The Project Gutenberg eBook of Marsin jumalat: Seikkailuromaani, by Edgar Rice Burroughs

Alkulause
    I. Kasvi-ihmiset.
   II. Taistelu metsässä.
  III. Salaperäisten arvoitusten kammio.
   IV. Thuvia.
    V. Vaarallisissa käytävissä.
   VI. Barsoomin mustat rosvot.
  VII. Kaunis jumalatar.
VIII. Omeanin uumenissa.
   IX. Issus, ikuisen elämän jumalatar.
    X. Shadorin vankilasaari.
   XI. Kun horna puhkesi valloilleen.
  XII. Kuolemaan tuomittuna.
XIII. Vapautta kohti.
  XIV. Pimeässä vaanivat silmät.
   XV. Pako ja takaa-ajo.
  XVI. Pidätettynä.
XVII. Kuolemantuomio.
XVIII. Solan kertomus.
  XIX. Synkkää epätoivoa.
   XX. Ilmataistelu.
  XXI. Veden ja liekkien läpi.
XXII. Voitto ja tappio.

ALKULAUSE.

Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin kätkin isovanhempani sedän, virginialaisen kapteenin John Carterin ruumiin ihmisten katseilta Richmondin vanhalle hautausmaalle omituiseen loistokammioon.

Usein oli mielessäni pohtinut niitä kummallisia määräyksiä, jotka hän oli minulle jättänyt suurenmoisen hautansa järjestämisestä, erikoisesti niitä kohtia, joiden mukaan hänet oli pantava avoimeen arkkuun ja holvin jykevän oven salpoja liikuttavan vankkatekoisen koneiston tuli olla vain sisäpuolelta käsiteltävissä.

Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun luin tämän merkillisen miehen merkillisen käsikirjoituksen; tämän miehen, joka ei muistanut ensinkään lapsuuttaan eikä osannut edes osapuilleenkaan arvata ikäänsä, joka oli aina nuori ja joka kuitenkin oli kiikuttanut isoisäni isoisän isää polvillaan; tämän miehen, joka oli viettänyt kymmenen vuotta Marstähdessä, taistellut Barsoomin vihreän kansan puolesta ja sitä vastaan, taistellut punaisen kansan puolesta ja sitä vastaan, voittanut ikuisesti kauniin Dejah Thorisin, Heliumin prinsessan, puolisokseen ja ollut lähes kymmenen vuotta prinssinä Heliumin jeddakin Tardos Morsin suvussa.

Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun hänen ruumiinsa löydettiin hänen huvilansa edustalta, Hudson-virran jyrkältä rantaäyräältä, ja usein olin näinä pitkinä vuosina miettinyt, oliko John Carter todellakin kuollut vai vaelteliko hän taaskin tuon kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjalla, oliko hän palannut Barsoomiin nähdäkseen, että hän oli hyvissä ajoin avannut valtavan ilmatehtaan synkät ovet ja pelastanut niiden lukemattomien miljoonien hengen, jotka olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen kauan aikaa sitten, silloin kun hänet armottomasti sinkautettiin seitsemänkymmentä miljoonaa kilometriä avaruuden halki takaisin Maahan. Olin ajatellut, oliko hän löytänyt tummatukkaisen prinsessansa ja nuoren poikansa, joiden hän oli uneksinut yhdessä odottelevan häntä Tardos Morsin kuninkaallisissa puutarhoissa.

Vai oliko hän saanut nähdä joutuneensa liian myöhään ja siten palannut kuolleen taivaankappaleen elävään kuolemaan? Tai oliko hän sittenkin todella kuollut eikä koskaan palaisi, ei emotähteensä Maahan eikä rakastamaansa Marsiin?

Tällaisiin hyödyttömiin mietteisiin olin vaipunut myöskin eräänä helteisenä elokuun iltana, kun palvelijani Ben-vanhus ojensi minulle sähkösanoman. Repäisin sen auki ja luin:

Varhain seuraavana aamuna lähdin ensimmäisessä junassa Richmondiin, ja kahta tuntia myöhemmin minut opastettiin John Carterin huoneeseen.

Kun astuin sisään, nousi hän minua tervehtimään, entisen sydämellisen tervetuliaishymyn väikkyessä hänen miellyttävillä kasvoillaan. Ulkomuodoltaan hän ei ollut vanhentunut vähääkään, vaan oli yhä vieläkin sama suoraryhtinen, sirojäseninen, kolmikymmenvuotias sotilas. Hänen terävät, harmaat silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, ja hänen piirteistään kuvastui yksinomaan rautainen luonne ja päättäväisyys, mikä oli aina ollut niille ominaista niin kauan kun hänet muistin, lähes kolmekymmentäviisi vuotta.

"Kas vain, poika", hän tervehti minua, "tuntuuko siltä kuin näkisit haamun tai kuin setä Benin antamat virvokkeet olisivat liian voimakkaita?"

"Virvokkeiden vaikutusta, arvelen", vastasin, "sillä tunnenpa totisesti itseni perin reippaaksi; mutta kentiespä juuri se, että taaskin näen sinut, saa minut hämmennyksiin. Oletko ollut taaskin Marsissa? Kerrohan! Entä Dejah Thoris? Tapasitko hänet terveenä sinua odottamassa?"

"Kyllä, olen ollut Barsoomissa uudelleen, ja — mutta se on pitkä juttu, liian pitkä kerrottavaksi sinä lyhyenä aikana, joka on käytettävissäni, ennenkuin minun on palattava. Olen oppinut taidon, poika, ja nyt voin kulkea sen poluttoman taipaleen milloin tahdon, voin tulla ja mennä lukemattomien kiertotähtien väliä niin kuin minua haluttaa. Mutta sydämeni on aina Barsoomissa, ja kun se kerran on siellä marsilaisen prinsessani tallessa, niin pelkäänpä, etten enää milloinkaan poistu elämäni maailmasta, kuolevalta tähdeltä.

"— Nyt tulin, koska olen sinuun siksi kiintynyt, että halusin vielä kerran nähdä sinut, ennenkuin siirryt toiseen elämään, joka ei koskaan tule osakseni ja jota — vaikka olenkin kuollut kolmasti ja kuolen taaskin tänä iltana, sinun tuntemastasi kuolemasta puhuen — minun on yhtä mahdoton käsittää kuin sinunkin.

"— Vieläpä Barsoomin viisaat ja salaperäiset thernitkin, ikivanha sivistyskansa, jonka on lukemattomina ajanjaksoina uskottu säilyttäneen elämän ja kuoleman salaisuutta valloittamattomissa varustuksissaan Otz-vuorten ulommilla rinteillä, ovat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Olen sen todennut, vaikka sitä tehdessäni olin vähällä menettää henkeni. Mutta saat lukea sen kaiken näiden Maassa viettämieni kolmen viime kuukauden aikana kirjoittamistani muistiinpanoista."

Hän taputti pullottavaa salkkua, joka oli pöydällä hänen kyynärpäänsä vieressä.

"Tiedän, että ne kiinnittävät mieltäsi ja että sinä uskot, ja tiedän, että ne herättävät myöskin muiden ihmisten mielenkiintoa, vaikka he eivät usko kertomustani moniin vuosiin, niin, moniin miespolviin, sillä he eivät voi sitä ymmärtää. Maan asukkaat eivät vielä ole edistyneet niin pitkälle, että he voisivat ymmärtää sitä, mitä olen muistiinpanoihini kirjoittanut.

"— Kerro heille niistä kaikki, minkä tahdot ja mikä ei heitä loukkaa, mutta älä pahastu, jos he nauravat sinulle."

Samana iltana saatoin hänet hautausmaalle. Hautakammionsa ovella hän kääntyi minuun päin ja puristi kättäni.

"Hyvästi, poikani", hän sanoi, "en tavanne sinua enää koskaan, sillä tuskinpa voin milloinkaan jättää vaimoani ja poikaani, niin kauan kun he elävät, ja elinikä on Barsoomissa usein yli tuhat vuotta."

Hän meni holviin. Jykevä ovi painui hitaasti kiinni. Vankat salvat menivät kirskuen paikoilleen. Lukko naksahti. Senjälkeen en enää ole nähnyt kapteeni John Carteria Virginiasta.

Mutta tässä on kertomus hänen seikkailuistaan hänen saavuttuaan toisen kerran Marsiin, sellaisena kuin olen seulonut sen suuresta muistiinpanokimpusta, jonka hän laski eteeni huoneensa pöydälle Richmondin Raleigh-hotellissa.

Paljon olen jättänyt pois, paljon sellaista, jota en ole rohjennut kertoa. Mutta saatte nähdä, että kertomus hänen seikkailuistaan, kun hän toisen kerran etsi Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, on teistä vieläkin merkillisempi kuin hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jonka julkaisin epäilevälle maailmalle vähän aikaa sitten ja jonka kautta pääsimme seuraamaan taistelevaa virginialaista kuivuneiden merien pohjalla Marsin kuiden hohteessa.

E. R. B.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kun seisoin huvilani edustalla olevan jyrkänteen reunalla tuona kirkkaana pakkasyönä maaliskuun alkupuolella 1886, valtavan Hudsonin virratessa kuolleen joen harmaata ja äänetöntä haamua muistuttavana editseni, tunsin, kuinka mahtava sodanjumala, rakastamani Mars, jota pitkän ja yksinäisen vuosikymmenen olin kädet ojennettuina rukoillut palauttamaan minut menetetyn rakkaani luo, taaskin kiehtoi minut omituiseen, pakottavaan tenhoonsa.

Senjälkeen kun samoin maaliskuun yönä 1866 olin Arizonasas seisonut luolan edustalla, liikkumattoman ja elottoman ruumiini viruessa luolassa Maan asukkaiden kuoleman kaltaisessa tilassa, en ollut tuntenut hartauteni jumalan vastustamatonta vetovoimaa.

Kädet ojennettuina suuren tähden punaista silmää kohti seisoin rukoillen sen kummallisen voiman palaamista, joka kahdesti oli kiidättänyt minut mittaamattoman avaruuden halki, samoin kuin olin rukoillut tuhansina öinä aikaisemmin niiden pitkien kymmenen vuoden aikana, jotka olin odottanut ja toivonut.

Äkkiä sain vastenmielisen pyörrytyskohtauksen, päätäni huimasi, polveni pettivät, ja kaaduin pitkälleni juuri äkkijyrkän rantatöyrään reunalle.

Samalla pääni selveni, ja muistiini kuvastuivat elävästi Arizonan aaveluolan kauhut; samoin kuin silloin ammoin menneenä yönä lihakseni taaskin kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja vaikkakin viruin Hudsonin rauhaisalla äyräällä, saatoin taaskin kuulla luolan pimeistä perukoista minua väijyneen ja uhanneen hirmuolion kammottavat voivotukset ja kahinan. Yhtä yli-inhimillisen voimakkaasti ponnistin nytkin murtaakseni minua sitovan kummallisen halvauksen kahleet, myöskin nyt kuulin tiukan metallilangan katkeamista muistuttavan kilahduksen, ja seisoin alastomana ja vapaana jäykän, elottoman olennon vieressä, jossa John Carterin lämmin, punainen elinneste oli vielä äskettäin sykkinyt.

Luotuani ympärilleni hätäisen jäähyväissilmäyksen käänsin katseeni uudelleen Marsiin päin, kohotin käteni sen kalpeata valoa kohti ja odotin.

Eikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan; sillä tuskin olin kääntynyt, kun jo kiidin synkeään avaruuteen nopeasti kuin ajatus. Hetkeksi minut ympäröi sama kauhea kylmyys ja sysimusta pimeys kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja sitten aukaisin silmäni toisella taivaankappaleella, ympärilläni kohoavan valtavan metsän lehväkatoksessa olevasta pienestä aukosta paistavan auringon polttavassa paahteessa.

Silmieni eteen avautuva näky oli niin epämarsilainen, että minulle nousi sydän kurkkuun ja minut valtasi äkkiä pelko, että julma kohtalo oli sinkauttanut minut umpimähkään johonkin vieraaseen kiertotähteen.

Ja miksikä ei? Mikä olisi ollut minua opastamassa tähtien välisessä tiettömässä avaruudessa? Mitä takeita oli siitä, ettei minua olisi voitu yhtä hyvin kiidättää johonkin kaukaiseen tähteen, joka kuului kokonaan toiseen aurinkokuntaan kuin Mars?

Lepäsin punaisen ruohomaisen kasvullisuuden muodostamalla nurmikolla, ja ympärilläni oli omituisia, kauniita puita, joiden komeakukkaisessa lehvistössä vilisi loistavia, äänettömiä lintuja. Nimitän niitä linnuiksi, koska niillä oli siivet, mutta kuolevaisen silmä ei ole milloinkaan katsellut niin luonnottoman kummallisia otuksia.

Kasvullisuus oli samanlaista kuin se, joka peittää suurien vesiteiden varsilla asuvien punaisten marsilaisten pihanurmikot, mutta puut ja linnut eivät muistuttaneet mitään, mitä ennen olin nähnyt Marsissa, ja lisäksi näin taampana kasvavien puiden välitse mitä epämarsilaisimman näyn — aaltoilevan järven, jonka sininen pinta kimalteli auringon paisteessa.

Kun nousin lähteäkseni tarkastamaan ympäristöäni, sattui minulle sama naurua herättävä kommellus kuin yrittäessäni ensi kertaa kävellä Marsissa. Tämän pienemmän tähden vähäisempi painovoima ja sen suuresti ohentuneen ilmakehän pienempi paine tarjosivat niin vähäisen vastuksen Maan oloihin tottuneille lihaksilleni, että tavallinen, pelkkään nousemiseen tarvittava ponnistus lennätti minut ilmaan muutamien metrien korkeuteen ja sitten suin päin tämän kummallisen taivaankappaleen pehmeään, loistavanväriseen ruohikkoon.

Tämä kokemus sai minut kuitenkin hieman varmemmin uskomaan, että kaikesta huolimatta olin sittenkin jossakin Marsin nurkkauksessa, jota en tuntenut. Se olikin varsin mahdollista, sillä niinä kymmenenä vuotena, jotka olin oleskellut tässä tähdessä, olin tutkinut vain suhteellisesti vähäisen osan sen laajasta pinta-alasta.

Nousin uudelleen pystyyn nauraen muistamattomuuttani ja olin taaskin pian oppinut sovittamaan maapallon oloihin tottuneet jänteeni muuttuneiden olosuhteiden mukaan.

Kun verkkaan astelin tuskin tuntuvasti alenevaa rinnettä myöten järveä kohti, kiintyi huomioni väkisinkin ruohikon ja puiden puistomaiseen ulkonäköön. Ruoho oli yhtä tiheätä ja tasaista kuin jonkun vanhan englantilaisen pihanurmikon, ja itse puut oli näöstä päättäen kaikki huolellisesti karsittu noin neljän ja puolen metrin korkeuteen saakka. Jos katsahti mihin suuntaan hyvänsä, näytti metsä senvuoksi tavattoman avaralta, korkealta huoneelta.

Kaikkien näiden, huolelliseen ja järjestelmälliseen hoitoon viittaavien merkkien nojalla uskoin varmasti, että saapuessani nyt toisen kerran Marsiin olin ollut kylliksi onnellinen joutuakseni ensiksi jonkun sivistyskansan alueelle ja että heidät löydettyäni saisin kohteliaan vastaanoton ja turvan, johon arvoni Tardos Morsin sukuun kuuluvana prinssinä minut oikeutti.

Astellessani järvelle herättivät puut minussa syvää ihmettelyä. Niiden paksut rungot, joista jotkut olivat kokonaista kolmekymmentä metriä läpimitaten, olivat takeena niiden huimaavasta korkeudesta, jota minä en voinut muuta kuin arvailla, sillä katseeni ei kyennyt missään kohdin tunkeutumaan niiden tiheän lehvistön läpi ylemmäksi kuin kahdenkymmenen tahi kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen.

Niin ylhäälle asti kuin saatoin nähdä olivat rungot ja oksat yhtä sileitä ja kiiltäviksi hangattuja kuin uusin amerikkalainen piano. Muutamien puiden puu oli mustaa kuin ebenholtsi, kun taas niiden lähimmät naapurit saattoivat metsän himmeässä valossa hohtaa yhtä kirkkaan valkoisina kuin hienoin posliini, tai myöskin olla taivaansinisiä, kirkkaan punaisia, keltaisia tahi tumman purppuran värisiä. Samoin myöskin lehdet olivat yhtä iloisen ja vaihtelevan värisiä, kun taas kukkia, joita puissa oli tiheinä ryhminä, ihmissanat eivät kykene kuvaamaan, vaan siihen vaadittaisiin jumalten kieltä.

Lähestyessäni metsän reunaa huomasin, että sen ja rannan välillä oli laaja niittymaa, ja juuri kun olin astumaisillani esiin puiden varjosta, sattui silmiini näky, joka karkoitti mielestäni kaikki oudon kauniin maiseman herättämät romanttiset ja runolliset mietteet.

Vasemmalla puolellani ulottui järvi niin kauas kuin silmä kantoi, vain epäselvän, hämärän viivan osoittaessa vastapäistä rantaa; oikealla taas laski mahtava joki leveänä, rauhallisena ja majesteetillisena edessäni olevaan tyyneen järveen.

Vähän matkan päässä jokea ylöspäin kohosi valtavia, äkkijyrkkiä kallioita, joiden juurelta tämä suuri joki näytti saavan alkunsa.

Mutta eivät nämä ihastuttavan upeat luonnon suurenmoisuuden näytteet temmanneet huomiotani niin äkkiä metsän kauneudesta. Siihen oli syynä se, että näin parikymmentä olentoa, jotka hitaasti liikkuivat niityllä, lähellä valtavan joen rantaäyrästä.

Ne olivat omituisen, luonnottoman kummallisen näköisiä, erilaisia kuin mikään niistä olennoista, joita olin aikaisemmin Marsissa nähnyt, mutta kuitenkin ne kaukaa katsottuina muistuttivat hyvin suuresti ihmisiä. Kun suuremmat yksilöt seisoivat pystyssä, vaihteli niiden pituus kolmesta puoleenneljättä metriin, ja niiden vartalon ja alaraajojen mittasuhteet olivat aivan samanlaiset kuin maapallon ihmisten.

Mutta käsivarret olivat hyvin lyhyet, ja tarkastellessani niitä piilopaikastani näytti niiden rakenne olevan jotakuinkin samanlainen kuin norsun kärsän. Käsivarret näet liikkuivat käärmemäisesti aaltoillen ja mutkitellen, ikäänkuin niissä ei olisi ollut luita ollenkaan tahi sitten niiden luusto ollut nikamista kokoonpantu.

Silmäillessäni otuksia paksun puunrungon takaa tuli niistä yksi verkalleen minua kohti, ollen koko ajan samassa puuhassa, joka näytti olevan niiden kaikkien tärkeimpänä tehtävänä. Ne nimittäin liikuttelivat omituisen muotoisia käsiään pitkin nurmikon pintaa, mutta en voinut saada selville, missä tarkoituksessa ne sitä tekivät.

Kun olento tuli aivan lähelleni, voin tarkastella sitä erinomaisen hyvin, ja vaikkakin sain myöhemmin tutustua paremmin näihin otuksiin, niin on minun sanottava, että tämän luonnon synnyttämän kamalan irvikuvan näinkin pintapuolinen silmäys olisi jo ollut varsin riittävä, jos olisin ollut vapaa toimimaan. Heliumin laivaston nopeinkaan lentokone ei olisi voinut kiidättää minua tarpeeksi joutuisasti pois tämän hirveän otuksen luota.

Sen karvaton ruumis oli oudon, aavemaisen sininen, lukuunottamatta leveää, valkoista viirua, joka ympäröi sen ainoata, ulkonevaa silmää. Itse silmä, sen terä, iris ja muna, oli kalman kalpea.

Nenänä oli rosoinen, tulehtunut, ympyriäinen reikä keskellä sileätä naamaa. Enemmän kuin mitään muuta se mielestäni muistutti pyssynluodin tekemää, juuri saatua haavaa, josta ei vielä ole alkanut vuotaa verta.

Tämän inhoittavan aukon alapuolella oli naama aivan sileä leukaan saakka, sillä mikäli saatoin eroittaa ei otuksella ollut lainkaan suuta.

Kasvoja lukuunottamatta peitti pään takkuinen, sysimusta, kahdenkymmenen tai viidenkolmatta sentimetrin pituinen tukka. Jokainen hius oli ison kastemadon paksuinen, ja kun otus liikutti päänahkaansa, näytti tämä hirvittävä päähine luikertelevan, kiemurtelevan ja ryömivän kamalan naaman ympärillä, ikäänkuin jokainen yksityinen hius olisi ollut muista riippumaton elävä olento.

Ruumis ja jalat olivat niin tasasuhtaiset ja ihmistä muistuttavat kuin luonto suinkin voi muovata, ja myöskin jalkaterien muoto oli samanlainen kuin ihmisellä, mutta niiden koko oli hirviömäinen. Kantapäästä varpaisiin mitattuina ne olivat lähes metrin pituiset sekä hyvin latuskaiset ja leveät.

Kun otus tuli aivan lähelleni, huomasin, että sen omituinen puuha, kummallisten käsien liikuttaminen pitkin nurmikon pintaa, johtui sille ominaisesta ravinnon hankkimistavasta. Partaveitsen kaltaisilla kynsillään se katkoi hentoja kasveja ja imi ne sitten suihinsa, joita oli yksi kummassakin kämmenessä, ja sieltä käsivarsia muistuttaviin kurkkuihinsa.

Jo kuvaamieni piirteiden lisäksi pedolla oli vielä vankka lähes kahden metrin pituinen häntä. Se oli juuresta aivan pyöreä, mutta suippeni kärjestä ohueksi, litteäksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautui maata pitkin.

Mutta kaikkein merkillisintä tässä perin merkillisessä otuksessa oli kaksi vähäistä, noin viidentoista sentimetrin pituista, samankaltaista olentoa, jotka riippuivat sen kainaloista yksi kummallakin puolella. Niitä kannatti ohut varsi, joka näytti kasvavan niiden päälaesta ja liittävän ne täysikasvuisen olennon ruumiiseen.

Olivatko nämä poikasia vaiko ainoastaan osia monijakoisesta olennosta, sitä minun oli mahdoton tietää.

Sillä aikaa kun olin tarkastellut tätä kummallista hirviötä oli koko muu lauma vähitellen tullut lähelleni, ja huomasin että vaikkakin monista niistä riippui pikkuotuksia, ei kuitenkaan kaikilla ollut tällaista lisäkettä. Vielä panin merkille, että poikasien koko vaihteli kaikissa mahdollisissa kehitysasteissa, toisten muistuttaessa vain vähäisiä aukeamattomia nuppuja, joiden läpimitta oli ainoastaan pari, kolme sentimetriä, kun taas toiset olivat jo selväpiirteisiä, lopullisesti muodostuneita olentoja, joiden pituus oli viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen sentimetriin.

Lauman seassa liikkui laitumella useita pienokaisia, jotka eivät olleet paljonkaan isompia kuin vielä vanhempiensa yhteydessä olevat poikaset, ja näistä alkaen oli laumassa kaikenkokoisia yksilöjä aina peloittavan kookkaihin täysikasvuisiin saakka.

Vaikkakin nämä olennot näyttivät hirveiltä, en kuitenkaan tiennyt, oliko minun niitä pelättävä vai ei, sillä niiden taisteluvarustukset eivät näyttäneet erikoisen tehokkailta. Olinkin juuri aikeissa astua esiin piilopaikastani nähdäkseni, minkä vaikutuksen ihmisen ilmestyminen niihin tekisi. Mutta onneksi tämä ripeä päätökseni tukehtui alkuunsa, kun kuulin omituisen valittavan kirkunan, joka tuntui tulevan oikealla puolellani olevien jyrkkien kallioiden suunnalta.

Kun olin alaston ja aseeton, olisin saanut pikaisen ja hirveän kuoleman näiden julmien otuksien käsissä, jos olisin ehtinyt toteuttaa päätökseni, mutta samalla kun kirkuna kajahti, kääntyivät lauman kaikki jäsenet äänen suuntaan, ja niiden käärmemäiset hiukset nousivat pystyyn kankeina, ikäänkuin jokainen hius olisi ollut havaitsemiskykyinen elin, joka koetti joko katsoen tai kuunnellen saada selville, mistä ääni tuli ja mitä se merkitsi. Ja itse asiassa osoittautuikin viimemainittu olettamus oikeaksi, sillä nämä Barsoomin kasvi-ihmisten päässä olevat kummalliset lisäkkeet ovat näiden hirmu olentojen, alkuperäisestä Elämänpuusta puhjenneen oudon rodun viimeisten jätteiden tuhantena korvana.

Samalla kääntyivät kaikki katsomaan lauman yhtä jäsentä, kookasta vintiötä, joka ilmeisesti oli johtaja. Sen toisesta kämmensuusta kuului omituista kehräävää ääntä, ja se syöksyi nopeasti jyrkännettä kohti koko lauman seuraamana.

Otuksien nopeus ja liikkumistapa olivat molemmat merkillisiä, sillä ne juoksivat hyppien pitkiä, kuuden, jopa lähes kymmenenkin metrin mittaisia loikkauksia, hyvin samaan tapaan kuin kenguru.

Nopeasti juosten ne olivat häipymäisillään näkyvistäni, kun päähäni pälkähti lähteä niiden perässä, ja luopuen kaikesta varovaisuudesta kiiruhdin niityn poikki niiden jäljessä, harppaillen vieläkin riittävämpiä loikkauksia kuin ne, sillä maapallon voimakkaan asukkaan lihakset saavuttavat huomattavia tuloksia, kun niiden voitettavana on Marsin pienempi painovoima ja vähäisempi ilmanpaine.

Lauma meni suoraan kallioiden juurelle päin sitä paikkaa kohti, josta joki näytti saavan alkunsa, ja lähemmäksi saapuessani huomasin, että niityllä oli siellä täällä tavattoman isoja kivimöhkäleitä, jotka ajan hammas oli ilmeisesti irroittanut yläpuolella kohoavista äkkijyrkänteistä. Tästä syystä pääsin varsin lähelle hälyn alkusyytä, ennenkuin minua siellä odottava näky avautui kauhistuneitten katseitteni eteen. Kun nousin eräälle mahtavalle kivijärkäleelle, näin kasvi-ihmisten ympäröivän pientä ryhmää, jossa oli viisi tahi kuusi Barsoomin vihreätä miestä ja naista.

Nyt en enää vähääkään epäillyt, että olin todella Marsissa, sillä edessäni oli tämän kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjilla ja autioissa kaupungeissa asustavien villiheimojen jäseniä.

Siinä oli kookkaita miehiä uhkeine, valtavine vartaloineen; näin hohtavan valkeat torahampaat, jotka kaartuivat vankasta alaleuasta lähelle otsan keskikohtaa, pään kupeella olevat ulkonevat silmät, jotka saattoivat katsoa eteenpäin tahi taaksepäin tai kumpaankin suuntaan pään kääntymättä, omituiset tuntosarven tapaiset korvat, jotka kohosivat otsan yläreunasta, ja ylimääräisen raajaparin, jonka kiinnityskohta oli olkapäiden ja lanteiden keskivälissä.

Vaikkakaan en olisi nähnyt kiiltävän vihreätä ihoa ja metallikoristuksia, jotka osoittivat mihin heimoihin he kuuluivat, olisin heti tuntenut heidät, sillä missäpä muualla koko avaruudessa olisi heidän kaltaisiaan olentoja?

Ryhmässä oli kaksi miestä ja neljä naista, ja koristukset osoittivat heidän olevan eri heimojen jäseniä, mikä taasen hämmästytti minua tavattomasti, sillä Barsoomin vihreät heimot käyvät alituisesti veristä sotaa keskenään. Lukuunottamatta sitä ainoata historiallista tapausta, jolloin Tharkin suuri jeddak Tars Tarkas kokosi useista heimoista sataviisikymmentätuhatta vihreätä sotilasta, johtaen heidät tuhoon tuomittua Zodangaa vastaan pelastamaan Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, Than Kosisin kynsistä, en ollut milloinkaan nähnyt eri heimoihin kuuluvia vihreitä marsilaisia yhdessä muuten kuin vastakkain taistelussa.

Mutta nyt he seisoivat kylki kyljessä katsellen silmät ällistyksestä levällään yhteisen vihollisen ilmeisen uhkaavia eleitä.

Sekä miehillä että naisilla oli aseinaan pitkät miekat ja väkipuukot, mutta ampuma-aseita heillä nähtävästi ei ollut, sillä muutoin olisivat Barsoomin hirvittävät kasvi-ihmiset saaneet pikaisen lähdön toiseen maailmaan.

Kasvi-ihmisten johtaja alkoi juuri ahdistaa pientä ryhmää, ja hänen hyökkäystapansa oli yhtä merkillinen kuin tehoisakin. Juuri outoutensa johdosta se oli sitäkin tepsivämpi, sillä vihreiden kansojen sotataito ei neuvonut minkäänlaisia puolustustemppuja tällaista hyökkäystapaa vastaan, johon, kuten pian huomasin, he olivat yhtä vähän tutustuneet kuin vastassaan oleviin hirviöihinkin.

Kasvimies juoksi noin kolmen ja puolen metrin päähän ryhmästä ja ponnahti sitten ilmaan ikäänkuin aikoen hypätä suoraan heidän ylitsensä. Voimakas häntä oli kohotettuna toiselle kupeelle, ja lentäessään vihreiden marsilaisten päällitse otus antoi sillä hirvittävän sivalluksen, joka musersi erään vihreän sotilaan pään, ikäänkuin se olisi ollut munankuori.

Koko kammottava lauma kierteli nyt vikkelästi ja huimaavan nopeasti pienen uhrijoukon ympärillä. Niiden peloittavat hypyt ja kummallisista suista lähtevä kimeä, kirskuva surina olivat omiaan hämmentämään ja kauhistuttamaan saalista. Ja kun niistä taaskin kaksi hyppäsi samalla kertaa eri puolilta, eivät hirvittävien häntien voimakkaat sivallukset kohdanneet minkäänlaista vastustusta, ja kaksi vihreätä marsilaista sortui taaskin surkeaan kuolemaan.

Jäljellä oli enää vain yksi soturi ja kaksi naista, ja näytti siltä, että muutamissa sekunneissa nämäkin viruisivat vainajina tulipunaisella nurmikolla.

Kun vihreä soturi näki viimeistenkin toveriensa sortuneen ja koko lauman käyvän nyt yhtaikaa hänen kimppuunsa, hän hyökkäsi rohkeasti sitä vastaan, pelottavasti heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten olin niin usein nähnyt vihreitten marsilaisten tekevän hurjissa ja melkein alituisissa keskinäisissä taisteluissaan.

Antaen iskuja oikealle ja vasemmalle hän raivasi tien suoraan kasvimiesten keskitse ja lähti sitten rajusti juoksemaan metsään päin, ilmeisesti toivoen sen suojasta löytävänsä turvapaikan.

Hän oli kääntynyt kallioiden kupeella olevaa metsän osaa kohti, joten koko hurjasti kiitävä lauma joutui yhä kauemmaksi kivestä, jolla minä olin piilossa.

Katsellessani vihreän soturin kaunista miekan käyttelyä niin kovin epätasaisessa taistelussa oli ihailu paisuttanut rintaani, ja toimien kuten tapani on, enemmän hetkellisen vaikutelman kuin kypsän harkinnan mukaan, hyppäsin ripeästi suojaavalta kiveltäni ja harppasin vinhasti kaatuneiden vihreiden marsilaisten luokse, varma toimintaohjelma jo valmiina mielessäni.

Puolellakymmenellä pitkällä loikkauksella pääsin ruumiiden luokse ja seuraavalla hetkellä kiidin jo kauheiden hirviöiden jäljessä, jotka nopeasti saavuttivat pakenevaa soturia. Mutta nyt puristi käteni pitkän miekan kahvaa, ja rinnassani hehkui entinen soturille ominainen taistelunhaluni, samalla kun silmieni edessä leijaili punaista utua ja tunsin, että vastaukseksi sydämeni sykintään huulilleni levisi sama hymy, joka aina on ollut luonteenomaisena piirteenä taistelun telmeessä.

Vaikka liikuinkin vikkelästi, en kuitenkaan ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin, sillä ahdistajat olivat tavoittaneet vihreän miehen, ennenkuin hän oli vielä päässyt puoliväliin metsää kohti juostessaan. Nyt hän seisoi selkä isoa kiveä vasten, toistaiseksi torjutun lauman puhkuessa ja kirkuessa hänen ympärillään.

Kun näillä otuksilla on vain yksi ainoa silmä keskellä päätä ja ne kaikki katselivat saalistaan, eivät ne huomanneet äänetöntä tuloani, joten olin pitkine miekkoineni niiden kimpussa ja ennätin kaataa niistä neljä tanterelle ennenkuin ne aavistivatkaan minun läsnäoloani.

Aluksi otukset hieman peräytyivät peloittavan hyökkäykseni tieltä, ja sillä aikaa vihreä soturi tajusi tilanteen. Hän hyppäsi vierelleni ja sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle. Vain yhden miehen olin milloinkaan nähnyt heiluttavan miekkaa sillä tavoin, pitkissä kaarroksissa, jotka piirsivät kahdeksikon hänen ympärilleen eivätkä keskeytyneet, ennenkuin hänen vastassaan ei ollut enää ainoatakaan elävää vihollista, terävän säilän halkaistessa lihakset, luut ja metallikoristukset, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa.

Meidän taistellessamme kuului kaukaa yläpuoleltamme sama kimeä, kammottava huuto, jonka olin kuullut jo aikaisemmin ja joka oli kutsunut lauman hyökkäämään uhriensa kimppuun. Ääni toistui yhä uudelleen, mutta meillä oli liiaksi työtä ympärillämme häärivistä hurjista ja voimakkaista otuksista, yrittääksemme edes yhdellä silmäyksellä ottaa selkoa tämän kaamean huudon aiheuttajasta.

Vankat hännät viuhuivat peloittavan raivoisasti ympärillämme, veitsimäiset kynnet viiltelivät raajojamme ja vartaloamme, vihreää, tahmaista nestettä, samanlaista kuin se, jota tihkuu puristetusta kaalimadosta, pirskui päällemme, sillä joka kerta kun annoimme iskun tai piston, suihkusi sitä meitä kohti kasvimiesten katkenneista suonista, joissa sitä verkkaisen jäykästi virtaa veren asemasta.

Kerran tunsin raskaan hirviön painon selässäni, ja samalla kun terävät kynnet upposivat lihaani, imivät kamalat, kosteat huulet elinnestettä haavoista, joissa kynnet vielä olivat kiinni.

Minulla oli täysi työ torjuessani hurjaa vintiötä, joka edestä päin yritti päästä käsiksi kurkkuuni, samalla kun kaksi muuta sivalteli minua uhkaavasti hännällään kupeilta käsin.

Vihreä sotilas oli hyvin tiukalla pidellessään puoliansa omasta kohdastaan, ja minusta tuntui, että epätasainen taistelu saattaisi kestää enää vain lyhyen hetkisen, kun kookas toverini oivalsi vaikean asemani. Riistäytyen irti häntä ympäröivistä ahdistajista hän vapautti minut niskaani tarrautuneesta hirviöstä yhdellä sivalluksella, minkä jälkeen minun oli varsin helppo suoriutua toisista.

Päästyämme kerran yhteen seisoimme melkein kylki kyljessä ison kivimöhkäleen vieressä. Siten eivät ahdistajamme päässeet hyppimään yläpuolellemme antaakseen hirveitä iskujaan, ja kun me kykenimme helposti pitämään puolemme, niin kauan kun ne pysyivät maassa, lähetimme lauman tähteitä nopeasti tuonelaan; sitten yläpuoleltamme kuuluvan huutajan valittava kirkuna taaskin herätti huomiotamme.

Tällä kertaa silmäsin ylöspäin, ja korkealla pienellä luonnon muodostamalla kallioseinän ulkonemalla näin seisovan kummallisen näköisen miehen, joka kiljui kimeitä merkkihuutoja, samalla heiluttaen toista kättään joen suuhun päin ikäänkuin viittoillen joillekin siellä oleville olennoille, toisella kädellään taas osoitellen meitä kohti.

Katsahdin siihen suuntaan, johon hänkin katsoi, ja se riitti selittämään minulle, mikä tarkoitus hänellä oli ja samalla herättämään minussa kaameita, pelokkaita aavistuksia, sillä joka suunnalta, metsästä ja joen toisella puolen olevilta kaukaisilta tasangoilta, näin niittyjä pitkin meitä kohti rajusti kiitävän ahdistajiemme kaltaisia otuksia ja niiden joukossa joitakin uusia, outoja hirviöitä, jotka juoksivat hyvin joutuisasti, milloin pystyssä, milloin nelin kontin.

"Saamme ainakin kuolla taistellen niin kuin kelpo sotilaiden pitääkin,
John Carter", hän vastasi.

Olimme hänen puhuessaan juuri tehneet lopun viimeisistä kimpussamme olleista vastustajistamme, ja hämmästyneenä käännyin häneen päin kuullessani nimeni.

Ja ällistyneiden silmieni edessä oli Barsoomin vihreän kansan suurin mies, taitavin valtiomies, mahtavin sotapäällikkö, hyvä ja uskollinen ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas.

TOINEN LUKU

Tars Tarkasilla ja minulla ei ollut aikaa kertoa toisillemme kokemuksiamme seisoessamme ison kivilohkareen kupeella kamalien ahdistajiemme ruumiiden ympäröiminä, sillä joka suunnalta virtasi meitä kohti tulvan tavoin hirveitä otuksia vastaukseksi yläpuolellamme olevan kummallisen huutajan omituiseen kutsuun.

"Tule", huudahti Tars Tarkas, "meidän on pyrittävä kallioiden suojaan. Vain sieltä voimme toivoa saavamme turvapaikan edes vähäksi aikaa. Kenties löydämme sieltä jonkun luolan tai kapean kielekkeen, jota voimme kahden puolustaa vaikka kuinka kauan tuota kirjavaa, aseetonta laumaa vastaan."

Syöksyimme yhdessä räikeän punaisen nurmikon poikki, samalla kun minä hillitsin vauhtiani, ettei hitaampi toverini jäisi jälkeen. Meidän oli juostava noin kaksisataa metriä päästäksemme kivilohkareen luota kallioille ja sitten etsittävä sopiva turvapaikka kyetäksemme vastustamaan perässämme kiitäviä hirmuotuksia.

Takaa-ajajamme saavuttivat meitä nopeasti. Tars Tarkas huusi minulle, kehoittaen minua kiiruhtamaan edelle etsimään tarvitsemaamme suojaa. Ehdotus oli hyvä, sillä siten säästäisimme useita kalliita minuutteja, ja pinnistäen Maassa kehittyneet lihakseni äärimmilleen kiidin loppumatkan pitkin hyppäyksin, ollen seuraavalla hetkellä kallioiden juurella.

Vuori kohosi äkkijyrkästi laakson melkein tasaisesta nurmikosta. Sinne ei ollut kasaantunut kallioista irtautuneita lohkareita, jotka olisivat muodostaneet tasaisemmat tai rosoisemmat portaat huipulle pääsyä varten, kuten melkein kaikkien siihen asti näkemieni kallioiden kupeissa. Siellä täällä hajallaan olevat kivijärkäleet, joita virui nurmikolla tai osittain siihen hautautuneina, olivat ainoina merkkeinä siitä, että ajanhammas oli milloinkaan jäytänyt vankkaa, korkealle kohoavaa kallioseinämää.

Tarkastaessani pikaisesti kallion kuvetta masentui mieleni, sillä jyrkässä rinteessä en keksinyt vähäisintäkään jalansijaa, lukuunottamatta ulkonemaa, jolla kaamea airut yhä seisoi huutaen kimeitä kehoituksiaan.

Oikealla puolellani kallion alaosa peittyi metsän tiheään lehvistöön. Metsä ulottui aivan kallion juurelle, ja sen upeat lehvät kohosivat yli kolmensadan metrin korkeuteen, painautuen jylhää ja tylyä naapuriaan vasten.

Vasemmalla kallio nähtävästi keskeytymättä jatkui koko leveän laakson poikki, yhtyen valtavaan vuorijonoon, joka näytti ympäröivän laaksoa joka suunnalta.

Noin kolmensadan metrin päässä minusta purkautui joki, kuten näytti, suoraan kallion juurelta. Siltä suunnalta näytti olevan toivotonta etsiä pakotietä, minkä vuoksi ryhdyin uudelleen tarkastamaan metsää.

Kallioseinämä kohosi yläpuolellani hyvinkin puolentoista kilometrin korkeuteen. Aurinko ei vielä valaissut sitä kirkkaasti, ja sen himmeän keltainen väri häämötti synkästä varjosta. Siellä täällä sitä halkoivat tumman punaiset ja vihreät juomut ja uurteet, ja muutamin paikoin näkyi myöskin valkeita kvartsiläikkiä.

Kokonaisuudessaan kallioseinämä oli varsin kaunis, mutta pelkäänpä, etten katsellut sitä kovinkaan ihastunein silmin nyt ensi kertaa sitä tarkastaessani.

Silloin tähystelin sitä ainoastaan pakovälineenä, ja kun nopeasti kiitävä katseeni yhä uudelleen harhaili sen laajalla pinnalla etsien jotakin rosoa tai halkeamaa, aloin äkkiä kirota sitä, kuten vanki varmaankin sadattelee koppinsa julmia, heltymättömiä muureja.

Tars Tarkas lähestyi minua nopeasti, mutta vieläkin nopeammin kiiti häntä takaa-ajava, kammottava lauma.

Metsä tuntui olevan ainoa turvamme, ja olin juuri kehoittamaisillani Tars Tarkasia seuraamaan minua sinne, kun aurinko pilkisti kallion reunan takaa. Kun päivän säteet sattuivat himmeään kalliopintaan, säihkyi se miljoonina värähtelevinä säteinä kuin kiillotettu kulta, hehkuva puna, viehkeä vihreä ja hohtava valkoinen — komeampaa ja viehättävämpää näkyä ei ihmissilmä ole milloinkaan katsellut.

Koko kallionseinämä oli, kuten myöhempi tarkastus lopullisesti osoitti, niin täynnä puhtaita kultasuonia, että se näytti läpikotaisin tästä kalliista metallista tehdyltä muurilta, lukuunottamatta niitä kohtia, missä sen keskeyttivät rubiini-, smaragdi- ja timanttirykelmät. Kaikki se antoi vain heikon viittauksen niistä aavistamattomista rikkauksista, joita oli haudattuna syvälle tämän suurenmoisen pinnan taakse.

Mutta sillä hetkellä, jolloin auringon säteet saivat kallioseinämän hehkumaan, herättivät mielenkiintoani eniten useat mustat läikät, jotka nyt näkyivät selvästi upeassa seinässä lähellä puiden latvoja ja joita nähtävästi oli myöskin latvojen alapuolella.

melkein heti älysin, mitä ne olivat: vankassa kalliossa olevien luolien himmeitä aukkoja — kenties pakoteitä tahi väliaikaisia turvapaikkoja, jos vain pääsisimme sinne.

Oli valittavana vain yksi tie, ja se vei oikealla puolellamme olevien valtavan korkeiden puiden kautta. Tiesin varsin hyvin, että itse kykenin niihin kiipeämään, mutta isoruhoiselle ja tavattoman raskaalle Tars Tarkasille se kenties olisi ylivoimainen tehtävä, sillä parhaassakin tapauksessa marsilaiset ovat perin huonoja kiipijöitä. Koko tällä vanhalla kiertotähdellä en milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoatakaan kukkulaa tai vuorta, joka olisi ollut tuhatta kahtasataa metriä korkeampi kuivuneiden merien pohjasta lukien, ja kun niiden rinteet kohosivat asteittain lähelle niiden huippuja, niin ei siellä tarjoutunut kovinkaan paljon tilaisuutta kiipeämiseen. Eivätkä marsilaiset olisikaan välittäneet tilaisuuksista, vaikka niitä olisi heille tarjoutunutkin, sillä aina he saattoivat löytää kiertotähtien kaikkien jyrkkien paikkojen ympäri, ja näitä teitä he käyttivät mieluummin kuin lyhempiä, mutta vaivaloisempia.

Mutta ei ollut ajateltavissa mitään muuta keinoa kuin koettaa kiivetä kallion kupeella oleviin puihin ja yrittää niistä päästä ylhäällä oleviin luoliin.

Tharkilainen tajusi heti suunnitelman kaikki mahdollisuudet ja vaikeudet, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja ripeästi me lähdimme oikaisemaan kallion rinnassa olevia puita kohti.

Hellittämättömät vainoojamme olivat nyt aivan kintereillämme, niin lähellä, että Tharkin jeddakin näytti mahdottomalta päästä metsään ennen heitä. Eivätkä Tars Tarkasin ponnistukset liioin olleet erikoisen innokkaita, sillä Barsoomin vihreät miehet eivät ymmärrä pakenemista, enkä milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoankaan heistä pakenevan kuolemaa, missä muodossa se sitten uhkasikin. Mutta Tars Tarkas oli urhoollisistakin urhoollisin, sen hän oli todistanut tuhansia kertoja, kymmeniätuhansia kertoja, taistellessaan elämästä ja kuolemasta ihmisiä ja petoja vastaan. Arvasinkin senvuoksi, että hänen pakoonsa oli joku muu syy kuin kuolemanpelko, samoin kuin hänkin tiesi, että jokin ylpeyttä ja kunnianhimoa suurempi voima kannusti minua pyrkimään pakoon näiden hurjien tuhohirviöiden kynsistä. Minulle oli kannustimena rakkaus — jumalaista Dejah Thorisia kohtaan tuntemani rakkaus; Tars Tarkasin voimakkaan ja äkillisen elämänrakkauden syytä en kyennyt käsittämään, sillä useammin tharkilaiset etsivät kuolemaa kuin elämää — nämä oudot, julmat, lemmettömät ja onnettomat olennot.

Lopulta saavuimme kuitenkin metsän varjoihin, mutta aivan kintereillämme juoksi nopein vainoojamme — jättiläiskokoinen kasvimies, joka kynnet harallaan pyrki painamaan vertaimevät suunsa ihoomme.

Hän oli lähes sata metriä lähimmän toverinsa edellä, minkä vuoksi kehoitin Tars Tarkasia kiipeämään isoon, kallion juurella kasvavaan puuhun, sillä aikaa kun minä toimittaisin vintiön pois vastuksistamme, joten hitaampi Tars Tarkas saisi tilaisuuden päästä yläoksille, ennenkuin koko lauma olisi kimpussamme ja menettäisimme kaikki paon mahdollisuudet.

Mutta olin tehnyt laskelmani ottamatta tarpeeksi hyvin huomioon lähimmän vastustajani taitoa ja hänen toveriensa nopeutta näiden juostessa meitä kohti.

Kun nostin pitkän miekkani antaakseni otukselle kuoliniskun, pysähtyi se kesken hyökkäystään. Säiläni halkaisi ilmaa sattumatta vastustajaani, kun taas sen vankka häntä heilahti voimakkaasti kuin harmaan karhun käpälä pitkin ruohikkoa ja lennätti minut pitkälleni maahan. Samassa oli hirviö kimpussani, mutta ennenkuin se ennätti painaa kamalat suunsa rintaani ja kurkkuuni, sain minä otteen sen kummastakin kiemurtelevasta kädestä.

Kasvimiehen lihakset olivat hyvin kehittyneet, se oli raskas ja voimakas, mutta maapallolla kehittyneet jänteeni ja vikkelyyteni yhdessä kuristusotteen kanssa olisivat luullakseni tuottaneet minulle voiton, jos meillä olisi ollut aikaa häiritsemättä ratkaista, kumman kunto oli suurempi. Mutta meidän ponnistellessamme ja taistellessamme saman puun juurella, johon Tars Tarkas parhaillaan perin vaivalloisesti kiipesi, näin äkkiä vastustajani olan yli vilahduksen koko vainoojalaumasta, joka nyt oli aivan lähelläni.

Silloin vasta huomasin, minkälaisia olivat uudet hirviöt, jotka olivat tulleet kasvi-ihmisten kanssa kallionkielekkeellä seisovan miehen kaameasta kutsusta. Ne olivat Marsin pelätyimpiä olentoja — Barsoomin isoja valkeita apinoita.

Marsissa aikaisemmin saamieni kokemusten nojalla tunsin perin pohjin ne ja niiden tavat, ja minun on tunnustettava, että tämän kummallisen taivaankappaleen kaikista kauhean pelottavista ja luonnottoman kamalista asukkaista juuri valkeat apinat ovat parhaiten kyenneet herättämään minussa pelkoa lähentelevää tunnetta.

Luulen, että syynä näiden apinoiden minussa synnyttämään tunteeseen on se, että ne niin suuresti muistuttavat maapallon ihmisiä. Niiden ulkomuoto on hyvin inhimillinen, mikä yhtyneenä niiden tavattomaan kokoon tekee perin kolkon vaikutuksen.

Ne ovat neljän ja puolen metrin pituisia ja kävelevät takajaloillaan pystyssä asennossa. Samoin kuin vihreillä marsilaisilla on niilläkin pari väliraajoja ylä- ja alaraajojen keskivälissä. Silmät ovat hyvin lähekkäin, mutta ne eivät ole ulkonevia kuin vihreiden marsilaisten. Korvat ovat ylhäällä, mutta enemmän kupeilla kuin vihreillä ihmisillä kun taas kuono ja hampaat ovat hyvin samanlaiset kuin afrikalaisella gorillalla. Päässä niillä on tavattoman tuuhea, jäykkänä törröttävä tukka.

Tällaisten hirviöiden ja peloittavien kasvimiesten silmiin tuijotin viholliseni olkapään yli, ja yhtenä ainoana valtavana, murisevana, haukkovana, kirskuvana ja raivoisasti surisevana aaltona ne sitten olivat kimpussani — ja kaikista äänistä, joita tunkeutui korviini vaipuessani niiden alle, tuntui kasvimiesten hirvittävä surina minusta kamalimmalta.

Heti paikalla upposi ruumiiseeni parikymmentä pelottavaa torahammasta ja terävää kynttä, kylmien imuhuulien painautuessa verisuoniani vasten. Ponnistelin päästäkseni niistä irti, ja vaikkakin otuksien tavattomat ruhot olivat rusentaneet minut maahan, onnistui minun päästä uudelleen pystyyn. Pitkä miekka oli yhä kädessäni ja tarttuen sitä terästä, joten voin käsitellä sitä tikarin tapaan, käyttelin sitä ahdistajiani vastaan niin tuhoisasti, että kerran jo olin lyhyen hetken aivan vapaana.

Kaikki tämä, jonka kertomiseen on kulunut minuutteja, tapahtui muutamassa sekunnissa, mutta tällä välin Tars Tarkas oli huomannut minun olevan pulassa ja pudottautunut maahan puun alaoksilta, joille hän äärettömästi ponnisteltuaan oli päässyt. Juuri kun torjuin viimeisen minussa kiinni olleen vastustajan kimpustani, hyppäsi kookas tharkilainen vierelleni, ja taaskin taistelimme kylki kyljessä, kuten olimme tehneet satoja kertoja ennenkin.

Kerran toisensa jälkeen hurjat apinat syöksyivät kimppuumme, ja yhä uudelleen me pakotimme ne miekoillamme peräytymään. Kasvimiesten vankat hännät heiluivat pelottavan voimakkaasti ympärillämme, niiden ahdistaessa meitä eri suunnilta tahi hyppiessä vikkelästi kuin vinttikoirat ylitsemme. Mutta joka kerran kun hyökkäys uusiintui, välkkyivät kirkkaat säilät, sellaisten käsien käytteleminä, joita kahdenkymmenen vuoden aikana oli pidetty taitavimpina, mitä Marsissa oli milloinkaan ollut; sillä Tars Tarkasin ja John Carterin nimet olivat useimmin tämän soturitähden sotilaiden suussa.

Mutta ei edes sotatähden kaksi parasta miekkamiestä voi jatkuvasti pitää puoliaan lukumäärältään ylivoimaisia, hurjia ja villejä otuksia vastaan, jotka eivät ymmärrä, mitä tappio merkitsee, ennenkuin kylmä teräs pakottaa niiden sydämet lakkaamaan sykkimästä. Askel askeleelta meidän olikin peräydyttävä. Lopulta seisoimme saman jättiläismäisen puun runkoa vasten, johon olimme päättäneet kiivetä, ja torjuessamme sitten yhä uudistuvia rajuja hyökkäyksiä peräydyimme yhä edelleen, kunnes meidät oli tungettu puoli kierrosta puunrungon tavattoman paksun tyven ympäri.

Tars Tarkas eteni etummaisena, ja äkkiä kuulin hänen päästävän ihastuksen huudahduksen.

"Tässä on suojapaikka ainakin yhdelle, John Carter", hän sanoi, ja silmätessäni alaspäin näin puun tyvessä läpimitaltaan lähes metrin laajuisen aukon.

"Työnny sisään, Tars Tarkas!" huusin hänelle, mutta hän vastusteli, selittäen että hänen vartalonsa oli liian tukeva niin pieneen reikään, mutta minä muka livahtaisin siitä helposti.

"Me kuolemme molemmat, jos jäämme ulkopuolelle, John Carter; mutta tämä antaa toiselle meistä vähäisen mahdollisuuden. Yritä sinä ja kenties jäät eloon kostamaan puolestani! Minun on hyödytöntä koettaa ryömiä noin ahtaaseen aukkoon näiden pahojen henkien ahdistaessa meitä kaikilta puolin."

"Siispä kuolemme yhdessä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä minä en mene ensiksi. Anna minun puolustaa aukkoa sinun ryömiessäsi sisään! Pienempikokoisena voin minä sitten livahtaa perässäsi, ennenkuin he ennättävät estää."

Jatkoimme raivoisaa taistelua keskustellessamme katkonaisin lausein, jotka keskeytyivät aina kun annoimme jonkun tuhoisan iskun tai piston ympärillämme hääriville hätyyttäjillemme.

Vihdoin hän taipui, sillä vain sillä tavoin näytti kumpikaan meistä voivan pelastua yhä lisääntyvien ahdistajiemme kynsistä, joita jatkuvasti parveili kimppuumme kaikilta suunnilta pitkin laajaa laaksoa.

"Tapanasi, John Carter, on aina ollut ajatella omaa henkeäsi viimeiseksi", hän sanoi, "mutta vielä suuremmassa määrin on ollut tapanasi antaa määräyksiä muiden ihmisten, aina Barsoomissa hallitsevien suurimpienkin jeddakien, hengestä ja toiminnasta."

Hänen julmilla, kovilla kasvoillaan oli tuima hymy, kun hän, kaikista jeddakeista suurin, alistui tottelemaan toisesta taivaankappaleesta saapuneen olennon käskyjä — miehen, jonka vartalo ei ollut puoleksikaan niin kookas kuin hänen.

"Jollet onnistu, John Carter", selitti hän, "niin tiedä, että julma ja sydämetön tharkilainen, jonka opetit tietämään, mitä ystävyys merkitsee, tulee takaisin kuolemaan rinnallasi."

"Kuten tahdot, ystäväni", vastasin; "mutta nyt nopeasti, Pää edellä; minä suojelen selkäpuoltasi." Hän empi hetkisen kuullessaan sanani, sillä ei kertaakaan ennen koko jatkuvien taistelujen täyttämän elämänsä aikana hän ollut kääntänyt selkäänsä muuten kuin kuolleelle tai voitetulle viholliselle.

"Kiireesti, Tars Tarkas", hoputin, "tai muuten kuolemme kumpikin aivan turhaan; ikuisesti en kykene näitä vintiöitä pidättämään."

Kun hän ojentui maahan tunkeutuakseen puun onkaloon, heittäytyi koko kamalasti ulvova paholaisjoukko kimppuuni. Säihkyvä säiläni kiiti oikealle ja vasemmalle, milloin vihreänä kasvi-ihmisten tahmeasta nesteestä, milloin punertuen isojen valkeiden apinain karmosinipunaisesta verestä; mutta aina se välähti toisesta vastustajasta toiseen pysähtyen vain sekunnin murto-osaksi juomaan jonkun villin sydämen elinnestettä.

Sillä tavoin en ollut milloinkaan ennen taistellut, niin kamalaa ylivoimaa vastaan, etten nytkään voi käsittää, kuinka ihmisen lihakset saattoivat kestää niin kauheata hyökkäystä, hurjien, rajusti rimpuilevien otuksien hirveätä monituhatkiloista painoa.

Vainoojamme alkoivat pelätä, että pääsemme pakoon, ja kahta kiivaammin ne ponnistelivat rusentaakseen minut maahan. Ja vaikkakin niiden kuolleita ja kuolevia tovereita virui korkeina läjinä ympärilläni, saivat ne kuitenkin lopulta minut sortumaan, ja toisen kerran samana päivänä vaivuin maahan niiden alle, tuntien taaskin imuhuulien painautuvan ihooni.

Mutta tuskin olin kaatunut, kun vankat kädet tarttuivat nilkkoihini, alkaen vetää minua puun onkalon suojaan. Hetkisen Tars Tarkas sai vetää kilpaa isokokoisen kasvimiehen kanssa, joka oli tiukasti tarrautunut rintaani, mutta samassa sain miekkani kärjen kasvimiehen alle ja voimakkaasti pistäen lävistin hänen sisäelimensä.

Koko ruumis runneltuna ja veren vuotaessa monista julmista haavoista makasin läähättäen puun onkalon pohjalla Tars Tarkasin puolustaessa aukkoa ulkopuolella raivoavaa laumaa vastaan.

Tunnin verran vainoojamme ulvoivat puun ympärillä, mutta yritettyään muutamia kertoja päästä meihin käsiksi ne keskittivät kaikki voimansa hirvittävään kiljuntaan ja kirskuntaan; isot valkeat apinat päästelivät kauheita murahduksia kasvimiesten peloittavan, kuvaamattoman surinan säestäminä.

Vihdoin poistuivat luotamme kaikki muut paitsi parikymmentä, jotka ilmeisesti oli jätetty estämään pakoamme, ja seikkailumme näytti päättyvän piiritykseen, jonka tuloksena ei voinut olla muuta kuin nälkäkuolema meille. Sillä joskin meidän onnistuisi pimeän tultua livahtaa tiehemme, niin mihin voisimme tässä tuntemattomassa ja tylyssä laaksossa ohjata askeleemme etsiäksemme pelastusta?

Kun vihollistemme hyökkäykset olivat lakanneet ja silmämme tottuneet omituisen turvapaikkamme hämärään, käytin tilaisuutta tutkiakseni sitä tarkemmin.

Onkalon läpimitta oli noin neljä ja puoli metriä, ja sen tasaisesta, kovasta pohjasta päättelin, että sitä oli ennen meitä käytetty usein oleskelupaikkana. Kun katsoin ylöspäin nähdäkseni kuinka korkea se oli, näin kaukaa ylhäältä heikkoa valon hohdetta.

Ylhäällä oli siis aukko. Jos vain pääsisimme sinne, niin vielä voisimme toivoa pääsevämme myöskin kallioluolien suojaan. Silmäni olivat tällä välin varsin hyvin perehtyneet onkalon hämärään, ja jatkaessani tarkastelua löysin onkalon perältä karkeatekoiset tikkaat.

Nousin reippaasti niitä myöten ylöspäin ja huomasin, että niiden päätyttyä alkoi sarja vaakasuoria puisia tankoja, jotka oli kiinnitetty puunrungon tällä kohdalla jo ahtaan, savupiippua muistuttavan sisuksen laitoihin. Tangot olivat vajaan metrin päässä loisistaan ja muodostivat täydelliset tikapuut niin kauaksi ylöspäin kuin saatoin eroittaa.

Laskeuduin takaisin pohjalle ja kerroin huomiostani Tars Tarkasille. Tämä kehoitti minua tutkimaan portaita niin kauas ylöspäin kuin turvallisesti voisin mennä, samalla kun hän vartioitsi sisäänkäytävää mahdollisten hyökkäysten varalta.

Lähdin nopeasti ylös tarkastamaan omituista torvea ja näin, että vaakasuorien tankojen muodostamat portaat jatkuivat yhä niin kauas kuin saattoi eroittaa. Sitä mukaan kuin nousin ylemmäksi, muuttui ylhäältä häämöittävä valo yhä kirkkaammaksi.

Kiipesin runsaasti viisikymmentä metriä, kunnes vihdoin saavutin rungossa olevan aukon, josta valo pilkotti. Se oli suunnilleen yhtä laaja kuin alhaalla puun juuressa olevakin ja avautui vankan, leveän oksan yläpuolelle. Oksan sileäksi kulunut yläpinta osoitti, että sitä oli kauan käytetty kulkutienä tähän merkilliseen torveen ja siitä pois. En uskaltanut mennä oksalle, sillä pelkäsin, että minut huomattaisiin ja pakotiemme tältäkin suunnalta katkaistaisiin. Sen sijaan palasin nopeasti Tars Tarkasin pariin. Pian olin hänen luonaan ja kohta sen jälkeen kiipesimme molemmat pitkiä tikkaita myöten ylhäällä olevaa aukkoa kohti.

Tars Tarkas meni edellä, ja vaakasuorille tangoilla saavuttuani vedin tikapuut perässäni ojentaen ne hänelle. Hän vei ne vuorostaan vielä kolmisenkymmentä metriä ylemmäksi, tunkien ne sitten lujasti yhden tangon ja onkalon seinämän väliin. Samoin irroitin myöskin alemmat tangot sitä mukaa kuin sivuutin ne, joten pian olimme poistaneet puun sisältä kaikki nousuvälineet noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen saakka, välttäen siten mahdollisen takaa-ajon ja hyökkäykset takaapäin.

Kuten myöhemmin saimme tietää, pelasti tämä varokeino meidät vaarallisesta tilanteesta ja saimme lopulta kiittää sitä pelastumisestamme.

Saavuttuamme yläaukolle Tars Tarkas vetäytyi syrjään, joten minä pääsin ulos tarkastelemaan, sillä keveämpänä ja vikkelämpänä minä olin sopivampi tutkimaan tätä huimaavaa, notkuvaa polkua.

Oksa, jota myöten etenin, kohosi hieman kalliota kohti, ja mennessäni lähemmäksi oksan latvaa näin sen päättyvän jonkun verran yläpuolella kapeata kielekettä, joka ulkoni kallioseinämästä ahtaan luolan suulla.

Kun varovasti etenin oksan ohueen latvaan, painui se allani, kunnes se, nuokkuessani vaarallisessa asemassa aivan sen kärjessä, huojui keveästi kalliokielekkeen tasalla vähän yli puolen metrin päässä siitä.

Sadanviidenkymmenen metrin päässä allani oli laakson tulipunainen nurmikko; lähes tuhat viisisataa metriä yläpuolelleni kohosi valtava, upeasti hohtava kallioseinämä.

Edessäni oleva luola ei ollut niitä, jotka olin nähnyt alhaalta maasta ja jotka olivat paljoa korkeammalla, kenties noin kolmensadan metrin päässä. Mutta sikäli kuin saatoin arvella, se oli meidän tarkoitukseemme yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Palasin senvuoksi aukolle noutamaan Tars Tarkasia.

Yhdessä ryömimme sitten huojuvalla oksalla, mutta saavuttuamme sen latvaan huomasimme, että yhteinen painomme on taivuttanut sen siksi paljon alemmaksi luolan suuta, että sinne oli nyt mahdoton päästä.

Sovimme silloin, että Tars Tarkas peräytyisi oksaa myöten takaisin, jätettyään nahkavarustuksensa pisimmän hihnan minulle. Kun oksa olisi sitten kohonnut niin korkealle, että minä pääsisin luolaan, menisin sinne ja Tars Tarkasin palattua ojentaisin hänelle hihnan toisen pään ja hinaisin hänet turvaan kielekkeelle.

Kaikki kävi ilman kommelluksia, ja pian olimme yhdessä pienen ulkoneman huimaavalla reunalla, suurenmoisen laaksomaiseman levitessä allamme.

Niin kauas kuin silmä kantoi, ympäröivät uhkea metsä ja punainen ruohikko tyyntä järveä, ja kaiken sen ympärillä kohosivat loistavat kalliot peloittavina vartijoina. Kerran meistä näytti siltä kuin olisimme eroittaneet kullatun minaretin välkkyvän kaukaisten puiden huojuvien latvojen keskellä, mutta pian luovuimme siitä ajatuksesta pitäen sitä harhanäkynä, joka aiheutui siitä, että niin hartaasti toivoimme löytävämme sivistyskansan jälkiä tästä kauniista, mutta tylystä seudusta.

Alhaalla joen äyräällä isot valkeat apinat parhaillaan ahmivat Tars Tarkasin entisten seuralaisten viimeisiä jätteitä, ja kasvi-ihmiset olivat isoissa parvissa laitumella, liikkuen yhä suurenevissa ympyröissä ruohikolla, jonka he pitivät leikattuna yhtä tasaiseksi kuin on silein pihanurmikko.

Kun tiesimme, että meidän ei tarvinnut pelätä hyökkäystä puusta käsin, päätimme tarkastella luolaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli juuri kulkemamme tien jatkona ja vei, vain jumalat tiesivät minne, mutta ilmeisesti pois tästä julman villistä laaksosta.

Edetessämme näimme, että kallioon oli hakattu sopusuhtainen tunneli. Sen seinät olivat noin kuuden metrin korkuiset ja lattia noin puolentoista metrin levyinen. Katto oli kaareutuva. Minkäänlaisia tulentekovehkeitä meillä ei ollut, ja hapuilemalla tunkeuduimme yhä sakenevaan pimeyteen, Tars Tarkasin tunnustellessa toista ja minun toista seinää. Ettemme joutuisi tunnelin mahdollisesti jakautuessa eri haaroihin ja siten erillemme ja eksyksiin sokkeloisiin käytäviin, pitelimme toisiamme kädestä.

En tiedä, kuinka syvälle olimme tällä tavoin edenneet tunneliin, mutta äkkiä oli vastassamme este, joka sulki meiltä tien. Se tuntui olevan väliseinä pikemminkin kuin tunnelin pää, sillä se ei ollut samaa ainetta kuin kallio, vaan kaikesta päättäen jotakin hyvin kovaa puuta.

Ääneti haparoin sen pintaa ja pian löysinkin nappulan, joka Marsissa on oven merkkinä yhtä tavallisesti kuin kädenripa Maassa.

Painoin sitä hiljaa ja tyydytyksekseni tunsin oven hitaasti siirtyvän tieltäni. Seuraavalla hetkellä katselimme himmeästi valaistuun huoneeseen, jossa mikäli saatoimme nähdä ei ollut ketään.

Muitta mutkitta sysäsin oven selkosen selälleen ja astuin kookkaan tharkilaisen seuraamana huoneeseen. Seisoimme hetkisen ääneti katsellen ympärillemme, mutta äkkiä kuulin hiljaista melua takaani. Käännähdin ympäri ja näin hämmästyksekseni oven terävästi kilahtaen sulkeutuvan ikäänkuin näkymättömän käden painamana.

Hypähdin heti ovea kohti temmatakseni sen uudelleen auki, sillä sen aavemainen liikkuminen ja huoneen jännittynyt, melkeinpä kouraantuntuva äänettömyys tuntuivat varoittavan jostakin väijyvästä vaarasta, joka piili tässä kallioon hakatussa huoneessa Kultaisten kallioiden uumenissa.

Turhaan sormeni tarrautuivat järkkymättömään oveen, silmieni löytämättä mitään, etsiessään samanlaista nappulaa kuin se, jonka avulla olimme päässeet sisään.

Ja äkkiä kaikui autiossa huoneessa näkymättömiltä huulilta lähtenyt julma, pilkallinen nauru.

KOLMAS LUKU

Useita hetkiä senjälkeen kun tämä kamala nauru oli lakannut kaikumasta kalliohuoneessa, Tars Tarkas ja minä seisoimme jännittyneesti ja ääneti odottaen. Mutta mikään ei enää keskeyttänyt hiljaisuutta, eikä meidän näköpiirissämme myöskään mitään liikkunut.

Vihdoin Tars Tarkas naurahti pehmeästi, hänelle ominaiseen kummalliseen tapaansa, kuten aina joutuessaan kokemaan jotakin kauheata ja hirvittävää. Se nauru ei aiheudu hermostumisesta, vaan on pikemminkin alkuperäinen merkki sellaisten seikkojen, jotka saavat maapallon asukkaat huokaamaan ja itkemään, marsilaisille tuottamasta huvista.

Lukemattomia kertoja olen nähnyt heidän kieriskelevän maassa mielipuolen hillittömän riemun puuskassa katsellessaan naisten ja pienten lasten kuolemantuskia, kun heitä kidutetaan vihreiden marsilaisten hornamaisissa juhlissa, joita nimitetään Suuriksi Kisoiksi.

Katsahdin tharkilaista hymy huulillani, sillä hymyilevät kasvot olivat todellakin nyt paljon tarpeellisemmat kuin vapiseva leuka.

"Missäkö olemme?" hän toisti. "Väitätkö sinä, John Carter, ettet tiedä missä olet?"

"Olen Barsoomissa; siinä kaikki, minkä osaan arvata. Ja jollen olisi nähnyt isoja valkeita apinoita ja sinua, en arvaisi sitäkään, sillä kaikki se, mitä olen tänään nähnyt, muistuttaa rakasta Barsoomiani, sellaisena kuin tunsin sen kymmenen pitkää vuotta sitten, yhtä vähän kuin syntymätähteäni. — EL Tars Tarkas, en tiedä, missä olemme."

"Missä olet ollut senjälkeen kun aukaisit ilmatehtaan jykevät ovet useita vuosia sitten, kun ilmatehtaan hoitaja oli kuollut, koneet pysähtyneet ja kaikki Barsoomin asukkaat, jotka vielä olivat elossa, olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen? Ei edes ruumistasi löydetty, vaikka kokonaisen taivaankappaleen väestö etsi sitä vuosikausia, vaikka Heliumin jeddak ja hänen poikansa tytär, prinsessasi, lupasivat niin satumaiset palkkiot, että kuningassukujen prinssejäkin lähti sinua etsimään.

"— Kun kaikki ponnistukset sinun löytämiseksesi olivat rauenneet tyhjiin, oli vain yksi johtopäätös mahdollinen, että nimittäin olit lähtenyt viimeiselle pitkälle pyhiinvaellusmatkalle alaspäin pitkin salaperäistä Iss-virtaa odottamaan Dorin laaksossa, unhoitetun Korus-järven rannoilla, prinsessaasi, kaunista Dejah Thorisia.

"— Minkävuoksi olit lähtenyt, sitä ei kukaan voinut arvata, sillä prinsessasi oli yhä elossa —"

"Jumalan kiitos!" keskeytin. "En uskaltanut kysyä sitä, sillä pelkäsin joutuneeni liian myöhään pelastaakseni häntä — hän oli kovin menehdyksissään, kun jätin hänet Tardos Morsin palatsin puutarhaan silloin, kauan sitten menneenä iltana; niin kovin menehdyksissään, että tuskin silloinkaan toivoin ehtiväni ilmatehtaalle, ennenkuin hänen kallis henkensä olisi iäksi paennut luotani. Ja elääkö hän vielä?"

