The Project Gutenberg eBook of Kevät, by Sigrid Undset

Sataa tihuutti yhtenään. Usvaan kietoutunut harju kohosi talojen yli. Tämä oli kaupungin pääkatu, enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja, jotka olivat siististi maalatut vaalein, tympein värein, harmaankeltaisiksi ja harmaanvalkeiksi, ohuen, kylmän suklaanruskeiksi. Etempänä sillan luona pisti yksi kivitalo kalkinvalkoisena silmään jonosta, alastomana ja köyhänä punaisine palomuureineen, muistuttaen murheellisesti oikeita kaupunkeja.

Jos olisi ollut päivänpaiste, olisin ehkä pitänyt tätä idyllisenä, ajatteli Aksel. Hän katsoi kelloonsa, oli odottanut neljänneksen.

Silloin pujahti äkkiä veljen pieni punainen jäniskoira hänen jalkojensa välitse, pyörähti ympäri ja istahti isäntäänsä vastapäätä. Torkild tervehti:

"Luulin tosiaankin, että te pankkiväki olisitte täsmällisiä pienimmässäkin", sanoi Aksel, ja Torkild nauroi:

"Sinähän puhut ihan puhdasta tanskaa. Sinun on katsottava, että palaat takaisin äidinkieleesi, poika."

Oli kuin kaikki hänen alakuloisuutensa olisi äkkiä ja väkivaltaisesti tihentynyt kyllästymykseksi ja masentuneisuudeksi. Minkä ihmeen tähden hän oikeastaan oli tullutkaan tänne! Ja hän lausui äkkiä sen, mitä oli ajatellut mielessään koko päivän:

"Kuulehan, Torkild — käykö sinun mielestäsi päinsä, isän puolesta nimittäin, että teen matkan jonnekin kauemmas täältä — tuntureille esimerkiksi?"

"Luonnollisesti. Ymmärräthän toki, ettei isä voi odottaa sinun tallustelevan tässä kolossa koko kesää."

"E—ei", virkkoi Aksel keventyneenä. "Minunhan on astuttava toimeeni vasta kuuden viikon päästä —"

"Ei, herra varjelkoon. Kulkea täällä kuusi viikkoa, kun ei ole siihen pakkoa — sitä ei tottavie kukaan jaksaisi."

He kääntyivät hotellin portista sisään. Ja riisuttuaan päällysvaatteensa ja istuessaan ikkunan vieressä pimeässä, epäviihtyisässä ruokasalissa ei kumpikaan veljeksistä oikein tiennyt, mistä he puhelisivat. He katselivat ulos ikkunasta katua ja sadetta, kunnes Aksel sanoi:

"Hän oli kaunis lapsena, mikäli muistan. Voisi ehkä kuluttaa aikaansa hakkailemalla häntä hiukan. Jollei hän vain ole muualle kiinnitetty?"

"Siitä en tiedä mitään. Mutta luulen muuten, ettet sinä tule huomaamaan häntä miksikään hauskaksi hakkailtavaksi."

Akselilla oli tunne, ettei Torkild mielellään puhunut tästä aiheesta.
Mutta hän ei voinut keksiä mitään muutakaan, siksi hän virkkoi:

Ruoka tuotiin. Ja hetken he söivät äänettöminä. Kunnes Torkild tarttui lasiinsa:

"Terveeksi. Hauska että tulit kotiin viimeinkin. — Se on kyllä ollut suuri ilo isällekin —" lisäsi hän hetkisen perästä.

Mutta Aksel ei vastannut. Nyt, kun hän olisi voinut saada jonkunlaisen aiheen puhuakseen veljensä kanssa kotioloista, huomasi hän, ettei hän sittenkään voinut sitä tehdä.

Hän oli ilostunut, kun Torkild aamulla oli ehdottanut, että he tapaisivat toisensa pankkiajan jälkeen ja menisivät syömään päivällistä yhdessä. Sillä hän oli ajatellut, että toinen halusi samaa kuin hän itsekin. Halusi puhella hänen kanssaan — halusi heidän tutustuvan toisiinsa. Herra nähköön — olivathan he veljeksiä —.

Olihan hänelläkin ollut koti kerran kauan sitten — hänkin oli kantanut mukanaan kaikkina kodittomina vuosina muistoa kodista — sellaista kuin tuo muisto hänellä oli. Hän oli aina ajatellut Hellerudia —.

Kuinka hyvin hän muisti Hellerudin pihan! Valkoisen asuinrakennuksen pihalle ulkonevine portaineen, keltaisen tuvan, jossa arentimiehen väki asui, pylväitten nenässä seisovan aitan ja punaiset ulkohuoneet, korkean, muuratun ylissillan ja sen edustalla olevan saarnen, jonka rungon ympärillä haasiaseipäät törröttivät pystyssä. Keskellä pihaa kasvoi suuri vaahtera; hän muisti millaiselta se näytti syksyllä, kun latva alkoi palaa punaisena ja keltaisena ilta-auringon paisteessa — alempana peltomaita pitkin leviävä kylä oli jo varjossa; lepikko paartoi vielä kesäisen vihreänä virran rantamia. Hän muisti keltaiset lehdet, jotka varisivat ympäri pihaa ja tallautuivat lokakuun liejuun, hän muisti millaiselta se näytti keväällä, kun keltaiset sokerikukat viruivat lehvistön alla, hienolla, nuorella, kiiltävällä ruohikolla. Niinpä niin, tuo lyhyt, tallattu, jyrsitty pihan ruohikko, hän luuli tuntevansa siinä miltei joka kasvin, nokkosmetsän sikalan seinustalla, polut, jotka oli kuljettu ovien välille, pihakummun hän saattoi nähdä edessään milloin vain tahtoi, heinineen ja rojuineen ja sirpaleineen. Hän oli kai ollut niin pieni silloin, että hänen silmänsä olivat lähellä maata, ja niin nuori, että jotakin erinomaista löytyi joka nokkospensaastakin.

Puutarhan hän muisti paljon hämärämmin. Sen vain, että se oli ruohottunut ja rappeutunut ja että siinä oli omenapuita, joiden kiemuraiset oksat olivat keltaiset jäkälästä. Hän oli kai harvoin ollut siellä.

Arentimiehen tuvassa ja läävässä ja heinäparvella ja tallissa ja pajassa alhaalla pellon laidassa — siellä hän varmaan olisi tuntenut jokaisen kattoparrun, jokaisen kynnyksen ja lattialaudan. Mutta kotinsa asuinhuoneita ei hän oikeastaan kunnollisesti muistanut. Ja hän muisti Mariuksen ja Evenin, arentimiehen lapset, ja arentimiehen ja vaimon ja Antonin, renkipojan, ja Emilien, vanhan karjapiian, paljon selvemmin kuin isän ja äidin ja sisarukset.

Jos hän tahtoi olla rehellinen — niin ei hän kai pohjaltaan ollut tuntenut mitään erikoista kiintymystä kehenkään heistä siihen aikaan. Asia oli kai niin, että hän oli ollut rasavilli, joka mieluummin oleskeli jokirannassa syvien, aaltoilevien savitörmien alla tai talon yläpuolella olevassa metsässä kuin kotonaan. Ja koti oli tuskin ollutkaan erikoisen houkutteleva — lapsen vaisto oli varmaankin tuntenut, että se oli alkanut jo hajota sisältäpäin siihen aikaan, jonka hän saattoi muistaa. Vanhemmat olivat eläneet omaa kiihkeää elämäänsä niin voimakkaasti, etteivät joutaneet paljon ajattelemaan lapsiaan ja oliko yleensä koskaan ollut mitään kotia siellä, missä hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet yhdessä.

Torkild ja Doris olivat hänelle vain "kakaroita" siihen aikaan. Hän oli kiukuissaan useimmiten, milloin hänen täytyi ottaa heidät mukaansa, ja hän ja arentimiehen pojat puikkivat tiehensä aidan suojassa ja piiloutuivat metsään Torkildilta — ja pikku veli mankui ja itki ja huusi hänen jälkeensä.

Hänen tuntoaan pisti nyt, kun hän muisteli tätä. Ja hän kohotti äkkiä lasiansa veljeään kohti:

"Terveeksi. Muistatko, Torkild, kun Marius Hansen ja minä pujahdimme pois — sinun luotasi emmekä huolineet sinua mukaamme leikkimään? Saat uskoa, että olen katunut sitä monta kertaa!"

Aksel oli ollut yksitoistavuotias, kun koti hajosi. Hän oli joutunut äidinisänsä luo Hindevadgaardeniin. Kodittomaksi hän oli tuntenut itsensä siellä, vielä kodittomammaksi sedän luona Kööpenhaminassa, aina vain yhä kodittomammaksi koulussa Hannoverissa ja tehtaassa Berlinissä. Ja hänelle oli tullut päähänpiintymäksi, että hänen täytyi saada paikka Norjassa ja päästä kotiin. Sinä päivänä, jona se todellakin oli tapahtunut, oli hän kirjoittanut veljelleen — häntä hävetti tuo kirje nyt, kun hän istui silmätyksin tämän veljen kanssa, joka oli hänelle vieras. Mutta hän oli kaivannut tätä veljeä ja sisartaan kaikkina ulkomaalla viettäminään vuosina — vieläpä lopulta isääkin. Vaikka hän oli vihannut isäänsä vuosikausia — niin oli hän ulkomailla oleskellessaan lopulta johtunut ajattelemaan hänestä toisella tapaa — kuvitellut, että hänen isällään ehkä oli ollut jonkinlainen oikeus elää elämäänsä niinkuin hän oli elänyt. — Nyt täysikasvuisena hän kykeni paremmin arvostelemaan äitinsä sukua, jonka hän tunsi niin hyvin — eikä hänen ollut kovin vaikea keksiä mielessään puolusteluja isän käytökselle.

Kun he istuivat kahvia juoden, tuli seurue kaupungin herroja huoneeseen. He tervehtivät Torkildia, ja muuan pieni paksu punakka mies, jolla oli voinkeltainen tukka, tuli hänen luokseen:

"Hitto, oletteko te täällä, Christiansen! Sehän on harvinaista! Mitä hittoa te hommaatte päivät pitkät — taidatte istua kotona kanavaompelun ääressä, vai mitä?"

Aksel esiteltiin herroille. Näistä oli pari insinööriä, yksi konttoripäällikkö ja yksi isännöitsijä. Kamalia otuksia he näyttivät olevan, ja Aksel ajatteli, mahtoivatko he olla Torkildin tovereita. Juuri tällöin hänelle selveni, missä suhteessa veli erosi näistä ja useimmista muista miehistä, joita hän oli tuntenut — hänestä näytti sillä hetkellä, että Torkildin solakkuudessa ja kalpeudessa oli miltei suvustaan huonontuneisuuden leima; kädet suippoine, pitkine sormineen olivat sairaalloisen valkeat.

Kaikkityynni tuntui hänestä nyt yhtäkkiä niin kumman epätodelliselta. Että hän oli eksynyt norjalaiseen maaseutukaupunkiin, jota hän ei ollut eläessään ennen nähnyt, etsiäkseen itselleen kotia ja omaisia ventovieraiden parista — olivathan isä ja sisarukset, joiden joukkoon hän oli tulla tupsahtanut viikko sitten, todellisuudessa ventovieraita hänelle — viikon vanhoja tuttavuuksia, joita hän koetti pitää lähisukulaisinaan, kuten hän itsekseen sanoi. Nyt, kun nuo kamalat, maalaismaiset, tympeät herrasmiehet olivat ilmestyneet asiaankuuluvaksi ympäristöksi, oli koko asia hänen omissa silmissään pelkkä höperö, harkitsematon päähänpisto.

"Sinä et varmaankaan ole erikoisemmin hurmautunut meidän kaupunkiimme", sanoi Torkild heidän kävellessään kotiin päin sateessa.

"Tjaa. Doris sanoo tahtovansa lähteä Kööpenhaminaan ja olla siellä ensi talven. Olen aikonut puhua siitä isän kanssa. Doriksella on kutsu tulla asumaan Holger-sedän luokse — mutta en oikein tiedä. Ei silti — enhän minä juuri tunne noita ihmisiä. Mutta olen ajatellut, että hän voisi käydä siellä talouskoulua —. Ja minä haen silloin erästä paikkaa Kristianiassa, jonka varmasti saan. Pankilla on osaa siinä liikkeessä, ja se suosittaa minua."

He kävelivät hetken ääneti. Kumpikin odotti toisen puhuvan. Lopulta virkkoi Torkild:

"Niin. Täällä on aina sellaista kuin olet näinä päivinä nähnyt", sanoi
Torkild.

"Niin, siitä kai ei sinulle liene suurtakaan huvia — sinähän sanot olevasi epämusikaalinen. Omituista kyllä muuten — äitikin oli läpeensä musikaalinen."

"Se olikin kai ainoa, mitä heillä oli yhteistä", sanoi Aksel. "Niin — ja lisäksi me."

"Me." Torkild hymyili eräänlaista vinoa pikku hymyä. "Meitä he eivät ole koskaan omistaneet — saaneet vain — ja sitten antaneet meidän ajelehtia. Isä ei välittänyt omistaa meitä — ja äiti ei voinut —. Ei, onnettomuus johtui kai pikemminkin siitä, että he olivat liian samanlaisia monessa suhteessa."

II.

Tohtori Christiansen tuli illallispöytään. Ei puhuttu musiikista sinä iltana — mutta yleensäkään ei juuri puhuttu paljoa. Isä nousi heti kun oli syönyt, kiitti Dorista ruoasta ja meni omaan huoneeseensa.

"Hyh tuota rumaa ilmaa!" sanoi Doris. "Ajatelkaahan, jos olisi ollut kaunista — niin olisimme voineet olla vuonolla tänä iltana."

"Niin, sillä silloin tulee Rose", sanoi Doris nauraen. "Minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, Aksel — Rose on Torkildin suuri Liebe, näetkös —."

"Sepä oli tottavie ikävää", nauroi Aksel. "Minä olin nimittäin toivonut, että voisin mahdollisesti hieman rakastua Roseen."

"Sinäkö — ei ikimaailmassa! Minä en voisi ikinä kuvitella, että Rose voisi olla sinulle jotakin. Uh ei —"

"Vai niin? Aamupäivällähän sinä itse vakuutit ja ylistelit minulle, kuinka viehättävä ja suloinen hän on."

"Uh, mutta ei hän sinulle sovi, siitä minä olen varma — sellainen jääneito. Mutta yhdenpä minä tiedän — tahdotko, että esittelen sinut hänelle?"

"Eva Møinichen — kas häneen sinä tulet ihan hurjasti rakastumaan! Etkö usko, Torkild? Torkild ei näet voi sietää häntä. Mutta hän onkin niin kerrassaan pikantti. Ja niin intohimoinen sitten! Ja tiedätkö mitä minä luulen, Aksel, sinä olet pohjaltasi hirveästi isän lainen —"

"Minun olisi kai pitänyt kysyä sinulta — niinkuin en olisi sitä nähnyt!" Doris istui ruokapöydällä ja heilutteli jalkojaan.

"Vedetään verhot alas arkihuoneessa", ehdotti Doris, "ja sytytetään lamppu — sitten pelataan korttia ja pidetään hauskaa ja ollaan niinkuin olisi talvi."

"Täällähän sinulla on oikein miellyttävä pesä", sanoi Aksel katsellen ympärilleen veljensä huoneessa.

"Torkildin huone on ainoa hauska koko talossa", — Doris painautui sohvankulmaan ja veti jalat käppyrään helmojensa alle.

"Sinun huoneesi voisi olla ihan yhtä hauska — jos viitsisit järjestää siellä silloin tällöin", sanoi Torkild.

"Äh, neitsytkammio", keskeytti sisar. "Mutta nuorenmiehenhuoneet — minä olen ihastunut miesväen asumuksiin — ja whiskyyn! Maljanne, pojat!"

Torkild lojui takakenossa keinutuolissa. Hän katsoi sisareensa — pyyhkäisi tuhkan savukkeestaan — ja naurahti hieman väkinäisesti:

"Voit olla huoleti siitä, ettet pääse Tanskaan niin kauan kuin sinulla on noin lapsellinen maku. On parasta odottaa, kunnes olet tullut vähemmän vihreäksi."

"Uh Torkild! Tiedäthän hyvin, että minä vain höpsin. Aksel! Etkö voi hyvin ymmärtää, että minulla on kauhean ikävä toisinaan? Ja sitten minusta tuntuu lystiltä ärsyttää Torkildia, sillä hän on niin hanakka kasvattamaan minua. Hän voi kyllä olla niin miellyttäväkin, mutta —. Uh ei, Torkild, sinun olisi pitänyt ruveta papiksi — sinä et kyllä olisi koskaan tullut langenneeksi kiusaukseen —"

Sisar katsoi uhmaillen vuoroin kumpaankin. Sitten hän äkkiä purskahti itkuun:

Hän syöksähti samassa ovelle. Torkild meni hänen jälkeensä. Aksel kuuli Doriksen nyyhkyttävän hysteerisesti käytävässä ja veljen puhelevan hänelle tyynnytellen. Sitten he tulivat sisään hetken perästä. Doris kiipesi jälleen sohvalle — hän niisti nenäänsä pari kertaa ja pyyhki silmiään kokoonrutistetulla pienellä nenäliinalla.

"No terveeksi, Doris", sanoi Torkild, ja Aksel otti lasinsa ja virkkoi:
"Terveeksi, Doris!"

Nyt hymyili sisar — ja hän hymyili, kun Torkild työnsi savukelaatikon häntä kohti:

Aksel katseli ympärilleen huoneessa. Hän nyökäytti päällään seinällä riippuviin floretteihin päin:

"Yhteen aikaan minä harrastin sitä aika paljon. Täällä kaupungissa oli eräs luutnantti Moberg pari vuotta sitten — me miekkailimme aika paljon."

"Minä miekkailin melko hyvin aikoinani — haluatko koettaa jonakin päivänä —"

"Uh ei, älkää nyt puhuko metsästyksestä —" valitti Doris. "Äh, minä vihaan koko urheilua!"

Mutta toiset olivat mielissään, kun olivat tavanneet jotakin, mistä saattoivat puhella ilman vaitioloja ja ilman kiusallista haparoimista.

"Uh, minusta te olette ikäviä! Ajattele, että Rosen mielestä on hauskaa puhella metsästyksestä Torkildin kanssa. Viime vuonna minä todella luulin joskus, että hän oli rakastunut Torkildiin sittenkin, kun hän jaksoi istua ja kuunnella tuollaista —"

"Sinun pitäisi kai muuten mennäkin jo nukkumaan!" Torkild katsoi kelloonsa,"— muuten et joudu ylös ennenkuin hän on täällä."

"Eikö ole oikeastaan omituista, Torkild, että Aksel on niin isän näköinen. Hänellä on ruskeat silmätkin. Hän ei muistuta hituakaan meitä —"

"Et rahtuakaan. Minähän olen hänen näköisensä, — enkö olekin, Torkild?"

"Olet." Torkild nyökkäsi. Ja hän lisäsi hiukan viivytellen: "Senpätähden minä tahdonkin, että sinun on oltava varovainen — sekä yhden että toisen suhteen."

"Kyllä." Torkild nyökkäsi jälleen. Ja hän virkkoi hiljaa kuten äskenkin: "Mutta siinä on se ero, että minä tiedän sen."

"Hysteerinen", sanoi Torkild. Hän heilui edestakaisin keinutuolissa. Sitten hän lausui, ikäänkuin pitemmän harkinnan tuloksena: "Mutta — se ei luonnollisesti tule paremmaksi siitä, että hän pysyy täällä."

"Ei —." Aksel istui hypistellen sohvatyynyjä. Ne olivat koristetut kanavalle ommelluilla helmiruusuilla. Ja hän nauroi ja kysyi: "Onko totta, että sinä ompelet kanavalle?" Torkild purskahti nauruun. Aksel nosti katseensa hämmästyneenä — Torkildin terve, poikamainen iloisuus sai hänetkin nauramaan, ja heillä oli molemmilla vaistomainen tunne, että he olivat siirrähtäneet lähemmäksi toisiaan.

"Niin, enhän minä tiedä mitään teistä kenestäkään", sanoi Aksel. "Mutta — sinä ehkä tahdot panna maata —?"

"Ei, istu sinä vain — se on vain hauskaa. Minä panen aina myöhään maata."

"Se on äidin. Nämä ovat kaikki äidin vanhoja huonekaluja kotoa."
Torkild oli hetkisen vaiti. "Tämä oli nimittäin äidin huone —"

Torkild taivutti päätään myöntävästi ja kouristi lujasti tuolin käsinojaa.

"Minä arvelin sitä — joistakin Holger-sedän lausumista sanoista.
Ymmärsin, että se oli niin — ja että he tahtoivat salata sen minulta.
Hehän koettivat ylipäätään salata minulta kaiken, mikä koski kotioloja."

"Se oli muuten varsin omituista. Sinähän olit kahdeksantoista vuoden vanha silloin —"

"Siinä oli kai myös jonkinlaista hienotunteisuutta isää kohtaan", sanoi
Aksel. Hän joi vähän ja katsoi veljeensä:

"Sen jälkeisenä kesänä, kun te olitte Hindevadgaardenissa — minä oikeastaan kaipasin kovasti saada puhella sinun kanssasi. Saada — no niin, sinä ymmärrät. Minä tunsin itseni aina niin yksinäiseksi siellä. Mutta tiedäthän — siinä iässä — sitä on arka, kaino, niin sanoakseni —"

Torkild kurotti eteenpäin ja kilisti lasiaan veljen lasiin. He joivat sanomatta mitään.

"En saanut koskaan puhuneeksi sinun kanssasi äidistä. Häpeä sanoa muuten, minä tuskin muistankaan häntä — vaikka olin sentään kaksitoistavuotias, kun jouduin pois kotoa. Mutta minä kaipasin häntä — tai ehkä kuvittelin kaipaavani häntä — sittenkun olin poissa. Olin sangen epätoivoissani joka kesä, kun äidinisä oli kirjoittanut hänelle ja kehoittanut häntä tulemaan kotiin, eikä hän tahtonut. — Se oli muuten omituista — olisi voinut luulla, siitä päättäen millaista hänellä oli Kristianiassa, että hänen täytyisi kaivata omaan kotiinsa — teidän kanssanne — lepäämään — eikö niin?"

"Hän ei kai uskaltanut. Ei kai myös tahtonut, että omaiset siellä saisivat nähdä koko surkeuden —"

"Käytti morfiinia. Se oli vain morfiinia alussa. Se mikä sitten tuli, se kävi paljon pahemmaksi sen jälkeen kun olimme muuttaneet takaisin isän luo. Se seuraa kai aina perästäpäin morfinisteilla. Mutta Teresenkadulla asuessamme oli pitkiä aikoja, jolloin hänen laitansa oli aivan hyvin."

"Hän koetti lakata. Äiti-parka. — En muuten luule, että isä olisi voinut auttaa häntä. Ei vaikka hän olisi lopettanut suhteensa rouva Ritteriinkin. Joskus äiti sulkeutui lukon taakse viikoksi tai niille vaihein —"

"Niin. — Toisinaan, ollessaan parempi, äiti puheli minun kanssani — silloin hän myös soitti. Ei muuten juuri ollenkaan viime talvena. Muistan, kuinka kerran juuri joulun jälkeen, kun istuin hänen luonaan, hän soitti erästä Chopinin balladia — silloin tuli isä huoneeseen. Saanko istua kuuntelemaan soittoasi, Regitze, sanoi hän. Minä muistan sen, sillä en ollut kuullut isän mainitsevan hänen etunimeään koko aikana tänne tulomme jälkeen. Sitten isä käski minua menemään vähäksi aikaa ulos. Senjälkeen äiti oli terveenä, jonkun aikaa. Ja sitten raukesi kaikki — hän oli — sairaana — yhtämittaa."

"Olen arvellut itsekseni, että hän teki viimeisen yrityksen. Ja ymmärsi, ettei se hyödyttänyt. Hän ei voinut vapautua myrkystä. Senvuoksi hän sitten ampui itsensä."

"Minä nukuin käytävän toisella puolen siinä huoneessa, jossa sinä nukut nyt. Olin juuri riisuutumassa. Silloin minä kuulin sen. Ovi oli lukittu, mutta minä juoksin alas ja kiipesin kuistin katolle ja sieltä ikkunan kautta sisään. Silloin äiti makasi tuolla vuoteella. Hän kuoli vasta seuraavana päivänä, mutta ei tullut tajuihinsa —"

"Hän oli selvänä, kun hän teki sen. Hän oli näet ollut minun luonani noin tuntia aikaisemmin. Hän tuli sisään ja kysyi — luullakseni, oliko minulla parsittavia sukkia, tai jotain sellaista. Ja sitten hän kysyi, enkö panisi nyt maata. Minä istuin nimittäin lukemassa — ja siihen minä vastasin myöntäen. Sitten hän tahtoi suudella minua —"

Hän vaikeni. Aksel nousi ja meni veljeään kohti, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan pianoon nojaten. Torkild nyyhkytti tukahtuneesti otsa ikkunan poikkipuuta vasten.

Hetken kuluttua hän suoristautui. Aksel näki vain solakan tumman varjon ruutua vasten.

"Minä en ollut suudellut äitiä viime kuukausina. Kun hän lähestyi suudellakseen, en ollut sitä näkevinäni. Kerran hän pyysi — ja silloin minä juuri hätimiten kosketin hänen poskeansa. Silloin hän tarttui minun päähäni, ja minä — et saa, äiti, sanoin minä. Oi herra Jumala niitä äidin silmiä. Kuinka olenkaan katunut, etten sanonut hänelle sitä silloin. — Mutta minä olin kuudentoista vanha — tiedäthän millaisia ollaan silloin —"

"Ei, ei. Ei se ollut sitäkään. Minä olin saanut — taudin. Mutta sanoa sitä äidille —"

He olivat vaiti molemmat. Kunnes Torkild virkkoi — ja Aksel saattoi erottaa hänen sairaan hymynsä äänestä:

"Isä keksi sen viikkoa jälkeen äidin kuoleman. Hän tapasi jonkun lääkkeen —"

He seisoivat hiljaa hetken aikaa. Kunnes Aksel meni ikkunan luo. Pilvet kulkivat repaleisina itätuulen ajamina — kalpeansinisellä taivaalla leijui valkoinen, ohut alakuun suikale.

"Alkaa jo vaaleta", sanoi Aksel. "Yöt ovat vielä lyhyemmät täällä kuin
Tanskassa."

"Menen. Sinun on sitäpaitsi mentävä noutamaan neiti Wegneriä kello kahdeksan —"

"Minä en kai ole nähnyt Rose Wegneriä sen jälkeen kun hän oli kymmenvuotias", virkkoi Aksel miettivästi. "No hyvää yötä sitten —"

Torkild sammutti lampun ja istuutui ikkunalaudalle. Aamuilma tulvahti häntä vastaan kuin merikylpy, viileänä ja raikkaana ja täynnä kuusamain tuoksua, jotka vihreän maton tavoin peittivät hänen ikkunansa alla olevaa kuistinkattoa. Hän istui ja antoi sen huuhdella yltään paljon whiskyn ja tupakan nauttimisen synnyttämää painostusta ja epämieluisuutta — ja samalla omassa sisimmässä itsessään pyörivää ja surisevaa epämieluisuutta — tunnetta, että hän myöhemmin ehkä mielessään arvelisi sanoneensa liian paljon.

Taivas oli jokseenkin kirkas nyt, ja melkein valkea. Korkealla taivaanlaella purjehtivat viimeiset tummansiniset pilvenriekaleet, ja idässä vuonon yläpuolella oli usvaharju, joka punoitti ruosteeseen vivahtavana sillä kohtaa, mistä aurinko tulisi nousemaan. Meri aaltoili vielä raskaana ja harmaana ja levottomana — rannan kohina kuului pohjasävelenä puutarhan lehvistöjen suhinan ja aidan viereisten saarninlehtien lepatuksen ja kaikista oksista valuvien vesipisarain tipahtelun läpi.

Oli ikäänkuin kaikki värit olisivat nukkuneet nyt ennen auringon esiinpuhkeamista — ulkona oli ihan valoisaa, mutta niityt olivat harmaanvihreät ja pensaikko mustanvihreä ja harjut harmaansiniset — ja Rokken talojen punaiset ja keltaiset ja valkeat rakennukset vuonon toisella puolen olivat loistottomat.

Kun hän nukkui, olivat varmaankin hänen kasvonsa yhtä hiljaiset ja viileän raikkaat kuin aamuinen maailma tuolla ulkona —.

Rose — minä tahdon nukkua sinun sylissäsi, Rose, äänsi hän valittaen ulos aamunkoittoon.

— Muutaman tunnin kuluttua hän saisi jälleen nähdä hänet. Tämä valvottu yö, jona hän oli penkonut muistoja, jotka aina saivat hänen hermonsa värisemään, tuntui hänestä kuin jälleennäkemisen valmistelulta. Ja koko hänen olemuksensa vapisi kaipauksesta häneen ja jännityksestä niitä kesäisiä vuorokausia kohti, joita hän nyt lähestyi.

Vaikka eihän hän odottanut, että mitään tapahtuisi. Kaikesta siitä huolimatta, mitä heillä oli ollut yhteistä, — heidän välillään ei ollut koskaan tapahtunut mitään. Ei mitään ollut tapahtunut, muuta kuin mitä tapahtui hänessä itsessään.

Ja jokainen nyt lähenevistä päivistä tulisi olemaan täynnä tapahtumia hänelle, mutta Roselta menisivät päivät ohi poutineen ja sateineen; uimassakäyntejä ja mustikkaretkiä ja kalamatkoja nuotioineen ja kahvinkeittoineen saarilla jäisi niistä hänen mieleensä. Ja Torkild muistaisi retkiltä, millaiselta Rose oli näyttänyt seisoessaan vyötäisiään myöten vaapukkapensaissa solakat käsivarret eteenpäin kurotettuina marjoja poimien, ja saarilla vietetyistä kesäöistä hän muistaisi Rosen levolliset silmät ja kaukaisen ilmeen hänen kasvoillaan, hänen tuijottaessaan tyynen meren yli, ja nuotion leimusta hän muistaisi, miten se oli punannut Rosen hohtavan tukan, ja hän muistaisi, kuinka Rose tuli kävellen puutarhan halki Doriksen kanssa, ja hänen vankka tukkansa riippui raskaana ja sitkaana ja tummana merivedestä solakkaa selkää pitkin. Ja hän muistaisi, kuinka hänen oma sydämensä oli takonut mykkänä hänen sisässään, aina, aina, aina, päivät ja yöt, että hänen pitäisi heittäytyä maahan ja anoa itselleen kotia Rosen helmassa.

Ja jokaisena unettomana, valvottuna yönä hän ajattelisi — huomenna ehkä. Huomenna voin ehkä sanoa sen. Saattaisi tapahtua jotakin — niin että minä voin sanoa hänelle kaikki. Mutta mitään ei tule tapahtumaan. Rose tulee olemaan lempeä ja raikas ja kuulas kuin kesäaamu, sisarellisen suloinen ja ystävällinen. Hän tietää, että minä rakastan häntä, koska en ole voinut olla sanomatta sitä — niin monta, monta kertaa. Mutta kun hän ei aavastakaan, mitä rakastaminen merkitsee —.

Hän oli sanonut, minä rakastan sinua. Mutta kun Rose ei ymmärtänyt, mitä se oli, niin oli hänen sisäisen kainoutensa vastaista selittää sitä. Kaipuutaan häneen, joka oli sellainen kuin hän, Torkild, olisi tahtonut olla, mutta jollaiseksi hän ei ollut saanut rauhaa tulla. Niin kauan kuin hän oli tuntenut Rosen, Oli tämä omistanut kaiken, mitä hän, Torkild, hartaimmin ja toivottomimmin oli halunnut. Ja niin hän oli johtunut halajamaan Rosea — hänestä tuntui, että sinä hetkenä, jona hän saisi ottaa syliinsä tämän, syleilisi hän kaikkea, mitä hän oli halannut niin epätoivoisesti, niin katkerasti, kaikkina lapsuutensa pitkinä kodittomuuden ja epätoivon ja häpeän vuosina.

Alhaalla löi kello kolme. Kolme tuntia oli hänellä aikaa nukkua. Hän nousi seisomaan.

Huone näytti vastenmieliseltä aamun valossa — tahraisella pöydällä olevine tyhjine whiskypulloineen ja likaisine laseineen. Savukkeenpätkiä ja tuhkaa oli kaikkialla, pianon kynttiläjalustoille kasattuna ja lattialle viskeltynä —. Hän ei jaksanut mennä nukkumaan täällä —.

Hän otti lakkinsa. Tøsa, joka oli nukkunut keinutuolissa, kapsahti alas ja hyppäsi häntä vastaan. Torkild hiljensi koiraa ja hiipi hiljaa portaita alas, ulos talosta.

Peltojen välitse kulkevan polun vierillä oli sateen litistämiä sinikello- ja keltamataramättäitä. Ensimmäinen auringonjuova hohti kultaisena talon takana olevan harjun ylimmällä huipulla. Oli hiljaista ja viileää — hiukan pikkulintujen piiskutusta, kun hän tuli metsään, missä sade oli huuhtonut havuneulaset pieniin kinoksiin polun poikki. Sammal ja kanerva kiilsivät kosteudesta paisuneina. Hän riipi kourallisen mustikoita — ne maistuivat niin hyviltä ja raikkailta tupakan ja whiskyn jälkeen. Tøsa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien sinne ja tänne. Kun hän saapui vanhalle miilunpohjalle, loisti aurinko kuusenlatvoissa.

Ja hän kutsui vanhaa iloaan, ylpeää ja alistunutta iloa jota hän oli kasvattanut kaikkina kuluneina vuosina —:

Eikö hänen pitäisi olla onnellinen sittenkin jo siitä mitä oli: että Rose oli sellainen kuin oli ja että hän voi nähdä; sen ja että hän rakasti Rosea. Ja muutaman tunnin kuluttua hän kohtaisi hänet jälleen, olisi lähellä häntä, kuulisi hänen äänensä, koskettaisi hänen käsiään, näkisi hänet, joka oli ihaninta maailmassa hänelle —.

Mitään ei tulisi tapahtumaan. Kyllä varmasti tulisi tapahtumaan jotakin. Kaikki maailmassa hänelle tulisi tapahtumaan — joskaan ei se, mitä hän toivoi. Se mitä heidän välillään oli tapahtunut — se oli ehkä liian vähän Roselle nyt — jonakin päivänä se muuttuisi toiseksi. Ja hänelle, Torkildille, oli se hänen elämästään se, minkä hän muistaisi vielä kuolinhetkellään —.

Torkild sulki silmänsä hetkiseksi. Uhmaista riemua! tuntien hän imi vanhan muiston makeutta. Hän muisti kevätillan rouva Wegnerin pienessä arkihuoneessa Stensgatenin varrella. Viimeisen kullankeltaisen auringonsäteiden valelun ikkunan veripunaisilla pelargonioilla, pienillä valkoisilla empirehuonekaluilla, joiden risaiset ja haalistuneet päällykset olivat kerran olleet vihreäjuovaista silkkiä. Kirpeän raikkaan lemun, joka levisi kaikkialle huoneeseen maljakoissa ja laseissa olevista kevätlehvistä ja kukista. Suuren orvokeilla täytetyn kulhon ompelupöydällä ikkunan luona, missä Rose istuu äidin nojatuolissa. Niin, hän muisti lempeän, kellertävän ilta-auringon loisteen Rosen hohtavalla tukalla, hienossa untuvassa pitkin lapsellisesti pöyristyvän posken viivaa, huulet, jotka auringonpaisteessa kävivät läpikuultaviksi kuin helakat vaapukat, silmät, jotka imivät itseensä valonsäteitä kuin tyyni vesi. Sileässä tummassa kävelypuvussaan näytti Rosen ruumis niin äärettömän neitseelliseltä, hennolta ja vienolta, hiukan kulmikkaan tyttömäiseltä.

He olivat tehneet kävelyretken yhdessä iltapäivällä Gaustan puron varrelle ja poimineet kukkia. Silloin oli ilma ollut harmaa, joku yksityinen vesipisara tipahti silloin tällöin. Valkovuokot versoivat kalpeanvihreän, valkotähtisen maton kaltaisina harmaiden lepänrunkojen välissä pitkin puron rantamaa, kuihtuneenkeltaisten mäenkaltaiden juurella.

Rose oli puhellut heidän kävellessään — siihen tapaan kuin hän joskus puheli — ainoastaan hänelle, sen Torkild tiesi. Vain Torkild tunsi sen levottomuuden, sen kärsimättömyyden, joka kätkeytyi Rosen rauhallisen, lempeän olemuksen taakse. Kevät ja ilma, kalpeanharmaa taivas, kalpeat viluiset kevätkukat sateenpisartelussa, kaikesta versovasta ja kukkivasta nouseva raskas uho, ne ne varmaan houkuttelivat surumielen Rosesta esiin sinä päivänä. Se johtui hänen ikuisesta tuskastaan ajan kulumisen tähden, niistä nuorista voimista, jotka hän tunsi itsessään ja joita hän ei saanut käyttää. Se johtui kai yksinkertaisesti hänen terveestä ruumiistaan, joka kapinoi toimettomuutta vastaan — niitä pitkiä työpäiviä vastaan, jolloin hänen sormensa hyppelivät kirjoituskoneen näppäimillä ja aivojen täytyi työskennellä lakkaamatta, sillä välin kuin lihakset olivat tuomitut lepäämään ja verenkierto kävi hitaaksi ja veltoksi hänen toimettomassa ruumiissaan.

Torkild oli tuntenut tämän — että Rosen raskasmielisyys oli itse terveyden kapinoimista. Ja hänen omansa oli sairaan toivotonta raskasmielisyyttä. Niin hän oli kulkenut vaiti ja kuunnellut — voimattomasti kaivaten, että voisi kaivata samoin kuin Rose. Heidän kulkiessaan kotiin liukui pilvipeitto taivaanrantaan, aurinko painui sen harmaan reunan alle, ja sen viistot kultaiset säteet näyttivät Torkildin mielestä valelevan Rosea kuin kaste. Kun he tulivat Rosen huoneeseen, oli se täynnä valoa, ja heidän istuessaan siellä Rose ikkunan luona auringonpaisteessa, Torkild varjossa nojasohvalla, oli Torkild äkillisen mielijohteen valtaamana kertonut Roselle saman, minkä oli kertonut veljelleen tänä yönä.

Hänen lopetettuaan olivat he istuneet hiljaa jonkun hetken. Avoimista ikkunoista leyhyi kevätilma huoneeseen tuoden mukanaan tuoreen pölyn hajua kadulta ynnä leikkivien ja huutelevien lasten ääniä. Äkkiä oli Rose noussut ylös. Hän tuli Torkildin luo, otti hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja suuteli häntä, ensin otsalle ja sitten äkkiä suulle.

Hän ei puhunut mitään, eikä Torkildkaan. Torkild liukui lattialle Rosen eteen ja makasi siinä polvillaan pää painettuna Rosen lanteeseen.

Silloin hän kuuli rouva Wegnerin pistävän avaimen eteisen oveen, ja hän nousi nopeasti ylös.

Rosen äiti tuli sisään, sanoi hyvää iltaa ja kysyi, oliko hän tullut jäädäkseen juomaan teetä. Torkild sanoi ei kiitos, hänen täytyi mennä kotiin lukemaan. Mutta hän tiesi tuskin itse, mitä sanoja hänen huulensa lausuivat. Ajan ja paikan ulkopuolella olevalta näyltä, merkiltä koko hänen elämäänsä varten näyttivät hänestä nuo molemmat naiset, jotka seisoivat rinnakkain hämärtyvässä huoneessa — toista hän oli rakastanut kautta koko lapsuutensa, ja toista hän tiesi tulevansa rakastamaan kautta koko täysi-ikäisyytensä —.

Tuo ilta — tuo hetki tuntui hänestä siltä kuin kaikki, mitä hän oli elänyt, olisi kokoutunut siihen, ja kaikki, mitä hänen oli elettävä, olisi tullut nyt määrätyksi. Hän oli tiennyt sen silloin, ylpeänä kuin varhaisnuoruus on ylpeä siitä, minkä se tuntee kohtalokseen. Lapsellisesti hän oli silloin ajatellut tovereitaan — hän kävi kauppaopistoa — mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet. Ei se olisi näyttänyt heidän mielestään miltään — niin viatonta asiaa kuin lapsuudenystävättären sisarellista suudelmaa eivät he suinkaan pitäisi minään seikkailuna. — Hän, hän oli kohdannut kohtalonsa, tuntenut sen ja hyväksynyt sen. Mutta nyt aikuisena — tuo elämys oli vielä hänen edessään samassa kohtalon valossa. Jos Rose kerran tulisi hänen omakseen — sisimmässään hän ei ollut koskaan epäillyt sitä, että tämän kerran piti tulla hänen omakseen — niin se olisi vain kaiken sen täyttymys, mikä oli alkanut sinä iltana. Lopulta, sittenkuin hänen elämänsä olisi valmis, tulisi hänestä kai tuntumaan, että tuo päivä, jolloin hän tuli Rosen omaksi, merkitsi enemmän kuin se päivä, jona Rose tuli hänen omakseen.

Ehkäpä se seikka, että hän jo poikana oli häätynyt miettimään tuota ainaista aihetta vanhempien välisestä suhteesta, vaikutti sen, että Torkildin aistit olivat heränneet niin varhain — liian varhain. Hän muisti poikuuspäivänsä ja poikuussyntinsä kuin hekuman ja katumuksen, kiusausten ja lankeemusten ja häpeän painajaisen. Ja äidin kuoleman edellisenä kesänä hän oli palatessaan jalkamatkalta joidenkin vanhempien toverien kanssa tullut Kristianian kautta. Eräänä iltana, juotuaan aika paljon, he olivat menneet tyttöjen luo.

Jo silloin oli hän itse nimittänyt tunnettaan Rosea kohtaan rakastumiseksi. Hän kulki uneksien Rosesta, sepitti keskusteluja ja tilanteita, mutta hänen kuvitelmansa olivat aivan ruumiittomia. Hänelle oli rakkaus juuri kaikkea ruumiitonta — kalpeansinisestä, surunvoittoisesta unelmamaailmastaan, jossa hän palvoi Rosea, sulki hän intohimoisesti pois sen vietin, joka oli luonut kurjuuden hänen lapsuusmaailmaansa ja hänen omaan ruumiiseensa. Tuntuipa hänestä, että tuo unelmien paratiisi, joka sisälsi kaiken mitä hän tiesi onnellista ja kaunista, toivottomasti katoaisi ja tallautuisi lokaan, jos hän vain kerrankaan ajatuksissaan kajoaisi Roseen muuten kuin kunnioittavin sormenpäin ja mitä hellävaraisimmin suudellen hänen käsiään ja poskeaan.

Hän oli sairastunut, oli luullut joutuneensa tuhon omaksi, ja hän oli ollut mielessään varma siitä, että hän tekisi lopun kurjuudestaan samoin kuin äiti oli tehnyt — ennemmin tai myöhemmin. Mutta hänen suhdettaan Roseen se ei ollut lainkaan muuttanut. Hänen elämänsä, niin kauan kuin hän oli ollut tietoinen siitä, että hän eli, oli ollut jakso inhoittavia ja karkeita onnettomuuksia — tämä viimeinen merkitsi hänelle loppua. Rose eli toisessa maailmassa, heidän välillään oli ammottava kuilu, ja Torkild saattoi vain uneksia itsensä Rosen puolelle.

Sitten oli Rose suudellut häntä. Sinä ainokaisena sekuntina, jona hän oli tuntenut Rosen suun omalla suullaan, oli käynyt kuin liekki hänen lävitseen. Heidän välillään ei ollut kuilua, Rose oli ottanut hänen päänsä käsiensä väliin, hän oli tuntenut Rosen ruumiin omaansa vasten, sinä hetkenä, jona hän oli polvillaan Rosen edessä, hän oli ymmärtänyt, että he elivät samassa maailmassa, että tuon olennon, joka oli itse kauneus ja puhtaus, terveys ja rauha, hän saattoi sulkea käsiinsä ja painaa syliinsä. Tuo lämmin, joustava tytönruumis oli se ihana, elävä todellisuus, johon sisältyi kaikki se, mitä hän oli kaivannut koko ikänsä.

Torkild ei mennyt kotiinsa sinä iltana — hän palasi takaisin niille poluille, joilla hän oli päivällä kulkenut Rosen, kanssa. Yö oli kuulas ja kylmä; taivasta vasten, joka oli keltaisenvihertävä kuin reininviini, piirtyivät metsäiset harjut mustina terävin kuusenlatvoin, siellä täällä kohotti alaston lehtipuu latvakudoksensa ilmaa vasten. Torkild käveli alhaalla mäkien välissä, seuraten puron juoksua ylöspäin, ja kun hän työntyi tiheikön läpi, hipoivat nuoret, märät, kirpeän mahlanlemuiset lehvät hänen kasvojaan — kastetta laskeutui runsaasti siellä puronlaaksossa. Märässä, kylmässä ilmassa oli pelloilta tulevan rydönpolton, mullan ja idun hajua, hän tunsi sen vaatteiden läpi, ihossaan asti kuin kylvyn, joka lupasi hänelle puhtauden ja terveyden jälleen. Ylhäällä mäenkaltaalla hän heittäytyi maahan, upotti kasvonsa valkovuokkomattoon, painoi huulensa kosteaa multaa vasten. Hänestä tuntui kuin ei hän olisi koskaan ennen sitä ajatellut — että kaikki elämän kauneushan oli juuri ruumiin, aistein valloitettava. Ei mitään taivasunia voinut sielu luoda, jollei ruumis, aistit keränneet ainesta — taivaan kukat oli luotava niiden mukaisiksi, jotka kasvoivat maan päällä, enkelien täytyi laulaa niiden sävelten mukaan, joita ihmiset maan päällä olivat luoneet, kaiken ilmestyskirjan loiston, katujen kullan ja porttien päärlyt, perustuksen ametistit ja krysoprasit ja kalliit kivet olivat ihmiset kantaneet taivaaseensa ruman, ihanan maansa pinnalta —.

