The Project Gutenberg eBook of Tarzanin viidakkoseikkailuja: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä, by Edgar Rice Burroughs

    I. Tarzanin ensimmäinen rakkaus
   II. Tarzan vankina
  III. Taistelu balusta
   IV. Tarzanin jumala
    V. Tarzan ja neekeripoika
   VI. Poppamies kostopuuhissa
  VII. Bukawain kuolema
VIII. Leijona
   IX. Painajainen
    X. Taistelu Tikan puolesta
   XI. Viidakkotepponen
  XII. Tarzan pelastaa kuun

ENSIMMÄINEN LUKU

Pitkänään herkullisen mukavasti troopillisen metsän siimeksessä tarjosi Tika kieltämättä mitä kiehtovimman kuvan nuoresta naisellisesta suloudesta. Niin ajatteli ainakin Apinain Tarzan, joka kyyrötti läheisen puun matalalle riippuvalla oksalla, katsellen häntä.

Jospa vain olisitte nähnyt tuon miehen siinä veltosti venymässä aarniometsän jättiläisen oksalla, samalla kun yläpuolelta lehväkatoksen läpi pilkistellen pujotteleva päiväntasaajan aurinko kirkkaasti täplitteli hänen ruskeata ihoansa, jos olisitte nähnyt hänen sopusuhtaisen ruumiinsa ja jäntevät raajansa huolettoman sirossa asennossa, kaunismuotoisen pään osaksi kääntyneenä mietiskelyyn vaipumista osoittavin ilmein ja älykkäiden, harmaiden silmien uneliaasti ahmivan hartaan ihailunsa esinettä, olisitte luullut häntä jonkun muinaisaikaisen puolijumalan uudeksi ruumiillistumaksi.

Ette olisi aavistanut, että hän lapsuudessaan oli imenyt kamalannäköisen, karvaisen naarasapinan rintoja tai että hän koko itsetajuisessa menneisyydessään, sitten kun hänen vanhempansa olivat menehtyneet pienessä majassa maan saartaman sataman vieressä viidakon liepeillä, ei ollut tuntenut muita tovereita kuin Kertshakin — ison apinan — heimon jöröjä uroksia ja äriseviä naaraita.

Jos olisitte voinut lukea ne ajatukset, joita risteili hänen toimeliaissa, terveissä aivoissaan, sen kaipauksen, ne halut ja pyyteet, joita Tikan näkeminen hänessä herätti, niin ette olisi ollut vähääkään taipuisampi uskomaan, kuka tämä apinamies todellisesti oli. Sillä yksistään hänen ajatuksiensa nojalla olisi ollut mahdotonta saada selville totuutta — että hänet oli synnyttänyt hieno englantilainen nainen ja että hänen isänsä oli ollut englantilainen aatelismies, jonka sukupuu oli vanha ja kunnioitettu.

Ei tuntenut Apinain Tarzan oikeata alkuperäänsä. Siitä, että hän oli John Clayton, loordi Greystoke, jolla oli paikka ylähuoneessa, ei hänellä ollut aavistustakaan, ja jos hän olisi sen tiennyt, ei hän olisi sitä ymmärtänyt.

Tietystikin Kaala oli ollut kaunis — äiti on aina kaunis lapsestaan — mutta Tikan kauneus oli kokonaan omalaatuista; sitä ei voinut kuvata, ja parhaillaan alkoi Tarzan sitä tajuta hyvin epämääräisesti ja hämärästi.

Vuosikausia olivat Tarzan ja Tika olleet leikkitovereita, ja Tika pysyi yhä vieläkin leikkisänä, kun taas hänen ikäisensä nuoret urokset olivat nopeasti muuttumassa äreiksi ja kärtyisiksi. Jos Tarzan sitä lainkaan ajatteli, niin otaksuttavasti hän järkeili nuorta naarasta kohtaan tuntemansa lisääntyvän kiintymyksen saavan helposti selityksensä siitä seikasta, että kaikista entisistä leikkikumppanuksista vain Tikalla ja hänellä oli säilynyt ollenkaan halu kisailla kuten menneinä aikoina.

Mutta istuessaan tänään katselemassa Tikaa hän älysi huomaavansa tämän ruumiin ja kasvonpiirteiden kauneuden — mitä hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tehnyt, koska kauneudella ei ollut mitään merkitystä siihen nähden, että Tika kykeni ketterästi kiitämään metsän alempien tasanteiden halki, kun he leikkivät Tarzanin tuotteliaiden aivojen kehittämiä alkeellisia leikkejä, olivat hippasilla ja piilosilla.

Tarzan raapi päätään, upottaen sormensa syvälle mustaan tuuheaan tukkaan, joka reunusti hänen siroja nuorekkaita kasvojaan — hän raapi päätään ja huoahti. Tikan vasta äsken havaittu kauneus muuttui yhtä äkkiä hänen epätoivonsa aiheeksi. Hän kadehti Tikan ruumiin komeata karvapeitettä. Hänen oma sileä, ruskea hipiänsä herätti hänessä inhon ja halveksimisen sekaista kiukkua. Vuosia sitten hän oli sisimmässään toivonut, että kerran hänkin saisi karvapuvun kuten kaikilla hänen veljillään ja sisarillaan oli; mutta viime aikoina hänen oli ollut pakko luopua tästä ihastuttavasta haaveesta.

Sitten oli Tikalla vankat hampaat, ei tietystikään niin isot kuin uroksilla, mutta sittenkin valtavan uhkeat vehkeet verrattuina Tarzanin heikkoihin, valkeihin hampaisiin. Entä hänen tuuheat kulmakarvansa, hänen leveä, litteä nenänsä ja hänen suunsa! Tarzanin usein harjoittama temppu oli supistaa suunsa pieneksi ympyräksi ja sitten puhaltaa poskensa pullolleen, samalla nopeasti räpytellä silmiään; mutta hän. tunsi, ettei hän ikinä oppisi suorittamaan sitä niin vastustamattoman taitavasti kuin Tika sen teki.

Hänen sinä iltapäivänä tarkkaillessaan ja ihaillessaan Tikaa lähti eräs nuori urosapina, joka oli ollut laiskasti kaivelemassa ruokaa kostean ja sotkuisen, lahonneen kasvullisuuskerroksen alta lähellä kasvavan puun juurella, kömpelösti lönkyttämään Tikaa kohti. Kertshakin heimon muut apinat liikkuivat veltosti sinne tänne tai loikoivat rauhallisesti päiväntasaajan viidakon keskipäivän helteessä. Silloin tällöin oli milloin mikin heistä sattunut joutumaan varsin lähelle Tikaa, eikä Tarzan ollut välittänyt siitä mitään. Minkä vuoksi sitten hänen otsansa rypistyi ja hänen lihaksensa jännittyivät nyt, kun hän näki Taugin pysähtyvän nuoren naaraksen viereen ja senjälkeen kyyristyvän aivan likelle häntä?

Tarzan oli aina pitänyt Taugista. Lapsuudestaan saakka olivat he kisailleet yhdessä. Kylki kyljessä he olivat kyykötelleet veden partaalla, vikkelät, voimakkaat sormet valmiina sujahtamaan esiin ja tarttumaan Pisahiin, kalaan, jos tämä vilpoisten syvyyksien asukas kiitäisi lammikon pintaan Tarzanin siihen tiputtamien hyönteisten houkuttelemana.

Yhdessä he olivat kiusanneet Tublatia ja ärsyttäneet Numaa, leijonaa. Miksi siis Tarzan tunsi lyhyiden niskakarvojensa pörhistyvän vain sen tähden, että Taug istui Tikan vieressä?

Totta kyllä oli, ettei Taug enää ollut sama riehakas apina kuin eilispäivänä. Kun hän murisi ja hänen jättimäiset torahampaansa paljastuivat, ei kukaan enää saattanut kuvitella, että hän oli yhtä hilpeällä tuulella kuin silloin, kun hän ja Tarzan olivat kierineet nurmikolla leikkitappelussa. Nykyinen Taug oli kookas, juro urosapina, synkkä ja peloittava. Hän ja Tarzan eivät kuitenkaan olleet koskaan riidelleet keskenään.

Joitakuita minuutteja nuori apinamies katseli Taugin painautuessa yhä lähemmäksi Tikaa. Hän näki vankan kämmenen hiomattoman hyväilyn, kun se silitti naaraksen kiiltävää olkaa, ja sitten Apinain Tarzan liukui maahan keveästi kuin kissa ja lähestyi paria.

Sinne mennessään hänen ylähuulensa kaareutui irvistykseen, niin että kulmahampaat näkyivät, ja hänen laajasta rinnastaan kajahti syvä murina. Taug katsahti häneen päin, muljauttaen verestäviä silmiään. Tika nousi puolittain pystyyn ja silmäili Tarzania. Arvasiko hän, mikä oli syynä tämän kiihtymykseen? Kukapa voi sanoa? Joka tapauksessa hän oli naaras, ja niinpä hän ojensi kätensä ja raaputti Taugia pienen, litteän korvan takaa.

Tarzan näki sen, ja samalla hetkellä kun hän sen näki, ei Tika enää ollut sama pieni kisakumppani kuin tunti sitten; sensijaan hän oli ihailtava olento — ihailtavin koko maailmassa — ja hänen omistamisestaan Tarzan oli valmis ottelemaan henkensä kaupalla Taugia tai ketä hyvänsä muuta vastaan, joka rohkenisi panna hänen omistusoikeutensa epäiltäväksi.

Kumartuneena, lihakset pingoitettuina ja toinen mahtava olkapää käännettynä nuoreen urokseen päin, Apinain Tarzan hiipi kylki edellä yhä lähemmäksi. Hänen kasvonsa olivat hieman poispäin käännetyt, mutta hänen terävien harmaiden silmiensä katse ei hetkeksikään siirtynyt Taugin silmistä, ja sitä mukaa kuin hän eteni, kävi hänen murinansa syvemmäksi ja voimakkaammaksi.

Taug nousi seisomaan lyhyille jaloilleen ja pörhisti karvansa. Hänen torahampaansa olivat paljaat. Myös hän kääntyi syrjin, pysähtyi jalat jäykkinä ja murisi.

"Tika on Tarzanin", sanoi apinamies, käyttäen isojen ihmisenmuotoisten apinain matalia kurkkuääniä.

Thaka, Numgo ja Gunto, joiden unta näiden kahden nuoren uroksen murahtelu häiritsi, nostivat päänsä puolittain välinpitämättöminä, puolittain tarkkaavaisina. Heitä nukutti, mutta he aavistivat, että oli tulossa tappelu. Se keskeyttäisi heidän viettämänsä uneliaan viidakkoelämän yksitoikkoisuuden.

Pitkä ruohoköysi riippui vyyhdittynä Tarzanin olalta rinnan yli; hänen ammoin kuolleen ja hänelle tuntemattomaksi jääneen isänsä metsästyspuukko oli hänen kädessään. Pieniaivoinen Taug tunsi suurta kunnioitusta kiiltävää, terävää metallikappaletta kohtaan, jota apinapoika osasi niin hyvin käyttää. Sillä hän oli surmannut hurjan isäpuolensa Tublatin ja Bolganin, gorillan. Taug tiesi sen, ja siksi hän läheni varovaisesti, kaartaen Tarzanin ympäri ja etsien avointa hyökkäyskohtaa. Myöskin toinen oli varuillaan; sillä hänellä oli pienempi ruho ja huonommat luonnon antamat aseet, ja hän noudatti sen vuoksi samanlaista menettelytapaa.

Jonkun aikaa näytti siltä, että tora menisi samaa latua kuin useimmat heimon jäsenten väliset kinat ja että toinen riitapuoli lopulta väsyisi ja lähtisi yrittämään jotakin muuta puuhaa. Niin se kenties olisi päättynyt, jos casus belli olisi ollut joku muu; mutta Tikan itserakkautta kutkutti se huomio, joka oli keskittynyt häneen, ja se seikka, että nämä kaksi urosta aikoivat tapella hänen tähtensä. Sellaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut Tikan lyhyen elämän aikana. Hän oli nähnyt muiden urosten tappelevan muiden, vanhempien naaraiden tähden, ja hänen pieni villi sydämensä oli kaivaten odottanut sitä päivää, jolloin viidakon ruohikko punertuisi hänen ihanan olentonsa tähden suoritetussa murhaavassa ottelussa vuodatetusta verestä.

Niinpä hän nyt istua kyyrötti herjaten puolueettomasti kumpaakin ihailijaansa. Hän sinkautteli heille ivasanoja pelkuruudesta ja syyteli heille halventavia nimityksiä, kuten Histah, käärme, Dango, hyena. Hän uhkasi kutsua Mumgan kurittamaan heitä kepillä — Mumgan, joka oli niin vanha, ettei enää kyennyt kiipeämään, ja niin hampaaton, että hänen oli pakko supistaa ruokalistansa melkein yksinomaan banaaneihin ja toukkiin.

Katselemaan jääneet apinat kuulivat sen ja nauroivat. Taug oli vimmoissaan. Hän syöksyi äkkiä Tarzanin kimppuun, mutta apinapoika hypähti ketterästi syrjään, välttäen hänet, ja pyörähti sitten ympäri vikkelästi kuin kissa, juosten senjälkeen takaisin ahdistamaan toista uudelleen. Hyökätessään hän nosti metsästyspuukkonsa korkealle päänsä yläpuolelle ja tähtäsi tuhoisan iskun Taugin niskaan. Apina kääntyi ja löi aseen sivulle, niin että sen pureva terä vain ohimennen viilsi hänelle haavan hartioihin.

Punaisen veren tulvahtaminen näkyviin sai Tikan päästämään kimeän riemuhuudon. Ah, tämäpä oli jotakin! Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, olivatko toiset huomanneet tämän todistuksen siitä, kuinka hänestä pidettiin. Troijan Helena ei ollut aikoinaan hituistakaan ylpeämpi kuin Tika sillä hetkellä.

Jos Tika ei olisi ollut niin kokonaan kiintynyt turhamaiseen itse-ihasteluunsa, olisi hän kenties kuullut lähellä olevan puun lehvistön kahisevan, mikä ei johtunut tuulesta, koska oli aivan tyyntä. Ja jos hän olisi katsahtanut ylöspäin, olisi hän nähnyt kiiltävän sileän otuksen väijyvän melkein suoraan hänen kohdallaan ja ilkeiden keltaisten silmien tähyilevän häneen nälkäisesti; mutta Tika ei katsahtanut ylöspäin.

Haavoituttuaan oli Taug peräytynyt, muristen kammottavasti. Tarzan oli seurannut häntä, kiljuen hänelle solvauksia, ja uhannut häntä, heilutellen asettaan. Tika siirtyi pois puun alta, haluten pysytellä lähellä ottelijoita.

Tikan kohdalla oleva oksa taipui ja häilyi hiukan, kun sitä pitkin ojentautunut vaanija liikutti ruumistaan. Nyt oli Taug pysähtynyt ja valmistautui uudelleen panemaan vastaan. Hänen huulensa olivat vaahdossa ja sylkeä tippui hänen suupielestään. Hän seisoi pää kumarassa ja kädet ojennettuina, toivoen äkkiä pääsevänsä käsikähmään. Jos hän vain saisi tartutuksi valtaisen väkevillä kourillaan tuohon pehmeään ruskeaan ihoon, niin voitto olisi hänen. Taugin mielestä ei Tarzanin taistelutapa ollut rehellistä peliä. Tarzan ei antautunut käsirysyyn. Sensijaan hän ketterästi hyppeli parhaiksi niin etäällä, etteivät Taugin jäntevät sormet ulottuneet häneen.

Apinapoika ei siihen mennessä ollut vielä kertaakaan joutunut todella koettamaan voimiansa urosapinan kanssa muutoin kuin leikillä, eikä hän niin ollen ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen turvallista panna lihaksiaan koetukselle, kun kamppailtiin elämästä ja kuolemasta. Ei silti, että Tarzan olisi pelännyt, sillä pelkoa hän ei tuntenut ensinkään. Itsesäilytysvaisto teki hänen varovaiseksi — siinä kaikki. Hän antautui vaaraan vain silloin, kun se näytti välttämättömältä, eikä hän sitten kaihtanut mitään.

Hänen oma taistelutapansa tuntui sopivan parhaiten hänen ruumiinrakenteelleen ja aseistukselleen. Vaikka hänen hampaansa olivatkin vahvat ja terävät, olivat ne hyökkäysaseina surkean kehnot verrattuina ihmisapinain valtaisiin iskuhampaisiin. Hääräilemällä vastustajansa ympärillä juuri parhaiksi poissa tämän ulottuvilta hän saattoi tehdä tavattoman paljon vahinkoa pitkällä metsästyspuukollaan ja samalla menestyksellisesti välttää niitä tuskallisia ja vaarallisia haavoja, joita hän ehdottomasti saisi joutuessaan urosapinan kynsiin.

Niin ollen Taug hyökkäili ja mylvi kuin härkä, ja Apinain Tarzan ponnahteli keveästi puolelta toiselle, syydellen viidakon häväistyssanoja viholliselleen ja vähän väliä pistäen häntä puukollaan.

Ottelussa sattui keskeytyksiä, kun riitaveljet läähättäen pysähtyivät huoahtamaan, silmäillen toisiaan ja tarkastaen järki- ja voimavarojaan uutta yritystä varten. Tällaisen pysähdyksen aikana antoi Taug sattumalta katseensa harhailla vastustajansa taakse. Heti tapahtui apinan ulkonäössä täydellinen muutos. Hänen kasvoistaan katosi raivo, ja sen sijalle tuli pelokas ilme.

Päästäen huudon, jonka jokainen heimon apina tunsi, Taug kääntyi pakoon. Häneltä ei tarvinnut kysyä mitään — hänen varoituksensa ilmoitti, että apinoiden vanha vainolainen oli läheisyydessä.

Tarzan ponnistautui etsimään turvapaikkaa kuten muutkin heimon jäsenet, ja samassa hän kuuli pantterin karjaisun, johon sekaantui naarasapinan hätähuuto. Myöskin Taug kuuli sen, mutta hän ei seisahtunut, vaan pakeni edelleen.

Mutta apinapoika menetteli toisin. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko joku heimon jäsen joutumaisillaan pedon kynsiin, ja hänen katsettaan kohdannut näky nostatti kauhun ilmeen hänen silmiinsä.

Tika oli juuri kirkaissut säikähtyneenä lähtiessään kiitämään pakoon vähäisen aukeaman halki sen vastakkaisella puolella kasvavia puita kohti, sillä hänen jälkeensä hypähteli Shita, pantteri, kevein, sulavin harppauksin. Shita ei näkynyt vähääkään hätäilevän. Se oli varma saaliistaan, sillä vaikkakin apina ehtisi puihin sen edellä, ei hän ennättäisi kiivetä pois sen kynsien ulottuvilta, ennenkuin se saavuttaisi hänet.

Tarzan näki, että Tikaa uhkasi varma kuolema. Hän huusi Taugille ja muille koiraille, vaatien heitä rientämään Tikan avuksi, samalla syöksyen itse takaa ajavaa petoa kohti ja irroittaen juostessaan köytensä. Tarzan tiesi, että jos isot urokset kerran kiihtyisivät, ei ainoakaan viidakon asukas, ei edes Numa, leijona, mielellään haluaisi ryhtyä mittelemään torahampaita heidän kanssaan, ja että jos kaikki ne heimon jäsenet, jotka sattuivat tänään olemaan läheisyydessä, hyökkäsivät, niin Shita, suuri kissaeläin, epäilemättä pakenisi henkensä edestä häntä koipien välissä.

Taug kuuli kuten kaikki muutkin, mutta ei yksikään tullut auttamaan Tarzania eikä pelastamaan Tikaa, ja Shita lyhensi ripeästi välimatkaa, joka erotti sen saaliistaan.

Apinapoika juoksi pantterin perässä, huudellen pedolle saadakseen sen kääntymään poispäin Tikasta tai muutoin kiinnittääkseen sen huomiota toisaalle siihen asti, kunnes naaras pääsisi turvaan ylemmille oksille, jonne Shita ei uskalla nousta. Hän syyti pantterille kaikki haukkumanimet, joita hänen mieleensä juolahti. Hän manasi sitä pysähtymään ja tappelemaan hänen kanssaan; mutta Shita vain juoksi, tavoittaen maukasta suupalaa, joka nyt jo oli melkein sen käpälien ulottuvissa.

Tarzan ei ollut kovin paljon jäljessä ja eteni nopeammin, mutta välimatka oli niin lyhyt, että tuskin voi toivoa saavuttavansa raatelijaa, ennenkuin se olisi iskenyt Tikan niskaan. Oikealla kädellään poika heilutti juostessaan ruohoköyttään päänsä päällä. Häntä pelotti, että hän heittäisi harhaan, koska ei ollut viskannut näin pitkän matkan päästä milloinkaan muulloin paitsi harjoitellessaan. Hänen ja Shitan väli oli koko hänen köytensä pituus, mutta kuitenkaan hän ei voinut tehdä mitään muuta. Hän ei voinut päästä lähelle eläintä, ennenkuin se saavuttaisi Tikan. Hänen täytyi panna kaikki heiton varaan.

Ja juuri kun Tika hypähti, tavoittaen ison puun alaoksia Shitan kiitäessä hänen jäljessään pitkin, aaltomaisin hyppäyksin, suhahti apinapojan köysikieppu vinhasti ilmassa, ojentuen pitkäksi ohueksi viivaksi, ja avoin silmukka häilyi hetkisen pedon pään ja ärisevän kidan kohdalla. Sitten se laskeutui — erehtymättä se kietoutui kellanruskeaan kaulaan ja Tarzan nykäisi nuorasta vetäen silmukan tiukalle, jännittyen samalla vastustamaan nykäystä, kun Shita pingoittaisi nuoran kireälle.

Peloittavat kynnet olivat juuri uppoamaisillaan Tikan kiiltävään selkään, kun ne jäivät hapuilemaan ilmaan; nuora oli kiristynyt, pysähdyttäen Shitan niin äkkiä, että iso peto kellahti selälleen. Shita oli heti jälleen pystyssä — sen silmät kiiluivat, häntä liikkui vihaisesti, ja avoimesta kidasta lähti kauheita raivon ja pettymyksen karjaisuja.

Shita näki apinapojan, joka oli riistänyt siltä saaliin, noin kahdentoista metrin päässä itsestään, ja hyökkäsi.

Nyt oli Tika turvassa; Tarzan varmistautui siitä vilkaisemalla siihen puuhun, jonka suojaan naaras oli päässyt ihan viimeisellä hetkellä, ja Shita syöksyi parhaillaan häntä kohti. Olisi hyödytöntä panna henkeään vaaraan tarpeettomassa ja epätoivoisessa taistelussa, josta ei voisi koitua mitään hyvää. Mutta voisiko hän välttää taistelua vimmastuneen kissaeläimen kanssa? Ja jos hänen oli pakko otella, niin mitä mahdollisuuksia hänellä oli selviytyä elävänä? Tarzanin oli myönnettävä, että hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. Puut olivat siksi kaukana, ettei hän voinut toivoakaan ennättävänsä niihin, ennenkuin peto saavuttaisi hänet.

Tarzanilla ei ollut valitsemisen varaa, hänen oli torjuttava tuo kamala hyökkäys. Oikealla kädellään hän puristi metsästyspuukkoaan, joka oli todella turhanpäiväisen mitätön vehje verrattuna Shitan vankkoja leukapieliä reunustaviin valtaviin hammasriveihin ja sen pehmeihin käpäliin piiloitettuihin teräviin kynsiin. Mutta nuori loordi Greystoke otti hyökkäyksen vastaan yhtä rohkean kylmäverisenä kuin hänen peloton esi-isänsä oli sortunut tappioon ja kuolemaan Senlac-kukkulalle Hastingsin luona.

Turvallisille kohdille isoihin puihin paenneet kookkaat apinat tarkkailivat kohtausta, kiljuen kiukkuaan Shitalle ja neuvojaan Tarzanille, sillä ihmisten kantavanhemmilla on luonnollisestikin paljon inhimillisiä piirteitä. Tika oli kauhuissaan. Hän kirkui uroksille, vaatien niitä rientämään Tarzanille avuksi, mutta ne olivat kiintyneet muihin puuhiin, etupäässä neuvomaan ja irvistelemään. Eihän Tarzan sittenkään ollut oikea mangani; miksi pitäisi heidän niin ollen panna henkensä vaaraan koettaessaan suojella häntä?

Ja nyt oli Shita jo melkein notkean, alastoman vartalon kimpussa, mutta — vartaloa ei enää ollutkaan siellä. Vaikka iso kissaeläin olikin vikkelä, niin apinapoika oli vieläkin vikkelämpi. Hän hypähti syrjään, kun pantterin kynnet olivat iskeytymäisillään häneen, ja kun Shita jymähti maahan hänen toiselle puolelleen, kiiti hän turvaan lähintä puuta kohti.

Pantteri selvisi putouksesta melkein silmänräpäyksessä, kääntyi ympäri ja syöksyi saaliinsa jäljessä apinapojan nuoran laahautuessa pitkin maata sen perässä. Pyörtäessään Tarzanin jälkeen oli Shita kiertänyt matalan pensaan ympäri. Se olisi ollut aivan mitätön vastus minkään Shitan kokoisen ja painoisen viidakoneläimen tiellä, jollei sillä olisi ollut kiskottavanaan perässä kiemurtelevaa köyttä. Mutta Shitaa hidasti nuora, ja kun se taaskin hyppäsi tavoittamaan Apinain Tarzania, kiertyi nuora pienen pensaan ympärille, sotkeutui siihen kiinni ja pysähdytti pantterin äkkiä. Hetkisen kuluttua oli Tarzan turvassa pienen puun yläoksilla, jonne Shita ei voinut häntä seurata.

Siellä hän keinui korkealla, viskellen allaan raivoavaa kissaeläintä oksilla ja sinkautellen sille herjauksia. Heimon muut jäsenet ryhtyivät nyt auttamaan häntä pommituksessa, käyttäen kovakuoriaisia, hedelmiä ja kuivettuneita oksia, joita saivat käsiinsä, kunnes vimmastunut Shita, joka pureksi ruohoköyttä, sai katkotuksi sen säikeet. Vähän aikaa pantteri seisoi paikallaan, tuijottaen vuoroin yhtä, vuoroin toista kiusanhengistään; sitten se päästi vielä viimeisen raivoisan karjahduksen, kääntyi ja lönkytti tiehensä viidakon sekaviin tiheikköihin.

Puolta tuntia myöhemmin oli heimo jälleen maassa etsimässä ravintoa, ikäänkuin ei mikään olisi keskeyttänyt sen elämän synkkää yksitoikkoisuutta. Tarzan oli saanut takaisin pitemmän osan köyttänsä ja laitteli parhaillaan siihen uutta silmukkaa, samalla kun Tika kyyrötteli aivan hänen likellään, ilmeisesti osoittaakseen tehneensä valintansa.

Taug silmäili heitä äreänä. Kun hän kerran tuli lähelle, paljasti Tika torahampaansa ja murisi hänelle, Tarzan irvisti ärähtäen vihaisesti. Mutta Taug ei hakenut riitaa. Hän näkyi heimolaistensa tapojen mukaisesti hyväksyvän naaraan ratkaisun osoituksena siitä, että hän oli kärsinyt tappion taistellessaan naaraan suosiosta.

Saatuaan köytensä jälleen kuntoon nousi Tarzan myöhemmin päivällä puihin etsimään saalista. Hän tarvitsi lihaa enemmän kuin toverinsa, ja näiden tyytyessä hedelmiin, yrtteihin ja kuoriaisiin, joita he voivat löytää ilman suuria ponnistuksia, Tarzan vietti tuntuvasti aikaa metsästämällä riistaeläimiä, joiden liha yksin kykeni tyydyttämään hänen vatsansa vaatimukset ja antamaan kestävyyttä ja voimaa hänen pehmeän, sileän, ruskeahipiäisen ihonsa alla päivä päivältä kehittyville valtaville jänteille.

Taug näki hänen poistuvan, ja aivan sattumoisin tämä iso otus siirtyi yhä lähemmäksi Tikaa etsiessään ruokaansa. Vihdoin hän oli vain muutaman askeleen päässä, ja vilkaistessaan salavihkaa Tikaa hän pani merkille, että tämä tarkkaili merkkejä.

Taug pullisteli laajaa rintaansa ja tepasteli sinne tänne lyhyillä jaloillaan, päästellen kurkustaan omituisia murahduksia. Hän veti huulensa irveen, paljastaen torahampaansa. Oi, kuinka uhkeat, kauniit hampaat hänellä olikaan! Tika ei voinut olla niitä huomaamatta. Hän antoi katseensa myöskin ihailevasti viipyä Taugin tuuheissa kulmakarvoissa ja lyhyessä, tanakassa niskassa. Kuinka komea otus hän todella oli!

Taugia imarteli Tikan silmien peittämättömän ihaileva ilme, ja hän käveli ympäri ylpeänä ja turhamaisena kuin riikinkukko. Pian hän alkoi mielessään arvostella ominaisuuksiaan ja huomasi vertailevansa niitä kilpakosijansa ominaisuuksiin.

Taug murisi, sillä vertaaminen oli mahdotonta. Kuinka voisikaan rinnastaa hänen ruumiinsa kaunista verhoa ja Tarzanin paljaan ihon kamalaa alastomuutta? Kukapa voisi pitää tarmanganin surkeata nenää kauniina nähtyään Taugin leveät sieraimet? Entä Tarzanin silmät! Kauheat vehkeet, joiden ympärystä oli valkoinen ja joissa ei ollut lainkaan punaista reunustaa! Taug tiesi, että hänen omat verestävät silmänsä olivat kauniit, sillä hän oli nähnyt niiden kuvastuvan monen juomalammikon välkkyvästä pinnasta.

Uros lähestyi Tikaa, kyyristyen lopulta istumaan painautuneena häntä vasten. Kun Tarzan palasi vähän ajan kuluttua metsästämästä, näki hän Tikan tyytyväisenä raapivan hänen kilpakosijansa selkää.

Tarzania harmitti. Ei Taug eikä Tika huomanneet häntä, kun hän heilautti itseään puita myöten aukeamalle. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan paria; sitten hänen kasvonsa vääntyivät surumieliseen virnistykseen, hän kääntyi ja katosi lehväisten oksien ja sammalkiehkuroiden sokkeloihin, joista hän oli tullut.

Tarzan halusi päästä niin kauaksi sydänsurunsa aiheuttajasta kuin suinkin voi. Hän kärsi hylätyn rakkauden ensimmäisiä tuskia eikä oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi. Hän luuli olevansa kiukuissaan Taugille eikä jaksanut niin ollen käsittää, minkä vuoksi hän juoksi tiehensä eikä syöksynyt murhaavaan tappeluun onnensa tuhoojaa vastaan.

Hän luuli myös suuttuneensa Tikaan, mutta kuitenkin väikkyivät hänen silmissään Tikan monet kauniit piirteet, joten hän rakkauden valossa näki Tikan maailman viehättävimpänä olentona.

Apinapoika kaipasi rakkautta. Lapsuudesta alkaen oli Kaala ollut kuolemaansa saakka, jolloin Kulongan myrkytetty nuoli oli lävistänyt hänen villin sydämensä, englantilaispojan mielestä ainoa rakastettu olento, jonka oli tuntenut.

Villillä, rajulla tavallaan oli Kaala rakastanut ottopoikaansa, ja Tarzan oli vastannut hänen rakkauteensa, vaikka sen ulkonaiset merkit eivät olleetkaan selvemmät kuin voitiin odottaa miltä muulta viidakon pedolta hyvänsä. Vasta menetettyään hänet käsitti poika, kuinka syvästi hän oli kiintynyt äitiinsä, sillä sinä hän Kaalaa piti.

Tikasta hän oli muutamien viime tuntien aikana arvellut saavansa Kaalan sijaisen, — jonkun, jonka puolesta hän voisi taistella ja metsästää — jonkun, jota hän voisi hyväillä; mutta nyt hänen haaveensa oli romahtanut. Hänen rintaansa kirveli. Hän vei käden sydämelleen ja ihmetteli, mikä hänelle oli tullut. Hämärästi hän liitti kipunsa Tikan yhteyteen. Kuta enemmän hän ajatteli Tikaa sellaisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, hyväilemässä Taugia, sitä purevampana tuntui kipu hänen rinnassaan.

Tarzan pudisti päätänsä ja murisi. Yhä kauemmaksi viidakkoon hän eteni, ja kuta pitemmälle hän tunkeutui ja kuta enemmän hän ajatteli kärsimäänsä vääryyttä, sitä parantumattomammaksi naisvihaajaksi hän alkoi muuttua.

Kaksi päivää myöhemmin hän yhäti metsästeli yksin, hyvin äreänä ja hyvin onnettomana; hän oli päättänyt, ettei hän enää koskaan palaisi heimon keskuuteen. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että hän aina näkisi Taugin ja Tikan yhdessä. Kun hän heilautti itsensä eräälle vankalle oksalle, meni hänen alitseen Numa, leijona, ja Sabor, naarasleijona, ja Sabor nojautui leijonaa vasten ja puri leikillään sen poskea. Se oli puolittain hyväilyä. Tarzan huokasi ja viskasi petoja pähkinällä.

Myöhemmin hän osui useiden Mbongan mustien soturien tielle. Hän oli juuri pudottamaisillaan silmukkansa kaulaan yhdelle heistä, joka oli vähän matkan päässä tovereistaan, kun hänen huomionsa kiintyi laitteeseen, jonka kimpussa villit puuhailivat. He rakensivat polulle häkin ja peittivät sen lehväisillä oksilla. Kun he olivat lopettaneet työnsä, voi laitosta tuskin havaita.

Tarzan ihmetteli, mikä tarkoitus tuolla kojeella voisi olla ja miksi mustaihoiset rakennettuaan sen lähtivät takaisin kyläänsä päin vievää tietä myöten.

Oli kulunut joku aika siitä, kun Tarzan oli vieraillut neekerien luona ja katsellut kylän turva-aitauksen vierellä kasvavista suojaisista jättiläispuista noiden vihamiestensä puuhia, joiden keskuudesta Kaalan surmaaja oli tullut.

Vaikka Tarzan vihasikin heitä, niin hänestä oli varsin hauskaa tarkkailla heidän jokapäiväisiä puuhiaan kylässä ja erittäinkin heidän tanssejaan, jolloin nuotioiden valo välkkyi heidän alastomilla vartaloillaan ja he hypähtelivät, pyörähtelivät ja kiemurtelivat sotaleikeissään. Toivoen näkevänsä jotakin sellaista hän nytkin seurasi kylään palaavia sotureita, mutta se toive petti, sillä sinä yönä ei kylässä tanssittu.

Sensijaan Tarzan, joka kyyrötti turvaisen piiloisassa puussansa, näki neekerien istuvan pienissä ryhmissä vähäisten nuotioiden ääressä keskustelemassa päivän tapahtumista, ja kylän pimeimmistä sopukoista hän erotti yksinäisiä pareja, jotka naureskellen puhelivat keskenään, ja jokaisesta parista oli toinen aina nuori mies ja toinen nuori nainen.

Tarzan kallisti päätään sivulle ja mietti, ja ennenkuin hän sinä iltana vetäytyi nukkumaan kyyristyneenä kylän laidassa kasvavan ison puun haarukkaan, pyörivät hänen ajatuksensa ja sittemmin hänen unensa yksinomaan Tikassa — hänessä ja nuorissa neekerimiehissä, jotka naureskelivat ja puhelivat nuorten neekerinaisten kanssa.

Taug oli metsästellyt yksin ja joutunut jonkun matkan päähän heimon muista jäsenistä. Hän asteli verkkaisesti pitkin norsunpolkua, kun hän huomasi, että sen oli tukkinut alakasvullisuus. Täysikasvuiseksi tultuaan Taug oli pahasisuinen ja harvinaisen äkkipikainen otus. Jos hän kohtasi jonkun vastuksen, oli hänellä ainoana ajatuksenaan voittaa se raa'alla voimalla ja hurjuudella, ja kun hän nyt näki tiensä tukituksi, repi hän kiukkuisesti lehväverkkoa ja havaitsi hetkisen kuluttua joutuneensa kummalliseen loukkoon, josta hän ei päässyt etenemään siitä huolimatta, että hän ponnisteli mitä rajuimmin tunkeutuakseen lävitse.

Purren ja hakaten ristikkoa Taug lopulta yltyi peloittavan raivoiseksi, mutta kaikki oli turhaa; ja vihdoin hän uskoi, että hänen oli käännyttävä takaisin. Mutta kuinka hirveästi hän kiukustuikaan, kun hän alkoi peräytyä ja huomasi, että hänen taakseen oli laskeutunut toinen ristikko sillä aikaa kun hän oli reutoillut särkeäkseen toisen edestään! Taug oli satimessa. Hän rimpuili mielettömästi vapautuakseen, kunnes nääntymys hänet voitti; mutta mikään ei auttanut.

Seuraavana aamuna lähti Mbongan kylästä seurue mustia edellisenä päivänä: rakennetulle satimelle, samalla kun heidän kohdallaan ylhäällä puiden oksilla liikkui alaston nuori jättiläinen villeille olennoille ominaisen uteliaisuuden kannustamana. Manu, marakatti, leperteli ja rähisi Tarzanin kiitäessä ohi, ja vaikka se ei pelännytkään usein näkemäänsä apinapoikaa, painoi se kuitenkin elämäntoverinsa pientä, ruskeata ruumista tiukemmin itseään vasten. Tarzan nauroi nähdessään sen, mutta heti senjälkeen hänen kasvonsa äkkiä synkkenivät ja häneltä pääsi syvä huokaus.

Hieman kauempana pöyhisteli kirkashöyheninen lintu tummanvärisen puolisonsa ihailevien silmien edessä. Tarzanista tuntui, että koko viidakko oli liittynyt muistuttamaan hänelle sitä, että hän oli menettänyt Tikan, vaikka hän olikin joka päivä koko elämänsä aikana nähnyt nämä sadat olennot eivätkä ne olleet herättäneet mitään ajatuksia.

Kun mustaihoiset saapuivat satimelle, nosti Taug pahan metelin. Hän tarttui vankilansa ristikon tankoihin ja pudisteli niitä rajusti, koko ajan karjuen ja muristen peloittavasti. Mustaihoiset olivat haltioissaan, sillä vaikka he eivät olleetkaan rakentaneet sadintaan puiden karvaisen asukkaan varalle, olivat he riemuissaan saaliistaan.

Tarzan herkisti korviaan kuullessaan ison apinan äänen, kiersi nopeasti tuulen alapuolelle satimesta ja nuuhki ilmaa tunteakseen vangin hajun. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänen herkkiin sieraimiinsa kantautui tuttu tuoksu, joka ilmoitti hänelle, kuka vanki oli, yhtä erehtymättömästi, kuin jos hän olisi nähnyt Taugin. Niin, se oli Taug, ja hän oli yksin.

Tarzan irvisti ja meni lähemmäksi ottaakseen selvää, mitä mustat tekivät vangilleen. Epäilemättä hänet surmattaisiin heti. Taaskin Tarzan irvisti. Nyt hän voisi saada Tikan omakseen, eikä olisi ketään panemassa hänen omistusoikeuttaan riidanalaiseksi. Tarkkaillessaan hän näki mustien soturien repivän lehväpeitteen häkin ympäriltä, kiinnittävän siihen nuoria ja lähtevän hinaamaan sitä kylään vievää tietä myöten.

Tarzan katseli, kunnes hänen kilpakosijansa oli kadonnut näkyvistä,
yhä takoen vankilansa tankoja ja muristen raivoissaan ja uhkaillen.
Sitten apinapoika kääntyi ja kiiti nopeasti pois etsimään heimoa ja
Tikaa.

Matkallaan hän yllätti Shitan perheineen pienellä, rehevän kasvullisuuden ympäröimällä aukeamalla. Iso kissaeläin loikoi pitkänään maassa, ja sen puoliso oli painanut toisen etukäpälänsä sen villille naamalle ja nuoli kurkun pehmeätä, valkoista turkkia.

Tarzan lisäsi sitten vauhtiaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän läpi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän löysi heimon. Hän näki heimon jäsenet, ennenkuin kukaan heistä huomasi häntä, sillä ei kukaan koko viidakon asukkaista liikkunut äänettömämmin kuin Apinain Tarzan. Hän näki Kamman ja tämän puolison etsimässä ruokaansa kylki kyljessä, niin että karvaiset ruumiit hankautuivat vastakkain. Ja hän näki Tikan etsivän ruokaa yksinään. Kauan, hän ei liikkuisi noin yksin, mietti Tarzan pudottautuessaan heimon keskelle.

Kaikki hätkähtivät ja päästivät vihastuneita ja säikähtyneitä ärähdyksiä, sillä Tarzan oli yllättänyt heidät; mutta pelkkä äkillinen hermokiihoitus ei riittänyt selittämään sitä, että niskakarvat olivat pörhössä vielä kauan senjälkeen, kun apinat olivat nähneet, kuka tulija oli.

Tarzan pani sen merkille, kuten hän oli huomannut monesti ennenkin — että hänen äkillinen ilmestymisensä jätti heimon jäsenet aina ärtyisiksi ja huonolle tuulelle pitkäksi, aikaa ja että heidän täytyi jokaisen saada itsekohtaisesti varmistautua siitä, kuka hän oli, nuuhkimalla häntä puolikymmentä kertaa tai useamminkin, ennenkuin rauhoittuivat.

Pujottelehtien heidän välitseen hän asteli Tikaa kohti, mutta hänen lähestyessään apina vetäytyi poispäin.

"Tika", sanoi hän, "minä olen Tarzan. Sinä olet Tarzanin. Tulin sinua etsimään."

Apina tuli lähemmäksi ja silmäili häntä tarkoin. Lopulta hän nuuhki
Tarzania, ikäänkuin saadakseen kaksinkertaisen varmuuden.

Kertoessaan Taugin kohtalosta Tarzan näki naaraksen silmissä murheellisen ilmeen ja huolestuneen suruisen katseen. Mutta Tika tuli aivan lähelle häntä ja painautui häntä, vasten, ja Tarzan, loordi Greystoke, kiersi käsivartensa naarasapinan ympärille.

Sen tehdessään hän säpsähti havaitessaan, kuinka oudon, sopimattomalta hänen sileä, ruskea kätensä näytti hänen rakastettunsa mustalla, karvaisella iholla. Hän muisti Shitan puolison käpälän Shitan naamalla — siinä ei ollut mitään luonnotonta. Hän ajatteli pientä Manua puristamassa naarastaan rintaansa vasten — ne näyttivät kuuluvan yhteen. Myöskin ylpeä koiraslintu kirkkaine höyhenineen muistutti hyvin läheisesti rauhallisempiväristä puolisoaan, ja jollei Numalla olisi takkuista harjaa, olisi se melkein aivan samannäköinen kuin Sabor, naarasleijona. Urokset ja naaraat olivat erilaisia, se oli totta; mutta niiden eroavaisuudet eivät olleet sellaiset kuin Tarzanin ja Tikan.

Tarzan oli ymmällä. Jotakin oli vialla. Hänen kätensä putosi Tikan olalta. Hyvin hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi. Tika katseli häntä pää kallellaan. Tarzan ojensihe täyteen mittaansa ja iski nyrkillään rintaansa. Hän nosti päänsä taivasta kohti ja avasi suunsa. Hänen avarasta rinnastaan kajahti voittoisan urosapinan hurja, kaamean kumea taisteluhaaste. Heimon jäsenet kääntyivät uteliaina silmäilemään häntä. Hän ei ollut surmannut ketään, eikä hänen vastustajanaan ollut ketään, joka olisi pitänyt yllyttää raivoon tuolla hurjalla kiljaisulla. Niin, se oli aivan aiheeton, ja he kääntyivät jälleen etsimään ravintoa, kuitenkin vilkuillen apinapoikaan päin, ettei hän voisi äkkiä karata heidän kimppuunsa.

Pitäessään häntä silmällä he näkivät hänen heilauttavan itsensä läheiseen puuhun ja katoavan näkyvistä. Sitten he unohtivat hänet, myöskin Tika.

Mbongan mustat soturit, jotka hikoilivat raskaassa työssään ja levähtivät usein, etenivät hitaasti kyläänsä kohti. Alkeelliseen häkkiin suljettu raju peto murisi ja karjui aina, kun, häntä vedettiin eteenpäin. Hän pieksi tankoja suu vaahdossa, pitäen kauheaa melua.

He olivat kulkeneet melkein koko matkan ja levähtivät viimeistä kertaa, ennenkuin tunkeutuisivat aukeamalle, jossa heidän kylänsä sijaitsi. Muutaman minuutin perästä he olisivat päässeet metsästä, ja sitten ei epäilemättä olisi käynyt niin kuin kävi.

Äänetön olento liikkui puissa heidän kohdallaan. Terävät silmät tarkastivat häkkiä ja laskivat sotilaiden lukua. Nopeat ja rohkeat aivot punnitsivat, mitä onnistumisen mahdollisuuksia olisi, kun erästä suunnitelmaa koetettaisiin toteuttaa.

Tarzan silmäili varjossa loikovia mustaihoisia. He olivat lopen uupuneet. Useita heistä nukkui jo nyt. Hän hiipi lähemmäksi, pysähtyen juuri heidän kohdalleen. Ei ainoakaan lehti kahahtanut, kun hän eteni varovasti. Hän odotti rajattoman kärsivällisesti kuten petoeläin ainakin. Pian oli valveilla enää vain kaksi soturia, ja heistäkin toinen torkkui.

Apinain Tarzan jännitti lihaksiaan, mutta samalla valvova mustaihoinen nousi ja kiersi häkin toiselle puolelle. Apinapoika seurasi häntä aivan hänen päänsä kohdalla. Taug silmäili soturia ja päästeli matalia murahduksia. Tarzan pelkäsi apinan herättävän nukkujat.

Kuiskaten niin hiljaa, ettei neekeri sitä kuullut, Tarzan mainitsi Taugin nimen, varoittaen häntä pysymään hiljaa, ja Taugin murina lakkasi.

Mustaihoinen lähestyi häkin takaosaa ja tarkasti oven kiinnikkeitä, mutta hänen siinä seisoessaan pudottautui ylhäältä väijynyt otus suoraan hänen niskaansa. Rautaiset sormet puristautuivat hänen kurkkuunsa, tukehduttaen huudon, joka kohosi säikähtäneen miehen huulille. Vahvat hampaat upposivat hänen olkapäähänsä ja voimakkaat jalat kiertyivät hänen vartalonsa ympärille.

Mielipuolena kauhusta koetti mustaihoinen irroittaa kiinni takertunutta äänetöntä olentoa. Hän heittäytyi pitkälleen ja kieriskeli maassa, mutta vahvat sormet puristivat yhä vain tiukemmalle murhaavaa otettaan.

Miehen suu avautui ammolleen, turvonnut kieli työntyi esiin; silmät pullistuivat kuopistaan; mutta hellittämättömien sormien puristus vain tiukkeni.

Taug katseli äänettömänä kamppailua. Hänen pienet, villit aivonsa epäilemättä ihmettelivät, missä tarkoituksessa Tarzan oli hyökännyt mustaihoisen kimppuun. Taug ei ollut unohtanut äskeistä riitaansa apinapojan kanssa eikä sen syytä. Nyt hän näki gomanganin ruumiin äkkiä retkahtavan veltosti. Mies vapisi suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hievahtamatta.

Tarzan hypähti uhrinsa luota ja juoksi häkin ovelle. Näppärin sormin hän käsitteli vikkelästi hihnoja, jotka pitivät ovea paikallaan. Taug voi vain katsella — hän ei kyennyt auttamaan. Pian Tarzan nosti ovea pari jalkaa, ja Taug ryömi ulos. Apina olisi tahtonut karata nukkuvien mustaihoisten kimppuun tyydyttääkseen hillittyä kostonhimoaan, mutta Tarzan ei sallinut sitä.

Sensijaan apinapoika kiskoi mustaihoisen ruumiin häkkiin ja sijoitti sen nojalleen sivutankoja vasten. Sitten hän laski oven alas ja kiinnitti hihnat entiseen tapaansa.

Hänen puuhaillessaan valaisi hänen kasvojaan onnellinen hymy, sillä hänen päähuvituksiaan oli Mbongan kylän neekerien kiusoittelu. Hän saattoi mielessään kuvitella heidän kauhuaan, kun he heräisivät ja näkisivät toverinsa kuolleen ruumiin häkissä, johon he vain muutamia minuutteja sitten olivat jättäneet ison apinan varmasti teljettynä.

Tarzan ja Taug nousivat yhdessä puihin rajun apinan takkuisten karvojen hankautuessa englantilaisen loordin pojan sileää ihoa vasten, kun he rinnakkain vaelsivat aarnioviidakossa.

"Mene takaisin Tikan luokse!" kehoitti Tarzan. "Hän on sinun. Tarzan ei tahdo häntä."

"Gomangania varten on toinen gomangani", hän selitti; "Numaa, leijonaa, varten on Sabor, naarasleijona; Shitaa varten on hänen laatuisensa naaras; Baraa, hirveä, Manua, marakattia, kaikkia viidakon eläimiä ja lintuja varten on puoliso. Vain Apinain Tarzania varten ei ole. Taug on apina. Tika on apina. Palaa Tikan luokse. Tarzan on ihminen. Hän tahtoo olla yksin."

TOINEN LUKU

Mustat soturit uurastivat viidakon painostavan ummehtuneen siimeksen kosteassa helteessä. Sotakeihäällään he rouhivat irti jäykkää, mustaa savea ja paksuja kerrostumia lahoavaa kasvullisuutta. Vankkakyntisillä sormillaan he kaapivat irroitetut maakokkareet ikivanhan riistapolun keskeltä. Usein he keskeyttivät työnsä istuutuen levähtämään kaivamansa kuopan reunalle, puhellen ja nauraa remuten.

Läheisten puitten runkoja vastaan nojasivat heidän pitkät, soikeat, paksusta puhvelinnahasta valmistetut kilpensä ja käsineen kaivavien miesten keihäät. Hiki helmeili heidän sileällä, kiiltävän mustalla ihollaan, jonka alla liikkuivat heidän pyöreät, luonnon turmeltumattomissa oloissa joustaviksi ja täydellisiksi kehittyneet lihaksensa.

Nopsajalkainen antilooppi, joka varovasti asteli vedelle vievää tietä myöten, pysähtyi, kun pelästyttävä naurunremakka kantautui sen korviin. Hetkisen se seisoi kuin kivettyneenä; vain sen herkät sieraimet värähtelivät; sitten se pyörähti ympäri ja pakeni meluttomasti ihmisen peloittavasta läheisyydestä.

Sadan askeleen päässä, syvällä viidakon läpitunkemattomassa tiheikössä kohotti Numa vankkaa päätään. Numa oli aterioinut hyvin melkein päivän koittaessa, ja tarvittiin kovaa melua sen herättämiseksi. Nyt se nosti kuonoaan ja nuuhki ilmaa, tunsi antiloopin terävän ja ihmisen voimakkaan tuoksun. Mutta Numa oli hyvin kylläinen. Päästäen matalan, tyytymättömän murahduksen se nousi ja lönkytti tiehensä.

Loistavahöyhenisiä, käheä-äänisiä lintuja lenteli puusta puuhun. Pieniä, lörpötteleviä ja toruskelevia apinoita kiipeili huojuvilla oksilla mustien sotureiden yläpuolella. Mutta he olivat kuitenkin yksin, sillä viidakko, jossa kuhisee kymmeniätuhansia eläviä olentoja, on samoin kuin suurkaupunkien ihmistungosten täyttämät kadut yksinäisimpiä paikkoja Jumalan avarassa luomakunnassa.

Heidän yläpuolellaan istui lehväisen puun oksalla harmaasilmäinen nuorukainen, sulavasti pysytellen tasapainossa tarkkaillessaan heidän kaikkia liikkeitään kiihkeän innokkaasti. Poika halusi ilmeisesti saada tietää, mikä oli mustien puuhien tarkoitus, mutta pohjalla kyti hänessä hillitty viha. Juuri näiden kaltainen olento oli surmannut hänen rakkaan Kaalansa. Heitä kohtaan oli mahdoton tuntea muuta kuin vihamielisyyttä, mutta hyvin mielellään hän tarkasteli heitä, sillä hän tahtoi perin hartaasti oppia paremmin tuntemaan, ihmisten tapoja.

Hän näki kuopan syventyvän, kunnes hänen allaan ammotti tilava onkalo, joka täytti koko polun leveyden ja johon kaikki kuusi kaivajaa mahtuivat helposti samalla kertaa. Tarzan ei kyennyt arvaamaan niin suuren työn tarkoitusta. Ja kun miehet katkaisivat pitkiä seipäitä, teroittivat ne yläpäästä ja asettivat ne tasaisten välimatkojen päähän toisistaan pystyyn kuopan pohjaan, niin hänen ihmettelynsä vain lisääntyi, eikä se lakannut sittenkään, kun kuopan päälle laskettiin ohuita poikkitankoja ja levitettiin sitten huolellisesti lehdeksiä ja multaa, niin että mustien miesten suorittama työ täydelleen piilottui näkyvistä.

Saatuaan työnsä valmiiksi neekerit silmäilivät käsialaansa hyvin tyytyväisinä, ja myöskin Tarzan silmäili sitä. Tuskin edes hänen harjaantunut katseensa huomasi mitään jälkiä, jotka olisivat osoittaneet, että ikivanhaa riistapolkua oli millään tavoin salakähmäisesti käsitelty.

Apinamies oli niin syvästi vaipunut miettimään peitetyn kuopan tarkoitusta, että hän salli mustaihoisten poistua kyläänsä päin ilman tavanmukaista kiusoittelua, joka oli tehnyt hänestä Mbongan kansan kauhun ja tarjonnut Tarzanille sekä keinon kostaa että ehtymättömän hauskuuden lähteen.

Mutta pohtipa hän kuinka hyvänsä, hän ei kyennyt ratkaisemaan piilotetun kuopan salaperäistä arvoitusta, sillä mustaihoisten menettelytavat olivat vielä Tarzanille outoja. He olivat tunkeutuneet hänen viidakkoonsa vasta vähän aikaa sitten — laatuaan ensimmäisinä, jotka olivat tulleet loukkaamaan siellä asustavien eläinten ikivanhaa ylivaltaa. Numalle, leijonalle, Tantorille, norsulle, isoille apinoille ja pienille apinoille, koko tämän villin aarniometsän kaikille kymmenilletuhansille olennoille oli ihmisten toiminta uutta. Niillä oli paljon oppimista näiltä mustilta, karvattomilta otuksilta, jotka kävelivät pystyssä takajaloillaan — ja ne oppivat hitaasti ja aina omaksi surukseen.

Kohta mustaihoisten lähdettyä Tarzan pudottautui keveästi polulle, epäluuloisesti nuuhkien hän kaarsi kuopan reunaa. Laskeuduttuaan kyykkysilleen hän raapi pois vähän maata, niin että yksi poikkitanko paljastui. Hän nuuhki sitä, kosketti sitä, kallisti päätään sivulle ja aprikoi asiaa vakavasti useita minuutteja. Sitten hän peitti sen jälleen huolellisesti, tasoittaen maan yhtä hyvästi kuin mustatkin olivat tehneet. Senjälkeen hän heilautti itsensä takaisin puiden oksien sekaan ja lähti liikkeelle etsimään karvaisia tovereitaan, Kertshakin heimon isoja apinoita.

Kerran hän osui Numan, leijonan, tielle, ja pysähtyi hetkeksi sinkauttamaan pehmoisen hedelmän vasten vihollisensa äriseviä kasvoja ja pilkkaamaan ja herjaamaan sitä, nimitellen petoa haaskojen syöjäksi ja Dangon, hyenan, veljeksi. Numan kellanvihreistä, pyöristyneistä silmistä hehkui katkeraa vihaa, kun se katsella tuijotteli yläpuolellaan hyppelevää olentoa. Matalat murahdukset panivat leijonan vankat leukapielet värähtelemään, ja sen sapekas kiukku antoi kiemurtelevalle hännälle rajun, ruoskamaisen liikkeen; mutta kun se entisten kokemustensa nojalla hyvin käsitti, kuinka turhaa oli pitkän matkan päästä käydä sanasotaa apinamiehen kanssa, niin se pian kääntyi ja katosi sotkuisen kasviston sekaan, joka piiloitti sen kiusanhenkensä näkyvistä. Vielä viimeisen kerran kiljaistuaan poistuvalle viholliselleen viidakkohäväistyksen ja irvistettyään sille apinain tavalla Tarzan lähti jatkamaan matkaansa.

Hänen edettyään vielä noin puolitoista kilometriä osui hänen teräviin sieraimiinsa toisaalta puhaltavan tuulahduksen mukana tuttu, kirpeä, lähellä olevan otuksen tuoksu, ja hetkisen kuluttua häämöitti hänen allaan tavattoman kookas, tumman harmaa ruho, joka tukevasti astua tömisti viidakkopolkua pitkin. Tarzan tarttui ohueen oksaan ja katkaisi sen; kuultuaan sen äkillisen risahduksen raskas olento pysähtyi. Isot korvat kääntyivät eteenpäin, ja pitkä, notkea kärsä kohosi heilumaan sinne tänne, etsien vihollisen hajua, samalla kun kaksi heikkoa pientä silmää turhaan tirkisteli epäluuloisesti ympärilleen löytääkseen rauhallista vaellusta häirinneen melun aiheuttajan.

"Tantor! Tantor!" hän huusi. "Bara, hirvi, ei ole niin pelokas kuin sinä — sinä, Tantor, norsu, isoin viidakon asukkaista, vaikka sinulla onkin yhtä monen Numan voimat kuin minulla on varpaita jaloissani ja sormia käsissäni. Tantor, joka jaksaa kiskoa juurineen paksuja puita, vapisee pelosta kuullessaan katkeavan oksan risahtavan."

Jymisevä ääni, joka saattoi olla yhtä hyvin halveksumisen kuin huojennuksen merkki, oli Tantorin ainoa vastaus, samalla kun kohotettu kärsä ja korvat laskeutuivat ja otuksen häntä vaipui tavalliseen asentoonsa; mutta hänen silmänsä pyörivät yhä vieläkin ympäri, etsien Tarzania. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut jännittyneenä arvailla, missä apinamies oli, sillä sekuntia myöhemmin pudottautui nuorukainen keveästi vanhan ystävänsä leveälle päälaelle. Sitten hän ojensihe pitkin pituuttaan, naputteli paljailla varpaillaan paksua nahkaa, raaputti sormillaan hennompia kohtia isojen korvien takaa ja puheli Tantorille viidakon juoruja, ikäänkuin kookas eläin olisi ymmärtänyt kaikki hänen sanansa.

Paljon Tarzan saattoikin saada Tantorin ymmärtämään, ja vaikka aarniometsän pakinat eivät lainkaan liikuttaneet viidakon vankkaa, harmaata jättiläistä, seisoi hän kuitenkin, räpytellen silmiään ja heiluttaen tyynesti kärsäänsä, ikäänkuin hän olisi perin tarkkaavasti imenyt itseensä jokaisen sanan ja pitänyt niitä tärkeinä. Oikeastaan hän nautti miellyttävästä, ystävällisestä äänestä, korvien taustaa hyväilevistä käsistä ja sen olennon välittömästä läheisyydestä, jota hän oli usein kantanut selässään, senjälkeen kun Tarzan kerran pienenä lapsena oli pelkäämättä lähestynyt kookasta koirasnorsua, uskoen paksunahalla olevan yhtä ystävälliset tunteet kuin ne olivat, jotka sykähdyttelivät hänen omaa sydäntään.

Heidän vuosikausia kestäneen liittonsa aikana oli Tarzan huomannut, että hänellä oli selittämätön kyky hallita ja ohjata valtavaa ystäväänsä. Hänen kutsustaan oli Tantor valmis saapumaan pitkien välimatkojen päästä — niin kaukaa kuin hänen herkät korvansa saattoivat erottaa apinamiehen kimeän läpitunkevan huudon — ja kun Tarzan kyykötti hänen niskassaan, oli Tantor valmis kompuroimaan viidakossa minne päin ratsastaja vain käski. Se oli ihmisjärjen kyky hallita eläintä, ja se oli aivan yhtä tehokas kuin jos he molemmat olisivat ymmärtäneet sen alkuperän, vaikka kumpikaan heistä ei sitä käsittänyt.

Puoli tuntia Tarzan loikoili Tantorin selässä. Aika ei merkinnyt mitään heille kummallekaan. Elämä, sellaisena kuin he sen näkivät, oli pääasiallisesti vatsan täyttämistä. Tarzanille se työ ei ollut niin vaivaloinen kuin Tantorille, sillä Tarzanin vatsa oli pienempi, ja kun hän oli kaikkiruokainen, oli ravinnon hankkiminen hänelle helpompaa. Jollei yhtä lajia ollut helposti saatavissa, niin olihan aina paljon muita, joilla hän voi tyydyttää nälkänsä. Hän ei ollut niin turhantarkka ruuistaan kuin Tantor, joka ei suostunut syömään mitään muuta kuin määrättyjen puiden kaarnaa ja toisten puuta, kun taas kolmannesta puulajista vain lehdet kiihoittivat hänen ruokahaluaan ja nekin kenties vain määrättyinä vuodenaikoina.

Tantorin täytyi kuluttaa suurin osa elämästään äärettömän vatsansa täyttämiseen, valtaisten lihaksien tarpeiden tyydyttämiseksi. Sellainen, on asianlaita kaikkiin alempiin olentoihin nähden — ravinnon etsiminen ja sen sulattaminen vaativat niiden ajan siksi tarkoin, että niiltä jää varsin vähän aikaa mihinkään muuhun. Epäilemättä juuri tämä haitta on estänyt niitä edistymästä yhtä ripeästi kuin ihminen, joka voi uhrata enemmän aikaa ajatellakseen muita asioita.

Mutta tällaiset kysymykset eivät kovinkaan pahasti vaivanneet Tarzania eivätkä ollenkaan Tantoria. Ensinmainittu tiesi olevansa onnellinen norsun seurassa. Sen syytä hän ei tiennyt. Hän ei aavistanut, että hän inhimillisenä olentona — normaalisena, terveenä inhimillisenä olentona — kaipasi jotakin elollista oliota tuhlatakseen sille rakkauttansa. Mutta hänen lapsuudenaikaiset kisatoverinsa Kertshakin heimon apinoiden keskuudessa olivat nyt isoja, juroja petoja. He eivät tunteneet eivätkä herättäneet paljoakaan kiintymyksen tunteita. Nuorempien apinain keralla Tarzan vielä silloin tällöin leikki. Omalla villillä tavallaan hän piti heistä; mutta he eivät olleet läheskään tyydyttäviä ja rauhallisia tovereita. Tantor oli juhlallisen iso, tyyni, tasainen, vakava. Oli niin rauhaisan miellyttävää olla pitkällään hänen karkealla päälaellaan ja valaa hämäriä toiveitaan ja pyrkimyksiään leveihin korviin, jotka heiluivat raskaasti edestakaisin silminnähtävän ymmärtämyksen merkiksi. Kaikista viidakon asukkaista oli Tantor voimakkaimmin vallannut Tarzanin rakkauden, senjälkeen kun Kaala oli apinapojalta riistetty. Joskus Tarzan aprikoi, vastasiko Tantor hänen kiintymykseenpä. Sitä oli vaikea tietää.

Vatsan ääni — pakottavin, jyrkin ääni koko viidakossa — ajoi Tarzanin vihdoin takaisin puihin ja etsimään ravintoa, kun taas Tantor jatkoi keskeytymättä matkaansa päinvastaiseen suuntaan.

Tunnin ajan Tarzan hankki ruokaa. Korkealla sijaitseva pesä sai luovuttaa tuoreen, lämpimän sisältönsä. Hedelmät, marjat ja hennot kasvit pääsivät Tarzanin ruokalistalle siinä lupauksessa, että hän osui niiden kohdalle, sillä hän ei etsinyt sellaisia ravintoaineita. Lihaa, lihaa, lihaa! Apinain Tarzan metsästi aina lihaa; mutta joskus, kuten tänään, sen onnistui välttää häntä.

Hänen vaeltaessaan viidakossa ei hänen toimelias järkensä miettinyt yksinomaan metsästystä, vaan myöskin monia muita seikkoja. Hänellä oli tapana usein muistella edellisten päivien ja tuntien tapahtumia. Hän eli mielikuvituksessaan uudelleen kohtauksen Tantorin kanssa; hän ajatteli kaivavia mustaihoisia ja omituista, peitettyä kuoppaa, jonka he olivat laittaneet. Hän aprikoi moneen kertaan, mikä sen tarkoitus saattoi olla. Hän vertasi toisiinsa havaintoja, ja hänessä heräsi mielteitä. Hän vertasi toisiinsa mielteitä ja saavutti johtopäätelmiä. Ne eivät aina olleet oikeita, se on totta, mutta ainakin hän käytti aivojaan Jumalan aikomaan tarkoitukseen, mikä ei ollutkaan niin kovin vaikeata, koska häntä eivät estäneet välilliset, usein harhaan vievät, toisilta saadut mielipiteet.

Ja kun hän mietti peitettyä kuoppaa, niin äkkiä hänen sielunsa silmien edessä häämötti kookas, tumman harmaa ruho, joka lönkytti raskaasti viidakkopolkua myöten. Heti Tarzan jännittyi äkillisen pelon valtaamana. Päätös ja toiminta olivat tavallisesti yhtäaikaisia apinamiehen elämässä, ja niinpä hän nytkin riensi lehväisiä oksia pitkin, ennenkuin käsitys kuopan tarkoituksesta oli ehtinyt tarkoin muovautua hänen mielessään.

Heilahdellen huojuvalta oksalta toiselle hän kiiti metsän keskitasannetta pitkin, jossa puut olivat lähellä toisiaan. Joskus hän pudottautui maahan ja juoksi äänettömästi ja nopsin jaloin lahoavan kasvullisuuden muodostamalla matolla, hypähtäen taaskin puihin, kun yhteen takertunut alakasvullisuus esti nopean etenemisen maan pinnalla.

Tuskassaan hän unohti kaiken varomisen. Eläimen varovaisuuden voitti ihmisen uskollisuus, ja niinpä sattui, että hän joutui laajalle, puuttomalle aukeamalle vähääkään ajattelematta, mitä saattaisi olla siellä tai sen toisella laidalla tukkimassa hänen tietään.

Hän oli puolimatkassa sen poikki, kun suoraan hänen edessään ja vain muutamien metrien päässä hänestä korkean ruohikon keskeltä kohosi ilmaan puolikymmentä räkättävää lintua. Tarzan poikkesi heti syrjään, sillä hän tiesi perin hyvin, minkälaisen otuksen läsnäolosta nämä pienet vartijat olivat todistuksena. Samalla kertaa kompuroi Buto, sarvikuono, lyhyille jaloilleen ja hyökkäsi raivoisasti. Umpimähkäinen on Buton, sarvikuonon, hyökkäys. Heikkoine silmineen se näkee hyvin kehnosti lyhyidenkin matkojen päästä, ja on vaikea päättää, johtuvatko sen harhailevat syöksyt kauheasta pelosta, kun se yrittää päästä pakoon, vaiko kärtyisestä luonnosta, jonka yleensä luullaan sillä olevan. Eikä sillä seikalla olekaan paljon merkitystä sille, jonka kimppuun. Buto karkaa, sillä jos Buto saa hänet sarveensa ja pääsee häntä heittelemään, niin luultavasti hän ei välitä mistään senjälkeen.

Ja tällä kertaa Buto sattui juoksemaan suoraan Tarzania kohti heidän välillään olevan, muutamia metrejä leveän, polvenkorkuisen ruohikon halki. Vahingossa se osui apinamieheen päin ja sitten sen heikot silmät erottivat vihollisen, ja päästäen sarjan korskahduksia se karkasi suoraa päätä hänen kimppuunsa. Pienet sarvikuonolinnut lepattivat ja kiertelivät jättiläismäisen isäntänsä ympärillä. Aukeaman reunoilla kasvavien puiden oksilla räkätti ja äkeili ainakin parikymmentä marakattia, kun kiukustuneen eläimen kovaääniset korskahdukset panivat ne hätäisesti pyrkimään pelästyneinä ylemmille oksille. Vain Tarzan näytti olevan välinpitämättömän tyyni.