"Olemme siellä, missä otaksuin tapaavani sinut, John Carter — ja erään toisen. Useita vuosia sitten kuulit kertomuksen naisesta, joka opetti minulle sen, mitä vihreät marsilaiset on kasvatettu vihaamaan, — joka opetti minut rakastamaan. Tiedät, kuinka julmat kidutukset ja kuinka kauhean kuoleman hänen rakkautensa tuotti hänelle ihmispedon, Tal Hajusin käsissä.

"— Tiedät, että tarvittiin toisesta taivaankappaleesta saapunut mies, sinut, John Carter, opettamaan minulle, julmalle tharkilaiselle, mitä ystävyys on; ja myöskin sinä, ajattelin, harhailit murheettomassa Dorin laaksossa.

"— Siispä olivat ne molemmat olennot, joita eniten kaipasin, pitkän pyhiinvaellusmatkan päämäärässä, jonne minun oli kerran lähdettävä, ja kun senvuoksi aika, jonka kuluessa Dejah Thoris oli toivonut vielä kerran saavansa sinut rinnalleen, — sillä hän on aina koettanut uskoa, että sinä olit vain toistaiseksi palannut omalle kiertotähdellesi — oli kulunut loppuun, minä vihdoinkin noudatin suurta kaipaustani ja lähdin kuukausi sitten matkalle, jonka päättymisen sinä olet tänään nähnyt. Ymmärrätkö nyt, missä olet, John Carter?"

"Ja se joki oli siis Iss-virta, joka laskee Dorin laaksossa olevaan unohdettuun Korus-järveen?" kysyin.

"Tämä on rakkauden, rauhan ja levon laakso, johon jokainen barsoomilainen on halannut päästä vaeltamaan vihaa, taistelua ja verenvuodatusta täynnä olleen elämän jälkeen", vastasi hän. "Tämä, John Carter, on taivas."

Hänen sävynsä oli kylmä ja pilkallinen, ja sen katkeruus vain kuvasti hänen tuntemaansa hirveätä pettymystä. Niin kamala haaveiden raukeaminen, sellainen elinkauden kestäneiden toiveiden ja pyrkimysten sortuminen, sellainen ikivanhan perinnäisen uskon repiminen olisi riittänyt selitykseksi, vaikkakin tharkilainen olisi puhjennut vielä paljon voimakkaampiin mielenpurkauksiin.

"Se surettaa minua", sanoin, enkä liioin tiennyt, mitä muuta olisin voinut sanoa.

"Ajattelepa, John Carter, niitä lukemattomia biljoonia barsoomilaisia, jotka aikojen alusta lähtien ovat kulkeneet tämän vapaaehtoisen pyhiinvaellusmatkan tuota kauheata jokea pitkin, vain joutuakseen niiden hirvittävien otusten julmiin kynsiin, jotka meitä tänään hätyyttivät.

"— Vanha tarina kertoo, että kerran eräs punainen mies palasi unohdetun Korus-järven rannoilta Dorin laaksosta pitkin salaperäistä Iss-virtaa. Tarun mukaan hän oli puhellut hirveän herjaavasti kauheista otuksista, joita ihmeellisessä rakkauden laaksossa asusti ja jotka iskivät petomaiset kyntensä jokaiseen barsoomilaiseen, kun hän päätti pyhiinvaellusmatkansa, ja söivät hänet Unholan järven rannoilla, missä hän oli luullut löytävänsä rakkautta, rauhaa ja onnea. Mutta muinaisajan ihmiset surmasivat herjaajan, sillä perintätavan mukaan on surmattava jokainen, joka palaa salaperäisen Iss-joen helmasta.

"— Mutta nyt tiedämme, ettei se ollut herjausta, että taru on todenperäinen ja että mies kertoi vain mitä oli nähnyt. Mutta mitäpä hyötyä meillä siitä on, John Carter? Sillä joskin pelastuisimme täältä, niin myöskin meitä kohdeltaisiin herjaajina. Meidän valittavanamme on todennäköisesti joko villi thoat tai hullu zitidar — kummaltakaan emme voi pelastua."

"Olemme kahden tulen välissä, kuten Maassa sanotaan", vastasin, enkä voinut muuta kuin hymyillä pulmalliselle asemallemme.

"Emme voi tehdä mitään muuta kuin ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tyydytykseksemme kuitenkin tiedämme, että ketkä hyvänsä meidät lopulta surmannevatkaan, ne saavat olla valmiit menettämään omiansa paljoa lukuisammin kuin mitä he saavat kaadetuiksi. Olkootpa ne sitten valkeita apinoita tai kasvi-ihmisiä, vihreitä barsoomilaisia tai punaista kansaa, ketkä hyvänsä aikovat riistää henkemme, ne saavat nähdä, kuinka monia uhreja vaatii Tardos Morsin suvun prinssin John Carterin ja Tharkien jeddakin Tars Tarkasin voittaminen samalla kertaa."

En saattanut olla nauramatta tälle julmalle huumorille, ja myöskin häneltä pääsi yksi noita harvinaisia, todella iloisia naurunpurskahduksia, jotka tälle hurjalle tharkilaispäällikölle ominaisena piirteenä eroittivat hänet kaikista heimoveljistään.

"Mutta sinä sitten, John Carter", hän vihdoin huudahti. "Jollet kerran ole ollut täällä kaikkia näitä vuosia, niin missä ihmeessä olet ollut? Ja kuinka satuin tänään löytämään sinut täältä?"

"Olen taaskin ollut Maassa", selitin. "Kymmenen pitkän Maa-vuoden aikana olen rukoillut ja odottanut sitä päivää, jolloin pääsisin takaisin vanhalle, jurolle tähdellenne, sillä sen julmista ja hirveistä tavoista huolimatta tunnen, että minua kiinnittävät siihen myötätunnon ja rakkauden siteet, vieläkin voimakkaammat kuin siihen maailmaan, jossa olen syntynyt.

"— Kymmenen vuotta olen saanut kestää jäytävää epävarmuutta ja epäilyjä siitä, oliko Dejah Thoris elossa. Ja nyt, kun vasta kymmenen vuoden kuluttua rukoukseni ovat täyttyneet ja epätietoisuuteni huojennettu, huomaan kohtalon julman oikun heittäneen minut sille ainoalle pienelle alueelle Barsoomiin, josta nähtävästi on mahdotonta selviytyä hengissä. Ja joskin minun onnistuisi päästä täältä, niin hinta olisi se, että menettäisin viimeisenkin toivonkipinän nähdä uudelleen prinsessani tässä elämässä — ja tänään olet nähnyt, kuinka surkean turhaa ihmisten on toivoa aineellista tämän jälkeistä olotilaa.

"Vain puolisen tuntia sitä ennen, kun näin sinun taistelevan kasvi-ihmisten kanssa, seisoin kuutamossa leveän virran partaalla, joka huuhtelee Maan siunatuimman maan itäistä rannikkoa. Olen vastannut kysymykseesi, ystäväni. Uskotko minua?"

Keskustellessamme olin silmäillyt kammiota tarkasti. Se oli kenties noin kuusikymmentä metriä pitkä ja puoliksi niin leveä. Keskellä sitä seinää, jonka vastassa olevasta ovesta olimme tulleet, näytti myöskin olevan ovi.

Huone oli hakattu kallioon, ja enimmäkseen näkyi seinistä himmeätä kultaa hämärässä valaistuksessa, jota yksi ainoa, keskellä kattoa oleva pieni radiumlamppu levitti tähän tavattoman avaraan saliin. Siellä täällä antoivat kiillotetut rubiinit, smaragdit ja timantit vaihtelua seinien ja katon kultaisille pinnoille. Lattia oli jotakin muuta, hyvin kovaa ainetta ja paljosta käyttämisestä kulunut sileäksi kuin lasi. Mainitsemiani kahta ovea lukuun ottamatta en saattanut eroittaa merkkiäkään mistään muusta aukosta, ja kun tiesin, että toista meidän oli mahdoton avata, menin tarkastamaan toista.

Kun ojensin käteni hapuillakseni avaamisnappulaa, kajahti sama julma ja pilkallinen nauru uudelleen, tällä kertaa niin lähellä minua, että tahtomattanikin astahdin taaksepäin, tarttuen tiukemmin pitkän miekkani kahvaan.

Ja sitten kuului avaran huoneen etäisimmästä nurkasta ontto laulava ääni: "Kaikki toivo on mennyttä, kaikki toivo on mennyttä; kuolleet eivät palaa, kuolleet eivät palaa; eikä liioin ole ylösnousemusta. Älä toivo, sillä kaikki toivo on mennyttä."

Vaikkakin katseemme heti kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuntui kuuluvan, emme nähneet mitään, ja minun on myönnettävä, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja päälaellani olevat lyhyet hiukset nousivat jäykkinä pystyyn kuten koiran niskakarvat, kun se öisin näkee kaameita olentoja, jotka ovat salattuja ihmisten silmiltä.

Astuin reippaasti valittavaa ääntä kohti, mutta se lakkasi, ennenkuin ennätin seinäviereen, ja sitten kajahti huoneen toisesta päästä kimeä ja läpitunkeva ääni:

"Hullu! Hullu!" se kiljaisi. "Luuletko voivasi kumota elämän ja kuoleman ikuiset lait? Haluatko riistää kuoleman jumalattarelta, salaperäiseltä Issukselta, hänen oikeudenmukaisen osansa? Eikö hänen valtava sanansaattajansa, ikiaikainen Iss, ole omasta tahdostasi kantanut sinua synkässä helmassaan Dorin laaksoon?

"— Luuletko sinä, hullu, että Issus luopuu omastaan? Luuletko pääseväsi pois sieltä, mistä lukemattomina ajanjaksoina vain yksi ainoa sielu on paennut?

"— Palaa samaa tietä, jota tulitkin, Elämänpuun lapsien kitojen tai isojen valkeiden apinain välkkyvien hampaiden armoille, sillä siellä loppuvat kärsimykset nopeasti. Mutta jos pysyt ajattelemattomassa aikomuksessasi ja koetat tunkeutua Otz-vuorten Kultaisten kallioiden sokkeloihin ja pyhien thernien valloittamattomien linnoitusten varustuksiin, niin kuolema saavuttaa sinut hirveimmässä muodossaan — niin kamala kuolema, että jopa pyhät thernitkin, jotka säätävät sekä elämästä että kuolemasta, kääntävät pois katseensa sen kaameutta näkemästä ja tukkeavat korvansa, etteivät kuulisi uhrin tuskaisia kiljahduksia.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi hän. "Emme voi taistella tyhjää ilmaa vastaan. Melkeinpä haluaisin nopeasti palata ja saada vastaani vihamiehiä, joiden ruumiiseen tuntisin säiläni uppoavan. Tietäisin silloin, että myyn henkeni kalliista hinnasta, ennenkuin vaivun ikuiseen unholaan, nähtävästi kauneimpaan ja parhaaseen ikuisuuteen, mitä kuolevaisilla on oikeus toivoa."

"Jos kohta, kuten sanoit, emme voi taistella pelkkää ilmaa vastaan, Tars Tarkas", vastasin, "niin toisaalta ei myöskään pelkkä ilma voi taistella meitä vastaan. Elämäni aikana on vastassani ollut tuhansia jänteviä sotilaita ja karkaistuja säiliä, joista olen voittoisasti selviytynyt, eikä minua nytkään paljas tuuli saa peräytymään. Eikä liioin sinuakaan, tharkilainen."

"Mutta näkymättömät äänet saattavat lähteä näkymättömistä olennoista, jotka käyttelevät näkymättömiä säiliä", muistutti vihreä sotilas.

"Hölynpölyä, Tars Tarkas", huudahdin. "Nämä äänet lähtevät yhtä kouraantuntuvista olennoista kuin sinä ja minä olemme. Heidän suonissaan virtaa elämännestettä, jota voidaan juoksuttaa yhtä helposti kuin meidänkin, ja se seikka, että he pysyvät näkymättömissä, on mielestäni paras todistus siitä, että he ovat kuolevaisia, eivätkä rohkeat kuolevaiset anna sellaisen säikäyttää itseään. Luuletko, Tars Tarkas, että John Carter pakenee, kun raukkamainen vihollinen, joka ei rohkene astua esille kunnon säilää vastaan, ensimmäisen kerran kiljaisee?"

Olin puhunut äänekkäästi, niin että pelottelijamme varmasti kuulisivat sanani, sillä tämä hermostuttava ilveily alkoi väsyttää minua. Mieleeni oli myöskin pälkähtänyt, että koko puuhan tarkoituksena oli vain säikäyttää meidät palaamaan kuoleman laaksoon, josta olimme päässeet pakoon ja jossa sikäläiset villit olennot tekisivät meistä nopeasti lopun.

Pitkän aikaa oli kaikki aivan hiljaista, sitten kuulin äkkiä pehmeää, hiipivää tassutusta takaani, ja kun senjohdosta käännyin nopeasti, näin ison, monijalkaisen banthin ryömivän selkä koukussa kimppuuni.

Banth on raju ja julma peto, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita meriä ympäröivillä matalilla kukkuloilla. Samoin kuin melkein kaikki Marsin eläimet sekin on jotakuinkin karvaton, vain tanakassa niskassa on tuuhea, jäykkä harja.

Sen pitkää, notkeaa ruumista kannattaa kymmenen voimakasta jalkaa; mahtavissa leukapielissä on samoin kuin kalotilla, marsilaisella koiralla, useita rivejä pitkiä, neulamaisia hampaita; kita ulottuu kauas pienien korvien taakse, ja tavattoman suuret, ulkonevat silmät antavat viimeisen peloittavan lisän eläimen hirvittävään ulkonäköön.

Ryömiessään minua kohti peto pieksi keltaisia kupeitaan vahvalla hännällään, ja älyttyään, että olin sen huomannut, se päästi kamalan mylvinän, joka usein lamaannuttaa uhrin hetkiseksi sen tehdessä lopullisen hyppynsä.

Se syöksyi isoine ruhoineen minua kohti, mutta sen valtava ääni ei ollut saanut minua kauhusta turtumaan, ja peto kohtasi kylmän teräksen pehmeän lihan asemasta, jota sen kauhea, ammottava kita tavoitti.

Hetkistä myöhemmin vedin säiläni tämän ison barsoomilaisen leijonan pysähtyneestä sydämestä. Kääntyessäni katsomaan Tars Tarkasia näin hämmästyksekseni, että hänellä oli vastassaan samanlainen hirviö.

Tuskin oli hän saanut sen surmatuksi, kun minä, käännyttyäni ikäänkuin minua suojelevan alitajuisen vaiston varoittamana, huomasin uuden samanlaisen, Marsin villin asukkaan juoksevan huoneen poikki kimppuuni.

Melkein kokonaisen tunnin ajan yksi hirmuotus toisensa jälkeen karkasi tuon tuostakin päällemme, kuten näytti, meitä ympäröivästä ilmasta.

Tars Tarkas oli tyytyväinen; nyt oli hänen edessään kouraantuntuvaa, jota hän saattoi iskeä pitkällä säilällään, ja omasta puolestani on minun tunnustettava, että tämä käänne oli tuntuvasti parempi kuin näkymättömien huulien kaameat äänet.

Siitä, että uusissa hätyyttäjissämme ei ollut vähääkään yliluonnollista, olivat selvänä todistuksena niiden raivoisat tuskanulvahdukset, kun ne tunsivat purevan teräksen elimistössään, ja oikea veri, joka virtasi niiden katkenneista suonista niiden heittäessä henkensä.

Tämän uuden hätyytystavan kestäessä panin merkille, että petoja ilmestyi aina vain sellaiselta suunnalta, jonne päin selkämme olivat käännetyt; emme kertaakaan nähneet eläimen todella aineistuvan ilmasta, eikä erinomaisesti harkitseva järkeni hetkeksikään sekaantunut siinä määrin, että olisin uskonut petojen saapuvan huoneeseen muuten kuin jonkun salaisen, kekseliäästi järjestetyn oven kautta.

Tars Tarkasin nahkahaarniskaan, joka on ainoa marsilaisten käyttämä pukukappale lukuunottamatta silkki- ja turkisvaippoja suojaksi kylmää vastaan pimeän tultua, oli muiden koristeiden joukkoon sovitettu pieni, suunnilleen naisen taskupeilin kokoinen peili, joka oli keskellä selkää hartioiden ja vyötäisten puolivälissä.

Kun hän kerran parhaillaan katseli juuri surmattua petoa, katsahdin sattumalta tähän peiliin, ja sen kirkkaasta pinnasta kuvastui näky, jonka johdosta kuiskasin:

Hän ei kysynyt syytä, vaan seisoi alallaan kuin kuvapatsas, samalla kun minä pidin tarkoin silmällä kummallista seikkaa, jolla oli meille niin suuri merkitys.

Näin takanani osan seinää nopeasti liikkuvan. Se kiertyi pystyssä olevan navan ympäri, ja samalla kääntyi myöskin kappale sen edessä olevaa lattiaa. Kaikki kävi samoin kuin jos pantaisiin käyntikortti syrjälleen isokokoisen, pöydällä olevan hopearahan päälle, niin että kortin reuna jakaa rahan pinnan täsmälleen kahtia.

Kortti vastaisi silloin seinän ja raha lattian kiertyvää osaa. Liitokset oli tehty niin taitavasti ja huolellisesti, ettei huoneen himmeässä valaistuksessa voinut eroittaa minkäänlaista rakoa.

Kun kierros oli puolivälissä, näin ison pedon istuvan sillä osalla lattiaa, joka oli ollut seinän toisella puolen, ennenkuin se alkoi liikkua. Kun kierros päättyi, istui peto meidän puolellamme seinää — se oli perin yksinkertaista.

Mutta enimmin kiinnitti mieltäni puoliksi kääntyneen seinänosan jättämästä aukosta paljastunut näky: avara, kirkkaasti valaistu huone, jossa oli useita seinään kahlehdittuja miehiä ja naisia, ja heidän edessään, ilmeisesti ohjaamassa ja käyttämässä salaoven koneistoa, ilkeän näköinen mies, joka ei ollut punainen kuten Marsin punainen kansa eikä vihreä kuten vihreät marsilaiset, vaan valkeaihoinen kuten minä, pää tuuhean, aaltoilevan, keltaisen tukan peitossa.

Hänen takanaan olevat vangit olivat punaisia marsilaisia. Heidän joukossaan oli kahleissa useita rajuja petoja, samanlaisia kuin oli usutettu kimppuumme, ja toisia yhtä hurjia.

Kun käännyin ottamaan vastaan uutta vihollistani, oli mieleni melkoista keveämpi.

"Pidä silmällä huoneen toista päätyseinää, Tars Tarkas", varoitin. "Pedot päästetään kimppuumme seinissä olevista salaovista." Olin hyvin lähellä häntä ja puhuin hiljaa kuiskaten, etteivät kiusanhenkemme saisi tietää, että tunsin heidän salaisuutensa.

Niin kauan kun seisoimme tarkaten toinen toista, toinen toista päätä huoneesta, eivät hyökkäykset meitä vastaan uusiintuneet, joten minusta oli aivan selvää, että seinissä oli reikiä, joista meitä voitiin ulkopuolelta pitää silmällä.

Ajan mittaan kypsyi aivoissani toimintasuunnitelma ja peräännyttyäni aivan Tars Tarkasiin kiinni selitin hänelle ajatukseni hiljaa kuiskaten ja pitäen katseeni yhä tiukasti suunnattuina huoneen minunpuoliseeni päähän.

Kun olin lopettanut puheeni, murahti kookas tharkilainen hyväksyvänsä ehdotukseni ja alkoi suunnitelmani mukaisesti peräytyä minua vastassa olevaa seinää kohti, samalla kun minä astelin hitaasti eteenpäin hänen edellään.

Kun olimme saapuneet noin kolmen metrin päähän salaovesta, pysäytin toverini ja kehoitettuani häntä pysymään hievahtamatta, kunnes antaisin sovitun merkin, käänsin vikkelästi selkäni oveen päin, jonka läpi melkein saatoin tuntea telottajaksemme pyrkivän olennon terävän, tuhoaennustavan silmäyksen.

Nopeasti katseeni löysi Tars Tarkasin selässä olevan peilin. Sen avulla pidin tarkoin silmällä sitä seinän osaa, josta villit hirmuotukset olivat tulleet kimppuumme.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan, sillä pian alkoi kultainen pinta nopeasti kiertyä. Tuskin oli se liikahtanut, kun annoin merkin Tars Tarkasille, juosten samalla itse napaoven ulospäin painuvaa puolta kohti. Myöskin Tars Tarkas pyörähti ympäri ja harppasi sisäänpäin tulevan puoliskon tekemälle aukolle.

Yksi ainoa hyppäys vei minut aukosta viereiseen huoneeseen. Vastassani oli sama vintiö, jonka julman naaman olin aikaisemmin nähnyt. Hän oli suunnilleen minun mittaiseni ja voimakaslihaksinen mies, kaikissa suhteissa täsmälleen maapallon ihmisten muotoinen.

Hänen kupeellaan riippui pitkä säilä, lyhyt miekka, tikari ja tuhoisa radiumrevolveri, joka on Marsissa tavallinen.

Minulla oli aseenani vain pitkä miekka, jonka vuoksi kaikkialla Barsoomissa kunnioitettujen siveellisten taistelulakien mukaan vastustajanikaan ei olisi saanut käyttää muuta kuin samanlaista tai sitä lyhyempää asetta. Mutta tällä seikalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta viholliseni siveelliseen tuntoon, sillä hän tempasi revolverinsa, kun tuskin olin lattialla hänen vierellään, mutta säiläni sivallus lennätti aseen hänen kädestään, ennenkuin hän ehti sitä laukaista.

Samassa hän vetäisi miekkansa ja samanlaisin asein aloitimme yhden tiukimpia otteluja missä milloinkaan olen ollut.

Vastustajani oli erinomainen miekkailija ja ilmeisestikin hyvässä harjoituskunnossa, kun taas minä en ollut tarttunut miekan kahvaan kymmeneen pitkään vuoteen ennen sitä aamua.

Mutta pian olin jälleen saavuttanut entisen miekkailutaitoni, ja muutamissa minuuteissa mies alkoi huomata, että hän oli kohdannut ainakin vertaisensa.

Hänen kasvonsa vääntyivät raivosta, kun aina väistin ehdottoman varmasti, samalla kun hänen kasvoistaan ja ruumiistaan vuoti verta kymmenkunnasta pikku haavasta!

"Ken olet, valkoinen mies?" hän sähisi. "Värisi nojalla on ilmeistä, ettet ole ulkomaailman barsoomilainen. Ja meikäläinen et ole."

"Kohtalo varjelkoon!" huudahti hän, ja hänen melkein kokonaan veren peittämät kasvonsa kalpenivat.

En osannut jatkaa mielijohdettani, mutta päätin pitää ajatuksen huolellisesti muistissani käyttääkseni sitä vastaisuudessa, kun asianhaarat niin vaativat. Hänen vastauksestaan päättäen saatoin hänen tietämänsä mukaan olla Issuksen temppelistä, ja senvuoksi oli ilmeistä, että Issuksen temppeli oli olemassa ja että siellä oli minun kaltaisiani ihmisiä. Ja tämä mies joko pelkäsi temppelin asukkaita taikka sitten kunnioitti heitä tai heidän valtaansa niin suuresti, että vapisi ajatellessaan kaikkia niitä vaivoja ja loukkauksia, joita hän oli yhdelle heistä tuottanut.

Mutta silloin väliemme selvittely ei ollut senlaatuista, että se olisi vaatinut erikoista järkeilyä. Minun oli saatava säiläni kärki hänen kylkiluittensa väliin, mikä minulle onnistuikin lähimpien sekuntien aikana, eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.

Kahlehditut vangit olivat katselleet taistelua jännittyneinä ja ääneti. Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan muuta kuin risteilevien säiliemme kalahdukset, paljaiden jalkojemme pehmeät askeleet ja harvat kuiskatut sanat, jotka sähäytimme toisillemme hampaiden välitse jatkaessamme rajua miekkailuamme.

Mutta kun vastustajani ruumis vaipui hervottomana lattialle, päästi yksi naisvangeista varoitushuudon.

"Ympäri! käänny! Takanasi!" hän kiljaisi, ja kun pyörähdin ympäri heti hänen ensimmäisen sanansa kuultuani, näin vastassani toisen samanrotuisen miehen kuin jalkojeni juuressa viruva oli.

Hän oli hiipinyt äänettömästi pimeästä käytävästä ja oli miekka koholla melkein kimpussani, ennenkuin näin hänet. Tars Tarkasista ei näkynyt jälkeäkään, ja salaovi, josta olin tullut, oli kiinni.

Kuinka toivoinkaan, että tharkilainen olisi nyt ollut vierelläni! Olin taistellut useita tunteja melkein yhtämittaa; kokemukseni ja seikkailuni olivat olleet sellaisia, jotka tyhjentävät ihmisen voimat, ja kaiken lisäksi en ollut syönyt enkä nukkunut lähes kahteenkymmeneenneljään tuntiin.

Olin lopen uupunut, ja ensimmäistä kertaa moniin vuosiin heräsi mielessäni kysymys, kykenisinkö selviytymään vastustajastani. Mutta muu ei auttanut kuin ryhtyä taisteluun ja aloittaa se niin reippaasti ja rohkeasti kuin suinkin voin, sillä ainoa pelastuskeinoni oli saada hänet rajulla hyökkäyksellä hämmennyksiin — en voinut toivoa pystyväni voittamaan, jos taistelu pitkästyisi.

Mutta vastustajallani oli ilmeisesti kokonaan toisenlaiset ajatukset, sillä hän peräytyi torjuillen iskujani ja väistellen, kunnes olin melkein menehtymäisilläni ponnistuksista koetettuani saada hänet surmatuksi.

Hän oli, jos mahdollista, vieläkin taitavampi miekkailija kuin edellinen vastustajani, ja minun on tunnustettava, että hän tuotti minulle kuuman leikin ja oli lopulta saada minut surkeasti lankeamaan virittämäänsä paulaan — ja kuolemaan kaupanpäällisiksi.

Tunsin voimieni vähenevän yhä enemmän, kunnes ympärilläni olevat esineet alkoivat tanssia silmissäni ja hoipertelin kuin unissani. Ja silloin hän teki pienen sievän kepposensa, joka oli vähällä maksaa henkeni.

Hän oli pakottanut minut peräytymään ympyrässä, niin että seisoin hänen kaatuneen toverinsa edessä, ja sitten hän teki äkkiä hyökkäyksen, joten minun oli pakko astahtaa taaksepäin ruumiin päälle. Olin nopeassa liikkeessä, ja kun kantapääni osui kaatuneeseen mieheen, kompastuin ja lensin selälleni ruumiin ylitse.

Pääni sattui kumahtaen kovaan lattiaan ja vain sitä seikkaa saan kiittää hengestäni, sillä se selvitti ajatukseni ja tuska sai sisuni kuohumaan, niin että sillä hetkellä olisin ollut valmis repimään vastustajani kappaleiksi paljain käsin. Ja toden totta luulen, että olisin sitä yrittänytkin, jollen noustessani lattialta olisi oikeassa kädessäni tuntenut kylmän metallikappaleen kosketusta.

Samoin kuin muilla ihmisillä toimivat silmät, toimii sotilaalla käsi joutuessaan kosketuksiin jonkun hänen alaansa kuuluvan välineen kanssa. Niinpä ei minun tarvinnutkaan katsoa eikä miettiä, että kourassani oli kaatuneen miehen revolveri, joka oli pudonnut maahan iskiessäni sen hänen kädestään.

Saatuaan minut juonellaan pitkälleni vastustajani parhaillaan syöksyi minua kohti välkkyvä säilä tähdättynä suoraan sydämeeni. Samalla hän purskahti samaan julmaan, pilkalliseen nauruun, jonka olin kuullut salaperäisessä huoneessa.

Ja siten hän kuoli, ohuet huulet kaartuneina kamalaan nauruun, kaatuneen toverinsa revolverin luodin räjähtäessä hänen rinnassaan.

Hänen rajusti eteenpäin syöksyvä ruumiinsa kaatui päälleni. Hänen miekkansa kahva kolahti varmaankin päähäni, sillä samalla kun ruumis lysähti päälleni, menin tajuttomaksi.

NELJÄS LUKU

Minut palautti jälleen tajuihini ja todelliseen elämään taistelun melu. Vähään aikaan en tiennyt, missä olin ja mistä päin minut herättäneet äänet tulivat. Mutta sitten selvisi minulle, että jalkojen tassutus, petojen äkäinen murahtelu, metallivarustusten kalina ja ihmisen raskas läähätys kuuluivat sileän seinän takaa, jonka vieressä viruin.

Nousin seisomaan ja vilkaisin kiireisesti ympäri huonetta, jossa juuri olin saanut niin lämpimän vastaanoton. Vangit ja villieläimet olivat kahlehdittuina vastapäiseen seinään, luoden minuun silmäyksiä, joista kuvastui monenlaisia tunteita, uteliaisuutta, juroa raivoa, hämmästystä ja toivoa.

Viimemainittu tunne oli ilmeisen selvästi sen nuoren punaisen marsilaisnaisen sievillä ja älykkäillä kasvoilla, jonka varoitushuuto oli pelastanut henkeni.

Hän oli rotunsa täydellinen edustaja, tämän huomattavan kauniin rodun, jonka ulkomuoto on aivan samanlainen kuin maapallon lähinnä jumalankaltaisten ihmisrotujen, paitsi että nämä korkeimmalle kehittyneet marsilaiset ovat vaaleanpunertavan kuparin värisiä. Kun hänellä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä koristuksia, en voinut edes arvaamallakaan päätellä, mikä hänen yhteiskunnallinen asemansa oli, vaikka nykyisessä ympäristössään hän ilmeisestikin oli joko vanki tai orja.

Kului muutamia sekunteja, ennenkuin seinän toiselta puolen kuuluvat äänet saivat hitaasti virkoavan ajatuskykyni tajuamaan, mitä ne todennäköisesti merkitsivät, mutta äkkiä sitten käsitin, että niiden aiheuttaja oli Tars Tarkas, joka ilmeisesti oli hurjassa taistelussa villipetoja tai rajuja vihollisia vastaan.

Päästäen rohkaisuhuudon heittäydyin koko painollani salaovea vasten, mutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada itse vuorta sortumaan. Sitten aloin kuumeisesti etsiä kiertyvän oven salaista lukkoa, mutta tuloksetta, ja aioin juuri iskeä pitkän miekkani järkkymättömään kultaseinään, kun nuori naisvanki puhutteli minua.

"Säästä miekkaasi, suuri sotilas, sillä tarvitset sitä paremmin sitten, kun sen käyttämisestä on jotakin hyötyä — älä pirsto sitä elottomaan metalliin, joka paremmin tottelee sen salaisuuden tuntevan henkilön sormen keveätä kosketusta."

"Tunnen. Päästä minut kahleistani, ja minä aukaisen sinulle tien toiseen kauhuhuoneeseen, jos tahdot. Kahleitteni avaimet ovat ensiksi kaatuneella vihollisellasi. Mutta miksi palaisit taaskin taistelemaan rajuja bantheja tai muita tuho-otuksia vastaan, joita tuohon kamalaan loukkoon on päästetty?"

"Siksi, että ystäväni taistelee siellä yksin", vastasin etsiessäni nopeasti avaimia tämän synkän kaamean huoneen kuolleen vartijan ruumiilta.

Soikeassa renkaassa oli useita avaimia, mutta kaunis marsilaisneito valitsi pian sen, joka sai hänen vyötäisilään olevan vankan lukon ponnahtamaan auki. Vapauduttuaan hän kiiruhti salaovelle.

Hän etsi renkaasta toisen, tällä kertaa ohuen, neulamaisen avaimen, jonka hän pisti seinässä olevaan, tuskin näkyvään reikään. Samassa ovi kiertyi navassaan, ja kun olin siihen liittyvällä lattianosalla, pääsin huoneeseen, jossa Tars Tarkas taisteli.

Kookas tharkilainen seisoi selkä nurkkaa vasten, ja puolitusinaa tavattoman isoja hirviöitä kyyristeli hänen edessään puoliympyrässä vaanien hyökkäystilaisuutta. Niiden veriset päät ja lavat osoittivat, mikä oli syynä niiden varovaisuuteen, samalla kun ne olivat todistuksena vihreän sotilaan hyvästä miekankäyttelystä. Myöskin Tars Tarkasin kiiltävässä ihossa oli mykkiä, mutta kaunopuheisia merkkejä niiden hyökkäysten rajuudesta, joita hän oli saanut näin kauan torjua.

Terävät kynnet ja kauheat hampaat olivat silponeet hänen jalkansa, käsivartensa ja rintansa suorastaan riekaleille. Hän oli niin heikko yhtämittaisista ponnistuksista ja verenvuodosta, että epäilenpä, olisiko hän kyennyt edes seisomaan pystyssä muuten kuin seinään nojaten. Mutta järkkymättömänä ja lannistumattoman rohkeana kuten koko kansansa hän yhä taisteli julmia ja hellittämättömiä vihollisiaan vastaan. Hänessä henkilöityi hänen heimonsa vanha sananparsi: "Niin kauan kun tharkilaisella on pää ja yksi käsi jäljellä, hän voi vielä voittaa."

Kun hän näki minun tulevan sisään, levisi hänen tylyille huulilleen juro hymy, mutta en voi sanoa, aiheutuiko hänen hymyilynsä helpotuksen tunteesta vaiko vain siitä että häntä huvitti minun verinen ja hämmentynyt ulkomuotoni.

Kun aioin syöksyä taisteluun terävine pitkine miekkoineni, tunsin hennon käden laskeutuvan olalleni. Kääntyessäni näin hämmästyksekseni, että nuori nainen oli seurannut minua huoneeseen.

"Odota", hän kuiskasi, "anna minun pitää huolta pedoista." Sitten hän astui sivuitseni ja meni murahtelevien banthien luokse aseettomana ja turvattomana.

Tultuaan aivan likelle niitä hän lausui yhden ainoan marsilaisen sanan hiljaa, mutta päättävästi. Salamannopeasti isot pedot pyörähtivät häneen päin, ja minä odotin näkeväni niiden repivän hänet kappaleiksi, ennenkuin ennättäisin hänen rinnalleen, mutta sensijaan otukset ryömivät hänen jalkojensa juureen kuin ansaittua rangaistusta odottavat koiranpennut.

Hän puhui niille taaskin, mutta niin hiljaa, etten kuullut sanoja, ja sitten hän poistui huoneen toiseen päähän kaikkien kuuden valtavan hirviön hiipiessä hänen perässään. Yhden toisensa jälkeen hän lähetti salaovesta viereiseen huoneeseen, ja kun viimeinen oli poistunut salista, jossa me seisoimme silmät levällään ihmetyksestä, kääntyi hän hymyillen meihin päin ja katosi sitten itsekin, jättäen meidät yksin.

Hetkisen seisoimme kumpikin äänettöminä. Sitten puhkesi Tars Tarkas puhumaan:

"Kuulin taistelun telmeen seinän takaa, jonka läpi olit mennyt, mutta en ollut huolissani puolestasi, John Carter, kunnes kuulin revolverin pamahduksen. Tiesin, ettei koko Barsoomissa ole ainoatakaan miestä, joka voisi tapella kanssasi teräasein ja selviytyä hengissä, mutta laukaus riisti minulta toivon rippeetkin, sillä tiesin, ettei sinulla ollut ampuma-asetta. Kerro minulle, kuinka se kaikki kävi."

Täytin hänen pyyntönsä, minkä jälkeen yhdessä etsimme salaovea, josta juuri olin tullut huoneeseen — toisessa päässä huonetta kuin se, josta tyttö oli vienyt villit seuralaisensa.

Harmiksemme oven salainen lukko pysyi kiinni kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Jos vain olisimme päässeet oven toiselle puolelle, niin olisimme mielestämme voineet jonkun verran toivoa, että meidän onnistuisi löytää tie ulkomaailmaan.

Se seikka, että siellä olevat vangit oli lujasti kahlehdittu, sai meidät uskomaan, että sieltä varmaankin vei joku käytävä, jota myöten voisimme pelastua tämän kammottavan paikan hirveiden asukkaiden kynsistä.

Yhä uudelleen siirryimme toiselta ovelta toiselle, huoneen toisessa päässä olevalta järkkymättömältä kultaruudulta toisessa päässä olevalle samanlaiselle ruudulle, joka oli yhtä järkkymätön.

Kun jo olimme melkein toivottomia, kääntyi toinen ovi äänettömästi ja nuori nainen, joka oli vienyt pois banthit, tuli taaskin luoksemme.

"Keitä olette?" hän kysyi. "Ja mikä on asianne, kun olette kyllin ajattelemattomia yrittääksenne paeta Dorin laaksosta ja itse haluamanne kuoleman kynsistä?"

"En ole halunnut kuolemaa, neito", vastasin. "En ole Barsoomista enkä ole vielä lähtenyt vapaaehtoiselle pyhiinvaellusmatkalle Iss-virtaa pitkin. Tämä ystäväni on kaikkien tharkilaisten jeddak, ja vaikkakaan hän ei vielä ole lausunut haluavansa palata elävien maailmaan, niin aion viedä hänet kanssani pois näiden valheellisten olentojen luota, jotka ovat viekoitelleet hänet tähän hirvittävään paikkaan.

"— Minä olen toisesta taivaankappaleesta. Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi. Kenties on joitakin hämäriä huhuja minusta tunkeutunut tännekin, hornamaisen asuntonne sisäpuolelle."

"Kyllä", hän vastasi, "kaikki, mitä tapahtuu maailmassa, josta olemme poistuneet, tiedetään täällä. Olen kuullut sinusta monia vuosia sitten. Thernit ovat usein ihmetelleet, mihin olit paennut, kun et ollut lähtenyt viimeiselle vaellukselle eikä sinua voitu löytää koko Barsoomista."

"Kerro minulle", sanoin, "kuka sinä sitten olet ja miksi olet vanki, vaikkakin kykenet käskemään tämän paikan hurjia petoja, joten nähtävästi olet täkäläisiin oloihin perehtynyt ja sinulla on valtaa paljon enemmän kuin vangilla tai orjalla voisi olettaa olevan?"

"Orja olen", hän vastasi. "Viisitoista vuotta olen ollut orjana tässä hirveässä paikassa, ja nyt kun he ovat kyllästyneet minuun ja alkaneet pelätä valtaa, jonka olen saavuttanut oppiessani tuntemaan heidän tapansa, on minut juuri äsken tuomittu kuolemaan."

"Pyhät thernit syövät ihmislihaa", vastasi hän, "mutta vain sellaisten ihmisten, jotka ovat kuolleet kasvi-ihmisten imuhuulien surmaamina — sellaisten lihaa, josta saastainen elinneste on imetty pois. Ja tällainen kauhea loppu on minulle tuomittu. Sen olisi pitänyt tapahtua muutamien tuntien kuluessa, jollei teidän saapumisenne olisi sekoittanut heidän suunnitelmiaan."

"Olivatko sitten nuo miehet pyhiä thernejä, jotka saivat tuntea, kuinka raskas John Carterin käsi on?" kysyin.

"Eivät toki. Surmaamasi miehet olivat alempia thernejä. Pyhät thernit asustavat näiden jylhien vuorien ulkorinteillä, vastapäätä muuta maailmaa, mistä he saavat uhrinsa ja saaliinsa.

"— Sokkeloiset käytävät yhdistävät nämä luolat pyhien thernien upeihin palatseihin, ja niissä käytävissä liikkuu moninaisissa askareissaan alempia thernejä, orjalaumoja, vankeja ja rajuja petoja, tämän auringottoman maailman julmia asukkaita.

"- Tässä äärettömässä, monimutkaisessa käytäväverkossa sen lukemattomissa kammioissa lienee miehiä, naisia ja eläimiä, jotka ovat syntyneet tässä synkässä ja kaameassa manalassa eivätkä ole milloinkaan nähneet päivän valoa — eivätkä saakaan nähdä.

"— Heitä pidetään täällä täyttämässä thernien käskyjä, tuottamassa heille sekä huvituksia että elintarpeita.

"— Silloin tällöin joku onneton pyhiinvaeltaja, joka ajautuu Iss-virralta tyynelle järvelle, pelastuu Issuksen temppeliä vartioivien kasvi-ihmisten ja isojen valkeiden apinain kynsistä ja joutuu sydämettömien thernien käsiin tahi, kuten kova onni salli minulle käydä, joutuu sen pyhän thernin pyydystämäksi, joka sattuu olemaan vartioimassa joen yläpuolella olevalla ulkonemalla, siellä missä joki purkautuu vuorten uumenista Kultaisten kallioiden läpi laskeutuakseen unohdettuun Korus-järveen.

"— Kaikki, jotka saapuvat Dorin laaksoon, ovat vanhan tavan mukaan kasvi-ihmisten ja apinoiden oikeutettua saalista, kun taas heidän aseensa ja koristuksensa joutuvat therneille. Mutta jos joku, vaikkapa muutamiksi tunneiksikin, pelastuu laakson hirvittävien asukkaiden kynsistä, saavat thernit vaatia hänet itselleen. Ja jos vahdissa oleva pyhä therni sattuu näkemään sellaisen uhrin, jota hän himoaa omakseen, niin hän usein polkee laakson järjettömien otuksien oikeuksia ja anastaa saaliin rumilla keinoin, jollei hän saa sitä rehellisesti.

"— Kerrotaan, että Barsoomilla vallitsevan taikauskon uhrit saavat joskus vältetyksi niiden lukemattomien vihollisten ansat, jotka väijyvät heitä heidän tultuaan ilmoille Dorin laaksossa, kuljettuaan maan alla pitkin Iss-virta puolisentoista tuhatta kilometriä, ja pääsevän aina Issuksen temppelin muurien juurelle saakka. Mutta eivät edes pyhät thernit saattane arvata, mikä kohtalo heitä siellä odottaa, sillä ei kukaan, joka on astunut temppelin kullattujen muurien sisäpuolelle, ole milloinkaan palannut kertomaan niistä salaisuuksista, jotka ovat olleet sinne kätkettyinä aikojen alusta alkaen.

"— Issuksen temppeli merkitsee therneille samaa, miksi ulkoisen maailman kansat kuvittelevat Dorin laaksoa itselleen. Se on lopullinen rauhaisa, turvallinen ja onnellinen taivas, johon he siirtyvät tämän elämän jälkeen ja jossa he saavat viettää loppumattoman ikuisuuden aistillisissa nautinnoissa, sillä niillä on suurin vetovoima tähän henkisten jättiläisten ja siveellisten kääpiöiden rotuun."

"Issuksen temppeli näyttää siis olevan taivaan taivas", sanoin. "Toivokaamme, että therneille mitataan siellä samalla mitalla kuin he ovat täällä mitanneet toisille."

"Siitä päättäen, mitä kerroit, thernit ovat kuolevaisia kuten mekin. Ja kuitenkin olen kuullut barsoomilaisten aina puhuvan heistä peläten ja kunnioittaen kuten jumalista."

"Thernit ovat kuolevaisia", vastasi hän. "He kuolevat samoista syistä kuin sinä ja minä kuolisimme, ne heistä, jotka eivät elä heille sallittuun ikään asti, tuhatvuotiaiksi, jolloin heidän vanhan tavan mukaan on lähdettävä matkalle onnelaan Issuksen luokse vievän pitkän tunnelin kautta.

"— Niiden, jotka kuolevat aikaisemmin, otaksutaan elävän loput sallitusta eliniästään kasvi-ihmisen hahmossa, ja juuri siitä syystä pitävät thernit kasvi-ihmisiä pyhinä, koska he uskovat, että jokainen näistä kamalista otuksista on aikaisemmin ollut thern."

"Jos hän kuolee, ennenkuin on kulunut tuhat vuotta sen thernin syntymästä, jonka kuolematon sielu hänessä asuu, niin sielu siirtyy isoon valkeaan apinaan; ja jos apina kuolee ennen näiden tuhannen vuoden päättymistä, niin sielu on iäksi kadotettu ja siirtyy ikuisiksi ajoiksi kauheaan, limaiseen silianiin, joita tuhansittain kiemurtelee ja kuhisee tyynessä järvessä kiitävien kuiden hohteessa auringon laskettua ja kummallisten haamujen liikkuessa Dorin laaksossa."

"Ja siksipä onkin kuolemanne sitäkin hirveämpi, kun se kerran tulee", selitti tyttö. "Ja se tulee — te ette voi pelastua."

"Yksi on pelastunut, satoja vuosia sitten", huomautin minä. "Ja mikä on tapahtunut kerran, se voi tapahtua uudelleenkin."

"Joutuakseni oman kansani surmattavaksi ja jättääkseni muistoni häpeäksi suvulleni ja kansalleni? Tardos Morsin sukuisella prinssillä pitäisi olla siksi hyvät tiedot, ettei hän ehdottaisikaan sellaista."

Tars Tarkas kuunteli ääneti, mutta tunsin hänen katsovan minua jännittyneenä ja tiesin, että hän odotti vastaustani, kuten syytetty odottaa oikeuden puheenjohtajan ryhtyessä lukemaan hänen tuomiotaan.

Neuvo, jonka tytölle antaisin, merkitsikin kohtalomme ratkaisua, sillä jos hyväksyisin vuosisataisen taikauskon järkkymättömän määräyksen, olisi meidän kaikkien jäätävä tänne ja odotettava jotakin kamalaa kuolemaa tässä julmuuden ja kauhun hirveässä tyyssijassa.

"Meillä on oikeus karata, jos voimme", vastasin. "Jos se meille onnistuu, niin se ei loukkaa meidän omaa siveellistä tunnettamme, sillä tiedämme, että taru autuaan Dorin laakson rakkautta ja rauhaa uhkuvasta elämästä on halpa- ja ilkeämielistä petosta. Me tiedämme, että tämä laakso ei ole pyhitetty; tiedämme, että pyhät thernit eivät ole pyhiä, vaan että he ovat julmia ja sydämettömiä kuolevaisia, jotka eivät tiedä todellisesta tulevaisesta elämästä sen enempää kuin mekään.

"— Meillä ei ole ainoastaan oikeus koettaa kaikin keinoin päästä täältä pois, vaan se on myöskin pyhä velvollisuutemme, josta emme saa peräytyä, vaikkakin tietäisimme, että palatessamme kansojemme luokse osanamme olisi halveksiminen ja kidutus.

"— Vain siten voimme saattaa tiedon totuudesta ulkopuolella oleville, ja vaikkakin, kuten myönnän, on varsin vähän todennäköistä, että kertomustamme uskotaan, siksi piintyneesti ja typerän sokeasti kuolevaiset ovat kiintyneet mahdottomaan taikauskoonsa, niin totisesti olisimme kurjia raukkoja, jollemme täyttäisi osaksemme sattunutta selvää velvollisuutta.

"— Ja onhan mahdollista, että kun me kaikki todistamme, selostustamme uskotaan ja saadaan ainakin aikaan välittävä sopimus, josta johtuisi, että lähetettäisiin retkikunta tutkimaan tätä taivaan irvikuvaa."

Sekä tyttö että vihreä sotilas seisoivat äänettöminä miettien jonkun aikaa. Sitten katkaisi edellinen hiljaisuuden.

"En milloinkaan ennen ole ajatellut asiaa tässä valossa", hän sanoi. "Totta totisesti antaisin tuhannesti henkeni, jos voisin pelastaa edes yhden ihmisen kauheasta elämästä, jota minä olen elänyt tässä kaameassa paikassa. Niin, sinä olet oikeassa, ja minä tulen kanssasi niin pitkälle kuin pääsemme; mutta epäilen, selviydymmekö täältä ikinä."

"Issuksen porteille tai Koruksen pohjaan", lausui vihreä sotilas, "lumiseen pohjolaan tai lumiseen etelään, kaikkialle, minne John Carter johtaa, Tars Tarkas seuraa häntä. Olen puhunut."

"Tulkaa sitten", huudahdin, "meidän on lähdettävä, sillä missään emme voi olla kauempana pelastuksesta kuin täällä vuoren sydämessä ja tämän kuolemankammion seinien sisällä."

"Lähtekäämme sitten", sanoi tyttö, "mutta älkää tuudittautuko sellaiseen luuloon, ettette voi täällä thernien alueella joutua sen pahempaan paikkaan, kuin missä nyt olette."

Näin sanottuaan hän aukaisi siihen huoneeseen vievän salaoven, jossa olin hänet ensiksi tavannut, ja uudelleen menimme toisten vankien luokse.

Siellä oli kaikkiaan kymmenen punaista marsilaista, miehiä ja naisia, ja kun olimme lyhyesti selittäneet heille suunnitelmamme, päättivät he liittyä meihin; mutta heillä oli ilmeisesti synkeitä epäilyjä ryhtyessään näin uhmaamaan kohtaloa ja vastustamaan isiltä perittyä taikauskoa, vaikkakin jokainen heistä katkerasta kokemuksestaan tiesi, että koko tämä taikauskoinen sepitelmä oli väärä.

Thuvia, tyttö, jonka olin ensiksi vapauttanut, oli pian irroittanut toisten kahleet. Tars Tarkas ja minä otimme molemmilta kaatuneilta therneiltä aseet, joina oli miekkoja, väkipuukkoja ja kaksi revolveria, punaisten marsilaisten valmistamaa taidokasta ja tehoisaa lajia.

Mikäli aseita riitti, jaoimme niitä seuralaisillemme, antaen ampuma-aseet kahdelle naiselle, joista Thuvia oli toinen.

Viimemainittu oppaanamme lähdimme ripeästi mutta varovasti sokkeloisiin holveihin; menimme avaroiden, metallikallioon hakattujen huoneiden läpi, sitten harhailimme kiemurtelevissa käytävissä, nousimme jyrkkiä vieruja, silloin tällöin piiloutuen pimeihin sopukkoihin, kuullessamme lähenevien askelten ääniä.

Päämääränämme, sanoi Thuvia, oli kaukainen varastohuone, josta saisimme aseita ja ammuksia yllin kyllin. Sieltä hän aikoi opastaa meidät kallioiden laelle. Sitten vaadittaisiin sekä ihmeellistä älyä että valtaista taistelutaitoa, raivataksemme tiemme pyhien thernien linnoituksen sydämen kautta ulkoiseen maailmaan.

"Ja sittenkin, oi prinssi", huudahti hän, "pyhien thernien käsivarsi on pitkä. Se ulottuu Barsoomin jokaisen kansan keskuuteen. Heidän salaisia temppeleitään on jokaisessa yhdyskunnassa. Jos pelastumme ja menemme minne hyvänsä, niin aina huomaamme, että tulostamme on tieto ennättänyt ennen meitä, ja kuolema odottaa meitä, ennenkuin ehdimme saastuttaa ilmaa herjauksillamme."

Olimme kulkeneet kenties tunnin verran ilman vakavia häiriöitä, ja Thuvia oli juuri kuiskannut minulle, että lähestyimme ensimmäistä päämääräämme, kun astuessamme erääseen avaraan huoneeseen kohtasimme miehen, joka ilmeisesti oli thern.

Nahkaisten varustushihnojen ja jalokivikoristeiden lisäksi hänellä oli otsallaan leveä kultainen vanne, jonka keskelle oli upotettu tavattoman iso kivi. Se oli aivan samanlainen kuin se kivi, jonka olin nähnyt riippuvan pienen vanhuksen rinnalla ilmatehtaassa lähes kaksikymmentä vuotta sitten.

Se oli Barsoomin ainoa rajattoman arvokas jalokivi. Niitä tiedettiin olevan vain kaksi, ja ne olivat arvon ja aseman merkkeinä niillä molemmilla vanhuksilla, joiden haltuun oli uskottu suuren ilmatehtaan valtaisten, kaikkiin Marsin osiin keinotekoista ilmaa pumppuavien koneiden hoito ja joiden yksin tietämän, ilmatehtaan jykevien ovien avaamissalaisuuden tunteminen teki minulle mahdolliseksi pelastaa kokonaisen taivaankappaleen elämä äkkiä sammumasta.

Vastaamme tulleella thernillä oleva kivi oli suunnilleen samankokoinen kuin aikaisemmin näkemäni, läpimitaltaan noin kaksi ja puoli sentimetriä, sanoisin. Siitä heijastui yhdeksänlaisia säteitä, maapallolla tunnetut seitsemän sateenkaaren väriä ja lisäksi kahdenlaisia Maassa tuntemattomia säteitä, joiden ihmeellistä kauneutta ei voi sanoin kuvata.

Kun thern huomasi meidät, kapenivat hänen silmänsä kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi viiruksi.

Vastaukseksi tyttö kohotti revolverinsa ja ampui suoraan häntä kohti.
Ääntä päästämättä hän vaipui kuolleena maahan.

"Peto!" sähisi Thuvia. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoinkin saanut kostaa."

Kun hän sitten kääntyi minuun päin ilmeisesti selittävät sanat huulillaan, menivät hänen minuun kiintyneet silmänsä äkkiä levälleen ja päästäen pienen huudahduksen hän astahti luokseni.

"Oi, prinssi", hän huusi, "kohtalo on meille todella suopea. Tiemme on yhä vaikea, mutta tuo lattialla viruva halpa otus saattaa auttaa meidät ulkomaailmaan. Etkö huomaa, kuinka tavattomasti yhdennäköisiä olette, sinä ja tuo pyhä thern?"

Mies oli tosiaankin täsmälleen minun mittaiseni, ja myöskin silmät ja piirteet olivat hyvin samantapaiset. Mutta hänellä oli tuuhea, keltainen, aaltoileva tukka, samanlainen kuin molemmilla surmaamillani, kun taas minun on musta ja lyhyeksi leikattu.

"Mitä tarkoitat puhuessasi yhdennäköisyydestä?" kysyin Thuvialta. "Haluatko, että minä lyhyine, mustine tukkineni esiinnyn tämän hornamaisen uskonnon keltatukkaisena pappina?"

Hän hymyili ja vastauksen asemesta astui ampumansa miehen luo, kävi polvilleen hänen viereensä, irroitti kultavanteen hänen otsaltaan ja sitten saattoi minut ällistyksiin nostamalla ruumiilta koko päänahan, kuin hatun.

Noustuaan seisomaan hän tuli luokseni, pani keltaisen peruukin mustalle tukalleni ja päähäni kultavanteen suurenmoisine jalokivineen.

"Pukeudu nyt hänen varustuksiinsa, prinssi", hän sanoi, "niin saat liikkua missä tahdot thernien valtakunnassa, sillä Sator Throg oli kymmenennen arvoluokan pyhä thern ja hyvin mahtava mies kansansa keskuudessa."

Kun kumarruin vainajan puoleen tehdäkseni Thuvian ohjeiden mukaan, huomasin, ettei miehellä ollut tukkaa ollenkaan, vaan hänen päänsä oli sileä kuin muna.

"He kaikki ovat tuollaisia syntymästään saakka", selitti Thuvia huomaten hämmästykseni. "Heidän kantarodullaan oli upeat kullankeltaiset hiukset, mutta hyvin monia miespolvia on nykyinen rotu ollut aivan kaljua. Mutta peruukki on muodostunut osaksi heidän puvustaan; ja he pitävät sitä niin tärkeänä osana, että herättäisi mitä syvintä paheksumista, jos thern esiintyisi julkisesti ilman sitä."

Thuvian kehoituksesta otti kaksi vapautettua vankia thernin ruumiin olkapäilleen kantaen sitä mukanamme, kun jatkoimme matkaamme varastohuonetta kohti, jonne saavuimme ilman enempiä selkkauksia.

Vankiholvissa kaatuneelta therniltä saaduilla avaimilla, jotka Thuvialla oli mukanaan, pääsimme heti huoneeseen, ja pian oli meillä kaikilla täysi aseistus ja runsaasti ammuksia.

Tällöin olin niin lopen uupunut, etten kyennyt jatkamaan matkaa. Heittäydyin senvuoksi lattialle kehoittaen Tars Tarkasia tekemään samoin ja käskien kahden vapautetun vangin olla valppaasti vahdissa.

VIIDES LUKU

En tiedä, kuinka kauan nukuin varastohuoneen lattialla, mutta monia tunteja olin varmaankin unessa.

Heräsin hälytyshuutoihin, ja tuskin olin saanut silmäni auki, kykenemättä unenpöpperössä vielä kunnolleen oivaltamaan missä olin, kun pamahti sarja laukauksia, jotka kajahtelivat korvia huumaavasti maanalaisissa käytävissä.

Samalla olin jalkeilla. Vastassamme oli kymmenkunta alempaa therniä seisoen leveässä oviaukossa vastapäätä sitä ovea, josta me olimme tulleet.

Ympärilläni viruivat kuolleina kaikki seuralaiseni paitsi Thuvia ja Tars Tarkas, jotka olivat samoin kuin minäkin nukkuneet lattialla ja siten välttäneet ensimmäiset tuhoisat laukaukset.

Kun nousin seisomaan, laskivat thernit alas kauheat aseensa, samalla kun heidän kasvonsa vääntyivät sekavaan ilmeeseen, josta kuvastui kiukkua, hölmistystä ja levottomuutta.

"Mitä tämä merkitsee?" huusin raivoisan ankarasti. "Aikovatko Sator
Throgin alamaiset murhata hänet?"

"Armoa, oi kymmenennen arvoluokan mestari!" huudahti yksi miehistä toisten hiipiessä oviaukkoon ikäänkuin koettaen salaa luikkia tiehensä niin mahtavan miehen näkyvistä.

"Kaksi ulkomaailmasta saapunutta miestä on valloillaan thernien alueella. Olemme thernien isän määräyksestä etsimässä heitä. Toinen heistä on valkoihoinen ja mustatukkainen, toinen taas tavattoman kookas vihreä sotilas", selitti mies luoden epäluuloisen katseen Tars Tarkasiin.

"No tässä on heistä toinen", puhkesi Thuvia puhumaan osoittaen tharkilaista, "ja jos silmäätte tuolla ovella olevaa ruumista, niin kenties tunnette toisen. Sator Throgin ja hänen halpojen orjiensa oli tehtävä mihin vartioivat alemmat thernit eivät kyenneet — olemme surmanneet toisen ja vanginneet toisen. Palkkioksi on Sator Throg lahjoittanut meille vapauden. Ja nyt olette te tyhmyydessänne tappaneet kaikki muut paitsi minua ja olittepa vähällä surmata itse mahtavan Sator Throginkin."

"Eikö olisi parasta, että he heittäisivät nämä ruumiit kasvi-ihmisille ja sitten palaisivat majapaikkoihinsa, oi mahtava Sator Throg?" kysyi Thuvia minulta.

Kun miehet kokosivat ruumiita lattialta, huomasin, että se heistä, joka kumartui nostamaan Sator Throgin ruumista, säpsähti lähemmin silmätessään vainajan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja loi sitten silmäkulmastaan salavihkaa nopean silmäyksen minuun päin.

Olisin voinut vannoa, että hän hieman aavisteli, kuinka asiat todella olivat; mutta hänen vaikenemisensa osoitti, että se oli pelkkä epäluulo, jota hän ei rohjennut lausua ääneen.

Kantaessaan ruumista pois huoneesta hän taaskin vilkaisi minuun nopeasti, mutta tutkivasti, ja sitten hänen katseensa uudelleen kiintyi käsivarsillaan olevan ruumiin kaljuun, kiiltävään päälakeen. Kun vielä, juuri hänen poistuessaan huoneesta, ohimennen silmäsin hänen kasvojaan syrjästä päin, väreili hänen huulillaan ovela, voitonriemuinen hymy.

Tars Tarkas, Thuvia ja minä jäimme kolmisin. Tuhoisan tarkasti tähtäävät thernit olivat riistäneet seuralaisiltamme viimeisetkin vähäiset toiveet päästä ulkomaailman vaaralliseen vapauteen.

Niin pian kun kaamea kulkue oli täydelleen häipynyt näkyvistämme, kehoitti Thuvia meitä heti lähtemään uudelleen liikkeelle.

Myöskin hän oli pannut merkille Sator Throgia kantavan thernin epäilevät eleet.

"Se ei ennusta meille hyvää, oi prinssi", hän sanoi. "Sillä joskaan tuo vintiö ei uskaltanut ryhtyä sinua syyttämään, niin on hänen yläpuolellaan sellaisia miehiä, joilla on kyllin valtaa vaatiakseen tarkempaa tutkimusta, ja se, prinssi, olisi varmasti tuhoisa."

Kohautin olkapäitäni. Minusta näytti vaikean asemamme lopputuloksena joka tapauksessa olevan kuolema. Uni oli minua virkistänyt, mutta verenvuodosta olin yhä vieläkin heikko. Haavojani kirveli. Hoitoa ja lääkkeitä ei ollut vielä saatavissa. Kuinka kaipasinkaan vihreiden marsilaisnaisten melkein ihmeellisesti parantavia omituisia voiteitä ja lääkkeitä. Yhdessä tunnissa ne olisivat tehnee minusta uuden miehen.

Rohkeuteni oli lamassa. En milloinkaan ennen ollut tuntenut niin äärimmäistä toivottomuutta vaaran uhatessa. Mutta samassa häilytti ilmanveto pyhän thernin pitkää, aaltoilevaa keltaista tukkaa, niin että se hulmahti kasvoilleni.

Eivätkö nuo hiukset vieläkin saattaisi aukaista vapauteen vievää ovea? Jos toimisimme ripeästi, niin emmekö vieläkin voisi pelastua, ennenkuin yleinen hälytys tehtäisiin? Voisimmehan ainakin koettaa.

"Mihin se mies ensinnä ryhtyy, Thuvia?" kysyin. "Kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin palataan meitä etsimään?"

"Hän menee suoraan thernien isän, Matai Shang-vanhuksen luo. Hänen on odotettava puheillepääsyä, mutta kun hänellä on varsin korkea asema alempien thernien keskuudessa — hän on alempien thernien thorian — ei Matai Shang anna hänen kovinkaan kauan odottaa.

"— Jos siis thernien isä pitää hänen kertomustaan uskottavana, niin tunnin kuluttua käytävät ja huoneet, pihat ja puutarhat vilisevät etsijöitä."

"Meidän on siis tunnissa tehtävä mitä teemme. Mikä on paras tie,
Thuvia, lyhin tie pois tästä taivaan manalasta?"

"Suoraan kukkuloiden laelle, prinssi", vastasi hän, "ja sitten puutarhojen läpi sisäpihoille. Sieltä vie tiemme thernien temppeleihin ja niiden läpi ulkopihoihin. Sitten varustukset — oi, prinssi, se on toivotonta. Kymmenentuhatta sotilasta ei kykenisi raivaamaan tietä vapauteen tästä hirveästä paikasta.

"— Aikojen alusta lähtien ovat thernit lujittaneet linnoitustaan, vähitellen, kiven kiveltä. Valloittamattomat varustukset ympäröivät yhtämittaisesti jatkuen Otz-vuorten ulkorinteitä.

"— Suojamuurien takana olevissa temppeleissä on miljoona sotilasta aina valmiina. Pihat ja puutarhat ovat täynnä orjia, naisia ja lapsia.

"Jos kerran muuta tietä ei ole, Thuvia, niin miksipä vitkastella pohtimalla tämän tien vaikeutta? Meidän on koetettava selviytyä siitä."

"Eikö meidän olisi parempi yrittää pimeän tultua?" kysyi Tars Tarkas.
"Päivällä ei näytä olevan minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia."

"Mahdollisuudet olisivat vähän paremmat öiseen aikaan, mutta varustuksia vartioidaan silloinkin hyvin, kenties tarkemmin kuin päivällä. Mutta pihoissa ja puutarhoissa on vähemmän väkeä liikkeellä", sanoi Thuvia.

"Oli keskiyö, kun vapautit minut kahleista", selitti Thuvia. "Kaksi tuntia senjälkeen olimme varastohuoneessa. Siellä nukuitte neljätoista tuntia. Kohta täytyy auringonlaskun taaskin lähetä. Tulkaa, menkäämme katsomaan jostakin läheisestä kallio-ikkunasta!"

Näin sanoen hän lähti opastamaan meitä kiemurtelevia käytäviä pitkin, kunnes käännyttyämme eräästä mutkasta jouduimme äkkiä aukolle, joka avautui Dorin laaksoon päin.

Oikealla puolellamme aurinko parhaillaan laskeutui suurena punaisena pallona Otz-vuorten läntisten harjanteiden taa. Vähän matkan päässä alapuolellamme seisoi pyhä thern vahdissa kallion ulkonemalla. Tulipunaisen virkavaippansa hän oli kietonut tiukasti ympärilleen varoiksi kylmää vastaan, joka tulee heti pimeän mukana auringon laskiessa. Marsin ilmakehä on niin ohutta, että se imee itseensä vain hyvin vähän lämpöä auringon säteistä. Päivän paistaessa on aina tavattoman kuuma; öisin taas on jäätävän kylmä. Eikä ohut ilmakehä myöskään heijasta auringon säteitä eikä hajoita sen valoa kuten Maassa. Marsissa ei ole ensinkään hämärää. Kun valtava päivänkehrä painuu taivaanrannan taakse, on vaikutus aivan samanlainen kuin jos huonetta valaissut ainoa lamppu olisi sammutettu. Kirkkaan valon jälkeen kattaa kaiken synkkä pimeys ilman varoitusmerkkiä. Sitten alkavat kuut näkyä, Marsin salaperäiset, aavemaiset kuut, jotka pelottavien meteorien tavoin kiitävät lähellä Marsin pintaa.

Laskeva aurinko valaisi kirkkaasti Korus-järven itäistä rantaa, punaista nurmikkoa ja upeaa metsää. Puiden alla liikkui kasvi-ihmisiä laitumella useissa laumoissa. Täysikasvuiset seisoivat pystyssä varpaittensa ja vankkojen häntiensä varassa riipien kynsillään kaikki lehdet ja oksat, jotka yltivät. Silloin minulle selvisi, mistä johtui puiden huolellisesti karsittu ulkomuoto, joka silloin, kun ensi kerran aukaisin silmäni tuolla lehdossa, harhautti minut luulemaan joutuneeni sivistyneitten ihmisten asumasijoille.

Maisemaa silmäillessämme siirtyivät katseemme alhaalta kallioiden juurelta purkautuvan Iss-virran vierivään veteen. Samassa ilmaantui vuoren sisästä vene, jossa oli ulkomaailman onnettomia ihmisiä. Heitä oli kaksitoista, ja kaikki he olivat Marsin hallitsevaa, korkealle kehittynyttä ja sivistynyttä punaista rotua.

Ulkonemalla oleva airut huomasi tuhoon tuomitun seurueen yhtä pian kuin mekin. Hän kohotti päätään, ja nojautuen kauas huimaavan korkeaa alustaa ympäröivän matalan kaiteen yli puhkesi kimeään, valittavaan huutoon, joka kutsui tämän hornamaisen paikan pahat henget hyökkäykseen.

Hetkisen otukset seisoivat korvat jäykkinä pystyssä, sitten ne syöksyivät lehdosta joen rantaa kohti ponnahdellen pitkin, kömpelöin hyppäyksin.

Seurue oli laskenut maihin ja seisoi nurmikolla kammottavan lauman tullessa näkyviin. Toivotonta puolustautumista ei kestänyt kauan. Sitten oli kaikki hiljaista isojen, inhoittavien otuksien laskeutuessa uhriensa päälle ja imusuiden kiintyessä saaliin ihoon.

"Heidän osansa on pian näytetty loppuun", virkkoi Thuvia. "Isot valkeat apinat saavat lihan, kun kasvi-ihmiset ovat imeneet verisuonet kuiviin. Katsokaa! Tuolta ne jo tulevat!"

Kun silmäsin hänen osoittamaansa suuntaan, näin kaksitoista isoa valkeata hirviötä juoksemassa laakson poikki joen äyrästä kohti. Juuri silloin laski aurinko ja meidät verhosi sankka pimeys.

Vitkastelematta Thuvia opasti meidät käytävään, joka edestakaisin kaarrellen vei kallion läpi vuoren laelle monia satoja metrejä sen paikan yläpuolelle, missä olimme olleet.

Kahdesti sulkivat tiemme isot, käytävissä vapaina kuljeksivat banthit, mutta kummallakin kerralla Thuvia lausui hiljaisen komentosanan, ja murahtelevat pedot hiipivät juroina tiehensä.

"Jos osaat selviytyä kaikista esteistä yhtä hyvin kuin hillitset nuo rajut otukset, niin enpä ymmärrä, mitä vaikeuksia meillä voisi olla", sanoin hymyillen tytölle. "Miten menettelet siinä?"

"En oikein tiedä itsekään", hän sanoi. "Kun tulin tänne, sain Sator Throgin raivostumaan hylkäämällä hänet. Hän määräsi minut heitettäväksi yhteen sisäpihan avarista luolista. Se oli täynnä bantheja. Omassa maassani olin tottunut käskemään. Äänessäni oli jotakin, en tiedä mitä, joka lannisti pedot, kun ne karkasivat kimppuuni.

"— Sensijaan, että olisivat repineet minut palasiksi, kuten Sator Throg oli toivonut, ne ryömivät jaloissani. Tämä huvitti Sator Throgia ja hänen ystäviään niin suuresti, että minut säilytettiin elossa opettamaan ja hoitelemaan näitä pelottavia otuksia. Tunnen ne kaikki nimeltä. Niitä kuljeksii paljon täällä alemmissa kerroksissa. Ne huolehtivat puhtaanapidosta. Vankeja kuolee paljon kahleisiin. Banthit toimittavat terveyspoliisin tehtävät, ainakin tässä suhteessa.

"— Ylhäällä olevissa temppeleissä ja puutarhoissa niitä säilytetään luolissa. Thernit pelkäävät niitä. Juuri banthien tähden he niin harvoin uskaltautuvat maanalaisiin käytäviin muuten kuin tehtäviensä pakottamina."

"Miksi emme sitten ota muutamia bantheja ja päästä niitä irralleen, kun pääsemme maan pinnalle?" kysyin.

Hän alkoi kutsua petoja hiljaa hyräillen, mikä kuulosti puolittain kehräämiseltä, jatkaen sitä kulkiessamme vaivaloista tietämme sokkeloisissa maanalaisissa käytävissä ja kammioissa.

Kohta kuului takaamme pehmeiden käpälien tassutusta, ja kun katsahdin taakseni, näin parin isoja vihreitä silmiä hehkuvan synkästä pimennosta. Eräästä käytävän haarautumasta ryömi meitä kohti koukerteleva keltainen hahmo. Matalaa murinaa ja kiukkuisia ärähdyksiä kuului joka suunnalta meidän kiiruhtaessamme eteenpäin, ja hurja peto toisensa jälkeen vastasi valtiattarensa kutsuun.