Aisteillaanhan hän joi tämän kevätyön sanomattoman raikasta ja puhdasta kauneutta, ilman tuoksua, kukkien viileyttä, taivaan kaunista kuulautta, laulurastaan säveliä Gaustan metsästä ja puron solinaa ja pulpahtelua sen mäen juurelta, jolla hän makasi. Ja se, jota hän rakasti, hänen kauneutensa, hänen raikkautensa oli yhtä maallista ja todellista kuin kaikki rumakin hänen elämässään. Rinnakkain he kulkivat saman maan pinnalla, niin lähellä toisiaan, että heidän huulensa voivat yhtyä suudelmassa.

Auringonsilta kulki leveänä ja valkoisena vuonon yli, kun Torkild laskeutui rantaan. Hän riisti yltään vaatteet, ojenteli itseään hetken alastomana auringonpaisteessa ja liukui sitten hitaasti veteen selkä jyrkkää rantakalliota vasten. Levät hipoivat ryömien ylös hänen jalkojaan pitkin, hän antoi itsensä painua aivan niiden sekaan. Tässä juuri rantakallion juurella oli kuin kokonainen niitty kauniita kullanruskeita merikasveja. Hän oikaisihe niiden sekaan hetkiseksi, ennenkuin lähti uimaan ulommaksi päivänpaisteessa.

III.

Torkildin muistot Rosesta alkoivat eräästä kesäisestä sunnuntaista, jolloin hän ja Doris olivat olleet äidin kanssa vierailemassa Wegnerillä. Hän tiesi tosin olleensa Rosen seurassa ennemminkin. Hänen vanhempiensa yhdessäolon viimeisinä vuosina oli rouva Christiansen ollut yhden kesän Tanskassa kaikkien kolmen lapsensa kanssa. Torkild muisti hyvin, kuinka silloin Karen-täti oli tullut eräänä päivänä ja sanonut, että he saisivat lähteä mukaan ajelemaan Nyborgiin tervehtimään pientä norjalaista tyttöä, "niin suloista pikku tyttöä", sanoi hän. Torkild kuvitteli kuitenkin tältä matkalta muistavansa linnakaivannon vieressä olevan vanhan kauppiaskartanon — mutkaisen, päivänpaahtaman kadun kanavan partaalla, minkä vihreään, tiiviiseen veteen vastapäätä olevan linnasaaren puut kastoivat oksiaan ja missä joutsenet liukuivat kukkivien kaislojen seassa, Vogeliuksen suuren pihan, missä ruohoa kasvoi kivityksen lomissa ja missä oli lukemattomia piiloja talleissa ja varastohuoneissa ja torikojuissa ja heinäylisillä ja kanakopissa. Mutta Rosea hän ei muistanut siltä kerralta, jolloin hän, Torkild, ajoi Hindevadgaardenista häntä tervehtimään — kaksi lihavaa ruskeaa hevosta vaunujen edessä ja helyjä valjaissa.

Ensimmäinen muisto Rosesta oli siltä ajalta, jolloin hän ja Doris asuivat äitinsä kanssa Teresenkadulla.

Edellisenä syksynä he olivat lähteneet Hellerudista. Hän muisti sen kuin jonakin epäselvänä, unentapaisena kauhuna. Mitä heidän ympärillään tapahtui, sitä eivät kolme pientä sisarusta ymmärtäneet. Mutta Torkild oli sentään käsittänyt, että jotakin hirmuista se oli, ja häntä ahdisti kuolettava pelko, että hän saisi tietää, mitä se oli. "Voi niitä lapsiraukkoja sentään", oli hän kuullut karjapiian sanovan joillekin toisille pihalla — hänen istuessaan lastenkamarin ikkunassa. "Oi voi sentään, että ihmiset voivat sillä lailla asiansa laittaa —" silloin hän juoksi pois ikkunasta ulos käytävään, peläten saavansa kuulla enemmän. Hän alkoi väristä ahdistuksesta, kun joku katsoi häneen siihen osaaottavaiseen tapaan, jolla kaikki katsoivat heihin lapsiin silloin — tahi kun heidän äänensä kävi araksi ja miltei itkunsekaiseksi, niinkuin lapsenpiian, silloin kun tämän piti kutsua heitä sisälle syömään. Hän tunsi kauhua, samanlaista kuin silloin, kun hänen pimeinä iltoina oli mentävä yläkerrassa olevasta lastenhuoneesta alas ensi kerrokseen. Käsi seinähirsiä vasten hän haparoi eteenpäin sysipimeässä käytävässä, peläten, että lattia äkkiä loppuisi ja hän syöksyisi päällään portaita alas, niinkuin hän oli tehnyt kerran pienenä ollessaan.

Eräänä päivänä heille kerrottiin, että heidän isänsä oli matkustanut pois. Hän ei tullut takaisin, eikä kukaan vastannut, kun Doris kyseli häntä. Torkild tunsi, ettei hänen pitänyt kysellä. Ja eräänä aamuna jonkun aikaa sen jälkeen noudettiin heidät äkkiä alas ruokasaliin — äidinisä oli tullut. Siinä hän istui lahjoineen, tuo satuhenkilö, jonka he muistivat juhlallisilta kesäisiltä Tanskan-matkoiltaan—mutta kuitenkin Torkild aavisti, että hänen tulonsa merkitsi jonkin olevan hullusti. Niin, kun äidinisä ja äiti istuivat kahdenkesken tuntikausia lukittujen ovien takana huoneessa ja kävelivät yhdessä edestakaisin ulkona hoitamattomassa syksyisessä puutarhassa ja lapset ajettiin pois, jos he tulivat jälkeen, tunsi Torkild peloittavaa kaameutta sen johdosta. Eräänä iltana istui Aksel ylhäällä lastenkamarissa kulmat rypyssä ja kiharatukan alla oleva leveä, matala otsa uhkamielisesti eteenpäin työnnettynä, niin että hän muistutti pientä vihaista sonnimullikkaa. "Minä en tahdo", toisti hän vain tuon tuostakin. "Minä en tahdo lähteä sen kanssa." Torkild sai tietää palvelijalta, että Akselin piti seurata äidinisänsä mukana takaisin Tanskaan. Ja seuraavana päivänä oli Aksel hyvin halukas lähtemään ja kerskui pikkuveljelle ja arentimiehen pojille ukin monista hevosista.

Niin riistettiin myöskin veli pois kodista. Ja lopuksi tultiin ja kerrottiin hänelle, että hän ja Doris ja äiti matkustaisivat Kristianiaan. Silloin hän tuli iloiseksi — he matkustaisivat sinne junalla, ja se oli niin hurjan lystiä.

Mutta hän heräsi aamulla isossa huoneessa, missä huonekalut olivat sikinsokin röykkiöön pinottuina töryn ja pakkauspaperin seassa. Ikkunan eteen, joka oli lähinnä sitä sohvaa, missä hän oli nukkunut, oli ripustettu ruskea saali, mutta se ei ylettynyt kuin ikkunan puoliväliin, ja toinen verhoton ikkuna irvisti alastomana. Tympeä ja iloton harmaa valo valautui huoneeseen, jossa oli vaaleanharmaat seinät täynnä naulanreikiä ja läiskiä taulunkehysten jäljiltä. Kadulta kuuluva vaunujen räminä raastoi maalaislapsen korvia. Hän juoksi ikkunaan katsoakseen kaupunkia, johon saapumista hän oli niin jännittyneenä odottanut. Suoraan vastapäätään hän näki suuren, likaisenvalkoisen talon, jossa oli paljon ikkunoita; vaikka monissa niistä oli kukkia, oli talo hänestä kuitenkin vankilan näköinen, sellaiseksi kuin hän sitä kuvitteli; se oli työläisasunto.

Hän pujahti ulos huoneistosta, missä laatikoita ja säkkipakkauksessa olevia huonekaluja oli huiskin haiskin, alas kulunutta ja likaista porraskäytävää, missä oli inhoittava haju — jokaisessa portaiden käänteessä oli käymälänovi. Vaaleanvihreät seinät olivat kirjoitetut täyteen nimiä ja rumia sanoja. Hän kurkisti alas pihamaalle; se oli kivetty, ja sen takana oli vielä harmaampi ja rumempi rakennus kuin se, jossa he asuivat. Ilma vaikutti häneen ahdistavasti — ja nälkä hänellä myöskin oli; äiti vastasi, ettei hän ollut ehtinyt vielä ostaa ruokaa, kun hän pyysi syötävää. Hän pujahti portista kadulle.

Se näytti hänestä loppumattoman pitkältä, rakennusröykkiöt tekivät valtavan vaikutuksen, niin suuria ja raskaita ja harmaita ne olivat ja kaikki kivestä. Hän alkoi hiljakseen kulkea katua pitkin — ja vähitellen hän unohti pelokkuutensa. Siellä oli maitopuoteja, joiden ikkunoissa oli enemmän suklaata ja makeisia kuin Torkild oli luullut maailmassa olevankaan. Siellä oli teollisuusliikkeitä, joissa oli huimaavan suuret määrät leikkikaluja, ja muuan tupakkaliike, jossa oli sieviä kortteja ja piippuja ja kävelykeppejä. Talot olivat paljon, paljon suurempia kuin Nyborgissa — ja kaikkityynni mielenkiintoisempaa siksi, että hän tiesi asuvansa täällä. Hän seisoi loppumattoman kauan töllistelemässä joka ruudun edessä — kaikki huolet olivat hetkeksi unohtuneet.

Mutta sitten hän saapui talorivien päähän. Katu loppui kenttään, jota ympäröi korkea pystyaita. Kentän takana oli mäkiä ja niillä yksityisiä kaupunkitaloja, mutta ne olivat harvassa kaukana toisistaan, se ei muistuttanut maaseutua, josta hän tuli, eikä kaupunkiakaan, millaisena sen tuli olla hänen käsityksensä mukaan — hän tunsi itsensä ikäänkuin pettyneeksi, seisoessaan siinä tuijottelemassa. Hän ryömi aidassa olevan reiän läpi ja astui varovasti kentälle. Ruoho oli lyhyttä ja ohueksi kulunutta, ja sillä risteili leveitä tallattuja polkuja. Kentän halki juoksi puro, se kulki alhaalla pienessä laaksossa suurten leppien välissä. Mutta kun hän tuli laaksoon, näki hän, että se oli ruma, täynnä pullonsirpaleita ja kellastunutta sanomalehtipaperia ja törkyä. Vesi purossa oli harmaata ja pahalta haisevaa. Puron toisella puolen mäen rinteellä makasi joitakin miehiä liikkumattomina — hän kuvitteli äkkiä, että ne olivat kuolleita, murhattuja — hänellä oli jonkinlainen epäselvä käsitys, että kaupungissa murhattiin ihmisiä. Hän kääntyi ympäri ja juoksi, kunnes oli jälleen kadulla.

Kaukana katukäytävällä hän näki Doriksen. Tämä näytti niin pikkuruikkuisen pieneltä suurten harmaiden talojen juurella. Doris huusi hänelle, että hänen piti tulla sisään syömään. Ylhäällä keittiössä oli pitkä vieras herrasnainen, joka purki auki hienoja kääröjä. Torkild ei ollut koskaan maistanut sellaista ruokaa mitä tuo vieras rouva oli tuonut eikä koskaan niin hyvääkään — kaakaota ja lihapullia, jotka oli kastettu tiilenpunaiseen jauhoon, ja leivoksia ja viinirypäleitä lopuksi. Kun hän oli syönyt, sanoi rouva, että hänen tulisi auttaa häntä ja äitiään; häntä lähetettiin sinne ja tänne, tuomaan milloin hohtimia, milloin purjelankaa, nauloja ja vasaraa, sillävälin kuin he purkivat pakkauksia ja järjestivät. Rouva sanoi "kiitos, ystäväni", ja "oi Torkild, tahdotko olla niin ystävällinen —". Hän oli niin kaunis ja kiltti. Hän puhui tanskaa kuten hänen äitinsäkin. Hän oli Rosen äiti.

Eräänä sunnuntai-aamupäivänä seuraavana keväänä he sitten menivät käymään Wegnerillä. He kävelivät loppumattoman kauas ja tulivat sellaiselle kaupungin syrjälle, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut. Hän ei tuntenut siitä paljon muuta kuin Teresenkadun ja Pajukujan, joiden kautta tie kulki vanhalle katedraalikoululle, jota hän kävi. Täällä oli kuin aivan eri kaupunki, rikas ja kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa oli huviloita pienissä puutarhoissa. Kaksi kertaa hän oli nähnyt suihkukaivon puutarhoissa, ja hänen ja Doriksen täytyi välttämättä saada seisahtua katselemaan. Vihantaa ja kukkasia oli talojen ympärillä, hienoja verhoja ja messinkiruukkuja ikkunoissa. He tulivat kadulle, joka oli liidunvalkoinen päivänpaisteesta ja pölystä; toisella puolen oli hienoja huviloita hyvinhoidetuissa puutarhoissa, toisella kohosi vuorenseinä pystysuorana, ylinnä ravistuneita kuusia ja petäjiä silkinkiiltävää, vaaleansinistä kesätaivasta vasten. Katua pitkin ajoivat punaiseksi lakeeratut leipurinvaunut, ja jonkunlaisesta epämääräisestä halusta panna vastalause, hän ei oikein tiennyt mitä vastaan — sitä tunnetta vastaan, ettei hän kuulunut tähän huolettomaan, itsevarmaan maailmaan, Torkild juoksi vaunujen jälkeen ja tarrautui riippumaan niiden taakse, mutta äiti huusi hänet pois. Eräässä huvilassa seisoi pieni valkopukuinen tyttö kuistilla — se oli Rose, hän asui siellä.

Wegnerillä oli valkeaksi lakeeratut, silkkipäällyksiset huonekalut arkihuoneessa, ja lapset saivat suklaata. Rouva Wegnerillä oli kultainen nuoli pistettynä ruskean hiussykerön läpi ja valkoinen aaltoileva kesäpuku. Häntä vastapäätä istui sohvassa Torkildin äiti — hänen äitinsä harmaine hiuksineen, jotka koholle pöyhöttyen kääntyivät taaksepäin kapeilta, harmaankalpeilta ja uurteisilta kasvoilta. Hänen silmäluomensa olivat ohuiksi kuluneina ja tummanruskeina suurten, vaaleansinisten silmien yllä, joiden valkuaiset olivat verestävät, ja veltto, täyteläinen suu oli halkeillut ja ruskea. Hänellä oli yllään helmilläkirjailtu takki, ainoa päällysvaate, minkä hän muisti äidillä nähneensä koko heidän Kristianiassa-oioaikanaan. Se vivahti vihreälle päivänpaisteessa, ja joistakin kohti oli kirjailu rikkunut, niin että helmet riippuivat heiluen irrallaan langoissa. Ja kuten aina oli äidillä mustat nahkahansikkaat, jotka olivat sormenpäistään vaalahtavat ja hasuiset.

Heti kun lapset olivat juoneet suklaata, saivat he mennä Heftynmetsään poimimaan marjoja. Huvilapuutarhojen valkoisten säleaitojen välissä oli jäljellä kaistale metsää; petäjissä oli lehvistöä vain vähän latvassa, pihlajista oli karsittu oksat niin ylös kuin kädet ulottuivat ja rungot olivat kiiltäviksi hankautuneet pojanvekarain kiipeillessä niissä päivät pitkät. Jokainen pensas ja puu oli riistetty ja raastettu, oksat katkottu ja kuori nyljetty, mutta kuitenkin olivat orjanruusut saaneet puhkeamaan joitakin vaaleanpunaisia kukkia ylimpiin oksiinsa. Muutamia marjojakin he löysivät; Rose pujotti kaikki omat löytämänsä heinänkorteen, pienet valkoiset mansikat ja punaiset mustikanraakilat. Niistä tuli viimein kaksi kortta. Oi, miten suloinen hän oli — hän tuli ja niiasi Torkildin äidille, tarjosi tälle toisen ja omalle äidilleen toisen. Kun hän kumartui, näki Torkild koko hänen valkean housujentakamuksensa lyhyiden hameiden alta, mikä houkutteli räpsäyttämään varvulla. Ja hiukkasen maidonvalkeaa ihoa polventaipeessa. —

Herra ties miltä hänen äidistään lienee tuntunut vierailla kuluneessa helmitakissaan kauppias Vogeliuksen tyttären kodissa, missä jokainen esine näytti olevan valittu kauneimmista ja hienoimmista, mitä saatavissa oli, vain kehystämään hänen kauneuttaan ja onneaan. Kun he olivat nuorina tyttöinä Tanskassa, oli Regitze Hammerich Hindevadgaardenista ajanut helyvaljain, käydessään tervehtimässä ystävätärtään kauppiaantalossa. Vaikka — ei liene koskaan ollut ketään, joka oli tuntenut Rose Fredrikke Vogeliuksen olematta sitä mieltä, että oli niinkuin pitikin, että hän sai kaiken mitä raha ja rakkaus voivat hankkia. Häntä oli pidetty koko Fyenin kauneimpana tyttönä, hemmoteltu ja mielitelty lapsesta asti, kaikki "ihmisiin" lukeutuvat Nyborgissa ja laajalti ympäri läheisen maaseudunkin olivat ihastelleet häntä, kakki olivat sietäneet hänen oikkujaan ja päähänpistojaan, ja kun hän joutui naimisiin Norjaan, kulki kotona Fyenillä taruja hänen miehensä jumaloinnista ja hänen kotinsa loistosta ja rikkaudesta. Ja kaikkien mielestä oli luonnostaan lankeavaa, että Rose Fredrikke oli saanut kodin vieraassa maassa ja että hänen kotinsa oli tarumaisen loistelias.

Rose oli äitinsä näköinen, ja kuitenkin he olivat äärettömän erilaiset. Piirre piirteeltä oli hänellä äidin kasvot, silmät olivat äidin ja tukka oli äidin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin äidillä — eikä hän kuitenkaan häikäissyt. Rosen yllä ei ollut loistoa.

Ja loistoa oli ollut rouva Wegnerin yllä hänen viimeiseen elinpäiväänsä asti — enemmän loistoa kuin konsanaan, Torkildin mielestä, silloin kun hän asui Stensgatenin varrella olevassa pienessä huoneistossa lähellä Torkildin omaa kotia.

Rosen isä oli kuollut tuhkuriin, eikä hän ollut jättänyt jälkeensä mitään. Kun Torkild kuuli sen, oli se tuntunut hänestä niin epätodenmukaiselta, että hän ensin oli nauranut — tuhkurihan hänellä oli ollut itselläänkin, sehän oli sellainen pikkulasten tauti, eikä mikään voinut olla uskomattomampaa, kuin että Rosen ylhäinen, komea isä saisi tuhkurin. Tai että Rose ja hänen äitinsä olisivat köyhiä niinkuin hekin. Mutta se oli totta. Huvila ja irtaimisto myytiin, leski luovutti yksityisomaisuutensa, vaatteet ja korut, pesään, ja Paul Wegner saattoi maata velattomana haudassaan. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että pesästä jäi parituhatta kruunua yli hänen vaimolleen; hän sai ostetuksi takaisin joitakin yksityisiä huonekaluja kodistaan ja muutamia pieniä maalauksia, jotka hän oli saanut mieheltään ja jotka oli silloin arvioitu alhaalle. Eräs miehen ystävistä oli toimittanut hänelle paikan saksan- ja ranskankielen kirjeenvaihtajana suuressa välitysliikkeessä.

Joka aamu pukeutuessaan arkihuoneessa, missähän nukkui, näki Torkild rouva Wegnerin menevän ohi matkalla konttoriinsa. Hän talutti kädestä pikku tyttöään. Rosesta Torkild näki vain tuuhean kultaisen hiuspaljouden, joka riippui koululaukun yllä. Rouva Wegnerin kookas ja solakka vartalo, hänen pienet hienot kasvonsa alinomaa vaihtuvine ilmeineen eivät milloinkaan olleet näyttäneet kauniimmilta kuin hänen kulkiessaan mustassa leskenpuvussaan köyhää, kolkkoa katua pitkin. Hänen häilähtelevä, eloisa mielensä oli löytänyt polttopisteen, hänen oikukas ja uhmaisa tahtonsa oli keskittynyt ja lujittunut nyt, kun hän oli yksinäinen ja köyhä ja työskenteli päivät ja yöt, kaupungilla ja kotona, rakkaan lapsensa hyväksi.

Torkild tähysti ikkunassa, kunnes molemmat olivat menneet ohi ja rouva Wegner oli tervehtinyt häntä. Hänen takanaan huoneessa, jolla hänen silmissään aina säilyi ensimmäisen aamun tyhjyyden ja epäviihtyisän järjestämättömyyden leima, kulki hänen oma äitinsä kuluneissa kengissä ja siivosi, kantaen hänen vuodevaatteensa pimeään pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa hän ja Doris nukkuivat, ja asettaen pöytään aamiaisen. Äiti ei koskaan virkkanut sanaakaan koko aamuna. Kun rouva Wegner oli mennyt ohi, istuutui Torkild pöytään ja söi, lukien samalla läksyjään. Mutta rouva Wegnerin hymy jäi valaisemaan häntä sisällisesti ja täytti hänet äärettömän suloisella kaiholla. Hän kaipasi rouva Wegneriä — kaipasi iltapäivätunteja hänen huoneessaan, missä hän istui odottaen pientä rapinaa eteisen ovessa, kun rouva Wegner avasi lukon tullessaan kotiin, kaipasi hymyä ja tervehdystä, jonka hän ja Doris saivat, kun hän ensin oli suudellut ja syleillyt Rosea. Mutta kuinka Torkild olikaan toivonut, että rouva Wegner suutelisi ja syleilisi häntäkin. Torkildille oli rouva Wegnerin koti ihana, lumottu maailma, äärettömän erilainen kuin se, missä hän muuten eli ja liikkui.

Joka ainoa päivä häntä halutti mennä sinne — vaikka hän harvoin oli siellä useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa. Hän pelkäsi, että tultaisiin sanomaan hänen leikkivän tyttöjen kanssa. Muuten hän tuskin koskaan leikki pikkutyttöjen kanssa ollessaan siellä. Makuuhuoneessa, missä suuret mahonkisängyt olivat rinnatusten — Rose nukkui isänsä sängyssä — leikkivät nämä porsliini- ja paperinukeilla tai "näyttelivät teatteria", puettuina pöytäliinoihin ja aikuisten vaatteisiin. Torkild istui arkihuoneessa, luki ja katseli kuvateoksia tai soitti vanhaa taffelipianoa. Pakkalaatikko, jonka rouva Wegner oli karttuunilla verhonnut istuimeksi, oli aivan täynnä nuotteja, vanhoja tanskalaisia kappaleita ja Berggrenin kansanlauluja, mutta myöskin monen monta nidettä Mozartia ja Bachia ja Gluckia sekä joitakin Haydnin sonaattien vanhoja painoksia, joissa oli vanhanaikaista painotyyliä vihertävällä, pehmeällä, hasuisella ja nystyräisellä paperilla ynnä viehättävät kuparipiirrospäällykset. Niihin oli kirjoitettu "Marie Sophie Johanne Vogelius", mutta muste oli vanhuuttaan melkein valkeaa.

Piano ja valkoiset empirehuonekalut olivat rouva Wegnerin lapsuudenkodista — kuten melkein kaikki, mitä hän oli ostanut takaisin. Seinät olivat melkein umpipeitossa valokuvia, etupäässä Rosen isän ja Rosen, sitä lähinnä kaikkien rouva Wegnerin sukulaisten, ja lisäksi oli koko joukko kuvia paikoista, joissa hän oli käynyt miehensä kanssa häämatkallaan, ja vanhasta taiteesta, enimmäkseen madonnia lapsineen. Maalauksistakin esitti kaksi äitiä ja lasta, mutta ne olivat uusia, kahdeksankymmenluvulta, ja Torkild oli myöhemmin tullut ymmärtämään, että ne olivat erittäin hyviä. Ikkunat ja pöydät ja jakkarat ikkunain lähellä notkuivat kukkia ympäri vuoden. Mutta talvi-iltapäivinä oli rouva Wegnerin huoneissa puolipimeää. Joka huoneessa paloi pieni varmuuslamppu ylhäällä seinällä. "Jos lamppu alkaa käristä, lapset, tai palaa epätasaisesti — pitää teidän heti mennä portinvartijan luo ilmoittamaan — ette saa yrittääkään korjata tai sammuttaa", tämän määräyksen he saivat vielä silloin, kun Torkild oli neljäntoista vanha. Rouva Wegner-parka, mitä tuskia hän lieneekään kärsinyt joka ainoa iltapäivä istuessaan kolmea tuntia konttorissa, sillaikaa kuin tytär oli yksin kotona. Mutta Rosea olikin kielletty koskemasta tulitikkuihin, uuneihin, lamppuihin, veitsiin, ikkunoihin, ihan niinkuin hän olisi ollut pikkuruinen vauva. Rouva Wegner oli aina hengästyksissään niinkuin olisi juossut, kun hän tuli kotiin illalla, ja joka ainoa ilta hän rutisteli ja suuteli Rosea, niinkuin hänen lapsensa olisi juuri välttynyt kuolemanvaarasta.

Rose ei saanut tulla keittiöön, sillä siellä oli leipäkone ja muita vaarallisia kapineita. Torkild auttoi rouva Wegneriä illallispöydän kattamisessa. Se oli hänelle aina yhtä ihmeellisen juhlallinen, vaikkeivät he koskaan saaneet muuta kuin teetä, leipää ja margariinia — ja vuorotellen lihamakkaraa tai herajuustoa. Jos rouva Christiansen tuli, saivat he sen lisäksi munaa ja hedelmiä. Niin, ja sitten he saivat kernaasti tuoretta krassia, jota rouva Wegner viljeli laatikoissa ja vanhoissa huopahatuissa — Torkildin muistossa tuoksuivat rouva Wegnerin pienet, kapeat, karkeissa taloustöissä sierettyneet ja halkeilleet kädet aina kirpeältä ja väkevältä krassilta ja geraniumilta. Kun hän liikkui kotonaan työskennellen, oli hän tuon tuostakin kukkiensa luona ja puuhasi niiden ääressä hiukan, ikäänkuin hyväillen niitä, ja lasten täytyi katsoa ja ihailla jokaista nuppua ja jokaista kukkaa, joka kasvoi ja aukeni.

Milloin rouva Wegner ei ottanut ompelustaan, heti kun he olivat syöneet — hän ompeli itse vaatteet itselleen ja Roselle — luki hän heille ääneen tai soitti. Enimmästi hän luki vanhoja tanskalaisia runoja, ja hän soitti mieluimmin vanhoja tanskalaisia lauluja, kansanlauluja ja sen sellaisia. Torkild tiesi kyllä, ettei hän soittanut hyvin, vaan jokseenkin niinkuin ahkera ja tunnollinen koulutyttö — hänen miehensä oli lahjoittanut hänelle flyygelin, ja mikä rakastunut päähänpisto se olikaan ollut! — mutta hän rakasti rouva Wegnerin yksinkertaista musiikkia ja vanhan pianon hauraita, kuluneita ääniä, ja soitellessaan sillä itse iltapäivisin siellä ollessaan hän tiedottomasti jäljitteli rouvan lapsellista soittotapaa.

Milloin rouva Wegner ei lukenut tai soittanut heille, tarinoi hän heille istuessaan ompelemassa. Aina sellaisista ajoista ja ihmisistä, joita Torkild ei tuntenut — tyttöajoistaan Tanskassa, eriskummallisista vanhoista ihmisistä, jotka olivat eläneet hänen lapsuutensa aikana ja nyt olivat kuolleet — usein myöskin miehensä kanssa tekemistään matkoista. Hänen ääneensä tuli äärettömän harras hellyys, kun hän mainitsi Rosen isän. Muuten vaihteli hänen äänensä ja ilmeensä alinomaa — hänellä oli lystikkäitä äänensävyjä, jotka naurattivat lapsia, kaikki mitä hän kertoi, tuli eläväksi ja havainnolliseksi.

Mutta hän ei juuri milloinkaan maininnut niitä vuosia, jolloin hän oli elänyt Kristianiassa naimisissa ja pitänyt komeaa taloutta. Hän ei seurustellut kerrassaan kenenkään sen aikuisen tuttavansa kanssa. Ja hän se oli, joka oli vetäytynyt aivan erilleen heistä, eivätkä he hänestä. Torkild oli kuullut äitinsä puhuvan rouva Wegnerin kanssa tästä. "Olivathan he kaikki sentään niin ystävällisiä ja avuliaita sinulle, silloin kun miehesi kuoli", sanoi Torkildin äiti. "Kyllä, kyllä he olivat." "Mutta Rosen tähden", sanoi rouva Christiansen. "Voit olla varma, että se hyödyttäisi häntä hänen suureksi tultuaan, jos hänellä olisi tuttavuuksia. Ja sitten hän voisi saada kutsuja — lapsihan elelee täällä eikä pääse koskaan mihinkään." Silloin Rosen äiti hymyili: "Sitä ei Rose totisesti kaipaakaan. Luuletko sinä hänen ja minun kaipaavan mitään maailmassa täällä kotonamme? Silloin ihmiset ehkä kutsuisivat lapseni luokseen jouluksi tai muihin tilaisuuksiin, jolloin tunnetaan tarvetta osoittaa hiukan hyvyyttä köyhille ja yksinäisille. — Ei, älä luulekaan, Regitze." "Noin ei sinulla ole oikeutta sanoa — että he kohtelisivat Rosea hyväntekeväisyys-esineenä. — Etkähän sentään voi olla varma, etteikö Rose kaipaa niitä huvituksia, joita muilla lapsilla hänen iässään on —." "Rakas ystävä, enhän sanokaan, että he kohtelisivat häntä siten. Sitä ei luonnollisesti voi tietää ennenkuin on koettanut, enkä minä aio antautua siihen kokeeseen. Mutta mitä Rosesta vastaamiseen tulee —. Rose ei ole sellainen kuin muut lapset — ja sinä voit olla varma, että minä tunnen hänet." Rouva Christiansen huokasi. "Ei kukaan tunne lapsiaan, tiedätkö."

Kun rouva Wegner oli vetäytynyt erilleen entisestä seurustelupiiristään, johtui se kai joltakin osalta kauniin hemmoitellun naisen ylpeydestä; hän saattoi viihtyä vain siellä, missä hän oli ensimmäinen ja jumaloitu. Mutta hän ei varmasti myöskään kaivannut sitä. Varakkaan kristianialais-porvariston piirissä, johon Wegner kuului, ei hän ollut tavannut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hänellä oikeastaan olisi ollut mitään yhteistä. Niiden vuosien muisto, jotka hän oli elänyt tuossa piirissä, esiintyi niin pinnallisena ja epäoleellisena hänen elämässään kuin olisi kaikki tyynni ollut joitakin kesäloma-tapauksia, ja hän oli unohtanut senaikuiset ystävänsä niinkuin unohdetaan parantolan ruokasalituttavuudet.

Kun asia tarkoin otettiin, oli kai kysymyksenalaista, oliko hänellä oikeastaan ollut mitään yhteistä miehensäkään kanssa. Tai eikö pelkkä satunnaisuus — se, että mies puhui norjaa ja esiintyi niin sulavasti hienossa ulkoasussaan — ollut vaikuttanut, että hän otti tämän eikä jotakin muuta kaikista niistä miehistä, jotka kosiskelivat häntä. Kun hän riippui jumaloiden kiinni miehensä muistossa ja piti surua hänen jälkeensä kuolinpäiväänsä asti ja kun hänet haudattiin oman toivomuksensa mukaan morsiuspuvussaan, niin johtui se siitä, että tämä mies oli hänen lapsensa isä.

Monta vuotta myöhemmin oli Torkild tavannut erään liikemiehen, joka oli ollut samassa konttorissa rouva Wegnerin kanssa. Hän kertoi, että he olivat kaikki tyynni siellä olleet rakastuneita häneen, konttoripäälliköstä juoksupoikiin asti. Eikä kukaan ollut päässyt hänestä selville — keimailiko hän heidän kaikkien kanssa vai oliko sellainen käytös vain hänen luonnossaan, ilman että hän edes huomasikaan heidän liehittelyään. Hän oli kai ottanut sen jonakin luonnostaan lankeavana, jota hän ei sen enempää ajatellut. Konttori ja kaikki mitä siihen kuului oli varmaan ollut hänelle vain täysin satunnainen elämän ylläpitoväline, jolle hän ei koskaan tuhlannut ajatustakaan tultuaan kerran sen ovien ulkopuolelle — vaikka hän kuului olleen hyvin kyvykäs ja hänen kielitaitonsa kerrassaan satumainen. Mutta muuten — hän ei ollut varmaankaan koskaan ymmärtänyt mitä rakastuminen oli, vaikka oli aina elänyt rakastuneisuuden ympäröimänä — hän oli kai nähnyt, että se oli jotakin, mikä teki miehet hauskoiksi leikittely-esineiksi — sitten oli tullut se hetki, jolloin hän itsetiedottoman vaiston ajamana oli antanut ottaa itsensä, voidakseen täyttää tarkoituksensa. Sen miehen, joka oli antanut hänelle lapsen, täytyi tulla hänelle ainokaiseksi maailmassa, koska se oli ainoa suhde, jossa miehellä saattoi olla jotakin todellista mielenkiintoisuutta hänelle. Mutta se, että miehellä oli osa hänen lapseensa, se muodosti hänen käsityksessään siteen, jota ei kuolemakaan voinut purkaa: näkymättömänä oli mies hänen läheisyydessään kaikessa hänen vaelluksessaan, kunnes kuolema toi jälleennäkemisen hetken.

Hänen avioliittonsa Wegnerin kanssa oli sattunut juuri tuolla mainiolla kahdeksankymmenluvulla. Hänen seurustelupiirissään herätti luonnollisesti kaikki boheemiliikkeen nimellä kulkeva mitä kiihkeintä inhoa ja paheksumista. Ja rouva Wegner oli yhtenä päivänä paheksuvampi kuin kukaan muu — seuraavana päivänä hän kauhistutti kaikkia tuttaviaan esittämällä kaikkein radikaalisimpia ajatuksia. Se käsitettiin silloin haluksi esiintyä mielenkiintoisena. Kun Torkild myöhempinä kasvuvuosinaan johtui puhelemaan rouva Wegnerin kanssa yhteiskuntakysymyksistä, uskonnosta ja muusta sellaisesta, selvisi hänelle se periaate, jonka mukaan tämä oli milloin jyrkästi konservatiivinen, milloin hillittömän radikaalinen: hän katseli kaikkea maailmassa siltä näkökulmalta, jonka hän vaistomaisesti tiesi ainoaksi itselleen tärkeäksi — äidin ja lapsen.

Sekä Torkild että Rose olivat kieltäytyneet ripilläkäynnistä, ja rouva Wegner oli ollut vihainen: "Sellaista olevinaan olemista!" Ja kun lapset innokkaasti ja nuorekkaasti väittivät vastaan — hehän olivat vapaa-ajattelijoita! — tuli hän vain yhä vihaisemmaksi: sehän oli lorua. He koettivat selittää hänelle, että sitä ja sitä he eivät uskoneet, mutta hän katsoi heihin vain tajuamattomana — eihän hän sitä itsekään todella uskonut, ei suinkaan sitä kukaan ihminen uskonut. Mutta eihän sitä nyt silti oltu vapaa-ajattelijoita — vapaa-ajattelijalla hän tarkoitti ihmisiä, jotka lausuvat ajatuksiaan mauttomasti ja sivistymättömän kovaäänisesti ja koettavat kieltää sitä, mikä hänelle oli tosiasia: että elämä oli ikuinen, koska hänen rakkaat vainajansa olivat yhtä läsnäolevia kuin elävät, hän tunsi heidät alituisesti ympärillään ja sai viestejä heiltä monella muotoa. Eikähän hän voinut ajatellakaan, ettei hän aina saisi olla lapsensa luona valvomassa tätä, joskin hänen kerran täytyisi kuolla. Ja koska kirkko oli siunannut hänen häänsä, hänen lapsensa kasteen ja hänen miehensä haudan, tahtoi hän myöskin, että se siunaisi Rosen tämän astuessa aikuiseen elämään. Tämän pitemmälti ei hänellä ollut koskaan ollut tekemistä uskonnon kanssa — hän tiesi sen opista tuskin enempää kuin että äskensyntynyt lapsi kehdossa oli maailman pelastus, niinkuin hän luki ääneen joka joulu. Kristinusko ei ollut koskaan päässyt häiritsemään hänen sielunsa pakanuutta: hänen uskontonsa oli paljon vanhempi; hän uskoi merkkeihin ja enteisiin, ristinmerkkiin ja teräkseen, hyviin ja huonoihin päiviin, taikakaluihin ja rukouksiin, joiden sisällölle hän ei koskaan uhrannut ajatustakaan, ja hän palvoi omia vainajiaan.

Mitään muuta uskontoa hän ei ollut tarvinnut; kiinteässä yhdyselämässään sukunsa elävien ja kuolleiden kanssa ei hän ollut koskaan tuntenut sieluansa yksinäiseksi. Siitä kai se myöskin johtui, ettei hän koskaan ollut oikeastaan rakastanut — hän ei ollut koskaan voinut erkautua suvustaan ja antautua pois. Päinvastoin se mies, jolle hän oli synnyttänyt lapsen, oli hänen tietoisuudessaan otettu vastaan hänen sukuunsa.

Hänen turhamaisuutensa ja itsetuntonsa kohdistui häneen itseensä sinä henkilönä, joka sillä haavaa edusti sukua. Ja hän eli elämäänsä niinkuin kaikkea hänen vaellustaan valvoisivat ja arvostelisivat hänen vanhempiensa ja miehensä silmät pimeästä hänen takaansa ja niinkuin sitä myöhemmin tulisivat arvostelemaan tytär ja ne sukupolvet, joita ei vielä ollut olemassa, mutta joiden vaellusta hän tulisi pimeydestä seuraamaan rakastavin silmin ja jotka rakastaisivat hänen muistoaan, vaikkeivät he koskaan olisikaan nähneet toisiaan elämässä — samoin kuin hän rakasti ja etsi apua vainajilta, joita hän ei ollut koskaan nähnyt. —

Ja niinpä oli kukaties tuo kaunis Rose Fredrikke Vogelius, jonka leskeksituloonsa asti ei ollut koskaan tarvinnut tarttua valkoisilla pienillä käsillään pienimpäänkään työhön — hän oli hoitanut lapsensa itse ja tuskin sietänyt muiden siihen koskevankaan, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sitä työksi, ainoastaan leikiksi ja hyväilyksi — hän, joka ei ollut koskaan ajatellut rahan arvoa, koska oli aina ollut olemassa joku, joka täytti jokaisen hänen toivomuksensa, hän oli kukaties sittenkin paremmin varustettu kohtaamaan köyhyyttä ja taistelemaan jokapäiväisen leivän hankkimisessa kuin useimmat muut. Hänellehän oli miltei jokainen työ yhtä hyvä ja yhtä rakas, kunhan se vain antoi hänelle sen mitä hän tarvitsi lapselleen.

Varhaisesta aamusta myöhään yöhön rouva Wegner teki työtä, siivosi, laittoi ruokaa, juoksenteli halvoissa myymälöissä ostoksilla, ompeli ja parsi ja paikkasi; kahdeksan tuntia hän istui joka päivä konttorissa. Ja hänen kodissaan ja kaikessa hänelle kuuluvassa oli hienostuksen, älyllisen ylellisyyden leima, jonka hän kokonaan loihti esiin mielensä rikkaudesta, loisteliaasta mielikuvituksestaan ja olemuksensa uhkuvasta voimasta. Mutta hän, jonka päivät olivat yhtämittaista köyhyyden raadantaa, ei koskaan maininnut köyhyyttään, ei koskaan valittanut menneitä huolettomia päiviään, vaan jos hän niitä mainitsi, teki hän sen vain iloitakseen ja hymyilläkseen niille hilpeille ja onnekkaille muistoille, joita hänellä oli siltä ajalta. Ei milloinkaan hän surkutellut päivien ikuista uurastusta — mutta vähimmänkin vapaahetken, minkä hän saattoi itselleen ottaa, hän teki juhlaksi, hän juhli vähäpätöisintäkin, minkä kykeni hankkimaan yli kaikkein välttämättömimmän.

Torkildin mielestä oli ilma noissa kahdessa pienessä huoneessa täynnä epäaineellista rikkautta ja loistoa, jota hän ahnaasti imi itseensä. Siellä oli ainoa paikka, missä hän voi tyydyttää lapsuutensa onnellisuuden-tarvetta. Niitä olosuhteita vastaan, joissa hän kohtalonsa määräämänä joutui kasvamaan, hän ei kyennyt kamppailemaan; hän saattoi vain suoriutua niihin tuhoutumatta lasten ja heikkojen ihmisten ainoalla tavalla — unohtamalla ne silloin tällöin. Rouva Wegner avusti tätä hänen tarvettaan runoilla itsensä pois kaikesta siitä sietämättömästä, jonka alaisena hän eli, rouva Wegnerin oman olemuksensa terveydestä hänelle jakama annos, se se oli tehnyt hänet elinkuntoiseksi.

Kotonaan elivät hän ja Doris ikuisessa ikävässä. Kun äidillä oli kohtauksensa ja hän virui makuuhuoneessa ikkunaverhot alaslaskettuina, tylsänä ja puhumattomana, täytyi lasten hoitaa itsensä niin hyvin kuin taisivat. Torkildin sydäntä poltti katkeruus ja häpeä, kun hänen hankkiakseen ruokaa itselleen ja Dorikselle täytyi etsiä äidin kukkaro ja ottaa rahaa tai koettaa saada jotakin velaksi jostakin kadun myymälästä, jos äidillä ei ollut rahaa. Ja sitten ahdisti häntä kuolettava pelko, ettei vain kukaan pojista, — koulutovereista, jotka tekisivät pilkkaa, tai rouva Wegner, joka surkuttelisi häntä — saisi tietää, kuinka hän pesi lattiaa, laittoi ruokaa, kuroi kiinni pahimpia rikkeimiä vaatteissaan, vieläpä pesi pyykkiäkin keittiössä, kun ei koko talossa ollut puhdasta vaatekappaletta. Rajattomassa epätoivossaan ja kyllästyksessään hän toisinaan haukkui Doriksen perinpohjin — Doriksesta ei ollut mitään apua, hän oli yhtä mahdoton kaikkeen taloustyöhön kuin äitikin ja muuten hänestä oli samantekevä, vaikka koko talo olisi ollut tulvillaan roskia ja likaa.

Kun sitten kohtaus oli mennyt ohi ja äiti tuli jälleen ennalleen, saattoi hän kehua Torkildin kunnollisuutta, kuinka hän oli näppärä, kuinka hän oli tehnyt kaikki sieväksi äidilleen — aralla, hiljaisella äänellä ja häpeilevästi alasluoduin silmin. Torkildilla oli itku kurkussa, hänen teki mieli heittäytyä maahan äidin eteen — oi äiti, oi äiti, äiti! Hänen teki mieli pyytää ja rukoilla äitiään — mutta hän ei tehnyt sitä. Jos Regitze-rouva olisi kuullut lastensa valittavan, syyttävän, rukoilevan tai uhkailevan häntä, niin, jos hän olisi nähnyt heidän kärsivän ruumiillista hätää silloin kuin hän oli sulkeutuneena pois heidän näkyvistään onnettomuutensa ja häpeänsä vuoksi, olisi hän kukaties voinut korjautua. Mutta hänen lapsensa olivat vaiti ja katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän pyrki piiloon ja unhoon heidän silmiltäänkin.

Niin kauan kuin he asuivat Kristianiassa, olivat äidin kohtaukset muuten olleet jokseenkin harvinaisia. Mutta ikävä vallitsi kodissa silloinkin, kun hän oli terveenä — lapset tunsivat sen huokuvan äidin epätoivoisesta, poltetusta sielusta, ja he liikkuivat hänen seurassaan arkoina ja mykkinä, aina peläten hänen tulevan uudelleen "sairaaksi". Huono hoito ja epäjärjestys vallitsi myöskin kaikissa asioissa, vaikka Regitze koettikin terveenä ollessaan parhaansa mukaan huolehtia lastensa hyvästä olosta. Mutta hänellä ei ollut kätevyyttä missään; rumia ja kolkkoja olivat huoneet kauniine vanhoine huonekaluineen, kukat kuolivat ikkunoissa, ruoka maistui kumman sitkeältä ja mauttomalta ja ravitsemattomalta; usein se oli myös huonoa ja sitä oli niukasti, kun hän ei saanut rahoja riittämään. Ja hän tunsi alistuvaa epätoivoa nähdessään, miten hänen molemmat suloiset palleroiset lapsensa täällä kaupungissa tulivat kelmeiksi, laihoiksi ja hinteliksi, niinkuin kellarissa pidetyt kasvit.

Isän olosuhteista oli Torkild myös saanut selon asuessaan ensi vuotta kaupungissa. Se tapahtui näin:

Hän oli viihtynyt oikein hyvin Teresenkadulla ensimmäisenä talvena, oli saanut ystäviä joukoittain ja vietti iloisia ja huolettomia päiviä läheisellä maaseudulla, tappeli ja hiihteli ja löi palloa kevään tultua, eikä suuresti surrut siitä millaista kotona oli. Hän oli varsin iso ja vahva ikäisekseen, yhdeksänvuotiaaksi, siihen aikaan. Hänen paras ystävänsä oli muuan piharakennuksessa asuva poika, Arne Sevaldsen.

Arne oli vähän vanhempi kuin Torkild, iso ja vaalea ja kaunis, reipas ja siivo, ja Torkild rakasti ja ihaili häntä, nöyrän kiitollisena siitä, että sai olla yhdessä hänen kanssaan. Arnen isä oli samanlainen kuin Arnekin, ainoastaan täydellisempi ja merkillisempi siksi, että oli aikuinen. Hän oli pianotyöläinen. Hän oli hirmuisen kiltti lapsille; kerran hän oli vienyt heidät mukanaan Nordmarkeniin ja kerran Troldvandiin. Mutta Arnen äitiä inhosi Torkild yhtä ajattelematta kuin hän ihaili ja rakasti Arnea ja Arnen isää. Hän inhosi rouva Sevaldsenin tunkeilevaa ystävällisyyttä, hänen yrityksiään päästä puhelemaan "hänen mammastaan", hänen ikuista jankutustaan ja marinaansa miehelleen ja lapsilleen. Kun nainen huomasi, ettei Torkild pitänyt hänestä, tuli hän epämiellyttäväksi ja ilkeäksi tätä kohtaan, ja hän se antoi Torkildin tietää, että hänen isänsä oli potkittu pois papinvirasta, koska hän oli vietellyt erään rippikouluoppilaansa, ja nyt hän eli yhdessä naikkosen kanssa kuin sika — ja hänen äitinsä joi; niin että kyllä Torkildilla oli syytä ylpeillä.