Hän seisoi suoraan hyökkäyssuunnassa. Hänellä ei ollut aikaa etsiä suojaa puista aukeaman ulkopuolella, eikä Tarzanilla ollut vähääkään halua viivästyttää matkaansa Buton tähden. Hän oli kohdannut tämän typerän eläimen ennenkin ja tunsi sitä kohtaan hiukan halveksimista.

Ja nyt oli Buto hänen kimpussaan, sen jykevä pää oli alhaalla ja pitkä, vankka sarvi kallistettuna siihen hirveään työhön, johon luonto oli sen määrännyt. Mutta kun se nykäisi sarven ylöspäin, niin se puhkaisi vain pelkkää ilmaa, sillä apinamies oli kissamaisen keveästi hypännyt uhkaavan sarven yli sarvikuonon leveään selkään. Vielä hyppy, ja hän oli maassa eläimen takana ja kiiti hirven lailla puita kohti.

Raivostuneena ja ihmeissään uhrinsa kummallisesta katoamisesta Buto pyörsi ympäri ja lähti rajusti juoksemaan toiseen suuntaan, joka nyt sattumalta ei ollut se, johon Tarzan oli paennut, ja niin pääsi apinamies turvallisesti puihin ja lähti jatkamaan nopeaa matkaansa metsän läpi.

Jonkun matkan päässä hänen edellään liikkui Tantor vakavasti tasaiseksi poljettua norsupolkua myöten, ja Tantorin etupuolella kyykötti musta soturi keskellä polkua tarkkaavasti kuuntelemassa. Äkkiä hän kuuli toivomaansa ääntä — risahduksia ja napsahduksia, jotka ilmoittivat norsun olevan tulossa.

Kauempana viidakossa, hänestä oikealle ja vasemmalle oli toisia sotureita odottamassa. Hiljainen merkki, joka annettiin miehestä mieheen, ilmaisi kaukaisimmallekin, että riista saapui. Ripeästi he keräytyivät polkua kohti, sijoittuen puihin, jotka olivat tuulen alapuolella siitä kohdasta, missä Tantorin oli sivuutettava heidät. Hiljaa he odottivat ja saivat pian palkkiokseen nähdä mahtavan norsun, jonka valtavissa hampaissa oli sellainen määrä hohtavan valkoista luuta, että heidän ahnaat sydämensä sykähtivät riemusta.

Tuskin oli Tantor mennyt heidän sivuitseen, kun he kiipesivät alas piilopaikoistaan. Mutta enää he eivät olleet hiljaa, vaan sensijaan alkoivat heti maahan päästyään taputtaa käsiään ja kiljua. Hetkiseksi norsu pysähtyi seisomaan kärsä ja häntä koholla, heristäen korviaan; sitten se lähti jälleen tietä pitkin nopein, laahustavin askelin — suoraan peitettyä kuoppaa kohti, jonka pohjasta törrötti ylöspäin teräväkärkisiä seipäitä.

Hänen jäljessään tulivat kirkuvat soturit, hoputtaen häntä yhä ripeämmin pakenemaan, joten hän ei saisi huolellisesti tarkastaa edessään olevaa maata. Tantor, norsu, joka olisi voinut kääntyä ja yhdellä hyökkäyksellä hajoittaa vastustajansa, pyrki pakoon kuten säikähtynyt hirvi — kohti kamalaa tuskallista kuolemaa.

Ja kaikkien heidän jäljessään tuli Apinain Tarzan, kiitäen viidakon halki vikkelästi ja ketterästi kuin orava, sillä hän oli kuullut soturien huudot ja selittänyt ne oikealla tavalla. Kerran hän päästi läpitunkevan kutsun, joka kajahteli viidakossa, mutta pakokauhun valtaama Tantor joko ei kuullut sitä tai, jos kuuli, ei uskaltanut pysähtyä sitä noudattamaan.

Nyt oli paksunahkainen jättiläinen enää vain muutaman metrin päässä häntä polulla väijyvästä kuolemasta, ja mustaihoiset, jotka olivat varmoja onnistumisestaan, kiljuivat ja hyppivät hänen takanaan, heilutellen keihäitään ja riemuiten etukäteen saaliinsa hohtavista hampaista ja ylenmääräisistä annoksista norsunlihaa, jotka he saisivat sen illan syömingeissä.

Niin kiihkeästi he onnittelivat itseään, etteivät he lainkaan huomanneet päänsä päällä liikkuvan ihmispedon ohimenoa, eikä liioin Tantorkaan nähnyt eikä kuullut mitään, vaikka Tarzan huusi häntä seisahtumaan.

Muutamia askelia vielä, ja Tantor suistuisi teroitettuihin seipäisiin; Tarzan suorastaan lensi puiden läpi, kunnes hän oli päässyt pakenevan eläimen kohdalle ja sitten sivuuttanut hänet. Kuopan reunalle, keskelle polkua pudottautui apinamies. Tantor oli vähällä polkea hänet, ennenkuin heikot silmät tunsivat hänet vanhaksi ystäväksi.

Tarzan kääntyi ja potkaisi syrjään muutamia kuoppaa peittäviä lehviä.
Heti Tantor näki ja käsitti.

"Taistele!" murahti Tarzan. "He tulevat takaasi!" Mutta Tantor, norsu, on ääretön hermokimppu ja silloin hän oli puolittain hulluna kauhusta.

Hänen edessään ammotti kuoppa, kuinka laajana, sitä hän ei tiennyt; mutta oikealle ja vasemmalle levisi ikivanha viidakko, johon ihminen ei ollut koskenut. Kirkaisten kääntyi iso eläin äkkiä suoran kulman verran ja raivasi ryskien tiensä vanhan yhteenkietoutuneen kasvullisuusseinän lävitse, joka olisi pidättänyt kenet hyvänsä muun paitsi häntä.

Kuopan reunalla seisovaa Tarzania hymyilytti, kun hän näki Tantorin raukkamaisen paon. Pian saapuisivat mustaihoiset. Apinain Tarzanin olisi parasta kadota näyttämöltä. Hän yritti astua askeleen kuopan laidalta, mutta kun hän nojasi koko ruumiinsa painon vasemmalle jalalleen, niin maa vierähti pois sen alta. Tarzan teki yhden ainoan herkulesmaisen ponnistuksen heittäytyäkseen eteenpäin, mutta se oli liian myöhäistä. Hän suistui taakse- ja alaspäin kuopan pohjalla olevia teräviä seipäitä kohti.

Kun mustaihoiset hetkisen kuluttua saapuivat, näkivät he jo kaukaa, että Tantor oli pujahtanut heidän käsistään, sillä kuopan peitteessä oleva reikä oli siksi pieni, ettei norsun tavaton ruho ollut voinut siitä mahtua. Aluksi he luulivat, että heidän saaliinsa oli painanut yhden jykevän jalkansa katoksen läpi, mutta sitten havainnut vaaran ja peräytynyt; mutta kun he olivat ehtineet kuopan reunalle ja tirkistivät alas, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä pohjalla virui tyynenä ja hiljaa alaston valkoinen jättiläinen.

Jotkut heistä olivat aikaisemmin vilahdukselta nähneet tämän metsän jumalan, ja he peräytyivät kauhistuneina; heitä kammotti sen olennon läheisyys, jolla he jonkun aikaa olivat uskoneet olevan ihmeellisiä haltiakykyjä; mutta toiset heistä tunkeutuivat eteenpäin, ajatellen vain vihollisen vangitsemista, hyppäsivät kuoppaan ja nostivat Tarzanin sieltä ylös.

Hänen ruumiissaan ei ollut naarmuakaan. Ei yksikään teroitetuista seipäistä ollut lävistänyt häntä — vain kuhmu pääkopassa osoitti, minkälaisen kolauksen hän oli saanut. Pudotessaan taaksepäin oli hänen päänsä sattunut yhden seipään syrjään ja hän oli menettänyt tajuntansa. Mustaihoiset oivalsivat sen pian ja sitoivat vikkelästi vankinsa kädet ja jalat, ennenkuin hän tulisi jälleen tuntoihinsa, sillä he olivat oppineet tuntemaan terveellistä kunnioitusta tätä outoa ihmiseläintä kohtaan, joka oli liitossa karvaisen, puissa liikkuvan väen kanssa.

He olivat kantaneet häntä vain lyhyen matkan kyläänsä kohti, kun hänen silmäluomensa värähtivät ja avautuivat. Hän katseli kummastellen ympärilleen hetkisen; sitten palasi hänen tajuntansa täydelleen, ja hän käsitti asemansa vakavuuden. Tottuneena melkein syntymästään saakka luottamaan yksinomaan omiin voimiinsa ja omaan neuvokkuuteensa hän ei odottanut ulkoista apua nytkään, vaan keskitti järkensä punnitsemaan, mitä pelastumismahdollisuuksia hänellä oli itsekseen ja nojautuen omiin kykyihinsä.

Hän ei rohjennut koettaa siteittensä lujuutta mustaihoisten kantaessa häntä, peläten, että he huomaisivat sen ja vahvistaisivat niitä. Pian hänen vangitsijansa havaitsivat, että hän oli tajuissaan, ja kun heitä ei lainkaan haluttanut kantaa raskasta miestä viidakon helteessä, nostivat he hänet pystyyn, ja pakottivat hänet astelemaan keskellään, silloin tällöin pistellen häntä keihäillään, mutta kuitenkin kaikin tavoin osoittaen, kuinka kammottavana olentona he häntä pitivät.

Kun he näkivät, ettei heidän pistelynsä aiheuttanut mitään ulkoisia tuskan merkkejä, lisääntyi heidän pelkonsa, joten he pian lakkasivat, puolittain uskoen, että tämä omituinen valkea jättiläinen oli yliluonnollinen olento ja ettei kipu niin ollen häneen pystynyt.

Lähestyessään kylää he kiljuivat voittoisien sotilaiden riemuhuutoja, joten heidän saavuttuaan portille, tanssien ja heiluttaen keihäitään, sinne oli kertynyt taaja joukko miehiä, naisia ja lapsia tervehtimään heitä ja kuulemaan kertomusta heidän seikkailuistaan.

Kun kyläläisten silmät osuivat vankiin, niin he hölmistyivät, ja heidän jykevät leukapielensä jäivät ammolleen ihmettelystä ja epäilystä. Kuukausimääriä he olivat eläneet, alituiseen peläten kummallista, valkoista haltiaa, jonka vain harvat olivat milloinkaan vilahdukselta nähneet voidakseen eloonjääneinä kuvata häntä.

Sotilaita oli kadonnut poluilta melkein heidän kylänsä näkyvissä toveriensa seurasta yhtä salaperäisesti ja jäljettömästi kuin olisi maa heidät niellyt, ja myöhemmin olivat heidän ruumiinsa yöllä tipahtaneet kuin taivaasta kylän raitille.

Tämä peloittava olento oli öisin näyttäytynyt kylän majoissa, surmannut ja hävinnyt jälleen, jättäen jälkeensä majoihin tappamiensa vainajien lisäksi omituisia kauhistuttavia todistuksia, kaameasta huumorin tajusta.

Mutta nyt hän oli heidän vallassaan! Enää hän ei voisi kauhistaa heitä. Hitaasti valkeni se heille. Kiljaisten juoksi eräs nainen esiin ja iski apinamiestä vasten kasvoja. Hänen esimerkkiään noudatti toinen ja sitten taas toinen, kunnes Apinain Tarzan oli riehuvan, kynsivän ja kirkuvan alkuasukasjoukon ympäröimänä.

Mutta sitten saapui Mbonga, neekerien päällikkö, ja ajoi alamaisensa pois uhrin kimpusta mäjäytellen keihäällään lujasti heidän selkiään.

Kaukana viidakossa seisoi Tantor, norsu, jonka pahin pakokauhu oli vaimennut, korvat hörössä ja huojutellen aaltomaisesti kärsäänsä. Mitä liikkui hänen villien aivojensa sokkeloissa? Saattoiko hän etsiä Tarzania? Voiko hän muistaa ja antaa oikean arvon sille palvelukselle, jonka apinamies oli hänelle tehnyt? Sitä ei voida epäilläkään. Mutta tunsiko hän kiitollisuutta? Olisiko hän ollut valmis panemaan oman henkensä alttiiksi pelastaakseen Tarzanin, jos olisi tietänyt, missä vaarassa hänen ystävänsä oli? Sitä te epäilette. Kaikki, jotka vähänkin tuntevat norsuja, epäilevät sitä. Englantilaiset, jotka ovat paljon metsästäneet norsuilla Intiassa, väittävät, etteivät he ole kuulleet ainoastakaan tapauksesta, jolloin joku näistä eläimistä olisi rientänyt vaarassa olevan ihmisen avuksi, vaikka tämä mies olisi usein auttanut niitä ja osoittanut niitä kohtaan ystävyyttä. Ja niin ollen voidaankin epäillä, olisiko Tantor koettanut voittaa mustaihoisia kohtaan tuntemaansa vaistomaista pelkoa, yrittääkseen auttaa Tarzania.

Vimmastuneiden kyläläisten kiljunta kantautui heikkona hänen herkkiin korviinsa, ja hän pyörähti ympäri, ikäänkuin aikoen kauhun valtaamana paeta; mutta häntä pidätti jokin, ja taaskin hän kääntyi, nosti kärsäänsä ja päästi kimeän karjaisun.

Kaukaisessa kylässä, johon Mbonga oli palauttanut rauhan ja järjestyksen, saattoivat neekerit tuskin kuulla Tantorin ääntä, mutta Tarzanin tarkkoihin korviin se toi sanomansa.

Hänen vangitsijansa saattoivat häntä erääseen majaan, jossa hän saisi virua sidottuna ja vartioituna yöllistä hurjaa juhlaa varten, odottaen tuskaista kuolemaansa. Hän pysähtyi kuullessaan Tantorin kutsuvan äänen, kohotti päätään ja päästi niin peloittavan kiljahduksen, että kylmät väreet kulkivat pitkin taikauskoisten neekerien selkäpiitä ja häntä vahtivat soturit hypähtivät taaksepäin, vaikka heidän vankinsa kädet olivatkin vankasti köytetyt selän taakse.

Keihäät tanassa he ympäröivät hänet, kun hän seisoi vielä hetkisen paikallaan kuunnellen. Heikosti tuli etäisyydestä toinen huuto vastaukseksi, ja Apinain Tarzan kääntyi tyytyväisenä astelemaan edelleen majalle, johon hänet piti teljetä.

Iltapäivä kului. Häntä ympäröivästä kylästä kuuli apinamies juhlan valmisteluhyörinää. Majan ovelta hän näki naisten sytyttelevän keittotuliaan ja täyttävän savisia kattiloitaan vedellä; mutta sen kaiken ylitse hän herkisti korviaan kuullakseen Tantorin lähestyvän viidakon lävitse.

Hän tunsi Tantorin jopa paremmin kuin Tantor itse. Hän tiesi jättiläismäisessä ruhossa piilevän aran sydämen. Hän tiesi, kuinka kauheaa pelkoa gomanganien haju herätti Tantorin villissä rinnassa, ja yön tullen kuoli toivo hänen sydämestään, ja villieläimelle, jollainen hänkin oli, ominaista stoalaista tyyneyttä osoittaen hän alistui kohtaamaan häntä odottavaa kohtaloa.

Koko iltapäivän hän oli ponnistelemistaan ponnistellut repiäkseen ranteitaan kahlehtivat siteet. Ne antoivat perään hyvin verkkaisesti. Hän saisi kenties kätensä vapaiksi, ennenkuin häntä tultaisiin viemään teurastettavaksi, ja jos se onnistuisi — Tarzan nuolaisi huuliaan sitä ajatellessaan ja hymyili kylmää, julmaa hymyä. Hän saattoi mielessään kuvitella pehmeän lihan tunnun sormissaan ja valkoisten hampaittensa uppoamisen vihamiestensä kurkkuihin. Hän antaisi heidän maistaa vihaansa, ennenkuin he saisivat hänet nujerretuksi!

Vihdoin he saapuivat — maalatut, sulitetut soturit — vielä kamalamman näköisinä kuin miksi luonto oli heidät aikonut. He tulivat ja sysäsivät hänet ulkoilmaan, jossa kokoontuneet kyläläiset tervehtivät hänen ilmestymistään hurjilla huudoilla.

Paalulle hänet vietiin, ja kun häntä tyrkättiin raa'asti sitä vastaan, valmistautuen kiinnittämään hänet lujasti siihen kuolontanssia varten, jonka pyörteet pian ympäröisivät hänet, jännitti Tarzan valtavia lihaksiaan ja katkaisi yhdellä ainoalla voimakkaalla nykäisyllä hihnat, joilla hänen kätensä oli sidottu. Nopeasti kuin ajatus hän hypähti eteenpäin lähimpien soturien keskelle. Isku kaatoi yhden maahan, samalla kun apinamies ikenet irvissä ja muristen tarrautui erään toisen rintaan. Hänen hampaansa upposivat heti vastustajan kurkkuun, mutta sitten oli puolisataa mustaihoista karannut hänen kimppuunsa ja kaatanut hänet maahan.

Apinamies otteli lyöden, raapien ja purren — kuten hänen kasvattajakansansa oli opettanut hänet taistelemaan — kuten äärimmäiseen hätään joutunut villipeto tekee. Voimiensa, vikkelyytensä, rohkeutensa ja älynsä nojalla olisi hän helposti kyennyt pitämään puoliaan puolta tusinaa neekeriä vastaan käsikähmässä, mutta ei edes Apinain Tarzan voinut toivoa kykenevänsä menestyksellisesti vastustamaan puolta sataa.

Vähitellen olivat he saamaisillaan hänet nujerretuksi, vaikka pariltakymmeneltä heistä vuoti verta pahoista haavoista ja kaksi virui aivan hiljaa taistelevien jaloissa ja kierivien ruumiiden alla.

Nujerretuksi he hänet voisivat saada, mutta kykenisivätkö he pitämään häntä nujerrettuna sitoessaan häntä? Puoli tuntia kestäneet epätoivoiset ponnistukset todistivat heille, etteivät he sitä jaksaneet, ja Mbonga, joka kaikkien hyvien hallitsijoiden tavoin oli kierrellyt turvaisilla paikoilla takalistolla, käski yhden miehistään raivaamaan itselleen tien temmellykseen ja keihästämään uhrin. Asteittain läheni sotilas päämääräänsä kamppailussa myllertävien miesten lomitse.

Hän seisoi keihäs kohotettuna päänsä yli, odottaen tilaisuutta, jolloin apinamiehen ruumiista paljastuisi joku kohta niin, että hän voisi iskeä siihen aseensa pelkäämättä satuttavansa ketään mustaihoista. Yhä lähemmäksi hän siirtyi, tarkkaillen kiemurtelevien ja painiskelevien taistelijoiden liikkeitä. Apinamiehen murina sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä ja liikkumaan varovasti, ettei hän heittäisi harhaan ensimmäisellä kerralla ja joutuisi itse noiden armottomien hampaiden ja valtavien kourien hyökkäykselle alttiiksi.

Vihdoin hän löysi suojattoman kohdan. Hän nosti keihäänsä korkeammalle ja jännitti lihaksiaan, jotka pullistuivat hänen kiiltävän mustan ihonsa alla, mutta samassa kuului viidakosta aivan suojapaalutuksen takaa kumeata räiskettä. Keihästä pitelevä käsi pysähtyi, ja neekeri loi pikaisen silmäyksen melun suuntaan, samoin kuin tekivät kaikki muutkin mustaihoiset, jotka eivät olleet mukana apinamiestä kukistamassa.

Nuotioiden hohteessa he näkivät tavattoman ison ruhon kohoavan aitauksen yli. He näkivät paalutuksen pullistuvan ja notkuvan sisäänpäin. He näkivät sen murtuvan ikäänkuin se olisi ollut oljista rakennettu, ja hetkistä myöhemmin syöksyi Tantor, norsu, tömisten heitä kohti.

Mustat pakenivat oikealle ja vasemmalle, kiljuen kauhuissaan. Jotkut Tarzania vastaan rimpuilevat rykelmän laitamilla häärivät miehet kuulivat sen ja lähtivät ajoissa pakoon, mutta puoli tusinaa heistä oli joutunut siinä määrin taistelun herättämän verenhimon valtoihin, etteivät huomanneet isohampaisen urosnorsun lähestymistä.

Näiden kimppuun Tantor hyökkäsi, pärskyen raivoissaan. Hän pysähtyi heidän kohdalleen, hänen herkkätuntoinen kärsänsä pujottautui heidän lomitseen ja löysi heidän altaan Tarzanin verissään, mutta vielä taistelevana.

Eräs sotilas vilkaisi ylöspäin mylläkästä. Hänen yläpuolellaan kohosi paksunahkaisen jättiläisen valtava ruumis, ja otuksen pienet silmät kiiluivat ilkeästi ja kaamean peloittavasti tulien valossa. Sotilas kirkaisi, mutta samassa kietoutui taipuisa kärsä hänen ympärilleen, kohotti hänet korkealle maasta ja sinkosi hänet kauaksi pakenevan parven jälkeen.

Neekerin toisensa jälkeen Tantor kiskoi irti apinamiehen ruumiista, heittäen heidät oikealle ja vasemmalle, minne he jäivät virumaani joko ähkyen tai aivan hiljaa, riippuen siitä, tuliko kuolema hitaasti vaiko heti paikalla.

Jonkun matkan päässä Mbonga järjesti sotilaitaan. Hänen, ahnaat silmänsä olivat havainneet norsun mahtavat torahampaat. Kun pahin, pakokauhu tasaantui, yllytti hän miehiään ahdistamaan Tantoria vankoilla norsukeihäillään. Mutta kun he tulivat, heilautti Tantor Tarzanin leveälle päälaelleen, kääntyi ympäri ja juosta hölkytti viidakkoon laajasta repeämästä, jonka hän oli tehnyt suojapaalutukseen.

Norsunmetsästäjät lienevät oikeassa väittäessään, ettei tämä eläin ole tehnyt sellaista palvelusta ihmisille, mutta Tantorista Tarzan ei ollut ihminen — hän oli saman viidakon eläintoveri.

Ja niin kävi, että Tantor, norsu, maksoi kiitollisuudenvelkansa Apinain Tarzanille, lujittaen yhä kiinteämmäksi sitä ystävyyttä, joka oli vallinnut heidän välillään siitä alkaen, kun Tarzan pienenä, ruskeana poikasena ratsasti Tantorin leveässä selässä kuutamoisessa viidakossa päiväntasaajan tähtien tuikkiessa.

KOLMAS LUKU

Tika oli tullut äidiksi. Apinain Tarzanin mieltä se kiinnitti tavattomasti, todellisesti paljon enemmän kuin Taugin, isän, mieltä. Tarzan piti hyvin paljon Tikasta. Eivät edes tulevan äitiyden huolet olleet tyyten tukahduttaneet nuoruudenaikaista hilpeyttä, vaan Tika oli pysynyt hyväluontoisena kisatoverina sellaisessakin iässä, jolloin Kertshakin heimon muut naaraat olivat muuttuneet varttuneiden tapaan juron arvokkaiksi. Hän tunsi vieläkin lapsellista riemua alkeellisista leikeistä, hippasilla- ja piilosillaolosta, jotka Tarzanin tuottelias ihmisjärki oli kehittänyt.

Hippasillaoleminen puiden latvoissa on kiihoittavan innostavaa ajanvietettä. Tarzan nautti siitä, mutta hänen lapsuutensa aikaiset nuoret koiraat olivat aikoja sitten hylänneet moiset lapselliset kujeet. Tika oli kuitenkin aina ollut valmis leikkimään, hyljeksien sitä vasta vähän ennen pienokaisen tuloa. Mutta kun hänen esikoisensa syntymäaika läheni, niin Tikakin muuttui.

Ilmeinen muutos hämmästytti ja loukkasi Tarzania äärettömästi. Eräänä aamuna hän näki Tikan kyyröttävän alhaalla riippuvalla oksalla, painaen hyvin lujasti rintaansa vasten jotakin — jotakin hyvin pientä, joka kiemurteli ja sätkytteli. Tarzan lähestyi; hänet oli vallannut uteliaisuus, yhteinen ominaisuus kaikille olennoille, joiden aivot ovat kehittyneet mikroskooppista tasoa korkeammalle.

Tika muljautti silmiään häneen päin ja puristi vääntelehtivää pienokaista vielä tiukemmin itseään vasten. Tarzan meni lähemmäksi. Tika vetäytyi poispäin ja paljasti torahampaansa. Tarzan oli ymmällä. Koko heidän yhdessäoloaikanaan ei Tika ollut kertaakaan paljastanut hänelle hampaitaan muutoin kuin leikillä; mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt leikkisältä. Tarzan työnsi ruskeat sormensa tuuheaan, mustaan tukkaansa, kallisti päänsä sivulle ja tuijotti hölmistyneenä. Sitten hän siirtyi hiukan lähemmäksi, kurottaen kaulaansa nähdäkseen paremmin Tikan sylissä olevan olion.

Naaraksen hampaat upposivat hänen kyynärvarteensa, ennenkuin hän ehti vetäistä kättään pois, ja Tika ajoi lyhyen matkan häntä takaa hänen suinpäin paetessaan puita myöten; mutta pienokaistaan kantava Tika ei kyennyt saavuttamaan apinamiestä. Tarzan pysähtyi turvallisen välimatkan päähän ja kääntyi katselemaan entistä leikkikumppaniaan salaamatta ällistystään. Mitä kummaa oli tapahtunut, mikä oli voinut tuolla tavoin muuttaa lauhkean Tikan? Tämä oli niin hyvin peittänyt käsivarsillaan olevan olion, ettei Tarzan ollut vielä voinut saada selville, mikä se oikeastaan oli; mutta kun naaras nyt lakkasi ajamasta häntä takaa, näki hän sen. Kivustaan ja harmistaan huolimatta Tarzan hymyili, sillä hän oli aikaisemmin nähnyt nuoria apinaäitejä. Muutaman, päivän kuluttua ei Tika enää olisi noin epäluuloinen. Mutta sittenkin Tarzan oli loukkaantunut; juuri Tika ainakaan ei menetellyt oikein pelätessään häntä. Eikä hän missään nimessä tahtoisi tehdä pahaa hänelle eikä hänen balulleen, mikä on apinain nimitys lapselle.

Ja vaikka hänen haavoittunutta käsivarttaan kivisti ja hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen, heräsi hänessä vieläkin voimakkaampi halu päästä läheltä tarkastamaan Taugin vastasyntynyttä poikaa. Kenties ihmettelette, että Apinain Tarzan, mahtava taistelija, lähti pakoon väistääkseen naaraksen ärhäkkää hyökkäystä, ja että hän epäröi, ennenkuin palasi tyydyttämään uteliaisuuttaan, vaikka hän olisi helposti kyennyt voittamaan vastasyntyneen pienokaisen heikontuneen äidin; mutta teidän ei tarvitse ihmetellä. Jos olisitte apina, niin tietäisitte, ettei uros muutoin kuin hulluuden puuskassa käy naaraan kimppuun paitsi lempeästi häntä kurittaakseen; poikkeuksena oli silloin tällöin jotkut yksilöt, jollaisista löydämme esimerkkejä omankin lajimme keskuudessa ja jotka nauttivat parempien puoliskojensa pieksämisestä, koska nämä sattuvat olemaan pienempiä ja heikompia kuin he.

Tarzan meni jälleen nuorta äitiä kohti — varovasti ja peräytymistie aina selvänä. Taaskin Tika murisi äkäisesti. Tarzan nuhteli häntä:

"Mene tiehesi!" toisti naarasapina. "Tuossa tulee Taug. Hän ajaa sinut pois. Taug tappaa sinut. Tämä on Taugin balu."

Raju murina aivan hänen takanaan ilmaisi Tarzanille, että Taug oli lähellä ja että uros oli kuullut puolisonsa varoitukset ja uhkaukset, tullen nyt hänen avukseen.

Taug samoin kuin Tikakin oli ollut Tarzanin kisatovereita, niin kauan kuin uros oli ollut siksi nuori, että oli halunnut leikkiä. Kerran oli Tarzan pelastanut Taugin hengen; mutta apinan muisti ei ole kovinkaan pitkä, eikä kiitollisuus ole isyyden tai äitiyden vaistoa voimakkaampi. Tarzan ja Taug olivat kerran mitelleet voimiaan, ja Tarzan oli selviytynyt voittajana. Sen seikan Taug aivan varmasti vielä muisti; mutta sittenkin hän saattaisi kernaasti antautua uuden tappion vaaraan esikoisensa tähden — jos hän sattuisi olemaan oikealla tuulella.

Kamalasta ärinästään päättäen, joka nyt kävi voimakkaammaksi ja syvemmäksi, hän tuntui olevan juuri sellaisella päällä. Tarzan ei tosin lainkaan pelännyt Taugia, eivätkä viidakon kirjoittamattomat lait vaatineet häntä kaihtamaan tappelua ainakaan uroksen kanssa, jollei hän halunnut sitä puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Mutta Tarzan piti Taugista. Hänellä ei ollut vihankaunaa Taugia vastaan, ja hänen ihmisjärkensä sanoi hänelle — mitä apinan järki ei ikinä olisi kyennyt päättelemään — ettei Taugin käyttäytyminen ollut missään mielessä vihan ilmaisu. Se oli vain uroksen vaistomaista, pakottavaa intoa suojella jälkeläistään ja puolisoaan.

Tarzan ei lainkaan halunnut otella Taugin kanssa, ja toisaalta ei hänen englantilaisilta esi-isiltä perittyä luontoaan miellyttänyt pakenemisen ajatus; mutta kun urosapina hyökkäsi, hyppäsi Tarzan ketterästi syrjään, ja näin rohkaistuneena Taug pyörsi ympäri ja syöksyi uudelleen hurjasti käsiksi. Kenties muisto Tarzanilta aikaisemmin saadusta löylytyksestä kannusti häntä. Kenties se seikka, että Tika istui lähellä katselemassa, kiihoitti häntä voittamaan apinamiehen Tikan näkyvissä, sillä viidakon kaikkien uroseläinten rinnassa väijyy voimakkaana itserakkaus, joka ilmenee siitä, että he suorittavat rohkeita tekoja, jos toisen sukupuolen jäseniä on katsomassa.

Apinamiehen kupeella heilui hänen pitkä ruohoköytensä — entinen lelu, nykyinen ase — ja kun Taug hyökkäsi toistamiseen, huiskautti Tarzan, nuorakimpun päänsä yli ja irroitti kätevästi juoksusilmukan, samalla kun hän jälleen vikkelästi väisti kömpelöä petoa. Ennenkuin apina ennätti uudelleen kääntyä, oli Tarzan paennut korkealle metsän ylätasanteen oksille.

Nyt Taug yltyi todelliseen raivoon ja seurasi häntä. Tika tirkisteli ylöspäin nähdäkseen heidät. Oli vaikea sanoa, huvittiko kamppailu häntä. Taug ei kyennyt kiipeämään niin ripeästi kuin Tarzan, joten viimemainittu pääsi kiinni joutumatta yläoksille, jonne raskas apina ei uskaltanut ajaa häntä takaa. Sillä Tarzan pysähtyi katselemaan alaspäin vastustajansa, irvistellen hänelle ja huudellen hänelle kaikkia mahdollisia valionimityksiä, joita hänen kekseliäisiin ihmisaivoihinsa juolahti. Kun hän sitten oli ärsyttänyt Taugin niin rajun vimmaiseksi, että kookas uros suorastaan hyppi allaan notkuvalla oksalla, heilautti Tarzan äkkiä kättään, laajeneva silmukka suhahti nopeasti alaspäin, osui Taugin ympärille, pudoten hänen polviinsa saakka, ja kiivas nykäys tiukkasi sen lujalle apinan karvaisten jalkojen ympärille.

Hidasälyisenä oivalsi Taug liian myöhään kiusanhenkensä aikeet. Hän yritti kömpiä karkuun, mutta, apinamies kiskaisi nuorasta hirvittävän ankarasti, niin että Taug tipahti oksaltaan, ja hetkistä myöhemmin riippui apina pää alaspäin viidentoista metrin korkeudella ilmassa, mölisten kamalasti.

"Taug", hän sanoi, "sinä olet yhtä typerä kuin Buto, sarvikuono. Nyt saat riippua siinä, kunnes saat hieman järkeä paksuun kalloosi. Saat riippua ja katsella, sillä aikaa kun minä menen puhuttelemaan Tikaa."

Taug riehui ja uhkaili, mutta Tarzan vain irvisteli hänelle, joustavasti laskeutuessaan alaoksille. Siellä hän taaskin lähestyi Tikaa, mutta sai tervetuliaisikseen jälleen hampaiden paljastamista ja uhkaavia ärähdyksiä. Hän koetti suostutella Tikaa, vetosi ystävällisiin aikeisiin ja kurotti kaulaansa nähdäkseen Tikan balun; mutta naarasapinaa oli mahdoton saada uskomaan, ettei hänen tarkoituksensa ollut vahingoittaa pienokaista. Hänen äitiytensä oli vielä niin nuori, että järki oli heikompi vaistoa.

Tajuten, kuinka hyödytöntä hänen oli koettaa päästä käsiksi Tarzaniin kurittaakseen häntä, pyrki Tika pakoon. Hän pudottautui maahan ja lönkytti pienen aukeaman poikki, jonka laitamilla heimon apinat olivat hajallaan, joko leväten tai etsien ravintoa, ja silloin Tarzan taukosi yrittämästä taivuttaa häntä eikä enää pyrkinyt tarkastamaan balua läheltä. Apinamies olisi tahtonut saada pikkuolennon käsiinsä. Jo pelkkä sen näkeminen herätti hänen rinnassaan omituisen kaipauksen tunteen. Hän olisi halunnut syleillä ja hyväillä omituista, pientä apinan alkua. Se oli Tikan balu, ja Tarzanin nuori sydän oli kerran sykähdellyt rakkaudesta Tikaa kohtaan.

Mutta nyt kiinnitti Taugin ääni hänen huomionsa toisaalle. Apinan suusta pursuneet uhkaukset olivat muuttuneet rukouksiksi. Yhä tiukkeneva silmukka esti verenkiertoa hänen jaloissaan — hänelle tuli tuska. Useita apinoita istui lähellä häntä hyvin huvitettuna hänen tukalasta tilastaan. He lausuivat hänestä epäkohteliaita huomautuksia, sillä kukin heistä oli saanut tuntea Taugin valtavien käsien painoa ja hänen vankkojen leukojensa voimaa. Nyt he nauttivat kostosta.

Kun Tika näki, että Tarzan oli palannut puiden luokse, seisahtui hän keskelle aukeamaa ja istuutui sinne vaalimaan baluaan, luoden epäluuloisia katseita ympärilleen. Balun syntymä muutti äkkiä Tikan huolettoman maailman lukemattomain vihollisten asuttamaksi. Hän piti leppymättömänä vihamiehenään Tarzania, joka siihen saakka oli aina ollut hänen paras ystävänsä. Jopa vanha Mumga-parkakin, joka oli puolisokea ja melkein hampaaton ja joka oli kärsivällisesti etsimässä toukkia kaatuneen puunrungon alta, oli hänestä ilkeä haltia, joka janosi pienten balujen verta.

Ja samalla kun Tika epäluuloisesti varoi vaaraa, mistä vaara ei uhannut, jäi häneltä huomaamatta myrkyllinen kellanvihreä silmäpari, joka hievahtamatta tähysteli häntä aukeaman vastaisella puolella kasvavan pensasryhmän takaa.

Vatsan kuristessa nälästä tuijotti Shita, pantteri, ahnaasti noin lähellä olevaan himoittavaan lihaan, mutta taempana olevien isojen urosapinoiden näkeminen pani sen empimään.

Oi, jospa naaras baluineen tulisi vain hiukankin lähemmäksi! Vikkelä hyppy, ja peto olisi tavoittanut heidät ja poistunut saaliineen, ennenkuin urokset ehtisivät sitä estää.

Shitan kellanruskean hännän pää liikkui pienin, suonenvedontapaisin nytkäyksin, ja sen alaleuka riippui alhaalla, niin että punainen kieli ja keltaiset hampaat olivat näkyvissä. Mutta tätä kaikkea ei nähnyt Tika eikä kukaan muukaan hänen ympärillään ravintoa etsivistä tai lepäävistä apinoista.

Kuullessaan, kuinka urokset syytivät herjauksia avuttomalle Taugille, kiipesi Tarzan sukkelasti heidän keskelleen. Yksi apina siirtyi parhaillaan lähemmäksi kurottautuen mahdollisimman kauas ulottuakseen riippuvaan Taugiin. Hän oli yltynyt vimmoihinsa muistaessaan viimeistä kertaa, jolloin Taug oli pehmittänyt häntä, ja nyt hän oli kärkäs kostamaan. Kun hän vain saisi kiinni heiluvasta apinasta, niin pian hän olisi vetänyt sen hampaittensa ulottuville. Tarzan näki sen ja julmistui. Hän piti rehellisestä taistelusta, mutta tämän apinan aikoma teko inhoitti häntä. Jo oli karvainen käsi kouraissut kiinni avuttomasta Taugista, kun Tarzan hyppäsi samalle oksalle, jolla hätyyttävä apina oli, äkäisesti muristen paheksumistaan ja yhdellä töykkäyksellä pyyhkäisten hänet paikaltaan.

Yllätyksestä vimmastunut uros horjahti sivulle, huitoen rajusti ympärilleen saadakseen tukea, ja nopealla liikkeellä hänen sitten onnistui suunnata putoamisensa toista, joitakuita metrejä alempana olevaa oksaa kohti. Siihen hän sai tartutuksi, kipusi nopeasti sille ja alkoi heti kavuta ylöspäin kostaakseen Tarzanille, mutta apinamiehellä oli muuta tehtävää eikä hän sietänyt häiritä itseään. Hän selitti parhaillaan Taugille, kuinka pohjattoman syvä viimeksimainitun tietämättömyys oli, ja todisteli hänelle, kuinka suurempi ja mahtavampi Apinain Tarzan oli kuin Taug tai kuka muu apina hyvänsä.

Jonkun ajan kuluttua hän kyllä päästäisi Taugin irti, mutta ei ennen kuin tämä täysin tuntisi oman huonommuutensa. Samassa lähestyi hurjistunut uros alhaalta käsin, ja heti muuttui Tarzan hyvänluontoisesta, kiusoittelevasta nuorukaisesta äriseväksi hurjaksi pedoksi. Hänen tukkansa pörhistyi; hänen ylähuulensa vetäytyi taaksepäin, jotta hänen taisteluhampaansa paljastuisivat ja olisivat valmiit iskemään. Hän ei odottanut toisen saapumista, sillä hyökkääjän ulkonäössä tai äänessä oli jotakin, mikä sytytti apinamiehessä sotaisen, vastustamattoman taisteluvimman. Päästäen karjaisun, jossa ei ollut lainkaan ihmisäänen sointua, Tarzan hyppäsi suoraan kiinni ahdistajansa kurkkuun.

Hänen syöksynsä rajuus ja ruumiinsa paino ja vauhti paiskasivat taaksepäin apinan, joka suistui puun lehväisten oksien välitse alaspäin, hapuillen käsillään tukea. He putosivat neljä tai viisi metriä, Tarzanin hampaat vastustajan kurkussa, ja heidät pysähdytti jäykkä oksa. Uros satutti nivusensa poikkipäin oksaan, heilui siinä hetkisen, apinamies yhä tarrautuneena hänen rintaansa, ja luiskahti sitten maata kohti.

Tarzan oli tuntenut allaan olevan ruumiin velttonevan heti sen jälkeen, kun se oli ankarasti tärähtänyt oksaan, ja kun toinen lopullisesti suistui jälleen putoamaan maahan, tarttui hän kädellään ajoissa kiinni välttyäkseen itse tipahtamasta, samalla kun apina kiiti kuin kivi puun juurelle.

Tarzan katsahti hetkisen äskeisen vastustajansa elotonta ruhoa, oikaisihe sitten täyteen mittaansa, pullisti laajaa rintaansa, iski siihen nyrkillään ja kajautti voittoisan urosapinan kaamean huudon.

Jopa Shita, pantteri, joka oli kyyristynyt hyppäämään pienen aukeaman reunalla, liikahti peloissaan, kun valtavan äänen kammottava kaiku kiiri viidakossa. Shita vilkaisi hermostuneena kummallekin sivulleen, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että pakotie oli avoinna.

"Minä olen Apinain Tarzan", kerskasi apinamies, "mahtava metsästäjä, mahtava taistelija! Ei kukaan koko viidakossa ole niin suuri kuin Tarzan."

Sitten hän lähti takaisin Taugin luokse. Tika oli tarkannut puussa sattuneita kohtauksia. Olipa hän laskenut kalliin balunsa pehmeään ruohikkoon ja tullut vähän lähemmäksi, nähdäkseen paremmin kaikki, mitä ylhäällä oksilla tapahtui. Vieläkö hän sydämensä sisimmässä sopukassa kunnioitti sileäihoista Tarzania? Pullistuiko hänen villi rintansa ylpeydestä, kun hän näki Tarzanin voittavan apinan? Sitä saatte kysyä Tikalta.

Ja Shita, pantteri, huomasi naarasapinan jättäneen poikansa yksin ruohikkoon. Se liikutti taaskin häntäänsä, ikäänkuin tämä hännän pieksämistä muistuttava liike, jonka se uskalsi sallia itselleen, kenties kiihoittaisi sen sillä hetkellä lamautunutta rohkeutta, sillä sen hermot olivat vielä voittoisan apinamiehen kiljaisun lumoissa. Kuluisi useita minuutteja, ennenkuin se saisi sisunsa nousemaan siksi paljon, että hyökkäisi jättiläiskokoisten apinain näkyviin.

Ja Shitan kootessa voimiaan ehti Tarzan Taugin luokse, kiipesi sitten ylemmäksi sille kohdalle, mihin ruohoköyden pää oli kiinnitetty, irroitti sen ja laski apinaa hitaasti alaspäin, heilauttaen häntä, kunnes hapuilevat kädet ylettyivät oksaan.

Ripeästi Taug veti itsensä turvalliseen asentoon ja pudisti silmukan irti. Hänen raivosta mielipuolisessa sydämessään ei ollut tilaa kiitollisuudelle apinamiestä kohtaan. Hän muisti vain, että Tarzan oli tuottanut hänelle tämän tuskallisen häväistyksen. Hän tahtoi kostaa, mutta juuri tällä hetkellä olivat hänen jalkansa niin turrat ja hänen päänsä niin sekava, että hänen oli pakko jättää kostonhimonsa tyydyttäminen toistaiseksi.

Tarzan vyyhtesi köyttään, samalla kun luennoi Taugille sitä, kuinka turhaa tämän oli ryhtyä mittelemään vähäisiä voimiaan, sekä ruumiillisia että henkisiä, etevämpien kanssa. Tika oli tullut aivan puun alle ja tirkisteli ylöspäin. Shita ryömii äänettömästi eteenpäin, vatsa maata hipoen. Seuraavalla hetkellä se olisi päässyt pois pensaikosta ja olisi valmis ripeään hyökkäykseen ja nopeaan peräytymiseen, mikä lopettaisi Tikan balun lyhyen olemassaolon.

Silloin sattui Tarzan vilkaisemaan aukeaman poikki. Heti loppui hänen hyväntahtoinen naljailunsa ja pöyhkeäsanainen kerskailunsa. Äänettömästi ja nopeasti hän syöksyi alaspäin maata kohti. Kun Tika näki hänen tulevan, arveli hän apinamiehen pyrkivän käsiksi häneen tai hänen baluunsa ja pöyhisti karvojaan ja valmistautui tappeluun. Mutta Tarzan riensi hänen ohitseen, ja kun Tika seurasi häntä katseellaan, huomasi hän, mikä oli syynä nuorukaisen äkilliseen laskeutumiseen ja kiivaaseen juoksuun aukeaman yli. Shita, pantteri, oli nyt täysin näkyvissä hiipimässä hitaasti pientä, sätkyttelevää balua kohti, joka makasi ruohikossa monen metrin päässä.

Tika päästi kimakan, säikähtyneen ja varoittavan kirkaisun, lähtien kiitämään apinamiehen jäljessä. Shita huomasi Tarzanin lähestyvän. Naarasapinan pentu oli juuri sen edessä, ja peto luuli tämän toisen aikovan riistää siltä saaliin. Kiukkuisesti murahtaen se hyökkäsi.

Tikan huudon varoittamana Taug kiipesi kömpelösti alaspäin puolisoaan auttamaan. Useita muita äriseviä ja karjuvia koiraita keräytyi aukeamaa kohti, mutta he olivat kaikki paljon kauempana balusta ja pantterista kuin Apinain Tarzan, joten Shita ja apinamies saapuivat Tikan pienokaisen luokse melkein yhtäaikaisesti; siinä he seisoivat sen kahden puolen hampaat irvessä ja äristen toisilleen pienen olennon ylitse.

Shita ei uskaltanut käydä kiinni baluun, sillä silloin saisi apinamies tilaisuuden hyökätä; ja samasta syystä Tarzania epäilytti siepata pantterin saalista pois vaaralliselta kohdalta, sillä jos hän olisi kumartunut niin tekemään, olisi iso peto samalla hetkellä ollut hänen niskassaan. Niinpä he seisoivat liikkumatta, sillä aikaa kun Tika saapui aukeaman ylitse, kävellen hitaanpuoleisesti lähestyessään pantteria, sillä tuskinpa edes hänen äidinrakkautensakaan jaksoi voittaa hänen tätä lajinsa luonnollista vihollista kohtaan vaistomaisesti tuntemaansa pelkoa.

Hänen jäljessään tuli Taug, usein pysähtyen ja pitäen kovaa meteliä, ja hänen takanaan saapui muita uroksia, hurjasti äristen ja päästellen kaameita taistelukarjaisujaan. Shitan kellanvihreät silmät tuijottivat Tarzaniin, peloittavasti välkkyen, ja Tarzanin sivuitse ne loivat lyhyitä vilkaisuja Kertshakin apinoihin, jotka myös olivat tulossa sen kimppuun. Varovaisuus vaati petoa kääntymään pakoon, mutta nälkä ja niin kovin lähellä oleva, houkutteleva suupala kiihoittivat taas jäämään paikalleen. Shita ojensi käpälänsä Tikan baluun päin, mutta samassa Apinain Tarzan päästi villin kurkkuäänen ja loikkasi sitä vastaan.

Pantteri peräytyi torjumaan apinamiehen hyökkäystä. Se suuntasi Tarzaniin raatelevan iskun, joka olisi pyyhkäissyt pois hänen kasvonsa, jos se olisi sattunut; mutta se ei sattunut, sillä Tarzan kumartui käpälän alitse ja painui petoon kiinni toisessa vankassa kädessään puukko — kuolleen isänsä, hänelle täysin tuntemattoman isän, puukko.

Heti unohtui Shitalta, pantterilta, balu. Nyt se tahtoi vain repiä voimakkailla kynsillään vastustajansa lihakset siekaleiksi, upottaen keltaiset torahampaansa apinamiehen pehmeään, sileään ihoon, mutta Tarzan oli ennenkin otellut viidakon kissaeläinten kanssa. Jo ennenkin hän oli taistellut torahampaisia hirviöitä vastaan, eikä hän aina ollut selviytynyt vaurioitta. Hän tunsi itseään uhkaavan vaaran, mutta Apinain Tarzan oli karaistunut katsomaan kipuja ja kuolemaa silmiin eikä väistänyt kumpaakaan, sillä hän ei pelännyt kumpaakaan.

Pujahtaessaan Shitan käpälän alitse hän hypähti pedon taakse ja sitten se kullanruskeaan selkään, upottaen hampaansa Shitan niskaan, toisen kätensä sormet kaulan turkkiin ja iskien toisella kädellään aseensa Shitan kylkeen.

Kerran toisensa jälkeen kiersi Shita ympäri ruohikossa, muristen ja kiljuen, raapien ja purren, hurjasti rimpuillen pudistaakseen vastustajansa irti tai saadakseen jonkun osan hänen ruumiistaan hampaiden tai kynsien ulottuviin.

Kun Tarzan syöksähti käsikähmään pantterin kanssa, oli Tika juossut vikkelästi esiin ja temmannut balunsa. Nyt hän istui korkealla puussa, turvassa vaaralta, puristaen pienokaistaan karvaista rintaansa vasten, samalla kun hänen pienet hurjat silmänsä tähyilivät aukealla kieriskeleviä ottelijoita ja hänen raju äänensä usutti Taugia ja muita uroksia sekaantumaan kamppailuun.

Yllytyksestä kiihtyneet urokset menivät lähemmäs, pitäen kahta kamalampaa elämää; mutta Shitalla oli jo kylliksi työtä — se ei edes kuullut heidän meluaan. Kerran hänen onnistui osittain kirvoittaa apinamies selästään, niin että Tarzan hetkiseksi joutui hirveiden kynsien etupuolelle, ja ennenkuin hän ennätti saada takaisin aikaisemman otteensa, viilsi pantterin takakäpälän sivallus hänen jalkansa auki lonkasta polveen saakka.

Tämän veren näkeminen ja haju kenties vaikutti apinoihin; mutta
Taugille on oikeastaan annettava kunnia siitä, mitä he tekivät.

Taug, joka vain hetkinen sitten oli vimmastunut Apinain Tarzanille, seisoi aivan ottelevien vieressä, tuijottaen heihin punareunaisine, pienine, ilkeine silmineen. Mitä liikkui hänen villissä mielessään? Nauttiko hän äskeisen kiusaajansa vähän kadehdittavasta asemasta? Toivoiko hän näkevänsä Shitan isojen hampaiden iskeytyvän apinamiehen pehmeään kurkkuun? Vai tajusiko hän, kuinka suurta rohkeutta ja epäitsekkyyttä todisti se, että Tarzan oli syöksynyt pelastamaan Tikan balua — Taugin pientä balua — pannen siinä oman henkensä vaaraan? Onko kiitollisuus vain ihmisille ominainen tunne vai tuntevatko sitä myöskin alemmat eläimet?

Kun Tarzanin veri alkoi vuotaa, silloin Taug vastasi näihin kysymyksiin. Kookkaan ruumiinsa kaikella painolla hän heittäytyi Shitan kimppuun, muristen kamalasti. Hänen pitkät torahampaansa upposivat valkoiseen kurkkuun. Hänen voimakkaat kätensä pieksivät ja repivät pehmoista turkkia, niin että karvat pölisivät viidakon tuulahduksen vietäviksi.

Ja Taugin esimerkki silmiensä edessä hyökkäsivät muut urokset, peittäen Shitan raatelevilla hampaillaan ja täyttäen koko metsän sotahuutojensa huumaavalla melulla.

Oi, sepä vasta oli viehättävä ja innostava näky — tämä ylimpien apinain ja kookkaan valkoisen miehen taistelu ikivanhaa vihollista, Shitaa, pantteria, vastaan!

Hulluna innostuksesta Tika suorastaan tanssi oksallaan, joka huojui hänen raskaasta painostaan, ja Thaka, Mumga, Kamma ja muut Kertshakin heimon naaraat tekivät kimakoilla karjaisuillaan viidakossa nyt vallitsevan metelin vieläkin hornamaisemmaksi.

Purren ja purtuna, repien ja revittynä Shita kamppaili henkensä edestä; mutta hänellä oli ylivoima vastassaan. Jopa Numa, leijonakin, olisi empinyt ahdistaa niin suurta lukumäärää Kertshakin heimon isoja urosapinoita, ja kun eläinten kuningas nyt lähes kilometrin päähän kuuli tämän hirveän tappelun äänet, nousi se levottomana puolipäivä-uinailustaan ja hölkytti kauemmaksi viidakkoon.

Pian lakkasivat Shitan raadellun ja verisen ruumiin jättimäiset ponnistukset. Se jäykkeni kuin suonenvedossa, värisi ja oli hiljaa, mutta apinat jatkoivat repimistään, kunnes kaunis nahka oli ihan siekaleina. Vihdoin he herkesivät pelkästään ruumiillisen väsymyksen tähden, ja sitten nousi sekasortoisina myllertäneiden vartaloiden keskeltä veren punaama jättiläinen suorana kuin keihäs.

Hän laski toisen jalkansa pantterin raadolle, kohotti veren tahraamat kasvonsa päiväntasaajan sinistä taivasta kohti ja kajautti urosapinain kauhistuttavan voittohuudon.

Toinen toisensa jälkeen noudattivat hänen Kertshakin heimoon kuuluvat karvaiset toverinsa hänen esimerkkiään. Naaraat laskeutuivat turvaisilta oksiltaan ja pieksivät ja häpäisivät Shitan kuollutta ruumista. Nuoret apinat suorittivat taistelun uudelleen, matkien valtavia vanhempiaan.

Tika oli aivan lähellä Tarzania. Tämä kääntyi ja näki hänen painavan balua lujasti rintaansa vasten; apinamies ojensi kätensä ottamaan pienokaista, odottaen Tikan karkaavan hampaat irvissä kimppuunsa; mutta sensijaan naaras laski halun hänen käsivarrelleen, tuli lähemmäksi ja nuoli hänen kauheita haavojaan.

Ja samassa Taug, joka oli selviytynyt vain muutamilla naarmuilla, tuli kyyköttämään Tarzanin viereen, katseli häntä, kun hän leikki pikku balun kanssa, ja vihdoin myöskin Taug kumartui auttamaan Tikaa puhdistamaan ja parantamaan apinamiehen vammoja.

NELJÄS LUKU

Isä-vainajansa kirjoista, joihin Apinain Tarzan tutustui suojaisen sataman pohjukassa sijaitsevassa pienessä majassa, löysi hän paljon sellaista, mikä oli omiaan panemaan hänen nuoren päänsä ymmälle. Vaivojaan säästämättä ja kärsivällisesti uurastamalla hän oli ilman apua saanut selville kirjojen sivuille painettujen, tanssivalta hyttysparvelta näyttävien merkkien tarkoituksen. Hän oli oppinut, että ne niissä monissa yhtymissä, joissa ne esiintyivät, puhuivat äänetöntä, outoa kieltä, kertoivat ihmeellisistä asioista, joita pieni apinapoika ei millään tavoin kyennyt täysin käsittämään; ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan, vilkastuttivat hänen mielikuvitustaan ja valoivat hänen sieluunsa voimakasta tiedon kaipuuta.

Sanakirja oli osoittautunut ihastuttavaksi tietoaitaksi, sittenkun hän monivuotisen väsymättömän ponnistelun jälkeen oli ratkaissut salaperäisen arvoituksen siitä, mikä on sen tarkoitus ja miten sitä käytetään. Hän oli oppinut noudattamaan sitä lukiessaan jonkunlaista metsästysmenetelmää, pysytellen uuden käsitteen jäljillä niiden lukuisten määritelmien sokkeloissa, joista jokainen outo sana pakotti hänet ottamaan selkoa. Se oli samanlaista kuin otuksen seuraaminen viidakossa — se oli metsästämistä, ja Apinain Tarzan oli väsymätön metsästäjä.

Oli luonnollisestikin sellaisia sanoja, jotka herättivät hänen uteliaisuuttaan suuremmassa määrin kuin toiset ja jotka syystä tai toisesta kannustivat hänen mielikuvitustaan. Oli esimerkiksi yksi, jonka merkitys oli hyvin vaikea käsittää. Se oli sana Jumala. Tarzanin huomio oli aluksi kiintynyt siihen sen vuoksi, että se alkoi isommalla j-merkillä kuin sen läheisyydessä olevat sanat — urospuolinen j-itikka se oli Tarzanista, kun taas pienet kirjaimet olivat naaraspuolisia. Toinen seikka, joka veti hänet sitä tarkastamaan, oli se, että sen määritelmässä — Korkein Olento, Maailman Luoja ja Ylläpitäjä — oli niin runsaasti uros-merkkejä. Sen täytyi totisesti olla hyvin tärkeä sana; hänen oli otettava siitä selvää, ja hän ottikin, vaikka hän vielä kuukausia kestäneen miettimisen ja tutkimisen jälkeen yhä olikin neuvoton sen merkityksestä.

Yhtä kaikki Tarzan ei katsonut sitä aikaa tuhlatuksi, jonka hän uhrasi näihin omituisiin metsästysretken tiedon riistakentillä, sillä jokainen sana, jokainen määritelmä opasti häntä yhä edelleen outoihin paikkoihin, uusiin maailmoihin, joissa hän yhä useammin kohtasi vanhoja, tuttuja kasvoja. Ja aina hän kartutti tietovarastoaan.

Mutta Jumala-sanan merkitys pani hänet yhä vieläkin epäilemään. Kerran hän luuli sen käsittäneensä — Jumala on mahtava päällikkö, kaikkien manganien kuningas. Aivan varma hän ei kuitenkaan ollut, koska se merkitsi sitä, että Jumala oli mahtavampi kuin Tarzan — ja sitä ei Apinain Tarzan, joka ei tunnustanut, vertaisekseen ketään koko viidakossa, ollut hevillä valmis myöntämään.

Ei missään niistä kirjoista, joita siellä oli, ollut ainoatakaan kuvaa Jumalasta, vaikka hän löysikin niistä paljon sellaista, mikä vahvisti hänen uskoaan, että Jumala oli suuri, kaikkivaltias yksilö. Hän näki kuvattuina paikkoja, joissa Jumalaa palvottiin, mutta ei yhtään kuvaa Jumalasta. Lopulta hän alkoi aprikoida, että Jumala kenties olikin toisenlainen olento kuin hän, ja vihdoin hän päätti lähteä etsimään Häntä.

Hän aloitti etsintänsä tiedustamalla Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja oli nähnyt paljon kummallisia seikkoja pitkän elämänsä aikana. Mutta koska Mumga oli apina, oli hänellä kyky muistaa joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja. Se, että Gunto oli erehtynyt luulemaan pistiäistä syötäväksi kuoriaiseksi, oli tehnyt häneen paljon syvemmän vaikutuksen, kuin kaikki näkemänsä Jumalan suuruuden ilmaisut, joita hän luonnollisestikaan ei ollut ymmärtänyt.

Numgo, joka kuuli Tarzanin kysymyksen, sai riistetyksi huomionsa kirppujen tappamisen suomasta huvista kyllin pitkäksi aikaa esittääkseen teorian, että se voima, joka aiheutti salamat ja sateen ja jyrinän, johtui Gorosta, kuusta. Hän tiesi sen, selitti hän, siitä että dum-dumia tanssittiin Goron valossa. Vaikka tällainen päätteleminen tyydytti täydellisesti Numgoa ja Mumgaa, ei se kyennyt saamaan Tarzania aivan varmaksi. Se tarjosi hänelle kuitenkin pohjan uuteen suuntaan käyville jatkuville tutkimuksille. Hän päätti tutkia kuuta.

Sinä iltana hän kiipesi viidakon korkeimman jättiläispuun ylimmälle oksalle. Oli täysikuu, suuri, loistava, päiväntasaajan kuu. Apinamies nousi seisomaan hennolle, huojuvalle oksalle ja nosti pronssinväriset kasvonsa hopeista pyörää kohti. Mutta nyt, kun hän oli kiivennyt niin korkealle kuin suinkin pääsi, hän huomasi hämmästyksekseen, että Goro oli yhtä kaukana kuin silloin, kun hän katseli sinnepäin maasta. Hän arveli, että Goro koetti välttää häntä.

"Tule tänne, Goro!" hän huusi. "Apinain Tarzan ei tee sinulle pahaa!"
Mutta kuu pysyi sittenkin korkealla.

"Sano minulle", jatkoi Tarzan, "oletko sinä se suuri kuningas, joka lähettää Aran, salaman, joka synnyttää kovan jyrinän ja rajut tuulet ja joka heittää vettä viidakon asukkaiden päälle, kun päivät ovat pimeät ja on kylmä. Sano minulle, Goro, oletko sinä Jumala!"

Tietystikään hän ei lausunut Jumalan nimeä kuten te ja minä sen lausumme, sillä Tarzanilla ei ollut aavistustakaan englantilaisesta esi-isiensä puhutusta kielestä. Mutta hänellä oli omat keksimänsä nimet kaikille niille pikku merkeille, jotka muodostivat aapiston. Päinvastoin kuin apinat hän ei tyytynyt pelkästään siihen, että hänellä oli mielessään kuva tuntemistaan asioista, vaan hänellä täytyi olla myöskin kutakin niistä kuvaava sana. Lukiessaan hän tajusi sanan kokonaisuutena, mutta lausuessaan isänsä kirjoista oppimiaan sanoja hän äänsi järjestyksessä peräkkäin ne nimet, jotka hän oli antanut niissä esiintyville pienille itikoille, usein pannen kunkin eteen sukupuolta ilmaisevan etuliitteen.

Niinpä oli Tarzan Jumalasta muodostanut juhlallisen sanan. Apinoiden miespuolinen etuliite on bu, naispuolinen mu, j:n nimitys oli Tarzanilla la, u:n tu, m:n mo, a:n re ja l:n ga. Sana Jumala oli hänen suussaan Bulamutumoregare eli suomeksi uros-ja-naaras-j-u-m-a-l-a.

Samalla tavoin oli hän saanut omalle nimelleen oudon ihmeellisen tavaamistavan. Tarzan johtuu kahdesta apinakielen sanasta, tar ja zan, joka merkitsee valkea iho. Sen antoi hänen kasvatusäitinsä Kaala, iso naarasapina. Kun Tarzan ensi kerran käänsi sen oman kansansa kirjoitetulle kielelle, ei hän vielä ollut sattunut tapaamaan sanoja valkea ja iho sanakirjasta; mutta aapisessa hän oli nähnyt pienen valkoisen pojan ja niinpä hän kirjoitti nimensä bumudetarokare, eli urosapina.

Tarzanin omituisen tavaamisjärjestelmän noudattaminen olisi sekä vaivaloista että turhaa, minkä vuoksi tästä eteenpäin pysymme meille tutummassa, koulussa opitussa kirjoitustavassa, kuten olemme tähänkin asti tehneet. Teitä väsyttäisi, jos teidän pitäisi muistaa, että de on p, ta o, ro i, ka k, ja re a, ja että lausuaksenne sanan "urosapina" on teidän liitettävä apinain miespuolinen etuliite bu koko sanan eteen ja naispuolinen etuliite mu ainakin ensimmäisen sanassa "poika" olevan kirjaimen eteen — se väsyttäisi teitä, ja minut se saattaisi pahempaan kuin pulaan.

Näin Tarzan puheli kuulle, ja kun Goro ei vastannut, kiukustui Apinain Tarzan. Hän pullisti valtavaa rintaansa, paljasti hampaansa ja sinkautti maapallon kuolleelle seuralaiselle vasten kasvoja urosapinan taisteluhaasteen.

"Sinä et ole Bulamutumoregare", hän kiljui. "Sinä et ole viidakon väen kuningas. Sinä et ole niin suuri kuin Tarzan, mahtava taistelija, mahtava metsästäjä. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Jos olisi joku Bulamutumoregare, niin Tarzan voisi tappaa hänet. Tule alas, Goro, pelkuri-raukka, taistelemaan Tarzanin kanssa. Tarzan surmaa sinut. Minä olen Tarzan, surmaaja."

Mutta kuu ei vastannut mitään apinamiehen kerskailuun, ja kun sitten pilvi ajautui sen eteen, niin Tarzan luuli, että Goro todellakin pelkäsi ja meni häntä piiloon. Senvuoksi hän laskeutui puusta, herätti Numgon ja kertoi tälle, kuinka suuri Tarzan oli — kuinka hän oli säikäyttänyt Goron pois taivaalta ja pannut hänet vapisemaan. Tarzan puhui kuusta uroksena, sillä kaikki isot tai muuten pelkoa ja kunnioitusta herättävät oliot ovat apinakansasta miespuolisia.

Numgoon ei hänen puheensa suurestikaan tehonnut; mutta hän oli hyvin uninen, minkä vuoksi hän käski Tarzanin mennä tiehensä ja jättää rauhaan parempansa.

"Mutta mistä minä löydän Jumalan?" tiukkasi Tarzan. "Sinä olet hyvin vanha; jos on olemassa joku Jumala, on sinun täytynyt nähdä hänet. Minkä näköinen Hän on? Missä Hän asustaa?"

"Minä olen Jumala", vastasi Numgo. "Ja nyt mene nukkumaan äläkä enää häiritse minua!"

Tarzan katsoi muutamia minuutteja värähtämättä Numgoa; hänen siromuotoinen päänsä painui hiukkasen alemmaksi leveiden hartioiden väliin, vankka leuka työntyi eteenpäin ja lyhyt ylähuuli meni irveen, niin että valkeat hampaat näkyivät. Sitten hän murahti matalasti, syöksyi apinan kimppuun ja upotti hampaansa toisen karvaiseen olkapäähän, puristaen tanakkaa niskaa lujilla sormillaan. Kahdesti hän pudisti apinavanhusta ja hellitti sitten irti hampaansa.

"En", ulvoi Numgo. "Olen vain vanha apina-parka. Jätä minut rauhaan. Mene tiedustamaan gomanganeilta, missä Jumala on! He ovat karvattomia kuten sinä itsekin ja myöskin perin viisaita. Heidän pitäisi se tietää."

Tarzan päästi Numgon irti ja kääntyi poispäin. Ehdotus, että hänen olisi kysyttävä mustaihoisilta, miellytti häntä, ja vaikka hänen suhteensa Mbongan, päällikön, kansaan olivatkin kaikkea muuta kuin ystävälliset, niin hän voi ainakin vakoilla vihattuja vainolaisiaan saadakseen selville, olivatko he missään tekemisissä Jumalan kanssa.

Niinpä siis Tarzan lähti oikaisemaan puita myöten neekerien kylää kohti, vapisten innostuksesta ajatellessaan, että hän oppisi tuntemaan Korkeimman Olennon, kaikkien olioiden Luojan. Matkalla hän mielessään tarkasti aseistustaan metsästyspuukkonsa kuntoa, nuoliensa lukumäärää, jousensa jänteen joustavuutta — ja punnitsi kädessään sotakeihästään, joka aikoinaan oli ollut jonkun Mbongan heimoon kuuluneen mustan soturin ylpeys.

Jos hän kohtaisi Jumalan, niin hän olisi valmistautunut. Mahdotonta oli sanoa, oliko ruohoköysi, sotakeihäs vaiko myrkytetty nuoli tehokkain ase outoa vihollista vastaan. Apinain Tarzan oli aivan tyytyväinen — jos Jumala haluaisi otella, niin apinamies olisi ihan varma kamppailun tuloksesta. Tarzanilla oli paljon kyseltävää Maailman Luojalta, ja siksi hän toivoi, ettei Jumala olisi sotainen Jumala; mutta hänen kokemuksensa elämästä ja elollisten olentojen tavoista olivat opettaneet hänelle, että kaikki, joilla oli hyökkäys- ja puolustusvälineitä, olivat varsin todennäköisesti valmiit ryhtymään taisteluun, jos olivat oikealla tuulella.

Oli pimeä Tarzanin saapuessa Mbongan kylän laitaan. Yhtä äänettömästi kuin yön hiljaiset varjot hän meni tavanmukaiselle paikalleen suojapaalutuksen vieressä kasvavan tuuhean puun oksille. Allaan kylän raitilla hän näki miehiä ja naisia. Miehet olivat kamalan näköisiksi maalattuja — kamalamman kuin tavallisesti. Heidän keskuudessaan liikkui kummallinen, luonnoton otus, pitkä hahmo, joka käveli kahdella ihmisjalalla, mutta jolla oli puhvelin pää. Hänen selästään roikkui nilkkoihin saakka ulottuva häntä, ja toisessa kädessä hänellä oli seepran häntä, toinen puristi kimppua pieniä nuolia.