Hän lausui sanan jokaiselle luoksemme saapuvalle pedolle. Kuten hyvin opetetut terrierit ne seurasivat meitä pitkin käytäviä, mutta huomioni kiintyi väkisinkin petojen kuolaisiin leukapieliin ja verenhimoisiin ilmeihin, kun ne silmäilivät Tars Tarkasia ja minua.

Pian kuhisi ympärillämme noin viisikymmentä petoa. Kaksi niistä asteli Thuvian kahden puolen kuten henkivartijat ainakin. Muiden sileät kyljet koskettivat silloin tällöin alastomia raajojani. Näky oli omituinen; melkein äänettömästi kulkevat paljasjalkaiset ihmiset ja pehmeäkäpäläiset pedot; kultaiset, jalokivistä säihkyvät seinät; pitkien välimatkojen päässä toisistaan olevien pienien, kattoon kiinnitettyjen radiumpallojen levittämä himmeä valaistus; isot, matalasti murahtelevat tuuheaharjaiset, ympärillämme tungeksivat pedot; kookas, korkealle kaikkien muiden yläpuolelle kohoava vihreä sotilas; minä itse, otsallani pyhän thernin rajattoman kallisarvoinen diadeemi; ja koko kulkueen etunenässä kaunis Thuvia-neito.

Lähestyimme avaraa huonetta, joka oli valaistu kirkkaammin kuin käytävät. Thuvia pysähdytti meidät. Ääneti hän hiipi ovelle ja vilkaisi huoneeseen. Sitten hän viittasi meitä tulemaan perässään.

Huone oli täynnä näiden maanalaisten onkaloiden outoja asukkaita. Siellä oli sekava kokoelma sekasikiöitä — ulkonaisesta maailmasta kotoisin olevien vankien, punaisten ja vihreiden marsilaisten, ja thernien valkean rodun jälkeläisiä.

Alituinen vankeus maan alla oli tehnyt heidän ihonsa kaamean
näköiseksi. He muistuttivat enemmän ruumiita kuin eläviä olentoja.
Monet heistä olivat epämuodostumia, toiset rujoja ja useimmat, kuten
Thuvia selitti, sokeita.

Kun he viruivat sätkytellen lattialla, joskus päällekkäin tai useita yhdessä läjässä, johtui heidät nähdessäni heti mieleeni kaameat kuvat, joita olin nähnyt Danten Helvetin korupainoksissa. Ja voisiko ollakaan sattuvampaa vertausta? Eikö tämä ollut todellinen horna, jossa asui kadotettuja sieluja, toivottomia, tuomittuja vainajia?

Varovasti astellen pujottelehdimme huoneen poikki, isojen banthien nälkäisesti nuuhkiessa himottavaa saalista, jota niin runsaasti ja viekoittelevasti oli ilman minkäänlaista suojaa levitettynä niiden eteen.

Sivuutimme vielä monien huoneiden ovia, joissa oli samanlaisia asukkaita, ja vielä kahdesti oli meidän pakko kulkea niiden läpikin. Eräissä toisissa oli vankeja ja petoja kahleissa.

"He tulevat harvoin maan alle öisin, sillä silloin kuljeksivat isot banthit hämärissä käytävissä saalista etsien. Thernit pelkäävät tämän kaamean, toivottoman maailman kamalia asukkaita, jotka he itse ovat siirtäneet ja jättäneet kasvamaan jalkojensa alla. Vangitkin hyökkäävät joskus heidän kimppuunsa ja repivät heidät kappaleiksi. Thern ei voi milloinkaan tietää, mistä synkästä varjosta salamurhaaja karkaa hänen selkäänsä.

"— Päivällä on asianlaita toisin. Silloin vilisee käytävissä ja huoneissa edestakaisin astelevia vartijoita. Ylhäältä temppeleistä saapuu sadottain orjia ruoka- ja tarvikevarastoihin. Silloin täällä on hyörinää. Sinä et sitä huomannut, siliä kartoin vilkasliikkeisiä käytäviä ja opastin teidät tänne harvoin käytettyjä kiertoteitä pitkin. Mutta mahdollisesti voimme vieläkin kohdata jonkun thernin. Joskus heidän on pakko tulla tänne myöskin auringon laskettua. Senvuoksi olenkin liikkunut näin varovasti."

Kenenkään huomaamatta pääsimme kuitenkin ylimpiin käytäviin. Thuvia seisautti meidät lyhyen, jyrkästi nousevan vierun juurella.

"Tuolla ylhäällä", hän selitti, "on sisäpihalle vievä ovi. Näin kauas olen opastanut teidät. Tästä lähtien yli kuuden kilometrin päässä oleville varustuksille saakka on tiellämme lukemattomia vaaroja. Vartijoita liikkuu pihoilla, temppeleissä, puutarhoissa. Ja itse varustuksissa on jokaista tuuman leveyttä kohti vartija."

En ymmärtänyt, mitä varten tarvittiin niin tavattomia määriä sotilaita suojaamaan salaperäisyyden ja taikauskon verhoon siinä määrin kiedottua paikkaa, ettei ainoakaan barsoomilainen olisi rohjennut sitä lähestyä, vaikka sen asema olisikin ollut tarkoin tunnettu. Kysyin Thuvialta, mitä vihollisia thernit mahtoivat pelätä varmassa linnoituksessaan.

"He pelkäävät, oi prinssi", hän selitti, "Barsoomin mustia rosvoja, joilta esi-isämme meitä varjelkoot."

Ovi lennähti auki. Kasvien tuoksu täytti sieraimeni. Vilpoinen yöilma lehahti kasvojani vasten. Isot banthit nuuskivat outoja hajuja; sitten ne kaikki syöksähtivät sivuitsemme hiljaa murahdellen ja juoksivat lähemmän kuun kirkkaasti valaisemaan puutarhaan.

Äkkiä kuului temppelin katoilta voimakas huuto, hälytys- ja varoitushuuto, joka kiiri yhä kauemmaksi, leviten sekä itään että länteen, kaikuen temppeleistä, pihoilta ja varustuksilta, kunnes se kuului vain kuin kaukaisena, epäselvänä kaikuna.

Kookkaan tharkin pitkä miekka lensi tupestaan; Thuvia painautui vapisten vierelleni.

KUUDES LUKU

Katsahdin ylöspäin ja näin varjomaisia esineitä, jotka leijailivat sinne tänne korkealla temppelien, pihojen ja puutarhain yläpuolella.

Melkein heti välähti näistä kummallisista esineistä valokielekkeitä. Kuului pyssyjen pamahduksia, ja samalla näkyi temppelistä ja varustuksista samanlaisia välähdyksiä ja kuului pamahduksia.

Suurissa kaarissa ryöstöretkeläisten lentokoneet laskeutuivat thernien puolustusvoimia kohti.

Laukauksen toisensa jälkeen ne tähtäsivät temppelien puolustajiin. Yhtämittaa räiskyi laukauksia tyhjään ilmaan nopeasti liikkuvia ja vaikeasti tähdättäviä lentäjiä kohti.

Rosvojen laskeutuessa likelle maanpintaa juoksivat thern-sotilaat temppeleistä puutarhoihin ja pihoille. Kun he näyttäytyivät ulkosalla, kiiti meitä kohti eri puolilta parikymmentä lentäjää.

Thernit ampuivat niitä pyssyihinsä kiinnitettyjen suojusten takaa, mutta järkkymättä läheni kaamea, musta laivasto. Enimmäkseen lentokoneet olivat pieniä, kahta tai kolmea miestä varten rakennettuja. Joukossa oli muutamia isompia, mutta ne pysyttelivät korkealla ilmassa ampuen pohjapattereistaan pommeja temppeleihin.

Äkkiä meidän ympärillämme olevat rosvot laskeutuivat, ilmeisesti komennusmerkistä, kaikki samalla kertaa uhkarohkeasti maahan thernien sotaväen keskelle.

Tuskin olivat alukset ehtineet koskettaa maata, kun niissä olleet olennot hyppäsivät, raivoten kuin pahat henget, thernien sekaan. Sepä oli taistelua! En milloinkaan ennen ollut nähnyt sen vertaista. Olin luullut vihreitä marsilaisia koko maailman hurjimmiksi ja rohkeimmiksi sotilaiksi, mutta sellaista kaameaa huolettomuutta, joka ilmeni mustissa rosvoissa, kun he heittäytyivät vihollisiaan vastaan, en ollut koskaan vielä nähnyt.

Marsin molempien loistavien kuiden kirkkaassa valossa saattoi koko näyttämön eroittaa elävän selvästi. Kultatukkaiset, valkeaihoiset thernit taistelivat epätoivoisen rohkeasti käsikähmässä mustaihoisia vihollisiaan vastaan.

Tuolla pieni, kiihkeästi otteleva sotilasryhmä sotki jalkoihinsa upean pimalialavan, toisaalla mustan sotilaan käyrä miekka osui thernin sydämeen, ja kaatunut jäi virumaan hehkuvista rubineista muovatun ihastuttavan patsaan juurelle, tuolla taas kymmenkunta therniä ahdisti yhtä ainoata rosvoa pakottaen hänet peräytymään smaragdipenkille, jonka sateenkaaren väreissä välkkyvään pintaan oli upotetuista timanteista muodostettu omituisen kaunis barsoomilainen kuvio.

Hieman sivussa seisoimme Thuvia, tharkilainen ja minä. Taistelun temmellys ei ollut levinnyt meihin asti, mutta silloin tällöin liikkui taistelijoita siksi lähellä meitä, että voimme tarkkailla heitä hyvin.

Mustat rosvot olivat minusta tavattoman mielenkiintoisia. Olin kuullut heistä hämäriä huhuja, jotka tuntuivat pelkiltä taruilta, ollessani aikaisemmin Marsissa. Mutta en ollut milloinkaan itse niitä nähnyt enkä tavannut ketään, joka oli nähnyt.

Kansa oletti heidän asuvan pienemmässä kuussa, josta he pitkin väliajoin laskeutuivat Barsoomiin. Joka paikassa he käydessään tekivät mitä hirveimpiä julmuuksia ja poistuessaan veivät mukanaan aseita, ammuksia ja vangiksi ottamiaan nuoria neitoja. Viimemainitut, niin kertoi huhu, he uhrasivat jollekin hirveälle jumalalle viettäen hurjia menoja, jotka päättyivät uhrien syömiseen.

Minulla oli erinomainen tilaisuus silmäillä rosvoja, kun heistä milloin yksi, milloin toinen joutui taistelun tuoksinassa lähelle piilopaikkaamme. He olivat vankkoja miehiä, lähes kahden metrin pituisia. Kasvot olivat selväpiirteiset ja erittäin siromuotoiset; silmät olivat suuret ja hyvin muodostuneet, vaikka hieman kapeat, mikä teki ne viekkaan näköisiksi; iris, mikäli kuutamossa voin päättää, oli sysimusta, kun taas itse silmämuna oli hyvin valkea ja kirkas. Rosvojen ruumiinrakenne näytti olevan aivan samanlainen kuin thernien, punaisen kansan ja minun. Vain ihon väri eroitti heidät jyrkästi meistä; se muistutti kiillotettua ebenpuuta, mikä niin kummalliselta kuin se kuulostaakin etelävaltioiden miehen sanomana, pikemmin lisäsi kuin vähensi heidän tavatonta kauneuttaan.

Mutta jos heidän ruumiinsa olivat jumalaiset, niin heidän sydämensä olivat nähtävästi aivan päinvastaiset. En milloinkaan ollut nähnyt niin kamalan verenhimoisia olentoja kuin nämä ilmasta saapuneet pahat henget olivat taistellessaan hurjasti thernien kanssa.

Kaikkialla ympärillämme oli puutarhassa heidän turmaa tuoneita lentokoneitaan, joita thernit, minulle silloin vielä selittämättömästä syystä, eivät yrittäneetkään vahingoittaa. Silloin tällöin syöksyi joku musta sotilas läheisestä temppelistä kantaen nuorta naista sylissään. Hän juoksi aina suoraan lentokoneelleen, samalla kun hänen läheisyydessä taistelevat toverinsa kiirehtivät suojaamaan hänen peräytymistään.

Thernit puolestaan yrittivät innokkaasti pelastaa naista, ja hetkeksi saattoi rosvo taakkoineen joutua keskelle kirkuvien paholaisten pyörrettä, näiden jaellessa aineistuneiden hornan henkien lailla iskuja toisilleen.

Mutta aina näyttivät Barsoomin mustat rosvot voittavan, ja neito, joka kuin ihmeen kautta oli selviytynyt mellakasta vahingoittumatta, vietiin nopean lentokoneen kannella ulkona vallitsevaan pimeyteen. Sellaisen taistelun melu, kuin ympärillämme raivosi, kuului kaikkiin suuntiin niin kauaksi kuin ääni kantoi, ja Thuvia kertoi minulle, että mustat rosvot tekivät tavallisesti hyökkäyksensä samanaikaisesti pitkin koko thernien vyömäistä aluetta, joka ympäröi Dorin laaksoa Otz-vuorten ulkorinteillä.

Kun taistelu siirtyi hetkeksi kauemmaksi meistä, kääntyi Thuvia minuun päin kysyen:

"Ymmärrätkö nyt, oi prinssi, minkä vuoksi miljoona sotilasta vartioi pyhien thernien aluetta yötä päivää.

"— Tämän, mitä sinä nyt näet, olen minä nähnyt toistuvan parikymmentä kertaa niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olen ollut täällä vankina. Ikimuistoisista ajoista asti ovat Barsoomin mustat rosvot käyneet saalistamassa pyhien thernien alueella.

"— Mutta milloinkaan he eivät retkillään mene niin pitkälle kuin helposti uskoisi heidän voivan tehdä, että nimittäin thernien rodun sukupuuttoon kuoleminen olisi pelättävissä. Tuntuu melkein siltä kuin he käyttäisivät thernejä leluinaan, joihin he saavat tyydyttää hurjan taisteluhalunsa, samalla ottaen näiltä polttoverona aseita, ampumatarpeita ja vankeja."

"Miksi eivät thernit hyppää lentokoneisiin ja hävitä niitä?" kysyin. "Se tekisi hyökkäyksistä pian lopun, ainakaan eivät mustat olisi niin rohkeita. Näethän, kuinka he ovat jättäneet lentokoneensa ilman ainoatakaan vartijaa aivan kuin ne olisivat täydessä turvassa heidän omissa lentovajoissaan."

"Thernit eivät uskalla. He yrittivät sitä kerran, monia miespolvia sitten, mutta seuraavana yönä ja kokonaisen kuukauden senjälkeen risteili tuhat isoa, mustaa taistelulaivaa Otz-vuorten yläpuolella, syytäen pommeja temppeleihin, puutarhoihin ja pihoihin, kunnes jokaisen eloon jääneen thernin oli ollut paettava turvaan maanalaisiin käytäviin.

"— Thernit tietävät, että koko heidän olemassolonsa on mustaihoisten suvaitsevaisuudesta riippuvainen. He olivat vähällä kaikki tuhoutua sillä kertaa, eivätkä he tahdo toistamiseen antautua samaan vaaraan."

Juuri kun hän lakkasi puhumasta, sekaantui taisteluun uusia osanottajia, jotka saapuivat sekä thernien että rosvojen aavistamatta. Isot banthit, jotka me olimme päästäneet valloilleen puutarhaan, olivat nähtävästi aluksi säikähtäneet taistelun melua, sotilaiden kiljahduksia sekä pyssyjen ja pommien kovia pamauksia.

Mutta nyt ne olivat ilmeisesti raivostuneet jatkuvasta melusta ja kiihtyneet tuoreen veren hajusta, sillä korkeasta pensaikosta hyökkäsi äkkiä iso hahmo keskelle taistelevaa miesparvea. Hirvittävän raivoisa kiljunta kajahti banthin kidasta, kun se tunsi lämmintä lihaa voimakkaissa kynsissään.

Ikäänkuin sen kiljaisu olisi ollut sovittu merkki, kiiti koko lauma taistelijoiden sekaan. Hetkisen vallitsi pakokauhu. Sitten thernit ja mustat miehet ryhtyivät yhdessä torjumaan yhteistä vihollista, sillä banthit raatelivat heitä puolueettomasti.

Kauheat pedot kaatoivat satakunta miestä pelkällä isojen ruhojensa painolla hypätessään keskelle kiivainta taistelua. Hyppien ja iskien vankoilla käpälillään ne niittivät sotilaita maahan, aina joskus hetkeksi pysähtyen repimään uhrejaan hirvittävillä torahampaillaan.

Näky oli kamalan kiehtova, mutta äkkiä johtui mieleeni, että tuhlasimme kallista aikaa katselemalla tätä taistelua, joka saattaisi merkitä meille pelastumisen mahdollisuutta.

Therneillä oli siksi paljon puuhaa torjuessaan kauheita hätyyttäjiään, että pakomme olisi nyt, jos milloinkaan, verraten helppo.

Aloin katseellani etsiä aukkoa, josta voisimme luiskahtaa taistelevien laumojen lävitse. Jos vain pääsisimme varustuksille, niin kenties löytäisimme sieltä jonkun paikan, josta rosvot olivat heikontaneet vartiostoa ja jättäneet meille ulkomaailmaan vievän tien avoimeksi.

Silmäillessäni puutarhaa sattui katseeni ympärillämme oleviin satoihin vartioimattomiin lentokoneihin ja mieleeni johtui yksinkertaisin keino päästä vapauteen. Kuinka olinkaan voinut olla tähän asti sitä huomaamatta! Tunsin perin pohjin kaikenlaisten Barsoomissa käytettyjen lentokoneiden koneiston. Yhdeksän vuotta olin purjehtinut ja taistellut Heliumin laivastossa. Olin kiitänyt pienessä yhden miehen koneessa ja komentanut suurinta taistelulaivaa, joka koskaan oli leijaillut kuolevan Marsin ohuessa ilmassa.

Ajatus ja teko käyvät minulla käsi kädessä. Tartuin Thuviaa käsivarresta ja kuiskasin Tars Tarkasille, että hän seuraisi minua. Vikkelästi hiivimme pienelle kauimpana taistelevista olevalle lentokoneelle. Seuraavalla hetkellä olimme hypänneet sen kapealle kannelle. Käteni oli koneen vivussa. Painoin peukalollani nappulaa, joka hallitsee työntäviä säteitä — marsilaisten loistava keksintö, jonka kautta he voivat purjehtia tähtensä ohuessa ilmassa valtavine laivoineen, saattaen maapallon laivastojen dreadnoughtit varjoon surkean mitättöminä kääpiöinä.

Alus huojui hieman, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Samassa kajahti varoittava huuto. Käännyin ympäri ja näin kymmenkunnan mustan rosvon kiiruhtavan meitä kohti tungoksesta. Meidät oli huomattu. Kiljuen raivosta juoksivat he kuin pahat henget tavoittaakseen meidät. Kiihkeästi ponnistaen painoin yhä pientä nappulaa, jonka olisi pitänyt kiidättää meidät avaruuteen, mutta alus ei sittenkään hievahtanut. Äkkiä sen sitten keksin — syyn, minkä vuoksi se ei kohonnut.

Olimme joutuneet kahden miehen koneeseen. Sen säiliöihin oli varattu työntävää energiaa tarpeeksi nostamaan vain kaksi tavallista miestä. Tharkilaisen raskas ruho oli meille tuomion ankkurina.

Mustat olivat melkein kimpussamme. Ei hetkeäkään saanut tuhlata empimiseen eikä arveluihin.

Painoin nappulaa syvälle ja naksautin sen lukkoon. Sitten painoin vivun täyden vauhdin kohdalle, ja kun mustat hyökkäsivät kiljuen kimppuumme, hypähdin aluksen kannelta heitä vastaan pitkä miekka kädessäni.

Samalla kuulin naisen kiljaisevan takanani ja hetkistä myöhemmin, kun mustat jo kävivät kimppuuni, kuului ylhäältä heikosti Thuvian ääni: "Prinssini, oi, prinssini, mieluummin jään ja kuolen kans—" Loppu hukkui hyökkääjien meluun.

Tiesin kuitenkin, että temppuni oli onnistunut ja että toistaiseksi ainakin Thuvia ja Tars Tarkas olivat turvassa ja heillä oli mahdollisuus pelastua.

Hetkisen näytti siltä, etten kykenisi kestämään monilukuisten vastustajieni hyökkäystä, mutta kuten niin monasti ennen, kun olin tällä soturien ja hurjien petojen tähdellä joutunut pelottavaa ylivoimaa vastaan, niin nytkin huomasin, että maapallolla saadut voimani olivat siksi paljon suuremmat kuin vastustajieni, ettei ylivoima ollutkaan niin musertava kuin näytti.

Viuhuva kalpani kutoi surmaverkon ympärilleni. Aluksi mustat tunkeutuivat lähelleni ulottuakseen minuun lyhyine miekkoineen, mutta pian he peräytyivät, ja kaikkien heidän kasvoiltaan näkyi selvästi, kuinka suuressa arvossa he olivat äkkiä oppineet pitämään säilää heiluttavaa kättäni.

Tiesin kuitenkin, että muutamissa minuuteissa väsyisin taistellessani ylivoimaa vastaan tai en kykenisi torjumaan vihollisteni hyökätessä useilta tahoilta yhtä aikaa. Minun täytyi sortua varmaan kuolemaan heidän kynsissään. Tämä ajatus puistatti minua; kuolla tässä kamalassa paikassa, josta ei minkäänlaista tietoa kuolemastani saapuisi Dejah Thorisin korviin, saada surmanisku outojen mustien miesten kädestä julmien thernien puutarhassa.

Mutta sitten taaskin palasi entinen rohkeuteni. Virginialaisten esi-isieni soturiveri kiehui suonissani. Raju verenhimo ja taistelun riemu heräsivät. Sama hymy, joka on herättänyt kauhua tuhansissa vihollisissa, levisi huulilleni. Pyyhin kuoleman ajatukset mielestäni ja kävin vastustajieni kimppuun niin raivokkaasti, että ne heistä, jotka jäivät henkiin, muistavat sen kuolinpäiväänsä saakka.

Yhä uusia rosvoja kyllä rientäisi tukemaan ahdistajiani, sen tiesin; taistellessanikin järkeni senvuoksi työskenteli koettaen keksiä pelastuskeinoa.

Se tuli aivan odottamatta yön synkästä pimeydestä takaani. Olin juuri saanut isketyksi pois aseen kookkaalta vintiöltä, joka oli pitänyt minua varsin tiukalla, ja sillä hetkellä mustat seisoivat peräytyneinä hengähtämään.

He silmäilivät minua kiukkuisen raivoisasti, mutta siitä huolimatta heidän eleistään kuvastui jonkunlaista kunnioitusta.

"Thern", lausui yksi heistä, "taistelet kuin dator. Jollei sinulla olisi tuota kirottua keltaista tukkaa eikä ihosi olisi valkea, voisi sinulla olla kunniapaikka Barsoomin ensisyntyisten keskuudessa."

"En ole thern", sanoin ja aioin juuri selittää heille olevani toisesta taivaankappaleesta, arvellen, että jos saisin aikaan sovinnon näiden vintiöiden kanssa ja taistelisin heidän kanssaan thernejä vastaan, he kenties auttaisivat minua pääsemään vapauteen. Mutta juuri silloin raskas esine sattui kumahtaen hartioihini, niin että olin vähällä lentää pitkälleni.

Kun pyörähdin päin tätä uutta vihollista, lipui joku esine olkapääni yli iskien yhtä hätyyttäjääni vasten kasvoja ja kaataen hänet tajuttomana nurmikolle. Samassa oivalsin, että meihin sattunut esine oli kohtalaisen kokoisen ilmalaivan, kenties kymmenmiehisen risteilijän, laahausankkuri.

Alus leijaili hitaasti ilmassa korkeintaan viisitoista metriä päittemme yläpuolella. Heti välähti mieleeni sen tarjoama pelastumismahdollisuus. Laiva oli hitaasti kohoamassa, eikä ankkuri noustuaan muutaman metrin enää ollut vastassani olevien mustien ulottuvilla. Ponnistin voimakkaasti ja hyppäsin suoraan heidän ylitseen, niin että he jäivät silmät hämmästyksestä levällään ja suut ammollaan töllistelemään jälkeeni. Toisella hypyllä sain juuri parhaiksi tartutuksi nyt jo nopeasti kohoavaan ankkuriin. Mutta se onnistui, ja riipuin kiinni toisella kädelläni, laahautuen puutarhan korkeampien kasvien oksien välitse äskeisten ahdistajieni kiljuessa ja ulvoessa allani.

Alus kaarsi ensiksi länteen ja teki sitten siron käännöksen etelää kohti. Seuraavalla hetkellä lensin sen mukana Kultaisten kallioiden laen ylitse Dorin laakson yläpuolelle, jossa unohdettu Korus-järvi lepäsi kuutamossa, välkkyen tuhannen kahdeksansadan metrin päässä allani.

Vedin itseni varovasti istumaan ankkurin haarukkaan. Ajattelin, saattaisiko alus mahdollisesti olla ilman miehistöä. Toivoin sitä. Tai kenties se kuului jollekin ystävälliselle kansalle ja oli sattumalta joutunut melkein rosvojen ja thernien kynsiin. Se seikka, että se purjehti poispäin taistelunäyttämöltä, tuki tätä olettamusta. Mutta päätin ottaa asiasta varman selon ja aloin hyvin varovasti ja hitaasti kiivetä ankkuriketjua myöten aluksen kannelle.

Olin juuri tarttunut toisella kädelläni kaiteeseen, kun laidan yli työntyi hurja musta naama ja minua tähysti voitonriemuista vihaa hehkuva silmäpari.

SEITSEMÄS LUKU

Vähän aikaa olimme molemmat, sekä musta rosvo että minä hievahtamatta, tuijottaen toisiamme silmiin. Sitten kaareutuivat hänen sirot huulensa julmaan hymyyn, sysimusta käsi ojentui hitaasti kaiteen reunalta ja revolverin kylmä piippu tähtäytyi keskelle otsaani.

Mutta samalla hetkellä kun tumma sormi jännittyi painamaan liipaisinta, tartuin vapaalla kädelläni salamannopeasti juuri käsivarren etäisyydellä olevaan mustaan kurkkuun. Rosvon sähähdys: "Kuole, kirottu thern", takertui puolittain kurkkuun sormieni puristuksesta. Hana naksahti turhaan tyhjän piipun kohdalla.

Ennenkuin hän ehti laukaista toistamiseen, olin kiskonut hänet niin kauaksi kaiteen reunan yli, että hänen oli pakko heittää pois aseensa ja tarttua molemmin käsin partaasta.

Kuristin hänen kurkkuaan, niin ettei hän voinut päästää ääntäkään, joten ponnistelimme kaamean hiljaisuuden vallitessa, hän kiskoutuakseen irti otteestani, minä vetääkseni hänet alas surman suuhun.

Rosvon kasvot alkoivat vääristyä ja silmät pullistuivat kuopistaan. Hän oivalsi, että kuolema hänet pian perisi, jollei hän saisi kiskaistuksi itseään irti rautaisista sormista, jotka koettivat puristaa hänestä hengen. Tehden viimeisen ponnistuksen hän nykäisi itsensä kauemmaksi kannelle, samalla irroittaen otteensa laidasta ja koettaen molemmin käsin rajusti repiä sormiani irti kurkustaan.

Juuri sitä silmänräpäystä olin odottanut. Yhdellä ainoalla voimakkaalla tempauksella vetäisin hänet kannelta. Hänen putoavan ruumiinsa nykäisystä oli vapaa käteni vähällä kirvota ankkuriketjusta, jolloin olisin yhdessä hänen kanssaan syöksynyt allamme olevaan järveen.

En kuitenkaan päästänyt irti otettani hänen kurkustaan, sillä tiesin, että yksi ainoa kiljahdus hänen kiitäessään järven tyyneen veteen riittäisi kutsumaan hänen kannella olevat toverinsa kostamaan.

Säilytin kaamean otteeni yhä kuristaen, samalla kun hänen epätoivoinen rimpuilemisensa veti minua yhä alemmaksi ketjun päätä kohti.

Vähitellen hänen ponnistelunsa muuttuivat suonenvedontapaiseksi nykimiseksi, sitten asteittain heikentyen, kunnes ne vihdoin kokonaan lakkasivat. Silloin hellitin otteeni, ja hänet nieli allani oleva synkkä pimeys.

Kiipesin uudelleen laivan laidalle. Tällä kertaa minun onnistui nostaa pääni reunan tasalle, joten voin huolellisesti tarkastella, minkälaisiin oloihin siellä joutuisin.

Lähempi kuu oli painunut taivaanrannan taakse, mutta kaukaisemman kuun kirkas hohde valaisi risteilijän kantta, niin että voin selvästi eroittaa kuuden tai kahdeksan nukkuvan mustan sotilaan ääriviivat.

Pikatykin lavetin vierellä kyyrötteli lujasti sidottuna nuori valkeaihoinen tyttö. Hänen levällään olevat silmänsä, joista kuvastui kauhu ja pelko, tuijottivat suoraan minua kohti, kun tulin näkyviin kaiteelta.

Sanoin kuvaamattoman huojennuksen ilme levisi hänen kasvoilleen, kun hän näki varastetusta päähineestäni säihkyvän salaperäisen jalokiven. Hän ei lausunut sanaakaan. Sensijaan hänen silmänsä kehoittivat minua varomaan hänen ympärillään nukkuvia miehiä.

Meluttomasti nousin kannelle. Nyökäyttäen tyttö pyysi minua tulemaan luokseen. Kun kumarruin hänen puoleensa, kuiskasi hän, että irroittaisin hänen siteensä.

"Voin auttaa sinua", sanoi hän, "ja sinä tarvitset kaiken avun, jonka voit saada, kun nuo heräävät."

Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, ja hänen vastaushymynsä julmuus tuntui minusta kammottavalta. Rumassa naamassa julmuus ei hämmästytä, mutta kun se ilmenee jumalattaren kasvoilla, joiden hienoista piirteistä mieluummin odottaisi näkevänsä rakkautta ja hyvyyttä, on vaikutus kolkko.

"Anna minulle revolveri!" kuiskasi hän. "Voin ampua sillä niitä, joita miekkasi ei ehdi saada vaikenemaan."

Noudatin hänen pyyntöään. Sitten ryhdyin vastenmieliseen työhön, joka minun oli suoritettava. Nyt ei ollut sopiva hetki hienotunteiselle arkailulle eikä jalomielisyydelle, jota nuo julmat pahathenget eivät käsittäisi eivätkä vuorostaan noudattaisi.

Hiljaa hiivin lähimmän nukkujan luo. Herätessään hän oli jo matkalla Koruksen helmaan. Vihlova kiljahdus, jonka hän päästi selvitessään unestaan, kuului heikosti kaukaa allamme olevasta pimeydestä.

Toinen heräsi, kun kosketin häntä, ja vaikkakin sain hänet heitetyksi risteilijän kannelta, nostatti hänen raju hälytyshuutonsa kaikki muut rosvot jalkeille. Heitä oli viisi. Heidän noustessaan seisomaan tytön revolveri pamahti terävästi, ja yksi heistä vaipui takaisin kannelle kohoamatta enää milloinkaan pystyyn.

Toiset hyökkäsivät hurjasti miekka kädessä kimppuuni. Tyttö ei ilmeisestikään uskaltanut ampua peläten haavoittavansa minua, mutta näin hänen kissamaisesti koettavan hiipiä ahdistajieni kupeelle. Samassa olivat miehet kimpussani.

Seuraavien minuuttien aikana sain taistella yhden tulisimpia ottelujani. Kannella ei ollut tilaa askelien ottamista varten. Oli seistävä paikallaan, annettava ja otettava iskuja. Aluksi sain melkoista enemmän kuin annoin, mutta pian onnistui minun antaa pisto yhden vintiön säilän alitse, ja mielihyvin näin hänen vaipuvan kannelle.

Toiset ahdistivat minua kahta vertaa kiivaammin. Miekkojen kalahtelusta aiheutunut kauhea melu olisi voinut yön hiljaisuudessa kuulua monien kilometrien päähän. Säkeniä säihkyi teräskalpojen sattuessa vastakkain, ja sitten kuului ilkeän kumea ääni, kun lapaluu murtui marsilaisen säiläni terävän kärjen siihen sattuessa.

Vastassani oli nyt kolme, mutta tyttö oli tällä välin päässyt sellaiselle paikalle, että hän pian voisi vähentää vihollisten lukumäärää ainakin yhdellä. Sitten kävi kaikki niin vinhan nopeasti, että tuskin vieläkään käsitän kaikkea, mitä silloin tapahtui lyhyessä hetkessä.

Kaikki kolme hyökkäsivät kimppuuni, ilmeisesti aikoen pakottaa minut peräytymään muutamia askelia, joten syöksyisin yli laidan takanani olevaan kuiluun. Samalla hetkellä tyttö ampui ja käsivarteni teki kaksi liikettä. Yksi rosvoista kaatui kuula aivoissaan; kalisten lennähti miekka, jonka olin iskenyt toisen vastustajani kädestä, kannen yli pudoten syvyyteen, ja kolmas vaipui kannelle miekkani upottua kahvaa myöten hänen rintaansa, niin että se pisti metrin verran näkyviin hänen selästään. Miehen kaatuessa heltisi miekka kädestäni.

Olin itsekin avuttomana vastakkain viimeisen vastustajan kanssa, jonka miekka oli parin tuhannen metrin päässä allamme Unholan järven pohjassa.

Tämä käänne näytti olevan vastustajani mieleen, sillä hän hymyili tyytyväisesti, niin että hohtavat hampaat paljastuivat, käydessään paljain käsin kimppuuni. Hänen kiiltävän mustan ihonsa alla pullistuvat vankat lihakset saivat hänet nähtävästi varmana uskomaan, että hänellä oli edessään helposti voitettava uhri, jonka tähden ei maksanut vaivaa vetää tikaria esille.

Annoin hänen tulla aivan lähelleni. Sitten kumarruin hänen ojennettujen käsiensä alle astahtaen samalla oikealle. Pyörähtäen vasemmalle jalkaterälläni annoin hirveän täräyksen hänen leukaansa, ja hän kaatui selälleen kuin iskun saanut härkä.

"Sinä et ole thern", sanoi kaunisääninen toverini, "vaikkakin sinulla on kullanvärinen tukka ja Sator Throgin varukset. Ei ikinä ennen ole Barsoomissa ollut miestä, joka olisi kyennyt taistelemaan niin kuin sinä tänä yönä. Ken olet?"

"Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi", vastasin. "Entä ketä", lisäsin, "on minulla ollut kunnia palvella?"

"Olen ollut thernien alueella puolitoista vuorokautta. Koko sen ajan on henkeni ollut yhtämittaa vaarassa. Minua on kiusattu ja vainottu. Aseistettuja miehiä ja hurjia petoja on usutettu kimppuuni. Tätä ennen minulla ei ole ollut minkäänlaista riitaa thernien kanssa, mutta onko sinusta ihme, etten nyt heitä kovinkaan suuresti rakasta? Olen puhunut."

Hän silmäili minua tarkasti muutamia minuutteja, ennenkuin vastasi. Tuntui siltä kuin hän olisi koettanut nähdä sieluni sisimpään saadakseen pitkällä, tutkivalla katseellaan selville luonteeni ja noudattamani ritarillisuusohjeet.

"Olen Phaidor; isäni on Matai Shang, pyhien thernien pyhä hekkador, thernien isä, Barsoomin elämän ja kuoleman herra, Issuksen, ikuisen elämän prinsessan, veli."

Juuri silloin huomasin, että mustassa sotilaassa, jonka olin kaatanut nyrkilläni, alkoi näkyä virkoamisen merkkejä. Juoksin hänen luokseen. Irroitin häneltä varustushihnat ja sidoin niillä hänen kätensä lujasti selän taakse. Vielä köytin jalat yhteen ja lopuksi koko miehen raskaaseen tykinalustaan.

Kohauttaen kauniita olkapäitään hän teki kädellään liikkeen kuin olisi heittänyt jotakin aluksen laidan yli.

Hän katsoi minua tiukasti silmiin. Sitten hän rypisti jumalaisia kulmiaan ja pudisti päätään. Hän ei jaksanut käsittää.

Niin, eihän oma Dejah Thorisinikaan ollut voinut ymmärtää menettelyäni vihollisia kohtaan, vaan se näytti hänestä hullulta ja vaaralliselta. Barsoomissa ei pyydetä eikä anneta armoa, ja jokaisen ihmisen kuolema merkitsee, että tämän kuolevan tähden niukoista luonnonvaroista jakautuu aina sitä suuremmat osuudet jälkeenjääneille.

Mutta tämän tytön ilmeet, kun hän ajatteli vihollisen surmaamista, olivat tyyten erilaiset kuin se helläsydäminen valittelu, joka huokui prinsessani olemuksesta hänen puhuessaan sitä vaativasta vääjäämättömästä pakosta.

Luulen, että Phaidoria suretti sen kiihkoisen tunnelman menettäminen, jonka näky oli hänessä herättänyt, enemmän kuin se seikka, että menettelyni johdosta jäi yksi vihollinen lisää meitä uhkaamaan.

Mies oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja katseli meitä kiinteästi, viruessaan sidottuna kannella. Hän oli komea mies, soreajäseninen ja voimakas, kasvot älykkäät ja niin hienopiirteiset, että itse Adoniskin olisi häntä kadehtinut.

Alus oli ohjaamattomana ajautunut hitaasti laakson poikki; nyt oli mielestäni jo aika tarttua peräsimeen ja kääntää se oikeaan suuntaan. Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin arvailla, missä Dorin laakso sijaitsi. Tähtien asennosta päättäen se ilmeisestikin oli kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, mutta minussa ei ollut marsilaista tähtientutkijaa tarpeeksi voidakseni niiden nojalla muuta kuin hyvin summittaisesti arvailla, kun käytettävissäni ei ollut niitä erinomaisia karttoja, joiden avulla Heliumin laivaston upseerina ollessani olin laskenut ohjaamani laivan aseman.

Se seikka, että pohjoisessa päin pikimmin joutuisimme tiheämmin asutuille seuduille, ratkaisi heti, mihinpäin suuntaisin lentomme. Käänsin peräsintä, ja risteilijä kaarsi sirosti ympäri. Sitten painoin työntävien säteiden toimintavoimaa järjestävää nappulaa, ja aluksemme kohosi huimaa vauhtia ylöspäin. Käännettyäni vauhtivivun viimeiseen pykälään kiidimme pohjoista kohti, samalla kun nousimme yhä ylemmäksi kaameasta kuolemanlaaksosta.

Kun huimaavan korkealla lentäen sivuutimme thernien kapean alueen, puhuivat kaukaa altamme näkyvät välähdykset mykkää kieltään tällä kammottavalla raja-alueella yhä vielä raivoavan taistelun hurjuudesta. Taistelun melskeestä ei ainoakaan ääni kantautunut korviimme, sillä olimme siksi korkealla, etteivät niin ohentuneeseen ilmaan enää ääniaallot saapuneet; ne hajaantuivat ja vaimenivat jo kaukana allamme.

Oli purevan kylmää, ja hengitys kävi vaikeaksi. Phaidor ja musta rosvo tuijottivat herkeämättä minuun. Vihdoin puhkesi tyttö puhumaan.

"Näin korkealla on pyörtyminen hyvin lähellä", hän sanoi rauhallisesti. "Jollet halua, että kaikki kuolemme, niin sinun on parasta antaa aluksen laskeutua, ja nopeasti sittenkin."

Hänen äänessään ei ollut pelokasta sointua. Hän puhui kuin olisi sanonut: "Sinun on parasta ottaa sateenvarjo mukaasi. Pian alkaa sataa."

Annoin aluksen nopeasti laskeutua alemmaksi. Eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Tyttö oli pyörtynyt. Myöskin musta vankimme oli tajuttomana, ja luulen, että itsekin pysyin tajuissani pelkästään tahtoni voimalla. Se henkilö, jonka harteilla on koko vastuu, kykenee kestämään enimmin.

Nyt lensimme matalalla Otz-vuorten juurien yläpuolella. Oli verraten lämmintä ja ilmaa oli yllin kyllin nääntyneille keuhkoillemme, joten minua ei ensinkään ihmetyttänyt, kun näin mustan sotilaan ja vähän senjälkeen tytön avaavan silmänsä.

"Että myöskin Phaidor, elämän ja kuoleman herran tytär, on kuolevainen", sanoin hymyillen.

"Vain Issus yksin on kuolematon", vastasi hän. "Ja Issus edustaa thernien rotua yksin. Siten minäkin olen kuolematon."

Näin ohimenevän pilkkahymyn väikkyvän mustan vangin kasvoilla, kun hän kuuli tytön sanat. Silloin en ymmärtänyt, mikä häntä nauratti. Myöhemmin sen kyllä sain tietää mitä kauheimmissa oloissa, samoin kuin puhujakin.

"Jos toinen seikka, jonka juuri olet oppinut", jatkoi tyttö, "on johtanut sinut yhtä vääriin päätelmiin kuin ensimmäinen, niin ovat tietosi varsin vähän entisestään karttuneet."

"Toinen seikka", vastasin, "on se, että tämä tumma ystävämme ei ole peräisin lähemmästä kuusta — hän näytti melkein vainajalta parin kolmen tuhannen metrin korkeudella Barsoomin pinnasta. Jos olisimme kohonneet kahdeksantuhatta kilometriä tähdestämme päästäksemme Thuriaan, niin hänestä ei olisi ollut muuta kuin jäätynyt muisto jäljellä."

Mies kohautti olkapäitään ja kääntyi katselemaan toisaalle vastaamatta mitään.

"Matai Shangin tytär ei ole tottunut siihen, että hänen kysymyksensä jäävät vastaamatta", hän sanoi. "Alemman olennon pitäisi ylpeillä siitä, että pyhän, iankaikkista elämää perimään syntyneen rodun jäsen suvaitsee edes ottaa huomatakseen hänet."

"Xodar, Barsoomin ensisyntyisten dator, on tottunut antamaan käskyjä eikä niitä saamaan", hän vastasi ja jatkoi sitten minuun kääntyen: "Mitä aiot minulle tehdä?"

"Aion viedä teidät molemmat Heliumiin", sanoin. "Teille ei tapahdu mitään pahaa. Saatte nähdä, että Heliumin punainen kansa on ystävällistä ja ylevämielistä rotua. Mutta jos he uskovat sanojani, niin ei enää kukaan lähde vapaaehtoiselle retkelle Iss-virtaa myöten, ja joutava, sokea taikausko, jota he ovat ikimuistoisista ajoista lähtien pitäneet pyhänä, hajoaa kuin tuhka tuuleen."

"Olen Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun liittynyt prinssi", vastasin, "mutta en ole Barsoomista syntyisin. Olen toisesta taivaankappaleesta."

"Minun on helppo uskoa, ettet ole Barsoomista", hän sanoi vihdoin. "Ei yksikään tämän tähden asukas olisi kyennyt yksin suoriutumaan kahdeksasta ensisyntyisestä. Mutta kuinka sinulla on pyhä thernin kultainen tukka ja jalokivikoristeinen otsavyö?" Hän painosti pilkallisesti sanaa "pyhä."

"Ne olin jo unohtanut", selitin. "Ne ovat voittosaalista." Yhdellä tempaisulla riisuin naamion päästäni.

Kun mustaihoinen näki tumman, lyhyeksi leikatun tukkani, menivät hänen silmänsä ällistyksestä levälleen. Hän oli ilmeisesti odottanut näkevänsä thernin kaljun pään.

"Olet todellakin toisesta taivaankappaleesta", hän sanoi kunnioituksen väre äänessään. "Sinulla on thernin iho, ensisyntyisen musta tukka ja kahdentoista datorin lihakset, eikä Xodarin tarvitse hävetä tunnustaessaan sinut ylivoimaiseksi. Sitä hän ei ikinä tekisi", hän lisäsi, "jos olisit barsoornilainen."

"Juokset monta askelta edelläni, ystäväni", keskeytin hänen puheensa. "Sen olen saanut selville, että nimesi on Xodar, mutta keitä ovat ensisyntyiset, mitä merkitsee dator ja miksi et voisi myöntää sitä, jos joku barsoomilainen sinut voittaisi?"

"Barsoomin ensisyntyiset", selitti hän, "ovat mustaihoinen ihmisrotu, jonka keskuudessa olen dator eli, kuten alemmat barsoomilaiset sanoisivat, prinssi. Rotuni on tämän tähden vanhin. Sukupuumme ulottuu keskeytymättä suoraan Elämän puuhun, joka versoi keskellä Dorin laaksoa kaksikymmentäkolme miljoonaa vuotta sitten.

"— Lukemattomien aikakausien kuluessa tämän puun hedelmät vähitellen kehittyivät, siirtyen asteittain varsinaisesta kasvielämästä kasvin ja eläimen sekamuotoon. Alkuasteilla oli puun hedelmillä vain kyky liikuttaa omintakeisesti lihaksiaan niiden rungon pysyessä emopuun yhteydessä. Myöhemmin kehittyivät hedelmille aivot, niin että ne, ollen edelleenkin kiinni emopuussa pitkien varsien välityksellä, ajattelivat ja liikkuivat yksilöinä.

"— Huomiokyvyn kehittyessä sitten alettiin verrata eri havaintoja; tehtiin päätelmiä ja verrattiin niitä toisiinsa, ja siten alkoivat Barsoomissa järki ja harkitsemiskyky.

"— Aikakaudet vierivät. Monenlaisia elämänmuotoja syntyi Elämän puusta ja kuoli jälleen, mutta yhä olivat ne kaikki emokasvin yhteydessä eripituisten varsien välityksellä. Vihdoin puun hedelmät olivat pienen pieniä kasvi-ihmisiä, samanlaisia kuin nyt näemme peloittavan isoina jäljennöksinä Dorin laaksossa. Nekin olivat vielä kiinni puun oksissa päälakeensa liittyvästä varresta.

"— Nuput, joista kasvi-ihmiset puhkesivat, muistuttivat isoja pähkinöitä, joiden läpimitta oli noin kolmekymmentä sentimetriä. Kaksi väliseinämää jakoi ne neljään osaan. Yhdessä osastossa kasvoi kasvi-ihminen, toisessa kuusitoistajalkainen mato, kolmannessa valkeiden apinoiden kantaemo ja neljännessä Barsoomin alkuaikainen mustaihoinen ihminen.

"— Nupun puhjetessa kasvi-ihminen jäi riippumaan varrestaan, mutta kolme muuta koteloa putosi maahan, missä ne hypähdellen kierivät kaikkiin suuntiin niihin suljettujen olentojen ponnistellessa päästäkseen vapauteen.

"— Ajan vieriessä joutui näitä teljettyjä olentoja sillä tavoin yli koko Barsoomin. Lukemattomia ajanjaksoja ne elivät yksitoikkoista elämäänsä koviin kuoriinsa suljettuina, hyppien ja pyörähdellen tähden laajalla pinnalla, putoillen jokiin, järviin ja meriin, siten leviten yhä laajemmalle nuoren taivaankappaleen pinnalla.

"— Lukemattomia biljoonia niitä kuoli, ennenkuin ensimmäinen mustaihoinen ihminen murtautui vankilansa seinämän läpi päivänvaloon. Uteliaisuuden kannustamana hän rikkoi muitakin kuoria, ja Barsoomin kansoittuminen alkoi.

"— Tämän ensimmäisen mustaihoisen ihmisen veri virtaa muihin olentoihin sekoittumattomana sen rodun suonissa, johon minä kuulun. Mutta kuusitoistajalkaisesta madosta, ensimmäisestä valkeasta apinasta ja mustien ihmisten hylkiöistä ovat Barsoomin kaikki muut eläinmuodot syntyneet.

"— Thernit", hän hymyili ilkeästi puhuessaan, "ovat pitkien ajanjaksojen aikana kehittyneet suorastaan muinaisuuden puhdasverisestä valkeasta apinasta. He kuuluvat vieläkin alempiin olentoihin. Barsoomilla on vain yksi todellinen ja kuolematon ihmisrotu. Se on mustien ihmisten rotu.

"— Elämän puu on kuollut, mutta ennen sen kuolemaa kasvi-ihmiset oppivat irtautumaan siitä ja liikkumaan Barsoomin pinnalla yhteisen emon muiden lapsien keskuudessa.

"— Kun he ovat kaksineuvoisia, niin he voivat lisääntyä todellisten kasvien tapaan. Mutta muuten he ovat edistyneet vain hyvin vähän koko olemassaolonsa aikana. Heidän toimensa ja liikkeensä ovat suuressa määrin vaistomaisia eikä järki niitä kovinkaan paljoa ohjaa, sillä kasvi-ihmisen aivot ovat vain hituista kookkaammat kuin pikkusormesi pää. He elävät kasveista ja eläinten verestä, ja heidän aivonsa ovat juuri tarpeeksi isot opastamaan heidän askeleensa ruuan seuduille ja selittämään ne vaikutelmat, mitkä ruoka saa aikaan heidän silmiinsä ja korviinsa. Itsesäilytysvaistoa heillä ei ole ollenkaan, eivätkä he sen vuoksi ensinkään pelkää vaaran uhatessa. Juuri sentähden he ovat niin peloittavia vastustajia taistelussa."

Ihmettelen mielessäni, minkä vuoksi mustaihoinen niin tarkkaan ja laveasti selitteli viholliselleen Barsoomin elämän alkuperää. Tämä tilaisuus tuntui oudon sopimattomalta ylpeän rodun ylpeälle jäsenelle ryhtyä keskusteluun vangitsijansa kanssa, erittäinkin kun mustaihoinen edelleenkin virui lujasti köytettynä kannella.

Mutta hänen silmänsä vähäinen liike, kun se sekunnin murto-osaksi siirtyi tähyämään taakseni, selitti minulle, minkä vuoksi hän oli näin koettanut kiinnittää huomioni todella mielenkiintoiseen kertomukseensa.

Seisoin konevipujen ääressä, ja hän makasi vähän matkan päässä edessäni, joten hän puhuessaan minulle katseli aluksen perään päin. Kun hän lopetti kuvauksensa kasvi-ihmisistä, huomasin hänen katseensa hetkeksi kiintyvän johonkin takanani olevaan esineeseen.

En myöskään voinut erehtyä nopeasta, voitonriemuisesta välähdyksestä, joka kirkasti hänen synkkiä silmiään. Aikaisemmin olin vähentänyt aluksemme nopeutta, sillä Dorin laakso oli jäänyt penikulmia taaksemme, ja minusta tuntui, että olimme jotakuinkin turvassa. Silmäsin huolestuneena taakseni, ja katseeni kohtaama näky tukahdutti kaikki minussa jo heränneet vapauden toiveet.

Iso sotalaiva, joka äänettömästi ja ilman valoja halkoi öistä pimeyttä, häämöitti aivan likellä aluksemme perää.

KAHDEKSAS LUKU

Nyt käsitin, mitä varten musta rosvo oli pitänyt minut kiintyneenä kuuntelemaan omituista kertomustaan. Penikulmien päästä hän oli tuntenut avun lähestyvän, ja ellei hän kertoessaan olisi luonut silmäystä taakseni, olisi taistelulaiva seuraavalla hetkellä ollut yläpuolellamme ja hyökkäysmiehet, jotka epäilemättä jo nyt riippuivat hihnoissaan laivan pohjasta, olisivat täyttäneet aluksemme kannen, tuhoten äkkiä ja perin pohjin minun lisääntyvät pelastumistoiveeni.

Olin liian hyvin perehtynyt ilmasotaan joutuakseni ymmälle siitä, mitä minun olisi tehtävä. Pysähdytin koneet ja annoin samalla pienen aluksemme jyrkästi laskeutua kolmekymmentä metriä.

Yläpuolellani saatoin nähdä hyökkäysosaston miesten riippuvan taistelulaivan kiitäessä ylitsemme. Sitten ohjasin alukseni taaskin jyrkästi ylöspäin käännettyäni vauhtivivun viimeiseen merkkiin.

Kuten jousesta lähtenyt nuoli kiiti erinomainen alukseni teräskeula edellä suoraan yläpuolellamme olevan jättiläisen hurisevia potkureita kohti. Jos vain saisimme kosketetuksi niitä, niin iso taistelulaiva olisi tehty tuntikausiksi lentokyvyttömäksi ja pelastuminen olisi taaskin mahdollinen.

Samalla nousi aurinko taivaanrannan takaa, ja sen valossa näin satakunta julmannäköistä tummaa naamaa tirkistämässä vihollisaluksen kaiteen ylitse.

Kun he näkivät meidät, kohosi sadasta kurkusta raivoisa kiljunta. Määräyksiä huudettiin, mutta jättimäisten potkurien pelastaminen oli jo myöhäistä, ja räiskähtäen syöksyimme niitä vastaan.

Heti yhteentörmäyksen jälkeen käänsin koneet käymään takaperin, mutta aluksemme runko oli juuttunut kiinni taistelulaivaan perään puhkaisemaansa reikään. Vain yhden sekunnin olimme kiinni, sitten pääsimme irti; mutta se sekunti oli tarpeeksi mustille paholaisille heidän ennättääkseen hypätä aluksemme kannelle.

Taistelua ei syntynyt. Ennen kaikkea ei ollut tilaa taistelemista varten. Meidät rusensi yksinkertaisesti vihollistemme lukumäärä. Kun sitten miekkoja kohosi uhaten minua, esti Xodar toverinsa iskemästä.

"Tehkää heidät vaarattomiksi", hän sanoi, "mutta älkää vahingoittako heitä!"

Jotkut rosvot olivat jo vapauttaneet Xodarin siteistään. Nyt hän henkilökohtaisesti riisui minulta aseet ja valvoi, että minut sidottiin kunnolleen. Ainakin hän luuli, että olin varmoissa köysissä. Niin olisinkin ollut, jos olisin ollut marsilainen, mutta minä saatoin nauraa ranteitani puristaville heikoille hihnoille. Kun aika tulisi, niin jaksaisin riuhtaista ne poikki, ikäänkuin ne olisivat olleet puuvillalankaa.

He sitoivat myöskin tytön ja kytkivät sitten meidät yhteen. Tällä välin he olivat ohjanneet aluksemme lentokyvyttömän taistelulaivan kupeelle, ja pian oli meidät siirretty viimemainitun kannelle.

Runsaasti tuhat mustaa sotilasta oli tämän ison hävityskojeen miehistönä. Heitä tungeksi kannella, kunkin työntyessä niin likelle kuin kuri suinkin salli nähdäkseen edes vilahdukselta vangit.

Tytön kauneus sai heidät tekemään raakoja huomautuksia ja laskettelemaan karkeita pilapuheita. Nämä muka korkeimmat ihmiset olivat ilmeisesti Barsoomin punaisesta kansasta paljon jäljellä käytöksen hienoudessa ja kohteliaisuudessa.

Lyhyeksi leikattu musta tukkani ja therniä muistuttava värini herättivät paljon pohtimista. Kun Xodar kertoi ylimystovereilleen taistelukyvystäni ja oudosta alkuperästäni, tunkeutuivat nämä ympärilleni tehden lukemattomia kysymyksiä.

Se seikka, että minulla oli päälläni erään seurueeni jäsenen surmaaman thernin varustukset ja merkit, todisti heille, että olin heidän perinnöllisten vihollistensa vihamies, ja saattoi heidät arvostelemaan minua suopeammin.

Poikkeuksetta olivat mustat kauniita, sirovartaloisia miehiä. Upseereissa herätti huomiota heidän ihmeteltävän suurenmoiset, loistavat varustuksensa. Monilla ne olivat niin kullan, platinan, hopean ja kalliiden kivien peitossa, että nahka peittyi tyyten niiden alle.

Komentavan upseerin varustukset muodostivat yhtenäisen timanttilaitteen. Mustaa ihotaustaa vasten ne säihkyivät erikoisen loistavina. Kokonaisuudessaan näky oli ihastuttava. Kauniit miehet; heidän barbarisen loistavat varustuksensa; kiillotettu skeelpuinen kansi; kajuutan erinomaisin kaiverruksin koristetut sorapusseinät, joihin oli upotettu rajattoman kalliita jalokiviä ja arvokkaita metalleja, monimutkaisiksi hauskoiksi kuvioiksi; kiiltävät kultaiset kaiteet; tykkien välkkyvä metalli.

Phaidor ja minut vietiin kannen alle ja heitettiin edelleen yhteen sidottuna pieneen komeroon, jossa oli yksi ainoa kaita ikkuna. Poistuessaan saattajamme telkesivät oven jälkeensä.

Saatoimme kuulla työskentelyn äänet, kun särkyneitä potkureja korjattiin; ikkunasta näimme, että laiva ajautui verkalleen etelää kohti.

Vähään aikaan emme kumpikaan virkkaneet mitään. Minä puolestani ajattelin mielessäni, mikä mahtoi olla Tars Tarkasin ja Thuvian kohtalo.

Jos heidän onnistuisikin välttää takaa-ajajat, niin heidän täytyi joutua joko punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin, ja Dorin laaksosta paenneina ei heillä voinut olla juuri muuta odotettavissa kuin nopea ja kauhea kuolema.

Kuinka toivoinkaan, että olisin päässyt heidän mukaansa! Minusta tuntui, että olisin varmasti saanut Barsoomin älykkään punaisen kansan ymmärtämään tuhoisan harhaluulon, jonka julma ja järjetön taikausko oli heihin istuttanut.

Tardos Mors uskoisi minua. Siitä olin varma. Ja että hänellä olisi rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaan, sen takasi minulle se tuntemus, mikä minulla oli hänen luonteestaan. Dejah Thoris uskoisi minua. Sitä ei johtunut mieleenikään epäillä. Sitten vielä oli tuhansia punaisia ja vihreitä soturiystäviäni, joiden tiesin ilomielin uskaltautuvan vaikka ikuiseen kadotukseen puolestani. Kuten Tars Tarkas, niin hekin seuraisivat minua, minne hyvänsä heidät johtaisin.

Jos joskus pääsisin karkaamaan mustien rosvojen kynsistä, oli ainoana vaarana se, että saattaisin joutua vihamielisten punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin. Silloin olisivat päiväni luetut.

Mutta turhalta tuntui vaivata aivojaan näillä mietteillä, sillä oli perin vähän todennäköistä, että milloinkaan pääsisin karkuun mustien kynsistä.

Minut oli köytetty tyttöön siksi pitkällä hihnalla, että pääsimme liikkumaan noin metrin päähän toisistamme. Kun meidät oli tuotu komeroon, istuuduimme matalalle penkille ikkunan alle. Penkki oli koppimme ainoa huonekalu. Se oli tehty sorapuspuusta.

Lattia, katto ja seinät olivat carborundum-aluminiumia, keveätä, läpitunkematonta sekoitusta, jota marsilaisten taistelulaivoissa käytetään hyvin paljon.

Istuessani tulevaisuusmietteissäni olin tuijottanut aukkoon, joka istuessani oli juuri silmieni tasalla. Äkkiä katsahdin Phaidoriin. Hän tarkasteli minua kasvoillaan omituinen ilme, jota en ollut ennen niillä nähnyt. Hän oli silloin hyvin kaunis.

Valkeat luomet verhosivat heti hänen silmänsä, ja minusta näytti hieno puna kohoavan hänen kasvoilleen. Nähtävästi hän joutui hämilleen, kun hänet tavattiin tuijottamasta alempaan olentoon, ajattelin.

"Onko alempien olentojen tarkkaileminen sinusta mielenkiintoista?" kysyin nauraen.

Hän aukaisi jälleen silmänsä naurahtaen hermostuneesti, mutta samalla keventyneesti.

"Onpa kyllä", hän sanoi, "erittäinkin kun heidän kasvonsa ovat syrjästä katsoen noin erinomaisen komeat."

Nyt oli minun vuoroni punastua, mutta en punastunut. Minusta tuntui, että hän laski pilaa, ja ihailin hänen rohkeuttaan, kun hän kykeni nauttimaan huumorista vielä kuoleman kynnyksellä. Siksi yhdyin hänen nauruunsa.

"En voi muuta kuin arvailla", vastasi hän, "sillä kaikista niistä miljoonista thernien neidoista, joita mustat rosvot ovat aikakausien kuluessa ryöstäneet käydessään retkillään alueillamme, ei ainoakaan ole koskaan palannut kertomaan kokemuksiaan. Se seikka, että he eivät milloinkaan ota miehisiä vankeja, antaa tukea luulolleni, että heidän ryöstämiensä naisten kohtalo on kuolemaakin pahempi."

"Eivätkö thernit itse kohtele samalla tavoin niitä onnettomia olentoja, jotka lähtevät vapaaehtoiselle toivioretkelle salaperäistä Iss-jokea myöten? Eikö Thuvia ollut viisitoista vuotta leluna ja orjana? Eikö ole varsin oikeudenmukaista, että te saatte kärsiä samalla tavoin kuin olette antaneet toisten kärsiä?"

"Sinä et ymmärrä", hän vastasi. "Me thernit olemme pyhää rotua. Alemmalle olennolle on kunniaksi olla orjanamme. Emmekö silloin tällöin pelasta joitakuita alempia olentoja, jotka typeryydessään lipuvat tuntematonta virtaa alaspäin tuntematonta päämäärää kohti ja muutoin joutuisivat kaikki kasvi-ihmisten ja apinain saaliiksi?"

"Mutta ettekö te kaikin keinoin lujita ulkomaailman asukkaiden keskuudessa vallitsevaa taikauskoa?" huomautin. "Se on raskain syntinne. Voitko sanoa, miksi lietsotte tätä kaameata harhaluuloa?"

"Koko Barsoomin elämä", sanoi hän, "on luotu yksinomaan elättämään ja tukemaan thernien rotua. Miten voisimme elää, jollei ulkomaailma hankkisi meille työvoimaa ja ravintoa? Luuletko, että thern häpäisisi itseänsä ryhtymällä työhön?"

"Samoin kuin ihmiset voivat syödä eläinten lihaa, voivat jumalat syödä ihmisten lihaa. Pyhät thernit ovat Barsoomin jumalia."

"Nyt olet epäuskoinen", jatkoi hän vienosti. "Mutta jos onni meitä suosii, niin että pelastuisimme mustien rosvojen kynsistä ja pääsisimme takaisin Matai Shangin hoviin, niin luulenpa, että keksisimme todistuksia, jotka saisivat sinut tuntemaan erehdyksesi. Ja —" hän empi, "kenties keksisimme keinon säilyttää sinut luonamme — yhtenä meistä."

Taaskin hänen katseensa painui lattiaan, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan silloin, enkä vielä pitkään aikaan myöhemminkään. Dejah Thoris sanoi usein, että eräissä suhteissa olin oikea hölmöläinen, ja luulenpa hänen olleen oikeassa.

"Pelkään, että palkitsisin isäsi vieraanvaraisuuden huonosti", vastasin, "sillä jos olisin thern, niin ensimmäinen tehtäväni olisi sijoittaa aseistettu vartiosto Iss-virran suulle saattamaan harhaantuneet vaeltaja-parat takaisin ulkomaailmaan. Myöskin ottaisin elämäntehtäväkseni hävittää sukupuuttoon kammottavat kasvi-ihmiset ja heidän hirmuiset seuralaisensa, isot valkeat apinat."

"Ei, ei", huudahti hän, "et saa puhua noin kamalan herjaavasti — et saa edes ajatella niin. Jos meidän onnistuisi päästä takaisin thernien temppeleihin ja he aavistaisivat, että haudot noin hirveitä ajatuksia, niin he keksisivät sinulle kauhean kuoleman. Ei edes minun —" Taaskin hän punastui ja alkoi sitten uudelleen. "En edes minä voisi pelastaa sinua."

En virkkanut enää mitään. Sanoista ei ilmeisesti ollut vähääkään hyötyä. Hän oli vaipunut vieläkin syvemmälle taikauskoon kuin ulkomaailman marsilaiset. Hehän vain palvoivat kaunista toivoa päästä tulevassa elämässä rakkauden, rauhan ja onnen maahan. Thernit palvoivat hirvittäviä kasvi-ihmisiä ja apinoita tai ainakin kunnioittivat niitä omien vainajiensa sielujen asuinmajoina.

Hän hymyili minulle leppoisasti, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat ystävälliset — kaikkea muuta kuin julmat ja kostonhimoiset.

"Koska ette missään tapauksessa pääse pakoon", sanoi hän, "niin en ymmärrä, minkä vuoksi olisi välttämätöntä pitää teitä teljettyinä täällä alhaalla. Päästän irti siteet, ja voitte tulla kannelle. Saatte nähdä siellä hyvin mielenkiintoista, ja koska ette milloinkaan palaa ulkomaailmaan, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Saatte nähdä mitä tähän asti ovat tunteneet ainoastaan ensisyntyiset ja heidän orjansa — maanalaisen käytävän pyhään maahan, Barsoomin todelliseen taivaaseen.

"— Se on erinomainen läksy tälle thernien tyttärelle", hän lisäsi, "sillä hän saa nähdä Issuksen temppelin, ja Issus kenties syleilee häntä."

"Mikä herjaus tämä on, rosvokoira?" huudahti hän. "Issus tuhoaisi koko sukunne, jos rohkenisitte mennä hänen temppelinsä näkyviin."

"Sinulla on paljon oppimista, thern", vastasi Xodar ilkeästi hymyillen, "enkä kadehdi sinua, kun joudut oppimaan."

Kun nousimme kannelle, hämmästyin nähdessäni, että alus lensi suuren lumi- ja jääkentän yläpuolella. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei millään suunnalla ollut mitään muuta näkyvissä.

Tälle salaperäiselle ilmiölle saattoi olla vain yksi selitys. Olimme etelänavan jäävaipan kohdalla. Marsissa on lunta ja jäätä vain navoilla. Allamme ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä. Olimme ilmeisesti siksi kaukana etelässä, etteivät edes isot turkiseläimet, joiden metsästäminen on marsilaisten nautinto, siellä viihtyneet.

"Hieman lounaaseen etelästä", vastasi hän. "Kohta näkyy Otz-laakso.
Lennämme pitkin sen lievettä muutamia satoja kilometrejä.

"Otz-laakso!" huudahdin. "Mutta, mies, eikö thernien alue, josta äsken karkasin, ole juuri siellä?"

"Kyllä", vastasi Xodar. "Sivuutitte tämän jääkentän viimeöisen pitkän ajojahdin aikana lentäessänne edellämme. Otz-laakso on valtavan laajassa syvennyksessä etelänavalla. Se on vajonnut tuhansia metrejä alemmaksi sitä ympäröivän maan pintaa ja muistuttaa avaraa pyöreää maljakkoa. Noin sadan viidenkymmenen kilometrin päässä sen pohjoisreunasta kohoavat Otz-vuoret, jotka ympäröivät Dorin sisälaaksoa. Aivan tämän keskellä on unohdettu Korus-järvi. Tämän järven rannalla on Issuksen kultainen temppeli ensisyntyisten maassa. Sinne olemme matkalla."

Katsellessani aloin ymmärtää, miksi pitkien ajanjaksojen aikana vain yksi mies oli pelastunut Dorin laaksosta. Ihmettelin vain, että se oli hänellekään onnistunut. Olisi mahdotonta taivaltaa yksin ja jalkaisin tämän jäisen, tuulien tuivertaman, kaamean aavikon poikki.

"Sillä tavoin yksi mies karkasikin therneiltä muinaisina aikoina; mutta ei ainoakaan ole päässyt karkaamaan ensisyntyisiltä", selitti Xodar äänen värähtäessä ylpeydestä.

Olimme nyt saapuneet tämän laajan jäälakeuden eteläiseen reunaan. Se päättyi äkkiä jyrkkään, useita satoja metrejä korkeaan seinämään. Tämän juurelta alkoi tasainen laakso, jonka siellä täällä keskeyttivät matalat aaltomaiset kukkulat ja vähäiset metsiköt sekä pienet jäämuurin juurelta lähtevät, sulaneesta lumesta muodostuneet purot.

Kerran näkyi kaukaa altamme syvä, cañonia muistuttava halkeama, joka alkaen pohjoisesta jääseinämän juurelta ulottui laakson halki niin kauas kuin silmä kantoi. "Se on Iss-virran uoma", selitti Xodar. "Se juoksee syvällä jääkentän alla ja syvemmällä Otz-laakson pintaa, mutta tässä sen cañon on avonainen."

Samassa huomasin kyläntapaisen ja osoittaen sitä Xodarille kysyin häneltä, mikä se oli.

"Se on kadotettujen sielujen kylä", vastasi hän nauraen. "Tätä jäämuurin ja vuorien välistä kaistaletta pidetään puolueettomana alueena. Jotkut keskeyttävät vapaaehtoisen vaelluksensa ja kiipeävät Iss-virran cañonin huimaavia seinämiä myöten ylös asettuen tänne asumaan. Silloin tällöin myöskin joku orja karkaa therneiltä ja pääsee tänne.

"— Thernit eivät koetakaan ajaa heitä takaa, sillä tästä ulommasta laaksosta on mahdotonta poistua, ja he pelkäävät ensisyntyisten vartioristeilijöitä liian paljon, uskaltautuakseen pois alueeltaan.

"— Emme myöskään me hätyytä tämän ulomman laakson asukas-raukkoja, sillä heillä ei ole mitään sellaista, mitä me haluamme, ja heitä on liian vähän, että saisimme kunnolleen taistella — niinpä annammekin heidän olla rauhassa.

"— Heitä asuu täällä useissa kylissä, mutta moniin vuosiin on heidän lukumääränsä lisääntynyt vain vähän, sillä he sotivat keskenään lakkaamatta."

Nyt teimme pienen kaarroksen länteen, poistuen kadotettujen sielujen laakson kohdalta, ja pian sen jälkeen häämöitti ylähangan puolelta tumma, vuorelta näyttävä möhkäle, joka kohosi autiosta jää-aavikosta. Se ei ollut varsin korkea, ja sen laki näytti tasaiselta.

Xodar oli poistunut luotamme suorittamaan joitakuita tehtäviään ja seisoin Phaidorin kanssa kahden kaiteen ääressä.

"Osittain ovat", vastasi tämä. "Kaikki, mitä hän kertoi ulommasta laaksosta, on totta, mutta hänen puheensa Issuksen temppelistä, joka muka sijaitsee hänen kotimaassaan, on valhetta. Jollei se ole valhetta —" hän empi. "Oi, jos se olisi totta, niin kansani jäsenet olisivat lukemattomien miespolvien aikana menneet julmien vihollistemme rääkättäviksi ja halvasti surmattaviksi eivätkä olisikaan päässeet ihanaan ikuiseen elämään, joka Issuksella, kuten meille on opetettu, on meidän varallemme."

"Samoin kuin te olette viekoitelleet ulkomaailman alempia barsoomilaisia kammottavaan Dorin laaksoon, niin ovat ensisyntyiset hyvinkin saattaneet viekoitella teitä yhtä hirveään kohtaloon", huomautin. "Se olisi ankara ja kauhea kosto, Phaidor, mutta oikeudenmukainen."

"Saamme nähdä", vastasin. Sitten olimme kumpikin vaiti, sillä lähestyimme nopeasti tummaa vuorta, joka tuntui jollakin selittämättömällä tavalla olevan yhteydessä mielessämme liikkuvien kysymysten ratkaisun kanssa.

