The Project Gutenberg eBook of Kauhea Tarzan: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä, by Edgar Rice Burroughs

    I. Oudoilla olosijoilla
   II. Kolme kuin yksi
  III. Taistelu kallionkupeella
   IV. Väijytys
    V. Ahdistettu neito
   VI. Gryfin satimessa
  VII. Ihmeellisellä kyydillä
VIII. Valon kaupungissa
   IX. Hämmennyttävä vieras
    X. Kavallettu
   XI. Jumalan haastajat
  XII. Urhea muukalainen
XIII. Temppelipapin hahmossa
  XIV. Leijonamies lähettinä
   XV. Valtataistelu alkaa
  XVI. Lu-donin juoni raukeaa
XVII. Janen pako
XVIII. Pappien oveluutta
  XIX. Aavistamaton kohtaus
   XX. Menetetty rauha
  XXI. Tarzan löytää Janen
XXII. Ja-don kerää joukkonsa
XXIII. Pan-satin kaksi kaappausta
  XIV. Tuomion hetki
   XV. Kotia kohti

ENSIMMÄINEN LUKU

Hiljaisena kuin varjo, joiden keskellä se liikkui, hiipi suuri peto keskiyön viidakossa; kellanvihreät silmät tuijottivat pyöreinä, jäntevä häntä aaltoili takana, pää oli alhaalla ja korvat luimussa, jokainen lihas värähteli pyynnin jännityksestä. Viidakon kuu täplitti siellä täällä aukeamia, joita voimakas kissaeläin aina huolellisesti vältti. Vaikka se liikkui sankan vihannuuden läpi runsaassa risujen ja lehvien kerrostumassa, ei sen kulku synnyttänyt mitään ääntä, jota tylsät ihmiskorvat olisivat eroittaneet.

Näköjään vähemmän varovainen oli metsästetty olento, joka liikkui aivan yhtä hiljaisena kuin leijona sadan askeleen päässä tummanruskean lihansyöjän edellä, sillä se ei kiertänyt kuutamoisia ahoja, vaan meni suoraan niiden poikki, ja sen mutkittelevasta ladusta saattoikin päätellä, että se etsi näitä helpoimpia pääsyteitä. Ja sehän kävelikin pystyssä kahdella jalalla, päinvastoin kuin verenhimoinen vaanijansa — se käveli kahdella jalalla ja oli karvaton, paitsi että päätä verhosi musta suortuvapeite; käsivarret olivat soreat ja voimakkaat, kädet jäntevät ja hoikat, sormet pitkät ja suippenevat, ja peukalot ulottuivat melkein etusormien ensimmäiseen niveleeseen. Sääretkin olivat siromuotoiset, mutta jalat olivat poikkeuksena kaikista ihmisroduista, paitsi mahdollisesti muutamista niiden alhaisimmista edustajista, kun nimittäin isotvarpaat ulkonivat suorassa kulmassa jalkateristä.

Hetkellisesti pysähtyen loistavan afrikkalaisen kuun täyteen hohteeseen tämä olento käänsi tarkkaavasti korvansa taakseen, ja hänen päänsä ollessa silloin koholla saattoi selvästi erottaa kasvonpiirteet kuutamossa. Ne olivat lujat, selväjuovaiset ja säännölliset — niiden miehinen kauneus olisi herättänyt huomiota missä hyvänsä suuressa maailmankaupungissa. Mutta oliko tämä olento mies? Jonkun puissa oleksijan tarkkaajan olisi ollut vaikea sitä päättää, leijonan riistan jälleen jatkaessa kulkuaan hopeakirjauksen poikitse, jonka Kuutar oli levittänyt kolkon viidakon permannolle, sillä reisille kierretyn mustakarvaisen lannetaljan alta riippui pitkä karvaton, valkoinen häntä.

Olennolla oli toisessa kädessä tukeva nuija, ja hartiahankkiluksesta riippui vasemmalla kyljellä lyhyt tuppipuukko, kun taasen uumavyö kannatteli oikealla kupeella nahkareppua. Näitä hihnoja kiinnitti ruumiiseen ja samalla nähtävästi kannatti lannetaljaa leveä miehusta, joka kimalteli kuun valossa ikäänkuin kultarenkailla siroiteltuina, ja sen kiinnikkeenä oli vatsan keskikohdalla valtava koristesolki, jossa näytti välkkyvän jalokiviä.

Lähemmäksi ja lähemmäksi aiottua saalistaan ryömi Numa, leijona, ja että väijytty ei ollut tyyten tietämätön vaarastaan, siitä oli todistuksena korvien ja terävien mustien silmien yhä tiheämpi kääntyminen hänen ladullaan hiipailevaa kissaeläintä kohti. Hän ei suurestikaan lisännyt vauhtiaan, heiluvaa harppailua, missä avoimet paikat sallivat, mutta hän veti puukon väljemmälle tupessa ja piti nuijaansa kaiken aikaa valmiina käymään heti toimintaan.

Tunkeutuen vihdoin kapean kaistaleen poikki, jossa viidakon kasvullisuus rehoitti tavallista tiheämpänä, näki miesolio edessään melkoisen alan melkein puuttomana. Hetkisen hän epäröitsi, vilkaisi taakseen ja sitten ylös päällitseen huojuvien isojen puiden varjeleviin oksiin; mutta jokin suurempi aihe kuin pelko tai varovaisuus näytti määräävän hänen ratkaisunsa, sillä hän samosi eteenpäin pikku tasangolle, jättäen puiden suojan. Ruohoisella aukealla näkyi pitempien ja lyhyempien välimatkojen päässä lehteviä turvapaikkoja, ja hänen valitsemansa suunta johti toisesta toiseen osoittaen, että hän ei ollut kokonaan heittänyt varovaisuutta sikseen; mutta hänen lähtiessään toiselta puulta oli matka seuraavalle jokseenkin pitkä, ja juuri silloin asteli Numa viidakon kätköistä. Nähdessään saaliin ilmeisesti avuttomana edessään se nosti häntänsä jäykäksi pystyyni ja hyökkäsi.

Kaksi kuukautta — kaksi pitkää nälän, janon, ponnistusten, pettymysten ja kaikkea pahempana kalvavan tuskan kuukautta — oli kulunut siitä kun Apinain Tarzan sai kuolleen saksalaisen kapteenin päiväkirjasta tietää, että hänen vaimonsa oli vielä elossa. Lyhyt tutkimus, jossa häntä innokkaasti auttoi Brittiläisen Itä-Afrikan retkikunnan vakoiluosasto, sai selville, että lady Janea oli yritetty piilotella sisämaassa; ainoastaan saksalainen päämaja saattoi tietää, mitä sillä salaamisella tarkoitettiin.

Hänet oli lähetetty Kongon vapaavaltion rajan yli, vartionaan luutnantti Obergatzin johtama osasto saksalaisia alkuasukassotilaita.

Lähtien yksin etsimään häntä olikin Tarzan löytänyt kylän, jossa häntä oli pidetty vankina; mutta hän kuuli puolisonsa päässeen sieltä pakoon useita kuukausia aikaisemmin. Saksalainen upseeri oli osastonsa kanssa kiirehtinyt häntä tavoittelemaan, saaden kylästä oppaita. Siitä edelleen olivat Tarzanin puhuttelemien päällikköjen, oppaiden ja soturien kertomukset epämääräisiä ja ristiriitaisia. Jotkut oppaat väittivät, että heidät oli lähetetty takaisin, mutta toiset ilmoittivat karanneensa kotikylään sitten kun heidät oli pakotettu samoamaan salomaille kauas omasta maastansa. Sotilaiden suunnastakin kykeni Tarzan päättelemää vain arvailuja, liittäessään kokoon eri lähteistä urkkimiansa todisteiden katkelmia.

Hän oli lähtenyt kylästä tunkeutumaan lounasta kohti ja perin kovissa koettelemuksissa suoriutunut laajan vedettömän aron taakse, jota enimmäkseen peittivät tiheät okapensaat. Siten hän oli viimein päätynyt alueelle, jolla luultavasti ei ollut milloinkaan ennen valkoinen mies käynyt ja joka tunnettiin ainoastaan rajamaiden heimojen tarinoissa. Täällä oli pilviin kohoavia vuoria, vesirikkaita ylätasankoja, aavoja lakeuksia ja valtavia rämeitä, mutta lakeudet, ylätasangot ja vuoret olivat luoksepääsemättömiä, kunnes hän viikkokausia sitkeästi yriteltyään sai löydetyksi kohdan, mistä kävi pyrkiminen rämeiden yli — kamalan taipaleen, jolla kuhisi myrkyllisiä käärmeitä ja isompia vaarallisia matelijoita. Useana kertana hän vilaukselta näki etäällä tai yön hämyssä ikäänkuin jättiläismäisiä mateliashirviöitä, mutta kun suomailla liikkui suurin joukoin virtahepoja, sarvikuonoja ja norsuja, ei hän koskaan ollut varma siitä, että ne hahmot eivät olleet näitä eläimiä.

Suoseudusta selvittyään ja seistessään viimein lujalla kamaralla hän tajusi, miksi tämä alue oli kenties epälukuisten ikäkausien ajat uhmannut ulomman maailman sankarillisten rotujen uljuutta ja kestävyyttä, jotka ainaisten vastoinkäymisten ja uskomattomien kärsimysten jälkeen olivat tunkeutuneet jotensakin jokaiselle muulle tienoolle, navalta navalle.

Riistan runsaudesta ja monilukuisuudesta päättäen näytti siltä kuin olisi jokainen tunnettu laji lintua ja eläintä ja matelijaa etsinyt täältä tyyssijaa, viimeiseksi turvakseen tunkeilevilta ihmispaljouksilta, jotka olivat vakaasti levittäytyneet yli maan pinnan riistämään pyyntialueita alemmilta muodoilta siitä asti kun ensimmäinen apina loi karvapeitteensä ja lakkasi kävelemästä rystysillään. Niissäkin lajeissa, joita Tarzan tunsi, ilmeni täällä joko poikkeavan kehityssuunnan tuloksia tai ammoisista ajoista säilynyttä muodon muuttumattomuutta.

Esiintyi myös monia risteytymisen muunnoksia, joista kelta- ja mustajuovainen leijona ei ollut Tarzanille vähimmän mielenkiintoinen. Se oli kooltaan pienempi kuin Tarzanin ennestään tuntema, mutta silti hyvinkin pelättävä peto, se kun oli saanut terävien sapelimaisten torahampaitten lisäksi paholaisen sisun. Tarzanista se todisti, että Afrikan tiheiköissä oli aikoinaan samoillut tiikereitä, mahdollisesti toisen maailmankauden sapelihampaisia jättiläisiä, ja näistä ja leijonista olivat nähtävästi saaneet syntynsä ne kamalat otukset, joita, hän nyt toisinaan tapasi.

Tämän uuden, vanhan maailman varsinaiset leijonat eivät paljoakaan eronneet niistä, joita, hän tunsi ennestään; koko ja ruumiin rakenne olivat jokseenkin samat, mutta ne eivät menettäneet penikkakauden pantteritäpliä, vaan säilyttivät ne kaiken ikänsä selvinä.

Kaksi ponnistelun kuukautta ei tuottanut vähäisintäkään vihiä siitä, että etsitty oli tullut tähän kauniiseen ja kuitenkin kaameaan maahan. Tarzanin tutkimukset ihmissyöjien kylässä ja lähialueiden heimojen kuulustelu oli kuitenkin saanut hänet vakuutetuksi, että jos lady Jane oli elossa, täytyi häntä tavoitella tältä suunnalta, koska kaikkien mahdollisuuksien tarkastelu oli jättänyt jäljelle vain tämän. Hänen oli mahdoton käsittää, miten pakolainen oli voinut päästä rämeseudun yli, mutta jokin sisäinen varmuus tuntui hänelle ilmaisevan, että hän oli selviytynyt tälle puolelle, joskaan hänen kohtalostaan ei voinut mitään aavistella. Ja tämä tuntematon, matkaamaton korpiseutu oli valtavan laaja; korkeat, synkät vuoret sulkivat hänen tietänsä, kallioylänteiltä vaahtoavat tulvajoet ehkäisivät hänen kulkuaan, ja alinomaa oli hänen kilpailtava älyllään ja lihaksillaan isojen petojen kanssa elantonsa hankkimisessa.

Tuon tuostakin Tarzan ja Numa väijyivät samaa otusta, ja saaliin korjasi milloin toinen, milloin toinen. Harvoin joutui apinamies kuitenkin näkemään nälkää, sillä riistaeläimiä ja -lintuja oli runsaasti, samoin kuin hedelmiä ja niitä lukemattomia kasvikunnan tuotteita, joilla viidakkokasvatuksen saanut ihminen kykenee elämään.

Useita päiviä etsittyään hän oli lopulta keksinyt vuoriston läpi johtavan solan, ja toiselle puolelle tultuaan hän oli huomannut olevansa jotakuinkin samanlaisessa maassa kuin mistä oli lähtenyt. Metsästys oli tuottoisaa, ja puiden peittämän tasangon reunaan avautuvan rotkotien suulla tapasi apinamies lammikon, jonka partaalla hänen uhrikseen sortui helposti Bara, metsäkauris.

Se tapahtui juuri hämärän tullen. Isojen nelijalkaisten metsästäjien ääniä kohosi tuolloin tällöin eri suunnilta, ja kun rotkotien puut eivät suoneet mitään mukavaa asemapaikkaa, heitti apinamies kauriin ruhon hartioilleen ja lähti alas tasangolle. Sen vastapäisellä puolella näkyi mahtavia puita — suuri metsä, joka hänen harjaantuneelle siimalleen ilmaisi valtavaa aarniosaloa. Tätä kohti oli apinamies matkalla, kun hän tasangon puolivälissä keksi sellaisen yksinäisen puun, joka parhaiten soveltui hänelle yösijaksi; hän heilautti itsensä keveästi sen oksille ja sai pian oivallisen leposuojan.

Hän söi Baran lihaa ja kyllänsä saatuaan vei ruhon jäännöksen puun toiselle puolelle, tallettaen sen turvallisen korkealle maasta. Haarukkaansa palaten hän asettui mukavasti nukkumaan ja seuraavassa hetkessä kajahtelivat leijonain karjaisut ja pienempien kissaeläinten ulvahdukset kuuroille korville.

Viidakon tavalliset äänet pikemmin tyynnyttivät kuin häiritsivät apinamiestä; mutta tavallisuudesta poikkeava risahdus, olipa se kuinkakin aistimaton valveillaolevan sivistysihmisen korvaan, jäi harvoin tunkeutumatta Tarzanin tajuntaan hänen uinaillessaan sikeästikin, ja niinpä kuun ollessa korkealla sai äkillinen jalkojen tepastus ruohikossa puun lähistöllä hänet virkuksi ja toimintavalmiiksi. Tarzan ei herää niinkuin te ja minä, unen painostus yhä silmissä ja aivoissa, sillä jos aarniometsien olennot havahtuisivat siten, eivät he pääsisi valveille usein. Hänen silmiensä rävähtäessä kirkkaina auki vastaanottivat hänen aivojensa hermokeskukset heti yhtä selkeinä kaikkien aistien elähdykset.

Melkein hänen alapuolellaan, kiitämässä puuta kohti, oli ensi silmäyksellä päättäen melkein alaston valkoinen mies; mutta siinäkään ensimmäisessä havaitsemuksen vilahduksessa ei apinamiehen huomiota välttänyt taakse ulkoneva pitkä, valkoinen häntä. Pakenijan takana ja nyt niin likellä, että saaliilla ei ollut pelastuksen mahdollisuutta, tuli Numa täydessä hyökkäyksessä. Äänettömänä riista, äänettömänä tappaja, niinkuin kuolleen maailman haamut nuo kaksi vilistivät hisahtamattoman vinhasti tämän julman kilpajuoksun kolkkoon loppukohtaukseen.

Samalla kun hänen silmänsä avautuivat kohtaamaan alapuolelleen ilmestyneen näyn, seurasivat siinä lyhyessä aistimuksen hetkessä oivallus, järki ja päätös toisiansa niin joutuisasti, että apinamies oli melkein samanaikaisesti keski-ilmassa, sillä hän oli nähnyt omaa muotoansa muistuttavan valkoihoisen olennon Tarzanin perinnäisvihollisen ahdistamana. Niin likellä oli leijona hätyyttämässä, että Tarzanilla ei ollut aikaa huolellisesti valita hyökkäysmenetelmäänsä. Niinkuin sukeltaja ponnahduslaudalta hyppää pää edellä veteen, samoin Apinain Tarzan sukelsi suoraan leijonaan, oikeassa kädessään paljaana hänen isänsä veitsi, joka niin monta kertaa ennen oli maistanut kuningaspedon verta.

Harittava kynsi repäisi Tarzanin kylkeen pitkän, syvän haavan, ja sitten apinamies oli Numan selässä ja terä upposi ja upposi uudestaan villiin kylkeen. Eikä mies-oliokaan enää ollut paossa tai jouten. Hänkin oli aarniometsän olentona heti aistinut pelastumisensa ihmeen, kiepahtanut kantapäillään ja hypännyt esiin nuija koholla Tarzanin avuksi ja Numan tuhoksi. Kamalan voimakas sivallus pedon litteään kalloon pökerrytti sen, ja kun sitten Tarzanin puukko tapasi hurjan sydämen, osoittivat muutamat kouristuksen väreet ja äkillinen veltostuminen lihansyöjän lähtöä.

Hypähtäen seisaalle apinamies laski jalkansa raadolle, kohotti kasvonsa
Goroa, kuuta, kohti ja kajautti urosapinan villin voitonhuudon.

Kamalan kiljahduksen päästessä apinamiehen huulilta astahti mies-olio nopeasti taaksepäin ikäänkuin äkillisen kammon vallassa; mutta kun Tarzan pisti metsästyspuukon takaisin tuppeen ja kääntyi häneen päin, ei toinen nähnyt hänen siveässä arvokkuudessaan mitään pelon aihetta.

Nuo kaksi seisoivat kotvan tarkastellen toisiaan, ja sitten mies-olio alkoi puhua. Tarzan käsitti, että hänen edessään seisova olento lausui järjestelmällisiä ääniä, jotka hänelle tuntemattomalla kielellä ilmaisivat enemmässä tai vähemmässä määrin samojen järjenlahjojen muodostamia ajatuksia kuin hänellä itselläänkin oli. Toisin sanoen, vaikka olennolla oli apinan häntä ja peukalot ja isotvarpaat, oli se kaikissa muissa suhteissa aivan ilmeisesti ihminen.

Olento huomasi nyt Tarzanin kyljestä vuotavan verta. Hän otti kupeellaan riippuvasta massista pienen pussin:, lähestyi Tarzania ja pyysi merkeillä apinamiestä laskeutumaan pitkäkseen, jotta hän voisi hoitaa haavaa. Levittäen sitten vihleen reunat erilleen hän sirotteli pussistaan vereslihaan jauhetta. Haavan kipu ei ollut mitään lääkkeen tuimaan kirvelyyn verraten, mutta ruumiilliseen kärsimykseen tottuneena apinamies kesti sen järkkymättömästi, ja tuokion kuluttua ei ollut ainoastaan verenvuoto lakannut, vaan pakotuskin.

Vastaukseksi toisen pehmeäsointuiseen ja varsin miellyttävään ääntelyyn puhui Tarzan useiden sisämaan heimojen murteilla ja myös isojen apinain kielellä, mutta kaikki jäi miehelle ilmeisesti käsittämättömäksi. Nähdessään että he eivät kyenneet toisiaan ymmärtämään, astui miesapina Tarzanin luo ja painaen vasemmalla kädellä sydäntään laski oikean kämmenensä apinamiehen sydämelle. Jälkimmäinen piti sitä ystävällisenä tervehdyksenä, ja sivistymättömien rotujen tapoihin perehtyneenä hän vastasi samoin, käsittäen että häneltä epäilemättä odotettiin sitä. Hänen eleensä tuntui tyydyttävän ja ilahduttavan uutta tuttavaansa, joka heti innostui jälleen haastelemaan ja lopulta keikauttaen päänsä taaksepäin nuuski ilmaa puunlatvan suunnalta; sitten hän viitaten kauriin ruhoon kosketti vatsaansa, ja sitä merkkikieltä olisi tyhmempikin osannut tulkita. Kättänsä heilauttaen Tarzan kehoitti vierastaan haukkaamaan hänen villin ateriansa jäännöstä, ja hypäten notkeasti kuin pieni apina puun alaoksille pääsi toinen joutuin käsiksi lihaan, ainaisena apunaan pitkä, voimakkaasti taipuisa häntänsä.

Miesapina söi ääneti, terävällä veitsellään leikkoen pikku viipaleita kauriin lavasta. Haarukassaan Tarzan ylempänä tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille inhimillisten piirteiden vallitsevaisuuden, jota peukalot, isotvarpaat ja häntä omituisina poikkeuksina epäilemättä tehostivat.

Hän ihmetteli, edustiko tämä olento jotakin outoa rotua vai ainoastaan satunnaista palautumista esimuotoihin, kuten näytti luultavammalta. Kumpikin oletus olisi tuntunut hullunkuriselta, jollei hän olisi nähnyt ilmiön olemassaolon todistusta edessään. Siinä se kuitenkin oli, hännäkäs mies, jolla oli selvästi kiipijän kädet ja jalat. Kultahelaiset ja jalokivillä koristetut varusteet olivat ehdottomasti taitavien mestarien työtä, mutta Tarzanin oli luonnollisesti mahdotonta päätellä, oliko se tämän yksilön vai muiden hänenkaltaistensa taituruutta vai aivan eri rodulta saatua.

Aterian päätyttyä vieras pyyhki sormensa ja huulensa läheisestä oksasta riipaisemiinsa lehtiin ja katsoi ylös Tarzaniin, suu miellyttävässä hymyssä, joka paljasti rivin lujia valkoisia hampaita; kulmahampaat eivät olleet pitempiä kuin Tarzanillakaan. Hän virkkoi muutamia sanoja, jotka Tarzan arvasi kohteliaaksi kiitokseksi, ja etsi senjälkeen mukavan paikan puusta yösijakseen.

Maata varjosi se pimeys, joka käy aamusarastuksen edellä, kun Tarzan heräsi suojaavan puunsa rajuun ravisteluun. Avatessaan silmänsä hän näki kumppaninsakin olevan jalkeilla, ja vilkaistessaan kiireisesti ympärilleen häiriön aiheen keksimiseksi apinamies hämmästyi silmiänsä kohtaavasta näystä.

Puun vieressä kuvastui hämyisenä varjona ylettömän suuri hahmo, ja hän oli havahtunut tämän jättiläisruhon hipoessa oksia. Tarzania sekä ihmetytti että nolostutti noin valtavan otuksen pääseminen niin likelle hänen heräämättänsä. Pimennossaan apinamies ensimmältä ajatteli häiritsijää norsuksi, joskin kookkaammaksi kuin hän oli ennen milloinkaan nähnyt; mutta tummien ääriviivojen käydessä vähemmän epäselviksi hän näki silmiensä tasalla kaksikymmentä jalkaa korkealla maasta hämäränä varjokuvana eriskummaisesti hammasharjaisen selän, ikäänkuin olennon jokaisesta selkänikamasta olisi kasvanut paksu ja tukeva sarvi. Vain osa selkää oli apinamiehen näkyvissä, muu ruumis haipui puun tyven sankkaan pimeyteen, josta nyt kuului lihan ja luiden voimallista rouhimista jättiläisleuoissa. Herkkiin sieraimiinsa leijuvista hajuista apinamies samalla oivalsi, että jokin tavaton matelija oli hänen alapuolellaan löytänyt saaliikseen illalla surmatun leijonan raadon.

Tarzanin silmien turhaan tunkeutuessa raskaihin varjoihin, uteliaisuuden jännittäminä, tunsi hän keveän kosketuksen olallaan ja kääntyessään näki kumppaninsa yrittävän kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Olento painoi etusormen huulilleen äänettömyyden varoitukseksi ja veti Tarzania käsivarresta, osoittaakseen että heidän piti heti lähteä tiehensä.

Käsittäen olevansa kummallisessa maassa, jossa ilmeisesti liikkui hänelle tavoiltaan ja kyvyiltään uppo outoja jättiläisotuksia, apinamies mukausi siirtymään pois. Äärimmäisen varovasti laskeusi miesapina alas puusta vastakkaisella puolella valtavasta yökuljeksijasta ja hiipi hiljaa yön suojassa tasangon poikki, Tarzan kintereillään.

Kun nouseva aurinko hääti yön varjot, huomasi Tarzan olevansa jälleen ison metsän laidassa, ja sinne hänen oppaansa sukelsi, ketterästi kapsahtaen puiden oksille ja siellä käyttäen pitkällisen tottumuksen ja perinnäisen vaiston tuottamaa joutuisuutta; mutta vaikka hänellä oli apunaan tarttumahäntä, sormet ja varpaat, ei mies-olio samonnut metsän läpi helpommin tai varmemmin kuin roteva apinamies.

Tällä matkallaan Tarzan muisti haavan, jonka oli edellisenä iltana saanut kylkeensä Numan koukkaisevasta kynnestä, ja tutkiessaan sitä hän ihmeekseen huomasi, että kivuttomaksi käyneen vamman reunat eivät olleet vähääkään tulehtuneet, mikä epäilemättä oli hänen omituisen kumppaninsa siroittaman puhdistavan jauheen ansiota.

He olivat taivaltaneet pari kolme kilometriä, kun Tarzanin kumppani laskeusi maahan ruohoiselle rinteelle ison puun alla, jonka oksat kaartuivat kirkkaan puron yli. Täällä he joivat, ja Tarzan huomasi, että vesi ei ollut ainoastaan mainion puhdasta ja raikasta, vaan että sen jäinen viileys ilmaisi nopeata laskua valtavasta vuoristosta, josta se sai alkunsa.

Heittäen syrjään lannevaatteensa ja aseensa Tarzan astui pikku vedensilmään puun juurella ja nousi sieltä tuokion kuluttua suuresti virkistyneenä ja kiihkeästi haluten aamiaista. Vedestä ilmestyessään hän huomasi kumppaninsa tarkastelemassa häntä oudostelevasti. Tarttuen apinamiestä olkapäähän hän käänsi hänet seisomaan selin itseensä päin, kosketteli Tarzanin selkärangan päätä etusormellaan, kiersi oman häntänsä olkapään yli ja jälleen pyöräyttäen apinamiestä viittasi ensin Tarzaniin ja sitten lisäkkeeseensä, kiihtyneesti parpattaen kummallisella kielellään ja näyttäen olevan kovin ymmällä.

Apinamies käsitti kumppaninsa luultavasti ensikertaa havainneen, että hän oli hännätön luonnostaan eikä tapaturmaisesti, ja hän siis käänsi huomion omiin isoihinvarpaisiinsa ja peukaloihinsa, valaistakseen olennolle yhä paremmin, että he kuuluivat eri lajeihin.

Mies pudisteli päätänsä arvelevasti, ikäänkuin jaksamatta mitenkään ymmärtää, kuinka Tarzan saattoi niin poiketa hänen rakenteestaan; mutta olkapäitänsä kohauttaen hän nähtävästi sitten heitti sikseen sen ongelman harkitsemisen, laski syrjään omat varusteensa ja astui suvantoon. Peseydyttyään ja päästyään jälleen vähäiseen vaatetukseensa hän istuutui puun tyvelle, viittasi Tarzania tulemaan vierelleen ja avasi oikealla kupeellaan riippuvan massinsa, ottaen sieltä kuivatun lihan viipaleita ja pari kourallista ohutkuorisia pähkinöitä, jotka olivat Tarzanille tuntemattomia. Nähdessään toisen rusentelevan niitä hampaissaan ja syövän sydämet, noudatti Tarzan selvää esimerkkiä, huomaten ytimen mehukkaaksi ja maukkaaksi. Kuivattu lihakaan ei maistunut hullummalta, vaikka se oli pantu säilöön ilman suolaa, jota tarviketta Tarzan arvelikin melkoisen vaikeaksi hankkia näillä seuduilla.

Aterialla Tarzanin kumppani viittaili pähkinöihin, kuivattuun lihaan ja erinäisiin muihin läheisiin esineihin, kullakin kerralla lausuen minkä Tarzan helposti oivalsi olevan niiden nimenä olennon äidinkielellä. Apinamies saattoi vain hymyillä tälle uuden tuttavansa ilmeiselle halulle toimittaa hänelle ohjausta, joka voisi johtaa ajatustenvaihtoon heidän välillään. Halliten jo useita kieliä ja lukuisia murteita tunsi apinamies kykenevänsä kerkeästi oppimaan vielä uuden, vaikka tämä ei kuulostanutkaan olevan sukua millekään entiselle.

He olivat sellaisessa syönnin ja opiskelun touhussa, ettei kumpikaan huomannut muljottavien silmien kiiluvan heitä kohti ylhäältä, eikä Tarzan aavistanut mitään vaaran uhkaa ennen kuin siinä silmänräpäyksessä kun kookas karvainen elävä poukkosi suoraan hänen kumppaninsa päälle heidän yläpuolellaan ojentuvilta oksilta.

TOINEN LUKU

Samalla Tarzan näki, että olento oli melkein hänen kumppaninsa kuva kooltaan ja rakenteeltaan, se vain erona, että hänen ruumistaan kauttaaltaan verhosi tuuhea musta karvapeite, joka miltei kätki kasvonpiirteet; hihnavarusteet ja aseet olivat samanlaiset kuin ahdistetunkin. Ennen kuin Tarzan ehti hätään, oli olento antanut apinamiehen kumppanille ryhmynuijallaan iskun, joka tuuperrutti tämän tajuttomana pitkäkseen; mutta hän ei saanut tuotetuksi suojattomalle saaliilleen muuta vammaa, kun apinamies jo oli hänen kimpussaan.

Tarzan tunsi melkein heti joutuneensa miltei yli-inhimillisen voimakkaan olennon syleilyyn. Rotevan kouran jäntevät sormet tavoittivat hänen kurkkuaan, toisen kohottaessa nuijan hänen päänsä yläpuolelle. Mutta jos oli karvainen hyökkääjä väkevä, niin suuretpa olivat hänen sileäpintaisen vastustajansakin voimat. Heilauttaen nyrkkinsä yhdellä ainoalla kamalalla survaisulla toisen leukaperiin sai Tarzan ahdistajansa hetkellisesti hoippumaan, ja sitten hänen sormensa puristuivat villaiseen kurkkuun, toisen käden tarttuessa nuijaa heiluttavaan ranteeseen. Yhtä nopeasti hän työnsi oikean jalkansa karvaisen kuvatuksen taakse ja paiskautuen kaikella painollaan eteenpäin nykisti olennon lanteensa päällitse raskaasti maahan, samassa kun heittäytyi hänen rintansa päälle.

Tölmäyksessä putosi nuija hyökkääjän kädestä ja hänen kurkkunsa tempausi irti Tarzanin otteesta. Heti olivat nuo kaksi sulkeutuneet kuolettavaan syleilyyn. Vaikka olento puri Tarzania, oivalsi jälkimmäinen nopeasti, että tämä temppu ei ollut erikoisen peloittavaa hätyytystä tai puolustusta, koska sen kulmahampaat olivat tuskin enemmän kehittyneet kuin hänen omansa. Enimmin tuli hänen varoa joustavaa häntää, joka alati pyrki kiertymään hänen kaulansa ympäri.

Rimpuillen ja äristen nuo kaksi kierivät ruohikossa puun juurella, ensin toinen päällimmäisenä ja sitten toinen, mutta tällähaavaa kumpikin enemmän yrittäen varjella kurkkuaan toisen kuristavalta puserrukselta kuin koettaen ryhtyä hyökkääviin menetelmiin. Mutta piankin näki apinamies tilaisuutensa, ja heidän kieriskellessään hän pakotti olennon yhä lähemmäksi vedensilmää, jonka partaalla taistelua käytiin. Viimein he makasivat ihan veden reunalla, ja nyt oli Tarzanin tehtävänä vain syöstä heidät molemmat pinnan alle sillä tavoin, että hän itse jäisi päällimmäiseksi.

Samassa osui Tarzanin näköpiiriin hänen kellistyneen kumppaninsa takana juovaisen sapelihampaisen sekamuodon kyyristelevä, paholaisnaamainen hahmo, joka silmäili häntä sisukkaan pahuuden ilmennyksenä.

Melkein samanaikaisesti keksi Tarzanin karvainen vastustaja uhkaavan kissaeläimen. Hän taukosi heti sotaisuudestaan Tarzania vastaan ja yritti hätäisesti parpattaen irtautua Tarzanin otteesta, mutta hänen eleensä ilmaisivat, että heidän rynnistelynsä nyt oli hänen puolestaan päättynyt. Käsittäen tajuttoman kumppaninsa vaaran ja innokkaana suojelemaan häntä sapelihampaalta hellitti apinamies vastustajansa, ja he nousivat seisaalle.

Tarzan veti puukkonsa ja siirtyi hitaasti kumppaninsa ruumista kohti, odottaen äskeisen vastustajansa käyttävän tilaisuutta pakoon. Hänen ihmeekseen olento kuitenkin eteni hänen rinnallaan, siepattuaan nuijansa.

Mahalleen litistäytyneenä jäi iso kissaeläin hievahtamattomaksi, paitsi että häntä nytkähteli ja huulet värähtelivät irvissä, sen lojuessa noin viidenkymmenen jalan päässä miesapinan ruumiin takana. Astuessaan jälkimmäisen yli Tarzan näki silmäluomien värähtelevän ja avautuvan ja tunsi sydämessään kummallista huojennusta siitä, että olento ei ollut kuollut, samalla kun tajusi että hänen villissä povessaan oli aavistamattomasti herännyt kiintymystä tähän outoon uuteen ystävään.

Tarzan lähestyi vakaasti sapelihammasta, eikä villainen otus hänen oikealla puolellaan jättäytynyt taammaksi. Likemmäksi ja likemmäksi he tulivat, kunnes sekamuoto teki ryntäyksen noin kahdenkymmenen jalan päästä. Sen hyökkäys oli suunnattu karvaiseen ihmisenkaltaiseen apinaan, joka pysähtyi nuija koholla ottamaan vastaan vihollisensa. Tarzan päinvastoin loikkasi eteenpäin eikä ollut huimasti liikkuvaa kissaeläintäkään verkallisempi heittäytyessään suin päin hänen kimppuunsa kuin jalkapalloilija ryntäyksessä amerikkalaisella kerhokentällä. Hänen oikea käsivartensa kiertyi pedon kaulaan oikean lavan edessä, vasen vasemman etujalan takana, ja niin raju oli tölmäyksen voima, että he kaksi kierivät useaan kertaan ympäri maassa, kissaeläimen yrittäessä kiljuen ja kynsien vapautua kääntymään ahdistajaansa vastaan ja miehen vimmatusti säilyttäessä otettaan.

Näköjään oli se hyökkäys mieletöntä raivopäisyyttä, jota ei järki eikä tahto ohjannut. Mutta sellainen oletus ei kuitenkaan olisi vähääkään pitänyt paikkaansa, sillä apinamiehen jättiläisrakenteen jokainen lihas totteli sen ovelan mielen määräyksiä, jota pitkällinen kokemus oli harjaannuttanut jokaiseen tällaisen kohtauksen vaiheeseen. Pitkät, rotevat raajat näyttivät selviämättömästi sekaantuneen kynsivän kissaeläimen takajalkoihin ja aina vain ihmeen kautta väistävän sen harittavia kynsiä, ja kuitenkin ne tässä tuoksinassa olivat juuri oikealla hetkellä siinä missä niitä tarvittiin toteuttamaan apinamiehen hyökkäyssuunnitelmaa. Juuri kun peto siis luuli päässeensä voiton puolelle vastustajastaan, nytkähti se äkkiä ylöspäin apinamiehen noustessa jaloilleen ja samalla pidellessä viiruista selkää ruumistaan vasten puserrettuna sekä painaessa sitä taaksepäin, kunnes se kykeni vain avuttomasti huitomaan ilmaa.

Samassa ryntäsi joukkoon villainen musta ja hautasi veitsensä pedon sydämeen. Tuokion aikaa Tarzan vielä säilytti otteensa, mutta ruumiin lopullisesti veltostuessa hän työnsi sen luotansa, ja nuo kaksi, jotka olivat äsken temmeltäneet kuolettavassa kaksintaistelussa, seisoivat katsellen toisiaan yhteisen vihollisen ruumiin yli.

Tarzan odotti, valmiina joko rauhaan tai sotaan. Pian kohosi kaksi karvaista mustaa kättä; vasen laskettiin omalle sydämelle ja oikea ojentui koskettamaan kämmenellään Tarzanin rintaa. Samalla ystävällisen tervehdyksen muodolla oli pithecanthropus eli miesapina vahvistanut liittonsa apinamiehen kanssa, ja Tarzan oli kerkeä vastaanottamaan tarjotun ystävyyden, hyvillään jokaisesta toverista, minkä kykeni saamaan puolelleen tässä oudossa ja villissä maailmassa.

Lyhyen tervehdystoimituksen jälkeen vilkaistessaan karvattoman miesapinan taholle Tarzan huomasi jälkimmäisen tulleen tajuihinsa ja istuvan tarkkaamaan heitä tiukasti. Hän nousi nyt verkalleen, ja samalla kääntyi karvainen musta puhuttelemaan häntä ilmeisesti heidän yhteisellä kielellään. Karvaton vastasi, ja nuo kaksi lähestyivät toisiansa hiljalleen. Tarzan tähysteli jännittyneesti, mitä heidän kohtauksestaan koituisi. He pysähtyivät muutaman askeleen päähän toisistaan ja ensin toinen ja sitten toinen puhui nopeasti, mutta kiihtymystä ilmaisematta, kumpikin väliin vilkaisten tai nyökäten Tarzaniin päin, joten oli selvää, että hän jossakin määrin oli keskustelun aiheena.

Pian he jälleen etenivät kunnes kohtasivat toisensa, ja nyt uudistettiin se lyhyt sovinnon toimitus, jolla aikaisemmin oli Tarzanin ja mustan vihollisuudet lopetettu. He tulivat sitten apinamiehen luokse ja puhuttelivat häntä hartaasti ikäänkuin yrittäen antaa hänelle jotakin tärkeätä tietoa. Hyödyttömänä he sen homman kuitenkin kotvasen kuluttua hylkäsivät ja saivat merkkikielellä ilmaistuksi Tarzanille, että he aikoivat jatkaa matkaa yhdessä ja kehoittivat häntä liittymään seuralaisekseen.

Kun Tarzan ei ollut ennen liikkunut heidän osoittamallaan suunnalla, suostui hän hyvin mielellään tarjoukseen; hän oli päättänyt läpikotaisin tutkia tämän tuntemattoman maan ennen kuin lopullisesti luopuisi etsimästä lady Janea sieltä. Useita päiviä heidän tiensä vei pitkin mäkimaita, jotka olivat yhdensuuntaisia yläpuolella kohoavan korkean vuorijonon kanssa. Tuon valloittamattoman tyyssijan villit asujamet uhkasivat heitä monastikin, ja toisinaan Tarzan näki vilahduksia kummallisista jättiläismuodoista yön varjojen seassa.

Kolmantena päivänä he tulivat tilavaan luonnolliseen luolaan, joka avautui matalan kallion kupeeseen; tämän juurella kohisi tuollainen vuoristopuro, jotka lukuisina vesittivät alamaan tasankoa ja muodostivat rämeitä alangoille maan laidalla. Kolmikko asettui toistaiseksi asumaan tänne, ja kumppanien kielen opettaminen Tarzanille edistyi nyt joutuisammin kuin marssiessa.

Luola oli ilmeisesti menneinäkin aikoina suojannut ihmisenkaltaisia olentoja. Näkyi järeätekoisen kivilieden jäännöksiä, ja monien nuotioiden savut olivat mustanneet seiniä ja lakea. Nokeen oli raapittu ja toisinaan syvälle sen alle kiveenkin kaiverrettu omituisia hieroglyfejä ja eläinten ja lintujen ja matelijoiden piirroksia, joista muutamien viimeksimainittujen omituiset ääriviivat muistuttivat jurakauden hävinneitä elollisia. Tarzanin kumppanit lukivat suurella mielenkiinnolla muutamia äskeisimpiä hieroglyfilauselmia ja tekivät niistä huomautuksiaan, ja sitten hekin piirsivät puukkojensa kärjellä lisää noiden mustuneiden seinien kenties tuhatvuotisiin muistiinpanoihin.

Tarzanin uteliaisuus heräsi, mutta hän ei kyennyt ajattelemaan muuta selitystä kuin että hän mahdollisesti katseli maailman alkeellisinta hotellipäiväkirjaa. Ainakin se antoi hänelle lisävalaistusta näiden omituisten olentojen kehityksestä, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Tässä oli apinahäntäisiä miehiä, toinen heistä niin karvapeitteinen kuin mikä hyvänsä alempi turkiseläin, ja kuitenkin oli ilmeistä, että heillä ei ollut ainoastaan puhuttu vaan kirjoitettukin kieli. Edellisestä hän oli vähitellen pääsemässä selville, ja tämä uusi aavistamattoman sivistyksen todiste olennoissa, joilla ruumiillisesti oli niin monta eläimen piirrettä, kannusti Tarzanin uteliaisuutta yhä enemmän, vahvistaen hänen haluaan perehtyä pikaisesti heidän puheenlaatuunsa, niin että hän nyt erityisen uutterasti ryhtyi tähän tehtävään. Hän tiesi jo kumppaniensa nimet kuten useimmin tavattujen kasvi- ja eläinkunnankin muotojen.

Opettajaksi ryhdyttyään hoiteli Ta-den — karvaton valkoihoinen — tointansa niin järkiperäisesti, että hänen aherruksensa selvästi heijastui oppilaan joutuisassa perehtymisessä Ta-denin äidinkieleen. Myöskin Om-at, karvainen musta, näkyi tuntevan, että hänen leveille hartioilleen kuului osa Tarzanin kasvatuksen vastuutaakkaa, ja niinpä jompikumpi heistä oli melkein alituiseen kouluttamassa apinamiestä hänen valveillaolonsa ajan. Tuloksena oli mitä täytyi odottaakin — opetuksen pikainen juurtuminen mieleen, niin että johduttiin suulliseen ajatusten vaihtoon ennen kuin kukaan heistä huomasikaan.

Tarzan kertoi kumppaneilleen matkansa tarkoituksen, mutta kumpainenkaan ei kyennyt viihdyttämään hänen kaipuutaan vähäisimmälläkään toivon johtolangalla. Milloinkaan ei heidän maassaan ollut nähty sellaista naista kuin hän kuvasi, ja hän oli ensimmäinen hännätön mies, josta he olivat konsaan kuulleet.

"Minun ollessani poissa A-lurista on Bu, kuu, syönyt seitsemästi", sanoi Ta-den. "Paljon asioita voi tapahtua seitsemän kertaa kahdessakolmatta päivässä; mutta tokkopa naisesi olisi voinut saapua maahamme noiden kamalien rämeiden yli, jotka sinäkin havaitsit melkein voittamattomaksi esteeksi, ja jos se olisi hänelle onnistunutkin, niin olisiko hän voinut suoriutua vaaroista, joita jo olet kokenut ja vielä joudut viljalti tuntemaan? Meidänkään naisemme eivät uskaltaudu, korpiseudulle loitos kaupungeista."

— A-lur, Valon kaupunki, — mietti Tarzan kääntäen sanan omalle kielelleen. "Ja missä on A-lur?" hän kysyi. "Onko se sinun kaupunkisi, Ta-den, ja Om-atin?"

"Se on minun", vastasi karvaton, "mutta ei Om-atin. Waz-doneilla ei ole mitään kaupunkeja — he elävät metsien puissa ja vuorten onkaloissa — eikö niin, musta mies?" hän lopetti kääntyen vieressään kyyhöttävään jättiläiseen.

"Niin", vastasi Om-at, "me waz-donit olemme vapaita — vain ho-donit rakentavat kaupunkeja vankiloineen. Enpä olisi valkoinen mies."

Tarzan hymyili. Täälläkin esiintyi valkoisen miehen ja mustan miehen — ho-donin ja waz-donin — välillä rotueroavaisuus. Ei auttanut sekään, että molemmat näyttivät olevan yhdenvertaisia älyasioissa — toinen oli valkoinen ja toinen musta, ja oli helppo nähdä, että valkoinen katsoi kuuluvansa ylemmälle tasolle.

"Se on vuorten takana", vastasi Ta-den. "En palaa sinne — vielä. En ennen kuin Ko-tania ei enää ole."

"Ko-tan on kuningas", selitti miesapina. "Hän hallitsee tätä maata. Minä olin hänen sotureitaan. Asuin Ko-tanin palatsissa ja kohtasin siellä hänen tyttärensä O-lo-an. Me rakastimme toisiamme, Tähtivalo ja minä; mutta Ko-tan ei hyväksynyt minua. Hän lähetti minut pois taistelemaan Dak-atin kylän miehiä vastaan, jotka olivat kieltäytyneet suorittamasta veroaan kuninkaalle, ja hän luuli minun joutuvan siten tuhon omaksi, sillä Dak-at on kuuluisa urheista sotureistaan. Ja minä en saanut surmaani. Sen sijaan palasin voitollisena tuoden verosuorituksen ja itse Dak-atin vankinani; mutta Ko-tan ei ollut mielissään, kun näki O-lo-an rakastavan minua vielä entistäänkin enemmän saavutukseni elähdyttämän ylpeyden johdosta.

"— Isäni oli mahtava Ja-don, Leijonamies, suurimman kaupungin päällikkö A-lurin ulkopuolella. Ko-tan epäröitsi loukata häntä, joten hänen täytyi kiitellä minua menestyksestäni, vaikka hän silloin hymyilikin vain puolittain. Sellainen hymy tuntuu vain kasvojen lihaksissa eikä silmien valossa — se merkitsee teeskentelyä ja petollisuutta. Minua oli ylistettävä ja palkittava. Mikä olisi paremmin sopinut minulle palkinnoksi kuin että hän olisi minulle antanut O-lo-an, tyttärensä? Mutta ei, hän säästää O-lo-aa Bu-lotille, Mo-sarin pojalle; Mo-sar on päällikkö, jonka isoisän isä oli kuningas, niin että hänkin mielellään pyrkisi kuninkaaksi. Tuollaisella liitolla Ko-tan hyvittäisi Mo-sarin mieltä ja voittaisi puolelleen niiden ystävyyttä, jotka Mo-sarin puoluelaisina ajattelevat, että Mo-sarin pitäisi olla kuninkaana.

"— Mutta millä palkittaisiin uskollista Ta-deniä? Me pidämme suuressa kunniassa pappejamme. Temppeleissä päällikötkin ja itse kuningas kumartavat heitä. Suurempaa kunniaa ei Ko-tan voinut suoda alamaiselle — joka halusi papiksi; mutta, sitä en minä halunnut. Pappien täytyy tulla kuohilaiksi, sillä he eivät saa mennä naimisiin.

"— O-lo-a itse toi minulle sanan, että hänen isänsä oli antanut määräykset, jotka panisivat temppelin koneiston liikkeeseen. Sanansaattaja oli matkalla kutsumaan minua Ko-tanin eteen. Kuninkaan tarjoamasta pappeudesta kieltäytyminen olisi ollut temppelin ja jumalten loukkaamista — se olisi tuottanut kuoleman; mutta minun ei tarvinnut kieltäytyä mistään, jollen ilmestynyt Ko-tanin eteen. O-lo-a ja minä päätimme, että minun ei sopinut näyttäytyä. Oli parempi paeta, povessani toivon lähde, kuin jäädä ja pappeuteni vuoksi luopua toivosta ainiaaksi.

"— Palatsialueen suurten puiden siimeksessä minä kenties viimeisen kerran puristin hänet rintaani vasten ja sitten sanansaattajan onnetonta kohtaamista karttaakseni kapusin korkean muurin yli, pujahtaen kaupungin pimentoon. Nimeni ja arvoni toimittivat minulle pääsyn ulos kaupungin portista. Olen sitten vaeltanut kaukana ho-donien olosijoilta, mutta voimakkaana vallitsee sielussani kaipuu palata vaikkapa vain muurien ulkopuolelta katselemaan kaupunkia, joka suojaa kalleintani, ja käymään jälleen synnyinseuduillani isääni ja äitiäni tapaamassa."

"Ja minä mukanasi, jos saan", sanoi apinamies, "sillä minun täytyy nähdä se Valon kaupunki, se A-lur ja etsiä sieltä kadonnutta kumppaniani, vaikkakin luulen löytämisellä olevan perin vähän mahdollisuutta. Entä sinä, Om-at, tuletko sinä meidän kanssamme?"

"Miksikä ei", tuumi karvainen. "Heimoni luolat ovat kallioloukoissa A-lurin yläpuolella, ja vaikka päällikkömme Es-sat karkoitti minut, tekisi mieleni palata, sillä siellä on mielitietty, jota ilomielin vielä kerran näkisin ja joka ilostuisi minut nähdessään. Niin, minä lähden mukananne. Es-sat pelkäsi, että minusta saattaisi sukeutua päällikkö, ja kukapa tietää vaikka Es-sat olisi ollut oikeassakin. Mutta Pan-at-li! Häntä minä tavoitan päällikkyydenkin edellä."

"Ja taistelemme yhdessä", lisäsi Ta-den; "kolme kuin yksi", ja puhuessaan hän veti puukkonsa ja piti sitä päänsä päällä.

"Kolme kuin yksi", todisti Om-at, paljastaen aseensa ja matkien
Ta-denin asentoa. "Sanottu."

"Kolme kuin yksi!" huusi Apinain Tarzan. "Kuolemaan asti!" ja hänen teräksensä välähti päivänpaisteessa.

"Lähtekäämme siis", virkkoi Om-at; "puukkoni on kuivillaan ja vikisee
Es-satin verta."

Latu, jota myöten Ta-den ja Om-at johtivat kulkua, ei hevin ansainnut ladunkaan nimeä, enemmän soveltuen vuorikauriille, apinoille tai linnuille kuin ihmisille; mutta nuo kolme olivat harjaantuneet teihin, joita mikään tavallinen ihminen ei yrittäisi. Toisin taipalein, alemmilla rinteillä, se vei sankkojen metsien halki, missä maaperä oli sellaisena kaatuneiden puiden ja rehottavien köynnöskasvien ryteikkönä, että kulku kävi yksinomaan huojuvassa oksistossa korkealla tiheikön yläpuolella; sitten oli sivuutettava ammottavia kuiluja, joiden niljakkapintaiset kalliovierut myönsivät vain hetkellistä sijaa paljaillekaan jaloille, näiden keveästi sipaistessa niitä, kun nuo kolme vuorikauriin tavoin hyppivät täpärältä pysähdyskohdalta toiselle. Huimaavan ja kammottavan tien valitsi Om-at huipun yli, opastaessaan heidät juhlallisen vuorenkärjen hartian ympäri; tämä nousi kohtisuoraan kaksituhatta jalkaa kohisevan joen yläpuolelle. Ja heidän vihdoin seistessään jälleen verrattain tasaisella maalla Om-at kääntyi katsomaan tiukasti heitä molempia ja erittäinkin Apinain Tarzania.

"Te kelpaatte kumpikin", hän sanoi. "Te olette soveliaita kumppaneita waz-don Om-atille."

"Toin teidät tätä kautta", vastasi musta, "saadakseni varmuuden, puuttuiko kumpaiseltakaan miehuutta seurata minne Om-at johti. Tänne Es-satin nuoret soturit tulevat koettelemaan kuntoansa. Ja vaikka me olemme syntyneet ja kasvaneet kallionkupeilla, ei kuitenkaan katsota häpeäksi tunnustaa, että Pastar-ul-ved, Vuorten taatto, on tuottanut meille tappion, sillä yrittäjistä onnistuvat vain harvat — muiden luut valkenevat Pastar-ul-vedin jaloissa."

"Eipä tämä tietenkään houkuttelevaa ole", vastasi Om-at; "mutta se on lyhentänyt taivaltamme ainakin täyden päivämatkan verran. Sitä pikemmin saa Tarzan silmätä Jad-ben-Othon laaksoa. Tulkaa!" ja hän kapusi edelleen ylöspäin pitkin Pastar-ul-vedin hartia-ulkonemaa, kunnes heidän alapuolellaan levisi salaperäisyyden ja kauneuden näyttämö — huimaavan korkeiden marmorivalkoisten kallioiden saartama vihreä laakso, jossa päilyi syviä sinisiä järviä, hopeisen joen mutkitellessa sen pohjaa pitkin. Keskellä oli kaupunki, valkoinen kuten laakson marmorikalliot, ja näin kauaskin se ilmaisi omituista, mutta aistikasta rakennustaidetta. Kaupungin ulkopuolella näkyi pitkin laaksoa erillisiä rakennusryhmiä — yksitellen, kaksittain tai kolme ja neljä toisissaan kiinni — mutta aina häikäisevän valkoisia ja jotenkin haaveellisesti sommiteltuja.

Reunakalliota halkoivat paikoitellen syvät kasvullisuuden täyttämät rotkot, ikäänkuin olisi vihreitä virtoja juossut alas vehmaaseen keskusjärveen.

"Jad Pale ui jad ben Otho", jupisi Tarzan miesapinan kielellä; "Suuren Jumalan laakso — onpa se kaunis."

"Täällä, A-lurissa, asuu Ko-tan, kuningas, kaikkien pa-lul-donien valtias", sanoi Ta-den.

"Ja täällä noissa rotkoissa asuu waz-donien kansa", huudahti Om-at, "joka ei tunnusta Ko-tania kaiken Ihmisen maan valtiaaksi."

Ta-den hymyili kohauttaen olkapäitään. "Älkäämme sinä ja minä käykö kiistelemään siitä, josta kaikki aikakaudet eivät ole riittäneet saamaan ho-doneja ja waz-doneja yksimielisiksi", lausui hän Om-atille; "mutta salli minun kuiskata sinulle muuan salaisuus, Om-at. Ho-donit elävät yhdessä suuremman tai vähäisemmän rauhan suojaamina yhden hallitsijan johdossa, niin että he vaaran uhatessa voivat kääntyä vihollista vastaan monin soturein, sillä Pal-ul-donin jokainen taisteleva ho-don on paikalla. Mutta miten onkaan teidän waz-donien laita? Teillä on kymmenkunta kuningasta, jotka eivät sodi ainoastaan ho-doneja vastaan, vaan keskenäänkin. Kun joku heimonne lähtee sotapolulle, vaikkapa ho-donien rajalle, niin sen on jätettävä riittävästi sotureita suojelemaan naisia ja lapsia naapureilta molemmin puolin. Kun tarvitsemme kuohilaita temppeleihin tai palvelijoita peltotöihin tai kotiavuksi, me marssimme suurella joukolla jotakin kaupunkianne valloittamaan. Te ette voi edes paeta, kun kumpaisellakin puolellanne on vihollisia, ja vaikka te tappelette uljaasti, niin me saamme paluumatkallamme mitä tulimme tavoittamaan. Niin kauan kuin waz-donit ovat noin hupsuja, pysyy ho-doneilla herruus ja heidän kuninkaansa on Pal-ul-donin kuningas."

"Kenties olet oikeassa", myönsi Om-at. "Mutta se johtuu naapuriemme tyhmyydestä, ne kun kumpikin pitävät heimoansa suurimpana ja tahtoisivat sille valta-asemaa waz-donien keskuudessa. Ne eivät alistu tunnustamaan, että minun heimoni soturit ovat uljaimmat ja meidän naisemme kauneimmat."

Ta-den irvisti. "Nuo toiset esittävät puolestaan samoja väitelmiä, Om-at", sanoi hän, "ja se, ystäväni, on ho-donien parhain sotilaallinen tuki."

"Heittäkää jo!" huudahti Tarzan; "sellaiset keskustelut usein johtavat riitoihin, ja meidän kolmen ei sovi kiistellä. Minä tietysti mielelläni opiskelen kaikkea maanne valtiollisia ja taloudellisia olosuhteita koskevaa, ja uskontoonne niinikään haluaisin kovin tutustua, mutta sen hintana älköön olko katkeruus ainoiden ystävieni kesken, jotka olen Pal-ul-donissa tavannut. Mahdollisesti kuitenkin palvelette samaa jumalaa?"

"Siinä me tosiaan eriämme toisistamme", huudahti Om-at hieman karvaasti ja hänen äänessään tuntui alkavaa kiihtymystä.

"Eriämme!" melkein ärjäisi Ta-den, "ja mitenkäs muutenkaan? Kuka voisi ryhtyä järjettömään —"

"Seis!" huusi Tarzan. "Nyt olen tosiaan sohaissut ampiaispesää.
Älkäämme enää puhuko valtiollisista tai uskonnollisista asioista."

"Viisaampaa", vahvisti Om-at; "mutta voinhan sinulle huomauttaa, että yhdellä ja ainoalla jumalalla on pitkä häntä."

"Se on herjausta!" huusi Ta-den, laskien kätensä puukon päähän,
"Jad-ben-Otholla ei ole häntää."

"Vaiti!" karjaisi Om-at hypähtäen eteenpäin, mutta Tarzan ehättäysi väliin.

"Riittää!" äännähti hän. "Olkaamme uskollisia ystävyydenvalallemme, jotta olemme kunniallisia Jumalan edessä, minkä muotoiseksi hänet käsittänemmekin."

"Olet oikeassa, hännätön", sanoi Ta-den. "No, Om-at, pitäkäämme huolta ystävyydestämme ja itsestämme siinä varmassa uskossa, että Jad-ben-Otho on kyllin voimakas huolehtimaan itsestään."

Villainen musta kohautti olkapäitään ja hymyili. "Lähdemmekö taivaltamaan alas laaksoa kohti?" hän kysyi. "Alapuolellamme on asumaton rotko; vasemmanpuolisessa ovat minun kansani luolat. Tahtoisin nähdä Pan-at-lin vielä kerran. Ta-den haluaisi tavata isäänsä tuolla alhaalla laaksossa, ja Tarzan pyrkii A-luriin etsien naistansa, jonka olisi parempi olla kuollut kuin Jad-ben-Othon ho-donilaisten pappien kynsissä. Miten menettelemme?"

"Pysykäämme yhdessä niin kauan kuin mahdollista", kehoitta Ta-den, "Sinun, Om-at, on tavoiteltava Pan-at-lia yöllä ja varkain, sillä kolme, mekään kolme, ei voi toivoa nujertavansa Es-satia ja hänen kaikkia sotureitaan, Mihin hyvänsä aikaan voimme mennä kylään, jossa isäni on päällikkönä, sillä Ja-don pitää poikansa ystäviä aina tervetulleina. Mutta Tarzanin käynti A-lurissa on toista, vaikka siihen on keino ja hänellä on rohkeutta sen koettamiseen — kuunnelkaa, tulkaa liki, sillä Jad-ben-Otholla on herkät korvat, ja tämä ei sovi hänen kuultaviinsa"; ja lähentäen huulensa kumppanien korvia kohti Ta-den, Pitkäpuu, Ja-donin — Leijonamiehen — poika, selitti uskaliaan suunnitelmansa.

Ja samalla hetkellä puolentoista sadan kilometrin päässä asteli solakka olento, vain lannevaatteella ja aseilla varustautuneena, äänettömästi okakasvillisuuden peittämää vedetöntä aroa pitkin, kaiken aikaa tutkistellen maankamaraa silmät terävinä ja sieraimet herkkinä.

KOLMAS LUKU

Yö oli yllättänyt kartoittamattoman Pal-ul-donin. Hoikka kuu, matalalle länteen kaartuneena, valeli eteensä osuneiden kalkkikallioiden valkoisia kylkiä pehmoisella, aaveellisella hohteella. Mustia olivat varjot Kor-ul-jassa, Leijonanrotkossa> jossa samanniminen heimo asusteli päällikkönsä Es-satin johdolla. Lähellä korkean rinteen harjaa olevasta aukosta pistäysi esiin karvainen olento, pää ja olkapäät edellä, ja tuimat silmät tarkastelivat kallionpintaa joka suunnalle.

Se oli Es-sat, päällikkö. Oikealle ja vasemmalle ja alapuolelle hän tähysteli ikäänkuin varmistuakseen, että häntä ei huomattu; mutta mitään muuta olentoa ei liikkunut kallionkyljellä, mitään muuta karvaista ruumista ei ojentautunut tuollaisesta luolan suusta, jotka lukuisina ulottuivat päällikön korkealta asuinsijalta heimon alhaisimpien jäsenten asumuksille asti lähemmäksi kallion tyveä. Sitten hän siirtyi etenemään valkoisen kalkkiseinän äkkijyrkällä pinnalla. Lapsukaiskuun puolivalossa näytti siltä kuin olisi vanttera villainen olento liikkunut pitkin kohtisuoraa seinää jollakin ihmeellisellä tavalla; mutta likempää tutkien olisi ilmennyt, että kallioon oli isketty vankkoja miehen ranteen paksuisia vaajoja, joiden päät ulkonivat hiukan kivestä. Es-satin neljä käsimäistä raajaa ja hänen pitkä joustava häntänsä tekivät hänelle perin helpoksi liikkua minne tahtoi — jättiläisrottana valtavalla seinällä. Edetessään hän vältti luolansuita, mennen tolalleen osuvien joko yläpuolitse tai alitse.

Nämä luolat näyttivät ulkonaisesti yhdenlaisilta. Kahdeksasta aina kahteenkymmeneen jalkaan pitkä, kahdeksan jalkaa korkea ja neljästä kuuteen jalkaan syvä aukko oli hakattu kallion kalkkimaiseen pintaan; tämä tilava aukko oli ikäänkuin kodin kuistina, ja taustalla oli kolmisen jalkaa korkea aukko ilmeisesti ovena sisäsuojaan tai useampiinkin sisempiin komeroihin. Tämän ovikäytävän kumpaisellakin puolella oli pienempiä aukkoja, kaiketikin ikkunoita, jotka päästivät valoa ja ilmaa asukkaille. Samanlaisia ikkunoita näkyi tiheään kalliopinnassa ulkokäytävien välissäkin, osoittaen että koko kallionkylki oli koverrettu asunnoiksi. Monesta tuollaisesta pienestä aukosta norui vettä kallionpintaa pitkin, ja toisten yläpuolella oli seinämä mustunut ikäänkuin savusta. Veden valumiskohtiin oli seinään syöpynyt muutamaa tuumaa tai pari vaaksaakin syvälle uurtoja, joista saattoi päätellä, että jotkut tuollaiset pikku purot olivat pulpunneet alas vihreälle nurmikolle jo ammoisista ajoista.

Tässä alkuaikaisessa ympäristössä ei iso miesapina esiintynyt vähääkään häiritsevänä, sillä hän sulautui muuhun yhteyteen niinkuin kallionharjalla humisevat puut tai ne toiset, jotka kätkivät juurensa rotkon pohjan kosteaan saniaistiheikköön.

Hän pysähtyi erään sisäänkäytävän eteen kuuntelemaan ja pujahti sitten ulkokuistin varjoihin äänettömästi kuin kuutamo siirtyi noruville vesijuoville. Sisustaan johtavalla oviaukolla hän jälleen seisahtui kuuntelemaan, kunnes tyynesti työnsi syrjään aukkoa verhoavan paksun taljan ja astui tilavaan suojamaan, joka oli louhittu kallioon. Takaseinässä olevasta toisesta oviaukosta kiilui himmeästi valoa. Hän hiipaili tätä kohti äärimmäisen varovasti. Hänen ryhmynuijansa oli kaulaan ripustetusta hihnasta kiinnitetty selkään. Hän irroitti sen nyt ja otti vasempaan käteensä.

Toisesta oviaukosta alkoi kallioseinän kanssa yhdensuuntainen käytävä. Tässä oli jälleen kolme kulkuaukkoa, yksi kumpaisessakin päässä ja kolmas melkein vastapäätä sitä, jonka luona Es-sat seisoi. Valo tunkeutui kammiosta, joka oli käytävän päässä hänen vasemmallaan. Pihahteleva liekki nousi ja laski pienessä kivimaljassa, joka oli samasta aineesta louhitulla lavitsalla; tämä oli muovattu samaan aikaan kun huone koverrettiin, nousten jyhkeänä permannosta, josta se oli osana.

Yhteen nurkkaan oli jätetty pöydän taakse noin neljä jalkaa leveä ja kahdeksan jalkaa pitkä kivilavitsa. Tänne oli kasattu noin jalan vahvuudelta pehmeitä taljoja. Lavitsan reunalla istui nuori naispuolinen waz-don. Hän piteli toisessa kädessään ohutta hammasreunaista metallilevyä, joka näytti olevan taottua kultaa, ja toisessa lyhyttä kankeata harjaa. Näillä hän suki sileätä, kiiltävää karvanukkaansa, joka merkillisesti muistutti hylkeenturkkia. Hänen kelta- ja mustanviiruinen jatonnahkainen lannevaatteensa oli hänen vieressään vuoteella, samoin kuin kullasta taotut ympyriäiset rintakilvet, joten hänen alastomuutensa soreat juonteet ilmenivät kaikessa kauneudessaan, sillä vaikka olento olikin pikimusta ja kauttaaltaan karvapeitteinen, ei hänen kauneuttaan käynyt kuitenkaan kieltäminen.

Päällikön tuimien kasvojen ahnas ilme ja hänen hengityksensä kiihtyminen osoittivat, että hän oli ihana Es-satin silmissä. Hän harppasi huoneeseen, ja nuori naisolento katsahti ylös. Hänen silmänsä kuvastivat heti kauhistusta, ja samassa hän sieppasi lannevaatteensa, sovittaen sen ympärilleen parilla kätevällä liikkeellä. Hänen ottaessaan molemmat rintakilpensä astui Es-sat nopeasti pöydän ympäri hänen luoksensa.

"Tätäkö varten lähetitkin pois isäni ja molemmat veljeni vakoilemaan
Kor-ul-lulin kansaa? En siedä sinua. Lähde esi-isieni luolasta."

Es-sat hymyili. Se oli mahtinsa tuntevan voimakkaan ja ilkeän miehen hymyä, eikä näyttänyt lainkaan miellyttävältä. "Minä lähden, Pan-at-li", sanoi hän; "mutta sinä lähdet mukaani. — Es-satin, päällikön, Kor-ul-jan naisten kadehdittavaksi. Tule."

"En ikinä!" huusi Pan-at-li. "Vihaan sinua. Ennemmin suostuisin johonkuhun ho-doniin kuin sinuun, naisten pieksäjään, pienokaisten murhaajaan."

Päällikön kasvonpiirteet vääntyivät yrmeästi. "Naarasjato!" ärähti hän. "Minä kesytän sinut! Taltutan sisusi! Es-sat, päällikkö, ottaa mitä tahtoo, ja ken rohkenee kiistää hänen oikeuttaan tai vastustaa hänen vähäisintäkään aiettansa, hän joutuu ensin kesyttymään ja sitten muserretuksi niinkuin pirstaan tämän", ja hän otti pöydältä kivilautasen ja taittoi sen jäntevissä käsissään. "Sinä olisit saanut olla ensimmäisenä ja enimmin suosittuna Es-satin esi-isien luolassa; mutta nyt sinun on oltava viimeisenä ja vähäisimpänä, ja sinusta suoriuduttuani saat kuulua kaikille Es-satin luolan miehille. Se niille, jotka halveksuvat päällikkönsä rakkautta."

Hän astahti tarttumaan Pan-at-liin, ja tuntiessaan karkean käden kosketuksen tämä iski häntä lujasti ohimoon kultaisilla rintakilvillään. Ääntä päästämättä vaipui päällikkö huoneen permannolle. Hetkeksi Pan-at-li kumartui hänen ylitseen, kohottaen tilapäisen aseensa iskemään uudestaan, jos ahdistaja osoittaisi palaavan tajunnan merkkejä, ja hänen silkkikiiltoinen povensa aaltoili kiihtyneestä hengityksestä. Äkkiä hän kumartui ja irroitti Es-satin hankkiluksen, jossa riippui tuppipuukko. Hän sujautti sen omille hartioilleen, kiinnitti kiireesti paikoilleen rintakilpensä ja poistui selkä edellä huoneesta, pitäen kaatunutta päällikköä valppaasti silmällä.

Ulomman huoneen seinäkomerossa, juuri kuistille johtavan oviaukon pielessä, oli sievästi pinottuina liereitä nappuloita, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen tuumaan. Valiten näistä viisi hän kietaisi ne joustavan häntänsä alipäällä pikku kimpuksi ja siten kantaen niitä astui kuistin ulkoreunalle. Varmistuen että ketään ei ollut näkemässä tai estämässä, hän siirtyi nappuloille, joita kallioseinässä oli ennestään, ja kapusi ketterästi kuin apina ylimmälle nappulariville, jota hän seurasi rotkon alapäähän päin sadan metrin verran. Siellä oli hänen päänsä yläpuolella sarja pieniä ympyriäisiä reikiä alitusten kolmena yhdensuuntaisena rivinä. Pidellen kiinni vain varpaillaan hän otti hännässään olevasta kimpusta kaksi nappulaa, yhden kumpaiseenkin käteensä, ja pisti ne kahteen ulompien rivien vastapäiseen kuoppaan niin kauas yläpuolelleen kuin ulottui. Riippuen näistä uusista kiinnikkeistä hän otti nyt kumpaiseenkin jalkaansa jälleen kimpusta nappulan, häntä yhä kietoutuneena pitelemään viidettä. Kohottaen tämän jäsenensä yläpuolelleen hän painoi yhteen keskirivin reikään tuon viidennen nappulan, ja sitten vuorotellen riippuen hännästään, jaloistaan tai käsistään hän siirteli nappuloita ylöspäin uusiin reikiin ja vei siten mukanaan portaansa sikäli kuin nousi.

Kallion juurella oli käiväräinen puu tunkenut ajan jäytämän juurensa paljaaltaan ylimpien reikien yläpuolelle, viimeiseksi astuimeksi jyrkänteen pystyltä pinnalta vaakasuoralle jalansijalle. Tämä oli heimon jäsenille viimeinen pelastuksen tie vihollisten ahdistaessa ylivoimaisina alhaalta. Kylässä oli kolme sellaista hätäpääsyä, ja kuoleman uhalla oli kielletty käyttämästä niitä muulloin kuin yhteisessä hädässä. Sen tiesi Pan-at-li hyvin, mutta hän tiesi myös, että kuolemaakin pahempi oli jäädä raivostuneen Es-satin ulottuville.

Laelle päästyään tyttö riensi pimeän halki lähintä rotkoa kohti, joka leikkasi vuoren kuvetta puolentoista kilometrin päässä Kor-ul-jan takana. Se oli Vesirotko, Kor-ul-lul, johon Es-sat oli lähettänyt hänen isänsä ja kaksi veljeään muka vakoilemaan naapuriheimoa. Oli mahdollisuus, pieni mahdollisuus, että hän löytäisi heidät; jos hän ei onnistuisi siinä, oli usean kilometrin päässä edempänä autio Kor-ul-gryf, missä hän saattoi mielinmäärin piileskellä ihmisiltä, jos kykeni väistämään kamalaa hirviötä, josta rotko oli saanut nimensä; sen oleskelu siellä oli jo monien sukupolvien aikana tehnyt sikäläiset luolat mahdottomiksi asua.

Pan-at-li hiipi varkain pitkin Kor-ul-lulin kallasta. Hän ei tiennyt päätellä, missä kohdassa hänen isänsä ja veljensä pitäisivät vartiota. Toisinaan heidän vakoojansa jäivät reunalle, toisin ajoin tähystelivät rotkon pohjalta. Pan-at-li oli ymmällä, mitä tehdä tai minne mennä. Hän tunsi olevansa kovin pieni ja avuton yksinään yön äärettömässä pimeydessä. Kummallisia ääniä osui hänen korviinsa. Ne tulivat hänen yläpuolellaan kohoavien vuorten karuilta harjanteilta, kaukaa näkymättömästä laaksosta ja lähimmiltä mäkimailta, ja kerran hän luuli etäältä kuulevansa uros-gryfin mylvähdyksen. Se tuli Kor-ul-gryfin suunnalta. Häntä värisytti.

Sitten hänen tarkat korvansa erottivat toisen äänen. Jokin lähestyi häntä rotkon reunaa pitkin. Se oli tulossa ylhäältä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Kenties se oli hänen isänsä, tai veli. Se oli tulossa likemmäksi. Hän ei liikkunut — tuskin hengittikään. Ja sitten äkkiä, näköjään ihan likellä leimahti mustassa yössä kaksi kellanvihreää tulitäplää.

Pan-at-li oli urhea, mutta pimeys sisälsi hänelle määrättömästi kauhuja, kuten alkeelliselle kehityskansalle aina. Ei ainoastaan tiedettyjä kauhuja, vaan vielä kammottavampia tietymättömiä. Häntä oli kovin koeteltu tänä yönä, ja hänen hermonsa olivat pingoittuneet äärimmäisilleen — ne olivat karkeita, tiukkoja hermoja, kerkeitä liialliseen elähdykseen vähäisimmästäkin järkytyksestä.

Mutta tämä ei ollut vähäinen järkytys. Toivoa isän ja veljen tapaamista ja nähdä sensijaan kuolema tuijottamassa pimeydestä. Niin, Pan-at-li oli urhea, mutta hän ei ollut raudasta. Kirkaisten niin että kukkulat kajahtelivat hän kääntyi pakenemaan pitkin Kor-ul-lulin kallasta, ja hänen takanaan vilisti Pal-ul-donin vuorten paholaissilmäinen leijona.

Pan-at-li oli hukassa. Kuolema oli ehdottomana edessä. Siitä ei voinut olla epäilystä, mutta sietämätöntä oli ajatella kuolemaa tuollaisen hänen lajinsa ainiaan kammoksuman hirmun reveltävänä. Oli tarjolla vaihtoehto. Leijona oli hänen kintereillään ja iskemässä häneen seuraavana hetkenä. Pan-at-li käännähti jyrkästi vasemmalle. Vain muutaman askeleen hän ehti sille suunnalle, kun katosi Kor-ul-lulin kaitaan yli. Tappiolle joutunut leijona kykeni hädin pysähtymään kuilun reunalle, ponnistamalla kaikki neljä käpäläänsä mustiin varjoihin.

Kor-ul-jan pohjalla johti Om-at tietä pimeyden läpi kansansa luolia kohti. Hänen takanaan tulivat Tarzan ja Ta-den. He pysähtyivät ison puun juurelle, joka kasvoi lähellä kalliota.

"Minä menen ensin Pan-at-lin luolalle", kuiskasi Om-at. "Sitten etsin esi-isieni luolan, puhutellakseni omaa sukuani. Siihen ei mene pitkää aikaa. Odottakaa täällä — tulen pian takaisin. Jälkeen päin lähdemme yhdessä Ta-denin väen luo."

Hän siirtyi hiljaa kallion tyvelle, ja pian näki Tarzan hänen kapuavan ylös kuin iso kärpänen seinällä. Hämyssä ei apinamies erottanut kallion pintaan vajotettuja nappuloita. Om-at liikkui varovasti. Alemmassa luolakerroksessa piti olla vartiosoturi. Kansansa tavat tuntien hän kuitenkin tiesi päätellä jokseenkin varmasti, että vartija nukkui. Tässä hän ei erehtynytkään, mutta hän ei silti millään tavoin höllentänyt varovaisuuttaan. Juohevasti ja joutuisasti hän nousi Pan-at-lin luolaa kohti, Tarzanin ja Ta-denin katsellessa alhaalta.