Tarzan oli kuin sähköistynyt. Oliko sattuma voinut näin pian suoda hänelle tilaisuuden Jumalan näkemiseen? Varmaa oli, ettei tämä olento ollut ihminen eikä eläin. Mikä muu siis se olisi voinut olla kuin Maailman Luoja? Apinamies tarkkasi kummallisen olennon jokaista liikettä. Hän näki mustien miesten ja naisten vetäytyvän taaksepäin sen lähestyessä, ikäänkuin he olisivat pelänneet sen salaperäisiä voimia.

Piakkoin hän näki tämän jumaluusolennon puhuvan ja kaikkien kuuntelevan hänen sanojaan äänettöminä. Tarzan oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin Jumala kyennyt herättämään niin suurta kunnioitusta gomanganien sydämissä, eikä niin tarkoin suistamaan heidän suutaan turvautumatta nuoliin tai keihäisiin. Tarzan oli johtunut halveksimaan mustaihoisia, etupäässä heidän lörpöttelyhalunsa tähden. Pienet apinat puhelivat paljon ja kiirehtivät pois vihollisen läheisyydestä. Kertshakin isot, vanhat urokset puhuivat vain vähän ja tappelivat mitä mitättömimmistä aiheista. Numalla, leijonalla, ei ollut lavertelutaipumuksia, mutta kaikista viidakon asukkaista vain harvat taistelivat useammin kuin se.

Tarzan sai sinä yönä nähdä paljon kummallista, mistä hän ei ymmärtänyt mitään, ja kenties juuri siitä syystä, että se oli kummallista, luuli hän sen olevan yhteydessä Jumalan kanssa, jota hän ei käsittänyt. Hän näki kolmen nuorukaisen saavan ensimmäiset sotakeihäänsä taikamenoissa, jotka kuvatuksen näköinen poppamies onnistuneesti koetti tehdä kaameiksi ja kunnioitusta herättäviksi.

Äärettömän innostuneena hän katseli, kuinka kunkin nuorukaisen mustaan käsivarteen viillettiin haava ja heidän vertaan ja Mbongan verta sekoitettiin veriveljeyden juhlalliseksi vahvistukseksi. Hän näki, kuinka seebran häntää kastettiin vesikattilassa, jonka kohdalla poppamies oli tehnyt taikatemppuja tanssiessaan ja hyppiessään sen ympärillä; ja hän näki, että kunkin kolmen alokkaan otsaan ja rintaan pirskoitettiin tätä taiottua nestettä. Jos apinamies olisi tietänyt tämän teon tarkoituksen, että sillä tahdottiin tehdä soturi haavoittumattomaksi vihollisen hyökkäyksistä ja pelottomaksi kaikissa vaaroissa, niin hän olisi epäilemättä syöksynyt kylän raitille ja anastanut seepran hännän ja osan kattilan sisällöstä.

Mutta hän ei sitä tietänyt, ja senvuoksi hän vain ihmetteli, ei ainoastaan näkemäänsä, vaan myöskin kummallisia väreitä, jotka kulkivat edestakaisin pitkin hänen selkäpiitään; epäilemättä ne aiheutti sama hypnoottinen vaikutus, joka piti mustat katselijat tiukasti pelokkaan kunnioituksen vallassa, hysteerisen innostuksen partaalla.

Kuta kauemmin Tarzan tarkkaili, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänen silmäinsä edessä oli Jumala, ja sen varmuuden mukaan vakiutui hänessä päätös, että hänen oli päästävä tuon jumaluusolennon puheille. Apinain Tarzanille olivat ajatus ja toiminta yhtä.

Mbongan kansan hysteerinen kiihtymys oli nyt mahdollisimman tiukassa vireessä. Paljon ei tarvittu laukaisemaan mustaihoisien äärimmilleen kohonnutta hermojännitystä, jonka poppamies oli kammottavilla tempuillaan saanut aikaan.

Äkkiä kuului leijonan voimakas karjaisu aivan paaluaitauksen takaa. Neekerit hätkähtivät hermostuneesti, jääden hievahtamatta ja hiljaa odottamaan tuon liiankin tutun, mutta aina peloittavan äänen toistumista. Myöskin poppamies keskeytti monimutkaisen toimituksen, jäykistyen silmänräpäykseksi ikäänkuin kivipatsaaksi ja vaivaten ovelia aivojaan miettiessään, kuinka hän parhaiten voisi käyttää hyväkseen kuulijakuntansa mielentilaa ja sopivaan aikaan sattunutta keskeytystä.

Jo nyt oli ilta ollut hänelle tavattoman edullinen. Hän saisi kolme vuohta siitä, että vihki mainitut kolme nuorukaista täysikelpoisiksi sotilaiksi, ja lisäksi hän oli ihailevilta ja pelästyneiltä kuulijoiltaan saanut useita jyvä- ja helmilahjoja sekä palasen kuparilankaa.

Numan karjaisun vielä tärisyttäessä pingoittuneita hermoja, särki kylässä vallitsevan hiljaisuuden naisen kimeä, vihlova nauru. Tämän hetken valitsi Tarzan pudottautuakseen keveästi puusta kylän raitille. Pelottomana hän seisoi verivihollistensa seassa hyvinkin päätään pitempänä kuin muut Mbongan soturit, suorana kuin aidanseiväs, voimakaslihaksisena kuin Numa, leijona.

Hetkisen Tarzan seisoi paikallaan, silmäillen poppamiestä. Kaikkien silmät olivat tähdätyt häneen, mutta kukaan ei ollut liikahtanut — he olivat kuin halvautuneet pelosta, mutta herpaannus kirposi heistä hetkisen kuluttua, kun Tarzan päätään keikauttaen astui suoraan kamalaa, puhvelipäistä olentoa kohti.

Silloin eivät neekerien hermot enää kestäneet. Kuukausimääriä oli heitä painanut oudon, vaalean viidakkojumalan herättämä kauhu. Heidän nuoliaan oli varastettu aivan kylän keskeltä; heidän sotureitaan oli äänettömästi surmattu viidakkopoluilla, ja niiden ruumiit olivat salaperäisesti yöllä tipahtaneet kylän raitille ikäänkuin taivaasta.

Pari, kolme heistä oli vilahdukselta nähnyt tämän oudon haltian kummallisen hahmon, ja juuri heidän usein toistettujen kuvaustensa perusteella tunsi koko kylä nyt Tarzanin useiden heidän vahinkojensa aiheuttajaksi. Jossakin toisessa tilaisuudessa olisivat soturit epäilemättä karanneet hänen kimppuunsa, mutta yöllä ja ennen kaikkea tänä yönä, jolloin heidän poppamiehensä kaameat taikatemput olivat siinä määrin saaneet heidät hermostuneen kauhun valtaan, he olivat pelosta avuttomia. Yhtenä miehenä he Tarzanin lähestyessä kääntyivät pakoon, hajautuen majoihinsa. Hetkisen pysyi heistä lujana yksi, mutta vain yksi. Se oli poppamies. Hän oli enemmän kuin puolittain hypnotisoinut itsensäkin uskomaan omaan taikurimahtiinsa ja jäi uhmaamaan tätä uutta haltiaa, joka uhkasi tuhota pohjan hänen ikivanhalta, tuottavalta ammatiltaan.

Poppamies, jolla ei ollut aavistustakaan toisen sanojen merkityksestä, tanssi muutamia omituisia askelia, hyppäsi korkealle ilmaan, pyörähtäen täyden kierroksen ympäri, ja tuli maahan kumaraan asentoon, jalat hyvin levällään ja pää ojennettuna apinamiestä kohti. Niin hän oli hetkisen, lausuen sitten äänekkäästi: "Buu!" Sillä hän ilmeisestikin aikoi säikäyttää Tarzanin tiehensä; mutta sellaista tehoa ei sanalla ollut.

Tarzan ei hellittänyt. Hän oli saanut päähänsä, että hänen oli päästävä kuulustelemaan Jumalaa, eikä mikään maailmassa kyennyt nyt häntä pidättämään. Nähtyään ettei hänen kujeilunsa lainkaan tepsinyt vieraaseen, koetti poppamies uutta keinoa. Hän sylkäsi seebran häntään, joka hänellä oli yhä kädessään, piirsi sen yläpuolelle ympyröitä toisessa kädessään olevilla nuolilla, samalla peräytyen varovasti kauemmaksi Tarzanista ja puhellen hännän jouhipäälle kuten uskotulleen.

Tämän taian täytyi kuitenkin olla kehno, sillä otus, olipa hän sitten jumala tai haltia, lyhensi pysähtymättä heidän välistänsä matkaa. Ympyröitä tulikin senvuoksi vain vähän ja vikkelästi, minkä jälkeen poppamies koetti tehdä ryhtinsä pelkoa ja kunnioitusta herättäväksi ja heilautti seebran häntää edessään, pyyhkäisten sillä kuvitellun rajan itsensä ja Tarzanin väliin.

"Tämän rajan ylitse sinä et voi astua, sillä taikani on voimakas taika", hän huusi. "Seis! Muutoin kaadut kuoliaana maahan, niin pian kun jalkasi koskettaa tätä paikkaa. Äitini oli vudu, isäni oli käärme; minä olen leijonan sydämistä ja pantterin sisälmyksistä; syön pieniä lapsia aamiaiseksi, ja viidakon haltiat ovat orjiani. Olen mahtavin poppamies koko maailmassa; en pelkää mitään, sillä minä en voi kuolla. Minä —" Sen edemmäksi hän ei päässyt; sensijaan hän kääntyi pakoon, kun Apinain Tarzan astui taiotun surmaviivan yli ja oli sittenkin elossa.

Poppamiehen lähtiessä juoksemaan oli Tarzan vähällä menettää malttinsa. Tällainen ei ollut Jumalalle sopivaa menettelyä, ei ainakaan sen käsityksen mukaan, jonka Tarzan oli saanut Jumalasta.

"Tule takaisin!" kiljaisi apinamies. "Tule takaisin, Jumala! Minä en tee sinulle pahaa!" Mutta silloin poppamies jo pakeni täyttä karkua, hyppien korkealle, harpatessaan keittopatojen ja kyläläisten majojen edustalla palaneiden, suitsuaviksi tuhkaläjiksi hiiltyneiden pikkunuotioiden ylitse. Suoraan omaa majaansa kohti juoksi poppamies, jota pelko kannusti harvinaisen vinhaan vauhtiin; mutta turhaan hän ponnisteli — apinamies kiiti hänen perässään yhtä nopeasti kuin Bara, kauris.

Juuri majansa ovella joutui poppamies kiinni. Raskas käsi laskeutui hänen olalleen ja kiskaisi hänet takaisin. Se kouraisi puhvelinnahan liepeestä ja tempasi häneltä naamion. Tarzan näki, että pimeään majaan pujahti alaston neekeri.

Tätäkö hän siis oli luullut jumalaksi! Tarzanin huulet kaartuivat äkäisesti irveen, kun hän syöksyi majaan kauhistuneen taikurin jäljessä. Siellä vallitsevassa sysimustassa pimeydessä hän löysi miehen kyyristyneenä vastaiselle seinustalle ja veti hänen kuutamoisen yön verrattain valoisaan ulkoilmaan.

Poppamies puri ja raapi, pyrkien karkuun; mutta saatuaan muutamia nyrkiniskuja kalloonsa hän pian tajusi vastustelun turhaksi. Kuutamossa Tarzan nosti kyyristelevän olennon vapiseville jaloilleen.

"Sinä siis olet Jumala!" hän huusi. "Jos sinä olet Jumala, niin Tarzan on suurempi Jumala." Ja niin apinamies ajattelikin. "Minä olen Tarzan", hän mylvi neekerin korvaan. "Ei koko viidakossa, ei sen yläpuolella, ei juoksevassa vedessä, ei hiljaisessa vedessä, ei isossa vedessä eikä pienessä vedessä ole ketään suurempaa kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin manganit; hän on suurempi kuin gomanganit. Omin käsin hän on surmannut Numan, leijonan, ja Shitan, pantterin; ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin Jumala. Katso!" Äkkiä nykäisten hän kiersi mustaihoisen niskaa, kunnes mies kirkui tuskasta ja vaipui, sitten pyörtyneenä maahan.

Laskien jalkansa kaatuneen poppamiehen kaulalle, apinamies nosti kasvonsa kuuhun päin ja päästi voittoisan urosapinan pitkän, vihlovan kiljaisun. Sitten hän kumartui sieppaamaan seebran hännän tiedottoman miehen hervottomista sormista ja lähti vilkaisemattakaan taaksepäin astelemaan samaa tietä kylän läpi takaisin.

Useiden majojen ovilta tarkkailivat häntä pelokkaat silmät. Muiden muassa oli Mbonga, päällikkö, nähnyt, mitä poppamiehelle oli tapahtunut. Mbonga oli kovin suuttunut. Vanhana viisaana patriarkkana hän ei ollut koskaan uskonut poppamiehiin muuta kuin puolittain, ei ainakaan sitten kun hän iän mukana oli saanut enemmän viisautta; mutta päällikkönä hän antoi poppamiehen vallalle täyden arvon hallituksen aseena, ja usein Mbonga oli käyttänyt kansansa taikauskoista pelkoa omiin tarkoituksiinsa taikurin välityksellä.

Mbonga ja poppamies olivat työskennelleet yhdessä ja jakaneet saaliin, mutta nyt olisi poppamiehen arvo ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos kukaan muu oli nähnyt samaa kuin Mbonga, eikä tällä miespoloisella enää olisi yhtä suurta luottamusta ketään muuta vastaista poppamiestä kohtaan.

Mbongan täytyi tehdä jotakin vastapainoksi sille turmiolliselle vaikutukselle, joka metsänhaltian tuottamasta poppamiehen tappiosta koituisi. Hän tempasi raskaan keihäänsä ja hiipi hiljaa majastaan poistuvan apinamiehen jälkeen. Kylän raitilla marssi Tarzan yhtä huolettomana, yhtä tyynenä kuin olisi hänen ympärillään ollut vain Kertshakin heimon ystävällisiä apinoita eikä aseellisten vihollisten täyttämä kylä.

Vain näennäinen oli Tarzanin välinpitämättömyys, sillä valpas ja tarkkaava oli hänen jokainen harjaantunut aistinsa. Mbonga, tarkkakorvaisten viidakkoeläinten kavala väijyjä, liikkui nyt äärimmäisen hiljaa. Ei edes Bara, kauris, suurine korvineen olisi voinut mistään risahduksesta aavistaa, että Mbonga oli lähistöllä; mutta neekeri ei ollut väijymässä Baraa; hän hiipi ihmisen jäljessä, ja siksi hän koetti vain välttää melua.

Hän tuli yhä lähemmäksi hitaasti liikkuvaa apinamiestä. Nyt hän nosti sotakeihäänsä, ojentaen oikean kätensä kauas olkansa taa. Kerta kaikkiaan tahtoi Mbonga, päällikkö, vapauttaa itsensä ja kansansa tämän uhkaavan vihollisen painajaisesta. Hän ei heittäisi huonosti; hän olisi huolellinen ja sinkauttaisi aseensa niin väkevästi, että se kerrassaan surmaisi haltian.

Mutta vaikka Mbonga olikin olevinaan varma, niin hän erehtyi laskuissaan. Hän lienee uskonut vaanivansa ihmistä — mutta hän ei kuitenkaan tietänyt, että tällä ihmisellä oli alempien eläinten herkät aistimet. Kun Tarzan oli kääntänyt selkänsä viholliselleen, oli hän pannut merkille yhden seikan, jonka huomioon ottaminen ei olisi johtunut Mbongan mieleenkään metsästäessään ihmistä — tuulen. Se puhalsi Tarzanin menosuuntaan ja kantoi hänen tarkkoihin sieraimiinsa hänen takanaan syntyvät hajut. Niinpä Tarzan tiesi, että häntä seurattiin, sillä vaikka afrikkalaisessa kylässä onkin monenlaista löyhkää, kykeni apinamiehen uskomattoman hyvä hajuaisti erottamaan määrätyn löyhkän toisesta ja huomattavan tarkoin määräämään, miltä kohdalta se lähti.

Hän tiesi, että häntä vainosi mies, joka tuli lähemmäksi, ja hänen järkensä varoitti häntä tämän hiipijän aikeista. Kun Mbonga niin ollen pääsi keihäänheiton päähän apinamiehestä, pyörähti viimemainittu äkkiä häneen päin, niin äkkiä, että kohotettu keihäs lennähti sekunnin murto-osan aikaisemmin kuin Mbonga oli aikonut. Se osui hiukan liian korkealle, ja Tarzan kumartui antaakseen sen sujahtaa päänsä ylitse; sitten hän lähti juoksemaan päällikköä kohti. Mutta Mbonga ei jäänyt häntä odottamaan, vaan kääntyi pakenemaan lähimmän majan pimeää oviaukkoa kohti, huutaen mennessään sotilaitaan käymään muukalaisen kimppuun ja surmaamaan hänet.

Syytä olikin Mbongalla kirkua apua, sillä nuori ja ketteräjalkainen Tarzan lyhensi heidän välimatkaansa, kiitäen pitkin askelin ja nopeasti kuin saalistaan ahdistava leijona. Hän myöskin murisi hyvin samaan tapaan kuin Numa itse. Mbonga kuuli sen, ja hänen sydämensä kylmeni. Hänen villainen tukkansa nousi pystyyn, ja hän tunsi pisteleviä kylmänväreitä selkäpiissään, ikäänkuin kuolema olisi kylmällä sormellaan hapuillut pitkin hänen selkäänsä.

Myöskin toiset sen kuulivat ja näkivät — he olivat rohkeita, kamalannäköisiksi maalattuja sotureita ja puristivat hervottomilla sormillaan raskaita sotakeihäitään. Numan, leijonan kimppuun he olisivat karanneet pelottomasti. Monta kertaa itseään lukuisampia mustia sotureita vastaan he olisivat rientäneet suojaamaan päällikköään; mutta tämä kammottava viidakonhaltia herätti heissä kauhua. Hänen syvästä rinnastaan humahteleva pedonmurina ei ollut lainkaan inhimillinen; inhimillisiä eivät myöskään olleet paljastetut hampaat eivätkä kissamaiset hyppäykset. Mbongan sotureita hirvitti — hirvitti siihen määrin, etteivät he uskaltaneet poistua turvallisilta tuntuvista majoistaan, vaan katselivat syrjästä, kun petomies hypähti suoraan heidän vanhan päällikkönsä niskaan.

Mbonga kaatui, kiljaisten kauhusta. Hän oli liian säikähtynyt yrittääkseenkään puolustautua. Hän vain virui vastustajansa alla pelon lamauttamana, kirkuen täyttä kurkkua. Tarzan nousi polvilleen hänen selkäänsä. Hän käänsi Mbongan selälleen, niin että hänen kurkkunsa näkyi ja katsoi häntä silmiin; sitten Tarzan veti esille pitkän, terävän puukkonsa, saman puukon, jonka John Clayton, loordi Greystoke, oli tuonut Englannista monta vuotta sitten. Hän laski sen lähelle Mbongan kurkkua. Neekerivanhus uikutti pelosta, rukoillen armoa sellaisella kielellä, jota Tarzan ei ymmärtänyt.

Ensimmäisen kerran apinamies tarkasteli päällikköä läheltä. Hän näki vanhan miehen, hyvin vanhan miehen, jolla oli laiha kaula ja kurttuiset kasvot — kuivettuneet, pergamenttimaiset kasvot, ne muistuttivat hieman pieniä apinoita, jotka Tarzan niin hyvin tunsi. Hän näki miehen silmistä, kuvastuvan kauhun — Tarzan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista kauhua minkään eläimen silmissä eikä niin säälittävää armonpyyntöä minkään olennon kasvoilla.

Apinamiehen käsi pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin joku olisi sitä pidättänyt. Hän ihmetteli, miksi hän epäröi surmata; tällä tavoin hän ei ollut vitkastellut koskaan ennen. Vanhus näytti surkastuvan ja kutistuvan mitättömäksi luusäkiksi hänen katseensa edessä. Neekeri oli niin heikko, avuton ja kauhistunut, että apinamiehen valtasi suuri halveksuminen; mutta hän tunsi myöskin jotakin muuta, jotakin, mikä Apinain Tarzanille oli uutta viholliseen nähden. Se oli sääliä — sääliä pelästynyttä vanhaa mies-raukkaa kohtaan.

Tarzan nousi pystyyn ja poistui, jättäen Mbongan, päällikön, vahingoittumattomaksi. Pää pystyssä asteli apinamies kylän läpi, heilautti itsensä paaluaitauksen vieressä kasvavan puun oksille ja katosi kyläläisten näkyvistä.

Koko matkan palatessaan apinoiden leiripaikalle Tarzan mietti sen kummallisen voiman selitystä, joka oli pidättänyt, hänen kättään ja estänyt hänet tappamasta Mbongan. Tuntui siltä, kuin olisi joku häntä mahtavampi olento käskenyt häntä säästämään vanhuksen hengen. Tarzan ei voinut sitä ymmärtää, sillä hän ei voinut ajatella mitään eikä ketään, jolla olisi arvovaltaa sanella hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä tai mitä tekemästä hänen tulisi pidättyä.

Oli jo myöhä, kun Tarzan sijoittui huojuvalle oksalle erääseen niistä puista, joiden juurella Kertshakin apinat nukkuivat, ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä tämän kummallisen kysymyksen ympärillä, kun hän vaipui uneen.

Aurinko oli varsin korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Apinat olivat jalkeilla etsimässä ravintoa. Tarzan silmäili heitä veltosti paikaltaan, kun he kaivelivat lahoavasta maanpinnasta etanoita, kovakuoriaisia ja toukkia tai etsivät puiden oksilta munia, linnunpoikasia ja herkullisia lehtimatoja.

Aivan hänen päänsä vieressä kelluva kämmekkä avautui hitaasti, levittäen hienot terälehtensä lämmittävään ja valaisevaan auringonpaisteeseen, joka vasta äskettäin oli tunkeutunut sen varjoisaan piilopaikkaan. Tuhansia kertoja oli Tarzan nähnyt tämän kauniin ihmenäyn; mutta nyt se herätti hänen mielenkiintoaan voimakkaammin kuin ennen, sillä parhaillaan alkoi apinamies tehdä itselleen kysymyksiä kaikista niistä lukemattomista ihmeistä, joita hän tähän asti oli pitänyt itsestään selvinä ilmiöinä.

Mikä pani kukan aukeamaan? Mikä pani sen kasvamaan pienestä nupusta täysin kehittyneeksi kukaksi? Miksi se lainkaan oli olemassa? Miksi oli hän itse olemassa? Mistä oli Numa, leijona, tullut? Kuka istutti ensimmäisen puun? Miksi nousi Goro pimeälle öiselle taivaalle luomaan tervetullutta valoaan kammottavaan öiseen viidakkoon? Entä aurinko? Oliko aurinko taivaalla vain sattumalta?

Miksi eivät kaikki viidakon asukkaat olleet puissa? Miksi eivät puut olleet jotakin muuta? Miksi oli Tarzan erilainen kuin Taug, Taug erilainen kuin Bara, kauris, ja Bara erilainen kuin Shita, pantteri, ja miksi ei Shita ollut samanlainen kuin Buto, sarvikuono? Mistä ja miten tulivat he kaikki — puut, kukat, hyönteiset ja viidakon lukemattomat asukkaat?

Aivan aavistamatta välähti Tarzanin päähän ajatus. Tutkiessaan sanakirjassa esiintyviä lukuisia Jumalan määritelmiä hän oli tavannut sanan luoda — "tehdä olemassa olevaksi; tehdä tyhjästä".

Tarzan oli melkein saavuttanut jotakin kouraantuntuvaa, kun kaukaa kuuluva valitus sai hänet hätkähtäen heräämään mietiskelystään nykyisen todellisuuden tajuntaan. Valitus oli viidakosta, jonkun matkan päästä Tarzanin huojuvalta lepopaikalta. Se oli pienen balun valitus. Tarzan tunsi sen heti Gazanin, Tikan lapsen, ääneksi. Hänet oli nimitetty Gazaniksi, koska hänen pehmoinen lapsentukkansa oli harvinaisen punainen ja Gazan merkitsee isojen apinain kielellä punainen iho.

Valitusta seurasi heti oikein aito kauhun kirkaisu pienistä keuhkoista. Kuin sähköiskusta virisi Tarzanin toimintahalu. Hän kiiti puiden läpi ääntä kohti kuin jousen lennättämä nuoli. Edeltään hän kuuli täysikasvuisen naarasapinan kiukkuisia ärähdyksiä. Siellä riensi Tika auttamaan. Vaaran täytyi olla hyvin uhkaava. Sen saattoi Tarzan päättää naaraan äänen pelonsekaisesta, raivoisasta sävystä.

Juosten pitkin nuokkuvia oksia, heilahtaen puusta toiseen kiiruhti apinamies ääniä kohti, jotka nyt olivat käyneet korvia huumaaviksi. Kaikilta suunnilta kiiti sinnepäin Kertshakin apinoita, noudattaen balun ja sen äidin äänien vetoomusta, ja heidän tullessaan pani heidän kiljuntansa metsän kajahtelemaan.

Mutta nopeampana kuin raskaat toverinsa jätti Tarzan heidät kaikki jälkeensä. Ensimmäisenä joutui hän näyttämölle. Hänen katsettaan kohdannut näky sai hänen jättiläismäisen vartalonsa värisemään kuin vilusta, sillä vihollinen oli eniten vihattu ja eniten kammottu kaikista viidakon eläimistä.

Kiertyneenä isoon puuhun oli Histah, käärme — tavattoman iso, voimakas, limainen — ja sen murhaavaan syleilyyn, kiedottuna oli Tikan pikku balu, Gazan. Mikään koko viidakossa ei herättänyt Tarzanin rinnassa niin läheisesti pelkoa muistuttavaa tunnetta kuin kamala Histah. Myöskin apinat kammosivat Histahia ja pelkäsivät sitä jopa enemmän kuin Shitaa, pantteria, ja Numaa, leijonaa. Kaikista vihamiehistään he eivät ketään kaartaneet kauempaa kuin Histahia, käärmettä.

Tarzan tiesi, että Tika erikoisesti pelkäsi tätä äänetöntä, inhoittavaa vihollista, ja kun näky avautui hänen silmiensä eteen, kummastutti häntä enimmän Tikan käyttäytyminen, sillä juuri sillä hetkellä, kun hän näki Tikan, karkasi naarasapina välkkyvän käärmeen kimppuun, ja kun voimakkaat kiemurat kietoivat hänet samoin kuin hänen lapsensakin, ei hän millään tavoin koettanut pelastautua, vaan tarttui vääntelehtivään ruumiiseen, turhaan koettaen raastaa sitä irti kirkuvasta balustaan.

Tarzan tiesi liian hyvin, kuinka syvälle Histahin pelko oli syöpynyt Tikaan. Siksi hän tuskin voi uskoa omia silmiään, kun ne vakuuttivat hänelle, että Tika vapaaehtoisesti syöksyi tuohon kuolettavaan syleilyyn. Eikä Tikan synnynnäinen pelko tätä hirviötä kohtaan ollut paljoakaan kauheampi kuin itse Tarzanin. Vapaaehtoisesti ei Tarzan milloinkaan ollut koskettanut käärmettä. Sen syytä hänen oli mahdoton sanoa, sillä hän ei voinut myöntää pelkäävänsä mitään: eikä se ollutkaan pelkoa, vaan pikemminkin synnynnäistä inhoa; sen hän oli perinyt sivistyneiden esi-isiensä monilta miespolvilta ja ennen heitä kenties lukemattomilta Tikan kaltaisilta esivanhemmilta, joiden kaikkien rinnassa oli sama nimetön kammo tuota limaista matelijaa kohtaan.

Tarzan ei kuitenkaan empinyt sen enempää kuin Tikakaan, vaan kävi Histahin kimppuun yhtä nopeasti ja rajusti kuin olisi tehnyt ahdistaessaan Baraa, kaurista, surmatakseen sen ravinnokseen. Täten häiritty käärme kiemuroi ja mutkitteli hirveästi; mutta hetkeksikään se ei irroittanut otettaan ainoastakaan aikomastaan uhrista, sillä se oli sulkenut myöskin apinamiehen kylmään syleilyynsä, samassa kun tämä oli hyökännyt sen kimppuun.

Riippuen yhä puussa kannatti valtava matelija kaikkia kolmea, ikäänkuin he olisivat olleet höyheniä, koettaen samalla puristaa heidät kuoliaaksi. Tarzan oli vetäissyt puukkonsa, iskien sillä ripeästi ahdistajansa ruumista; mutta häntä ympäröivät kiemurat uhkasivat rusentaa hänet hengettömäksi, ennenkuin hän olisi saanut haavoitetuksi käärmettä kuolettavasti. Mutta hän taisteli edelleen koettamatta kertaakaan välttää häntä odottavaa kauheata kuolemaa — hänen ainoana pyrkimyksenään oli surmata Histah ja siten vapauttaa Tika ja tämän balu.

Käärme käänsi isot, ammottavat leukapielensä hänen kohdalleen. Kimmoisa kita, johon sopi kaniini tai sarvipää kauris yhtä helposti, tavoitti häntä; mutta kiinnittäessään huomionsa apinamieheen Histah toi päänsä Tarzanin puukon ulottuville. Heti ojentui ruskea käsi, tarttui täplikkääseen niskaan, ja toinen upotti raskaan metsästyspuukon kahvaa myöten pieniin aivoihin.

Histah vapisi suonenvedontapaisesti ja velttoni sitten, jännittyi ja velttoni uudelleen, pieksäen sinne tänne pitkää ruhoaan; mutta se ei enää tietänyt eikä tuntenut mitään. Histah oli kuollut, mutta kuolinkamppailussaan se olisi helposti voinut tuhota kymmenkunta ihmistä tai apinaa.

Reippaasti Tarzan tarttui Tikaan ja veti hänet irti höllentyneestä kiemurasta, pudottaen hänet maahan; sitten, hän irroitti balun ja sysäsi sen äidilleen. Histah yhä nytkähteli puristaen apinamiestä; mutta ankarien ponnistusten jälkeen Tarzanin onnistui reutoutua irti, ja hän hyppäsi maahan pois kuolevan käärmeen rajun tempomisen ulottuvilta.

Joukko apinoita oli piirissä katselemassa taistelua. Mutta heti kun Tarzan vahingoittumattomana selviytyi vihollisesta, kääntyivät he ääneti poispäin ryhtyäkseen jälleen jatkamaan keskeytynyttä ravinnonetsintäänsä, ja Tika poistui heidän mukanaan, näyttäen unohtavan kaiken muun paitsi haluaan ja sitä seikkaa, että hän juuri ennen keskeytystä oli löytänyt taitavasti piiloitetun pesän, jossa oli kolme täysin tuoretta munaa.

Tarzan, joka ei myöskään vähääkään välittänyt sivuutetusta taistelusta, loi vain jäähyväissilmäyksen vielä kiemuroivaan Histahiin ja lähti pienelle lammikolle, josta heimo näillä seuduin kävi juomassa. Omituista oli, ettei hän kiljaissut voittohuutoaan surmattuaan Histahin. Muuta syytä hän ei olisi voinut siihen ilmoittaa kun sen, että hänestä Histah ei ollut eläin. Se erosi jollakin erikoisella tavalla muista viidakon asukkaista. Tarzan tiesi vain vihaavansa sitä.

Lammikolla Tarzan joi kyllikseen ja ojensihe pehmeään ruohikkoon puun varjoon. Hänen ajatuksensa palasivat Histahin, käärmeen, kanssa käytyyn taisteluun. Hänestä tuntui kummalliselta, että Tika meni vapaaehtoisesti tuon kamalan hirviön kierteisiin. Miksi oli Tika niin tehnyt? Entä miksi hän itsekin oli tehnyt samoin? Tika ei ollut hänen, ei myöskään Tikan balu. Miksi siis hän oli menetellyt siten? Kuollut Histah ei kelvannut hänen ruuakseen. Kun, hän nyt mietti asiaa, ei hän voinut keksiä kerrassaan mitään syytä, minkä vuoksi hänen olisi pitänyt se tehdä, ja nyt hänen päähänsä pälkähti, että hän oli toiminut melkein tahtomattaan, aivan samoin kuin jättäessään vahingoittamatta vanhan gomanganin edellisenä iltana.

Mikä pakotti hänet tekemään sellaista? Jonkun häntä voimakkaamman täytyi silloin, tällöin olla ohjaamassa hänen toimintaansa. —Kaikkivaltias, — ajatteli Tarzan. — Pikkumerkit kertoivat, että Jumala on kaikkivaltias. Varmastikin on Jumala pannut minut menettelemään siten, sillä ikinä en olisi itsestäni niin tehnyt. Juuri Jumala pani Tikan karkaamaan Histahiin käsiksi. Tika ei ikinä menisi lähelle Histahia omasta tahdostaan. Jumala se pidätti puukkoani vanhan gomanganin kurkusta. Jumala suorittaa ihmeellisiä tekoja, sillä hän on "kaikkivaltias". Minä en voi nähdä Häntä; mutta tiedän, että juuri Jumalan on täytynyt tehdä nämä teot. Ei yksikään mangani, gomangani eikä tarmangani voisi niitä tehdä.

Entä kukat — kuka pani ne kasvamaan? Niin, nyt oli kaikki selvää — kukat, puu, kuu, aurinko, hän itse, kaikki viidakon elolliset olennot — ne oli kaikki Jumala tehnyt tyhjästä.

Entä mitä Jumala on? Minkänäköinen Jumala on? Siitä hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta; mutta hän oli varma siitä, että kaikki hyvä tuli Jumalalta; hänen hyvät työnsä, kun hän pidättyi surmaamasta vanhaa, turvatonta gomangani-raukkaa, Tikan rakkaus, joka oli kiidättänyt hänet kuoleman syleilyyn; hänen oma uskollisuutensa Tikaa kohtaan, kun hän pani vaaraan henkensä pelastaakseen Tikan. Kukat, ja puut olivat hyviä ja kauniita. Ne oli Jumala tehnyt. Hän oli luonut myöskin muut olennot, jotta kullakin olisi ruokaa elääkseen. Hän oli luonut kaunisturkkisen Shitan, pantterin, ja uljaspäisen takkuharjaisen Numan, leijonan. Hän oli luonut herttaisen viehkeän Baran, kauriin.

Niin, Tarzan oli löytänyt Jumalan ja hän vietti koko päivän ajatellessaan kaikkea sitä luonnossa olevaa hyvää ja kaunista, mikä oli saanut Hänestä alkunsa. Mutta yksi seikka tuotti hänelle päänvaivaa. Sitä hän ei oikein saanut soveltumaan siihen käsitykseen, joka hänellä oli äsken löytämästään Jumalasta:

VIIDES LUKU

Apinain Tarzan istui ison puun juurella, punoen uutta ruohoköyttä. Hänen vierellään maassa olivat Shitan, pantterin, hampaiden ja kynsien pahasti repimän vanhan nuoran kuluneet jätteet. Alkuperäisestä nuorasta oli jäljellä vain puolet; toisen puolen oli vihainen kissaeläin vienyt mukanaan hyppiessään viidakkoon silmukka vielä hillittömässä kaulassaan, kun taas irtonainen pää laahautui pensaikossa.

Tarzan hymyili muistellessaan Shitan vimmaista raivoa, mielettömän rajuja ponnistuksia vapautuakseen siihen takertuneista säikeistä, sen kaameata karjumista, joka oli osaksi vihaa, osaksi kiukkua, osaksi pelkoa. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli vihollisensa äskeistä lannistumista ja sitä, kuinka kävisi ensi kerralla, kun hän olisi punonut uuden köytensä yhtä säiettä paksummaksi.

Tästä tulisi vahvin, paksuin nuora, mitä Apinain Tarzan oli milloinkaan valmistanut. Kun apinamies kuvitteli mielessään Numaa, leijonaa, turhaan rimpuilemassa sen pidättämänä, niin hän värähteli ihastuksesta. Hän oli tyytyväinen ja hyvillä mielin, sillä hänen kätensä ja aivonsa olivat puuhassa. Samoin olivat myöskin hänen Kertshakin heimoon kuuluvat toverinsa etsiessään ravintoa aukeamalta ja hänen ympärillään kasvavista puista.

Eivät mitkään kiusalliset tulevaisuuden huolet rasittaneet heidän mieltään, ja vain silloin tällöin heräsi heidän aivoissaan muistelmia läheisestä menneisyydestä. Heille tuotti jonkunlaista eläimellistä tyydytystä vatsan täyttämisen hauska toimitus. Sitten he nukkuisivat — siinä oli heidän elämänsä, ja he nauttivat siitä, kuten me, te ja minä, nautimme omastamme ja kuten Tarzan nautti omastaan. Kenties he nauttivat elämästään enemmän kuin me nautimme omastamme, sillä kukapa voi väittää, etteivät viidakon eläimet täytä sitä tarkoitusta, jota varten heidät on luotu, paremmin kuin ihminen, joka usein poikkeaa vieraille alueille ja rikkoo luonnon lakeja vastaan? Ja mikäpä tuottaa suurempaa tyydytystä ja onnea kuin olemassaolon tarkoituksen täyttäminen?

Tarzanin työskennellessä leikki Gazan, Tikan pikku balu, hänen läheisyydessään, kun taas Tika oli etsimässä ravintoa aukeaman vastaisella laidalla. Enää eivät Tika, äiti, eikä Taug, juro isä, vähääkään epäilleet Tarzanin aikeita heidän esikoistaan kohtaan. Eikö hän ollut uhmannut kuolemaa pelastaakseen heidän Gazaninsa Shitan hampaista ja kynsistä? Eikö hän hellitellyt ja hyväillyt pienokaista, osoittaen häntä kohtaan vieläkin enemmän rakkautta kuin Tika itse? Heidän pelkonsa oli tyyntynyt, ja usein Tarzan nyt huomasi joutuneensa esittämään pienen ihmisapinan lapsenhoitajan osaa — eikä se toimi suinkaan tuntunut hänestä väsyttävältä, koska Gazan oli ehtymätön yllätysten ja huvin lähde.

Parhaillaan oli pikku apina kehittämässä kiipeämistaipumuksiaan, jotka olisivat hänelle niin suureksi hyödyksi hänen nuoruusvuosinaan, jolloin ripeä pako puiden yläoksille olisi paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin hänen varttumattomat lihaksensa ja koettelemattomat hampaansa. Peräydyttyään viiden tai kuuden metrin päähän sen puun rungosta, jonka oksien alla Tarzan punoi köyttään, Gazan juoksi vinhasti eteenpäin ja kiipesi ketterästi alemmille oksille. Siellä hän sitten aina kyykötti vähän aikaa perin ylpeänä saavutuksestaan, kiipesi sitten alas toistaakseen saman tempun. Joskus, oikeastaan hyvin usein, sillä olihan hän apina, kiintyi hänen huomionsa muihin seikkoihin, kovakuoriaisiin, lehtimatoon tai pieneen hiireen, ja silloin hän kiiti sitä takaa ajamaan; lehtimadon hän sai kiinni aina, kovakuoriaisen joskus, mutta hiirtä ei koskaan.

Nyt hän havaitsi Tarzanin valmisteilla olevan köyden pään. Hän tarttui siihen toisella kätösellään, nykäisi sen pois apinamiehen kädestä, kimmahti kauas kuin elollinen kumipallo ja juoksi tiehensä aukeaman poikki. Tarzan hypähti pystyyn ja lähti heti häntä tavoittamaan; ei suuttumuksen jälkeäkään ollut hänen kasvoillaan eikä hänen äänessään, kun hän huutaen kehoitti vallatonta pikku balua hellittämään hänen köytensä.

Suoraan äitiänsä kohti oikaisi pikku Gazan, ja hänen jäljessään tuli Tarzan. Tika katsahti sinnepäin ruokapuuhistaan, ja kun hän oivalsi, että Gazan pakeni ja joku toinen ajoi takaa, niin hän ensiksi paljasti hampaansa ja pörhisti niskakarvansa; mutta kun hän näki, että ahdistaja oli Tarzan, syventyi hän jälleen omiin tehtäviinsä. Apinamies saavutti bahun aivan hänen jalkojensa juuressa ja vaikka vekara kirkui ja rimpuili, kun Tarzan otti hänet kiinni, niin Tika vain pikimmiltään vilkaisi heihin päin. Hän ei enää pelännyt, että hänen esikoistaan uhkaisi mikään vaara apinamiehen puolelta. Eikö tämä ollut kahdesti pelastanut Gazania?

Saatuaan takaisin köytensä Tarzan palasi puun juurelle ja ryhtyi jälleen työhönsä, mutta senjälkeen oli hänen valppaasti pidettävä silmällä vallatonta balua, joka nyt kärkkäästi koetti varastaa köyden, kun vain luuli, että hänen kookas, sileäihoinen serkkunsa hetkisenkään oli varomaton.

Mutta tästä hidastuksesta huolimatta Tarzan sai vihdoin valmiiksi pitkän, taipuisan aseen, lujemman kuin mikään hänen aikaisemmin tekemänsä. Vanhan köytensä hylyksi joutuneen pätkän hän antoi Gazanille leluksi, sillä Tarzanin mielessä oli opettaa Tikan balua omien ajatustensa mukaan, sitten kun lapsi olisi kyllin vanha ja vankka hyötyäkseen hänen neuvoistaan. Toistaiseksi riittäisi nuoren apinan synnynnäinen matkimishalu tutustuttamaan häntä Tarzanin menettelytapoihin ja aseisiin, ja niinpä apinamies katosi viidakkoon, uusi köysi kiepuksi käärittynä toiselle olalle, kun taas pikku Gazan kisaili aukeamalla, vetäen vanhaa köyttä perässään lapsellisen riemun vallassa.

Harhaillessaan etsimässä ravintoa ja samalla kertaa kyllin uljasta pyydystettävää riistaa, johon hän voisi koettaa uutta asettaan, lensivät hänen ajatuksensa usein Gazaniin. Apinamies oli melkein alusta alkaen suuresti kiintynyt Tikan baluun, osittain sen tähden, että lapsi oli Tikan, hänen ensimmäisen lemmittynsä, ja osittain pienen apinan itsensä tähden ja senvuoksi, että Tarzan kaipasi jotakin tunnekykyistä olentoa, jolle osoittaisi rakkauttaan tyydyttääkseen hänen kuten kaikkien ihmissuvun normaalisten jäsenten sielussa piilevää kiintymyksen tarvetta. Tarzan kadehti Tikaa. Totta kyllä, Gazan, näkyi hyvin suuressa määrin vastaavan Tarzanin häntä kohtaan tuntemaan hellyyteen, jopa pitäen häntä parempana kuin omaa jöröä isäänsä; mutta Tikaan pienokainen turvautui aina, kun tuli kipu tai pelko, kun se oli väsynyt tai nälkäinen. Silloin Tarzan aina tunsi olevansa ihan yksin maailmassa, ja haikeasti kaipasi jotakuta, joka ensiksi rientäisi hänen luokseen tarvitessaan apua tai turvaa.

Taugilla oli Tika; Tikalla oli Gazan ja melkein jokaisella muulla Kertshakin heimon uroksella ja naaraalla oli yksi tai useampia muita, joita he voivat rakastaa ja jotka rakastivat heitä. Luonnollisestikaan Tarzan ei osannut pukea ajatustaan juuri tähän muotoon — hän vain tiesi kaipaavansa jotakin, mitä hänellä ei ollut, jotakin, joka tuntui ilmenevän Tikan ja pikku balun välisissä suhteissa, ja siksi hän kadehti Tikaa ja ikävöitsi edelleen omaa balua.

Hän oli nähnyt Shitan puolisoineen pienen kolmijäsenisen perheensä keskuudessa; ja syvemmällä sisämaassa, lähellä kaihoisia kukkuloita, jossa helteisenä päivänä voi loikoa jyrkän vuorenrinteen juurella kasvavan, yhteenkietoutuneen tiheikön vilpoisan synkässä varjossa, oli Tarzan löytänyt Numan, leijonan, ja Saborin, naarasleijonan, pesän. Siellä hän oli tarkkaillut niitä ja niiden pieniä baluja — leikkisiä olentoja, jotka olivat täplikkäitä kuin pantteri. Ja hän oli nähnyt Baran, kauriin, nuorine vasikoineen ja Buton, sarvikuonan, kömpelöine pienokaisineen. Jokaisella viidakon olennolla oli omansa — paitsi Tarzanilla. Tämän seikan ajatteleminen teki Tarzanin murheelliseksi, surumieliseksi ja yksinäiseksi. Mutta äkkiä haihdutti riistan haju hänen nuoresta mielestään kaiken muun, ja notkeasti kuin kissa hän ryömi oksalle, joka notkui tämän jylhän seudun villieläinten ikivanhalle juomapaikalle vievän polun kohdalla.

Kuinka monta tuhatta kertaa tämä vankka, vanha oksa olikaan taipunut jonkun villin, verenhimoisen saalistajan painosta niinä pitkinä vuosina, joina se oli ojentanut lehväisiä oksiaan syvälle kuluneen viidakkopolun yläpuolelle! Tarzanin, apinamiehen, Shitan, pantterin, ja Histahin, käärmeen, se tunsi hyvin. Ne olivat kuluttaneet sen oksan yläpinnan kuoren sileäksi.

Tällä kertaa lähestyi vanhassa puussa odottavaa väijyjää Horta, metsäkarju, jonka peloittavat torahampaat ja kiukkuinen luonto suojasivat sitä kaikkien muiden paitsi hurjimpien ja nälkiintyneimpien, isointen raatelijain hyökkäyksiltä.

Mutta Tarzanista liha oli aina lihaa; ei mikään syötävä ja maukas päässyt nälkäisen Tarzanin ohitse rauhassa ja ahdistamatta. Nälän ajamana samoin kuin taistelussa apinamies oli rajumpi kuin viidakon eniten pelätyt asukkaat. Hän ei tuntenut pelkoa eikä sääliä, lukuunottamatta harvoja tilaisuuksia, jolloin joku kummallinen selittämätön voima pidätti hänen kättään — selittämätön hänestä, koska hän ei tuntenut syntyperäänsä eikä sitä humaanisuuden ja sivistyksen vaikutusta, joka juuri hänen syntyperänsä nojalla oli hänen pysyväistä perintöänsä.

Niinpä hän ei nytkään hillinnyt kättään siihen asti, kunnes vähemmän peloittava herkkupala osuisi hänen tielleen, vaan pujotti uuden köytensä silmukan Hortan, metsäkarjun, kaulaan. Se oli erinomainen todistus uusien säikeiden kestävyydestä. Raivostunut karju rimpuili sinne tänne, mutta uusi köysi, jonka Tarzan oli kiinnittänyt puun runkoon sen oksan yläpuolelle, jolta hän oli silmukan heittänyt, kesti sen kaikki ponnistukset.

Hortan röhkiessä ja riehuessa, viillellen viidakon tukevaa jättiläistä valtavilla torahampaillaan, niin että kaarnasirpaleita sinkoili kaikkiin suuntiin, pudottautui Tarzan maahan sen taakse. Apinamiehen kädessä oli pitkä, terävä puukko; se oli ollut hänen alituinen seuralaisensa siitä kaukaisesta päivästä saakka, jolloin sattuma oli ohjannut sen kärjen Bolganin, gorillan, ruumiiseen ja pelastanut silvotun ja vertavuotavan ihmislapsen muutoin varmasta kuolemasta.

Tarzan astui Hortaan päin, joka nyt pyörähti vihamiestään vastaan. Vaikka nuori jättiläinen olikin kookas ja vahvalihaksinen, olisi kuitenkin saattanut näyttää hullunrohkealta hänen käydä vastustamaan niin hirvittävää otusta kuin Hortaa, karjua, aseenaan vain mitätön metsästyspuukko. Niin olisi saattanut tuntua sellaisesta, joka tunsi Hortan vaikkapa vain pintapuolisesti eikä Tarzania lainkaan.

Hetkisen Horta seisoi liikkumatta, silmäillen apinamiestä. Sen häijyt, syvällä kuopissaan olevat silmät kiiluivat kiukkuisesti, ja se pudisti alhaalle painettua päätään.

"Mudansyöjä!" pilkkasi apinamies. "Loassarypijä. Lihasikin haisee, mutta se on mehevää ja tekee Tarzanin voimakkaaksi. Tänään syön sinun sydämesi, sinä isojen torahampaiden haltija, että se pitäisi rajussa liikkeessä minun omia kylkiluitani vasten sykkivän sydämen."

Vaikka Horta ei ymmärtänytkään mitään Tarzanin haastelusta, oli se yhtä kaikki perin raivostunut. Se näki edessään vain alastoman, karvattoman ja heikon ihmisolennon, joka mitättömine hampaineen ja pehmeine lihaksineen uhitteli sen omaa hillitöntä rajuutta, ja kohta se hyökkäsi.

Apinain Tarzan odotti, kunnes kauhean torahampaan sivallus oli juuri viiltämäisillään auki hänen reitensä, sitten hän liikahti — äärimmäisen vähän syrjään; mutta hänen liikkeensä oli niin nopea, että salama olisi ollut siihen verrattuna kuhnuri, ja samalla hän kumartui, iskien oikean kätensä koko valtavalla voimalla isänsä metsästyspuukon pitkän terän suoraan Hortan, metsäkarjun, sydämeen. Vikkelä hyppy vei hänet pois otuksen kuolinkamppailun alalta ja hetkistä myöhemmin oli Hortan lämmin, vertatihkuva sydän hänen käsissään.

Tyydytettyään nälkänsä ei Tarzan etsinyt korkealla sijaitsevaa paikkaa nukkuakseen, kuten hänen tapansa oli joskus tehdä, vaan jatkoi vaellustaan viidakossa etsien pikemminkin seikkailuja kuin ravintoa, sillä tänään hän oli rauhaton. Ja niinpä hän sattumalta suuntasi askeleensa Mbongan, neekeripäällikön, kylää kohti, jonka kansaa Tarzan oli niin säälimättömän heltymättä kiusoitellut siitä lähtien, kun Kulonga, päällikön poika, oli surmannut Kaalan.

Aivan mustaihoisten kylän vieritse koukerteli joki. Tarzan saapui sen rannalle hieman alapuolella sitä aukeamaa, jolla neekerien matalat olkikattoiset majat olivat. Joessa vilisevä elämä oli apinamiehestä aina kiehtovaa. Hänestä oli hauskaa tarkkailla Duron, virtahevon, kömpelöitä liikkeitä ja perin mielellään hän urheili härnäämällä kauheata krokotiilia, Gimlaa, tämän ollessa rannalla päivää paistattamassa. Sitten siellä oli myös mustaihoisten gomanganien naaraita ja baluja, joita hän säikytteli, kun he kyykistelivät joen partaalla naiset vähäisine pesuineen, balut alkeellisine leluineen.

Tänä päivänä hän sai näkyviinsä naisen ja lapsen alempana joen varrella kuin tavallisesti. Edellinen oli etsimässä eräänlaisia simpukoita, joita oli mudassa juuri vedenrajassa. Hän oli nuori, noin kolmikymmenvuotias neekerinainen. Hänen hampaansa olivat teräviksi hiotut, sillä hänen kansalaisensa olivat ihmissyöjiä. Hänen alahuulensa oli lävistetty, ja se kannatti karkeatekoista kuparilevyä, jota hän oli pitänyt niin monta vuotta, että huuli oli venynyt kammottavan pitkälle alaspäin, jättäen alaleuan hampaat ja ikenet paljaaksi. Myöskin hänen nenänsä oli lävistetty, ja reikään oli pistetty punainen puikko. Metallisia koristuksia riippui hänen korvissaan, otsallaan ja poskillaan; leuassa ja nenänselkämyksellä oli värillisiä tatueerauksia, jotka olivat iän mukana haalistuneet, Hän oli alaston lukuunottamatta vyötäisille sidottua ruohoköyttä. Kaikesta huolimatta hän oli hyvin kaunis omasta ja myöskin Mbongan heimon miesten mielestä, vaikka hän olikin eräästä toisesta kansasta — sotasaalis, jonka eräs Mbongan soturi oli hänen tyttönä ollessaan saanut.

Hänen lapsensa oli kymmenvuotias poika, notkea, suora ja neekeriksi komea. Tarzan katseli paria läheisen pensaan piiloisan lehvistön takaa. Hän oli juuri hyökkäämäisillään heidän eteensä, peloittavasti kiljaisten, nauttiakseen heidän säikähdyksestään ja suinpäin paostaan; mutta äkkiä pisti hänen päähänsä uusi ajatus. Tässä oli balu, joka oli samanmuotoinen kuin hän itsekin. Tosinhan pojan iho oli musta; mutta mitäpä siitä? Tarzan ei ollut koskaan nähnyt valkeaihoista ihmistä. Sikäli kun hän tiesi, oli hän ainoa sellaisen kummallisen elämänmuodon edustaja koko maapallolla. Musta poika oli erinomainen balu Tarzanille, koska hänellä ei ollut omaa. Hän hoivaisi häntä huolellisesti, ruokkisi häntä hyvin, suojaisi häntä niinkuin vain Apinain Tarzan kykeni suojelemaan omaansa ja opettaisi hänelle puolittain inhimillisiä, puolittain eläimellisiä, viidakon salaisuuksia koskevia tietojaan lahoavasta pintakasvullisuudesta alkaen aina metsän ylimpien tasanteiden korkealle kohoavia huippuja myöten.

Tarzan päästi nuoransa kiepulta ja pudisti silmukan levälleen. Vähääkään aavistamatta tuon peloittavan olennon läheisyyttä puuhaili hänen edessään oleva pari edelleenkin simpukoita etsien, kaivellen mutaa lyhyillä kepeillä.

Tarzan astui esiin heidän takanaan olevasta viidakosta; silmukka oli levällään maassa hänen vieressään. Oikea käsi heilahti nopeasti, ja silmukka kohosi sirosti ilmaan, leijaili hetkisen pahaa aavistamattoman pojan kohdalla ja laskeutui sitten. Kun se kietoutui pojan vartalon ympärille olkapäiden alapuolelta, nykäisi Tarzan äkkiä, niin että silmukka tiukkeni pojan käsivarsien ympärille, puristaen ne kylkiä vasten. Pojan huulilta pääsi kauhistunut kirkaisu, ja kun hänen äitinsä kääntyi säikähtyneenä hänen huudostaan, näki hän poikaa vinhasti kiskottavan kookasta, valkeata jättiläistä kohti, joka seisoi läheisen puun varjossa vain vähän enemmän kuin kymmenen pitkän askeleen päässä hänestä.

Päästäen vimmastuksen ja kauhistuksen sekaisen huudahduksen, syöksyi nainen pelottomasti apinamiestä kohti. Hänen ilmeissään näki Tarzan sellaista päättäväisyyttä ja rohkeutta, joka ei väistäisi itse kuolemaakaan. Hän oli perin kamalan ja peloittavan näköinen silloinkin kun hänen kasvonsa olivat tyynet; mutta kun hänen muotonsa oli intohimon vääntämä, niin se oli hornamaisen kauhistuttava. Jopa apinamieskin peräytyi, mutta enemmän inhosta kuin pelosta — pelkoa hän ei lainkaan tuntenut.

Mustan naaraksen balu puri ja potki, kun Tarzan pisti hänet kainaloonsa ja katosi sillä kohdalla alhaalle riippuvien oksien sekaan, juuri kun vimmastunut äiti kiiti esille tavoittamaan häntä ja tappelemaan hänen kanssaan. Ja painuessaan syvemmälle viidakkoon rimpuilevan saaliinsa kanssa hän mietti, minkälainen gomanganien taistelukunto saattaisi olla, jos urokset olisivat yhtä hirmuisia kuin naaraat.

Päästyään turvallisen välimatkan päähän äidistä, jonka lapsen hän oli ryöstänyt, ja pois hänen kirkumisensa ja uhkauksiensa kuuluvilta, pysähtyi Tarzan tarkastamaan saalistaan, joka nyt oli niin perin pohjin peloissaan, että oli lakannut rimpuilemasta ja kiljumasta.

Pelästynyt lapsi muljautteli kauheasti silmiään vangitsijaansa päin, niin että välkkyvät valkuaiset näkyivät silmäterän joka puolelta.

"Minä olen Tarzan", sanoi apinamies ihmisapinoiden kielellä. "Minä en tee sinulle pahaa. Sinusta tulee Tarzanin balu. Tarzan suojelee sinua. Hän ruokkii sinua. Tarzanin balu saa parasta, mitä viidakossa on, sillä Tarzan on oivallinen metsästäjä. Sinun ei tarvitse pelätä ketään, ei edes Numaa, leijonaa, sillä Tarzan on mahtava taistelija. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan, Kaalan poika. Älä pelkää!"

Mutta lapsi vain uikutti ja vapisi, sillä hän ei ymmärtänyt isojen apinoiden kieltä, ja Tarzanin ääni kuulosti hänestä eläimen ärinältä ja murinalta. Lisäksi hän myöskin oli kuullut tarinoita tästä pahasta, valkoisesta metsänjumalasta. Juuri hän oli surmannut Kulongan ja monta muuta Mbongan, päällikön, soturia. Ja hän se yön pimeydessä hiipi salaapäin, noitakeinoja käyttäen, kylään, varastamaan nuolia ja myrkkyjä ja säikyttelemään naisia ja lapsia, jopa täysikasvuisia soturejakin. Epäilemättä tämä ilkeä jumala söi pieniä poikia. Olihan hänen äitinsä niin sanonut, kun hän oli ollut tottelematon ja äiti oli uhannut antaa hänet viidakon valkealle jumalalle, jollei hän olisi hyvä. Pieni musta Taibo välisi kuin vilutautinen.

"Onko sinulla kylmä, Go-bu-balu?" kysyi Tarzan, käyttäen paremman nimen puutteessa apinoiden sanaa mustasta poikalapsesta. "Aurinko paistaa lämpimästi; miksi väriset?"

Taibo ei ymmärtänyt, vaan huusi äitiänsä ja pyysi isoa valkoista jumalaa päästämään hänet, luvaten siitä lähtien aina olla hyvä poika, jos hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Tarzan pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Tällainen ei kävisi päinsä! Hänen oli opetettava Go-bu-balulle sellaista kieltä, joka kuulostaisi puheelta; Tarzanista oli varmaa, ettei Go-bu-balun äänteleminen ollutkaan mitään puhetta. Se tuntui aivan yhtä järjettömältä kuin mielettömien lintujen räkätys. Parasta olisi, arveli apinamies, viedä hänet kiireesti Kertshakin heimon keskuuteen, jossa hän kuulisi manganien keskustelevan keskenään. Niin hän pian oppisi pummaan ymmärrettävästi.

Tarzan nousi seisomaan korkealle maanpinnan yläpuolella huojuvalle oksalle, jolle hän oli pysähtynyt, ja viittasi Taiboa seuraamaan, mutta Taibo vain takertui lujasti kiinni puun runkoon ja itki. Poikana ja Afrikan alkuasukkaana hän tietystikin oli usein tätä ennen kiipeillyt puissa; mutta se ajatus, että hänen olisi kiidettävä metsän läpi, hyppien oksalta toiselle, kuten hänen vangitsijansa oli hänen kauhukseen tehnyt kantaessaan Taiboa pois äidin luota, täytti hänen lapsellisen sydämensä pelolla.

Tarzan huokasi. Hänen äskettäin saamallaan balulla oli totisesti paljon opittavaa. Oli säälittävää, että hänen kokoisensa ja voimaisensa lapsi oli niin takapajulla. Hän koetti houkutella Taiboa seuraamaan itseään, mutta poika ei uskaltanut; niinpä Tarzan nosti hänet selkäänsä ja kantoi häntä. Taibo ei enää kynsinyt eikä purrut. Pako näytti mahdottomalta. Vaikka hänet nyt olisikin laskettu maahan, niin olisi hyvin todennäköistä, sen hän tiesi, ettei hän osaisi palata Mbongan, päällikön, kylään. Ja jos hän osaisikin, niin matkallaan hän, kohtaisi leijonia ja panttereita ja hyenoja, jotka kaikki, siitä oli Taibo myöskin hyvin selvillä, pitivät erittäin paljon pienien, mustien poikien lihasta.

Siihen mennessä ei kammottava valkoinen viidakkojumala ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Näinkään hyvää kohtelua hän ei voisi odottaa kauhistuttavilta, vihreäsilmäisiltä ihmissyöjiltä. Kahdesta pahasta olisi niin ollen pienempi antaa valkoisen jumalan viedä hänet mukanaan raapimatta ja purematta, kuten hän oli aluksi tehnyt.

Tarzanin ripeästi heilautellessa itseään puusta puuhun sulki pikku Taibo silmänsä, jottei hänen enää tarvitsisi nähdä allaan ammottavia, pelottavia kuiluja. Taibo ei ollut koskaan eläissään ollut niin kauhuissaan, mutta häntä kantavan valkoisen jättiläisen kiitäessä eteenpäin metsässä hiipi hänen rintaansa omituinen turvallisuuden tunne, kun hän näki, kuinka varmoja apinamiehen hypyt olivat, kuinka erehtymättömästi hän tarttui huojuviin oksiin, joista hän sai kädensijan, ja olihan lisäksi niin turvallista metsän keskitasanteilla, korkealla hirmuisten leijonien ulottuvilta.

Ja niin saapui Tarzan aukeamalle, josta heimo etsi ravintoa, ja pudottautui apinoiden sekaan uuden balunsa painautuessa lujasti hänen hartioitaan vasten. Hän oli päässyt keskelle laumaa, ennenkuin Taibo havaitsi ainoatakaan karvaista otusta ja ennenkuin apinat huomasivat, ettei Tarzan ollut yksin. Kun he näkivät pikku gomanganin hänen selässään, tulivat muutamat heistä hänen luokseen hampaat irvissä ja kasvot äkäisesti vääntyneinä.

Tunti sitten olisi pieni Taibo voinut sanoa tuntevansa, mitä on äärimmäinen pelko; mutta kun hän nyt näki nuo kauheat pedot ympärillään, käsitti hän, etteivät hänen kaikki aikaisemmat kokemuksensa olleet mitään tähän verrattuina. Miksi seisoi iso valkoinen jättiläinen noin huolettomana paikoillaan? Miksi hän ei paennut, ennenkuin nuo kauheat, karvaiset puiden asukkaat karkaisivat heidän kimppuunsa ja repisivät heidät molemmat kappaleiksi? Ja sitten välähti Taibon päähän hyydyttävä muisto. Se oli kertomus, jota Mbongan, päällikön, kansan keskuudessa pelokkaasti kuiskailtiin suusta suuhun, ettei tämä iso valkoinen haltia muka ollut muuta kuin karvaton apina, sillä olihan hänet nähty niiden seurassa.

Taibo ei voinut muuta kuin silmät levällään kauhusta tuijottaa lähestyviin apinoihin. Hän näki heidän tuuheina törröttävät kulmakarvansa, heidän vankat torahampaansa, heidän häijyt silmänsä. Hän pani merkille heidän karvaisen ihon alla liikkuvat valtaiset lihaksensa. Heidän kaikki liikkeensä ja ilmeensä olivat hyvin uhkaavia. Myöskin Tarzan näki sen. Hän veti Taibon eteensä.

"Tämä on Tarzanin Go-bu-balu", hän selitti. "Älkää tehkö hänelle pahaa! Muutoin Tarzan tappaa teidät." Ja hän paljasti omat hampaansa, irvistäen lähimmälle apinalle.

"Se on gomangani", vastasi apina. "Anna minun tappaa se! Se on gomangani. Gomanganit ovat vihollisiamme. Anna minun tappaa se!"

"Mene tiehesi!" ärähti Tarzan. "Sanoinhan sinulle, Gunto, että se on Tarzanin balu. Mene tiehesi tahi Tarzan tappaa sinut!" Ja apinamies astui askeleen lähestyvää apinaa kohti.

Tämä siirtyi syrjään jäykkänä ja uhkaavana aivan samoin kuin koira, joka kohtaa toisen ja on liian peloissaan tappelemaan ja liian ylpeä kääntyäkseen pakenemaan.

Sitten tuli Tika, jota kannusti uteliaisuus. Hänen vierellään hyppelehti pikku Gazan. He olivat ihmeissään kuten muutkin; mutta Tika ei paljastanut hampaitaan, Tarzan näki sen ja viittasi häntä lähemmäksi.

"Tarzanilla on nyt balu", hän virkkoi. "Hän ja Tikan balu saavat leikkiä yhdessä."

Tarzan purskahti nauramaan. "Se ei kykenisi vahingoittamaan Pambaa, rottaa. Se on vain pieni balu ja perin peloissaan. Anna Gazanin leikkiä sen kanssa!"

Tikaa yhä peloitti, sillä tavattomasta hurjuudestaan huolimatta ovat isot ihmisapinat arkoja; mutta vihdoin hänen Tarzania kohtaan tuntemansa suuri luottamus sai hänet rauhoittumaan, ja hän työnsi Gazania lähemmäksi neekeripoikaa. Pieni apina painautui vaistomaisesti äitiänsä vasten, paljasti torahampaansa ja päästi pelon ja kiukun sekaisia kirkaisuja.

Ei myöskään Taibo näkynyt suinkaan haluavan lähemmin tutustua
Gazaniin, minkä vuoksi Tarzan toistaiseksi luopui yrityksestään.

Sitä seuraavalla viikolla oli Tarzanilla paljon puuhaa. Balustaan oli hänellä suurempi vastuunalaisuus kuin hän oli aavistanut. Hän ei rohjennut jättää sitä yksin hetkeksikään, sillä koko heimosta voi varmasti ainoastaan Tika pidättyä surmaamasta kovaonnista neekeriä, jollei Tarzan ollut alituisesti varuillaan. Metsästäessään piti Tarzanin kantaa Go-bu-halua muassaan. Se oli vaivaloista, ja lisäksi musta poika tuntui Tarzanista niin typerältä ja aralta. Se oli tyyten turvaton viidakon pieniäkin otuksia vastaan. Tarzania ihmetytti, miten se oli lainkaan voinut säilyä elossa. Hän koetti opettaa sitä ja näki toivon säteen siinä seikassa, että Go-bu-balu oli oppinut muutamia sanoja ihmisapinoiden kieltä ja kykeni nyt pysyttelemään korkealla oksalla kirkumatta pelosta; mutta lapsessa oli jotakin, mikä huolestutti Tarzania. Hän oli usein tarkkaillut kylässä olevia mustaihoisia. Hän oli nähnyt lasten leikkivän, ja aina oli silloin kajahdellut nauru; mutta pieni Go-bu-balu ei nauranut milloinkaan. Silloin tällöin hän hymyili jurosti, mutta nauru oli hänelle tyyten vierasta. Mutta mustaihoisen olisi pitänyt nauraa, järkeili apinamies. Se oli gomanganien tapa.

Hän näki myöskin pikku pojan usein hyljeksivän ruokaa ja käyvän päivä päivältä laihemmaksi. Joskus hän yllätti pojan hiljaa nyyhkyttämässä itsekseen. Tarzan koetti lohduttaa häntä aivan samoin kuin raju Kaala oli lohduttanut Tarzania, kun apinamies oli balu, mutta siitä ei ollut lainkaan apua. Go-bu-balu ei vain enää pelännyt Tarzania — siinä kaikki. Hän pelkäsi kaikkia muita viidakon elollisia olentoja. Hän pelkäsi viidakon päiviä, pitkiä retkiä huimaavissa puunlatvoissa. Hän pelkäsi viidakon öitä, vaarallisia makuusijoja korkealla maasta ja hänen alapuolellaan saalistavien raatelijain murahtelua ja kiljuntaa.

Tarzan ei tietänyt mitä tehdä. Hänen peritty englantilainen verensä teki hänelle vaikeaksi ajatellakaan suunnitelmastaan luopumista, vaikka hänen olikin pakko myöntää itselleen, ettei hänen balunsa vastannut hänen toiveitaan. Vaikka hän pysyikin uskollisena ottamalleen tehtävälle, jopa huomasi alkaneensa pitää Go-bu-balusta, ei hän voinut pettää itseään kylliksi paljon uskoakseen tuntevansa neekeripoikaa kohtaan niin kiihkeän lämmintä rakkautta kuin Tika osoitti Gazania kohtaan ja mustaihoinen äiti oli osoittanut Go-bu-balua kohtaan.