Likellä synkkää, katkaistua kartiota muistuttavaa kukkulaa vauhtiamme vähennettiin, kunnes tuskin liikuimme paikaltamme. Sitten kohosimme vuoren laelle, ja allamme näin ammottavan, tavattoman laajan, pyöreäsuisen aukon, jonka pohja häipyi sysimustaan pimeyteen.

Tämän kammottavan onkalon läpimitta oli runsaasti kolmesataa metriä. Sen seinämät olivat sileät ja nähtävästi mustaa, basalttimaista kalliota.

Hetkisen alus häilyi liikkumatta ammottavan kuilun yläpuolella, alkaen sitten hitaasti laskeutua tummaan aukkoon. Yhä syvemmälle se painui, kunnes ympärillämme oli aivan pimeätä, jolloin sen valot sytytettiin ja jättimäinen taistelulaiva laskeutui omien valojensa himmeässä kajastuksessa yhä alemmaksi, kuten minusta tuntui, suoraan Barsoomin uumeniin.

Laskeutumista kesti hyvinkin puoli tuntia. Sitten onkalo äkkiä päättyi suurenmoisen, maanalaisen maailman kupukattoon. Allamme aaltoilivat luolajärven laineet. Fosforimainen hohde valaisi maisemaa. Tuhansia laivoja keinui järven aalloilla. Siellä täällä oli pieniä saaria tämän oudon maailman kummallisen, värittömän kasvullisuuden peittäminä.

Hitaasti ja ylhäisen sirosti alus painui yhä alemmaksi, kunnes se lepäsi veden pinnalla. Sen suuret potkurit oli jo onkalossa ollessamme irroitettu ja pantu säilöön ja niiden tilalle oli sijoitettu pienemmät, mutta lujemmat vesipotkurit. Ne alkoivat pyöriä, ja laiva lähti uudelleen liikkeelle, kiitäen nyt veden pinnalla yhtä vakavasti ja turvallisesti kuin äsken ilmassa.

Phaidor ja minä olimme mykistyneet hämmästyksestä. Kumpikaan meistä ei ollut kuullut eikä edes uneksinut, että Barsoomin pinnan alla oli sellainen maailma.

Melkein kaikki näkemämme alukset olivat sotalaivoja. Muutamia kuorma-aluksia siellä oli, mutta ei ainoatakaan suurta kauppalaivaa, sellaista kuin ne, jotka yläilmoissa välittävät ulkomaailman kaupunkien välistä liikennettä.

"Kas tässä ensisyntyisten laivaston satama", lausui joku takanamme. Kun käännyin ympäri, näin Xodarin tarkastelevan meitä hymyillen huvitettuna.

"Tämä järvi", hän jatkoi, "on isompi kuin Korus, jonka vesi laskee tänne. Estääksemme veden kohoamasta määrättyä tasoa ylemmäksi meillä on neljä suurta pumppuasemaa. Ne pumppuavat liikaveden säiliöihin kauaksi pohjoiseen, mistä punainen kansa johtaa veden peltojensa kastelulaitoksiin."

Tämä selitys valaisi minulle uuden seikan. Punaiset ihmiset olivat aina pitäneet ihmeenä, että suuria vesimääriä pursusi heidän säiliöittensä vankoista kallioseinistä täyttäen säiliöt tällä kallisarvoisella, Marsin ulkomaailmassa niin niukasti esiintyvällä nesteellä.

Heidän oppineensa eivät milloinkaan olleet kyenneet saamaan selville näiden tavattomien vesimäärien lähdettä. Aikojen vieriessä he olivat yksinkertaisesti alkaneet pitää sitä luonnollisena seikkana ja lakanneet pohtimasta sen syitä.

Sivuutimme useita saaria, joissa oli omituisen muotoisia ympyriäisiä, ilmeisesti katottomia rakennuksia, joiden seinien keskikohdalla oli pieniä, raskailla ristikoilla varustettuja ikkunoita. Kaikesta päättäen ne olivat vankiloita, jota otaksumaa vielä tuki se seikka, että aseistettuja vartioita istui niiden ulkopuolella olevilla matalilla penkeillä tai asteli lyhyillä rantapoluilla.

Näistä saarista olivat harvat puolta hehtaaria suurempia, mutta suoraan edessämme näkyi yksi paljon isompi. Se osoittautui olevan matkamme päämäärä, ja pian oli aluksemme kiinnitetty sen jyrkkään rantaan.

Xodar viittasi meitä tulemaan kanssaan, ja puolenkymmenen upseerin ja sotilaan seurassa poistuimme taistelulaivasta mennen isoa soikeata rakennusta kohti, joka oli noin kahdensadan metrin päässä rannasta.

"Saat pian nähdä Issuksen", virkkoi Xodar Phaidorille. "Harvalukuiset vankimme esitellään kaikki hänelle. Silloin tällöin hän valitsee niistä orjia kamaripalvelijattariensa rivien täydennykseksi. Kukaan ei palvele Issusta yli yhden vuoden." Samalla väikkyi mustaihoisen huulilla kaamea hymy, joka antoi julman ja uhkaavan merkityksen hänen yksinkertaisille sanoilleen.

Vaikkakin Phaidorin oli kovin vaikea uskoa, että Issus oli liitossa tämänkaltaisten olentojen kanssa, oli hän kuitenkin alkanut epäillä ja pelätä. Hän painautui vierelleni ei enää Barsoomin elämän ja kuoleman herran ylpeänä tyttärenä, vaan säikähtyneenä, säälimättömien vihollisten käsiin joutuneena nuorena tyttönä.

Rakennuksessa, johon nyt astuimme, ei ollut minkäänlaista kattoa. Sen keskellä oli pitkulainen vesisäiliö lattian pinnan alapuolella, samanlainen kuin kylpylaitosten uima-altaat. Säiliön toisessa päässä kellui omituisen näköinen musta esine. Oliko se joku näiden maanalaisten vesien outo hirviö vaiko kummallinen kulkuneuvo, sitä en voinut ensi silmäyksellä saada selville.

Pian kuitenkin saimme sen tietää, sillä kun saavuimme altaan reunalle juuri esineen kohdalle, huusi Xodar joitakuita sanoja oudolla kielellä. Heti avautui esineen pinnasta luukku, ja musta merimies juoksi esiin kummallisen aluksen sisuksesta. Xodar puhutteli merimiestä.

"Vie upseerillesi", hän lausui, "dator Xodarin määräykset. Sano hänelle, että dator Xodar, seurassaan upseereja ja sotilaita, jotka saattavat kahta vankia, haluaa päästä Issuksen puutarhaan kultaisen temppelin luokse."

"Siunattu olkoon ensimmäistä esi-isääsi ympäröinyt kuori, jaloin dator", vastasi mies. "Tapahtuu kuten sanoit." Ja nostaen ylös molemmat kätensä, kämmenet taaksepäin käännettyinä, mikä tervehdystapa on yhteinen Barsoomin kaikille roduille, hän katosi uudelleen laivan uumeniin.

Hetkistä myöhemmin ilmestyi kannelle upseeri, jolla oli upean loistavat, virka-arvon mukaiset varustukset, lausuen Xodarin tervetulleeksi alukseen. Viimemainitun jäljessä me astelimme sitten alukseen ja alas luukusta.

Kajuutta, johon jouduimme, ulottui laivan toisesta päästä toiseen. Siinä oli ikkunoita kummallakin puolella vesirajan alapuolella. Heti kun kaikki olivat saapuneet alas, annettiin muutamia määräyksiä. Niiden mukaisesti luukku suljettiin tiiviisti, ja alus alkoi vapista sen koneiden rytmillisen surinan tahdissa.

'"Emme ylöspäin", vastasin, "sillä panin merkille, että vaikkakin tämä rakennus on katoton, sitä peittää vankka metalliristikko."

Phaidor vavahti. Barsoomin merien vesi oli kuivunut pitkiä ajanjaksoja sitten, ja siitä tiedettiin vain perittyjen kertomuksien kautta. Niinpä tämäkin thernien tytär, joka kuitenkin oli syntynyt Marsin ainoan jäljelläolevan järven näkyvissä, tunsi syvää vettä kohtaan samaa kauhua, joka on kaikkien marsilaisten yhteinen piirre.

Tuntui selvästi, että painuimme alaspäin. Vajosimme hyvin nopeasti. Saatoimme kuulla veden suhinan ikkuna-aukoista, ja niistä leviävässä himmeässä valossa näkyivät kiitävät pyörteet aivan hyvin.

"Pelasta minut!" hän kuiskasi. "Pelasta minut, ja jokainen toiveesi täyttyy! Saat kaikki, mitä pyhät thernit voivat antaa. Phaidor —" hän sekaantui hieman ja jatkoi sitten hyvin hiljaa "Phaidor on jo sinun."

Lapsi-parka herätti sääliäni. Laskin käteni hänen kädelleen, joka lepäsi käsivarrellani. Luulen, että hän ymmärsi vaikuttimeni väärin, sillä luoden nopean katseen ympäri kajuutan nähdäkseen, että olimme kahden, hän kiersi molemmat kätensä kaulaani ja veti päätäni alaspäin omia kasvojaan kohti.

YHDEKSÄS LUKU

Rakkauden tunnustus, jonka oli pelko puristanut tytön huulilta, liikutti minua syvästi. Mutta samalla se tuntui nöyryyttävältä, sillä minusta tuntui, että olin jollakin ajattelemattomalla sanalla tai teolla antanut hänelle aihetta luulla, että vastasin hänen kiintymykseensä.

Milloinkaan en ole ollut naissankari, sillä olen enemmän harrastanut taistelemista ja sentapaisia puuhia, jotka ovat minusta aina tuntuneet paremmin sopivan miehelle kuin se, että haaveillen katsellaan tuoksuavaa käsinettä, joka on miehelle neljä numeroa liian pieni, tai suudellaan kuivunutta kukkaa, joka on alkanut tuoksua kaalilta. Niinpä olinkin nyt perin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoa. Tuhat kertaa mieluummin olisin seisonut kuivuneiden merien pohjalla liikkuvia villejä laumoja vastassa kuin kohdannut tämän ihanan nuoren neidon katseen ja sanonut hänelle sen, mitä minun oli sanottava.

Mutta muuta en voinut tehdä, ja siispä tein sen, ja lisäksi hyvin kömpelösti, pelkään.

Hellävaroen irroitin hänen kätensä kaulastani, ja pitäen niitä yhä käsissäni kerroin hänelle rakkaudestani Dejah Thorisiin. Kerroin, että kahden taivaankappaleen naisista, joita pitkän elämäni aikana olin tuntenut ja ihaillut, rakastin yksin häntä.

Puheeni ei näyttänyt häntä miellyttävän. Kuin naarastiikeri hän ponnahti läähättäen seisoalleen. Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät hirvittävän raivoisaan ilmeeseen, ja silmät liekehtivät kamalasti.

"Koira!" hän sähisi. "Herjaava koira! Luuletko sinä, että Phaidor, Matai Shangin tytär, rukoilee! Hän käskee. Mitä minulle merkitsee vaivainen tunteesi, jota tunsit toisessa elämässäsi, ulkomaailmassa valitsemaasi halpaa olentoa kohtaan?

"— Phaidor on kunnioittanut sinua rakkaudellaan, ja sinä olet hyljeksinyt häntä. Tuhat kuvaamattoman kauheata kuolemaa ei voisi sovittaa sitä loukkausta, jonka olet minulle tehnyt. Olento, jota nimität Dejah Thorisiksi, saa osakseen kaikkein hirveimmän kuoleman. Sinä olet painanut sinetin hänen tuomioonsa.

"— Ja sinä! Sinusta tulee halvin orja palvelemaan sitä jumalatarta, jota olet koettanut nöyryyttää. Sinua kidutetaan ja häväistään, kunnes matelet jalkojeni juuressa rukoillen itsellesi kuolemaa armonosoitukseksi.

"— Armeliaan jalomielisenä myönnyn vihdoin rukouksiisi ja Kultaisten kallioiden korkealta ulkonemalta katselen, kuinka isot valkeat apinat repivät sinua kappaleiksi."

Kaikki oli hänellä niin valmista ja varmaa, koko ihastuttava ohjelma alusta loppuun. Minua kummastutti, että niin jumalaisen kaunis olento saattoi samalla olla niin hornamaisen kostonhimoinen. Päähäni pälkähti kuitenkin, että häneltä oli jäänyt kostolaskelmissaan huomaamatta pieni tekijä, ja siksi minä, millään tavoin tahtomatta lisätä hänen huonoa tuultaan, vaan päinvastoin auttaakseni hänet järjestämään suunnitelmansa käytännöllisemmäksi, osoitin likintä ikkuna-aukkoa.

Hän oli ilmeisesti unohtanut, missä sillä hetkellä oli, sillä luotuaan silmäyksen ulkona kuhisevan veden tummiin pyörteisiin hän heittäytyi nyyhkyttäen kyyrylleen matalalle penkille, muistuttaen paljoa enemmän perin onnetonta pikku tyttöä kuin kaikkivoipaa jumalatarta.

Yhä alemmaksi painuimme, kunnes ikkuna-aukkojen paksu lasi kävi tuntuvan lämpimäksi veden kuumuudesta. Olimme nähtävästi hyvin syvällä Marsin pinnan alapuolella.

Vihdoin aluksemme lakkasi vaipumasta alaspäin, ja kuulin perässä olevien potkurien vinhasti pyörivän vedessä ja työntävän meitä eteenpäin huimaa vauhtia. Siellä alhaalla oli hyvin pimeätä, mutta ikkuna-aukkojemme hohteen ja varmaankin vedenalaisemme keulassa olevan voimakkaan valonheittäjän säteiden valossa näin, että kuljimme ahtaassa, kallioseinäisessä, torvimaisessa väylässä.

Muutamien minuuttien kuluttua potkurit lakkasivat pyörimästä. Pysähdyimme täydelleen ja aloimme sitten nopeasti kohota. Pian kävi ulkona valoisammaksi, ja pysähdyimme taaskin. Xodar miehineen astui kajuuttaan.

"Tulkaa!" hän sanoi, ja me seurasimme häntä ulos luukusta, jonka yksi merimiehistä oli aukaissut.

Huomasimme joutuneemme pieneen maanalaiseen holviin. Sen keskellä oli lammikko, jossa vedenalaisemme oli aivan saman näköisenä kuin ensi kerran sen nähdessämme, vain musta selkä näkyvissä.

Lammikkoa ympäröi tasainen koroke, ja sitten kohosivat luolan seinät pystysuoraan muutamia metrejä, minkä jälkeen ne kaartuivat matalan katon keskustaa kohti. Seinissä oli useita oviaukkoja, jotka veivät himmeästi valaistuihin käytäviin.

Yhdestä tällaisesta vangitsijamme ohjasivat meidät, ja lyhyen kävelyn jälkeen pysähdyimme teräksisen häkin eteen, joka oli pystysuoran tunnelin alapäässä. Tunneli jatkui ylöspäin niin kauaksi kuin saattoi nähdä.

Häkki oli tavallisen mallinen hissilaite, jollaisia olin nähnyt Barsoomin muissa osissa. Niitä käyttävät hissiaukon yläpäähän kiinnitetyt tavattoman voimakkaat magneetit. Sähkökojeen avulla säännöstellään magneettivoiman vaikutus ja hissin nopeus.

Pitkillä väleillä hissit kulkevat huimaavan nopeasti, etenkin ylöspäin mentäessä, sillä Marsin vähäinen painovoima on perin heikko vastus ylhäällä oleville voimakkaille magneeteille.

Tuskin oli hissin ovi sulkeutunut jälkeemme, kun vauhti jo vähennettiin ja sitten kokonaan pysäytettiin ylhäällä olevalla tulopaikallamme. Niin nopeasti olimme nousseet koko pitkän tunnelin.

Kun astuimme ulos pienestä rakennuksesta, jossa hissilaitteen yläpää sijaitsi, näimme tulleemme keskelle todellista kauneuden satumaata. Maapallon kaikkien kielien yhteinen sanavarasto ei riittäisi selittämään eteemme avautuneen maiseman upeaa ihanuutta.

Saatetaan kyllä puhua tulipunaisesta nurmikosta ja norsunluurunkoisista puista, joita peittävät loistavat purppuraiset kukat, kiemurtelevista käytävistä, jotka on laskettu muserretuilla rubiineilla, smaragdeilla, turkooseilla, jopa timanteilla, suurenmoisesta temppelistä, joka on kokonaan kiilloitettua kultaa ja jonka seiniin on taottu ihmeellisiä kuvioita. Mutta millä sanoilla voidaan kuvailla ihania värejä, joita Maan asukkaan silmä ei tunne? Kenen järki ja mielikuvitus voivat käsittää niiden, Maan asukkaiden outojen säteiden loistavaa säihkyä, joita Barsoomin tuhannet nimettömät jalokivet välkehtivät?

Minunkin silmiäni, jotka monien vuosien kuluessa olivat tottuneet marsilaisen jeddakin hovin barbaariseen loistoon, huikaisi tämän maiseman ihanuus.

Xodar katseli meitä huulillaan tavanmukainen juro hymynsä, osittain huvitettuna, osittain ilkeän pilkallisena.

Puutarhassa vilisi loistavavarusteisia mustia miehiä ja naisia. Heidän joukossaan liikkui punaisia ja valkoisia naisia tyydyttäen heidän kaikki oikkunsa. Ulkomaailman palatseista ja thernien temppeleistä oli ryöstetty prinsessoja ja jumalattaria mustan kansan orjiksi.

Tällaisen näyttämön halki astelimme temppeliä kohti. Pääkäytävän edustalla meidät pysähdytti ketju aseistettuja vartijoita. Xodar lausui muutamia sanoja upseerille, joka saapui meitä kuulustelemaan. Yhdessä he sitten menivät temppeliin, viipyen siellä jonkun aikaa.

Palattuaan he ilmoittivat, että Issus halusi nähdä Matai Shangin tyttären ja toiselta taivaankappaleelta saapuneen oudon olennon, joka oli ollut prinssinä Heliumissa.

Hitaasti astelimme pitkin sanomattoman kauniita, loppumattomia käytäviä, läpi suurenmoisten huoneiden ja ylevän juhlallisten salien. Vihdoin meidät pysäytettiin temppelin keskustassa olevaan avaraan huoneeseen. Yksi meitä seuranneista upseereista meni huoneen toisessa päässä olevalle isolle ovelle. Siellä hän varmaankin teki jonkunlaisen merkin, sillä ovi avautui heti ja toinen upeatamineinen hovimies ilmestyi.

Sitten meidät vietiin ovelle ja käskettiin käymään nelinryömin käsiemme ja polviemme varaan, selkä siihen huoneeseen päin, johon meidän oli mentävä. Ovi aukaistiin, ja sitten kun meitä oli äkillisen kuoleman uhalla varoitettu kääntämästä päätämme, meidät komennettiin peräytymään Issuksen eteen.

En koskaan eläissäni ole ollut niin nöyryyttävässä asennossa, ja vain rakkauteni Dejah Thorisiin ja yhä kytevä toivo, että vielä saisin nähdä hänet, estivät minua kohoamasta seisoalleni ensisyntyisten jumalattaren eteen ja kuolemasta herrasmiehen tavoin, taistellen vihollisiani vastaan, heidän verensä sekautuessa omaani.

Kun olimme tällä vastenmielisellä tavalla ryömineet puolisensataa metriä, pysähdyttivät saattajamme meidät.

"Antakaa heidän nousta", lausui takanamme heikko, vavahteleva ääni, joka kuitenkin ilmeisesti oli useiden vuosien aikana tottunut käskemään.

"Nouskaa ylös!" sanoi saattajamme. "Mutta älkää kääntäkö kasvojanne
Issukseen päin."

"Nainen miellyttää minua", lausui heikko, vapiseva ääni taaskin hetkisen kestäneen hiljaisuuden jälkeen. "Hän palvelkoon minua määräajan! Mies viekää takaisin Shadorin saarelle Omeanin järven pohjoisrannalle! Kääntyköön nainen ja katsokoon Issusta, tietäen että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen vain yhden ainoan vuoden!"

Silmäilin Phaidoria silmäkulmieni alitse. Hänen kasvonsa kävivät aavemaisen kalpeiksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän kääntyi ympäri ikäänkuin jonkun näkymättömän, mutta vastustamattoman voiman pakottamana. Hän seisoi aivan lähellä minua, niin lähellä, että hänen paljas käsivartensa kosketti kyynärpäätäni, kun hän lopuksi seisoi kasvot Issukseen, ikuisen elämän jumalattareen päin.

En saattanut nähdä tytön kasvoja, kun hänen katseensa ensimmäistä kertaa osui Marsin korkeimpaan jumaluusolentoon, mutta hänen käsivartensa värisemisestä tunsin, kuinka hän vapisi.

— Issuksen täytyy totisesti olla huikaisevan ihana, ajattelin, — kun hän saa aikaan tuollaisen tunnemyrskyn niin loistavan kaunottaren kuin Matai Shangin tyttären Phaidorin rinnassa.

"Jääköön nainen tänne! Viekää mies pois! Menkää!" Näin puhui Issus, ja upseerin raskas käsi laskeutui olalleni. Hänen määräyksestään kävin taaskin nelin kontin ja ryömin pois salista. Se oli ensimmäinen käyntini jumalattaren luona, mutta mielelläni tunnustan, ettei se ollut tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta — lukuunottamatta harmia siitä, että olin perin naurettavan näköinen ryömiessäni.

Jouduttuani ulos salista, sulkeutui ovi jäljessäni ja minun käskettiin nousta pystyyn. Xodar tuli luokseni, ja yhdessä menimme samaa tietä takaisin puutarhaan.

"Säästit henkeni, vaikka olisit helposti voinut minut surmata", hän sanoi asteltuamme jonkun matkaa ääneti, "ja tahtoisin auttaa sinua, jos voisin. Voin koettaa tehdä elämäsi täällä mahdollisimman siedettäväksi, mutta kohtalosi on vääjäämätön. Et saa toivoakaan pääseväsi milloinkaan takaisin ulkomaailmaan."

"Se riippuu hyvin suuresti Issuksesta. Jollei hän lähetä sinua noutamaan eikä näytä sinulle kasvojaan, voit elää vuosikausia niin lievässä orjuudessa kuin suinkin kykenen järjestämään."

"Alempien rotujen miehiä hän käyttää usein erilaisiin huvittelutarkoituksiin. Sellainen taistelija esimerkiksi kuin sinä olisi hieno numero temppelin joka kuukausi vietettävien pyhien juhlien näytännöissä. Silloin pannaan ihmisiä taistelemaan toisiaan ja petoja vastaan Issuksen huvittamiseksi ja hänen ruoka-aittansa täyttämistä varten."

"Syökö hän ihmislihaa?" kysyin. En kuitenkaan ollut kauhuissani, sillä senjälkeen kun äsken olin saanut tietoja pyhistä therneistä, olin valmis näkemään ja kuulemaan mitä hyvänsä tässä taivaassa, johon pääsy oli vieläkin vaikeampi, jossa yksi ainoa kaikkivaltias ilmeisestikin määräsi kaikesta ja jossa pitkiä ajanjaksoja vallinnut ahdasmielinen suvaitsemattomuus ja itsepalvonta olivat hävittäneet kaikki laajasydämisemmät inhimilliset vaistot, joita tällä rodulla oli aikaisemmin saattanut olla.

Tämä kansa oli vallan menestyksen humalassa, katsellen Marsin muita asukkaita samanlaisin silmin kuin me katselemme villejä metsän eläviä. Miksipä he sitten eivät olisi syöneet alempien rotujen lihaa, joiden elämää ja luonnetta he eivät ymmärtäneet sen enempää kuin me ymmärrämme jokapäiväiseksi ravinnoksemme teurastamamme naudan sisimpiä ajatuksia ja tunteita.

"Hän syö vain parhaiden pyhien thernien ja punaisten barsoomilaisten lihaa", selitti Xodar. "Muiden liha joutuu meidän pöydillemme. Eläimet jäävät orjien syötäviksi. Issuksella on myöskin muita herkkuja."

En silloin ymmärtänyt, että hänen viittauksellaan muihin herkkuihin oli mitään erikoista merkitystä. Mielestäni oli Issuksen ruokaluettelossa jo päästy kaameuden rajoille. Minulla oli vielä paljon oppimista siitä, kuinka julmaksi ja eläimelliseksi rajaton valta voi saattaa käyttelijänsä.

Olimme saapuneet puutarhaan vievän huone- ja käytäväjonon ulompaan päähän, kun perästämme kiiruhtava upseeri saavutti meidät.

"Issus haluaa uudelleen katsella tätä miestä", hän sanoi. "Tyttö on kertonut hänelle miehen olevan tavattoman kauniin ja sellaisen taistelijan, että hän yksin surmasi seitsemän ensisyntyistä ja otti paljain käsin Xodarin vangiksi, sitoen hänet omilla varustushihnoillaan."

Xodar näytti levottomalta. Hänestä ei ilmeisesti ollut mieluista, että
Issus oli saanut tietää hänen alentavasta tappiostaan.

Sanaakaan virkkamatta hän kääntyi, ja me seurasimme upseeria takaisin ikuisen elämän jumalattaren Issuksen vastaanottosalin suljetulle ovelle.

Samat menot uudistuivat mennessäni huoneeseen. Taaskin Issus käski minun nousta pystyyn. Muutamia minuutteja vallitsi haudan hiljaisuus. Jumalatar arvosteli minua katseillaan.

Heikko, vapiseva ääni katkaisi hiljaisuuden, toistaen unisesti ja laulavasti sanat, jotka pitkien aikojen kuluessa olivat langettaneet tuomion lukemattomille uhreille.

"Mies kääntyköön ja katselkoon Issusta, tietäen, että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen yhden ainoan vuoden!"

Käännyin päin, odottaen niin nautintorikasta näkyä kuin vain jumalainen kauneus voi ihmissilmälle olla. Näin tiheän sotilasrintaman eroittavan itseni korokkeesta, jolla oli iso sorapuspuinen, kaiverruksin koristettu tuoli. Tällä tuolilla eli valtaistuimella kyyrötti mustaihoinen nainen. Hän oli ilmeisesti hyvin vanha. Ei ainoatakaan hiusta ollut hänen kurttuisella päälaellaan. Ottamatta lukuun kahta keltaista torahammasta hän oli tyyten hampaaton. Hänen silmänsä hehkuivat kammottavan syvistä kuopistaan kahden puolen ohutta haukannenää. Miljoona syviä ryppyjä risteili kaikkiin suuntiin hänen kasvoillaan. Hänen vartalonsa iho oli yhtä kurttuinen ja yhtä vastenmielisen näköinen kuin kasvotkin.

Kuihtuneet kädet ja jalat, jotka liittyivät melkein pelkältä muodottomalta vatsalta näyttävään runkoon, täydensivät "hänen säteilevän kauneutensa pyhää näkyä."

Hänen ympärillään oli muutamia naispuolisia orjia, niiden joukossa
Phaidor, kalpeana ja vapisevana.

"Tämäkö on se mies, joka surmasi seitsemän ensisyntyistä ja paljain käsin sitoi dator Xodarin tämän omiin varustushihnoihin?" kysyi Issus.

"Jumalaisen kauneuden ylevä valtiatar, hän se on", vastasi vieressäni seisova upseeri.

"Tuokaa dator Xodar esiin!" komensi hän. Xodar tuotiin viereisestä huoneesta. Issuksen kammottavat silmät kääntyivät häneen, välkkyen pahaenteisesti.

"Ja sellainen kuin sinä on ensisyntyisten dator!" hän kiljaisi. "Kuolemattomalle rodulle tuottamasi häpeän tähden sinut alennetaan halvimpienkin alapuolelle. Enää et saa olla dator, vaan ikuisiksi ajoiksi sinun pitää olla orjien orja ja toimittaa Issuksen puutarhoissa palvelevien alempien olentojen askareita. Riisukaa häneltä varustukset! Raukat ja orjat eivät niitä kanna."

Xodar seisoi jäykän suorana. Ei ainoakaan lihas hievahtanut, eikä hänen voimakas vartalonsa vähääkään värähtänyt, kun henkivartioston sotilas raa'asti kiskoi upeat hihnat hänen hartioiltaan.

"Tiehesi!" kirkui raivostunut akankäpys. "Tiehesi! Mutta et saa oleskella Issuksen valoisissa puutarhoissa, vaan sinun on palveltava orjana tätä orjaa, joka sinut voitti, Omeanin järvessä olevan Shadorin saaren vankilassa. Viekää hänet pois jumalaisten silmieni näkyvistä!"

Hitaasti ja pää pystyssä ylpeä Xodar kääntyi ja asteli huoneesta. Issus nousi seisomaan ja kääntyi poistuakseen toisesta ovesta.

Minulle hän lausui: "Toistaiseksi sinut viedään takaisin Shadoriin. Myöhemmin Issus tahtoo nähdä, kuinka taistelet. Mene!" Sitten hän katosi ovesta seurueensa saattamana. Vain Phaidor viivytteli, ja kun lähdin astelemaan vartijaini mukana puutarhaa kohti, tuli tyttö juosten perässäni.

"Oi, älä jätä minua tähän hirveään paikkaan!" hän rukoili. "Anna anteeksi kaikki se, mitä sanoin sinulle, prinssini! En tarkoittanut sitä. Ota minut mukaasi! Salli minun olla luonasi vankina Shadorilla!" Hän puhui niin nopeasti, että se tuntui melkein irrallisten ajatusten pulppuamiselta. "Et ymmärtänyt sitä kunniaa, jonka sinulle osoitin. Thernien parissa ei solmita sellaisia avioliittoja kuin alempien olentojen keskuudessa ulkomaailmassa. Olisimme ainaisesti voineet elää yhdessä rakastaen ja onnellisina. Olemme kumpikin katselleet Issusta ja kuolemme ennen yhden vuoden loppua. Eläkäämme ainakin tämä vuosi yhdessä nauttien siitä siinä määrin kuin tuomitut voivat!"

"Jos minun oli vaikea ymmärtää sinua, Phaidor", vastasin, "niin etkö sinä voi käsittää, että sinun on kenties yhtä vaikea ymmärtää niitä vaikuttimia, tapoja ja yhteiskunnallisia lakeja, jotka ohjaavat minua? En tahdo loukata sinua ja toivoisin, ettet luule minun vähäksyvän minulle osoittamaasi kunniaa; mutta se, mitä haluat, ei voi tapahtua. Huolimatta ulkomaailman ihmisten, pyhien thernien ja mustaihoisten ensisyntyisten narrimaisesta uskosta en vielä ole kuollut. Niin kauan kun elän, sykkii sydämeni vain yhdelle naiselle — verrattomalle Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle. Kun kuolema minut korjaa, lakkaa sydämeni sykkimästä. Mutta mitä sitten tulee, sitä en tiedä. Ja siinä suhteessa olen yhtä viisas kuin Barsoomin elämän ja kuoleman herra Matai Shang tai ikuisen elämän jumalatar Issus."

Phaidor seisoi hetkisen katsellen minua kiinteästi. Tällä hetkellä ei hänen silmistään kuvastunut raivo, vaan yksinomaan liikuttava, toivoton suru.

"En ymmärrä", hän sanoi, kääntyi ja asteli hitaasti ovea kohti, josta Issus seurueineen oli mennyt. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut näkyvistäni.

KYMMENES LUKU

Ulommassa puutarhassa, johon vartijani nyt saattoivat minut, näin Xodarin mustaihoisen ylimysparven ympäröimänä. Häntä pilkattiin ja sadateltiin. Miehet antoivat hänelle korvapuusteja. Naiset syljeksivät hänen silmilleen.

"Kas!" huudahti joku. "Tässä siis on se otus, joka nujersi suuren
Xodarin paljain käsin. Näytäpä meille, miten se kävi."

"Sitokoon hän Thuridin", ehdotti eräs kaunis nainen nauraen. "Thurid on ylevä dator. Näyttäköön Thurid tuolle koiralle, mitä merkitsee joutua tekemisiin todellisen miehen kanssa."

"Tuolla hän on", huudahti joku joukosta. Kun käännyin hänen osoittamaansa suuntaan, näin tavattoman kookkaan mustaihoisen, jolla oli raskaat, loistavat koristukset ja aseet, astelevan ylvään keikailevasti meitä kohti.

Thurid kääntyi Xodariin päin, ja hänen silmänsä soukkenivat ilkeästi kiiluviksi raoiksi.

"Calot!" hän sähähti. "Aina olen ajatellut, että sinulla on sorakin sydän ravistuneessa rinnassasi. Usein olet syrjäyttänyt minut Issuksen salaisissa neuvotteluissa, mutta taistelussa, jossa miehen todellinen kunto mitataan, on saastaisen sydämesi mätä nyt paljastunut koko maailmalle. Calot, jalallani sysään sinut tieltäni." Näin sanoen hän yritti potkaista Xodaria.

Vereni kiehahti. Joukon raukkamaisen halpa käyttäytyminen ennen mahtavaa toveriaan kohtaan, kun hän nyt oli joutunut Issuksen epäsuosioon, oli koko ajan kuohuttanut sisuani. En kyllä erikoisesti pitänyt Xodarista, mutta en voi katsella kohtuutonta polkemista joutumatta vimmoihini, niin että silmäni punertuvat, ikäänkuin verinen sumuharso laskeutuisi niiden eteen, ja hetken mielijohteesta teen tekoja, jotka kypsän harkinnan jälkeen luultavasti jättäisin tekemättä.

Olin aivan Xodarin vieressä, kun Thurid heilautti jalkaansa antaakseen raukkamaisen potkun. Arvonsa menettänyt dator seisoi suorana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli valmis ottamaan miehekkäästi vaieten ja tyynesti kuin stoalainen vastaan kaikki loukkaukset ja sättimiset, mitä hänen entiset toverinsa keksivät.

Mutta kun Thuridin jalka heilahti, heilahti minunkin, ja annoin hänelle kipeän potkun sääreen, pelastaen Xodarin tältä häväistykseltä. Hetkisen vallitsi jännittynyt hiljaisuus, sitten Thurid karkasi raivosta mylvien kurkkuuni, aivan samoin kuin Xodar oli tehnyt risteilijän kannella. Tulos oli myöskin samanlainen. Kumarruin hänen ojennettujen käsivarsiensa alitse ja hänen kiitäessään ohitseni annoin sivusta iskun hänen leukaansa.

Vankka mies pyörähti kuin hyrrä, polvet notkahtivat, ja hän vaipui maahan jalkojeni juureen.

Mustaihoiset tuijottivat ällistyneinä, aluksi ylpeää datoria, joka virui liikahtamatta tien rubiinitomussa, sitten minua, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa silmiään.

"Kehoititte minua sitomaan Thuridin", huudahdin. "Katsokaa sitten!" Kumarruin ja irroitin hihnat maassa makaavalta mieheltä ja köytin lujasti hänen kätensä ja jalkansa.

"Kohdelkaa nyt Thuridia, kuten äsken Xodaria! Viekää hänet Issuksen eteen, sidottuna omiin hihnoihinsa; Issus nähköön omin silmin, että keskellänne on nyt mies, jonka kunto on suurempi kuin ensisyntyisten!"

"Ken olet?" kuiskasi se nainen, joka oli ehdottanut, että minun pitäisi koettaa sitoa Thurid.

"Olen kahden taivaankappaleen asukas, kapteeni John Carter Virginiasta, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi. Viekää tämä mies jumalattarenne luokse, kuten sanoin, ja kertokaa hänelle samalla, että voin tehdä hänen uljaimmalle datorilleen saman, minkä olen tehnyt Xodarille ja Thuridille! Paljain käsin, pitkin miekoin tai lyhyin kalvoin vaadin hänen sotilaittensa parhaat miehet kaksintaisteluun."

"Tule!" sanoi upseeri, joka oli saattamassa minua Shadoriin. "Saamani määräykset ovat ehdottomat; emme saa viivytellä. Xodar, tule sinä myöskin!"

Miehen sävy ei ollut lainkaan halveksiva, kun hän puhutteli minua ja Xodaria. Ilmeisestikään hän ei enää hylkinyt entistä datoria yhtä paljon, nähtyään kuinka helposti suoriuduin voimakkaasta Thuridista.

Että hän piti minua suuremmassa arvossa kuin orjaa olisi oikeastaan saanut pitää, osoitti se, että hän koko loppumatkan aina asteli tai seisoi takanani paljastettu miekka kädessään.

Omeanin järvelle palatessamme ei tapahtunut mitään erikoista. Laskeuduimme alas samasta kaameasta hissiaukosta, josta olimme tulleet ylös. Sitten menimme vedenalaiseen ja painuimme syvällä olevaan tunneliin; sitten tunnelia myöten ja takaisin ylös lammikkoon, josta ensiksi olimme joutuneet Omeanista Issuksen temppeliin vievään ihmeelliseen käytävään.

Vedenalaisen saarelta meidät siirrettiin pienellä risteilijällä kaukaiselle Shadorille. Siellä oli meitä odottamassa pieni kivinen vankila ja puolisenkymmentä vartijaa. Muitta mutkitta meidät teljettiin koppiin. Yksi mustaihoinen avasi vankilan oven jykevällä avaimella, astuimme sisään, ovi sulkeutui jälkeemme ja lukko kirskahti. Tämä ääni herätti mielessäni taaskin saman kolkon toivottomuuden tunteen, joka oli vallannut minut Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa pyhien thernien puutarhojen alla.

Silloin oli kanssani Tars Tarkas, mutta nyt olin aivan yksin, ilman ystävän seuraa. Vaivuin miettimään suuren tharkilaisen ja hänen seuralaisensa kauniin Thuvia-neidon kohtaloa. Vaikkakin he olisivat ihmeen kautta pelastuneet ja päässeet turvaan jonkun ystävällisen kansan keskuuteen, niin mitäpä toiveita minulla oli avusta, jota tiesin heidän ilomielin kiiruhtavan voimiensa mukaan minulle antamaan.

Heillä ei voinut olla aavistustakaan olinpaikastani eikä kohtalostani, sillä yksikään barsoomilainen ei edes uneksinut tällaisesta paikasta. Eikä minua olisi vähääkään hyödyttänyt, vaikka he olisivatkin tunteneet vankilani aseman tarkoin, sillä kukapa voisi toivoakaan kykenevänsä tunkeutumaan tälle maanalaiselle järvelle, jota suojeli ensisyntyisten voimakas laivasto? Ei, asemani oli toivoton.

Niinpä kyllä, mutta parhaani sittenkin koettaisin. Nousin seisomaan ja pyyhkäisin pois mieleeni hiipivän epätoivon, joka oli vähällä saada minut valtoihinsa. Päättäen tutkia vankilaani aloin katsella ympärilleni.

Xodar istui pää painuksissa melkein keskellä huonetta olevalla matalalla kivipenkillä. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti kun Issus oli riistänyt häneltä arvon.

Rakennus oli katoton, seinät lähes kymmenen metrin korkuiset. Lattian ja seinien harjan keskivälissä oli pari pientä, vankkaristikkoista ikkunaa. Vankila oli jaettu useihin koppeihin noin kuuden metrin korkuisilla väliseinillä. Meidän kopissamme ei ollut ketään muita, ja viereisiin koppeihin vievät molemmat ovet olivat auki. Astuin toiseen näistä kopeista, mutta sekin oli tyhjä. Menin edelleen useiden koppien läpi, kunnes viimeisessä näin nuoren punaisen marsilaispojan nukkumassa kivisellä penkillä, joka oli kaikkien koppien ainoa huonekalu.

Hän oli ilmeisesti ainoa vanki paitsi meitä. Kumarruin tarkastamaan hänen kasvojaan. Hänen piirteissään oli jotakin tutunomaista, enkä kuitenkaan muistanut häntä nähneeni. Kasvot olivat hyvin säännölliset ja tavattoman kauniit, samoin kuin hänen sirot raajansa ja sopusuhtainen vartalonsa. Punaiseksi ihmiseksi hän oli harvinaisen vaalea, mutta kaikissa muissa suhteissa tämän miellyttävän rodun täydellinen esikuva.

En herättänyt häntä, sillä uni on vankilassa niin rajattoman arvokas siunaus, että olen nähnyt ihmisten muuttuvan raivoaviksi pedoiksi, kun joku vankitoveri on riistänyt heiltä muutamien hetkien levon.

Palatessani omaan koppiimme Xodar yhä istui samassa asennossa kuin poistuessani.

"Mies", huudahdin, "tuollaisesta jöröttelemisestä ei sinulle ole mitään hyötyä. Miehelle ei ole häpeäksi, että John Carter on hänet voittanut. Näit itse sen siitä, kuinka helposti selviydyin Thuridista. Tiesit sen jo aikaisemmin, kun näit minun risteilijän kannella surmaavan kolme toveriasi."

"Nouse ylös!" rohkaisin; "kaikki toivo ei ole mennyttä. Kumpikaan meistä ei ole kuollut. Olemme kelpo sotureita. Miksi emme raivaa itsellemme tietä vapauteen?"

"Et tiedä, mitä puhut", vastasi hän. "Issus on kaikkivaltias. Issus on kaikkitietävä. Hän kuulee nytkin puheesi. Hän tuntee ajatuksesi. On pyhyyden loukkaamista edes uneksiakaan hänen määräystensä rikkomisesta."

"Issuksen kirous kohtaa sinua", hän huudahti. "Seuraavalla hetkellä vaivut maahan, kiemurrellen hirvittävissä tuskissa, kunnes kuolet."

"Minä epäilen; niin, enemmänkin, väitän sen valeeksi", sanoin. "Katsoppa, Xodar, kerroit hänen tuntevan ajatuksenikin. Punaisilla ihmisillä on kaikilla ollut sama kyky jo monia ajanjaksoja, ja lisäksi toinen ihmeellinen kyky. He voivat sulkea sielunsa niin, ettei kukaan kykene lukemaan heidän ajatuksiaan. Edellisen tempun opin jo vuosia takaperin. Toista minun ei ole tarvinnut opetella, sillä koko Barsoomilla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kykenisi lukemaan mitä aivojeni salaisissa kammioissa liikkuu.

"— Jumalattarenne ei osaa lukea ajatuksiani, eikä liioin sinunkaan, kun et ole hänen näkyvissään, jollet itse sitä tahdo. Jos hän olisi kyennyt lukemaan ajatukseni, niin pelkään, että hänen ylpeytensä olisi saanut melkoisen ankaran kolauksen, kun käännyin ympäri hänen käskettyään minua 'katsomaan säteilevien kasvojensa pyhiä piirteitä'."

"Mitä tarkoitat?" kuiskasi hän, äänen väristessä pelosta, niin hiljaa että tuskin kuulin.

"Tarkoitan, että hän oli mielestäni inhoittavimman, surkeimman ja kammottavimman näköinen olento, mitä milloinkaan olen nähnyt."

Hetken hän katseli minua kauhistuneena ja typertyneenä. Huudahtaen:
"Herjaaja!" hän sitten karkasi kimppuuni.

Kun hän hyökkäsi, tartuin vasemmalla kädelläni häntä vasemmasta ranteesta, kiersin oikean käteni hänen vasemman olkapäänsä alitse työntäen kyynärpääni hänen leukansa alle ja nostin hänet selälleen lanteilleni.

Siinä hän sätkytteli avuttomana hetkisen luoden minuun silmäyksiä, jotka hehkuivat voimattomasta raivosta.

"Xodar", lausuin, "olkaamme ystäviä. Meidän on elettävä yhdessä kenties kokonainen vuosi tämän kopin ahtaiden seinien sisällä. Olen pahoillani siitä, että olen loukannut sinua, mutta en osannut uskoa, että mies, joka oli saanut osakseen veristä vääryyttä Issukselta, yhä uskoi hänet jumaluuteensa.

"— Puhun vielä muutamia sanoja, Xodar, mitenkään tahtomatta enää loukata tunteitasi, vaan yksinomaan saadakseni sinut käsittämään, että niin kauan kun elämme, olemme itse kohtalomme määrääjiä enemmän kuin joku jumala.

"— Kuten näet, Issus ei ole iskenyt minua kuoliaaksi eikä hän pelasta uskollista Xodariaan uskottoman kynsistä joka on häpäissyt hänen loistavaa ihanuuttaan. Ei, Xodar, Issuksenne on kuolevainen vanha nainen. Kun kerran olet poissa hänen ulottuviltaan, niin hän ei voi tehdä sinulle mitään pahaa.

"— Kun sinä tunnet tämän kummallisen maan ja minä ulkomaailman, niin me, kaksi voimakasta soturia, voisimme yhdessä raivata itsellemme tien vapauteen. Ja vaikka kaatuisimmekin yrittäessämme, niin eikö muistomme olisi kirkkaampi silloin, kuin jos orjamaisen arkoina jäisimme teurastettaviksi julman ja epäoikeudenmukaisen tyrannin — nimitäpä häntä sitten mielesi mukaan jumalattareksi ta: kuolevaiseksi — määräyksestä."

Lopetettuani puheeni laskin Xodarin seisomaan lattialle ja päästin irti otteeni. Hän ei uudistanut hyökkäystään mutta ei myöskään virkkanut mitään. Sensijaan hän astahti penkin ääreen ja vaipuen sille istumaan oli tuntikausia syvissä mietteissä.

Pitkän ajan kuluttua kuulin hiljaista liikettä toiselta muihin koppeihin vievältä ovelta ja katsahdettuani ylös näin punaisen marsilaisnuorukaisen, joka silmäili meitä tarkasti.

"Niin minäkin", hän sanoi. "Minulle se tulee pian. Näin Issuksen säteilevän kauneuden lähes vuosi sitten. Olen koko ajan suuresti ihmetellyt, etten kaatunut hengettömänä maahan, heti kun näin hänen kammottavan naamansa. Entä hänen vatsansa! Ensimmäisen esi-isäni nimessä! Toista sellaista epäluomaa ei ikinä ole ollut maailmassa. Menee suorastaan yli ymmärrykseni, että he sellaista otusta nimittävät ikuisen elämän jumalattareksi, kuoleman jumalattareksi, lähemmän kuun äidiksi ja käyttävät hänestä viittäkymmentä muuta yhtä järjetöntä nimitystä."

"Se kävi perin yksinkertaisesti. Olin lentänyt yhden miehen partiokoneella kauas etelään, kun päähäni pälkähti loistava ajatus lähteä etsimään unohdettua Korus-järveä, joka perintätietojen mukaan on lähellä etelänapaa. Olen varmaankin perinyt isältäni rajun seikkailuhalun ja orjalliseen kunnioituspalvontaan luontumattoman häikäilemättömyyden.

"— Olin saapunut ikuisen jään kohdalle, kun vasemmanpuolinen potkurini juuttui kiinni, ja laskeuduin maahan sitä korjaamaan. Mutta ennenkuin aavistinkaan, oli ilma sakeana lentokoneita ja satakunta näitä ensisyntyisiä paholaisia hyppäsi maahan ympärilleni.

"— Miekat paljaina he kävivät kimppuuni, mutta ennenkuin sorruin maahan heidän alleen, olivat he saaneet maistaa isäni miekan terästä ja olin antanut sellaisen näytteen kunnostani, että jos isäni olisi elänyt ja olisi ollut sitä näkemässä, hän olisi varmasti ollut tyytyväinen."

"Hän kuoli ennenkuin ympäriltäni kuori murtui ja minä astuin tähän maailmaan, joka on ollut minua kohtaan perin hyvä. Lukuunottamatta surua siitä, ettei minulla olin ollut kunniaa milloinkaan nähdä isääni, olen ollut hyvin onnellinen. Ainoana huolenani on nyt, että äitini murehtii minua, niinkuin hän on kymmenen pitkää vuotta surrut isääni."

Juuri kun hän aikoi vastata, astui sisään meluisa vartija käskien hänen mennä yöksi omaan koppiinsa ja sulkien oven, kun hän oli poistunut toiseen huoneeseen.

"Issuksen tahto on, että teidät kaksi pidetään yhdessä", selitti vartija palattuaan koppiimme. "Tämän raukkamaisen orjanorjan on palveltava sinua hyvin", hän huomautti minulle, viitaten kädellään Xodariin päin. "Jollei hän sitä tee, on sinun piestävä häntä, kunnes hän alistuu. Issus haluaa, että loukkaat ja häpäiset häntä kaikin mahdollisin keinoin."

Näin sanoen hän poistui luotamme. Xodar istui yhä pää käsien varassa.
Astuin hänen viereensä ja laskin käteni hänen olalleen.

"Xodar", sanoin, "kuulin Issuksen määräykset, mutta sinun ei tarvitse pelätä, että koettaisin panna niitä toimeen. Olet urhoollinen mies, Xodar. Oma asiasi on, jos haluat alistua vainoon ja nöyryytykseen. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin pysyisin miehevän rohkeana ja uhmaisin vihollisiani."

"Olen ajatellut ankarasti, John Carter", selitti hän, "kaikkia niitä uusia aatteita, jotka esitit minulle joitakuita tunteja sitten. Kohta kohdaltaan olen liittänyt toisiinsa sen, mitä sinä sanoit ja mikä tuntui minusta pahalta herjaukselta, ja sellaiset seikat, joita olen eläissäni nähnyt ja joita en ole edes uskaltanut ajatella, peläten saavani Issuksen vihan päälleni.

"— Nyt uskon, että hän pettää meitä eikä ole sen kummempi jumala kuin sinä tai minä. Vielä olen valmis tunnustamaan, että ensisyntyiset eivät ole pyhempiä kuin pyhät thernit, eivätkä pyhät thernit sen pyhempiä kuin punainen kansa.

"— Koko uskontomme perustuu taikauskoon ja valheisiin, joita meille ylempämme ovat pitkiä ajanjaksoja syöttäneet, sillä heidän eduilleen ja vallalleen on ollut tärkeätä saada meidät jatkuvasti uskomaan niin kuin he tahtovat.

"— Olen valmis repimään rikki minua kahlehtineet siteet. Olen valmis uhmaamaan itse Issustakin. Mutta mitä se meitä hyödyttää? Olkootpa ensisyntyiset jumalia tai kuolevaisia, he ovat joka tapauksessa mahtava rotu, ja me olemme heidän kynsissään yhtä lujasti kuin jos olisimme jo vainajia. Pako on mahdoton."

"Olen selviytynyt pahoista pintehistä ennenkin, ystäväni", vastasin.
"Enkä niin kauan kun elän herkeä toivomasta pääseväni karkaamaan
Shadorin saarelta ja Omeanin järveltä."

"Me emme pääse edes vankilamme seinien sisältä", väitti Xodar.
"Tunnustele tätä piintapaista pintaa!" hän huudahti lyöden nyrkillään
koppimme vankkaa kiviseinää. "Ja katso, kuinka kiiltävän sileä se on!
Ei kukaan voi kiivetä sitä myöten päästäkseen sen yli."

"Se on vähäisin huolemme, Xodar", vastasin. "Vakuutan sinulle nousevani seinän yli ja vieväni sinut mukaani, jos vain sinä, kun tunnet täkäläiset tavat, suostut auttamaan minua ilmoittamalla, milloin on sopivinta yrittää, ja opastat minut aukolle, joka vie tämän maanalaisen järven kupukatosta Jumalan valoisaan, raikkaaseen ilmaan."

"Yöllä on parasta koettaa, ja vain silloin meillä on vähäiset onnistumisen mahdollisuudet, sillä silloin sotilaat nukkuvat ja vain uniset vahdit nuokkuvat taistelulaivojen kannella. Risteilijöillä ja pienemmillä aluksilla ei ole vahteja ensinkään. Isompien laivojen vahdit pitävät huolta kaikesta. Nyt on yö."

"Unohdat", hän sanoi, "että olemme syvällä maan uumenissa. Auringon valoa ei tunkeudu tänne ensinkään. Kuut ja tähdet eivät milloinkaan kuvastu Omeanin pinnasta. Tämä fosforivalo, joka nyt loistaa tässä avarassa maanalaisessa holvissa, säteilee sen kupukaton kalliosta. Omeanissa on aina näin valoisaa, samoin kuin aallot ovat aina samanlaiset kuin nyt, vyöryen lakkaamatta tuulettomalla järvellä.

"— Silloin kun ylämaailmassa on määrätty yönaika, nukkuvat ne miehet, jotka ovat täällä tehtävissään; mutta aina täällä on yhtä valoisaa."

"Se vaikeuttaa karkaamista", sanoin, mutta kohautin sitten olkapäitäni, sillä mitäpä huvia olisikaan helposta tehtävästä?

"Nukkukaamme nyt tänä yönä", huomautti Xodar. "Kenties huomenna keksimme jonkun suunnitelman."

Heittäydyimme pitkäksemme kovalle kivipermannolle ja vaivuimme väsyneen uneen.

YHDESTOISTA LUKU

Varhain seuraavana aamuna Xodar ja minä aloimme valmistella karkaamissuunnitelmiamme. Ensiksi annoin hänen piirtää koppimme kivilattialle etelänavan seuduista niin tarkan kartan kuin oli mahdollista käytettävissämme olevilla välineillä — varustukseni soljella ja Sator Throgilta ottamani ihmeellisen jalokiven terävällä särmällä.

Tämän kartan avulla laskin sitten likipitäin Heliumin suunnan ja etäisyyden Omeaniin vievän aukon suulta.

Sitten piirrätin hänellä Omeanin kartan, johon oli tarkoin merkitty
Shadorin asema ja katossa oleva, ulkomaailmaan vievä aukko.

Molempia karttoja tutkin sitten, kunnes ne olivat lähtemättömästi painuneet mieleeni. Samoin Xodar opetti minut tuntemaan Shadorilla olevien vartijoiden tehtävät ja tavat. Nukkumista varten määrättyinä tunteina oli vain yksi mies kerrallaan toimessa. Hänen vartiopolkunsa kulki vankilan ympäri noin kolmenkymmenen metrin etäisyydellä rakennuksesta.

Vartijat astelivat, selitti Xodar, hyvin hitaasti, niin että yhteen kierrokseen kului lähes kymmenen minuuttia. Niin ollen oli vankilan jokainen sivu jotakuinkin viisi minuuttia yhteen menoon valvomatta vartijan jatkaessa etanankulkuaan vastakkaisella puolella.

"Nämä tiedot, joita haluat", huomautti Xodar, "ovat kaikki hyvin arvokkaita sen jälkeen kun olemme päässeet ulos, mutta millään seikalla, jota olet kysynyt, ei ole vähääkään tekemistä tämän ensimmäiseksi ratkaistavan ja tärkeimmän kysymyksen kanssa."

"Ensimmäisenä yönä, jolloin joku pieni alus on ankkurissa lähellä
Shadorin rantaa", vastasin.

"Mutta miten saat tietää, onko aluksia lähellä Shadoria? Ikkunat ovat aivan liian korkealla ylettyäksemme niihin."

Hypähdin, niin että sain kiinni vastassamme olevan ikkunan ristikoista, ja silmäsin nopeasti ulkopuolelle.

Useita pikku aluksia ja kaksi isoa taistelulaivaa oli korkeintaan sadan metrin päässä Shadorista.

— Tänä yönä, — ajattelin ja aioin juuri lausua ratkaisuni Xodarille, kun koppimme ovi ilman minkäänlaista varoitusmerkkiä avautui ja vartija astui sisään.

Jos hän nyt näkisi minut, niin karkuun pääsemisen toiveet haihtuisivat meiltä nopeasti; tiesin, että minut pantaisiin rautoihin, jos vartijani saisivat vähänkään vihiä liikkumiskyvystä, joka minulla Maan oloihin tottuneiden lihaksieni nojalla oli Marsissa.

Mies astui sisään pysähtyen seisomaan kasvot huoneen keskustaa kohti, joten hänen selkänsä oli minuun päin. Puolitoista metriä yläpuolellani oli viereisen ja meidän koppimme välisen seinän yläreuna.

Siinä oli ainoa keino välttää ilmituloa. Jos mies kääntyisi, olisin mennyttä. En myöskään voinut pudottautua lattialle, sillä hän oli melkein minun kohdallani, joten olisin lattialle tullessani pakostakin tyrkännyt häntä.

"Missä valkoinen mies on?" tiuskaisi vartija Xodariile. "Issus vaatii häntä luokseen." Hän kääntyi hitaasti tarkastellen, olinko jossakin kopin nurkassa.

Kiipesin ikkunan rautaristikoita myöten, kunnes sain toiselle jalalleni hyvän sijan ikkunalaudalta; sitten päästin irti otteeni ja ponnahdutin itseni väliseinän päälle.

"Mikä se oli?" kuulin vartijan syvän äänen mylvivän, kun varuksieni metalliosat rahisivat kiviseinää vasten, lipuessani sen ylitse. Sitten pudottauduin keveästi viereisen kopin lattialle.

"En tiedä", vastasi Xodar. "Hän oli täällä juuri kun tulit. En ole hänen valvojansa — mene etsimään!"

Mustaihoinen murahti jotakin, jota en ymmärtänyt, ja sitten kuulin hänen avaavan oven, joka vei yhteen toisella puolella olevista kopeista. Kuuntelin jännittyneenä, kunnes kuulin oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. Sitten hyppäsin taaskin väliseinän päälle ja pudottauduin omaan koppiimme hämmästyneen Xodarin viereen.

"Käsitän kyllä, miten sinä pääset", vastasi hän, "mutta en nyt sen enempää kuin ennenkään huomaa, kuinka voin itse sen tehdä. Varmaa on, etten minä kykene hyppäämään seinien yli kuten sinä."

Kuulimme vartijan liikkuvan kopista koppiin. Tehtyään koko kierroksen hän lopuksi palasi meidän luoksemme. Kun hän huomasi minut, niin hänen silmänsä melkein tunkeutuivat ulos kuopistaan.

"Olen ollut vankilassa eilisestä lähtien, jolloin telkesitte minut tänne", vastasin. "Olin tässä huoneessa sinun tullessasi. Sinun olisi parasta alkaa huolehtia näöstäsi."

Hän vei minut vankilasta, jättäen Xodarin yksin. Ulkopuolella oli useita muita vartijoita ja punainen marsilaisnuorukainen, joka oli ollut toisessa kopissa Shadorilla. Sama matka, jonka olin edellisenä päivänä kulkenut Issuksen temppeliin, toistettiin. Vartijat pitivät punaisen nuorukaisen ja minut erillämme, joten meillä ei ollut tilaisuutta jatkaa edellisenä iltana keskeytynyttä keskusteluamme.

Nuorukaisen kasvot olivat väikkyneet mielessäni. Missä olin nähnyt hänet ennen? Hänen kaikki piirteensä olivat niin omituisen tutunomaiset, samoin hänen ryhtinsä, puhetapansa, liikkeensä. Olisin voinut vannoa tuntevani hänet, ja kuitenkin samalla tiesin, etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen.

Saavuttuamme Issuksen puutarhaan meidät ohjattiin poispäin temppelistä eikä sitä kohti. Tiemme vei loihditun kauniiden puistojen läpi valtavalle muurille, joka kohosi kolmenkymmenen metrin korkeuteen.

Jykevän portin kautta päästiin pienelle kentälle, jota reunusti samanlainen upea metsä kuin olin nähnyt Kultaisten kallioiden juurella.

Parvittain mustaihoisia asteli verkalleen samaan suuntaan, johon vartijamme veivät meitä, ja heidän seassaan vilahteli vanhoja ystäviäni, kasvi-ihmisiä ja isoja valkeita apinoita.

Nämä hurjat eläimet liikkuivat tungoksessa kuin kotikoirat. Jos ne olivat tiellä, niin mustaihoiset tyrkkäsivät ne raa'asti syrjään tai läimäyttivät niitä miekan lappeella, ja eläimet luikkivat tiehensä hyvin pelokkaan näköisinä.

Pian saavuimme päämääräämme, laajaan amfiteatteriin, joka sijaitsi kentän toisessa laidassa vähän yli puolen kilometrin päässä puutarhan muurista.

Avarasta kaariportista virtasi mustaihoisia istumapaikoilleen, mutta meidät vietiin sisään pienemmästä, lähellä rakennuksen toista päätä olevasta sisäänkäytävästä.

Jouduimme istumapaikkojen alla olevaan aitaukseen, jossa oli jo ennen meitä toisia vankeja yhteen sullottuina ja vartijoiden silmälläpitäminä. Jotkut heistä olivat raudoissa, mutta suurinta osaa näytti vartijoiden läsnäolo pelottavan tarpeeksi, estäen kaikki mahdolliset pakoyritykset.

Matkalla Shadorilta tänne minulla ei ollut ensinkään tilaisuutta puhella vankitoverini kanssa, mutta kun nyt taaskin olimme varmassa tallessa telkien ja lukkojen takana, vähensivät vartijamme valppauttaan, joten pääsin lähenemään punaista marsilaisnuorukaista, jonka tunsin niin omituisesti vetävän minua puoleensa.

"Mikä on tämän kokoontumisen tarkoitus?" kysyin häneltä. "Onko meidän tapeltava ensisyntyisten huviksi vai onko meillä odotettavissa vieläkin pahempaa?"

"Tämä on osa Issuksen joka kuukausi pidettävistä pyhistä menoista", selitti hän, "jolloin mustaihoiset pesevät sielunsa synneistä ulkomaailman ihmisten veressä. Jos mustaihoinen sattumalta saa surmansa, niin se on todistuksena siitä ettei hän ole ollut vilpittömän uskollinen Issukselle, mikä on kuolemansynti. Jos hän selviää elävänä taistelusta, niin hän vapautuu syytöksestä, jonka nojalla hänelle oli langetettu pyhien menojen tuomio, kuten sitä nimitetään.

"— Taistelutavat ovat erilaisia. Meitä pannaan joku lukumäärä yhdessä taistelemaan yhtä useita tai kaksi kertaa niin lukuisia mustaihoisia vastaan. Tai meidät lähetetään yksin villejä petoja tai jotakuta mainehikasta mustaa soturia vastaan."

"Vapaus, totisesti! Ainoa vapaus meitä varten on kuolema. Ei kukaan, joka kerran on astunut ensisyntyisten alueelle, poistu sieltä milloinkaan. Jos osoittaudumme kelpo taistelijoiksi, niin meidän annetaan taistella usein. Jollemme ole hyviä taistelijoita —." Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin tai myöhemmin kuolemme areenalla."

"Hyvin usein", vastasi hän. "Se on ainoa huvini. Satakunta mustaa paholaista olen toimittanut manalaan Issuksen pyhissä menoissa lähes vuoden aikana. Äitini olisi perin ylpeä, jos hän vain tietäisi, kuinka hyvin olen pitänyt yllä isäni taistelukunnon muistoa."

"Isäsi on varmaankin ollut valtavan uljas soturi", sanoin. "Tunsin aikoinani useimmat Barsoomin soturit; epäilemättä tunsin hänetkin. Ken hän oli?"

"Tulkaa, calotit!" kajahti vartijan raaka ääni. "Mars teurastettaviksi!" Tylysti meidät sysittiin jyrkälle rinteelle, jota myöten tultiin alhaalla areenan laidassa oleviin koppeihin.

Tämä amfiteatteri samoin kuin kaikki Barsoomissa näkemäni oli rakennettu laajaan syvennykseen. Vain ylin istuinrivi, joka muodosti matalan muurin katsomon ympärille, oli korkeammalla kuin maanpinta. Itse areena oli syvällä maanpinnan alapuolella.

Ensimmäisen istuinrivin alla areenan tasalla oli useita suljettuja häkkejä, joihin meidät sullottiin. Pahaksi onneksi nuori ystäväni ei joutunut samaan koppiin kanssani.

Suoraan vastapäätä sitä häkkiä, jossa minä olin, oli Issuksen valtaistuin. Tämä kamala otus kyyrötti tuolissaan, ympärillään sata orjaneitoa, joiden hihnalaitteissa säihkyi jalokiviä. Monissa värivivahduksissa välkkyvät ja omituisesti kirjaillut kankaat peittivät valtiattaren korokkeen pieluksia, joille orjaneidot olivat laskeutuneet.

Kolme riviä kookkaita, hyvin aseistettuja, paljon korokkeen alapuolella olka olassa seisovia sotilaita ympäröi valtaistuinta joka puolelta. Eturintamassa olivat tämän taivaan irvikuvan korkeat arvohenkilöt, joiden kiiltävän musta iho peittyi kalliisiin kiviin ja joiden arvoa osoitti otsalla riippuva, pyöreään kultalevyyn upotettu merkki.

Valtaistuimen kahden puolen alkoivat tiheät katsojaparvet, täyttäen amfiteatterin ylhäältä alas asti. Naisia oli yhtä paljon kuin miehiäkin ja kaikki olivat puetut ihastuttavan kauniisti valmistettuihin hihnoihin, jotka osoittivat heidän asemansa ja sukunsa. Jokaisen mustaihoisen mukana oli vähintään yksi ja korkeintaan kolme orjaa, jotka oli ryöstetty thernien alueelta ja ulkomaailmasta. Kaikki mustaihoiset ovat "ylimyksiä." Ensisyntyisistä ei ainoakaan ole talonpoika. Alhaisinkin sotilas on jumala, ja hänellä on omat palvelusorjansa.

Ensisyntyiset eivät tee työtä. Miehet taistelevat — pyhä etuoikeus ja velvollisuus on taistella ja kuolla Issuksen puolesta. Naiset eivät tee mitään, eivät kerrassa mitään. Orjat pesevät heidät, pukevat heidät, ruokkivat heitä. Onpa sellaisiakin, joilla on orjia puhumaan puolestaan, ja näin yhden istuvan pyhien menojen aikana silmät ummessa, samalla kun orja koko ajan kertoi hänelle, mitä areenalla tapahtui.

Päivä aloitettiin Issuksen osuuden valinnalla. Se merkitsi loppua niille onnettomille raukoille, jotka olivat saaneet nähdä jumalattaren huikaisevan kirkkauden vuosi takaperin. Heitä oli kymmenen — loistavia kaunottaria mahtavien jeddakien ylpeistä hoveista ja pyhien thernien temppeleistä. Vuoden he olivat palvelleet Issuksen seurueessa; tänään heidän oli hengellään maksettava tämä kunniapaikkansa jumalattaren läheisyydessä; huomenna he olisivat herkkuna hovivirkailijoiden pöydillä.

Kookas mustaihoinen astui neitojen kanssa areenalle. Huolellisesti hän tarkasti heitä, tunnusteli heidän jäseniään ja koetteli heidän kylkiluitaan. Vihdoin hän valitsi heistä yhden ja vei hänet Issuksen valtaistuimen eteen, lausuen jumalattarelle muutamia sanoja, joista en saanut selvää. Issus nyökkäsi. Mustaihoinen kohotti kätensä päänsä päälle tervehdykseksi, tarttui neitoa ranteesta ja kiskoi hänet pienestä ovesta areenalta valtaistuimen alle.

"Tyttö on hänen päivällisensä, Thabis-vanhus vie hänet keittiöön. Etkö nähnyt, kuinka huolellisesti hän valitsi lihavimman ja pehmeimmän joukosta?"

Murahdin, kiroillen vastassamme olevalla upealla valtaistuimella vaanivaa hirviötä.

"Älä kiivastele", kielteli toverini; "saat nähdä vielä paljon pahempaa, jos elät kuukaudenkaan ensisyntyisten keskuudessa."

Käännyin taaskin katsomaan areenalle juuri parhaiksi nähdäkseni erään läheisen häkin oven avautuvan ja kolmen kammottavan valkean apinan juoksevan siitä esille. Tytöt vaipuivat säikähdyksestä yhteen läjään areenan keskelle.

Yksi heistä oli polvillaan, ojentaen rukoilevasti käsiään Issusta kohti. Mutta tämä kamala jumalatar vain kumartui kauemmaksi eteenpäin nähdäkseen tarkemmin alkavan näytelmän yksityiskohdat. Pian apinat huomasivat yhteen sulloutuneet, kauhun jähmettämät neidot, ja kiljuen petomaisen raivoisasti kuin pahat henget ne lähtivät kiitämään heitä kohti.

Minut valtasi mielipuolinen raivo. Näiden vallasta päihtyneiden olentojen ilkeä, raukkamainen julmuus heidän keksiessään tällaisia hirveitä kidutustapoja pani kaikki miehevät tunteeni kuohuksiin pohjaa myöten. Silmissäni väikkyi veripunainen utu, joka ennusti kuolemaa vihollisilleni.

Vartija seisoi huolettomasti häkkimme telkeämättömän oven edessä. Ja miksipä olisikaan telkeitä tarvittu estämään uhriraukkoja tunkeutumasta areenalle, jonka jumalat olivat määränneet heidän kuolinpaikakseen!

Yksi ainoa isku riitti kaatamaan mustaihoisen tiedottomana maahan. Tempasin hänen pitkän miekkansa ja juoksin areenalle. Apinat olivat jo melkein neitosten kimpussa, mutta Maassa kehittyneine lihaksineni en tarvinnut kuin kaksi valtaista ponnahdusta päästäkseni keskelle hiekoitettua näyttämöä.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus avarassa amfiteatterissa, sitten kajahti tuomittujen häkeistä raju riemuhuuto. Pitkä säiläni piirsi viuhuen ympyrän ilmaan, ja päättömänä sätkytteli iso apina pyörtyvien tyttöjen jalkojen juuressa.

Toiset apinat kääntyivät nyt minua vastaan, ja seisoessani niiden edessä kohosi katsomosta uhkaava ulvonta vastaukseksi vankien rajuihin kehoitushuutoihin. Syrjäsilmäyksellä näin parinkymmenen vartijan kiitävän kimaltelevalla hietikolla minua kohti. Sitten murtautui heidän takanaan olevista häkeistä mies. Se oli sama nuorukainen, joka oli niin suuresti herättänyt mielenkiintoani.

Hän pysähtyi tuokioksi häkkien eteen miekka koholla. "Tulkaa, ulkomaailman miehet!" hän huudahti. "Kuolkaamme niin kuin miesten sopii! Seuratkaamme tätä tuntematonta soturia ja muuttakaamme Issuksen tämänpäiväiset menot kostojuhlaksi, josta kerrotaan monien miespolvien aikana, ja joka saa mustat naamat kalpenemaan joka kerran kun Issuksen pyhät menot uusiintuvat! Tulkaa! Häkkienne edessä olevat telineet ovat täynnä säiliä."

Jäämättä odottamaan kehoituksensa vaikutusta hän kääntyi ja lähti pitkin harppauksin juoksemaan minua kohti. Jokaisesta kopista, jossa oli punaisia miehiä, kohosi ilmoihin ukkosen jyrinää muistuttava ääni vastaukseksi hänen sanoihinsa. Ulvovat joukot paiskasivat häkeissä olleet vartijat maahan ja tunkeutuivat sakeana ryöppynä kentälle, hehkuen taisteluhalusta.

Koppien ulkopuolia olevista telineistä temmattiin aseet, jotka oli varattu vangeille, kun he määrätyllä vuorollaan lähtivät areenalle, ja parvi päättäväisiä sotureja kiiruhti avuksemme.

