KAUHUJEN TALO

Kirj.

Edward Bulwer-Lytton

Espoossa, Biokustannus Oy, 1914 (reprint 1999).

Eräs ystäväni, kirjailija ja filosoofi, sanoi minulle muutamana päivänä puoleksi tosissaan, puoleksi leikillään: "Ajattele, sitten kun viimeksi tavattiin, olen ihan keskeltä Lontoota löytänyt talon, jossa kummittelee."

— Todellako, kummitteleeko? Ja millaisia ovat nämä kummitukset?

— Sitä en voi sinulle sanoa; seuraava on kaikki, minkä siitä tiedän: Noin kuusi viikkoa sitten hain vaimoni kera kalustettuja huoneita. Kuljimme yksinäistä katua ja huomasimme eräässä ikkunassa ilmoituksen: "Kalustettuja huoneita vuokrattavana." Kaupunginosa miellytti meitä, menimme taloon, huoneet olivat hauskat, vuokrasimme ne viikon irtisanomiselle, mutta — jätimme ne jo kolmantena päivänä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pidättää vaimoani niissä kauempaa, enkä sitä laisinkaan ihmettele.

— Mitä ihmettä teille siellä sitten tapahtui?

— Anna anteeksi, — mutta minulla ei ole halua tulla naurettavaksi kuin mikäkin taikauskoinen uneksija; enkähän toisekseen voi vaatiakaan, että uskoisit sitä, jota epäilee jokainen, joka ei ole sitä omin silmin nähnyt. Tahdon sinulle ainoastaan sanoa, ettei meitä mikään kolina tai näky pois ajanut, vaan ainoastaan selittämätön kauhu, joka meidät molemmat valtasi joka kerta, kun kuljimme erään pienen, tyhjän huoneen oven ohi, vaikkei sieltä mitään erityistä näkynyt eikä kuulunut.

Sopimuksemme mukaisesti maksoin emännälle viikon maksun neljäntenä päivänä ja sanoin hänelle, etteivät meitä huoneet oikein miellyttäneet ja ettemme halunneet niissä asua viikon loppuun saakka. Hän vastasi kuivasti: "Olettehan jo olleetkin kauemmin täällä kuin kukaan ennen teitä. Harvat ainoastaan ovat täällä toista yötä olleet, eikä kukaan kolmatta. Näyttää siltä, että olette hyvin käyttäytyneet heitä kohtaan."

— Heitä? — Ketä? — kysäisin, samalla väkinäisesti hymyillen.

— Tietenkin heitä, jotka tässä talossa kummittelevat; mutta olkoot he keitä hyvänsä, minua eivät he kuitenkaan häiritse. Muistan heidän olleen täällä jo vuosikausia, silloinkin kun en asunut täällä palvelijana. Tiedän hyvin, etteivät "he" tule olemaan syypäitä kuolemaani. Minulle on se muuten yhdentekevää; olen vanha ja täytyyhän minun kuitenkin kuolla, ja sentähden elän kaikesta huolimatta heidän kanssaan täällä edelleenkin.

Hän puhui niin surunvoittoisen alistuvasti, että minua pidätti eräänlainen arkuus enempää puhelemasta hänen kanssaan. Eikä kukaan ollut iloisempi kuin vaimoni ja minä, kun pääsimme talosta niin vähällä.

— Kiihoitat uteliaisuuttani aivan ankarasti —, vastasin —, en voi kuvitella mitään, joka minua enemmän huvittaisi kuin olla yötä talossa, jossa kummittelee. Antaisitko minulle tuon talon osoitteen, jota te niin kammoksutte?

Sain osoitteen, ja erottuamme menin heti siinä mainittuun kaupunginosaan. Talo oli Oxfordkadun pohjoispuolella, erään synkän, mutta siistin kadun varrella. Se oli lukittu. Vuokrailmoitusta ei ollut missään, eikä mitään vastausta tullut kolkutuksiini. Olin juuri pois lähtemäisilläni, kun eräs poika sanoi kohteliaasti:

— Haetteko ketään tästä talosta, hyvä herra?

— Kyllä, olen kuullut sen olevan vuokrattavana.

— Vuokrattavana? Sepä kummallista! Talon hoitajatar kuoli noin kolme viikkoa sitten, eikä ole löytynyt ketään, joka olisi tahtonut hänen jälkeläisekseen, vaikka sen omistaja hra J. on luvannut maksaa hyvän palkan. Hän tarjosi äidilleni, joka on hänellä siivoojattarena, hyvin hyvän palkan, jos hän ottaisi tuulottaakseen huoneita, mutta äitini ei sittenkään voinut suostua.

— Eikö hän voinut, — ja miksi ei?

— Siksi, että täällä kummittelee; hoitajatar löydettiin, silmät selkoselällään tuijottaen, kuolleena vuoteestaan. Sanotaan, että paholainen itse oli hänet kuristanut.

— Mainitsit herra J:n, talon omistajan. Missä hän asuu?

Annoin pojalle hänen hyvin ansaitsemansa palkkion näistä alttiisti annetuista tiedoista, ja menin suoraa päätä herra J:n luo, joka asui aivan lähellä sitä katua, jonka varrella kummitustalo oli. Onneksi olikin herra J. kotona. Hän oli vanhanpuoleinen, hauskannäköinen mies, ja kerroin peittelemättä asiani hänelle. Sanoin, että koska hänen talossaan, kuten tunnettua, muka salaperäiset voimat liikkuivat, minulla kovin halutti omin silmin nähdä nuo huonossa huudossa olevat huoneet, ja että olisin hänelle hyvin kiitollinen, jos hän yhdeksi yöksi vuokraisi huoneet minulle. Maksaisin mitä hän vain vaatii.

— Hyvä herra, sanoi herra J. erittäin kohteliaasti, talo on täydellisesti käytettävänänne, niin kauan kuin se teitä vain miellyttää. Ei tule kysymykseenkään, että siitä vuokraa ottaisin, sillä mahdollistahan on, että voitte saada selville kummittelijan, jonka tähden talo nykyään on aivan arvoton, ja silloinhan minä olen teille velkaa. En voi sitä nykyään vuokratakaan, sillä en löydä ketään, joka sitä pitäisi järjestyksessä ja antaisi kysyjille tietoja. Ikävä kyllä siellä todellakin kummittelee (eikä tämä sana edes riitäkään tapahtumia kuvaamaan), sillä siellä ei kummittele ainoastaan yöllä, vaan myös kirkkaalla, selvällä päivällä, vaikkakin yön tapahtumat tosin ovat kamalampia, jopa monta kertaa aivan kauhistuttaviakin.

"Pelastin kerran — jatkoi hän — köyhäintalolta sen vanhan raukan, joka kolme viikkoa sitten tuossa talossani kuoli. Minun vanhempani tunsivat hänet jo lapsena, ja on hän nähnyt myös parempia päiviä sekä ollut niin hyvissä varoissa, että hän kerran oli enoni vuokralainenkin. Hän oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, oli lujaluontoinen sekä ainoa, jonka sain houkutelluksi asumaan tuossa talossa. Minun täytyy sanoa, että hänen äkillisen kuolemansa jälkeen, jonka laadusta ruumista katsomassa käyneet yleisesti ovat kertoneet, epäilin, voisinko saada ketään edes hänen sijaansa, saatikka sitten ketään vuokralaista. Luovutan mielelläni vuodeksi vapaasti tämän talon kenelle tahansa, joka vain suostuu suorittamaan sen veromaksut."

— Kuinka kauan on talossanne tällaista tapahtunut?

— Sitä tuskin voin teille sanoa, sillä niin kauan siitä jo on, kun kummittelu alkoi. Olen kysynyt tuolta vanhalta hoitajattarelta samaa, ja hän vastasi, että talossa jo oli kummitellut noin kolme- tai neljäkymmentä vuotta silloin kun hän sen vuokrasi. Minä taasen olen viettänyt suurimman osan elämästäni virkamiehenä Itä-Intiassa. Viime vuonna palasin Englantiin perimään enoani, joka oli kuollut ja jätti jälkeensä tämän puheena olevan talonkin. Tullessani oli se kokonaan suljettuna. Huhu kertoi, että kummitukset siellä isännöivät ja sentähden sitä kaikki ihmiset karttoivat. Nauroin koko asialle, korjautin talon sisältä ja ulkoa ja ostin muutamia kauniita uusia huonekaluja esi-isien aikuisten vanhojen kapineiden lisäksi ja sain vuodeksi vuokralaisen. Se oli eräs palveluksesta eronnut översti.