Pieni neekeripoika lakkasi vähitellen kyyristelemästä pelosta nähdessään Tarzanin, alkaen sensijaan luottaa häneen ja ihailla häntä. Vaikka hyvyyttä oli hän aina saanut kokea kookkaan, valkoisen haltian puolelta, mutta hän oli nähnyt, kuinka hurjasti hänen vangitsijansa saattoi kohdella muita. Hän oli nähnyt apinamiehen karkaavan erään urosapinan kimppuun, joka itsepäisesti pyrki ottamaan kiinni ja surmaamaan Go-bu-balun. Hän oli nähnyt Tarzanin vahvojen, valkeiden hampaiden pureutuvan vastustajan niskaan ja valtavien lihaksien jännittyvän ottelussa. Hän oli kuullut villit, eläimelliset ärähdykset ja karjaisut taistelun tehneessä ja häntä oli puistattanut, kun hän käsitti, ettei hän kyennyt eroittamaan suojelijansa ääntä karvaisen apinan äänestä.

Hän oli nähnyt Tarzanin nujertavan kauriin aivan kuten Numa, leijona, olisi sen tehnyt, hyppäämällä sen selkään ja iskemällä hampaansa sen niskaan. Taibo oli vapissut sen nähdessään, mutta hän oli myöskin värähtänyt ihailusta, ja ensimmäistä kertaa hänen tylsässä neekerimielessään heräsi epämääräinen halu jäljitellä villiä kasvatusisäänsä. Mutta Taibolta, pieneltä mustaihoiselta pojalta, puuttui sitä jumalaista kipinää, jonka nojalla Tarzan, valkoinen poika, oli voinut käyttää hyväkseen jylhän viidakon menettelytapoja. Mielikuvitusta oli hänellä liian vähän, mutta mielikuvitus on vain ylemmän älykkyyden toinen nimitys.

Juuri mielikuvitus rakentaa siltoja, kaupunkeja ja valtakuntia. Eläimet eivät sitä tunne, mustaihoiset tuntevat sen vain vajavaisesti, kun se taas on annettu taivaanlahjana yhdelle sadastatuhannesta maapallon vallitsevan rodun jäsenestä, jottei ihminen menehtyisi ja häviäisi maan päältä.

Sillä aikaa kun Tarzan pohti balunsa tulevaisuutta koskevaa pulmallista kysymystään, valmistautui kohtalo ottamaan asian johdon pois hänen käsistään. Murheissaan poikansa menettämisestä oli Momaja, Taibon äiti, tiedustanut neuvoa heimon poppamieheltä, saamatta kuitenkaan mitään apua. Miehen tekemä taika ei ollut tehoisa, sillä vaikka Momaja maksoi hänelle siitä kaksi vuohta, niin se ei tuonut Taiboa takaisin eikä edes ilmaissut, mistä Momaja voisi etsiä poikaansa vähääkään uskoen löytävänsä hänet. Momaja oli äkkipikainen ja vieraasta kansasta eikä senvuoksi paljoakaan luottanut miehensä heimon taikuriin, ja kun tämä niin ollen esitti, että kahden vuohen suuruinen lisämaksu epäilemättä auttaisi häntä tekemään voimakkaamman taian, niin hän muitta mutkitta päästi toraisen kielensä valloilleen ja sätti taikuria niin tepsivästi, että tämä oli iloinen päästessään luikkimaan tiehensä seebranhäntineen ja taikapatoineen.

Kun hän oli mennyt ja Momaja saanut osittain hillityksi kiukkunsa, vaipui hän ajatuksiinsa, kuten hän niin usein oli tehnyt Taibonsa ryöstön jälkeen, toivoen vihdoin keksivänsä jonkun järkevän keinon poikansa olinpaikan selvillesaamiseksi tai ainakin saadakseen varmuuden siitä, oliko Taibo elossa vaiko kuollut.

Mustaihoiset tiesivät, ettei Tarzan syönyt ihmislihaa, sillä hän oli tappanut heistä useampia kuin yhden, mutta ei koskaan ollut maistanut yhden ainoankaan lihaa. Myöskin oli ruumiit aina löydetty; toisinaan ne olivat tipahtaneet ikäänkuin pilvistä keskelle kylää. Koska Taibon ruumista ei oltu löydetty, niin Momaja päätteli pojan olevan elossa. Mutta missä?

Sitten hänen mieleensä juolahti muisto Bukawaista, saastaisesta, joka asui luolassa pohjoisessa olevan vuoren rinteellä ja jonka yleisesti tiedettiin pitävän pahoja henkiä luonaan kurjassa loukossaan. Harvat, jos ketkään, olivat kylliksi uhkarohkeita mennäkseen Bukawai-vanhuksen puheille; ensiksikin pelättiin hänen taikavoimaansa ja kahta hyenaa, jotka oleskelivat hänen luonaan ja joiden hyvin tiedettiin olevan niiden muotoon pukeutuneita pahoja henkiä; ja toiseksi inhottiin kammottavaa tautia, joka pakotti Bukawain elämään hylkiönsä ja joka hitaasti syövytti hänen kasvojaan.

Mutta nyt Momaja ovelasti mietti, että jos kukaan, niin juuri Bukawai tietäisi Taibon olinpaikan, sillä mies oli ystävällisissä suhteissa jumalien ja pahojen henkien kanssa, ja hänen lapsensa ryöstäjä oli joko paha henki tai jumala; mutta jopa hänen äidinrakkautensakin joutui kovalle koetukselle, kun hänen piti uskaltautua synkkään viidakkoon mennäkseen kaukaiseen vuoristoon ja Bukawain, saastaisen, ja tämän pahojen henkien asuinpaikkaan.

Äidinrakkaus on kuitenkin yksi niitä inhimillisiä intohimoja, joita on pidettävä melkein vastustamattomien voimien arvoisina. Se ajaa heikon naisen vähäisine voimineen suorittamaan sankarillisia tekoja. Momaja ei suinkaan ollut ruumiillisesti heikko, mutta hän oli nainen, tietämätön ja taikauskoinen afrikkalainen villi. Hän uskoi pahoihin henkiin, loitsuihin ja taikavoimiin. Momajan mielestä asusti viidakossa paljon hirvittävämpiä olentoja kuin leijonia ja panttereita — kauheita, nimettömiä olentoja, joilla oli kyky tehdä kamalaa vahinkoa monissa viattomissa valemuodoissa.

Eräältä kylän soturilta, jonka Momaja tiesi kerran sattumalta joutuneen Bukawain luolalle, sai Taibon äiti tietää kuinka hän sen löytäisi; se sijaitsi lähellä lähdettä, joka kumpusi esille eräässä kallionrotkossa kahden kukkulan välissä, joista idänpuolisen saattoi helposti tuntea sen laella olevasta isosta graniittilohkareesta. Lännenpuolinen kukkula oli edellistä mahtavampi ja aivan alaston; vain yksi ainoa mimosapuu kasvoi aivan lähellä sen lakea.

Nämä kaksi kukkulaa, vakuutti mies hänelle, näkyisivät jonkun matkan päähän, ennenkuin hän saapuisi niiden luokse, ja olisivat erinomaisena tienviittana hänen matkallaan. Soturi varoitti häntä kuitenkin luopumaan niin hullusta ja vaarallisesta seikkailusta, painostaen sitä hänen jo ennestään hyvin tietämäänsä seikkaa, että jos hän selviytyisikin vahingoittumatta Bukawain ja tämän pahojen henkien käsistä, olisi hyvin mahdollista, ettei hän niin onnellisesti voisi välttää isoja raatelijoita viidakossa, jonka läpi hänen pitäisi kulkea mennen tullen.

Menipä soturi vielä Momajan miehen puheille, ja kun tällä puolestaan ei ollut kovinkaan paljon vaikutusvaltaa sisukkaaseen sydänkäpyseensä, meni hän puolestaan puhumaan Mbongalle, päällikölle. Tämä kielsi Momajaa uskaltautumasta niin jumalattomalle retkelle, uhaten häntä muussa tapauksessa mitä ankarimmalla rangaistuksella. Vanhan päällikön mielenkiinto tätä asiaa kohtaan johtui yksinomaan ikivanhasta kirkon ja valtion välisestä liitosta. Sikäläinen poppamies, joka tunsi omat taikansa paremmin kuin kukaan muu, oli kateellinen kaikille sellaisille, jotka pyrkivät suorittamaan jotakin taikatempuilla. Hän oli jo pitkän aikaa kuullut puhuttavan Bukawain taidosta ja pelkäsi, että jos tämän onnistuisi hankkia Momajan kadonnut lapsi takaisin, menettäisi hän heimon keskuudessa paljon avunpyytäjiä ja siis myöskin palkkioita saastaiselle. Kun Mbonga päällikkönä sai määrätyn osan poppamiehen palkkiosta eikä voinut toivoakaan mitään Bukawailta, hän luonnollisesti sydämineen, sieluineen kannatti oikeaoppista kirkkoa.

Mutta jos Momaja kerran saattoi pelottomin sydämin suunnitella retkeä viidakkoon ja vierailua Bukawain pelättyyn tyyssijaan, ei hän tietenkään antanut salaisesti halveksimansa vanhan Mbongan uhkaaman vastaisen rangaistuksen peloittaa itseään luopumasta aikeestaan. Hän oli kyllä alistuvinaan päällikön käskyihin ja meni mitään virkkamatta majaansa.

Hän olisi mielellään lähtenyt etsintämatkalleen päivänvalossa, mutta se ei nyt tullut kysymykseenkään, koska hänen oli vietävä mukanaan ravintoa ja jonkunlainen ase eikä hän ne mukanaan pääsisi päiväsaikaan poistumaan kylästä joutumatta vastaamaan uteliaisiin kyselyihin, mikä varmasti heti kantautuisi Mbongan korviin.

Niinpä Momaja odotti iltaan saakka ja pujahti juuri ennen kylän portin sulkemista siitä pimeään viidakkoon. Häntä peloitti kovasti, mutta päättävästi hän käänsi kasvonsa pohjoista kohti, ja vaikka hän usein pysähtyi henkeään pidättäen kuuntelemaan, kuuluisiko isojen kissaeläinten hiipimistä, joka täällä oli hänen pahin pelkonsa, niin hän kuitenkin jatkoi horjumatta matkaansa useita tunteja, kunnes heikko uikutus, joka kuului takaviistosta hänen oikealta puoleltaan, sai hänet äkkiä seisahtumaan.

Sydän läpättäen seisoi nainen, tuskin uskaltaen hengittää ja sitten kuului hyvin heikosti, mutta kuitenkin niin, etteivät hänen tarkat korvansa voineet erehtyä, hiljaista oksien ja ruohon kahinaa pehmeiden käpälien niitä polkiessa.

Joka puolella Momajaa kasvoi troopillisen viidakon jättiläispuita riippuvien köynnösten ja sammalien koristamana. Hän turvautui lähimpään ja alkoi kiivetä ylemmille oksille ketterästi kuin apina. Samassa syöksähti iso ruho esiin, hänen takanaan, kajahti uhkaava karjaisu, joka pani maan vapisemaan, ja joku otus tärähti niitä köynnöksiä vasten, joihin hän oli tarrautunut — mutta hänen alapuolellaan.

Momaja veti itsensä turvaan lehväisille oksille ja kiitti kaitselmusta, joka oli sallinut hänen ottaa mukaansa kuivatun ihmisenkorvan, joka riippui nauhassa hänen kaulassaan. Hän oli aina tietänyt, että korva on hyvä taikakalu. Sen oli hän tyttönä ollessaan saanut oman heimonsa poppamieheltä, eikä siihen voinut verratakaan Mbongan poppamiehen kehnoja, viattomia taikaesineitä.

Koko yön Momaja kyyrötti oksallaan, sillä vaikka leijona vähän ajan kuluttua lähtikin etsimään muuta saalista, ei hän rohjennut laskeutua uudelleen pimeyteen, peläten kohtaavansa saman tai jonkun toisen leijonan; mutta aamun koittaessa hän kiipesi maahan ja jatkoi matkaansa.

Kun Apinain Tarzan huomasi, ettei hänen balunsa lakannut olemasta ilmeisesti peloissaan heimon apinoiden läheisyydessä ja että useimmat täysikasvuiset apinat alituisesti uhkasivat riistää Go-bu-balulta hengen, joten Tarzan ei tohtinut jättää häntä yksin heidän seuraansa, niin alkoi hän metsästää pienen neekeripojan kanssa yhä kauempana ihmisapinoiden oleskelupaikoilta.

Vähitellen hänen poissaolonsa heimon keskuudesta kävivät yhä pitemmiksi hänen vaeltaessaan yhä kauemmaksi, kunnes hän huomasi joutuneensa kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan ennen metsästysmatkoillaan; ja kun siellä oli vettä sekä runsaasti riistaa ja hedelmiä, ei häntä lainkaan haluttanut palata heimonsa luokse.

Pienen Go-bu-balun elämänhalu näkyi kasvavan sitä mukaa kuin hän joutui kauemmaksi Kertshakin apinoista. Nyt hän asteli Tarzanin rinnalla tämän edetessä maanpinnalla, ja puissa hän myöskin parhaansa mukaan seurasi valtavaa kasvatusisäänsä. Poika tunsi vieläkin itsensä murheelliseksi ja yksinäiseksi. Hänen pieni, hento ruumiinsa oli muuttunut yhä hennommaksi, senjälkeen kun hän oli tullut apinain keskuuteen, sillä joskaan hän nuorena ihmissyöjänä ei ollut turhan tarkka valitessaan ruokaansa, eivät ne omituiset ruoat, jotka kutkuttivat apinaherkuttelijan suulakea, aina olleet hänen makunsa mukaisia.

Hänen isot silmänsä olivat nyt todella isot, ja jokainen hänen laihtuneen vartalonsa kylkiluu olisi ollut selvästi näkyvissä, jos joku olisi välittänyt lukea ne. Alituisella pelolla oli kenties yhtä suuri syy hänen ruumiilliseen tilaansa kuin sopimattomalla ruualla. Tarzan pani muutoksen merkille ja oli huolissaan. Hän oli toivonut näkevänsä, että hänen balunsa kasvaisi tanakaksi ja voimakkaaksi. Hänen pettymyksensä oli suuri. Vain yhdessä suhteessa tuntui Go-bu-balu edistyvän — hän oppi helposti apinain kieltä. Jo nyt hän ja Tarzan voivat keskustella tyydyttävästi, täydentäen apinoiden niukkaa sanavarastoa merkeillä; mutta enimmäkseen Go-bu-balu pysyi ääneti, vain vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hänen suuri surunsa oli vielä siksi uusi ja siksi vihlova, ettei hän hetkeksikään voinut sitä unohtaa. Aina hän ikävöi Momajaa — kiukkuinen, kamala ja inhoittava olisi tämä nainen kenties ollut teistä tai minusta, mutta hän oli Taibon äiti ja pojan mielestä hän oli sen suuren rakkauden ruumiillistuma, joka ei tunne itsekkyyttä ja joka ei pala omissa liekeissään.

Heidän metsästäessään tai oikeammin Tarzanin metsästäessä ja Go-bu-balun tulla retuuttaessa hänen jäljessään, näki apinamies paljon ja ajatteli paljon. Kerran he kohtasivat Saborin, joka valitti korkeassa ruohikossa. Leijonan ympärillä kisaili ja leikki kaksi pientä turkispalloa, mutta sen haikea katse oli kiintynyt kolmanteen, joka oli pedon voimakkaiden etukäpälien välissä ja joka ei kisaillut, joka ei enää milloinkaan kisailisi.

Tarzan näki ison emäkissan tuskan ja kärsimyksen. Hän oli aikonut kiusoitella Saboria. Juuri sitä varten hän oli ääneti hiipinyt puissa, kunnes oli päässyt melkein naarasleijonan kohdalle, mutta jokin pidätti apinamiestä, kun hän näki Saborin surevan kuollutta pentuaan. Hankittuaan Go-bu-balun oli Tarzan oppinut käsittämään vanhemman velvollisuuksia ja murheita, mutta ei hänen ilojaan. Hänen sydämensä heltyi, kun hän näki Saborin, mikä ei olisi tapahtunut joitakuita viikkoja aikaisemmin. Kun hän silmäili leijonaa, kohosi vastoin hänen tahtoaan hänen sielunsa silmien eteen Momajan kuva, puupuikko työnnettynä nenän väliseinän lävitse ja lerpallaan oleva alahuuli painuneena alhaalle raskaan helyn painosta. Tarzan ei nähnyt hänen rumuuttaan; hän näki hänessä vain saman tuskan kuin Saborissa, ja apinamies säpsähti.

Se ajatustoiminta, jota joskus nimitetään mielleyhtymäksi, toi Tikan ja Gazanin Tarzanin sielunsilmien eteen. Entäpä jos joku tulisi ja ottaisi Gazanin Tikalta. Tarzanilta pääsi matala, uhkaava murina, ikäänkuin Gazan olisi ollut hänen oma lapsensa. Go-bu-balu vilkaisi peloissaan ympärilleen, luullen Tarzanin havainneen jonkun vihollisen. Sabor hypähti äkkiä seisoalleen; keltaiset silmät kiiluivat, häntä pieksi kupeita, kun leijona herkisti korviaan ja nosti kuonoaan. nuuhkien ilmasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Molemmat pienet pennut, jotka olivat olleet leikkimässä, kiitivät nopeasti emonsa luokse, pysähtyen sen alle ja tirkistelivät sieltä etukäpälien välitse, isot korvat pystyssä, kurottaen pieniä päitään ensin toiselle, sitten toiselle sivulle.

Pudistaen mustaa, tuuheata tukkaansa Tarzan kääntyi poispäin ja lähti metsästämään toiselle suunnalle; mutta pitkin päivää johtui hänen mieleensä milloin Sabor, milloin Momaja, milloin Tika — naarasleijona, ihmissyöjä ja naarasapina, mutta apinamiehestä ne olivat samanlaisia äitiytensä tähden.

Oli puolenpäivän aika kolmantena päivänä, kun Momaja tuli Bukawain, saastaisen, luolan näkyviin. Vanha taikuri oli valmistanut yhteenliitetyistä oksista oventapaisen tekeleen estämään petoja tunkeutumasta luolan aukosta sisään. Se oli nyt nostettu syrjään, ja sen takana oleva pimeä onkalo ammotti salaperäisenä ja luotaantyöntävänä. Momajaa värisytti kuin sadeajan kylmässä tuulessa. Luolan läheisyydessä ei näkynyt elonmerkkiä, mutta Momajan valtasi kaamea tunne siitä, että näkymättömät silmät katselivat häntä pahansuovasta. Taaskin häntä puistatti. Hän koetti pakottaa vastahakoisia jalkojaan eteenpäin luolaa kohti, kun sen uumenista kajahti kammottava ääni, joka ei ollut ihmisen eikä eläimen — kolkko, iloton, naurua muistuttava ääni.

Päästäen tukahdutetun kirkaisun Momaja kääntyi pakenemaan viidakkoon. Hän juoksi sata metriä, ennenkuin sai pelkonsa hillityksi, ja seisahtui sitten kuuntelemaan. Pitikö kaiken hänen vaivansa, kaiken kauhun ja kaikkien vaarojen, jotka hän oli kokenut, mennä hukkaan? Hän koetti karkaista luontoaan ja palata luolan suulle, mutta taaskin valtasi hänet pelko.

Alla päin, pahoilla mielin hän kääntyi verkkaisesti astelemaan takaisin Mbongan kylää kohti. Hänen nuoret olkapäänsä olivat nyt painuksissa ikäänkuin hän olisi ollut vanha akka, joka kantaa monina pitkinä vuosina kasautuneiden tuskien ja surujen raskasta taakkaa, ja hän käveli laahustavin, kompuroivin askelin. Nuoruuden joustavuus oli Momajalta mennyttä.

Vielä sata metriä hän laahusti eteenpäin raskasta tietään, aivot melkein turtina jäytävästä pelosta ja tuskasta, mutta sitten hänen mieleensä muistui pieni lapsi, joka imi hänen rintojaan, ja hintelä poika, joka nauraen kisaili hänen ympärillään ja molemmat ne olivat Taibo — hänen Taibonsa!

Hänen hartiansa suoristuivat. Hän pudisti villiä päätään, pyörsi ympäri ja astui rohkeasti Bukawain, saastaisen, poppamiehen, luolan suulle.

Taaskin kuului luolan sisältä kamalaa naurua, joka ei ollut naurua.
Tällä kertaa Momaja tunsi, mitä se oli, hyenan omituista rääkynää.
Enää hän ei vapissut, vaan piti keihästään iskuvalmiina, ääneen
huutaen Bukawain tulemaan ulos.

Bukawain sijasta ilmestyi hyenan inhoittava pää. Momaja hätisti sitä keihäällään, ja ruma, äreä otus peräytyi, muristen vihaisesti. Taaskin Momaja kutsui Bukawaita nimeltä ja tällä, kertaa, hän sai mutisten lausutun vastauksen, jonka sointu tuskin oli inhimillisempi kuin eläimen ääni.

"Täällä on Momaja", vastasi nainen; "Momaja Mbongan, päällikön, kylästä".

"Tahdon tehokasta taikaa, parempaa kuin Mbongan poppamies kykenee tekemään", selitti Momaja. "Iso, valkoinen viidakkojumala ryösti Taiboni, ja haluan sellaista taikaa, joka tuo hänet takaisin tai neuvoo minulle, mihin hänet on piilotettu, jotta voin mennä häntä noutamaan."

"Bukawain taiat ovat hyvin tepsiviä", kehui ääni. "Viisi vuohta ja uusi vuodematto tuskin riittävät korvaukseksi Bukawain taiasta."

"Kaksi vuohta on kylliksi", sanoi Momaja, sillä tinkimishalu on voimakas neekerin rinnassa.

Hinnasta tinkimisen huvi oli riittävän suuri houkutus tuomaan Bukawain luolan suulle. Nähdessään hänet oli Momaja pahoillaan siitä, ettei hän ollut pysynyt sisällä. On sellaista, mikä on liian hirveätä, liian kamalaa, liian inhoittavaa kuvattavaksi — Bukawain ulkomuoto oli sellainen. Hänet nähdessään Momaja ymmärsi, minkä vuoksi hänen puheestaan oli vaikea saada selvää.

Hänen vierellään olivat ne kaksi hyenaa, jotka huhun mukaan olivat hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa. He olivat erinomainen kolmikko — kaksi mitä inhoittavinta eläintä niitä inhoittavimman ihmisen parissa.

"Kaksi lihavaa vuohta ja vuodematto". Momaja korotti tarjoustaan; mutta Bukawai oli itsepintainen. Hän tinki viittä vuohta ja vuodemattoa puoli tuntia hyenojen nuuhkiessa ja muristessa ja nauraessa kaameata nauruaan, Momaja oli päättänyt antaa kaikki, mitä Bukawai vaati, jollei hän muutoin selviäisi, mutta tinkiminen on neekerin toinen luonto kauppaa tehtäessä, ja lopulta hän osittain sai siitä palkkion, sillä vihdoin saatiin aikaan sopimus kolmesta lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja palasesta kuparilankaa.

"Tule uudelleen tänä iltana, kun kuu on ollut kaksi tuntia taivaalla!" käski Bukawai. "Sitten teen tehokkaan taian, joka toimittaa Taibon takaisin luoksesi. Tuo mukanasi kolme lihavaa vuohta, uusi vuodematto ja kookkaan miehen kyynärvarren mittainen palanen kuparilankaa!"

"En minä voi niitä tuoda", esteli Momaja. "Sinun on tultava noutamaan ne. Kun olet hankkinut Taibon takaisin minulle, niin saat ne kaikki Mbongan kylästä."

"Minä en tee taikaa", hän virkkoi, "ennenkuin olen saanut vuohet, maton ja kuparilangan".

Momaja rukoili ja uhkaili, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän kääntyi ja lähti viidakon läpi Mbongan kylää kohti. Miten hän saisi kolme vuohta ja vuodematon kuljetetuksi kylästä ja viidakon läpi Bukawain luolalle, sitä hän ei käsittänyt, mutta siitä hän oli varma, että hän jollakin tavoin sen tekisi — hän tekisi sen tai kuolisi. Taibo hänen täytyi saada takaisin.

Harhaillessaan Go-bu-balun kanssa verkkaisesti viidakossa tunsi Tarzan Baran, kauriin, hajun. Tarzania himoitti Baran liha. Mikään ei kutittanut hänen ruokahaluaan niin kovasti; mutta hänen ei maksanut yrittääkään väijyä Baraa Go-bubalu kintereillään, minkä vuoksi hän piilotti lapsen puun haaraantumaam, jossa tiheä lehvistö peitti hänet näkyvistä, ja lähti nopeasti ja äänettömästi seuraamaan Baran jälkiä.

Yksin ollessaan peloitti Taiboa jopa enemmän kuin apinoiden keskuudessa. Todellinen, näkyvä vaara ei vaivaa meitä niin paljon kuin kuvittelut, ja vain Taibon kansan jumalat tiesivät, mitä kaikkea hän kuvitteli.

Hän oli ollut vain lyhyen ajan piilopaikassaan, kun hän kuuli, että jotakin lähestyi häntä viidakosta. Hän painautui tiukemmin sitä oksaa vastaan, jolla hän oli pitkänään, ja rukoili, että Tarzan pian palaisi. Hänen levällään olevat silmänsä tähyilivät viidakkoon sille suunnalle, jossa otus liikkui.

Entä jos se olisi pantteri, joka oli tuntenut hänen hajunsa? Se olisi tuossa tuokiossa hänen kimpussaan. Kuumia kyyneliä tihkui pikku Taibon isoista silmistä. Viidakon lehväverho kahisi aivan hänen lähellään. Otus oli vain muutaman askeleen päässä hänen puustaan! Hänen silmänsä suorastaan pullistuivat ulos hänen mustista kasvoistaan, kun hän odotti sen kauhuolion ilmestymistä, joka pian tunkisi ärisevän naamansa esiin köynnösten välitse.

Sitten verho jakautui ja näkyviin astui nainen. Päästäen läähättävän huudahduksen pudottautui Taibo oksaltaan ja kiiti hänen luokseen. Momaja astahti taaksepäin ja nosti keihästään, mutta silmänräpäystä myöhemmin hän viskasi sen pois ja sulki hennon pojan voimakkaaseen syleilyynsä.

Pusertaen Taiboa rintaansa vasten hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja kuumia kyyneliä, joihin sekaantui Taibon kyyneliä, kieri pitkin hänen paljaiden rintojensa välistä uurretta.

Niin likeisen melun häiritsemänä heräsi läheisessä tiheikössä nukkuva Numa, leijona, unestaan. Se katsoi sotkuisen pensaikon läpi ja näki neekerinaisen poikineen. Se nuoli suupieliään ja mittaili katseellaan mustaihoisten ja sen välillä olevaa matkaa. Lyhyt vauhti ja pitkä hyppy kiidättäisi sen heidän niskaansa. Peto heilautti häntänsä päätä ja huoahti.

Väärältä suunnalta puhaltava tuulen häilähdys kantoi äkkiä Tarzanin hajun Baran, kauriin, herkkiin sieraimiin. Bara hätkähti, jännitti lihaksiaan, herkisti korviaan, syöksähti äkkiä juoksuun, ja Tarzanin saalis oli tipo tiessään. Apinamies pudisti äkeissään päätään ja kääntyi palaamaan sinne, mihin hän oli jättänyt Go-bu-balun. Hän liikkui hiljaa, kuten hänen tapansa oli. Ennenkuin hän saapui pojan luokse, kuuli hän omituisia ääniä — naisen naurua ja naisen itkua, ja niihin molempiin, jotka kuulostivat lähtevän samasta kurkusta, sekaantui lapsen suonenvedontapaista nyyhkytystä. Tarzan joudutti vauhtiaan, ja kun Tarzan kiiruhti, silloin vain linnut ja tuuli pääsivät nopeammin eteenpäin.

Lähestyessään ääniä Tarzan kuuli vielä yhden, syvän huokauksen. Momaja ei sitä kuullut eikä myöskään Taibo, mutta Tarzanilla oli yhtä herkät korvat kuin Baralla, kauriilla. Hän kuuli huokauksen ja tiesi, mitä se oli, ja siksi hän irroitti selässään riippuvan keihään. Kiitäessään pitkin puiden oksia yhtä huolettomasti kuin me astelemme maaseudun kylätietä, vetäen taskustamme esille nenäliinan, päästi Tarzan keihään hihnastaan, että se olisi valmiina käsillä kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Numa, leijona, ei syöksynyt suinpäin saaliinsa kimppuun. Se mietti taaskin, ja järki sanoi sille, että saalis oli jo sen oma; siksi se tunki ison ruhonsa lehvien läpi ja seisoi paikallaan, katsoen ateriaansa ilkeästi kiiluvin silmin.

Momaja huomasi pedon ja parkaisi, painaen Taibon lujemmin rintaansa vastaan. Oliko hän löytänyt lapsensa vain menettääkseen hänet heti samalla hetkellä? Hän kohotti keihästään, ojentaen kätensä kauas olkansa taa. Numa karjaisi ja astui hitaasti eteenpäin. Momaja sinkautti aseensa. Se raapaisi kellanruskeata lapaa, tehden lihashaavan, joka ärsytti raatelijan täyteen, peloittavaan, petomaiseen raivoonsa, ja leijona hyökkäsi.

Momaja koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän näki kuoleman lähestyvän salamannopeasti, kun iso peto syöksyi häntä kohti, ja sitten hän näki jotakin muuta. Hän näki kookkaan, alastoman, valkoisen miehen tipahtavan kuin taivaasta ja syöksyvän leijonan tielle. Hän näki voimakkaan käden lihakset, kun puiden lehvistön läpi pujottelevat päiväntasaajan auringon säteet karkeloivat niillä. Hän näki raskaan metsästyskeihään lentävän ilmassa suoraan keskelle leijonan rintaa. Numa putosi istualleen, kiljui kauheasti ja iski käpälillään rinnassaan törröttävää keihästä. Sen rajuista iskuista keihäs taipui ja kiertyi vääräksi. Metsästyspuukko kädessään kierteli Tarzan varovasti raivoisan kissaeläimen ympärillä. Momaja seisoi silmät levällään ikäänkuin paikalleen naulittuna ja katseli näkyä kuin loihdittuna.

Äkillisen vimman vallassa Numa heittäytyi apinamiestä kohti, mutta jäntevä mies vältti umpimähkäisen hyökkäyksen, astahtaen vikkelästi syrjään ja karaten sitten ahdistajansa kimppuun. Kahdesti välähti metsästyspuukko ilmassa. Kahdesti se upposi Numan selkään. Peto oli jo heikkona, sillä keihään kärki oli osunut lähelle sydäntä. Tarzanin toinen isku tunkeutui suoraan Numan selkäytimeen, ja vielä viimeisen kerran huitaistuaan suonenvedontapaisesti etukäpälillään, turhaan koettaen tavoittaa kiusanhenkeään, kaatui leijona pitkälleen maahan hervottomana ja kuolevana.

Huolissaan siitä, ettei vain menettäisi palkkiotaan, Bukawai seurasi Momajaa, aikoen kehoittaa tätä luopumaan kuparisista ja rautaisista koruistaan siihen asti, kunnes hän palaisi tuoden mukanaan maksun taiasta — toisin sanoen maksamaan käsirahaa poppamiehen avusta, samoin kuin maksetaan ennakkomaksua asianajajalle, sillä kuten asianajaja tunsi Bukawaikin taikansa arvon ja tiesi, että oli hyvä saada mahdollisimman paljon hyvitystä jo ennakolta.

Poppamies joutui näyttämölle silloin, kun Tarzan hypähti torjumaan leijonan hyökkäystä. Hän näki kaikki ja ihmetteli, arvaten heti, että tämän täytyi olla sama valkoinen haltia, josta hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jo ennenkuin Momaja ja saapui hänen luokseen.

Kun leijona ei nyt enää voinut vahingoittaa Momajaa eikä hänen lastaan, silmäili neekerivaimo Tarzania uuden pelon vallassa. Juuri tämä olento oli ryöstänyt Taibon. Epäilemättä hän yrittäisi riistää lapsen uudelleen. Momaja painoi poikaa tiukasti itseään vasten. Hän oli päättänyt tällä kertaa mieluummin kuolla kuin sallia, että Taibo jälleen häneltä vietäisiin.

Tarzan katseli heitä ääneti. Kun hän näki pikku pojan painautuvan äitiään vastaan ja nyyhkyttävän, heräsi hänen villissä rinnassaan surumielinen yksinäisyyden tunne. Ei ollut ketään tuolla tavoin painautumassa Tarzania vastaan, joka niin suuresti kaipasi jonkun tai jonkin rakkautta.

Vihdoin Taibo viidakossa syntyneen hiljaisuuden johdosta nosti katseensa ja näki Tarzanin. Hän ei vavahtanut.

"Tarzan", hän sanoi Kertshakin heimon isojen apinain kielellä, "älä vie minua pois Momajalta, äidiltäni! Älä vie minua takaisin puiden karvaisten asukkaiden pesälle, sillä minä pelkään Taugia ja Guntoa ja muita! Anna minun jäädä Momajan luokse, oi Tarzan, viidakon jumala! Salli minun jäädä Momajan, äitini, luokse, ja elämämme loppuun saakka me siunaamme sinua ja panemme ruokaa Mbongan kylän portin edustalle, jottei sinun tarvitse milloinkaan olla nälissäsi!"

"Menkää", hän virkkoi, "takaisin Mbongan kylään! Tarzan seuraa teitä nähdäkseen, ettei teille tapahdu mitään pahaa."

Taibo selitti nämä sanat äidilleen, ja he kaksi käänsivät selkänsä apinamiehelle, lähtien astelemaan kotiansa kohti. Momajan sydän sykähteli voimakkaasti pelosta ja riemusta, sillä koskaan ennen hän ei ollut vaeltanut jumalan seurassa eikä ollut koskaan ennen ollut näin onnellinen. Hän veti pikku Taibon lähelleen ja silitti hänen poskeaan. Tarzan näki sen ja huokasi uudelleen.

"Tikalla on Tikan balu", hän puheli itsekseen; "Saborilla on baluja, samoin naarasgomanganilla, Baralla, Manulla, jopa Pamballakin, rotalla; mutta Tarzanilla ei voi olla ketään — ei naarasta eikä balua. Apinain Tarzan on ihminen, ja varmaankin täytyy ihmisen olla yksin."

Bukawai näki heidän poistuvan ja mutisi visvaisten huuliensa välitse, vannoen juhlallisen valan, että hän sittenkin saisi kolme lihavaa vuohta, uuden vuodematon ja kappaleen kuparilankaa.

KUUDES LUKU

Loordi Greystoke oli metsästämässä, tai täsmällisemmin sanoen, hän oli ampumassa fasaaneja Chamston-Heddingissä. Loordi Greystoke oli moitteettoman puhtaassa ja arvonsa mukaisessa puvussa — hän oli viimeisen muodin mukainen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Varmasti hän oli ensimmäisiä metsästäjiä, ei senvuoksi, että häntä olisi pidetty erinomaisena ampujana, vaan siksi, että sen, mitä häneltä taidossa puuttui, korvasi ylenmäärin hänen ulkoasunsa. Päivän päättyessä hänellä epäilemättä olisi paljon lintuja omalla osallaan, koska hänellä oli kaksi pyssyä ja näppärä lataaja — paljon enemmän lintuja kuin hän jaksaisi vuodessa syödä, vaikka hän olisikin ollut nälkäinen, jollainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli juuri noussut aamiaispöydästä.

Riistan liikkeelleajajat — niitä oli kaksikymmentäkolme valkopuseroista miestä — olivat juuri hätyyttäneet linnut kanervikkoaukeamalle ja kaarsivat nyt parhaillaan vastaiselle laidalle ajaakseen ne pyssymiehiä kohti. Loordi Greystoke oli niin innostunut kuin hän yleensä koskaan salli itsensä olla. Urheilu oli kieltämättömästi riemuisan virkistävää. Hän tunsi verensä kiertävän vinhasti suonissaan, kun hätyyttäjät lähestyivät yhä likemmäksi lintuja. Hämärästi ja tylsästi — kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa — loordi Greystoke tunsi, että hän ikäänkuin palaisi johonkin esihistorialliseen olomuotoon — että jonkun muinaisen esi-isän veri virtasi kuumana hänen suonissaan, karvaisen, puolialastoman esi-isän, joka oli elänyt metsästyksestä.

Ja kaukana päiväntasaajan tiheässä viidakossa metsästi toinen loordi Greystoke, oikea loordi Greystoke. Niiden esikuvien mukaan, jotka hän tunsi, oli myöskin hän muodikas — erittäin muodikas, kuten oli ollut hänen muinainen esi-isänsä ennen ensimmäistä häätöä. Koska päivä oli helteinen, oli hän heittänyt pantterintaljan pois hartioiltaan, oikealla loordi Greystokella ei ollut kahta pyssyä, totisesti ei, ei edes yhtäkään, eikä liioin näppärää lataajaa; mutta hänellä oli jotakin äärettömän paljon tehokkaampaa kuin pyssyt tai lataajat tai kaksikymmentäkolme valkopuseroista hälyttäjää — hänellä oli ruokahalu, ihmeellinen eränkävijän taito ja lihakset, joustavat kuin teräsjänteet.

Myöhemmällä samana päivänä söi loordi Greystoke Englannissa runsaasti sellaista riistaa, jota hän ei ollut itse surmannut, ja joi viiniä pulloista, joiden korkit avautuivat kovasti pamahtaen. Hän pyyhki huuliaan lumivalkealla liinalla poistaakseen aterian vähäiset jäljet aavistamattakaan esiintyvänsä väärällä nimellä ja hänen ylvään arvonimensä oikeudenmukaisen omistajan myöskin parhaillaan lopettavan päivällistään kaukana Afrikassa. Mutta tämä mies ei käyttänyt lumivalkoista liinaa. Sen sijaan hän pyyhki suutaan ruskean kyynärvartensa ja kätensä selkämyksellä ja hieroi verisiä sormiaan reisiinsä. Sitten hän hitaasti siirtyi viidakkoa myöten juomapaikalle, jossa hän joi nelinkontin kuten viidakon muutkin eläimet.

Hänen tyydyttäessään janoaan lähestyi polkua pitkin takaapäin toinenkin jylhä metsän asukas puroa. Se oli Numa, leijona, ruumiiltaan kellanruskea, mustaharjainen, äkäinen ja uhkaava, ja se päästeli hiljaisia, yskimistä muistuttavia karjaisuja. Apinain Tarzan kuuli leijonan tulon paljon ennen kuin se oli näkyvissä, mutta apinamies joi juomistaan, kunnes oli saanut kyllikseen. Sitten hän nousi verkkaisesti pystyyn, sulavan viehättävästi kuten metsän elävä ainakin ja esiintyen syntyperänsä mukaisesti tyynen arvokkaana.

Numa pysähtyi nähdessään miehen seisomassa juuri sillä kohdalla, jossa eläinten kuningas aikoi juoda. Sen kita oli auki, ja julmat silmät kiiluivat. Sitten se murahti ja tuli hitaasti lähemmäksi. Myöskin mies murisi, vetäytyen verkalleen syrjään ja pitäen silmällä, ei leijonan kasvoja, vaan häntää. Jos se alkaisi liikkua puolelta toiselle, ja jos se äkkiä kohoaisi pystyyn suorana ja jäykkänä, niin olisi valmistauduttava taisteluun tai lähdettävä pakoon; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, ja niin ollen Tarzan vain peräytyi pois, ja leijona tuli purolle juomaan neljän tai viiden metrin päähän miehestä.

Huomenna he voisivat karata toistensa kurkkuun, mutta tänään oli kummallinen, selittämätön aselepo, jollaisia on niin usein huomattu viidakon villieläinten välillä. Ennenkuin Numa oli lakannut juomasta, oli Tarzan palannut metsään ja heilautteli itseään puita myöten Mbongan, neekeripäällikön, kylään päin.

Oli kulunut ainakin kuukausi siitä, kun apinamies viimeksi oli käynyt tervehtimässä gomanganeja. Senjälkeen, kun hän oli antanut pikku Taibon takaisin murheen murtamalle äidille, ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mennä sinne. Ottopojan juttu oli Tarzanista päättynyt luku. Hän oli koettanut löytää jotakuta, jota hän olisi saanut helliä kuten Tika baluaan, mutta pienestä neekeripojasta saatu lyhytaikainen kokemus oli osoittanut apinamiehelle aivan selvästi, ettei heidän välillään voinut mitenkään olla sellaisia tunteita.

Se seikka, että hän oli jonkun aikaa kohdellut mustaihoista pienokaista, kuten hän olisi kohdellut ihan omaa baluaan, ei ollut vähimmässäkään, määrin jäähdyttänyt kostonhimoa, jota hän tunsi Kaalan murhaajia kohtaan. Gomanganit olivat hänen verivihollisiaan eivätkä voisi ikinä muuksi muuttua. Tänään hän toivoi saavansa yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua siitä kiihoituksesta, jota neekerien kiusoitteleminen hänelle tuottaisi.

Ei ollut vielä pimeä, kun hän saapui kylän laitaan ja sijoittui paikalleen paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun. Alhaalla läheisestä majasta kuului kovaa vaikerrusta. Ääni vaivasi Tarzanin korvia — se kirskui ja narisi. Hän ei pitänyt siitä ja päätti senvuoksi poistua vähäksi aikaa, toivoen sen lakkaavan; mutta vaikka hän viipyi poissa pari tuntia, oli valitus hänen palatessaan yhtä äänekästä.

Aikoen lopettaa häiritsevän melun väkivaltaisesti lipui Tarzan hiljaa alas puusta sen varjoon. Hiipien varovasti ja pysytellen visusti muiden majojen suojassa hän lähestyi sitä majaa, josta voivotukset kuuluivat. Sen oven kuten kylän kaikkien ovien edustalla paloi kirkas nuotio. Tulen ympärillä kyyrötteli muutamia naisia, jotka silloin tällöin avustivat murheellisella ulinallaan sisällä olevaa mestari-itkijää.

Apinamiehen kasvoilla väikkyi jäykkä hymy, kun hän ajatteli, minkälainen hämminki syntyisi, kun nopea hyppy kiidättäisi hänet naisten keskelle ja tulen hohteeseen. Sitten hän ällistyksen kestäessä pujahtaisi majaan, kuristaisi pääparkujan ja katoaisi viidakkoon, ennenkuin neekerit ehtisivät kylliksi tointua hermotäristyksestään hyökätäkseen hänen kimppuunsa.

Monta kertaa oli Tarzan menetellyt samalla tavoin Mbongan, päällikön, kylässä. Hänen salaperäinen, odottamaton ilmestymisensä täytti aina taikauskoisten neekeri-parkojen mielet pakokauhulla; he eivät nähtävästi koskaan voineet tottua hänen näyttäytymiseensä. Juuri tämä pelko antoi näille seikkailuille viehättävän ja hauskan tunnun, jota apinamiehen ihmisluonto kaipasi. Pelkkä tappaminen ei sellaisenaan riittänyt hänelle. Kun Tarzan oli tottunut näkemään kuolemaa, ei se kovinkaan suuresti häntä huvittanut. Hän oli jo aikoja sitten kostanut Kaalan surman, mutta samalla hän oli oppinut tuntemaan, minkälaista kiihoitusta ja nautintoa mustaihoisten kiusoitteleminen tuotti. Siihen hän ei milloinkaan kyllästynyt.

Juuri kun hän oli ponnahtamaisillaan eteenpäin ja päästämäisillään rajun kiljaisun, ilmestyi majan oviaukkoon hahmo. Se oli sama valittaja, jota hän oli tullut vaimentamaan, nuori nainen, jolla oli punainen puikko työnnettynä nenän väliseinän läpi, raskas metallikoru riippumassa alahuulessa, niin että se oli venyttänyt huulen muodottomaksi, kamalan ja inhoittavan näköiseksi, omituisia tatuoimiskuvia otsassa, poskissa ja rinnassa ja ihmeellinen, savea ja metallilankaa käyttämällä muovailtu tukkalaite.

Tulen äkillinen leimahdus valaisi selvästi tätä eriskummaista olentoa ja Tarzan tunsi hänet Momajaksi, Taibon äidiksi. Tuli loi oikullista hohdettaan myöskin Tarzanin varjoisaan piilopaikkaan, niin että hänen vaalean ruskea vartalonsa erottui sitä ympäröivästä pimeydestä. Momaja näki hänet ja tunsi hänet. Huudahtaen hän syöksyi eteenpäin, ja Tarzan meni häntä vastaan. Kun toiset naiset kääntyivät katsomaan, näkivät myöskin he apinamiehen; mutta he eivät lähteneet häneen päin. Sensijaan he kimmahtivat pystyyn kaikki samalla kertaa, kiljaisivat kuin yhdestä kurkusta ja pakenivat kilvan.

Momaja heittäytyi Tarzanin jalkojen juureen, kohotti rukoilevasti kätensä häntä kohti, ja hänen muodottomilta huuliltaan tulvi koskena sanoja, joista apinamies ei ymmärtänyt mitään. Hetkisen hän katseli naisen ylöspäin käännettyjä pelon vääntämiä kasvoja. Hän oli tullut tappamaan, mutta tämä pursuava puhetulva tyrmistytti ja kammotti häntä. Hän vilkaisi levottomasti ympärilleen ja sitten jälleen naiseen. Hänen tunteissaan tapahtui käänne. Hän ei voinut surmata pikku Taibon äitiä eikä liioin voinut jäädä tänne kuuntelemaan tätä sanakohinaa. Tehden nopean kärsimättömän liikkeen, kun hänen seniltainen huvinsa oli turmeltu, hän pyörähti ympäri ja pujahti tiehensä pimeyteen. Hetkistä myöhemmin hän kiiti viidakon sysimustassa yössä, Momajan kirkumisen ja voivotusten käydessä yhä heikommiksi välimatkan kasvaessa.

Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän vihdoinkin pääsi niin kauas, etteivät ne enää kuuluneet. Löydettyään mukavan haarautuman korkealla puussa hän vaipui sikeään uneen saalistavan leijonan ulvoessa ja karjuessa hänen allaan, samalla kun kaukana Englannissa toinen loordi Greystoke riisuutui kamaripalvelijan auttamana ja ryömi tahrattomien lakanoiden väliin, kiroillen ärtyneesti, kun kissa naukui hänen ikkunansa alla.

Kun Tarzan seuraavana aamuna seurasi tuoreita Hortan, metsäkarjun, jälkiä, osui hän kahden gomanganin, toisen ison ja toisen pienen, jäljille. Apinamies, joka oli tottunut ottamaan tarkan selon kaikista havainnoistaan, pysähtyi lukemaan riistapolun pehmeään mutaan kirjoitettua tarinaa. Te ja minä emme olisi nähneet siinä paljoakaan mielenkiintoista, jos sattumoisin olisimme siinä jotakin huomanneet. Kenties me olisimme nähneet mudassa syvennyksiä, jos siellä olisi ollut joku osoittamassa niitä meille, mutta siellä oli niitä lukemattomia, toinen toisensa päällä sekasotkuna, joka olisi meistä ollut aivan käsittämätöntä. Mutta Tarzanille ne kukin kertoivat oman tarinansa. Tantor, norsu, oli mennyt sitä tietä vasta kolme päivää sitten. Numa oli metsästänyt siellä viime yönä, ja Horta, metsäkarju, oli astellut hitaasti polkua pitkin korkeintaan tunti sitten. Mutta Tarzanin huomio kiintyi gomanganien jälkeen. Ne ilmaisivat hänelle, että pohjoista kohti oli mennyt vanhus pienen pojan seuraamana, ja heidän muassaan oli ollut kaksi hyenaa.

Tarzan raapi päätään ymmällä ja epäilevänä. Siitä, miten jäljet olivat päällekkäin, hän näki, etteivät pedot olleet seuranneet ihmisiä, sillä joskus oli toinen heidän edellään, toinen heidän takanaan, ja toisinaan olivat molemmat edellä tai molemmat jäljessä. Se oli perin kummallista, selittämätöntä, etenkin kun jäljet polun leveämmillä kohdilla osoittivat, että hyenat olivat silloin kävelleet toinen toisella, toinen toisella puolella molempia ihmisiä ja aivan heidän likellään. Sitten Tarzan vielä luki pienemmän gomanganin jäljistä, että hän oli vetäytynyt peloissaan syrjään pedon koskettaessa hänen kylkeään, mutta vanhuksen jäljissä ei ollut merkkiä pelosta.

Aluksi Tarzanin huomion oli herättänyt yksinomaan Dangon ja gomanganien jälkien merkillinen rinnakkaisuus, mutta nyt hänen terävä katseensa osui pienen gomanganin jäljissä erääseen seikkaan, joka sai hänet äkkiä pysähtymään. Se oli samanlaista, kuin jos te löydettyänne tieltä kirjeen olisitte äkkiä tuntenut siinä ystävänne tutun käsialan.

"Go-bu-balu!" huudahti apinamies, ja heti hänen muistiinsa välähti Momajan rukoileva käytös, kun tämä oli heittäytynyt hänen eteensä Mbongan kylässä edellisenä iltana. Samassa selvisi hänelle kaikki —valitukset ja voivottelut, neekeriäidin rukous ja nuotion ympärillä istuneiden naisten myötätuntoinen ulvonta. Pieni Go-bu-balu oli taaskin ryöstetty, ja tällä kertaa oli ryöstäjä joku muu eikä Tarzan. Epäilemättä oli äiti luullut pojan olevan jälleen Tarzanin vallassa ja rukoillut häntä antamaan hänelle takaisin halunsa.

Niin, kaikki oli nyt täysin selvillä; mutta kuka saattoi tällä kertaa olla Go-bu-balun ryöstäjä? Tarzan oli ihmeissään, ja häntä ihmetytti myöskin Dangon jälkien näkyminen. Hän tutki asiaa. Jäljet olivat päivän vanhat ja veivät pohjoiseen päin. Tarzan lähti seuraamaan niitä. Paikotellen ne olivat tyyten kadonneet, kun teillä oli liikkunut paljon eläimiä, ja milloin polku vei kalliopohjalle, joutui Apinain Tarzankin melkein neuvottomaksi; mutta ainahan oli silloinkin ihmisen jälkiin tarttunut haju, jonka vain niin tarkat ja harjaantuneet aistimet kuin Tarzanilla oli, saattoivat havaita.

Kaikki oli kohdannut Taiboa niin äkkiä ja niin aavistamatta kahden lyhyen päivän aikana. Ensin oli saapunut Bukawai, taikuri — Bukawai, saastainen — jonka mädäntyvissä kasvoissa vielä oli rosoinen kappale lihaa. Hän oli tullut yksin ja päivällä joen rannalle, sinne, missä Momaja joka päivä pesi itseään ja Taiboa, pikku poikaansa. Hän oli astunut esiin tuuhean pensaan takaa aivan Momajan lähellä, säikäyttänyt pientä Taiboa, niin että tämä kirkaisten juoksi äitinsä suojaiseen syliin.

Mutta vaikka Momaja oli hätkähtänyt, oli hän pyörähtänyt kammottavaan olentoon päin niin kiukkuisena kuin puolustautumaan pakotettu naarastiikeri konsanaan. Nähdessään, kuka häiritsijä oli, huudahti hän osittain helpotuksesta, vaikka hän yhä painoikin Taiboa lujasti itseään vastaan.

"Olen saapunut", sanoi Bukawai ilman alkuvalmisteluja, "noutamaan kolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren pituista palasta kuparilanka."

"Minulla ei ole vuohia sinua varten", ärähti Momaja, "ei myöskään vuodemattoa eikä kuparilankaa. Taikasi jää tekemättä. Valkoinen viidakkojumala antoi minulle Taiboni takaisin. Sinulla ei ollut siinä mitään tekemistä."

"Mutta minä tein", jupisi Bukawai lihattomien leukapieliensä lomitse.
"Juuri minä käskin valkean viidakkojumalan antaa takaisin Taibosi."

Momaja nauroi hänelle vasten kasvoja. "Sinä valheiden sepustelija", hän huusi, "palaa kurjaan pesääsi ja hyenoittesi luokse! Mene takaisin ja piiloita löyhkäävät kasvosi vuoren uumeniin, ettei aurinko ne nähdessään peittäisi omia kasvojaan synkkään pilveen!"

"Olen tullut", toisti Bukawai, "noutamaan kolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren mittaista kuparilanka-palasta, jotka sinun on suoritettava minulle Taibosi palauttamisesta."

"Sen piti olla miehen kyynärvarren pituinen", oikaisi Momaja, "mutta sinä et saa mitään, sinä vanha varas. Sinä et suostunut tekemään taikaa, ennenkuin minä olisin tuonut maksun etukäteen; mutta kun minä olin paluumatkalla kylääni, antoi iso valkoinen jumala minulle Taiboni takaisin — antoi hänet minulle Numan kidasta. Hänen taikansa on tehokas taika — sinun on vanhan, reikänaamaisen miehen kehno taika."

"Olen tullut", kertasi Bukawai kärsivällisesti, "noutamaan kolmea lihavaa —". Mutta Momaja ei ollut enää jäänyt kuuntelemaan sellaista, minkä hän jo osasi ulkoa. Vetäen Taiboa aivan kiinni itseensä hän riensi Mbongan, päällikön paaluaitaista kylää kohti.

Ja seuraavana päivänä, kun Momaja oli ollut työssä viljelyksillä heimon muiden naisten kanssa, ja pikku Taibo leikkimässä viidakon laidalla, heitellen vähäistä keihästään odottaessaan sitä kaukaista päivää, jolloin hän olisi täysikuntoinen soturi, oli Bukawai saapunut uudelleen.

Taibo oli nähnyt oravan kiipeävän ison puun runkoa pitkin. Lapsellisessa mielessään hän oli kuvitellut, että se oli vihollissoturin uhkaava hahmo. Pikku Taibo oli kohottanut vähäisen keihäänsä, sydän täynnä hänen rodullensa ominaista hurjaa verenhimoa, samalla kun hän haaveili öisistä syömingeistä, jolloin hän tanssi surmaamansa ihmisen ruumiin ympärillä heimon naisten valmistaessa lihaa pian alkavaa juhla-ateriaa varten.

Mutta kun hän sinkosi keihäänsä, meni se sekä oravan että puun ohitse, kadoten kauas viidakon sekavaan pensaikkoon. Mutta se ei voinut olla muuta kuin muutamien askelien päässä kielletystä sokkelosta. Naiset puuhailivat kaikki vainiolla. Sotureita oli vartioimassa lyhyen huutomatkan päässä, ja niinpä pikku Taibo uskaltautui hämyiseen tiheikköön.

Mutta köynnöskasvien ja sotkuisen lehvistön muodostaman verhon takana väijyi kolme kauheata olentoa — hyvin vanha mies, joka oli musta kuin sysihauta, jonka kasvot olivat puolittain pitaalin syömät ja jonka teräviksi viilatut hampaat, ihmissyöjän hampaat, välkkyivät keltaisina ja inhoittavina laajasta, ammottavasta kuonosta siinä paikassa, missä hänen suunsa ja nenänsä olivat olleet. Ja hänen vieressään seisoi yhtä kamalan näköisinä kaksi voimakasta hyenaa — haaskan syöjät haaskan liittolaisina.

Taibo ei huomannut heitä, ennenkuin hän oli pää edellä tunkeutunut tiheiden köynnösten väliin etsimään pientä keihästään, ja sitten se oli liian myöhäistä. Kun hänen katseensa osui Bukawain kasvoihin, tarttui vanha poppamies häneen ja tukahdutti hänen hätähuutonsa painamalla kämmenensä hänen suulleen. Rimpuileminen ei auttanut Taiboa lainkaan.

Hetkisen kuluttua häntä sysittiin ja kiidätettiin eteenpäin pimeässä peloittavassa viidakossa kammottavan vanhuksen yhä tukahduttaessa hänen huutojaan ja molempien hyenain astellessa milloin kahden puolen heitä, milloin heidän edellään, milloin takanaan, aina tähyillen saalista, aina muristen, näykkien, äristen tai, mikä oli kaikkein pahinta, kaameasti nauraen.

Pienestä Taibosta, joka lyhyen olemassaolonsa aikana oli saanut kestää sellaisia kokemuksia, joita vain harvoille sattuu koko elinaikanaan, tuntui pohjoiseen suunnattu matka kauhealta painajaiselta. Hän muisteli sitä kertaa, jolloin hän oli ollut ison, valkoisen viidakkojumalan muassa, ja hän rukoili hartaasti pienen sielunsa pohjasta, että hän pääsisi takaisin vaaleaihoisen, karvaisen puukansan kanssa seurustelevan jättiläisen luokse. Olihan hän silloinkin ollut peloissaan, mutta hänen silloinen ympäristönsä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hänen nyt oli pakko sietää.

Vanhus puhutteli harvoin Taiboa, vaikka hän jupisi melkein yhtä mittaa koko pitkän päivän. Taibo erotti hänen usein viittailevan lihaviin vuohiin, vuodemattoihin ja kuparilangan kappaleisiin. "Kymmenen lihavaa vuohta, kymmenen lihavaa vuohta", mutisi vanha neekeri tuon tuostakin. Siitä pikku Taibo arvasi, että hänen lunastusmaksunsa oli korotettu. Kymmenen lihavaa vuohta? Mistä hänen äitinsä saisi kymmenen lihavaa vuohta, sen enempää kuin laihaakaan, lunastaakseen takaisin pienen poika-raukan? Mbonga ei ikinä antaisi niitä, ja Taibo tiesi, ettei hänen isällään ollut koko elämänsä aikana ollut enempää kuin kolme vuohta samalla kertaa. Kymmenen lihavaa vuohta? Taibo nyyhkytti. Tuo mädänsyömä ukko tappaisi ja söisi hänet, sillä kymmentä vuohta hän ei ikinä saisi. Bukawai viskaisi hänen luunsa hyenoille. Pieni neekeripoika vapisi ja kävi niin heikoksi, että oli vähällä kaatua selälleen. Bukawai läimäytti häntä korvalle ja tyrkkäsi häntä eteenpäin.

Pikku Taibosta tuntui kuluneen kokonainen iäisyys, ennenkuin he saapuivat kahden kallioisen kukkulan välissä sijaitsevan luolan suulle. Aukko oli matala ja ahdas. Joitakuita vesoja oli raa'asta vuodasta leikatuilla hihnoilla nidottu yhteen sulkemaan sitä harhailevilta pedoilta. Bukawai siirsi syrjään alkeellisen oven ja työnsi Taibon sisään. Äristen luikkivat hyenat hänen ohitseen ja katosivat luolan pimeihin uumeniin. Bukawai sijoitti oven paikoilleen, tarttui kovakouraisesti Taibon käsivarteen ja kiskoi häntä pitkin kapeata, kallioseinäistä käytävää. Lattia oli jotakuinkin sileä, sillä sitä peittävää paksua likakerrosta oli poljettu siksi paljon, että melkein kaikki rosot olivat tasaantuneet.

Käytävä oli kiemurteleva, ja kun se oli hyvin pimeä ja sen seinät olivat karkeat ja säröiset, sai Taibo monia naarmuja ja mustelmia lukuisista kolhaisuista. Bukawai asteli mutkittelevissa sokkeloissa ripeästi kuin olisi kävellyt tuttua raittia kirkkaassa päivänvalossa. Hän tunsi jokaisen taipaleen, jokaisen käänteen yhtä hyvin kuin äiti tuntee lapsensa kasvot, ja hänellä tuntui olevan kiire. Hän sysi pientä Taibo-raukkaa kenties hieman säälimättömämmin kuin olisi ollut tarpeellista niinkin nopeasti käveltäessä; mutta vanhalla taikurilla, joka oli ihmisten yhteiskunnan hylkiö, taudin saastuttama, kammottu, vihattu ja pelätty, ei suinkaan ollut enkelimäinen mielenlaatu. Luonto oli antanut hänelle vain vähän ihmisen lempeämpiä piirteitä, ja nekin harvat oli kohtalo tyyten häneltä hävittänyt. Viekas, ovela, julma ja kostonhimoinen oli Bukawai, poppamies.

Kauheita juttuja kerrottiin niistä julmista kidutuksista, joita hän valmisti uhreilleen. Lapsia peloitettiin tottelevaisiksi uhkaamalla hänen nimellään. Taiboa oli usein sillä tavoin säikytetty, ja nyt hän sai korjata hirveätä satoa niistä siemenistä, joita hänen äitinsä oli ajattelemattomuudessaan kylvänyt. Pimeys, pelätyn taikurin läheisyys, kolauksien tuottama kipu ja kammottavat tulevaisuuden kuvitelmat yhdistyneinä melkein lamauttivat lapsen. Hän kompasteli ja horjui, niin että Bukawai pikemminkin raahasi kuin talutti häntä.

Äkkiä Taibo näki heikkoa valoa edessäpäin, ja hetkistä myöhemmin he astuivat jokseenkin pyöreään kammioon, johon tunkeutui vähän päivänvaloa kalliokatossa olevista halkeamista. Hyenat olivat siellä jo ennen heitä odottamassa. Kun Bukawai saapui Taibon kanssa, lähestyivät pedot heitä, paljastaen keltaiset torahampaansa. Niillä oli nälkä. Ne pyrkivät Taibon kimppuun, ja toinen niistä näykkäsi hänen paljaita jalkojaan. Bukawai tempasi luolan lattialta kepin ja tähtäsi petoon kovan iskun, samalla jupisten kokonaisen sarjan kirouksia. Hyena väisti ja juoksi kammion seinustalle, pysähtyen sinne murisemaan. Bukawai astui askeleen eläintä kohti, se pörhisti äkäisesti niskakarvojaan hänen lähestyessään. Sen ilkeät silmät säihkyivät pelkoa ja vihaa, mutta onneksi Bukawaille oli pelko voimakkaampi.

Kun toinen peto huomasi, ettei sitä pidetty silmällä, karkasi se nopeasti Taibon kimppuun. Lapsi kirkaisi ja lähti juoksemaan poppamiehen jäljessä, joka nyt kiinnitti huomionsa toiseen hyenaan. Sen hän tavoitti, antaen sille useita iskuja raskaasta kepistään ja ajaen sen seinänvierelle. Haaskansyöjät alkoivat kierrellä kammion ympäri pitkin seiniä, samalla kun ihmishaaska, niiden isäntä, raivosi kuin paha henki, syöksähteli juoksujalkaa sinne tänne, niitä tavoitellen, huitoi nuijallaan ja sätti niitä, toivottaen niille kaikkea mieleensä johtuvien jumalien ja haltiain kirouksia ja herjaillen karkein sanoin niiden esivanhempia.

Useita kertoja kääntyi pedoista jompikumpi vastustamaan poppamiestä, ja silloin Taibo aina pidätti henkeään hyytävän pelon vallassa, sillä koko lyhyen elämänsä aikana hän ei ollut nähnyt niin kammottavan vihan kuvastuvan ihminen eikä eläimen ilmeissä; mutta aina voitti pelko villipetojen kiukun, ne lähtivät jälleen pakoon, äristen hampaat irvessä, juuri kun Taibo oli varma siitä, että ne karkaisivat Bukawain kurkkuun.

Vihdoin taikuri väsyi hyödyttömään takaa-ajoon. Ärähtäen yhtä eläimellisesti kuin hyenatkin hän kääntyi Taibon puoleen. "Minä menen noutamaan kymmentä lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoani ja kahta kuparilangan-kappalettani, jotka äitisi on maksettava minulle, kun teen hänelle taian, joka toimittaa sinut takaisin hänelle", hän ilmoitti. "Sinä jäät tänne. Tuonne" — hän osoitti käytävää, jota myöten he olivat tulleet kammioon — "jätän hyenat. Jos yrität paeta, niin ne syövät sinut."

Hän viskasi pois keppinsä ja kutsui petoja. Ne tulivat äristen ja luimistellen, häntä koipien välissä. Bukawai ohjasi ne käytävään ja ajoi ne sinne. Sitten hän kiskoi karkeatekoisen ristikon aukon tukkeeksi ensin itse poistuttuaan kammiosta. "Tämä estää niitä pääsemästä kimppuusi", hän selitti. "Jollen minä saa kymmentä lihavaa vuohtani ja muita esineitä, niin ne saavat ainakin joitakuita luita, jotka jäävät minulta tähteiksi." Ja hän jätti pojan miettimään lausumaansa perin selvää viittausta.

Hänen mentyään Taibo heittäytyi maapermannolle ja puhkesi lapsellisesti nyyhkyttämään pelosta ja yksinäisyydestä. Hän tiesi, ettei hänen äidillään ollut kymmentä lihavaa vuohta annettaviksi ja että pikku Taibo Bukawain palattua tapettaisiin ja syötäisiin. Kuinka kauan hän oli virunut pitkänään, sitä hän ei tiennyt, mutta äkkiä hänet herätti hyenojen murina. Ne olivat tulleet takaisin käytävästä ja tuijottivat häneen ristikon lävitse. Hän saattoi nähdä niiden keltaisten silmien kiiluvan pimeässä. Ne kohosivat ristikkoa vastaan ja raapivat sitä. Taibo vapisi ja vetäytyi kammion toiselle puolelle. Hän näki teljen notkuvan ja huojuvan petojen ponnistuksista. Millä hetkellä hyvänsä hän odotti sen kaatuvan sisäänpäin, päästäen otukset hänen kimppuunsa.

Hitaasti vierivät kauhistuttavat tunnit. Tuli yö, ja Taibo nukkui vähän aikaa, mutta nälkäisiä petoja ei näyttänyt lainkaan nukuttavan. Aina ne seisoivat aivan ristikon takana muristen peloittavasti ja nauraen kamalaa nauruaan. Kallioisen katon kapeasta raosta Taibo näki muutamia tähtiä, ja kuukin sivuutti sen. Vihdoin valkeni päivä. Taibon oli hyvin nälkä ja jano, sillä hän oli viimeksi syönyt edellisenä aamuna, ja hänen oli sallittu juoda vain kerran pitkän marssin kestäessä, mutta hänen asemansa kauheus sai hänet melkein unohtamaan sekä nälän että janon.

Päivän koittaessa lapsi huomasi toisen aukon maanalaisen kammion seinissä; se oli melkein vastapäätä sitä aukkoa, josta nälkiintyneet hyenat tähyilivät häntä. Se oli vain kapea rako kallioseinässä. Kenties se ulottui vain muutamien askelten päähän, kenties se vei vapauteen! Taibo meni lähemmäksi ja tirkisteli sinne. Hän ei nähnyt mitään. Hän ojensi kätensä pimeyteen, mutta ei rohjennut mennä edemmäksi. Bukawai ei olisi jättänyt pakotietä avoimeksi, ajatteli Taibo, joten tämä käytävä siis varmasti veisi umpikujaan tai johonkin vielä kamalampaan vaaraan.

Poikaa uhkaavien todellisten vaarojen — Bukawain ja molempien hyenain — aiheuttamaan pelkoon lisäsi hänen taikauskonsa lukemattomia muita, jotka ovat liian kauheita mainittaviksi, sillä neekerien uskon mukaan liiteli viidakossa sekä hämyisessä päivänvalossa että yön kaamean synkässä pimeydessä kummallisia, haaveellisia hahmoja, jotka kansoittivat jo muutoinkin kamala-asukkaisen metsän uhkaavilla olennoilla, ikäänkuin eivät leijonat ja pantterit, käärmeet ja hyenat sekä lukemattomat myrkylliset hyönteiset olisi riittäneet herättämään kauhua näiden yksinkertaisten ihmisparkojen sydämissä, jotka kohtalo on pannut asumaan maapallon kammottavimmalle seudulle.

Ja niinpä ei pikku Taibo kyyristellyt ainoastaan todellisten, vaan myöskin kuviteltujen vaarojen pelosta. Hän ei uskaltanut lähteä sellaisellekaan tielle, joka olisi voinut viedä turvaan, sillä olihan Bukawai voinut panna sitä vartioimaan jonkun hirvittävän viidakkohaltian.