Rosen äiti ja hänen äitinsä eivät olleet usein yhdessä. Rouva Wegner ei käynyt juuri koskaan heillä, ja siitä Torkild oli iloinen. Mutta rouva Christiansen tuli silloin tällöin lapsineen teelle toisen luokse. Ja silloin he molemmat suosivat ja vaalivat lastensa ystävyyttä — oikeastaan johtuikin Doriksen ja Rosen välinen ystävyys enemmän äitien toimenpiteistä kuin siitä, että he olisivat sopineet yhteen. Doriksella ainakin oli joukko muita ystävättäriä koulusta ja kadulta, vaikkakin tuttavuuksien edelleen kehittymistä jossakin määrin ehkäisi se, että Doris ja Torkild tiesivät, etteivät he voineet tuoda tovereitaan kotiinsa. Mitä Roseen tuli, oli rouva Wegnerillä oma kykynsä tehdä tyhjäksi kaikki seurustelu, jota hän ei halunnut — ja siten jäivät jäljelle melkein pelkästään vain Christiansenin lapset.

Oli melkein kuin olisi ollut salainen lohdutus noille molemmille tanskalaisille naisille, jotka olivat päätyneet tähän vieraan kaupungin köyhään kolkkaan yksinäisinä ja ystävättöminä — niin erilaiset kuin heidän mielenlaatunsa ja kohtalonsa muuten olivatkin — että heidän lapsensa olivat yksissä. Jouluksi ja syntymäpäiviksi saivat Rose ja Doris antaa toisilleen pieniä lahjoja — useimmiten ohkaisia hopeisia rannerenkaita. Kun ne kalisivat Rosen hoikassa ruskeassa ranteessa, herättivät ne Torkildissa unelmia Gangeksesta ja hindulaistytöistä:

    — Aina muistan ma sen kauniin yön,
    — — —
    telttahain kun arkana hän saapui
    Äitini ei sitä tietää saa,
    siksi irroitin ma nilkastani
    kultarenkaan, ettei kavaltaa
    kilinällään vois se tuloani.

Tämän runon oli rouva Wegner lukenut heille ääneen eräänä iltana. Sen hämäränpehmoinen poljento oli tarttunut Torkildin korvaan. Kun rouva Wegner oli lukenut jonkun runon, muisti Torkild tavallisesti pitkiä kappaleita ulkoa ja makasi toistellen niitä itsekseen iltasella maata pantuaan. Kun rouva Wegner puhui, oli hänen tanskansa Torkildin mielestä maailman kauneinta kieltä — vaikka hän muuten ei tiennyt mitään niin rumaa kuin esimerkiksi Karen-tädin tai Niels Ove-sedän puhuma tanska.

Toisinaan saattoi tapahtua, että hänen äitinsä soitti, kun he olivat iltasella rouva Wegnerin luona. Rouva Christianseniinkin näytti näiden huoneiden tunnelma vaikuttavan; Torkildista ainakin tuntui, ettei äiti soittanut siten kotona; Torkild istui lattialla pimeimmässä nurkassa ja kuunteli, äidin soitto huuhteli häntä valtavien merenaaltojen tavoin, hänen silmänsä eivät irtautuneet äidin sammuneista, kelmeistä kasvoista — nyt ne elivät; vaaleissa silmissä tuikki tumma hehku, ruskeat kuivettuneet huulet värähtelivät ja vääntyivät. Istuttuaan kerran pianon ääreen soitti äiti usein tuntikausia.

Kun he lähtivät pois, otti Torkild äitiänsä käsipuolesta niin pian kuin ovi oli suljettu heidän takanaan. Ja kun hän oli päässyt vuoteeseensa kotona huoneessaan ja lamppu oli sammutettu eikä ollut muuta valoa kuin kaasulyhdyn hohde kadulta, huusi hän äitiään. Tule sanomaan minulle hyvää yötä, äiti! Sitten hän kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli kiihkeästi sanomatta sanaakaan. Silloin saattoi tapahtua, että äiti istahti sohvasängyn reunalle, veti pitkän pojan puoleksi helmaansa ja suuteli häntä kuin aivan lasta, kuiskien hyväilysanoja, joita Torkild muisti vanhoilta, vanhoilta ajoilta. Ja äiti mutisi itkunsortamalla äänellä: "Sinä pikku raukka — minun pienet lapsi-raukkani —"

Aina, kun he olivat olleet yhdessä rouva Wegnerin luona, tunsi Torkild niin voimakkaasti, kuinka hän piti äidistään, hellästi ja säälivästi ja surumielisesti. Mutta kun äiti jonakin iltana oli soittanut siten, nousi Torkildissa intohimoinen ja synkkä ylpeys. Äiti ja he, he olivat karkoitettuja, hylättyjä, vääryyttäkärsineitä ja kirottuja — mutta kirous kääntyisi hänen isäänsä, valapattoon pappiin. Hän haaveili kohtauksesta isän kanssa — kun hän itse olisi kasvanut isoksi ja ansaitsisi paljon rahaa ja äidillä ja siskolla olisi hyvä olla hänen luonaan; he asuisivat huvilassa siellä missä Wegnerien huvila oli ollut, Doris kulkisi aina valkoisissa vaatteissa ja äiti mustassa sametissa niinkuin rouva Gundersen teatterissa. Ja hänen rakkautensa olisi voittanut äidin onnettoman sairauden. Silloin isä tulisi, harmaapäisenä ja kumarana — mutta hän, Torkild, tulisi häntä vastaan puutarhankäytävällä: Minä en tunne sinua! Sinä hylkäsit äitini, sinä hylkäsit lapsesi porton tähden. Nyt hylkäämme me sinut. Mene — mene porttosi luo! Niin hän sanoisi.

Sellaisen illan jälkeen Torkild suoritti pitkät ajat fanaattisen innokkaasti niitä palvelijantöitä, joita hän muuten vihasi ja häpesi tehdä. Ja seisoessaan keittiössä pesemässä sekä omia että Doriksen alusvaatteita rukoili hän sydämessään äitiään palavin sanoin, joita hän ei koskaan saanut sanotuksi ääneen.

Eräänä iltana rouva Wegner vei kaikki kolme lasta teatteriin. Kukaan heistä ei ollut ollut teatterissa ennen. Vietettiin Tordenskjoldin muistojuhlaa. Jälkeenpäin muisti Torkild tästä tilaisuudesta rouva Gundersenin, joka seisoi sorjana ja mustapukuisena valoisalla näyttämöllä. Hän lausui Bergljotia. Hänen äänensä ihanuus ja säestävä musiikki värisyttivät Torkildia — ja vieressään pimeässä erotti poika, uskaltaessaan vilkaista ylös, rouva Wegnerin kasvot, hiukan taaksepäin taivutettuina, valkoisina ja liikkumattomina, kyynelten huuhtelemina, jotka virtasivat keskeymättä hänen puoleksi ummistetuista silmistään. Miten se oli tapahtunut, sitä ei Torkild tiennyt, mutta pimeässä hän oli pannut kätensä rouva Wegnerin helmaan — ja sitten se pujahti hiljaa tämän käteen. Kun esirippu laski ja sali äkkiä tuli jälleen valoisaksi, tuntui kaikki pyörivän hänen ympärillään. Rouva Wegner katsoi hetkisen alas lapsen liikutettuihin kasvoihin ja sitten hän silitti hellästi hänen hiuksiaan pari kertaa. Torkild tunsi onnesta kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä —.

Pikkutytöt eivät olleet ymmärtäneet vähääkään Bergljotista; he puhelivat vain neiti Juellista, joka oli lausunut prologin valkoisessa puvussa, olallaan maahan asti ulottuva kansallisvärinen vyöhyt. Kaikki nuket saivat olkavyöhyet, ja lopputalven Rose ja Doris joka iltapäivä seisoivat vuorotellen makuuhuoneen oviaukossa lausuen kaikkia osaamiansa runoja, yllään valkoiset yöpaidat selästä varmuusneuloilla vartalonmukaiseksi kiristettyinä ynnä pitkät silkkipaperiset olkavyöhyet. Torkild surkutteli ja halveksi heitä rajattomasti —.

IV.

Torkild ei tiennyt oikein itsekään, milloin Rose oli alkanut merkitä jotakin hänen elämässään. Ensi alussa Rose oli hänelle vain rouva Wegnerin tytär, osa rouva Wegnerin kaunista maailmaa. Sentähden hän oli Torkildin silmissä erilainen kuin kaikki muut pikkutytöt, hienompi ja onnellisempi. Aluksi Torkild hämmästyi sanomattomasti huomatessaan, että Rose kulki tuossa maailmassa pienen yksinäisen ihmisen lailla — niin, vielä yksinäisempänä kuin hän, joka sokeasti ja arvostelematta jumaloi rouva Wegneriä. Mutta maailmassa ei näyttänyt olevan mitään, mihin Rose olisi suhtautunut arvostelematta.

Aluksi Torkild huomasi vain joistakin vähäpätöisistä seikoista, että Rose oli tyytymätön äidin toimenpiteisiin. Kuten esimerkiksi siihen, että Rosen piti kantaa laukkua; niin eivät tehneet kutkaan muut pikkutytöt koulussa. Mutta "se antaa sinulle suoran ryhdin", sanoi hänen äitinsä. Eikä Rose sanonut siihen sen enempää. Häntä kyllästytti myöskin se, että hänen piti kulkea hiukset hajallaan. Kaikilla muilla koko luokalla oli palmikko — mutta rouva Wegner oli niin ylpeä lapsen kultaharjasta, "ja minkätähden pitäisi meidän olla niinkuin muut", sanoi rouva Wegner hymyillen ylpeätä hymyään. "Tuntuvatko sinun mielestäsi muut olevan parempia kuin me?" Lapsi istui ja mietti hetken. "Eivät tunnu", virkkoi hän hitaasti. "Mutta he ovat toistensa kanssa. Eikä minulla ole ketään, jonka kanssa olisin yhdessä." "Onhan sinulla Torkild ja Doris", vastasi äiti. "Niin", virkkoi Rose miettivästi. "Doris sopisikin muuten yhteen muiden pikkutyttöjen kanssa koulussa. Mutta Torkild on sellainen kuin mekin."

Rose oli myös tyytymätön vaatteisiin, joita hänen täytyi pitää. Torkildin mielestä oli aina ollut luonnollista, että Rose oli toisen näköinen kuin muut pikkutytöt — hän ei voinut kuvitellakaan tätä kävelypuvussa, englantilaishatussa ja nahkahansikkaissa. Mutta juuri näitä Rose toivoi itselleen. Sitä hän ei sanonut äidilleen; hän taipui siihen tosiasiaan, että hänen oli tyydyttävä uudestilaitettuihin ja halvasta kankaasta kotona ommeltuihin vaatteisiin: "mutta mamma voisi sentään hyvin olla tekemättä niistä niin eriskummallisia", sanoi hän Torkildille. Hän oli kyllä aina jokseenkin eriskummallisesti puettu.

Rose sanoi: "kun me olemme niin köyhiä, niin —." Rouva Wegner ei koskaan maininnut sitä, että he olivat köyhiä. Ja Rose se sanoi: "mamma ahertaa liian paljon." Rouva Wegner ei puhunut aherruksestaan. Hän uurasti hiljaisuudessa hankkiakseen ylläpitoa ja eli elämäänsä niinä tunteina, jolloin lamppu oli sytytetty ja kauneimmat kukat siirretty valoon — ja hän itse esitti itseään ihaileville lapsille. Mutta äitinsä ihailemisessakaan ei Rose ollut lähestulkoonkaan arvostelematon.

Rouva Wegnerin elämäänsuhtautumistapaan kuului nimittäin se, ettei oltu huomaavinaan niitä lukemattomia kiusallisuuksia, jotka ovat jokapäiväistä leipää kaikille köyhille ihmisille. Piti koettaa olla niitä huomaamatta, ja varsin olla niistä puhumatta. Tämä sopi juuri yhteen sen tavan kanssa, jolla Torkild koetti selviytyä niistä vaikeista oloista, joissa hän kasvoi. Mutta Rose ei ollut sellainen — hän ei halunnut jättää mitään huomaamatta; kaikkia oman pienen maailmansa asioita hän koetti ajatella ja tutkistella, ja varsinkin siitä, mikä ei häntä tyydyttänyt, tahtoi hän mielellään puhua. Ei äidille, "sillä mitäpä se hyödyttäisi", sanoi hän itse, "mamma ei sitten kuitenkaan tahdo sanoa minulle, mitä hän ajattelee." Torkildin kanssa hän joutui puhelemaan.

— Rouva Wegner ja rouva Christiansen olivat kerran puhelleet Torkildin kuullen jostakin Rosen koulutoverista, jonka kanssa hän erääseen aikaan oli usein yhdessä. Ja rouva Christiansen, joka oli kasvatettu hienostelevassa hengessä, mikä silloin tällöin itsestään purkautui esiin, oli huomauttanut jotakin siitä, että Ellenin isähän oli vain leipuri. "Ellen on hieno pikku nainen", sanoi rouva Wegner. "Hän ei koskaan puhu ajattelemattomasti." "No-jaa", sanoi rouva Christiansen. "Riittääkö nyt hienouteen se, ettei koskaan puhu ajattelemattomasti?" "Rakas ystävä", sanoi Rosen äiti. "Sehän se juuri erottaa hienon naisen muista — ettei hän koskaan sano mitään, mistä ei voi vastata, sekä itselleen että muille. Ei valehtele, mitä hyvänsä voisi voittaakin valheella. Ja aina hallitsee itsensä, jotta ei tulisi sanoneeksi sellaista, minkä myöhemmin joutuu peruuttamaan."

Tämä hienon naisen määritelmä ei muuten läheskään soveltunut rouva Wegneriin itseensä. Tosin hän kyllä aina sillä hetkellä tarkoitti mitä sanoi, mutta hänen mielipiteensä vaihtelivat hänen tunnelmiensa mukaan, ja hän oli kipenöivän kiivas. Mutta Roseen se soveltui.

Mikäli Torkildilla yleensä oli ollut jotakin vaikutelmaa Rosesta, oli se se, että tämä oli intohimoisen totuudessapysyvä. Ja ettei hän koskaan puhunut mistään asiasta ennenkuin hän oli sitä ajatellut omin päin, perusteellisesti ja innokkaasti pyrkien ymmärtämään, katsomatta omiin olosuhteisiinsa.

Varsinkin Torkildin viimeisenä Kristianiassa-olon vuonna, vuotta ennen kuin heidän kummankin piti päästä keskikoulusta, olivat he paljon yhdessä. Koulusta päästyään oli Rosen määrä mennä kauppaopistoon.

"Ei, mutta minä voin siten pian päästä ansaitsemaan hiukan itse", sanoi Rose. "Jos voisin sitten maksaa vähän puolestani kotiini. Silloin voisi mamma ottaa palvelijattaren avukseen ja pääsisi ahertamasta niin kovasti. Ja sitten minulla voisi olla oma huone eikä minun tarvitsisi aina olla yhdessä hänen kanssaan."

"Oletko sinä hullu? Kyllähän toki ymmärrät, että minä rakastan mammaa. En usko, että on ketään hänen veroistaan. Mutta hyvänen aika, minähän olen nyt todellisuudessa melkein aikuinen, ja kuitenkin on yhä aivan kuin hän makaisi hautomassa minua. Minä en saa hengittääkään noilta hänen siiviltään."

"Niin — tiedätkö, mikä minusta on kauheaa? Se tietysti merkitsisi, että mamman silloin olisi täytynyt raataa vielä enemmän, niin että minun luonnollisesti täytyy olla siitä iloinen tavallani. Mutta mammalla olisi pitänyt olla liuta lapsia, näetkös. Kaikilla ihmisillä pitäisi olla varaa elättää liuta lapsia. Ainakin mamman laisilla, jotka riippuvat niin kauheasti kiinni lapsissaan. Uh — nyt minusta tuntuu, niinkuin olisin olemassa vain sitä varten, että hänellä olisi jotakin minkä vuoksi elää. Enkä sitten mitään saa tehdä hänen puolestaan. En mitään — hän ei vaadi minulta kerrassaan mitään muuta, kuin että olen olemassa ja annan hänen palvoa ja hoitaa ja hallita itseäni. Toisinaan on niinkuin en voisi tuntea kuinka paljon pidän hänestä pohjaltani, kun en saa mitään tehdä. En edes kastella kukkia hänen puolestaan. En edes korjata itse omia vaatteitani. Jos teen sen hänen ollessaan konttorissa, niin moittii hän kotiin palattuaan ja sanoo minun tehneen sen hullusti. Toissapäivänä, kun hänen täytyi juosta takaisin heti kun olimme syöneet, otin minä ja pesin astiat, mutta tiedätkö mitä hän väitti? Että minä olin kolhaissut särön lasimaljaan, vaikka olen tuon särön nähnyt siinä kauemmin kuin viikon. Ja sitten hän sanoi, että se oli syynä, minkä vuoksi olin saanut nelosen matematiikassa — aivan niinkuin ei muutenkin olisi melkein tavallista, että saan siinä nelosen. Mutta hän tahtoo asiain olevan niin, että minä olen riippuvainen hänestä kaikessa.

"Toisinaan, kun alan puhua siitä, mitä tulen tekemään sitten kuin itse ansaitsen — että silloin menemme yhdessä teatteriin ja että otamme kotiin apulaisen, niin että voimme mennä kuuntelemaan yhdessä soittoa tultuamme konttorista päivälliselle ja niin edespäin — rupeaa hän itkemään sitä, ettei voi ostaa teatterilippuja minulle ja muuta sellaista. Minä en voi saada häntä käsittämään, etten minä ikävöi sitä, mitä hän ei voi minulle antaa, vaan ikävöin sitä, etten itse voi hankkia mitään hänelle tai itselleni. Minähän en kelpaa kerrassaan mihinkään."

"Koulussa, niin", sanoi Rose nelitoistavuotiaan halveksumisella sitä kohtaan. "Minä vihaan koulua, ettäs sen tiedät. Jollemme olisi niin köyhiä, niin lopettaisin tuon typerän koulun huomispäivänä ja menisin oppiin jollekin puutarhurille. Niin, sen tekisin."

"Tahtoisitko sinä puutarhuriksi!" Torkild oli suunniltaan hämmästyksestä. "Et suinkaan tahtoisi tavalliseksi puutarhuriksi — sellaiseksi, jolla on likaiset kädet ja risaiset vaatteet." Ja hän lisäsi vakavasti: "Siihen et saisi koskaan lupaa äidiltäsi."

"Se saisi olla samantekevä", sanoi Rose nuorekkaan armottomana. "Kun olisin saanut oman puutarhani, niin tulisi hän kyllä siihen mieltymään. Mamma, joka rakastaa kukkia niin kovasti — ja pitää niin paljon vihanneksista ja hedelmistä. Minä vuokraisin jonkun noista vanhoista tiluksista kaupungin ulkopuolelta, ymmärrätkö, ja meillä olisi sellaiset isot vanhanaikaiset huoneet, joissa mamma voisi pitää niin paljon ruusuja ja pelargonioita kuin jaksaisi ja sittenkin jäisi vielä tilaa kääntyä. Ja minä saisin pitää kasoittain aikakauslehtiä ja minulla olisi puutarhakirjoja ja näytteitä ja luetteloita katseltavaksi iltaisin kaikkien mamman kirjojen sijasta. Ja käteni olisivat karkeat ja kuluneet — ei niinkuin mamman, jotka ovat kuluneet sellaisessa työssä, jota hän pohjaltaan vihaa, vaan minun käteni ja vaatteeni ja kaikki olisivat kuluneet minun omassa, omassa työssäni. Mutta siitä ei kuitenkaan voi mitään tulla, ymmärräthän", jatkoi hän huoahtaen vanhamaisen viisaasti. "Sillä minun pitäisi olla opissa monta vuotta, ja silloin minä en voisi auttaa mammaa. Ja minulla täytyisi olla rahoja päästäkseni alkuun."

Se, että oli jotakin, joksi Rose tahtoi tulla, hämmästytti Torkildila enemmän kuin mikään muu seikka Rosen suhteen. Itse ei hän enempää kuin rouva Wegnerkään ollut koskaan ajatellut, että työ voisi olla muuta kuin valitettava välttämättömyys. Työtä täytyi tehdä elämän ylläpidoksi, elämän sisällykseksi täytyi olla jotakin aivan muuta. Arkoina ja epämääräisinä olivat hänen ajatuksensa tähän aikaan alkaneet lähestyä Rosea. Mutta Rosen mielessä ei ollut kaipuun varjoakaan Torkildia kohtaan. Tiedottomasti luki Rose kai hänet joksikin puolittain kuuluvaksi siihen kotiin, josta hän ikävöi päästä kasvamaan irti.

Tänä viimeisenä vuonna, jolloin he molemmat asuivat Kristianiassa, oleskelivat Torkild ja Rose vapaa-aikanaan enimmästi ylhäällä Vestre Akerissa.

Torkild oli varhain mieltynyt "maahan"; siihen, joka ensi tapaamalla oli vaikuttanut häneen vieroittavasta. Näiden laitakaupungin kadunpätkien välillä, joiden uudet rakennukset jo näyttivät rumentuneilta ja rappeutuneilta, oli laajoja aukeita palstoja, joilla oli lyhyttä, kulunutta ruohikkoa ja jyrkkiä, kuivia mäkiä, jotka alkukesällä kasvoivat metsänään keltaista peltonarskua; se versoi rehevänä kuivassa, kuumassa maassa, kasvoi korkealle yli lasten päiden, jotka tekivät sen sisään itselleen leikkitupia, tuoksui kuumalta ja väkevältä hyönteisten suristessa pilvenä sen latvoissa.

Ympäri vuoden vilisi palstoilla nuorta väkeä; laskettiin mäkeä ja hiihdettiin talvella, pojat löivät palloa keväällä, ensimmäisestä lämpimästä päivästä alkaen lojui työpukuisia ihmisiä nukkumassa päivärinteillä. Kesällä tuli äitejä iltapäivisin pikkulapsineen ja koreineen; palstojen äänet olivat vallitsevina tässä kaupunginosassa: Pikkulapset, jotka parhaiksi osasivat taapertaa, lankeilivat ja parkuivat täyttä kurkkua, isot lapset kirkuivat toisilleen leikkiessään, kimakat mammain-äänet huutelivat keittiönikkunoista — ja jossakin, lähempänä tai kauempana, itkettiin ääneen ja hellittämättä, kun taas siellä täällä joku leikissä vähän liian kovakouraisesti kohdeltu jurpotteli kotiinpäin sanomaan mammalle —.

Kun Torkild ei enää ollut yhdessä Arne Sevaldsenin kanssa, ei hänellä ollut oikeastaan ketään ystäviä. Hän ei viihtynyt kadun poikien parissa eikä hän sopeutunut sen paremmin yhteen katedraalikoulun poikienkaan kanssa. Se, etteivät he piinanneet häntä, niinkuin lapsilla on tapana piinata niitä, jotka ovat erilaisia kuin lauma, johtui siitä, että pojalla oli nyrkit, joilla hän kykeni pitämään arvoaan yllä. Hän tuli kalpeaksi ja laihaksi niinä vuosina, jotka hän asui kaupungissa, mutta hän oli notkea ja rohkea, oli hyvä tappelemaan ja hiihtämään, ja pitkässäpallossa tahtoivat kaikki mielellään hänet puolelleen.

Mutta Torkildillekin oli sijaa palstoilla. Hän saattoi loikoa koko kesäisen päivän vetelehtien lyhyessä, kuluneessa ruohikossa. Hänen yllään oli taivas kirkkaana ja sinisenä ja valkoiset pilvet purjehtivat, kärpäset, jotka surisivat kaiken likapuron varrella olevan saastan ympärillä, loistivat kullalle kirmaillessaan kuin kipinät edestakaisin lehtien varjossa karsittujen ja silvottujen puiden alla; pullonsirpale kaukana mäenrinteellä lähetti sateenkaarelta läikkyviä valokimppuja päivää vasten. Kun kevät tuli palstoille, tarjosi se lapsille kuminakaalia ja kalpeita orvokkeja, vähän ja pieniä, mutta ne tulivat uudelleen vuosi vuodelta; kesä toi orjanruusuja, vaaleanvihreitä koiranputkipilviä ja keltaisia peltonarskumetsiä mäenrinteille. Syksyllä riippui happomarjapensaiden kellanpunaisten lehvien alla uhkuva paljous punaisia marjoja; kirkaspaisteisina talvipäivinä kimmelsi lumi valkoisena, siniset varjot lasten pienten suksien lukemattomissa laduissa.

Vähän suuremmaksi tultuaan Torkild alkoi retkeillä Bygdøhön, Vestre Akeriin ja Nordmarkeniin. Hän sai myöskin pari toveria, joiden kanssa hän teki retkiä; muuten he eivät koskaan olleet yhdessä. Erittäinkin oli muuan Lorens Helsing-niminen; hän vaikutti melkein yhtä yksinäiseltä kuin Torkildkin, ja nämä molemmat liittyivät keskenään jonkinlaiseen harvapuheiseen ystävyyteen.

Mutta ei missään paikassa, missä hän sittemmin joutui vaeltamaan, ei kesäöinä, merellä, kun hän makasi veneessä vain meri ja taivas ympärillään, ei ylätunturilla syyspäivinä, kun aukeat tienoot olivat punaiset ja huiput ja tunturinpykälät hohtivat kylmänsinisin lumihangin ilmaa vasten tai kun usva vyöryi ylle kietoen hänet sisäänsä, ei jylhässä metsässä lehtokurpanpyynnissä kevätöinä tahi jäniksenajossa, Torkild ollut tuntenut sitä, mitä kutsutaan luonnon rauhaksi — sitä mielen jännityksen syvää laukeamista, kaiken sen unohdusta, mitä ihminen tietää itsestään — niin kuin täällä palstoilla. Tämä kaistale luontoa, jota kaupunkielämän aallot jo olivat jäytäneet ja joka pian oli hukkuva katujen tulvaan, missä jätkät ja lutkat joivat ja hoilasivat öisin ja jättivät jälkeensä saastaa ja pullonsirpaleita, oli hyvä ja antelias kaupungin lapsille, kunnes rakennuskivet hautasivat sen, antoi heidän elää vuodenaikojen sadut ja soi heille lapsuuden parhaat hetket.

Rouva Wegnerin huoneet olivat Blaasenille, kaupungin keskellä olevalle kauniille pikku tunturille päin. Rose näki sen vuoteeltaan herätessään, se oli aamuauringon kultaama. Hän rakasti palstoja ja hän rakasti Blaasenia, siellä oli hänellä ja Doriksella leikkitupa erään happomarjapensaan alla, hän rakensi karjamajan — hän, joka tuskin oli nähnyt elävää lehmää — kivien väliin Blaaseninlammen luo, ja hän tiesi kaikki orvokkipaikat; kun kultametsä kukki, kätkeytyi hän sinne nukkehoitoineen. Mutta hänen äitinsä ei oikein pitänyt siitä, että hän meni palstoille, ainakin pitäisi hänen olla siellä yhdessä Doriksen ja mieluimmin myös Torkildin kanssa. Palstojen seikkailut eivät olleet yksinomaan kauniita ja viehättäviä, vain lasten leikkejä ja äitien huolenpitoa; sinne tuli väkeä, joka joi ja tappeli, huusi ja hoilasi ja säikytti lapsia, siellä oli miehiä, jotka makasivat pensaiden alla ja koettivat houkutella pikkutyttöjä luokseen sanoakseen heille rumia sanoja tai "näyttääkseen heille jotakin". Löyhkäävissä porraskäytävissä kuhisi pikkutyttöjen kesken rumia juttuja kuin myrkyllisiä raatokärpäsiä. Kerrottiin lapsia kohdanneista pahanteoista, jotka ehkä olivat tapahtuneet aivan toisessa laidassa kaupunkia, vuosia sitten; mies, joka ne oli tehnyt, oli aikoja sitten joutunut maksamaan omaa osaansa seurauksista, pahoinpidellyn lapsen oli ehkä kuolema jo aikoja sitten armahtanut. Mutta teko jäi elämään; kaikkialla, missä köyhää väkeä asuu tiheään sullottuna, missä äitien täytyy laskea pienokaisensa yksinään ulos kaduille ja kentille, porttikäytäviin ja portaisiin, siellä se elää; siellä asuvat ihmiset eivät koskaan vapaudu sen seurauksista. Jos lapset tulevat myöhään kotiin jonakin iltana, on pelko läsnä ja hyökkää kiduttaen äitien kimppuun — he ovat varoittaneet lapsia, mutta he eivät ole voineet sanoa miltä. Ja pikkutytöt tietävät sen kuitenkin, toinen kertoo sen toiselle; joka kerta kun lapsi on raiskattu, kokevat sadat muut sen mielikuvituksessaan, siltä eivät köyhät äidit voi koskaan varjella lapsiaan.

Sinä kesänä, jolloin Torkild ja Rose olivat kumpikin neljätoistavuotiaat, oli rouva Wegner ensi kerran leskeksijoutumisensa jälkeen saanut varoja matkustaa maalle Rosen kanssa niiksi kahdeksi viikoksi, jotka hänellä oli lomaa konttorista. Torkild kuljeksi yksinään kaupungissa. Erään tukahduttavan kuuman elokuunpäivän iltana tuli hänen äitinsä ja sanoi hänelle, että isä ja hän olivat sopineet, että muuttaisivat jälleen yhteen.

Torkild kuunteli ensin sanattomana hämmästyksestä. Sitten hän puhkesi raivoon. Poika, joka ei koskaan ollut sanonut äidilleen katkeraa sanaa, syyti isästään pahimmat kiroukset ja haukkumasanat, mitä hän koskaan oli kuullut. Hänen äitinsä ei saanut suunvuoroa, Torkild riehui, kunnes ei jaksanut enää mitään; silloin hän viskautui suinpäin sohvaan ja itkeä ulisi.

Vihdoin viimein sai äiti sananvuoron. Arkana ja alakuloisena hän koetti selittää, että isä ja hän tekivät sen heidän, lasten vuoksi.

"Vai niin? Luuliko äiti häntä sellaiseksi täiksi, että hän tahtoi ryömiä takaisin isänsä luo nyt — saako hän kysyä, tulisiko se isän hutsu myöskin asumaan heidän luonaan, häh? Otetaanko se ehkä perheenjäseneksi?"

Säyseästi vastasi äiti, että hän ajatteli Dorista. Eikö Torkild voinut nähdä, että Dorikselle ei kaupungissa asuminen ollut hyväksi. Hän oli surkeannäköinen. Eikä heillä ollut mitään selkoa hänestä, hän juoksenteli ulkona niin monien omituisten epämiellyttävien tyttösten kanssa. Hän tarvitsi isän suojelijakseen. "Täytyyhän sinun voida käsittää, poikani, että sellainen äiti kuin hänellä on — minähän olen melkein huonompi kuin jos ei olisi minkäänlaista —"

Se, että äiti näin ensi kerran suoraan mainitsi oman mahdottomuutensa, koski Torkildiin niin, että hän alkoi jälleen itkeä, nyt aivan lapsellisesti ja avuttomasti. Silloin äiti sanoi, että hän ajatteli myöskin Akselia. Samassa kuin hän mainitsi vanhimman poikansa, jota hän ei ollut nähnyt neljään vuoteen, puhkesi hänkin nyyhkyttämään; oli kuin valitus, jota hän vuoden toisensa jälkeen oli kantanut rintaansa suljettuna, nyt olisi räjähdyttänyt sen rikki ja tulvinut esiin. Oi, kuinka hän kaipasi vanhimpaansa, — ehkä hän nyt voisi saada hänet takaisin.

Mutta käydessään jälleen puhumaan virkkoi Torkild vain hiljaisesti ja ankarasti: no niin, äiti sai sitten matkustaa isän luo Doriksen ja Akselin kanssa. Hän, Torkild, ei tulisi mukaan, hän tulisi kyllä toimeen. Hän voisi mennä merille tai hän voisi etsiä itselleen juoksupojan tai oppipojan toimen. Mutta hän ei lähtisi mukaan isän luo.

Silloin äiti tarttui häntä kaulasta ja rukoili. Torkildhan oli hänen lempilapsensa, häntä ei äiti voisi menettää, ja jollei hän tahtonut tulla mukaan, täytyisi äidin jättää sikseen koko asia. Mutta se oli ainoa neuvo, minkä hän tiesi; mihin he, lapset, joutuisivat, jos hänestä aika jättäisi! Sisarustensa vuoksi Torkildin pitäisi mukautua.

Ja koska hän ei voinut nähdä muuta neuvoa lastensa menestymiseksi kuin yrittää solmia uudelleen sidettä heidän ja isän välille, koetti hän selittää pojalle, miten kaikki oli johtunut, puolustellen miestään ja syyttäen itseään. Tultuaan vanhemmaksi Torkild ymmärsi, että se, mitä äiti kertoi hänelle, oli vain totuus, sentähden olikin sen sanominen varmaan ollut äidille kymmenkertaisesti kovempaa, ja silloin hävisi kaikki hänen äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden häivekin, ja Torkild ajatteli vain, kuinka paljon äiti-poloinen sittenkin oli pitänyt lapsistaan.

Torkildin isä oli tullut Kööpenhaminaan johonkin kristilliseen kokoukseen, ja siellä hän oli tutustunut vanhaan rouva Hammerichiin, joka oli vahvasti uskonnollismielinen. Hän oli syntyään kreivitär, oli aikoinaan ollut kaunotar, ja ihmiset sanoivat hänen palvoneen maallista rakkautta ennenkuin suuntasi mielensä taivaalliseen. Nyt hän hoivasi nuoria teologeja äidillisellä hellyydellä, ja hän kutsui vastaleivotun norjalaisen papin mukanaan kotiinsa Hindevadgaardeniin. Ivar Christiansen oli neljänkolmatta vuoden vanha, kookas, pulska talonpoikaisnuorukainen, jolla oli kömpelö ja luotettava käytös; hän viehättyi kovin kutsusta tanskalaiseen herraskartanoon — joka muuten oli varsin pieni sikäläiseksi herraskartanoksi — ja hän oli ihastunut ja kiitollinen kaikesta rakastettavuudesta, jota hän siellä kohtasi.

Siellä oli Regitze-neiti, nuorin kolmesta naimattomasta tyttärestä; hän oli silloin kolmenkymmenenneljän vuoden vanha, tyytymätön, kiusaantunut ihmislapsi, täynnä katkeruutta äitiä kohtaan, jonka tarkoitukset hän älysi, halveksivaa sääliä isää kohtaan, joka ei koskaan ollut nähnyt miten häntä petettiin, katkeroitunut kaikesta luonteessaan olevasta käyttämättömästä erotiikasta, jota vastaan hän, äitinsä esimerkki silmissään, kapinoi ja joka ei ollut koskaan löytänyt itselleen kohdetta. Hän oli jäykkä ja kömpelö olennoltaan ja jokseenkin vailla viehätystä, vaikka hänen kalpeat kasvonsa oikeastaan olivat läpeensä harvinaisen hienopiirteiset, tukka runsas ja sysimusta. Hänen suuret siniset silmänsä olivat useimpien mielestä liian vaaleat ollakseen kauniit.

Silloin hän rakastui mielettömästi äidin norjalaiseen suojattiin, joka oli kymmenen vuotta nuorempi häntä itseään. Ja hän näytti sen niin avoimesti, seurasi häntä rakastuneena joka askeleella, toi sen niin häikäilemättä näkyviin, että koko seutu puhui ja nauroi, ja Ivar Christiansenista tuntui lopulta, että hänen kunnianmiehenä oli kosittava neitoa. Muuten ei tuo herraskartanonneidin jumalointi ollut tekemättä häneen koko lailla mairittelevaa vaikutusta, ja tämän intohimo tarttui jossakin määrin häneenkin, niin että hän ainakin jonkun aikaa kuvitteli olevansa neitiin rakastunut.

Että se oli kuvittelua, selvisi papille ennenkuin he olivat olleet varsin kauankaan naimisissa. Toisin ajoin hän tunsi suorastaan vastenmielisyyttä vaimoaan kohtaan. Mutta avioliiton ensi vuosina hän piti kaikkea Jumalan koettelemuksena, ja hän koetti parhaansa mukaan sietää vaimonsa oikkuja ja vastata rakkaudella siihen intohimoon, joka tympäisi häntä. He saivat kolme lasta, joita äiti rakasti fanaattisesti eikä osannut hoitaa kunnollisesti, niin kovasti kuin sitä yrittikin. Regitze-rouva sopi norjalaisen seurakunnan papinrouvaksi niin huonosti kuin suinkin mahdollista, oli epäpätö emäntä, ei osannut seurustella seurakuntalaisten kanssa ja oli aivan vailla uskonnollisuutta.

Tämä avioliitto pani kovalle koetukselle Ivar Christiansenin luottavaisuuden ja uskon. Hän alkoi sulkeutua huoneeseensa lukien ja tutkistellen, mutta hän ei löytänyt sitä rauhaa ja varmuutta, jota etsi. Loppu tuli, kun Clara Bertelsen ilmestyi näyttämölle.

Asianlaita ei ollut aivan niin kuin Torkild oli kuullut lapsena. Tosin oli Christiansen laskenut ripille Clara Bertelsenin, pitäjän kruununvoudin tyttärentyttären, mutta heidän välillään oli tuskin ollut mitään suhdetta ennenkuin vuotta myöhemmin, kun neito kulki hänen luonaan saamassa yksityisopetusta. Ja Christiansen oli itse hakenut eroa papinvirastaan. Niinkuin hän oli siitä kirjoittanut, "kirkon muurit olivat vaipuneet soraksi hänen ympärillään, ja hän oli joutunut seisomaan paljaan taivaan alla."

Vilpittömänä pysyi Ivar Christiansen kuolinpäiväänsä asti; väkivaltaisella totuudeninnolla hän teki tiettäväksi ja perusteli kirkostaluopumisensa ja ilmoitti vaimolleen ja kruununvoudille hänen ja Claran välisen suhteen. Vanhus ei pienentänyt häväistystä sillä, että koetti saada lapsenlapsensa viettelijän rangaistukseen. Siitä ei nyt tullut mitään, ja Clara, joka oli lähetetty ulkomaille, karkasi takaisin Norjaan ja asettui asumaan rakastajansa luo. Christiansen asui jonkun aikaa Kristianiassa ja sitten Bergenissä, hän oli antautunut sanomalehti- ja käännöstyöhön, kirjoitti myös pari romaania, jotka olivat perin huonoja, mutta toinen niistä sai kunnian joutua takavarikoitavaksi, joten hän saavutti jonkinmoisen kirjallisen maineen.

Isän suuri vilpittömyys ja horjumaton usko siihen, että hän oli toiminut oikein, saivat Torkildin myöhemmin täysikasvuisena tavallaan antamaan hänelle anteeksi ja vieläpä tuntemaan jonkinlaista suvaitsevaista sääliä häntä kohtaan — halveksivaa sääliä, joka kohosi voimakkaimmilleen joka kerta kun poika ajatteli sitä naista, jonka vuoksi hänen isänsä oli uhrannut kaikki. Valokuva Clara Bertelsenistä ripillepääsypuvussa oli aina isän kirjoituspöydällä — se kuvasi täyteläistä, varhaiskypsää lasta, joka näytti jo syntyneen kokeneena.

Senjälkeen kun Christiansen oli eronnut vaimostaan, matkusti Clara Hampuriin; hän oli ottanut toimen ja hänen oli määrä olla siellä eroajan loppuun. Vuoden kuluttua hän meni naimisiin saksalaisen asioitsija Ritterin kanssa. Tämä oli tapahtunut joitakin kuukausia ennemmin kuin Christiansen ja hänen vaimonsa olivat päättäneet muuttaa jälleen yhteen. Ivar Christiansenin isä oli silloin juuri kuollut, ja hän oli asettunut syntymätaloonsa Fredrikshaldin lähelle; maan hän antoi vuokralle ja askarteli itse käännöstyössään. Hän oli myös hankkinut tohtorinarvon kirjallisuushistoriassa.

Koe onnistui huonosti. Kun tosi tuli eteen, oli yhteiselämä miehen kanssa, josta hän kai vieläkin piti, näissä olosuhteissa enemmän kuin rouva Christiansen jaksoi kestää; lyhyen ajan kuluttua hän joi yhtämittaa ja osasi myös mielisairaan oveluudella hankkia itselleen morfiinia. Ja sitten tuli Clara Ritter, joka oli jättänyt miehensä Saksassa, takaisin Kristianiaan, teki sovinnon Ivar Christiansenin kanssa, ja Regitze tiesi miehensä olevan yhdessä tuon naisen kanssa, kun hän matkusti Kristianiaan asioilleen. Vasta hänen itsemurhansa jälkeen suhde lakkasi.

Palattuaan isänsä luo oli Torkild mukautunut kohtaloonsa jonkunlaisella tylsällä, epätoivoisella alistuvaisuudella. Äidin kuoleman jälkeen ei hänen mieleensäkään juolahtanut erota isästä; päinvastoin, saatuaan konttoripaikan kaupungissa, hän jäi asumaan kotiin, maksoi puolestaan ja tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta sisareensa ja hiukan myöskin isäänsä nähden. Jonkun ajan kuluttua hän päätti mennä kauppaopistoon, lainasi rahaa omin päin ja sai myöskin vähän apua äidinisältään Tanskasta, ja niin matkusti takaisin Kristianiaan.

Siellähän hänellä oli rouva Wegner ja Rose. Hän katsoi heitä nyt vähän toisin silmin, nyt hän näki, että rouva Wegner oli kulunut ja väsynyt, koti oli kulunut ja olo köyhää, Rose oli juuri alkanut työskennellä konttorissa, jossa työpäivä oli kahdeksan tuntia ja palkka neljäkymmentä kruunua. Rouva Wegner lumosi hänet yhtä täydelleen kuin ennenkin, hän löysi yhä vielä saman sulon hänestä ja hänen kodistaan — mutta nyt tuntui tuo lumo hänestä niin sanomattoman surunvoittoiselta ja liikuttavalta, ja lisäksi oli Rosekin, nuori, kaunis ja vakava Rose, jo seitsentoistavuotiaana vihitty samaan raadannan ilottomaan elämään. Rouva Wegnerin koti tuli Torkildille jälleen hänen olemassaolonsa rauhalliseksi pyhätöksi — mutta vähitellen liukui äidin haahmo taka-alalle, ja tyttärestä tuli keskipiste.

Torkildin oli käytävä kaksi vuotta kauppaopistossa. Toisen vuoden alkupuolella kävi ilmi, että rouva Wegner, joka oli jo jonkun aikaa ollut raihnainen, sairasti sokeritautia. Ja hän huononi nopeasti.

Rose oli jo kauan ennen saanut tahtonsa läpi, että hän sai auttaa äitiä kotona. Ja kun rouva Wegner ensin oli tottunut siihen, että tytär hoiti taloutta, mieltyi hän siihen kovasti. Rose oli näppärä — hän oli kaikessa hiljaisuudessa seurannut äidin kankeaa, epäkäytännöllistä työskentelytapaa ja miettinyt, miten hän tekisi minkin asian; nyt kävi ilmi, että hän oli hyvin kätevä kaikissa taloustoimissa, ja hänestä näytti olevan sula virkistys käydä käsiksi pesuun ja siistimiseen ja keittämiseen ja paistamiseen konttorityönsä jälkeen, joka kidutti häntä, kun siinä täytyi istua paikoillaan. Ja rouva Wegner oli onnellinen; hänelle ei merkinnyt paljoa, tuliko talous hoidetuksi vähän paremmin vai huonommin, hän otti vastaan tyttärensä työn ja hänen pienet lahjansa, teatteriliput, kukat ja makeispussit, samalla mielellä, jolla hän itse oli uurastanut ja antanut lapselleen; hänelle oli kaikki, mitä hän ilomielin oli antanut ja mitä hän ihastuneena otti vastaan, vain pantteja siitä, että hän ja hänen lapsensa olivat toisilleen kaikki kaikessa — siten oli kaikki, mitä Rose teki, hyvää, ja pieninkin häneltä saatu esine loppumattoman kallis aarre.

Ja sitten tuli se aika, jolloin molemmat ymmärsivät, että kuolema oli läsnä tuossa pienessä kodissa ja odotti saadakseen viedä äidin.

Kumpikaan ei maininnut toiselle, että ymmärsi sen. Molemmat osoittivat sen vain sillä, että ikäänkuin koettivat täyttää rakkaudellaan pienimmänkin hetken siitä ajasta, mikä heidän oli vielä suotu olla yhdessä. Mutta Torkildille he uskoivat epätoivonsa.

Torkild toi rouva Wegnerille kallisarvoisia kukkia, kaikkea hyvää, mitä hänen oli lupa syödä, sellaista viiniä, jota hän sai juoda. Torkild näki nälkää rouva Wegnerin viimeisinä elinkuukausina voidakseen tuoda tälle jotakin joka päivä. Rose teki samoin — ja Torkildin täytti ihmeellisellä, juovuttavalla, surumielisellä riemulla tunne siitä, kuinka hän ja Rose kuuluivat yhteen tässä surussa. Se oli hänelle niin suunnattoman toisenlaista kuin kaikki ennen koetut vastenmieliset surut, hyvää ja laupiasta surua, joka vihki hänen ja Rosen elämän yhteen — ja hän uskoi myös, että Rosen äiti ajatteli samaa.

Rosen äiti otti vastaan kaikki lastenrakkaudenlahjat hiljaisella säteilevällä riemulla; hän ei koskaan maininnut tietävänsä, että heidän täytyi kärsiä puutetta voidakseen tuoda niitä hänelle. Sillä hän ymmärsi niin hyvin, että juuri tuo pakko kieltäytyä itse niin paljosta voidakseen ilahduttaa häntä, ilahdutti ja lohdutti heitä itseään ja tuolloin tällöin sai heidät unohtamaan, että hän pian olisi lähtevä heidän luotaan.

