The Project Gutenberg eBook of Tarzan ja kultaleijona: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Tarzan ja kultaleijona: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Author: Edgar Rice Burroughs

Translator: Valfrid Hedman

Release date: February 14, 2021 [eBook #64558]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN JA KULTALEIJONA: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN AARNIOMETSISTÄ ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

TARZAN JA KULTALEIJONA

Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan and the Golden Lion") suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston nuorisonkirjoja 69

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

     I. Kultaleijona
    II. Jad-bal-jan kasvatus
   III. Salaperäinen kohtaus
    IV. Jalanjälkien tarina
     V. Kohtalokkaat tipat
    VI. Kuolema väijyy
   VII. "Sinun täytyy hänet uhrata"
  VIII. Muinaisuuden salaisuus
    IX. Kuoleman vasama
     X. Mieletön petos
    XI. Oudon suitsutuksen tuoksu
   XII. Kultaharkot
  XIII. Kummallinen latteakattoinen torni
   XIV. Kauhujen kammio
    XV. Verikartta
   XVI. Timanttivarasto
  XVII. Liekkien uhri
 XVIII. Koston polulla
   XIX. Väkäkärkinen surmankeihäs
    XX. Kuolleen paluu
   XXI. Pako ja takavarikko

ENSIMMÄINEN LUKU

Kultaleijona

Sabor, naarasleijona, imetti pentuaan — yhtä ainoaa villamaista palloa, täplikästä kuin Shita, pantteri. Hän loikoi lämpimässä päivänpaisteessa pesänään olevan kallioluolan suulla kyljelleen kellistyneenä, silmät puoliummessa. Mutta Sabor oli silti valppaana. Noita pieniä karvapalloja oli ollut aluksi kolme — kaksi tytärtä ja poika, — ja Sabor ja niiden isä Numa olivat tunteneet itsensä ylpeiksi ja onnellisiksi. Mutta saalista oli ollut niukalti, ja puutteellisesta ravinnosta laihtunut Sabor ei ollut kyennyt tuottamaan riittävästi maitoa, kunnollisesti ruokkiakseen kolmea ahnetta pentua, ja kylmän sateen tultua olivat pienokaiset sitten sairastuneet. Vain voimakkain oli jäänyt eloon — molemmat tyttäret olivat kuolleet. Sabor oli surrut, tassutellut edestakaisin noiden surkeannäköisten, tahraantuneiden turkismyttyjen ääressä, ulissut ja valittanut. Silloin tällöin hän nuuski niitä kuonollaan ikäänkuin herättääkseen ne siitä pitkästä unesta, josta ei enää herätä. Vihdoin hän kuitenkin luopui ponnistuksistaan, ja nyt hänen koko villin sydämensä täytti vaisto huolehtia pienestä urospennusta, joka hänellä oli jäljellä. Senvuoksi oli Sabor tavallista valppaampi.

Numa, urosleijona, oli poissa. Kaksi yötä sitten hän oli kaatanut otuksen ja laahannut sen heidän pesäänsä. Viime yönä hän taas oli lähtenyt matkalle, mutta ei ollut palannut. Sabor ajatteli siinä puoliksi torkkuessaan Wappia, lihavaa antilooppia, jota hänen uljas puolisonsa ehkä juuri sillä hetkellä raahasi sotkuisen viidakon läpi pesää kohti. Tai kenties hän toisi Paccon, seebran, jonka liha oli heikäläisten parasta herkkua — mehevän, maukkaan Paccon. Saborille tuli vesi suuhun.

Ah, mitä se oli? Heikko äänenvärähdys oli osunut noihin herkkiin korviin. Emo kohotti päätänsä keikauttaen sen ensin toiselle puolelle ja sitten toiselle, kun hän korvat hörössä koetti erottaa sen äänen pienintäkin toistumista, joka oli häntä häirinnyt. Hänen kuononsa haisteli ilmaa. Oli vain pienoinen aavistus tuulenhenkäyksestä, mutta se huokui häntä kohti hänen kuulemansa rasahduksen suunnalta, ja rahinaa hän kuuli vieläkin ja hiukan vahvistuneena, ja hänelle selvisi, että olipa se mitä tahansa, lähestyi se häntä. Kun se tuli lähemmäksi, lisääntyi eläimen hermostunut levottomuus, ja hän kierähti vatsalleen, sulkien maidonsaannin pennulta, joka ilmaisi paheksumistaan pienoisilla murahduksilla, kunnes emon matala ärtynyt ulahdus sen vaiensi. Sitten se seisoi äitinsä vieressä, katsellen ensin häntä ja sitten samaan suuntaan, johon emo katsoi, ja keikauttaen pääkköstään ensin toiselle ja sitten toiselle puolen.

Epäilemättä oli Saborin kuulemassa äänessä jotakin häiritsevää, jotakin, mikä herätti levottomuutta, elleipä varsinaista pelkoakaan. Mutta vielä hän ei ollut varma, että se oli mikään paha enne. Saattoihan hänen suuri herransa olla palaamassa; mutta ääni ei toki muistuttanut leijonan liikunnasta, varsinkaan ei raskasta saalista laahaavan leijonan. Emo vilkaisi pentuunsa, samalla ulahtaen valittavasti. Häntä vaivasi aina pelko, että joku vaara uhkaisi poikasta — hänen pienen perheensä viimeistä vesaa. Mutta olihan hän, Sabor, lastaan puolustamassa.

Nyt toi tuulenviima hänen vainuaviin sieraimiinsa hajun siitä, mikä häntä kohti oli viidakon läpi liikkumassa. Heti muuttuvat huolestuneet äidinkasvot kiiluvasilmäiseksi hurjan raivon naamioksi, ja torahampaat paljastuivat, sillä haju, joka viidakon läpi oli häntä kohden löyhähdellyt, oli vihattu ihmisenhaju. Hän nousi pystyyn, pää kallistui, kaareva häntä vavahti hermostuneesti. Sillä omituisella keinolla, jolla eläimet ilmoittavat toisilleen ajatuksiaan, varoitti hän penikkaansa laskeutumaan maahan ja pysymään alallaan, kunnes hän itse palaisi. Sitten hän riensi nopeasti, mutta äänettömästi tungettelijaa vastaan.

Pentu oli kuullut, mitä sen emo oli kuullut; ja nyt sekin tunsi ihmisenhajua — oudon hajun, joka ei koskaan ennen ollut sen sieraimiin osunut, mutta jonka se kuitenkin heti tunsi vihollisen hajuksi — hajuksi, joka synnytti siinä yhtä luonteenomaisen vastavaikutuksen kuin emäleijonassakin. Se nosti hennot selkäkarvansa pystyyn ja paljasti pienoiset torahampaansa. Täysikasvuisen eläimen mennessä nopeasti ja hiipimällä korkeiden puiden alla kasvavaan pensaikkoon seurasi pieni pentu hänen kiellostaan välittämättä perässä, takaraajain hoippuessa sivulta sivulle, niinkuin lajin nuorimmilla on tapana, mikä naurettava käynti sopii huonosti yhteen eturaajain ylvään ryhdin kanssa. Mutta kiintyneenä siihen, mitä oli hänen edessään, ei naarasleijona tiennyt, että pentu pomppi hänen jäljessään.

Näiden kahden edessä oli sadan metrin taival tuuheaa viidakkoa, mutta sen lävitse olivat leijonat puhkaisseet tunnelimaisen polun pesälleen. Sitten tuli pieni aukio, jonka poikki vei syvään poljettu viidakkolatu aukeaman toisesta laidasta sen vastakkaiselle syrjälle alkavaan tiheikköön. Kun Sabor ehti aukealle, näki hän pelkonsa ja vihansa esineen olevan jo hyvän matkaa sen sisäpuolella. Entä jos tuo ihmisolento ei pyydystänytkään häntä tai heikäläisiä? Entä jos se ei aavistanut heidän olemassaoloaankaan? Nämä seikat eivät leijonattaresta tänään merkinneet mitään. Tavallisesti hän olisi sallinut olennon mennä häiritsemättä ohi, kunhan se vain ei olisi tullut kyllin lähelle uhatakseen hänen tai pennun turvallisuutta; ja pennuttomana hän olisi luikkinut tiehensä heti kun olisi saanut vihiä ihmisen lähestymisestä. Mutta tänään oli leijonaemo hermostunut ja pelokas ainoan jäljelläolevan pentunsa puolesta. Hänen äidinvaistonsa keskittyivät kolminkertaisesti tähän ainoaan elossa olevaan ja kolmin verroin rakastettuun lapseen; eikä hän siis odottanut, että mies uhkasi häntä tai hänen pienokaisensa turvallisuutta, vaan samosi häntä vastaan pysähdyttääkseen hänet. Lempeästä äidistä hän oli muuttunut peloittavaksi tuhoeläimeksi, hänen aivoissaan vallitsi vain yksi ajatus — tappaminen.

Hän ei epäröinyt hetkistäkään aukean laidassa eikä antanut pienintäkään varoitusta. Ensimmäisenä tiedoituksena mustalle soturille siitä, että oli leijona penikulmainkaan päässä hänestä, oli tuon hiidenmoisen, julmanaamaisen kissan ilmestyminen hyökkäämään ahon yli häntä kohti nopeana kuin nuoli. Musta soturi ei etsinyt leijonia. Jos hän olisi tiennyt, että sellainen oli lähettyvillä, olisi hän tehnyt suuren kaarroksen. Hän olisi vielä nytkin paennut, jos olisi ollut mihin paeta. Ensimmäinen puu oli kauempana hänestä kuin leijona. Tämä olisi hänet tavoittanut ennenkuin hän olisi ehtinyt juosta neljännestäkään välimatkasta. Ei ollut mitään toivoa, ja vain yksi tehtävä oli mahdollinen. Peto oli melkein hänen kimpussaan, ja sen takana hän näki pienen pennun. Miehellä oli raskas keihäs. Hän työnsi sen kauas taaksepäin oikealla kädellään ja paiskasi sen juuri samalla hetkellä, kun Sabor kohottausi karkaamaan hänen kimppuunsa. Keihäs lävisti villin sydämen, ja melkein samassa tarttuivat jättiläisleuat soturin kasvoihin ja pääkalloon. Leijonan ponnahdus kaatoi molemmat raskaasti tantereelle — kuolleina; vain lihasten väreelliset nytkähtelyt vielä todistivat heidän vastikään eläneen.

Orvoksi jäänyt pentu seisoi kahdenkymmenen askeleen päässä, katsellen kysyvin silmin elämänsä ensimmäistä suurta onnettomuutta. Se tahtoi lähestyä emoaan, mutta ihmisenhajun aiheuttama luontainen pelko pidätti sen. Sitten se alkoi uikuttaa äänellä, joka aina sai äidin rientämään luokse; mutta tällä kertaa hän ei tullut — ei edes noussut pentuaan vilkaisemaan. Poikanen oli hämillään, ei voinut tätä ymmärtää. Hän jatkoi kirkumistaan, tuntien itsensä yhä surullisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Vähitellen hän hiipi lähemmäksi emoaan. Hän näki, että outo olento, jonka emo oli tappanut, ei liikahtanut, ja hetkisen kuluttua hän kaihtoi sitä vähemmän, rohkenipa viimein tulla aivan emonsa viereenkin ja nuuskia häntä. Uikutti hänelle yhä, mutta emo ei vastannut. Vihdoin hänelle alkoi selvitä, että jotakin oli vinossa — että tuo iso, kaunis äiti ei ollut entisellään, vaan että hänessä oli tapahtunut muutos. Siitä huolimatta pentu yhä riippui hänessä, uikuttaen kovin, kunnes vihdoin nukahti lyyhistyneenä hänen ruumistaan vasten.

Siinä asennossa Tarzan sen löysi — Tarzan ja Jane, hänen vaimonsa, ja heidän poikansa Korak, Tappaja, palatessaan Pal-ul-donin salaperäisestä maasta, josta nuo kaksi miestä olivat Jane Claytonin pelastaneet. Kuullessaan heidän lähestyvän pentu avasi silmänsä ja nousi, luimisti korviaan ja murisi heille, painuen kuollutta äitiään vasten. Sen nähdessään apinamies hymyili.

"Näppärä pikku veitikka", hän virkkoi, käsittäen yhdellä silmäyksellä koko murhenäytelmän. Hän lähestyi sähisevää ja sylkevää pentua, odottaen, että se kääntyisi pakenemaan. Mutta sitä se ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin se murisi yhä raivokkaammin ja iski Tarzanin ojennettuun käteen, kun hän kumartui sitä tavoittamaan.

"Mikä urhea pikku elukka!" huudahti Jane. "Orpo-parka!"

"Siitä tulee komea iso leijona tai olisi tullut, jos sen emo olisi elänyt", sanoi Korak. "Katsokaahan tuota selkää — suoraa ja vahvaa kuin keihäs. Kovin surullista, että pikku lurjuksen täytyy kuolla."

"Sen ei tarvitse kuolla", vastasi Tarzan.

"Ei sillä ole suuria mahdollisuuksia — se kaipaa maitoa vielä parin kuukauden ajan; kuka sitä sille hankkii?"

"Minä", vastasi Tarzan.

"Aiotko ottaa sen kasvatiksesi?"

Tarzan nyökkäsi.

Korak ja Jane nauroivat. "Se on mainiota", huomautti edellinen.

"Loordi Greystoke Numan pojan kasvatusäitinä", nauroi Jane.

Tarzan nauroi heidän kanssaan, mutta ei lopettanut huomaavaisuuttaan pentua kohtaan. Kurottaen äkkiä kätensä hän tarttui pienen leijonan niskavilloihin ja silittäen lempeästi puhutteli sitä matalalla tuudittelevalla äänellä. En tiedä, mitä hän sanoi; mutta ehkä pentu tiesi, sillä samassa se lopetti ponnistelunsa eikä enää yrittänyt raapia ja purra hyväilevää kättä. Sitten apinamies nosti sen ylös ja painoi rintaansa vasten. Se ei näyttänyt enää pelkäävän eikä edes paljastanut hampaitaan, vaikka äskeinen vihattu ihmisenhaju oli näin lähellä.

"Kuinka sinä siinä menettelit?" huudahti Jane Clayton.

Tarzan kohautti leveitä olkapäitään. "Samansukuiset eivät pelkää toisiaan — nämä ovat tosiaan minun sukulaisiani, yritettäköön minua sivistää kuinka paljon tahansa. Ehkä se on syy, miksi ne eivät pelkää minua, kun annan niille merkkejä ystävyydestä. Näkyyhän tämäkin pikku veitikka sen tietävän."

"Minä en voi sitä koskaan tajuta", huomautti Korak. "Olen mielestäni jokseenkin tottunut Afrikan eläimiin, mutta minulla ei ole niihin samaa valtaa enkä tajua niitä yhtä hyvin kuin sinä. Mistä se johtuu?"

"On ainoastaan yksi Tarzan", sanoi lady Greystoke, hymyillen ilkkuvasti pojalleen, mutta värähtipä hänen äänessään ylpeyttäkin.

"Muista, että minä synnyin eläinten parissa ja olen eläinten kasvattama", huomautti Tarzan hänelle. "Ehkäpä isäni sittenkin oli apina — väittihän Kaala aina, että hän oli."

"John! Kuinka sinä tuollaista?" huudahti Jane. "Tiedäthän varsin hyvin, ketkä isäsi ja äitisi olivat."

Tarzan vilkaisi juhlallisesti poikaansa ja sulki toisen silmänsä. "Äitisi ei koskaan opi kunnioittamaan ihmisapinain oivallisia ominaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin hän närkästyisi vihjauksesta, että on mennyt naimisiin erään sellaisen kanssa."

"John Clayton, minä en enää koskaan puhu sinulle, jollet lakkaa haastelemasta moisia kauhistuksia. Minä häpeän sinun tähtesi. On kyllä paha, että olet uudestisyntymätön villi, sinun yrittämättäsi vielä vihjailla, että saatat olla apinakin."

Pitkä matka Pal-ul-donista oli melkein lopussa — viikon kuluttua he ehtisivät takaisin entisille asuinsijoilleen. Epätietoista oli, oliko saksalaisten jättämistä raunioista enää mitään jäljellä. Ladot ja ulkorakennukset olivat kaikki poltetut ja asuinrakennuksen sisusta osittain tuhottu. Ne Greystoken uskollisista alkuasukasseuralaisista, wazireista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa taistelussa hauptmann Fritz Schneiderin sotamiehiä vastaan, olivat kerääntyneet sotarummun kutsusta ja asettuneet englantilaisten käytettäviksi toimissa, missä heistä vain olisi hyötyä. Näin paljon oli Tarzan tiennyt ennenkuin hän lähti lady Janea etsimään; mutta kuinka moni hänen sotaisista wazireistaan oli jäänyt sodan jälkeen eloon ja mitä muuta oli tapahtunut hänen laajoilla tiluksillaan, sitä hän ei tiennyt. Kuljeskelevat alkuasukasheimot tai rosvoilevat arabialaiset orjakauppiaat olivat saattaneet tehdä hävitystyön täydelliseksi, ja luultavaa oli myös, että viidakkokin oli versonut ja vaatinut omansa takaisin, peittäen hänen raivauksensa ja haudaten villinä rehoittavaan vihannuuteensa jokaisen merkin ihmisen lyhytaikaisesta tepastelusta sen ikivanhalla alueella.

Pienen Numan kasvatiksi ottamisen seurauksena täytyi Tarzanin heti miettiä holhokkinsa tarpeita päivämatkoja suunnitellessaan ja pysähdyspaikoissa, sillä pennun täytyi saada ravintoa, eikä se ravinto voinut olla muuta kuin maitoa. Leijonanmaitoa ei voinut ajatellakaan, mutta onneksi olivat he verraten taajaan asutussa seudussa, jossa kyliä oli tiheänlaisesti ja jossa suuri viidakon herra oli tunnettu, pelätty ja kunnioitettu. Niinpä Tarzan sen päivän iltapuolella, jona oli nuoren leijonan löytänyt, lähestyi kylää saadakseen pennulle maitoa.

Ensiksi näyttivät alkuasukkaat nyrpeiltä ja välinpitämättömiltä, katsellen halveksivasti valkoisia, jotka matkustivat ilman suurta safaria. Halveksivasti ja pelotta. Safaritta nämä muukalaiset eivät voineet tuoda heille lahjoja eivätkä mitään maksaakseen ruuan, jota kaiketikin halusivat. Sotamiehittä he eivät voineet vaatia ruokatarpeita eli oikeammin pakottaa tottelemaan määräyksiään eivätkä puolustautua, jos näyttäisi maksavan vaivan hätyyttää heitä. Nyrpeitä ja välinpitämättömiä alkuasukkaat näyttivät olevan, mutta mielenkiintoa heiltä tuskin puuttui, koska näiden valkoihoisten omituinen asu ja koristukset herättivät heissä uteliaisuutta. Olivathan muukalaiset melkein yhtä alasti kuin he itsekin ja samalla tapaa aseistettuja, lukuunottamatta nuorempaa miestä, jolla oli pyssy. Kaikilla kolmella oli pal-ul-donilaiset helyt, alkuperäiset ja barbaariset ja aivan oudot yksinkertaisten neekerien silmissä.

"Missä on päällikkönne?" kysyi Tarzan, astuen kylään naisten, lasten ja luskuttavien rakkien keskelle.

Muutamia sotureita nousi hökkelien siimeksestä, jossa olivat loikoneet ja torkkuneet. He lähestyivät tulokkaita.

"Päällikkö nukkuu", vastasi eräs. "Kuka sinä olet, että hänet herättäisit? Mitä haluat?"

"Tahdon puhua päälliköllenne. Menkää noutamaan hänet!"

Soturi vilkaisi häneen silmät suurina kummastuksesta ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.

"Päällikkö on tuotava hänen luokseen", hän huusi kääntyen toveriensa puoleen, ja sitten hän äänekkäästi nauraen löi reiteensä ja nyhji kyynärpäillään lähimpänä seisovia.

"Sanokaa hänelle", jatkoi apinamies, "että Tarzan haluaa häntä puhutella."

Heti tapahtui hänen kuulijainsa asennoissa merkillinen muutos. He kaikkosivat hänestä ja lakkasivat nauramasta, ja heidän silmänsä pyöristyivät hyvin laajoiksi. Se, joka oli äänekkäimmin nauranut, kävi äkkiä vakavaksi. "Tuokaa mattoja", hän huusi, "Tarzanin ja hänen väkensä istuttavaksi, sillä välin kuin minä noudan päällikkö Umangan"; ja hän juoksi tiehensä, minkä kerkisi, ikäänkuin olisi ollut iloinen täten saadessaan tilaisuuden poistua mahtavan miehen lähettyviltä, jota pelkäsi loukanneensa.

Enää ei ollut väliä, oliko heillä safaria, sotilaita tai lahjoja. Kyläläiset kilpailivat toistensa kanssa heidän kunnioittamisessaan. Jo ennen päällikön tuloa olivat monet tuoneet lahjoiksi ruokaa ja koristeita. Nyt saapui Umangakin. Hän oli vanha mies, joka oli ollut päällikkönä jo ennen Apinain Tarzanin syntymistä. Hänen sävynsä oli patriarkallinen ja arvokas, ja hän tervehti vierastansa niinkuin suuri mies tervehtii vertaistaan. Hän oli kuitenkin kieltämättä mielissään, että viidakon herra oli kunnioittanut hänen kyläänsä käynnillään.

Kun Tarzan selitti toivomuksensa ja näytti leijonanpentua, vakuutti Umanga, että maitoa olisi runsaasti niin kauan kuin Tarzan mieli kunnioittaa heitä läsnäolollaan — lämmintä, tuoretta maitoa, päällikön omista vuohista lypsettyä. Heidän haastellessaan havaitsi apinamies terävillä silmillään kaikki kylän ja sen asujamiston yksityiskohdat, ja pian ne osuivat isoon narttuun monilukuisten kujilla ja hökkelien vierustoilla juoksentelevien koirien joukosta. Sen utaret olivat maidosta pullollaan, ja tästä juolahti Tarzanin mieleen ajatus. Hän viittasi eläimeen peukalollaan. "Haluaisin ostaa tuon", hän sanoi Umangalle.

"Se on sinun, bwana, ilman maksua", vastasi päällikkö. "Se poiki kaksi päivää sitten, ja viime yönä varastettiin kaikki penikat sen pesästä, — iso käärme ne epäilemättä vei. Mutta jos otat vastaan, niin annan sinulle paremminkin niin monta nuorempaa ja lihavampaa koiraa kuin haluat; sillä minä olen varma, että tämän liha on huonoa."

"Minä en halua sitä syödäkseni", vastasi Tarzan. "Otan sen mukaani hankkiakseni maitoa pennulle. Käske tuoda se minulle."

Jotkut pojat tavoittivat sitten eläimen ja sidottuaan hihnan sen kaulaan laahasivat sen apinamiehen luo. Kuten leijonakin ensin, oli koirakin alussa peloissaan, sillä tarmanganin haju ei ollut sama kuin neekerien, ja se murisi ja yritti purra uutta isäntäänsä; mutta vähitellen hän voitti eläimen luottamuksen, niin että se aivan rauhallisesti loikoi hänen vieressään, kun hän silitti sen päätä. Mutta leijonan tuominen sen luo oli vaikeampi tehtävä, sillä molemmat säikähtyivät toisensa vihollishajua; leijona mörisi ja sylki, ja koira murisi hampaat irvissä. Siihen vaadittiin kärsivällisyyttä, ääretöntä kärsivällisyyttä, mutta vihdoin se onnistui, ja narttu imetti Numan poikaa. Nälkä oli vienyt voiton leijonan luontaisesta epäluulosta, samalla kuin apinamiehen varma, mutta ystävällinen sävy oli voittanut koiran luottamuksen, se kun elämässään oli tottunut pikemmin iskuihin ja potkuihin kuin hyväilyihin.

Sinä yönä oli koira Tarzanilla kytkettynä hänen asuntohökkeliinsä, ja kahdesti ennen aamua pani hän sen makaamaan ja imettämään pentua. Seuraavana päivänä he jättivät hyvästi Umangalle ja hänen kansalleen, ja koiran tepsuttaessa talutusnuorassa heidän vierellään lähtivät he jälleen matkalle kotia kohti, nuori leijona milloin Tarzanin toisessa kainalossa, milloin hänen hartioilleen heitetyssä säkissä.

He nimittivät leijonaa värinsä vuoksi Jad-bal-jaksi, mikä Pal-ul-donin apinaihmisten kielellä merkitsee kultaleijonaa. Päivä päivältä se yhä enemmän tottui heihin ja kasvatusemoonsa, joka lopulta alkoi sitä helliä kuin omaa lastaan. Nartulle he panivat nimeksi Za, mikä merkitsee "tyttöä". Toisena päivänä he päästivät sen irti köydestä, ja se seurasi heitä kernaasti viidakon läpi samoiltaessa, koskaan yrittämättä heitä jättää ja tuntien itsensä onnelliseksi vain ollessaan näiden kolmen lähettyvillä.

Kun hetki lähestyi, jolloin polku pujahtaisi viidakosta, johtaen aaltoilevan tasangon syrjään — heidän kotiansa ympäröivälle kentälle, — tunsivat kaikki kolme hillittyä liikutusta sydämessään, vaikkei kukaan heistä sanallakaan ilmaissut omaa toivoaan ja pelkoaan. Mitä he löytäisivät? Mitäpä muuta he voisivat löytää kuin saman rennosti rehoittavan, sotkuisen kasvullisuuden, jonka apinamies oli raivannut pois rakentaakseen kotinsa, kun hän ensiksi saapui sinne nuorikkoineen?

Vihdoin he astuivat esille metsän verhoavasta vihannuudesta ja saattoivat nähdä tasangon yli, missä talon ääriviivat kerran olivat olleet selvästi erotettavissa jo pitkän matkan päästä niiden puiden ja pensaiden keskeltä, jotka joko oli säilytetty tai muualta tuotu paikan kaunistukseksi.

"Katso!" huudahti lady Jane. "Se on vielä siellä — se on vielä siellä!"

"Mutta mitä ovat nuo tuolla vasemmalla sen takana?" kysyi Korak.

"Ne ovat alkuasukasten majoja", vastasi Tarzan.

"Pellot ovat viljelyksessä!" virkkoi rouva.

"Ja muutamat ulkorakennuksista on pantu jälleen pystyyn", sanoi Tarzan. "Se voi merkitä vain sitä, että wazirini — uskolliset wazirini — ovat palanneet sodasta. He ovat rakentaneet uudestaan sen, minkä sota hävitti, ja vartioivat taloamme meidän palaamistamme odotellessaan."

TOINEN LUKU

Jad-bal-jan kasvatus

Näin saapuivat Apinain Tarzan, Jane Clayton ja Korak kotiin pitkän poissaolon jälkeen, ja heidän kanssaan Jad-bal-ja, kultaleijona, ja Za, narttukoira. Ensimmäisten joukossa heitä vastaanottamassa ja tervehtimässä oli vanha Muviro, jonka poika Wasimbu oli vihollisten hyökätessä uhrannut henkensä puolustaessaan apinamiehen kotia ja vaimoa.

"Ah, bwana", huudahti uskollinen neekeri, "teidät nähdessäni nuorentuvat vanhat silmäni jälleen! Olette ollut kauan poissa, mutta vaikka monet epäilivät palaamistanne, tiesi vanha Muviro, ettei avarassa maailmassa ollut sellaista, mikä voisi hänen isäntänsä musertaa. Ja hän tiesi myöskin, että hänen isäntänsä palaisi rakastamaansa kotiin ja maahan, jossa hänen uskolliset wazirinsa häntä odottivat; mutta että rouvakin, jota me olemme kuolleena surreet, on palannut, tuntuu uskomattomalta, ja suuri on tänä iltana riemu wazirien majoissa. Pian vapisee maa tanssivain soturien askeleista ja ilmapiiri kaikuu heidän naistensa ilohuudoista, koska ne kolme, joita he maan päällä enimmin rakastavat, ovat palanneet heidän luokseen."

Ja suuri oli todellakin riemu wazirien mökeissä. Eikä ainoastaan sinä yhtenä iltana, sillä monet puhteet jatkui tanssi ja ilonpito, kunnes Tarzanin täytyi lopettaa juhliminen, jotta hän perheineen saisi nukkua häiritsemättä. Apinamies huomasi, etteivät hänen uskolliset wazirinsa yhtä uskollisen englantilaisen pehtoorin, Jervisin, johdolla olleet ainoastaan täydellisesti rakentaneet uudestaan hänen tallejaan, navettojaan ja ulkosuojia, samoin kuin alkuasukasmajojakin, vaan että he olivat myöskin panneet kuntoon hänen asuinhuoneistonsa, joten paikka näytti aivan samanlaiselta kuin se oli ollut ennen saksalaisten hävitysretkeä.

Jervis oli Nairobissa kartanon asioilla ja palasi maatilalle vasta muutamia päiviä heidän saapumisensa jälkeen. Hänen kummastuksensa ja riemunsa eivät olleet vähemmän vilpittömät kuin wazirien. Päällikön ja soturien kanssa hän istuskeli tuntikausia suuren Bwanan jalkojen juuressa, kuunnellen kertomusta Pal-ul-donin ihmeellisestä maasta ja niistä seikkailuista, joita nuo kolme olivat kokeneet silläaikaa kun lady Greystoke oli ollut siellä vankina, ja wazirien kera hän ihmetteli niitä eriskummaisia lemmikkejä, jotka apinamies oli tuonut mukanaan. Että Tarzan oli mielistynyt afrikkalaiseen sekarotuiseen rakkiin, oli jo kylläkin omituista, mutta että hän oli ottanut kasvatikseen perivihollisensa Numan ja Saborin pennun, oli ihan uskomatonta. Ja yhtä paljon he kaikin ihmettelivät tapaa, jolla Tarzan pentua kasvatti. Kultaleijonalla ja sen kasvatusemolla oli hallussaan nurkka apinamiehen makuuhuoneessa, ja monet tunnit päivittäin hän käytti pienen täplikkään, keltaisen pallon opettamiseen, joka nyt oli perin leikkisä ja herttainen, mutta josta kerran tulisi iso, hurja peto.

Kun päivät kuluivat ja kultaleijona varttui, opetti Tarzan sille monenlaisia temppuja — opetti sen noutamaan ja kantamaan esineitä, makaamaan liikkumattomana piilossa hänen melkein kuulumattomasta käskystään, liikkumaan paikasta paikkaan hänen määräyksensä mukaan, etsimään vainunsa avulla kaikenlaisia kätkettyjä kapineita. Ja kun lihaa liitettiin sen ruokajärjestelmään, ahmi pentu sen tavalla, joka sai juron hymyilyn waziri-soturien villeille huulille; sillä Tarzan oli tehnyt sille ison miehennäköisen puunuken, ja leijonan muonaksi aiottu liha sidottiin aina nuken leuan alle kurkun kohdalle. Ruokintatapa ei milloinkaan vaihdellut. Apinamiehen lausuessa sanan kyyristyi kultaleijona ja laskeusi mahalleen maahan, ja sitten Tarzan osoitti nukkea ja kuiskasi lyhyesti: "tapa!" Olipa leijona kuinka nälissään tahansa, oppi se kärsivällisesti odottamaan eikä koskaan liikahtanut annostaan kohti ennenkuin sen isäntä oli tuon sanasen virkkanut. Sitten se raivokkaasti muristen ryntäsi suoraan lihan kimppuun. Pienenä pentuna ollessaan oli sen vaikea kiivetä ison nuken kaulaan ripustettua makupalaa ottamaan, mutta vanhemmaksi ja isommaksi tultuaan se pääsi siihen helpommin kiinni, kunnes se vihdoin yhdellä harppauksella hyppäsi maaliinsa ja nukke mätkähti selälleen nuoren leijonan reuhtoessa sen kurkussa.

Oli eräs opittava, joka oli kaikista muista vaikein, ja on epätietoista, olisiko kukaan muun kuin eläinten kasvattama ja eläinten keskuudessa kasvanut Apinain Tarzan kyennyt taltuttamaan lihansyöjän hurjaa verenhimoa ja alistamaan sen luontaisen vaiston isännän tahtoon. Vaadittiin viikkoja ja kuukausia kärsivällistä ponnistelua tähän ainoaan seikkaan leijonan kasvatuksessa ennenkuin se oppi tajuamaan, että isännän virkahtaessa "tuo!" sen oli noudettava jokin määrätty esine ja tuotava se isännälleen, vaikkapa se olisi nukke kaulaan sidottuine kimpaleineen raakaa lihaa, ja ettei saanut kajota lihaan tai vahingoittaa nukkea tai muuta noudettavaa esinettä, vaan piti ne laskea huolellisesti apinamiehen jalkojen juureen. Myöhemmin se oppi tietämään, että se sitten aina sai palkkion, jona tavallisesti oli kahdenkertainen annos sellaista lihaa, josta se enimmin piti.

Lady Greystoke ja Korak katselivat usein uteliaina pikku kultaleijonan kasvatusta, vaikka jälkimmäinen kummasteli tätä nuoren pennun perin huoliteltua ohjailua, jopa hiukan epäili apinamiehen ohjelman järkevyyttäkin.

"Mitä ihmettä teet moisella pedolla, kun se on kasvanut isoksi?" hän kysyi. "Siitä on kehittymässä mahtava Numa — alku on lupaava. Tottuneena ihmisiin se ei niitä vähääkään pelkää, ja kun se aina on saanut riistää ravintonsa nuken kaulasta, etsii se sitä vastedes eläväin ihmisten kurkkuun karkaamalla."

"Se syö ainoastaan, mitä minä sen käsken syödä", vastasi apinamies.

"Mutta ethän odottane, että se aina käyttää ruuakseen ihmisiä", kysyi rouva nauraen.

"Se ei koskaan syö ihmisiä."

"Mutta kuinka voit sen siitä ehkäistä, kun olet sen penikkavuosista alkaen totuttanut niitä syömään?"

"Pelkään, Jane, että arvostelet leijonan järjen liian vähäiseksi, tai muutoin minä arvostelen sen aivan liian suureksi. Jos sinun teoriasi on oikea, on raskain osa työstäni vielä jäljellä, mutta jos minä olen oikeassa, on se nyt jokseenkin lopussa. Mutta kokeilkaamme hiukan, nähdäksemme, kumpi on oikeassa. Otamme Jad-bal-jan mukaamme kedolle tänä iltapäivänä. Riistaa on runsaasti, eikä meidän ole vaikea havaita, kuinka suuri vaikutusvalta minulla Numaan todella on."

"Panenpa sata puntaa vetoa", sanoi Korak, "että se tekee ihan niinkuin sitä itseään huvittaa, kun se kerran pääsee elävän veren makuun."

"Hyvä on, poikani", vastasi apinamies. "Luulen voivani näyttää sinulle ja äidillesi tänä iltana, mitä te tai kukaan muukaan ette vielä ole uneksineet mahdolliseksi."

"Loordi Greystoke, maailman parhain eläintenkesyttäjä!" huudahti lady
Greystoke, ja Tarzan yhtyi heidän nauruunsa.

"Tämä ei ole eläinten kesyttämistä", selitti apinamies. "Työsuunnitelmani ei olisi mahdollinen kellekään muulle kuin Apinain Tarzanille. Olettakaamme sanojeni valaistukseksi, että luoksesi tulee joku olento, jota vihaat, jota perinnäisvaistosi pakottaa pitämään verivihollisenasi. Sinä pelkäät häntä. Et käsitä sanaakaan hänen puheestaan. Vihdoin onnistuu hänen joillakin, ehkä raaoilla keinoilla, saada sinut tajuamaan toivomuksensa. Teet ehkä mitä hän haluaa, mutta teetkö sen epäitsekkään alttiuden hengessä? Et, — sinä teet sen pakosta, vihaten olentoa, joka panee sinut tottelemaan tahtoansa. Jos vain tuntisit voivasi kieltäytyä, niin sinä et tottelisi häntä. Menisitpä pitemmällekin — sinä kääntyisit häntä vastaan ja tuhoisit hänet. Mutta otaksukaamme toiselta puolen, että luoksesi saapuu tuttu. Hän on ystävä ja suojelija. Hän ymmärtää ja haastaa sitä kieltä, jota sinä ymmärrät ja haastat. Hän on ruokkinut ja hoitanut sinua ja siten voittanut luottamuksesi ystävyydellään ja suojelullaan. Jos hän pyytää sinua tekemään jotakin puolestaan, niin kieltäydytkö? Et, sinä tottelet mielelläsi. Juuri sillä tavoin tottelee kultaleijona minua."

"Niin kauan kuin se soveltuu sen tarkoituksiin", huomautti Korak.

"Astukaamme siis askel eteenpäin", sanoi apinamies. "Otaksukaamme, että tuolla olennolla, jota sinä rakastat ja tottelet, on valta rangaista sinua, jopa sinut tappaakin, jos se on välttämätöntä hänen käskyjensä tehostamiseksi. Kuinka silloin on tottelemisesi laita?"

"Saammepa nähdä", lausui Korak, "kuinka helposti kultaleijona ansaitsee minulle sata puntaa."

Sinä iltapäivänä he lähtivät tasangolle, ja Jad-bal-ja seurasi Tarzanin hevosen kintereillä. He astuivat ratsuiltaan pienen metsikön luona vähän matkan päässä kartanosta, ja sieltä he liikkuivat varovaisesti eteenpäin kapeaa laaksonuomaa kohti, missä oli melkein aina tavattavissa antilooppeja, ja nousten varovaisesti noroa ylöspäin he tulivat tiheään pensastoon, joka reunusti sitä molemmilta puolin. Siellä olivat Tarzan, Jane ja Korak, ja aivan Tarzanin vieressä kultaleijona — neljä viidakkometsästäjää — ja näistä neljästä oli Jad-bal-ja, leijona, vähimmin pätevä. Ääneti he hiipivät tiheikön läpi, tuskin lehtikään liikahti heidän kulkiessaan, ja vihdoin osui heidän silmiinsä antilooppikarja, joka söi rauhallisesti ruohoa alhaalla notkossa. Heitä lähinnä seisoi vanha pukki, ja sen osoitti Tarzan jollakin salaperäisellä tavalla Jad-bal-jalle.

Se pujottelihe salavihkaa pensaiden lävitse. Antiloopit söivät edelleen, mitään pahaa aavistamatta. Välimatka, joka erotti leijonan saaliistaan, oli liian pitkä, jotta se olisi voinut tehdä tehokkaan harppauksen, minkävuoksi Jad-bal-ja odotti pensaikossa piillen, kunnes antilooppi joko syödessään tulisi lähemmäksi tai kääntäisi selkänsä väijyjään. Nuo neljä, jotka katselivat ruohonsyöjäin aterioimista, eivät äännähtäneetkään, eivätkä antiloopitkaan näyttäneet aavistavan vaaran läheisyyttä. Vanha pukki siirtyi verkalleen lähemmäksi Jad-bal-jaa. Melkein huomaamattomasti leijona valmistausi hyökkäykseen. Ainoa havaittava liike oli hännänpään vavahtelu, ja sitten se singahti kuin salama taivaalta, kuin vasama jousesta, liikkumattomasta asennostaan silmänräpäyksessä huikeaan vauhtiin. Se oli pukin kimpussa melkein ennen kuin viimemainittu aavistikaan vaaran läheisyyttä, ja sitten oli liian myöhäistä, sillä tuskin oli antilooppi kääntynyt, kun muu lauma syöksyi suin päin pakoon.

"Nyt saamme nähdä", sanoi Korak.

"Se tuo antiloopin minulle", vastasi Tarzan luottavaisesti.

Kultainen leijona epäröi hetkisen, muristen kaatamalleen eläimelle. Sitten se tarttui siihen selästä ja pää käännettynä sivulle laahasi sitä vieressään tannerta pitkin, verkalleen palatessaan Tarzania kohti. Tiheikön läpi se raahasi tapettua antilooppia, pudotti sen vihdoin isäntänsä jalkojen juureen ja jäi seisomaan, katsellen apinamiestä kasvoihin ilmeellä, jota ei olisi voinut tulkita muuksi kuin ylpeydeksi suoritetusta tehtävästä ja kiitoksen odotukseksi.

Tarzan silitti sen päätä ja puhutteli sitä hiljaisella äänellä, kehuen, ja tarttui sitten metsästyspuukkoonsa ja katkaisi antiloopin kaulasuonen, laskien veren ruumiista. Jane ja Korak seisoivat vieressä, katsellen Jad-bal-jaa… Mitä tekisi leijona tuoreen, kuuman veren hajun hivellessä sen sieraimia? Se haisteli sitä ja murahti ja katseli noita kolmea hampaat irvissä ja vihaisin silmin. Apinamies työnsi sen pois kämmenellään, ja leijona murahti taas kiukkuisesti ja yritti puraista häntä.

Nopea on Numa, nopea on Bara, kauris, mutta Apinain Tarzan on kuin salama. Niin nopeasti hän iski ja niin voimakkaasti, että Jad-bal-ja kaatui selälleen melkein samassa hetkessä kuin se murahti isännälleen. Ketterästi se nousi jälleen pystyyn, ja nuo kaksi seisoivat tuijottaen toisiinsa.

"Alas!" komensi apinamies. "Kyyristy, Jad-bal-ja!" Hänen äänensä oli matala ja luja. Leijona epäröi vain hetkisen ja sitten se laskeutui maahan niinkuin Apinain Tarzan oli opettanut sitä hänen käskystään tekemään. Tarzan kääntyi ja nosti kuolleen antiloopin hartioilleen.

"Noh", sanoi hän Jad-bal-jalle, "tule perässä!" Ja enempää vilkaisematta petoon hän lähti hevosia kohti.

"Minun olisi pitänyt se arvata", sanoi Korak nauraen, "ja säästää sata puntaani".

"Tietysti sinun olisi", myönsi hänen äitinsä.

KOLMAS LUKU

Salaperäinen kohtaus

Verrattain miellyttävän näköinen, vaikka liian korskeapukuinen nuori nainen oli syömässä päivällistä eräässä toisen luokan ruokalassa Lontoossa. Hän ei kiinnittänyt huomiota niin paljon komealla vartalollaan ja karkeankauniilla kasvoillaan kuin toverinsa koon ja ulkonäön vuoksi. Tämä oli isokasvuinen, sopusuhtainen mies, iältään puolivälissä kolmatta vuosikymmentään, ja hänellä oli niin mahtava parta, että näytti siltä kuin hän olisi sen takana piileskellyt. Hän oli mitaltaan hyvinkin kolme tuumaa kuuden jalan yli. Hartiat olivat leveät, rinta syvä ja lanteet kapeat. Hänen ruumiinrakenteensa, ryhtinsä ja koko olemuksensa osoitti silminnähtävästi harjaantunutta atleettia.

Nämä kaksi olivat hartaassa keskustelussa, joka silloin tällöin näkyi kaikesta päättäen lähenevän kiihtyneen väittelyn rajaa.

"Sanon sinulle", selitti mies, "etten käsitä, mitä me niillä muilla tekisimme. Miksi he pääsisivät osallisiksi meidän kanssamme — miksi jakaa kuuteen osaan se, minkä sinä ja minä voisimme yksinämme saada?"

"Suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan rahaa", vastasi nainen, "eikä meillä kummallakaan sitä ole. Heillä on rahoja ja he tukevat meitä niillä — minua tietojeni ja sinua ulkonäkösi ja voimiesi vuoksi. He olivat etsineet sinua kaksi vuotta, Esteban, ja nyt kun ovat sinut löytäneet, en tahtoisi olla kengissäsi, jos heidät pettäisit. He eivät häikäile katkaista kurkkuasi, Esteban, jos edes epäilisivät, etteivät voisi sinua käyttää, nyt kun tunnet heidän suunnitelmansa kaikki yksityiskohdat. Mutta jos sinä yrittäisit riistää heiltä kaiken voiton…" Hän vaikeni kohauttaen olkapäitään. "Ei, ystäväni, minä rakastan elämää liian paljon yhtyäksesi kanssasi mihinkään sellaiseen salavehkeeseen."

"Mutta minä sanon sinulle, Flora, että meidän tulisi saada enemmän kuin mitä he mielivät antaa. Sinä hankit kaikki tiedot, ja minä yksin antaudun vaaraan, — eikö meidän pitäisi saada enemmän kuin kuudesosa kummankin?"

"Puhu heille sitten itse, Esteban", virkkoi tyttö taaskin nytkäyttäen olkapäitään; "mutta jos noudatat minun neuvoani, niin tyydyt siihen, mitä sinulle tarjotaan. Minulla ei ole ainoastaan tietoja, joita ilman he eivät voi tehdä mitään, mutta minä etsin päälle päätteeksi sinutkin enkä kuitenkaan pyydä kaikkea, — minä tyydyn täydellisesti kuudennekseen, ja vakuutanpa sinulle, että kuudennes saavutuksestasi, jollet sotke asiaa, riittää jokaiselle meistä maallisen elinikämme loppuun asti."

Mies ei näyttänyt varmistuneelta, ja nuori nainen vaistosi, että häntä sieti pitää silmällä. Hän tiesi tuosta miehestä tosiaan varsin vähän ja oli nähnyt hänet henkilökohtaisesti vain muutaman kerran sen jälkeen kun kaksi kuukautta sitten oli keksinyt hänet lontoolaisen elokuvateatterin valkoisella kankaalla esittämässä keisarilliseen henkivartiostoon kuuluvaa roomalaista soturia.

Täällä hän oli tullut otetuksi huomioon vain sankarikokonsa ja moitteettoman ruumiinrakennuksensa vuoksi, sillä hänen osansa oli vähäpätöinen, ja niistä tuhansista, jotka näkivät hänet hopeanhohtavalla kankaalla, oli Flora Hawkes kaiketikin ainoa, jossa hän herätti enemmän kuin ohimenevää mielenkiintoa, eikä hänenkään mielenkiintoaan herättänyt miehen näyttämötaiteellinen kyky, vaan pikemminkin se, että Esteban Miranda niin ihmeellisesti vastasi sellaista tyyppiä, jota hän liittolaisineen oli pari vuotta etsiskellyt. Miehen itsensä löytäminen osoittautui perin vaikeaksi tehtäväksi, mutta kuukautisen, näennäisesti tuloksettoman etsinnän jälkeen hän vihdoin tapasi hänet parinkymmenen statistin seurassa erään pienenlaisen filmiyhtiön työpajassa Lontoossa. Flora ei kaivannut muita suosituksia kuin hyvän ulkonäkönsä päästäkseen hänen tuttavakseen, eikä hän ystävyyssuhteen sydämellisemmäksi kehittyessä ollut maininnut mitään seurustelunsa oikeasta tarkoituksesta.

Että mies oli espanjalainen ja arvatenkin hyvästä perheestä, näytti Florasta selviöltä, ja hänen tunnottoman häikäilemättömyytensä arvasi hän siitä nopeudesta, jolla hän suostui osalliseksi siihen hämärään hommaan, jonka Flora Hawkes oli mielessään suunnitellut ja jonka yksityiskohdat hän oli neljän liittolaisensa kanssa viimeistellyt. Ja juuri sen vuoksi, että hän vaistosi miehen tunnottomuuden, tiesi hän kaiken varovaisuuden olevan tarpeen estääkseen tätä käyttämästä hyväkseen tietoaan heidän suunnitelmastaan, joka hänelle kerran täytyisi selittää yksityiskohtaisesti, vaikkakin Flora tähän asti oli pidättänyt asian avaimen yksinomaan itselleen, edes uskomatta sitä kellekään neljästä liittolaisestaan.

He istuivat hetkisen ääneti, hypistellen tyhjiä laseja, joista olivat juoneet. Sitten nainen vilkaisi miehen kasvoihin ja näki hänen silmissään ilmeen, jonka vähemmänkin ovela nainen kuin Flora Hawkes olisi helposti kyennyt tulkitsemaan.

"Sinä voit pakottaa minut tekemään mitä tahdot, Flora", sanoi mies, "sillä sinun parissasi minä unohdan kullan ja ajattelen ainoastaan sitä toista palkintoa, jonka sinä minulta alati kiellät, mutta jonka minä kyllä kerran voitan."

"Lempi ja liikeasiat eivät kuulu yhteen", vastasi tyttö. "Odota, kunnes olet onnistunut tässä tehtävässäsi, Esteban, niin sitten voimme puhua rakkaudesta."

"Sinä et rakasta minua", kuiskasi toveri käheästi. "Minä tiedän… olen nähnyt… että jokainen niistä muista rakastaa sinua. Siksi minä saattaisin vihata heitä. Ja jos luulisin sinun rakastavan jotakuta heistä, niin voisin puhkaista hänen rintansa. Joskus olen ajatellut, että sinä rakastat… ensin aavistelin sinun rakastavan yhtä ja sitten toista. Sinä olet heidän kanssaan liian tuttavallinen, Flora. Olen huomannut John Peeblesin puristavan hartaasti kättäsi, kun ei luullut kenenkään olevan näkemässä, ja tanssiessasi Dick Throckin kanssa pitää hän sinua liian lähellä ja te tanssitte poski poskea vasten. Sanon sinulle, Flora, että se ei minua miellytä, ja jonakuna päivänä minä vielä unohdan koko kullan, ajattelen vain sinua, ja silloin tapahtuu jotakin, eikä sen jälkeen ole niin monta jakamassa kultaharkkoja, jotka Afrikasta noudan. Eivätkä Bluber ja Kraski ole paljoa parempia; Kraski on ehkä pahin kaikista, sillä hän on hyvännäköinen lurjus, enkä minä pidä niistä vasikansilmäyksistä, joita sinä häneen luot."

Syttyvä kiukku alkoi leimahdella tytön silmistä. Vihaisella eleellä hän vaiensi toverinsa.

"Mitä se teihin kuuluu, señor Miranda, keitä minä valitsen ystävikseni tai kuinka minä heitä kohtelen ja he minua? Sinun ei sovi unohtaa, että olen tuntenut nuo miehet vuosikausia, kun sitävastoin olen tuntenut sinut vain muutaman viikon; ja jos jollakulla olisi oikeutta sanella minulle käytöstapoja — mitä jumalan kiitos ei kellään ole, — niin sitten pikemmin jollakulla heistä kuin sinulla."

Miehen silmät välähtivät äkäisesti.

"Arveluni oli oikea!" hän huudahti. "Sinä rakastat jotakuta heistä." Hän nousi puolittain tuolilta ja nojausi sen yli uhkaavasti toveriaan kohti. "Kunhan vain saan selville, kuka se heistä on, niin minä leikkaan hänet palasiksi!"

Hän työnsi sormensa pitkään, mustaan tukkaansa, kunnes se kohosi pystyyn kuin vihaisen leijonan harja. Hänen silmistään säihkyi tuli, joka sai tytön tuntemaan vihlovaa pelkoa sydämessään. Tuo mies näkyi hetkiseksi menettäneen järkensä. Jollei hän ollut hullu, oli hänellä ainakin hullun ilme, ja tyttö pelkäsi ja käsitti, että hänen oli häntä lepyteltävä.

"Nos, noh, Esteban", hän kuiskasi vienosti, "sinun ei tarvitse tyhjästä kiihoittua noin tuliseen vimmaan. Minä en ole sanonut rakastavani ketään heistä enkä ole myöskään sanonut, etten rakasta sinua, mutta minä en ole tottunut moiseen kosintaan. Kenties teidän espanjalaiset señoritänne siitä pitävät, mutta minä olen englantilainen tyttö, ja jos sinä minua rakastat, niin kohtele minua niinkuin englantilainen kosija kohtelisi."

"Et ole sanonut rakastavasi ketään niistä toisista — et kyllä, mutta et ole myöskään sitä kieltänyt. Sano minulle, Flora, ketä sinä heistä rakastat?"

Hänen silmänsä hehkuivat yhä ja hänen kookas ruumiinsa vapisi hillitystä intohimosta.

"Minä en rakasta ketään heistä, Esteban", vastasi tyttö, "enkä minä vielä rakasta sinuakaan. Mutta minä voisin, Esteban, — niin paljon saatan sinulle sanoa. Minä voisin rakastaa sinua, Esteban, niinkuin en koskaan voisi rakastaa ketään muuta; mutta minä en anna itselleni siihen lupaa ennenkuin olet palannut ja olemme vapaat elämään missä ja miten haluamme. Sitten ehkä — mutten minä sitäkään lupaa."

"Parasta, että lupaisit", sanoi Esteban jurosti, vaikka ilmeisesti leppyneempänä. "Parasta, että lupaisit, Flora, sillä minä en piittaa siitä kullasta, jollen saa sinuakin."

"Hst", varoitti nainen, "tuolla he tulevat, ja aika jo onkin; ovat hyvinkin puoli tuntia myöhästyneet."

Toveri käänsi silmänsä sinne päin, mihin hän katsoi, ja molemmin he istuivat odottaen neljän miehen lähestymistä, jotka juuri olivat astuneet ruokalaan. Kaksi heistä oli ilmeisesti englantilaisia — isoja, lihavia miehiä keskiluokasta, ja he näyttivät siltä, mitä todella olivatkin, entisiltä nyrkkeilijöiltä; kolmas, Adolph Bluber, oli lyhyt, lihava, pyöreä, punakkakasvoinen ja kyhmyniskainen saksalainen. Neljäs, nuorin heistä, oli melkoisesti kauniimpi toisia. Hänen sileät kasvonsa, heleä hipiänsä ja isot tummat silmänsä olisivat jo kyllin riittäneet tekemään Mirandan mustasukkaiseksi, mutta niiden lisäksi oli hänellä vielä tuuhea, aaltoileva, ruskea tukka, kreikkalaisen jumalan vartalo ja venäläisen tanssijan joustava sirous; ja tanssija todella olikin Karl Kraski, milloin hän suvaitsi olla jotakin muuta kuin lurjus.

Tyttö tervehti näitä neljää hauskasti, mutta espanjalainen soi heille vain yhden ainoan juron nyökkäyksen, heidän ottaessaan tuolit ja istuutuessa pöydän ääreen.

"Oltta!" huusi Peebles ja iski pöytään herättääkseen viinurin huomiota.
"Tuokaa meitille oltta!"

Ehdotusta tervehdittiin yleisellä tyytyväisyydellä, ja juomaa odottaessa he rupattelivat kaikenlaista joutavaa: helteestä, viipymisensä syystä ja niistä pikkutapauksista, joita oli sattunut heidän viime kohtaamisensa jälkeen. Sen ajan istui Esteban jurosti ääneti, mutta kun viinuri palasi ja he joivat Floran maljan, jolla juhlamenolla heillä jo aikoja oli ollut tapana merkitä jokainen kokous, kävivät he asiaan.

"No", huudahti Peebles iskien pöytään lihakkaalla nyrkillään, "tässä me nyt siis ollaan! Meitillä on kaikki, Flora, — suunnitelmat, kolikot, señor Miranda — ja olemme vallan valmiit, armahaisemme, kunhan vain sinä puolestasi viserrät oman virtesi."

"Kuinka paljon rahaa teillä on?" kysyi Flora. "Sitä tarvitaan melkoinen summa, eikä hyödytä yrittää, jollei teillä ole riittävästi ropoja asian perilleajamiseksi."

Peebles kääntyi Bluberiin. "Tuossa", hän sai näyttäen häntä paksulla sormellaan, "on hyvin ruokittu rahastonhoitajamme. Hän voi sanoa sulle, kuinka paljon meitillä on, toi lihava saksalainen lurjus."

Bluber myhäili öljymäistä hymyä ja hieroi lihavia kämmeniään yhteen. "No", sanoi hän "kuinka paljon te luulette, neiti Flora, että me tarvitaan?"

"Vähintäänkin kaksituhatta puntaa, voidaksemme toimia varmasti", vastasi tyttö nopeasti.

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Mutta se on paljon rahaa — kaksituhatta puntaa! Oi, oi!"

Neitonen teki närkästyneen liikkeen. "Sanoinhan teille heti alussa, etten tahtoisi olla missään tekemisissä kituuttelijain kanssa, ja että vasta sitten, kun teillä on riittävästi rahoja tehtävän kunnolliseen suoritukseen, antaisin teille kartat ja ohjeet — välttämättömät opastukset holveihin, joihin on kasattuna kyllin kultaa koko tämän tiukan pikkusaaren ostamiseksi, jos vain puoletkin siitä, mitä olen kuullut kerrottavan, on totta. Saatte tuhlailla omat rahanne mielenne mukaan, mutta teidän tulee näyttää minulle, että teillä on vähintäänkin kaksituhatta puntaa käytettäväksi, ennenkuin luovutan teille ne tiedot, jotka tekevät teidät maailman rikkaimmiksi miehiksi."

"Sillä hyväkkäällä on kyllä", murahti Throck. "Lempo ties mitä varten hän kieräilee."

"Bluber ei sille mitään voi", ärähti venäläinen, — "rotupiirre. Se juutalainen yrittäisi tinkiä naimalupatoimiston sihteerinkin palkkiota, jos sattuisi menemään avioliittoon."

"No mutta", huokasi Bluber, "miksi me tuhlaisi enempi rahaa kuin on välttämätön? Jos me tulla toimeen yksituhannella punnalla, niin sitä parempi."

"Epäilemättä", tokaisi tyttö, "ja jos siihen riittää tuhat puntaa, ei teidän tarvitse enempää uhrata; mutta teillä tulee olla kaksituhatta kaiken varalta, ja näkemistäni siinä maassa päättelen, että joudutte kyllä kokemaan enemmän vaikeuksia kuin aavistattekaan."

"Oi, oi!" huoahti Bluber.

"Kyllä sillä rahat on", sanoi Peebles, "ryhdytään nyt vain toimeen."

"Ehkä hänellä on, mutta minä tahdon ne ensin nähdä", vastasi tyttö.

"Luuleeko, että minä kanta kaikki se rahasumma minun plakkarissani?" huudahti Bluber.

"Etkö voi luottaa meidän sanaamme?" mörähti Throck.

"Mokoma varaskopia sitä minulta vielä kysyykin!" vastasi tyttö, nauraen roteville roistoille päin naamaa. "Minä luotan kuitenkin Karlin sanaan; jos hän vakuuttaa minulle, että teillä on varat ja että ne käytetään ja voidaan käyttää kaikkien retkemme välttämättömäin kulujen maksamiseksi, niin minä uskon häntä."

Peebles ja Throck rypistivät vihaisesti otsaansa, ja Mirandan silmät siristyivät kahdeksi kapeaksi, luihuksi rakoseksi, kun hän tähtäsi katseensa venäläiseen. Bluber vain ei piitannut mistään. Mitä enemmän häntä herjattiin, sitä enemmän näkyi hän siitä pitävän. Sellaisia kohtaan, jotka kohtelivat häntä kunnioituksella ja arvonannolla, tuli hän piankin röyhkeäksi, mutta suuteli sensijaan ruoskijan kättä. Kraski yksin hymyili itsetyytyväisyyden hymyä, mikä sai Mirandan espanjalaisen veren kiehumaan.

"Bluberilla on rahat, Flora", hän sanoi; "jokainen meistä on antanut osansa. Me teemme Bluberista rahastonhoitajan, koska tiedämme, että hän pitää joka roposesta kiinni niin että sormia kirvelee, ennenkuin päästää sen hyppysistään. Suunnitelmanamme on nyt lähteä parittain Lontoosta."

Hän veti kartan taskustaan, avasi sen ja levitti pöydälle heidän eteensä. Hän osoitti sormellaan X:llä merkittyä paikkaa. "Tuolla me kohtaamme ja varustaudumme retkelle. Bluber ja Miranda lähtevät ensinnä, sitten Peebles ja Throck. Neidin ja minun saapuessa on kaikki valmista siirtyäksemme heti sisämaahan, jonne pystytämme vakinaisen leirin etäälle kulkureiteistä ja niin lähelle päämääräämme kuin mahdollista. Miranda karkeloi viiksiensä takana, kunnes on valmis matkansa lopulliselle näyttämölle. Oletan, että hän on hyvin koulutettu esitettäväänsä osaan ja kykenee mainiosti naamioitumaan ja näyttelemään. Kun hänen tarvitsee pettää vain tietämättömiä alkuasukkaita ja metsänpetoja, ei se käyne ylivoimaiseksi hänen näyttelijäkyvylleen." Pehmeässä venytetyssä äänessä värähti purevaa ivaa, mikä sai espanjalaisen mustat silmät häijysti kiilumaan.

"Ymmärränkö minä asian niin", kysyi Miranda, jonka vieno äänensävy kielsi kasvojen vihaisen ilmeen, "että sinä ja neiti Hawkes matkustatte kahden X:ään?"

"Kyllä vain, jollei ymmärryksesi ole puutteellinen", vastasi venäläinen.

Espanjalainen nousi puolittain tuoliltaan ja kurottausi sen yli uhkaavasti Kraskia kohti. Neitonen, joka istui häntä lähinnä, tarttui hänen takinliepeisiinsä.

"Ei sellaista!" hän sanoi vetäen miehen takaisin tuolilleen. "Välillänne on ollut jo liiankin paljon kahnausta, ja jos sitä vielä sattuu, teen eron teistä kaikista ja etsin sopuisampia ja hauskempia matkatovereita retkelleni."

"Niin, jättäkää se sikseen, tässä me nyt ollaan, ja suut poikki!" huudahti Peebles sotaisesti.

"John on oikeassa", mörähti Throck syvällä bassollaan, "ja minä olen valmis häntä tukemaan. Flora on oikeassa, ja minä olen valmis häntäkin kannattamaan. Ja jos vielä rähisette, niin, jumalavita, enkö minä anna pari mojausta teille kaunokuonoille!" Ja hän vilkaisi ensin Mirandaan ja sitten Kraskiin.

"Noh", lepytti Bluber, "puristetaan kaikki toisten kättä ja olla hyviä ystäviä."

"Juuri niin", huudahti Peebles, "se on oikeata puhetta. Anna hänelle käpäläsi, Esteban. No, Karl, hautaa sotakirveesi. Ei me voida tällä tavoin kiukutellen asiaan ryhtyä; ja tässä me nyt ollaan, niinpä niin."

Venäläinen, joka tunsi asemansa varmaksi Floraan nähden ja siis oli jalomielisellä päällä, ojensi kätensä pöydän yli espanjalaista kohti. Esteban epäröi hetkisen.

"No, mies, purista nyt hänen kättään", mörähti Throck. "Muutoin saat palata hommaasi näyttämön lisämiehenä, ja, lempo soikoon, me etsimme jonkun muun sinun tilallesi jakamaan kultakasan kanssamme."

Äkkiä valaisi hauska hymy espanjalaisen kasvot. Hän ojensi kätensä nopeasti ja tarttui Kraskin käteen. "Suo anteeksi", hän sanoi, "minä olen äkkipikainen, mutta en minä pahaa tarkoita. Neiti Hawkes on oikeassa, meidän kaikkien tulee olla ystäviä, ja tässä on käteni, sen vakuudeksi, Kraski, minun puolestani."

"Hyvä on", vastasi Kraski; "olen pahoillani, että sinua loukkasin." Mutta hän unohti, että toinen oli näyttelijä, ja jos hän olisi voinut nähdä tuon synkän sielun pohjaan, olisi häntä puistattanut.

"Ja nyt kun me olla hyvät ystävät", sanoi Bluber hieroen mairean intoilevasti käsiään, "miksi ei me järjestä asiaa laskuun, jotta me saa kaikki päätökseen? Neiti Flora antaa minulle kartta ja ohjeet ja me ryhty heti toimeen."

"Lainaa minulle lyijykynä, Karl", pyysi tyttö, ja kun tämä oli hänelle sellaisen antanut, etsi hän kartalta kohdan, jonkun matkaa sisämaahan päin X:stä, jolle piirsi pienen pyörylän. "Tämä on O", hän sanoi. "Kun kaikki olemme ehtineet tänne, niin saatte lopulliset ohjeet, — ette ennen."

Bluber kohotti kätensä ylös. "Oi, neiti Flora, mitä te ajattelee! Mekö tuhlais kaksituhatta puntaa ostaa sika säkissä? Oi, oi, eihän te voi meiltä sellaista asia pyytää? Me täytyy nähdä kaikki, tietää kaikki, ennenkuin me tuhlaa yks äyri."

"Niin, ja tässä me nyt ollaan, jukoliste!" karjaisi John Peebles, iskien nyrkillään pöytään.

Tyttö nousi verkalleen tuoliltaan. "Hyvä sitten", hän sanoi kohauttaen olkapäitään, "jos te asiasta sillä tavoin ajattelette, voimme yhtä hyvin peruuttaa kaikki."

"Oh, odottaa, odottaa, neiti", huudahti Bluber, nousten kiireellisesti. "Ei saa kiihtyä. Mutta eikö käsitä meidän asemaa? Kaksituhatta puntaa on paljo rahaa, ja me on hyviä liikemiehiä. Ei meidän sopi se kaikki tuhlata, jos me ei siitä mitä saa."

"En minä pyydä teitä sitä turhaan tuhlaamaan", vastasi tyttö hanakasti; "mutta jos tässä hommassa jonkun on toiseensa luotettava, on teidän luotettava minuun. Jos minä luovuttaisin teille kaikki tietoni, ei mikään maailmassa estäisi teitä menemästä edellä ja jättämästä minua imeskelemään kynsiäni; mutta sellainen ei kuulu minun ohjelmaani."

"Mutta eihän me olla halunkkeja, neiti Flora", tivasi juutalainen. "Me ei ajattelis yksi minuutti pettää neiti."

"Mutta ettepä ole enkeleitäkään, Bluber enempää kuin toisetkaan", vastasi tyttö. "Jos tahdotte päästä eteenpäin, on teidän noudatettava minun määräyksiäni; ja minä olen siellä loppusuorituksessa mukana pitämässä huolta, että saan oman osani. Tähän asti olette uskoneet sanaani, että minulla oli selvä tieto, ja nyt teidän on uskottava sitä loppuun asti, tai muutoin saa koko homma jäädä sikseen. Mitä minua hyödyttäisi lähteä hirveään viidakkoon kärsimään kaikkia vaivoja ja vaikeuksia, joita meidän siellä täytyy kokea, ja laahata teidät mukanani, jollen kykenisi avaamaan aarreholveja, kun sinne pääsen? Enkä minä ole sellainen hupsu, että luulottelisin voivani kaapata saaliin ja livistää teidänlaisenne rosvokoplan kynsistä, jos yrittäisin teitä jutkauttaa. Ja niin kauan kuin pelaan rehellisesti, tunnen olevani täydessä turvassa, sillä minä tiedän, että joko Esteban tai Karl suojelee minua — ja mitäpä te toisetkaan muuta tekisitte? Kelpaako vai ei?"

"No, John, mitä sinä ja Dick ajatella?" kysyi Bluber, kääntyen entisten ammattinyrkkeilijäin puoleen. "Karl kylläkin ajatella mitä ikänä Flora, sen minä tietää. Noh, mitä te sanoo?"

"Tuhat tulimmaista", virkkoi Throck, "ei minun ole juuri koskaan ollut tapana kehenkään luottaa, jollei ole ollut pakko, mutta nyt näyttää siltä kuin meidän täytyisi luottaa Floraan."

"Samat sanat", säesti John Peebles. "Jos yrität jotakin koirankujetta,
Flora…" Hän teki merkitsevän liikkeen sormellaan kaulansa ympäri.

"Minä ymmärrän, John", virkkoi tyttö hymyillen, "ja tiedän, että tekisit sen yhtä nopeasti kahden punnan kuin kahdentuhannen vuoksi. Mutta oletteko nyt sitten kaikki valmiit toimimaan minun suunnitelmieni mukaan? Myöskin Karl?"

Venäläinen nyökkäsi. "Minä tyydyn kaikkeen, mitä muut päättävät", hän sanoi."

Ja sitten tuo herttainen pikku ryhmä pohti suunnitelmiaan niin pitkälle kuin voi — jokaista pienintäkin yksityiskohtaa, joka oli välttämätön heidän kaikkien päästäkseen tytön kartalleen piirtämään O:hon.

NELJÄS LUKU

Jalanjälkien tarina

Kun Jad-bal-ja, kultaleijona, oli kaksivuotias, oli se komein näyte lajistaan, mitä Greystoket olivat koskaan tavanneet. Kooltaan se oli paljon yli varttuneiden urosten saavuttaman keskiko'on. Ruumiinrakenteeltaan se oli muhkea, ja jalomuotoinen pää ja musta harja antoivat sille täysikasvuisen uroksen ulkonäön, samalla kun se älyltään melkoisesti voitti villit metsäläisveljensä.

Jad-bal-ja oli loppumattoman ylpeyden ja riemun lähde apinamiehelle, joka kasvatti sitä erinomaisen huolellisesti ja ravitsi ovelasti, kehittääkseen täyteen määrään kaikki siinä uinuvat avut. Leijona ei enää nukkunut isäntänsä vuoteen jalkopäässä, vaan sillä oli vahva häkki, jonka Tarzan oli sille teettänyt rakennuksen perään, sillä kukapa paremmin tiesi kuin apinamies, että olkoonpa leijona missä tahansa ja olkoon se saanut millaisen kasvatuksen hyvänsä, on se sittenkin leijona — hurja lihansyöjä. Ensimmäisen vuoden se oli liikuskellut vapaana pihamaalla ja talon liepeillä; sen jälkeen se läksi ulos ainoastaan apinamiehen seurassa. Monesti nämä kaksi samoilivat tasangolla ja viidakossa metsästellen yhdessä. Tavallaan oli leijona melkein yhtä tuttavallisissa väleissä Janen ja Korakin kanssa, eikä kumpikaan heistä sitä pelännyt tai epäillyt, mutta Apinain Tarzania kohtaan se osoitti suurinta kiintymystä. Tarzanin talouteen kuuluvia neekereitä se suvaitsi, eikä se koskaan hätyytellyt kotieläimiä tai -lintuja, sitten kun Tarzan oli sille pienestä pennusta opettanut, että asianmukainen rangaistus heti seurasi jokaista ryöstöretkeä karjapihoihin tai kanaloihin. Että sen ei koskaan sallittu tulla naukuvan nälkäiseksi, oli epäilemättä ratkaisevana tekijänä pidättämässä sitä kartanon eläimistöä ahdistelemasta.

Mies ja leijona näyttivät ymmärtävän toisensa täydellisesti. Saattaa epäillä, tajusiko eläin kaikki, mitä Tarzan sille sanoi, mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa, niin milteipä taikamaisen helposti hän ilmaisi toivomuksensa leijonalle. Tottelevaisuus, jonka hän ankaruuteen liittyvällä hellyydellä oli pennussa herättänyt, oli suuressa määrin tullut täysikasvuisen leijonan ominaisuudeksi. Tarzanin käskystä sen oli tapana pitkän matkan päästä tuoda saaliinaan antilooppi tai seebra ja laskea se isännän jalkojen juureen, itse yrittämättäkään koskea lihaan; ja olipa se kaapannut otuksia elävältäkin, niitä vahingoittamatta. Sellainen siis oli aarniometsässä isäntänsä kanssa samoileva kultaleijona.