Taloa hän kävi katsomassa perheineen, johon kuului tytär, poika ja neljä tai viisi palvelijaa — seuraavana päivänä he jättivät sen koko joukolla. Jokaisella heistä oli ollut erilainen näky, mutta kaikki olivat he saman kauhun vallassa. Omatuntoni ei sallinut haastaa överstiä oikeuteen vuokrasopimuksen rikkomisesta — en voinut häntä edes moittia.

Sitten otin yllämainitun vanhan vaimon taloani hoitamaan ja annoin hänen jakaa koko talon pieniin kalustettuihin huoneistoihin, joita hän sai vuokrata. En koskaan saanut vuokralaista, joka olisi ollut kahta päivää kauempaa.

Tulisi liian laajaksi kertoa jokaisen erityisen ihmisen näyistä — ei ollut kahta, jotka olisivat nähneet saman ilmiön. Kuitenkin — arvostelkaa mieluummin itse, älkääkä antako mielikuvitukseenne vaikuttaa ennen taloon menoanne; valmistautukaa sekä näkemään että kuulemaan jotain eriskummallista ja ottakaa huomioon kaikki mahdolliset varokeinot.

— Ettekö itse koskaan ole koettanut viettää yötä tuossa talossa?

— Kyllä. Enhän tosin yötä siellä ollut, päinvastoin olin vain kolme tuntia kirkkaalla päivänpaisteella. Uteliaisuuteni ei kylläkään ole tyydytetty, mutta se on kuitenkin tukahdutettu. Minua ei enää haluta koettaa uudelleen. Näette, hyvä herra, että olen teille hyvin avomielinen ja kehoitan, parastanne tarkoittaen, että ellei halunne ole kovin pakottava ja hermonne harvinaisen vahvat, — älkää menkö yöksi tuohon taloon.

— Intoani ei mikään voi vähentää, vastasin; ainoastaan pelkuri voi syyttää heikkoja hermojaan, silloin kun täytyy asettua vastarintaan; sitäpaitsi ovat hermoni terästyneet monessa ankarassa ottelussa. Voin niihin täydellisesti luottaa — vaikka olisivat sitten kummitukset vastassa.

Herra J:n epäröimiset näyttivät voitetuilta. Hän otti kirjoituspöydältään salaperäisen talon avaimet, antoi ne minulle, ja sydämestäni kiittäen häntä hänen avomielisyydestään ja ystävällisyydestään poistuin ilomielin. Heti kotiin tultuani kutsuin levottomana uskollisen palvelijani luokseni. Hän oli reipasluontoinen, nuori mies, rohkea ja vapaa kaikista taikauskoisista ennakkoluuloista.

— Frank, sanoin, muistat kuinka pettyneitä olimme, kun ollessamme kerran yötä Saksassa siinä vanhassa linnassa, jossa sanottiin päättömän kummituksen liikkuvan, emme häntä nähneetkään. Nyt olen taasen kuullut eräästä talosta täällä Lontoossa, jossa kummitukset eivät niin piilossa pysyttele. Olen ajatellut viettää yön siellä. Kaikesta siitä päättäen, mitä olen kuullut, saamme mahdollisesti kokea jotain aivan kamalaa. Voinko, jos tulet mukaan, täydellisesti luottaa vahvaan luontoosi, tapahtui siellä sitten mitä hyvänsä?

— Olkaa hyvä, herra, luottakaa minuun, vastasi Frank, tyytyväisen näköisenä.

— Hyvä on. Tässä on talon osoite ja avaimet. Mene ja valitse oman makusi mukaan minulle makuuhuone, ja koska siellä ei kuukausiin ole ketään käynyt, niin tuulota huoneet ja tee hyvä tuli uuniin, sekä katso tarkkaan, onko tarpeeksi kynttilöitä ja tulitikkuja. Ota mukaan myös pistoolini ja miekkani. Varustaudu itsekin hyvin, ja ellemme siten voita vaikka tusinaa kummituksia, olemme kaksi oikeata raukkaa.

Olin puolestani lopun iltaa niin tärkeässä toimessa, etten hetkeäkään joutanut miettimään edessä olevan yön seikkailua, vaikka suorastaan olin sen voittamiseksi pannut kunniani pantiksi.

Söin myöhään ja aivan yksin, tapani mukaan lukien syödessäni. Luin Macaulay'n esseitä, ja kiinnyin niihin niin, että päätin ottaa kirjani mukaani. Esitystapa oli niin voimakasta ja siitä sai niin paljon elämän viisautta, että se vaikutti kuin vastamyrkky liian kiihoitettuun mielikuvitukseen. Noin puoli kymmenen aikaan panin kirjan taskuuni ja lähdin kävelemään hiljakseen kummitustaloa kohti. Otin lempikoirani mukaani; se oli erinomaisen terävä-vainuinen terrier, joka kaiket yöt vahti rottia mitä salaisimmissa sopukoissa ja piilopaikoissa — juuri sopiva koira kummituksia vastaan. Oli viileä yö. Keveitä pilviä leijaili taivaalla. Kuu paistoi, mutta oli sen valo hyvin heikko; mutta kun pilvet hajaantuisivat sen tieltä, voisi se keskiyöllä valaista voimakkaammin. Tulin talolle, kolkutin, ja palvelijani avasi oven tyytyväisesti hymyillen.

— Hyvä herra, täällä on kaikki parhaassa järjestyksessä, ja kodikastakin täällä on.

— Vai niin, sanoin vähän hämmästyneenä; etkö sitten ole mitään kummempaa huomannut?

— Ollakseni avomielinen, herra, — kuulin kyllä jotain kummallista.

— Millaista? — Puhu!

— Kuulin askelia takaani ja tunsin pari kertaa kevyen henkäyksen ihan korvanjuuressa, — muuta ei mitään.

— Sinä et siis vähääkään pelkää?

— Minä?! En vähintäkään; ja pojan reipas katse vakuutti minulle jälleen, että tulkoon mitä tuli, minua ei hän yksin jätä.

Seisoimme eteisessä, ulko-ovi oli suljettu; huomioni kiintyi koiraani.

Se antoi ensin tyyneesti tuoda itsensä sisään, mutta hiipi pian ulko-ovea kohti ja vinkui ulos päästäkseen. Silitin sen päätä, puhelin sille ystävällisesti ja pian näyttikin se tyytyvän oloonsa. Se seurasi minua ja Frankia talon läpi ihan kintereillämme, vastoin entistä tapaansa juosta edellä ja nuuskien tutkia uutta ympäristöä.

Tarkastelimme ensin alakerran huoneita, keittiöitä, ruokahuonetta ja varsinkin kellaria. Pari kolme täysinäistä, hämähäkin-verkon peittämää pulloa sieltä löytyi; nähtävästi olivat ne siellä säilyneet rauhassa vuosikausia. Juomareita eivät henget ainakaan olleet. Talon takaa löytyi pieni, synkkä, korkeiden muurien ympäröimä takapiha. Kivitys oli kostea, ja pölyn, noen sekä muun lian peitossa; pölyssä näkyi keveät jäljet askeleistamme. Tässä kummallisessa ympäristössä näin omin silmin ensimäisen oudon näyn. Äkkiä muodostui itsestään eteeni kosteille kiville vieras jalanjälki. Pysähdyin, otin palvelijaani käsivarresta ja osoitin tuota jälkeä; ja taas muodostui toinen. Astuin äkkiä sen päälle, mutta yhä edelleen muodostui uusia askeleita eteeni. Jäljet olivat pieniä kuin lapsen jalan jäljet, vaikka kosketus kyllä oli niin heikko, ettei varmasti voinut niistä kulkijan kokoa määritellä. Mutta siinä samassa silmänräpäyksessä juolahti meillä molemmilla mieleen ajatus, että jäljet olivat paljaan lapsenjalan. Näky katosi, kun ehdimme vastapäätä olevan muurin luo, eikä se uudistunut takaisin palatessamme. Nousimme portaita ja tulimme alakerrassa olevaan ruokailuhuoneeseen, pieneen asuinhuoneeseen ja kolmanteen hyvin pieneen, nähtävästi palvelijain huoneeseen; kaikki oli hiljaista kuin haudassa. Sitten menimme seurusteluhuoneisiin, jotka näyttivät uudelleen sisustetuilta. Etuhuoneeseen tultuamme istuuduin nojatuoliin. Frank pani pöydälle kynttilän, jolla hän oli kulkuamme valaissut. Käskin hänen sulkea oven. Kun hän käänsi selkänsä, täyttääkseen käskyni, alkoi eräs vastapäisellä seinällä oleva tuoli nopeaan ja kolinatta liikkua minua kohden, pysähtyen noin metrin päähän minusta.

