sävelmää, joka sadoin kerroin on minut syliisi houkutellut: Rakastakaamme ja olkaamme autuaalliset! Mutta kuule! korviini tunkee toinenkin sävelmä, ja minun täytyy kumartua yli laivan laiteen, kuunnellakseni hukkuneitten suruvirttä elämästä.

Oi Lisabella, mikä tuleekaan kohtaloksemme, jos äänesi ei enää voi sydämeeni tunkea? En tiedä, mikä minua pidättää sulkemasta sinua syliini, miksi minun täytyy itkeä ajatellessani sinua!