Juuri näihin aikoihin alkoi apinamiehen korviin kuulua huhuja hänen maatilansa länsi- ja eteläpuolella liikuskelevasta rosvojoukosta. Kamalia kertomuksia norsunluunryöstöistä, orjain pyydystyksestä ja kidutuksesta, jollaiset eivät olleet häirinneet apinamiehen villin viidakon rauhaa sheikki Amor ben Khadurin ajoista asti; ja sitten saapui toisia huhuja, jotka saivat apinamiehen rypistämään kulmakarvojaan hämmästyneenä ja mietteissään. Senjälkeen kului kuukausi apinamiehen kuulematta mitään enempää noista lännestä saapuneista huhuista.

Sota oli vähentänyt Greystoken varat varsin pieniksi tuloiksi. He olivat tositeossa uhranneet melkein kaikki liittolaisten asialle, ja se vähä, mitä heille oli jäänyt, oli melkein kaikki kulunut Tarzanin afrikkalaisen maatilan kuntoonpanoon.

"Näyttää hyvinkin siltä, Jane", sanoi hän eräänä iltana vaimolleen, "kuin olisi edessä uusi Oparin-retki."

"Se ajatus peloittaa minua. Minä en halua, että sinne lähdet", vastasi Jane. "Sinä olet palannut siitä kauheasta kaupungista kahdesti, mutta töintuskin sieltä elävänä pääsit. Kolmannella kerralla ei sinua ehkä suosi sama onni. Meillä on kylliksi, John, elääksemme täällä mukavasti ja onnellisina. Miksi panisit alttiiksi nämä kaksi etua, jotka ovat kaikkea rikkautta arvokkaammat, jälleen yrittääksesi tunkeutua aarreholveihin?"

"Ei ole mitään vaaraa, Jane", vakuutti apinamies hänelle. "Viime kerralla vainusi Werper askeleeni, ja hän ja maanjäristys olivat minut vähällä tuhota. Mutta sellainen yhteensattuma ei voi olla minua jälleen uhkaamassa."

"Ethän mene yksinäsi, John?" kysyi rouva. "Ottanet Korakin mukaasi?"

"Ei", sanoi apinamies, "minä en ota häntä mukaani. Hänen täytyy jäädä tänne sinun luoksesi, sillä pitkät poissaoloni ovat tosiaan vaarallisempia sinulle kuin minulle itselleni. Otan mukaani viisikymmentä waziria kultaharkkojen kantajiksi, jotta voimme tuoda kylliksi riittämään meille pitkäksi aikaa."

"Entä Jad-bal-ja", kysyi rouva, "otatko sinä sen mukaasi?"

"En; on parempi, että se jää tänne; Korak voi pitää siitä huolta ja viedä sen toisinaan metsästämään. Minä aion matkustaa keveästi ja nopeasti, joten vaellus kävisi sille rasittavaksi. Leijonat eivät mielellään liiku kuumassa auringonpaahteessa, ja kun me enimmäkseen matkustamme päivisin, pelkään, että Jad-bal-ja ei kauan jaksaisi."

Näin lähti Apinain Tarzan jälleen pitkälle matkalle Oparia kohti. Hänen takanaan marssi viisikymmentä jättimäistä waziria, sen sotaisen heimon valiomiehiä, joka oli ottanut Tarzanin päällikökseen. Asuinrakennuksen kuistilla seisoivat Jane ja Korak liehutellen hyvästiksi, samalla kun talon perältä kuului apinamiehen korviin Jad-bal-jan, kultaleijonan, römeä karjunta. Heidän vaeltaessaan saatteli Numan ääni heitä aaltoilevalla tasangolla, kunnes se vihdoin häipyi etäälle kuulumattomiin.

Kun vauhti oli sovitettu hitaimpien neekerien astunnan mukaan, ei Tarzanin matka edistynyt varsin nopeasti. Opar oli maatilalta hyvinkin viisikolmattapäiväisen taipaleen takana keveästi liikkuville miehille, kuten nämä, mutta paluumatkalla he kultakuormituksineen samoaisivat hitaammin. Senvuoksi oli apinamies määrännyt yritykseen kaksi kuukautta. Hänen safarilleen, johon kuului vain karaistuja sotureita, oli nopea liikkuminen todellakin mahdollista. Heillä ei ollut mitään muonaa tai muita varastoja kannettavina, kaikki kun olivat metsästäjiä ja matkasivat seutua, jossa riistaa oli runsaasti. Heidän ei siis tarvinnut sälyttää taakakseen valkoisten erämiesten hankalia kapineita.

Okaisista pensaista ja lehvistä kyhätty boma riitti heille suojaksi öisin, keihäät ja nuolet taasen ja heidän suuren valkoisen päällikkönsä voimat takasivat, ettei heidän koskaan tarvinnut olla tyhjin vatsoin. Mukaansa ottamine valiomiehineen Tarzan toivoi suorittavansa matkan Opariin yhdessä kolmatta päivässä, vaikka hän yksinään olisi liikkunut kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella; sillä jos Tarzan mieli rientää vauhdikkaasti, suhahteli hän melkein lentämällä viidakon läpi, edeten siellä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin ja miltei uupumattomana.

Oltiin iltapäivän puolivälissä matkan kolmannella viikolla, kun Tarzan samoillessaan kaukana neekeriensä edellä äkkiä tapasi Bara-kauriin raadon, jonka kyljestä pisti esiin sulitettu nuoli. Oli ilmeistä, että Bara oli haavoittunut jonkun matkan päässä paikasta, johon se oli laskeutunut kuolemaan, sillä vasama oli osunut kohtaan, jossa se ei ollut voinut viedä henkeä heti. Mutta erikoisesti kiinnitti apinamiehen huomiota — jo ennenkuin hän oli ehtinyt kyllin lähelle sitä edes oikein tarkastaakseen — tuon nuolen malli; ja heti kun hän veti sen kauriin ruumiista, tiesi hän, mitä se merkitsi, ja kummastui niinkuin te tai minä kai kummastuisimme nähdessämme swazilaisen päähineen Broadwaylla tai Strandilla, sillä nuoli oli täsmälleen sellainen, joita saa ostaa jokaisesta urheilutavarain kaupasta kaikissa maailman suurkaupungeissa — jollaisia myydään käytettäviksi jousenammuntaharjoituksissa puistoissa ja esikaupungeissa. Mikään ei olisi voinut olla epäluonnollisempaa kuin tämä typerä lelu villin Afrikan sydämessä; ja kuitenkin se oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti, mistä oli todistuksena Baran hengetön ruumis, vaikka apinamies arvasikin, ettei nuolta ollut singahduttanut minkään villin harjaantunut käsi.

Tarzanin uteliaisuus heräsi ja samalla hänelle synnynnäinen viidakkoasukkaan vaisto. On tunnettava viidakkonsa hyvin voidakseen sen vaaroja kauan välttää, ja sen hyvä tunteminen merkitsee, että mitään tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa ei saa sivuuttaa selittämättä. Niinpä Tarzankin läksi samoamaan Baran latua taaksepäin, saadakseen kenties selvän kauriin surmaajasta. Veristä jälkeä oli helppo seurata ja apinamies ihmetteli, että metsästäjä ei ollut ajanut takaa ja tavoittanut saalistaan, joka ilmeisesti oli surmattu ja edellisenä päivänä. Hän huomasi Baran vaeltaneen pitkälti, ja aurinko oli jo alhaalla länteen vaipumassa, ennenkuin Tarzan sai ensimmäiset todisteet elukan tappajasta. Ne olivat jalanjälkiä ja herättivät hänessä aivan yhtä suurta kummastusta kuin nuolikin. Hän tarkasti niitä huolellisesti ja kumartuen alas ryhtyi niitä herkillä sieraimillaan haistelemaankin. Niin vähän luultavalta, jopa mahdottomalta kuin se tuntuikin, olivat nuo paljaiden jalkojen jäljet valkoisen miehen polkemat — rotevan, ehkä Tarzanin itsensä kokoisen miehen. Tuijottaessaan näihin salaperäisen muukalaisen jälkiin työnsi Kaalan kasvattipoika toisen kätensä sormet tuuheaan mustaan tukkaansa suurta hämmästystä ilmaisevin elein.

Kuka valkoinen mies saattoi olla täällä Tarzanin viidakossa kaatamassa Tarzanin riistaa urheilukerhojen käyttämillä siroilla vasamilla? Oli uskomatonta, että sellainen henkilö olisi tänne saapunut: mutta apinamiehen mieleen juolahtivat hänen viikkoja sitten kuulemansa hämärät huhut. Päättäen ratkaista ongelman hän lähti nyt seuraamaan muukalaisen jälkiä — harhailevia jälkiä, jotka kiertelivät viidakossa näköjään tarkoituksettomasti, mistä Tarzan otaksui metsästäjän olleen tottumattoman täällä liikkumaan. Mutta yö yllätti ennenkuin hän sai arvoituksen selvitetyksi, ja oli pilkkosen pimeä, kun hän käänsi askeleensa leiriä kohti.

Apinamies tiesi waziriensa odottavan riistaa, eikä hän suinkaan tahtonut tuottaa heille pettymystä, vaikka hän samassa huomasikin, ettei hän ollut ainoa lihansyöjä, joka seudulla sinä iltana metsästeli. Lähellä olevan leijonan yskähtävä murina sen hänelle aluksi ilmaisi ja sitten toisen etäämpää kuuluva syvä karjahdus. Mutta mitäpä apinamies välitti siitä, että muitakin oli riistanajossa? Eihän olisi ensi kerta, kun hän kilpailisi oveluudessa, voimassa ja ketteryydessä muiden hänen villissä maailmassaan metsästelevien — ihmisten tai eläinten — kanssa.

Vihdoin hän kaatoikin otuksen, siepaten sen melkein nenän edestä pettyneeltä ja hurjistuneelta leijonalta — lihavan antiloopin, jonka viimemainittu oli merkinnyt omakseen. Heittäen otuksen olalleen melkein tuon hyökkäävän Numan reitillä, heilahti apinamies keveästi puiden alaoksille ja hävisi, vimmastuneelle kissaeläimelle ilkkuvasti nauraen, äänettömästi yön pimentoon.

Vaivatta hän löysi tiensä leiriin ja nälkäisten waziriensa luo. Ja niin järkkymättä luottivat nämä häneen, etteivät olleet hetkeksikään epäilleet hänen palaavan ruokaa tuoden.

Varhain seuraavana aamuna Tarzanin safari läksi jälleen matkalle Oparia kohti, ja käskien waziriensa marssia suorinta tietä jätti apinamies heidät voidakseen jatkaa tutkimustaan tuon viidakkoonsa saapuneen salaperäisen olennon selvillesaamiseksi, josta nuoli ja jäljet olivat hänelle tarinoineet.

Päätyen jälleen paikalle, jolla pimeys oli pakottanut hänet luopumaan tutkimuksestaan, hän lähti seuraamaan muukalaisen jälkiä. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hän tapasi uusia todistuksia tämän oudon ja häijyn henkilön liikuskelusta. Se kuului siihen isojen ihmisapinani heimoon, jonka parissa Tarzan oli kasvatettu. Manganin karvaisesta vatsasta pisti esiin toinen tehdasmaisesti valmistettu, sivistysmaista tuotu nuoli. Apinamiehen silmät kapenivat, ja otsa meni synkkiin ryppyihin. Ken oli se, joka tohti tunkeutua Tarzanin pyhille alueille ja näin armottomasti surmata hänen kansaansa?

Apinamiehen kurkusta kuului matala mörähdys. Sivistyneiden vaateparren mukana oli hänestä irtaantunut se ohut sivistyksen silaus, joka hänellä oli valkoisten seurassa. Tässä ei ollut englantilainen loordi katselemassa harvinaisen serkkunsa ruumista, vaan toinen viidakkoeläin, jonka sydämessä riehui epäluulon ja vihan sammumaton tuli ihmisolentoa kohtaan, se kun on synnynnäinen jokaiselle viidakon kasvatille. Petoeläin katseli armottoman ihmisen veristä työtä. Eikä Tarzanin tietoisuudessa välähtänyt mitään tunnustusta hänen verensiteistään ja sukulaisuudestaan surmaajaan.

Todeten, että jäljet olivat toispäiväiset, riensi Tarzan ampujan jälkeen. Hänen mielessään ei ollut mitään epäilystä siitä, että oli tapahtunut tahallinen murha, sillä hän tunsi kylliksi manganien luonteenpiirteet tietääkseen, että kukaan heistä ei ärsyttämättä karkaisi kimppuun.

Tarzan vaelsi vastatuuleen, ja noin puoli tuntia senjälkeen, kun hän oli tavannut apinan ruumiin, kohtasi hänen herkkiä sieraimiaan toisten samanlaisten jälkien haju. Tietäen, kuinka arkoja nämä viidakon villit asukkaat ovat, liikkui hän nyt eteenpäin mitä varovaisimmin, jotta ne eivät hänen lähestymistään huomatessaan livistäisi pakoon ennenkuin näkivät, kuka hän oli. Hän ei tavannut heitä usein, mutta tiesi, että joukossa oli aina sellaisia, jotka hänet muistivat, ja että hän heidän välityksellään aina pääsisi ystävällisiin suhteisiin heimon muiden jäsenten kanssa.

Alametsän tiheyden vuoksi Tarzan valitsi kulkureitikseen lehvistöjen keskitasanteet, ja niin hän vapaasti ja keveästi heilautellen itseään oksalta oksalle saavutti pian isot ihmisapinat. Niitä oli laumassa parikymmentä pienellä aholla alinomaisessa puuhassaan, toukkien ja kuoriaisten etsimisessä, jotka olivat tärkeinä tekijöinä manganien ruokajärjestelmässä.

Heikko hymy levisi apinamiehen kasvoille, kun hän pysähtyi paksulle oksalle, ympäröiviin tuuheihin lehviin kätkeytyneenä, ja tarkkasi pientä laumaa alapuolellaan. Isojen apinain jokainen toiminta, jokainen liike toi Tarzanin mieleen elävästi hänen lapsuutensa vuodet, jolloin hän Kaalan, naarasapinan, hurjan äidinrakkauden turvissa oli samoillut viidakkoa Kertshakin heimon kanssa. Ilakoivissa nuorissa oli hän näkevinään jälleen Nitan ja toisia lapsuutensa leikkitovereita ja täysikasvuisissa isot, hurjat pedot, joita hän lapsuudessaan oli pelännyt ja jotka miehuuden iässä oli voittanut. Ihmisten tavat saattavat muuttua, mutta apinain tavat ovat aina samat eilen, tänään ja ainiaan.

Hän tarkkasi niitä ääneti muutaman minuutin. Kuinka iloiseksi ne tulisivatkaan todetessaan, kuka hän oli! Sillä Tarzan tunnettiin suuressa viidakossa pitkin ja poikin manganien ystävänä ja suojelijana. Ensiksi ne murisisivat hänelle ja uhkailisivat häntä, sillä ne eivät luottaisi pelkkiin silmiinsä ja korviinsa hänen henkilöllisyytensä todisteina. Vasta sitten, kun hän oli astunut aukealle ja urokset, niskakarvat pystyssä ja torahampaat irvissä, olivat tiukasti ympäröineet hänet, vasta sitten kun ne olivat tulleet kyllin lähelle, jotta niiden sieraimet vahvistaisivat silmäin ja korvain todistuksen, tunnustaisivat ne hänet vihdoin heikäläiseksi. Sitten seuraisi epäilemättä muutamiksi minuuteiksi suuri innostus, kunnes joku lennähtävä lehti, toukka tai linnunmuna herättäisi niiden apinanvaistot ja kääntäisi niiden huomion hänestä, minkä jälkeen ne jatkaisivat askarteluaan, välittämättä hänestä enempää kuin mistä muusta heimonjäsenestä tahansa. Mutta se tapahtuisi vasta sitten, kun jokainen yksilö oli häntä nuuskinut ja känsäisillä käsillään ehkä taputellut hänen ihoaan.

Nyt Tarzan päästi ystävällisen tervehdysäänen, ja apinain vilkaistessa ylös siirtyi hän piilostaan aivan heidän näkyviinsä. "Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi, "mahtava taistelija, manganien ystävä. Tarzan saapuu ystävänä kansansa luo."

Näin puhellessaan hän pudottausi keveästi ahon rehevään ruohostoon.

Äkkiä näytti siltä kuin kaikki paholaiset olisivat päässeet valtoimiksi. Kuului kirkuvia varoituksia, naaraat riensivät poikasineen aukeaman vastaiselle puolelle, ja urokset kääntyivät niskakarvat pystyssä ja muristen tungettelijaa kohti.

"No", virkahti Tarzan, "ettekö tunne minua? Minä olen Apinain Tarzan, manganien ystävä, Kaalan poika ja Kertshakin heimon kuningas."

"Me tunnemme sinut", murahti joku uroksista; "eilen me näimme sinun tappavan Gobun. Mene tiehesi, muutoin me tapamme sinut."

"Minä en tappanut Gobua", vastasi apinamies. "Minä löysin eilen hänen ruumiinsa ja olin seuraamassa surmaajan jälkiä, kun tapasin teidät."

"Me näimme sinut", toisti vanha uros; "mene tiehesi taikka me tapamme sinut. Sinä et ole enää manganien ystävä."

Apinamies seisoi otsa rypyssä mietiskellen. Oli ilmeistä, että nämä apinat todella uskoivat hänen tappaneen heidän toverinsa. Miten se oli selitettävissä? Mikä oli siihen syynä? Merkitsivätkö nuo hänen seuraamansa ison valkoisen miehen paljaiden jalkojen jäljet siis enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Tarzania ihmetytti. Hän kohotti silmänsä ja puhutteli jälleen uroksia.

"En minä Gobua tappanut", hän väitti. "Monet teistä ovat tunteneet minut kaiken ikänsä. Te tiedätte, että ainoastaan rehellisessä taistelussa, jolla tavoin toinen uros taistelee toista vastaan, olen saattanut tappaa manganin. Te tiedätte, että kaikista viidakon asukkaista ovat manganit parhaat ystäväni ja että Apinain Tarzan on manganien paras ystävä. Kuinka minä siis voisin tappaa jonkun omasta kansastani?"

"Me tiedämme vain", vastasi vanha uros, "että näimme sinun tappavan Gobun. Omin silmin näimme, kuinka sinä hänet tapoit. Mene siis nopeasti tiehesi tai me tapamme sinut. Mahtava taistelija on Apinain Tarzan, mutta häntäkin mahtavammat ovat Pagthin isot urokset. Minä olen Pagth, Pagthin heimon kuningas. Mene tiehesi ennenkuin me tapamme sinut."

Tarzan koetti puhua heille järkeä, mutta he eivät halunneet kuunnella, sillä niin vahvasti he uskoivat, että juuri hän oli tappanut heidän toverinsa, Gobu-uroksen. Mieluummin kuin antautuisi riitaan, jossa jonkun heistä täytyisi välttämättä saada surmansa, hän kääntyi vihdoin surumielin pois. Mutta entistä enemmän päätti hän nyt etsiä Gobun surmaajaa, jotta voisi vaatia tilille hänet, joka täten tohti tunkeutua hänen elinkautiselle alueelleen.

Tarzan seurasi jälkiä, kunnes ne sekaantuivat monien miesten, enimmäkseen paljasjalkaisten neekerien jälkiin, joiden joukossa kuitenkin oli myös valkoisten miesten saappaanjälkiä. Kerran hän havaitsi naisen tai lapsen jälkiäkin, vaikkei voinut ratkaista kumpaisen. Latu johti kaiketikin kallioisille vuorille, jotka suojelivat Oparin karua laaksoa.

Unohtaen nyt varsinaisen tehtävänsä ja palaen vain hurjasta halusta vaatia tungettelijoilta täysi selostus heidän oleskelustaan viidakossa ja maksaa Gobun tappajalle ansion mukaan, ponnisti Tarzan eteenpäin tuon melkoisen joukkueen nyttemmin leveää ja hyvin näkyvää tolaa pitkin. Muukalaiset eivät enää voineet olla hänestä kuin puolen päivämatkan päässä, mikä merkitsi, että he nyt epäilemättä olivat jo Oparin laakson reunalla, jos se oli heidän lopullinen päämääränsä. Eikä Tarzan voinut käsittää, mitä muuta päämäärää heillä saattoi olla.

Hän oli aina pitänyt Oparin asemaa tiukasti omana salaisuutenaan. Hänen tietääkseen ei kellään muulla valkoisella kuin Janella ja heidän pojallaan Korakilla ollut vihiä muinoisten atlantilaisten unohdetusta kaupungista tai sen paikasta. Mutta mikä muukaan olisi voinut viekoitella nämä valkoiset miehet niin suurin joukoin Oparia joka taholta rajoittavaan, villiin tutkimattomaan erämaahan?

Tällaisia ajatuksia liikkui Tarzanin mielessä hänen nopeasti seuratessaan Oparia kohti johtavia jälkiä. Tuli pimeä, mutta niin verekset olivat jäljet, että apinamies saattoi seurata niitä hajuaistinsa nojalla, vaikkei voinutkaan niitä maasta erottaa, ja vihdoin hän näki etäältä leirinuotion edessään.

VIIDES LUKU

Kohtalokkaat tipat

Kotona maatalossa elämä kulki tavallista rataansa niinkuin ennen Tarzanin lähtöä. Milloin jalkaisin, milloin ratsain tarkasteli Korak maanviljelystyöväen ja paimenten toimintaa, joskus yksinään, mutta useimmiten valkoisen pehtoorin, Jervisin, kanssa. Monesti lähti Janekin mukaan, varsinkin milloin ratsastettiin.

Kultaleijonaa harjoitti Korak kahlehihnassa, koska hän ei laisinkaan luottanut kykyynsä hallita eläintä ja pelkäsi, että Jad-bal-ja isäntänsä poissa ollessa saattaisi karata metsään ja palata luonnolliseen villiin tilaansa. Sellainen leijona vapaana viidakossa olisi erikoisen vaarallinen ihmisille, koska Jad-bal-jalta, joka oli ihmisten parissa kasvanut, puuttui se luontainen arkuus luomakunnan herraa kohtaan, joka on niin silmään pistävänä piirteenä kaikilla villieläimillä. Kun se oli opetettu sieppaamaan saaliinsa ihmiskuvan kurkusta, oli Korakin varsin helppo kuvitella, mitä voisi tapahtua, jos kultaleijona kaikesta pakosta vapautuneena jäisi oman onnensa varaan lähiviidakkoja kiertelemään.

Tarzanin poissaolon ensimmäisellä viikolla tapahtui, että saapui viestintuoja Nairobista lennättäen lady Greystokelle sähkösanoman, jossa ilmoitettiin hänen isänsä vakavasti sairastuneen Lontoossa. Äiti ja poika pohtivat tilannetta. Kuluisi viisi tai kuusi viikkoa ennenkuin Tarzan ehtisi palata,, vaikka he lähettäisivät sanansaattajankin hänen jälkeensä: ja jos Jane häntä odottaisi, oli vähän luultavaa, että hän ajoissa ehtisi isänsä luo. Sittenkin, vaikka hän heti lähtisi, näytti olevan vain vähän toiveita, että hän saapuisi kyllin nopeasti nähdäkseen vanhuksen elossa. Päätettiin siis, että hän lähtisi heti matkalle ja Korak seuraisi häntä Nairobiin saakka, palatakseen sitten maatilalle ylivalvojaksi siihen asti, kun isä saapuisi kotiin.

Greystokein tilalta oli pitkä taival Nairobiin, eikä Korak ollut vielä palannut, kun noin kolme viikkoa Tarzanin lähdöstä neekeri, jonka toimena oli ruokkia ja hoitaa Jad-bal-jaa, huolimattomuudessaan jätti häkkiä puhdistaessaan sen oven sulkematta. Kultaleijona tassutteli edestakaisin, neekerin lakaistessa häkin lattiaa. He olivat vanhoja ystäviä, eikä waziri eläintä laisinkaan pelännyt, vaan käänsi tuon tuostakin selkänsä. Neekeri puuhasi häkin etäisessä nurkassa, kun Jad-bal-ja hetkiseksi pysähtyi ovelle sen toiseen päähän. Eläin näki, että ovi riippui hiukan raollaan saranoillaan. Hiljaa se kohotti ison pehmeän käpälänsä ja pisti sen rakoon. Pieni nykäys, ja ovi heilahti. Samassa silmänräpäyksessä työnsi kultaleijona kuononsa laajentuneeseen aukkoon, ja sen tuupatessa esteen tieltään vilkaisi kauhistunut neekeri ovelle ja näki holhokkinsa hypähtävän häkin ulkopuolelle.

"Seis, Jad-bal-ja! Seis!" kirkui säikähtynyt neekeri, juosten eläimen perässä. Mutta kultaleijona vain lisäsi vauhtiaan, loikkasi aidan yli ja riensi metsää kohti.

Neekeri seurasi sitä, heiluttaen luutaansa ja päästäen äänekkäitä kiljahduksia, siten hälyttäen wazirit ulos majoistaan ja yhtymään hänen kanssaan ajamaan leijonaa takaa. Yli aaltoilevan kentän he seurasivat sitä, mutta yhtä hyvin olisi voinut tavoittaa ilkkuvaa virvatulta kuin tätä nopeaa ja varovaista pakolaista, joka ei välittänyt heidän mairittelustaan enempää kuin uhkauksistaankaan. Ja niin he näkivät kultaleijonan häviävän aarniometsään, ja vaikka he uutterasti etsivät melkein pimeään asti, täytyi heidän vihdoin luopua yrityksestään ja palata noloina maatilalle.

"Ah", huudahti onneton neekeri, joka oli syyllinen Jad-bal-jan karkaamiseen, "mitä suuri Bwana minulle sanookaan, mitä minulle tekeekään, kun saa tietää, että olen sallinut kultaleijonan mennä tiehensä!"

"Sinut karkoitetaan maatilalta pitkäksi aikaa, Kiwazi", vakuutti hänelle vanha Muviro. "Ja epäilemättä sinut lähetetään laitumille kauaksi itään karjaa paimentamaan, missä saat runsaasti leijonia tovereiksesi, vaikka ne eivät ole yhtä ystävällisiä kuin Jad-bal-ja oli. Eikä se ole puoltakaan siitä, minkä ansaitsisit. Ja jollei suuren Bwanan sydän sykkisi rakkaudesta mustia lapsiaan kohtaan — jos hän olisi muiden valkoisten bwanain kaltainen, joita vanha Muviro on nähnyt, —- niin sinua piestäisiin, kunnes et pysyisi pystyssä, ehkäpä hengettömäksi."

"Minä olen mies", vastasi Kiwazi. "Minä olen soturi ja waziri. Minkä rangaistuksen suuri Bwana minulle määränneekin, alistun siihen miehen tavoin."

<tb>

Juuri samana iltana oli Tarzan lähestymässä vainuamansa oudon retkikunnan leirinuotioita. Kenenkään näkemättä hän pysähtyi puun lehvistöön aivan keskelle heidän leiriään, jota ympäröi valtava okapensaista laitettu boma ja jota kirkkaasti valaisivat lukuisat tulet. Näitä hoitelivat uutterasti neekerit, heitellen ahjoon oksia mahtavasta pinosta, jonka nähtävästi olivat aikaisemmin päivällä sitä varten keränneet. Melkein leirin keskellä oli useita telttoja, joista yhden edessä istui nuotion valossa neljä valkoista miestä. Kaksi näistä oli rotevaa, kyrmyniskaista, punakkakasvoista retkaletta, kaiketikin alempiin kansanluokkiin kuuluvia englantilaisia; kolmas, lyhyt, lihava mies, näytti Saksan juutalaiselta; mutta neljäs oli pitkä, solakka, kaunis nuori mies, jolla oli tummanruskea aaltoileva tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.

Hän ja saksalainen olivat mitä huolitelluimmin pukeutuneet keskiafrikkalaista matkustelua varten elokuvain suuresti ihannoiman mallin mukaan, joten näytti siltä kuin kumpikin olisi vastikään astunut esille uusimman viidakkoseikkailuja esittävän teatterin näytelmäteltasta. Tuo nuori mies ei varmaankaan ollut englantilaista syntyperää, ja mielessään arvioi Tarzan hänet melkein heti slaavilaiseksi. Apinamiehen saapumisen jälkeen viimemainittu pian nousi ja meni erääseen läheiseen telttaan, josta Tarzan sitten kuuli hiljaisen keskustelun supatusta. Hän ei erottanut sanoja, mutta jonkun äänen sävel kuulosti selvästi naiselliselta. Nuo kolme nuotion ääreen jäänyttä miestä rupattelivat niitä näitä, kunnes aivan läheltä boman takaa kuuluva leijonan karjahdus keskeytti viidakon äänettömyyden.

Hätääntyneesti huudahtaen hypähti juutalainen pystyyn niin äkkiä, että luisui askeleen verran eteenpäin ja sitten, astahtaen taaksepäin, menetti tasapainonsa, kompastui kenttätuoliinsa ja kaatua retkahti selälleen.

"Jukoliste, Adolph!" ärjäisi toinen hänen tovereistaan. "Jos sen vielä teet, niin hiisi vieköön, taitan niskasi! Tässä sitä ollaan, niinpä niin."

"Hän on, lempo soikoon, pahempi kuin kiljuva jalopeura", murisi toinen.

Juutalainen kömpi jaloilleen. "Mein Gott!" hän huudahti vapisevalla äänellä. "Minä luuli, että se tulis ihan aita yli. Auta armias, pääseekö minä enää koskaan tästä paha paikka?… Kaikki Afrikan gulda tähden minä ei tahtois kärsiä, mitä minä jo kärsiny nämä kolme kuukausi aika. Oi, oi, kun minä sitä vaan ajatteleekin, oi, oi, leijonia ja leopardeja ynnä sarvikuonosia ja virtaheposia! Oijoi!"

Hänen toverinsa nauroivat. "Sanoimmehan me, Dick ja minä, heti alussa, ettei sinun olisi pitänyt tulla tänne sisämaahan", huomautti toinen heistä.

"Mutta miksi minä sitten olisi ostanu kaikki nämä vaatteet?" valitti saksalainen. "Mein Gott, tämä puku, jossa minä olen sisällä, maksaa minulle kaksikymmentä puntaa. Ah, jos minä olis jotakin tiennyt, niin yks punta olis riittäny ostaa minulle koko vaatevarasto! Kaksikymmentä puntaa tästä, eikä kukaan muu sitä näkemässä kuin niggerit ja leijonat!"

"Ja sinä näytätkin siinä niin hiton hassunkuriselta", virkkoi eräs hänen tovereistaan.

"Ja katsho, nyt se on kaikki likainen ja rikki. Mistä minä tietä, että minä tärvelis tämä puku? Omin silmin minä nähnyt Prinsessan teatterissa, kuinka filmin sankari viettänyt kolme kuukautta Afrikassa pyytämässä leijonia ja tappamassa ihmissyöjiä, ja kun hän tulla takaisin, ei hänellä olla tahranplänttiäkään housunlahkeessa. Mistä minä tiesi, että Afrikka niin likainen ja täynnä piikkejä?"

Tällä hetkellä katsoi Apinain Tarzan sopivaksi hiljaa pudottautua valokehään heidän eteensä. Molemmat englantilaiset hypähtivät pystyyn, ihan ilmeisesti säikähtyneinä, ja juutalainen kääntyi astahtamaan taaksepäin ikäänkuin paetakseen, mutta samassa osuivat hänen silmänsä apinamieheen. Hän pysähtyi, ja hänen kasvoilleen tuli helpotuksen sävy sen kauhunilmeen sijalle, joka oli niille levinnyt, kun Tarzan putosi heidän eteensä ikäänkuin taivaasta.

"Mein Gott", huusi saksalainen kimakasti, "miksi sinä tulla takaisin näin pikaa ja miksi sinä tulla tuolla tavalla, noin äkkiä — eikö sinä luulla, että meillä on hermot?"

Tarzan oli vihainen — vihainen näille raaoille tungettelijoille, kun he hänen luvattaan uskalsivat astua sille laajalle alueelle, jolla hän piti yhä rauhaa ja järjestystä. Ja kun Tarzan oli vihainen, hohti hänen otsallaan arpi, joka oli muistona ammoin, hänen poikana ollessaan, tapahtuneesta kuolettavasta kamppailusta Bolganin, ison villin gorillan, kanssa, missä tilaisuudessa hän ensiksi oli oppinut ymmärtämään isänsä metsästyspuukon oikean arvon, sillä verrattain heikko, pieni tarmangani oli sen avulla päässyt tasaväkiseksi viidakon suurten petojen kanssa.

Hänen harmaat silmänsä kapenivat, ja ääni oli kylmän levollinen, kun hän puhutteli heitä. "Keitä te olette", hän kysyi, "jotka täten tunkeudutte wazirien maahan, Tarzanin maahan, ilman viidakon herran lupaa?"

"Mitä sinä nyt lörpöttelet, Esteban", kysyi toinen englantilaisista, "ja miksi hiidessä olet palannut tänne yksinäsi ja näin pian? Missä ovat kantajasi ja missä se kirottu kulta?"

Apinamies silmäili puhujaa hetkisen äänetönnä. "Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi sitten. "En tiedä, mitä te haastelette. Tiedän vain, että etsin häntä, joka tappoi Gobun, ison apinan, ja häntä, joka minun luvattani surmasi Baran, kauriin."

"Lempo soikoon", ärjäisi toinenkin englantilainen, "jätä tuo hassuttelu, Esteban! Jos yrität olla sukkela, emme me tuossa mitään vitsiä näe, emme totisesti näekään."

Teltassa, johon neljäs valkoinen mies oli astunut sillä välin kun Tarzan tarkasteli leiriä lymypaikastaan ylhäältä puun oksilta, kosketti nainen, ilmeisesti äkkiä säikähtyneenä, hurjasti toverinsa käsivarteen ja osoitti kookasta melkein alastonta apinamiestä tämän seisoessa petoja karkoittavain nuotioiden kirkkaassa hohteessa. "Hyvä Jumala, Karl", hän kuiskasi vapisevalla äänellä, "katso!"

"Mikä hätänä, Flora?" kysyi toveri. "Minä näen vain Estebanin."

"Ei se ole Esteban", sihisi tyttö. "Se on loordi Greystoke itse — se on Apinain Tarzan!"

"Sinähän olet hupsu, Flora", vastasi mies, "ei se voi hän olla."

"On kuin onkin", väitti neitonen. "Etkö luule minun häntä tuntevan? Enkö minä vuosikausia palvellut hänen kaupungintalossaan? Enkö minä nähnyt häntä melkein joka päivä? Luuletko, etten minä tuntisi Apinain Tarzania? Katso tuota hänen otsallaan leimuavaa punaista arpea. Minä olen kuullut tarinan siitä arvesta ja olen sen nähnyt hehkuvan tulipunaisena, kun hän kiukustuu. Se on punainen nyt, ja Apinain Tarzan on vihoissaan."

"No, entä jos hän cm Apinain Tarzan, niin mitä hän voi tehdä?"

"Sinä et tunne häntä", vastasi tyttö. "Et aavista, mikä ääretön valta hänellä täällä on — valta päättää ihmisten ja eläinten elämästä ja kuolemasta. Jos hän tietäisi, mitä täällä hommailemme, ei ainoakaan meistä pääsisi hengissä meren rannikolle. Jo siitäkin, että hän nyt on täällä, otaksun hänen saaneen aikeestamme vihiä; ja jos niin on, niin Jumala meitä armahtakoon — jollei… jollei…"

"Jollei mitä?" tiedusti mies.

Tyttö mietti hetkisen ääneti. "On vain yksi keino", sanoi hän vihdoin. "Me emme tohdi häntä tappaa. Hänen villit neekerinsä saisivat sen tietää, eikä mikään mahti maailmassa voisi meitä silloin pelastaa. On kuitenkin yksi keino, jos toimimme nopeasti." Hän kääntyi ja etsi hetkisen eräästä laukustaan ja ojensi sitten miehelle pienen, nestettä sisältävän pullon. "Mene ulos ja puhuttele häntä", hän kehoitti. "Tekeydy hänen ystäväkseen. Valehtele hänelle. Kerro hänelle mitä tahansa, lupaa mitä tahansa, mutta koeta päästä kyllin ystävällisiin väleihin, jotta voit tarjota hänelle kahvia. Hän ei juo viiniä eikä muuta alkoholipitoista, mutta minä tiedän hänen pitävän kahvista. Olen usein itse tuonut sitä hänelle myöhään illalla, hänen palattuaan teatterista tai tanssiaisista. Houkuttele hänet juomaan kahvia, ja sitten tiedät, mihin tätä käytät." Tyttö osoitti pulloa, jota mies yhä piti kädessään.

Kraski nyökkäsi. "Minä ymmärrän", hän sanoi, kääntyi ja lähti teltasta.

Hän oli astunut vain askeleen, kun tyttö kutsui hänet takaisin. "Älä anna hänen nähdä minua, älä anna hänen arvata, että olen täällä tai että tunnet minut."

Mies nyökkäsi ja lähti. Lähestyessään valkean edessä olevia jännittyneitä henkilöitä hän tervehti Tarzania herttaisesti hymyillen ja hilpein sanoin:

"Tervetuloa!" hän virkkoi. "Meille on aina mieluista nähdä vieraita leirissämme. Istukaahan. Tarjoa tälle herrasmiehelle tuoli, John", hän lisäsi Peeblesille.

Apinamies tarkkasi Kraskia, kuten oli tarkannut toisiakin. Hänen silmissään ei ollut mitään ystävällistä välähdystä vastaukseksi venäläisen tervehdykseen.

"Olen yrittänyt saada selville, mitä teidän joukkueenne täällä puuhailee", hän sanoi terävästi venäläiselle, "mutta he väittävät yhä, että olen joku muu kuin mitä olen. He ovat joko houkkioita tai lurjuksia, ja minä aion ottaa selvän, kumpiako, ja menetellä heidän kanssaan sen mukaan."

"No, no", huudahti Kraski lepytellen. "Tässä on varmaankin joku erehdys. Mutta sanokaahan minulle, kuka olette?"

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Keitään metsästäjiä ei tule tähän Afrikan osaan minun luvattani. Se seikka on niin yleisesti tunnettu, että teidän ei ole ollut mitenkään mahdollista lähteä rannikolta sitä kuulematta. Vaadin selitystä ja nopeasti."

"Ah, te olette Apinain Tarzan!" huudahti Kraski. "Sepä oli meille onnellinen sattuma, sillä nyt meidät ohjattaneen oikealle tolallemme ja pääsemme varmaan kauheasta pulastamme. Me olemme eksyneet, hyvä herra, tolkuttomasti eksyneet oppaamme tietämättömyyden tai roistomaisuuden vuoksi, hän kun jätti meidät useita viikkoja sitten. Kyllähän me olimme teistä kuulleet; ken ei tietäisi Apinain Tarzanista? Mutta aikomuksemme ei ollut tunkeutua teidän alueenne rajojen sisäpuolelle. Me etsiskelimme kauempaa etelästä näytteitä seudun eläimistöstä, joita hyvä ystävämme ja työnantajamme, herra Adolph Bluber tuossa, suurilla kustannuksilla keräilee amerikkalaisen kotikaupunkinsa museoon lahjoitettaviksi. Varmaankin voitte sanoa, missä olemme, ja neuvoa meidät oikealle suunnallemme."

Peebles, Throck ja Bluber seisoivat kuin puusta pudonneina Kraskin liukkaita valeita kuunnellessaan, mutta Saksan juutalainen tajusi ensimmäisenä tilanteen. Hänen englantilaisten kaveriensa kallot olivat liian paksut, jotta he olisivat heti voineet käsittää venäläisen ovelan viekkauden.

"Ka niin", virkkoi sulava Bluber, hieroen kämmeniään yhteen, "juuri niin, ihan mitä minä aikoi teille sanoa."

Tarzan kääntyi rutosti häntä kohti. "Mitä sitten kaikki tuo lörpötys Estebanista tarkoittaa?" hän kysyi. "Eivätkö nuo toiset puhutelleet minua sillä nimellä?"

"Ah", huudahti Bluber, "John laskee mielellään pikkuista leikkiä. Hän ei tunne Afrikkaa, ei ole täällä koskaan ennen ollut. Hän taisi luulla teitä alkuasukas. John sanoo kaikki alkuasukas Estebaneiksi ja hänellä on paljo hauskaa itselle niiden kanssa, koska hän tietää, ettei ne osaa ymmärtää, mitä hän puhuu. Hei John, eikö se ole niinkuin minä sanoo?" Mutta ovela Bluber ei odottanut Johnin vastausta. "Te näkee", hän jatkoi, "että me on eksynyt, ja jos te ottaa me pois tästä viidakosta, maksaa me mitä hyvänsä — sanokaa vaan hinta."

Apinamies uskoi häntä vain puolittain, mutta leppyi kuitenkin jonkun verran, kun huomasi heidän ilmeisen ystävälliset aikeensa. Ehkäpä he sittenkin puhuivat puoliväliin totta ja olivat todellakin tietämättään samoilleet hänen alueelleen. Se oli hänen kuitenkin saatava varmasti selville heidän alkuasukaskantajiltaan, joilta hänen omat wazirinsa lypsäisivät totuuden. Mutta se, että häntä oli luultu Estebaniksi, ärsytti yhä hänen uteliaisuuttaan, ja hän oli edelleen halukas tietämään, kuka oli tappanut Gobun, ison apinan.

"Istukaahan", kehoitti Kraski. "Olimme juuri ryhtymässä juomaan kahvia, ja meistä olisi hauskaa, jos tekisitte meille seuraa. Tänne tulollamme emme tarkoittaneet mitään pahaa, ja minä vakuutan teille, että kernaasti ja mielihyvällä suoritamme täyden korvauksen teille tai jokaiselle, jolle olemme tahtomattamme tehneet vääryyttä."

Kahvinjuonnista näiden miesten kanssa ei olisi mitään haittaa. Kenties hän oli tehnyt väärin heitä kohtaan, ja olipa asianlaita kuinka tahansa, ei kupillinen heidän kahviaan häntä paljoakaan velvoittaisi. Flora oli ollut oikeassa, että jos Apinain Tarzanilla oli jokunenkin heikkous, oli se kupponen kahvia myöhään illalla. Hän ei ottanut vastaan tarjottua kenttätuolia, vaan kyykistyi apinan tapaan heidän eteensä, nuotioiden lepattelevan valon leikitellessä hänen pronssinkarvaisella ihollaan, korostaen hänen jumalaisen vartalonsa siromuotoisia lihaksia. Apinain Tarzanin lihakset eivät olleet sepän tai ammattimaisen voimamiehen, vaan pikemmin Merkuriuksen tai Apollon, sillä niin sopusuhtaiset ne olivat keskenään, vain vihjaisten niissä olevasta voimasta. Kun ne olivat harjaantuneet nopeuteen ja ketteryyteen yhtä hyvin kuin voimanponnistukseen, antoivat ne, hänen jättiläisruhoaan päällystäen, hänelle puolijumalan ulkonäön.

Throck, Peebles ja Bluber istuivat katsellen häntä ääneti kuin lumottuina, sillä välin kun Kraski meni keittonuotiolle kahvitarjoilua hommaamaan. Molemmat englantilaiset oivalsivat vielä vain puoliksi sen tosiasian, että olivat erehdyksestä luulleet tulokasta toiseksi, ja niinpä Peebles raapi korvallistaan ja jupisi itsekseen puoliääneen epäilyn Kraskin uudesta otaksumasta Tarzanin henkilöllisyyteen nähden. Bluber oli sisäisesti kauhuissaan. Terävämmällä älyllään hän oli nopeasti tajunnut pikemminkin Kraskin olevan oikeassa tunnustaessaan miehen siksi, mikä hän oli, eikä siis enää uskonut Peeblesin ja Throckin otaksumaa. Ja kun Bluber ei tiennyt mitään Floran salajuonesta, oli hän aivan hädissään yrittäessään kuvitella, mitä seurauksia olisi siitä, että Tarzan oli keksinyt heidät aivan Oparin kynnyksellä.

Hän ei käsittänyt, kuten Flora, että heidän henkensäkin oli vaarassa — että heidän oli jouduttava tekemisiin Apinain Tarzanin, viidakkopedon, eikä John Claytonin, loordi Greystoken, englantilaisen ylimyksen kanssa. Pikemminkin suri Bluber niitä kahtatuhatta puntaa, jotka he menettäisivät retken näin viheliäisesti päättyessä, sillä hän tunsi kylliksi hyvin apinamiehen maineen tietääkseen, etteivät he mitenkään saisi viedyksi mukaansa kultaa, jota Esteban hyvinkin luultavasti juuri tällä hetkellä näpisteli Oparin holveista. Bluber olikin melkein hyrähtää itkuun, kun Kraski samassa palasi valmistamaansa kahvia tuoden.

Teltan tummista pimennoista katseli Flora Hawkes hermostuneesti, mitä hänen edessään kentällä puuhailtiin. Hän kauhistui mahdollisuutta, että hänen entinen isäntänsä hänet huomaisi, sillä hän oli palvellut sisäkkönä Greystoken lontoolaisessa talossa samoinkuin heidän afrikkalaisella maatilallaankin ja tiesi, että loordi Greystoke heti tuntisi hänet, jos sattuisi hänet näkemään. Täällä hänen viidakkokodissaan Flora tunsi tuota miestä kohtaan ehkä suurempaa pelkoa kuin mihin Tarzanin todellinen luonne antoi aihetta, mutta se esiintyi kauheana tytölle, jonka syyllinen omantunto loihti hänen mieleensä kaikkia mahdollisia rangaistuksia tästä uskottomuudesta entistä, häntä alituisella ystävällisyydellä ja huomaavaisuudella kohdellutta isäntäväkeänsä kohtaan.

Alituinen uneksiminen Oparin aarreholvien satumaisista rikkauksista, joista hän oli kuullut niin paljon yksityiskohtia Greystokein keskusteluissa, oli herättänyt hänen luonnostaan viekkaassa ja häikäilemättömässä mielessään omistushalun. Ja niin hän oli vähitellen hahmoitellut suunnitelman, kuinka voisi anastaa aarreholveista riittävän määrän kultaharkkoja, voidakseen elää riippumattomana ja varakkaana lopun ikäänsä. Koko suunnitelma oli hänen laatimansa. Hän oli ensin innostuttanut asiaan Kraskin, joka vuorostaan oli hankkinut avustajiksi molemmat englantilaiset ja Bluberin, ja nämä neljä olivat hommanneet retken kustannuksiin tarvittavat rahat. Flora itse oli etsinyt sopivaa miestä, joka voisi menestyvästi esittää Tarzania tämän kotiviidakossa, ja keksinyt Esteban Mirandan, väkevän ja häikäilemättömän espanjalaisen, jonka näyttämötaiteellinen kyky ja varsinkin hänen mestarillinen naamioimistaitonsa teki hänelle mahdolliseksi virheettömästi näytellä tarvittavaa osaa, ainakin mikäli oli ulkonaisesta matkinnasta kysymys.

Espanjalainen ei ollut ainoastaan väkevä ja toimelias, vaan rohkea tappelijakin, ja sitten kun hän oli ajanut partansa ja pukeutunut Tarzanin viidakkovaatteisiin, ei hän ollut laiminlyönyt mitään tilaisuutta jäljitellä apinamiestä joka tavalla parhaan kykynsä mukaan. Viidakkovaistoa ei hänellä tietenkään ollut, ja varovaisuus neuvoi häntä välttämään mieskohtaisia otteluita villeimpien metsänpetojen kanssa, mutta hän pyydysteli pienempää riistaa keihäällä ja nuolilla ja harjoitteli alituisesti ruohoköydellä, joka oli osana hänen asustaan.

Ja nyt näki Flora kaikkien hyvin harkittujen suunnitelmiensa olevan raukeamaisillaan. Hän vapisi katsellessaan tulen ääressä olevia miehiä, sillä hän pelkäsi Tarzania perin todellisesti, ja sitten hän jännittyi hermostuneesta odotuksesta, nähdessään Kraskin lähenevän ryhmää kahvipannu toisessa kädessä ja kupit toisessa. Kraski laski pannun ja kupit tantereelle vähän matkaa Tarzanista tämän selkäpuolelle, ja kun hän kaatoi kahvia, näki Flora hänen herauttavan saamansa pullon sisällöstä yhteen kuppiin. Kylmä hiki kihisi Floran otsalle, kun Kraski kohotti sitä kuppia ja tarjosi apinamiehelle. Ottaisiko tämä sen? Epäilisikö hän? Jos hän epäilisi, niin minkä kauhean rangaistuksen he kaikki tästä kamalasta uhkarohkeudestaan saisivatkaan?

Flora näki Kraskin ojentavan toiset kupit Peeblesille, Throckille ja Bluberille ja sitten palaavan kehään itselleen, varaamansa kuppi kädessään. Venäläisen kohottaessa kuppiaan ja kumartaessa kohteliaasti apinamiehelle hän näki kaikkien viiden juovan. Jännitys laukesi, jättäen Floran heikoksi ja uupuneeksi. Kääntyessään hän lysähti vuoteelleen ja virui siinä vavisten ja kasvot käsiin peitettyinä. Ja tuolla ulkona tyhjensi Apinain Tarzan kuppinsa viimeiseen pisaraan.

KUUDES LUKU

Kuolema väijyy

Sen päivän iltapuolella, jona Tarzan löysi salaliittolaisten leirin, äkkäsi vartija Oparin raunioituneen kaupungin murentuneelta ulkomuurilta joukon miehiä liikkumassa ympäröivän kalliovyön harjalta alas laaksoon päin. Tarzan, Jane Clayton ja heidän mustat wazirinsa olivat ainoat muukalaiset, jotka Oparin asukkaat olivat miesmuistiin laaksossaan nähneet, ja vain puoliksi unohtuneet tarut muinaisilta ajoilta viittailivat hämärästi siihen, että muitakin muukalaisia olisi Oparissa joskus käynyt. Mutta ikimuistoisista ajoista oli ulkomuurin harjalla aina seisonut vartija. Vain yksi ainoa, koukistunut, ryhmyinen ja rujo ihmisenmuotoinen olio kyykötti nyt muistuttamassa kadonneen Atlantiksen lukuisista, notkeista sotureista. Sillä pitkien aikakausien kuluessa oli rotu pilaantunut ja vihdoin satunnaisin yhtymin isojen apinain kanssa rappeutunut nykyiseksi Oparin eläimelliseksi kansaksi. Kummallinen ja selittämätön oli ollut luonnon huolehtiva vaisto, joka oli rajoittanut tämän rodullisen huononemisen melkein yksinomaan miespuolisiin, naisten jäädessä suoriksi, siromuotoisiksi ja piirteiltään usein sieviksi, jopa kauniiksikin, mikä ehkä suureksi osaksi johtui siitä, että apinamaisia piirteitä saaneet tyttölapset heti surmattiin, jotavastoin poikalapset, joilla oli yksinomaan inhimillisiä ominaisuuksia, samaten heti raivattiin pois.

Kaupungin ulkomuurilla kykkivä yksinäinen vartija oli tosiaan tyypillinen oparilainen, lyhyt, pölkkymäinen, takkupartainen ja - tukkainen mies, jonka vanukkeiset suortuvat kasvoivat alas matalalle, kaltevalle otsalle. Pienet likekkäiset silmät ja torahampaita muistuttavat pureksimet osoittivat hänellä virtaavan suonissaan apinanverta, ja samaa alkuperää todistivat lyhyet, käyrät sääret ja pitkät, vahvalihaksiset, apinamaiset käsivarret, kaikki niukalti karvapeitteiset, niinkuin ruhokin.

Kun hänen häijyt verestävät silmänsä katselivat joukkueen kulkua laaksoa pitkin Oparia kohti, ilmaisivat hänen lisääntyvää kiihtymystään nopeammaksi käyvä hengitys ja kurkusta kohoavat matalat, melkein kuulumattomat murahdukset. Muukalaiset olivat siksi etäällä, että heidät vaivoin tunsi ihmisolennoiksikaan, ja heidän lukumääränsä saattoi vain osapuilleen arvioida viideksi- tai kuudeksikymmeneksi. Saatuaan selville nämä kaksi tosiasiaa astui vartija alas ulkomuurilta, käveli sen ja sisämuurin välisen alan poikki, mennen aukosta sisälle ja nopeaa vauhtia takana olevan leveän puistikkokadun yli, minkä jälkeen hän hävisi ränsistyvään, mutta vieläkin upeaan temppeliin.

Oparin ylipappi Kadsh istua kyykötti jättiläispuiden siimeksessä, jotka nyt olivat vallanneet muinaisen temppelin entisen puutarhan. Hänen kanssaan oli tusinan verta alempaan papistoon kuuluvia, ylipapin hartaimpia tovereita, jotka hätkähtivät tämän oparilaisen paarian tuloa. Viimemainittu riensi hengähdyksissään Kadshin luo.

"Kadsh!" hän huudahti, "outoja miehiä on matkalla Opariin! He saapuvat laaksoon luoteesta käsin rajakallioiden takaa — ainakin viisikymmentä henkeä, ehkä kaksi sen vertaa. Minä näin heidät ulkomuurin harjalla tähystellessäni, mutta heidän takanaan on miehiä, joista en saanut selkoa, koska ovat vielä pitkän taipaleen päässä. Siitä asti kun suuri tarmangani tuli tänne, ei Oparissa ole käynyt muukalaisia."

"Siitä ovat monet kuunvaiheet kuluneet, kun suuri tarmangani, joka nimitti itseään Apinain Tarzaniksi, oli keskuudessamme", sanoi Kadsh. "Hän lupasi palata luoksemme ennen sadekautta, nähdäkseen, ettei La'lle ole mitään pahaa tapahtunut, mutta häntä ei ole kuulunut takaisin, ja La on aina väittänyt, että hän on kuollut. Oletko kertonut kellekään muulle, mitä olet nähnyt?" hän kysyi kääntyen äkkiä sanansaattajaan päin.

"En", vastasi mies.

"Hyvä on!" huudahti Kadsh. "Ka, menkäämme kaikki ulkovallille katsomaan, kuka uskaltaa saapua kiellettyyn Opariin, älköönkä kukaan hiiskuko sanaakaan Blaghin kertomasta ennenkuin minä annan luvan."

"Kadshin sana on lakina, kunnes La puhuu", jupisi muuan papeista.

Kadsh katsoa muljautti puhujaan. "Minä olen Oparin ylipappi", hän ärähti. "Kuka uskaltaa minua uhmata?"

"Mutta La on ylipapitar", sanoi joku, "ja ylipapitar on Oparin kuningatar."

"Ylipappi voi uhrata kenet tahtoo Leimuavalle Jumalalle kuolleiden kammiossa", muistutti Kadsh merkitsevästi toisille.

"Me tukimme kyllä suumme, Kadsh", vastasi pappi matelevasti.

"Hyvä!" murahti ylipappi opastaen heidät puutarhasta temppelin takakäytävän läpi Oparin ulkomuuria kohti. Sieltä he tarkkasivat lähestyvää joukkuetta, jonka nyt selvästi näkivät etäällä laakson keskellä. Katselijat juttelivat matalin kurkkuäänin isojen apinain kielellä, johon sekaantui tilapäisiä sanoja ja lauseparsia oudosta murteesta, ja ne olivat epäilemättä joitakin tärveltyneitä jätteitä Atlantiksen muinaisesta kielestä ja periytyneet lukemattomien sukupolvien välityksellä heidän inhimillisiltä esivanhemmiltaan — tuolta nyttemmin sukupuuttoon kuolleelta rodulta, jonka kaupungit ja sivistys uinuvat syvälle hautaantuneina Atlantin valtameren tyrskyvien aaltojen alla ja jonka seikkaileva luonne oli sen ammoisina aikoina viekoitellut tunkeutumaan Afrikan sydämeen kultaa etsimään ja omain etäisten kotikaupunkiensa maihin rakentamaan Oparin uhkean kaupungin.

Kadshin seuralaisineen katsellessa pensasmaisten kulmakarvojensa alta joukkuetta, joka laskevan troopillisen auringon paahteessa vaivaloisesti ponnisteli louhikkoista ja karua laaksoa myöten eteenpäin, tirkisteli pieni harmaa apina heitä erään heidän takanaan olevan vanhan kadun kivityksen välistä esille tunkeutuneen jättiläispuun lehvistöstä. Vakava, ilmeeltään surullinen pikku apina se oli, mutta perin utelias, kuten kaikki heimolaisensa, mikä lopulta sai sen unohtamaan pelkonsa Oparin hurjia miehiä kohtaan, jopa siihen määrin, että se vihdoin kepeästi kiepahti puusta kiveykselle, riensi sisämuurin raosta esiin ja juosten ulkomuurille kiipesi sen sisäsivua pitkin pappien taakse paikalle, missä saattoi jokseenkin turvallisesti kätkeytyä sortuvan muurin isojen graniittimöhkäleiden suojaan ja sieltä kuunnella oparilaisten keskustelua, se kun miltei kokonaan kävi isojen apinain kielellä, jota niiden pieni serkku täydellisesti ymmärsi.

Iltapäivä oli lähestymässä loppuaan, ennenkuin Oparia verkalleen lähestyvä joukkue oli ehtinyt kyllin lyhyen matkan päähän, jotta eri henkilöt saattoi millään tavoin tuntea, ja silloin eräs nuoremmista papeista huudahti kiihtyneenä:

"Se on hän, Kadsh. Se on suuri tarmangani, joka nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Minä erotan hänet selvästi; toiset ovat kaikki mustia miehiä. Hän kannustaa heitä eteenpäin tyrkkien heitä keihäällään. Näyttää siltä kuin he olisivat peloissaan ja kovin väsyneitä, mutta hän pakottaa heitä ponnistamaan."

"Oletko varma", kysyi Kadsh, "oletko varma, että hän on Apinain
Tarzan?"

"Ihan varma", vastasi puhuja, ja sitten eräs toinen papeista yhtyi toverinsa vakuutuksiin. Vihdoin he olivat kyllin lähellä, jotta Kadsh itse, jonka näkö ei ollut yhtä hyvä kuin seurueen nuorempien jäsenten, huomasi, että Apinain Tarzan siellä: todellakin oli palaamassa Opariin. Ylipappi rypisti mietteissään vihaisesti kulmiaan. Äkkiä hän kääntyi toisia kohti.

"Hän ei saa tulla", hän huudahti; "hän ei saa astua Opariin. Rientäkää noutamaan sata soturia. Me menemme heitä vastaan, kun he tulevat ulomman muurin aukosta, ja surmaamme heidät yksitellen."

"Mutta La", huusi se, joka puutarhassa oli suututtanut Kadshia, "minä muistan selvästi, että La tarjosi Apinain Tarzanille Oparin ystävyyden monta kuukautta sitten ja että Tarzan pelasti La'n raivostuneen Tantorin torahampailta."

"Hiljaa", ärähti Kadsh, "hän ei saa tulla tänne, me tapamme heidät kaikki, vaikkei meidän tarvitse tietää, keitä he ovat, ennenkuin on liian myöhäistä. Ymmärrätkö? Ja tiedä myöskin, että jokainen, joka yrittää vastustaa tarkoitustani, on kuoleman oma — ja jollei hän kuole uhrina, saa hän surmansa minun kädestäni ja kuolee joka tapauksessa. Kuuletko?" Ja hän osoitti vapisevaa pappia likaisella sormellaan.

Kun Manu, apina, kuuli kaiken tuon, oli hän haljeta kiihtymyksestä. Hän tunsi Apinain Tarzanin — kuten kaikki vaeltavat apinat kautta Afrikan hänet tunsivat — ja tiesi hänet ystäväksi ja suojelijaksi. Manusta eivät Oparin urospuolet olleet eläimiä, ihmisiä eivätkä ystäviä. Hän tiesi niiden olevan julmia ja ynseitä olioita, jotka söivät apinanlihaa ja joita hän siis vihasi. Hän joutui senvuoksi kovin kiihdyksiin suunnitelmasta, jota oli kuullut pohdittavan ja joka tähtäsi suuren tarmanganin surmaan. Hän raapi pientä harmaata päätään, häntänsä juurta ja vatsaansa, yrittäessään mielessään eritellä kuulemaansa ja pienten aivojensa lokeroissa keksiä suunnitelmaa, jolla voisi tehdä tyhjiksi pappien elkeet ja pelastaa Apinain Tarzanin. Hän irvisteli hullunkurisesti, mikä oli tarkoitettu mitään aavistamattomalle Kadshille ja tämän tovereille, mutta ei näitä häirinnyt, ehkä senvuoksi, että iso graniittimöhkäle kätki pienen apinan heidän näkyvistään. Tämä oli merkillisintä, mitä Manun elämässä oli tapahtunut. Hän olisi tahtonut hypähdellä ylös ja alas, tanssia, raapia ja parpattaa — soimatakseen ja uhmatakseen vihattuja oparilaisia, mutta joku vaisto sanoi, että siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, olisipa hän ehkä vain saanut niskaansa ropsauksen graniitin sirpaleita, joita papit osasivat liiankin tarkasti heitellä. Eihän Manu ole mikään syvällinen ajattelija, mutta tässä tilaisuudessa hän aivan ylitti itsensä ja sai keskitetyksi ajatuksensa käsilläolevaan asiaan, sallimatta jokaisen putoavan lehden tai surisevan hyönteisen itseään siinä häiritä. Saipa mehukas toukkakin rankaisematta ryömiä aivan sen ulottuville ja jälleen takaisin.

Juuri pimeän tullessa näki Kadsh pienen harmaan apinan lähtevän ulkomuurin harjalta viidenkymmenen askeleen päässä paikalta, jolla hän itse kyykötti tovereineen soturien saapumista odottamassa. Mutta niin lukuisia olivat apinat Oparin raunioilla, että tapaus haihtui Kadshin mielestä melkein yhtä nopeasti kuin apina hävisi näkyvistään, eikä hän päivän yhä enemmän hämärtyessä erottanut pientä harmaata olentoa vilistämässä laakson poikki tungettelijajoukkoa kohti, joka nyt näkyi pysähtyneen levähtämään alangossa noin puolentoista kilometrin päässä kaupungista sijaitsevan, ison kopjen eli tasalakisen kukkulan juurelle.

Pientä Manua peloitti kovin olla yksinään ulkona kedolla yhä lisääntyvässä hämärässä, ja hän kiiti perin nopeasti, häntä ylöspäin kaareutuneena takanaan. Kaiken aikaa hän loi säikähtyneitä katseita oikealleen ja vasemmalleen. Heti kun hän saavutti kopjen, kiipesi hän sen seinämää ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni. Se oli oikeastaan iso, jyrkkä graniittikallio melkein kohtisuorin sivuin, mutta kylliksi rapautunut, niin että pienen Manun oli helppo kivetä sen rosoista pintaa. Apina pysähtyi hetkiseksi huipulle hengähtämään ja tyynnyttämään säikähtyneen pikkusydämensä pamppailua, ja sitten hän kiersi kohdalle, jolta saattoi helposti katsella joukkuetta alhaalla. Siellä tosiaan oli iso tarmangani Tarzan ja hänen kanssaan puolisensataa gomangania. Viimemainitut liittivät yhteen pitkiä, suoria salkoja, joita he olivat asettaneet maahan kahteen yhdensuuntaiseen riviin. Molempain yli he sitoivat parin jalan välimatkoin pienempiä, suoria, noin kahdeksantoista tuuman pituisia oksia, joten saatiin karkeatekoiset, mutta tukevat tikapuut. Kaiken tämän tarkoitusta ei Manu tietenkään tajunnut eikä tietänyt, että se oli Flora Hawkesin hedelmällisissä aivoissa kehittynyt tuuma äkkijyrkälle kopjelle kiipeämiseksi, jonka huipulla oli Oparin aarreholvien uloskäytävän aukko. Eikä Manu tiennyt, että seurueella ei ollut mitään aikomusta astua Oparin muurien sisälle ja ettei se siis myöskään ollut vaarassa joutua Kadshin kätkettyjen salamurhaajain uhriksi. Pikku apinasta oli Tarzanin vaara peräti todellinen, ja hengähdettyään hän siis viipymättä kirkaisi varoituksensa oman kansansa ystävälle.

"Tarzan", hän huusi kielellä, jota he molemmat ymmärsivät. Valkoinen mies ja neekerit vilkaisivat ylöspäin tuon parpattavan äänen kuullessaan.

"Kuulehan, Tarzan, minä olen Manu", jatkoi pieni apina, "joka olen tullut varoittamaan sinua lähtemästä Opariin. Kadsh odottaa väkensä kanssa ulkomuurin takana, tappaakseen sinut."

Havaittuaan, että häiritsijä oli vain pieni harmaa apina, palasivat neekerit heti työhönsä, eikä valkoinenkaan mies piitannut sen varoittavista sanoista. Neekerien osoittama välinpitämättömyys ei Manua kummastuttanut, sillä hän tiesi, että he eivät ymmärtäneet hänen kieltään, mutta hän ei käsittänyt, miksei Tarzankaan kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Yhä uudelleen hän kutsui Tarzania nimeltä, yhä uudelleen hän kirkui varoituksensa apinamiehelle, mutta saamatta mitään vastausta tai pääsemättä selville, oliko suuri tarmangani kuullut tai ymmärtänyt. Manu oli ymmällä. Mikä oli tehnyt Apinain Tarzanin niin välinpitämättömäksi vanhan ystävänsä varoituksille?

Vihdoin pikku apina luopui yrityksistään ja silmäili kaihomielin takaisin Oparin kaupunginmuurin sisäpuolella kasvaviin puihin. Nyt oli hyvin pimeä, ja poloista vapisutti ajatus mennä toistamiseen laakson poikki, jossa hän aavisteli vihollisia yöllä liikuskelevan saalista väijyillen. Hän raapi päätänsä ja syleili polviaan ja istua kyykötti sitten perin avuttomana ja onnettomana pienenä apinanmykkyränä. Mutta niin epämukavaa kuin korkealla kukkulalla olikin, oli siellä verrattain turvallista, joten hän päätti mieluummin jäädä yöksi sinne kuin pimeän läpi uskaltautua kammottavalle paluumatkalle.

Niinpä hän näki, kuinka tikkaat valmistuivat ja nostettiin kopjen kylkeä vasten; ja kun kuu vihdoin kohosi näyttämöä valaisemaan, näki hän Apinain Tarzanin pakottavan miehiään nousemaan tikkaita ylöspäin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Tarzanin kohtelevan mustia seuralaisiaan noin raa'asti ja julmasti. Manu tiesi, kuinka hurja suuri tarmangani saattoi olla viholliselleen, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt hänen tuolla tavoin kohtelevan neekereitä, jotka olivat hänen ystäviään. Yksitellen ja ilmeisesti vastahakoisina nousivat neekerit tikapuita ylös valkoisen miehen alati hoputtaessa heitä terävällä keihäällään. Kun he olivat kaikki päässeet huipulle, seurasi Tarzan perässä, ja Manu näki heidän katoavan ikäänkuin ison kallion sydämeen.

Ja lyhyen ajan kuluttua alkoivat he jo ilmestyä jälleen, ja nyt jokainen kantoi kahta raskasta esinettä, jotka Manusta näyttivät hyvin samanlaisilta kuin jotkut Oparin rakennuksiin käytetyistä pienemmistä kivimöhkäleistä. Hän näki heidän vievän möhkäleet kopjen reunalle ja sieltä heittävän ne alas maahan, ja kun viimeinen neekereistä oli tullut kuormineen esille ja paiskannut sen alas laaksoon, laskeutui joukkue yksi eräältään tikkaita pitkin kallion juurelle. Mutta tällä kertaa oli Apinain Tarzan ensimmäisenä. Sitten he ottivat tikapuut alas, hajoittivat ne ja laskivat kappaleet lähelle kopjen juurta, minkä jälkeen he ottivat kukkulan sisustasta tuomansa möhkäleet ja seuraten Tarzania, joka asettui etunenään, lähtivät paluumatkalle laakson äärtä kohti.

Manu olisi kovin ällistynyt, jos hän olisi ollut ihminen, mutta pelkkänä apinana hän vain näki mitä näki, yrittämättä sitä paljoakaan mietiskellä. Hän tiesi, että ihmisten tavat olivat omituiset ja usein käsittämättömät. Niinpä gomanganit, vaikka eivät kyenneet liikkumaan viidakon ja metsän läpi yhtä helposti kuin kaikki muut siellä asustelevat olennot, lisäsivät vaikeuksiaan sälyttelemällä kannettavikseen lisäpainoiksi metallisia nilkka- ja rannerenkaita, kaulaketjuja ja vöitä, vieläpä eläinten taljojakin, jotka vain ehkäisivät heidän nopeuttaan ja tekivät heille elämän paljon tukalammaksi kuin sellaisista laitteista vapaiden luontokappaleiden. Milloin Manu asiaa ajatteli, onnitteli hän itseään sen johdosta, ettei ollut ihminen — sääli noita typeriä, lyhytjärkisiä olentoja.

Manu oli varmaankin nukkunut. Hän luuli sulkeneensa silmänsä vain hetkiseksi, mutta ne avatessaan hän näki aamunkoin rusoisen valon jo levinneen autioon laaksoon. Juuri häipyvinä jyrkänteiden yli koilliseen saattoi hän erottaa viimeiset Tarzanin joukkueesta alkamassa rajaharjulta laskeutumista. Sitten Manu käänsi kasvonsa Opariin päin ja valmistausi laskeutumaan kopjelta, vilistääkseen takaisin puittensa turvaan Oparin muurien taakse. Mutta ensin hän tahtoi tunnustella: Shita, pantteri, saattoi vielä liikuskella, ja sen vuoksi hän kiertää tepsutti kukkulan syrjää pitkin paikalle, mistä voi nähdä koko laakson lakeuden Opariin asti. Ja sieltä Manu näki taaskin jotakin, mikä sai hänet kovin levottomaksi, sillä Oparin raunioituneilta ulkomuureilta sukelsi esiin iso joukko kaupungin kauheita miehiä. Täyden sataluvun olisi niitä voinut laskea, jos Manu olisi kyennyt laskemaan.

Ne näkyivät tulevan kopjea kohti, ja Manu istahti katselemaan niiden lähestymistä, päättäen siirtää palaamisensa siksi, kun reitti kaupunkiin oli puhdas vihatuista oparilaisista. Hänen mieleensä juolahti, että ne tulivat häntä tavoittamaan. Alempain olioiden suuriluuloisuus on nimittäin tavaton. Vaikka hän olikin vain marakatti, ei se ajatus tuntunut hänestä ollenkaan naurettavalta, minkävuoksi hän pistäysi ulkonevan kallionkielekkeen taakse, vain yksi, pieni, kirkas silmä tähdättynä vihollista kohti. Hän näki heidän saapuvan lähemmäksi ja tuli hyvin levottomaksi, vaikkei tosin ollenkaan pelännyt, sillä hän tiesi, että niiden mahdollisesti kavutessa kukkulan toista sivua ehtisi hän laskeutua sen toista sivua alas ja olisi puolitiessä Opariin ennenkuin he hänet jälleen äkkäisivät.