"Miten hän saa sen tehdyksi?" kysyi Tarzan. "En näe kohtisuorassa pinnassa mitään jalan tukea ja kuitenkin hän näyttää kapuavan mitä helpoimmin."

Ta-den selitti nappulajärjestelmän. "Sinäkin voisit nousta keveästi", hän sanoi, "vaikka hännästä on suurta apua."

He tarkkailivat kunnes Om-at oli pujahtamaisillaan Pan-at-lin luolaan; tähän asti ei ollut ilmennyt merkkiäkään, että hänet olisi huomattu, ja sitten he yhtaikaa näkivät pään pistäytyvän esille erään alemman luolan aukosta. Samassa selvisi, että kurkistaja oli nähnyt Om-atin, sillä hän pintti heti ylöspäin takaa-ajoon. Sanaakaan virkkaamatta Tarzan ja Ta-den hypähtivät kallion tyveä kohti. Miesapina saavutti seinämän ensimmäisenä, ja apinamies näki hänen hyppäävän käsiksi alimpaan yläpuolellaan ulkonevaan nappulaan. Samalla Tarzan näki toisia jotakuinkin yhdensuuntaisia nappuloita mutkikkaina riveinä pitkin kallion kylkeä. Hän ponnahti tarttumaan kiinni yhteen tuollaiseen ja veti itsensä ylös toisella kädellään, kunnes ulottui uuteen nappulaan toisella kädellään; ja päästyänsä käyttämään jalkojansa hän havaitsi saavansa hyvänkin vauhdin. Ta-den kiirehti kuitenkin vinhemmin, sillä nämä täpärät tikkaat eivät olleet hänelle mikään uutuus, jotapaitsi hänellä oli etua hännästään.

Apinamies piti kuitenkin hyvin puoliaan ja pinnisti piankin yhä terhakkaammin, kun Ta-denin yläpuolella kiipeävä waz-don katsahti alas ja keksi tavoittajansa juuri ennen kuin ho-don saavutti hänet. Rotkon hiljaisuutta lävisti heti huima huuto, johon sadat villit uhkaukset samassa vastasivat, kun soturi toisensa jälkeen sukelsi luolastaan.

Hälytyksen antaja oli nyt päässyt Pan-at-lin luolan eteiseen ja pysähtyi siinä, kääntyen taistelemaan Ta-denia vastaan.

Päästäen nuijansa irti selkähihnasta hän seisoi eteisen tasaisella permannolla, tehokkaasti sulkien Ta-denin nousun.

Kaikilta suunnilta parveili Kor-ul-jan sotureita tunkeilijoita kohti. Tarzan, joka oli päässyt Ta-denin tasalle, mutta hiukan vasemmalla hänestä, näki että ainoastaan ihme saattoi heidät pelastaa. Juuri vasemmalla apinamiehestä johti muuan aukko luolaan, joka joko oli autiona tai jonka asukkaat eivät olleet vielä havahtuneet, sillä kuisti oli tyhjillään. Neuvokas oli Apinain Tarzanin valpas mieli, ja joutuisat olivat harjaantuneet lihakset vastaamaan sen vaikutteihin. Siinä ajassa, jonka te tai minä käyttäisimme toimenpiteen tuumimiseen, hän suoritti sen, ja vaikka nyt ainoastaan sekunnit erottivat hänet lähimmästä vastustajastaan, astui hän tässä lyhyessä käytettäväkseen liikenevässä hetkisessä eteiskomeroon, vyyhtesi auki pitkän köytensä ja kumartuen kauas ulospäin sinkautti tavanomaisen tarkasti silmukan uhkaavaa olentoa kohti, joka jo kohotti jykevää nuijaansa Ta-denin yläpuolella. Köyttä pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi silmukan kiitäessä päämäärään, sitten oikean ranteen nopea nykäisy kiristi sen samassa kun se suhahti uhrin kaulaan, ja nyt seurasi voimallinen tempaisu, Tarzanin tarttuessa köyteen molemmin käsin ja kaikella suuren runkonsa painolla heittäytyessä taaksepäin.

Kamalasti kiljaisten waz-don suistui päistikkaa Ta-denin yläpuolella olevasta komerosta. Tarzan varustautui kestämään putoavan ruumiin nytkähdystä köyden päässä, ja tämän tapahtuessa ritkahti selkäranka ilettävästi siinä hetkellisessä hiljaisuudessa, joka oli seurannut tuomitun miehen lähtökirkaisua. Köyden päähän äkillisesti pysähtyneen painon tempauksesta järkkymättä veti Tarzan ruumiin nopeasti viereensä, irroittaakseen kaulasta silmukan, sillä hänen ei sopinut menettää niin kallisarvoista asetta.

Usean sekunnin ajan, joka oli kulunut nuoran heittämisestä, olivat waz-donilaiset soturit pysyneet hievahtamatta, ikäänkuin ihmetyksen tai kauhun lamauttamina. Nyt eräs heistä sai takaisin äänensä ja ajatuskykynsä, ja syytäen herjaussanoja outoa tunkeilijaa vastaan hän oikopäätä ryntäsi ylöspäin tavoittamaan apinamiestä ja vaati samalla kumppaneitansa hyökkäykseen. Se mies oli lähinnä Tarzania. Jollei hän olisi ollut tiellä, oli apinamies helposti päässyt Ta-denin vierelle, kuten jälkimmäinen kehoitteli. Tarzan kohotti kuolleen waz-donin ruumiin päänsä yli, piteli sitä siinä kotvasen samalla kun kasvot käännettyinä taivaalle kiljaisi Kertshakin heimon urosapinain hirveän haasteen, ja jättiläisjäntereittensä kaikella voimalla hän paiskasi raskaan ruumiin nousevaa soturia vastaan. Niin ankara oli tölmäys, ettei ainoastaan waz-don irtautunut otteestaan, vaan kaksi nappulaakin, joista hän piteli kiinni, katkesi kuoppiensa kohdalta.

Noiden kahden ruumiin, elävän ja kuolleen, singotessa alas kallion juurelle nousi waz-donien parvesta suuri huuto. "Jad-guru-don! Jad-guru-don!" kirkuivat he, ja sitten: "Tappakaa hänet! Tappakaa hänet!"

Ja nyt Tarzan seisoi komerossa Ta-denin vierellä. "Jad-guru-don!" kertasi jälkimmäinen hymyillen: "Kauhea mies — Kauhea Tarzan! He voivat surmata sinut, mutta he eivät milloinkaan unohda sinua."

"He eivät sur— mitä nyt?" Tarzanin ajatus "heidän" tekemisistään keskeytyi äkilliseen huudahdukseen, kun kaksi kuolettavaan syleilyyn sulkeutunutta olentoa tuiskahti luolan ovelta kuistille. Toinen oli Om-at, toinen hänen omaa lajiansa, mutta karkean peitteen karvat törröttivät kankeina ulospäin, kun sensijaan Om-atin ihopeite oli sileä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti tasaväkisiä ja yhtä ilmeisesti kumpainenkin tavoitti murhaa. He kamppailivat melkein ääneti, paitsi että toinen tai toinen satunnaisella murahduksella tunnusti uuden ruhjaisun.

Noudattaen luonnollista vaikutetta liittolaisensa auttamiseksi hypähti Tarzan eteenpäin, yhtyäkseen nujakkaan, mutta hänet pysähdytti Om-atin mörähtävä epäys. "Takaisin!" käski hän. "Tämä taistelu on minun yksin."

"Se on gund-bar", selitti Ta-den, "päällikkötaistelu. Tuon miehen täytyy olla Es-sat, päällikkö. Jos Om-at tappaa hänet ilman apua, niin Om-atista saattaa tulla päällikkö."

Tarzan hymyili. Se oli hänen oman viidakkonsa laki — urosapina Kertshakin heimon laki — alkuihmisen ikivanha laki, joka tarvitsi vain sivistyksen hienostuttavia vaikutteita, tuottaakseen esille palkatun tikarin ja myrkkypikarin. Sitten hänen huomionsa kääntyi eteisen ulkoreunalle. Joku Es-satin soturi kohotti karvaiset kasvonsa sen yli. Tarzan hyppäsi miestä vastaan, mutta Ta-den ehätti hänen edelleen. "Takaisin!" huusi ho-don tulijalle. "Se on gund-bar." Mies tähysti tutkivasti noita kahta taistelijaa ja käänsi sitten kasvonsa alas heimolaisiaan kohti. "Takaisin!" huusi hän; "se on gund-bar Es-satin ja Om-atin kesken." Hän kääntyi jälleen katsomaan Ta-denia ja Tarzania. "Keitä te olette?" kysyi hän.

Mies nyökkäsi. "Pidämme teistä huolta jälkeenpäin", sanoi hän ja katosi kuistin reunalta.

Kamppailua eteiskomerossa jatkui hellittämättömän raivokkaasti, ja Tarzan ja Ta-den kykenivät vain työläästi pysyttelemään poissa kiistakumppanusten tieltä, jotka repivät ja takoivat toisiaan käsillä ja jaloilla ja huitelevilla hännillä. Es-sat oli aseeton — Pan-at-lin ansiosta —, mutta Om-atin kupeella heilui tupessa puukko, jota hän ei yrittänytkään paljastaa. Se ei olisi soveltunut heidän villeihin ja alkeellisiin kunniakäsitteihinsä, sillä päällikkötaistelu oli ratkaistava luonnon aseilla.

Toisinaan he kotvaseksi erkanivat, vain rynnätäkseen jälleen toistensa kimppuun vimmaisesti ja melkein yhtä voimallisesti kuin hullaantuneet sonnit. Sitten toinen kamppasi nurin toisen, mutta siinä kouristuneessa syleilyssä ei päässyt kaatumaan yksin — Es-sat veti Om-atin mukanaan, horjahtaen komeron kaltaalle. Tarzankin pidätti hengitystään. Siinä he vaarallisesti rimpuilivat tuokion edestakaisin, ja tulos oli välttämätön — murhaavassa puserruksessa nuo kaksi kierähtivät alas reunalta ja katosivat apinamiehen näkyvistä.

Tarzanilta pääsi tukahtunut huokaus, sillä hän oli kiintynyt Om-atiin, ja sitten hän Ta-denin kanssa astui katsomaan reunan yli. Kaukana alhaalla piti kahden hievahtamattoman hahmon virua hengettömänä lähestyvän aamunkoitteen himmeässä sarastuksessa; mutta Tarzanin hämmästykseksi eivät hänen silmänsä kohdanneet laisinkaan sellaista näkyä. Päin vastoin nuo kaksi kamppailijaa olivat yhä täynnä elämää ja rynnistelivät vain muutaman jalan päässä hänen alapuolellaan. Aina riippuen nappuloissa kahdella otteella — kädellä ja jalalla tai jalalla ja hännällä — he näyttivät painiskelevan pystysuoralla seinällä yhtä helposti kuin kuistikomeron tasaisella permannolla, mutta menetelmät olivat hiukan muuttuneet; kumpikin näytti erityisesti rytyyttävän vastustajaansa irti otteestaan, syöstäkseen hänet alas varmaan kuolemaan. Ilmeni piankin, että Om-at nuorempana ja sitkeämpänä oli voiton puolella. Päällikkö pysytteli nyt melkein tyyten puolustuskannalla. Toisella kourallaan pidellen vihollista uumavyöstä Om-at työnsi häntä suoraan ulospäin kalliosta, toisen käden ja toisen jalan nopsasti vääntäessä auki Es-satin otteet vuorotellen, samalla kun hän aina lomassa tehosti ponnistuksiaan tuimilla iskuilla vastustajan vatsakuoppaan. Es-sat oli nopeasti väsymässä, ja likeisen kuoleman tieto — kuten samanlaisissa olosuhteissa käy jokaiselle raukalle ja rehentelijälle — häivytti uljastelun ulkokiillon, joka oli kauan saanut esiintyä miehuullisuutensa, ja sen mukana sortui hänen kunniallisuutenakin. Nyt ei Es-sat ollut enää Kor-ul-jan päällikkö — hän oli uliseva pelkuri, joka taisteli hengestään. Tarraten Om-atiin, tarraten lähimpiin nappuloihin hän etsi mitä hyvänsä tukea pelastuakseen kamalasta putoamisesta, ja rimpuillessaan hän tavoitteli hännällään puukkoa Om-atin kupeelta.

Tarzan näki, ja juuri kun Es-sat sai veitsen vedetyksi tupesta, pudottausi hän kissamaisesti nappuloille taistelijain viereen. Es-satin häntä oli vetäytynyt taaksepäin kurjaa, kohtalokasta survaisua varten. Nyt havaitsivat useat muutkin sen petollisuuden, ja villeistä kurkuista kajahti raivon ja inhon mörinä; mutta terän viuhahtaessa päämäärää kohti tarttui apinamies heilauttavaan karvaiseen jäseneen, ja samalla hetkellä töykkäsi Om-at Es-satin ruumiin luotansa niin rajusti, että sen heikontuneet otteet heltisivät ja se kiiti alas kuolemaan, kirkuvan pelon hetkellisenä meteorina.

NELJÄS LUKU

Kun Tarzan ja Om-at kapusivat takaisin Pan-at-lin luolan eteiseen ja ottivat paikkansa Ta-denin vieressä valmiina mihin hyvänsä Es-satin kuoleman seuraamukseen, kosketti itäisille kukkuloille ilmestyvä aurinko myös erästä nukkujaa etäisellä okapeitteisellä arolla, herättäen hänet jälleenkin uupumattoman vainuamisen päivään, pitkin heikkoa ja nopeasti häipyvää latua.

Tuokion vallitsi Kor-ul-jassa hiljaisuus. Heimon jäsenet odottelivat, katsellen milloin alas hengettömään kasaan, joka oli ollut heidän päällikkönsä, milloin toisiinsa, ja aina välillä Om-atiin ja niihin kahteen, jotka seisoivat hänen kummallakin puolellaan. Sitten Om-at puhui. "Minä olen Om-at", huusi hän. "Kuka sanoo, että Om-at ei ole Kor-ul-jan gund?"

Hän odotti haasteensa hyväksyjää. Pari tanakahkoa nuorta pukaria liikehti levottomasti silmäillen häntä, mutta vastausta ei kuulunut.

"Om-at on siis gund", sanoi hän ratkaisevasti. "Sanokaa minulle nyt, missä Pan-at-li, hänen isänsä ja veljensä ovat?"

Muuan vanha soturi puhui. "Pan-at-lin pitäisi olla luolassaan. Kuka sen tietäisi paremmin kuin sinä itse, joka olet siellä nyt? Hänen isänsä ja veljensä lähetettiin pitämään silmällä Kor-ul-lulia; mutta kumpikaan noista kysymyksistä ei herätä mitään temmellystä povissamme. On kysymys, joka herää: voiko Om-at olla Kor-ul-jan päällikkö ja kuitenkin seistä omaa kansaansa vastassa jonkun ho-donin kanssa ja tuo kauhea mies vierellään — kauhea mies, jolla ei ole häntää? Luovuta muukalaiset heimollesi surmattaviksi niinkuin waz-donien tapa on, ja silloin Om-atin sopii olla gund."

Ei Tarzan eikä Ta-den virkkanut sanaakaan; he vain seisoivat katsellen Om-atia ja odottaen hänen päätöstään, hienon hymyn väreillessä apinamiehen huulilla. Ta-den ainakin tiesi vanhan soturin puhuneen totta — waz-donit eivät anna suojaa muukalaisille eivätkä ota vankeja vieraasta heimosta.

Sitten puhui Om-at. "Aina on muutosta", huomautti hän. "Pal-ul-donin vanhat kukkulatkaan eivät koskaan näytä kahdesti samanlaisilta — loistava aurinko, leijuva pilvi, kuu, sumu, vaihtuvat vuodenajat, myrskyä seuraava kuulas seesteisyys, ne kukin tuovat uuden muutoksen kukkuloillemme. Syntymästä kuolemaan, päivä päivältä, meissä jokaisessa tapahtuu alituista muutosta. Muuttuvaisuus on siis Jad-ben-Othon lakeja.

"— Nyt minä, Om-at, teidän gundinne, tuon jälleen muutoksen.
Muukalaisia, jotka ovat urheita miehiä ja hyviä ystäviä, älkööt
Kor-ul-jan waz-donit enää surmatko!"

Kuului murahduksia ja mutinaa, ja soturit liikahtelivat rauhattomasti silmäillen toisiansa nähdäkseen, kuka ottaisi aloitteen Om-atia, nurjamielistä uudistajaa vastaan.

"Lopettakaa nurinanne", kehoitti uusi gund. "Olen päällikkönne. Sanani on lakinne. Teillä ei ollut mitään osuutta minun tulemisessani päälliköksi. Toiset teistä auttoivat Es-satia karkoittamaan minut esi-isieni luolasta; muut sallivat sen. En ole teille mitään velkaa. Ainoastaan nämä kaksi, jotka te tahtoisitte minut surmauttamaan, olivat minulle uskollisia. Olen gund, ja jos joku sitä epäilee, niin puhukoon — nuorempana ei hän voi kuolla."

Tarzan oli hyvillään. Tässä oli hänen oman sydämensä mukainen mies. Hän ihaili Om-atin haasteen pelottomuutta ja oli kyllin hyvä ihmistuntija tietääkseen, että hän ei ollut kuunnellut joutavaa tuulenpieksämistä — Om-at puoltaisi tarpeen tullen sanojansa kuolemaan asti, ja todennäköisenä mahdollisuutena oli, että kuolema ei olisi hänen. Ilmeisesti oli kor-ul-jalaisten enimmistöllä sama vakaumus.

"Minusta tulee teille hyvä gund", lausui Om-at nähdessään, että kukaan ei tuntunut halukkaalta kiistämään hänen oikeuksiansa vastaan. "Vaimonne ja tyttärenne saavat olla turvallisia — he eivät olleet turvassa Es-satin valtakautena. Menkää nyt vainioillenne ja pyyntipuuhiinne. Minä lähden etsimään Pan-at-lia. Ab-on olkoon gund minun ollessani poissa — odottakaa häneltä ohjausta ja minulta tilintekoa palatessani — ja Jad-ben-Otho hymyilköön teille."

Hän kääntyi Tarzaniin ja ho-doniin päin. "Ja te, ystävät", hän sanoi, "olette vapaat liikkumaan kansani keskuudessa; esi-isieni luola on teidän; tehkää mitä tahdotte."

Om-at hymyili. "Hyvä!" huudahti hän. "Ja hänet löydettyämme me lähdemme yhdessä Tarzanin ja Ta-denin asioille. Mistä etsisimme ensin?" Hän kääntyi sotureihin. "Kuka tietää, missä hän saattaa olla?"

Kukaan ei tiennyt muuta kuin että Pan-at-li oli edellisenä iltana mennyt luolaansa toisten mukana — ei ollut mitään vihiä hänen olosijastaan.

"Näytä minulle, missä hän nukkuu", esitti Tarzan; "anna minun nähdä jotakin hänelle kuuluvaa — vaatekappale — niin voin varmaan auttaa sinua."

Kaksi nuorta soturia kapusi likemmäksi pengermää, jolla Om-at seisoi.
He olivat In-sad ja O-dan, ja jälkimmäinen puhui.

"Kor-ul-jan gund", tarjoutui hän, "me tahtoisimme lähteä kanssasi etsimään Pan-at-lia."

"O-dan ja In-sad saavat tulla mukaan", ilmoitti Om-at, "useampia emme tarvitse. Tule, Tarzan, niin näytän sinulle Pan-at-lin nukkumasijan, vaikken käsitä, miksi halunnet sen tietää — hän ei ole siellä. Olen itse katsonut."

He astuivat luolaan kahden, ja Om-at meni edellä huoneeseen, jossa
Es-sat oli edellisenä yönä yllättänyt Pan-at-lin.

"Kaikki täällä on hänen", selitti Om-at, "paitsi tuo sotanuija permannolla — se oli Es-satin."

Apinamies liikkui äänettömänä huoneessa, ja hänen kumppaninsa tuskin huomasivat herkkien sieraimien värähtelyä vain ihmetellen, mitä hyötyä saattoi olla pistäytymisestä tänne, ja tuntien maltittomuutta viivytyksestä.

"Tule!" sanoi sitten apinamies ja meni edellä kuistille. Siellä odottivat heidän kolme kumppaniaan. Tarzan astui komeron vasemmalle puolelle ja tarkasteli ulottuvissa törröttäviä nappuloita. Hän katseli niitä, mutta niitä eivät tutkineet hänen silmänsä. Terävää katsetta tarkempi oli ihmeellisesti harjaantunut hajuaisti, joka oli ensin kehittynyt hänessä lapsena hänen kasvattiemonsa — naarasapina Kaalan — hoivatessa häntä, ja erinomaisena opetusmestarina oli sitä edelleen terittänyt julmissa viidakoissa itsevarjelun vaisto.

Komeron vasemmalta puolelta hän kääntyi vasemmalle. Om-at alkoi käydä kärsimättömäksi.

"Lähtekäämme", huomautti hän. "Meidän on etsittävä Pan-at-lia, jos konsaan tahdomme hänet löytää."

Om-at raapi päätänsä. "Mistäkö?" kertasi hän. "No, koko Pal-ul-donista, jos on tarpeellista."

"Iso urakka", virkkoi Tarzan. "Tulkaa", hän lisäsi, "hän meni tätä kautta", ja hän siirtyi nappuloille, jotka johtivat kallion lakea kohti. Täällä hän helposti seurasi tuoksua, koska kukaan ei ollut Pan-at-lin paon jälkeen käynyt siitä. Siinä kohdassa, missä hän oli poikennut vakinaisilta nappuloilta ja ryhtynyt käyttämään mukanaan olevia, Tarzan seisahtui rutosti. "Hän meni tästä harjalle", lausui hän Om-atille, joka oli lähinnä hänen takanaan; "mutta täällähän ei ole mitään nappuloita."

"En käsitä, kuinka tiedät hänen menneen tästä", sanoi Om-at; "mutta nappuloita kyllä saamme. In-sad, mene sinä takaisin ja nouda kiipeämiskalikat viidelle."

Nuori soturi palasi pian, ja kalikat jaettiin. Om-at ojensi Tarzanille viisi ja selitti niiden käytön. Apinamies antoi yhden takaisin, "Tarvitsen vain neljä", sanoi hän.

Om-at hymyili. "Mikä ihmeellinen olento sinä olisitkaan, jollet olisi raajarikko", huudahti hän.

"Hiukan vajavaiseksi tunnustan itseni kyllä", vastasi Tarzan. "Menkää te toiset edellä ja jättäkää nappulat paikoilleen minulle. Pelkään, että se muutoin olisi hidasta työtä, kun en voi pidellä nappuloita varpaissanikaan kuten te."

"Hyvä on", vahvisti Om-at; "Ta-den, In-sad ja minä menemme edellä, sinä seuraat ja O-dan tulee takimmaisena keräten talteen nappulat — vihollistemme takia emme voi jättää niitä tänne."

"Kyllä; mutta se hidastuttaa heitä ja helpottaa puolustustamme, eivätkä he tiedä, mitkä kaikista näistä rei'istä ovat kyllin syviä nappuloille — toiset ovat tehdyt vihollisten eksyttämiseksi, nappulat eivät niissä pysy."

Kallion harjalla Tarzan jälleen totesi ladun käiväräisen puun juurelta. Tuoksu oli täällä aivan yhtä voimakas kuin nappuloilla, ja apinamies riensi harjanteen yli Kor-ul-lulin suunnalle.

"Tässä hän liikkui nopeasti, juosten täyttä vauhtia, ja, Om-at, häntä ajoi takaa leijona."

"Voitko lukea sen ruohosta?" kysyi O-dan toisten keräytyessä apinamiehen ympärille.

"Me voimme vain seurata niin kauan kuin latu on veres", vastasi apinamies; ja jälleen ryhtyen keskeytyneeseen vainuamiseensa hän johti heidät alas harjannetta, kunnes ladun jyrkkä kääntyminen vasempaan toimitti heidät kaltaalle, joka kohtisuorasti painui Kor-ul-luliin. Hetkisen tutki Tarzan maankamaraa oikealla ja vasemmalla, sitten hän suoristausi ja Om-atia silmäten viittasi rotkoon.

Tuokion tuijotti waz-don alas vihreään halkeamaan, jonka pohjalla joki kuohuten vilisi alaspäin pitkin kallio-uomaansa; sitten hän ummisti silmänsä ikäänkuin äkillisen kivun sävähdyksestä ja kääntyi pois.

"Välttääkseen leijonan", vastasi Tarzan. "Peto oli ihan hänen kintereillään — katsokaa, voitte nähdä neljän käpälän painumisen turpeeseen sen pysäyttäessä rynnäkkönsä aivan kuilun partaalle."

"Onko mitään mahdollisuutta —" aloitti Om-at; mutta Tarzanin varoittava ele vaiensi hänet äkkiä.

"Alas!" kuiskasi apinamies; "monta miestä on tulossa. Ne juoksevat — harjanteen alapuolelta." Hän painui vatsalleen ruohoon, ja toiset noudattivat hänen esimerkkiään.

Jonkun minuutin he odottivat siten, ja sitten toisetkin kuulivat juoksun tömistystä ja pian käheän huudon, jota monet muut samassa säestivät.

"Se on kor-ul-lulien sotahuuto", kuiskasi Om-at, "ihmisenpyytäjien metsästyshuuto. Piankin näemme heidät, ja jos Jad-ben-Otho on meille suosiollinen, ei heidän lukumääränsä ole kovinkaan paljon suurempi kuin meidän."

"Monta heitä on", sanoi Tarzan, "neljä- tai viisikymmentä, sanoisin, mutta mahdotonta on arvaillakaan, montako on hätyytettyjä ja kuinka monta takaa-ajajaa, paitsi että jälkimmäisten täytyy olla suurena ylivoimana, koska he eivät muutoin ryntäisi niin nopeasti."

"Siellä on An-un, Pan-at-lin isä, ja hänen kaksi poikaansa", huudahti O-dan. "He vilistävät ohi meitä näkemättä, jos emme kiirehdi", hän lisäsi, katsahtaen Om-atiin, päällikköön, merkkiä odottaen.

"Tulkaa!" huusi jälkimmäinen ponnahtaen jaloilleen ja juosten katkaisemaan noiden kolmen pakolaisen suunnan. Toiset seurasivat häntä.

"Viisi ystävää!" luikkasi Om-at, An-unin ja hänen poikiensa keksiessä heidät.

Pakolaiset tuskin pysähtyivät odottamattomien apuvoimien liittyessä heihin, mutta oudostellen he silmäilivät Ta-denia ja Tarzania.

"Kor-ul-luleja on paljon", huusi An-un. "Kunhan saisimme seisahtua taistelemaan; mutta meidän on ensin varoitettava Es-satia ja kansaamme."

"Sepä hyvä", huudahti An-un. "Pan-at-li vakuutti, että sinä tulet takaisin ja surmaat Es-satin."

"Tulkaa!" huusi Tarzan; "kääntykäämme ryntäämään heitä vastaan, kohottaen suuren huudon. He ahdistavat vain kolmea, ja nähdessään kahdeksan hyökkäävän kimppuunsa he ajattelevat paljon miehiä olevan tulossa taistelemaan. He tulevat pitäneiksi meitä etujoukkona, ja sillävälin ehtii nopea juoksija täältä rotkolle varoittamaan kansaamme."

"Hyvä on", päätti Om-at. "Id-an, sinä olet vikkelä — vie sana Kor-ul-jan sotureille, että me taistelemme kor-ul-luleja vastaan harjanteella ja että Ab-onin on lähetettävä sata miestä."

Id-an, An-unin poika, vilisti kor-ul-jain kallioasunnoille, toisten rynnätessä torjumaan lähestyviä kor-ul-luleja, ja omituisessa kolkossa sopusoinnussa nousivat ja laskivat noiden kahden heimon sotahuudot. Kor-ul-lulien johtajat pysähtyivät huomatessaan apuvoimat, nähtävästi odottaen taammaksi jääneiden joutumista paikalle ja mahdollisesti myös saadakseen selville, kuinka suuri joukko oli heitä vastassa. Johtajat, kenties nopeampia juoksijoita kuin muut, olivat kaukana edellä, eikä muu väki ollut vielä päässyt pensastosta esillekään; ja kun nyt Om-at ja hänen kumppaninsa osoittivat hyökkäyksessään välttämättömyyden nostattamaa hurjuutta, kääntyivät he peräytymään niin että heidän kumppaniensa vihdoin tullessa näkyviin he näyttivät olevan täydessä paossa. Luonnollisena tuloksena oli, että toisetkin kääntyivät livistämään pois.

Tämän ensimmäisen menestyksen rohkaisemana Om-at seurasi heitä pensaikkoon; hänen pieni joukkueensa rynnisti uljaasti hänen kumpaisellakin puolellaan, ja äänekkäitä ja karmivia olivat villit ulvahdukset, joita he päästelivät pakenevan vihollisen kintereillä. Pensasto ei ollut niin tiheätä, että se olisi kulkua ehkäissyt, mutta sen korkeus kätki joukkueen miehet toisiltaan, kun he joutuivat muutaman metrinkin erilleen. Niinpä Tarzan, aina virmana ja aina kiihkeänä taistelemaan, piankin ajoi vihollista paljon edellä toisista — ja se ymmärtäväisyyden puute koitui hänen kukistuksekseen.

Kor-ul-lulin soturit, epäilemättä yhtä urhoollisia kuin vastustajansakin, peräytyivät vain edullisempaan asemaan pensastossa, eikä kulunut pitkääkään aikaa, kun he oivalsivat, että takaa-ajajat olivat vähemmistönä. Silloin he ottivat seisahduspaikakseen tiheimmän pensaston; se oli väijytys, ja tähän juoksi Apinain Tarzan. He puijasivat hänet sievästi. Niin, surullista kertoa, he puijasivat viidakon ovelan valtiaan. Mutta he taistelivatkin omalla alueellaan, jonka jokaisen tuumanalan he tunsivat niinkuin te oieskeluhuoneenne, ja he noudattivat omia taistelumenetelmiään,- joista Tarzan ei tiennyt mitään.

Tarzanille näyttäysi yksinäinen musta soturi, ikäänkuin peräytyvän vihollisen takamieheksi jääneenä hidastelijana, ja siten peräytyessään hän viekoitteli Tarzanin eteenpäin. Viimein hän kääntyi päin, uhmaten apinamiestä nuijalla ja paljastetulla puukolla, ja Tarzanin hyökätessä hyppäsi ympäristön pensastosta parikymmentä vantteraa waz-donia. Heti, mutta liian myöhään, tajusi jättiläis-tarmangani vaaransa. Hänen silmissään vilahti menetetyn kumppaninsa ilmestys, ja hänen sielussaan humahti suuri ja karmaiseva pahoittelu, että jos Jane oli elossa, ei hän voinut enää toivoa, sillä vaikka hän ei milloinkaan kuulisikaan miehensä lopusta, täytyi tämän kuitenkin vääjäämättömästi sinetöidä hänen tuomionsa.

Ja tämän ajatuksen mukana hänet tempasi valtaansa vihan vimma näitä olentoja vastaan, jotka uskalsivat tehdä tyhjäksi hänen aikeensa ja uhata hänen vaimonsa elämää. Villisti murahtaen hän heittäysi edessään olevan soturin kimppuun, vääntäen raskaan nuijan hänen kädestään niinkuin pieneltä lapselta, ja jättiläisruhonsa painon ja jäntevyyden jännittämällä vasemmalla nyrkillään hän survaisi murhaavan iskun keskelle waz-donin kasvoja — iskun, joka musersi luut ja nykersi miehen siihen paikkaan. Sitten hän käännähti toisia vastaan, huitoen heidän kaatuneen kumppaninsa nuijalla oikealle ja vasemmalle valtavia, armottomia sivalluksia, jotka iskivät alas heidän omat aseensa, kunnes apinamiehen käyttelemästä lastut sinkoilivat. Molemmin puolin tuiskahteli heitä tantereeseen hänen nuijastaan; niin nopsaa oli hänen lyöntiensä suuntailu, niin kissamaista hänen asentojensa vaihtuminen, että hän kamppailun ensimmäisinä hetkinä näytti heidän hyökkäilyilleen haavoittumattomalta. Mutta sitä ei voinut kestää — hänellä oli kaksikymmentä vastassaan, ja hänen tappiokseen tuli heitetty nuija. Se jymähti takaraivoon. Tovin hän seisoi horjuen, ja sitten niinkuin suuri honka kirvesmiehen kaatamana hän jysähti maahan.

Toisia kor-ul-luleja oli hyökännyt Om-atin varsinaisen joukkueen kimppuun. Sen tappelun hälyä kuului vähän matkan päästä, ja oli ilmeistä, että kor-ul-jat olivat verkalleen peräytymässä, ja heidän vetäytyessään taaksepäin huuteli Om-at puuttuvalle kumppanilleen: "Kauhea Tarzan! Kauhea Tarzan!"

"Jad-guru tosiaankin", toisti muuan kor-ul-lul noustessaan pensaan juurelta, jonne Tarzan oli hänet pökerryttänyt. "Tarzan-jad-guru! Pahempikin hän oli."

VIIDES LUKU

Tarzanin nujertuessa vihollistensa sekaan seisahtui monen kilometrin päässä mies Pal-ul-donia saartavan rämevyöhykkeen ulkolaitaan. Hänen ainoana verhonaan oli lannevaate ja kolme patruunavyötä, joista kaksi kulki olkapäiltä rinnan ja selän poikki, kolmannen ollessa hänen uumillaan. Nahkaisessa hankkiluksessa riippui selässä enfield-kivääri, ja lisäksi hänellä oli väkipuukko, jousi ja nuolikotelo. Hän oli tullut kaukaa, villien korpimaiden halki, julmien petojen ja julmempien ihmisten uhkaamana, mutta viimeistä patruunaa myöten koskemattomana oli ammuksien varasto, joilla vyöt oli täytetty sinä päivänä kun hän läksi liikkeelle.

Jousi ja nuolet ja pitkä puukko olivat toimittaneet hänet turvassa tänne saakka, mutta useinkin suurten uskallusten uhalla, jotka yksi ainoa laukaus selässä riippuvasta hyvin hoidetusta kivääristä olisi tehnyt varsin vähäiseksi. Mikä tarkoitus saattoi hänelle olla näiden kallisarvoisten ampumatarpeiden säilyttämisessä? Elämänsä panemisessa alttiiksi, jotta saisi tuoduksi tuntemattomaan määränpäähän jokainoan kirkkaasti kimmaltelevan ammuksen? Mihin, ketä varten olivat nämä kuoleman tuottajat varatut? Koko maailmassa ainoastaan hän tiesi.

Kun Pan-at-li astui kallion reunalta Kor-ul-lulin yläpuolella, odotti hän murskautuvansa heti kuoliaaksi alhaalla louhikossa; mutta hän oli valinnut tämän mieluummin kuin ja'n raatelevat hampaat. Sen sijaan sääti sattuma, että hän teki kamalan hyppäyksensä sellaiselta kohdalta, missä kohiseva joki mutkausi ylikaartuvan kallioseinämän alapuolella kierrättämään vettänsä vitkallisen tuokion syvässä suvannossa, jonka se oli aikakausien kuluessa itselleen kaivanut, ennenkuin rajusti hulahti jälleen alas riehuvana kiehuvan vaahdon putouksena ja jumisutti pyörteitään uoman paasia vastaan.

Tähän viileään lampeen syöksähti tyttö, ja alas ja alas syvyyteen, kunnes puolittain tukehtuneena, mutta yhä miehuullisesti taistellen sai vielä kerran kohottautuneeksi ilmaan. Voimakkaasti uiden hän ponnistausi vastapäiselle rannalle ja laahausi ylös äyräälle makaamaan huohottaen ja näännyksissä, kunnes lähestyvä aamukajastus varoitti häntä etsimään lymypaikkaa, sillä hän oli kansansa vihollisten maassa.

Hän nousi ja siirtyi rehevän kasvullisuuden kätköön, joka Pal-ul-donin vetevissä kor'eissa rehoittaa perin voimallisesti.

[Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä monikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tällaiset seikat herättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien sanojen monikko muodostetaan kaksintamalla sanan alkukirjain, esim. k'kor, rotkot, lausutaan kakor. Leijonat olisivat siis j'ja tai miehet d'don.]

Kasvullisuuden keskeen piiloutuneena jokaisen näkyvistä, joka saattoi tulla jokivarren paljon käytettyä polkua pitkin, Pan-at-li etsi lepoa ja ruokaa; jälkimmäistä kasvoi yltäkyllin hänen ympärillään hedelminä ja marjoina ja mehukkaina mukuloina, joita hän kaiveli maasta henkensä heittäneen Es-satin veitsellä.

Ah olisipa hän vain tiennyt, että päällikkö oli kuollut! Miltä koettelemuksilta ja vaaroilta ja kauhuilta hän olisikaan voinut säästyä; mutta hän luuli ahdistajansa yhä toimivan eikä senvuoksi uskaltanut palata Kor-ul-jaan. Ei ainakaan vielä, hänen raivonsa kiehuessa kuumimmillaan. Myöhemmin kenties, isänsä ja veljiensä palattua heidän luolaansa, hän saattaisi sen uskaltaa; mutta ei nyt — ei nyt. Eikä hän toiselta puolen voinut kauan viipyä täälläkään, vihamielisten kor-ul-lulien lähistöllä, ja jostakin hänen oli löydettävä suojaa pedoilta ennen yön tuloa.

Hänen istuessaan kaatuneen puun rungolla yrittäen keksiä jotakin ratkaisua edessään olevalle olemassaolon ongelmalle, kajahti hänen korviinsa rotkon yläpäästä huikkaavien miesten ääniä, — hälyä, jonka hän liiankin hyvin tunsi. Se oli kor-ul-lulien sotahuuto. Yhä likemmäksi se tuli hänen piiloansa. Sitten hän lehvistön hunnun läpi näki vilahduksia kolmesta olennosta, jotka pakenivat polkua pitkin, ja hätyyttäjien hoilaus kävi heidän takanaan yhä äänekkäämmäksi takaa-ajon lähestyessä kuuntelijaa. Taaskin hän sai pakolaiset näkyviinsä rientämässä joen poikki putouksen alapuolella, ja jälleen he katosivat. Ja nyt ilmestyivät ahdistajat — meluavia kor-ul-lulilaisia sotureita, tuimia ja leppymättömiä. Neljäkymmentä, kenties viisikymmentä luvultaan. Hän odotti hengitystään pidätellen; mutta ne eivät poikenneet tolaltaan, vaan sivuuttivat hänet aavistamatta, että vihollisnainen piileksi muutaman metrin päässä heistä.

Vielä kerran hän näki hätyytetyt — kolme waz-donilaista soturia, kun he kapusivat ylös kallioseinämää sellaisesta kohdasta, jossa harjanteen mureneminen oli luonut jyrkän rinteen tällaisten ketteräin kiipeilijäin noustavaksi. Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa erityisesti jännittyi. Saattoiko niin olla? Oi, Jad-ben-Otho, jos hän vain olisi tiennyt hetkistä aikaisemmin! Heidän juostessaan tästä ohi olisi hän voinut liittyä heihin, sillä he olivat hänen isänsä ja kaksi veljeään. Nyt oli myöhäistä. Hiljaa hengähdellen ja lihakset pingoittuneina hän tarkkasi kilpailua. Pääsisivätkö he harjalle? Saavuttaisivatko kor-ul-lulit heidät? He kapusivat hyvin, mutta voi, kovin hitaasti. Nyt yksi menetti jalansijansa löyhässä murassa ja luisui takaisin! Kor-ul-lulit olivat nousemassa — muuan sinkautti nuijansa lähintä pakolaista kohti. Suuri Jumala oli Pan-at-lin veljelle suosiollinen, sillä hän sai nuijan putoamaan maaliinsa yltämättä ja kierimään ja poukkoilemaan takaisin päin omistajaansa, joka tällöin tuiskahti nurin ja suistui rotkon pohjalle.

Pan-at-li katseli nyt kuolinjuoksua seisaallaan, kädet tiukasti puristettuina kultaisiin rintakilpiin. Nyt yksi, hänen vanhempi veljensä, pääsi harjalle ja riippui siellä jossakin, laski ruumiinsa ja pitkän häntänsä alapuolellaan olevalle isälle. Jälkimmäinen tarttui tähän tukeen ja ojensi oman häntänsä alapuolellaan olevalle pojalle — samalle, joka oli luisunut takaisin — ja omatekoisten elävien tikkaittensa avulla nuo kolme pääsivät siten katoamaan näkyvistä ennen kuin kor-ul-lulit heidät saavuttivat. Mutta nämä eivät luopuneet ajosta. Eteenpäin he pinnistivät, kunnes hekin häipyivät kallionhuipun näköpiiristä ja vain heikko huikkailun kohu kiiri Pan-at-lin korvaan kertomaan ihmismetsästyksen jatkumisesta.

Tyttö tiesi, että hänen täytyi samota eteenpäin. Milloin hyvänsä saattoi nyt tulla metsästysseurue seulomaan rotkoa niistä pienemmistä eläimistä, jotka sieltä etsivät ravintonsa tai makuupaikkoja.

Hänen takanaan olivat Es-sat ja niiden kor-ul-lulien paluu, jotka olivat ahdistaneet hänen omaisiaan; hänen edessään, lähimmän harjanteen takana, oli Kor-ul-gryf, niiden kammostuttavien hirviöiden tyyssija, jotka herättivät hyytävää pelkoa jokaisessa Pal-ul-donin asukkaassa. Hänen alapuolellaan laaksossa oli ho-donien maa, missä häntä saattoi kohdata ainoastaan orjuus tai kuolema; täällä taasen olivat kor-ul-lulit, hänen kansansa ikivanhat viholliset, ja kaikkialla oli petoja, jotka söivät ihmisten lihaa.

Vain kotvasen hän empi, ja kääntäen sitten kasvonsa kaakkoa kohti hän läksi samoamaan vesirotkon poikki Kor-ul-gryfiin päin — siellä ei ainakaan ollut ihmisiä.

Varovasti edeten hän saapui kallion juurelle Kor-ul-lulin etäisemmällä puolella ja siellä hän puoleltapäivin löysi verrattain helpon nousemiskohdan. Hän käveli harjanteen yli ja seisoi viimein Kor-ul-gryfin partaalla — rotunsa kansantarujen kauhunpaikan ääressä. Sankkana ja salaperäisenä rehotti alhaalla kasvullisuus; jättiläispuut huojuttivat töyhtölatvojaan miltei kallionharjan tasalla; ja kaikkea painosti pahaenteinen hiljaisuus.

Pan-at-li laskeutui vatsalleen ja ojentautui reunan yli tähystämään alapuolellaan olevaa kallioseinää. Hän näki siinä luolia ja kivinappuloita, joita muinaiset asukkaat olivat työläästi muovailleet käsin. Hän oli lapsuudessaan kuullut heistä tulennosten ääressä tarinoidessa, — kuinka gryfit olivat tulleet rämemailta vuorten takaa ja ihmiset olivat viimein lähteneet pakosalle sitten kun nuo kamalat otukset olivat siepanneet monta saaliikseen. Heidän luolansa olivat siten jääneet autioiksi ties kuinka kauan sitten. Jotkut sanoivat, että Jad-ben-Otho, joka on elänyt ainiaan, oli silloin vielä pieni poika. Pan-at-lia värisytti, mutta luolia oli, ja niissä hän saisi turvan gryfeiltäkin. Hän löysi kohdan, missä kivinappulat ulottuivat kallionharjalle asti; epäilemättä ne oli jätetty siihen heimon lopullisessa lähdössä, kun hylättyjä luolia ei enää tarvinnut varjella tunkeilijoilta. Pan-at-li laahusti hitaasti alas ylimmäistä luolaa kohti. Sen eteinen oli melkein samanlainen kuin hänen omankin heimonsa. Permannolle kuitenkin oli kasautunut risuja ja vanhoja pesiä ja lintujen jätteitä, kunnes komero oli puolittain täyttynyt. Hän siirtyi toiseen komeroon ja kolmanteenkin, mutta kaikkiin oli kosolta keräytynyt törkyä. Ilmeisesti oli turha etsiä edempää. Tämä näytti tilavalta ja mukavalta. Hän ryhtyi veitsellään puhdistamaan pois roskia yksinkertaisesti työntelemällä niitä alas reunalta, ja alinomaa hänen silmänsä kääntyivät hiljaiseen rotkoon, jossa Pal-ul-donin pelottavat olennot väijyivät. Ja toiset silmät, joita hän ei nähnyt, tarkkasivat hänen jokaista liikettään — tuimat silmät, ahnaat silmät, viekkaat ja julmat. Ne tarkkailivat häntä, ja punainen kieli lipoi paksuina riippuvia huulia. Ne tarkkailivat häntä, ja puoliksi ihmiselliset aivot kehittelivät vaivaloisesti raakuuden suunnitelmaa.

Niinkuin hänen omassa Kor-ul-jassaan olivat näidenkin luolien ammoin kuolleet rakentajat kehitelleet kallion luonnonlähteitä, niin että raikasta, puhdasta vettä norui nyt kuten vuosituhansia takaperin luolansuiden ulottuvilla. Siten hän saattoi elellä täällä epämääräiset ajat. Hän tunsi nyt jonkunlaista turvallisuutta, kaiketi korkealla sijaitsevan suojapaikkansa häiritsemättömyyden johdosta, tietäessään sen olevan kaikkien vaarallisempien petojen tapaamattomissa, samalla kun sitä ihmiset kammoksuivat, koska se sijaitsi vältellyssä Kor-ul-gryfissä.

Hän päätti tarkastaa uuden kotinsa sisustaa. Vielä etelässä viipyvä aurinko valaisi ensimmäistä huonetta. Se oli samanlainen kuin ne, joita hän tunsi lapsuudestaan — samoja petoja ja ihmisiä kuvattiin samaan järeään tapaan seinäpiirrelmissä — nähtävästi oli waz-donien rotu vain vähän edistynyt niiden sukupolvien aikana, jotka olivat tulleet ja menneet ihmisten lähdettyä Kol-ul-gryfistä. Luonnollisesti ei Pan-at-li sellaista ajatellut, sillä kehitystä ja edistystä ei ollut olemassa hänelle ja hänenlaisilleen. Kaikki oli niinkuin oli aina ollut ja olisi aina niinkuin oli.

Että nämä kummalliset olennot ovat tällaisina olleet olemassa lukemattomia ajanjaksoja, sitä tuskin saattaa epäillä; niin ilmeisiä ovat muinaisuuden merkit heidän asumuksissaan — kalliopintoihin syvälle syöpyneet vaot paljaiden jalkojen hivuttamina, kivisen pihtipielen kovertuminen monien kulkijain kätten kosketusta, loputtomat piirrelmät, jotka usein peittivät kokonaisen laajan kalliopinnan ja jokaisen luolan kaikki seinät ja laet, kukin kaiverrus eri käden tekoa, sillä ne ovat ikäänkuin sen täysikasvuisen miehen vaakuna, joka sen on jättänyt merkiksi elämästään.

Ja niinpä Pan-at-li huomasi tämän ikivanhan luolan kodikkaaksi ja tutunomaiseksi. Sisustassa oli vähemmän rojua kuin hän oli tavannut ulkopuolella, ja se oli enimmäkseen tomukerrostumaa. Oviaukon vieressä oli se pikku komero, jossa säilytettiin puita ja taulaa, mutta siinä ei nyt ollut jäljellä muuta kuin pelkkää pölyä. Hän oli kuitenkin säästänyt pikku läjän risuja kuistin roskakasoista. Pian oli hän saanut tulen risukimppuun ja sytytteli tästä toisia, tutkiessaan muutamia sisempiä suojamia. Täälläkään hän ei havainnut mitään uutta eikä outoa, eikä mitään poistuneiden omistajien peruja, paitsi muutamia särkyneitä kiviastioita. Hän oli etsinyt jotakin pehmeätä nukkumasijakseen, mutta siinä häntä kohtasi pettymys, kun ammoiset omistajat olivat ilmeisesti lähteneet hyvässä rauhassa, vieden kaiken irtaimen mennessään. Alhaalla oli rotkossa lehtiä ja ruohoa ja tuoksuvia oksia, mutta Pan-at-lilla ei ollut vähintäkään halua laskeutua siihen hirvittävään kuiluun pelkän ruumiillisen mukavuuden tyydyttämiseksi — vain elannon välttämättömyys ajaisi hänet sinne.

Ja varjojen pidentyessä ja yön lähetessä hän siis valmisti niin tyydyttävän makuusijan kuin kykeni kaapimalla tuhatvuotista pölyä pieneksi valliksi pehmeän ruumiinsa ja kovan permannon väliin — parhaimmillaan se oli vain parempi kuin ei mitään. Mutta Pan-at-li oli kovin väsyksissä. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön, ja sinä aikana hän oli kokenut monia vaaroja ja vastuksia. Ei siis ihme, että hän kovasta alusesta huolimatta oli unessa melkein heti kun oli laskeutunut levolle.

Kuu nousi, luoden hopeisen hohteensa kallion valkoiselle otsalle ja heikentäen tumman metsän ja kolkon rotkon synkeyttä. Etäällä karjui leijona. Syntyi hetkellinen äänettömyys. Rotkon ylävarrella kuului kumea mylvähdys. Ilmeni liikettä puissa kallionjuurella. Taas se mylvähdys, matalana ja pahaenteisenä. Siihen vastattiin aution kylän alapuolelta. Jotakin putosi puunlehvistöstä juuri sen luolan alapuolella, jossa Pan-at-li nukkui — putosi maahan sankkojen varjojen tummentoon. Nyt se liikkui, varovasti. Se siirtyi kallionjuurelle, saaden hahmoa kuutamossa. Se liikkui kuin pahan unen olento —- hitaasti, laahustellen. Se olisi voinut olla kookas laiskiainen, mutta yhtä hyvin ihminenkin, niin eriskummaisesti maalailee kuu siveltimellään, mestarikubisti.

Verkkaisesti se kapusi ylös kallioseinää, liikkuen kuin iso kaalimato; mutta nyt kuun sivellin kosketti sitä jälleen, ja se sai kädet ja jalat ja piteli niillä kiinni kivinappuloista, kohotellen itseään työläästi Pan-at-lin luolaa kohti. Rotkon alapäästä kaikui jälleen mylvintä, ja siihen vastattiin kylän yläpuolelta.

Apinain Tarzan avasi silmänsä. Hän tajusi päätänsä jumottavan, mutta ei ensimmältä juuri mitään muuta. Tovin kuluttua keskittyi hänen valveutuviin aistimuksiinsa kummallisia varjoja, nousten ja laskien. Sitten hän huomasi olevansa luolassa. Kymmenkunta waz-donilaista soturia kyyrötti ympärillä jutellen. Palavaa öljyä sisältävä järeätekoinen kivivati valaisi sisustaa, ja liekin lepattaessa soturien liioitellut varjot hyppivät seinillä heidän takanaan.

"Me toimme hänet sinulle elävänä, gund", kuuli hän erään heistä sanovan, "sillä milloinkaan ennen ei ole nähty hänenlaistaan ho-donia. Hänellä ei ole häntää — hän on syntynyt ilman, sillä typistämisestä ei ole mitään jälkeä. Hänen käsiensä ja jalkojensa peukalot ovat toisenlaiset kuin Pal-ul-donin rotujen. Hän on rotevampi kuin monta miestä yhdessä ja hyökkää pelottomasti kuin ja. Toimme hänet elävänä, nähdäksesi hänet ennenkuin hänet surmataan."

Päällikkö nousi ja lähestyi apinamiestä, joka sulki silmänsä ja teeskenteli tajuttomuutta. Hän tunsi karvaisten käsien kääntelevän häntä, ei kovinkaan hellävaroen. Gund tutki häntä kiireestä kantapäähän, tehden huomautuksia, etenkin peukaloiden ja isovarpaiden muodosta ja koosta.

"Ei ole ikänä nähty moista olentoa", sanoi päällikkö. "Se ei ole waz-don eikä ho-don. Mistähän hän lienee tullut ja mikä lienee nimeltään."

"Kor-ul-jat huikkailivat Tarzan-jag-guru!' ja me arvelimme heidän kutsuvan tätä", sanoi muuan soturi. "Tapammeko sen nyt?"

"Ei", vastasi päällikkö, "odotamme kunnes sen henki palaa sen päähän, jotta voin sitä kuulustella. Jää tänne vartioimaan sitä, In-ta. Kutsu minua sitten kun se kykenee jälleen kuulemaan ja puhumaan."

Hän kääntyi ja läksi luolasta, kintereillään muut paitsi In-ta. Heidän mennessään hänen ohitseen ja ulos huoneesta Tarzan kuuli katkelmia heidän keskustelustaan, ja niistä ilmeni että kor-ul-jalaisia apuvoimia oli hyökännyt suurin joukoin heidän pikku parveaan vastaan, häätäen heidät pakosalle. Ilmeisesti olivat Id-anin nopsat sääret pelastaneet päivän Om-atin sotureille. Apinamies hymyili, sitten hän raotti toista silmää ja tirkisti In-taniin. Soturi seisoi luolan suulla tähystellen ulos — selin vankiin. Tarzan tunnusteli rannesiteitään. Ne eivät tuntuneet kovinkaan tukevilta, ja he olivat kytkeneet hänen kätensä rinnan eteen! Saattoi todellakin nähdä, että waz-donit ottivat harvoin vankeja — jos milloinkaan.

Varovasti hän kohotti ranteensa kunnes pääsi tarkastelemaan nahkanuoria, joilla ne oli sidottu. Yrmeä hymy valaisi hänen piirteitään. Heti ryhtyi hän voimakkailla hampaillaan päästelemään siteitä, mutta toinen valpas silmä oli hellittämättömästi suunnattu In-taniin, kor-ul-lilaiseen soturiin. Viimeinen solmu oli hellitetty ja Tarzanin kädet olivat vapaat, kun In-tan kääntyi luomaan arvostelevan silmäyksen hoidokkiinsa. Hän näki vangin asennon muuttuneen — tämä ei enää maannut selällään kuten äsken, vaan kyljellään, ja kädet olivat koukistuneet kasvoja kohti. In-tan tuli likemmä ja kumartui alas. Siteet näyttivät kovin hölliltä vangin ranteilla. Hän ojensi kätensä tunnustelemaan niitä, ja samassa kaksi kättä sujahti kahleistaan — toinen tarttuen hänen omaan ranteeseensa ja toinen kouraisten hänen kurkkuaan. Niin odottamaton oli kissamainen hyökkäys, että In-tan ei ehtinyt parahtaakaan ennen kuin terässormet vaiensivat hänet. Olento nykäisi äkkiä, niin että hän menetti tasapainonsa ja kierähti vangin päällitse permannolle hänen taakseen, Tarzanin tempautuessa hänen rintansa päälle. In-tan rimpuili vapautuakseen ja tavoitteli puukkoaan; mutta Tarzan löysi sen ennen. Waz-donin häntä huiskahti siirtyen toisen kurkkuun — hänkin kykeni kuristamaan; mutta hänen oma veitsensä, vastustajan kädessä katkaisi sen rakkaan jäsenen läheltä tyveä.

Waz-donin ponnistukset kävivät heikommiksi — hänen näköänsä himmensi kelmu. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan ja hän oli oikeassa. Kotvasen kuluttua hän oli hengetön. Tarzan nousi pystyyn ja laski toisen jalkansa kuolleen vihollisen rinnalle. Kuinka hänet valtasikin halu karjaista ilmoille lajinsa voitonhuuto! Mutta hän ei uskaltanut. Hän huomasi, että he eivät olleet ottaneet suopunkiköyttä hänen hartioiltaan ja että he olivat pistäneet hänen puukkonsa takaisin tuppeen. Seinää vasten oli nojallaan hänen jousensa ja viinensä.

Tarzan astui luolan oviaukolle ja katsoi ulos. Yö oli juuri tullut. Hän kuuli ääniä lähemmistä luolista, ja hänen sieraimiinsa leijui ruoanvalmistuksen tuoksu. Hän tähysti alas ja tunsi huojennusta. Luola, jossa häntä oli säilytetty, oli alimmassa kerroksessa — tuskin kolmeakymmentä jalkaa korkealla kallion juurelta. Hän oli uskaltautumaisillaan heti alas lähtöön, kun hänen päähänsä pälkähti aatos, joka veti hänen villit huulensa irviin — aatos, jonka herätti waz-donien hänelle antama nimi Tarzan-jad-guru, Kauhea Tarzan, ja niiden päivien muisto, jolloin hänen hupinaan oli ollut kiusoitella mustia etäisessä syntymäviidakossaan. Hän kääntyi takaisin luolaan, jossa In-tanin hengetön ruumis lojui. Hän irroitti veitsellään soturilta pään ja astuen huoneen ulkoreunalle pudotti sen alas maahan; sitten hän laskeusi alas kalikkatikkaita niin nopeasti ja hisahtamattomasti, että se olisi ihmetyttänyt kor-ul-luleja, jotka olivat olleet niin varmoja siitä, että hänestä ei ollut kiipeilijäksi.

Pohjalla hän otti In-tanin pään ja katosi puiden varjoon, tuuheasta tukkapehkosta kantaen jylhää voitonmerkkiään. Kamalaa? Mutta te arvostelette villiä petoa sivistyksen mittapuulla. Voitte opettaa leijonalle temppuja, mutta se on silti leijona, Tarzan näytti komealta frakissa, mutta hän oli yhä tarmangani, ja hänen punotun paitansa alla sykki hurja ja villi sydän.

Kylän alapuolella Tarzan palasi kallion tyvelle etsien kohtaa, mistä voisi kavuta laelle ja sitten samota takaisin Om-atin kylään. Hän tuli viimein paikkaan, jossa joki juoksi niin läheltä kallioseinää, että hänen oli pakko uida sen toiselle laidalle latua etsimään, ja täällä hänen tarkat sieraimensa keksivät tutut jäljet. Tuntui nimittäin Pan-at-lin tuoksu siinä missä tämä oli kohoutunut lammesta ja päässyt viidakon turvaan.

Apinamiehen suunnitelmat muuttuivat heti. Pan-at-li oli elossa tai ainakin oli ollut hypättyään kallionlaelta. Tarzan oli lähtenyt etsimään häntä Om-atille, ystävälleen, ja Om-atin puolesta hän nyt alkoi vainuta edelleen tällä niin onnellisen sattuman johdosta löytämällään ladulla. Se vei hänet viidakkoon ja rotkon poikki ja sieltä kohdalle, josta Pan-at-li oli aloittanut vastapäisen rinteen kapuamisen. Tarzan jätti In-tanin pään, sitaisten sen alhaalle puuhun, koska se olisi ollut kiusaksi jyrkällä rinteellä. Apinamaisesti hän nousi vierua, helposti seuraten Pan-at-lin tuoksulatua. Harjanteen reunan yli ja laen poikki se latu johti, selvänä kuin painettu sivu viidakkokasvatuksen harjaannuttaman etsiskelijän herkkätuntoisille aisteille.

Tarzan ei tiennyt mitään Kor-ul-gryfistä. Hän oli hämärästi erottanut yön varjoissa kummallisia, hirviömäisiä muotoja, ja Ta-den ja Om-at olivat puhuneet suurista olennoista, joita kaikki ihmiset pelkäsivät. Mutta aina, kaikkialla, öin ja päivin, oli vaaroja; lapsuudesta asti oli kuolema astellut inhana ja kamalana hänen kintereillään. Hän tiesi vähän mistään muusta elämänlaadusta. Kiistäminen vaaran kanssa oli hänen olonsa, ja hän vietti sitä elämää yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti kuin te omaanne väkirikkaiden kaupunginkatujen vaarain keskellä. Mutta mies, joka lähtee liikkeelle viidakkoon yöllä, on peloissaan, sillä hän on pienestä pitäen saanut olla oman lajinsa ympäröimänä ja etenkin öisin varjeltuna sellaisilla alkeellisilla keinoilla kuin hänen kykynsä tekevät mahdolliseksi. Mutta Tarzan oli elellyt niinkuin leijona elelee ja pantteri ja norsu ja apina — viidakon aito asujamena, yksinomaan kuntoonsa ja älyynsä turvautuen, käyden yksinäistä peliä luomakuntaa vastaan. Sentähden hän ei ihmetellyt mitään eikä pelännyt mitään, ja niin hän asteli tuon kummallisen yön läpi häiriintymättömänä ja huolettomana kuin maamies karjatanhualle pimeänä aamupuhteena.

Taaskin päättyi Pan-at-lin latu kallion kaltaalle; mutta tällä kertaa ei ollut mitään hyppäyksen merkkejä, ja tuokion katsastus osoitti Tarzanille kivinappulat, joita myöten hän oli laskeutunut. Hänen maatessaan vatsallaan nojautuen kallion reunan yli tarkastamaan nappuloita herätti hänen huomiotansa äkkiä jokin kallion juurella. Hän ei kyennyt erottamaan, mikä se oli, mutta hän näki sen liikkuvan ja piankin vitkallisesti nousevan, nähtävästi samanlaisten nappulain varassa kuin täällä yläosassakin oli. Hän tarkkaili sitä kiinteästi sen kohoutuessa ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes kykeni selvemmin näkemään sen ääripiirteet, johtuen siihen käsitykseen, että se enemmän muistutti jotakin ison apinan lajia kuin alempaa eläinkuntaa. Siliä oli kuitenkin häntä, eikä se muutamissa muissakaan suhteissa näyttänyt oikealta apinalta.

Hitaasti se kapuili ylimpään luolakerrokseen ja katosi erääseen aukkoon. Silloin Tarzan käänsi jälleen huomionsa Pan-at-lin ladulle. Hän seurasi sitä kivinappuloilla lähimpään luolaan ja sitten pitkin yläkertaa. Apinamies kohautti kulmakarvojaan, kun näki mihin suuntaan se johti, ja joudutti vauhtiaan. Hän oli melkein ehtinyt kolmanteen luolaan, kun Kor-ul-gryfin kaiut heräsivät kimakkaan kauhun kirkaisuun.

KUUDES LUKU

Pan-at-li nukkui — ruumiillisen ja hermoston uupumuksen kiusaantunutta unta, kummallisten näkyjen täyttämää. Hän oli makaavinaan suuren puun alla Kor-ul-gryfin pohjalla, ja sikäläinen kammottava peto oli hiipailemassa hänen kimppuunsa, mutta hän ei kyennyt avaamaan silmiänsä eikä liikkumaan. Hän yritti huutaa, mutta mitään ääntä ei lähtenyt hänen huuliltaan. Hän tunsi olion koskettavan hänen kaulaansa, rintaansa, käsivarttaan, ja siihen hän tiukensi otteensa, tuntuen laahaavan häntä luokseen. Yli-inhimillisellä tahdon ponnistuksella hän avasi silmänsä. Samassa hetkessä hän tiesi, että hän näki unta ja että se erhe pian haipuisi pois — siten oli hänelle tapahtunut monta kertaa ennen. Mutta se pysyi. Pimeään suojamaan tunkeutuvassa himmeässä valossa hän näki vieressään hahmon, tunsi karvaiset sormet ja takkuisen rinnan, jota vasten häntä vedettiin. Jad-ben-Otho, tämä ei ollut mitään unta! Ja sitten hän kirkaisi ja koetti torjua olentoa luontansa, mutta hänen kirkaisuunsa vastasi kumea mörähdys, ja toinen karvainen käsi tarttui hänen tukkaansa. Peto nousi nyt takajaloilleen ja laahasi hänet luolasta kuutamoiselle kuistille, ja samassa näki hän ikäänkuin jonkin ho-donin kohottautumassa komeron ulkoreunan yli.

Peto näki sen myös ja murisi pahaenteisesti, mutta ei hellittänyt otettansa hänen tukastaan. Se kyyristyi ikäänkuin odottaen hyökkäystä ja mörähteli yhä kiivaammin, kunnes nuo kamalat äänet jumisivat kautta rotkon, hukuttaen alapuolella kiertelevien petojenkin voimakkaat mylvähdykset, jotka korkealta luolasta kuulunut äkillinen hälinä oli saanut uudestaan kajahtelemaan yössä. Hänen pitelijänsä kyyristyi ja sitä vastaan ilmestynyt olento kyyristyi myöskin ja mörisi — yhtä kamalasti kuin toinenkin. Pan-at-li vapisi. Tämä ei ollut mikään ho-don, ja vaikka hän pelkäsi ho-doneja, pelkäsi hän vielä enemmän tätä kissamaista väijyntää ja vimmaista murahtelua. Hän oli hukassa — sen tiesi Pan-at-li. Nuo kaksi oliota saattoivat taistella hänestä, mutta voittipa kumpainen hyvänsä, oli hän hukassa. Kenties hän taistelun aikana, jos siihen jouduttaisiin, saisi tilaisuuden heittäytyä alas Kor-ul-gryfiin.

Pitelijänsä hän oli nyt tuntenut tor-o-doniksi, mutta myöhemmin tullutta hän ei osannut sijoittaa, vaikka se kuunvalossa näkyikin hyvin selvästi. Se oli hännätön. Hän näki sen kädet ja jalat, ne eivät olleet Pal-ul-donin rotujen. Se oli verkkaisesti käymässä tor-o-donin kimppuun, toisessa kädessään pidellen välkkyvää veistä. Nyt se puhui, ja Pan-at-lin kauhuun liittyi yhtä suuri hämmästys.

"Kun hän hellittää sinusta", sanoi se, "niinkuin sen piankin täytyy puolustautuakseen, niin juokse nopeasti taakseni, Pan-at-li, ja mene siihen luolaan, joka on kallionharjalle johtavia nappuloita lähinnä. Pidä silmällä sieltä. Jos minä joudun häviölle, niin ehdit paeta tätä hituria; jos jään voittajaksi, niin tulen luoksesi sinne. Olen Om-atin ystävä ja sinun."

Viime sanat lievensivät Pan-at-lin kauhua; mutta hän ei ymmärtänyt. Miten tämä ihmeellinen olento tiesi hänen nimensä! Miten se tiesi, että hän oli laskeutunut alas nappuloita erään määrätyn luolan kautta? Sen oli siis täytynyt olla täällä hänen tullessaan. Pan-at-li oli ymmällä.

"Olen Tarzan", vastasi hän, "ja juuri nyt tulen Om-atin, Kor-ul-jan gundin luota etsimään sinua."

Om-atin, Kor-ul-jan gundin! Mitä mieletöntä puhetta tämä oli? Hän olisi tiedustellut mieheltä edelleen, mutta tämä läheni nyt tor-o-donia ja jälkimmäinen kiljui ja murisi niin vimmatusti, että hänen äänensä ei siinä kuulunut. Ja sitten se teki mitä outo olento oli ennustanut — hellitti otteensa hänen hiuksistaan, valmistautuessaan ryntäämään. Se teki hyökkäyksensä, ja noin ahtaassa paikassa ei ollut tilaa otollisempien asentojen tavoittamiseen väistelyllä. Oitis kietoutuivat nuo kaksi petoa kuolettavaan syleilyyn, kumpikin tapaillen toisensa kurkkua. Pan-at-li tarkkaili ottelua, käyttämättä hyväkseen pakenemisen tilaisuutta, jonka tämä rynnistely hänelle antoi. Hän tarkkaili ja odotti, sillä hänen villit pikku aivonsa olivat päättäneet luovuttaa hänen luottamuksensa tälle ihmeelliselle olennolle, joka oli avannut hänen sydämensä noilla kolmella sanalla: "Olen Om-atin ystävä!" Ja niin hän odotti, veitsi paljastettuna, tilaisuutta oman osuutensa suorittamiseen tor-o-donin nujertamisessa. Hän tiesi hyvin, että tulokas ei mitenkään voinut selviytyä ilman avutta, sillä eiäinmiehet olivat tavattomia reutojia. Niitä ei ollut Pal-ul-donissa paljon, mutta ne olivat waz-donien ja ho-donien keskuudessa eritoten naisten kammona.

Tor-o-don tavoitti hännällään Tarzanin nilkkaa, sai sen kierukkaansa ja kampitti hänet nurin. Nuo kaksi kaatuivat raskaasti, mutta niin ketterä oli apinamies ja niin nopeat hänen voimakkaat lihaksensa, että hän kaatuessaankin väännälsi pedon alleen; Tarzan tuiskahti päällimmäiseksi, ja nyt häntä, joka oli häneltä jalansijan temmannut, pyrki kiertymään hänen kaulaansa niinkuin äsken kor-ul-lul In-tanin. Kaatumisen hetkenä ponnistaessaan vastustajansa ruumiin allensa oli Tarzanin täytynyt luopua puukostaan, kyetäkseen tarttumaan villaiseen ruumiiseen molemmin käsin, ja nyt oli ase tapaamattomissa ihan komeron reunalla. Hänen täytyi nyt kumpaisellakin kädellä torjua harovia sormia, jotka yrittivät tarttua häneen ja kiskoa hänen kurkkunsa vihollisen pelottavien torahampaiden ulottuville, ja samalla tavoitteli häntä kuolettavaa otettaan.

Pan-at-li häilyi ympärillä jännitystään pidätellen, tikari valmiina, mutta sen käytölle ei ilmennyt tilaisuutta, joka ei olisi saattanut vaaraan Tarzania, niin alinomaa vaihtoivat kaksintaistelijat asentoansa. Tarzan tunsi hännän hitaasti mutta varmasti pujottautuvan kaulaansa, vaikka hän oli vetänyt päänsä alas hartialihaksien väliin suojellakseen tätä arkaa kohtaa. Nujakka tuntui olevan kääntymässä häntä vastaan, sillä jättiläispeto, jonka kanssa hän rynnisteli, olisi painoltaan ja voimiltaan ollut pätevä Bolgani-gorillan vastus. Ja tämän tietäen hän äkkiä kimpausi yli-inhimilliseen ponnistukseen, survaisi jättiläiskourat kauas erilleen ja nopsana kuin iskevä käärme upotti hampaansa tor-o-donin kaulavaltimoon. Samassa kietoutui hänen omaan kurkkuunsa otuksen häntä, ja silloin alkoi vimma käännähtely ja kiemurtelu, kun kumpainenkin yritti irroittaa toisen kohtalokasta otetta; mutta apinamiehen liikkeitä ohjasivat inhimilliset aivot, ja niinpä kieriskelevät ruumiit kierivät Tarzanin haluamalle suunnalle — komeron reunalle.

Kuristava häntä oli sulkenut ilman hänen keuhkoistaan, hän tiesi huohottavien huultensa ammottavan ja kielensä tunkeutuneen ulos, ja nyt hänen aivojaan huimasi ja näköään sumensi, mutta samalla hän oli jo ehtinyt päämäärään ja nopea käsi sujahtanut sieppaamaan veitsen, joka nyt oli ulottuvissa, kun nuo kaksi ruumista hoippuivat vaarallisesti kuilun partaalla.

Kaikella jäljelläolevalla voimallaan apinamies survaisi puukon — kerran, toisen, kolmannen, ja sitten kaikki musteni hänen tuntiessaan suistuvansa alas kaltaalta yhä tor-o-donin puserruksessa.

Oli Tarzanin onni, että Pan-at-li ei ollut noudattanut hänen neuvoaan pelastautuakseen rynnistelyn aikana, sillä tätä seikkaa hän sai kiittää hengestään. Vetäytyneenä taistelijain likelle tuon kauhistavan loppukohdan lyhyiksi hetkiksi, hän täydesti oivalsi, mitä vaaraa se ratkaisu tuotti Tarzanille, ja nähdessään noiden kahden kierähtävän komeron ulkoreunalta hän tarttui apinamiehen nilkkaan, samalla heittäytyen pitkäkseen kivipermannolle. Tor-o-donin lihakset höllenivät kuolemassa Tarzanin puukon viimeisestä survaisusta, ja otteensa irtautuessa apinamiehestä se sinkosi pois näkyvistä alas rotkoon.

Äärettömän työläästi sai Pan-at-li pidetyksi kiinni suojelijansa nilkasta, mutta hän onnistui siinä ja yritti sitten verkalleen kiskoa kuollutta painoa takaisin komeron turvaan. Tämä kuitenkin kävi yli hänen voimiensa ja hän kykeni vain pitelemään tiukasti, toivoen jotakin keksivänsä ennenkuin hänen kestävyytensä raukeisi. Hän ihmetteli, oliko olento lopultakin jo hengetön, mutta sitä hän ei saanut uskotuksi — ja kuinka kauan kestäisi ennenkuin hän pääsisi tajulleen, jos hän oli hengissä. Jos hän ei tointuisi pian, niin sitä ei tapahtuisi koskaan, sen tiesi tyttö, sillä hän tunsi sormiensa puutuvan pingoituksesta ja hitaasti, hitaasti luisuvan otteestaan. Siiloin Tarzanin tajunta palasi. Hän ei voinut tietää, mikä voima häntä kannatteli, mutta hän tunsi sen pidättelyn vitkallisesti heltiävän nilkastaan. Hänen käsiensä ulottuvissa oli kaksi nappulaa, ja näihin hän tarttui juuri kun Pan-at-lin sormet kirposivat.

Näinkin hän oli vähällä suistua rotkoon — vain hänen suuri voimakkuutensa pelasti hänet. Hän oli nyt pystyssä, ja hänen jalkansa tapasivat muita nappuloita. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli vihollinen. Missä se oli? Odottelemassa ylhäällä lopettaakseen hänet? Tarzan kohotti katseensa juuri kun Pan-at-lin säikähtyneet kasvot ilmestyivät esiin kuistin reunalta.

"Hyvä!" huudahti apinamies kavuten hänen vierelleen, "Olet vahingoittumaton?" hän kysyi.

"Tulit juuri ajoissa", vastasi Pan-at-li. "Mutta kuka olet sinä ja mistä sinä tulet ja mitä tarkoitit sanoessasi Om-atia gundiksi?"

"Odota, odota", tokaisi Tarzan, "yksi kerrallaan, voi hyväinen, te olette kaikki samanlaisia — Kertshakin heimon naaraat, Englannin vallasnaiset ja heidän pal-ul-donilaiset sisarensa. Ole maltillinen, niin koetan kertoa sinulle kaikki mitä haluat tietää. Meitä läksi neljä Om-atin kanssa Kor-ul-jasta etsimään sinua. Kor-ul-lulit hyökkäsivät kimppuumme, ja me jouduimme erillemme. Minut otettiin vangiksi, mutta pääsin pakoon. Osuin uudestaan ladullesi ja seurasin sitä, saapuen tämän kallion laelle juuri kun villaotus kiipesi ylös sinua tavoittamaan. Olin tulossa tutkimaan luolia, kun kuulin kirkaisusi — lopun tiedät."

"Mutta sinä sanoit Om-atia Kor-ul-jan gundiksi", huomautti tyttö jälleen. "Es-sat on gund."