Rosen suru oli kuitenkin lohduton — ja hänellä oli pitkät konttorituntinsa ja pitkät yöt äidin nukkuessa, jolloin hän oli yksin epätoivoineen. Äidillä oli salaperäinen varmuutensa siitä, että hänen rakkautensa lapseensa oli kuolemaakin voimakkaampi, Torkildin nuori hurmaantunut rakkaus kykeni imemään ravintoa ja voimaa kaikesta, myöskin kuoleman läheisyydestä ja eron katkeruudesta. Mutta lapsen surulle ei isän tai äidin kuolemasta löydy mitään lohdutusta. Äiti voi säilyttää rakkautensa kuolleeseen lapseensa tuoreena ja elävänä päiviensä loppuun asti, rakastajan sydän voi elää kuolleen rakastettunsa muistosta läpi pitkän, pitkän elämän. Sillä äidinrakkaus ja lempijän rakkaus ovat tunteneet alkamispäivänsä, ovat valloittaneet sijansa elämässämme, ovat mitanneet voimaansa muiden rakkauksien kanssa — mutta lapsen rakkaus vanhempiinsa on ollut aina lapsen olemuksen osana, kasvanut sen itsensä mukana, tuomatta koskaan mielelle uudistumisen onnea. Sentähden on lapsen suru isän ja äidin tähden turvaton ja lohduton, kappale sen omaa olemusta riistetään silloin pois. Kun aika parantaa haavan tai uusi rakkaus täyttää tyhjän tilan sydämessä, silloin ei ole kysymyksessä lohdutus, vaan unohdus.

Rose istui rouva Wegnerin nojatuolissa ompelupöydän luona. Viime kuukausina hän oli tullut kalpeaksi ja laihaksi, musta puku teki hänet vielä kapeammaksi ja valkeammaksi. Leima, jonka suru oli antanut hänen nuorille kasvoilleen, muistutti katkeruutta ja uhmaa.

Torkild seisoi ikkunan edessä ja katseli Blaasenin takaiselle iltataivaalle. Pieni vuorenkumpu oli kuloruohosta harmaankelmeä, ja pensaat sen rinteillä olivat mustat ja paljaat. Hän tunsi kummallista heikkoutta ja huimausta, mutta tieto siitä, että hänen väsymyksensä johtui kunnollisen ruoan puutteesta, oli omituisen haltioiva — hän oli tuhlannut niin paljon kuin voi kukkia siihen hautaan, joka tulisi kätkemään sen ihmisen, joka oli auttanut hänet lapsuutensa pahimman ajan läpi. Ja hän oli nukkunut vähän — oli kuin hänen sielunsa olisi värissyt tulevaisuuden kaipauksesta, sisimmässään, sen surun takana, jonka rakastetun vainajan poismeno aiheutti, ja se tunsi varmaan uuden rakkauden ihmemaailman riemukasta odotusta. Ja hän puhui katsomatta Roseen:

"Mutta eihän hän ole poissa, vaikka onkin kuollut. Sinä ja minä — eikö sinusta tunnu, että hän on jäljellä meissä? Mehän olemme toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset — eikö sinustakin tunnu, että olemme toisenlaisia, kun ajattelet sitä? Ja sehän johtuu siitä, että hän on kasvattanut meidät —. Tarkoitan, että hän on opettanut meitä löytämään ilomme niistä ihmisistä, joista pidämme. Niin, juuri iloitsemista hän on opettanut meille — ei semmoisesta mitä voidaan ostaa tai voittaa muulla kuin rakkaudella, iloitsemista vain niistä, joita rakastaa —"

Rose puhkesi hiljaa vaikeroivaan nyyhkytykseen: "Mutta mammahan oli ainoa, josta minä voin iloita! Minullahan ei ollut koko maailmassa muuta kuin hän! Kenestä minun olisi iloittava nyt?"

Torkild kumartui hänen ylitseen ja silitti hänen tukkaansa. Mutta hän sanoi vain hiljaa:

"Sinähän voit iloita itsestäsi. Senhän hän on myöskin meille opettanut — ja se hänessä ehkä olikin suloisinta — että ihminen voi saada iloa itsestään. Hän saattoi aina olla iloinen katsoessaan itseensä — koska hänen ympärillään oli vain rakkautta ja urhoollisuutta ja oikeamielisyyttä ja kaikkea mikä oli kaunista, eikä mitään, ei mitään alhaista tai rumaa tai likaista, kun hän oli yksinään itsensä kanssa. Oi Rose, Rose — minusta tuntuu, että kun vain elämme niinkuin arvelemme olevan oikein emmekä koskaan anna valtaa millekään huonolle tai tee mitään, jonka vuoksi emme voi itseämme kunnioittaa — silloin on äitisi meidän luonamme, niin, silloin hän on täällä maan päällä meidän luonamme —"

"Oh, sinä puhut ja puhut. Mutta minä en välitä siitä —. Minä tahdon puhua äidille, enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon taputtaa hänen hienoja pehmeitä poskiaan ja hänen pieniä, suloisia, kuluneita käsiään — enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon, että hän hymyilisi minulle ja suutelisi minua — eikä hän voi sitä koskaan enää. Oi, minä kaipaan ja kaipaan ja kaipaan, eikä hän koskaan enää palaa luokseni. Oi äiti, äitikultani, suloinen suloinen pikku äitini —"

Torkild oli menossa konttoriinsa marraskuun aamuna. Oli sakea sumu, niin että kosteus laskeutui kasteena talvipalttoon nukalle.

Linnanpuiston halki kulki ihmisparvi kaupunkia kohti, — vastakkaiseen suuntaan tuli vain koululapsia. Ihmiset virtasivat sumun läpi ja hävisivät näkyvistä parin askeleen päässä.

Torkild tunsi useimmat ihmiset jokapäiväiseltä näkemältä. Hänen edessään hiukan sumun sisässä oli tirehtööri Ringin leveä selkä — he kävelivät molemmat yhtä joutuin ja säilyttivät saman välimatkan. Pieni elähtänyt nainen, huopahattu päässä, oli rientänyt ohi — se raukka oli kai jossakin konttorissa kaukana aseman luona, hän syöksyi aina eteenpäin kuin takaa-ajettu eläin. Ja Torkild oli sivuuttanut nuoren rakastuneen parin, joka ei koskaan pitänyt kiirettä.

Hän tunsi myöskin koululapset. Nuo kaksi rumaa, suloista pikkutyttöä, joilla oli suuret ruskeat morellisilmät pyöreissä, punakoissa apinannaamoissaan. Tuon pitkän, reippaan, vaalean pojan, joka aina kulki toveriparven keskellä ja puhui kovaäänisesti ja innokkaasti. Ja tuon pikkuruisen kalpean pojan, jonka hän oli pannut merkille tänä syksynä; sen pikku veitikan oli tapana vitkastella puistokentällä poimien kirjavia vaahteranlehtiä ja kastanjoita tai seisoskella tähystellen niitä kahta oravaa, jotka asustivat puistossa. Eräänä päivänä oli Torkild ohi mennessään nyhtäissyt lakin pojan päästä. Poika katsoi häneen säikähtynein vedensinisin silmin:

"Ei, silloinhan minä myöhästyisin päivälliseltä — ja kun muutkin ovat niitä ottaneet —"

Silloin lapsukainen katsoi häneen niin sydäntäsärkevän säikähtyneesti, että Torkild antoi hänelle viisikolmatta äyriä ja kehoituksen parantaa tapansa.

Senjälkeen tuo pikku poika usein heidän tavatessaan kysyi, mitä kello on. Torkild pudisti synkkänä päätään, veti kellonsa esiin ja piti sitä pojan edessä. Silloin poika hengähti kuulumattoman kiitoksen ja lähti painelemaan, niin että kynälaatikko ja kirjat kalisivat vahakangaslaukussa.

Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Toden totta se oli Rose, joka seisoi siinä keskellä linnamäkeä — mustassa kumiviitassa, musta nahkahattu vaaleilla hiuksillaan. Heidän ohitseen soljui ihmisvirta, tullen sumusta ja häviten sumuun —.

"No, minä olen matkalla konttoriin — saat heti tietää, mutta kuule, minun täytyy mennä — tule, niin kerron sinulle. Niin, katsos, tehdas tulee yhtymään Brunteforsin yhtiöön — tätä sinä et tietenkään saa sanoa, mutta ruotsalaiset ovat ostaneet sen, ja isännöitsijä ilmoitti minulle siitä, että tietäisin katsella itselleni jotakin muuta hyvissä ajoin. Ja sitten minä näin viime viikolla paikan Aftenpostenissa, ja minä hain sitä ja sain kirjeen maanantaina, että saisin sen, mutta siihen olisi astuttava heti. Se on limited'illä — ja minä soitin sinne ja sitten puhuin isännöitsijän kanssa ja sitten pakkasin yhdessä pyöräyksessä ja tulin tänne toissailtana ja aloitin työni konttorissa eilen —."

"Ei, minä tahdoin yllättää sinut, näetkös — minä koetin soittaa sinulle eilen useaan kertaan, mutta ensin ei linja ollut vapaa ja sitten siellä oli joku nainen, joka sanoi, että konttoripäällikkö oli parhaillaan jossakin neuvottelussa —"

"Uh, älä viitsi raukkaa, anna hänen olla! Uh, meillä niitä ojennuksia näkyy tulevan ihan tuiskumalla — meidän johtajamme on kai hirveän ärtyinen —."

"Vai niin! Minusta hän tuntuu varsin mukavalta mieheltä — olen puhunut hänen kanssaan vain muutamia kertoja joidenkin koneiden ostosta —. Mutta kuulepas, enkö saa tavata sinua konttorin luona kello kaksi — jos tahtoisit tulla syömään päivällistä minun kanssani, niin tekisit mielestäni hyvin kiltisti —"

"Kyllä kiitos — se voisi olla hauskaa. Muuten siellä täysihoitolassa luullaan varmaan, että minä olen kamalan huikentelevainen nainen —."

"Holtegatenilla — neiti Stenersenin täysihoitola se on nimeltään. Se on vain naisille —"

"Niin, siellä näyttää muuten hiukan hitonmoiselta — mutta minulla on varsin sievä huone ja siellä on halpaa —. Mutta katsos, Aksel tuli sinne eilen minua tapaamaan, minä soitin hänellekin, ja sitten hän tahtoi, että minun oli syötävä kaupungilla hänen kanssaan —"

"Minä tiedustelin häneltä teistä kaikista, mutta hän ei tiennyt mitään. Doriksesta hän ei ollut kuullut sen jälkeen kun hän matkusti, ja sinua hän ei sanonut nähneensä ainakaan kahteen viikkoon —"

"Se nyt on muuten liioittelua — hän oli minun kanssani turistimajalla sunnuntaista viikko —."

"Noo, kyllä sentään. Mutta katsos, kun on kasvanut kaukana toisistaan, aivan erilaisissa olosuhteissa, niin ei se ole sellaista, — tieto, että ollaan veljeksiä, on miltei haittana toveruuden syntymiselle — olin vähällä sanoa, että se ujostuttaa —"

"Kyllä, kiitos. Hän kirjoittelee kirjaansa. Ja sitten hän on saanut kääntää jotakin saksaksi — siitähän hän on hyvin iloinen —"

Torkild istui keinutellen itseään amerikkalaisessa kirjoituspöytätuolissaan.

Vai niin — Rose oli ollut ulkona eilen Akselin kanssa. Piru vieköön, ettei neiti Pedersen saattanut kysyä häneltä numeroa — tai ilmoittaa hänelle. Tuo vietävän neuvottelu — sehän oli vain tuo hihnatehtaan mies, joka oli vailla tilausta. Neiti Pedersen olikin aika tyhmä — ei hyödyttänyt koskaan sanella hänelle englantilaisia kirjeitäkään, hänen täytyi sitten aina kirjoittaa ne uudestaan —.

Hän sytytti lampun ja tarkasti postin. No — useimmat saattoi neiti Lindvik vastata omin päin — vastauksen konsuli Aasille ja Seymourin kanssa tehtävän sopimuksen hän voi sanella hänelle ja kirjoittaa ranskalaiset kirjeet itse.

Torkild tuijotti ulos ikkunasta. Kappatehtaan neulomahuoneessa pihan perällä istuivat pikku ompelijattaret ommellen lampun valossa koko päivän tähän vuodenaikaan. Tänään Torkild erotti sieltä sähkövalot vain keltaisina pilkkuina sumussa, hän ei voinut nähdä ompelijoita. Siellä oli muuan pieni vaalea kaunis tyttö, joka oli niin Rosen näköinen kasvoiltaan, se poloinen oli niin kauhean ontuva. Pihalla vinkuivat ja kitisivät siirtonostimet rautakiskoillaan, tavarahissi huristi ylös ja alas. Viereisessä konttorissa rätisivät molemmat kirjoituskoneet yhteen ääneen.

"Neiti Lindvik — olkaapa niin kiltti ja ilmoittakaa, sittenkun teillä on aikaa — minulla on pari kirjettä —."

"Eikö neiti Pedersen voisi ottaa niitä — minulla on sellainen röykkiö kirjoitettavana johtajalle —"

— Rose oli ollut ulkona Akselin kanssa. No, eihän siinä ollut mitään tavatonta, että hän oli soittanut Akselillekin. Tai että hän oli mennyt ulos tämän kanssa — ensin. Vaikka — vaikka —. Eiköhän Rose ollut lainkaan voinut ajatella, että hän pitäisi sitä pahana, kun saisi tietää Rosen menneen ulos hänen veljensä kanssa, kun ei hänellä itsellään taas ollut edes aavistusta siitä, että Rose oli koko kaupungissa. Rose olisi voinut sanoa numeronsa neiti Pedersenille, pyytää Torkildia soittamaan —.

Aksel. He eivät olleet tulleet lähemmäksi toisiaan, hän ja veli. Päinvastoin — se mikä oli alkanut orastaa heidän välillään sinä iltana, oli sittemmin kuihtunut kokonaan pois. Kuitenkin oli siinä silloin ollut enemmänkin kuin yö ja whisky ja tunnelma. Saattoikohan se johtua siitä, että Rose oli saapunut seuraavana päivänä.

Todellisuudessa ei Torkild voinut viitata mihinkään, mitä oli tapahtunut niiden kahden viikon aikana, jotka Rose oli ollut heidän luonaan. Oli luonnollista, että Akselin ollessa heillä eivät Rose ja hän voineet alituisesti retkeillä yksin tai istua juttelemassa kahden kesken, sillävälin kuin Doris oli talouspuuhissa. Luonnollista oli myöskin, että Rosella ja Akselilla oli ollut koko joukko puhelemista — yhteisistä tuttavista Tanskassa ja niin edespäin. Rose piti Akselista, niin hän sanoi — eikä ollut mitään syytä, minkätähden heidän ei olisi pitänyt pitää toisistaan. Aksel ei ollut lainkaan liehitellyt Rosea — ei, Torkildilla ei ollut vähintäkään syytä luulla veljen rakastuneen Rose Wegneriin. Päinvastoin ensimmäisillä kerroilla, kun Eva oli ollut heidän kanssaan, oli Aksel ollut melko lailla ihastunut häneen. Hän oli kyllä kyllästynytkin häneen aivan pian — luonnollisesti.

Kuitenkin. Kun Rose oli keittiössä Dorista auttamassa tai kun he olivat molemmat menneet rantaan uimaan, oli keskustelu veljesten välillä käynyt niin merkillisen väkinäiseksi. Eihän ollut mitään merkillistä siinä, että Rose oli pyytänyt Torkildia soittamaan iltaisin, niinhän hänen oli aina tapana tehdä — Rosehan tiesi Torkildin mielellään soittavan hänelle. Ja olihan vallan luonnollista, että Aksel istuutui Rosen luo ikkunan ääreen — hehän oleskelivat aina arkihuoneessa ollessaan kaikki yhdessä sen pienen pyöreän pöydän ympärillä.

Siitä purjehdusretkijutusta se aiheutui — eikä siinäkään ollut pohjaltaan mitään. Hän oli sanonut tuulevan liian kovasti, hän ei tahtonut purjehtia Rosen ja Doriksen kanssa sellaisella ilmalla. Mutta he kärttivät ja vaativat hellittämättä lähtemään, ja silloin oli Aksel viimein kysynyt, eikö hän saisi ottaa venettä — hän oli purjehtinut paljon salmessa ja oli varovainen. Mutta kun Torkild oli vastannut, no niin, silloin hänen oli kai lähdettävä mukaan, — toinenhan ei tuntenut vuonoa — niin oli Aksel näyttänyt nyrpeältä vastatessaan: "Voimmehan hyvin jättää sen sikseen — se on ehkä yhtä järkevää." Mutta Doris oli välttämättä tahtonut. No, ei ollut tapahtunut muuta kuin että he olivat kaikki neljä kastuneet likomäriksi — ja että Aksel oli tullut näkemään, että vuono saattoi olla varsin ikäväkin. Mutta hän oli huomauttanut siitä, kun he illalla menivät yläkertaan nukkumaan: "Sinä olet kovin varovainen, Torkild — tyttölapset eivät totisesti ole arkalasta kotoisin." Ja Torkild oli vastannut: "Niin, kun ei osaa purjehtia, niin ei koskaan pelkää."

Mutta hänen ja Akselin välit olivat tulleet viileämmiksi tuon purjehdusretken jälkeen. Ja kohta sen jälkeen kun Rose oli matkustanut takaisin Vermlantiin, oli Aksel lähtenyt tuntureille. Suunnitelmaa, että he asuisivat yhdessä Kristianiassa, ei koskaan enää mainittu; mitään puhumatta oli kumpikin asettunut omaan täysihoitolaansa.

Torkildilla ei ollut kerrassaan mitään aihetta olla mustasukkainen veljelleen. Mutta hän oli.

"Minne te sitten menitte eilen illalla?" kysyi Torkild, kun he kävelivät Karljohanille päin.

"En —" Rose hymyili hiukan. "Minä en tosiaan ole koskaan ollut Peilisalissa — en ole muuten ollut Teatterikahvilassakaan koskaan ennen."

"Vai et." Torkild hymyili. "No sitten menemme siis Peilisaliin." Hän tunsi jonkinlaista pettymystä sitä sanoessaan. Sehän saattoi olla kerrassaan yhtä hyvä — hän oli vain ajatellut koko ajan, että he menisivät Teatterikahvilan yläkertaan. Mutta hänellä ei ollut halua mennä sinne, kun Rose oli ollut siellä Akselin kanssa eilen.

"Mutta kuules, Rose", sanoi hän, kun he olivat istuutuneet. "Nyt meillä on vain kaksi tuntia — eikä sitäkään. Etkö voi lähteä kanssani teatteriin illalla, niin menemme sitten jälkeenpäin johonkin, missä voimme istua ja jutella kunnollisesti yhdessä —"

"Minun mielestäni sinä olet kyllin sievä noinkin", sanoi Torkild.
"Kaulus pukee sinua. En ole nähnyt sinulla sellaista ennen —"

Rosessa oli jotakin vierasta tuossa äärettömän arkipäiväisessä puvussa — hänellä oli harmaa- ja siniraitainen väljä pusero kauluksineen ja kravatteineen ynnä tumma kävelyhame. Torkildilla oli muuten aina ollut sellainen vaikutelma, että Rose oli puvultaankin toisenlainen kuin muut — siitä pitäen kun hän pienenä juoksenteli äitinsä antamissa kummallisen kirjavissa puvuissa, aina viime vuosiin asti, jolloin he näkivät toisiaan vain kesälomalla, jolloin Rose aina kulki vaaleaan puettuna ja avokauloin. Kun Rose puhui, tuntui Torkildista siltä kuin pään liikkeet solakan, paljaan kaulan nenässä ja kurkun hieno kaari olisivat antaneet lisäpainavuutta hänen sanoilleen. Ne vaatteet, joissa Rose nyt istui tuossa, olivat vakavat ja tavalliset kuin rivisotilaan univormu. Mutta univormun tavoin ne mukautuivat ruumista myöten juuri niin paljon, että hänen vartalonsa voimakas ja pyöreä solakkuus tuli ilmi. Ja Torkildista tuntui, että tuo tavallinen puku vain tehosti Rosen kasvojen erikoisleimaa — jakaukselle kammattujen, tummankeltaisten hiusten alla olevaa leveää, valkoista otsaa, täyteläisten, valkoisten, hiukan verkkaan nousevien ja laskevien luomien varjostamia viileitä, teräksenharmaita silmiä. Omituista oli Rosen kasvoissa vastakohta muuten puhtaasti lapsellisen pyöreiden ja pehmeiden piirteiden, terveen punaisen ja valkoisen ihon, sekä toiselta puolen kiinteästi kaartuvien kulmakarvojen ja harvinaisen kauniin, omituisen suun välillä. Se oli verrattain iso, mutta terveen punainen ja teräväpiirteinen, ylähuulen kaari oli puhdas, alahuulen alla oli pieni hekumallisen suloinen kuoppa niinkuin vanhoissa venuspäissä.

Ja kasvojen terveen aistillisuuden vastakohtana oli silmien viileä ja tyyni katse. Ruumiin solakan pyöreyden vastakohtana suuret laihat kädet. Ne olivat muodoltaan hienot ja pitkulaiset, mutta jänteet ja rystyt näkyivät, eivätkä sormet olleet suippenevat, vaan päättyivät isoihin, soikeihin kynsiin. Torkildin omat kädet olivat pitkä ja kapeat, mutta aivan erilaiset kuin Rosen; Torkildin käsissä suonet kuulsivat sinertävinä ihon alta, ja kynnet olivat suipot ja uurteiset.

Torkild tiesi näyttävänsä heiverältä. Tavallaan hänellä oli hyvä vartalo, pitkä ja solakka ja norja, mutta hän oli vähän litteärintainen ja olkapäät olivat liian luisut. Ja tiheää, mustaa hiuspeitettä vastaan näytti hänen valkoinen hipiänsä sairaalloisen hennolta, siniset silmät olivat liian vaaleat ja suu liian punainen ja täyteläinen; kapea, suora nenä oli liian lyhyt — se, että leuka oli leveä ja voimakas, ei voinut poistaa kasvoilta heikkouden leimaa.

Sisar oli hänen näköisensä — ja hän tunsi epämiellyttävää levottomuutta ajatellessaan, millaiselta tämän täytyi näyttää muiden silmissä — ärsyttävältä ja turvattomalta.

Mutta Aksel ei ollut heidän näköisensä — hän ei näyttänyt heiverältä. Hän oli lyhyt kasvultaan, varmastikaan ei täysin Rosenkaan mittainen. Mutta hän oli tiivisrakenteinen ja lihaksikas — Torkild muisti veljen käsivarret heidän miekkaillessaan ja hänen pienet, leveät, voimakkaat kätensä. Ja Akselilla oli isän matala, leveä otsa ruskean kiharatukan alla ja isän kellanruskeat silmät, hänen leveä voimakas nenänsä ja hänen pitkä ja suora, kapeahuulinen suunsa. Akselin kasvot myös punoittuivat ja päivettyivät yhdestä ainoasta purjehdusretkestä, kun sitävastoin hän itse saattoi venyä vuonolla päivän toisensa jälkeen kevätauringonpaisteessa tai viikkomääriä tuntureilla, ilman että hänen kalpealle iholleen tuli muuta kuin haalistuneen kellertävä häive.

Olikohan Rose pannut merkille — tai tuntenut — hänen ja hänen veljensä välistä erotusta? Oliko hän nähnyt sen jo kesällä — ja oliko hän itse nähnyt sitä — että veli oli voimakkaampi, taistelukuntoisempi? Voiman täytyi varmasti miellyttää Rosea, joka itse oli niin terve —. Tämäköhän se teki Torkildin mustasukkaiseksi Akselia kohtaan, vaistomaisesti ja vastustamattomasti?

"Niin —" Rose hymyili vähän. "Oikeastaanhan en ole koskaan asunut pääkaupungissa, näetkös. Mamman luona asuminen ei ollut asumista Kristianiassa —"

"Minähän en todella tunne täällä yhtään ihmistä. Tiedätkö kuka asuu meidän täysihoitolassamme — neiti Antonsen, joka oli kirjanpitäjänä Lande & Ludvigsenillä, muistathan, siellä missä minulla ensiksi oli paikka. Ajattele, että minä tulin niin iloiseksi tavatessani hänet — hän olikin muuten hyvin suloinen minulle. Ja kun hän kertoi vanhoista sikäläisistä tovereista — hän on siellä vielä itse — niin en tiedä, oli ihan kuin ne olisivat olleet rakkaimpia ystäviäni kaikki tyynni, vaikka enhän minä ollut lainkaan yksissä heidän kanssaan siihen aikaan — mutta nehän ovat miltei ainoat ihmiset, joita tunnen. Minä huomasin muuten, miten vanhaksi minun on täytynyt tulla — siihen aikaan minusta tuntui, että Anna Antonsen oli ihan ikäihminen — ja nyt kun me molemmat olemme tulleet viisi vuotta vanhemmiksi, tuntuu minusta melkein kuin olisimme yhdenikäiset —.

"Tuollainen naisten täysihoitola on muuten koomillinen kokoomus. Minun huoneeni vierashuoneessa asuu muuan bergenitär, en muista hänen nimeään. Ajattele, tänä aamuna hän tuli sisään minun pukeutuessani, hän tahtoi lainata joitakin hiusneuloja. Ja sitten hän istahti ilman muuta, ryhtyen katselemaan kapistuksiani, kyseli kaikista valokuvistani — 'ovatko nämä heiloja', sanoi hän, 'ai kuinka nättejä poikia' — ne olivat sinun viimeinen kuvasi ja sitten Bengt Stenbockin kuva univormussa — eikö se ollut koomillista?"

Rose pani kätensä vastakkain ja hymyili viekkaasti: "Totta puhuakseni — en minäkään muuten pidä. Myönnän, että olin asettanut hänen kuvansa esiin — niin, siksi että hän minunkin mielestäni oli sievä poika — noin kylläkin koristeellinen — univormuineen ja kaikkineen. Mutta kun tuo bergenitär sen sanoi —"

Jollei Rose ollut maailman suloisin tyttö, niin —. Nythän he tulisivat menemään yhtä matkaa konttoriin melkein joka aamu — luonnollisesti! Torkild johtui äkkiä ajattelemaan tätä. Sehän oli selvää, hän saisi nähdä Rosen joka päivä; hän saisi tämän mukaansa sunnuntaisin, he olisivat kuin ennen muinoinkin, Rose tulisi juttelemaan hänen kanssaan niinkuin hän oli jutellut hänelle heidän ollessaan puolikasvuisia. Heistä tulisi taasen he kaksi — heillähän ei kummallakaan ollut ketään muuta. Hän oli Rosen — ja Rose oli hänen, vaikkei hän tiennyt sitä vielä. Hänen ihana impyensä!

"Briten kyllä — minä pidän hirmuisesti Britenistä. Ja muuten on Bengtissäkin paljon sellaista, mistä pidän hurjasti. Mutta —" Rose etsi hiukan sanoja. "Niin, ymmärräthän, Bengt ei tietysti merkitse minulle mitään, paitsi juuri sitä, että hän on Britenin veli —"

"Ja sinä merkitsit tietysti koko lailla enempää kuin Britenin ystävätärtä —"

"Etkö voi ymmärtää, että kun tuo bergenitär sen sanoi — niin minusta tuntui, että oli noloa — minusta tuntui, että oli vähän, en tiedä miksi sitä sanoisin — pitää esille asetettuna sellaisen miehen kuvaa, josta en välitä sen enempää, vain senvuoksi, että hänellä oli kauniit kasvot ja komea univormu —"

"Mutta Rose — eihän minua heitetä ulos, eihän — siksi että olen vain ystävättären veli — ja bergenitär kutsuu minua sieväksi pojaksi —"

"Tiedäthän hyvin, Torkild, että minusta on aina tuntunut, että olin oikeastaan paljon enemmän sinun ystäväsi kuin Doriksen."

"Nuo ovat kauniita sanoja, Rose. Saanko suudella sinua kädelle niiden vahvistukseksi?"

Rose nosti päänsä ja katsoi häneen vähän epävarmana; ikäänkuin tahdottomasti hän laski kädet helmaansa. Torkild sanoi joutuisasti:

"Kuulehan, en tahdo kiusata sinua sillä, minkä tiedät. Minä sitoudun olemaan puhumatta siitä puoleen vuoteen. Tahdotko silloin olla yhdessä minun kanssani — ja olla panematta minua laatikkoon tai sulkematta minua niin sanoakseni albumiin vanhojen entisaikuisten valokuvien joukkoon —. Emmekö voi olla ystävykset niinkuin ennen vanhaankin — silloinkuin olimme lapsia ja aivan nuoria — kun äitisi eli —."

"Oi Torkild. Tiedäthän, että minä pidän hirmuisesti sinusta. Minä en pidä kenestäkään muusta ihmisestä niin paljon kuin sinusta. Mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat — minä tiedän ihan varmasti, etten tule koskaan pitämään sinusta sillä tavalla. Minä melkein toivoisin voivani. Mutta tahtoisin mieluimmin, että ymmärtäisit, miten asia on. Sinuthan minä olen tuntenut melkein koko ikäni ja pitänyt sinusta aina — samalla tavalla kuin pidin äidistä — samoin kuin olisin pitänyt veljestä, jos minulla olisi sellainen ollut. Oi, mutta Torkild —." Rosen nuoret kasvot muuttuivat äkkiä, suloisen ja tuskallisen aistillisuuden piirre tuli täyteläiseen suuhun, ja silmäluomet painuivat alas:

"Minä tiedän, että voisin pitää jostakin aivan toisella, toisella tavalla. Minä tiedän, että voin tuntea jotakin, jota en ole koskaan ennen tuntenut —. Ja minä kaipaan sitä — kaipaan jotakin, joka muuttaisi minut. Minähän olen ollut aina sama ja sama. Minä en tule toiseksi, kun olen yhdessä sinun kanssasi —.

"— Kun tapasin Bengtin, ajattelin, että ehkä se oli hän —. Siksi minusta tuntuikin tuo valokuvajuttu niin iljettävältä — uh —.

"— Oi Torkild —" Rosen ääni kävi äkkiä heikoksi ja valittavaksi —. "Ajattele, kuinka minun elämäni on aina ollut samaa. Mamma kuoli ja minä jouduin asumaan täysihoitolassa vieraiden ihmisten keskellä, ja minä sain tuon paikan Ruotsissa ja menin sinne — mutta se oli samaa — samaa yhä edelleen, ymmärräthän. Oi Torkild, ajattele, ettei minulle koskaan ole tapahtunut mitään —."

"Niin, Rose. Mutta minä olen myös tuntenut sinut aina, tiedätkö. Ja ainoa asia, joka on minulle tapahtunut ja joka on niin paljon, ettei minulle voi tapahtua mitään, mikä muuttaisi minua enää — on se, että opin rakastamaan sinua. Se muutti minut, ja se muutti sinut minun silmissäni, ja minun oma lapsuuteni tuli uuteen valaistukseen ja samoin tulevaisuuteni ja koko maailma — kun näin, että rakastin sinua, jonka olen tuntenut ja josta olen pitänyt aina. Sellainen ei tule ulkoapäin, toisista ihmisistä — mikä tapahtuu, tapahtuu ihmisessä itsessään —.

"Mutta en tahdo puhua enempää siitä. En tahdo kiusata sinua. Ja kun olet minun kanssani, tulee sinun muistaa, että sinä olet minulle paljon muutakin kuin se, jota rakastan.

"Muista, että sinun äitisi oli minulle yhtä paljon kuin oma äiti-raukkani —."

Tarjoilija toi samassa kahvin. Rose kaatoi kuppeihin, ja he istuivat hetken puhumatta. Kunnes Rose kuiskasi kuin tahtomattaan:

"Kuvittelen mielessäni, että jonakin päivänä kohtaan jonkun, ja silloin koko olemukseni sanoo: mene hänen luokseen, tee kaikki mitä hän tahtoo — sinä olet hänen omaisuuttaan niinkuin sormus hänen sormessaan, hän voi ottaa sinut ja pitää sinut, tai hän voi panna sinut syrjään — mutta sinä olet hänen —."

"Siispä en puhu enempää siitä. Tahdotko sitten lähteä Frognerin karjatalolle minun kanssani tänä iltana —?"

"Vanhoina ystävinä —" Rose yritti myös hieman varovasti hymyillä: "kyllä, kiitos."

"Ja saankos suudella kättäsi — vanhana ystävänä — sopimuksen johdosta —."

Rose ojensi hänelle kätensä ja katsoi häneen vakavana ja hämillään, kun hän kumartui ja suuteli sitä. Mutta Torkild nauroi ylimielisesti.

VI.

Torkild pysähtyi alhaalla jäällä ja odotti hiukan jännittyneenä Rosea. Tämänpäiväisellä vitilumella oli Rose suoriutunut mäistä, mutta hän kaatuisi varmaan viime painanteessa.

Rose tulla suhisti esiin kuusien välistä — lumipyryn keskellä, hän karasi sauvallaan minkä jaksoi. Ensimmäisen painanteen hän sivuutti hyvin, toisessa hän horjahti pahasti eteenpäin ja huitoi käsivarsillaan — kas niin, nyt hän kai kaatuisi nenälleen — ei — hänpä selviytyikin.

"No nyt sinä voit sanoa, että olet laskenut pystyssä Tryvandinmäet", sanoi Torkild.

"Niin, mutta kyllä tämä kerta taitaa jäädä ainoaksi", vastasi Rose alakuloisesti.

"Juuri noin sinun ei pidä uskoa — sinä kaadut vain siksi, kun koko ajan odotat kaatuvasi. Eikä pidä aina noin ratsastaa sauvallaan —."

"Niin", sanoi Rose mukautuvasti. Hän vastasi auliisti myöntäen kaikkeen mitä Torkild sanoi, kun he olivat yhdessä hiihtämässä, ja heitti kuperkeikkaa surematta vähimmänkin aiheen sattuessa.

"Minä tahdon mieluummin hiihtää sinun rinnallasi. On niin kaunista katsoa tuoretta, puhdasta hankea pitkin —."

"Niinpä kyllä — kun et vain väsyisi siten liiaksi — sinun on siinä raskasta kahlata, näetkös."

He hiihtivät äänettöminä, katseet tähdättyinä suksiparien kärkiin, jotka kyntivät syvää, pehmeää lunta. Sauvat upposivat koskemattomaan valkeaan pintaan ja singauttivat ylös joka otteella pieniä valkeita nokareita. Koko päivän oli satanut lunta, ja yhä oli taivas lyijynraskaana uhaten antaa lisää — järveä ympäröivät harjut olivat usvanharmaina valtavista kinoksista, jotka peittivät ja painoivat puita.

Järven poikki ei näyttänyt kulkeneen ketään, ainakaan viime tunteina. Eikä ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä, paitsi kahta pientä mustaa miestä, jotka etenivät nopeasti toista törmää ylös ja hävisivät metsään.

"En, luulen niiden olleen Kjendlin poikia. Toisilla on varmasti mukanaan myöskin Betzy ja Aagot. Ja hehän kulkevat aina Frognen karjatalon kautta —."

Sitten Rose ja Torkild jälleen hiihtivät ääneti. — Oli lauantai-ilta huhtikuun lopulla ja lumi oli juuri parahiksi niin tuoretta, ettei se takertunut suksien pohjiin. Metsässä olivat nuoret koivut taipuneet ladun yli latva lumeen hautautuneena. Ja tuon tuostakin he saivat niskaansa kuusista varisevaa lunta.

Ilma pimeni joutuisasti. Harjunlaelle tullessaan he saattoivat juuri erottaa lammen häämöttävän pienenä vaaleampana läikkänä vaaleanharmaassa pimeydessä. Majassa ei ollut valoa, nähtävästi he olivat ensimmäiset.

Kun Torkild avasi oven, lemahti ilma jäätävänä ja koleana heitä vastaan pimeästä huoneesta. Hän sytytti kattolampun ja alkoi puuhata tulta takkaan.

"Hitto kun eivät ole vielä tulleet — täällä on niin koiramaisen kylmä, ja sinä olet märkä —."

"Mutta pian täällä tulee parempi olla", lohdutti Torkild. "Istu tuohon takan ääreen nyt ja muuta kuivaa jalkoihisi, sillaikaa kun minä menen vettä hakemaan —."

Kun Torkild tuli takaisin, oli Rose alkanut purkaa selkäreppuja.
Torkild nouti kahvipannun ja paistinpannun.

"Nyt sataa taas lunta. Me voimme keittää tässä, niin ei minun tarvitse virittää tulta hellaan. Vai tahdotko, että odotamme kunnes toiset tulevat?"

"En, minkätähden? — Ehkä eivät toiset tulekaan", sanoi Rose hetken perästä.

"Ei." Rose vastasi nopeasti ja punastui. Ja hän kysyi kääntääkseen puhetta: "Millä voin auttaa sinua?"

"Kiitos, jos tahdot paistaa kotletit, niin minä katan pöydän. Me voimme siirtää pienen pöydän tähän takan luo ja syödä siltä, eikö niin?"

Torkild nouti keittiöstä lautaset ja kupit ja kattoi sillaikaa kun Rose valmisti ruokaa. Olihan joutavaa välittää siitä — mitäpä se tekisi, jos hän ja Torkild jäisivätkin tänne kahden yöksi. Jos eivät toiset tulisi huomennakaan, niin voisi sekin juuri olla hauskaa. Ainakin Rose toivoi saavansa olla erillään neiti Helsingistä — hänestä hän nyt ei kerta kaikkiaan pitänyt —.

Kuitenkaan ei keskustelu ottanut oikein sujuakseen. Torkild istui mietteisiinsä vaipuneena — eikä ollut Rosen asia pitää pientä keskustelua kaikenlaisista tyhjänpäiväisyyksistä käynnissä. Kun he siis olivat syöneet ja korjanneet pöydän, istuivat he molemmat ääneti, tupakoiden ja katsellen takkavalkeaan.

"Eikös se ollut marraskuun kahdestoista päivä, jona sinä tulit tänne kaupunkiin —?"

"Oli", sanoi Rose hiljaa. Ja hän katsoi alas ja lisäsi: "Minä istuin juuri ajatellen samaa —."

"Ei, ei — ei sinun pidä luulla, että tahdon käyttää hyväkseni tilannetta. Minä en tahdo puhua siitä nyt."

"Miksi emme puhuisi?" Rose ei edelleenkään katsonut Torkildiin. "Siitä on nyt yli kuusi kuukautta. Ja on parempi puhua siitä, kun kerran kumpikin ajattelemme sitä. Olen johtunut ajattelemaan, etten tehnyt aivan oikein ottaessani sen vastaan silloin. Olen ottanut sinulta vastaan kaikkea mahdollista — ystävyyttä ja toveruutta — ilman sinua olisin ollut kauhean yksinäinen tässä kaupungissa, minusta olisi hirveää olla ilman sinua. Mutta sehän ei ole tasapuolista — kun minä tyydyn siihen, että kaikki välillämme on nykyisellään, enkä toivo mitään muutosta — ja sinä taas toivot —"

"Kyllä, Rose, sinä teit siinä oikein. Ethän voine ajatella muuta kuin että minä olen iloinen joka kerrasta, kun saan nähdä sinua ja olla seurassasi. Voitko ajatella, etten olisi iloinen ollessani sinun kanssasi täällä tänä iltana — vaikka en voikaan olla ajattelematta, että tämä ilta voisi olla vielä tuhat kertaa parempi —.

"Herra Jumala, Rose — eihän meidän välimme voi olla lopussa — et kai toki tarkoita, että meidän kahden olisi erottava ja tultava vieraiksi toisillemme — kaiken sen jälkeen mitä olemme eläneet yhdessä — vain senvuoksi, että minä sanon: minä rakastan sinua, ja sinä vastaat: minä en rakasta sinua —.

"Jumala tietää, että minä rakastan sinua. Että haluan omistaa sinut kokonaan. Mutta älä unohda, kuinka paljon sinua ja sinulle kuuluvaa minä omistan jo ennestään — ja että sinä omistat kokonaan minut. — Meidän välillämme on jotakin, mitä ei voida koskaan hävittää. Vaikkapa menisit ja antaisit itsesi toiselle — niin etkö tuntisi, että joku osa sinusta kuuluisi minulle — sinä et voisi pyyhkäistä minua pois elämästäsi, vai voisitko —?"

Rose veti äkkiä raskaasti henkeä. Ja hän kohotti päänsä ja tuijotti
Torkildiin sekunnin verran omituisen huumautunein silmin:

"Torkild —" Rosen äänessä oli tukahdutettua rajuutta. "Kyllä, minä luulen — niin äärettömän paljon kuin onkin sitä, mistä puhut, kaikkea mitä on ollut meidän kahden välillä — niin luulen, että se päivä voisi tulla, joka pyyhkäisisi kaiken sen pois elämästäni!"

Hän käänsi päänsä poispäin, ja hänen kätensä tarttuivat lujasti tuolinnojiin.

"Juuri sehän siinä minun omasta mielestäni onkin kammottavaa, Torkild. Minä tunnen, että niin voisi käydä — ja minä toivon, että se tapahtuisi. Minä ikävöin sitä!"

He jäivät istumaan vaiti molemmat. Tuli rätisi haloissa, kuului heikko, hauraasti rusahtava ääni, kun palanut puu lusahti kasaan. He eivät katsoneet toisiinsa — mutta kun Torkild kumartui eteenpäin ja kohensi tulta, lisäten siihen uusia kalikoita, tuijotti Rose hänen kasvoihinsa. Tiukasti sulkeutunutta suuta, silmäripsien tummaa varjoa poskella — kuinka kaunis Torkild oikeastaan oli. Ja äkkiä Rose virkkoi hiljaa:

"Minä en voi sille mitään. Olen väsynyt itseeni — siihen, että aina olen yksin itseni kanssa. Jos minä nyt tulisin sinun luoksesi — antaisin sinun suudella ja syleillä itseäni ja pyytäisin sinua ottamaan minut syleilyysi —" Rose piirsi kaaren kädellään — "niin meidän välillämme olisi sittenkin jotakin, ikäänkuin minun ympärilläni olisi kuori —. Ja on kauheata tuntea sellaista, etkä sinä voi temmata minua irti itsestäni — mutta minä en voi olla toivomatta, että tulisi joku, joka voi."

"Tapahtukoon mitä tapahtuukin, Rose — niin minä rakastan sinua. Enkä tule koskaan toivomaan, etten sitä tekisi."

Torkild makasi valveilla ja rauhattomana. Rose varmaan oli jo kauan sitten nukkunut rauhallisesti alhaalla pienessä kamarissa.

Oli totta, mitä Torkild oli sanonut. Hän oli iloinen joka kerta ollessaan Rosen seurassa. Heidän suhteensa oli tällaisenaankin parempi kuin ei mitään — mutta aina oli Torkild kuitenkin itse asiassa pitänyt sitä väliaikaisena. Tosimielessä ei hän ollut koskaan hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän voittaisi Rosen lopulta omakseen —. Saatikka sitä, että tulisi toinen —.

Nyt tänä yönä hän tunsi ensi kerran pelkoa, että hän voisi todella menettää Rosen —. Ja hän tiesi, ettei hän kestäisi sitä, ja hänestä tuntui, että hän kykenisi mihin tahansa saadakseen Rosen —. Kaikki keinot olisivat hänelle yhtä hyviä —.

Kulkea odotellen rehellisen, uskollisen lapsuudenystävän lailla — sen hän oli voinut tehdä niin kauan kuin hän uskoi, ettei Rose tiennyt mitä rakkaus oli. Hän oli tottunut edelleenkin näkemään Rosen rouva Wegnerin hiljaisten huoneiden lapsena, pikku tyttönä, joka leikki elämän rantaäyräällä, poimi kaikkea mitä aallot huuhtelivat rantaan, katseli sitä tutkivin, valppain silmin, järjesti ja talletti mieleensä. Torkild luuli, että hän oli rauhallinen, ettei hänessä ollut vielä herännyt kaipuu elää itse — ja että kun se heräisi, niin hän, Torkild, olisi siinä —.

Mutta Rose tiesi, mitä rakkaus oli — uudestaanluoja, uuden luoja, mullistaja. Torkildille se oli luonut uudestaan hänen onnettoman lapsuutensa viehättäväksi saduksi. Rose kaipasi sitä luomaan hänelle uuden maailman. Niinpä niin — hänen täytyi kai kaivata sitä. Hän oli saanut elää lapsuutensa ansarissa, nuoruutensa hän oli saanut raataa työssä, joka kiihoitti hänen hermojaan antamatta hänen tarmolleen tilaisuutta purkautua, ja tie oli suljettu häneltä siihen työhön, jossa hän voisi käyttää ruumistaan ja omia aivojaan, hänellä oli odotettavissa vain yksi, joka saattoi täyttää hänet tietoisuudella siitä, että hän eli — eli jokaisella olemuksensa kuidulla ja säikeellä, jokainen kyky jännitettynä yhtä päämäärää kohti, jonka vuoksi maksoi vaivan taistella, jokainen tunne kohonneena äärimmäiseen tehoonsa —.

Rose kaipasi siis —. Pois hänen luotaan, koska hän oli ollut Rosen elämässä aina — tuossa pienessä hiljaisessa elämässä, joka ei koskaan vedonnut mihinkään Rosen olemuksen käyttämättömiin voimiin. Jonakin päivänä kaipaus ottaisi hänet valtoihinsa — hän saattoi huumautua, niin että nuo kylmät, kirkkaat silmät hämmentyisivät — silloin hän voisi joutua ensimmäisen vastaantulijan saaliiksi. — Tai väsyisi hän omaan kaipaukseensa, joka ei koskaan löytänyt päämääräänsä — ja silloin voisi Torkildista tulla se, jonka hoiviin Rose väsyneenä antautuisi —.

Torkildkin voisi ottaa Rosen yllättämällä —. Niin, hän tiesi, että se voisi tapahtua. — Herra nähköön, pelihän oli täydessä käynnissä heidän välillään. Torkild ei tiennyt, pelasiko hän rehellisesti. Rosessa ei ollut vilppiä. Hänen luottamuksensa Torkildiin oli rajaton. Hän oli sanonut, että kaiken heidän välillään olevan hän oli valmis antamaan pois sen hyväksi, jota hän ei tuntenut. — Torkild — hän tiesi tahtovansa vain yrittää sulkea Rosen hänen omaan pieneen maailmaansa — ja ottaa hänet sinä hetkenä, jolloin hän väsyisi kaipaamaan — kauemmin.

Torkild ei jaksanut maata kauempaa tätä ajatellen. Oli parasta mennä alas ja ottaa joku kirja — hänellä oli täällä kirjoja, koska hän ja Helsing olivat olleet yksin täällä majassa nyt kevätkelin viime sunnuntaipäivinä.

Mutta kun hän palasi ylös kirjoineen, olikin liian kylmä maata lukemassa. Hän kietoutui villapeitteeseen ja koetti nukkua.