Soturit saapuivat yhä lähemmäksi, mutta eivät pysähtyneet kopjen juurelle — eivät edes tulleet sitä varsin lähelle, vaan sivuuttivat sen matkallaan. Sitten välähti totuus apinan pieniin aivoihin: Kadsh ja hänen väkensä ajoivat takaa Apinain Tarzania tappaakseen hänet. Vaikka Manu olikin hieman närkästynyt Tarzanin välinpitämättömyydestä edellisenä iltana, oli hän sen varmaan jo unohtanut, sillä hän kävi nyt yhtä levottomaksi apinamiestä uhkaavasta vaarasta kuin oli ollut edellisenä iltapäivänä. Ensiksi hän aikoi juosta edelle varoittaakseen Tarzania, mutta hän epäröi uskaltautua niin kauaksi Oparin puista, vaikkei ajatus vihattujen oparilaisten sivuuttamisesta tiellä olisikaan riittänyt peloittamaan häntä siitä tuumasta. Muutaman minuutin hän istui katsellen, kunnes kaikki olivat ehtineet kopjen ohi, ja sitten selvisi hänelle täydellisesti, että ne suuntasivat suoraan sinnepäin, jonne Tarzanin joukon viimeiset miehet olivat laaksosta kaikonneet. Eipä siis epäilystäkään, että he ajoivat apinamiestä takaa.

Manu tähysti vielä kerran laakson yli Oparia kohti. Ei näkynyt mitään häntä peloittamassa paluumatkaa yrittämästä, joten hän lajinsa ketteryydellä kapusi kopjen kohtisuoraa seinämää alas ja lähti vilistämään aika vauhtia kaupunginmuurille päin. Miten hän loi suunnitelman, jota lopuksi noudatti, on vaikea sanoa. Kenties hän ajatteli sen valmiiksi istuessaan kopjella katselemassa, kuinka Kadsh joukkoineen seurasi apinamiehen jälkiä, tai ehkä se pälkähti hänen päähänsä hänen juostessaan aution alueen poikki Opariin päin. Saattoi se pilkahtaa hänelle siniseltä taivaaltakin, sitten kun hän oli ehtinyt takaisin puittensa lehtevään pyhäkköön. Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, niin totta on, että juuri kun La, Oparin ylipapitar ja prinsessa, muutamien papittariensa kanssa kylpi erään temppelipuutarhan lammikossa, säikähdytti hänet kirkuva apina, joka rajusti heiluen riippui hännästään lammikon yli kurottuvan suuren puun oksalta. Se oli pieni harmaa apina, niin viisaan ja vakavan näköinen, että olisi helposti voinut kuvitella kansojen kohtalon alati painavan sen hartioita.

"La, La", parkui Manu, "ne ovat menneet Tarzania tappamaan, ovat menneet Tarzania tappamaan!"

Tuon nimen kuullessaan muuttui La heti perin tarkkaavaiseksi. Seisoen vyötäisiinsä asti lammikossa hän vilkaisi kysyvästi apinaan.

"Mitä tarkoitat, Manu?" hän kysyi. "On kulunut monta kuukautta siitä, kun Tarzan oli Oparissa. Hän ei ole täällä nyt. Mitä sinä haastelet?"

"Minä näin hänet", kirkaisi Manu, "näin hänet viime yönä monien gomanganien seurassa. Hän saapui isolle kalliolle, joka on laaksossa Oparin edustalla, kaikkine miehineen. Hän kiipesi sen laelle, tunkeusi sen sydämeen; ja sitten he tulivat ulos kantaen kiviä, jotka paiskasivat alas laaksoon. Sitten he laskeusivat kalliolta, poimivat kivet jälleen ja lähtivät laaksosta — tuonne", ja Manu osoitti yhdellä pienistä karvaisista sormistaan koillista kohti.

"Mistä tiedät, että se oli Apinain Tarzan?" kysyi La.

"Eikö Manu tuntisi serkkuaan ja ystäväänsä?" sanoi apina. "Omin silmin minä hänet näin — näin tosiaan Apinain Tarzanin."

Oparin La rypisti miettiväisenä kulmiaan. Syvällä hänen sydämessään kyti hänen suuren rakkautensa tuli Tarzania kohtaan — tuli, joka oli täytynyt sammuttaa, kun hänet pakotettiin Kadshin puolisoksi, senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt apinamiehen. Sillä Oparin laeissa on säädös, että Leimuavan Jumalan papittaren täytyy valita itselleen aviokumppani, kun määräluku vuosia on hänen virkaanvihkimisestään kulunut. Monet kuukaudet oli La toivonut, että saisi puolison Tarzanista. Mutta apinamies ei ollut häntä rakastanut, ja vihdoin oli La'n täytynyt todeta, ettei Tarzan milloinkaan voisi häneen rakastua. Sittemmin hän oli alistunut kauheaan kohtaloon, joka oli pakottanut hänet Kadshin syliin.

Kun kuukausi toisensa perään oli vierähtänyt eikä Tarzan ollut palannut Opariin, kuten oli luvannut tehdä, nähdäkseen, ettei La'lle tapahtuisi mitään pahaa, oli viimemainittu alkanut uskoa Kadshin otaksumaa apinamiehen kuolemasta, ja vaikka hän vihasi inhoittavaa Kadshia yhtä paljon kuin ennenkin, oli hänen rakkautensa Tarzaniin vähitellen haipunut melkein joksikin surulliseksi muistoksi vain. Mutta kun hän nyt kuuli apinamiehen elävän ja käyneen niin lähelläkin, vaikutti se kuin vanhan haavan avautuminen. Alussa hän ei juuri muuta käsittänyt kuin että Tarzan oli käynyt Oparin lähettyvillä, mutta vähitellen herättivät Manun huudot hänessä tietoisuuden apinamiehen vaarasta, vaikkei hän oikein tajunnutkaan vaaran laatua.

"Kuka on mennyt Apinain Tarzania tappamaan?" hän kysyi äkkiä.

"Kadsh, Kadsh", virkkoi Manu, "hän lähti monenmonituisen miehen kanssa ja seuraa Tarzanin jälkiä!"

La hyppäsi nopeasti lammikosta, sieppasi seuralaiseltaan vyönsä ja koristuksensa, sitoi ne kiireellisesti paikoilleen ja riensi sitten puutarhan ja temppelin läpi.

SEITSEMÄS LUKU

"Sinun täytyy hänet uhrata."

Varovaisesti liikkui Kadsh sadan peloittavan seuralaisensa kanssa, jotka olivat metallipäisillä sauvoilla ja kirveillä aseistettuja, hiipien salavihkaa rajaharjulta alas laaksoon, valkoisen miehen ja tämän mustien toverien jälkiä seuraten. He eivät pitäneet kiirettä, sillä Oparin ulkomuurien harjalta he olivat havainneet, että takaa-ajettavat etääntyivät varsin hitaasti, vaikka ahdistajat eivät tienneet miksi, he kun olivat olleet liian pitkän matkan päässä, nähdäkseen taakkaa, joka jokaisella neekerillä oli kannettavana. Eikä Kadsh halunnutkaan yllättää saalistaan päiväiseen aikaan, vaan oli suunnitellut salaista yöllistä hyökkäystä, jonka äkillisyys yhdessä hänen seuralaistensa suuren lukumäärän kanssa helposti voisi hämmennyttää nukkuvan leirin sekasortoon.

Heidän seuraamansa jäljet olivat hyvin selvät. Niistä ei voinut erehtyä, ja he liikkuivat verkalleen nyttemmin loivasti kaltevaa pintaa laakson pohjaa kohti. Keskipäivä oli lähellä, kun he äkkiä pysähtyivät keksiessään vastikään rakennetun okapensas-boman pienellä aukealla juuri edessään. Boman keskeltä kohosi hiipuvan nuotion ohut savu. Siellä siis oli apinamiehen leiri.

Kadsh käski seuralaistensa piilottautua latua reunustaviin tuuheihin pensaisiin ja lähetti sieltä yhden miehen edeltäpäin tiedustelemaan. Jo lyhyen hetken päästä tämä palasi ilmoittamaan, että leiri oli autio; ja vielä kerran lähti Kadsh miehineen liikkeelle. Astuen bomaan he tarkastivat sitä voidakseen arvioida Tarzanin seuralaisten lukumäärän. Heidän ollessaan siinä puuhassa näki Kadsh jotakin kätkettynä pensaisiin boman äärimmäisessä laidassa. Hyvin varovaisesti hän lähestyi sitä, sillä siinä oli jotakin, mikä ei ainoastaan herättänyt hänen uteliaisuuttaan, vaan teki hänet varovaiseksikin, sillä se muistutti selvästi maahan lyyhistynyttä miestä.

Sauvat iskuvalmiina lähestyi tusinan verta heistä mykkyrää, joka oli herättänyt Kadshissa uteliaisuutta, ja kun he olivat ehtineet kyllin lähelle, näkivät he edessään virumassa Apinain Tarzanin hengettömän ruumiin. "Leimuava Jumala on kumartunut kostamaan alttarinsa häpäisyn", huudahti ylipappi silmät kiiluen yltiöpäisyyden vimmaisesta tulesta. Mutta toinen, ehkä käytännöllisempi tai ainakin varovaisempi pappi polvistui apinamiehen ruumiin ääreen ja painoi korvansa sydämen kohdalle.

"Hän ei ole kuollut", kuiskasi kuuntelija; "kenties hän vain nukkuu."

"Tarttukaa häneen siis nopeasti", huusi Kadsh, ja hetkistä myöhemmin peitti Tarzanin ruumiin niin monta karvaista, hirveää miehenkuvatusta kuin hänen päälleen mahtui. Hän ei tehnyt vastarintaa — ei edes avannut silmiään, ja pian köytettiin hänen käsivartensa tiukasti selän taakse.

"Laahatkaa hänet sinne, missä Leimuavan Jumalan silmä voi levätä hänen päällään", huudahti Kadsh. He laahasivat Tarzanin boman keskelle täyteen auringonvaloon, ja vetäen puukon lannetaljastaan kohotti Kadsh sen päänsä yli ja seisoi kumartuneena maahan lyyhistyneen uhrattavansa yli. Kadshin seuralaiset asettuivat kehämäisesti apinamiehen ympärille, ja jotkut heistä tunkeutuivat lähelle johtajansa taakse. He näyttivät levottomilta, katselivat vuoroin Tarzania, vuoroin ylimmäistä pappiaan ja tähyilivät sitten salavihkaa aurinkoon, joka ratsasti korkealla pilvenhattaraisella taivaalla. Mutta mitkä ajatukset lienevätkin kiusanneet heidän puolivillejä aivojaan, oli heidän joukossaan vain yksi, joka tohti pukea ne sanoiksi, ja se oli sama pappi, joka edellisenä päivänä oli yrittänyt vastustaa Kadshin ehdotusta apinamiehen tappamisesta.

"Kadsh", sanoi hän nyt, "kuka sinä olet, että uhraisit Leimuavalle Jumalalle? Se on yksinomaan La'n — ylipapittaremme ja kuningattaremme — etuoikeus, ja hän suuttuu kuullessaan, mitä olet tehnyt."

"Hiljaa, Duth!" huusi Kadsh. "Minä, Kadsh, olen Oparin ylipappi. Minä,
Kadsh, olen kuningatar La'n puoliso. Minunkin sanani on lakina
Oparissa. Jos tahdot pysyä pappina ja jäädä eloon, niin pidä suusi
kiinni."

"Sinun sanasi ei ole lakina", vastasi Duth vihaisesti. "Jos suututat ylipapittaren tai Leimuavan Jumalan, voidaan sinut rangaista niinkuin joku toinenkin. Jos sinä tuon miehen uhraat, niin vihoitat heidät molemmat."

"Riittää!" ärjäisi Kadsh. "Leimuava Jumala on puhunut minulle ja vaatinut minua uhraamaan temppelinsä häpäisijän."

Hän polvistui apinamiehen viereen ja kosketti terävän väkipuukkonsa kärjellä hänen rintaansa sydämen yläpuolelta, nostaen sitten aseensa korkealle ilmaan valmiina sivaltamaan kuolettavan iskun elävään sydämeen. Sillä hetkellä häilähti pilvi auringon yli ja varjo lankesi heihin. Ympäröivien pappien joukosta kuului nurinaa.

"Katso", huudahti Duth, "Leimuava Jumala on vihainen. Hän on peittänyt kasvonsa Oparin asukkailta."

Kadsh pysähtyi. Hän loi puolittain uhmaavan, puolittain pelokkaan katseen auringon kehrää peittävään pilveen. Sitten hän nousi verkalleen pystyyn ja ojensi käsivartensa kätkettyä päivänjumalaa kohti, jääden muutamaksi silmänräpäykseksi tähän ilmeisesti tarkkaavaiseen ja kuuntelevaan asentoon. Sitten hän kääntyi äkkiä seuralaistensa puoleen. "Katsokaa, Oparin papit", hän huusi, "Leimuava Jumala on puhunut ylipapilleen Kadshille. Hän ei ole suuttunut. Hän haluaa vain puhutella yksinään minua ja käskee teidän mennä pois viidakkoon odottamaan, kunnes hän on saapunut ja haastanut Kadshille, minkä jälkeen minä kutsun teidät takaisin. Menkää!"

Useimmat näkyivät pitävän Kadshin sanoja lakina, mutta Duth ja jotkut muut epäröivät, varmaankin jonkun epäilyksen vaikutuksesta.

"Menkää nyt!" käski Kadsh. Ja niin voimakas on tottelemisen tottumus, että epäilijät vihdoin kääntyivät pois, häipyen toisten kanssa viidakkoon. Viekas hymy valaisi ylipapin julmat kasvot, kun viimeinen heistä hävisi näkyvistä: ja sitten hän jälleen kiinnitti huomionsa apinamieheen. Että syvällä hänen sydämessään kuitenkin asui synnynnäinen pelko hänen jumalaansa kohtaan, ilmeni niistä kysyvistä katseista, joita hän tähtäsi taivaalle. Hän oli päättänyt Duthin ja muiden poissaollessa tappaa apinamiehen, mutta pelko pidätti hänen kätensä, kunnes hänen jumalansa valo jälleen lankeaisi säteilevänä hänen päälleen ja vakuuttaisi hänelle, että hänen aikomansa teko oli taivaalle otollinen.

Auringon peittänyt pilvi oli iso, ja odotellessaan Kadsh hermostui yhä enemmän. Kuudesti hän kohotti veitsen kohtalokkaaseen iskuun, mutta joka kerralla hänen taikauskonsa esti hänet teon toimeenpanosta. Kului viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, ja aurinko oli yhä varjostuneena. Mutta vihdoinkin saattoi Kadsh nähdä sen lähenevän pilven reunaa, ja vielä kerran hän asettui paikalleen, polvistuen apinamiehen viereen puukko valmiina sen hetken varalta, jona aurinko vielä viimeisen kerran loisi säteensä elävään Tarzaniin. Hän näki valokohdan hiipivän verkalleen boman yli häntä kohti, ja sen lähestyessä kiilui pirullisen vihan ilme hänen kapeavälisistä häijyistä silmistään. Vielä hetkinen, ja Leimuava Jumala painaisi uhritoimitukseen hyväksymisensä sinetin. Kadsh vapisi odotuksesta. Hän kohotti puukkonsa hitusta korkeammalle, hänen lihaksensa jännittyivät työntämään sen alaspäin, mutta silloin katkaisi äänettömyyden melkein kiljahdukseksi korotettu naisen ääni.

"Kadsh!" kajahti tuo ainoa ääni, mutta niin äkkiä ja yllättävänä kuin salama siniseltä taivaalta.

Veitsi vielä korkealle kohotettuna kääntyi ylipappi sille suunnalle, josta häiriö oli tullut, ja näki ahon syrjässä La'n, ylipapittaren, hahmon, ja hänen takanaan Duthin ja parikymmentä alempaa pappia.

"Mitä tämä merkitsee, Kadsh?" kysyi La vihaisesti, lähestyen häntä nopeasti aukean yli. Ylipappi nousi jurona.

"Leimuava Jumala vaatii tämän uskottoman henkeä", hän huusi.

"Valehtelija", vastasi La. "Leimuava Jumala puhuu ihmisille ainoastaan ylipapittarensa suun kautta. Liiankin usein olet yrittänyt tehdä tyhjäksi kuningattaresi tahdon. Tiedä siis, Kadsh, että valta elämän ja kuoleman yli, joka on kuningattaresi käsissä, tehoaa yhtä hyvin sinuun kuin muihinkin. Pyhät tarumme kertovat, että niinä pitkinä aikakausina, jotka Opar on kokenut, useampi kuin yksi ylipappi on uhrattu Leimuavan Jumalan alttarille, eikä ole mahdotonta. että joku vieläkin saa käydä niiden röyhkeiden tietä. Hillitse siis turhamaisuutesi ja vallanhimosi, jotteivät ne vie sinua perikatoon."

Kadsh pisti puukon tuppeensa ja kääntyi äkäisenä pois, luoden myrkyllisen katseen Duthiin, jota hän kaiketikin syytti tappiostaan. Oli ilmeistä, että hänen kuningattarensa läsnäolo nolasi hänet tilapäisesti, mutta ne, jotka tunsivat Kadshin, eivät paljoakaan epäilleet, että hän yhä riippui aikomuksessaan toimittaa apinamies hengiltä pois, jos siihen milloin sattuisi tilaisuutta, sillä Kadshilla oli voimakas puoluelaisjoukko Oparin väestön ja pappien keskuudessa. Oli monta, jotka epäilivät La'n koskaan uskaltavan ärsyttää ja vihoittaa niin tärkeää osaa kansastaan surmauttamalla tai alentamalla ylipapin, joka oli virassaan niin vanhain lakien ja tapojen valtuudella, että niiden alkuperä jo kauan sitten oli hukkunut muinaisuuden hämärään.

Usean vuoden kuluessa hän oli keksinyt milloin minkin verukkeen viivyttääkseen juhlamenoja, jotka yhdistäisivät hänet avioliittoon ylipapin kanssa. Hän oli sitäpaitsi herättänyt kansassaan vastenmielisyyttä kouraantuntuvilla todisteilla hullaantumisestaan apinamieheen; ja vaikka hänen vihdoin oli täytynyt yhtyä Kadshiin, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt salata vihaansa ja inhoaan häntä kohtaan. Kuinka kauan La saattoi tätä rankaisematta jatkaa, oli kysymys, joka usein vaivasi niitä, joiden asema Oparissa riippui hänen suosiostaan. Ja kun Kadsh tiesi kaikki nämä seikat, ei ollut ihmeellistä, että hän hautoi kavalluksen ajatuksia kuningatartaan vastaan. Liitossa hänen kanssaan näissä petollisissa vehkeissä oli Oah, muuan naispappi, joka tavoitteli La'n valtaa ja virkaa. Jos La voitaisiin raivata tieltä, olisi Kadsh kyllin vaikutusvaltainen toimittaakseen Oahin ylipapittareksi. Oah oli myös luvannut tulla hänen puolisokseen ja sallia hänen hallita kuninkaana, mutta vielä sitoi kumpaakin heidän leimuavan jumalansa pelko, ja sen vuoksi oli La'n henki toistaiseksi turvattuna. Riitti kuitenkin pieninkin kipuna sytyttämään hänen ympärillään kytevät kavalluksen vireet ilmiliekkiin.

Toistaiseksi hänellä oli kyllä täysi oikeus kieltää ylipappia uhraamasta Tarzania. Mutta hänen kohtalonsa ehkäpä henkensäkin riippui vangin tulevasta kohtelusta. Jos La säästäisi hänet, jos hän millään tavalla ilmaisisi sen suuren rakkauden palanneen, jota hän kerran oli melkein julkisesti tunnustanut tuntevansa apinamiestä kohtaan, olisi luultavaa, että hänen kohtalonsa oli sinetöity. Olipa epätietoista, saattoiko hän rankaisematta edes säästää muukalaisen henkeä ja päästää hänet vapauteen.

Kadsh ja toiset tarkkasivat häntä kiinteästi nyt, kun hän astui Tarzanin luo. Seisottuaan siinä hetkisen äänettömänä hän vilkaisi mieheen.

"Onko hän jo kuollut?" hän kysyi.

"Hän ei ollut kuollut silloin, kun Kadsh lähetti meidät pois", rohkeni Duth huomauttaa. "Jos hän nyt on kuollut, niin on Kadsh hänet poissaollessamme tappanut."

"En minä häntä tappanut", vastasi Kadsh. "Niinkuin La, kuningattaremme, on teille sanonut, jää se hänen tehtäväkseen. Leimuavan Jumalan silmä katselee sinua, Oparin ylipapitar. Veitsi on kupeellasi, uhri viruu edessäsi."

Välittämättä miehen sanoista kääntyi La Duthin puoleen. "Jos hän vielä elää", hän sanoi, "niin laittakaa paarit ja kantakaa hänet Opariin."

Täten joutui Apinain Tarzan vielä kerran atlantilaisten vanhaan siirtolakaupunkiin. Kraskin hänelle juottaman narkoottisen nesteen vaikutus kesti monta tuntia. Oli yö, kun hän avasi silmänsä, ja hetkisen hän oli hämmennyksissä itseään ympäröivästä pimeydestä ja äänettömyydestä. Aluksi hän ei tajunnut muuta kuin että virui turkiskasalla ja oli loukkaantumattomana, sillä hän ei tuntenut mitään kipua. Verkalleen valkeni hänen huumaantuneiden aivojensa sumun lävitse muisto viime hetkestä, ennenkuin tajuttomuus oli hänet yllättänyt, ja pian hän käsitti kepposen, joka hänelle oli tehty.

Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana ja missä hän nyt oli, oli hänelle arvoituksellista. Verkalleen hän nousi pystyyn ja havaitsi, pientä huimausta lukuunottamatta, olevansa aivan ennallaan. Hän hapuili varovaisesti ympärilleen pimeässä, liikkuen arastellen, käsi ojennettuna ja aina tunnustellen huolellisesti, löytääkseen jotakin varmaa jalansijaa. Melkein samassa pysähdytti kiviseinä hänen etenemisensä, ja sitä seuratessaan hän pian huomasi olevansa nelinurkkaisessa pienessä huoneessa, jossa oli vain kaksi aukkoa — ovi kummallakin vastakkaisella sivulla. Täällä hänellä oli apua ainoastaan tunto- ja hajuaististaan. Alussa ne ilmaisivat hänelle vain sen, että hän oli teljettynä maanalaiseen kammioon, mutta narkoottisen aineen vaikutuksen haihtuessa herkistyivät vaistot, ja kun hän oli täysin tointunut, palasi hänen mieleensä voimakkaana vaikutelma eräistä tutuista tuoksuista, jotka hivelivät hänen hajuelimiään — hämärä vihjaus, että hän oli joskus ennen tuntenut niitä samanlaisten olosuhteiden vallitessa. Samassa kuului ylhäältä, maan ja muurauksen lävitse, heikon heikko, kaamea parahdus. Vain kuiskaavana kaikuna saapui se apinamiehen herkkiin korviin, mutta se riitti palauttamaan hänen mieleensä eläviä muistoja ja herätti hänet pian myöskin toteamaan, mitä nuo häntä ympäröivät tutut tuoksut olivat. Hän tiesi vihdoinkin, että hän oli Oparin pimeässä, maanalaisessa luolassa.

Hänen yläpuolellaan kammiossaan temppelissä heittelehti ylipapitar La unettomalla vuoteellaan. Hän tunsi liiankin hyvin kansansa mielenlaadun ja ylipappi Kadshin vilpillisyyden. Hän tunsi sen uskonnollisen kiihkon, joka kannusti hänen eläimellisten ja tietämättömäin alamaistensa useinkin mielipuolisia tekoja, ja arvasi aivan oikein, että Kadsh kiihoittaisi heitä häntä vastaan, jollei hän tälläkään kertaa taipuisi uhraamaan apinamiestä Leimuavalle Jumalalle. Ja hänen ponnistellessaan keksiäkseen keinon, miten pääsisi tästä pulmasta, pakeni uni hänen silmistään, sillä La ei suinkaan aikonut Apinain Tarzania uhrata. Vaikka hän olikin kamalan uskonnon ylipapitar ja puolieläimellisen rodun kuningatar, oli hän samalla nainenkin — nainen, joka oli rakastanut vain kerran ja lahjoittanut rakkautensa tälle taaskin hänen valtaansa joutuneelle jumalaiselle apinamiehelle. Kahdesti ennen oli Tarzan välttänyt hänen uhriveitsensä; viime hetkessä oli rakkaus vihdoin voittanut mustasukkaisuuden ja kiihkon, ja nainen La oli todennut, ettei hän koskaan saattaisi panna alttiiksi rakastamansa miehen elämää, niin toivottomaksi kuin hän rakkautensa tiesikin.

Tänä iltana oli hänellä edessään arvoitus, jonka ratkaisemiseen hän tunsi itseltään melkein kokonaan puuttuvan kykyä. Se seikka, että hän oli naimisissa Kadshin kanssa, poisti häneltä viimeisenkin toivonhäivän, mitä hänellä koskaan lienee ollut, apinamiehen vaimoksi pääsemisestä. Mutta hänen päätöksensä pelastaa Tarzan, jos suinkin mahdollista, oli yhtä luja. Kahdesti oli apinamies pelastanut hänet: kerran hullulta papilta ja kerran raivopäiseltä Tantorilta. Silloinpa hän myöskin oli luvannut, että Tarzan Opariin palatessaan saapuisi ystävänä ja otettaisiin ystävyydellä vastaan.

Mutta Kadshin vaikutusvalta oli suuri, ja La tiesi, että sitä vaikutusvaltaa oli herkeämättä käytetty apinamiestä vastaan — hän oli nähnyt sen alamaistensa ilmeistä siitä hetkestä asti, kun Tarzan oli nostettu paareille Opariin tuotavaksi. Hän oli lukenut sen niistä häijyistä katseista, joita oli häneen tähdätty. Ennemmin tai myöhemmin he tohtisivat antaa hänet ilmi — siihen tarvittiin vain vähäpätöinen uusi veruke, jota hän tiesi heidän innokkaasti vainuavan hänen vastaisessa suhtautumisessaan Tarzaniin. Oli jo melkoisesti yli puolenyön, kun hänen luokseen saapui muuan papittarista, jotka aina vartioitsivat hänen kammionsa oven ulkopuolella.

"Duth haluaisi puhutella sinua", kuiskasi palvelushenki.

"On myöhäinen", vastasi La, "eikä miesten sallita astua tähän temppelin osaan. Kuinka hän tänne tuli ja miksi?"

"Hän sanoo tulevansa La'n vuoksi, jonka henki on suuressa vaarassa", vastasi tyttö.

"Tuo hänet sitten tänne", sanoi La, "ja niin totta kuin elämäsi on sinulle kallis, varo hiiskumasta asiasta kellekään."

"Minä pysyn yhtä äänettömänä kuin alttarin kivet", vastasi tyttö kääntyessään lähtemään huoneesta.

Hetkisen perästä hän palasi, mukanaan Duth, joka pysähtyi parin askeleen päähän ylipapittaresta ja tervehti. La viittasi saattajaa poistumaan ja kääntyi sitten mieheen, kysyvä ilme kasvoilla.

"Puhu, Duth!" hän käski.

"Kaikki tiedämme La'n rakastavan outoa apinamiestä", sanoi Duth, "eikä meidän, alempain pappien, asiana ole arvostella ylipapittaremme ajatuksia ja tekoja. Minun on vain palveltava, kuten olisi parasta tehdä niidenkin, jotka nyt vehkeilevät sinua vastaan."

"Mitä tarkoitat, Duth? Kuka vehkeilee minua vastaan?"

"Juuri tällä hetkellä ovat Kadsh, Oah ja useat papit ja papittaret panemassa toimeen suunnitelmaa sinun tuhoamiseksesi. He lähettävät vakoojia sinua vaanimaan, tietäen sinun vapauttavan apinamiehen, koska luoksesi saapuu eräs kertomaan sinulle, että hänen pakonsa salliminen on helpoin keino suoriutua pulmasta. Hänet lähettää Kadsh, ja sitten ne, jotka pitävät sinua silmällä, tiedoittavat kansalle ja papeille, että ovat nähneet sinun päästävän uhrin vapauteen. Mutta siitäkään ei olisi sinulla mitään hyötyä, sillä Kadsh, Oah ja ne muut ovat lähettäneet Oparista vievän reitin varrelle monta miestä lymyilemään, jotka karkaavat hänen kimppuunsa ja tappavat hänet ennenkuin Leimuava Jumala on kahdesti laskenut lännen metsään. Ainoastaan yhdellä keinolla voit pelastaa itsesi, Oparin La."

"Ja mikä se keino on?" kysyi ylipapitar.

"Sinun täytyy temppelimme alttarilla omakätisesti uhrata apinamies
Leimuavalle Jumalalle."

KAHDEKSAS LUKU

Muinaisuuden salaisuus

La oli syönyt aamiaisen seuraavana aamuna ja lähettänyt Duthin viemään ruokaa Tarzanille, minkä jälkeen hänen luokseen saapui nuori papitar, joka oli Oahin sisar. Jo ennenkuin tyttö oli puhunut, tiesi La, että hän oli Kadshin lähettiläs ja että petos, josta Duth oli häntä varoittanut, oli jo tekeillä. Tyttö näytti hermostuneelta ja oli aivan ilmeisesti säikähtynyt, sillä hän oli nuori ja piti suuressa kunniassa kuningatarta, jota hän hyvillä perusteilla arveli kaikkivoivaksi ja joka saattoi hänet surmauttaakin, jos niin haluaisi. Ollen jo laatinut suunnitelmansa ja päättänyt ryhtyä tekoon, jonka tiesi saattavan Kadshin salaliittolaisineen perin hämilleen, odotti La äänettömänä, että tyttö puhuisi. Mutta kului kotvan aikaa ennenkuin tämä sai kerätyksi kylliksi rohkeutta tai keksi sopivat alkusanat. Sensijaan hän haasteli yhtä ja toista aivan asiaan kuulumatonta, ja ylipapitarta huvitti hänen neuvottomuutensa.

"Usein ei Oahin sisar kutsumatta saavu kuningattarensa huoneisiin", virkkoi La. "Minua ilahduttaa, että hän vihdoinkin käsittää palvelusvelvollisuutensa Leimuavan Jumalan ylipapitarta kohtaan."

"Minä tulen", sanoi tyttö vihdoin, puhuen aivan kuin ulkoläksyä lukien, "ilmoittamaan sinulle jotakin, minkä satuin salavihkaa kuulemaan ja mikä saattaa olla sinulle mielenkiintoista. Olen varma, että asian tietäminen sinua ilahduttaa."

"Niinkö?" keskeytti La, kohottaen kaarevia kulmakarvojaan.

"Minä kuulin Kadshin puhuvan alempain pappien kanssa", jatkoi tyttö, "ja erotin selvästi hänen sanovan, että hän olisi mielissään, jos apinamies pääsisi karkuun, koska se säästäisi sekä sinut että Kadshin monilta ikävyyksiltä. Ajattelin, että kuningatar La kernaasti tietäisi tämän, sillä onhan meille kaikille tunnettua, että La on luvannut ystävyyttä apinamiehelle eikä siis tahdo uhrata häntä Leimuavan Jumalan alttarille."

"Velvollisuuteni on minulle selvä", vastasi La ylväästi, "enkä kaipaa Kadshia tai mitään apuria sitä minulle tulkitsemaan. Minä tunnen myöskin ylipapittaren etuoikeudet ja tiedän, että uhraaminen on yksi niistä. Siksipä estin Kadshia uhraamasta muukalaista. Kenenkään muun käsi kuin minun ei saa tarjota hänen sydänvertaan Leimuavalle Jumalalle, ja kolmantena päivänä hän kuolee veitseni iskusta temppelimme alttarilla."

Näiden sanojen vaikutus tyttöön oli juuri sellainen kuin La oli edellyttänytkin. Hän luki pettymystä ja huolestumista Kadshin lähetin kasvoilta, eikä tällä ollut nyt mitään vastattavaa, sillä hänen ohjeissaan ei ollut otettu huomioon tällaista esiintymistä La'n puolelta. Sitten tyttö keksi jonkun laihan verukkeen vetäytyäkseen pois, ja hänen lähdettyään ylipapittaren luota kykeni La tuskin pidättämään hymyä. Hänellä ei ollut mitään aikomusta uhrata Tarzania, mutta sitähän ei Oahin sisar tiennyt. Tämä palasi siis Kadshin luo ja toisti hänelle La'n sanat niin tarkoin kuin ne kykeni muistamaan. Ylipappi harmistui suuresti, sillä hänen suunnitelmansa ei nyt ollut tarkoittanut niin paljon Tarzanin tuhoa kuin La'n viekoittelemista tekoon, joka tuottaisi hänelle pappien ja Oparin kansan vihan. Taitavalla tavalla yllytettynä olisi rahvas vaatinut sovitukseksi hänen henkeään.

Oah, joka sisarensa palatessa oli saapuvilla, puri huultaan, sillä hänen pettymyksensä oli suuri. Koskaan ennen ei hänelle ollut niin läheltä viittonut kauan kaivattu tilaisuus päästä ylipapittareksi. Useita minuutteja hän asteli edestakaisin syviin mietteihin vaipuneena, ja pysähtyi sitten äkkiä Kadshin eteen.

"La rakastaa apinamiestä", hän sanoi, "ja vaikka hän hänet uhraisikin, tekee hän sen vain kansansa pelosta. La rakastaa häntä yhä — rakastaa häntä enemmän, Kadsh, kuin on konsanaan sinua rakastanut. Apinamies tietää sen ja luottaa häneen, ja juuri siksi, että hän luottaa, on eräs keino. Kuuntele Oahia, Kadsh. Lähetämme apinamiehen luo jonkun kertomaan tulevansa La'n puolesta, joka on neuvonut hänet opastamaan Tarzanin pois Oparista ja päästämään vapauteen. Hän johdattaa apinamiehen meidän väijytykseemme, ja kun muukalainen on surmattu, menemme monilukuisina La'n eteen ja syytämme häntä petoksesta. Se, joka johdatti apinamiehen Oparista, selittää tehneensä sen käskystä, papit ja kansa suuttuvat silmittömästi, ja sinä vaadit La'n henkeä. Se käy hyvin helposti, ja niin pääsemme heistä molemmista."

"Hyvä!" huudahti Kadsh. "Me teemme sen huomenna päivänkoitteessa, ja ennenkuin Leimuava Jumala laskeutuu illalla lepoon, on hän säteillään valaissut Oparin uutta ylipapitarta."

Sinä yönä Tarzan heräsi unestaan kolinaan vankityrmänsä oven edestä. Hän kuuli salvan lipsahtavan ja yhden ovista hitaasti aukenevan vanhoilla narisevilla saranoillaan. Sysipimeässä hän ei voinut erottaa ketään, mutta kuuli sandaalien hiivintää sementtilattialla, ja sitten hän kuuli naisen äänen pimeässä kuiskaavan hänen nimeään.

"Täällä olen", hän vastasi. "Kuka olet ja mitä sinä Apinain Tarzanista tahdot?"

"Henkesi on vaarassa", vastasi ääni. "Tule ja seuraa minua."

"Kuka sinut lähetti?" kysyi apinamies, koettaen herkillä sieraimillaan saada selville öisen kävijän henkilöllisyyden, mutta niin kyllästetty oli ilma tuikealla tuoksulla jostakin voimakkaasta hajunesteestä, jolla naisen ruumis tuntui olevan voideltu, että hänelle ei jäänyt mitään johtolankaa, jonka avulla olisi voinut päätellä, oliko tulija joku hänen aikaisemmilla käynneillään kohtaamistaan Oparin papittarista vaiko hänelle ventovieras.

"La lähetti minut", sanoi nainen, "opastaakseni sinut pois Oparin vankiluolista vapaaseen ulkomaailmaan kaupungin muurien tuolle puolen." Pimeässä hapuillen hän viimein löysi Tarzanin. "Tässä ovat aseesi", hän sanoi, ojentaen ne Tarzanille, tarttui sitten häntä kädestä ja johdatti hänet tyrmästä pitkän mutkittelevan ja yhtä pimeän käytävän läpi ja iän ikuisia sementtiportaita pitkin yhä uusiin käytäviin ja sokkeloihin, avaten ja sulkien oven toisensa perään, jotka narisivat ja vonkuivat ruostuneilla saranoillaan.

Kuinka kauan he siten vaelsivat ja mihin suuntaan, siitä ei Tarzanilla ollut aavistustakaan. Hän oli kylliksi kysellyt Duthilta, kun viimemainittu toi hänelle ruoka-annoksen, uskoakseen, että hänellä La'ssa oli auttavainen ystävä, sillä Duth oli kertonut hänelle, että ylipapitar oli pelastanu hänet Kadshin käsistä, kun tämä oli löytänyt hänet tajuttomaksi huumaannutettuna autiosta bomasta, johon eurooppalaiset olivat hänet jättäneet. Ja kun nainen nyt sanoi tulevansa La'n lähettämänä, seurasi Tarzan häntä kernaasti. Hän ei voinut olla muistelematta Janen ennustusta onnettomuuksista, joita hänellä oli odotettavina, jos itsepintaisesti yrittäisi kolmatta retkeä Opariin, ja hän kummeksui, oliko hänen vaimonsa sittenkin ollut oikeassa väittäessään, ettei hän enää koskaan pääsisi Leimuavan Jumalan kiihkoisten pappien kynsistä. Hän ei tosin ollut aikonutkaan mennä Opariin, mutta kirotun kaupungin yllä näkyi leijailevan joku suojelupaholainen uhkaamassa jokaisen henkeä, joka vain rohkeni lähestyä kiellettyä paikkaa tai anastaa salatuista aarreholveista osan niiden suurista rikkauksista.

Enemmän kuin tunnin ajan johdatteli opas häntä maanalaisten käytäväin kaameassa pimeydessä, kunnes he nousten portaita ylös sukelsivat esille pensasryhmän keskelle, jonka läpi juuri ja juuri saattoi erottaa kuun valjun valon. Raikas ilma kuitenkin tiedoitti hänelle, että oli päästy maanpinnalle, ja nyt nainen, joka ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti, kun oli johtanut hänet kopista, eteni yhä äänettömänä, seuraten mutkittelevaa, sinne tänne polveilevaa, ikäänkuin harhailevaa polkua, joka tiheän, pensaskasvullisuuden tukkiman metsän läpi kiemurrellen alati kohosi ylöspäin. Tähtien ja kuun suunnasta sekä polun kohoamisesta tiesi Tarzan, että häntä vietiin Oparin takana sijaitseville vuorille, — paikkaan, missä hän ei ollut koskaan aikonut käydä, seutu kun näytti louhikkoiselta ja puoleensavetämättömältä, jossa tuskin oleskeli sellaista riistaa kuin Tarzan mieluimmin pyydysteli.

Nyt jo kummastutti häntä kasvullisuus, sillä hän oli otaksunut kukkulain olevan karuja, joitakuita kituliaita puita ja näivettyneitä pensaita lukuunottamatta. Heidän jatkaessaan matkaansa, kavuten yhä ylöspäin, kohosi kuu korkeammalle, kunnes sen pehmeä valo paljasti apinamiehen teräville silmille entistä selvemmin heidän samoilemansa tienoon laadun; sitten hän havaitsi, että he olivat nousemassa ahtaaseen, tiheämetsäiseen rotkoon, ja myös, miksi tätä rehevää kasvullisuutta ei voinut nähdä Oparin tasangolta. Kun Tarzan ei luonnostaan itse ollut puhelias, ei naisen äänettömyys häntä erikoisemmin kummastuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa, olisi hän sen sanonut, ja samaten hän oletti, ettei nainenkaan viitsinyt puhua, jollei siihen ollut mitään pätevää syytä; sillä niillä, jotka vaeltavat laajalti ja nopeaan, ei ole varaa tuhlata keuhkojensa ilmaa haastelemiseen.

Idän tähdet alkoivat kalveta aamun sarastuksen ensimmäisistä oireista näiden kahden kiivetessä äkkijyrkkää törmää, joka oli rotkon yläpäänä, ja saapuessa sitten verrattain tasaiselle tantereelle. Heidän edetessään kirkastui taivas, ja pian nainen pysähtyi vierun syrjään, ja kun päivä koitti, näki Tarzan edessään vuoren sydämessä metsän reunustaman syvänteen, ja kolmen, neljän kilometrin päässä vilkkui puiden lomitse jonkinlaisen rakennuksen ääriviivat, jotka hohtivat, kimaltelivat ja säteilivät aamuauringon valossa. Sitten hän kääntyi vilkaisemaan toveriinsa, ja nyt kuvastui hänen kasvoissaan ihmettely ja ällistys, sillä hänen edessään seisoi La, Oparin ylipapitar.

"Sinäkö?" hän huudahti. "Nyt saa Kadsh todellakin aiheen, jota Duth sanoi hänen etsivän, raivatakseen sinut tieltä."

"Hän ei milloinkaan saa siihen tilaisuutta", vastasi La, "sillä minä en koskaan palaa Opariin."

"Et koskaan palaa Opariin!" huudahti Tarzan. "Mihin sitten menet? Mihin sinä voisit mennä?"

"Minä lähden sinun mukaasi", vastasi ylipapitar. "En pyydä sinun rakkauttasi. Pyydän ainoastaan, että viet minut pois Oparista ja turvaan vihollisiltani, jotka tappaisivat minut. Ei ollut mitään muuta keinoa. Manu, apina. kuuli heidän suunnittelevan ja tuli minulle kertomaan kaikki heidän elkeensä. Jos olisin sinut pelastanut tai uhrannut, olisi se minulle ollut aivan samaa. He olivat päättäneet tuhota minut, jotta Oah pääsisi ylipapittareksi ja Kadsh Oparin kuninkaaksi. Mutta sinua, Tarzan, minä en olisi uhrannut missään tapauksessa. Näin ollen oli tämä ainoa keino, jolla saatoimme molemmat pelastua. Emme voineet samota pohjoiseen tai länttä kohti Oparin tasangon yli, sillä sinne oli Kadsh sijoittanut sotureita sinua väijymään, ja vaikka oletkin Tarzan ja mahtava taistelija, olisivat he ylivoimallaan sinut yllättäneet ja tappaneet."

"Mutta mihin sinä minut viet?" kysyi apinamies.

"Olen valinnut kahdesta pahasta vähäisemmän. Tällä suunnalla on tuntematon seutu, jonka meidän oparilaisten mielikuvitus on täyttynyt taruilla julmista hirviöistä ja oudosta kansasta. Koskaan ei ole oparilainen tänne uskaltaneena enää kotikaupunkiinsa palannut. Mutta jos maailmassa on ketään, joka voi tunkeutua tämän tuntemattoman laakson läpi, olet se sinä, Apinain Tarzan."

"Mutta jollet sinä laisinkaan tunne tätä maata tai sen asukkaita", kysyi Tarzan, "niin kuinka sitten niin hyvin tiesit seudulle johtavan polun?"

"Polun kukkulalle asti tunnemme hyvin, mutta sen kauempana en olekaan milloinkaan ollut. Isot apinat ja leijonat käyttävät tätä polkua tullessaan alas Opariin. Leijonat eivät tietenkään voi kertoa meille, mihin se johtaa, ja isot apinat eivät tahdo, koska tavallisesti olemme sotajalalla heidän kanssaan. Tätä polkua pitkin he tulevat alas Opariin varastelemaan meidän kansaamme, ja tällä polulla me heitä väijymme, sillä usein tarjoamme ison apinan uhriksi Leimuavalle Jumalalle, tai pikemminkin oli ennen niin laita, mutta jo monet vuodet ovat he olleet liian varovaisia meidän kaapataksemme, joten meitä varotetaan yksipuolisesti. Emme vain käsitä, miksi he varastavat meikäläisiä, jolleivät heitä syöne. He ovat hyvin voimakasta rotua, Bolgania, gorillaa kookkaampia, ja monin verroin ovelampia, sillä samoin kuin meidän suonissamme virtaa apinan verta, on Oparin yläpuolella sijaitsevassa laaksossa asustavilla suonissaan ihmisenverta."

"Minkätähden, La, täytyy meidän matkata tämän villin laakson läpi, jotta pääsisimme Oparista? Tottahan on joku muukin tie?"

"Ei ole mitään muuta tietä, Apinain Tarzan", vastasi saattaja. "Kadshin väki vartioi kotilaakson läpi vieviä reittejä. Ainoa pakotie on meillä tämän kautta, ja minä olen tuonut sinut ainoata polkua pitkin, joka puhkaisee Oparia etelänpuolelta suojaavat kalliot. Tämän laakson läpi tai ympäri on meidän kuljettava löytääksemme solatie vuoren yli ja alas toiselle puolelle."

Apinamies pysähtyi katselemaan heidän alapuolellaan olevaan metsäiseen alankoon, harkiten mielessään hetken kysymyksiä. Jos hän olisi ollut yksin, ei hän olisi tullut tätä tietä, sillä hän luotti kylliksi omaan uljuuteensa uskoakseen voivansa helposti ja jokseenkin turvallisesti käydä Oparin laakson läpi Kadshin ehkäisevistä suunnitelmista huolimatta. Mutta hän ei ollut yksin. Hänen täytyi ajatella La'ta, ja hän käsitti, että naisen ponnistukset hänen pelastuksekseen olivat tuottaneet hänelle siveellisen velvollisuuden, jota hän ei saanut laiminlyödä.

Kiertää alanko, pysytellen mahdollisimman kaukana rakennuksesta, jonka hän etäältä erotti, näytti viisaimmalta menettelyltä, koska hänen ainoana pyrkimyksenään tietenkin oli löytää tie vuoren yli ja pois tästä kolkosta maasta. Mutta vilahdukset, jotka hän näki isojen puiden lehviin puoleksi peittyneestä rakennuksesta, ärsyttivät hänen uteliaisuuttaan siinä määrin, että hän tunsi melkein voittamatonta halua tutkia asiaa. Hän ei uskonut alangossa asuvan muita kuin metsäneläimiä, ja hän otaksui näkemänsä rakennuksen jonkun, sukupuuttoon kuolleen tai pois siirtyneen väestön työksi, olipa se väestö sitten ollut joko Oparin rakentaneitten muinaisten atlantilaisten aikalaisia tai kenties itse alkuperäisiä oparilaisia, joiden jälkeläiset olivat työnsä unohtaneet. Rakennus näytti olevan palatsimaisen kookas ja upea.

Apinamies ei tuntenut pelkoa, vaikka hänellä oli kohtuullinen määrä kaikille villieläimille ominaista varovaisuutta. Hän ei olisi epäröinyt oveluudellaan ja urhoollisuudellaan uhmata alempia olentoja, olivatpa ne kuinka hurjia tahansa, sillä ne eivät voineet ihmisten tavoin liittyä yhteen häntä tuhoamaan. Mutta jos ihmiset ryhtyivät mieslukuisina häntä pyydystämään, tiesi hän, että todellinen vaara oli tarjolla ja että heidän yhdistyneen voimansa ja älynsä edessä hänen omansa saattaisi osoittautua tehottomaksi. Hän arveli kuitenkin olevan hyvin vähän luultavaa, että alanteessa asui ihmisolentoja. Rakennuksen lähemmästä tarkastuksesta kaiketikin selviäisi, että se oli vain autio raunio ja että pelottavimmat viholliset, joita hän tiellään tapaisi, olisivat isoja apinoita ja leijonia. Kumpiakaan näistä hän ei pelännyt; olipa varsin otaksuttavaa, että hän edellisten kanssa pääsisi ystävällisiinkin suhteisiin. Koska hän uskoi, että hänen oli etsittävä pääsytie alanteesta sen vastakkaiselta puolelta, oli aivan luonnollista, että hän halusi pyrkiä mahdollisimman suoraan syvänteen poikki. Hänen haluansa tutkia laaksoa kannustivat siis myöskin nopeus- ja mukavuussyyt.

"Tule", hän sanoi La'lle ja alkoi laskeutua vierua pitkin alanteeseen ja heidän edessään häämöittävää rakennusta kohti.

"Ethän mene sitä tietä?" huudahti La kummastuneena.

"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "Tästä on suorin tie laakson poikki, ja mikäli voin päätellä, käy reittimme vuorten yli pikemmin siltä suunnalta kuin muualta."

"Mutta minä pelkään", virkkoi nainen. "Leimuava Jumala yksin tietää, mitä kamalia vaaroja väijyy metsän syvyyksissä tuolla alhaalla."

"Vain Numa ja manganit", selitti Tarzan. "Niitä meidän ei tarvitse pelätä."

"Sinä et pelkää mitään", sanoi ylipapitar, "mutta minä olen ainoastaan nainen."

"Kuolema kohtaa meidät vain kerran", vastasi Tarzan, "ja sillä kertaa meidän on kuoltava. Alituisella pelolla emme sitä välttäisi, tekisimmehän vain elämämme kurjaksi. Me lähdemme siis suorinta tietä, ja kenties saamme nähdä kyllin paljon, jotta maksaa vaivan uskaltaa."

He seurasivat hyvin tallattua polkua alaspäin pensastoon, ja puut sekä taajenivat että tulivat kookkaammiksi heidän lähestyessään syvänteen pohjaa, kunnes he vihdoin kävelivät suuren metsän lehvistön siimeksessä. Se tuulen hiven, mikä ilmassa tuntui, tuli heidän takaansa, ja vaikka apinamies liikkuikin keinuvin askelin, oli hän alati varuillaan. Polun kovaksi sotketulla pinnalla oli vähän merkkejä osoittamassa, minkälaiset eläimet siitä olivat liikkuneet edestakaisin, mutta siellä täällä oli toki selvä leijonan jälki. Useita kertoja Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, kohotti monesti päänsä, ja hänen herkät sieraimensa avartuivat hänen haistellessaan ympäröivää ilmaa, todetakseen, mitä sen tuoksu saattaisi hänelle tietää.

"Luulen, että laaksossa on ihmisiä", hän sanoi sitten. "Jonkun aikaa olen ollut melkein varma siitä, että meitä vakoillaan. Mutta kuka meitä väijyneekin, hän on sanomattoman taitava, sillä minä tunnen sieraimissani vain heikon vihjaisun muiden läsnäolosta."

La katsahti pelokkaasti ympärilleen ja vetäysi lähemmäksi seuralaistaan. "Minä en näe ketään", hän sanoi matalalla äänellä.

"En minäkään", vastasi Tarzan, "enkä voi saada nenääni mitään määrättyä hajunlöyhkähdystäkään, ja kuitenkin olen varma siitä, että joku meitä vaanii, joku tai jokin, mikä liikkuu vainunsa opastamana ja on kyllin taitava pidättämään hajunsa meiltä. On perin luultavaa, että olio, onpa se mikä tahansa, liikkuu puiden oksitse kyllin korkealta säilyttääkseen hajuvirtansa aina meidän yläpuolellamme. Ilma on siihen sopiva, ja vaikka hän olisi tuulen puolellakin meistä, emme kenties ollenkaan tuntisi hänen hajuaan. Odotahan tässä, niin otan asiasta selvän", hän lisäsi kiepauttaen itsensä lähellä olevan puun oksille ja kiiveten ylöspäin ketterästi kuin Manu-marakatti. Hetkistä myöhemmin hän laskeutui alas tytön viereen.

"Olin oikeassa", hän sanoi, "joku tai jotakin on vähän matkan päässä meistä. Mutta onko se ihminen vai mangani, en voi erottaa, sillä haju on minulle outo; muistuttamatta kummastakaan erikoisesti, vihjaisee se molemmista. Pelissä täytyy olla kaksi eri olentoa. Tule!" Ja hän heitti tytön olalleen ja vei hänet tuokiossa korkealle puihin. "Jollei vaanija ole kyllin lähellä pitääkseen meitä silmällä, mitä en luule", hän sanoi, "niin hajuvirtamme ajautuu hänen päänsä yli, eikä hän vähiin aikoihin voi saada sitä jälleen sieraimiinsa, ellei ole kyllin viisas noustakseen korkeammalle tasanteelle."

La ihmetteli apinamiehen voimaa, kun tämä kantoi häntä keveästi puusta puuhun ja hyvällä vauhdilla samosi notkuvaa lehvätietä. Puoli tuntia hän jatkoi matkaansa ja pysähtyi sitten yhtäkkiä korkealla huojuvalle oksalle.

"Katso!" hän sanoi, viitaten eteenpäin heidän alapuolelleen. Vilkaistessaan hänen osoittamaansa suuntaan nainen näki tuuhean lehvistön läpi pienen, vankasti paalutetun aitauksen ja sen sisällä toistakymmentä hökkeliä, jotka heti kiinnittivät hänen huomionsa ja hämmästyttivät häntä; ja samassa määrin ärsyttivät apinamiehen uteliaisuutta vilahdukset, joita hän lehvistön lävitse näki. Hökkelejä ne ilmeisesti olivat, mutta ne näkyivät liikkuvan, mitkä heiluen edestakaisin ilmassa, mitkä taasen hyppien ylöspäin ja alaspäin enemmän tai vähemmän voimakkaassa tahdissa. Tarzan kiepautti itsensä lähempään puuhun ja laskeutui sieltä vahvalle oksalle, jolle laski La'n olaitansa. Sitten hän hiipi varovasti eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, sillä La oli, kuten muutkin oparilaiset, jonkun verran kykenevä puissa liikkumaan. Ja pian he tulivat paikalle, josta voivat selvästi nähdä kylän alapuolellaan; ja silloin tanssivien hökkelien näennäinen salaisuus heille heti selvisi.

Nämä olivat mehiläispesän muotoisia, kuten monilla Afrikan heimoilla, noin seitsemän jalkaa läpimitaltaan ja kuusi tai seitsemän korkeita; mutta sen sijaan, että olisivat olleet maassa, oli jokainen ripustettu touvimaisella ruohoköydellä jonkun aitauksessa kasvavan jättiläispuun oksaan. Jokaisen hökkelin pohjan keskikohdalla riippui toinen, ohuempi köysi. Asemastaan niiden yläpuolella ei Tarzan voinut erottaa mitään kyllin isoa aukkoa, jotta ihmisruho olisi siitä mahtunut sisälle, vaikka oli useita muita, neljän tai viiden tuuman levyisiä reikiä jokaisen sivuilla noin kolmen jalan korkeudella lattiasta.

Tantereella aitauksen sisäpuolella kyyhötti useita kylän asukkaita, mikäli tämä pieni keinuva hökkeliryhmä kylän nimen ansaitsi. Eivätkä itse ihmiset olleet Tarzanille vähemmän outoja kuin heidän kummalliset asuntonsa. Että he olivat neekereitä, oli ilmeistä. Kaikki olivat alasti ja ilman minkäänlaisia koristuksia paitsi muutamia väritöhräyksiä, jotka näkyivät olevan umpimähkään sipaistut heidän ruumiisiinsa. He olivat kookkaita ja näyttivät jänteviltä, vaikka sääret olivat ilmeisesti liian pitkät ollakseen täydellisesti sopusuhtaiset. Kasvonpiirteet taas olivat melkein eläimelliset, sillä leukapielet olivat liian esiinpistävät, eikä tuuheiden kulmakarvain yläpuolella ollut mitään otsaa, koska kallo pakeni melkein vaakasuorasti kiirettä kohti.

Katsellessaan heitä näki Tarzan jonkun laskeutuvan erästä noita hökkelin pohjasta riippuvia köysiä pitkin ja käsitti heti köysien tarkoituksen, tajuten missä asuntojen oviaukot sijaitsivat. Eri tahoilla kyyköttävät olennot olivat ruokailupuuhissa. Muutamilla oli luita, joista repivät raakaa lihaa isoilla hampaillaan, toisten syödessä hedelmiä ja juurimukuloita. Siinä oli henkilöitä molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä, lapsuusiästä kypsyneeseen ikään asti, mutta kukaan ei näyttänyt varsin vanhalta. He olivat tositeossa karvattomia, paitsi karheita punervanruskeita suortuvia päälaella. He haastoivat harvoin ja silloin äänellä, joka muistutti eläinten murinaa, eikä Tarzan heitä katsellessaan nähnyt ainoankaan nauravan tai edes hymyilevän, mikä kaikista heidän piirteistään enimmin erotti heidät Afrikan tavallisista alkuasukkaista. Vaikka Tarzan tarkkaan tähysteli tarhaa, ei hän nähnyt mitään keittovehkeitä tai tulta. Maassa heidän ympärillään olivat heidän aseensa, eräänlaiset lyhyet heittokeihäät ja hiotut metalliteräiset sotakirveet. Apinain Tarzan oli iloinen, että oli tullut tätä tietä, sillä nyt hän oli saanut tilaisuuden nähdä sellaista alkuasukastyyppiä, jonka olemassaoloa ei ollut aavistanutkaan, ja niin alhaista, että se suuresti läheni luotokappaleita. Pal-ul-donin waz-donit ja ho-donitkin olivat näihin verraten paljon korkeammalla kehitysasteella.

Heitä katsellessaan hänen täytyi ihmetellä, että he olivat kyllin älykkäitä valmistamaan aseitaan, jotka hän etäältäkin havaitsi oivallisiksi ja sirotekoisiksi. Heidän majansakin näyttivät hyvin ja älykkäästi kokoonpannuilta, ja pientä tarhaa ympäröivä paaluaita oli korkea, vahva ja hyvin rakennettu, kaiketikin yhdyskunnan suojelemiseksi notkossa oleksivia leijonia vastaan.

Silmäillessään näitä ihmisiä huomasivat Tarzan ja La pian vasemmaltaan lähestyvän jonkun olennon, ja hetkistä myöhemmin he näkivät aitauksessa istuvien kaltaisen miehen kapsahtavan paalutuksen yli riippuvasta puusta tarhan sisäpuolelle. Toiset tervehtivät hänen tuloaan tuskin muuten kuin välinpitämättömillä silmäyksillä. Hän astui esille ja kyykistyen heidän joukkoonsa näkyi kertovan heille jotakin, ja vaikka Tarzan ei erottanut miehen sanoja, päätti hän hänen eleistään ja merkkikielestään, jolla hän tuon tuostakin täydensi hataraa puhettaan, että hän kertoi tovereilleen kummallisista olennoista, joita oli nähnyt metsässä vähän aikaa sitten. Ja heti arvasi apinamies, että tämä oli sama, jonka oli havainnut heitä seuraavan ja jonka hän menestyksellisesti oli eksyttänyt jäljiltään. Kertomus kaiketikin kiihoitti heitä, sillä jotkut nousivat ja hypiskellen ilmaan polvet koukussa läimäyttelivät hullunkurisesti käsivarsillaan kylkiinsä. Mutta heidän kasvojensa ilme tuskin muuttui, ja hetken perästä jokainen kyyristyi jälleen maahan entiseen asentoonsa.

Heidän täten istuessaan kajahti metsästä äänekäs karjahdus, joka herätti apinamiehen mielessä monta villiä muistoa.

"Bolgani", hän kuiskasi La'lle.

"Se on isoja apinoita", sanoi nainen hätkähtäen.

Pian he hänet näkivätkin keinumassa viidakkopolkua pitkin aitausta kohti. Se oli iso gorilla, mutta sellainen gorilla, jollaista Apinain Tarzan ei ollut ikinä ennen nähnyt. Melkein jättiläisen kokoisena käveli olento pystyssä ihmisen tavoin, kertaakaan koskettamatta rystysillään maahan. Pää ja kasvot olivat melkein kuin gorillalla, mutta jotakin eroa sentään oli, niinkuin Tarzan saattoi huomata olennon tullessa lähemmäksi. Se oli Bolgani, jolla oli ihmisen sielu ja aivot, ja olipa vielä muutakin, mikä teki otuksen hämmästyttäväksi ja erikoislaatuiseksi. Kummallisinta kaikesta oli ehkä, että sillä oli koristuksia — ja millaisia koristuksia! Kultaa ja timantteja säteili sen pörröisellä turkilla, kyynärpäiden yläpuolella oli lukuisia renkaita samoin kuin nilkoissa ja säärissäkin, kun taas vyötäisillä riippui eteen ja taakse pitkä, melkein maahan ulottuva rihma, joka näkyi olevan kudottu yksinomaan kultaheltoista ja pienillä timanteilla kirjailtu. Koskaan ennen ei John Clayton, loordi Greystoke, ollut nähnyt sellaista villiä upeutta eikä edes Oparin kalleuksien joukossa sellaista suunnattomien arvokkaiden jalokivien rikkautta.

Melkein heti, kun kamala kiljahdus oli keskeyttänyt verrattain äänettömän metsän rauhan, huomasi Tarzan sen vaikutuksen tarhan asukkaihin. Nämä olivat silmänräpäyksessä kavahtaneet pystyyn. Naiset ja lapset livistivät puunrunkojen taakse tai kiipesivät köysiä pitkin heiluviin häkkeihin, sillä välin kun jotkut miehistä lähestyivät Tarzanin nyt huomaamaa aitauksen porttia. Sen ulkopuolelle pysähtyi gorilla ja korotti taas äänensä, mutta tällä kertaa pikemmin puheeksi kuin kamalaksi kiljahdukseksi.

YHDEKSÄS LUKU

Kuoleman vasama

Kun iso, ihmisenmuotoinen gorilla astui tarhaan, sulkivat soturit portin ja peräytyivät kunnioittavasti hänen lähestyessään kylän keskustaa, jonne hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen.

"Missä ovat naaraat ja balut?" hän kysyi lyhyeen. "Kutsukaa ne!"

Naisten ja lasten oli täytynyt kuulla käsky, mutta he eivät tulleet esille piilopaikoistaan. Soturit liikkuivat levottomasti ympäriinsä kaiketi ristiriitaisten tunteiden vallassa, koska pelkäsivät käskynantajaa, mutta olivat vastahakoiset hänen määräyksiään täyttämään.

"Kutsukaa ne", toisti hän, "tai menkää ne noutamaan!"

Mutta vihdoin eräs sotureista rohkaisi itsensä kylliksi ja puhutteli häntä. "Tämä kylä on jo hankkinut yhden naisen kuun tehdessä kierrostaan", hän sanoi. "Nyt on jonkun toisen kylän vuoro."

"Suusi kiinni!" karjaisi gorillamies, astuen uhkaavasti häntä kohti.
"Sinä olet uhkarohkea gomangani, kun uhmaat bolganin tahtoa. Minä puhun
Numan, keisarin, nimessä; tottele tai kuole!"

Vavisten kääntyi neekeri ja kutsui naisia ja lapsia, mutta kukaan niistä ei totellut. Bolgani elehti kärsimättömästi. "Menkää niitä noutamaan", vaati hän. Ja matelevaisina astelivat neekerit nyrpeillään tarhan poikki naistensa ja lastensa lymypaikoille. Pian he palasivat raahaten heitä mukanaan, joskus käsivarsista, mutta useimmiten tukasta. Vaikka he näkyivät olleen vastahakoisia niitä luovuttamaan, eivät he osoittaneet niille lempeyttä tai hellyyttä. Heidän suhtautumisensa selvisi kuitenkin pian Tarzanille aikaisemmin puhuneen soturin seuraavista sanoista.

"Suuri Bolgani", hän virkkoi, haastellen gorillamiehelle, "jos Numa aina riistää tästä kylästä, niin pian täällä ei ole kylliksi naisia sotureille, joten syntyy liian vähän lapsia eikä meistä vähän ajan kuluttua ole ketään jäljellä."

"Mitäpä siitä?" mörähti gorillamies. "On jo liiankin paljon gomanganeja maailmassa. Mitäpä muuta varten teidät luotiin kuin Numan, keisarin, ja hänen valitun kansansa, bolganien, käytettäviksi?" Ja puhuessaan hän tarkasti naisia ja lapsia, nipistellen heidän lihaansa ja lyödä naputellen heitä rintaan ja selkään. Sitten hän palasi verrattain nuoren naisen luo, jonka lanteilla oli pieni lapsi hajareisin.

"Tämä kelpaa", hän sanoi, siepaten lapsen äidiltä ja paiskaten sen tylysti tarhan poikki, jolloin se iski kasvonsa paalutusta vasten, uikuttaen surkeasti, ehkä runneltuna jo kuolemaisillaan. Typerä äitiparka, nähtävästi pikemmin eläin kuin ihminen, seisoi hetkisen mykästä pelosta vavisten ja ryntäsi sitten eteenpäin lastaan kohti. Mutta gorillamies tarttui häneen isolla kädellään ja paiskasi hänet maahan. Samalla kajahti äänettömästä lehvistöstä heidän yläpuoleltaan taisteluun haastavan urosapinan kauhea karjaisu. Säikähtyneinä vilkaisivat yksinkertaiset neekerit ylöspäin, gorillamiehen kohottaessa kamalat kasvonsa pahasti äristen eläimellisen huudon aiheuttajaa kohti.

Lehtevällä oksalla keinumassa näkivät he sellaisen olennon, jollaista kukaan heistä ei ennen ollut tavannut — valkoisen miehen, tarmanganin, iholtaan yhtä karvattoman kuin sileäruumiinen Histah, käärme. Samassa silmänräpäyksessä he näkivät muukalaisen oikean käden työntyvän eteenpäin ja ajatuksen nopeudella viuhahtavan keihään uppoavan Bolganin rintaan. Päästäen yhden ainoan raivon- ja tuskankiljahduksen tuupertui gorillamies maahan, missä hän hetkisen sätkytteli kouristuksissa ja virui sitten hiljaa kuolleena. Apinamies ei gomanganeja rotuna suurestikaan rakastanut, mutta hänen englantilaisissa aivoissaan ja sydämessään oli synnynnäinen rehellisen pelin tunto, joka pakotti hänet vaistomaisesti asettumaan heikompain puoltajaksi. Sitäpaitsi oli Bolgani hänen perivihollisensa. Ensimmäisen taistelunsa hän oli käynyt Bolganin kanssa ja silloin tehnyt ensimmäisen kaatonsa.

Onnettomat neekerit seisoivat yhä hämmästyneinä ja ihmeissään, kun hän pudottausi puusta maahan heidän joukkoonsa. He astahtivat pelokkaasti taaksepäin ja samalla kohottivat keihäitään uhkaavasti häntä kohti.

"Minä olen ystävä", sanoi apinamies. "Minä olen Apinain Tarzan. Laskekaa keihäänne." Ja sitten hän kääntyi vetämään oman aseensa Bolganin ruhosta. "Kuka on tämä olio, joka saattaa tulla kyläänne tappamaan balujanne ja ryöstämään naaraitanne? Kuka on hän, jonka ruumiiseen ette tohdi syöstä keihäitänne?"

"Hän on suuria bolganeja", sanoi soturi, joka näkyi olevan puhemies ja kylän johtaja. "Hän on Numan, keisarin, valittua kansaa, ja kun Numa saa tietää, että hänet on meidän kylässämme tapettu, saamme kaikki surmamme sinun tekosi tähden."

"Kuka on Numa?" kysyi apinamies, jolle numa isojen apinain kielellä merkitsi ainoastaan leijonaa.

"Numa on keisari", vastasi neekeri, "joka asuu bolganien kanssa
Timanttipalatsissa."

Hän ei lausunut ajatuksiaan juuri näillä sanoilla, sillä isojen apinain kieli on, oparilaisten korkeamman älyn ja suuremman kehityksen rikastuttamanakin, vielä kovin alkuperäistä. Tositeossa hän sanoi pikemminkin näin: "Numa, kuningasten kuningas, joka asuu kiiltäväkivisessä kuningasmajassa", mutta siitä selvisi apinamiehelle täsmällisesti asian oikea laita. Numa näkyi olevan bolganien kuninkaalleen valitsema nimi, ja "keisarilla" tarkoitettiin vain hänen etevämmyyttään päällikköjen joukossa.

Heti kun Bolgani oli kaatunut, riensi huolestunut äiti sieppaamaan loukkaantuneen lapsensa käsivarsilleen. Hän kyykistyi nyt aitauksen viereen, puristi pienokaista rintaansa vasten ja hyväili hiljaa, tyynnyttääkseen sen voivotusta minkä Tarzan kohta huomasi pikemmin johtuvankin säikähdyksestä kuin vammoista. Ensiksi oli äiti pelästynyt, kun apinamies yritti tarkastaa lasta, ja vetäytynyt poispäin isot hampaat irvissä melkein villipedon tapaan. Mutta nyt näkyi hänen hidastajuisille aivoilleen selviävän, että tämä olento oli pelastanut hänet Bolganin käsistä, sallinut hänen ottaa takaisin lapsensa eikä yrittänyt tehdä heille kummallekaan pahaa. Vihdoin varmistuneena siitä, että lapsi oli saanut vain ruhjevammoja, Tarzan kääntyi jälleen sotureita kohti, jotka juttelivat keskenään kiihtyneesti pienessä ryhmässä muutaman askeleen päässä. Nähdessään hänen lähestyvän he hajaantuivat ja katselivat häntä.

"Bolganit surmaavat meidät kaikki", he sanoivat, "kun kuulevat, mitä kylässämme on tapahtunut, jollemme voi viedä heille olentoa, joka tuon keihään heitti. Siis on sinun, tarmangani, lähdettävä kanssamme Timanttipalatsiin, jossa jätämme sinut bolganien käsiin. Silloin Numa ehkä antaa meille anteeksi."

Apinamies hymyili. Minkälaisena olentona nuo yksinkertaiset neekerit häntä pitivätkään, kun luulivat, että hän niin helposti sallisi viedä itsensä Numan, bolganien keisarin, kostaviin käsiin? Vaikka hän oli täysin selvillä vaarasta, johon oli kylään astuessaan antautunut, tiesi hän myöskin, että hänellä, mahtavalla Apinain Tarzanilla, oli suurempi mahdollisuus sieltä päästä kuin heillä hänen pidättämiseensä. Hän oli ennenkin uhmannut hurjia keihäsmiehiä ja tiesi tarkoin, mitä hänellä vihollisuuksien sattuessa oli odotettavissa. Hän oli kuitenkin halukkaampi rakentamaan rauhaa, sillä heti kun hän oli löytänyt tämän villiin metsään kätketyn kylän, oli hän päättänyt keksiä jonkun keinon udella tietoja sen asukkailta.

"Malttakaa", sanoi hän siis. "Tahtoisitteko te kavaltaa ystävän, joka saapuu kyläänne suojellakseen teitä viholliselta?"

"Me emme tapa sinua, tarmangani. Me viemme sinut bolganeille, luovutettavaksi Numalle, heidän keisarilleen."

"Mutta sehän olisi samaa", vastasi Tarzan, "sillä tiedättehän, että
Numa-keisari vaatii henkeäni."

"Sitä emme voi auttaa", vastasi puhemies. "Jos voisimme sinut pelastaa, niin tahtoisimme sen tehdä, mutta kun bolganit saavat tietää, mitä on tapahtunut kylässämme, niin me joudumme kärsimään, jolleivät he kenties tyydy sensijaan rankaisemaan sinua."