"Es-sat on kuollut", selitti apinamies. "Om-at surmasi hänet, ja nyt
Om-at on gund. Om-at tuli takaisin puhuttelemaan sinua. Hän löysi
Es-satin luolastasi ja kävi hänen kanssaan taisteluun."

"Niin", kertoi tyttö, "Es-sat tuli luolaani ja minä iskin hänet pökerryksiin kultaisilla rintakilvilläni ja pakenin."

"Ja leijona ajoi sinua takaa", jatkoi Tarzan, "ja sinä hyppäsit kalliolta Kor-ul-luliin; mutta kuinka sinä et menettänyt henkeäsi, siitä en ole selvillä."

"Onko mitään, mistä sinä et ole selvillä?" huudahti Pan-at-li. "Miten saatoit tietää, että leijona hätyytti minua ja että minä hyppäsin kalliolta, mutta olla tietämätön siitä, että syvä vesiallikko alhaalla pelasti minua?"

"Senkin olisin tiennyt, jolleivät kor-ul-lulit olisi silloin ilmestyneet estämään minua latusi seuraamisesta. Mutta nyt tahtoisin minä kysyä sinulta jotakin — miksi te nimitätte otusta, jonka kanssa äsken tappelin?"

"Se oli tor-o-don", vastasi tyttö. "Olen nähnyt ennen vain yhden. Ne ovat kamalia eläviä, ovelia kuin ihmiset ja julmia kuin pahimmat pedot. Suuri täytyy tosiaan olla soturin, joka surmaa sellaisen yksinään." Hän tuijotti pelastajaansa ihailuaan salaamatta.

"Ja nyt", sanoi Tarzan, "sinun pitää nukkua, sillä huomenna me palaamme Kor-ul-jaan ja Om-atin luo, ja tuskinpa olet näinä kahtena yönä paljoakaan levännyt."

Turvallisuuden tunteen viihdyttämänä Pan-at-li nukkui rauhallisesti aamuun asti, Tarzanin loikoessa komeron kovalla permannolla hänen suojamansa edessä.

Aurinko oli korkealla, kun hän heräsi; kaksi tuntia se oli katsellut toista sankarillista olentoa penikulmien päässä — jumalaisen näköistä miestä, ponnistelemassa sen kamalan rämeikön yli, joka lokaisen vallikaivannon tavoin suojelee Pal-ul-donia ulomman maailman eläjiltä. Milloin vyötäisiä myöten painuneena imevään hetteeseen, milloin inhoittavien matelijoiden uhkaamana, eteni mies vain herkulesmaisilla ponnistuksilla päästen tuuma tuumalta eteenpäin mutkittelevalla tolalla, joka hänen oli valittava vähimmän täpärän jalansijan tavoittelussa. Rämeen keskimailla oli avointa vettä — limaista, vihreäkimalteista vettä. Hän pääsi vihdoin sen äärelle, käytettyään runsaasti kaksi tuntia sellaiseen punnerrukseen, että tavallinen mies olisi siihen nääntynyt jääden sitkeään liejuun kuolemaan; kuitenkin hän oli vasta puolivälissä. Loasta ja mudasta niljakkaana oli hänen sileä ruskea ihonsa, ja kuran ryvettämä oli niinikään hänen rakas enfieldinsä, joka oli nousevan auringon ensimmäisissä säteissä paistanut niin kirkkaasti.

Hän pysähtyi avoimen veden reunalle tuokioksi ja sitten heittäytyen eteenpäin läksi uimaan yli. Hänen pitkät, keveät, voimakkaat vetäisynsä olivat harkitut vähemmin vauhtia kuin kestävyyttä varten, sillä hänen oli etusijassa varattava jälkimmäistä, koska avoimen veden takana oli jälleenkin pari tuntia tai enemmän ponnisteltava haparoiden sen ja lujan maankamaran välillä. Hän oli päässyt kenties puolitiehen ylitse ja onnitteli itseään tämän taipaleen helppoudesta, kun syvyyksistä nousi suoraan hänen tolalleen iljettävä matelija, joka leuat ammolla syöksähti häntä kohti kimeästi sihisten.

Tarzan nousi ja ojentausi, pullisti leveää rintaansa ja henkäili syvään raikasta aamuilmaa. Hänen kirkkaat silmänsä tähystelivät edessä leviävän maiseman ihmeellisiä kauneuksia. Suoraan alapuolella oli Kor-ul-gryf sankkana, tummana hiljaisesti huojuvien puunlatvojen vihannuutena. Tarzanille se ei ollut kolkko eikä vastenmielinen — se oli viidakkoa, rakasta viidakkoa.

Taaskin Tarzan katsoi alas Kor-ul-gryfiin. Siellä oli viidakko! Saattoiko olla viidakkoa, joka ei elättäisi Tarzania. Apinamies hymyili ja alkoi laskeutua rotkoon.

Kallion juurelta hän asteli tiheikköön ja pysähtyi siellä, terävät silmät ja korvat valppaina ja virkkuina, herkät sieraimet etsien riistan hajulatua jokaisesta vaihtuvasta ilmavirrasta. Hän eteni taas syvemmälle metsään, keveän astuntansa synnyttämättä mitään ääntä, jousi ja nuolet valmiina. Hiljainen aamutuulahdus puhalteli rotkon ylävarrelta, ja sinne päin hän suuntasi askeleensa.

Ja sitten hän äkkiä selvästi erotti Bara-kauriin voimakkaan, suloisen tuoksun. Jos vatsa ääntelisi, niin Tarzanin olisi päästänyt ilon huudahduksen, sillä se rakasti Baran lihaa. Apinamies liikkui joutuisasti mutta varovasti eteenpäin. Saalis ei ollut kaukana, ja lähetessään metsästäjä hiljaisesti siirtyi puihin.

Ja liikkuen äänettömästi Tarzan sai nyt näkyviinsä Baran juomassa allikosta, jossa Kor-ul-gryfiä vesittävä joki solui aukeaman poikki viidakosta. Kauris oli liian kaukana lähimmästä puusta, jotta olisi kannattanut yrittää rynnäkköä, ja apinamiehen täytyi luottaa ensimmäisen nuolensa täsmällisyyteen ja voimaan, sen kun piti kaataa kauris siihen paikkaan, tai koko hanke raukesi. Kauas taakse vetäytyi oikea käsi, ja kaari, jota te tai minä emme olisi kyenneet jännittämään, taipui helposti metsäjumalan lihaksien pingoittamana. Kuului laulava soinnahdus, ja hypähtäen korkealle ilmaan Bara lyyhistyi maahan, sydän nuolen lävistämänä. Tarzan pudottautui alas ja juoksi saaliinsa luo, jotta eläin ei vieläkään nousisi ja pakenisi; mutta Bara oli turvallisesti hengetön. Tarzanin kumartuessa; kohottamaan sitä hartioilleen kajahti hänen korviinsa jyrisevä mylvintä, joka kuulosti tulevan melkein hänen oikean kyynärpäänsä ääreltä, ja hänen silmiensä käännähtäessä sille suunnalle tuiskahti hänen näkyviinsä sellainen olento kuin muinaisuuden tutkijat ovat uneksineet mahdollisesti elelleen maapallon hämärimmässä lapsuudessa — jättiläismäinen rumilas, joka mylvien ja hullusta raivosta vapisten ryntäisi hänen kimppuunsa.

Herätessään Pan-at-li katsahti kuistille Tarzania etsien. Hän ei ollut siellä. Tyttö hyppäsi jalkeille ja ryntäsi ulos; hän katsoi alas Kor-ul-gryfiin, arvaten hänen menneen tavoittamaan riistaa, ja siellä hän vilahdukselta näki hänet katoamassa metsään. Hetkiseksi Pan-at-li säikähtyi. Hän tiesi, että mies oli muukalainen Pal-ul-donissa eikä niin ollen kenties tajunnut, mitä vaaroja siinä kauhun paikassa piili. Minkätähden hän ei kutsunut menijää takaisin? Te tai minä olisimme voineet sen tehdä, mutta ei yksikään pal-ul-donilainen, sillä he tuntevat gryfien tavat — että niillä on heikot silmät ja tarkat korvat ja että ne tulevat ihmisäänen hälyttäminä. Huhuaminen Tarzanille olisi senvuoksi vain ollut onnettomuuden houkutusta, ja niinpä hän ei huutanut. Sensijaan hän pelokkaanakin laskeusi rotkoon saavuttaakseen Tarzanin ja kuiskaamalla varoittaakseen häntä vaarasta. Se oli urheata, tapahtuessaan epälukuisilta ajanjaksoilta periytyneen kammon uhalla, jota nuo otukset täällä tyyssijallaan herättivät. Miehille on annettu mitaleja vähemmästä.

Pitkästä metsästäjien sarjasta polveutuneena oletti Pan-at-li, että Tarzan liikkuisi päin tuulta, ja siltä suunnalta hän etsi muukalaisen jälkiä, jotka hän piankin löysi hyvin selvinä, kun toinen ei ollut yrittänytkään niitä salata. Tyttö eteni joutuisasti, kunnes saapui siihen missä Tarzan oli siirtynyt puihin. Luonnollisesti hän tiesi mitä oli tapahtunut, koska hänen oma kansansa oli puolittain kiipijöitä; mutta hän ei kyennyt vainuamaan etsittäväänsä puissa, hänellä kun ei ollut niin erikoisesti kehittynyttä hajuaistia kuin Tarzanilla.

Hän saattoi vain toivoa, että Tarzan oli edelleenkin kulkenut päin tuulta, ja siihen suuntaan hän jatkoi etenemistään, sydän takoen kauhusta kylkiluita vasten ja silmät pälyen puolelta toiselle. Hän oli tullut pikku ahon laitaan, kun tapahtui kaksi asiaa — hän näki Tarzanin kumartuneena surmatun kauriin yli ja samassa kuului huumaava karjunta melkein tähystäjän viereltä. Se hirmustutti häntä määrättömästi, mutta pelko ei herpaissut häntä. Se päinvastoin elähdytti hänet heti toimintaan, sillä tuloksella, että Pan-at-li seuraavana hetkenä keikkui lähimmän puun kaikkein ylimmällä oksalla, joka kannatti hänen painonsa. Sitten hän katsoi alas.

Otus, jonka Tarzan näki hyökkäävän kimppuunsa, varoittavan mylvinnän kääntäessä puoleensa hänen oudoksuvat silmänsä, kohousi tyrmistyttävän ylettömänä hänen eteensä — ylettömänä ja kammoa herättävänä; mutta se ei säikäyttänyt Tarzania, vaan ainoastaan suututti häntä, sillä hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä taisteluun, hänkään, ja se merkitsi, että hänen oli nälästään huolimatta kai luovuttava saaliistaan. Jos hän ei tahtonut jäädä ja tuhoutua, niin oli ainoana vaihtoehtona pako — siekailematon ja joutuisa. Ja Tarzan pakeni, mutta hän kaappasi Baran ruhon mukaansa. Hänellä oli vain kymmenkunta askelta etumatkaa, mutta paljon enempää ei ollut lähimmälle puullekaan. Suurimmaksi vaarakseen hän katsoi takaa-ajavan eläimen tavattoman korkeuden, koska hänen oli puullekin saapuessaan ehdittävä kapuamaan varsin ylhäälle uskomattoman lyhyessä ajassa, sillä ensi silmäyksellä arvostellen kykeni otus kuroittautumaan ja tempaamaan hänet alas miltä hyvänsä oksalta, joka ei ollut kolmeakymmentä jalkaa korkeammalla maasta, vieläpä kenties viidenkymmenen jalan korkeudelta, jos se kimposi takaraajoilleen.

Mutta Tarzan ei ollut mikään hidastelija, ja vaikka gryf suunnattomasta jyhkeydestään huolimatta oli peräti nopsa, ei se pätenyt Tarzanille, ja kiipeämisessä tuijottivat pikkuapinatkin kateellisina apinamiehen kunnostautumiseen. Ja niinpä mylvivä gryf joutui nolostuneena pysähtymään puuntyvelle, ja vaikka se nousikin pystyyn ja yritti siepata saalistaan oksien joukosta, niinkuin Tarzan oli arvellut mahdolliseksi, ei se onnistunut tässäkään. Ja sitten turvallisesti päästyään ulottuvilta Tarzan pysähtyi, ja sielläpä hän juuri yläpuolellaan näki Pan-at-lin istuvan suurisilmäisenä ja vapisevana.

"Tulit varoittamaan minua!" sanoi Tarzan. "Se oli hyvin urhoollista ja uhrautuvaista. Minua kiusaannuttaa, että jouduin siten yllätetyksi. Otus oli päällä tuulen, enkä kuitenkaan aistinut sen läheisyyttä ennenkuin se hyökkäsi. En ymmärrä sitä."

"Se ei ole kummallista", selitti Pan-at-li. "Se on gryfin omituisuuksia — sanotaan, että ihminen ei milloinkaan tiedä sen läsnäolosta ennen kuin se on kimpussa — niin hiljaisesti se liikkuu suuresta koostaan huolimatta."

"Niin tietenkin. Miten olisin muuten löytänyt tämän kauriin niin pian?" Tarzan lakkasi äkkiä puhumasta ja katseli heidän alapuolellaan mylvähtelevää petoa — hänen sieraimensa värähtelivät kuin etsien hajua. "Kah!" äännähti hän. "Nyt käsitän!"

"Minua eksytti se, että tästä eläimestä ei lähde suorastaan mitään tuoksua", selitti apinamies. "Pan-at-li, oletko koskaan kuullut triceratopsista? Et? No, tämä teidän gryfinne on triceratops, ja se on ollut satojatuhansia vuosia sukupuuttoon kuolleena. Olen nähnyt Lontoon museossa sen luurangon ja hahmoitellun jäljennöksen. Olen aina luullut, että sellaiseen työhön ryhtyneet tiedemiehet ovat pääasiassa luottaneet liian vilkkaaseen mielikuvitukseen, mutta huomaan olleeni väärässä. Tämä elävä olio ei aivan täsmällisesti vastaa silloin näkemääni rakennelmaa; mutta samanlaisuus on helposti tunnettavissa, ja onhan lisäksi muistettava, että niiden ajanjaksojen kuluessa, joita on vierinyt paleontologien tunteman näytteen elinkaudesta, on voinut kehittyä moniakin muutoksia elävään sukuhaaraan, joka näin ilmeisesti on jatkanut olemassaoloaan Pal-ul-donissa."

"Triceratops, Lontoo, paleo— en tiedä, mistä puhutkaan", huudahti
Pan-at-li.

Tarzan hymyili ja paiskasi kiukkuiselle elukalle päin naamaa kaarnankappaleen. Niskassa oleva suuri luinen hytyrä kohosi heti pystyyn, ja jättiläisruumiista kiiri vimmainen mylvintä ylöspäin. Täysin kaksikymmentä jalkaa korkeana lavan kohdalta otus siinä seisoi, likaisen harmaansinisenä väriltään, paitsi että kasvot olivat keltaiset, siniset kehät silmiä reunustamassa, hytyrä punainen ja sen sisäpinta keltainen kuten vatsakin. Värikkyyttä tuottivat ruumiille lisäksi selän kolme yhdensuuntaista luumuhkujen riviä, joista selkärangan juovaa noudattava oli punainen, mutta kumpaisellakin sivulla kulkevat keltaisia. Muinaisten sarvellisten dinosaurien viisi- ja kolmivarpaiset kaviot olivat gryfillä muuttuneet kynsiksi, mutta kolme sarvea olivat säilyneet kautta kaikkien aikojen, kaksi isoa silmien yläpuolella ja keskulainen sarvi kuonon päällä. Niin inha ja kammostuttava kuin sen ulkomuoto olikin, ei Tarzan voinut olla ihailematta alapuolellaan valtavana kohoavaa olentoa; sen viisikahdeksatta jalkaa pituutta edusti majesteettisesti niitä avuja, joita apinamies oli kaiken ikänsä ihastellut — urheutta ja voimaa. Yksistään tuossa jykevässä hännässä oli norsun voimakkuus.

Ilkeät pienet silmät katsoivat ylös häneen, ja sarveisnokka avautui paljastaen täydet vankat hampaat.

"Kasviensyöjä!" mutisi apinamies. "Esi-isäsi lienevät olleet, mutta et sinä", ja sitten Pan-at-lille: "Lähtekäämme nyt. Luolassa haukkaamme kauriin lihaa ja sitten — takaisin Kor-ul-jaan ja Om-atin luo."

Tyttö vavahti. "Takaisin?" toisti hän. "Me emme milloinkaan lähde täältä."

"Joutavia!" huudahti mies. "Se ei pysty kiipeämään. Voimme päästä kallioille puiden kautta, ja takaisin luolaan ennen kuin se tietää mihin olemme joutuneet."

"Et tunne gryfiä", vastasi Pan-at-li synkästi. "Minne hyvänsä menemmekin se seuraa mukana, ja aina on se valmiina jokaisen puun juurella, kun tahtoisimme laskeutua alas. Se ei milloinkaan hellitä meitä."

"Voimme elellä puissa pitkän ajan, jos käy tarpeelliseksi", huomautti
Tarzan, "ja kerran tuo otus heittää sikseen."

Tyttö pudisti päätänsä. "Ei koskaan", sanoi hän. "ja on tor-o-donit. Ne tulevat ja tappavat meidät ja hiukan syötyään viskaavat loput gryfille — gryfit ja tor-o-donit ovat ystäviä, syystä, että tor-o-donit jakavat ruokansa gryfien kanssa."

"Saatat olla oikeassa", tuumi Tarzan, "mutta niinkään ollen en aio odotella täällä, kunnes joku tulee syömään minusta osan ja ruokkimaan lopulla tuota alhaalla kärttävää elukkaa. Jollen pääse pois tästä paikasta ehjänä, niin se ei ole minun vikani. Tulehan nyt, niin teemme yrityksen", ja niin sanoen hän läksi liikkeelle puunlatvojen kautta, Pan-at-li kintereillään. Heidän alapuolellaan asteli maassa sarvellinen dinosauri, ja kun he saapuivat metsän laitaan, missä oli viisikymmentä metriä avointa maata samottavana kallion juurelle, oli se siellä samalla kertaa kuin hekin, puunjuurella odottamassa.

SEITSEMÄS LUKU

Tovin kuluttua hän katsahti Pan-at-liin. "Kykenetkö hyvin joutuisasti taivaltamaan rotkon poikki puiden kautta?" tiedusti hän.

"Jaksan seurata minne hyvänsä sinä kykenet johtamaan", vakuutti tyttö silloin.

"Tule siis, ja tee täsmälleen niinkuin sanon." Hän läksi takaisin puiden kautta, joutuisasti, heilahdellen apinamaisesti oksalta oksalle ja noudattaen polvittelevaa tolaa, jonka hän yritti valita pitäen silmällä sen vaikeuksia alhaalla; missä alakasvullisuus oli tiheintä ja kaatuneet puut kasautuivat ryteiköksi, sinne hän johti elukan askeleet. Mutta se ei auttanut. Heidän ehtiessään rotkon vastapäiselle puolelle oli gryf heidän mukanaan.

"Takaisin taas", sanoi Tarzan, ja kääntyen nuo kaksi peräytyivät ilmavalla taipaleellaan Kor-ul-gryfin ikivanhan metsän ylätasanteiden kautta. Mutta tulos oli sama — ei, ei aivan; se oli pahempi, sillä toinen gryf oli liittynyt edelliseen, ja nyt odotti kaksi sen puun juurella, johon he olivat pysähtyneet.

Korkealla heidän yläpuolellaan kohoava kallio epälukuisine luolansuineen näytti viittovan heille ja pilkkaavan heitä. Se oli niin likellä, ja kuitenkin ammotti ikuisuus välillä. Tor-o-donin raato virui kallion juurella, johon oli pudonnut. Se oli selvästi noiden kahden puussaolijan näkyvissä. Toinen gryf asteli haistamaan sitä, mutta ei yrittänytkään käydä sitä ahmimaan. Tarzan oli ohimennen silmännyt sitä aikaisemmin aamulla. Hän arveli sen edustavan joko hyvin korkeata apinan tai perin matalaa ihmisen luokkaa — kenties se oli jotakin sukua Jaava-ihmiselle, oikeampana pithecanthropuksien eli apinaihmisten näytteenä kuin ho-donit tai waz-donit, mahdollisesti niiden molempien edelläkävijänä. Hänen silmiensä harhaillessa joutilaina alapuolella esiintyvän kohtauksen yli pohtivat hänen toimeliaat aivonsa sen suunnitelman yksityiskohtia, jonka hän oli miettinyt saadakseen Pan-at-lin pelastetuksi rotkosta. Hänen ajatuksensa keskeytyivät kummalliseen huuteluun, joka kuului rotkon ylävarrelta.

Alhaalla vaanivat gryfit kohottivat päätänsä ja katsoivat häiriön suunnalle. Toisen kurkusta jumisi kumeata örinää. Se ei ollut mylvähdys eikä ilmaissut suuttumusta. "Vhi-uu!" vastattiin heti. Gryfit toistivat örinän, ja useaan kertaan uudistui lähestyvä "vhi-uu!"

"En tiedä", vastasi waz-don. "Kenties outo lintu tai jälleen jokin hirveä peto, joka asustaa tässä kauheassa paikassa."

Kävellen pystyssä ja sauva toisessa kädessä lähestyi olento verkkaisesti laahustaen. Se tuli suoraan gryfejä kohti, jotka vetäysivät likitysten ikäänkuin peloissaan. Tarzan tarkkaili tiukasti. Tor-o-don oli nyt ihan lähellä toista triceratopsia. Se heilautti päätänsä ja näykkäisi häneen, päin kiukkuisesti. Tor-o-don hypähti heti rusikoimaan valtavan pedon naamaa sauvallaan. Apinamiehen hämmästykseksi gryf, joka olisi silmänräpäyksessä kyennyt tuhoamaan kymmeneenkin tapaan verrattain pienikokoisen tor-o-donin, luimisteli kuin piesty rakki.

"Vhi-uu! Vhi-uu!" luikkasi tor-o-don, ja gryf astui verkalleen häntä kohti. Sivallus keskisarveen sai sen seisahtumaan. Sitten tor-o-don käveli sen taakse, kapusi ylös häntää myöten ja istuutui jyhkeään selkään hajareisin. "Vhi-uu!" kiljaisi hän survaisten elukkaa sauvansa terävällä kärjellä. Gryf alkoi tallustaa pois.

Kohtaus oli siinä määrin vallannut Tarzanin huomion, että hän ei ollut ajatellutkaan pakenemista, sillä hän tajusi, että aika oli näinä lyhyinä hetkinä hänelle ja Pan-at-lille kääntynyt takaisin epälukuisia ikäkausia, levittääkseen heidän silmiensä eteen sivun hämärää ja etäistä muinaisuutta. He kaksi olivat saaneet katsella alkuihmistä ja hänen alkeellisia juhtiaan.

Mutta ratsastettu gryf pysähtyi nyt ja katsoi ylös heihin mylvien. Se riitti. Otus oli varoittanut isäntäänsä heidän läsnäolostaan. Tor-o-don ajoi elukan heti puun alle, jossa he oleskelivat, ja hypähti seisomaan selän hammasharjalla. Tarzan näki eläimelliset kasvot, isot torahampaat, mahtavat lihakset. Tuollaisista kaiketikin oli ihmisrotu saanut alkunsa, sillä ainoastaan tämänlaiset olennot olivat voineet säilyä muinaisuuden kamalissa vaaroissa.

Tor-o-don takoi rintaansa ja murisi hirveästi — kauhistavana, petomaisena rumilaana. Tarzan nousi huojuvalla oksalla täyteen mittaansa — suorana ja kauniina kuin puolijumala, sivistyksen varjopuolista pilautumattomana, täydellisenä näytteenä siitä, mitä ihmisrotu olisi saattanut olla, jolleivät ihmisten lait olisi haitanneet luonnonlakeja.

Ja Nykyisyys sovitti nuolen jouseensa ja veti varren kauas taaksepäin. Raakaan voimaan nojautuva Menneisyys pyrki tavoittamaan toista, kiskoakseen hänet alas; mutta kimpoava nuoli upposi syvälle villiin sydämeen, ja Menneisyys vaipui takaisin unohdukseen, joka oli hänen lajinsa perinnyt.

"Tarzan-jad-guru!" jupisi Pan-at-li, ihailunsa ylenpalttisuudessa antaen tietämättään hänelle saman nimityksen, jonka hän oli waz-donilaisilta sotureilta saanut.

Apinamies kääntyi häneen. "Pan-at-li", hän virkkoi, "nämä pedot voisivat pidätellä meitä puissa kuinka kauan hyvänsä. Epäilen, tokko kykenisimme pelastautumaan yhdessä, mutta minulla on suunnitelma. Sinä jäät tänne lehvistön kätköön, minun livistäessäni takaisin rotkon poikki niiden näkyvistä ja hälyttäessä niiden huomiota huudoillani. Ellei niillä ole enemmän tajua kuin aavistelen, seuraavat ne minua kumpikin. Niiden mentyä sinä riennät kalliolle. Odottele minua luolassa, mutta älä tätä päivää pitemmälle. Jollen tule huomisen auringon noustessa, on sinun lähdettävä takaisin Kor-ul-jaan yksinäsi. Tässä on sinulle kauriinlapa." Hän oli leikannut kauriilta takakoiven ja ojensi sen tytölle.

"En voi hylätä sinua", kieltäysi tyttö yksinkertaisesti; "kansani tapana ei ole jättää pulaan ystävää ja liittolaista. Om-at ei ikinä antaisi minulle anteeksi."

"On! Hyvästi, Pan-at-li. Kiirehdi takaisin Om-atin luo — sinä olet sovelias elämänkumppani kor-ul-jain päällikölle." Hän läksi hitaasti liikkeelle puissa.

"Hyvästi, Tarzan-jad-guru!" huusi tyttö hänen jälkeensä. "Onnellisia ovat Om-atini ja hänen Pan-at-linsa omistaessaan sellaisen ystävän."

Äänekkäästi hoilaten Tarzan jatkoi matkaansa, ja hänen huutojensa houkuttelemina seurasivat valtavat gryfit alhaalla. Hänen juonensa oli ilmeisesti menestymässä, ja häntä riemastutti johtaessaan mylviviä petoja loitommaksi ja loitommaksi Pan-at-lista.

Useaan kertaan Tarzan tällä taivalluksellaan rotkon poikki yritti puijata kiihkeitä takaa-ajajiansa, mutta se oli aivan hyödytöntä. Vaikka hän kuinkakin poikkeili, ei hän saanut harhaannutetuksi niitä tolaltaan, vaan ne osasivat muuttaa suuntaansa hänen jokaisen käänteensä mukaan. Metsän laidassa rotkon kaakkoissyrjällä hän etsi jotakin kohtaa, missä puut koskettaisivat luoksepäästävää kallion-osaa, mutta siirtyessään ylös ja alas rotkon reunaa pitkin ei hän kyennyt havaitsemaan mitään sellaista mukavaa pelastustietä. Apinamies alkoi lopulta ajatella asemaansa toivottomaksi ja täydesti tajuta, minkätähden Pal-ul-donin rodut olivat jo ammoin niin kerrassaan asettuneet eroon Kor-ul-gryfin syvänteestä.

Yö teki tuloaan, ja vaikka oli aikaisesta aamusta asti uutterasti etsinyt pääsyä umpikujastaan, ei hän ollut lähempänä vapautta kuin sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen mylvivä peto hänen kumartuessaan saaliinsa yli oli karannut hänen kimppuunsa; mutta yön saapuminen elvytti jälleen toivoa, sillä Tarzan oli isojen kissaeläinten tavoin jossakin määrin yöeläjä.

Mutta jälleenkin hänen esteekseen sattui tärkeä puute — hän ei tuntenut gryfiä, ja ennenkuin yö oli kulunut loppuun ihmetteli hän, nukkuivatko nuo oliot milloinkaan, sillä minne hyvänsä hän siirtyi, pysyivät ne mukana, aina sulkien häneltä tien vapauteen. Lopulta, juuri ennen päivän koittoa, hän täksi kertaa luopui yrittämästä ja etsi lepoa ystävällisestä puunhaarukasta keskitasanteen turvallisesta korkeudesta.

Taaskin oli aurinko korkealla Tarzanin herätessä levänneenä ja virkistyneenä. Tarkoin muistaen aseman välttämättömyydet hän ei yrittänytkään ottaa selville vartijainsa olosijaa, jotta ei tulisi siinä ilmaisseeksi niille liikkeitään. Sensijaan hän koetti varovasti ja ääneti sulautua pois puiden lehvistön sekaan. Hänen ensimmäistä liikahdustansa tervehti kuitenkin rämeä toitotus alhaalta.

Niihin lukuisiin sivistyksen hienouksiin, joita Tarzan ei ollut omaksunut, kuului sadattelu, jonka sentään täytyy myöntää aivan erikoisissa olosuhteissa tuottavan edes huojennusta jännittyneelle mielenliikutukselle. Ja kenties Tarzan toisinaan häätyikin sadattelemaan, jos voi olla ruumiillista kuten äänteellistäkin noitumista, koskapa hän heti kun mylvähdys julisti hänen toiveittensa taas menneen myttyyn kääntyi nopsasti ja nähdessään gryfin ilettävät kasvot allansa sieppasi likeisestä oksasta ison hedelmän ja sinkautti sen tuimasti elukan sarvekkaaseen kuonoon. Ammus osui suoraan silmien väliin, tehden ihmetyttävän vaikutuksen; se ei sydännyttänyt elukkaa kostonhimon raivoon kuten Tarzan oli odottanut ja toivonut, vaan tämä vain näykkäsi vihaisesti kallostaan kimmahtavaa hedelmää kohti ja kääntyi sitten ynseästi pois, kävellen muutaman askeleen päähän.

Se esiintyminen johdatti heti Tarzanin mieleen samanlaisen kohtauksen edelliseltä päivältä, jolloin tor-o-don oli läimäyttänyt tuollaista otusta sauvallaan naamaan, ja samassa johtui älykkäihin ja miehuullisiin aivoihin pakosuunnitelma, joka olisi voinut vaalentaa sankarillisimmankin miehen poskea.

Kuitenkin hän hymyili valmistellessaan suurinta leikkiä, mitä ihminen voi elämisen pelistä tehdä; eikä hänen käyttäytymisessään ilmennyt merkkiäkään kiireisyydestä, kiihtymyksestä tai hermostuksesta.

Ensin hän valitsi pitkän, suoran oksan, joka oli tyveltään noin kaksi tuumaa paksu. Hän leikkasi sen irti puusta puukollaan ja karsi oksat, kunnes hänellä oli kymmenisen jalkaa pitkä salko. Tämän hän teroitti pienemmästä päästä. Saatuaan sauvan mielensä mukaiseksi hän katsoi alas triceratopsiin. "Vhi-uu!" luikkasi hän.

Eläimet kohottivat heti päänsä ja katsoivat häneen. Toisen kurkusta kuului heikosti kumeata örinää.

Kiihkeästi mylvähdellen tarttuivat gryfit siihen heti, toisen yrittäessä temmata sitä kokonaan itsellensä; mutta toinenkin sai pian hampaansa isketyksi kiinni, ja tuokiossa oli se revitty kappaleiksi ja ahnaasti nielty. Taaskin ne katsoivat ylös apinamieheen, ja tällä kertaa ne näkivät hänen laskeutuvan maahan.

Toinen peto säntäsi häntä kohti. Tarzan kiljaisi taas tor-o-donin kummallisen huudon. Gryf pysähtyi rutosti, näköjään ymmällä, Tarzanin luisuessa keveästi maahan ja lähestyessä likeisempää elukkaa, salko uhkaavasti koholla ja alkuihmisen huuto huulillaan.

Vastaisiko huutoon kuormajuhdan hiljainen mörinä vai ihmissyöjän vimmainen mylvähdys? Tämän kysymyksen vastauksesta riippui apinamiehen kohtalo.

Kiihkeästi kuunteli Pan-at-li loittonevien gryfien ääniä Tarzanin viekkaasti johdattaessa ne pois hänen lähettyviltään, ja varmistuttuaan, että ne olivat kyllin kaukana hänen kyetäkseen turvallisesti peräytymään, pudottausi hän nopeasti oksilta maahan ja vilisti kuin säikytetty kauris aukeaman poikki kallion juurelle, astui tor-o-donin ruumiin yli ja oli pian joutuisasti kapuamassa ylös aution kalliokylän ikivanhoja kivinappuloita. Erään luolan suulla lähellä sitä, jossa hän oli viettänyt yönsä, sytytti hän tulen ja paistoi Tarzanilta saamansa riistankappaleen, ja pitkin seinämää noruvasta vesijuovasta hän sai sammutetuksi janonsa.

Kaiken päivää hän odotteli, kuullen etäältä ja toisinaan läheltäkin gryfien mylvintää, näiden hätyyttäessä sitä outoa olentoa, joka oli niin ihmeellisesti ilmestynyt hänen elämäänsä.

Hän odotti sen päivän ja yön, toivoen hänen palaavan, jotta he yhdessä lähtisivät takaisin Om-atin luo, sillä hänen kokemuksensa oli hänelle opettanut, että vaaran kohdatessa on kahdella parempi mahdollisuus kuin yhdellä. Mutta Tarzan-jad-gurua ei ollut kuulunut, ja niinpä Pan-at-li seuraavana aamuna läksi paluumatkalle Kor-ul-jaan.

Hän saapui vastuksitta Kor-ul-lulille, ja laskeuduttuaan sen louhikkoista eteläistä seinämää alas näkemättä vilahdukseltakaan kansansa perinnäisiä vihollisia hän sai uutta luottamusta, melkeinpä suoranaisen varmuuden, että hänen yrityksensä päättyisi hyvällä menestyksellä ja hän pääsisi esteettömästä kansansa ja rakastajansa luo, jota häh ei ollut nähnyt monen pitkän ja ikävän kuunvaiheen aikana.

Hän oli nyt ehtinyt melkein rotkon poikitse ja liikkui vähääkään hellittämättä varovaisuudestaan, niin hyvään luottamukseen kuin olikin tullut, sillä varominen on alkutilan vaistomainen piirre, jota ei voi hetkellisestikään jättää sikseen, jos tahtoo pysyä elossa. Ja niin hän saapui ladulle, joka seuraa Kor-ul-lulin mutkittelua sen ylävarsilta alas Jad-ben-Othon laajaan ja hedelmälliseen laaksoon asti.

Hänen astahtaessaan ladulle kohosi kumpaiseltakin puolelta polun varren pensaikosta ikäänkuin ilmasta ruumiillistuneina parikymmentä kookasta, valkoista ho-donilaista soturia. Niinkuin säikäytetty kauris loi Pan-at-li yhden ainoan hätääntyneen silmäyksen näihin vapautensa uhkaajiin ja hypähti pensaita kohti, pelastumista ajatellen; mutta soturit olivat liian likellä. He saarsivat hänet joka puolelta, ja silloin hän puukkonsa paljastaen kääntyi vastarintaan, pelon ja vihan kiihtymyksen muuttamana säikkyneestä kauriista raivoavaksi tiikeriksi. He eivät pyrkineet surmaamaan häntä, vaan nujertamaan ja vangitsemaan; ja niinpä useakin ho-donilainen soturi sai tuntea hänen aseensa terää lihassaan ennenkuin heidän oli onnistunut lukumäärällään lannistaa hänet. Ja hän tappeli ja kynsi ja puri yhä heidän otettuaan häneltä veitsen, kunnes kävi pakolliseksi sitoa häneltä kädet ja kiinnittää puukapula hampaiden väliin pään taitse kietaistuilla nahkanauhoilla.

Ensimmältä hän kieltäysi kävelemästä heidän lähtiessään pois laakson suunnalle; mutta kun kaksi heistä oli tarttunut hänen tukkaansa ja laahannut häntä jonkun matkaa, harkitsi hän alkuperäistä päätöstänsä uudestaan ja tuli heidän mukanaan, vaikka yhä niin uhmailevana kuin kytketyt ranteet ja tukittu suu sallivat.

Heidän yhdyttyään toiseen joukkueeseen samosi koko parvi laaksoon, ja kiinniottajiensa keskustelusta sai Pan-at-li piankin tietää olevansa matkalla A-luriin, Valon kaupunkiin, Silläaikaa kun Om-at, kor-ul-jain päällikkö, esi-isiensä luolassa murehti sekä ystävänsä että lupautuneen elämänkumppaninsa menettämistä.

KAHDEKSAS LUKU

Sihisevän mateliaan rynnätessä Pal-ul-donin rajaseudun rämeikön keskimailla lammikossa uivaa muukalaista vastaan näytti miehestä siltä, että tämän täytyi tosiaan olla vaivaloisen ja alituisia vaaroja tuottaneen retken viheliäinen loppu.

Vaikka hänen eloonjäämisensä mahdollisuus tuntui vähäiseltä ja toivo painui heikoksi, ei hän silti aikonut heittää sikseen vastustuksetta. Hän tempasi väkipuukkonsa ja odotti hyökkäävää mateliasta. Peto ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä elollista, vaikka se muutamissa suhteissa oli mahdollisesti enemmän krokotiilin kuin minkään muun hänen tuntemansa kaltainen.

Kun tämä jonkun muinaisen ja sukupuuttoon kuolleen lajin hirvittävä eloonjäänyt edustaja karkasi hänen kimppuunsa leuat ammollaan, oivalsi mies äkkiä täydesti, kuinka perin turhaa oli yrittää pysähdyttää tätä mieletöntä ryntäystä tai pienellä veitsellä puhkaista nahkapanssaria. Otus oli nyt melkein tarttumaisillaan häneen, ja mitä tahansa puolustusta hän ajatteli, oli hänen tehtävä heti päätös. Seuraavassa silmänräpäyksessä iskevälle kuolemalle näytti olevan vain yksi vaihtoehto, ja tämän hän valitsi melkein samassa kuin suuri matelias kallistui suoraan hänen ylitseen.

Vinhasti kuin hylje syöksähti hän pää edellä tuon päällekarkaavan ruumiin alle ja kääntyen samalla selälleen työnsi puukkonsa niljakkaan ruumiin pehmeään, kylmään pintaan, vavahtelevan mateliaan vauhdin viedessä sitä nopeasti hänen ylitseen; ja sitten hän voimakkailla vetäisyillä ui pinnan alla kymmenkunta metriä ennen kuin kohosi. Vilkaistessaan hän näki ratkotun hirviön kiemurtelevan hurjasti tuskassa ja raivossa veden pinnalla takanaan. Se vääntelehti kuolemankouristuksissa, siitä päättäen että se ei yrittänyt ajaa häntä takaa. Ja menehtyvän kummituksen kimakasti kirkuessa mies viimein pääsi vedenselän toiseen laitaan, jälleen ryhtyäkseen melkein yli-inhimilliseen pungastukseen, samoamiseen viimeisen lietetaipaleen yli, joka erotti hänet Pal-ul-donin lujasta maakamarasta.

Runsaasti kaksi tuntia kesti hänen laahata nyt uuvuksiin rimpuillutta ruumista sitkeässä, haisevassa liejussa, mutta lopulta hän ryvettyneenä ja näännyksissä kiskoi itsensä äyrään pehmeälle ruohikolle. Sadan metrin päässä oli joki, joka etäisiltä vuorilta alas polveilleena tyhjentyi rämeeseen, ja lyhyen aikaa levähdettyään hän meni sen partaalle, etsi tyynen suvannon, otti kylvyn ja pesi mudan ja liman aseistaan, varusteistaan ja lannevaatteestaan. Toinen tunti kului kuuman auringon paisteessa enfieldin pyyhkimiseen, kiilloittamiseen ja öljyämiseen, vaikka sen kuivaamiseen ei ollut käytettävissä juuri muuta kuin heinätukkoja. Oli ehtoopäivä ennenkuin hän oli varmentunut, että hänen kallisarvoinen aseensa oli turvattu likaantumisen ja kosteuden haitoilta, ja silloin hän nousi ja kävi jälleen etsimään jälkiä, joita oli seurannut rämeen vastapäiselle laidalle.

Löytäisikö hän uudestaan ladun, joka hänet rämeelle johdettuaan oli siellä kadonnut hänenkin harjaantuneilta aisteiltaan? Jollei hän löytäisi sitä uudestaan melkein läpipääsemättömän sulkualueen tällä puolella, täytyi hänen katsoa pitkän retkensä päättyneen tuloksettomaksi. Ja niinpä hän haeskeli pitkin seisovan veden sammalpeitteistä rajaa vanhan ladun merkkejä, jotka olisivat olleet näkymättömiä teidän tai minun silmiltämme, vaikkapa olisimme välittömästi seuranneet tekijänsä kintereillä.

Astuessaan gryfien luo Tarzan jäljitteli niin tarkoin kuin kykeni muistamaan tor-o-donin menetelmää ja esiintymistä, mutta siihen silmänräpäykseen asti, jolloin hän seisoi tuollaisen valtavan petojättiläisen vieressä, käsitti hän kohtalonsa yhä epätietoiseksi, sillä elukka ei antanut mitään merkkiä, uhkaavaa tai muuta. Se vain seisoi siinä tarkkaillen häntä kylmillä matelijansilmillään, ja sitten Tarzan kohotti sauvansa ja komentaen tuimasti "vhi-uu!" huitasi gryfiä nasevasti kasvojen poikitse.

Olento näykkäsi syrjään hänen taholleen, suorastaan tavoittamaan häntä, ja kääntyi sitten ynseästi pois aivan niinkuin ollessaan tor-o-donin holhottavana. Kiertäen sen taakse niinkuin oli nähnyt alkuihmisen tekevän juoksi Tarzan ylös pitkin leveätä häntää, istuutui selkäharjanteelle ja jälleenkin matkien tor-o-donia survaisi sitä sauvansa teroitetulla kärjellä. Siten kannustaen sitä eteenpäin ja ohjaten kumpaiseltakin puolelta annetuilla iskuilla hän pani sen astelemaan alas rotkoa laaksoon päin.

Ensimmältä oli hänen mielessään vain ollut saada selville, kykenikö hän millään tavoin alistamaan noita isoja hirviöitä tahdolleen, oivaltaen että tähän mahdollisuuteen perustui hänen ainoa toivonsa päästä piakkoin pakoon vangitsijoiltaan. Mutta kerran istuessaan ylettömän ratsun selässä tunsi apinamies uutta elähdystä; se muistutti hänelle siitä lapsuuden päivästä, jolloin hän oli ensimmäisen kerran kavunnut Tantor-norsun leveälle päälaelle, ja tämä sekä se herruuden aistimus, joka aina oli herkkua viidakon valtiaalle, sai hänet päättämään panna vastahankitun mahtinsa hyödylliseen käytäntöön.

Pan-at-li oli tietenkin jo päässyt turvaan tai suistunut surmaan. Ainakaan ei hän enää kyennyt tekemään tytölle mitään palvelusta, kun taasen Kor-ul-gryfin alapuolella oli pehmoisenvehmaassa laaksossa A-lur, Valon kaupunki, joka oli ollut hänen pyrkimyksenään ja päämääränään siitä asti kun hän oli katsellut sitä Pastar-ul-vedin hartialta.

Säilyttivätkö sen hohtavat muurit hänen menetetyn puolisonsa salaisuutta, ei hän voinut edes arvailla; mutta jos Jane laisinkaan eleli Pal-ul-donin rajojen sisäpuolella, täytyi hänen olla ho-donien huostassa, koska tämän unohtuneen maailman mustat miehet eivät ottaneet vankeja. Ja A-luriin hän siis lähtisi, ja mitenkäpä tehoisammin kuin tämän kolkon ja hirvittävän jättiläisotuksen selässä, jota Pal-ul-donin rodut niin kunnioittavasti kammoksuivat?

Seutu, jonka kautta hän matkasi, hohteli troopillisen vihannuuden rehottavaa kauneutta. Paksua, mehevää ruohoa kasvoi korkeana molemmin puolin latua, ja väliin osui tielle avointa puistomaista metsää tai pikku taival tiheää viidakkoakin, jossa puut kaartuivat tien yli ja lonkeroiset köynnöskasvit riippuivat soreina silmukkoina oksalta oksalle.

Toisin ajoin oli apinamiehen vaikea saada rauhatonta juhtaansa tottelemaan, mutta lopulta se kuitenkin aina riittävästi pelkäsi verrattain hentoa survaisusalkoa ja talttui kuuliaiseksi. Myöhään ehtoopäivällä, heidän lähestyessään seuraamansa joen ja toisen, nähtävästi Kor-ul-jan tienoilta virtaavan yhtymäkohtaa, huomasi apinamies pikku viidakkotiheiköstä esille tullessaan melkoisen joukon ho-doneja vastapäisellä äyräällä. Samanaikaisesti he näkivät hänet ja hänen valtavan ratsunsa. Kotvan he seisoivat silmät suurina hämmästyksestä ja sitten päällikkönsä käskystä kääntyivät pinttämään läheisen metsän suojaan.

Apinamies näki heidät vain pikimmältään, mutta ehti kuitenkin havaita, että heidän mukanaan oli waz-doneja, epäilemättä tuollaisella waz-donilaiseen kylään tehdyllä partioretkellä otettuja vankeja, joista Ta-den ja Om-at olivat hänelle kertoneet.

Heidän hälinäänsä kuullessaan oli gryf mylvinyt pelottavasti ja lähtenyt ajamaan takaa, vaikka oli joki välissä; mutta kiivaasti sohimalla ja huitelemalla oli Tarzanin onnistunut suunnata elukka takaisin polulle, joskin se sitten oli pitkän aikaa juro ja entistään työläämpi hallita.

Auringon painuessa lähelle läntisten kukkulain huippuja selvisi Tarzanille, että hänen aikeensa ilmestyä A-luriin gryfin selässä ei varmaankaan voisi toteutua, sillä suuren elukan uppiniskaisuus yltyi joka hetki, epäilemättäkin syystä, että sen avara maha vaati ruokaa. Apinamies ihmetteli, pystyivätkö tor-o-donit millään keinoin kytkemään elukoitansa liekaan yöksi; mutta kun hän ei saanut siitä seikasta mitään keksityksi, päätti hän, että hänen oli luotettava sen huomisaamuisen löytymisen mahdollisuuteen.

Hänen mielessään heräsi nyt kysymys, mikä heidän suhteekseen sukeutuisi hänen laskeutuessaan maahan. Palautuisiko se metsästäjän ja saaliin väleiksi, vai hallitsisiko survaisusauvan pelko yhä lihansyöjän luonnollista vaistoa? Tarzan pohti asiaa, mutta kun hän ei voinut ainiaaksi jäädä gryfin selkään ja piti parempana tehdä lopullisen kokeen asiassa valoisana aikana, päätti hän toimia heti paikalla.

Hän ei tiennyt miten pysähdyttäisi elukan, hänen ainoana halunaan kun oli tähän asti ollut hoputtaa sitä eteenpäin. Sauvallaan kokeillen hän kuitenkin huomasi saavansa sen seisahtumaan kurottautumalla eteenpäin ja sivaltelemalla sen noukkamaista kuonoa. Lähellä kasvoi lehteviä puita, joista apinamies olisi saanut turvapaikan; mutta hänen mieleensä johtui, että jos hän oitis kapaisisi puihin, voisi se herättää gryfin mielessä vaikutelman, että kaiken päivää komennellut olento pelkäsi sitä, jolloin hän tuskin joutuisi petonsa pidättelemäksi.

Gryfin pysähtyessä Tarzan siis luisui maahan, huitaisi elukkaa huolettomasti lautaselle ikäänkuin läksiäisiksi, ja käveli välinpitämättömästi pois. Pedon kurkusta kuului kumeata örinää, ja Tarzaniin vilkaisemattakaan se kääntyi ja asteli jokeen, jossa seisoi juoden kauan aikaa.

Vakuuttuneena siitä, että gryf ei enää ollut hänelle uhkana, apinamies oman nälkänsä kannustamana otti jousen hartioiltaan ja valiten kourallisen nuolia läksi varovasti etsimään riistaa, jonka läheisyydestä tuulahdus toi hänelle todisteita joen alavarrelta.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hän oli tappanut saaliinsa, taaskin eräänlaisen pal-ul-donilaisen antiloopin, jonka kaikkia lajeja Tarzan oli lapsuudestaan asti tottunut nimittämään kauriiksi, koska siinä pienessä alkeiskirjassa, joka oli ollut hänen kasvatuksensa perustana, oli kauriin kuva lähimmin muistuttanut antilooppia, jättimäisestä elandista aina hänen nuoruutensa metsästysmaiden pienimpään pensasvuoheen asti.

Leikaten itselleen reisipaistin hän talletti sen läheiseen puuhun ja heittäen muun osan ruhoa hartioilleen ravasi takaisin sille paikalle, johon oli jättänyt gryfin. Iso elukka oli juuri nousemassa joesta, kun Tarzan sen havaitessaan huikkasi tor-o-donien inhan huudon. Elukka katsoi äänen suuntaan, samalla päästäen sen kumean örinän, jolla se vastasi isäntänsä kutsuun. Kahdesti Tarzan toisti huhuamisensa ennenkuin eläin hitaasti liikkui häntä kohti, ja sen tultua muutaman askeleen päähän hän heitti sille kauriinruhon, jota se alkoi ahnaasti repiä.

— Jos mikään pidättelee sitä kutsuttavissa, — tuumi apinamies palatessaan puuhun, johon oli piilottanut osuutensa saaliista, — niin sen voisi saada aikaan tieto, että toimitan sille ruokaa. — Mutta lopettaessaan ateriansa ja asettuessaan mukavasti yöksi korkealla huojuvien oksien keskessä, hän ei suurestikaan uskonut ilmestyvänsä seuraavana päivänä A-luriin esihistoriallisella ratsullaan.

Havahtuessaan varhain aamulla Tarzan pudottausi keveästi maahan ja meni joelle. Riisuen aseensa ja lannevaatteensa hän astui pikku allikon kylmään veteen ja virkistävän kylpynsä jälkeen palasi puuhun nauttimaan aamiaisekseen vielä erän Baraa, kaurista, lisäten ateriaan hedelmiä ja marjoja, joita kasvoi lähellä yltäkyllin.

Murkinan jälkeen hän palasi maahan ja korottaen äänensä oppimakseen kummalliseksi huhuamiseksi kutsui gryfiä siltä varalta, että saisi sen huomion heräämään; mutta vaikka hän odotteli jonkun aikaa ja huuteli moneen kertaan, ei kuulunut vastausta, kunnes hänen oli lopulta pakko päätellä, että hän oli viimeisen kerran nähnyt eilispäiväisen valtavan ratsunsa. Ja niin hän käänsi kasvonsa A-luria kohti, luottaen uuteen kielitaitoonsa, suuriin voimiinsa ja synnynnäiseen älyynsä. Yhtä varmana kuin te uskaltautuisitte naapurikaupungin pääkadulle asteli Tarzan ho-donilaiseen A-lurin kaupunkiin. Ensimmäinen huomaamaan hänen epäilyttävyytensä oli pieni lapsi, joka leikki muurilla ympäröidyn talon porttiholvissa. "Ei häntää! ei häntää!" huusi pienokainen heittäen häntä kivellä, ja sitten se äkkiä mykistyi silmät suurina, tajutessaan että tämä olento oli jotakin muuta kuin pelkkä häntänsä menettänyt ho-donilainen soturi. Älähtäen kääntyi lapsi pois ja pakeni kirkuen kotinsa pihalle.

Tarzan pitkitti matkaansa hyvin käsittäen, että hänen suunnitelmansa kohtalo tulisi tuotapikaa ratkaistuksi. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa, koska hän mutkittelevan kadun seuraavassa käänteessä kohtasi ho-donilaisen soturin. Hän näki jälkimmäisen silmissä äkillisen ihmetyksen, jota heti seurasi epäluulon ilme, mutta Tarzan puhutteli häntä ennen kuin mies ehti mitään virkkaa.

"Olen toisen maan vieras", sanoi hän; "tahdon puhutella Ko-tania, kuningastanne."

Mies astahti taaksepäin, laskien kätensä veitsenpäähän. "A-lurin porteille ei tule mitään vieraita", vastasi hän, "muita kuin vihollisia tai orjia."

"Minä en tule orjana enkä vihollisena", lausui Tarzan. "Tulen suoraan Jad-ben-Othon luota. Katso!" ja hän ojensi kätensä, jotta ho-don näkisi, kuinka suuresti ne poikkesivat hänen omistaan, ja käännähti sitten osoittamaan hänelle hännättömyyttään, sillä tähän hänen suunnitelmansa perustui, hän kun oli tullut ajatelleeksi Ta-denin ja Om-atin riitaa, jossa waz-don oli väittänyt Jad-ben-Othoa pitkähäntäiseksi, ho-donin ollessa yhtä valmis taistelemaan jumalansa hännättömyyden vahvistamiseksi.

Soturin silmät suurenivat, ja niihin tuli pelokkaan kunnioituksen ilme, vaikka siinä vielä oli epäilyäkin. "Jad-ben-Othon!" jupisi hän, ja sitten: "On totta, että sinä et ole ho-don etkä waz-don, ja totta on samaten, että Jad-ben-Otholla ei ole häntää. Tule", sanoi hän, "minä vien sinut Ko-tanin luo, sillä tämä on asia, johon mikään tavallinen soturi ei saa sekaantua. Seuraa minua", ja yhä hapuillen veitsensä kahvaa ja pitäen syrjästä päin varovasti silmällä apinamiestä hän ohjasi tulijaa A-lurin kaduilla.

Kaupunki levisi laajalla alalla. Toisinaan olivat rakennusryhmät melkoisen etäällä toisistaan ja sitten jälleen ihan likekkäin. Siellä oli lukuisia mahtavia ryhmiä, ilmeisesti louhittuina isommista kunnaista ja usein nousten sata jalkaa korkealle ja enemmänkin. Edetessään he kohtasivat paljon sotureita ja naisia, mutta häntä ei yritetty häiritä, kun ilmeni, että häntä oltiin opastamassa kuninkaan palatsiin.

He saapuivat viimein suuren rakennusrykelmän luo, jolla oli hallussaan melkoinen alue; läntinen julkipuoli antoi laajalle siniselle järvelle ja oli ilmeisesti hakattu esille luonnollisesta kalliosta. Tätä rakennusryhmää ympäröitsi paljon korkeampi muuri kuin Tarzanin ennestään näkemät. Hänen oppaansa vei hänet portille, jonka edessä odotteli kymmenkunta soturia; nämä olivat nousseet seisoalle ja muodostaneet sulun pääsytien poikitse, kun Tarzan ja hänen seurueensa ilmestyivät palatsinmuurin kulman takaa, sillä hän oli tällöin kerännyt saattueekseen sellaisen joukon uteliaita, että vartio kenties luuli kansanmetelin olevan tekeillä.

Oppaan kerrottua tarinansa johdettiin Tarzan pihalle, missä häntä pidätettiin silläaikaa kun muuan soturi astui palatsiin nähtävästi ilmoittaakseen Ko-tanille. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi esille kookas soturi useiden muiden seuraamana, ja lähestyessään kaikki tarkastelivat Tarzania suuren uteliaisuuden vallassa.

Joukkueen johtaja seisahtui apinamiehen eteen. "Kuka sinä olet?" hän kysyi; "ja mitä tahdot kuningas Ko-tanilta?"

"Olen ystävä", vastasi apinamies, "ja saavun Jad-ben-Othon maasta
Pal-ul-donin Ko-tanin vieraaksi."

Se tuntui tehoavan soturiin ja hänen seuralaisiinsa. Tarzan näki jälkimmäisten kuiskailevan keskenään.

Tarzan suoristausi täyteen mittaansa. "Riittää!" huusi hän. "Onko Jad-ben-Othon lähetin alistuttava kohteluun, jota saatettaisiin osoittaa vaeltavalle waz-donille? Viekää minut heti kuninkaan luo, taikka teidän päällenne lankeaa Jad-ben-Othon viha."

Apinamies hieman ihmetteli mielessään, kuinka pitkälle hän voisi jatkaa valtuuttamatonta ryhdikkyyttään, joten hän huvitetun uteliaana odotti vaatimuksensa tulosta. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan, sillä kyselijän sävy muuttui melkein oitis. Hän kalpeni, loi huolestuneen silmäyksen itäiselle taivaalle ja ojensi sitten oikean kämmenensä Tarzania kohti, laskien vasempansa sydämelleen Pal-ul-donin kansojen yhteiseksi ystävällisyyden merkiksi.

Tarzan astahti kiivaasti taaksepäin ikäänkuin saastuttavaa kättä karttaakseen, teeskennellen kauhua ja inhoa.

"Seis"! huusi hän; "kuka rohkenisi koskettaa Jad-ben-Othon sanansaattajan pyhää persoonaa? Ainoastaan erikoisena Jad-ben-Othon suosiona voi itse kuningaskaan saada minulta tämän kunnian. Riennä! Jo nyt olen odottanut liiaksi! Millaisen vastaanoton suovatkaan A-lurin ho-donit Isäni pojalle!"

Ensimmältä oli Tarzan mielinyt ottaa itse Jad-ben-Othon osan, mutta oli tullut ajatelleeksi, että voisi käydä kiusalliseksi ja jotensakin ikävystyttäväksi joutua vakinaisesti esittämään jumaluutta; hänen suunnitelmansa jatkuvan menestyksen mukaan oli hänen päähänsä äkkiä pälkähtänyt, että Jad-ben-Othon pojan arvovalta olisi paljon suurempi kuin jumalan luota tulleen tavallisen lähetin, samalla kun se silti antoi hänelle hiukan väljyyttä teoissaan ja esiintymisessään, koskapa nuorelta jumalalta ei kaiketikaan niin visusti vaadittaisi arvokkuutta ja juhlallisuutta kuin vanhemmalta ja suuremmalta jumalalta.

Tällä kertaa hänen sanojensa vaikutus ilmeni heti ja raskaana kaikissa lähellä olijoissa. Yhtenä miehenä he kavahtivat taaksepäin, ja puhujana esiintynyt oli nykertymäisillään kauhusta. Perin surkeasti hän puolustausi sitten kun pelon herpaannus salli hänen käyttää ääntänsä.

"Armoa vanhalle Dak-lot-paralle, oi Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "Astu edelläni, niin osoitan sinulle, missä kuningas Ko-tan vapisten odottaa sinua. Syrjään, toukat ja matoset", komensi hän, työnnellen sotureitansa oikealle ja vasemmalle, muodostaakseen Tarzanille kujan.

"Tule!" huusi apinamies jämeästi; "käy edellä, ja nämä toiset seuratkoot."

Nyt kerrassaan säikkynyt Dak-lot teki käskyn mukaan, ja Apinain Tarzan johdettiin Pal-ul-donin kuninkaan palatsiin.

YHDEKSÄS LUKU

Pääovi, jolta hän näki ensimmäisen vilahduksen sisustasta, oli varsin kauniisti veistetty mittausopillisiksi kuvioiksi, ja samanlaisesti oli somisteltu seinien sisäpuolella, vaikka hän huoneesta toiseen edetessään näki myöskin eläinten, lintujen ja ihmisten kuvien saaneen sijansa koristesuunnittelussa. Kiviastioita oli paljon esillä, samoin kuin kultakoruja ja monien eläinten taljoja, mutta merkkiäkään ei näkynyt mistään kudostuotteista, joten ho-donit ainakin siinä kohden vielä olivat alhaisella askelmalla kehityksen asteikossa, vaikka käytävien ja huoneiden mittasuhteet ja sopusuhtaisuus kuitenkin ilmaisivat melkoista sivistystä.

He astelivat useiden suojamien ja pitkien käytävien kautta, ylös vähintään kolme kivistä porrasjaksoa ja lopulta ulos sinisen järven puolella rakennuksen länsireunassa olevalle pengermälle. Pitkin tätä pengermää eli pylväseteistä johti opas hänet noin sata metriä ja pysähtyi suurelle valtaovelle, joka johti toiseen palatsin huoneistoon.

Täällä Tarzan näki melkoisen joukon sotureita tavattoman avarassa salissa, jonka kupulaki kohosi runsaasti viisikymmentä jalkaa permannosta. Huoneen melkein täytti iso pyramidi, nousten levein askelmin lähelle kupua, jonka ympyriäisistä rei'istä sali sai valaistuksensa. Pyramidin astuimilla oli sotureita huipulle asti, jolla istui kookas ja majesteetillinen mies, ehtoopäivän auringon valaessa tuollaisesta pienestä aukosta säteitään hänen kirkkaasti loistaville kultaisille varusteillensa.

"Ko-tan!" huusi Dak-lot puhutellen pyramidin huipulla istuvaa loistokasta olentoa, "Ko-tan ja Pal-ul-donin soturit! Katsokaa, minkä kunnian Jad-ben-Otho on teille suonut lähettämällä sanansaattajakseen oman poikansa", ja astuen sivulle Dak-lot draamallisella käden heilautuksella osoitti Tarzania.

Ko-tan nousi seisoalle ja jokainen näkösälle sattunut soturi kurkoitti kaulaansa paremmin tähystääkseen tulokasta. Pyramidin vastakkaisella puolella olleet tunkeilivat etupuolelle, vanhan soturin sanoman saapuessa heille. Epäuskoisuuden ilmeitä kuvastui useimmilla kasvoilla, mutta se oli varovaista epäuskoisuutta. He halusivat olla oikealla puolella, selvisipä asia miksi tahansa. Toviksi kohdistuivat kaikkien silmät Tarzaniin ja sitten vähitellen siirtyivät Ko-taniin, sillä hänen sävystään he saivat vihjauksen, joka määräsi heidän omansa. Mutta Ko-tan oli ilmeisesti samassa pulassa kuin hekin — hänen ruumiinsa asentokin osoitti sen, ilmaisten päättämättömyyttä ja epäilyä.

Apinamies seisoi suorana, käsivarret ristissä leveällä rinnalla, sievät kasvot kuvastaen korskeata halveksumista; mutta Dak-lot oli havaitsevinaan yltyvän suuttumuksenkin merkkejä. Tilanne alkoi tuntua väkinäiseltä. Dak-lot liikahteli, luoden huolestuneita silmäyksiä Tarzaniin ja rukoilevia Ko-taniin. Haudan hiljaisuus oli vallannut Pal-ul-donin valtaistuinsalin.

Viimein Ko-tan puhui. "Kuka sanoo olevansa Dor-ul-Otho?" kysyi hän sinkauttaen kamalan katseen Dak-lotiin.

Saattoiko olla mahdollista, että päällikön äänessä oli hituinen ivaa? Otho varjelkoon! Dak-lot loi Tarzaniin syrjäsilmäyksen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan oman uskonsa varmuutta; mutta sen onnistui valaista apinamiehelle ainoastaan hänen sääliteltävää hirmustustaan.

"Oi Ko-tan", vetosi Dak-lot, "omien silmiesi täytyy vakuuttaa sinulle, että hän todellakin on Othon poika. Katso hänen jumalallista varttansa, hänen käsiänsä ja jalkojaan, jotka eivät ole sellaiset kuin meidän, ja hän on aivan hännätön niinkuin mahtava isänsäkin."

Ko-tan näytti ensikertaa huomaavan nämä seikat, ja hänen epäuskoisuutensa tuntui horjuvan. Sillä hetkellä korotti äänensä muuan nuori soturi, joka oli pyramidin takaa raivannut tiensä edustalle, mistä sai kunnollisesti katselluksi Tarzania.

"Ko-tan", huusi hän, "täytyy olla niinkuin Dak-lot sanoo, sillä minä olen nyt varma, että olen jo ennen nähnyt Dor-ul-Othon. Eilen ollessamme paluumatkalla kur-ul-lulilaisten vankien kanssa me näimme hänet suuren gryfin selässä. Kätkeysimme metsään ennen kuin hän tuli liian likelle, mutta selvästi näin, että se ratsastaja ei ollut muu kuin täällä nyt seisova sanansaattaja."

Tämä todistus tuntui ihan riittävältä vakuuttamaan soturien enemmistölle, että he tosiaan seisoivat jumalolennon edessä — heidän kasvonsa osoittivat sitä liiankin selvästi, kuten äkillinen kainouskin, joka sai heidät pyrkimään vieruskumppaniensa taakse. Näiden yrittäessä samaa oli tuloksena apinamiehen ympäristön äkillinen hupeneminen, kunnes suoraan hänen edessään olevat pyramidin portaat olivat tyhjiä aivan huipulle ja Ko-tanin luokse asti. Jälkimmäiseen vaikutti kenties yhtä paljon hänen väkensä pelokkuus kuin äskeinen todistus, ja hän muutti nyt sävynsä ja ryhtiään sen verran kuin saattoi olla vaatimusten mukaista, jos muukalainen tosiaan oli Dor-ul-Otho, silti jättäen arvokkuudelleen pelastusreiän siltä varalta, että nähtäisiin hänen ottaneen luoksensa petturin.

"Jos todella olet Dor-ul-Otho", lausui hän puhutellen Tarzania, "niin tiedät epäilystemme olleen vain luonnollisia, kun emme ole saaneet Jad-ben-Otholta mitään merkkiä, että hän aikoi suoda meille niin suuren kunnian, ja miten saatoimme edes tietää, että suurella jumalalla oli poika? Jos sinä olet hän, niin on kaiken Pal-ul-donin ilona palvella sinua; jos sinä et ole niin, niin on uhkarohkeutesi rangaistus nopea ja kauhea. Minä, Ko-tan, Pal-ul-donin kuningas, olen puhunut."

"Ja puhunut hyvin, kuten tulee puhua kuninkaan", sanoi Tarzan katkaisten pitkällisen äänettömyyden, "joka pelkää ja kunnioittaa kansansa jumalaa. On oikein sinun huolehtia, että minä todellakin olen Dor-ul-Otho, ennen kuin suot minulle arvoni mukaisen palvonnan. Ensimmäinen kokemukseni sinusta ilmaisi, että Jad-ben-Otho valitsi hyvin puhaltaessaan kuninkaan hengen pienokaiseen äitisi rinnoilla.

"— On siis hyvä", jatkoi apinamies, "sinun varmistautua, että minä en ole petturi. Tule likemmä, havaitaksesi, että minä en ole sellainen kuin ihmiset. Eikä muuten olekaan soveliasta teidän seistä korkeammalla kuin jumalanne poika." Joukko kompuroitsi äkkiä valtaistuinsalin permannolle, eikä Ko-tan ollut paljon jäljessä sotureistaan, vaikka hän kykeni säilyttämään jonkunlaista majesteettista arvokkuuttaan, laskeutuessaan leveitä portaita, jotka monien ajanjaksojen lukemattomat paljaat jalat olivat hivuttaneet kiiltävän sileiksi. "Ja nyt", lausui Tarzan kuninkaan seistessä hänen edessään, "sinulla ei voi olla epäilystäkään siitä, että minä en ole samaa rotua kuin sinä. Pappinne ovat sinulle kertoneet, että Jad-ben-Otho on hännätön. Hännätön täytyy senvuoksi olla hänestä siinneen jumalten rodun. Mutta on jo kylliksi puhuttu tällaisista todisteista! Tiedät Jad-ben-Othon mahdin; kuinka hänen taivaalta välähtelevät salamansa kuljettavat kuolemaa hänen tahtonsa mukaan; kuinka sateet tulevat hänen käskystään ja hedelmät ja marjat ja vilja, ruoho, puut, ja kukkaset heräävät elämään hänen jumalaisella määräämisellään; olet nähnyt syntymistä ja kuolemaa, ja ne, jotka kunnioittavat jumalaansa, kunnioittavat häntä syystä, että hän vallitsee näitä asioita. Kuinka siis kävisi petturin, joka väittäisi olevansa tämän kaikkivaltiaan jumalan poika? Mutta todistusta ei tarvitsekaan, sillä niinkuin hän iskisi sinut maahan, jos kieltäisit minut, kuolettaisi hän miehen, joka väärin julistautuisi hänen sukulaisekseen."

Tähän järkeilyyn ei voinut mitään vastata, joten sen täytyi pakostakin olla vakuuttava. Tulokkaan väitteitä ei voinut tutkistella sanattomasti myöntämättä asianomaisen vajavaa uskomusta Jad-ben-Othon kaikkivaltaan. Ko-tan käsitti saaneensa vieraakseen jumalolennon, mutta oli jotensakin ymmällä siitä, miten tätä oikein oli kohdeltava. Hänen käsityksensä jumalasta oli ollut hyvin epämääräinen ja utuinen, vaikka hänen jumalansa ja paholaisensa olivat persoonallisia kuten kaikkien alkeellisten kansojen. Jad-ben-Othon huvikkeiksi hän oli olettanut hurjasteluja, joista itse nautti, mutta kaikista ikävistä jälkivaikutuksista vapaita. Hänen mieleensä johtui sen vuoksi, että Dor-ul-Othoa suuresti miellyttäisi syöminen — syödä suurin määrin kaikkea, mistä Ko-tan parhaiten piti ja minkä hän oli havainnut vahingollisimmaksi; ja Ho-donin naiset myös valmistivat juomaa, liottamalla ohria hedelmien mehussa ja lisäten siihen erinäisiä muita aineksia, jotka he itse parhaiten tunsivat. Jumala, järkeili Ko-tan, saattoi kokea kaikkea sitä nautintoa ilman päänkivistystä; mutta nyt ihan ensiksi täytyi hänen ajatella kuolemattomalle vieraalleen myönnettäviä välttämättömiä arvonannon ja kunnian osoituksia.

Kenenkään muun kuin kuninkaan jalka ei ollut koskettanut A-lurin valtaistuinsalin pyramidin huipun pintaa kaikkina niinä unohtuneina aikakausina, joiden kuluessa Pal-ul-donin valtiaat olivat hallinneet sen korkeudessa. Mitä suurempaa kunniaa siis saattoi Ko-tan tarjota Dor-ul-Otholle kuin paikan vieressään? Ja niin hän kehoitti Tarzania nousemaan pyramidin laelle ja ottamaan sijansa sen kivirahilla. Heidän saapuessaan pyhää korkeutta lähempänä olevalle astuimelle aikoi Ko-tan ilmeisesti jatkaa nousuansa valtaistuimelle asti, mutta Tarzan laski pidättävän käden hänen käsivarrelleen.

"Älköön yksikään istuko jumalten tasalla", varoitti hän, astuen ryhdikkäästi huipulle ja ottaen haltuunsa valtaistuimen. Nolostunut Ko-tan ei voinut salata hämmennystään, mutta kuninkaitten kuninkaan suuttumusta peläten ei hän rohjennut hiiskua tunteistaan mitään.

"Mutta", lisäsi Tarzan, "jumala voi suoda uskolliselle palvelijalleen sen kunnian, että kutsuu hänet vierelleen istumaan. Tule, Ko-tan; täten tahdon osoittaa sinulle armollisuutta Jad-ben-Othon nimessä."

Apinamies ei menetelmällään yrittänyt ainoastaan herättää Ko-tanin pelokasta kunnioitusta, vaan myös karttaa tekemästä häntä silti salaiseksi vihollisekseen, sillä hän ei tiennyt kuinka suuri valta ho-donien uskonnolla oli heihin; koko tämä ala oli ollut kokonaan suljettuna pois hänen kuuluvistaan siitä hetkestä asti kun hän oli keskeyttänyt Ta-denin ja Om-atin välillä syntyneen uskonnollisen kiistan. Hän oli senvuoksi nopea huomaamaan Ko-tanin ilmeisen vaikka sanattoman pahastuksen vihjauksen, että hänen piti kokonaan luovuttaa valtaistuimensa vieraalleen. Ylipäätään oli teho kuitenkin ollut tyydyttävä, kuten hän saattoi nähdä soturien uudistuvista juhlallisen kunnioituksen ilmeistä.

Tarzanin kehoituksesta jatkettiin hovin asiain käsittelyä siitä mihin hänen tulonsa oli sen pysähdyttänyt. Pääasiallisesti oli ratkaistava soturien välisiä kiistoja. Saapuvilla oli muuan, joka seisoi valtaistuinta lähinnä olevalla istuimella; Tarzan sai sitten tietää, että se paikka oli varattu niiden liittoheimojen korkeimmille päälliköille, jotka olivat Ko-tanin alamaisia. Se, joka käänsi puoleensa Tarzanin huomion, oli kookas ja ryhdikäs soturi; hänen jyhkeät kasvonpiirteensä muistuttivat leijonaa. Hän haastoi Ko-tanille kysymyksestä, joka oli yhtä vanha kuin kaikki hallitus ja pysyy heikentymättömän tärkeänä kunnes ihmiskunta lakkaa olemasta. Se koski rajariitaa erään hänen naapurinsa kanssa.

Itse asialla ei ollut sanottavaa kiinnostusta Tarzanille, mutta häneen vaikutti puhujan esiintyminen, ja Ko-tanin puhutellessa häntä Ja-doniksi kiintyi apinamiehen tarkkaavaisuus pysyväisesti, sillä Ja-don oli Ta-denin isä, Tosin tuntui perin vähäiseltä mahdollisuudelta, että siitä tiedosta olisi hänelle mitään hyötyä, koska hän ei voinut jumaluutensa perusteettomuutta myöntämättä ilmaista Ja-donille ystävällisiä välejään hänen poikansa kanssa.

Yleisön asiain päätyttyä huomautti Ko-tan, että Jad-ben-Othon poika kaiketi halusi käydä temppelissä, jossa suuren jumalan palvontaan kuuluvia uskonnollisia menoja toimitettiin. Ja niinpä kuningas itse hovinsa soturien seuraamana johti apinamiestä palatsin käytävien kautta alueen pohjoista rakennusryhmää kohti.

Itse temppeli oli todella osa palatsista ja suunnittelultaan samanlainen. Siellä oli useita erikokoisia palvontapaikkoja, joiden tarkoituksia Tarzan saattoi ainoastaan arvailla. Ne olivat kaikki soikioita, pitempi läpimitta suoraan itäläntinen ja sekä länsi- että itäpäässä oli aina alttari. Kukin suojama oli koverrettu pienen mäen huippuun, ja kaikki olivat katottomia. Jokainen läntinen alttari oli yksi ainoa kuutiokivi, jonka yläpinta oli koverrettu pitkulaiseksi altaaksi. Itäiset alttarit olivat samanlaisia kiviä, mutta laeltaan tasaisia, ja päin vastoin kuin soikioiden toisessa päässä olevat alttarit olivat jälkimmäiset aina tahriutuneita tai maalattuja punaisenruskeiksi, eikä Tarzanin tarvinnut tutkia niitä läheltä, varmistuakseen siitä, mitä hänen herkät sieraimensa jo olivat hänelle ilmoittaneet — että ne tahrat olivat kuivunutta ja kuivuvaa ihmisen verta.

Näiden temppelipihojen alla oli käytäviä ja huoneita, jotka ulottuivat kauas kunnaiden uumeniin — hämyisiä, synkkiä holveja, joita Tarzan näki vilahdukselta, kun häntä temppelin tarkastusmatkalla johdettiin paikasta toiseen. Ko-tan oli lähettänyt airuen julistamaan Jad-ben-Othon pojan tuloa, niin että heitä saatteli temppelin läpi melkoinen pappien kulkue, joiden erityisinä tunnuksina näyttivät olevan eriskummaiset päähinelaitteet — toisinaan kamalat puusta veistetyt kasvot, jotka täydellisesti kätkivät käyttäjiensä piirteet, tai miehen pään yli taitavasti sovitetut pedonpäät. Ainoastaan ylipapilla ei ollut mitään sellaista päähinettä. Hän oli vanha mies, ovelat silmät olivat likekkäin ja ohuthuulinen suu ilmaisi julmuutta.