Rose makasi nukkumassa alhaalla. — Tänä iltana pimeässä, kun he seisoivat viimeisen mäentöyryn alla ja hän tuki Rosea — aina milloin hän hiihtoretkillä auttoi Rosea ylös — ah, tuo Rosen ihanan, solakan, kiinteän ruumiin lyhyt kosketus —.

Tehdä avoin yritys Rosen yllättämiseksi — siinä oli vain se, että Torkild ei uskaltanut. Hän ei uskaltanut panna vaaraan Rosen luottamusta — sillä juuri tuon hänen luottamuksensa avulla hän aikoi hiipiä Rosen kimppuun —. Se ei ollut parempaa kuin väkivalta —. Se oli vain raukkamaisempaa —. Sillä hän tiesi, tänä yönä hän tiesi niin kamalan varmasti, ettei Rose koskaan tulisi hänen omakseen siksi että hän olisi se, jota hän kaipasi —.

— Toivottavasti ei syntyisi mitään ikävää puhetta siitä, vaikka tulisikin tiedoksi, että he olivat olleet kahden täällä tänä yönä. Lundin ja Helsingin puolesta hän ei pelännyt. Mutta Betzy, Betzy — toivottavasti hän ei tullut. Silla Betzy ei tietenkään voisi pitää kiinni kirsikkasuutaan —.

Torkild nukkui myöhään, ja herättyään hän kuuli kaikkein ensimmäisenä alhaalta tuvasta Betzy Helsingin äänen. Betzy jutteli Rosen kanssa.

"Ei, ei takaltanut silloin kuin me tulimme", sanoi Rose, "no ei ollut juuri mikään hyväkään keli. Mutta tiedättehän, etten minä välitä, vaikkei niin tuulen tuppurissa mentäisikään."

"Kas siinäpä hän tosiaan on", huusi Betzy. "Lorens ja Nils vannoivat, että sinä nukkuisit tänään kellon ympäri, mutta minä sanoin, että kunhan se kahvin haistaa, niin kyllä se tällä kertaa tulee, sanoin minä."

"No olettepas te näppäriä tyttösiä", haukotteli Torkild; Rose, Betzy
Helsing ja Aagot Holm-Hansen olivat laittaneet aamiaispöydän valmiiksi.

"Neiti Wegnerille siitä tulee kunnia, hänellä oli kahvi tulella, kun me tulimme —."

"Niin katsos, minä olin tansseissa eilen illalla", — Betzy johti puhetta. "Minä sanon teille etukäteen, että kun olen syönyt, niin menen sisään ja panen maata ja nukun sitten koko päivän. Mutta sitten oli äiti niin kärtyinen aamulla, ja siksi minä en viitsinyt olla kotona tänään, ja niin lähdin kuitenkin, kun toiset tulivat minun kauttani —."

"Uh ei, siellä oli niin typeriä herroja. Kuulkaas, sanokaas tunnetteko luutnantti Løkkeä, Finn Løkkeä — ajatelkaa, että se mies luulee minun olevan kaistapäisen. Hän oli nähkääs niin hurjasti pihkaantunut minuun koko illan, ja sitten hän tahtoi välttämättä saattaa minut kotiin, ja minä annoin hänelle luvan, miksikäs en olisi suonut sitä pientä iloa poloiselle. Mutta sitten, luvallanne sanoen, hän tahtoi välttämättä suudella minua —."

"Niinpä kai", sanoi Nils Lund. "Sinä soit kai tietysti hänelle senkin pienen ilon!"

"Uh, suus kiinni, poika. On merkillistä, Nils, ettet sinä koskaan voi käsittää, ettei sinun pidä yrittää olla huvittava, se ei sovellu sinun äänellesi. — Ei, minä sanoin hyvin arvokkaasti, että periaatteellisista syistä en suutele herroja, joitten kanssa en ole sinät —." Betzy nauraa helisti itsekin. "Torkild, sinun pitäisi aina kulkea puettuna valkoiseen villapaitaan, sinä et tiedä kuinka kaunis sinä olet siinä. Oi neiti Wegner, sanokaa, että hänen pitää aina olla puettuna valkoisiin — on kerrassaan hauskaa nähdä niin kaunista. — Minä istun sinne sinun viereesi, Torkild, sillä sinä leikkaat leipää niin ihastuttavasti. Nils ja Lorens ne leikkaavat sellaisia möhkäleitä, ettei niistä voi haukatakaan —."

Torkild oli vuokrannut majan yhdessä Lundin, Helsingin ja Fjeldin kanssa. Noilla kolmella muulla se oli ollut jo pari vuotta, ja koko joukko heidän ystäviään, ja ystävättäriään oli siellä vakinaisina vieraina, kun hän tuli mukaan. Ja Betzy-ystävätär hallitsi siellä niinkuin olisi ollut koko majan omistaja. Hän oli jonkinlainen serkku Lorens Helsingille, ja Albert Fjeld oli sitäpaitsi rakastunut häneen korviaan myöten.

Torkild oli tavannut hänet varhain syksyllä, ennenkuin Rose oli tullut kaupunkiin. Ja he olivat tanssineet yhdessä, ja Betzy tanssi loistavasti, ja hän oli heti ilmoittanut pitävänsä Torkildista ja ehdottanut sinuttelua — koska hän sinutteli kaikkia muitakin majan osakkaita.

Torkildkin piti hänestä — oikein paljon tavallaan. Betzy oli kieltämättä sangen lystikäs, ja hän oli heti ensi hetkestä pitäen ottanut Torkildin pulppuavan puheliaisuutensa esineeksi tavalla, joka mairitteli häntä, koska Betzy oli se, jota kaikki muut hakkailivat. Hän oli kaivannut Betzyä, kun tämä äkkiä oli tehnyt itsensä näkymättömäksi — hän oli löytänyt uusia ja parempia metsästysmaita, sanoi Lorens Helsing. Kun sitten Fjeld heti sen jälkeen matkusti Amerikkaan, oli koko hänen ystävättäriensä ja ystäviensä lauma melkein kokonaan lakannut käymästä majalla. Ja todellisuudessa Torkildista olikin mieluisempaa olla siellä vain Lundin ja Helsingin seurassa. Niin, he olivat kaikki kolme yhtä mieltä, että oli oikeastaan varsin hauskaa saada olla rauhassa majalla.

Varsinkin Rosen tultua oli Torkild ollut iloinen siitä, että tuosta humusta oli tullut loppu. Sillä siihen ei Rose kieltämättä olisi lainkaan sopinut. Mutta Lund ja Helsing olivat mukavia poikia; Rose piti heistä, ja he pitivät hänestä, olipa Nils Lund jonkunverran rakastunutkin Roseen, mutta hän kunnioitti Torkildin vanhempia oikeuksia, eikä Torkildille johtunut mieleenkään olla mustasukkainen Lundille. Ja Rose seurasi heitä urhoollisesti suksilla Kikutiin ja Kobberhaugeniin, laski alas mistä hyvänsä silmää räpäyttämättä, heitti kuperkeikkaa ja nauroi omalle mahdottomuudelleen — hänellä oli tuskin ollut suksia jaloissaan ennen, sillä hiihtämistä oli hänen äitinsä pitänyt kovin hengenvaarallisena ja kieltänyt sen ankarasti. Ja toiset nauroivat hänelle ja toruskelivat, mutta eivät ottaneet sitä kovinkaan pahakseen, sillä Rose ei koskaan ruikuttanut eikä ollut vastuksiksi. Heillä neljällä oli ollut oikein hauskaa tämän talven aikana.

Mutta sitten eräänä helmikuun päivänä oli Betzy sukeltanut jälleen esiin, tietysti välttämätön Aagot kintereillään. Ja sitten hän oli ollut tunturilla heidän luonaan melkein joka sunnuntai.

Ensi päivästä alkaen oli hiljainen, selvästitunnettu vastenmielisyys vallinnut molempien nuorten tyttöjen välillä. Se on, Betzy oli aina ylitsevuotavan ystävällinen Rosea kohtaan. Suloinen neiti Wegner, sanoi hän, ja toisinaan hän kutsui tätä myös Roseksi, ikäänkuin epähuomiossa, ja oikaisi sen ja pyysi anteeksi. Ja Rose sanoi, ettei se mitään tehnyt, mutta ei esittänyt sinuttelua. Hän oli huolitellun kohtelias ja huomaavainen Betzyä kohtaan eikä lausunut koskaan Torkildille tai muille, että hän paheksui neiti Helsingiä.

Mutta hiljaisuudessa hän paheksui tätä kiireestä kantapäähän, koko hänen olemustaan ja lörpötystään ja kaikkia hänen tekojansa.

Kaunis ei Betzy juuri ollut, mutta hän oli näköisä. Hänellä oli hiukan näppylöitä, ne näyttivät johtuvan ihon liiallisesta lihavuudesta, ja kasvot olivat niin pulleat, että silmät olivat ikäänkuin hiukan umpeenkasvaneet. Mutta nuo silmät hymyilivät aina, ja suu oli aivan pikkuruinen ja kerrassaan viehättävä, tukka vaaleankeltainen, hiukan rasvainen ja hapsottamaan taipuvainen, mutta sitä oli runsas määrä, lisättynä täytenutturoilla ja irtokiharoilla, ja hänellä oli pyöreä ja pullea, viehättävä pikku vartalo, hän tanssi hurmaavasti, liikkui suksilla varmasti kuin palkittu hiihtäjä, ja lisäksi hän oli neljästäkolmatta ikävuodestaan huolimatta seitsentoistavuotias kaikilta puheiltaan ja koko käytökseltään — ehkä mieleltäänkin, vaikka Torkild epäili sitä vähän. Hän epäili myöskin vähän, oliko Betzy varsin niin yksinkertainen ja viaton kuin oli olevinaan — se olisi ollut hiukan merkillistä siihen nähden, mitä kaikkea hän lörpötteli ja sitten päälle viserteli. "Hyvät ihmiset — oliko se sitten jotakin vaarallista — sanoinko minä jotakin hullua — hyi, te olette inhottavia —." Mutta hyvänen aika, olihan hän silti yhtä hauska, eihän hän jumalankiitos ollut hänen sisarensa tai mielitiettynsä —.

Ystävätär, Aagot, näytti myös politiikan vuoksi valitulta. Tosin Betzy oli joka tapauksessa kauhean kiltti Aagotille eikä koskaan halunnut lähteä mihinkään huvituksiin ilman että Aagot tuli mukaan. Mutta hän oli joka tapauksessa mainiona Betzyn etujen tehostajana. Ei silti, ettei Aagot olisi tanssinut vielä paremmin ja ollut yhtä näppärä suksilla. Mutta hän ei pannut kykyjään kerrassaan mihinkään käytäntöön — pienenä ja hentona ja kalpeana ja harvapuheisena hän seurasi Betzyä kuin tämän varjo. Väittipä Helsing vielä, että joka kerta kun Betzy rakastui, rakastui myöskin Aagot samaan kohteeseen, mutta vain Betzyn säestykseksi, hän ei koskaan toiminut omaan laskuunsa.

— "Mitä hiton haisevaa sinulla on päälläsi, Betzy?" huusi Helsing pöydän yli. "Hyi rakkari, mitä se on?"

"Sano, onko se totta — Torkild — onko se niin pahaa? Äiti sanoo sen olevan sellaista rumannaisen hajua, että en saa pitää sitä päälläni — minä sain sitä Larsenilta, kun hän tuli Pariisista, sillä on sellainen pitkä ranskalainen nimi, jota minä en osaa lausua. Torkild, onko se häijynnaisen hajua, haista?" Betzy pani kätensä Torkildin kasvoille.

Myöhemmin, kun Torkild meni keittiöön, oli Larsen siellä hihat käärittyinä ja pesi astioita. Torkildin nähdessään hän nauroi — pientä miellyttävää naurunhekotustaan.

"Ei, noita tyttöjä vain — on niin lystikästä, kun naiset ovat huonoissa väleissä pojan vuoksi —"

"Ei, kuules, nyt minä sanon niinkuin Betzy, että sinun ei pidä yrittää olla huvittava." Torkild vaikeni hetkeksi. "Jos tarkoitat, että Betzy koettaa ärsyttää Rosea, niin olkoon jukoliste minun puolestani —. Mutta hän näkee valitettavasti turhaa vaivaa."

"Haha. Liehittelepäs vain Betzyä, niin saat nähdä. Ainakin Rose piti hiton vähän siitä, että Betzy taputteli sinua —."

Lorua, toisteli hän itsekseen. Ei suinkaan asia niin hyvin ollut, että
Rose oli mustasukkainen Betzylle — vaikkei hän pitänytkään Betzyn
tuttavallisesta käytöksestä Torkildia kohtaan. — Muuten, saattoihan
Rose kyllä olla mustasukkainen, vaikkei ollutkaan häneen rakastunut —.

Ilma oli selvennyt — kalpea päivänpaistejuova lipui harjujen valkeita metsäaaltoja pitkin. Hän katsahti ylös — yksinäinen päivänsäde leikki valkoisissa viistoissa oksissa hänen yläpuolellaan, ja taivas sinersi heikosti korkeimmalta kohdaltaan, missä pilvipeite ikäänkuin suli ohueksi, ripsuiseksi harsoksi. Ympärillä metsässä putoili lunta kaiken aikaa oksilta pehmeästi tupsahdellen.

Suvesi myöskin hiukkasen. Silloin tällöin kuului joku pisara pudota norahtavan majankaton räystään alle.

VII.

Torkild ja Helsing istuivat portailla ja polttelivat. Tuntikausia he olivat istuneet ääneti — Helsing jalat koukussa leuan alla ja kädet polven ympärillä; Torkild istui niska kuistinpylvästä vasten ja tuijotti valoisalle yötaivaalle, ainoaan suureen tähteen, joka paloi ylhäällä, missä metsänlatvojen yläpuolella oleva valkoinen päärme tiheni hämäräksi vaaleaksi sineksi. — Oli toukokuun ilta, ja he olivat yksin majalla.

"Kuulepas laulurastaita", sanoi Helsing hiljaa. "Nehän käyttäytyvät kuin hullaantuneet tänä yönä —."

Kaikilta tahoilta metsästä kuului lintujen huhuilevia, lavertelevia ja riemuitsevia ääniä. Torkild kumartui eteenpäin ja nojasi leukansa käsiin. — Kunpa voisi heittäytyä pitkäkseen tuohon vihreälle, kostealle, tuoksuvalle nurmelle ja itkeä, itkeä. Koska maailma on niin yliluonnollisen kaunis tänä yönä, että se ikäänkuin koski sydämeen — oi, kunpa voisi itkeä sen pois, kunnes se olisi ohi ja ihminen nousisi ylös keveänä ja vapaana kuin lapsi, joka on saanut itkeä itkunsa loppuun. Tahi — tahi — upottaa puukon rinnan kipeään tuskaan, niin että se saisi vuotaa kuiviin ammottavasta, kuolettavasta haavasta —.

Hän katsoi jälleen ylös ilmaan — majankaton yläpuolella oli ikäänkuin hopeista valoa olisi kasteena tihkunut taivaankannelle.

"Niin — sen pitäisi kai huomenna olla täysillään", sanoi Helsing liikahtamatta. "Menisitkö vettä hakemaan —?"

Hän jäi seisomaan hetkeksi pienelle laiturille alhaalla lammen rannalla ja kuunteli veden pienenpientä lirinää hiljaisuudessa, kun se täysinäisistä sangoista sillalle läikkyen norui hiljaa sen lankkujen välitse takaisin lampeen. Se nukkui pois, tippuminen kävi heikommaksi ja heikommaksi — veden loiske ja sinkkisankojen kirahtelu oli ikäänkuin repinyt aukon hiljaisuuteen, mutta nyt se sulkeutui jälleen vähitellen rastaansävelten ja pienten risahtelevien yön äänien tuudittamana.

Lampi oli peilityyni kuvastaen kalpeaa taivasta ja ympärillä olevaa mustaa metsää. Kuusenlatvat piirtyivät ilmaa vasten terävinä kuin keihäät, mutta yö oli niin valoisa, että pajut ja koivut vedenpartaalla häämöttivät harmahtavina metsän tummaa seinää vasten. Ja kuutamo solutti kostean huntunsa yhä pitemmälle ja pitemmälle sitä mukaa kuin sen keltainen kehrä nousi ylemmäksi — louhikkorinne hänen takanaan väikkyi jo sen kalpeassa, epävarmassa valossa.

"Etkö sinä tule herkkätunteiseksi tällaisella ilmalla?" kysyi Helsing, kun Torkild tuli sankoineen. Hän istui portailla niinkuin äskenkin.

"Minä tulen niin naurettavan herkkätunteiseksi — toisinaan saan sellaisen halun ottaa itseni hengiltä, tiedätkö." Helsing oli hetkisen vaiti. "Tai sitten pitäisi olla joku, johon on hirmuisesti rakastunut. Ja sitten pitäisi olla syvällä, syvällä metsässä. Ja puristaa ja rutistaa hänet ihan kuoliaaksi. Ja sitten olisi tullut loppu minustakin luonnollisesti —"

Torkild kumartui ulospäin kaiteen yli. Ruohikosta alapuolelta lemahti viileä ja kirpeä orastamisen haju.

"Niin", sanoi hän hiljaa. "Niinpä niin. Saa halun johonkin väkivaltaiseen, raakaan — johonkin, mikä voi nylkeä ja viskata pois kaiken tämän hennon ja valoisan, mikä ikäänkuin kiertyy ihmisen ympärille ja takertuu häneen imusäikeillään ja kalvaa tyhjiin —"

Helsing nyökkäsi. Ja he olivat jälleen kauan vaiti. Kunnes Helsing äkkiä huomautti:

"Kuule — meillä ei ole enää perunoita — meidän pitää mennä hakemaan
Myrasta huomenna —"

"Kukahan se on, joka nuotioi tuolla lammen päässä?" virkkoi Helsing hetken perästä.

Nuotio leimahti lammen takaista pimeää seinämää vasten. Ja se loi kirkkaan, punaisen valoviuhkan sysimustaa vedenkalvoa pitkin. Oli kuin yön pimeys olisi tihentynyt tuon räikeän loisteen ympärillä pimentoloukossa. Mutta mäellä majan luona vallitsi kuutamo valaen hopeavaloaan louhikkorinteen ja metsän ja rakennuksen yli.

Sammuneen nuotion savu vaappui vielä sumukatoksen tavoin aamunkirkkaan lammen yllä, kun he lähtivät perunain hakuun.

"Kuulepas käkeä", sanoi Helsing, ja he seisahtuivat kuuntelemaan sen kaukaista helkytystä. "Itäkäkihän on itkukäki."

— "Minä olen kerran poikavekarana ampunut käkeä", sanoi hän jälleen kävelemään lähdettäessä. "Sanotaan, että silloin joutuu itse päättämään päivänsä —"

"Eihän tuo sentään niin vaarallista liene. Vaikka eipä silti että minä tahtoisin ampua käkeä, mutta —"

"Meidän kotipuolessamme oli paljon taikauskoa", virkkoi Helsing jälleen. "Muistan, kun pienenä ollessani kerran seisoin pihalla ja osoitin vesikaarta. Silloin karjakko sanoi minulle, ettei saa tehdä niin, sillä silloin joku lintu vuotaa verensä kuiviin ja kuole — mahtoikohan se muuten olla juuri käki —"

"Etkö! Se sama karjapiika kertoi, että juhannusyönä tulee joku ja taittaa latvat kaikista puista — tiedäthän, etteivät ne kasva enää juhannuksen jälkeen. Jos istui sinä yönä pihlajan alle, sai nähdä kuka se oli — mutta ne, jotka tekivät niin, tulivat sekapäisiksi, niin kamalaa se oli. Minä mietin monena vuonna, että tekisin sen. Mutta Ingeborg makasi peiton alla koko juhannusyön. Minä olin karjamajallamme kerran eräänä juhannusyönä rengin kanssa. Ja hänen täytyi maata Ingeborgin vieressä koko yö, kun tämä niin pelkäsi, sanoi renki —"

Mäenrinteillä oli vielä mustia lumikinoksia, ja sammalen alta tirskui vettä. Maanpinta metsissä oli limaista ja kuivien oksien väliin kutoutuneen hienon verkon peittämää. Alhaalla keltaisissa rämeiköissä seisoivat koivut vielä harmaina ja alastomina juuret happamassa kylmässä vedessä, mutta missä ne olivat tarrautuneet kiinni vuoren rinteeseen, missä aurinko paahtoi kalliota, siellä ne olivat vaaleanvihreitä kirkkaista, kiiltävistä hiirenkorvista.

He istuivat kauan harjun laella katselemassa. Metsäinen seutu levisi toukokuisen kirkkaana harju harjun takana, kuusimetsä joi auringonpaistetta, ja neulaset olivat saaneet kuihtuneen kellertävän värin kaikista talven lumikylvyistä. Oli niin kirkasta, että joka ainoa lehtipuu kaukaisilla rinteillä erottui silmään hopeankiiltävänä, ja niin hiljaista, että kun tuulenhenkäys tuli, niin kuului kuinka kuusten suhina kulki mäeltä mäelle kantaen mukanaan kirkonkellojen kaikua Sorkedalenista. Silloin avautui jonkun matkan päässä harjulla olevan majan lippu veripunaisena, ja teräksenharmaita kareita värehti lampien pinnalla, jotka taivaansinisinä päilyivät heidän alapuolellaan. Mutta mustat varjoläikät liukuivat harjulta harjulle sitä mukaa kuin keveät, kosteankiiltävät pilvet siirtyivät korkealla kesäisen kirkkaalla taivaalla.

Etempänä Myrenin päivänpuolisella rinteellä oli jo täysi kesä — puronvarsilla leventelivät päivännoudot keltaisina ja kiiltävinä, ja pikkupensaat kiviraunioilla olivat aivan vihreät. Mutta siellä oli vain muutamia ihmisiä — ladonsillalla istui seurue pikkupoikia syöden kovaksikeitettyjä munia limonaadin kanssa, ja karviaismarjapensaiden alla talon seinustalla loikoi kaksi nuorta tyttöä, jotka paahtoivat seltterillä kasteltuja kasvojaan auringonpaisteessa tullakseen ruskeiksi. Mutta kun Torkild ja Helsing tulivat keittiöön, sanoi emäntä:

"Neiti Helsing ja hänen ystävättärensä ovat täällä erään pojan kanssa — ne istuvat pellon takana. Hän kysyi teitä —"

Betzy tervehti heitä riemuhuudolla ja huiskutti likööripulloa, "vihreää täytettä, jonka hän itse oli valmistanut". Ja hän tarjosi heille leivoksia ja esitteli luutnantti Løkken — pienen, hoikan, englantilaiseen urheilupukuun puetun miehen — yhdessä henkäyksessä. He istuivat keskellä ruoka-, paperi-, leivospussi-, appelsiininkuori- ja munankuorikasaa.

"Voi Finn, olepa kiltti poika ja juokse noutamaan sisältä muutamia laseja lisää, Lorensille ja Torkildille — meidän on mentävä Løkken majalle tänään, mutta oli niin kaunis ilma, ettemme raskineet lähteä heti sinne istua mököttämään toisten poikien kanssa —."

Sitten Betzy keksi joitakin suuria virnankukkia peltotilkan toisella puolen. Ja Torkild sai määräyksen lähteä mukaan sinne niitä poimimaan.

"Ei suinkaan — minä panen sammalia ympärille ja sullon ne jahtilaukkuun —."

Hän raahasi Torkildin mukanaan kiviraunioiden taakse. Siellä oli punaisenaan purppuranvioletteja virnankukkia, ja pienellä, jyrkällä, kirkkaaseen lampeen päin viettävällä mäenrinteellä oli viljalti esikkoja ja orvokkeja.

"Minun täytyy näet kertoa sinulle", touhusi Betzy, "mutta älä sano sitä kenellekään, sillä se on pidettävä salassa, ja luoja armahtakoon sinua, jos hiiskut siitä — ajattele, Aagot ja Fjeld ovat kihloissa, eikö se ole ihanaa — minä olen niin iloissani Aagot-raukan puolesta. Hänen on määrä matkustaa Fjeldin luo syyskuussa mennäkseen naimisiin. Voit uskoa, että Fjeldin kosimakirje oli ihastuttava, minä en antanut perään ennenkuin sain nähdä sen, ajattele että hän pitää Aagotista niin kovin — äh sentään, etten voi päästä morsiusneidoksi, se on sitten ilkeää — oi, minusta on niin ihanaa, että Aagot pääsee naimisiin — mutta eikö ole kummallista, että joku kutsuu Aagotia rakkaaksi reippaaksi uljaaksi tyttösekseen — ja sitten se, että hän menee kihloihin ensimmäisenä meistä kahdesta —?"

"Aagot on reipas, uljas tyttö", sanoi Torkild. "Fjeld voi minun mielestäni olla iloinen, kun saa hänet —."

"No se on varma", sanoi Betzy huoaten päivänpaisteeseen. "Mutta herra nähköön, kuinka rakastunut se mies on ollut minuun, tiedätkö —."

"Aasi — hyi, kuinka häpeämätön sinä olet!" Betzy nauroi myös ja sitten tuuppasi häntä. Torkild seisoi vähän häntä alempana mäen rinteellä, ja kun hän horjahti, tarttui hän Betzyn käsivarteen. He menettivät kumpikin tasapainonsa ja vierivät yhdessä rysyssä alas.

He päätyivät jonnekin kirkkaaseen, pitkään ruohikkoon mäen alla, ja
Torkild makasi pitäen kiinni Betzystä, kummankin hiljaa nauraessa.

Torkild suuteli häntä, mutta hän käänsi päänsä sivulle, niin että suudelma sattui kaulaan korvan alle.

"Oletko siivolla — sinä hävytön poika — sinä olet sitten kerrassa hävyttömin —."

"Tilaisuus tekee varkaan, Betzy — olenko minä hävyttömämpi kuin esimerkiksi Løkke —"

"Päästä irti, kuuletko, pöllö —". Betzy sai toisen kätensä vapaaksi ja antoi häntä korvalle. Mutta Torkild sieppasi sen jälleen ja piti kiinni —.

"Minä luulen, että sinä olet ihan hullu." Betzy sai tuskin puhutuksi naurulta. "Mitä vietävää se muuten sinulle kuuluu —"

"Kuuluu kyllä. Sinun on nyt pakko tunnustaa — kun kerran olet minun vankini —"

"Vai niin —" Betzy viskautui äkkiä irti hänen otteestaan, oli samassa jaloillaan ja lähti juoksemaan ylös mäkeä. "Oi, ota minun lakkini, Torkild —."

Torkild sieppasi sen ja juoksi jälkeen, saavutti hänet ja läimäytti sen päähän. Sitten hän kävi taas syliksi Betzyyn.

"Olen kyllä, sen luoja tietää", vastasi Betzy; hän nauroi niin että vedet olivat silmissä.

Torkild käveli vihellellen, kun he palasivat kotiin päin perunasankoa kantaen. Helsing kääntyi äkkiä juuri kun he olivat aukaisemassa majan ovea.

"Eivätkö nuo ole sinun veljesi ja Rose, jotka menevät tuolla puron varrella —"

"Ehkä he ovat käyneet täällä sillaikaa kun me olimme poissa", arveli
Helsing.

"Ei. He tulivat Grattumin-polkua." Torkild tunsi itsekin, että hänen äänensä oli pettämäisillään. Ja hän kääntyi ja meni sisään.

Hetkistä myöhemmin tuli Helsing keittiön kautta. Torkild seisoi ja kuori perunoita. Mutta hänen kätensä vapisivat, ja Helsingistä tuntui, ettei hän tuntenut ystävänsä kasvoja. Hän seisahtui epävarmana.

Torkild pudotti käsistään mitä niissä oli ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi. Sitten hän meni sisään ja heittäytyi kamarin vuoteelle.

Helsing kuori perunat. Torkild kuuli veitsen raaputuksen ja se ikäänkuin riipoi lievittävästi kivistäviä hermoja jossakin syvällä hänen sisässään. Ja hän mulskautti ne soikkoon, ja hän rämisytti hellan renkaita, ja hän pani siankyljykset tulelle, niin että ne rätisivät ja tunkivat paistinkäryään Torkildin sieraimiin asti. Mutta avonaisen ikkunan ulkopuolella humisivat kuuset, ja kimalainen lensi sisälle ja kopsahti kattoon. Torkild makasi liikkumatta tuijottaen kädet niskan takana.

"Tänä iltana —" Torkild vetäisi jalkansa koukkuun ja iski nyrkkinsä sängynreunaan. "Tänä iltana minä tahdon juoda itseni juovuksiin, tiedä se. Juoda itseni juovuksiin, ja vielä enemmänkin." Hän kääntyi kiivaasti poispäin. "Minä en jaksa —."

Helsing tuli hänen luokseen. Ja vitkastellen, arasti, hän laski kätensä hetkiseksi Torkildin käsivarrelle:

Kuu nousi kuusenlatvojen yläpuolelle ja rastaat liversivät joka taholla metsässä, kun he palasivat kotiin.

Torkild seurasi tahdottomana. Kun he astuivat Frognerin karjamajan tupaan, seisahtui Helsing hieman säikähtäen ovelle; hän oli huomannut Aksel Christiansenin ja Rose Wegnerin erään pöydän luona uuninnurkassa. Mutta Rose viittasi heille ja siirsi syrjään koivunlehvä- ja kukkasylyksen, joka oli hänen edessään.

Rosen kaula oli paahtunut helakanpunaiseksi avokauluksisen valkoisen puseron yläpuolelta. Hän oli kevätilman huumaamana, nauroi ja säteili ja elehti noille kolmelle nuorelle miehelle. Hän ja Aksel eivät olleet olleet missään; he olivat keittäneet kahvia nuotiolla ja kuljeksineet ympäriinsä umpimähkään syrjässä poluilta ja teiltä, syöneet paleltuneita karpaloilta soilta ja heillä oli ollut niin ihmeellistä, kertoi Rose. Väliin hän hymyili hiljaa ja säteilevästi itsekseen ja upotti kasvonsa kukkiin, jotka olivat puoleksi kuihtuneet ja tuoksuivat kirpeältä ja tuoreelta pöydän yli.

"Aksel, mihin sinä panit orvokit — ajatelkaa, minä löysin sellaisen määrän tuoksuvia orvokkeja —."

Aksel otti ne selkälaukussa olevasta peltirasiasta. Ja Rose jakoi niistä kaikille kolmelle miehelle:

"Teidän on jokaisen saatava muutamia — sillä minä olen niin iloinen tänään —."

Pöydän alla Torkild rutisti Rosen kukat pieneksi palloksi, mutta antoi niiden jäädä kokoonpuserrettuina kuumaan käteensä.

"Te olette niin mukavia ja kilttejä minulle kaikki kolme — maljanne, kaikki te!" Hän taivutti päänsä taaksepäin, ja paljas valkoinen kurkku loisti. "Sellainen kevät — Aksel, onko maailmassa missään sellaista kevättä kuin täällä Norjassa?"

He menivät raitiotielle yhtä matkaa kaikki neljä. Kevätyö oli niin valoisa, että varjot näyttivät miltei aivan vaaleilta, vaikka kuu paistoi valkoiselle maantielle ja kuusikkoon. Mutta se täytti koko laakson valonhohteellaan, niin että kaupungin tuhannet valot syvällä alhaalla tuikkivat himmeinä ja uneliaina. Vuonon vaalean pinnan poikki kulki leveä hopeajuova, ranta ja saaret häämöttivät valoisina ja utuisina. Ainoastaan kaakossa, Bundevuonon puolella, missä taivas vielä rusotti heikosti auringonlaskun jäljeltä, oli matalalle painunut pilvenreuna, ja sen alapuolella oli pimeää, ikäänkuin yön synkkyys olisi ollut siellä piilossa.

Rose hiljensi käyntiään. Ja kun Aksel ja Helsing olivat ehtineet vähän edelle, meni hän Torkildin luo.

"Mikä sinun on — sinä olet niin omituinen tänä iltana —. Etkö sinä ole terve?" Hän pani kätensä kevyesti Torkildin käsivarrelle. Torkild vavahti, kun Rose kosketti häneen.

"Nyt taaskin — voi, Torkild, sinun pitäisi puhua siitä lääkärille.
Luulen, että sinun hermojesi laita on hullusti."

"Ei suinkaan — se tulee vain keväästä." Mutta sitten hän lisäsi hiljemmin: "Entä sinun laitasi, Rose? Sinäkin olet omituinen tänä iltana."

Rose nauroi hämillään. "Sekin tulee vain keväästä." Ja hetkisen perästä hän lisäsi vakavana: "Sellainen päivä kuin tämä — se on kerrassaan hurmaavan ihanaa. Se ei tee rauhalliseksi — niin huolettoman tyytyväiseksi kuin muuten tunteekin itsensä täällä metsässä. Siitä voi tulla ihan hurjaksi —." Hän käveli vähän matkaa ja katsoi valoisaan yöhön. Kunnes hän äkkiä kuiskasi hiljaa ja surullisena:

Hän silitti äkkiä Torkildin poskea — aivan kevyesti sipaisten, niinkuin ohikulkiessa taputetaan lasta. Torkild hätkähti taaskin, väristen.

— Nyt minä otan ja suutelen häntä, ajatteli hän. Samassa toiset kaksi seisahtuivat heitä odottamaan.

"Minä kävelen mieluummin kaupunkiin", sanoi Torkild. "Päätäni kivistää." Ja hän ja Helsing odottivat kunnes Aksel ja Rose olivat nousseet valaistuun raitiovaunuun ja ajaneet pois. Mitään puhumatta he jatkoivat kulkuaan Greveveieniä pitkin. Silloin tällöin he sivuuttivat parin, joka käveli hitaasti ja toisiinsa painautuneena varjossa. Ja metsässäkin oli ihmisiä.

"Hän oli keimaileva tänä iltana", sanoi Torkild äkkiä hiljaa. "Hän oli minun mielestäni suloinen silloin. Se ei ole hänelle luontaista. Hän tekee sen niinkuin ihan pieni tyttö leipoa taputtaa kakkua näyttääkseen kuinka iso hän on — huvittelee itseään apinoimalla toisia."

"Luuletko" — Helsing miltei kuiskasi — "luuletko sitten, että hän välittää veljestäsi? Minä en sittenkään saanut sitä vaikutusta, tiedätkö —."

"Aksel välittää hänestä." Torkild puhkesi puhumaan: "Jonakin päivänä hän sanoo sen. Ehkä nyt tänä iltana. Ja Rose ei ole kuullut sitä ennen. Ei häneltä. Hän on vieras mies — ja on kevät, ja Rose kaipaa uutta —. Minä olen ollut hänellä aina. Olen sanonut sen hänelle lukemattomat kerrat. Minun kanssani hän on kulkenut kaikkina lapsuusaikansa keväinä —." Torkild viittasi äkkiä Akerin-puoleen kuutamossa hohtaville kentille päin — "En jumaliste usko, että tuolla on ainoatakaan polkua, jota en olisi kulkenut hänen kanssaan —."

Hän aukaisi huoneensa oven. Siellä oli painostavaa ja kuumaa, vanhaa sikarinsavua ja narsissien tuoksua — emäntä oli sulkenut ikkunan. Torkild meni ja aukaisi sen — hän seisoi hetken aikaa tuijottaen vastapäätä olevaan puutarhaan, missä kukkivat kirsikkapuut hohtivat kuutamossa.

Hän istuutui pianon ääreen: "Auf Flügeln des Gesanges —" hän hyräili hiljaa mukana. Kunnes alapuolella jyskytettiin luudanvarrella kattoon. Sitten hän meni jälleen ikkunan luo —.

— Oli mahdoton kestää sitä enää kauempaa. Se imi ja imi, oli niinkuin lukemattomat hoikat imulonkerot olisivat jäytäneet ytimen hänen ruumiistaan ja sielustaan, kunnes hän tunsi sairasta, ruumiillista halua riistäytyä siitä irti —.

Ja sitten — mitä se sitten oikeastaan oli —. Mitä se oli se Rosen puhe seikkailun odottamisesta —. Vika oli kai vain siinä, että hän, Torkild, kulki hänen nöyränä orjanaan. Jos hän ottaisi hänet rajusti ja kysyisi — mitä sinä oikein tahdot — onko minun mentävä vai jäätävä —. En tahdo pitkittää tällä tavoin enää —. Jos hän äkkiä jonakin päivänä yllättäisi hänet kovakouraisin hyväilyin ja miehensuudelmin —. Minä tahdon sinut, ymmärrätkö sen —. Sinä olet minun omaisuuttani, minun saaliini —.

Torkild heittäytyi vuoteeseen ja vaikeroi hiljaa — mutta minä en vain tee sitä koskaan. En vain tee sitä — en voi tehdä — en hänelle —.

VIII.

Torkild oli kiivennyt majan katolle ja istui siellä savupiippuun nojaten ja paistattaen päivää.

Vallitsi keskipäivän hiljaisuus ja keskipäivän helle. Lepikko lammen ympärillä oli nyt tiheä ja tummalehväinen, niin että vain kaistale vettä näkyi niiden yli, valkeankimmeltävänä auringonsäteistä. Takana seisoi kuusimetsä juoden päivänpaahdetta, uudet vaaleat kerkät oksissa, ja pitkin louhikkorinnettä kukkivat keskikesän voimakkaat ja hehkeäväriset kasvit, horsmat ja harmaansiniset vuohenkellot.

Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi heikkoa havinaa puiden latvoissa ja lisäksi hyönteisten surinaa — alhaalla lepikkoa vasten näkyi sääskipilvi, mielettömänä se tanssi ylös ja alas, meni näkymättömäksi varjoon ja sitten ilmestyi jälleen kullankarvaisena auringonpaisteeseen.

Kello läheni yhtä. Ehkä ei tullutkaan ketään. Ehkä ei Betzy tulisi sittenkään.

Torkild sytytti nysänsä — pisti leikillään tulitikun majankaton auringonkärventämään ruohoon. Tuli luikersi eteenpäin, melkein näkymättömänä auringonpaisteessa, mutta korret mustuivat ja raukesivat tuhaksi. Hän taputti tulen sammuksiin kädellään. Ei saa leikkiä tulella — eipä-ei.

— Hänen olisi pitänyt olla yksin Betzyn kanssa täällä majalla tänään.
Yksin kihlattunsa kanssa. Ja se oli Betzy.

Hän oli väsynyt ajattelemaan yhä uudelleen ja uudelleen, mistä oli johtunut, että hän nyt oli kihloissa Betzy Helsingin kanssa.

Toissapäivänä oli neljä viikkoa siitä illasta, jolloin se tapahtui. Ja kun hän aikaisemmin samana iltana oli mennyt Rammsiin, oli hän ajatellut Betzyä tuskin sekuntiakaan.

Yleensäkään ei hän ollut koskaan muistanut tätä, milloin ei ollut hänen seurassaan. Jos hänen ajatuksensa sattumoisin hipaisivat Betzyä, hymähti hän vähän niinkuin jonkun hupaisen pikkuseikan mieleen johtuessa. No niin — muuten, olihan hän toisinaan, ollessaan väsynyt omaan raskasmielisyyteensä ja kuollakseen väsynyt tuohon Rosea koskevaan juttuun, hiukan kaivannut Betzyä ja hänen hymyään ja lörpötystään. Tuo heidän suutelemisensakin oli vain jonkinlaista lörpöttelyä —.

Torkild oli ollut väsynyt ja epävireessä sinä iltana, jolloin hänen piti mennä tanssiaisiin Rammsiin — ne oli pantu toimeen hollantilaisten meriupseerien kunniaksi. Mutta hän oli mennyt, koska hän äkkiä tunsi, ettei jaksanut olla kauempaa yksin itsensä kanssa. — Useampiin viikkoihin hän ei ollut halunnut nähdä ketään — ei edes Rosea. —

— Rosen kanssa hän oli ollut teatterissa eräänä iltana juuri ennen Kansallisteatterin näytäntökauden loppua. Hän oli kysynyt Akselia, ja Rose oli punastunut vastatessaan, ettei hän ollut nähnyt Akselia sen illan jälkeen, jolloin he olivat olleet yhdessä Frognerin karjamajalla. — Torkild oli kyllä ymmärtänyt syyn. — Mutta se ei ollut rauhoittanut häntä — päinvastoin. Rose tuntui hänestä sulkeutuneelta ja mietteliäältä. Ja Torkild tuumi, mahtoiko hän katua? Oliko tuo Akselin tapa suhtautua asioihin — tuo joko-tahi — tehnyt vaikutuksen Roseen — saanut Akselin kasvamaan hänen mielikuvituksessaan? Olihan se vastakohta Torkildin nöyrälle kiinniriippuvaisuudelle —. Mutta eihän Akselin suhde ollutkaan sama kuin hänen — Akselhan oli uusi tuttavuus, ja hän — ja niin edespäin, ja niin edespäin, iankaikkista kehää kiersivät hänen ajatuksensa tuon suhteen ympärillä, ilman alkua ja loppua —.

— Tanssiaisissa hän oli tullut mustasukkaiseksi eräälle pienelle hollantilaiselle luutnantille. Kieltämättä hän oli tottunut siihen, että Betzy hakkaili häntä, eikä hän pitänyt siitä, että tämä liehitteli muita. Sitäpaitsi oli Betzy ollut tavattoman kaunis sinä iltana. Hänellä oli ollut otsan ympärillä jonkinlainen ruususeppele, jossa korvuksilla oli nauharuusukkeet, ja yllään vaaleansininen hihaton leninki, jota vain olkapäiden yli kulkevat korallinyörit kannattivat. Se näytti erittäin kauniilta. — Sitten oli syntynyt väärinkäsitystä jonkun tanssin johdosta. Ja kun hänen valssinsa tuli, oli Torkild noutanut hänet ja lähtenyt tanssiin sen näköisin ilmein, kuin olisi tämä ollut hänelle ikävä velvollisuus. Mutta sitten oli Betzy kuiskannut heidän tanssiessaan:

"Se oli kolmas valssi, Torkild. Minä sanoin todella, että olin luvannut pois toisen. Minä sanoin kolmas."

"Niin-niin. Tietysti sanoit niin. Eihän siitä kannata puhua. Minä kuulin kai väärin —"

"Voithan toki ymmärtää, että tahtoisin paljon mieluummin tanssia sinun kanssasi. Paljon, paljon mieluummin. Minä rakastan tanssia valssia sinun kanssasi, senhän olen sanonut sinulle."

Betzy hymyili niin että suupieliin syntyi syvät kuopat. Torkild oli sanonut hänelle usein, että kun Betzy hymyili sillä tavalla, ei hän voinut olla tätä suutelematta. Ja Betzy hymyili koko ajan kun he tanssivat. He olivat tanssineet aika kauan.

"Tiedät kai, että olisin paljon mieluummin tanssinut sinun kanssasi", toisti Betzy, kun he jälkeenpäin kävelivät puutarhan läpi.

"Tiedätkö mitä!" Betzy lausui tämän vakavasti. Heti kun he olivat tulleet jonkun matkan päähän puutarhakäytävälle, oli Torkild pannut käsivartensa Betzyn hartiain ympäri — pujahduttaen pari sormea saaliin alle, hänen paljasta, lämmintä ihoaan vasten. Betzy vastusti heikosti. Ja hän sanoi:

"Luuletko todella minun sietävän ehkä muiltakin ystäviltäni kaikkea sitä, minkä tyhmyydessäni sallin sinulle. Kaikkea tuota suutelemista ja sellaista —"

Hän katsoi vinosti ylös ja hymyili — hieman surumielisesti, mutta hyvin ärsyttävästi Torkildin mielestä. Torkildilla ei olisi ollut hiventäkään halua suudella häntä juuri silloin, mutta hänellä oli tosiaan sellainen tunne, että olisi ollut epäkohteliasta jättää se tekemättä. Siispä hän suuteli Betzyä ja sanoi:

"Minkätähden se sitten olisi tyhmää, että annat minun suudella itseäsi?— Kun sinä pidät siitä ja minä pidän siitä —"

"Ei, minä en pidä siitä ollenkaan, Torkild. En nyt enää — sillä sinä et välitä minusta rahtuakaan oikeastaan, ettäs sen tiedät —"

Ja kun Torkild vastasi yllätettynä ja hämmentyneenä: "Kyllä, Betzy, pidänhän minä —", niin purskahti Betzy itkuun ja lähti juoksemaan puutarhan poikki, laahus käsivarrella. Ja Torkild juoksi perässä ja saavutti hänet sireenimajassa, minne hän oli piiloutunut.

Silloin Betzy oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja hän suuteli pois hänen kyyneleensä — ja sitten hän oli suudellut häntä kyllästymättä, tuota pientä vierasta tyttöä, joka makasi itkien hänen käsivarrellaan. Hän oli suudellut hänen pyöreää pehmeää kaulaansa ja hänen viileitä olkapäitään; korallinyöri luisti pois, ja hän oli suudellut Betzyn povea — polvillaan hänen edessään. Betzyn kumartuessa hänen puoleensa, niin että hänen poskensa lepäsi Betzyn povea vasten, hän oli purkanut sanoiksi kaiken sen, mitä hän sydämessään oli sanonut toiselle —.

Kun Betzy vihdoin juoksi pois hänen luotaan, olivat hänen kyyneleensä kuivuneet, ja hän oli hengästynyt ja nauruinen rientäessään rakennuksen ympäri kannattaen pukuaan povellaan kaksin käsin — päästäkseen näkemättä käytävän kautta naistenhuoneeseen laittamaan pukuaan kuntoon, — Torkildin pudistellessa sillävälin multaa housunpolvistaan ja siirtyessä hiljakseen takaisin puutarhahuoneeseen päin.

Häntä huimasi ja hänen niskansa oli kumman väsynyt. Ja hän pelkäsi vain, että huumaus menisi ohi — tunsi epämääräistä levottomuutta huomisen johdosta. Ja kun Betzy hetken kuluttua tuli sisään, helakanpunainen silkkinauha voitonmerkin tavoin liehuen kadonneen koralliketjun paikalla, hymyili Torkild hänen säteileviä ja onnellisia kasvojaan vastaan. Ja he antoivat toisilleen salaa ja vallattomasti merkkejä koko illan ja istuivat samassa pöydässä — yhdessä joidenkin muiden kanssa; Torkild oli tuonut Aagotin pöytään — joivat toistensa kanssa ja pujottivat kätensä yhteen pöydän alla ja olivat peittelemättömän rakastuneita.