— No, jos ei muuta tule, sanoin puoleksi nauraen, niin onhan tuokin vaihtelevampaa kuin tavallinen pöydän liikkuminen!

Nauraessani kurotti koirani kaulansa ja alkoi ulvoa. Frank, selin ollessaan, ei ollut tuolin liikkumista huomannut. Hän alkoi koiraa kieltää. Pidin yhtämittaa tuolia silmällä ja olin siinä näkevinäni ihmisen haahmon ääriviivat ikäänkuin sinisen utuverkon sisässä. Ääriviivat olivat niin epämääräiset, että aloin epäillä omia aistejani. Koira oli taasen rauhoittunut.

— Pane tuo tuoli paikoilleen tuohon vastapäätä olevalle seinälle, sanoin Frankille. Hän totteli.

— Tekö se olitte, herra? kysyi hän, ympäri kääntyen.

— Minä? — Mitä?

— Minua lyötiin juuri. Tunnen iskun vieläkin kirvelevän tuossa olkapäälläni.

— En lyönyt, sanoin. Mutta nähtävästi olemme joutuneet tekemisiin silmänkääntäjien kanssa, ja vaikka emme keksisikään heidän taikatemppujaan, niin kyllä heidät saamme kiinni ennenkuin he meidät lopen pettävät.

Emme viipyneet kauempaa seurusteluhuoneissa, sillä ne olivat niin kylmät ja kosteat, että oikein iloitsin päästessäni huoneeseeni tulen ääreen. Suljimme oven — varovaisuuskeino, jota yleensä käytimme joka paikassa. Palvelijani minulle valitsema makuuhuone oli paras koko talossa, erittäin tilava, ja kaksi ikkunaa kadulle päin. Vuode, joka oli vastapäätä tulisijaa, ei juuri paljoa tilaa vienyt. Ikkunan ja vuoteen välissä oli ovi, joka vei palvelijani huoneeseen. Se oli hyvin pieni huone, eikä siellä ollut muuta kuin makuusohva. Suoraan eteiseen ei sieltä päässyt, eikä siinä ollut muuta ovea kuin minun huoneeseeni vievä. Molemmin puolin huoneessani oli lukottomat vaatesäiliöt, jotka olivat päällystetyt samanvärisellä paperilla kuin seinät. Tutkimme tarkkaan vaatesäiliöt, mutta ei niissä ollut muuta kuin muutamia vaatekoukkuja. Seinien huomasimme olevan kaikinpuolin vahvoja. Kun olimme tarkoin tutkineet huoneeni, lämmittelin hiukan, sytytin sikarin ja lähdin Frankin kera jatkamaan tutkimuksiani. Huoneeni edessä, toisella puolella porraskäytävää, oli toinen ovi, joka oli lujasti lukittu.

— Herra, sanoi palvelijani hämmästyneenä, — aukaisin tänne tultuani tämän oven kuten kaikki muutkin, eikä se voi olla sisäpuoleltakaan lukittu, sillä se on…

Ennenkuin hän ehti lopettaa alottamaansa lausetta, aukesi ovi meidän kumpasenkaan koskematta. Katsoimme toisiamme hetkisen hämmästyneinä. Sama ajatus oli meillä molemmilla — jonkunlainen inhimillinen vaikutus täytyi meidän tässä kaikessa löytää. Menin edellä, palvelijani seurasi minua. Tulimme pieneen, tyhjään ja synkkään huoneeseen; ainoastaan muutamia tyhjiä matkalaukkuja ja koreja löytyi yhdestä nurkasta. Pieni ikkuna siellä oli, jonka luukut olivat suljetut, tulisijaa ei ollut eikä muuta ovea kuin se, josta olimme tulleet. — Mitään mattoa ei ollut lattialla, vaikka se olikin epätasainen, vanha ja madonsyömä, kuten monet väriltään vaaleammat paikkaukset todistivat. Ei ainoatakaan paikkaa ollut, missä joku olisi voinut olla piilossa. Siinä seisoessamme ja ympärillemme katsoessamme sulkeutui ovi hitaasti itsekseen, ihan niinkuin se oli auennutkin. — Olimme vangitut. Ensi kertaa valtasi minut sanoin kuvaamaton kauhu, — palvelijani ei pelännyt.

— Luulenpa, herra, että aikovat vangita meidät; — sanon teille, että voin helposti potkaista auki tuon vanhan oven.

— Koeta ensin kädelläsi, sanoin ja koetin pelkoani hälventää aukaisemalla ikkunan luukut ja katsomalla, mihin siitä näki. Näin ikkunan olevan tuolle pienelle ennen mainitulle pihamaalle päin. En huomannut mitään ulkonevaa paikkaa muurissa ikkunan ja maan välillä, johon olisi voinut astua, jos olisi joutunut ikkunasta pakenemaan.

Frank oli turhaan koettanut avata ovea. Hän pyysi saada käyttää väkivaltaa. Taas, ollakseni miestä kohtaan täysin rehellinen, täytyy minun todistaa, että Frank ei vieläkään pelännyt vähintäkään.

Hänen kylmäverisyytensä, hänen koko esiintymisensä ja iloisuutensa näissä harvinaisissa olosuhteissa pakottivat minut häntä ihailemaan. Iloitsin, että minulla oli tällainen toveri, joka näin täydellisesti tilanteen ymmärsi. Annoin mielelläni hänelle hänen pyytämänsä luvan. Vaikka hän onkin harvinaisen vankka mies, eivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, ei enempää kuin hänen äskeisetkään, ovi ei liikkunut paikaltaan. Nyt minäkin koettelin ovea avata — kaikki turhaan. Kun minun täytyi luopua yrityksestäni, valtasi minut taas sama selittämätön kauhu. Tällä kertaa kesti sitä kauemmin ja oli sen voimaa vaikeampi vastustaa. Minusta tuntui kuin olisi epätasaisen lattian raoista noussut aavemainen henkäys, joka täytti koko ilman inhimilliselle elämälle myrkyllisellä tuoksullaan.

Samassa silmänräpäyksessä aukeni ovi taas hitaasti ja hiljaa, aivan itsestään. Kiireesti hypähdimme portaille. Nyt näimme suuren, vaalean, ihmisen kokoisen, mutta muodottoman ja aineettoman valoilmiön leijailevan edessämme. Se liikkui ylöspäin niitä portaita, jotka johtivat rakennuksen pohjakerroksesta. Seurasin sitä palvelijani kanssa. Se pujahti oikealla kädellä olevaan ullakkokamariin, jonka ovi oli auki. Seurasin perässä. Silloin kutistui tuo suuri liekki pieneksi valokuulaksi, joka säteillen ja voimakkaasti valaisten liehui hetkisen nurkassa olevan vuoteen yläpuolella, tuikki ja katosi.

Tutkimme vuoteen tarkkaan. Se oli raudasta.

Pesutelineellä, aivan vuoteen vieressä, oli vanha vaalentunut silkki-huivi; neulakin oli vielä jäljellä siinä olevassa puoleksi korjatussa repeämässä. Huivia peitti paksu tomukerros, mutta oli se selvästi vanhan, äsken kuolleen hoitajattaren omaisuutta; huone oli luultavasti hänen makuuhuoneensa. Uteliaisuuteni kiihtyi. Aukaisin vaatesäiliön laatikot. Siellä oli naisen vaatteiden jäännöksiä sekä kaksi keltaisella nauhalla yhteensidottua kirjettä. Otin kirjeet kaapista, ne lukeakseni. Muuta merkillistä emme huoneesta löytäneet. Valoakaan ei enempää näkynyt, mutta selvään täälläkin huomasimme molemmat edellämme hiljaisia sipsuttavia askeleita.

Muiden huoneiden tarkastus ei tuottanut mitään tuloksia, paitsi että sielläkin nuo sipsuttelevat askeleet alati kulkivat edellämme. Kirjeitä pidin lujasti kädessäni. Mennessäni alas portaita tunsin selvästi, että kalvoseeni tartuttiin heikosti ja koetettiin riistää kirjeitä käsistäni. Puristin kirjeitä lujemmin, jolloin myös kalvoseni pääsi irti. Vasta palattuani makuuhuoneeseen huomasin, ettei koirani ollutkaan meitä seurannut, vaan painautui vavisten tulen ääreen. Kiihkeänä avasin kirjeet ja niitä lukiessani otti palvelijani aseet koteloistaan, pani ne yöpöydälleni ja koetti sitten turhaan koiraa rauhoittaa.