Isot, puolenviidettä metrin mittaiset apinat olivat vaipuneet maahan miekkani iskuista, kimppuuni rientävien vartijoiden ollessa vielä jonkun matkan päässä. Nuorukainen kiisi aivan heidän kintereillään. Takanani olivat neitoset, ja kun taistelin juuri heidän puolestaan, jäin paikalleni ottamaan vastaan varmaa kuolemaa, päättäen antaa kunnostani sellaisen näytteen, että se muistettaisiin kauan ensisyntyisten maassa.

Minua hämmästytti punaisen nuorukaisen nopeus hänen rientäessään vartijoiden jäljessä. En koskaan ollut nähnyt niin nopeata marsilaista. Hänen harppauksensa eivät jääneet paljonkaan lyhemmiksi kuin ne, joita minä maapallolla kasvaneine lihaksineni hyppäilin ja jotka herättivät niin suurta kunnioitusta vihreissä marsilaisissa joutuessani heidän käsiinsä, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Vartijat eivät vielä olleet ennättäneet luokseni, kun hän kävi heidän niskaansa takaa päin, ja kun he kääntyivät torjumaan hänen rajua hyökkäystään, luullen saaneensa vähintään tusinan hätyyttäjiä kimppuunsa, riensin minä ahdistamaan heitä omalta puoleltani.

Kylmä hymy väikkyi nuorukaisen siroilla kasvoilla, ja vähän väliä hän sinkautti pilkkasanan vastustajilleen. Tässä ja monessa muussa suhteessa hänen taistelutapansa muistutti hyvin suuresti omaani.

Kenties juuri näiden epämääräisten yhteisten piirteiden tähden rakastinkin poikaa, kun taas hänen miekkansa teki mustaihoisten joukossa niin kamalan tuhoisaa jälkeä, että tunsin ihailevaa kunnioitusta häntä kohtaan.

Omasta puolestani taistelin kuten tuhansia kertoja ennenkin — milloin astahtaen sivulle väistääkseni uhkaavan piston, milloin tehden nopean syöksyn upottaakseni säiläni kärjen vihollisen sydämeen, ennenkuin se painui hänen toverinsa kurkkuun.

Meillä kahdella oli hilpeä ottelu parhaillaan, kun lukuisa osasto Issuksen omaa henkivartiostoa komennettiin areenalle. Rajusti kiljuen he kävivät kimppuumme, samalla kun aseistettuja vankeja parveili joka suunnalta heitä ahdistamaan.

Puolen tunnin aikana tuntui siltä kuin horna olisi puhjennut valloilleen. Muurien ympäröimä areena oli sekavana sykermänä keskenään ottelevia, kirkuvia, sadattelevia, verisiä pahoja henkiä. Aina välkkyi punaisen nuorukaisen säilä vierelläni.

Yhä toistaen komennushuutojani olin saanut vangit hitaasti kootuksi yhtenäisen osaston tapaiseksi lähellemme, joten lopulta taistelimme kehässä tuomittujen neitojen ympärillä.

Kaatuneita oli paljon kummallakin puolella, mutta surma oli kuitenkin saanut paljon suuremman saaliin Issuksen henkivartijoiden keskuudesta. Näin sananviejiä juoksevan nopeasti pitkin katsomon rivejä, ja kun he riensivät siellä istuvien ylimysten ohi, paljastivat nämä miekkansa ja kiiruhtivat areenalle. He aikoivat tuhota meidät lukumäärällään, se oli ilmeisesti tarkoituksena.

Näin vilahdukselta Issuksen, joka istui etunojassa valtaistuimellaan, kamala naama vääntyneenä kauhistuttavaan, vihaa ja raivoa uhkuvaan irvistykseen, johon minusta näytti sekaantuvan myöskin pelkoa. Tämä näky herätti mielessäni uuden ajatuksen.

Nopeasti käskin viidenkymmenen vangin peräytyä taaksemme ja muodostaa uuden kehän neitojen ympärille.

Sitten käännyin ulompana ympyrässä olevien puoleen ja huudahdin: "Surma
Issukselle!" Ja uhkaavasti kajahti sitten joka puolelta ympäriltäni:
"Valtaistuimelle! Valtaistuimelle!"

Yhtenä miehenä riensi vastustamaton soturiparvi eteenpäin yli kaatuneiden ja kuolevien vihollisten kohti marsilaisen jumalattaren valtaistuinta. Ensisyntyisten uljaimmat taistelijat kiiruhtivat laumoittain katsomosta sulkemaan meiltä tietä. Lakaisimme heidät maahan ikäänkuin he olisivat olleet paperisotilaita.

"Istumariveille toiset!" huusin, kun saavuimme areenaa rajoittavalle muurille. "Kymmenen miestä riittää anastamaan valtaistuimen." Olin pannut merkille, että Issuksen vartijoista oli suurin osa areenalla taistelemassa.

Vangit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle hypäten matalan muurin yli vertatihkuvat miekat käsissään innokkaina surmaamaan katsomossa tungeksivia uhreja.

Seuraavalla hetkellä koko amfiteatteri vapisi kuolevien ja haavoittuneiden kiljahduksista, aseiden kalskeesta ja voittajien riemuhuudoista.

Kylki kyljessä nuorukainen ja minä kymmenkunnan soturin seuraamina raivasimme taistellen tiemme valtaistuimen juurelle. Sinne jääneet vartijat, jotka olivat saaneet avukseen ensisyntyisten korkeita arvohenkilöitä ja ylimyksiä, asettuivat tiiviiseen rintamaan meidän ja Issuksen välille, joka istui syvälle eteenpäin kumartuneena korkokuvin koristetulla sorapustuolillaan, vuoroin kirkuen kimeitä määräyksiä seuralaisilleen, vuoroin sinkautellen kauheita kirouksia niille, jotka pyrkivät häpäisemään hänen jumaluuttaan.

Hänen ympärillään olevat orjat vapisivat, silmät pelosta ja jännityksestä levällään, tietämättä oliko heidän rukoiltava meille voittoa vaiko tappiota. Jotkut heistä, jotka epäilemättä olivat Barsoomin uljaimpien soturien ylväitä tyttäriä, tempasivat miekat kaatuneilta ja hyökkäsivät Issuksen henkivartijoitten kimppuun, mutta pian heidät hakattiin maahan. He olivat toivottoman asian kunniakkaita marttyyrejä.

Seuralaisemme taistelivat hyvin, mutta senjälkeen kun Tars Tarkas ja minä olimme kylki kyljessä taistelleet pitkän, kuuman iltapäivän warhoonlaumoja vastaan kuivuneen meren pohjalla Tharkin edustalla, en ollut nähnyt kahden miehen ottelevan niin menestyksellisesti ja niin lannistumattoman rajusti ja urheasti kuin punainen nuorukainen ja minä silloin kuoleman ja ikuisen elämän jumalattaren Issuksen valtaistuimen edustalla.

Säilämme kaatoivat meidän ja koristetun, sorapuspuisen istuimen välillä olevia miehiä toisen toisensa jälkeen. Uusia astui heidän tilalleen täyttäen syntyneet aukot, mutta askeleen toisensa jälkeen pääsimme yhtä lähemmäksi päämääräämme.

Äkkiä kohosi lähellämme olevilta lehtereiltä huuto: "Nouskaa, orjat! Nouskaa, orjat!" Se paisui paisumistaan, kunnes se vakaisen voimakkaana kieri ympäri koko amfiteatterin.

Kuin yhteisestä sopimuksesta lakkasimme hetkeksi taistelemasta nähdäksemme, mitä tämä uusi ääni merkitsi, ja pian olimmekin siitä selvillä. Joka puolella rakennusta naisorjat karkasivat isäntiensä kimppuun, temmaten aseekseen mitä ensimmäiseksi käteen sattui. Kaunis orja heilutti entisen valtiattarensa hihnasta kiskaisemaansa tikaria, jonka terä välkkyi punaisena entisen omistajattarensa verestä; toiset olivat saaneet ympärillä olevien kaatuneiden miekkoja: toiset heiluttivat pampuiksi muuttuneita raskaita koristuksia. Sellaisilla aseilla nämä kauniit naiset ryhtyivät jakamaan kauan kaipaamaansa kostoa, joka parhaassakin tapauksessa voi vain osittain korvata heille kaiken sen kuvaamattoman julmuuden ja alennuksen, jota he olivat saaneet kärsiä mustien isäntiensä puolelta. Ja ne, jotka eivät löytäneet mitään muita aseita käyttivät sormiaan ja hohtavan valkeita hampaitaan.

Se oli samalla kertaa pöyristyttävä ja ihastuttava näky. Mutta ennen pitkää olimme uudelleen kiintyneet omaan otteluumme, ja vain naisten hillitön hyökkäyshuuto: "Nouskaa, orjat! Nuuskaa, orjat!" kertoi meille, että he yhä taistelivat.

Enää eroitti meidät Issuksesta yksi ainoa sotilasrivi. Jumalattaren kasvot sinertyivät pelosta. Vaahto kihosi hänen huulilleen. Kauhu näytti lamauttavan hänet liikkumattomaksi. Vain nuorukainen ja minä taistelimme nyt. Kaikki muut olivat kaatuneet, ja luultavasti olisin itsekin saanut surmani uhkaavasta pitkän miekan iskusta, jollei vastustajani takaa olisi ojentunut käsi tarttuen hänen kyynärvarteensa juuri kun säilä oli laskeutumaisillaan. Nuorukainen hypähti vierelleni syösten miekkansa mustaihoisen ruumiiseen, ennenkuin tämä ehti tointua antaakseen uuden iskun.

Ilman sitä olisin yhtä kaikki kaatunut, sillä säiläni oli juuttunut erään ensisyntyisen datorin rintalastaan. Kun vastustajani vaipui maahan, tempasin häneltä miekan ja katsoin hänen ruumiinsa yli sitä henkilöä, joka nopealla kädenliikkeellään oli pelastanut minut edellisestä uhkaavasta iskusta. Se oli Matai Shangin tytär Phaidor.

"Pakene, prinssini!" hän huudahti. "Taisteleminen on enää hyödytöntä. Kaikki areenalle jääneet ovat kaatuneet. Kaikki muut valtaistuinta vastaan hyökänneet, paitsi sinä ja tuo nuorukainen, ovat kuolleet. Vain katsomossa on enää jäljellä muutamia sotilaitasi, ja he ja naisorjat ovat juuri sortumaisillaan. Kuuntele! Naisten taisteluhuutoa tuskin enää kuuluu, sillä he ovat melkein kaikki kaatuneet. Kutakin teitä vastaan on ensisyntyisten alueella kymmenentuhatta mustaihoista. Raivaa tiesi täältä alhaalta unohdetulle Korus-jarvelle! Terävän miekkasi ja voimakkaan kätesi avulla saatat vielä päästä Kultaisille kallioille ja pyhien thernien temppelipuistoihin. Kerro siellä kokemuksesi isälleni Matai Shangille! Hän antaa sinulle suojaa, ja yhdessä kenties keksitte keinon minun vapauttamisekseni. Pakene, niin kauan kun on edes vähäinen mahdollisuus paeta!"

Mutta se ei ollut alkuperäinen päämääräni, enkä voinut ymmärtää, missä suhteessa pyhien thernien julma vieraanvaraisuus olisi parempi kuin ensisyntyisten.

"Alas Issus!" kiljaisin ja aloitin yhdessä nuorukaisen kanssa taistelun uudelleen. Kaksi mustaihoista kaatui saatuaan miekkamme sisäelimiinsä, ja seisoimme kasvoista kasvoihin Issuksen edessä. Kun säiläni kohosi päättämään hänen kammottavan elämänratansa, kirposivat hänen jäsenensä lamaannuksestaan, ja korviavihlovasti kirkaisten hän pyörsi pakoon. Aivan hänen takanaan aukeni äkkiä tumma aukko korokkeen lattiaan. Hän juoksi sitä kohti nuorukainen ja minä kintereillään. Hajaantuneet henkivartijat tointuivat kuullessaan hänen huutonsa ja karkasivat uudelleen kimppuumme. Nuorukainen sai iskun päähänsä. Hän horjahti ja olisi kaatunut, mutta kietaisin vasemman käteni hänen ympärilleen ja käännyin raivostunutta, uskonvimmaista joukkoa vastaan, joka oli mielipuolena jumalatartaan kohdanneen loukkauksen johdosta. Issus katosi samassa vierelläni ammottavaan tummaa kuiluun.

KAHDESTOISTA LUKU

Hetkisen seisoin paikallani, ennenkuin mustaihoiset kävivät kimppuuni, mutta heti heidän hyökätessään minun oli pakko peräytyä askel tahi pari. Samassa jalkani hapuili turhaan lattiaa, sen alla oli vain tyhjää ilmaa. Olin astunut takaperin aukkoon, johon Issus oli livahtanut. Sekunnin verran hoipuin syvänteen reunalla. Sitten suistuin pimeään kuiluun, puristaen yhä nuorukaista syliini.

Kolahdimme onkalon sileään reunaan, yllämme oleva aukko sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin oli auennutkin, ja me putosimme vahingoittumatta syvällä areenan alapuolella olevaan valaistuun kammioon.

Noustuani seisomaan sattui katseeni ensimmäiseksi Issuksen vahingoniloiseen naamaan. Hän tähysti minua kammion seinässä olevan ristikko-oven vankkojen tankojen takaa.

"Tyhmän varomaton kuolevainen", hän kirkui, "saat tässä salaisessa kopissa kärsiä kauhean rangaistuksen herjauksestasi. Sinun on viruttava täällä yksin ja pimeässä rikostoverisi lahoavan ruumiin mädätessä vierelläsi, kunnes yksinäisyys ja nälkä tekevät sinut mielipuoleksi ja syöt matelevia toukkia, joiksi toverisi on muuttunut."

Muuta hän ei sanonut. Seuraavalla hetkellä hän oli poissa, ja koppia valaissut himmeä hohde muuttui sysimustaksi pimeydeksi.

"Minä, toverisi, jolla on tänään ollut kunnia taistella olka olassa uljaimman miehen kanssa, jonka rintaa barsoomilaisen soturin merkki ikinä on koristanut."

"Jumalan kiitos, ettet ole kuollut", sanoin. "Olin huolissani sen ilkeän iskun johdosta, jonka sait päähäsi."

"Kentiespä olisi ollut yhtä hyvä, jos se olisi ollut surmanisku", sanoin. "Näytämme olevan kauniisti satimessa, ja meillä on loistavat toiveet kuolla nälkään ja janoon."

"Areenan alla", vastasin. "Suistuimme samaan aukkoon, johon Issus pääsi karkuun ollessaan melkein käsissämme."

Hän naurahti hiljaa, rattoisasti ja huolettomasti, sitten hän hapuili pimeässä, kunnes löysi olkapääni. Vetäen korvani suullensa hän kuiskasi:

"Paremmin ei olisi voinut käydä. Issuksen salaperäisessä ympäristössä on salaisuuksia, joista hän itse ei ole uneksinutkaan."

"Olin vuosi takaperin muiden orjien kanssa työssä täällä, kun näihin maanalaisiin käytäviin tehtiin muutoksia. Silloin löysimme näiden alta muinaisen käytävä- ja kammioverkon, joka jo monet miespolvet on ollut suljettuna. Työtä johtavat mustaihoiset tutkivat niitä, ottaen mukaansa useita meikäläisiä tekemään mahdollisesti tarvittavat työt. Tunnen koko järjestelmän perin pohjin.

"— Penikulmia pitkät käytävät risteilevät puutarhojen ja itse temppelin alla, ja yksi niistä vie alaspäin niille kohdin missä Omeaniin johtavan vesitunnelin tämänpuolinen pää on.

"— Jos pääsemme huomaamatta vedenalaiseen, niin ken ties meidän onnistuu pujahtaa järvelle ja jollekin niistä monista saarista, joille mustaihoiset eivät milloinkaan poikkea. Siellä sitten voimme elää jonkun aikaa, ja kenpä tietää, mitä saattaa tapahtua sellaista, joka auttaa meidät karkuun?"

Hän oli koko ajan puhunut hiljaa kuiskaten, ilmeisesti peläten täälläkin saattavan olla vakoilevia korvia. Vastasin senvuoksi yhtä varovasti.

"Ohjaa meidät takaisin Shadorille, ystäväni! Xador, mustaihoinen, on siellä. Suunnittelimme yhdessä pakoa, joten en voi jättää häntä yksin."

Eteensä tunnustellen hän alkoi liikkua ympäri pimeän kammion lattiaa, etsien allamme oleviin käytäviin aukeavaa luukkua. Vihdoin kuului hänen hiljainen kehoituksensa: "Sst." Ryömin ääntä kohti ja tapasin hänet polvillaan lattiassa olevan aukon reunalla.

"On pudottauduttava noin kolme metriä", kuiskasi hän. "Kun käyt riippumaan aukosta, niin voit vaaratta tipauttaa itsesi alhaalla olevalle tasaiselle ja pehmeälle hiekkapohjalle."

Meluttomasti laskeuduin ylemmän kopin sysimustasta pimeydestä sen alla olevaan yhtä pimeään onkaloon. Pimeys oli niin läpitunkematon, ettemme voineet nähdä käsiamme, vaikka nostimme ne melkein nenäämme kiinni. Luulenpa, etten milloinkaan muulloin ole ollut niin tyyten valottomassa paikassa kuin Issuksen luolat olivat.

Vähän aikaa riipuin ilmassa. Sellaisessa asemassa ihmisen valtaa omituinen tunne, jota on varsin vaikea kuvailla. Kun jalat polkevat tyhjää ilmaa ja alla kaikki peittyy pimeyteen, niin tuntuu kaamealta heittää irti kädet ja pudottautua tuntemattomaan syvyyteen.

Vaikkakin nuorukainen oli sanonut, että alemman käytävän lattia oli vain kolmen metrin syvyydessä, sain kuitenkin kokea saman hermojännityksen kuin jos olisin heilunut pohjattoman jyrkänteen reunalla. Sitten hellitin otteeni ja putosin — vähän toista metriä, pehmeälle hiekkapohjalle.

Kun se oli tehty, tarttui hän käteeni ja talutti minua, edeten hyvin hitaasti ja tunnustellen usein ympärilleen sekä pysähtyen vähän väliä, ollakseen varma siitä, ettemme joutuneet väärään käytävään. Ennen pitkää alkoi käytävä laskeutua varsin jyrkästi.

"Kohta", selitti toverini, "on meillä valoisaa. Alemmaksi tullessamme joudumme samoihin fosforihohteisiin kerroksiin, jotka valaisevat Omeania."

Se retki Issuksen salaisissa käytävissä ei milloinkaan haihdu mielestäni. Vaikkakaan sen kestäessä ei sattunut mitään erikoista, oli se kuitenkin minusta kauttaaltaan oudon kiehtova ja hermoja kiihottava seikkailu, mikä luullakseni pääasiallisesti johtui näiden ammoin unohdettujen käytävien arvaamattomasta iästä. Ympäristöni, jonka sysimusta pimeys kätki arvostelevilta katseiltani, ei saattanut olla puoleksikaan niin ihmeellinen kuin ne kuvat, joita mielikuvitukseni maalasi loihtiessaan uudelleen eläviksi tämän kuolevan tähden muinaisaikaiset ihmiset, antaen heidän taaskin puuhailla töissään, juonitteluissaan, salaperäisissä ja julmissa menoissaan, joihin he olivat turvautuneet voidakseen pysyä elossa taistelussaan kuivuneiden merien pohjilla harhailevia heimoja vastaan, näiden tungettua heidät maailman äärimmäisille rajoille, jossa he nyt olivat läpitunkemattoman taikauskomuurin suojassa.

Vihreiden ihmisten ohella oli Barsoomissa ollut kolme huomattavaa ihmisrotua, musta, valkoinen ja keltainen Sitä mukaa kun vesi kuivui ja meret hävisivät, ehtyivät apulähteet, kunnes elämä tällä taivaankappaleella muuttui yhtämittaiseksi olemassaolon taisteluksi.

Eri rodut olivat ikimuistoisista ajoista käyneet sotaa keskenään, ja kolme korkeampaa rotua oli helposti pitänyt kurissa tämän taivaankappaleen aavikoiden vihreät villit. Mutta kun ensinmainittujen oli sitten merenrantojen peräytyessä ollut pakko vähän väliä luopua linnoitetuista kaupungeistaan ja viettää suuremmassa tai pienemmässä määrin paimentolaiselämää, hajaantuen vähäisiksi yhdyskunniksi, niin he piankin sortuivat hurjien vihreiden laumojen saaliiksi. Lopputuloksena oli mustien, valkoisten ja keltaisten kansojen osittainen yhteen sulautuminen, joten kehittyi nykyinen erinomainen punainen ihmisrotu.

Olin aina olettanut, että alkuperäisten rotujen viimeisetkin jätteet olivat hävinneet Marsin pinnalta, mutta muutamina viimeksi kuluneina päivinä olin tavannut sekä valko- että mustaihoisia varsin lukuisasti. Saattaisiko tämän tähden jossakin kaukaisessa nurkassa vielä olla jäljellä jätteitä muinaisaikojen keltaisesta kansasta?

"Vihdoin valoisa polku!" riemuitsi hän, ja kun katsahdin eteenpäin, näin kaukana häämöittävän himmeän hohteen.

Jatkaessamme matkaamme valo muuttui voimakkaaksi, kunnes ennen pitkää olimme hyvin valaistuissa käytävissä. Sitten kävi etenemisemme ripeästi, ja äkkiä saavuimme suoraan sille penkereelle vievään käytävään, jossa vedenalaisen satamalammikko oli.

Alus oli asemapaikallaan luukku auki. Nostaen sormen huulilleen ja sitten taputtaen merkitsevästi säiläänsä nuorukainen lähti äänettömästi hiipimään vedenalaista kohti. Minä seurasin hänen kintereillään.

Laskeuduimme ääneti tyhjälle kannelle ja ryömimme nelin kontin luukulle. Kun silmätessämme varkain aluksen sisälle emme nähneet ainoatakaan vartijaa, hiivimme nopeasti ja äänettömästi kuin kissat yhdessä pääkajuuttaan. Sielläkään ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ripeästi panimme luukun paikoilleen ja kiersimme sen tiiviisti kiinni.

Sitten nuorukainen meni ohjaushyttiin, painoi nappulaa, ja vene vajosi pyörteinä kohisevaan veteen. Ei sittenkään kuulunut hätäisiä askeleita, kuten olimme odottaneet, ja nuorukaisen jäädessä ohjaamaan alusta minä riensin hytistä toiseen, turhaan etsien miehistöön kuuluvia sotilaita. Vedenalainen oli jätetty aivan omiin hoteisiinsa. Sellainen onnenpotkaus tuntui melkein uskomattomalta.

Kun palasin ohjaushyttiin kertomaan hyviä uutisia toverilleni, ojensi hän minulle paperilapun.

"Orjat kapinassa. Tule kaikkine miehinesi ja tuo mukana kaikki, jotka tavoitat tiellä! Liian myöhäistä noutaa apua Omeanista. Parhaillaan verilöyly amfiteatterissa.

"Zithad on Issuksen henkivartiostossa palveleva dator", selitti nuorukainen. "Säikytimme heidät pahanpäiväisesti, niin etteivät he sitä pian unohda."

Saavuimme Omeanissa olevalle vedenalaisen lammikolle ilman seikkailuja. Siellä pohdimme, olisiko meidän viisainta upottaa alus, ennenkuin poistuisimme sen luota, mutta lopuksi päättelimme, ettei se missään suhteessa parantaisi pakomahdollisuuksiamme. Omeanissa oli yllin kyllin mustaihoisia katkaisemaan meiltä tien, jos joutuisimme kiinni. Tulisipa heitä lisää Issuksen temppelistä ja puistoista kuinka paljon hyvänsä, se ei huonontaisi mahdollisuuksiamme vähääkään.

Nyt on ratkaistavanamme pulma, miten voisimme sivuuttaa vedenalaisen saarella vahdissa olevat sotilaat. Vihdoin keksin suunnitelman.

"Mikä on vartiostoa komentavan upseerin nimi tai arvonimi"? kysyin nuorukaiselta.

"Se on yksinkertaisin palaamiskeino", sanoin hymyillen ojentaessani väärennetyn määräyksen toverilleni. "Tule, pian näemme, kuinka se tepsii!"

"Entä miekkamme!" huudahti hän. "Kuinka osaamme selittää, että meillä on aseita?"

"Eikö ole perin ajattelematonta tällä tavoin antautua uudelleen aseettomina ensisyntyisten käsiin?"

"Se on ainoa keino", vastasin. "Luota minuun, että keksin jonkin tavan päästä pois Shadorin vankilasta, ja kun olemme kerran ulkosalla, niin en luule meille olevan kovinkaan vaikeata saada uudelleen aseita tällaisessa maassa, jossa näin runsaasti vilisee aseistettuja miehiä."

"Sinäpä sen sanot", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minulla ei voisi olla johtajaa, joka kykenisi paremmin herättämään luottamusta kuin sinä. Mennään panemaan juonesi koetukselle."

Rohkeasti nousimme esille vedenalaisen luukusta jätettyämme sinne miekkamme ja astelimme pääovelle, joka vei vartioasemalle ja vahtimiesten datorin majapaikalle.

Meidät nähdessään vahdit juoksivat hämmästyneinä esiin ja käskivät pysähtyä, tähdäten meitä pyssyillään. Ojensin määräyksen yhdelle heistä. Hän otti sen ja nähtyään, kelle se oli osoitettu, antoi sen Torithille, joka juuri tuli virkahuoneestaan katsomaan hälinän syytä.

Mustaihoinen luki määräyksen ja silmäili sitten meitä vähän aikaa ilmeisesti epäillen.

"Missä on dator Yersted?" hän kysyi, ja rintaani ahdisti sadatellessani typeryyttäni, kun jätimme upottamatta vedenalaisen, joten valhe, joka minun nyt oli sanottava, olisi näyttänyt todennäköiseltä.

Torithin jalka liikahti lammikkoa kohti, ikäänkuin hän olisi aikonut hankkia varmennusta puheelleni. Sillä hetkellä riippui kaikki hiuskarvasta, sillä jos hän olisi mennyt ja nähnyt tyhjän aluksen yhä paikoillaan, niin koko syöttämäni jutun heikko rakenne olisi rauennut. Mutta ilmeisesti hän piti määräystä oikeana, eikä hänellä todellakaan ollut mitään kunnollista syytä sitä epäillä, sillä tuskin saattoi hänestä olla todennäköistä, että kaksi orjaa antautuisi tällä tavoin vapaaehtoisesti vartioitaviksi. Juuri rohkeutensa nojalla suunnitelma onnistui.

"Olitteko mukana orjien kapinassa?" kysyi Torith. "Tänne on juuri saapunut joitakin niukkoja tietoja sellaisesta."

"Kaikki olivat siihen sekaantuneet", vastasin. "Mutta koko juttu supistui mitättömiin. Vartijat pian tukahduttivat sen, surmaten meistä suurimman osan."

Selitykseni näytti häntä tyydyttävän. "Vie heidät Shadorille!" hän käski erästä alaistaan. Astuimme saaren rannassa olevaan pieneen veneeseen ja muutamien minuuttien kuluttua olimme Shadorilla. Siellä meidät pantiin takaisin entisiin koppeihimme, minut Xodarin kanssa yhteen, nuorukainen yksin. Ja lukkojen ja telkien takana olimme jälleen ensisyntyisten vankina.

KOLMASTOISTA LUKU

Xodar kuunteli epäillen ja ihmetellen, kun kerroin hänelle, mitä Issuksen pyhien menojen aikana oli areenalla tapahtunut. Vaikkakin hän oli jo tunnustanut, että hänen uskonsa Issuksen jumaluuteen horjui, niin hän ei kuitenkaan tahtonut jaksaa käsittää, että kukaan saattaisi miekka kädessä uhata Issusta hajoamatta tuhansiksi sirpaleiksi pelkästään hänen raivoisan, jumalaisen vihansa voimasta.

"Se on lopullisesti sitova todistus", hän sanoi vihdoin. "Se riittää tuhoamaan minulta viimeisetkin tähteet taikauskoisesta Issuksen palvonnasta. Hän on vain ilkeä vanha akka, joka käyttää suurta valtaansa pahan palvelukseen ja on kaikenlaisten konnanjuonien avulla saanut pidetyksi sekä oman kansansa että koko Barsoomin uskonnollisessa pimeydessä pitkiä ajanjaksoja."

"Hän on yhtä kaikki vieläkin kaikkivaltias täällä", huomautin. "Senvuoksi on meidän parasta poistua täältä ensimmäisessä vähänkin sopivassa tilaisuudessa."

"Toivon, että sinä keksit sopivan tilaisuuden", sanoi hän naurahtaen. "Sillä tosiasia on, että koko elämäni aikana en minä ole nähnyt ainoatakaan hetkeä, jolloin ensisyntyisten vanki olisi voinut karata."

"Ei yksikään Korus-järven limainen silian ole vedessä paremmin kotonaan kuin Xodar", vastasi hän.

"Hyvä. Punainen nuorukainen ei todennäköisesti osaa uida, sillä koko heidän alueellaan on vettä tuskin niin paljon, että siinä voisi uittaa pienintäkään alusta. Toisen meistä on senvuoksi kannatettava häntä veden päällä uidessamme valitsemallemme alukselle. Ensimmältä toivoin, että voisimme sukeltaa koko välin, mutta pelkään, ettei se luonnistu punaiselle nuorukaiselle. Rohkeinkin heistä kauhistuu jo ajatellessaankin syvää vettä, sillä moniin miespolviin he eivät ole nähneet järveä, jokea tahi merta."

"Se on hyvä. Kolme säilää on parempi kuin kaksi, erittäinkin kun kolmas on niin hyvä kuin hänen. Olen usein nähnyt hänen taistelevan areenalla Issuksen juhlissa. Ennenkuin näin sinun ottelevan, en ollut nähnyt miestä, joka olisi näyttänyt voittamattomalta, vaikka vastassa olisikin ollut suuri ylivoima. Teitä saattaisi luulla opettajaksi ja oppilaaksi tai isäksi ja pojaksi. Kun nyt muistelen hänen kasvojaan, niin huomaan teissä samanlaisia piirteitä. Ne ilmenevät erittäin hyvin taistelussa. Teillä on sama kylmän tuikea hymy huulillanne, sama raivostuttava halveksiminen kuvastuu joka liikkeestänne, kasvojenne jokaisesta vaihtuvasta ilmeestä."

"Olkoon sen seikan laita kuinka hyvänsä, Xodar, hän on kelpo miekkamies. Arvelenpa, että meitä on sellainen kolmikko, jota on vaikea voittaa, ja jos vain ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas, olisi neljäntenä, niin voisimme raivata tiemme Barsoomin toisesta päästä toiseen, vaikka koko maailma olisi vastassamme."

"Kyllä se onkin", huomautti Xodar, "kun saadaan tietää mistä tulet. Siinä yksi puoli Issuksen herkkäuskoiselle ihmiskunnalle syöttämästä taikauskosta. Hän käyttää välikappaleinaan pyhiä thernejä, jotka tietävät hänestä yhtä vähän kuin ulkomaailmankin barsoomilaiset. Hänen määräyksensä viedään therneille kirjoitettuna verellä oudolle pergamentille. Nämä harhaantuneet hupsu-raukat luulevat saavansa jumalattaren ilmoituksen yliluonnollista tietä, sillä he löytävät ne tarkoin vartioidulta alttariltaan, jonka luokse kukaan ei voi huomaamatta päästä. Olen itse ollut näiden Issuksen tiedonantojen toimittajana monia vuosia. Issuksen temppelistä vie pitkä tunneli Matai Shangin päätemppeliin. Sen kaivoivat ensisyntyiset orjat monia miespolvia sitten niin salaisesti, ettei yhdelläkään thernillä ole ollut aavistusta sen olemassaolosta.

"— Therneillä puolestaan on temppeleitä siellä täällä ympäri koko sivistyneen maailman. Papit, joita kansa ei milloinkaan saa nähdä, saarnaavat siellä oppia salaperäisestä Iss-virrasta, Dorin laaksosta ja unohdetusta Korus-järvestä houkutellakseen harhaantuneita olentoja lähtemään vapaaehtoiselle toivioretkelle lisäämään thernin varallisuutta ja heidän orjiensa lukumäärää.

"— Sillä tavoin thernejä käytetään tärkeimpänä välikappaleena kokoamaan rikkautta ja työtä, jotka ensisyntyiset sitten ryöstävät heiltä, milloin tarvitsevat. Joskus ensisyntyiset itse tekevät retkiä ulkomaailmaan. Silloin he ottavat vangiksi punaisten kuningassukujen prinsessoja, anastavat taistelulaivoihin tehdyt viimeiset parannukset ja vievät mukaansa niiden rakennustaitureita, jäljentääkseen mitä eivät kykene luomaan.

"— Me olemme tuottamaton rotu ja ylpeilemme siitä. Ensisyntyiselle on rikos tehdä työtä tai keksiä mitään. Se on alempien olentojen tehtävä, sillä he elävät vain sitä varten, että ensisyntyiset voisivat elää kauan ylellisyydessä ja laiskuudessa. Meille on taisteleminen kaikki kaikessa. Ilman sitä ensisyntyisiä olisi enemmän kuin kaikki Barsoomin kansat jaksaisivat elättää, sillä minun tietääkseni ei meistä yksikään kuole luonnollista kuolemaa. Naisemme eläisivät ikuisesti, jollemme kyllästyisi heihin ja toimittaisi heitä pois toisten tieltä. Kaikista heistä on Issus yksin turvassa kuolemalta. Hän on elänyt lukemattomia miespolvia."

"Eivätkö muutkin barsoomilaiset eläisi ikuisesti, jollei oppi vapaaehtoisesta toivioretkestä saattaisi heitä Issin helmaan tuhatvuotisina tai aikaisemminkin?" kysyin.

"Nyt minusta tuntuu, että he ovat aivan samanlaisia olentoja kuin ensisyntyisetkin, ja toivon saavani elää ja taistella heidän puolestaan sovittaakseni synnit, jotka monia miespolvia saarnattujen valheellisten oppien aiheuttaman tietämättömyyden johdosta olen heitä vastaan tehnyt."

Kun hän lopetti puheensa, kiiri omituinen huuto pitkin Omeanin pintaa. Olin kuullut sen samaan aikaan edellisenä iltana ja tiesin, että se oli merkkinä päivän päättymisestä ja että nyt Omeanin miehet levittäisivät silkkivuoteensa taistelulaivojen ja risteilijöiden kansille, vaipuen Marsin sikeään uneen.

Vartijamme astui sisään tarkastamaan meitä viimeisen kerran, ennenkuin uusi päivä koittaisi yläilmoissa. Se oli pian tehty, ja vankilamme ovi sulkeutui hänen jäljessään — olimme yksin aamuun saakka.

Jätin hänelle tarpeeksi aikaa palata majapaikkaansa, kuten Xodar sanoi hänen luultavasti tekevän. Sitten hyppäsin ristikkoiselle ikkunalle tarkastelemaan järveä. Vähän matkan päässä oli jättimäinen taistelulaiva ja sen ja rannan välillä useita pienempiä aluksia, risteilijöitä ja yhden miehen partiokoneita. Vain taistelulaivalla oli vahti. Saatoin eroittaa hänet selvästi laivan takilassa ja katsellessani näin hänen levittävän silkkipeitteensä pienelle lavalle, joka oli hänen vahtipaikkanaan. Pian hän heittäytyi pitkälleen. Omeanissa oli kuri todella höllää. Mutta sitä ei voi ihmetellä, sillä eihän ainoakaan vihollinen aavistanut tällaisen laivaston, ei edes ensisyntyisten eikä Omeanin järven olemassaoloa. Mitä varten vahtiminen oli todellakaan tarpeen?

Pudottauduin lattialle ja keskustelin Xodarin kanssa, kuvaillen hänelle näkemiäni aluksia.

"Yksi niistä", hän sanoi, "on henkilökohtaista omaisuuttani. Se kantaa viisi miestä ja on kaikkein nopein niistä. Jos pääsemme siihen, niin voimme ainakin tehdä sellaisen pakoyrityksen, että sitä muistetaan." Sitten hän alkoi kuvata minulle laivan laitteita, varustuksia, koneita ja kaikkea muuta, mikä teki sen sellaiseksi lentäjäksi kuin se oli. Hänen selityksestään tunsin erään sukkelan kojeen, jota Kantos Kan oli opettanut minut käyttämään purjehtiessamme väärillä nimillä Zodangan laivastossa prinssi Sab Thanin komennuksessa. Arvasin, että ensisyntyiset olivat varastaneet sen Heliumin laivoista, sillä muualla ei ollut tällaista laitetta. Tiesin myöskin, että Xodar puhui totta kehuessaan pienen aluksensa nopeutta, sillä mitkään muut Marsin ohutta ilmaa halkovat lentokoneet eivät voineet lähimainkaan kilpailla heliumilaisten kanssa.

Päätimme odottaa vielä ainakin tunnin ajan, että kaikki vetelehtijät ennättäisivät käydä levolle. Siihen mennessä oli minun noudettava punainen nuorukainen meidän koppiimme, niin että olisimme valmiina yhdessä ripeästi lähtemään karkumatkallemme vapautta kohti.

Hypähdin niin että sain tartutuksi väliseinän harjaan ja vedin itseni seinälle. Seinän harja oli tasainen, noin kolmekymmentä sentimetriä leveä, ja sitä myöten astelin nuorukaisen kopille, jossa hän istui penkillä. Hän nojautui seinää vasten katsellen Omeanin hohtavaa kupukattoa, ja kun hän huomasi minun seisovan väliseinällä, menivät hänen silmänsä hämmästyksestä levälleen. Sitten levisi hänen kasvoilleen leveä tyytyväisyyden ja ymmärtämyksen hymy.

Kun kumarruin hypätäkseni hänen luokseen lattialle, hän viittasi minua odottamaan. Tullen sitten aivan kohdalleni hän kuiskasi: "Ojenna kätesi! Jaksan itse hypätä melkein seinän harjalle saakka. Olen koettanut sitä usein, ja joka päivä olen päässyt hieman lähemmäksi sitä. Jonkun ajan kuluttua olisin jaksanut hypätä ylös asti."

Kävin vatsalleni poikkipäin seinälle ja ojensin käteni alas häntä kohti. Hän otti vauhtia huoneen keskeltä ja hyppäsi niin että sain kiinni hänen ojennetusta kädestään, minkä jälkeen vedin hänet vierelleni seinän harjalle.

Hän vastasi: "Se ei olekaan ihmeellistä. Kerron sinulle syyn, kun meillä on enemmän aikaa."

Palasimme yhdessä koppiimme, jossa Xodar odotti, ja laskeuduimme lattialle neuvottelemaan hänen kanssaan, kunnes tunti oli kulunut.

Teimme suunnitelmat lähimmän tulevaisuuden varalle ja vannoimme juhlallisen valan taistella kuolemaan saakka toistemme puolesta mitä vihollista vastaan hyvänsä, sillä tiesimme, että jos onnistuisimmekin pääsemään karkuun ensisyntyisten käsistä, meillä vielä olisi koko maailma vastassamme — piintyneen taikauskon valta on mahtava.

Sovimme, että minä ohjaisin alusta, kun olisimme sille päässeet, ja että jos vaurioitta saapuisimme ulkomaailmaan, pyrkisimme pysähtymättä Heliumia kohti.

Hän silmäsi minua oudosti, mutta ei virkkanut sen enempää koko asiasta. Ihmettelin silloin, mitä hänen ilmeensä saattoi merkitä, mutta muut, kiireellisemmät asiat haihduttivat sen pian mielestäni, eikä minulla ollut tilaisuutta ajatella sitä ennenkuin myöhemmin.

"Tulkaa!" sanoin vihdoin. "Nyt on yhtä sopiva aika kuin koskaan.
Lähtekäämme!"

Seuraavalla hetkellä olin väliseinän harjalla nuorukainen vierelläni. Aukaisin varushihnojeni soljet ja liitin ne pitkäksi vyöksi, jonka toisen pään laskin alhaalla odottavalle Xodarille. Hän tarttui siihen ja istui pian vierellämme.

"Kaiken muun pitäisi olla vieläkin yksinkertaisempaa", vastasin. Sitten nousin vankilan ulkoseinälle, juuri parhaiksi korkealle voidakseni tirkistää sen yli pitämään silmällä vartijaa. Viisi minuuttia varrottuani hän tuli näkyviin, astellen hidasta, etanamaista käyntiään rakennuksen ympäri.

Odotin, kunnes hän oli kääntynyt rakennuksen nurkitse, joten hän ei enää voinut nähdä vankilan sille puolelle, josta pakomme alkaisi. Heti kun hän katosi nurkan taakse, tartuin Xodariin ja vedin hänet seinän harjalle. Pistin varustushihnojen toisen pään hänen käteensä ja laskin hänet nopeasti maahan. Sitten nuorukainen vuorostaan tarttui hihnaköyteen ja liukui Xodarin vierelle.

Edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti he eivät jääneet odottamaan minua, vaan menivät varovasti rantaan, noin kolmenkymmenen metrin pituisen matkan, nukkuvia sotilaita täynnä olevan vartijamajan seinävieritse.

Heidän edettyään kymmenkunnan askelta minäkin pudottauduin maahan ja seurasin hitaasti heidän perässään rantaa kohti. Vartijamajan sivuitse mennessäni ajatus siellä olevista hyvistä säilistä sai minut pysähtymään, sillä jos miekat olivat koskaan kellekään tarpeen, niin toverini ja minä niitä tarvitsimme vaarallisella matkalla, jolle olimme lähdössä.

Vilkaisin Xodariin ja nuorukaiseen päin ja näin, että he olivat jo solahtaneet veteen laiturin reunalta. Suunnitelmamme mukaan heidän oli pysyttävä riippumassa sementtimäisen laiturin ääreen kiinnitetyistä metallirenkaista, niin että vain suu ja nenä olivat veden pinnalla, kunnes yhtyisin heihin.

Vartijahuoneessa olevat miekat tuntuivat minusta perin houkuttelevilta, ja emmin hetkisen, puolittain taipuvaisena uskaltautumaan vaaraan yrittämällä ottaa niitä niin monta kuin tarvitsimme. Sananparsi: ken empii on mennyttä, osoittautui paikkansapitäväksi tälläkin kertaa, sillä seuraavalla hetkellä hiivin vartijain majoitushuoneen ovea kohti.

Työnsin sen hiljaa raolleen niin paljon, että näin tusinan mustia sotilaita makaavan silkkivaippojensa päällä sikeässä unessa. Huoneen toisessa päässä olevaan telineeseen oli pistetty heidän miekkansa ja ampuma-aseensa. Varovasti työnsin ovea hieman enemmän auki, niin että mahduin hiipimään sisään. Sarana vingahti valittavasti. Yksi miehistä liikahti, ja sydämeni tuntui lakkaavan sykkimästä. Sadattelin itseäni hulluksi, kun olin tällä tavoin saattanut vaaraan karkaamismahdollisuutemme. Mutta nyt ei enää auttanut muu kuin olla leikissä mukana loppuun asti.

Nopeasti ja äänettömästi kuin tiikeri hypähdin liikkuneen vartijan viereen. Käteni oli valmiina tarttumaan hänen kurkkuunsa, heti kun hän avaisi silmänsä. Olin sillä tavoin jännittyneessä asennossa vähän aikaa, joka kiihtyneistä hermoistani tuntui ikuisuudelta. Sitten mies käänsi kylkeään ja alkoi jälleen hengittää syvässä unessa olevan ihmisen tasaisessa tahdissa.

Huolellisesti tarkaten mihin laskin jalkani hiivin sotilaiden välitse ja ylitse, kunnes olin päässyt toisessa päässä olevan asetelineen luokse. Sitten käännyin tarkastamaan nukkuvia miehiä. Heidän hengityksensä oli rauhoittavan tasaista ja säännöllistä. Se tuntui minusta suloisimmalta musiikilta, mitä ikinä olin kuullut.

Hitaasti vedin telineestä pitkän miekan. Kun vedin tuppea pitimestä, syntyi raapiutumisesta ääni, joka muistutti! valuraudan hankaamista järeällä viilalla, katsahdin ympärilleni luullen huoneen olevan täynnä hälytettyjä ja kimppuuni karkaavia vartijoita. Mutta kukaan ei liikahtanut.

Toisen miekan sain vedetyksi meluttomasti, mutta kolmas kalisi huotrassaan hirvittävästi. Sen täytyi mielestäni herättää ainakin muutamia sotilaita, ja aioin ehtiä ennen hyökkäystä ja syöksyä ovelle, mutta suureksi hämmästyksekseni ei sittenkään yksikään mustaihoinen liikahtanut. Joko he nukkuivat ihmeellisen raskaasti tai aiheuttamani melu oli paljon vähäisempi kuin se minusta kuulosti.

Olin juuri aikeissa poistua telineen luota, kun huomioni kiintyi revolvereihin. Tiesin, etten voisi ottaa niitä mukaani enempää kuin yhden, sillä taakkani oli jo nytkin liian raskas voidakseni liikkua hiljaa ja samalla jotakuinkin vakavasti ja nopeasti. Otin yhden revolverin naulasta ja samalla osui katseeni ensimmäisen kerran telineen vierellä olevaan ikkunaan. Kas siinäpä oli erinomainen pakotie, sillä se aukeni suoraan laiturille, ja vedenraja oli vajaan kuuden metrin päässä.

Juuri kun onnittelin itseäni tämän johdosta, kuulin vastakkaisella puolella oven käyvän ja sinne vilkaistessani näin vartioston upseerin seisovan ovella katsoen minua suoraan silmiin. Ilmeisesti hän pääsi yhdellä silmäyksellä selville tilanteesta, ymmärtäen varsin hyvin sen tärkeyden yhtä nopeasti kuin minäkin, sillä revolverimme kohosivat yhtaikaa, ja kuului vain yksi pamaus, kun molemmat laukaisimme painaen perässä olevaa nappulaa, joka räjähdytti patruunan.

Hänen luotinsa suhahti korvani ohitse niin läheltä, että ilmanveto tuntui ihossani, ja samassa näin hänen vaipuvan maahan. En tiedä, mihin kohtaan häneen sattui ja kuoliko hän, sillä tuskin oli hän alkanut vaipua maahan, kun minä olin jo hypännyt takanani olevasta ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin Omeanin veden peitossa, ja kaikki kolme ponnistelimme lähes kahdensadan metrin päässä olevaa pientä lentokonetta kohti.

Xodarilla oli taakkanaan nuorukainen, ja minulla kolme pitkää säilää. Revolverin olin heittänyt kädestäni. Vaikka olimmekin kumpikin hyviä uimareita, tuntui minusta, että liikuimme vedessä kuin etanat. Minä pysyttelin koko ajan sukelluksissa, mutta Xodarin oli pakko usein nousta pinnalle antaakseen pojan hengittää, joten oli ihme, ettei meitä huomattu paljon aikaisemmin kuin se todella tapahtui.

Olimme jo itse asiassa ennättäneet aluksen kupeelle ja päässeet kaikki sen kannelle, kun taistelulaivalla oleva, laukauksien herättämä vartija näki meidät. Sitten jyrähti hälytyspanos laivan keulatykistä, niin että syvästi kumiseva kaiku kiiri korviahuumaavasti Omeanin kallioisessa kupukatossa.

Heti olivat tuhannet nukkujat jalkeilla. Tuhansien tuhoaluksien kansilla vilisi sotilaita, sillä Omeanin järvellä oli hälytys hyvin harvinainen tapaus.

Ennenkuin ensimmäinen tykinlaukauksen ääni oli vaimentunut, olimme irroittaneet aluksemme kiinnitysköydet, ja seuraavalla sekunnilla kohosimme nopeasti järven pinnasta. Makasin pitkin pituuttani kannella, koneistoa hoitavat vivut ja nappulat edessäni. Xodar ja nuorukainen olivat takanani myöskin pitkällään, että ilmanvastustus olisi mahdollisimman vähäinen.

"Anna aluksen nousta korkealle!" kuiskasi Xodar. "He eivät uskalla laukaista raskaita tykkejään kupukattoa kohti — pommien sirpaleet putoaisivat silloin heidän oman laivastonsa päälle. Jos olemme tarpeeksi korkealla, niin aluksemme pohjalevyt suojaavat meitä pyssynluoteja vastaan."

Tein, kuten hän kehoitti. Allamme näimme satojen miehien hyppivän veteen ja uivan isojen laivojen ympärillä olevia pieniä risteilijöitä ja yhden miehen koneita kohti. Isommat alukset olivat liikkeessä seuraten nopeasti meitä, mutta kohoamatta vedestä.

"Hieman oikealle'" huudahti Xodar, sillä Omeanissa ei ole apua kompassin viiruista, jokainen suunta on täsmälleen pohjoinen.

Allamme oli puhjennut hornamainen, korviasärkevä hälinä. Pyssyt räiskivät, upseerit huusivat komentosanoja, miehet kiljuivat toisilleen ohjeita vedestä ja tuhansien aluksien kansilta, ja yli kaiken kuului lukemattomien potkurien surina niiden pieksäessä vettä ja ilmaa.

En ollut uskaltanut työntää vauhtivipua viimeiseen pykälään, peläten että lentäisimme Omeanin katosta yläilmoihin vievän aukon suun ohitse, mutta sittenkin menimme sellaista vauhtia, että epäilenpä, onko sen vertaista muulloin nähty tällä tuntemattomalla järvellä.

Pienemmät lentokoneet alkoivat juuri kohota meitä kohti, kun Xodar kiljaisi: "Aukko! Aukko! Suoraan edessä!" Näin tumman aukon ammottavan tämän maanalaisen maailman hohtavassa katossa.

Suoraan edessämme kohosi ilmaan kymmenen miehen risteilijä katkaisemaan pakotiemme. Se oli ainoa tiellämme oleva alus, mutta se liikkui siksi nopeasti, että se varsin hyvin ehtisi meidän ja aukon väliin tekemään tyhjäksi suunnitelmamme.

Se kohosi noin neljänkymmenen asteen kulmassa suoraan edessämme, ja sen tarkoituksena oli ilmeisesti päästä iskemään hyökkäyshaat alukseemme ylhäältä päin, lentäessään läheltä ylitsemme.

Meillä oli jäljellä vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Oli hyödytöntä koettaa lentää risteilijän yläpuolitse, sillä silloin se olisi voinut pakottaa meidät vasten kallioista kupukattoa, ja jo nytkin olimme aivan liian likellä sitä. Jos olisimme koettaneet sukeltaa sen alitse, olisimme joutuneet tyyten sen armoille, ja juuri siihen se pyrkikin. Sadoittain uhkaavia aluksia kiiti meitä kohti joka suunnalta. Ainoa mahdollinen keino oli hyvin vaarallinen — oikeastaan siinä ei muuta ollutkaan kuin vaaraa — ja sen onnistumisen toiveet olivat perin vähäiset.

Kun lähenimme risteilijää, annoin aluksemme nousta ikäänkuin olisin aikonut laskea vihollisemme yläpuolitse. Halusin saada sen tekemään niin kuin se tekikin, kohoamaan entistä jyrkemmin pakottaakseen meidät vieläkin ylemmäksi. Kun sitten olimme melkein kiinni risteilijässä, kiljaisin tovereilleni, että pitäisivät lujasti kiinni, panin pienen aluksemme kovimpaan vauhtiinsa ja käänsin samalla sen keulan, niin että kiidimme vaakasuorasti ja hirvittävän nopeasti suoraan risteilijän pohjaa kohti.

Risteilijän komentaja lienee silloin älynnyt tarkoitukseni, mutta se oli jo myöhäistä. Melkein juuri törmätessämme yhteen käänsin koneemme keulan ylöspäin, ja sitten tärähtivät alukset vastakkain musertavan rajusti. Kävi, kuten olin toivonut. Risteilijä, joka jo ennestään oli vaarallisen pystyssä asennossa, kellahti pikku aluksemme tyrkkäyksestä täydelleen alassuin. Sen miehistö putosi sätkytellen ja kiljuen syvällä allamme aaltoilevaan veteen, kun taas risteilijä, jonka potkurit yhä hurisivat vimmatusti, painui vinhaa vauhtia keula edellä heidän jälkeensä Omeanin järven pohjaan.

Yhteentörmäyksessä murtui aluksemme teräksinen keula, ja itse olimme kaikista ponnistuksistamme huolimatta vähällä sinkoutua sen kannelta. Rajusti tempoilevana röykkiönä lennähdimme aivan aluksemme nokkaan, missä Xodar ja minä saimme kiinni kaidetangosta, mutta nuorukainen olisi suistunut syvyyteen, jollei minun olisi onnistunut tarttua hänen nilkkaansa, kun hän oli jo osaksi laidan ulkopuolella.

Ohjaamaton aluksemme kiiti hurjaa vauhtiaan kohoten yhä lähemmäksi yläpuolellamme olevaa kalliota. Mutta en tarvinnut kuin lyhyen hetkisen päästäkseni taaskin vipujen luo, ja kun kupukatto oli enää vain viidentoista metrin päässä, käänsin aluksen taaskin vaakasuoraan suuntaan, ohjaten sen uudelleen aukon suuta kohti.

Täräys oli meitä viivästyttänyt, ja satakunta nopeata partiokonetta oli nyt aivan kintereillämme. Xodar oli kertonut, että aukossa, jos nousisimme sitä myöten yläilmoihin yksinomaan työntävien säteittemme voimalla, olisi vihollisillamme suotuisa tilaisuus tavoittaa meidät, sillä silloin potkurimme seisoisivat ja monet takaa-ajajat kohoaisivat nopeammin kuin me. Nopeakulkuisiin aluksiin on harvoin sovitettu suuria kannatussäde-säiliöitä, sillä kun runko niiden tähden tulisi tilavammaksi, niin nopeus olisi samassa määrin vähäisempi.

Kun useita lentäjiä oli nyt aivan lähellämme, niin meidät olisi ehdottomasti saatu kiinni aukossa ja vangittu tai ilman muuta surmattu.

Minusta tuntuu, että aina voi jollakin keinoin suoriutua esteen toiselle puolelle. Jollei voi päästä sen yli eikä ali eikä ympäri, niin on jäljellä vain yksi mahdollisuus, mennä sen lävitse. En voinut kieltää sitä tosiseikkaa, että monet meitä ahdistavat alukset saattoivat kohota meitä nopeammin, koska niillä oli suuremmat varastot kohottavaa voimaa, mutta yhtä kaikki olin päättänyt saapua ulkoilmaan paljon ennen kuin ne tahi, jollei se onnistuisi, saada surmani omalla valitsemallani tavalla.

"Pysäytä!" kiljui Xodar takanani. "Ensimmäisen esi-isäsi rakkauden nimessä, käännä koneet pyörimään takaisin päin! Olemme aukolla."

"Pidä lujasti kiinni!" luikkasin vastaukseksi. "Tartu kiinni poikaan ja pitele tiukasti! Lennämme suoraan ylös aukosta."

Tuskin olin saanut sanat suustani, kun jo olimme sysimustan aukon alla. Käänsin keulan jyrkästi ylöspäin, painoin vivun viimeiseen pykälään ja tarttuen toisella kädelläni tukipatsaaseen, toisella ohjausrattiin kiidätin alustamme ylöspäin riippuen kiinni kuin kuoleman kourissa, jätettyäni sieluni Luojan haltuun.

Kuulin Xodarin huudahtavan hämmästyksestä ja sitten naurahtavan jurosti. Myöskin nuorukainen nauroi ja sanoi jotakin, jota en kuullut, sillä kauhea vauhtimme pani ilman vinkumaan korvissani.

Katselin ylöspäin toivoen näkeväni jonkun tuikkivan tähden, jonka avulla olisin voinut ohjata suuntaamme ja pitää nopeasti kiitävän aluksemme aukon keskellä. Jos olisimme näin vinhasti lentäessämme hipaisseet aukon seinämää, niin seurauksena olisi epäilemättä ollut meille kaikille äkillinen kuolema. Muta ei ainoatakaan tähteä näkynyt — vain sysimusta, läpitunkematon pimeys.

Sitten vilkaisin alleni ja siellä näin nopeasti pienenevän valoympyrän — aukon suun fosforihohteisen Omeanin katossa. Ohjasin sen mukaan, koettaen aina pitää valoympyrän täsmälleen allamme. Joka tapauksessa se oli perin huono ohjausmerkki, ja epäilemättä olimme hyvin lähellä tuhoamme. Luulenkin, että ohjaamiseni oli silloin enemmän vaiston ja sokean uskon kuin taidon ja järjen varassa.

Emme viipyneet aukossa kauan, ja kenties juuri tavaton nopeutemme pelasti meidät, sillä ilmeisesti olimme lähteneet oikeaan suuntaan ja olimme ulkoilmassa niin pian, ettemme ehtineet siitä poiketa. Omean on kenties noin kolmen kilometrin syvyydessä Marsin pinnan alapuolella. Vauhtimme täytyi olla noin kolmesataa kilometriä tunnissa, sillä marsilaisten lentokoneet ovat nopeakulkuisia, joten emme olleet aukossa kuin korkeintaan neljäkymmentä sekuntia.

Olimme varmaankin olleet aukon yläpuolella jo muutamia sekunteja, ennenkuin tajusin, että mahdottomalta näyttävä tehtävä oli suoritettu. Ympärillämme oli pilkkosen pimeätä. Ei näkynyt kuita eikä tähtiä. En milloinkaan ollut havainnut sellaista Marsissa, ja hetkisen olin aivan ymmällä. Sitten välähti selitys mieleeni. Etelänavalla oli kesä. Jääpeite suli, ja suurimmassa osassa Barsoomia tuntemattomat sääilmiöt, pilvet, peittivät taivaan valot kiertotähden tältä osalta.

Mutta se oli kuin olikin meille onneksi, ja ennen pitkää tajusin, kuinka suotuisa tämä asiaintila oli paollemme. Ohjaten aluksemme jyrkästi ylöspäin annoin sen kiitää kohti läpinäkymätöntä verhoa, jonka luonto oli levittänyt tämän kuolevan taivaankappaleen ylle piilottamaan meitä takaa-ajavilta vihollisiltamme.

Lensimme kylmän sumuvaipan lävitse vähentämättä nopeuttamme, ja kohta kohosimme sen yläpuolelle molempien kuiden ja miljoonien tähtien kirkkaaseen valoon. Käänsin aluksemme vaakasuoraan ja pohjoista kohti. Vihollisemme olivat runsaan puolen tunnin matkan jäljessämme vähääkään aavistamatta, missä päin olimme. Olimme tehneet ihmeitä ja selviytyneet naarmuitta tuhansista vaaroista — olimme päässeet karkuun ensisyntyisten maasta. Sitä ei ollut tehnyt yksikään muu vanki koko Barsoomin pitkän historian aikana, mutta kun nyt ajattelin sitä perästäpäin, ei se kaikesta huolimatta näyttänyt niin kovin vaikealta.

"Ihmeellistä se yhtä kaikki on", vastasi hän. "Ei kukaan muu olisi kyennyt sitä suorittamaan kuin John Carter."

"John Carter!" hän huudahti. "John Carter! Mitä puhut, mies? Heliumin prinssi John Carter on ollut kuolleena vuosikausia. Minä olen hänen poikansa."

NELJÄSTOISTA LUKU

Poikani! En voinut uskoa korviani. Hitaasti nousin ja katsoin miellyttävää nuorukaista silmiin. Kun nyt katselin häntä tarkoin, aloin ymmärtää, minkä vuoksi hän oli vetänyt minua niin voimakkaasti puoleensa. Hänen puhtaissa, hienoissa piirteissään oli paljon hänen äitinsä verratonta kauneutta, mutta niiden kauneus oli voimakkaan miehekästä, ja hänen harmaat silmänsä ja niiden ilme olivat samanlaiset kuin minun.

Nuorukainen seisoi vastassani, ja hänen katseestaan kuvastui toivonsekaista epävarmuutta.

"Kerro minulle äidistäsi!" sanoin. "Kerro minulle kaikki, mitä osaat niiden vuosien ajalta, jotka tyly kohtalo on pitänyt minut poissa hänen rakkaasta seurastaan!"

Ilosta huudahtaen hän juoksi luokseni ja kietoi kätensä kaulaani, ja painaessani poikaani rintaani vasten kyyneleet kihosivat hetkeksi silmiini, ja olin tukehtumaisillani kuin hentomielinen hupakko — mutta sitä en sure enkä häpeile. Pitkän elämäni aikana olin oppinut, että mies saa näyttää herkältä ja pehmeältä, kun naiset ja lapset ovat kysymyksessä, ollen kuitenkin kaikkea muuta kuin raukka joutuessaan elämän karummille poluille.

"Vartalosi, liikkeesi, peloittavan rohkea ja taitava miekankäyttelysi", sanoi nuorukainen, "kaikki ne ovat sellaisia kuin äitini on tuhansia kertoja minulle kuvaillut. Mutta vaikkakin ne olivat ilmeisiä todistuksia, niin tuskin sittenkään saatoin uskoa, sillä se näytti minusta niin mahdottomalta, niin voimakkaasti kuin toivoinkin sen olevan totta. Tiedätkö, mikä paremmin kuin mikään muu sai minut siitä varmaksi?"

"Ensimmäiset minulle lausumasi sanat — ne koskivat äitiäni. Ei kukaan muu paitsi se mies, joka rakasti äitiäni niin kuin äitini on kertonut isäni rakastaneen, olisi ensimmäiseksi ajatellut häntä."

"Vuosikausiin, poikani, on tuskin ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin äitisi säteilevät kasvot eivät olisi väikkyneet silmieni edessä. Kerro hänestä!"

"Ne, jotka ovat kauimmin tunteneet hänet, sanovat, ettei hän ole muuttunut, jollei vielä kauniimmaksi — jos se olisi mahdollista. Vain silloin, kun hän luulee, etten ole häntä näkemässä, hänen kasvonsa käyvät hyvin vakaviksi ja, oi, niin kaihoisiksi. Hän ajattelee aina sinua, isä, ja koko Helium suree hänen kanssaan ja hänen tähtensä. Hänen isoisänsä kansa rakastaa häntä. Se rakasti sinua myöskin ja suorastaan palvoo sinun, Barsoomin pelastajan muistoa.

"— Joka vuosi samana päivänä, jolloin sinä kiidit puolikuolleen maailman poikki avaamaan niiden jylhien ovien salaperäisiä lukkoja, joiden taakse oli kätketty lukuisain miljoonien kaipaama valtava elinvoima, pidetään suuret juhlat kunniaksesi. Mutta kyyneliä sekaantuu kiitolliseen ylistykseen, vilpittömän surun kyyneliä senjohdosta, ettei tämän riemun aikaansaaja ole juhlijoiden joukossa nauttimassa heidän kanssaan siitä elämänilosta, jonka hän antoi heille, uhraten oman henkensä. Koko Barsoomissa ei ole suurempaa nimeä kuin John Carter."

"Heliumin kansa pyysi, että minulle annettaisiin isäni nimi, mutta äitini ei siihen suostunut, selittäen että sinä ja hän olitte yhdessä valinneet minulle nimen ja että sinun toivomustasi olisi ennen kaikkea noudatettava, joten hän antoi minulle sinun haluamasi nimen, yhdistäen teidän kummankin nimenne — Carthoris."

Xodar oli ohjannut konettamme sillä aikaa kun puhelin poikani kanssa.
Nyt hän kutsui minua.

"Aluksemme keula painuu pahasti alaspäin, John Carter", hän selitti.
"Niin kauan kun kohosimme jyrkästi ylöspäin, ei sitä huomannut, mutta
asia on toisin nyt, kun koetan pysytellä vaakasuorassa suunnassa.
Keulan murtuessa on yksi etumaisista sädesäiliöistä rikkoutunut."

Se oli totta, ja vauriota tarkastaessani huomasin sen paljon vakavammaksi kuin olin otaksunut. Sen lisäksi, että lentomme oli tuntuvasti hitaampaa, kun meidän oli pakko pitää keulamme jyrkästi ylöspäin säilyttääksemme vaakasuoran suuntamme, haihtui etusäiliöistä työntäviä säteitä yhä enemmän, joten ei saattanut kestää kuin tunnin tai hieman kauemmin, kun kelluisimme ilmassa perä ylöspäin ja avuttomina.

Olimme hieman vähentäneet nopeuttamme, kun aloimme tuntea olevamme turvassa, mutta nyt tartuin uudelleen peräsimeen ja panin erinomaisen pikku koneemme täyteen vauhtiin, joten taaskin kiidimme pohjoista kohti hirvittävää kyytiä. Sillä välin Carthoris ja Xodar puuhailivat työkaluineen keulassa olevan suuren repeämän ääressä toivottomassa työssä, koettaen salvata tulvimalla karkaavia säteitä.

Oli vielä pimeä, kun sivuutimme jääpeitteen ja pilvialueen pohjoisrajan. Allamme lepäsi luonteenomainen marsilaismaisema: ammoin kuivuneen meren aaltoileva keltainen pohja, sitä ympäröivät matalat kukkulat, siellä täällä muinaisten asukkaiden jylhiä, äänettömiä kaupungeita, valtavan rakennustaidon luomia upeita rakennuksia, joissa nyt asustivat vain aikoinaan voimakkaan rodun aikakausien takaiset muistot ja Barsoomin isot valkeat apinat.

Kävi yhä vaikeammaksi pitää pientä alustamme vaakasuorassa suunnassa. Yhä alemmaksi keula painui, kunnes oli pakko pysäyttää koneet, ettei lentomme päättyisi nopeaan syöksymiseen maata kohti.

Kun aurinko nousi ja uuden päivän valo karkoitti yön pimeyden, nytkähti aluksemme viimeisen kerran suonenvedontapaisesti, kallistui toiselle syrjälleen, niin että kansi kävi vaarallisen viettäväksi, ja alkoi sitten hitaasti kaartaa pois suunnastaan keulan yhtä mittaa painuessa alemmaksi.

Tarrauduimme ääritankoihin ja tukipylvääseen, ja kun vihdoin näimme lopullisen kellahduksen olevan käsillä, kiinnitimme varuksiemme soljet aluksen kupeissa oleviin renkaisiin. Seuraavalla hetkellä kansi kääntyi pystysuoraan, ja me riipuimme hihnojemme varassa jalkojemme sätkytellessä lähes kahdentuhannen metrin korkeudessa maasta.

Riipuin aivan ohjauslaitteiden lähellä ja tartuin työntävien säteiden voimaa säännöstelevään vipuun. Alus totteli, alkaen hitaasti laskeutua.

Kului runsaasti puoli tuntia, ennenkuin olimme maassa. Suoraan pohjoisessa oli jokseenkin korkea kukkulajono ja sinne päätimme lähteä, sillä siellä meidän olisi helpompi piileskellä takaa-ajajilta, joita saattoi kulkeutua tähän suuntaan.

Tuntia myöhemmin olimme kukkuloiden välisissä, ajanhampaan pyöristämässä notkelmissa, keskellä kauniita, kukkivia kasveja, joita on runsaasti Barsoomin laajoilla viljelemättömillä seuduilla. Löysimme useita maitoa antavia pensaita, niitä ihmeellisiä kasveja, joista villit vihreät heimot saavat suuren osan ruokaansa ja juomaansa. Ne olivat meille todella siunattu sallimuksen lahja, sillä kaikki olimme nääntymäisillämme nälkään.

Tällaisen pensasryhmän juurella, jossa olimme täydelleen piilossa ilmassa risteileviltä lentopartiolaisilta, laskeuduimme pitkäksemme nukkumaan. En ollutkaan nukkunut hyvin moniin tunteihin. Nyt aloitin Barsoomissa viidettä päivääni, senjälkeen kun huomasin äkkiä joutuneeni Hudsonin rannalla olevasta huvilastani Dorin ihanaan, mutta kamalaan laaksoon. Koko tänä aikana olin nukkunut vain kahdesti, vaikka toisella kerralla, thernien varastohuoneessa, kylläkin kellon ympäri.

Päivä oli iltapuolellaan, kun heräsin siitä, että joku tarttui käteeni ja suuteli sitä kiihkeästi. Säpsähtäen aukaisin silmäni ja näin edessäni Thuvian kauniit kasvot.

"Prinssini! Prinssini!" hän huudahti haltioissaan ilosta. "Sinä, jota olen surrut kuolleena. Esi-isäni ovat minulle suopeita. En ole elänyt turhaan."

Neidon ääni herätti Xodarin ja Carthorisin. Nuorukainen katseli hämmästyneenä naista, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan ketään muita kuin minut. Hän olisi kiertänyt kätensä kaulaani ja tukehduttanut minut hyväilyillänsä, jollen olisi lempeästi, mutta varmasti irroittanut häntä itsestäni.

"No, no, Thuvia", sanoin leppeästi; "hermosi ovat perin rasittuneet kokemistasi vaaroista ja vaivoista. Unohdat, ken olet, kuten unohdat senkin, että minä olen Heliumin prinsessan aviomies."

"En unohda mitään, prinssini", vastasi hän. "Et ole lausunut minulle ainoatakaan rakkauden sanaa, enkä odota sinun ikinä lausuvankaan. Mutta mikään ei voi estää minua rakastamasta sinua. En tahdo päästä Dejah Thorisin paikalle. Suurin kunnianhimoni on saada aina palvella sinua orjanasi, prinssini. Suurempaa lahjaa en voisi pyytää, suurempaa kunniaa en voisi vaatia, suurempaa onnea en voisi toivoa."

Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, en ole mikään naisten mies, ja minun on tunnustettava, että harvoin olen ollut niin vaikeassa asemassa ja niin nolon hämilläni kuin silloin. Tunsin kyllä varsin hyvin marsilaisten tavat, joiden mukaan miehillä saattoi olla naisorjia, sillä marsilaisten miesten herkkä ja ritarillinen kunniantunto on riittävänä suojana jokaiselle heidän taloudessaan olevalle naiselle, mutta itse en kuitenkaan ollut milloinkaan valinnut kamaripalvelijoikseni muita kuin miehiä.

"Jos minun onnistuu päästä takaisin Heliumiin, Thuvia", sanoin, "niin sinä tulet mukaani, mutta arvossapidettynä yhdenvertaisena, etkä orjana. Siellä tapaat runsaasti miellyttäviä nuoria ylimyksiä, jotka olisivat valmiit rohkeasti käymään itse Issuksen kimppuun saadakseen sinulta hymyilyn, ja ennen pitkää menet avioliittoon jonkun kanssa heistä. Unohda kiitollisuudesta johtuva hupsu ihastuksesi, jota viattomuudessasi olet erehtynyt pitämään rakkautena. Minusta on ystävyytesi mieluisampi, Thuvia."

"Olet herrani; olkoon kuten sanot", vastasi hän yksinkertaisesti, mutta hänen äänessään oli surullinen sointu.

"Suuri tharkilainen on kuollut, pelkään", vastasi hän murheissaan. "Hän oli valtavan uljas miekkamies, mutta hänet yllätti suuri joukko johonkin vieraaseen heimoon kuuluvia vihreitä sotilaita. Kun viimeksi hänet näin, häntä kannettiin haavoittuneena ja vertavuotavana autioon kaupunkiin, josta he olivat rynnänneet kimppuumme."