He tanssivat viimeisen tanssin yhdessä, ja Torkild tahtoi antautua tuon hulluuden valtaan, hän tanssi tanssimistaan eikä tahtonut lopettaa. Ja lopuksi hän oli taluttanut Betzyn tämän vaunuihin ja lähtenyt ajamaan pois hänen kanssaan. Hän ei välittänyt muistella, mitä hän oli sanonut ja tehnyt ja rukoillut Betzyltä ollessaan polvillaan Betzyn edessä vaunuissa — hän oli kiihoittanut itseään, kunnes Betzy oli ihan kuollakseen peloissaan hänen hurjuutensa vuoksi, ja se tuotti Torkildille pientä vaivaista voitonriemua. Sisimmässään hän tiesi itse olevansa kylmä.

Sen jälkeen he olivat olleet yhdessä joka päivä. Ja Betzy tuhlasi hänelle pieniä vallattomia hyväilyjä ja kutsui häntä hyväilynimillä, pojukseen ja vaarikseen ja miksi milloinkin. Ja samalla kuin Torkild piti sitä tympäisevänä ja ellottavana ja tyhmänä ja ikävänä, suuteli hän Betzyä suutelemasta päästyäänkin ja keksi tälle yhtä tympäiseviä ja tuhmia hyväilynimiä kuvitellakseen olevansa rakastunut Betzy Helsingiin.

Jospa hänen edes olisi ollut mahdollista mennä naimisiin Betzyn kanssa jotakuinkinkaan pian. Silloin olisi satu suljettu peruuttamattomasti pois hänen elämästään — sillä hän tunsi itsessään, että kaikkine lapsuudenelämyksineen ei hän saattaisi ajatellakaan minkäänlaisia eroja tai muita vehkeitä, kun hänellä kerran olisi vaimo ja lapsia. Ja yhdyselämässä Betzyn kanssa hänen raastetut hermonsa varmaan rauhoittuisivat. Olihan Betzy varsin mukava tyttö, Torkild piti hänestä tavallaan ja tiesi, että hänestä tulisi hyvä vaimo ja että hän tekisi kaikkensa Torkildin hemmoittelemiseksi — ja sille ei Torkild olisi tunteeton. Sitten hän saisi vetäytyä rauhaan, tulla arvokkaaksi perheenisäksi ja lihottaa hermojaan —.

Mutta kestäisi ainakin kaksi vuotta, ennenkuin hän saattoi mennä naimisiin — kaiken todennäköisyyden mukaan. Ja oli täysin toivotonta ajatella pitkää kihlausaikaa — tuota rakastuneisuus-ilveilyn jatkamista loputtomiin. Vielä ei Torkild ollut käynyt Betzyn kotona — mutta siltäkään ei hän enää voinut pitkiä aikoja säästyä. Hän oli nähnyt tulevat appivanhempansa kadulla — isä oli jalkaväenkapteeni, pitkä, köyryselkäinen, kulunut mies, silmäluomet veltosti riippuvat; nenä, viikset, kaikki retkotti ikäänkuin väsyneenä alaspäin. Betzyn äiti oli mitättömän näköinen, turpea ja kovaääninen, häntä sanottiin hyvin juoruilevaksi ja uskonnolliseksi. — Lisäksi oli Betzyllä vanhempi sisar, joka oli naimisissa jonkun asioitsijan kanssa, veli Amerikassa, puolikasvuinen sisar ja joukko pikkusiskoja aina nelivuotiaaseen Tullaan, jota hän rakasti. Hän piti hirmuisesti pienimmistä — heidän kanssaan olivat hän ja Torkild olleet konditoriassa kaksi kertaa. Muuten tuli Betzy kai jokseenkin huonosti toimeen omaistensa kanssa.

Torkild ei voinut olla muistelematta ensi kertaa, jolloin hän oli suudellut Betzyä. Se oli tapahtunut juuri ennen Rosen kaupunkiintuloa. Frognerin karjamajalla oli ollut lunta joitakin päiviä, ja Torkild oli pyytänyt Betzyä sinne kanssaan. He olivat syöneet siellä illallista ja aikoivat laskea kelkalla alas. Mutta keli oli huono, vähän lunta ja suojailma, hieman kuutamoa oli myös. Eräässä paikassa, jossa kelkka oli seisahtunut, jäivät he istumaan siihen ja lörpöttelemään. Silloin, kun Betzy kerran käänsi päätään taaksepäin häntä kohti ja hymyili suoraan vasten hänen kasvojaan — oli Torkild suudellut häntä — aivan harkitsematta.

"Mutta Christiansen! Oletteko hullu!" Betzy oli hypähtänyt ylös hyvin loukkautuneena. Ja hän jatkoi painokkaasti:

Betzyn lausuma koski Torkildiin kiusallisesti. Ja Betzy oli varmaan itsekin tuntenut, ettei se ollut onnistunut. Mutta hänen seuraavat sanansa eivät olleet sen paremmat:

"No, sellaisia herroja kai, jotka kuvittelevat, että kun he ovat kutsuneet naisen mukaansa illalla, niin heillä on lupa yhteen ja toiseen —"

"Oletteko hullu", oli Torkild sanonut. "Minä pyydän teiltä anteeksi — mutta minä tein sen aivan epähuomiossa, Betzy Helsing, Sillä kun te hymyilette tuolla tavalla, niin minä saan aina vastustamattoman halun suudella teitä. Ja niin minä tulin tehneeksi sen aivan huomaamattomuudesta — en muistanut, ettei se ollut sopivaa —"

Betzy oli nauranut. Ja sen jälkeen oli hän, Torkildin häntä suudellessa, aina nauranut ja ottanut sen viattomaksi kujeiluksi. Torkild oli todellakin monta kertaa suudellut häntä vain senvuoksi, kun hän oli ottanut kasvoilleen sen ilmeen, jota Torkild väitteensä mukaan ei voinut olla suutelematta. Ja Torkild oli mukautunut myös tuohon kielenkäyttöön —.

— "Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut — että te olitte sitä lajia —"

Hänen täytyi muistella tuota, kun hän ajatteli Betzyn perhettä. Betzy kuului sellaiseen piiriin, jonka kielenkäyttöön Torkild kyllä voi mukautua. Mutta hän ei todellakaan lukenut sitä omakseen. Betzy taas oli kotiutunut tuohon sävyyn — tottuneena pitämään puoliaan sellaisen väen seurassa, joka ei ollut turhantarkkaa eikä hienotunteista.

Rose. "Sitä lajia" ei ylimalkaan ollut olemassakaan hänen tietoisuudessaan —.

Nuori tyttö näkyi tulevan kävellen yksinään polkua pitkin lammen toisessa päässä. Se oli Betzy. Torkild laskeutui alas katolta ja meni häntä vastaan.

Betzy oli tänään viehättävän näköinen — iso panamahattu vallattomilla hiuksillaan, kaunis, täyteläinen vartalo verhottuna lapsekkaan vaaleansiniseen merimiespuseroon, suuri kimppu orjanruusuja pistettynä leveään punaiseen kiiltonahkavyöhön.

He suutelivat toisiaan lukuisat kerrat. Mutta sitten Torkild kysyi aivan tyynesti:

"Ei, sanoinhan sinulle, että tahdoin päästä pujahtamaan yksin. Haluanhan minä toki pitää kultu-mörököllini yksinkin lähelläni jonkun kerran." Betzy suuteli häntä jälleen. "Mutta varjele kuinka minun on täytynyt syöttää pajuköyttä kotiväelle — minä en olisi saanut äidiltä ja isältä lupaa tulla yksin, ymmärräthän, joten minun oli keksittävä pitkä juttu —"

Torkild kattoi päivällispöydän kuistille. Mutta ei ollut ollenkaan tunnelmaa. Betzy istahti jälkeenpäin hänen syliinsä, he joivat kahvia samasta kupista, ja hän auttoi Torkildia sikaarinpoltossa. Mutta heidän hyväilynsä olivat käyneet jo totunnaisiksi, ja he koettivat niillä vain peittää mielialansa apeutta. Eikä Betzy jutellut yhteen menoon, niinkuin tavallisesti. Kun Torkild esitti, että he lähtisivät paluumatkalle varhain ja menisivät harjun yli Ullevoldin paimenmajalle ja sitä tietä kotiin, niin Betzy vain nyökäytti.

He söivät illallista Ullevoldin majalla, ulkona nurmikolla. Mutta he eivät puhelleet juuri ollenkaan keskenään. Kunnes Eriksenin pojat tulivat heidän luokseen ja tervehtivät. Betzy tuli jälleen "poropadaksi" joksikin aikaa. Torkild oikaisihe ruohikkoon vähän sivummalle ja tuijotti Skjæer järven kiiltävää pintaa ja ilta-auringon kultaista hehkua, joka valaisi koko Kamphaugin harjun järven toisella puolen.

"Sinähän olit kauhean ystävällinen Erikseneille", virkkoi Betzy purevasti, kun nämä olivat lähteneet jatkamaan matkaansa alaspäin metsän läpi. "Minun täytyy sanoa, ettet sinä liikoja ponnistele ollaksesi kohtelias, kun olet sillä tuulella —"

"Sehän oli aivan tarpeetontakin. Sinä selvisit loistavasti keskustelusta yksinäsikin, minun mielestäni."

"Vai niin. Se vielä puuttuisikin, etten minä saisi keskustella ystävieni kanssa, jos sinun pistää päähäsi olla huonolla tuulella."

"— Silloin olisimme ehkä saaneet vielä nuo pojat mukaamme kotimatkallekin", sanoi hän hetken kuluttua.

"Senkötähden sinä olit niin töykeä heille", kysyi hän lempeästi ja katsoi häntä silmiin.

"Anton Eriksen on sietämättömin moukka mitä olen eläessäni tavannut. Ja se toinen tollero sitten —"

"Minä pidän heistä, minä. Eiväthän kaikki voi olla sellaisia prinssejä kuin sinä."

"Ei, taivas sen tietää. Mutta nyt minä sanon sinulle yhden asian, pojuseni, ja se on se, etten minä tahdo enää sietää sinun oikkujasi. Ja nyt minä sanon sinulle sen, että minä olen kihloissa luutnantti Løkken kanssa."

"Vai niin", sanoi Torkild hitaasti. "Minä olin tosiaan siinä luulossa, että sinä olit kihloissa minun kanssani. Tai ehkä sinun on tapana olla kihloissa kahden kanssa samalla kertaa? —"

"Pyh", puhalsi Betzy. "Enhän minä ole lainkaan kunnollisesti kihloissa sinun kanssasi."

"Enkö minä välitä sinusta rahtuakaan — kuinka sinä rohkenet sanoa — kuinka ihmeessä minä sitten olisin mennyt kihloihin kanssasi?"

"Sitä minä en tiedä. Et sinä ainakaan siksi repinyt vaatteitani Rammsilla silloin, että olisit pitänyt minusta. Minä muistan kyllä kaikki mitä sinä sanoit vaunuissa polvillasi — minä muistan kyllä mitä sinä minusta tahdoit —. Kyllä kai sinä olisit kauniisti mennyt kihloihin kanssani, jos olisin ollut niin tuhma, että olisin suostunut siihen mitä sinä minulta tahdoit —"

Betzy heittäytyi äkkiä ääneen nyyhkyttäen kanervikkoon. Hän makasi suullaan ja uikutti Torkildin nimeä. Mutta kun Torkild vihdoin viimein polvistui ja otti häntä hartioista, nousi hän istumaan. Ja hän istui ja nikotteli ja paineli silmiään kokoonrutistetulla nenäliinalla. Sitten hän niisti nenänsä ja sanoi hiljaa:

"Entä minä?" Torkild pani hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen. Betzy vavahteli vielä itkun jäljeltä ja painautui häntä vastaan, mutta ei vastannut.

"Minä en ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa. "Ja sitten sinä tulit minun luokseni, ja me olemme olleet yhdessä koko päivän, ja sinä olet ollut ihan niinkuin muulloinkin, etkä ole virkkanut sanaakaan tästä —"

"Jos sinä olisit välittänyt minusta, niin ei kai sinusta olisi tuntunut, että minä olin pysynyt ihan ennallani." Betzy nielaisi. "Minä olin kyllä aikonut sanoa sen. Sitävarten minä tahdoin olla yksin sinun kanssasi tänä päivänä. Minä tahdoin viettää yhden, ainoan ihanan päivän sinun kanssasi ensin, näetkös. Mutta jos siitä olisi tullut ihana — jos minä olisin huomannut sinun todella pitävän minusta" — hän nyyhkytti jälleen, "niin — niin — niin, Torkild — niin minä olisin kai jättänyt Finnin silloin —"

"Mutta Betzyseni —" Torkild veti hänet taas itseään vasten, "minähän pidän sinusta, Betzy, tyttöseni", — ja hänestä tuntui, että hän tarkoitti mitä sanoi.

"Uskallatko katsoa minua silmiin, Torkild, ja sanoa, että pidät minusta enemmän kuin neiti Wegneristä?" —

Torkild tunsi värin vaihtuvan kasvoillaan. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi hiljaa:

"Ei, mikäli hän ei huoli sinusta. Vaikka muuten" — Betzy pudisti päätään "— hän on joka tapauksessa niin mustasukkainen minulle että —. Sen minä olen hyvin huomannut. Niin että vaikkei hän olisi välittänytkään sinusta hiukkaakaan ennen, niin voipa sentään helposti tapahtua, että nyt —.

"Oi ei, Torkild. Minä tiedän niin hyvin, miten kävisi, jos me rupeisimme odottamaan toisiamme. Sinä olisit lakannut välittämästä minusta vähääkään kauan ennen kuin olisimme tulleet niin pitkälle, että voisimme ajatella naimisiinmenoa. Olisi tietysti ollut toinen asia, jos olisimme voineet mennä heti. — Enkä minä jaksa olla kotona, kun minun vielä lisäksi olisi nähtävä, kuinka sinä tulet yhä vähemmän ja vähemmän rakastuneeksi minuun. On kylliksi jo siinäkin, että saan oleskella kotona ja kuulla alinomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä, sillä he eivät laske miksikään minun konttorissa-oloani — mutta kun he eivät koskaan ole suostuneet antamaan minun oppia mitään kunnollista, niin voisivat he mielestäni olla kiitollisia, että joku tahtoo maksaa minulle neljäkymmentä kruunua siitä, että kuuntelen puhelinta aamupäivällä. Ja sitten äiti haukkuu, kun minä olen kevytmielinen, mukamas, ja juoksentelen miesten kanssa, joita hän ei tunne; mutta kun talo on täynnä mamman jumalisia juoruämmiä ja joku sananvaihto sattuu, niin — jotakin hauskuutta kai täytyy minullakin olla. — Eivätkä he koskaan kohtele minua aikaihmisenä, vaan irvistelevät ja tiuskivat ja toruvat. — Ei, minä tahdon mennä naimisiin, näetkös, sillä en jaksa kestää sitä kauempaa. — Ja minä olen myös niin tuiki kyllästynyt liehumaan ja lentämään ja olemaan tyttöletukkana —.

"Ja tiedäthän hyvin, miten tulisi käymään, jos me olisimme kauan kihloissa", sanoi Betzy heikolla äänellä. "Ja sitten kukaties joutuisimme menemään naimisiin kiireen kaupalla — tietäen lisäksi, ettei se johtunut siitä, että sinä olisit pitänyt minusta —."

Torkild istui tuijottaen eteensä. Polku kulki heidän edessään aukeaman poikki, jossa oli suuria, vaaleita, pyöristyneitä kallioita; vuono pilkotti kaukana kuusten lomitse, kalpea ruusunpunerrus väritti etäisiä tummansinisiä harjuja.

"Mutta Betzy", sanoi Torkild vihdoin hiljaa. "Minähän pidän sinusta.
Ja minä luulin sinunkin pitävän minusta —."

"Niin", sanoi Betzy huoaten. "Minä pidän hirveästi sinusta, Torkild. Ehkä sinäkin olet ruvennut pitämään minusta enemmän kuin luulin. Mutta sinä pidät enemmän toisesta —."

"Oi Betzy, älä puhu hänestä, niin olet kiltti", kuiskasi Torkild kiusaantuneena.

"Mutta Finn pitää minusta niin hirveästi, näetkös, Torkild. Voit uskoa, että hän kosi hyvin viehättävästi. Paljon kauniimmin kuin sinä, vaariseni", koetti hän nauraa, — mutta suu vääntyikin enemmän itkuun päin.

He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Sogninlampi uinui laajana ja kirkkaana ympäröivistä asumuksista kohoavien savujen leijuessa sen yläpuolella, ja heinäkuun-ilta hämärtyi tummien metsäharjujen ja laajojen vihreiden niittyjen yllä. Jätkäpoikien hoilotusta kajahteli metsästä ja tyttöjen kirkunaa, ja hanurin ja huuliharpun soittoa helisi kaikilta paikoilta järven ympäriltä, missä myytiin limonaatia ja kahvia, kaikkialla kuhisi perhekuntia lapsenvaunuineen, lapsineen ja naisineen, jotka olivat ulkona sunnuntaita viettämässä, ja puheen ääni kuului yhtämittaisena hillittynä sorinana pitkin tietä.

— Kapteeni Helsing asui Hægdehaugenilla uudessa puuhuvilassa, joka oli jo hiukan rappeutuneen näköinen. Betzy aukaisi ulko-oven, ja Torkild seurasi häntä eteisen ovelle toiseen kerrokseen. Porraskäytävässä oli puolipimeää ja ummehtunutta ja haisi pölyltä ja päivänpaahtamalta puulta. — Sitten he jäivät seisomaan Betzyn oven eteen. Torkild ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden hän ei voinut mennä — tai minkätähden hän oli niin kauhean surullinen. Sillä hän tiesi, että pohjimmaisena hänessä kyti tunne, jossa oli vähän nöyryytystä, mutta paljon vapautusta.

"Sinä et aavista, kuinka kyllästynyt minä usein olen ollut kaikkeen", sanoi Betzy hiljaa ja valittaen. "Te miehet luulette, että kun nuori tyttö näyttää iloiselta ja luonnolliselta ja viattomalta, niin hän onkin sellainen. Mutta minä luulen, ettei kukaan ole. Sellaiset kyllä kuin Rose, jotka kulkevat niin hiljaisina ja vakavina ja käyttäytyvät arvokkaasti. Hän on luonnollinen ja viaton, hän, mutta silloin kun sitä todellisuudessa on sellainen, silloin ei tahdo jäädä sellaiseksi, niin on asia, näetkös —.

"— Oi, minä olen ollut niin surullinen, niin surullinen monesti, Torkild, ettet voi aavistaakaan — minusta tuntui ettei ollut mitään tarkoitusta koko elämällä —.

"Sinusta minä pidän, Torkild. Eniten minä pidän sinusta. Niin, en todellisesti pidä kenestäkään paitsi sinusta. Mutta sinä et pidä minusta, näetkös —.

"Mutta ei sinun pidä luulla, että aion tuottaa Finnille pettymyksen. Minä tulen kyllä menestymään hyvin hänen kanssaan. Me menemme naimisiin jo syksyllä, ehkä joudun sittenkin naimisiin ennen Aagotia. Ja kun saan oman talouteni — olen päättänyt tulla hirveän näppäräksi, sen saat uskoa. Ja kun olen saanut joitakin, pikku lapsia itse ja niin edespäin, niin tiedän, että tulen kyllä olemaan tyytyväinen —."

He seisoivat vaiti hetken. Sitten Torkild veti Betzyn puoleensa ja suuteli häntä. Ja hänestä tuntui rajattoman surunvoittoiselta, että nyt, kun hän suuteli Betzyä viimeisen kerran, hän suuteli häntä ensi kerran siksi, että piti hänestä.

Betzy aukaisi eteisen oven, sulki sen jälkeensä pienellä rasahduksella. Sitten Torkild kuuli oven käyvän sisällä huoneistossa, ja sitten tuli hiljaisuus.

Oli hieman naurettavaa ajatella, että hän oli ollut polvillaan Betzyn edessä Helsingin ovimatolla. Mutta hänellä oli ollut jokin sisällinen pakko. Ja Betzy oli varmaan pitänyt siitä kovasti, poloinen —.

IX.

Rose asetti maljan, jossa oli sinisiä ja valkoisia astereita, vanhempiensa hautakiven eteen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja katsomaan sitä.

Torkild seisoi seivästäen kävelykeppiinsä keltaisia vaahteranlehtiä, joita oli paksut kerrokset liejuisella hautuumaankäytävällä. Rose näytti hänestä niin äärettömän nuorelta ja hennolta ja yksinäiseltä seisoessaan solakkana ja mustapukuisena siinä haudan ääressä syysillan hämärässä. Viime aikoina oli Torkildille käynyt niin kaukaiseksi ja epätodelliseksi se aika hänen elämästään, jonka huomattavimpana tekijänä oli ollut tuossa haudassa makaava vainaja, jolloin hän oli tuntenut itsensä yhteenkuuluvaksi tuon vainajan ja Rosen kanssa. Ja myöskin Roselle olivat kai lapsuusaika ja äiti käyneet kaukaisiksi, elämä oli kuljettanut heidät kummankin kauas siitä kodista, joka oli ollut heille yhteinen, kaikesta siitä, mitä heillä oli ollut yhteistä ja keskinäistä. Järkähtämättä etäännytti elämä Rosea myöskin hänestä, niin tuntui Torkildista nyt.

Soitettiin pois hautuumaalta. Rose veti hansikkaat käsiinsä. Äkkiä hän meni pienen, hautapaikan kulmassa olevan muistomerkin luo.

"Oletko koskaan katsonut oikein Jacob-setää, Torkild? Eikö hänellä ole ihanat kasvot?"

Torkild lähestyi vaaleasta hiekkakivestä veistettyä pientä empiirityylistä alttaria. Sen päällä oli pieni uurna, jonka kantta reunusti hakattu kukkakiehkura. Etusivulla liihoitteli perhonen pienen medaljonkikorkokuvan yläpuolella, joka esitti kaunista nuorta miestä, jolla oli kiharat otsahiukset ja korkea, korviin asti ulottuva univormukaulus. Ylösalaisin käännettyä soihtua kantava hengetär katseli sitä surevana.

Tämän pyhitetyn muistokiven alla lepää 2:sen ylämaalaisrakuunarykmentin luutnantti Jacob Broch Wegener syntynyt Fredrikshaldissa 8 p. kesäk. 1785 kuollut Kristianiassa 12 p. toukok. 1816 Urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.

"Hän on ainoa mies, johon olen ollut rakastunut. Aina kaksi-kolmitoistavuotiaasta asti ja vielä kauan, kauan täysikasvuiseksi tultuanikin ajattelin aina häntä, kun ajattelin rakkautta. Hänen ihania, puhtaita, nuoria kasvojaan ja noita ihania sanoja —. Panin aina kukkia hänen haudalleen, kun kävin täällä äidin kanssa lauantaisin —."

"Et luonnollisesti." Rose hymyili vähän. "Sellaisesta ei puhuta.
Ennenkuin on kasvanut irti siitä."

Wegnerin hautapaikka oli korkeimmalla kohtaa tuota pientä hautuumaata, jota joka taholta ympäröivät köyhät ja työssä-raatavat kaupunginosat.

Heidän alapuolellaan vietti uudempi osa, missä hautapaikkojen kivireunukset ja pylväät hohtivat vaaleina käytävän keltaisten vaahteralehvistöjen välitse, Myllärinkadun tummia vuokrakasarmeja kohti. Ekeberginharju kohosi sinipunervana etäällä, kaikkia kaupungin kattoja kauempana. Alempana pitkin hautuumaan yhtä sivua loistivat Fredensborgintien varrella olevien tehtaiden tulet, mutta toisella sivulla kyyhöttivät Hammersborgin pienet vanhat talot kuistikäytävineen ja taitekattoineen ja epäsäännöllisine ikkunoineen.

Hautuumaalla ei ollut elävää sielua, lukuunottamatta kissoja, joita vilahteli hämärässä; petomaisen notkeina ja ihmisistä piittaamattomina ne loikkivat hautojen välissä, kyyröttivät vaahterain oksilla ja pysyttelivät tasapainossa reuna-aitauksen pystysäleiden huipuilla.

Torkild ja Rose kulkivat hitaasti uloskäytävää kohti, kuolleiden upseerien ja heidän sukujensa haudoille pystytettyjen muistomerkkien välitse — ne olivat vanhanaikaisia komeilevia rautapylväitä huipulla olevine uurnineen ja kypäreineen, juhlallisine ja monisanaisine kirjoituksineen. Kukkaverhoista olivat sade ja yöhallat tehneet lopun, asterit ja leukoijat olivat rutistuneita ja mustia, ilmassa oli märän maan ja mätänevien lehtien haju. Ainoastaan yhdessä paikassa oli ruusupensas, jossa oli vastapuhjennut, purppuranpunainen kukka pitkän, jäykän oksan latvassa. He seisahtuivat katsomaan tuota ainokaista sametintummaa ruusua, jonka väri hehkui ihmeellisesti sinipunervassa iltavalaistuksessa.

"Hän oli ollut sodassa ja kunnostautunut", sanoi Rose äkkiä. "Hän oli naimisissa — kuoli kuusi viikkoa häiden jälkeen. Oli huhtikuu ja kauhea lumimyrsky, ja hänellä oli pitkä, vaikea matka siihen dovrelaispappilaan, missä häät piti vietettämän. Ja häiden jälkeisenä päivänä hän sai keuhkotulehduksen ja kuoli pian sen jälkeen nelistävään hivutustautiin, niinkuin siihen aikaan sanottiin."

"Ei, sehän tässä hullua onkin. Hän meni saman vuoden jouluna naimisiin erään vanhan trondhjemilaisen kalakauppiaan kanssa. Mutta jäätyään leskeksi hänestä laittoi hän tämän muistokiven ensimmäisen miehensä haudalle. Sitähän nyt voisi selittää yhdellä jos toisellakin tavalla —. Mutta minä kuvittelin mielessäni, että minä olin ollut hänen morsiamensa —."

"Niin silloin kai olisi käynyt niinkuin laulussa sanotaan: kuukauden kuluttua hän multaan peitettiin?"

"Luulin muuten", sanoi Torkild hetken perästä, "— sinähän sanoit siihen aikaan — vihaavasi haaveita ja kuvitelmia ja sen sellaista —."

"Niin", sanoi Rose lyhyeen ja lopettavasti. Mutta hän lisäsi hetken jälkeen: "Toisten haaveita, näetkös. Kun mamma tahtoi tunkea omia kuvitelmiaan minun elämääni."

"Tuhannet kiitokset. Eihän se nyt mikään sen suurempi matka ole — mutta tiedäthän, että tulisin hyvin iloiseksi — kun minä nyt tavallani muutan pois kaupungista —."

"Mutta kaiketi sinä pistäydyt tänne tuon tuostakin — eihän se vie täyttä tuntiakaan?"

"Noin viisikymmentä minuuttia. Etkö tule jonakin sunnuntaina katsomaan, millaiset olot minulla on?"

Ankkoja ei ollut vielä otettu talviasumuksiin; ne purjehtivat äänettömästi joutsenlammikon mustassa vedessä ja loivat levotonta värehtimistä rannan vaahterain ja koivujen seassa palavista kaasulyhdyistä heijastuviin valopylväisiin.

Aidan ulkopuolella mennä huristivat valaistut raitiovaunut ohitse rätisyttäen sinisenvalkeita kipunoita johtolangasta. Mutta puisto oli autio ja hiljainen, ruohokentät tummanvihreitä ja puuryhmät mustia tummansinipunervaa taivasta vasten. Siellä ei ollut ketään ihmisiä, lukuunottamatta muutamia puolikasvuisia lapsia, jotka juoksentelivat kenttien poikki ja piileskelivät pensaissa.

— Noin olivat Torkild ja Rosekin seisoneet toisiinsa painautuneina puun takana pimeinä syysiltoina kauan aikaa sitten. Käsikkäin olivat he rynnänneet pensaiden läpi, niin että keltaiset ja punaiset lehdet varisivat heidän ylleen. Ja he olivat tähystelleet ja kuiskineet toisilleen hengästyneinä ja hiljaa, ja pimeässä leikkiminen oli tehnyt heidät hurjiksi ja täyttänyt heidän pienet sydämensä haaveellisilla kuvitelmilla seikkailuista ja vaaroista, joita he pakenivat täydellä todella.

Yö otti puiston helmaansa ja teki sen valtavan suureksi. Metsän autius huokui pienistä, somasti istutetuista puuryhmistä; pieni keinotekoinen puro, joka juoksi muuratuin putouksin nukkemaisten siltojen alitse, täytti pimeässä puiston virrankohinalla; vesi uinui mustana ja pohjattomana pensaiden alla, vaahtosi valkoisena sillan alla, jolla he istuivat, sieppasi valonpilkkeen vähän alempana ja leikki sen kanssa.

"Muistatko, että äitisi teki huvimatkoja meidän kanssamme
Juhannuskummulle?" sanoi Torkild hiljaa.

"Muistan." Torkild saattoi Rosen äänestä kuulla hänen hymyilevän. "Muistan, kun ensimmäisen kerran näin riikinkukon. Kun se levitti pyrstönsä — ei koskaan ole mielestäni mikään ollut niin valtavan ihanaa, uskotko. Ja jälkeenpäin vei mamma minut mukanaan ravintolaan ja antoi minulle vaaleanpunaista jäätelöä — se olikin lisäksi kai ensi kerta, jolloin söin jäätelöä — tiedätkö, Torkild, kun ajattelen sitä päivää — ei milloinkaan ole minulla ollut niin suurenmoista tunnetta siitä, että minä elin."

Rose vitkasteli hiukkasen. Sitten hän taivuttautui Torkildia kohti ja tarjosi hänelle suunsa, kasvojen häämöttäessä kalpeina pimeässä. Mutta kun hän tunsi, että Torkildin huulet erkanivat aikoen sulkea sisäänsä hänen huulensa, teki hän pienen tahdottoman liikkeen, ikäänkuin haluten vetää päänsä takaisin. Torkild päästi hänet heti irti.

Rose otti häntä aivan kevyesti kaulasta hansikoidulla kädellään. Ja hän antoi Torkildille pienen, viileän ja lapsellisen suudelman, huulet supussa.

"Muistatko, että olet suudellut minua kerran ennen?" kuiskasi Torkild jälleen.

"Minun tuli niin hirveän sääli sinua. — Torkild — tiedäthän, että minä olen pitänyt sinusta hirveästi aina — sillä tavalla kuin voin."

"Niinkuin sisar. Niin. Mutta, Rose — senjälkeen mitä olin kertonut sinulle — etkö ajatellut, että saattoi olla vaarallista suudella minua?"

"Mutta sinä pidit minusta sittenkin niin paljon — sisarellisella tavallasi — että suutelit minua sittenkin —."

"Ni-in. Kun sinä kerroit minulle äidistäsi, näetkös, niin minä aioin tulla luoksesi ja suudella sinua. Minusta tuntui, että sinun kohtalosi oli ollut kovempi kuin on kohtuullista panna ihmisen kannettavaksi. Mutta sitten sinä kerroit sen toisen asian, ennenkuin ehdin tehdä sitä. Ja silloin minä ensin tulin iloiseksi, etten ollut sitä tehnyt. — Minun on näet sanottava sinulle, että pappi oli puhunut meille siitä silloin kun kävimme rippikoulua. — Mutta niin vastenmielisellä tavalla — ikäänkuin hän ei olisi tiennyt olevankaan mitään sellaista kuin rakkaus, tai ylpeys, tai itsekunnioitus — hyve oli vain edullinen kauppa, jonka hän saattoi tarjota meille, ja kaikki mitä hän ei pitänyt kaupan puodissaan, oli epäterveellistä ja epätaloudellista. — Hyvä Jumala, kuinka minä häntä halveksin —.

"Minä muistin sitäkin. Ja minä ajattelin, etten tahtoisi olla sellainen kuin hän opetti, pelkurimainen ja omaa etua laskeva. Ajattelin, että kun minä pidin sinusta ja sinun oli paha olla, niin että minun teki mieleni olla sinulle kiltti ja hyväillä sinua, niin ei minun pitänyt välittää siitä, olitko sairas vai terve. — Enhän tahtonut koskaan sallia itseäni peloiteltavan olemasta — oikeudenmukainen."

Torkild ei vastannut. Hänestä tuntui niin kumman kylmältä tuo Rosen puhe. Ei edes sinä hetkenä, jolloin Rose antoi hänelle sen suudelman, joka teki Torkildin hänen orjakseen, ei edes silloin Rose ollut ajatellut häntä. Vain oman itsensä takia hän oli suudellut Torkildia. Omaan itseensä hän oli rakastunut, silloin ja nyt ja aina — itseensä tai siihen ihannekuvaan, jonka hän teki itsestään ja jonka kaltainen hän tahtoi olla, maksoi mitä maksoi — kuvaan, joka oli valkoinen ja kylmä kuin sen hänen sukuunsa kuuluneen nuoren sotilaan — urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.

Torkild oli soittanut Roselle eräänä perjantaina kesäkuun lopulla. Hän kertoi, että Tøsa oli kuollut ja jättänyt jälkeensä neljä sokeaa pentua, joita hän ja hänen emäntänsä kasvattivat pullosta syöttämällä suurella vaivalla. Huomenna ne saisivat silmät — tahtoisiko Rose tulla sunnuntaina niitä katsomaan.

Torkild seisoi asemalla odottamassa Rosea puoliyhdentoista junalla — ja hän oli pukeutunut uuteen kesäpukuun ja kiiltonahkakenkiin, ruusu napinreiässä ja violetti nenäliina taskussa. Hänen valkoisen ja mustan kirjava lintukoiransa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien, toimitti pienen asian olutpulloja sisältävän vihreän laatikon kulmalla, joka seisoi yksinäisenä ja hylättynä asemasiltaman punertavalla somerolla, ja sitten se heittäytyi maahan ja etsi itsestään kirppuja, valkoisen karvan loistaessa päivänpaisteessa kuin hopea.

Yöllä oli satanut ja ilmassa oli tuore kosteuden kiilto — pieniä, siniharmaita, hopeapäärmeisiä pilvenhattaroita purjehti hohtavan kesätaivaan yli, ja kun juna tuli jyristen tunnelista, ajautui savu täyteläisenä ja nokimustana harjun vastapestyn kuusimetsän ylle.

Rose nauroi ja nyökkäsi ja otti vastaan hänen kätensä hypätessään alas vaunusta. Hänellä oli uusi taivaansininen pellavapuku ja suuri oljenkeitainen, mustilla siivillä koristettu hattu, heleänväriset sukat ja kiiltonahkakengät, ja kun hän nosti helmansa ylös astuessaan kiiltävien kiskojen yli, missä voidetta oli rasvaisina lampina raiteiden välissä, näki Torkild, että hänen kengänpohjansa kiilsivät uusina ja sysimustina.

He kulkivat varastotonttien välitse, missä lautapinot tuoksuivat kirpeän tuoreelta. Vanhalle sillalle, jonka lankut olivat hasuisiksi ajetut, he jäivät hetkeksi seisomaan katsellen virran savenharmajaan veteen. Hiljaa ja solisten juoksi vesi padon yli, aurinko kuvasteli kimmeltävin välkkein, mutta tehtaan punaisen muurin juurella oli tumma, öljyinen varjo. Torkild viittasi ruohotörmässä ja leppien alimmissa oksissa näkyvään vaaleanharmaaseen liejujuovaan:

Tehdasrakennusten välinen tie oli peitetty punaisilla ja ruostuneilla rautalastuilla, jotka narskuivat jalkojen alla. He kulkivat pitkien, keltaisiksi maalattujen vuokra-asuntojen ohi; ihmiset, jotka istuivat ulkona porrasaskelmilla, katsoivat konttoripäällikön ja hänen seuralaisensa jälkeen ja tervehtivät. Ylempänä metsänreunassa oli hajallaan omakoti-rakennuksia; ne olivat maalatut keltaisiksi ja vaaleanvihreäksi ja ruusunpunaisiksi, mutta olivat muuten ihan toistensa kaltaisia kuisteineen ja verantoineen ja edustalla olevine puutarhatilkkuineen.

Hetkistä myöhemmin he poikkesivat pieneen kuusikkoon, jossa maaperä oli vetistä, ja samassa he olivat kaukana kaikesta mikä muistutti tehtaita. He kulkivat pitkin vanhaa umpeenkasvanutta kylätietä, joka seurasi virran rantaa. Vesi päilyi peilikirkkaana ja hiljaisena leppäpensaiden välissä, ja siinä kasvoi punaisenvalkeaa raatetta ja keltaisia ulpukoita; toisin paikoin se pistäytyi tielle asti, ja se oli vihreä ja märkä ja täynnä pensaita. Siinä, missä metsä loppui, oli pieni valkoinen kaksikerroksinen talo.

"Tässä se on", sanoi Torkild ja nauroi: "se on aika paljon parempi kuin
Fensal, jossa asuin viime talvena, eikö sinustakin?"

Siinä oli vihreä piha, pieniä rappeutuneita ulkohuonerakennuksia ympärillä, suuria puita ja tepastelevia kanoja seinustoilla. Pikkuruinen mustapukuinen nainen suuri valkoinen esiliina edessä tuli eteisen portaille. Torkild esitteli emäntänsä rouva Strandenin.

"Saat valmistautua vastaanottamaan hirmuisen määrän hyvää ruokaa", sanoi Torkild, Rosen ripustaessa hattunsa pieneen pikkuruiseen siniseksimaalattuun käytävään, missä oli herttainen, hiukan ummehtunut ilma, niinkuin vanhojen, huolellisten ihmisten asumuksissa maalla.

"Kyllä tämä on aivan toista kuin Fensal", sanoi Rose, seisoessaan huoneessa. Ja hän juoksi verannalle. "Torkild — minä kadehdin sinua! Kuinka ihmeen ihana asunto sinulla on!"

Arkihuoneen edessä oli pieni matala veranta, se oli vino ja väärä ja lahonnut ja säänpurema, ja kolme puoleksi lahonnutta porrasaskelmaa johti siitä umpeenkasvaneeseen puutarhaan. Verannan edustalla kasvoi vanhanaikaisia pensasruusuja aarniometsän tavoin; kaiteen yli ne kurottelivat kelta- ja valko- ja punakukkaisia oksiaan. Ja ulompana oli keltaisia liljoja ja sinisiä ukonhattuja ja pietaryrttejä ja tummanpunaisia pioneja pitkin hedelmätarhan laitaa, missä varhaiset morellit loistivat lohenpunaisina puissaan ja vihreitä raakilaterttuja riippui tiheässä mustissa ja punaisissa viinimarjapensaissa.

"Torkild, sinä lurjus!" sanoi Rose ojentautuen toiseen verannalla olevista lepotuoleista, katsellen puutarhaa ja katsellen pöydällä olevia kirjoja, sikaarilaatikkoa ja tyhjennettyä kahvikuppia — "kuinka sinä olet löytänyt tämän —. Ja emäntäsi hemmoittelee sinua luonnollisesti — minä näin hänestä, että hän on sitä lajia!"

"Niin, hemmoittelee kyllä. Käy mahdottomaksi kenenkään naisen olla minun mielikseni tämän jälkeen — sellaisia tottumuksia tämä rouva Stranden istuttaa minuun!"

"Torkild, minä kadehdin sinua", sanoi Rose jälleen ja juoksi huoneeseen. — "Tämähän on koti, poikaseni."

Huoneen hirsiseinät olivat iloisen vaaleanvihreät, ja jäykkien, sinertävänvalkoisten ikkunaverhojen välissä oli punaisia pelargonioita, myrttejä ja ruusuja. Lattialla oli heiveröisiä, jouhitäytteisiä huonekaluja ja lystikäs pienenpieni kaappi, jossa oli vaaleanpunaisia ja sinisiä lasiastioita ja halpoja uushopeisia pöytäkaluja, mutta Torkild oli saanut oman pianonsa ja omat korituolinsa sinne sijoitetuksi ja omat valokuvansa seinälle ripustetuksi; ne riippuivat sovinnollisesti yhdellä seinällä ja rouvan amerikkalaiset lastenlapset toisella. Kaikkialla oli ruusuja maljakoissa ja liljoja laseissa pienillä, valkoisilla, virkatuilla alusliinoilla.

Oli katettu ylen runsas aamiaispöytä. Rose kävi noukkaisemassa itselleen tuoreita retiisejä. Mutta ovi pieneen siniseksi maalattuun makuuhuoneeseen oli auki, ja sieltä kuului lakkaamatonta vinkunaa ja uikutusta ja vikinää —.

Hän lankesi polvilleen korin eteen, missä rämpi neljä vaaleankeltaista pientä penikkaa, ja nosti ne helmaansa yksitellen:

Torkild seisoi kädet taskussa ja katseli perhettä omistajan ilmein. Pennut rämpivät vikisten Rosen helmassa, nuuskivat hänen käsiään ja paljaita käsivarsiaan.

Rouva Stranden koputti. Saisiko hän tuoda heille kahvin, — ja saisiko hän ruokkia pentuja nyt?

Oi — Rose tahtoi niin mielellään nähdä pentuja ruokittavan ensin. Ja rouva Stranden toi kaksi oikeaa imetyspulloa tuttineen. Saisiko hän auttaa? Tai ehkä neiti haluaisi ruokkia pentuja?

Torkild oli jo istunut vuoteelle yksi pulloista sylissään. Hän käsitteli sekä sitä että pentua tottuneesti, ja pikku eläin vikisi ja imi. Pienen rimpuilemisen ja raappimisen jälkeen sai Rose toisen pennuista imemään pulloa häneltä. Hän istui Torkildin vieressä tämän vuoteen valkoisella virkatulla peitteellä.

"Oi, Torkild, miten ihania ne ovat. Minun on suloisin, eikö sinustakin tämä ole kaunein?"

"Oi — tahdonko! Mutta eihän se käy päinsä — minä asun täysihoitolassa, näetkös —."

"Ajattele, että niitä voi ruokkia pullosta! Mutta kuule — luuletko, että niistä tulee kunnollisia metsästyskoiria siten — etkö luule, että niistä tulee — sellaisia — denaturoituja —."

"Niin, sellaisista lapsista, jotka ruokitaan pullomaidolla, tulee näet usein niin lehmämäisiä —. Ainakin mamma sanoi niin. Hän imetti minua kuudentoista kuukauden vanhaksi —."

"No, sinuun se näyttää vaikuttaneen hyvin", nauroi Torkild. Rosen käsivarret olivat aivan kultauntuvaiset päivänpaisteessa, hän säteili terveyttä ja nuoruutta.

Ja hän teki kunniaa rouva Strandenin aamiaiselle, joka pihveineen ja paistettuine munineen, kylmine lihoineen ja säilykkeineen ja ostereineen ja hilloineen ja vastakirnuttuine voineen ja kotonaleivottuine leipineen ja sokerikakkuineen, joulukakkuineen ja happamine ja makeine kermoineen olisi riittänyt vaikka kokonaiselle kongressille.

"Mutta kuule, Torkild — varmasti sinusta tulee lihava, jos vain tulet asumaan täällä kauan."

"Niin, surkeata kyllä, se kai minusta tulee. Siitä huolimatta että minulla on täällä metsästyslupa ja yhtä ja toista muuta. — Sehän on totta, minä tuon terveisiä Dorikselta, sain häneltä kirjeen hiljakkoin. Hän tulee kai käymään kotona tänä kesänä. Mutta hän sanoo haluavansa takaisin Kööpenhaminaan talveksi."

"Minulle hän ei kirjoita koskaan. Olen kirjoittanut kolme kirjettä, joihin hän ei ole vastannut. Mutta minullahan ei kylläkään ole paljon kirjoittamisia. — Mutta tiedätkös, keneltä minulla on sinulle terveisiä — arvaapas missä olin teellä eilen iltapäivällä?"

"Rouva Løkken luona. Betzyn, näet — niin, meistä tuli sinät, hän esitti sitä. Minä tapasin hänet teatterissa tässä hiljan, ja silloin hän kutsui minua ja soitti eilen taas. Hän saa pikkulapsen aivan pian — tiedätkö sitä?"

"Kyllä minä olen kuullut —" Torkild tuli hymyilleeksi vähän, sillä
Betzy oli kirjoittanut sen hänelle jo joulun aikaan.

"Minä en muuten ole pitänyt hänestä koskaan niin paljon kuin nyt. Tuon tyttöletukan puhetavankin hän on nyt jättänyt — jossakin määrin. Ja hän iloitsee niin kauheasti tuosta lapsesta. Hän näytti minulle kaikki varusteet — voit uskoa, että ne olivat suloiset, ja hän on ommellut kaikki itse, vieläpä verhoillut kehdonkin itse uutimilla ja ruseteilla ja pitseillä —."

"Niin, minä tiedän, että hän on siitä hyvin iloinen. Eikähän se itse asiassa ole muuta kuin luonnollista —."

Aamiaisen jälkeen heidän oli mentävä kävelemään, arveli Torkild — metsään, sillä päivä oli tullut paahtavan kuuma. Mutta metsässä oli vilpoista; maaperä oli sangen kostea useimmissa paikoin, niin että sammal paisui vaaleanvihreänä ja juolukka rehoitti tuuheina pensaina. Kun he vihdoin löysivät paikan, missä oli siksi kuivaa, että he saattoivat istuutua vaipalle, jonka Torkild oli ottanut mukaan, olivat he tulleet aivan metsänreunaan, pienelle kuivalle hiekkakumpareelle, joka kasvoi ihan keltaisenaan väkevätuoksuista mataraa.

Heidän alapuolellaan levisi vihreitä viljapeltoja ja niittyjä, jotka olivat ruusunpunaisina kukkivista ruohoista, siellä täällä näkyi joitakin harmaita ja punaisia taloja. Matala tumma metsäjuova ympäröi aukeamaa joka puolelta. Vaaleansinisellä taivaalla leijaili kesäisen valkoisia päivänvalaisemia pilviä.

Rose ojentautui vaipalle ja sulki silmänsä väsyneenä. Torkild riisui takin yltään ja pani sen hänen päänsä alle. Rose tirkisteli häneen, kun hän istui siinä paitahihasillaan tupakoiden, ja hän virkkoi hiukan loukkaantuneella äänellä:

"Oi, minulle tulee niin ikävä kesäloma, kun katselen noita pilviä tuolla — ja metsää —."

Torkildille muistui mieleen, ettei Rosella ollut lainkaan ollut lomaa edellisenä vuonna, koska se oli hänen ensimmäinen kesänsä uudessa paikassa, ja hän kysyi, kuinka pitkän loman Rose saisi tänä vuonna?