Ensi näkemältä Tarzan tajusi, että tässä oli hänen juonensa suurin vaara, sillä hän näki heti, että hän vaatimuksineen herätti miehessä vastustelun tunnetta, ja hän tiesi myös, että kaikista Pal-ul-donin kansalaisista epäilemättä ylipapilla täytyi olla todellinen käsitys Jad-ben-Othosta, niin että hän katselisi epäilevästi miestä, joka väitti olevansa sadunomaisen jumalan poika.

Mitä hyvänsä epäluuloa hänen viekkaassa mielessään pillikin, ei Lu-don, A-lurin pääpappi, ryhtynyt avoimesti vastustamaan Tarzanin oikeutta Dor-ul-Othon arvonimen käyttämiseen, ja kenties häntä pidätteli sama epäilys, joka oli alkuaan hillinnyt Ko-tania ja hänen sotureitaan — se epäilys, joka on kaikkien herjaajienkin sielun sisimmässä sopukassa ja perustuu pelkoon, että lopultakin saattaa olla jumala. Ainakin toistaiseksi siis Lu-don pysytteli turvallisella kannalla. Kuitenkin tiesi Tarzan yhtä hyvin kuin jos mies olisi lausunut salaisimmat ajatuksensa julki, että ylipapin kiihkeänä haluna oli reväistä verho hänen petokseltaan.

Temppelin pääovella oli Ko-tan luovuttanut vieraansa opastuksen Lu-donille, ja jälkimmäinen näytti nyt Tarzanille niitä temppelin paikkoja, joihin tahtoi hänet tutustuttaa. Hän johti vieraan siihen suureen suojamaan, missä uhrilahjoja säilytettiin, Pal-ul-donin raakalaispäälliköiden ja heidän saattuelaistensa antamina. Niitä oli kuivatuista hedelmistä jykeviin kullasta taottuihin astioihin saakka, niin että suureen pääaittaan sekä siihen liittyviin kammioihin ja käytäviin keräytyneet rikkaudet hämmästyttivät senkin miehen silmiä, jolla oli hallussaan Oparin aarreholvin salaisuus.

Temppelissä liikkui edestakaisin sileäpintaisia mustia waz-donilaisia orjia, joita ho-donit olivat partioretkillään kaapanneet vähemmän sivistyneiden naapuriensa kylistä. Heidän sivuuttaessaan erään himmeän käytävän ristikko-oven näki Tarzan sisäpuolella suuren joukon kaikenikäisiä ja kumpaankin sukupuoleen kuuluvia pithecanthropuksia, ho-doneja kuten waz-donejakin, joista useimmat kyyröttelivät kivipermannolla äärimmäisen masennuksen asennoissa, muutamien mitellessä suojaman permantoa ehdottoman toivottomuuden leima kasvoillaan.

"Ja keitä nämä ovat?" kysyi hän Lu-donilta. Se oli ensimmäinen kysymys, minkä hän esitti ylipapille temppeliin tultuaan. Ja hän pahoitteli heti sitä tiedustustaan, sillä Lu-donin käännähtäessä häneen oli epäluuloisuuden ilme hänen kasvoillaan vain ohuesti verhottuna.

"Kenen pitäisi tietää paremmin kuin Jad-ben-Othon pojan?" kysyi hän vastaan.

"Dor-ul-Othon kysymyksiin ei rankaisemattomasti vastata toisilla kysymyksillä", sanoi apinamies säveästi, "ja ylipappi Lu-donille saattaa olla mielenkiintoista tietää, että väärän papin veri hänen temppelinsä alttarilla ei ole vastenmielinen näky Jad-ben-Otholle."

Lu-don kalpeni, ja hän vastasi Tarzanin kysymykseen. "Ne ovat uhreja, joiden veren tulee raikastuttaa itäisiä alttareita auringon palatessa Isäsi luo päivän lopulla."

"Ja kuka on sinulle sanonut", tiedusti Tarzan, "että Jad-ben-Othoa miellyttää kansansa teurastaminen alttareillaan? Entä jos olet erehtynyt?"

Ko-tan ja ympäröitsevät soturit ja papit kuuntelivat tarkkaavasti tätä puhelua. Ristikko-ovienkin takana olivat jotkut onnettomat kuulleet ja nousseet painautumaan kankiin, joiden ulkopuolelle yksi tuotiin juuri ennen auringon laskua kunakin päivänä, ei milloinkaan palatakseen.

"Vapauta heidät!" huusi Tarzan heilauttaen kättänsä julman taikauskon vangitsemia uhreja kohti, "sillä minä voin ilmoittaa sinulle Jad-ben-Othon nimessä, että olet erehdyksissä!"

KYMMENES LUKU

Lu-don vaaleni. "Se on pyhyydenloukkausta", huusi hän; "ammoisista ajoista ovat suuren jumalan papit joka ilta uhranneet yhden elämän Jad-ben-Othon hengelle sen palatessa läntisen näköpiirin alapuolella herransa luo, eikä suuri jumala ole milloinkaan antanut merkkiä pahastumisestaan."

"Seis!" käski Tarzan. "Papiston sokeus vain on ehkäissyt sitä lukemasta jumalansa sanomia. Sotureitanne kaatuu waz-donien puukoista ja nuijista; sekä ja että jato sieppaavat metsästäjiänne; päivääkään ei kulu muutamien tai monien suistumatta kuolemaan ho-donien kylissä, ja yksi kuolema kunakin päivänä kuolevia kohti on se vero, jonka Jad-ben-Otho on säätänyt teidän itäisellä alttarilla tapahtuvasta teurastuksestanne. Mitä suurempaa pahastuksen merkkiä voisit vaatia, tyhmä pappi?"

Lu-don oli ääneti. Hänessä riehui ankaraan taisteluun joutuneina pelko, että tämä saattoi todella olla jumalan poika, ja toivo, että hän ei ollut; mutta hänen pelkonsa voitti, ja hän kumarsi. "Jad-ben-Othon poika on puhunut!" hän sanoi ja erääseen alempaan pappiin kääntyen: "Avatkaa salvat ja palauttakaa nuo ihmiset sinne mistä tulivat."

Puhuteltu teki työtä käskettyä, ja salpojen kalahtaessa alas vangit tunkeutuivat eteenpäin kaikki nyt täydesti käsittäen, mikä ihme heidät oli pelastanut: heittäytyen polvilleen Tarzanin eteen he hokivat äänekkäitä kiitoksia.

Ko-tan oli melkein yhtä suuresti tyrmistyksissään kuin ylipappikin tästä ikivanhan uskonnollisen menon häikäilemättömästä kumoamisesta. "Mutta mitä me saatamme tehdä Jad-ben-Othon silmissä mieluisaa?" huudahti hän luoden hämmentynyttä huolestusta kuvastavan katseen apinamieheen.

"Jos tahdotte miellyttää jumalaanne", vastasi tämä, "niin asettakaa alttarillenne sellaisia ravinnon ja vaatetuksen lahjoja, jotka ovat kansanne kaupungissa mieluisimpia. Niitä siunaa Jad-ben-Otho, jolloin saatte jakaa ne enimmin tarvitsevien kaupunkilaisten kesken. Sellaista tavaraa ovat varastohuoneenne täynnä, niinkuin olen nähnyt omin silmin, ja lisää lahjoja tuodaan, kun pappinne selittävät ihmisille, että he tällä tavoin saavuttavat jumalansa suosiollisuutta", ja Tarzan kääntyi ilmaisten merkillä, että hän tahtoi poistua temppelistä.

Heidän lähtiessään pyhältä alueelta huomasi apinamies pienen, mutta jokseenkin koristeellisesti suunnitellun rakennuksen, joka oli aivan erillään toisista ikäänkuin se olisi hakattu pienestä syrjemmällä kohonneesta kalkkikiven huipusta. Tarkkaavan katseensa siirtyessä siihen hän huomasi, että sen ovea ja ikkunoita sulkivat ristikot.

"Mihin tarkoitukseen tuota rakennusta käytetään?" tiedusti hän
Lu-donilta. "Ketä te siellä pidätte vankina?"

"Se ei ole mitään", vastasi ylipappi hermostuneesti, "siellä ei ole ketään. Paikka on tyhjillään. Sitä on käytetty aikoinaan, mutta ei nyt vuosikausiin", ja hän eteni portille, joka johti takaisin palatsiin. Täällä hän ja pappi pysähtyivät, Tarzanin lähtiessä temppelialueelta Ko-tanin ja hänen soturiensa kanssa.

Tarzan ei ollut rohjennut esittää sitä yhtä kysymystä, joka hänellä erityisesti oli sydämellään, sillä hän tiesi, että monetkin salaisesti hieman epäilivät hänen esiintymistään; mutta hän päätti ennen makuullemenoaan tiedustaa sitä Ko-tanilta joko suoraan tai kautta rantain — oliko A-lurin kaupunginmuurien sisäpuolella tai oliko äskettäin ollut hänen rotuunsa kuuluvaa naista.

Kun heille Ko-tanin palatsin kemusalissa tarjoili illallista osasto siitä mustien orjien armeijasta, jonka hartioilla oli kaupungin kaikkien raskaiden ja alhaisten askareitten taakka, huomasi Tarzan, että erään orjan silmiin näköjään tuli hämmästyneen tuntemisen ilme, hänen ensi kertaa katsahtaessaan apinamieheen kemusalissa. Ja sitten myöhemmin hän näki miehen kuiskaavan toiselle orjalle ja nyökäyttävän päätänsä häntä kohti. Apinamies ei muistanut nähneensä tätä waz-donia milloinkaan ennen; hän ei osannut ajatella, mitenkä miehen mielenkiinto niin erityisesti kohdistui häneen, ja piankin se havainto oli melkein unohtunut.

Ko-tania ihmetytti ja sisäisesti sisutti huomio, että hänen jumalaisella vieraallaan ei ollut mitään halua mässätä runsailla ruokavaroilla ja että hän ei edes maistellut ho-donien karmivaa olutta. Tarzanille nämä kemut olivat ikävä ja väsyttävä tilaisuus, kun vieraat niin hartaasti antautuivat ahmimiseen, että heillä ei ollut aikaa keskusteluun; ainoana ääntelynä oli alinomainen röhähtely, muistuttaen heidän pöytätapojensa ohella käynnistä, jonka hän oli kerran tehnyt hänen korkeutensa Westminsterin herttuan kuuluisaan berkshireläiseen sikotarhaan Woodhousessa, Chesterin kreivikunnassa.

Yksitellen nujertuivat juhlijat juoman pökerryttävään vaikutukseen; röhähtely vaihtui kuorsaukseksi, ja lopulta Tarzan ja orjat olivat ainoat tajulliset olennot kemusalissa.

Apinamies nousi kääntyen kookkaan mustan puoleen, joka seisoi hänen takanaan. "Tahdon nukkua", sanoi hän; "osoita minut huoneeseeni."

Miehen johtaessa hänet salista alkoi se orja, joka aikaisemmin illalla oli kummastunut hänet nähdessään, puhella pitkään eräälle toverilleen. Jälkimmäinen loi puolittain säikähtyneen silmäyksen poistuvan apinamiehen jälkeen. "Jos olet oikeassa", sanoi hän, "niin heidän pitäisi palkita meitä vapaudellamme; mutta jos erehdyt, niin — Jad-ben-Otho! — mikä tuleekaan kohtaloksemme?"

"Sitten on vain yksi, jolle tämä on kerrottava, sillä minä kuulin hänen näyttäneen happamelta tämän Dor-ul-Othon ilmestyessä temppeliin, ja niin sanottu Jad-ben-Othon poika antoi hänelle siellä kaikkea pelon ja vihan aihetta. Tarkoitan Lu-donia, ylipappia."

"Mene sitten heti kertomaan hänelle, mutta hanki ensin lupaus, että saamme siitä todistuksesta vapautemme."

Niinpä saapui temppelin portille musta waz-don ja pyysi saada tavata ylipappia hyvin tärkeällä asialla, ja hetken myöhäisyydestä huolimatta Lu-don otti hänet puheilleen ja hänen tarinansa kuultuaan lupasi hänelle ja hänen ystävilleen sekä vapauden että monia lahjoja, jos he kykenivät todistamaan väitteensä oikeaksi.

Ja orjan puhellessa A-lurin temppelin ylipapin kanssa hapuili miehen hahmo tietänsä Past-ul-vedin hartian ympäri, ja kuunvalo heijastui paljaaseen selkään ripustetun Enfieldkiväärin kirkkaasta piipusta, ja messinkiset patruunat kimaltelivat pienoisina sädekimppuina kiilloitetuissa koteloissaan riippuen leveiden ruskeiden olkapäiden ja solakan uuman poikitse kiertyvissä vöissä.

Tarzanin opas vei hänet sinisen järven puolella olevaan huoneeseen; siellä hän tapasi samanlaisen vuoteen kuin oli nähnyt waz-donien kylissä, pelkästään kivikorokkeen, jolle oli läjätty suuret määrät taljoja. Ja niin hän laskeusi levolle, suuri kysymyksensä yhä esittämättömänä ja vastaamattomana.

Uuden päivän tullen hän oli hereillä ja kiertelemässä pitkin palatsia ja sen aluetta ennenkuin näkyi merkkiäkään muista asukkaista kuin orjista; sitten hän melkein palatsialueen keskustassa osui aitaukselle, jonka ympärysmuuri kannusti apinamiehen uteliaisuutta, hän kun oli päättänyt mahdollisimman täydellisesti tutkia jokaisen kohdan palatsia ja ympäristöä.

Tämä paikka, mikä lieneekin ollut, oli näköjään oveton ja ikkunaton, ja aivan selvästi se oli ainakin osittain vailla kattoa, koska muurinharjan yli hänen lähellään pistäysi puun huojuvia oksia. Mitään muuta pääsykeinoa keksimättä apinamies kiehitti köytensä vyyhdeltä ja heittäen sen ulkonevaan oksaan, kapusi pian harjalle keveästi kuin apina.

Siellä hän huomasi muurin ympäröivän umpinaista puutarhaa, jossa puut ja pensaat ja kukkakasvit rehoittivat ylen upeina. Malttamatta ottaa selville, oliko puutarha tyhjillään tai liikuskeliko siellä ho-doneja, waz-doneja taikka villejä petoja, Tarzan pudottausi notkeasti ruohikolle ja alkoi siekailematta tarkastella aitausta järjestelmällisesti.

Hänen uteliaisuuttaan herätti se perin ilmeinen seikka, että paikka ei ollut varattu yleiseen käytäntöön niillekään, joilla oli vapaa pääsy muualle palatsialueella, ja niinpä sen luontaisiin kauneuksiin liittyi ihmisten poissaolo, joka saattoi sen tutkistelun sitä houkuttelevammaksi Tarzanille, antaessaan aihetta oletukseen, että hän voisi toivoa sellaisesta paikasta löytävänsä, mitä oli niin kauan ja työläästi etsinyt.

Puutarhassa oli herttaisia keinotekoisia puroja ja pikku vesilammikoita, kukkivien pensaiden reunustamia, ikäänkuin jonkun puutarhurimestarin taitava käsi olisi sen kaiken sommitellut — niin uskollisesti se pienoiskaavassa osoitti luonnon viehätystä ja yleispiirteitä.

Muurin sisäpinta oli muovailtu edustamaan Pal-ul-donin valkoisia kallioita, ja sitä keskeyttivät tuolloin tällöin pikku jäljennökset alkuperäisten vehmaista rotkoista.

Ihailun vallassa ja täydesti nauttien jokaisesta näyttämön tarjoamasta uudesta inmeestä liikkui Tarzan verkkaisesti pitkin puutarhaa, ja hänen kiertelynsä oli äänetöntä kuten aina. Hienoisen metsän läpi hän joutui vähäiselle kukkasien kirjavoittamalle nurmikolle ja näki samalla edessään ensimmäisen ho-donittaren, mitä on saanut katsella palatsiin tultuaan. Nuori ja kaunis nainen seisoi pikku aukion keskellä, toisella kädellään pidellen kultaista rintakilpeään vasten lintua, jonka päätä hän silitteli, Apinamies näki hänen kasvonsa ja tunnusti itsekseen, että häntä olisi missä tahansa maassa arvostettu harvinaisen viehkeäksi. Hänen jalkojensa juuressa istui ruohikossa selin Tarzaniin naispuolinen waz-doniiainen orja. Nähdessään, että hänen etsimänsä ei ollut siellä ja peläten ilmitulon hälytystä vetäytyi Tarzan taaksepäin, kätkeytyäkseen lehvistöön; mutta ennenkuin hän oli päässyt näkyvistä, käännähti ho-donilainen tyttö häntä kohti ikäänkuin jonkin nimettömän aistin vaikutuksesta, jonka ilmaukset ovat enemmän tai vähemmän tunnettuja meille kaikille.

Huomatessaan hänet kuvastivat kaunottaren silmät ainoastaan ihmetystä; ne eivät ilmaisseet mitään säikähdystä, hän ei kirkaissut eikä edes kohottanut kaunissointuista ääntänsä puhutellessaan häntä.

"Kuka sinä olet", hän kysyi, "joka noin rohkeasti astut Kiellettyyn puutarhaan?"

Valtiattaren äänen kuullessaan kääntyi orjaneito nopeasti, nousten seisaalle. "Tarzan-jad-guru!" huudahti hän, äänessään hämmästystä ja huojennusta.

"Sinä tunnet hänet?" tiedusti hänen valtiattarensa kääntyen orjattareen ja suoden Tarzanille tilaisuuden kohottaa varoittavan sormen huulilleen, jotta Pan-at-li ei enemmälti kavaltaisi häntä, sillä Pan-at-li hänen edessään todellakin seisoi, ei vähäisempänä ihmetyksen aiheena hänelle kuin hänen läsnäolonsa oli ollut tytölle.

Siten emäntänsä kuulusteltavana ja samanaikaisesti Tarzanin kehoittamana vaikenemaan jäi Pan-at-li ensin äänettömäksi ja alkoi sitten soperrellen hapuilla pääsyä pulastaan. "Ajattelin…" tankkasi hän, "mutta ei, minä erehdyin — luulin häntä erääksi, jonka olin ennen nähnyt lähellä Kor-ul-gryfiä."

Ho-donitar katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen, silmissään epäilevä ja kysyvä ilme. "Mutta sinä et vastannut minulle, muukalainen", jatkoi hän tovin kuluttua "kuka sinä olet?"

"Et siis ole kuullut", virkkoi Tarzan, "vieraasta, joka eilen saapui kuninkaanne hoviin?"

"Tarkoitat", huudahti hän, "että sinä olet Dor-ul-Otho?" Ja vastikään epäilevät silmät kuvastivat pelkkää pelonsekaista kunnioitusta.

Tämä siis oli O-lo-a, jota rakastaakseen Ta-den oli mieluummin valinnut maanpaon kuin pappiuden, Tarzan oli astunut lähemmäksi raakalaisprinsessaa. "Ko-tanin tytär", vakuutti hän. "Jad-ben-Otho on sinusta hyvillään, ja suosiollisuutensa osoitukseksi hän on monien vaarojen kautta säilyttänyt sinulle sen, jota rakastat."

"Minä en ymmärrä", virkkoi tyttö, mutta hänen poskiinsa kohonnut puna ajoi sanat valheeksi. "Bu-lot on vieraana isäni palatsissa. En tiedä hänen kohdanneen mitään vaaraa. Bu-lotille minut on kihlattu."

Taas punehdus, ja tyttö käänsi kasvonsa puolittain poispäin. "Olenko siis pahastuttanut suurta jumalaa?" kysyi hän.

"Et", vastasi Tarzan; "niinkuin sinulle sanoin, hän on hyvin tyytyväinen, ja sinun tähtesi hän on säästänyt sinulle Ta-denin."

"Jad-ben-Otho tietää kaikki", kuiskasi tyttö, "ja hänen poikansa on osallinen hänen suuresta tietämyksestään."

"Ei", kiirehti Tarzan oikaisemaan, jotta kaikkitietäväisyyden maine ei kenties ilmenisi kiusalliseksi. "Minä tiedän ainoastaan, mitä Jad-ben-Otho haluaa minun tietävän."

"Mutta sano minulle", tokaisi prinsessa, "tuleehan Ta-denista ja minusta pari? Varmasti Jumalan poika voi lukea tulevaisuutta."

Apinamies oli hyvillään, että oli jättänyt itselleen pakoreiän. "En tiedä tulevaisuudesta muuta kuin mitä Jad-ben-Otho minulle sanoo", vastasi hän. "Mutta luullakseni sinun ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, jos pysyt uskollisena Ta-denille ja Ta-denin ystäville."

"Kyllä", myönsi# Tarzan, "olen nähnyt hänet. Hän oli Om-atin,
Kor-ul-jan gundin luona."

"Ei vankina, vaan kunnioitettuna vieraana", selitti apinamies. "Odota", huudahti hän, kohottaen kasvonsa taivasta kohti; "älä puhu. Saan juuri sanoman Jad-ben-Otholta, isältäni."

O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen oli ääneti pelon vavahduttelemana ajatellen suuren jumalan kammostuttavaa läheisyyttä. Tuokion kuluttua Tarzan kosketti O-lo-an olkapäätä.

"Nouse", sanoi hän. "Jad-ben-Otho on puhunut. Hän on ilmoittanut minulle, että tämä orjatyttö on Kor-ul-jan heimosta, jonka parissa Ta-den on, ja että hän on heidän päällikkönsä Om-atin morsian. Hänen nimensä on Pan-at-li."

O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen nyökkäsi yksinkertaisessa mielessään kykenemättömänä päättämään, olivatko hän ja hänen valtiattarensa suunnattoman huijauksen uhreja vai eivätkö. "Niin on kuin hän sanoo", kuiskasi hän.

Prinsessa vaipui jälleen polvilleen ja kosketti otsallaan Tarzanin jalkaa. "Suuri on kunnia, jonka Jad-ben-Otho on suonut hänen halvalle palvelijattarelleen", huudahti hän. "Vie hänelle nöyrät kiitokseni onnellisuudesta, jonka hän on suonut O-lo-alle."

"Isääni miellyttäisi", ilmoitti Tarzan, "jos toimittaisit Pan-at-lin turvallisesti palautetuksi kansansa kylään."

"Mitä Jad-ben-Otho välittää tuollaisista?" kysyi O-lo-a, hieman korskeutta sävyssään.

"On vain yksi jumala", selitti Tarzan, "ja hän on waz-donien jumala yhtä hyvin kuin ho-donien; lintujen ja petojen ja kukkasien ja kaiken, mitä kasvaa maan päällä tai vetten alla. Jos Pan-at-li tekee oikein, niin hän on Jad-ben-Othon silmissä suurempi kuin olisi Ko-tanin tytär tehdessään väärin."

"Jad-ben-Othon tahto tapahtukoon", sanoi O-lo-a sävyisästi, "jos se on minun vallassani. Mutta olisi parasta, oi Dor-ul-Otho, ilmoittaa isäsi toivomus suoraan kuninkaalle."

"Pidä hänet siis luonasi", kehoitti Tarzan, "ja katso ettei hänelle tapahdu mitään vahinkoa."

O-lo-a silmäsi Pan-at-lia kaihoksuen. "Hänet tuotiin minulle vasta eilen", lausui hän, "ja milloinkaan ei minulla ole ollut orjanaista, joka olisi paremmin miellyttänyt minua. Käy ikäväksi erota hänestä."

O-lo-a pudisti päätänsä kieltävästi. "Ainoastaan Jad-ben-Othon laakson toisella puolella asuvia ho-doneja", sanoi hän, "eivätkä he ole muukalaisia."

"Olenko minä siis ensimmäinen A-luriin saapunut muukalainen?" tiedusti
Tarzan.

"Onko mahdollista", väisti prinsessa, "että Jad-ben-Othon pojan tarvitsee kuulustella sellaista tietämätöntä kuolevaisparkaa kuin O-lo-aa?"

"Kuten jo sanoin", huomautti Tarzan, "ainoastaan Jad-ben-Otho on kaikkitietävä."

"Jos hän siis haluaisi, että sinä tietäisit tämän seikan", muistutti
O-lo-a kerkeästi, "niin sinä tietäisit sen."

Sisällisesti apinamies hymyili tämän pikku pakanan oveluudelle, joka tuotti hänelle tappion hänen omassa pelissään; kuitenkin saattoi tuo kysymyksen välttely olla tavallaan sen vastauksena. "Täällä on siis ollut muita muukalaisia äskettäin?" pitkitti hän itsepintaisesti.

"En kykene sanomaan sinulle mitä en tiedä", vastasi prinsessa.. "Isäni palatsi on täynnä huhuja, mutta mistä saattaa palatsin nainen tietää, minkä verran niissä on totta ja minkä verran kuvittelua?"

"Se kuvasi kenties toisen rodun naista?" Esittäessään tämän kysymyksen ja odottaessaan tytön vastausta hän luuli sydämensä sykinnän taukoavan, niin paljon merkitsi hänelle mahdollinen ratkaisu.

Tyttö epäröitsi. "Ei", hän sitten kieltäysi, "minä en voi puhua tästä asiasta, sillä jos se on kyllin tärkeä herättämään jumalien mielenkiintoa, joutuisin todella kokemaan isäni raivostusta siihen kajoamisesta."

"Jad-ben-Othon nimessä käsken sinua puhumaan", vaati Tarzan.
"Jad-ben-Othon, jonka käsissä on Ta-denin kohtalo!"

Tyttö vaaleni. "Ole armollinen" huudahti hän, "ja Ta-denin tähden kerron sinulle kaikki mitä tiedän."

"Kerrot mitä?" tiukkasi ankara ääni pensastosta heidän takaansa. Kääntyessään nuo kolme näkivät Ko-tanin pistäytyvän esille lehvien seasta. Kuninkaalliset kasvonpiirteet olivat vääntyneet vihaiseen rypistykseen, mutta hänen nähdessään Tarzanin se vaihtui pelonsekaisen ihmetyksen ilmeeksi. "Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "En tiennyt, että se olit sinä", ja sitten hän sanoi kohottaen päänsä ja suoristaen hartiansa: "mutta on paikkoja, missä suuren jumalankaan poika älköön käyskennelkö, ja tämä, Ko-tanin Kielletty puutarha, on sellainen."

Se oli haaste, mutta kuninkaan rohkeasta sävystä huolimatta ilmeni siinä puolustelua, osoittaen että hänen taikauskoisessa mielessään vallitsi ihmisten luontaista pelkoa luojaansa kohtaan. "Tule, Dor-ul-Otho", jatkoi hän, "en tiedä mitä kaikkea tämä hupsu lapsi lienee sinulle laverrellut, mutta mitä tahansa halunnet tietää, siitä antaa Ko-tan sinulle täyden selvyyden. O-lo-a, mene heti huoneisiisi", ja hän viittasi ankaralla sormella puutarhan perälle.

"Menemme tätä kautta", sanoi Ko-tan ja käyden edellä johti Tarzanin toiselle suunnalle. Lähellä sitä muurin osaa, jota he lähestyivät, huomasi Tarzan pienoiskalliossa luolan, jonka aukosta Ko-tan opasti hänet alas kiviportaita synkkään käytävään; tämän toinen pää avautui varsinaiseen palatsiin. Kaksi aseistettua soturia seisoi tällä Kielletyn puutarhan pääsyovella, osoittaen kuinka tarkoin palatsin pyhää aluetta vartioitiin.

Äänettömänä Ko-tan asteli edellä omaan palatsihuoneistoonsa. Suuri sali juuri sen huoneen edessä, johon Ko-tan oli viemässä vieraansa, oli täynnä päälliköitä ja sotureita, jotka odottelivat hallitsijansa määräyksiä. Noiden kahden astuessa sisälle muodostettiin heille pitkin koko suojaman pituutta kuja, jota myöten he sanattomina astelivat.

Lähellä taempaa ovea ja hänen edessään seisovien soturien puolittain kätkemänä oli ylipappi Lu-don. Tarzan huomasi hänet vain vilahdukselta, mutta siinä lyhyessä hetkisessä hän näki julmilla kasvoilla viekkaan ja pahanilkisen ilmeen, jonka hän piilotajuisesti käsitti itselleen pahaenteiseksi, ja sitten hän Ko-tanin seurassa siirtyi viereiseen huoneeseen, ja oviverhot putosivat paikoilleen.

Samassa ilmestyi ulomman huoneen ovelle erään alipapin ruma päälaite. Sen omistaja pysähtyi pikaisesti silmäilemään ympärilleen ja sitten keksittyään etsimänsä astui nopeasti Lu-donin luo. He keskustelivat kuiskaten, kunnes ylipappi lopetti neuvottelun.

"Lähde heti takaisin prinsessan huoneisiin", sanoi hän, "ja toimita se orjatar viipymättä lähetetyksi luokseni temppeliin." Alipappi kääntyi ja läksi asialleen, samalla kun myöskin Lu-don suuntasi askeleensa sitä pyhää aluetta kohti, jota hän hallitsi.

Puolen tunnin kuluttua osoitettiin Ko-tanin puheille muuan soturi. "Ylipappi Lu-don haluaa kuninkaan läsnäoloa temppelissä", ilmoitti hän, "ja hänen toivomuksenaan on, että kuningas tulisi yksin."

Ko-tan nyökkäsi ilmaistakseen, että hän oli ottanut vastaan käskyn, jota kuninkaan oli toteltava. "Tulen pian takaisin, Dor-ul-Otho", sanoi hän Tarzanille, "ja sillävälin ovat soturini ja orjani käytettävissäsi."

YHDESTOISTA LUKU

Mutta kului tunti ennenkuin kuningas palasi huoneeseen, ja sen ajan oli apinamies tarkastellut seinäveistoksia ja lukuisia pal-ul-donilaisen käsiteollisuuden näytteitä, jotka yhdessä antoivat suojamalle rikkauden ja ylellisyyden tunnun.

Hänen ollessaan siinä mieluisassa puuhassa ilmestyi Ko-tan jälleen saapuville. Kun Tarzan oviverhojen häilähdyksen johdosta kääntyi häntä kohti, tunsi hän melkein tyrmistystä kuninkaan katsannon merkillisestä muuttumisesta. Hänen kasvonsa olivat harmaat; kädet vapisivat kuin halvautuneina, ja laajentuneet silmät näyttivät kuvastavan säikähdystä. Hänen ulkomuotonsa osoitti sekä kalvavaa kiukkua että herpaisevaa pelkoa. Tarzan katseli häntä kysyvästi.

Kuningas mutisi käsittämättömän vastauksen. Hänen takanaan tunkeusi huoneeseen niin suuri joukko sotureita, että ne tukkesivat koko oviaukon. Kuningas pälyi huolestuneesti oikealle ja vasemmalle. Hän loi kauhistuneita katseita apinamieheen ja sitten kohottaen silmänsä ylöspäin huusi: "Jad-ben-Otho olkoon todistajani, että minä en tee tätä omasta tahdostani." Syntyi tovin äänettömyys, jonka jälkeen Ko-tan keskeytti. "Ottakaa hänet kiinni", huusi hän ympärillään seisoville sotureille, "sillä ylipappi Lu-don vannoo, että hän on petturi."

Aseelliseen vastarintaan ryhtyminen tämän soturijoukon saartamana ja heidän kuninkaansa palatsin keskessä olisi ollut perin kohtalokasta. Tarzan oli älykkyydellään jo päässyt pitkälle, ja kun hän jo nyt oli O-lo-an epämääräisestä myöntelystä saanut toiveensa ja epäilynsä osittain vahvistetuksi, tajusi hän välttämättömäksi olla haastamatta vastaan mitään kuoleman uskallusta, jota suinkin kykeni väistämään.

"Seis!" kielsi hän kohottaen kämmenensä heihin päin. "Mitä tämä merkitsee?"

"Lu-don väittää saaneensa todistuksia, että sinä et ole Jad-ben-Othon poika", vastasi Ko-tan. "Hän vaatii sinua tuotavaksi valtaistuinsaliin syyttäjiesi eteen. Jos olet mikä väität olevasi, niin ei kukaan tiedä paremmin kuin sinä, että sinulla ei ole mitään pelättävänä hänen vaatimukseensa suostuessasi: mutta muista aina, että sellaisissa asioissa ylipappi käskee kuningasta ja että minä ainoastaan olen sen määräyksen välittäjä enkä antaja."

Tarzan näki, että Ko-tan ei ollut täydesti vakuutettu hänen osansa valheellisuudesta, kuten selvästi osoitti hänen asettumisensa eroon kaikesta vastuusta.

"Älkööt soturisi tarttuko minuun", sanoi hän Ko-tanille, "jotta Jad-ben-Otho ei erehtyisi heidän tarkoituksestaan ja iskisi heitä kuoliaaksi." Hänen sanoillaan oli heti tehonsa eturivissä seisoviin; kukin näistä näytti äkkiä tuntevan uutta ujostelua, joka pakotti hänet vetäytymään näkyvistä takanaan olijain selkäpuolelle — ja se vaatimattomuus kävi joutuisasti tarttuvaksi.

Apinamies hymyili. "Älkää pelätkö", virkkoi hän, "menen omasta halustani puhuttelusaliin kohtaamaan herjaajia, jotka syyttävät minua."

Avaraan valtaistuinsaliin tultaessa ilmeni uusi pulmallisuus. Ko-tan ei tahtonut tunnustaa Lu-donin oikeutta esiintyä pyramidin huipulla eikä Lu-don suostua alempaan asemaan, Tarzanin puolestaan pysyessä korkean osansa kannalla ja vaatiessa, että yksikään ei saisi seistä hänen yläpuolellaan. Mutta ainoastaan apinamies oivalsi tilanteen huvittavuuden.

Aseman huojentamiseksi esitti Ja-don, että he kolmisin asettuisivat valtaistuimelle, mutta sen kehoituksen hylkäsi Ko-tan huomauttaen, että yksikään muu kuolevainen kuin Pal-ul-donin kuningas ei milloinkaan ollut istunut tällä ylhäisellä sijalla ja että siinä sitäpaitsi ei ollut tilaakaan kolmelle.

"Joudun siis syyttäjän tuomittavaksi", virkkoi Tarzan. "Näin ollen olisikin parempi jättää sikseen kaikki muodollisuudet ja pyytää Lu-donia julistamaan päätöksensä." Hänen sävynsä oli ivallinen, ja ylipapin silmiin suoraan tähdätty pilkallinen katse sai jälkimmäisen vihan vain kiehumaan yhä kiivaammin.

Oli ilmeistä, että Ko-tan ja hänen soturinsa näkivät oikeutetuksi vastalauseen, jonka Tarzan vihjaisi tästä kohtuuttomasta oikeudenkäytön järjestyksestä. "Ainoastaan Ko-tan voi tuomita palatsinsa valtaistuinsalissa", huomautti Ja-don; "kuulkoon hän Lu-donin syytöksiä ja hänen todistajiensa lausuntoja, ja olkoon sitten Ko-tanin päätös lopullinen."

Ko-tania ei kuitenkaan erityisesti innostuttanut ajatus, että hän saisi tuomitakseen olennon, joka silti hyvinkin saattoi olla hänen jumalansa poika, ja niinpä hän teki verukkeita, etsien pääsyä pulasta. "Se on pelkästään uskonnollinen asia", muistutti hän, "ja perinnäisen käytännön mukaan eivät Pal-ul-donin kuninkaat sekaannu kirkon kysymyksiin."

"Pidettäköön tutkinto siis temppelissä", huusi muuan päällikkö, sillä soturit olivat yhtä halukkaita kuin kuningaskin vapautumaan kaikesta vastuunalaisuudesta. Ja se ehdotus oli perin mieluinen ylipapille, joka sisällisesti soimasi itseään siitä, ettei ennen ollut sitä ajatellut.

"Se on totta", myönsi hän, "tämän miehen synti on tapahtunut temppeliä vastaan. Laahattakoon hänet siis sinne tuomittavaksi."

"Jad-ben-Othon poikaa ei laahata minnekään", huusi Tarzan. "Mutta tämän tutkinnon päätyttyä on mahdollista, että ylipappi Lu-donin ruumis laahataan sen jumalan temppelistä, jota hän tahtoo häväistä. Ajattele siis hyvin, Lu-don, ennenkuin teet sen hupsuuden."

Hänen sanansa olivat tarkoitetut säikäyttämään ylipappia hänen varmasta esiintymisestään, mutta niillä ei ollut vähäisintäkään vaikutusta. Lu-don ei osoittanut mitään kammostumista apinamiehen viittauksesta.

— Tässä on mies, — ajatteli Tarzan, — joka tietäen uskonnostaan enemmän kuin yksikään muu kansalaisensa tajuaa täydellisesti minun vaatimusteni hataruuden niinkuin saarnaamansa uskon paikkansapitämättömyyden.

Hän oivalsi kuitenkin, että hänen ainoana toivonaan oli näennäinen välinpitämättömyys syytöksistä. Ko-taniin ja sotureihin tehosi vielä äskeisen uskomuksen luomus, ja tähän seikkaan täytyi hänen turvautua Lu-donin valmisteleman draaman loppunäytöksessä, pelastuakseen kateelliselta papilta, jonka hän tiesi jo itsekseen tuominneen hänet.

Olkapäitänsä kohauttaen hän siirtyi alas pyramiidin astuimia. "Dor-ul-Otholle ei ole väliä", sanoi hän, "missä Lu-don raivostuttaa jumalaansa, sillä Jad-ben-Otho ylettää yhtä helposti temppelin suojamiin kuin temppelin valtaistuinsaliin."

Suunnattomasti huojentuneina tästä ongelmansa mukavasta ratkaisusta parveilivat kuningas ja soturit juhlasalista temppelialuetta kohti, ja Tarzanin huoleton sävy lisäsi heidän luottamustansa häneen. Lu-don johti heidät isoimmalle alttaripihalle.

Asettuen läntisen alttarin taakse hän viittasi Ko-tania menemään alttarin vasemmalla puolella olevalle korokkeelle ja Tarzania samanlaiselle paikalle oikealle.

Tarzanin noustessa korokkeelle supistuivat hänen silmäteränsä suuttumuksesta sen näyn takia, joka niitä kohtasi. Alttarin yläpintaan koverrettu allas oli täynnä vettä, jossa kellui vastasyntyneen lapsen alaston ruumis. "Mitä tämä merkitsee?" ärähti hän kääntyen Lu-doniin.

Jälkimmäinen hymyili ilkeästi. "Että sinä et tiedä", vastasi hän, "se on vain lisätodistus vaatimuksesi perusteettomuudesta. Jumalan poikana esiintyvä ei tiennyt, että laskevan auringon viimeisten säteitten tulviessa temppelin itäiselle alttarille punaa sen valkoista kiveä täysikasvuisen sydänveri Jad-ben-Othon suostutteluksi ja että aurinko jälleen noustessaan luojansa ruumista katsoo ensin tälle läntiselle alttarille ja iloitsee kunakin päivänä vastasyntyneen lapsen kuolemasta, jonka henki saattelee sitä taivaitten poikki päivisin niinkuin täysikasvuisen henki palajaa sen kanssa Jad-ben-Othon luo iltaisin.

"— Ho-donien pienet lapsetkin tuntevat nämä asiat, mutta Jad-ben-Othon pojaksi ilmoittautunut ei niistä tiedä; ja jos tämä ei riitä todistukseksi, niin on tulossa lisää. Tule, waz-don", huusi hän viitaten kookkaalle orjalle, joka seisoi muiden mustien ja pappien ryhmässä temppelin permannolla alttarin vasemmalla puolella.

Mies astui esiin pelokkaasti. "Kerro meille mitä tiedät tästä oliosta", käski Lu-don, osoittaen Tarzania.

"Olen nähnyt hänet ennen", sanoi waz-don. "Minä olen Kor-ul-lulin heimoa, ja eräänä päivänä äskettäin kohtasi osasto, johon kuuluin, muutamia Kor-ul-jan sotureita kyliämme eroittavalla vuorenharjalla. Vihollisten joukossa oli tämä kummallinen olento, jota he nimittivät Tarzan-jad-guruksi; ja kauhea hän tosiaan olikin, taistellen monen miehen voimalla, niin että meitä tarvittiin kaksikymmentä nujertamaan hänet. Mutta hän ei toki taistellut niinkuin jumala taistelee, vaan vaipui tunnottomana maahan kuin tavallinen kuolevainen, saadessaan nuijaniskun päähänsä.

"— Me kannoimme hänet vankina kyläämme, mutta hän pääsi pakenemaan katkaistuaan vartijaksi jätetyltä soturilta pään, jonka vei mukanaan rotkoon ja sitoi puunoksaan sen toiselle puolelle."

"Orjan sana jumalan sanaa vastaan!" huudahti Ja-don, joka jo aikaisemmin oli valejumalaa kohtaan osoittanut suopeata mielenkiintoa.

"Tämä on vain askel totuutta kohti", tokaisi Lu-don. "Kenties Ko-tanin suvun ainoan prinsessan todistus on pohjolan suuresta päälliköstä painavampi, vaikka hän onkin isä pojalle, joka pakeni pyhän pappisviran tarjousta, eikä siis kerkein korvin kuuntele todistusta toista jumalanherjaajaa vastaan."

Ja-donin käsi kouraisi puukkoa, mutta vieruskumppanit laskivat pidättävästi sormensa hänen käsivarsilleen. "Sinä olet Jad-ben-Othon temppelissä, Ja-don", varoittivat he, ja mahtavan päällikön täytyi niellä Lu-donin loukkaus, vaikka se jättikin hänen sydämeensä katkeran vihan ylipappia kohtaan.

Ja nyt Ko-tan kääntyi Lu-doniin päin. "Mitä tyttäreni tietää tästä asiasta?" hän kysyi. "Ethän tuone sukuni prinsessaa näin julkisesti todistamaan?"

"En", vastasi Lu-don, "en henkilökohtaisesti, mutta minulla on täällä muuan, joka todistaa hänen edestään." Hän viittasi eräälle alipapille. "Tuo prinsessan orjatar tänne", käski hän.

Pappi, jonka eriskummainen päähine loi näytelmään hitusen kaameutta, astahti eteenpäin, laahaten vastahakoista Pan-at-lia ranteesta.

"Prinsessa O-lo-a oli yksinään Kielletyssä puutarhassa tämän ainoan orjattaren kanssa", selitti pappi, "kun läheisestä lehvistöstä äkkiä ilmestyi tämä olento, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho. Hänet nähdessään orjatar prinsessan kertomuksen mukaan parahti, ja tuntien hänet puhutteli olentoa nimeltä — Tarzan-jad-guruksi. Se oli sama nimitys, jonka Kor-ul-lulin orja hänestä mainitsi. Tämä nainen ei ole Kor-ul-lulista, vaan Kor-ul-jasta, juuri siitä heimosta, jonka kanssa kor-ul-lul sanoo olennon seurustelleen, kun hän sen ensi kertaa näki. Vielä sanoi prinsessa, että kun tämä nainen, nimeltään Pan-at-li, eilen tuotiin hänen luokseen, kertoi hän kummallisen tarinan, kuinka hänet Kor-ul-gryfissä pelasti erään tor-o-donin käsistä tämänlaatuinen otus, jota hän silloin mainitsi Tarzan-jad-guruksi, — kuinka heitä molempia rotkossa ahdisti kaksi kamalaa gryfiä ja kuinka mies houkutteli ne toisaanne perässään, jolloin Pan-at-li pujahti pakoon, vain joutuakseen vangiksi tänne, yrittäessään palata oman heimonsa luo."

"Eikö ole selvää nyt", huudahti Lu-don, "että tämä olento ei ole jumala? Kertoiko hän sinulle olevansa jumalan poika?" sanoi hän melkein kirkaisten, kääntyessään äkkiä Pan-at-lia kohti.

"Sanoiko hän sinulle, että hän oli jumalan poika? Vastaa kysymykseeni!" tiukkasi Lu-don.

"Ei", myönsi tyttö matalalla äänellä, luoden anteeksipyynnön silmäyksen
Tarzaniin, joka vastasi rohkaisevalla ja ystävällisellä hymyllä.

"Tuo ei todista, että hän ei ole jumalan poika", huusi Ja-don. "Luuletko, että Jad-ben-Otho kulkee ympäriinsä huudellen: 'minä olen jumala, minä olen jumala!' Oletko koskaan häntä kuullut, Lu-don? Et, et ole. Miksi hänen poikansa tekisi sellaista, mitä ei isäkään tee?"

"Riittää!" keskeytti Lu-don. "Todistus on selvä. Olento on pettäjä, ja minä Jad-ben-Othon pääpappi A-lurin kaupungista tuomitsen hänet kuolemaan." Seurasi hetken äänettömyys, jolla Lu-don ilmeisesti valmisteli sanojensa huippukohdan dramaattista vaikutusta. "Ja jos olen väärässä, lävistäköön Jad-ben-Otho rintani salamoillaan minun seisoessani tässä teidän kaikkien edessä."

Järven laineiden liplatus palatsinmuurin juurella kuultiin selvästi siinä äärimmäisessä, melkein huoahduksettomassa hiljaisuudessa, joka nyt kivetytti kuulijakunnan. Lu-don seisoi kasvot käännettyinä taivasta kohden ja käsivarret ojennettuina ikäänkuin paljastaen rintansa murhamiehen tikarille. Pyhään pihaan keräytyneet soturit, papit ja orjat odottivat jumalansa tuhoavaa kostoa.

Tarzan katkaisi äänettömyyden. "Jumalasi ei välitä sinusta, Lu-don", härnäsi hän ja koetti irvistyksellä vielä kiihottaa ylipapin kiukkua; "hän ei välitä sinusta, ja minä voin todistaa sen pappiesi ja kansasi nähden."

"Sinä olet nimittänyt minua herjaajaksi", vastasi Tarzan, "sinä olet omaksi varmistukseksesi todistanut, että olen petturi, että olen tavallisena kuolevaisena tekeytynyt jumalan pojaksi. Pyydä siis Jad-ben-Othoa julistamaan jumaluutensa ja pappiensa arvo, lähettämällä kuluttava tulensa minun omaan poveeni."

Jälleen seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana katselijat odottivat, että Lu-don esitettyyn tapaan toimittaisi täytäntöön häikäilemättömän pettäjän tuhoutumisen.

"Sinä et uskalla", ilkkui Tarzan "koska tiedät, että minua ei isketä kuoliaaksi ennen sinua."

"Sinä valehtelet", huudahti Lu-don, "ja minä tekisin sen, jollen olisi saanut juuri ilmoitusta Jad-ben-Otholta, joka määrää sinulle toisenlaisen kohtalon."

Moni ihaileva ja kunnioittava "ah!" kuului kuorossa pappien ryhmästä. Ko-tan ja hänen soturinsa olivat sielullisesti hämmennyksissä. Salaisesti he pelkäsivät ja vihasivat Lu-donia, mutta niin juurtunut oli heidän kunnioituksensa ylipapin virkaa kohtaan, että kukaan ei rohjennut korottaa ääntänsä häntä vastaan.

Eikö kukaan? No, kyllä sentään Ja-don, vanha peloton leijonamies pohjoisesta. "Ehdotus oli paikallaan", huudahti hän. "Manaa Jad-ben-Othon salamat tämän miehen surmaksi, jos laisinkaan mielit vakuuttaa meitä hänen syyllisyydestään."

"Jo riittää", ärähti Lu-don. "Milloin on Ja-donista tehty ylipappi? Tarttukaa vankiin", huusi hän papeille ja sotureille, "ja huomenna hän kuolee Jad-ben-Othon määräämällä tavalla."

Sotureista ei yksikään heti liikahtanut totellakseen ylimmäisen papin käskyä, mutta uskonkiihkoisen rohkeuden innoittamat alemmat papit sensijaan juoksivat alttiisti esille ikäänkuin parvi häijyjä harpyijoja, tarttuakseen saaliiseensa.

Peli oli lopussa. Sen Tarzan tiesi. Viekkaus ja valtioviisaus eivät enää kelvanneet niiden puolustusaseiden sijalle, joita hän enimmin rakasti. Kun siis ensimmäinen kamala pappi hyppäsi korokkeelle, ei hän kohdannut lempeää taivaan lähettilästä, vaan julman, hurjan pedon, jonka luonne pikemminkin muistutti hornanhenkeä.

Alttari oli läntisen pihamuurin lähellä. Niiden välissä oli juuri tilaa ylipapin seisoa uhrimenojen aikana, ja ainoastaan Lu-don seisoi siinä nyt Tarzanin takana, samalla kun hänen edessään oli ehkä kaksisataa soturia ja pappia.

Se julkimus, joka tavoitti kunniaa saada ensimmäisenä käydä käsiksi herjaavaan valejumalaan, hyökkäsi käsi ojolla tarttumaan apinamieheen. Mutta häneen itseensäpä tartuttiinkin, tartuttiin terässormilla, jotka sieppasivat hänet kuin olkinuken, iskien kiinni raajaan ja selkähihnoihin, ja sitten jättiläiskäsivarret kohottivat hänet korkealle alttarin yläpuolelle. Hänen kintereillään oli toisia valmiina käymään käsiksi petturiin ja raastamaan hänet maahan, ja alttarin takaa astui Lu-don paljastettu veitsi kädessä häntä kohti.

Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävänä, eikä ollut apinamiehen tapaistakaan kuluttaa kalliita hetkiä myöhästyneen päätöksen epävarmuuteen. Ennenkuin Lu-don tai kukaan muu saattoi arvata, mitä tuomitun mielessä liikkui, Tarzan vahvain lihastensa täydellä voimalla paiskasi parkuvan papin vasten esimiehensä kasvoja ja ikäänkuin nuo kaksi liikettä olisivat olleet vain yksi — niin vikkelästi hän toimi —, hyppäsi hän alttarille ja siitä ylöspäin, saaden kädellään kiinni temppelin muurin harjasta. Saadessaan sieltä jalansijaa hän kääntyi katsomaan alhaalla seisovia.

"Kuka rohkenee uskoa", huusi hän, "että Jad-ben-Otho hylkäisi poikansa?" Ja sitten hän pudottausi heidän näkyvistään toiselle puolelle.

Aitaukseen jääneiden joukossa oli ainakin kaksi, joiden sydän vastustamattomasti hypähti riemusta, kun he näkivät apinamiehen onnistuneen tempun; ja toinen heistä hymyili avoimesti. Tämä toinen oli Ja-don, ja se toinen oli Pan-at-li.

Lu-donin päätä kohti paiskatun miehen aivot olivat mäiskähtäneet temppelin seinää vasten, kun taas ylipappi itse oli suoriutunut vain muutamilla naarmuilla, tuupertuessaan kovalle kiveykselle. Nopeasti kompuroiden pystyyn hän pelokkaasti vilkaisi ympärilleen, ensin kauhuissaan ja sitten hämmentyen, sillä hän ei ollut huomannut apinamiehen pakoa. "Tarttukaa häneen", huusi hän, "ottakaa herjaaja kiinni", ja hän etsi yhä katseillaan uhriansa niin naurettavin ja hämmästynein ilmein, että useankin soturin täytyi hymyä salatakseen peittää kämmenellään suunsa.

Papit juoksivat hurjina sinne tänne, kehoittaen sotureita pakolaisen takaa-ajoon, mutta nämä odottivat hölmistyneinä kuninkaansa tai ylipapin käskyä. Ko-tan, joka enemmän tai vähemmän salaisesti riemuitsi Lu-donin nolostumisesta, odotti kärsivällisesti tuon arvon miehen välttämättömiä ohjeita, jotka tämä kohta antoikin, kun muuan hänen apureistaan kiihtyneesti selitti hänelle, millä tavoin Tarzan oli kadonnut.

Heti huudettiin tarpeelliset määräykset, ja papit ja soturit riensivät temppelin ovelle lähteäkseen ajamaan apinamiestä takaa. Temppelin seinän harjalta kajahtaneet hyvästelysanat olivat jokseenkin tehottomia vakuuttamaan enemmistölle, että Lu-don ei ollut todistanut hänen väitöksiään vääriksi; mutta soturit ihailivat sydämessään urhoollista miestä, ja moni heistä tunsi samaa syntistä tyydytystä Lu-donin nolaamisesta kuin heidän päällikkönsäkin oli tuntenut.

KAHDESTOISTA LUKU

Ja sillä välin kun soturit ja A-lurin papit etsivät kadonnutta apinamiestä temppelistä, palatsista ja kaupungista, saapui Kor-ul-jan vuorilta äkkijyrkkää polkua pitkin alaston muukalainen, kantaen enfieldiä selässään. Hiljalleen hän liikkui alaspäin rotkon pohjaa kohti, ja siellä, kun vanha polku juoksi tasaisempana hänen edetessään, keikkui hän eteenpäin pitkin, kevein askelin, vaikka aina erinomaisen valppaana mahdollisten vaarojen varalta. Vieno viima huokui vuorilta hänen takaansa, niin että hän saattoi käyttää ainoastaan korviaan ja silmiänsä, keksiäkseen edestäpäin uhkaavan vaaran. Tavallisesti seurasi polku rotkon pohjalla kiemurtelevan puron äyräitä, mutta muutamissa kohdin, joissa vesi vyöryi äkkijyrkän kalliosyrjän yli, se kääntyi rotkon kupeelle, toisin paikoin kierrellen kallionkielekkeitä, ja juuri kun se terävästi kaarsi tällaista ulkonevaa kärkeä, sattui muukalainen suoraan vastatusten erään rotkosta nousevan olennon kanssa.

He pysähtyivät yhtaikaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan. Muukalainen näki edessään kookkaan, valkoisen soturin, jonka alastomuutta peittivät vain nivusvaate, hartiahankkilukset ja uumavyö. Miehellä oli aseinaan raskas, ryhmyinen nuija ja lyhyt puukko; jälkimmäinen heilui tupessa hänen vasemmalla lanteellaan toisen olkahihnan päässä, toisen kannattaessa hänen oikealla kyljellään riippuvaa nahkareppua. Se oli Ta-den, metsästämässä yksinään ystävänsä, Kor-ul-jan päällikön rotkossa. Hän tarkkasi muukalaista kummastuneena, mutta ihmettelemättä, koska tunsi hänet siihen rotuun kuuluvaksi, johon hänen kokemuksensa Kauhean Tarzanin parissa oli hänet tutustuttanut, ja apinamiehen ystävänä hän ei katsellut tulokasta vihamielisestikään.

Viimemainittu antoi ensimmäisenä merkin tarkoituksistaan, kohottaen kämmenensä Ta-denia kohti eleenä, joka on ollut rauhan vertauskuva navalta navalle aina siitä asti kun ihminen lakkasi kävelemästä rystysillään. Samalla hän eteni muutaman askeleen ja pysähtyi jälleen.

Otaksuen että olennon, joka oli niin Kauhean Tarzanin näköinen, täytyi olla hänen menetetyn ystävänsä heimoa, otti Ta-den iloisena vastaan tämän rauhantarjouksen, vastaten puolestaan merkkiin, noustessaan polkua pitkin sille kohdalle, jossa toinen seisoi. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, mutta vastaantulija pudisti vain päätänsä osoittaakseen, että hän ei ymmärtänyt.

Merkeillä hän koetti ilmaista ho-donille, että hän seurasi jälkiä, jotka olivat johtaneet hänet monen päivän aikana jostakin paikasta vuorten takaa, ja Ta-den arveli voivansa päätellä että tulija etsi Tarzan-jad-gurua. Hän olisi kuitenkin halunnut tietää, etsikö hän apinamiestä ystävänä tai vihollisena.

Muukalainen havaitsi ho-donin tarttumapeukalot, samanmalliset isotvarpaat ja pitkän hännän, mutta koetti salata ihmettelyään. Kaikkia muita vaikutelmia suurempi oli kuitenkin hänen helpotuksentunteensa siitä, että tämän oudon maan ensimmäinen asukas, jonka hän kohtasi, osoittautui ystävälliseksi; kovin tukalaksi olisi hänelle asema käynyt, jos hänen olisi täytynyt tunkeutua vihamielisen seudun läpi. Ta-den oli lähtenyt pyydystämään joitakin pikkunisäkkäitä, joiden liha on ho-doneista erikoista herkkua, mutta uuden havainnon suurempi kiintoisuus sai hänet unohtamaan metsästyshommansa. Hän halusi viedä muukalaisen Om-atin luo, jotta he kenties yhdessä jollakin tavoin pääsisivät selville tulokkaan todellisista aikeista. Niinpä hän jälleenkin merkkeihin turvautuen viittasi toista mukaansa, ja yhdessä he astuivat alaspäin Om-atin kansan kallioita kohti.

Niitä lähestyessään he tapasivat vaimot ja lapset työskentelemässä vanhusten ja nuorukaisten suojelemina, keräämässä niitä metsähedelmiä ja yrttejä, joita kuului heidän ruokahoitoonsa, ja hoitelemassa vähäisiä peltosarkoja, joita he viljelivät. Vainiot olivat pieninä tasaisina tilkkuina perattuja ryteiköstä. Työkaluina oli metallikärkisiä seipäitä, jotka enemmän muistuttivat keihäitä kuin rauhallisen maanviljelyksen välineitä. Näiden lisäksi oli toisilla litteitä teräkaluja, jotka eivät olleet kuokkia eivätkä lapioita, vaan näyttivät kömpelöltä yritykseltä noiden molempien työaseiden yhdistämiseksi.

Ensin nähdessään nämä olennot muukalainen pysähtyi ja irroitti jousensa, sillä he olivat sysimustia ja heidän ruumiinsa kauttaaltaan karvapeitteisiä. Mutta Ta-den, joka tajusi kumppaninsa mielessä heränneen epäluulon, rauhoitti häntä eleellä ja hymyllä. Sillä välin kerääntyivät waz-donit heidän ympärilleen ja sokelsivat kiihkeästi kysymyksiä kielellä, jota muukalainen huomasi oppaansa ymmärtävän, vaikka se oli kerrassaan käsittämätöntä hänelle itselleen. He eivät yrittäneet mitään vihamielistä, ja hän oli nyt varma siitä, että oli joutunut rauhallisen ja ystävällisen kansan keskuuteen.

Nyt oli enää vain lyhyt matka luolille, ja heidän saavuttuaan sinne Ta-den opasti toveriaan ylöspäin puunappuloita pitkin varmana, että hänen löytämänsä olento seuraisi häntä yhtä ketterästi kuin Kauhea Tarzankin. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä se kävi hänen seuralaiseltaan helposti, ja pian he seisoivat Om-atin, päällikön, luolan eteiskomerossa.

Viimeksimainittu ei ollut luolassa ja palasi vasta iltapäivän puolivälissä, mutta sillävälin kävi monta soturia katsomassa matkalaista, ja tämä tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi isäntäinsä ystävällisistä ja rauhallisista aikomuksista, laisinkaan aavistamatta, että hän oli hurjan ja sotaisen heimon vieraana — heimon, joka ennen Ta-denin ja Tarzanin tuloa ei ollut koskaan sietänyt muukalaista keskuudessaan.

Vihdoin Om-at kotiutui, ja vaistomaisesti käsitti vaeltaja olevansa miehen edessä, joka tämän kansan keskuudessa oli suuri henkilö; mahdollisesti päällikkö tai kuningas, sillä sitä ei osoittanut ainoastaan toisten mustain soturien asento ja käyttäytyminen, vaan komean olennon ilme ja ryhtikin hänen katsellessaan muukalaista, sillä välin kun Ta-den selitti, kuinka he olivat toisensa kohdanneet. "Ja minä luulen, Om-at", jatkoi ho-don, "että hän etsii Kauheata Tarzania."

Tämän nimen lausuminen, ensimmäisenä tajuttavana sanana, joka oli hänen korviinsa kuulunut, sai muukalaisen kasvot kirkastumaan. "Tarzan", huudahti hän, "Apinain Tarzan!" ja koetti merkeillä ilmoittaa heille, että juuri häntä hän etsi.

He käsittivät asian, ja arvasivat myöskin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän etsi Tarzania pikemmin kiintymyksen kannustamana kuin päin vastoin; mutta siitä Om-at tahtoi päästä varmuuteen. Hän osoitti muukalaisen veistä ja toistaen Tarzanin nimen tarttui Ta-deniin, oli iskevinään häntä ja kääntyi samassa kysyvästi muukalaista kohden.

Viimemainittu ravisti kiivaasti päätänsä, laski sitten kätensä rinnalleen ja kohotti senjälkeen kämmenensä rauhan merkiksi.

"Tarzan", huudahti muukalainen, "tunnetteko te hänet? Elääkö hän? Ah, kunpa osaisin puhua teidän kieltänne!" Ja turvautuen taaskin merkkikieleen hän yritti saada selville, missä Tarzan oli. Hän lausui nimen useaan kertaan ja viittoi eri suunnille, luolaan, alas rotkoon, takaisin vuorille, tai ulommaksi laaksoon; ja joka kerta hän kohotti kysyvästi silmäkulmiaan ja äännähti "häh", jota yleismaailmallista tiedustusta he eivät voineet olla ymmärtämättä. Mutta aina pudisti Om-at päätänsä ja levitti kämmenensä eleellä, joka tarkoitti, että vaikka hän käsittikin kysymyksen, ei hän tiennyt apinamiehen olinpaikkaa. Ja sitten musta päällikkö koetti parhaansa mukaan selittää muukalaiselle, missä Tarzan mahdollisesti oleskeli.

Hän nimitti vierasta Jor-doniksi, mikä Pal-ul-donin kielellä merkitsee "muukalaista", ja osoitti aurinkoa ja sanoi as. Tämän hän kertasi useasti ja kohotti sitten toisen kätensä, harittaen sormiaan, joita hän, peukalo mukaan luettuna, yksitellen kosketti, kerraten sanaa adenen, kunnes muukalainen ymmärsi, että hän tarkoitti "viittä." Jälleen hän osoitti aurinkoa ja kuljettaen etusormeaan kaaressa itäiseltä taivaanrannalta lähtien läntistä kohti kertasi sanat as adenen. Muukalaisesta oli selvää, että hän tarkoitti auringon siirtyneen taivaan yli viisi kertaa. Toisin sanoen oli kulunut viisi päivää. Sitten Om-at osoitti luolaan, jossa he seisoivat, lausui Tarzanin nimen ja matki kävelevää miestä oikean kätensä etu- ja keskisormella eteiskomeron permantoa myöten, koettaen näyttää, että Tarzan oli kävellyt ulos luolasta ja kiivennyt nappuloita pitkin ylöspäin viisi päivää sitten; mutta pitemmälle hän ei merkkikielellä päässytkään.

Tähän asti oli muukalainen käsittänyt hänen selityksensä, ja ilmoittaen sen ymmärtäneensä hän osoitti itseään ja sitten ylöspäin johtavia nappuloita, tehden siten toisille tajuttavaksi, että hän aikoi seurata Tarzania.

"Lähtekäämme hänen kanssaan", virkkoi Om-at; "emmehän ole vielä rangaisseet kor-ul-luleja ystävämme ja liittolaisemme tappamisesta."

"Taivuta hänet odottamaan huomiseen asti", kehoitti Ta-den, "jotta ehdit saada mukaasi monta soturia, tehdäksesi suuren ryöstöretken kor-ul-lulien maahan. Äläkä tällä kertaa tapa vankejasi, Om-at. Ota niin monta kuin voit saada elävinä käsiisi, niin ehkä joltakulta heistä saamme tietää Tarzan-jad-gurun kohtalon."

"Suuri on ho-donien viisaus", vastasi Om-at. "Olkoon niinkuin sanot, ja otettuamme kaikki kor-ul-lulit vangeiksi, me pakotamme heidät kertomaan mitä haluamme tietää. Ja sitten me marssitamme heidät Kor-ul-gryfin reunalle ja työnnämme heidät kallion kaltaan yli."

Ta-den hymyili. Hän tiesi, etteivät he saisi vangituiksi kaikkia Kor-ul-lulin sotureita — että saisivat kiittää onneaan, jos vangitsisivat yhden ainoankin; olipa mahdollista, että he joutuisivat tappiollekin ja tungetuiksi takaisin. Mutta hän tiesi myöskin, että Om-at ei epäröitsisi uhkauksensa täytäntöönpanossa, jos saisi siihen tilaisuuden, sillä niin leppymättömästi naapurukset vihasivat toisiaan.

Ei ollut vaikea selittää Om-atin suunnitelmaa muukalaiselle tai saada hänen suostumustaan, koska hän tajusi, sitten kun suuri musta päällikkö oli selvittänyt lähdettävän lukuisain soturien seuraamana, että seikkailu luultavasti johtaisi heidät vihamieliseen maahan; ja hän oli hyvillään kaikesta tarjoutuvasta tuesta, koska hänen etsintänsä menestyminen oli tärkeintä kaikesta.

Hän nukkui sen yön turkiskasalla eräässä Om-atin perinnäisluolan osastossa, ja aikaisin seuraavana päivänä aamuaterian jälkeen he lähtivät matkalle, sata villiä soturia, jotka muurahaisten tavoin kiipesivät jyrkkää kallioseinämää harjanteen huipulle. Pääjoukon edellä asteli kaksi soturia, joiden velvollisuudet olivat samanlaiset kuin uudenaikaisissa sotaliikkeissä eli rivistön turvaaminen joutumasta liian äkilliseen kosketukseen vihollisen kanssa.

Harjun yli he menivät ja sitten alas Kor-ul-lulia kohti, tavaten sinne saavuttuaan melkein heti yksinäisen ja aseettoman waz-donin, joka pelokkaana asteli rotkoa ylöspäin heimonsa kylään päin. Hänet he ottivat vangiksi, mikä — omituista kyllä — vain lisäsi olennon pelkoa, vaikka hän heti kun oli heidät nähnyt ja havainnut paon mahdottomaksi oli odottanut viipymätöntä surmaniskua.

"Vie hänet Kor-ul-jaan", sanoi Om-at eräälle sotureistaan, "ja pidettäköön hänet siellä siihen asti kun palaan, älköönkä hänelle tehtäkö mitään pahaa."

Niin vietiin hämmästynyt kor-ul-lul pois, sillä välin kun villijoukkue hiipi puulta puulle, kylää lähestyessään. Onni hymyili Om-atille sikäli, että se pian soi hänelle sen, mitä hän etsi — valtavan ottelun. Sillä he eivät olleet vielä saaneet näkyviinsä Kor-ul-lulin luolia, kun kohtasivat melkoisen sotilasosaston liikkumassa rotkoa alaspäin jollekin retkelle menossa.

Kuin varjot häipyivät kor-ul-jalaiset lehvistön verhoon kummallekin puolen polkua. Aavistamatta uhkaavaa vaaraa, varmoina turvallisuudestaan, tietäen että polkivat omaa aluettaan, jolla jokainen kallio ja kivi oli heille tuttu niinkuin heidän vaimojensa piirteet, menivät kor-ul-lulit satimeen. Äkkiä häiritsi tätä näennäistä rauhaa hurja huuto, ja sinkautettu nuija kaatoi erään kor-ul-lulin.

Huuto oli merkkinä hurjaan kuoroon satakunnan kor-ul-jalaisen kurkusta, ja siihen yhtyivät pian vihollisten sotahuudot. Nuijia risteili ilmassa, ja sitten molemmat taisteluun ryhtyneet joukot hajaantuivat moneen otteluun mies miestä vastaan, kun jokainen soturi valitsi vihollisensa ja syöksyi hänen kimppuunsa. Veitsiä välähteli auringonpaisteen laikuissa, joita puunlatvat siivilöitsivät tantereelle. Kiiltävän mustat turkit saivat hurmeviiruja.

Temmellyksen tuoksinassa sekaantui muukalaisen sileä, ruskea iho ystäväin ja vihollisten mustiin ruhoihin. Ainoastaan terävillä silmillään ja nopealla älyllään oli hän oppinut erottamaan kor-ul-lulit kor-ul-jalaisista, jotka vain "vaatetusta" lukuunottamatta olivat samanlaisia, sillä heti vihollisen ensi hyökkäyksessä hän oli huomannut, että heidän lannetaljansa eivät olleet täplikkäitä pantterinnahkoja kuten liittolaisillaan.

Kellistettyään ensimmäisen vastustajansa Om-at vilkaisi Jor-doniin. — Hän taistelee hurjasti kuin jato, — tuumi päällikkö. — Voimakas tosiaan täytyy olla sen heimon, josta hän ja Tarzan-jad-guru ovat lähtöisin; — ja sitten hänen kaikki huomionsa kiintyi uuteen hyökkääjään.

Taistelun tyrsky aaltoili edestakaisin metsässä, kunnes eloon jääneet olivat näännyksissä. Kaikki muut paitsi muukalainen, joka ei näkynyt tuntevan väsymystä. Hän taisteli vielä edelleen, kun jokainen uusi vastustaja olisi kernaasti luopunut leikistä; ja kun ei enää ollut vastustajattomia kor-ul-luleja, hyökkäsi hän niiden kimppuun, jotka läähättäen seisoivat uupuneina kor-ul-jalaisia vastassa. — Ja aina kantoi hän selässään tuota omituista esinettä, jota Om-at oli luullut jonkinlaiseksi kummalliseksi aseeksi, mutta jonka tarkoitusta hän ei nyt kyennyt käsittämään, koska Jor-don ei sitä milloinkaan käyttänyt, vaan se enimmäkseen näkyi olevan tiellä ja tarpeettomana haittana, pompahtelevana mätkien omistajaansa tämän kissamaisesti hypiskellessä sinne tänne voitokkaiden kaksinkamppailujensa vaiheissa. Jousen ja nuolet hän oli heittänyt pois taistelun alussa, mutta enfieldistään hän ei luopunut, sillä minne hän meni, sinne tahtoi hän senkin viedä, kunnes se oli tehtävänsä täyttänyt.

Kaiketikin häpeillään muukalaisen esimerkistä kävivät kor-ul-jat vihollisen kimppuun; mutta jälkimmäiset, jotka luultavasti olivat muukalaisen — väsymättömän ja näköjään heidän iskuistaan haavoittumattoman paholaisen — reuhtomisesta alkaneet joutua kauhun valtaan, menettivät rohkeutensa ja yrittivät paeta. Ja silloin Om-atin soturit saartoivat päällikkönsä käskystä puolikymmentä nääntyneintä ja ottivat heidät vangiksi.

Luolaansa palattuaan tuotti Om-at kor-ul-lulilaiset vangit yksitellen eteensä ja kyseli jokaiselta Tarzanin kohtaloa. Poikkeuksetta he kertoivat saman tarinan — että olivat pidättäneet Tarzanin viisi päivää sitten, mutta että hän oli surmannut vartijakseen jätetyn sotilaan ja sitten kantanut onnettoman uhrinsa pään Kor-ul-lulin vastakkaiselle puolelle, ripustaen sen siellä hiuksista puunoksaan. Mutta mihin hän sen jälkeen oli joutunut, sitä he eivät tienneet; ei ainoakaan, kunnes viimeinen vanki oli tutkittavana — se aseeton mies, jonka he olivat ensimmäiseksi pidättäneet hänen matkallaan Jad-ben-Othon laaksosta kansansa luolia kohti.

Oivaltaessaan heidän kyselynsä tarkoituksen tämä ryhtyi hieromaan kauppaa omasta ja toveriensa hengestä ja vapaudesta. "Minä voin kertoa teille paljonkin siitä kauheasta miehestä, kor-ul-jat", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja tiedän missä hän on, ja jos lupaatte päästää minut ja toverini turvallisesti palaamaan esi-isiemme luoliin, niin ilmoitan teille totuudenmukaisesti mitä tiedän."

"Sinä ilmoitat meille kumminkin", vastasi Om-at, "tai muutoin me tapamme sinut."

"Te tapatte minut joka tapauksessa", vastasi vanki, "ellette anna minulle tätä lupausta. Jos minut siis tapetaan, niin vien tietoni muassani."

"Hän on oikeassa, Om-at", huomautti Ta-den; "lupaa hänelle, että he saavat vapautensa."

"Hyvä on", myöntyi Om-at. "Puhu kor-ul-lul, ja kun olet kertonut minulle kaikki, niin sinä ja toverisi saatte häiritsemättä palata heimonne luo."

"Näin on asia", aloitti vanki. "Kolme päivää sitten minä ja joukko meikäläisiä metsästelimme lähellä Kor-ul-lulin suuta, vähän matkan päässä paikalta, missä minut tänä aamuna vangitsitte, ja silloin meidät yllätti iso lauma ho-doneja, jotka ottivat meidät vangeiksi ja veivät A-luriin. Siellä muutamat valittiin orjiksi, ja loput heitettiin temppelin alla sijaitsevaan kammioon, jossa ho-donit säilyttivät Jad-ben-Otholle A-lurin temppelin alttareilla uhrattavia olentoja.

"— Silloin näytti kohtaloni todella määrätyltä, ja minusta olivat onnellisia ne, jotka ho-donit olivat valinneet orjikseen, koska he toki saattoivat toivoa pääsevänsä pakenemaan. Minun kanssani kammioon suljetuille ei mitään toivonvälähdystä näkynyt.

"— Mutta eilen tapahtui jotakin merkillistä. Temppeliin saapui kaikkien pappien, kuninkaan ja monien hänen soturiensa seuraamana muuan, jota kaikki pitivät suuressa arvossa; ja kun hän tuli meidän poloisten kolkkoa kohtaloamme odottelevien kammioon johtavan oviristikon eteen, näin hämmästyksekseni, että hän ei ollut kukaan muu kuin se kauhea mies, joka oli vastikään ollut vankina Kor-ul-lulin kylässä — hän, jota te nimitätte Tarzan-jad-guruksi, mutta jota he puhuttelivat Dor-ul-Othoksi. Hän katseli meitä ja kyseli ylimmäiseltä papilta, ja kun hänelle kerrottiin, mitä varten meitä pidettiin sinne teljettyinä, suuttui hän ja tiuskasi, ettei Jad-ben-Otho tahtonut kansaansa täten uhrattavan. Sitten hän käski ylimmäisen papin vapauttaa meidät, ja niin tehtiinkin.

"— Ho-donilaisten vankien sallittiin palata koteihinsa, meidät saatettiin A-lurin kaupungin ulkopuolelle ja meitä kehoitettiin vilistämään Kor-ul-luliin. Mutta A-lurin ja Kor-ul-lulin välillä väijyy monta vaaraa, ja meitä oli ainoastaan kolme, kaikki aseettomia. Niinpä ei kukaan meistä ehtinyt kansamme kylään, ja ainoastaan yksi joukostamme on elossa. Olen puhunut."

"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi vanki, "paitsi että se, jota he nimittivät Lu-doniksi, A-lurin ylipappi, oli kovin kiukuissaan, ja toinen papeista, jotka opastivat meidät kaupungista, virkkoi toiselle, että muukalainen ei laisinkaan ollut Dor-ul-Otho. Lu-don oli muka sanonut niin ja myöskin luvannut paljastaa hänet, jotta hänen röyhkeytensä rangaistaisiin kuolemalla. Sen verran he haastoivat minun kuulteni. — Ja nyt, Kor-ul-jan päällikkö, sallinet meidän lähteä?"