Kirjeet olivat lyhyitä ja päivätyt 50 vuotta aikaisemmin. Nähtävästi ne olivat rakastajan kirjeitä armaalleen tai puolison kirjeitä nuorelle vaimolleen. Eivät ainoastaan lauseparret, vaan vieläpä aivan selvät viittauksetkin johonkin aikaisempaan merimatkaan osoittivat kirjoittajan olevan merimiehen. Oikeinkirjoitus ja käsiala todistivat miehen saaneen vain keskinkertaisen sivistyksen, mutta oli kieli, siitä huolimatta, itsessään ytimekästä. Kaikkien hyväilysanojen läpi huokui jonkunmoinen hurja intohimo ja siellä ja täällä viittailtiin salaisuuteen, joka ei kuitenkaan tuntunut olevan mikään rakkausasia, vaan rikos.

"Meidän tulee rakastaa toisiamme" niin kuului, kuten selvään muistan, kirjeessä eräs kohta, "sillä kuinka kiroaisikaan maailma meitä jos se tietäisi". Ja edelleen: "älä nuku kenenkään kanssa yhdessä, sillä sinä puhut unissasi:" Ja vieläkin: "mikä on tapahtunut, sitä ei voi muuttaa ja minä sanon sinulle, ettei meitä vastaan ole ketään todistajia, vaikkapa sitten kuolleet heräisivät." Tähän kohtaan oli naisen kädellä kirjoitettu ja alleviivattu: "ne heräävät!" Myöhäisemmän kirjeen loppuun oli sama naisen käsi kirjoittanut: "kuollut merellä kesäk. 4 p:nä, samana päivänä kuin —".

Käteni vaipui ja ryhdyn miettimään lukemaani. Samalla pelkäsin kuitenkin, että tuonsuuntaiset ajatukset kiihoittaisivat hermojani. Päätin nyt lujasti pysyttää henkiset voimani kyllin joustavina voidakseni kestää kaiken ihmeellisen, tuli sitten mitä tuli. Yö kului. Nousin reippaasti, laskin kirjeet pöydälle, kohensin tulta, joka leimusi iloisesti, ja avasin Macaulayn teoksen. Jotensakin rauhallisesti luin lähemmäs puoli 12, jolloin heittäydyin vuoteelleni ja käskin palvelijani mennä huoneeseensa. Kielsin häntä sulkemasta väliovea ja käskin hänen pysytellä valveilla. Noin kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen tuntui minusta kuin olisi hyvin kylmä viima pyyhkäissyt poskiani. Ovi oikealla, joka johti eteiseen, näytti auenneen, mutta ei — kiinnihän se olikin. Käänsin katseeni vasemmalle, ja näin kuinka kynttiläni liekki liehui edestakaisin kuin vedossa. Samassa silmänräpäyksessä luisui kelloni, joka oli pöydällä, aivan revolverini vieressä, hiljaa, kuin näkymättömän käden kuljettamana ja katosi. Hyppäsin pystyyn, sieppasin toiseen käteen revolverini, toiseen miekkani, sillä en halunnut nähdä aseitteni menevän samaa tietä. Näin varustettuna etsin kelloani kaikkialta lattialta, mutta sitä vain ei missään näkynyt.

Nyt kuului kolme hidasta lyöntiä vuoteeni pääpuolesta.

— Tekö koputatte, herra? huusi palvelijani.

— En, ole varuillasi.

Nyt hypähti koira ylös, nosti korvansa pystyyn ja liikkui nopeasti edes ja takaisin. Se katsoi minua niin puhuvasti silmiin, että koko huomioni nyt kiintyi siihen. Äkkiä kohottausihe se hiljaa, joka karva pystyssä seisoi se liikkumattomana kuin kiinni naulattuna, silmissään hurja ilme. En joutanut kuitenkaan enää koiraani tarkastelemaan. Palvelijani ryntäsi huoneestaan.

Jos koskaan olen nähnyt kauhua ihmis-haahmossa, oli se tällä hetkellä. En olisi miestä tuntenut, jos hän olisi kadulla vastaani tullut, niin muuttuneet olivat hänen kasvonsa. Hän lensi ohitseni ja huusi äänellä, jonka tuskin uskoin hänen huuliltaan tulevan: "Juoskaa minkä voitte, hän on takanani."

Hän kiskasi eteiseen menevän oven auki ja kiiruhti pois. Seurasin häntä tahdottomasti, koetin häntä kutsua takaisin, mutta minusta välittämättä lennähti hän alas portaita pitäen tuskin käsipuusta kiinni, vetäisi alaoven auki ja — kuulin ainoastaan sen paukahtavan kiinni ja niin olin yksin kauhujen talossa.

Tunnustan hetkisen arvelleeni seurata palvelijaani, mutta ylpeys ja uteliaisuus pidättivät minua raukkamaisesta paosta. Menin jälleen huoneeseeni, suljin oven ja lähenin varovasti pientä huonetta, mutta en löytänyt minkäänlaista selitystä palvelijani kauhuun. Vieläkin kerran tutkin seinät, hakien salaovea, mutta ei pienintäkään merkkiä eikä rakoa näkynyt tapeteissa. Miten ihmeessä oli se, joka palvelijaani säikytti, oli se sitten mikä oli, päässyt sinne muuten kuin huoneeni kautta?

Menin huoneeseeni takaisin, suljin ja salpasin pienen huoneen oven, asetuin tulisijan luo seisomaan, odottaen mitä nyt tapahtuisi.

Nyt huomasin, kuinka koirani painautui huoneen nurkkaan ikäänkuin olisi se todella koettanut mennä seinän läpi. Menin koiraparkani viereen ja puhuttelin sitä, mutta se oli niin kauhun vallassa, vaahto suussa purren hampaitaan, että se olisi varmasti purrut minua, jos olisin siihen koskenut. Se ei näyttänyt minua tuntevan. Ainoastaan se, joka on jossain eläintarhassa nähnyt kaniini-paran käärmeen edessä painautuvan vapisevana nurkkaan, voi kuvitella koiraparkani hirveitä kauhuntuskia. Kun huomasin kaikki rauhoitus-yritykset turhiksi ja pelkäsin koiran kuolaa myrkylliseksi kuin vesikauhuisen, jätin sen siihen ja otin jälleen Macaulay-kirjan. Hetkisen kuluttua huomasin jotain olevan kynttilän ja kirjani välissä, sillä varjo lankesi lehdelle. Katsahdin ylös, ja näin jotain, jota minun on vaikea, tuskin mahdollista oikein kuvata. Edessäni oli jotain hämärää, joka itsestään muodostui ikäänkuin ilmasta, ja jolla oli hyvin epämääräiset ääriviivat. En voi sanoa sitä inhimilliseksi olennoksi, ja kuitenkin se hyvin paljon muistutti ihmistä tai oikeammin ihmisen varjoa. Kuta kauemmin katselin, sitä selvemmin näin valon ja varjon erottautuvan toisistaan ja haamun suuruus yhä kasvoi, kunnes sen yläosa ulottui kattoon saakka. Siihen tuijottaessani tunsin jääkylmän henkäyksen. Vaikka olisi jäävuori ollut edessäni, ei se olisi minua enemmän värisyttänyt eikä kylmemmästi hohtanut. Minun yhä tuijottaessani tuohon kauheaan, näytti minusta (vaikka en sitä tosin varmasti voi väittää), kuin näkisin kaksi silmää, jotka tuolta ylhäältä minua katsoivat. Hetkisen olisin ollut valmis väittämään silmät nähneeni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne jo katosivat ja silloin näkyi kaksi sinertävää valonsädettä virtaavan hämärän läpi. Ne todellakin tulivat siitä paikasta, jossa äsken olin ollut silmät näkevinäni. Koetin puhua — ääntä en saanut.

Pelkäänkö? ajattelin itsekseni. En, pelkoa en tunne. Koetin nousta — mahdotonta — näkymätön voima pidätti minua. Outo tahto hallitsi minua, ikäänkuin tuli ja myrsky ovat ihmistä väkevämmät. Ja nyt, kun tämä ajatus minussa selvisi — sai minussa sellainen hämmästys vallan, etten voi sitä kuvailla. Ainoastaan ylpeyteni pidätti minua — ei suinkaan rohkeuteni. Hämmästystä tämä on, eikä pelkoa; — niin kauan kuin pidän tätä ainoastaan mielikuvitukseni luomana, ei minulla ole mitään hätää. Ojensin äkkiä käteni aseitani kohden, mutta silloin minua nykäistiin oudosti ja käteni vaipui alas. Ja nyt, jotta kaameus olisi täydellinen, alkoi kynttilän liekki pienentyä; se ei sammunut, mutta sen valo näytti pienenemistään pienenevän. Samaten kävi tulen pesässä ja hetkisen kuluttua vallitsi huoneessa täydellinen pimeys. Hätä, jonka tunsin ajatellessani olevani yksin pimeässä sen tuntemattoman kanssa, jonka voiman äsken niin hyvin olin kokenut, herätti vastavaikutuksen hermostossani. Kauhistus oli nyt tullut sille asteelle, että tulisin hulluksi ellen voittanut lumousta. Voitin sen. Sain äänenkäyttöni jälleen, vaikka se olikin kuin parkaisu. Muistan sanoneeni: "En pelkää, sieluni on syytön."