"Täysihoitolaan. Niinhän minun on pakko. Menisin mielelläni jalkamatkalle, mutta en saa seuraa. Tahtoisin näet tuntureille —."

"Jos voisit saada lomasi elokuun lopulla, niin —" Torkild mietti. "Ja jos Doris tahtoisi tulla mukaan —. Lorens ja minä olemme vuokranneet erään karjamajan täksi syksyksi — aiomme ampua metsäkanoja. Se on Foldalenissa. — Se nyt olisi joka tapauksessa hauskempaa sinulle kuin täysihoitola —."

Rose katsoi häneen. Torkildin äänessä tai ilmeissä ei ollut mitään muuta kuin veljellistä hyväntahtoisuutta. Hän näytti täysin tyytyväiseltä; hän se oli tänään puhelias, hilpeä, — ja hän oli tullut tukevammaksi, ainakin vähän. Ei ollut mitään jäljellä alakuloisesta, huokailevasta rakastajasta. Ja Rose tunsi itsensä, kaikista periaatteistaan huolimatta, hiukan loukkautuneeksi.

Hän oli käynyt kahdesti talven aikana Torkildin luona Fensalissa, ja silloin ei tämä ollut lainkaan ollut sellainen. Ehkäpä vain juuri se, että Torkild oli elänyt kodittomana epäviihtyisissä nuorenmiehenasunnoissa, olikin ollut syynä siihen, että hän rakasti Rosea niin rajattomasti. Ei ollut miellyttävää Fensalissakaan; hän asui siellä perheessä, erään tehtaaninsinööri Liedin luona. Rose muisti Torkildin huoneen siellä, siinä oli shagihuonekalut ja rautasänky yhdessä nurkassa ja huonoja Böcklin-jäljennöksiä jugendstilkehyksissä seinillä — plyyshihuonekaluja ja jugendstilkehyksiä oli muuten kaikissa huoneissa, ja lastenleluja joka paikassa; oli kolme viehättävää lasta, jotka kutsuivat Torkildia sedäksi ja olivat hyvät ystävät hänen kanssaan. Mies itse oli miellyttävä, mutta Rose ei pitänyt rouvasta; tällä oli taiteellisia harrastuksia ja hän sai silloin tällöin julkaistuksi jonkun pienen palan naistenlehdissä ja pikku sanomalehdissä; Rose oli varma, vaikkei hän oikein tiennyt mistä hän oli sen saanut kuulla, että rouva Lied mielisteli Torkildia, eikä se ollut tälle juuri mieluista — vaikkei Rose ollut koskaan huomannut hänen vaivautuvan silloin kun Betzy kaikin voimin hakkaili häntä. —

"Uh, te miehet olette todella eläimiä, niinkuin neiti Pedersen sanoo. Kun olette saaneet asuttavaksenne kaksi kaunista huonetta ynnä emännän, joka ahtaa teidät täyteen hyvää ruokaa, niin ette tosiaankaan toivo itsellenne enää mitään muuta maailmassa —."

"Myönnän ainakin sen, että ruoka voi olla huonoa. Uh, minä olen niin kuollakseni kyllästynyt uudelleenlämmitettyyn täysihoitolaruokaan että —."

"Pikku raukka", sanoi Torkild vakavana ja hellästi. Rose oli raivoissaan itselleen, kun häntä kiusasi se, että Torkildin hellyys oli niin ehdottoman veljellistä. "Mutta kuules, Rose — meidän on keksittävä jotakin, jotta sinä voit saada oikein oivallisen loma-ajan. Tuo sinun pikku lomaraukkasi — kaksi viikkoa kahdessa vuodessa —."

Hän tarttui Rosen käteen ja suuteli sitä — kysymättä lupaa'. Ja Rose tiesi miksi — koska se ei ollut mikään armo, jonka hän soi Torkildille. Torkild soi hänelle tuon pikkuruisen hyväilyn, koska hänen tuli surku Rosea eikä hän tiennyt mitä hänen olisi keksittävä häntä auttaakseen.

"Etkö ole ajatellut matkustaa edes Doriksen luo tällä kertaa?" kysyi
Torkild.

Rose tuli samassa polttavan punaiseksi häpeästä. — Oli siis tosiaankin niin, että hän koetti saada Torkildia palaamaan vanhaan rooliinsa — —.

"Niin, luonnollisesti. Siellähän on nyt varsin hiljaistakin. Mutta Rose, jospa voitaisiin järjestää, että tulisit meidän kanssamme tunturille syksyllä. Minä en ole ollut siellä, mutta siellä sanotaan olevan hyvin kaunista — isonlainen järvi on ihan karjamajan lähellä. Me voisimme soudella kalastelemassa, ja helppo on päästä Rondaneen, jos sinä ja Doris haluaisitte tehdä joitakin pieniä retkeilyjä — ja voisimme maata ulkona ja keittää kahvia ja katsella auringonnousua ja olla niinkuin kotona ennen vanhaan —"

Rose kuunteli häntä nöyrän kiitollisena siitä, että Torkild otti asian tällä tavoin. Luonnollisesti ei Rose lähtisi sinne — sehän merkitsisi itse asiassa koko metsästysretken pilaamista Torkildilta ja Helsingiltä. — Mutta hän antoi Torkildin kuvailla, millaista heillä tulisi olemaan, ja hän kuunteli kaikkia Torkildin esityksiä hänen olojensa parantamiseksi — eikö Rose voisi saada miellyttävämpää paikkaa, eikö voitaisi löytää miellyttävä perhe, jossa hän voisi asua tuon kauhean täysihoitolan sijasta — mieluimmin kaupungin laidassa tai Vinderenin tai Slemdalin puolessa esimerkiksi. — Hiihtoretkistä, joita he tekisivät yhdessä talvella —.

"Torkild — sinä olet sitten maailman kiltein ihminen, se on totinen tosi", virkkoi Rose lopuksi.

"Lorua — minä olen materialistinen eläin", sanoi Torkild ja nauroi, "joka viihdyn rouva Strandenin lihapatojen ääressä. Kunpa voisimme löytää sinullekin jonkun rouva Strandenin, katsos, tytöntypykkä —"

Päivällinen oli uhkuva, uusia juureksia ja sokeriherneitä liemen ohella, kermakastiketta vasikanpaistille ja iso kasa mansikoita kerman kanssa jälkiruoaksi. Rose myönsi kernaasti, ettei hän ollut syönyt sellaista ruokaa vuosikausiin. Sitten hän alkoi nauraa:

"Todellisuudessa en koskaan. Oikeastaan en ole koskaan syönyt hyvää ruokaa, näetkös, Torkild. Mamman vahva puolihan ei ollut ruoanlaitto. Ja sittemmin olen aina asunut vieraissa ihmisissä —. Tämä on minulle kuin satua."

Torkild hymyili vähän. Hän ei antanut sitä huomata, mutta häntä liikutti todellakin tuo, mitä Rose sanoi. Eihän häntä nyt oikeastaan kannattanut niin suuresti surkutella sen vuoksi, ettei hän ollut koskaan syönyt hyvää ruokaa. Mutta se osoitti Torkildille ikäänkuin havainnollisesti, kuinka yksinäinen Rose todella oli. Äidin kuoleman jälkeen ei ollut ketään ihmistä, joka olisi tarjonnut hänelle sijaa pöydässään; hänen oli ollut pakko tyytyä istumaan siellä, missä paikka on avoinna jokaiselle, joka voi maksaa puolestaan. Hän kulki konttorin ja täysihoitolan väliä, pelkkien vieraiden ihmisten joukossa. Ystäviä hänellä ei ollut; hänelle ei johtunut mieleenkään liittyä ihmisiin. Torkild näki, milloin Rose oli hänen majatoveriensa ja heidän tuttaviensa seurassa, kuinka mahdotonta hänen oli liittyä sellaisiin ihmisiin, joita nuorille, yksinäisille täysihoitolassa asuville tytöille on seuraksi tarjona. Rose ei ollut nirppanenä eikä morkkailija — se johtui vain siitä, ettei hänellä ollut heidän kanssaan mitään yhteistä. Ja aivan harkitsematta oli Torkild tyytynyt siihen asiaintilaan, että Rose joutui turvautumaan häneen ainoana seuranaan. Koskaan ennen ei Torkild ollut tullut ajatelleeksi, kuinka säälittävä Rosen asema oli, kun hänen oli elettävä nuoruutensa kaikkein kolkoimmassa yksinäisyydessä — yksinäisyydessä, jossa ei koskaan saa olla yksin. Vieraita ihmisiä oli samassa huoneessa hänen kanssaan, kun hän työskenteli ja kun hän söi aterioitaan; vapaahetkinään oli hänellä valittavana joko istua "salissa" vieraiden ihmisten kanssa tai yksinään pimeälle pihalle antavassa täysihoitolahuoneessa — tai kuljeksia yksinään ympärinsä kaupungissa, jossa hän ei tuntenut ketään — sillä nuori nainen ei saa edes mennä suuren kaupungin lähellä oleviin metsiin ja maille, jos hän on yksin.

Ei, Torkild ei ollut ennen ajatellut, millaista Rosen olemassaolo todellisuudessa oli. Hän, joka oli ollut Rosen ainoa ystävä, oli kiusannut häntä rakkaudenkerjuullaan myöhään ja varhain. Ja hän, Torkild, oli mielestään muka yksinäisin —. Tosin oli hän yksinäinen, tosin oli Rose ainoa maailmassa, jonka kanssa hänellä tuntui olevan jotakin sisällistä yhteisyyttä. Se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä solmimasta pinnallisia, mutta varsin miellyttäviä muunlaatuisia ystävyyssuhteita. Hänen olennossaan oli sellaista, joka kuului yksinomaan Roselle — mutta siinä oli muutakin — oli hänen toveruutensa Lundin ja varsinkin Helsingin kanssa, pidättyväinen, mutta vilpitön ja harras ystävyys, jonka arvon hän hyvin tunsi. Ja sitten oli hänen ystävyytensä Betzyn kanssa — ystävyys, joka kaikkine "lörpötyksineen", suuteluineen ja hyväilyineen ei hänen huolettomassa mielessään ollut koskaan esiintynyt minään uskottomuutena Rosea, hänen ainoata rakastettuaan kohtaan, — aina siihen saakka kunnes hän vähällä oli ollut lörpötellä itsensä auttamattomasti kiikkiin —.

He joivat kahvin verannalla. Torkild istui kaiteella ruusujen keskellä ja katseli kukkivaan puutarhaan:

"Eihän täälläkään aina ole tällaista, kuten ymmärrät", virkkoi hän äkkiä hiljaa. "Tämähän on ihanin aika. — Tänään on täällä sellaista kuin tuleekin olla, kun sinä kerran olet vieraanani."

Torkild näki Rosen punastuvan. Mutta hän luuli sen johtuvan pelosta, että hän alkaisi jälleen entiseen tapaansa. Ja hän nousi, meni sisään ja istuutui pianon ääreen.

Hänellä oli esillä Rosen äidin vanhat nuotit. Rose oli lahjoittanut enimmät niistä hänelle, sillä itse hän ei soittanut paljonkaan.

Rose jäi istumaan verannalle. Mehiläiset surisivat unettavasti ruusupensaissa, ja ilma oli täynnään lämmintä, voimakasta kesäntuoksua. Silmät puoliummessa hän kuunteli, kun Torkild lauloi ja soitti niitä säveliä, joiden kaiussa hän oli kasvanut.

"Tiedätkö, Rose — minusta on koko ajan tuntunut, että tässä paikassa on jotakin, mikä muistuttaa sinun äidistäsi. En tiedä, mistä se tulee. Ehkä siitä, että kaikkialla missä tunnen sitä suloa ja sopusointua, joka voi vallita yksinkertaisten, vaatimattomien kotien yllä, täytyy minun ajatella häntä. En tosin ole sitä tähän saakka tuntenut muualla kuin hänen luonaan — ennenkuin tulin tänne. Eikö sinustakin tunnu, että täällä on jotakin, mikä muistuttaa omaa kotiasi?"

"Tuntuu", sanoi Rose hiljaa. "Toisinsanoen, — tämä on koti. Enkä minä ole koskaan nähnyt muita koteja kuin mamman —."

"Minä muistan, kuinka väsynyt olin siihen usein — kodin hiljaisuuteen, vaikka se johtui sulosta ja sopusoinnusta, kuten sanot. Mutta minusta tuntui, ettei sopusointu sittenkään ollut niin kovin paljon arvoinen — kun se sisältyi siihen, että kaikki häiritsevä oli suljettu pois. Mutta minä kaipasin päästä oppimaan ja tuntemaan ja ymmärtämään kaikkea sitä, minkä mamma sulki pois meidän elämästämme —. Kaipasin itselleni työtä, jossa tarvittaisiin jännitystä, ponnistusta, työtä, jossa voisin tulla oikein kyvykkääksi. Ja kaikkia ihmisiä, noita tavallisia, jokapäiväisiä ihmisiä, joille mamma nyrpisti nenäänsä. Minä kaipasin niitä — uskoin, että voisin löytää kaikista heistä jotakin arvokasta ja merkillistä. Tahdoin oppia pitämään heistä, tahdoin tehdä heille palveluksia, auttaa heitä, voittaa heidän rakkautensa. Olen koettanut sitä, mutta en voi. Minä pidän ihmisistä, he ovat kilttejä minulle, minä en ole vihoissa kenenkään kanssa, joita tapaan — mutta minä huomaan vain aina heidän sanovan sisässään minulle: tähän asti, ei etemmäksi. Ja pahinta on, että minulla on samanlainen tunne itsellänikin — että tähän asti, mutta en etemmäksi välitä heitä tuntea —."

Torkild tuli ja istuutui jälleen kaiteelle. Hän otti Rosen toisen käden ja pani sen polvelleen, silittäen sitä kahdella sormella kerta toisensa jälkeen. Äkkiä hän taittoi ruusun takanaan olevasta pensaasta ja pisti sen hänen sormiensa väliin, puristaen ne kukan ympäri. Rose ei liikahtanut; ei katsonut Torkildiin tämän sitä tehdessä. Torkild taittoi toisen ruusun ja vielä toisen ja heitti hänen syliinsä.

"Minkäkötähden? No." Torkild heitti jälleen kukan hänen päälleen. "Minä toivotan sinulle hyvää, Rose. Toivotan, että saisit kaikki mitä toivot."

"Tiedän sen. Olet sanonut, että toivot jotakin ihan uutta elämääsi. Jotakin, joka voisi vallata sinut niin kokonaan ja täydelleen, että unohtaisit kaiken vanhan. Kaiken. Ja kaikki."

"Minäkö? Minulla on joka tapauksessa ollut jotakin — olen tuntenut jotakin — jota ilman en olisi tahtonut olla — jota en toivo olemattomaksi mistään hinnasta. — Eihän kukaties voi odottaakaan saavansa enempää. — Olen nauttinut aikani, ja sen nautinnon makua en koskaan kadota —."

"Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Joko sinä olet alistuneempi kuin miksi minä koskaan voin tulla. Tahi sinä olet ylpeämpi kuin voin ymmärtää —."

"Soita vielä minulle", pyysi hän äkkiä. "Soita vielä niitä vanhoja mamman lauluja — ole niin kiltti —."

Rosella oli syli täynnä puutarhan ruusuja ja pioneja ja liljoja, kun hän meni asemalle illalla. Torkild kantoi suurta vasua puutarhamansikoita ja morelleja.

"Minä saatan sinua kotiin asti. Minun on autettava sinua kantamaan kaikkia näitä, ymmärräthän. Vähän jälkeen kahdentoista lähtee juna, jolla voin palata."

He eivät puhelleet paljoa istuessaan kahden huonostivalaistussa vaunussa matkalla kaupunkiin, eivätkä myöskään kävellessään valoisassa kesäyössä kaupungin halki Rosen täyshoitolaan. Ylhäällä ummehtuneessa porraskäytävässä, kun Rose aukaisi lukkoa, muistutti Torkild lomaesityksestään:

"Niin, mietipäs sitä, Rose. Ja kiitos, että tulit. Tuletko vielä toistekin käymään luonani?"

"Hyvää yötä sitten." Torkild antoi hänelle lyhyen, lujan kädenpuristuksen.

Rose meni huoneeseensa ja puuhaili siellä järjestellen kukkia. Hänellä ei ollut tarpeeksi laseja ja maljakoita kaikille, täytyi panna joitakin vesikannuun huomiseksi.

Seisoessaan pesukaapin yllä olevan pienen peilin edessä ja hajoittaessaan tukkaansa katseli hän kauan ja miettivästi omia kasvojaan.

Koskaan ennen ei hän ollut ajatellut sitä, että hänellä oli Torkild. Hän oli ottanut tämän rakastumisen jonakin luonnostaan lankeavana, joka oli aina kuulunut hänelle, koettamatta koskaan arvioida mitä se hänelle, Roselle, merkitsi. Hän tiesi sen nyt. Torkild ei ollut se, jota hän kaipasi, mutta hän tiesi myöskin, ettei hän voisi koskaan repiä tätä pois sydämestänsä, ilman että jäisi jäljelle paljas, kipeä paikka. Ja hän tiesi, ettei hän myöskään tahtonut olla ilman Torkildin rakkautta —.

XI.

Rose oli joutunut irto-laiturille, hän seisoi hieman syrjässä ja katseli ihmisvirran myllerrystä, kun mustat, talvitamineisiinsa pyntätyt olennot häärivät matkalaukkuineen ja myttyineen. Kaksi vuonoalusta höyrysi lähtövalmiina; oli joulun aatonaaton iltapuoli ja kova liikenne. Laiturin puusilta kolisi ja jysähteli, kun laatikoita ja laukkuja vyöryteltiin, ihmiset huutelivat ja kyselivät kaupunginlähetti- ja juoksupoikaparvelta, vesi kohisi ja kuohui laivan potkurin alla, höyrykoneen säännöllinen jytkytys tuntui valtimonsykintänä läpi melun.

Sisempää satamasta kuului jyrinä ja räminä vaunujen ajaessa kivisillan yli. Tuon tuostakin viiltäytyi meteliin veturinvihellyksiä ja laivapillien ulvahduksia. Koko kuurapakkasen kolkkous ja kylmyys oli noissa kovissa ja viiltävissä äänissä.

Rose meni laiturin päähän. Jääkappaleiden hilahtelu alhaalla kylmänharmaassa vedessä kuului niin tyynnyttävältä ja rauhaisalta. Silmillään hän seurasi tummaa, täyteenahdettua höyrylaivaa sen viilettäessä keikkuvien punaisten poijujen ohi ulospäin tummien saarten välitse, missä matalalla oleva, himmeä auringonpallo loi kuparinhohtavan juovan kelmeään veteen. Taivas oli harmaa ja raskas — ilmassa oli jotakin, mikä sai toivomaan, että nyt ehkä pian saataisiin lunta.

Sataman ja rautatien noenmustaamien tonttien takana kohosi Ekeberginharju raskaana ja tummana — huolimatta ruskeita mäkiä ja raudanmustaa näreikköä peittävästä ohuesta huurrekalvosta. Oli kuin rinteellä kyyhöttävistä pienistä puutaloista olisi niiden iloiset värit paleltuneet pois.

Savusumu vaappui matalalla kaupungin yllä. Valot oli sytytetty pitkin satamaa, valkoisia kaarilamppuja ylhäällä raskasta taivasta vasten, pieniä punaisia kipunoita tavarasuojissa, keltaisia tyyniä valoläikkiä, ikäänkuin öljypaperin läpi kuultavia, Itäradan aseman suurten ikkunoiden takaa.

Rose tunsi poskiensa olevan sinisenvalkeat kylmästä. Hänen musta kävelypukunsa oli oikeastaan kevätpuku, mutta hänellä ei ollut ollut varaa hankkia itselleen talvitamineita tänä syksynä; loma oli tullut niin kalliiksi. Siksi hän käytti kevätpukuaan ja sen alla villaröijyä; oli hyvä onni, että hän oli laihtunut. Mutta hän oli nyt läpiviluissaan seisottuaan tuolla laiturin päässä; hän hytisi lähtiessään kävelemään. Siten väristessään hän tunsi oman ruumiinsa niin alastomana vaatteissaan — ja tietämättä mistä tuo ajatus tuli, tunsi hän liikutettuna, kuinka kurjan yksinäinen se oli, tuo pieni alaston, kalpea, hento ruumis suuren, mustan kotelonsa kätkössä. Se oli hieno ja kaunis, mutta kenenkään muiden silmät kuin hänen eivät olleet sitä nähneet, ei mikään lämmin, rakastava käsi ollut hyväillyt sitä. Ehkä se kuihtuisi, turmeltuisi vuosien vaikutuksesta siten näkemätönnä ja koskematonna. Joka kerta kun häntä puistatti, tunsi hän koko ruumiinsa käyvän kananlihalle — ja hän tunsi äärettömän surumielistä kaipuuta saada lämmitellä ihoaan toisen ihmisen lämmintä ihoa vasten.

Tuo tunne kylmyydestä puhtaasti ruumiillisena yksinäisyytenä jäi vallitsemaan hänen mieleensä hänen kävellessään ja kiertäessään pitkin laitureita. Hän näki itsensä alastomana koko ajan, vaatteet olivat ulkopuolella kuin näkymättömyysviittana. Hän tunsi kuin uivansa siinä savusumumeren pohjassa, äänettömästi ja näkymättömänä. Keskellä kaikkea tuota hyörinää, joka ei häntä liikuttanut. Keskellä kaikkia noita ihmisiä, joista hän ei tuntenut ainoatakaan. Hekin kätkivät alastoman ruumiin vaatteittensa sisälle, heilläkin oli alaston minä, joka oli näkymätön hänelle. Kun hän ajatteli sitä, tuntui hänestä oma yksinäisyydentunteensa tavallaan oikeutetuksi. Hän oli koettanut liittyä toisiin — rehellisesti ja vilpittömästi oli hän mielestään sitä koettanut, mutta onnistumatta. Nyt kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että heillä kaikilla oli alaston ruumis sen sisäpuolella, mitä hän heistä näki, tunsi hän oikeutetuksi sen vastenmielisyyden, joka hänellä sisimmässään oli useimpia ihmisiä kohtaan, joita hän oli tavannut. — Minulla on kai oikeus peittää itseni heiltä, oikeus vaatia, etteivät he riisuudu edessäni —.

— Hänellä oli tapana usein kävellä täällä laitureilla — päivänlaskussa, kun kaikki ihmishyörinän valot sytytettiin. Hän ajatteli jonkinlaisella itsetietoisella rakkaudella kaikkia yksinäisiä teitään — omituisia, rappeutuneita, kauniita loukkoja kaupungin laiteilla, teitä, joilta hänellä oli laaja näköala koko tuon vieraiden kotien kattomeren yli, solia, jotka pujottelivat pienten köyhien puutalojen välitse, joissa asui ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Minä olen ulkopuolella toisten iloja, ajatteli hän — toisilla on joku, josta he pitävät, tai on heillä joku, jonka kanssa he seurustelevat, jota he panettelevat, josta he juoruavat tai jonka kanssa he juoruavat, tanssivat, menevät kävelemään —. Minulla on joitakin muita pieniä iloja, mutta minä suljen ne kätteni suojaan aivan kuin ne olisivat pieniä lämpimiä linnunpoikasia —.

Hän ajatteli pientä huonettaan, johon hän oli muuttanut syksyllä. Se oli Teresenkadulla, mutta se antoi puutarhaan päin, jossa oli vanha keltainen puurakennus, vanhainkoti. Kun hän muutti sinne lokakuussa, oli hänellä ollut silmäänsä edessä vain keltaisia puunlatvoja, kun hän katsoi ulos. Hän oli iloinnut siitä, asuttuaan yli vuoden näköalanaan ahtaan pihan musta kaivo. Hän oli tutustunut joihinkin kodin vanhoihin eukkoihin, oikeammin sanoen ensi sijassa vain yhteen, Nora-nimiseen. Rose oli pudottanut ompeluksensa ikkunasta eräänä päivänä; Nora, joka oli puutarhassa, otti sen ylös, ja kun Rose juoksi alas sitä noutamaan, joutui hän puheisiin vanhuksen kanssa. Hän oli kotoisin Eidsbergistä, oli tullut kaupunkiin erään papinperheen mukana lapsentyttönä, ollessaan aivan nuori. Ja sitten yhdeksäntoistavuotiaana hän oli mennyt kihloihin, joutunut sairaalaan — ja sitten hän oli neljäkymmentä vuotta elänyt vaivaishoidon nojassa, muuttanut sairaalasta sairaalaan, ollut viime vuosina sieltä poissa, elänyt viidentoista kruunun kuukausirahalla vuoden ympäri pienissä ullakkokopeissa kaupungin ulkolaidoilla — herra ties miten — nähden nälkää ja vilua, mutta sentään varsin tyytyväisenä, puheesta päättäen — kunnes he ottivat ja panivat hänet tähän vanhainkotiin. Mutta täällä ei mikään ollut hänelle mieliksi. Hän kaipasi takaisin yliskoppiinsa, jossa hän sai olla rauhassa omine pikku talouksineen. Rose ymmärsi sen niin erinomaisen hyvin. — Papinperhe ei ollut koskaan tiedustellut entisen palvelijansa oloja. Yksi pojista oli nyt valtioneuvos, ja Rose oli koettanut kertoa Noralle tämän hoidokin menestyksestä, luullen sen kiinnittävän hänen mieltään. Mutta ent. lapsenpiialle hän oli ja pysyi sinä pojanvesana, jota hän oli hoitanut. "Niin, se Edvart se oli niin joutava sen puolesta kun se kasteli vuoteensa, niin ihan. Joka ikinen yö, tietäkää se! Vielä niin suurena poikana — yhdennellätoista, oletteko kuullut hullumpaa!" Joka kerta kun Rose nyt näki sanomalehtien pohtivan valtioneuvoksen viimeistä puhetta, täytyi hänen hymyillä —.

Hän oli ostanut villaliivin Noralle joululahjaksi ja tilannut munakaakun. Sillä hän tietenkin tahtoi tuottaa mielihyvää kaikille kodin vanhuksille —.

Hänen oma joulunsa sitten. Kotona huoneessaan hänellä oli pieni kuusi, hän sytyttäisi sen kerran iltapäivällä, ennenkuin menisi setänsä luo, tai illalla kotiin palattuaan. Se olisi hänen oikea jouluiltansa. Hän oli saanut paketin tädeiltä Tanskasta, noilta ikuisesti uskollisilta äidin sisarilta, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, mutta jotka säännöllisesti lähettivät tervehdyksiä jouluksi ja hänen syntymäpäiväkseen; heidän pienet lahjansa hän oli pannut joulukuusensa juurelle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut lähetetyksi heille pienen paketin koruompeluksia. Ja että oli löytänyt ne kauniit vanhat pronssikynttiläjalat Torkildille.

Niin Torkild, ajatteli hän. Hänethän hänen oli tavattava kahdenkymmenen minuutin perästä; hän oli luvannut lähteä Torkildin kanssa ostamaan lahjoja Liedin lapsille, joiden luona tämä viettäisi jouluillan.

Rose oli katkeroitunut itselleen siitä, ettei hän ollut tyytyväinen siihen muutokseen, joka oli tapahtunut Torkildin käytöksessä häntä kohtaan. Torkild oli mitä parahin toveri, ritarillisin, uskollisin ystävä — eikä hän maininnut koskaan enää olevansa rakastunut häneen. Mutta silloin kun Torkild ei ollut malttanut olla puhumatta siitä, oli Rose kuvitellut olevansa pahoillaan siitä, pahoillaan Torkildin puolesta, häpeissään hänen lakkaamattoman hyvyytensä vastaanottamisesta, koska se johtui tunteesta, jota hän ei voinut tyydyttää. Ah, hän tunsi itsensä paljon nöyryytetymmäksi nyt, kun hän tiesi Torkildin olevan hänelle kiltin vain puhtaasti veljellisestä säälintunteesta —.

— Oi ei, tuo hänen tyytymättömyytensä nykyisin Torkildin seurassa ollessa, ei se muuten siitäkään johtunut, ettei hän olisi huolinut hänen säälistään. Hän oli varmaan todellisuudessa nauttinut heidän suhteestaan sellaisena kuin se oli ennen, katsonut sitä draamallisesti — siinähän oli kohtalokkuutta: hän näki itsensä vaeltamassa yksinään eteenpäin, tuijottaen eteensä tyhjyyteen, kaivaten, odottaen sitä tuntematonta, joka antaisi hänelle kaiken elämän onnen — ja hänen jäljessään seurasi Torkild askel askeleelta, sydän isoten häntä, halaten onnea häneltä, jolla ei ollut mitään antaa hänelle — hän oli Torkildille kohtalo.

Ja draaman päätös — sinä syysiltana Juhannuskummulla, jona he olivat suudelleet toisiaan jäähyväisiksi — omituisen merkitsevä hyvästijättö, joka ei ollut missään suhteessa siihen aiheeseen, että Torkild oli saanut paikan tehtaalla kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista — ja sinä kesäpäivänä, jolloin hän oli ollut käymässä Torkildin luona, kun he istuivat päivänpaisteessa ruusujen keskellä verannalla ja Torkild painoi kukan hänen käteensä ja sanoi niin äärettömän lempeällä ja lujalla äänellä toivottavansa hänelle kaikkea maailman onnea — sitä suurta onnea, jossa hän kokonaan unohtaisi Torkildin. Niin, vaikutus oli kieltämättä jonkunverran heikontunut Roseen nähden, sittenkun Betzy eräänä päivänä syksyllä oli kertonut olleensa kihloissa Torkildin kanssa kuukauden päivät edellisenä kesänä.

Rose nauroi katkerasti. Sen asian kanssahan hänellä ei ollut vähintäkään tekemistä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinenkin, jos Torkild olisi sekä kihlautunut että mennyt naimisiin toisen kanssa, kun hän vain olisi tullut siinä onnelliseksi. Mutta hänpä ei ollutkaan iloinen. Ei, hän olisi kyllä tahtonut olla kohtalona Torkildille, kunnes saisi itse oman kohtalonsa. Hän oli tuntenut karvasta nöyryytystä kuullessaan, että Torkild oli tilapäisesti voinut antaa sijaa elämässään kaikenlaisille muillekin kuin hänelle. Hän oli saanut oppia, ettei nainen tule helposti miehelle tämän koko maailmaksi, jollei hän anna hänelle mitään — hyvää taikka pahaa. — Ei puuttunut enää muuta kuin että hän olisi katunut, että oli koettanut olla aivan rehellinen ja oikeudenmukainen, ettei ollut keimaillut Torkildin kanssa, ei käyttänyt keinoja tämän pidättämiseksi kiinni itsessään. —

— Ja sitten se vastenmielinen asia, jota hän voinut saada mielestään — kutsumattomia ajatuksia tuppautui väkisin Torkildin elämästä muutenkin. Rosehan tiesi, että tämä oli ollut sekautunut sellaiseen — kauan, kauan sitten, sen oli Torkild itse kertonut hänelle silloin kun Rose oli vastannut suutelemalla häntä. Silloin ei hänellä ollut liittynyt mitään mielikuvia tuohon Torkildin tunnustukseen; se ei ollut suututtanut häntä hetkeäkään, hän oli vain ajatellut, että Torkild oli onneton. — Mutta nyt. Kaikki se vastenmielinen, jota hän inhosi tietää, ja josta hän ei kuitenkaan voinut olla kuulematta puheita konttorissa ja täysihoitolassa, se tunkeutui hänen mieleensä, vaikka hän kuinka olisi koettanut torjua sitä, ja hän ajatteli vasten tahtoaankin, että mahtoikohan myöskin Torkild —?

Hän häpesi itseään — sentähden hän ei enää ollut iloinen ollessaan
Torkildin seurassa.

Juna oli jo tullut, joten Torkild käveli odotellen aseman edustalla, kun Rose saapui sinne.

"Hyvää iltaa, olit oikein kiltti, kun suostuit lähtemään mukaani. Minä olen tyhmä keksimään lahjoja. Varsinkaan en käsitä, mitä minun on annettava rouva Liedille — olin ajatellut vyösolkea, luuletko sen sopivan?"

"Jompikumpi riittäisi, minun mielestäni. Minunkin olisi muuten ollut tilattava joku kukka Margot-tädille."

"Uh, niin." Rose huokasi. Se oli hänen isänsä veli, joka oli ollut pappina Trondhjemissa monta vuotta, mutta tullut tänä syksynä Kristianiaan. "Nyt minun täytyy antaa lahjat kaikille siellä. Ja siihen minulla ei tosiaankaan ole varoja enempää kuin haluakaan."

"No — ei suinkaan sinun tarvitse antaa heille muuta kuin jotakin turhanpäiväistä?"

"Sitäpä minä en tahdo. He ovat luonnollisesti kutsuneet minut tehdäkseen pienen hyväntyön Rose-raukalle. Mutta minä en tahdo istua siellä kuin jokin ruotivaivainen, jolle he ovat kilttejä. Ja minä olen ostanut Magdalle ja Evalle pitsinenäliinat, jotka maksoivat niin paljon, että olisin voinut saada sillä rahalla uudet kengät."

"Hm, niin kyllä. Minua vain harmittaa niin kamalasti, että he niin hirveästi surkuttelevat minua, kun ei minulla ole kaikkea mitä heillä — serkuillani nimittäin. Heidän mielestään on minua sääli, kun minun täytyy istua konttorissa enkä pääse 'ulos' enkä ole 'mukana' enkä tunne heidän 'piiriään' enkä saa hakkailla heidän tuttaviensa kanssa eikä minua kutsuta tanssiaisiin heidän ystävättäriensä luo eikä hyväntekeväisyysmyyjäisiin rouvien kanssa, jotka heidän mielestään ovat hienoja ja kaikkea sellaista. Ihan kuin minä voisin kuvitella mielessänikään sen kauheampaa kohtaloa kuin olla samallainen kuin Magda ja Eva —"

"Ei, ei, minä ymmärrän kyllä. Mutta hyvä Jumala, he tarkoittavat sillä hyvää."

"Äh, niin. Ja sitten minä en heidän mielestään ole kyllin nöyrä. Sinä olet nyt ylpeä, sanoo täti, ihan niinkuin äitisikin oli. Ja siinä sinä olet hyvin tuhma, tyttöseni. — Että köyhät ihmiset, että minun olosuhteissani elävä tyttö julkenee omaksua mielipiteitä, se on tuollaisten ihmisten mielestä sopimatonta ylellisyyttä, tiedätkö. Katsos, minä tiedän, että nämä nenäliinat tulevat suututtamaan heitä. Mutta minäpä juuri tahdonkin olla ylpeä sellaisille ihmisille —.

"— On muuten rumaa viettää joulua sellaisin ajatuksin", virkkoi Rose surumielisesti. "Rumaa. Ja ikävää. Oi Torkild —.

"— Minut oli ensin kutsuttu Hansenille, konduktöörin perheeseen, jonka luona asun. Hekin tosin kutsuivat minut sen vuoksi, että he säälivät minua. Mutta se oli toisenlaista. He eivät olisi voineet syödä puuroa ja livekalaa ja tanssia joulukuusen ympärillä iloisin mielin, jos he olisivat tienneet minun istuvan yksin huoneessani sinä iltana. Mutta he ovat ehkä yhtä mielellään ilman minua, ja he luulevat tietysti, että minusta on paljon erinomaisempaa mennä setäni luo — hienoon taloon Incognitokadun varrelle. — Mutta kun rouva Hansen kutsui minua pitämään hyvänäni mitä heillä olisi jouluiltana, silloin olin sekä iloinen että kiitollinen, sen saat uskoa. Ja minä iloitsin siitä, että antaisin lapsille oikein sieviä lahjoja, sellaisia, joita tiesin heidän toivovan itselleen."

"Niin, nehän ovat kai hyvin miellyttävää väkeä, joiden luona sinä nyt asut?"

"Kyllä he ovat miellyttäviä. Tosi kyllä, sellaisten pieneläjien parissa minä aina olen hyvin hämilläni. Mutta minä olen hyvissä väleissä lasten kanssa, näetkös. Kun rouva on kaupungilla, pidän minä niitä silmällä hänen puolestaan. Meillä on iso nukkehuone, pikkutytöillä ja minulla, jolla me leikimme; minä opetan heitä laittamaan sellaisia sieviä huonekaluja tulitikkulaatikoista ja pahvista, jollaisia Doris ja minä laitoimme, muistatko, ja me liisteröimme ja leikkelemme ja maalaamme ja ompelemme minun huoneessani. Luulen, että siitä on minulle miltei vielä suurempi huvi kuin pikkutytöille. Ja sitten minä olin aikonut ostaa huomiseksi kaikkia mahdollisia pikkuesineitä nukkehuoneeseen mitä vain voisin löytää — kahvikupit ja kynttiläkruunun ja kynttiläjalkoja ja lintuhäkin ja pianon ja kukkaruukkuja ja silitysraudan ja joukon muuta. Mutta nyt en minä saakaan olla katsomassa, kun Inga ja Gyda ja Helene aukaisevat paketit ja asettavat esineet tupaan —."

He kulkivat Suurkatua pitkin. Rose seisahtui joka hetki matalien talojen ikkunanäyttelyjen eteen.

"Minusta tuntuu niinkuin kuuluisi asiaan tehdä jouluostoksia Suurkadun varrella. Kävin aina täällä mamman kanssa lapsena ollessani. Se johtui luonnollisesti ensi sijassa siitä, että täällä oli halvempaa, tai mamma luuli olevan halvempaa. Mutta hän sanoi syyksi sen, että täällä oli oikea joulutunnelma. Pienet matalat vanhat talot muistuttivat hänestä Nyborgia. Ja sellaiset puodit, jossa katto oli matalalla ja porrasaskeleet veivät ylemmäksi sisähuoneisiin. Me kävimme kurkistamassa vanhoihin pihoihin, joissa oli kuistikäytävät ympärillä ja kaikenlaisia nurkkauksia ja pimeitä sopukoita; minä ajattelin silloin aina Asbjørnsenin satuja. Eikö ollut oikeastaan omituista, että mamma, joka oli vieras täällä, tunsi vanhan Kristianian paljon paremmin kuin kukaan muu, jonka olen tavannut. Alhaalla linnoituksen luona ja sielläpäin hän tiesi kaikkien vanhojen talojen rakentajat ja asukkaat, heidän historiansa ja hyvin paljon kaikenlaista mitä oli tapahtunut missäkin —.

"Kun muistelen noita mamman ja minun joulukäyntejä Suurkadulla, tuntuu minusta muuten aina niinkuin olisi ollut lumipyry —.

"Sellainen, että lumi tuprusi valaistujen puodinikkunoiden editse, ja sitten nuo pimeät kojumyymälät kirkon edustalla ja kirkko itse, joka näytti niin suurelta ja valtavalta, koska kaikki talot täällä ovat niin matalia, ja tornikello loistamassa ylhäällä ilmassa — se olikin todella kaunista ja joulumaista —."

Torkild kääntyi ja katsoi taakseen. Hän ei ollut koskaan ennen pannut sitä merkille. Täältä, noiden matalien talojen yli katsottuna, vaikutti kirkko kauniilta kohotessaan siinä pimeänä ja jykevänä, valaistu tornikello korkealla taivaalla.

"Ja nyt tulee lumikin", virkkoi Torkild iloisella äänellä. Hän näytti
Roselle ensimmäistä hiutaletta palttoonhihallaan.

"Niin, ajattele! Oi kunpa tulisikin lunta!" Rose piti puuhkaa edessään tavoittaen kiinni harvakseen tippuvia pikku tähtiä.

Se oli suurenmoista. Kun he tulivat ulos eräästä matalasta myymälästä, jossa oli sisähuoneisiin vievät porrasaskelmat, purjehtivat raskaat lumihöytyvät ikkunoiden ja kaasulyhtyjen valovirrassa, ja pitkin ajotien laitoja oli jo ohut valkoinen peite mutaisella, likaisella kadulla.

Lunta tuli taivaan täydeltä, kun he kulkivat ylöspäin kaupungin läpi. Vaunujen räminä kovaksi jäätyneellä kadulla oli jo vaimentunut hupaiseksi, hiljaiseksi jouluhyörinän ääneksi; puodinikkunain valot eivät enää törröttäneet parrujen tavoin kirpeässä ja raa'assa pakkassumussa, ne loistivat hilpeästi kieppuvissa lumipyörteissä. Teki hyvää tuntea hiutaleita kasvoillaan, nähdä kuinka ne valkaisivat vaatteet, puhdas, raikas ilma oli hyvää hengittää.

"Miten kummalla saamme selvitetyksi, mitkä paketit ovat sinun ja mitkä minun", nauroi Rose, sillä Torkild oli ottanut kaikki kantaakseen.

"Saamme avata ne ja katsoa. Muuten saa kohtalo ratkaista, mitä on lankeava Liedin ja mitä Hansenin lapsukaisille. Voimmehan katsella niitä syödessämme. Menisimmekö Ingebretille; siellä on niin ihanan rauhallista —."

He kulkivat Kuninkaankatua alaspäin, lumisten, paketeilla lastattujen ihmisten virtaa vastaan. Kaikki ihmiset menivät ylöspäin. Puoteja alettiin sulkea. Oli niin miellyttävää kulkea siten kaikkien hyöriväin ihmisten ohi keskuksen ulkopuolella olevia hiljaisia kortteleita kohti, missä valaistut ikkunat olivat verhoilla peitetyt ja ainoastaan harvat äänet rikkoivat lumituiskun hiljaisuutta.

"Ei kiitos, minä haluaisin mieluummin teetä ja voileipää. Minä todella kaipaan vähän hyvää lämmintä teetä. Paljon teetä —." Rose otti mustan plyyshihatun päästään ja ravisti siitä pois lumikinokset. Hiukset olivat hiukan märät hänen otsallaan, ja silloin ne kihartuivat pikku hiukkasen.

Matala hauska kahvila öljyttyine paneeleineen ja puukattoineen oli melkein tyhjä — vain joitakin vanhoja kaljupäisiä liikemiehiä istui syömässä turskaa eräässä nurkassa. Rose ja Torkild istuutuivat sohvakulmaukseen lähelle ovea.

Rose alkoi heti aukoa paketteja ja lajitella joululahjoja. Sohva ja molemmat tuolit olivat tuossa tuokiossa paperin ja pahvirasioiden peitossa.

"Eivätkö ole viehättäviä?" sanoi hän ihastuksissaan nukkeleluistaan.
"Inga saa nämä kullatut kahvikupit. Etkö usko hänen tulevan iloiseksi?
Minä olisin hurmautunut aivan mielettömäksi sellaisista pienenä
ollessani —."

"Joulu on ihana sittenkin", sanoi hän hiljaa. "Minusta joulu on ihana.
Vaikka minulle itselleni ei tulekaan mitään joulua."

"Me kaksi, joille ei tule joulua", sanoi Torkild. "Kuule — vietetään yhdessä yksi päivä ja koetetaan laittaa joulu."

"Eikö kävisi päinsä, että minä koettaisin saada hankituksi pienen kuusen?" sanoi Torkild. "Sinä voisit koristaa sen? Minun luonani, tarkoitan."

"Eikö se sinusta olisi oikein mieluista, Rose? Menisimmekö mieluummin yhdessä jonnekin muualle —."

"Niin, minä en tiedä. Sinä olet ollut niin omituinen usein viime aikoina", sanoi Torkild hiljaa.

"Olenko minä", sanoi Rose heikosti. Ja hän jatkoi silmänräpäyksen epäröinnin jälkeen: "Minusta — en oikein tiennyt —. Ajattelin, että ehkä sinä et välittänyt niin kovin paljon enää minun seurastani. Ja silloin minusta tuntui niin ikävältä aina vain ottaa vastaan kaikkea, mitä sinä teet ollaksesi minulle kiltti —."

"Minusta tuo oli hyvin merkillinen ajatus, Rose", sanoi Torkild hiljaa, mutta pannen painon joka sanalle. Ja hänen silmänsä eivät irtautuneet Rosen silmistä, ennenkuin tämä loi ne alas.

"Eihän se olisi muuta kuin ymmärrettävää, jos sinä olisit väsynyt minuun kerran", kuiskasi hän miltei itkemäisillään.

"Kun sinä olet voinut sellaista ajatella", sanoi Torkild äskeiseen tapaan. "Silloin sinä et ole tainnut koskaan ymmärtää, mitä minä olen sanonut sinulle niin monen monta kertaa. Ei ole mitään, mikä voisi muuttua, Rose, minun tunteissani sinua kohtaan. Minä en ole puhunut siitä pitkiin aikoihin. Sillä minä en tahtonut olla sinulle kiusanhenkenä — enkä kerjäläisenäkään — kun sinä olet minulle se mikä olet. Päinvastoin — minä tahdoin koettaa, enkö voisi antaa edes pikkuruista murua sinulle kaiken sen vastineeksi, mitä sinä olet minulle ja olet ollut minulle ja aina tulet olemaan minulle."

"Ei se ollut mitään. Minä luulin, että sinä olit sittenkin väsynyt minuun. Olin kuullut, näet, että olisit ollut kihloissa Betzyn kanssa —."

"Kyllä se on totta." Torkild naurahti. "No mutta eikös se Betzy olekin erinomainen kapine."

"Mutta. Kun sinä sanot — tunteneesi sellaista — — minua kohtaan — aina. Sitä minä en ymmärrä."

"Etpä kylläkään ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa ja vakavasti kuten äskenkin. Rose odotti, että hän sanoisi vielä jotakin. Mutta Torkild oli vaiti. Käsi leuan alla hän istui ja katsoi eteensä. Kerran häivähti pieni kaukainen ja ohimenevä hymy hänen kasvoillaan.

"Muuten sanoi Betzy, ettei hän uskonut sinun välittäneen hänestä", sanoi Rose hämillään. "Hän sanoi luulevansa sinun tehneen sen uhmalla."

"Siinä Betzy erehtyi." Torkild hymyili jälleen pientä omituista hymyään. "Minä välitin hänestä. Toisella tavalla."

"Voisitko mennä kihloihin jonkun muun kanssa vieläkin? Josta voisit ruveta pitämään — sillä toisella tavalla?" kysyi Rose.

Rose istui polttavan punaisena alasluoduin silmin. Hän ei yrittänytkään selvittää omia hämmentyneitä tunteitaan. Hän ei tiennyt mille Torkild oli hymyillyt. Hän tiesi vain, että sellaisena kuin hän oli Torkildin nähnyt, sellainen ei hän ollut. Hän oli luullut tuntevansa Torkildin ulkoa ja sisältä — ja nyt hänelle selvisi, ettei hän tainnut tunteakaan. Ja se sai hänestä tuntumaan siltä kuin Torkild olisi tullut paljon suuremmaksi, ja hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja araksi hänen edessään.

