E-text prepared by Tapio Riikonen

SIHTEERIN HOMMAT

Kirj.

PEHR THOMASSON

Suomennos

Helsingissä,
Lång & Ståhlberg, kustantajat,
J. C. Frenckellin ja pojan kirjapainossa,
1884.

I.

Eräällä viljavalla niemekkeellä Blekingin ihanassa saaristossa on peilikirkkaan lahden rannalla pieni hauskan näköinen kalastuspaikka, jolla on tuo romantillinen nimi Balderinlehto.

Kansantaru tietää kertoa, että täällä muinaisina aikoina oli ollut mahtava kauppakaupunki, joka loisti kukoistuksessaan aina viidennentoista vuosisadan alkuun, jolloin sen ryösti ja hävitti tuo tunnettu merisankari Severin Norrby, joka kauvan aikaa oli oleskellut lahdella ryövärilaivastoineen.

Olkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä. Se kuitenkin on varma, että Balderinlehto meidän aikoinamme on ainoastaan kaunis kalastuspaikka, joka on saanut suurimman merkillisyytensä myöhempinä aikoina muutamien harvinaisten tapausten kautta, jotka tässä alempana tahdomme lukijamme suosiollisella luvalla kertoa.

II.

Myrskyisen lokakuun yön perästä 1821 huomasivat Balderinlehdon asukkaat aamulla kauhistavan näyn jollaisia usein sattuu pimeänä vuoden aikana kivisillä rannikoillamme. Eräs laiva oli nimittäin yöllä joutunut haaksirikkoon. Vaahtoavain aaltojen harjoilla oli ylt'ympäri laivan jäännöksiä ja muutamia merimiesten tavaroita sekä moniaita ihmisruumiita, joita yltyneet aallot viskelivät säälimättä sinne tänne, hyökäten vasten karia niin että vaahto pärskyi kohden pilviä.

Se oli kamala kuva, jossa näkyi ainoastaan kuoloa ja hävitystä; sillä aallot paiskelivat alituisesti rantaan uusia esineitä särkyneestä laivasta, joka jo oli niin perin pohjin musertunut, etteivät jäännökset enää näyttäneet vesilintuja suuremmilta.

Kansa katseli hävitystä sekanaisilla tunteilla. Moni ajatteli surullisesti huokaillen haaksirikkoisia, jotka yöllä laskivat ijäisyyden satamaan; mutta useimmat iloitsivat kuitenkin rikkaasta saaliista, jonka he toivoivat varmaan saavansa tämän onnettomuuden kautta. Kaikki siis oli vilkkaassa liikkeessä rannalla. Lapset ja vaimot juoksentelivat edestakaisin kirkuen, varustettuina kekseillä ja muilla aseilla, joilla he kokivat tavoitella kaikkea mitä suinkin taisivat kuljeksivista laivan kapineista. Miehet varustivat veneensä ja riensivät maalta uutterasti puuhaten samassa tarkoituksessa.

Myrsky asettui vähitellen, mutta vielä kohoili meri suurina hyökylaineina. Pienet kalastajaveneet hyppivät ylös alas, niin että ne pitkiä aikoja olivat vallan näkymättömissä. Pelastustyö oli niin muodoin hyvin vaarallista, mutta vähänpä se huoletti rivakoita merimiehiä, sillä saalis oli sangen runsas. Aaltojen kuohuvat harjat olivat melkein täynnä tervatynnyreitä, hamppua ja suuria talikappaleita, jotka olivat kallisarvoisia ranta-asukkaille. He korjasivat väsymättömällä innolla laulellen vaan iloisia lauluja. Toisen kuolema auttaa toista leipään, sanoo vanha sananlasku, joka on täysin tosi sellaisissa tilaisuuksissa. Kaikki olivat sentähden iloissaan, eivätkä tällä kertaa ajatelleet muuta kuin kiskoa itselleen veden päällä kuljeksivaa tavaraa, ja sitä he tekivätkin semmoisella ripeydellä, että siitä oli kunniaa heidän käsivarsilleen.

III.

Kanta-asukasten tuolla tapaa puuhatessa, seisoi yksinäinen mies läheisellä kallion kärjellä katsellen heidän askareitaan. Vesi tippui hänen vaatteistansa ja paljaasta päästänsä, niinkuin hän vast'ikään olisi noussut vedestä, ja arvatenkin lienee asian laita niin ollutkin. Hän oli kohtalaisen pitkä, voimakas vartaloltaan ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Leveä otsa, tuuheat kulmakarvat, leveät sieramet ja kaareva ylähuuli tekivät hänen jotenkin säännölliset kasvonsa kovan näköisiksi, joista muuten kuvautui lujatahtoinen sielu, kykenevä vaikka painisille kohtalon myrskyjen kanssa, joita hän tällä hetkellä näytti olevan valmis uhalla vaatimaan taisteluun kanssansa. Hän puristeli lujasti oikeaa nyrkkiänsä pauhaavalle merelle ja hääriviä ihmisiä kohden, puhuen itsekseen kumealla äänellä seuraavaan tapaan:

— Kaikkivoipa Jumala, sallimus tahi kuinka sinua nimittäisin! Miksi heitit minut tänne tälle autiolle kalliolle?… Minun pitäisi kai tällä hetkellä kiittää sinua, että sain pitää henkeni. Mutta ei… minä en tahdo, minä en voi, sillä… sinä olet armahtamaton… Petollinen, oikullinen ja myrskyävä meri! Miksi et sulkenut minuakin vihastuneesen syliisi, kuin sinä säälittä ryöstit kaikki mitä minulla oli?… Ja sinä kurja ihmisjoukko, joka taistelet tuolla saadaksesi muutamia joutavia hylkysälyjä! Eikö sinulla ole korvia? Pitääkö minun menehtymän kylmästä ja nälästä kuin kehnon koiran?… Vuoret ja aallot kuulevat varmaan ääneni, mutta sinä olet kuuro… minä olen huutanut, ja vielä kerran tahdon huutaa, niin että keuhkoni ovat pakahtua.

Tuo mies raukka, jonka koko ruumis silminnähtävästi vapisi kylmästä, päästi muutamia tuskallisia hätähuutoja. Meren kohina hämmensi kuitenkin hänen äänensä, niin ett'ei kukaan kuullut häntä. Hän vaipui sentähden masentuneena kivelle, kätki kasvonsa käsiinsä ja jupisi sortuneella äänellä:

— Kova kohtalo! Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, puuhannut ja työskennellyt kahtenakymmenenä pitkänä vuotena, on nyt meren pohjassa… minä tiedän kyllä missä se on; sillä tuolla — tuolla ulkona sitä kirottua karia vastaan pirstaantui laiva ja siellä arkku on upoksissa. Rauta ei pysy veden päällä eikä vesi voi hopeaa hävittää. Se lepää siis hyvässä rauhassa ja minä sen kyllä sieltä urkin ylös ajan pitkään. Mutta… ei kukaan kuuntele minun huutojani, ja kohta minä en jaksa enää… Kirottu hetki, jolloin mieleeni juolahti uskoa itseni merelle, joka on yhtä uskoton kuin hän… Hän… tuo kopea, ylpeä, joka myrkytti koko elämäni; mutta jonka minä nyt muutamassa päivässä olisin täydellisesti lannistanut ja nöyristänyt… Kaikki on kuitenkin nyt ohitse… Julma, sydäntä särkevä ajatus… julmempi kuin kaikki helvetin tuskat.

Viimeisiä sanoja lausuessaan nousi mies pystyyn ja loi vielä vakoilevan silmäyksen ympärilleen. Äkkiä kirkastui hänen synkät kasvonpiirteensä ja ruumis sai luonnollisen jäntevyytensä. Kaksi soutajaa pienessä veneessä lähestyi vähitellen kallionkärkeä.

— Vihdoinkin, sanoi mies iloisella äänellä lyöden kätensä yhteen; — vihdoinkin tulee pelastuksen hetki ja toivon aurinko nousee jälleen pimitetylle elämäni taivaalle. Taivas, meri ja ihmiset! Minä tahdon vielä kerran kilvoitella kanssanne ja olen voittava, tahi… kukistun… Ei, en kukistukaan!… Niinkuin mies tahdon minä vielä masentaa kohtalon ja saattaa yritykseni onnelliseen loppuun… minä tiedän kyllä mihin aarteeni on kätketty ja enempää en tarvitse onneeni. Itse minä sen hankin esiin, vaikka työskentelisinkin vuosikausia. Lujalla tahdolla ja uskolla saapi vuoretkin siirtymään. Minulla on kumpaakin tässä asiassa, ja siis rohkeasti eteenpäin!

Miehen näin puhuessa, laski vene niemelle. Hän meni vakavin askelin sitä vastaan, mutta ei kyennyt itse nousemaan alukseen, sillä hän oli menehtynyt vilusta ja nälästä niin, että hampaat kalisivat ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat. Toisen merimiehistä täytyi kantaa hänet alukseen. He soutivat sitte kaikin voimin, sillä mies huononi huononemistaan. Kun he saapuivat toiseen rantaan, ei hän voinut puhua, vielä vähemmin käydä. Molemmat miehet kantoivat hänet käsissään erääsen kalastajamökkiin, jossa he hoitivat häntä niin huolellisesti kuin suinkin voivat.

IV.

Vieraan pelastajat olivat kaksi kalastajaa, Elg nimiset kumpikin, he näet olivat isä ja poika. Ukko oli kolmekymmentä vuotta palvellut pursimiehenä Karlskronan laivastossa, jolla ajalla hän oli ollut mukana Suursaaren ja Ruotsinsalmen tappeluissa ja muutamissa muissakin otteluissa, joissa oli melkoisen tulisesti taisteltu. Nyt oli hän vanha ja oli monta vuotta harjoittanut ainoastaan kalastusta poikansa Joonaan kanssa, joka oli kolmenkymmenen vuotias mies, sekä suuri ja vahva jäseniltään kuin jättiläinen. Ukko oli oikea merikarhu, ja poika tuli kaikissa isäänsä. Molemmat olivat kunniallisia, jumalisia ihmisiä, jotka elivät ainoastaan kalastuksesta. Kaikki muu oli heistä yhdentekevää. Ei ketään naishenkilöä ollut heidän majassaan. He laittoivat itse ruokansa ja hoitivat asumuksensa, joka olikin siisti ja kaikin puolin hyvässä kunnossa.

Heti kuin ne olivat saaneet muukalaisen huoneesen, riisui Joonas häneltä märät vaatteet ja peitti hänet lämpimään vuoteesen, vahvoille höyhenpatjoille. Ukko sytytti sillä välin tulta pesään ja pani valkealle pieneen kuparipannuun kiehumaan viinaa ja olutta. Tämän kaatoi hän sitte saviastiaan ja ojensi sen Joonaalle, joka kohotti vieraan päätä ja kaatoi siitä muutamia aika siemauksia hänen kurkkuunsa. Juoma vaikutti pian ja varmasti. Sairas alkoi vähitellen hikoilla, sitte hän vaipui syvään uneen, jota kesti muutaman kerran keskeytyen aina seuraavaan päivään, jolloin hän jätti vuoteen ihan terveenä.