Samalla sain voimia nousta. Säkkipimeässä menin ikkunan luo — vedin verhot edestä ja avasin luukut — ainoa ajatukseni oli: valoa! Kun näin kuun rauhallisena, korkeana ja kirkkaana ylläni, tunsin sellaista iloa, että se korvasi minulle kaikki kauhut. Tuolla oli kuu, tuolla olivat aution, tyhjän kadun kaasuliekit. Käännyin taasen huoneeseen päin. Kuu valaisi heikosti ja ainoastaan osaksi sen pimeitä sopukoita, mutta siellä oli nyt kuitenkin valoa. Se epämääräinen joku oli kadonnut, ainoastaan synkkä tummuus, ikäänkuin varjon varjo, näkyi vastakkaisella seinällä. Katseeni sattui vanhaan pyöreään mahonkipöytään, jolla ei ollut mitään liinaa. Silloin tuli eräs käsi näkyviin ranteeseen saakka. Se näytti olevan lihaa ja verta kuin omani, mutta se oli vanhemman ihmisen — kuiva, ryppyinen ja pieni — naisen käsi. Se tarttui hiljaa molempiin pöydällä oleviin kirjeisiin — käsi sekä kirjeet katosivat. Taasen kuului uudistuvan sängynreunaa vastaan ne kolme lyöntiä, jotka olin kuullut ennenkuin tämä kummittelu alkoi. Kun kolina oli ohi, tärisi huone tuntuvasti, ja joka suunnalta sukeltausi esiin pieniä palloja, kuin kimaltelevia vesikuplia, kaiken värisiä, vihreitä, keltaisia, tulipunaisia ja taivaansinisiä. Ylös ja alas, tuonne, tänne, ylitse ja alitse, kuin pienet virvatulet liikkuivat kipinät hitaasti ja nopeasti, oikullisesti. Eräs tuoli alkoi liikkua (kuten ennen seurusteluhuoneessa alhaalla) ilman mitään näkyväistä apua hitaasti seinän luota eteenpäin ja pysähtyi vähän matkan päähän minusta pöydän ääreen. Äkkiä kasvoi tuolista ikäänkuin naisen haamu. Se oli niin selvä kuin elävä ihminen ja kuitenkin kalpea kuin ruumis. Ne olivat nuorekkaat, kauniit, mutta kummallisesti surulliset kasvot. Kaula ja olkapäät olivat paljaat, muu osa haamua oli valkoiseen vaippaan kääritty. Se silitteli kellertäviä, hartioille lankeavia hiuksiaan. Katseensa oli lakkaamatta oveenpäin suunnattuna, hän näytti kuuntelevan, vakoillen odottavan. Huoneen perällä olevan haamun varjo näytti tummemmalta ja vielä kerran olin näkevinäni palavat silmät, jotka ylhäältä tarkastelivat naisen haamua. Ovesta, vaikkei se auennutkaan, astui sisään aivan selvä, tuhkanharmaa, nuoren miehen haamu. Hänellä oli 18:nnen vuosisadan kuosien mukainen tai ainakin niitä muistuttava puku. Sekä miehen että naisen haamu, vaikkakin olivat aivan selvät, oli kuitenkin aineeton; niihin oli mahdoton tarttua kiinni, ne olivat haamuja, joissa oli jotain ristiriitaista, jotain toisiaan vastustelevaa. Molemmat olivat samalla sekä naurettavia että pelottavia vaivaloisesti pyntätyissä vanhanaikaisissa puvuissa, joiden pitsit, röyhelöt ja soljet olivat tehdyt aivan hovipukujen tarkkuudella. Tämän lisäksi tuli heidän aavemainen hiljaisuutensa ja kalmankalpea ulkomuotonsa. Siinä hetkessä, kun naisen haahmo tahtoi lähetä miehen haahmoa, irtautui varjomainen ilmiö seinästä ja kaikki kolme olivat hämäryyteen verhoutuneita. Niin, aamun ensi sarastuksessa näytti kuin olisivat molemmat olleet tuon varjohaamun vallassa, joka kohottausi heidän ylitsensä. Nyt ilmaantui verinen merkki naisen-haamun rintaan. Miehen haamu nojautui kummitus-miekkaansa vastaan, veri tulvi pitkin hänen röyhelyksiään ja pitsejään ja taasen nieli varjohaamu heidät ja he kaikki kolme katosivat. Taasen ilmaantuivat kirjavat, loistavat pallot, purjehtien, tulvehtien ja keinuen ympäri, ja lisääntyen yhä; niitten liikkeet tulivat yhä epämääräisemmiksi.

Tulisijan oikealla puolella olevan vaatesäiliön ovi aukesi ja aukosta astui esiin vanha nainen kirjeitä kädessään, samat kirjeet, jotka käsi tätä ennen oli ottanut pöydältä. Hänen jäljestään kaikui askeleita. Hän kääntyi kuulostaen ympäri, aukaisi sitten kirjeet ja näytti lukevan, mutta hänen olkansa ylitse katsoivat kalpeat kasvot, jotka näyttivät kuuluvan jollekin kauan sitten hukkuneelle. Ne olivat pöhöttyneet, kalvenneet ja vesiheinää riippui hänen märässä tukassaan. Naisen jalkojen juurella näkyi kuin kuollut ruumis ja sen vieressä vapisi kurja, likainen lapsi, jonka poskilla oli nälkäkuoleman merkit ja silmissä pelko ja vavistus. Ja kun tarkemmin aloin katsella vaimoa, katosivat rypyt ja viivat ja kasvot muuttuivat nuorekkaiksi, mutta vakaviksi, koviksi. Tuo mahtava varjohaamu liikkui taas eteenpäin ja kietoi kaikki kolme haamua varjoonsa kuten se äsken oli verhonnut ne kaksi. Mitään muuta ei jäänyt näkyviin kuin tuo varjohaamu, jota lakkaamatta tarkastin; näin siinä taas kaksi silmää, ilkeätä käärmeensilmää kiiluvan. Ja valopallot nousivat ja laskivat ja kiitivät epätasaisesti ja hurjasti virvaratojaan keskellä kalpenevaa kuun valoa, ja palloista tuli esiin kuin munankuorista ilkeitä matoja, verettömiä ja inhoittavia katsella. Voin verrata niitä ainoastaan elukoihin, joita näkee vesipisarassa mikroskoopin alla; läpinäkyviä olentoja, notkeita, liikkuvia, toinen toistaan ajavia, niellen toinen toisiansa. Äärettömän pieniä olioita, jotka kuitenkin saattoi nähdä paljaalla silmällä. Niiden rata oli määräämätön, ne lähenivät minua yhä nopeammin ja aina taajemmissa joukoissa sekä hyppivät oikean käsivarteni ylitse, jonka pidin tietämättäni ojennettuna kuin valmiina suojaamaan itseäni ilkeiltä otuksilta. Monesti kosketti minua joku, mutta se ei tullut heistä, näkymättömät kädet tyrkkäsivät minua. Kerran tunsin jääkylmien, ohuitten sormien otteen kurkullani. Ymmärsin aivan selvästi, että olin hengenvaarassa, jos pelkoni saisi vallan. Sen tähden keskitin kaiken voimani yhteen ainoaan — rautaisella tahdonvoimalla noita vihollisvoimia vastustamaan. Käänsin kasvoni varjohaamusta pois ja varsinkin noista kauheista käärmeensilmistä, jotka nyt olivat selvään näkyvissä. Tiesin varmasti, että niissä, eikä missään muualla ympärilläni, oli niin voimakas paha tahto, että se pystyi murtamaan minun tahtoni. Heikko aamunsarastus alkoi punoittaa kun tulipalon läheisyydessä ja nuo pienet madot sukeltausivat kuin palavan liekin sisään. Taasen tärisi koko huone, taasen kuului kolme kolkutusta. Epämääräinen varjohaamu verhosi taasen kaiken, ikäänkuin siitä olisi kaikki lähtenyt ja siihen kaiken täytyi palata.