"Mutta miksi tarvitsee heidän tietää, että Bolgani on surmattu teidän kylässänne?" kysyi Tarzan.

"Eivätkö he näe hänen ruumistaan, kun he ensi kerralla tulevat tänne?" sanoi puhemies.

"Eivät, jos poistatte hänen ruumiinsa", vastasi Tarzan. Neekerit raapaisivat päätänsä. Heidän typerissä, tietämättömissä aivoissaan ei ollut välähtänyt sellaista ajatusta pulan ratkaisemiseksi. Muukalainen puhui totta. Ainoastaan he ja hän tiesivät, että Bolgani oli surmattu heidän aitauksessaan. Korjaamalla hänen ruumiinsa voitiin siis poistaa kaikki epäluulo kylästä. Mutta mihin he sen veisivät? He kysyivät Tarzanilta.

"Minä otan toimittaakseni sen pois", selitti tarmangani. "Vastatkaa vilpittömästi kysymyksiini, niin lupaan korjata hänet täältä ja järjestää niin, että kukaan ei tiedä, miten tai missä hän kuoli."

"Mitä sinä haluat kysyä?" tiedusti puhemies.

"Minä olen muukalainen teidän maassanne. Olen eksynyt tänne",, vastasi apinamies. "Ja minä tahtoisin löytää tien laaksosta tuolle suunnalle." Hän viittasi kaakkoon.

Neekeri pudisti päätänsä. "Sille suunnalle saattaa olla tie laaksosta", sanoi hän, "mutta mitä taempana on, ei kukaan tiedä, enkä minä tiedä, käykö sieltä tietä tai onko mitään siellä taempana. Sanotaan vuoren takana alati roihuavan tulen, eikä kukaan tohdi lähteä katsomaan. Minä puolestani en ole koskaan ollut etäällä kylästäni — enintään vain päivän matkan päässä pyytämässä riistaa bolganeille ja keräämässä heille hedelmiä, pisangeja ja pähkinöitä. Onko täältä tietä ulos, en tiedä, eikä kukaan tohtisi sille lähteä, jos sellainen olisikin."

"Poistuuko kukaan koskaan laaksosta?" kysyi Tarzan.

"En tiedä, mitä muut tekevät", vastasi puhemies, "mutta tämän kylän asukkaat eivät koskaan lähde laaksostamme."

"Mitä on tuolla suunnalla?" kysyi Tarzan, viitaten Opariin päin.

"En tiedä", vastasi neekeri, "en muuta kuin että bolganit toisinaan tulevat sieltä tuoden mukanaan omituisia olentoja, pieniä valkoihoisia ja hyvin karvaisia miehiä, joilla on lyhyet, käyrät sääret ja pitkät käsivarret, ja joskus valkoisia naaraita, jotka eivät lainkaan ole niiden kummallisten, pienten tarmanganien kaltaisia. Mutta mistä he niitä saavat, sitä en tiedä, eivätkä he meille koskaan kerro. Onko tässä kaikki kysymykset, jotka haluat tehdä?"

"Kyllä, siinä on kaikki", vastasi Tarzan nähdessään, ettei voinut saada minkäänlaisia tietoja näiltä typeriltä kyläläisiltä. Käsittäen, että hänen oli etsittävä tie laaksosta, ja tietäen, että voisi sen tehdä paljon nopeammin ja varmemmin, jos olisi yksinään, päätti hän tunnustella neekerien suhtautumista suunnitelmaan, joka oli juolahtanut hänen mieleensä.

"Jos korjaan Bolganin pois, jotta ne toiset eivät saa tietää hänen tulleen surmatuksi teidän kylässänne, niin kohteletteko minua sitten ystävänä?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi puhemies.

"Tahdotteko siis", tiedusti Tarzan, "pitää täällä valkoista naarastani, kunnes palaan kyläänne? Voitte kätkeä hänet johonkin majaanne, jos joku bolgani tulee, eikä kenenkään tarvitse tietää, että hän on keskuudessanne. Mitä sanotte?"

Neekerit katsahtivat ympäriinsä. "Me emme näe häntä", virkkoi puhemies.
"Missä hän on?"

"Jos lupaatte suojella häntä ja piilottaa hänet, niin tuon hänet tänne", vastasi Tarzan.

"Minä en tee hänelle pahaa", sanoi päämies, "mutta en tiedä toisista."

Tarzan kääntyi toisten puoleen, jotka olivat kerääntyneinä ympärille ja kuuntelivat. "Minä tuon naiseni teidän kyläänne", hän sanoi, "ja teidän on kätkettävä hänet, ruokittava ja suojeltava häntä siihen asti, kun tulen takaisin. Minä vien Bolganin ruumiin pois, jotta teihin ei osu mitään epäluuloa, ja palatessani odotan tapaavani naiseni turvallisena ja loukkaamattomana."

Hän oli arvellut parhaaksi kuvailla La'ta puolisokseen, jotta he käsittäisivät tämän olevan hänen suojeluksessaan ja La siis, tunsivatpa he häntä kohtaan kiitollisuutta tai pelkoa, olisi paremmassa turvassa. Kohottaen kasvonsa puuta kohti, jossa La piili, hän kutsui häntä alas, ja hetkistä myöhemmin La kapusi erään tarhassa kasvavan puun alimmille oksille ja pudottausi Tarzanin syliin.

"Tässä hän on", hän sanoi kerääntyneille mustille; "varjelkaa häntä hyvin ja kätkekää hänet bolganeilta. Jos palatessani näen, että hänelle on jotakin pahaa tapahtunut, niin käyn ilmoittamassa bolganeille, että te teitte tuon tekosen", ja hän viittasi gorillamiehen raatoon.

La kääntyi vetoovasti häneen, pelokas välke silmissä.

"Ettehän jättäne minua tänne?" hän kysyi.

"Vain vähäksi aikaa", vastasi Tarzan. "Nämä ihmisparat pelkäävät, että kaikki saavat kokea hänen toveriensa vihaa, jos tulee ilmi, että tuo kuvatus on surmattu heidän kylässään. Sen vuoksi olen luvannut poistaa todistuskappaleen, kääntääkseni epäluulot toisaalle. Jos heidän kehitystasonsa on kyllin korkea, jotta voivat tuntea kiitollisuutta, mitä epäilen, niin he käsittävät olevansa kiitollisuudenvelassa minulle tämän elukan surmaamisesta samoin kuin siitäkin, että ehkäisen epäluulon osumasta heihin. Näistä syistä he suojelisivat sinua, mutta ollakseni asiasta kaksin verroin varma, olen vedonnut myöskin heidän bolganeja kohtaan tuntemaansa pelkoon, ja minä tiedän, että he niitä pelkäävät. Olen varma, että olet tällä välin täällä yhtä hyvin turvassa kuin olisit minun kanssani; muutoin en sinua tänne jättäisikään. Mutta yksinäni voin samota paljon nopeammin, ja samalla retkellä aion etsiä tien tästä laaksosta, minkä jälkeen palaan luoksesi, ja yhdessä voinemme helposti paeta tai ainakin suuremmalla menestyksen mahdollisuudella kuin jos molemmin hitaasti ja umpimähkään harhailisimme."

"Tuletko sinä takaisin?" kysyi nainen, pelon, kaipauksen ja vetoomuksen värähdys äänessä.

"Minä tulen takaisin", vakuutti apinamies ja kääntyi sitten neekerien puoleen: "Tyhjentäkää ja puhdistakaa joku noista majoista naistani varten ja pitäkää huolta, ettei häntä häiritä ja että hän saa ruokaa ja vettä. Muistakaahan myös sanani, että hänen turvallisuudestaan riippuu teidän elämänne." Kumartaen nosti Tarzan kuolleen gorillamiehen hartioilleen, ja yksinkertaiset neekerit ihmettelivät hänen rotevuuttaan. Vaikka he itse olivat ruumiillisesti hyvin väkeviä, ei heidän joukossaan ollut ketään, joka ei olisi horjunut bolganin suuren painon alla; mutta tämä ihmeellinen tarmangani käveli keveästi taakkoineen, ja kun he olivat avanneet aitauksen portin, astui hän viidakkopolkua pitkin kuin hänellä ei olisi ollut muuta kannettavana kuin oma ruhonsa. Hetkistä myöhemmin hän hävisi ladun mutkaan, jossa metsä hänet nieli.

La kääntyi neekerejä kohti. "Valmistakaa majani", hän sanoi, sillä hän oli kovin väsynyt ja kaipasi lepoa. He katselivat häntä kieroon ja kuiskailivat keskenään. Oli ilmeistä, että heidän välillään vallitsi erimielisyyttä, ja kuulemistaan keskustelun pätkistä La jo havaitsi, että toisten ollessa taipuvaisia ehdottomasti tottelemaan Tarzanin määräyksiä toiset niitä tarmokkaasti vastustivat, haluten vapauttaa kylänsä vieraasta naisesta, jotteivät bolganit häntä sieltä keksisi ja kyläläisiä senvuoksi rangaistaisi.

"Olisi parempi", hän kuuli erään neekerin sanovan, "heti työntää hänet bolganeille ja sanoa heille, että näimme hänen uroksensa tappavan Numan lähetin. Me kerromme, että yritimme tavoittaa tarmangania, mutta että hän pääsi karkuun ja me saimme käsiimme ainoastaan hänen naisensa. Täten hankimme itsellemme Numan suosion, ja ehkei hän sitten ota meiltä niin monta vaimoistamme ja lapsistamme."

"Mutta tarmangani on suuri", vastasi muuan toisista. "Hän on bolganejakin voimakkaampi. Hänestä tulisi peloittava vihollinen, ja koska on mahdollista, että bolganit eivät meitä uskoisi, täytyisi meidän vavista, ei ainoastaan heidän, vaan tarmanganinkin vuoksi."

"Olet oikeassa", huudahti La, "tarmangani on suuri. Paljon parempi teille, että hän on ystävänne kuin vihollisenne. Yksinään hän ottelee Numan, leijonan, kanssa ja tappaa sen. Näittehän, kuinka helposti hän nosti mahtavan bolganin ruumiin hartioilleen. Näitte hänen kepeästi astelevan viidakkopolkua taakkoineen. Yhtä helposti hän kantaa raadon metsän puiden välitse korkealla maanpinnasta. Koko maailmassa ei ole ketään hänen kaltaistaan, ei ketään Apinain Tarzanin vertaista. Jos olette viisaita, gomanganit, niin varaatte Tarzanin ystäväksenne."

Neekerit kuuntelivat häntä, heidän typeräin kasvojensa ilmaisematta, mitä heidän lyhytjärkisissä aivoissaan liikkui. Muutaman minuutin he seisoivat täten rujomuotoiset, tietämättömät mustat toisella, ja solakka, kaunis valkoinen nainen toisella puolella. Sitten La puhui.

"Menkää valmistamaan majani!" hän huusi käskevästi. Tässä oli Leimuavan Jumalan ylipapitar, Oparin kuningatar La orjia puhuttelemassa. Hänen ruhtinaallinen sävynsä ja käskevä äänensä sai heti aikaan muutoksen kyläläisissä, ja nyt tiesi La Tarzanin olleen oikeassa otaksuessaan, että heihin tehosi vain pelko, sillä he kääntyivät nopeasti, matelevaisina kuin piestyt rakit, ja riensivät läheiseen hökkeliin, jonka pian valmistivat hänelle, tuoden tuoreita lehtiä ja ruohoja lattialle ja hedelmiä, pähkinöitä ja pisangeja vieraansa ateriaksi.

Kun kaikki oli valmista,, kiipesi La köyttä pitkin ylös ja lattian pyöreästä aukosta tähän riippuvaan hökkeliin, jonka havaitsi tilavaksi ja ilmavaksi ja nyt kohtuullisen siistiksikin. Hän veti köyden perässään ja heittäysi häntä varten laitetulle, pehmeälle vuoteelle. Ja pian oli heiluvan majan vieno keinuminen, lehvien hiljainen suhina hänen yläpuolellaan, lintujen viserrys ja hyönteisten surina hänen oman ruumiillisen uupumuksensa ohella tuuditellut hänet syvään uneen.

KYMMENES LUKU

Mieletön petos

Oparin laaksosta luoteeseen kohosi keittonuotioitten savu leiristä, jossa satakunta neekeriä ja kuusi valkoista nauttivat illallistaan. Neekerit istua kyyköttivät juroina ja nyrpeinä, mutisten hiljaa keskenään laihan ateriansa ääressä; valkoiset mulkoilivat pelokkaasti kulmiensa alta ja pitivät tuliaseitaan kätensä ulottuvilla. Eräs heistä, tyttö ja sukupuolensa ainoa edustaja seurueessa, haastoi tovereilleen:

"Saamme kiittää Adolphin kitsautta ja Estebanin rehentelyä siitä tilasta, jossa olemme", hän sanoi.

Lihava Bluber kohautti olkapäitään, ja kookas espanjalainen nyrpisti nenäänsä.

"Miksi minussa on moittiminen?" kysyi Adolph.

"Sinä olet liian kitsas hankkiaksesi kylliksi kantajia. Sanoinhan sinulle, että meillä olisi pitänyt olla kaksisataa neekeriä joukkueessamme, mutta sinä tahdoit säästellä rahoja, ja mikä siitä nyt on seurauksena? Viisikymmentä miestä kantamassa kahdeksankymmentä naulaa kultaa kukin, ja toisille taas on sälytetty liian suuri taakka leiritarpeita, samalla kun meillä on tuskin riittävästi sotilaita meitä kunnollisesti suojelemaan. Meidän täytyy ajaa heitä kuin eläimiä, päästäksemme eteenpäin ja estääksemme heitä heittämästä taakkaansa maahan. He ovat suuttuneet julmuudestanne ja ärhentelystänne ja vihoissaan. Pienestäkin tekosyystä he saattavat häikäilemättä tappaa meidät. Kaiken lisäksi he saavat liian niukalti ravintoa. Jos voisimme täyttää heidän vatsansa, pysyttäisimme heidät luultavasti onnellisina ja kohtalaisen tyytyväisinä, mutta minä olen tutustunut riittävästi alkuasukkaisiin tietääkseni, että he eivät nälkäisinä ole onnellisia eivätkä tyytyväisiä, vaikka saisivat olla joutenkin. Jollei Esteban olisi kerskunut niin paljon metsästystaidostaan, olisimme ottaneet mukaan kylliksi ruokavaroja riittämään meille koko retken ajaksi; mutta vaikka vasta äsken lähdimme paluumatkalle, täytyy meidän tyytyä vähempään kuin puoliin annoksiin."

"En voi kaataa riistaa, kun sitä ei ole", murahti espanjalainen.

"Riistaa on yltäkyllin", huomautti Kraski. "Otusten jälkiä näemme joka päivä."

Espanjalainen loi häneen myrkyllisen katseen. "Jos riistaa on niin runsaasti", hän sanoi, "niin mene itse sitä pyydystämään."

"Minä en ole koskaan väittänyt olevani metsästäjä", vastasi Kraski, "vaikka voisinkin mennä lingolla ja hernepyssyllä varustettuna metsään yhtä hyvin tuloksin kuin sinä olet saavuttanut."

Espanjalainen hyppäsi uhkaavasti pystyyn, jolloin venäläinen heti ojensi häntä kohti jykevän sotilasrevolverin.

"Lakatkaa tuosta leikistä", huudahti tyttö terävästi ja karkasi heidän väliinsä.

"Anna niiden lurjusten tapella", jyrisi John Peebles. "Jos toinen heistä tappaa toisen, niin ei meitä ole niin monta saaliin jaossa, sen minä sanon ja sillä hyvä."

"Miksi me riideltäis?" kysyi Bluber. "Sitä on riittävästi meille jokainen — enempi kuin neljäkymmentäkolmetuhatta punda kullekin. Kun te suuttuu minuun, te kutsuu minua likainen juutalainen ja sanoo, että minä olla kitsas; mutta, mein Gott, te kristityt olla pahemmat! Te tahtois tappa yks teidän ystävistä, että te sais enempi raha. Oi, oi, minä kiittä Jumalaa, että minä en olla kristitty!"

"Tuki leipäläpesi", ärähti Throck, "muutoin saamme neljäkymmentäkolmetuhatta puntaa enemmän jakaaksemme."

Bluber silmäili pelokkaasti rotevaa englantilaista. "No, no, Dick", hän uikutti maireampaan sävyynsä, "ethän sinä suutu pikku leikistä, minä kun olla sinun paras ystävä?"

"Minua väsyttää kaikki tämä kinastelu", manasi Throck. "Minulla ei ole korkeaa otsaa, minä olen vain mitätön rakki. Mutta minulla on kylliksi tajua tietääkseni, että Flora on tässä kirotussa koplassa ainoa, jonka aivot eivät väljästi mahtuisi maapähkinän kuoreen. John Bluber, Kraski ja minä olemme täällä, koska kykenimme hankkimaan Floran suunnitelman toteuttamiseen tarvittavat kolikot. Tuo etelämaalainen" — ja hän osoitti Estebania — "pääsi mukaan näyttämönaamansa ja ruhonsa vuoksi. Tässä työssä ei meistä kukaan tarvitse aivoja, eikä kellään meistä ole enempää älyä kuin hän tarvitsee. Tässä hommassa ovat Floran aivot pelissä, ja mitä pikemmin jokainen sen käsittää ja tottelee häntä, sitä parempi meille kaikille. Hän on ollut jo aikaisemmin Afrikassa sen Greystoken loordin kanssa — sinähän olit hänen rouvansa kamarineitona, Flora! Ja Flora tietää jotakin tästä maasta, sen alkuasukkaista ja eläimistä, eikä kukaan muu meistä tiedä mitään."

"Throck on oikeassa", sanoi Kraski nopeasti, "olemme patustelleet jo kyllin kauan. Meillä ei ole ollut pomoa, mutta tästälähin meidän on tehtävä Flora pomoksemme. Jos joku voi meidät pelastaa tästä pälkäästä, niin on se hän, ja siitä tavasta päätellen, jolla nuo veitikat toimivat" — hän nyökkäsi neekereihin päin — "saamme kiittää onneamme, jos konsaan pääsemme täältä ehjin nahoin, saati sitten että veisimme kullan mukanamme."

"Oi, oi, et kai tarkoita, että me jättäis gulda tänne?" virkkoi Bluber melkein kiljahtaen.

"Minä tarkoitan, että teemme, minkä Flora parhaaksi näkee", vastasi
Kraski. "Jos hän käskee meidän jättää kullan, niin me jätämme sen."

"Niin teemme", säesti Throck.

"Siinä olen minä mukana", sanoi Peebles. "Mitä tahansa Flora käskee, se tehdään."

Espanjalainen nyökkäsi jurosti myöntymyksensä. "Kaikki muut ovat asiaan myöntyväiset, Bluber. Entä sinä?" kysyi Kraski.

"No niin, tietysti kai… koska te niin tahtoo", vastasi Bluber, "ja niinkuin John sanoo: 'tässä me olla, eikä mitä muuta'."

"Ja nyt, Flora", virkkoi Peebles, "sinä olet suurtekijä. Sinun sanojasi me totellaan. Mihin meidän on nyt ensinnä ryhdyttävä?"

"Noh", virkkoi tyttö, "me leiriydymme tänne, kunnes nämä miehet ovat levähtäneet, ja varhain huomenaamulla lähdemme matkalle älykkäästi ja järjestelmällisesti ja hankimme heille muonaa. Heidän avullaan me voimme sen tehdä. Kun he ovat levänneet ja aterioineet hyvin, lähdemme jälleen samoilemaan rannikkoa kohti, liikkuen perin hitaasti, jottemme heitä liiaksi väsyttäisi. Tämä on minun ensimmäinen suunnitelmani, mutta kaikki riippuu kyvystänne hankkia syötävää. Jollemme sitä saa, niin hautaan kullan tänne ja ponnistelemme mahdollisimman nopeasti rannikkoa kohti. Sieltä palkkaamme uusia kantajia — kaksin verroin niin monta kuin meillä on nyt — ja ostamme kylliksi muonaa riittämään meille sekä tulo- että paluumatkalle. Tänne tullessamme kätkemme varastoja jokaiseen leiripaikkaan paluumatkaa varten, siten säästäen itseltämme vaivan kantaa raskaita taakkoja pitkin tietä edestakaisin. Tällä tavoin voimme helposti ottaa mukaamme kaksin verroin niin paljon kantajia kuin todella tarvitsemme. Ja käyttäen heitä vuoroin matkustamme paljon nopeammin eikä synny mitään murinaa. Nämä ovat minun kaksi suunnitelmaani. En kysy teiltä, mitä niistä ajattelette, koska en teidän ajatuksistanne välitä. Olette valinneet minut päälliköksenne, ja tästälähin minä komentelen niinkuin parhaaksi näen."

"Hiton reipas vaimoihminen", huusi Peebles, "sellaisesta puheesta tää poika pitää!"

"Sano päämiehelle, Karl", virkkoi tyttö, kääntyen Kraskin puoleen, "että haluan puhutella häntä", ja hetkistä myöhemmin venäläinen palasi rotevan neekerin kanssa.

"Owaza", haastoi tyttö, kun neekeri pysähtyi hänen eteensä, "meiltä ovat ruokavarat vähissä, ja miehillä on toista vertaa raskaammat taakat kuin he kunnolleen jaksavat kantaa. Sano heille, että odotamme täällä, kunnes he ovat levänneet, ja että huomenna lähdemme kaikin metsälle riistaa pyytämään. Lähetä nuorukaisesi kolmen kelpo miehen johdolla meille apureiksi ja ajamaan riistaa pyssyjemme eteen. Tällä tavoin saamme runsaasti muonaa, ja kun miehet ovat levänneet ja hyvin ravitut, liikumme verkalleen eteenpäin. Missä riistaa on runsaasti, siellä metsästämme ja lepäämme. Sano heille, että jos he tekevät näin ja me pääsemme turvassa rannikolle kaikkine taakkoinemme, niin maksan heille kaksi kertaa niin paljon kuin mistä olemme sopineet."

"Oi, oi", rähähti Bluber, "kaksi kerda nin baljon kuin sopineet! Oh, Flora, miksi ei tarjoo nille kymmenen prosentti? Se olisi kaunis korko heidän rahan päälle."

"Pidä suusi kiinni, hölmö!" tokaisi Kraski, ja Bluber antoi perään, vaikka hän keinutteli itseään edestakaisin, pudistaen paheksuvasti päätänsä.

Neekeri, joka oli saapunut haasteluun juron ja nyrpeän näköisenä, vilkastui nyt huomattavasti. "Minä sanon heille", vastasi hän ripeästi, "ja luulen, ettei teille enää tule mitään vastuksia."

"Hyvä on", sanoi Flora, "mene siis ilmoittamaan heille", ja neekeri kääntyi ja lähti.

"Kas", huudahti tyttö huoahtaen helpotuksesta, "vihdoinkin pilkistänee meille toivon säde."

"Kaksi kerda se, mitä me lupasi niille maksa!" mölisi Bluber. "Voi, voi!"

Aikaisin seuraavana aamuna he valmistausivat lähtemään riistanajoon. Neekerit olivat nyt hymyilevän näköisiä ja onnellisia runsaan ravinnon toivossa ja lauloivat iloisesti viidakkoon talsiessaan. Flora oli jakanut heidät kolmeen osastoon, joilla kullakin oli oma päällikkönsä selvin määräyksin, mihin kohtaan kukin osasto ajomiesten linjalle asettuisi. Toiset oli määrätty valkoisille pyssynkantajiksi, kun taas pieni joukko sotureita oli jätetty leiriä vartioimaan. Kaikki valkoiset, Estebania lukuunottamatta, olivat kivääreillä varustetut. Hän yksinään näkyi olevan taipuvainen panemaan Floran arvovallan kyseenalaiseksi, väittäen mieluummin metsästävänsä keihäällä ja nuolilla sen osan mukaisesti, jota esitti.

Se tosiasia, että hän viikkokausia uutterasti pyydysteltyään ei vielä koskaan ollut kaatanut ainoatakaan eläintä, ei riittänyt vaimentamaan hänen itserakkauttaan. Niin hartaasti hän oli antautunut osaansa, että hän todella luulotteli olevansa Apinain Tarzan, ja niin uskollisesti hän oli joka suhteessa itsensä varustanut ja niin mestarillisesti naamioinut, että häntä, komealta vartaloltaan ja kauniilta kasvoiltaan melkein täydellistä jäljennöstä Tarzanista, saattoi todella luulla apinamieheksi. Niinpä ei ollutkaan kovin ihmeteltävää, että hän petti itseään, melkein yhtä hyvällä menestyksellä kuin oli pettänyt muita; sillä vaikka kantajain joukossa oli sellaisia, jotka olivat tunteneet suuren apinamiehen, pettyivät hekin, joskin ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta, kun hän pikkuseikoissa ei käyttäytynyt Tarzanin tavoin ja erämiehenä esiintyi perin vaivaisesti.

Flora Hawkes, jolla oli tavallista runsaampi annos älyä, käsitti, ettei ollut viisasta tarpeettomasti ärsyttää ketään tovereistaan, minkä vuoksi hän salli Estebanin sinä aamuna pyydystää omalla tavallaan, vaikka jotkut toiset hiukan nurisivatkin hänen päätöksensä johdosta.

"Mitäpä sillä on väliä?" kysyi neitonen heiltä, sitten kun espanjalainen oli heidät jättänyt. "Hyvinkin mahdollista on, ettei hän kykenisi käyttämään kivääriä sen paremmin kuin hän käyttää keihästä ja nuolia. Karl ja Dick ovat tosiaan ainoat pyssymiehemme, ja heistä metsästyksemme menestys tänään etupäässä riippuu. Estebanin itserakkautta on niin pahoin kolhittu, että hän ehkä ponnistaa kaikkensa kaataakseen otuksen tänään, — toivokaamme, että onni häntä suosii."

"Minä toivon, että se hupsu taittaa niskansa", sanoi Kraski. "Hän on tehnyt tehtävänsä ja olisi parasta, että pääsisimme hänestä."

Tyttö pudisti kieltävästi päätänsä. "Ei", hän sanoi, "emme saa mitään sellaista ajatella tai puhua. Me ryhdyimme yritykseen yhdessä, pysykäämme yksissä loppuun asti. Jos toivot jollekulle joukostamme kuolemaa, niin mistä tiedät, että toiset eivät toivo kuolemaa sinulle?"

"En laisinkaan epäile, että Miranda toivoo minulle kuolemaa", vastasi Kraski. "En koskaan mene levolle iltaisin pelkäämättä, että se kirottu poropeukalo saattaa yrittää pistää puukon ruumiiseeni ennen aamua. Eivätkä minun tunteeni häntä kohtaan suinkaan tule ystävällisemmiksi kuullessani sinun häntä puolustavan, Flora. Olet ollut hänelle hiukan liian hempeä alusta pitäen."

"Jos olen, niin ei se sinuun kuulu", kivahti tyttö. Ja niin he lähtivät eräretkelleen, venäläinen nyrpeänä ja vihaisena, hautoen kostontuumia Estebania kohtaan, ja viidakossa metsästellessään tunsi Esteban puolestaan vihaa ja mustasukkaisuutta. Hänen synkkä mielensä oli avoin jokaiselle tilapäiselle mietteelle, miten voisi raivata seurueen muut miehet pois tieltään ja anastaa naisen ja kullan itselleen. Hän vihasi heitä kaikkia: jokaisessa hän vainusi kilpailijaa Floran suosiosta ja kunkin kuolemassa hän ei nähnyt ainoastaan yhden kilpakosijan poistumista, vaan neljänkymmenenkolmentuhannen punnan lisäsumman jaettuna pienemmän henkilöluvun kesken. Näitä hän mietiskeli, laisinkaan muistamatta metsästystä, jonka olisi pitänyt olla hänen ainoana huolenaan. Mutta sitten hän tuuhean pensasmetsän läpi astahti äkkiä auringon kirkkaasti valaisemalle aukiolle ja näki aivan edessään puolensataa uhkeaa soturia, jotka olivat mustia kuin eebenpuu. Hetkisen seisoi Esteban kauhusta herpaantuneena, vähäksi aikaa unohtaen esittämänsä osan — pitäen itseään vain yksinäisenä valkoisena miehenä, joka villin Afrikan sydämessä katseli kasvoista kasvoihin sotaisia alkuasukkaita, ehkäpä ihmissyöjiä. Tämä ehdottoman äänettömyyden ja toimettomuuden hetki hänet pelasti, sillä kun hän täten seisoi heidän edessään, luulivat wazirit tuossa hiljaisessa majesteetillisessa olennossa näkevänsä rakastetun isäntänsä hänelle ominaisessa asennossa.

"Oi, bwana, bwana", huudahti yksi sotureista, rientäen eteenpäin, "siinähän sinä oletkin, Apinain Tarzan, viidakon herra, jonka me luulimme menettäneemme! Me, uskolliset wazirisi, olemme sinua etsineet, ja juuri nyt olimme menossa uhmaamaan Oparin vaaroja, peläten sinun uskaltautuen sinne ilman meitä joutuneen vangituksi."

Neekeri, joka oli kerran yksityispalvelijana seurannut Tarzania Lontooseen, puhui murtamalla englanninkieltä, josta taidosta hän oli tavattoman ylpeä, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä ylvästelläkseen siitä kyvystään vähemmän onnellisten maanmiestensä seurassa. Se seikka, että kohtalo oli valinnut juuri hänet puhemieheksi, oli onnellinen sattuma Mirandalle. Vaikka viimemainittu oli uutterasti yritellyt länsirannikon kantajain murteen oppimista, olisi hänen ollut perin vaikea keskustella näiden kanssa, kun hän ei laisinkaan ymmärtänyt wazirien kieltä. Flora oli hyvin ja huolellisesti kouluttanut häntä Tarzania koskevissa tiedoissa, niin että hän nyt käsitti joutuneensa apinamiehen uskollisten wazirien joukkoon.

Koskaan ennen hän ei ollut tavannut sellaisia uhkeita neekereitä, siromuotoisia, voimakkaita miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja hyvinmuodostuneet piirteet ja jotka näkyivät olevan yhtä paljon korkeammalla kehitysasteella länsirannikon neekereitä kuin nämä apinoihin verrattuina. Onni tosiaankin Esteban Mirandalle, että hän oli nopea älyltään ja mainio näyttelijä. Muutoin hän ei tosiaan olisi voinut olla ilmaisematta kauhuaan ja huolestumistaan todetessaan, että tämä joukko Tarzanin hurjia ja uskollisia seuralaisia oli tässä osassa maata. Hetkisen vielä hän seisoi ääneti heidän edessään, kooten älyään, ja sitten hän puhui, käsittäen, että hänen henkensä riippui siitä, kuinka vakuuttavana hän esiintyi. Ja näitä miettiessään sai hän, tuo häikäilemätön espanjalainen, oveliin aivoihinsa aivan neronvälähdyksen.

"Senjälkeen kuin teidät viimeksi näin", hän sanoi, "huomasin, että joukko valkoisia miehiä oli tunkeutunut maahan ryöstääkseen Oparin holvien aarteet. Seurasin heitä, kunnes keksin heidän leirinsä, ja sitten tulin teitä etsimään, sillä heitä on monta ja heillä on paljon kultaharkkoja, koska ovat jo käyneet Oparissa. Seuratkaa minua, niin ryöstämme heidän leirinsä ja otamme heiltä kullan. Tulkaa!" Ja hän kääntyi takaisin leiriä kohti, josta oli juuri lähtenyt.

Heidän samotessaan viidakkopolkua pitkin asteli Usula, se waziri, joka oli puhunut englanninkieltä, Estebanin rinnalla. Heidän takanaan kuuli espanjalainen toisten soturien haastavan omaa kieltään, josta hän ei sanaakaan ymmärtänyt, ja nyt juolahti hänen mieleensä, että hänen asemansa kävisi perin tukalaksi, jos häntä puhuteltaisiin wazirinkielellä, jota Tarzan tietenkin täydellisesti osasi. Hänen kuunnellessaan Usulan rupattelua toimivat hänen aivonsa nopeasti, ja sitten ikäänkuin innoituksena muistui hänen mieleensä Tarzanille sattunut tapaturma, josta Flora oli hänelle jutellut — kertomus vammasta, jonka apinamies oli saanut Oparin aarreholveissa, jolloin tämä oli päähän sattuneen iskun seurauksena menettänyt muistinsa. Esteban mietti, oliko hän ehkä alussa mennyt liian pitkälle, syyttääkseen muistamattomuutta joistakin mahdollisista puutteellisuuksista esitettävänsä osan suorituksessa. Mutta kaikista pahoista parhaana näytti tämä menettely hänestä kuitenkin viisaimmalta. Hän kääntyi äkkiä Usulaan päin.

"Muistatko", hän kysyi, "minua Oparin aarreholveissa kohdannutta tapaturmaa, joka riisti minulta muistini?"

"Kyllä, bwana, minä muistan sen hyvin", vastasi neekeri.

"Samanlainen tapaturma on minulle nyt sattunut", sanoi Esteban. "Iso puu kaatui polulleni, ja silloin paksu oksa kolhaisi päähäni. Se ei tuottanut täydellistä muistinmenetystä, mutta sen jälkeen minun on vaikea muistaa eräitä asioita ja toiset olen varmaankin kokonaan unohtanut, sillä minä en muista nimeäsi enkä ymmärrä sanoja, joita muut wazirit ympärilläni haastelevat."

Usula katsoi häneen säälivästi. "Ah, bwana, murheellinen on todellakin
Usulan sydän hänen kuullessaan sinulle sattuneesta tapaturmasta.
Epäilemättä se pian menee ohi, kuten edellinenkin, ja sillä välin minä,
Usula, olen sinun muistinasi

"Hyvä on", sanoi Esteban, "kerro toisillekin, jotta he ymmärtävät, ja sano myöskin, että olen unohtanut vielä muitakin asioita. En voisi nyt ilman sinua löytää tietä kotiini, ja muut vaistoni ovat myöskin turtuneet. Mutta kuten sanot, Usula, se menee pian ohitse ja toivun jälleen entiselleni."

"Sillä hetkellä uskolliset wazirisi todellakin riemuitsevat", virkkoi
Usula.

Heidän lähestyessään leiriä kehoitti Miranda Usulaa käskemään seuralaisiaan vaikenemaan. Ja sitten hän pysähdytti heidät aukeaman ulkolaidalle, josta he saattoivat nähdä boman ja teltat noin puolen tusinan soturin vartioimina.

"Kun he näkevät meidän suuremman lukumäärämme, eivät he tee mitään vastusta", virkkoi Esteban. "Saartakaamme siis leiri, ja minun antamastani merkistä lähestymme heitä yhdessä, jolloin sinun on puhuteltava heitä sanoen, että Apinain Tarzan tulee waziriensa kanssa etsimään heidän varastamaansa kultaa, mutta että hän säästää heidät, jos heti lähtevät maasta eivätkä koskaan palaa."

Jos se olisi yhtä hyvin sopinut hänen tarkoituksiinsa, olisi espanjalainen käskenyt waziriensa karata leiriä vartioivain miesten kimppuun ja tuhota heidät kaikki, mutta hänen ovelissa aivoissaan oli herännyt älykkäämpi tuuma. Hän halusi, että nämä miehet näkisivät hänet waziriensa kanssa ja eläisivät kertoakseen näkemänsä muille sekä toistaakseen Floralle ja hänen seuraajilleen, mitä Estebanilla oli mielessään kertoa eräälle soturille, sillä välin kuin wazirit keräilisivät kultaharkot leiristä.

Määrätessään Usulan asettamaan miehensä leirin ympärille käski Esteban hänen varoittaa heitä näyttäytymästä ennenkuin hän oli hiipinyt aukealle, ja herättänyt vartioivain soturien huomion. Kului ehkä viisitoista minuuttia miehien asettelemiseen, ja sitten Usula palasi Estebanin luo ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmista.

"Kun kohotan käteni, silloin tiedät, että he ovat tunteneet minut ja että teidän on lähestyttävä", neuvoi Esteban häntä ja asteli verkkaisesti aholle. Eräs sotureista näki hänet ja tunsi hänet Estebaniksi. Espanjalainen astui muutaman askeleen lähemmäksi bomaa ja pysähtyi sitten.

"Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi; "leirinne on kokonaan sotilaitteni saartamana. Älkää liikahtako meitä kohti, niin emme tee teille pahaa."

Hän heilautti kättään. Viisikymmentä rotevaa waziria astui näkyviin ympäröivän viidakon kätkevästä vihannuudesta. Soturit silmäilivät heitä huonosti salatulla pelolla ja hypistelivät hermostuneesti kivääreitään.

"Älkää ampuko", varoitti Esteban, "tai me tapamme teidät kaikki." Hän meni lähemmäksi, ja hänen wazirinsa lyöttäytyivät hänen ympärilleen, piirittäen boman kokonaan.

"Puhu heille, Usula", sanoi Esteban. Neekeri astui eteenpäin.

"Me olemme wazireja", hän huusi, "ja tämä on Apinain Tarzan, viidakon herra, meidän isäntämme. Olemme saapuneet vaatimaan takaisin Tarzanin kultaa, jonka olette Oparin aarreholveista varastaneet. Tällä kertaa säästämme henkenne ehdolla, että lähdette maasta ettekä koskaan palaa. Kertokaa tämä päälliköillenne, sanokaa heille, että Tarzan väijyy ja hänen wazirinsa hänen kanssaan. Laskekaa kiväärinne maahan."

Mielissään siitä, että pääsivät niin helpolla, suostuivat soturit Usulan vaatimuksiin, ja hetkistä myöhemmin olivat wazirit astuneet bomaan ja keräilivät Estebanin johdolla kultaharkkoja. Heidän työskennellessään Esteban lähestyi erästä soturia, jonka tiesi puhuvan murteellista englanninkieltä.

"Käske isäntääsi", hän haastoi, "lausumaan kiitoksensa Tarzanin armollisuudesta, koska hän on veroittanut teitä vain yhdellä ihmishengellä maahansa hyökkäämisestä ja aarteittensa varastamisesta. Olennon, joka rohkeni esiintyä Tarzanina, minä olen tappanut, ja hänen ruumiinsa minä otan mukaani ja syötän leijonille. Sano heille, että Tarzan suo anteeksi myöskin heidän yrityksensä myrkyttää hänet silloin, kun hän vieraili heidän leirissään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, etteivät he koskaan palaa Afrikkaan eivätkä koskaan paljasta Oparin aarteiden salaisuutta keillekään muille. Tarzan valvoo ja hänen wazirinsa valvovat, eikä kukaan pääse Afrikkaan Tarzanin tietämättä. Jo ennen kuin he lähtivät Lontoosta tiesin minä heidän tulonsa. Sano se heille."

Wazireilta kului vain muutama minuutti kultaharkkojen keräämiseen, ja ennenkuin soturit olivat toipuneet heidän ilmestymisensä aiheuttamasta hämmästyksestä, olivat he poistuneet viidakkoon johtajansa kanssa.

Oli myöhäinen iltapäivä ennenkuin Flora ja hänen neljä valkoista kumppaniansa palasivat metsästysretkeltä onnellisten, nauravain neekerien seurassa, joilla oli muassaan menestyksellisen riistanajon tulokset.

"Nyt kun sinä olet johdossa, Flora", puhui Kraski, "hymyilee onni meille tosiaankin. Meillä on nyt riittävästi lihaa useiksi päiviksi, ja täyteläisin vatsoin ne toki marssinevat ripeästi."

"Minäkin sanoo, että kaikki näyttää baljo kirkkaampi", virkkoi Bluber.

"Eikö, hiisi vie, näytäkin!" sanoi Throck. "Flora on minusta veikeä lintu."

"Mitä hittoa tuo on?" kysyi Peebles. "Mikä noita kutaleita vaivaa?" Ja hän osoitti bomaa kohti, joka nyt oli näkyvissä ja josta soturit tulivat juoksujalkaa, äännähdellen kiihtyneesti heitä lähestyessään.

"Apinain Tarzan on ollut täällä", he huusivat hätääntyneinä. "Hän oli täällä kaikkine wazireineen — tuhannen mahtavan soturin kanssa, — ja vaikka me taistelimme, nujersivat he meidät, anastivat kullan ja menivät tiehensä. Apinain Tarzan puhui kummallisia sanoja ennenkuin he lähtivät. Hän kertoi tappaneensa yhden joukostanne, joka oli rohjennut nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Me emme tätä ymmärrä. Hän läksi yksinään metsästämään silloin, kun tekin aamulla lähditte, ja tuli pian senjälkeen takaisin tuhannen soturin kanssa, vei kaiken kullan ja uhkasi tappaa meidät, jos koskaan enää palaisimme tähän maahan."

"Mite, mite", huudahti Bluber, "onko gulda mennyt pois? Voi, voi!" Ja sitten he alkoivat kaikin kysellä yhdestä suusta, kunnes Flora vaiensi heidät.

"No", sanoi hän sotilaiden johtajalle, "palatkaamme nyt bomaan, ja sitten sinä kerrot minulle verkalleen ja huolellisesti kaikki, mitä lähtömme jälkeen on tapahtunut."

Flora kuunteli tarkkaavaisesti neekerin kertomusta ja kyseli häneltä sitten huolellisesti muutamia seikkoja useampaan kertaan. Vihdoin hän päästi miehen menemään ja kääntyi sitten liittolaistensa puoleen.

"Kaikki on minulle nyt selvää", hän sanoi. "Tarzan toipui sen huumausnesteen vaikutuksesta, jonka hänelle juotimme. Senjälkeen hän seurasi meitä waziriensa kanssa, kaappasi Estebanin kiinni ja tappoi hänet, löysi sitten leirimme ja anasti kullan. Saamme tosiaan kiittää onneamme, jos pääsemme hengissä Afrikasta."

"Oo, oi!" huudahti Bluber melkein kiljuvalla äänellä. "Senkin roisto! Hän varastaa meidän kulda, ja me menettää kaksituhatta punta kauppa päälle. Oi, oi!"

"Pidä kitasi kiinni, kapinen juutalainen!" murahti Throck. "Ilman sinua ja sitä murjaania ei tätä olisi koskaan tapahtunut. Se kerskui metsästystaidostaan eikä kykene tappamaan varpustakaan, ja sinä kitsastelit jokaisen homeisen rovon luovuttamisesta kirotuista hyppysistäsi — siinä syy koko tähän pahuksen pulmaan. Se Tarzanin vietävä nitisti Estebanin, mikä oli paras teko, jonka hän konsaan on tehnyt. Saakelin ikävää, ettet sinä ollut täällä joutuaksesi samaan löylyyn, ja minulla on hurskas halu itse halaista kurkkusi."

"Jätä tuo rähinä, Dick", karjaisi Peebles; "ei se minun käsittääkseni kenenkään syy ollut. Sensijaan, että soitamme suutamme, tulisi meidän ajaa sitä Tarzanin ryökälettä takaa ja riistää se kirottu kulta häneltä pois."

Flora Hawkes nauroi. "Siihen meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta", hän sanoi. "Minä tunnen sen jättiläisen. Vaikkapa hän olisi yksinään, niin emme vetäisi hänelle vertoja, mutta nyt hänellä on joukko wazirejaan mukanaan, eikä Afrikassa ole parempia sotureita kuin he. Ja he taistelisivat hänen puolestaan viimeiseen mieheen. Sanokaahan vain Owazalle, että aiotte lähteä ajamaan takaa Apinain Tarzania ja hänen wazireitaan, anastaaksenne häneltä kullan, niin näette, että meillä ennen pitkää ei ole ainoatakaan mustaihoista matkassamme. Tarzanin pelkkä nimi säikyttää nämä länsirannan neekerit vuoden kasvua lyhemmiksi. Mieluummin he katsovat paholaista silmiin. Ei, herraseni, me olemme hukassa, emmekä muuta voi kuin pyrkiä pois tästä maasta ja kiittää onnentähteämme, jos täältä hengissä pääsemme. Apinamies pitää meitä silmällä. En ihmettelisi, vaikka hän tälläkin hetkellä meitä vaanisi." Toverit katselivat tämän kuullessaan pelokkaasti ympärilleen, luoden hermostuneita silmäyksiä viidakkoa kohti. "Eikä hän koskaan sallisi meidän palata Opariin toista kuormaa noutamaan, jos voisimmekin taivuttaa neekerimme sinne vielä lähtemään."

"Kaksi tuhannen punta, kaksi tuhannen punta!" vaikeroitsi Bluber. "Ja koko tämä puku, joka maksoi minulta kaksikymmenen punta ja jota minä ei voi käyttää Englannissa, jollen minä mene naamiaistenhuveihin, mitä minä ei koskaan teke."

Kraski ei ollut puhunut, vaan istunut silmät maahan luotuina, toisia kuunnellen. Nyt hän kohotti päänsä. "Me olemme menettäneet kultamme", hän sanoi, "ja ennenkuin palaamme Englantiin, on meidän menetettävä loputkin kahdestatuhannesta punnastamme — toisin sanoen yrityksemme on mennyt täydellisesti myttyyn. Muut teistä tyytykööt lähtemään murtuneina takaisin, mutta minä en. Afrikassa on muutakin kuin Oparin kulta, ja kun me lähdemme maasta, ei ole mitään järkeä siinä, ettemme ottaisi mukaamme jotakin, mikä korvaa aikamme ja rahansijoituksemme."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Peebles.

"Olen pitkälti jutellut Owazan kanssa", vastasi Kraski, "yrittäen oppia heidän hullunkurista kieltään, ja olen siltä vanhalta lurjukselta saanut tietää yhtä ja toista. Hän on niin ovela ja kiero kuin olla saattaa, ja jos hänet hirtettäisiin kaikista murhistaan, tulisi hänellä olla useampi henki kuin kissalla, mutta sittenkin hän on vanha viekas veitikka, ja olen oppinut häneltä enemmän kuin pelkästään hänen apinanpärpätyksensä — olen sanalla sanoen kuullut kylliksi, voidakseni vakuuttaa, että jos pysymme yhdessä, niin viemme Afrikasta mukanamme aimo apajan. Omasta puolestani en ole vieläkään luopunut Oparin kullasta. Mikä on menetetty, se on menetetty, mutta samassa paikassa on vielä runsaat varastot jäljellä, ja kun tämä puuska on puhaltanut ohi, palaan jonakuna päivänä noutamaan sieltä osani."

"Mutta entä se muu?" kysyi Flora. "Millä tavoin voi Owaza meitä auttaa?"

"Täällä on pieni joukkio arabialaisia", selitti Kraski, "jotka varastelevat orjia ja norsunluuta. Owaza tietää, missä he työskentelevät ja missä heidän leirinsä on. Heitä on vain kourallinen, ja heidän neekerinsä ovat melkein kaikki orjia, jotka heti ovat valmiit karkaamaan heidän kimppuunsa. Suunnitelmani on siis tällainen: meitä on kyllin paljon nujertaaksemme heidät ja anastaaksemme heidän norsunluunsa, jos saamme heidän orjansa puolellemme. Orjia emme tarvitse; emme voisi niitä mihinkään käyttää, jos ne meillä olisi, joten voimme luvata heille vapauden heidän avustaan ja antaa Owazalle ja hänen joukolleen osan norsunluusta."

"Mistä tiedät, että Owaza on halukas meitä auttamaan?" kysyi Flora.

"Suunnitelma on hänen; siitä minäkin sen tiedän", vastasi Kraski.

"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Peebles; "en minäkään halua täältä tyhjin käsin lähteä." Ja vuoronsa jälkeen ilmaisivat toisetkin hyväksyvänsä ehdotuksen.

YHDESTOISTA LUKU

Oudon suitsutuksen tuoksu

Kantaessaan kuollutta Bolgania gomanganien kylästä suuntasi Tarzan askeleensa rakennusta kohti, jonka oli nähnyt laakson laidasta, sillä ihmisen uteliaisuus voitti pedon varovaisuuden. Hän vaelsi vastatuuleen, ja hänen sieraimiinsa löyhähtelevät tuoksut ilmaisivat hänelle, että hän lähestyi bolganien tyyssijaa. Gorillamiesten hajuvirtaan liittyi gomanganien ja keitetyn ruuan haju sekä aavistuttava tuntu tuikean suloisesta tuoksusta, jota apinamies ei voinut verrata muuhun kuin palavaan suitsutukseen, vaikka hänestä oli mahdotonta, että sellainen lemu voisi levitä bolganien asunnoista. Kenties se tuli tuosta hänen näkemästään suuresta rakennuksesta — rakennuksesta, jonka täytyi olla ihmiskätten työtä ja jossa ihmisiä ehkä vieläkin asui, vaikkei hän sieraimiaan hivelevien monenlaisten hajujen joukosta voinut erottaa heikompaakaan vivahdusta valkoisten ihmisten hajusta.

Kun Tarzan heidän hajunsa lisääntyneestä voimakkuudesta huomasi lähestyvänsä bolganeja, nousi hän taakkoineen puihin, jotta hänellä olisi parempi mahdollisuus välttää ilmituloa; ja pian hän näki edessään olevain lehväin välitse korkean seinän ja taaempana kaamean, kummallisen ja salaperäisen rakennuksen ääriviivat, jotka omituisuudellaan muistuttivat jotakin ilmiötä toisesta maailmasta, ja seinän takaa löyhähteli bolganien haju ja suitsutuksen tuoksu Numan, leijonan, hajuvirtaan liittyneenä. Viidakko oli raivattu pois viidenkymmenen jalan leveydeltä rakennusta ympäröivän muurin vierestä, joten mitään puuta ei ollut tämän yli riippumassa, mutta Tarzan siirtyi niin lähelle kuin voi, silti yhä pysytellen jokseenkin hyvin lehvistönsä suojassa.

Hän oli valinnut paikan, joka oli riittävän korkealla maasta, ja saattoi sieltä nähdä muurinharjan yli. Tarhassa sijaitseva rakennus oli varsin iso, ja sen eri osat näkyivät olevan rakennetut eri aikoina, kaikki mistään yhdenmukaisuudesta välittämättä, minkä tuloksena oli ryhmä toisiinsa liittyviä huoneistoja ja torneja, joista mitkään eivät olleet toistensa näköisiä, vaikka kokonaisuus tarjosikin miellyttävän, joskin hiukan eriskummaisen näyn. Rakennus sijaitsi noin kymmenen jalan korkuisella keinotekoisella korokkeella, jota ympäröi graniittinen tukimuuri, ja leveät portaat johtivat alas maanpinnalle. Rakennuksen ympärillä oli pensaikkoa ja puita, viimemainituista jotkut kaikesta päättäen hyvin vanhoja, ja muuan suunnattoman iso torni oli melkein kokonaan muratin verhoama. Rakennuksen kaikkein merkillisimpänä ominaisuutena oli sen muhkea ja räikeä koristelu. Silattuun graniittiin, josta se oli pantu kokoon, oli sovitettu monikuviollista kulta- ja timanttimosaiikkia. Lukemattomia kimaltelevia kiviä säteili julkisivuista, minareteista, kupukatoista ja torneista.

Tarha oli alaltaan noin kuusi tai kahdeksan hehtaaria, ja enimmän osan siitä täytti itse rakennus. Pengermälle, jolta tämä kohosi, oli laitettu polkuja ja istutettu kukkia, pensaita ja koristepuita, kun taas se osa alemmasta alueesta, joka oli Tarzanin näköpiirissä, näkyi olevan varattu hedelmäviljelykselle. Puutarhassa ja pengermällä oli alastomia neekereitä, samanlaisia kuin hän oli nähnyt kylässä, johon oli La'n jättänyt. Niitä oli sekä miehiä että naisia, ja he puuhailivat tarhassa kasvavien istutusten hoitelemisessa. Joukossa oli muutamia gorillamaisia olentoja, samanlaisia kuin Tarzanin kylässä tappama, mutta nämä eivät tehneet mitään työtä, vaan pikemminkin näkyivät johtavan neekereitä, joita kohtaan heidän sävynsä oli korskea ja käskevä, joskus raakakin. Näillä gorillamiehillä oli koristuksena muhkeita helyjä, niinkuin silläkin, jonka ruumis nyt lepäsi puunhaarukassa apinamiehen takana.

Tarzanin uteliaana katsellessa alapuolellaan olevaa näytelmää tuli kaksi bolgania ulos pääovesta eli isosta holvatusta portista, noin kolmenkymmenen jalan levyisestä ja ehkä viidentoista jalan korkuisesta. Kummallakin oli päässä nauhat, joihin oli kiinnitetty pitkät, valkoiset sulat. Ulos tultuaan he asettuivat kummallekin puolen ovea ja kivertäen kämmenensä suun eteen päästivät sarjan kimeitä kirahduksia, jotka merkillisesti muistuttivat torvien toitotusta. Heti lakkasivat neekerit työstään ja riensivät pengermältä puutarhaan laskeutuvien portaiden juurelle. Siellä he asettuivat riviin portaiden kummallekin puolelle, ja samaten muodostivat bolganit kaksi riviä pengermälle pääovelta portaille asti ikäänkuin elävänä kujana toiselta toiselle. Melkein samassa kuului rakennuksen sisältä toisia torventörähdyksiä muistuttavia huutoja, ja hetkistä myöhemmin Tarzan näki kulkueen pään tulevan ulos.

Ensin tuli neljä bolgania rinnakkain, jokaisella koreatöyhtöinen päähine, ja jokainen kantoi isoa lyijypäistä sauvaa pystyssä edessään. Näiden takana astui kaksi toitottajaa, ja kahdenkymmenen askeleen päässä heidän takanaan tassutteli tavattoman iso mustaharjainen leijona, jota sen kummallakin puolella parittain astelevat rotevat neekerit taluttivat, kaikesta päättäen pidellen sitä kultaisesta ketjusta. Se päättyi eläimen kaulassa olevaan välkkyvään timanttikaulahihnaan. Leijonan jäljessä marssi kaksikymmentä muuta bolgania, neljä rinnakkain. Näillä oli keihäät, mutta olivatko ne leijonan suojelemiseksi ihmisjoukolta vai ihmisten suojelemiseksi leijonalta, sitä ei Tarzan saanut selville.

Bolganien asento kummallakin puolella pääovesta portaille johtavaa tietä osoitti äärimmäistä kunnioitusta, sillä he taivuttivat ruumiinsa vyötäisiltä syvään kumarrukseen Numan astellessa heidän riviensä välitse. Eläimen ehtiessä portaiden yläpäähän kulkue pysähtyi, ja heti kumartuivat alhaalla riviin asettuneet gomanganit, koskettaen otsallaan maata. Numa, joka ilmeisesti oli iäkäs leijona, seisoi ylvään näköisenä katsellen eteensä maahan langenneita ihmisiä. Sen häijyt silmät kiiluivat lasimaisesti, samalla kun se paljasti torahampaansa rumasti irvistäen, ja sen syvistä keuhkoista vyöryi esille pahaaennustava mörinä, jonka kuullessaan gomanganit vapisivat teeskentelemättömästä kauhusta. Apinamies rypisti miettiväisesti kulmiaan. Koskaan ei ollut hänellä ollut tilaisuutta katsella näin kummallista näytelmää, nähdä ihmisen noin alentuvan eläimen edessä. Sitten kulkue jatkoi matkaansa, laskeutuen portaita ja kääntyen oikealle polkua pitkin puutarhaan. Ja kun se oli mennyt ohi, nousivat gomanganit ja bolganit ja ryhtyivät keskeytyneihin hommiinsa jälleen.

Tarzan pysyi kätkössään, tarkaten heitä ja yrittäen keksiä jonkun selityksen näihin näkemiinsä omituisiin ja nurinpäisiin olosuhteisiin. Leijona oli saattueineen kääntynyt palatsin etäisimmän nurkan taakse ja hävinnyt näkyvistä. Mitä se oli näille ihmisille, näille kummallisille olennoille? Mitä se esitti? Mistä johtui tämä nurinpäin käännetty lajien järjestely? Täällä oli ihminen puolieläintä alempana, ja kaikkien yläpuolella oli siitä kunnioituksesta päättäen, jota sille osoitettiin, todellinen peto — hurja raatelueläin.

Apinamies oli mietiskellyt näitä asioita ja omia huomioitaan noin viisitoista minuuttia sen jälkeen kun Numa oli hävinnyt palatsin itäisen nurkan taakse; mutta nyt kiinnittivät toiset kimeät toitotukset hänen huomionsa rakennuksen vastakkaiseen päähän. Kääntäen katseensa sinne päin hän näki kulkueen jälleen tulevan esille ja liikkuvan portaita kohti, joita pitkin se oli puutarhaan saapunut. Heti kun kimakka kutsu kajahti heidän korviinsa, palasivat gomanganit ja bolganit omituisiin asentoihinsa portaiden alapäästä palatsin sisäänkäytävään asti, ja taaskin osoitettiin kunnioitusta Numalle, kun se mahtavana astui rakennukseen.

Apinain Tarzan tunki sormensa sotkuiseen tukkaansa, mutta lopuksi hänen täytyi tolkuttomana ravistaa päätänsä, sillä hän ei voinut näkemälleen keksiä minkäänlaista selitystä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin niin kovin kiihtynyt, että hän päätti tutkia palatsia ja sen ympäristöä tarkemmin, ennenkuin jatkaisi laaksosta vievän polun etsimistä.

Jättäen Bolganin ruumiin, mihin oli sen kätkenyt, hän ryhtyi verkalleen kiertämään rakennusta, voidakseen ympäröivän metsän verhoavasta lehvistöstä tutkia sitä joka puolelta. Hän havaitsi, että rakennustapa oli yhtä ainutlaatuista joka sivulla ja että puutarha täydellisesti ympäröi rakennusta, vaikka osa palatsin eteläisellä puolella oli luovutettu pihoiksi ja tarhoiksi, joissa pidettiin lukuisia vuohia ja melkoista kananpoikaliutaa. Tällä sivulla oli myöskin useita satoja huojuvia mehiläispesän muotoisia majoja, samanlaisia kuin hän oli nähnyt bolganien alkuasukaskylässä. Näiden hän arvasi olevan niiden mustain orjain asuntoja, jotka suorittivat kaikki palatsissa esiintyvät raskaat ja palvelusväelle kuuluvat työt.

Koko tarhaa ympäröivässä korkeassa graniittimuurissa oli yksi ainoa portti, joka sijaitsi palatsin itäpään puolella. Se oli iso ja jykevärakenteinen, nähtävästi aiottu kestämään lukuisain ja hyvin aseistettujen vihollisvoimain hyökkäyksiä. Niin vahvalta se näytti, että apinamies ei voinut muuta kuin otaksua, että se oli tarkoitettu suojelemaan sisustaa raskailla muurinmurtimilla varustettuja joukkoja vastaan. Että sellainen sotavoima oli näillä tienoilla koskaan historiallisella aikakaudella liikkunut, näytti varsin vähän luultavalta, joten Tarzan arveli muurin ja portin olevan peräisin melkein käsittämättömän etäisestä muinaisuudesta, kaiketikin atlantilaisten unohtuneilta ajoilta asti; ja kenties ne olivat rakennetut suojelemaan Timanttipalatsin rakentajia niitä hyvin aseistettuja joukkoja vastaan, jotka olivat saapuneet Atlantis-valtakunnasta käyttelemään Oparin kultakaivoksia ja siirtolaisina kansoittamaan Keski-Afrikkaa.

Samalla kun muuri, portti ja itse palatsikin monella tavalla viittasivat melkein uskomattoman etäiseen muinaisuuteen, olivat ne kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että järkeväin ja älyllisten olentojen siellä asuminen oli ilmeistä. Eteläsivulla taas oli Tarzan nähnyt uuden tornin olevan rakenteilla, missä urakassa joukko neekereitä ahersi bolganien johdolla graniittimöhkäleitten lohkomisessa, muovaamisessa ja sijoittamisessa.

Tarzan oli pysähtynyt puuhun lähelle itäistä porttia katsellakseen, kuinka elämä pulppusi palatsin alueella vanhan holvioven alapuolella, ja siinä tähystellessään hän näki pitkän jonon voimakkaita gomanganeja tulevan metsästä ja astuvan tarhaan. Kahden riu'un väliin kiinnitetyille vuodille paiskattuina kantoi tämä joukkue karkeasti hakattuja graniittimöhkäleitä, neljä miestä kutakin. Pari, kolme bolgania seurasi kantajain pitkää jonoa, jonka edellä ja jäljessä astui osasto tapparoilla ja keihäillä varustettuja mustia sotureita. Mustien kantajain ryhti ja asento, samoinkuin bolganienkin sävy, muistutti apinamiehelle vain jonkinlaista aasikaravaania, joka typerästi ponnisteli eteenpäin ajajainsa käskystä. Jos joku jäi hiukan jälkeen, kutkutettiin häntä keihäänkärjellä tai iskettiin sen varrella. Ei siinä ilmennyt suurempaa raakuutta kuin kuormajuhtain tavallisessa kohtelussa kautta maailman, eikä neekerien käyttäytyminen osoittanut suurempaa vastahakoisuutta tai kapinanhalua kuin näette kuvastuvan pitkässä rivissä astuvain kuormamuulien kasvoista. Kaiketikin he olivat vain älyttömiä luontokappaleita. Verkalleen he liikkuivat porttikäytävän lävitse ja katosivat näkyvistä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin saapui toinen joukkue metsästä ja astui palatsin alueelle. Siinä oli hyvinkin viisikymmentä aseistettua bolgania ja kaksin verroin niin paljon mustia sotureita keihäin ja tapparoin.

Aivan näiden aseistettujen olentojen ympäröimänä astui neljä jäntevää kantajaa, raahaten pieniä paareja, joille oli kiinnitetty noin kahden jalan levyinen, neljän jalan pituinen ja lähes kahden jalan syvyinen kirstu. Tämä oli tehty jostakin tummasta, ilman rapauttamasta puusta ja vahvistettu kiskoilla ja kulmalevyillä, jotka näkyivät olevan puhdasta kultaa, olivatpa vielä monilukuisilla timanteillakin koristetut. Kirstun sisältöä ei Tarzan tietenkään voinut aavistaa, mutta että sitä pidettiin kalliina, kävi ilmi niistä varokeinoista, joihin sen kuljettamisessa oli ryhdytty. Kirstua kannettiin suoraan isoon, muratin peittämään, palatsin koilliskulmassa sijaitsevaan torniin, jonka sisäänkäytävää, kuten Tarzan vasta nyt huomasi, sulki yhtä leveä ja raskas ovi kuin itse itäporttiakin.

Ensimmäisessä tilaisuudessa, jossa saattoi sen kenenkään huomaamatta tehdä, Tarzan heilautti itsensä viidakkopolun yli ja jatkoi matkaansa puiden välitse siihen puuhun, johon oli Bolganin ruumiin jättänyt. Heittäen sen olalleen hän palasi aivan polun yläpuolella olevalle kohdalle lähelle itäistä porttia ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jona liikkeessä sattui seisahdus, paiskasi raadon niin lähelle holviporttia kuin mahdollista.

— No, — ajatteli apinamies, — arvatkootpa nyt, kuka heidän toverinsa tappoi, jos voivat.

Rientäen kaakkoiseen päin läheni Tarzan Timanttipalatsin laakson takana kohoavia vuoria. Hänen täytyi usein tehdä mutkia välttääkseen alkuasukaskyliä ja pysytelläkseen poissa lukuisain bolganijoukkojen näkyvistä, joita huomasi liikuskelevan ristiin rastiin metsän läpi. Myöhään iltapäivällä hän sai mäkiseudulta ulospäästyään takana olevat vuoret täydellisesti näkyviinsä. Ne olivat rosoisia graniittikukkuloita, joiden äkkijyrkät huiput kohosivat korkealle metsärajan yläpuolelle. Aivan hänen edessään oli selvästi poljettu polku, vieden syvälle uurtuneeseen joenuomaan, jonka hän näki kiemurtelevan kauas ylöspäin huippua kohti. Tämä siis olikin yhtä hyvä paikka hänen tutkimustensa alkamiseen kuin joku toinenkin. Ja niin hän, nähdessään väylän olevan vapaan, laskeutui puista ja käyttäen hyväkseen polkua reunustavaa viidakkoa liikkui äänettömästi mutta nopeasti kukkuloita kohti. Enimmäkseen hänen täytyi pujotella tiheikköjen läpi, sillä gomanganit ja bolganit käyttivät alituisesti polkua, samoillen joukkioissa ylöspäin tyhjin käsin ja palaten suuret graniittimöhkäleet kantamuksinaan.

Hänen ehtiessään syvemmälle kukkulain keskelle väistyi viidakko harvemman pensaskasvullisuuden tieltä, jonka lävitse hän saattoi liikkua paljon helpommin, vaikka ilmitulon vaara oli melkoista suurempi. Mutta viidakkoeläimen valpas ja varma vaisto teki hänelle mahdolliseksi löytää suojaa sieltäkin, missä jokainen muu olisi joutunut täydellisesti vihollisen näkyviin. Puolivälissä vuoren kuvetta polku kävi kapean rotkon läpi, joka oli vain kaksikymmentä jalkaa leveä, vankkoihin graniittikallioihin uurtunut uoma. Täällä ei ollut minkäänlaista katetta, ja apinamies käsitti, että hän siihen astumalla olisi melkein heti paljastanut itsensä. Vilkaisten ympärilleen hän huomasi, että hän tekemällä pienen mutkan pääsisi rotkon yläpäähän, missä tiesi kalliosta murtuneiden graniittimöhkäleiden ja kitukasvuisten puiden ja pensaiden välistä löytävänsä riittävästi suojaa ja arveli selvemmin näkevänsä etäämpänä olevan polun.

Eikä hän pettynytkään, sillä päästyään edulliseen kohtaan melkoisesti polun yläpuolelle hän näki edessään avoimen taskun vuoressa, ja sitä ympäröivät kalliot olivat seulanaan monilukuisia aukkoja, jotka hänen käsittääkseen eivät voineet olla muuta kuin tunnelinsuita. Karkeita, puisia tikkaita ulottui muutamiin lähempänä kallionjuurta sijaitseviin, kun taas toisista riippui solmuisia köysiä alas maahan. Muutamista näistä tunneleista tuli esiin miehiä, kantaen multapusseja, jotka he mäiskäyttivät yhteiseen pinoon rotkon läpi juoksevan puron äyräälle. Täällä oli toisia, bolganien vartioimia neekereitä huuhtelemassa liejua, mutta mitä he toivoivat siitä löytävänsä tai löysivät, ei Tarzan kyennyt arvaamaan.

Louhikkoisen noron toisella puolella oli paljon muita neekereitä louhimassa graniittia kallioista, jotka sillä tavoin oli vähitellen hakattu syvänteen permannosta kallionhuipulle asti ulottuviksi pengermiksi. Täällä ahersi alastomia neekereitä alkuperäisillä työaseilla hurjien bolganien silmälläpidon alla. Louhijain hommat olivat kyllä selvät, mutta mitä toiset raahasivat tunnelin suuaukoista, ei Tarzan voinut varmasti tietää, joskin hän luonnollisesti otaksui sen olevan kultaa. Mistä he siis saivat timanttinsa. Eivät suinkaan noista vanhoista graniittikallioista.

Muutamain minuuttien havainnoista selvisi Tarzanille, että polku, jota hän oli metsästä seurannut, päättyi tähän pieneen umpikujaan, ja niin hän etsi tietä ylöspäin ja sen ympäri, päästäkseen vuorijonon poikki.

Lopun päivää ja melkein koko seuraavan hän käytti näihin ponnistuksiin, mutta lopulta hänen täytyi myöntää, että laaksosta ei ollut tältä puolen mitään ulospääsyä. Useihinkin kohtiin metsänrajan yläpuolelle hän nousi, mutta kohtasi siellä aina edessään pelkkiä kohtisuoria graniittikallioita, jotka kohosivat korkealle hänen yläpuolelleen ja joiden pinnasta ei edes apinamies voinut löytää jalansijaa. Hän jatkoi tutkimuksiaan syvänteen etelä- ja itäsivuilla, mutta yhtä tuloksettomasti, ja vihdoin hän käänsi askeleensa metsää kohti, aikoen pimeän tultua pyrkiä La'n kanssa Oparin laakson halki.

Aurinko oli juuri laskenut, kun Tarzan ehti alkuasukaskylään, johon oli La'n jättänyt, mutta tuskin hän oli saanut sen näkyviinsä, kun hän alkoi pelätä, että jotakin kamalaa oli tapahtunut; ei ainoastaan portti ollut selko selällään, mutta aitauksen sisältäkään ei näkynyt mitään elonmerkkiä, eivätkä edes riippumajat liikkuneet, mistä olisi voinut päättää niissä olevan asukkaita. Aina varoen väijytystä tutki Tarzan huolellisesti ennenkuin laskeutui kylään. Harjaantuneella havaintokyvyllään hän pian totesi, että se oli jätetty autioksi vähintään vuorokausi sitten. Juosten hökkelille, johon La oli ollut kätkettynä, nousi hän kiireesti köyttä pitkin ja tarkasti majan sisustaa. Se oli tyhjä, eikä näkynyt jälkeäkään ylipapittaresta. Laskeuduttuaan maahan, apinamies ryhtyi perinpohjin tutkimaan kylää, saadakseen jotakin vihiä sen asukkaiden ja La'n kohtalosta. Hän oli tarkastanut useiden hökkelien sisustat, kunnes hänen tarkat silmänsä huomasivat yhden noista heiluvista häkkimäisistä asumuksista hieman liikkuvan jonkun matkan päässä hänestä. Nopeasti hän harppoi välimatkan ja majaa lähestyessään näki, ettei mitään köyttä ollut sen oviaukosta riippumassa. Pysähtyen sen alapuolelle Tarzan kurkki aukkoon, josta ei mitään muuta ollut nähtävissä kuin majan katto.

"Gomangani", hän huusi, "minä täällä olen, Apinain Tarzan. Tule aukolle kertomaan minulle, mitä on tapahtunut tovereillesi ja naiselleni, jonka jätin tänne soturienne suojeltavaksi."

Ei kuulunut vastausta, ja Tarzan kutsui uudelleen, sillä hän oli varma, että joku piili hökkelissä.

"Tule alas", hän huusi jälleen, "tai minä lähden sinua noutamaan."

Ei vieläkään vastausta. Julma hymy värähti apinamiehen huulilla hänen temmatessaan metsästyspuukkonsa tupesta ja pannessaan sen hampaittensa väliin. Sitten hän hyppäsi kissamaisesti aukkoa kohti ja tarttuen sen syrjiin veti ruumiinsa majaan.

Jos hän oli odottanut vastarintaa, ei hän mitään sellaista tavannut eikä hämärästi valaistussa sisustassa ensin voinut erottaa ketään. Mutta kun hänen silmänsä tottuivat tähän puolipimeään, näki hän lehti- ja ruohoröykkiön hökkelin vastapäisellä seinustalla. Astuen sitä kohti hän riuhtasi sen syrjään, ja sen alta kaivautui esille säikähtyneen naisen hahmo. Tarttuen hänen olkapäähänsä apinamies tempasi hänet istuvaan asentoon.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Missä ovat kyläläiset? Missä on naiseni?"