Kalastajamme halusivat tietää kuka hän oli ja kuinka tuo haaksirikko oli tapahtunut. Mies oli siinä suhteessa aivan harvasanainen. Kaikki mitä he saivat selvitykseksi oli seuraava, jonka hän kertoili aivan lyhyesti:

Nimeni on Björner. Muutama vuosi sitten olin minä vähäpätöinen virkamies Tukholmassa, mutta nyt en minä ole mikään, jonka tähden minua nimitetäänkin vaan sihteeriksi. Kahdeksan päivää on siitä kulunut, kuin jätin pääkaupungin matkustaen Thor nimisellä prikillä, jota johti kapteeni Asplund matkalla Malmöhön ja lastina oli Venäjän hamppua, tervaa ja talia. Matka kävi onnellisesti aina viime yöhön saakka, jolloin äkkiä nousi oikein pakanallinen myrsky. Kapteeni teki velvollisuutensa; hän kääri purjeet, hakkasi mastot poikki ja laski ankkurit alas, mutta kaikki oli turhaa. Myrsky yltyi kahta kovempaan raivoon, ja kun alus ei enää totellut peräsintä, paiskasi myrsky meidät pian karille, jolloin kaikki meni upoksiin. Itse jouduin minä maalle jonkun laudan päällä. Kuinka laivamiehille, joita oli seitsemän miestä, lienee käynyt, sitä en minä tiedä, sillä myrsky ja pimeys esti minun näkemästä ja kuulemasta.

— He ovat kaikki tuuliajolla, sillä niin monta ruumista on löydetty, vastasi ukko huoaten.

— Se oli parasta heille! mutisi sihteeri Björner käheällä äänellä. Hän istuutui sitten valmiiksi katetun pöydän ääreen ja söi oikein tukevan aterian, silliä, perunoita ja karkeaa leipää.

Aterioittuansa ilmoitti hän syvimmässä salaisuudessa molemmille miehille, että hän haaksirikossa oli kadottanut pienen rautaisen arkun, jossa oli muutamia tärkeitä paperia. Hän sanoi tarkoilleen tietävänsä paikan, missä laiva musertui ja johon siis arkku ihan varmaan oli vajonnut. Hän pyysi sentähden heitä seuraamaan häntä merelle nostamaan arkkua ylös, ja lupasi heille sata riksiä heidän vaivoistaan.

— Voimmehan ainakin koettaa, vastasi Elg; mutta en minä luule sen onnistuvan. Minä tunnen vanhastaan veden emännän; harvoin heittää hän saalin, jonka hän kerran on kynsiinsä saanut.

— Me tahdomme ainakin tehdä parastamme. Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu, vakuutti Joonas.

Vene laitettiin heti kuntoon ja varustettiin tarpeellisilla kapineilla. Kolmen miehen lähtivät he liikkeelle ja olivat pian karin luona, jossa Björner vakuutti onnettomuuden tapahtuneen. Meri oli tänään niin tyyni ja kirkas kuin peilin lasi. Björner katsoa tuijotti syvyyteen kotkansilmillään ja Joonas koetteli ja tutki pohjaa harjaantuneella kädellä. He työskentelivät uutterasti iltaan saakka, mutta eivät löytäneet mitään.

Niin etsivät he yhtä mittaa monta päivää menestyksettä. Björner ilmoitti kaikille vahinkonsa ja lupasi kaksinkertaisen löytöpalkan.

Ranta-asukkaat osoittivat suurinta ahkeruutta. Aikaisin aamusta myöhään iltaan oli kymmenittäin veneitä ja ihmisiä liikkeellä määräpaikalla. He käyttivät kaikkia aseita kuin oli mahdollista, ja onnistuivatkin saamaan meren pohjasta muutamia keittoastioita ja vähäisiä rautakappaleita, jäännöksiä tuosta onnettomasta laivasta; mutta mitä he oikeastaan etsivät, se ei ollut enää saatavissa. Kalastajat kyllästyivät pian palkattomaan työhön. Moni oli tietävinään, että juttu rautaisesta arkusta oli vaan pelkkää lorua. Toiset väittivät, että tuo jäykkä ja kummallinen vieras varmaankin oli vähän mielen viassa.

Björner oli harmissaan. Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja puri hammasta; mutta ei mitään uhkaavaa eikä toivotonta sanaa päässyt hänen huuliltaan. Hänen muotonsa oli sileä ja jäykkä kuin silitetty marmoripatsas. Hän vuokrasi itselleen asunnon noiden kahden kalastajan luokse, ilmoittaen, ettei hän tahtonut jättää tätä seutua ennenkuin hän oli löytänyt arkkunsa. Hän pukeutui tavalliseksi merimieheksi, ja työskenteli aivan kuin kalastajat itsekin. Joka aamu seurasi hän heitä merelle auttamaan heitä verkkojen korjuussa ja kalastamisessa. Joonas seurasi häntä sitten luodolle, jossa he joka päivä olivat muutamia tuntia nuotalla pyytämässä tuota kadotettua aarretta, joka ei koskaan tahtonut tulla ilmi.

Niin kului syksy ja koko pitkä talvi. Björner eli mitä paraimmassa sovussa ja suosiossa kalastajainsa kanssa, joita hän myös tarpeen tullessa autteli vähemmillä rahasummilla. Joonas oli vakuutettu siitä, että hänellä oli kyllin tätä tavaraa; sillä hän oli nähnyt muutamassa tilaisuudessa Björnerin käsittelevän suurta setelipakkaa. Tämä seikka lisäsi hänen kunnioitustaan ja uskollisuuttaan vierasta kohtaan. Sitä paitse koko Björnerin olennossa oli jotain miehevää ja salaperäistä, joka suuresti vaikutti Joonaasen. Hän olisi voinut mennä kuolemaan vieraan puolesta, jos jotain semmoista olisi tullut kysymykseen; sillä hän ei pitänyt tätä miestä tavallisena ihmisenä.

Ukko sitä vastoin ei ollut niin suuresti mieltynyt Björneriin. Hänen mielestään tämä oli kummallinen mies, seikkailija tahi ehkäpä vielä jotain pahempaakin, sillä hän taisi selvästi lukea hänen kasvoistaan, että hänellä oli joku suuri rikos omassatunnossaan. Hänellä oli siis alituinen epäluulo Björneriä vastaan; mutta kun tämä oli aina ääneti ja kohtelijas, niin he eivät koskaan riitautuneet keskenään. Ukko ei tahtonut koskaan olla yksinään Björnerin kanssa merellä, eikä hän olisi sallinut Joonaankaan niin tekevän. Sentähden esti hän heitä usein kun he aikoivat pistäytyä etsimään aarretta, ja se suututti suuresti Björneriä, jonka niinmuodoin piti mukaantuman asianhaarain jälkeen. Tapahtumat saivat kuitenkin pian aivan toisen suunnan. Kevätpuoleen rupesi ukko sairastelemaan. Hän kääri vähitellen elämänsä purjeet kokoon ja laski vanhan aluksensa ijäisyyden satamaan. Tämä oli salaisesti Björnerin mieleen, sillä sen kautta hänen tilansa kohta muuttui.

V.

Heti kuin ukko Elg oli haudattu, tulivat kaikki neljä veljestä Joonaan luo pyytämään perintöosaansa. Jälkeenjäänyt omaisuus oli tosin pieni, mutta suuriarvoinen Joonaalle, joka tuli varsin alakuloiseksi ja huolestuneeksi. Hän valitti hätäänsä Björnerille, mutta tämä ainoastaan pudisti päätänsä ja oli vaiti. Voutikin tuli vielä paikalle ja piti kalunkirjoituksen. Koko talon kalustona oli vene ja vähäiset kalastuskapineet sekä muutamia tuvassa käytettäviä välttämättömiä huonekaluja. Tuvan omistusoikeus oli arvoltaan paras kaikesta, sillä sitä ympäröitsi kolme tynnyrinalaa niin kutsuttua kruununmaata, joka kaikkina aikoina oli siihen kuulunut. Ei kukaan pitänyt kuitenkaan tätä maata minkään arvoisena koska se melkein kokonaan oli kivistä ja karuista, ja kasvoi ainoastaan orapihlajapensaita ja muutamia ijänikuisia tammia. Kaikki laitokset yhteensä arvosteltiin kalunkirjoituksessa neljäksisadaksi riksiksi. Björner tarjosi heti tämän summan, jonka perilliset kauvan mietittyään vihdoinkin ottivat. Björner maksoi paikalla puhtaassa rahassa, ja koko omaisuus oli hänen. Rupea sinä nyt palvelijakseni, niin saamme ilman mitään tyhmiä vastaväitteitä hoitaa asioitamme, sanoi hän Joonaalle. Tämä ihastui siitä sanomattomasti. Hän tarttui ihastuksella sihteerin käteen ja tahtoi suudella sitä, mutta sitä ei sihteeri sallinut.

— Ei mitään lapsellisuuksia… Minä tahdon ainoastaan uskollisuutta ja kuulijaisuutta! sanoi Björner lausuen viimeiset sanat kovalla äänen painolla.

— Sen saatte kuoleman hetkeeni saakka, armollinen sihteeri! vakuutti Joonas luoden rehellisen katseensa korkeuteen, ikäänkuin hän olisi kutsunut taivaan sanojensa todistajaksi.

— Se on hyvä! sanoi Björner lyhyesti ja taputti Joonasta kahdella sormellaan olkapäälle, ja tämä oli ensimäinen ystävyyden osoitus, jonka hän oli saanut tuolta totiselta mieheltä; sillä Björner ei koskaan ollut kiittänyt häntä eikä hänen isäänsäkään heidän avustansa haaksirikon jälkeisinä päivinä.

Björner ryhtyi nyt Joonaan avulla niin uutteraan työhön, että sitä täytyi ihmetellä. Hän oli lakkaamatta liikkeessä koko päivän ja välistä yölläkin. Työtunnit ja tehtävät olivat seuraavat.

Päivän koittaessa purjehti hän joka aamu Joonaan kanssa tuolle tunnetulle luodolle, jossa he viipyivät kolme tuntia etsimässä kadonnutta raha-arkkua kaikin tavoin kuin suinkin taisi ajatella ja kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän palasi sitte kotiin ja käyskenteli kalastustilalla. Jos sillit olivat hyvässä hinnassa, niin hän osti niitä sen verran kuin suinkin taisi saada. Hän suolasi ne sitte omin käsin nelikkoihin, jotka säilytettiin suuressa perunakellarissa, jonka hän vuokrasi eräältä talonpojalta naapuristossa. Sitte palasi hän mökkiin ja söi Joonaan kanssa yksinkertaisen aterian, tavallisesti karkeaa ruisleipää, kalaa ja perunoita sekä voimakasta mallasjuomaa. Loppuosan päivästä olivat he tiluksilla kaivamassa, kuokkimassa ja kiviä särkemässä. Molemmat miehet työskentelivät niin että hiki valui pitkin otsaa ja poskia. Molemmat olivat vahvoja ja lujia miehiä. Ajan pitkään saivat he suuria toimeen, niin että tarkka katselija voi vieläkin havaita jälkiä heidän töistään.