Om-at nyökkäsi. "Menkää!" sanoi hän. "Ja lähetä sinä, Ab-on, sotilaita heidän suojakseen, kunnes ovat turvallisesti päässeet Kor-ul-luliin."

"Jor-don", virkkoi hän viitaten muukalaiselle, "tule kanssani", ja noustuaan hän astui edellä ylös kallionreunaa kohti. Harjulla hän sitten osoitti alas laaksoon, ilta-auringon valossa kimmeltävään A-lurin kaupunkiin päin.

KOLMASTOISTA LUKU

Kun Tarzan pudottausi maahan temppelinmuurin toiselle puolelle, ei hänellä ollut aikomusta paeta A-lurin kaupungista ennenkuin pääsisi varmuuteen, oliko hänen puolisonsa siellä vangittuna. Mutta miten hän tässä vieraassa kaupungissa, jossa joka miehen käden täytyi nyt kohota häntä vastaan, voisi elää ja jatkaa etsintäänsä, se ei suinkaan ollut hänelle selvillä.

Oli ainoastaan yksi paikka, josta hän voisi löytää edes tilapäistä turvaa, ja se oli kuninkaan Kielletty puutarha. Siellä oli tiheää pensastoa, jossa mies saattoi lymyillä, sekä vettä ja hedelmiä. Taitava viidakkoeläin saattoi, kunhan sinne vain kenenkään näkemättä pääsisi, piileskellä siellä melkoisen ajan; mutta kuinka hänen onnistuisi ilmitulematta suorittaa matka temppelialueen ja puutarhan välillä, siinä oli varsin vakava pulma.

— Mahtava on Tarzan kotiviidakossaan, — jupisi hän itsekseen, — mutta kaupungeissa hän ei ole niiden omia asukkaita paljonkaan pätevämpi.

Luottaen terävään havaintokykyynsä ja paikallisaistiinsa otaksui hän varmasti voivansa saapua palatsin alueelle maanalaisten käytävien ja temppelikammioiden kautta, joiden läpi hänet oli edellisenä päivänä saatettu ja joista ei pieninkään yksityiskohta ollut välttänyt hänen tarkkoja silmiään. Se oli hänen mielestään viisaampaa kuin liikkua ylhäällä avoimella maalla, missä hätyyttäjät tietysti olisivat heti karanneet temppelistä hänen kintereilleen ja nopeasti hänet keksineet.

Niinpä hän noin kahdentoista askeleen päästä temppelin muurista hävisi jokaisen näkyvistä, joka ehkä sattuisi kurkkimaan ylhäältä, alas sellaiseen kiviseen porraskäytävään, joka johti maanalaisiin kammioihin. Tie, jota pitkin häntä oli edellisenä päivänä ohjattu, oli kiemurrellut monilukuisten käytävien ja komeroiden käänteissä ja mutkissa, mutta Tarzan sellaisissa asioissa varmana löysi tolan täsmälleen ja epäröimättä.

Hänen ei juuri tarvinnut pelätä välitöntä kiinnijoutumista täällä, koska hän arveli kaikkien temppelin pappien kerääntyneen ylhäälle pihaan hänen tuomionsa, nöyryytyksensä ja kuolemansa todistajiksi; mutta kuitenkin hän kääntyessään käytävän mutkassa osui erästä alipappia vastaan. Tämän eriskummainen päähine salasi järkkymyksen, jota Tarzanin näkeminen hänessä kaiketi herätti.

Tarzanilla oli se etu Jad-ben-Othon naamioidun palvelijan rinnalla, että hän papin nähdessään heti tiesi tämän aikeet, eikä hänen siis tarvinnut vitkastella toiminnassaan. Niin tapahtuikin, että ennenkuin pappi oli ennättänyt päättää, mitä tässä sattumuksessa oli sopivin tehdä, upposi pitkä, terävä veitsi hänen rintaansa.

Ruumiin horjahtaessa permantoa kohti tarttui Tarzan siihen, temmaten päähineen sen hartioilta; heti hänen ilmestyessään oli apinamiehen alati valppaissa aivoissa herännyt rohkea tuuma vihollisten pettämiseksi.

Suojeltuaan sen vaurioista, jonka se epäilemättäkin olisi kärsinyt, jos olisi omistajansa mukana romahtanut maahan, laski Tarzan päähineen huolellisesti permannolle, sitten kun oli hellittänyt ruumiista. Senjälkeen hän kumartui katkaisemaan ho-donin hännän läheltä tyveä. Vähän matkan päässä hänen oikeallaan oli pieni kammio, josta pappi oli kaiketi juuri tullut, ja sinne Tarzan raahasi ruumiin, päähineen ja hännän.

Nopeasti leikaten kapean kaistaleen papin lannetaljasta Tarzan sitoi sen lujasti tuon irroitetun jäsenen yläpäähän ja pistäen hännän taakseen oman lannetaljansa alle kytki sen paikoilleen niin hyvin kuin kykeni, sovitti päähineen hartioilleen ja astui huoneesta täydellisesti Jad-ben-Othon temppelipapin näköisenä, jollei varsin läheltä tarkastanut hänen peukaloitaan ja isojavarpaitaan.

Hän oli huomannut, että ho-donit ja waz-donit jokseenkin usein pitävät hännänpäätä kädessään, ja sen tempun teki hänkin, jotta sen hervoton laahautuminen takana ei herättäisi epäluuloa.

Astellen käytäviä pitkin ja erinäisten suojamain lävitse hän pääsi vihdoin päivänvaloon palatsin alueella temppelin toisella puolen. Hätyyttäjät eivät olleet vielä ehtineet sinne asti, vaikka takaapäin jo kuului hälyä. Hän kohtasi nyt sekä sotureita että orjia, mutta ne vilkaisivat häneen vain ohimennen, pappeja kun varsin yleisesti liikuskeli palatsin lähettyvillä.

Näin hän rauhassa sivuutti vartijat; lopulta päätyen Kielletyn puutarhan sisäveräjälle. Siinä hän seisahtui tarkkaamaan nopeasti sitä osaa kauniista tarhasta, joka oli hänen silmäinsä edessä. Hän tunsi helpotusta, kun ei nähnyt siellä ketään, ja onnitellen itseään siitä, että oli niin vähällä vaivalla pettänyt A-lurin korkeat vallat, asteli hän ripeästi aitauksen vastakkaiseen päähän. Täältä hän löysi kukkivan pensaikon, johon kymmenenkin miestä olisi voinut turvallisesti piiloutua.

Ryömien aivan sen sisään hän riisui epämukavan päälaitteensa ja istahti odottelemaan, mitä kohtalolla saattoi olla hänelle varattuna, sillä välin kun hän teki suunnitelmia tulevaisuutta varten. Puutarhan ulkopuolelta hän kuuli miesten ääniä, jotka huutelivat toisilleen läheltä ja kaukaa; uutterasti häntä siis etsittiin.

Istuessaan pensaston verhoavain lehväin suojassa ja miettiväisenä katsellessaan kamalaa papinnaamiota, joka hänellä oli käsissään, havaitsi hän, että puutarhassa oli muitakin. Hän vaistosi toisen läsnäolon, ja pian erottivat hänen harjaantuneet korvansa lähenevien paljaiden jalkojen sipsutusta nurmikolla. Ensiksi hän epäili jonkun hiipailevan Kielletyssä puutarhassa häntä etsimässä, mutta hiukan myöhemmin olento tuli hänen ahtaaseen, runkojen, lehtien ja kukkien rajoittamaan näköpiiriinsä. Hän totesi, että se oli prinsessa O-lo-a yksinään kävelemässä pää painuksissa, ikäänkuin mietteissään — surullisissa mietteissä, sillä hänen silmäluomissaan näkyi merkkejä kyynelistä. Pian senjälkeen varoittivat hänen korvansa muitakin tulleen puutarhaan. Miespuolisia ne olivat, ja askeleista päättäen he eivät kulkeneet hitaasti eivätkä mietteissään. He tulivat suoraan prinsessaa kohti, ja sitten Tarzan näki kaksi pappia.

"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", sanoi toinen tulijoista, "muukalainen, joka väitti itseään Jad-ben-Othon pojaksi pakeni vastikään ylimmäisen papin kiukkua, sitten kun Lu-don oli paljastanut hänet ja kaikki hänen jumalattomat herjauksensa. Temppeli, palatsi ja kaupunki etsitään läpikotaisin, ja meidät on lähetetty tutkimaan Kiellettyä puutarhaa, koska kuningas Ko-tan sanoi vielä tänä aamuna tavanneensa hänet täällä, vaikkei voinutkaan käsittää, kuinka hän oli päässyt vartijain ohitse."

"Hän ei ole täällä", vastasi O-lo-a. "Minä olen oleskellut puutarhassa jonkun aikaa enkä ole nähnyt tai kuullut ketään muuta kuin itseni. Mutta etsikää, jos haluttaa."

"Ei", sanoi pappi, joka jo oli puhunut, "se ei ole tarpeellista, koska hän ei olisi voinut tulla tänne sinun tietämättäsi tai vartijain ummistamatta silmiänsä; ja silloinkin olisi edellämme kävelleen papin täytynyt hänet nähdä."

"Epäilemättä", myönsi O-lo-a, "mutta onpa kummallista, etten häntä nähnyt." Papit kumarsivat ja kääntyivät lähteäkseen.

— Tyhmiä kuin Buto, sarvikuono, — tuumi Tarzan, joka piti Butoa toisinaan perin typeränä elukkana. — Helppoa pitäisi olla tuommoisten eksyttäminen!

Papit olivat tuskin lähteneet, kun Tarzan kuuli puutarhan yli juoksevain jalkain ripeästi lähenevän prinsessaa, nopean, melkein läähättävän hengityksen säestäminä, joko asianomainen sitten oli näännyksissä tai kiihtymyksen vallassa.

"Pan-at-li", huudahti O-lo-a, "mitä on tapahtunut? Näytät säikähtyneeltä kuin sarvas, jonka mukaan olet nimesikin saanut!"

"Voi, Pal-ul-donin prinsessa", huohotti Pan-at-li, "ne tahtoivat tappaa hänet temppelissä! Ne tahtoivat tappaa ihmeellisen muukalaisen, joka väitti olevansa Dor-ul-Otho!"

"Ylimmäinen pappi tahtoi hänet vangituttaa ja surmauttaa, mutta kun he hyökkäsivät hänen päälleen, paiskasi hän yhden papeista vasten Lu-donin kasvoja yhtä keveästi kuin sinä saattaisit sinkauttaa rintalevysi minua kohti; ja sitten hän hyppäsi alttarille ja siitä temppelinmuurin reunalle ja hävisi alas toiselle puolen. Nyt he etsivät häntä, mutta, oi prinsessa, minä rukoilen, etteivät he häntä löytäisi."

"Ja miksi sinä sitä rukoilet?" kysyi O-lo-a. "Eikö moinen hirveä herjaaja ole ansainnut kuolemaa?"

"Entä tunnetko sinä?" tokasi O-lo-a. "Tänä aamuna sinä kavalsit itsesi ja yritit sitten pettää minua. O-lo-an orjattaret eivät tee sellaista rankaisematta. Onko hän siis sama Tarzan-jad-guru, josta minulle kerroit? Puhu, nainen, ja puhu pelkkää totta!"

Pan-at-li suoristausi ylväästi, pikku leuka korkealla, sillä eikö hänkin ollut oman kansansa keskuudessa jo prinsessan arvoinen? "Pan-at-li kor-ul-jalainen ei valehtele puolustuksekseen", sanoi hän.

"Kerro minulle, siis, mitä tiedät tästä Tarzan-jad-gurusta", tiukkasi
O-lo-a.

"Minä tiedän, että hän on ihmeellinen mies ja hyvin rohkea", sanoi Pan-at-li, "ja että hän pelasti minut tor-o-donrn ja gryfin kynsistä, kuten sinulle kerroin, ja että hän on todella sama, joka tänä aamuna tuli puutarhaan, enkä vieläkään ole varma, ettei hän olisi Jad-ben-Othon poika, sillä hänen urheutensa ja voimansa ovat suuremmat kuin kuolevaisen ihmisen, samoin kuin hän olisi voinut tehdä minulle pahaa, suojeli hän minua, ja kun hän olisi voinut pelastautua, ajatteli hän vain minua. Ja kaiken tämän hän teki ystävyydestä Om-atia kohtaan, joka on Kor-ul-jan gund ja jonka kumppaniksi minä olisin mennyt, jos ho-donit eivät olisi minua vanginneet."

"Hän oli tosiaan ihmeellinen mies katsella", virkkoi O-lo-a uneksivasti, "eikä hän ollut erilainen muista miehistä vain kättensä ja jalkainsa muodolta tai hännättömyytensä vuoksi, vaan hänessä oli jotakin, mikä teki hänet erilaiseksi vielä tärkeimmissäkin seikoissa."

"Ja", täydensi Pan-at-li, villi pieni sydämensä uskollisena miehelle, joka oli häntä puolustanut, ja toivoen hankkivansa hänelle prinsessan kunnioituksen, vaikkei siitä ehkä olisikaan Tarzanille hyötyä; "ja", sanoi hän, "eikö hän tiennyt kaikkea Ta-denista ja hänen olinpaikastaankin? Sano minulle, oi prinsessa, voisiko kuolevainen sellaisia asioita tietää?"

"Mutta kuinka hän saattoi tietää, että sinä rakastat Ta-denia?" väisti Pan-at-li. "Minä sanon sinulle, prinsessani, että jos hän ei ole jumala, on hän ainakin enemmän kuin yksikään ho-don tai waz-don. Hän seurasi minua Kor-ul-jasta Es-satin luolasta Kor-ul-lulin halki ja kahden leveän harjanteen poikki juuri samaan Kor-ul-gryfin luolaan, johon olin lymynnyt, vaikka oli monta tuntia kulunut siitä kun sitä tietä taivalsin eivätkä paljaat jalkani olleet jättäneet mitään jälkiä maahan. Kuka kuolevainen olisi sellaiseen kyennyt? Ja kenen oudon miehen koko Pal-ul-donissa voisi neitsyt saada ystäväkseen ja suojelijakseen paitsi hänet?"

"Ehkä Lu-don on erehtynyt — ehkä hän on sittenkin jumala", sanoi
O-lo-a, johon hänen orjattarensa innokas puolustelu oli tehonnut.

"Olkoonpa hän jumala tai inehmo, on hän liian ihmeellinen kuollakseen!" huudahti Pan-at-li. "Kunpa voisin hänet pelastaa! Jos hän jäisi eloon, saattaisi hän keksiä keinon hankkiakseen sinullekin Ta-denisi, prinsessa."

"Ah, kunpa hän sen voisi!" huoahti O-lo-a. "Mutta voi! se on myöhäistä!
Sillä huomenna minut annetaan Bu-lotille."

"Niin, sille, jolla on kamalat pyöreät kasvot ja iso vatsa", huudahti prinsessa inhoten. "Hän on niin laiska, ettei viitsi metsästää eikä taistella. Siitä möhömahasta ei ole muuhun kuin syömään ja juomaan, eikä hän ajattele mitään muuta kuin orjattariaan. Mutta kah, Pan-at-li, poimihan minulle noita kauniita kukkasia! Tahtoisin saada niitä siroteltavaksi vuoteeni ympärille, jotta voisin aamulla viedä mukanani muiston siitä sulotuoksusta, jota enimmin rakastan ja jota en tietystikään tapaa Bu-lotin isän Mo-sarin kylässä. Minä autan sinua, Pan-at-li, ja me keräämme niitä kahmaloittain, sillä niiden poimiminen on minulle rakkainta hommaa, — ne olivat Ta-denin mielikukkia."

Naiset lähestyivät kukkivaa pensaikkoa, jossa Tarzan piili; mutta kukkia kun oli ylen runsaasti joka pensaassa, arveli apinamies, ettei heidän tarvitsisi astua tiheikön sisään, jolloin hänet, huomattaisiin. Huudahdellen mielihyvästä, löytäessään erikoisen isoja ja täydellisiä kukkia, siirtyivät nuoret naiset pensaalta pensaalle Tarzanin lymypaikan ympärillä.

"Oi, katsohan, Pan-at-li!", sanoi O-lo-a äkkiä, "tuolla on niiden kaikkien kuningatar! En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisen ihanaa kukkaa… Ei, minä nyppäisen sen itse! Se on niin suuri ja ihmeellinen, että kenenkään muun käsi ei saa siihen koskea." Ja prinsessa pujottausi pensaiden läpi sinne päin, missä iso kukka loisteli oksallaan apinamiehen pään yläpuolella.

Niin äkkiä ja odottamatta oli neitonen lähestynyt, että Tarzan ei ehtinyt livahtaa toisaanne, vaan jäi äänettömänä istumaan, toivoen että kohtalo olisi hänelle suopea ja johdattaisi Ko-tanin tyttären pois ennenkuin tämä tulisi siirtäneeksi silmänsä korkealla kasvavasta kukasta häneen. Mutta katkaistessaan pitkän varren veitsellään vilkaisi tyttö suoraan Tarzan-jad-gurun hymyileviin kasvoihin.

"Älä pelkää, prinsessa", rauhoitti hän; "Ta-denin ystävä sinua tervehtii", ja nosti tytön sormet huulilleen. Silloin lähestyi Pan-at-li haltioituneena. "Oi, Jad-ben-Otho, se on hän!"

"Ja nyt kun olette minut löytäneet", kysyi Tarzan, "luovutatteko minut ylipappi Lu-donille?"

Pan-at-li heittäysi O-lo-an jalkoihin. "Prinsessa, prinsessa", rukoili hän, "älä anna häntä ilmi hänen vihollisilleen!"

"Mutta jos isäni, Ko-tan", kuiskasi O-lo-a pelokkaasti, "saisi kuulla petollisuudestani, raivostuisi hän rajattomasti. Vaikka olenkin prinsessa, saattaisi Lu-don vaatia, että minut uhrattaisiin Jad-ben-Othon vihan lepyttämiseksi, ja niin he yhdessä tuomitsisivat minut tuhoon."

"Mutta he eivät saa koskaan tietää", huudahti Pan-at-li, "että olet hänet nähnyt, jollet itse sitä heille kerro, sillä Jad-ben-Otho on todistajani, että minä en sinua koskaan petä."

"Mutta miksi yritit paeta kuolevaisten käsistä, jos olet jumala?" kysyi prinsessa.

"Kun jumalat heittäytyvät kuolevaisten pariin", vastasi Tarzan, "eivät he ole näitä haavoittumattomampia. Jos Jad-ben-Otho ilmestyisi ruumiillistuneena eteesi, voitaisiin hänet surmata."

"Oletko nähnyt Ta-denin ja puhutellut häntä?" kysyi prinsessa ilmeisen hajanaisesti.

"Kyllä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan", vastasi apinamies.
"Kuun ajan olin alati hänen seurassaan."

"Ja…" jatkoi neitonen epäröiden, "ra…" — hän loi silmänsä maahan, ja hänen poskensa karahtivat punaisiksi — "rakastaako hän minua yhä?"

Nyt tiesi Tarzan voittaneensa tytön puolelleen. "Rakastaa", sanoi hän "Ta-den puhuu ainoastaan O-lo-asta, odottaen ja toivoen päivää, jona voi vaatia hänet omakseen."

"Pysyköön se päivä aina huomisena", vastasi Tarzan, "sillä huominen päivä ei koskaan saavu."

"Ah, mutta tämä onnettomuus saapuu, ja kaikki elämäni huomispäivät täytyy minun riutua kurjuudessa ja ikävöidä Ta-denia, jota en koskaan saa omakseni."

"Jollei olisi Lu-donia, olisin kai voinut auttaa sinua", virkkoi apinamies. "Ja kenties voin auttaa sinua vieläkin?"

"Ah, kunpa vain voisit, Dor-ul-Otho!" huudahti O-lo-a. "Ja minä tiedän, että sinä tekisit sen, sillä Pan-at-li on kertonut minulle, kuinka rohkea sinä olet ja kuinka ystävällinenkin."

"Ainoastaan Jad-ben-Otho tietää, mitä tulevaisuudella on helmassaan", sanoi Tarzan. "Ja menkää nyt molemmin tiehenne, jottei kukaan näkisi teitä ja kävisi epäluuloiseksi."

"Me menemme", vastasi O-lo-a, "mutta Pan-at-li palatkoon tuomaan ruokaa. Minä toivon, että pääset heidän käsistään ja että Jad-ben-Otho oli mielissään siitä, mitä olen tehnyt." Hän kääntyi ja käveli pois Pan-at-lin seuratessa, ja apinamies piiloutui jälleen.

Hämärissä toi Pan-at-li ruokavaroja, ja päästyään hänen kanssaan kahdenkesken teki Tarzan kysymyksen, jota hän oli kiihkeästi halunnut tiedustaa siitä asti kun aikaisemmin päivällä oli haastellut Ö-lo-an kanssa.

"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä tiedät O-lo-an mainitsemista huhuista, jotka koskevat muka A-luriin kätkettyä salaperäistä muukalaista. Oletko sinäkin sellaista kuullut sillä lyhyellä ajalla, jonka olet täällä ollut?"

"Kyllä", vastasi Pan-at-li, "minä olen kuullut toisten orjatarten puhelevan siitä keskenään. Kaikki siitä kuiskuttelevat, mutta kukaan ei uskalla siitä ääneen haastella. Sanotaan oudon naaraan olevan kätkettynä temppeliin ja Lu-donin haluavan häntä papittareksi ja Ko-tanin vaimokseen, mutta toistensa pelosta ei kumpikaan vielä kuulu tohtivan häntä ottaa."

"En", sanoi Pan-at-li. "Mistä minä sen tietäisin? En edes tiedä, onko tämä muuta kuin pelkkää juttua, ja kerron sinulle vain mitä olen kuullut muiden puhuvan."

"Ei, mainitsivat myöskin toisesta, joka tuli tänne hänen kanssansa, mutta kukaan ei näy tietävän, mihin se toinen on joutunut."

Tarzan nyökkäsi. "Kiitos, Pan-at-li", sanoi hän. "Olet ehkä auttanut minua enemmän kuin kumpikaan meistä aavistaa."

"Toivon, että olen auttanut sinua", sanoi tyttö kääntyessään pois palatsia kohti.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kun oli tullut yö, otti Tarzan holvikäytävässä temppelin alla surmaamansa papin naamion ja elottoman hännän. Hän arveli, ettei enää olisi yrittäminen päästä vartijain ohitse, varsinkaan näin myöhään illalla, koska se luultavasti herättäisi huomiota ja epäluuloa, ja niinpä hän heilautti itsensä puutarhamuurin yli kohoavaan puuhun ja pudottausi sen oksilta maahan toiselle puolelle.

Välttäen liian suurta kiinnijoutumisen vaaraa hiipi Tarzan avaralle palatsialueelle, lähestyen temppeliä vastakkaiselta sivulta eikä siltä, jolta puolelta oli livistäessään lähtenyt. Hän joutui siten aluksi sellaisille paikoille, jotka eivät olleet hänelle tuttuja, mutta yritti sieltä mieluummin kuin uskaltausi seuraamaan tallattua tietä palatsi- ja temppelirakennusten välillä. Koska hänellä oli mielessään varma päämäärä ja hänellä oli melkein satumainen paikallisaisti, liikkui hän hyvin rohkeasti temppelipihan varjojen välitse.

Käyttäen hyväkseen muurinvierustain tiheämpiä varjoja ja siellä kasvavia pensaita ja puita, tuli hän kommelluksitta lopulta siihen koristeltuun rakennukseen, jonka tarkoitusta hän oli kysellyt Lu-donilta, saaden häneltä torjuvan vastauksen, että se oli unohdettu, sellaisenaan ei mitään kummallista, mutta väite vihjautui merkitykselliseksi papin ilmeisestä vastahakoisuudesta kosketella rakennuksen käyttöä ja apinamiehen silloisesta vaikutelmasta, että Lu-don valehteli.

Ja nyt hän vihdoinkin seisoi yksinään rakennuksen edessä, joka oli kolmikerroksinen ja erillään kaikista muista temppelin rakennuksista. Siinä oli yksi ainoa kankiristikolla teljetty sisäänkäytävä, hakattuna kovaan kallioon gryfin pään muotoiseksi, jonka avoin kita oli oviaukkona. Elukan pää, hytyrä ja etukäpälät olivat kuvatut kyyristyneeseen asentoon, alahuulen levätessä maassa, harittavien käpälien välissä. Pieni soikea ikkuna oli oven kummallakin puolella, nekin ristikolla varustettuina.

Nähdessään väylän vapaaksi Tarzan astui pimeään ovikäytävään ja tunnusteli kankiristikkoa vain havaitakseen, että se oli lukittu taitavasti paikoilleen jollakin menetelmällä, jota hän ei tuntenut; se oli arvattavasti liian vahva murrettavaksi, jos hän olisikin tohtinut aiheuttaa rytinää, joka siitä olisi ollut seurauksena. Pimeässä sisustassa ei ollut mitään nähtävissä, ja siksipä hän hetkiseksi ymmälle joutuneena hapuili ikkunoita. Näidenkään teljet eivät paljastaneet salaisuuttaan, mutta Tarzan ei silti masentunut, koska hän ei ollut muuta odottanutkaan.

Jolleivät salpakanget myötäisi hänen oveluudelleen, murtaisi hän ne kyllä jättiläisvoimillaan, mikäli muuta sisällepääsyn mahdollisuutta ei ilmennyt. Mutta ensiksi hän tahtoi tutkia oliko sellaista. Hiipaillen ympäri koko rakennuksen hän tarkasti sitä huolellisesti. Oli muitakin ikkunoita, mutta niissä oli samalla tavoin kankiristikko edessä. Hän pysähtyi usein katselemaan ja kuuntelemaan, mutta ei nähnyt ketään, ja äänet, joita hän erotti, olivat liian kaukana herättääkseen hänessä mitään pelkoa.

Hän vilkaisi yläpuolelleen rakennuksen seinään. Kuten monet muut seinät kaupungissa, palatsin ja temppelin muurit, se oli koristeellisesti louhittu, ja täälläkin oli noita omituisia penkereenkaltaisia ulkonemia, jotka sekä vaakasuorina että viistosuuntaisina antoivat rakennuksille usein säännöttömän ja vinonkin leiman. Sellaista seinää ei ollut vaikea kiivetä, ei ainakaan apinamiehen.

Mutta hänelle oli iso ja jykevä päälaite melkoiseksi haitaksi, ja hän laski sen seinävierelle maahan. Hän nousi ketterästi ja havaitsi, että toisen kerroksen ikkunat eivät olleet ainoastaan teljettyjä ristikoita, vaan sisäpuoleltakin peitettyjä verhoilla. Hän ei viivytellyt toisen kerroksen kohdalla, aavistaen löytävänsä helpomman pääsytien katon kautta, jonka oli huomannut melkein kupumaiseksi niinkuin Ko-tanin valtaistuinsalissa. Siinä oli aukkoja. Hän oli nähnyt ne alhaalta, ja jos sisäpuolen rakenne edes hiukan muistutti valtaistuinsalia, ei niissä tarvittu salparistikkoa, koska kukaan ei voinut ylettyä niihin huoneen lattialta.

Oli vain yksi kysymys: olivatko ne kyllin isoja, jotta apinamiehen leveät hartiat mahtuisivat sisälle?

Hän pysähtyi jälleen kolmannen kerroksen kohdalle, ja täällä hän verhoista huolimatta näki, että sisusta oli valaistu, ja samalla tuoksahti sisäpuolelta hänen sieraimiinsa jotakin, mikä riisti häneltä toistaiseksi kaikki sivistyksen jäännökset, joita saattoi vielä olla hänessä jäljellä, tehden hänestä Kertshakin viidakkojen hurjan uroksen. Niin äkillinen ja täydellinen oli muutos, että hänen villeiltä huuliltaan oli kajahtaa rodunomainen kamala otteluhaaste; mutta ovela eläimellinen vaisto pelasti hänet siitä erehdyksestä.

Ja nyt hän kuuli ääniä sisäpuolelta — Lu-donin vaativan äänen, sen hän olisi voinut vannoa, ja ylpeänä ja ylenkatseellisena vavahtelevaa sointua vastaussanoista, vaikkakin siinä samalla ilmeni ääretöntä toivottomuutta, joka tulistutti Tarzanin raivostuksen silmittömäksi.

Hän unohti kupukaton mahdollisine aukkoineen. Välittämättä enää hiipiä varkain ja hiljaa apinamies ojensi mahtavan nyrkkinsä ja jymäytti yhden ainoan hirvittävän iskun edessään olevan pienen ikkunan ristikkoon. Se survaisu paiskasi teljet puitteineen rämähtämään lattialle huoneen sisäpuolelle.

Samassa silmänräpäyksessä Tarzan hyppäsi pää edellä sisään aukosta, riuhtaisten antiloopinnahkaiset verhot mukanaan permannolle. Kavahtaen pystyyn hän sieppasi päänsä ympäri kietoutuneen taljan pois ja huomasi olevansa täydellisessä ja hisahtamattomassa pimeydessä. Hän mainitsi ääneen nimeä, jota ei ollut hänen huuliltaan moneen kuukauteen kuulunut. "Jane, Jane", huusi hän, "missä olet?" Mutta vastauksena oli vain äänettömyys.

Hän huuteli yhä uudelleen ja uudelleen, kädet ojossa hapuillen huoneen manalankaltaisessa pimeydessä, sieraimet ja aivot niiden hienojen tuoksujen ärsyttäminä, jotka ensinnä olivat saaneet hänet vakuutetuiksi siitä, että hänen puolisonsa oli ollut juuri tässä huoneessa. Ja hän oli kuullut hänen rakkaan äänensä vastustavan kurjan papin alhaisia pyyteitä. Ah, kunpa hän vain olisi toiminut varovaisemmin! Jospa hän vain olisi liikkunut hiljaa hiipimällä, olisi hän ehkä tällä hetkellä pitänyt puolisoansa sylissään, samalla kun Lu-donin ruumis olisi virunut hänen jaloissaan, suoritetun koston kaunopuheisena todistajana. Mutta nyt ei ollut aikaa joutavaan itsemoitiskeluun.

Hän kompuroi umpimähkää eteenpäin, haparoiden käsillään, tietämättä mitä, kunnes äkkiä tunsi lattian allaan käyvän kaltevaksi ja syöksyi alaspäin vielä synkempään pimeyteen kuin ylhäällä oli ollut. Hän tunsi paiskautuvansa jotakin sileätä pintaa vasten ja luisuvansa ikäänkuin silattua laskukourua pitkin, samalla kun hänen yläpuoleltaan kuului Lu-donin ilkkunauru ja kirkuva ääni: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho."

Apinamies mäiskähti äkkiä ja kipeästi kiviselle permannolle. Suoraan hänen edessään oli soikea, monilla kangilla salvattu ikkuna, mistä hän näki kuutamon kimmeltävän taustalla alhaalla päilyvän lammen kalvossa.

Alussa hän ei erottanut muita ääniä kuin kaupungin humun, joka kantautui hänen korviinsa lammenpuolisesta ikkunasta; mutta pian hän oli kuullut heikosti, ikäänkuin etäältä käpäläin laahustusta kivipermannolla, ja sitä tarkatessaan hän havaitsi äänen lähenevän.

Se tuli yhä lähemmäksi, ja nyt saattoi jo erottaa otuksen hengityksenkin. Kaiketikin oli tähän onkaloon putoaminen herättänyt sen huomiota, ja se oli nyt tulossa tutkimaan. Tarzan ei voinut sitä nähdä, mutta hän tiesi, ettei se ollut kaukana, ja sitten jylisi synkässä holvisokkelossa gryfin hurja mylvähdys.

Tietäen hirviön heikkonäköisyyden, ja omat silmänsä jo tottuneina luolan pimeyteen, koetti apinamies väistää vimmattua hyökkäystä, jonka tiesi jokaiselle elävälle olennolla ylivoimaiseksi. Hän ei uskaltautunut kokeilemaan tämän oudon gryfin kanssa tor-o-donin menettelyllä, vaikka oli sen havainnut tehokkaaksi aikaisemmassa tilanteessa, jolloin hänen henkensä ja vapautensa olivat olleet uhkayrityksen varassa. Olosuhteet olivat nyt suuresti toisenlaiset. Silloin hän oli saanut kirkkaalla päivänvalolla lähestyä gryfiä säännöllisissä olosuhteissa ja sen ollessa luonnollisessa tilassa, ja hän oli nähnyt sen gryfin jo alistettuna ihmisen tai ainakin ihmisenkaltaisen olennon valtaan; mutta täällä oli hänellä vastassaan vangittu elukka raivokkaan vimman valtaamana parhaillaan hyökkäämässä, eikä hänellä ollut mitään syytä luulotella, että tämä gryf oli konsaan tuntenut arvovallan hillitsevää vaikutusta, se kun oli suljettuna tähän kaameaan kuoppaan kaiketikin vain yhtä ainoata tarkoitusta varten — ja sen tarkoituksen oli Tarzan näinä muutamina viime minuutteina jo selvästi itse kokenut.

Välttääkseen petoa perusti Tarzan siis toivonsa siihen mahdollisuuteen, että löytäisi jonkun pakoreiän. Liian paljon oli pelissä hänen antautuakseen mihinkään otteluun, jos saattoi peräytyä, — kun ottelun tulokseksi jotensakin varmasti koituisi vastalöydetyn puolison lopullinen tuomitseminen kohtaloonsa, näin sydäntäsärkevänä eroamisena toisistaan. Mutta niin suuri kuin hänen pettymyksensä ja mielenkarvautensa olikin, niin toivottomalta kuin hänen nykyinen tilansa näyttikin, kuumensi villin viidakon herran suonia lämmin kiitollisuuden ja intomielen hehku. Jane eli! Kaikkien näiden toivottomuuden ja pelon pitkien kuukausien jälkeen oli hän löytänyt puolisonsa. Jane eli!

Suojaman vastakkaiselle puolelle, ääneti kuin ruumiista erkaantuneen sielun haamu, livahti nopea viidakkoeläin hyökkäävän jättiläisen tieltä, kun hirviö tässä luolansa puolihämärässä vain tarkkojen korviensa opastamana ryntäsi paikkaa kohti, johon Tarzanin rymähtäminen oli sen huomion kiinnittänyt. Apinamies riensi ulkoseinää pitkin. Hänen eteensä aukeni nyt käytävän musta suu, josta peto oli tullut tähän isompaan huoneeseen. Epäröimättä syöksyi Tarzan sinne. Täälläkin hänen silmänsä, jo kauan sitten tottuneina pimeyteen, joka sinusta tai minusta olisi näyttänyt täydelliseltä, erotti hämärästi permannon ja seinät muutaman askeleen päästä, ja se riitti estämään hänet suistumasta johonkin aavistamattomaan kuiluun tai törmäämästä kovaa kalliota vasten jossakin äkkikäänteessä.

Käytävä oli sekä avara että korkea, niinkuin sen täytyi ollakin soveltuakseen siellä asustavan otuksen tavattomille mittasuhteille, eikä Tarzanin siis ollut vaikea liikkua melkoisen nopeasti tällä kiemurtelevalla tiellä. Etääntyessään hän havaitsi käytävän viettävän alaspäin, vaikkei jyrkästi; mutta se tuntui loppumattomalta, ja hän kummeksui, mihin etäiseen maanalaiseen luolaan se johtikaan. Hänestä vähin tuntui siltä, että kenties sittenkin olisi ollut viisainta pysyä isommassa suojamassa ja uskaltaa kaikki gryfin taltuttamisen mahdollisuuteen, koska siellä edes oli riittävästi tilaa ja valoa, jotta yrityksellä olisi toki ollut hiukan menestymisen toivoa. Joutua tavoitetuksi täällä pimeän käytävän ahtaudessa, jossa gryf ei varmaankaan näkisi häntä ollenkaan, oli melkein samaa kuin välttämätön kuolema; ja nyt hän kuulikin hirviön lähenevän takaapäin. Sen ukkosmylvintä tärisytti tuntuvasti kalliota, johon luolamaiset kammiot oli louhittu. Pysähtyä kohtaamaan tätä ruumiillistunutta vimmaa tehottomalla huikkauksella tuntui Tarzanista perin mielettömältä, ja niin hän riensikin eteenpäin käytävässä, pinnistäen vauhtiaan, kun huomasi gryfin olevan hänet saavuttamaisillaan.

Nyt ohentui pimeys, ja käytävän viimeisessä käänteessä hän näki edessään kuun valaiseman alan. Uudistunein toivein hän pintti vinhasti eteenpäin ja ryntäsi käytävän suusta isoon kehään, jonka valkoiset muurit kohosivat korkeina joka taholla — sileät, kohtisuorat muurit, joiden pinnassa ei ollut vähäisintäkään jalansijaa. Hänen vasemmallaan oli lammikko, jonka tämänpuolinen sivu huuhtoi muurin perustaa. Se oli epäilemättä gryfin rypeämislätäkkö ja juoma-allikko.

Samassa tuli peto näkyviin käytävän suusta, ja Tarzan peräytyi allikon partaalle viimeiseen puolustusasentoon. Ei ollut mitään sauvaa, jolla hän olisi voinut korostaa äänensä vaikutusta, mutta hän seisahtui kumminkin, koska ei näkynyt muutakaan keinoa olevan. Heti käytävän ulkopuolella gryf pysähtyi, kääntäen heikkonäköisiä silmiään joka taholle ikäänkuin etsien saalistaan. Tämä siis näytti otolliselta silmänräpäykseltä yritykseen, ja niinpä apinamies korotti äänensä käskeväksi, päästäessään tor-o-donin käyttämän inhan "vhi-uu!" -huikkauksen. Sen vaikutus gryfiin oli välitön ja täydellinen. Hirveästi mylvähtäen se tähtäsi kolmella sarvellaan ja syöksyi vimmatusti ääntä kohden.

Ei oikealla eikä vasemmalla ollut mitään pelastuksen tietä, hänen takanaan välkkyi lammikon tyyni pinta, kun taas edessä ärjyi tuho. Mahtava ruho näytti kaatuvan hänen päälleen, kun apinamies kääntyi ja sukelsi tummiin aaltoihin.

Toivo oli kuollut nais-raukan sydämestä. Vankeuden, vaaran ja kärsimysten monikuukautisessa taistelussa se oli ajoittain lepattanut liekkinä vain painuakseen jokaisen elpymisen jälkeen entistä matalammalle, ja nyt se oli kokonaan sammunut, jättäen vain kylmän hiilustan, jota ei enää koskaan voitaisi uudelleen sytyttää, sen tiesi Jane Clayton. Toivo oli kuollut, kun hän katseli Lu-donia, ylimmäistä pappia, vankila-asunnossaan A-lurin Gryf-temppelissä. Ei aika eivätkä kovat kokemukset olleet kyenneet painamaan leimaansa hänen ruumiilliseen kauneuteensa, — hänen soreat piirteensä ja säteilevä viehkeytensä olivat uhmanneet niiden vaikutusta; mutta juuri näiden ominaisuuksien vuoksi uhkasi häntä nykyinen vaara, sillä Lu-don himoitsi häntä. Alemmilta papeilta hän oli turvassa, mutta Lu-donilta hän ei ollut, sillä Lu-don ei ollut heidän kaltaisensa, koska Pal-ul-donin ylimmäisen papin arvon tuli mennä perintönä isältä pojalle.

Kuningas Ko-tan oli häntä halunnut, ja tähän asti hänet olikin pelastanut kilpailijain keskinäinen pelko; mutta vihdoin oli Lu-don hylännyt varovaisuuden ja tullut yön hiljaisina hetkinä vaatimaan häntä omakseen. Ylpeästi oli Jane työntänyt hänet takaisin, yrittäen yhä voittaa aikaa, vaikka hän ei osannut edes hämärästi kuvitella, mitä helpotusta tai uutta toivoa aika voisi hänelle tuoda. Kiihkeä irvistys vääristi miehen julmia kasvoja, kun hän astui huoneen poikki saalistansa tavoittamaan. Nainen ei peräytynyt eikä kyyristellyt, vaan seisoi hyvin suorana, leuka pystyssä, lannistumaton katse täynnä inhoa ja halveksimista. Toinen tajusi hänen ilmeensä, ja samalla kun se suututti häntä, lisäsi se vain hänen omistamishaluaan. Tässä oli todella kuningatar, kenties jumalatar — sopiva puoliso ylimmäiselle papille.

"Sinä et sitä tee!" sanoi vanki, kun pappi yritti häneen koskea.
"Toinen meistä kuolee ennenkuin pääset aikomuksesi perille."

Ahdistaja oli nyt hänen vieressään. Hänen naurunsa vihloi Janen korvia.
"Rakkaus ei kuoleta", vastasi hän ilkkuen.

Pappi oli tarttumaisillaan hänen käsivarteensa, mutta samalla rymähti jokin ikkunan salpoja vasten, heittäen ne murskattuina huoneen lattialle, ja heti perässä paiskautui ihmishahmo pää edellä huoneeseen, kietoutuneena taljaverhoihin, jotka hän rajussa hyökkäyksessä tempasi mukanaan lattialle.

Jane Clayton näki hämmästyksen ilmeen ja jotakin pelontapaista äkkiä kuvastuvan ylipapin kasvoilla, ja sitten hän näki tämän astahtavan eteenpäin ja tempaavan nahkahihnasta, joka riippui huoneen katosta. Heti laskeutui sieltä taitavasti laitettu seinäke, joka putosi heidän ja sisälletunkijan väliin, tehokkaasti erottaen tämän heistä ja samalla jättäen tulijan hapuilemaan pimeässä esteen toisella puolella, koska huoneen ainoa lamppu oli heidän puolellaan väliseinää.

Heikosti kuuli Jane äänen huutelevan väliseinän takaa, mutta kenen se oli ja mitä se sanoi, sitä hän ei voinut erottaa. Sitten hän näki Lu-donin vetäisevän toisesta hihnasta ja ilmeisesti odottavan jotakin tapahtuvaksi. Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Jane näki hihnan liikahtavan äkkiä ikäänkuin ylhäältäpäin nykäistynä, ja sitten Lu-don hymyili ja pani käymään jonkilaisen koneiston, joka nosti väliseinän jälleen paikalleen kattoon.

Astuen siihen huoneen osaan, jonka väliseinä oli heiltä sulkenut, ylipappi polvistui lattialle ja painoi kappaleen siitä alas, paljastaen syvän onkalon suun, joka johti alaspäin, ja huusi ääneensä nauraen aukkoon: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho!"

Napsauttaen kiinni pidäkkeen, joka esti laskuoven avautumasta varomattomain jalkain alla ennenkuin hän, Lu-don itse tahtoi, nousi ylipappi jälleen pystyyn.

Jane Clayton kääntyi Lu-donin katseen suuntaan ja näki oviaukossa sotilaan mahtavan hahmon, jonka jäykillä piirteillä oli ankaran ja tinkimättömän arvovallan leima.

"Tulen kuningas Ko-tanin käskystä", vastasi Ja-don, "siirtämään kauniin muukalaisen Kiellettyyn puutarhaan."

"Se on kuninkaan käsky — minä olen sanonut sanottavani", järäytti Ja-don, jonka sävy ei ilmaissut pelkoa enempää kuin kunnioitustakaan pappia kohtaan.

Lu-don tiesi hyvin, miksi kuningas oli valinnut tämän sanansaattajan, jonka kerettiläisyys oli tunnettu, joskin hänen valta-asemansa oli tähän asti suojellut hänet papin vehkeiltä. Lu-don vilkaisi salavihkaa katossa riippuviin hihnoihin. Miksikä ei? Kunpa hän vain voisi toimia niin, että saisi Ja-donin vietellyksi huoneen vastakkaiselle sivulle!

"Tule", sanoi hän suostuttelevalla äänellä, "pohtikaamme asiaa!" ja siirtyi sitä paikkaa kohti, jonne toivoi Ja-donin häntä seuraavan.

"Siinä ei ole mitään pohtimista", vastasi Ja-don, mutta seurasi kuitenkin pappia, peläten petosta.

Jane tarkkasi heitä. Hän näki soturin kasvoissa ne ihailtavat miehuuden ja kunniallisuuden piirteet, joita aseiden käyttö parhaiten kehittää. Tekopyhässä papissa ei ilmennyt mitään sovittavaa ominaisuutta. Näistä kahdesta hänen oli siis viisainta valita soturi. Hänen parissaan saattoi toivoa jotakin — Lu-donin ei mitään. Jo pelkkä siirtyminen toisesta vankilasta toiseen saattoi tarjota jonkun pakomahdollisuuden. Hän punnitsi näitä seikkoja ja teki päätöksensä, sillä Lu-donin nopea vilkaisu hihnoihin ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja oivaltamatta.

"Soturi", sanoi hän kääntyen Ja-donin puoleen, "jos tahdot elää, niin älä astu sille kohdalle permantoa!"

"Ja missä siinä piilee vaara?" kysyi Ja-don Janelta, Lu-donista välittämättä.

Nainen viittasi hihnoihin. "Katso!" sanoi hän, ja ennenkuin ylipappi ehti estää oli hän tarttunut seinuketta hallitsevaan köyteen, ja irtoseinä pudota jymähti alas, erottaen Lu-donin soturista ja hänestä itsestään.

Ja-don katsoi häneen kysyvästi. "Hän olisi tehnyt minulle sievän kolttosen, jollet olisi tullut väliin", sanoi hän; "pitänyt minua tuolla vangittuna, ja raahannut sinut jonnekin muualle temppelinsä sokkeloihin."

"Hän olisi tehnyt enemmänkin", vastasi Jane osoittaen toista hihnaa. "Tämä irroittaa pidikkeistään laskuluukun, joka on permannossa väliseinän toisella puolella. Sille astuessasi olisit suistunut onkaloon temppelin alle. Sellaisella kohtalolla on Lu-don minuakin usein uhkaillut. En tiedä, puhuuko hän totta, mutta hän sanoo, että siellä on vangittuna temppelin paholainen — valtavan iso gryf."

"Temppelissä on gryf", selitti Ja-don. "Sen ruokkimiseksi kuten uhritoimituksiakin varten pitävät papit meitä ahkerasti hankkimassa heille vankeja. Mutta toisinaan valitaan uhreiksi omia kansalaisiamme, joita vastaan Lu-don on alkanut kantaa kaunaa. Minua hän on pitänyt kauan silmällä. Nyt hän olisi saanut tilaisuuden tuhota minut, jollet sinä olisi hänen elkeitään estänyt. Sano minulle, nainen, miksi minua varoitit. Emmekö me kaikki ole sinun vanginvartijoitasi ja vihollisiasi?"

"Kukaan ei voisi olla Lu-donia kauheampi", vastasi Jane, "ja sinä näytät urhealta ja kunnialliselta soturilta. Minä en voinut toivoa, sillä toivo on sydämestäni kuollut; mutta kuitenkin on mahdollista, että niin monien soturien joukossa, vaikka kuuluvatkin toiseen rotuun kuin minä, on joku, joka soisi kunniallista kohtelua porttienne sisäpuolelle joutuneelle muukalaiselle — naisellekin."

Ja-don katseli häntä pitkän tovin. "Ko-tan aikoo tehdä sinut kuningattarekseen", sanoi hän. "Niin hän itse minulle kertoi, ja tottahan se on kunniallista kohtelua miehen puolelta, joka voisi tehdä sinusta orjattarenkin."

Ja-don astui lähemmäksi, ikäänkuin peläten, että joku muu kuulisi hänen puheensa. "Hän uskoo, vaikkei ole sitä minulle suoraan sanonutkaan, että sinä olet jumalien sukua. Ja miksikä ei? Jad-ben-Otho on hännätön, eikä siis ole ihmeellistä, että Ko-tan arvelee vain jumalain olevan sellaisia. Hänen kuningattarensa on kuollut, jättäen hänelle vain ainoan tyttären. Ko-tan kaipaa poikaa, ja mikä olisi toivottavampaa kuin että hän perustaisi Pal-ul-doniin jumalista polveutuvan hallitsijasuvun?"

"Mutta minä olen jo naimisissa", huudahti Jane, "minä en voi mennä toiselle. En halua häntä enkä hänen valtaistuintaan."

"Ko-tan on kuningas", vastasi Ja-don lyhyeen, ikäänkuin se olisi selvittänyt kaikki.

"Jos olisit Ja-lurissa", vastasi toinen, "kykenisin suojelemaan sinua kuningastakin vastaan."

"Se on kaupunki, jossa minä vallitsen", kuului vastaus. "Olen päällikkönä siellä ja sen takana sijaitsevassa laaksossa."

"Ei", vastasi soturi hymyillen, "kaukana se ei ole, mutta älä sitä ajattele — sinä et voisi sinne mitenkään päästä. Olisi liian monta ajamassa sinua takaa ja ottamassa sinut kiinni. Mutta jos tahdot tietää, se on sen joen läntisen ylähaaran varrella, joka laskee A-lurin muureja huuhtelevaan Jad-ben-luliin, — lähellä jokihaarojen yhtymäkohtaa, kolmelta puolelta veden ympäröimä. Pal-ul-donin valloittamaton kaupunki — ainoa, johon vihollisen jalka ei ole koskaan astunut siitä asti kun se sinne rakennettiin Jad-ben-Othon ollessa vielä poika."

Oi kuinka vähäisestä kipinästä yrittääkään hiipunut toivo elpyä uuteen hehkuun! Jane huokasi ja pudisti päätänsä, käsittäen toivomisen turhaksi, mutta viettelevänä kuitenkin kohosi hänen sielunsa silmien eteen Ja-lur!

"Sinä olet järkevä", kiitti Ja-don, ymmärtäen hänen huomautuksensa. "Tule nyt, niin menemme prinsessan asuntoon Kielletyn puutarhan alueelle. Sinne jäät O-lo-an, kuninkaan tyttären pariin. Siellä tulet paremmin toimeen kuin tässä vankilassasi."

"On erinäisiä juhlamenoja", selitti Ja-don, "joihin kulunee useita päiviä ennenkuin sinusta tulee kuningatar, ja yksi niistä saattaa olla vaikeasti järjestettävissä." Hän naurahti.

"Ainoastaan ylimmäinen pappi voi toimittaa kuningasparin vihkimisen", huomautti soturi.

— Viivytystä, — tuumi nainen, — siunattua viivytystä! — Sitkeähenkinen tosiaan on toivo kylmäksi sydeksikin palaneena — oikea feenikslintu.

VIIDESTOISTA LUKU

Heidän jutellessaan Ja-don opasti Janea alas kiviportaita Gryf-temppelin alla risteileviin kammioihin ja käytäviin; ristiin rastiin nämä puhkoivat kalliomäkiä, joista temppeli ja palatsi olivat hakatut esille. Pian olivat he siirtymässä toisen alueelta toisen piiriin ovikäytävästä, jonka tällä puolella seisoi vartioina kaksi pappia ja tuolla puolen kaksi sotilasta. Edelliset aikoivat pysähdyttää Ja-donin, kun näkivät, kuka hänen seurassaan oli, sillä temppelissä tunnettiin kuninkaan ja ylipapin kiista kauniin muukalaisen omistamisesta.

"Ainoastaan Lu-donin määräyksestä pääsee hän täältä", sanoi toinen heistä, asettuen suoraan Jane Claytonin eteen ja sulkien häneltä tien. Kamalan naamion onttojen tähystysreikien läpi erotti nainen papin uskonkiihkoisesta innosta kiiluvat silmät. Ja-don laski käsivartensa muukalaisen hartioille ja kouraisi toisella kädellä puukkoansa.

"Hän lähtee kuninkaan käskystä", sanoi soturi, "ja sillä valtuudella, että päällikkö Ja-don on hänen oppaansa. Väistykää!"

Palatsinsotilaat tunkeutuivat esille. "Me olemme täällä, Ja-lurin gund", sanoi toinen kääntyen Ja-donin puoleen, "tottelemassa käskyjäsi."

Toinen pappi tuli nyt väliin. "Salli heidän mennä", kehoitti hän toveriaan. "Emme ole saaneet Lu-donilta suoranaista kieltomääräystä, ja temppelin ja palatsin laki myöntää päälliköille ja papeille vapaan liikkumisvallan."

He saapuivat vihdoin prinsessa O-lo-an huoneistoon, jonka pääkäytävässä oleksi pieni vartiosto palatsinsotilaita ja useita prinsessan tai hänen seuranaistensa palvelukseen kuuluvia rotevia mustia eunukkeja. Eräälle näistä Ja-don luovutti holhokkinsa.

"Vie hänet prinsessan luo", käski päällikkö, "äläkä päästä karkaamaan."

Monien käytävien ja kammioiden läpi, joita seiniin kiinnitetyt soihtulamput valaisivat, saattoi eunukki lady Greystokea, viimein pysähtyen jatontaljoista ommeltujen verhojen peittämälle oviaukolle. Täällä opas iski sauvalla ovipieleen.

"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", huusi hän, "täällä on muukalaisnainen, temppelistä tuotu vanki."

"Käske hänen astua sisälle", kuuli Jane lempeän äänen vastaavan huoneesta.

Eunukki veti verhot syrjään, ja lady Greystoke astui suojamaan. Hän näki edessään matalakattoisen, keskikokoisen huoneen. Jokaisessa neljässä nurkassa oli polvistuva kivipatsas, ja ne näkyivät kukin osaltaan kannattavan hartioillaan katon painoa. Nämä kuviot olivat ilmeisesti tarkoitetut esittämään waz-donilaisia orjia, eikä niiltä puuttunut rohkeata taiteellista kauneutta. Itse katto kaartui loivasti keskikohdallaan kuvuksi, joka oli puhkaistu päästämään sisälle päivänvaloa ja ilmaa. Yhdellä puolella huonetta oli monta ikkunaa, mutta muissa kolmessa seinässä oli vain oviaukot. Prinsessa makaili turkiskasalla, joka oli läjätty matalalle kivikorokkeelle huoneen nurkkaan, eikä hänellä ollut muuta seuralaista kuin yksi ainoa waz-donilainen orjatyttö, joka istui korokkeen syrjällä jalkopäässä.

Janen astuessa sisälle O-lo-a viittasi häntä lähemmäksi, ja kun tulija seisoi vuoteen vieressä, kohottautui prinsessa toisen kyynärpäänsä varaan ja tarkkasi häntä arvostelevasti. "Oletpa kaunis!" virkkoi hän koruttomasti. Jane hymyili surullisesti, sillä hän oli saanut kokea, että kauneus voi koitua kiroukseksi.

"Se on todella imartelevaa", vastasi hän nopeasti, "niin säteilevän olennon huulilta kuin prinsessa O-lo-an."

"Kah", huudahti tämä riemastuneena, "sinä puhut minun kieltäni! Minulle kerrottiin, että olit toista rotua ja kotoisin jostakin etäisestä maasta, josta me pal-ul-donit emme ole konsaan kuulleetkaan."

"Lu-don piti huolta, että papit opettivat minua", selitti Jane; "mutta etäisestä maasta minä olen, prinsessa, ja ikävöin takaisin, — ja minä olen kovin onneton."

"Mutta Ko-tan, isäni, aikoo tehdä sinut kuningattarekseen", huudahti tyttö; "sittenhän toki tulet hyvin onnelliseksi!"

"Mutta minä en tule", vastasi vanki; "rakastan toista, jonka kanssa jo olen liitossa. Oi, prinsessa, kunpa tietäisit, mitä merkitsee rakastaa ja joutua pakkonaimisiin toisen kanssa, niin osoittaisit minulle myötätuntoa."

Prinsessa oli pitkän tovin ääneti. "Minä tiedän", sanoi hän vihdoin, "ja säälin sinua suuresti; mutta jollei kuninkaantytär voi pelastaa itseään sellaisesta kohtalosta, niin kuka voi varjella orjattaren? Ja orjatarhan sinä olet."

Juomingit Pal-ul-donin kuninkaan Ko-tanin pitosalissa olivat tänä yönä alkaneet tavallista aikaisemmin, sillä kuningas juhli ainoan tyttärensä huomisia kihlajaisia. Sulhanen, Bu-lot, oli päällikkö Mo-sarin poika. Mo-sarin isoisän isä oli pidellyt Pal-ul-donin valtikkaa, ja omasta mielestään olisi hänenkin pitänyt olla kuningas. Sekä Mo-sar että Bu-lot olivat päihdyksissä, niinkuin muuten melkein kaikkikin soturit; kuningas mukaanluettuna. Sydämessään ei Ko-tan pitänyt Mo-sarista sen paremmin kuin Bu-lotistakaan, eikä kumpikaan näistä rakastanut kuningasta. Ko-tan antoi tyttärensä Bu-lotille siinä toivossa, että se liitto estäisi Mo-saria esittämästä vaatimuksia valtaistuimeen, sillä Mo-sar oli Ja-donin jälkeen päälliköistä mahtavin: mutta vaikka Ko-tan pelkäsi Ja-doniakin, ei hän epäillyt vanhaa leijonamiestä vallantavoittelusta, jos kohta ei myöskään aavistanut, kumpaisen käytettäväksi tämä asettaisi vaikutusvaltansa ja soturinsa siinä tapauksessa, että Mo-sar julistaisi sodan Ko-tania vastaan.

Alkutason ihmiset, jotka samalla ovat sotaisia, osoittavat harvoin taipumusta tahdikkuuteen ja valtioviisauteen edes selvällä päällä ollessaan. Ja humalaisina eivät he ärtyessään laisinkaan harkitse sanojansa. Bu-lot aloitti nyt riidan.

"Tässä", sanoi hän, "juon O-lo-an maljan", ja hän tyhjensi sarkkansa yhdellä siemauksella. "Ja tämän", lisäsi hän siepaten täyden kolpakon naapuriltaan, "juon meidän poikamme onneksi, jotta hän palauttaa oikeaan omistajasukuun Pal-ul-donin valtaistuimen!"

"Kuningas ei ole vielä kuollut!" kivahti Ko-tan nousten seisaalleen; "eikä Bu-lot ole vielä saanut hänen tytärtään, — on aikaa pelastaa Pal-ul-don jäniksen rodun jälkeläisiltä."

Kuninkaan jyrkkä äänensävy ja hänen herjaava viittauksensa Bu-lotin hyvintunnettuun pelkuruuteen synnytti meluavassa seurueessa äkillisen, selkiämistä edistävän hiljaisuuden. Jokainen silmä kääntyi Bu-lotiin ja Mo-sariin, jotka istuivat yhdessä aivan vastapäätä kuningasta. Edellinen oli kovin humaltunut, vaikka hän äkkiä näytti aivan selvinneen. Mutta todellisesti hän oli niin päissään, että hetkiseksi unohti olla raukkamainen; väkijuomain huurut olivat siinä määrin lamauttaneet hänen arvostelukykynsä, että hän ei osannut järkevästi punnita tekojensa seurauksia. Onhan käsitettävissä, että humaltunut ja kiukustunut jäniskin voisi tehdä jotakin ajattelematonta ja uhkarohkeata. Millään muulla tavoin ei Bu-lotin käytös ole selitettävissä; hän nousi äkkiä istuimelta, jolle maljansa juotuaan oli vaipunut, ja tempaisten oikealla puolellaan istuvan soturin tupesta puukon paiskasi sen täydellä voimallaan Ko-tania kohden. Taitavia ovat Pal-ul-donin soturit sekä puukkojensa että nuijiensa sinkauttamisessa, ja kun puukko heitettiin näin läheltä ja ilman varoitusta, ei puolustus voinut tulla kysymykseen ja vain yksi seuraus oli mahdollinen. Kuningas Ko-tan hervahti eteenpäin pöydän yli, veitsenterä sydämeen uponneena.

Lyhyt äänettömyys seurasi murhaajan raukkamaista tekoa. Valkoisena kauhusta peräytyi Bu-lot nyt verkalleen takanaan olevaa ovikäytävää kohti; mutta silloin hyökkäsi vimmastuneita sotureita paljastetut puukot kädessä esille, kostaakseen kuninkaansa kuoleman. Mutta Mo-sar asettui seisomaan poikansa viereen.

"Ko-tan on kuollut", huusi hän. "Mo-sar on kuningas! Suojelkoot
Pal-ul-donin uskolliset soturit hallitsijaansa!"

Mo-sarilla oli melkoinen kannattajajoukko, joka pian ympäröitsi hänet ja Bu-lotin, mutta moni puukko paljastui heitä vastaan, ja nyt tunkeutui Ja-don esille niiden välitse, jotka olivat kääntyneet päin vallanvaatijaa.

"Vangitkaa heidät molemmat!" huusi hän. "Pal-ul-donin soturit valitsevat itse kuninkaansa, sittenkuin Ko-tanin murhaaja on kärsinyt rangaistuksensa kavalluksestaan."

Johtajan ohjaamina, jota he sekä kunnioittivat että ihailivat, ryntäsi Ko-tanille uskollisina pysyneet Mo-saria ympäröivän ryhmän kimppuun. Hurja ja kauhea oli ottelu, jossa näköjään ei ajateltu mitään muuta kuin teurastamista ja riehuttiin vain tappamishalun vimmassa; ja kun kahakka oli tuimimmillaan, livahtivat Mo-sar ja Bu-lot kenenkään huomaamatta pois juhlasalista.

He riensivät siihen palatsin osaan, joka oli varattu heidän vierailulleen. Täällä olivat heidän palvelijansa ja alemmat saattuesotilaansa, joita ei ollut kutsuttu Ko-tanin juhlaan. Näiden käskettiin kerätä nopeasti kokoon tavaransa heti tapahtuvaa lähtöä varten. Kun kaikki oli valmista, — ja siihen ei pitkää aikaa kulunut, koska Pal-ul-donin sotilaat käyttävät vain vähän matkatamineita, — kääntyivät he marssimaan palatsin porttia kohti.

Äkkiä Mo-sar lähestyi poikaansa. "Prinsessa", kuiskasi hän. "Me emme saa lähteä kaupungista ilman prinsessaa — hänet omistaessamme on valtaistuin jo puolittain hallussamme."

Bu-lot, nyttemmin täysin selvinneenä, epäröitsi. Hän oli saanut kyllänsä taistelusta ja vaarasta. "Rientäkäämme nopeasti A-lurista", kehoitti hän, "tai muutoin saamme koko kaupungin kintereillemme. Tyttö ei tulisi vastustelutta, ja se viivyttäisi meitä liiaksi."

"On runsaasti aikaa", vakuutti Mo-sar. "Ne tappelevat vielä pal-e-don-sossa. Kestää kauan ennenkuin he meitä kaipaavat, ja kun Ko-tan on kuollut, ei kukaan muista moneen aikaan ajatella prinsessan turvallisuutta. Meidän hetkemme on nyt — Jad-ben-Otho on sen meille säätänyt. Tule!"

Vastahakoisesti seurasi Bu-lot isäänsä, joka ensin ilmoitti sotilaille, että näiden oli odotettava heitä ihan palatsin porttikäytävän sisäpuolella. Nopeasti lähestyivät isä ja poika prinsessan asuntoa. Ovikäytävässä oli vain kourallinen sotilaita vartioimassa. Eunukit olivat poistuneet.

"Pal-e-don-sossa tapellaan", ilmoitti päällikkö kiihtymystä teeskennellen, kun he tulivat vartijain luo. "Kuningas tahtoo, että menette heti sinne, ja lähetti meidän vartioimaan prinsessan asuntoa. Joutukaa!" käski hän, kun miehet epäröivät.

Soturit tunsivat hänet ja tiesivät, että prinsessa huomenna kihlattaisiin hänen pojalleen Bu-lotille. Jos oli rettelö syntynyt, niin mikä on luonnollisempaa kuin prinsessan turvallisuuden uskominen Mo-sarille ja Bu-lotille? Ja eikö Mo-sar ollut mahtava päällikkökin, jonka käskyjä ei ollut hyvä vastustaa? He olivat vain tavallisia sotamiehiä, heimokahakoiden koulussa opetettuja, mutta he olivat tottuneet tottelemaan ylempäänsä, ja niin he lähtivät juhlasalia kohti, "paikkaan-missä-miehet-syövät."

Odottaen vain kunnes sotilaat olivat kadonneet näkyvistä, astui Mo-sar eteissuojaman vastakkaisessa päässä riippuvien verhojen luo ja kiirehti poikansa seuraamana O-lo-an makuuhuonetta kohti. Äkkiarvaamatta miehet sitten syöksähtivät noiden kolmen nuoren naisen eteen. O-lo-a hypähti seisaalle. "Mitä tämä merkitsee!" kysyi hän suuttuneesti.

Mo-sar astui lähemmäksi. Hänen viekkaissa aivoissaan oli herännyt eksytysjuoni. Jos se onnistuisi, sujuisi tehtävä helpommin kuin väkivaltaa käyttäen. Mutta samassa hänen silmänsä osuivat Jane Claytoniin, ja hän oli jäädä töllistelemään kummastuksesta ja ihailusta, mutta hillitsi itsensä ja palasi hetken hommaan.

"O-lo-a", huudahti hän, "kun saat tietää asiamme tärkeyden, niin suot meille anteeksi. Meillä on ikäviä uutisia sinulle. Palatsissa on syntynyt kapina, ja kuningas Ko-tan on surmattu. Metelöitsijät ovat päihtyneinä tunkeutumassa tänne. Meidän täytyy toimittaa sinut pois A-lurista — ei ole hetkeäkään hukattavana. Tule, ja nopeasti!"

"Isänikö kuollut?" äännähti O-lo-a ja äkkiä hänen silmänsä levisivät suuriksi. "Silloin on minun paikkani täällä kansani keskuudessa", päätti hän. "Jos Ko-tan on kuollut, olen minä kuningatar, kunnes soturit valitsevat uuden hallitsijan, — sellainen on laki Pal-ul-donissa. Ja jos minä olen kuningatar, ei kukaan voi pakottaa minua menemään miehelle, jota en halua puolisokseni, — ja Jad-ben-Otho tietää, että minä en ole koskaan sietänyt sinun pelkuria poikaasi. Mene!" Hän osoitti hoikalla etusormellaan käskevästi oviaukkoa kohti.

Mo-sar näki, etteivät nyt auttaisi juonet eikä suostuttelu, ja jokainen minuutti oli kallis. Hän vilkaisi jälleen O-lo-an vieressä seisovaan kauniiseen naiseen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta palatsin juoruista hän hyvin arvasi, että tämä ei voinut olla kukaan muu kuin jumalainen muukalainen, jonka Ko-tan oli aikonut tehdä kuningattarekseen.

"Bu-lot", huusi hän pojalleen, "ota sinä oma naisesi, ja minä otan — omani!" Näin sanoen hän ryntäsi äkkiä eteenpäin ja tarttuen Janea vyötäisiltä nosti hänet syliinsä. Ennenkuin O-lo-a tai Pan-at-li aavistikaan hänen tarkoitustaan, hävisi hän uutimien välitse, vieden rimpuilevan ja reutovan naisen väkisin mukanaan.

Sitten Bu-lot yritti tarttua O-lo-aan, mutta O-lo-alla oli Pan-at-linsa — hurja pieni tiikeritär villistä Kor-ul-jasta, — eikä Pan-at-li ollut nimensä mukainen. Niinpä Bu-lot saikin kokea, että nämä kaksi olivat hänelle liikaa. Kun hän yritti nostaa O-lo-aa, kantaakseen hänet pois, tarrautui Pan-at-li hänen sääriinsä ja tempoi ahdistajaa nurin. Bu-lot potki häntä kiukkuisesti, mutta tyttö ei hellittänyt; ja vihdoin huomatessaan olevansa vaarassa sekä menettää prinsessan että viivästyä takaa-ajajien tavoitettavaksi, jollei pääsisi irti tästä riuhtovasta ja kynsivästä naaras-jatosta, hän paiskasi O-lo-an permannolle, tarttui Pan-at-lia hiuksista, veti puukkonsa ja…

Uutimet hänen takanaan jakautuivat äkkiä. Kahdella ketterällä loikkauksella syöksähti notkea olento huoneen poikki, ja ennenkuin Bu-lotin puukko ehti maaliinsa tartuttiin hänen ranteeseensa takaapäin, ja kauhean iskun murskatessa hänen takaraivonsa hän lysähti hengetönnä lattialle. Bu-lot — pelkuri, kavaltaja ja murhaaja — kuoli tietämättä, kuka hänet kellisti.

Kun Apinain Tarzan hyppäsi allikkoon gryfin kuilussa A-lurin temppelin alla, olisi saattanut otaksua, että viimeinen, sokea itsesäilytysvaiston ponnistus siinä vain pyrki edes hetkiseksi viivyttämään välttämätöntä murhenäytelmää, jossa jokaisen täytyy kerran esittää pääosaa pienellä näyttämöllään. Mutta ei — nuo tyynet harmaat silmät olivat keksineet ainoan pakomahdollisuuden, minkä ympäristö ja olosuhteet tarjosivat: kuunvaloisen pikku täplän vettä, joka välkkyi vähäisen kallioaukon läpi lätäkön tuonpuoliselta laidalta. Nopein, rivakoin vetäisyin hän ui minkä ennätti, tietäen että vesi ei suinkaan arastuttaisi hänen ahdistajaansa. Ja heti hän kuulikin valtavan molskahduksen, kun isoruhoinen eläin paiskautui lammikkoon hänen takanaan ja alkoi vimmatusti velloen tehdä matkaa hänen vanavedessään. Hän lähestyi aukkoa. Olisiko se kyllin iso, jotta hän saisi ruumiinsa siitä tungetuksi? Ainakin se osa, joka näkyi vedenpinnan yli, oli liian pieni rako. Hänen henkensä riippui siitä, minkä verran aukkoa riitti pinnan alapuolella. Ja nyt se oli aivan hänen edessään ja gryf hänen kintereillään. Ei ollut vaihtoehtoa — ei muuta toivoa. Apinamies käytti suurten voimiensa täysimmän ponnistuksen muutamiin viimeisiin vetäisyihin, ojensi kädet eteensä vedenhalkaisijaksi ja sukelsi pinnan alitse reikää kohti.

Pettynyt Lu-don kiehui raivosta, kun muukalaisnainen oli suistanut hänet omaan satimeensa. Hän kykeni tietysti pelastautumaan Gryf-temppelistä, johon vangin nokkeluus oli hänet tilapäisesti teljennyt; mutta lyhyimmänkin viivytyksen aikana ehtisi Ja-don viedä vangin pois temppelistä ja luovuttaa hänet Ko-tanille. Ylipappi vannoi kuitenkin kautta Jad-ben-Othon ja kaikkien uskontonsa paholaisten vielä riistävänsä itselleen kaunottaren. Hän vihasi Ko-tania. Salaisesti hän oli liittynyt kannattamaan Mo-saria, josta tulisi hänelle aulis kätyri. Ehkäpä hän siis tästä saisi kauan odottamansa tilaisuuden — verukkeen, jolla nostattaisi kansan kapinaan, kukistaisi Ko-tanin ja korottaisi valtaistuimelle Mo-sarin, hänen, Lu-donin, ollessa Pal-ul-donin todellisena hallitsijana. Hän lipaisi ohuita huuliaan, etsiessään ikkunaa, josta Tarzan oli tullut sisälle ja joka nyt oli ainoana pääsytienä hänelle itselleen. Varovasti hiipi pappi lattian yli, hapuillen käsillään, ja kun hän sitten havaitsi, että salaluukkukin oli hänelle viritetty, pääsi tuima ärähdys hänen huuliltaan. — Sitä naaraspaholaista! — jupisi hän. — Mutta hän saa maksaa, hän saa maksaa! Kautta Jad-ben-Othon, hän saa kalliisti maksaa!

Hän ryömi ulos ikkunasta ja kiipesi helposti seinää pitkin maahan. Ajaisiko hän takaa Ja-donia ja naista, uskaltautuen karskin päällikön kanssa vihaväleihinkin, vai odottaisiko aikaansa, kunnes petollisuudella ja vehkeillä pääsisi tarkoituksensa perille? Hän valitsi jälkimmäisen ratkaisun, kuten hänenkaltaiseltaan saattoi odottaakin. Mennen asumukseensa hän kutsui luokseen joitakuita pappeja — sellaisia, jotka olivat hänen parhaita uskottujaan ja ottivat osaa hänen kunniahimoiseen pyrkimykseensä, että temppeli saisi palatsin ehdottomaan herruuteensa. Kaikki nämä miehet vihasivat Ko-tania.

"Aika on tullut", ilmoitti hän heille, "korottaa temppelin mahti ratkaisevasti palatsin määräämisvaltaa korkeammalle. Ko-tanin tulee väistyä Mo-sarin tieltä, sillä Ko-tan on uhmannut teidän ylimmäistä pappianne. Mene siis, Pan-sat, kutsumaan Mo-sar salaa temppeliin, ja te toiset lähtekää kaupungille varoittamaan meille uskollisia sotureita, jotta he olisivat valmiit ja käytettävissä, kun hetki lyö."

Tuntikauden he vielä pohtivat valtiokaappauksen yksityiskohtia. Joku tunsi orjan, joka temppelin käsirummulla annetusta merkistä survaisisi puukon Ko-tanin sydämeen vapautensa lunnaaksi. Toinen arveli erään palatsiupseerin salaisuuden tietämisellä voivansa pakottaa asianomaisen päästämään joukon Lu-donin sotureita erinäisiin palatsin osiin. Mo-sarin ollessa kylttinä tuntui salahankkeen onnistuminen kutakuinkin varmalta, ja niin he hajaantuivat kukin asioilleen palatsiin ja kaupunkiin.

Kun Pan-sat astui palatsin alueelle, kuuli hän äkillistä hälinää pal-e-don-son suunnalta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin näki Lu-don kummakseen hänen palaavan ylipapin huoneistoon hengästyneenä ja kiihtyneenä.

"Oi mestari, meidän aikamme on tullut ja mennyt sillä välin kuin istuimme täällä suunnittelemassa. Ko-tan on jo kuollut ja Mo-sar on paennut. Hänen puoluelaisensa taistelevat palatsin soturien kanssa, mutta heillä ei ole päämiestä, kun Ja-don johtaa toisia. Kykenin saamaan vain vähän selkoa muutamilta säikkyneiltä orjilta, jotka olivat paenneet nujakan alussa. Eräs kertoi, että Bu-lot oli tappanut kuninkaan, ja sanoi nähneensä Mo-sarin ja murhaajan rientävän pois palatsista."

"Ja-don", jupisi ylimmäinen pappi. "Ne hupsut huutavat hänet kuninkaaksi, jollemme toimi ripeästi. Mene kaupungille, Pan-sat — ole nopsa ja huutele sanomaa, että Ja-don surmasi kuninkaan ja yrittää anastaa valtaistuimen O-lo-alta. Lisäile siihen parhaasi mukaan, että Ja-don on uhannut tuhota papit ja heittää alttarin Jad-ben-luliin. Hälytä kaupungin soturit ja yllytä heitä tekemään heti hyökkäys. Vie heidät temppeliin salakäytävän kautta, jonka vain papit tietävät. Siellä voimme kannustaa heidät ryntäämään palatsia vastaan ennen kuin ehtivät kuulla totuuden. Mene, Pan-sat — älä viivyttele silmänräpäystäkään.

"— Mutta maltas", huusi hän, kun pappi kääntyi lähteäkseen huoneesta; "näitkö vilahdustakaan ja kuulitko mitään siitä vieraasta valkoisesta naisesta, jonka Ja-don sieppasi Gryf-temppelistä, missä pidimme häntä vangittuna?"