Kun hämärä haihtui, oli myös varjohaamu kadonnut, ja yhtä hitaasti kuin kynttilöistä tulet olivat sammuneet, syttyivät ne jälleen, samaten myös tuli uuniin. Koko huone oli tuossa niin rauhallisena kuin ei siinä ikänä mitään outoa olisi tapahtunutkaan. Molemmat ovet olivat lujasti lukitut, myös palvelijanhuoneen ovi oli kiinni. Koira makasi samassa nurkassa, johon se niin suonenvedontapaisesti oli painautunut. Kutsuin sitä — se ei liikahtanut, menin likemmäksi — eläinparka oli kuollut. Silmät olivat pullistuneet päästä, kieli riippui ulkona ja turpa oli vaahdossa. Otin sen syliini, koetin tulen edessä herätellä sitä eloon — mahdotonta. Suruni lemmikkini kadottamisesta oli sitä suurempi, koska en voinut olla vapaa omantunnon tuskista. Minun täytyi syyttää itseäni sen kuolemaan syypääksi, sillä en voinut muuta otaksua kun että se kuoli kauhusta. Mutta kuinka hämmästyinkään nähdessäni, että sillä oli niska poikki, sillä kun lähemmin tarkastin, huomasin sen kaulanikamien vääntyneen irti selkärangasta. Eiköhän se ollut tapahtunut pimeässä ja samallaisen käden kautta kuin minunkin oli? Eiköhän inhimilliset voimat sittenkin olleet koko ajan vaikuttaneet tapahtumiin tässä huoneessa? Monta syytä näytti olevan tähän otaksumiseen. Todistaa en sitä voi, voin ainoastaan yksinkertaisesti kertoa mitä omilla silmilläni näin. Lukija voi itse tehdä omat johtopäätöksensä.

Päivän nousuun saakka ei mitään enää tapahtunut. Ensimäisen auringonsäteen esiin pilkistäessä jätin kummitustalon. Ennenkuin lähdin, kävin kerran vielä siinä pienessä, tyhjässä huoneessa, josta ei ole uloskäytävää, ja jossa olin palvelijani kera vankina. En voinut olla ajattelematta, että sillä voimalla, joka kaiken kauhun oli saanut aikaan, oli sijansa juuri tuossa pienessä huoneessa. Vaikkakin menin sinne nyt selvällä päivällä ja aurinko kirkkaasti loisti likaisten ikkunaruutujen lävitse, valtasi minut jälleen yön kauhu. En voinut pakottaa itseäni olemaan siellä enempää kuin noin puoli minuuttia. Menin portaita alas ja taasen kuulin edelläni askeleita; ja kun suljin oven, olin kuulevinani hiljaista naurua.

Menin kotiin. Otaksuin sieltä löytäväni karkuripalvelijani, mutta hän ei ollut sinne palannut. Seuraavinakaan päivinä en hänestä mitään kuullut, kunnes vihdoin sain häneltä Liverpoolista seuraavan kirjeen: "Kunnioitettavin herra, pyydän nöyrimmin teiltä anteeksi, vaikka tuskin voin toivoa että pidätte minua sen arvoisena, olkoonpa että tekin — mistä taivas kuitenkin lie teitä varjellut — näitte sen mitä minä näin. Minusta tuntuu että vuosia kuluu, ennenkuin pääsen entiselleni. En enää kelpaa palvelijaksi, siitä ei ole epäilemistäkään, sentähden matkustan lankoni luo Melbourneen. Huomenna laiva lähtee. Mahdollisesti rauhoitun jälleen tällä pitkällä matkalla. Kymmenenkin kertaa päivässä hätkähdän ja joka jäseneni vapisee; minusta tuntuu niinkuin tuo olisi yhä takanani. Pyydän teitä nöyrimmin, arvoisa herra, lähettämään kaikki sinne jääneet tavarani ja loput palkastani äidilleni Walworthiin. — Johan tietää hänen osoitteensa."

Kirje loppui monilla anteeksi pyynnöillä sekä yksityiskohtaisilla selityksillä asioista, jotka koskivat hänen palvelustaan.

Varmaankin lienee monelle tämä pako Australiaan todistuksena siitä, että tämä mies oli tavalla tai toisella petollisessa yhteydessä yön tapahtumien kanssa. En väitä näitä otaksumisia vastaan, mutta luulen kuitenkin, että ne ovat suurimmalle osalle helpoimpana selityksenä näihin yliluonnollisiin asioihin.

Illalla palasin jälleen kummituspaikalle hakemaan tavaroitani ja koiraparkani ruumista. Ei minua silloin mikään häirinnyt, eikä mitään outoa sattunut, paitsi että portaita noustessani ja laskeutuessani kuulin jälleen askeleiden sipsuttavan edelläni.

Lähdettyäni talosta menin herra J:n luo ja tapasin hänet kotoa. Annoin avaimen hänelle takaisin, vakuuttaen että uteliaisuuteni oli täydellisesti tyydytetty. Rupesin juuri kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut, kun hän keskeytti minut ja sanoi kohteliaasti, että hän oli kadottanut kaiken mielenkiinnon salaisuuteen, jonka perille ei kuitenkaan koskaan pääsisi. Siitä huolimatta päätin ainakin kertoa kirjeistä, jotka olin lukenut, sekä niitten kummallisesta katoamisesta ja kysyin häneltä, luuliko hän niitten olevan osoitettuja äsken kuolleelle talonhoitajattarelle; eiköhän hänen elämästään löytäisi vastausta niihin hämäriin otaksumiin, joihin kirjeissä viitattiin?

J. näytti hämmästyneeltä ja hetkisen mietittyään sanoi hän: En tiedä paljoa tuon vaimon entisistä elämänvaiheista, ainoastaan sen, että hän on ollut perheeni tuttu. Kuitenkin herätätte muistooni jotain hänelle epäedullista. Tahdon ottaa asiasta selkoa ja aikanaan kertoa teille tulokset. Mutta jos hän olisikin johonkin rikokseen syypää ja me uskoisimme siihen, että olennon, joka on täällä maan päällä ollut jonkun selvittämättömän rikoksen tekijänä tai uhrina, täytyisi palata ja rauhattomana haamuna käyskennellä sillä paikalla jossa rikos on tapahtunut, niin täytyy minun vastata tähän, että talossa kuului kolinaa ja näkyi outoja näkyjä jo ennenkuin tämä vanhus siellä kuoli. Te hymyilette, mitä tahdotte sanoa?

— Luulen että jos pääsemme asiasta selville, huomaamme kyllä inhimillisten olentojen vaikutusta näissä tapahtumissa.

— Mitä? Te pidätte siis koko kummittelua ainoastaan petoksena? Ja mistä syystä?

— En petoksena sanan täydessä merkityksessä — enempää kuin sitäkään, jos voisin, esimerkiksi syvään uneen vaipuneena, josta ette minua voisi herättää, vastata kysymyksiin selvyydellä, joka hereillä ollessani olisi minulle mahdotonta. Jos voisin sanoa teille, paljonko rahaa on kukkarossanne, tai lukea ajatuksenne, niin en pitäisi sitä petoksena enempää kuin yliluonnollisenakaan. Olen silloin tietämättäni eläinmagnetismin vaikutuksen alaisena, jota joku kaukana oleva, minulle ennen tuntematon henkilö, minua kohtaan suuntaa. Löytynee kai eläinsähkölle sukua oleva, jopa voimakkaampikin voima; — ennen muinoin sitä sanottiin magiaksi, salaisvoimaksi tai -opiksi. Mahdollisesti sellainen voima on myös vainajissa, nimittäin niin, että sen vaikutus ulottuu ainoastaan joihinkin määrättyihin ajatuksiin ja muistoihin, eikä siihen osaan, jota oikeastaan sanomme "sieluksi", sillä se on kuoleman jälkeen kaikesta maallisesta irti. Se voima ulottunee, kuten sanottu ainoastaan siihen osaan, joka on maallinen ja synnillinen, ja siten aistiemme käsitettävissä. Tämä on kuitenkin vanhentunut teoria, jota en voi arvostella. Sittenkään en mitenkään usko niitä voimia, jotka tässä toimivat, yliluonnollisiksi. Sallitteko minun esimerkillä selittää teille, mitä tarkoitan. Paracelsus pitää seuraavaa koetta helppona ja myöhemmät kirjailijat uskovat siihen myöskin. Kukka kuolee, te poltatte sen. Olkoon kukka millainen tahansa, tuhkana ei sitä miksikään tunne. Kuitenkin voi kemiallisen prosessin avulla kukan tuhkasta saada värispektrumin, joka hyvin muistuttaa tuota elävää kukkaa. Samoinhan voi olla elävien ihmistenkin laita. Sielu on poissa, kuten tuoksu, kukan sielu. Kuitenkin voi synnyttää väri-ilmiön, jota taikauskoiset voivat pitää poismenneen sieluna. Se ei ole muuta kuin kuolleen ruumiin kuva. Siten on myös selvitettävissä se, että kaikkein parhaistakin kummitusjutuista aina säännöllisesti puuttuu — kaikki sielullinen, ylevä henki. Kummitukset esiintyvät enimmiten vähäpätöisten tai aivan olemattomien syiden vuoksi, puhuvat harvoin ja silloinkin tuskin mitään, joka kohoaisi jokapäiväisten ajatusten tasoa ylemmäs. Amerikalaisilla spiritisteillä on kokonaisia nidoksia suorasanaista ja runomittaista kirjallisuutta, joka muka olisi suurten kuolleiden kuten Shakespeare'n, Baco'n, ja luoja tiesi keiden sanelemaa. Vaikka tarkastelisimme parhaita tällaisia vainajien ilmoituksia, eivät ne ole hituistakaan parempia, kuin mitä tavallisin lahjakas kasvatuksen saanut kuolevainen voi kuvitella. Ne ovat paljoa huonompia kuin mitä Baco, Shakespeare ja Plato sanoivat ja kirjoittivat elossa ollessaan. Silmiinpistävää on myös, etteivät ne sisällä ainoatakaan uutta ajatusta.