Björnerin kalastusmaja oli suuren tammen juurella itse meren rannalla. Sen ympärillä oleva maapalsta oli kolmikulmainen ja ulkonäöltään varsin miellyttävä. Muutamia pienempiä, ikivanhoja hautakumpuja kohosi siellä täällä kentällä, joka muutoin oli tasainen ja kasvoi tiheitä orapihlajia ja muutamia sammaltuneita tammia. Tilusten keskipaikoilla kohosi vähäinen kallio, jonka huipulta oli viehättävä näköala yli meren ja ympärillä olevan seudun. Tällä kalliolla, joka oikeastaan oli suuri kunnas, alkoi Björner työnsä. Hän tasoitti maan ja laski perustuksen rakennukseen. Enempää hän ei ennättänyt ensimäisenä vuotena, koska hän samaan aikaan rakenteli tukevaa kivimuuria maapalstansa ympäri, jota hän myös koetti viljellä ja raivata. Seuraavana suvena valmistui rakennuksen ensimäinen kerros. Hän teki myös muutamia puutarhan aloitustöitä ja laittoi istutuksia, jotka todistivat erinomaista kauneuden aistia. Kaikki kävi ripeästi kummaltakin mieheltä, ja he työskentelivät verrattomalla innolla. Joonas oli väsymätön ja niin oli Björnerkin. He kaivoivat, särkivät kiviä ja muurasivat. Joka päivä kävivät he myös merellä tekemässä tutkimuksiansa.

Mutta Björner harjoitti sillä välin vielä toistakin elinkeinoa, joka teki hänet yleisesti tunnetuksi koko seudulla. Hänellä oli nimittäin rahaa, jota hän lainasi tarvitseville, mutta kovilla ehdoilla. Sanottiinpa ihan varmaan, että hän otti kumminkin viisikolmatta prosenttia korkoja ja välistä vähän enemmänkin. Sillä tavalla hän auttoi köyhiä kalastajia hädän hetkenä. Alussa hän vaan lainaili jotenkin vähiä summia; mutta sittemmin hänen rahaliikkeensä kasvoi melkoisen suureksi. Hän lainasi ahkeraan rahoja ja piti aina varalta, että hän sai omansa takaisin; sillä helläsydäminen hän ei ollut. Kruununvouti oli ainoa henkilö naapuristossa, jonka luona hän joskus kävi ja joka vuorostaan kävi häntä tervehtimässä, sillä heillä oli alituisesti keskenäisiä raha-asioita.

Björner siis oli tunnettu tästä syystä sangen ankaraksi koronkiskojaksi. Kaikki vihasivat häntä itsekseen sydämensä pohjasta, vaikka he hädän hetkenä olivat hyvillään siitä, että tällainenkin auttaja oli saatavilla. Ei kellään ollut oikeaa syytä moittia häntä. Hän käytti rahaansa kauppatavarana, jota he saivat vaihettaa velkakirjaan, jos tahtoivat, tai olla vaihettamatta. Hän ei pakoittanut koskaan ketään eikä hän koskaan rikkonut lupaustansa, olipa se annettu kelle hyvänsä. Käytökseltään hän oli kohtelijas, mutta vakava ja harvasanainen. Ei koskaan nähty hymyilyä hänen ohuilla huulillaan, hän ei koskaan puhutellut ketään ilman syyttä eikä hän koskaan vastannut sanaakaan, jos joku tiedusteli hänen raha-asioitaan taikka hänen entisiä elämänvaiheitansa. Hän oli sanalla sanoen salaperäinen arvoitus, joka antoi aihetta moneen ihmeelliseen kertomukseen kansan keskuudessa.

Muutamat väittivät, että "raha-sihteeri", joksi Björneriä yleensä sanottiin, varmaankin oli rosvopäällikkö, joka arvatenkin oli murhannut miehistön tuossa haaksirikkoon joutuneessa laivassa ja sitte anastanut laivan kassan sekä laskenut aluksen karille. Toiset luulivat tietävänsä, että hän oli väärän rahan tekijä ja osasi tehdä rahaa kuinka paljon hyvänsä. Olipa niitäkin, jotka vannoivat hänen olevan noidan ja liitossa paholaisen ja veden emon kanssa, sillä he olivat itse nähneet, että hän joka aamu kävi onkimassa rahaa meren pohjasta. Varmaankin oli asian laita jotenkin siihen suuntaan, sillä ei kukaan voinut käsittää, mistä hän muuten olisi saanut rikkautensa, koska hän alussa selitti kadottaneensa kaikki mitä hänellä oli. Moni arveli, että hän oli löytänyt rautalippaansa, täynnä hopeaa ja kultaa; mutta Joonas vannoi, ettei niin ollut asian laita. Ei kukaan ollut ihan varma väitöksissään, mutta kaikki olivat yksimieliset siinä, että vieras oli kummallinen ihminen, josta ei ollut helppo saada selkoa.

Joonaan kautta tulivat nämät uutiset Björnerin tietoon, mutta hän ei vastannut niihin mitään. Rypistihän vaan tuuheita kulmakarvojaan ja teki edelleen tavallisia toimiansa ja eleli aikojaan yhtä yksinkertaisesti kuin ennenkin. Joonas oli hänelle uskollinen ja kuulijainen kuin koira. Työ edistyi nopeasti ja siihen näkyi Björnerkin tyytyvän. Muutamissa tilaisuuksissa, kun Joonas johti puheen kadonneesen arkkuseen, jota ei tahdottu ikipäivinä löytää, saattoi tapahtua, että sihteeri polki jalkaa ja kiroili. Uskollinen palvelija ei kuitenkaan muistuttanut tätä seikkaa kuin harvoin, ja kaikki meni siis hiljaista menoaan.

Tulipa viimein kuitenkin päivä, jolloin hiljaisuus ja yksitoikkoinen elämä vaihettui suuren muutoksen kautta Björnerin elämässä ja käytöksessä; ja tämä muutos hämmästytti suuresti sekä Joonasta että kaikkia hänen tuttaviansa niinkuin seuraavassa saamme nähdä.

VI.

Viisitoista vuotta on kulunut haaksirikon tapahduttua.

Mitä Björner on tehnyt tällä ajalla paikan kaunistukseksi on todellakin hämmästyttävää, varsinkin kun huomaamme, että hänellä ei ole ollut muuta apua kuin Joonas. Kivinen maa oli muutettu suloiseksi puutarhaksi, jossa oli kiertäviä teitä, tuoksuvia kukkapenkkiä, tuuheita lehtimajoja ja varjoisia kujia, ylen ympäri. Mainitulla vuorentöyryllä kohosi omituinen rakennus. Se oli ympyriäinen torni, rakennettu tiilistä, kaksikerroksinen pienillä, nelikulmaisilla ikkunoilla ja katto oli tasainen, niin että sen päällä mukavasti voi kävellä ihailemassa viehättävää näköalaa. Rakennustapa tosin tuntui vähän raskaalta ja kömpelöltä, mutta torni kokonaisuudessansa näytti kohtalaisen komealta, sillä se oli kalkilla sivuttu ja korkealle paikalle rakennettu. Ikäänkuin mahdottoman suuri lumipatsas kohosi se yli puitten latvain ja näkyi laajalle ylen ympäri.

Björner nimitti aluettansa Balderinhaaksi ja rakennustaan Neitsyttorniksi; mutta talonpojat sille antoivat sattuvan nimen Kalastajainpiinala. Tämä nimi oli näet merkitsevinään, että talonomistaja oli sortamalla kiskonut lähistön köyhältä kansalta koko komeaan asumukseensa tarvittavat varat.

Björner ei pitänyt lukua ihmisten loruista, vaan sisusti torninsa komeasti. Hän panetti seinäpaperit huoneisiin ja hankki Karlskronasta komeita huonekaluja ja muita talontarpeita. Varsinkin piti hän tarkkaa huolta kolmannen kerroksen sisustamisesta, josta hän valmisti oikean neitoiskamarin.

Kun kaikki oli valmista, riisui hän yksinkertaisen kalastajapukunsa ja pukeutui herrasmieheksi ja muutti sitte asumaan uuteen rakennukseensa. Hän hankki Joonaallekin uuden merimiespuvun ja antoi alakerroksen hänen asuakseen, itse ottaen toisen kerroksen huostaansa. Kolmas kerros oli vielä asumaton, mutta pian tuli siihenkin asukas.

Samalla kuin hän oli riisunut pois vanhan pukunsa, lopetti hän kaiken seurustelun kalastajain kanssa ja muutti kokonansa ulkonaiset tapansa. Hän rupesi hyvin siistiksi ja hienoksi käytökseltään mutta eleli ylipäänsä yhtä yksinänsä kuin ennenkin. Vouti ja eräs nuori ylioppilas olivat ainoat, joiden kanssa hän seurusteli. He kävivät tavallisesti kerran viikossa vierailemassa hänen luonansa, jolloin herrat kolmen miehen huviksensa joivat totia ja pelasivat wiraa. Näissä tilaisuuksissa sattui Joonas välistä kuulemaan herransa nauravan ja juttelevan. Hän oli muuten harvapuheinen ja synkkä kuin tavallisesti. Viimeiset viisitoista vuotta olivat muuttaneet suuresti hänen ulkomuotoaan, Nyt hän oli harmaapäinen, kellertävän kalpea ja laiha ukko; mutta yhtä ripeä ja nopea kaikissa liikkeissään. Vielä edelleenkin kävi hän merellä joka päivä pari tuntia etsimässä hukkunutta lipastaan; mutta ei pitänyt vähintäkään lukua mistään kalakaupasta. Hän kirjoitteli sen sijaan joutohetkinä ja tarkasteli välistä aikansa kuluksi rahakirstuansa, joka oli kiinnitetty hänen vuoteesensa päänalustan kohdalle.

Niin oli kuukausi kulunut uudessa asunnossa, kun Björner eräänä aamuna lähti Karlskronaan. Tämä hämmästytti Joonasta erittäin suuresti: sillä se oli ensimäinen kerta kuin hänen herransa viiteentoista vuoteen lähti johonkin kaupunkiin. Mutta vielä enemmän hän ällistyi kun Björner illalla palasi mukanaan nuori nainen, jonka hän huolellisesti majoitti yläkertaan asumaan.

Kun vouti ja ylioppilas seuraavana päivänä tulivat vierailemaan, joutuivat he jotenkin hämilleen, kun Björner tuli heitä vastaan käsityksin nuoren tytön kanssa ja lausui:

— Tyttäreni Hulda.

VII.

Herrain hämmästys muuttui pian ihastukseksi, kun he lähemmältä tarkastelivat tuota tuntematonta ilmiötä; sillä Hulda oli tavattoman kaunis tyttö. Hänellä oli solakka, hyvin muodostunut vartalo ja ihmeen ihanat kasvot, ympärillä kullankellertävät kiharat, jotka riippuivat aaltomaisesti hänen hienoille ruusuisille poskilleen, joiden suloa vielä lisäsi hänen ihanasti viehättävät vaaleansiniset silmänsä. Koko hänen olentonsa osoitti lapsellista viattomuutta, joka selvästi kuvastui kaikissa hänen liikkeissään. Hän olikin vielä oikeastaan lapsi, sillä vasta äskettäin oli hän täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Mutta hän näytti olevan iloinen ja hyvä lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hän haasteli luontevasti ja nauroi ääneensä muutamille mitättömille kohteliaisuuksille, joita vouti katsoi sopivaksi lausua hänelle.