"Etkö siis ole varma, että hän on kuollut?" kysyin. "Entä missä mainitsemasi kaupunki sijaitsee?"

"Se on juuri tämän kukkulajonon toisella puolella. Alusta, josta sinä niin ylevästi poistuit toimittaaksesi meille pelastusmahdollisuuden, emme vähäisine purjehdustaitoinemme kyenneet hoitamaan, joten ajelehdimme umpimähkään pari päivää, Sitten päätimme jättää aluksen omiin hoteisiinsa ja koettaa jalkaisin päästä lähimmälle vesiväylälle. Eilen menimme näiden kukkuloiden poikki ja jouduimme niiden takana olevaan autioon kaupunkiin. Olimme sen kaduilla ja astelimme parhaillaan sen keskustaa kohti, kun näimme ryhmän vihreitä sotilaita tulevan meitä kohti poikkikatua myöten.

"— Tars Tarkas oli edelläni, ja he näkivät hänet, mutta eivät minua. Tharkilainen juoksi luokseni ja pakotti minut piiloutumaan läheiseen oviaukkoon, käskien minun pysytellä siellä, kunnes pääsisin kenenkään huomaamatta pakoon, minkä jälkeen minun pitäisi pyrkiä Heliumiin.

"— 'Minun tieni on nyt pystyssä', hän selitti, 'sillä nämä ovat eteläisiä warhooneja. Niin pian kun ne näkevät merkkini, alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.'

"— Sitten hän astui esiin vihollisiaan vastaan. Oi, prinssini, sitä taistelua! Tunnin ajan warhoonit parveilivat hänen kimpussaan, kunnes hänen ympärillään oli ruumiita läjittäin. Mutta vihdoin he saivat hänet lannistetuksi takimmaisten työntäessä edessään olevia eteenpäin, niin ettei hänellä ollut tilaa heiluttaa pitkää säiläänsä. Sitten hän kompastui suistuen maahan, ja warhoonit karkasivat hänen kimppuunsa yhtenä ainoana tavattomana aaltona. Kun he kantoivat häntä kaupungin keskustaa kohti, oli hän luullakseni kuollut, sillä en nähnyt hänen liikauttavan ainoatakaan jäsentään."

"Ennenkuin jatkamme matkaamme, on siitä saatava varmuus", sanoin. "En voi jättää Tars Tarkasia elävänä warhoonien käsiin. Ensi yönä menen kaupunkiin ottamaan selkoa."

"Ei kumpikaan teistä tule", vastasin. "Tämä tehtävä vaatii hiljaista hiipimistä ja nopeata harkintaa eikä voimaa. Yhdelle se saattaa onnistua, kun taas useampia kenties tuho kohtaisi. Menen yksin. Jos tarvitsen apua, niin palaan luoksenne."

Se ei ollut heille mieleen, mutta he olivat kumpikin kelpo sotureita, ja olimme sopineet, että käskyvalta olisi minulla. Aurinko oli jo alhaalla, joten minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin Barsoomin äkkiä alkava pimeys verhosi meidät.

Annettuani Carthorisille ja Xodarille vielä viimeiset ohjeet siltä varalta, etten palaisi, sanoin heille kaikille jäähyväiset ja lähdin ripeästi kaupunkia kohti.

Laskeutuessani kukkuloilta kiiti lähempi kuu vinhaa vauhtiaan taivaankannella. Sen kirkkaassa hohteessa muinainen, barbaarisen loistava kaupunki välkkyi kuin kiillotettu hopea. Kaupunki oli rakennettu kukkuloiden juurella oleville loivan aaltomaisille kummuille, joiden rinteet olivat kaukaisessa, hämärässä muinaisuudessa olleet meren rantana. Senjohdosta oli minun varsin helppo päästä huomaamatta kaupungin kaduille.

Näissä autioissa kaupungeissa asustavat vihreät heimot käyttävät harvoin muita kuin muutamia, keskiaukion ympärillä olevia rakennuskortteleja, ja kun heidän kulkuteinään ovat aina kuivuneiden merien pohjat, on tavallisesti jokseenkin helppoa hiipiä salaa kaupunkiin kukkuloiden puolelta.

Kaduilla liikkuessani pysyttelin tarkoin seinien tummissa varjoissa. Poikkikatujen kohdalla pysähdyin aina hetkiseksi, ollakseni varma siitä, ettei ketään ollut näkyvissä, ennenkuin nopeasti juoksin toisella puolella olevaan pimentoon. Sillä tavoin pääsin kenenkään huomaamatta likelle aukiota. Saapuessani asuttuun kaupunginosaan, huomasin olevani lähellä sotilaiden majapaikkoja, sillä kuulin rakennuskorttelien keskellä olevilta pihoilta niihin suljettujen thoatien ja zitidarien kiljauksia ja murahtelua.

Nämä vanhat tutut äänet, jotka ovat niin luonteenomaisia vihreiden marsilaisten elämälle, herättivät riemuisan tunteen rinnassani. Tuntui melkein siltä, kuin olisin palannut kotiin oltuani kauan poissa. Näitä ääniä oli kuulunut silloinkin, kun ensi kertoja olin verrattoman Dejah Thorisin seurassa Koradin kuolleen kaupungin ikivanhoissa marmorisaleissa.

Seisoessani varjossa heimon jäsenten ensimmäisen asuinkorttelin etäisimmässä kulmassa, näin sotureja lähtevän useista rakennuksista. He menivät kaikki samaan suuntaan, aukion keskellä olevaa isoa rakennusta kohti. Tunsin vihreiden marsilaisten tavat hyvin ja arvasin, että joko tämä rakennus oli ylimmän päällikön majapaikka tai sitten siinä oli sali, jossa jeddak otti vastaan jedinsä ja alemmat päällikkönsä. Joka tapauksessa oli ilmeisesti tekeillä jotakin sellaista, joka saattoi olla yhteydessä Tars Tarkasin äskeisen vangiksi joutumisen kanssa.

Päästäkseni tälle rakennukselle, mikä minusta nyt tuntui välttämättömältä, oli minun sivuutettava yksi kortteli pitkin pituuttaan sekä mentävä leveän kadun ja vielä osittain aukion poikki. Kaikilta ympärilläni olevilta pihoilta kuului eläinten melua, ja siitä päättäen oli läheisissä rakennuksissa paljon väkeä — todennäköisesti useita eteläisten warhoonien laajaan heimoon kuuluvia yhdyskuntia.

Oli varsin vaikeata liikkua kenenkään huomaamatta tällaisten ihmisjoukkojen keskellä, mutta jos mielin löytää ja pelastaa suuren tharkilaisen, oli minun oltava valmis kohtaamaan peloittavampiakin esteitä, ennenkuin se minulle onnistuisi. Olin saapunut kaupunkiin etelästä käsin ja olin nyt tähän asti kulkemani kadun ja aukiosta etelään ensimmäisenä olevan poikkikadun kulmauksessa. Tämän korttelin eteläisen sivun talot eivät näyttäneet asutuilta, sillä ne olivat aivan pimeässä, ja päätin senvuoksi mennä jonkun rakennuksen läpi sisäpihalle.

Valitsemassani talossa ei sattunut esteitä tielleni, ja pääsin kenenkään huomaamatta pihalle itäsivun rakennuksien takaseinien juurelle. Pihalla liikkui levottomasti juuri joukko thoateja ja zitidareja, syöden keltaisia, sammalmaisia kasveja, jotka peittävät jotensakin kokonaan Marsin viljelemättömät alueet. Hiljainen tuulenhenki puhalsi luoteisesta, joten oli varsin vähän vaaraa siitä, että eläimet vainuaisivat läsnäoloni. Jos ne huomaisivat minut, niin ne nostaisivat sellaisen melun, että rakennuksissa olevien sotilaiden huomio kiintyisi siihen.

Painautuen kiinni seinään hiivin synkässä pimennossa toisen kerroksen parvekkeiden alitse pihan toiselle puolelle, korttelin pohjoislaidassa oleville rakennuksille. Niiden kolme alinta kerrosta oli valaistu, mutta kolmannesta ylöspäin ne olivat pimeässä.

Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään mennä valaistujen huoneiden läpi, sillä niissä vilisi vihreitä miehiä ja naisia. Ainoa mahdollinen tie vei ylempien kerrosten kautta, ja niihin päästäkseni minun oli kiivettävä seinää myöten. Toisen kerroksen parvekkeelle nouseminen oli helposti tehty, hyppäsin niin, että sain kiinni sen kivisestä rintasuojasta ja vedin sitten itseni parvekkeelle.

Katsellen avoimista ikkunoista näin vihreiden marsilaisten kyyröttävän silkki- ja turkisvuoteillaan, silloin tällöin murahtaen jonkun yksitavuisen sanan, joka yhdessä heidän ihmeellisten telepaattisten kykyjensä kanssa oli tarpeeksi heidän keskustellessaan keskenään. Kun hiivin lähemmäksi kuullakseni heidän sanansa, astui huoneeseen sen takana olevasta salista sotilas.

"Tule, Tan Garna!" hän huudahti. "Meidän on vietävä tharkilainen Kab
Kadjan luokse. Ota joku toinen mukaasi!"

Puhuteltu nousi seisomaan ja nyökkäsi vieressään istuvalle toverilleen.
Sitten he poistuivat kaikki kolme huoneesta.

Jos vain voisin seurata heitä, niin kenties saisin heti tilaisuuden Tars Tarkasin pelastamiseen. Ainakin saisin tietää, missä hänen vankilansa oli.

Oikealla puolellani oli ovi, joka vei parvekkeelta rakennukseen. Se avautui valaisemattoman käytävän päähän, ja hetkellisen mielijohteen ohjaamana astuin käytävään. Se oli melkoisen leveä ja vei suoraan rakennuksen läpi sen julkisivulle. Kummallakin puolella oli ovia, joista päästiin käytävän kupeilla oleviin huoneisiin.

Tuskin olin tullut käytävään, kun näin sen toisessa päässä kolme sotilasta, samat, joiden olin juuri äsken nähnyt lähtevän huoneesta. He kääntyivät oikealle poistuen näkyvistäni. Nopeasti kiiruhdin käytävää pitkin heidän jäljessään. Menettelyni oli harkitsematonta, mutta olin kiitollinen kohtalolle, joka oli tarjonnut minulle tällaisen tilaisuuden, enkä voinut antaa sen nyt luisua käsistäni.

Käytävän toisessa päässä oli kierreportaat, jotka veivät sekä ylös- että alaspäin. Sotilaat olivat ilmeisesti poistuneet kerroksesta niitä myöten. Olin varma, että he olivat menneet alas eivätkä ylös, sillä tunsin nämä muinaisaikaiset rakennukset ja warhoonien menettelytavat.

Olin itsekin aikoinani ollut pohjoiswarhoonien julmien heimojen vankina ja muisto maanalaisesta kopista, jossa olin virunut, on vieläkin elävästi mielessäni. Pidinkin senvuoksi varmana, että Tars Tarkas oli jonkun läheisen rakennuksen alla olevissa synkissä holveissa ja että minun olisi alhaalta etsittävä sotilaiden jälkiä, jotka veivät hänen koppiinsa.

En ollutkaan väärässä. Kiertoportaiden alapäässä tai oikeammin siinä, missä ne yhtyivät ensimmäisen kerroksen lattiaan, näin että aukko jatkui kellariin, ja kun silmäsin alaspäin, näin soihdun lepattavassa valossa takaa-ajamani kolmikon.

He laskeutuivat rakennuksen alla oleviin kellareihin, ja turvallisen välimatkan päässä seurasin heidän häilyvää valoaan. Jouduimme sokkeloisiin, kiemurteleviin käytäviin, joita valaisi vain heidän soihtunsa. Olimme kävelleet kenties lähes sata metriä, kun seurue äkkiä poikkesi oikealla olevasta ovesta. Riensin niin nopeasti kuin pimeässä uskalsin siihen kohtaan, missä he olivat poistuneet käytävästä. Avoimen oven läpi näin heidän irroittavan kahleita, joilla Tars Tarkas, suuri tharkilainen, oli kiinnitetty seinään.

Tyrkkien häntä raa'asti keskellään he palasivat heti kopista niin nopeasti, että olin vähällä joutua kiinni. Mutta ehdin kuitenkin juosta käytävää myöten samaan suuntaan kuin olin tullut heidän perässään, kyllin kauas ollakseni heidän soihtunsa valokehän ulkopuolella, kun he astuivat ulos kopista.

Olin luonnollisesti otaksunut, että he veisivät Tars Tarkasin pois samaa tietä kuin olivat tulleet, joten he olisivat menneet poispäin minusta. Mutta harmikseni he kopista tultuaan pyörsivätkin minua kohti. En voinut tehdä muuta kuin rientää heidän edellään ja pysytellä pimeässä niin etäällä, ettei heidän valonsa ulottunut minuun saakka. En rohjennut pysähtyä mihinkään monista pimeistä poikkikäytävistä, sillä eihän minulla ollut aavistusta, minne päin he kääntyisivät. Olihan yhtä mahdollista, että joutuisin juuri siihen käytävään, jota myöten hekin aikoivat kulkea, kuin johonkin toiseen.

Nopea liikkuminen näissä pimeissä holveissa ei tuntunut lainkaan turvalliselta. Enhän tietänyt, millä hetkellä suistuisin päistikkaa johonkin hirvittävään kuoppaan tai kohtaisin jonkun kamalan otuksen, joita asusti kuolevan Marsin autioiden kaupunkien alaisissa manaloissa. Takanani tulevien miesten soihdusta säteili minulle saakka heikkoa hohdetta, jonka valossa parhaiksi eroitin käytävän mutkat aivan edestäni ja vältyin iskemästä päätäni käänteissä seinään.

Äkkiä jouduin sellaiseen kohtaan, mistä haarautui viisi käytävää. Olin kiiruhtanut niistä yhteen jonkun matkaa, kun soihdun himmeä valo häipyi ympäriltäni. Pysähdyin kuuntelemaan takanani olevan seurueen ääniä, mutta kaikki oli hiljaista kuin haudassa.

Heti käsitin, että sotilaat olivat vankeineen menneet johonkin toiseen käytävään, ja riensin takaisin tuntien melkoista kevennystä, kun nyt joutuisin paljon turvallisempaan ja mieluisampaan asemaan, heidän taaksensa. Mutta palaaminen olikin paljon hitaampaa kuin eteneminen oli ollut, sillä nyt oli pimeys sysimustaa.

Minun oli joka askelella tunnusteltava seinää, etten menisi viiden käytävän haaraantumiskohdan ohitse. Haparoituani eteenpäin ikuisuuden pituiselta tuntuvan ajan tulin risteyspaikalle ja tiesin sen samaksi, kun mennen hapuilemalla käytävien suiden poikki luin, että niitä oli viisi. Mutta ei ainoassakaan niissä näkynyt heikointakaan valon hohdetta.

Kuuntelin tarkkaavasti, mutta vihreiden miesten paljaista jaloista ei lähtenyt ääniä, joiden kaiku olisi minua opastanut. Sitten olin äkkiä kuulevinani miekkojen tuppien kalinaa miesten kupeita vasten kaukaa keskimmäisestä käytävästä. Riensin senvuoksi sitä myöten eteenpäin, tähyilin edeltäni valoa ja pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan, eivätkö äänet toistuisi. Mutta pian minun oli pakko myöntää itselleni, että olin ollut väärillä jäljillä, sillä vaikka kuinka katsoin ja kuuntelin, oli kaikki ympärilläni pimeätä ja hiljaista.

Taaskin lähdin palaamaan samaa tietä käytävien risteykseen, mutta äkkiä jouduin hämmästyksekseni kolmen eri tahoille lähtevän käytävän suulle, jotka ilmeisesti olin sivuuttanut hätäisesti rientäessäni kuulemani pettävän äänen perässä. Nytpä olin totisesti kauniisti pulassa! Jos vain osaisin takaisin viiden käytävän yhtymäkohtaan, niin jotakuinkin levollisesti voisin odottaa vihreiden sotilaiden ja Tars Tarkasin paluuta. Sikäli kuin tunsin heidän tapojaan, oli minusta todennäköistä, että hänet oli vain viety vastaanottosaliin tuomittavaksi. En vähääkään epäillyt, että niin uljas sotilas kuin suuri tharkilainen säästettäisiin harvinaiseksi loistonumeroksi suurille kisoille.

Mutta jollen osaisi takaisin siihen kohtaan, niin oli hyvin mahdollista, että saisin päiväkausia harhailla tässä kaameassa pimeydessä, kunnes nälän ja janon näännyttämänä sortuisin kuolemaan tahi — mutta mitä se oli?

Hiljaista laahustavaa ääntä kuului takaani, ja kun loin pikaisen silmäyksen olkani yli, tuntui vereni hyytyvän katsettani kohdanneesta näystä. Sitä ei aiheuttanut niin suuresti minua nyt uhkaavan vaaran pelko kuin hirveät muistot siltä ajalta, jolloin olin vähällä tulla hulluksi kumartuessani warhoonien vankiluolassa surmaamani miehen ruumiin ylitse, kun synkästä pimeydestä ilmestyi hehkuvia silmiä ja näkymättömät otukset riistivät ruumiin käsistäni, niin että kuulin sen raahautuvan vankilani kivipermantoa vasten, otuksien viedessä sen mukanaan hirvittävää ateriaansa varten.

Ja nyt näin näiden toisten warhoonien synkissä holveissa samanlaiset hehkuvat silmät, jotka kiiluivat vastaani kammottavasta pimeydestä, jonka läpi ei voinut nähdä jälkeäkään silmien takana olevasta pedosta. Luulen, että näiden kamalien otuksien peloittavin ominaisuus on niiden äänettömyys yhdessä sen seikan kanssa, että niitä ei milloinkaan näe, ettei niistä näe mitään muuta kuin sysimustasta pimeydestä rävähtämättä tuijottavat hirvittävät silmät.

Puristaen tiukasti pitkän miekkani kahvaa peräydyin hitaasti käytävää pitkin kauemmaksi minua vaanivasta otuksesta, mutta sitä mukaa kuin vetäydyin taaksepäin, lähenivät silmät. Mutta minkäänlaista ääntä ei kuulunut, ei edes hengitystä, lukuunottamatta silloin tällöin eroittamaani ikäänkuin halvaantuneen raajan laahaamisesta johtunutta kahinaa, joka oli ensiksi herättänyt huomioni.

Siirryin yhä kauemmaksi, mutta en päässyt pakoon turmaauhkaavalta vainoojaltani. Äkkiä kuulin laahaavaa ääntä oikealta puoleltani ja katsahtaessni sinnepäin näin toisen samanlaisen silmäparin, joka ilmeisesti lähestyi poikkikäytävästä. Kun lähdin uudelleen jatkamaan hidasta peräytymistäni, kuulin saman äänen takaani, ja ennenkuin ehdin kääntyä, kuulin sen taaskin vasemmalta puoleltani.

Otuksia oli joka puolellani. Ne piirittivät minua kahden käytävän risteyksessä. Pakotie oli joka suunnalla katkaistu, jollen halunnut käydä jonkun pedon kimppuun. Ja jos sen tekisin, niin epäilemättä toiset karkaisivat niskaani. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka isoja ja minkälaisia nämä aavemaiset otukset olivat. Että niiden koko oli melkoinen, sen arvasin siitä, että niiden silmät olivat yhtä korkealla kuin omani.

Mistä johtunee, että pimeässä vaara tuntuu niin kovin paljon suuremmalta? Päivänvalossa olisin rohkeasti käynyt vaikkapa ison banthin kimppuun, mutta näiden hiljaisten kellarikäytävien pimeydessä pani silmäpari minut empimään.

Ennen pitkää huomasin, että ratkaisu ei piankaan enää olisi minun vallassani, sillä oikealla puolellani olevat silmät liikkuivat hitaasti minua kohti, samoin vasemmalla puolellani, takanani ja edessäni olevat. Verkkaisesti ne kaikki yhtä aikaa tulivat kimppuuni, mutta yhä vallitsi sama kaamean salaperäinen hiljaisuus.

Minusta tuntui kuluvan tuntikausia silmien liikkuessa yhä lähemmäksi minua, kunnes luulin tulevani hulluksi kauhusta. Olin alituisesti pyörinyt paikallani katsoen milloin mihinkin käytävään, estääkseni äkillisen hyökkäyksen takaapäin, kunnes olin lopen väsynyt. Lopulta en jaksanut enää kestää, vaan tarttuen lujemmin pitkään miekkaani tein äkkikäännöksen ja karkasin yhden kiusanhenkeni kimppuun.

Kun olin sen melkein tavoittanut, peräytyi otus edelläni, mutta takaapäin kuuluva ääni sai minut pyörtämään ympäri parahiksi nähdäkseni kolmen silmäparin syöksyvän sieltä niskaani. Kiljaisten raivosta hyökkäsin näiden arkojen otusten kimppuun, mutta minun edessäni ne perääntyivät samoin kuin edellinenkin. Kun taas vilkaisin olkani yli, näin viimemainitun uudelleen hiipivän minua kohti. Taaskin syöksähdin sitä vastaan, mutta silmäpari peräytyi, ja kuulin kolmen takanani olevan tassuttaen kiitävän minuun päin.

Sama uudistui monta kertaa, ja joka kerta silmät olivat aina hieman lähempänä minua kuin ennen hyökkäystä, kunnes luulin järkeni menevän sekaisin hirvittävästä hermojännityksestä. Ilmeisesti otukset näyttivät odottavan tilaisuutta päästäkseen kimppuuni takaapäin, ja yhtä ilmeistä oli, että se niille ennen pitkää onnistuisi, koska en jaksanut rajattomasti kestää väsyttävää edestakaisin hyökkäilemistä. Nyt jo tunsin sielullisten ja ruumiillisten ponnistusteni uuvuttavan minua..

Samassa syrjään vilkaistessani näin takanani olevan silmäparin äkkiä syöksyvän päälleni. Käännyin ottamaan sitä vastaan. Kolme muuta hyökkäsivät nopeasti omilta suunniltaan. Mutta päätin ahdistaa ensinmainittuja silmiä, kunnes saisin tehdyksi selvän ainakin yhdestä otuksesta, joten minun ei enää tarvitsisi jännittyneenä odottaa hyökkäyksiä kahdelta puolelta.

Käytävässä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin minun hengitykseni, mutta kuitenkin tiesin, että kammottava otuskolmikko oli melkein kimpussani. Edessäni olevat silmät eivät enää peräytyneet niin nopeasti; miekkani jo melkein ulottui niihin. Kohotin käteni antaakseni iskun, joka vapauttaisi minut niistä, mutta juuri silloin tunsin raskaan ruhon selässäni. Jotakin kylmää, kosteata, limaista tarrautui kurkkuuni. Kompastui ja kaaduin pitkäkseni.

VIIDESTOISTA LUKU

En voinut olla tiedottomana enempää kuin muutamia sekunteja, mutta kuitenkin tiedän olleeni tajuttomana, sillä tullessani tajuihini huomasin ensimmäiseksi, että yhä lisääntyvä hohde valaisi ympärilläni olevaa käytävää ja silmät olivat kadonneet.

En ollut loukkaantunut lukuunottamatta pientä kuhmua, jonka olin saanut otsaani kolauttaessani sen kivipermantoon, kun kaaduin.

Hypähdin pystyyn tarkastamaan, mistä valo johtui. Käytävässä asteli ripeästi minua kohti nelimiehinen seurue vihreitä sotilaita, joista yhdellä oli valoalevittävä soihtu kädessään. He eivät olleet vielä nähneet minua ja viipymättä livahdin sen vuoksi ensimmäiseen syrjäkäytävään, joka osui tielleni. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt niin kauaksi pääkäytävästä kuin edellisellä kerralla, jolloin olin eksynyt Tars Tarkasista ja hänen vartijoistaan.

Seurue lähestyi reippaasti sen käytävän suuta, jonka seinustalla minä olin kyyrylläni. Kun miehet kulkivat sen sivuitse, huokasin helpoituksesta. Minua ei ollut huomattu ja, mikä oli parasta, seurue oli sama, jonka jäljessä olin tullut kellariin. Siinä oli Tars Tarkas ja hänen kolme vartijaansa.

Lähdin heti heidän perässään, ja pian olimme saapuneet kopille, jossa suuri tharkilainen oli ollut kahlehdittuna. Warhooneista jäi kaksi oven ulkopuolelle, avaimia kantavan miehen mennessä Tars Tarkasin koppiin panemaan tämän uudestaan kahleihin. Molemmat ulkopuolelle jääneet lähtivät hitaasti astelemaan ylempiin kerroksiin vieviä kiertoportaita kohti ja katosivat pian näkyvistä käytävän mutkan taakse.

Soihtu oli pistetty oven pielessä olevaan pitimeen, niin että se samalla kertaa valaisi sekä käytävää että koppia. Kun näin mainittujen kahden warhoonsotilaan katoavan, menin kopin ovelle varma suunnitelma valmiina mielessäni.

Ajatus päätökseni toteuttamisesta oli minusta perin vastenmielinen, mutta en keksinyt mitään muuta keinoa päästäkseni yhdessä Tars Tarkasin kanssa pienelle leirillemme kukkuloille.

Pysytellen lähellä seinää menin aivan Tars Tarkasin kopin oven viereen, sijoittuen sinne seisomaan ja pitäen molemmin käsin pitkää miekkaani ylhäällä antaakseni sillä ripeän iskun vartijan kalloon, heti kun hän ilmestyisi.

En mielelläni kerro siitä, mitä tapahtui senjälkeen kun kuulin miehen askelten äänen hänen lähestyessään ovea. Riittäköön se, että minuutin, parin perästä Tars Tarkas, jolla oli warhoonpäällikön varukset, kiiruhti käytävää pitkin kiertoportaita kohti, valaisten warhoonin soihdulla tietänsä. Kymmenkunnan askeleen päässä seurasi häntä John Carter, Heliumin prinssi.

Tars Tarkasin entisen kopin oven vieressä nyt viruvan miehen molemmat toverit olivat juuri alkaneet nousta kiertoportaita, kun tharkilainen tuli heidän näkyviinsä.

"Yksi lukko juonitteli", vastasi Tars Tarkas. "Ja juuri huomasin unohtaneeni lyhyen miekkani tharkilaisen koppiin. Menkää te vain! Minä palaan noutamaan sitä."

"Kuten haluat, Tan Garna", vastasi edellinen puhuja. "Pianhan tapaamme toisemme ylhäällä."

"Niin", vastasi Tars Tarkas ja kääntyi muka palaamaan koppiin, mutta odotti vain kunnes molemmat toiset olivat kadonneet seuraavaan kerrokseen. Sitten menin hänen luokseen, sammutimme soihdun ja yhdessä hiivimme rakennuksen ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.

Ensimmäisessä kerroksessa huomasimme käytävän ulottuvan vain rakennuksen puoliväliin, joten meidän olisi ollut pakko mennä vihreätä väkeä täynnä olevan takahuoneen läpi päästäksemme sisäpihalle. Niin ollen meillä ei ollut valittavana muuta keinoa kuin nousta edelleen toisen kerroksen käytävään, jota myöten olin tullut koko rakennuksen poikki.

Etenimme varovasti. Kuulimme keskustelevia ääniä ylhäällä olevista huoneista, mutta käytävä oli yhtä pimeässä eikä ketään ollut näkyvissä, kun pääsimme kiertoportaiden päähän. Vierekkäin astuimme käytävään ja saavuimme pihan yläpuolella olevalle parvekkeelle kenenkään huomaamatta.

Oikealla puolellamme oli ikkuna, josta olin aikaisemmin samana iltana nähnyt Tan Garnan ja molemmat muut soturit, kun he lähtivät Tars Tarkasin koppiin. Tan Garnan toverit olivat palanneet, ja kuulimme nyt osan heidän keskustelustaan.

"Ei suinkaan hän ole tarvinnut näin pitkää aikaa noutaakseen lyhyttä miekkaansa tharkilaisen kopista", huomautti toinen.

"Tan Garnalta unohtui lyhyt miekka tharkilaisen koppiin", selitti ensimmäinen puhuja. "Hän jätti meidät portaille palatakseen sitä noutamaan."

"Tan Garnalla ei ole ollut lyhyttä miekkaa tänä iltana", sanoi nainen. "Se oli murtunut hänen taistellessaan päivällä tharkilaista vastaan, ja hän antoi sen minulle korjattavaksi. Katsokaa, tässä se on!" Puhuessaan hän veti Tan Garnan lyhyen miekan esille silkki- ja turkisvuoteensa alta.

"Siltä minusta tuntui jo silloin kun Tan Garna jätti meidät portaille", sanoi toinen. "Minusta hänen äänensä kuulosti oudolta."

Emme jääneet enää kuuntelemaan. Liitin varustukseni pitkäksi hihnaksi, laskin Tars Tarkasin alas pihaan ja pudottauduin sitten itse hänen perässään.

Emme olleet lausuneet toisillemme monta sanaa senjälkeen kun kopin ovella surmasin Tan Garnan ja näin soihdun valossa suuren tharkilaisen perin ällistyneet kasvot.

"Tähän mennessä", hän sanoi silloin, "olisi minun pitänyt oppia olemaan ihmettelemättä John Carterin tekoja." Siinä kaikki. Hänen ei tarvinnut sanoa minulle, että hän osasi antaa oikean arvon ystävyydelle, joka sai minut panemaan henkeni vaaraan pelastaakseni hänet, eikä hänen tarvinnut sanoa olevansa iloinen nähdessään minut.

Tämä hurja vihreä soturi oli ensimmäisenä tervehtinyt minua silloin, kaksikymmentä vuotta takaperin, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Hän oli hyökännyt kimppuuni keihäs tanassa ja viha sydämessä, kallistuneena syvään valtavan thoatinsa kupeelle, minun seisoessani hänen heimonsa hautomalaitoksen seinustalla Koradin toisella puolen olevan kuivuneen meren pohjalla. Ja nyt ei minulla kahden taivaankappaleen asukkaiden joukossa ollut parempaa ystävää kuin tharkien jeddak Tars Tarkas.

Pihalle päästyämme pysähdyimme hetkeksi parvekkeen alle pimentoon pohtimaan suunnitelmiamme.

"Seurueessamme on nyt viisi jäsentä, Tars Tarkas", sanoin. "Thuvia,
Xodar, Carthoris ja me. Tarvitsemme viisi thoatia ratsuiksemme."

"Niin. Tapasin hänet Shadorin vankilassa, Omeanin järvellä, ensisyntyisten maassa."

"En tunne ainoatakaan niistä paikoista, John Carter. Lienevätkö ne
Barsoomin pinnalla?"

"Pinnalla tai sen alla, ystäväni. Mutta odotahan, kunnes olemme turvassa! Sitten saat kuulla kummallisimman kertomuksen, mitä ulkomaailman barsoomilainen on ikinä kuullut. Nyt meidän on varattava thoatit ja jouduttava tiehemme pohjoista kohti, ennenkuin nämä vintiöt saavat selvän kepposestamme."

Kommelluksitta saavuimme pihan toisessa päässä olevalle isolle portille, josta meidän oli pakko viedä thoatimme kadulle. Ei ole ensinkään helppoa käsitellä viittä tällaista isoa, rajua otusta, joiden luonto on yhtä villi ja hurja kuin niiden isäntienkin ja joita on pidetty kurissa yksinomaan julmuudella ja raa'alla voimalla.

Kun lähestyimme eläimiä, tunsivat ne oudon hajumme ja keräytyivät raivosta kiljuen ympärillemme. Niiden pitkät tanakat kaulat olivat pystyssä, joten isot, ammottavat kidat olivat korkealla päämme päällä. Aina ne ovat peloittavan näköisiä otuksia, mutta kiihtyneinä ne ovat myöskin peloittavan vaarallisia. Thoat on runsaasti kolmen metrin korkuinen sä'än kohdalta. Sen iho on kiiltävän sileä ja karvaton, lautasilta ja kupeilta tumman saven värinen, kahdeksan raajan värin asteittain muuttuessa eri vivahduksiin, niin että isot, pehmeäanturaiset, kaviottomat jalat ovat kirkkaan keltaiset; vatsa on puhtaan valkoinen. Leveä, litteä häntä, joka laajenee tyvestä päähän päin, täydentää tämän vihreiden marsilaisten ratsun kuvan — siinä sopiva sotaorhi näille sotaisille ihmisille.

Kun thoateja ohjataan yksinomaan telepaattisesti, niin päitsiä ja suitsia ei tarvita. Niinpä meidän olikin nyt vain löydettävä pari sellaista otusta, jotka tottelisivat äänettömiä käskyjämme. Niiden karatessa luoksemme saimme ne hillityksi siinä määrin, etteivät ne suorastaan hyökänneet päällemme, mutta niiden kumea kiljunta kutsuisi varmasti sotilaita pihalle ottamaan selvää sen syistä, jos sitä vielä jonkun aikaa jatkuisi.

Vihdoin minun onnistui päästä ison otuksen kupeelle, ja ennenkuin se arvasi aikomustani, istuin tanakasti hajareisin sen kiiltävillä lautasilla. Hetkistä myöhemmin oli Tars Tarkas toisen selässä ja välissämme ajoimme sitten vielä kolme, neljä muuta otusta portille.

Tars Tarkas ratsasti edelle kumartuen aukaisemaan säpit ja salvat, samalla kun minä estin irrallaan olevat thoatit karkaamasta takaisin laumaan. Sitten ratsastimme varastettuine thoateinemme kadulle pysähtymättä sulkemaan porttia ja riensimme kaupungin eteläreunaa kohti.

Tähän asti oli pakomme onnistunut melkeinpä ihmeellisesti, eikä hyvä onnemme meitä hylännyt, sillä sivuutimme aution kaupungin uloimmat korttelit ja saavuimme leirillemme kuulematta vähäisintäkään takaa-ajosta johtuvaa ääntä.

Hiljaisella vihellyksellä, joka oli sovittu merkki, ilmoitin siellä seuralaisilleni tulostani, ja kaikki kolme ottivat meidät vastaan innostuneesti riemuiten palaamiseni johdosta.

Mutta seikkailumme kertomiseen emme tuhlanneet paljoa aikaa. Tars Tarkas ja Carthoris tervehtivät toisiaan barsoomilaisten tavalliseen arvokkaaseen ja muodolliseen tapaan, mutta vaistomaisesti huomasin, että tharkilainen piti pojastani ja että Carthoris puolestaan oli myöskin kiintynyt häneen.

Xodar ja vihreä jeddak esiteltiin muodollisesti toisilleen. Sitten Thuvia nostettiin vähimmin vikuroivan thoatin selkään, Xodar ja Carthoris hyppäsivät kahden muun lautasille, ja lähdimme ripeätä vauhtia itää kohti. Kaupungin äärimmäisen laidan ympäri kaarsimme pohjoiseen, ja siten kiidimme molempien kuiden kirkkaassa hohteessa äänettömästi pitkin kuivuneen meren pohjaa yhä kauemmaksi warhooneista ja ensisyntyisistä, mutta tietämättä, mitkä uudet vaarat ja seikkailut meitä mahdollisesti odottivat.

Seuraavana päivänä pysähdyimme puolipäivän seuduissa lepuuttamaan ratsujamme ja levähtämään itsekin. Eläinten raajat sidoimme yhteen, niin että ne pääsivät hitaasti liikkumaan ja syömään keltaista sammalta, joka matkoilla ollessa on niille sekä ruokana että juomana. Thuvia tarjoutui pitämään vahtia, sillä aikaa kun seurueen muut jäsenet nukkuisivat tunnin.

Minusta tuntui, että olin parahiksi ennättänyt sulkea silmäni, kun tunsin hänen kätensä kosketuksen olkapäilläni ja kuulin hänen kuiskaavan, että vaara oli uhkaamassa.

"Nouse, oi prinssi", hän sanoi. "Jäljillämme näyttää olevan suuri joukko takaa-ajajia."

Tyttö seisoi osoittaen siihen suuntaan, josta olimme tulleet, ja kun nousin katsomaan, olin minäkin eroittavinani ohuen tumman juovan kaukaa taivaanrannalta.

Tars Tarkas, jonka jättiläisvartalo kohosi ylemmäksi kuin meidän muiden, saattoi nähdä pisimmälle.

"Siellä on suuri osasto ratsastajia", hän sanoi, "jotka laskettavat täyttä vauhtia."

Emme saaneet vitkastella. Juoksimme laitumella olevien thoatiemme luokse, irroitimme kytkeet ja nousimme ratsaille. Sitten käännyimme uudelleen pohjoista kohti ja lähdimme kiitämään pakoon niin nopeasti kuin hitain ratsumme suinkin pääsi.

Koko sen päivän ja seuraavan yön ratsastimme vinhaa vauhtia pitkin keltaista aavikkoa, takaa-ajajien tullessa yhä lähemmäksi. Välimatka väheni hitaasti, mutta varmasti. Juuri ennen pimeän tuloa vainoojamme olivat jo siksi lähellä, että selvästi näimme heidän olevan vihreitä marsilaisia, ja koko seuraavan yön kuulimme heidän, varustustensa kalahtelevan takanamme.

Kun aurinko nousi pakomatkamme toisena aamuna, olivat takaa-ajajat enää vain puolen kilometrin päässä meistä. Meidät nähdessään he päästivät hornamaisen, voitonriemuisen kiljunnan.

Muutamien kilometrien päässä edessämme oli kukkulajono — saman kuivuneen meren toinen ranta, jonka poikki olimme tulleet. Jos vain pääsisimme kukkuloille, niin pelastumismahdollisuutemme olisivat paljon suuremmat; mutta Thuvian ratsussa näkyi jo nääntymisen merkkejä, vaikka sillä olikin ollut kevein taakka kannettavanaan. Ratsastin hänen vierellään, ja äkkiä hänen thoatinsa alkoi hoippua horjahtaen sitten ratsuani vasten. Näin, että se oli vaipumaisillaan maahan, mutta ennenkuin se ehti kaatua, sieppasin tytön sen selästä heilauttaen hänet taakseni oman thoatini lautasille, jossa hän pysytteli pitäen kiinni minusta.

Tämä kaksinkertainen taakka näytti pian käyvän liialliseksi jo ennestään lopen uupuneelle ratsulleni, joten vauhtimme hiljeni peloittavasti, sillä toiset eivät ratsastaneet nopeammin kuin että hitainkin pysyi mukana. Pienessä seurueessamme ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt toisen pulaan. Ja kuitenkin olimme eri maista, erivärisiä, erirotuisia, meillä oli eri uskonnot — ja yksi meistä oli toisesta taivaankappaleesta.

Olimme hyvin lähellä kukkuloita, mutta warhoonit lyhensivät välimatkaa niin ripeästi, ettemme toivoneetkaan pääsevämme niille tarpeeksi ajoissa. Thuvia ja minä olimme viimeisinä, sillä ratsumme pyrki yhä enemmän jäämään jälkeen. Äkkiä tunsin tytön lämpimien huulten painuvan hartioihini. "Sinun tähtesi, oi prinssini", hän mumisi. Sitten hänen kätensä irtautuivat vyötäisteni ympäriltä, ja hän oli poissa.

Kun käännyin katsomaan, näin hänen tahallaan pudottauneen maahan juuri meitä takaa-ajavien julmien pahojenhenkien tielle, arvellen, että kun thoatini taakka keventyi, se kenties kykenisi viemään minut turvaan kukkuloille. Lapsi-parka! Hänen olisi pitänyt tuntea John Carter paremmin.

Käänsin thoatini ympäri ja hoputin sitä tytön jäljessä, toivoen vielä saavuttavani hänet ottaakseni hänet uudelleen mukaani toivottomalle pakomatkallemme. Carthoris oli varmaankin myös silmännyt taakseen samoihin aikoihin, sillä kun saavutin Thuvian, oli hänkin jo siellä ja hypäten maahan hän nosti tytön ratsunsa selkään. Käännettyään sitten ratsun pään kukkuloihin päin hän antoi sille läimäyksen miekkansa lappeella, koettaen senjälkeen tehdä samoin minun thoatilleni.

Urhean nuorukaisen ritarillinen ja uhrautuvainen teko täytti mieleni ylpeydellä, enkä välittänyt siitä, että se riisti meiltä pelastumisen toivon viimeisetkin vähäiset rippeet. Warhoonit olivat jo melkein kimpussamme. Tars Tarkas ja Xodar olivat huomanneet, ettemme enää olleet mukana, ja ratsastivat ripeästi avuksemme. Kaikesta päättäen saisi toinen Barsoomin-matkani loistavan lopun. Minua kiusasi ajatus, että kuolisin saamatta nähdä jumalaista prinsessaani ja vielä kerran puristaa häntä rintaani vasten. Mutta jos kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että niin kävisi, niin olin valmis osoittamaan toki parastani, ja niinä viimeisinä hetkinä, jotka minulle oli suotu, ennenkuin siirtyisin tuntemattomaan tulevaisuuteen, antaisin kelpoisuudestani omalla valitsemallani alalla sellaisen näytteen, että warhoonit saisivat siitä puheenaihetta kahdenkymmenen seuraavan miespolven ajaksi.

Kun Carthoris oli jalkaisin, hyppäsin minäkin ratsuni selästä asettuen hänen vierelleen ottamaan vastaan päällemme karkaavien ulvovien hornahenkien hyökkäystä. Hetkistä myöhemmin Tars Tarkas ja Xodar sijoittuivat kahden puolen meitä, päästäen thoatinsa valloilleen, että kaikki olisimme samanlaisessa asemassa.

Warhoonit olivat enää tuskin sadan metrin päässä meistä, kun ylhäältä takaamme kuului voimakas pamaus, ja melkein samassa räjähti pommi heidän riviensä keskellä. Heti syntyi kauhea hämminki. Satakunta sotilasta suistui maahan. Ratsastajattomia thoateja kiiti sinne tänne kuolleiden ja kuolevien seassa. Alkaneessa hurjassa mellakassa tallautui jalkaisin olevia sotilaita thoatien jalkoihin. Vihreiden miesten rivit olivat joutuneet aivan epäjärjestykseen, ja kun he katsahtivat ilmaan nähdäkseen, mistä tämä odottamaton hyökkäys oli peräisin, muuttui epäjärjestys peräytymiseksi ja peräytyminen rajuksi pakokauhuksi. Seuraavalla hetkellä he jo kiitivät poispäin meistä yhtä vinhasti kuin äsken meitä kohti.

Käännyimme katsomaan siihen suuntaan, mistä ensimmäinen laukaus oli kuulunut, ja näimme ison taistelulaivan, joka juuri kohosi lähimpien kukkuloiden takaa, leijailevan majesteettisesti ilmassa. Sen keulatykki pamahti uudelleen meidän katsellessamme sitä, ja toinen pommi räjähti pakenevien warhoonien seassa.

Kun laiva tuli lähemmäksi, puhkesi huuliltani raju riemuhuuto, sillä sen keulassa näin Heliumin viirin.

KUUDESTOISTA LUKU

Meidän, Carrhorisin, Xodarin, Tars Tarkasin ja minun, seisoessamme katsellen upeata alusta, joka merkitsi meille kaikille niin paljon, näimme toisen ja sitten kolmannen laivan nousevan kukkuloiden takaa ja lipuvan sirosti sisarlaivan jäljessä.

Samassa lähti lähimmän aluksen yläkannelta kiitämään kymmenkunta yhden miehen partiokonetta, laskeutuen laajoissa kaarissa nopeasti maata kohti luoksemme.

Seuraavalla hetkellä olimme aseistettujen ilmapurjehtijoiden ympäröiminä, ja upseeri astui esiin puhuttelemaan meitä. Hänen katseensa osui äkkiä Carthorisiin ja huudahtaen ilosta ja hämmästyksestä hän juoksi nuorukaisen luokse. Laskien kätensä tämän olalle hän sitten tervehti:

"Carthoris, prinssi! Kaor! Kaor! Hor Vastus lausuu Heliumin prinsessan Dejah Thorisin ja hänen puolisonsa John Carterin pojan tervetulleeksi. Missä olet ollut, oi prinssi? Koko Helium on ollut syvän surun vallassa, Äitisi isoisän mahtavaa kansaa ovat hirveät onnettomuudet kohdanneet sen murheen päivän jälkeen, jolloin poistuit keskuudestamme."

"Älä sure, kelpo Hor Vastus!" huudahti Carthoris, "sillä en tule yksin takaisin lohduttamaan äitini sydäntä ja rakasta kansaani, vaan tuon mukanani miehen, jota koko Barsoom eniten rakasti — Barsoomin suurimman soturin ja sen pelastajan — Heliumin prinssin John Carterin!"

Hor Vastus kääntyi Carthorisin osoittamaan suuntaan, ja kun hänen katseensa osui minuun, näytti hän olevan varpumaisillaan maahan pelkästä hämmästyksestä.

"John Carter!" hän huudahti, mutta sitten hänen silmiinsä tuli äkkiä huolestunut ilme. "Prinssi", hän aloitti, "missä sinä —" ja keskeytti puheensa, mutta arvasin, mitä hän ei rohjennut lausua. Tämä uskollinen mies ei tahtonut ensimmäisenä pakottaa minua tunnustamaan hirvittävää totuutta, että olin palannut salaperäisen Iss-virran helmasta, unohdetun Korus-järven rannoilta, Dorin laaksosta. "Oi, prinssi", hän jatkoi, ikäänkuin ei mikään syrjäajatus olisikaan keskeyttänyt hänen tervehdystään. "Olet tullut takaisin, ja se riittää. Ja salli Hor Vastuksen miekalle niin suuri kunnia, että se ensimmäisenä on jalkojesi juuressa!" Näin sanoen tämä ylevä mies irroitti tuppensa kannatinsoljen ja sinkautti miekkansa eteeni maahan.

Jos tuntisitte punaisten marsilaisten tavat ja luonteen, niin ymmärtäisitte, kuinka syvä merkitys tällä yksinkertaisella teolla oli minun ja kaikkien sen näkijöiden silmissä. Se merkitsi aivan samaa, kuin jos hän olisi sanonut: "Miekkani, ruumiini, elämäni, sieluni ovat sinun, ja sinä saat tehdä niille, mitä tahdot. Kuolemaani asti ja kuolemani jälkeen sinä yksin saat ohjata toimintaani. Oletpa väärässä tai oikeassa, vain sinun sanasi on minusta totta. Ken hyvänsä nostaa kätensä sinua vastaan, hän saa tehdä siitä tiliä miekalleni."

Tällainen alamaisuusvala vannotaan joskus jeddakille, jonka ylväs luonne ja sankariteot ovat herättäneet hänen seuralaisissaan syvän, innostuneen kiintymyksen häntä kohtaan. Mikäli tiesin, ei tätä korkeata kunnianosoitusta ollut milloinkaan tullut kenenkään alemman kuolevaisen osaksi. Vain yksi vastaus oli mahdollinen. Kumarruin ja otin miekan maasta, nostin sen kahvan huulilleni, astuin Hor Vastuksen luokse ja kiinnitin omin käsin aseen hänen vyölleen.

"Hor Vastus", sanoin laskien käteni hänen olalleen, "itse tiedät parhaiten mitä sydämesi käskee. En vähääkään epäile, että tarvitsen miekkaasi, mutta ota vastaan John Carterin juhlallinen, kunniasanallinen vakuutus, että hän ei milloinkaan vaadi sinua paljastamaan sitä muutoin kuin totuuden ja oikeuden puolesta vääryyttä vastaan."

"Sen tiesin, prinssi", vastasi hän, "jo ennenkuin heitin rakkaan säiläni jalkojesi juureen."

Meidän puhuessamme oli lentokoneita kiitänyt edestakaisin maanpinnan ja taistelulaivan välillä ja nyt laskettiin laivasta lentoon muita suurempi alus, joka saattoi kannattaa toistakymmentä ihmistä. Alus laskeutui keveästi lähellemme maahan, ja sen kannelta hyppäsi upseeri, joka astui Hor Vastuksen luokse, teki kunniaa ja sanoi:

"Kantos Kan haluaa, että pelastamamme seurue heti tuodaan Xavarianin kannelle."

Mennessämme pienelle alukselle silmäilin seurueemme jäseniä ja vasta silloin huomasin, että Thuvia oli poissa. Aloin heti kysellä, jolloin kävi selville, ettei häntä ollut kukaan nähnyt sen jälkeen kun Carthoris oli lähettänyt hänen thoatinsa hurjasti nelistämään kukkuloita kohti toivoen siten toimittavansa hänet pois vaarasta.

Hor Vastus lähetti viipymättä kaksitoista lentopartiolaista eri suuntiin häntä etsimään. Hän ei ollut voinut ehtiä kauaksi senjälkeen kun olimme hänet nähneet. Me muut nousimme meitä noutamaan lähetetyn aluksen kannelle ja hetkistä myöhemmin olimme Xavarianilla.

Ensimmäiseksi oli vastassani itse Kantos Kan. Vanha ystäväni oli kohonnut Heliumin laivaston korkeimpaan asemaan, mutta yhä hän oli sama kelpo toveri, joka oli jakanut kanssani warhoonien vankiluolan puutteet, suurien kisojen kaameat hirmut ja sittemmin vaarat etsiessämme Dejah Thorisia viholliskaupungin, Zodangan muurien sisältä.

Silloin olin ollut tuntematon vaeltaja oudolla kiertotähdellä, ja hän pelkkä padwar Heliumin laivastossa. Nyt hän komensi Heliumin kaikkia isoja ilmahirviöitä, ja minä olin Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi.

Hän ei kysynyt, missä olin ollut. Samoin kuin Hor Vastusta peloitti häntäkin, eikä hän tahtonut puristaa minulta totuutta. Joskus se kyllä tulisi ilmi, sen hän tiesi, mutta siihen asti hän näytti tyytyvän siihen, että olin taaskin hänen seurassaan. Hän tervehti Carthorisia ja Tars Tarkasia vilpittömän iloisesti, mutta ei liioin kysynyt, missä he olivat olleet. Töin tuskin hän malttoi vetää kättään irti nuorukaisesta.

"Et tiedä, John Carter", hän sanoi minulle, "kuinka me heliumilaiset rakastamme tätä poikaasi. Tuntuu siltä kuin kaikki se rakkaus, jota tunsimme hänen ylevää isäänsä ja onnetonta äitiään kohtaan, olisi keskittynyt häneen. Kun levisi tieto, että hän oli kadonnut, niin kymmenen miljoonaa ihmistä itki."

"Mitä tarkoitat, Kantos Kan", kuiskasin, "kun sanot 'hänen onneton äitinsä'?" sillä näissä sanoissa tuntui minusta piilevän jotakin synkkää, jota en käsittänyt.

"Vuoden ajan", hän sanoi, "siitä lähtien kun Carthoris hävisi, Dejah Thoris on surrut ja murehtinut kadotettua poikaansa. Iskua, jonka hän sai vuosia sitten, kun sinä et palannut ilmatehtaalta, lievensivät äitiyspuuhat jonkun verran, sillä poikanne mursi valkean kuorensa juuri sinä yönä.

"— Koko Helium tiesi, että hän kärsi silloin hirveästi, sillä eikö koko Helium surrut hänen kanssaan hänen puolisonsa menetystä! Mutta kun poika katosi, ei jäljelle jäänyt mitään, ja kun etsijäretkikunta toisensa jälkeen palasi tuoden aina saman lohduttoman sanoman, ettei ollut saanut vihiäkään pojan olinpaikasta, lannistui rakas prinsessamme yhä enemmän, kunnes kaikki, jotka näkivät hänet, tunsivat mielessään, ettei voinut kulua kuin päiviä, ennenkuin hän lähtisi yhtyäkseen rakkaihinsa Dorin laaksossa.

"— Viimeisenä keinona hänen isänsä Mors Kajak ja hänen isoisänsä Tardos Mors lähtivät etsimään kahden mahtavan laivaston komentajina. Kuukausi takaperin he purjehtivat pois aikoen tutkia jokaisen neliömetrin Barsoomin pohjoisella puoliskolla. Kahteen viikkoon ei heistä ole saapunut minkäänlaista tietoa, mutta huhuja on liikkunut, että heitä on kohdannut kauhea onnettomuus ja että retkikuntien kaikki jäsenet ovat kuolleet.

"— Samoihin aikoihin Zat Arras aloitti uudelleen tunkeilevan kiihkeän kosiskelunsa. Hän on aina juossut Dejah Thorisin jäljessä sinun katoamisestasi saakka. Dejah Thoris vihasi häntä ja pelkäsi häntä, mutta kun sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat poissa, niin Zat Arras oli hyvin mahtava, sillä hän on vieläkin Zodangan jed, joksi, kuten muistat, Tardos Mors määräsi hänet, kun sinä olit kieltäytynyt tästä kunniasta.

"— Zat Arrasilla oli salainen keskustelu Dejah Thorisin kanssa kuusi päivää sitten. Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta seuraavana päivänä Dejah Thoris oli kadonnut, ja hänen kanssaan oli mennyt kymmenkunta hänen henkivartijaansa ja kamaripalvelijaansa, muiden muassa Sola, vihreä nainen — Tars Tarkasin tytär, muistathan. He eivät jättäneet mitään tietoa aikeistaan, mutta niinhän aina kaikki menettelevät lähtiessään sille vapaaehtoiselle toivioretkelle, jolta ei kukaan palaa. Emme osaa uskoa muuta kuin että Dejah Thoris on mennyt Issin jäiseen helmaan ja että häneen hartaasti kiintyneet palvelijat ovat tahtoneet seurata häntä.

"— Zat Arras oli Heliumissa, kun hän katosi. Hän komentaa tätä laivastoa, joka siitä lähtein on ollut Dejah Thorisia etsimässä. Emme ole löytäneet hänestä jälkeäkään, ja pelkään, että yrityksemme on turha."

Meidän keskustellessamme Hor Vastuksen lentäjät palasivat Xavarianille. Mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt merkkiäkään Thuviasta. Olin hyvin masennuksissani kuultuani, että Dejah Thoris oli kadonnut, ja nyt sain lisäksi huolestumisen Thuvian kohtalosta. Tunsin ankaraa vastuunalaisuutta tämän tytön hengestä, sillä uskoin hänen olevan jonkun ylhäisen barsoomilaissuvun jäsen ja olin päättänyt ponnistaa kaikki voimani palauttaakseni hänet kansansa keskuuteen.

Olin juuri aikeissa pyytää Kantos Kania lähettämään uudelleen lentäjiä häntä etsimään, kun laivaston lippulaivasta saapui Xavarianille lentokone, jonka upseeri toi Kantos Kanille sanoman Arrasilta.

"Zat Arras käskee minun viedä 'vankimme' hänen luokseen. Määräystä on noudatettava. Hän on Heliumin ylin mies, mutta paremmin olisi ritarillisuuden ja hyvien tapojen mukaista, jos hän saapuisi tänne lausumaan Barsoomin pelastajan tervetulleeksi asianomaisin kunnianosoituksin."

"Tiedät varsin hyvin, ystäväni", sanoin, "että Zat Arrasilla on hyvät syynsä vihata minua. Hänestä ei mikään olisi mieluisampaa kuin nöyryyttää minua ja sitten surmata minut. Kun hänellä nyt on niin hyvä aihe, niin menkäämme katsomaan, onko hänellä rohkeutta käyttää sitä hyväkseen."

Kutsuttuamme Tars Tarkasin, Carthorisin ja Xodarin mukaamme astuimme Zat Arrasin upseerin seurassa pieneen alukseen ja hetkistä myöhemmin laskeuduimme Zat Arrasin lippulaivan kannelle.

Kun lähestyimme Zodangan jediä, ei hänen kasvoillaan näkynyt tervehdyksen tai tuntemisen merkkiäkään; hän ei suonut edes Carthorisille ystävällistä sanaa. Hänen käyttäytymisensä oli kylmää, pöyhkeää ja jäykkää.

"He eivät ole vankeja, Zat Arras", vastasi upseeri. "Kaksi heistä kuuluu Heliumin jaloimpaan sukuun. Tharkin jeddak Tars Tarkas on Tardos Morsin rakkain liittolainen. Viides on Heliumin prinssin ystävä ja seuralainen — se riittää minusta."

"Mutta minusta se ei riitä", tokaisi Zat Arras. "Minun on tiedettävä enemmän kuin nimet niistä, jotka ovat lähteneet toivioretkelle. Missä olet ollut, John Carter?"

"Olen juuri tullut Dorin laaksosta ja ensisyntyisten maasta, Zat
Arras", vastasin.

"Ah", huudahti hän ilmeisesti mielissään. "Et siis kielläkään sitä.
Olet palannut Iss-virran helmasta?"

"Olen tullut takaisin pettävien toiveiden maasta, kidutusten ja kuoleman laaksosta. Seuralaisteni kanssa olen pelastunut valehtelevien pahojenhenkien kauheista kynsistä. Olen tullut takaisin Barsoomiin, jonka pelastin tuskattomasta kuolemasta, pelastaakseni sen uudelleen, mutta tällä kertaa mitä hirveimmässä muodossa uhkaavasta kuolemasta."

"Vaikene, herjaaja!" kiljaisi Zat Arras. "Älä toivokaan voivasi pelastaa pelkurimaista henkeäsi sepittelemällä kamalia valheita, joilla —" Hän ei päässyt pitemmälle. Niin keveästi ei John Carteria saanut nimitellä "pelkuriksi" ja se olisi Zat Arrasin pitänyt tietää. Ennenkuin kukaan ehti nostaa kättäänkään estämään minua, olin hänen vieressään ja käteni kouristi hänen kurkkuaan.

"Tulenpa taivaasta tai helvetistä, Zat Arras, niin saat nähdä, että olen yhä sama John Carter, joka olen aina ollut. Ei ikinä ole kukaan, joka on käyttänyt minusta tuollaisia nimityksiä, jäänyt henkiin — pyytämättä anteeksi." Niin sanoen aloin painaa hänen selkäänsä koukkuun polveani vasten ja puristin tiukemmin hänen kurkkuaan.

"Vangitkaa hänet!" kiljaisi Zat Arras, ja kymmenkunta upseeria kiiruhti hänen avukseen.

"Päästä hänet, pyydän sinua! Me vain sekaantuisimme kaikki leikkiin, sillä en voisi nähdä noiden miesten käyvän sinuun käsiksi auttamatta sinua. Upseerini ja mieheni liittyisivät minuun, ja silloin meillä olisi kapina, joka kehittyisi vallankumoukseksi. Tardos Morsin ja Heliumin tähden, hellitä!"

Hänen sanojensa johdosta päästin Zat Arrasin irti, käänsin hänelle selkäni ja menin laivan reunalle.

Meitä ei kukaan estänyt. Zat Arras seisoi kalpeana ja vapisten upseeriensa keskellä. Jotkut silmäilivät häntä vihaisesti ja siirtyivät minua kohti, ja yksi heistä, joka oli kauan ollut Tardos Morsin uskottuna, lausui minulle hiljaa, kun menin hänen ohitseen:

Kiitin ja astuin edelleen. Hiljaisuuden vallitessa menimme alukseen ja pian olimme jälleen Xavarianin kannella. Viidentoista minuutin kuluttua saimme lippulaivalta määräyksen lähteä Heliumiin.

Matkamme sujui seikkailuitta. Carthoris ja minä olimme vaipuneina synkkiin mietteisiin. Kantos Kan oli huolestunut ajatellessaan niitä lisäonnettomuuksia, jotka kohtasivat Heliumia, jos Zat Arras yrittäisi noudattaa ikivanhaa perinnäistapaa, jonka mukaan Dorin laakson karkulaiset oli hirveästi surmattava. Tars Tarkas murehti tyttärensä menetystä. Vain Xodar oli huoleton — maanpakolainen ja lainsuojaton kun oli, niin hänelle ei voisi Heliumissa käydä sen pahemmin kuin missä muualla hyvänsä. "Toivokaamme ainakin, että saamme kuolla punaisen veren tippuessa säilästämme", hän sanoi. Se oli yksinkertainen toive, ja hyvin todennäköistä oli, että se toteutuisi. Olin huomaavinani, että Xavarianin upseerit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, ennenkuin saavuimme Heliumiin. Osa heistä kerääntyi Carthorisin ja minun ympärille, milloin heillä oli siihen vain tilaisuutta, kun taas jokseenkin toinen puoli heistä pysytteli meistä kaukana. He käyttäytyivät meitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti, mutta ilmeisesti heitä sitoi taikauskoinen luottamus oppiin Dorista, Issuksesta ja Koruksesta. En voinut heitä moittia, sillä tiesin, kuinka lujassa usko, olkoonpa se kuinka naurettava hyvänsä, saattaa olla muuten järkevissä ihmisissä.

Palaamalla Dorin laaksosta olimme tehneet itsemme syypäiksi pyhyyden häpäisemiseen; kertomalla sikäläisiä seikkailujamme ja kuvaamalla tosiasioita sellaisina kuin ne olivat, olimme peräti loukanneet heidän isäinsä uskontoa. Olimme herjaajia — valehtelevia kerettiläisiä. Luulenpa, että nekin, jotka pitäen meistä mieskohtaisesti ja tahtoen pysyä uskollisina vielä liittyivät meihin, kuitenkin sydämessään epäilivät puheittemme totuudenmukaisuutta. On hyvin vaikeata kääntyä uuteen uskoon ja hylätä vanha, kuinka houkuttelevia uuden uskonnon lupaukset sitten lienevätkin. Mutta hylätä vanha uskonto valhekudelmana saamatta mitään sen sijalle, se on raskaimpia uhrauksia, mitä miltään kansalta voidaan pyytää.

Kantos Kan ei suostunut keskustelemaan thernien ja ensisyntyisen keskuudessa kokemistamme elämyksistä.

"Riittää se", sanoi hän, "että panen alttiiksi henkeni sekä täällä että tämän jälkeen sietämällä teitä ollenkaan. Älkää pyytäkö minua raskauttamaan syntejäni kuuntelemalla sellaista, mitä minut on aina opetettu pitämään kuolemansynniksi luettavana harhaoppisuutena!"

Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin ystäviemme ja vihollistemme oli pakko näyttää värinsä julkisesti. Heliumiin saavuttuamme olisi tilinteko varmasti edessämme, ja jollei Tardos Mors ollut vielä palannut, niin pelkäsin Zat Arrasin vihamielisyydellä olevan suuren merkityksen meidän vahingoksemme, sillä hän edusti Heliumin hallitusta. Ryhtyä häntä vastustamaan olisi samaa kuin valtiopetos. Sotajoukkojen enemmistö seuraisi epäilemättä upseeriensa johtoa, ja tiesin että monet vaikutusvaltaisimmat, sekä maa- että ilmavoimissa palvelevat miehet liittyisivät John Carteriin sekä jumalia että ihmisiä ja paholaisia vastaan.

Toisaalta taas väestön enemmistö varmasti vaatisi, että meidän oli kärsittävä pyhyyden häpäisemisestä koituva rangaistus. Tulevaisuudentoiveet olivat synkät, miltä näkökannalta niitä tarkastelinkin, mutta ajatellessani Dejah Thorisia raateli mieltäni niin voimakas tuska ja levottomuus, että Heliumin pulma, kuten nyt käsitän, kiinnitti silloin mieltäni varsin vähän.

Kamalana painajaisena väikkyivät aina, sekä päivällä että yöllä, silmissäni ne hirveät kohtaukset, joiden pyörteessä prinsessani kenties juuri sillä hetkellä oli — kammottavat kasvi-ihmiset — raatelevat valkeat apinat.

Oli aamupäivä, kun saavuimme puolentoista kilometrin korkuisen tulipunaisen tornin yläpuolelle, joka on suuremman Heliumin tunnusmerkkinä eroittaen sen sisarkaupungistaan. Kun laajoissa kaarissa laskeuduimme laivaston telakoille, näimme kaduille tulvivan valtavia kansajoukkoja. Heliumiin oli radiosanomalla lähetetty edeltäpäin tieto tulostamme.

Xavarianin kannelta meidät neljä, Carthoris, Tars Tarkas, Xodar ja minut, siirrettiin pienempään alukseen, joka saattaisi meidät majapaikkaan Palkkion ja Koston temppeliin. Siellä jaetaan marsilaista oikeutta sekä hyvistä että pahoista töistä; siellä koristetaan sankari, siellä tuomitaan rikollinen. Meidät vietiin temppeliin katolla olevan lentoaseman kautta, joten emme joutuneet ensinkään väkijoukon sekaan, kuten muuten oli tavallista. Aina ennen olin nähnyt huomattavat vangit tai palanneet korkea-arvoiset matkailijat saatettavan Jeddakien portilta Palkkion ja Koston temppeliin leveätä Esi-isäin katua pitkin tiheiden, joko pilkkaavien tai riemuitsevien kansalaisjoukkojen keskitse.

Arvasin, että Zat Arras ei rohjennut päästää väestöä lähellemme, sillä hän pelkäsi, että kansan rakkaus Carthorisia ja minua kohtaan puhkeaisi mielenosoitukseksi ja että se pyyhkäisisi pois heidän taikauskoisen kauhunsa sitä rikosta kohtaan, josta meitä syytettäisiin. Hänen suunnitelmistaan en tiennyt muuta kuin mitä arvailin, mutta ilmeisesti ne olivat meille tuhoisia, sillä vain hänen luotetuimpia puoluelaisiaan oli saattamassa meitä lentoaluksella Palkkion ja Koston temppeliin.

Meidät sijoitettiin erääseen temppelin eteläpäässä, Esi-isäin kadun puolella, olevaan huoneeseen. Sieltä saatoimme nähdä tämän kadun pitkin pituuttaan aina kahdeksan kilometrin päässä olevalle Jeddakien portille asti. Temppelin aukiolle ja läheisille kaduille oli runsaasti puolentoista kilometrin pituudelta sulloutunut väkeä niin tiheästi kuin suinkin saattoi. Minkäänlaista levottomuutta tai epäjärjestystä ei ollut — ei kuulunut pilkkahuutoja eikä suosionosoituksia, ja kun väkijoukko näki meidät ikkunassa, niin moni nosti kädet silmilleen ja itki.

Myöhään iltapäivällä saapui Zat Arrasin lähetti ilmoittamaan meille, että asiamme joutuisi puolueettomista ylimyksistä kokoonpannun tuomioistuimen käsiteltäväksi temppelin suuressa salissa seuraavan päivän ensimmäisellä zodella eli Maan ajassa lausuttuna noin kahtakymmentä minuuttia vailla yhdeksän aamulla.

[Aina kun kapteeni Carter on käyttänyt marsilaisia aika-, pituus-, paino- y.m. mittoja, olen muuttanut ne maapallolla käytetyiksi mitoiksi niin täsmällisesti kuin mahdollista. Hänen muistiinpanoissaan on runsaasti marsilaisia taulukkoja ja suuri joukko tieteellisten huomioiden merkintöjä, mutta kun Kansainvälinen tähtitieteellinen yhdistys parhaillaan luokittelee, tutkii ja varmentaa tätä huomattavaa ja arvokasta tietoaineistoa, ei mielestäni olisi vähääkään lisännyt kapteeni Carterin kertomuksen viehättävyyttä eikä inhimillisen tiedon kokonaismäärää, jos olisinkin näihin seikkoihin nähden pitänyt tiukasti kiinni alkuperäisestä käsikirjoituksesta, samalla kun se olisi helposti voinut sekoittaa lukijaa ja heikentää hänen mielenkiintoaan itse kertomusta kohtaan. Niiden varalta, joita sellainen kenties huvittaa, selitän kuitenkin että Marsin vuorokausi on hieman pitempi kuin kaksikymmentäneljä tuntia kolmekymmentäseitsemän minuuttia (Maan aikaa). Sen marsilaiset jakavat kymmeneen yhtäsuureen osaan, zodeen, aloittaen päivänsä noin kello kuusi aamulla (Maan aikaa) Zode on jaettu viiteenkymmeneen xatiin ja xat vuorostaan kahteensataan taliin. Tal on suunnilleen yhtä pitkä kuin Maan sekunti. Alempana esitetty barsoomilainen aikataulukko on vain osa kapteeni Carterin muistiinpanoissa olevasta täydellisestä taulukosta.

TAULUKKO

200 talia ………….. 1 xat 50 xatia ………….. 1 zode 10 zodea ………….. 1 Marsin pyörähdys akselinsa ympäri.]

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Seuraavana aamuna saapui vähän ennen määrättyä aikaa Zat Arrasin upseereista kokoonpantu voimakas vartiosto saattamaan meitä temppelin suureen saliin.

Pian olimme perillä ja astelimme leveätä niin sanottua Toivon kuoria pitkin salin keskellä olevalle korokkeelle. Edellämme ja takanamme marssi aseistettuja vartijoita, ja tiiviit rivit zodangalaisia sotilaita reunustivat kuoria kummaltakin puolelta ovelta lavalle asti.

Saavuttuamme aitauksen ympäröimälle korokkeelle näimme tuomarimme. Barsoomilaisen tavan mukaan heitä oli kolmekymmentäyksi, ja heidän piti olla arvalla valittuja ylimysten keskuudesta, kun syytetyt olivat ylimyksiä. Mutta hämmästyksekseni en nähnyt ainoankaan ystäväni kasvoja heidän joukossaan. Jotakuinkin kaikki olivat zodangalaisia, ja juuri minua Zodanga sai kiittää siitä, että vihreät heimot sen kukistivat ja se sitten joutui Heliumin vallan alle. Heiltä ei juuri voinut odottaa oikeudenmukaisuutta, kun tuomittavina olivat John Carter, hänen poikansa ja suuri tharkilainen, niiden villien heimojen komentaja, jotka olivat riehuneet Zodangan leveillä kaduilla ryöstäen, polttaen ja surmaten.

Meitä ympäröivä laaja, pyöreä katsomo oli ahdaten täynnä kaikkiin kansan- ja ikäluokkiin sekä molempiin sukupuoliin kuuluvaa kansaa. Kun ilmestyimme saliin, lakkasi hiljainen keskustelun humina, joten pysähtyessämme korokkeelle eli Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle kymmenen tuhannen katsojan täyttämässä salissa, vallitsi kuolon hiljaisuus.

Tuomarien istuimet olivat suuressa ympyrässä pyöreän lavan ulkopuolella. Meidät käskettiin istumaan selkä pienempään, suuremman lavan keskellä olevaan korokkeeseen päin. Jouduimme siten kasvot tuomareita ja katsomoa kohti. Pienemmälle korokkeelle menisi meistä aina kulloinkin se, jonka asia otettaisiin käsiteltäväksi.

Itse Zat Arras istui puheenjohtajan kultaisella tuolilla. Kun olimme istuutuneet ja vartijamme vetäytyivät takaisin korokkeelle tuovien portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja lausui nimeni.

"John Carter", hän huudahti, "nouse Totuuden jalustalle tuomittavaksi puolueettomasti tekojesi mukaan ja kuulemaan niistä ansaitsemasi palkka!" Sitten hän, kääntyen milloin yhtäälle, milloin toisaalle katsomoa kohti, selosti niitä tekoja, joiden mukaan tuomioni oli langetettava.