"Älä tapa minua! Älä tapa minua!" parkui vaimo. "En minä sitä tehnyt.
Ei se ollut minun syyni."

"En aio tappaa sinua", vastasi Tarzan. "Kerro minulle totuus, niin olet turvassa."

"Bolganit veivät heidät pois", uikutti vaimo. "Ne tulivat auringon ollessa matalalla samana päivänä kun sinä saavuit ja olivat kovin vihoissaan, sillä he olivat löytäneet toverinsa ruumiin Timanttipalatsin portin ulkopuolelta. He tiesivät, että hän oli tullut kyläämme; eikä kukaan ollut nähnyt häntä elävänä sitten kun hän oli palatsista lähtenyt. He tulivat siis, uhkasivat ja kiduttivat kansaamme, kunnes soturit vihdoin kertoivat heille kaikki. Minä lymysin. En tiedä, kuinka he eivät minua löytäneet, mutta vihdoin he lähtivät pois, ottaen mukaansa kaikki muut, myöskin sinun naisesi. He eivät koskaan palaa."

"Luuletko, että bolganit tappavat heidät?" kysyi Tarzan.

"Kyllä", vastasi neekeritär, "ne tappavat kaikki, jotka ovat niille vastenmielisiä."

Nyttemmin yksinään ja vapautettuna vastuunalaisuudesta La'n suojelijana olisi Tarzan helposti voinut yön aikaan livistää Oparin laakson poikki turvaan rajavuorten toiselle puolen. Mutta sellainen ajatus ehkä ei koskaan pistänyt hänen päähänsäkään. Kiitollisuus ja uskollisuus olivat apinamiehessä erikoisen huomattavia piirteitä. La oli pelastanut hänet kansansa yltiöpäisyydeltä ja juonilta. Hän oli pelastanut hänet kaiken hinnalla, joka hänelle oli kalleinta — vallan ja aseman, rauhan ja turvallisuuden. La oli pannut hänen tähtensä henkensä vaaraan ja lähtenyt maanpakoon omasta maastansa. Pelkkä se seikka, että bolganit olivat hänet vieneet ja mahdollisesti aikoivat hänet tappaa, ei siis riittänyt apinamiehelle. Hänen täytyi tietää, oliko La elossa, ja jos hän oli, täytyi hänen kohdistaa kaikki tarmonsa vapauttaakseen hänet ja saattaakseen hänet vihdoin pois tämän laakson vaaroista.

Tarzan käytti lopun päivää tutkiakseen palatsin alueen ulkopuolelta ja etsi tilaisuutta päästäkseen kenenkään huomaamatta sisälle, mutta sen hän havaitsi mahdottomaksi, koska ei kulunut hetkeäkään gomanganien tai bolganien liikuskelematta ulommassa puutarhassa. Mutta pimeän tullen suljettiin iso itäportti, ja vajojen ja palatsin asukkaat vetäytyivät muuriensa taakse, jättämättä ainoatakaan vartijaa niiden ulkopuolelle, mikä selvästi todisti, ettei bolganeilla ollut mitään aihetta pelätä hyökkäystä. Gomanganien orjuus näytti siis täydelliseltä, joten heidän palatsiaan ympäröivä korkea muuri, joka oli tarpeettoman vahva suojaksi leijonia vastaan, oli vain jäännös muinaisilta ajoilta, jolloin ennen voimakas, mutta nyttemmin kadonnut vihollinen uhkasi heidän rauhaansa ja turvallisuuttaan.

Kun täysi pimeä oli tullut, lähestyi Tarzan porttia heittäen ruohoköytensä silmukan erään portinpylvään huippuna olevan vuollun leijonankuvan kaulaan, ja nousi nopeasti muurin harjalle, jolta hän keveästi pudottausi alhaalla olevaan puutarhaan. Varmentaakseen nopean pakotien siltä varalta, että löytäisi La'n, hän päästi raskaan portin salvat ja paiskasi puoliskot auki. Sitten hän hiipi salavihkaa muratin verhoamaa itätornia kohti, jonka hän päiväkauden tutkimusten jälkeen oli valinnut tarkoitukseensa mielestään helpoimpana pääsytienä palatsiin. Hänen suunnitelmansa menestys riippui suuresti tuon melkein tornin huipulle asti kasvavan muratin iästä ja lujuudesta, ja melkoiseksi helpotuksekseen hän huomasi, että se vallan hyvin kesti hänen painonsa.

Korkealla maan yläpuolella lähellä tornin huippua oli hän palatsia ympäröivistä puista huomannut avoimen ikkunan, joka ei muiden siinä osassa palatsia sijaitsevien tavoin ollut kiskotettu. Hämäriä valoja vilkkui useista torni-ikkunoista, samoin kuin palatsin muissakin osissa olevista. Välttäen näitä valaistuja aukkoja nousi Tarzan ketterästi, vaikka varovaisesti ylhäällä olevaa ristikotonta ikkunaa kohti ja kohotti sen kohdalle päästyään silmänsä salavihkaa ikkunalaudan yläpuolelle, jolloin hän riemukseen huomasi sen avautuvan valaisemattomaan kammioon. Sen sisusta oli kuitenkin niin sankan pimeyden verhossa, ettei hän voinut sieltä mitään erottaa. Laahaten itsensä ikkunan tasalle hän hiipi hiljaa sen takana olevaan huoneeseen. Pimeässä hapuillen hän kiersi varovaisesti huoneen sisäseinustaa ja löysi erikoismallisen veistetyn sängyn, pöydän ja pari penkkiä. Vuoteella oli kudottuja kankaita heitettyinä pehmeiksi parkittujen antiloopin- ja pantterinvuotien päälle.

Vastapäätä ikkunaa, josta hän oli tullut sisälle, oli suljettu ovi. Sitä hän raotti verkalleen ja ääneti, kunnes saattoi pienestä aukeamasta nähdä hämärästi valaistuun käytävään eli kehämäiseen eteiseen, jonka keskellä oli noin neljän jalan levyinen ympyriäinen aukko, ja sen läpi kulkemassa ja häviten samanlaiseen aukkoon katossa ihan yläpuolella oli suora salko noin jalan välimitan päähän toisistaan kiinnitetyin poikkipuin — aivan ilmeisesti alkuperäiset portaat, jotka yhdistivät tornin eri kerroksia toisiinsa. Kolme yhtä pitkäin välimatkain päähän ympyrämäisen lattia-aukon reunoille asetettua kohtisuoraa pylvästä oli kattoa kannattamassa. Tämän kehän ympärillä oli toisia ovia, samanlaisia kuin siihen kammioon johtava, jossa apinamies oli.

Kuulematta mitään melua ja näkemättä merkkiäkään mistään muusta olennosta avasi Tarzan oven ja astui pyöriöön. Hänen sieraimiinsa tunkeutui nyt voimakkaana sama tuikea suitsutuksen haju, joka ensin oli tervehtinyt häntä hänen lähestyessään palatsia muutama päivä sitten. Mutta tornin sisällä se oli paljon voimakkaampi, tositeossa yllättäen kaikki muut tuoksut ja saattaen apinamiehen melkein pääsemättömään pulaan La'ta etsiessään. Katsellessaan tämän ainoan tornikerroksen ovia hän joutuikin aivan ymmälle ajatellessaan miltei mahdotonta urakkaansa. Tämän suuren tornin etsintä yksinään ja ilman minkäänlaista apua tarkalta hajuaistiltaan näytti hänestä mahdottomalta tehtävältä, jos hän edes vähänkin tahtoi varoa ilmituloa.

Apinamiehen itseluottamus ei suinkaan ollut yltiöpäistä röyhkeyttä. Tuntien rajansa hän tiesi, että hänellä oli vähän tai ei mitään mahdollisuuksia edes muutamia bolganeja vastaan, jos hänet keksittäisiin heidän palatsissaan, jossa kaikki oli tuttua heille ja vierasta hänelle. Hänen takanaan oli avoin ikkuna, hiljainen viidakkoyö ja vapaus. Edessä vaara, edeltäpäin määrätty tappio ja varsin luultavasti kuolemakin. Kumman hän valitsisi? Hetkisen hän seisoi hiljaa miettien, ja sitten hän kohottaen päänsä ja suoristaen leveitä hartioitaan ravisti uhmaavasti mustia suortuviaan ja astui rohkeasti eteenpäin lähimmälle ovelle. Hän tutki huoneen toisensa jälkeen, kunnes oli täydellisesti kiertänyt tasanteen, mutta hänen etsintänsä oli tuloksetonta sikäli, että La'ta hän ei löytänyt eikä mitään merkkiäkään hänestä. Hän tapasi omituisia huonekaluja, mattoja ja verhoiluja, kulta- ja timanttikoristeita, jopa eräässä hämärästi valaistussa kammiossa nukkuvan bolganinkin; mutta niin äänettömät olivat apinamiehen liikkeet, että nukkuja jatkoi häiritsemättä untaan, sittenkin vaikka Tarzan kiersi hänen vuoteensa, joka oli asetettu kammion keskelle, ja tutki sen takana olevan verhotun komeron.

Kierrettyään tämän kerroksen Tarzan päätti pyrkiä ylöspäin ja vasta palatessaan tutkia alemmat tasanteet. Tämän suunnitelmansa mukaisesti hän siis nousi kummallisia portaita. Vasta kolme tasannetta sivuutettuaan hän vihdoin saapui tornin ylimpään kerrokseen. Jokaista permantoa ympäröi kehä ovia. Kaikki ovet olivat suljetut, mutta jokaista tasannetta hämärästi valaisemassa oli heikosti palavia lamppuja — matalia kultamaljoja, sisältäen nähtävästi talia, jossa uiskenteli jonkinlainen rohdinsydän.

Ylimmältä tasanteelta lähti vain kolme ovea, jotka kaikki olivat suljetut. Tämän kehän kattona oli itse tornin kupukatto ja sen keskellä taaskin ympyriäinen aukko, josta portaat tunkeutuivat ylös yön pimeyteen.

Tarzanin avatessa itseään lähinnä olevan oven se natisi saranoillaan ensimmäisenä kuuluvana äänenä, jonka hänen tutkimuksensa tähän asti olivat aiheuttaneet. Huoneen sisusta hänen edessään oli valaisematon, ja seisoessaan hiljaa kuin kuvapatsas muutaman silmänräpäyksen saranan narahduksen jälkeen Tarzan huomasi äkkiä liikettä — hyvin heikon rasahduksen — takaansa. Kääntyen äkkiä hän näki mieshahmon seisomassa avoimessa oviaukossa tasanteen toisella puolen.

KAHDESTOISTA LUKU

Kultaharkot

Esteban Miranda oli näytellyt Apinain Tarzanin osaa wazireille vajaan vuorokauden, kun hän alkoi käsittää, että hänelle kävisi uskotellun aivovikansakin suojassa perin vaikeaksi rajattomasti jatkaa petostaan. Ensiksikään ei Usulaa ollenkaan näkynyt miellyttävän ajatus vain riistää kulta tungettelijoilta ja sitten pötkiä tiehensä. Eikä näkynyt se suunnitelma hänen soturitovereitaankaan sen enempää innostuttavan. He eivät tosiaan voineet käsittää, että jokunen kolahdus kalloon voisi tehdä heidän Tarzanistaan pelkurin; mutta livistää tiehensä näiden länsirannan neekerien ja muutaman kokemattoman valkoihoisen edeltä ei heistä ollut muuta kuin pelkuruutta. Kaiken tämän lisäksi oli iltapäivällä tapahtunut jotakin, mikä vihdoin sai espanjalaisen varmaksi siitä, että hän ei suinkaan valmistanut itsellensä ruusuvuodetta ja että hänelle olisi sitä turvallisempaa, mitä pikemmin hän keksisi verukkeen jättääkseen wazirien seuran. Siihen aikaan he vaelsivat jokseenkin avoimen viidakon läpi. Pensasmetsä ei ollut varsin tiheää, ja puut kasvoivat melkoisten välimatkojen päässä toisistaan. Silloin hyökkäsi yhtäkkiä ja ilman varoittavaa mylvinää sarvikuono heitä kohti. Wazirien hämmästykseksi kääntyi Apinain Tarzan ja pakeni lähintä puuta kohti heti kun hänen silmänsä äkkäsivät ryntäävän Buton. Kiireessään Esteban kompastui ja kaatui, ja kun hän vihdoin ehti puun juurelle, ei hän hypännyt ketterästi sen alimmille oksille, vaan yritti käsiensä ja sääriensä varassa kiivetä valtavaa runkoa ylös niinkuin koulupoika kapuaa sähkölennätinpylvääseen, vain luiskahtaakseen ja pudotakseen takaisin maahan.

Sillä välin oli Buton, joka hyökkää pikemmin hajuaistinsa ja kuulonsa kuin näkönsä mukaan, sen silmät kun ovat tavattoman heikot, eräs wazireista harhauttanut alkuperäisestä suunnastaan, ja rynnättyään miehen ohi oli se mennä puhkinut umpimähkään eteenpäin ja hävinnyt viidakkoon heidän taakseen.

Kun Esteban vihdoin nousi ja huomasi sarvikuonon lähteneen, näki hän edessään puoliympyrässä kookkaita neekereitä, joiden kasvoista kuvastui sääliä ja surua, jopa muutamilla sen ohella vivahdus halveksumistakin. Espanjalainen älysi säikähtyneensä tekemään ihan korjaamattoman virheen, mutta hän turvautui epätoivossaan ainoaan puolustukseen, jonka saattoi keksiä.

"Voi pääraukkani", hän huudahti, puristaen ohimoitaan molemmilla kämmenillään.

"Iskunhan sinä sait päähäsi, bwana", virkkoi Usula, "ja uskolliset wazirisi luulivat, että heidän isäntänsä sydän ei tuntenut pelkoa."

Esteban ei vastannut, ja he läksivät äänettöminä jatkamaan vaellustaan. Näin he liikkuivat eteenpäin, kunnes leiriytyivät ennen pimeän tuloa erään virran partaalle aivan vesiputouksen yläpuolelle. Iltapäivän kuluessa oli Esteban suunnitellut, millä tavoin pääsisi pulastaan, ja tuskin oli leiri valmis, kun hän käski wazirien haudata kultaharkot maahan. "Me jätämme aarteen tänne", hän sanoi, "ja huomenna lähdemme etsimään rosvoja, sillä minä olen päättänyt heitä kurittaa. Heille on opetettava, että heidän ei ole tulemista Tarzanin viidakkoon, jos tahtovat välttää rangaistusta. Päähäni saamani vamma vain esti minut tappamasta heitä heti kun heidän petoksensa huomasin."

Tämänsuuntainen puhe miellytti wazireja paremmin. He alkoivat nähdä toivon välähdyksiä. Apinain Tarzanista oli jälleen tulemassa Tarzan. Niinpä he seuraavana aamuna lähtivätkin keventynein sydämin ja mieli jälleen hilpeänä etsimään englantilaisten leiriä; ja Usulan älykkäiden laskelmien mukaisesti he painuivat suoraan viidakon läpi katkaistakseen eurooppalaisten otaksuttavan matkasuunnan ja tekivät sen niin hyvällä menestyksellä, että tavoittivat heidät juuri parahiksi yöleiriin asettuneina. Jo kauan ennen kuin he saavuttivat heidät, haistoivat he nuotioitten käryn ja kuulivat länsirannikon kantajain laulut ja puheenmekastuksen.

Tällöin Esteban keräsi wazirit ympärilleen. "Lapseni", hän sanoi, puhutellen Usulaa englanninkielellä, "nämä muukalaiset ovat tulleet tänne tekemään vääryyttä Tarzanille. Ja Tarzanille siis kuuluu kosto. Jättäkääkin minut rankaisemaan vihollisiani yksin ja omalla tavallani. Palatkaa te ja jättäkää kulta paikoilleen, sillä kuluu pitkä aika ennenkuin sitä tarvitsen."

Wazirit tunsivat pettymystä, sillä tämä uusi suunnitelma ei laisinkaan ollut heidän toivomustensa mukainen, he kun olivat odotelleet länsirannikon neekerien hilpeää teurastamista. Mutta vieläkin tuo mies heidän edessään oli Tarzan, heidän suuri bwanansa, jota he ehdottomasti ja sokeasti tottelivat. Muutaman silmänräpäyksen sen jälkeen kun Esteban oli heille aikomuksensa julistanut he seisoivat ääneti, levottomasti liikahdellen, kunnes vihdoin alkoivat jutella keskenään wazirien kielellä. Heidän puhettaan ei espanjalainen ymmärtänyt, mutta ilmeisesti he esittivät jotakin Usulalle, joka nyt kääntyi Estebaniin päin.

"Oi, bwana", huudahti neekeri, "kuinka voimme palata kotiin lady Janen luo kertomaan hänelle, että jätimme sinut loukkaantuneena ja yksinäsi uhmaamaan valkoisten miesten ja heidän soturiensa kiväärejä? Älä meiltä sellaista vaadi, bwana. Jos olisit entiselläsi, emme pelkäisi turvallisuutesi puolesta, mutta saatuasi vamman päähäsi et ole ollut sama kuin ennen, emmekä me tohdi jättää sinua yksinäsi viidakkoon. Salli siis meidän, uskollisten waziriesi, rangaista noita ihmisiä, minkä jälkeen me saatamme sinut turvallisesti kotiin, jossa sinut voitaneen parantaa tapaturmasi tuottamista vaurioista."

Espanjalainen nauroi. "Olen täydelleen toipunut", hän sanoi, "eikä minulla ole suurempaa vaaraa yksinäni kuin jos olisin teidän kanssanne" — väitös, jonka hän heitä paremmin tiesi olevan vain lievän esityksen tosiasioista. "Te tottelette toivomuksiani", hän jatkoi ankarasti. "Lähtekää heti samaa tietä kuin olemme tulleet. Vaellettuanne vähintään kolme kilometriä voitte leiriytyä yöksi, aamulla jatkaaksenne kotimatkaanne. Älkää pitäkö melua, sillä minä en halua, että he tietävät minun olevan täällä. Minun suhteeni voitte olla huoleti. Minua ei enää mikään vaivaa, ja luultavastikin saavutan teidät ennenkuin ehditte kotiin. Menkää!"

Surumielin wazirit kääntyivät jälleen tolalle, jota juuri olivat samoilleet, ja hetkistä myöhemmin hävisi viimeinen heistä espanjalaisen näkyvistä.

Helpotuksesta huoahtaen Esteban Miranda kääntyi oman kansansa leiriä kohti. Peläten, että hän äkkiä yllättämällä heidät ärsyttäisi soturit tervehtimään häntä luotisuihkulla, vihelsi hän ja huhusi sitten äänekkäästi, heitä lähestyessään.

"Se on Tarzan!" huusi ensimmäinen neekereistä, joka hänet näki. "Nyt meidät tosiaan kaikki surmataan."

Esteban huomasi kantajain ja soturien lisääntyvän kiihtymyksen — näki jälkimmäisten tarttuvan kivääreihinsä ja hermostuneesti hypistelevän liipaisimia.

"Minä, Esteban Miranda, täällä olen", huusi hän äänekkäästi. "Flora,
Flora, käske niiden hölmöjen laskea kiväärinsä alas!"

Valkoihoisetkin olivat nousseet seisaalleen ja katselivat häntä, ja hänen äänensä kuullessaan kääntyi Flora neekereihin päin. "Niin se on", hän sanoi, "tuo ei ole Tarzan. Laskekaa kiväärinne maahan."

Esteban astui leiriin hymyillen. "Tässä minä olen", hän virkkoi.

"Me luulimme sinun kuolleen", sanoi Kraski. "Joku noista kertoi
Tarzanin ilmoittaneen, että hän oli sinut tappanut."

"Hän otti minut kiinni", selitti Esteban, "mutta hän ei tappanut minua. Luulin hänen sitä aikovan, mutta niin hän ei tehnyt, ja lopuksi hän päästi minut vapaaksi viidakkoon. Hän lienee luullut, etten siellä säilyisi elävänä ja että hän pääsisi tarkoituksiensa perille tahraamatta käsiään vereeni."

"Hänen täytyi tuntea sinut", huomautti Peebles. "Kuolisithan kuin torakka, jos pitkäksi aikaa jäisit yksinäsi viidakkoon — nääntyisit nälkään."

Esteban ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan kääntyi Floraan päin. "Etkö ole iloinen nähdessäsi minut, Flora?" hän kysyi.

Tyttö kohautti olkapäitään. "Mitäpä sillä väliä?" hän vastasi. "Retkemme on mennyt päin mäntyä. Jotkut noista ajattelevat, että sinussa on paljon moittimisen syytä." Hän nyökkäsi valkoisia kohti ylimalkaan.

Espanjalainen rypisti kulmiaan. Kukaan heistä ei juuri välittänyt hänen jälleennäkemisestään. Hän ei piitannut muista, mutta oli toivonut, että Flora osoittaisi jotakin innostusta hänen palaamisensa johdosta. No niin, jos tyttö olisi tiennyt, mitä hänellä oli mielessä, olisi ehkä tuntenut itsensä onnellisemmaksi hänet nähdessään ja hyvinkin mielellään osoittanut hänelle rahtusen ystävällisyyttä; mutta Flora ei tiennyt. Hän ei tiennyt, että Esteban Miranda oli kätkenyt kultaharkot paikkaan, josta ne joskus toiste voisi noutaa.

Hänen aikomuksensa oli ollut taivuttaa Flora karkaamaan muiden luota, ja sitten he olisivat molemmin palanneet aarretta hakemaan, mutta nyt hän oli loukkaantunut ja närkästynyt… Kukaan heistä ei saisi penniäkään; hän odottaisi, kunnes he lähtisivät Afrikasta, ja palaisi sitten ottamaan kaikki itselleen. Ainoana kiusaamuksena oli ajatus, että wazirit tiesivät aarteen paikan ja ennemmin tai myöhemmin palaisivat Tarzanin kanssa sitä noutamaan. Tämä heikko kohta hänen laskelmissaan oli vahvistettava, ja sitä varten hän tarvitsi apua, mikä taas merkitsi, että salaisuus oli ilmoitettava jollekulle toiselle — mutta kelle?

Näennäisesti välittämättä toveriensa murjottavista katseista hän asettui heidän keskelleen. Hän huomasi hyvin, että nämä eivät suinkaan olleet iloiset hänen näkemisestään, mutta oikeaa syytä siihen nurjuuteen hän ei tiennyt, sillä hän ei ollut kuullut Kraskin ja Owazan hautomasta tuumasta ryöstää norsunluurosvojen saalis, joten pääsyy heidän vastahakoisuuteensa oli pelko, että heidän täytyisi jakaa apaja hänen kanssaan. Ensimmäiseksi puki Kraski sanoiksi ajatuksen, joka liikkui kaikkien muiden mielessä paitsi Estebanin.

"Miranda", hän sanoi, "yleisen mielipiteen mukaan olette sinä ja Bluber suuresti vastuunalaiset yrityksemme myttyynmenosta. Emme me teitä ilman aikojamme morkkaa. Minä vain mainitsen tosiasian. ^Mutta sinun poissaollessasi olemme laatineet suunnitelman viedä Afrikasta mukanamme jotakin, mikä osittain korvaa kullanmenetyksen. Olemme huolellisesti valmistelleet yritystä ja tehneet suunnitelmia. Niiden toimeenpanoon emme sinua tarvitse. Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että lähdet mukaamme seuran vuoksi, jos haluat, mutta olkoon alusta pitäen selviönä, että sinulla ei ole mitään osaa yrityksemme tuloksiin."

Espanjalainen hymyili ja heilautti huolettomasti kättään. "Aivan oikein", hän vastasi, "minä en pyydä mitään. En haluaisi ottaa mitään vastaan keltään teistä." Ja hän irvisti sisimmässään, kun ajatteli sitä runsasta neljännesmiljoonaa kultapuntaa, jonka jonakuna kauniina päivänä yksinään korjaisi Afrikasta.

Tämä odottamattoman myöntymyksen sävy Estebanin puolelta vaikutti toisiin helpottavasti, ja heti haihtui olemattomiin tähän asti vallinnut väkinäisyyden tuntu.

"Sinä olet kunnon poika, Esteban", sanoi Peebles, "minä olen hokenut kaiken aikaa, että sinä harrastat oikeaa peliä, ja vakuutan olevani hirveän iloinen nähdessäni sinun palanneen ehjin nahoin. Olin kovin suruissani, kun kuulin, että muka olit oikaissut koipesi, olin niinkin."

"Niin", säesti Bluber, "Johnilla olla niin paha mieli, että hän itkenyt hänensä nukuksiin yöllä. Eikö totta, John?"

"Älä sinä yritä leukailla, juutalainen", murahti Peebles, katsoa muljauttaen Bluberiin.

"Ei minä mitä liikaa aikonut puhua", vastasi Adolph nähdessään, että roteva englantilainen oli vihainen; "totta kai me kaikki olla surulliset, kun me luuli, että Esteban oli tapettu, ja nyt me kaikki olla iloiset, kun hänet on tullu takaisin."

"Ja kun hän ei vaadi mitään osaa saaliistamme", lisäsi Throck.

"Olkaa huoleti", sanoi Esteban, "olen kyllin onnellinen, kunhan pääsen takaisin Lontooseen — minä olen koko eliniäkseni saanut kyliäni Afrikasta."

Ennenkuin espanjalainen sinä yönä vaipui uneen, vietti hän valveilla pari tuntia, koettaen keksiä suunnitelmaa, miten voisi varata kullan yksinomaan itselleen tarvitsematta pelätä, että wazirit sen myöhemmin veisivät pois. Hän tiesi voivansa helposti löytää paikan, mihin oli sen kätkenyt, ja siirtää sen johonkin lähettyville, kunhan vain voisi heti paIata samaa reittiä, jota Usula oli heidät sinä päivänä opastanut: ja siihen hän kykenisi yksinään ja pääsisi siten varmuuteen, että kukaan muu ei kullan kätköpaikkaa tuntisi. Mutta hän oli yhtä varma, että hän ei koskaan myöhemmin osaisi palata rannikolta tänne lähtöänsä etsimään. Se merkitsi, että hänen täytyi ilmoittaa salaisuutensa toiselle — sellaiselle, joka oli perehtynyt seutuun ja löytäisi paikan jälleen milloin hyvänsä, saapukoon miltä suunnalta tahansa.

Mutta kehenkäpä hän voisi luottaa! Mielessään hän tarkasti huolellisesti heidän safarinsa koko henkilökunnan, ja alati palasivat hänen ajatuksensa yhteen ainoaan, nimittäin Owazaan. Hän ei luottanut tuon vanhan ovelan lurjuksen rehellisyyteen, mutta ei ollut ketään muutakaan hänen tarkoitukseensa sopivaa ja vihdoin hänen täytyi päättää ilmaista salaisuutensa neekerille ja turvallisuudekseen luottaa pikemmin hänen ahneuteensa kuin kunniantuntoonsa. Hän saattoi maksaa miehelle hyvin — tehdä hänet rikkaammaksi kuin tämä konsaan oli voinut haaveillakaan. Tämän uhrauksen saattoi espanjalainen hyvin tehdä, koska oli kysymyksessä niin ääretön omaisuus. Ja niin hän nukahti uneksien, mitä runsaan neljännesmiljoonan punnan arvoisella kultamäärällä voi saavuttaa maailman iloisissa pääkaupungeissa.

Heidän einehtiessään seuraavana aamuna mainitsi Esteban ohimennen, että hän oli edellisenä päivänä sivuuttanut ison antilooppilauman lähellä heidän leiriään, ja pyysi saada mukaansa neljä, viisi miestä hiukan metsästelläkseen, luvaten yhtyä muuhun joukkoon heidän leiriydyttyään sinä iltana. Kukaan ei tuumaa vastustanut, kenties siksi, että he otaksuivat hänen tuhoutumisensa mahdollisuuden sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän metsästelisi ja mitä kauemmaksi, loittonisi safarista. Eikä kukaan heistä olisi surrut hänen kuolemaansa, koska he sydämestään eivät hänestä pitäneet eivätkä häneen luottaneetkaan.

"Minä otan Owazan", sanoi hän. "Se mies on taitavin metsästäjä heistä kaikista, ja valitkoon hän viisi tai kuusi neekeriä lisäksi." Mutta kun hän myöhemmin puhutteli Owazaa, vastusti tämä metsästyshanketta.

"Meillä on yltäkyllin lihaa kahdeksi päiväksi", sanoi hän. "Rientäkäämme niin nopeasti kuin suinkin wazirien ja Tarzanin maasta. Kyllä minä löydän runsaasti riistaa kaikkialta matkan varrelta rannikolle asti. Marssikaamme kaksi päivää, ja sitten lähden metsästämään kanssasi."

"Kuulehan", kuiskasi Esteban. "Minä aion pyydystää jotakin parempaa kuin antilooppeja. En voi sitä sinulle täällä leirissä kertoa, mutta kun olemme lähteneet muiden luota, selitän asian. Maksaa paremmin vaivasi lähteä nyt mukaani kuin saada kaikki norsunluu, mitä voitte toivoa rosvoilta anastavanne."

Owaza heristi tarkkaavaisesti korviaan ja raapaisi villatukkaista päätänsä. "Tänään on hyvä metsästyspäivä, bwana", hän sanoi. "Minä tulen kanssasi ja otan viisi nuorta miestä mukaani."

Sitten kun Owaza oli suunnitellut pääjoukon matkan ja määrännyt heidän yöleirinsä, niin että hän ja espanjalainen voisivat heidät jälleen löytää, lähti metsästysjoukkue samoilemaan reittiä, jota Usula edellisenä päivänä oli käyttänyt maahan kaivetun aarteen paikalta palatessaan. He eivät olleet ehtineet kauas ennenkuin Owaza huomasi wazirien verekset jäljet.

"Iso miesjoukko on kulkenut tästä myöhään eilen", hän sanoi
Estebanille, omituisesti silmäillen espanjalaista.

"Minä en heitä ollenkaan nähnyt", vastasi jälkimmäinen. "Niiden on täytynyt kulkea tästä vasta minun jälkeeni."

"He saapuivat melkein meidän leiriimme asti ja sitten kääntyivät ja menivät pois", virkkoi Owaza. "Kuule, bwana, minulla on kivääri, ja sinun on astuttava minun edelläni. Jos nämä jäljet ovat sinun väkesi polkemat ja sinä johdatat minut ansaan, niin sinä kuolet ensimmäisenä."

"Kuuntele, Owaza", sanoi Esteban. "Me olemme nyt kylliksi etäällä leiristä, voidakseni kertoa sinulle kaikki. Nämä jäljet ovat Apinain Tarzanin wazirien, jotka hautasivat kullan minun varalleni päivänmatkan päähän täältä. Minä lähetin heidät kotiin ja tahdon, että lähdet mukaani siirtämään kultaa toiseen kätköpaikkaan. Sitten kun nuo toiset ovat saaneet norsunluunsa ja palanneet Englantiin, tulemme me kaksi tänne takaisin, ja silloin saamme todellakin runsaan palkan vaivoistamme."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi Owaza. "Usein olen epäillyt sinua Apinain Tarzaniksi. Sinä päivänä, kun lähdimme leiristä Oparin ulkopuolelta, kertoi minulle eräs miehistäni, että oma väkesi oli sinut myrkyttänyt ja jättänyt leiriin. Sanoi nähneensä sen omin silmin — ruumiisi oli virunut muutamain pensaiden kätkössä, — ja kuitenkin olit sinä kanssamme matkalla samana päivänä. Luulin miehen valehdelleen minulle, mutta minä huomasin hänen kasvoistaan, kuinka hän sinut nähdessään hämmästyi, ja niinpä olen usein kummeksunut, olisiko kaksi Apinain Tarzania."

"Minä en ole Apinain Tarzan", selitti Esteban. "Apinain Tarzanin ne toiset meidän leirissämme myrkyttivät, mutta he antoivat hänelle vain jotakin, mikä vaivuttaisi hänet uneen pitkäksi aikaa, ja toivoivat kenties, että pedot hänet surmaisivat ennenkuin hän heräisi. Onko hän yhä elossa vai ei sitä emme tiedä. Minun takiani ei sinun, Owaza, siis tarvitse wazireja ja Tarzania pelätä, sillä minä tahdon välttää heitä vielä enemmän kuin sinä."

Neekeri nyökkäsi. "Ehkä puhut totta", hän sanoi, mutta pysyi silti yhä jäljessä, kivääri aina valmiina kädessään.

He liikkuivat varovaisesti, jotta eivät saavuttaisi wazireja, mutta pian sen jälkeen kun olivat sivuuttaneet viimemainittujen leiripaikan he näkivät, että nämä olivat kääntyneet toiselle suunnalle ja ettei enää ollut mitään kohtaamisen vaaraa. Kun he olivat ehtineet lähes kahden kilometrin päähän paikalta, johon kulta oli haudattu, käski Esteban Owazan jättää miehet sinne, sillä välin kun he menisivät eteenpäin, toimittaakseen kultaharkkojen siirron.

"Mitä harvemmat tämän tietävät, sitä turvallisempaa meille", hän sanoi neekerille.

"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi ovela alkuasukas. Esteban löysi helposti paikan läheltä vesiputousta, ja kyseltyään Owazalta hän huomasi, että viimemainittu tunsi tienoon täydellisesti ja osaisi vaikeudetta palata sinne suoraan rannikolta. He siirsivät kullan vain lyhyen matkan päähän, kätkien sen tuuheaan tiheikköön joen partaalle, koska tiesivät, että se olisi siellä yhtä hyvässä turvassa löytämiseltä kuin jos olisivat kuljettaneet sen sadan kilometrin päähän, sillä oli olemassa perin pieni mahdollisuus, että wazirit tai kukaan muukaan, joka sattuisi tietämään alkuperäisen kätköpaikan, otaksuisi kenenkään vaivautuneen sitä siirtämään vain satasen metrin päähän. Heidän lopetettuaan työnsä Owaza katsahti aurinkoon. "Emme mitenkään ehdi tänä iltana leiriin", hän sanoi, "ja ripeästi meidän on astuttava saavuttaaksemme heidät edes huomenna."

"En sitä odottanutkaan", vastasi Esteban, "mutta enhän voinut sitä heille sanoa. Olen mielissäni, jollemme heitä enää koskaan tapaa."

Owaza irvisti. Hänen ovelassa mielessään oli herännyt uusi aatos.

— Miksi, — tuumi hän, — uhmailla kuolemaa taistelussa arabialaisten norsunluunryöstäjäin kanssa jonkun torahampaan hankkimiseksi, kun kaikki tämä kulta odottaa vain rannikolle kuljettamista, joutuakseen meidän omaisuudeksemme?

KOLMASTOISTA LUKU

Kummallinen latteakattoinen torni

Kääntyessään Tarzan huomasi miehen seisovan takanaan ovella Timanttipalatsin muratinpeittämän itätornin huipputasanteella. Puukko hypähti tupesta hänen nopeain sormiensa kosketuksesta, mutta melkein samassa vaipui hänen kätensä sivulle, ja hän seisoi katsellen toista hämmästynyt ilme kasvoillaan, jotka vain kuvastivat samanlaista liikutusta muukalaisen kasvoilla. Sillä Tarzan ei nähnyt bolgania eikä gomangania, vaan valkoisen miehen, vanhan, kaljupään ja kurtistuneen, jolla oli pitkä, valkoinen parta. Ja tuo valkoinen mies oli ilkialasti, lukuunottamatta barbaarisia, kultasoljista ja timanteista laadittuja koristuksia.

"God!" huudahti omituinen ilmestys.

Tarzan silmäili miestä kummastuneesti. Tuo ainoa englanninkielinen sana avasi niin äärettömiä olettamusmahdollisuuksia, että apinamies aivan hämmentyi ja joutui ymmälle.

"Mikä sinä olet? Kuka sinä olet?" jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa isojen apinain kielellä.

"Lausuit englantilaisen sanan hetkinen sitten", virkkoi Tarzan.
"Haastatko sinä sitä kieltä?" Tarzan itse puhui englanninkieltä.

"Ah, hyvä Jumala!" huudahti vanhus. "Saanko eläessäni vielä kuulla tuota suloista kieltä?" Ja hänkin puhui nyt englanninkieltä — vaivaloisesta; niinkuin sellainen, joka ei ole pitkään aikaan joutunut kieltä käyttämään.

"Kuka sinä olet ja mitä täällä puuhailet?" kysyi Tarzan.

"Saman kysymyksenhän minä teen sinulle!" sanoi vanhus. "Älä pelkää vastata minulle. Sinä olet ilmeisesti englantilainen, eikä sinulla ole mitään minun puoleltani pelättävää."

"Olen täällä etsimässä naista, jonka bolganit vangitsivat", vastasi
Tarzan.

Toinen nyökkäsi. "Niin", hän sanoi, "minä tiedän; hän on täällä."

"Onko hän turvassa?" kysyi Tarzan.

"Hänelle ei ole tehty pahaa. Hän on turvassa huomiseen tai ylihuomiseen. Mutta kuka sinä olet ja kuinka löysit tänne ulkomaailmasta?"

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Tulin tähän laaksoon etsiäkseni tietä Oparin laaksosta, koska toverini henki oli vaarassa siinä kaupungissa. Entäs sinä?"

"Minä olen vanha mies", selitti toinen, "ja olen ollut täällä siitä asti kun olin poika. Olin pujahtanut siihen laivaan, joka toi Stanleyn Afrikkaan Stanley Poolin aseman perustamisen jälkeen, ja minä läksin hänen kanssaan sisämaahan. Lähdin eräänä päivänä yksin metsästämään. Eksyin reitiltäni, ja myöhemmin kaappasivat vihamieliset alkuasukkaat minut kiinni. He veivät minut kauemmaksi sisämaahan omaan kyläänsä, josta vihdoin pääsin karkaamaan, mutta olin niin peräti sekaisin ja tolkuton, etten tiennyt mihin suuntaan samoilla löytääkseni tien rannikolle. Täten harhailin kuukausimääriä, kunnes lopuksi eräänä kirottuna päivänä jouduin tähän laaksoon. En tiedä, miksi he eivät minua heti tappaneet, mutta eivätpä tappaneet, ja myöhemmin he huomasivat, että he saattoivat käyttää tietojani hyväkseen. Siitä pitäin olen auttanut heitä kivien louhimisessa, kaivostyössä ja timanttien hiomisessa. Olen valmistanut heille karaistuilla terillä varustettuja rautaporia ja timanttikärkisiä poria. Nyt olen tositeossa yksi heistä, mutta aina on sydämessäni elänyt toivo, että jonakuna päivänä pääsisin tästä laaksosta — toivoton toive kylläkin, sen sinulle vakuutan."

"Eikö täältä käy mitään tietä?" kysyi Tarzan.

"On yksi tie, mutta sitä vartioidaan alati."

"Missä se on?" tiedusti Tarzan.

"Se on erään kaivostunnelin jatkona ja käy kokonaan vuoren läpi sen toisella puolen olevaan laaksoon. Kaivoksissa ovat tämän rodun esi-isät työskennelleet ammoisista ajoista. Vuoret ovat seulanaan heidän purnujaan ja tunneleitaan. Kullanpitoisen kvartsin takana on suunnaton kerrostuma muuntunutta peridotiittia, joka sisältää timantteja, ja niiden etsinnässä kaiketikin kävi välttämättömäksi pidentää yksi purnuista vuoren toiselle sivulle asti, ehkä ilmanvaihdon vuoksi. Tämä tunneli ja Opariin vievä polku ovat ainoat pääsytiet laaksoon. Ikimuistoisista ajoista he ovat pitäneet tunnelia vartioituna, pikemmin luullakseni ehkäistäkseen orjien karkaamista kuin sulkeakseen hyökkäystien viholliselta, koskapa ei heidän mielestään jälkimmäistä vaaraa ole. Opariin johtavaa polkua he eivät vartioi, kun eivät enää pelkää oparilaisia ja varsin hyvin tietävät, etteivät heidän gomanganiorjansa rohkenisi astua tulenpalvelijain laaksoon. Samasta syystä, joka estää orjat karkaamasta, täytyy siis meidänkin jäädä tänne iäti vangeiksi."

"Kuinka tunnelia vartioidaan?" kysyi Tarzan.

"Kaksi bolgania ja tusina ja enemmänkin gomanganisotureita on siellä aina palvelusvuorossa", vastasi vanhus.

"Eivätkö gomanganit haluaisi paeta?"

"Sanotaan heidän sitä menneinä aikoina usein yrittäneen", selitti ukko, "vaikka minun täällä ollessani ei sellaista ole tapahtunut, ja aina heidät oli kaapattu kiinni ja sitten heitä kidutettiin. Noiden muutamien tekemien yritysten vuoksi rangaistiin koko heidän heimoaan, ja heillä teetettiin sitä enemmän ja raskaampaa työtä."

"Gomanganejahan on paljon?"

"Heitä on laaksossa luultavasti viisituhatta", vastasi vanha mies.

"Entä bolganeja?" tiedusti Tarzan.

"Kymmenen tai yksitoista sataa."

"Viisi yhtä vastaan", jupisi Tarzan, "eivätkä kuitenkaan tohdi yrittää pakoa."

"Mutta on muistettava", sanoi vanhus, "että bolganit ovat hallitseva ja älykäs rotu — gomanganit ovat hengenlahjoiltaan tuskin metsäeläinten yläpuolella."

"Ja he ovat sentään ihmisiä", huomautti Tarzan.

"Vain näennäisesti", vastasi vanhus. "He eivät voi liittyä yhteen ihmisten lailla. He eivät ole vielä saavuttaneet kehityksen yhteiskunnallista tasoa. Tosin samassa kylässä asuu useita perheitä, mutta sen aatteen samoin kuin aseensakin he ovat saaneet bolganeilta, jotta leijonat ja pantterit eivät heitä kokonaan tuhoaisi. Olen kuullut kerrottavan, että varhaisemmin jokainen gomanganiyksilö tullessaan kyllin vanhaksi metsästelläkseen omin päinsä rakensi hökkelin erilleen muista ja alkoi viettää yksinäistä elämää, eikä siihen aikaan ollut pienintäkään perhe-elämän vivahdusta. Sitten bolganit opettivat heidät rakentamaan paalutettuja kyliä ja pakottivat miehet ja naiset pysymään niissä ja kasvattamaan lapsensa kypsyneeseen ikään, minkä jälkeen lapsienkin oli jäätävä kylään, joten muutamissa yhteiskunnissa on nykyisin neljä- jopa viisikymmentäkin henkilöä. Mutta tuonen saalis heidän keskuudessaan on melkoinen, eivätkä he voi lisääntyä yhtä nopeasti kuin säännöllisissä, rauhallisissa ja turvallisissa olosuhteissa elävät ihmiset. Raa'at bolganit tappavat monta, petoeläimet kantavat runsaan veron."

"Viisi yhtä vastaan, ja kuitenkin he pysyvät orjuudessa — minkälaisia raukkoja he ovatkaan!" ihmetteli apinamies.

"Pelkureita he eivät suinkaan ole", vastasi vanhus. "Leijonaa he uhmaavat mitä rohkeimmin. Mutta he ovat niin pitkät ajanjaksot olleet bolganien tahdon alaisina, että se on tullut heille totutuksi tavaksi. Niinkuin Jumalan pelko on meissä synnynnäinen, samoin elää bolganien pelko gomanganien sydämessä heidän syntymästään asti."

"Tuo on mielenkiintoista", virkkoi Tarzan. "Mutta sanohan minulle nyt, missä on nainen, jota etsimään olen tullut."

"Onko hän vaimosi?" kysyi vanhus.

"Ei", vastasi Tarzan. "Gomangeille minä sanoin hänen sitä olevan, jotta he häntä suojelisivat. Hän on La, Oparin kuningatar, Leimuavan Jumalan ylipapitar."

Vanhuksen epäilys oli silminnähtävä. "Mahdotonta!" hän huudahti. "Oparin kuningatar ei ole voinut panna henkeään alttiiksi saapumalla verivihollistensa tyyssijoille."

"Hänen oli pakko", vastasi Tarzan. "Osa hänen kansaansa uhkasi hänen henkeään, koska hän oli kieltäytynyt uhraamasta minua heidän jumalalleen."

"Jos bolganit tietäisivät sen, nousisi siitä suuri riemu", vastasi vanhus.

"Sano minulle, missä hän on", pyysi Tarzan. "Hän pelasti minut kansaltaan, ja minun tulee pelastaa hänet siitä kohtalosta, jota bolganit hänelle aikonevat."

"Se on toivotonta", selitti vanhus. "Minä voin sanoa sinulle, missä hän on, mutta sinä et voi häntä pelastaa."

"Voinhan toki yrittää", vastasi apinamies.

"Mutta yrityksesi menee myttyyn, ja sinä saat surmasi."

"Jos kertomasi on totta, jos mitään mahdollisuutta päästä laaksosta ei ole, voin yhtä hyvin kuoliakin", vastasi apinamies. "En kuitenkaan ole yhtä mieltä kanssasi."

Vanhus kohautti olkapäitään. "Sinä et tunne bolganeja", hän virkkoi.

"Sano minulle, missä nainen on", pyysi Tarzan.

"Katso", vastasi vanhus, viitaten Tarzania seuraamaan häntä huoneeseensa ja lähestyen länteen aukeavaa ikkunaa, josta hän osoitti kummallista tasakattoista, palatsin läntisellä sivustalla sijaitsevan päärakennuksen katolta kohoavaa tornia. "Hän on luultavasti jossakin tuon tornin sisällä", puhui vanhus Tarzanille, "mutta sinulta hän on yhtä saavuttamattomissa kuin jos olisi pohjoisnavalla."

Tarzan seisoi hetkisen ääneti ja tarkkasi terävillä silmillään jokaista näköpiiriinsä sattuvaa yksityiskohtaa. Hän näki kummallisen, tasakattoisen tornin, johon hänen arvellakseen pääsisi päärakennuksen katolta. Hän huomasi myöskin, että jotkut vanhojen puiden oksista kurottuivat kattoakin ylemmäksi, mutta paitsi joistakuista palatsin ikkunoista vilahtelevaa himmeää valoa hän ei nähnyt mitään elonmerkkiä. Hän kääntyi äkkiä vanhusta kohti.

"En tunne sinua", sanoi hän, "mutta luulen voivani sinuun luottaa, koska verensiteet sittenkin ovat vahvat ja me olemme rotumme ainoat henkilöt tässä laaksossa. Saattaisit voittaa jotakin suosiota kavaltamalla minut, mutta en voi uskoa sinun sitä tekevän."

"Älä pelkää", vakuutti vanha mies, "minä vihaan heitä. Tahtoisin auttaa sinua, jos voisin, mutta minä tiedän, ettei ole mitään menestyksen toivoa, suunnitteletpa mielessäsi mitä tahansa. Naista ei millään voida pelastaa; sinä et milloinkaan pääse Timanttipalatsin laaksosta — et pääse itse palatsistakaan, jolleivät bolganit sitä salli."

Apinamies irvisti. "Olet ollut täällä niin kauan", huomautti hän, "että olet joutumassa samaan mielentilaan, joka pitää gomanganeja alituisessa orjuudessa. Jos haluat paeta, niin tule mukaani; kenties emme onnistu, mutta ainakin sinulla on parempi mahdollisuus yrittäessäsi kuin jos iäksi jäisit tähän torniin."

Vanhus pudisti päätään. "Ei", hän kieltäysi, "se on toivotonta. Jos pako olisi ollut mahdollinen, olisin poistunut täältä jo kauan sitten."

"Hyvästi siis", sanoi Tarzan, ja heilauttaen itsensä ulos ikkunasta hän kapusi alas kattoa kohti iäkkään muratin tukevaa vartta pitkin.

Vanhus katseli häntä hetkisen, kunnes näki hänen varovaisesti hiipivän katon yli tasalakista tornia kohti, josta apinamies toivoi löytävänsä ja vapauttavansa La'n. Vanha mies kääntyi ja riensi nopeasti alas karkeatekoisia portaita pitkin, jotka tikapuiden tavoin kohosivat tornin keskukseen.

Tarzan liikkui päärakennuksen katon yli, kavuten sen korokkeiden sivuja ja laskeutuen jälleen sen alemmille pinnoille, vaeltaessaan melkoisen matkan itäisen tornin ja tuon erikoismallisen tasakattoisen rakenteen välillä, johon La'n otaksuttiin olevan teljettynä. Hänen kulkunsa oli hidasta, sillä hän liikkui varovaisesti kuin petoeläin ja pysähtyi usein tummaan pimentoon kuuntelemaan.

Tornille päästyään hän vihdoin huomasi päärakennuksen katolle johtavan sieltä monta aukkoa — suljettuja ainoastaan raskaasta kirjokankaasta tehdyillä verhoilla, jollaisia hän oli nähnyt toisessakin tornissa. Tempaisten yhden niistä hiukan syrjään hän kurkisti isoon sisustamattomaan kammioon, jonka keskeltä pistäytyi esille samanlaisten portaiden pää, jollaisia pitkin hän oli itäiseen torniin noussut. Huoneessa ei näkynyt ketään, ja Tarzan harppasi heti portaiden luo. Tirkistäessään varovaisesti aukkoon hän totesi niiden laskeutuvan pitkän matkan monien kerrosten läpi. Kuinka syvälle ne ulottuivat, hän ei voinut arvata, mutta hänestä näytti siltä, että ne lävistivät maanalaisia kammioita palatsin alla. Purnun läpi hän erotti elämän ääniä, tunsipa tuoksujakin, mutta viimemainittujen hajutunnut haihtuivat siihen määrin tuohon koko palatsin läpi tunkeutuvaan voimakkaaseen suitsutuksen käryyn, että Tarzan ei niistä paljon tolkkua saanut.

Tämä lemu koituikin apinamiehelle kohtalokkaaksi, sillä muutoin olisivat hänen herkät sieraimensa tunteneet häntä lähellä olevan gomanganin hajun. Mies kyykötti erään verhon takana torniseinän aukolla. Hän oli ollut sellaisessa asennossa, että oli nähnyt Tarzanin astuvan huoneeseen, ja hän vaani nyt apinamiestä tämän kurkistellessa porraspurnuun. Neekerin silmät olivat ensin kauhusta avartuneet hänen nähdessään tämän kummallisen ilmestyksen, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tavannut. Jos olento olisi ollut kyllin älykäs tunteakseen taikauskoa, olisi hän luullut Tarzanin taivaasta astuneeksi jumalaksi, mutta ollen liian alhaisella kehitysasteella, omatakseen mitään mielikuvitusta, tiesi hän vain näkevänsä muukalaisen ja oli varma, että kaikki oudot olennot olivat vihollisia.

Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa isännilleen näkemästään, mutta hän ei tohtinut liikahtaa ennenkuin tungettelija oli ehtinyt kyllin pitkän välimatkan päähän hänestä, jotta tämä ei huomaisi hänen liikkeitään. Hän ei tahtonut kääntää itseensä huomiota, sillä hän oli kokenut, että mitä vähäpätöisemmäksi itsensä bolganien edessä teki, sitä vähäisemmät kärsimykset olivat uhkaamassa. Pitkän aikaa tähysteli muukalainen purnuun portaita alaspäin ja pitkän aikaa gomangani vaani häntä hiljalleen. Mutta vihdoin edellinen laskeutui portaita ja häipyi vaanijan näkyvistä, joka heti hypähti jaloilleen ja riensi pois palatsin katon yli sen toisesta päästä kohoavaa isoa tornia kohti.

Tarzanin laskeutuessa porraslaitetta pitkin kävi suitsutuksen käry yhä kiusoittavammaksi. Sen sijaan, että hän muutoin olisi nopeasti tutkinut vainunsa avulla, täytyi hänen nyt kuunnella jokaista ääntä ja monestikin tarkastaa keskikäytäviin avautuvia huoneita, astumalla niihin sisälle. Missä ovet olivat lukitut, kumartui hän kuuntelemaan niiden alla olevasta raosta. Usean kerran hän rohkeni kutsua La'ta nimeltä, mutta ei saanut milloinkaan vastausta.

Hän oli tutkinut neljä tasannetta ja oli juuri laskeutumassa viidenteen, kun näki eräässä sille avautuvassa oviaukossa ilmeisesti kovin säikähtyneen ja kiihtyneen neekerin. Mies oli jättiläiskokoinen ja aivan aseeton. Hän seisoi katsellen apinamiestä silmät muljollaan, kun jälkimmäinen ketterästi hyppäsi portailta ja seisahtui vastapäätä häntä samalle tasolle.

"Mitä sinä haluat?" änkytti neekeri vihdoin. "Haetko valkoista naarasta, kumppaniasi, jonka bolganit veivät?"

"Haen", vastasi Tarzan. "Mitä sinä hänestä tiedät?"

"Minä tiedän, mihin hän on kätkettynä", sanoi neekeri, "ja jos seuraat minua, niin opastan sinut hänen luokseen."

"Miksi tarjoudut tämän minun puolestani tekemään?" kysyi Tarzan, käyden heti epäluuloiseksi. "Miksi et mene heti kertomaan isännillesi täälläolostani, jotta he lähettäisivät vangitsemaan minut?"

"En tiedä syytä, miksi minut lähetettiin tätä sinulle kertomaan", vastasi neekeri. "Bolganit minut lähettivät. Minä en halunnut tulla, sillä minä pelkäsin."

"Mihin he käskivät sinua minut opastamaan?" kysyi Tarzan.

"Minun on vietävä sinut erääseen kammioon, jonka ovi heti teljetään meidän jälkeemme. Sitten sinä olet vankina."

"Entä sinä?" kysyi Tarzan.

"Minut teljetään yhteen sinun kanssasi. Bolganit eivät välitä, mitä minulle tapahtuu. Ehkä sinä tapat minut, mutta he eivät siitä piittaa."

"Jos sinä johdatat minut ansaan, niin minä tapan sinut", vastasi Tarzan. "Mutta jos saatat minut sen naisen luo, niin ehkä kaikki pääsemme pakoon. Tahtoisithan päästä täältä pois?"

"Minä tahtoisin paeta, mutta en voi."

"Oletko koskaan yrittänyt?"

"En, en ole. Miksi yrittäisin mahdottomia?"

"Jos johdatat minut satimeen, tapan sinut varmasti. Mutta jos viet minut naisen luo, on sinulla ainakin sama mahdollisuus säilyttää henkesi kuin minulla itselläni. Kumman valitset?"

Neekeri raapasi miettiväisesti päätänsä, ajatuksen hitaasti valjetessa hänen typerissä aivoissaan. Vihdoin hän puhui. "Sinä olet hyvin viisas", hän virkkoi; "minä opastan sinut naisen luo."

"Astu sitten edellä", sanoi Tarzan, "niin minä seuraan sinua."

Neekeri laskeutui seuraavalle tasolle, avasi oven ja astui pitkään, suoraan käytävään. Apinamiehen seuratessa opastaan hänellä oli aikaa miettiä, millä tavoin bolganit olivat saaneet tiedon hänen olostaan tornissa, ja ainoa johtopäätös, jonka hän saattoi tehdä, oli että vanhus oli hänet pettänyt, koska hänen tietääkseen tämä oli ainoa, joka tiesi hänen olevan palatsissa. Käytävä, jota pitkin neekeri häntä opasti, oli kovin pimeä, saaden himmeää ja riittämätöntä valaistusta vain heidän vastikään jättämältään puolihämärältä keskitasanteelta, johon ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä. Nyt neekeri pysähtyi suljetun oven eteen.

"Nainen on tuolla", hän sanoi osoittaen ovea.

"Onko hän yksinään?" kysyi Tarzan.

"Ei", vastasi neekeri. "Katso", ja hän avasi oven, jonka takana oli raskaat verhot. Niitä hän raotti hiljaa, paljastaen Tarzanille kammion sisustan.

Tarttuen neekeriä ranteeseen, jottei hän pääsisi livistämään, astahti Tarzan eteenpäin ja pani silmänsä rakoon. Hänen edessään oli iso huone ja sen toisessa päässä koroke, jonka jalusta oli tummaa, veistokoristeista puuta. Pääkuviona tällä alustalla oli iso, mustaharjainen leijona — sama, jota Tarzan oli nähnyt saatettavan palatsin puutarhan läpi. Sen kultakahleet olivat nyt kiinnitetyt lattiaan lyötyihin renkaisiin, ja neljä neekeriä seisoi sen vieressä jäykkinä kuin kuvapatsaat, kaksi kummallakin puolen. Kultaisilla valtaistuimilla leijonan takana istui kolme upeasti koristettua bolgania. Korokkeen portaille johtavain askelmain juurella seisoi La kahden gomanganivartijan välissä. Pääkäytävän kummallakin puolella vastapäätä koroketta oli veistoksilla koristettuja penkkejä, ja etumaisilla niistä istui viitisenkymmentä bolgania, joiden joukosta Tarzan melkein heti huomasi tornissa tapaamansa pienen vanhuksen. Ukon näkeminen kiteytti apinamiehen epäluulon petoksen tekijästä silmänräpäyksessä varmuudeksi.

Huonetta valaisivat sadat soihtulamput, ja niissä palava aine antoi valoa ja synnytti myös sitä voimakasta suitsutuksen käryä, joka oli kiusannut Tarzanin sieraimia siitä asti kun hän bolganien alueelle saapui. Pitkät katedraalimaiset ikkunat huoneen yhdellä sivulla olivat avatut selkoselälleen ja päästivät sisälle viidakon kesäyön leppoisaa ilmaa. Niistä saattoi Tarzan nähdä palatsin alueen ja myöskin huomata, että tämä suoja oli samalla tasolla kuin pengermä, jolta palatsi kohosi. Noiden ikkunain takana oli avoin porttikäytävä viidakkoon ja vapauteen, mutta hänen ja ikkunain välillä oli viisikymmentä aseistettua gorillamiestä. Kenties viekkaus siis olisi voimaa parempi ase hänen raivatessaan tien vapauteen itselleen ja La'lle. Mutta vallitsevana hänen mielessään oli ilmeisesti usko, että hänen lopulta luultavastikin oli luotettava pikemmin voimaan kuin sotajuoneen. Hän kääntyi vieressään seisovan neekerin puoleen.

"Haluaisivatko leijonaa vartioivat gomanganit päästä bolganien käsistä?" hän kysyi.

"Gomanganit tahtoisivat kaikki paeta, jos voisivat", vastasi neekeri.

"Jos minun siis täytyy astua huoneeseen", sanoi Tarzan neekerille, "niin tahdotko sinä seurata minua ja selittää toisille gomanganeille, että jos he taistelevat minun puolestani, vien minä heidät ulos laaksosta?"

"Kyllä minä sanon heille, mutta he eivät sitä usko", vastasi neekeri.

"Sano heille siis, että he kuolevat, elleivät minua auta", virkkoi
Tarzan.

"Kyllä sanon."

Kääntäessään jälleen huomionsa edessään olevaan huoneeseen Tarzan kuuli keskimmäiselle kultaistuimelle sijoittuneen bolganin puhuvan.

"Numa, eläinten kuninkaan, kaikkien luotujen keisarin ylimykset!" hän lausui syvällä, murisevalla äänellä. "Numa on kuullut tämän naaraan puhumat sanat, ja Numan tahto on, että hän kuolee. Suuri keisari on nälissään. Hän itse ahmii vatsaansa tämän naaraan täällä ylimystönsä ja keisarillisen kolmineuvoston läsnäollessa. Se on Numan tahto."

Hyväksyvä mylvintä kohosi eläimellisestä kuulijakunnasta, samalla kun iso leijona paljasti kamalat torahampaansa ja karjunnallaan vapisutti palatsia. Sen häijyt, kellanvihreät silmät tuijottivat hirvittävästi sen edessä seisovaan naiseen, todistaen, että nämä juhlamenot olivat kyllin tavallisia, koska leijona oli tottunut tietämään, mitä se saattoi niiden luonnollisena lopputuloksena odottaa.

"Ylihuomenna", jatkoi puhuja, "tuodaan tämän olennon puoliso, joka tällä haavaa on varmasti teljettynä keisarien torniin, Numan eteen tuomittavaksi. Orjat", hän huusi äkkiä korkealla äänellä, nousten seisaalleen ja mulkoillen La'ta piteleviin vartijoihin, "raahatkaa nainen keisarillemme."

Silmänräpäyksessä leijona raivostui, piesten hännällään kylkiänsä ja riuhtoen lujia kahleitaan, samalla kun se karjuen ja muristen nousi takajaloilleen ja yritti karata La'an kimppuun, jota nyt väkisin laahattiin korokkeen askelmia pitkin ylöspäin häntä kärsimättömänä odottavaa, jalokivillä koristettua ihmissyöjää kohti.

La ei kirkaissut kauhusta, koettihan vain riuhtaista itsensä irti voimakkaiden gomanganien pidättävistä käsistä, joskin turhaan.

He olivat ehtineet viimeiselle askelmalle ja olivat juuri työntämäisillään La'n leijonan kynsiin, kun heidät pidätti äänekäs huuto kammion toiselta puolen — huuto, joka pysähdytti gomanganit ja hypähdytti kerääntyneet bolganit seisaalleen kummastuneina ja kiukuissaan, sillä näky, joka heidän silmiään kohtasi, oli kylläkin omiaan heitä suututtamaan. Kohotetuin keihäin syöksyi huoneeseen melkein alaston valkoinen mies, josta he olivat kuulleet, mutta jota kukaan heistä ei ollut vielä nähnyt. Ja niin nopeasti hän toimi, että samassa silmänräpäyksessä, kun ryntäsi sisälle — jo ennenkuin he ehtivät nousta seisaalleenkaan — hän oli sinkauttanut keihäänsä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kauhujen kammio

Mustaharjainen leijona samoili viidakkoyössä. Majesteetillisen huolettomasti, mistään muista luoduista olennoista välittämättä se kulki ylväästi tietään aarniometsän halki. Se ei pyydystellyt, koskapa se ei yrittänyt liikkua hiipimällä, vaikka se tosin ei äännähdellytkään. Se liikkui nopeasti, vaikka toisinaan seisahtuen kuono pystyssä, vainutakseen ja kuunnellakseen. Ja niin se vihdoin saapui korkean muurin luo, jota pitkin se nuuski, kunnes tapasi puoliksi avatun portin katkaiseman kohdan. Ja siitä aukosta se livahti aitaukseen.

Sen edessä häämöitti iso rakennus, ja kun se seisoi tarkaten sitä ja kuunnellen, kajahti sisältä vihaisen leijonan ukkosentapainen karjahdus.

Mustaharjainen keikautti päänsä kallelleen ja hiipi eteenpäin

Juuri sillä hetkellä, kun La'ta oltiin heittämässä Numan kynsiin, harppasi Apinain Tarzan huoneeseen kimakasti huutaen, mikä sai naista tuomioonsa raahaavat gomanganit hetkeksi pysähtymään; ja sillä lyhyellä väliajalla, jonka apinamies tiesi hänen keskeytystään seuraavan, hän paiskasi nopean keihäänsä. Raivostuen ja ällistyen näkivät bolganit sen uppoavan keisarinsa — ison, mustaharjaisen leijonan sydämeen.

Tarzanin vieressä seisoi gomangani, jonka hän oli säikyttänyt palvelukseensa, ja kun apinamies ryntäsi eteenpäin La'ta kohti, seurasi neekeri häntä, huutaen tovereilleen, että jos he auttaisivat tätä muukalaista, he voisivat tulla vapaiksi, ja päästä iäksi bolganien ikeestä.

"Olette sallineet tappaa suuren keisarin", hän huusi Numaa vartioineille gomangani-poloisille. "Siitä syystä bolganit tappavat teidät. Auttakaa vieraan tarmanganin ja hänen puolisonsa pelastamisessa, niin teillä on ainakin joku mahdollisuus säilyttää henkenne ja päästä vapauteen. Ja teidät", hän lisäsi, kääntyen niiden kahden puoleen, jotka olivat La'ta vartioineet, "katsovat he myöskin syyllisiksi, — ainoa toivonne on meissä."

Tarzan oli ehtinyt La'n viereen ja raahasi häntä juuri askelmia pitkin korokkeelle, toivoen siellä hetkiseksi voivansa vastustaa viittäkymmentä bolgania, jotka nyt istuimiltaan ryntäsivät häntä kohti.

"Tappakaa ne kolme, jotka istuvat korokkeella", huusi Tarzan gomanganeille, jotka nyt ilmeisesti epäröivät, kummalle puolelle arpansa heittäisivät. "Tappakaa heidät, jos haluatte vapauteen! Tappakaa heidät, jos tahdotte elää!"

Hänen käskevä äänensävynsä, hänen henkilöllisyytensä magneettinen vetoaminen, hänen luontainen johtajavaistonsa voitti heidät hänen puolelleen siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli välttämätön heidän usuttamisekseen korokkeella istuvaan kolmen bolganin, noiden vihattua arvovaltaa edustavain kuvatusten kimppuun, ja kun he syöksivät keihäänsä isäntiensä mustiin, karvaisiin ruumiisiin, tuli heistä ainiaaksi Apinain Tarzanin miehiä, sillä eihän heillä tästälähin enää voinut olla mitään tulevaisuudentoiveita bolganien maassa. Toinen käsivartensa La'n vyötäisillä kantoi apinamies hänet korokkeelle, missä hän tarttui keihääseensä ja veti sen ulos kuolleen leijonan ruhosta. Sitten hän kääntyi läheneviä bolganeja päin, laski toisen jalan kaatamansa pedon ruumiille ja korotti äänensä Kertshakin apinain kamalaan voittohuutoon.

Hänen edessään pysähtyivät bolganit, hänen takanaan vaikeroivat gomanganit kauhuissaan.

"Seis", huudahti Tarzan, kohottaen kämmenensä bolganeja kohti. "Kuunnelkaa! Minä olen Apinain Tarzan. Minä en haastanut riitaa teidän kansanne kanssa. Etsin vain tietä maanne läpi omille alueilleni. Sallikaa minun lähteä rauhassa tämän naisen kanssa ja ottaa nämä gomanganit mukaani."

Vastaukseksi nousi villi nurina bolganien parvesta heidän hyökätessään koroketta kohti. Heidän riveistään hyppäsi äkkiä itäisen tornin vanhus, joka riensi Tarzania kohti.

"Ah, kavaltaja", huusi apinamies, "siksipä siis saatkin ensimmäisenä maistaa Tarzanin vihaa!" Hän puhui englanninkieltä, ja vanhus vastasi samalla kielellä.

"Kavaltajako?" hän huudahti kummastuneena.

"Niin, kavaltaja", pauhasi Tarzan. "Etkö sinä rientänyt tänne kertomaan bolganeille, että minä olin palatsissa, jotta he lähettäisivät gomanganin viekoittelemaan minut satimeen?"

"En minä mitään sellaista tehnyt", vastasi toinen. "Minä tulin tänne asettuakseni valkoisen naisen lähelle, ajatellen voivani tarpeen tullen auttaa häntä ja sinua. Minä asetun nyt, englantilaisena, sinun sivullesi, taistelemaan ja kuolemaan kanssasi, sillä kuoleman oma sinä olet niin totta kuin Jumala on taivaassa. Mikään ei voi pelastaa sinua bolganien raivolta, joiden keisarin sinä surmasit."

"Tule sitten", huusi Tarzan, "ja todista uskollisuutesi! On parempi kuolla nyt kuin iäti elää orjuudessa."

Kuusi gomangania oli järjestynyt riviin, kolme Tarzanin ja La'n kummallekin puolelle, samalla kun seitsemäs, joka Tarzanin kanssa oli aseettomana astunut huoneeseen, riisti aseita yhdeltä korokkeelle kaatuneista kolmesta bolganista.

Tämän heille niin oudon sotarintaman edessä bolganit pysähtyivät korokkeelle johtavien askelmain juurelle. Mutta vain hetkeksi, sillä olihan vihollisia ainoastaan yhdeksän viittäkymmentä vastaan, ja bolganien rynnätessä portaille otti Tarzan gomanganeineen heidät vastaan sotakirveillä, keihäillä ja lyijypäisillä sauvoilla. Hetkiseksi he työnsivät heidät takaisin, mutta ylivoima oli liian suuri, ja taaskin tyrskähti heitä vastaan aalto, joka uhkasi heidät tuhota. Mutta silloin kajahti taistelijain korviin peloittava karjahdus, joka melkein heidän vierestään kuuluvana äkkiä keskeytti ottelun.

Kääntäen silmänsä ääntä kohti he näkivät ison mustaharjaisen leijonan seisomassa huoneen lattialla, juuri eräästä ikkunasta sisälle harpanneena. Hetkisen se seisoi kuin kultapronssista valettu kuvapatsas, ja sitten järähti rakennus taas sen mahtavasta karjahduksesta.

Kaikkia korkeammalla seisoi Tarzan katsellen korokkeelta isoa petoa alapuolellaan, ja sitten hän äkkiä riemastuen kohotti äänensä bolganien mylvintää kuuluvammaksi. "Jad-bal-ja", hän huusi osoittaen bolganeja, "tapa, tapa!" Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kamala hirviö, oikea ruumistunut paholainen, hyökkäsi karvaisten gorillamiesten kimppuun. Ja samassa juolahti apinamiehen mieleen rohkea tuuma itsensä ja muiden hänestä riippuvien pelastukseksi.

"Nopeasti", hän huusi gomanganeille, "karatkaa bolganien kimppuun!
Tässä on vihdoinkin oikea Numa, eläinten kuningas, kaiken luomakunnan
hallitsija. Hän tappaa vihollisensa, mutta hän suojelee Apinain
Tarzania ja gomanganeja, jotka ovat hänen ystäviään."

Nähdessään vihattujen isäntiensä peräytyvän leijonan hirvittäväin hyökkäysten edeltä, ryntäsivät gomanganit esille sotakirvein ja nuijin. Tarzanin heittäessä keihäänsä pois ja asettuessa heidän keskelleen paljastettu puukko kädessä, pysytellen Jad-bal-jan vieressä, jota hän ohjaili uhrista toiseen, jottei leijona erehdyksessä kävisi gomanganien, pienen valkoihoisen ukon tai itse La'n kimppuun. Kaksikymmentä bolgania virui kuolleina lattialla ennenkuin loput pääsivät pakenemaan kammiosta, ja sitten Tarzan katsoi Jad-bal-jaan ja kutsui sen takaisin.

"Menkää ottamaan vale-Numan ruumis korokkeelta", hän sanoi gomanganeille. "Toimittakaa se pois huoneesta, sillä oikea keisari on tullut vaatimaan valtaistuimensa."

Vanha mies ja La silmäilivät kummastuneina Tarzania ja leijonaa.

"Kuka sinä olet", kysyi ensinmainittu, "joka voit tehdä sellaisia ihmeitä viidakon villin pedon avulla? Kuka sinä olet ja mitä nyt aiot?"