Björner havaitsi salaisella mielihyvällä, että hänen tyttärensä näytti herroja miellyttävän ja niinpä asian laita olikin. Molemmat olivat mieltyneet tuohon nuoreen hilpeään tyttöön, joka heidän mielestään oli kuin kaunis ilmiö toisesta maailmasta. Keijukaisen tavoin liehui hän synkän, vakavan isänsä ympärillä kokien täyttää hänen pienimpiäkin toiveitansa. Björner ei näyttänyt kuitenkaan olevan liioin huvitettu hänen hyväilyistään, sillä hän pysyi aina ihan samallaisena. Toista oli molempien herrojen laita, jotka nyt tahdomme muutamalla sanalla esitellä.

Kruununvouti Klämming oli viidenkymmenen vuotias herrasmies, vartaloltaan vähäläntä mutta tanakka; hänellä oli lihavat loistavat kasvot ja pienet tirkistelevät silmät, joiden väriä ei ollut helppo määrätä, koska hän ei niitä milloinkaan pitänyt alallaan. Hän puhui yhtenään ja nauroi mielellään, mutta tavallisesti omille sukkeluuksilleen. Ylioppilas, eli oikeammin sanottu lääketieteen kandidaatti Rosén, oli pitkä, solakka nuorukainen, reipas ja hilpeä koko olennoltaan. Hänellä oli selkeä ja rehellinen katse ja suuret ruskeat silmät, joista loisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Rosén oli seurakunnan kirkkoherravainajan ainoa poika ja asui nykyään äitinsä luona naapuristossa. Hän oli vasta myöhempinä aikoina ja oikeastaan voudin kehoituksesta tehnyt tuttavuutta Björnerin kanssa ja ollut sitte aina kolmantena miehenä wirapöydän ääressä. Muuten hän ei ollut mikään "rahasihteerin" ihailija, sillä tätä hän piti ainoastaan sydämettömänä koronkiskojana. Häntä kuitenkin miellytti joskus wirapeli ja sen vuoksi hän salasi inhonsa sihteeriä vastaan.

Tänä ehtoopäivänä pelaamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Sittenkuin oli juotu kahvia, otti Björner tyttärensä käsivarren, ja koko seura lähti ulos hänen viehättävään puutarhaansa, joka oli paraassa vihannuudessaan, sillä nyt oli Toukokuun loppupuoli.

Hulda nautti lapsellisella mielihyvällä kaikkea ihanuutta, mikä täällä ilmestyi hänen eteensä. Hän luultavasti ei ollut koskaan nähnyt mitään puutarhaa oikein läheltä. Jokainen kukka ja puu veti puoleensa hänen huomionsa ja herätti hänessä kummastusta. Hän tahtoi saada selvää pienimmästäkin seikasta. Björner selitteli kaikki tavalla, joka osoitti, että hänellä oli hyvät tiedot kasviopin alalla. Mutta kun hänen selityksensä kasvimaailmasta olivat vaan katkonaisia, niin rupesi Rosén laajemmin selittelemään ainetta. Hän puhui lämpimillä ja hehkuvilla sanoilla luonnon ihmeellisestä rikkaudesta, ja Hulda kuunteli ihastuksella hänen puhettaan. Hän ojensi Rosénille palkinnoksi pienen ruusunnuppusen, jonka tämä kiireesti kätki sydämmellensä. Björner huomasi sen ja rypisti hiukan tuuheita kulmakarvojaan, mutta vouti polki vihastuneena maata. Hänen mielestään oli tuo nuori kandidaatti tehnyt liian syvän vaikutuksen tyttöön ja hän rupesi sentähden itse suostuttelemaan tyttöä.

Molemmat herrat kokivat kilvan olla kohtelijaita Huldalle, joka näytti sydämmellisesti kiitolliselta ja iloiselta. Ilta kului hupaisesti ja hauskasti.

Myöhemmin illalla jättäessään hyvästi Rosénille, lausui Klämming:

— Pahuuksen oiva tyttö, tuo neiti Björner… Panee vanhan pojan ajattelemaan avioliittoa, he, he, he!

— Sen kyllä uskon, vastasi Rosén. — Hulda on rakastettavin tyttö, minkä olen nähnyt. Tämän jälkeen ei tuo ympyriäinen torni ole enää mikään kalastajain piinala, vaan rakkauden koti, jossa minä tuon tuostakin aion käydä.

— Niin minäkin, urahti Klämming.

Herrat pitivät sanansa. Balderinhaka tuli siitä hetkestä molempien kilpakosijain jokapäiväiseksi yhtymäpaikaksi. Björner oli kohtelijas isäntä ja Hulda rakastettava emäntä, jota oli mahdoton nähdä ja kuulla häneen ihastumatta. Vouti ja kandidaatti hehkuivat kumpikin lemmen tulesta. Ainoa, joka näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, oli Björner. Hän piti kuitenkin tarkalla silmällä Huldaa, jota hän ei koskaan jättänyt yksin kandidaatin kanssa, mutta niin usein kuin mahdollista voudin kanssa, sillä tätä hän näytti salaisesti suosivan.

VIII.

Vielä oli yksi kuukausi kulunut.

Oli Juhannuksen aattoilta.

Pienessä lehtimajassa, meren rannalla, lateli Joonas esiin muutamia lasia ja viinipulloja, jotka hän otti kopasta, ja Björner ja Hulda istuivat ääneti katsellen hänen tointansa.

— Se on hyvä, sanoi Björner Joonaalle. — Nyt voit sinä mennä veräjälle vieraita vastaan, jotka heti saat tuoda tänne.

Joonas meni matkaansa. Björner siirtyi lähemmäksi Huldaa, joka istui pää vaipuneena alaspäin, ja tarttui hänen käteensä kuiskaamalla puhuen:

— Päättävä hetki on kohta tullut. Ole nyt lapseni luja, ja näytä, että olet sellaisen miehen tytär, joka tietää mitä hän tahtoo ja joka ei koskaan peruuta päätöstään.

Hulda kohotti kaunista päätänsä ja katsoi isäänsä. Hänen kasvonsa olivat vaaleat kuin lumi, ja runsaat kyyneleet kimaltelivat hänen poskillaan, ja hänen rintansa kohoili kuin kuohuva meri. Hän puristi suonenvedon tapaisesti isänsä kättä ja nyyhkytti tuskin kuuluvalla äänellä:

— Sääli minua, hyvä isä!… Minä en voi… minä en tahdo olla rakastavinani… se on kauheata… Anna minun ajatella asiata muutamia päiviä!… Ethän sinä isäkulta toki tahdo tehdä ainoata lastasi ikäpäiviksi onnettomaksi!

Björner silmäili tytärtänsä kummallisesti ja lausui:

— Minä tahdon onneasi, rakas lapsi!… Sinä et käsitä sitä itse, ja sentähden on minun velvollisuuteni toimia… Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen minä taistellut, kärsinyt ja työskennellyt yhtä tarkoitusta varten, jonka minä vasta tämän yhdistyksen kautta olen saavuttava… Pitäisikö siis kaikki minun vaivannäköni menemän hukkaan yhden naisen valituksien tähden? Peräytyisinkö minä nyt kun jo seison toiveitteni rajalla? En, se ei saa, se ei voi tapahtua… Julma, kiittämätön lapsi!… Sinun täytyy totella, vaikka se olisikin uhraus, sillä sinun tuskasi eivät ole mitään verraten minun sielunvaivoihini ja kieltäymyksiini, joita pitkät vuodet olen kärsinyt.

Björner lausui viimeiset lauseensa äänellä, joka kuului niin kolkolta ja epätoivoiselta, että Hulda sitä peljästyi. Hän nousi äkkiä ylös ja lausui haaveksivaisella nöyryydellä:

— Isä! minä koetan täyttää toivomuksesi… Herra olkoon apunani!

— Kiitos, lapseni… Nyt huomaan minä, että '"sinä olet luu minun luustani!"; sillä Björneriläinen voi lujuudella kantaa kohtalonsa ja voittaa sen. Sinun kohtalosi on oleva suloinen. Minä tiedän ja ymmärrän sen paremmin kuin sinä. Pois siis kaikki turha valitus, kaikki huokaukset ja kyyneleet! Osoittau iloiseksi, vaikka rintaasi karvastelisikin.

— Minä tahdon koettaa, kuiskasi Hulda uudestaan ja huojensi ahdistettua sydäntänsä syvällä huokauksella.

Samassa tuli kolme herraa lehtimajaan. Ne olivat kruununvouti, kandidaatti ja seurakunnan pappi. Kaikki olivat juhlapukuun puetut, koska he olivat oikein kutsutut vieraiksi; ensimäinen kutsumus, jonka Björner antoi sitten kuin hän oli tullut tälle seudulle. Klämming oli huolellisesti puettu täyteen virkapukuun, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat kuin täysikuu.

Isäntä lausui vieraillensa tervetuliaiset, mutta emäntä ei virkkanut mitään. Hän tosin koetti hymyillä, mutta se oli kyyneliin sekoittunutta hymyilyä, "surua ruusunpunassa". Rosén huomasi heti, että jotain tavatonta oli tekeillä. Hän koki saada sitä selville Huldan kasvoista, mutta havaitsi selvästi, että tyttö vältti häntä, ja tämä seikka enensi vieläkin hänen uteliaisuuttansa.

Sittenkuin herrat olivat keskustelleet hetkisen, ja Klämming kaiken aikaa näytti oikein riemastuneelta ja iloiselta, tarttui Björner lasiinsa ja lausui:

— Hyvät herrat! Minulla on tärkeä syy, jonka vuoksi olen rohjennut kutsua teitä tänä iltana juomaan lasin tykönäni. Minulla on nyt iloinen uutinen ilmoitettava teille, että nimittäin ainoa tyttäreni on mennyt kihloihin ystäväni kruununvouti Klämmingin kanssa. Toivon, että te hyvät herrat tyhjennätte lasinne heidän onnekseen ja menestyksekseen!

Jos tulipommi olisi räjähtänyt Rosénin jalkain juuressa, ei hän olisi enemmän voinut hämmästyä kuin näistä sanoista. Lasi putosi hänen kädestään ja hän vaipui hämmästyksissään istumaan keinulaudalle. Samoin oli Huldan laita. Hän kaatui voimattomana isänsä syliin. Molemmat rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja kokivat näyttää iloisilta.

Klämming lähestyi kevein askelin morsianta, joka vavisten kuin haavan lehti liittyi hänen sivulleen.

Pappi piti komean onnentoivotuspuheen; mutta kandidaatti oli vaan vaiti ja ryyppeli.

Björner täytti lasit laitain tasalle ja kehoitti juomaan. Hän oli erinomaisen puhelijas ja kohtelijain isäntä mitä voi ajatella. Ei kukaan ollut kuitenkaan niin onnellinen kuin Klämming. Hän paimensi uskollisesti rakastettuansa koko illan, niin että Rosénin oli mahdoton kahden kesken koko ehtoona vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, vaikka hän sitä niin hartaasti halusi. Salaisella tyytyväisyyden tunteella näki hän kuitenkin, että Huldaa ylen määrin rasitti hänen ylkämiehensä kömpelöt kohtelijaisuudet. Tästä syystä hän lyijykynällä kirjoitti muutaman sanan paperille, jonka hän sopivassa tilaisuudessa sai pistetyksi hänen kouraansa. Sanat olivat seuraavat:

"Hyvä Hulda!