— Minä puolestani pidän kaikkia näitä ilmiöitä ainoastaan ajatuksina, jotka jollain tuntemattomalla tavalla kulkevat kuolevaisen aivoista toiseen. Olkoonpa, että pöydät itsestään liikkuisivat, pirulliset haamut näyttäytyisivät salaperäisen sädekehän ympäröiminä tai ruumiittomat kädet sukeltaisivat esiin ja tarttuisivat kiinni näkyviin esineihin, tai että joku hämärä, outo, kuten minä näin, saisi veremme jähmettymään. Uskon varmasti, että kaikki ainoastaan olisi vierasten aivojen "sähkölankojen" kautta tapahtunutta vaikutusta aivoihini. Löytyy luonnollisia sähkövoimasia ruumiita ja nämä voivat aikaansaada magneettisia ihmeitä; toisissa on taas jonkunmoista luonnollista fluidumia, sähköä, jos niin tahdotte, ja nekin voivat tehdä sähköihmeitä. Molemmat eroavat "normaali"-tieteestä ja ovat sille aivan tarkoituksettomia, tuloksettomia ja arvottomia. Ne eivät vie mihinkään korkeaan päämäärään, ja sentähden ei maailma niistä välitä eikä todellinen tiede ole tätä voimaa ihmisessä viljellyt. Uskon varmasti, että kaikella, mitä kuulin ja näin, on lihasta ja verestä oleva olento, kuten minäkin, kaukaisena aikaansaajana ja täydellisesti tietämättömänä seurauksista. Luulen, että tästä syystä ei kaksi henkilöä, kuten kerroitte, ole samaa kokenut. Jos koko kummittelu johtuisi tavallisesta petoksesta, olisi koneisto niin järjestetty, että vain pienet poikkeukset tavallisesta olisivat mahdollisia. Jos ne olisivat yliluonnollisia, luojan sallimuksella toimivia voimia, olisi niillä varmasti joku päämäärä. Nämä ilmiöt eivät kuulu kumpaankaan luokkaan. Päinvastoin olen vakuutettu siitä, että ne lähtevät aivoista, jotka ovat kaukana meistä, ja että nämä aivot eivät tarkoituksella aiheuta sitä, mitä tapahtuu, vaan että nämä tapahtumat vain kuvastavat niiden harhailevia kirjavia, vähän vaihtelevia puolinaisia ajatuksia. Lyhyesti, se mitä on tapahtunut, ei ole ollut mitään muuta kuin tuollaisten aivojen todellistuneita unia, aivojen, jotka todella voivat osittain ruumiillistua. Näillä aivoilla lienee suunnaton voima, niin että se voi panna liikkeelle pahansuopia ja hävittäviä välikappaleita, sillä sellainen voima oli selvästi koirani tappanut. Todennäköisesti olisi se tappanut minutkin, jos olisin joutunut samallaisen pelon valtaan kuin koira, elleivät järkeni ja henkiset voimani olisi antaneet minulle vastustusvoimaa.

— Sekö on tappanut koiranne? Sehän on kauheata!

— Todellakin, on hyvin outoa, ettei mitään eläimiä koskaan ole saatu viihtymään tässä talossa, ei edes kissaakaan; ei ole siellä näkynyt rottia eikä hiiriäkään. Eläimet varmaan tuntevat vaistollaan heille kuolettavien voimien vaikutusta. Tässä kohden on ihmisen ymmärrys vähemmän luotettava. Mutta kylliksi tästä. Ymmärrättekö teoriani?

— Kyllä, ainakin osapuilleen, ja hyväksyn mielelläni minkä hyvänsä järkevään päin olevan selityksen mieluummin kuin uskon tässä haamujen ja tonttujen peliään pitävän — sillä nehän kuuluvat lastenkamariin. Mutta mitä ihmeessä teen minä talolle?

— Sanon teille, miten teidän on tähän asiaan ryhtyminen. Se otaksuma että tuo pieni kalustamaton huone makuuhuoneen vieressä on koko kummittelun lähtöpaikka, näyttää minusta epäämättömän varmalta. Aivan tosissani annan siis teille sen neuvon, että revitte muurit ja hävitätte koko huoneen. Huomasin nimittäin, että se on rakennettu muista huoneista ulkonevasti erikseen takapihalle ja että sen siis taloa vahingoittamatta voi hävittää.

— Luuletteko todellakin, että jos sen tekisin, nuo sähkövirrat sillä häviäisivät?

— Koettakaa. Olen niin varmasti vakuutettu siitä, etten erehdy, että mielihyvällä otan osalleni puolet kustannuksista, eritoten jos vielä uskotte minulle työn johdon.

— Se ei tule kysymykseenkään, kustannukset maksan itse, kaikesta tulette saamaan tarkat tiedot.

Noin kymmenen päivää sen jälkeen sain herra J:ltä kirjeen. Hän oli itse käynyt talossa sekä löytänyt nuo kaksi kirjettä siitä samasta paikasta, mistä minä olin ne ottanut. Ne olivat herättäneet hänessä samat epäilykset kuin minussakin, ja hän oli koettanut mitä huolellisimmin ottaa selkoa tuosta naisesta, jolle ne olivat osoitetut. Näytti siltä, että tämä nainen oli mennyt naimisiin vasten vanhempainsa tahtoa, vieläpä erään sangen epäilyttävän amerikalaisen kanssa — häntä pidettiin yleensä merirosvona. Nainen itse oli kunniallisen kauppiaan tytär ja ammatiltaan opettajatar. Hänellä oli hyvissä varoissa elävä veli, joka oli leski ja jolla oli 6-vuotias lapsi. Vuosi avioliiton jälkeen löydettiin tämän veljen ruumis Thames-virrasta, aivan Lontoonsillan luota. Hänen kaulassansa näkyi väkivallan merkkejä, mutta ei niitä pidetty kylliksi riittävinä muuttamaan ruumiinkatsastuksen tulosta: tapaturmaisesti hukkunut. — Amerikalainen ja hänen vaimonsa ottivat lapsen kasvattaakseen kuten kuollut velikin oli viimeisenä tahtonaan ilmoittanut; testamentissa oli samalla määrätty, että jos lapsi kuolee, perii omaisuuden sisar. Lapsi kuoli noin kuusi kuukautta myöhemmin; huhuttiin että sen kasvatusta oli laiminlyöty ja sitä pidelty pahoin. Sanoivatpa naapurit kuulleensa sen öisin huutavankin. Lääkäri, joka tutki lapsen ruumiin, todensi, että se oli kuollut riittämättömästä ravinnosta; ruumiissa saattoi huomata myös mustankeltaisia mustelmia. Näytti siltä kuin olisi pienokainen koettanut paeta eräänä talviyönä, hiipinyt takapihalle ja yrittänyt kiivetä muurin yli; nääntyneenä oli se kuitenkin pudonnut pihalle, josta se aamulla oli kuolevana löydetty. Joskin siis saattoi epäillä harjoitetun kamalaa julmuutta, niin murhaa ei kuitenkaan voitu sanoa tapahtuneen. Täti ja hänen miehensä koettivat asiaa peitellä — kertomalla lapsen aivan erikoisesta vastustushalusta ja kovapäisyydestä, sanoen häntä jopa tylsämieliseksikin.