"Tiedätte, oi Heliumin tuomarit ja kansa, että John Carter, entinen Heliumin prinssi, on oman kertomuksensa mukaan palannut Dorin laaksosta, jopa itse Issuksen temppelistä; että hän on lukuisten heliumilaisten kuullen herjannut pyhitettyä Iss-virtaa, Dorin laaksoa, unohdettua Korus-järveä, itse pyhiä thernejä, jopa Issusta, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatarta. Ja omien silmienne todistuksesta, nähdessänne hänet nyt Totuuden jalustalla, tiedätte, että hän todella on palannut näiltä pyhiksi eristetyiltä alueilta, uhmaten ikivanhoja tapojamme ja loukaten isäimme uskonnon pyhyyttä.

"— Ken on kerran kuollut, hän älköön palatko elämään! Ken sitä yrittää, hänet on toimitettava ikuisesti kuolleeksi. Tuomarit, velvollisuutenne on selvä — minkäänlaisia totuudenvastaisia todistuksia ei voida sallia. Mikä on oleva John Carterin tuomio teoistaan?"

Mutta samassa ponnahti katsomossa eräs mies seisomaan, kohotti kätensä ja huudahti: "Oikeutta! Oikeutta! Oikeutta!" Se oli Kantos Kan, ja kaikkien silmien kohdistuessa häneen hän juoksi zodangalaisten sotilaiden sivuitse korokkeelle.

"Minkälaista oikeutta tämä on?" huusi hän Zat Arrasille. "Syytettyä ei ole kuultu, eikä hänelle ole annettu tilaisuutta kutsua muita puoltajikseen. Heliumin kansan nimessä vaadin, että Heliumin prinssiä kohdellaan rehellisesti ja puolueettomasti."

Silloin kajahti katsomosta voimakas huuto: "Oikeutta! Oikeutta!
Oikeutta!" Ja Zat Arras ei uskaltanut vastustaa.

"Puhu sitten!" hän ärähti minulle. "Mutta älä herjaa Barsoomissa pyhinä pidettyjä asioita!"

"Heliumin kansa!" huudahdin kääntyen katselijoihin ja puhuen tuomarieni ylitse. "Kuinka voi John Carter odottaa oikeutta zodangalaisilta? Hän ei voi sitä pyytääkään eikä hän pyydä sitä. Heliumilaisille hän esittää asiansa. Eikä hän vetoa kehenkään armoa anoen. Hän ei nyt puhu omasta puolestaan, vaan teidän puolestanne, vaimojenne ja tyttärienne ja vielä syntymättömien vaimojen ja tyttärien puolesta, pelastaakseen heidät kuvaamattomasta julmuudesta ja alennuksesta, jonka olen nähnyt tulleen Barsoomin ihanien naisten osaksi siinä paikassa, jota ihmiset nimittävät Issuksen temppeliksi, pelastaakseen heidät kasvi-ihmisten imukäsien syleilystä, Dorin isojen valkeiden apinain hampaista, joutumasta pyhien thernien julman kiihkon uhreiksi, kaikesta siitä, mihin kylmä, eloton Iss-virta heidät vie rakkautta, elämää ja onnea uhkuvista kodeista.

"— Onko täällä ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne John Carterin tarinaa, kuinka hän saapui keskuuteenne toisesta taivaankappaleesta ja kohosi, oltuaan ensin vihreiden heimojen vankina, kidutuksien ja vainojen kautta korkeaan asemaan Barsoomin parhaiston keskuuteen. Tiedätte, että John Carter ei ole ikinä valehdellut omaksi hyödykseen, ei sanonut mitään, mikä olisi vahingoittanut Barsoomin väestöä, eikä puhunut kevytmielisesti Barsoomin oudosta uskonnosta, jota hän on kunnioittanut, vaikkakaan ei ole sitä ymmärtänyt.

"— Ei täällä eikä koko Barsoomissa ole nyt ainoatakaan ihmistä, joka ei saisi hengestään suoranaisesti kiittää yhtä ainoata tekoani, kun uhrasin itseni ja prinsessani onnen, että te saisitte jäädä eloon. Ja siksi, Heliumin kansa, minulla on mielestäni oikeus vaatia, että minua kuunnellaan, että minua uskotaan ja että minun annetaan palvella teitä ja pelastaa teidät Dorin laakson valheellisesta tämänjälkeisestä elämästä ja Issuksen käsistä, kuten kerran pelastin teidät todellisesta kuolemasta.

"— Teille, heliumilaiset, puhun nyt. Kun olen lopettanut, niin tehkööt zodangalaiset minulle mitä tahtovat. Zat Arras on riistänyt minulta miekkani, joten Zodangan miehet eivät enää pelkää minua. Tahdotteko kuunnella?"

"Puhu, John Carter, Heliumin prinssi!" huudahti eräs kookas ylimys katsomosta, ja kansa yhtyi häneen, niin että rakennus tärisi voimakkaista huudoista.

Zat Arras oli liiaksi viisas ryhtyäkseen vastustamaan sellaista mielenilmausta kuin tällä haavaa raikui Palkkion ja Koston temppelissä, ja niinpä puhuin Heliumin kansalle kaksi tuntia.

Mutta kun olin lopettanut, nousi Zat Arras pystyyn ja lausui hiljaa tuomareihin kääntyneenä: "Arvoisat ylimykset, olette kuulleet John Carterin puolustuspuheen. Hän on saanut tilaisuuden todistaa viattomuutensa, jos hän ei ole syypää. Mutta hän on sensijaan käyttänyt tämän ajan syytääkseen yhä lisää herjauksia. Mikä on tuomionne, hyvät herrat?"

"Kuolema herjaajalle!" huudahti yksi ponnahtaen seisaalleen, ja samassa olivat kaikki kolmekymmentäyksi tuomaria pystyssä, miekat koholla merkiksi tuomion yksimielisyydestä.

Jos kansa ei kuullutkaan Zat Arrasin syytöstä, niin se ainakin kuuli tuomioistuimen päätöksen. Synkkä murina kohosi yhä äänekkäämpänä tiheään ahdetusta katsomosta, ja sitten Kantos Kan, joka ei ollut poistunut lavalta tultuaan vierelleni, kohotti kätensä pyytäen hiljaisuutta. Saatuaan äänensä kuuluville hän alkoi puhua rauhallisesti ja tasaisesti:

"Olette kuulleet, minkä kohtalon Zodangan miehet tahtoisivat valmistaa Heliumin uljaimmalle sankarille. Heliumilaisten velvollisuus on ehkä hyväksyä se päätös lopullisena. Toimikoon kukin sydämensä vaatimusten mukaan. Kas tässä Kantos Kanin, Heliumin laivaston komentajan, vastaus Zat Arrasille ja hänen tuomareilleen!" Näin sanoen hän aukaisi tuppensa soljen ja viskasi miekkansa jalkojeni juureen.

Sotilaita ja siviilihenkilöitä, upseereja ja ylimyksiä kiiruhti heti sankkoina parvina zodangalaisten sotilaiden ohi tunkeutuen Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle. Satakunta miestä nousi lavalle, ja satakunta miekkaa kalahti lattialle jalkojeni juureen. Zat Arras ja hänen upseerinsa olivat raivoissaan, mutta avuttomia. Miekan toisensa jälkeen nostin huulilleni ja kiinnitin sen jälleen omistajansa kupeelle.

"Tulkaa!" sanoi Kantos Kan, "Saattakaamme John Carter seurueineen omaan palatsiinsa." Miehet muodostivat vartioston ympärillemme ja aikoivat lähteä Toivon kuoriin vieville portaille.

"Seis!" huudahti Zat Arras. "Heliumin sotilaat, älkää päästäkö ainoatakaan vankia poistumaan Oikeudenmukaisuuden armoistuimelta!"

Zodangalaiset sotilaat olivat ainoa temppelissä oleva säännöllinen Heliumin sotaväen osasto, joten Zat Arras oli varma, että hänen määräystään toteltaisiin; mutta en luule hänen arvanneen, minkälaisen vastarinnan sotilaat kohtaisivat lähestyessään lavaa.

Katsomossa välähti miekkoja joka suunnalla, ja miehiä syöksyi uhkaavasti zodangalaisia kohti. Joku kohotti huudon: "Tardos Mors on kuollut — tuhat vuotta John Carterille, Heliumin jeddakille!" Kun kuulin sen ja näin heliumilaisten kiukkuiset ilmeet, heidän katsellessaan Zat Arrasin sotilaita, näytti minusta, että vain ihme saattoi estää yhteentörmäyksen, joka johtaisi sisälliseen sotaan.

"Seis!" huudahdin noustuani uudelleen Totuuden jalustalle. "Pysyköön jokainen paikallaan, kunnes olen sanonut sanottavani! Jos täällä nyt putoaa ainoakaan isku, niin Helium saattaa syöksyä katkeraan, veriseen sotaan, jonka seurauksia on mahdoton arvata. Veli joutuisi veljeään vastaan, isä poikaansa. Ei kenenkään elämä ole sellaisen uhrin arvoinen. Mieluummin tahdon alistua Zat Arrasin kieroon tuomioon kuin aiheuttaa kansalaissodan Heliumiin.

"— Myöntykäämme molemmin puolin osaltamme ja antakaamme koko asian levätä Tardos Morsin tai hänen poikansa Mors Kajakin paluuseen saakka. Jollei heistä kumpikaan ole palannut vuoden kuluessa, niin otettakoon asia uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi — siten on tehty kerran ennen." Kääntyen Zat Arrasiin jatkoin sitten hiljaa: "Jollet ole suurempi narri kuin minä sinua pidän, otat vaarin tilaisuudesta, jonka sinulle tarjoan, ennenkuin se on liian myöhäistä. Jos nuo säilät kerran kohoavat sotilaitasi vastaan, niin ei Barsoomissa kukaan — ei edes itse. Tardos Mors — voi torjua seurauksia. Mitä sanot? Puhu nopeasti."

"Hillitkää kätenne, Heliumin miehet!" hän huusi äänen vapistessa raivosta. "Tuomioistuin on julistanut päätöksensä, mutta toimeenpanon aikaa ei ole määrätty. Minä, Zat Arras, Zodangan jed, katsoen vangin kuninkaallisiin sukulaisuussuhteisiin ja hänen aikaisempiin Heliumille ja Barsoomille tehtyihin palveluksiinsa, myönnän lykkäystä vuodeksi tahi Mors Kajakin tai Tardos Morsin paluuseen saakka. Hajaantukaa rauhallisesti ja menkää kotiinne!"

Ei kukaan liikahtanut. Kaikki seisoivat vaieten ja jännittyneinä, katseet minuun tähdättyinä, ikäänkuin odottaen hyökkäysmerkkiä.

"Tyhjentäkää temppeli!" komensi Zat Arras, puhuen hiljaa eräälle upseerilleen.

Peläten tämän määräyksen väkivaltaisesta täyttämisyrityksestä koituvia seurauksia astuin korokkeen reunalle ja osoittaen pääkäytävää kohti pyysin kansaa poistumaan. Yhtenä miehenä kaikki lähtivät ja menivät uhkaavan äänettöminä Zodangan jedin Zat Arrasin sotilaiden ohitse. Zat Arras oli mykkänä voimattomasta raivosta.

Kantos Kan seisoi muiden, minulle uskollisuutta vannoneiden miehien kanssa yhäti Oikeudenmukaisuuden armoistuimella.

"Tule!" sanoi hän minulle. "Saatamme sinut palatsiisi, prinssi. Tulkaa, Carthoris ja Xodar! Tule, Tars Tarkas!" Ylpeä ivahymy väreili hänen siromuotoisilla huulillaan, kun hän vilkaisi Zat Arrasiin päin. Sitten hän kääntyi pois ja asteli korokkeen portaita myöten Toivon kuoriin. Me neljä ja sata uskollista seuralaistamme seurasimme häntä ainoankaan käden kohoamatta pidättämään meitä, vaikkakin riemumarssiamme temppelin läpi katseltiin vihasta hehkuvin silmin.

Kaduilla tungeksi kansaa ahdinkoon asti, mutta meille tehtiin tietä, ja useita miekkoja sinkosi jalkojeni eteen astellessani Heliumin kaupungin läpi laitamalla olevalle palatsilleni. Siellä vanhat orjat lankesivat polvilleen suudellen käsiäni, kun tervehdin heitä. He eivät välittäneet siitä, missä olin ollut. Heille riitti se, että olin palannut heidän luokseen.

"Oi, herra", huudahti heistä eräs, "jos vain jumalainen prinsessamme olisi täällä, niin olisipa tämä todella riemunpäivä!"

Kyyneleet kihosivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin voidakseni salata liikutukseni. Carthoris itki peittelemättä, kun orjat ahtautuivat hänen ympärilleen tuoden ilmi kiintymyksensä ja valittaen meitä kaikkia kohdannutta iskua. Nyt vasta Tars Tarkas sai tietää, että hänen tyttärensä Sola oli seurannut Dejah Thorisia viimeiselle pyhiinvaellukselle. Minulla ei ollut ollut sydäntä kertoa hänelle, mitä olin kuullut Kantos Kanilta. Oikeana vihreänä marsilaisena hän pysyi sotaisen järkkymättömänä, näyttämättä minkäänlaisia merkkejä surustaan, mutta tiesin, että hänen tuskansa oli yhtä vihlova kuin omanikin. Hänen luonteessaan olivat hyvin kehittyneinä ihmisluonteen lempeät piirteet, rakkauden, ystävyyden ja säälin tunteet, ja se eroitti hänet jyrkästi muista heimolaisistaan.

Murheellinen, synkkä seurue istuutui sinä päivänä pöytään tervetuliaisaterialle Heliumin prinssin palatsin avarassa ruokasalissa. Meitä oli sata henkilöä, ottamatta lukuun pienen hovini jäseniä, sillä Dejah Thorisilla ja minulla oli ollut kuninkaallisen arvomme mukainen talous.

Punaisten marsilaisten tavan mukaisesti pöytä oli kolmiomainen, sillä perheessämme oli kolme jäsentä. Carthoris ja minä istuimme paikoillamme kumpikin keskellä omaa pöydänsivuamme — kolmannen keskikohdalla oli Dejah Thorisin korkeaselkäinen, leikkauksilla koristettu tuoli, jolle oli pantu hänen jalokivistä säihkyvät häätamineensa. Tuolin takana seisoi orja kuten silloinkin, kun hänen emäntänsä istui paikallaan pöydän ääressä, valmiina täyttämään emäntänsä määräykset. Sellainen oli tapa Barsoomissa, joten minun oli kestettävä sen herättämä tuska, vaikka sydäntäni vihloi nähdessäni tyhjän tuolin, jossa vilkkaan, nauravan prinsessani olisi pitänyt istua saaden suuren salin kajahtelemaan hilpeydestään.

Oikealla puolellani istui Kantos Kan, kun taas Dejah Thorisin tyhjän paikan oikealla puolen oli Tars Tarkas valtavan isolla istuimella, edessään koroitettu pöydän osa, jonka useita vuosia sitten olin laittanut hänen kookkaan vartalonsa varalta. Marsilaisten pöydässä on kunniasija aina emännän oikealla puolen, ja sen paikan Dejah Thoris oli aina varannut suurelle tharkilaiselie tämän ollessa Heliumissa.

Hor Vastus istui kunniapaikalla Carthorisin puolella pöytää. Yleinen keskustelu ei päässyt vauhtiin. Seurueemme oli hiljainen ja surumielinen. Dejah Thorisin menetys oli kovin tuoreessa muistissa kaikilla, ja sen lisäksi oltiin huolestuneita Tardos Morsin ja Mors Kajakin kohtalosta samoin kuin Heliumin epäilyjä ja epävarmuutta herättävästä tulevaisuudesta, jos se lopullisesti menettäisi suuren jeddakinsa.

Äkkiä huomiomme kiintyi kaukaiseen äänten kohinaan, joka kuulosti siltä kuin kansanjoukko olisi huutanut yhteen ääneen, mutta emme voineet eroittaa, olivatko huudot kiukkuisia vaiko riemuisia. Melu läheni yhä. Ruokasaliin syöksyi orja, selittäen että suuri väkijoukko tunkeutui palatsin portista. Toinen tulla tuoksahti edellisen kintereillä vuoroin nauraen, vuoroin kiljuen kuin mielipuoli.

En jäänyt kuuntelemaan sen enempää. Ruokasalin isot ikkunat avautuivat pääportille vievälle tielle päin — ne olivat vastassani olevassa salin seinässä pöydän toisella puolella. En tuhlannut aikaa laajan pöydän kiertämiseen — yhdellä hyppäyksellä pääsin pöydän ja ruokailijoiden yli ja ulos parvekkeelle. Yhdeksän metrin päässä allani lepäsi tulipunainen pihanurmikko ja sen toisella liepeellä tungeksi kansaa ison thoatin ympärillä, jonka ratsastaja suuntasi kulkunsa palatsiin päin. Hyppäsin maahan ja juoksin lähenevää seuruetta kohti.

"Oi, prinssi!" hän huusi. "Hän on mennyt iäksi. Parhaillaan hän lienee vankina lähemmässä kuussa. Barsoomin mustat rosvot ryöstivät hänet."

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Saavuttuamme palatsiin vein Solan ruokasaliin, missä hän ensin tervehti isäänsä vihreiden marsilaisten muodolliseen tapaan ja sitten kertoi Dejah Thorisin matkasta ja vangitsemisesta.

"Keskusteltuaan Zat Arrasin kanssa Dejah Thoris koetti seitsemän päivää sitten salaa päästä pois palatsista yön pimeydessä. Vaikkakaan en tiennyt, mistä hän oli Zat Arrasin kanssa puhellut, huomasin, että jotakin sellaista oli tapahtunut, joka tuotti hänelle repiviä sielullisia tuskia, ja kun näin hänen hiipivän palatsista, ei minulle tarvinnut sanoa, mihin hän aikoi.

"— Herätin nopeasti kymmenkunnan hänen luotettavinta henkivartijaansa ja selitin heille, mitä pelkäsin. Yhtenä, miehenä he liittyivät kanssani seuraamaan rakasta prinsessaamme, vaikkapa pyhälle Iss-virralle ja Dorin laaksoon. Saavutimme hänet vähän matkan päässä palatsista. Hänen mukanaan oli uskollinen Woola-koira, mutta ei ketään muuta. Kun yllätimme hänet, oli hän olevinaan suuttunut ja käski meidän mennä takaisin palatsiin, mutta silloin olimme kerran tottelematta häntä, ja kun hän näki, ettemme sallisi hänen lähteä yksin viimeiselle pitkälle pyhiinvaellukselle, niin hän purskahti itkemään syleillen meitä. Yhdessä suuntasimme sitten askeleemme yön pimeyteen, etelää kohti.

"— Seuraavana päivänä kohtasimme lauman pieniä thoateja ja siitä pitäin jatkoimme matkaamme ratsain, edeten ripeästi. Kaikki sujui hyvin, ja olimme jo varsin kaukana etelässä, kun viidennen päivän aamuna huomasimme suuren laivaston taistelualuksia purjehtivan pohjoista kohti. Laivastosta nähtiin meidät, ennenkuin ehdimme piiloutua, ja pian oli ympärillämme parvi mustaihoisia miehiä. Prinsessan henkivartijat taistelivat uljaasti viimeiseen saakka, mutta pian heidät oli voitettu ja surmattu. Vain Dejah Thoris ja minut säästettiin.

"— Havaitessaan joutuneensa mustien rosvojen kynsiin koetti hän itse tehdä lopun elämästään, mutta muuan mustaihoinen kiersi tikarin hänen kädestään. Sitten meidät molemmat sidottiin, niin ettemme voineet liikauttaa kättämme.

"— Sitten kun meidät oli vangittu, lensi laivasto edelleen pohjoista kohti. Kaikkiaan siinä oli parikymmentä isoa taistelulaivaa ja lisäksi joukko pieniä, nopeita risteilijöitä. Samana iltana palasi yksi risteilijä, joka oli ollut paljon muun laivaston edellä, tuoden mukanaan vangin — nuoren punaisen naisen, jonka he olivat napanneet eräältä kukkulajonolta, kuten kertoivat, kolmen punaisten marsilaisten taistelulaivan nenän edestä.

"— Kuulemistamme puheen katkelmista kävi ilmi, että mustat rosvot olivat etsimässä pakolaisseuruetta, joka on päässyt heiltä karkuun joitakuita päiviä aikaisemmin. Ilmeisesti he pitivät nuoren naisen vangitsemista tärkeänä tapahtumana, sillä laivaston komentaja kuulusteli häntä kauan ja vakavasti, kun hänet oli viety tämän luokse. Senjälkeen hänet sidottiin ja tuotiin samaan hyttiin, jossa Dejah Thoris ja minä olimme.

"— Uusi vanki oli hyvin kaunis. Hän kertoi Dejah Thorisille lähteneensä useita vuosia sitten vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle isänsä, Ptarthin jeddakin, hovista. Hän oli Ptarthin prinsessa Thuvia. Sitten hän kysyi Dejah Thorisilta, kuka hän oli, ja kuultuaan sen hän lankesi polvilleen suudellen Dejah Thorisin kahlehdittuja käsiä ja kertoi, että juuri sinä aamuna hän oli ollut Heliumin prinssin John Carterin ja Dejah Thorisin pojan Carthorisin seurassa.

"— Dejah Thoris ei aluksi voinut uskoa häntä, mutta kun neito kertoi kaikki ihmeelliset seikkailut, jotka hän oli kokenut kohdattuaan John Carterin, ja kuvaili, mitä John Carter, Carthoris ja Xodar olivat kertoneet seikkailuistaan ensisyntyisten maassa, niin Dejah Thoris oivalsi, ettei mies voinut olla muu kuin Heliumin prinssi. 'Sillä kuka', hän sanoi, 'koko Barsoomissa muu kuin John Carter olisi voinut suorittaa ne teot, joista olet kertonut.' Ja kun Thuvia oli puhunut Dejah Thorisille rakkaudestaan John Carteria kohtaan ja tämän uskollisuudesta ja kiintymyksestä valitsemaansa prinsessaan, niin Dejah Thoris vaipui kokoon ja itki — sadatellen Zat Arrasia ja julmaa kohtaloa, joka oli ajanut hänet pois Heliumista vain muutamia päiviä ennen hänen rakkaan puolisonsa palaamista.

"— 'En moiti sinua siitä, että rakastat häntä', hän sanoi, Ja minun on helppo uskoa, että kiintymyksesi on puhdas ja vilpitön, kun olet siitä niin avoimesti minulle puhunut'.

"— Laivasto eteni pohjoiseen lähelle Heliumia, mutta eilen illalla mustaihoiset ilmeisestikin käsittivät, että John Carter oli päässyt heidän käsistään, ja he kääntyivät takaisin etelää kohti. Kohta senjälkeen astui koppiimme vartija ja raahasi minut kannelle.

"— 'Ensisyntyisten maassa ei ole sijaa vihreälle otukselle', hän sanoi, antaen minulle hirveän töytäyksen, niin että hoippuen suistuin laivan kannelta. Nähtävästi hän piti sitä helpoimpana tapana toimittaa minut pois aluksesta ja surmata minut samalla kertaa.

"— Mutta kohtalo oli minulle suopea, ja kuin ihmeen kautta selviydyin, saaden vain vähäisiä mustelmia. Laiva liikkui silloin hitaasti, ja kun syöksyin laidan yli pimeään kuiluun, värisin ajatellessani minua odottava kamalaa tärähdystä, sillä koko päivän oli laivasto purjehtinut monien satojen metrien korkeudella. Mutta ällistyin perin pohjin, kun tupsahdin pehmeään kasvistoon tuskin kuusi metriä laivan kannen alapuolella. Luulen, että laivan pohjan täytyi silloin hipoa maata.

"— Makasin koko yön siinä, mihin olin pudonnut, ja seuraavana aamuna minulle selvisi onnellinen sattuma, joka oli pelastanut minut kauheasta kuolemasta. Auringon noustessa näin syvällä allani laajan maiseman, kuivuneen meren pohjan ja kaukaisia kukkuloita. Olin korkean harjanteen korkeimmalla huipulla. Yön pimeydessä laivasto oli sivuuttanut harjanteen, melkein harjaa hipaisten, ja juuri aluksen ollessa lähinnä maata oli mustaihoinen vartija sysännyt minut kannelta kuolemaan, kuten hän luuli.

"— Muutamien kilometrien päässä itään päin oli leveä vesiväylä. Sinne saapuessani sain ilokseni tietää, että se kuului Heliumille. Siellä hankittiin minulle thoat. — Lopun tiedätte."

Useita minuutteja, kaikki olivat vaiti. Dejah Thoris ensisyntyisten kynsissä! Se ajatus hirvitti minua, mutta äkkiä syttyi rinnassani entinen lannistumattoman itseluottamuksen tuli. Hypähdin pystyyn ja rinta koholla, miekka ylhäällä, vannoin juhlallisen valan, että etsin käsiini ja pelastan prinsessani sekä kostan hänen puolestaan.

Sata miekkaa välähti tupestaan ja sata soturia juoksi pöydän pään ympärille ja lupautui hengellään ja omaisuudellaan tukemaan etsintäretkeä. Suunnitelma oli minulla jo hahmoteltuna. Kiitin uskollisia ystäviäni kutakin erikseen ja jätettyäni Carthorisin heidän seurakseen poistuin Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Xodarin ja Hor Vastuksen kanssa omaan vastaanottohuoneeseeni.

Siellä pohdimme retkeämme yksityiskohtaisesti vielä kauan pimeän tultua. Xodar piti varmana, että Issus valitsisi sekä Dejah Thorisin että Thuvian palvelijattarikseen vuoden ajaksi.

"Sen ajan ainakin he ovat verrattain hyvässä turvassa", hän sanoi, "ja tiedämme joka tapauksessa, mistä meidän on heitä etsittävä."

Yksityiskohtainen huolenpito laivaston varustamisesta Omeanin matkaa varten uskottiin Kantos Kanille ja Xodarille. Edellinen lupasi ottaa sellaisia aluksia kuin tarvitsimme telakoille niin pian kuin mahdollista ja siellä Xodar olisi ohjaamassa, kun niihin sovitettaisiin vesipotkurit.

Useita vuosia oli mustaihoisen tehtävänä ollut suorittaa anastettuihin taistelulaivoihin sellaiset muutokset, että ne voivat liikkua Omeanissa, ja niin ollen hän hyvin tunsi potkurien, niiden kiinnityspaikkojen ja tarpeellisten apulaitteiden rakenteen.

Arvioimme, että valmistuksiin tarvittaisiin kuusi kuukautta, sillä meidän oli toimittava äärimmäisen salaisesti, ettei suunnitelmamme joutuisi Zat Arrasin korviin. Kantos Kan uskoi nyt varmasti, että Zat Arrasin kunnianhimo oli kehittynyt huippuunsa ja ettei hän tyytyisi vähempään kuin Heliumin jeddakin arvonimeen.

"Epäilenpä", sanoi Kantos Kan, "olisiko hänestä edes Dejah Thorisinkaan paluu tervetullut, sillä silloin olisi toinen henkilö lähempänä valtaistuinta kuin hän. Kun sinä ja Carthoris vain olisitte poissa tieltä, niin ei juuri mikään estäisi häntä ottamasta jeddakin arvonimeä, ja saatte olla varmat, että kumpikaan teistä ei ole täällä turvassa, niin kauan kun hänellä on ylin valta."

"On yksi keino", huudahti Hor Vastus, "masentaa hänet perin pohjin ja lopullisesti."

"Nyt kuiskaan sen, mutta kerran vielä seison Palkkion ja Koston temppelin harjalla ja huudan sen allani oleville riemuitseville kansanjoukoille."

Seuralaisteni silmät välähtivät, heidän huulilleen levisi tuima ilon ja hyväksymisen hymy ja kaikki he katsoivat kysyvästi minuun. Mutta minä pudistin päätäni.

"Ei, hyvät ystävät", sanoin hymyillen, "kiitän teitä, mutta se ei käy. Ei ainakaan vielä. Sitten kun tiedämme, että Tardos Mors ja Mors Kajak pysyvät ikuisesti poissa, silloin, jos olen täällä, liityn kanssanne huolehtimaan siitä, että Heliumin kansa saa vapaasti valita itselleen uuden jeddakin. Kenet kansa valinneekin, hän saa luottaa miekkani uskollisuuteen, enkä koeta itse tavoitella sellaista kunniaa. Siihen asti Tardos Mors on Heliumin jeddak, ja Zat Arras on hänen edustajansa."

"Kuten tahdot, John Carter", sanoi Hor Vastus, "mutta — Mitä tuo oli?" hän kuiskasi osoittaen puutarhan puolista ikkunaa.

Tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän jo juoksi ikkunan edustalla olevalle parvekkeelle.

Olimme kaikki hänen kintereillään ja näimme miehen, joka juoksi vikkelästi pienen nurmikon poikki ja katosi sen toisella puolella olevaan pensastoon.

"Hän oli parvekkeella, kun huomasin hänet", huudahti Hor Vastus.
"Nopeasti hänen jäljestään!"

Juoksimme yhdessä puutarhaan, mutta vaikkakin hälytimme koko vartioston ja etsimme alueelta tuntikausia, emme löytäneet jälkeäkään öisestä hiipijästä.

"Zat Arrasin lähettämä vakooja", vastasi hän. "Sellainen on hänen tapaistaan."

"Vakoojalla on mielenkiintoisia uutisia kerrottavana herralleen", nauroi Hor Vastus.

"Toivottavasti hän kuuli vain sen, mitä puhuimme uudesta jeddakista", sanoin minä. "Jos hän on kuullut suunnitelmamme Dejah Thorisin pelastamisesta, niin se merkitsee kansalaissotaa, sillä Zat Arras koettaisi estää meitä ja tässä minä en kärsi esteitä. Siinä nousisin vaikka itse Tardos Morsia vastaan, jos se olisi välttämätöntä. Vaikka koko Helium joutuisi veriseksi taistelukentäksi, niin pysyn suunnitelmassani ja pelastan prinsessani. Minua ei nyt pysäytä mikään muu kuin kuolema, ja jos minä kuolen, niin pyydän teitä, ystäväni, vannomaan, että jatkatte hänen etsimistään ja tuotte hänet turvaan isoisänsä hoviin."

Sovimme, että retkeämme varten muovailtavat taistelulaivat lähetettäisiin Hastoriin, joka oli Heliumin alainen kaupunki kaukana lounaassa. Kantos Kan arveli, että sikäläisille telakoille voitaisiin niiden säännöllisten töiden lisäksi ottaa vähintään kuusi taistelulaivaa kerrallaan. Kun hän oli laivaston ylikomentaja, olisi hänen varsin helppo määrätä laivoja sinne, sitä mukaa kuin niitä saataisiin käsitellyiksi, ja senjälkeen pitää uusimallinen laivasto valtakunnan kaukaisissa osissa, kunnes olisimme siksi valmiit, että voisimme koota sen yhteen ja hyökätä Omeaniin.

Neuvottelukokouksemme hajaantui vasta myöhään yöllä, mutta silloin olikin joka miehelle määrätty omat tehtävänsä ja koko suunnitelma valmis yksityiskohtia myöten.

Kantos Kanin ja Xodarin oli huolehdittava laivoissa tehtävistä muutoksista. Tars Tarkasin oli järjestettävä yhteys Tharkin kanssa ja otettava selko, mitä hänen kansansa ajatteli siitä, että hän oli palannut Dorista. Jos kansan tunteet olisivat häntä kohtaan suopeat, niin hänen oli viipymättä palattava Tharkiin ja käytettävä kaikki aikansa kootakseen suuren joukon vihreitä sotureja, jotka kuljetuslaivoissa lähetettäisiin suoraan Dorin laaksoon ja Issuksen temppeliin, sillä aikaa kun laivasto purjehtisi Omeaniin ja tuhoaisi ensisyntyisten alukset.

Hor Vastukselle jäi arkaluontoinen tehtävä järjestää salainen armeija, jonka soturit vannoutuisivat seuraamaan John Carteria, minne hyvänsä hän heidät johtaisi. Kun arviomme mukaan tarvittiin yli miljoona miestä Omeaniin aiottujen suurien taistelulaivojen sekä vihreiden sotureiden kuljetus- ja suoja-aluksien miehittämiseen, niin Hor Vastuksella ei suinkaan ollut mikään vähäinen tehtävä suoritettavanaan.

Seurueen poistuttua sanoin Carthorisille hyvää yötä, sillä olin hyvin väsynyt. Menin omiin huoneisiini, kylvin ja laskeuduin silkki- ja turkisvuoteelleni nukkuakseni oikein kunnollisesti ensi kerran Barsoomiin saapumiseni jälkeen. Mutta nytkin odotti minua pettymys.

En tiedä, kuinka kauan nukuin. Heräsin äkkiä siihen, että kymmenkunta vankkaa miestä oli kimpussani, kapula valmiina suussani ja hetkistä myöhemmin käteni ja jalkani lujasti köytettyinä. He olivat toimineet niin nopeasti ja niin tehokkaasti, etten enää vähääkään kyennyt heitä vastustamaan, kun selvisin täydelleen unestani.

He eivät puhuneet sanaakaan, ja kapula esti minut hiiskahtamastakin. Ääneti he nostivat minut vuoteeltani ja kantoivat minut ovelle. Kun he sivuuttivat ikkunan, josta kaukaisempi kuu valoi kirkasta hohdettaan huoneeseen, näin että heillä kaikilla oli silkkiset naamarit kasvoillaan — en voinut tuntea heistä ainoatakaan.

Kannettuaan minut käytävään he kääntyivät seinässä olevaa salaovea kohti, josta päästiin palatsin alla oleviin holveihin vievään käytävään. Luulin, ettei oman taloni ulkopuolella kukaan tietäisi tästä ovesta mitään. Mutta joukkueen johtaja ei empinyt hetkeäkään. Hän astui suoraan ovelle, painoi kätkettyä nappulaa, ja oven avauduttua astui syrjään antaen toveriensa kantaa minut sisään. Sitten hän sulki oven jäljessään ja seurasi meitä.

Minut vietiin alas holveihin, pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita en itse ollut milloinkaan tarkastanut, yhä edelleen, kunnes olin varma, että olimme kaukana palatsin alueelta, ja sitten taaskin ylöspäin maanpintaa kohti.

Joukkue pysähtyi sileän seinän eteen. Johtaja napautti siihen miekkansa kahvalla — kolme nopeata, terävää lyöntiä, sitten tauko, taas kolme lyöntiä, tauko ja lopuksi kaksi lyöntiä. Sekuntia myöhemmin seinä kääntyi sisäänpäin, ja minut vietiin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, jossa istui kolme upeatamineista miestä.

Yksi heistä kääntyi minuun päin ilkkuva hymy ohuilla julmilla huulillaan — hän oli Zat Arras.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

"Ah", sanoi Zat Arras, "mitä onnellista sattumaa saan kiittää Heliumin prinssin odottamattoman vierailun tuottamasta ilosta?"

Hänen puhuessaan oli yksi vartijoista poistanut kapulan suustani, mutta en vastannut Zat Arrasille mitään, seisoin vain ääneti ja katselin rauhallisesti Zodangan jediä. Ja olen varma, että ilmeessäni kuvastui häntä kohtaan tuntemani halveksuminen.

Huoneessa olevien miesten katse kiintyi ensin minuun ja sitten Zat
Arrasiin, kunnes raivon puna vähitellen kohosi hänen poskilleen.

"Saatte mennä!" hän sanoi kantajilleni, ja kun kaikki muut paitsi hänen kaksi seuralaistaan, hän itse ja minä olivat poistuneet huoneesta, puhutteli hän minua uudelleen jäätävän kylmästi, hyvin hitaasti ja harkiten, pysähtyen vähän väliä, ikäänkuin olisi tahtonut valita sanansa varovasti:

"John Carter, ikivanhojen tapojen, uskonnollisten lakiemme ja puolueettoman tuomioistuimen päätöksen nojalla olet tuomittu kuolemaan. Kansa ei voi sinua pelastaa — minä yksin voin sen tehdä. Olet ehdottomasti vallassani; voin menetellä sinua kohtaan niinkuin haluan — surmata sinut tai vapauttaa sinut; ja jos haluaisin surmata sinut, niin kukaan ei saisi siitä tietoa.

"— Jos saisit liikkua Heliumissa vapaasti vuoden ajan, sinulle suodun lykkäyksen mukaisesti, niin tuskinpa kansa sitten enää vaatisikaan sinulle tuomitun rangaistuksen täyttämistä.

"— Olet kahdessa minuutissa vapaa yhdellä ehdolla. Tardos Mors ei palaa koskaan Heliumiin, ei liioin Mors Kajak eikä Dejah Thoris. Heliumin on valittava uusi jeddak, ennenkuin vuosi on mennyt umpeen. Zat Arras tahtoo päästä Heliumin jeddakiksi. Lupaa kannattaa pyrkimystäni. Se on vapautesi hinta. Olen puhunut."

Tiesin, että julmaluontoinen Zat Arras ei vähääkään häikäilisi minun tuhoamistani, enkä ensinkään epäillyt, että hän minun kuoltuani voisi helposti tulla Heliumin jeddakiksi. Jos olisin vapaa, niin voisin jatkaa Dejah Thorisin etsimispuuhia. Jos kuolisin, niin kelpo toverini eivät kykenisi toteuttamaan suunnitelmiamme. Näytti niinollen varsin todennäköiseltä, että jos kieltäytyisin myöntymästä hänen pyyntöönsä, en sillä suinkaan estäisi häntä pääsemästä Heliumin jeddakiksi ja lisäksi ratkaisisin lopullisesti Dejah Thorisin kohtalon, — kieltäytymällä määräisin hänet Issuksen hirvittävälle areenalle.

Hetkisen olin ymmällä, mutta vain hetkisen. Tuhannen jeddakin ylpeä tytär valitsisi kuoleman mieluummin kuin tämänkaltaisen häpeällisen sopimuksen, eikä John Carter saanut tinkiä sen enempää kuin hänen prinsessansa, kun Helium oli kysymyksessä. Käännyin Zat Arrasiin päin.

"Minkäänlainen liitto", sanoin, "ei ole mahdollinen Heliumin kavaltajan ja Tardos Morsin sukuun kuuluvan prinssin välillä. En usko, Zat Arras, että suuri jeddak on kuollut." Zat Arras kohautti olkapäitään.

"Hetimiten, John Carter", hän sanoi, "eivät mielipiteesi ole enää tärkeitä itsellesikään. Käytä niitä senvuoksi mahdollisimman hyvin, niin kauan kuin voit. Zat Arras myöntää sinulle kohtuullisesti aikaa esittämänsä jalomielisen ehdotuksen harkitsemista varten. Tänä yönä viedään sinut maanalaisten holvien hiljaiseen pimeyteen miettimään, ja saat olla varma, että jollet hyvissä ajoin suostu sinulle tarjottuun ehtoon, et ikinä tule takaisin äänettömästä pimeydestä. Et myöskään tiedä, millä minuutilla hiljaisesta syvyydestä ojentuu terävää tikaria puristava käsi, joka riistää sinulta viimeisenkin mahdollisuuden päästä jälleen ulkoilman lämpöön, vapauteen ja riemuun."

Lopetettuaan puheensa Zat Arras taputti käsiään. Vartijat ilmestyivät uudelleen.

"Vankiholviin", hän sanoi. Siinä kaikki. Neljä miestä vei minut huoneesta ja saattoi, valaisten tietään kannettavalla radiumlampulla, minut loppumattomilta tuntuvia tunneleja myöten alaspäin, yhä alaspäin Heliumin kaupungin alle.

Vihdoin he pysähtyivät suurehkoon huoneeseen. Kallioseinissä oli renkaita. Niihin oli kiinnitetty kahleita, ja monissa kahleissa oli ihmisen luurankoja. Yhden niistä he puistelivat pois, avasivat munalukon, joka oli kiinnittänyt kahleen luurangon nilkkaan, ja napsauttivat rautarenkaan jalkaani. Sitten he poistuivat luotani, vieden lampun mukanaan.

Ympärilläni oli pimeää kuin haudassa. Muutamia minuutteja kuului varuksien kalahtelua, mutta se heikkeni heikkenemistään, kunnes hiljaisuus oli vihdoin yhtä täydellinen kuin pimeyskin. Olin yksin kaameiden seuralaisteni — vainajien luiden kanssa, ja heidän kohtalonsa todennäköisesti osoitti, kuinka minulle kävisi.

En tiedä, kuinka kauan kuuntelin pimeässä, mutta hiljaisuus ei keskeytynyt, ja vihdoin vaivuin vankilani kovalle lattialle, nojasin pääni kiviseinään ja nukuin.

Oli varmaankin kulunut useita tunteja, kun heräsin ja näin nuoren miehen vieressäni. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa astia, jossa oli vellintapaista sekoitusta — Barsoomin tavallista vankilamuonaa.

"Zat Arras lähettää sinulle terveisensä", sanoi nuori mies, "ja käskee minun ilmoittaa sinulle, että vaikkakin hän hyvin tuntee salaliiton, jonka tarkoituksena on tehdä sinusta Heliumin jeddak, hän ei kuitenkaan halua peruuttaa sinulle tekemäänsä tarjousta. Vapaaksi päästäksesi on sinun vain pyydettävä minua sanomaan Zat Arrasille, että hyväksyt hänen esittämänsä ehdot."

Minä vain pudistin päätäni. Nuorukainen ei puhunut enempää. Laskettuaan ruuan lattialle viereeni hän meni takaisin ylöspäin vievään käytävään ja vei valon mukanaan.

Pitkän ajan kuluessa tämä nuorukainen tuli koppiini kahdesti päivässä tuoden ruokaa ja aina samat terveiset Zat Arrasilta. Kauan koetin aloittaa hänen kanssaan keskustelua joistakin muista asioista, mutta hän ei antautunut puheisiin, ja vihdoin luovuin yrityksestäni.

Kuukausia mietin, miten voisin toimittaa Carthorisille tiedon olinpaikastani. Kuukausia hankasin yhtä ainoata tukevaa kahleeni rengasta toivoen kenties saavani sen kihnutetuksi poikki, joten voisin seurata nuorukaista kiemurtelevissa tunneleissa sellaiselle paikalle, mistä voisin koettaa murtautua vapauteen.

Olin suunnattoman levoton ja huolissani ajatellessani Dejah Thorisia pelastamaan lähtevän retkikunnan valmisteluja. Tiesin, ettei Carthoris jättäisi asiaa raukeamaan, jos hänellä vain olisi toimintavapaus, mutta minusta tuntui hyvin mahdolliselta, että hänkin oli joutunut Zat Arrasin vankiluoliin.

Tiesin, että Zat Arrasin urkkija oli kuullut uuden jeddakin valitsemista koskevan keskustelumme, ja tuskin viittä minuuttia aikaisemmin olimme pohtineet Dejah Thorisin pelastamissuunnitelman yksityiskohtia. Myöskin tämä asia saattoi varsin hyvin olla hänen tiedossaan. Carthoris, Kantos Kan, Tars Tarkas, Hor Vastus ja Xodar olivat kenties jo nyt kaatuneet Zat Arrasin salamurhaajien uhreina tai joutuneet hänen vangeikseen.

Päätin ainakin kerran vielä koettaa saada joitakin tietoja ja käyttää sitä varten sotajuonta, kun nuorukainen seuraavan kerran tulisi koppiini. Olin pannut merkille, että hän oli komea poika, suunnilleen Carthorisin mittainen ja ikäinen. Ja myöskin olin pannut merkille, että hänen kehnot ja kuluneet varuksensa sopivat varsin huonosti yhteen hänen arvokkaan ja ylevän käytöksensä kanssa.

Näiden huomioiden pohjalta aloitin hänen kanssaan keskustelun, kun hän seuraavan kerran saapui luokseni.

"Olet ollut hyvin ystävällinen minulle koko vankeusaikani", sanoin hänelle, "ja kun minulla luullakseni parhaassakin tapauksessa on elonaikaa vain vähän jäljellä, haluaisin hyvissä ajoin antaa sinulle näkyvän todistuksen kiitollisuudestani, sen johdosta että olet kaikin tavoin koettanut tehdä vankeuteni siedettäväksi.

"— Aikanaan olet joka päivä tuonut ruokani, pitäen huolta siitä, että se on ollut puhdasta ja että sitä on ollut riittävästi. Et kertaakaan ole sanoin etkä teoin pyrkinyt käyttämään hyväksesi avutonta tilaani loukataksesi tai kiusataksesi minua. Olet aina ollut kohtelias ja huomaavainen, mikä enemmän kuin mikään muu on herättänyt minussa kiitollisuutta, ja haluan antaa sinulle jonkun vähäisen merkin siitä.

"— Palatsini pukuvarastossa on useita hienoja hihnavaruksia. Mene ja valitse niistä se, joka sinua eniten miellyttää — se on sinun. Muuta en pyydä kuin että käytät sitä, sillä siitä tiedän, että toivomukseni on täytetty. Teethän niin?"

Pojan silmät olivat puhuessani kirkastuneet ilosta, ja näin hänen vilkaisevan ensin omia risaisia tamineitaan ja sitten minun upeita varuksiani. Hetkisen hän oli mietteissään, ennenkuin virkkoi mitään, ja sydämeni melkein lakkasi sykkimästä — niin suuri merkitys hänen vastauksensa laadulla oli minulle.

"Jos menisin Heliumin prinssin palatsiin esittämään sellaisen vaatimuksen, niin minulle naurettaisiin ja kaupanpäällisiksi minut perin todennäköisesti heitettäisiin pää edellä kadulle. Ei, se on mahdotonta, mutta kiitän sinua tarjouksesta. Jos Zat Arras uneksikaan, että ajattelen sellaista, niin hän revittäisi sydämen rinnastani."

"Siinä ei voi olla mitään vaarallista eikä pahaa, nuori mies", huomautin. "Voit mennä palatsiini yöllä, mukanasi kirjelippu minulta pojalleni Carthorisille. Saat lukea lipun sisällön, ennenkuin viet sen perille, nähdäksesi ettei siinä ole mitään, mikä vahingoittaisi Zat Arrasia. Poikani pitää asian salassa, joten vain me kolme tunnemme sen. Se on siksi yksinkertainen ja vaaraton seikka, ettei kukaan voi sitä tuomita."

"Siellä on myöskin jalokivikoristeinen lyhyt miekka, jonka otin eräältä voittamaltani pohjoispuolen jeddakilta. Noutaessasi varuksia pyydä Carthorisia antamaan sinulle myöskin se. Kun sinulla on se ja valitsemasi tamineet, niin koko Zodangassa ei ole toista upeampivarusteista sotilasta.

"— Tuo mukanasi kirjoitusvehkeet tullessasi ensi kerran koppiini. Muutamien tuntien perästä näemme sinut sitten syntysi ja ryhtisi mukaisessa asussa."

Yhä ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkamatta mitään hän kääntyi ympäri ja poistui. Minun oli mahdotonta arvata hänen päätöstään, ja tuntikausia istuin ajatusteni levottomasti pyöriessä hänen ratkaisunsa ympärillä.

Jos hän suostuisi viemään minulta tiedonannon Carthorisille, niin se merkitsisi, että Carthoris oli vielä elossa ja vapaana. Jos nuorukainen palaisi pukeutuneena saamiinsa varuksiin, niin Carthoris oli saanut kirjelippuni ja tietäisi minun olevan elossa. Se seikka, että kirjeen tuoja oli zodangalainen, riittäisi ilmaisemaan Carthorisille, että olin Zat Arrasin vankina.

Kun nuorukainen seuraavan kerran tavalliseen aikaan saapui käynnilleen, odotin niin kiihkeästi, että tuskin kykenin sitä salaamaan. En kuitenkaan sanonut hänelle muuta kuin tavanmukaisen tervehdykseni. Laskiessaan ruuan viereeni lattialle hän samalla pani siihen kirjoitusvehkeet.

Sydämeni hyppi ilosta. Olin päässyt tarkoitukseni perille. Hetkisen katselin kirjoitusvehkeitä teeskennellen kummastusta, mutta pian annoin heräävän ymmärtämisen ilmeen levitä kasvoilleni. Sitten tartuin kynään ja kirjoitin Carthorisille lyhyen määräyksen, käskien hänen luovuttaa Parthakille tämän valitseman asun ja kuvaamani lyhyen miekan. Siinä kaikki. Mutta minulle ja Carthorisille se merkitsi paljon.

Panin kirjelipun avonaisena lattialle. Parthak otti sen virkkamatta sanaakaan ja poistui.

Mikäli saatoin arvioida, olin tähän mennessä ollut vankiluolassa kolmesataa päivää. Jos Dejah Thorisin pelastamiseksi yritettäisiin jotakin, niin se olisi tehtävä pian, sillä jos hän vielä olisikin elossa, niin hänen loppunsa olisi lähellä, koska Issuksen valitsemat eivät saisi elää kuin yhden vuoden.

Kun seuraavan kerran kuulin askeleiden lähestyvän, maltoin tuskin odottaa nähdäkseni, oliko Parthakilla uusi asu ja miekka, mutta ajatelkaapa tuskaista pettymystäni, kun ruuan tuoja ei ollutkaan Parthak.

"Mitä on Parthakille tapahtunut?" kysyin, mutta mies ei vastannut, vaan laski vain ruoka-astian lattialle, kääntyi pois ja palasi ylämaailmaan.

Päiviä vieri, ja uusi vartijani hoiteli edelleen tehtäviään tuiskahtamatta milloinkaan mitään, vastaamatta yksinkertaisimpaankaan kysymykseeni ja sanomatta sanaakaan omasta aloitteestaan.

Saatoin vain arvailla Parthakin syrjäytymisen syytä, mutta minusta oli perin todennäköistä, että se oli jollakin tavoin suoranaisessa yhteydessä hänelle antamani kirjelipun kanssa. Olin riemuinnut ennenaikaisesti, eikä asemani ollut vähääkään parantunut, sillä enhän nyt edes tiennyt, oliko Carthoris elossa. Jos Parthak olisi tahtonut kunnostautua Zat Arrasin silmissä, niin hän olisi antanut minun menetellä juuri niin kuin tein, voidakseen sitten viedä kirjelippuni herralleen todistukseksi uskollisuudestaan ja alttiudestaan.

Kolmekymmentä päivää oli kulunut siitä, kun annoin kirjeen nuorukaiselle. Kolmesataakolmekymmentä päivää oli kulunut vangitsemisestani. Mikäli saatoin laskea, oli enää vain kolmekymmentä päivää jäljellä siihen hetkeen, jolloin Dejah Thoris vietäisiin areenalle Issuksen juhlissa. Kun tämä hirvittävä kuva väkisinkin väikkyi mielikuvituksessani, painoin kädet kasvoilleni, ja minun oli hyvin vaikea kaikista ponnistuksistani huolimatta estää silmiini kihoavia kyyneliä vierimästä poskilleni. Se ihana olento kamalien valkeiden apinain julmien torahampaiden repimänä ja raatelemana! Sitä oli mahdoton ajatella. Niin hirveätä ei saattaisi tapahtua. Ja kuitenkin järkeni sanoi minulle, että ennenkuin kolmekymmentä päivää olisi kulunut umpeen, olisi verraton prinsessani ensisyntyisten areenalla noiden hurjien petojen kynsissä; hänen veristä ruumistaan raahattaisiin pölyävässä hietikossa, kunnes vihdoin osa siitä pelastettaisiin tarjottavaksi mustaihoisten ylimysten pöydissä.

Luulen, että olisin tullut hulluksi, jollen olisi kuullut vanginvartijani läheneviä askelia. Ne johtivat huomioni pois kauheista ajatuksista, jotka olivat kokonaan vallanneet mieleni. Samassa välähti päähäni uusi, julma suunnitelma. Ponnistaisin vielä voimani äärimmilleen ja yrittäisin karata yllättämällä ja surmaamalla vartijani ja jättäytymällä kohtalon ohjattavaksi ulkomaailmaan ja turvaan. Ajatusta seurasi toiminta. Heittäydyin koppini lattialle seinäviereen jännittyneeseen, vääntyneeseen asentoon, ikäänkuin olisin kuollut ponnisteltuani kouristuksen kynsissä. Kun vartija kumartuisi ylitseni, tarttuisin toisella kädellä hänen kurkkuunsa ja toisella kädellä antaisin hänelle hirveän iskun kahleketjuni mutkalla, jota puristin sitä varten tiukasti oikealla kädelläni.

Tuhoon tuomittu mies saapui yhä lähemmäksi. Kuulin hänen pysähtyneen eteeni. Hän huudahteli hillitysti ja astahti sitten viereeni, käyden siihen polvilleen. Puristin kahletta lujemmin. Hän kumartui lähemmäksi. Minun oli vain avattava silmäni löytääkseni hänen kurkkunsa, tartuttava siihen ja samalla annettava lopullinen, voimakas isku.

Kaikki kävi suunnitelmani mukaan. Kahle heilahti niin nopeasti senjälkeen kun olin avannut silmäni, etten ehtinyt pidättää lyöntiäni, vaikka näinkin, että niin lähellä minua olevat kasvot olivat oman poikani Carthorisin.

Hyvä Jumala! Kuinka oli julma, pahansuopa kohtalo ohjannut kaikki näin kamalasti! Kuinka oikukkaasti oli tapahtumien yhteensattuma tuonut poikani viereeni juuri tällä hetkellä, niin että iskin hänet lattiaan ja surmasin hänet tietämättä kuka hän oli! Hyvänsuopa, vaikka hidas kaitselmus sekoitti katseeni ja mieleni, ja vaivuin tiedottomana ainoan poikani elottoman ruumiin päälle.

Tullessani takaisin tajuihini tunsin vilpoisan, lujan käden painavan otsaani. Hetkisen olin silmät ummessa. Koetin koota ajatuksiani ja muistojani, jotka ikäänkuin kiinnijoutumista karttaen risteilivät väsyneissä, kiihottuneissa aivoissani.

Vihdoin muistin kauhukseni viimeisen tajuisen tekoni enkä enää tohtinut avata silmiäni, peläten vieressäni olevaa näkyä. Ihmettelin kuka hoivailijani mahtoi olla. Caarthorisilla oli varmaankin ollut toveri, jota en ollut nähnyt. Mutta joskushan minun oli pakko katsella vääjäämätöntä totuutta silmästä silmään. Miksi en sitten tekisi sitä heti? Huokaisten aukaisin silmäni. Ylitseni kumartui Carthoris, kuhmu otsassaan, johon kahle oli sattunut, mutta elossa, Jumalan kiitos, elossa! Hän oli aivan yksin. Ojensin käteni, painoin poikaani rintaani vasten, ja jos miltään tähdeltä on milloinkaan kohonnut palavaa kiitosrukousta, niin lähti sellainen silloin rinnastani kiittäessäni kuolevan Marsin uumenissa salaperäistä ikuista olentoa poikani hengestä.

Ennen kahleketjun putoamista olin niin ollen tunnettuani Carthorisin ehtinyt jonkun verran vaimentaa iskun voimaa.

Hän kertoi viruneensa tajuttomana jonkun aikaa, tietymätöntä oli, kuinka kauan.

"Miten jouduit tänne?" kysyin ihmeissäni siitä, että hän oli löytänyt minut oppaatta.

"Siitä saamme kiittää kekseliäisyyttäsi. Ilmoitit minulle olevasi hengissä ja vankina lähettämällä Parthak-nuorukaisen luokseni. Ennenkuin hän saapui noutamaan varuksiaan ja miekkaansa, pidimme sinua kuolleena. Luettuani kirjelippusi tein kuten olit pyytänyt, annoin Parthakin valita mieleisensä asun pukuhuoneesta ja toin hänelle jalokivikoristeisen lyhyen miekan. Mutta täytettyäni sen, mitä ilmeisesti olit hänelle luvannut, olivat velvollisuuteni häntä kohtaan lopussa. Aloin sitten kysellä häneltä, mutta hän ei taipunut antamaan minkäänlaisia tietoja olinpaikastasi. Hän pysyi sitkeästi uskollisena Zat Arrasille.

"— Lopuksi annoin hänen suorastaan valita joko vapauden tai palatsin alla olevat vankiholvit. Vapauden hintana oli, että hän kertoisi, missä olit vankina, ja neuvoisi, miten pääsisimme luoksesi. Mutta sittekin hän pysyi jäykästi uskollisena puolueelleen. Epätoivossani panetin hänet vankiluolaan, jossa hän on vieläkin.

"— Häneen eivät pystyneet kuoleman ja kidutuksen uhkaukset eivätkä lahjukset, vaikka olisivat olleet kuinka satumaiset. Kärttämiseemme hän aina vain vastasi, että kuolipa Parthak milloin hyvänsä, huomenna tai tuhannen vuoden perästä, kellään ei olisi oikeutta sanoa: 'Petturi on saanut palkkansa.'

"— Vihdoin Xodar, joka on ovela ja viekas kuin lempo, keksi juonen, jolla saisimme peijatuksi häneltä tiedon. Hor Vastus pukeutui zodangalaisen sotilaan varuksiin, ja hänet kahlehdittiin Parthakin koppiin. Viisitoista päivää ylevä Hor Vastus sai virua vankilaholvin pimeydessä, mutta se ei mennyt hukkaan. Vähitellen hän voitti zodangalaisen luottamuksen ja ystävyyden, kunnes Parthak juuri tänään, arvellen puhuvansa kansalaiselleen ja lisäksi hyvälle ystävälleen, kertoi Hor Vastukselle tarkoin, missä kopissa olit.

"— Nopeasti tarkastin virallisten papereittesi joukossa olevaa Heliumin maanalaisten holvien asemakarttaa. Sinun luoksesi pääseminen oli kuitenkin hieman vaikeata. Kuten tiedät, kaikki kaupungin alla olevat holvit ovat toistensa yhteydessä, mutta kustakin osastosta on viereiseen vain yksi oviaukko ylimmällä käytävätasoila juuri maanpinnan alla.

"— Luonnollisesti kaikkia niitä aukkoja, jotka veivät ympäröivistä holveista hallitusrakennuksien alla oleviin, vartioidaan jatkuvasti. Vaikka niin ollen pääsin ilman muuta Zat Arrasin palatsin alla oleviin holveihin vievälle aukolle, niin siellä oli zodangalainen vahtisotilas vastassani. Hän jäi paikalleen, kun minä olin mennyt ohitse, mutta sielu oli poistunut hänen ruumiistaan.

"— Ja niin pääsin tänne parhaiksi saadakseni sinulta melkein surmaniskun", hän lopetti nauraen.

Puhuessaan Carthoris oli koko ajan käsitellyt kahleeni lukkoa, ja riemusta huudahtaen hän nyt pudotti ketjun pään lattialle. Taaskin seisoin vapaana tuskastuttavasta renkaasta, joka oli lähes vuoden ajan hangannut nilkkaani.

Hän oli tuonut pitkän miekan ja tikarin minun varalleni, ja aseistettuina lähdimme sitten palaamaan palatsiini.

Oviaukolla, jonka kautta poistuimme Zat Arrasin holveista, virui Carthorisin surmaaman vahtisotilaan ruumis vielä paikallaan. Sitä ei oltu vielä huomattu, ja viivyttääksemme tutkimusta ja tehdäksemme tapahtuman salaperäiseksi jedin puoluelaisten silmissä kannoimme ruumista jonkun matkaa mukanamme, piilottaen sen sitten pieneen koppiin, joka oli syrjässä läheisen rakennuksen alla olevien holvien pääkäytävästä.

Puolisen tuntia myöhemmin olimme oman palatsimme alla olevissa käytävissä ja pian senjälkeen ilmestyimme vastaanottosaliin, jossa tapasimme Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Hor Vastuksen ja Xodarin odottamassa meitä kärsimättömästi.

Aikaa ei tuhlattu vankeusaikani hyödyttömään kuvaamiseen. Kiihkeästi sensijaan halusin tietää, kuinka hyvin lähes vuosi sitten suunnittelemamme valmistukset olivat edistyneet.

"Ne ovat vaatineet aikaa paljon enemmän kuin silloin otaksuimme", selitti Kantos Kan. "Se seikka, että meidän on ollut toimittava äärimmäisen salaisesti, on hidastuttanut meitä pahoin. Zat Arrasin urkkijoita on kaikkialla. Mutta mikäli tiedän, ei sillä heittiöllä ole aavistustakaan todellisista suunnitelmistamme.

"— Nyt on meillä Hastorin ympäristössä tuhatlukuinen laivasto, jonka aluksien vertaisia ei ennen ole purjehtinut Barsoomin ilmassa. Kaikissa niissä on sellaiset laitteet, että ne voivat liikkua Omeanin ilmassa ja Omean-järven pinnalla. Jokaista taistelulaivaa kohti on viisi kymmenen miehen risteilijää, kymmenen viiden miehen ja sata yhden miehen partiokonetta. Yhteensä meillä on satakuusitoistatuhatta alusta, joissa on sekä ilma- että vesipotkurit.

"— Tharkissa on Tars Tarkasin vihreiden sotilaiden kuljettamista varten yhdeksänsataa isoa laivaa sekä niiden turva-alukset. Seitsemän päivää sitten meillä oli jo kaikki valmiina, mutta odotimme, sillä toivoimme saavamme sinut pelastetuksi siksi ajoissa, että voisit olla retkikunnan komentajana. Ja oli hyvä, että odotimme, prinssi."

"Eivätkö tharkilaiset sitten, Tars Tarkas", kysyin, "ole ryhtyneet tavanmukaisiin toimenpiteisiin Issin helmasta palannutta miestä vastaan?"

"He lähettivät viisikymmentä päällikköä tänne keskustelemaan kanssani", vastasi Tars Tarkas. "Olemme oikeamielistä kansaa, ja kun olin kertonut heille koko tarinani, niin he yksimielisesti päättivät, että he menettelisivät minuun nähden samalla tavoin kuin Helium John Carteriin nähden. Siihen mennessä he pyysivät minua edelleen olemaan Tharkin jeddakina, voidakseni neuvotella naapuriheimojen kanssa sotilaiden kokoamisesta retkikunnan maavoimia varten. Olen tehnyt sen, minkä otin tehdäkseni. Kaksisataaviisikymmentätuhatta sotilasta, joka on koottu aina sekä pohjois- että etelänavan jäävaippojen reunoilta saakka ja kuuluvat tuhanteen eri yhdyskuntaan sekä sataan hurjaan, sotaiseen heimoon, on parhaillaan Tharkin kaupungissa. He ovat valmiit purjehtimaan ensisyntyisten maahan, kun vain annan merkin, ja taistelemaan siellä, kunnes käsken heidän lakata. Muuta he eivät vaadi kuin ryöstämänsä saaliin ja paluumatkan omille alueilleen, kun taistelu ja ryöstö ovat päättyneet. Olen puhunut."

"Miljoona Heliumin kapeilta vesiväyliltä saapunutta karaistua sotilasta on taistelulaivojen sekä kuljetus- ja turva-aluksien miehistönä", vastasi hän. "Jokainen heistä on vannonut vaiteliaisuuden ja uskollisuuden valan, eikä miltään alueelta ole värvätty niin paljon miehiä, että se olisi herättänyt epäilyksiä."

"Hyvä!" huudahdin. "Kukin on täyttänyt tehtävänsä. Emmekö, Kantos Kan, lähde heti Hastoriin ja suoriudu matkalle, ennenkuin aurinko huomenna nousee?"

"Emme saa vitkastella yhtään, prinssi", vastasi Kantos Kan; "Hastorin väestö on jo alkanut oudoksua, mitä tarkoitusta varten niin suuri, täysimiehistöinen laivasto on koottu. Minua ihmetyttää suuresti, ettei tieto siitä ole aikaisemmin saapunut Zat Arrasin korviin. Palatsisi telakalla odottaa risteilijä; lähtekäämme tässä —" Puutarhasta aivan läheltämme kuuluvat laukaukset katkaisivat hänen lauseensa kesken.

Syöksyimme kaikki parvekkeelle parhaiksi nähdäksemme kymmenkunnan palatsini vartioväkeen kuuluvan sotilaan katoavan kaukaisen pensaikon varjoon, ilmeisesti ajaen takaa jotakin pakenijaa. Aivan allamme oli joitakuita heistä kumartuneena maassa viruvan elottoman ruumiin yli.

Meidän katsellessamme he nostivat ruumiin maasta ja kantoivat sen vastaanottosaliin, jossa olimme olleet neuvottelemassa. Kun he laskivat ruumiin jalkojemme juureen, näimme että vainaja oli parhaissa voimissa oleva punainen mies — varustukset olivat yksinkertaiset kuten tavallisilla sotilailla tai henkilöillä, jotka haluavat pysyä tuntemattomina.

"Siltä näyttää", huomautin ja jatkoin vartijoille: "Saatte viedä ruumiin pois."

"Odottakaa!" huudahti Xodar. "Käskekää, prinssi, jonkun tuoda tänne vaatekappale ja vähän thoatin öljyä."

Nyökäytin päätäni eräälle sotilaalle, joka poistui huoneesta ja palasi pian, tuoden mitä Xodar oli pyytänyt. Mustaihoinen kävi polvilleen ruumiin viereen, kastoi kangaspalasen kulman öljyyn ja hankasi vähän aikaa vainajan kasvoja. Sitten hän katsoi minua hymyillen ja osoittaen jättämäänsä jälkeä. Siitä kohdasta, mistä Xodar oli hangannut, kasvot olivat yhtä valkeat kuin omani. Sitten Xodar tarttui ruumiin mustaan tukkaan ja äkkiä tempaisten nyhtäisi sen kokonaan pois, niin että kalju päälaki paljastui.

Vahtisotilaat ja ylimykset tunkeutuivat marmorilattialla viruvan äänettömän todistajan ympärille. Kuului kysyvän hämmästyneitä huudahduksia, kun Xodar oli teoillaan osoittanut epäluulonsa oikeaksi.

Niin sanoen hän tempasi tikarinsa, sivaltaen auki thernin varustushihnasta riippuvan umpinaisen pussin ja ottaen siitä esille pikku kultavanteen, jossa oli kookas jalokivi, samanlainen kuin Sator Throgilta ottamani.

"Hän oli pyhä thern", sanoi Xodar. "Olipa todella onni, ettei hän päässyt pakoon."

"Prinssi", hän sanoi, "minun on ilmoitettava, että tämän miehen toveri livahti käsistämme. Luulen, että joku tai jotkut portilla olleista miehistä olivat hänen kanssaan yksissä neuvoin. Olen käskenyt pidättää heidät kaikki."

Xodar ojensi hänelle thoatin öljyn ja vaatepalasen. "Näiden avulla saatte ehkä selville keskuudessanne olevan vakoojan", hän sanoi.

Käskin heti panna toimeen salaisen etsinnän kaupungissa, sillä jokaisella marsilaisella ylimyksellä on oma tutkiva komennuskuntansa.

Puoli tuntia myöhemmin vartioston upseeri saapui uudelleen tuomaan tietoja. Tällä kertaa hän vahvisti pahimmat aavistuksemme — puolet sinä yönä portailla olleista vartijoista olivat olleet punaisiksi sotilaiksi maalattuja thernejä.

"Tulkaa!" huudahdin. "Emme saa vitkastella hetkeäkään. Hastoria kohti, heti paikalla! Jos thernit koettavat pidättää meitä jääkentän eteläreunalla, niin saattaa koko suunnitelmamme mennä myttyyn ja koko retkikuntamme joutua tuhon omaksi."

Kymmenen minuutin kuluttua kiidimme pimeässä Hastoria kohti, valmistautuen lyömään ensi iskun Dejah Thorisin pelastamiseksi.

KAHDESKYMMENES LUKU

Kaksi tuntia Heliumista lähtömme jälkeen eli keskiyön seuduissa me, Kantos Kan, Xodar ja minä, saavuimme Hastoriin. Carthoris, Tars Tarkas ja Hor Vastus olivat menneet toisella risteilijällä suoraan Tharkiin.

Kuljetuslaivojen oli lähdettävä heti liikkeelle ja purjehdittava verkalleen etelää kohti. Taistelulaivasto tavoittaisi ne toisen päivän aamuna.

Hastorissa oli kaikki valmiina, ja Kantos Kan oli suorittanut retken valmistelut niin huolellisen yksityiskohtaisesti, että ennenkuin saapumisestamme oli kulunut kahtakymmentä minuuttia, ensimmäinen laiva jo kohosi telakalta ilmaan. Sekunnittain isot laivat sitten kukin vuorostaan nousivat sirosti öiselle taivaalle, muodostaen pitkän, ohuen jonon, joka ulottui useita kilometrejä etelään päin.

Vasta mentyämme Kantos Kanin kajuuttaan johtui mieleeni kysyä, mikä päivä silloin oli. Siihen asti en ollut tarkalleen tietänyt, kuinka kauan olin virunut Zat Arrasin vankiluolassa. Kun Kantos Kan ilmoitti sen minulle, säikähdin hirveästi, sillä koppini sysimustassa pimeydessä olin laskenut ajan väärin. Oli kulunut kolmesataakuusikymmentäviisi päivää — Dejah Thorisin pelastaminen oli myöhäistä.

Nyt ei retkemme enää ollut pelastamis-, vaan kostoretki. En maininnut Kantos Kanille mitään kauheasta totuudesta, että Heliumin prinsessa olisi mennyttä ennenkuin voisimme ehtiä Issuksen temppelille. Minun tietojeni mukaan hän saattoi olla kuollut jo nyt, sillä enhän voinut arvata, minä päivänä hän ensimmäisen kerran näki Issuksen.

Mitäpä hyödyttäisi raskauttaa vielä enemmän ystävieni mieltä henkilökohtaisilla murheillani — he olivat jo tähän asti jakaneet niitä kanssani riittävästi. Tästä lähtien surisin yksin, enkä senvuoksi hiiskunut kenellekään mitään siitä, että olimme joutuneet liian myöhään. Retkikunnallamme olisi vielä suuri tehtävä, jos se voisi paljastaa Barsoomin kansoille sen hirvittävän taikauskon, jota niille oli syötetty lukemattomien miespolvien aikana, jo siten pelastaa vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle joka vuosi lähtevät tuhannet ihmiset, joita päämäärässä odotti kamala kohtalo.

Jos retkemme saisi avatuksi ihanan Dorin laakson punaiselle kansalle, niin paljon olisi tehty, ja kadotettujen sielujen maassa, Otz-vuorten ja jääkentän välillä, oli laajoja alueita, jotka eivät tarvinneet kastelulaitoksia, antaakseen runsaita satoja.

Täällä, kuolevan taivaankappaleen äärimmäisillä perukoilla, oli sen ainoa luonnostaan hyötyisä maa-alue. Vain siellä oli kastetta ja sadetta, vain siellä oli avoin järvi, siellä oli vettä yllin kyllin; ja kaikki se oli peloittavien otuksien temmellystantereena, ja kahden aikoinaan voimakkaan rodun turmeltuneet jälkeläiset estivät Barsoomin kaikki muut miljoonat ihmiset pääsemästä nauttimaan tämän seudun ihanuudesta ja hedelmällisyydestä. Jos minun vain onnistuisi murtaa taikauskon kahleet, jotka pidättivät punaista rotua poissa tästä El Doradosta, olisi se sopiva lisä prinsessani kuolemattomien ansioiden luetteloon, olisin taaskin palvellut Barsoomia, ja Dejah Thorisin marttyyrikohtalo ei olisi mennyt hukkaan.