Sinä olet joutunut pahojen juonien uhriksi, mutta älä ole toivoton! Huomenna, isäsi ollessa tavallisuuden mukaan merellä, tulen minä luoksesi tänne. Sinä et koskaan ole tuleva Klämmingin puolisoksi."

Teeskennellen menevänsä johonkin emännän askareihin sai Hulda tilaisuuden lukea lapun. Hän tuli siitä hetkestä saakka ikäänkuin vähän iloisemmalle mielelle. Rosén sai kiitollisen silmäyksen. Jäähyväishetkellä jätti Hulda hänelle paperilapun takaisin ja oli siihen kirjoittanut:

"Minä odotan sinua!"

Ihastuneena suuteli Rosén noita muutamia sanoja ja lähti kotiinsa levolle, mutta ei hän sinä yönä nukkunut. Ja niin taisi olla Huldankin laita.

IX.

Aikaisin seuraavana päivänä oli Rosén liikkeessä ja lähti ulos kävelylle.

Aamu oli erinomaisen ihana ja kaunis. Linnut lauloivat ja kukat loistivat komeassa puvussaan, mutta Rosén ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän kulki kiivain askelin ja hehkuvin poskin edes takaisin rannalla odottaen sitä hetkeä, jolloin Björnerin piti lähteä vesille. Mutta tätä hetkeä ei tahtonut tullakaan. Pitkät tunnit kuluivat ilman että mitään alusta tuli näkyviin. Näyttipä tosiaankin kuin Björner tänään ensi kerran viiteentoista vuoteen olisi unhottanut aarteensa meren helmaan, ja se suuresti kummastutti kävelijäämme. Lopuksi teki hän rohkean päätöksen, mennä salaisesti käymään sisällä tiedustellakseen asian laitaa.

Balderinhakaa ympäröitsi joka taholta korkea kivimuuri ja sitä vartioittiin tarkoin niinkuin linnaa. Ainoastaan kaksi käytävää oli taloon, nimittäin toinen valtamaantien puolelta ja toinen vei ulos merelle. Molemmat olivat varustetut korkeilla porteilla, jotka aina olivat suljetut. Päästäkseen sisään täytyi soittaa kellonvetimestä. jolloin Joonas kauan odotettua tuli avaamaan, ja kyseli aina ensin tarkasti mitä vieraalla oli asiana.

Näihin säännöllisyyksiin ei Rosén tahtonut tänään mukaantua. Hän sentähden kiipesi korkeaan puuhun, josta hän hyppäsi muurille ja siitä puistoon. Täällä hiipi hän kauan ympäri mutkaisia polkuja myöten, mutta seisahtui viimein tiheään pensastoon, ihan lähelle tornia, niin että hän selvästi taisi nähdä mitä sen luona tapahtui.

Kauvan odotettuansa huomasi hän kolme henkilöä tulevan tuolle tasaiselle katolle, jossa he istuivat viheriäksi maalatulle nojapenkille. Ne olivat Björner, Klämming ja Hulda. Viimeksi mainittu istui molempain miesten keskellä, niinkuin alppiruusu kahden sammaltuneen puurungon välissä. Hän näytti kokonaan niin vaalealta ja vapisevalta, kuin ulpukan kukka aalloilla.

Rosén oli nähnyt kylläksi. Tänään ei ollut mitään toivoa tavata häntä. Kauan seisoi hän kuitenkin katselemassa tuota kaunista näkyä. Hulda ei ollut koskaan ennen näyttänyt hänestä niin enkelin kaltaiselta ja jumalaiselta kuin tänään. Vastenmielisesti jätti hän paikkansa ja palasi sitte samaa tietä kuin oli tullutkin, siinä vakaassa päätöksessä, että hän huomenna tekisi kokeen paremmalla menestyksellä.

Murheellisella sydämmellä saapui hän kotiin, jossa hän sai tietää rakkaalta äidiltään, että jo oli ensimäinen kerta kuulutettu äsken kihlattua paria. Tämä oli kiihoitusta hänelle. Kiihkeä nuorukainen vannoi itsekseen, että hän ehdottomasti tekisi tyhjäksi tuon aiotun avioliiton.

Ei ollut aikaa hukata. Täytyy takoa, kun rauta on kuuma, oli se peruslause, jonka hän sen täydessä merkityksessä tahtoi panna voimaan tässä asiassa.

Seuraavana päivänä teki hän uuden yrityksen ja vielä senkin jälkeisenä päivänä, mutta aina vaan yhtä huonolla menestyksellä. Björnerin vene oli sidottu kiinni rantaan; hän näytti heittäneen siksensä merimatkansa. Rosén hiipi ympäri puistossa ja oli joka päivä äänetön todistaja Klämmingin rakkaudenloruihin, voimatta niitä millään tavalla estää; sillä hän tuomasi, että isä vartioitsi Huldaa ikäänkuin kotkan silmällä. Hän oli siitä syystä aivan toivoton ja alkoi epäillä tärkeän yrityksensä onnistumista. Äkkiä aukeni kuitenkin toivon portti. Neljäntenä päivänä aamulla tekivät Björner ja Joonas taas tavallisen matkansa. Rosén kiiruhti pian portille, mutta kun tämä oli suljettu, täytyi hänen mennä tavallista tietänsä muurin yli. Ennen pitkää oli hän kuitenkin määrätyllä yhtymispaikalla, jossa Hulda jo odotti häntä.

Rosén oli saavuttanut toivotun hetken. Hän seisoi nyt tuon herttaisen tytön edessä; mutta äänetönnä ja sanatonna kuin marmorikuva. Niin oli Huldankin laita. Nuoret rakastivat toisiansa ensi rakkauden koko lämpimyydellä, ilman että sanaakaan, joka olisi voinut ilmaista heidän sisälliset tunteensa, oli vaihdettu heidän kesken. Se selvisi heille tällä hetkellä, sillä silmien kieli on ollut kaikkina aikoina paras rakkauden välittäjä. He katsoivat toisiinsa, ja heidän sydämmensä kuvastui heidän silmäyksissään.

Rosén lopetti viimeinkin äänettömyyden lausuen:

— Rakas Hulda! Minä käytän tätä nimitystä, sillä aina ensi hetkestä, kuin minä sinut näin, on sydämmeni palanut rakkaudesta sinuun; mutta en koskaan ole sitä paremmin tietänyt kuin nyt. Minä sanon siis vielä kerran rakas Hulda, mutta en tahdo, että sinä pidät tätä minäkään rakkauden tunnustuksena minun puoleltani, sillä enhän minä uskalla toivoa, tunteillani olevan mitään perustetta. Minä toivon ainoastaan, että pidät minua ystävänä… ystävänä, joka tahtoo parasta onneasi. Luota siis minuun!… Minä yritän pelastaa sinut, sillä minä olen varma siitä, että sinä pidät liittoa Klämmingin kanssa onnettomuutena.

— Suurena onnettomuutena! kuiskasi Hulda syvään huoaten.

— Niin se todella onkin, toisti Rosén. — Klämming on huonoluonteinen, sydämmetön ihminen, joka oikeudella ja vääryydellä on raastanut itselleen suuren rikkauden, ja rikkaus on ainoa, mikä hänelle tuottaa arvoa ihmisten kesken. Raha ja herkullinen ateriapöytä ovat ainoat jumalat, joita hän palvelee. Hän voisi myydä rakkautensa, jos sitä hänellä koskaan lienee ollutkaan, jompaankumpaan niistä.

— Kauheata! huokasi Hulda uudelleen.

— Sinä tiedät tämän, ja kuitenkin olet suostunut menemään liittoon hänen kanssansa; se oli pahasti tehty.

— Kyllä tosin… Mutta kuule minua ensin, niin et minua niin ankarasti tuomitse. Minä olen vielä lapsi, jolla on vaan vähän kokemusta elämästäni. Äitini minä kadotin jo kehtolapsena enkä tiedä isää ennen nähneeni kuin tänne tultuani. Kolmen vuoden ikäisenä minä majoitettiin erään rouvan luo Tukholmassa, jossa minä olen elänyt koko ikäni ja saanut hyvän kasvatuksen isäni huolesta. Hänestä erotettuna tunsin minä itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi maailmassa. Minä halusin häntä tavata ja hän vastaanottikin minut avoimin sylin. Oli niin suloista nojata päätään isän rintaa vasten. Minä luulin onneni ainiaaksi vakaantuneen. Se oli hirveä erehdys! Hän vaati tätä yhdistystä, joka minua kauhistuttaa. Minä itkin ja rukoilin sääliä. Hän vihastui ja sanoi minua kiittämättömäksi lapseksi, joka myrkytti hänen elonpäivänsä. Hän selitti sitte, että ilman tätä yhdistystä olisi hänen elämänsä tarkoitus turha; hän tulisi surulla hautaan laskettavaksi. Minä taisin pelastaa hänet, ja lupasin siis koettaa… Vaikeaa se on, mutta minun täytyy, vaikka sitte menehtyisinkin.

— Tunnetko sinä isääsi… minä tarkoitan, ovatko sinulle hänen elämänsä kohtaukset lähemmin tunnetut?

— Eivät ollenkaan. Minä tiedän ainoastaan, että hän on ollut joku virkamies Tukholmassa… Hän näyttää minusta välistä niin kummalliselta, että minä melkein rupean pelkäämään.

— Niin se onkin. Isäsi on todellakin kummallinen. Minä en tahdo panetella häntä, kaikkein vähemmin sinulle: mutta asianhaarat vaativat, että minun täytyy sanoa sinulle katkera totuus. Sinä olet puhdas ja viaton, siksi täytyy sinun tietää kaikki… Rohkenetko kuulla minua?

— Kyllä, kuiskasi Hulda ja liittyi lähemmäksi tuota nuorta miestä.

Rosén tarttui hänen kätöseensä ja alkoi puhua, mutta pian hänet keskeytti ankara kolina rantaportilla. Molemmat peljästyivät. Heidän ensi ajatuksensa oli, että Björner oli palannut takaisin. Rosén yritti lähteä pakoon, mutta malttoi mielensä tarkemmin ajateltuansa, sillä Björnerillähän oli itsellä portin avain. Siellä täytyi siis olla joku vieras, ja hän jäi paikalleen. Mutta yhä kesti soittamista ja kolkutusta portilla niin että se tällä hetkellä oli Rosénista erittäin vastenmielistä. Hän meni viimein avaamaan. Kaksi suurta, mustanverevää miestä kysyi heti sihteeriä, jota he välttämättömästi tahtoivat puhutella. Kun he saivat tietää hänen poissaolonsa, jättivät he yhden nelikontynnyrin sihteerille annettavaksi. Toinen miehistä asetti sen varovasti portin pieleen ja sanoi:

— Sihteerille terveisiä ja sanokaa että minä tulen taas ehtoolla; mutta varokaa hyvin tuota tynnyriä, se on täynnä ruutia.