Mutta todella uhkaava vaara karkoitti äkkiä pojan mielestä kaikki kuvittelut, sillä päivän valjetessa alkoivat puolittain nälkiintyneet hyenat entistä rajummin ponnistella murtaakseen esteen, joka pidätti niitä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Nousten takakäpälilleen ne raapivat ja pieksivät ristikkoa. Silmät levällään Taibo katseli, kun se notkui ja huojui. Kauan se ei voisi, sen hän tiesi, kestää voimakkaiden, äkäisten eläimien ponnistuksia. Jo nyt oli sen yksi nurkka painunut sitä paikallaan pitäneen ulkoneman ohitse. Takkuinen etukäpälä ojentui kammioon. Taibo värisi kuin vilutautinen, sillä hän tiesi, että loppu oli lähellä.

Hän peräytyi vastakkaiselle seinälle ja painautui sitä vasten niin kauaksi pedoista kuin mahdollista. Hän näki, kuinka ärisevä pää tunkeutui ristikon ohitse ja kammottava, irvistävä kita työntyi häntä kohti. Seuraavalla hetkellä murtuisi surkean heikko tekele ja pedot olisivat hänen kimpussaan, repien lihan irti hänen luistaan, jyrsien luita ja tapellen hänen sisälmyksistään.

Bukawai tapasi Momajan Mbongan, päällikön, paaluaitauksen ulkopuolella. Nähdessään hänet nainen horjahti taaksepäin inhosta, mutta syöksähti sitten häntä kohti hampaat irvessä ja kynnet harallaan. Mutta Bukawai pidätti häntä turvallisen välimatkan päässä, uhaten häntä keihäällään.

Bukawai aukaisi silmänsä levälleen, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä. "Sinun lapsesi!" hän huudahti. "Mitäpä minä hänestä tietäisin, paitsi että pelastin hänet valkean viidakkojumalan kynsistä enkä vielä ole saanut siitä suoritusta? Olen tullut hakemaan vuohia, vuodemattoa ja kuparilangan palasta, joka on yhtä pitkä kuin kookkaan miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin."

"Sinä hyenan hylkiö!" kirkui Momaja. "Lapseni on varastettu, ja varas olet sinä, ihmisen mädäntynyt jäte. Anna hänet minulle takaisin. Muutoin revin silmät päästäsi ja syötän sydämesi villeille sioille."

Bukawai kohautti olkapäitään. "Mitäpä minä tietäisin lapsestasi?" hän kysyi. "Minä en ole häntä vienyt. Jos hänet on uudelleen ryöstetty, niin mitä voisi Bukawai siitä tietää? Ryöstikö Bukawai hänet ensi kerralla? Ei, hänet ryösti valkoinen viidakkojumala, ja kun hän ryösti pojan kerran, niin hän voi ryöstää Taibon toistamiseenkin. Se ei vähääkään liikuta minua. Ensi kerralla toimitin minä lapsen sinulle takaisin, ja nyt olen tullut noutamaan palkkiotani. Jos hän taaskin on poissa, ja jos tahdot saada hänet takaisin, niin Bukawai palauttaa hänet — kymmenestä lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja kahdesta kuparilanka-kappaleesta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin, eikä Bukawai enää puhu mitään niistä vuohista, siitä vuodematosta ja siitä kuparilanka-kappaleesta, jotka sinun olisi ollut maksettava ensimmäisestä taiasta."

"Kymmenen lihavaa vuohta!" kiljui Momaja. "Minä en voisi maksaa sinulle kymmentä lihavaa vuohta yhtä monessa vuodessa. Kymmenen lihavaa vuohta, jopa jotakin."

"Kymmenen lihavaa vuohta", kertasi Bukawai. "Kymmenen lihavaa vuohta, uusi vuodematto ja kaksi kappaletta kuparilankaa, jotka ovat yhtä pitkät kuin —"

Momaja keskeytti hänet, tehden kärsimättömän liikkeen. "Seis!" hän huusi. "Minulla ei ole vuohia. Tuhlaat sanojasi. Odota täällä, sillä aikaa kun minä noudan mieheni! Hänellä on vain kolme vuohta, mutta jotakin on tehtävä. Odota!"

Bukawai istui puun alle. Hän oli perin tyytyväinen, sillä hän tiesi, että joko hänelle maksettaisiin tai hän saisi kostaa. Hän ei pelännyt mitään näiden vierasheimolaisten puolelta, vaikka hän tiesikin hyvin, että he varmasti pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hänen pitaalitautinsa riitti jo yksin estämään heitä käymästä häneen käsiksi, ja hänen maineensa poppamiehenä teki hänet kaksin verroin suojatuksi kaikilta hyökkäyksiltä. Parhaillaan hän suunnitteli, miten hän pakottaisi toiset ajamaan kymmentä vuohta hänen luolansa suulle, kun Momaja palasi. Hänen mukanaan oli kolme soturia — Mbonga, päällikkö, Rabba Kega, kylän poppamies, ja Ibeto, Taibon isä. He eivät olleet tavallisissakaan oloissa kauniita miehiä, ja kun heidän kasvonsa nyt olivat suuttumuksesta vääntyneet, niin he olisivat voineet herättää pelkoa kenessä hyvänsä; mutta jos Bukawai pelkäsi, niin ainakaan hän ei sitä näyttänyt. Sensijaan hän tervehti heitä, tuijottamalla heihin röyhkeästi, aikoen siten synnyttää heissä kammottavaa kunnioitusta, kun he saapuivat ja kyykistyivät puoliympyrään hänen eteensä.

"Mistä minä sen tietäisin?" huomautti Bukawai vastaan. "Epäilemättä hän on valkoisen pahan hengen hallussa. Jos minulle maksetaan, niin teen tehokkaan taian, ja sitten saamme tietää, missä Ibeton poika on, ja voimme hankkia hänet takaisin. Juuri minun taikani toimitti hänet takaisin viime kerralla, mutta siitä en ole saanut suoritusta."

Bukawai irvisti ja nousi seisomaan. "No hyvä", hän virkkoi, "tehköön hän sitten taikansa, ja katsokaamme kykeneekö hän toimittamaan Ibeton pojan takaisin!" Hän astui muutamia askelia poispäin, kääntyen sitten äkäisenä ympäri. "Hänen taikansa ei saata lasta takaisin — sen tiedän, ja sen tiedän myöskin, että kun hänet löydätte, niin ei enää mikään taika kykene tuomaan häntä takaisin, sillä silloin hän on kuollut. Sen olen juuri saanut selville, sillä isäni siskon henki kävi juuri ilmoittamassa sen minulle."

Mbonga ja Rabba Kega eivät liene paljoakaan uskoneet omiin taikoihinsa ja lienevät olleet epäuskoisia toistenkin taikoihin nähden; mutta ainahan oli mahdollista, että niissä oli jotakin, etenkin jos ne eivät olleet heidän omiaan. Eikö ollut yleisesti tunnettua, että Bukawai oli puheissa itse haltioiden kanssa ja että kaksi niistä, hyenojen muodossa oli hänen kanssaan? Mutta he eivät saaneet myöntyä liian hätäisesti. Oli ajateltava hintaa, eikä Mbongalla ollut vähääkään halua luopua kymmenestä vuohesta saadakseen yhden ainoan pienen pojan, joka saattaisi kuolla rokkoon, ennenkuin varttuisi soturin ikään.

"Maltahan", sanoi Mbonga. "Näytähän meille taikojasi, jotta näkisimme, ovatko ne tehokkaita. Sitten voimme puhua maksusta. Rabba Kega tekee joitakuita taikoja myöskin. Saamme nähdä, kumman taiat ovat paremmat. Istu, Bukawai!"

"Maksu on kymmenen vuohta — lihavaa vuohta — uusi vuodematto ja kaksi kuparilanka-kappaletta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan miehen käsivarsi olkapäästä sormenpäihin saakka; se on suoritettava etukäteen, ja vuohet on ajettava luolani edustalle. Sitten teen taian, ja seuraavana päivänä on poika jälleen äitinsä luona. Sen nopeammin ei sitä voida tehdä, sillä niin voimakkaan taian tekeminen kysyy aikaa."

"Tee meille joitakuita taikoja nyt heti!" vaati Mbonga. "Anna meidän nähdä; minkälaisia taikasi ovat!"

"Tuokaa minulle tulta", vastasi Bukawai, "ja minä teen teille jonkun pienen taian."

Momaja lähetettiin noutamaan tulta, ja hänen poissa ollessaan Mbonga tinki Bukawain kanssa hinnasta. Kymmenen vuohta, hän selitti, on kallis hinta täysikuntoisesta sotilaastakin. Hän kiinnitti myöskin Bukawain huomiota siihen seikkaan, että hän, Mbonga, oli hyvin köyhä, että hänen kansansa oli hyvin köyhää ja että kymmenessä vuohessa oli ainakin kahdeksan liikaa puhumattakaan uudesta vuodematosta ja kuparilangasta; mutta Bukawai oli jäykkä kuin kallio. Hänen taikansa oli hyvin kallis, ja hänen oli annettava ainakin viisi vuohta jumalille, jotka auttoivat häntä sitä tekemään. He väittelivät yhäti, kun Momaja palasi, tuoden tulta.

Bukawai pani muutamia hiiliä eteensä maahan, otti hyppysellisen pulveria kupeellaan riippuvasta pussista ja ripotti ne hiilien päälle. Kuului tupsahdus ja kohosi savupilvi. Bukawai sulki silmänsä ja huojui edestakaisin. Sitten hän heilautti käsiään muutamia kertoja ilmassa ja oli pyörtyvinään. Mbongaan ja hänen seuralaisiinsa se teki voimakkaan vaikutuksen. Rabba Kega alkoi hermostua. Hän näki arvonsa vähenevän. Momajan tuomaan astiaan oli jäänyt joitakuita hiiliä. Hän tempasi astian, pisti siihen kenenkään huomaamatta kourallisen kuivia lehtiä ja päästi sitten kauhean kirkaisun, joka kiinnitti häneen Bukawain kuulijakunnan huomiota. Se herätti myöskin ihmeen tavoin Bukawain tainnoksista, mutta oivallettuaan häiriön syyn vaipui vanha taikuri jälleen tajuttomaksi, ennenkuin kukaan ennätti havaita hänen erehdystään.

Nähdessään, että Mbongan, Ibeton ja Momajan huomio oli kiintynyt häneen, puhalsi Rabba Kega äkkiä astiaan, niin että hiilet alkoivat hehkua ja säiliöstä tuprusi savua. Rabba Kega piteli sitä visusti niin, ettei kukaan nähnyt kuivia lehtiä. Heidän silmänsä menivät levälleen, kun he näkivät tämän merkillisen todistuksen kylän poppamiehen mahdista. Viimeksimainittu pöyhisteli perin ylpeänä. Hän kiljui, hyppi ja irvisti peloittavasti; sitten hän vei kasvonsa aivan astian suulle ja oli keskustelevinaan siellä olevien henkien kanssa.

Kun hän parhaillaan oli niissä puuhissa, tointui Bukawai horrostilastaan, sillä uteliaisuus oli lopultakin päässyt hänessä voitolle. Kukaan ei kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota. Hän vilkutti äkeissään toista silmäänsä; sitten hänkin päästi äänekkään karjaisun, ja tultuaan varmaksi siitä, että Mbonga oli kääntynyt häneen päin, hän jäykisti ruumiinsa ja liikutti käsiään ja jalkojaan suonenvedontapaisesti.

"Minä näen hänet!" hän kiljaisi. "Hän on kaukana. Valkoinen paha henki ei olekaan saanut häntä. Hän on yksin ja suuressa vaarassa; mutta", hän lisäsi, "jos kymmenen lihavaa vuohta ja muut esineet suoritetaan minulle nopeasti, niin hänet ehditään vielä pelastaa."

Rabba Kega oli pysähtynyt kuuntelemaan. Mbonga vilkaisi häneen.
Päällikkö oli kahdella päällä. Hän ei tietänyt kumman taika oli
parempi. "Mitä sinun taikasi ilmoittaa sinulle?" hän tiedusti Rabba
Kegalta.

"Myöskin minä näen hänet", kirkui Rabba Kega; "mutta hän ei ole siellä, missä Bukawai väittää hänen olevan. Hän on kuolleena joen pohjalla."

Tarzan oli seurannut vanhuksen, kahden hyenan ja pienen neekeripojan jälkiä kahden kukkulan välisessä kalliorotkossa sijaitsevan luolan suulle. Siellä hän pysähtyi hetkiseksi ristikkoteljen eteen, jonka Bukawai oli kiinnittänyt aukkoon, kuunnellen onkalon uumenista heikosti kantautuvia ärähdyksiä ja murahduksia.

Äkkiä erottivat apinamiehen tarkat korvat petojen kiljunnan seasta lapsen tuskaista valitusta. Enää ei Tarzan empinyt. Hän sysäsi oven syrjään ja syöksyi pimeään aukkoon. Käytävä oli ahdas ja pimeä; mutta apinamies oli kauan käyttänyt silmiään viidakon sysimustina öinä, ja se oli antanut hänelle hieman samanlaista kykyä nähdä pimeässä kuin on niillä villeillä eläimillä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä lapsuudestaan asti.

Hän liikkui ripeästi, mutta varovasti, sillä käytävä oli pimeä, outo ja koukerteleva. Edetessään hän kuuli yhä selvemmin hyenojen kiukkuisia ärähdyksiä ja raapimista. Lapsen valitus kävi yhä äänekkäämmäksi, ja Tarzan tunsi sen pienen neekeripojan äänen, jota hän kerran oli koettanut ottaa balukseen.

Apinamies eteni lainkaan hätäilemättä. Hän oli siksi tottunut viidakkoelämän kokemuksiin, ettei häneen kovinkaan suuresti vaikuttanut tutunkaan henkilön kuolema; mutta taisteluhalu kannusti häntä. Sydämestään hän oli villipeto, ja hänen pedonsydämensä sykähteli rajusti läheisen ottelun tuottamasta jännityksestä.

Vuoren sisällä olevassa kallioseinäisessä kammiossa kyyrötteli pikku Taibo painautuneena seinää vasten niin kauaksi nälän raivostuttamista pedoista kuin suinkin voi. Hän näki ristikon myötäävän hyenojen raapiessa sitä rajusti. Hän tiesi, että muutamien minuuttien kuluttua hänen nuori henkensä sammuisi noiden inhoittavien otusten kauheiden, keltaisten hampaiden raadellessa hänen ruumistaan.

Jäntevien petojen sysäyksistä notkui ristikko sisäänpäin, kunnes se vihdoin rysähtäen kaatui ja hyenoille avautui tie pojan kimppuun. Taibo loi niihin säikähtyneen katseen, sulki sitten silmänsä ja painoi kädet kasvoilleen, nyyhkyttäen surkeasti.

Hyenat pysähtyivät hetkiseksi; varovaisuus ja pelko pidättivät niitä karkaamasta saaliinsa kimppuun. Ne seisoivat tähyillen poikaa; sitten ne alkoivat hitaasti ja äänettömästi ryömiä kyyrysillään häntä kohti. Juuri silloin saapui Tarzan, livahtaen kammioon nopeasti ja meluttomasti, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etteivät herkkäkorvaiset pedot olisi huomanneet hänen tuloaan. Äkillisesti muristen ne kääntyivät Taibosta apinamiestä vastaan, kun tämä hymyhuulin syöksyi niiden kimppuun. Hetkisen koetti toinen eläin pitää puoliaan; mutta apinamies ei viitsinyt edes paljastaa metsästyspuukkoaan halveksittua Dangoa vastaan. Hän tarttui sen törröttäviin niskakarvoihin, juuri kun se yritti pujahtaa hänen ohitseen, ja sinkautti sen luolan poikki toverinsa jälkeen, joka jo luikki käytävään rientäen pakoon.

Sitten Tarzan nosti Taibon lattialta, ja kun lapsi tunsi ihossaan hyenojen käpälien ja hampaiden sijasta ihmiskäsien kosketuksen, aukaisi hän hämmästyneenä ja epäillen silmänsä. Kun hänen katseensa osui Tarzaniin, pääsi hänen huuliltaan riemuisa nyyhkytys ja hän kiersi kätensä pelastajansa ympärille, ikäänkuin ei tämä valkea paha henki olisikaan ollut viidakon pelätyin olento.

Kun Tarzan tuli luolan suulle, ei hyenoja ollut missään näkyvissä, ja annettuaan Taibon sammuttaa janonsa läheisyydessä kumpuavasta lähteestä hän nosti pojan selkäänsä ja lähti nopeasti juosten viidakkoon, tahtoen mahdollisimman pian tyynnyttää valittavan Momajan, sillä hän oli aivan oikein arvannut, että naisen voivotusten syy oli balun poissaolo.

"Hän ei ole kuolleena joen pohjalla", kiljaisi Bukawai. "Mitä tietää tämä mies taikojen tekemisestä? Bukawai näkee Momajan pojan. Hän on kaukana ja yksin uhkaavassa vaarassa. Kiirehtikää tuomaan kymmenen lihavaa vuohta, sillä —"

Mutta enempää hän ei ennättänyt sanoa. Äkillinen keskeytys tuli ylhäältä, samasta puusta, jonka alla he kyyköttivät, ja kun neekerit vilkaisivat ylöspäin, olivat he vähällä pyörtyä säikähdyksestä nähdessään ison, valkoisen haltian katselevan heitä; mutta ennenkuin he ehtivät paeta, huomasivat he toisetkin kasvot, kadonneen pikku Taibon, joka hymyili perin iloisena.

Ja sitten Tarzan hyppäsi pelottomasti heidän keskelleen pikku Taibo yhä selässään ja laski lapsen äitinsä eteen. Momaja, Ibeto, Rabba Kega ja Mbonga tunkeutuivat kaikki pojan ympärille, koettaen kysellä häneltä yhtä aikaa. Äkkiä Momaja kääntyi raivokkaasti, aikoen hyökätä Bukawain kimppuun, sillä poika oli kertonut, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä ollessaan julman vanhuksen kynsissä. Mutta Bukawai oli kadonnut — hänen ei ollut tarvinnut turvautua taikuuteen päästäkseen varmaksi siitä, että Momajan läheisyys ei ollut hänelle lainkaan terveellinen senjälkeen kun poika oli kertonut tarinansa, ja parhaillaan hän juoksi viidakossa minkä vanhoista jaloistaan pääsi kaukaista luolaansa kohti, jonne, sen hän tiesi, ei yksikään neekeri uskaltaisi häntä seurata.

Myöskin Tarzan oli tapansa mukaan kadonnut mustaihoisten ihmeeksi. Sitten Momajan katse osui Rabba Kegaan. Kylän poppamies näki naisen silmissä ilmeen, joka ei ennustanut hänelle hyvää, ja peräytyi.

"Vai oli Taiboni kuolleena joen pohjalla?" kirkui vaimo. "Ja hän on kaukana, yksin ja suuressa vaarassa, niinkö? Taikuutta!" Se halveksiminen, jonka Momaja sisällytti tuohon yhteen ainoaan sanaan, olisi tuottanut kunniaa ensimmäisen luokan näyttämötaiteilijattarelle. "Taikuutta, totisesti!" hän kiljui. "Momaja näyttää teille taikuutta." Ja hän sieppasi katkenneen oksan ja iski Rabba Kegaa päähän. Kivusta ulvoen lähti mies pakoon. Momaja ajoi häntä takaa ja pieksi hänen selkäänsä. He juoksivat sisälle kylän portista ja pitkin raittia suureksi huviksi kaikille, jotka onnekseen osuivat olemaan näyn katselijoina, sotureille, naisille ja lapsille, sillä kaikki he pelkäsivät Rabba Kegaa, ja kun pelätään, niin myöskin vihataan.

Tällä tavoin Tarzan sinä päivänä hankki toimettomien vihollistensa lisäksi kaksi toimeliasta vihamiestä; ne molemmat olivat valveilla myöhään yöhön saakka, hautoen kostoa, valkealle haltialle, joka oli tuottanut heille naurua ja halveksimista; mutta heidän perin kiukkuiseen suunnitteluunsa sekaantui todellista pelkoa ja kammoa, joka ei ottanut tyyntyäkseen.

Nuori loordi Greystoke ei tietänyt, että he punoivat juonia häntä vastaan, ja jos hän olisikin sen tietänyt, niin hän ei olisi siitä mitään välittänyt. Hän nukkui sinä yönä yhtä hyvin kuin muulloinkin, ja vaikka hänen päällään ei ollutkaan kattoa eikä ovea estämässä tungettelijoita lähestymästä, niin hän nukkui rauhallisemmin kuin hänen Englannissa oleva ylimyksellinen sukulaisensa, joka oli sinä iltana syönyt aivan liian paljon krapuja ja juonut liiaksi viiniä.

SEITSEMÄS LUKU

Jo poikana oli Apinain Tarzan muun muassa oppinut punomaan taipuisia köysiä pitkäkuituisista viidakkoheinistä. Lujia ja sitkeitä olivat Tarzanin, pienen tarmanganin, köydet. Tublat, hänen kasvatusisänsä, olisi voinut kertoa teille siitä. Jos olisitte lahjonut häntä kourallisella toukkia, niin kenties hän olisi taipunut jopa juttelemaan teille joitakuita tarinoita niistä monista nöyryytyksistä, joita Tarzan oli vihatulla nuorallaan hänelle toimittanut; mutta Tublat ärtyi aina niin vimmaiseen raivoon, kun hänen ajatuksensa lainkaan kääntyivät köyteen tai Tarzaniin, ettei teidän olisi ollut mukavaa jäädä kyllin lähelle häntä kuullaksenne mitä hänellä oli sanottavaa.

Käärmemäinen silmukka oli usein arvaamatta sujahtanut Tublatin päähän, hän oli monesti kellahtanut naurettavasti ja tuskallisesti kumoon, kun hän kaikkein vähimmin aavisti sellaista tapaturmaa, minkä vuoksi ei ole lainkaan kummallista, ettei hänen villiin sydämeensä mahtunut paljoakaan rakkautta hänen vaaleaihoista ottolastaan tai tämän keksintöjä kohtaan. Oli sattunut sellaistakin, että Tublat oli killunut avuttomana ilmassa nuoran tiukkautuessa hänen kaulaansa ja kuoleman tuijottaessa hänen silmiinsä, samalla kun pikku Tarzan hyppi läheisellä oksalla, härnäten häntä ja virnistellen pahankurisesti.

Sitten oli ollut vielä yksi tilaisuus, jossa köydellä oli ollut mainio osa — ainoa köyden yhteydessä oleva tilaisuus, jota Tublat muisteli mielissään. Tarzan, jonka aivot olivat yhtä toimelliset kuin hänen ruumiinsakin, keksi alituisesti uusia leikkitapoja. Juuri leikkiessään hän oppi paljon lapsuusaikanaan. Myöskin tällä kertaa hän oppi jotakin, ja se, ettei hän menettänyt oppiessaan henkeään, ihmetytti suuresti Tarzania itseään ja karvasteli pahasti Tublatia.

Kun ihmelapsi oli heittänyt silmukallaan erästä puussa kiipeilevää leikkitoveriaan, olikin köysi takertunut eteen sattuneeseen oksaan. Hän koetti kiskoa sitä irti, mutta se tarttui vain sitäkin lujemmin. Silloin Tarzan lähti kiipeämään nuoraa myöten ylös irroittaakseen sen. Kun hän oli päässyt jonkun matkan päähän, tarttui eräs veitikkamainen kisatoveri köyden maassa riippuvaan päähän ja juoksi niin etäälle kuin voi. Kun Tarzan kiljaisi hänelle, pyytäen häntä hellittämään, hellitti nuori apina nuoraa hieman ja veti sen sitten jälleen tiukalle. Tarzanin ruumis joutui heiluvaan liikkeeseen ja äkkiä apina-poika oivalsi, että tämä oli uusi, hauska leikkitapa. Hän kehoitti apinaa jatkamaan samalla tavoin, kunnes Tarzan keinui edestakaisin niin pitkiä heilahduksia kuin lyhyt köysi salli, mutta nuoran riippuva osa ei ollut kylliksi pitkä eikä hän myöskään ollut kyllin korkealla tunteakseen välittömät vihlaukset, jotka niin suuresti lisäävät nuorten leikkien viehättävyyttä. Siksi hän kiipesi oksalle, johon silmukka oli tarttunut, irroitti köyden ja vei sen korkealle, kiinnittäen sen pitkään, tukevaan oksaan. Sitten hän otti irtonaisen pään käteensä ja kiipesi ketterästi oksien välitse alas niin pitkälle kuin nuora ulottui. Senjälkeen hän päästi itsensä heilumaan sen varassa, niin että hänen nuori joustava ruumiinsa pyörähteli ja kieppui inhimillisenä punnuksena ruohoisen heilurivarren päässä — lähes kymmenen metrin korkeudella maasta.

Oi, kuinka hauskaa! Tämäpä oli totisesti uusi ja mitä parhain leikki. Tarzan oli haltioissaan. Pian hän keksi, että hän jännittäytymällä sopivalla tavalla ja oikeana hetkenä voi hidastuttaa tai kiihdyttää heilumistaan, ja kun hän oli poika, niin hän luonnollisestikin mieluummin kiihdytti sitä. Pian hän heilahti pitkissä kaarissa Kertshakin heimon apinoiden katsellessa häntä hieman kummissaan.

Jos nuoran päässä olisi ollut riippumassa jompikumpi meistä, te tai minä, niin ei olisi käynyt niinkuin kävi, sillä me emme olisi jaksaneet pysyä kiinni niin kauan, että se olisi ollut mahdollista; mutta Tarzanin oli aivan tai ainakin melkein yhtä helppo heilua, riippuen käsin köydessä, kuin seistä jaloillaan maassa. Ainakaan ei häntä väsyttänyt vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun tavallinen kuolevainen olisi ollut turta ankarasta ruumiillisesta ponnistuksesta. Se tuotti hänelle turman.

Tublat tarkkaili häntä kuten muutkin heimon jäsenet. Koko aarniometsässä ei ollut ainoatakaan olentoa, jota Tublat olisi niin sydämensä pohjasta vihannut kuin tuota kamalan näköistä, karvatonta, valkoihoista apinan irvikuvaa. Jollei Tarzan olisi ollut niin sukkelaliikkeinen eikä villin Kaalan äidinrakkaus niin kateellisen valpas, olisi Tublat jo aikoja sitten vapauttanut itsensä tuosta perheensä sukupuuta häpäisevästä tahrasta. Oli kulunut jo niin kauan siitä, kun Tarzan tuli heimon jäseneksi, että Tublat oli tyyten unohtanut, miten viidakko-orpo oli joutunut hänen perheeseensä, ja kuvitteli nyt mielessään, että Tarzan oli hänen oma jälkeläisensä, ja se lisäsi suuresti hänen kiukkuaan.

Apinain Tarzan heilahteli pitkin kaarroksin, kunnes köysi, joka nopeasti oli kulunut hankautuessaan oksan säröistä kuorta vastaan, vihdoin äkkiä katkesi hänen ollessaan korkeimmillaan. Katselevat apinat näkivät sileän, ruskean pojan singahtavan kauas ja putoavan kuin kivi maahan. Tublat hyppäsi korkealle ilmaan ja päästi äänen, joka ihmisolennon suusta lähteneenä olisi ollut riemuisa huudahdus. Nyt kai tulisi loppu Tarzanista ja Tublatin pahimmista huolista. Tästä lähtien hän saisi elää eloaan rauhassa ja turvassa.

Tarzan putosi hyvinkin kahdentoista metrin korkeudesta selälleen tiheään pensaaseen. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Kaala — raju, kamalan näköinen, rakastava Kaala. Hän oli nähnyt oman balunsa menettävän henkensä juuri samanlaisessa putoamisessa vuosia sitten. Pitikö hänen menettää myöskin tämä samalla tavoin? Tarzan virui aivan liikkumattomana, syvälle pensaaseen painuneena, kun Kaala hänet löysi. Kaalalta meni useita minuutteja, ennenkuin hän sai pojan irroitetuksi ja kiskotuiksi sieltä pois; mutta Tarzan ei ollut kuollut. Hän ei ollut edes pahasti loukkaantunut. Pensas oli vaimentanut putouksen ankaruutta. Takaraivossa oleva haava osoitti, mikä kohta hänestä oli kolahtanut pensaan jäykkään runkoon, ja selitti hänen tajuttoman tilansa.

Muutamien minuuttien kuluttua hän oli yhtä vilkas kuin ennenkin. Tublat oli raivoissaan. Kiukuissaan hän läimäytti erästä apinatoveriaan ottamatta ensin selkoa, kuka hänen uhrinsa oli, ja sai pahan selkäsaunan ilkeydestään, sillä hän oli purkanut vihaansa äkäiseen, tappeluhaluiseen nuoreen urokseen, joka oli parhaissa voimissaan.

Mutta Tarzan oli oppinut jotakin uutta. Hän oli oppinut, että jatkuva hankautuminen kuluttaa poikki hänen köytensä säikeet, vaikka meni monta vuotta, ennenkuin siitä tiedosta oli hänelle muuta hyötyä kuin se, ettei hän enää kiikkunut nuoransa päässä liian kauan yhteen menoon eikä liian ylhäällä.

Tuli kuitenkin sellainen päivä, jolloin sama seikka, joka oli kerran ollut vähällä tuottaa hänelle kuoleman, osoittautui hänen henkensä pelastuskeinoksi.

Hän ei enää ollut lapsi, vaan vankka ja kookas viidakkomies. Enää ei ollut ketään huolekkaasti valvomassa hänen turvallisuuttaan, eikä hän sellaista tarvinnutkaan. Kaala oli kuollut. Kuollut oli myöskin Tublat, ja vaikka Kaalassa oli poistunut ainoa olento, joka koskaan oli häntä todella rakastanut, niin jäljelle jäi paljon sellaisia, jotka vihasivat häntä, kun Tublat oli siirtynyt isäinsä luokse.

Ei häntä vihattu sen vuoksi, että hän oli julmempi ja hurjempi kuin toiset, sillä vaikka hän olikin sekä julma että hurja kuten eläimet, hänen toverinsa, oli hän myöskin usein hellä, ja toiset eivät olleet milloinkaan. Ei, eniten suututti niitä, jotka eivät pitäneet Tarzanista, se seikka, että hänellä oli muuan luonteen piirre, jota heillä ei ollut ja jota he eivät voineet käsittää — inhimillinen huumorin tajunta. Tarzanin huumori oli kenties hiukan leveätä, ilmaantuen ystäville tehtyinä karkeina ja tuskallisina kepposina ja vihamiesten säälimättömänä kiusoitteluna.

Mutta kumpikaan niistä ei ollut syynä Mbongan, päällikön, kylästä pohjoiseen kahden kukkulan välissä sijaitsevassa luolassa asuvan Bukawain, poppamiehen, vihaan, Bukawai kadehti Tarzania, ja Bukawai oli vähällä saada apinamiehen tuhotuksi. Kuukausimääriä oli Bukawai hautonut vihaansa, ja kosto oli näyttänyt hyvin kaukaiselta, sillä Apinain Tarzan oleskeli toisessa osassa viidakkoa penikulmien päässä Bukawain loukosta. Vain kerran oli musta taikuri nähnyt tämän pahan haltian, kuten Tarzania neekerien keskuudessa useimmiten nimitettiin, ja silloin oli apinamies riistänyt häneltä runsaan palkkion, paljastaen samalla hänet valehtelijaksi ja hänen taikansa tehottomaksi. Kaikkea sitä ei Bukawai voinut ikinä antaa anteeksi, vaikka ei näyttänyt todennäköiseltä, että hän saisi tilaisuuden kostaa.

Mutta hän sai sen kuitenkin ja aivan aavistamattaan. Tarzan oli metsästämässä kaukana pohjoisessa. Hän oli harhaillut etäälle heimosta, kuten hän tullessaan täysikasvuiseksi oli alkanut yhä useammin tehdä, metsästelläkseen muutamia päiviä yksin. Lapsena ollessaan hän oli mielellään telminyt ja kisaillut nuorien apinatoveriensa kanssa; mutta nyt nämä hänen leikkitoverinsa olivat kasvaneet jöröiksi, kärtyisiksi uroksiksi tai herkästi pahastuviksi, epäluuloisiksi emoiksi, jotka huolellisesti hoivailivat avuttomia balujaan. Niinpä Tarzan huomasi ihmisjärkensä paremmaksi ja luotettavammaksi toveriksi kuin mitä koko Kertshakin heimo saattoi hänelle antaa.

Kun Tarzan tänä päivänä metsästeli, meni taivas vähitellen pilveen. Rikkinäisiä pilviä kiiti repaleisina viireinä alhaalla puiden latvojen ylitse. Ne muistuttivat Tarzanin mielestä pelästyneitä antilooppeja pakenemassa niitä ahdistavaa, nälkäistä leijonaa. Mutta vaikka keveät pilvet lensivät niin vinhasti, ei viidakko värähtänytkään. Ei ainoakaan lehti vavahtanut ja vallitsi suuri, sietämättömän painostava haudanhiljaisuus. Jopa hyönteisetkin tuntuivat käyneen äänettömiksi, peläten jotakin kauheata, uhkaavaa vaaraa, ja myöskin isommat otukset olivat hiljaa. Sellaisena lienee metsä, viidakko, ollut mittaamattoman kaukaisen ajanjakson alussa ennenkuin Jumala kansoitti maapallon eläimillä, jolloin ei ollut ääniä, koska ei ollut korvia kuulemaan.

Ja kaiken yllä oli himmeä, kalpean kellertävä valaistus, jonka läpi tuulen raatamat pilvet kiitivät. Tarzan oli nähnyt kaikki nämä merkit useita kertoja ennenkin, mutta aina valtasi hänet omituinen tunnelma niiden ilmaantuessa. Häntä ei peloittanut koskaan, mutta luonnon näyttäessä vääjäämättömiä, mittaamattomia voimiaan tunsi hän itsensä pieneksi — hyvin pieneksi ja hyvin yksinäiseksi.

Nyt hän kuuli matalaa ulinaa kaukana. "Leijonat etsivät saalistaan", hän mutisi itsekseen, vilkaisten taaskin nopeasti lentäviin pilviin. Ulina paisui voimakkaaksi. "Ne tulevat!" sanoi Apinain Tarzan ja meni suojaan tiheälehväisen puun alle. Mutta äkkiä taipuivat puiden latvat samanaikaisesti, ikäänkuin Jumala olisi ojentanut kätensä taivaasta ja painanut kämmenellään maan pintaa. "Ne menevät!" kuiskasi Tarzan. "Leijonat menevät." Sitten välähti huikaiseva salama, jota seurasi korvia huumaava jyrinä. "Leijonat ovat hypänneet", huusi Tarzan, "ja nyt ne karjuvat uhriensa ruumiiden päällä".

Nyt huojuivat puut lujasti kaikkiin suuntiin; suorastaan hornamainen tuuli pieksi viidakkoa säälimättömästi. Ja sen mukana tuli sade — ei sellaisena kuin se tulee meidän niskaamme pohjoismaissa, vaan äkillisenä, tukahduttavana, sokaisevana tulvana. "Saaliin verta", mietti Tarzan, painautuen tiukemmin sen ison puun runkoa vasten, jonka alla hän seisoi.

Hän oli lähellä viidakon reunaa, ja vähän matkan päässä hän oli ennen myrskyn puhkeamista nähnyt kaksi kukkulaa; mutta nyt hän ei eroittanut mitään. Hänestä oli hupaista katsella ryöppyävään sateeseen, etsien kukkuloita ja kuvitellen mielessään, että ylhäältä tulviva vesi oli pyyhkäissyt ne pois. Mutta kuitenkin hän tiesi, että pian sade lakkaa, aurinko näyttäytyy jälleen ja kaikki on ennallaan; vain joitakuita oksia olisi pudonnut maahan, ja siellä täällä olisi lahonnut puuvanhus ryskähtäen kaatunut tekemään mehevämmäksi maaperää, jonka voimaa se oli imenyt kenties vuosisatoja. Kaikkialla hänen ympärillään oli ilma sakeana oksista ja lehdistä, jotka raju myrsky ja niitä painava vesi olivat repineet irti, singoten ne maahan. Kuivunut runko huojui ja kaatui muutaman metrin päässä hänestä; mutta Tarzania suojasivat sellaisia vaaroja vastaan sen nuoren, vankan jättiläispuun laajalle ulottuvat oksat, jonka alle erämiesvaisto oli hänet opastanut. Siellä oli hänellä tarjolla vain yksi vaara ja sekin kaukainen. Mutta se sattui. Ilman minkäänlaista varoitusta repi salama hänen puunsa, ja kun sade lakkasi ja aurinko tuli esiin, virui Tarzan samassa asennossa, johon oli kaatunut, kasvot maata vasten saman nuoren jättiläispuun pirstaleiden joukossa, jonka olisi pitänyt häntä suojata.

Bukawai tuli sateen ja myrskyn lakattua luolansa suulle ja katseli maisemaa. Toisella silmällään Bukawai näki; mutta vaikka hänellä olisi ollut kaksitoista silmää, ei hän olisi nähnyt kauneutta virkistyneen viidakon raikkaassa puhtaudessa, sillä sellaisia seikkoja, luonnon kemiaa, eivät hänen aivonsa kyenneet käsittämään. Eikä hän myöskään olisi kyennyt nauttimaan puhtaaksi huuhdotun ilman raittiudesta, vaikka hänellä olisikin ollut nenä, jota hänellä ei ollut ollut vuosikausiin.

Pitaalisen kahden puolen seisoivat hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa, molemmat hyenat, nuuhkien ilmaa. Äkkiä niistä toinen murahti hiljaa ja lähti pää painuksissa varovasti hiipimään viidakkoon. Toinen seurasi sitä. Bukawain uteliaisuus heräsi, ja hän riensi eläinten jäljessä paksu ryhmysauva kädessään.

Hyenat pysähtyivät muutaman metrin päähän pitkänään viruvasta Tarzanista, nuuhkien ja muristen. Sitten saapui Bukawai, eikä hän aluksi voinut uskoa omia silmiään; mutta kun hän sitten varmistui, että maassa oleva olento todella oli paha haltia, niin hänen raivollaan ei ollut rajoja, sillä hän luuli, että Tarzan oli kuollut ja että hän oli menettänyt niin kauan uneksimansa mahdollisuuden kostaa.

Hyenat lähestyivät apinamiestä hampaat irvessä. Bukawai päästi sekavan karjaisun ja syöksyi niiden kimppuun, piesten niitä ryhmysauvallaan säälimättömän hurjasti, sillä voisihan, elottomalta näyttävässä ruumiissa sittenkin olla henkeä. Näykkivät ja ärisevät pedot olivat karkaamaisillaan isäntänsä ja kiusaajansa kimppuun, mutta totuttu pelko pidätti niitä vielä iskemästä hampaitaan hänen saastaiseen kurkkuunsa. Ne luikkivat muutamien metrien päähän ja kyykistyivät takakäpälilleen kiukun ja tyydyttämättömän nälän kiiluessa niiden villeistä silmistä.

Bukawai kumartui ja painoi korvansa apinamiehen sydämelle. Se sykki vielä. Hänen ilmeensä kävi riemuiseksi, sikäli kuin hänen syöpyneet kasvonsa saattoivat kuvastaa iloa; mutta se ei ollut kaunis näky. Apinamiehen vieressä oli hänen pitkä ruohoköytensä. Ripeästi Bukawai sitoi vankinsa hervottomat kädet selän taakse ja nosti hänet sitten olalleen, sillä vaikka Bukawai olikin vanha ja sairas, oli hän yhäti väkevä mies. Hyenat tulivat jäljessä poppamiehen astellessa luolalle ja seurasivat pitkissä, pimeissä käytävissä Bukawaita, joka kantoi uhrinsa vuoren uumeniin. Kiemurtelevien käytävien yhdistämien maanalaisten kammioiden läpi Bukawai hapuili taakkoineen. Kun hän oli sivuuttanut erään jyrkän käänteen, joutuivat he kirkkaaseen päivänvaloon, ja Bukawai astui pieneen, pyöreään syvänteeseen; nähtävästi oli tätä tietä aikoinaan purkautunut joku niistä tulivuorista, jotka eivät ole kohonneet varsinaisiksi kukkuloiksi, vaan jääneet melkein vain laavan reunustamiksi maan pinnassa oleviksi kuopiksi.

Sen seinämät olivat äkkijyrkät. Sieltä ei päässyt pois muutoin kuin saman käytävän kautta, josta Bukawai oli tullut. Kuopan kallioisella pohjalla kasvoi joitakuita kituvia puita. Noin kolmenkymmenen metrin päässä ylhäältä näkyi tämän kylmän, kuolleen hornankidan säröinen reuna.

Bukawai laski Tarzanin erään puun nojaan ja sitoi hänet siihen omalla ruohoköydellään, jättäen hänen kätensä vapaiksi, mutta järjestäen solmut niin, ettei apinamies yltänyt niihin. Hyenat hiiviskelivät muristen sinne tänne. Bukawai vihasi niitä, ja ne vihasivat Bukawaita. Hän tiesi niiden vain odottavan sitä hetkeä, jolloin hän olisi avuton tai jolloin niiden raivo olisi yltynyt niin vimmaiseksi, että ne voittaisivat jäytävän pelkonsa häntä kohtaan.

Hänen omaakin sydäntään kalvoi suuri pelko näitä inhoittavia otuksia kohtaan, ja sentähden hän aina piti niitä hyvin ruokittuina, käyden usein metsästämässä niitä varten, kun ne eivät itse saaneet hankituksi ruokaansa, mutta aina hän osoitti niitä kohtaan pienille, sairaille, eläimellisille ja alkeellisille aivoilleen ominaista julmuutta.

Ne olivat olleet hänellä jo pennuista alkaen. Ne eivät olleet koskaan kokeneet muuta elämää kuin hänen luonaan, ja vaikka ne menivätkin viidakkoon metsästämään, niin aina ne palasivat. Viime aikoina oli Bukawai johtunut uskomaan, ettei niiden palaamisen syynä ollut siinä määrin tottumus kuin pirullinen kärsivällisyys, jonka nojalla ne olivat valmiit sietämään kaikenlaista huonoa kohtelua ja kipua mieluummin kuin menettämään lopullisen koston; eikä Bukawailla tarvinnut olla paljoakaan mielikuvitusta arvatakseen, minkälainen se kosto olisi.

Köytettyään Tarzanin lujasti kiinni palasi Bukawai käytävään, ajaen hyenoja edellään ja vetäen aukkoon yhteennidotuista oksista kyhätyn ristikon, joka eristi kuopan luolasta öiseen aikaan, jotta Bukawai saisi nukkua rauhassa, sillä yöksi teljettiin hyenat tähän kuoppaan, etteivät ne voisi pimeässä hiipiä nukkuvan Bukawain kimppuun.

Bukawai palasi ulompaan luolaan, täytti vedellä astian läheisessä rotkossa kumpuavasta lähteestä ja tuli takaisin kuoppaan. Hyenat seisoivat ristikon ääressä, silmäillen himokkaasti Tarzania. Niitä oli ennenkin ruokittu tällä tavoin.

Poppamies meni vesiastioineen lähelle Tarzania ja viskasi osan sen sisällöstä apinamiehen kasvoille. Tarzanin silmäluomet värähtivät, ja saadessaan toisen räiskäyksen hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.

"Sinä ilkeä haltia", kiljui Bukawai, "minä olen suuri poppamies. Minun taikani ovat tehokkaat. Sinun ovat kelvottomia. Elleivät ne ole, niin miksi olet siinä sidottuna kuin leijonien syötiksi pantu vuohi?"

Tarzan ei ymmärtänyt poppamiehen sanoja eikä senvuoksi vastannut mitään, vaan tuijotti Bukawaita suoraan silmiin kylmän levollisesti. Hyenat hiipivät hänen takanaan. Hän kuuli niiden murinan; mutta hän ei edes kääntänyt päätään. Hän oli eläin, jolla oli ihmisen aivot. Hänessä oleva eläin ei alistunut näyttämään pelkäävänsä kuolemaa, jonka hänen ihmisjärkensä jo myönsi välttämättömäksi.

Bukawai, joka ei vielä tahtonut luovuttaa uhriaan petojen raadeltavaksi, karkasi ahdistamaan niitä ryhmysauvallaan. Syntyi lyhyt kahakka, josta hyenat selviytyivät piestyinä kuten aina. Tarzan tarkkasi sitä. Hän näki ja käsitti, minkälainen viha vallitsi noiden kahden eläimen ja kamalan ihmiskuvatuksen välillä.

Saatuaan hyenat taltutetuiksi Bukawai palasi kiusoittelemaan Tarzania; mutta nähdessään, ettei apinamies lainkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, lakkasi poppamies vihdoin. Sitten hän vetäytyi käytävään ja veti ristikkoteljen oven eteen. Hän kävi noutamassa luolasta vuodematon, jonka hän sijoitti lähelle aukkoa, voidakseen laskeutua pitkäkseen katselemaan kostonäytelmää mukavassa asennossa.

Hyenat puikkelehtivat kavaloina apinamiehen ympärillä. Tarzan kiskoi siteitään hetkisen, mutta huomasi pian, että köysi, jonka hän oli punonut kestämään Numan, leijonan, rimpuilua, kestäisi yhtä varmasti hänenkin ponnistuksensa. Hän ei halunnut kuolla, mutta nyt kuten niin monesti ennenkin hän voisi katsoa kuolemaa silmiin vapisematta.

Tiukatessaan köyttä hän tunsi sen hankautuvan pientä puuta vasten, jonka ympärille se oli kiristetty. Ikäänkuin elokuvien valkoiselle kankaalle välähti hänen sielunsa silmien eteen kuva hänen muistovarastostaan. Hän näki notkean, poikamaisen olennon heilumassa nuoran päässä korkealla maasta. Hän näki useita apinoita katselemassa ja sitten hän näki, kuinka köysi katkesi ja poika lennähti maahan. Tarzan hymyili. Hän alkoi heti kihnuttaa köyttä edestakaisin puun runkoa vasten.

Hyenat rohkaistuivat ja hiipivät likemmäksi. Ne nuuskivat hänen jalkojaan; mutta kun hän tavoitti iskeä niitä vapailla käsillään, niin ne luikkivat tiehensä. Hän tiesi, että nälän yltyessä ne hyökkäisivät. Kylmästi, järjestelmällisesti, hätäilemättä Tarzan kihnutti nuoraa edestakaisin pienen puun rosoista runkoa vastaan.

Luolan suulla vaipui Bukawai uneen. Hän arveli, että kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin pedot saisivat kylliksi rohkeutta tai tulisivat kylliksi nälkäisiksi karatakseen vangin kimppuun. Niiden murina ja uhrin kirkuna herättäisivät hänet. Siihen mennessä olisi hänen yhtä hyvä levätä, ja niin hän tekikin.

Siten kului päivä, sillä hyenat eivät olleet nälkäisiä ja köysi, jolla Tarzan oli sidottu, oli lujempi kuin se, joka hänellä oli ollut lapsuusaikanaan ja joka oli niin nopeasti katkennut hankauduttuaan karkeaa oksaa vasten. Mutta pitkin aikaa kiihtyi eläimien nälkä ja ruohoköyden säikeet kuluivat yhä ohuemmiksi. Bukawai nukkui.

Vasta myöhään iltapäivällä teki toinen peto kalvavan ruokahalun kiihdyttämänä äristen vikkelän syöksyn apinamiestä kohti. Melu herätti Bukawain. Hän nousi heti istumaan ja katsoi, mitä kuopassa oli tekeillä. Hän näki hyenan karkaavan miehen kimppuun tavoittaen suojatonta kurkkua. Hän näki Tarzanin ojentavan kätensä ja tarttuvan murisevaan petoon, samalla kun toinen otus hyppäsi pahan haltian olkapäälle. Kookas, sileäpintainen ruumis jännittyi valtavasti. Pyöristyneet lihakset kohosivat isoiksi pingoittuneiksi kuhmuiksi ruskean ihon alla — apinamies työntyi eteenpäin koko painollaan, pinnistäen kaikki suuret voimansa — kahleet katkesivat, ja kaikki kolme kierähtivät kuopan pohjalle, äristen, purren ja repien.

Bukawai hypähti seisoalleen. Olisiko mahdollista, että ilkeä haltia voittaisi hänen apurinsa. Se oli mahdotonta! Tuo olento oli aseeton, maassa pitkänään, ja molemmat hyenat olivat hänen päällään; mutta Bukawai ei tuntenut Tarzania.

Apinamies puristi sormensa toisen hyenan kurkkuun ja kohosi toiselle polvelleen, vaikka toinen peto repikin häntä raivokkaasti, koettaen vetää häntä pitkälleen. Toisella kädellään Tarzan piteli toista, tarttuen toisella kädellään toiseen petoon ja kiskoen sen lähelle itseään.

Ja sitten Bukawai älysi, että taistelu kävi onnettomasti hänen puolueelleen, ja syöksyi esiin luolasta, heiluttaen ryhmysauvaansa. Tarzan näki hänen lähestyvän ja nousi seisomaan hyena kummassakin kädessään ja sinkautti toisen ärisevän pedon suoraan kohti poppamiehen päätä. He molemmat sortuivat maahan murisevana, purevana sekasotkuna. Tarzan heitti toisen hyenan kuopan poikki, samalla kun toinen jyrsi isäntänsä mädäntyviä kasvoja; mutta se ei ollut apinamiehen mielen mukaista. Hän potkaisi petoa, lähettäen sen ulvoen toverinsa jälkeen; sitten hän hypähti pitkänään olevan poppamiehen ääreen ja tempasi hänet seisomaan.

Bukawai, joka oli vielä tajuissaan, näki vangitsijansa silmistä, että häntä uhkasi kuolema, välitön ja hirvittävä kuolema, ja senvuoksi hän kääntyi kynsin hampain Tarzania vastaan. Apinamiestä värisytti, kun hän näki nuo kamalat kasvot lähellä omiaan. Hyenat olivat saaneet kyllikseen ja kadonneet luolaan vievästä pienestä aukosta. Tarzanin ei ollut vaikeata nujertaa ja sitoa Bukawaita. Sitten hän raahasi taikurin saman puun juurelle, johon hänet itsensä oli köytetty. Mutta kun Tarzan sitoi Bukawain, niin hän huolehti siitä, ettei samanlainen pelastuminen kuin hänelle tullut kysymykseenkään. Sitten hän jätti poppamiehen yksin.

Mennessään koukertelevien käytävien ja maanalaisten kammioiden läpi
Tarzan ei nähnyt jälkeäkään hyenoista.

Syvänteen korkeiden seinämien välissä vapisi Bukawai pelosta kuin vilutautinen.

KAHDEKSAS LUKU

Numa, leijona, kyyristeli orjantappurapensaan takana juomapaikan äärellä, siellä missä joki polvekkeen tehtyään pyörtää takaisinpäin. Siinä kohdassa oli kahlaamo ja joen kummaltakin rannalta lähti tasaiseksi poljettu polku, joka veden rajassa oli hyvin leveä, sillä lukemattomien vuosisatojen aikana olivat viidakon ja sen takana olevan tasangon eläimet tulleet sinne juomaan, lihansyöjät rohkeina, pelottoman uljaina, kasvissyöjät arkoina, empivinä, peloissaan.

Numa, leijona, oli nälkäinen; se oli hyvin nälkäinen ja senvuoksi aivan hiljaa. Juomapaikalle tullessaan se oli usein ulvonut ja karjunut paljon; mutta lähestyessään sitä kohtaa, jossa se aikoi väijyä Baraa, kaurista, tai Hortaa, metsäkarjua, tai jotakin muuta tänne juomaan saapuvista mehevälihaisista otuksista, se oli hiljaa. Se hiljaisuus oli julmaa ja peloittavaa, mitä todisti hurjien silmien kellanvihreä välke ja notkean hännän aaltomainen värähtely.

Ensimmäisenä saapui Pakko, seebra, ja Numa, leijona, voi tuskin pidättyä karjaisemasta raivosta, sillä kaikista tasangon eläimistä ei yksikään muu ole niin varovainen kuin Pakko, seebra. Mustaviiruisen oriin jäljessä tuli kokonainen lauma, jossa oli kolme- tai neljäkymmentä noita lihavia, virmoja hevosen kaltaisia eläimiä. Lähestyessään jokea johtaja pysähtyi usein, herkistäen korviaan ja nostaen turpaansa nuuhkiakseen vienosta tuulesta pelättyjen lihansyöjien kielittelevää hajua.

Numa liikahti rauhattomasti, vetäen takakäpälänsä kauaksi kellanruskean ruumiinsa alle ja jännittäytyen äkillistä syöksyä ja rajua hyökkäystä varten. Sen silmät kiiluivat nälästä, ja vahvat lihakset vapisivat hetken kiihtymyksestä.

Pakko tuli hieman likemmäksi, pysähtyi, korskahti ja pyörähti ympäri. Kuului rientävien kavioiden kapsetta, ja lauma oli tipotiessään. Mutta Numa, leijona, ei hievahtanutkaan. Se tunsi seebran tavat. Se tiesi oriin palaavan, vaikka se saattaisikin kääntyä pakoon useita kertoja, ennenkuin se rohkaistuisi niin paljon, että toisi haareminsa ja jälkeläisensä veden partaalle. Oli semmoinenkin mahdollisuus, että Pakko pelästyisi tyyten pois. Numa oli nähnyt sellaista sattuvan ennenkin ja kävi senvuoksi melkein jäykäksi, ettei ainakaan itse lähettäisi laumaa janoaan sammuttamatta täyttä neliä takaisin tasangolle.

Yhä uudelleen lähestyi Pakko perheineen, ja yhä uudelleen se taaskin juoksi pakoon. Mutta joka kerta tuli lauma likemmäksi jokea, kunnes vihdoin jäntevä ori laski samettiturpansa sirosti veteen. Varovasti kävellen lähenivät toiset johtajaansa. Numa valitsi kiiltäväkarvaisen, lihavan tammavarsan, ja sen kiiluvissa silmissä oli ahnas hehku niiden jo ahmiessa saalista, sillä leijona pitää tuskin mistään enemmän kuin seebran lihasta, kenties siitä syystä, että kaikista ruohonsyöjistä Pakko on vaikein pyydystää.

Leijona nousi hitaasti, mutta sen noustessa katkaisi oksan yksi sen tukevista, pehmeistä käpälistä. Kuin pyssyn suusta lentäen se syöksyi varsaa kohti; mutta oksan katkeaminen oli riittänyt säikäyttämään arkoja otuksia, niin että ne lähtivät heti pakoon, samalla kun Numa hyökkäsi.

Viimeksi jäi ori, ja huima hyppy sinkosi leijonan tavoittamaan sitä. Mutta oksan taittuminen oli riistänyt Numalta aterian, vaikka sen voimakkaat kynnet raapaisivat seebran kiiltävää kylkeä, jättäen neljä veristä viirua kauniiseen karvaan.

Raivoissaan Numa poistui joelta ja painui hurjistuneena, vaarallisena ja nälkäisenä viidakkoon. Nyt se ei ollut lainkaan turhan tarkka syötävään nähden. Dango, hyenakin, olisi nyt makupala sen ravintoa huutavaan kitaan. Ja tällaisessa mielentilassa leijona osui Kertshakin isojen apinoiden heimon läheisyyteen.

Leijonaa vastaan ei olla varuillaan niin myöhään aamulla. Siihen aikaan pedon pitäisi nukkua edellisen yön saaliin vieressä; mutta Numa ei ollut tappanut mitään edellisenä yönä. Se oli yhä metsästämässä nälkäisempänä kuin koskaan ennen.

Ihmisapinat vetelehtivät aukeamalla tyydytettyään pahimman aamuisen nälkänsä. Numa haistoi heidät paljoa aikaisemmin kuin näki. Tavallisissa oloissa se olisi poikennut etsimään muuta riistaa, sillä Numakin kunnioitti Kertshakin heimon kookkaiden urosten valtavia lihaksia ja teräviä torahampaita, mutta tänään se eteni suoraan heitä kohti viiksikäs kuono äkäisesti irvessä.

Hetkeäkään empimättä Numa hyökkäsi päästyään sellaiselle kohdalle, että apinat olivat näkyvissä. Pienellä aukeamalla oli toistakymmentä karvaista, ihmisenmuotoista olentoa. Aukeaman laidalla istui puussa ruskeaihoinen nuorukainen. Hän näki Numan nopeasti syöksyvän esille, apinain kääntyvän pakoon ja isojen urosten polkevan pieniä baluja. Vain yksi apina jäi paikalleen torjumaan hyökkäystä; hän oli nuori naaras, jota äskettäin alkanut äitiys innostutti uhraamaan itsensä pelastaakseen balunsa.

Tarzan hyppäsi oksalta ja kiljui alhaalla pakeneville ja ympärillä kasvavissa puissa turvallisesti kyyköttäville uroksille. Jos nämä olisivat pysyneet paikoillaan niin Numa ei olisi suorittanut hyökkäystään, jollei sitä olisi innostanut vimmainen raivo tai nälkiintymisestä aiheutuvat jäytävät tuskat. Eikä se sittenkään olisi selviytynyt ehein nahoin.

Jos urokset kuulivat Tarzanin huudot, hidastelivat he toiminnassa, sillä Numa oli siepannut emoapinan ja raahannut hänet viidakkoon, ennenkuin urokset olivat saaneet takaisin kylliksi malttia ja rohkeutta ryhtyäkseen puolustamaan toveriaan. Tarzanin kiukkuinen ääni herätti samanlaista kiukkua apinoiden rinnassa. Äristen ja karjuen he seurasivat Numaa tiheään, sekavaan lehvistöön, jonne peto koetti piiloutua heiltä. Apinamies oli etummaisena, liikkuen ripeästi, mutta varovasti, luottaen, korviinsa ja nenäänsä vieläkin enemmän kuin silmiinsä etsiessään leijonaa.

Jälkiä oli helppo seurata, sillä raahautuessaan oli uhri tehnyt selvän, veren tahraaman ja voimakashajuisen uran. Niinkin tylsäaistimiset olennot kuin te ja minä olisimme hyvin kyenneet sitä seuraamaan. Tarzanista ja Kertshakin apinoista se oli yhtä näkyvä kuin sementillä laskettu katukäytävä.

Tarzan tiesi, että he lähestyivät isoa kissaeläintä, ennenkuin kuuli äkäisen varoitusmurinan suoraan edestään. Kehoittaen apinoita noudattamaan esimerkkiään hän heilautti itsensä puuhun ja hetkistä myöhemmin ympäröi Numaa piiri ärjyviä petoja, jotka pysyttelivät poissa kauheiden hampaiden ja kynsien ulottuvilta, mutta olivat selvästi näkyvissä. Raatelija kyyrötti etukäpälät naarasapinan päällä. Tarzan erotti, että jälkimmäinen oli kuollut, mutta hänellä oli se tunne, että eloton ruumis oli välttämättä pelastettava vainolaisen kynsistä ja petoa rangaistava.

Hän syyti Numalle pilkka- ja herjaussanoja, katkoi kuivuneita oksia siitä puusta, jossa hyppi, ja heitteli niillä leijonaa. Apinat noudattivat esimerkkiä. Numa karjui raivoissaan ja kiusaantuneena. Sen oli kova nälkä, mutta sellaisissa oloissa ei syöminen käynyt päinsä.

Jos apinat olisivat jääneet omiin valtoihinsa, olisivat he epäilemättä pian jättäneet leijonan rauhassa nauttimaan ateriaansa, sillä olihan naaras kuollut. He eivät voineet palauttaa häntä henkiin viskelemällä kalikoilla Numaa, ja parhaillaankin he olisivat jo voineet olla itse levollisesti etsimässä ravintoa; mutta Tarzan oli toista mieltä. Numaa oli rangaistava, ja se oli ajettava tiehensä. Sille oli näytettävä, että vaikkakin se sai tapetuksi manganin, ei sen sallittaisi syödä uhriaan. Ihmisjärki piti silmällä tulevaisuutta, kun taas apinat ajattelivat vain läheisintä nykyisyyttä. He olisivat olleet tyytyväisiä selvittyään tänään Numan taholta uhkaavasta vaarasta, kun taas Tarzan oivalsi, kuinka välttämätöntä ja myöskin mahdollista oli taata turvallisuus vastaisten päivien varalta.

Niinpä hän yllytti isoja ihmisapinoita, kunnes Numan niskaan lenteli satamalla kalikoita, pannen leijonan pudistelemaan päätänsä ja karjumaan rajusti ja uhkaavasti; mutta yhä se piti epätoivoisesti kiinni saaliistaan.

Pian Tarzan käsitti, että Numaan singotut oksat eivät osuessaankaan koskeneet kipeästi eivätkä lainkaan vahingoittaneet petoa, minkävuoksi apinamies silmäili ympärilleen löytääkseen tehokkaampia heittoaseita, eikä hänen tarvinnutkaan niitä kauan hakea. Varsin lähellä Numaa oli maasta ulkoneva, rappeutunut graniittimöhkäle, ja se tarjosi paljon pahemmin koskevia heittoaseita. Käskien apinoita tarkkaamaan häntä Tarzan liukui maahan ja keräsi kourallisen pieniä kivensirpaleita. Hän tiesi, että kun kerran apinat olisivat nähneet hänen toteuttavan ajatuksensa, niin he noudattaisivat hänen esimerkkiään paljon sukkelammin kuin tottelisivat hänen käskyjään, jos hän komentaisi heitä noutamaan kiviä ja nakkelemaan niillä Numaa, sillä silloin ei Tarzan vielä ollut Kertshakin heimon apinoiden kuningas. Siksi hän tuli vasta myöhempinä vuosina.

Nyt hän oli vain nuorukainen, vaikka hän olikin osannut hankkia itselleen paikan näiden villieläinten neuvotteluissa, joiden keskuuteen kummallinen kohtalo oli hänet heittänyt. Vanhemman polven jöröt urokset vihasivat häntä yhäti, kuten eläimet vihaavat niitä, joiden tunnusmerkillinen haju on vieraan ja siis vihollisen haju. Nuoremmat urokset, jotka olivat lapsuudessaan olleet Tarzanin kisatovereita, olivat yhtä tottuneet Tarzanin kuin kenen hyvänsä heimon jäsenen hajuun. He eivät epäilleet häntä sen enempää kuin muitakaan tuntemiaan uroksia; mutta he eivät myöskään rakastaneet häntä, sillä he eivät rakastaneet ketään muulloin kuin paritteluaikana, ja se viha, jota muut urokset silloin heissä herättivät, pysyi hyvinkin seuraavaan paritteluaikaan saakka. He olivat parhaimmillaankin äreää, kärtyistä joukkoa, vaikka heidän keskuudessaan oli joitakuita, joiden mielessä oli inhimillisyyden alkeellisia ituja — epäilemättä vanhaa perintöä; heissä oli kaiketi vielä jotakin jäljellä siitä ammoisesta esivanhemmasta, joka astui ensimmäisen askeleen apinanmuodosta ihmisyyttä kohti, kävellen entistä useammin takajaloillaan ja keksien muuta puuhaa vapaille käsilleen.

Niinpä siis Tarzan johti, koska hän ei vielä voinut komentaa. Hän oli jo aikoja sitten pannut merkille apinoiden matkimistaipumuksen ja oppinut käyttämään sitä hyväkseen. Koottuaan sylinsä täyteen rapautuneen graniitin kappaleita hän kiipesi jälleen puuhun ja näki hyvillä mielin, että apinat noudattivat hänen esimerkkiään.

Heidän kiviä kerätessään syntyneen vähäisen rauhallisen hetken aikana oli Numa käynyt aterioimaan; mutta tuskin se oli ehtinyt sijoittua mukavasti saaliinsa ääreen, kun apinamiehen harjaantuneen käden linkoama terävä graniittisirpale sattui sen poskeen. Pedon äkillinen tuskan ja raivon karjahdus tukehtui, kun apinat, jotka olivat nähneet Tarzanin tempun, tähtäsivät siihen yhteislaukauksen. Numa pudisteli jykevää päätään ja tähyili kiusanhenkiinsä päin. Puoli tuntia ne ahdistivat sitä kivillä ja katkotuilla oksilla, ja vaikka se kiskoi uhrinsa mitä sakeimpiin tiheikköihin, keksivät he aina jonkun keinon osuakseen siihen heittoaseillaan antamatta sille vähääkään syömisen tilaisuutta ja ajaen sitä yhä edemmäksi.

Karvaton, ihmishajuinen apinaotus oli pahin kaikista, sillä hän oli kyllin uhkarohkea tullakseen maan pinnalle muutamien askelten päähän viidakon valtiaasta voidakseen siten tarkemmin ja voimakkaammin sinkauttaa teräviä kiviä ja raskaita kalikoita. Vähä väliä syöksähti Numa äkkiä ja äkäisesti häntä tavoittamaan, mutta notkea, vilkasliikkeinen kiusanhenki sai aina vältetyksi vaaran niin loukkaavan keveästi, että leijona joutui raivoisen vimman valtaan, unohtaen kalvavan nälkänsäkin ja poistuen varsin pitkiksi ajoiksi saaliinsa luota turhaan koettaessaan saada kiinni vainoojaansa.

Apinat ja Tarzan hätyyttivät kookkaan pedon luontaiselle aukeamalle, jossa Numa ilmeisesti päätti asettua lopullisesti vastarintaan sijoittuen keskelle aukeamaa; siellä se oli kylliksi kaukana kaikista puista ollakseen jotakuinkin turvassa apinoiden huononlaisesti tähdätyiltä heitoilta, vaikka Tarzanin itsepäisesti ja yhä uutterammin heittämät kivet edelleenkin osuivat siihen.

Mutta tämä ei tyydyttänyt apinamiestä, koska Numa heiton silloin tällöin osuessa vain ärähti, valmistautuen nauttimaan viivästynyttä ateriaansa. Tarzan raapi päätään, miettien jotakin tehokkaampaa hyökkäystapaa, sillä hän oli päättänyt estää Numan millään tavoin hyötymästä heimon kimppuun tekemästään hyökkäyksestä. Ihmisjärki suunnitteli tulevaisuuden varalle, kun taas karvaiset apinat ajattelivat vain hetkellistä kiukkuaan ikivanhaa vainolaista kohtaan. Tarzan arvasi, että jos Numa näkisi aterian sieppaamisen Kertshakin heimon keskuudesta helpoksi tehtäväksi, niin varsin pian muuttuisi heidän elämänsä kamalaa painajaista muistuttavaksi varomiseksi ja peloksi. Numalle oli opetettava, että apinan tappamisesta koituisi heti rangaistus eikä mitään hyötyä. Tarvittaisiin vain muutamia läksytyksiä, ja heimon aikaisempi turvallisuus olisi taattu. Tuon täytyi olla joku vanha leijona, jonka voimien ja vikkelyyden vähentyminen oli pakottanut turvautumaan mihin hyvänsä riistaan, jonka se vain voi saavuttaa. Mutta yksikin leijona, jota ei hillittäisi, voisi tuhota heimon tyyten tai ainakin tehdä sen olemassaolon niin vaaralliseksi ja kammottavaksi, ettei elämä enää olisi lainkaan miellyttävä.

"Metsästäköön hän gomanganien keskuudessa", arveli Tarzan. "Heistä hän saa helpommin saalista. Minä opetan hurjalle Numalle, ettei hän saa pyydystää manganeja."

Mutta miten hän saisi riistetyksi uhrin ruumiin ruokailevalta leijonalta, se kysymys oli ensiksi ratkaistava. Vihdoin Tarzan keksi suunnitelman. Kaikista muista paitsi Apinain Tarzanista se olisi kenties tuntunut kovin uskalletulta, ja kenties se tuntui sellaiselta hänestäkin; mutta Tarzan piti paljon kaikista sellaisista kujeista, joihin sisältyi tuntuvasti vaaraa. Joka tapauksessa epäilen suuresti, olisimmeko me, te ja minä, valinneet sellaista suunnitelmaa ärtyneen ja nälkäisen leijonan puijaamiseksi.