Miten hyvänsä, tuo nainen peri nyt pienen orvon kuoleman jälkeen veljensä omaisuuden. Mutta ennenkuin heidän avioliittonsa ensimäinenkään vuosi oli kulunut katosi mies äkkiä Englannista, enää koskaan takasin palaamatta. Hän vuokrasi risteilijän, joka teki kaksi vuotta myöhemmin Atlannilla haaksirikon. Leski jäi tosin hyviin varoihin, mutta hänelle tapahtui kaikellaisia onnettomuuksia. Eräs pankki teki vararikon, hyvin sijoitettu pääoma oli menetetty; hän osti erään liikkeen, mutta menetti siinä lopunkin omaisuudestaan; hoiti taloudenhoitajattaren toimia, mennen kuitenkin yhä enemmän alaspäin, kunnes lopulta päätyi siivoojattareksi. Hän ei pysynyt missään, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut mitään erikoisempaa huomauttamista; päinvastoin, jokainen tunnusti hänen kykeneväisyytensä, rehellisyytensä ja hiljaisen käytöstapansa. Mutta mikään ei hänelle näyttänyt olevan siunaukseksi. Niin vaipui hän köyhäintalon hoidokiksi, josta tilasta herra J. hänet vapautti pannen hänet juuri sen talon hoitajaksi, jonka vuokraajana nainen itse oli kerran ollut.

Herra J. lisäsi vielä kirjeessään olleensa hetkisen yksin siinä huoneessa, jonka olin tahtonut hävitettäväksi, mutta ei nähneensä eikä kuullensa siellä mitään; hänet oli kuitenkin vallannut sellainen selittämätön kauhu, että hän mielihyvällä suostui ehdotukseni mukaan huoneen hävittämään. Hän oli jo tilannut työmiehiä ja aikoi alottaa työn heti kun se vain minulle sopisi.

Menin kummitustaloon tuohon salaperäiseen huoneeseen; särimme puusisustuksen ja revimme lattian auki. Lattialankkujen alla, tomun ja lian peitossa, oli miehen mentävä luukku. Se oli huolellisesti suljettu rautaisilla kiskoilla ja säpeillä. Aukaistuamme sen, laskeuduimme luukusta maanalaiseen huoneeseen, jonka olemassa oloa ei kukaan ollut aavistanut. Siinä oli ikkuna ja tulisija, mutta olivat molemmat nähtävästi jo aikoja sitten umpeen muuratut. Tulen valossa tutkimme huoneen. Sen huonekalut olivat kaikki 18:nnen vuosisadan mallia ja oli niitä kolme tuolia, tamminen pöytä ja nojatuoli.

Seinällä oli vaatekaappi, josta löysimme puoleksi lahonneita miesten vaatteita, nekin edellisen vuosisadan mallia, ja nähtävästi korkeassa asemassa olevalle miehelle kuuluvia. Ne olivat koristetut kalliilla terässoljilla ja napeilla. Paitsi sitä oli kaapissa miekka sekä liivit, jotka muinoin olivat olleet kultaompeleilla koristetut, mutta nyt jo mustuneet ja kosteuden turmelemat. Vieläkin löysimme sieltä viisi kultarahaa, muutamia hopearahoja sekä norsunluusta tehdyn pääsylipun erääseen huvipaikkaan, jonka ilot ovat ammoin haihtuneet.

Mutta päälöytömme oli kuitenkin eräänlainen seinään kiinnitetty tulenkestävä kaappi, jonka lukon avaaminen tiirikalla oli sangen vaikeaa. Tässä säiliössä oli kolme hyllyä ja kaksi laatikkoa. Edellisillä oli hyvässä järjestyksessä lasipulloja. Niissä oli värittömiä, haihtuvia nesteitä, jotka eivät tuntuneet myrkyllisiltä, joissakuissa oli fosforia ja salmiakkia. Vielä oli kaapissa muutamia sangen omituisia lasiputkia, pieni, toisesta päästään terävä rautatanko, suuri lohkare vuorikristallia ja toinen samallainen merenvahaa, sekä vielä hyvin voimakas magneetti. Eräässä lokerossa oli kultakehyksinen pienoismuotokuva, jonka värit olivat säilyneet ihmeellisen kirkkaina, katsoen siihen, että se oli niin kauan ollut sellaisessa paikassa. Kuva esitti keski-ikäistä miestä. Kasvot olivat sangen merkilliset, niin ettei niitä hevillä unohda. Jos voisi muuttaa käärmeen ihmiseksi, jossa ihmishaahmosta huolimatta olisi säilynyt vanha käärmeen-ilme, niin olisi tuo näiden kasvojen paras kuva. Otsan leveys ja mataluus, pään terävä muoto, pitkien, raollaan olevien kamalien silmien murhaava katse, joka vivahti vihreään ja säkenöi kuin smaragdi, ja tähän vielä lisäksi jonkunmoinen armoton levollisuus, voittamattoman voiman merkki — siinä kuva, joka painui mieleen.

Koneellisesti käänsin muotokuvaa kädessäni. Sen takapuolella oli viisikulmio ja sen keskellä pienet tikapuut, joiden kolmannella astimella oli vuosiluku 1765. Tutkin tarkemmin tuota vuosilukua ja löysinkin siitä ponnahtimen, jota painamalla kuvan takaosa avautui kuin kansi. Sisäpuolelle oli kaiverrettu: "Sinulle Mariana! Ole uskollinen elämässä ja kuolemassa sinun —", tässä oli nimi, jota en huoli mainita. Olin sen kuullut lapsuudessani vanhoilta ihmisiltä, jotka kertoivat hänestä kuin jostakin häikäisevästä taikurista, joka aikoinaan oli herättänyt suurta huomiota. Lopuksi täytyi hänen paeta syytettynä rakastajattarensa ja kilpakosijansa murhasta.

Herra J:lle en kertonut asiasta mitään, ja annoin hänelle, vaikkakin vastenmielisesti, tuon pienoismuotokuvan. Tämän rautaisen kaapin ensimäisen laatikon olimme saaneet helposti auki, mutta sitä vaikeampi oli aukaista toista laatikkoa. Se ei ollut lukossa, mutta ei sitä siitä huolimatta tahtonut mitenkään saada auki. Vihdoin saimme sen kuitenkin taltalla väännetyksi auki, jolloin eteemme ilmestyi aivan merkillinen laitos. Pienellä ohuella levyllä oli lasinen kuppi täynnä kirkasta ainetta; kupin päällä oli jonkunmoinen kompassi, jonka neula liikkui nopeasti ympäriinsä ja jossa oli tavallisten ilmansuuntamerkkien sijassa seitsemän merkillistä kirjainta, niiden näköisiä, joita tähtien tutkijat käyttävät planeettien merkkeinä. Aivan erikoinen, ei väkevä eikä vallan vastenmielinenkään, haju lemusi tästä laatikosta. Olipa hajun syy mikä hyvänsä, se teki meihin väkevän fyysillisen vaikutuksen, jonka tunsimme kaikki, jopa apunamme olevat työmiehetkin. Pistelevä tunne levisi yli koko ruumiin, sormenpäistä hiuksenjuuriin saakka. Päästäkseni tuota levyä tutkimaan otin sen päällä olevan lasikupin pois. Äkkiä pyörähti silloin kompassi tavattomalla kiivaudella, ja tunsin koko ruumiissani iskun, joka pudotti kupin kädestäni lattiaan. Kuppi meni rikki, neste virtasi lattialle ja kompassi sinkosi nurkkaan. Samassa silmänräpäyksessä tuntuivat seinät vapisevan, ikäänkuin jättiläinen olisi niitä järkyttänyt. Nuo molemmat työmiehet säikähtivät niin, että juoksivat tikapuita ylös huoneesta; kun ne kuitenkin näkivät ettei mitään enää tapahtunut, palasivat he takasin. Sillävälin olin katsellut tuota levyä. Se oli jonkunmoinen kirja, sidottu punaiseen nahkaan, varustettu hopeisilla haoilla, ja sisälsi vain yhden pergamenttilehden; tälle oli munkki-latinalla kirjoitettu seuraavat sanat: "Kaikki, jotka näiden muurien sisällä saan valtaani, olipa se tuntevaa tai elotonta, elävää tai kuollutta, tahdon minä hävittää — niinkuin neula liikkuu, niin työskentelee tahtoni! Kirottu olkoon tämä talo ja rauhattomat sen asukkaat!"

Muuta emme löytäneet: Herra J. poltti levyn kirouksineen ja hävitti tuon maanalaisen sekä sen päällä olevan huoneen perustuksia myöten.

Sen jälkeen asui hän talossa kokeeksi kuukauden ja todellakin kodikkaampaa taloa ei Lontoossa lie ollut. Myöhemmin vuokrasi hän sen, eivätkä vuokralaiset ole mitään valittaneet.