Rosén sulki jälleen portin ja kiiruhti lehtimajaan. Hän tarttui taas
Huldan käteen ja lausui:

— Rakas Hulda! Sinun isäsi on täydellinen arvoitus. Viisitoista vuotta on kulunut siitä, kuin hän tuli tänne haaksirikkoisena, ja hänellä ei ollut muuta, kuin vaatteet päällä, mutta hän on kuitenkin nykyään upporikas mies. Hän on sillä välin ollut yksinkertainen työmies, toiminut ja puuhannut köyhäin kalastajain kanssa, joita hän voudin avulla on kiskonut luihin ja ytimiin saakka. Hän on sanalla sanoen ollut ilkeä koronkiskoja. Tuota komeaa rakennusta kutsutaan tavallisesti "Kalastajain piinalaksi", koska se on muurattu leskien ja köyhäin kalastajain hiellä ja vaivalla. Muuten ei ole yleensä mitään moitittavaa hänen jokapäiväisessä elämässään, jos jätämme lukuun ottamatta muutamat selkkaukset huonomaineisten ihmisten kanssa, niinkuin äskettäin näimme nuo kaksi miestä. He olivat minun vakuutukseni mukaan kaksi pursimiestä, jotka ovat varastaneet tavaran kruunun varoista Karlskronassa. Ruutia ei ken hyvänsä saa myydä, mutta sinun isäsi on harjoittanut ruutikauppaa monta vuotta.

— Kauheata… enemmän kuin kauheata! huudahti Hulda ja vaipui voimattomana nojapenkille.

Rosén kiersi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja jatkoi:

— Hulda parka! Minä en olisi sanonut sinulle tätä katkeraa totuutta, jos ei se olisi ollut välttämätöntä. Isäsi tahtoo päästä jonkun huonon tarkoituksen perille sinun yhdistyksesi kautta. Mitä se mahtanee olla, on vaikea käsittää, hän kun on niin käsittämätön kaikissa toimissaan. Varmaa on kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse tulla Klämmingin puolisoksi.

— Minun täytyy… Oi, miten onneton minä olen!

— Jälkimmäisen minä myönnän, mutta en edellistä… Taivaan ja maan tähden, sinun ei tarvitse koskaan olla hänen, jos sinä luotat minuun… Teetkö sen rakkaani?

Hulda ei vastannut mitään, mutta hän siirtyi lähemmäksi nuorukaista silminnähtävällä myöntyväisyydellä. He olivat kauan ääneti. Rosén piti tuota kaunista, vapisevaa tyttöä sylissään, ja heidän huulensa sattuivat yhteen ensi kerran.

— Sinä olet minun… minun ijäisesti! huudahti nuorukainen ihastuksella, mutta lisäsi matalammalla äänellä: — Nyt tarvitaan toimintaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Minä olen tuumannut pelastaa sinut seuraavalla tavalla. Huomen ehtoolla kymmenen aikaan olen minä täällä, jolloin sinä heti seuraat minua, sillä pako on ainoa, joka auttaa sinut vaarasta. Minä hankin hevoset ja vaunut naapuristosta, joilla lähdemme Karlskronaan, jossa minä jätän sinut kunnioitettavaan perheesen tätini luo. Tulevaisuus on tarkemmin määräävä menetystapamme… Pahinta on, kuinka sinä voit tulla ulos määrätyllä ajalla; mutta minä tiedän, että Klämming tulee teille huomen illalla ja että ukot varmaan tekevät totia. Sillä aikaa sinä helposti voit pujahtaa tiehesi.

Hulda hämmästyi alussa ajatusta, että hänen tulisi paeta, mutta rakkaus voittaa kaikki, ja päätös oli tehty.

Se olikin hyvään aikaan, sillä portti aukeni ja Björner astui sisään. Hän huomasi heti ruutitynnyrin ja käski Joonaan kantamaan sen kellariin ja virkkoi:

— Minulla on jo yksi ennestään, mutta täytyyhän minun ottaa tämäkin.
Tämä olkoon myös viimeinen.

Rakastavaiset puristivat toisiaan lämpimästi kädestä ja erosivat.

X.

Monellaiset ajatukset liikkuivat Huldan mielessä hänen erottuaan oikeasta rakastajastaan. Hän olisi tahtonut mielellään rakastaa ja kunnioittaa isäänsä; mutta sitä hän ei voinut ajatellessaan niitä sanoja, joita Rosén oli maininnut hänen elämätavastaan. Hän kauhistui kuitenkin tuota pakotuumaa, ja kuta lähemmäksi päättävä hetki tuli, sitä levottomammaksi ja epäilevämmäksi hän muuttui. Mutta hän tiesi myöskin sydämmessään, että hänen tämän jälkeen oli mahdoton ojentaa kättänsä Klämmingille tuntematta suurinta inhoa. Hän olikin suoraan sanonut sen hänelle, oli palavasti rukoillen vedonnut hänen jalomielisyyteensä; mutta Klämming oli leikkiä laskien tehnyt turhaksi hänen muistutuksensa. Hän oli käyttänyt samaa keinoa isääkin vastaan, joka siitä vaan kiukustui ja vihastui. Hän päätti kuitenkin vielä uskaltaa yhtä keinoa. Hetki näytti suotuisalta. Björner istui polttaen piippua suuressa nojatuolissa tyttärensä ja raha-arkkunsa välissä. Hän silmäili jonkunmoisella tyytyväisyyden tunteella kumpaakin puolta, ja hänen totiset kasvonsa olivat tavallista lempeämmät. Hulda laski ystävällisesti käsivartensa isänsä kaulalle ja suuteli kyynelsilmin hänen korkeaa ryppyistä otsaansa. Hän lankesi sitte polvilleen hänen eteensä, ja lausui kädet ristissä rukoilevalla äänellä:

— Kallis, rakas isä! Minä olen koettanut tehdä sinulle mieliksi, mutta… minä en taida, minä en voi… minun voimani lannistuu… Sääli minua!

Björner katseli kauan tytärtänsä liikutuksen tunteella. Hän tarttui sitte hänen käteensä ja sanoi:

— Nouse, lapseni! Minä en ansaitse mitään polvistumista. Itse tein minä kerran samoin, mutta en tee sitä enää… Minua herjattiin, pilkattiin, ja mikä oli vielä pahempi: nauraen potkaistiin minut ulos sentähden… Minä tahdon olla armahtavampi. Asetu tänne rinnalleni! Tahdon lyhyesti kertoa sinulle elämäni vaiheet. Jos sinulla on sittenkin rohkeutta vastustaa toivomustani, niin ei ole se minun vertani, joka juoksee sinun suonissasi.

Hulda totteli kehoitusta. Björner pyyhkäisi muutaman kerran otsaansa ja alkoi kertomuksensa näin:

— Minä olen varmaan kova ja kummallinen sinun mielestäsi, lapseni! Kuitenkin sykkii sydän rinnassani; sydän, joka on liekinnyt kaikelle kauniille ja ihanalle maan päällä, mutta joka aikaisin tuli heitetyksi kärsimyksien tuleen, jossa se melkein on palanut tomuksi ja tuhaksi… Kohta minulla ei ole mitään sydäntä enään. Täytymys vaatii niin. Monena pitkänä vuotena olen työskennellyt sen turmioksi, kiihoitettuna siihen seuraavasta tapauksesta, joka oli ensimäinen aihe minun kurjiin elämän kohtaloihini.

— Minä olin terve ja hilpeä ylioppilas, joka pääasiallisesti omilla ansioillani autoin itseäni eteenpäin maailmassa, koska vanhempani, vähävarainen lukkarinperhe, aivan vähän tahi eivät ollenkaan voineet minua auttaa. Minä lueskelin, olin kotiopettajana ja kävin kulkuani eteenpäin rohkein askelin. Kahdenkymmenen vuotiaana olin minä suorittanut kameraalitutkinnon ja päättänyt matkustaa Tukholmaan, jossa aioin kääntyä virkamiehen uralle. Mutta kun minulla ei ollut mitään matkarahaa, rupesin minä joksikin ajaksi kotiopettajaksi erään rikkaanlaisen henkikirjurin perheesen etelä Skånessa. Isäntäni ja minä tulimme hyviksi ystäviksi. Hän oli laiska kirjoitusmies, mutta kunnollinen maanviljelijä, jonka suurin nautinto oli herkulliset ateriat. Minä toimitin hänen virkaansa, jota minut muutaman kuukauden kuluessa määrättiin omin neuvoin hoitamaan. Henkikirjurilla oli hupainen perhe, varsinkin eräs yhdeksäntoista vuotias tytär, nimeltä Estrid. Hän oli viehättävän kaunis kuin Juno ja majesteetillisen komea kuin kuningatar. Hänen mustat hiuksensa olivat kuin loistava verkko ruusutarhan ympärillä, ja hänen ruskeat silmänsä kuin kaksi polttopeiliä, joissa oli kalkkalokäärmeen lumoava katse. Minä ihastuin silmittömäksi, hurmaannuin, tahi oikeammin sanoen minä olin tenhottu. Rintani oli kuin kiehuva tulivuori, jonka, täytyi purkautua ettei sydän olisi kappaleiksi hajonnut. Eräänä onnellisena hetkenä ilmaisin minä hänelle rakkauteni, joka ei jäänyt vastausta vaille. Hän vannoi minulle ijäistä uskollisuutta, ja vala vahvistettiin suuteloilla, jotka vielä polttavat huulillani kuin hehkuvat hiilet. Minä tulin melkein mielettömäksi ilosta, ja taivaallisen iloisia olivat ne päivät, jotka sain elää. Vanhemmat katselivat suostumuksella rakkauttamme. Me elimme kihlattuna parina suurimmassa vapaudessa. Kesäöitten puoliväliin istuimme puutarhassa kuunnellen satakieltä, ja nautimme hetkiä, joita ei yksikään kuolevainen voi selittää. Estrid näytti rakastavan minua kiihkeästi. Sen hän osoitti kaikissa tilaisuuksissa, ja minä — minähän olin onnellisin kuolevaisista… Mutta eipä Aatamikaan saanut olla kauan paratiisissa… Estrid, tuo kaunis, sydämmellinen, jumalainen Estrid, oli teeskentelijä, paholainen naisen hahmossa, kyykäärme, joka vuodatti sydämmeni täyteen myrkkyä, sillä hän rikkoi valansa ja pilkkasi minua.