Keksimänsä tempun suorittamiseen Tarzan tarvitsi apua, ja hänen auttajansa piti olla yhtä rohkea ja melkein yhtä vikkelä kuin hän oli. Apinamiehen katse suuntautui Taugiin, lapsuudenaikaiseen leikkitoveriin, hänen ensi rakkautensa kilpailijaan; kaikista heimon uroksista voi vain Taugin villissä rinnassa olettaa sykkivän Tarzania kohtaan sellaisia tunteita, joita me keskuudessamme nimitämme ystävyydeksi. Ja Tarzan ainakin tiesi Taugin rohkeaksi, ja uros oli nuori, ketterä, ja hänellä oli ihailtavat lihakset.

"Taug!" huusi apinamies. Iso apina nosti silmänsä puuhastaan; hän oli juuri koettamassa katkaista kuivunutta oksaa salaman iskemästä puusta. "Mene lähelle Numaa ja härnää häntä", kehoitti Tarzan, "Ärsytä häntä, kunnes hän hyökkää! Vie hänet pois Mamkan ruumiin luota! Pidätä häntä poissa niin kauan kuin voit!"

Taug nyökkäsi. Hän oli Tarzanista aukeaman vastaisella puolella. Kiskottuaan vihdoin oksan irti puusta hän pudottautui maahan ja lähestyi Numaa, muristen ja kiljuen herjauksiaan. Ärtynyt leijona katsahti häneen ja nousi pystyyn. Numan häntä kohosi jäykkänä pystyyn, ja Taug kääntyi pakoon, sillä hän tunsi tuon varoittavan hyökkäysmerkin.

Leijonan takaa juoksi Tarzan ripeästi aukeaman keskellä viruvan Mamkan ruumiin luokse. Numan huomio oli kokonaan kiintynyt Taugiin, eikä se nähnyt apinamiestä. Sen sijaan peto syöksähti pakenevan uroksen jäljessä, joka ei ollut lähtenyt pakoon hetkistäkään liian aikaisin, sillä saapuessaan lähemmälle puulle hän oli vain metrin tai pari edellä takaa-ajavasta pedosta. Vikkelästi kuin kissa kiipesi raskas ihmisapina runkoa myöten turvaan, Numan kynsien raapaistessa puuta vain muutaman kymmenen sentimetrin päässä hänestä.

Leijona seisoi vähän aikaa puun alla, tuijottaen apinaa ja karjuen, niin että maa vapisi. Sitten se kääntyi palaamaan saaliinsa luokse, mutta samassa sen häntä uudelleen jäykistyi suoraksi, ja peto syöksähti takaisinpäin vieläkin rajummin kuin tullessaan, sillä se näki alastoman ihmisolennon juoksevan toisella laidalla kasvavia puita kohti, saaliin verinen ruho jättiläisolallaan.

Apinat, jotka katselivat kauheata kilpajuoksua turvallisilta paikoilta puista, kiljuivat pilkkasanoja Numalle ja varoituksia Tarzanille. Korkealla oleva aurinko paahtoi kuumasti ja kirkkaasti, valaisten pienellä aukeamalla esitettävän näytelmän toimihenkilöitä ja näyttäen heidät huikaisevan selvästi ympäröivien puiden lehväisissä varjoissa istuville katselijoille. Alastoman nuorukaisen vaaleanruskea ruho, punaisen veren valuessa pitkin hänen sileätä, sametinpehmoista ihoansa, jonka alla lihakset pullistelivat. Hänen takanaan mustaharjainen leijona, viidakon valio-otus, kiitäen pää painuksissa, häntä ojossa päivänpaisteisen aukeaman halki.

Tämäpä oli elämää! Se sai kuolema kintereillään rientävän Tarzanin värähtämään riemusta. Mutta ennättäisikö hän puiden luo, ennenkuin niin lähellä takana vinhasti lähestyvä surma saavuttaisi hänet?

Gunto heilautti itsensä alemmalle oksalle apinamiehen edessä olevassa puussa. Gunto kirkui varoituksia ja neuvoja.

"Ota kiinni minusta!" huusi Tarzan ja hyppäsi raskaine taakkoineen suoraan isoa urosta kohti, joka riippui jalkojensa ja toisen kätensä varassa. Ja Gunto tarttui heihin — kookkaaseen apinamieheen ja tapetun naarasapinan elottomaan ruhoon — tarttui heihin toisella, vankalla, karvaisella kädellään ja kiskaisi heitä ylöspäin, niin että Tarzan sai kiinni läheisestä oksasta.

Heidän allaan hypähti Numa; mutta niin raskaalta ja kömpelöltä kuin Gunto lieneekin näyttänyt, oli hän kuitenkin ketterä kuin Manu, marakatti, joten leijonan kynnet vain raapaisivat verisen viirun hänen toiseen käsivarteensa.

Tarzan vei Mamkan ruumiin korkeaan haarautumaan, josta sitä ei voinut saada edes Shita, pantteri. Numa asteli raivoissaan puun alla edestakaisin, karjuen peloittavasti. Siltä oli riistetty saalis ja myöskin kosto. Se oli totisesti vimmastunut; mutta riistäjät olivat poissa sen ulottuvilta. Vielä vähän aikaa pilkattuaan leijonaa ja viskeltyään sitä he poistuivat, heilautellen itseään puusta toiseen ja herjaten vihollistaan ilkeästi.

Senpäiväinen pikku seikkailu antoi Tarzanille paljon ajattelemisen aihetta. Hän käsitti, miten saattaisi käydä, jos viidakon voimakkaat raatelijat vakavasti kohdistaisivat huomionsa Kertshakin, ison apinan, heimoon. Mutta hän ajatteli myöskin, kuinka hurjasti apinat kiiruhtivat turvaan, kun Numa ensi kerran hypähti heidän keskelleen. Viidakossa on huumori melkein aina julmaa ja kammottavaa. Eläimillä on huumorin tajuntaa hyvin vähän, jos ollenkaan; mutta nuori englantilainen näki huumoria monissa seikoissa, joissa hänen toveriensa mielestä ei ollut lainkaan humoristista puolta.

Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli hautonut kepposia, jotka kovasti pahoittivat hänen apinakumppaneitaan, ja nyt hän näki huumorin apinain pelokkaassa pakokauhussa ja Numan voimattomassa raivossa, tässäkin kaameassa viidakkoseikkailussa, joka oli tuottanut Mamkalle kuoleman ja pannut vaaraan heimon monen muun jäsenen hengen.

Vain muutamia viikkoja myöhemmin karkasi Shita, pantteri, äkkiä heimon kimppuun ja sieppasi pienen balun puusta, johon emo oli sen piilottanut siksi aikaa, kun hän itse oli hakemassa ravintoa. Shita pääsi häiritsemättä tiehensä pienine saaliineen. Tarzania karvasteli pahasti. Hän puheli uroksille siitä, kuinka helposti Numa ja Shita olivat yhden ainoan kuukauden aikana surmanneet heimon kaksi jäsentä.

"Ne ottavat meidät kaikki ruuakseen", hän kiukkuili. "Me vaellamme huolettomina viidakossa lainkaan välittämättä lähestyvistä vihollisista. Ei edes Manu, marakatti, menettele siten. Hän pitää aina pari, kolme tarkkailemassa vihollisia. Pakko ja Wappi (antilooppi) pitävät aina lauman ympärillä muutamia vahdissa toisten syödessä, mutta me, kookkaat manganit, sallimme Numan, Saborin ja Shitan tulla, milloin haluavat, ja viedä meistä jonkun balujensa ravinnoksi."

"Myöskin meillä pitäisi aina olla kaksi tai kolme vahtimassa Numan, Saborin ja Shitan lähestymistä", vastasi Tarzan. "Muita meidän ei tarvitse pelätä paitsi Histahia, käärmettä, ja pitäessämme silmällä toisia näemme myöskin Histahin, jos hän tulee, vaikka hän luikertelisi kuinka äänettömästi."

Ja niin kävi, että Kertshakin heimon isot apinat sijoittivat tästä lähtien vahteja valvomaan kolmella suunnalla, sillä aikaa kun heimo liikkui ravinnon haussa vähemmän hajallaan kuin aikaisemmin oli ollut tapana.

Mutta Tarzan harhaili yksin, sillä Tarzan oli ihmisolento ja etsi huvia, seikkailuja ja sellaista huumoria kuin jylhä ja hirveä viidakko tarjoaa niille, jotka sen tuntevat eivätkä sitä pelkää — outoa huumoria, jossa hehkuu kiiluvia silmiä ja välkkyy tulipunaista elonnestettä. Toisten etsiessä vain ravintoa ja rakkautta etsi Apinain Tarzan ravintoa ja iloa.

Eräänä päivänä hän keinui puun oksalla Mbongan, päällikön, aarniometsän mustan ihmissyöjän, paalutuksella ympäröidyn kylän laidalla. Kuten monesti ennen näki hän nytkin Rappa Kegan, poppamiehen, verhoutuneena Gorgon, puhvelin, päähän ja vuotaan. Tarzanista oli hupaista nähdä gomangani näyttelemässä Gorgoa; mutta se ei herättänyt hänen mielessään mitään erikoisia ajatuksia, ennenkuin hän sattui huomaamaan Mbongan majan seinälle pingoitetun leijonantaljan, jossa pää oli vielä kiinni. Silloin viilin nuorukaisen kauniille kasvoille levisi hymy.

Hän painui jälleen viidakkoon, kunnes sattuma, vikkelyys, voima ja oveluus, joita tuki hänen ihmeellinen havaitsemiskykynsä, hankkivat hänelle helpon aterian. Jos Tarzan tunsikin, että maailma oli velvollinen pitämään häntä hengissä ja kunnossa, käsitti hän myöskin, että hänen oli itsensä hankittava elatuksensa, eikä ikinä ole ollut parempaa elatuksen hankkijaa kuin tämä englantilaisen loordin poika, joka tunsi vieläkin vähemmän isiensä tapoja kuin isiä itseään, ja näitä hän ei tuntenut lainkaan.

Oli jo aivan pimeä, kun Tarzan palasi Mbongan kylän läheisyyteen ja sijoittui nyt kiiltäväksi hankautuneelle oksalleen kylän laidalla paalutuksen vieressä kasvavaan puuhun. Kun kylässä ei ollut mitään erityistä juhlimisen syytä, oli kylän ainoalla tiellä vain vähän liikettä, sillä ainoastaan mässäykset, jolloin ahmitaan lihaa ja juodaan neekerien olutta, jaksavat viekoitella Mbongan kansan ulkosalle. Tänä iltana he istuivat pakisten keittonuotioittensa ympärillä, nimittäin heimon vanhemmat jäsenet, kun taas nuoret piileksivät parittain palmunlehvillä katettujen majojen luomissa varjoissa.

Tarzan pudottautui keveästi kylään ja hiipi hiljaa Mbongan, päällikön, majalle, pysytellen varovasti synkimmissä pimennoissa. Sieltä hän löysi etsimänsä esineen. Kaikkialla hänen ympärillään oli sotureja; mutta he eivät aavistaneet, että pelätty viidakkohaltia pujotteli niin lähellä heitä, eivätkä he liioin huomanneet hänen ottavan himoamaansa kappaletta ja poistuvan heidän kylästään yhtä meluttomasti kuin oli tullutkin.

Kyyristyttyään myöhemmin sinä iltana nukkumaan oli Tarzan valveilla pitkän aikaa, katsellen tuikkivia tähtiä ja välkkyvää Goroa, kuuta, ja hymyillen. Hän muisti, kuinka hullunkurisilta kookkaat urokset olivat näyttäneet rientäessään mielipuolina turvaan, silloin kun Numa oli syöksähtänyt heidän keskelleen ja surmannut Mamkan, ja kuitenkin hän tiesi heidät rajuiksi ja rohkeiksi. Juuri äkillinen yllätys saattoi heidät kauhun valtaan; mutta siitä ei Tarzan vielä ollut täysin selvillä. Sen hän sai oppia läheisessä tulevaisuudessa.

Manu, marakatti, herätti hänet seuraavana aamuna nakkelemalla silpomiaan pavunpalkoja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen vähän matkan päässä hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Tarzan vilkaisi sinne ja hymyili. Hänet oli herätetty samalla tavoin usein ennenkin. Hän ja Manu olivat vilpittömän hyviä ystäviä, ja heidän ystävyytensä oli molemminpuolinen. Joskus Manu saattoi varhain aamulla kiitää herättämään Tarzania ja kertomaan hänelle, että Bara, kauris oli laitumella läheisyydessä tai että Horta, metsäkarju, nukkui mutakuopassa aivan likellä; ja vastapalvelukseksi Tarzan särki kovien pähkinöiden ja hedelmien kuoria Manulle tai säikytti pois Histahin ja Shitan.

Aurinko oli ollut ylhäällä jonkun aikaa, ja heimo oli jo lähtenyt liikkeelle etsimään ravintoa. Manu ilmoitti hänelle suunnan, johon apinat olivat menneet, heilauttamalla kättään ja päästämällä joitakuita heikkoja kitiseviä äännähdyksiään.

"Tule, Manu", käski Tarzan, "niin saat nähdä sellaista, että tanssit riemusta ja kiljut niin paljon kuin pienestä, kurttuisesta päästäsi lähtee! Tule, seuraa Apinain Tarzania!"

Sen sanottuaan hän lähti Manun osoittamaan suuntaan, ja hänen yläpuolellaan hyppeli marakatti lörpötellen, räkättäen ja kirkuen. Tarzanin hartioilla oli se esine, jonka hän edellisenä iltana oli varastanut Mbongan, päällikön, kylästä.

Heimo oli hakemassa ruokaa metsästä saman aukeaman laitamilta, jossa Gunto, Taug ja Tarzan olivat ärsyttäneet Numaa ja lopuksi riistäneet siltä saaliinsa. Joitakuita heimon jäseniä oli itse aukeamalla. He olivat rauhallisia ja huolettomia, sillä olihan kolme vahtia tähyilemässä eri puolilla laumaa. Tarzan oli sen heille opettanut, ja vaikka hän olikin ollut poissa useita päiviä, metsästellen yksin, kuten hän usein teki, tai käyden rannalla sijaitsevassa majassa, niin he eivät olleet vielä unohtaneet hänen neuvoaan; ja jos he vielä jonkun aikaa eteenpäin sijoittaisivat vahteja, niin se muuttuisi tavaksi heidän heimoelämässään ja sitä noudatettaisiin loppumattomiin.

Mutta Tarzan, joka tunsi heidät paremmin kuin he itse, uskoi varmasti, että he olivat lakanneet pitämästä vahteja heti kun hän oli poistunut heidän luotaan; nyt hän senvuoksi aikoi hieman kujeilla heidän kustannuksellaan ja samalla opettaa heille valppautta, joka on vieläkin tärkeämpi ominaisuus viidakossa kuin sivistyneillä seuduilla. Te ja minä saamme olemassaolostamme varmastikin kiittää jonkun oligoseeniajalla eläneen karvaisen ihmisapinan valpasta varovaisuutta. Tietysti olivat myöskin Kertshakin apinat aina varuillaan omalla tavallaan — Tarzan oli vain ehdottanut heille uuden turvallisuustoimenpiteen entisten lisäksi.

Gunto oli tänään sijoitettu aukeaman pohjoispuolelle. Hän kyyrötti eräässä puunhaarautumassa, josta hän saattoi tarkastella viidakkoa varsin laajalti ympärillään. Juuri hän ensiksi huomasi vihollisen. Pensaikosta kuuluva kahina kiinnitti hänen huomiotaan, ja hetkistä myöhemmin hän osittain näki takkuisen harjan ja kellanruskean selän. Se oli vain pelkkä vilahdus hänen allaan olevan tiheän lehvistön läpi; mutta samalla kajahti Gunton palkeita muistuttavista keuhkoista kimakka "Krig-ah!" joka on apinain varoitushuuto.

Heti yhtyi koko heimo huutoon, niin että "Krig-ah!" kiiri viidakossa aukeaman ympärillä, samalla kun apinat nopeasti heilauttivat itsensä turvaan puiden alaoksille ja isot urokset riensivät Guntoon päin.

Ja sitten asteli aukeamalle Numa, leijona — majesteettisena ja valtavana, päästäen laajasta rinnastaan kuuluville ärinää ja jymiseviä karjaisuja, jotka nostivat apinain karvat jäykkinä pystyyn takkuisista kalloista aina vankkoihin selkiin saakka.

Numa pysähtyi aukeamalle ja sai heti läheisistä puista niskaansa kokonaisen kuuron kiviä ja ikivanhoista puista katkotutta oksia. Häneen osui kymmenkunta kertaa, ja sitten apinat laskeutuivat puista keräämään lisää kiviä ja peittosivat häntä säälimättömästi.

Numa kääntyi pakoon, mutta häneltä sulki tien tiheä sade teräväsärmäisiä heittoaseita ja aukeaman laidalla oli häntä vastassa tanakka Taug, käsissään iso, ihmisen pään kokoinen järkäle, ja viidakon valtias vaipui maahan saatuaan huumaavan iskun.

Kiljuen, ulvoen ja äkäisesti karjuen syöksyivät Kertshakin heimon kookkaat apinat sortuneen leijonan kimppuun. Liikkumatonta ruhoa uhkasivat kepit, kivet ja keltaiset torahampaat. Seuraavalla hetkellä, ennenkuin Numa ehtisi tulla takaisin tajuihinsa, olisi sitä piesty ja raadeltu niin että eniten pelätystä viidakon asukkaasta olisi jäljellä vain verinen läjä murtuneita luita ja takkuisia karvoja.

Mutta kun kepit ja kivet jo olivat ylhäällä paiskautuakseen petoon ja vankat hampaat irvessä repimään sitä, laskeutui läheisestä puusta nopeasti kuin putoava kivi piskuinen olento, jolla oli pitkät, valkeat viikset ja kurttuiset kasvot. Se tipahti suoraan Numan ruumiille ja siinä se hyppi ja kirkui ja kiljui, uhmaten Kertshakin uroksia.

Nämä pysähtyivät hetkiseksi, ikäänkuin kivettyen näkemänsä herättämästä ihmetyksestä. Se oli Manu, marakatti, Manu, pieni pelkuri-raukka, ja tuossa hän, rohjeten vastustaa hurjia, isoja manganeja, hyppeli Numan, leijonan, ruholla, ja huusi heille, etteivät he saaneet enää siihen koskea.

Ja kun urokset seisahtuivat, kumartui Manu tarttuen kellanruskeaan korvaan. Jännittäen kaikki vähäiset voimansa hän kiskoi raskasta päätä, kunnes se hitaasti siirtyi taaksepäin, paljastaen Apinain Tarzanin sekavat, mustat hiukset ja puhdaspiirteiset kasvot.

Jotkut vanhemmat apinat olisivat tahtoneet täydentää aloittamansa työn; mutta Taug, äreä, voimakas Taug, hyppäsi nopeasti apinamiehen vierelle, asettui hajareisin tajuttoman miehen suojaksi ja varoitti peräytymään niitä, jotka olisivat halunneet lyödä hänen lapsuusaikaista leikkitoveriaan. Ja Tika, hänen puolisonsa, tuli myöskin, sijoittuen hampaat irvessä Taugin rinnalle. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään, kunnes Tarzanin vihdoin ympäröi piiri karvaisia puoltajia, jotka eivät olisi sallineet ainoankaan vihamiehen lähestyä häntä.

Ällistyneenä ja masentuneena Tarzan aukaisi silmänsä muutamia minuutteja myöhemmin. Hän katseli ympärillään olevia apinoita, ja hitaasti hän alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut.

Vähitellen levisi hänen kasvoilleen leveä virnistys. Hän oli saanut paljon kipeitä kolhauksia; mutta tästä seikkailusta koitunut hyvä oli kaiken sen arvoinen, mitä se oli maksanut. Hän oli esimerkiksi saanut tietää, että Kertshakin apinat olivat painaneet mieleensä hänen opetuksensa ja että hänellä oli hyviä ystäviä näiden jöröjen eläinten joukossa, joita hän oli pitänyt tunteettomina. Hän oli nähnyt, että Manu, marakatti, jopa pieni, raukkamainen Manu, oli pannut henkensä vaaraan puolustaakseen häntä.

Näiden seikkojen tunteminen teki Tarzanin hyvin iloiseksi; mutta toinen saamansa läksytys sai hänet punastumaan. Hän oli aina ollut kujeilija, ainoa kujeilija jurossa, peloittavassa seurueessa; mutta viruessaan nyt puolikuolleena vammoistaan hän melkein vannoi juhlallisen valan, että hän luopuisi ainiaaksi mokomasta kujeilusta — melkein, mutta ei aivan.

YHDEKSÄS LUKU

Mbongan, päällikön, kylän neekerit juhlivat, samalla kun heidän yläpuolellaan kyykötti puussa Apinain Tarzan — julmana, peloittavana, nälkäisenä ja kateellisena. Metsästys oli onnistunut kehnosti sinä päivänä, sillä parhaillakin viidakon metsästäjillä on laihat samoin kuin lihavat päivänsä. Usein oli Tarzan kärsinyt nälkää kauemmin kuin kokonaisen vuorokauden ja viettänyt kuukausia, jolloin hän oli hädin tuskin saanut nälkäkuoleman vältetyksi; mutta sellaista sattui harvoin.

Kerran oli ruohonsyöjiä kohdannut sairauskausi, jonka jälkeen tasangot olivat useita vuosia olleet melkein riistattomat, ja toisen kerran olivat isot kissaeläimet lisääntyneet niin nopeasti ja täyttäneet seudun siinä määrin, että niiden saalis, joka oli myöskin Tarzanin, oli säikkynyt pois pitkäksi aikaa.

Mutta enimmäkseen oli Tarzan saanut ravintoa runsaasti. Tänään oli hänen metsästyksensä kuitenkin rauennut tyhjiin: hänelle oli sattunut kommellus toisensa jälkeen, aina kun hän oli alkanut ahdistaa uutta riistaeläintä; ja niinpä hän nyt kyyröttäessään puussa katsellen juhlivia neekerejä tunsi tuskallisen kalvavaa nälkää, ja viha noita elinikäisiä vihollisia vastaan kiihtyi voimakkaasti hänen rinnassaan. Oli todellakin hornamaisen kiusallista istua nälissään, samalla kun gomanganit ahtoivat itsensä niin täyteen, että heidän vatsansa näyttivät olevan halkeamaisillaan, ja lisäksi vielä norsunlihasta!

Totta kyllä on, että Tarzan ja Tantor olivat mitä parhaita ystävyksiä ja ettei Tarzan ollut milloinkaan maistanut norsunlihaa; mutta gomanganit olivat ilmeisesti surmanneet norsun, ja kun he söivät saaliinsa lihaa, eivät minkäänlaiset siveelliset epäilykset olisi estäneet Tarzania tekemästä samoin, jos hän olisi saanut siihen tilaisuuden. Jos hän olisi tiennyt, että norsu oli kuollut tautiin useita päiviä sitä ennen, kun mustaihoiset löysivät ruhon, ei hän olisi ollut niin innokas pääsemään osalliseksi ateriasta, sillä Apinain Tarzan ei ollut mikään haaskansyöjä. Mutta nälkä voi tylsistyttää mitä tarkimmankin herkkusuun maun, eikä Tarzan ollut juuri herkkusuu.

Tällä hetkellä hän oli perin nälkäinen villipeto, jota varovaisuus piti aisoissa, sillä kylän keskellä kiehuvan ison keittopadan ympärillä oli mustia sotureita, joiden läpi ei edes Apinain Tarzan olisi voinut ehein nahoin tunkeutua. Tähyilijän oli senvuoksi pakko pysyä nälissään paikallaan, kunnes neekerit olisivat ahmineet itsensä turriksi, ja jos he olisivat jättäneet joitakuita viipaleita jäljelle, hankkia sitten niistä itselleen mahdollisimman hyvä ateria. Mutta malttamattomasta Tarzanista tuntui, että ahnaat gomanganit mieluummin repeäisivät kuin luopuisivat mässäyksestään, ennenkuin viimeinenkin murunen olisi nielty. Vähäksi aikaa he keskeyttivät yksitoikkoisen syömisen suorittaen osia eräästä metsästystanssista, ja se liike kiihdytti heidän ruoansulatustaan siksi paljon, että he kykenivät uusin voimin käymään jälleen käsiksi ateriaansa. Mutta nautittuaan ylettömiä määriä norsunlihaa ja neekeriolutta he pian kävivät liian kankeiksi minkäänlaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin; jotkut heistä joutuivat sellaiseen tilaan, etteivät enää jaksaneet nousta maasta, vaan loikoivat mukavasti ison keittopadan lähellä, sulloen vatsaansa lihaa, kunnes menivät tajuttomiksi.

Vasta hyvän joukon yli puolen yön alkoi Tarzan nähdä oireita mässäyksen päättymisestä. Mustaihoiset vaipuivat toinen toisensa jälkeen nopeasti uneen; mutta muutamia oli vielä itsepintaisesti ruoan kimpussa. Katsoen heidän tilaansa oli Tarzan varma siitä, että hän huoletta voisi mennä kylään ja siepata kourallisen lihaa heidän nenänsä edestä; mutta kourallinen ei hänelle riittänyt. Vain vatsantäyteinen ateria voisi vaimentaa huutavan nälän raivoisat vaatimukset.

Vihdoin oli vain yksi soturi pysynyt uskollisena aatteelleen — vanha mies, jonka ennen kurttuinen vatsa oli nyt sileä ja pingoittunut kuin rumpu. Ilmeisen vaivaloisesti, jopa tuskallisesti hän yhä uudelleen ryömi padan ääreen, ponnistautui verkkaisesti polvilleen, josta asennosta hän ylti astiaan ja sai lihakimpaleen. Sitten hän kellahti selälleen äänekkäästi ähkien ja virui alallaan, tunkien hampaittensa välitse hitaasti lihaa täyteen ahdettuun vatsaansa.

Tarzanista oli ilmeistä, että ukko söisi kunnes kuolisi tai kunnes liha tyyten loppuisi. Apinamies pudisti päätään inhon vallassa. Kuinka törkeitä olentoja, olivatkaan nämä gomanganit! Ja kuitenkin vain he koko viidakon väestä olivat läheisesti Tarzanin kaltaisia. Tarzan oli ihminen, myöskin heidän täytyi olla jonkunlaisia ihmisiä, aivan samoin kuin pienet marakatit, isot apinat ja Bolgani, gorilla, kuuluivat samaan suureen perheeseen, vaikka heidän kokonsa, ulkomuotonsa ja tapansa olivatkin erilaisia. Tarzania hävetti, sillä olihan siis kaikista viidakon eläimistä iljettävin juuri ihminen — ihminen ja Dango, hyena. Vain ihminen ja Dango söivät niin, että paisuivat kuin kuollut rotta. Tarzan oli nähnyt Dangon syömällä kaivautuneen kuolleen norsun ruhoon ja sitten ahmivan niin, ettei enää mahtunut ulos samasta reiästä, josta oli mennyt sisään. Nyt hän oli valmis uskomaan, että ihminen tekisi samoin, jos saisi siihen tilaisuuden. Ihminen oli myöskin vastenmielisin kaikista olennoista — ohuine, laihoine jalkoineen, pulleine vatsoineen, viilattuine hampaineen, paksuine, punaisine huulineen. Ihminen oli inhoittava. Tarzanin katse kiintyi kamalannäköiseen, vanhaan soturiin, joka kieriskeli loassa hänen allaan.

Kas noin! Olio ponnisteli polvilleen saadakseen vielä kappaleen lihaa. Se ähkyi kovasti tuskissaan, mutta sittenkin se yhä vain söi, söi, yhäti söi. Tarzan ei jaksanut enää hillitä — ei nälkäänsä eikä inhoansa. Hän liukui hiljaa maahan, pitäen puun runkoa itsensä ja ahmatin välillä.

Mies oli edelleenkin polvillaan keittopadan ääressä taipuneena melkein kaksin kerroin vatsanväänteissään. Hänen selkänsä oli apinamieheen päin. Reippaasti ja meluttomasti Tarzan lähestyi häntä. Ei kuulunut mitään, kun rautaiset sormet puristuivat mustan kurkkuun. Ottelu oli lyhyt, sillä neekeri oli vanha ja melkein herpaantunut lihan nielemisen ja oluen seurauksista.

Tarzan hellitti käsistään liikkumattoman ruumiin, otti padasta useita aimo kimpaleita lihaa — kylliksi tyydyttämään hänenkin kalvavan nälkänsä — ja nosti sitten maasta mässääjän ruumiin, tunkien sen keittoastiaan. Herättyään olisi muilla mustaihoisilla jotakin miettimistä! Tarzan virnisti. Palatessaan saaliineen puulle, otti hän maasta olutta sisältävän astian ja vei sen huulilleen; mutta maistettuaan juomaa hän sylki sen heti pois suustaan ja viskasi alkeellisen maljan kädestään. Hän oli aivan varma siitä, ettei edes Dango voisi nauttia noin saastaista juomaa, ja se usko lisäsi hänen ihmistä kohtaan tuntemaansa halveksimista.

Tarzan painui viidakkoon lähes kilometrin päähän, ennenkuin pysähtyi syömään varastamaansa ruokaa. Hän pani merkille, että siitä lehahti omituinen, vastenmielinen löyhkä, mutta otaksui sen johtuvan siitä, että se oli ollut tulella olleessa astiassa. Tarzan ei luonnollisestikaan ollut tottunut keitettyyn ruokaan. Hän ei pitänyt siitä; hänellä oli hyvin nälkä, ja hän oli syönyt kelpo annoksen saaliistaan, ennenkuin todella huomasi, että liha oli ellottavaa. Sitä riitti paljon pienempi määrä kuin hän oli kuvitellut tyydyttämään hänen ruokahalunsa.

Viskattuaan tähteet maahan hän kyyristyi sopivan oksan juureen ja koetti nukkua; mutta hänen tuntui olevan vaikea päästä uneen. Tavallisesti Apinain Tarzan vaipui uneen yhtä nopeasti kuin leiskuvan takkavalkean ääreen uunimatolle kiertynyt koira; mutta tänä iltana hän kääntelehti ja vääntelehti, sillä hänen sydänalassaan oli omituinen tunne, joka pikemmin kuin mistään muusta syystä tuntui voivan johtua siitä, että siellä olevat norsunlihan kappaleet pyrkivät takaisin öiseen ilmaan etsimään omaa ruhoaan. Mutta Tarzan oli jyrkkä puolestaan. Hän puri hampaansa yhteen eikä päästänyt niitä ulos. Häneltä ei noin vain riistettäisi ateriaa, senjälkeen kun hän oli niin kauan odottanut sen saamista.

Hänen oli onnistunut uinahtaa, kun leijonan karjaisu herätti hänet. Hän nousi istumaan ja huomasi, että oli selvä päivä. Tarzan hieroi silmiään. Oliko hän todella saattanut nukkua? Hän ei tuntenut itseään erikoisen virkistyneeksi, kuten hänen olisi pitänyt kunnollisen unen jälkeen. Hänen huomionsa kiintyi alhaalta kuuluvaan meluun ja kun hän vilkaisi sinne, näki hän leijonan seisovan puun juurella ja tähyilevän himokkaasti häneen päin. Tarzan irvisti eläinten kuninkaalle, minkä jälkeen Numa Tarzanin suureksi hämmästykseksi alkoi kiivetä oksien sekaan häntä kohti. Tarzan ei tosin ollut koskaan ennen nähnyt leijonan kapuavan puuhun, mutta jostakin selittämättömästä syystä ei häntä kovinkaan pahasti kummastuttanut, että tämä erikoinen leijona teki sen.

Leijonan hitaasti kiivetessä häntä kohti pyrki Tarzan ylemmille oksille; mutta hän huomasi kauhukseen, että hänen oli äärimmäisen vaikea kiivetä lainkaan. Yhä uudelleen hän liukui takaisin samaan paikkaan, kun taas leijona jatkoi kiipeämistään hellittämättä ja pääsi yhä lähemmäksi apinamiestä. Tarzan saattoi erottaa kellanvihreiden silmien nälkäisen kiillon. Hän näki kuolaa riippuvissa leukapielissä ja isot hampaat irvissä valmiina iskeytymään häneen ja repimään hänet. Epätoivoisesti ponnistaen onnistui apinamiehen vihdoinkin päästä hiukan kauemmaksi ahdistajastaan. Hän oli nyt korkeilla, heikoilla oksilla, joille ei yksikään leijona, sen hän tiesi, voisi häntä seurata; mutta ilkeännäköinen Numa läheni yhä. Se oli uskomatonta; mutta se oli totta. Eniten ihmetytti Tarzania kuitenkin se, että vaikka hän käsittikin, kuinka uskomatonta tämä kaikki oli, hän samalla kertaa piti sitä varsin luonnollisena seikkana; hänestä oli luonnollista ensiksi se, että leijona lainkaan kiipesi, ja toiseksi se, että Numa nousi yläoksille, joille ei edes Shita, pantteri, milloinkaan uskaltanut.

Apinamies rimpuili sitten vaivaloisesti korkean puun latvaan saakka, ja hänen jäljessään tuli Numa, vinkuen kammottavasti. Lopulta Tarzan keinui huojuvan oksan päässä korkealla metsän yläpuolella. Enää hän ei päässyt edemmäksi. Alhaalla lähestyi leijona varmasti, ja Apinain Tarzan käsitti, että loppu oli vihdoinkin käsissä. Hän ei voinut otella Numan kanssa ohuella oksalla, ei ainakaan tällaisen Numan, joka liikkui notkuvilla oksilla, kuudenkymmenen metrin korkeudella maasta, yhtä varmasti kuin itse maan pinnalla.

Lähemmäksi, yhä lähemmäksi tuli leijona. Vielä hetkinen, ja hän voisi ojentaa toisen vahvan käpälänsä ja kiskoa apinamiehen kauheaan kitaansa, Tarzanin pään päältä kuuluva suhina sai hänet pahaa aavistaen katsahtamaan ylöspäin. Hänen kohdallaan aivan lähellä häntä kaarteli iso lintu. Hän ei ollut koko elämänsä aikana nähnyt niin isoa lintua, mutta hän tunsi sen heti, sillä olihan hän satoja kertoja nähnyt sen eräässä niistä kirjoista, jotka hän oli löytänyt suojaisen lahden rannalla sijaitsevasta majasta — sammaltuneesta majasta, joka sisältöineen oli nuoren loordi Greystoken ainoa tuntemattomalta isävainajalta saatu perintö.

Kirjassa oli lintu kuvattu lentämässä korkealla ilmassa pieni lapsi kynsissään, kun taas alhaalla maassa seisoi epätoivoinen äiti, ojennellen käsiään. Leijona nosti parhaillaan vankkakyntistä käpäläänsä tarttuakseen Tarzaniin, kun lintu syöksyi hänen kimppuunsa ja upotti hänen selkäänsä aivan yhtä kammottavat kynnet. Tuska oli puuduttava; mutta keventynein mielin tunsi apinamies, kuinka hänet siepattiin Numan kidasta.

Siipien voimakkaasti suhistessa kohosi lintu nopeasti, kunnes metsä oli syvällä heidän allaan. Tarzania kuvotti ja huimasi, kun hän katseli viidakkoa niin korkealta; hän sulki senvuoksi silmänsä lujasti ja pidätti henkeään. Yhä ylemmäksi nousi upea lintu. Tarzan avasi silmänsä. Viidakko oli niin kaukana hänen allaan, että se näkyi vain himmeänä, vihreänä läikkänä, mutta yläpuolella ja aivan lähellä oli aurinko. Tarzan oikaisi kätensä ja lämmitteli niitä, sillä niitä paleli kovasti. Sitten hänet äkkiä valtasi raivo. Minne aikoi lintu hänet viedä? Alistuiko hän näin vastustamatta siivekkään otuksen saaliiksi, olipa se sitten kuinka tavaton hyvänsä? Aikoiko hän, Apinain Tarzan, mahtava taistelija, kuolla lyömättä ainoatakaan iskua puolustuksekseen? Ei ikinä.

Hän sieppasi metsästyspuukon vyöllään olevasta jänteestä ja sysäsi sen kerran, kaksi, kolme kertaa yläpuolellaan olevaan rintaan. Valtavat siivet lepattivat vielä kouristuksentapaisesti jonkun kerran, kynsien ote heltisi, ja Apinain Tarzan suistui kiitämään kaukana alhaalla lepäävää viidakkoa kohti.

Apinamiehestä tuntui, että hän putosi useita minuutteja, ennenkuin hän räiskähti puiden vihreihin latvoihin. Pienemmät oksat hidastuttivat hänen vauhtiaan, niin että hän hetkiseksi jäi lepäämään samalle oksalle, jolle hän oli nukkunut edellisenä iltana. Vähän aikaa hän hoippui, ponnistellen rajusti päästäkseen tasapainoon; mutta vihdoin hän vierähti oksalta, mutta hurjasti huitomalla hän sai tartutuksi siihen kiinni ja jäi riippumaan.

Taaskin hän aukaisi silmänsä, jotka hän oli pudotessaan sulkenut. Oli jälleen yö. Yhtä vikkelänä kuin ennenkin hän kapusi taaskin oksan haarautumaan, josta hän oli tipahtanut. Alhaalla karjui leijona, ja katsoessaan sinne näki Tarzan kellanvihreiden silmien välkkyvän kuutamossa, kun niiden nälkäinen katse suuntautui ylöspäin häntä kohti viidakkoyön pimeyden lävitse.

Apinamies veti syvän henkäyksen. Kylmää hikeä kihosi hänen kaikista huokosistaan, ja hänen sydänalaansa kuvotti ilkeästi. Apinain Tarzan oli uneksinut ensimmäisen unensa.

Pitkän aikaa hän istui odottaen, että Numa kiipeisi puuhun häntä tavoittamaan ja että hän kuulisi ylhäältä pitkien siipien suhinaa, sillä Apinain Tarzanista oli hänen unensa silkkaa todellisuutta.

Hän ei voinut uskoa näkemiään, mutta kun hän kerran oli nähnyt vaikkapa niinkin uskomatonta, niin hän ei voinut epäillä omia havaintojaan. Koko Tarzanin elämän aikana eivät hänen aistimensa olleet häntä pahasti pettäneet, ja siksi hän luonnollisesti luotti niihin horjumatta. Jokainen havainto, jonka ne olivat tuoneet Tarzanin aivoihin, oli vähemmän tai enemmän täsmällisesti aina ollut oikea havainto. Hän ei voinut käsittää sellaista mahdollisuutta, että hän vain näennäisesti oli kokenut niin kummallisen seikkailun ja ettei siinä olisi todellisuutta siemeneksikään. Että pilaantuneesta norsunlihasta häiriytynyt vatsa, viidakossa karjuva leijona, kuvakirja ja uni voivat niin todellisuuden mukaisesti ja yksityiskohtaisen selväpiirteisesti tuoda hänen sielunsa silmien eteen kaiken sen, mitä hän luuli kokeneensa, siitä ei hänellä ollut vähäisintäkään aavistusta; mutta hän tiesi, että Numa ei osannut kiivetä puuhun, hän tiesi, ettei viidakossa ollut sellaista lintua kuin hän oli nähnyt, ja hän tiesi myöskin, ettei hän olisi voinut jäädä eloon pudottuaan edes mitättömän murto-osan siitä matkasta, jonka hän oli kiitänyt alaspäin.

Ainakin Tarzan oli perin ymmällä, kun hän uudelleen koetti paneutua nukkumaan — kovin ymmällä ja kovin pahoinvoipa.

Syvästi miettiessään sen yön kummallisia tapahtumia hän näki vielä lisää merkillistä. Se oli totisesti aivan luonnotonta, mutta hän näki sen kaiken omin silmin — ei sen vähempää kuin Histahin, käärmeen, kiemuraisena ja limaisena luikertamassa puun runkoa myöten häntä kohti — Histahin, jolla oli Tarzanin keittopataan tunkema ukon pää — pää ja pyöreä, pingoittunut, musta, turvonnut vatsa. Kun vanhuksen kaameat kasvot ja ylöspäin suunnatut, lasimaisesti tuijottavat silmät tulivat lähelle Tarzania, avautui kita nielemään häntä. Apinamies tähtäsi raivoisen iskun kamalannäköisiin kasvoihin, ja hänen iskiessään näky katosi.

Tarzan ponnahti istumaan oksalleen, läähättäen, silmät levällään, joka jäsenen vapistessa. Hän tähyili joka taholle ympärilleen, mutta hänen terävät, viidakkoon tottuneet silmänsä eivät erottaneet jälkeäkään vanhuksesta, jolla oli Histahin, käärmeen, ruumis, mutta paljaalla reidellään apinamies näki lehtimadon, joka oli pudonnut hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Irvistäen hän pyyhkäisi sen alhaalla vallitsevaan pimeyteen.

Ja niin kului yö unen seuratessa toistansa, painajaisen painajaista, kunnes hämmentynyt apinamies hätkähti kuin pelästynyt kauris, kun tuuli kahahti läheisissä puissa; hypähti seisomaan, kun hyenan kamala nauru katkaisi viidakon hetkellisen hiljaisuuden. Mutta vihdoin koitti vitkallinen aamu, ja kipeä, kuumeinen Tarzan lähti työläästi kiertelemään metsän ummehtuneissa, hämyisissä sokkeloissa, etsien vettä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin tulessa, ja hänen kurkussaan oli ilkeästi ellottava tunne. Hän osui sekavalle, melkein läpitunkemattomalle tiheikölle, ja villieläimen tavoin hän, villieläin, ryömi sinne kuolemaan yksin ja kenenkään näkemättä, turvassa saalistavien raatelijain hyökkäyksiltä.

Mutta hän ei kuollut. Kauan oli hänen henkensä sammumaisillaan, mutta äkkiä luonto ja rääkätty vatsa turvautuivat omaan terveyshoidolliseen menetelmäänsä; apinamies hikosi kovasti ja vaipui sitten normaaliseen, rauhalliseen uneen, jota kesti iltapuolelle päivää. Herätessään hän oli heikko, mutta ei enää sairas.

Hän etsi uudelleen vettä ja juotuaan pitkän siemauksen suuntasi verkkaisesti matkansa meren rannalla olevaan majaan. Hänen tapanaan oli jo kauan ollut tuntiessaan itsensä yksinäiseksi ja vaivautuneeksi hakea sieltä lepoa ja rauhaa, jota hän ei mistään muualta voinut saada.

Kun hän lähestyi majaa ja nosti yksinkertaista salpaa, jonka hänen isänsä oli muovannut niin monta vuotta sitten, tarkkaili häntä kaksi pientä, verestävää silmää läheisen piiloisan lehvistön takaa. Takkuisten, törröttävien kulmakarvojen alta ne tähysivät häntä häijysti ja tarkkaavan uteliaasti. Sitten Tarzan astui majaan ja sulki oven jälkeensä. Täällä hän oli eristettynä koko muusta maailmasta ja saattoi uneksia pelkäämättä kenenkään häiritsevän häntä. Hän voi kyyristyä katselemaan omituisissa esineissä, kirjoissa, olevia kuvia, hän voi ottaa selkoa painetusta sanasta, jota hän oli oppinut lukemaan osaamatta sen esittämää puhekieltä, hän voi elää ihmeellisessä maailmassa, jota hän ei lainkaan tuntenut muutoin kuin rakkaista kirjoistaan. Numa ja Sabor saivat saalistaa aivan lähellä häntä, luonnonvoimat saivat riehua ja raivota; mutta ainakin täällä sai Tarzan olla tyyten huoletonna miellyttävässä levossa, joka salli hänen kaikkine kykyineen häiritsemättä syventyä suurimpaan nautintoonsa.

Tänään hän otti jälleen esille sen ison linnun kuvan, joka kantoi pientä tarmangania kynsissään. Tarzanin otsa meni ryppyihin, kun hän tarkasti väripainosta. Niin, tämä oli aivan sama lintu, joka oli kantanut häntä edellisenä päivänä, sillä uni oli Tarzanista niin varmasti ollut todellisuutta, että hän vieläkin luuli päivän ja yön kuluneeksi siitä lähtien, kun hän oli paneutunut puuhun nukkumaan.

Mutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän varmaksi hän kävi siitä, että hänen näennäisesti kokemansa seikkailu oli todellinen; mutta hän ei ollenkaan kyennyt määrittelemään, missä todellisuus oli loppunut ja epätodellinen osa alkanut. Oliko hän siis lainkaan todella käynyt mustaihoisten kylässä, oliko hän tappanut vanhan gomanganin, oliko hän syönyt norsunlihaa, oliko hän ollut sairas? Tarzan raapi mustan, sotkuisen tukan peittämää päätään ja ihmetteli. Se kaikki oli perin kummallista, mutta sen hän tiesi, ettei hän ollut ikinä nähnyt Numan kiipeävän puuhun eikä Histahia, jolla olisi ollut vanhan ja lisäksi jo Tarzanin surmaaman mustaihoisen pää ja vatsa.

Vihdoin hän huoahtaen luopui koettamastakaan käsittää käsittämätöntä; mutta sydämensä sisimmässä hän tunsi, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin, mitä hän ei ollut ennen kokenut, toinen elämä, jota hän eli nukkuessaan ja josta hän oli tietoinen valveilla ollessaan.

Sitten hän alkoi pohtia, eikö joku niistä oudoista otuksista, joita hän kohtasi unissaan, voisi tappaa häntä, sillä sellaisina hetkinä tuntui Apinain Tarzan olevan kokonaan toisenlainen Tarzan, saamaton, avuton ja arka — pyrkien pakoon vihollisiaan kuten Bara, kauris, kaikista olennoista arin.

Niinpä Tarzan unessa sai ensimmäisen hämärän aavistuksen pelosta, jota hän ei ollut koskaan valveillaan tuntenut; ja kenties hän koki niitä elämyksiä, joita hänen ammoisilla esivanhemmillaan oli ollut ja joita nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkipolville aluksi taikauskona ja sittemmin uskontona. Sillä samoin kuin Tarzan olivat hekin yöllä nähneet olioita, joita he eivät voineet selittää päiväsaikaisten havaintojensa eivätkä järkensä avulla, ja muodostaneet niin ollen itselleen kummallisen selityksen luonnottomine kuvatuksineen, joilla oli outoja, kaameita kykyjä; niiden laskuun he loppujen lopuksi panivat kaikki ne selittämättömät luonnonilmiöt, jotka aina näyttäytyessään herättivät heissä kunnioitusta, ihmettelyä ja pelkoa.

Ja kun Tarzan keskitti huomionsa edessään olevalla painetulla sivulla tanssiviin pieniin hyönteisiin, sekaantui hänen kummallisten seikkailujensa elävä muisto pian hänen lukemaansa kertomukseen — tarinaan vankeudessa olevasta Bolganista, gorillasta. Kirjassa oli enemmän tai vähemmän luonnonmukainen värikuva häkkiin teljetystä Bolganista; lähellä seisoi useita merkillisen näköisiä tarmanganeja, nojaten kaidepuuta vastaan ja uteliaina tirkistellen ärisevää eläintä. Nyt kuten aina muulloinkin Tarzan suuresti ihmetteli omituisia ja nähtävästi hyödyttömiä kirjavia höyhenlaitteita, jotka verhosivat tarmanganien ruumiita. Aina hän hieman virnisti katsellessaan näitä omituisia olentoja. Hän tuumi, peittivätkö he tuolla tavoin ruumistaan, häveten karvattomuuttaan, vai luulivatko käyttämiensä omituisten laitteiden tekevän heidän ulkomuotonsa komeammaksi. Erikoisesti huvittivat Tarzania kuvattujen ihmisten eriskummaiset päähineet. Hän ihmetteli, kuinka jotkut naaraksista saivat pidetyksi päänsä tasapainossa ja pystyssä asennossa, ja hän oli niin vähällä purskahtaa äänekkääseen nauruun kuin koskaan ennen, kun hän silmäili urosten päässä olevia hullunkurisia, pieniä, pyöreitä vehkeitä.

Hitaasti apinamies sai selville kirjan sivulle painettujen erilaisten kirjainyhdistelmien merkityksen, ja hänen lukiessaan alkoivat pikku hyönteiset, sillä sellaisiksi hän aina kirjaimia ajatteli, pyöriä ympäri perin sekasortoisesti, hämäten hänen katsettaan ja sekoittaen hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän kiivaasti pyyhkäisi silmiään kätensä selkämyksellä; mutta hänen onnistui vain hetkeksi saada hyönteiset pysymään yhtenäisessä ja järjellisessä asennossa. Hän oli nukkunut huonosti edellisenä yönä ja oli nyt lopen uupunut unen puutteesta, pahoinvoinnista ja kestämästään lievästä kuumeesta, joten hänen kävi yhä vaikeammaksi pitää huomiokykyään vireillä ja silmiään auki.

Tarzan tajusi, että hän oli nukkumaisillaan, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä selville ja päättänyt tyydyttää unen tarpeen, joka oli yltynyt melkein ruumiilliseksi kivuksi, heräsi hän siihen, että majan ovi avattiin. Käännyttyään nopeasti häiritsijään päin Tarzan hämmästyi nähdessään, että oviaukon täytti Bolganin, gorillan, kookas karvainen ruho.

Kaikista laajan viidakon asukkaista oli Tarzan kenties kaikkein vähimmin halunnut joutua pienessä majassa vastakkain juuri Bolganin, gorillan, kanssa, mutta hän ei pelännyt, vaikka hänen nopea silmänsä huomasikin, että Bolganin oli vallannut viidakkohulluus, jonka puuskia niin monet rajut urokset saavat. Tavallisesti isot gorillat karttavat tappelua, piileskelevät muilta viidakon asukkailta ja ovat yleensä mitä parhaita naapureita; mutta kun niitä ahdistetaan tai kun hulluus ne valtaa, ei yksikään viidakon asukas ole kylliksi rohkea ja hurjapäinen etsiäkseen vapaaehtoisesti riitaa niiden kanssa.

Mutta Tarzanin oli mahdotonta päästä pakoon. Bolgani tuijotti häneen ilkeine, punareunaisine silmineen. Aivan kohta hän karkaisi sisään ja apinamiehen kimppuun. Tarzan tarttui metsästyspuukkoon, jonka hän oli laskenut viereensä pöydälle; mutta kun hänen sormensa eivät heti osuneet aseeseen, loi hän nopean katseen sinnepäin nähdäkseen, missä se oli. Samassa sattui hänen katseensa kirjaan, jota oli katsellut ja joka edelleen oli auki Bolganin kuvan kohdalta. Tarzan löysi veitsensä, mutta hän vain hypisteli sitä välinpitämättömästi ja katseli hymyhuulin häntä lähestyvää gorillaa.

Enää hän ei antaisi olemattomien, unessa ilmestyvien olijoiden pettää itseään! Heti tuo Bolgani epäilemättä muuttuisi Pambaksi, rotaksi, jolla oli Tantorin, norsun, pää. Tarzan oli äskettäin nähnyt sellaisia kummallisia tapahtumia siksi paljon, ettei hän osannut aavistaakaan, mitä hän voisi odottaa; mutta tällä kertaa ei Bolgani muuttanut muotoaan, vaan eteni hitaasti nuorta apinamiestä kohti.

Tarzan oli hieman ymmällä myöskin siitä, ettei häntä haluttanut kuin hulluna syöksyä johonkin, turvapaikkaan, mikä oli ollut hänen voimakkain tunteensa äskeisessä merkillisessä seikkailussa. Hän oli nyt aivan oma itsensä, valmis taistelemaan, jos se kävisi tarpeelliseksi, mutta yhäti varma siitä, ettei hänen edessään oleva gorilla ollut lihaa ja verta.

Tuon pitäisi aivan heti haihtua ilmaan, ajatteli Tarzan, tai muuttua joksikin muuksi; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, Sen sijaan se kohosi selväpiirteisenä ja todellisena ikäänkuin oikea gorilla hänen edessään, upean, tumman karvan välkkyessä elinvoimasta ja terveydestä auringon säteissä, jotka tunkeutuivat huoneeseen nuoren loordi Greystoken takana olevasta korkeasta ikkunasta. Tämä oli enimmän todellisuutta muistuttavaa hänen kaikista seikkailuistaan, mietti Tarzan, kun hän toimettomana odotti seuraavaa huvittavaa piirrettä.

Ja sitten gorilla hyökkäsi. Kaksi valtavaa, känsäistä kättä tarttui apinamieheen, isot torahampaat paljastuivat lähellä hänen kasvojaan, kauhea murina kajahti laajasta kurkusta ja kuuma hengitys hiveli Tarzanin kasvoja, mutta sittenkin hän vain istui, virnaillen näylle. Tarzania voitaisiin pettää kerran tai kahdesti, mutta ei niin monta kertaa perätysten! Hän tiesi, että tämä Bolgani ei ollut todellinen Bolgani, sillä muutoin hän ei ikinä olisi päässyt majaan, koska vain Tarzan osasi käyttää salpaa.

Gorilla näytti ällistyvän karvattoman apinan omituisen alistumisen johdosta. Se pysähtyi hetkiseksi, ärisevä kita lähellä toisen kurkkua; sitten se näkyi äkkiä tehneen jonkun päätöksen. Heilautettuaan apinamiehen karvaiselle olalleen yhtä keveästi, kuin me, te tai minä, ottaisimme lapsen syliimme, kääntyi Bolgani ympäri, syöksyi ulkoilmaan ja lähti kiitämään isoja puita kohti.

Olihan Tarzan varma siitä, että tämä oli uniseikkailu, ja siksi hän vastustelematta vain hymyili leveästi, kun jättiläismäinen gorilla kantoi häntä pois. Pian, järkeili Tarzan, hän heräisi ja huomaisi taaskin olevansa majassa, jossa hän oli vaipunut uneen. Niin ajatellessaan hän vilkaisi taakseen ja näki majan oven olevan sepposen selällään. Tämä ei kelpaisi! Hän oli aina huolellisesti sulkenut ja teljennyt sen villien tunkeilijoiden varalta. Manu, marakatti, tekisi pahaa jälkeä Tarzanin aarteiden seassa, jos se pääsisi sisään vaikka vain muutamiksi minuuteiksi. Tarzanin mielessä heräsi pulmallinen kysymys. Missä oli uniseikkailujen ja todellisuuden raja? Miten hän saisi varmuuden siitä, ettei majan ovi todellakaan ollut auki? Hänen ympärillään näytti kaikki aivan tavalliselta — hän ei nähnyt mitään sellaisia luonnottomia liioitteluja kuin edellisissä uniseikkailuissaan. Olisi senvuoksi paras olla varuillaan ja ottaa varma selko siitä, että majan ovi oli suljettu — sehän ei haittaisi mitään siinäkään tapauksessa, vaikkei kaikkea sitä, mitä tuntui tapahtuvan, lainkaan tapahtuisikaan.

Tarzan koetti luiskahtaa pois Bolganin selästä, mutta iso otus vain murahti uhkaavasti ja puristi häntä entistä tiukemmin. Ponnistaen rajusti voimiaan kiskaisi apinamies itsensä irti, ja kun hän solahti maahan, kääntyi unigorilla äkäisesti häneen päin, tarttui häneen uudelleen ja iski vankat hampaansa sileään, ruskeaan olkapäähän.

Pilkallinen hymy häipyi Tarzanin huulilta, kun kipu ja lämmin veri nostattivat hänen taisteluhalunsa. Unta tai totta, tämä ei enää ollut leikkiä! Purren, repien ja äristen kierähtivät ottelijat maahan. Gorillan mielipuolinen raivo oli nyt kohonnut huippuunsa. Vähän väliä se hellitti hampaansa apinamiehen olkapäästä iskeäkseen ne Tarzanin kurkkuun; mutta Apinain Tarzan oli ennenkin kamppaillut sellaisten vastustajain kanssa, jotka ensinnä pyrkivät käsiksi henkitorveen, ja hän vältti vaaran joka kerta, samalla kun hän puolestaan koetti saada sormensa Bolganin kurkkuun. Vihdoin se hänelle onnistui — hänen jäntevät lihaksensa jännittyivät ja pullistuivat sileän ihon alla, kun hän pinnisti valtaiset voimansa viimeiseen saakka työntääkseen karvaisen ruumiin kauemmaksi itsestään. Ja samalla kun hän kuristi Bolgania ja pakotti apinaa peräytymään, työntyi hänen toinen kätensä heidän väliinsä, kunnes metsästyspuukko oli pedon sydämen kohdalla — sitten liikahti teräsjänteinen ranne nopeasti, ja terä sujahti maaliinsa.

Bolgani, gorilla, päästi yhden ainoan kauhean kirkaisun, riistäytyi irti apinamiehen otteesta, nousi pystyyn, hoippui muutamia askelia ja retkahti sitten maahan. Sen jäsenet nytkähtivät joitakuita kertoja suonenvedontapaisesti, ja sitten oli peto hiljaa.

Apinain Tarzan seisoi paikallaan, katsellen surmaamaansa otusta, pyyhkäisten kädellään tuuheaa, mustaa, takkuista tukkaansa. Äkkiä hän kumartui ja koetti kuollutta ruumista. Gorillan lämmin elinneste punasi hänen sormensa. Hän vei ne nenänsä alle ja haisteli. Sitten hän pudisti päätään ja palasi majalle. Ovi oli yhäti auki. Hän sulki sen ja pani salvan paikoilleen. Mentyään takaisin vastustajansa ruumiin ääreen hän taaskin jäi seisomaan, raapien päätänsä.

Jos tämä oli uniseikkailu, niin mikä sitten oli todellisuutta? Miten hän saattoi erottaa edellisen jälkimmäisestä? Kuinka paljon kaikesta siitä, mitä hänelle eläissään oli tapahtunut, oli todellista ja kuinka paljon vain näennäistä?

Hän laski toisen jalkansa pitkänään viruvalle ruholle, nosti kasvonsa taivasta kohti ja kajahutti urosapinan voittohuudon. Kaukaa vastasi siihen leijona. Se tuntui hyvin todelliselta — mutta sittenkään hän ei ollut siitä varma. Syvissä mietteissään hän painui viidakkoon.

Niin, hän ei tietänyt, mikä oli todellista, mikä ei; mutta yhden seikan hän tiesi — ikinä hän ei panisi enää suuhunsa Tantorin, norsun, lihaa.

KYMMENES LUKU

Päivä oli hyvin ihana. Lauhkea tuuli vilvoitti päiväntasaajan auringon paahdetta. Heimon keskuudessa oli viikkokausia vallinnut rauha, eikä ulkoapäin ollut sen alueille tunkeutunut ainoatakaan vierasta vihollista. Apinain mielestä oli kaikki tämä riittävä todistus siitä, että tulevaisuus olisi samanlainen kuin läheinen menneisyys — että ihanneolot pysyisivät.

Vahdit, joiden sijoittaminen oli nyt tottumuksen voimasta tullut heimoelämän tavaksi, joko vähensivät valppauttaan tai poistuivat tyyten paikoiltaan, miten heidän päähänsä milloinkin pisti. Heimo oli hajaantunut laajalle alueelle etsimään ravintoa. Näin saattavat rauha ja menestys kaivaa pohjan mitä alkeellisemman samoin kuin myös mitä korkeimmalle kehittyneen yhteiskunnan turvallisuudelle.

Myöskin yksilöt kävivät vähemmän varovaisiksi ja valppaiksi, niin että olisi saattanut luulla Numan, Saborin ja Shitan hävinneen koko luomakunnasta. Naarakset ja balut harhailivat suojelijoitta jylhässä viidakossa, kun taas ahnaat urokset hakivat ravintoa kaukana aukeamalla; niinpä myöskin Tika ja Gazan, hänen balunsa, liikkuivat heimon alueen äärimmäisellä eteläisellä liepeellä, eikä ainoatakaan isoa urosta ollut heidän lähistöllään.

Vielä kauempana etelässä vaelsi metsässä uhkaava olento — kookas urosapina, joka oli vimmastunut yksinäisyydestä ja tappiosta. Viikko sitten hän oli tavoittanut kaukana sieltä asustavan heimonsa kuninkuutta ja harhaili nyt kolhittuna, ruumis vielä hellänä, aarniometsässä yksinäisenä hylkiönä. Myöhemmin hän voisi palata oman heimonsa keskuuteen ja alistua karvaisen otuksen tahtoon, jota hän oli koettanut syöstä valtaistuimelta; mutta nyt hän ei vielä uskaltanut sitä tehdä, sillä hän ei ollut tavoittanut ainoastaan herransa ja mestarinsa kruunua, vaan myöskin hänen vaimojaan. Kuluisi vähintäänkin kokonainen kuukausi, ennenkuin loukattu hallitsija unohtaisi tapahtuman, ja siksi Tug vaelsi oudossa viidakossa julmana, peloittavana ja uhkuen vihaa.

Tällaisessa mielentilassa Tug osui aavistamattaan nuoren naaraksen läheisyyteen, joka oli yksin ruuanhakuretkellä — vieraan heimon naaraksen, joustavan ja voimakkaan ja verrattoman kauniin. Tug pidätti henkeään ja pujahti ketterästi tiepuoleen, jossa tiheälehväinen troopillinen pensaikko piilotti hänet Tikalta, samalla sallien hänen antaa silmiensä nauttia naaraksen viehkeydestä.

Mutta hänen katseensa ei yksinomaan tuijottanut Tikaan, vaan harhaili myöskin heitä ympäröivässä viidakossa, etsien Tikan heimon uroksia ja naaraita sekä baluja, mutta etupäässä uroksia. Kun himoitaan vieraaseen heimoon kuuluvaa naarasta, on otettava huomioon rajut, kookkaat, karvaiset huoltajat, jotka ani harvoin poistuivat etäälle holhoteistaan ja olivat valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta muukalaista vastaan puolustaessaan toverinsa puolisoa tai jälkeläisiä, aivan samoin kuin ottelisivat omien läheistensä puolesta.

Tug ei havainnut mitään jälkeä ainoastakaan apinasta, lukuunottamatta vierasta naarasta ja hänen likellään leikkivää nuorta balua. Hänen häijyt, verestävät silmänsä painuivat puolittain umpeen, kun hänen katseensa imeytyi edellisen viehättäviin muotoihin — mitä baluun tulee, niin hänen vankkojen leukojensa yksi ainoa puraisu sen hoikkaan niskaan riittäisi estämään sen nostamasta tarpeetonta hälyä.

Tug oli komea, kookas uros ja muistutti monessa suhteessa Tikan puolisoa Taugia. He olivat molemmat parhaassa iässä, kummallakin heillä oli ihailtavat lihakset ja mainiot torahampaat, kumpikin he olivat niin peloittavan hurjia kuin vaativaisinkin ja tarkimminkin valitseva naaras voi haluta. Jos Tug olisi ollut Tikan omaa heimoa, niin Tika olisi voinut yhtä hyvin suostua häneen kuin Taugiinkin, kun hänen paritteluaikansa tuli; mutta nyt hän oli Taugin, eikä yksikään muu uros saanut vaatia häntä omakseen ensin voittamatta Taugia mieskohtaisessa kamppailussa. Ja sittenkin pidätti Tika itselleen erinäisiä oikeuksia tähän asiaan nähden. Jollei hän suosinut uutta kosijaa, saattoi hän itsekin astua kilpakentälle tukemaan oikeudenmukaista puolisoansa, vähentäen parhaansa mukaan toisen voittomahdollisuuksia; eikä se olisikaan mikään vähäinen apu Tikan herralle ja isännälle, sillä vaikka Tikan torahampaat olivatkin pienemmät kuin uroksen, niin hän osasi käytellä niitä erinomaisen tehokkaasti.

Tika oli parhaillaan lumoavan miellyttävässä puuhassa, etsimässä kovakuoriaisia, unohtaen kaiken muun. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, kuinka kauas heimon muista jäsenistä hän ja Gazan olivat joutuneet, eivätkä hänen turvallisuudesta huolehtivat aistimensa olleet valppaina, kuten niiden olisi pitänyt olla. Kuukausia kestänyt vaaroilta suojattu elämä huolellisten vahtien turvassa, joita sijoittamaan Tarzan oli heimon opettanut, oli tuudittanut heimon jäsenet rauhallisuuden tuntuun ja luottamaan petolliseen uskoon, joka oli menneisyydessä tuottanut tuhon monelle valistuneelle yhteiskunnalle ja tuottaa vielä vastaisuudessa monelle — siihen nimittäin, että koska heitä ei ole ahdistettu, ei heitä ikinä ahdistetakaan.

Tultuaan varmaksi siitä, ettei lähimmässä ympäristössä ollut ketään muita kuin naaras baluineen, Tug hiipi hiljaa heitä kohti. Tika oli selin häneen päin, kun hän lopullisesti karkasi heidän kimppuunsa; mutta Tikan aistit olivat viimeinkin heränneet huomaamaan uhkaavan vaaran, ja hän pyörähti outoa urosta kohti juuri kun tämä oli saavuttamaisillaan hänet, Tug pysähtyi muutaman askeleen päähän hänestä. Vieraan naaraksen viettelevä naisellinen sulous oli haihduttanut uroksen raivon. Hän päästeli lepyttäviä äännähdyksiä — maiskutellen leveitä, litteitä huuhaan — eivätkä ne äänet olleetkaan niin kovin erilaisia kuin ne, joita saattaa kuulua oikeassa suutelossa.

Mutta Tika vain paljasti hampaansa ja murisi. Pikku Gazan lähti juoksemaan äitiänsä kohti, mutta tämä varoitti häntä pysymään etäällä, ehättäen huutamaan: "Krig-ah!" ja käski hänen kiivetä korkean puun ylimmille oksille. Ilmeisestikään ei uusi kosija tehnyt Tikaan suotuisaa vaikutusta. Tug oivalsi sen ja muutti menettelytapaansa sen mukaisesti. Hän pullisti jättimäistä rintaansa, iski siihen känsittyneillä rystysillään ja pöyhisteli, huojuen edestakaisin Tikan edessä.

"Minä olen Tug", hän rehenteli. "Katso iskuhampaitani! Katso voimakkaita käsiäni ja tanakoita jalkojani! Yhdellä puraisulla kykenen surmaamaan teidän väkevimmän uroksenne. Olen yksin tappanut Shitan. Olen Tug. Tug tahtoo sinut omakseen."

Sitten hän jäi odottamaan nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen kerskailunsa oli tehnyt, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Tika kääntyi niin nopeasti, ettei sitä olisi saattanut odottaa niin raskaalta olennolta, ja lähti nuolena kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Kiukkuisesti murahtaen syöksyi Tug tavoittamaan häntä; mutta pienempi, keveämpi naaras oli liian nopsa hänen saavutettavakseen. Hän ajoi Tikaa takaa muutamia metrejä, jäi sitten seisomaan puhisten ja karjuen sekä pieksäen maata vankoilla nyrkeillään.

Hänen lähellään kasvavassa puussa istuva pikku Gazan näki vieraan uroksen raivon ja pettymyksen ilmaisut. Ollen nuori ja luullen olevansa turvassa painavan uroksen yltämättömissä kiljaisi Gazan harkitsemattoman herjauksen heidän kiusanhengelleen. Tug vilkaisi ylöspäin. Tika oli pysähtynyt vähän matkan päähän — hän ei tahtonut poistua kauas balustaan; sen käsitti Tug heti ja päätti nopeasti käyttää sitä edukseen. Hän näki, että se puu, jossa nuori apina kyykötti, oli yksinäinen ja ettei balu voisi päästä toisiin puihin laskeutumatta ensin maahan. Hän saisi äidin käsiinsä sen nojalla, että tämä rakasti lastaan.

Hän heilautti itsensä puun alaoksille. Pikku Gazan lakkasi herjaamasta Tugia; hänen ilmeensä muuttui ilkkuvasta huolestuneeksi ja sitten hyvin pian pelokkaaksi, kun Tug alkoi kiivetä häntä kohti. Kirkuen kehoitti Tika Gazania nousemaan korkeammalle, ja pieni apina kapusi hennoille oksille, jotka eivät kannattaisi ison apinan painoa; mutta siitä huolimatta Tug kiipesi edelleen. Tika ei ollut peloissaan. Hän tiesi, ettei Tug voisi nousta kyllin korkealle saadakseen Gazanin kiinni, ja siksi hän istui vähän matkan päässä puusta, syytäen ahdistajalle viidakkohäväistyksiä. Naaraksena hän oli siinä taidossa oikea mestari.