"Odota, niin näet", sanoi Tarzan julmasti hymyillen. "Luulen, että olemme nyt turvassa ja että gomanganit saavat kauan tämän jälkeen elää huolettomina."

Kun neekerit olivat poistaneet leijonanraadon korokkeelta ja heittäneet sen ulos yhdestä huoneen ikkunasta, lähetti Tarzan Jad-bal-jan korokkeelle istumaan surmatun Numan entiselle paikalle.

"Tuossa", hän sanoi gomanganeille, "näette oikean keisarin, jota ei tarvitse kytkeä valtaistuimeensa. Kolme teistä menköön kansanne hökkeleihin palatsin taa kutsumaan ihmiset sieltä valtaistuinsaliin, jotta hekin näkisivät, mitä on tapahtunut. Rientäkää, jotta saamme tänne paljon sotureita ennenkuin bolganit palaavat joukolla."

Niin innostuneina, että heidän typerissä aivoissaan melkein välähti älyä, riensi kolme gomangania täyttämään Tarzanin käskyä, toisten katsoa töllistellessä Tarzania sellaisen pelonsekaisen kunnioituksen ilmein, jonka vain jumaluusolennon näkeminen voi aiheuttaa. La tuli sitten seisomaan Tarzanin viereen ja katsoi häntä kasvoihin silmillä, jotka kuvastivat aivan yhtä syvää kunnioitusta kuin neekerien tuntema.

"En ole kiittänyt sinua, Apinain Tarzan", hän sanoi, "siitä, mitä olet minun tähteni tehnyt ja pannut alttiiksi. Minä tiedän kyllä sinun tulleen tänne minua etsimään, pelastaaksesi minut noiden olentojen käsistä, ja tiedän, että se ei ollut rakkautta, mikä pakotti sinut tähän sankarilliseen ja melkein toivottomaan tekoon. Että olet yrityksessäsi näin pitkälle onnistunut, on ihan ihmeellistä, mutta minä, joka olen kansani taruissa kuullut kerrottavan bolganien urotöistä, tiedän, että mitään lopullisen pelastuksen toivoa meille kaikille ei ole, ja pyydän siis sinua heti käyttämään tilaisuutta paetaksesi yksinäsi, jos mahdollista, sillä sinulla ainoalla meistä saattaa olla joitakin pakenemismahdollisuuksia."

"En ole kanssasi samaa mieltä siitä, La, että meillä ei ole mahdollisuutta paeta", vastasi apinamies. "Minusta näyttää, ettei meillä nyt ole ainoastaan täyttä syytä uskoa todelliseen ja varmaan pelastukseen, vaan voinemmepa vapauttaa nämä gomangani-paratkin bolganien orjuudesta ja hirmuvallasta. Mutta ei siinä kaikki. Tähän minä en tyydykään. Ei ole rangaistava ainoastaan tätä kansaa, joka ei suo mitään vieraanvaraisuutta muukalaiselle, vaan omia uskottomia pappejasikin. Sitä varten minä aion marssia ulos Timanttipalatsin laaksosta Oparin kaupunkia vastaan mukanani riittävän suuri gomanganijoukko, pakottaakseni Kadshin luopumaan anastamastaan vallasta ja asettamaan sinut takaisin Oparin valtaistuimelle. Mikään vähempi ei minua tyydytä, enkä mitään vähempää tyydy suorittamaan ennenkuin täältä lähden."

"Sinä olet urhoollinen mies", sanoi vanhus, "ja olet onnistunut paremmin kuin luulin mahdolliseksi, mutta La on oikeassa: sinä et tunne bolganien hurjuutta ja apulähteitä tai sitä valtaa, joka heillä on gomanganien yli. Jos voisit neekerien typeristä mielistä karkoittaa pelon painajaisen, joka heitä niin raskaana pöpönä kahlehtii, voisit ehkä saada puolellesi riittävän suuren joukon paetaksesi laaksosta, mutta minä pelkään, että se on sinullekin ylivoimainen tehtävä. Ainoa toivomme siis on paeta palatsista heidän ollessaan tilapäisesti epäjärjestyksessä ja luottaa nopeuteemme ja onneemme, ehtiäksemme laakson ulkopuolelle ennenkuin meidät tavoitetaan."

"Kah", huudahti La osoittaen sormellaan; "nytkin on jo liian myöhäistä — he palaavat."

Tarzan katsahti osoitettuun suuntaan ja näki avoimesta oviaukosta huoneen eteläisestä päästä ison joukon gorillamiehiä lähestyvän. Hän käänsi silmänsä nopeasti toisen seinän ikkunoihin. "Mutta odottakaas", hän sanoi, "katsokaa, toisessakin vaakakupissa on jotakin!"

Hänen seuralaisensa katsoivat pengermälle aukeaviin ikkunoihin päin ja huomasivat niiden takana monisataiselta näyttävän neekerijoukon juoksemassa nopeasti ikkunoita kohti. Korokkeella olevat neekerit huusivat innostuneina: "Ne tulevat! Ne tulevat! Me pääsemme vapaiksi, eivät bolganit enää voi teettää meillä työtä, kunnes kaadumme uupumuksesta, piestä meitä, kiduttaa meitä tai syöttää meitä Numalle."

Kun ensimmäiset bolganit ehtivät huoneen ovelle, alkoi gomanganeja tunkeutua sisälle useista vastapäisellä seinällä leveistä ikkunoista. Heitä johtamassa olivat ne kolme, jotka oli lähetetty heitä noutamaan, ja niin vaikuttavasti he olivat suorittaneet lähetintoimensa, että neekerit jo näyttivät uudelta kansalta, sillä niin elähdytti heitä koittava vapauden ajatus. Heidät nähdessään bolganien päällikkö huusi heille äänekkäästi, että he tarttuisivat korokkeella oleviin tungettelijoihin, mutta vastaukseksi lävisti lähin neekeri hänet heittämällään keihäällä, ja kun hän tuupertui kasvoilleen kuolleena, riehahti taistelu ilmiliekkiin.

Palatsin bolganit olivat neekereitä melkoisesti lukuisammat, mutta jälkimmäisillä oli se etu, että heitä oli valtaistuinsalin sisäpuolella riittävästi, estääkseen suurempaa bolganimäärää pääsemästä huoneeseen samalla kertaa. Heti kun Tarzan huomasi neekerien mielentilan, kutsui hän Jad-bal-jan seuraamaan häntä ja astuen alas korokkeelta ryhtyi johtamaan gomanganeja. Jokaiseen aukkoon hän sijoitti kylliksi miehiä sitä suojelemaan ja piti loput varalla keskellä huonetta. Sitten hän kutsui vanhuksen neuvottelemaan.

"Itäisen muurin portti on auki", hän sanoi. "Minä jätin sen tullessani auki. Olisiko kahden- tai kolmenkymmenen neekerin mahdollista päästä sinne turvallisesti ja sieltä metsään, viedäkseen viestin kylien asukkaille siitä, mitä täällä palatsissa tapahtuu, ja taivuttaakseen heidät lähettämään heti kaikki soturinsa lopettamaan aloittamamme vapautustyön?"

"Se on oivallinen suunnitelma", vastasi vanhus. "Bolganit eivät ole meidän ja portin välisellä puolella palatsia, ja jos tuuma konsaan voidaan panna täytäntöön, niin nyt on sopiva aika. Minä valitsen puolestani miehet; niiden tulee olla päälliköitä, joiden sanoilla on kantavuutta palatsin muurien ulkopuolella asuvien kyläläisten keskuudessa."

"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Valitse heidät heti; kerro heille, mitä haluamme, ja varoita heitä kaikin mokomin rientämään."

Vanhus valitsi yksitellen kolmekymmentä soturia, joille jokaiselle hän tarkoin selitti heidän velvollisuutensa. He riemastuivat suunnitelmasta ja vakuuttivat Tarzanille, että ensimmäinen apujoukko saapuisi ennenkuin tuntiakaan oli kulunut.

"Kun lähdette aitauksesta", sanoi apinamies, "niin särkekää lukko, jos voitte, jotta bolganit eivät voi lukita porttia jälleen ja sulkea apujoukoiltamme tietä. Sanokaa myöskin, että ensiksi tulleiden on jäätävä muurin ulkopuolelle, kunnes on saapunut kyllin suuri joukko, jotta he voivat verraten turvallisesti astua palatsin alueelle — ainakin niin monta kuin nyt on tässä huoneessa."

Neekerit ilmaisivat tajuavansa ja läksivät hetkistä myöhemmin huoneesta erään ikkunan kautta, häviten yön pimentoon.

Pian sen jälkeen, kun neekerit olivat lähteneet, tekivät bolganit päättäväisen rynnäkön valtaistuinsalia vartioivia gomanganeja vastaan, minkä tuloksena parin-, kolmenkymmenen gorillamiehen onnistui tunkeutua huoneeseen. Tästä ensimmäisestä vastoinkäymisen merkistä säikähtyneinä osoittivat neekerit horjumisen oireita; heidän luontainen pelkonsa bolganeja kohtaan esiintyi heidän epäröivässä asennossaan ja haluttomuudessaan vastahyökkäykseen. Hypätessään eteenpäin, auttaakseen bolganien valtaistuinsaliin tekemän rynnäkön torjumisessa, kutsui Tarzan Jad-bal-jaa, ja kun suuri leijona loikkasi korokkeelta, osoitti apinamies lähintä bolgania ja huusi: "Tapa, tapa!"

Jad-bal-ja hyppäsi suoraan lähimmän kurkkuun. Mahtavat leuat loksahtivat vain kerran säikähtyneen gorillamiehen murisevassa naamassa, ja sitten heitti kultaleijona raadon sitä vain kerran ravisteltuaan ja karkasi toisen kimppuun. Kolme oli täten saanut nopeasti surmansa, toinen toisensa jälkeen, kun loput bolganeista kääntyivät pakenemaan tästä kauhun kammiosta. Mutta gomanganit, joiden rohkeus palasi heidän nähdessään, kuinka helposti tämä hurja liittolainen tuotti tyranneille kuolemaa ja pelästystä, asettuivat bolganien ja oviaukon väliin, katkaisten heiltä pakotien.

"Pidättäkää heidät, pidättäkää heidät", huusi Tarzan. "Älkää tappako heitä!" Ja sitten kääntyen bolganien puoleen: "Antautukaa, niin säästämme teidät!"

Jad-bal-ja pysytteli isäntänsä vieressä, mulkoillen ja muristen bolganeille ja silloin tällöin luoden apinamieheen rukoilevan silmäyksen, joka sanoja selvemmin haastoi: "Lähetä minut heidän joukkoonsa!"

Viisitoista saliin saapuneista bolganeista oli vielä elossa. Hetkisen he epäröivät, mutta sitten yksi heistä heitti aseensa lattialle. Toiset noudattivat heti esimerkkiä.

Tarzan kääntyi Jad-bal-jan puoleen. "Takaisin!" hän sanoi osoittaen koroketta, ja kun leijona kääntyi ja tassutti pois korokkeelle, haastoi apinamies jälleen bolganeille.

"Menköön yksi joukostanne", hän käski, "ilmoittamaani tovereillenne, että vaadin heitä heti antautumaan."

Bolganit kuiskailivat muutaman silmänräpäyksen keskenään, ja lopuksi muuan heistä ilmoitti lähtevänsä toisia tapaamaan. Hänen poistuttuaan huoneesta vanhus lähestyi Tarzania.

"He eivät milloinkaan antaudu", hän virkkoi. "Varo petosta."

"Hyvä näinkin", sanoi Tarzan. "Minä aavistelen petosta, mutta voitan aikaa, ja sitä me enimmin tarvitsemme. Jos lähettyvillä olisi paikka, johon voisin teljetä nämä toiset, tuntisin asemamme turvallisemmaksi, sillä se vähentäisi vastustajaimme lukua ainakin näin monella."

"On sellainen huone", virkkoi vanhus, osoittaen yhtä valtaistuinsalin oviaukosta, "johon voit heidät sulkea — sellaisia huoneita on keisarien torneissa monta."

"Hyvä", sanoi Tarzan, ja hetkistä myöhemmin olivat bolganit hänen ohjeittensa mukaan tiukasti teljettyinä valtaistuinsalin viereiseen huoneeseen. Käytävästä he kuulivat gorillamiesten väittelyä. Oli ilmeistä, että he pohtivat Tarzanin heille lähettämää tiedonantoa. Kului viisitoista, kului kolmekymmentäkin minuuttia, eikä mitään sanaa saapunut bolganeilta, eikä vihollisuuksiakaan uudistettu, mutta sitten saapui valtaistuinsalin pääovelle sama mies, jonka Tarzan oli lähettänyt viemään antautumishaasteen.

"No", kysyi apinamies, "mitä he vastasivat?"

"He eivät antaudu", sanoi bolgani, "mutta he sallivat sinun lähteä laaksosta, kunhan päästät vapaiksi ne, jotka olet vanginnut etkä tee pahaa toisillekaan."

Apinamies pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa", hän vastasi. "Minulla on valta musertaa Timanttilaakson bolganit. Katso", ja hän osoitti Jad-bal-jaa, "tässä on oikea Numa. Otus, joka teillä oli valtaistuimellanne, oli vain villipeto, mutta tämä on Numa, eläinten kuningas, kaikkien luotujen keisari. Katso häntä. Täytyykö häntä pitää kultakahleilla kytkettynä kuin vankia tai orjaa? Ei! Hän on todella keisari. Mutta yksi on häntä korkeampi, ja sen käskyjä hän tottelee. Se olen minä, Apinain Tarzan. Ken minut suututtaa, ei saa tuntea ainoastaan Numan vihaa, vaan myöskin Tarzanin vihaa. Gomanganit ovat minun kansaani, bolganit joutuvat orjikseni. Mene sanomaan tovereillesi, että heidän, jos mielivät laisinkaan säilyttää henkensä, on parasta saapua pian anomaan armoa. Mene!"

Kun lähetti oli jälleen poistunut, vilkaisi Tarzan vanhukseen, joka silmäili häntä ikäänkuin pelon tai kunnioituksen ilmein, mutta hänen silmäkulmissaan välähtikin hiukan vekkulia. Apinamies huokaisi syvään helpotuksesta. "Tällä tavoin voitamme ainakin puoli tuntia lisää", hän sanoi.

"Sen kyllä tarvitsemme ja enemmänkin", vastasi vanhus, "vaikka tosin oletkin saanut aikaa enemmän kuin pidin mahdollisena, sillä olet toki herättänyt epäröimistä bolganeissa, joilla ei ennen koskaan ole ollut aihetta epäillä voimaansa."

Silloin ulkokäytävistä kuuluva väittely ja pohdinta vaihtui liikehtimiseksi. Noin viisikymmentä gorillamiestä käsittävä joukko asettui aivan valtaistuinsalin pääkäytävän eteen, missä seisoivat ääneti, aseet valmiina, ikäänkuin ehkäistäkseen huoneissa olevilta jokaisen pakomahdollisuuden. Heidän takanaan nähtiin muiden bolganien liikkuvan poispäin ja häviävän ovista ja käytävistä, jotka johtivat palatsin pääeteisestä. La'n ja vanhuksen kanssa odottivat gomanganit levottomasti apujoukkojen saapumista, Tarzanin istuessa puolittain nojaillen korokkeen reunalla, toinen käsivarsi Jad-bal-jan kaulalla.

"Niillä on jotain tekeillä", sanoi vanhus. "Meidän tulee huolellisesti varoa yllätystä. Kunhan neekerit vain saapuisivat nyt, kun ovea vartioimassa on vain viisikymmentä, nujertaisimme heidät helposti ja meillä olisi, niin tosiaan luulen, joku pieni mahdollisuus raivata itsellemme tie palatsin alueelta."

"Pitkän täälläolosi aikana", huomautti Tarzan, "on sinussa herännyt samaa mieletöntä pelkoa bolganeja kohtaan kuin gomanganeissakin. Mielentilastasi heitä kohtaan voisi päätellä heidän olevan joitakin yli-ihmisiä; mutta hehän ovat vain elukoita, ystäväni; ja jos pysymme lujina ja itsellemme uskollisina, voitamme heidät."

"Olkoot vain elukoita", vastasi vanhus, "mutta niillä elukoilla on ihmisen aivot — ja niiden oveluus ja julmuus on pirullista."

Seurasi pitkä äänettömyys, jota vain gomanganien hermostuneet kuiskaukset keskeyttivät. Neekerien ryhti oli ilmeisesti verkalleen lamaantumassa pakollisen odotuksen herpaisevasta jännityksestä, kun heidän metsäläistoverinsa eivät nopeasti ehtineet apuun. Lisäksi tuli kuria höllentävä vaikutus aprikoimisesta, mitä bolganit ehkä suunnittelivat tai ehkä jo olivat panemassa täytäntöönkin. Gorillamiesten pelkkä äänettömyys oli kauheampi kuin todellisen hyökkäyksen melske. La oli ensimmäinen valkoisista, joka katkaisi äänettömyyden.

"Jos kolmekymmentä gomangania saattoi niin helposti lähteä palatsista, miksi emme mekin voisi?" hän kysyi.

"On kaksi syytä", vastasi Tarzan. "Toinen, että jos olisimme lähteneet samaan aikaan, niin bolganit meitä paljon lukuisampina olisivat voineet häiritä meitä ja pidättää meitä kyllin kauan, jotta heidän lähettinsä olisivat ehtineet hyvissä ajoissa ennen meitä, minkä seurauksena meidät ennen pitkää olisivat tuhannet vihamieliset soturit piirittäneet. Toinen syy on, että haluan rangaista noita olentoja, jotta vieras vastaisuudessa olisi turvassa Timanttipalatsin laaksossa." Hän pysähtyi. "Ja nyt mainitsen kolmannen syyn, miksi meidän ei sovi yrittää pakoa tällä hetkellä." Hän osoitti pengermälle aukeavia ikkunoita. "Katsokaa", hän sanoi, "pengermä ja puutarha ovat täynnä bolganeja. Mitkä aikeet heillä lieneekin, arvelen heidän suunnitelmansa menestyksen riippuvan yrityksestämme paeta tästä huoneesta ikkunain kautta, sillä jollen erehdy, koettavat pengermällä ja puutarhassa olevat bolganit kätkeytyä meiltä." Vanhus asteli huoneessa sellaisella kohdalla, mistä voi nähdä suurimman osan pengermää ja puutarhaa, jonne päin valtaistuinsalin ikkunat olivat.

"Olet oikeassa", hän sanoi palatessaan apinamiehen viereen; "bolganit ovat joukolla kerääntyneet ikkunain alle, paitsi valtaistuinsalin toisten ovien edessä. Mutta siitä meidän on saatava selko." Hän käveli nopeasti huoneen vastakkaiselle puolelle, vetäen erään oviaukon edestä syrjään uutimet, joiden takaa tuli näkyviin pieni joukko bolganeja. He seisoivat siellä liikkumattomina, millään tavoin yrittämättä häneen tarttua tai tehdä hänelle pahaa. Hän astui ovelta ovelle, ja jokaisen takaa näyttäytyi huoneessa olijoille samanlainen äänetön gorillavartiosto. Hän kiersi huoneen seinustaa korokkeen ja kolmen valtaistuimen taitse ja palasi sitten Tarzanin ja La'n luo.

"Asia on niinkuin pelkäsin", hän virkkoi, "me olemme täydellisesti saarroksissa. Jollei apua pian tule, niin meidät perii hukka."

"Mutta heidän voimansa on jaettu", huomautti Tarzan.

"Sittenkin se on riittävä meidät nujertamaan", vastasi ukko.

"Saatat olla oikeassa", myönsi Tarzan, "mutta teemmepä edes sitkeää vastarintaa."

"Mitä tuo on!" huudahti La, ja huomio kääntyneenä samaan meluun kohottivat heti muutkin valtaistuinsalissa olijat silmänsä kattoa kohti, havaiten, että kahdestatoista aukosta oli poistettu laskuluukut, ja nähden usean kymmenen gorillamiehen synkät naamat.

"Mitä ne nyt hommailevat!" huudahti Tarzan, ja ikäänkuin vastauksena tähän kysymykseen alkoivat ylhäällä olevat bolganit paiskella valtaistuinsaliin palavia, öljyssä liotettuja ja vuohennahkoihin köytettyjä rättejä, jotka heti alkoivat täyttää sitä paksulla, tukehduttavalla, palavain vuotain ja karvain käryyn sekaantuneella savulla.

VIIDESTOISTA LUKU

Verikartta

Sitten kun Esteban ja Owaza olivat kaivaneet kullan maahan, palasivat he paikalle, johon olivat jättäneet viisi neekerinuorukaistaan, lähtivät heidän kanssaan joen rannalle ja leiriytyivät yöksi. Täällä he pohtivat suunnitelmiaan, päättäen jättää loput joukkoa pyrkimään rannikolle miten parhaiten kykenivät, itse palatakseen toiselle kohtaa rannikkoa, mistä voisivat varmastikin pestata kylliksi kantajia kultaa kuljettamaan.

"Miksi emme sen sijaan, että palaamme rannikolle kantajia etsimään", kysyi Esteban, "yhtä hyvin hanki niitä lähimmästä kylästä?"

"Sellaiset eivät lähtisi kanssamme rannikolle", vastasi Owaza. "He eivät ole kantajia. Korkeintaan kuljettaisivat kultamme seuraavaan kylään."

"Miksei sitten niin?" tiedusti espanjalainen. "Ja seuraavasta kylästä voisimme ottaa kantajia kuljettamaan sitä edelleen, kunnes saisimme taas uusia miehiä käytettäväksemme."

Owaza pudisti päätänsä. "Se on hyvä suunnitelma, bwana, mutta me emme siihen pysty, koska meillä ei ole millä maksaisimme kantajamme."

Esteban raapi päätänsä. "Olet oikeassa", hän sanoi, "mutta se säästäisi meiltä sen kirotun matkan rannikolle ja sieltä takaisin."

He istuivat jonkun ajan ääneti ja ajatellen. "Nyt älyän!" huudahti espanjalainen vihdoin. "Vaikka meillä olisi kantajiakin, niin emme nyt voisi suoraan palata rannikolle pelosta, että tapaisimme Flora Hawkesin joukon. Meidän täytyy sallia heidän lähteä Afrikasta ennenkuin siirrämme kullan rannikolle. Kaksi kuukautta täytyy meidän joka tapauksessa odottaa, sillä heillä on hitonmoinen urakka pyrkiessään rannikolle napisevine kantajaliutoineen. Viekäämme siis odottaessamme yksi kultaharkko lähimpään paikkaan, missä voimme sitä kaupata. Sitten voimme palata pestaamaan kantajia kuljettaaksemme kullan kylästä kylään."

"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi Owaza. "Täältä ei ole varsin pitkä matka lähimmälle kauppa-asemalle, ei niin pitkä kuin rannikolle, ja täten me emme ainoastaan voita aikaa, vaan säästämme itseltämme monet pitkät vaellukset."

"Huomenna siis kaivamme esiin yhden kultaharkoista, mutta meidän pitää varoa, ettei kukaan miehistäsi meitä seuraa, sillä kukaan ei saa tietää kullan kätköpaikkaa ennenkuin se on ehdottomasti välttämätöntä. Sitten kun me palaamme sitä noutamaan, saavat tietenkin toisetkin asiasta selvän, mutta kun me sen jälkeen olemme itse alati mukana, ei ole suurta vaaraa, että aarre riistetään meiltä."

Ja niin espanjalainen ja Owaza palasivat seuraavana päivänä aarteen kätköpaikalle, josta he kaivoivat esille yhden ainoan kultaharkon.

Ennenkuin he lähtivät paikalta, piirsi espanjalainen olkapäällänsä kantamansa pantterintaljan sisäpuolelle tarkan kartan seudusta, johon aarre oli kätkettynä, käyttäen piirustukseensa teroitettua puikkoa, jota kasteli vartavasten tappamansa pikku nakertajan vereen. Owazalta hän sai tietää alkuasukasten nimityksen joelle ja sellaisille huomattaville kohdille, jotka nähtiin aarteen kätköpaikalta, sekä mahdollisimman selvät ohjeet, kuinka voisi rannikolta saapua tälle paikalle. Nämä tiedot hän kirjoitti kartan alapuolelle, ja sen tehtyään hän tunsi suurta helpotusta, tarvitsematta enää pelätä, että jos jotakin tapahtuisi Owazalle, ei hän koskaan kykenisi löytämään kullan kätköpaikkaa.

<tb>

Kun Jane Clayton oli saapunut rannikolle Lontooseen matkustaakseen, odotti häntä sähkösanoma, joka ilmoitti että hänen isällään ei ollut mitään vaaraa eikä siis tyttärelläkään mitään pakkoa palata hänen luokseen. Senvuoksi hän muutaman päivän levähdettyään käänsi jälleen kasvonsa kotia kohti ja alkoi samota takaisin samaa pitkää, helteistä, vaivaloista reittiä, jonka vastikään oli taivaltanut. Kun hän vihdoin pääsi maatilalle, kuuli hän hämmästyksekseen, että Apinain Tarzan ei vielä ollut palannut retkeltään Oparin kaupunkiin, aarreholvien kultaa noutamasta. Hän tapasi Korakin ilmeisesti kovin levottomana, mutta haluttomana ilmaisemaan epäilyä isänsä kyvystä pitää huolta itsestään. Hän kuuli kaihomielin kultaleijonan karkaamisesta, sillä hän tiesi, että Tarzan oli suuresti kiintynyt tähän jaloon eläimeen.

Toisena päivänä Janen palaamisen jälkeen saapuivat Tarzania seuranneet wazirit kartanoon ilman häntä. Silloin vasta täyttyi rouvan sydän pelosta. Mitä hänen herralleen ja puolisolleen olikaan tapahtunut? Hän kyseli tarkkaan miehiltä, ja kuultuaan, että Tarzania taaskin oli kohdannut tapaturma, joka oli vioittanut hänen muistiaan, ilmoitti hän heti, että hän lähtisi seuraavana päivänä puolisoaan hakemaan, käskien juuri palanneiden wazirien häntä seurata.

Korak yritti saada hänet luopumaan siitä päätöksestä, mutta kun hän ei siinä onnistunut, pyrki hän äitinsä mukaan.

"Emme kaikki saa lähteä kotoa", sanoi rouva. "Sinun tulee jäädä tänne, poikani. Jos minä en onnistu, niin palaan ja lähetän sinut."

"Minä en voi sallia sinun lähteä yksinäsi", vastasi Korak.

"Minä en ole yksinäni, kun wazirit ovat kanssani", nauroi äiti, "ja sinä tiedät varsin hyvin, poikani, että heidän seurassaan olen yhtä hyvin turvassa missä tahansa Afrikan sydämessä kuin täällä maatilalla."

"Niin, niin, sen uskon", vastasi Korak, "mutta minä soisin voivani lähteä tai että Mirjam olisi täällä."

"Niin, minäkin toivoisin, että Mirjam olisi täällä", vastasi lady Greystoke. "Mutta älä ole huolissasi. Sinä tiedät, että minun viidakkovaistoni, joskaan en siinä vedä vertoja Tarzanille ja Korakille, ei suinkaan ole halveksittava ja että minä uskollisten ja urhoollisten wazirien ympäröimänä olen turvassa."

"Saatat olla oikeassa", vastasi Korak, "mutta en mielelläni näe sinua lähtevän ilman minua."

Ja niin Jane Clayton seuraavana aamuna pojan vastaväitteistä huolimatta lähti viidenkymmenen wazirisoturin seurassa etsimään villiä puolisoaan.

<tb>

Kun Esteban ja Owaza eivät olleet palanneet leiriin, kuten olivat luvanneet, olivat toiset joukkueen jäsenet ensin suuttumaisillaan, mikä myöhemmin muuttui huolestumiseksi, ei niin paljon espanjalaisen turvallisuuden vuoksi kuin pelosta, että Owazaa oli kohdannut tapaturma ja että hän ei palaisi opastamaan heitä turvallisesti rannikolle, sillä kaikkien mustien joukosta hän yksinään näytti kykenevän pitämään kurissa nyrpeät ja kapinalliset kantajat. Neekerit nauroivat otaksumalle, että Owaza olisi eksynyt, ja pikemminkin luulivat, että hän ja Esteban olivat ehdoin tahdoin heidät jättäneet. Luvinilla, joka toimi päämiehenä Owazan poissaollessa, oli oma selityksensä.

"Owaza ja bwana ovat yksinään menneet tapaamaan norsunluurosvoja. Oveluudella he voivat saada aikaan yhtä paljon kuin me olisimme väkivallalla saavuttaneet, ja silloin on vain kaksi jakamassa norsuhampaat."

"Mutta kuinka voi kaksi miestä voittaa rosvojoukon?" kysyi Flora epäilevästi.

"Te ette tunne Owazaa", vastasi Luvini. "Jos hän saa kuiskatuksi sanansa orjain korviin, niin hän voittaa heidät puolelleen, ja kun arabialaiset näkevät, että Owazan toverina ja kapinallisia orjia taistelussa johtavana on Apinain Tarzan, niin he pakenevat säikähtyneinä."

"Luulen, että hän on oikeassa", mutisi Kraski; "se kuulostaa juuri espanjalaisen tapaiselta", ja sitten hän äkkiä kääntyi Luvinin puoleen. "Voitko johtaa meidät rosvojen leiriin?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Kraski; "ja mitä sitten sinä, Flora, ajattelet tästä suunnitelmasta? Lähettäkäämme nopea viestinviejä rosvojen luo varoittamaan heitä Owazasta ja espanjalaisesta ja ilmoittamaan heille, että viimemainittu ei ole Apinain Tarzan, vaan petkuttaja. Me voimme pyytää heitä vangitsemaan ja pidättämään nuo kaksi, kunnes itse saavumme ja paikalle ehdittyämme voimme tehdä enempiä suunnitelmia sen mukaan kuin olosuhteet sallivat. Hyvin luultavasti voimme panna täytäntöön alkuperäisen tuumamme, sitten kun kerran ystävinä olemme astuneet heidän leiriinsä."

"Tuo kuulostaa hyvältä", vastasi Flora, "ja se on tosiaankin aika kieroa, yhtä kieroa kuin sinä olet itsekin."

Venäläinen punehtui. "Harakat viihtyvät parhaiten harakkain parissa", hän lausui.

Tyttö kohautti olkapäitään huolettomasti, mutta Bluber, joka Peeblesin ja Throckin kanssa oli äänettömänä kuunnellut, riehahti.

"Mitä sinä tarkoitat harakoilla, jotka viihtyy parhaiten harakoitten kanssa?" hän kysyi. "Kuka nyt olla kiero? Minä sanoo sinulle, herra Karl Kraski, että minä olla reilu mies, ja se yks asia ei kuka ihminen voi sanoa Adolph Bluberista, että hän olla kiero."

"Pidä suusi kiinni", tokaisi Kraski; "jos yrityksessä on jotakin tavoitettavaa, niin kyllä sinä mukana olet — mikäli ei ole mitään vaaraa. Ne miekkoset itse varastivat norsunluun ja hommassa kaiketi tappoivat paljon ihmisiäkin. Sitäpaitsi he ovat ottaneet orjiakin, jotka me vapautamme."

"No niin", sanoi Bluber, "jos se olla oikein ja rehellistä, niin kyllä kernaasti minun puolestani, mutta muista sentään, Kraski, että minä olla rehellinen mies."

"Tuhat tulimmaista", huudahti Throck, "me olemme kaikki rehellisiä miehiä; en ole ikinä elämässäni tavannut tällaista metistä pastorijoukkoa."

"Tietysti me olemme rehellisiä", ulvoi John Peebles, "ja joka vain sanoo, ettemme sitä ole, siltä me murskaamme kallon, siinä se."

Tyttö hymyili väsyneesti. "Kyllähän te aina voitte kerskua rehellisyydestänne", hän sanoi. "Mokomat kiertävät maailmaa rehellisyydestään kerskuen. Mutta eipä väliä; nyt on päätettävä, seuraammeko Kraskin neuvoa vai emmekö. Siitä asiasta on meidän toki sovittava ennenkuin yritykseen ryhdymme. Meitä on viisi. Äänestäkäämme. Teemmekö niin vai emmekö?"

"Tulevatko miehet mukaamme?" kysyi Kraski kääntyen Luvinin puoleen.

"Jos heille luvataan osa norsunluusta, niin he ovat valmiit", vastasi neekeri.

"Kuinka moni kannattaa Karlin suunnitelmaa?" kysyi Flora.

Kaikki kannattivat sitä yksimielisesti, ja niin päätettiin, että he ryhtyisivät yritykseen, ja puolta tuntia myöhemmin lähetettiin viestinviejä rosvojen leiriin viemään sanaa sen päällikölle. Vähän myöhemmin lähti joukkue liikkeelle, kulkien samaan suuntaan.

Kun he viikon päästä ehtivät rosvojen leiriin, kuulivat he, että heidän sanansaattajansa oli turvallisesti saapunut perille ja että heitä odotettiin. Esteban ja Owaza eivät olleet näyttäytyneet eikä naapuristossa ollut heitä nähty tai heistä kuultu. Siitä johtui, että arabialaiset olivat taipuvaisia epäluuloisuuteen ja jurouteen, koska pelkäsivät, että heille tuotu tiedonanto oli vain juoni, jonka avulla tämä melkoinen joukko valkoihoisia ja aseistettuja neekereitä pääsi turvallisesti heidän paalutukseensa.

Kun Jane Clayton liikkui nopeasti wazireineen, tapasi hän Flora Hawkesin safarin jäljet leiriltä, missä wazirit olivat viimeksi nähneet Estebanin, jota he edelleenkin luulivat Apinain Tarzaniksi. Seuraten selviksi poljettuja jälkiä ja liikkuen paljon nopeammin kuin Hawkesin safari, leiriytyivät Jane ja wazirit puolentoista kilometrin päähän norsunluurosvoista vain viikkoa myöhemmin Hawkesin joukon saapumisesta, joka siellä edelleenkin viipyi, odottaen joko Owazan ja Estebanin tuloa tai sopivaa hetkeä tehdäkseen kavalan hyökkäyksen arabialaisia vastaan. Sillä välin oli Luvinin ja muutamien muiden neekerien onnistunut salaa kylvää kapinanhenkeä arabialaisleirin orjain keskuudessa. Vaikka hän joka päivä selosti menestystään Flora Hawkesille, ei hän selostanut pienen oman suunnitelmansa säännöllistä kehittymistä. Hän näet orjakapinan ja arabialaisten tappamisen lisäksi tuumi kaikkien leirin valkoisten murhaamista, lukuunottamatta Flora Hawkesia, jonka Luvini halusi säilyttää joko itseään varten tai jollekulle pohjoisten seutujen mustalle sulttaanille myytäväksi. Luvinin ovelana suunnitelmana oli ensin tappaa arabialaiset valkoisten avulla ja sitten karata valkoisten kimppuun ja tappaa . heidät, kun heidän palvelijansa ensin olivat varastaneet heiltä aseet

Ei ole juuri epäilystäkään, että Luvini olisi voinut panna tuumansa helposti täytäntöön, jollei esteenä olisi ollut erään, Flora Hawkesin yksityispalvelijana toimineen nuoren neekeripojan uskollisuus ja kiintymys emäntäänsä.

Tämä nuori valkoinen nainen, vaikka olikin valmis menemään varsin pitkälle ahneutensa ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi, oli ystävällinen ja lempeä emäntä. Hänen ystävällisyydenosoituksensa tälle tietämättömälle mustalle pojalle olivat tuottamassa hänelle paljon suuremman osingon kuin hänen panoksensa edellytti.

Luvini oli muutamana iltapäivänä käynyt Floran luona ilmoittamassa hänelle, että kaikki oli valmista ja että orjain kapina ja arabialaisten murha tapahtuisivat sinä iltana heti pimeän tulon jälkeen. Valkoisten saaliinhimon oli rosvojen omistama norsunluuvarasto jo kauan sitten herättänyt, minkävuoksi kaikki olivat perin halukkaita salaliiton lopulliseen ratkaisevaan tekoon, joka tuottaisi heidän haltuunsa melkoisen varallisuuden.

Juuri vähää ennen ilta-ateriaa hiipi pieni neekeripoika Flora Hawkesin telttaan. Poika mulkoili silmät selällään ja oli kovin säikähtynyt.

"Mikä nyt on?" kysyi tyttö.

"Hst!" varoitti nuorukainen. "Älä salli heidän kuulla puhuvasi minulle, vaan tuo korvasi lähelle, kun minä sinulle kuiskaamalla kerron, mitä Luvini suunnittelee."

Neitonen kallisti päänsä pienen neekerin huulia kohti.

"Sinä olet ollut minulle ystävällinen", kuiskasi poika; "nyt kun Luvini tahtoisi tehdä sinulle pahaa, olen minä tullut sinulle siitä ilmoittamaan."

"Mitä tarkoitat?" huudahti Flora hiljaa.

"Tarkoitan, että Luvini on antanut käskyn arabialaisten surmaamisen jälkeen tappaa kaikki valkoiset miehet ja ottaa sinut vangiksi. Hän aikoo joko itse pitää sinut tai myydä sinut pohjoiseen suuresta rahasummasta."

"Mutta kuinka tämän kaiken tiedät?" kysyi neitonen.

"Kaikki neekerit leirissä sen tietävät", vastasi poika. "Minun oli määrä varastaa sinun kiväärisi ja pistoolisi, niinkuin jokaisen palveluspojan on varastettava valkoisen isäntänsä aseet."

Neitonen hypähti seisaalleen. "Kyllä minä sille mustanaamalle näytän", hän huudahti, siepaten pistoolinsa, ja hyppäsi teltan ovikaistaletta kohti.

Poika tarttui häntä polvien kohdalta ja pidätti häntä. "Ei ei!" hän huusi. "Älä tee sitä! Älä sano mitään! Se merkitsisi vain, että he tappavat valkoiset miehet sitä nopeammin ja ottavat sinut vangiksi kumminkin. Jokainen neekeri leirissä on teitä vastaan. Luvini on luvannut jakaa norsunluun yhtäläisesti kaikkien kesken. He ovat nyt valmiit, ja jos sinä uhkaisit Luvinia tai he jollakin muulla tavoin saisivat tietää, että olet hankkeesta selvillä, karkaisivat he heti kimppuusi."

"Mitä minun siis olisi mielestäsi tehtävä?" kysyi Flora.

"Ainoa toivo on paossa. Sinun ja valkoisten miesten on pujahdettava viidakkoon, enkä minäkään saa teitä seurata."

Tyttö seisoi katsellen poikaa hetkisen ääneti, ja sitten hän sanoi:
"Hyvä on, minä teen niinkuin neuvot. Sinä olet pelastanut henkeni.
Kenties en koskaan kykene sinua palkitsemaan, mutta kenties kykenenkin.
Mene nyt ennenkuin sinua vastaan herää epäluuloja."

Neekeri poistui teltasta, kiiveten takaseinän alitse välttääkseen, että joku hänen leirin keskelle kerääntyneistä tovereistaan hänet huomaisi, teltan etuosa kun oli selvästi nähtävissä sieltä. Heti kun hän oli mennyt, käveli Flora, ikäänkuin sattumalta kentälle ja meni Kraskin telttaan, jossa venäläinen asui yhdessä Bluberin kanssa. Hän tapasi molemmat miehet ja kertoi heille hiljaa kuiskaillen, mitä oli neekeriltä kuullut. Kraski kutsui sitten Peeblesin ja Throckin, koska oli päätetty olla millään ulkonaisella merkillä ilmaisematta, että heillä oli vihiä salajuonesta. Englantilaiset tahtoivat karata neekerien kimppuun ja tuhota heidät, mutta Flora Hawkes sai heidät luopumaan sellaisesta yltiöpäisyydestä huomauttamalla, kuinka suuresti alkuasukkaat olivat heitä lukuisammat ja kuinka toivotonta heidän nujertamisensa oli.

Bluber, joka oveluudessaan ja viekkaudessaan aina oli taipuvainen kaksinaiseen peliin, missä sellaiseen oli vähänkin tilaisuutta, ehdotti, että he salavihkaa ilmoittaisivat arabialaisille, mitä olivat kuulleet, ja näiden kanssa yhteisvoimin asettuisivat mahdollisimman lujaan asemaan ja avaisivat tulen mustia vastaan heidän hyökkäystään odottamatta.

Taaskin Flora Hawkes suhtautui ehdotukseen kielteisesti. "Se ei kelpaa", hän sanoi, "sillä arabialaiset ovat pohjaltaan yhtä paljon meidän vihollisiamme kuin neekeritkin. Jos meidän onnistuisi nujertaa neekerit, ei kuluisi monta minuuttia ennenkuin arabialaiset tietäisivät äsken heitä vastaan punomamme juonen jokaisen yksityiskohdan, minkä jälkeen ei henkenne olisi tuon arvoinen", ja hän näpsäytti sormiaan.

"Kyllä kai Flora on oikeassa, kuten tavallista", mörisi Peebles, "mutta mihin hiidessä me joudumme harhaillessamme tässä viidakossa ilman neekerejä, jotka pyytäisivät meille riistaa, keittäisivät meille, kantaisivat kapineitamme ja opastaisivat meitä erämaassa? Sen minä tahtoisin tietää — ja tässä sitä nyt ollaan."

"Ei, ei tässä kai muuta neuvoa ole", sanoi Throck. "Mutta ei maar minua halutakaan juosta tieheni, en ainakaan likaisten neekerien edeltä pakoon pötki."

Silloin kuului valkoisten korviin mölyä etäältä viidakosta: se oli leijonan karjahdus.

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Menisikö me yksinämme tuohon viidakkoon? Mein Gott! Melkein minä kernaammin jään tänne ja antaa tappaa itse niinkuin valkoinen mies."

"Eivät ne tapa sinua valkoisen miehen lailla", virkkoi Kraski. "Ne kiduttavat sinua, jos jäät."

Bluber väänteli käsiään, ja tuskanhiki valui hänen pulleita kasvojaan pitkin. "Voi, minkä takia minä tämä tehnyt?" hän uikutti. "Miksei minä jäänyt Lontoo, jonne minä kuuluu?"

"Tuki suusi", tiuskasi Flora. "Etkö tiedä, että jos jollakin tavoin herätät heidän epäluulonsa, ne ryökäleet karkaavat heti kimppuumme? Ei meillä ole muuta neuvoa kuin odottaa, kunnes he hyökkäävät arabialaisia vastaan. Meillä on silloin vielä aseemme, sillä he eivät aio niitä meiltä viedä ennenkuin arabialaiset on surmattu. Taistelun hämmingissä täytyy meidän paeta viidakkoon, ja senjälkeen — vain Jumala tietää — ja Jumala meitä auttakoon!"

"Niin, Jumala meitä auttakoon!" sopersi Bluber aivan hätäännyksissään.

Hetkistä myöhemmin tuli Luvini heidän luoksensa. "Kaikki on valmista, bwanat", hän sanoi. "Olkaa varuillanne heti kun ilta-ateria on syöty. Kuulette merkkilaukauksen. Avatkaa sitten tuli arabialaisia vastaan."

"Hyvä on", virkkoi Kraski; "olemme juuri siitä haastelleet ja päättäneet asettua lähelle porttia, estääksemme heidät pakenemasta."

"Se sopii", sanoi Luvini, "mutta sinun täytyy jäädä tänne." Hän puhutteli Floraa. "Sinun ei olisi turvallista olla taistelun tuoksinassa. Jää tänne telttaan, niin rajoitamme ottelun kylän toiselle sivulle ja mahdollisesti portin tienoille, jos joku heistä yrittää murtautua riviemme lävitse pakoon."

"Hyvä niin", myönsi Flora, "minä jään tänne, missä on turvallista."

Mielissään, että asiat sujuivat mitä parhaiten hänen etujensa mukaisesti, jätti neekeri heidät, ja pian oli koko leiri nauttimassa ilta-ateriaansa. Kaikkialla leirissä vallitsi väkinäisyyden ja kovin hermostuneen jännityksen tunne, joka arabialaistenkin oli täytynyt huomata, vaikka sen syy ainoastaan heille oli tuntematon. Bluber oli niin säikähtynyt, ettei voinut syödä, vaan istui kalpeana ja vavisten, katse harhaillen hurjasti pitkin kenttää — ensin mustain parveen, sitten arabialaisiin ja sitten portille, jonka etäisyyden hän varmaan oli mielessään mitannut sata kertaa istuessaan siinä ja odotellessaan laukausta, joka olisi merkkinä verilöylylle ja hänen pakenemiselleen viidakkoon, missä hän varmasti luuli joutuvansa ensimmäisen pyydystelevän leijonan välittömäksi saaliiksi.

Peebles ja Throck nauttivat ateriansa juroina Bluberin suureksi kiusaksi. Kraski, joka oli perin hermostunut luonteeltaan, söi vain vähän, mutta ei osoittanut mitään pelonmerkkiä, eikä Flora Hawkeskaan, vaikka hän sydämessään käsitti heidän asemansa toivottomuuden.

Oli tullut pimeä. Jotkut neekereistä ja arabialaisista aterioitsivat vielä, kun äänettömyyden äkkiä katkaisi terävästi pamahtava kiväärinlaukaus. Muuan arabialainen vaipui äännähtämättä maahan. Kraski nousi ja tarttui Floraa käsivarresta.

"Tule", hän huudahti.

Peeblesin ja Throckin seuraamina he astuivat paalutuksen porttia kohti, ja heidän edellään riensi Bluber, jonka jalat pelko siivitti.

Nyt täyttyi ilma taistelevien miesten käheistä huudoista ja kiväärinlaukauksista. Arabialaiset, joita oli vain puolisen tusinaa, taistelivat kuin susilaumaa vastaan, ja koska he olivat paljon parempia pyssymiehiä kuin neekerit, oli taistelun tulos vielä epätietoinen, kun Kraski avasi portin ja viisi eurooppalaista pakeni viidakon pimentoon.

Ottelun leirissä täytyi toki päättyä niinkuin se päättyi, sillä niin monin verroin lukuisammat arabialaisia olivat neekerit, että heidän onnistui kehnosta ampumataidostaan huolimatta kaataa viimeinenkin vihollisensa. Silloin Luvini käänsi huomionsa toisiin valkoihoisiin, vain todetakseen, että nämä olivat paenneet kylästä. Neekeri käsitti heti kaksi asiaa. Ensiksikin, että joku oli hänet kavaltanut, ja toiseksi, että valkoiset eivät olleet voineet ehtiä etäälle siinä lyhyessä ajassa, joka oli heidän poistumisestaan kulunut.

Kutsuen soturinsa ympärilleen hän selitti heille, mitä oli tapahtunut; teroittamalla heidän mieleensä, että valkoiset, jos heidän sallittaisiin päästä pakoon, varmastikin palaisivat lisäjoukoin neekerejä rankaisemaan, sai hän seuralaisensa, joita nyt oli kolmattasataa soturia, tajuamaan, kuinka välttämätöntä oli heti lähteä seuraamaan pakolaisten jälkiä ja tavoittaa heidät ennenkuin he ehtisivät viedä viestin edes johonkin naapurikylään, joista lähin oli ainoastaan päivämatkan päässä.

KUUDESTOISTA LUKU

Timanttivarasto

Alkeellisten savupommien täyttäessä keisarin tornin valtaistuinsalin tukehduttavalla katkullaan lyöttäytyivät gomanganit Tarzanin ympärille, rukoillen häntä pelastamaan heidät, sillä hekin olivat nähneet jokaisen sisäänkäytävän eteen kasaantuneet bolganit ja sen suuren joukon, joka odotteli puutarhassa ja ulkona pengermällä.

"Odottakaa hetkinen", virkkoi Tarzan, "kunnes savu on kyllin sakea ehkäistäkseen bolganit näkemästä liikkeitämme. Sitten ryntäämme pengermälle aukenevista ikkunoista ulos, sillä ne ovat lähempänä itäporttia kuin mikään muu aukko, joten joillakuilla meistä on parempi pakomahdollisuus."

"Minulla on parempi suunnitelma", sanoi vanhus. "Kun savu on meidät peittänyt, niin seuratkaa minua. Yksi ovi on vartioimatta, luultavasti siksi, että he eivät aavista meidän sitä käyttävän. Mennessäni korokkeen yli valtaistuimen taitse oli minulla tilaisuus havaita, että bolganeja ei ollut sitä vartioimassa."

"Mihin se johtaa?" kysyi Tarzan.

"Timanttitornin maakerrokseen — sen tornin, josta sinut löysin. Se osa palatsista on lähinnä itäporttia, ja jos ehdimme sinne ennenkuin he aavistavat aikomustamme, ei ole juuri epäilemistäkään, että pääsemme ainakin metsään."

"Oivallista!" riemuitsi apinamies. "Ei kestä kauan ennenkuin savu verhoo meidät bolganeilta."

Tositeossa oli savu nyttemmin niin sakeaa, että valtaistuinsalissa olijain oli vaikea hengittää. Monet heistä yskivät ja aivastelivat tukehtumaisillaan, ja kaikkien silmät vettyivät kitkerän savun vaikutuksesta. Mutta silti he eivät olleet kokonaan heitä ympäröiviltä vartijoilta kätkettyinä.

"En tiedä, kuinka paljon kauemmin tätä voimme kestää", sanoi Tarzan; "minä olen siitä jo saanut ihan kyliäni."

"Savu sakenee hiukan", virkkoi vanhus. "Lyhyt tuokio vain, niin voimme luullakseni lähteä kenenkään näkemättä."

"Minä en voi tätä enää kestää", parahti La. "Minä tukehdun ja olen puolisokea."

"No", sanoi vanhus, "ehkeivät he enää voi meitä erottaa. Savu on varsin sakeaa. Seuratkaahan siis minua!" Ja hän johdatti heidät korokkeen askelmia ylös ja valtaistuinten takana olevan pienen, uutimien verhoaman aukon läpi. Vanhus astui ensimmäisenä ja sitten La, Tarzanin ja Jad-bal-jan seuraamana, joka oli melkein saavuttanut kestävyytensä ja kärsivällisyytensä rajan, niin että Tarzan vain vaivoin oli kyennyt sitä hillitsemään; ja nyt ilmaisi eläin suuttumustaan syvällä murinalla, mistä oli pelättävissä, että bolganit siitä arvaisivat heidän pakotiensä. Tarzanin ja leijonan takana tungeksivat yskivät gomanganit; mutta kun Jad-bal-ja oli heidän edessään, eivät he lyöttäytyneet niin lähelle edellä kulkevia kuin muutoin olisivat luultavasti tehneet.

Aukosta päästiin pimeään käytävään, joka johti korkeita portaita pitkin alas matalammalle tasolle ja sitten pilkkosen pimeässä sen melkoisen välimatkan, joka erotti timanttitornin keisarin tornista. Niin suurta huojennusta he tunsivat päästessään valtaistuinsalin sakeasta savusta, että kukaan heistä ei piitannut käytävän pimeydestä, vaan he seurasivat kärsivällisesti vanhuksen opastusta. Tämä oli selittänyt, että ensimmäiset portaat, joita pitkin he olivat astuneet, olivat ainoat tunnelissa tavattavat esteet.

Käytävän päässä pysähtyi vanhus raskaan oven eteen, jonka hän melkoisella ponnistuksella sai avatuksi.

"Odottakaa tuokio", hän sanoi, "kunnes löydän soihtulampun, sytyttääkseni valoa."

He kuulivat hänen hetken hapuilevan ovikäytävässä, ja sitten leimahti himmeä liekki, ja kohta lepatti valo lampussa. Sen hämärissä säteissä näki Tarzan edessään nelikulmaisen kammion, jonka laajuudesta lampun vavahteleva lieska antoi vain osittaisen käsityksen.

"Toimittakaa heidät kaikki sisälle", sanoi vanhus, "ja sulkekaa ovi", ja kun se oli tehty, huusi hän Tarzanille: "Tule! Ennenkuin lähdemme tästä kammiosta haluan näyttää sinulle sellaista, mitä mikään ihmissilmä ei vielä koskaan ole nähnyt."

Hän johdatti Tarzanin kammion etäiselle puolelle, missä tämä soihtulampun valossa näki rivittäin hyllyjä, joille oli pinottu pieniä nahkapusseja. Vanhus laski lampun eräälle hyllyistä, otti yhden säkin, avasi sen ja kaatoi osan sisältöä kämmenelleen. "Timantteja", hän sanoi; "jokainen näistä mytyistä painaa viisi naulaa ja jokainen sisältää timantteja. Bolganit ovat kasanneet niitä ikimuistoisista ajoista, sillä he kaivavat niitä paljon yli oman tarpeensa. Heidän taruissaan elää usko, että atlantilaiset jonakuna päivänä palaavat ja että he voivat myydä timantit niille. Ja niin he jatkavat niiden kaivamista ja varastoonpanoa, ikäänkuin niillä olisi alituista ja kiihkeää kysyntää. Kas tässä, ottakaa pussi mukaanne", hän lisäsi, ojentaen Tarzanille ja La'lle kummallekin yhden.

"En luule, että tästä laaksosta koskaan elävinä pääsemme, mutta mahdollistahan se on", ja näin sanoen otti hän itse kolmannen pussin.

Timanttiholvista vanhus opasti heidät alkeellisia portaita pitkin ylempään kerrokseen, ja sitten nopeasti tornin pääovelle. Vain kaksi raskasta, sisäpuolelta teljettyä ovea oli nyt heidän ja pengermän välillä, ja vähän matkaa taempana ammotti itäportti avoinna. Vanhus oli avaamaisillaan ovet, kun Tarzan ehkäisi hänet.

"Odota hetkinen", hän virkkoi, "kunnes loput gomanganit ovat tulleet. Portaiden nouseminen vie heiltä jonkun aikaa. Kun he ovat kaikki täällä takanamme, paiskaa ovet auki, ja sitten sinä ja La niiden kymmenen tai kahdentoista gomanganin kanssa, jotka ovat aivan ympärillämme, ryntäätte porttia kohti. Loput meistä seuraavat jälkijoukkona ja pitävät bolganit loitolla, jos ne hyökkäävät kimppuumme. Olkaa valmiit", hän lisäsi hetkistä myöhemmin; "luullakseni ovat kaikki nyt ylhäällä."

Huolellisesti selitti Tarzan gomanganeille suunnitelmansa ja sitten hän, kääntyen vanhukseen päin, komensi: "Nyt." Salpa lipsahti auki, ovet lensivät selälleen, ja koko joukkue ryntäsi juoksujalkaa itäporttia kohti.

Valtaistuinsalin lähettyville kasaantuneet bolganit eivät tienneet, että heidän uhrinsa olivat heiltä livistäneet, ennenkuin Tarzan, joka seurasi Jad-bal-jan kanssa oli astumassa itäportin läpi. Silloin bolganit hänet huomasivat ja päästivät heti hälytyshuudon, jonka kuultuaan useat sadat heistä ryhtyivät hurjaan takaa-ajoon.

"Tuolla he tulevat", huusi Tarzan toisille; "juokse minkä jaksat suoraan Oparin laaksoa kohti, La."

"Entä sinä?" kysyi nuori nainen.

"Minä jään hetkiseksi gomanganien seuraan ja yritän rangaista noita otuksia."

La pysähtyi tiellään. "Minä en astu askeltakaan ilman sinua, Apinain Tarzan", hän sanoi. "Olet jo antautunut minun tähteni liiankin suuriin vaaroihin. Ei, minä en lähde ilman sinua."

"Kuten tahdot", vastasi toinen. "Tuolla he tulevat."

Suurella vaivalla hän keräsi joukon gomanganeja, jotka kerran portin läpi päästyään eivät näkyneet mitään muuta ajattelevan kuin päästä niin etäälle Timanttipalatsista kuin mahdollista. Tuskin puolisataa soturia totteli hänen kutsuaan, ja näiden kanssa hän seisoi porttikäytävässä, jota kohti useita satoja bolganeja parhaillaan ryntäsi.

Vanhus astui Tarzanin luo ja kosketti häntä käsivarteen.

"Sinun on parasta paeta", hän sanoi. "Gomanganien rivit murtuvat, ja he pötkivät ensi hyökkäyksestä tiehensä."

"Paolla emme mitään voita", selitti Tarzan, "sillä me vain menettäisimme mitä olemme gomanganien avulla voittaneet, ja sitten olisi koko laakso kuin herhiläiset niskassamme."

Hän oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs gomanganeista huusi:
"Katsokaa, katsokaa! Ne tulevat!" ja hän osoitti polkua pitkin metsään.

"Juuri ajoissa tulevatkin", huomautti Tarzan nähdessään ensimmäisen gomanganiparven vyöryvän metsästä itäporttia kohti. "Tulkaa", hän huusi läheneville neekereille, "bolganit hyökkäävät meitä vastaan. Tulkaa kostamaan vaivanne!" Sitten hän kääntyi ja kutsuen ympärillään olevia mustia syöksyi ryntääviä gorillamiehiä vastaan. Heidän takanaan vieri kuin aalto aallon jälkeen gomanganijoukko toisensa perästä Timanttipalatsin itäportista sisälle, tunkien kaikki tieltään ja tyrskähtäen vihdoin bolganien horjuvaa rintamaa vastaan, joka paiskattiin armotta takaisin palatsin muureja kohti.

Huudot, taistelu ja verenhaju kiihoittivat Jad-bal-jan sellaiseen raivoon, että Tarzan vain töin tuskin onnistui pidättää se karkaamasta yhtä hyvin ystävän kuin vihollisenkin kimppuun, joten apinamieheltä kului niin paljon aikaa hurjan liittolaisensa hillitsemiseen, että hän ehti vain vähän ottaa osaa taisteluun. Mutta hän näki, että se oli kallistumassa heikäläisten voittoon ja että bolganien täydellinen tappio oli varma, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi.

Eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään. Niin hurjia olivat gomanganit verisestä kostonhimosta ja niin innostuneita voiton ensimmäisistä hedelmistä, että tulivat yhtä vimmaisiksi kuin itse Jad-bal-ja. He eivät antaneet armoa eivätkä sitä anoneet, ja taistelu loppui vasta sitten, kun he eivät enää löytäneet bolganeja tappaakseen.

Ottelu oli ohi, ja Tarzan palasi La'n ja vanhuksen kera valtaistuinhuoneeseen, josta savupommien käry nyttemmin oli haihtunut. Sinne he kutsuivat jokaisen kylän päämiehen, ja kun nämä olivat kerääntyneet korokkeen eteen, jolla seisoivat nuo kolme valkoihoista, iso mustaharjainen leijona Jad-bal-ja heidän vieressään, haastoi Tarzan neekereille:

"Timanttipalatsin laakson gomanganit, tänä yönä olette vapauttaneet itsenne julmien isäntienne hirmuvallasta, jolla teitä on rasitettu kauemmin kuin vanhinkaan teistä kykenee muistamaan. Niin aavistamattoman pitkät ajanjaksot on teitä sorrettu, että joukostanne ei ole koskaan kehittynyt johtajaa, joka kykenisi teitä viisaasti ja oikeudenmukaisesti hallitsemaan. Valitkaa siis itsellenne hallitsija jostakin vieraasta heimosta."

"Sinut, sinut!" huusi ääni toisensa perään, päämiesten vaatiessa
Apinain Tarzania heidän kuninkaakseen.

"Ei", lausui apinamies, kohottaen kätensä vaitiolon merkiksi; "mutta täällä on sellainen, joka on kauan elänyt keskuudessanne ja tuntee tapanne ja tottumuksenne, toivomuksenne ja tarpeenne paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tahtoo jäädä luoksenne teitä hallitsemaan, niin hänestä saatte varmaan hyvän kuninkaan", ja Tarzan osoitti vanhusta.

Tämä katsahti Tarzaniin hämmästyneenä. "Mutta minä haluan lähteä täältä pois", hän sanoi; "haluan palata sivistyneeseen maailmaan, josta olen tänne haudattuna ollut eristettynä niin monet pitkät vuodet."

"Sinä et tiedä, mitä haastelet", puheli apinamies. "On kulunut paljon, paljon aikaa siitä, kun sieltä läksit. Et enää tapaa ketään tuttavia kotiseudultasi. Kohtaat vain petosta, ulkokultaisuutta, ahneutta, omanvoitonpyyntöä ja julmuutta. Pian huomaisit, ettei kukaan siellä sinusta välittäisi, etkä sinä kenestäkään. Minä, Apinain Tarzan, olen lähtenyt viidakosta ja käynyt ihmisten rakentamissa kaupungeissa, mutta aina on minua siellä tympäissyt, ja mielelläni olen palannut viidakkoon — jalojen eläinten luo, jotka rakastavat rehellisesti ja rehellisesti vihaavat, — luonnon vapauteen ja teeskentelemättömään vilpittömyyteen.

"— Jos palaat, niin saat tuntea pettymystä ja huomaat hylänneesi tilaisuuden suorittaa työn, joka hyvin maksaisi vaivasi. Nämä ihmispoloiset tarvitsevat sinua. Minä en voi jäädä tänne heitä pimeydestä opastamaan, mutta sinä voisit, ja sinä kykenet ehkä niin muovaamaan heidät, että heistä tulee uuttera, hyveellinen ja ystävällinen kansa, joka kuitenkaan älköön jääkö sotataidossakaan harjaantumattomaksi, sillä jos meillä on jotakin hyvää, niin on aina kadehtijoita, ja jos he ovat meitä voimakkaampia, yrittävät he tulla sen meiltä väkivalloin riistämään. Sinun on siis opetettava kansasi puolustamaan maataan ja oikeuksiaan, ja niitä puolustaakseen tulee heidän kyetä menestyksellä taistelemaan, ja heillä täytyy olla aseita, joilla käyvät sotiaan."

"Puheesi on totta, Apinain Tarzan", vastasi vanhus; "siellä vanhassa maailmassa ei minulla ole mitään odotettavaa, joten jään tänne, jos gomanganit minut päällikökseen haluavat."

Kun Tarzan tiedusteli asiaa päämiehiltä, vakuuttivat he, että jolleivät voineet saada päällikökseen häntä itseään, he hyvin kernaasti ottaisivat vanhuksen, tämän kun kaikki joko näkemättä tai kuulematta tiesivät henkilöksi, joka ei koskaan ollut harjoittanut mitään julmuuksia gomanganeja kohtaan. Harvat eloon jääneet bolganit, jotka olivat paenneet palatsin eri osiin, haettiin esille ja tuotiin valtaistuinsaliin. Täällä heille annettiin kaksi ehtoa: joko jäädä orjiksi laaksoon tai kokonaan poistua maasta. Gomanganit olisivat karanneet heidän päälleen ja surmanneet heidät, mutta heidän uusi kuninkaansa ei sitä sallinut.

"Mutta minne me menisimme, jos lähdemme Timanttipalatsin laaksosta?" kysyi muuan bolganeista. "Emme tiedä mitä Oparin kaupungin tuolla puolen on, ja Oparissa tapaisimme vain vihollisia."

Tarzan istui silmäillen heitä salaperäisesti ja ääneti. Pitkään aikaan hän ei puhunut, jolla välin muutamat gomanganien päämiehet ja jotkut bolganit tekivät ehdotuksia gorillamiesten tulevaisuuden varalle. Vihdoin apinamies nousi ja kääntyi bolganeja kohti.

"Teitä on satakunta miestä", hän sanoi. "Te olette väkeviä ja hurjia taistelijoita. Minun vieressäni istuu La, Oparin ylipapitar ja kuningatar. Häijy pappi anasti hänen valtansa ja syöksi hänet valtaistuimelta, mutta huomenna marssimme Oparia vastaan Timanttipalatsin laakson urhokkaimpien gomanganien kanssa, rangaistaksemme ylipappi Kadshia, joka on kuningattarensa kavaltanut; ja La nousee jälleen Oparin valtaistuimelle. Mutta missä kavalluksen siemeniä on kylvetty, siellä saattavat idut nousta oraalle, milloin sitä vähimmin aavistetaan. Kestänee näin ollen kauan ennenkuin Oparin La voi täydellisesti luottaa alamaisten uskollisuuteen — ja se seikka tarjoo teille tilaisuuden ja kotimaan. Seuratkaa siis meitä Opariin ja taistelkaa meidän kanssamme asettaaksemme La'n uudestaan valtaistuimelleen, ja jääkää taistelun tauottua sinne La'n henkivartiostoksi suojellaksenne häntä ei ainoastaan ulkonaisilta, vaan sisäisiltäkin vihollisilta."

Bolganit pohtivat asiaa muutaman minuutin, ja sitten eräs heistä tuli apinamiehen luo. "Me suostumme sinun ehdotukseesi", hän sanoi.

"Ja oletteko uskollisia La'lle?" kysyi Tarzan.

"Bolganeista ei koskaan tule kavaltajaa", vastasi gorillamies.

"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Entä sinä, La, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?"

"Minä otan heidät palvelukseeni", vastasi ylipapitar.

Aikaisin seuraavana aamuna lähtivät Tarzan ja La kolmentuhannen gomanganin ja sadan bolganin kanssa kavalaa Kadshia rankaisemaan. Mitään sotajuonta tai petosta ei juuri yritettykään. He marssivat vain Timanttipalatsin laakson läpi, astuivat louhikkoista rotkoa pitkin alas Oparin laaksoon ja suuntautuivat sitten suoraan La'n palatsin takarakennuksia kohti.

Pieni harmaa marakatti, joka istui köynnösten ja kiertokasvien verhossa temppelimuurin harjalla, äkkäsi heidän tulonsa. Se keikautti päätään ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja tapaus herätti siinä niin kiihkeää mielenkiintoa, että se hetkiseksi unohti raapia vatsaansa — mitä se jonkun aikaa oli uutterasti tehnyt. Mitä lähemmäksi marssivain rivistö ehti, sitä enemmän kiihtyi Manu, ja kun se hämärästi totesi gomanganien suuren joukon, joutui se aivan suunniltaan, mutta viimeisenä pontimena, joka pani sen hurjasti livistämään takaisin Oparin palatsin turviin, oli bolganien — hänen pienen maailmansa peikkojen — näkeminen.

Kadsh oli sisemmän temppelin pihassa, jossa hän auringon noustessa oli uhrannut Leimuavalle Jumalalle. Kadshin kanssa oli joukko alempia pappeja ja Oah papittarineen. Että heidän keskensä oli riitaa, ilmeni sekä heidän synkistä kasvoistaan että Oahin Kadshille lausumista sanoista.

"Taaskin olet mennyt liian pitkälle, Kadsh!" hän huudahti katkerasti. "Ainoastaan Leimuavan Jumalan ylipapitar saa uhrauksen toimittaa. Ja kuitenkin sinä itsepintaisuudessasi tuon tuostakin saastutat uhriveitsen kelvottomalla kädelläsi."

"Hiljaa, vaimo!" ärähti ylipappi. "Minä olen Kadsh, Oparin kuningas ja Leimuavan Jumalan ylipappi. Sinä olet se, mikä olet, ainoastaan Kadshin suosiosta. Älä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi tai saat itse maistaa uhriveitsen terää." Ei ollut epäilystäkään hänen uhkaukseensa sisältyvästä kamalasta tositarkoituksesta. Monien hänen ympärillään olevien oli vaikea salata tyrmistymistään, nähdessään hänen pyhyyttäloukkaavan sävynsä ylipapitarta kohtaan. Niin vähän kuin he Oahista välittivätkin, oli toki totta, että hänet oli korotettu korkeimmalle arvopaikalle, ja ne, jotka luulivat La'n kuolleen, niinkuin Kadsh oli kaikin keinoin koettanut heille uskotella, osoittivat Oahille täydelleen sitä kunnioitusta, johon hänen korkea virkansa hänet oikeutti.

"Ole varuillasi, Kadsh", varoitti eräs vanhemmista papeista. "On raja, jonka yli et sinäkään voi mennä."

"Rohkenetko sinä minua uhata?" huudahti Kadsh, jonka silmissä oli yltiöpäisyyden hurja vimma. "Rohkenetko sinä uhata minua, Kadshia, Leimuavan Jumalan ylipappia?" Ja puhuessaan hän karkasi loukkaajaa kohti, uhriveitsi uhkaavasti kohotettuna päänsä yli, mutta juuri sillä hetkellä tuli pieni harmaa apina riekuen ja kirahdellen muurin aukosta, josta nähtiin temppelin pihan yli.

"Bolganit! Bolganit!" se kirkui. "Ne tulevat! Ne tulevat!"

Kadsh pysähtyi ja kääntyi Manua kohti, veistä pitelevän käden valahtaessa hänen sivulleen. "Näitkö sinä ne, Manu?" hän kysyi. "Puhutko sinä totta? Jos tämä taaskin on sinun kepposiasi, niin et elä, kunnes sellaisen jälleen Kadshille tekisit."

"Minä puhun totta", piipitti marakatti. "Minä näin heidät omin silmin."

"Kuinka paljon heitä siellä on?" kysyi Kadsh. "Ja kuinka lähelle Oparia he ovat ehtineet?"

"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä puissa", vastasi Manu. "Ja he ovat jo lähellä temppelin muuria — bolganit ja gomanganit. Heitä vilisee kuin viileissä ja kosteissa rotkoissa kasvavaa ruohoa."

Kadsh kääntyi, kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti, ja heittäen päänsä taaksepäin hän luikkasi venytetyn kirkunan, joka päättyi vihlovaan kiljahdukseen. Kolmesti hän laukaisi kamalan huutonsa ja käskien sitten muiden pihassa olijain seurata häntä alkoi vilistää rivakasti varsinaista palatsia kohti. Kadshin suunnatessa askeleensa vanhaa puilla reunustettua tietä kohti, jonka äärellä Oparin palatsin julkisivu kohosi, tulvehti jokaisesta käytävästä ja oviaukosta ryhmittäin Oparin kyhmyisiä ja karvaisia miehiä aseina raskaat lyijypäiset sauvansa ja puukkonsa. Puissa heidän yläpuolellaan kirkui ja parpatti pari-, kolmekymmentä pientä harmaata marakattia.

"Ei tänne", ne huusivat, "ei tänne!" ja osoittivat kaupungin eteläsivulle päin.

Kurittoman rahvaslauman lailla astuivat papit ja soturit jälleen palatsiin Kadshin kintereillä, palaten rakennuksen toista sivua kohti. Sieltä he kapusivat palatsia suojaavan korkean muurin harjalle, juuri kun Tarzanin joukot pysähtyivät sen ulkopuolelle.

"Kivimöhkäleitä, kivimöhkäleitä!" kirkui Kadsh. Ja vastauksena hänen käskyihinsä alkoivat naiset alhaalla kerätä irtonaisia, palatsin muurista murtuneita sirpaleita ja heitellä niitä ylös sotureille.

"Menkää tiehenne!" huusi Kadsh sotajoukolle portin ulkopuolella. "Menkää tiehenne! Minä olen Kadsh, Leimuavan Jumalan ylipappi, ja tämä on hänen temppelinsä. Älkää saastuttako Leimuavan Jumalan temppeliä, muutoin saatte tuntea hänen vihaansa."