Björner keskeytti puheensa. Hulda katseli häntä sääliväisesti, sillä hänen kasvoistaan heijastui tällä hetkellä syvä kärsimys ja viha, jotka herättivät sekä sääliä että kammoa. Hulda odotti jatkoa, sillä Björner puhui lämpimyydellä ja miellyttävällä innostuksella. Hän alkoi jälleen:

— Hurmaukseni kesti kolme kuukautta. Tuli kosija, jolla oli satatuhatta riksiä, ja Estrid antoi hänelle heti kätensä ja sydämmensä. Tämä oli nuorukainen, jolla ei ollut tietoa eikä arvoa, niin että vaikuttavana syynä Estridin menetystapaan oli rikkaus. En tahtonut alussa uskoa, että hän tarkoitti totta, ja kun minä tulin siitä vakuutetuksi, että asian laita oli tosiaan niin, vannotin minä kaiken nimessä, mikä pyhää on, häntä luopumaan aikomuksestaan, koska minä muuten tulisin ikipäivikseni onnettomaksi. Minä lankesin polvilleni hänen jalkainsa juureen ja rukoilin vielä edes yhtä lempeää silmäystä, mutta hänen kauniit silmänsä ilkkuivat. Hän sanoi minulle suoraan, että minä olin köyhä raukka, jonka ei koskaan pitäisi ajatellakaan kihlata ketään tyttöä, koska minä en kumminkaan voisi häntä elättää. Minä vedin todistukseksi rakkauteni ja tulevaisuuteni, mutta hän nauroi kumpaakin ja käänsi ylenkatseellisesti selkänsä. Se oli kauhea hetki. Alakuloisena käännyin hänen vanhempiensa puoleen, mutta hekin moittivat minua köyhyydestäni ja kohtelivat minua kylmyydellä ja ylenkatseella. Isä osoitti minulle suorastaan ovea. Minä tottelin paikalla. Sortuneena, petettynä ja pilkattuna, jätin minä rakkauteni paratiisin ja vannoin mielessäni ijankaikkista kostoa hänelle, käärmeelle paratiisissa, joka minut sieltä karkoitti. Hänen uskottomuutensa ei minua niin paljoa vaivannut kuin se kylmä pilkka ja ylenkatse, jolla hän minut työnsi takaisin; pilkka, jota en koskaan voi unhoittaa, sillä siitä hetkestä saakka olen elänyt ainoastaan kostaakseni. Minä vannoin itsekseni tulevani vielä kerran sadantuhannen riksin omistajaksi; sillä ilman tätä summaa en voisi panna kostotuumaani täytäntöön. Kuinka minä olen taistellut, kärsinyt ja kieltäytynyt kaikesta valani tähden, sen saat nyt kuulla.

— Koko omaisuuteni kannalmuksessa selässäni, seurasin eräässä jaalassa Malmöstä Tukholmaan. Minä sain heti paikan ylimääräisenä virkamiehenä kamarioikeudessa, jossa minä tein työtä yöt päivät virkamiehen uralle päästäkseni. Pian huomasin kuitenkin, että tämä oli jotenkin palkatonta työtä, ja kun rahoja etupäässä tarvittiin aatteeni toteuttamiseksi, niin koetin minä kaikin tavoin niitä ansaita. Minä sahailin halkoja isännälle huoneen hyyrystä; ruokani maksuksi harjasin matkustajain vaatteita hotelleissa; ja ansaitsin vaatteeni siten, että hoidin erään räätälin tilikirjoja. Olinhan minä sillä välin asianajajanakin, ja siinä virassa minulla oli parhaimmat tuloni. Sillä tavalla ansaitsin tosin rahaa, mutta eipä ne tahtoneet riittää. Minä rupesin silloin koronkiskojaksi; mutta tämäkään elinkeino ei suuresti hyödyttänyt, sillä liikepääomani oli sangen vähäinen. Älykkäällä hoidolla se kuitenkin vuosi vuodelta kasvoi. Vihdoin tulin tutuksi sinun äitisi kanssa, jolla oli kymmenentuhatta riksiä, jonka tähden minä nain hänet, varsinkin kun hän oli erittäin kaunis nainen. Hänen myötäjäisensä olivat suuri lisäys kassaani. Liikkeeni suureni nopeasti. Pian oli minulla tuo määrätty summa koossa ja nyt olin saapunut toivottuun päämaaliini, minulla oli vaan tehtävänä asiasta lopullinen päätös. Tällä hetkellä kuoli äitisi. Sinä olit silloin kolmevuotias. Minä majoitin sinut kunnioitettuun porvariperheesen ja valmistauduin vuorostani kostamaan, seuraavan tuuman mukaan.

— Aina siitä saakka kuin minä jätin Skånen, olen minä erään ystäväni kautta kotiseudulla pitänyt tarkoin silmällä tuota uskotonta. Kaikki hänen elämänvaiheensa ovat minulle tunnetut. Estridin sulhanen osti omaisuudellaan pienen herraskartanon, ja heidän häänsä pidettiin loistavalla komeudella. Mutta kauan ei heidän autuaallinen onnensa kestänyt. Estrid oli turhamainen, kopea ja ylpeä. Hän köyhdytti muutaman vuoden kuluessa miehensä. Heidän täytyi myydä tiluksensa ja siitä ajasta saakka on hänen miehensä ollut työvoutina samassa kartanossa. Aikomukseni oli nyt ostaa ja maksaa tämä tilus. Minä olisin tämän kautta osoittanut tuolle ylpeilijälle kuinka väärin hän teki hyljätessään minut. Hän oli ivannut minua köyhyyteni tähden. Nyt oli tullut minun vuoroni. Minä olisin maksanut samalla mitalla. Tuon pöyhkeän uskottoman lemmittyni piti tulla minun nöyräksi palvelijattarekseni ja syvästi saisi hän katua käytöstänsä minua kohtaan. Hänen piti langeta polvillensa minun eteeni ja… tulla sysätyksi takaisin.

— Sellainen oli se kosto, jota minä kahdenkymmenen vuoden kuluessa mietin panna toimeen. Hetki oli tullut, aseet olivat valmiit ja sydämmeni riemuitsi ilosta. Minun satatuhatta riksiäni puhdasta hopearahaa olivat säilytetyt pienessä raha-arkkusessa. Minä tahdoin tätä rahalajia, että Estridin ylpeät silmät jäisivät kummastuksesta selälleen katsellessaan häikäisevää aarrettani. Se oli tuhmuus, jonka minä kalliisti sain maksaa. Laiva, jossa minä matkustin, joutui haaksirikkoon ja minun aarteeni vaipui meren syvyyteen. Itse jouduin minä puolikuolleena eräälle paljaalle kallion kielekkeelle. Se oli kamala, hirveä, kirottu hetki. Kaikki oli kadotettu!

Björner nousi viimeisiä sanoja lausuessaan seisoalle ja astui kiivain askelin muutaman kerran yli lattian. Hänen leveä rintansa kohoili valtavasti ja hänen silmänsä salamoivat. Hän osasi kuitenkin hillitä pian itsensä ja jatkoi rauhallisemmalla äänellä:

— Sanoin että kaikki oli kadotettu, mutta niin ei ollut, lapseni! Entinen rohkeuteni ja luja tahtoni olivat minulla jäljellä, virkistyneinä siitä iloisesta toivosta, että minä pian löytäisin kadonneen aarteeni. Minulla oli myös tuhannen riksiä lompakossani. Tällä pienellä summalla aloin minä työskennellä, toimia ja puuhata uudestaan. Minä olen viidessätoista pitkässä vuodessa lukemattomilla vaivoilla ja itsekieltämyksillä kartuttanut tämän summan viideksikymmeneksi tuhanneksi riksiksi, jotka ovat tuossa arkussa säilytettyinä. Koko aikana olen minä joka päivä etsinyt aarrettani meren pohjasta, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen vuosi sitten jättänyt koko toivoni löytää sitä, ja sentähden olen minä ajatellut toisen keinon saada tuo määrätty summa täyteen suorempaa tietä, sillä palavalla kärsimättömyydellä toivon saavani aikomukseni täytäntöön. Minä tiesin, että sinä olet nuori ja kaunis, ja minä kerroin sen Klämmingille, ja hän on ainoa, joka tuntee minun puuhani. Hän päätti ottaa sinut puolisokseen, jos hän sinuun mieltyisi. Sitte minä heti saisin rahaa toteuttaakseni kauan odottamat toiveeni… Nyt sinä tiedät kaikki… Ei, et puoltakaan vielä… sillä ei mikään ihmispovi voi aavistaakaan neljättä osaa edes niistä tuskista, joita minä olen kärsinyt neljäänkymmeneen vuoteen. Eikä kukaan saa niitä tietääkään. Turhitta valituksitta kestän minä kohtaloni, vaikka viimeinen toivonikin raukenisi… Työni he kyllä saakoot tietää ja tuomita. Tee sinäkin johtopäätöksesi, lapseni! Tämän paikan olen minä omin käsin kurjan näköisestä maasta muodostanut ihanaksi paikaksi, jolla ei ole koko tässä saaristossa vertaistansa kauneudessa. Mutta en minä ole sitä tehnyt rakkaudesta luonnon kauneuksiin, niinkuin monet luulevat. Minä olen kauan sitte ollut välinpitämätön sellaisista lapsellisuuksista. Sen olen tehnyt ainoastaan saadakseni rahaa, koska minä heti ensi hetkestä huomasin, että siitä myytäessä tulisi jollekin rikkaalle kaupunkilaiselle kaunis suviasunto. Mitä edeltäkäsin arvasin, se on nyt käynyt toteen. Se on nyt myyty viidestätuhannesta riksistä. Niin muodoin on raha aina ollut silmämääränäni, enkä koskaan ole erehtynyt määrätyssä tarkoitusperässäni. Minua on siitä syystä pidetty kovana ihmisenä, koronkiskojana, niinkuin olen ollutkin, mutta ainoastaan saavuttaakseni tarkoitukseni. Nyt en enää tahdo olla sellainen. Minä tahdon tästälähin nauttia elämän suloutta; tähän saakka olen minä maistanut ainoastaan sen karvautta. Kaikki riippuu kuitenkin sinusta, lapseni! Sinä voit kieltäymällä avioliitosta lykätä kostoni joksikin ajaksi, mutta estää sitä et voi koskaan… Tee nyt kuinka sinua haluttaa ja miten sydämmesi sallii.

Hulda ei pitkään aikaan vastannut mitään. Björnerin äänessä ja liikenteessä oli niin paljon surua ja epätoivoa hänen puhuessaan, että Hulda ei voinut muuta kuin tuntea syvää sääliä. Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulan ympäri ja sanoi:

— Isä raukka! Sinä olet kärsinyt kauheasti, mutta sinä olet lähtenyt alusta aikain väärästä katsantokannasta. Sinä olet unhoittanut jättää koston Herralle, joka yksin oikein tuomitsee. Siksipä on Jumala rangaissut sinua vastoinkäymisillä pyrinnöissäsi, sillä Hän ei kärsi, että ihmiset ryhtyvät Hänen oikeuksiinsa. Hänen oppinsa on tämä: "Anna anteeksi, niin tapahtuu sinullekin anteeksi antamus!" Jumala on suuri armossaan ja…

— Ei mitään saarnoja, keskeytti Björner. — Ajattele minun pitkää kärsimystäni ja tee päätöksesi. Jos sinä tahdot kieltää isältäsi hänen ensimäisen ja viimeisen pyyntönsä, niin jääköön asia sillensä. Minä en tahdo valittaa. Vielä kerran tahdon panna rahani liikkeesen, kunnes olen saanut kootuksi määrätyn summan… Tuo ylpeä, uskoton olento, joka on myrkyttänyt koko elämäni, on vaipuva jalkojeni eteen ja katuva sopimatonta käytöstään. Tämän olen minä vannonut, ja mies ei peruuta valaansa… Sinä olet kuullut päätökseni; salli minun myös kuulla sinun! Kuitenkin… sinä olet nainen, ja sentähden minä annan sinulle ajatusaikaa.

Björner nousi seisoalle ja ojensi itsensä suoraksi. Hänen miehevistä kasvoistaan näkyi luja päättäväisyys ja levollinen maltti. Hulda ei voinut muuta kuin ihmetellä tuota lujatahtoista miestä. Hän lupasi ottaa asian tarkoin miettiäksensä.