Mutta hän ei tietänyt, kuinka ilkeämielisen ovelat Tugin vähäiset aivot olivat. Hänestä oli varmaa, että uros kapuaisi Gazania kohti niin pitkälle kuin pääsisi ja huomattuaan sitten, ettei hän yltäisi baluun, lähtisi jälleen ajamaan häntä takaa, mikä olisi yhtä tuloksetonta. Hän uskoi niin lujasti, että hänen balunsa oli turvassa ja että hän itse kykeni huolehtimaan itsestään, ettei hän kiljaissut avunpyyntihuutoa, joka pian olisi kiidättänyt heimon muut jäsenet parvissa hänen luokseen.

Verkalleen kohoten Tug saavutti sen rajan, jota ylempänä oleville hennoille oksille hän ei rohjennut kiskoa raskasta ruhoaan. Gazan oli vielä lähes viisi metriä hänen yläpuolellaan. Uros sijoittui vakavasti istumaan ja tarttui latvaan voimakkaine käsineen. Tikan valtasi kauhu. Hän oivalsi heti toisen aikeet. Gazan kyyrötti korkealla huojuvalla oksalla. Ensimmäisestä pudistuksesta hän menetti tasapainonsa, vaikka hän ei tyyten pudonnutkaan, vaan jäi riippumaan kaikkien neljän raajansa varaan. Mutta Tug ponnisteli kahta rajummin; se oksa, johon nuori apina oli tarrautunut, naksahteli pahasti. Tika ymmärsi liiankin selvästi, minkälainen, lopputuloksen täytyi olla, ja unohtaen syvässä äidinrakkaudessaan oman vaaransa hän syöksyi eteenpäin kiivetäkseen puuhun tappelemaan tuon kammottavan otuksen kanssa, joka uhkasi hänen pienokaisensa henkeä.

Mutta ennenkuin hän ennätti edes rungolle, onnistui Tugin saada latva siksi rajuun liikkeeseen, että Gazanin ote heltisi. Kirkaisten suistui balu lehvien välitse, turhaan hapuillen saadakseen uudelleen kiinni, ja putosi raskaasti kumahtaen äitinsä jalkojen juureen, jääden virumaan siihen ääneti ja hievahtamatta. Parkaisten kumartui Tika ottamaan elotonta ruumista syliinsä; mutta samassa oli Tug hänen niskassaan.

Rimpuillen ja purren koetti Tika vapautua; mutta ison uroksen jättiläislihakset olivat ylivoimaiset hänen heikommille jänteilleen. Tug löi ja kuristi häntä useita kertoja, kunnes hän vihdoin melkein tajuttomana heittäytyi rennoksi ja oli alistuvinaan. Sitten uros nosti hänet olalleen ja kääntyi takaisin etelään vievälle polulle, jota myöten oli tullutkin.

Maassa virui pienen Gazanin liikkumaton ruumis. Hän ei valittanut. Hän ei värähtänytkään. Hitaasti nousi aurinko keskitaivaalle. Pensaikossa hiipi syyhyinen otus, kuono koholla nuuhkien viidakkotuulahduksia. Se oli Dango, hyena. Äkkiä sen inhoittava turpa pistäytyi esiin läheisen lehvistön lävitse, ja sen julmat silmät suuntautuivat Gazaniin.

Varhain samana aamuna oli Apinain Tarzan mennyt rannikolle sijaitsevalle majalle, jossa hän vietti useita tunteja heimon oleskellessa sen läheisyydessä. Lattialla oli miehen luuranko — kaikki, mitä oli jälellä entisestä loordi Greystokesta — samassa asennossa, johon se oli pudonnut silloin, kun Kertshak, iso apina, oli sen kaksikymmentä vuotta sitten elottomana heittänyt kouristaan. Jo aikoja sitten olivat termiitit ja pienet nakertajat kalunneet englantilaisen lujatekoiset luut puhtaiksi. Tarzan oli vuosikausia nähnyt sen viruvan paikallaan eikä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin niihin lukemattomiin tuhansiin luihin, joita oli siroteltuna sinne tänne hänen oleskelupaikoillaan ja poluillaan viidakossa. Vuoteella lepäsi toinen, pienempi luuranko, eikä nuorukainen välittänyt mitään siitä sen enempää kuin toisestakaan. Mistäpä hän olisi tietänyt, että toinen oli ollut hänen isänsä, toinen hänen äitinsä? Loordi Greystoke-vainajan niin rakastavan huolellisesti valmistamassa karkeatekoisessa kehdossa oleva vähäinen luukasa ei merkinnyt hänelle mitään — että tuo pieni kallo olisi vielä kerran apuna, kun todistettaisiin hänen oikeutensa ylvääseen arvonimeen, siitä hänellä oli yhtä vähän aavistusta kuin Orionin tähtien kuista. Tarzanista ne olivat luita — pelkkiä luita. Hän ei niitä tarvinnut, sillä niissä ei ollut lainkaan jäljellä lihaa, eivätkä ne olleet hänen vastuksinaan, sillä hän ei kaivannut vuodetta, ja lattialla olevan luurangon ylitse hän jaksoi helposti harpata.

Tänään hän oli rauhaton. Hän käänteli ensin toisen, sitten, toisen kirjan lehtiä. Hän katseli kuvia, jotka hän muisti ulkoa, ja sysäsi sitten kirjan syrjään. Hän penkoi kaapin sisältöä ainakin tuhannen kertaa. Hän otti sieltä esille pussin, jossa oli paljon pieniä, pyöreitä metallilevyjä. Kuluneiden vuosien aikana hän oli leikkinyt niillä usein; muta aina hän oli pannut ne huolellisesti takaisin pussiin ja pussin takaisin kaappiin juuri samalle hyllylle, jolta hän oli sen ensiksi löytänyt. Omituisesti ilmeni perinnöllisyyden vaikutus apinamiehessä. Järjestystä rakastavan rodun vesana hän itsekin rakasti järjestystä tietämättä miksi.

Apinat pudottivat esineet käsistään heti, kun heidän mielenkiintonsa niitä kohtaan sammui — korkeaan ruohikkoon tai puiden yläoksille. Pudottamansa kappaleet he joskus löysivät jälleen, mutta vain sattumalta. Sellainen ei ollut Tarzanin tapa. Hänen vähäinen omaisuutensa oli määrätyissä paikoissa, ja tunnollisesti hän palautti jokaisen esineen omalle paikalleen herettyään sitä käyttämästä. Pussissa olevat pyöreät metallilevyt olivat hänestä aina mielenkiintoisia. Niiden kummallakin puolen oli kohokuvia, joiden merkitystä hän ei oikein ymmärtänyt. Levyt olivat kirkkaita ja välkkyviä. Hänestä oli hauskaa järjestää niitä erilaisiksi kuvioiksi pöydällä. Satoja kertoja hän oli leikkinyt siten. Kun hän tänään oli samassa puuhassa, putosi häneltä yksi niistä, kaunis, keltainen kappale — englantilainen punnanraha — ja kieri sen vuoteen alle, jossa aikoinaan viehättävän lady Alicen maallinen tomu lepäsi.

Säntillisenä miehenä Tarzan heti laskeutui nelinkontin etsimään sängyn alta pudonnutta kultakolikkoa. Niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, hän ei ollut koskaan ennen tarkastanut vuoteen alustaa. Hän löysi kolikon ja myöskin jotakin muuta — pienen, puisen lippaan, jossa oli löyhästi kiinni painettu kansi. Otettuaan ne molemmat hän pisti punnan takaisin pussiin ja pussin takaisin hyllyllensä kaappiin. Sitten hän tutki lipasta. Siinä oli joukko lieriömäisiä metallipalasia, joiden toinen pää suippeni kartiomaisesti ja toisessa, tasaisessa päässä oli ulkoneva reunus. Ne olivat kaikki aivan vihreitä ja himmeitä, vuosien aikana kerrostuneen kuparihomeen peittämiä.

Tarzan otti niitä lippaasta kourallisen ja tarkasti niitä. Hän hieroi kahta vastakkain ja huomasi, että vihreä väri lähtisi pois, jättäen näkyviin kiiltävän pinnan kahdelle kolmasosalle niiden pituudesta, kun taas kartiokärkinen pää jäi himmeän harmaaksi. Etsittyään puupalasen hän hankasi, sillä ripeästi yhtä lieriötä ja sai vaivojensa palkkioksi siihen välkkyvän hohteen, joka miellytti häntä.

Hänen kupeellaan riippui reppu, jonka hän oli anastanut eräältä monista surmaamistaan mustista sotureista. Reppuun hän pani kourallisen uusia lelujaan, aikoen kiilloittaa ne joutohetkinään. Sitten hän sijoitti lippaan takaisin sängyn alle, ja kun hän ei löytänyt enää mitään muuta huvittavaa, poistui hän majasta ja palasi heimon luokse.

Päästyään lähelle apinoita hän kuuli kovaa hälyä edestäpäin — naaraiden ja balujen äänekästä kirkumista, kookkaiden urosten hurjia, kiukkuisia ärjäisyjä ja murahduksia. Hän kiihdytti heti vauhtiaan, sillä hänen korviinsa saapuvat "Krig-ah!" huudot ilmaisivat hänelle, että hänen tovereillaan oli hätä.

Sillä aikaa kun Tarzan oli ollut omissa hommissaan isävainajansa majassa, oli Taug, Tikan jäntevä puoliso, ollut haeskelemassa ravintoa noin puolentoista kilometrin päässä heimon pohjoispuolella. Saatuaan vihdoin vatsansa täyteen hän oli kääntynyt laiskasti palaamaan aukeamalle, jossa hän oli heimon viimeksi nähnyt, ja pian hän sivuutti sinne tänne yksittäin, kaksittain tai kolmittain hajaantuneita apinoita. Tikaa ja Gazania hän ei tavannut ja alkoi pian tiedustella toisilta, missä he olivat; mutta kukaan ei ollut nähnyt heitä äskettäin.

Alempien olentojen mielikuvitus ei ole kovinkaan kehittynyt. He eivät, kuten te ja minä teemme, loihdi sielunsa silmien eteen eloisia näkyjä siitä, mitä kaikkea on saattanut tapahtua, eikä Taugissa niin ollen nytkään herännyt pahoja aavistuksia siitä, että onnettomuus oli kohdannut hänen puolisoaan ja heidän jälkeläistään — hän vain tahtoi löytää Tikan voidakseen laskeutua pitkäkseen varjoisaan paikkaan ja panna Tikan raapimaan selkäänsä, sillä aikaa kun hän sulatteli aamiaistaan. Mutta vaikka hän huuteli puolisoaan, etsi häntä ja kyseli kaikilta, joita kohtasi, ei hän löytänyt jälkeäkään Tikasta eikä myöskään Gazanista.

Hän alkoi äkämystyä ja hautoa mielessään Tikan kurittamista, koska tämä oli poistunut niin kauas, kun aviopuoliso häntä tarvitsi. Hän eteni etelään päin riistapolkua pitkin; hänen känsittyneet jalkapohjansa ja rystysensä eivät ollenkaan kapsahtaneet maahan sattuessa; äkkiä hän havaitsi Dangon, joka oli pienen aukeaman vastaisella laidalla. Haaskansyöjä ei huomannut Taugia, sillä sen silmät tuijottivat yhä värähtämättä johonkin ruohikossa erään puun alla viruvaan olioon, jonka kimppuun se parhaillaan hiipi, noudattaen lajilleen ominaista salakavalaa varovaisuutta.

Taug, joka itsekin oli hyvin varovainen, kuten pitääkin olla sellaisen, joka vaeltelee viidakossa ja haluaa säilyttää henkensä, kiipesi meluttomasti puuhun, josta hän voi paremmin silmäillä aukeamaa. Hän ei pelännyt Dangoa; mutta hän halusi saada selville; mitä Dango vainusi. Häntä kenties kannusti yhtä paljon uteliaisuus kuin varovaisuus.

Ja kun Taug pääsi sellaiselle kohdalle oksien sekaan, josta hän esteettömästi näki aukeamalle, oli Dango jo nuuhkimassa olentoa, jonka Taug heti tunsi oman pikku Gazaninsa elottomaksi ruumiiksi.

Päästäen niin kauhean, niin petomaisen karjaisun, että se hetkiseksi lamautti yllätetyn Dangon, heittäytyi iso apina valtavine ruhoineen hölmistyneen hyenan niskaan. Kiljuen ja äristen kääntyi maahan rusentunut Dango repimään ahdistajaansa; mutta hän oli yhtä voimaton kuin varpunen haukan kynsissä. Taugin paksut, pahkaiset sormet puristuivat hyenan kurkkuun ja selkään, hänen leukapielensä loksahtivat yhden ainoan kerran takkuiseen niskaan, musertaen selkäytimen, ja sitten hän viskasi kuolleen raadon halveksivasti syrjään.

Taaskin hän kajahdutti huudon, jolla urosapina kutsuu puolisoaan, mutta vastausta ei tullut; sitten hän kumartui nuuhkimaan Gazanin ruumista. Tämän villin, kamalan näköisen pedon rinnassa liikkui, joskin heikoimpina, samanlaisia isällisen rakkauden tunteita, jotka panevat meidänkin sydämemme sykähtelemään. Vaikka meillä ei olisikaan siitä kouraantuntuvia todistuksia, täytyisi meidän se sittenkin tietää, koska vain sen nojalla voidaan selittää ihmisrodun olemassaolo; sillä rodun ollessa varhaisilla asteillaan olisi urosten kateus ja itsekkyys tuhonnut poikaset sitä myöten kuin niitä tuli maailmaan, jollei Jumala olisi heidän pedonrintoihinsa kätkenyt isänrakkautta, jonka voimakkain ilmenemismuoto on urosten suojelemisvaisto.

Taugin suojelemisvaisto oli hyvin kehittynyt; mutta lisäksi hän oli kiintynyt jälkeläiseensä, sillä Taug oli harvinaisen älykäs näyte noista isoista, ihmisenmuotoisista apinoista, joista Gobin alkuasukkaat puhelevat kuiskaten ja joita yksikään valkoihoinen ei ole milloinkaan nähnyt, tai jos on nähnyt, niin ei ole jäänyt eloon kertomaan näkemästään, kunnes Apinain Tarzan joutui niiden keskuuteen.

Ja niinpä Taug suri, kuten kuka muu isä hyvänsä olisi surrut menetettyään pienokaisensa. Teistä olisi pikku Gazan saattanut näyttää kammottavalta ja inhoittavalta otukselta, mutta Taugista ja Tikasta hän oli yhtä kaunis ja herttainen kuin teidän pikku Maijanne tai Juhonne tai Anna-Liisanne teistä; ja hän oli heidän esikoisensa, heidän ainoa balunsa ja urospuolinen — kolme seikkaa, jotka riittävät tekemään apinapienokaisen kenen hyvänsä hellän isän lemmikiksi.

Jonkun aikaa Taug nuuhki pientä, liikkumatonta balua. Huulillaan ja kielellään hän silitteli ja hyväili sekaantunutta karvapeitettä. Hänen villistä suustaan pääsi hiljainen valitus; mutta murheen jäljessä seurasi pian ylivoimainen kostonhimo.

Hypäten seisomaan hän alkoi karjua "Krig-ah!" huutoja, joita vähän väliä tehosti vimmastuneen taistelunhaluisen — raivohullun, verenhimon valtaaman — urosapinan vertahyydyttävät ärjäisyt.

Vastaukseksi kajahti heimon jäsenten huutoja heidän rientäessään puita myöten hänen luokseen. Juuri ne kuuli Tarzan palatessaan majasta; ja vastaukseksi niihin hän antoi oman äänensä kaikua ja lisäsi nopeuttaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän keskitasanteita myöten.

Kun hän vihdoin ennätti heimon luokse, olivat apinat keräytyneet yhteen, ympäröiden Taugin ja jonkun toisen, joka lepäsi liikkumattomana maassa. Pudottauduttuaan puusta Tarzan lähestyi ryhmän keskustaa. Taug yhä kiljui taisteluhaasteitaan, mutta nähdessään Tarzanin hän vaikeni, kumartui, otti syliinsä Gazanin ja ojensi balun Tarzanin nähtäväksi. Kaikista heimon uroksista Taug piti vain Tarzanista. Tarzaniin hän luotti ja turvautui häneen kuten ainakin viisaampaan ja kokeneempaan. Tarzanin luokse hän tuli nytkin — lapsuusaikaisen kisakumppaninsa, varttuneella iällä suoritettujen lukemattomien ottelujen taistelutoverin luokse.

Kun Tarzan näki Taugin käsivarsilla olevan liikkumattoman ruumiin, pääsi hänen huuliltaan matala murahdus, sillä myöskin hän rakasti Tikan balua.

"En tiedä", vastasi Taug. "Löysin hänet virumassa täällä vierellään Dango, joka oli juuri alkamaisillaan ahmia häntä; mutta Dango ei sitä tehnyt — hänessä ei ole hampaiden jälkiä."

Tarzan meni likemmäksi ja painoi korvansa Gazanin rintaa vasten. "Hän ei ole kuollut", hän virkkoi. "Kenties hän ei kuolekaan." Hän tunkeutui apinatungoksen läpi ja kiersi kerran sen ympäri, tarkastaen maata joka askeleella. Äkkiä hän pysähtyi, painoi nenänsä aivan lähelle maata ja haisteli. Sitten hän hypähti pystyyn ja huudahti omituisesti. Taug ja muut apinat keräytyivät hänen ympärilleen, sillä äänestä tiesivät, että vainuaja oli löytänyt otuksen jäljet.

"Täällä on ollut vieras uros", selitti Tarzan. "Hän on kolhaissut
Gazania ja vienyt pois Tikan."

Taug ja muut urokset alkoivat karjua uhkaavasti; mutta he eivät tehneet mitään. Jos vieras uros olisi ollut heidän näkyvissään, niin he olisivat repineet hänet kappaleiksi; mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut seurata häntä.

"Jos kolme vahtiurosta olisi ollut paikoillaan heimon ympärillä, niin tätä ei olisi tapahtunut", äkäili Tarzan. "Tällaista tapahtuu vähän väliä, niin kauan kuin te ette pidä kolmea urosta tarkkailemassa vihollisten lähentymistä. Viidakko on täynnä vihollisia, mutta sittenkin te sallitte naaraittenne ja balujenne hakea ruokaa mistä haluavat yksin ja suojelematta. Tarzan lähtee nyt — hän menee etsimään Tikaa ja tuomaan hänet takaisin heimon luokse."

"Ei", torjui Tarzan, "te ette lähde kaikki. Me emme voi ottaa naaraita ja baluja mukaamme metsästys- ja taisteluretkille. Teidän on jäätävä heidän turvakseen tai menetätte heidät kaikki."

Apinat kynsivät päätään. Hänen neuvonsa viisaus alkoi selvetä heille, mutta aluksi he olivat innostuneet uuteen ajatukseen — että olisi ajettava takaa vierasta pahantekijää, riistettävä häneltä saalis ja rangaistava häntä. Aikakausia kestänyt tapa oli syövyttänyt yhteiskuntavaiston heidän mieliinsä. He eivät tienneet, miksi he eivät olleet tulleet ajatelleeksi rikollisen takaa-ajoa ja rankaisemista — he eivät voineet tietää sen johtuneen siitä, etteivät he olleet vielä kohonneet kylliksi korkealle henkiselle tasolle kyetäkseen toimimaan yksilönä. Kun he joutuivat ahdinkoon, kiidätti yhteiskuntavaisto heidät tiiviiksi laumaksi, sillä sillä tavoin oli isojen, rajujen urosten yhdistynein voimin helpompi puolustaa heitä vihollisia vastaan.

Se ajatus, että heidän olisi jakauduttava, taistellakseen vihollisen, kanssa, ei ollut vielä välähtänyt heidän päähänsä — se oli liian paljon tavoista poikkeava, liian paljon ristiriidassa yhteiskunnan etujen kanssa. Mutta Tarzanista se oli ensimmäinen ja luonnollisin ajatus. Hänen aistinsa ilmaisivat hänelle, että vain yksi ainoa uros oli hyökännyt Tikan ja Gazanin kimppuun. Yhtä ainoata vihollista rankaisemaan ei tarvittu koko heimoa. Kaksi nopeata urosta voisi pian saavuttaa hänet ja pelastaa Tikan.

Aikaisemmin ei kukaan ollut ajatellut lähteä etsimään heimolta silloin tällöin ryöstettyjä naaraita. Jos Numa, Sabor, Shita tai johonkin toiseen heimoon kuuluva urosapina sattui viemään nuoren naaraan tai emon, kun ei ketään ollut saapuvilla — niin naaras oli poissa, siinä kaikki. Jos uhri sattui olemaan jonkin uroksen puoliso, niin leski murahteli yhden tai parin päivän aikana, ja jos oli kylliksi väkevä, otti sitten uuden puolison omasta heimosta; jolleivät voimat siihen riittäneet, niin hän vaelsi kauas viidakkoon etsimään tilaisuutta saadakseen ryöstää naaraan jostakin toisesta heimosta.

Tähän asti oli Apinain Tarzan sopeutunut tällaiseen menettelyyn, koska hän ei ollut tuntenut lainkaan mielenkiintoa ryöstettyjä kohtaan. Mutta Tika oli ollut hänen ensi lemmittynsä, ja Tikan balulla oli hänen sydämessään samanlainen sija kuin hänen omalla balullaan olisi ollut. Vain kerran tätä ennen oli Tarzan tahtonut ajaa takaa ja kostaa. Se oli tapahtunut vuosia sitten, silloin kun Kulonga, Mbongan, päällikön, poika oli tappanut Kaalan. Silloin oli Tarzan yksin seurannut murhaajaa ja kostanut. Nyt häntä kannusti sama intohimo, vaikkakaan ei niin kiihkeänä.

Hän kääntyi Taugiin päin. "Jätä Gazan Mumgan hoivaan"! hän kehoitti. "Mumga on vanha, ja hänen hampaansa ovat murtuneet, eikä hän ole lainkaan hyvä; mutta hän voi vaalia Gazania siihen saakka, kunnes me palaamme mukanamme Tika. Ja jos Gazan on kuollut, kun me tulemme takaisin", lisäsi hän Mumgalle, "niin minä tapan sinut".

"Menemme noutamaan Tikaa", vastasi apinamies, "ja surmaamaan hänen ryöstäjänsä. Tule!"

Hän lähti vieraan uroksen jäljille, jotka hänen harjaantuneet aistinsa selvästi eroittivat, eikä vilkaissutkaan taakseen nähdäkseen, seurasiko Taug häntä. Viimemainittu laski Gazanin Mumgan syliin, lausuen jäähyväisiksi: "Jos hän kuolee, niin Tarzan tappaa sinut." Sitten hän riensi ruskeaihoisen nuorukaisen jälkeen, joka jo juosta hölkytti viidakkopolkua pitkin.

Ei ainoakaan Kertshakin heimon uros ollut niin hyvä vainuaja kuin Tarzan, sillä hänen harjoituksen terästämien aistiensa tukena oli korkealle kehittynyt älykkyys. Arvostelukykynsä nojalla hän tiesi, minkä tien takaa-ajettava luonnostaan oli valinnut, joten hänen tarvitsi pitkin matkaa tarkata vain silmäänpistävimpiä merkkejä; ja tänään oli Tugin kulkema tie hänestä yhtä selvä kuin painetun sivun rivit teistä tai minusta.

Joustavan apinamiehen kintereillä juoksi kookas ja karvainen urosapina. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan. He liikkuivat äänettömästi kuin olisivat olleet varjoja metsän kymmenientuhansien varjojen joukossa. Yhtä valppaana kuin Tarzanin silmät ja korvat oli myöskin hänen ylimysnenänsä. Jäljet olivat tuoreet, ja kun he nyt olivat ehtineet pois heimosta leviävän voimakkaan apinahajun piiristä, ei hänen ollut lainkaan vaikeata seurata Tugia ja Tikaa yksinomaan hajuaistinsa avulla. Tikan tuttu haju ilmoitti sekä Tarzanille että Taugille, että he olivat hänen jäljillään, ja pian kävi Tugin haju heille yhtä tutuksi kuin toinenkin.

Heidän reippaasti edetessään peittyi aurinko äkkiä synkkään pilveen. Tarzan kiihdytti vauhtiaan. Nyt hän suorastaan lensi pitkin viidakkopolkua; niissä paikoissa taas, missä Tug oli turvautunut puihin, seurasi hän ketterästi kuin orava pitkin lehväisten oksien muodostamaa notkuvaa ja huojuvaa polkua, heilautellen itseään puusta toiseen kuten Tug oli tehnyt aikaisemmin, mutta he olivat nopeampia, koska heitä ei ollut hidastamassa taakka kuten Tugia.

Tarzan tunsi, että heidän täytyi olla aivan pakenijan kintereillä, sillä haju kävi yhä voimakkaammaksi; mutta silloin äkkiä välähti viidakossa huikaiseva salama, ja taivaalla ja metsässä kiiri huumaava jyrinä, joka pani maan vavahtelemaan. Sitten tuli sade — ei sellaisena kuin se tulee meille lauhkeissa vyöhykkeissä, vaan valtavana vyörynä — valaen vettä tonneittain eikä pisaroittain metsän taipuvien jättiläisten ja niiden suojassa kyyristelevien, säikähtyneiden olentojen päälle.

Ja sade teki sen, mitä Tarzan tiesi sen tekevän — se pyyhki vainuttavan jäljet pois maan pinnalta. Vettä ryöppysi puoli tuntia — sitten pilkisti aurinko esiin, ja metsä näytti välkkyvän miljoonista säihkyvistä helmistä, mutta apinamies, jonka silmät tavallisesti olivat avoinna viidakon ihmeellisille vaihteluille, ei tällä kertaa nähnyt niitä. Hänen aivoihinsa ei mahtunut muuta ajatusta kuin se, että Tikan ja hänen ryöstäjänsä jäljet olivat hävinneet.

Myöskin puiden oksilla on paljon käytettyjä polkuja aivan samoin kuin maan pinnalla; mutta puissa ne haarautuvat ja menevät ristikkäin useammin, koska eri suuntiin liikkuminen on helpompaa kuin maata peittävässä tiheässä kasvistossa. Yhtä tällaista selvästi näkyvää polkua pitkin etenivät Tarzan ja Taug edelleen sateen lakattua, sillä apinamies päätteli, että rosvo oli todennäköisesti valinnut juuri sen; mutta saavuttuaan haarautumaan he olivat ymmällä. Siihen he pysähtyivät, ja Tarzan tarkasti jokaista oksaa ja lehvää, jota pakeneva apina olisi mahdollisesti saattanut koskettaa.

Hän nuuhki puun runkoa ja etsi tarkoilla silmillään sen kuoresta jotakin merkkiä ryöstäjän kulkemasta tiestä. Se oli hidasta työtä, ja Tarzan tiesi rosvon koko ajan ponnistelevan yhä vain kauemmaksi heistä — voittavan kalliita minuutteja, joina hän saattoi päästä turvaan, ennenkuin he saavuttaisivat hänet.

Apinamies poikkesi ensin toiselle, sitten toiselle haarautumalle, käyttäen tutkimuksissaan ihmeellisen erämieskykynsä kaikkia taitokeinoja; mutta yhä oli kaikki turhaa, sillä rankka sadekuuro oli huuhtonut hajun kaikista sateelle alttiista paikoista. Tarzan ja Taug etsivät puoli tuntia, kunnes Tarzanin tarkka nenä vihdoin erotti heikosti tuntuvan Tugin hajun tuuhean lehväkimpun alta, jota karvainen olkapää oli pyyhkäissyt, kun apina kulki sen alitse.

Taaskin he lähtivät seuraamaan jälkiä, mutta nyt se kävi verkkaisesti ja sattui useita lamauttavia viivytyksiä, kun jäljet katosivat ja niitä tuntui olevan mahdoton enää löytää. Te ja minä emme olisi havainneet minkäänlaisia jälkiä, emme edes ennen sadetta, paitsi kenties niillä kohdilla, joissa Tug oli laskeutunut maahan ja seurannut riistapolkua. Sellaisissa paikoissa olivat isojen, kämmentä muistuttavien jalkojen ja toisen vankan käden rystysten painamat merkit joskus siksi selviä, että tavallinen kuolevainen saattoi ne huomata. Näistä ja eräistä muista havainnoistaan Tarzan päätteli, että apina yhä kantoi Tikaa. Hänen jalkansa olivat uponneet siksi syvälle, että niiden varassa on täytynyt olla paljon raskaamman kuorman kuin ainoankaan uroksen paino oli, sillä nehän olivat kantaneet Tugin ja Tikan yhteistä painoa; se taas, etteivät maata milloinkaan olleet koskettaneet kuin toisen käden rystyset, osoitti, että toisella kädellä oli jotakin muuta tehtävää — pidellä vankia karvaisella olkapäällä. Suojaisilla paikoilla saattoi Tarzan nähdä, missä taakka oli siirretty olalta toiselle; siitä olivat merkkinä kannettavan puolisen jalan jäljen syventyminen ja rystysten jälkien vaihtuminen polun toiselta reunalta toiselle.

Maan pinnalla olevilla poluilla oli apina joskus kävellyt melkoisia matkoja pystyssä vain takajalkojensa varassa — ihmisten tapaan; mutta samoin olisi voinut tehdä kuka hyvänsä samaan lajiin kuuluva ihmisapina, sillä päinvastoin kuin simpanssi ja gorilla he kävelivät ilman käsien apua aivan yhtä helposti kuin nojautumalla niihin. Mutta juuri tällaiset seikat auttoivat Tarzania ja Taugia määrittelemään, minkä näköinen ryöstäjä oli; ja kun hänen yksilöllinen hajunsa jo oli lähtemättömästi syöpynyt heidän muistiinsa, saattoivat he kohdatessaan hänet, vaikka hän olisikin jo saanut jätetyksi Tikan luotaan, tuntea hänet paljon varmemmin kuin nykyaikainen etsivä valokuvineen ja Bertillon-mittauksineen kykenee tuntemaan sivistyneen oikeuden kynsistä karanneen rikollisen.

Mutta terästetyistä ja herkkävireisistä havaintoelimistään huolimatta saivat nämä kaksi Kertshakin heimon urosta usein pinnistää kaikkensa kyetäkseen lainkaan seuraamaan jälkiä, ja joka tapauksessa kävi se niin hitaasti, etteivät he toisen päivän iltapuolella vielä olleet saavuttaneet pakenijaa. Haju oli nyt voimakas, sillä se oli jäänyt sateen jälkeen, ja Tarzan tiesi, ettei kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin he saisivat kiinni ryöstäjän saaliineen. Heidän hiipiessään varovasti eteenpäin räkätti heidän yläpuolellaan Manu, marakatti, tuhansine tovereineen; siellä kiljui ja kirskui punakulkkuisia, upeahöyhenisiä lintuja, lukemattomia hyönteisiä surisi ja humisi metsän kahisevien lehtien keskellä; ja heidän edetessään vilkaisi pieni, huojuvalla oksalla tirskuva ja rähisevä harmaaparta alas ja näki heidät. Heti vaikeni tirskuminen ja rähinä, ja pitkähäntäinen kääpiö kiisi tiehensä, ikäänkuin häntä olisi ajanut takaa Shita, pantteri, joka oli saanut siivet. Kaikesta päättäen se oli vain peräti pelästynyt pikku marakatti, joka pakeni henkensä edestä — mitään pahaenteistä ei hänessä näyttänyt olevan.

Entä kuinka oli Tikan laita koko tänä aikana? Oliko hän vihdoinkin tyytynyt kohtaloonsa, seuraten nyt uutta isäntäänsä niin alistuvasti kuin rakastavan ja nöyrän puolison sopi? Yksi vilkaisu tähän pariin olisi antanut pahimmallekin epäilijälle perin tyydyttävän vastauksen näihin kysymyksiin. Tika oli raadeltu, ja hänestä vuosi verta lukuisista haavoista, jotka äreä Tug oli iskenyt, turhaan koettaessaan pakottaa häntä alistumaan tahtoonsa; ja myöskin Tug oli murjottu ja kolhittu, mutta itsepäisen julmasti hän yhä piti kiinni hyödyttömästä saaliistaan.

Hän ponnisteli edelleen viidakossa heimonsa asuinpaikkoja kohti. Hän toivoi kuninkaan unohtaneen hänen kavalluksensa; mutta päinvastaisessakin tapauksessa hän tyytyisi kohtaloonsa — mikä hyvänsä oli parempi kuin enää kestää yksinäisyyttä tämän hirvittävän naaraksen seurassa, ja lisäksi hän halusi näyttää vankiaan tovereilleen. Kenties hän voisi esittää hänet kuninkaalle — mahdollisesti kannusti häntä sellainen ajatus.

Vihdoin he kohtasivat kaksi urosta ruokailemassa puistomaisessa lehdossa — ihanassa lehdossa, jossa oli siellä täällä jyhkeitä kivijärkäleitä puolittain uponneina hedelmälliseen multaan — kenties mykkiä muistomerkkejä unholaan vaipuneelta ajalta, jolloin valtavat jäätiköt lipuivat hitaasti uraansa siellä, missä paahtava aurinko nyt paistaa troopilliseen viidakkoon.

Tugin lähestyessä kaukaa katsahtivat urokset sinnepäin ja paljastivat pitkät torahampaansa. Tug tunsi heidät ystäviksi. "Minä olen Tug", hän murahti. "Tug on tullut takaisin, tuoden mukanaan uuden naaraksen."

Apinat odottivat, kunnes hän tuli likemmäksi. Tika käänsi ärisevät kasvot heihin päin, hampaat irvessä. Hän ei ollut hauskan näköinen, mutta kasvoja tahraavasta verestä ja kiukkuisesta ilmeestä huolimatta he oivalsivat, että hän oli kaunis, ja kadehtivat Tugia — valitettavasti he eivät tunteneet Tikaa.

Heidän kyyköttäessään silmäillen toisiaan, riensi puita myöten heitä kohti pieni, pitkähäntäinen ja harmaaviiksinen marakatti pysähtyessään oksalle suoraan heidän kohdalleen.

"Kaksi vierasta urosta on tulossa", hän huusi. "Toinen on mangani, toinen kamalan näköinen: apina, jolla ei ole lainkaan karvoja ruumiinsa verhona. He seurasivat Tugin jälkiä. Minä näin heidät."

Kaikki neljä apinaa kääntyivät katsomaan taakseen sinne päin, mistä
Tug oli juuri saapunut; sitten he katselivat toisiaan minuutin ajan.
"Tulkaa!" kehoitti Tugin kookkaampi ystävä. "Mennään väijymään
tulokkaita tiheään pensaikkoon aukeaman toiselle laidalle."

Hän kääntyi mennä lyllertämään aukeaman poikki toisten seuratessa häntä. Pieni marakatti hyppeli sinne tänne haltioissaan. Hänen paras huvinsa oli saada aikaan verisiä kohtauksia metsän isompien asukkaiden välillä, jotta hän itse saisi istua turvassa puissa ja katsella näytäntöä. Hän nautti nähdessään hurmetta, tämä pieni, viiksikäs, harmaa marakatti, kunhan se vain oli toisten hurmetta; tyypillinen tappelujen lietsoja oli harmaaparta.

Apinat piiloutuivat pensaikkoon sen polun viereen, jota pitkin vieraiden urosten piti tulla. Tika vapisi kiihkosta. Hän oli kuullut Manun sanat ja arvasi, että karvattoman apinan täytyi olla Tarzan, kun taas toinen oli epäilemättä Taug. Hurjimmissa kuvitelmissaankaan hän ei ollut toivonut tämänkaltaista apua. Hänen ainoa toiveensa oli ollut, että hän pääsisi karkaamaan ja osaisi palata Kertshakin heimon luokse; mutta sekin oli näyttänyt hänestä jotakuinkin mahdottomalta: niin tarkoin oli Tug häntä vartioinut.

Kun Taug ja Tarzan saapuivat lehtoon, jossa Tug oli kohdannut ystävänsä, kävi apinanhaju niin voimakkaaksi, että he kumpikin tiesivät pakenijan olevan aivan lähellä heitä. Ja siksi he etenivät vieläkin varovammin, sillä he tahtoivat karata rosvon kimppuun takaapäin ja yllättää hänet, ennenkuin hän aavistaisi heidän läsnäoloaan. He eivät tienneet, että pieni, harmaaviiksinen marakatti oli ehättänyt ennen heitä, sen enempää kuin sitäkään, että kolme paria villejä silmiä jo parhaillaan tarkkaili heidän kaikkia liikkeitään, odottaen heidän saapuvan syyhyävien kämmenien ja kuolaisten leukapielien ulottuville.

He tulivat lehdon läpi, mutta kun he astuivat sen toiselta puolen alkavaan tiheään viidakkoon vievälle polulle, kajahti aivan heidän edessään äkkiä kimeä "Krig-ah!" Tikan tutun äänen huutamana. Tugin ja hänen toveriensa vähäiset aivot eivät olleet osanneet laskea edeltäpäin, että Tika kavaltaisi heidät, ja kun hän nyt sen teki, valtasi heidät vimmainen raivo. Tug antoi naaraalle ankaran iskun, joka kaatoi hänet maahan, ja sitten he kolmisin syöksyivät taistelemaan Tarzanin ja Taugin kanssa. Pieni marakatti hyppi oksallaan ja kiljui ihastuksesta.

Ja saipa hän totisesti olla ihastuksissaan, sillä siitä syntyi uljas ottelu. Ei minkäänlaisia alkuvalmistuksia, ei muodollisuuksia, ei esittelyjä — nuo viisi urosta karkasivat ilman muuta käsikähmään. He kierähtivät kaidalle polulle ja sitä reunustavaan tiheään pensaikkoon. He purivat ja kynsivät, raapivat ja löivät, ja koko ajan he pitivät mitä kauheinta melua, muristen, äristen ja karjuen. Viidessä minuutissa he olivat täynnä vertavuotavia haavoja, ja pieni harmaaparta hyppi korkealle, päästellen alkeellisia, kimakoita hyvä-huutojaan; mutta aina hän tahtoi, että piti taistella loppuun asti. Hän halusi nähdä surmattavan. Sillä ei ollut väliä, kumpi kuolisi, ystävä vaiko vihollinen. Verta hän himoitsi — verta ja kuolemaa.

Taug oli saanut vastaansa Tugin ja toisen tämän tovereista, kun taas Tarzanin osalla oli kolmas — tavattoman kookas otus, väkevä kuin puhveli. Tarzanin vastustaja ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin kummallista olentoa kuin tämä liukas, karvaton uros, jonka kanssa hän kamppaili. Hiki ja veri valui pitkin Tarzanin sileää ruskeaa ihoa. Yhä uudelleen hän luiskahti ison apinan kynsistä ja koetti koko ajan saada temmatuksi metsästyspuukkonsa tupesta, johon hän oli sen pistänyt.

Viimein se onnistui — ruskea käsi ojentui, pudistuen karvaiseen kurkkuun, toinen heilahti ylöspäin, välkyttäen terävää asetta. Kolme nopeaa, rajua iskua, ja rentona ja valittaen retkahti apina vastustajansa alle. Heti irroittautui Tarzan kuolevan uroksen syleilystä ja riensi auttamaan Taugia. Tug näki hänen tulevan ja pyörähti häntä vastaan. Rajussa hyökkäyksessä luiskahti puukko Tarzanin kädestä, ja sitten hän joutui käsikähmään Tugin kanssa. Nyt oli taistelu tasainen — kaksi kahta vastaan — ja lisäksi Tika, joka tällävälin oli tointunut saamastaan iskusta, puikkelehti sivussa, vaanien tilaisuutta voidakseen auttaa. Hän huomasi Tarzanin veitsen ja otti sen maasta. Kertaakaan hän ei ollut sitä käyttänyt, mutta tiesi, miten Tarzan käytti sitä. Hän oli aina pelännyt tuota asetta, joka tuotti kuoleman viidakon väkevimmillekin asukkaille yhtä helposti kuin Tantorin vankat torahampaat tuottavat kuoleman Tantorin vihollisille.

Hän näki, että Tarzanin reppu sinkoutui irti vyöstä, ja noudattaen apinalle ominaista uteliaisuutta, jota ei edes vaara eikä kiihtymys voi täydelleen tukahduttaa, hän nosti senkin maasta.

Nyt olivat urokset seisoallaan — otteet olivat hellinneet. Veri virtasi pitkin heidän kylkiään; heidän kasvonsa olivat siitä punaisina. Pieni harmaaparta oli niin ihastunut, että hän oli viimeinkin unohtanut kirkua ja hyppiä, istui vain jäykkänä, katsellen hurmaantuneena näytelmää.

Takaisin lehdon läpi pakottivat Tarzan ja Taug vastustajansa peräytymään. Tika seurasi heitä hitaasti. Hän tuskin tiesi mitä tehdä. Hän oli herpaantunut, kipeä ja nääntynyt kestämästään kauheasta koettelemuksesta, ja sukupuolensa tavoin hän luotti puolisonsa ja toisen omaan heimoonsa kuuluvan uroksen taistelukuntoon — he eivät tarvitsisi naaraksen apua otellessaan noita kahta vierasta urosta vastaan.

Kamppailijoiden karjaisut ja kiljunta kiirivät viidakossa, niin että kaukaiset kukkulat kajahtelivat, Tarzanin vastustajan kurkusta oli useita kertoja lähtenyt "Krig-ah!" ja nyt kuului takaapäin hänen odottamansa vastaus. Ärjyen ja murahdellen saapui lehtoon parikymmentä isoa koirasapinaa — Tugin heimon taistelijoita.

Tika havaitsi heidät ensiksi ja kirkaisi, varoittaen Tarzania ja Taugia. Sitten hän pakeni ottelijain sivuitse aukeaman vastaiselle laidalle, sillä hetkeksi valtasi hänet pelko. Eikä häntä sovi siitä moittia, kun otetaan huomioon ne hirveät vaivat, joiden seurauksista hän vieläkin kärsi.

Isot apinat lähestyivät kiirehtien. Hetkisen kuluttua olisivat Tarzan ja Taug siekaleina, jotka sittemmin olisivat pääruokana tappojuhlan villissä ateriassa. Tika kääntyi vilkaisemaan taaksepäin. Hän tajusi, mikä kohtalo hänen puolustajiaan uhkasi, ja hänen rajussa rinnassaan syttyi palamaan se uhrautuvaisuuden liekki, jonka yhteinen kantaäiti on jättänyt perinnöksi yhtä hyvin Tikalle, villille apinalle, kuin miestensä tähden kuolemaa uhitelleille, yleville, korkealle kehittyneille naisille. Kimeästi kirkaisten hän lähti rientämään taistelevia kohti, jotka temmelsivät sekasotkuisena röykkiönä yhden sellaisen kivimöhkäleen juurella, joita oli lehdossa siellä täällä.

Mutta mitä hän kykeni tekemään? Kädessään olevaa puukkoa hän ei kyennyt käyttelemään tehokkaasti, koska hän oli uroksia heikompi. Hän oli nähnyt Tarzanin heittelevän aseita, ja sen taidon oli hän muun muassa oppinut lapsuudenaikaiselta leikkitoveriltaan. Hän etsi jotakin heittoasetta, ja vihdoin hänen sormensa osuivat apinamieheltä pudonneessa pussissa oleviin koviin esineisiin. Hän repi repun auki ja kahmaisi kourallisen kiiltäviä lieriöitä — raskailta niin pieniksi ne tuntuivat hänestä, oivallisilta heittoaseilta. Kaikin voimin hän sinkautti ne graniittilohkareen vierellä otteleviin apinoihin.

Tulos ällistytti Tikaa aivan yhtä paljon kuin apinoitakin. Kuului kova pamaus, joka pani taistelijoiden korvat lukkoon, ja ilmaan lehahti kirpeää savua. Ei koskaan ollut heistä yksikään kuullut niin hirvittävää täräystä. Kirkuen kauhusta hypähtivät vieraat apinat pystyyn ja pakenivat heimonsa oleskelupaikalle päin, samalla kun Tarzan ja Taug tointuivat hitaasti ja nousivat heikkoina ja verisinä seisomaan. Myöskin he olisivat mielellään paenneet, jolleivät he olisi nähneet Tikan seisovan edessään, puukko ja reppu kädessään.

Tika pudisti päätään. "Minä viskasin näillä vieraita uroksia", hän sanoi ja näytti toista kourallista kiiltäviä metallilieriöitä, joiden toinen pää oli himmeä, harmaa ja kartionmuotoinen.

Pieni, harmaapartainen marakatti pysähtyi puuhun puolentoista kilometrin päähän ja painautui peloissaan oksaa vasten. Hän ei tiennyt, että Apinain Tarzanin isä-vainaja oli kahdenkymmenen vuoden pituisen menneisyyden takaa pelastanut poikansa hengen.

YHDESTOISTA LUKU

Tarzanin aika vieri harvoin ikävystyttävän hitaasti. Vaikka elämä kulkeekin samaa, vanhaa latuaan, niin se ei voi olla yksitoikkoista, jos sen pääsisältönä on milloin missäkin muodossa uhkaavan kuoleman vältteleminen ja toisen hengen väijyminen. Sellainen olemassaolo ei ole tympäisevää; mutta siihenkin osasi Apinain Tarzan keksiä eloisuutta keksimällä itselleen lisäharrastuksia.

Hän oli nyt täysikasvuinen, miehekkään kaunis kuin kreikkalainen jumala ja jäntevä kuin härkä. Apinain elämänviisauden kannalta katsottuna hänen olisi pitänyt olla jörö, kärttyinen ja synkkä; mutta hän ei ollut. Hänen mielensä ei tuntunut ollenkaan vanhentuvan — yhä vieläkin hän oli vallaton lapsi apinatoveriensa haikeaksi kiusaksi. He eivät jaksaneet ymmärtää häntä eikä hänen tapojaan, sillä tultuaan täysikasvuiseksi he pian unohtivat nuoruutensa ja sen hauskuudet.

Eikä Tarzan puolestaan voinut oikein ymmärtää heitä. Hänestä oli omituista, että kun vain muutamia kuukausia sitten oli kietaissut köytensä Taugin nilkkaan ja raahannut häntä kirkuvana viidakon pitkässä heinikossa, he olivat sitten nuoren apinan vapauduttua kierineet ja temmeltäneet ystävällisessä leikkitappelussa, mutta kun hän nyt oli hiipinyt samaisen Taugin taakse ja kiskaissut hänet selälleen mättäälle, niin hilpeän apinanuorukaisen sijasta oli häntä vastaan pyörähtänyt iso, ärisevä peto, joka tavoitti hänen kurkkuaan.

Helposti Tarzan vältti hyökkäyksen, ja nopeasti haihtui Taugin suuttumus, vaikka hän ei muuttunutkaan leikkisäksi; mutta apinamies tajusi, ettei Taug ollut huvitettu eikä liioin itsekään huvittava. Kookas urosapina näkyi menettäneen viimeisetkin rippeet siitä huumorintajunnasta, joka hänellä aikoinaan lienee ollut. Tyytymättömästi murahtaen kääntyi nuori loordi Greystoke yrittämään jotakin muuta. Musta hiustupsu valahti hänen toiselle silmälleen. Hän pyyhkäisi sen pois kämmenellään, keikauttaen päätään. Silloin hän muisti jotakin ja hän lähti noutamaan viintänsä, joka oli piilotettuna salamaniskemän puun onttoon runkoon. Otettuaan siitä nuolet hän käänsi sen alassuin, tyhjentäen maahan pohjaa myöten sen sisällön — vähäiset aarteensa. Näiden joukossa oli litteä kivenkaistale ja simpukankuori, jonka hän oli löytänyt rannalta läheltä isänsä majaa.

Perin huolellisesti hän hankasi simpukankuoren reunaa edestakaisin kiveä vasten, kunnes pehmeä reuna oli hyvin hieno ja terävä. Hän menetteli varsin samaan tapaan kuin partaveistä hiova parturi ja ilmeisesti yhtä tottuneesti; mutta hänen kätevyytensä oli vuosikausia kestäneiden ponnistusten tulos. Auttamatta ja opastamatta hän oli kehittänyt kuoren reunan teroittamismenetelmän — hän myöskin koetteli terää peukalonsa päällä — ja huomattuaan sen kyllin pystyväksi hän tarttui silmillensä valuvaan hiustupsuun, puristaen sitä peukalollaan ja vasemman kätensä etusormella, ja sahasi poikki sen terävällä kuorella. Hän kiersi ympäri päätään, kunnes hänen musta, tuuhea tukkansa oli karkeasti keritty, niin että otsalle jäi epätasainen reuna. Ulkonäöstä hän ei välittänyt vähääkään; mutta turvallisuuden ja mukavuuden kannalta katsoen oli sillä ratkaiseva merkitys. Väärällä hetkellä silmille valahtava hiuskiehkura saattoi merkitä hengen menettämistä, kun taas pitkä, niskaan roikkuva tukka oli perin epämukava, erittäinkin jos oli märkänä kasteesta, sateesta tai hiestä.

Tarzanin uurastaessa parturin ammatissa, pyöri hänen vilkkaassa mielessään monenlaisia asioita. Hän muisteli äskeistä otteluaan Bolganin, gorillan, kanssa, jolta saadut haavat olivat juuri ehtineet parantua. Hän mietti ensimmäisen unensa kummallisia seikkailuja, ja häntä hymyilytti surkea lopputulos hänen viimeisestä heimolle tekemästään kepposesta, kun hän Numan, leijonan, taljaan verhoutuneena oli mennyt apinoiden keskelle.

Tukan pituus oli hänestä nyt täysin tyydyttävä ja kun hän ei nähnyt minkäänlaisia hauskuuden mahdollisuuksia heimon keskuudessa, kiipesi hän verkkaisesti puuhun ja lähti majalleen; mutta hänen jouduttuaan matkan puoliväliin kiintyi hänen huomionsa pohjoisesta päin kantautuvaan voimakkaaseen hajuun. Se oli gomanganien hajua.

Uteliaisuus, ihmisten ja apinain yhteinen, parhaiten kehittynyt perintö, kannusti Tarzania aina ottamaan selkoa, milloin gomanganit olivat esillä. Heissä oli sellaista, mikä kiihoitti hänen mielikuvitustaan. Kenties se johtui heidän puuhiensa ja harrastustensa moninaisuudesta. Apinat elivät syödäkseen, nukkuakseen ja lisääntyäkseen. Samoin oli kaikkien muiden viidakon asukkaiden paitsi gomanganien laita.

Nämä mustaihoiset olennot tanssivat ja lauloivat, kaivelivat maata raivattuaan siitä ensin puut ja pensaat, antoivat sitten ruohon siinä kasvaa, kunnes se tuleentui, minkä jälkeen he leikkasivat sen ja veivät sen olkikattoisiin majoihin. He valmistivat keihäitä ja nuolia, myrkkyjä, keittopatoja ja metalliesineitä, joita he kiinnittivät jalkoihinsa ja käsiinsä. Jolleivät heidän kasvonsa olisi olleet mustat ja heidän piirteensä runneltu kamalan näköisiksi eikä yksi heistä olisi surmannut Kaalaa, niin Tarzan olisi saattanut toivoa olevansa yksi heistä. Ainakin hän joskus niin arveli, mutta aina hänessä silloin heräsi kummallinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei osannut selittää eikä käsittää — hän vain tiesi vihaavansa gomanganeja ja haluavansa mieluummin olla Histah, käärme, kuin yksi heistä.

Mutta heidän puuhansa olivat mielenkiintoisia, eikä Tarzan koskaan kyllästynyt vakoilemaan heitä, vaikka hänen johtavana ajatuksenaan aina oli keksiä joku uusi keino tehdäkseen heidän elämänsä kurjaksi. Neekerien kiusoitteleminen oli Tarzanin päähuvitus.

Tarzan oli nyt varma siitä, että mustaihoisia oli läheisyydessä ja että heitä oli paljon, minkä vuoksi hän eteni hiljaa ja hyvin varovaisesti. Meluttomasti hän liikkui avointen paikkojen mehevässä ruohikossa, ja missä metsä eli sankkaa, heilautteli itseään huojuvalta oksalta toiselle tai hyppi keveästi sekasortoisiksi röykkiöiksi kaatuneiden puiden ylitse, milloin ei päässyt etenemään metsän alatasanteita myöten ja maanpinta oli läpipääsemättömän ryteikköistä.

Pian hän sitten pääsi Mbongan, päällikön, mustien soturien näkyviin. He uurastivat sellaisessa hommassa, joka oli Tarzanille jonkun verran tuttua, sillä hän oli tarkkaillut sitä muulloinkin. He virittivät ja varustivat syötillä loukkua Numalle, leijonalle. Pyörillä työnnettävään häkkiin he sitoivat vohlaa sitoen sen niin että kun Numa tarttuisi onnettomaan eläimeen, laskeutuisi häkin ovi kiinni, vangiten pedon.

Näitä vehkeitä olivat mustaihoiset oppineet käsittelemään entisillä kotipaikoillaan, ennenkuin he pakenivat tiettömän viidakon halki uuteen kyläänsä. Aikaisemmin he olivat asustaneet Belgian Kongossa, ennenkuin sydämettömien sortajain julmuus oli pakottanut heidät etsimään turvapaikkaa tutkimattomista erämaista Leopoldin valta-alueen rajojen ulkopuolelta.

Entisissä oloissaan olivat he usein pyydystäneet eläimiä eurooppalaisten kauppiaiden asiamiehille ja oppineet heiltä erinäisiä temppuja kuten tämänkin, jonka avulla he saivat vangituksi Numankin vahingoittamatta sitä ja kuljetetuksi kyläänsä turvallisesti ja verrattain keveästi.

Enää ei ollut valkoihoisia ostamassa heiltä elävää, villiä tavaraa; mutta heillä oli vielä riittävästi kiihoketta innostamassa heitä pyytämään Numaa — elävänä. Ensinnäkin oli välttämätöntä puhdistaa viidakko ihmisiä hätyyttävistä pedoista, ja leijonan metsästys järjestettiinkin vain näiden julmien, peloittavien raatelijain suorittamien ryöstöretkien jälkeen. Toiseksi saatiin aihetta mässäysjuhlan pitämiseen, jos metsästys onnistui, ja nämä juhlat tulivat kaksin verroin hauskemmiksi, jos saatiin elävä otus, joka voitiin rääkätä kuoliaaksi.

Tarzan oli katsellut näitä julmia menoja aikaisemmin. Kun hän itse oli villimpi kuin villit gomanganisoturit, ei näiden julmuus kauhistuttanut häntä siinä määrin kuin sen olisi pitänyt, mutta kuitenkin se loukkasi hänen tunteitaan. Hän ei käsittänyt sitä vastenmielisyyttä, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa valtasi hänet. Hän ei lainkaan pitänyt Numasta, leijonasta, mutta hänen karvansa nousivat pystyyn raivosta, kun mustaihoiset kohtelivat vihollistaan niin häpeällisen julmasti, että ainoastaan ne olennot, jotka on luotu Jumalan kuviksi, voivat sellaista keksiä.

Kahdesti hän oli vapauttanut Numan loukusta, ennenkuin mustaihoiset olivat palanneet katsomaan, oliko heidän yrityksensä onnistunut vai mennyt myttyyn. Tänään hän tekisi sen taaskin — sen hän päätti heti, kun hän oivalsi neekerien aikeet.

Jätettyään loukun keskelle leveätä norsunpolkua lähelle juomalammikkoa poistuivat neekerit takaisin kyläänsä. Huomenna he tulisivat tänne uudelleen. Tarzan katseli heidän jälkeensä; hänen huulillaan väikkyi itsetiedoton halveksiva hymy — perintönä syntyperästään, josta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan. Hän näki heidän marssivan rivissä leveällä polulla lehväisten oksien ja kiehkuroissa kiemurtelevien köynnöskasvien muodostaman vihreän katoksen suojassa; heidän kiiltävän mustat olkapäänsä hipoivat upeita kukkia, joita tutkimaton luonto on nähnyt parhaaksi tuhlaavimmin sirotella sinne, missä ne ovat kauimpana ihmisten silmistä.

Kun Tarzan silmät soukkina tähyili viimeistä polun mutkan taakse katoavaa soturia, muuttui hänen ilmeensä; hänen mielessään oli herännyt uusi ajatus. Hänen huulilleen levisi vähitellen julma hymy. Hän vilkaisi säikähtyneenä määkivään vohlaan, joka peloissaan ja viattomuudessaan siten ilmaisi olevansa siellä avuttomana. Laskeuduttuaan maahan Tarzan meni loukulle ja astui sisään. Koskettamatta kuitunuoraan, joka oli kiinnitetty niin, että ovi putoaisi sopivalla hetkellä, hän irroitti elävän syötin, pisti sen kainaloonsa ja poistui häkistä. Metsästyspuukollaan hän vaimensi pelokkaan eläimen äänen, katkaisten sen kaulan; sitten hän laahasi sitä vertavuotavana polkua pitkin juomalammikolle, myhäilyn yhäti väikkyessä hänen tavallisesti vakavilla kasvoillaan. Veden rajassa apinamies kumartui ja poisti metsästyspuukollaan ja voimakkailla sormillaan näppärästi sisälmykset vuonan ruhosta. Kaivettuaan mutaan kuopan hän hautasi siihen mainitut elimet, joita hän ei syönyt, heitti ruhon olalleen ja kiipesi puuhun.

Taivallettuaan vähän matkaa mustien soturien menemään suuntaan hän laskeutui maahan kaivamaan saaliinsa sellaiseen paikkaan, jossa se olisi säilössä Dangolta, hyenalta, ja viidakon muilta lihaasyöviltä pedoilta ja linnuilta. Hänen oli nälkä. Jos hän olisi ollut vain eläin, niin hän olisi syönyt; mutta hänen ihmismielensä vaatimukset saattoivat olla vieläkin voimakkaampia kuin vatsan, ja nyt hän oli saanut ajatuksen, joka piti hymyn hänen huulillaan ja hänen silmänsä säihkyivät toivosta. Ja se ajatus saattoi hänet unohtamaan nälkänsä.

Saatuaan lihan varmaan talteen Tarzan lähti juoksemaan norsunpolkua myöten gomanganien jäljessä. Kolmen tai neljän kilometrin päässä häkiltä hän saavutti heidät, heilautti sitten itsensä puuhun ja seurasi ylhäällä heitä — odottaen sopivaa tilaisuutta.

Neekerien joukossa oli Rabba Kega, poppamies. Tarzan vihasi heitä kaikkia, mutta Rabba Kegaa erityisesti. Mustien rivin marssiessa mutkittelevalla polulla jättäytyi Rabba Kega laiskana miehensä jälkeen. Sen pani Tarzan merkille ja oli siitä kovin mielissään — koko hänen olemuksensa säteili julmaa, hirvittävää tyytyväisyyttä. Kuolemanenkelin lailla hän leijaili mitään pahaa aavistamattoman neekerin kohdalla.

Huomatessaan, että kylä oli enää vain vähän matkan päässä, istahti Rabba Kega lepäämään. Lepää hyvin, oi, Rabba Kega! Se on viimeinen tilaisuutesi.

Tarzan hiipi varovasti puun oksia pitkin runsaasti ruokitun itsekylläisen poppamiehen kohdalle. Hänen aikaansaamaansa melua ei huonokuuloinen ihmiskorva saattanut erottaa lievän viidakkotuulen suhistessa metsän ylätasanteiden aaltoilevissa lehvissä. Tultuaan aivan lähelle neekeriä hän pysähtyi lehväisen oksan ja tiheiden köynnöskasvien suojaan.

Rabba Kega istui selkä puun runkoa vasten, kasvot Tarzaniin päin. Hänen asentonsa ei ollut sellainen kuin vaaniva petoeläin halusi, ja siksi apinamies kärsivällisenä, villinä metsästäjänä kyyrötti liikkumatta ja hiljaa kuin veistos, odottaen, että hedelmä kypsyisi poimittavaksi. Häntä lähestyi kiukkuisesti suriseva myrkyllinen hyönteinen. Se hiljensi vauhtiaan ja kaarteli aivan Tarzanin kasvojen edessä. Apinamies tunsi sen. Sen pistimen myrkky tuotti kuoleman häntä pienemmille olennoille — hänelle se merkitsi päiväkausia kestävää kipua. Hän ei hievahtanutkaan. Hänen välkkyvät silmänsä pysyivät suunnattuina Rabba Kegaan otettuaan yhdellä ainoalla vilkaisulla selvää siivekkään kiduttajan tulosta. Hänen herkät korvansa tarkkasivat hyönteisen liikkeitä, ja sitten hän tunsi sen laskeutuvan otsalleen. Ei ainoakaan lihas, värähtänyt, sillä hänen kaltaistensa olentojen lihakset ovat aivojen palvelijoita.

Kauhea hyönteinen ryömi alaspäin pitkin hänen kasvojaan — nenälle, huulille, leualle. Hänen kaulalleen ja seisahtui, kääntyi ja palasi samaa tietä. Tarzan tähyili Rabba Kegaa. Nyt ei hänen silmänsäkään rävähtänyt. Niin hiljaa hän kyyrötti, että vain kuolema voi vetää vertoja hänen liikkumattomuudelleen. Hyönteinen ryömi ylöspäin pähkinänruskean posken ylitse ja pysähtyi tuntosarviensa hipoessa Tarzanin silmän alaluomen ripsiä. Te ja minä olisimme hätkähtäneet, sulkeneet silmämme ja läimäyttäneet hyönteistä; mutta te ja minä olemme hermojemme orjia emmekä käskijöitä. Jos otus olisi ryöminyt apinamiehen silmämunalle, niin luultavasti hän olisi sittenkin kyennyt pysymään silmät auki ja jäykkänä. Mutta se ei sitä tehnyt. Hetkisen se kuhnusteli silmäluomen ääressä, lähti sitten lentoon ja poistui suristen tiehensä.

Se lensi alas Rabba Kegaan päin, ja neekeri kuuli surinan, näki sen, huitaisi sitä, ja sai piston poskeensa, ennenkuin ehti tappaa sen. Sitten hän nousi pystyyn, ulvoen tuskasta ja kiukusta, ja kun hän kääntyi polulle Mbongan kylää kohti joutui hänen leveä, musta selkänsä alttiiksi ylhäältä väijyvälle hiljaiselle olennolle.

Ja kun Rabba Kega kääntyi, ponnahti notkea hahmo puusta kaaressa hänen leveille hartioilleen. Niskaansa tupsahtaneen olennon sysäyksestä tuupertui Rabba Kega pitkälleen. Hän tunsi vankat leuat niskassaan, ja kun hän koetti huutaa, kouristuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet. Väkevä musta soturi koetti rimpuilla vapautuakseen ahdistajastaan; mutta hän oli kuin lapsi tämän otteessa.

Kohta Tarzan hellitti kurkkuotettaan, mutta joka kerta kun Rabba Kega yritti huutaa, kuristivat armottomat sormet häntä kovasti. Vihdoin soturi lakkasi yrittämästä. Silloin Tarzan nousi polvilleen uhrinsa selkään, ja kun Rabba Kega ponnistausi nousemaan pystyyn, painoi apinamies hänen kasvonsa polun lokaan. Nuoran palasella, jolla vohla oli ollut sidottu, Tarzan köytti Rabba Kegan ranteet lujasti selän taakse yhteen; sitten hän nousi, kiskaisi vankinsa pystyyn, käänsi hänen kasvonsa takaisin päin ja alkoi työntää häntä edellään polkua myöten.

Vasta seisomaan päästyään näki Rabba Kega hätyyttäjänsä tarkoin. Tuntiessaan hänet valkoiseksi pahaksi haltiaksi menetti hän kokonaan sisunsa, ja hänen polvensa alkoivat vapista. Mutta kun hän asteli tiellä vangitsijansa edellä eikä häntä loukattu eikä kolhittu, palasi hänen rohkeutensa hitaasti, ja hän alkoi uudelleen toivoa. Kenties ei haltia sittenkään aikonut häntä tappaa. Olihan pikku Taibo ollut päiväkausia hänen vallassaan, eikä hän ollut lainkaan vahingoittanut poikaa. Ja eikö hän ollut säästänyt Momajaa, Taibon äitiä, vaikka olisi voinut helposti surmata hänet?

Ja sitten he saapuivat häkille, jonka Rabba Kega ja muut Mbongan kylän soturit olivat virittäneet ja varustaneet syötillä Numan varalle. Rabba Kega näki, että syötti oli poissa, vaikkei häkissä ollutkaan leijonaa eikä ovi ollut pudonnut alas. Hän näki sen, ja hänet valtasi kummastus, johon sekaantui pahoja aavistuksia. Hänen hämyiseen päähänsä välähti, että nämä seikat ja hänen olonsa täällä valkoisen haltian vankina olivat yhteydessä keskenään.

Eikä hän ollutkaan väärässä. Tarzan tyrkkäsi hänet kovakouraisesti häkkiin ja seuraavalla hetkellä Rabba Kega älysi kaikki. Kylmä hiki kihosi hänen ruumiinsa kaikista huokosista — hän vapisi kuin vilutautinen — sillä apinamies sitoi hänet tiukasti ihan samaan paikkaan, jossa vohla oli aikaisemmin ollut, Poppamies rukoili ensin saadakseen pitää henkensä ja anoi sitten vähemmän julmaa kuolemaa, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää rukouksensa Numalle, sillä nytkin hän kohdisti ne villipedolle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheistaan.

Mutta hänen lakkaamaton jaarittelunsa ei ainoastaan kiusannut Tarzania, joka puuhaili äänetönnä, vaan myöskin osoitti, että neekeri saattaisi myöhemmin huutaa kovemmin apua. Senvuoksi hän pistäysi ulos, nyhti kourallisen ruohoja, otti pienen kapulan, ja palasi häkkiin, tunki ruohot Rabba Kegan suuhun, pani kapulan poikkipäin hänen hampaittensa väliin ja sitoi sen kiinni Rabba Kegan lanneverhosta kiskaisemallaan jänteellä. Nyt ei taikuri enää voinut muuta kuin pyöritellä silmiään ja hikoilla. Sitten Tarzan jätti hänet.

Apinamies meni ensiksi sinne, mihin hän oli piiloittanut vohlan ruhon. Kaivettuaan sen maasta hän kapusi puuhun ja tyydytti nälkänsä. Tähteet hän hautasi uudelleen maahan. Sitten hän kiiti puita myöten juomapaikalle ja joi pitkin siemauksin kahden kallion välistä kumpuavaa raikasta, vilpoisaa vettä. Muut eläimet saivat kahlata lammikkoon ja juoda seisovaa vettä; mutta niin ei Apinain Tarzan. Sellaisissa asioissa hän oli perin tarkka. Käsistään hän pesi kaikki gomanganin inhoittavan hajun jäljet ja kasvoistaan vohlan veren. Noustuaan pystyyn hän ojentelihe hyvin samaan tapaan, kuin iso, veltto kissaeläin, kiipesi läheiseen puuhun ja paneutui levolle.

Hänen herätessään oli pimeä, vaikka heikko kajastus vielä loimusi läntisellä taivaalla. Leijona vikisi ja pärskähteli astellessaan viidakossa vettä kohti. Se lähestyi juomalammikkoa. Tarzan virnisti unisesti, muutti asentoaan ja nukkui jälleen.

Saavuttuaan Mbongan kylään huomasivat neekerit, ettei Rabba Kegaa ollut heidän joukossaan. Kun oli kulunut useita tunteja, niin he päättelivät, että hänelle oli tapahtunut jotakin, ja heimon enemmistön toivo oli, että se, mitä hänelle lieneekin tapahtunut, osoittautuisi tuhoisaksi. He eivät pitäneet poppamiehestä. Rakkaus ja pelko kulkevat harvoin käsikkäin. Mutta soturi on soturi, ja niinpä Mbonga järjesti etsintäretkikunnan. Että hänen oli jotakuinkin helppo tyynnyttää oman murheensa, sen saattoi arvata siitä seikasta, että hän jäi kotiin ja paneutui nukkumaan. Hänen lähettämänsä nuoret soturit pysyivät uskollisina tehtävälleen kokonaista puoli tuntia, mutta kovaksi, onneksi Rabba Kegalle — niin pienen seikan varassa saattaa ihmisen kohtalo olla — kiintyi etsijäin huomio mehiläiseen, ja se viekoitteli heidät poikkeamaan herkulliselle varastolle, jonka mehiläinen oli paljastanut, ja Rabba Kegan tuomio oli langetettu.