Toisen päivän aamun koittaessa saimme näkyviin suuren kuljetuslaivastomme seuralaisineen, ja pian olimme sitä siksi lähellä, että voimme vaihtaa merkkejä. Tässä yhteydessä ansainnee mainita, että ilmaradiosanomia käytetään harvoin, jos koskaan, sodan aikana, samoin kuin salaisten tiedonantojen lähettämiseen kaikkinakin aikoina, sillä niin pian kun joku kansa keksii uudet salamerkit tai uuden laitteen langatonta lennättämistä varten, ponnistavat sen naapurikansat kaikki voimansa, kunnes kykenevät sieppaamaan ja tulkitsemaan tiedonannot. Näin on jatkunut siksi kauan, että jotakuinkin kaikki langattomassa lennätyksessä kysymykseen tulevat mahdollisuudet on koeteltu eikä yksikään kansa enää uskalla lähettää tärkeitä sanomia sillä tavoin.

Tars Tarkas ilmoitti, että kuljetusaluksilla oli kaikki hyvin. Taistelulaivat sivuuttivat ne asettuen etunenään, ja yhdessä laivastot sitten lensivät jäävaipan yläpuolella, pysytellen lähellä pintaa, etteivät thernit, joiden maata lähestyimme, huomaisi meitä.

Kaukana muiden edellä ohuena juovana lentävät yhden miehen partiokoneet suojasivat meitä yllätyksiltä. Samoin oli niitä kummallakin sivullamme ja vielä pienehkö joukko takanamme noin kolmenkymmenen kilometrin päässä kuljetuslaivoista. Tällä tavoin olimme edenneet Omeaniin vievää aukkoa kohti useita tunteja, kun yksi eturintamassa ollut partiolainen kiiti luoksemme ilmoittamaan, että Omeanin käytäväaukon kartiomainen huippu oli näkyvissä. Melkein samanaikaisesti lensi toinen partiolainen vinhaa vauhtia lippulaivaa kohti vasemmalta sivustalta.

Jo koneen nopeudesta saatoin päättää, että se toi tärkeitä tietoja. Kantos Kan ja minä odotimme sitä pienellä etukannella, joka vastaa Maan asukkaiden taistelulaivojen komentosiltaa. Tuskin oli pieni kone päässyt lippulaivan avaralle laskeutumiskannelle, kun lentäjä jo riensi portaita myöten luoksemme.

"Suuri laivasto taistelulaivoja eteläkaakossa, prinssi", ilmoitti hän.
"Niitä näyttää olevan useita tuhansia, tulossa suoraan meitä kohti."

"Thernien vakoojat eivät olleet John Carterin palatsissa turhaan", sanoi Kantos Kan minulle. "Määräykset, prinssi?"

"Lähetä kymmenen taistelulaivaa vartioimaan Omeanin aukkoa. Ne eivät saa päästää ainoatakaan vihollisalusta ulos eikä sisään. Se riittää pitämään kurissa ensisyntyisten suuren laivaston.

"— Sijoita muut taistelulaivat ison V:n muotoiseen rintamaan, kärki suoraan eteläkaakkoista kohti. Käske kuljetuslaivojen, turva-alusten ympäröiminä, seurata aivan taistelulaivojen jäljessä, kunnes V:n kärki on tunkeutunut vihollisen rintamaan. Silloin tulee V:n avautua kärjestään ulospäin ja kummankin sivustan taistelulaivojen ahdistaa rajusti vihollisia ja pakottaa ne peräytymään, joten vihollisrintamaan muodostuu kuja. Tähän kujaan on kuljetusalusten saattajineen syöksyttävä täyttä vauhtia, päästäkseen thernien puutarhojen ja temppelien kohdalle.

"— Siellä laskettakoon joukot maihin ja antakoot ne pyhille therneille siksi rajun läksytyksen, että he muistavat sen lukemattomia miespolvia. Tarkoitukseni ei ollut poiketa retkemme suunnitellusta juoksusta, mutta meidän on nyt kerta kaikkiaan selvitettävä välimme thernien kanssa, sillä muutoin ei laivastomme saa hetkenkään rauhaa niin kauan kun se viipyy Dorin läheisyydessä, ja meillä olisi paljon vähemmän toiveita päästä koskaan takaisin ulkomaailmaan."

Kantos Kan teki kunniaa ja poistui antamaan määräykset odottaville alapäälliköilleen. Uskomattoman lyhyessä ajassa taistelulaivojen rintama muuttui käskyjeni mukaisesti; Omeania vartioimaan valitut kymmenen alusta kiitivät määräpaikkaansa kohti, ja kuljetus- ja vartioalukset lähestyivät valmistautuen syöksymään kujaan.

Annettiin määräys panna laivasto täyteen vauhtiin, se alkoi kiitää ilmassa kuin parvi metsästäviä vinttikoiria, ja ennen pitkää olivat vihollisen alukset täysin näkyvissämme. Niiden epätasainen, kolmen laivan vahvuinen rintama ulottui kumpaankin suuntaan niin kauaksi kuin silmä kantoi. Hyökkäyksemme oli siksi nopea, ettei vihollinen ehtinyt suorittaa valmistusliikkeitä. Se tuli sille odottamatta kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Kaikki kävi loistavasti suunnitelmani mukaan. Valtavat laivamme raivasivat itselleen tien täydelleen thernien taistelulinjan läpi. Sitten V avautui ja kuljetuslaivamme kiitivät muodostuneen kujan kautta thernien temppelejä kohti, jotka nyt näkyivät selvästi kimallellen auringon paisteessa. Thernien tointuessa hyökkäyksemme aiheuttamasta hämmingistä oli satatuhatta vihreätä sotilasta hyökyaallon tavoin levinnyt heidän pihoihinsa ja puistoihinsa, samalla kun sataviisikymmentätuhatta vihreätä miestä suuntasi alhaalla leijailevista aluksista melkein erehtymättömän tarkasti osuvan tulen thernien sotilaita vastaan, jotka olivat varustusten miehistönä tai koettivat puolustaa temppelejä.

Molemmat suuret laivastot olivat jättimäisessä taistelussa thernien upeissa puistoissa riehuvan hornamaisen melskeen yläpuolella. Hitaasti Heliumin laivaston molempien sivustojen päät yhtyivät, ja sitten ne alkoivat kiertää vihollisten rintaman sisällä, mikä temppu on hyvin kuvaava Barsoomin ilmataisteluille.

Yhä vain Kantos Kanin johtamat laivat liikkuivat ympäri toinen toisensa jäljessä, kunnes ne vihdoin muodostivat melkein täydellisen ympyrän. Samalla ne lensivät täyttä vauhtia, ja vihollisen oli vaikea niihin osata. Joutuessaan samaan linjaan thernien laivojen kanssa kukin alus ampui yhteislaukauksen kaikista laivatykeistään. Thernit yrittivät hyökkäyksillään murtaa ympyrää, mutta heidän ponnistuksensa olivat yhtä tehottomia kuin jos koettaisi paljain käsin pysäyttää vinhasti pyörivää kiekkosahaa.

Seisoin Kantos Kanin vieressä kannella ja näin vihollislaivan toisensa jälkeen kallistuvan kamalasti ja kellahtavan avuttomaan asentoon, joka osoitti niiden täydelleen tuhoutuneen. Siirsimme hitaasti surmanympyräämme, kunnes olimme puistoissa taistelevien vihreiden sotilaittemme kohdalla. Heille lähetettiin määräys nousta jälleen aluksiinsa. Sitten kuljetusalukset kohosivat hitaasti ympyrämme keskelle.

Tällä välin oli thernien tuli melkein tyyten vaimennut. He olivat saaneet meistä tarpeekseen ja sallivat kovin mielellään meidän mennä menojamme rauhassa. Mutta niin helposti emme kuitenkaan päässeet lähtemään, sillä tuskin olimme ehtineet uudelleen suunnata lentomme Omeanin suuaukkoa kohti, kun näimme pitkän mustan juovan kohoavan pohjoisen näköpiirin takaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin sotalaivasto.

Emme voineet aavistaakaan, minkä kansan se oli ja minne se oli matkalla. Kun tulijat olivat saapuneet siksi likelle, että eroittivat meidät selvästi, otti lippulaivan lennätinvirkailija vastaan radiosanoman, jonka hän heti ojensi Kantos Kanille. Hän luki liuskan ja ojensi sen sitten minulle. Sen sisältö oli:

"Kantos Kan, antaudu, Heliumin jeddakin nimessä, sillä et voi päästä pakoon." Allekirjoituksena oli: "Zat Arras."

Thernit lienevät saaneet sanoman käsiinsä ja tulkinneet sen melkein samanaikaisesti meidän kanssamme, sillä he aloittivat uudelleen taistelun, huomattuaan, että saisimme kimppuumme toisiakin vihollisia.

Ennenkuin Zat Arras oli saapunut tarpeeksi lähelle ampuakseen meitä, olimme taaskin kiivaassa taistelussa thernien laivaston kanssa. Ja niin pian kun hänen laivastonsa oli tullut kantomatkalle, alkoi sekin syytää meitä kohti tuhoisia panoksia raskaista tykeistään. Laiva toisensa jälkeen rupesi huojumaan ja kallistui kelvottomaksi meihin tähdätystä hirveästä tulesta.

Sitä ei voinut kestää kauan. Komensin kuljetuslaivat uudelleen laskeutumaan thernien puistoihin.

"Kostakaa kaikkenne tehden", kuului vihreille liittolaisillemme lähettämäni sanoma, "sillä illalla ei ole ketään jäljellä kostamaan kärsimiämme vääryyksiä!"

Samassa huomasin kymmenen taistelulaivaamme, jotka oli määrätty vartioimaan Omeanin suuaukkoa. Ne palasivat täyttä vauhtia, ampuen perätykeillään melkein yhtä mittaa. Vain yksi selitys oli mahdollinen. Niitä ajoi takaa uusi vihollislaivasto. Vähätpä siitä, asemamme ei voinut muuttua huonommaksi. Retkikuntamme oli tuomittu tuhon omaksi. Ei ainoakaan sen jäsenistä pääsisi takaisin kolkon jäävaipan ylitse. Kuinka toivoinkaan, että sattuisin vastakkain Zat Arrasin kanssa pitkä miekka kädessäni vähää ennen kuolemaani! Hän oli yksin syypää tuhoomme.

Tarkkaillessani lähestyviä aluksiamme, näin niiden takaa-ajajien kiitävän nopeasti näkyviin. Niitä oli suuri laivasto. Aluksi en voinut uskoa silmiäni, mutta vihdoin oli minun myönnettävä, että retkikuntaamme oli kohdannut peloittavin ja pahin onnettomuus, sillä meitä läheni ensisyntyisten laivasto, jonka olisi pitänyt olla varmasti suljettuna Omeaniin kuin pulloon. Kuinka onnettomasti ja tuhoisasti tapahtumat olivatkaan kehkeytyneet! Mikä hirveä kohtalo minua vaanikaan, kun kohtasin joka suunnalla näin kauheita esteitä etsiessäni menetettyä rakkaintani! Saattoiko Issuksen kirous minua painaa! Asustiko hänen inhoittavassa ruhossaan sittenkin joku ilkeä yliluonnollinen henki! Sellaista en tahtonut uskoa ja nostaen pääni pystyyn juoksin alakannelle auttamaan miehiäni, jotka parhaillaan torjuivat laivamme kupeelle iskeytyneestä thernien aluksesta tunkeutuvia hyökkääjiä. Rajussa käsikähmässä palasi entinen toivehikas rohkeuteni. Ja thernin toisensa jälkeen vaipuessa kuolemaan säiläni iskuista alkoi minussa tuntua, että todennäköisestä häviöstämme huolimatta lopuksi meitä kuitenkin onnistaisi.

Saapumiseni taistelun telmeeseen valoi miehistöön intoa ja soturimme ahdistivat kovaonnisia valkoihoisia niin hurjan rajusti, että osat pian vaihtuivat. Kun vähäistä myöhemmin parveilimme vihollisaluksen kansilla, näin mielihyväkseni sen komentajan hyppäävän keulasta syvyyteen antautumisen ja tappion merkiksi.

Sitten menin Kantos Kanin seuraan. Hän oli tarkkaillut alakannen tapahtumia, ja ne näyttivät tuoneen uuden ajatuksen hänen mieleensä. Tuota pikaa hän antoi määräyksen eräälle upseerille, ja pian häilyivät Heliumin prinssin värit lippulaivan kaikissa tangoissa. Aluksemme miehistö kajahdutti voimakkaan riemuhuudon, johon kaikki muut laivamme yhtyivät, nostaen kukin minun värini takilaansa.

Silloin Kantos Kan teki leikkauksensa. Merkki, jonka kaikkien, tähän hurjaan taisteluun sekaantuneiden laivastojen jokainen sotilas ymmärsi, kohosi korkealle lippulaivan yläpuolelle.

Se kuului: "Heliumin miehet Heliumin prinssin puolesta hänen kaikkia vihollisiaan vastaan!" Kohta lehahtivat minun värini liehumaan yhdestä Zat Arrasin laivasta. Toiset noudattivat esimerkkiä. Joissakuissa laivoissa näimme zodangalaisten sotilaiden ja heliumilaisen miehistön ottelevan ankarasti keskenään, mutta pian Heliumin prinssin värit liehuivat kaikista aluksista, jotka olivat Zat Arrasin mukana olleet meitä takaa-ajamassa — vain hänen lippulaivassaan ei värejä nostettu.

Zat Arras oli tuonut viisituhatta laivaa. Nämä kolme tavatonta laivastoa peittivät koko taivaan. Nyt oli Helium voittoisa, ja ottelu oli muuttunut lukemattomiksi kaksintaisteluiksi. Alukset pääsivät tuskin ollenkaan liikkumaan ahtaassa, tulta tuiskuavassa laivapilvessä.

Zat Arrasin lippulaiva oli aivan lähellämme. Omalta paikaltani eroitin selvästi hänen laihat piirteensä. Hänen zodangalainen miehistönsä tuiskautti meille yhteislaukauksen toisensa jälkeen aluksen laitatykeistä, ja me vastasimme tuleen samalla mitalla. Laivat siirtyivät yhä lähemmäksi toisiaan, kunnes niiden väliä oli enää vain muutamia metrejä. Isku- ja hyökkäysjoukot täyttivät kummankin aluksen reunat. Valmistauduimme taistelemaan elämästä ja kuolemasta verivihollisemme kanssa.

Vain metri oli enää laivojen väliä, kun ensimmäiset iskukoukut tärähtivät kiinni. Syöksyin kannelle miesteni mukana hyökkäämässä. Samassa kun alusten laidat verkkaisesti sattuivat vastakkain, tunkeuduin sotilasrivien välitse ja hyppäsin ensimmäisenä Zat Arrasin laivan kannelle. Perästäni kiiruhti tiheä joukko Heliumin parhaita miekankäyttäjiä, kiljuen, hoilaten, kiroillen. Heidät oli vallannut kuumeinen taistelunhalu, eikä mikään voinut kestää heidän hyökkäystään.

Zodangalaiset sortuivat kannelle tämän musertavan hyökyaallon painosta, ja miesteni puhdistaessa alakansia juoksin etukannelle, missä Zat Arras oli.

Aluksi en ollut selvillä, aikoiko hän hyväksyä kehoitukseni vaiko ryhtyä miekka kädessä taisteluun kanssani. Hetken hän seisoi empien, kääntyi sitten laskien alas kätensä ja syöksyi kannen vastakkaiselle reunalle. Ennenkuin ehdin tarttua häneen, oli hän hypännyt rintanojalle ja heittäytynyt pää edellä kammottavaan syvyyteen.

Harvinaisen kummallinen taistelu jatkui. Thernit ja mustaihoiset eivät olleet liittyneet yhteen meitä ahdistamaan. Kun thernien alus ja ensisyntyisten alus sattuivat yhteen, syntyi loistava ottelu, ja tätä seikkaa pidin pelastuksenamme. Aina kun vain tilaisuus oli vaihtaa sanomia vihollisten niitä sieppaamatta, lähetin sanan, että kaikkien laivojemme oli niin nopeasti kuin mahdollista vetäydyttävä pois taistelusta ja siirryttävä asemiin taistelevien länsi- ja eteläpuolelle. Myöskin lähetin lentopartiolaisen viemään thernien puistoissa otteleville vihreille joukoille sanan, että he nousisivat jälleen kuljetuslaivoihin, joiden sitten oli liityttävä meihin.

Laivojeni komentajille annettiin vielä ohje, että heidän, joutuessaan vastakkain jonkun vihollisaluksen kanssa, oli viekoiteltava tämä mahdollisimman pian jonkun perivihollistensa laivan luokse ja taitavilla liikkeillä pakotettava nämä molemmat käymään toistensa kimppuun, joten meidän aluksemme voisi vetäytyä syrjään. Temppumme onnistui loistavasti, ja vähää ennen auringon laskua näin mielihyvin, että kaikki ennen voimakkaan laivastoni tähteet olivat koolla noin kolmenkymmenen kilometrin päässä lounaassa musta- ja valkeaihoisten kesken jatkuvasta hirveästä taistelusta.

Nyt siirsin Xodarin toiseen taistelulaivaan ja lähetin hänet kaikkien kuljetusalusten ja viidentuhannen taistelulaivan kanssa suoraa päätä Issuksen temppelille. Carthoris, Kantos Kan ja minä lähdimme muiden laivojen kanssa kiitämään Omeanin suuaukolle.

Suunnitelmamme oli hyökätä Issuksen kimppuun kahdelta puolen seuraavan päivän sarastaessa. Tars Tarkasin vihreine sotilaineen ja Hor Vastuksen punaisine miehineen oli laskeuduttava Issuksen puistoihin ja niitä ympäröiville kentille. Carthorisin, Kantos Kanin ja minun oli vietävä pienemmät joukkomme Omeanin järveltä Carthorisin hyvin tuntemia maanalaisia käytäviä myöten temppelin alle.

Nyt vasta sain tietää, minkä vuoksi kymmenen laivaani oli peräytynyt aukon suulta. Kun ne olivat saapuneet aukolle, purkautui ensisyntyisten laivasto siitä parhaillaan. Kaksikymmentä alusta oli jo kohonnut ilmoille, ja vaikka meikäläiset aloittivatkin heti taistelun koettaen pysäyttää mustasta aukosta tulvivaa virtaa, oli heidän pakko pian paeta, sillä ylivoima oli liian suuri.

Hyvin varovasti lähestyimme aukkoa pimeän suojassa. Pysäytin laivastomme useiden kilometrien päähän, ja Carthoris lähti yhden miehen partiokoneella yksin vakoilemaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi, ilmoittaen, ettei aukon lähellä näkynyt vartioaluksia eikä muitakaan merkkejä vihollisista. Nopeasti ja äänettömästi jatkoimme sitten taaskin lentoamme Omeania kohti.

Aukon suulla pysähdyimme uudelleen, jotta kaikki alukset ehtivät aikaisemmin määrätyille paikoilleen. Sitten annoin lippulaivan nopeasti lipua sysimustaan kuiluun toisten alusten seuratessa vähäisin välimatkoin.

Olimme päättäneet uskaltaa kaikki sen varaan, että pääsisimme maanalaista tietä myöten temppeliin, emmekä senvuoksi jättäneet ainoatakaan alusta vartioimaan aukon suuta. Eikä se olisikaan hyödyttänyt meitä yhtään, sillä meillä ei ollut kaiken kaikkiaankaan tarpeeksi voimia kyetäksemme vastustamaan ensisyntyisten tavatonta laivastoa, jos se olisi palannut ja hyökännyt kimppuumme.

Uskomme, että meidän onnistuisi turvallisesti päästä Omeaniin, perustui suureksi osaksi juuri yrityksemme rohkeuteen. Luotimme siihen, että kuluisi vähän aikaa, ennenkuin ensisyntyisten sikäläinen vahtimiehistö huomaisi, että maanalaiseen järviluolaan saapui vihollisia eikä heidän oma palaava laivastonsa.

Ja niin kävikin. Laivastomme viidestäsadasta aluksesta oli neljäsataa jo laskeutunut Omeanin aalloille, ennenkuin ensimmäinen laukaus pamahti. Syntyi lyhyt, tulinen taistelu, mutta sen lopputulos oli etukäteen varma, sillä huolettomasti uskoen, ettei mikään vaara uhannut, olivat ensisyntyiset jättäneet vain kourallisen vanhoja, kelvottomia aluksia lujan satamansa suojaksi.

Carthorisin ehdotuksesta sijoitimme vankimme vartioituina parille suurehkolle saarelle. Sitten hinasimme ensisyntyisten alukset aukolle ja sulloimme niistä muutamia lujasti sen alapäähän. Loppujen annoimme, käännettyämme niiden kannatussäteitä ohjaavat vivut viimeiseen pykälään, kohota omin neuvoin aikaisemmin kiinnitettyjen alusten alle vielä paremmin tukkeamaan Omeanin käytävää.

Nyt olimme varmoja, että kuluisi ainakin jonkun aikaa, ennenkuin palaavat ensisyntyiset pääsisivät Omeanin järvelle, ja että hyvin ehtisimme suoriutua Issuksen temppelille vievästä maanalaisesta väylästä. Ensimmäisiä tehtäviäni oli rientää melkoisen miesjoukon etunenässä vedenalaisen saarelle, jonka valtasin vähäisen vahtimiehistön yrittämättäkään vastarintaa.

Vedenalainen oli lammikossaan, ja heti sijoitin sekä sille että saarelle voimakkaan vartioston, jääden sitten odottamaan Carthorisin ja muun miehistömme saapumista.

Vankiemme joukossa oli vedenalaisen päällikkö Yersted. Hän muisti minut niiltä kolmelta matkalta, jotka olin kulkenut hänen aluksellaan ollessani ensisyntyisten vankina.

"Miltä tuntuu", kysyin häneltä, "kun osat ovat vaihtuneet, kun olet entisen vankisi vankina?"

"Sitä ei kestä kauan, John Carter", vastasi hän. "Olemme odottaneet sinua ja valmistautuneet siltä varalta."

"Siltä näyttää", huomautin. "Olittehan kaikki valmiit antautumaan, ennenkuin kumpikaan puoli oli ehtinyt antaa tuskin yhtään iskua."

"Laivaston on täytynyt purjehtia ohitsesi huomaamatta sinua", sanoi hän, "mutta se palaa Omeaniin, ja sitten kääntyvät asiat kokonaan toisin — John Carterille."

"Kyllä laivasto tietääkseni huomasi minut", sanoin, mutta hän ei luonnollisestikaan ymmärtänyt tarkoitustani ja katseli vain minua ymmällä olevan näköisenä.

"Hyvin muistankin, sillä hän oli tavattoman kaunis ja lisäksi ensimmäisen, Issuksen ikimuistoisen jumaluuden aikana häneltä pakoon päässeen kuolevaisen vaimo. Ja kerrotaan että Issus muistaa hänet parhaiten kahden sellaisen miehen puolisona ja äitinä, jotka nostivat kätensä ikuisen elämän jumalatarta vastaan."

Kauhu puistatti minua ajatellessani, kuinka hirveästi ja halpamaisesti Issus oli saattanut kostaa viattomalle Dejah Thorisille hänen poikansa ja puolisonsa tuottaman häväistyksen.

"Entä missä Dejah Thoris nyt on?" kysyin varmana siitä, että hän lausuisi eniten pelkäämäni sanat. Mutta rakastin Dejah Thorisia niin, etten voinut pidättyä kuuntelemasta kaikkein pahintakin hänen kohtalostaan, kunhan se vain tulisi sellaisen henkilön huulilta, joka oli nähnyt hänet äskettäin. Minusta tuntui kuin olisin siten päässyt häntä lähemmäksi.

"Eilen olivat joka kuukausi pidettävät Issuksen juhlat", vastasi Yersted, "ja siellä näin hänen istuvan tavallisella paikallaan Issuksen jalkojen juuressa."

"Miksipä ei?" vastasi mustaihoinen. "Eihän vielä ole kulunut vuotta siitä, kun hän näki Issuksen säteilevien kasvojen jumalaisen hohteen."

"Eihän toki", intti Yersted. "Eihän siitä saata olla enempää kuin kolmesataaseitsemänkymmentä tai -kahdeksankymmentä päivää."

Silloin valkeni minulle kaikki. Kuinka typerä olinkaan ollut! Saatoin tuskin pidättää riemuani puhkeamasta näkyviin. Kuinka olinkaan voinut unohtaa Marsin ja Maan vuosien välisen eroituksen! Kymmenen Barsoomissa viettämääni Maan vuotta olivat vastanneet vain viittä vuotta yhdeksääkymmentäkuutta päivää Marsin aikaa, jossa päivät ovat neljäkymmentäyksi minuuttia pitemmät kuin meidän päivämme ja jossa on kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän päivää vuodessa.

Olen ehtinyt ajoissa! Olen ehtinyt ajoissa! Nämä sanat kohosivat yhä uudelleen mieleeni, kunnes vihdoin lienen toistanut ne ääneen, sillä Yersted pudisti päätään.

"Ajoissako pelastamaan prinsessasi?" hän kysyi ja jatkoi sitten odottamatta vastaustani: "Et, John Carter, hänestä Issus ei luovu. Hän tietää, että olet tulossa, ja ennenkuin yhdenkään raastajan jalka on astunut Issuksen alueelle, jos niin onnettomasti kävisi, riistetään Dejah Thorisilta iäksi viimeinenkin vähäinen pelastumistoive."

"Tarkoitatko, että hänet surmataan pelkästään aikeitteni estämiseksi?" kysyin.

"Sitä ei tehdä muuten kuin viimeisenä keinona", hän vastasi. "Etkö milloinkaan ole kuullut puhuttavan Auringon temppelistä? Sinne hänet pannaan. Se on keskellä Issuksen temppelin sisäpihaa, pieni temppeli, jonka solakka huippu kohoaa korkealle sitä ympäröivän laajan temppelin huippujen ja minarettien yläpuolelle. Sen alla, maan sisässä, on temppelin pääosa, sisuksenaan kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän pyöreätä, alitusten olevaa kammiota. Kaikkiin näihin kammioihin vie yksi ainoa käytävä Issuksen holveista kiinteän kallion läpi.

"— Kun koko Auringon temppeli tekee yhden pyörähdyksen Barsoomin kiertäessä kerran auringon ympäri, niin kunkin kammion oviaukko joutuu vain kerran vuodessa käytävän suun kohdalle, joka on ainoa yhdysside ulkoiseen maailmaan.

"— Sinne Issus pistää ne henkilöt, jotka eivät häntä miellytä, mutta joita hän ei tahdo heti paikalla teloittaa. Rangaistakseen jotakuta ensisyntyistä hän saattaa myöskin panettaa hänet johonkin Auringon temppelin kammioon vuodeksi. Usein hän suljetuttaa tuomitun mukaan teloittajan, että kuolema saapuu määrättynä päivänä määrätyssä hirveässä muodossa, tahi myöskin annetaan teljetylle muonaa juuri niin paljon, että hän pysyy hengissä vain sen ajan, minkä Issus on määrännyt hänen sieluntuskiansa varten.

"— Sellainen kuolema odottaa Dejah Thorisia, ja hänen kohtalonsa ratkaisee ensimmäinen vieras jalka, joka astuu Issuksen kynnyksen yli."

Yritykseni ei siis lopultakaan onnistuisi, vaikkakin olin suorittanut ihmeitä ja vain lyhyt matka eroitti minut jumalaisesta prinsessastani. Siitä huolimatta olin hänestä yhtä kaukana kuin seisoessani Hudsonin rantaäyräällä seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.

YHDESKOLMATTA LUKU

Yerstedin kertomat tiedot osoittivat, että meidän oli toimittava ripeästi. Minun oli tunkeuduttava salaisesti Issuksen temppeliin, ennenkuin Tars Tarkasin sotajoukot hyökkäisivät aamun koittaessa. Olin varma siitä, että päästyäni temppelin kammottavien muurien sisäpuolelle voisin yllättää Issuksen vartioston ja viedä prinsessani pois, sillä sitä varten minulla kyllä oli riittävästi miehiä.

Niin pian kun Carthoris ja loput miehistöämme olivat saapuneet, aloimme siirtää joukkojamme vedenalaisen väylää myöten niiden käytävien suulle, jotka veivät temppelin puolisessa päässä olevalta altaalta Issuksen holveihin.

Vedenalainen sai tehdä monta matkaa, mutta vihdoin olimme kaikki jälleen koolla retkemme viimeisen taipaleen alkukohdassa. Meitä oli viisituhatta karaistunutta sotilasta Barsoomin punaisen rodun sotaisimmasta kansasta.

Kun ainoastaan Carthoris tunsi sekavat tunnelikäytävät, emme voineet jakautua useampaan osaan hyökätäksemme temppeliin yhtaikaa monesta kohdasta, mikä olisi ollut edullisinta. Päätimme, että hän veisi meidät kaikki yhdessä mahdollisimman nopeasti lähelle temppelin keskustaa.

Juuri kun aioimme poistua altaalta käytäviin, kiinnitti eräs upseeri huomiotani veteen, jossa vedenalainen kellui. Se näytti aluksi vain väreilevän ikäänkuin joku suuri esine olisi liikkunut lähellä pintaa, ja arvelin, että toinen vedenalainen olisi kohoamassa ajaen meitä takaa. Mutta pian kävi selvästi ilmi, että vesi kohosi, ei kovin rajusti, mutta hyvin varmasti, ja että se pian virtaisi altaan reunojen yli huoneen lattialle.

En heti käsittänyt, kuinka hirvittävä merkitys veden hitaalla kohoamisella oli meille, mutta Carthoris sen älysi, arvasi sen syyn ja tarkoituksen.

"Nopeasti!" huudahti hän. "Jos vitkastelemme, olemme kaikki hukassa. Omeanin pumput on seisautettu. Mustat aikovat hukuttaa meidät kuin loukkuun joutuneet rotat. Meidän on päästävä maanalaisten käytävien yläosiin ennen vettä tai emme pääse sinne koskaan. Tulkaa!"

Kuultuaan komennukseni nuorukainen juoksi erääseen käytävään, ja sotilaat seurasivat häntä kaksimiehisissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, kunkin komppanian lähtiessä liikkeelle vasta dwarinsa eli kapteeninsa komennuksesta.

Ennenkuin viimeinen komppania poistui huoneesta, oli vettä jo nilkkoja myöten, ja miehemme olivat ilmeisesti hermostuneita. He eivät olleet tottuneet näkemään vettä enempää kuin mitä juomiseen ja peseytymiseen tarvittiin, ja vaistomaisesti he pelkäsivät nähdessään sitä näin paljon ja näin uhkaavassa liikkeessä. Miestemme rohkeudesta ja hyvästä kurista oli todistuksena, etteivät he joutuneet hämminkiin, vaikka vesi kareili ja loiskui heidän nilkoissaan.

Lähdin vedenalaisen vajasta viimeisenä, ja astellessani jonon perässä käytävää kohti vesi nousi jo polviini. Käytävässä sitä myöskin tulvi yhtä syvällä, sillä sen lattia oli samalla tasolla kuin huone, josta se lähti, eikä kohoamista voinut huomata vielä monien metrien matkalla.

Miehemme marssivat eteenpäin niin reippaasti kuin niin suuri joukko suinkin voi ahtaassa käytävässä, mutta emme päässeet tarpeeksi nopeasti ehtiäksemme tuntuvasti tulvan edelle. Samalla kun käytävä kohosi, nousi myöskin vesi, kunnes minusta, joka olin viimeisenä, pian oli ilmeistä, että vesi alkoi kohota paljoa ripeämmin kuin me. Saatoin hyvin ymmärtää syyn siihen, sillä sitä mukaa kuin vedenpinta läheni Omeanin kupukattoa, pieneni luolan laajuus, ja veden kohoamisnopeus kasvoi samassa suhteessa kuin sen täytettävän tilavuuden läpileikkaus pieneni.

Olin varma siitä, että paljon ennen kuin jonomme loppupää olisi ehtinyt yläholveihin, jotka olivat vaarallisen pinnan yläpuolella, vettä tulvisi päällemme valtavia määriä ja ainakin puolet joukostamme hukkuisi.

Miettiessäni jotakin keinoa pelastaakseni mahdollisimman paljon tuhon uhkaamia miehiämme, huomasin oikealle haarautuvan sivukäytävän, joka näytti kohoavan jyrkästi. Vesi ulottui nyt jo vyötäisilleni. Lähinnä minua olevat sotilaat olivat joutumaisillaan pakokauhun valtaan. Jotakin oli tehtävä aivan heti, sillä muutoin he syöksyisivät hurjassa paossa eteenpäin toveriensa päälle, jolloin satoja sotilaita tallautuisi veteen ja käytävä kenties täyttyisi ruumiista niin, että edellä olevien olisi enää mahdotonta peräytyä.

"Tuokaa takaisin viimeiset kaksikymmentäviisi utania! Täällä näkyy olevan pelastumistie. Kääntykää ja seuratkaa minua!"

Komennustani noudatti lähes kolmekymmentä utania, joten noin kolmetuhatta miestä pyörsi ympäri ja kiiruhti vasten tulvivaa vettä käytävään, johon heidät ohjasin.

Kun ensimmäinen dwar sivuutti minut utaninsa etunenässä, muistutin häntä tarkoin kuuntelemaan komennuksiani eikä millään ehdolla uskaltautumaan vapaaseen ilmaan eikä lähtemään holveista varsinaiseen temppeliin, ennenkuin olisin saapunut ylös hänen luokseen tahi hän "tietäisi, että olin kuollut voimatta tulla."

Upseeri teki kunniaa ja meni. Miesjono asteli ripeästi ohitseni sivukäytävään, jonka toivoin vievän turvallisille paikoille. Vedenpinta oli jo rinnan tasalla. Miehiä kompastui, rimpuili ja hukkui. Useista sain tartutuksi kiinni ja nostin heidät uudelleen jaloilleen, mutta kun olin yksin, oli tehtäväni ylivoimainen. Kohiseva tulva pyyhkäisi mukanaan sotilaita, ja he menivät sitä tietä. Vihdoin sijoittui kymmenennen utanin dwar vierelleni. Hän oli voimakas mies, nimeltään Gur Tus, ja pidimme nyt jo kokonaan kauhun vallassa olevat joukot jonkunlaisessa järjestyksessä ja pelastimme useita, jotka muutoin olisivat hukkuneet.

Kantos Kanin poika Djor Kantos, joka palveli padwarina viidennessä utanissa, liittyi meihin, kun hänen utaninsa saapui aukolle, josta sotilaat pakenivat. Senjälkeen emme enää menettäneet ainoatakaan miestä monista sadoista, joiden vielä oli mentävä pääkäytävästä haarautumaan.

Viimeisen utanin sivuuttaessa meidät vesi oli kohonnut jo niin korkealle, että se huuhteli kaulaamme, mutta käsi kädessä seisoimme paikallamme, kunnes viimeinenkin mies oli päässyt uuden käytävän tarjoamaan turvaan. Käytävä alkoi heti yletä jyrkästi, niin että sadan metrin päässä olimme jo veden pinnan yläpuolella.

Muutamia minuutteja astelimme reippaasti ylöspäin, ja toivoin pian saapuvamme ylempiin holvikäytäviin, joista päästiin Issuksen temppeliin. Mutta minua odotti kamala pettymys.

Äkkiä kuului kaukaa edeltämme huuto: "Tulta!" Melkein samalla kajahti kauhunhuudahduksia sekä dwarien ja padwarien äänekkäitä komennuksia näiden ilmeisesti koettaessa johtaa sotilaitaan kauemmaksi uhkaavasta vaarasta. Vihdoin saapui meille raportteja: "Yläpuolellamme olevat holvit on sytytetty palamaan." "Edessämme on liekit, takanamme tulvavesi." "Auta, John Carter, olemme tukehtumaisillamme." Ja sitten kantautui meille jonon jälkipäässä oleville asti paksu savuaalto, niin että silmiämme kirveli ja peräydyimme kompastellen ja sekasortoisesti.

Emme voineet tehdä muuta kuin etsiä uutta pelastustietä. Tuli ja savu olivat tuhat kertaa peloittavammat kuin vesi, ja niinpä poikkesin ensimmäiseen sivukäytävään, jota myöten pääsimme pois meitä ympäröivästä, tukehduttavasta savusta.

Taaskin jäin seisomaan aukon suulle sotilaiden kiiruhtaessa siitä uudelle tielle. Noin kaksituhatta oli mennyt juoksujalkaa ohitseni, kun jono katkesi, mutta en ollut varma siitä, olivatko kaikki ne, jotka eivät olleet joutuneet palavan kohdan toiselle puolelle, jo pelastuneet. Nähdäkseni senvuoksi, ettei ketään onnetonta ollut jäänyt jälkeen avuttomana hirveän kuoleman kynsiin, juoksin reippaasti käytävää ylöspäin liekkejä kohti, joiden himmeän loimun nyt näin kaukana edelläni.

Se oli kuumaa ja tukehduttavaa puuhaa, mutta vihdoin olin niin pitkällä, että tuli valaisi käytävää selvästi. Näin, ettei ainoatakaan Heliumin sotilasta ollut maassa minun ja liekkien välillä — mitä tulessa ja sen takana oli, sitä minun oli mahdoton tietää, eikä yksikään ihminen olisi voinut mennä noiden hornamaisena loimuna räiskyvien kemiallisten aineiden liekkien läpi ja pysyä elossa saadakseen sen tietää.

Tyydytettyäni velvollisuudentuntoni käännyin ympäri ja juoksin vinhasti takaisin käytävälle, johon sotilaani olivat poistuneet. Mutta kauhukseni näin, että pakotieni oli siliä suunnalla katkaistu — käytävän suun sulki vankka teräsristikko, joka ilmeisesti oli laskettu ylhäällä olevasta uurteestaan varmasti tukkeamaan peräytymiseni.

Minusta oli ollut hyvin todennäköistä, että ensisyntyiset tunsivat liikkeittemme pääpiirteet, koskapa heidän laivastonsa kävi edellisenä päivänä kimppuumme. Ei myöskään Omeanin pumppujen seisauttaminen juuri ratkaisevalla hetkellä voinut olla pelkkä sattuma. Samoin kemiallisen palon puhkeaminen juuri siinä käytävässä, jota myöten me etenimme Issuksen temppeliä kohti, oli todistuksena hyvin harkitusta suunnitelmasta.

Ja teräsristikon laskeutuminen sulkemaan minut tulen ja veden väliin näytti nyt osoittavan, että näkymättömät silmät tarkkailivat meitä pitkin matkaa. Mitä mahdollisuuksia minulla voisikaan olla pelastaa Dejah Thoris, jos minun oli taisteltava sellaisia vihollisia vastaan, jotka eivät näyttäytyneet! Tuhannesti soimasin itseäni, että olin antanut vietellä itseni tällaiseen loukkuun, jollaisia minun piti tietää näiden käytävien mahdollisesti olevan. Nyt tajusin, että olisi ollut paljon parempi säilyttää voimamme yhtenäisinä ja hyökätä temppeliin laakson puolelta, luottaen että hyvä onnemme ja taistelukuntomme tuottaisivat meille voiton ja voidaksemme pakottaa heidät luovuttamaan Dejah Thorisin vahingoittumattomana minulle takaisin.

Savu ja liekit pakottivat minut peräytymään yhä kauemmaksi käytävää alaspäin vettä kohti, jonka kohina kuului pimeydestä. Mieheni olivat vieneet kaikki soihdut, eikä tätä käytävää valaissut fosforipitoisen kallion hohde kuten alempia käytäviä. Juuri siitä seikasta päättelin, etten ollut etäällä ylimmistä holveista, jotka olivat aivan temppelin alla.

Vihdoin tunsin veden loiskivan jaloissani. Savu oli kintereilläni. Asemani oli hirveän tuskallinen. Minulla näytti olevan vain yksi mahdollisuus, valita tarjona olevista kuolintavoista helpompi. Menin niin ollen käytävää alaspäin, kunnes olin kokonaan Omeanin kylmässä vedessä ja uin sysimustassa pimeydessä kohti — mitä?

Itsesäilytysvaisto on voimakas, silloinkin kun peloton ja parhaissa sielunvoimissa oleva mies tietää, että kuolema — varma, vääjäämätön kuolema — on aivan lähellä. Niinpä minäkin jatkoin verkkaista uintiani odottaen, milloin pääni koskettaisi käytävän kattoa. Se merkitsi, että olin saapunut pakomatkani päähän, siihen kohtaan, jossa minun olisi viimeisen kerran upottava ja vaivuttava merkittömään hautaani.

Mutta hämmästyksekseni kohtasin sileän seinän, ennenkuin jouduin sellaiselle kohdalle, missä vesi olisi ulottunut käytävän kattoon saakka. Olisinko erehtynyt? Tunnustelin ympärilleni. En ollut; olin pääkäytävässä, mutta siellä oli vieläkin tarpeeksi hengitystilaa vedenpinnan ja kalliokaton välillä. Sitten käännyin käytävää ylöspäin, samaan suuntaan, johon Carthoris ja joukkomme etuosa olivat menneet puoli tuntia aikaisemmin. Uidessani tuli mieleni yhä keveämmäksi joka vedolla, sillä tiesin saapuvani yhä lähemmäksi sellaista kohtaa, jonka yläpuolella vesi ei enää mitenkään voinut olla syvempää kuin nyt ympärilläni. Olin varma, että pian tuntisin jälleen lujan pohjan jalkojeni alla ja että minulla olisi taaskin mahdollisuus päästä Issuksen temppeliin ja siellä kuihtuvan ihanan vangin luokse.

Mutta juuri kun toiveeni olivat ylimmillään, tunsin äkkiä pienen tärähdyksen, kun pääni sattui ylläni olevaan kallioon. Se, mitä olin pahimmin pelännyt, oli siis sittenkin tapahtunut. Olin joutunut yhteen niistä harvinaisista kohdista, joissa marsilainen tunneli äkkiä sukeltaa alemmalle tasolle. Jonkun verran kauempana tiesin sen taaskin nousevan, mutta mitäpä se hyödytti minua, sillä enhän tiennyt, kuinka pitkän matkan se kulki täydelleen vedenpinnan alapuolella!

Oli vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja sukelsin sysipimeässä, jääkylmässä vedessä alaspäin painuvaan käytävään. Tuon tuostakin kohosin ylöspäin käsi ojossa, mutta aina tunsin järkkymättömän kallion sulkevan minut veteen.

Enää eivät keuhkoni voisi kovinkaan kauan kestää pinnistystä. Tunsin, että voimani olisivat pian lopussa, ja nyt oli palaaminen mahdotonta, sillä olin jo liian kaukana. Olin ehdottoman varma, etten enää mitenkään jaksaisi sukeltaa takaisin sille kohdalle, missä vesi ensiksi kohosi pääni ylitse. Kuolema tuijotti silmiini, enkä muista milloinkaan niin selvästi tunteneeni sen kalmankylmää hengähdystä otsallani.

Tein vielä yhden epätoivoisen ponnistuksen nopeasti vähenevine voimineni. Heikkona kohosin ylöspäin viimeisen kerran — keuhkoni nytkähtelivät pyrkien vetäisemään henkäisyn, joka olisi täyttänyt ne vieraalla, tukahduttavalla aineella, mutta sensijaan tunsinkin virkistävän ilman täyttävän sieraimeni ja uupuneet keuhkoni. Olin pelastunut.

Vielä joitakin vetoja, ja olin sellaisella kohdalla, että jalkani tavoitti lattian. Pian senjälkeen olin kokonaan vedenpinnan yläpuolella ja riensin hurjasti kuin mielipuoli pitkin käytävää, tähyillen aukkoa, josta pääsisin Issuksen luokse. Jollen voisi saada Dejah Thorisia takaisin, niin ainakin olin päättänyt kostaa hänen kuolemansa, enkä tyytyisi kenenkään muun henkeen kuin sen ruumiillistuneen pahanhengen, joka oli aiheuttanut Barsoomille niin äärettömiä kärsimyksiä.

Nopeammin kuin odotinkaan tulin äkkiä aukolle, joka näytti vievän ylhäällä olevaan temppeliin. Se oli käytävän oikeassa seinässä, ja käytävä jatkui edelleen luultavasti toisille temppeliin vieville aukoille.

Minusta tämä kohta oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mistäpä olisin tiennyt, mihin ne kukin päättyivät! Jäämättä odottelemaan, että minut taaskin huomattaisiin ja tieni tukettaisiin, juoksin nopeasti lyhyen, jyrkästi kohoavan käytävän päässä olevalle ovelle ja työnsin sen auki. Ovi kääntyi hitaasti saranoillaan, ja ennenkuin se ennätettäisiin lyödä uudelleen kiinni nenäni edessä, syöksyin sen takana olevaan huoneeseen. Vaikka päivä ei vielä ollut koittanut, oli huone kirkkaan valoisa. Ainoa siellä oleva henkilö loikoi matalalla lepoalustalla salin toisessa päässä. Upeista seinäverhoista ja kalustosta päättäen huone oli jonkun papittaren, kenties itse Issuksen asunto. Tämä ajatus pani veren humisemaan suonissani. Oi, jospa kohtalo olisi todellakin ollut niin suopea, että tämä kammottava otus olisi yksin ja ilman henkivartijoita joutunut käsiini! Kun hän olisi minulla panttivankina, niin voisin pakottaa mustaihoiset suostumaan kaikkiin vaatimuksiini. Varovasti, äänettömästi hiipien lähestyin nukkuvaa olentoa. Yhä likemmäksi tulin häntä, mutta en ollut ehtinyt kuin vähän enemmän kuin puolitiehen, kun olento alkoi liikahdella ja minun syöksyessäni häntä kohti nousi pystyyn ja katsoi minua.

Vastassani olevan naisen kasvoille levisi aluksi säikähtynyt ilme — sitten niistä kuvastui hämmästys ja epäily — toivo — riemuisa kiitollisuus.

Sydämeni sykki haljetakseen rientäessäni hänen luokseen —' silmäni kyyneltyivät — ja sanat, joita tulvimalla kumpuni rinnastani, takertuivat kurkkuuni, kun levitin käteni ja painoin syliini rakastamani naisen — Heliumin prinsessan Dejah Thorisin.

KAHDESKOLMATTA LUKU

"John Carter, John Carter", hän sopersi painaen rakkaan päänsä olkaani vasten; "tuskin vieläkään voin uskoa silmiäni. Kun Thuvia-neito kertoi sinun palanneen Barsoomiin, kuuntelin häntä, mutta en jaksanut tajuta hänen sanojaan, sillä niin suuri onni tuntui minusta mahdottomalta sellaisen osalle, joka yksin ja ääneti oli kärsinyt niin monta pitkää vuotta. Kun vihdoin käsitin, että se oli totta, ja sitten opin tuntemaan tämän kamalan paikan, missä olin vankina, aloin epäillä voisitko sinäkään saavuttaa minua.

"— Kun päivät vierivät ja kuukausi toisensa jälkeen kului enkä kuullut sinusta vähäisintäkään huhua, alistuin kohtalooni. Ja nyt kun sinä olet tullut, voin tuskin uskoa sitä. Jo tunnin ajan olen kuullut taistelun melua palatsin alueelta. En tiennyt, mistä se johtui, mutta kuitenkin toivoin, että siellä olisivat prinssini johtamat heliumilaiset.

"Olimme yhdessä vajaa tunti sitten, Dejah Thoris", vastasin. "Juuri hänen miestensä sinun on täytynyt kuulla taistelevan temppelin alueella."

"Hän lähetti minut vartioituna tähän huoneeseen, vähää ennen kuin taistelu alkoi temppelin saleissa. Hän sanoi lähettävänsä myöhemmin noutamaan minua. En milloinkaan ennen ole nähnyt hänen toimivan niin epävarmasti, melkein kauhun lamauttamana. Nyt tiedän sen johtuneen siitä, että hän tunsi Heliumin prinssin John Carterin saapuvan vaatimaan hänet tilille prinsessansa vankeudesta."

Taistelun telmettä, aseiden kalinaa, huutoja ja juoksevien miesten askelten ääniä kuului useilta suunnilta temppelistä. Tiesin, että minua tarvittiin siellä, mutta en uskaltanut jättää Dejah Thorisia tänne enkä liioin ottaa häntä mukaan taistelun melskeeseen ja vaaroihin.

Vihdoin johtuivat mieleeni holvikäytävät, joista olin juuri tullut.
Miksipä ei piilottaa häntä sinne, kunnes voisin palata noutamaan hänet
turvallisesti ja lopullisesti pois tästä kammottavasta paikasta?
Selitin hänelle aikeeni.

"En voi erota sinusta nyt, en vähäksikään aikaa, John Carter", hän sanoi. "Minua hirvittää ajatuskin, että taaskin olisin yksin ja tuo kauhea olento voisi minut löytää. Et tunne häntä. Hänen raakaa julmuuttaan ei voi kuvitellakaan, jollei ole katsellut hänen jokapäiväisiä puuhiaan kuten minä yli puoli vuotta. Tuskin vielä nytkään voin edes ajatella kaikkea sitä, mitä olen omin silmin nähnyt."

"Mene, John Carter!" hän sanoi. "Siellä on poikamme ja siellä ovat Heliumin miehet taistelemassa Heliumin prinsessan puolesta. Missä he ovat, siellä on sinunkin paikkasi. En saa nyt ajatella omaa itseäni, vaan heitä ja puolisoni velvollisuutta. En saa olla sen esteenä. Piilota minut holveihin ja mene!"

Saatoin hänet ovelle, josta olin tullut huoneeseen. Siellä painoin hänet vielä kerran rintaani vasten, ja vaikkakin sydäntäni kirveli ja synkät, kaameat aavistukset valtasivat mieleni, vein hänet kynnyksen yli, suutelin häntä taaskin ja suljin oven hänen jälkeensä.

Vitkastelematta sitten kiiruhdin siihen suuntaan, josta ankarin melu kuului. Juostuani viiden, kuuden kammion läpi jouduin hurjan taistelun näyttämölle. Suuri joukko mustaihoisia oli avaran huoneen ovella koettaen estää hyökkääviä punaisia sotilaita pääsemästä temppelin pyhiin sisäosiin.

Kun tulin sisältäpäin, olin mustien takana ja pysähtymättä arvioimaan heidän lukumääräänsä tai miettimään tekoni huimapäisyyttä, kiidin nopeasti huoneen poikki ja kävin heidän kimppuunsa takaapäin terävine pitkine miekkoineni.

Lyödessäni ensimmäisen iskun huusin kovasti: "Heliumin puolesta!" Sitten jakelin hölmistyneille ensisyntyisille iskuja satamalla, samalla kun oven ulkopuolella olevat punaiset yltyivät ääneni kuullessaan entistäkin rohkeammiksi ja huutaen: "John Carter! John Carter!" hyökkäsivät kahta vertaa rajummin. Ennenkuin mustat ennättivät tointua säikähdyksestään, olivat heidän rivinsä murtuneet ja punaiset tunkeutuneet huoneeseen.

Jos siinä huoneessa alkanut taistelu olisi saanut pätevän kertojan, niin se olisi säilynyt Barsoomin aikakirjoissa historiallisena muistona sen sotaisten asukkaiden hurjasta rohkeudesta. Viisisataa miestä, mustia ja punaisia vastakkain, taisteli siellä silloin. Armoa ei anottu eikä annettu. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he taistelivat niin kuin olisivat tahtoneet todistaa elämisoikeutensa sen lain mukaan, että kyvykkäin säilyy.

Minusta tuntui siltä kuin olisimme kaikki tietäneet, että tämän taistelun tulos ratkaisisi ikuisiksi ajoiksi, mikä keskinäinen asema näillä kahdella Barsoomin rodulla tulisi olemaan. Se oli uuden ja vanhan välinen taistelu, mutta hetkeäkään en epäillyt sen tulosta. Carthorisin vierellä taistelin Barsoomin punaisen kansan puolesta sen vapauttamiseksi kokonaan sitä kuristavasta kamalan taikauskon kahleista.

Taistelu jatkui kiihkeänä, kunnes lattialla lainehti verta nilkkoja myöten ja ruumiita virui niin taajassa, että jalkamme polkivat niitä yhtä usein kuin lattiaakin. Kun taistelun tuoksinassa jouduin lähelle isoja ikkunoita, joista näki Issuksen puistoihin, kohtasi katsettani näky, joka nostatti voimakkaan riemuaallon rintaani.

Taistelu keskeytyi hetkeksi, ja yhtaikaa kaikki kääntyivät katsomaan osoittamaani suuntaan, nähden sellaista, mitä ainoakaan ensisyntyinen ei ollut kuvitellut ikinä mahdolliseksi.

Yli pihan ulottui yhtenäinen, mutta horjuva mustaihoisten rintama, ja heidän vastassaan oli suuri joukko valtavan kookkailla thoateillaan ratsastavia vihreitä sotilaita, jotka pakottivat vastustajansa yhäti peräytymään. Meidän katsellessamme ratsasti takalistosta esille yksi tovereitaan hurjempi ja peloittavampi, huutaen rajusti komentosanoja kauhua herättävälle joukolleen.

Se oli Tharkin jeddak Tars Tarkas, ja hän laski tanaan kaksitoista metriä pitkän, metallikärkisen keihäänsä muiden sotilaiden tehdessä samoin. Silloin oivalsimme, mitä hän oli komentanut. Vihreiden sotilaiden ja mustaihoisten rintaman väli oli nyt noin kaksikymmentä metriä. Suuri tharkilainen kajahdutti uuden komennuksen, ja vihreä joukko hyökkäsi päästäen villin, peloittavan sotahuudon. Musta rintama kesti silmänräpäyksen, mutta vain silmänräpäyksen — sitten hirvittävät otukset, joiden ratsastajat olivat yhtä kauheita, nelistivät sen ylitse.

Niiden perässä marssi punaisia miehiä utan toisensa jälkeen. Vihreä joukko hajaantui piirittämään temppeliä. Punaiset sotilaat riensivät sisälle, ja sitten me käännyimme taaskin jatkamaan keskeytynyttä taisteluamme; mutta vihollisemme olivat kadonneet.

Heti muistin Dejah Thorisin. Sanoin Carthorisille löytäneeni hänen äitinsä ja lähdin juoksemaan siihen huoneesen, johon olin hänet jättänyt, poikani vierelläni. Jäljessämme kiiruhtivat verisestä taistelusta säilyneet pienen joukkomme tähteet.

Huoneeseen saapuessani näin heti, että siellä oli joku ollut jälkeeni. Lattialla oli silkkiviitta. Sitä ei aikaisemmin ollut siinä. Myöskin oli siellä tikari ja useita metallikoruja siroiteltuna sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat taistelussa repeytyneet kantajansa tamineista. Mutta mikä pahinta, niihin holveihin vievä ovi, joihin olin piilottanut prinsessani, oli longallansa.

Yhdellä hyppäyksellä olin ovella, tempasin sen auki ja syöksyin sisään. Dejah Thoris oli kadonnut. Huusin hänen nimeään moneen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sillä hetkellä luulin olleeni mielipuolisuuden partaalla. En muista sanojani ja tekojani, mutta tiedän, että vähän aikaa olin hullun raivon vallassa.

"Issus!" huusin. "Issus! Missä Issus on? Etsikää hänet, etsikää temppeli läpikotaisin, mutta älköön kukaan tehkö hänelle mitään pahaa! Hän on John Carterin. Carthoris, missä Issuksen huoneet ovat?"

"Tätä tietä!" huudahti poika ja lähti, pysähtymättä katsomaan, olinko kuullut hänen sanansa, suin päin kiitämään syvemmälle temppelin sisäosiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, olin kuitenkin yhä hänen rinnallaan, hoputtaen häntä tiukkaamaan vauhtia.

Vihdoin saavuimme isolle, kaiverruksin koristetulle ovelle, jonka läpi Carthoris syöksyi askelen verran edelläni. Siellä kohtasi meitä näky, jonka olin jo kerran ennen nähnyt samassa temppelissä — Issuksen valtaistuin, siihen nojailevat orjattaret ja ympärillä seisovat sotilasrivit.

Emme antaneet sotilaille edes aikaa vetää esiin miekkojaan, niin äkkiä olimme heidän kimpussaan. Yhdellä sivalluksella iskin maahan kaksi eturivissä olevaa miestä. Ja pelkästään nopeasti kiitävän ruumiini painolla murtauduin sitten molempien takarivien läpi ja hyppäsin korokkeelle, kaiverretun sorapuspuisen valtaistuimen viereen.

Kauhun vallassa tuolilla kyyröttävä inhottava olento koetti päästä kynsistäni ja kiiruhtaa takanaan olevaan aukkoon. Mutta tällä kertaa en antanut vetää itseäni nenästä sellaisilla kujeilla. Ennenkuin hän ehti nousta seisomaan, tartuin häntä käsivarresta, ja kun näin sitten vartioston aikovan hyökätä kimppuuni yhtaikaa joka suunnalta, tempasin tikarini ja laskien sen kärjen lähelle Issuksen kurjaa rintaa käskin miesten pysähtyä.

"Takaisin!" huusin. "Takaisin! Niin pian kun ensimmäinen musta jalka nousee korokkeelle, uppoa tikarini Issuksen sydämeen."

Hetken he empivät. Sitten eräs upseeri komensi heidät peräytymään, ja samalla tulvi valtaistuinsaliin pienen hengissä olevan joukkoni jäljessä tuhatkunta punaista sotilasta, Kantos Kan, Hor Vastus ja Xodar etunenässä.

Hetkisen hän tuijotti edessään olevaa näkyä silmät hurjasti pyörien. Luulen, että kului vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti oikean asiantilan — hän ei aluksi jaksanut tajuta, että temppeli oli kukistunut ulkomaailman miesten hyökkäyksestä. Ja kun hän sen ymmärsi, niin hänelle varmaankin samalla kertaa selvisi, mikä hirveä merkitys sillä oli hänelle — vallan menettäminen — nöyryytys — kaiken sen vilpin ja petoksen paljastuminen, jonka avulla hän oli niin kauan hallinnut kansaansa.

Vain yksi seikka tarvittiin tekemään hänen näkemänsä kuva täysin selväksi, ja sen piirroksen lisäksi hänen valtakuntansa korkein ylimys — hänen uskontonsa ylipappi, hänen hallituksensa pääministeri.

"Issus, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatar", hän huusi, "anna oikeutetun vihasi kohota täyteen voimaansa ja surmaa herjaajasi kaikkivaltiaan kätesi yhdellä liikkeellä! Älä anna heistä ainoankaan pelastua! Issus, kansasi turvautuu sinuun. Pienemmän kuun tytär, vain sinä olet kaikkivoipa. Vain sinä voit pelastaa kansasi. Olen puhunut. Odotamme tahtosi ilmausta. Lyö!"

Ja silloin Issus tuli hulluksi. Käsissäni rimpuili sekavasti kirkuva mielipuoli. Hän puri, kynsi ja repi voimattomassa raivossaan. Ja sitten hän puhkesi oudon kammottavaan nauruun, joka sai veren hyytymään. Korokkeella olevat orjattaret säpsähtivät ja peräytyivät hänestä kauemmaksi. Hän syöksähti heitä kohti, kiristeli hampaitaan ja sylki heihin päin vaahtoisilta huuliltaan. Hyvä, jumala, kuinka kamala se näky olikaan!

Kamala otus, jota käteni puristi, mumisi vähän aikaa epäselvästi, sitten välähti ymmärtävä hohde hänen ilkeihin, lähekkäin oleviin silmiinsä.

"Dejas Thoris? Dejah Thoris?" Sitten kajahti taaskin sama kimeä, luonnoton, korvia vihlova nauru.

"Niin, Dejah Thoris — tiedän. Ja Thuvia ja Phaidor, Matai Shangin tytär. He kaikki rakastavat John Carteria. Haah! Mutta se on hullua! Vuoden ajan he saavat yhdessä haaveilla Auringon temppelissä, mutta ennenkuin vuosi on aivan lopussa, ei heillä enää ole ruokaa. Hoo-oh! Kuinka jumalainen huvi!" Hän nuolaisi vaahdon julmilta huuliltaan. "Heillä ei ole mitä syödä — paitsi toisensa. Ha! Hah! Ha!"

Hänen hirveät sanansa melkein lamauttivat toimintakykyni. Niin kamalaan kohtaloon tämä vallassani oleva otus oli tuominnut prinsessani! Vapisin raivosta. Kuten terrieri rottaa minä pudistelin Issusta, ikuisen elämän jumalatarta.

"Peruuta määräyksesi!" huusin. "Kutsu tuomitut takaisin! Nopeasti, tai olet kuoleman oma!"

"Se on liian myöhäistä. Ha! Ha! Ha!" Ja sitten hän alkoi uudelleen höpistä ja kiljua.

Melkein tietämättäni tikarini kohosi upotakseen hänen saastaiseen sydämeensä. En tiedä, mikä pidätti kättäni, mutta nyt olen iloinen, etten iskenyt. Olisi hirveätä, jos olisin omin käsin surmannut naisen. Mieleeni juolahti valmistaa tälle väärälle jumalattarelle sopivampi kohtalo.

"Ensisyntyiset", huusin huoneessa olevalle joukolle. "Olette tänään nähneet, kuinka voimaton Issus on — jumalat ovat kaikkivoipia. Issus ei ole jumala. Hän on julma, ilkeä vanha akka, joka on miespolvia pettänyt teitä ja pitänyt teitä leluinaan. Ottakaa hänet! Heliumin prinssi John Carter ei tahraa käsiään hänen vereensä." Näin sanoen työnsin raivoavan otuksen, jota kokonainen maailma oli puoli tuntia aikaisemmin palvonut jumalana, valtaistuimensa korokkeelta pettämiensä miesten käsiin, jotka odottivat kostonhimoisina tarttuakseen häneen.

Nähtyäni Xodarin punaisten upseerien joukosta, käskin hänen viipymättä opastaa minut Auringon temppelille. Jäämättä katsomaan, minkä kohtalon Issus sai osakseen jouduttuaan ensisyntyisten kynsiin, riensin salista Xodarin, Carthorisin, Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja parinkymmenen muun punaisen ylimyksen seurassa.

Xodar opasti meidät nopeasti temppelin sisäkammioiden lävitse keskipihalle, avaralle, pyöreälle aukolle, jonka kiveys oli huikaisevan valkoista, läpikuultavaa marmoria. Edessämme kohosi kultainen temppeli, jonka seinissä oli ihmeellisen kauniita haaveellisia koristuksia muovailtuina timanteista, rubiineista, safiireista, turkooseista, smaragdeista ja Marsin tuhansista nimettömistä jalokivistä, joiden kauneus ja värisäihkyn puhtaus vievät monin kerroin voiton arvokkaimmistakin Maassa tunnetuista kivistä.

"Tänne päin!" huudahti Xodar kiiruhtaen temppelin edessä olevalta pihalta lähtevän tunnelin aukolle. Juuri kun aioimme laskeutua tunneliin, kuulimme kumean huudon kohoavan Issuksen temppelistä, ja sitten syöksyi punainen sotilas, viidennen utanin padwar Djor Kantos, läheisestä ovesta huutaen meille ja kehoittaen meitä palaamaan.

"Mustat ovat sytyttäneet temppelin tuleen. Se palaa jo sadoista kohdista. Kiiruhtakaa ulkopuistoihin tai olette mennyttä!"

Hänen puhuessaan näimme savua tupruavan kymmenkunnasta Auringon temppelin puolisesta ikkunasta, ja korkealla Issuksen korkeimman minaretin päällä leijaili yhä laajeneva savupilvi.

"Takaisin! Menkää takaisin!" huusin seuralaisilleni. "Opasta, Xodar, heitä, ja jättäkää minut! Minä tavoitan vielä prinsessani."

"Seuraa minua, John Carter!" vastasi Xodar ja sukelsi vastaustani odottamatta jalkojemme juuressa olevaan tunneliaukkoon. Kiiruhdin hänen kintereillään puolenkymmenen alaspäin viettävän holvin lävitse, kunnes jouduimme tasaiseen käytävään, jonka toisesta päästä näkyi valoisa huone.

Vankka ristikko sulki tiemme, mutta sen takaa näin hänet — verrattoman prinsessani sekä Thuvian ja Phaidorin. Nähdessään minut hän syöksähti meitä erottavia ristikkoja kohti. Hitaasti liikkuva kammio oli jo kiertynyt niin paljon, että temppelin seinässä olevasta aukosta enää vain osa oli käytävän ristikkopäädyn kohdalla. Sekin aukko sulkeutui verkalleen. Pian olisi näkyvissä vain kaitainen rako, ja sitten painuisi sekin umpeen. Kokonaisen pitkän Barsoomin vuoden kammio senjälkeen kiertäisi hidasta rataansa, kunnes sen seinässä oleva aukko uudelleen sivuuttaisi käytävän pään.

"Xodar!" huusin. "Eikö mikään voima voi pysäyttää tuon kamalan laitoksen kiertämistä? Eikö kukaan tunne tuon hirveän ristikon avaamissalaisuutta?"

"Ei kukaan sellainen, pelkään, jonka saisimme käsiimme ajoissa. Mutta menen koettamaan. Odota minua täällä!"

Hänen poistuttuaan seisoin keskustellen Dejah Thorisin kanssa. Hän ojensi kaamean ristikon läpi rakkaat kätensä, niin että voisin puristaa niitä viimeiseen saakka.

Thuvia ja Phaidor tulivat myöskin lähellemme, mutta kun Thuvia huomasi, että halusimme olla kahden, poistui hän kammion toiseen päähän. Mutta niin ei Matai Shangin tytär tehnyt.

"John Carter", hän sanoi, "viimeistä kertaa nähnet nyt kenetkään meistä. Sano minulle rakastavasi minua, että kuolisin onnellisena."

"Rakastan ainoastaan Heliumin prinsessaa", vastasin rauhallisesti. "Säälin sinua, Phaidor, mutta asia on niin kuin jo alussa sanoin sinulle."

Ylhäältä päin puhaltavan tuulen henkäyksen mukana savun haju kantautui sieraimiimme. Xodaria odotellessamme savu yhäti sakeni. Pian kuulimme käytävän toisesta päästä huutoa ja kiireisiä askelia.

"Tule takaisin, John Carter! Tule!" huusi joku. "Myöskin maanalaiset käytävät ovat tulessa."

Samalla ilmestyi nyt jo läpinäkymättömästä savusta kymmenkunta miestä. Ne olivat Carthoris, Kantos Kan, Hor Vastus, Xodar ja muut minua temppelin pihalle seuranneet ylimykset.

"Ei ole mitään toivoa, John Carter", huusi Xodar. "Avainten haltija on kuollut, eivätkä avaimet olleet hänen ruumiinsa vyöllä. Emme voi tehdä muuta kuin sammuttaa tulipalon ja luottaa kohtaloon, että vuoden perästä tapaat prinsessasi elävänä ja terveenä. Toin heille riittävästi ruokaa. Kun tämä rako sulkeutuu, ei savu pääse tunkeutumaan heidän kammioonsa, ja jos kiiruhdamme sammuttamaan liekit, niin luulen ettei heillä ole vaaraa."

"Mene siis itse ja vie nämä toiset mukaasi!" vastasin. "Minä jään tänne prinsessani luokse, kunnes armelias kuolema lopettaa tuskani. En halua enää elää."

Minun puhuessani Xodar oli työntänyt suuren joukon pieniä astioita kammioon. Vähän ajan kuluttua oli rako enää vain parin sentimetrin levyinen. Dejah Thoris painautui mahdollisimman lähelle sitä, kuiskaillen minulle toivehikkaita ja rohkaisevia sanoja sekä kehoittaen minua pelastamaan henkeni.

Äkkiä näin hänen takaansa Phaidorin kauniit, raivoisan vihan vääristämät kasvot. Kun katseemme sattuivat vastakkain, alkoi hän puhua:

"Älä luule, John Carter, että saat niin keveästi hyljeksiä Phaidorin,
Matai Shangin tyttären rakkautta. Äläkä toivokaan enää ikinä painavasi
Dejah Thorisia syliisi. Saat odottaa pitkän, pitkän vuoden; mutta
tiedä, että odotuksen päätyttyä tervehtii sinua Phaidorin syli — ei
Heliumin prinsessan. Katso, hän kuolee!"

Kun hän päätti puheensa, näin hänen kohottavan tikaria ja sitten näin toisen olennon, Thuvian. Kun tikari laskeutui rakkaani suojatonta rintaa kohti, oli Thuvia melkein heidän välissään. Sankka savun tuprahdus peitti katseeltani hirveässä kammiossa tapahtuvan murhenäytelmän — kuului kiljahdus, yksi ainoa kiljahdus, kun tikari upposi.

Savu hälveni, mutta silloin tuijotimme umpinaiseen seinään. Viimeinenkin rako oli sulkeutunut, ja kokonaisen pitkän vuoden kammio säilyttäisi kamalan salaisuutensa piilossa ihmissilmiltä.

"Vähän ajan kuluttua on jo myöhäistä", huudahti Xodar. "Nytkin on jo totisesti sattuman varassa, pääsemmekö elävinä ulkopuistoihin. Käskin panna pumput käytiin, ja viiden minuutin kuluttua holvikäytävät ovat veden vallassa. Jollemme tahdo hukkua kuin loukkuun joutuneet rotat, on meidän riennettävä ylös ja yritettävä pelastua palavan temppelin läpi."

"Menkää!" kehoitin. "Antakaa minun kuolla täällä lähellä prinsessaani — muualla ei minulla ole mitään toiveita, ei vähääkään onnea! Kun hänen rakas ruumiinsa vuoden kuluttua kannetaan pois tuosta kauheasta paikasta, niin olkoon silloin hänen puolisonsa ruumis täällä odottamassa!"

Sitä seuraavat tapahtumat ovat vain hyvin hämärästi muistissani. Minusta tuntuu kuin olisin painiskellut useita miehiä vastaan ja kuin minut sitten olisi nostettu lattialta ja kannettu pois. En tiedä. En ole kysynyt sitä keltään, eikä kukaan niistä miehistä, jotka olivat silloin siellä, ole tahtonut kajota murheeseeni muistuttamalla minulle tapahtumista, joiden hän on tiennyt parhaassakin tapauksessa vain uudelleen repivän auki sydämeni hirvittävän haavan.

Oi! Jospa vain tietäisin yhden seikan! Mikä tuskaisan jännityksen taakka vierähtäisikään silloin sydämeltäni! Mutta vain aika tuo ilmi, kumpaan ihanaan poveen murhaajan tikari upposi.

John Carterin merkillisiä seikkailuja kerrotaan edelleen romaanissa
"Marsin sotavaltias."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSIN JUMALAT: SEIKKAILUROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.