Tarzan astahti eteenpäin hiukan toisten edelle ja kohotti kätensä vaatien äänettömyyttä.

"La, teidän ylipapittarenne ja kuningattarenne, on täällä", hän huusi muurilla seisoville sotilaille. "Kadsh on kavaltaja ja petturi. Avatkaa porttinne ja ottakaa vastaan kuningattarenne. Jättäkää kavaltajat oikeuden käsiin, niin teille ei tapahdu mitään pahaa; mutta jos kiellätte La'lta pääsyn kaupunkiinsa, niin me anastamme väkivallalla ja verenvuodatuksella sen, mikä La'lle oikeudenmukaisesti kuuluu."

Tarzanin lakattua puhumasta astahti La hänen viereensä, jotta koko hänen kansansa hänet näkisi, ja heti kuului hajanaisia hyväksymishuutoja La'lle, ja yksi ja toinen ääni kohotettiin Kadshia vastaan. Ilmeisesti älyten, ettei vaakakupin kallistumiseen paljon tarvittaisi, kirkaisi Kadsh miehilleen, että heidän on hyökättävä, ja sinkautti samalla kiven Tarzania kohti. Ainoastaan apinamiehen ihmeellinen ketteryys pelasti hänet, ja heitto meni ohi, osuen erästä gomangania rintaan ja kaataen hänet. Heti satoi kiviä kuurona heidän päälleen, ja silloin Tarzan käski seuralaistensa rynnätä.

Ulvoen ja möristen syöksyivät bolganit ja gomanganit hyökkäykseen. Kuin kissat he kiipesivät rosoista muurinpintaa ylöspäin ylhäältä uhkaavien lyijysauvojen uhalla. Tarzan, joka oli valinnut Kadshin uhrikseen, saapui ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Käyrä, karvainen soturi iski häntä kohti lyijysauvallaan, mutta riippuen toisella kädellään muurinharjasta tarttui Tarzan toisella kädellään aseeseen, temmaten sen hätyyttäjältään. Samassa hän näki Kadshin kääntyvän ja katoavan takana olevaan pihaan. Tarzanin hinattua itsensä harjalle kävi hänen kimppuunsa heti kaksi muuta Oparin soturia. Heidän tovereiltaan sieppaamallaan aseella hän kellisti heidät oikealle ja vasemmalle, niin suuren etevämmyyden tuotti hänelle hänen iso kokonsa ja voimansa, ja sitten hän, muistaen vain, että Kadshin, joka oli La'ta vastaan tehdyn kapinan alkuunpanija ja johtaja, ei ollut sallittava paeta, hyppäsi alas kiveykselle, juuri kun ylipappi hävisi holvikäytävästä pihamaan toiselle puolelle.

Jotkut papit ja papittaret yrittivät estää hänen kulkuaan. Tarttuen nilkoista erääseen pappiin heilautti apinamies hänen ruumistaan kehässä ympärillään, siten raivaten itselleen tien juostessaan pihamaan vastapäistä sivua kohti, missä hän pysähtyi, kääntyen ja ponnistaen mahtavain lihastensa kaikella voimalla heilautti papin ruumista vielä kerran ja paiskasi sen vasten ahdistajainsa kasvoja.

Jäämättä tarkastamaan, mikä vaikutus hänen teollaan oli, hän kääntyi jälleen Kadshin takaa-ajoa jatkamaan. Mies pysyi aina hiukan edellä, sillä hän tunsi palatsin ja temppelin ja pihojen kiemurtelevat sokkelot paremmin kuin Tarzan ja osasi niissä siis paremmin liikkua. Siitä, että polku johti temppelin sisäpihoihin, oli Tarzan varma. Sieltä pääsisi Kadsh helposti pujahtamaan palatsin alla oleviin maaholveihin ja saisi piilopaikan, josta hänet olisi vaikea karkoittaa, sillä niin lukuisat ja mutkittelevat nuo pimeät maanalaiset tunnelit olivat. Siispä Tarzan ponnisti kaikkensa ehtiäkseen uhripihaan kyllin ajoissa, estääkseen Kadshin pääsemästä verrattain hyvään turvaan maanalaisiin käytäviin, mutta kun hän vihdoin hyppäsi ovikäytävästä pihaan, kiertyi taitavasti heitetty silmukka hänen nilkkoihinsa, ja hän paiskautui raskaasti tantereeseen. Melkein heti karkasi joukko Oparin pieniä, käyriä miehiä hänen kimppuunsa hänen viruessaan siinä kaatumisestaan puolipökertyneenä ja ennenkuin hän oli tullut täysin tajuihinsa, olivat he hänet lujasti köyttäneet.

Melkein puoliksi taintuneena hän tunsi, kuinka ne nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä, ja pian senjälkeen hänet laskettiin kylmälle kiviselle pinnalle. Vasta silloin hän tointui täydellisesti ja totesi taaskin makaavansa selällään Leimuavan Jumalan temppelin sisäpihan uhrialttarilla, ja hänen yläpuolellaan seisoi pääpappi Kadsh, julmat kasvot vääntyneinä vihan irvistykseen ja kuvastaen viivästyneen koston riemua, joka häntä odotti.

"Vihdoin!" mölähti ahnehtiva ilkimys. "Tällä kertaa et sinä, Apinain Tarzan, saa kokea Leimuavan Jumalan raivoa, vaan miehen, Kadshin, vimmaa; eikä nyt viivytellä eikä kukaan tule väliin."

Kadsh heilautti uhripuukkoaan korkealla hänen päänsä päällä. Veitsen terän yli näki Apinain Tarzan pihamuurin harjan ja sen takaa juuri silloin esiin pistämässä mahtavan mustaharjaisen leijonan pään ja hartiat.

"Jad-bal-ja!" hän huusi. "Tapa, tapa!"

Kadsh epäröi, puukko korkealla. Hän näki apinamiehen silmien suunnan ja seurasi sitä. Ja sillä hetkellä loikkasi kultaleijona kiveykselle ja oli kahdella valtavalla harppauksella Oparin ylipapin niskassa. Veitsi kilahti kivipermannolle, ja pedon lujat leukapielet loksahtivat umpeen miehen kamalissa kasvolihaksissa. Alemmat papit, jotka olivat kaapanneet Tarzanin ja jääneet katselemaan, kuinka hän saisi surmansa Kadshin kädestä, olivat parkuen paenneet pihasta samassa silmänräpäyksessä kun kultaleijona oli karannut heidän mestarinsa kimppuun, ja nyt ei temppelin uhripihassa enää ollut muita kuin Tarzan, Jad-bal-ja ja Kadshin hengetön ruumis.

"Kah, Jad-bal-ja", käski Tarzan, "älä salli kenenkään tehdä pahaa
Apinain Tarzanille."

Tuntia myöhemmin täyttyi Oparin vanha palatsi ja temppelit La'n voitollisista joukoista. Surmalta säästyneet papit ja soturit olivat nopeasti antautuneet, tunnustaen La'n kuningattarekseen ja ylipapittarekseen, ja nyt etsittiin La'h käskystä kaikkialta kaupungista Tarzania ja Kadshia. Niinpä La itse erään etsijäosaston johtajana sattui astumaan uhripihaan. Näky, joka hänen silmiään täällä kohtasi/ sai hänet äkkiä pysähtymään, sillä siellä virui Apinain Tarzan sidottuna alttarilla, ja hänen päällään seisoi kiukkuisena ja kiiluvin silmin kultaleijona Jad-bal-ja, tuijottaen suoraan La'han.

"Tarzan, Tarzan!" parahti tämä, astahtaen alttaria kohti. "Kadsh on viimeinkin ajanut tahtonsa perille. Armahtakoon, minua isieni Jumala! Tarzan on kuollut!"

"Ei", huusi apinamies, "kaukana siitä! Tulehan päästämään minua. Minä olen ainoastaan sidottuna, mutta ilman Jad-bal-jaa olisin kuollut uhriveitsestä."

"Jumalan kiitos", huudahti La ja aikoi lähestyä alttaria, mutta pysähtyi nähdessään murisevan leijonan uhkaavan asennon.

"Alas!" huusi Tarzan. "Salli hänen tulla!" Ja Jad-bal-ja laskeutui isäntänsä viereen ja ojensi viiksisen kuononsa apinamiehen rintaa vasten.

Sitten saapui La ja ottaen uhriveitsen katkoi viidakon vangittua herraa pidättävät siteet, nähden samassa alttarin toisella puolen viruvan Kadshin ruumiin.

"Pahin vihollisesi on kuollut", sanoi Tarzan, "ja hänen kuolemastaan saat kiittää Jad-bal-jaa, niinkuin minä sitä kiitän elämästäni. Nyt sinun sopii hallita rauhassa ja onnellisesti ja pysyä ystävyydessä Timanttipalatsin laakson asukkaiden kanssa."

Sinä yönä istuivat Tarzan, bolganit, gomanganien päämiehet sekä Oparin papit ja papittaret Oparin palatsin isossa juhlasalissa kuningatar La'n vieraina, syöden muinaisten atlantilaisten kultaisista kulhoista — sillä mantereella muovatuista kulhoista, jonka olemassaolosta enää vain vanhat tarut tietävät. Ja seuraavana päivänä Tarzan lähti Jad-bal-jan kanssa paluumatkalle wazirien maahan ja kotiin.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Liekkien uhri

Flora Hawkes neljän liittolaisensa kanssa hapuili Luvinin ja tämän kahdensadan soturin takaa-ajamana viidakkoyön. pimeydessä. Heillä ei ollut mitään päämäärää, sillä oltuaan kokonaan neekerien opastamina he eivät tienneet, missä olivat, vaan olivat nyt ihan eksyksissä. Ainoa ajatus, joka vallitsi kaikkien mielissä, oli päästä mahdollisimman etäälle norsunluurosvojen leiristä, sillä olipa taistelu siellä johtanut mihin tulokseen tahansa, olisi heidän kohtalonsa ollut sama heidän joutuessaan jompainkumpain voitollepäässeiden käsiin. He olivat umpimähkään ponnistelleet eteenpäin noin puoli tuntia, kun he hetkellisen pysähdyksen aikana selvästi kuulivat takaa-ajajain ääniä ja jälleen syöksyivät eteenpäin kauhunsa vallassa, jatkaakseen päämäärätöntä pakoaan.

Nyt he hämmästyksekseen erottivat valkean hohdetta edeltään. Mitä se oli? Olivatko he tehneet täyden kierroksen ja oliko tämä taaskin sama leiri, jota he olivat paenneet? He tunkivat edelleen tutkiakseen asiaa, kunnes vihdoin näkivät okapensas-boman ympäröimän leirin ääriviivat, jonka keskellä paloi kenttänuotio. Tulen ääreen oli kerääntyneinä puolikymmentä mustaa soturia, ja kun pakolaiset hiipivät lähemmäksi, näkivät he neekerien joukossa seisomassa leirinuotion kyllin kirkkaassa valossa ihmishahmon — valkoisen naisen, — ja heidän takanaan kohosi yhä äänekkäämpänä takaa-ajajain meteli.

Leirinuotion ympärille kerääntyneiden neekerien liikkeistä ja eleistä kävi selville, että he keskustelivat taistelun ryskeestä, jota olivat äskettäin rosvoretkeilijäin leiristä kuulleet, sillä he viittoilivat usein siihen suuntaan, ja nyt kohotti nainen kätensä vaatien äänettömyyttä, ja he kaikki kuuntelivat. Oli ilmeistä, että hekin kuulivat Flora Hawkesia ja hänen liittolaisiaan takaa-ajavien soturien tulon.

"Siellä on heidän joukossaan valkoinen nainen", sanoi Flora Hawkes toisille. "Emme tiedä, kuka hän on, mutta hänessä on ainoa toivomme, sillä ne, jotka meitä ajavat takaa, saavuttavat meidät nopeasti. Kenties tuo nainen meitä suojelee. No, minä menen ottamaan asiasta selvän", ja vastausta odottamatta hän käveli rohkeasti bomaa kohti.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkan, kun wazirien terävät silmät heidät huomasivat, ja heti reunustivat uhkaavat keihäät boman syrjän.

"Seis!" kirkaisi muuan sotureista. "Me olemme Tarzanin wazireja. Kuka sinä olet?"

"Minä olen englantilainen nainen", huusi Flora vastaan. "Olen tovereineni eksynyt viidakkoon. Safarimme on meidät kavaltanut — sen päämies ajaa meitä nyt sotureineen takaa. Meitä on vain viisi, ja me anomme teiltä suojelusta."

"Sallikaa heidän tulla", sanoi Jane wazireille.

Kun Flora Hawkes ja nuo neljä miestä astuivat bomaan Jane Claytonin ja wazirien tarkastellessa, vaani vieläkin yksi silmäpari heitä leirin yli sen toisella laidalla kohoavan ison puun lehvistä — harmaat silmät, joihin välähti omituinen valo, kun ne tunsivat tytön ja hänen toverinsa.

Tulokkaiden lähestyessä lady Greystokea parahti tämä hämmästyksestä.
"Flora!" hän huudahti kummastuneena. "Flora Hawkes, mitä ihmettä sinä
täällä puuhailet?" Tyttökin säpsähti ja pysähtyi kuin naulittu. "Lady
Greystoke!" äännähti hän.

"Minä en käsitä", jatkoi lady Greystoke; "en tiennyt, että sinä olit
Afrikassa."

Hetkiseksi joutui liukaskielinen Flora ymmälle, mutta pian tuli hänen luontainen älynsä hänelle avuksi. "Minä olen täällä herra Bluberin ja hänen kumppaniensa kanssa", selitti neitonen, "jotka saapuivat tänne tieteellisiä tutkimuksia varten ja ottivat minut mukaansa, koska olen ennen ollut Afrikassa teidän ja loordi Greystoken kanssa ja tiesin jotakin maasta ja täkäläisistä tavoista. Mutta nyt ovat neekerimme kääntyneet meitä vastaan, ja jollette voi auttaa meitä, olemme hukassa."

"Ovatko he länsirannikolta?" kysyi Jane.

"Ovat", vastasi Flora.

"Luulen, että wazirini kykenevät heitä käsittelemään. Kuinka paljon heitä on?"

"Noin kaksisataa", sanoi Kraski.

Lady Greystoke pudisti päätään. "Se käy vaikeaksi", hän huomautti ja kutsui sitten Usulan, joka oli päällikön toimessa. "Kaksisataa länsirannikkolaista ajaa takaa näitä ihmisiä", hän sanoi; "meidän on taisteltava heitä puolustaaksemme."

"Olemme wazireja", vastasi Usula koruttomasti, ja hetkistä myöhemmin tuli Luvinin etujoukko näkyviin leirinuotion valopiirin ulkosyrjässä.

Nähdessään nämä kiiltävät soturit valmiina heitä vastaanottamaan pysähtyivät länsirannikon miehet. Luvini, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä totesi vihollisen lukumäärän vähemmyyden, astui muutaman askeleen miestensä edelle ja alkoi kirkuen pilkata ja herjata vastustajiaan, vaatien valkoisten luovuttamista hänelle. Hän säesti sanojaan kummallisilla ja hullunkurisilla askelilla, samalla heiluttaen kivääriään ja puiden nyrkkiään. Pian yhtyivät hänen seuralaisensa meteliin, kunnes koko parvi kirkui, ulvoi ja uhkaili, hyppien ilmaan ja ärsyttäen itseään siihen kiihtymyksen vimmaan, joka antaisi heille hyökkäykseen tarvittavaa rohkeutta.

Boman takana seisovat Apinain Tarzanin kouluttamat ja opettamat wazirit olivat jo kauan sitten luopuneet tuollaisista haaveellisista alkuvalmistuksista taisteluun, jotka ovat niin rakkaita muille sotaisille alkuasukasheimoille, ja pysyivät siis juroina ja synkkinä vihollisen hyökkäystä odotellessaan.

"Heillä on monta kivääriä", virkkoi lady Greystoke, "eikä se ennusta meille hyvää."

"Heidän joukossaan on tuskin puolta tusinaa sellaista, jotka kivääreillään johonkin osaavat", sanoi Kraski.

"Olette kaikki aseistettuja. Asettukaa wazirien joukkoon. Älkää ampuko ennenkuin he hyökkäävät, mutta avatkaa tuli ensimmäisestä avoimesta vihollisuudesta ja pitäkää sitä yllä — ei ole mitään, joka niin lamauttaisi länsirannikon neekereitä kuin valkoisten miesten kiväärituli. Flora ja minä jäämme leirin taustalle tuon ison puun viereen." Jane puhui jämeästi, niinkuin puhuu sellainen, joka on tottunut käskemään ja tietää mitä sanoo. Miehet tottelivat häntä — myös Bluber, vaikka vapisikin surkeasti astellessaan paikalleen eturiveihin wazirien joukkoon.

Heidän liikkeensä olivat leirinuotion valossa aivan selvästi nähtävissä Luvinille ja myöskin sille, joka väijyi Jane Claytonin ja Flora Hawkesin turvakseen ottaman puun lehvistössä. Mutta Luvini ei ollut tullut taistelemaan. Hän oli saapunut vangitsemaan Flora Hawkesin. Hän kääntyi miestensä puoleen. "Heitä on vain viisikymmentä", hän sanoi. "Voisimme heidät helposti tappaa, mutta emmehän ole tulleet sotimaan. Tulimme sieppaamaan valkoisen tytön takaisin. Jääkää tähän ja pöyhistelkää noille shakaalin pennuille. Koettakaa aina pitää heidän katseensa itseenne tähdättyinä. Hyökätkää hiukan ja peräytykää jälleen; ja teidän näin kiinnittäessänne heidän huomionsa tälle suunnalle, hiivin minä viidenkymmenen miehen kanssa leirin taakse, kaappaan valkoisen tytön, ja kun olen saanut hänet haltuuni, lähetän sanan teille, jolloin voitte heti palata kylään, missä olemme paalutuksen takana hyökkäykseltä turvassa."

Tämä tuuma olikin varsin mieluinen länsirannikon neekereille, joilta puuttui rohkeutta näin välittömästi uhkaavaan otteluun, ja niinpä he tanssivat ja ulvoivat ja uhittelivat entistä äänekkäämmin, tuntien tekevänsä sen aivan vaarattomasti, koska pian palaisivat verettömän voittonsa jälkeen vaajavarustuksensa turviin.

Luvinin hiipiessä kiertoteitse tuuhean viidakon kätkössä leirin taakse, sillä välin kun länsirannikon neekerien melu nousi melkein korviahuumaavaksi, pudottausi äkkiä puusta tanterelle molempien valkoisten naisten eteen valkoinen jättiläishahmo, jolla ei ollut muuta pukua kuin lannetalja ja pantterinnahka ja jonka jumalaista vartaloa korosti petoja hätyyttämään sytytetyn nuotion lepattava valo.

"John!" huudahti lady Greystoke. "Siinähän sinä olet, Jumalan kiitos!"

"Hst!" varoitti valkoinen jättiläinen, pannen etusormen huulilleen ja kääntyen sitten äkkiä Flora Hawkesiin päin. "Sinua minä etsin", huusi hän, ja tarttuen tyttöön heitti hänet keveästi hartioilleen, ja ennenkuin lady Greystoke ehti väliin — tai edes juuri huomasi, mitä tapahtuikaan — oli mies ketterästi leirin taustalta hypännyt suojelevan boman yli ja hävinnyt viidakkoon sen taakse. Hetkisen horjui Jane Clayton kuin odottamattoman iskun huumaamana ja vaipui sitten tukehtuneesti voihkaisten ja nyyhkien tantereelle, kasvot käsiin peittyneinä.

Tässä asennossa löysivät hänet Luvini ja hänen soturinsa, kun he salavihkaa hiipivät boman yli leiriin, nuotion toisella puolella olevain puolustajain selkäpuolelle. He olivat tulleet etsimään valkoista naista ja sellaisen löydettyään raastoivat hänet raa'asti jaloilleen, tukehduttaen hänen huutonsa karkeilla ja likaisilla kämmenillään, ja kantaa retuuttivat häntä viidakkoon norsunluurosvojen paalutettua kylää kohti.

Kymmentä minuuttia myöhemmin näkivät valkoihoiset ja wazirit länsirannikon neekerien verkalleen peräytyvän viidakkoon, yhä ulvoen ja uhkaillen, ikäänkuin olisivat aikoneet kokonaan tuhota vihollisensa. — Taistelu oli ohi. Laukauksetta ja keihäänheitotta olivat he suoriutuneet.

"Lempo soikoon", huudahti Throck, "mitä kaikki tuo pahuksen meteli oikeastaan merkitsi?"

"Minä luulin, että ne kuumentaisivat meidän korvamme, eivätkä sitten mokomat tee muuta kuin kiljuvat! Niinpä niin!"

Juutalainen pöyhisti rintaansa. "Eipä sentään kourallinen murjaaneja kykene peloittaa Adolph Bluber", hän mahtaili.

Kraski vilkaisi poistuviin neekereihin, ja sitten hän korvallistaan raapaisten kääntyi leirinuotioon päin. "En voi tätä ymmärtää", hän virkkoi, ja sitten äkkiä: "Missä ovat Flora ja lady Greystoke?"

Vasta nyt he huomasivat, että molemmat naiset olivat poissa.

Wazirit olivat raivoissaan. He huutelivat äänekkäästi valtiattarensa nimeä, mutta ei kuulunut mitään vastausta. "Tulkaa!" käski Usula. "Me wazirit taistelemme sittenkin", ja juosten bomalle hän loikkasi sen ylitse ja lähti viidenkymmenen neekerinsä seuraamana ajamaan länsirannikon miehiä takaa.

Jo lyhyen tuokion päästä he nämä tavoittivat, ja mitä nyt seurasi, se oli pikemmin pakokauhua kuin taistelua. Rientäen hätääntyneinä vaajavarustusta kohti, wazirit kintereillään, heittivät länsirannikon neekerit pois kiväärinsä, jotta juoksu sujuisi nopeammin; mutta Luvinilla joukkueineen oli kyllin suuri etumatka ehtiäkseen kylään ja sen paaluaitauksen turviin ennen takaa-ajettuja ja takaa-ajajia. Portin sisäpuolelle päästyään he pysähtyivät puolustusasentoon, sillä he käsittivät, että jos wazirien onnistuisi tunkeutua sisälle, heidät kaikki surmattaisiin, minkä vuoksi he taistelivat kuin loukkoon ahdistettu rotta ja saivatkin pidätetyksi hyökkääjät loitommalla kunnes ehtivät sulkea ja teljetä portin. Koska se oli rakennettu suojaksi paljon suurempia joukkoja vastaan, oli kylää helppo puolustaa, sillä wazireja ei enää ollut viittäkymmentäkään, ja kylässä oli lähes kaksisataa soturia sitä puolustamassa.

Käsittäen sokean rynnäkön hyödyttömyyden Usula peräytti väkensä lyhyen matkan päähän paaluvarustuksesta, mihin he kyyristyivät, hurjilla, synkillä silmillään tuijottaen portille, Usulan miettiessä keinoa vihollisen pettämiseksi, koska hän käsitti, että voimat yksinään eivät riittäisi sen nujertamiseen.

"Me tahdomme ainoastaan lady Greystoken", hän sanoi; "koston voimme jättää toiseenkin päivään."

"Mutta emmehän edes tiedä, onko hän kylässä", huomautti muuan hänen miehistään.

"Missäpä muualla hän sitten olisi?" kysyi Usula. "Tosin saatat olla oikeassakin — ehkei hän ole kylässä, mutta siitä aion ottaa selvän. Minulla on suunnitelma. Katso, tuuli puhaltaa kylän vastakkaiselta puolelta. Kymmenen teistä seuratkoon minua, toisten mennessä jälleen portille ja pitäessä aika melua, ikäänkuin olisimme hyökkäysaikeissa. Hetkisen perästä portti avautuu, ja he ryntäävät ulos, sen teille lupaan. Minä koetan ehtiä sinne ennenkuin se tapahtuu, mutta jollen ehdi, jakaantukaa kahtia, seisokaa portin kummallakin sivulla ja sallikaa länsirannikon neekerien livistää; emme me heistä välitä. Pitäkää varalla ainoastaan lady Greystokea, ja kun hänet näette, niin riistäkää hänet vartijoiltaan. Ymmärrättekö?" Hänen toverinsa nyökkäsivät. "Tulkaa siis", hän sanoi, ja valiten kymmenen miestä mukaansa hän hävisi viidakkoon.

Luvini oli kantanut Jane Claytonin hökkeliin, joka ei ollut kaukana kylän portilta. Siellä hän oli sitonut hänet lujasti tolppaan, yhä luullen häntä Flora Hawkesiksi, ja sitten jättänyt hänet rientääkseen takaisin portille, jotta voisi johtaa joukkojaan kylän puolustuksessa.

Niin nopeasti olivat viime tunnin tapaukset seuranneet toisiaan, että Jane Clayton oli vielä puoliksi huumaantuneena siitä järkytysten sarjasta, joka hänen oli täytynyt kestää. Hänen nykyisen asemansa uhka kutistui mitättömiin hänen muistaessaan, kuinka hänen Tarzaninsa oli hädän hetkenä hänet hylännyt ja kantanut pois metsään vieraan naisen. Ei edes muisto siitä, mitä Usula oli hänelle kertonut Tarzania kohdanneesta tapaturmasta, joka otaksuttavasti taaskin sumensi tämän muistia, voinut Janen mielessä sovittaa hänen karkaamisensa raakamaisuutta; ja nyt hän virui kasvoillaan arabialaishökkelin liassa, nyyhkyttäen niinkuin ei ollut nyyhkyttänyt moneen vuoteen.

Hänen siinä maatessaan hiiviskeli Usula kymmenen miehensä kanssa hiljaa ja salavihkaa vaajavarustuksen ulkopuolitse kylän taakse. Täältä he löysivät suuret määrät kuivia pensaita ja oksia, jotka olivat jääneet arabialaisten kyläänsä rakentaessaan raivaamasta aukiosta. He kantoivat niitä aitauksen viereen, pinoten niitä sitä vasten, kunnes melkein kolme neljännestä kylän sillä sivulla sijaitsevasta paaluvarustuksesta oli korkealla risuröykkiöllä vallitettu. Huomatessaan vaikeaksi hiljaa jatkaa työtä lähetti Usula yhden miehistään pääjoukon luo kylän toiselle puolelle käskemään, että he pitäisivät alituista meteliä, huudoillaan tukahduttaakseen toveriensa touhun aiheuttaman rytinän. Suunnitelma tepsi erinomaisesti, mutta vaikka Usulalle tovereineen siten kävikin mahdolliseksi työskennellä kaksinvertaisin ponnistuksin, kului enemmän kuin tunti ennenkuin risupino oli hänen mieleisessään kunnossa.

Paalutuksen raosta tarkkaili Luvini wazirien pääjoukkoa, jonka nouseva kuu nyt paljasti, ja lopuksi hän teki sen johtopäätöksen, että nämä eivät aikoneet hyökätä sinä yönä ja että hän siis voisi olla huolettomampi ja käyttää aikansa toisella, mieluisammalla tavalla. Käskien soturiensa pääjoukon pysyä portin likellä ja aina olla valppaana ja lisäten, että hänet oli heti kutsuttava paikalle niin pian kuin wazirien asennossa havaittiin jotakin muutosta, läksi Luvini majaan, johon oli lady Greystoken jättänyt.

Neekeri oli kookas, matala- ja kaltevaotsainen, ulkonevaleukainen mies — tyypillinen Afrikan alhaisimpiin heimoihin kuuluva alkuasukas. Astuessaan hökkeliin, kädessään palava soihtu, jonka pisti permantoon, tuijotti hän veristävillä silmillään ahneesti tuohon lattialla suullaan viruvaan naiseen. Hän nuolaisi paksuja huuliaan ja tullen lähemmäksi kurotti kätensä koskettaakseen uhriinsa. Jane Clayton vilkaisi ylös ja säpsähtäen inhosta liikahti poispäin. Silmätessään naisen kasvoihin näytti neekeri peräti kummastuvan. "Kuka sinä olet?" hän kysyi, puhuen rannikon neekerien englantia.

"Minä olen lady Greystoke, Apinain Tarzanin puoliso", vastasi Jane
Clayton. "Jos olet viisas, niin päästät minut heti kohta."

Hämmästys ja kauhu kuvastuivat Luvinin silmistä ja vielä kolmaskin liikutus, mutta mikä niistä noissa sumeissa aivoissa pääsi voitolle, oli silloin vaikea ratkaista. Pitkän aikaa hän istui katsellen naista, ja vähitellen pääsi hänen kasvojensa ahne, himokas ilme vallalle ja karkoitti niihin ensiksi piirtyneen pelon; ja tässä muutoksessa luki Jane tuomionsa. Kopeloivin sormin Luvini päästi solmut Jane Claytonin ranteista ja nilkoista olevista siteistä. Hän tunsi miehen kuuman hengityksen lähenevän ja näki hänen veristävät silmänsä ja punaisen kielen, joka silloin tällöin nuolaisi paksuja huulia. Heti kun Jane tunsi viimeisen häntä köyttäneen hihnan putoavan jäsenistään, hypähti hän jaloilleen ja syöksyi majan ovea kohti, mutta iso käsi kurottui häntä tavoittamaan ja Luvinin riuhtoessa häntä takaisin itseään kohti riehui Jane kuin vimmastunut naarastiikeri ja sivalsi iskun toisensa perään miehen irvisteleviin, rumiin kasvoihin. Raa'alla, armottomalla ja talttumattomalla voimalla tämä kuitenkin mursi hänen heikon vastarintansa ja veti häntä verkalleen ja varmasti lähemmäksi itseään. Unohtaen kaiken muun, kuuroina portin edessä reuhaavien wazirien huudoille ja kylässä äkkiä syntyneelle hälinälle, kamppailivat nämä kaksi edelleen, vaikka nainen jo alusta pitäen olikin tuomittu joutumaan tappiolle.

Takimmaisen paalutuksen kohdalla oli Usula jo palavilla soihduilla pistänyt risupinonsa tuleen viidestä, kuudesta eri kohdasta. Lauhkean viidakkotuulen leyhyttelemät liekit olivat melkein heti leimahtaneet roihuavaksi tulipaloksi, jonka edeltä paalutuksen kuiva puuaines mureni miljooniksi punerviksi kipunoiksi tuulen kuljetella takana olevien majojen olkikattoihin, kunnes koko kylä uskomattoman pienessä ajassa oli muuttunut ärjyväin liekkien hornaksi. Ja juuri niinkuin Usula oli ennustanut, lensi portti auki ja länsirannikon neekerit syöksyivät kauhuissaan viidakkoa kohti. Porttikäytävän kummallakin puolella seisoi wazireja, etsien silmillään valtiatartaan, ja vaikka he odottivat ja vaanivat ääneti, kunnes ei enää ketään tullut kylän portista ja paalutuksen sisusta oli suitsevana tulipätsinä, eivät he nähneet hänestä vilahdustakaan.

Kauan sen jälkeen, kun he olivat varmat, ettei ketään elävää ihmistä enää voinut kylässä olla, odottivat ja toivoivat he yhä; mutta vihdoin Usula lopetti turhan valvonnan.

"Lady Greystoke ei ole siellä ollutkaan", hän sanoi, "ja nyt meidän täytyy ajaa neekereitä takaa ja kaapata joitakuita heistä, saadaksemme heiltä tietää hänen olinpaikkansa."

Oli täysi päivä ennenkuin he saavuttivat pienen, pääjoukosta jälkeen jättäytyneen ryhmän, joka oli leiriytynyt muutaman kilometrin päähän länttä kohti. Nämä miehet he nopeasti saarsivat ja saivat heidät heti antautumaan lupaamalla heille loukkaamattomuuden, jos totuudenmukaisesti vastaisivat Usulan tekemiin kysymyksiin.

"Missä on Luvini?" tiedusti Usula, joka edellisenä iltana oli eurooppalaisilta kuullut länsirannikkolaisten johtajan nimen.

"Emme tiedä; emme ole nähneet häntä sen jälkeen kun lähdimme kylästä", vastasi muuan neekereistä. "Olimme arabialaisten orjia, ja kun viime yönä pääsimme karkaamaan paaluaitauksesta, riensimme eroon muista, sillä olimme mielestämme paremmassa turvassa yksinämme kuin Luvinin kanssa, joka on arabialaisiakin julmempi."

"Näitkö valkoisia naisia, jotka hän viime yönä toi leiriin?" tiedusti
Usula.

"Hän toi ainoastaan yhden valkoisen naisen", vastasi puhuteltu.

"Mitä Luvini hänelle teki? Missä nainen nyt on?" kysyi Usula.

"En tiedä. Tuotuaan hänet leiriin hän sitoi hänet käsistä ja jaloista ja jätti siihen majaansa, joka on kylänportin vieressä. Sen koommin emme ole naista nähneet."

Usula kääntyi tovereihinsa. Hänen silmänsä osoittivat suurta pelkoa, joka kuvastui toistenkin kasvoista.

"Tulkaa", hän sanoi. "Me palaamme nyt kylään. Ja te seuraatte mukana", hän lisäsi, puhuen länsirannikon neekereille. "Jos olette meille valehdelleet…" Hän teki merkitsevän liikkeen etusormellaan kaulansa poikki.

"Me emme ole sinulle valehdelleet", vastasivat toiset.

Nopeasti palasivat he arabialaiskylän raunioille. Siinä oli jäljellä vain muutamia kyteviä hiilikasoja.

"Missä oli hökkeli, johon valkoinen nainen oli suljettuna?" kysyi Usula heidän astuessaan savuavien raunioiden keskelle.

"Tässä", sanoi muuan neekereistä ja käveli nopeasti muutaman askeleen entisen kyläportin toiselle puolelle. Hän pysähtyi äkkiä ja viittasi johonkin maassa.

"Tuossa", hän selitti, "on etsimäsi valkoinen nainen." Usula ja toiset riensivät paikalle. Raivo ja murhe taistelivat ylivallasta heidän sielussaan, kun he näkivät edessään ihmisruumiin hiiltyneet jäännökset.

"Siinä hän on", virkkoi Usula kääntyen poispäin salatakseen suruaan, kyynelten vieriessä hänen mustia poskiaan pitkin. Toiset wazirit olivat yhtä liikutettuja, sillä kaikki he rakastivat suuren Bwanan puolisoa.

"Ehkä se ei olekaan hän", huomautti muuan heistä; "ehkä se on joku muu."

"Siitä saamme pian selvän", huomautti kolmas. "Jos hänen sormuksensa löytyvät tuhkasta, on hän todellakin valtiattaremme", ja mies polvistui etsimään sormuksia, joita lady Greystoke tavallisesti piti.

Usula pudisti epätoivoisesti päätään. "Kyllä se hän on", sanoi hän, "tuossa on tolppakin, johon hänet oli sidottu" — hän osoitti mustunutta paaluntynkää ruumiin vieressä — "ja vaikkapa sormuksia ei tuhassa olisikaan, ei se merkitse mitään, sillä Luvini kaiketikin oli riistänyt ne häneltä, heti kun hänet kaappasi. Jokaisella muulla oli aikaa lähteä kylästä paitsi hänellä, joka oli sidottu eikä voinut liikkua… Ei, ruumis ei voi olla kenenkään muun."

Wazirit kaivoivat matalan haudan ja laskivat kunnioittavasti hiiltyneet jäännökset siihen, merkiten paikan pienellä kiviröykkiöllä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Koston polulla

Kun Apinain Tarzan, sovittaen vauhtinsa Jad-bal-jan astuntaan, verraten hitaasti liikkui kotia kohti, mietiskeli hän erilaisin tuntein kuluneen viikon kokemuksia. Vaikka hänen ei ollutkaan onnistunut anastaa aarteita Oparin holveista, korvasi hänellä oleva timanttipussi suunnitelman tyhjiinraukeamisen moninkertaisesti. Hänen ainoana huolenaan oli nyt hänen waziriensa turvallisuus, ja ehkä häntä myöskin kiusallisesti kutkutti halu etsiä käsiinsä valkoihoiset, jotka olivat hänet myrkkyjuomalla huumanneet, ja rangaista heitä ansionsa mukaan. Mutta kun hänen halunsa palata kotiin oli vielä suurempi, päätti hän olla yrittämättä tavoittaa heitä, ainakaan tällä haavaa.

Pyydystellen yhdessä, aterioiden yhdessä ja nukkuen yhdessä, samoilivat mies ja iso leijona villejä viidakkopolkuja pitkin kotiin päin.

Eilen he jakoivat keskenään Baran, kauriin, lihat, tänään oli heidän juhla-aterianaan Hortan, metsäkarjun, ruho, eikä heillä näin ollen juuri ollut pelkoa, että kummankaan tarvitsisi nälkäisenä vaeltaa.

He olivat ehtineet päivänmatkan päähän maatilalta, kun Tarzan huomasi melkoisen soturijoukon jäljet. Kuten jotkut ahmivat viimeiset pörssinoteeraukset, ikäänkuin heidän koko elämänsä riippuisi niiden täsmällisestä tuntemisesta, samoin ahmi Apinain Tarzan jokaisen pienimmänkin vihjauksen, minkä viidakko hänelle tarjosi, sillä tositeossa oli kaikkien tuollaisten seikkain tarkka tunteminen ja niiden antamain opetusten vaarinotto kautta hänen elinikänsä ollut hänen elämänsä välttämätön ehto. Niinpä hän nytkin huolellisesti tutki edessään olevia jälkiä. Vaikka ne olivat useita päiviä vanhat ja siitä sittemmin kulkeneiden metsäneläinten osittain hävittämät, olivat ne apinamiehen teräville silmille ja herkille sieraimille kuitenkin kyllin selvät. Hänen osittainen välinpitämättömyytensä muuttui äkkiä mitä hartaimmaksi mielenkiinnoksi, sillä rotevain soturien jälkien joukossa hän tapasi vähän väliä valkoisen naisen pienemmän jäljen — rakkaan jalanjäljen, jonka hän tunsi yhtä hyvin kuin te tunnette äitinne kasvot.

— Wazirit ovat palanneet ja kertoneet hänelle, että minä olin poissa, — tuumi hän itsekseen, — ja nyt hän on heidän kanssaan lähtenyt minua etsimään. — Tarzan kääntyi leijonaan päin: "Ka, Jad-bal-ja, nyt käännymme taaskin kodista poispäin… tai eipä niinkään, missä Jane on, siellä. on koti."

Reitin suunta pani Apinain Tarzanin jokseenkin ymmälle, koska se ei käynyt suoraan Oparia kohti, vaan pikemminkin etelään päin. Kuudentena päivänä hänen terävät korvansa erottivat lähestyväin miesten ääniä, ja pian löyhähti hänen sieraimiinsa neekerien hajuvirta. Lähettäen Jad-bal-jan tiheikköön piiloon nousi Tarzan puihin ja alkoi nopeasti liikkua läheneviä neekerejä kohti. Välimatkan vähentyessä kävi haju voimakkaammaksi, kunnes Tarzan jo ennen näkemistäänkin tiesi, että he olivat wazireja; mutta se yksi tuoksu, joka olisi täyttänyt hänen sielunsa onnella, oli poissa.

Oli yllätys Usulalle, kun hän, murheellisten ja alakuloisten waziriensa edellä astuen, polun mutkassa äkkiä joutui isäntänsä kanssa vastatusten.

"Apinain Tarzan!" hän huudahti. "Oletko se todellakin sinä?"

"Ei kukaan muu", vastasi apinamies; "mutta missä on lady Greystoke?"

"Ah, herra, kuinka voin sen sinulle kertoa!" huokaisi Usula.

"Mitä tarkoitat…?" huudahti Tarzan. "Eihän suinkaan… eihän hänelle ole voinut mitään tapahtua hänen ollessaan wazirien vartioimana…"

Soturien päät painuivat häpeästä ja surusta. "Me tarjoamme henkemme hänen hengestään", sanoi Usula koruttomasti. Hän heitti keihäänsä ja kilpensä maahan ja levittäen käsivartensa paljasti mahtavan rintansa Tarzanille. "Iske, bwana", hän sanoi.

Apinamies kääntyi, pää kumarassa, poispäin. Sitten hän jälleen katsahti Usulaan. "Kerro minulle, kuinka se tapahtui", hän käski, "ja unohda äskeinen typerä puheesi, niinkuin minä olen unohtanut vihjauksen, josta se johtui."

Lyhyesti Usula kertoi tapahtumat, jotka olivat johtaneet Janen kuolemaan, ja hänen lopetettuaan lausui Apinain Tarzan vain kolme sanaa, tehden hänelle, apinamiehelle, ominaisen kysymyksen: "Missä on Luvini?"

"Ah, sitä emme tiedä", vastasi Usula.

"Mutta minä hankin siitä tiedon", sanoi Apinain Tarzan. "Jatkakaa matkaanne, lapseni, takaisin majoihinne, vaimojenne ja lastenne luo, ja kun taas kerran näette Apinain Tarzanin, niin tiedätte, että Luvini on kuollut."

He pyysivät lupaa häntä seurata, mutta hän ei tahtonut heitä kuulla.

"Teitä tarvitaan kotona tähän aikaan vuodesta", hän sanoi; "olette jo olleet liiankin kauan poissa karjain luota ja vainioilta. Palatkaa siis ja viekää tieto Korakille, mutta sanokaa hänelle minun toivovan, että hänkin jää kotiin; — jos minä en onnistu, tulkoon hän sitten jatkamaan keskeytynyttä työtäni, jos haluaa."

Lakattuaan puhumasta Tarzan kääntyi jälleen sille suunnalle, mistä oli tullut, viheltäen kerran, yhden ainoan, matalan, venytetyn säveleen ja hetkistä myöhemmin loikki Jad-bal-ja, kultaleijona, näkyviin viidakkopolkua pitkin.

"Kultaleijona!" huudahti Usula. "Karatessaan Kiwazilta se siis lähti rakasta bwanaansa etsimään."

Tarzan nyökkäsi. "Se seurasi monet taipaleet outoon maahan, kunnes minut löysi", hän virkkoi. Sitten hän sanoi wazireille hyvästi ja suuntasi askeleensa vielä kerran kodista poispäin Luvinia etsimään ja kostaakseen.

<tb>

Kiilautuneena ison puun oksanhaarukkaan tervehti John Peebles sarastavaa päivää väsynein silmin. Hänen lähellään virui Dick Throck samanlaisen haarukan varassa, jotavastoin älykkäämpi ja siis neuvokkaampi Kraski oli pienemmistä oksista laatinut lavan kahden yhdensuuntaisen emäoksan kannatukselle, jolla hän lepäsi verrattain mukavasti. Kymmenen jalkaa hänen yläpuolellaan heilui Bluber puoliksi nääntyneenä ja täydellisesti säikähtyneenä pienemmällä oksalla, missä asennossa häntä epävarmana turvalaitteena kannatti saman sivurungon haarukka.

"Hiisi vieköön", voihki Peebles, "mieluummin syökööt minut ne kirotut jalopeurat kuin viettäisin toisen tällaisen yön — ja tässä sitä ollaan, niinpä niin!"

"Sen, tuhat tulimmaista, minäkin sanon", säesti Throck. "että tästä puoleen nukun maassa, olkoon leijonia tai ei."

"Jos teillä kolmella yleensä olisi edes mursun äly", huomautti Kraski, "niin olisimme viime yön nukkuneet jokseenkin turvallisesti ja mukavasti maassa."

"Hoi, Bluber, herra Kraski haastelee sulle", huusi Peebles hienon ivallisesti ja korostaen sanaa "herra."

"Oi, oi! Minä en välitä, mitä kukaan sanoo", uikutti Bluber.

"Se tahtoo rakennuttaa itselleen mökin joka ehtoo", jatkoi Peebles, "seisoessaan itse vieressä selittämässä meille niin hiton hyvin, kuinka se on laitettava, eikä hän, hieno herrasmies, omin käsin pane kortta ristiin."

"Miksi minä tekisin työtä käsilläni, kun teillä kahdella isolla karhulla ei ole mitään muuta tehtävää?" kysyi Kraski. "Te olisitte jo kaikki kuolleet nälkään, jollen minä olisi hankkinut teille ruokaa. Ja leijonain muonaksi te lopultakin joudutte tai kuolette uupumukseen, jollette kuuntele minua. Eipä niin, että teistä suurta vahinkoa olisi!"

Toiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen viime sisunpurkaukseensa. Olivathan he kinastelleet niin paljon ja niin kauan, että he tosiaan eivät toistensa sanoista paljoa piitanneet. Paitsi Peeblesiä ja Throckia, vihasivat he kaikki toisiaan sydämestään ja pysyttelivät yhdessä vain siksi, etteivät tohtineet erota. Verkalleen laski Peebles ruhonsa maahan. Throck seurasi perässä, sitten Kraski ja vihdoin viimeiseksi Bluber, joka seisoi hetkisen ääneti, tarkaten repeytyneitä vaatteitaan.

"Mein Gott!" hän huudahti sitten. "Katsokaa minua! Teme puku: joka maksanut kaksikymmenen pundaa, katsokaa sitä. Biloilla, biloilla! Siitä ei enää sais yhtä monta kupariraha."

"Me' hiiteen pukuinesi!" huudahti Kraski. "Täällä me olemme eksyksissä, nälkään nääntymässä, alati petojen ja kukaties ihmissyöjäin uhkaamina, ja Flora poissa viidakossa, ja siinä sinä seisot lörpöttelemässä kahdenkymmenen punnan puvustasi. Sinä väsytät minut, Bluber. Mutta astutaanpas, voimmehan yhtä hyvin olla liikkeelläkin."

"Minne päin?" kysyi Throck.

"No, länttä kohti tietenkin", vastasi Kraski. "Rannikko on siellä päin, eikä meillä muuta neuvoa ole kuin yrittää se saavuttaa."

"Ei me voida saavuttaa sitä kulkemalla itäänpäin", ärjäsi Peebles, "ja tässä sitä nyt ollaan, niinpä niin."

"Kuka on sanonut, että voisimme", kysyi Kraski.

"No, mehän vaelsimme itää kohti koko eilisen päivän", sanoi Peebles. "Minä tiesin kaiken aikaa, että jotakin oli vinossa, ja juuri nyt pääsin siitä selville."

Throck katsoi kumppaniinsa typerän kummastuneena. "Mitä tarkoitat?" hän sanoi. "Mistä päättelet, että vaelsimme itää kohti?"

"Se on perin helppoa tajuta", vastasi Peebles, "ja minä voin sen sinulle todistaa. Koska tuo miekkonen tietää niin paljon enemmän kuin me muut, olemme samoilleet suoraan sisämaahan päin aina siitä asti, kun neekerit meidät jättivät." Hän nyökkäsi venäläistä kohti, joka seisoi kädet puuskassa, omituisin ilmein silmäillen toisia.

"Jos luulet, että olen johtanut teitä väärään suuntaan, Peebles", virkkoi Kraski, "niin käännyhän toisin päin; mutta minä jatkan vanhalla urallamme, joka on oikea tie."

"Ei se ole oikea", tiuskasi Peebles, "ja minä selitän sinulle. Kuuntelehan. Länttä kohti liikuttaessa on aurinko vasemmalla puolella — nimittäin keskipäivän tunneilla — eikö niin? Mutta siitä asti, kun olemme matkustaneet ilman mustanaamoja, on aurinko ollut oikeallamme. Kyllä minusta kaiken aikaa tuntuikin, että jotakin oli vinossa, mutta en päässyt siitä tolkulle ennenkuin vasta nyt. Asia on selvä kuin sinun naamataulusi. Me olemme taivaltaneet suoraan itään kaiken aikaa."

"Lempo soikoon", huudahti Throck, "niinpä olemmekin, ihan suoraan itään, ja tuo mokoma luulee kaikki asiat ymmärtävänsä!"

"Oi", voihkasi Bluber, "ja nyt meidän täytyykö kävellä kaikki tie takaisin vielä kerran?"

Kraski nauroi ja kääntyi poispäin valitsemaansa suuntaan. "Käykää te, veikkoset, omaa tietänne, jos haluatte", hän sanoi, "ja miettikäähän matkallanne sitä seikkaa, että olette päiväntasaajan eteläpuolella, joten aurinko on pohjoisessa, mikä ei kuitenkaan muuta sen vanhanaikaista tapaa laskea länteen."

Bluber oli ensimmäinen tajuamaan Kraskin sanojen totuuden. "Tulkaa, pojat", hän virkkoi. "Karl olla oikeassa", ja hän kääntyi seuraamaan venäläistä.

Peebles seisoi raapien korvallistaan, aivan ymmällä tästä vaikeasta ongelmasta, jota myöskin Throck syvästi mietti. Sitten viimemainittu kääntyi seuraamaan Kraskin ja Bluberin jälkiä.

"Tule pois", hän huusi Peeblesille, "en minä tätä ymmärrä, mutta kyllä maar ne ovat oikeassa. Meneväthän he suoraan sinne päin, minne aurinko eilen illalla laski, ja siellä varmaan on länsi."

Peeblesin teoria alkoi horjua, ja hän seurasi Throckia, vaikkei vieläkään ollut asiasta varma.

Nälkäisinä ja jalat rakoilla olivat nuo neljä miestä laahustaneet viidakkopolkua pitkin länttä kohden, turhaan etsien riistaa. Viidakossa liikkumaan tottumattomina he samosivat umpimähkään eteenpäin. Joka taholla olisi saattanut olla villejä petoja tai hurjia sotureita, mutta niin tylsät ovat sivistyneiden ihmisten havaintovaistot, että meluavinkin vihollinen olisi heidän huomaamattaan voinut heitä väijyä.

Niinpä sitten puolenpäivän tienoissa suhahtava nuoli, joka lensi ihan
Bluberin pään ohi, sai heidät äkkiä ja säikähtyneinä pysähtymään.
Kimeästi kiljahtaen pelosta juutalainen tuupertui maahan. Kraski nosti
kiväärin olkapäätänsä vasten ja laukaisi.

"Tuolla", hän huusi, "noiden pensaiden takana!" Ja sitten toiselta suunnalta suhahtava nuoli lävisti hänen kyynärvartensa. Raskaina ja kömpelöinä eivät Peebles ja Throck päässeet asentoon yhtä nopeasti kuin venäläinen, mutta mitään pelonmerkkiäkään eivät he osoittaneet.

"Maahan", komensi Kraski, toimien itsekin ohjeensa mukaan. "Laskeutukaa vatsallenne ja antakaa niille mitä kuuluu!"

Tuskin olivat nuo kolme miestä heittäytyneet pitkään ruohoon, kun parikymmentä kääpiömetsästäjää tuli aukeamalle ja nuolikuuro suhahti makaavain miesten yli, samalla kun läheisestä puusta kaksi teräksenharmaata silmää katseli väijytystä.

Bluber virui mahallaan maassa, kasvot käsiin peitettyinä ja kivääri hyödyttömänä vieressä, mutta Kraski, Peebles ja Throck taistelivat henkensä edestä, lennättäen lyijyä ulvoviin kääpiöihin.

Sekä Kraski että Peebles kaatoivat kivääreillään alkuasukkaan, ja sitten vihollinen vetäytyi ympäröivän viidakon suojaan. Hetkiseksi lakkasivat vihollisuudet. Vallitsi haudan hiljaisuus, kunnes sen keskeytti läheisen metsänjättiläisen vihannuudesta kajahtava ääni.

"Älkää laukaisko, ennenkuin minä käsken", se sanoi englanninkielellä, "niin pelastan teidät."

Bluber kohotti päätänsä. "Tulla pikaa, tulla pikaa!" hän huusi. "Ei me ampu. Pelasta minut, pelasta minut, niin minä anta sinulle viisi punda."

Puusta, josta ääni oli kajahtanut, kuului yksi ainoa, matala, venytetty vihellyssävel, ja sitten seurasi tuokion äänettömyys.

Kääpiöt, jotka olivat hetkeksi hämmästyneet puun lehvistöstä kuuluneesta salaperäisestä äänestä, lopettivat toimintansa, mutta kun he sitten eivät enää kuulleet mitään pelkoaherättävää, tulivat he esille pensaikon suojasta ja sinkauttivat toisen nuolisateen aukeaman ruohossa makaavaa neljää miestä kohti. Samalla kun valkoinen jättiläishahmo hyppäsi viidakon patriarkan alemmilta oksilta, loikkasi iso mustaharjainen leijona alhaalta tiheiköstä.

"Oi!" kiljahti Bluber ja peitti taas käsivarsillaan kasvonsa.

Hetkisen kääpiöt seisoivat säikähtyneinä, ja sitten heidän päällikkönsä huusi: "Se on Tarzan!" ja kääntyi pakenemaan viidakkoon.

"Niin, minä olen Tarzan — Apinain Tarzan", huusi loordi Greystoke. "Tässä ovat Tarzan ja kultaleijona." Mutta hän haastoi kääpiöiden kieltä, joten valkoiset eivät tajunneet sanaakaan hänen puheestaan. Sitten hän kääntyi näitä kohti "Gomanganit ovat menneet tiehensä", hän sanoi, "nouskaa!"

Kaikki neljä miestä kömpivät pystyyn. "Keitä te olette ja mitä täällä hommaatte?" kysyi Apinain Tarzan. "Mutta minun ei tarvitsekaan tiedustaa keitä olette. Olette samoja, jotka huumaannutitte minut ja jätitte avuttomana leiriinne ensimmäisen ohimenevän leijonan tai villin alkuasukkaan saaliiksi."

Bluber kompuroi esille, hieroen kämmeniään yhteen, liehakoiden ja hymyillen.

"Oi, oi, herra Tarzan, me ei te tuntenut! Koskaan ei me olis tehny' se, jos me olis tietäny' että te oli Apinain Tarzan. Pelastakaa minut! Kymmenen punda — kaksikymmenen punda — mitä ikinä. Sanokaa, mitä se maksa. Pelastakaa minut, niin koko raha olla teidän."

Tarzan ei välittänyt juutalaisesta, vaan kääntyi toisten puoleen. "Minä etsin erästä miehistänne", hän sanoi, "Luvini-nimistä neekeriä. Hän tappoi vaimoni. Missä hän on?"

"Siitä emme tiedä mitään", selitti Kraski. "Luvini kavalsi ja jätti meidät. Teidän puolisonne ja muuan toinen valkoinen nainen olivat silloin leirissämme. Kukaan meistä ei tiedä, mihin he ovat joutuneet. He olivat meidän takanamme, kun asetuimme puolustamaan leiriä omia miehiämme ja arabialaisten orjia vastaan. Wazirinne olivat siellä. Sitten kun vihollinen oli vetäytynyt pois, huomasimme, että ne kaksi naista olivat kadonneet. Me emme tiedä, mitä heille on tapahtunut. Juuri olemme heitä etsimässä."

"Samaa kertoivat minulle wazirini", virkkoi Tarzan; "mutta ettekö ole senjälkeen laisinkaan nähneet Luvinia?"

"Emme ole", vastasi Kraski.

"Mitä te täällä hommailette?" kysyi Tarzan.

"Me tulimme herra Bluberin kanssa tieteelliselle tutkimusretkelle", vastasi Kraski. "Olemme kohdanneet paljon vastuksia. Oppaamme, soturimme johtajineen ja kantajamme nousivat kapinaan ja karkasivat. Me olemme aivan yksinämme ja avuttomina."

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Pelastakaa meidät, pelastakaa meidät! Mutta pitäkää toi leijona pois. Se tekee minut hermostunut."

"Se ei tee teille pahaa — jos en minä sitä käske", sanoi Tarzan.

"Sitten olla hyvä eikä sitä käskeä", rukoili Bluber.

"Mihin teillä on matka?" tiedusti Tarzan.

"Koetamme päästä takaisin rannikolle", vastasi Kraski, "ja sieltä
Lontooseen."

"Tulkaa minun kanssani", sanoi Tarzan, "ehkä minä voin auttaa teitä. Ette te sitä ansaitse, mutta en voi jättää valkoihoisia tänne viidakkoon kuolemaan."

He seurasivat häntä itää kohti ja leiriytyivät yöksi vähäisen viidakkopuron partaalle.

Neljän lontoolaisen oli vaikea tottua ison leijonan läsnäoloon, ja
Bluber oli silminnähtävän pelon vallassa.

Heidän kyyköttäessään nuotion ympärillä Tarzanin hankkiman illallisen jälkeen ehdotti Kraski, että ryhdyttäisiin rakentamaan jonkinlaista suojaa petoeläimiä vastaan.

"Se ei ole tarpeellista", sanoi Tarzan. "Jad-bal-ja vartioi teitä. Se nukkuu Apinain Tarzanin vieressä, ja mitä toinen meistä ei kuule, sen kuulee toinen."

Bluber huoahti.

"Mein Gott!" hän huusi. "Minä antais kymmenen punda yksi yön unesta."

"Voitte sen tänä yönä saada halvemmalla", sanoi Tarzan, "sillä mitään ei teille tapahdu, kun Jad-bal-ja ja minä olemme saapuvilla."

"No, sitten minä luulee, että minä sanoo hyvää yötä", virkkoi juutalainen, ja astuen muutamia askeleita valkeasta poispäin hän kietoutui viittaansa ja oli pian unen helmoissa. Throck ja Peebles seurasivat esimerkkiä ja pian senjälkeen Kraskikin.

Maatessaan puolitorkuksissa, silmät raollaan, näki venäläinen apinamiehen nousevan siihenastisesta kyykkyisestä asennostaan ja kääntyvän läheistä puuta kohti. Siinä putosi jotakin hänen lannetaljansa alta — pieni nahkainen pussi, joka oli pullollaan jotakin tavaraa.

Kraski, joka nyttemmin oli täysin valveilla, tarkkasi sitä silmillään, apinamiehen siirtyessä Jad-bal-jan seuraamana lyhyen matkan päähän, jonne hän paneutui nukkumaan.

Iso leijona lyyhistyi makaavan miehen viereen, ja pian pääsi venäläinen varmuuteen, että molemmat nukkuivat. Heti hän alkoi salavihkaa ryömiä pientä, tulen ääressä olevaa myttyä kohti. Jokaisella liikkeellään hän pysähtyi ja katsahti edessään makaavia molempia hurjia petoja, mutta ne nukkuivat rauhallisesti. Vihdoin saattoi venäläinen kädellään tavoittaa pussin ja vetäen sen luokseen sulloi sen nopeasti paitansa povelle. Sitten hän kääntyi ja ryömi verkalleen ja varovaisesti paikalleen nuotion toiselle puolelle. Siellä hän, maaten pää toisella käsivarrellaan ikäänkuin syvässä unessa, tunnusteli huolellisesti pussia vasemman kätensä sormilla.

— Ne tuntuivat pieniltä kiviltä, — hän mietti, — ja epäilemättä ne niitä olivatkin, raakalaismaisia koristuksia tuolle villille barbaarille, joka on englantilainen pääri. Ei näytä mahdolliselta, että tuo villi peto olisi istunut parlamentin ylähuoneessa.

Äänettömästi Kraski avasi solmun suljetun pussin suusta, ja hetkistä myöhemmin vieritti hän osan sen sisällöstä kämmenelleen.

— Hyvänen aika, timantteja! — riemastui hän. Ahneesti hän kaatoi ne kaikki ulos ja tuijotti niihin himokkaasti. Isoja, välkkyviä kiviä, puhtainta lajia! Viisi naulaa hohtavia, valkoisia timantteja, jotka edustivat niin satumaista rikkautta, että venäläisen päätä huimasi hänen sitä ajatellessaan.

— Hyvänen aika, — toisti hän, — kädessäni Kroisoksen aarteet!

Nopeasti hän keräsi kivet ja pani ne takaisin pussiin, toisella silmällään alati vilkuen Tarzaniin ja Jad-bal-jaan; mutta kumpikaan näistä ei hievahtanut, ja pian oli hän palauttanut kaikki timantit pussiin ja sujahduttanut sen paitansa alle.

— Huomenna, — hän mietti, — huomenna… Kunpa minulla olisi ryhtiä yrittää sitä jo tänä yönä!

Seuraavan aamupäivän puolivälissä Tarzan lähestyi neljän lontoolaisen kanssa melkoisen isoa paalutettua kylää, jossa oli monta majaa. Häntä ei otettu vastaan ainoastaan suopeasti, vaan hallitsijalle tulevalla kunnioituksella.

Valkoisiin teki valtavan vaikutuksen mustan päällikön ja hänen soturiensa sävy, kun Tarzan saatettiin heidän eteensä.

Kun tavallinen tervehdysjuhlallisuus oli suoritettu, kääntyi Tarzan ja osoitti kädellään neljää eurooppalaista. "Nämä ovat minun ystäviäni", hän sanoi mustalle päällikölle, "ja he haluavat turvallisesti päästä rannikolle. Lähetä siis heidän mukaansa riittävästi sotureita pyydystämään heille riistaa ja suojelemaan heitä matkan varrella. Minä, Apinain Tarzan, pyydän sinulta tätä suosiota."

"Apinain Tarzanin, suuren päällikön, viidakon herran, tarvitsee vain käskeä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Tarzan. "Ruoki heitä hyvin ja kohtele heitä hyvin!
Minulla on muita hommia, enkä voi jäädä tänne."

"Heidän vatsansa täytetään, ja he pääsevät vahingoittumattomina rannikolle."

Lausumatta sanaakaan jäähyväsiksi, vähäisimmälläkään merkillä osoittamatta, että oli tietoinen heidän läsnäolostaan, läksi Apinain Tarzan noiden neljän eurooppalaisen näkyvistä, Jad-bal-jan, kultaleijonan, tassuttaessa hänen kintereillään.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Väkäkärkinen surmankeihäs

Kraski vietti unettoman yön. Hän käsitti hyvin, että Tarzan ennemmin tai myöhemmin huomaisi timanttipussinsa menetyksen ja palaisi vaatimaan siitä tiliä neljältä lontoolaiselta, joita oli avustanut. Ja niinpä venäläinen aamunkoin ensimmäisen valojuovan valahtaessa idän taivaalle nousi kuivatuista ruohoista valmistetulta vuoteeltaan majassa, jonka päällikkö oli hänelle ja Bluberille osoittanut, ja hiipi salavihkaa kylän raitille.

— Hyvä Jumala! — hän tuumi itsekseen. — On vain yksi mahdollisuus tuhannesta, että voin päästä rannikolle yksinäni, mutta tämä, — hän puristi kädellään paitansa alla olevaa timanttipussia, — tämä on jokaisen ponnistuksen arvoinen, on säilytettävä hengenkin uhalla. Tuhansien kuninkaitten aarteet! Hyvä Jumala, mitä sillä voisinkaan aikaansaada Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa!

Varovaisesti hän hiipi kylästä, ja pian sulkeutui viidakon vihannuus Karl Kraskin, venäläisen, jälkeen, hänen hävitessään iäksi toveriensa näköpiiristä.

Bluber oli ensimmäinen huomaamaan Kraskin poissaolon, sillä vaikka nuo kaksi eivät toisiaan rakastaneet, olivat he lyöttäytyneet yhteen Peeblesin ja Throckin välisen ystävyyden vastapainoksi.

"Oletko nähnyt Karlia tänä aamuna?" hän kysyi Peeblesiltä, kun kaikki kolme kerääntyivät padan ympärille, jossa oli heidän aamiaisekseen tuotu mauton keitos.

"En", sanoi Peebles. "Varmaankin hän nukkuu vielä."

"Hän ei olla majassa", vastasi Bluber, "hän ei olla siellä, kun minä herätä."

"Pitäköön hän huolta itsestään", murahti Throck, jatkaen aamiaistaan. "Kaipa sinä hänet löydät jonkun ryökynän luota", ja hän irvisti hyväksyvästi pienelle pilalleen Kraskin hyvintunnetusta heikkoudesta.

He olivat lopettaneet aamiaisensa ja yrittivät haastella muutamien soturien kanssa, saadakseen tietää, milloin päällikkö aikoi saattaa heidät rannikolle, eikä Kraski ollut vieläkään näyttäytynyt. Nyt oli Bluber melkoisesti huolissaan, ei suinkaan Kraskin turvallisuudesta, vaan omastaan. Sillä jos jotakin saattoi tässä ystävällisessä kylässä yön hiljaisina hetkinä tapahtua Kraskille, niin saattoi samanlainen kohtalo odottaa häntäkin, ja kun hän lausui sen ajatuksen ilmi, antoi se miettimisen aihetta toisillekin, joten he kaikki kolme olivat päällikön puheille pyrkiessään hyvin peloissaan.

Merkkien ja neekerienglannin avulla ja rääkäten alkuasukasten kieltä, jota he kaikki osasivat muutaman sanan, onnistui heidän tiedoittaa päällikölle, että Kraski oli hävinnyt ja että he tahtoivat tietää, minne hän oli joutunut.

Päällikkö oli tietysti yhtä ymmällä kuin he itsekin ja pani heti toimeen etsinnän kautta kylän, mutta sen tuloksena vain todettiin, että Kraskia ei ollut aitauksen sisällä ja pian senjälkeen havaittiin kylän porttikäytävästä viidakkoon johtavat jäljet.

"Mein Gott!" huudahti Bluber. "Hän mennä ulos tuonne, ja mennä ihan yksin keskellä yötä! Hänen täytynyt olla hullu."

"Niin", säesti Throck, "miksi hän sen oikeastaan teki?"

"Ei suinkaan teiltä ole mitään poissa?" kysyi Peebles molemmilta toisilta. "Ehkä hän on vohkinut jotakin."

"Oi, oi! Mitä meillä olla otettavaa?" huudahti Bluber. "Meidän pyssyt ja ammukset — nehän on tuossa. Niitä hän ei ottanut. Eikä meillä olla muuta arvokasta, paitsi minun kaksikymmenen punnan puku."

"Mutta miksi hän sen sitten teki?" ihmetteli Peebles.

"Ehkä se tolvana käveli unissaan", sanoi Throck, eivätkä nuo kolme voineet mitään parempaa selitystä Kraskin salaperäiselle katoamiselle keksiäkään.

Tuntia myöhemmin he lähtivät rannikkoa kohti, joukko päällikön sotilaita suojanaan.

Kivääri olalta riippumassa asteli Kraski itsepintaisesti viidakkopolkua pitkin, pitäen raskasta automaattipistoolia oikeassa kädessään. Hän heristi alati korviaan kuullakseen ajettiinko häntä ehkä takaa, tai saadakseen vihiä vaaroista, jotka saattoivat uhata edestä tai jommaltakummalta sivulta. Yksinään salaperäisessä viidakossa hän oli kauhun painajaisen vallassa. Ja jokaisella kilometrillä, jonka hän taivalsi, hupeni timanttien arvo siihen peloittavaan koetukseen verraten, jonka hän käsitti itsellään olevan kestettävänä, ennenkuin saattoi toivoa rannikolle pääsemistä.

Kerran Histah, käärme, joka matalalta oksalta riippuen polun yli, sulki häneltä tien, eikä miekkonen uskaltanut sitä ampua, peläten kiinnittävänsä mahdollisten takaa-ajajain huomion olinpaikkaansa. Hänen täytyi siis kiertää sotkuisen alimetsän läpi, jota kasvoi tiheästi kapean reitin kummallakin puolella. Kun hän jälleen pääsi polulle käärmeen tuolla puolen, olivat hänen vaatteensa entistä repaleisemmat, ja lukemattomat piikit, joiden ohi hänen oli täytynyt tunkeutua, olivat raapineet ja haavoittaneet hänen ihonsa verille. Hän kylpi hiessä ja läähätti uupumuksesta, ja hänen pukunsa oli täynnä muurahaisia, joiden häijyt pistot saivat hänet puolihulluksi tuskasta.

Jälleen päästyään aukeamalle hän riuhtaisi vaatteet yltään ja taisteli vimmatusti, vapautuakseen kiduttavista kiusanhengistä.

Niin tuhkatiheästi vilisi muurahaisia hänen vaatteissaan, ettei hän enää rohjennut pukea niitä ylleen. Vain timanttipussin, ammuksensa ja aseensa hän sieppasi ahnaalta parvelta, jonka lukumäärä nopeasti lisääntyi. Niitä kuhisi näennäisesti miljoonittain, kun ne jälleen yrittivät käydä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.

Ravistaen enimmät muurahaiset näistä takaisin saamistaan kapineista syöksyi Kraski vimmatusti polkua pitkin yhtä alastomana kuin syntyessään, ja kun hän puoli tuntia myöhemmin kompasteli ja vihdoin kaatui uupumuksesta ja makasi läähättäen viidakon kostealla pinnalla, käsitti hän, kuinka turha oli hänen hullu yrityksensä yksinään pyrkiä rannikolle, — käsitti hän vielä täydellisemmin kuin hän konsaan muissa olosuhteissa olisi käsittänyt, koska ei ole mitään, mikä niin herpaa sivistyneen miehen rohkeutta ja itseluottamusta kuin se, että hän menettää vaatteensa.

Niin vähän suojaa kuin hänellä poisheittämistään rääsyiksi repeilleistä vaatekappaleista olisi ollutkin, ei hän olisi voinut tuntea itseään avuttomammaksi, jos sensijaan olisi menettänyt aseensa ja ammuksensa, sillä siihen määrin olemme riippuvaisia tavoista ja ympäristöstä. Kovin säikähtyneenä siis Kraski, jo edeltäpäin tuomittuna epäonnistumaan, ryömi pelokkaasti viidakkopolkua eteenpäin.

Nälissään ja viluissaan hän nukkui sen yön ison puun haarukassa, pyydysteleväin petojen karjuessa, köhiessä ja muristessa viidakon pimeydessä hänen ympärillään. Kauhusta väristen hän tuon tuostakin havahtui säikähtyneenä valveille, ja kun hän uupumuksesta viimein torkahti, ei hän nauttinut lepoa, vaan näki hirmu-unia, jotka äkillinen karjahdus useinkin muutti todellisuudeksi. Näin kuluivat vihdoin kamalan yön pitkät, ikävät tunnit, eikä aamu näkynyt koskaan sarastavan. Mutta se tuli kumminkin, ja taaskin hän jatkoi kompastelevaa kulkuaan länttä kohti.

Pelosta, väsymyksestä ja tuskasta melkein puolitainnoksissa hän hapuili eteenpäin, käyden hetki hetkeltä huomattavasti heikommaksi, sillä hän oli ollut ruuatta ja vedettä siitä asti, kun karkasi toveriensa luota enemmän kuin kolmekymmentä tuntia sitten.

Keskipäivä lähestyi. Kraski eteni, mutta nyt hitaasti ja usein levähdellen; ja kerran tällaisen levähdyksen aikana hän luuli turtuneilla aistellaan erottavansa ihmisääniä lyhyehkön matkan päästä. Hän ravisti itseään nopeasti ja yritti keskittää heikkenevää tajuntaansa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten hän jonkun verran voimistuneena nousi pystyyn.

Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän kuuli ääniä aivan lyhyen matkan päästä, eivätkä ne kuulostaneet alkuasukasten, vaan pikemmin eurooppalaisten ääniltä. Mutta hän oli yhä varovainen ja hiipi hiljalleen eteenpäin, kunnes eräästä polunmutkasta näki mutaisen puron rannalla ahon, jolla kasvoi harvassa puita.