Etsijäin palatessa tyhjin toimin Mbonga suuttui; mutta kun hän näki, kuinka valtavan määrän hunajaa he toivat muassaan, lauhtui hänen vihansa. Muudan vilkas ja ilkeämielinen Tubuto-niminen nuorukainen harjoitti taikurin ammattia, puoskaroiden sairasta lasta siinä hurskaassa toivossa, että hän saisi periä Rabba Kegan viran ja tulot. Tänä yönä vanhan poppamiehen naiset itkisivät ja vaikeroisivat. Huomenna hän olisi unohdettu. Sellaista on elämä, sellaista maine, sellaista valta — maailman korkeimman sivistyksen keskuksessa ja synkän, koskemattoman viidakon sydämessä. Aina ja kaikkialla ihminen on ihminen, eikä hänessä ole suuresti muuttunut muu kuin ulkokuori siitä saakka, kun hän hädissään riensi kahden kallion väliseen onkaloon, paeten tyrannosaurusta kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Rabba Kegan katoamisen jälkeisenä aamuna lähtivät sotilaat päällikkönsä Mbongan johdolla tarkastamaan Numalle virittämäänsä loukkua. Kauan ennen häkille saapumistaan he kuulivat ison leijonan karjumista ja arvasivat, että heidän pyynti-hommansa oli onnistunut; niinpä he lähestyivätkin riemuisesti kiljuen sitä paikkaa, mistä he löytäisivät vankinsa.

Niin, siellä se oli, kookas upea otus — tavattoman iso, mustaharjainen leijona. Soturit olivat hulluina ilosta. He hyppivät ilmaan ja päästelivät villejä huutoja käheitä voittohuutoja. Mutta kun he menivät likemmäksi, niin huudot kuolivat heidän huulilleen, ja heidän silmänsä laajentuivat, niin että valkuaiset näkyivät joka puolelta silmäterien ympärillä, ja heidän, paksut alahuulensa jäivät riippumaan, kun alaleuat painuivat alas. He peräytyivät kauhusta nähdessään, mitä häkissä oli — siellä oli silvottu ja raadeltu ruumis jäljellä siitä miehestä, joka vielä eilen oli ollut Rabba Kega, poppamies.

Vangiksi joutunut leijona oli ollut liian kiukuissaan ja peloissaan syödäkseen surmaamaansa miestä; mutta se oli purkanut raivoaan Rabba Kegaan, niin että tämä oli hirvittävän näköinen.

Läheisessä puussa kyyröttävä Apinain Tarzan katseli suu irvessä mustia sotureita. Taaskin hän sai ylpeillä kujeilemiskyvystään. Se oli ollut käyttämättömänä jonkun aikaa sen tuskallisen löylytyksen jälkeen, jonka hän oli saanut silloin, kun hän oli Numan taljaan verhoutuneena syöksynyt Kertshakin apinain keskuuteen, mutta tämä kuje oli kerrassaan onnistunut.

Oltuaan vähän aikaa kauhun lamauttamia, menivät neekerit lähemmäksi häkkiä; raivo voitti pelon — raivo ja uteliaisuus. Miten oli Rabba Kega joutunut häkkiin? Missä oli vohla? Siellä ei ollut jälkeäkään, ei merkkiäkään alkuperäisestä syötistä. Lähemmin tarkastettaessa he kauhukseen näkivät, että heidän toverivainajansa oli sidottu juuri samalla jänteellä, jolla he olivat köyttäneet vohlan. Kuka oli saattanut sen tehdä? He katselivat toisiinsa.

Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Tubuto. Hän oli sinä aamuna lähtenyt retkikunnan mukana toiveikkaana. Jostakin hän voisi löytää jälkiä, jotka selittäisivät Rabba Kegan kuoleman. Nyt hän oli niitä löytänyt, ja ensimmäiseksi hän keksi selityksen.

"Valkoinen paha haltia", hän kuiskasi. "Tämä on valkean pahan haltian työtä."

Kukaan ei väittänyt Tubutoa vastaan, sillä kukapa muu se olikaan voinut olla kuin se iso, karvaton apina, jota he kaikki pelkäsivät? Ja niin heidän vihansa Tarzania kohtaan yltyi taaskin, samalla kun he alkoivat pelätä häntä entistä pahemmin. Tarzan istui puussa ja hykerteli käsiään mielihyvästä.

Ei yksikään neekereistä surrut Rabba Kegan kuolemaa; mutta jokainen heistä pelkäsi henkilökohtaisesti tuota kekseliästä olentoa, joka saattaisi valmistaa keille jokaiselle yhtä hirmuisen, kuoleman kuin se oli, jonka poppamies oli kärsinyt. Niinpä olikin seurue, joka veti vangitun leijonan norsunpolkua pitkin Mbongan, päällikön, kylään, perin alakuloinen ja masentunut.

Ja helpotuksesta huokaisten he vihdoin kiskoivat häkin kylään ja sulkivat portin jälkeensä. Jokaisesta heistä oli tuntunut, että häntä vakoiltiin siitä alkaen, kun he poistuivat siltä paikalta, jossa loukku oli ollut, vaikka kukaan heistä ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään, mikä olisi antanut kouraantuntuvaa aihetta pelkoon.

Nähdessään häkissä olevan ruumiin ja leijonan aloittivat kylän naiset ja lapset hirveän voivottelun, saavuttaen nautintorikkaan hysteerisen tilan, paljon valtavamman kuin heidän sivistyneiden sisariensa murhe, jotka huolellisesti jakavat aikansa omille puuhilleen ja naapurien, sekä ystävien että vieraiden — erittäinkin vieraiden — hautajaisille.

Tarzan kyyrötteli puussa, jonka oksat riippuivat paaluaitauksen toisella puolella, ja tarkkaili, mitä kylässä tapahtui. Hän näki vimmastuneiden naisten härnäävän leijonaa viskelemällä sitä kalikoilla ja kivillä. Neekerien julmuus vankejaan kohtaan herätti aina Tarzanissa suuttumusta ja halveksumista. Jos hän olisi koettanut eritellä näitä tunteitaan, niin se olisi käynyt hänelle vaikeaksi, sillä koko elämänsä ajan hän oli tottunut näkemään kärsimyksiä ja julmuutta. Hän oli itsekin julma. Kaikki viidakon eläimet olivat julmia; mutta neekerien julmuus oli toisenlaista. Heidän julmuutensa oli avuttomien olentojen tarpeetonta rääkkäämistä, kun taas Tarzanin ja muiden eläinten julmuus johtui välttämättömyydestä tai intohimosta.

Ja sitä mukaan kuin hänen kiukkunsa gomanganeja kohtaan yltyi, kävi hänen villi luontonsa yhä myötätuntoisemmaksi Numalle, leijonalle, sillä vaikka Numa olikin hänen verivihollisensa, ei Tarzanin tunteissa sitä kohtaan ollut lainkaan katkeruutta eikä halveksumista. Apinamiehen mielessä syntyi senvuoksi päätös tehdä tyhjäksi neekerien aikeet ja vapauttaa leijona; mutta hänen oli tehtävä se sellaisella tavalla, että se mahdollisimman paljon kiusoittaisi ja masentaisi gomanganeja.

Kyyköttäessään tarkkailemassa allaan toimitettavia menoja hän näki sotilaiden taaskin käyvän käsiksi häkkiin ja vetävän sen kahden majan väliin. Tarzan tiesi, että se saisi nyt olla siellä iltaan saakka ja että mustaihoiset valmistelivat juhlaa ja syöminkejään tämän pyydystyksen kunniaksi. Nähdessään, että häkin luokse sijoitettiin kaksi sotilasta ja että nämä ajoivat pois naiset, lapset ja nuorukaiset, jotka mahdollisesti olisivat rääkänneet Numan kuoliaaksi, hän tiesi, että leijona oli turvassa, kunnes sitä tarvittaisiin sen iltaisia huveja varten, jolloin petoa rääkättäisiin julmemmin ja täsmällisemmin koko heimon mielenylennykseksi.

Tarzanista oli hauskinta kiusoitella neekereitä niin dramaattisesti kuin hänen tuottelias mielikuvituksensa suinkin voi keksiä. Hänellä oli puolinainen käsitys heidän taikauskoisesta pelostaan ja heidän erikoisesti yön pimeyttä kohtaan tuntemastaan kammosta, ja siksi hän päätti odottaa, kunnes tulisi pimeä ja tanssi ja uskonnolliset menot tekisivät neekerit melkein hysteerisiksi, ja vasta sitten ryhtyä toimenpiteisiin Numan vapauttamiseksi. Siihen mennessä hän toivoi keksivänsä jonkun keinon, joka soveltuisi kaikkiin huomioon otettaviin seikkoihin. Ja ennen pitkää hän sen keksikin.

Painuttuaan viidakkoon ravintoa etsimään Tarzan sai päähänsä suunnitelman. Aluksi se pani hänet hieman, hymyilemään ja sitten arvelemaan, sillä hänellä oli vielä elävästi muistissa ne surkeat seuraukset, joita oli ollut perin ihailtavan ja melkein samansuuntaisen ajatuksen toteuttamisesta. Mutta hän ei luopunut aikeestaan, ja hetkistä myöhemmin hän kiiti ripeää vauhtia metsän keskitasanteita myöten Kertshakin heimon oleskelupaikkaa kohti.

Tapansa mukaan hän tipahti apinoiden keskelle ilmoittamatta tuloaan muutoin kuin kirkaisemalla kamalasti juuri hypätessään puun oksalta maahan. Kaikeksi onneksi ei Kertshakin apinoilla ollut taipumuksia sydänhalvaukseen, sillä Tarzanin temput aiheuttivat heille ankaran säikähdyksen toisensa jälkeen, eivätkä he voineet tottua apinamiehelle ominaiseen huumoriin.

Kun he nyt tunsivat tulijan, ärisivät he ja murahtelivat vain hetkisen, alkaen sitten jälleen ruokailla tai torkkua, mitkä puuhat Tarzan oli keskeyttänyt, kun taas hän, saatuaan tehdä pienen tepposensa, riensi ontolle puulle, jossa hän säilytti aarteitaan suojattuna toveriensa uteliailta silmiltä ja sormilta ja pahankurisilta pieniltä manuilta. Sieltä hän otti esille tiukkaan myttyyn käärityn taljan — Numan taljan, jossa oli myöskin pää; se oli näppärä alkeellisen nahkurintaidon tuote, joka oli ollut Rabba Kegan, poppamiehen, omaisuutta, ennenkuin Tarzan oli varastanut sen kylästä.

Otettuaan sen mukaansa hän palasi neekerien kylälle, pysähtyen matkalla metsästämään ja ruokailemaan, jopa iltapäivällä torkahtamaankin tunniksi, joten oli jo hämärä, kun hän ehti paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun, josta hän näki koko kylän. Numa oli vielä elossa, ja vartijat torkkuivat häkin luona. Leijona ei ole mikään erikoinen uutuus leijonamaan neekereistä, ja kun kyläläisten pahin halu kiusata eläintä oli talttunut, eivät he kiinnittäneet isoon kissaeläimeen kovinkaan paljon huomiota, tyytyen odottamaan illalla esitettävää suurta näytöstä.

Kohta pimeän tultua aloitettiin juhlamenot. Tom-tomin säestämänä esiintyi yksinäinen soturi: kyyrysillään hän hypähti nuotion hohteeseen keskelle muiden soturien muodostamaa laajaa ympyrää, jonka takana naiset ja lapset seisoivat tai kyyköttivät. Tanssija oli maalattu ja aseistettu metsästysasuun, ja hänen liikkeensä ja eleensä olivat samanlaiset kuin riistan jälkiä, etsittäessä. Hän kumartui syvään ja nojasi silloin tällöin toiseen polveensa hakien otuksen jättämiä merkkejä, sitten hän taas oikaisihe liikkumattomaksi kuin kuvapatsas ja kuunteli. Soturi oli nuori, notkea ja komeavartaloinen, voimakaslihaksinen ja suora kuin aidanseiväs. Nuotion hehku välkkyi hänen kiiltävän mustalla ihollaan, valaisten selvästi hänen kasvoihinsa, rintaansa ja vatsaansa maalattuja eriskummaisia kuvioita.

Äkkiä hän kumartui aivan lähelle maata ja hyppäsi sitten korkealle ilmaan. Hänen kasvojensa piirteet ja ruumiinsa asento osoittivat, että hän oli päässyt jäljille. Heti hän riensi kertomaan ympärilleen kertyneille sotureille huomioistaan ja kehoittamaan heitä metsästysretkelle. Se oli kaikki vain näyttelemistä; mutta se esitettiin niin tosielämän mukaisesti, että Tarzankin käsitti sen pienempiä yksityiskohtia myöten.

Hän näki toisten soturien tempaavan metsästyskeihäänsä ja hypähtävän pystyyn yhtyäkseen viehättävään, hiipimistä muistuttavaan "väijymistanssiin". Se oli hyvin hauskaa; mutta Tarzan käsitti, että jos hänen oli mieli menestyksellisesti toteuttaa päätöksensä, hänen oli toimittava ripeästi. Hän oli ennenkin nähnyt näitä tansseja ja tiesi, että väijymisen jälkeen ahdistettaisiin riistaa ja surmattaisiin se, ja silloin olisi Numa soturien ympäröimä eikä sen lähelle voisi päästä.

Leijonantalja kainalossaan Tarzan pudottautui maahan puun synkkään varjoon ja kiersi sitten majojen taitse aivan häkin taakse, jossa Numa ärtyneenä käveli edestakaisin. Häkin luona ei nyt ollut vartijoita, sillä molemmat siellä olleet soturit olivat poistuneet yhtyäkseen toisten tanssiin.

Häkin takana Tarzan pukeutui leijonantaljaan samoin kuin siinä muistettavassa tilaisuudessa, jolloin Kertshakin apinat, jotka eivät tunteneet häntä naamion lävitse, olivat vähällä tappaa hänet. Sitten hän ryömi nelin kontin, tuli esiin molempien majojen välistä ja pysähtyi hämärässä seisovan kuulijakunnan taakse, jonka koko huomio oli kiintynyt tanssijoihin.

Tarzan näki neekerien nyt saaneen hermonsa niin kiihkeän jännittyneiksi, että leijonan oli sopiva aika esiintyä. Pian jakautuisi katsojain piiri häkissä olevan leijonan kohdalta, ja uhri vedettäisiin piirin keskelle. Juuri sitä hetkeä Tarzan odotti.

Vihdoin se tuli, Mbonga, päällikkö, antoi merkin ja heti nousivat Tarzanin edessä kyyköttävät naiset, ja lapset pystyyn, siirtyen sivulle ja jättäen avoimeksi leveän, leijonan häkille vievän tien. Samassa Tarzan päästi äkäisen leijonan matalan, yskimistä muistuttavan karjaisun ja ryömi hitaasti avointa tietä myöten hurjistuneihin tanssijoihin päin.

Ensimmäiseksi huomasi hänet eräs nainen, joka kirkaisi. Heti syntyi pakokauhu apinamiestä lähimpänä olevien keskuudessa. Nuotion voimakas hehku valaisi hyvin leijonan päätä, ja mustat päättelivät, kuten Tarzan oli arvannut, että heidän vankinsa oli päässyt häkistä.

Uudelleen karjaisten Tarzan meni edemmäksi. Tanssivat soturit seisahtuivat vain hetkeksi. He olivat aikoneet metsästää leijonaa, joka oli varmasti teljetty lujaan häkkiin, ja kun se nyt oli vapaana heidän keskellään, joutui asia kokonaan toisenlaiseen valoon. Heidän hermonsa eivät olleet sellaisessa vireessä, joka olisi sopinut tällaiseen mahdollisuuteen. Naiset, ja lapset olivat jo paenneet epävarmaan turvaan läheisimpiin majoihin, eivätkä soturit vitkastelleet seuratessaan heidän esimerkkiään, niin että Tarzan pian jäi yksin kylän raitin valtiaaksi.

Mutta ei kauaksi. Eikä hän halunnutkaan jäädä pitkäksi aikaa yksikseen. Se ei soveltuisi hänen suunnitelmaansa. Kohta pilkisti pää läheisen majan ovesta, sitten toinen ja vielä kolmas, kunnes ainakin parikymmentä soturia katseli häntä, odottaen hänen seuraavaa liikettään - odottaen, että leijona hyökkäisi tai koettaisi paeta kylästä.

Heillä oli keihäät kädessään kaiken varalta, hyökkäisipä leijona tai lähtisi pyrkimään vapauteen; ja sitten nousi leijona takakäpälilleen, kellanruskea talja putosi sen yltä, ja heidän edessään nuotion kirkkaassa hohteessa seisoi nuorekkaan suorana valkea viidakkojumala.

Hetkisen olivat neekerit liian ällistyneitä tehdäkseen mitään. He pelkäsivät tätä ilmestystä aivan yhtä paljon kuin Numaakin, mutta he olisivat ilomielin tappaneet Tarzanin, jos olisivat kyllin pian tointuneet hämmästyksestään. Mutta pelko, taikausko ja luontainen henkinen hitaus lamauttivat heitä, sillä aikaa kun apinamies kumartui käärimään kokoon leijonantaljaa. Sitten he näkivät hänen kääntyvän ja katoavan pimentoon kylän vastaiselle laidalle. Vasta sitten he rohkaistuivat ajamaan häntä takaa, mutta kun he syöksyivät joukolla esiin, heiluttaen keihäitään ja kiljuen sotahuutojaan, oli ahdistettava tipo tiessään.

Tarzan ei viipynyt puussa vähääkään. Heitettyään taljan oksalle hän pudottausi erään majan varjoon ja juoksi nopeasti leijonan häkille. Hypättyään häkin katolle hän veti köyttä, joka nosti ovea, ja samassa syöksähti kylään parhaissa voimissaan ja jäntevimmillään oleva iso leijona.

Soturit, jotka palasivat turhaan etsittyään Tarzania, näkivät hänen tulevan nuotion valoon. Kas! Tuolla oli viidakkohaltia jälleen, yrittäen vanhaa temppuaan. Luuliko hän voivansa, kahdesti pimittää Mbongan väkeä samalla tavalla lyhyessä ajassa? He näyttäisivät hänelle! Jo kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta voidakseen iäksi vapautua pelottavasta viidakkohaltiasta. Yhtenä miehenä he riensivät eteenpäin keihäät koholla.

Naiset ja lapset tulivat majoista katsomaan ilkeän haltian kuolemaa. Leijona vilkaisi heihin hehkuvin silmin ja pyörähti sitten lähestyviä sotureita vastaan.

Kiljuen hurjasti ilosta ja voitonriemusta he lähestyivät sitä, uhaten keihäillään. Ilkeä haltia oli heidän käsissään!

Mbongan, päällikön, miehet ottivat Numan vastaan keihäät tanassa ja syytäen pilkkahuutoja. Mustana, kiiltävänä lihasryhmänä he odottivat viidakkohaltian tuloa; mutta heidän uljaan ulkokuorensa alla sykähti pelko, ettei heidän laitansa ollutkaan hyvin — etteivät heidän aseensa kenties sittenkään pystyisi kummalliseen otukseen, vaan että hän rankaisisi kauheasti heidän herjauksistaan. Heidän päälleen karkaava leijona oli aivan liian todellinen — he näkivät sen pikaisen hyökkäyksen aikana; mutta he tiesivät, että kellanruskean taljan alla oli valkoisen miehen pehmeä ruumis, ja kuinka se voisi kestää monien keihäiden ryntäystä?

Heidän eturintamassaan seisoi tavattoman kookas soturi, joka uhkui voimaa ja nuoruutta ja oli senvuoksi uhkamielinen. Peloittiko? Ei toki häntä! Hän nauroi Numalle, kun Numa syöksähti hänen kimppuunsa; hän nauroi ja laski keihäänsä tanaan, suunnaten sen kärjen Numan leveään rintaan. Ja sitten leijona oli hänessä kiinni. Väkevä käpälä iski syrjään raskaan sotakeihään, pirstoen sen sirpaleiksi, kuten ihmiskäsi pirstoo kuivan oksan.

Neekeri sortui maahan, kallo toisen iskun musertamana. Ja sitten oli leijona soturien keskellä, raapien ja raadellen joka taholle. Kauan he eivät sitä kestäneet; mutta toistakymmentä miestä virui runneltuina, ennenkuin muut ennättivät päästä pakoon noilta kauheilta kynsiltä ja välkkyviltä hampailta.

Kyläläiset pakenivat säikähtyneinä sinne tänne. Ei yksikään maja tuntunut kyllin vannalta turvapaikalta, kun Numa riehui paaluaitauksen sisällä. Neekerit pakenivat kauhuissaan toisesta toiseen, samalla kun Numa seisoi keskellä kylää tappamiensa soturien ruumiiden päällä muristen ja silmät hehkuvina.

Vihdoin eräs neekereistä työnsi kylän portit selälleen ja pakeni turvaan metsän puiden oksille. Lampaiden lailla seurasivat toiset häntä, kunnes kylään jäi vain leijona yksin uhreineen.

Lähimmissä puissa kyyköttävät Mbongan miehet näkivät leijonan painavan jykevän päänsä alas, tarttuvan yhtä uhriaan hartioista ja astelevan verkkaisesti ja arvokkaasti kylän raittia pitkin avonaisesta portista viidakkoon. He näkivät sen ja vapisivat. Ja omasta puustaan Apinain Tarzan näki sen ja hymyili.

Kului kokonainen tunti sen jälkeen kun leijona oli saaliineen, kadonnut, ennenkuin neekerit uskalsivat laskeutua puista ja palata kylään. Silmät levällään he mulkoilivat sinne tänne, ja heidän paljaat ruumiinsa värisivät enemmän pelosta kuin viidakkoyön kylmyydestä.

"Ja hän raahasi Mwizan metsään ja syö häntä parhaillaan", säesti kolmas vapisten.

"Me emme ole enää turvassa täällä", valitti neljäs. "Ottakaamme tavaramme ja etsikäämme uusi kylän paikka, kaukana ilkeän viidakkohaltian oleskelusijoilta!"

Mutta aamun valjetessa kasvoi neekerien rohkeus jälleen, joten sen yön kokemuksilla ei ollut juuri mitään muuta vaikutusta kuin se, että heidän pelkonsa Tarzania kohtaan lisääntyi ja heidän uskonsa hänen yliluonnolliseen alkuperäänsä vahvistui.

Ja niin kasvoi apinamiehen maine ja valta villissä, salaperäisessä viidakossa, jossa hän vaelsi mahtavampana kuin mikään muu eläin, koska ihmisjärki ohjasi hänen jättiläislihaksiaan ja hänen horjumatonta rohkeuttaan.

KAHDESTOISTA LUKU

Kuu paistoi pilvettömällä taivaalla — tavattoman isoksi paisunut kuu, joka näytti olevan niin lähellä maata, että saattoi tuntua ihmeelliseltä, miksi se ei hiponut korkeiden puiden latvoja. Oli yö, Tarzan vaelsi viidakossa — Tarzan, apinamies, suuri taistelija, suuri metsästäjä. Miksi hän harhaili puissa suuren metsän tummien varjojen keskellä, sitä hän ei olisi voinut sanoa. Siihen ei suinkaan ollut syynä nälkä — hän oli syönyt runsaasti sinä päivänä, ja hänen saaliinsa tähteet olivat varmassa kätkössä vastaisen ruokahalun varalta. Kenties juuri elämänilo kiihoitti häntä lähtemään huojuvalta makuusijaltaan ja koettelemaan voimiaan, ja aistejaan öisen viidakon vaaroja vastaan, ja lisäksi Tarzania aina kannusti voimakas tiedonhalu.

Kudun, auringon, hallitsema viidakko on kokonaan toisenlainen kuin Goron, kuun, hallitsema, Päiväsaikaisella viidakolla on oma asunsa — omat valonsa ja varjonsa, omat lintunsa, omat kukkansa, omat eläimensä; sen äänet ovat päivän ääniä. Öisen viidakon valot ja varjot eroavat päiväaikaisista niin paljon kuin suinkin voimme kuvitella jonkun toisen maailman valojen ja varjojen eroavan meidän maailmamme valoista ja varjoista; sen eläimet, kukat ja linnut eivät ole samat kuin Kudun, auringon, viidakon.

Juuri näiden eroavaisuuksien tähden Tarzan mielellään tutki viidakkoa yöllä. Silloin ei elämä ollut ainoastaan toisenlainen, vaan se oli lukuisampi ja haaveellisempi; myöskin oli silloin enemmän vaaroja uhkaamassa, ja Apinain Tarzanista vaara oli elämän maustetta. Ja viidakkoyön äänet — leijonan karjaisut, pantterin kiljuminen, Dangon, hyenan, kamala nauru — olivat musiikkia apinamiehen korvissa.

Näkymättömien käpälien pehmeä tassutus, lehtien ja ruohojen kahina hurjien petojen niitä polkiessa, pimeässä kiiluvat opaalinväriset silmät, kuuluvan ja hajuavan, mutta harvoin näkyvän kuhisevan elämän miljoonat äänet — kas siinä se öisen viidakon lumousvoima, joka kiehtoi Tarzania.

Tänä yönä hän oli kaartanut laajan ympyrän — ensin itään, sitten etelään, ja nyt hän kiersi jälleen pohjoiseen. Hänen silmänsä, korvansa ja herkät sieraimensa olivat alituisesti valppaina. Hänen tuntemiinsa ääniin sekautui outoja, kummallisia ääniä, joita hän ei ollut koskaan kuullut, ennenkuin Kudu oli kadonnut pesäänsä laajan veden, kaukaisen rannan taakse; ne äänet olivat Goron, kuun, ja Goron salaperäisen valtakauden ääniä. Nämä äänet herättivät Tarzanissa usein syviä mietteitä. Ne saattoivat hänet ymmälle, koska hän luuli tuntevansa viidakkonsa niin hyvin, ettei siinä voinut olla mitään outoa. Joskus hän ajatteli, että samoin kuin värit ja muodot näyttivät öisin toisenlaisilta kuin päivänvalossa, niin myöskin äänet muuttuivat Kudun poistuessa ja Goron saapuessa ja hänen aivoissaan heräsi hämärä arvelu, että kenties juuri Goro ja Kudu saivat aikaan nämä muutokset. Ja mikäpä oli sen luonnollisempaa kuin että hän johtui pitämään aurinkoa ja kuuta henkilönä samoin kuin itseäänkin? Aurinko oli elävä olento ja hallitsi päivää. Kuu, jolla oli aivot ja ihmeellisiä kykyjä, hallitsi yötä.

Tällä tavoin hapuili oppimaton ihmisjärki tietämättömyyden pimeydessä, hakien selitystä sellaisille seikoille, joita hän ei voinut koskettaa, ei maistaa eikä tuntea, ja luonnon suurille, tuntemattomille voimille, joita hän ei voinut nähdä.

Kun Tarzan kaarsi laajassa ympyrässä pohjoiseen päin, kantautui hänen sieraimiinsa gomanganien hajua, johon sekaantui kirpeätä palaneen puun käryä. Apinamies lähti ripeästi siihen suuntaan, josta haju tuli yötuulen mukana. Pian alkoi lehvistön välitse tuikkia ison nuotion punertavaa hohdetta, ja pysähtyessään sen lähellä olevaan puuhun näki Tarzan puoli tusinaa mustia sotureita häärivän tulen ympärillä. Se oli ilmeisesti Mbongan, päällikön, kylästä lähtenyt metsästysseurue, jonka yö oli yllättänyt viidakossa. Ympärilleen olivat neekerit kyhänneet pyöreähkön suojuksen orjantappurapensaista, jonka he nähtävästi toivoivat yhdessä tulen kanssa peloittavan isompia raatelijoita lähestymästä.

Ettei toivo ollut varmuutta, kävi ilmi siitä, että he kyyristelivät silminnähtävän pelokkaasti, vapisten ja silmät levällään, sillä Numan ja Saborin vinkuna kuului jo viidakosta heidän läheltään. Oli myöskin muita otuksia nuotion luomissa varjoissa. Tarzan saattoi nähdä niiden keltaiset, kiiluvat silmät. Myöskin neekerit näkivät ne ja värisivät. Yksi heistä nousi ja viskasi palavan kekäleen silmiä kohti, jotka heti katosivat. Neekeri istuutui jälleen. Tarkkaileva Tarzan pani merkille, että kului useita minuutteja, ennenkuin silmät jälleen tulivat näkyviin kaksittain ja neljittäin.

Nyt tulivat Numa, leijona, ja Sabor, sen puoliso. Kaikki muut silmät hajaantuivat oikealle ja vasemmalle näiden isojen kissaeläinten muristessa uhkaavasti, ja sitten hehkuivat ihmissyöjien isot silmät yksin pimeässä. Jotkut neekereistä heittäytyivät kasvoilleen ja valittivat; mutta se mies, joka äsken oli viskannut palavan kekäleen, sinkautti nyt toisen suoraan nälkäisten leijonain naamaan, ja ne katosivat samoin kuin pienemmät pedot olivat kadonneet ennen niitä. Se huvitti Tarzania kovasti. Hän oivalsi uuden syyn, miksi neekerit öisin polttivat nuotioita, sen lisäksi, että he tarvitsevat tulta, lämpöä, valoa ja keittämistä varten. Viidakon pedot pelkäsivät tulta, ja siksi oli tuli jossakin määrin heidän turvanaan. Tarzan itsekin kammosi tulta jonkun verran. Kerran hän oli tutkiessaan hylättyä nuotiota ottanut käteensä hehkuvan hiilen. Sen jälkeen hän oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä tapaamistaan nuotioista. Yksi kokemus oli riittänyt.

Sen jälkeen kun mustaihoinen oli nakannut kekäleen, ei silmiä näkynyt muutamiin minuutteihin, vaikka Tarzan kuulikin käpälien pehmeätä tassutusta joka taholta ympäriltään. Sitten välähti taaskin liekkipari, joka osoitti, että viidakon valtias oli palannut, ja hetkistä myöhemmin ilmestyivät sen puolisonkin, Saborin silmät, jotka olivat hieman alempana.

Jonkun aikaa ne pysyivät värähtämättä paikoillaan — viidakkoyön peloittava tähtisikermä — sitten alkoi urosleijona hitaasti lähestyä suojusta, jossa nyt kaikki muut neekerit paitsi yhtä kyyristelivät, vapisten kauhusta. Kun tämä ainoa suojavahti huomasi, että Numa oli taaskin tulossa, sinkautti hän jälleen kekäleen, ja samoin kuin aikaisemmin peräytyi Numa nytkin ja sen mukana Sabor, naarasleijona, mutta ei enää niin pitkäksi aikaa. Ne palasivat melkein heti ja alkoivat kiertää suojusta silmät koko ajan nuotioon päin suunnattuina, samalla kun matala, kurkusta lähtevä murahtelu ilmaisi, että niiden kiukku yltyi. Leijonien takana hehkui niitä pienempien seuralaisten silmiä, niin että koko viidakko neekerien leiripaikan ympärillä näytti olevan siroteltu täyteen pieniä, hehkuvia hiiliä.

Yhä uudelleen viskasi musta soturi tehottomia kekäleitään noita kahta isoa kissaeläintä kohti; mutta Tarzan huomasi, ettei Numa välittänyt niistä juuri mitään peräydyttyään aluksi muutamia kertoja. Apinamies tunsi Numan äänestä, että se oli nälkäinen, ja oletti, että leijona oli päättänyt syödä jonkun gomanganin; mutta uskaltaisiko se mennä likemmäksi pelättyjä liekkejä?

Tämän ajatuksen parhaillaan pyöriessä Tarzanin mielessä Numa keskeytti rauhattoman kävelynsä ja kääntyi aitaukseen päin. Hetkisen se seisoi hievahtamatta, lukuunottamatta hännän hermostunutta kaartumista ylöspäin, ja asteli sitten tyynesti eteenpäin, kun taas Sabor liikkui rauhattomasti sinne tänne paikallaan. Neekeri huusi tovereilleen, että leijona oli tulossa, mutta he olivat siksi peloissaan, että vain painautuivat tiukemmin yhteen ja ulisivat entistä äänekkäämmin.

Mies tempasi hehkuvan kekäleen ja sinkosi sen suoraan vasten leijonan kuonoa. Kajahti äkäinen karjaisu, jota seurasi nopea hyökkäys. Yhdellä ainoalla hypyllä pääsi peto suojuksen ylitse, samalla kun soturi hyppäsi sen ylitse päinvastaiselle puolelle ja kiiti lähimpään puuhun, uhmaten pimeässä väijyviä vaaroja.

Numa oli suojuksen ulkopuolella melkein yhtä pian kuin oli sinne tullutkin. Mutta poistuessaan matalan orjantappuramuurin ylitse se vei mukanaan kirkuvan neekerin. Laahaten uhriaan maata pitkin se asteli Saborin, naarasleijonan, luokse, joka yhtyi seuraan; yhdessä ne sitten loittonivat pimeyteen villin murinan sekaantuessa tuohon tuomitun ja kauhistuneen miehen vihloviin huutoihin.

Leijonat pysähtyivät vähän matkan päähän nuotiosta; kuului joitakin harvinaisen äkäisiä murahduksia ja karjaisuja, joiden aikana neekerin huudot ja valitukset lakkasivat — iäksi.

Kohta Numa ilmestyi jälleen tulen hohteeseen. Se pistäytyi toistamiseen suoja-aitauksessa, ja äskeinen kaamea näytelmä uudistui, vaatien toisen uhrin.

Tarzan nousi ja ojenteli veltosti. Tämä huvi alkoi ikävystyttää häntä. Hän haukotteli ja lähti jatkamaan matkaansa aukeamalle, jonka ympärillä heimo kaiketi oli puissa nukkumassa.

Mutta sittenkään, kun hän oli löytänyt vanhan tutun oksansa ja paneutui levolle, ei häntä nukuttanut. Hän oli kauan valveilla, ajatellen ja uneksien. Katsellen taivaalle hän tarkkaili kuuta ja tähtiä. Hän aprikoi mitä ne olivat ja mikä voima esti ne putoamasta. Hänellä oli tutkijan mieli. Aina oli hänen mielessään herännyt kysymyksiä kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui; mutta koskaan ei ollut ketään ollut vastaamassa hänen kysymyksiinsä. Lapsena ollessaan hän olisi tahtonut tietää, mutta hänelle ei oltu suotu juuri lainkaan tietoja; miehenä ollessaan häntä kalvoi sama voimakas tyydyttämätön tiedonjano.

Hän ei koskaan oikein tyytynyt vain huomaamaan, että jotakin tapahtui; hän halusi tietää, miksi se tapahtui. Hän tahtoi tietää, mikä pani kaikki liikkeelle. Elämän arvoitus oli hänestä äärettömän mielenkiintoinen. Kuolema oli ihmeellinen ilmiö, jota hän ei jaksanut täysin käsittää. Lukemattomia kertoja hän oli tutkinut surmaamiensa otusten sisäistä rakennetta ja kerran tai pari avannut rintaontelon kyllin ajoissa nähdäkseen sydämen vielä sykkivän.

Hän oli kokemuksesta oppinut, että tähän elimeen osunut puukonpisto aiheutti heti kuoleman yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kun hän taas sai lukemattomia kertoja iskeä vastustajaansa muihin kohtiin edes tekemättä häntä taistelukyvyttömäksi. Ja niin hän oli johtunut pitämään sydäntä eli, kuten hän sitä nimitti, "punaista, hengittävää kapinetta" elämän tyyssijana ja alkuna.

Aivoja ja niiden toimintaa hän ei ymmärtänyt lainkaan. Että hänen aistihavaintonsa siirtyivät aivoihin, missä ne selitettiin, luokitettiin ja arvioitiin, siitä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Hän luuli, että hänen silmänsä tiesivät, kun ne näkivät, korvat, kun ne kuulivat ja nenä, kun se tunsi hajua.

Hän piti kurkkuaan, ihoaan ja hiuksiaan tunteiden pääasiallisina tyyssijoina. Kun Kaafa oli surmattu, oli hänen kurkussaan tuntunut omituinen, tukahduttava tunne; jos hän kosketti Histahia, niin hänen koko ihostaan tuntui pahalta; ja vihollisen lähestyminen sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn.

Jos voitte, niin kuvitelkaa mielessänne lasta, joka aprikoi luonnon ihmeitä ja on pakahtumaisillaan kyselynhalusta. Kuvitelkaa sitten, että hänen ympärillään on vain viidakon eläimiä, joista hänen tiedustelunsa olisi yhtä outoa kuin sanskritin kieli. Jos hän kysyi Guntolta, mikä aiheutti sateen, niin iso, vanha apina vain töllisteli häntä hetkisen mykkänä hämmästyksestä ja ryhtyi sitten jälleen hauskaan ja mieltäylentävään puuhaansa, etsimään kirppuja; ja kun hän tiedusti Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja jonka olisi pitänyt olla hyvin viisas, mutta joka ei ollut, mistä syystä eräät kukat sulkeutuivat, kun Kudu oli poistunut taivaalta, ja toiset kukat taas aukenivat yöllä, niin hän sai ällistyksekseen nähdä, ettei Mumga ollut lainkaan pannut merkille näitä mielenkiintoisia seikkoja, vaikka hän voi tuumalleen ilmoittaa, missä lihavimmat toukat piilivät.

Tarzanista nämä seikat olivat ihmeitä. Ne vetosivat hänen järkeensä ja mielikuvitukseensa. Hän näki kukkien sulkeutuvan ja avautuvan; hän näki eräiden kukkien aina kääntyvän aurinkoon päin; hän näki lehtiä, jotka liikkuivat, vaikkei lainkaan tuullut; hän näki köynnösten elollisten olentojen lailla kiipeävän isojen puiden runkoja ja oksia myöten; ja Apinain Tarzanista kukat, köynnökset ja puut olivat elollisia olentoja. Usein hän puheli niille, kuten myöskin Gorolle, kuulle ja Kudulle, auringolle, ja oli aina pahoillaan, kun ne eivät vastanneet. Hän kyseli niiltä monenlaisia; mutta ne eivät voineet vastata, vaikka hän tiesi, että suhina oli lehtien kieltä — ne puhelivat keskenään.

Tuulen aiheuttajana hän piti puita ja ruohoa. Hän arveli niiden huojuttavan itseään edestakaisin, synnyttäen tuulta. Millään muulla tavoin hän ei kyennyt selittämään tätä ilmiötä. Sateen aiheuttajana hän taas piti tähtiä, kuuta ja aurinkoa; mutta hänen olettamuksensa ei ollut lainkaan viehättävä eikä runollinen.

Kun Tarzan tänä iltana virui aatoksissaan, välähti hänen tuotteliaaseen mielikuvitukseensa selitys kuusta ja tähdistä. Hän kerrassaan ihastui siitä. Taug nukkui läheisessä haarautumassa. Tarzan hyppäsi hänen viereensä.

"Taug!" hän huudahti. Heti oli kookas uros valveilla niskakarvat pörhössä, sillä öinen kutsu sai hänet aavistamaan vaaraa, "Katsos, Taug!" intoili Tarzan, osoittaen tähtiä. "Katso Numan, Saborin, Shitan ja Dangon silmiä. Ne vaanivat Goron ympärillä karatakseen hänen kimppuunsa ja tappaakseen hänet. Näetkö Goron silmät ja nenän ja suun? Ja hänen kasvoiltaan hohtava valo on sen ison nuotion valoa, jonka hän on virittänyt ajaakseen Numan, Saborin, Shitan ja Dangon kauaksi.

"— Joka puolella hänen ympärillään on silmiä, Taug, näethän! Mutta ne eivät mene kovin likelle tulta — silmiä on vain vähän Goron lähellä. Ne pelkäävät tulta! Juuri tuli pelastaa Goron Numalta. Näetkö ne, Taug? Jonakin yönä Numa on hyvin nälissään ja raivoissaan — silloin hän hyppää Goron ympärillä olevien orjantappura-pensaiden ylitse, eikä meillä ole sitten enää valoa, senjälkeen kun Kudu vetäytyy pesäänsä — yö on synkkä, niin pimeä kuin silloin, kun Goro on laiska ja nukkuu myöhään yöhön tai kun hän vaeltaa taivaalla päiväsaikaan unohtaen viidakon ja sen asukkaat".

Taug katsahti tylsästi taivaalle ja sitten Tarzaniin. Putosi lentotähti, jättäen jälkeensä taivaalle hehkuvan uran.

Taug mietti. "Numa on maassa", hän virkkoi. "Numa ei metsästä puiden yläpuolella." Mutta hän silmäili uteliaasti ja hieman peloissaan kirkkaita tähtiä, ikäänkuin näkisi ne ensimmäisen kerran, ja epäilemättä Taug näkikin tähdet ensimmäisen kerran, vaikka ne olivat olleet taivaalla joka yö koko hänen elämänsä ajan. Taugista ne olivat samanlaisia kuin upeat viidakkokukkaset — hän ei voinut syödä niitä eikä senvuoksi ollut niistä tietävinäänkään.

Taug oli levoton ja hermostunut. Pitkän aikaa hän virui nukkumatta, tarkastellen tähtiä — Goroa, kuuta, ympäröivien petojen hehkuvia silmiä — Goroa, jonka valossa apinat tanssivat savisten rumpujen säestyksellä. Jos Numa söisi Goron, niin sitten ei enää voitaisi pitää dum-dum-juhlia. Se ajatus masensi Taugia. Hän vilkaisi Tarzaniin melkein pelokkaasti. Miksi hänen ystävänsä oli niin erilainen kuin heimon muut jäsenet? Ei kukaan niistä, joita Taug oli eläissään tuntenut, ollut lausunut noin kummallisia ajatuksia kuin Tarzan. Apina raapi päätään ja aprikoi hämärästi, oliko Tarzanin seura turvallista, mutta sitten hän vähitellen, vaivaloisesti aivojaan pinnistettyään muisti, että Tarzan oli auttanut häntä enemmän kuin yksikään muu apina, vieläkin enemmän kuin heimon voimakkaat ja viisaat urokset.

Juuri Tarzan oli pelastanut hänet neekerien kynsistä vieläpä samoihin aikoihin kun Taug oli luullut Tarzanin halajavan Tikaa omakseen. Juuri Tarzan oli pelastanut Taugin pikku balun hengen. Juuri Tarzan oli keksinyt ja toteuttanut suunnitelman Tikan ryöstäjän takaa-ajamiseksi ja ryöstetyn vapauttamiseksi. Tarzan oli taistellut ja vuodattanut vertaan Taugia auttaessaan niin monta kertaa, että Taugille vaikka hän olikin vain raaka apina, oli painunut mieleen tulinen uskollisuus, jota ei enää mikään voinut horjuttaa — hänen ystävyytensä Tarzania kohtaan oli muuttunut tavaksi, melkeinpä osaksi hänen luonnostaan, joka pysyisi niin kauan kuin Taug eläisi. Hän ei koskaan näyttänyt minkäänlaisia ulkoisia merkkejä kiintymyksestään — hän murisi Tarzanille kuten kaikille muillekin uroksille, jotka tulivat liian lähelle hänen ollessaan ruuan haussa — mutta hän olisi voinut kuolla Tarzanin tähden. Hän tiesi sen, ja Tarzan tiesi sen; mutta sellaisista asioista eivät apinat puhele — he ilmaisevat hienompia tunteitaan enemmän teoilla kuin sanoilla. Mutta nyt oli Taug huolestunut ja vaipui jälleen uneen, yhä ajatellen toverinsa kummallisia sanoja.

Seuraavana päivänä hän mietti niitä taaskin ja aikomatta millään muotoa kavaltaa mainitsi Guntolle, mitä Tarzan oli viittaillut Goron ympärillä olevista silmistä ja siitä mahdollisuudesta, että Numa ennemmin tai myöhemmin hyökkäisi kuun kimppuun ja söisi hänet. Apinain mielestä ovat kaikki isot luonnonesineet miespuolisia, ja niinpä Gorokin, joka oli isoin kappale öisellä taivaalla, oli uros.

Gunto puri nahkasiekaleen känsittyneestä sormestaan ja muisteli, että Tarzan oli kerran väittänyt puiden keskustelevan keskenään, ja Gozan kertoi nähneensä apinamiehen tanssivan kuutamossa yksin Shitan, pantterin, kanssa. He eivät tienneet, että Tarzan oli heittänyt köytensä silmukan rajun pedon kaulaan, sitonut sen puuhun ja vasta sitten laskeutunut maahan hyppimään vimmastuneen kissaeläimen edessä, ärsyttäen sitä.

Toiset kertoivat nähneensä Tarzanin ratsastamassa Tantorin, norsun, selässä ja puhuivat siitä, kuinka hän oli tuonut neekeripojan, Taibon, heimon keskuuteen, ja salaperäisistä esineistä, joita hän käsitteli omituisessa pesässä meren rannalla. He eivät olleet koskaan ymmärtäneet hänen kirjojaan, ja näytettyään niitä parille heimon jäsenelle ja huomattuaan, etteivät edes kuvat tehneet heidän aivoihinsa mitään vaikutusta, oli hän luopunut yrittämästäkin.

"Tarzan ei ole apina", vakuutti Gunto. "Hän toimittaa Numan syömään meitä, kuten hän aikoo syöttää hänelle Goron. Meidän pitäisi surmata hänet."

Heti pörhisti Taug niskakarvojaan. Surmata Tarzan! "Ensin teidän on tapettava Taug", ärähti hän ja lönkytti tiehensä ruokailemaan.

Mutta juonittelijoihin yhtyi toisia. He ajattelivat monia Tarzanin suorittamia töitä, joita apinat eivät tee eivätkä käsitä. Taaskin Gunto äänesti, että tarmangani, valkea apina, olisi surmattava, ja toiset, joissa kuulemansa jutut herättivät pelkoa ja jotka pelkäsivät Tarzanin suunnittelevan Goron tappamista, tervehtivät ehdotusta hyväksyvästi murahdellen.

Heidän joukossaan oli Tika, joka kuunteli hörössä korvin; mutta hän ei korottanut ääntään suunnitelman puolesta. Sensijaan hän pörhisti niskakarvansa, paljasti torahampaansa ja lähti sitten etsimään Tarzania; mutta hän ei löytänyt apinamiestä, koska tämä oli harhailemassa kaukana pyyntimatkoillaan. Taugin hän kuitenkin löysi ja kertoi tälle, mitä toiset suunnittelivat, ja kookas uros polki jaloillaan maata ja ärjyi. Hänen verestävät silmänsä kiiluivat suuttumuksesta, hänen ylähuulensa meni irveen, niin että torahampaat paljastuivat ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn; mutta sitten kiiti nakertaja aukeaman poikki, ja Taug syöksähti sitä tavoittamaan. Heti hän näytti unohtaneen ystävänsä vihollisia kohtaan tuntemansa raivon; mutta sellainen oli apinain mieli.

Useiden kilometrien päässä venyi Tarzan huolettomana Tantorin, norsun, leveällä päälaella. Hän raapi isojen korvien taustaa teräväkärkisellä tikulla ja puheli isolle paksunahkaiselle kaikesta siitä, mitä hänen tummatukkaisessa päässään pyöri. Tantor ymmärsi hyvin vähän, jos ollenkaan, hänen sanojaan; mutta Tantor oli mainio kuuntelija, nauttien ystävänsä, rakastamansa ystävän seurasta ja hivelevästä raapimisesta.

Numa; leijona, tunsi ihmisen hajun ja hiipi varovasti sitä kohti, kunnes sai näkyviinsä valtavan, vankkahampaisen koirasnorsun selässä olevan saaliinsa. Sitten se äristen ja murahdellen kääntyi etsimään suotuisampia metsästysmaita.

Norsun sieraimiin kantautui leijonan haju pyörtävän tuulahduksen mukana; hän kohotti kärsäänsä ja pärisytti sitä äänekkäästi. Tarzan ojentautui veltosti taaksepäin loikomaan pitkin pituuttaan selällään norsun karkeassa selässä. Hänen kasvojensa ympärillä surisi kärpäsiä tiheänä parvena; mutta puusta katkaisemallaan lehväisellä oksalla hän verkkaisesti hätisteli niitä pois.

"Tantor", hän sanoi, "on hauska elää. On hauska venyä vilpoisessa siimeksessä. On hauska katsella vihreitä varjoja. On hauska katsella vihreitä puita, ja kukkien kirkkaita värejä — kaikkea, mitä Bulamutumoregare on meitä varten luonut. Hän on meille hyvin hyvä, Tantor; hän on antanut sinulle hentoja lehtiä, puunkuorta ja mehevää ruohoa syödäksesi; minulle hän on antanut Baran, Hortan ja Pisahin, hedelmiä, pähkinöitä ja juuria. Hän on varannut kullekin sitä ravintoa, josta kukin enimmän pitää. Ja hän vaatii meiltä vain, että olemme kylliksi voimakkaita tai kylliksi taitavia ottaaksemme sen. Niin, Tantor, on hupaista elää. Minusta olisi kuolema kammottava."

Tantorilta, pääsi heikko kurkkuäännähdys ja hän taivutti kärsäänsä ylöspäin hyväilläkseen apinamiehen poskea sen päässä olevalla sormimaisella lisäkkeellä.

"Tantor", pyysi Tarzan äkkiä, "käänny hakemaan ruokaa siltä suunnalta, missä Kertshakin, isonapinan, heimo on, että Tarzan saisi ratsastaa kotiin eikä hänen tarvitsisi kävellä!"

Norsu kääntyi ja lähti verkkaisesti astelemaan leveää, puiden reunustamaa polkua pitkin, seisahtuen silloin tällöin katkaisemaan hennon oksan tai kiskaisemaan syötävää kuorta tien vieressä kasvavasta puusta. Tarzan loikoi vatsallaan eläimen päälaella ja selässä, antaen jalkojensa riippua kahden puolen, pää kämmenien varassa, nojaten kyynärpäitään leveään kalloon. Ja niin he hitaasti lähestyivät heimon kokoontumispaikkaa.

Vähää ennen kuin he saapuivat aukeamalle pohjoisesta, tuli sen laidalle etelästäpäin toinen olento — vankkatekoinen musta soturi, joka liikkui viidakossa varovasti, kaikki aistit valppaina niiden monien vaarojen varalta, joita saattoi väijyä kaikkialla tien ohessa. Kuitenkin hän meni eteläisen vahdin alitse, joka oli sijoitettu isoon, etelästä tuovan tien varrella kasvavaan puuhun. Apina antoi gomanganin edetä häiritsemättä, sillä hän näki, että mies oli yksin; mutta samassa kun gomangani astui aukeamalle, kajahti hänen takanaan äänekäs "Krig-ah!", jota heti seurasi kokonainen kuoro vastauksia eri suunnilta, samalla kun kookkaat urokset kiitivät puita myöten, noudattaen toverinsa kutsua.

Neekeri pysähtyi kuullessaan ensimmäisen huudon ja vilkaisi ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi puiden karvaisten asukkaiden äänet, joita hän ja hänen kansansa pelkäsivät; heidän pelkonsa syynä ei ollut ainoastaan noiden villien olentojen voimakkuus ja hurjuus, vaan yhtä paljon myöskin taikauskoinen kammo, jota apinoiden ihmisenkaltainen ulkomuoto heissä herätti.

Mutta Bulabantu ei ollut pelkuri. Hän kuuli apinoiden melua joka taholla ympärillään; hän tiesi, että hänen oli todennäköisesti mahdoton päästä pakoon, minkä vuoksi hän jäi paikalleen keihäs valmiina kädessään ja sotahuuto huulillaan. Hän myisi henkensä kalliista hinnasta, hän, Bulabantu, Mhongan, päällikön kylän alapäällikkö.

Tarzan ja Tantor olivat vain vähän matkan päässä, kun vahdin ensimmäinen huuto kiiri rauhallisessa viidakossa. Salamannopeasti hyppäsi apinamies norsun selästä läheisten puuhun ja lähti nopeasti rientämään aukeamaa kohti, ennenkuin ensimmäisen varoitusäänen kaiku oli vaimentunut. Saapuessaan hän näki toistakymmentä urosta yhden ainoan gomanganin ympärillä. Kamalasti kiljaisten syöksyi Tarzan hyökkäykseen. Hän vihasi neekereitä vieläkin enemmän kuin apinat, ja tässä oli tilaisuus tappaa gomangani avoimella kentällä. Mitä oli gomangani tehnyt? Oliko hän surmannut jonkun heimon jäsenen?

Tarzan tiedusti lähimmältä apinalta. Ei; gomangani ei ollut tehnyt pahaa kellekään. Gozan, joka oli ollut vahdissa, oli nähnyt hänen tulevan metsästä ja varoittanut heimoa — siinä kaikki. Apinamies tunkeutui urosten piirien lävitse — heistä ei vielä yksikään ollut yltynyt kyllin raivoiseksi karatakseen gomanganin kimppuun — ja pääsi sellaiselle kohdalle, josta hän näki neekerin selvästi. Hän tunsi miehen heti. Vasta viime yönä apinamies oli nähnyt hänen rohkeasti katselevan pimeässä hehkuvia silmiä, samalla kun hänen toverinsa kyyröttivät loassa hänen jalkojensa juurella liian peloissaan edes puolustamaan itseään. Tässä oli urhea mies; ja Tarzan ihaili syvästi uljuutta. Ei edes hänen mustaihoisia kohtaan tuntemansa viha ollut niin voimakas tunne kuin hänen rakkautensa rohkeutta kohtaan. Hän olisi nauttinut ottelusta mustan soturin kanssa melkein koska tahansa; mutta tätä miestä hän ei halunnut tappaa; hänellä oli epämääräinen tunne, että neekeri oli ansainnut henkensä puolustamalla sitä niin uljaasti edellisenä yönä, eikä häntä miellyttänyt se, että yksinäistä soturia vastassa oli niin musertava ylivoima.

Hän kääntyi apinoiden puoleen. "Menkää takaisin ruokailupuuhiinne", hän kehoitti, "ja antakaa gomanganin poistua rauhassa. Hän ei ole vahingoittanut meitä, ja viime yönä näin hänen yksin torjuvan tulella Numaa ja Saboria viidakossa. Hän on rohkea. Miksi surmaisimme olentoa, joka on rohkea eikä ole ahdistanut meitä? Antakaa hänen mennä."

Apinat murisivat. He olivat vihoissaan. "Surma gomanganille!" huusi yksi heistä.

"Surma valkoiselle apinalle!" kiljui Gozan. "Hän ei ole mikään apina, vaan gomangani, jolla ei ole ihoa."

Urokset alkoivat jo olla kyllin raivoissaan tappelua varten, mutta pikemminkin Tarzania kuin mustaa miestä vastaan. Heidän välitseen syöksyi karvainen hahmo, tyrkkien ne, joiden kanssa hän joutui kosketukseen, syrjään, kuten voimakas mies hajoittaa lapsiparven. Se oli Taug — kookas, raju Taug.

"Kuka sanoo: 'surma Tarzanille'?" hän kysyi. "Sen, joka tappaa
Tarzanin, on tapettava myöskin Taug. Kuka kykenee tappamaan Taugin?
Taug repii sisälmyksenne näkyviin ja syöttää ne Dangolle."

"Me jaksamme tappaa teidät kaikki", vastasi Gunto. "Meitä on paljon ja teitä vähän." Ja hän oli oikeassa. Tarzan älysi, että hän oli oikeassa. Taug käsitti myös, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä mahdolliseksi. Se ei ollut urosapinain tapaista.

"Minä olen Tarzan", huusi apinamies. "Olen Tarzan, mahtava metsästäjä, mahtava taistelija. Ei koko viidakossa ole Tarzanin vertaista."

Vuorotellen sitten vastassa olevat urokset kehuivat kykyjään ja kuntoaan. Ja yhä lähemmäksi tulivat vastustajat toisiaan. Siten urokset kiihdyttivät itseään vimmaan, ennenkuin aloittivat taistelun.

Gunto tuli jalat jäykkinä aivan Tarzanin luokse ja haisteli häntä hampaat irvessä. Tarzan päästi matalan, uhkaavan murahduksen. He saattoivat toistaa samanlaiset temput kymmenkunta kertaa; mutta ennemmin tai myöhemmin joutuisi kaksi urosta käsikähmään, ja sitten alkaisi koko kamala lauma repiä ja raadella saalistaan.

Bulabantu, neekeri, oli seisonut silmät levällään hämmästyksestä siitä alkaen, kun hän oli nähnyt Tarzanin lähestyvän apinoiden välitse. Hän oli kuullut paljon puhuttavan tästä viidakkohaltiasta, joka seurusteli karvaisen puukansan kanssa; mutta koskaan ennen hän ei ollut nähnyt Tarzania täydessä päivänvalossa. Hän tunsi apinamiehen hyvin niiden kuvauksista, jotka olivat nähneet hänet; ja olihan hän itsekin useita kertoja vilahdukselta nähnyt tämän hirviön, kun Tarzan oli öisin saapunut Mbongan kylään panemaan toimeen jotakuta monista kaameista kujeistaan.

Bulabantu ei luonnollisesti ymmärtänyt vähääkään siitä, mitä Tarzanin ja apinain välillä tapahtui; mutta hän oivalsi, että apinamies ja yksi kookkaimpia uroksia oli väittelyssä toisten kanssa. Nämä kaksi seisoivat selin häneen päin, hänen ja heimon muiden jäsenten välissä, ja hän aavisti heidän kenties puolustavan häntä, vaikka se näyttikin epätodennäköiseltä. Hän tiesi, että Tarzan oli kerran säästänyt Mbongan, päällikön, hengen sekä auttanut Taiboa ja tämän äitiä Momajaa. Ei niin ollen ollut mahdotonta, että hän auttaisi Bulabantua; mutta miten hän sen voisi tehdä, sitä ei Bulabantu käsittänyt; eikä sitä käsittänyt myöskään Tarzan, sillä hänen vastassaan oli liian suuri ylivoima.

Gunto tovereineen pakotti Tarzanin ja Taugin hitaasti peräytymään Bulabantuun päin. Apinamies ajatteli vähän aikaa sitten Tantorille lausumiaan sanoja: "Niin, Tantor, on hupaisa elää. Minusta olisi kuolema kammottava." Ja nyt hän tiesi, että häntä uhkasi pikainen kuolema, sillä kookkaiden urosten kiukku häntä vastaan yltyi nopeasti. Aina olivat heistä monet vihanneet häntä, ja kaikki he olivat epäluuloisia häntä kohtaan. He ymmärsivät, että hän oli erilainen kuin he. Myöskin Tarzan tiesi sen; mutta hän oli siitä iloinen, — hän oli ihminen; sen hän oli oppinut kuvakirjoistaan, ja hän oli siitä perin ylpeä. Mutta pian hän olisi kuollut ihminen.

Gunto valmistautui hyökkäämään. Tarzan tunsi enteet. Hän tiesi, että kaikki muut kohta hyökkäisivät Gunton mukana. Sitten olisi kaikki pian ohitse. Jotakin liikkui lehvien keskellä aukeaman vastaisella laidalla. Tarzan huomasi sen, juuri kun Gunto syöksähti eteenpäin, päästäen taistelunhaluisen apinan hirveän kiljaisun. Tarzan kajahdutti omituisen kutsun ja kyyristyi torjumaan päällekarkausta. Myöskin Taug kyyristyi, ja Bulabantu, joka nyt oli varma siitä, että nämä kaksi ottelivat hänen puolellaan, laski keihäänsä tanaan ja juoksi heidän väliinsä ottamaan vastaan vihollisen ensimmäistä hyökkäystä.

Samalla murtautui hyökkäävien urosten takaa viidakosta aukeamalle valtava otus. Kimeänä kaikui vimmastuneen urosnorsun päristys kovemmin kuin ihmisapinain huudot, kun Tantor syöksyi nopeasti aukeaman poikki ystävänsä avuksi.

Gunto ei käynyt käsikähmään apinamiehen kanssa, eikä ainoakaan torahammas uponnut vastustajansa lihaan kummaltakaan puolen. Tantorin kauhistuttava ääni pani urokset suinpäin kiitämään puihin, hätäillen ja rähisten. Taug riensi pois heidän muassaan. Vain Tarzan ja Bulabantu jäivät jäljelle. Viimeksimainittu pysyi paikallaan, koska viidakkohaltia ei lähtenyt pakoon ja neekerillä oli rohkeutta uhitella vaaraa, kauheaa kuolemaa sellaisen olennon rinnalla, joka ilmeisesti oli antautunut kuoleman vaaraan hänen puolestaan.

Mutta gomangani ällistyi, kun valtavan kookas norsu äkkiä pysähtyi apinamiehen eteen ja hyväili häntä pitkällä, notkealla kärsällään.

Tarzan kääntyi mustaihoiseen päin. "Mene!" hän sanoi apinain kielellä ja osoitti Mbongan kylän suuntaan. Bulabantu ymmärsi viittauksen, joskaan ei sanoja, eikä vitkastellut totellessaan sitä. Tarzan seisoi silmäillen häntä, kunnes hän oli kadonnut. Sitten hän virkkoi norsulle: "Nosta minut selkääsi!" Ja vankkahampainen norsu heilautti hänet keveästi päälaelleen.

"Tarzan menee laajan veden rannalla olevaan pesäänsä", huusi apinamies puissa oleville apinoille. "Te olette kaikki typerämpiä kuin Manu, paitsi Taugia ja Tikaa. Taug ja Tika saavat tulla katsomaan Tarzania; mutta muiden on pysyttävä poissa. Tarzanilla ei ole enää mitään tekemistä Kertshakin heimon kanssa."

Hän nykäisi Tantoria kovanahkaisella varpaallaan, ja iso eläin juoksi pois aukeaman halki, apinain silmäillessä heitä, kunnes viidakko oli heidät niellyt.

Ennen iltaa Taug surmasi Gunton, riitauduttuaan hänen kanssaan
Tarzanin hätyyttämisen johdosta.

Kuukauteen ei heimo nähnyt merkkiäkään Apinain Tarzanista. Useille heistä hän ei luultavasti johtunut mieleenkään; mutta oli niitäkin, jotka kaipasivat Tarzania enemmän kuin hän kuvittelikaan. Taug ja Tika toivoivat usein hänen palaavan, ja Taug päätti kymmenkunta kertaa käydä Tarzanin rannikkopesässä häntä katsomassa; mutta sattui milloin minkinlaisia esteitä.

Kun Taug eräänä yönä virui nukkumatta pitkällään, katsellen tähtitaivasta, tulivat hänen mieleensä ne omituiset seikat, joista Tarzan oli kerran hänelle puhellut — että kirkkaat täplät muka olivat ihmissyöjien silmiä, jotka väijyivät tummalla viidakkotaivaalla käydäkseen Goron, kuun, kimppuun ja ahmiakseen hänet. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä sekavammaksi hän kävi.

Ja sitten, tapahtui omituista. Goroa katsellessaan Taug näki osan kuun reunasta katoavan, ikäänkuin sitä joku nakertaisi. Yhä laajemmaksi kävi aukko Goron kyljessä. Kirkaisten hypähti Taug pystyyn. Hänen vimmaisesta kajauttamansa "Krig-ah!" kiidätti säikähtyneen heimon kirkuvana ja rähisevänä hänen luokseen.

"Katsokaa!" huusi Taug, osoittaen kuuta. "Katsokaa! Niin käy kuin Tarzan sanoi. Numa on hypännyt puiden ylitse ja syö Goroa. Te herjaatte Tarzania ja ajoitte hänet pois heimon keskuudesta; nyt näette, kuinka viisas hän oli. Menköön nyt joku teistä, jotka vihasitte Tarzania, auttamaan Goroa! Näettekö silmiä synkässä viidakossa joka puolella Goron ympärillä. Hän on vaarassa, eikä kukaan kykene häntä auttamaan — ei kukaan muu kuin Tarzan. Pian on Goro Numan kidassa, eikä meillä sitten enää ole valoa, senjälkeen kun Kudu on mennyt pesäänsä. Miten voimme tanssia dum-dumia ilman Goron valoa?"

Apinat vapisivat ja uikuttivat. Kaikki luonnon voimien ilmiöt saivat heidät aina kauhistumaan, sillä he eivät käsittäneet niitä.

"Menkää noutamaan Tarzania!" huudahti heistä eräs, ja sitten yhtyivät kaikki huutoon: "Tarzan! Noutakaa Tarzan! Hän pelastaa Goron." Mutta kuka suostuisi lähtemään pimeän viidakon läpi yöllä häntä hakemaan?

"Minä menen", tarjoutui Taug, ja hetkistä myöhemmin, hän oli kadonnut manalamaiseen pimeyteen pientä, maansaartamaa lahdeketta kohti.

Ja odottaessaan heimo tarkkaili, kuinka Goroa hitaasti jyrsittiin. Nyt oli Numa jo syönyt ison, puolipyöreän kappaleen. Joka tapauksessa olisi Goro tyyten tuhoutunut, ennenkuin Kudu palaisi. Apinat värisivät kuvitellessaan alituista pimeyttä öisin. He eivät voineet nukkua. Rauhattomina he liikkuivat sinne tänne puiden oksilla, silmäillen taivaallista Numaa, joka oli kauhealla ateriallaan, ja kuunnellen, eivätkö Taug ja Tarzan saapuisi.

Goro oli melkein lopussa, kun apinat kuulivat heidän saapuvan puita myöten, ja pian Tarzan Taugin seuraamana heilautti itsensä läheiseen puuhun.

Apinamies ei tuhlannut aikaa turhiin puheisiin. Kädessään hänellä oli pitkä jousensa ja selässään viini täynnä nuolia, myrkytettyjä nuolia, jotka hän oli varastanut neekerien kylästä samoin kuin hän oli varastanut jousenkin. Hän kiipesi isoon puuhun yhä korkeammalle, kunnes hän oli hennolla oksalla, joka taipui hänen painostaan. Sieltä hän saattoi nähdä taivaan selvästi ja esteettömästi. Hän näki Goron ja sen tuhon, jonka nälkäinen Numa oli tehnyt kuun välkkyvälle pinnalle.

Kohottaen kasvonsa kuuhun päin Tarzan kajautti kauhistuttavan haastehuutonsa. Heikosti kuului kaukaa leijonan vastaus. Apinat vavahtelivat. Taivaallinen Numa oli vastannut Tarzanille.

Sitten apinamies sovitti jouseensa nuolen, jännitti sen kauas taaksepäin ja tähtäsi sen kärjen taivaalla Goroa ahmivan Numan sydämeen. Kuului voimakas helähdys, kun irti päästetty vasama sinkoutui tummalle taivaalle. Yhä uudelleen Tarzan ampui nuolillaan Numaa, ja koko ajan kyyristelivät Kertshakin heimon apinat lähellä toisiaan pelon vallassa.

Vihdoin pääsi Taugilta huudahdus. "Katsokaa! Katsokaa!" hän kirkui. "Numa on saanut surmansa. Tarzan on tappanut Numan! Katsokaa! Goro tulee jälleen esille Numan kidasta." Ja todellakin tuli Goro vähitellen jälleen näkyviin, mikä hänet sitten lieneekään niellyt, olipa se sitten Numa, leijona, tai maapallon varjo. Mutta jos te yrittäisitte vakuuttaa jollekulle Kertshakin heimon apinalle, että joku muu kuin Numa oli vähällä niellä Goron sinä yönä tai että joku muu kuin Tarzan pelasti heidän salaperäisen juhlamenojensa jumalan kamalasta kuolemasta, niin se tuottaisi teille vaikeuksia — ja ottelun.

Ja niin palasi Apinain Tarzan Kertshakin heimon keskuuteen, ja palatessaan hän astui pitkän askeleen kuninkuutta kohti, jonka hän lopulta saavutti, sillä nyt pitivät apinat häntä itseään korkeampana olentona.

Koko heimossa oli vain yksi, joka lainkaan epäili sitä, että Tarzan oli merkillisellä tavalla ilmeisesti pelastanut Goron; ja se ainoa oli, niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, Apinain Tarzan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZANIN VIIDAKKOSEIKKAILUJA: SEIKKAILUJA AFRIKAN AARNIOMETSISSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.