Muutaman minuutin kuluttua tuli Klämming. Björner vastaanotti hänet hymyillen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Hulda istui vaipuneena syvällisiin mietteisiin.

XI.

Kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää ehtoolla, mutta kuitenkin oli Rosén kohtauspaikalla ja oli valmistanut kaikki järjestykseen pakoa varten. Sykkivin sydämmin ja levottomana käveli hehkuva nuorukainen edes takaisin pienessä lehtimajassa. Jäljellä oleva tunti oli hänestä pitkä kuin koko ijankaikkisuus. Hän piti kelloa yhtenään kädessään ja luki sekunnit, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä riennättää aikaa. Vihdoin kello osoitti kymmentä, mutta eipä Huldaa näkynytkään. Rosén voi tuskin hillitä maltittomuuttaan. Hän polki jalkaa malttamattomuudesta; hän vilkaisi tirkistävin silmin taajan pensaston läpi ja viimein hän laskeusi maahan pitkälleen helpommin voidakseen kuulla lemmittynsä astumisen.

Sellaista tilaa kesti vähintäin puoli tuntia, kun yhtäkkiä lehdet rasahtivat ja Hulda seisoi vavisten hänen edessään.

— Pian täältä! kuiskasi Rosén sulkien hänet innokkaasti syliinsä.

— Rauhoitu! pyysi Hulda. — Minä en saa, en voi seurata sinua tänä ehtoona… kenties en koskaan.

Rosén jäi seisomaan kummastuksesta ja hellitti suloisen syleilynsä. Hän huudahti sitte moittivaisesti:

— Sano ennemmin ettet sinä tahdo… Minä käsitän kyllä kuinka asian laita on. Sinä et rakasta minua, sinä et usko minua, sinä olet houkuteltu, petetty ja eksytetty; mutta minä olen kuitenkin pelastava sinut… tule! Ei mikään ihmisvoima voi estää pakoamme.

—- Älä puhu niin! pyysi Hulda suloisella äänellä. — Sanasi ovat nuolia, jotka lävistävät sydän parkani. Lohduta minua pikemmin tällä hetkellä; sillä minä olen perin sortunut.

Hulda tarttui sen ohessa Rosénin käteen ja veti häntä hiljaa luoksensa luoden häneen sydäntä liikuttavan silmäyksen, joka vuodatti hänen kuohuviin tunteisiinsa autuaallista rauhaa.

— Mitä tulee minun sanoa? Mitä tulee minun tehdä? kysäsi hän.

— Sinun pitää ensin kuulla minua ja sitte neuvoa.

— Mielelläni, rakkaani! Kiiruhda vaan, sillä aika on kallis… Meidät voidaan pian havaita.

— Sitä en luule. Isäni käski minut pois mainiten, että hänellä ja Klämmingillä oli muutamia laskuja tarkastettavana. Hän aukaisi raha-arkkunsa, ja minä olen siitä varma, että he nyt lukevat rahoja.

— Sen parempi, mutta nyt asiaan.

Hulda kertoi pääpiirteet isänsä elämän vaiheista Rosénille, joka kuunteli varsin tarkkaavaisena.

— Sinä huomaat tästä, sanoi hän, — että isäni on hyvin onneton. Koko elämänsä on hän viettänyt vaivannäössä ja itsensä kieltämisessä, ainoastaan saadakseen kostaa halpamielisesti. Minä arvelen, että tuo kopea nainen on kylliksi kärsinyt kostoa köyhyytensä kautta, jonka Jumala varmaan on pannut hänelle rasitukseksi hänen uskottomuutensa tähden. Isäni siis tekee pahasti tahtoessaan panna kiveä kuorman päälle, sillä kosto on Herran. Mutta tämä kosto on tullut isän vakaaksi päätökseksi, jonka hän välttämättömästi tahtoo panna täytäntöön, jollen minä onnistu saamaan häntä taipumaan parempiin ajatuksiin.

— Mahdotonta! Isäsi on niin paatunut hairauksessaan, että kaikki sinun sanasi kohtaavat hänen kovaa sydäntään niinkuin vasara paasikalliota. Neuvoni on siis, että sinä pakenet hänen pirullisia paulojaan, niin kauan kuin aikaa on, jollet tahdo joutua ilkeyden välikappaleeksi hänen kädessään.

— En koskaan, rakkaani, ryhtyi taas Hulda puheesen vienoimmalla äänellä, — en koskaan ole minä yhtyvä hänen kostontuumaansa; minä tahdon sen sijaan tehdä sen tyhjäksi Jumalan avulla. Isäni ei ole niin perin pohjin turmeltunut, kuin sinä luulet. Hänellä on sydän, vaikka se on täynnä vihaa ja katkeruutta. Minä herätän hänet Jumalan sanan avulla miettimään ja sopimaan maailman kanssa.

— Sinä sen sijaan menehdyt hänen rautaisen tahtonsa alle, sillä sinä olet vaan heikko nainen.

— Herra on heikoissa väkevä.

— Mutta pimeyden voima on suuri… Sinä olet masentuva ja muutamassa päivässä oleva Klämmingin puoliso. Sitte olet sinä kadotettu.

— En, ystäväni. Hänen puolisonaankaan en minä Jumalan avulla ole joutuva hukkaan.

— Sinä saatat minut aivan hämilleni… Tahtoisitko sinä yhdistyä häneen?

— Ymmärrä minua oikein, vastasi Hulda. — Minä en tahdo mistään hinnasta maailmassa mitään sellaista, sillä minä kammoan häntä kuin pahaa henkeä, jota minä pelkään nähdä; mutta asianhaarat voivat pakoittaa minua ottamaan sellaisen askeleen… Isäni on sanonut, että jollen minä mukaannu hänen toivomukseensa, niin alkaa hän uudestaan koronkiskojatoimensa. Sitä pitää minun estää, kävi sitte kuinka hyvänsä. Hän ei saa enää ryöstää ja rasittaa köyhää kansaa. Joka roponen, jonka hän siten kokoo, on veriraha, ja se tuottaa ennen tai myöhemmin kirouksen. Minä voin estää hänen yrityksensä ainoastaan uhraamalla itseni, ja minun täytyy se tehdä… Se on raskasta ja sydäntä särkevää, mutta minulla ei ole muuta keinoa varalla. Minä kuolen surusta ja huolesta, sillä minä olen heikko nainen, mutta minä olen nöyrästi tyhjentävä katkeran surumaljan, kun minä sen kautta voin huojentaa köyhien kovaa kohtaloa. Asuntomme ei ole enää kauemmin oleva kalastajain rasituspaikka. Minä olen Jumalan sanalla herättävä isäni hänen paatumuksestaan. Minä rukoilen ja huudan apua siksi kunnes isäni kova sydän tulee pehmeäksi kuin vaha. Ja jollen minä siinä onnistu, niin seison minä hänen vieressään kuin hyvä enkeli lieventämässä hänen ankaroita töitään. Se on minun tehtäväni ja velvollisuuteni.

— Sinä haaveksit, sanoi Rosén. — Sinun päätöksesi on kiitettävä tunteen vaan ei järjen puolesta. Sinä uhraat elämän onnesi ilman päämaalia. Sinä et koskaan voi taivuttaa tunnotonta isääsi ja vielä vähemmän ahnasta rakastajaasi. Hänen kylmässä sylissään elät sinä ajallista kadotuksen elämää. Mutta se ei saa koskaan tapahtua… Sinun täytyy seurata minua heti, vaikka minä sitte…

— Minä en voi, keskeytti Hulda. — Päätökseni on tehty. Olen tekevä kaikki mitä voin soaistun isäni tähden, ja Hän, joka on voimakas heikoissa, on auttava minua onnelliseen päätökseen.

— Hyvästi sitte onni, autuus ja kaikki, jotka minua jonkun aikaa ilahuttivat… Minä luulin sinun rakastavasi minua, mutta erehdykseni on hälvernyt… hyvästi!

Rosén lähti menemään pois, mutta Hulda pidätti häntä lempeällä silmäyksellä, joka puhui enemmän kuin tuhannen sanaa. Hän seisoi kuin kiinniloihdittu, ja vavisten liittyi Hulda hänen sivulleen. Samalla kuului hirmuinen pamahdus. Maa tutisi heidän jalkainsa alla ja kirkas tulen hohde valaisi puiston.

Rakastavaiset irtautuivat toistensa syleilystä ja kiiruhtivat tornin luo, joka oli ilmi valkeassa.

Maakerrokseen kätketty ruuti oli räjähtänyt ja syössyt koko tuon muhkean rakennuksen savuaviksi raunioiksi.

— Onneton isäni! huudahti Hulda syöksyen epätoivoissaan kekäleitten sekaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kantoi Rosén hänet sieltä tunnotonna, ja laski armaan taakkansa varovasti pehmeälle sammalelle tammen juurelle, jossa hän pian hänet herätti henkiin suuteloillaan.

Paljon väkeä saapui kohta paikalle. Rosén johti sammutustyötä väsymättömällä innolla. Kaikki oli kuitenkin turhaa. Ahnaat liekit nielivät kaikki mikä taisi palaa. Suuren tuhka- ja savikasan alta vedettiin esiin viimeksi kaksi palanutta ruumista sekä avonainen raha-arkku, puolillaan tuhkaa.

Ei kukaan tiennyt miten ruuti oli syttynyt. Joonas, joka sattumalta oli ulkona jossain työssä, joten hän pelastui, vakuutti, että sihteeri itse iltapäivällä oli käynyt kellarissa lyhdyllä, jolloin hän luultavasti tietämättänsä oli pannut alun onnettomuuteen.

Väkijoukko puhui sinne tänne; mutta kaikki näkivät sattuneessa tapauksessa uuden todistuksen ijankaikkisen kostajan oikeudesta.

Rosén ja Hulda kiittivät Jumalaa että rahatkin olivat palaneet, koska kaikki esteet olivat raivatut pois heidän läheisemmän yhdistyksensä tieltä.

* * * * *

Lähes neljäkymmentä vuotta on kulunut tämän tapauksen jälkeen. Tällä ajalla ei ole näkynyt jälkeäkään entisestä kalastajapiinalasta, sillä pieni sievä ja hauskan näköinen huone oli nyt sen sijalla. Tätä rakennusta kutsutaan yleisesti "rakkauden kodiksi", koska ihmisystävällinen lääkäri ja hänen puolisonsa ovat sieltä levittäneet rakkautta osoittavaa hoitoa ympäristöönsä. Siitä syystä kaikki ihmiset siunauksella mainitsevat tätä paikkaa, ja ijäkkäät puolisot elävät siellä ajallista paratiisielämää.

Niin voi aika muuttaa kaikki. Se torni, jonka Björner oli rakentanut vihan ja koston raivottarien avulla, kukistui pian soraksi; mutta siitä sievästä asumuksesta, jonka rauhan haltijattaret ovat raunioille pystyttäneet, on tullut rakkauden koti, joka ei koskaan joudu unhotuksiin kiitolliselta jälkimaailmalta.

Onnelliset ne, jotka elävät sovinnossa täällä maailmassa ja rakentavat sellaisia temppeleitä vihan maalle; mutta voi kaikkia niitä, jotka unhottavat, että Jumala yksin on kostaja!