"En muuta kuin että Ja-don vei hänet palatsiin ja uhkasi pappeja väkivallalla, jos eivät sallisi hänen mennä ohitseen", vastasi Pan-sat. "Tämän ne minulle kertoivat, mutta mihin hänet on palatsissa kätketty, sitä en tiedä."

"Ko-tan määräsi hänet vietäväksi Kiellettyyn puutarhaan", sanoi Lu-don, "epäilemättä löydämme hänet sieltä. Ja lähde nyt toimittamaan tehtäväsi, Pan-sat."

Lu-donin kammion viereisessä käytävässä nojaili kamalasti naamioitu pappi seinää vasten oviaukkoa verhoavan uutimen ääressä. Jos hän kuunteli, täytyi hänen erottaa kaikki, mitä Pan-sat ja ylipappi keskenään haastoivat; ja että hän oli kuunnellut, sen saattoi päättää hänen nopeasta väistymisestään läheisen käytävän varjoon, kun alempi pappi astui lattian yli ovea kohti. Pan-sat meni matkoihinsa, tietämättä toisen läsnäoloa, vaikka melkein hipaisi häntä rientäessään salakäytävää kohti, joka johti Jad-ben-Othon temppelistä syvältä palatsin alitse sen takana sijaitsevaan kaupunkiin; eikä hän myöskään huomannut, että äänetön olento seurasi hänen jäljessään.

KUUDESTOISTA LUKU

Pettynyt gryf mylvi raivosta, kun Tarzanin sileä, ruskea ruumis, halkaisten kuun valaiseman veden, työntyi hirviön allikon seinässä olevasta aukosta, solahtaen ulkojärveen. Apinamies hymyili ajatellessaan, kuinka verrattain helposti oli tehnyt tyhjäksi ylimmäisen papin aikeet, mutta hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, kun hän sitten muisti, mikä kamala vaara hänen puolisoaan uhkasi. Hänen ainoaksi pyrkimyksekseen jäi nyt mahdollisimman pikainen paluu huoneeseen, jossa oli hänet viimeksi nähnyt, Gryf-temppelin kolmanteen kerrokseen; mutta miten hän voisi osata takaisin temppelialueelle, se ei ollut helposti ratkaistava kysymys.

Kuutamossa hän näki äkkijyrkän kallion kohoavan vedestä pitkälti rannalla — ulottuen paljon kauemmaksi kuin temppelin ja palatsin alueet ja nousten korkealle hänen yläpuolelleen, näköjään voittamattomana esteenä% hänen palaamiselleen. Uiden sen vierustalle hän seurasi kallioseinää ja etsi valppaasti edes pientä jalansijaa sen sileältä, torjuvalta pinnalta. Hänen yläpuolellaan ja aivan ulottumattomissa oli lukuisia reikiä, mutta ei ollut mitään keinoa päästä niihin käsiksi. Sitten hänen toiveensa elpyivät, kun edempänä näkyi aukko vesirajassa. Muutamilla vetäisyillä hän pääsi sen luo — uiden varovasti, niin että väistyvä vesi ei vähääkään pulahdellut. Hän pysähtyi aukon lähelle tähystelemään. Ketään ei ollut näkyvissä. Hiljalleen hän kohotti ruumiinsa aukon kynnykselle, ja sileä, ruskea iho kiilsi kuutamossa, kun vesi valui siitä pieninä säteilevinä suihkuina.

Hänen eteensä aukeni hämärä käytävä. Sitä valaisi niukasti vain kuutamo, joka heikkona kajastuksena tunki sisälle vähän matkan päähän suuaukosta. Liikkuen niin ripeästi kuin viisas varovaisuus salli, seurasi Tarzan käytävää luolan sisukseen. Siellä tuli jyrkkä käänne ja sitten portaat, joiden päässä oli toinen, kallion kupeen kanssa yhdensuuntainen käytävä. Tätä käytävää valaisivat himmeästi seinän syvennyksiin melkoisen matkan päähän toisistaan pistetyt lepattavat pikituohukset. Nopealla yleissilmäyksellä havaitsi apinamies useita aukkoja käytävän kummallakin puolella, ja hänen terävät korvansa erottivat ääniä, jotka ilmaisivat, että muitakin olentoja oli lähettyvillä — arvatenkin pappeja, jossakin käytävään avautuvista kammioista.

Päästä huomaamattomana tämän vihollisasumuksen läpi näytti aivan mahdottomalta. Hänen täytyi taaskin turvautua valeasuun, ja kokemuksesta tietäen, miten sellainen oli parhaiten hankittavissa, hän hiipi käytävää pitkin lähimmälle ovelle. Niinkuin Numa, leijona, virkkua saalistaan väijyessään painui hän vavahtelevin sieraimin uutimien eteen, jotka peittivät hänen näkyvistään suojan sisustan. Tovin kuluttua katosi hänen päänsä kammioon, sitten hartiat ja notkea ruumis, ja verhot putosivat hiljaa takaisin paikoilleen. Hetkistä myöhemmin olisi tyhjään käytävään voinut kuulla lyhyen huoahtavan korahduksen, ja taas oli kaikki hiljaista. Kului minuutti, toinen ja kolmaskin, ja sitten verhot työnnettiin syrjään ja kamalasti naamioitu Jad-ben-Othon temppelin pappi harppasi käytävään.

Hän asteli ripeästi eteenpäin ja oli juuri kääntymäisillään erääseen haarakäytävään, kun hänen huomionsa kiintyi vasemmalla puolella olevasta kammiosta kuuluviin ääniin. Hän pysähtyi heti, harppasi sitten käytävän poikki ja jäi seisomaan, korva painettuna taljoihin, jotka verhosivat huoneessa olijat häneltä ja hänet heiltä. Äkkiä hän hyppäsi taaksepäin, piiloutuen sivukäytävän varjoon, ja melkein samassa avautuivat uutimet, joiden ääressä hän oli kuunnellut, ja huoneesta tuli pappi, kääntyen äkkiä pääkäytävään. Hiipivä kuuntelija odotti kunnes toinen oli päässyt vähän matkan päähän, ja astuen esille piilopaikastaan lähti sitten ääneti tätä seuraamaan.

He astelivat lyhyen taipaleen sitä käytävää pitkin, joka oli yhdensuuntainen kallion etusivun kanssa, ja sitten Pan-sat otti pikituohuksen eräästä seinäsyvennyksestä ja kääntyi äkkiä pieneen komeroon vasemmalle. Vaanija seurasi varovaisesti ja ehti kyllin ajoissa nähdäkseen lepattavan valon säteiden heikosti välähtelevän edessään permannossa olevasta aukosta. Täältä hän löysi portaat, niiden kaltaiset, joita waz-donit käyttivät kiivetessään kallionkuvetta pitkin luoliinsa; ne johtivat alemmalle tasolle.

Varmistauduttuaan siitä, että hänen oppaansa mitään aavistamatta jatkoi matkaansa, astui Tarzan alas hänen perässään ja hiipaili eteenpäin. Käytävä oli nyt sekä kaita että matala, niin että pitkällä miehellä juuri oli tilaa kävellä pystyssä, ja usein katkaisivat sen portaat, jotka aina johtivat alaspäin. Niissä oli harvoin enemmän kuin kuusi askelmaa ja joskus vain parikin, mutta kaikkiaan arvioitsi väijyjä heidän laskeutuneen viidestä, seitsemäänkymmeneen jalkaan yläkäytävän tasolta, kun tie päättyi vähäiseen komeroon, jonka toisella sivulla oli pieni muraläjä.

Laskien lamppunsa permannolle alkoi Pan-sat kiireesti heitellä kivenkappaleita sivulle, pian paljastaen muurin juurelta pikku reiän, jonka toisella puolella taaskin näkyi olevan muraläjä. Senkin hän poisti, kunnes syntyi kyllin iso aukko hänen kontatakseen lävitse. Jättäen tuohuksensa yhä palamaan permannolle ryömi pappi kaivamastaan aukosta sisälle ja hävisi vaanijansa silmistä, tämän piillessä ahtaan käytävän pimennossa taampana.

Heti hänen mentyään toinen kuitenkin käytti samaa pääsytietä ja havaitsi aukon läpi laahauduttuaan olevansa kapealla penkereellä noin puolitiessä järvenpinnan ja ylhäällä kohoavan kallionhuipun välillä. Penger kohosi vinoon ylöspäin, päättyen kallion kaltaalla rakennuksen peräpäähän, jonne valepappi saapui juuri ajoissa, nähdäkseen Pan-satin jatkavan matkaansa sen takana olevaan kaupunkiin.

Hänen kääntyessään läheisestä kulmasta astui vaanija ulos oviaukosta ja tarkasteli ympäristöä. Tyytyväisyydekseen hän totesi, että saatu opastus oli ollut riittävä. Hänen sivullaan, ehkä sadan metrin päässä, piirtyivät palatsin valkoiset muurit pohjoista taivasta vasten. Aikaa, joka häneltä oli kulunut temppelin ja kaupungin välisen salakäytävän varmaan keksimiseen, hän ei pitänyt menetyksenä, vaikka olikin kärsimätön jokaisesta silmänräpäyksestä, joka viivytti häntä varsinaiseen päämäärään pyrkimisessä. Se oli kuitenkin näyttänyt hänestä välttämättömältä rohkean suunnitelman menestymiseksi, jonka hän oli laatinut ylimmäisen papin kammion oviverhojen takana kuunnellessaan Lu-donin ja Pan-satin keskustelua.

Yksinään epäluuloista ja puolivilliä viholliskansaa vastassa hän tuskin saattoi toivoa hyvää ratkaisua sille ainoalle suurelle hätäkeinolle, josta hänelle rakkaimman olennon elämä ja onni riippuivat. Hänen tähtensä oli voitettava liittolaisia, ja sitä varten hän oli uhrannut nämä kalliit hetket; mutta nyt hän siekailematta lähti pyrkimään palatsin alueelle, voidakseen ottaa selville, mikä uusi vankila oli varattu hänen menetetyn puolisonsa säilytyspaikaksi.

Hän ei kohdannut mitään estettä, astuessaan palatsin portilla vartijan ohi; hänen papillinen naamioituksensa ehkäisi kaikki epäluulot. Sotilaita lähestyessään hän piti kädet selän takana ja luotti kohtaloon, että porttikäytävän ainoan pikituohuksen samea valo ei paljastaisi hänen epä-pal-ul-donilaisia jalkojaan. Vartijat olivat tosiaan niin tottuneet pappien liikehtimiseen, että kiinnittivät häneen varsin vähän huomiota, ja niin hän riensi eteenpäin palatsin alueelle.

Hän tapasi puutarhan tyhjillään eikä ainoatakaan jälkeä hänestä, jota etsi. Että Jane oli tuotu tänne, sen hän tiesi kuulemastaan Lu-donin ja Pan-satin keskustelusta ja oli varma, että ylimmäinen pappi ei ollut vielä ehtinyt siirrättää pois häntä palatsin piiristä. Hän tiesi, että puutarha oli varattu yksinomaan prinsessalle ja tämän seuranaisille, joten oli järkevää otaksua, että Janen toimittaminen puutarhaan oli voinut tapahtua ainoastaan Ko-tanin käskystä. Näin ollen oli luonnollista olettaa, että hän löytäisi puolisonsa jostakin muualta O-lo-an asuinsijoilta.

Missä tämän asunto sijaitsi, saattoi hän ainoastaan arvailla, mutta oli hyvinkin oletettavissa, että sen täytyi olla puutarhan ääressä. Niinpä hän vielä kerran kiipesi muurin yli ja kiertäen sen päätyviertä suuntasi askeleensa käytävälle, jonka päätteli johtavan lähimpänä Kiellettyä puutarhaa sijaitsevaan palatsin osaan.

Ihmeekseen hän pani merkille, että paikka oli vartioimatta, ja sitten hänen korvaansa osui vihaista ja kiihtynyttä äänten hälinää eräästä sisäsuojasta. Sen opastamana hän riensi useiden käytävien ja kammioiden läpi, kunnes seisoi oviuutimien edessä, jotka erottivat hänet kiistaajien huoneesta. Hiukan kohottaen taljoja hän vilkaisi sisälle. Siellä oli kaksi naista kamppailemassa ho-donilaisen soturin kanssa. Toinen oli Ko-tanin tytär ja toinen kor-ul-jalainen Pan-at-li.

Juuri sillä hetkellä, kun Tarzan kohotti verhoja, paiskasi soturi O-lo-an kiukkuisesti permantoon, tarttui Pan-at-lin tukkaan, veti puukkonsa tupestaan ja kohotti sen ilmaan. Heittäen kuolleen papin haittaavan päähineen hartioiltaan apinamies harppasi esille, tarttui petoon takaapäin ja antoi hänelle yhden ainoan rusentavan iskun.

Kun mies tuupertui hengettömänä permannolle, tunsivat molemmat naiset samalla kertaa Tarzanin. Pant-at-li vaipui polvilleen ja olisi painanut päänsä hänen jalkoihinsa, jollei mies olisi kärsimättömästi käskenyt hänen nousta. Hänellä ei ollut aikaa kuunnella naisten kiitollisuuden vakuutuksia tai vastata monilukuisiin kysymyksiin, joita tiesi pian alkavan tulvia heidän huuliltaan.

"Sano minulle", huudahti hän, "missä se oman rotuni nainen on, jonka Ja-don toi tänne temppelistä?" — "Hän on vasta hetkisen ollut poissa", vastasi O-lo-a; "Mo-sar, tuon otuksen isä", ja neitonen viittasi suuttuneesti sormellaan Bu-lotin ruumiiseen, "sieppasi hänet ja vei mukanaan."

"Tuolle suunnalle", ilmoitti Pan-at-li, osoittaen ovikäytävää, josta
Mo-sar oli lähtenyt. "He tahtoivat viedä prinsessan ja vieraan naisen
Tu-luriin, Mo-sarin kaupunkiin Tumman järven rannalle."

"Minä menen häntä etsimään", sanoi apinamies Pan-at-lille; "hän on puolisoni. Ja jos jään eloon, hankin keinoja vapauttaakseni sinutkin ja palauttaakseni sinut Om-atille."

Ennenkuin tyttö ehti vastata, oli hän hävinnyt oviverhojen taakse, jotka olivat lähellä korokkeen jalkopäätä. Käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli huonosti valaistu; niinkuin melkein kaikki käytävät ho-donien kaupungissa, se mutkitteli puolelle ja toiselle, nousi ja laski. Mutta vihdoin se päättyi äkkimutkaan, josta hän tuli sotilaiden täyttämään pihaan. Ne olivat osa palatsin vartiostoa, jonka muuan sen alemmista päälliköistä oli juuri hälyttänyt liittymään Ko-tanin sotilaihin osallisina juhlasalissa riehuvaan kahakkaan.

Kun he näkivät Tarzanin, joka oli kiireessä unohtanut ottaa naamioivan päähineen permannolta, nousi kova meteli. "Jumalanpilkkaaja! Temppelinhäväisijä!" kajahteli käheästi villeistä kurkuista; mutta joukossa oli muutamia, jotka huusivat: "Dor-ul-Otho!" siten ilmaisten, että vielä oli niitäkin, jotka olivat säilyttäneet uskonsa hänen jumaluuteensa.

Astua pihan yli vain puukolla varustettuna tämän tungeksivan soturijoukon läpi näytti jättiläiskokoisesta apinamiehestäkin mahdottomalta. Nyt hänen täytyi käyttää älyään, ja nopeasti, sillä miehet alkoivat häntä saartaa. Hän olisi voinut kääntyä takaisin käytävään, mutta pako olisi näin perin uhkaavassakin käänteessä vain viivästyttänyt häntä Mo-sarin ja puolisonsa takaa-ajossa.

"Seis!" huusi hän, kohottaen kämmenen heitä kohti. "Minä olen Dor-ul-Otho ja saavun tuomaan sanaa Ja-donilta, joka isäni tahdosta tulee kuninkaaksenne nyt, kun Ko-tan on surmattu. Ylipappi Lu-don on suunnitellut palatsin valtausta, uskollisten soturien tuhoamista, jotta Mo-sar huudettaisiin kuninkaaksi — Mo-sar, josta tulisi Lu-donin juoksupoika ja kätyri. Seuratkaa minua! Ei ole aikaa hukattavana, jos tahdotte estää Lu-donin kaupungista haalimat petturit tunkeutumasta palatsiin salatietä ja yllättämästä Ja-donin johtamat uskolliset miehet."

He epäröivät hetkisen. Vihdoin eräs puhui. "Mitä takeita on meillä", kysyi hän, "ettet vain itse viettele meitä nyt pois juhlasalin kahakasta, jotta Ja-donin rinnalla taistelevat nujerrettaisiin?"

"Henkeni on teille takuuna", vastasi Tarzan. "Jos huomaatte minun valehdelleen, on teitä kyllin monta rangaistaksenne minua millä tavoin ikinä haluatte. Mutta tulkaa, ei ole aikaa menetettävänä. Alemmat papit keräävät jo sotureitaan alhaalla kaupungissa." Ja odottamatta enempää väittelyä hän harppasi suoraan heitä kohti portille päin, joka johti palatsin pääkäytävälle pihan vastakkaiselta sivulta.

Hitaampina ajattelussaan kuin hän, soturit pyyhkäisi puolelleen hänen suurempi alotekykynsä ja se pakottava voima, joka oli kaikilla johtajiksi syntyneillä. Ja niin he seurasivat rotevaa apinamiestä, jonka valehäntä laahautui hervottomasti takana — mutta hänestä se ei ollut naurettavaa. Hän vei heidät ulos kaupunkiin ja kohti vaatimatonta rakennusta, josta Lu-donin salainen käytävä johti temppeliin, — ja viimeisestä mutkasta kääntyessään he näkivät edessään sotilaspaljouden, joka lisääntyi nopeasti kaikilta suunnilta, A-lurin kavaltajien noustessa liikekannalle — papiston komennuksesta.

"Totta puhuit, muukalainen", sanoi Tarzanin vieressä asteleva päällikkö; "tuolla soturit ovat pappeineen, niinkuin meille kerroit."

"Ja nyt", vastasi apinamies, "kun olen täyttänyt lupaukseni, tahdon lähteä tavoittamaan Mo-saria, joka on tehnyt minulle suuren vääryyden. Sanokaa Ja-donille, että Jad-ben-Otho on hänen puolellaan, älkääkä unohtako mainita hänelle sitäkään, että Dor-ul-Otho teki tyhjäksi Lu-donin suunnitelman palatsin valtauksesta."

"Minä en unohda", vastasi päällikkö. "Mene matkallesi. Meitä on kylliksi kukistaaksemme kavaltajat."

"Se on A-lurin alapuolella toisen järven eteläisellä rannalla, ja järveä nimitetään Jad-in-luliksi."

He lähestyivät nyt kavaltajajoukkoa, joka ilmeisesti luuli heitä uudeksi omien puoluelaistensa osastoksi, koska heillä ei näkynyt olevan mitään puolustautumisen tai peräytymisen aikomusta. Äkkiä päällikkö korotti äänensä hurjaksi sotahuudoksi, johon hänen seuraajansa heti yhtyivät, ja ikäänkuin tuo huikkaus olisi ollut käsky, teki koko joukko samalla rajun hyökkäyksen yllätettyjä kapinoitsijoita vastaan.

Tyytyväisenä hätäkeksintönsä tulokseen ja varmana, että se vahingottaisi Lu-donin pyrkimyksiä, Tarzan kääntyi sivukadulle ja kiirehti kaupungin laitapuolta kohti, etsimään jälkiä, jotka johtivat eteenpäin etelään, kohti Tu-luria.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Mo-sarin kantaessa Jane Claytonia kuningas Ko-tanin palatsista reutoi vangittu herkeämättä vastaan, päästäkseen jälleen irti. Ryöstäjä koetti pakottaa häntä kävelemään, mutta uhkauksista ja ärähdyksistä huolimatta ei Jane tahtonut vapaaehtoisesti edetä ainoatakaan askelta sille suunnalle jonne toinen oli pyrkimässä. Päinvastoin heittäysi hän maahan joka kerta kun mies yritti asettaa hänet jaloilleen, joten hänen täytyi kantaa saalistaan, lopulta sitoen uhrilta kädet ja panna hänelle kapula suuhun, säästyäkseen enemmiltä naarmuilta, sillä tämän naisen rohkeus ja voima olivat suuremmat kuin hänen kauneudestaan ja hentoudestaan olisi saattanut päätellä. Saavuttuaan vihdoin miestensä kokoontumispaikalle tunsi Mo-sar todellista huojennusta, kun sai luovuttaa vankinsa kahden rotevan soturin huostaan; mutta näiden oli pakko kantaa ryöstettyä naista, sillä Mo-sar pelkäsi Ko-tanin seuralaistensa kostoa siinä määrin, ettei sietänyt mitään viivytystä.

Ja näin he laskeutuivat alas kallioilta, joihin A-lur on louhittu Jad-ben-lulin alapäätä reunustaville niityille. Järven rannalla oli vahva ruuhilaivue. Alukset oli koverrettu puunrungoista keula ja perä veistettyinä kummallisten nisäkkäiden ja lintujen muotoisiksi, ja ne oli kirkkaasti värittänyt joku sen alkeistehoisen taidesuunnan mestari, joka ei onneksi ole vailla harrastajia nykyaikanakaan.

Tällaisen ruuhen perään soturit Mo-sarin viittauksesta heittivät vankinsa. Mo-sar itse asettui seisomaan hänen viereensä, soturien sijoittuessa paikoilleen ruuhiin ja valitessa meloja.

"No, kaunokainen", sanoi hän, "olkaamme ystäviä, niin sinulle ei tehdä pahaa. Saat nähdä, että Mo-sar on suopea isäntä, jos tottelet häntä." Ja luullen tekevänsä muukalaiseen hyvän vaikutuksen Mo-sar poisti häneltä suukapulan ja irroitti hihnat ranteista, hyvin tietäen, että hän ei voisi päästä pakoon sotilaitten ympäröimänä; ja kun he kohta liukuisivat ulapalla, olisi vanki yhtä hyvässä tallessa kuin telkien takana.

Ja laivue lähti liikkeelle sadan melan keveän loiskahtelun tahdissa, seuratakseen niiden jokien ja järvien mutkia, joiden kautta Jad-ben-Othon laakson vedet tyhjentyvät laajaan etelän rämeeseen. Lepäillen toisen polvensa varassa soturit katselivat keulaan päin ja väsyneenä turhiin yrityksiin saada nyrpeältä vangiltaan vastauksia kyyrötti Mo-sar viimeisen ruuhen pohjalla, selin Janeen, ja nojasi päätänsä parrasta vasten aikoen torkahtaa.

Näin he soluivat ääneti Jad-ben-lulin laskuväylänä olevan pienen joen vihantain rantain välitse, milloin kuutamossa, milloin veden yli riippuvien puunoksien tummassa siimeksesä, ja vihdoin toista järveä pitkin, jonka mustat rantaviivat näyttivät kuutamoisen yön kummallisessa kimmelteessä kaukaisilta.

Jane Clayton istui valppaana viimeisen ruuhen perässä. Monet kuukaudet hän oli ollut herkeämättömän valvonnan alaisena, ensin toisen rodun vankina ja nyt toisen. Siitä etäisestä päivästä asti, jona kapteeni Fritz Schneider alkuasukasjoukkoineen oli sodan vaatimusten nimessä ryöstänyt ja hävittänyt Greystoken kartanon ja vienyt kartanonrouvan mukanaan, ei tämä ollut kertaakaan hengähtänyt vapaasti. Siitä, että oli vauriotta suoriutunut lukemattomista vaaroista, kiitti hän yksinomaan hyvän ja aina läsnäolevan kaitselmuksen huolenpitoa.

Ensiksi häntä oli saksalaisen päämajan käskystä pidetty panttivankina, josta saattoi olla suurta hyötyä, eikä hänen näinä kuukausina ollut tarvinnut kärsiä tylyä kohtelua eikä puutetta. Mutta kun saksalaiset lopulta olivat joutuneet pahaan ahdinkoon yhä suurempien voimien kokoontuessa heitä vastaan Itä-Afrikassa, oli päätetty siirtää hänet loitommaksi sisämaahan, ja nyt liittyi vaikutteihin karvasmielisyyttä siitä, että hänen puolivilli puolisonsa oli ovelasti kiusannut ja häirinnyt heitä pirullisella sitkeydellä ja nerokkuudella. Tämä sissitoiminta oli johtanut melkoiseen kurin höltymiseen sillä seudulla, jonka hän oli toimialueekseen valinnut. Heillä oli aihetta syyttää häntä eräiden upseerien kuolemasta, jotka hän oli omin käsin ottanut hengiltä, ja kokonaisen juoksuhautaverkoston hävittämisestä, mikä oli tehnyt tuhoavan kiertoliikkeen brittiläisille mahdolliseksi. Tarzan oli eksyttänyt heitä nenästä joka taholla, antaen yhä uusia näytteitä sellaisesta viekkaudesta ja sisukkuudesta, että viholliset pelkäsivät hänen pelkkää nimeäänkin. Sitä juonta, jolla he lady Greystoken ryöstäessään olivat uskottaneet tämän saaneen surmansa kahakassa, olivat he tuhannesti katuneet, päämajansa olematta kuitenkaan vielä selvillä, milloin oli edullisinta esittää jokin sopimustarjous asiasta. Tällävälin ei mieliala voinut olla kääntymättä ynseäksi vangille, joka oli käynyt noin kalliiksi.

Lähettäessään lady Greystoken sisämaahan, pois voitollisten brittiläisten ladulta, olivat he valinneet hänen saattajakseen luutnantti Erich Obergatzin, joka oli ollut toisena upseerina Schneiderin komppaniassa ja ainoana sen upseereista säilynyt apinamiehen kostolta. Pitkän aikaa oli Obergatz pitänyt Janea eräässä alkuasukaskylässä, jonka päällikkö vielä tunnusti Saksan vallan. Täällä ollessaan sai Jane aluksi vain kokea rasitusta mukavuuksien puutteesta, sillä etäisen ylipäällikön määräykset pitivät toki Obergatzia itseään kurissa; mutta ajanmittaan kävi elämä kylässä sietämättömäksi, kun toiminnanhaluinen preussilainen kylläännyttävissä olosuhteissa ärtyi rettelöisiin väleihin mustien sotilaittensa ja kyläläisten kanssa. Hän ei näyttänyt huomaavan tai itselleen tunnustavan, vaikka Jane Claytonille oli aivan selvää, että alkuasukassotilaitten myötätunto oli kyläläisten puolella ja että kaikki olivat kiusaantuneet pahantuulisiksi. Vähäisinkin kipinä riitti saamaan aikaan räjähdyksen, kun luutnantti ei erityisesti ryhtynyt sovittelemaan omaa esiintymistään tämän tukalan leiriolon tekemiseen viihdyttävämmäksi.

Purkaus tapahtui sitten aivan odottamattomalla tavalla, sotanäyttämöltä palaavan ja Saksan alamaisiin kuuluvan alkuasukkaan aiheuttamana. Jalat hellinä, nääntyneenä hän laahusti kylään myöhään eräänä iltapäivänä, ja ennenkuin Obergatz edes tiesi hänen tulostaan, oli koko kylässä selvillä, että Saksan valta oli Afrikassa loppunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin luutnantin alkuasukassotilaat tajusivat, että sitä mahtia, joka piti heitä palveluksessaan, ei enää ollut eikä siis enää palkkarahojenkaan maksajaa. Tai niin he ainakin arvelivat. Heille ei Obergatz enää ollut muuta kuin voimaton ja vihattu muukalainen, ja lyhyen lopun hän olisi todella saanutkin, jollei alkuasukasnainen, joka oli uskollisen koiran tavoin kiintynyt Jane Claytoniin, olisi kiireimmiten tuonut tälle sanaa murhasuunnitelmasta, sillä viattoman valkoisen naisen kohtalo oli samassa vaakakupissa kuin upseerinkin.

"Milloin he hyökkäisivät kimppuumme?" kysyi Jane. "Kuulitko heidän siitä mainitsevan?"

"Tänä yönä", vastasi vaimo, "sillä nytkin, kun hänellä ei ole ketään taistelemassa puolestaan, pelkäävät he yhä valkoista miestä. Siksi he tulevat yöllä ja tappavat hänet vuoteeseen."

Jane kiitti naista ja lähetti hänet pois, jottei hänen naapureissaan heräisi jälkeenpäin epäluuloa häntä kohtaan. Lady Greystoke meni heti hökkeliin, jossa Obergatz asui. Hän ei ollut käynyt siellä koskaan ennen, ja saksalainen kohotti kummastuneena katseensa nähdessään, kuka hänen vieraansa oli.

Lyhyesti hän kertoi kuulemansa upseerille. Alussa tämä ajatteli vain soturikunniansa puolustamista, mutta Jane mykistytti hänet päättäväisesti.

"Sellainen puhe on hyödytöntä", sanoi hän. "Olette ärsyttänyt itseänne vastaan näiden ihmisten vihan. Olkoonpa heille kerrottu huhu totta tai valhetta, he uskovat sitä, eikä teillä nyt ole mitään muuta keinoa kuin pako. Olemme kumpainenkin ennen aamua hengettöminä, jollemme kykene lähtemään kylästä kenenkään näkemättä. Ette mitenkään voi lannistaa tai puheella suostuttaa sellaista ylivoimaa."

"Luulette siis, että asema on niin ehdoton?" virkkoi luutnantti ja hänen sävyssään ja äänessään ilmeni huomattava muutos.

"Asia on aivan niinkuin teille kerroin", vastasi toinen. "Ne tulevat tänä yönä surmaamaan teidät maatessanne. Hankkikaa minulle pistooleja, kivääri ja ammuksia, niin olemme menevinämme viidakkoon metsästämään. Niin olette usein tehnyt. Kenties herättää epäluuloa, että minä seuraan teitä, mutta se täytyy meidän uskaltaa. Ja muistakaa, arvoisa herra luutnantti, puhutella palvelijoitanne kiivastellen, jotta he eivät käytöksestänne huomaa teidän aavistavan, mitä heillä on mielessä. Jos kaikki käy hyvin, niin lähdemme viidakkoon metsästämään, eikä meidän ole tarvis palata. — Mutta nyt on teidän ensin vannottava, että niin turvattomaksi koituvassa asemassani saan teiltä täysin kunniallista kohtelua."

"Minä vannon", vastasi mies juhlallisesti, "Jumalan ja keisarin nimessä, että teille ei tapahdu mitään pahaa minun puoleltani, lady Greystoke."

"Hyvä on, me teemme tämän liiton auttaaksemme toisiamme takaisin sivistyneeseen maailmaan, kansallisen vastahakoisuutemme unohtaen", lausui Jane.

Obergatz oli herännyt rivakalle tuulelle. Hän haki Janelle pistooleja ja ylimääräisen kiväärin, samoin kuin patruunavöitäkin. Äreänkarskisti kutsui hän palvelijoitaan, sanoen heille lähtevänsä valkoisen kalin kanssa viidakkoon metsästämään. Riistan liikkeelleajajien oli lähdettävä pohjoiseen pienelle mäelle asti ja sitten kierrettävä takaisin itäpuolitse kylää kohti. Pyssynkantajien piti ottaa ylimääräisiä aseita, samota hänen ja Janen edellä hitaasti itäänpäin ja jäädä heitä odottamaan kaalamolle noin kolmen neljänneskilometrin päähän. Neekerit ryhtyivät hommiin tavallista kerkeämmin, ja sekä Jane että Obergatz saattoivat havaita, että he kylästä lähtiessään kuiskailivat ja naureskelivat keskenään. "Niistä hylyistä on perin hauskaa pilaa", murisi Obergatz, "että minä kuolemani aattona ensin lähden hankkimaan heille lihaa."

Heti kun pyssynkantajat katosivat viidakkoon kylän taakse, seurasivat molemmat eurooppalaiset samaa polkua, eivätkä Obergatzin alkuasukassotilaat enempää kuin kylänpäällikönkään asemiehet yrittäneet heitä estää, sillä hekin epäilemättä hyvin mielellään näkivät, että valkoiset noutaisivat heille vielä aterian.

Puolen kilometrin päässä kylästä Obergatz kääntyi kaalamolle vievältä polulta etelää kohti, ja rientäen eteenpäin nuo kaksi koettivat ehtiä mahdollisimman loitos kylästä ennen yön tuloa. He tiesivät entisten isäntäinsä tavoista, että yöllä ei ollut suurtakaan pelkoa takaa-ajosta, koska kyläläiset kunnioittivat Numaa, leijonaansa, liian paljon, tarpeettomasti uskaltautuakseen paaluvarustuksensa ulkopuolelle niinä hetkinä, jotka eläinten kuningas mieluimmin valitsi metsästysajakseen.

Ja näin alkoi näköjään loppumaton sarja kauheita päiviä ja hirveitä öitä, kun nämä kaksi ponnistivat etelää kohti melkein käsittämättömissä vaikeuksissa, puutteissa ja vaaroissa. Itärannikko oli lähempänä, mutta päättäväisesti kieltäytyi Obergatz antautumasta vaaraan joutua brittien käsiin, palaamalla alueelle, jota nämä nyt pitivät hallussaan. Hän tahtoi sensijaan yrittää tunkeutua aarniometsän halki Etelä-Afrikkaan, otaksuen siellä buurien keskuudesta varmasti tapaavansa myötätuntoista väkeä, joka keksisi jonkun keinon hänen päästäkseen turvallisesti takaisin Saksaan, ja Janen oli pakko seurata häntä.

Samoilullaan he joutuivat vuorten yli Jad-ben-Othon laaksoon isonlaisen virran lähteille, joka vuoristosta alkunsa saatuaan yhtyi suurempaan valtajokeen alempana laaksossa; yhtymäkohta oli sen järven alapuolella, jonka pohjoisella rannalla A-lur sijaitsi. Samassa yllätti heidät joukko ho-donilaisia sotilaita. Obergatz pääsi livistämään, mutta Jane vietiin vankina A-luriin. Sen koommin hän ei ollut saksalaista nähnyt eikä hänestä kuullutkaan; hän ei tiennyt, oliko upseeri joutunut tuhon omaksi tässä oudossa maassa vai oliko hänen onnistunut välttää sen villejä asukkaita ja vihdoin selviytyä Etelä-Afrikkaan.

Jane puolestaan oli ollut vuorotellen teljettynä palatsiin ja temppeliin, sikäli kuin Ko-tanin tai Lu-donin onnistui ovelalla juonimisellaan joksikin aikaa riistää hänet kilpailijalta. Ja nyt hän vihdoin oli uuden isännän hallussa, jonka hän temppelin ja palatsin juoruista tiesi julmaksi ja turmeltuneeksi. Ja hän oli viimeisen ruuhen perässä, ja jokaisen vihollisen selkä oli käännettynä häneen, samalla kun melkein hänen jalkainsa juuressa viruvan Mo-sarin äänekäs kuorsaaminen ilmoitti, että mies nukkui tajuamatta mitään tämän maailman asioista.

Tumma ranta häämöitti lähempänä etelässä, kun lady Greystoke livahti hiljaa ruuhen perän yli järven viileihin aaltoihin. Hän liikkui juuri sen verran että kykeni pitämään sieraimensa vedenpinnan yläpuolella, kunnes ruuhi vain heikosti näkyi laskevan kuun viimeisissä säteissä. Sitten hän ui ripeästi eteläistä rantaa kohti.

Yksinään aseettomana, melkein alastomana tienoolla, jolla pedot ja vihamieliset ihmiset samoilivat, tunsi hän kuitenkin ensi-kertaa moneen kuukauteen riemua ja helpotusta. Hän oli vapaa! Entäpä jos seuraava hetki tuottikin kuoleman! Hän nautti jälleen edes lyhyen tuokion ehdotonta vapautta. Hänen verensä kohahteli tästä melkein unohdetusta aistimuksesta, ja tuskin sai hän pidätetyksi ilonhuudahduksen, noustessaan tyynestä vedestä ja seisahtuessaan hiljaiselle rannalle.

Ah, jospa hänen mahtava puolisonsa nyt vain olisi ollut hänen vierellään! Miten ääretöntä riemua ja onnekkuutta hän silloin olisikaan tuntenut! Hän ei kaivannut mitään enempää. Kaupunkien loisto, sivistyksen- mukavuudet ja ylellisyydet eivät olleet hänestä puoleksikaan niin kiehtovia kuin viidakon ihana vapaus.

Leijona karjui pimennossa oikealla, herättäen suloista värähtelyä hänen ruumiissaan. Hiukset tuntuivat hänen niskassaan kohoavan pystyyn — eikä hän kuitenkaan pelännyt. Joiltakin ammoisilta esivanhemmilta perityt lihakset vastasivat vaistomaisesti vanhan vihollisen läsnäoloon — siinä kaikki. Hän eteni hitaasti ja varovasti metsää kohti. Jälleen kuului leijonan karjahdus, tällä kertaa lähempää. Hän etsi matalalle riippuvaa oksaa ja sellaisen löydettyään kiepautti itsensä ketterästi puun ystävälliseen suojaan. Pitkä ja vaarallinen vaellus Obergatzin seurassa oli harjaannuttanut hänen jäntereensä ja hermonsa sellaisiin outoihin tapoihin. Hän haki turvallisen lepopaikan Tarzanin neuvojen mukaan, ja sinne hän kiepahti yöpuulle kolmenkymmenen jalan korkeudelle maasta. Häntä vilutti ja hän tunsi olonsa epämukavaksi, mutta hän nukkui kuitenkin, sillä hänen sydäntään lämmitti uusi toivo ja hänen väsyneet aivonsa olivat saaneet hetkiseksi huojennusta.

Hän nukkui, kunnes korkealle kohonneen auringon lämpö herätti hänet. Hän oli levännyt, ja hän jaksoi ruumiillisesti yhtä hyvin kuin hänen sydämensä oli keveä. Viihdytyksen ja onnen tunne tunki läpi hänen olemuksensa. Hän nousi keveästi huojuvalla vuoteellaan, ojenteli lehväin välitse vilkkuvan auringonvalon täplittämiä alastomia raajojaan ja nuorteata ruumistaan, ja hänen liikkeissään oli kismittelevää velttoutta muistuttaen pantteria. Valppain silmin hän tähyili alas ja heristi korviaan, jostakin varoittavasta äänestä tietääkseen vihollisia — ihmisiä tai eläimiä — olevan lähellä. Päästyään vihdoin varmuuteen, että ympäristöllä ei ollut mitään pelättävää, hän kapusi maahan. Hän olisi halunnut kylpeä, mutta järvi oli liiaksi avorantainen ja hieman kaukana turvallisista puista, hänen uskaltautuakseen siihen ennenkuin ehti paremmin tutustua seutuun.

Hän samoili sinne tänne metsässä etsien ruokaa, jota löysikin runsaasti. Hän söi ja lepäsi, sillä mitään päämäärää ei hänellä vielä ollut. Hänen vapautensa oli liian uutta, jotta hän olisi sitä ryhtynyt tulevaisuuden suunnitelmilla häiritsemään. Sivistyneiden ihmisten asuinsijat tuntuivat hänestä nyt yhtä utuisilta ja saavuttamattomilta kuin unennäön puolittain unohdettu sisältö. Kunpa hän vain saisi elää täällä rauhassa, odottaen ja yhä odottaen häntä. Vanha toivo elpyi. Hän tiesi, että Tarzan tulisi jonakuna päivänä, jos oli elossa. Hän oli sen aina tiennyt, vaikka oli sydämessään pelännyt hänen tulevan liian myöhään. Jos oli elossa! Niin, Tarzan tuli, jos oli elossa; ja jos hän ei ollut elossa, oli Janen yhtä hyvä olla täällä kuin muuallakin, sillä silloin oli kaikki samantekevää. Hän vain odottaisi loppua niin kärsivällisesti kuin suinkin.

Kierrellessään hän tuli kristallikirkkaalle purolle, ja sitten hän joi ja kylpi sen yli riippuvan puun alla, joka tarjosi hänelle tilaisuuden paeta nopeasti turvaan vaaran uhatessa. Paikka oli rauhallinen ja ihana, ja hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Puron pohjaa peittivät pienet sievät kivet ja kiiltävät laavalasin sirut. Poimiessaan kourallisen kiviä katsellakseen, huomasi hän sormiensa vuotavan verta sileästi silpaistusta suorasta haavasta. Hän alkoi etsiä syytä ja näki naarmun tuollaisen vulkaanisen lasisirun viiltämäksi, jonka syrjä oli melkein yhtä terävä kuin partaveitsi. Jane Clayton ilahtui. Tässä hän oli Jumalan suomasta saanut käsiinsä ensimmäisen aihelman, jonka avulla saattoi vähitellen hankkia itselleen sekä aseita että työkaluja. Tuollainen leikkuuterä oli arvaamaton aarre. Kaikki oli sen omistajalle mahdollista — ilman sitä ei mikään.

Hän etsi, kunnes oli kerännyt monta tuollaista kivensirua, joista hänen oikealla sivullaan riippuva reppu melkein täyttyi. Sitten hän kiipesi korkeaan puuhun tarkastellakseen niitä kaikessa rauhassa. Joukossa oli sellaisia, jotka muistuttivat veitsenterää, toiset taas saattoi helposti muovata keihäänkärjiksi, ja monet pienemmät oli luonto ikäänkuin aikonut villi-ihmisten nuolenpäiksi.

Keihästä hän yrittäisi ensiksi — se olisi helpointa. Puun onkalossa ison oksan tyvessä korkealla maasta oli sopiva säilytyspaikka. Sinne hän kätki kaikki aarteensa, paitsi yhtä ainoata veitsimäistä liuskaa. Se kädessään hän astui maahan, etsien hennon, aivan suorana kasvavan näreen, jota hakkasi ja sahasi, kunnes saattoi katkaista sen poikki, puuta halkaisematta. Se oli juuri kohtalaisen paksu keihään varreksi — sellaisen metsästyskeihään, jollaista hänen rakkaat wazirinsa olivat enimmäkseen pitäneet. Kuinka usein hän oli nähnyt niitä muokattavan! Ja he olivat opettaneet hänet niitä käyttämäänkin — sekä niitä että raskaita sotakeihäitä, — ja olivat nauraneet ja taputtaneet käsiään, kun hänen taitavuutensa lisääntyi.

Hän tunsi pensastavat heinäkasvit, joista sai pisimpiä ja sitkeimpiä kuituja, ja niitä hän keräsi ja kantoi puuhunsa, samoinkuin aiotun keihäänvarrenkin. Kavuttuaan haarukkaansa hän kumartui työhönsä, hiljaa hyräillen jotakin pikku sävelmää. Hän yllätti itsensä siitä ja hymyili… Ensi kerran kaikkina näinä katkerina kuukausina oli laulu pulpahtanut hänen huuliltaan — ja ensi kertaa olivat ne kaartuneet tuollaiseen hymyyn.

— Tunnen, — huokasi hän, — tunnen melkein niinkuin John olisi vierelläni… oma Johnini… oma Tarzanini!

Hän leikkasi keihäänvarren sopivan pituiseksi, poisti oksat, haarat ja kuoren, veisteli ja hankasi nystermiä kunnes pinta oli aivan sileä ja tasainen. Sitten hän halkaisi toisen pään ja pisti sisään kärjen, muovaillen puun täysin sopivaksi. Sen tehtyään hän laski keihään syrjään ja alkoi halkoa paksuja heinänkorsia ja takoa ja väännellä niitä, kunnes oli irroittanut kuidut ja ne jonkun verran puhdistanut. Senjälkeen hän vei ne purolle, pesi ja toi takaisin ja kietoi tiukasti keihäänvarren halaistun pään ympäri, johon oli niitä varten kovertanut koron, ja keihäänkärjen tyvipuolen ympäri, jonka myöskin oli kivensirulla hieman uurtanut. Se oli kömpelö keihäs, mutta paras, minkä hän näin lyhyessä ajassa voi hankkia. Myöhemmin, sen hän itselleen lupasi, laittaisi hän toisia — lukuisia keihäitä — joista wazirien taitavimmatkin peitsimiehet olisivat ylpeilleet.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Vaikka Tarzan etsi kaupungin ulkosyrjiltä melkein aamunkoittoon asti, ei hän mistään löytänyt jälkiä puolisostaan. Tuulenhenki toi vuorilta hänen sieraimiinsa erilaisia tuoksuja, mutta ne eivät vähääkään vihjaisseet henkilöstä, jota hän tavoitteli. Luonnollinen johtopäätös oli siis, että Jane oli viety jonnekin muualle. Etsiessään hän oli monet kerrat kohdannut lukuisain miesten jälkiä, jotka johtivat järveä kohti, ja hän päätti, että Jane Claytonin ryöstäjät olivat menneet siitä. Ainoastaan vähentääkseen teoreettista erehtymismahdollisuutta oli hän huolellisesti tutkinut jokaisen muun A-lurista kaakkoiseen eli Mo-sarin kaupungin Tu-lurin suuntaan vievän tien, ja nyt hän seurasi polkua Jad-ben-lulin rantaan, missä retkikunta oli astunut tukeviin ruuhiin, soutaakseen tyynen ulapan yli.

Hän löysi monia muita samanlaisia aluksia rantaan kiinnitettyinä, ja yhden niistä hän otti haltuunsa takaa-ajoa varten. Oli kirkas päivä, kun hän souti lähinnä Jad-ben-lulin alapuolella olevan järven halki; ja voimakkaasti meloen hän lipui ohitse sen puun näkyvissä, jossa hänen menetetty puolisonsa nukkui.

Jos vieno tuuli, joka hyväili järven pintaa, olisi puhaltanut etelästä päin, olisivat kookas apinamies ja Jane Clayton silloin löytäneet toisensa jälleen; mutta tyly kohtalo oli määrännyt toisin, ja tilaisuus livahti ohitse hänen ruuhensa mukana, jonka hänen voimakkaat vetäisynsä pian kuljettivat näkyvistä järven alapäässä alkavaan jokeen.

Seuraten mutkittelevaa jokea, joka juoksi melkoisen matkan pohjoiseen suuntaan ennenkuin kaartui takaisin laskeakseen Jad-ben-luliin, teki apinamies suuren kierroksen, kun vesien välinen kannas, josta ruuhet oli tapana kantaa ylitse, sensijaan olisi säästänyt häneltä tuntikausien melomisen.

Kun Mo-sar ja hänen soturinsa olivat astuneet ruuhistaan tämän maataipaleen yläpäässä, oli päällikkö huomannut vankinsa poissaolon. Koska Mo-sar oli nukahtanut pian sen jälkeen kun he olivat lähteneet A-lurista, ja kun kukaan sotureista ei muistanut milloin oli muukalaisen viimeksi nähnyt, oli mahdotonta vähänkään tarkkaan arvioida paikkaa, missä tämä oli poistunut. Yleisesti otaksuttiin kuitenkin, että se oli tapahtunut kapeassa joessa, joka yhdisti Jad-ben-lulin lähinnä sen alapuolella olevaan Jad-bal-luliin; vapaasti tulkittuna se nimi merkitsi kultajärveä. Mo-sar oli hirveästi suutuksissaan, ja koska hän itse vain oli menetellyt typerästi, koetti hän tietenkin parhaansa mukaan sälyttää syyn muiden niskoille.

Hän olisi palannut Janea etsimään, jollei olisi pelännyt kohtaavansa joko Ja-donin tai ylimmäisen papin lähettämää takaa-ajajien joukkoa, joilla hän kummallakin tiesi olevan oikeutettua kaunaa häntä vastaan. Hän ei tahtonut luovuttaa venekuntaakaan omasta turvajoukostaan, lähettääkseen sen pakolaista etsimään, vaan riensi eteenpäin mahdollisimman kiireellisesti kannaksen yli ja Jad-in-lulin vesille.

Aamuaurinko juuri kosketteli säteillään Tu-lurin valkoisia kupukattoja, kun Mo-sarin soutajat työnsivät ruuhensa rantaan kaupungin syrjässä. Jälleen turvallisina omien muuriensa takana ja monien sotilaiden suojelemana tunsi päällikkö rohkeutensa palaavan riittävästi ainakin lähettääkseen kolme venekuntaa etsimään Jane Claytonia ja menemään aina A-luriin asti, ottaakseen mahdollisuuden mukaan selville, mikä oli viivyttänyt Bu-lotia. Että tämä ei ollut ehtinyt ruuhirantaan muun joukon mukana siihen mennessä kun toverit pakenivat pohjoisesta kaupungista, ei ollut millään tavoin viivyttänyt Mo-saria lähtemästä, koska hänen turvallisuutensa oli hänelle paljoa tärkeämpi kuin pojan.

Kun nuo kolme venekuntaa ehtivät paluumatkallaan maakannakselle, hätkähtivät ruuhia vedestä kiskovat soturit kahta pappia, jotka äkkiä ilmestyivät kantaen keveää ruuhta Jad-in-luliin päin. Ensiksi he luulivat näiden olevan sittenkin etujoukkona suuremmalle määrälle Lu-donin puoluelaisia, vaikka hyvin tiesivät, että papit eivät koskaan antautuneet sotilaselämän vaaroihin eivätkä taistelleetkaan, jollei heitä hätyytetty ja pakotettu itseään puolustamaan. Sydämessään halveksivat Pal-ul-donin soturit veltostunutta pappiskuntaa, ja niinpä he eivät heti ryhtyneetkään hyökkäykseen, kuten olisivat tehneet, jos nuo kaksi olisivat olleet A-lurin sotilaita pappien asemasta, vaan pysähtyivät tehdäkseen heille kysymyksen.

Soturit nähdessään antoivat papit rauhan merkin, ja kun heiltä tiedusteltiin, olivatko yksinään, vastasivat he myöntävästi.

Mo-sarin soturien johtaja salli heidän lähestyä. "Mitä te täällä teette", kysyi hän, "täällä Mo-sarin maassa, näin kaukana omasta kaupungistanne?"

"Me olemme yksinämme", vakuutti pappi. "Ei kukaan A-lurissa, paitsi
Lu-don, tiedä retkestämme."

"Kuka tuo on?" kysyi toinen papeista äkkiä, osoittaen järven yläpäähän sille kohdalle, missä Jad-bal-lulista tuleva joki laski siihen.

Kaikkien silmät kääntyivät hänen osoittamaansa suuntaan, ja he näkivät yksinäisen soturin soutamassa ripeästi Jad-in-luliin, ruuhen kokka käännettynä Tu-luriin päin. Sotilaat ja papit vetäytyivät puiden suojaan kannaksen kummallekin puolen.

"Se on se kauhea mies, joka nimittää itseään Dor-ul-Othoksi", kuiskasi toinen papeista. "Tuntisin tuon ruhon niin kaukaa kuin voin erottaa."

"Olet oikeassa, pappi", huudahti eräs sotureista, joka oli nähnyt Tarzanin silloin kun hän ensiksi astui Ko-tanin palatsiin. "Se on todellakin hän, jota on syystä nimitetty Tarzan-jad-guruksi."

"Rientäkää, papit", kehoitti joukon johtaja. "Teitä on kaksi melomaan keveää ruuhta. Helposti ehditte Tu-luriin ennen häntä, varoittaaksenne Mo-saria hänen tulostaan, sillä hän on vasta äsken saapunut järvelle."

Hetkisen epäröivät papit, sillä heitä hirvitti kohdata tuota kamalaa miestä, mutta soturi oli itsepintainen, ryhtyipä heitä uhkaamaankin. Ruuhi otettiin heiltä ja työnnettiin järveen, ja melkein kantamalla retuutettiin heidät siihen. Heidän yhä vastustellessaan työnnettiin alus vesille, ja melkein heti he täydellisesti joutuivat ylempänä järvellä liukuvan yksinäisen soutajan näkyviin. Nyt ei ollut mitään vaihtoehtoa. Tu-lurin kaupunki tarjosi ainoan turvapaikan, ja kumartuen soutamaan papit kiidättivät ruuhensa nopeasti sitä kohti.

Soturit vetäytyivät jälleen lehvien kätköön. Jos Tarzan olisi heidät nähnyt ja tullut tänne tarkastelulle, oli heitä kolmekymmentä yhtä vastaan, eivätkä he tietenkään pelänneet mahdollisen kahakan seurauksia; mutta he eivät pitäneet tarpeellisena mennä järvelle häntä kohtaamaan, koska heidät oli lähetetty etsimään karannutta vankia eikä ehkäisemään vieraan soturin matkaa; ja tämän päätöksen tekemiseen heitä epäilemättä vielä kannustivat kertomukset hänen hurjuudestaan ja urheudestaan, joten heillä ei ollut halua aiheettomasti haastaa hänen kanssaan riitaa.

Jos Tarzan-jad-guru kenties näkikin heidät, ei hän ainakaan sitä ilmaissut, vaan souti herkeämättä ja voimakkain vedoin kaupunkia kohti, eikä hän vähentänyt vauhtiaan, kun molemmat papit tulivat näkyviin. Samassa kun pappien ruuhi sitten törmäsi rantaan kaupungin vieressä, hyppäsivät sen soutajat maihin ja riensivät palatsin portille, luoden säikähtyneitä katseita taakseen. He pyysivät heti päästä Mo-sarin puheille, sitten kun he olivat ensin varoittaneet vartiosotilaita Tarzanin lähestymisestä.

Heidät saatettiin viipymättä päällikön luo, jonka hovi oli pienempi toisinto A-lurin kuninkaan palatsista. "Me tulemme ylipappi Lu-donin luota", selitti puhemies. "Hän toivoo Mo-sarin ystävyyttä, ja on aina ollut hänen ystävänsä. Ja-don keräilee sotilaita huudattaakseen itsensä kuninkaaksi. Ho-donin kylissä on tuhansia, jotka tottelisivat ylipappi Lu-donin käskyjä. Ainoastaan Lu-donin avulla voi Mo-sar päästä kuninkaaksi, ja Lu-donin sanoma kuuluu, että Mo-sarin, jos mielii säilyttää Lu-donin ystävyyden, täytyy heti palauttaa nainen, jonka riisti prinsessa O-lo-an asunnosta."

Tällä hetkellä astui soturi sisälle. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä. "Dor-ul-Otho on saapunut Tu-luriin ja vaatii heti puheillepääsyä", sanoi hän.

"Sellaisen sanoman hän lähetti", vastasi soturi, "eikä hän tosiaan ole samanlainen kuin Pal-ul-donin kansa. Hän on luullaksemme sama, josta tänään A-lurista palanneet soturit meille kertoivat ja jota toiset nimittävät Tarzan-jad-guruksi ja toiset Dor-ul-Othoksi. Mutta tosiaankin ainoastaan jumalan poika tohtisi täten saapua vieraaseen kaupunkiin, joten hänen puheensa täytyy olla totta."

Sydän täynnä kauhua ja epävarmuutta kääntyi Mo-sar kysyvin ilmein pappien puoleen.

"Ota hänet suopeasti vastaan, Mo-sar", kehoitti se, joka oli aikaisemmin puhunut. Sen neuvon vihjaisi hänen puutteellisen älynsä pikku kavaluus, Lu-donin holhouksen tehostamana aina pyrkien petollisuuteen. "Ota hänet suopeasti vastaan, ja varmistuessaan ystävällisyydestäsi hän ei enää ole varuillaan, ja sitten voit menetellä hänen kanssaan niinkuin haluat. Mutta, Mo-sar, säästä hänet, jos mahdollisuutta, elävänä ylipappi Lu-donille, niin saavutat esimieheni ikuisen kiitollisuuden."

Mo-sar nyökkäsi ymmärtävästi ja kääntyen soturin puoleen käski hänen tuoda vieraan luoksensa.

"Me emme saa näyttäytyä sille olennolle", sanoi toinen papeista. "Anna meille vastauksesi, Mo-sar, niin menemme tiehemme ennenkuin se hirveä mies astuu sisälle."

"Sanokaa Lu-donille", vastasi päällikkö, "että hän ilman minun väliintuloani olisi kokonaan menettänyt naisen. Minä yritin tuoda hänet Tu-luriin, pelastaakseni hänet ylipapille Ja-donin käsistä, mutta yöllä hän pääsi karkuun. Sanokaa Lu-donille, että olen lähettänyt kolmekymmentä soturia häntä etsimään. Ihmeellistä, että te ette tavanneet heitä tullessanne."

"Tapasimme kyllä", selittivät papit, "mutta he eivät maininneet mitään matkansa tarkoituksesta."

"Asia on niinkuin teille sanoin", virkkoi Mo-sar. "Vakuuttakaa herrallenne, että jos he tavoittavat naisen, hänet säilytetään vahingoittumattomana Tu-lurissa Lu-donia varten. Sanokaa hänelle myöskin, että minä lähetän soturini hänelle avuksi Ja-donia vastaan, milloin hän vain ilmoittaa tarvitsevansa. Menkää nyt, sillä Tarzan-jad-guru on pian täällä."

Hän viittasi orjalle. "Saata papit temppeliin", komensi hän, "ja käske Tu-lurin ylimmäisen papin huolehtia, että heitä ruokitaan ja heidän sallitaan palata A-luriin milloin haluavat."

Muuan orja johdatti papit huoneesta toisen oven kautta kuin mistä olivat astuneet sisälle, ja hetkistä myöhemmin ilmestyi Tarzan-jad-guru Mo-sarin luo sotilaan edellä, jonka velvollisuutena oli ollut saattaa sisälle ja ilmoittaa hänet. Apinamies ei viitsinyt tervehtiäkään tai toivottaa rauhaa, vaan astui suoraan päällikön luo, joka vain äärimmäisellä tahdonvoimansa ponnistuksella sai salatuksi sisäisen pelkonsa, nähdessään tulijan jättiläisvarren ja synkän ilmeen.

"Olen Dor-ul-Otho", sanoi apinamies tasaisella äänellä, joka tunkeusi
Mo-sarin sydämeen kuin kylmä teräs; "olen Dor-ul-Otho ja tulen
Tu-luriin noutamaan naista, jonka ryöstit prinsessa O-lo-an asunnosta."

Tarzanin pelkkä rohkea tunkeutuminen vihamieliseen kaupunkiin oli tuottanut hänelle suuren henkisen etevämmyyden Mo-sarin ja niiden villien soturien rinnalla, jotka seisoivat päällikkönsä kummallakin puolen. Heistä tuntui todellakin siltä, ettei kukaan muu kuin Jad-ben-Othon poika voinut ryhtyä niin sankarilliseen tekoon. Olisiko yksikään kuolevainen soturi menetellyt näin uhitellen ja yksinään astunut mahtavan soturijoukon ympäröimän päällikön eteen vaatimaan tätä tilille? Ei, se ei ollut käsitettävissä. Mo-sar horjui päätöksessään pettää muukalainen ystävällisyyttä teeskentelemällä. Ja hän kalpeni äkillisestä ajatuksesta. Jad-ben-Othon poika tiesi kaikki, salatuimmat aivoituksemmekin. Eikö siis ollut mahdollista, että tuo olento, — jos sittenkin osoittautui todeksi, että hän oli Dor-ul-Otho — tälläkin hetkellä luki sen häijyn aikeen, jonka papit olivat istuttaneet Mo-sarin aivoihin ja jota hän oli niin suosiollisesti kuunnellut? Päällikkö vääntelehti hermostuneesti kallioon hakatulla penkillä, joka oli hänen valtaistuimensa.

"Jad-ben-Otho on todistajani, että hän ei ole Tu-lurissa", väitti päällikkö. "Saat etsiä palatsin, temppelin ja koko kaupungin, mutta sinä et häntä löydä, sillä hän ei ole täällä."

"Missä hän sitten on?" tiukkasi apinamies. "Sinä veit hänet A-lurin palatsista. Jollei hän ole täällä, niin missä hän on? Älä sano minulle, että hänelle on mitään pahaa tapahtunut!" Ja Tarzan astahti äkkiä uhkaavasti Mo-saria kohti, joka peräytyi kauhusta vavisten.

"Malta!" huudahti hän. "Jos sinä olet todellakin Dor-ul-Otho, niin tiedät minun puhuvan totta. Toin hänet Ko-tanin palatsista pelastaakseni hänet ylipappi Lu-donille, jottei Ja-don anastaisi häntä, nyt kun Ko-tan on kuollut. Mutta yöllä hän karkasi minulta matkallamme, ja olen juuri lähettänyt kolme täysilukuista venekuntaa häntä etsimään."

Päällikön äänessä ja sävyssä oli jotakin osittaiselta totuudelta vaikuttavaa, ja apinamies käsitti taaskin turhaan uhmanneensa arvaamattomia vaaroja ja hukanneensa aikaa.

"Mitä asiaa oli Lu-donin papeilla, jotka saapuivat tänne edelläni?" kysyi Tarzan, tutkiakseen arviokaupalla, eivätkö ne kaksi, joiden hän oli nähnyt niin hurjasti melovan loitolle hänen ulottuvistaan, olleetkin A-lurin ylimmäisen papin lähettämiä.

"He tulivat samalle asialle kuin sinäkin", vastasi Mo-sar, "vaatimaan naista, jonka Lu-don luuli minun häneltä ryöstäneen, siten loukaten minua yhtä syvästi kuin sinä, oi Dor-ul-Otho, olet tehnyt."

"Tahdon kysellä papeilta", vastasi Tarzan. "Käske tuoda heidät tänne." Hänen vaativainen ja karski sävynsä sai Mo-sarin epätietoiseksi, oliko hänellä pikemmin syytä suuttua vai säikähtyä. Mutta, kuten aina on hänenlaistensa tapa, hän päätti ennen kaikkea huolehtia omasta turvallisuudestaan. Tässä hän näki tilaisuuden ainakin toistaiseksi välttää vaaran.

"Käyn itse noutamassa heidät, Dor-ul-Otho", sanoi hän kääntyen ja lähti huoneesta. Hän kiirehti ripein askelin temppeliin, sillä Tu-lurin palatsin alue, jolla myöskin temppeli sijaitsi, kuten kaikissa ho-donilaisissa kaupungeissa, käsitti paljon pienemmän piirin kuin isommassa A-lurissa. Lähetit olivat hänen oman temppelinsä ylipapin seurassa, ja Mo-sar ilmoitti heille nopeasti apinamiehen käskyn.

"Minulla ei ole mitään riitaa hänen kanssaan", vastasi Mo-sar. "Hän tuli rauhan miehenä ja saa rauhassa lähteä, sillä kukapa tietää, vaikka hän todellakin olisi Dor-ul-Otho?"

"Me tiedämme, että hän ei ole", selitti toinen Lu-donin läheteistä. "Meillä on kaikki todistukset siitä, että hän on ainoastaan kuolevainen, outo olento vieraalta maalta. Lu-don on jo tarjonnut henkensä Jad-ben-Otholle, jos erehtyy uskossaan, että tämä olento ei ole jumalan poika. Jos A-lurin ylimmäinen pappi, joka on kaikista Pal-ul-donin ylipapeista korkein, on niin varma hänen petoksestaan, että panee henkensä mielipiteensä vakuudeksi, niin kuinka sitten me saattaisimme uskoa moisen muukalaisen väitöksiä? Ei, Mo-sar, sinun ei tarvitse häntä pelätä. Hän on ainoastaan soturi, ja hänet voidaan kaataa samoilla aseilla, joilla omia sotilaitasi nujerretaan. Jollei Lu-don olisi käskenyt ottaa häntä kiinni elävältä, kehoittaisin sinua päästämään soturisi hänen kimppuunsa ja tappamaan hänet. Mutta Lu-donin määräykset ovat Jad-ben-Othon säätämiä, ja meidän on toteltava niitä."

Epäilyksen häive vavahdutti kuitenkin yhä Mo-sarin pelkurinsydäntä, kehoittaen häntä jättämään alotteen muukalaista vastaan toisten tehtäväksi.

"Hän on siis teidän", vastasi päällikkö, "ja saatte menetellä hänen kanssaan mielenne mukaan. Minä en kanna hänelle kaunaa. Mitä te käskenette, se on ylipappi Lu-donin käsky, eikä minulla ole tämän enempää tekemistä hänen kanssaan."

Papit kääntyivät sen miehen puoleen, joka määräsi Tu-lurin temppelin asioista. "Eikö sinulla ole mitään suunnitelmaa?" kysyivät he. "Ja perin neuvokkaana pitäisi Lu-don sitä henkilöä — ja Jad-ben-Othon silmissä hänen arvonsa ylenisi, — joka keksisi keinon tämän petkuttajan kytkemiseksi elävältä."

"Meillä on leijonaluola", kuiskasi ylimmäinen pappi. "Se on nyt tyhjillään, ja mikä pitää jan ja jaton, pitää tämän muukalaisenkin, jollei hän ole Dor-ul-Otho."

"Se pitäisi hänet", sanoi Mo-sar; "epäilemättä se pitäisi gryfinkin, mutta ensiksi teidän olisi gryf sinne toimitettava."

Papit harkitsivat miettiväisesti tätä viisaudensanelmaa, ja sitten toinen a-lurilainen puhui. "Sen ei pitäisi olla vaikeata", sanoi hän, "jos käytämme Jad-ben-Othon meille lahjoittamaa älyä niiden maallisten lihaksien asemesta, jotka olemme perineet isiltämme ja äideiltämme ja joissa ei ole edes samaa voimaa kuin neljällä jalalla juoksevien elukkain lihaksissa."

"Lu-don koetteli älyään tuon muukalaisen kanssa ja joutui tappiolle", huomautti Mo-sar. "Mutta tämä on teidän oma asianne. Toimikaa niinkuin parhaaksi näette."

"A-lurissa kohteli Ko-tan tätä Dor-ul-Othoa varsin kunnioittavasti, ja papit opastelivat häntä kautta temppelin. Hänen mielessään ei heräisi epäluuloa, jos sinä tekisit samoin, sallien Tu-lurin ylipapin kutsua hänet temppeliin ja kerättyään papit kokoon julkisesti ja juhlallisesti osoittaa uskovansa hänen jumalaiseen alkuperäänsä. Mikä olisi silloin luonnollisempaa kuin että ylimmäinen pappi haluaisi saatella hänet temppelin läpi, kuten Lu-don teki A-lurissa Ko-tanin käskystä; ja jos satuttaisiin saattamaan häntä leijonankuopan läpi, olisi perin yksinkertainen asia, että soihtujen kantajat äkkiä sammuttaisivat ne; ja ennenkuin muukalainen tietäisi mitä on tapahtunut, voitaisiin kiviportit pudottaa kiinni, joten hän joutuisi varmaan satimeen."

"Mutta luolassa on ikkunoita, joista pääsee valoa sisälle", muistutti ylimmäinen pappi, "joten hän näkisi soihtujen sammuttajatkin ja ehtisi kenties paeta ennenkuin kiviovi laskettaisiin alas."

"Lähettäkää joku peittämään ikkunat tiukasti taljalla", sanoi toinen
A-lurin papeista.

"Suunnitelma on hyvä", virkkoi Mo-sar, nähden tässä tilaisuuden eristäytyä kaikesta epäluulosta, että olisi rikoksessa mukana, "sillä siihen ei kaivata soturien läsnäoloa, ja kun hän näkee ainoastaan pappeja ympärillään, ei hän tule mitään pahaa aavistaneeksikaan."

Niinpä Mo-sarin mentyä kiertoteitse erääseen palatsin salaiseen sopukkaan, toimitettiin Tarzanin luo kolme pappia, ja kielastelevin sanoin, jotka eivät tätä täydellisesti pettäneet, tunnustivat he hänen sukulaisuutensa Jad-ben-Othon kanssa ja pyysivät ylimmäisen papin nimessä, että hän kunnioittaisi temppeliä vierailulla, jolloin A-lurin papit tuotaisiin hänen luokseen ja vastaisivat kaikkiin kysymyksiin, mitä hän heille haluaisi tehdä.

Apinamies suostui ylväänä ylipapin kutsuun siinä käsityksessä, että itsevarman esiintymisen jatkaminen parhaiten edistäisi hänen tarkoitustaan ja että, jos epäluulo häntä kohtaan kiteytyisi varmuudeksi Mo-sarin ja tämän seuralaisten aivoissa, ei hänellä olisi suurempaa vaaraa temppelissä kuin palatsissa.

Niin hän saapui temppeliin ja sai korkeiden vaatimustensa mukaisen vastaanoton. Hän kyseli molemmilta A-lurin papeilta, jotka vain kertasivat hänelle sen mitä hän oli Mo-sarilta kuullut; ja sitten ylimmäinen pappi kutsui hänet katsastamaan temppeliä.

He veivät hänet ensin alttaripihaan, jollaisia Tu-lurissa oli vain yksi. Se oli melkein kaikissa suhteissa samanlainen kuin a-lurilaiset temppelikartanot. Oli verinen alttari itäpäässä ja upotusallas läntisessä, ja ryvettyneet harmaat ripsut pappien päähineissä todistivat, että itäinen alttari oli tärkeä tekijä temppelin juhlamenoissa. He saattelivat häntä alla sijaitsevien kammioiden ja käytävien läpi ja veivät hänet vihdoin, soihdunkantajain valaistessa heidän askeliaan, vielä alemmalle tasolle, kosteaan ja hämärään sokkeloon, ja siellä olevassa isossa salissa, jonka ilma vielä raskaasti lemahti leijonilta, panivat Tu-lurin viekkaat papit kavalan juonensa täytäntöön. Soihdut sammutettiin äkkiä. Paljaat jalat tepastivat hätäisesti sinne tänne kivipermannolla. Kuului äänekäs rysäys, ikäänkuin raskas kivi olisi pudonnut kiveä vasten, ja sitten ympäröi apinamiestä vain yön pimeys ja haudanhiljaisuus.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Jane oli kaatanut ensimmäisen otuksen ja oli siitä hyvin ylpeä. Se ei ollut varsin pelottava eläin — ainoastaan jänis; mutta se merkitsi käännekohtaa hänen elämässään. Aivan kuin ensimmäinen metsästäjä hämärässä muinaisuudessa oli viitoittanut ihmiskunnan kohtalot, tuntui hänestäkin, että tämä tapaus saattoi kehitellä hänen kohtalonsa uudelle tasolle. Hän ei ollut enää ylläpidokseen riippuvainen metsän hedelmistä ja kasviksista. Nyt hän saattoi hankkia lihaa, saadakseen sitä voimaa ja kestävyyttä, jota tarvittiin hänen voidakseen menestyksellisesti suoriutua alkuperäisen olotilansa välttämättömistä ponnistuksista.

Seuraava askel oli tulensaanti. Voisihan hän oppia syömään raakaa lihaa, kuten hänen herransa ja mestarinsa, mutta sitä hän kavahti. Pelkkä ajatuskin oli hänelle vastenmielinen. Hänellä oli kuitenkin suunnitelma tulen hankkimiseksi. Hän oli sitä miettinyt, mutta hänellä oli ollut liian paljon hommaa pannakseen tuumansa täytäntöön, niin kauan kun hän ei tulta suoranaisesti tarvinnut. Nyt oli asianlaita toinen — hänellä oli jotakin kypsennettävää, ja hänelle tuli vesi suuhun, kun hän ajatteli riistansa lihaa. Hän käristäisi sen hehkuvilla hiilillä. Jane riensi puuhunsa. Joen uomasta kerättyjen aarteiden joukossa oli muutamia kappaleita kristallikirkasta vulkaanista lasia. Hän etsi, kunnes löysi haluamansa, joka oli mykevä. Sitten hän riensi maahan ja keräsi pienen kasan hyvin kuivaa jauhoksi murentunutta kaarnaa ja muutamia kuivia lehtiä ja kulokorsia, jotka olivat kauan olleet kuumassa päivänpaisteessa. Lähettyville hän pinosi varaston risuja — pieniä ja isoja oksia.

Mielenliikutuksesta väristen hän piti lasinsirua taulan päällä, liikutellen sitä verkalleen, kunnes oli keskittänyt auringonsäteet pieneen polttopisteeseen. Hän odotti henkeään pidätellen. Kuinka hitaasti se kävi! Olivatko hänen suuret toiveensa tuomitut raukeamaan kaikesta hänen taitavasta suunnittelustaan huolimatta? Eivät! Ohut savurihma kohosi sirosti tyyneen ilmaan. Jo kyti taula ja leimahti äkkiä liekkiin. Jane risti kätensä leukansa alla, päästäen pienen, korahtavan riemuhuudahduksen. Hän oli saanut tulta!

Hän latoi sen päälle varpuja ja sitten isompia oksia; ja vihdoin hän laahasi nuotiolleen pienen pölkyn ja työnsi sen pään tuleen, joka räiskyi iloisesti. Se oli suloisin ääni, mitä hän oli kuullut moneen kuukauteen. Mutta hän ei malttanut odottaa hiillosta, joka tarvittiin jäniksen paistamiseen. Mahdollisimman vikkelästi hän nylki ja perkasi otuksen, haudaten nahan ja sisälmykset. Sen hän oli oppinut Tarzanilta. Se oli tarpeellinen kahdesta syystä: ensiksikin sen vuoksi, että leiri pysyi terveellisenä, ja toiseksi kaiken verenhajun poistamiseksi, joka nopeasti viettelisi ihmisille vaarallisia petoja paikalle.

Sitten hän pisti ruhon läpi kepin ja piteli sitä lieskan yläpuolella. Usein sitä kääntämällä hän esti paistin palamasta ja samalla kypsensi sen kauttaaltaan. Kun se oli valmis, kapusi hän puunsa turviin tyynesti ja rauhassa nauttimaan ateriasta. Lady Greystokesta ei hänen huultensa välitse ollut koskaan mennyt mitään herkullisempaa. Hän silitti hellästi keihästään. Se oli toimittanut hänelle tämän makupalan ja samalla herättänyt hänessä suurempaa luottamusta ja turvallisuudentunnetta kuin hänellä oli ollut siitä kauheasta päivästä saakka, jona hän ja Obergatz olivat ampuneet viimeisen panoksensa.

Hänen päivänsä kuluivat täydessä touhussa, ja vuorokauden valoisat hetket tuntuivat liian lyhyiltä hänen suorittaakseen kaikki ne monet hommat, jotka oli tehtäväkseen miettinyt sitten kun oli päättänyt, että tässä oli niin ihanteellinen olinpaikkaa kuin hän suinkin saattoi keksiä, kunnes oli ehtinyt valmistaa itselleen kaikki ne aseet, joita piti lihan hankkimiseksi ja itsepuolustukseen välttämättöminä. Hän käsitti, että hänellä, paitsi hyvää keihästä, täytyi olla veitsi, jousi ja nuolia. Kenties hän nämä hankittuaan voisi vakavasti ajatella yritystä ponnistella johonkin sivistyksen lähimpään etuvartiopaikkaan. Sillä välin oli välttämätöntä rakentaa jonkinlainen suoja, jossa saattoi viettää yönsä turvallisemmin, sillä hän tiesi, että hän jonakuna yönä voisi saada vieraakseen pyydystelevän pantterin, vaikkei hän vielä ollut sellaista petoa laakson tällä puolella nähnyt. Tätä vaaraa lukuunottamatta hän tunsi itsensä jokseenkin taatuksi korkealla sijaitsevassa suojapaikassaan.