Joenäyrään lähellä oli pieni, ruohokattoinen ja korkealla paalutuksella ympäröity hökkeli, jota vielä lisäksi suojeli okaisista pensaista kyhätty ulompi boma.

Mökin suunnalta äänet kuuluivatkin, ja nyt hän selvästi erotti naisen puhetta, vastustavaa ja vihaista, joka vastasi syvään miehenääneen.

Verkalleen Karl Kraskin silmät avartuivat epäilystä, johon liittyi pelkoakin, sillä hänen kuulemansa miehenääni oli kuolleen Esteban Mirandan ja naisen ääni oli kadonneen Flora Hawkesin, jota hän myöskin jo kauan oli pitänyt kuolleena ja siis menetettynä. Mutta Karl Kraski ei juuri yliluonnollisiin uskonut. Ruumiista erkaantuneet henget eivät kaipaa majoja, paaluvarustuksia tai oka-aitausta. Noiden äänten omistajat olivat yhtä eläviä — yhtä aineellisia — kuin hän itsekin.

Hän lähti hökkeliä kohti, melkein unohtaen vihansa ja mustasukkaisuutensa Estebania kohtaan sen helpotuksen vuoksi, jota hän tunsi huomatessaan, että jälleen pääsisi itsensä kaltaisten olentojen seuraan. Hän oli kuitenkin astunut vain muutaman askeleen viidakon reunasta, kun naisen ääni jälleen kuului hänen korviinsa ja hän samalla äkkiä totesi alastomuutensa. Hän pysähtyi ajatuksissaan, katsellen ympärilleen, ja alkoi sitten ripeästi kerätä pitkää levälehtistä viidakkoruohoa, josta laittoi karkean, mutta käytäntökelpoisen hameen, kiinnittäen sen vyötäisilleen samasta aineesta kierretyllä köydellä. Sitten hän uudistunein luottamuksin käveli edelleen mökkiä kohti. Peläten, että he eivät häntä alussa tuntisi, vaan luulisivat viholliseksi ja hyökkäisivät hänen päälleen, Kraski huusi ennen paalutuksen aukolle saapumistaan Estebania nimeltä. Heti tuli espanjalainen tytön seuraamana hökkelistä. Jollei Kraski olisi kuullut hänen ääntään ja häntä siitä tuntenut, olisi hän luullut häntä Apinain Tarzaniksi, sillä niin samanlainen hän oli. Hetkisen tuijottivat molemmat edessään seisovaan ilmestykseen.

"Ettekö tunne minua?" kysyi Kraski. "Minä olen Karl, Karl Kraski.
Tunnethan sinä minut, Flora."

"Karl!" huudahti tyttö ja yritti harpata eteenpäin, mutta Esteban tarttui häntä ranteesta ja pidätti häntä.

"Mitä sinä täällä hommailet, Kraski?" kysyi espanjalainen ärtyisästi.

"Pyrin rannikolle", vastasi venäläinen; "olen puolikuollut nälästä ja uupumuksesta."

"Tuolta päin rannikolle mennään", sanoi espanjalainen, osoittaen länttä kohti vievää latua. "Lähdehän liikkeelle, Kraski, täällä ei sinulle ole terveellistä."

"Tarkoitatko, että lähetät minut pois ilman ruokaa ja vettä?"

"Vettä on tuolla", selitti Esteban, viitaten jokeen, "ja viidakko on täynnä muonaa, jos miehellä vain on kyllin rohkeutta ja älyä sitä hankkia."

"Ethän voi lähettää häntä pois", huudahti tyttö; "en pitänyt mahdollisena, että sinäkään voisit olla niin julma", ja sitten kääntyen venäläisen puoleen: "Oi, Karl", rukoili hän, "älä mene! Pelasta minut! Pelasta minut tuolta pedolta!"

"Astu sitten sivulle", huusi Kraski, ja kun tyttö riuhtaisi itsensä irti Mirandan otteesta, kohotti venäläinen pistoolinsa ja tähtäsi aivan läheltä espanjalaiseen: Luoti sivuutti maalinsa, tyhjä patruuna tukkesi syöttökotelon, ja kun Kraski jälleen veti liipaisinta, mutta tuloksettomasti, vilkaisi hän aseeseensa ja huomatessaan sen hyödyttömyyden paiskasi sen kiroten luotaan. Hänen vimmatusti yrittäessään saada kiväärinsä toimimaan Esteban sinkautti lyhyen, raskaan keihäänsä, jota hän nyttemmin oli oppinut käyttämään osuvasti, ja ennenkuin toinen ehti painaa kiväärinsä liipaisinta, puhkaisi raateleva väkäkärki hänen rintansa ja sydämensä. Äännähtämättä Karl Kraski vaipui kuolleena vihollisensa ja kilpailijansa jalkoihin, samalla kun nainen, jota kumpikin oli rakastanut omalla itsekkäällä tai karkealla tavallaan, lyyhistyi nyyhkyttäen maahan äärimmäisen epätoivon vallassa. Nähdessään, että toinen oli kuollut, Esteban astahti eteenpäin, tempasi keihäänsä Kraskin ruumiista ja otti kuolleelta viholliseltaan myöskin hänen ammuksensa ja aseensa. Hänen tätä tehdessään osuivat hänen silmänsä pieneen nahkapussiin, jonka Kraski oli kiinnittänyt vyötäisilleen alkuperäisen pukimensa pitimeksi vastikään punomallaan ruohoköydellä.

Espanjalainen tunnusteli pussia ja koetti saada selville, mitä se sisälsi, ja teki sen johtopäätöksen, että siinä oli ampumatarpeita, mutta ei tutkinut tarkemmin, ennenkuin oli vienyt vainajan aseet hökkeliinsä. Sinne hän oli laahannut myöskin tytön, joka kyyhötti nyyhkien nurkassa.

"Karl-parka, Karl-parka!" voihki Flora ja kääntyi sitten Estebanin puoleen. "Mikä peto!"

"Niin", huudahti toinen nauraen. "Minä olen peto. Minä olen Apinain Tarzan, ja tuo pahuksen ryssä tohti nimittää minua Estebaniksi. Minä olen Tarzan! Minä olen Apinain Tarzan!" hän toisti kirkumalla. "Ken tohtii minua muuksi nimittää, on kuoleman oma. Kyllä minä niille näytän. Kyllä minä niille näytän", hän jupisi.

Tyttö katsahti häneen avartunein ja leimuavin silmin, ja häntä puistatti,

— Hullu, — hän ajatteli. — Hullu! Hyvä Jumala… Yksinäni erämaassa mielipuolen kanssa! — Ja yhdessä suhteessa oli Esteban Miranda todellakin hullu; hän oli hullu niinkuin osaansa täydesti eläytynyt näyttelijä. Niin kauan oli Esteban Miranda nyt esittänyt osaansa ja niin tositaitavaksi hän oli tullut tuon ylvään henkilön tulkitsemisessa, että hän luulotteli olevansa Tarzan; ja ulkonaisessa esiintymisessään hän olisi saattanut pettää apinamiehen parhaan ystävän. Mutta tuossa hahmossa asui rakin ja viheliäisen pelkurin sielu.

"Hän olisi anastanut Tarzanin puolison", jupisi Esteban, "Tarzanin, viidakon herran puolison! Näetkö, kuinka minä hänet surmasin yhdellä ainoalla keihäänheitolla. Ethän voisi rakastaa vetelystä, kun sinulle on tarjona suuren Tarzanin lempi!"

"Minä inhoon sinua", virkkoi tyttö, "sinä olet eläimiä alhaisempi."

"Sinä olet kumminkin minun", sanoi espanjalainen, "eikä sinua kukaan muu koskaan saa — ennemmin minä sinut tappaisin. Mutta katsotaanhan, mitä venäläisellä oli nahkapussissaan; tuntuu kuin siellä olisi ammuksia koko rykmentin surmaamiseksi", ja hän päästi solmusta pussinsuuta sitovat hihnat ja tipahdutti vähän sen sisällöstä majan lattialle. Kun säteilevät kivet vierähtivät säkenöiden heidän hämmästyneiden silmiensä eteen, jäi tytön suu auki ihmettelystä.

"Pyhä neitsyt!" huudahti espanjalainen; "ne ovat timantteja!"

"Sadoittain timantteja", mutisi tyttö. "Mistähän hän ne oli saanut?"

"En tiedä enkä välitä", sanoi Esteban. "Ne ovat minun. Ne ovat kaikki minun… Minä olen rikas, Flora. Minä olen rikas, ja jos sinä olet hyvä tyttö, niin saat jakaa varallisuuteni minun kanssani."

Flora Hawkesin silmät kapenivat. Hänen povessaan heräsi hänen alituinen ahneutensa, joka vallitsi hänen olemustaan, ja sen ohella leimahti nyttemmin yhtä voimakas viha espanjalaista kohtaan. Tämän sitä tietämättä oli noiden kimaltelevain helyjen omistaminen vihdoin kiteyttänyt naisen mielessä jo kauan harkitun päätöksen tappaa espanjalainen hänen nukkuessaan. Tähän asti häntä oli peloittanut jäädä yksikseen viidakkoon, mutta nyt voitti suuren aarteen omistamisen himo hänen pelkonsa.

<tb>

Viidakkoa samoillessaan Tarzan keksi länsirannikon neekerien eri joukkojen ja surmattujen arabialaisten pakenevien orjien jäljet ja tavoittaen vuoron perään kunkin ryhmän tiedusteli edelleen Luvinia, säikäyttäen neekerit puhumaan totta ja lähtiessään jättäen heidät pelon valtaan. Kaikki joukkueet kertoivat saman tarinan.

Ei kukaan ollut nähnyt Luvinia taistelu- ja paloyön jälkeen, ja kaikki olivat varmat, että hänen oli täytynyt lähteä jonkun muun joukkueen kanssa. Niin täydellisesti oli apinamies ollut viime päivät surunsa vallassa ja niin hartaasti antautunut etsintään, että hän oli laiminlyönyt vähäpätöisemmät seikat eikä siis ollut huomannut sitäkään, että timantteja sisältävä pussi oli kadonnut. Hän olikin oikeastaan unohtanut timantit, kunnes ne ihan sattumalta juolahtivat hänen mieleensä, ja sitten hän äkkiä huomasi, että ne olivat poissa. Mutta milloin ja missä olosuhteissa hän ne oli hukannut, sitä hän ei voinut muistaa.

"Ne eurooppalaiset lurjukset", hän jupisi Jad-bal-jalle, "varmaankin ovat ne vieneet", ja se ajatus leimahdutti äkkiä tulipunaisen juovan kirkkaasti hänen otsalleen, kun oikeutettu suuttumus kuohahti hänen rinnassaan hänen auttamainsa miesten petollisuuden ja kiittämättömyyden vuoksi. "Niinkuin etsimme Luvinia, samoin etsimme niitä muitakin." Ja sitenpä sattui, että Peebles, Throck ja Bluber olivat vaeltaneet vain lyhyen matkan rannikkoa kohti, kun he erään puolipäivänlevähdyksen aikana hämmästyksekseen näkivät apinamiehen hahmon liikkuvan heitä kohti ja hänen vieressään astuvan ison, mustaharjaisen leijonan.

Tarzan ei millään tavoin vastannut heidän liehakoivaan tervehdykseensä, vaan tuli ääneti lähemmäksi ja pysähtyi vihdoin, kädet ristissä rinnalla, heidän eteensä. Hänen kasvoillaan oli syyttävä, yrmeä ilme, joka toi pelonväristyksen Bluberin arkaan sydämeen ja kalvensi paatuneiden englantilaisten jätkien naamat.

"Mikä nyt on?" he kysyivät kuorossa. "Onko mitään vinossa? Mitä on tapahtunut?"

"Tulin hakemaan takaisin kivipussia, jonka te minulta veitte", sanoi
Tarzan koruttomasti.

Jokainen kolmesta vilkaisi epäluuloisesti toveriinsa. "Minä ei ymmärrä, mitä te sanoo, herra Tarzan", sopersi Bluber, hieroen kämmeniään yhteen. "Minä olla varma, että tapahtunut joku erehdys, jollei…" Hän loi salavihkaa epäluuloisen katseen Throckiin ja Peeblesiin.

"Minä en tiedä mitään mistään kivipussista", lausui Peebles, "mutta minä sanon, että israeliittaan ei koskaan ole luottamista."

"Minä en luota kehenkään teistä", tiuskasi Tarzan; "suon teille viisi sekuntia pussin luovuttamiseen ja jollette sillä ajalla ole antanut sitä takaisin, tarkastan teidät läpikotaisin."

"Niin", huudahti Bluber, "tarkastakaa minä, tarkastakaa minä kaikin mokomin. Ka, herra Tarzan, minä ei millään ehdolla ottais teiltä yhtikäs mitään."

"Jossakin on nyt sekaannus", mörähti Throck; "minulla ei ole mitään teille kuuluvaa, ja olen varma, ettei ole näillä toisillakaan."

"Missä se neljäs mies on?" kysyi Tarzan.

"Oh, Kraskiko? Hän hävisi samana iltana, kun toitte meidät siihen kylään. Emme ole häntä sen koommin nähneet — niin se on. Nyt minä tiedän, — ihmettelimme hänen lähtemistään,- mutta nyt käsitän sen selvästi kuin oman naamatauluni. Hän sen kivipussin ottikin, hän juuri. Hänen lähdöstään asti olemme kummeksineet, mitä hän varasti, mutta nyt on asia aivan selvä."

"Niin", huudahti Peebles, "ihan varmasti, ja tässä sitä ollaan, niinpä niin."

"Olisihan me se pitänyt tietääkin, olisi pitänyt tietääkin!" myönsi
Bluber.

"Mutta sittenkin minä tutkin teidät kaikki", sanoi Tarzan, ja kun neekerien päämies saapui ja apinamies oli hänelle selittänyt, mitä halusi, riisuttiin nuo kolme valkoista nopeasti ja tarkastettiin. Heidän tavaransakin etsittiin läpikotaisin, mutta jalokiviä ei löydetty.

Sanaa sanomatta Tarzan kääntyi viidakkoon, ja tuokiossa näkivät neekerit ja nuo kolme eurooppalaista tuuhean lehtimeren nielaisevan apinamiehen ja kultaleijonan.

"Jumala varjelkoon Kraskia!" huudahti Peebles.

"Mitähän hän kivipussilla tekee?" ihmetteli Throck. "Minusta hänen täytyy olla vähän löyhypäinen."

"Ei hän olla lainkaan löyhypäinen", huudahti Bluber. "On vain yksi laji kiviä Afrikassa, joita Kraski varastais ja juoksis sitten ne mukana yksinään viidakkoon. Timantteja!"

Peebles ja Throck avasivat hämmästyneinä silmänsä. "Se kirottu ryssä", huudahti edellinen, "jutkautti meitä kuin jutkauttikin."

"Hyvinkin luultavasti hän pelasti henkemme", lausui Throck. "Jos se apinaurho olisi tavannut Kraskin timantteineen meidän joukostamme, olisimme kaikki kärsineet saman kohtalon, — ei häntä olisi voitu saada uskomaan, ettei meillä ollut kättämme pelissä. Eikä Kraski olisi tehnyt mitään, auttaakseen meitä pulasta."

"Toivon, että hän sen lurjuksen tavoittaa!" huudahti Peebles kiihkeästi.

He säikähtyivät äänettömyyteen hetkistä myöhemmin, nähdessään Tarzanin palaavan leiriin; mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota valkoisiin, vaan meni suoraan päämiehen luo, jonka kanssa keskusteli muutamia minuutteja. Sitten hän taas kääntyi ja lähti.

Toimien päämieheltä saamainsa tietojen mukaan oikaisi Tarzan viidakon läpi kylää kohti, johon oli jättänyt nuo neljä valkoihoista heimopäällikön huostaan ja josta Kraski myöhemmin oli yksinään luikkinut tiehensä. Hän liikkui nopeasti, jättäen Jad-bal-jan seuraamaan perässä, ja suoriutui välimatkasta verraten lyhyessä ajassa, koska hän eteni melkein linnuntietä puiden latvoissa, missä ei ollut mitään takkuista pensasmetsää häntä kammitsoimassa.

Kyläportin ulkopuolelta hän keksi Kraskin jäljet, jotka tosin jo olivat melkein hävinneet, mutta kuitenkin vielä apinamiehen teräville vaistoille havaittavissa. Niitä hän seurasi nopeasti, sillä Kraski oli kaiken aikaa pysytellyt avoimella, läntiseen suuntaan kiertelevällä polulla.

Aurinko oli melkein vaipunut läntisten puunlatvojen tasalle, kun Tarzan äkkiä joutui aholle hidasjuoksuisen puron luo, jonka äyräällä oli vähäinen karkeatekoinen, vaajavarustuksella ja okapensasaidalla ympäröity hökkeli.

Apinamies pysähtyi kuuntelemaan, nuuhkien ilmaa herkillä sieraimillaan, ja harppoi sitten äänettömin askelin aukeaman yli hökkeliä kohti. Ruohikossa paalutuksen ulkopuolella virui valkoisen miehen hengetön ruumis, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä apinamies totesi, että se oli hänen etsimänsä pakolainen. Heti käsitti hän, että oli turhaa etsiä timanttipussia kuolleelta, koska oli ilman muuta selvää, että kivet nyt olivat sen hallussa, joka oli venäläisen tappanut, ken hän sitten lienee ollutkin. Pintapuolinen tarkastus ilmaisikin hänelle, että hän oli oikeassa.

Sekä hökkelin sisä- että paalutuksen ulkopuolella oli merkkejä siellä äsken käyneestä miehestä ja naisesta, ja edellisen jäljet sopivat sen henkilön jälkien mittasuhteisiin, joka oli tappanut Gobun, ison apinan, ja metsästänyt Baraa, kaurista, apinamiehen alueilla. Mutta entä nainen? Oli ilmeistä, että hän oli kävellyt hellillä, väsyneillä jaloilla ja että hänellä kenkien asemasta oli ollut riepukääreet jaloissa.

Tarzan seurasi miehen ja naisen jälkiä, jotka veivät hökkelistä viidakkoon. Niiden etääntyessä kävi ilmi, että nainen oli usein jättäytynyt jälkeen ja alkanut onnahdella yhä surkeammin. Hän oli liikkunut varsin hitaasti, ja Tarzan havaitsi, että mies ei ollut häntä odottanut, sillä muutamin paikoin hän oli ollut melkoisesti naisen edellä.

Ja Esteban oli todellakin ponnistanut kauas Flora Hawkesin edelle, jonka haavoittuneet ja verta vuotavat jalat tuskin jaksoivat häntä kannatella.

"Odota minua, Esteban", oli hän rukoillut. "Älä jätä minua. Älä jätä minua yksikseni tähän kauheaan viidakkoon."

"Pysy sitten kintereilläni", murisi espanjalainen. "Luuletko, että minä tällainen omaisuus hallussani aion ainiaan viipyä täällä viidakon sydämessä, kunnes joku tulee sen minulta riistämään? Ei, minä riennän rannikolle niin nopeasti kuin voin. Jos kykenet pysymään mukanani, niin hyvä on. Mutta jollet kykene, on se sinun asiasi."

"Ethän toki voi jättää minua. Ethän sinäkään, Esteban, voisi olla sellainen peto kaiken sen jälkeen, mitä olet minut pakottanut puolestasi tekemään!"

Espanjalainen nauroi. "Sinä et ole minulle enempää kuin vanha hansikas", hän sanoi. "Tällä", ja hän piteli timanttipussia edessään, "voin ostaa maailman pääkaupungeista hienoimpia hansikkaita — uusia hansikkaita." Ja hän nauroi koleasti pikku pilalleen.

"Esteban, Esteban", huusi Flora, "tule takaisin, tule takaisin! Minä en jaksa enää kävellä. Älä jätä minua. Tulehan toki takaisin ja pelasta minut!" Mutta toinen vain nauroi hänelle, ja kun hän polun mutkassa häipyi Floran näkyvistä, vaipui tämä avuttomana ja uupuneena tantereelle.

KAHDESKYMMENES LUKU

Kuolleen paluu

Sinä yönä Esteban laati yksinäisen leirinsä vanhan joen kuivunutta uomaa pitkin kiertelevän viidakkopolun syrjään. Uomassa tihkui vielä pieni puronen, joka soi espanjalaiselle hänen kaipaamaansa vettä.

Hänet huumannut harhaluulo, että hän tosiaan oli Apinain Tarzan, antoi hänelle valerohkeutta, niin että hän tohti yksinään laskeutua levolle tantereelle ilman minkäänlaista keinotekoista turvalaitetta, ja onni oli tässä suhteessa häntä sikäli suosinut, etteivät pyydystelevät petoeläimet olleet häntä sattuneet löytämään niissä tilaisuuksissa, joissa hän oli liian paljon uskaltanut. Flora Hawkesin vielä ollessa hänen kumppaninaan hän oli rakentanut tytölle suojuksia, mutta nyt hänet jätettyään ja ollessaan jälleen yksinään hän ei saattanut omaksumassaan osassa pitää itseään niin veltostuneena, että edes kyhäisi okapensas-aidan turvakseen yön pimeydessä.

Hän oli kuitenkin tehnyt nuotion, sillä hän oli kaatanut otuksen eikä ollut vielä saavuttanut sitä villeyden astetta, joka olisi sallinut hänen luulotella pitävänsä raa'asta lihasta.

Syötyään niin paljon lihaa kuin maittoi ja juotuaan kylliksensä pienestä purosta Esteban palasi kyyröttelemään tulensa ääreen, missä veti timanttipussin lannetaljansa alta ja avaten sen kaatoi kourallisen kalliita kiviä kämmenelleen. Niihin osuva värähtelevän valkean hohde lähetti säteileviä kimmellyksiä ympäröivän viidakkoyön pimeyteen, espanjalaisen tiputellessa noita välkkyviä kiviä hentona juovana toisesta kädestään toiseen. Ja tässä kauniissa valoliekissä esiintyi espanjalaiselle tulevaisuudennäkyjä — valtaa, ylellisyyttä, ihania naisia, kaikkea, mitä mies saattaa suurella rikkaudella ostaa. Silmät puoliummessa hän uneksi ihanteesta, jota hän etsisi kautta maailman — unelmanaisesta, jota hän oli aina etsinyt, mutta milloinkaan löytämättä — sopivasta kumppanista sellaiselle miehelle, jollaiseksi Esteban Miranda itseään kuvitteli. Kaventuneita silmäluomiaan varjostavain tummien ripsien raosta hän jo luulikin näkevänsä leirinuotionsa värähtelevässä valossa unelmansa epämääräisen ruumiistuman, naisen hahmon puettuna liehuvaan, läpikuultavaan valkoiseen. Se näkyi leijailevan aivan hänen yläpuolellaan valokehän uloimmalla reunalla entisen joen korkealla äyräällä.

Näky oli kummallisen kestävä. Esteban sulki silmänsä tiukkaan ja raotti niitä sitten juuri hitusen, ja siellä oli ilmestys entisellään niinkuin se oli ollut ennenkuin hän silmänsä ummisti. Sitten hän avasi ne selkoselälleen, ja yhä leijaili valkopukuisen naisen hahmo hänen yläpuolellaan.

Esteban Miranda kalpeni äkkiä. "Jumalan äiti!" siunasi hän. "Se on
Flora. Hän on kuollut ja palannut aaveena kummittelemaan."

Tuijottavin silmin hän nousi hitaasti jaloilleen, katsellakseen suoraan ilmestystä, jolloin se puhui pehmeällä, lempeällä äänellä.

"Kultaseni", se huudahti, "oletko se todellakin sinä!"

Heti Esteban käsitti, ettei se ollut mikään haamu eikä Florakaan — mutta kuka sitten? Kuka oli tämä kauneuden ihanneilmiö yksinään Afrikan villissä erämaassa?

Hyvin hitaasti se astui nyt rantatöyrästä alas ja tuli häntä kohti. Esteban pani timantit takaisin pussiin ja pisti sen jälleen lannetaljansa alle.

Avosylin tuli nainen häntä kohti. "Rakkaani, rakkaani", hän huusi, "älä sano minulle, ettet minua tunne!"

Nainen oli nyt kyllin lähellä, jotta espanjalainen saattoi nähdä hänen rajusti kuohuvan povensa ja rakkaudesta ja intohimosta värähtelevät huulet. Äkillinen kuuman halun puuska valtasi hänet ja hän syöksyi kädet ojossa eteenpäin, tavoittaakseen naisen ja rutistaakseen hänet rintaansa vasten.

<tb>

Seuraten miehen ja naisen jälkiä Tarzan liikkui verkalleen eteenpäin viidakkopolkua pitkin, sillä hän käsitti, ettei kiire ollut tarpeellista noiden kahden tavoittamiseksi. Eikä hän laisinkaan kummastunut äkkiä löytäessään lyyhistyneen naisen makaamasta keskeltä reittiä. Apinamies polvistui naisen viereen ja laski kätensä hänen olalleen, mikä sai hänet säikähdyksestä parahtamaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti tyttö; "nyt on loppu käsissä!"

"Sinulla ei ole vaaraa", sanoi apinamies; "en tee sinulle pahaa."

Nainen käänsi katseensa häneen. Alussa hän luuli miestä Estebaniksi.
"Oletko tullut takaisin pelastamaan minut, Esteban?" hän kysyi.

"Esteban!" huudahti toinen. "Minä en ole Esteban. Se ei ole nimeni." Ja sitten neitonen tunsi hänet.

"Loordi Greystoke!" hän virkahti. "Tekö todellakin?"

"Niin", sanoi apinamies, "ja kuka te olette?"

"Minä olen Flora Hawkes. Minähän olin lady Greystoken kamarineitona."

"Nyt muistan teidät", sanoi Tarzan. "Mitä te täällä teette?"

"Pelkään sitä teille sanoa", virkkoi tyttö. "Pelkään teidän suuttumustanne."

"Kertokaa minulle", käski loordi. "Tiedättehän, Flora, että minä en tee pahaa naisille."

"Me tulimme noutamaan kultaa Oparin holveista", selitti neitonen, "mutta senhän te tiedätte."

"Minä en tiedä siitä mitään", sanoi apinamies. "Tarkoitatteko, että olitte niiden eurooppalaisten kanssa, jotka juottivat minulle huumaavaa nestettä ja jättivät minut leiriinsä?"

"Niin", myönsi tyttö, "ja me saimme kultaa, mutta te tulitte wazireinenne ottamaan sen meiltä pois."

"Minä en tullut wazireineni teiltä mitään ottamaan", sanoi Tarzan.
"Minä en nyt käsitä."

Flora kohotti kummastuneena kulmakarvojaan, sillä hän tiesi, että
Apinain Tarzan ei valehdellut.

"Me jouduimme erillemme", hän virkkoi, "sitten kun miehemme kääntyivät meitä vastaan. Esteban varasti minut muilta, ja jonkun ajan perästä meidät löysi Kraski. Hän oli venäläinen. Hänellä oli mukanaan pussillinen timantteja, ja sitten Esteban tappoi hänet ja otti timantit."

Nyt oli Tarzanin vuoro hämmästyä.

"Ja Estebanko on se mies, joka on teidän kanssanne?" hän kysyi.

"Niin oli", vastasi tyttö, "mutta hän on hylännyt minut. En voinut kävellä kauemmaksi kivistelevillä jaloillani. Hän lähti, jättäen minut tänne kuolemaan, ja otti timantit mukaansa."

"Kyllä me hänet löydämme", sanoi apinamies. "Tulkaa."

"Mutta minä en pääse kävelemään", virkkoi tyttö.

"Siitä ei ole haittaa", vastasi toinen, kumartui ja nosti hänet hartioilleen.

Keveästi apinamies kantoi nääntynyttä tyttöä polkua pitkin. "Ei ole pitkä matka veden ääreen", hän sanoi, "ja vettä te kaipaatte. Se elvyttää ja voimistuttaa teitä, ja ehkä minä pian voin löytää teille ruokaakin."

"Miksi olette minulle näin ystävällinen?" kysyi tyttö.

"Te olette nainen. En voisi jättää teitä yksiksenne viidakkoon kuolemaan, olettepa tehnyt mitä hyvänsä."

Eikä Flora Hawkes voinut muuta kuin nyyhkyttää katkonaisen anteeksipyynnön hänelle tekemästään vääryydestä.

Tuli aivan pimeä, mutta yhä he etenivät hiljaista reittiä pitkin, kunnes Tarzan etäältä huomasi valkean valonhohteen.

"Luulen, että pian tapaamme ystävänne", hän kuiskasi. "Älkää hiiskuko mitään."

Hetkistä myöhemmin hänen tarkat korvansa erottivat ihmisääniä. Hän pysähtyi ja laski tytön jaloilleen.

"Jollette voi seurata", hän sanoi, "niin odottakaa tässä. En halua, että hän pääsee karkuun. Palaan pian luoksenne. Jos voitte verkalleen seurata, tehkää niin." Ja sitten hän jätti hänet ja astui varovaisesti eteenpäin valoa ja ääntä kohti. Hän kuuli Flora Hawkesin liikkuvan aivan takanaan. Ilmeisestikään tämä ei voinut sietää ajatusta, että hänet taaskin jätettäisiin yksikseen pimeään viidakkoon. Melkein samaan aikaan Tarzan erotti matalan ulahduksen jonkun askeleen päästä oikealta puoleltaan.

"Jad-bal-ja", hän kuiskasi hiljaa, "kintereille!" Ja iso, mustaharjainen leijona hiipi aivan hänen lähelleen, ja tukehduttaen parahduksen Flora Hawkes syöksyi hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarteensa. "Hiljaa", kuiskasi apinamies, "Jad-bal-ja ei tee teille pahaa."

Hetkistä myöhemmin kaikki kolme tulivat vanhan joenuoman syrjälle ja kurkkivat siellä kasvavan pitkän ruohon välitse alhaalla olevaan vähäiseen leiriin.

Ällistyksekseen Tarzan näki oman haamunsa seisovan pienen tulen edessä, samalla kun sitä oli verkalleen ja käsivarret levitettyinä lähestymässä liehuvaan valkoiseen pukuun verhoutunut nainen. Hän kuuli hänen sanansa — suloiset lemmen ja hellyyden sanat. Ja hänen kuullessaan äänensävyn ja tuntiessaan tuoksuvirran, jonka tuulenlöyhkäys äkkiä kantoi hänen sieraimiinsa, täyttivät erilaiset liikutukset hänen sydämensä — onni, epätoivo, hurjuus, rakkaus ja viha.

Tarzan näki miehen tulen äärestä astuvan avosylin esiin, siepatakseen naisen povelleen. Mutta silloin hän, halkaisten ruohon, harppasi aivan äyrään syrjälle, ja hänen äänensä värisytti viidakkoa yhdellä ainoalla sanalla.

"Jane!" hän huusi, ja silmänräpäyksessä kääntyivät mies ja nainen katsahtamaan häneen, leirinuotion hämärästi valaistessa hänen hahmonsa. Hänet nähdessään mies kääntyi ja livisti viidakkoon joen vastakkaiselle puolelle; ja silloin Tarzan hyppäsi alas uoman pohjaan, juosten naista kohti. "Jane", hän huusi, "sinähän se olet, sinähän se olet!" Nainen näytti perin hämmästyneeltä. Hän katsoi ensin pakenevaan mieheen, jota oli ollut syleilemäisillään, ja loi sitten katseensa Tarzaniin. Varjostaen sormillaan silmiään hän vilkaisi vielä takaisin Estebaniin päin, mutta Esteban ei enää ollut näkyvissä. Sitten hän astahti horjuen apinamiestä kohti.

"Hyvä Jumala", hän huudahti, "mitä tämä merkitsee? Kuka sinä olet, ja jos sinä olet Tarzan, niin kuka oli hän?"

"Minä olen Tarzan, Jane", virkkoi apinamies.

Nainen katsoi hänen taakseen ja näki Flora Hawkesin lähestyvän.

"Niin", hän sanoi, "minä näin sinut, kun sinä juoksit pois viidakkoon Flora Hawkesin kanssa. En voi tätä ymmärtää, John. En saattanut uskoa, että sinä, vaikka olitkin saanut vamman päähäsi, olisit voinut niin menetellä."

"Minäkö juoksin viidakkoon Flora Hawkesin kanssa?" kysyi apinamies teeskentelemättömän kummastuneena.

"Minä näin teidät", virkkoi Jane.

Apinamies kääntyi Floraan päin. "Minä en tätä käsitä", hän sanoi.

"Esteban se minun kanssani viidakkoon juoksi, lady Greystoke", selitti tyttö. "Ja Esteban taaskin oli teidät pettämäisillään. Tässä on todellinen loordi Greystoke. Se toinen oli petturi, joka juuri äsken hylkäsi minut ja jätti viidakkoon kuolemaan. Jollei loordi Greystoke olisi tullut silloin kun tuli, olisin minä nyt kuollut."

Lady Greystoke astahti horjuen puolisoaan kohti. "Ah, John", hän huudahti, "tiesinhän minä, että se et voinut olla sinä. Sydämeni sen minulle sanoi, vaikka silmäni minut pettivät. Nopeasti", hän kehoitti, "se kavaltaja täytyy ottaa kiinni. Riennä, John, ennenkuin hän pääsee karkuun."

"Anna hänen mennä", sanoi apinamies. "Niin mielelläni kuin tahtoisinkin saada hänet käsiini, niin paljon kuin kalpaankin sitä, minkä hän minulta varasti, en enää jätä sinua yksikseen viidakkoon, Jane, edes häntä tavoittaakseni."

"Entä Jad-bal-ja?" virkkoi Jane. "Eikö se?"

"Kah", huudahti apinamies, "minä olin unohtanut", ja kääntyen leijonaan hän osoitti suuntaa, johon espanjalainen oli paennut. "Nouda hänet, Jad-bal-ja", hän sanoi, ja heti loikkasi keltaisenruskea peto seuraamaan saaliinsa jälkiä.

"Tappaako se hänet?" kysyi Flora Hawkes kauhistuen. Ja kuitenkin hän sydämessään oli iloinen kohtalosta, joka espanjalaista uhkasi.

"Ei, ei se häntä tapa", selitti Apinain Tarzan. "Kenties se häntä hiukan näykkäisee, mutta se tuo hänet tänne elävänä, jos mahdollista." Ja sitten hän, ikäänkuin jo olisi unohtanut pakolaisen kohtalon, kääntyi puolisoaan kohti.

"Jane", hän lausui, "Usula kertoi minulle, että sinä olit kuollut. Hän sanoi, että he löysivät hiiltyneen ruumiisi arabialaiskylästä ja hautasivat sen sinne. Kuinka sitten olet täällä elävänä ja loukkaantumattomana? Minä olen etsinyt Luvinia viidakot lävitse kostaakseni kuolemasi. Kenties on hyvä, etten häntä löytänyt."

"Sinä et olisi häntä koskaan löytänyt", vastasi Jane Clayton, "mutta minä en voi käsittää, miksi Usula olisi sanonut löytäneensä ja haudanneensa ruumiini."

"Jotkut hänen ottamansa vangit", vastasi Tarzan, "kertoivat hänelle, että Luvini oli vienyt sinut käsistä ja jaloista sidottuna kyläportin lähellä sijaitsevaan arabialaismökkiin ja siellä vielä sitonut hökkelin permantoon lyötyyn paaluun. Kun sitten tuli oli hävittänyt kylän, palasivat Usula ja wazirit sinua etsimään joidenkuiden vangitsemiensa miesten kanssa, jotka näyttivät hökkelin paikan. Siitä löydettiin ihmisruumiin jäännökset hiiltyneen paalun vierestä, johon vainaja kaikesta päättäen oli ollut kytkettynä."

"Ah", huudahti rouva, "nyt ymmärrän. Luvini sitoi minut tosiaan käsistä ja jaloista ja kytki paaluun, mutta myöhemmin hän palasi hökkeliin ja poisti siteet. Hän yritti tehdä minulle väkivaltaa. Kuinka kauan kamppailimme, en tiedä, mutta niin kovassa ottelussa olimme, että kumpikaan meistä ei huomannut kylän palamista ympärillämme. Vimmatusti torjuessani häntä huomasin puukon hänen vyössään, ja sitten minä sallin hänen tarttua itseeni, ja kun hän kietoi käsivartensa ympärilleni, minä sieppasin veitsen, vetäen sen tupesta, ja työnsin sen hänen selkäänsä vasemman olkapään alapuolelle. Se oli loppu. Melkein samassa hökkelin peräseinä ja katto leimahtivat ilmiliekkiin.

"— Olin melkein alasti, sillä kamppaillessamme hän oli repinyt melkein kaikki vaatteeni. Hökkelin seinällä riippui tämä valkoinen burnusi, kaiketikin jonkun murhatun arabialaisen omaisuutta. Minä sieppasin sen ja heittäen sen ylleni riensin kylän kujalle. Hökkelit olivat jo kaikki ilmiliekissä, ja viimeinen alkuasukkaista juoksi pois porttikäytävän läpi. Oikealla kädelläni oli kappale paaluaitaa, johon liekit eivät vielä olleet koskeneet. Juosta viidakkoon portin kautta olisi ollut samaa kuin syöksyä vihollisteni syliin, ja niinpä minä jollakin tavoin onnistuin kiipeämään paalutuksen yli ja kenenkään näkemättä heittäytymään viidakon puolelle.

"— Minulle oli varsin vaikeaa välttää erinäisiä kylästä saapuvia neekerijoukkoja. Osan tätä aikaa olen etsiskellyt wazireja, ja muulloin minun on täytynyt piileskellä. Lepäsin puunhaarukassa lähes kilometrin päässä täältä, kun näin tuon miehen nuotion loimun, ja tullessani ottamaan asiasta selvää melkein huumaannuin ilosta huomatessani, että olin löytänyt Tarzanini, kuten luulin."

"Ne siis hautasivatkin Luvinin eivätkä sinun ruumistasi", sanoi Tarzan.

"Niin", vastasi Jane, "ja tuo äsken paennut mies se oli, jonka minä näin juoksevan pois viidakkoon Floran kanssa, etkä sinä, kuten otaksuin."

Flora Hawkes vilkaisi äkkiä ylöspäin. "Ja varmaankin se oli Esteban, joka tuli wazirien kanssa anastamaan meiltä kullan. Hän jutkautti miehiämme, niinkuin kai oli jutkauttanut wazirejakin."

"Hän saattoi eksyttää ketä tahansa, koska hän kykeni pettämään minutkin", virkkoi Jane Clayton. "Epäilemättä olisin huomannut erehdyksen muutamassa minuutissa, mutta nuotiotulen värähtelevässä valossa ja äärettömästi riemuissani mieheni tapaamisesta uskoin auliisti, mitä halusin uskoa."

Apinamies haroi tuuheaa tukkaansa hänelle ominaisella miettivällä liikkeellä. "En voi käsittää, kuinka hän pystyi pettämään Usulan kirkkaassa päivänvalossa", hän sanoi päätänsä pudistaen.

"Minä voin", virkkoi Jane. "Hän kertoi Usulalle saaneensa vamman päähänsä, mistä muka johtui osittainen muistinmenetys — ja se selitys korvasi monet kommellukset miehen esittäessä sinun osaasi."

"Hän oli taitava paholainen", huomautti apinamies.

"Hän oli tosiaankin paholainen", vahvisti Flora.

Enemmän kuin tuntia myöhemmin jakaantui ruoho äkkiä joen partaalta, ja Jad-bal-ja sukelsi ääneti heidän näkyviinsä. Sen leukapielissä riippu verinen ja revitty pantterintalja, jonka se laski isäntänsä jalkojen juureen.

Apinamies otti taljan, tarkasti sitä ja rypisti otsaansa.

"Jad-bal-ja taisi hänet sittenkin tappaa", hän sanoi.

"Hän teki luullakseni vastarintaa", virkkoi Jane Clayton, "jossa tapauksessa Jad-bal-ja ei voinut olla häntä surmaamatta itsepuolustuksekseen."

"Luuletteko, että se söi hänet?" kysäisi Flora Hawkes, vetäytyen pelokkaasti pedosta loitommalle.

"En", vatsasi Tarzan, "sillä ei ole ollut siihen aikaa. Aamulla seuraamme jälkiä ja etsimme hänen ruumiinsa. Minä haluaisin saada timantit takaisin." Ja sitten hän kertoi Janelle kummallisen tarinan seikkailusta, jonka yhteydessä hän oli saanut käsiinsä tuon pienen timanttipussin edustaman suuren omaisuuden.

Seuraavana aamuna he lähtivät etsimään Estebanin ruumista. Jäljet johtivat myötävirran suuntaan tiheän pensaikon ja orjantappurain välitse jyrkälle kallioiselle rantatöyräälle, ja siellä ne katosivat; ja vaikka apinamies etsi molemmat rannat pari, kolme kilometriä ja sen kohdan ylä- ja alapuolelta, jolle jäljet olivat hävinneet, ei hän enää tavannut mitään merkkiä espanjalaisesta. Näkyi verta Estebanin polkemissa jäljissä ja verta joen äyräällä kasvavassa ruohossa.

Vihdoin apinamies palasi naisten luo. "Se oli sen miehen loppu, joka tahtoi tekeytyä Tarzaniksi", sanoi hän.

"Luuletko, että hän on kuollut?" kysyi Jane.

"Olen siitä varmakin", selitti toinen; "verestä päättelen, että Jad-bal-ja puraisi häntä, mutta että hän sai riuhtaistuksi itsensä irti ja heittäysi virtaan. Kun en voi löytää mitään merkkiä siitä, että hän olisi uinut rantaan kohtuullisen matkan päässä tästä paikasta, täytyy minun otaksua, että krokotiilit ovat hänet nielleet."

Taaskin Flora Hawkesia puistatti. "Hän oli häijy mies", virkkoi tyttö, "mutta en soisi häijyimmällekään sellaista kohtaloa."

Apinamies kohautti olkapäitään. "Itse hän sen kohtalonsa hankki, ja epäilemättä on maailma onnellisempi ilman häntä."

"Se oli minun syyni", sanoi Flora. "Minun kataluuteni hänet ja ne toiset tänne viekoitteli. Minä kerroin heille, mitä olin kuullut Oparin aarreholvin kullasta, — minä ehdotin tultavaksi tänne kultaa noutamaan, etsittyämme miehen, joka voisi esittää loordi Greystokea. Minun kataluuteni tähden on moni mies menettänyt henkensä, ja te, loordi Greystoke, ja arvoisa puolisonne olette olleet lähellä kuolemaa. Enkä rohkene anoa anteeksi."

Jane Clayton kietoi käsivartensa tytön kaulaan. "Ahneus on ollut syynä moniin rikoksiin maailman alusta asti", hän sanoi, "ja rikokseen turvautuessaan se esiintyy inhoittavimmassa muodossaan ja tuo usein mukanaan oman rangaistuksensa, kuten sinä, Flora, hyvin voit todistaa. Omasta puolestani minä suon sinulle anteeksi. Luulen, että olet saanut riittävän opetuksen."

"Olette maksanut kalliin hinnan hupsuudestanne", lausui apinamies. "Olette saanut kyllin suuren rangaistuksen. Me toimitamme teidät toverienne luo, jotka ovat matkalla rannikolle ystävällisen heimon saattamina. He eivät voi olla varsin etäällä, sillä siitä tilasta, jossa miehet olivat heidät nähdessäni, päätän, että he eivät jaksa marssia pitkiä taipaleita päivässä."

Tyttö vaipui polvilleen hänen jalkainsa juureen. "Kuinka voin kiittää teitä ystävällisyydestänne?" hän virkkoi. "Mutta mieluummin jäisin tänne Afrikkaan teidän ja lady Greystoken luo tekemään teille työtä ja uskollisuudellani osoittamaan, että kykenen sovittamaan vääryyden, jonka olen teille tehnyt."

Tarzan vilkaisi kysyvästi vaimoonsa, ja Jane Clayton nyökkäsi suostumuksensa tytön pyyntöön.

"Hyvä sitten", sanoi apinamies, "saatte jäädä meidän luoksemme, Flora."

"Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua", vakuutti tyttö; "minä aherran käteni rakoille teidän hyväksenne."

Nuo kolme ynnä Jad-bal-ja olivat olleet kolme päivää kotimatkalla, kun Tarzan, joka astui edellä, pysähtyi ja kohottaen päätänsä haisteli ilmaa. Sitten hän kääntyi hymysuin heidän puoleensa. "Wazirini ovat tottelemattomia", hän sanoi. "Minä lähetin heidät kotiin ja tuolla he ovat tulossa meitä kohti suoraan kotoa poispäin."

Muutamaa minuuttia myöhemmin he kohtasivat wazirien etujoukon, ja suuri oli mustain riemu heidän tavatessaan sekä isäntänsä että emäntänsä elossa ja terveinä.

"Ja nyt kun olemme teidät tavanneet", sanoi Tarzan, sitten kun tervehdykset oli vaihdettu ja lukemattomia kysymyksiä tehty ja niihin vastattu, "sanokaa minulle, mihin panitte kullan, jonka anastitte eurooppalaisten leiristä."

"Me kätkimme sen, oi bwana, sinne, mihin käskit sen kätkeä", vastasi
Usula.

"Minä en ollut teidän kanssanne, Usula", selitti apinamies. "Hän oli muuan toinen, joka petti lady Greystoken, niinkuin petti sinutkin — paha mies, joka esiintyi Apinain Tarzanina niin taitavasti, ettei ole ihmekään, että hän veti teitä nenästä."

"Sitten et se ollutkaan sinä, joka kerroit meille, että olit saanut vamman ja ettet muistanut wazirien kieltä?"

"En minä se ollut", sanoi Tarzan, "sillä minä en ole loukannut päätäni ja minä muistan hyvin lasteni kielen."

"Ahaa", huudahti Usula, "sitten se ei ollutkaan suuri bwanamme, joka juoksi Butoa, sarvikuonoa, pakoon?"

Tarzan nauroi. "Juoksiko se toinen Butoa pakoon?"

"Niin teki", virkkoi Usula, "juoksi kovin säikähtyneenä."

"Enpä voine häntä moittia", sanoi Tarzan, "sillä Buto ei ole mikään hauska leikkitoveri."

"Mutta suuri bwanamme ei olisi juossut sitä pakoon", kehaisi Usula ylpeästi.

"Vaikka joku muu kuin minä olikin kultaa kätkemässä, kaivoit sinä kuopan. Opasta minut siis paikalle, Usula."

Wazirit laittoivat karkeat, mutta mukavat kantopaarit noille kahdelle valkoiselle naiselle, vaikka Jane Clayton nauroi ajatusta, että häntä muka täytyi kantaa, ja tahtoi useammin kävellä kantajainsa vieressä kuin pysytellä paareilla. Heikko ja uupunut Flora Hawkes sensijaan ei olisi kantajitta pitkälle päässyt ja iloitsi siis, että jäntevät wazirit olivat saapuvilla kuljettamassa häntä niin keveästi viidakkopolkua pitkin.

Se oli onnellinen seurue, joka reippain mielin samosi paikkaa kohti, johon wazirit olivat kätkeneet kullan Estebanin varalle. Neekerit olivat erinomaisen hyvällä tuulella, koska olivat löytäneet isäntänsä ja emäntänsä, kun taas Tarzanin ja Janen helpotuksentunne ja riemu olivat sanoin kuvaamattomat.

Kun he vihdoin tulivat paikalle joen partaalle, mihin kulta oli kätketty, alkoivat wazirit laulaen ja nauraen kaivaa aarretta, mutta pian heidän laulunsa taukosi ja heidän naurunsa vaihtui hämmästyksen ja huolestumisen huudahduksiksi.

Tuokion Tarzan katseli heitä ääneti, ja sitten levisi verkalleen hymy hänen kasvoilleen. "Olette kai haudanneet sen syvälle, Usula", hän sanoi.

Neekeri raapaisi päätänsä. "Ei, emme näin syvälle, bwana", hän huudahti. "Minä en voi tätä ymmärtää. Meidän olisi pitänyt jo löytää kulta."

"Oletko varma, että etsitte oikeasta paikasta?" kysyi Tarzan.

"Tämä on oikea paikka, bwana, mutta kulta ei täällä ole. Joku on siirtänyt sen pois sen jälkeen kun sen hautasimme."

"Espanjalainen taaskin", huomautti Tarzan. "Hän oli liukas veijari."

"Mutta hän ei olisi voinut sitä yksinään kuljettaa", sanoi Usula, "sitä oli monta harkkoa."

"Ei", myönsi Tarzan, "sitä hän ei ole voinut, mutta täälläkään se ei ole."

Wazirit ja Tarzan etsivät huolellisesti paikan lähettyviltä, mihin kulta oli ollut kätkettynä, mutta niin taitava metsäläisen vaisto oli Owazalla ollut, että hän apinamiehenkin terävien aistien havaittavista oli tyyten hävittänyt kaikki jäljet, jotka hän ja espanjalainen olivat polkeneet kantaessaan kultaa vanhasta kätköpaikasta uuteen.

"Se on poissa", sanoi apinamies, "mutta pidän huolen, ettei sitä viedä pois Afrikasta", ja hän lähetti viestinviejiä eri suuntiin ilmoittamaan hänen aluettaan ympäröivien ystävällisten heimojen päälliköille, että nämä huolellisesti pitävät silmällä jokaista heidän maittensa kautta kulkevaa safaria eivätkä sallisi ainoankaan kultaa kuljettavan päästä seudun läpi.

"Kyllä heidät nyt pysäytetään", hän virkkoi sitten kun airuet olivat lähteneet.

Kun he sinä iltana olivat leiriytyneet kotiin päin vievän polun viereen, istuivat nuo kolme valkoista pienen nuotion ääressä, Jad-bal-jan loikoessa juuri apinamiehen takana; viimemainittu tarkasteli pantterintaljaa, jonka kultaleijona oli riuhtaissut espanjalaiselta. Sitten Tarzan äkkiä kääntyi puolisoaan kohti.

"Olit oikeassa, Jane", hän sanoi. "Oparin aarreholvit eivät ole minua varten. Tällä kertaa en ole menettänyt ainoastaan kultaa, vaan äärettömän timanttiaarteenkin, ja sitäpaitsi saattanut vaaraan kalleimman kaikista aarteista — sinut itsesi."

"Anna kullan ja timanttien mennä, John", virkkoi puoliso; "onhan meillä toisemme ja Korak."

"Ja verinen pantterintalja", lisäsi apinamies, "johon on verellä maalattu salaperäinen kartta."

Jad-bal-ja haisteli taljaa ja nuoleskeli huuliaan odottaen tai muistellen — mitä?

YHDESKOLMATTA LUKU

Pako ja takavarikko

Oikean Tarzanin nähdessään Esteban Miranda kääntyi ja pakeni suinpäin viidakkoon. Hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän sokeassa pelossaan syöksyi eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt, mille suunnalle oli menossa. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä mahdollisimman etäälle apinamiehestä, ja niin hän ponnisti umpimähkään eteenpäin, raivaten tiensä tiheiden okapensastojen lävitse, jotka repivät ja raatelivat hänen ihoaan, kunnes hän joka askeleella jätti verijuovan jälkeensä. Joen partaalla okaat kurottuivat tarttumaan, kuten olivat useita kertoja ennenkin, arvokkaaseen pantterintaljaan, josta hän riippui kiinni melkein yhtä sitkeästi kuin itse elämästä. Mutta tällä kertaa eivät okaat hellittäneetkään otettaan, ja kun hän ponnisteli riuhtaistakseen taljan niistä irti, sattui hän vilkaisemaan takaisin sille suunnalle, josta oli tullut. Hän kuuli ison ruhon liikkuvan ripeästi tiheikön läpi häntä kohti, ja hetkistä myöhemmin hän näki kahden säihkyvän, kellervänvihreän liekkitäplän tuhoaennustavan kiillon. Päästäen tukehtuneen kauhunparahduksen espanjalainen irroitti kätensä pantterintaljasta, kääntyi ja sukelsi virtaan.

Juuri kun tumma vesi sulkeutui hänen päänsä yläpuolella, ehti Jad-bal-ja rantatörmälle ja katseli vedenkalvossa laajenevia renkaita, jotka osoittivat hänen saaliinsa katoamispaikkaa; sillä Esteban, joka oli tarmokas uija, ponnisteli rohkeasti virran toista rantaa kohti, pysytellen huolellisesti pinnan alla.

Hetkisen tuijotti kultaleijona joen väylään, kääntyi sitten ja nuuski taljaa, joka espanjalaisen oli täytynyt jättää jälkeensä, ja siepaten sen suupieliinsä repi sen irti pidättävistä okaista ja kantoi takaisin laskeakseen isäntänsä jalkain juureen.

Kun espanjalaisen vihdoin täytyi ilmaa saadakseen tulla veden pinnalle, nousi hän sotkuisen lehvä- ja oksarykelmän keskelle. Hetkiseksi hän luuli olevansa mennyttä miestä, niin tiukasti oli hän kiertyviin oksiin juuttunut, mutta sai sentään ponnistautuneeksi ylöspäin, ja kun hänen päänsä ilmestyi vedenpinnan yläpuolelle lehvien joukkoon, huomasi hän nousseensa ihan kaatuneen puun alle, joka lipui alaspäin keskellä virtaa. Melkoisella vaivalla hänen onnistui kiskoa itsensä oksain yläpuolelle ja päästä hajareisin rungolle, ja niin hän ajelehti jokseenkin turvallisesti virtaa alaspäin.

Hän huokasi syvään huojennuksesta, huomatessaan, kuinka verrattain helposti oli välttänyt apinamiehen oikeutetun koston. Tosin hän pahoitteli pantterinnahan menetystä, kun sen kartta opasti kullan kätköpaikkaan, mutta olihan hänellä yhä hallussaan paljon suurempi aarre, ja kun hän sitä ajatteli, hyväilivät hänen kätensä ahneesti lannetaljaan kiinnitettyä timanttipussia. Mutta vaikka hänellä olikin hallussaan tämä ääretön varallisuus timanteissa, palasi hänen ahne sielunsa yhäti kultaharkkoihin vesiputouksen luo.

— Owaza ne saa, — hän jupisi itsekseen. — En siihen mustaan koiraan koskaan luottanut, ja kun hän karkasi luotani, tiesin varsin hyvin, mitä hän suunnitteli.

Kaiken yötä Esteban Miranda ajelehti virtaa alaspäin kaatuneen puun rungolla, näkemättä mitään elonmerkkiä, kunnes hän vähän jälkeen aamukoin joutui rannikolla sijaitsevan alkuasukaskylän kohdalle.

Se oli Obeben ihmissyöjäin kylä, ja oudon, puunrungolla virtaa alaspäin ajelehtivan valkoisen jättiläisen nähdessään kohotti se nuori nainen, joka hänet huomasi, äänekkään huudon, kunnes koko kylän väki oli reunustamassa rannikkoa, katsellen hänen ohikulkuaan.

"Se on joku vieras jumala", huusi muuan.

"Se on virran haltia", selitti poppamies. "Hän on minun ystäväni. Nyt saamme tosiaan paljon kaloja, jos jokaisesta kymmenestä pyytämästänne luovutatte yhden minulle."

"Ei se ole virran haltia", mörähti ihmissyöjä Obeben syvä ääni. "Sinä olet tulemassa vanhaksi", hän sanoi poppaäijälle, "ja viimeiseltä on taitosi ollut huonoa taikomista. Nyt sinä sanot minulle, että Obeben suurin vihollinen on virran haltia. Apinain Tarzan se on. Obebe tuntee hänet hyvin." Ja tosiaan tunsi jokainen naapuriston kannibaalipäällikkö Apinain Tarzanin hyvin, pelkäsi ja vihasi häntä, sillä niin leppymättömästi oli apinamies käynyt sotaa heitä vastaan.

"Hän on Apinain Tarzan", toisti Obebe, "ja on joutunut pahaan pulaan.
Ehkä meillä nyt on tilaisuus hänet vangita."

Hän kutsui soturinsa ympärilleen, ja pian hölkötti puolisensataa jäntevää nuorta miestä joen kanssa yhdensuuntaisesti polkua alaspäin. Kilometrimäärin he seurasivat verkalleen lipuvaa puuta, joka kuljetti Esteban Mirandaa, kunnes se vihdoin eräässä joenmutkassa joutui hitaasti liikkuvan pyörteen ulompaan kehään ja ajelehti lähellä rantaa kasvavien puiden veden yli ulottuvien oksien alle.

Jäykistynyt, kylmästä kohmettunut ja nälkäinen Esteban tervehti ilomielin tilaisuutta lähteä aluksestaan ja päästä rantaan. Niinpä hän työläästi kiskoi itsensä puun oksille, joka tarjosi hänelle tilapäisen turvasataman, ja ryömien sen rungolle laskeutui maahan, tietämättä, että ruohikossa hänen ympärillään lymysi puolisataa kannibaalisoturia.

Nojaten puunrunkoa vasten espanjalainen levähti hetkisen. Hän tunnusteli timantteja ja huomasi niiden olevan tallella.

"Olenpa minä sentään onnen poika!" hän huudahti ääneensä, ja melkein samassa nousi viisikymmentä neekeriä hänen lähettyviltään ja karkasi hänen kimppuunsa. Niin äkillinen oli hyökkäys, niin yllättävä oli ylivoima, että espanjalainen ei kerinnyt puolustautumaan heitä vastaan, joten hänet oli nujerrettu ja tiukasti sidottu melkein ennenkuin hän ehti todeta, mitä hänelle tapahtuikaan.

"Ähäh, Apinain Tarzan, olen vihdoinkin saanut sinut käsiini", puhui ihmissyöjä Obebe himokkaasti; mutta Esteban ei ymmärtänyt siitä sanaakaan eikä siis voinut mitään vastata. Hän puhutteli Obebea englanninkielellä, mutta sitä kieltä ei viimemainittu tajunnut.

Ainoastaan siitä oli Esteban selvillä, että hän oli joutunut vangiksi ja että häntä raahattiin takaisin sisämaahan päin. Kun he pääsivät Obeben kylään, syntyi siellä suuri riemastus naisten, lasten ja kotiinjääneiden soturien keskuudessa. Mutta poppamies pudisti päätänsä, murti suuta ja lausui kaameita ennustuksia.

"Olette vanginneet virran haltian", hän vakuutti. "Nyt emme enää saa kalaa, ja pian kohtaa Obeben kansaa tuhoisa tauti, tappaen kyläläisiä kuin kärpäsiä." Mutta Obebe vain nauroi poppaäijälle, sillä kun hän oli vanha mies ja mahtava kuningas, oli hän kerännyt paljon viisautta, ja viisauden karttuessa herää ihmisessä taipumusta epäilemään erinäisiä uskonnon asioita.

"Naurahan vain nyt, Obebe", sanoi poppamies, "mutta et sinä pitkälti naura. Odota, niin näet."

"Jahka olen omin käsin tappanut Apinain Tarzanin, sitten minä vasta naurankin", vastasi päällikkö, "ja kun minä sotureineni olen syönyt hänen sydämensä ja lihansa, niin sittenpä me emme enää pelkää mitään haltioitasi."

"Odota", huudahti poppaäijä kiukuissaan, "niin kyllä vielä näet."

Sitten he ottivat lujasti sidotun espanjalaisen ja heittivät hänet likaiseen hökkeliin, jonka oviaukosta hän näki, kuinka kylän naiset sytyttivät keittovalkeita ja panivat patoja kuntoon illan juhla-ateriaa varten. Kylmä hiki kihosi Esteban Mirandan otsalle hänen katsellessaan näitä kaameita valmistuksia, joiden merkitystä hän ei voinut väärin tulkita, niihin kun liittyi liikkeitä ja katseita kylän alkuasukkaiden viittoessa hökkeliä kohti, jossa hän virui.

Iltapäivä oli melkein kulunut, ja espanjalainen tunsi voivansa lukea vielä jälelläolevan elämänsä tunnit ehkä toisen kätensä kahdella sormella; mutta silloin kuului joen suunnalta sarja vihlovia huutoja jotka keskeyttivät viidakon hiljaisuuden ja säikähdyttivät kylän asukkaat tarkkaavaisiksi, niin että he silmänräpäystä myöhemmin syöksyivät kuin mielipuolet noita kauhunparahduksia kohti. Mutta he tulivat liian myöhään, ehtien joelle vain nähdäkseen, kuinka iso krokotiili tempasi naisen vedenpinnan alle.

"Ähäh, Obebe, enkö minä sitä sinulle sanonut?" kysyi poppamies, häijysti riemuiten. "Vetehinen on jo alkanut kostaa kansallesi."

Taikauskoisuuteen vaipuneet tietämättömät kyläläiset vilkaisivat pelokkaasti poppaäijästä päällikköönsä. Obebe rypisti kulmiaan. "Se on Apinain Tarzan", väitti hän.

"Se on virran haltia, joka on omaksunut Apinain Tarzanin hahmon", intti poppamies.

"Saamme nähdä", vastasi Obebe. "Jos hän on virran haltia, kykenee hän irroittautumaan kahleistamme. Jos hän on Apinain Tarzan, ei hän siihen kykene. Jos hän on virran haltia, ei hän kuole luonnollisella kuolemalla, kuten ihmiset kuolevat, vaan elää iäti. Jos hän on Tarzan, kuolee hän jonakuna päivänä. Me säilytämme hänet siis nähdäksemme ja saadaksemme todistuksen, onko hän Apinain Tarzan vai virran haltia."

"Miten sen todistuksen saamme?" kysyi poppamies.

"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi Obebe. "Jos jonakuna aamuna huomaamme, että hän on mennyt tiehensä, niin tiedämme hänet vetehiseksi, ja koska emme ole tehneet hänelle pahaa, vaan ruokkineet häntä hyvin hänen täällä kylässämme ollessaan, suosii hän meitä; eikä tästä koidu meille mitään ikävyyksiä. Mutta jos hän ei kykene pakenemaan, tiedämme hänet Apinain Tarzaniksi, mikäli hän kuolee luonnollisen kuoleman. Jollei hän siis mene tiehensä, pidämme häntä hänen kuolemaansa asti, ja silloin tiedämme, että hän todellakin on Apinain Tarzan."

"Mutta entä jos hän ei kuolekaan?" kysyi poppamies, raapien villatukkaista päätänsä.

"Sitten", huudahti Obebe voitonriemuisesti, "tiedämme sinun olevan oikeassa ja että hän tosiaan on virran haltia."

Obebe lähti ja käski naisten viedä ruokaa espanjalaiselle, mutta poppaäijä seisoi edelleen kujan keskellä, mihin Obebe oli hänet jättänyt, ja raapi yhä miettiväisenä villatukkaansa.

Näin tuomittiin Esteban Miranda, ennenkuulumattoman, satumaisen timanttiaarteen omistaja, elinkautiseen vankeuteen Obeben kannibaalikylässä.

Hänen viruessaan hökkelissä oli hänen petollinen liittolaisensa Owaza nähnyt virran toiselta rannalta, vastapäätä sitä paikkaa, johon hän ja Esteban olivat kultaharkot kätkeneet, Tarzanin wazireineen saapuvan kultaa etsimään, mutta jälleen poistuvan. Ja seuraavana aamuna tuli Owaza viidenkymmenen lähikylästä pestaamansa miehen kanssa, kaivoi kullan esiin ja lähti kuljettamaan sitä rannikkoa kohti.

Sinä iltana Owaza leiriytyi erään vähäisemmän päällikön pienoisen kylän viereen. Päälliköllä oli vähän sotureita. Tuo vanha mies kutsui Owazan aitauksensa sisäpuolelle, kestiten häntä ruualla ja alkuasukkaiden oluella, samalla kun päällikön väki kierteli Owazan miesten parissa, tehden näille lukemattomia kysymyksiä, kunnes totuus juoruttiin julki ja päällikkö sai kuulla, että Owazan kantajat kuljettivat suurta varastoa keltaista kultaa.

Saatuaan täyden varmuuden kävi päällikkö kovin levottomaksi, mutta vihdoin välähti hymy hänen kasvoillaan hänen haastellessaan puolipäihtyneelle Owazalle.

"Sinulla on paljon kultaa mukanasi", sanoi vanha päällikkö, "ja se on hyvin raskasta. Käy työlääksi saada miehesi kantamaan harkkoja rannikolle asti."

"Niin kyllä", myönteli Owaza, "mutta minä maksan heille runsaan palkan."

"Jollei heidän tarvitsisi kuljettaa sitä niin kauaksi kodistaan, ei sinun tarvitsisi maksaa heille yhtä paljoa?" kysyi päällikkö.

"Ei", sanoi Owaza, "mutta minä ei voi päästä siitä eroon lähempänä."

"Minä tiedän paikan kahden päivämatkan päässä, minne sen voit sijoittaa", vastasi vanha päällikkö.

"Minne sitten?" kysyi Owaza. "Ja kuka täällä sisämaassa kultaa ostaa?"

"On muuan valkoinen mies, joka antaa sinulle siitä pienen paperilipun, ja kun viet sen paperin rannikolle, niin saat täyden hinnan kullastasi."

"Kuka se valkoinen mies on", kysyi Owaza, "ja missä hän asuu?"

"Hän on minun ystäväni", sanoi päällikkö, "ja jos haluat, saatan minä sinut huomenna hänen luokseen, jolloin voit ottaa kaiken kullan mukaasi ja saat sen pienen paperilapun."

"Hyvä", virkkoi Owaza, "ja sitten minun tarvitsee maksaa kantajille vain pieni summa."

Kantajat tulivat hyvin iloisiksi, kun seuraavana päivänä kuulivat, että heidän ei tarvinnut taivaltaa tuota pitkää matkaa rannikolle, sillä palkankaan viettelys ei riittänyt voittamaan heidän vastahakoisuuttaan lähteä niin pitkälle retkelle ja pelkoa joutua niin etäälle kodeistaan. Perin tyytyväisinä he siis läksivät kahden päivän taipaleelle koillista kohti. Ja Owazakin oli onnellinen, samoin kuin vanha päällikkö, joka itse seurasi mukana, vaikkakaan Owaza ei aavistanut, minkätähden viimemainittu siitä riemuitsi.

He olivat matkustaneet lähes kaksi päivää, kun päällikkö lähetti yhden omista miehistään edeltäpäin sanaa viemään.

"Hän menee ilmoittamaan ystävälleni", hän sanoi, "jotta hän tulee meitä vastaan ja saattaa meitä kyläänsä." Ja kun pieni karavaani muutamaa tuntia myöhemmin sukelsi esiin viidakosta laajalle, ruohoiselle tasangolle, näkivät he vähän matkan päässä itsestään ison soturijoukon nopeasti lähenevän. Owaza pysähtyi.

"Keitä nuo ovat?" hän kysyi.

"Ystäväni soturit", vastasi päällikkö, "ja hän on itse mukana. Näetkö?" ja hän osoitti henkilöä neekerien etunenässä, jotka lähenivät hölkkäjuoksua, keihäiden ja valkoisten töyhtöjen välkkyessä päivänpaisteessa.

"He saapuvat sotaisin aikein eivätkä rauhan miehinä", virkkoi Owaza pelokkaasti.

"Se riippuu sinusta, Owaza", vastasi päällikkö.

"Minä en käsitä", sanoi Owaza.

"Kyllä käsität muutaman minuutin päästä, sillä kohtahan on ystäväni täällä."

Kun soturit ehtivät lähemmäksi, näki Owaza jättiläiskokoisen valkoisen heidän etunenässään — valkoisen, jota hän luuli Estebaniksi, niin kavalasti hylkäämäkseen liittolaiseksi. Hän kääntyi päällikköä kohti. "Sinä ole pettänyt minut", hän huudahti.

"Odota", sanoi vanha päällikkö; "mitään sinulle kuuluvaa ei sinulta anasteta."

"Kulta ei ole hänen", huudahti Owaza. "Hän varasti sen", ja hän osoitti Tarzania, joka oli lähestynyt ja pysähtynyt hänen eteensä, mutta joka hänestä vähääkään välittämättä kääntyi päällikön puoleen.

"Airuesi saapui", hän sanoi vanhukselle, "tuoden sanomasi, ja Tarzan on wazireineen tullut katsomaan, mitä voimme tehdä vanhan ystävämme hyväksi."

Päällikkö hymyili. "Sinun viestintuojasi saapui minun luokseni, oi Tarzan, ja kahta päivää myöhemmin tuli tämä mies kantajineen, kuljettaen kultaharkkoja rannikolle. Minä sanoin hänelle, että minulla oli hyvä ystävä, joka ostaisi ne, antaen hänelle niistä pienen paperilapun, mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, että kulta kuului Owazalle."

Apinamies hymyili. "Hyvin teit, ystäväni", hän sanoi. "Kulta ei kuulu
Owazalle."

"Eipä se kuulu sinullekaan", tiuskasi Owaza. "Sinä et ole Apinain Tarzan. Minä tunnen sinut. Sinä tulit neljän valkoisen miehen ja sen valkoisen naisen kanssa varastamaan kultaa Tarzanin maasta, ja sitten varastit sen omilta tovereiltasi."

Päällikkö ja wazirit nauroivat. Apinamies hymyili hänelle ominaista hidasta hymyään.

"Se toinen oli petturi, Owaza", hän sanoi, "mutta minä olen Apinain Tarzan, ja kiitän sinua siitä, että tuot kullan minulle. Tule", hän jatkoi, "tästä on vain parin tunnin matka kotiini", ja apinamies pakotti Owazan käskemään kantajainsa kuljettaa kultaharkot Greystoken maatilalle. Siellä Tarzan ruokki kantajia ja maksoi heille, ja seuraavana aamuna hän lähetti heidät kotimaahansa ja Owazan heidän kanssaan, mutta ei ilman arvokasta lahjaa, samalla varoittaen neekeriä enää koskaan palaamasta apinamiehen alueelle.

Kun he kaikki olivat lähteneet, ja Tarzan, Jane ja Korak seisoivat huvilan kuistilla, Jad-bal-jan loikoessa heidän jalkojensa juuressa, kietoi apinamies käsivartensa puolisonsa kaulaan.

"Minun täytyy peruuttaa sanani, että Oparin kulta ei muka ollut minua varten, sillä näethän edessäsi uuden omaisuuden, joka on tuotu Oparin aarreholvista asti ilman mitään ponnistusta minun puoleltani."

"Kunhan nyt vain joku toisi timanttisikin takaisin", nauroi Jane.

"Siitä ei ole mitään toiveita", lausui Tarzan. "Ne ovat epäilemättä Ugogo-virran pohjassa", — mutta kaukana Ugogon varrella ihmissyöjä Obeben kylässä virui Esteban Miranda hänelle määrätyn hökkelin liassa, silmillään ahmien omaisuutta, jota ei voisi milloinkaan käyttää hyväkseen, jouduttuaan Obeben itsepintaisuuden ja taikauskon hänen kärsittäväkseen tuomitsemaan elinkautiseen vankeuteen.