Asumukseen tarvittavien pitkien riukujen hakkaamiseen kuluivat kaikki ne päivänhetket, jotka eivät menneet ruuan etsintään. Nämä riu'ut hän kuljetti korkealle puuhunsa ja rakensi niistä lattian kahden tukevan emäoksan varaan, sitomalla riu'ut toisiinsa ja myöskin oksiin kuiduilla, joita yltä kyllin sai joen lähettyvillä kasvavista pensastavista heinäkasveista. Samaten hän rakensi seinät ja katon, kattaen viimemainitun isoilla lehdillä, moniksi kerroksiksi limitettyinä. Puukangilla teljettävien ikkunain ja ovien muovaaminen oli perin tähdellinen ja tarkkaa huomiota kysyvä toimitus. Ikkunat, joita oli kaksi, olivat avarat ja pysyväisillä sulkukangilla suojatut; mutta ovi oli pieni, sen aukko juuri niin laaja, että hän helposti saattoi siitä kontata läpi, mikä teki sen tukkimisen helpommaksi. Hän unohti laskea päivät, jotka hökkelin rakentaminen hänelle maksoi; mutta aika oli halpaa — sitä oli hänellä enemmän kuin mitään muuta.

Hän läksi nyt hakemaan ruokaa etäämmältä. Tähän asti hän oli keihäällään saanut kaadetuksi ainoastaan jyrsijöitä, mutta hän halusi antilooppia, koska sen lihan lisäksi saisi siitä taljan, joka olisi arvaamaton aarre sadekauden jälkeen tulevalla kylmemmällä säällä — sikäläiset ilmastosuhteethan hän kyllä tunsi, — ja suolia jousenjänteiksi. Hän oli vilahdukselta nähnyt näitä varovaisia eläimiä ja tiesi niiden aina kahlaavan eräästä kohdasta hänen leirinsä yläpuolelta joen yli. Sinne hän siis meni niitä metsästämään. Viekkaasti ja äänettömästi kuin pantteri hiipi hän varovaisena metsän läpi, kaarroksilla vältellen joutumasta tuulen puolelle kaalamosta ja usein pysähtyen tähystämään ja kuuntelemaan, olisiko mitään uhkana, ollen itsekin kuin ajettu kauris. Nyt hän hiljaa pääsi valitsemallensa paikalle. Mikä onni! Komea kauris oli juomassa virrasta. Jane pujottausi lähemmäksi. Nyt hän lojui vatsallaan pienen pensaan takana heittomatkan päässä saaliista. Hänen täytyi nousta täyteen mittaansa ja sinkauttaa keihäänsä melkein samassa silmänräpäyksessä — sinkauttaa se voimakkaasti ja ehdottoman tarkasti. Hän värähteli hetken kiihtymyksestä, mutta silti olivat hänen nopsat lihaksensa levolliset ja horjumattomat, kun heittoase lennähti. Tuskin sormen leveydeltä sivuutti kärki kohdan, johon se oli tähdätty. Kauris ponnahti korkealle, putosi joen partaalle ja oikaisi koipensa. Jane Clayton riensi kaatonsa luo.

"Mainiota!" Englanninkieltä haastava miehenään! kuului pensaikosta puron toiselta puolen. Jane Clayton pysähtyi kuin naulittu — hämmästyksestä melkein pökertyneenä. Ja sitten astui omituinen, siistimätön miehenhahmo näkyviin. Aluksi Jane ei tuntenut häntä, mutta tunnettuaan astahti vaistomaisesti taaksepäin.

"Mahdollista ja todellista", vastasi saksalainen. "Epäilemättä olen kummallinen kuvatus, mutta minä silti olen Erich Obergatz. Entä te? Olette tekin muuttunut, eikö totta?"

Mies katseli hänen alastomia raajojaan ja kultaisia rintalevyjään, jaton taljasta laitettua lannevaatetta, noita varustuksia ja koruja, jotka ovat ho-donilaisnaisten pukuna. Niillä oli Lu-don hänet somistellut, sikäli kuin hänen intohimonsa muukalaista kohtaan kasvoi. Ei edes Ko-tanin tyttärellä ollut hienompia helyjä.

"Mutta miksi olette täällä?" tiedusteli Jane. "Olin luullut teidän tähän mennessä jo päässeen turvallisesti sivistysihmisten pariin, mikäli vielä olitte elossa."

"Gott!" huudahti hän. "Enpä tiedä, miksi yhä elän. Olen rukoillut kuolemaa ja kuitenkin riipun yhä elämässä. Ei ole mitään toivoa. Olemme tuomitut jäämään tähän kauheaan maahan, kunnes loppumme tulee. Räme! Hirvittävä räme! Olen tutkinut sen ääriä, ylimenopaikkaa etsien, kunnes olen kokonaan kiertänyt tämän kamalan seudun. Hyvinkin helposti tänne saavuimme; mutta sitten tulivat sateet, eikä nyt voisi yksikään ihminen kahlata sen limaisen ja nälkäisiä matelijoita kuhisevan liejumeren halki. Enkö minä ole sitä yrittänyt! Ja pedot, joita samoilee tässä kirotussa maassa! Ne ahdistelevat minua yöt päivät."

"Enpä tiedä", vastasi mies synkästi. "Olen paennut ja paennut ja paennut. Olen kyyrötellyt puunlatvoissa nälissäni ja janoissani monet vuorokaudet yhteen mittaan. Olen valmistanut aseita — nuijia ja keihäitä — ja oppinut niitä käyttämään. Olen tappanut leijonan nuijallani. Pureehan ahdistettu rottakin puolestaan; ja mitä me muuta olemme kuin rottia tässä suunnattomien vaarojen maassa, te ja minä. Mutta kertokaahan minulle itsestänne."

Jane kertoi hänelle lyhyeen ja tuumi samalla, millä tavoin pääsisi eroon hänestä. Lady Greystoke ei voinut sietää ajatusta jatkuvasta oleskelusta tuon miehen kanssa, ainoana toverinaan. Parempi, tuhatkertaisesi parempi olla yksin, kun yhteisellä oleskelulla ei ollut enää entistä päämäärää ja mies nyt erityisesti herätti epämääräistä pelkoa; hänen silmissään oli nyt outo kiilto, jota ei ollut silloin kun Jane hänet viimeksi näki. Jane ei osannut sitä selittää, hän tiesi vain, että se herätti hänessä pelontunnetta — nimetöntä kauhua.

"Te oleskelitte siis kauan A-lurin kaupungissa?" sanoi Obergatz, puhuen
Pal-ul-donin kieltä.

"Kohtasin joukon äpäräkansaa", vastasi toinen; "se hyljitty sekarotu asuu kallioiden reunustamassa solassa, jonka läpi laakson pääjoki laskee suohon. Heitä nimitetään waz-ho-doneiksi ja heidän kylänsä käsittää osaksi luola-asuntoja ja osaksi pehmeään kiveen kallion juurelle hakattuja suojia. He ovat hyvin tietämättömiä ja taikauskoisia, ja ensi kertaa nähdessään minut, huomatessaan, että minulla ei ollut häntää ja että käteni ja jalkani olivat erilaiset kuin heidän, pelkäsivät he minua. Luulivat minua joko jumalaksi tai paholaiseksi. Kun minulla ei ollut mahdollisuutta paeta eikä puolustautuakaan, esiinnyin uhmaavan rohkeana, ja minun onnistui vaikuttaa heihin siinä määrin, että he veivät minut kaupunkiinsa, jota nimittävät Bu-luriksi; ja siellä he ruokkivat minua ja kohtelivat ystävällisesti. Opittuani heidän kielensä koetin yhä enemmän vakiinnuttaa heidän otaksumaansa, että olin jumala, ja se minulle onnistuikin, kunnes muuan vanha lurjus, jonkunlainen pappi tai poppamies heidän keskuudestaan, alkoi kadehtia kasvavaa valtaani. Se oli lopun alkuna, ja vähältä piti, ettei silloin todellakin tullut loppu. Hän selitti heille, että jos olin jumala, ei minusta vuotaisi verta, jos pistettäisiin veitsi ruumiiseeni — mutta; jos minusta tulisi verta, olisi se ratkaiseva todistus, etten ollut jumala. Minun tietämättäni hän järjesti tehtäväksi kokeen koko kylän nähden eräänä iltana. Se oli niitä lukuisia tilaisuuksia, joissa he syövät ja juovat Jad-ben-Othon, pakanallisen jumalansa, kunniaksi. Viheliäisen väkijuomansa huumaamina he olisivat olleet valmiit jokaiseen verenhimoiseen suunnitelmaan, minkä poppamies vain olisi keksinyt. Muuan vaimoista ilmaisi minulle hankkeen — ei ollenkaan varoittaakseen vaarasta, vaan pelkästä naisellisesta uteliaisuudesta, tahtoessaan saada selville, vuotaisiko minusta verta vai ei, jos minua pistettäisiin tikarilla. Hän ei näkynyt malttavan odottaa kokeen virallista toimeenpanoa — hän halusi tietää heti, ja kun minä sain hänet kiinni yrityksestään, hänen ollessaan sohaisemassa veitsen kylkeeni, ja kyselin häneltä, selitti hän koko asiaa mitä yksinkertaisemman avomielisesti. Soturit olivat jo aloittaneet juominkinsa, ja olisi ollut turhaa koettaa millään tavoin vedota joko heidän järkeensä tai taikauskoonsa. Oli vain yksi vaihtoehto kuoleman ohella, ja se oli pako. Sanoin naiselle, että minua suuresti loukkasi ja suututti tämä jumaluuteni epäileminen ja että epäsuosioni merkkinä suoraa päätä jättäisin heidät oman onnensa nojaan.

"— Nainen aikoi viipyä luonani nähdäkseen minun menevän, mutta minä sanoin hänelle, että hänen silmänsä sokeutuisivat lähtöäni ympäröivästä tulesta ja että hänen täytyi viipymättä lähteä ja ettei ollut vähintään tunnin aikaan palaamista sille paikalle. Ilmoitin hänelle myöskin, että jos joku tällä ajalla saapuisi siihen kylän kolkkaan, eivät ainoastaan he vaan vaimo itsekin syttyisi liekkiin ja palaisi tuhaksi.

"— Hän hätääntyi suuresti sanojeni vaikutuksesta ja riensi silmänräpäyksessä tiehensä, huutaen jälkeensä, että jos minä todellakin olin tunnin kuluttua poissa, tietäisivät hän ja koko kylä, että minä en ole ollut mikään vähäisempi kuin Jad-ben-Otho itse; ja sellaiseksi täytyy heidän nyt minua luulla, sillä voin vakuuttaa teille, että olin poistunut paljon lyhyemmässäkin ajassa. Enkä senjälkeen ole uskaltautunut Bu-lurin kaupungin lähistölle", lisäsi hän nauraen kotkottavaa naurua, joka pani kylmät väreet karmimaan Janen selkäpiitä.

Obergatzin puhuessa oli hän vetänyt ulos keihäänsä antiloopin ruumiista ja alkanut puuhailla nahan nylkemisessä. Mies ei yrittänyt häntä auttaa, seisoi vain vieressä, haastellen ja katsellen, samalla kun hän alati työnsi likaiset sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa olivat likakerroksen peitossa, ja hän oli alasti, rikkinäistä ja tahraista; lannetaljaa lukuunottamatta. Hänen aseinaan oli waz-donilainen nuija ja puukko, jotka hän oli kähveltänyt Bu-lurin kaupungista; mutta paljon enemmän kuin hänen likaisuutensa ja aseistuksensa hirvitti Janea hänen kotkottava naurunsa ja silmien outo ilme.

Hän jatkoi kuitenkin työtään, eroittaen ne osat kauriin ruhosta, jotka halusi, ja ottaen vain niin paljon lihaa kuin saattoi käyttää ennenkuin se pilaantuisi, koska hän ei ollut siinä määrin oikea viidakkoeläin, että se olisi vielä pahentuneenakin ollut hänestä herkkua. Ja sitten hän suoristausi ja katsoi miestä vasten kasvoja.

"Luutnantti Obergatz", sanoi hän, "pelkkä sattuma on meidät jälleen tuonut yhteen. Varmaankaan ette olisi etsinyt tätä kohtausta enempää kuin minäkään. Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin ne tunteet, jotka saattavat aiheutua luonnollisesta vastenmielisyydestäni ja epäluulostani teitä kohtaan, ja kun olette sen kurjuuden ja murheen aiheuttajia, joita olen kärsinyt monet pitkät kuukaudet. Tämä pienoinen maailmankolkka on löytäjän ja haltuunottajan oikeudella minun. Menkää siis ja jättäkää minut tänne nauttimaan rauhaa, jos voin."

Mies tuijotti häneen hetkisen sumeilla silmillään, ja sitten kajahti hänen huuliltaan ilottoman naurun remahdus.

"Menisinkö pois! Jättäisin teidät yksiksenne!" huudahti hän. "Minä olen löytänyt teidät. Meistä tulee hyvät ystävät, jouduttuamme lopullisesti eroon kaikesta muusta maailmasta, — ja te pyydätte minua menemään tieheni ja elämään yksinäni tässä kirotussa erämaassa." Jälleen hän nauroi, vaikka hänen silmälihaksensa ja suunsa eivät värähdelleet minkäänlaisesta ilosta, — se oli vain onttoa, naurua matkivaa ääntä. "Ei, ei! Minä en mene pois. Jään suojelemaan teitä."

"En tarvitse suojelustanne", väitti toinen. "Olette jo nähnyt, että osaan käyttää keihästä."

"Kyllä", myönsi mies, "mutta ei olisi oikein jättää teitä tänne yksiksenne — olettehan vain nainen. Ei, ei; olen keisarin upseeri enkä voi heittää teitä oman onnenne nojaan." Taaskin hän nauroi. "Voisimme elää hyvin onnellisina täällä yhdessä", lisäsi hän.

Jane ei kyennyt ehkäisemään puistatusta eikä yrittänyt vastenmielisyyttään salatakaan.

"Te ette pidä minusta?" kysyi mies. "Se on surullista. Mutta muuttuneissa olosuhteissamme se asia kyllä paranee." Ja taas tuo kamala nauru.

Jane oli kietonut antiloopinlihoista valitsemansa kappaleet taljaan, jonka heitti olalleen. Toisessa kädessään hän piti keihästä ja katsoi saksalaista suoraan silmiin.

"Lähtekää!" käski hän. "Olemme tuhlanneet jo liiaksikin sanoja. Tämä on minun maani, ja minä puolustan sitä. Jos näen teidät vielä, niin tapan teidät. Ymmärrättekö?"

Obergatzin kasvot vääntyivät raivonilmeestä. Hän kohotti nuijansa ja hyökkäsi Janea kohti.

"Seis!" komensi tämä, tempaisten keihästä pitelevän kätensä taaksepäin heittoasentoon. "Näitte minun kaatavan tämän kauriin, ja te sanoitte aivan oikein, että olemme täällä erossa kaikesta muusta maailmasta. Laskekaa ne kaksi tosiasiaa yhteen ja tehkää johtopäätöksenne ennenkuin astutte askeltakaan lähemmäksi!"

Mies pysähtyi, ja hänen nuijansa putosi sivulle. "Noh", pyysi hän mielestään lepyttelevällä äänellä. "Olkaamme ystäviä, lady Greystoke. Voisimme olla suureksi avuksi toisillemme."

"Nyt minä lähden", vastasi Jane lujasti, "älkää vain seuratko minua! Niin pitkälle kuin voitte päivässä kävellä tältä kohdalta johonkin suuntaan, on teidän katsottava alueeni ulottuvan. Jos konsaan näen teidät tämän kehän sisäpuolella, niin surmaan teidät."

Ei voinut olla epäilystäkään, että hän tarkoitti mitä sanoi; ja mies näytti vakuutetulta, sillä hän seisoi vain jurosti katsellen Janea, kun tämä peräytyi heidän kohtauspaikaltaan eläinpolun mutkaan ja siinä hävisi metsään.

KAHDESKYMMENES LUKU

A-lurissa olivat kaupungin kohtalot siirtyneet kädestä käteen. Ja-donille uskollisten soturien ryhmä, jonka Tarzan oli vienyt kohtauspaikalle salakäytävän suulle palatsin portin alapuolelle, oli joutunut pahoin tappiolle. Heidän ensimmäinen ryntäyksensä oli otettu vastaan pappien maireilla sanoilla. Heitä oli kehoitettu puolustamaan isäinsä uskontoa herjaajilta. Ja-don kuvailtiin heille temppelin häväisijäksi, ja Jad-ben-Othon vihaa ennustettiin häneen liittyville. Papit väittivät, että Lu-donin ainoana pyrkimyksenä oli ehkäistä Ja-don anastamasta valtaistuinta, kunnes uusi kuningas oli valittu ho-donien lakien mukaan.

Seurauksena oli, että monet palatsin sotureista yhtyivät kaupungista kerääntyneihin tovereihinsa, ja kun papit näkivät, että niitä, joihin heillä oli vaikutusvaltaa, oli enemmän kuin palatsille uskollisia, yllyttivät he edelliset hyökkäämään jälkimmäisten kimppuun. Monta kaatui, ja ainoastaan kourallisen onnistui päästä turvaan palatsin porttien sisäpuolelle, jotka he nopeasti telkesivät.

Papit johtivat joukkonsa salakäytävää pitkin temppeliin. Silläaikaa kun jotkut uskolliset etsivät Ja-donin ja kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut. Juhlasalissa alkanut taistelu oli levinnyt laajalle palatsin piiriin ja johtanut Ja-donin vastustajain tilapäiseen tappioon. Alipappien yllyttämä ja Lu-donin vartavasten lähettämä joukko oli vetäytynyt temppelin alueelle, niin että tulos nyt oli selvästi havaittavissa Ja-donin ja Lu-donin joukkojen välisestä kamppailusta.

Edelliselle oli ilmoitettu kaikki, mitä oli tapahtunut prinsessa O-lo-an luona, jonka turvallisuudesta hän oli ensi tilassa huolehtinut; ja hän oli myöskin kuullut, mitä osaa Tarzan oli näytellyt johtamalla hänen miehensä Lu-donin soturien kokoukseen.

Nämä seikat olivat luonnollisesti lisänneet vanhan urhon ystävällisiä tunteita apinamiestä kohtaan, ja nyt hän pahoitteli, että tämä oli lähtenyt kaupungista.

Ja-don ja monet muut soturit olivat jo ennestään olleet yhä taipuvaisia uskomaan muukalaisen jumaluuteen, ja O-lo-an ja Pan-at-lin todistus vahvisti tätä kantaa, kunnes palatsipuolueessa piankin esiintyi ilmeistä halua tehdä Dor-ul-Othosta sen riidan pääaihe, joka heillä alkujaan oli Lu-donin kanssa. Vaikeata olisi päättää, oliko tämä luonnollisena seurauksena apinamiehen urotöiden jatkuvasta ja yhä tehostuvasta kertoilusta, joka sai Lu-donin vihamielisyyden häntä vastaan näyttämään aina vain nurjemmalta, vai johtuiko se jonkun Ja-donin kaltaisen vanhan ovelan soturin viekkaasta suunnitelmasta saada innostava uskonnollinen aihe liitetyksi maalliseen. Tosiasiaksi jää, että ylimmäisen papin katkera esiintyminen Tarzania kohtaan herätti Ja-donin puoltajissa yltyvää kiukkua Lu-donin puoluelaisia vastaan.

Kovaksi onneksi ei Tarzan ollut saapuvilla innoittamassa Ja-donin seuraajia sillä pyhällä kiihkolla, joka olisi voinut nopeasti ratkaista kiistan vanhan päällikön eduksi. Hän oli penikulmain päässä, ja kun hänen uutta ilmestymistään oli turhaan rukoiltu, alkoivat heikommat sielut heidän joukossaan epäillä, että asialla olikaan jumalallista suosiota. Oli toinenkin voimakas syy Ja-donin rivien heikontumiseen. Se oli lähtöisin kaupungista, jossa palatsin soturien ystävät ja sukulaiset, suurelta osalta myöskin Lu-donin sotilaiden ystävinä ja sukulaisina, keksivät papiston kannustamina keinoja levittääkseen turmiollista kiihoitusta kautta palatsin.

Siitä johtui, että Lu-donin mahti kasvoi, Ja-donin vaikutusvallan heikentyessä. Sitten tehtiin temppelistä hyökkäys, joka tuotti palatsin joukoille tappion; ja vaikka nämä kykenivätkin peräytymään hyvässä järjestyksessä, peräytyivät he kuitenkin jättäen palatsin Lu-donille, joka nyt oli tositeossa Pal-ul-donin hallitsija.

Ottaen mukaansa prinsessan seuranaisineen ja orjattarineen, niiden joukossa Pan-at-lin, samoin kuin omien uskollisten seuralaistensa vaimot ja lapset, peräytyi Ja-don koko A-lurin kaupungistakin ja siirtyi omaan kaupunkiinsa Ja-luriin. Siellä hän viipyi keräten väkeä ympäristön pohjoisista kylistä, jotka sijaiten etäällä A-lurin papiston vaikutuksesta innokkaasti kannattivat jokaista vanhan päällikkönsä puoltamaa asiaa, kun vuosikausia olivat kunnioittaneet häntä ystävänään ja suojelijanaan.

Ja sillä välin kun valtaistuintaistelua täten kehiteltiin pohjoisessa, virui Tarzan-jad-guru Tu-lurin leijonakuopassa, ja lähettejä kulki edestakaisin Mo-sarin ja Lu-donin välillä, näiden kumpaisenkin kärkkyessä Pal-ul-donin valtaistuinta. Mo-sar oli kyllin ovela käsittääkseen, että jos hänen ja ylimmäisen papin välit julkisesti rikkoutuisivat, saattaisi hän käyttää vankia omaksi edukseen, sillä hän oli kuullut omankin kansansa keskuudesta kuiskailuja, että monet olivat melkoisen taipuvaisia uskomaan muukalaisen jumaluuteen, pitämään häntä todellakin Dor-ul-Othona. Lu-don halusi Tarzania itseään. Hän tahtoi omakätisesti uhrata hänet itäisellä alttarilla suuren kansanjoukon nähden, koska häneltä ei puuttunut todisteita siitä, että rohkean ja sankarillisesti esiintyvän muukalaisen julkeat väitökset olivat heikontaneet hänen omaa asemaansa ja arvovaltaansa.

Menetelmä, jota Tu-lurin ylimmäinen pappi oli käyttänyt Tarzanin pyydystämiseksi satimeen, oli jättänyt Tarzanille hänen aseensa, vaikka näyttikin vähän luultavalta, että hänellä niistä olisi mitään hyötyä. Hänellä oli myös reppunsa, siihen sullottuna kaikenlaista kamaa, niinkuin sitä kertyy kaikkiin säilyihin kultarenkaisesta käsilaukusta ullakkosuojaan asti. Siellä oli nuolia varten valittuja laavalasin palasia ja sulkia, muutamia piikiven siruja ja pari teräksen kappaletta, vanha puukko, jykevä luuneula ja kuivattuja suolenpätkiä. Tuskin mitään teille tai minulle hyödyllistä, mutta ei mitään apinamiehen villissä elämässä tarpeetonta.

Huomatessaan joutuneensa ovelasti viritettyyn ansaan, Tarzan oli jännittyneesti odottanut leijonaa ilmestyväksi, sillä vaikka jan haju olikin vanhaa, piti hän varmana, että ennemmin tai myöhemmin päästettäisiin peto hänen kimppuunsa. Hänen ensimmäisenä huolenaan oli läpikotaisin tutkia vankilansa. Hän oli havainnut taljoilla peitetyt ikkunat, ja ne hän heti paljasti, päästäen sisälle valoa; silloin hänelle selvisi, että vaikka kammio oli syvällä temppelisalien permannon alapuolella, oli se kuitenkin monta jalkaa ylempänä sen kallion juurta, johon temppeli oli hakattu. Ikkunoissa oli niin tiheät kanget, että hän ei voinut nähdä paksun muurinsyrjän yli, tarkastaakseen, mitä aivan hänen alapuolellaan oli. Pienen matkan päässä välkkyi Jad-in-lulin sininen ulappa, sen takana vihannoi etäisempi ranta, ja vielä kauempana kohosivat vuoret.

Ikkunoista tulvi riittävästi valoa, jotta Tarzan saattoi nähdä koko sisustan. Huone oli jokseenkin avara, ja sen kummassakin päässä oli ovi — iso ovi ihmisille ja pienempi leijonia varten. Kumpikin oli suljettu raskailla paasilla, jotka olivat ovenpieliin koverretuissa kouruissa siirrettäviä. Molemmat ikkunat olivat pienet, ja niiden likekkäiset vankat kanget olivat ensimmäistä rautaa, mitä Tarzan oli Pal-ul-donissa nähnyt. Kiskot upposivat kivikehyksen reikiin, ja kaikki oli niin lujasti ja näppärästi soviteltua, että pako näytti mahdottomalta. Mutta muutaman minuutin vankilassa oltuaan oli Tarzan jo alkanut valmistella pakoa. Hän otti repustaan vanhan puukon ja alkoi verkalleen raappia ja veistellä pois kiveä toisen ikkunan tankojen ympäriltä. Se oli hidasta työtä, mutta Tarzanilla oli täydellisen terveyden kärsivällisyyttä.

Joka päivä hänelle tuotiin ruokaa ja vettä; annokset työnnettiin nopeasti pienemmän oven alitse, jota kohotettiin juuri sen verran, että kivikulhot mahtuivat sisälle. Vanki alkoi uskoa, että häntä säästettiin johonkin muuhun tarkoitukseen kuin leijonalle. Mutta sillä ei ollut väliä. Kunhan he vain pysyisivät erossa vielä muutaman päivän, saisivat he määrätä hänelle minkä kohtalon tahansa, — hän ei enää olisi tavattavissa, kun sitä tultaisiin hänelle ilmoittamaan.

Sitten eräänä päivänä ilmestyi Tu-luriin Pan-sat, Lu-donin pääkätyri. Näennäisesti hän toi Mo-sarille vilpittömän tiedonannon A-lurin ylimmäiseltä papilta. Lu-don oli muka päättänyt, että Mo-sarista tulisi kuningas, ja hän kutsui Mo-saria heti saapumaan A-luriin. Mutta esitettyään sanomansa Pan-sat pyysi päästä Tu-lurin temppeliin rukoilemaan, ja sieltä hän etsi Tu-lurin ylipapin, jolle Lu-donin oikea tiedonanto oli osoitettu. He sulkeutuivat kahden kesken pieneen kammioon, ja Pan-sat kuiskaili ylimmäisen papin korvaan.

"Mo-sar pyrkii kuninkaaksi", sanoi hän, "ja Lu-don pyrkii kuninkaaksi.
Mo-sar tahtoo pitää muukalaisen, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho, ja
Lu-don haluaa hänet tappaa. Ja nyt" — hän kumartui vielä lähemmäksi
Tu-lurin ylipapin korvaa — "jos sinä haluat A-lurin ylimmäiseksi
papiksi, on se sinun vallassasi."

Pan-sat lakkasi puhumasta ja odotti toisen vastausta. Ehdotus teki ylipappiin ilmeisen vaikutuksen. Päästä A-lurin ylimmäiseksi papiksi! Se olisi melkein yhtä hyvä kuin olla koko Pal-ul-donin kuninkaana, sillä suuret olivat sen valtuudet, joka toimitti uhraukset A-lurin alttarilla.

"Miten?" kuiskasi ylimmäinen pappi. "Millä tavoin voin tulla A-lurin ylipapiksi?"

Pan-sat kumartui jälleen lähemmäksi: "Tappamalla toisen ja tuomalla toisen A-luriin", vastasi hän. Sitten hän nousi ja lähti tietäen, että mies oli niellyt syötin ja varmasti tekisi mitä tahansa tarvittiin suuren palkinnon saavuttamiseksi.

Eikä Pan-sat erehtynytkään, paitsi eräässä pikku seikassa. Ylimmäinen pappi oli kylläkin valmis murhaamaan ja kavaltamaan, saadakseen A-lurin korkeimman viran; mutta hän oli ymmärtänyt väärin, kumpi uhreista oli surmattava ja kumpi tuotava Lu-donille. Pan-sat, joka itse tiesi Lu-donin suunnitelmien kaikki yksityiskohdat, oli aivan luonnollisesti hairahtunut otaksumaan toisen täydellisesti käsittävän, että A-lurin ylimmäinen pappi saattoi ainoastaan julkisesti uhraamalla Dor-ul-Othoksi tekeytyneen valehtelijan kohottaa vähentyvää mahtiansa ja että Mo-sarin, vallantavoittelijan, salamurha poistaisi Lu-donin omasta leiristä ainoan esteen, hänen yhdistääkseen ylimmäisen papin ja kuninkaan virat. Tu-lurin ylimmäinen pappi luuli, että hänen oli määrä tappaa Tarzan ja tuoda Mo-sar A-luriin. Hän luuli myös, että hänet sen tehtyään nimitettäisiin A-lurin ylimmäiseksi papiksi; mutta hän ei tiennyt, että oli jo valittu pappi surmaamaan hänet itsensä samalla hetkellä kun hän saapuisi A-luriin, eikä myöskään, että salainen hauta oli hänelle kaivettu maanalaisen kammion permantoon juuri samassa temppelissä, jota hän uneksi pääsevänsä hallitsemaan.

Ja niinpä hän silloin, kun hänen olisi tullut järjestää päällikkönsä murhaaminen, johtikin tusinan runsaasti lahjottuja sotureita pimeiden käytävien kautta temppelin alla olevaan leijonakuoppaan Tarzania tappamaan. Oli tullut yö. Yksi ainoa tuohus valaisi murhaajien askeleita heidän hiipiessään hiljaa pahalla polullaan, sillä he tiesivät olevansa ryhtymässä tekoon, jonka heidän päällikkönsä tuomitsi, ja heidän rikollinen omatuntonsa kehoitti heitä varovaisuuteen.

Vankikoppinsa pimeydessä ahersi apinamies näköjään loppumattomassa vuolemisessaan ja nakuttelussaan. Hänen terävät korvansa erottivat askeleita ulkopuolelta käytävästä — askeleita, jotka lähenivät isompaa ovea. Tähän asti olivat askeleet aina saapuneet pienemmälle ovelle. Mutta nyt kuului monen miehen poljentaa, ja tähän aikaan yöstä se herätti hänessä kolkon aavistuksen.

Tarzan jatkoi näpertelyään. Hän kuuli miesten pysähtyvän oven taakse. Kaikki oli hiljaa: äänettömyyttä häiritsi ainoastaan apinamiehen väsymättömän veitsenterän kitinä.

Ulkopuolella olevat kuulivat sen, tarkkasivat ja koettivat selittää syytä. Hiljaa kuiskaillen he tekivät suunnitelmiaan: kaksi heistä nostaisi nopeasti oven ja toiset ryntäisivät sisälle ja sinkauttaisivat nuijansa vankia kohti. He eivät halunneet antautua mihinkään vaaraan, sillä A-lurissa kierrelleet huhut olivat ehtineet Tu-luriinkin — kertomukset Tarzan-jad-gurun suuresta voimasta ja ihmeellisestä urhoollisuudesta; ja ne saivat hien kihoamaan soturien otsalle, vaikka kosteassa käytävässä oli viileä ja heitä oli kaksitoista yhtä vastaan.

Sitten ylimmäinen pappi antoi merkin. Ovi kohosi ylös. ja kymmenen soturia harppasi huoneeseen nuijat ojossa. Kolme näistä raskaista aseista lensi huoneen poikki vastapäisen seinän pimennossa kuvastuvaa tummempaa varjoa kohti. Sitten papin pitelemä soihtu valaisi huoneen sisustan, ja he näkivät, että tähdätty tumma hahmo oli kasa ikkunoista riuhtaistuja nahkoja. Suojamassa ei ollut vankia.

Muuan riensi ikkunaan. Ainoastaan yksi sen kangista oli jäljellä, ja siihen oli sidottu nahkaisista ikkunaverhoista leikeltyjen hihnojen punonnalla saadun köyden toinen pää.

Jane Claytonin elämän luonnollisten vaarojen lisäksi tuli nyt Obergatzin tapaamisesta johtunut uhka. Leijonat ja pantterit olivat tuottaneet hänelle vähemmän syytä levottomuuteen kuin jo ennestään arastellun ja katkeria muistoja ylläpitäneen upseerin palaaminen, kun mies nyt oli kummallisesti muuttunutkin. Siistimätön ja likainen asu, takkuinen tukka ja parta, omituinen, iloton nauru ja muutenkin luonnoton esiintyminen herättivät outoa pelkoa; entinen luutnantti oli tullut jonkin nimettömän kauhun ruumiillistumaksi. Ulkoilmassa vietetty terveellinen elämänlaatu oli vahvistanut ja karaissut hänen hermostonsa, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kun hän sitä mahdollisuutta ajatteli, että jos tuo mies vain koskisikin häneen, hän parkaisisi ja mahdollisesti pyörtyisikin.

Heidän odottamatonta kohtaustaan seuranneena päivänä hän tuon tuostakin soimasi itseään siitä, ettei ollut tappanut häntä, niinkuin olisi tappanut jan tai jaton tai minkä muun hänen elämäänsä tai turvallisuuttaan uhkaavan petoeläimen tahansa. Hän ei yrittänyt puolustella näitä kaameita mietteitään — ne eivät kaivanneet puolustelua. Perusteet, joiden mukaan teidän tai minun tekojamme tuomitaan, eivät olleet häneen sovellutettavissa. Meillä on tilaisuus turvautua ystäviemme tai sukulaistemme suojeluun tai kutsua avuksemme järjestysvalta, joka pitää yllä lain majesteettia ja johon heikot ja viattomat voivat vedota voimakkaita väärintekijöitä vastaan. Mutta: tässä saattoi viattomuus ja heikkous suojeluksekseen vedota ainoastaan omaan toimintaan. Hänestä ei luutnantti Erich Obergatz siis ollut leijonasta eroava ilmiö muutoin kuin että hän edellistä piti vaarallisempana vaanijana. Ja niin hän päätti, että jos Obergatz uhmaisi hänen varoitustaan, ei hänen sopisi heidän seuraavassa kohtauksessaan epäröidä, vaan sama nopea keihäs, joka viuhahtaisi hyökkäävää jataa vastaan, lävistäisi saksalaisenkin.

Sinä yönä ei hänen korkealle -isoon puuhun rakennettu pesänsä tuntunut hänestä samalta pyhätöltä kuin ennen. Mikä voisi vastustaa saalistavan pantterin verenhimoisia aikeita, ei olisi suurena esteenä ihmiselle, ja sen ajatuksen vallassa hän nukkui huonommin kuin ennen. Pieninkin rasahdus, joka katkaisi viidakon öiden yksitoikkoisen huminan, havahdutti hänet valppaana ja tarkoin korvin kuuntelemaan ja yrittämään ottaa selkoa häiriön aiheesta, ja kerran hän täten heräsi ääneen, joka tuntui johtuvan liikehtimisestä hänen puussaan. Hän kuunteli jännittyneesti — henkeään pidätellen. Se kuului jälleen. Jotakin rahinaa puun kovaa kuorta vasten. Jane kurotti kätensä pimeään ja tarttui keihääseensä. Nyt hän tunsi yhden hökkeliään kannattavista oksista hiukan notkistuvan ikäänkuin olento, mikä sitten lienee ollutkin, olisi verkalleen kohottautunut oksan varaan. Se tuli lähemmäksi. Jane luuli jo erottavansa sen hengityksen. Se oli ovella. Hän kuuli sen hapuilevan heikkoa suojalaitetta. Mikähän siellä oli? Ei kuulunut mitään sellaista ääntä, josta olisi voinut jotakin päätellä. Hän kohottausi käsiensä ja polviensa varaan ja konttasi hiljaa keihäs tiukasti kädessään. Vaanija yritti ilmeisesti päästä sisälle häntä herättämättä. Se oli ihan sen pienen, vaivaisen, hennoista oksista kyhätyn, korsilla kokoonnivotun sulun takana, jota hän nimitti oveksi. Vain muutama tuuma oli hänen ja olennon välillä.

Nousten polvilleen hän kurotti vasemman kätensä ja tunnusteli, kunnes löysi paikan, jossa käyrä oksa oli jättänyt parin tuuman levyisen aukon melkein keskelle ovea. Siihen hän pisti keihäänsä kärjen. Olento oli varmaankin kuullut hänen liikkeensä sisäpuolelta, sillä äkkiä se luopui hiipimisyrityksestään ja ravisti kiukkuisesti estettä. Samalla hetkellä Jane survaisi keihäänsä kaikin voimin eteenpäin. Hän tunsi sen uppoavan lihaan. Ulkopuolelta kuului kiljahdus ja kirous, ja sitten jotakin pudota rysähti oksien ja lehvien välitse maahan. Keihäs oli hellitä Janen käsistä, mutta hän piti siitä kuitenkin kiinni, kunnes se luiskahti irti lävistämästään ruumiista.

Siellä oli Obergatz. Sadatuksesta se oli hänelle selvinnyt. Alhaalta ei kuulunut mitään enempää ääntä. Oliko hän siis surmannut miehen? Hän rukoili, että niin olisi käynyt, — kaikesta sydämestään hän sitä rukoili. Oli todella helpottavaa vapautua salaperäisen puistattavaksi käyneen olennon uhasta. Lopun yötä hän virui valveilla kuunnellen. Alapuolellaan hän kuvitteli näkevänsä kuolleen miehen, jonka kamalia kasvoja kylmä kuutamo valeli, makaamassa siinä selällään ja tuijottamassa ylös häneen.

Hän toivoi, että ja, leijona, tulisi raahaamaan ruumiin pois; mutta yökauden kuluessa loppuun hän ei kuullut mitään muuta ääntä kuin viidakon unisen huminan. Hän oli iloinen miehen kuolemasta, mutta häntä kauhistutti tuskallinen velvollisuus, joka häntä aamulla odotti, sillä hänen täytyi haudata Obergatzin maalliset jäännökset ja sitten elää surmaamansa miehen matalaan kaivetun haudan äärellä.

Hän soimasi itseään heikoksi, toistellen moneen kertaan, että oli tappanut itsepuolustuksessa ja että hänen tekonsa oli oikeutettu; mutta hän oli edelleenkin nykyaikainen nainen, ja hänet kasvattaneen yhteiskunnan rautaiset säädökset kieltoineen ja taikauskoineen painoivat hänen mieltänsä.

Vihdoin valkeni kauan viipynyt aamu. Verkalleen kohoava aurinko kultasi Jad-in-lulin takana häämöittäviä etäisiä vuoria. Ja kuitenkin hän epäröitsi irroittaa ovensa kiinnikkeitä ja katsahtaa alhaalla viruvaan ruumiiseen. Mutta se oli välttämätöntä. Hän terästi hermonsa ja päästi irti vuodasta leikatun hihnan, jolla suojalaite oli köytetty. Hän vilkaisi alas, mutta vain ruoho ja kukkaset hivelivät hänen silmiänsä. Hän tuli suojastaan ja tarkasteli maata puun toisella sivulla; mutta sielläkään ei ollut mitään ruumista, eikä missään, niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä. Hitaasti hän astui alas, silmä valppaana ja korva tarkkana pienimmänkin vaaran varalta.

Puun juurella oli verilätäkkö ja ruohikossa pieni pirskejuova punaisia pisaroita; se etääntyi yhdensuuntaisesti Jad-bal-lulin rantajuovan kanssa. Hän ei siis ollutkaan vihollistaan tappanut! Hän tunsi jotakin kummallista ja epämääräistä, samalla kertaa sekä helpotusta että pahoittelua. Nyt hänen täytyi aina olla epätietoisena. Mies saattoi palata; mutta hänen ei toki tarvinnut asua hänen haudallaan.

Sinä päivänä hän hätkähti hermostuneesti jokaista äkillistä rasahdusta; edellisenä päivänä hän olisi sanonut hermojaan rautaisiksi, mutta ei tänään. Nyt hän tunsi kokemansa järkytyksen ja tiesi, että tämä oli vastavaikutus. Huomenna saattoi olla toisin, mutta jokin ääni vihjaisi hänelle, että hänen pieni suojansa ja se metsän ja viidakon tilkku, jota hän nimitti omakseen, eivät enää koskaan olisi samat kuin ennen. Hänen ylitseen leijaili aina uhka tuon miehen taholta. Hän ei enää viettäisi lepoa tuottavia öitä syvän unen helmassa. Hänen pienen maailmansa rauha oli iäksi häiritty.

Sinä iltana hän varusti ovensa kaksin verroin, käyttäen kauriin taljasta leikkaamiaan hihnoja. Hän oli kovin väsyksissä, valvottuaan suuren osan edellisestä yöstä; mutta pitkän ajan hän virui valveilla, silmät auki tuijottaen pimentoon. Mitä hän siellä näki? Näkyjä, jotka hersyttivät kyyneleet noihin rohkeihin ja kauniisiin silmiin — maakartanon hajallaan sijaitsevine ulkorakennuksineen, joka oli ollut hänen kotinsa eikä sitä enää ollut; näki sen saman julman voiman hävittämänä, joka vainosi häntä tälläkin etäisellä, kartoittamattomalla maankolkalla; näki voimakkaan miehen, jonka suojeleva käsivarsi ei häntä enää milloinkaan puristaisi, pitkän, ryhdikkään pojan, joka katseli häntä palvovan rakastavasti rohkeilla, hymyilevillä, isästä muistuttavilla silmillään. Aina palasi hänen sielunsa silmien eteen tuo yksinkertainen, järeärakenteinen maatalo, eivätkä ne komeat salit, joissa oli viettänyt yhtä suuren osan elämästään. Hänen ritarinsa oli rakastanut enimmän maakartanoa laajoine tiluksineen ja vainioinensa, ja siksi oli Janekin tullut siihen lähimmin kiintyneeksi.

Vihdoin hän nukahti — äärimmäisen uupumuksen uneen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan sitä oli kestänyt; mutta äkkiä hän heräsi jälleen aivan valveille, ja jälleen hän kuuli jonkun, hipaisevan puunsa kuorta, tunsi oksan jälleen taipuvan raskaasta painosta. Obergatz oli palannut! Kylmä väre pöyristytti häntä, hän vapisi kuin vilutautinen. Oliko siellä saksalainen vai — hyvä Jumala! — oliko hän silloin tappanut hänet ja oliko tämä…? Hän koetti,karkoittaa kamalaa ajatusta mielestään, sillä hän tiesi, että siinä oli järki vaarassa.

Ja jälleen hän hiipi ovelle, sillä olento oli sen ulkopuolella niinkuin oli ollut viime yönäkin, Janen kädet vapisivat, kun hän työnsi keihäänsä kärjen reiästä ulos. — Kiljaiseekohan se pudotessaan? — tuumi hän.

YHDESKOLMATTA LUKU

Viimeisen kangen, joka oli poistettava hänen mahtuakseen aukosta, oli Tarzan irroittanut kuullessaan sotilaiden kuiskailevan vankilansa kivioven takana. Kauan sitten oli nahkaköysi jo valmiiksi punottu. Sen toisen pään sitominen vartavasten jätettyyn kankeen oli silmänräpäyksen työ, ja sotilaiden yhä neuvotellessa ulkopuolella livahti apinamiehen ruskea ruumis pienestä aukosta, häviten ikkunanreunan alapuolelle.

Päästyään pakenemaan vankikopista oli Tarzan yhä palatsin ja temppelirakennusten suojamuurin ympäröimällä alueella. Hän oli parhaansa mukaan tähystellyt ikkunasta, sitten kun oli poistanut kyllin monta tankoa voidakseen työntää päänsä aukosta, joten hän tiesi, mitä oli aivan hänen edessään, nimittäin mutkikas ja tavallisesti autio puistikkotie, joka vei palatsialueelta kaupunkiin avautuville ulkoportaille.

Pimeys auttaisi hänen pakoaan. Hän voisi kenties aivan ilmitulematta pujahtaa palatsista ja kaupungistakin. Jos hän välttäisi palatsinportin vartijain valppauden, olisi loppu helppoa. Hän astui rohkeasti eteenpäin, osoittamatta mitään ilmitulon pelkoa, sillä siten arveli hän parhaiten välttävänsä epäluulot. Pimeässä hänet hyvinkin voitaisiin luulla ho-doniksi; ja vaikka hän autiolta puistikkokujalta tultuaan sivuutti useita, ei häntä tosiaan kukaan tullut puhuttelemaan tai pidättänyt, ja niin hän viimein pääsi palatsinportille, missä tapasi kuusimiehisen vartioston. Sen hän yritti sivuuttaa yhtä häikäilemättömästi, ja olisi siinä kai onnistunutkin, jollei joku olisi tullut temppelistä päin, huutaen: "Älkää päästäkö ketään portista! Vanki on karannut Pal-ul-jasta!"

Heti sulki soturi häneltä tien ja samalla tunsi hänet. "Ksottor!" huudahti hän. "Tässä hän onkin. Karatkaa hänen kimppuunsa! Karatkaa hänen kimppuunsa! Takaisin! Takaisin ennenkuin tapan sinut!"

Toiset tulivat esille. Ei voi sanoa, että he ryntäsivät eteenpäin. Jos heillä olikin halua karata hänen kimppuunsa, puuttui heiltä melkoisesti innostusta muuhun kuin muiden yllyttämiseen muukalaisen kiinniottajiksi. Hänen taistelijamaineensa oli liian kauan ollut puheenaiheena ja vaikuttanut hyvän opetuksena Mo-sarin sotilaihin. Oli turvallisempaa seisoa loitolla ja sinkauttaa nuijansa, kuten he tekivätkin.

Ja nyt pantiin koetukselle se, mitä Tarzan oli oppinut Om-atilta ja Ta-denilta. Hänen elinikäisen välttämättömyyden kouluttamat silmänsä ja lihaksensa toimivat uskomattoman nopeasti, hänen aivonsa elivät niin kaamean ripeästi, että niiden päätökset usein tuntuivat ennakkotietämykseltä, ja se kaikki korvasi enemmän kuin täydesti hänen puutteellisen kokemuksensa sotanuijan käyttelyssä, jota hän kuitenkin hoiteli varsin ketterästi. Aseen toisensa jälkeen hän torjui, ja siinä liikehtimisessä hänellä oli aina ajatuksena päästä jonkun vastustajansa ulottuville. Mutta nämä olivat varovaisia, sillä he pelkäsivät tätä outoa jättiläistä, jolle moni heistä taikauskoisen pelokkaasti kuvitteli jumaluusolennon ihmeellisiä kykyjä. He saivat pysytellyksi Tarzanin ja portin välillä, kaiken aikaa huudellen apuvoimia. Apinamies käsitti aseman käyvän hänelle ylivoimaiseksi, jos lisäväkeä ehti paikalle ajoissa, ja siksi hän ponnisteli yhä hurjemmin, pannakseen tuumansa täytäntöön.

Täsmällistä menettelyään noudattaen kierteli pari, kolme sotilasta aina Tarzanin takana keräämässä heitettyjä nuijia, sillä välin kun tämän huomio oli kääntynyt toisaalle. Hän itse sieppasi niistä muutamia ja paiskasi ne niin murhaavan nasevasti, että kaksi vastustajista kellistyi; mutta nyt hän kuuli sotureita tömistelevän paikalle ja huutoja, joilla koetettiin yllyttää toverien urhoollisuutta ja säikähdyttää vihollista.

Ei ollut aikaa hukata. Tarzan piti nuijaa kummassakin kädessään ja heiluttaen toista niistä sinkautti sen edessään olevaa soturia kohti; miehen väistäessä hän hyökkäsi käsiksi soturiin, samalla heittäen toisen nuijansa toista vastustajaa kohti. Ho-don, jonka kanssa hän rynnisteli, yritti temmata puukkonsa, mutta apinamies tarttui hänen ranteeseensa. Äkillinen nykäys, joku napsahti poikki, kuului tuskallinen parahdus, sitten soturi kohotettiin ilmaan, ja apinamies piteli häntä kilpenä toista vastaan, samalla kun itse peräytyi portista ulos. Tarzanin vieressä paloi se ainoa tulisoihtu, joka valaisi palatsin alueelle vievää käytävää. Soturit riensivät toveriensa avuksi, mutta apinamies nosti vankinsa korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi hänet vasten lähimmän hätyyttäjänsä naamaa. Mies kaatui ja kaksi hänen takanaan rientänyttä tuupertui päistikkaa toveriensa yli. Samassa apinamies tarttui tulisoihtuun ja viskasi sen palatsin alueelle, missä se sammui ryntäävän apujoukon johtajiin.

Syntyneessä pimeydessä Tarzan hävisi Tu-lurin kaduille. Jonkun aikaa hän kuuli takaa-ajajien melua, mutta äänet heikkenivät ja haipuivat Jad-in-lulin suuntaan. Hän oli arvannut heidän etsivän häntä väärältä taholta, kun vasiten kääntyi Tu-lurista eteläänpäin, eksyttääkseen heidät järjiltään. Kaupungin ulkolaitojen tuolla puolen hän poikkesi suoraan luoteeseen, A-luriin päin.

Hän tiesi, että hänen tolallaan oli Jad-bal-lul, jonka rannat hänen oli kierrettävä, ja sitten oli mentävä joen yli sen ison järven alapuolella, jonka rannalla A-lur sijaitsi. Muitakin esteitä saattoi osua tielle, mutta hän arveli ehtivänsä pikemmin jalkaisin kuin yrittämällä siepata ruuhen ja pyrkiä vastavirtaan yhdellä ainoalla melalla. Hän halusi päästä mahdollisimman etäälle Tu-lurista, ennenkuin menisi levolle, sillä hän oli varma, ettei Mo-sar helposti suostuisi häntä menettämään, vaan aamun valjetessa tai kenties jo aikaisemminkin lähettäisi sotureita häntä etsimään.

Parin kilometrin päässä kaupungista hän tuli metsään, ja täällä hänet valtasi sellainen turvallisuudentunne, jota hänellä ei koskaan ollut avoimilla paikoilla tai kaupungeissa. Metsään ja viidakkoon oli hänellä esikoisoikeus. Mikään nelijalkainen maakamaralla liikkuja, mikään puussa kiipeilevä tai vatsallaan ryömivä eläin ei ollut paremmalla puolella apinamiestä tämän kotitanhuilla. Mirhamia ja suitsutusta olivat lahoavan kasvullisuuden nihkeät huurut suuren tarmanganin sieraimille. Hän suoristi leveät hartiansa ja täytti keuhkonsa tällä ilmalla, jota hän enimmin rakasti. Troopillisten kukkien raskas tuoksu sekaantuneena viidakon epälukuisiin hajuihin nousi hänen päähänsä suloisena ja paljon voimakkaampana päihtymyksenä kuin sivistysmaiden vanhimpain viinitarhain nesteet synnyttävät.

Hän alkoi nyt liikkua puissa, ei pakosta, vaan pelkästään viehättyneenä villiin vapauteen, joka oli ollut häneltä niin kauan riistettynä. Vaikka oli pimeä ja metsä outoa, liikkui hän kuitenkin niin varmasti ja ketterästi, että se pikemmin todisti selittämätöntä vaistomaista kuin ihmeellistä taitoa. Hän kuuli jan vonkuvan jossakin edessään ja pöllön huhuavan surumielisesti oikealla puolellaan. Ne olivat vanhastaan tuttuja ääniä, jotka eivät kuulostaneet hänestä millään tavoin kolkoilta, niinkuin ne kai olisivat teistä tai minusta tuntuneet, vaan päinvastoin toverillisilta, sillä ne todistivat, että hänellä oli viidakossa kaltaisiansa — ja olivatko ne ystäviä tai vihamiehiä, se oli apinamiehestä samantekevää.

Hän saapui vihdoin pienelle joelle — sellaiselle kohdalle, missä puiden oksat eivät yläpuolella kaartuneet vastakkain, joten hänen täytyi astua maahan ja kahlata veden poikki. Mutta toisella rannalla hän pysähtyi niinkuin hänen jumalainen ruumiinsa olisi äkkiä muuttunut lihasta marmoriksi. Ainoastaan avartuvat sieraimet ilmaisivat hänen pulppuavaa elintarmoaan. Pitkän tovin hän seisoi sitten ja lähti senjälkeen nopeasti liikkumaan eteenpäin, mutta hänelle luontaista varovaisuutta ja äänettömyyttä noudattaen. Ja nyt ilmeni uutta intoa koko hänen olemuksessaan. Sileän, ruskean nahan alla pehmeästi venähteleväin teräslihasten jokaisessa liikkeessä kuvastui määrätietoinen ja hallitseva tarkoitus. Hän eteni nyt tiettyä päämäärää kohti, joka ilmeisesti haltioitti häntä paljon enemmän kuin mahdollinen palaaminen A-luriin.

Näin hän viimein päätyi puun juurelle, pysähtyi ja katseli yläpuolelleen lehviin, missä nelikulmaisuutta tavoittelevan esineen hämärät ääriviivat tummasti häämöittivät. Tarzanin kurkussa oli tukahduttava tunne, kun hän hiljaa kohottausi oksien varaan. Oli kuin hänen sydämensä olisi paisunut suuresta onnesta tai suuresta pelosta.

Oksien keskelle kyhätyn kömpelön suojan eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisäpuolelta tunki hänen herkkiin sieraimiinsa sama hieno tuoksu, joka oli kiinnittänyt hänen hartaan huomionsa purolla runsaan kilometrin päässä täältä. Hän kyyristyi oksalle pienen oven lähelle.

Sisältä ei kuulunut muuta vastausta kuin äkillinen hengähdys, puolittain oihkaisuna ja puolittain huokauksena, ja sitten jysähti jotakin lattialle. Kiireesti Tarzan yritti päästää ovea kiinnittäviä nahkahihnoja, mutta ne olivat solmitut sisäpuolelta, ja vihdoin hän kärsimättömänä ja enempää viivytystä välttääkseen tarttui jättiläiskouralla heikkoon suojavarustukseen ja tempasi sen yhdellä nykäyksellä kokonaan pois. Hän ryömi sisälle ja tapasi puolisonsa ruumiin näköjään hengettömänä virumassa lattialla.

Tarzan otti hänet syliinsä; sydän sykki vielä, hengitys ei ollut tauonnut, ja pian hän huomasi, että Jane-raukka oli vain mennyt tainnoksiin.

Tajuihinsa palatessaan Jane Clayton tunsi olevansa kahden voimakkaan käsivarren tiukassa syleilyssä ja päänsä nojaavan leveää olkapäätä vasten, missä niin usein ennenkin hänen pelkonsa oli tyynnytelty ja surut lohduteltu. Alussa hän ei ollut varma, oliko valveilla vai näkikö ainoastaan unta. Arasti hänen kätensä hiipi miehen poskelle.

Vastaukseksi Tarzan veti hänet lähemmäksi poveaan. "Minä se olen", virkkoi hän. "Mutta kurkussani on jotakin", hän lisäsi tavoitellen, "mikä tekee puhumisen minulle vaikeaksi."

Jane hymyili ja puristui kiinteämmin häntä vasten. "Jumala on ollut meille laupias, Apinain Tarzan", sanoi hän.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut. Heille riitti, että olivat jälleen yhdessä ja tiesivät toisensa olevan elossa ja turvassa. Mutta vihdoin he saivat äänensä vakaaksi, ja auringon noustessa he juttelivat yhä, sillä niin paljon oli kummallakin toiselleen kerrottavaa, niin monta kysymystä tehtävänä, niin monta vastausta annettavana.

"Ah, sitten ei onnemme ole aivan täydellinen", lausui Jane, pieni surunsävel äänessään värähtävänä.

"Ei", vastasi Tarzan, "mutta samoin on laita nykyään lukemattomissa muissa kodeissa, ja ylpeys oppii niissä korvaamaan onnen."

"Niin minäkin", säesti Tarzan, "ja kyllä hänet vielä saammekin. Hän oli terve ja haavoittumattomana, kun hänestä viimeksi kuulin. Ja nyt", lisäsi hän, "meidän on suunniteltava paluutamme. Tahtoisitko, että rakennamme uudestaan afrikkalaisen talomme ja keräämme yhteen waziriemme jäännökset, vai palaisitko mieluummin Lontooseen?"

"Vain Jackia etsiäkseni", sanoi toinen. "Uneksin aina kartanostamme enkä koskaan kaupungista; mutta, John, me saatamme ainoastaan uneksia, sillä Obergatz kertoi kiertäneensä koko tämän laajan seudun löytämättä paikkaa, mistä voisi päästä rämeen yli."

"Minä en ole Obergatz", huomautti Tarzan hymyillen. "Me lepäämme tänään, ja huomenna lähdemme pohjoista kohti. Se on villiä seutua, mutta olemme jo kerran sen yli kulkeneet ja voimme tehdä sen jälleen."

Ja niinpä tarmangani seuraavana aamuna lähti puolisonsa kanssa matkalleen Jad-ben-Othon laakson poikki, ja heidän edessään oli villi-ihmisiä, vaarallisia petoja ja Pal-ul-donin korkeat vuoret. Vuorten takana oli matelijoita kihisevä räme ja sen toisella puolen kuiva ohdakkeinen aro ja toisia julmia petoja ja villi-ihmisiä sekä väsyttävät monen penikulman taipaleet uhkaavaa, polutonta erämaata heidän ja heidän kotinsa raunioiden välillä.

Luutnantti Erich Obergatz konttasi nelinkontin ruohikossa ja jätti jälkeensä verijuovan Janen keihään tekemästä haavasta, jonka seurauksena hän oli pudota jymähtänyt tantereeseen puun juurelle. Hän ei päästänyt muuta ääntä sen vihlovan parahduksen jälkeen, jolla oli tunnustanut vammansa vakavuuden. Hän oli ääneti kovan pelon vuoksi, joka oli hiipinyt hänen sekaviin aivoihinsa, — tuo naaraspaholainen ajaisi häntä takaa ja tappaisi hänet. Ja niin hän ryömi pois kuin raatelueläin, etsien tiheikköä, johon voisi laskeutua lepäämään ja kätkeytyä.

Hän luuli kuolevansa, mutta ei kuollut; ja uuden päivän valjetessa hän huomasi, että haava oli vain lihavihle. Tylsähkö laavakivellä kärjistetty keihäs oli työntynyt hänen kylkilihaksiinsa oikean olkavarren alapuolelta, tuottaen tuskallisen, mutta vaarattoman haavan. Kun hän sen totesi, heräsi hänessä uusi halu päästä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän Jane Claytonista. Hän liikkui yhä konttaamalla, koska joku sitkeä harhakäsitys vihjaisi hänelle, että hän siten välttäisi ilmitulon. Mutta vaikka hän pakeni, liikkui hänen mielikuvituksensa yhä määrätyssä keskustoivomuksessa. Janen luota paetessaan hän yhä suunnitteli tämän ahdistamista ja hänen omistuksenhalunsa lisäksi oli tullut kostonhimo. Janen oli maksettava kärsimys, joka oli hänelle tuotettu. Janen tuli maksaa, että oli työntänyt hänet pois, mutta jostakin syystä, jota hän ei yrittänyt itselleen selittää, hän oli ryömimässä piiloon. Hän tulisi kuitenkin takaisin. Hän tulisi takaisin, ja päästyään tarkoituksensa perille hän ottaisi tuon sileän kaulan molempain kämmeniensä väliin ja puristaisi hänestä hengen.

Obergatz hoki tätä itselleen tavan takaa, ja sitten hän alkoi nauraa ääneensä, samaa kotkottavaa, kamalaa naurua, joka oli Janea pelottanut. Sitten hän huomasi polvistaan vuotavan verta ja tunsi niissä kipua. Hän vilkaisi varovasti taakseen. Ketään ei ollut näkyvissä. Hän kuunteli, mutta ei voinut erottaa mitään merkkejä takaa-ajosta, ja niin hän nousi pystyyn ja jatkoi matkaansa surkean näköisenä — lian ja veren peittämänä, parta ja tukka takkuisena ja täynnä takkiaisia, kuivunutta liejua ja muuta törkyä. Hän ei pannut merkille ajankulua. Hän söi hedelmiä ja marjoja ja juurimukuloita, joita kaivoi sormillaan maasta. Hän seurasi järven ja joen rantaa, ollakseen lähellä vettä, ja kun ja karjui tai vonkui, kiipesi hän väristen puuhun ja lymysi sen latvaan. Aikaa myöten hän täten pääsi Jad-ben-lulin etelärannalle, kunnes leveä joki pysähdytti hänet. Sinisen veden yli kimalteli valkoinen kaupunki auringossa. Hän katseli sitä pitkän aikaa vilkutellen silmiään kuin tarhapöllö. Vähitellen hänen sekaviin aivoihinsa tunkeutui muistelmia. Tämä oli A-lur, Valon kaupunki. Ajatusyhtymä toi hänen mieleensä Bu-lurin ja waz-ho-donit. He olivat nimittäneet häntä Jad-ben-Othoksi. Hän alkoi nauraa ääneen, suoristausi täyteen mittaansa ja harppaili edestakaisin rannalla. "Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Minä olen mahtava jumala! A-lurissa on minun temppelini ja ylimmäinen pappini. Mitä Jad-ben-Otholla on tehtävää täällä yksinään viidakossa?"

Hän astui veteen ja korottaen äänensä kirkaista kimautti A-luria kohti. "Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Tulkaa tänne, orjat, tulkaa noutamaan jumalanne hänen temppeliinsä!" Mutta välimatka oli liian pitkä, siellä ei kuultu hänen hihkaisuaan, eikä ketään tullut; ja hourailevat aivot kiintyivät muihin asioihin — ilmassa lentävään lintuun tai hänen jalkainsa ympärillä uiskentelevaan parveen pikkukaloja. Hän syöksyi niitä kohti, yrittäen niitä kaapata, langeten polvilleen ja ryömien veden läpi, mutta turhaan hän tavoitteli noita vikkeliä eläimiä.

Sitten hänen päähänsä pälkähti, että hän oli merileijona. Hän unohti kalat, laskeutui vatsalleen ja yritti uida käännäyttämällä jalkojaan vedessä ikäänkuin ne olisivat olleet pyrstö. Ponnistukset, kauhut, levon ja muutamina viime viikkoina kunnollisen ravinnonkin puute olivat tehneet Erich Obergatzista lepertelevän hourupään, — tuskin hän enää muuta oli. Vesikäärme sukelsi esiin järven pinnalla, ja mies ajoi sitä takaa, ryömien käsillään ja polvillaan. Käärme ui rantaa kohti juuri joen suuhun, missä kasvoi tiheästi pitkiä ruokoja, ja Obergatz seurasi röhähdellen. Käärme livahti häneltä ruovistoon, mutta hän tapasi jotakin muuta — äyrään lähelle kätketyn ruuhen. Hän tarkkasi sitä nauraa kotkottaen. Siinä oli kaksi melaa, jotka hän otti ja paiskasi joen vuolteeseen. Hän tarkkasi niitä hetkisen, ja sitten hän istahti ruuhen viereen ja loiskutteli kättään vedessä. Veden loiskina kuulosti hänestä hauskalta, ja häntä huvitti nähdä noita pieniä kuohahtelevia roiskeita. Hän hieroi oikealla kämmenellään vasempaa kyynärvarttaan, niin että lika irtautui jättäen valkoisen täplän, joka kiinnitti hänen huomionsa. Hän hiersi jälleen ruumistaan peittävää verta ja lokaa, joka nyt oli täydellisesti lionnut. Hän ei yrittänyt peseytyä; häntä vain huvitti nuo kummalliset tulokset. "Minä muutun valkoiseksi", huudahti hän. Hänen katseensa kääntyi ihopinnasta, josta lika ja veri oli nyt kokonaan hivunnut pois, ja sattui jälleen auringonsäteissä kimaltelevaan valkoiseen kaupunkiin.

"A-lur — Valon kaupunki!" kirkaisi hän, ja se muistutti hänelle jälleen Tu-lurista, ja saman ajatusyhtymän vaikutuksesta, joka oli sen hänelle jo aikaisemmin tuottanut, muisti hän, että waz-ho-donit olivat pitäneet häntä Jad-ben-Othona.

"Minä olen Jad-ben-Otho!" huikkasi hän, ja sitten hänen silmänsä taas osuivat ruuheen. Hän sai uuden ja pysyvän mielteen. Hän vilkaisi itseensä, tarkastaen ruumistaan, ja nähdessään likaisen lannetaljansa, nyttemmin veden liottaman ja entistä tahraisemman, repäisi hän sen vyöltään ja paiskasi järveen. "Jumalat eivät käytä likaisia rääsyjä", virkkoi hän ääneen. "He eivät verhoudu muuhun kuin seppeleihin ja kukkakiehkuroihin; ja minähän olen jumala — minä olen Jad-ben-Otho ja menen juhla-asussa pyhään kaupunkiin, A-luriin."

Hän tunki sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Vesi oli pehmentänyt takkiaiset, mutta ei ollut karistanut niitä. Mies pudisti päätänsä. Hänen tukkansa ja partansa eivät oikein sopineet yhteen hänen muiden jumalaisten ominaisuuksiensa kanssa. Hän alkoi nyt ajatella selvemmin, sillä tuo suuri miete oli vallannut hänen hämmentyneen tajuntansa ja keskittänyt sen yhteen ainoaan pyrkimykseen, mutta hän oli silti hullu. Ainoa erotus oli siinä, että tällä hullulla nyt oli määrätty mielijohde ja tarkoitus. Hän nousi rannalle, keräsi kukkia ja saniaisia ja pujotteli ne partaansa ja tukkaansa — kukat loistelivat heleän kirjavina, vihreät saniaiset roikkuivat korville tai kohosivat uljaasti ylöspäin kuin sulat naisen hatussa.

Päästyään varmuuteen, että hänen ulkonäkönsä saisi aivan tilapäisenkin katselijan vakuutetuksi hänen ilmeisestä jumaluudestaan, palasi hän ruuhen luo, työnsi sen rannasta ja virta vei sitä järveä kohti. Alaston mies seisoi suorana pienen aluksensa keskellä, käsivarret ristissä rinnalla. Hän kirkaisi sanomansa äänekkäästi kaupungille. "Minä olen Jad-ben-Otho! Tulkoon ylimmäinen pappi alipappeineen minua palvelemaan!"

Kun järven vesi oli hajoittanut vuolteen voiman, joutui hän aluksineen tuulen valtaan, joka kuljetti häntä rivakasti eteenpäin. Hän milloin ajelehti seisoen selin A-luriin, milloin kasvot käännettyinä sitä kohti, ja tuon tuostakin hän kirkui sanomaansa ja käskyjään. Hän oli vielä keskijärvellä, kun joku äkkäsi hänet palatsin muurilta; ja hänen lipuessaan lähemmäksi oli joukko sotureita, naisia ja lapsia keräytynyt häntä katselemaan, ja temppelin muureilla oli paljon pappeja, niiden joukossa ylimmäinen pappi Lu-don. Veneen ajauduttua niin lähelle, että he saattoivat erottaa siinä seisovan eriskummaisen olennon ja tajuta hänen sanojensa merkityksen, Lu-donin viekkaat silmät kapenivat. Ylimmäinen pappi oli kuullut Tarzanin paosta ja pelkäsi, että jos tämä yhtyisi Ja-donin joukkoihin, kuten näytti luultavalta, vetäisi hän puoleensa paljon uusia kannattajia, jotka ehkä vielä uskoivat häneen; ja Dor-ul-Otho, vaikkapa vääräkin, joka asettui vihollisen puolelle, saattoi helposti tuhota Lu-donin suunnitelmat.

Rannasta juokseva virta olisi jo piankin tavoittanut miehen mukaansa ja kuljettanut hänet jokeen, jota myöten Jad-ben-lulin vedet laskivat Jad-bal-luliin. Alipapit katsoivat Lu-doniin, odottaen määräyksiä.

"Tuokaa hänet tänne!" käski tämä. "Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä minä hänet tunnen."

Papit riensivät palatsin alueelle kutsumaan sotilaita. "Menkää tuomaan muukalainen Lu-donille. Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä me hänet tunnemme."

Niin tuotiin luutnantti Erich Obergatz A-lurin ylimmäisen papin eteen. Lu-don katseli tarkoin alastonta miestä, joka esiintyi haaveellisissa pääkoristuksissa. "Mistä sinä olet tullut?" kysyi hän.

"Minä olen Jad-ben-Otho", vastasi saksalainen. "Minä tulin taivaasta.
Missä on ylimmäinen pappini?"

Obergatz taputti käsiään. "Käske huuhdella jalkani ja tuoda minulle ruokaa", komensi hän.

Lu-donin silmät kapenivat pelkiksi ovelan viekkauden rakosiksi. Hän kumarsi syvään, kunnes otsa kosketti muukalaisen jalkoja. Monien pappien ja palatsin soturien nähden hän sen teki.

Täten ylimmäinen pappi tunnusti kansansa edessä luutnantti Obergatzin jumaluuden, eikä kestänyt kauan ennenkuin huhu levisi kulovalkean tavoin läpi palatsin ja ulos kaupungille, vieläpä loitommaksikin, A-lurin ja Tu-lurin välillä sijaitseviin pikkukyliin.

Oikea jumala — Jad-ben-Otho itse — oli ilmestynyt ja liittynyt ylipappi Lu-donin puolelle. Mo-sar asettui viipymättä Lu-donin käytettäväksi eikä hiiskunut mitään valtaistuimen vaatimisesta. Mo-sar ajatteli, että hän saisi pitää itseään onnellisena, jos hänen sallittaisiin jäädä rauhallisesti hoitamaan päällikkyytensä Tu-lurissa, eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään.

Mutta Lu-don saattoi vielä häntä käyttää, ja siksi hän antoi hänen elää ja kutsui hänet saapumaan A-luriin kaikkine sotureineen, koska huhuttiin, että Ja-don keräsi suurta armeijaa pohjoisessa ja ehkä piankin marssisi Valon kaupunkia vastaan.

Obergatzista oli jumalana oleminen erinomaisen hauskaa. Runsas ravinto, mielenrauha ja lepo palauttivat hänelle osittain järjen, joka niin nopeasti oli häneltä haihtunut; mutta yhdessä suhteessa hän oli entistä hullumpi, sillä nyt ei mikään mahti maailmassa voinut vieroittaa häntä vakaumuksesta, että hän oli jumala. Orjia asetettiin hänen käytettäväkseen, ja niitä hän komenteli varsin karskisti. Se sävy herätti vastakaikua Lu-donin sydämessä, joten nuo kaksi näyttivät aina olevan hyvässä sovussa. Ylipappi näki muukalaisessa mahtavan voiman, jonka avulla hän saattoi ainiaaksi vakiinnuttaa valtansa koko Pal-ul-donissa, ja näin oli Obergatzin tulevaisuus turvattu niin kauan kuin hän viitsi esittää jumalan osaa A-lurin ylimmäisen papin toiveitten mukaisesti. Pystytettiin valtaistuin temppelin pääpihalle itäisen alttarin eteen. Sillä sai Jad-ben-Otho istua itse saapuvilla katselemassa uhrauksia, joita siellä hänelle toimitettiin joka päivä auringon laskiessa. Niin suuresti nauttivat hänen puolihullut aivonsa näistä näytelmistä, että hän toisinaan tahtoi itsekin käytellä uhriveistä, ja sellaisissa tapauksissa lankesivat papit ja kansa kunnioittavasta pelosta kasvoilleen tämän ankaran jumalan eteen.

Jollei Obergatz heissä herättänytkään entistä suurempaa rakkautta heidän jumalaansa, opetti hän heitä toki sitä pelkäämään enemmän kuin ennen, niin että Jad-den-Othon nimeä kuiskailtiin kaupungilla ja pelkällä sen mainitsemisella peloitettiin pikkulapsia tottelevaisuuteen. Pappien ja orjainsa välityksellä Lu-don levitti tietoa, että Jad-ben-Otho oli käskenyt kaikkien uskollisten seuralaistensa keräytyä A-lurin ylimmäisen papin lipun alle ja että kaikki muut olivat kiroissa, varsinkin Ja-don ja se kurja petturi, joka oli tekeytynyt Dor-ul-Othoksi. Kirot ilmenisivät varhaisena kuolemana kauheiden kärsimysten yhteydessä, ja Lu-don julistutti kaikkialla, että hänelle oli ilmoitettava jokaisen soturin nimi, joka valitti jotakin kipua, sillä sellaisia saattoi syystä pitää epäluulon alaisina, koska kirojen ensimmäisenä oireena olisi jumalan pahastuttajia kohtaava vähäinen kivistys tai pahoinvointi. Hän kehoitti niitä, jotka tunsivat kipua, huolellisesti tutkimaan uskollisuuttaan. Tulos oli merkillinen ja välitön — puolet kansasta oli kaikesta kivusta vapaa, ja miehiä tulvi A-luriin tarjotakseen palveluksiaan Lu-donille, salaisesti toivoen, että pieni särky, jota olivat tunteneet käsivarressa tai sääressä, tai vähäinen vatsanpuru ei uudistuisi pahempana.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Tarzan ja Jane kiersivät Jad-bal-lulin rantaa ja menivät joen yli järven päässä. He liikkuivat verkalleen ja pitäen silmällä mukavuutta ja turvallisuutta, sillä puolisonsa löydettyään oli apinamies päättänyt olla uhittelematta mitään vaaraa, jotka voisivat heidät jälleen erottaa toisistaan, viivyttää heitä tai ehkäistä heidän pakoretkensä Pal-ul-donista. Miten he jälleen pääsisivät rämeen yli, se ei häntä vielä paljon huolestuttanut — oli aikaa miettiä asiaa sitten kun urakka oli välittömästi edessä. Heidän päivänsä kuluivat onnessa ja jälleenyhtymisen tuottamassa tyytyväisyydessä, pitkän eron jälkeen; heillä oli paljon kerrottavaa, kun kumpainenkin oli kokenut kovaa monet vaiheet ja kummalliset seikkailut, eikä mikään tärkeä hetki saanut jäädä selostamatta siitä ajasta asti, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Tarzanin aikomuksena oli suunnata tiensä A-lurin ja sen alapuolella sijaitsevien hajallisten ho-donilaiskylien yläpuolitse niiden ja vuorten keskitse, siten välttääkseen, mikäli mahdollista, sekä ho-donit että waz-donit, koska täällä oli puolueeton alue, jolla ei asunut kumpaakaan kansaa. Näin hän vaelteli luoteisessa suunnassa, kunnes Kor-ul-jan kohdalla poikkeaisi tervehtimään Om-atia, samalla kertoakseen gundille Pan-at-lista ja suunnitelmasta, joka hänellä oli tytön palauttamiseksi turvallisesti kansansa luo.

Oli heidän matkansa kolmas päivä, ja he olivat melkein ehtineet A-lurin läpi juoksevan joen varrelle, kun Jane äkkiä tarttui Tarzanin käsivarteen ja osoitti eteenpäin kohti metsän syrjää, jota he olivat lähenemässä. Puun siimeksessä häämöitti iso möhkäle, jonka apinamies heti tunsi.

"Gryf", vastasi apinamies, "ja me olemme tavanneet sen mahdollisimman pahassa paikassa. Kolmanneskilometrin matkalla ei ole isoa puuta, paitsi ne, joiden juurella se seisoo. Tule, meidän täytyy kääntyä takaisin, Jane; sinun kerallasi en voi uskaltautua sen ulottuviin. Täytyy vain toivoa, että se ei meitä huomaa."

"Yritykseen sen taltuttamiseksi, niinkuin taltutin erään sen tovereista", vastasi Tarzan. "Kerroinhan sinulle — etkö muista?"

"Kyllä, mutta en kuvitellut sitä noin kamalan isoksi otukseksi. Kah,
John, sehän on sotalaivan kokoinen."

Apinamies nauroi. "Ei nyt sentään, vaikka myönnänkin, että se hyökätessään näyttää aivan yhtä hirvittävältä."

"Luulenpa, että tästä selviämmekin", kuiskasi Jane, ja hänen äänessään värähti hillitty kiihtymys. Silloin jyrähti metsästä kuin etäinen ukkosen jylinä. Tarzan pudisti päätänsä.

Hän tempasi naisen äkkiä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "En voi tietää, Jane", sanoi hän. "Teemme parhaamme — siinä kaikki, mitä voimme tehdä. Anna minulle keihääsi — äläkä juokse. Ainoa toivomme on hirviön pienissä aivoissa pikemmin kuin meissä itsessämme. Kunpa voisin niitä hallita… no, saamme nähdä!"

Otus oli tullut esille metsästä ja katseli ympärilleen heikoilla silmillään, ilmeisesti etsien heitä. Tarzan korotti äänensä tor-o-donien huudon inhaan säveleeseen, "Vhi-uu, vhi-uu, vhi-uu!" Hetkisen seisoi iso peto liikkumattomana, huomio kiinnitettynä huutoon. Apinamies astui suoraan sitä kohti, Jane Clayton taempana hänen kyynärpäänsä kohdalla. "Vhi-uu!" huikkasi hän jälleen käskevästä. Matala mörinä vastasi gryfin luolamaisesta rinnasta, ja hirviö läheni heitä verkalleen.

"Mainiota!" huudahti Tarzan. "Asema on kääntymässä meidän eduksemme. Voitko pysyä levollisena? — mutta eihän minun sitä tarvitse kysyäkään."

"En tunne pelkoa Apinain Tarzanin seurassa", vastasi vaimo hiljaisesti, ja toinen tunsi hänen pehmeiden sormiensa puristuksen käsivarressaan.

Ja näin he molemmat lähestyivät unohtuneen maailmankauden jättiläiseläintä, kunnes seisoivat ihan sen mahtavan hartian varjossa.

"Vhi-uu!" kirkaisi Tarzan ja iski kamalaan kuonoon keihään varrella. Vihainen sivunäykkäisy, joka ei osunut maaliin — eikä nähtävästi ollut osumaan tarkoitettukaan — oli toivottuna vastakaikuna.

"Tule", virkkoi Tarzan, tarttuen Janea käsivarresta ja kiertäen hänen kanssaan hirviön taakse, missä he leveää pyrstöä myöten nousivat sarviharjaiselle selälle. "Nyt me ratsastamme yhtä muhkeasti kuin ammoin eläneet esi-isämme, ja tämän kyydin rinnalla nykyinen kuninkaiden saattokulkue hupenee mitättömäksi markkinakoreiluksi. Huvittaisiko sinua karauttaa Hyde-puiston läpi tällaisella ratsulla?"

"Pelkään, että kypäräniekat siellä paheksuisivat ratsastuspukujamme,
John", huomautti Jane nauraen.

Tarzan ohjasi gryfiä haluamaansa suuntaan. Jyrkät rantaäyräät ja joet eivät olleet tälle koljolle minään vastuksena.

"Esihistoriallinen tankki tämä", sanoi Jane, ja nauraen ja rupatellen he jatkoivat matkaansa. Kerran he tapasivat kymmenkunnan ho-donilaissoturia, kun gryf äkkiä ilmestyi pienelle aukeamalle. Miehet loikoivat yksinäisen puun siimeksessä. Hirviön ilmestyessä he hypähtivät hätääntyneinä pystyyn, ja heidän huudoistaan ärtyneenä gryf päästi kamalan haastemylvähdyksen ja ryntäsi kohti. Soturit pakenivat kaikkiin suuntiin, Tarzanin takoessa eläimen kuonoa keihäällään, hillitäkseen sitä, ja vihdoin se hänelle onnistuikin, juuri kun gryf oli saavuttamaisillaan erään poloisen, jonka näkyi erikoisesti valinneen saaliikseen. Vihaisesti mörähtäen gryf pysähtyi, ja nopeasti vilkaistuaan taaksensa kauhusta valkein kasvoin hävisi ho-don viidakkoon, jonne oli pyrkinyt.

Apinamies riemastui. Hän oli epäillyt voivansa hallita elukkaa, jos sen päähän pistäisi hyökätä uhrin kimppuun, ja oli aikonut jättää sen ennenkuin pääsisivät Kor-ul-jaan. Nyt hän muutti suunnitelmaansa — he ratsastaisivat gryfillä ihan Om-atin kylään, jotta kor-ul-jat saisivat puheenaihetta monen sukupolven ajaksi. Eikä pelkkä näytelmällinen vaisto apinamiestä tähän tuumaan kehoittanut. Hän ajatteli samalla Janen turvallisuutta, tietäen että tätä ei uhannut mikään vaara ihmisten tai eläinten taholta niin kauan kuin hän ratsasti Pal-ul-donin peloittavimman luontokappaleen selässä.

Heidän edetessään hiljalleen Kor-ul-lulia kohti, sillä gryfin luonnollinen käynti oli varsin verkkaista, saapui kourallinen säikähtyneitä sotureita läähättäen A-luriin, ja he levittivät aaveellista kertomusta Dor-ul-Othosta, vaikka kukaan ei tohtinut ääneen nimittää häntä Dor-ul-Othoksi. Sensijaan he puhuivat Tarzan-jad-gurusta, kertoen tavanneensa hänet ratsastamassa gryfillä sen kauniin muukalaisnaisen kanssa, josta Ko-tan oli aikonut tehdä Pal-ul-donin kuningattaren. Kun tarina ehti Lu-donin korviin, kutsutti hän soturit luokseen ja kyseli heiltä tiukasti, kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että he puhuivat totta. Ja kun he olivat maininneet, minne päin nuo kaksi olivat matkalla, päätteli Lu-don, että he olivat menossa Ja-luriin, liittyäkseen Ja-doniin — ja se hänen oli koetettava ehkäistä hinnalla millä tahansa. Hän kutsui Pan-satin neuvottelemaan kanssaan kuten hänen tapansa oli tiukassa käänteessä, ja pitkän aikaa nuo kaksi istuivat suljetussa kammiossa. Kun he lähtivät sieltä, oli suunnitelma valmis. Pan-sat meni heti omaan asuntoonsa, jossa riisui papillisen päähineensä ja muut virkansa merkit, pukeutuen soturin asuun. Sitten hän palasi Lu-donin luo.

"Hyvä!" huudahti tämä nähdessään haarniskoidun ja aseistetun miehen. "Eivät edes pappistoverisi tai orjat, jotka sinua joka päivä palvelevat, voisi sinua nyt tuntea. Älä hukkaa aikaa, Pan-sat, sillä kaikki riippuu nopeudestasi, ja — muista: tapa mies, jos voit; mutta tuo nainen joka tapauksessa elävänä tänne. Ymmärräthän?"

"Kyllä, mestari", vastasi pappi; ja niin lähti yksinäinen soturi
A-lurista luoteiselle suunnalle, Ja-luria kohti.

Lähin rotko Kor-ul-jan yläpuolella oli asumaton, ja sinne oli ovela Ja-don alkanut kerätä armeijaansa, marssittaakseen sen A-luria vastaan. Hän oli tällöin ensiksikin ottanut lukuun, että varustautumisen säilyminen salassa antaisi hänelle tilaisuuden yllätyshyökkäykseen Lu-donin voimia vastaan suunnalta, jolta nämä eivät sitä odottaisi, ja toisekseen hän saattoi tällävälin pitää miehensä erillään kaupunkien juoruista, kun jo liikkui kummallisia huhuja, että Jad-ben-Otho muka oli omassa persoonassaan ilmestynyt ylimmäisen papin avuksi tämän taistelussa Ja-donia vastaan. Vaadittiin rohkeita ja uskollisia sydämiä niiltä, jotka eivät välittäneet näihin kertomuksiin sisältyvistä jumalallisen koston uhkauksista. Muutamia oli hänen riveistään jo karannutkin, ja Ja-donin asia näkyi kallistuvan häviöön päin.

Sellainen oli asema, kun törmälle rotkon suulle asetettu vartija ilmoitti havainneensa alhaalla laaksossa jotakin, mikä matkan päästä näytti ihan siltä kuin olisi kaksi henkilöä ratsastanut gryfin selässä. Hän sanoi vilahdukselta nähneensä heidät pari kertaa, kun he matkallaan sattuivat aukeille paikoille, ja arveli heidän matkaavan jokivartta ylöspäin Kor-ul-jaa kohti.

Ja-don oli alussa taipuvainen epäilemään kertojan puhetta. Mutta kaikki etevät päälliköt ottavat täyden selvyyden näköjään perättömistäkin ilmoituksista, ja niinpä hän päätti itse käydä törmällä tarkastamassa, mitä vartija oli säikkynyt. Tuskin oli hän seisahtanut vartiopaikalle, kun mies kosketti hänen käsivarttaan ja osoitti laaksoon. "Ne ovat nyt lähempänä", kuskasi hän; "voitte nähdä heidät selvästi." Ja tosiaankin, tuskin kolmanneskilometrin päässä keksi Ja-don ilmestyksen, jollaista hän pitkän elämänsä varrella ei ollut Pal-ul-donissa koskaan nähnyt — kaksi ihmistä ratsastamassa gryfin leveällä selällä.

Ensin hän ei kyennyt uskomaan omien silmiensäkään todistusta, mutta pian hänelle selvisi, että olennot tuolla alhaalla eivät voineet olla mitään muuta kuin miltä ne näyttivät, ja sitten hän tunsi miehen ja nousi pystyyn, kajauttaen äänekkään huikkauksen.

Gryf ja ratsastaja kuulivat huudon, vaikka eivät erottaneet sanoja. Edellinen mylvähti kauheasti ja ryntäsi törmää kohti; mutta muutamien pelottomimpien soturiensa seuraamana riensi Ja-don heitä vastaan. Tarzan, joka ei halunnut tarpeetonta riitaa, koetti kääntää eläintä; mutta kun se oli varsin uppiniskainen, kesti aina muutamia minuutteja ennenkuin isäntä sai sen taivutetuksi tottelemaan tahtoansa, ja niinpä oltiinkin jo hyvin lähellä toisiaan ennenkuin apinamiehen onnistui pidättää raivokkaan ratsunsa hurja hyökkäys.

Ja-don sotureineen oli tällävälin huomannut, että valtava rumilas ryntäsi heitä kohti häijyin elkein, ja sallien viisauden varoittaa rohkeutta olivat he siis kiivenneet puihin. Näiden alla Tarzan vihdoin sai gryfin pysähdytetyksi, Ja-don huusi alas hänelle.

"Me olemme ystäviä", selitti hän. "Minä olen Ja-don, Ja-lurin päällikkö. Minä ja soturini kosketamme otsallamme Dor-ul-Othon jalkoja ja rukoilemme häntä auttamaan meitä taistelussa oikean asian puolesta Lu-donia, ylimmäistä pappia vastaan."

"Etkö ole vielä suoriutunut hänestä?" kysyi Tarzan. "Minä luulin, että olit jo kauan sitten päässyt Pal-ul-donin kuninkaaksi."

"Ei", vastasi Ja-don. "Kansa pelkää ylimmäistä pappia, ja kun hänellä nyt on temppelissä sellainen, jota väittää Jad-ben-Othoksi, ovat monet sotilaistani säikähdyksissä. Kunpa he vain tietäisivät, että Dor-ul-Otho on palannut ja siunannut Ja-donin asian, niin olen varma, että voitto olisi meidän."

Tarzan mietti tuokion. "Ja-don", sanoi hän sitten, "oli niitä harvoja, jotka uskoivat minuun ja halusivat suoda minulle kunnollista kohtelua. Minulla on velka maksettavana Ja-donilk ja vastalasku esitettävänä Lu-donille, ei ainoastaan itseni, vaan etupäässä puolisoni tähden. Minä lähden kanssasi, Ja-don, rankaisemaan Lu-donia hänen ansaitsemallaan tavalla. Sano minulle, päällikkö, kuinka Dor-ul-Otho voi parhaiten palvella isänsä kansaa?"

"Tulemalla minun kanssani Ja-luriin ja välikyliin", vastasi Ja-don nopeasti, "jotta kansa näkee, että hän on todella Dor-ul-Otho ja että hän hymyilee Ja-donin asialle."

"Ken tohtisi epäillä mahtavalla gryfillä ratsastavan jumaluutta?" vastasi vanha päällikkö.

"Entä jos lähden kanssasi A-luriin taistelemaan", tiedusti Tarzan, "voitko vastata puolisoni turvallisuudesta minun poissaollessani?"

"Hän jää Ja-luriin prinsessa O-lo-an ja omien naisteni seuraan", vastasi Ja-don. "Siellä hän on turvassa, sillä minä jätän luotettavia sotureita heitä suojelemaan. Sano, että tulet, oi Dor-ul-Otho, niin onneni malja on täysi, sillä poikanikin, Ta-den, marssii A-luria kohti sotajoukon kanssa luoteiselta suunnalta, ja jos me Dor-ul-Othon ollessa johtajanamme voimme tehdä rynnäkön koillisesta, täytyy voiton tulla meille."

"Tapahtukoon mielesi mukaan, Ja-don", vastasi apinamies; "mutta ensin tulee sinun hankkia lihaa gryfilleni."

"Ylhäällä leirissä on monta ruhoa", vastasi Ja-don, "sillä metsästys on miesteni melkein ainoana työnä."

Kun lihat oli tuotu ja läjätty jonkun matkan päähän, luisui apinamies kamalan juhtansa selästä ja ruokki sitä omin käsin.

"Pidä huolta, että sillä on aina runsaasti lihaa", sanoi hän Ja-donille, sillä hän arvasi, että hänen herruutensa olisi lyhytaikainen, jos häijy peto kävisi kovin nälkäiseksi.

Vasta aamulla he saattoivat lähteä matkalle Ja-luria köhii, mutta Tarzan tapasi gryfin makuulla samassa paikassa, johon oli sen edellisenä iltana jättänyt kahden kauriinruhon ja yhden leijonanraadon viereen. Mutta: nyt ei siinä ollut muuta kuin gryf.

"Paleontologit väittävät sen olleen kasvinsyöjän", hymähti Tarzan, kun hän ja Jane lähestyivät elukkaa.

Matka Ja-luriin suunnattiin hajallaan sijaitsevien kylien kautta, joissa Ja-don toivoi voivansa herättää vilkkaampaa innostusta asiaansa. Muutamia sotilaita asteli Tarzanin edellä, jotta kansaa asianmukaisesti valmistettaisiin ei ainoastaan gryfin näkemiseen, vaan myöskin vastaanottamaan Dor-ul-Otho hänen korkeaan asemaansa sopivalla tavalla. Tulokset vastasivat täydellisesti Ja-donin toiveita, eikä missään kylässä, jonka läpi he marssivat, ainoakaan epäillyt apinamiehen jumaluutta.

Heidän lähestyessään Ja-luria yhtyi heihin vieras soturi, jota ainoakaan Ja-donin seuralaisista ei tuntenut. Hän sanoi saapuvansa eräästä kylästä etelän puolelta ja kertoi jonkun Lu-donin päälliköistä kohdelleen häntä kunnottomasti. Siitä syystä hän oli hylännyt ylimmäisen papin puolueen ja tullut pohjoiseen, toivoen löytävänsä kodin Ja-lurissa. Koska jokainen lisä vanhan päällikön joukkoihin oli tervetullut, salli hän tulokkaan liittyä seuraan, ja niin saapui tämä Ja-luriin heidän kanssaan.

Nyt nousi kysymys siitä, mitä oli tehtävä gryfille sillä välin kun he viipyivät kaupungissa. Vaivoin oli Tarzanin onnistunut estää villi elukka hyökkäämästä kaikkien kimppuun, jotka tulivat sitä lähelle heidän ensin saapuessaan Ja-donin leiriin Kor-ul-jan läheisessä asumattomassa rotkossa, mutta matkalla Ja-luriin se oli näkynyt tottuvan ho-donien läsnäoloon. Viimemainitut eivät kuitenkaan tuottaneet sille mitään kiusaa, koska pysyttelivät siitä mahdollisimman kaukana; ja kun se huojui kaupungin kaduilla, katseltiin sitä korkeiden ikkunain ja kattojen turvista. Niin mukautuvaiseksi kuin se näytti tulleenkin, ei kukaan olisi innostunut puoltamaan esitystä, että se laskettaisiin vapaaksi kaupungille. Lopuksi ehdotettiin, että se pantaisiin muureilla ympäröityyn aitaukseen palatsin alueelle, ja niin tehtiinkin. Tarzan ajoi sen sinne, sitten kun Jane oli kavunnut alas sen selästä. Sille heitettiin lisää ruokaa, ja peto jäi omiin hoteisiinsa, kun palatsin säikähtyneet asukkaat eivät edes tohtineet kiivetä muureille sitä katselemaan.

Ja-don vei Tarzanin ja Janen prinsessa O-lo-an asuntoon. Heti kun tämä näki apinamiehen, heittäytyi hän maahan ja kosketti otsallaan hänen jalkojansa. Pan-at-li oli prinsessan luona ja näytti hänkin onnelliselta nähdessään jälleen Tarzan-jad-gurun. Kun saatiin tietää, että Jane oli hänen puolisonsa, katseltiin viimemainittua samanlaisella pelonsekaisella kunnioituksella, koska epäuskoisimmankin Ja-donin sotilaista täytyi nyt tulla vakuutetuksi, että Ja-lurin kaupungissa kestittiin vieraina jumalaa ja jumalatarta, joten Ja-donin asia näiden kahden mahtavan henkilön avulla pian saatettaisiin voittoon ja vanha leijonamies korotettaisiin Pal-ul-donin valtaistuimelle.

O-lo-alta sai Tarzan kuulla, että Ta-den oli palannut ja että heidät yhdistettäisiin avioliittoon heidän uskontonsa omituisten loitsumenojen ja kansan tavan mukaan heti kun Ta-den palaisi A-lurin taistelusta.

Tarjokkaita keräytyi nyt kaupunkiin, ja päätettiin, että Ja-don ja Tarzan seuraavana päivänä palaisivat pääjoukon luo, kätkettyyn leiriin; heti senjälkeen tehtäisiin kaikin miehin yöllinen hyökkäys Lu-donin joukkoja vastaan. Tästä lähetettiin sana Ta-denille, joka odotti sotureineen Jad-ben-lulin pohjoispuolella vain moniaan kilometrin päässä A-lurista.

Näiden suunnitelmien toimeenpanemiseksi oli välttämätöntä jättää Jane Ja-donin palatsiin Ja-luriin, mutta O-lo-a seuranaisineen oli hänen kanssaan ja monta soturia heitä vartioimassa, joten Tarzan sanoi vaimolleen jäähyväiset, olematta laisinkaan huolissaan hänen turvallisuudestaan, ja nousten jälleen gryfin selkään riensi kaupungista Ja-donin ja tämän soturien kanssa.

Rotkon suulla hylkäsi apinamies jättiläisratsunsa, koska se oli tehnyt tehtävänsä eikä siitä voinut olla hänelle hyötyä hyökkäyksessä A-luria vastaan, joka oli suoritettava juuri ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna. Kun viholliset eivät olisi voineet häntä nähdä, olisi hänen saapumisensa kaupunkiin gryfin selässä jäänyt erityistä vaikutusta vaille. Pari nasevaa iskua keihäänvarrella lähetti elukan mylvien ja möristen Kor-ul-gryfin suuntaan, eikä apinamies ollut pahoillaan sen lähdöstä, koska hän ei ollut milloinkaan voinut tietää, millä hetkellä se äkkipikaisuudessaan ja kyllästymättömässä ruokahalussaan olisi saattanut hyökätä jonkun hänen toverinsa kimppuun. Heti kun he olivat ehtineet rotkoon, alkoi marssi A-luria kohti.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Yön tullen livahti Ja-lurin palatsista soturi temppelialueelle, mennen alempien pappien asuntopuolelle. Hänen tulonsa ei herättänyt mitään epäluuloa, koska ei ollut harvinaista, että sotureilla oli asiaa temppeliin. Vihdoin hän saapui kammioon, johon oli useita pappeja kerääntynyt ilta-aterian jälkeen. Uhrimenot olivat päättyneet, eikä heitä enää tarvittu mihinkään uskonnolliseen toimitukseen ennen auringon nousua.

Tiesihän soturi, niinkuin melkein koko Pal-ul-don tiesi, ettei Ja-lurin temppelin ja palatsin välillä ollut mitään vahvaa sidettä ja että Ja-don ainoastaan sieti pappien elelyä ja salli heidän harjoittaa julmia menojaan, koska ne olivat kuuluneet Pal-ul-donin ho-donien tapoihin ammoisista ajoista. Ja huimapää olisi tosiaan täytynyt sen miehen olla, joka olisi yrittänyt puuttua pappien asioihin. Tiedettiin hyvin, että Ja-don ei koskaan astunut temppeliin ja että ylimmäinen pappi ei koskaan käynyt palatsissa; mutta kansa saapui temppeliin uhrilahjoineen, ja uhrauksia toimitettiin iltaisin ja aamuisin niinkuin jokaisessa muussakin Pal-ul-donin pyhätössä.

Soturi tiesi tämän kaiken, tiesi ehkä paremmin kuin tavallisen sotamiehen olisi luullut tietävän. Ja niin hän täältä temppelistä etsi apua, jota tarvitsi tuumansa toteuttamisessa, minkälainen se sitten lienee ollutkin.

Astuessaan pappien huoneeseen hän tervehti näitä pal-ul-donilaiseen tapaan, mutta samalla hän teki sormellaan merkin, joka olisi sivullisessa herättänyt vain vähän huomiota, jos ollenkaan. Huoneessa oli niitä, jotka sen huomasivat ja osasivat tulkita; se ilmeni pian siitä, että kaksi papeista nousi ja astui aivan miehen luo hänen seisoessaan ovikäytävässä. Ja kumpainenkin toisti tullessaan soturin tekemän merkin.

Nuo kolme puhelivat vain lyhyen hetken, ja soturi kääntyi, lähtien huoneesta. Vähää myöhemmin poistui toinen hänen kanssaan haastelleista papeista, ja pian sen jälkeen toinenkin.

Käytävässä he tapasivat soturin odottamassa ja veivät hänet pieneen komeroon, joka avautui vähäisempään käytävään pikku matkan päässä tämän ja isomman yhtymäkohdasta. Täällä viipyivät kaikki kolme jonkun aikaa ja keskustelivat kuiskaillen; sitten soturi meni takaisin palatsiin ja papit palasivat asuntoonsa.

Ja-lurin palatsin naistenhuoneet olivat kaikki samalla puolella pitkää suoraa käytävää. Kussakin oli yksi ainoa käytävään avautuva ovi ja vastakkaisella seinällä useita ikkunoita puutarhan puolella. Eräässä näistä huoneista Jane nukkui yksinään. Käytävän kummassakin päässä seisoi yksi ainoa vartija; vartioston pääjoukko oleskeli erityisessä suojamassa naiselan ulko-oven lähellä.

Palatsi nukkui, sillä siellä, missä Ja-don hallitsi, oltiin aamuvirkkuja. Suuren pohjoisen päällikön pal-e-don-sossa ei vietetty sellaisia hurjia mässäyksiä, joiden remu kaikui A-luriri kuninkaan palatsissa. Ja-lur oli pääkaupunkiin verrattuna hiljainen soppi, mutta siellä pidettiin kuitenkin aina vartioita jokaisen Ja-donin ja hänen huonekuntansa huoneisiin vievän sisäänkäytävän suulla, samoin kuin sekä temppeliin että kaupunkiin päin avautuvilla porteilla.

Nämä vartiot olivat pieniä, käsittäen vain viisi, kuusi sotamiestä, joista yksi pysytteli valveilla toisten nukkuessa. Sellaiset olivat siis olosuhteet, kun saapui kaksi sotilasta, yksi kumpaankin päähän käytävää, niiden vartijain luo, jotka olivat valvomassa Jane Claytonin ja prinsessa O-lo-an turvallisuutta, ja kumpainenkin tulokkaista toisti heille ne tavanomaiset sanat, joilla vartijoille ilmoitettiin, että heidät vapautetaan vuorostaan. Nämä toiset olivat muka lähetetyt heidän sijaansa. Soturille ei koskaan ole vastenmielistä päästä vartiopalveluksesta. Vaikka hän muissa olosuhteissa ehkä tekisikin useita kysymyksiä, on hän tällöin mielissään, kun pääsee yleisesti vihatun velvollisuuden yksitoikkoisuudesta. Mitään huomauttamatta vartijat siis vastaanottivat vapautuksen ja riensivät pois makuulavitsoilleen.

Sitten ilmestyi vielä kolmas soturi käytävään, ja kaikki tulokkaat keräytyivät sen oven eteen, jonka takana apinamiehen puoliso uinui. Yksi heistä oli se vieras soturi, jonka Ja-don ja Tarzan olivat tavanneet kaupungin ulkopuolella ollessaan edellisenä päivänä tulossa Ja-luriin; ja hän oli sama, joka oli äsken pistäytynyt temppelissä, mutta hänen toveriensa kasvot olivat oudot toisilleenkin, koska pappi harvoin poistaa kamalan naamiopäähineensä edes virkaveljiensä läsnäollessa.

Hiljaa he kohottivat oviaukon uutimia ja hiipivät varovasti kammioon. Peränurkassa lepäsi lady Greystoke turkiskasalla, nukkuvan asennossa. Tunkeutujain paljaat jalat eivät saaneet aikaan mitään melua heidän astuessaan kivipermannon yli häntä kohden. Ikkunasta vuoteen läheltä pilkistävä kuunsäde valaisi täydellisesti nukkujan, paljastaen käsivarren ja olkapään kauniit ääriviivat komeiksi tummaa turkispohjaa vasten ja kolmea hiipijää kohti kääntyneiden kasvojen moitteettomat ääripiirteet.

Mutta ei nukkujan kauneus enempää kuin hänen avuttomuutensakaan herättänyt heissä mitään sellaisia tunteita kuin miehisen miehen povessa olisi herännyt. Näistä kolmesta papista hän oli vain savimöhkäle, eivätkä he kyenneet tajuamaan sitä intohimoa, joka oli toisia kiihoittanut vehkeilyyn ja murhiin tämän viehättävän amerikattaren omistuksesta ja parhaillaankin oli vaikuttavana tekijänä tuntemattoman Pal-ul-donin kohtaloissa.

Huoneen permannolla oli joukko taljoja, ja ehtiessään lähelle nukkujaa kolmikon johtaja pysähtyi ottamaan yhden pienemmistä. Seisoen nukkujan pään kohdalla hän piteli levitettyä taljaa hänen kasvojensa yläpuolella. "Nyt", kuiskasi hän, kietaisten taljaan naisen pään, ja hänen kaksi seuralaistaan hypähti tarttumaan hänen käsivarsiinsa ja kytkemään hänen ruumiinsa sillä välin kun johtaja tukahdutti hänen huutonsa karvaisella kääreellä. Nopeasti ja äänettömästi he sitoivat hänen ranteensa ja panivat suuhun tukkeen, eikä sinä lyhyenä aikana, joka heidän hommassaan kului, kuulunut mitään ääntä, jonka viereisten huoneiden asukkaat olisivat voineet erottaa.

Temmaten hänet tylysti pystyyn koettivat he pakottaa Janea astumaan ikkunaa kohti, mutta vangittu teki tenän ja heittäysi permannolle. Suuruksissaan he olisivat mielellään ryhtyneet julmuudella lannistamaan häntä tottelevaisuuteen, mutta eivät tohtineet, koska Lu-donin viha olisi saattanut ankarana kohdata jokaista hänen kauniin saaliinsa runtelijaa.

Ja niin heidän täytyi nostaa hänet permannolta ja kantaa häntä. Se ei ollut keveätä tehtävää, sillä vanki potki ja rimpuili tarmonsa takaa. Kuitenkin heidän onnistui laahata hänet ikkunasta puutarhaan, josta toinen Ja-lurin temppelin papeista johdatti heidän askeleensa kehän etelämuurissa olevalle pienelle teljetylle portille.

Heti sen takaa johtivat kiviportaat alas joen partaalle, ja niiden juurelle oli kiinnitetty useita ruuhia. Pan-sat sai todella kiittää onneaan, kun hänen apurinsa niin hyvin tunsivat temppelin ja palatsin, sillä muutoin hän tuskin olisi päässyt Ja-lurista vankinsa kanssa. Laskien naisen keveän veneen pohjalle Pan-sat astui itse siihen ja tarttui melaan. Hänen toverinsa irroittivat pienen aluksen ja työnsivät sen joen vuolteeseen. Suoritettuaan petturityönsä he kääntyivät takaisin temppeliin, Pan-satin meloessa voimakkaasti myötävirtaan ja siten lipuessa ruuhellaan nopeasti alas jokea, joka kuljettaisi hänet Jad-ben-luliin ja A-luriin.

Kuu pii laskenut, eikä eteläiseltä taivaanrannalta vielä kajastanut lähestyvän päivän hohdetta, kun pitkä jono sotilaita hiipi A-lurin kaupunkiin. Heidän suunnitelmansa olivat tarkoin lasketut, ja niiden menestyminen näytti varmalta. Oli toimitettu lähetti Ta-denin luo, jonka joukot odottivat kaupungin luoteispuolella. Pienen osaston kanssa oli Tarzanin määrä tunkeutua temppelin salakäytävästä, jonka aseman hän yksin tunsi, sillä välin kun Ja-don soturien pääjoukon kanssa hyökkäisi palatsin portteja vastaan.

Pientä osastoaan johtava apinamies liikkui hiipimällä A-lurin mutkikkaita kujia pitkin ja saapui kenenkään huomaamatta rakennukselle, joka kätki salakäytävän suun. Kun tämä paikka oli parhaiten suojattuna, koska sen olemassaolosta eivät tietäneet muut kuin papit, oli se jätetty vartioimatta. Helpottaakseen pienen joukon tunkeutumista kapean, mutkittelevan ja epätasaisen tunnelin kautta Tarzan sytytti soihdun, joka oli tuotu sitä tarkoitusta varten, ja astuen sotilaittensa edellä opasti heitä temppeliä kohti.

Apinamies oli varma siitä, että hän voisi saada paljon aikaan pienellä valiojoukollaan, niin pian kuin oli päässyt temppelin sisäsuojiin, koska hyökkäys siltä puolelta saattaisi helposti nujerrettavat papit sekasortoon ja sallisi Tarzanin takaapäin ahdistaa palatsin joukkoja, samalla kun Ja-don antautuisi heidän kanssaan taisteluun palatsin portilla ja Ta-den miehineen kiipeisi pohjoisille muureille. Suurta merkitystä oli Ja-don pannut siihen siveelliseen vaikutukseen, jonka Dor-ul-Othon salaperäinen ilmestyminen temppelin keskukseen tekisi viholliseen, ja vanha päällikkö oli kehoittanut Tarzania käyttämään kaikin tavoin hyväkseen sitä varmaksi katsomaansa seikkaa, että monet Lu-donin sotureista vielä horjuivat uskollisuudessaan ylimmäisen papin ja Dor-ul-Othon välillä, koska heitä edelliseen kiinnitti pikemminkin pelko, jonka hän oli seuralaistensa sydämissä osannut herättää, kuin minkään rakkauden tai uskollisuuden tunne.

Muuan pal-ul-donilainen sananlasku kuuluu vapaasti käännettynä: "Oikeaakin polkua mennessä voi päätyä väärille perille", ja sellaiseen tulokseen nyt lopultakin olivat suuren pohjoisen päällikön ja hänen jumalaisen liittolaisensa askeleet heitä johtamassa.

Ennakolta tutustuneena käytävien mutkiin ja saaden osakseen tuohuksen täyden valon, joka sittenkin oli vain himmeätä ja lepattavaa hohdetta, oli Tarzan jonkin matkaa muista edellä ja hartaassa kiihkossaan päästä viholliseen käsiksi ajatteli liian vähän niitä, joiden oli häntä tuettava. Eikä se ollut ihmeellistäkään, koska apinamies oli lapsuudestaan asti tottunut käymään elämän taistelut yksinään, joten hänen tavakseen oli tullut luottaa vain omaan oveluuteensa ja kuntoonsa.

Niin tapahtui, että hän paljon ennen sotureitaan saapui ylempään käytävään, josta avautui ovia Lu-donin ja alempain pappien kammioihin, ja kun hän kääntyi tähän himmeiden pikisoihtujen synkästi valaisemaan holviin, näki hän toisen ilmestyvän sinne vastapäisestä käytävästä — soturin, joka puolittain kantoi, puolittain laahasi naista mukanaan. Heti tunsi Tarzan köytetyn ja suukapulalla mykistetyn vangin, jonka oli luullut elelevän turvallisena Ja-donin palatsissa Ja-lurissa.

Soturi oli nähnyt Tarzanin samalla hetkellä. Hän kuuli kumean, petomaisen mörähdyksen apinamiehen huulilta, kun tämä syöksyi eteenpäin temmatakseen puolisonsa ja purkaakseen vangitsijaa vastaan tarmanganin villissä sydämessä kuohohtavan kostonhimon. Pan-satin lähellä oli sivukammion oviaukko. Sinne hän harppasi, vieden naisen mukanaan.

Hänen kintereillään tömisti Apinain Tarzan. Hän oli heittänyt soihtunsa pois ja vetänyt tupesta pitkän puukon, joka oli kuulunut hänen isälleen. Silmittömästi kuin hyökkäävä härkä hän syöksyi kammioon Pan-satin perässä ja huomasi uutimien laskeuduttua takanaan olevansa pilkkosen pimeässä. Samassa kuului hänen edestään kiven kolahdus kiveä vasten, ja silmänräpäystä myöhemmin seurasi samanlainen kolahdus takaa. Mitään muuta ei tarvittu ilmaisemaan apinamiehelle, että hän jälleen oli vankina Lu-donin temppelissä.

Hän seisoi aivan alallaan siinä, mihin oli pysähtynyt kuullessaan ensimmäisen kivioven putoamisen. Ei häntä enää helposti syöstäisi gryfin kuoppaan tai muuhun samanlaiseen vaaraan, kuten oli tapahtunut Lu-donin saadessa hänet loukkuun Gryf-temppelissä. Hänen silmänsä alkoivat vähitellen tottua pimeyteen, ja hän huomasi himmeätä valoa tunkeutuvan huoneeseen jostakin reiästä, vaikkei muutamaan minuuttiin kyennyt päättelemään missä se oli. Vihdoin hän keksi katonlaessa pienen aukon, kolmisen jalkaa läpimitaltaan, ja siitä tunkeusi hänen vankilaansa jotakin, mikä oli pikemmin vain kuulakkaampaa pimeyttä kuin valoa.

Senjälkeen kun ovet olivat loksahtaneet kiinni, ei hän ollut kuullut mitään ääntä, vaikka alati pinnisti herkkiä korviansa saadakseen jotakin vihiä suunnasta, jonne ryöstäjä oli vienyt hänen puolisonsa. Nyt hän saattoi erottaa vankityrmänsä ääriiviivat. Se oli pieni huone, ei viittätoista jalkaa avarampi seinästä seinään. Käsien ja polvien varassa mitä varovaisimmin ryömien hän tarkasti koko permantopinnan. Ihan keskellä, kattoaukon alla, oli luukku, mutta muutoin oli permanto kiinteä. Tämän tietäen hänen tarvitsi vain välttää sitä kohtaa, mikäli permannosta oli kysymys. Sitten Tarzan kiinnitti huomionsa seiniin. Niissä oli vain kaksi aukkoa: ovi, josta hän oli astunut sisälle, ja sitä vastapäätä ovi, josta soturi oli kantanut Jane Claytonin. Kumpikin oli suljettu kivipatsaalla, jotka pakeneva soturi oli lähtiessään päästänyt alas.

Ylimmäinen pappi Lu-don lipaisi ohuita huuliaan ja hieroi luisevia valkoisia käsiään tyydytyksestä, kun Pan-sat kantoi Jane Claytonin hänen luokseen ja laski uhrin hänen eteensä permannolle.

"Hyvin tehty, Pan-sat!" huudahti hän. "Sinä saat hyvän palkan tästä palveluksesta. Kunhan meillä nyt vain olisi väärä Dor-ul-Otho vallassamme, niin koko, Pal-ul-don pian viruisi jalkojemme juuressa."

"Mitä!" huudahti Lu-don. "Sinulla on Tarzan-jad-guru? Olet hänet ehkä tappanut. Kerro minulle, ihmeellinen Pan-satini, kerro nopeasti! Sydämeni pakahtuu halusta tietää."

"Olen pyydystänyt hänet elävältä, mestari", vastasi Pan-sat. "Hän on siinä pienessä kammiossa, jonka esi-isämme rakensivat niiden kaappaamiseksi, jotka olivat liian väkeviä miesvoimin nujertaa."

Säikähtynyt pappi syöksyi huoneeseen. "Joutuin, mestari, joutuin", huusi hän, "käytävät ovat täynnä Ja-donin sotureita!"

"Sinä olet hullu", ärjäisi ylimmäinen pappi. "Minun soturini pitävät hallussaan palatsia ja temppeliä."

"Puhun totta, mestari", vakuutti pappi; "käytävässä on sotilaita, jotka lähestyvät juuri tätä huonetta, ja ne tulevat kaupunkiin johtavalta salakäytävältä päin."

"Asia saattaa olla niinkuin hän sanoo", selitti Pan-sat. "Siltä suunnalta oli Tarzan-jad-guru tulossa, kun minä hänet huomasin ja saatoin satimeen. Hän johti paraikaa sotureitansa kaikkein pyhimpään."

Lu-don juoksi nopeasti ovelle ja vilkaisi käytävään. Ensi silmäyksellä hän näki, että pappi ei ollut aiheettomasti säikähtynyt. Kaksitoista sotilasta marssi käytävää pitkin häntä kohden, mutta he näyttivät hämmentyneiltä eivätkä suinkaan varmoilta asiastaan. Ylimmäinen pappi arvasi, että he menetettyään johtajansa, Tarzanin, olivat jotensakin eksyksissä temppelin maanalaisten holvien tuntemattomissa sokkeloissa.

Astuen takaisin huoneeseen Lu-don tarttui katosta riippuvaan nahkahihnaan. Hän nyki sitä voimakkaasti ja kautta temppelin kumahtelivat metallisen gongongin syvät soinnahdukset. Viisi kertaa sen lyönnit kiirivät käytävissä, ja sitten Lu-don kääntyi pappien puoleen. "Tuokaa nainen tänne ja seuratkaa minua", käski hän.

Hän meni ulos pienestä ovesta, ja toiset nostivat Jane Claytonin ylös ja seurasivat häntä. He etenivät kapean käytävän läpi ja portaita ylöspäin kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen taaksepäin sokkeloverkossa, kunnes päätyivät kierukkaportaille, jotka nousivat maanpinnalle isoimmassa alttaripihassa itäisen alttarin lähellä.

Kaikilta suunnilta kuului nyt sekä alhaalta käytävistä että ylhäältä maanpinnalta kiireisiä askelia. Hälytyssoittimen viisi kajahdusta oli kutsunut uskolliset puoluelaiset Lu-donin avuksi hänen yksityishuoneisiinsa. Papit, jotka tunsivat tien, opastivat vähemmän perehtyneet soturit paikalle, ja nyt eivät Tarzania seuranneet olleet ainoastaan johtajatta, vaan heitä vastassa oli aivan ylivoimainen joukko. He olivat rohkeita miehiä, mutta näissä olosuhteissa he olivat avuttomia, ja niin he peräytyivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Ehdittyään pienemmän holvitien ahtaaseen alaan he tunsivat olevansa turvassa, koska ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan saattoi täällä hyökätä heidän kimppuunsa. Mutta heidän suunnitelmansa oli mennyt myttyyn, ja ehkä koko asiakin menetetty, koska Ja-don oli niin paljon rakentanut heidän yrityksensä menestykseen.

Kuullessaan temppelien gongongien kaiun Ja-don otaksui, että Tarzan oli miehineen alottanut taistelun, ja niin hän ryhtyi hyökkäykseensä palatsin porttia vastaan. Temppelin sisäpihaan kuuli Lu-don hurjia sotahuutoja, jotka antoivat tiedon todellisesta voimien mittelystä. Jättäen Pan-satin ja toisen papin vartioimaan naista, hän kiirehti palatsia kohti johtaakseen itse joukkojaan, ja astuessaan temppelialueen läpi hän toimitti lähetin ottamaan selvää alhaalla sokkeloissa käydyn nujakan tuloksista ja toisia airueita levittämään hänen puoluelaistensa kesken sanomaa, että väärä Dor-ul-Otho oli vankina temppelissä.

Kun taistelun melske kohosi A-lurin yli, kääntyi luutnantti Erich Obergatz pehmeällä taljavuoteellaan. Hän hieroi silmiään ja katsahti ympärilleen. Ulkona oli vielä pimeä.

"Minä olen Jad-ben-Otho", virkkoi hän. "Kuka rohkenee häiritä minun untani?"

Permannolla hänen makuusijansa jalkopäässä kyyröttävää orjatarta puistatti ja hän kosketti otsallaan permantoa. "Varmaankin on vihollinen hyökännyt, oi Jad-ben-Otho." Tyttö puhui lepytellen, sillä hän tiesi kokemuksesta, mihin hirvittävään ja hulluun raivoon vähäpätöisetkin seikat saattoivat suuren jumalan kiihoittaa.

Muuan pappi syöksyi äkkiä oviuutimen välitse, painui rähmälleen ja hieroi otsaansa permantokivitykseen. "Oi Jad-ben-Otho", huusi hän, "Ja-donin sotilaat ovat hyökänneet palatsiin ja temppeliin. Paraikaa he taistelevat käytävissä Lu-donin suojien lähettyvillä, ja ylimmäinen pappi pyytää sinua tulemaan palatsiin rohkaistaksesi uskollisia sotilaitasi."

Obergatz hypähti pystyyn.. "Minä olen Jad-ben-Otho", kiljasi hän.
"Salamoillani tuhoan jumalanpilkkaajat, jotka rohkenevat hyökätä
A-lurin pyhään kaupunkiin!"

Hetkisen hän reuhtoi juosten päämäärättä pitkin huonetta, papin ja orjattaren pysyessä rähmällään ja otsa maassa.

"Ylös", huudahti Obergatz potkaisten vihaisesti orjatyttöä kylkeen, "ylös! Jäisitkö sinä tänne odottamaan koko päiväksi, sillävälin kun pimeyden voimat saartavat valon kaupunkia?"

Suunniltaan säikähtyneinä, kuten kaikki, joiden täytyi olla suurta jumalaa palvelemassa, nousivat molemmat ja seurasivat Obergatzia palatsiin päin.

Sotilaiden huutojen yli kohosi yhä temppelinpappien kirkuna: "Jad-ben-Otho on täällä, ja väärä Dor-ul-Otho on temppeliin vangittuna!" Yhäti toistellut huudot kuuluivat vihollistenkin korviin, niinkuin oli tarkoitettukin.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Auringon noustessa olivat Ja-donin joukot vielä pidäteltyinä palatsin portilla. Vanha urho oli viereltä valloittanut korkean rakennuksen ja piti harjalla aina sotilasta tähystämässä palatsin pohjoismuuria kohti, siltä kun oli Ta-denin tehtävä hyökkäyksensä. Mutta minuutit venyivät tunneiksi, eikä toisesta sotajoukosta näkynyt merkkiäkään; ja sitten ilmestyi auringon loisteessa palatsirakennuksen katolle ylimmäinen pappi Lu-don, vallantavoittelija Mo-sar ja kummallinen alaston miehenhahmo, jonka pitkään tukkaan ja partaan oli punottu vereksiä saniaisia ja kukkia. Heidän takanaan seisoi parvi alempia pappeja, jotka veisasivat yhteen ääneen: "Tämä on Jad-ben-Otho. Laskekaa aseenne ja antautukaa!" Tätä he toistivat toistamistaan ja sen kanssa vuorotellen huutoa: "Väärä Dor-ul-Otho on vankina!"

Kun taistellaan suuria ruumiillisia ponnistuksia vaativilla aseilla, syntyy tavallisesti hiljaisuudenkin toveja sotajoukkojen kesken, ja sellaisena aikana kohosi äkkiä ääni Ja-donin seuralaisten riveistä: "Näyttäkää meille Dor-ul-Otho! Me emme usko teitä!"

"Odottakaa!" huusi Lu-don. "Jollen minä tuo häntä esille ennenkuin aurinko on liikkunut oman leveytensä verran, niin palatsin portit avataan teille ja minun sotilaani laskevat aseensa."

Apinamies astuskeli ahtaan koppinsa permannolla. Katkerasti hän soimasi itseään typeryydestä, joka oli vienyt hänet tähän uuteen ansaan. Mutta oliko se typeryyttä? Mitäpä muuta hän olisi saattanut tehdä kuin rientää puolisonsa avuksi? Hän yritti arvailla, kuinka he olivat saaneet hänet Ja-lurista siepatuksi, ja sitten hänen mieleensä äkkiä muistuivat sen soturin piirteet, jonka vallassa hän oli nähnyt Janen. Ne tuntuivat omituisen tutuilta. Hän vaivasi aivojaan yrittäen muistella, missä oli miehen ennen nähnyt, ja sitten asia hänelle valkenikin. Mies oli sama vieras soturi, joka oli liittynyt Ja-donin joukkoihin Ja-lurin ulkopuolella sinä päivänä, jona Tarzan oli ratsastanut isolla gryfillä Kor-ul-jan viereisestä asumattomasta rotkosta alas pohjoisen päällikön pääkaupunkiin. Mutta kuka hän muuten oli? Tarzan tiesi, että hän ei sitä ennen ollut häntä koskaan nähnyt.

Nyt hän kuuli gongongin kumahtelun ulkoa käytävästä ja hyvin heikkoa jytyä kiireisistä askelista, joita huudot säestivät. Hän arvasi, että hänen sotilaansa oli huomattu ja kahakka alkanut. Tuskaksi kävi, että hänen ei ollut sallittu ottaa siihen osaa.

Yhä uudelleen hän koetteli vankilansa ovia ja permannon keskiluukkua, mutta ne olivat hänen vimmatuimmastakin rytyytyksestään hievahtamattomia. Hän yritti kurkistella ylhäällä olevaan aukkoon, mutta ei erottanut mitään, ja sitten hän jatkoi turhaa kävelyään edestakaisin kuin häkkiin suljettu leijona ristikkonsa takana.

Tunnit kuluivat vitkallisesti. Hänen korvansa erottivat heikkoja ääniä, ikäänkuin huikkauksia pitkän matkan päästä. Taistelu oli käynnissä. Hän ihmetteli, pääsisikö Ja-don voittajaksi, ja jos niin tapahtuisi, voisivatko hänen ystävänsä mitenkään löytää hänet tästä kallionsisuksen salakammiosta. Hän epäili sitä.

Mutta kun hän taas vilkaisi kattoaukkoon, näkyi keskikohdalla riippuvan jotakin. Hän meni lähemmäksi ja tähysi tiukemmin. Niin, siellä oli jotakin. Se näkyi olevan köysi. Tarzan mietti, oliko se ollut siinä kaiken aikaa. Kaiketikin, koska hän ei ollut kuullut mitään rasahdusta ylhäältä — ja olihan huoneessa niin pimeä, että köysi helposti oli saattanut jäädä häneltä huomaamatta.

Hän kurotti kätensä sitä kohti. Pää oli juuri hänen ulottuvillaan. Hän painausi sen varaan nähdäkseen, kestäisikö se hänet. Sitten hän laski sen irti ja peräytyi, yhä katsellen sitä, niinkuin olette nähnyt eläimen tekevän tutkiakseen jotakin outoa esinettä — sellaiset pikku piirteet erottivat Tarzanin muista ihmisistä, tehostaen hänen yhtäläisyyttään kotiviidakkonsa petojen kanssa. Yhä uudelleen ja uudelleen hän kosketti ja koetteli punottua nahkaköyttä, aina kuunnellen, erottaisiko mitään varottavaa rasahdusta ylhäältä.

Hän varoi astumasta milloinkaan luukulle, ja kun hän vihdoin laskeutui koko painollaan köyden varaan ja kohotti jalkansa permannosta, levitti hän ne hyvin haralleen, jotta mahdollisesti pudotessaan jäisi kahareisin luukun yli. Köysi kesti hänen painonsa. Ei kuulunut mitään ääntä ylhäältä eikä permantoluukultakaan päin.

Hiljaa ja varovasti hän ote otteelta käsiänsä siirrellen kiskoutui ylöspäin. Yhä lähemmäksi lakea hän nousi. Tuokion perästä hänen silmänsä olisivat välikaton yläpuolella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat jo ylempään huoneeseen, kun äkkiä jokin puristui hänen kyynärvarsiinsa, kytkien ne tiukasti ja jättäen hänet riippumaan ilmaan kykenemättömänä etenemään tai peräytymään.

Heti ilmestyi valoa ylempään huoneeseen, ja hän näki kamalan papinnaamion tuijottavan vastaansa. Papin käsissä oli nahkainen hihna, ja sillä hän köytti Tarzanin käsivarret, kunnes ne olivat kiedotut kireästi toisiinsa kyynärpäistä melkein sormiin asti. Tämän papin takana Tarzan näki kohta toisia, ja sitten muutamat tarttuivat häneen ja vetivät hänet aukosta sisälle.

Melkein heti, kun sai silmänsä permannon tasolle, käsitti hän kuinka he olivat hänet pyydystäneet. Kaksi silmukkaa oli ollut aukon kehyksenä. Pappi oli odottanut kummankin köyden päässä eri puolilla huonetta. Kun vanki oli kiivennyt kyllin korkealle koppiinsa solutettua köyttä pitkin, jotta käsivarret olivat kohonneet paulojen sisäpuolelle, olivat papit nopeasti nykäisseet köysistä ja uhri oli helposti kytketty, jättämättä hänelle mitään tilaisuutta puolustautua tai iskeä vangitsijoitaan.

Ja nyt he sitoivat hänen säärensä nilkoista polviin asti, nostivat hänet ylös ja kantoivat ulos huoneesta. He eivät virkkaneet hänelle sanaakaan, raahatessaan häntä ylöspäin temppelin pihaan.

Taistelun pauhu oli taas yltynyt, kun Ja-don oli kehoittanut joukkojaan uusiin ponnistuksiin. Ta-den ei ollut saapunut, ja vanhan päällikön väen lisääntyvä kurittomuus ilmeni vähentyneissä ponnistuksissa. Juuri silloin kantoivat papit temppelin katolle Tarzan-jad-gurun, näyttäen hänet kummankin puolueen sotilaille.

Obergatz, jonka hämmentynyt järki ei koskaan ollut täysin tajunnut kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui, sattui vilkaisemaan köytettyyn ja avuttomaan vankiin, ja kun hänen silmänsä osuivat apinamiehen yleviin piirteisiin, remahtivat ne suuriksi kummastuksesta ja pelosta, ja hänen vaaleanharmaat kasvonsa saivat sairaloisen sinerryksen. Kerran ennen hän oli todellisuudessa nähnyt Apinain Tarzanin, mutta monet kerrat unessa, ja aina oli jättiläiskokoinen apinamies kostamassa sodan kommelluksia kolmelle saksalaiselle upseerille, jotka johtivat alkuasukasjoukkojaan Tarzanin rauhallisen kodin hävityksessä.

Kapteeni Fritz Schneider oli siten joutunut yksityisen koston tavoittamaksi, luutnantti von Goss samaten; ja nyt seisoi Obergatz katsellen kasvoista kasvoihin Nemesistä, joka oli ollut hänen untensa painajaisena pitkät, ilottomat kuukaudet. Että Tarzan oli köytetty ja avuton, se ei vähentänyt riutuneen saksalaisen kauhua — hän ei näkynyt tajuavankaan, että mies ei kyennyt tekemään hänelle pahaa. Hän vain kyyristeli äännähdellen jotakin, ja sen huomatessaan Lu-don pelkäsi muidenkin voivan oivaltaa, että tämä poskiltaan parroittunut idiootti ei ollut jumala ja että noista kahdesta Tarzan-jad-guru oli jumalallisempi ilmestys. Ylimmäinen pappi näkikin jo muutamien lähellä seisovien sotilaiden kuiskailevan ja viittovan toisilleen. Hän astui lähemmäksi Obergatzia.

Saksalainen pudistausi. Hänen aivonsa selkenivät hiukan, ylimmäisen papin sanat tarjosivat hänelle ohjausta pelastukseen.

"Te olette luutnantti Obergatz Preussin armeijasta", sanoi hän sujuvalla saksankielellä. "Te olette viimeinen niistä kolmesta, joita olen kauan etsinyt; Jumala ei ole meitä suotta osuttanut yhteen nyt lopultakin."

Luutnantti Obergatzin aivot toimivat melkoisesti selinneinä. Hänkin huomasi kysyvän ilmeen muutamien lähelläolijain katseissa. Hän näki molempien kaupunkien toisilleen vihamieliset sotilaat toimettomina portilla ja jokaisen silmän kääntyneenä häneen ja köytettyyn apinamieheen. Hän käsitti, että epäröiminen nyt tietäisi häviötä ja häviö kuolemaa. Hän korotti äänensä ja puhui preussilaisen upseerin terävästi korostettuun tapaan, joka kuulosti niin erilaiselta kuin hänen aikaisempi mielipuolinen kirkunansa, että se sai jokaisen korvan tarkkaavaiseksi ja tuotti hämmennyksen ilmeen Lu-donin viekkaille kasvoille.

"Minä olen Jad-ben-Otho", lausui Obergatz jämerästi. "Tuo olento ei ole minun poikani. Varoituksena kaikille herjaajille hän saa palkkansa alttarilla sen jumalan kädestä, jota hän on häväissyt. Viekää hänet pois näkyvistäni, mutta kun aurinko kohoaa korkeimmilleen, kokoontukoot uskolliset temppelipihaan tämän jumalallisen käden vihan todistajiksi." Ja hän kohotti oikean kämmenensä.

Ne, jotka olivat tuoneet Tarzanin, veivät hänet siis pois, kuten Obergatz oli käskenyt. Ja saksalainen kääntyi vielä kerran portilla seisovien sotilaiden puoleen: "Laskekaa aseenne, Ja-donin soturit, jotta minä en kutsu alas salamaa tuhoamaan teitä paikkaan, missä seisotte. Ne, jotka tottelevat minua, saavat anteeksiannon. No, heittäkää pois aseenne!"

Ja-donin sotilaat liikehtivät levottomasti, luoden vetoavia silmäyksiä johtajaansa ja pelokkaita katseita katolla seisoviin pappeihin. Ja-don riensi miestensä luo. "Heittäkööt pelkurit ja lurjukset aseensa ja astukoot palatsiin", huusi hän, "mutta Ja-don ja Ja-lurin sotilaat eivät milloinkaan kosketa otsallaan Lu-donin ja hänen epäjumalansa jalkoja. Tehkää nyt päätöksenne!" huudahti hän seuraajilleen.

Muutamat heittivät pois aseensa ja hiipivät häpeissään porttikäytävän läpi palatsiin; ja heidän esimerkkinsä vaikutuksesta luikki toisiakin tiehensä pohjoisen päällikön riveistä; mutta enemmistö pysyi vankkana ja uskollisena hänen ympärillään, ja kun viimeinen arkalainen oli poistunut, kajahdutti Ja-don hurjan sotahuudon, johtaen seuralaisensa hyökkäykseen, ja jälleen riehui taistelu palatsin portilla.

Ajoittain Ja-donin joukot työnsivät vastustajansa temppelialueelle, ja sitten tyrskähti taistelun aalto kaupunkiin jälleen. Eikä Ta-denia apujoukkoineen vieläkään kuulunut. Puolipäivä läheni. Lu-don oli kutsunut jokaisen käytettävissä olevan miehen, jota ei ehdottomasti tarvittu temppelinportin puolustukseen, ja nämä hän lähetti Pan-satin johdolla salakäytävän läpi kaupunkiin, mistä he hyökkäisivät takaapäin Ja-donin joukkojen kimppuun, portille jääneiden nuijiessa näitä edestä.

Suuren ylivoiman ahdistaessa kahdelta puolen oli seuraus välttämätön, ja vihdoin Ja-donin pienen armeijan jäännökset antautuivat. Vanha päällikkö raahattiin Lu-donin eteen.

"Viekää hänet temppelipihaan", huusi ylimmäinen pappi. "Hän saa olla rikostoverinsa kuoleman todistajana, ja kenties Jad-ben-Otho langettaa samanlaisen tuomion hänelle itselleen."

Sisempi temppelipiha oli sulloutunut täyteen kansaa. Läntisen alttarin eri puolilla seisovat Tarzan ja hänen puolisonsa sidottuina ja avuttomina. Taistelun melu oli tauonnut, ja nyt apinamies näki Ja-donia tuotavan sisäpihaan, ranteet tiukasti sidottuina yhteen rinnan eteen. Tarzan käänsi silmänsä Janeen ja nyökkäsi Ja-doniin päin.

"Tämä näyttää lopulta", sanoi hän tyynesti. "Hänessä oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme."

"Olemme vihdoinkin löytäneet toisemme, John", vastasi puoliso. "Ja viimeiset päivämme olemme viettäneet yhdessä. Ainoa rukoukseni on, että he, jos ottavat sinut, eivät jättäisi minuakaan."

Tarzan ei vastannut, sillä hänen sydämessään oli sama katkera ajatus kuin toisellakin — hän ei pelännyt kuolemaansa, vaan pelkäsi Janen jäävän eloon. Apinamies riuhtaisi siteitään, mutta ne olivat liian monet ja liian vahvat. Lähellä seisova pappi näki sen ja läimäytti pilkallisesti nauraen avutonta vankia kasvoihin.

Tarzan hymyili. "On minua ennenkin näin lyöty, Jane", sanoi hän, "eikä lyöjä ole koskaan jäänyt henkiin."

"Olen vielä elossa", virkkoi apinamies, ikäänkuin se olisi ollut riittävä vastaus. Jane oli nainen, eikä hänellä ollut miehensä täydellistä lujamielisyyttä. Sisimmässään hän tiesi, että Tarzan kuolisi alttarilla keskipäivän aikaan, sillä tämä oli sisäpihaan tuotuna hänelle maininnut Obergatzin langettaman tuomion; ja hän tiesi Tarzaninkin tietävän kohtalonsa ehdottomuuden, vaikka viidakkomies oli liian uljas sitä edes itselleen myöntämään.

Katsellessaan häntä seisomassa siinä niin suorana, ihmeellisenä ja rohkeana villien vangitsijain keskellä, valitti Jane katkeroituneessa sydämessään kohtalon julmuutta.

Ja nyt tulivat Lu-don ja alaston Obergatz, ja ylimmäinen pappi vei saksalaisen paikalleen alttarin taakse, asettuen itse hänen vasemmalle puolelleen. Lu-don kuiskasi sanan Obergatzin korvaan, samalla nyökäten Ja-doniin päin. Sairasmielinen mies loi synkän silmäyksen vanhaan soturiin.

"Ja valejumalan jälkeen väärä profeetta", huudahti hän, osoittaen syyttävällä sormellaan Ja-donia. Sitten hänen katseensa kääntyi Jane Claytoniin.

"Naisesta minä päätän myöhemmin", vastasi Obergatz. "Minä puhun hänen kanssaan illalla, sitten kun hän on ehtinyt miettiä, mitkä ovat seuraukset Jad-ben-Othon vihan herättämisestä."

Hän kohotti silmänsä aurinkoa kohti. "Aika lähenee", sanoi hän
Lu-donille. "Valmista uhri."

Lu-don nyökkäsi Tarzanin ympärille kerääntyneille papeille. Nämä tarttuivat apinamieheen; miesvoimin he nostivat hänet yhdestä kivimöhkäleestä hakatulle alttarille selälleen, pää eteläiseen suuntaan käännettynä, vain muutaman askeleen verran Jane Claytonista. Vaistomaisesti ja ennenkuin he ehtivät häntä siitä ehkäistä syöksyi nainen eteenpäin ja kumartui suutelemaan nopeasti puolisonsa otsaa. "Hyvästi, John!" kuiskasi hän.

Papit tarttuivat häneen ja laahasivat hänet pois. Lu-don ojensi uhriveitsen Obergatzille. "Minä olen voimallinen jumala", huusi saksalainen; "näin lankee jumalallinen viha kaikkien vihollisteni päälle!" Hän silmäsi aurinkoa ja kohotti veitsen korkealle päänsä yli.

"Näin kuolevat jumalan herjaajat!" hän kiljaisi. Ja samassa kajahti äänettömän, hiiskumattoman väkijoukon yli lyhyt räiskähtävä sävel. Samassa viuhahti viheltävä ääni, ja Jad-ben-Otho lysähti aikomansa uhrin yli. Taas sama pelottava ääni, Lu-don kaatui. Jälleen kuului räiskähdys, hervottomana Mo-sar tuupertui tantereelle. Ja nyt kääntyivät soturit ja kansa — tämän uuden tuntemattoman äänen suuntaa etsien — pihan länsipäätä kohti.

Temppelin ympärysmuurin harjalla he näkivät kaksi olentoa — ho-donilaisen soturin ja hänen vieressään melkein alastoman olennon, joka ilmeisesti kuului Tarzan-jad-gurun rotuun. Hänen hartioillaan ja lanteillaan oli kummallisia leveitä, kauneilla keskipäivän auringossa välkkyvillä taajaan rivitetyillä lieriöillä koristettuja vöitä, ja hänen käsissään kiiltävä, puusta ja metallista tehty esine, jonka päästä nousi siniharmaa savukiemura.

Sitten kajahti ho-donilaissoturin ääni kirkkaana mykän kansanjoukon korviin. "Näin puhuu oikea Jad-ben-Otho tämän kuolonairuensa välityksellä!" huusi hän. "Katkaiskaa vankien siteet. Katkaiskaa siteet Dor-ul-Otholta ja Ja-donilta, Pal-ul-donin kuninkaalta, ja siltä naiselta, joka on jumalan pojan puoliso."

Kiihkomielisyyden raivon täyttämä Pan-sat näki tähän asti palvelemansa järjestelmän voiman ja kunnian murtuneen ja hävinneen. Yhtä ja ainoastaan yhtä hän syytti onnettomuudesta, joka nyt oli hänet yllättänyt. Uhrialttarilla viruva olento oli tuottanut Lu-donille kuoleman ja tehnyt tyhjiksi alipapin aivoissa heränneet ja päivä päivältä kehittyneet vallanhaaveet.

Uhriveitsi oli pudonnut alttarille Obergatzin hervonneista sormista. Pan-sat hiipi lähemmäksi, ja sitten hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin tarttuakseen veitsen kahvaan. Mutta juuri kun hänen sormensa puristuivat sen ympärille, räiskäytti temppelipihan muurilla seisovan kummallisen olennon käsittelemä outo kapine murskaavan tuomionsanan, ja alipappi Pan-sat horjahti kiljahtaen mestarinsa ruumiin päälle. "Vangitkaa papit", huusi Ta-den sotureille, "älköönkä kukaan empikö, jottei Jad-ben-Othon airut lähetä vielä toisia ukkosenvaajoja."

Soturit ja kansa olivat nyt nähneet sellaisen todistuksen jumalallisesta voimasta, että se olisi saanut vähemmänkin taikauskoiset ja valistuneemmat ihmiset vakuutetuiksi; ja kun monet heistä olivat vielä vast'ikään horjuneet Lu-donin, Jad-ben-Othon ja Ja-donin Dor-ul-Othon välillä, ei heidän ollut vaikea nopeasti keikahtaa takaisin jälkimmäisen puolelle, varsinkin sen eittämättömän todisteen lumoissa, joka oli käsissään suuren jumalan airueella, kuten Ta-den oli häntä nimittänyt.

Ja niin riensivät sotilaat reippaasti esille, saartaen papit; ja vilkaistessaan sitten temppelipihan läntiselle muurille he näkivät suuren sotilasjoukon parveilevan sen yli. Ja heitä hämmästytti ja säikähdytti erityisesti se huomio, että monet näistä olivat mustia ja karvaisia waz-doneja.

Etunenässä saapui välkkyväaseinen muukalainen, oikealla puolellaan ho-donilainen Ta-den ja vasemmallaan Om-at, Kor-ul-jan musta gund.

Muuan alttarin lähellä seissyt soturi oli tarttunut uhriveitseen ja sillä katkaissut Tarzanin, Ja-donin ja Jane Claytonin siteet, ja nyt seisoivat kaikki kolme vieretysten alttarin ääressä. Kun tulokkaat tunkeutuivat temppelin länsipäästä väkijoukon läpi heitä kohti, laajenivat Janen silmät kummastuksesta ja toivosta, vaikka hänen oli vaikea uskoa silmiään. Ja heilauttaen aseen nahkahihnassa selkäänsä syöksyi muukalainen eteenpäin ja otti hänet syliinsä.

Ja sitten tuli Apinain Tarzan, kietoen käsivartensa heidän molempain ympäri; ja Pal-ul-donin soturit ja kansa polvistuivat temppelipihassa, koskettaen otsallaan maata alttarin juurella, missä nuo kolme seisoivat.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Oli tuskin kulunut tuntia Lu-donin ja Mo-sarin kukistumisesta, kun Pal-ul-donin päälliköt ja arvokkaimmat soturit keräytyivät A-lurin palatsin suureen valtaistuinsaliin korkean pyramiidin askelmille, asettivat Ja-donin sen laelle ja julistivat hänet kuninkaaksi. Vanhan päällikön toisella puolella seisoi Apinain Tarzan ja toisella Korak, Tappaja, mahtavan apinamiehen kunnokas poika.

Kun lyhyt juhlallisuus oli ohi ja sotilaat kohotetuin nuijin vannoneet uskollisuutta uudelle hallitsijalleen, lähetti Ja-don luotettavan joukon noutamaan O-lo-aa, Pan-sat-lia ja oman huonekuntansa naisia Ja-lurista.

Ja sitten soturit pohtivat Pal-ul-donin tulevaisuutta. Tuli kysymys temppelin johdosta ja pappien kohtalosta, jotka jokseenkin poikkeuksetta olivat olleet uskottomia kuninkaan hallitukselle, aina koettaen vahvistaa omaa valtaansa ja huolehtia omasta mukavuudestaan ja vaurastumisestaan. Silloin kääntyi Ja-don Tarzanin puoleen. "Julistakoon Dor-ul-Otho kansalleen isänsä toivomukset", sanoi hän.

"Asia on hyvin yksinkertainen", vastasi apinamies, "kunhan vain haluatte tehdä, mikä on Jumalan silmissä otollista. Pappinne ovat valtaansa lisätäkseen opettaneet teille, että Jad-ben-Otho on julma jumala, että hänen silmiään viehättää veri ja kärsimykset. Mutta papiston perinpohjainen tappio on osoittanut teille, että sellaiset opit ovat vääriä.

"— Ottakaa siis temppelit miesten hoivasta ja antakaa ne sensijaan naisille, jotta niissä hallittaisiin lempeydellä ja ihmisrakkaudella. Huuhdelkaa veri itäisestä alttaristanne ja kuivatkaa iäksi läntinen vesiallas.

"— Kerran annoin Lu-donille tilaisuuden tähän, mutta hän ei totellut käskyjäni, ja taaskin ovat uhrikopit täytetyt onnettomilla. Päästäkää ne vapaiksi kaikista Pal-ul-donin temppeleistä., Uhratkaa sellaisia lahjoja, jotka ovat kansallenne mieluisia, ja laskekaa ne jumalanne alttarille. Siellä hän ne siunaa, ja Jad-ben-Othon papittaret jakelevat ne niille, jotka niitä enimmin tarvitsevat."

Kun hän lakkasi puhumasta, kuului väkijoukosta ilmeisen hyväksymisen sorinaa. Jo kauan sitten olivat asukkaat kyllästyneet pappien ahneuteen ja julmuuteen, ja nyt, kun valtuutus saapui korkeuksista ja tarjosi käytännöllisen keinon vapautua vanhasta uskonnollisesta järjestelmästä, silti vaatimatta mitään muutosta kansan vakaumukseen, tervehtivät he sitä ilomielin.

"Entä papit?" kysyi eräs. "Me surmaamme heidät omalla alttarillaan, jos
Dor-ul-Otho suvaitsee niin käskeä."

"Ei", sanoi Tarzan. "Älkää vuodattako enempää verta. Antakaa heille vapautensa ja oikeus valita itselleen joku sopiva toimi."

Sinä iltana katettiin upea pitopöytä pal-e-don-sossa, ja ensi kertaa vanhan Pal-ul-donin historiassa istuivat mustat soturit rauhassa ja ystävyydessä valkoihoisten seurassa. Ja-donin ja Om-atin kesken vahvistettiin sopimus, että hänen heimonsa ja ho-donit olisivat iäti liittolaisia ja ystäviä.

Täällä kuuli Tarzan myöskin syyn; miksi Ta-den ei ollut hyökännyt määräaikana. Ja-donilta oli lähetti tuonut määräyksen siirtää hyökkäyksen puolipäivään. Vasta miltei liian myöhään olivat he saaneet selville, että hän olikin Lu-donin valepukuinen pappi. Sitten he olivat hänet surmanneet, kiivenneet muureille ja rynnänneet temppelin sisäpihaan aivan viimeisessä silmänräpäyksessä.

Seuraavana päivänä saapuivat O-lo-a, Pan-at-li ja Ja-donin huonekunnan naiset A-lurin palatsiin, jonka suuressa valtaistuinsalissa O-lo-a naitettiin Ta-denille ja Pan-at-li Om-atille.

Viikon viipyivät Tarzan, Jane ja Korak Ja-donin vieraina, samoin kuin Om-at mustine sotureineen. Ja sitten apinamies ilmoitti lähtevänsä Pal-ul-donista. Hämärät olivat heidän isäntäinsä käsitykset siitä, missä taivas sijaitsi, kuten keinoistakin, joilla jumalat matkustaisivat taivaallisten kotiensa ja ihmisten asumusten väliä, eikä siis tehty mitään kysymyksiä, kun saatiin kuulla, että Dor-ul-Otho puolisonsa ja poikansa kanssa vaeltaisi maitse vuorten yli Pal-ul-donista pohjoiseen päin.

He samosivat Kor-ul-jan kautta sen heimon soturien ja Ta-denin johtaman suuren ho-donilaisen sotaväenosaston saattamana. Joukko kansaa seurasi heitä A-lurin ulkopuolelle, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja Tarzan rukoillut heille Jumalan siunausta, näkivät nuo kolme eurooppalaista yksinkertaisten, uskollisten ystäviensä lankeavan maahan heidän jälkeensä, kunnes matkue oli ehtinyt loitos kaupungin lähistöltä ja hävinnyt metsään.

He levähtivät päivän Kor-ul-jassa, jolloin Jane tarkasteli näiden omituisten ihmisten vanhoja luolia, ja sitten he liikkuivat eteenpäin, välttäen Pastar-ul-vedin ryhmyistä hartiaa ja kaartaen vastapäistä rinnettä pitkin suurta rämettä kohden. He matkasivat mukavasti ja turvallisesti ho-donilais- ja waz-donilaissaattueen ympäröiminä,

Monet miettivät epäilemättä kysymystä, kuinka nämä kolme pääsisivät suuren rämeen poikki, mutta kaikkein vähimmin se asia vaivasi Tarzania. Hän oli elämässään kohdannut monia esteitä vain havaitakseen, että lujalla tahdolla saattoi niistä aina selviytyä. Hänen mielessään väikkyi helppo ratkaisu, mutta se oli kokonaan sattumasta riippuvainen.

Oli viimeisen päivän aamu, kun heidän purkaessaan leiriään kohosi kumea mylvähdys läheisestä lehdosta. Apinamies hymyili. Sattuma oli tullut. Arvolleen sopivalla tavalla lähtisi siis Dor-ul-Otho puolisonsa ja poikansa kanssa kartoittamattomasta Pal-ul-donista.

Hän kantoi yhä kädessään keihästä, jonka Jane oli tehnyt ja jota hän juuri siksi oli pitänyt niin suuressa arvossa, että oli vapaaksi päästyään etsittänyt sitä kautta A-lurin temppelin. Se olikin löydetty ja tuotu hänelle.

Mylvähdyksen kuullessaan ho-donilaiset soturit, joista oli osa seurannut Tarzanin mukana Ja-donin leiristä Ja-luriin, katsahtivat kysyvästi apinamieheen, kun taas Om-atin waz-donit etsivät puita; sillä gryf oli Pal-ul-donissa ainoa eläin, jota ei suuren sotilasjoukonkaan ollut hyvä kohdata. Sen sitkeätä, panssaroitua nahkaa eivät heidän heittopuukkonsa voineet lävistää, ja nuijat poukkosivat siitä tehottomina kuin Pastar-ul-vedin kalliohartiasta.

"Odottakaa", sanoi apinamies ja astui keihäs kädessä gryfiä kohti, hihkaisten tor-o-donien kaamean huudon. Mylvinä taukosi, muuttuen matalaksi mörinäksi, ja pian tuli jättiläiselukka näkyviin. Nyt seurasi vain toisintaa apinamiehen aikaisemmasta kokemuksesta näiden isojen ja hurjien eläinten parissa.

Niin ratsastivat Jane, Korak ja Tarzan Pal-ul-donia reunustavan rämeen yli esihistoriallisen triceratopsin selässä, suon pienempien matelijain paetessa kauhusta sihisten. Vastapäisellä rannalla he kääntyivät huutamaan hyvästinsä Ta-denille, Om-atille ja niille uljaille sotureille, joita olivat oppineet ihailemaan ja kunnioittamaan. Ja sitten Tarzan kannusti jättiläisratsuaan eteenpäin pohjoista kohti, jättäen sen vasta kun oli varma, että waz-donit ja ho-donit olivat ehtineet jokseenkin hyvään turvaan etuvuorten rosoisiin rotkoihin.

Käännettyään eläimen pään jälleen Pal-ul-donia kohti laskeutuivat nuo kolme maahan, ja navakka läimäys sen paksuun nahkaan lähetti sen majesteetillisesti löntystämään takaisin syntymäseutuaan kohti. Hetkiseksi he pysähtyivät katselemaan maata, josta olivat juuri poistuneet — tor-o-donien ja gryfien, jan ja jaton, waz-donien ja ho-donien maata, alkuperäistä tienoota, kauhun ja äkkikuoleman, rauhan ja kauneuden maata, jota he kaikin olivat joutuneet rakastamaan.

Ja sitten he vielä kerran kääntyivät pohjoiseen ja lähtivät kevein ja uljain sydämin pitkälle matkalleen maiden parasta — kotiseutua — kohti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUHEA TARZAN: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN AARNIOMETSISTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.