Kerran hän nosti katseensa Torkildiin, mutta veti samassa silmänsä takaisin ja punastui jälleen. Torkild istui ja katsoi hellittämättä häneen äskeinen pieni hymy huulillaan.

Torkild kaatoi lisää hänen kuppiinsa. He söivät ja joivat puhumatta. Rose kyyristyi kokoon sohvassa; tuo uusi hämmentävä tunne, että hän oli pieni olento, jolle Torkild hymyili, sai hänen sydämensä tykyttämään. Hänen poskensa paloivat yhä; jalat olivat jääkylmät, sillä kengät olivat läpimärät. Kun he olivat lopettaneet syönnin ja Torkild tarjosi hänelle savukekoteloaan, näki Rose hämmästyen käsiensä vapisevan hiukan.

Äkkiä Torkild otti pienen neliskulmaisen käärön taskustaan ja ojensi hänelle.

"Olen ostanut sinulle joululahjan. Tahdotko katsoa sitä nyt, vai haluatko antaa sen odottaa huomiseen?"

"Tahdon mieluummin katsoa nyt. Oi Torkild, minä pelkään, että se on jotakin, joka on aivan liian hienoa minulle."

Hän aukaisi käärön ja avasi vanhan kuluneen nahkarasian. Se sisälsi vanhanaikaisen kaulanauhan, se oli hienoa kultatyötä, tummansinipunervilla ametisteilla koristettu.

"Niin, minustakin se oli oikein kaunis. Näin sen kesällä eräällä muinaisesineiden kauppiaalla ja ostin sen silloin. Ajattelin, että ottaisin itselleni kerran oikeuden antaa sinulle lahjan, joka mielestäni olisi kyllin kaunis sinulle."

"Oi, minä en voi, Torkild. Tämän puseron kanssa — se olisi synti." Hän katsoi monesti pestyyn vaatimattomaan puseroonsa.

"En tahtoisi sitä tehdä. Tahtoisin mieluummin pitää sitä päälläni ensi kerran, kun tulen sinun luoksesi viettämään jouluiltaa."

Vähän myöhemmin he seisoivat yhdessä kahvilan edustalla. Lumituisku oli lakannut — korkealla valkoisen maan ja puiden yllä, jotka kohosivat ilmavien valkoisten kupujen tavoin kaasulyhtyjen keltaisten liekkien välillä, oli taivas pohjattomana ja mustana.

Kumpikaan heistä ei puhunut, kun he, sen sijaan että olisivat kääntyneet ylöspäin kaupunkia kohti, astelivat hiljaa Pankkitorin lumipeitteen poikki ja lähtivät menemään hiljaista pimeää katua pitkin linnoitukseen päin.

Rose ei ajatellut mitään. Koko hänen mielensä oli pelkkää odotusta; hän pelkäsi, mutta hän oli täynnä kaipausta. Se on Torkild, ajatteli hän — sehän on Torkild. Mutta hänestä tuntui kuin hänen rinnallaan olisi kävellyt vieras ja tuntematon mies. Jännityksissään hän puristi kädessään kaulanauharasiaa; oli kuin hän olisi antautunut kaiken tuntemattoman valtoihin ottaessaan sen vastaan.

He kuulivat tuskin omia askeleitaan syvässä, pehmeässä lumessa. Ratsastusmaneesin muurin juurella oli pimeää, lyhtyjen valopiirien väliä pitkälti. Puistossa hohtivat pensaat valkoisten kinosten näköisinä.

Kun Torkild pysähtyi ja taivutti kasvonsa Rosen kasvojen yli, kohotti Rose päänsä ja otti vastaan hänen suudelmansa. Hän seisoi hiljaa ja antoi Torkildin suudella niin paljon kuin tahtoi, ja kun Torkild otti ja painoi hänet lujasti itseään vasten, pani hän kätensä hänen kaulaansa.

"Rose — onko se totta?" kuiskasi Torkild aivan hiljaa ihan hänen korvansa juuressa, ja hänen äänensä sai väreet kulkemaan Rosen selkää pitkin.

Rose nyökkäsi ja kohotti kasvonsa jälleen suudeltaviksi. Niille varisi joku jääkylmä lumihitunen heidän yläpuolellaan olevasta puusta, ennenkuin Torkild peitti ne omilla kasvoillaan.

"Rakastatko minua?" kuiskasi Torkild jokaisen suudelman välillä.
"Rakastatko minua?"

"Kyllä." Rose olisi tahtonut sanoa: minä rakastan sinua, mutta ei voinut. Oli kuin hän ei olisi kyennyt saamaan esille täyttä sanaa — hämmentyneestä, yllätetystä sydämestään. Ja hän kuiskasi sen sijaan:

"Sinäkö se olet, Torkild? Onko se totta, että se olet sinä? Minusta tuntuu kuin sinä et olisi sinä. On niinkuin olisit tullut joksikin toiseksi —."

Rose toisti sen. "Rakkaus se on, jota minä en ole tuntenut ennen." Se kuului niin ihmeellisen ihanalta. Se oli rakkaus. Se oli rakkaus. Hän otti äkkiä kiihkeästi Torkildin kasvot molempien käsiensä väliin ja katsoi niihin. Niin, se oli rakkaus, sen näköinen se oli. Hän veti Torkildin puoleensa, ja nyt suuteli Rose vuorostaan heidän seisoessaan siinä luntaan varistelevien puiden alla öisellä, hiljaisella, autiolla kadulla.

II.

Torkild meni ruokasalin läpi, nyökäytti hyvänhuomenen palvelustytölle, joka oli kattamassa aamiaispöytää, ja seisahtui hetkiseksi arkihuoneeseen.

Pitkät valkoiset verhot verannan oven edessä liehuivat hiukan vedossa. Koko talossa tuoksui vielä vastamaalatulta. Lattia, joka kiilsi tuoreena ja keltaisena aamuauringon paisteessa, antoi huoneelle uuden kodin leiman, vaikka huonekalut olivatkin erilaatuisia ja enimmäkseen vanhoja.

Ihmeellinen kevätilma oli kestänyt koko tämän viikon heidän kotiintulonsa jälkeen. Nämä ihanat aamut —.

Hän löysi Rosen savukkeet hänen kirjoituslippaaltaan, otti yhden ja sytytti. Ulosvedetyllä levyllä oli ihka uusi "Emännän tilikirja" vanhan posliinisen kirjoitustelineen edessä. Valokuvan Torkildista pikkulapsena äitinsä sylissä oli Rose pannut kehyksiin ja asettanut pöydälle. Torkild otti sen ja hiveli poskeaan äitinsä kuvaan. Ja sitten hän kumartui ja suuteli Rosen pientä tilikirjaa, siihen kohtaan mihin Rose oli kirjoittanut uuden nimensä, Rose Christiansen.

Huvila oli kummulla, kolmelta taholta kuusimetsän ympäröimänä. Mutta rakennuksen edustalle oli laitettu puutarha, suuri puolipyöreä kukkapenkki ympäröi koko somerolla peitettyä verannan pengertä. Siinä ei ollut vielä mitään muuta kuin sanomalehtipaperisia tötteröitä, jotka Rose oli pannut pienten vastaistutettujen taimiensa suojaksi. Mutta kukkapenkin ja keltaisiksi paahtuneiden tötteröiden takana vietti vaaleanvihreä mäki pienine uusine hedelmäpuineen jokeen päin, joka juoksi kirkkaana ja hiljaisena talon ohi; juuri puutarhan alapuolella se oli laajentunut pieneksi järveksi, joka kimalteli päivänpaisteessa; vesi seisoi korkealla vihreän niityn rinnassa, ja pienet pajupensaat pilkistelivät vedestä.

Joen toisella puolen oli vain niittyä ja peltomaata sinne saakka, missä metsä piirsi tumman juovansa valoisan taivaan alle. — Torkild seisoi siristellen silmiään vasten aurinkoa. Hän tunsi oman onnensa suloisena, rauhallisena väsymyksenä, ja hän imi itseensä auringonlämpöä koko ruumiillaan; mäeltä henkäili kevääntuoksua, joku hyönteinen surisi, musta kovakuoriainen kiipesi kortta pitkin ruohikossa hänen jalkansa juuressa, ja kun se tipahti maahan ja jäi maata sätkyttelemään selälleen, kumartui hän ja auttoi sen jälleen kohdalleen.

Pienet pilvet taivaalla ja kukkivat kirsikkapuut hänen alapuolellaan viettävällä mäellä hohtivat yhtä hopeanvalkoisina. Ne olivat aivan pieniä, nuoria puita, koko kukkiva latvus ei ollut morsiuskukkavihkoa suurempi.

Verannalta kuului askelia. Rose tuli ulos, alushameessa ja heleässä kampausröijyssä, ja ripusti pari pyyhinliinaa kaiteelle.

"Heti. Otan vain hameen ylleni." Rose seisahtui ovelle, kirkkaiden, punaruutuisten verhojen väliin. "Voithan tulla sisään ja alkaa syödä, jos sinun on nälkä. Minä tulen ihan tuokiossa."

Hetkistä myöhemmin Rose tuli alas verannanportaita vaaleassa kesäpuvussa. Hän meni Torkildin luo ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

"Ei." Torkild veti Rosen itseään vasten. "Se ei ollut — mitään — erikoista."

"Eikö tämä sitten ole kaunis?" sanoi Torkild ja kosketti heidän edessään olevaa pientä kirsikkapuuta.

"Kyllä, se on kaunis", sanoi Rose iloisesti. Ja hän irroittautui lempeästi Torkildin sylistä ja astui muutamia askelia alemmaksi omenapuita kohti. "Nyt nämäkin pian tulevat kukkaan."

"Oletko tyytyväinen taloomme", kysyi Torkild kahdennenkymmenennen kerran. Ja Rose vastasi, kääntyen takaisin hänen syliinsä: "Olen, olen kyllä!"

Käsikoukussa he menivät pienen välkkyvän aamiaispöydän ääreen, ja Rose istuutui, otti myssyn kiiltävän kuparisen kahvipannun päältä ja alkoi kaataa kuppeihin.

"Seis, seis. Ei enää minulle." Torkild tarttui hänen ranteeseensa ja pysähdytti hänet.

"Etkö tahdo enempää kahvia? Mikä sinun on — etkö voi hyvin tänään,
Torkild?"

"Kyllä." Torkild nauroi. "Kaada vain täysi kuppi. Minä sanoin sen vain saadakseni tekosyyn ottaa sinua kädestä."

"Uh!" Rosekin nauroi. "Sitä sinä teet tosiaan ilman tekosyytäkin mielin määrin, minun nähdäkseni. — Sinun täytyy nyt joutua syömään, Torkild, muuten myöhästyt konttorista."

"En enempää kuin tavallisesti", sanoi Torkild huolettomasti, ja Rose hymyili ja pudisti hänelle päätään.

— Sitten Torkild sanoi hyvästi, ja sitten Rose sanoi, niinkuin oli sanonut joka aamu, että hän tulisi saattamaan tielle asti, ja käsivarret toistensa ympärillä he astelivat verkalleen metsikön läpi.

"Kuinka on, Agnes, tarvitseeko meidän tuottaa mitään kauppiaalta?
Leipää ei taida olla riittävästi —."

Hän kulki huoneissa ja katseli ikkunoissa olevia kukkiaan, ja hän meni puutarhaan ja kurkisti paperihattujen alla olevia taimia. Kentän yli hän oikaisi keittiökasvitarhaan. Penkit päilyivät hienoina ja mullanharmaina päivänpaisteessa; Torkild oli lapioinut ja haravoinut ja tallannut käytävät edellisenä iltana; tänä iltana he kylväisivät niihin. Hän ryhtyi ottamaan raparperia; senpä hän voikin tehdä nyt aamupäivällä, ennenkuin tuli aika ruveta ajattelemaan päivällistä, — leikellä raparperia pulloihin pantavaksi.

Ei ollut järkeä siinä, että heidän oli pidettävä aikuista palvelijatarta, mutta Torkild tahtoi niin välttämättä. Ensiksikin, koska hänen mielestään talo oli liian iso Roselle; heidän oli ollut pakko vuokrata tämä pikku huvila, koska se oli ainoa kelvollinen asunto, mikä oli saatavissa. Sitäpaitsi Torkild ei tahtonut, että Rose olisi yksin koko aamupäivän, kun talo oli niin yksinäisellä paikalla. — Mutta Rosella oli kovin vähän tekemistä kaikkina niinä tunteina ennen puoliviittä, jolloin Torkild tuli kotiin.

Kun palvelijatar tuli tuomaan hänelle teetä kello puoli yksi, oli hän leikellyt ison vadillisen.

Päivälliseksi tulisi vain eilistä lientä uudelleenlämmitettynä ynnä turskaa, joten hänellä ei ollut mitään tekemistä keittiössä.

Tosin oli hänellä vielä koko joukko ompelemista kapioissaan. — Mutta kädet olivat niin inhottavat ja kurttuiset. Hän penkoi vähän kirjahyllyä, mutta ei ollut lukutuulella.

Oikeastaan hän oli väsynyt. Hän hymyili hieman hämillään itsekseen —. Hän oli väsynyt. Paneutua pitkäkseen sohvalle keskellä päivää — sitä hän ei ollut koskaan tehnyt; hän oli aina pitänyt sitä hyvin halveksittavana.

Mutta hän teki sen hiukan vitkastellen, veti jalat sohvalle alleen ja sovitti tyynyn poskensa alle. Hän hymyili vaivihkaa itsekseen pari kertaa siinä maatessaan. Ja sitten, hetken perästä, hän oli vaipunut uneen.

II.

Juuri kun Rosen piti lähteä ulos — hän oli jo ripustanut kappansa uunin viereen — tuli palvelustyttö tuoden kaksi isoa pahvirasiaa. Eräs poika tehtaalta oli ne tuonut, sanoi hän.

Rose pani laatikot pöydälle pienen joulukuusen viereen, joka vielä oli vihreä ja paljas. Hän arvasi mitä niissä oli — kukkia Torkildilta aatonaatto-illan johdosta.

Minkä ikinä Torkild saattoi ajatella ilahduttavan Rosea, sen hän toimitti hänelle — ennenkuin Rose ehti toivoakaan. Oli kuin ei Torkildilla olisi ollut mitään muuta ajatusta kuin osoittaa Roselle kuinka paljon hän piti hänestä — nyt tähän aikaan.

Muuten, olihan Torkild ollut sellainen aina. Aina oli syy ollut Rosen, milloin oli ollut jotakin särähtävää heidän välillään näinä ensi kuukausina. Rose ymmärsi sen nyt. Se johtui siitä, että hänen rakkautensa oli ollut pintapuolista ja itsekästä Torkildin rakkauden rinnalla. Juuri siitä, että hän sisimmässään tiesi tunteensa vähemmän arvokkaaksi kuin Torkildin tunne, aiheutui se, että hän toisinaan oli tuntenut itsensä tyytymättömäksi avioliittoonsa — herrajumala, siinäkö se oli kaikki! Niin, se oli ollut siinä kaikki hänen puoleltaan — toisinaan hänestä kyllä tuntui ihanalta olla siten rakastettuna ja hyväiltynä ja himoittuna ja ihailtuna — ja kun hän silloin tällöin äkkiä saattoi tuntea jotakin vastenmielisyyden-tapaista heidän kiihkeässä yhdyselämässään, niin johtui se siitä nöyryyttävästä alitajuisesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään ehjää ja voimakasta intohimoa Torkildin intohimon vastineeksi. Nyt kun lapsi hänen kohdussaan kutsui esiin kaiken hänen rakastamiskykynsä, nyt hän ymmärsi. Oi, nyt hän ymmärsi myös Torkildin äärettömän herkkätuntoisuuden, sen, joka kesällä oli herättänyt hänessä pientä umpeaa ärtymystä — se johtui siitä, että se todisti heidän yhdyselämänsä olevan Torkildille äärettömän paljon merkitsevämpää kuin hänelle.

Mutta nyt, kun hän vihdoinkin tunsi elävänsä täytenäisesti ja eheästi, nyt kun hänen oma sydämensä oli hellänä ja rakkauden kukkuroimana — oi nyt hän ymmärsi kyllä Torkildia ja rakasti häntä — lapsen isää. Hän saattoi istuessaan ompelutyönsä ääressä vajota katselemaan Torkildia, kun tämä luki tai soitti, syvemmin kuin hän oli koskaan ennen tätä katsellut. Minun lapseni isä, ajatteli hän. Kunnes hänen täytyi nousta, mennä Torkildin luo ja vetää hänen päänsä rintaansa vasten. "Sinä olet niin kaunis, Torkild. Minä niin pidän sinusta." "Pidätkö sinä minusta?" saattoi Torkild kysyä hiljaa, vetäessään hänet syliinsä. "Pidän kyllä. Tiedätkö miksi istun ja katselen sinua noin? Siksi, että pikkupojusta pitää tulla sinun näköisesi. Hänellä pitää olla tuollainen kaunis otsa ja tuollaiset kauniit silmät ja tuollainen kaunis nenä ja suu ja leuka kuin sinulla." Hän siveli sormella ympäri Torkildin kasvoja puhuessaan. "Hänen pitää olla ihan isänsä näköinen —" Torkild painoi hänet itseään vasten ja hyväili häntä, kasvoillaan hymy, joka oli miltei kipeä onnesta.

— Toisessa laatikossa oli keltaisia mimoosoja ja sinipunaisia sireenejä. Hän asetti ne suureen mustaksi lasitettuun ruukkuun piirongin päälle. Toisessa oli leikattuja hyasintteja, sinisiä ja valkoisia ja punaisia. Ne hän järjesti kristallimaljaan ja asetti keskelle pöytää. Hetkeksi hän jäi seisomaan silmät ummessa ja kasvot taivutettuina haistelemaan niiden voimakasta tuoksua.

Ruokasalin vanha kello löi kolme. Tosiaankin hänen täytyi nyt pitää kiirettä, jos mieli ehtiä takaisin oikeaan aikaan päivälliselle. Ja vielä oli hänen käveltävä metsäpolkua Fensaliin.

Oli kuurapakkanen — niinkuin vuosi sitten. Mutta yhdellä erotuksella. Sellainen kuiva ja kolea talvipäiväkin oli kaunis täällä maalla. Metsän yllä kuumottava pyöreä, punainen auringonkehrä, korkea puhdas taivas, joka hohti kalpeansinisenä keveän pakkasusvan läpi, paksut huurreripsut puissa ja pensaissa ja kuihtuneilla keltaisilla korsilla, jotka törröttivät jäähän paleltuneina niitylle tulvineella joella puutarhan alapuolella.

Rose käveli sipsutellen ja varovasti, niin kauan kuin hän kulki jokea pitkin, pysytellen laiteella, missä jää oli rosoista ja epätasaista. Hän sävähti ja kuumeni pelosta, joka kerta kun jalka liukahti vähän. Mutta kun hän tuli metsäpolulle, joka vei rautatielinjan poikki ja harjun yli, käveli hän nopeaan ja keveästi. Se alkoi tuntua jo painavalta, mutta se ei vaivannut häntä; hänestä tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja terveyttä millä kantaa. Ainakin vielä —.

Kuihtuneita ruskeita sanajalkoja ja paljaita vaarainpensaita oli kapean polun varsilla. Keväällä, kun täällä alkoi versoa, kun sanajalat työnsivät esiin kuihtuneitten lehtiensä välistä pienet etanankuoren tavoin kiertyneet silmunsa, silloin ei hän kai enää olisi niin kepeäliikkeinen. Hän ajatteli sitä aikaa omituisella tuskallisella häveliäisyydellä, mutta samalla siinä oli jonkunlaista itsetuntoista ylpeyttäkin. Ja kun hedelmäpuut heidän puutarhassaan kukkisivat toista kertaa —. Hän ei voinut löytää sen johdosta mielessään mitään pelkoa, ainoastaan maltitonta, hiukan hermostunutta jännitystä. Ja kun hän sitten nousisi jälleen ylös vuoteesta ja voisi istua ulkona lapsenvaunuineen — koko ihanan kesän, jolloin hän istuisi puutarhassa ja hoitelisi pientä lastaan — oli kuin jotakin hänessä olisi luhistunut kokoon ylenpalttisesta, hellästä onnentunteesta —.

He eivät koskaan, koskaan asuisi kaupungissa, jos vain voisivat sitä välttää. Nämä kuukaudet, jotka hän oli asunut täällä maalla, nähden vuodenaikojen kuluvan ja tuntien kauneuden kaikissa vaihtelevissa säissä. Vieläpä pitkä sateinen syksykin, jollainen heillä oli ollut, miten tenhoavan kaunis se oli hänen mielestään ollut, kun hän noustessaan ylös aamuisin näki sadepisarain liukuvan pitkin puhelinlankaa ja riippuvan vieri vieressä helmien tavoin talon ympärillä olevissa puissa. Hänen lastensa oli kasvettava maalla.

Hän ajatteli kävellessään kaikkia niitä onnellisia, lukemattomia töitä, jotka tulisivat täyttämään hänen päiviään. Ensimmäinen leikkitupa-hauskuus, jota hän oli tuntenut emäntänä-olostaan, puuhaillessaan huoneissaan ja laittaessaan ruokaa keittokirjojen mukaan, joiden johdosta Torkild kiusoitteli häntä, kun hän istuutui lukemaan niitä iltaisin — se ei sittenkään ollut ajan mittaan tyydyttänyt häntä. Sehän oli vain olevinaan työntekoa — ei ollut mitään järkeä siinä, että he molemmat, palvelijatar ja hän, kaksi aikuista naista, kulkivat ja puuhailivat, ainoana työnään laittaa ruokaa ja pitää järjestyksessä taloa itselleen ja yhdelle muulle lisäksi. Se tuntui hänen mielestään järjettömältä ihmisten työvoimien tuhlaamiselta. Kokonaan toista tulisi olemaan nyt, kun samat työt oli tehtävä kodissa, missä lapsia kasvaisi. — Olihan tuntunut niin toisenlaiselta laittaa taloa joulukuntoon, senjälkeen kun oli päätetty, että heillä tulisi olemaan luonaan lapsi — vaikkakin vieras lapsi, josta hän ei edes aivan ehdottomasti pitänyt —.

Lill oli kyllä viehättävä pikku tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toivoa, että hänen lapsistaan tulisi sellaisia. Ei silti, että siitä olisi ollut juuri vaaraakaan — Liedin väellehän lapset olivat vain leluja: väliin he hoitelivat niitä hyvin puuhakkaasti, ja sitten työnsivät ne palvelijain huostaan, kun heille tuli halu leikkiä jollakin muulla. Nyt oli rouva Liedille tullut äkkiä kuin hengen asiaksi päästä Lillehammeriin jouluksi. Ja niin hän lähetti surematta Ingarin ja Sonjan, jotka olivat vain kymmen- ja kahdeksanvuotiaat, yksinään matkalle isoäidin luo Kragerohön. Oli tosin eräs rouva Aterch, joka oli luvannut "pitää heistä huolta" laivalla; rouva Lied tunsi häntä tuskin, mutta hänen omatuntonsa — tai miksi sitä kutsui — tuli tästä täysin rauhoitetuksi. Ja hän oli ollut aivan neuvoton, millä keinoin hän olisi suoriutunut Lillistä, hän halusi ehdottomasti mieluimmin päästä ottamasta mukaansa lasta sanatorioon, se oli varsin selvää. Siksi hän joutuikin ihastuksiinsa, kun he olivat tarjoutuneet ottamaan lapsen luokseen jouluksi.

Fensalissa juoksenteli rouva Lied ulos ja sisään ovista tunturinharmaassa housupuvussa ja kierresääryksissä. Rose löysi Lillin arkihuoneen lattialta, hän istui piilossa raskaan plyyshinojatuolin takana suuri sadan kappaleen khedivilaatikko helmassaan ja taitteli savukkeita kahtia. Rose otti laatikon häneltä ja järjesti sisällön niin, että kahtiataitetut savukkeet tulivat alimmaisiksi ja ehyet päällimmäisiksi. Siten ei nousisi melua ainakaan sinä aikana, jonka hän oli siellä. — Vaippoja ja käsilaukkuja ja suurempia ja pienempiä matkalaukkuja oli hujan hajan huoneessa.

Palvelustyttö toi teetä, keksiä ja marmelaadia. Ja rouva Lied vaipui menehtyneenä nojatuoliin:

"Oi kyllä toki voit sentään ottaa kupin teetä! Minun täytyy sanoa, että sinä olet reipas, kun jaksat kävellä tänne asti nyt. Niin, tietysti se on sinulle vain hyvä, kun sinä olet niin terve. Niin, kyllä minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä onni, sinulla — kun ajattelen mitä itse olen aina saanut kärsiä, kun olen ollut noin! Saanko katsoa sinua —", hän otti nauraen Rosea käsivarresta ja pyöräytti hänet sivuittain. "Niinpä niin, rouva alkaa saada vartaloa, sanon minä —."

"Kuule — minä olen pakannut vain yhden puhtaan vaatekerran Lillille. Kyllä kai sinun palvelijasi joutaa pesemään —. Sinun ei tosiaankaan sovi kantaa enempää kuin on ihan välttämätöntä, poloinen. Ota nyt vielä yksi keksi! Oletko sinä leiponut — viittä lajiako, sanot! Niin, alussa sitä viitsii sellaistakin. Herra, kuinka minä olin iloinen kun pääsin koko joulurehkinästä tänä vuonna, en ole tehnyt niin vähintäkään, piiathan jäävät yksin taloon koko ajaksi, niin että —. Voi sinua, Lill, mitä sinä nyt mangut siinä —."

Lill mankui, koska hän tahtoi saada valkoisen pukunsa mukaan Torkild-sedän luo. Rose istui ja kuunteli kinastusta, jonka lopputulos oli ennakolta varma; luonnollisesti soitettiin palvelijaa, joka sai määräyksen pakata Lillin valkoinen leninki liinavaatteiden mukaan.

"Hyi Lill — kuinka sinä voit olla noin paha mammallesi, jonka pitää matkustaa niin kauas pois sinun luotasi — moneksi moneksi päiväksi, ajattele!"

"Sehän on totta — tahdotko 'Mykkien leirin' joulunumeron — ja tässä on 'Tulevaisuus'. Siihen olen kirjoittanut joitakin pikku paloja. — Niin, aivan mitättömiä. — Onhan melkein mahdotonta, kun elää sellaisissa olosuhteissa kuin minä, saada niin paljon rauhaa, että voisi koota ajatuksensa johonkin kunnolliseen —. Sehän on myöskin yhtenä syynä siihen, ymmärräthän, etten voi antaa taloudenhoidon ja muun sellaisen niellä itseäni kokonaan. Ei, Lill, lopeta nyt, sinä olet jo syönyt liian monta sokeripalaa! Hyi, sinun hampaasi tulevat siitä rumiksi ja mustiksi —. Äiti sanoi että ei. No niin, mutta annakin sen nyt olla viimeinen! Mutta mielestäni minun täytyy hankkia rauhaa taiteelleni nyt, ennen kaikkea —."

Rose selaili vihkoja lapsuusaikansa parhaiten kasvatetuin kasvoin. Kun Mary Lied puhui taiteestaan, oli hänen aina niin kauhean vaikea hallita hymykuoppiaan.

"Mutta katsos, kun nyt on kerran saanut sydämelleen jotakin, jonka sanomisen tuntee velvollisuudekseen. Minulla on suuri romaani, koko suunnitelma, kaikki on valmiina, ymmärrätkö, vain kirjoittamista vailla —."

Rose ei päässyt millään neuvolla lähtemään, ennenkuin hän oli saanut kuulla koko romaanin sisällyksen. Sen päähenkilö oli maalaritar, joka oli naimisissa insinöörin kanssa, joka ei häntä ymmärtänyt. Vaimo tahtoi elää vain luodakseen, sentähden hän ei tahtonut saada lapsia — mutta mies oli raaka ja poroporvarillinen, ja niin hän petti vaimonsa väärillä uskotteluilla, niin että vaimon täytyi vasten tahtoaan synnyttää lapsi; hänen väärinkäytetty äiteytensä kosti itsensä luonnottomalla vihalla lasta kohtaan j.n.e., j.n.e. Kertomuksen varrella luotaisiin uutta valaistusta kaikkiin ajan tärkeimpiin yhteiskunnallisiin ja sukupuolisiin kysymyksiin.

"Oh, lorua. Torkild ei tosiaan ärtyile sinulle, vaikka hänen pitäisikin odottaa tunnin verran tai enemmänkin! Minä tunnen kyllä teidät, minä! Mutta eikö sinustakin se ole valtava aihe? Ja aivan uusi? Avioton lapsi avioliitossa. Mutta etkö voi kuvitella mielessäsi, kuinka Veran laisen naisen täytyy vihata tuota lasta, jonka hän on siittänyt häväistyksessä!"

"Ei, istu nyt vielä silmänräpäys. Niin, sinä et tietenkään ymmärrä sitä, sillä sinä olet niitä naisia, jotka ovat pelkästään, yksinomaan emoeläimiä — katsovat lasta omaksi likeisimmäksi omaisuudekseen — isä on vain tilapäinen aihe. Olen ajatellut kirjoittaa siitäkin, naisesta, joka tulee raskaaksi väkisinmakuusta. J.n.e., j.n.e."

Kello oli lyönyt viisi ennenkuin Rose vihdoinkin pääsi irtautumaan rouva Liedistä. Ja sittenkin tuli vielä viivytystä; Lill vaati saada ylleen vihreän samettikappansa ja myssyn — ja se myönnettiin pitkän pohdinnan jälkeen, jonka aikana Lill kirkui ja itki aika lailla. Sitten lähetettiin matkakäärö jälleen lastenhoitajalle — lämmin talvikappa täytyi tietysti myös ottaa mukaan; Rosen kannettavaksi oli tullut melkoinen mytty, kun hän vihdoinkin pääsi lähtemään hyppivä ja tanssiva tyttönen käsipuolessaan. Hänen oli nyt kuljettava tie pimeässä ja pikku tyttö mukanaan. Ja hän käveli hitaasti ja vastaili malttavaisesti kaikkiin Lillin puheisiin ja kysymyksiin. Oli hurmaava ilta — täällä ylhäällä oli ilma jääkirkas ja puhdas, mutta alhaalla laaksossa vaappui pakkasusva valkoisena joen ja tehtaiden ja talojen yllä, joiden ikkunat vilkkuivat punaisina. Etelässä metsän yläpuolella oli taivas vielä heikosti vaaleanruskottava, mutta yksityisiä suuria tähtiä pilkoitti jo korkealla taivaanlaella — olisi yö, ennenkuin he tulisivat kotiin.

Hän tapasi insinööri Liedin mäessä. Tämä näytti tulevan iloiseksi saadessaan sanoa hyvästit Lillille vielä kerran.

"Nyt sinun pitää olla oikein kiltti ja tottelevainen rouva
Christiansenille — onko isän typykkä kiltti tyttö? Anna suukko isälle!
Niin, minä toivon, ettei hän tuota teille liian paljon vaivaa, rouva!
Hyvästi vain, iloista joulua, rouva!"

"Kun Agnes sanoi sinun lähteneen kotoa jo kello kolme, niin tulin vähän levottomaksi. Ajattelin, että olit ehkä tullut pahoinvoivaksi." Hän pani käsivartensa Rosen vyötäisille. "Kuinka on laitasi? Hyvää iltaa, Lill! Sinähän olet hieno kuin kermapuuro, tytöntypykkä!"

"Oikein hyvin vain, näethän sen. Kiitos kukista, Torkild!" Hän pisti käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun ja pujotti kätensä hänen käteensä, likistäen sitä hiukan. "Sinä olet niin kiltti ja suloinen minulle —."

Käsikynkässä he menivät kotiin päin, Lill lenteli heidän edelleen ja jälleen takaisin, hyppeli Torkildin kädestä pitäen ja juoksi taas heidän luotaan ottamaan luikuja tien ojassa.

— Ruokasalissa oli lapselle katettu sija pöydänkulmaan Torkildin ja Rosen paikkojen väliin. Torkild pani ruokaliinan pikku vieraan kaulaan ja laittoi hänet istumaan sohvatyyny allaan tuolilla. Hän silitti hyväillen tytön vaaleita kiharoita:

"Tuollaisesta liemestä minä en pidä", ilmoitti Lill, kun Rose ammensi lehtikaalilientä. "Minä en syö sellaista."

"Syöt sinä. Tässä talossa syövät pikkulapset kaiken ruoan mitä he saavat", sanoi Rose lujasti.

Lill oli vähän aikaa sen näköinen kuin olisi hän aikonut ruveta pillittämään. Sitten hän muutti mieltään — nauroi ja takoi säestykseksi lusikallaan pöytään:

"Kyllä. Me aiomme ostaa itsellemme lapsen kevääksi", sanoi Torkild.
"Jos ne eivät vain ole liian kalliita."

"Lapset ovat kalliita", sanoi Lill varhaisvanhasti. "Minun mammallani ja papallani ei ole varaa hankkia useampia lapsia enää, niin mamma sanoo." Hän nauraa helisti jälleen. "Mutta miksi ette ole ostaneet itsellenne lasta jouluksi? Niin minä olisin voinut leikkiä sen kanssa, näetkös. Ovatko lapset halvempia keväällä, setä?"

"Lapset ovat hyvin kalliita jouluna", sanoi Torkild vakavasti. Hän vilkaisi Roseen, joka istui nuori hellä äidinhymy kasvoillaan kuunnellen heidän puheitaan, ja hänen mielensä oli lämmin ilosta, kun hän ojensi kätensä silittääkseen lapsen tukkaa.

Ja kun he olivat syöneet ja menneet pimeään arkihuoneeseen, veti hän vaimonsa luokseen, ja he suutelivat pitkään ja sydämellisesti — kunnes Rose kuiskasi: "Lill — pidä varasi, Torkild, se tyllerö näkee kaikki." Ja hän meni ja sytytti kattolampun. Hän nosti hyasinttimaljan kasvojansa vasten hetkiseksi.

"Tiedätkö, että tätä olen toivonut itselleni monet vuodet — että minulla kerran olisi kokonainen maljallinen leikattuja hyasintteja —."

"Minä luulin —. Tuli kaksi laatikkoa yhdellä kertaa. Ne olivat samasta liikkeestä —."

"Ehkä siinä on tullut jokin erehdys", arveli Torkild. Rose meni eteiseen noutamaan laatikoita. Molemmissa oli hänen nimensä. Hän tutki niitä — silkkipaperien välissä oli toisessa laatikossa käyntikortti: Aksel Christiansen, diploomi-insinööri, Christiania.

"Ajattele, ne ovat Akselilta", sanoi Rose iloisesti yllättyneenä. "Kas, miten kaunista, että hän lähettää minulle kukkia!"

"Vai ovat ne Akselilta —." Torkild auttoi Rosea siirtämään kirjoja ja ompeluvehkeitä pois pöydältä, jotta tulisi tilaa kahvitarjottimelle.

"Minun mielestäni sinun pitäisi soittaa Akselille ja kutsua hänet tänne
jonkun kerran nyt jouluna", sanoi Rose kaataessaan kahvia kuppeihin.
"Hän on ollut meillä vain yhden ainoan kerran. Sinähän aioit kutsua
Lundin ja Helsingin jonakin päivänä — etkö voi kutsua häntä lisäksi?"

"Minusta se tuntuu vähän omituiselta. Veljesi on ollut täällä yhden ainoan kerran. Doris ei koskaan eikä isäsikään —."

"Ei", sanoi Torkild katsellen sikariaan hetkisen. "Ei meidän perhettä voi syyttää liiasta koossapysymisestä —."

Rose meni keittiöön hetken perästä, ja Torkild jäi istumaan poltellen ja tuijottaen kattoon. Hän vastaili lyhyeen ja hajamielisesti kaikkiin Lillin kysymyksiin.

— Se oli perin omituista — Rose näytti kokonaan unohtaneen, että Aksel oli kerran kosinut häntä. Tai oikeastaan eihän Torkild niin tarkalleen tiennyt miten asianlaita oli, Rose ei ollut sanonut mitään — mutta siitä hän joka tapauksessa oli varma, että Aksel oli pitänyt Rosesta hyvin paljon yhteen aikaan. — Hän ei voinut ymmärtää, miksi Rose halusi nähdä häntä täällä nyt — kun hänen tilansa oli jo siksi näkyvä. Sehän ikäänkuin asetti heidät siksi likeiseen yhteyteen keskenään, että Torkild ainakin sellaisen miehen läsnäollessa, joka kerran oli ollut rakastunut hänen vaimoonsa, häpeäisi samalla tavalla kuin hän häpeäisi hyväillä vaimoaan muiden nähden.

Häneen oli koskenut niin kumman kiusallisesti, kun Rose tahtoi Akselia kutsuttavaksi heille nyt. Hän ei tiennyt mitä siitä ajatella — tuo kevyt, jokapäiväinen tapa, jolla Rose siitä puhui, oli äkkiä johtanut hänen mieleensä, kuinka paljon Rose oli unohtanut ja kuinka vähän ymmärtänyt hänen omaa rakkauttaan kuluneina vuosina. Ja hän tunsi verestävänä niiden tuskien kirpeyttä, joita hän ei viime aikoina ollut muistanut, koska oli katsonut ne kokonaan ohimenneiksi, ja jotka oli paras unohtaa.

Mutta kun Rose tuli keittiöstä jollekin asialle, istui Torkild ruokasalissa kirjoituspöytänsä ääressä. Hänellä oli Lill polvellaan, ja hänen tumma päänsä oli kumartunut liki lapsen vaaleaa päätä, kun hän piirusti hänelle hevosia ja lehmiä punaisella ja sinisellä lyijykynällä.

"Mutta eihän lehmä voi olla sininen, Lill — oletko koskaan nähnyt sinistä lehmää?

"En, mutta voithan sinä nyt silti piirtää. Ja olen minä muuten nähnytkin sinisen lehmän kun olin Kamerikassa."

"No silloin kun minä olin naimisissa Kamerikan keisarin kanssa. Se oli ennen kuin sinä tulit meille asumaan, ymmärräthän —."

"Panetko siihen rusinoita? Silloin minäkin tahdon tulla katsomaan", huusi lapsi ja hypähti alas Torkildin sylistä.

Illalla makuuhuoneessa, kun Torkild oli päästänyt auki Rosen kengänpaulat ja suudellut hänen jalkojaan ennenkuin pisti ne aamukenkiin, otti Rose häntä kaulasta ja veti hänet mukaansa sohvan luo, joka oli asetettu hänen sänkynsä viereen.

Kauan he seisoivat siinä liki toisiaan kietoutuneina ja katselivat pientä nukkuvaa tyttöä, vaihtaen silloin tällöin pienen hiljaisen suudelman.

III.

Toukokuun lopulla tuli Rosen ja Torkildin lapsi kuolleenasyntyneenä maailmaan. Se eli vielä synnytyksen aikana, joka oli hyvin ankara ja pitkällinen; lääkäri ei ollut varma siitä, etteikö se ollut elänyt vielä syntymähetkelläkin. Se oli iso ja sangen kaunis poikalapsi, mutta kaikki henkiinherättämisyritykset, joihin ryhdyttiin, olivat turhia.

Heti kun Rose heräsi nukutuksen jälkeen, vaati hän lasta nähdäkseen. Lääkäri ja kätilö sanoivat, että se nukkui Torkildin huoneessa; hän saisi nähdä sen niin pian kuin se heräisi ja hän itse olisi nukkunut.

"Torkild", kutsui Rose äkkiä. Torkild seisoi sängyn jalkopäässä, mutta ei katsonut Roseen, ja hän säpsähti, kun tämä mainitsi hänen nimensä. "Tule tänne minun luokseni", sanoi Rose omituisen terävällä ja kaikuvalla äänellä — ja Torkild meni ja polvistui vuoteen pääpuoleen, otsa Rosen kosteata kättä vasten.

"Mikä nyt on?" kysyi Rose äskeiseen sävyyn. "Onko jotakin hullusti?
Minä näen sinusta, että jotakin on hullusti —."

"Ei, nyt teidän pitää todellakin panna kauniisti maata ja ottaa hyvinansaitsemanne uni, rouvaseni", kuului lääkärin ammattimaisen reipas ääni. "Ja teidän miehenne täytyy myöskin saada olla rauhassa. Hän on jokseenkin rasittunut, hänkin. Kas niin, Christiansen, sanokaa kauniisti hyvää yötä vaimollenne nyt, teille ei tosiaan ole nyt minkäänlaiset kohtaukset hyväksi kummallekaan. Jos olette oikein pirteä huomenna, niin —".

"Torkild", sanoi Rose, niinkun ei olisi kuullut tohtorin sanoja. Hänen äänensä pakotti Torkildin katsomaan häneen.

Rose ei päästänyt äännähdystäkään, käänsi vain päänsä sivulle. Eikä hän liikahtanut, kun Torkild nousi ylös ja poistui huoneesta.

Lääkäri tuli Torkildin perässä ja torui häntä; olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että hänen vaimonsa tarvitsi lepoa eikä sietänyt minkäänlaisia mielenliikutuksia.

Torkild ei voinut vastata mitään. Hän tiesi, että hänen oli täytynyt totella Rosea ja sanoa totuus.

Mitäpä tuo vieras mies tiesi heistä molemmista. — Tohtori, kätilö, hoitajatar, kidutusta oli sietää noita vieraita ihmisiä luonaan, kuunnella heitä ja vastata heille. — Mutta kun hän ajatteli sitä päivää, jona hän ja Rose jälleen jäisivät kahden, tuntui kuin tuska ja pelko olisivat jäädyttäneet hänen sydämensä, ja hänellä oli sielussaan tunne, kuin pitäisi hänen rukoilla Jumalalta armahdusta.

Seuraavana aamupäivänä, kun hoitajatar oli mennyt nukkumaan ja Torkild istui yksin Rosen luona, pyysi Rose äkkiä sitä nähdäkseen. Hänellä oli ollut suhteellisen hyvä yö, hän oli nukkunut kuusi tuntia, mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan herättyään, paitsi vastaukseksi kätilölle ja hoitajattarelle, kun nämä häntä puhuttelivat.

"Voithan ymmärtää, että minun täytyy saada nähdä se", kuiskasi Rose hiljaa ja valittavasti. "Voithan toki ymmärtää sen. Tahtoisin nähdä sen silloin, kun vain sinä olet täällä."

Torkild meni oman huoneensa läpi kylpyhuoneeseen, niissä pieni lapsenruumis makasi korissa. Hoitajatar oli pessyt sen, mutta käärinyt sen vain sen uuteen valkoiseen villapeitteeseen.

Rose koetti nousta pystyyn sängyssä, kun Torkild tuli hänen luokseen.
Ja kun Torkild ehkäisi hänet, ojensi hän molemmat käsivartensa. Silloin
Torkild laski lapsen äidin viereen.

Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Oli kuin hän olisi ollut halvautunut eikä jaksanut irroittaa silmiään näystä, joka tuotti hänelle niin viiltävää tuskaa, ettei hän käsittänyt, kuin hän voi sen kestää. — Se oli sama tunne kuin hänellä oli ollut eilen nähdessään Rosen kärsivän niin hirveästi — koko hänen olemuksensa kapinoi: sen täytyi loppua — ja hän tiesi, ettei kapinoiminen hyödyttänyt vähääkään. Nytkin hänen lihansa ja verensä huusivat: En tahdo sietää sitä. Ja hän tiesi, ettei se mitään auttanut, ettei hän tahtonut —

Rose oli vetänyt pienen alastoman ruumiin itseään vasten ja peittänyt sen hellästi peitteellä kasvoja myöten. Hän otti sen toisen pienen käden ja pani sen povelleen, painoi oman kätensä sen päälle, suuteli mustauntuvaista päätä, silmiä, jotka eivät koskaan olleet avautuneet valolle, ja suuta, joka ei ollut koskaan hengittänyt. Sitten hänen kätensä pujahti peitteen alle, ja Torkild tiesi hänen nyt hyväilevän tuota pientä elotonta kylmää ruumista, kuolleita pikku käsiä, kuolleita pikku jalkoja.

"Eikö sinunkin mielestäsi hän ole suloinen?" kysyi Rose hiljaa — ja samassa hän purskahti vihlovaan, vaikeroivaan itkuun.

"Haudataanko sellaiset kirkkomaahan, sano?" kysyi Rose hetken perästä sortuneella äänellä.

Kesti vähän aikaa ennenkuin Torkild uskalsi luottaa niin paljon itseensä, että sai vastatuksi:

"Olen soittanut ja kysynyt. Hänet pannaan äitisi hautaan. Minä ajattelin, että sinulle ehkä olisi mieleen —"

"Tiedätkö, mihin se vaate on joutunut, jonka panin esille, kun aloin tulla sairaaksi? Katso, onko se vielä tuolla sohvalla? Se oli kääritty lakanaan — tahdotko olla kiltti ja tuoda sen tänne —"

"Tahdotko auttaa minua vähän", pyysi Rose. — "Äiti pukee itse pikku ystävän — äiti ja isä —" silloin puhkesi itku jälleen valloilleen tukahdutettuna valitushuutona, ja Rose painoi kasvonsa tyynyyn ja nyyhkytti.

Mutta hetken perästä hän jatkoi lapsen pukemista, ja Torkild auttoi vapisevin käsin, samalla kuin hän mielessään rukoili Rosea Jumalan tähden säästämään heitä molempia tältä kidutukselta —.

"Kiitos nyt. — Tahdotko aukaista lähinnä alimman piironginlaatikon — tahdotko olla niin kiltti ja antaa minulle sen valkoisen, sinikielekkeisen koltun, joka on ylimmäisenä —"

Torkild toi sen ja auttoi häntä pukemaan sen kuolleen lapsen ylle. — Hän repii haavaa, ajatteli Torkild, hän repii tahallaan sekä omaansa että minun sydäntäni. Enkä minä uskalla estää häntä. En uskalla, koska tiedän, että hän tahtoo kiduttaa — myöskin minua.

"Minun pieni sievä suloinen pojuni —. Oi Torkild —" Rose nyyhkytti jälleen hillittömästi. "Etkös sinäkin olisi toivonut, että hän olisi elänyt — edes jonkun tunnin, edes jonkun päivän — elänyt edes vähän, vaikka meidän sitten olisikin pitänyt menettää hänet —"

Torkild puri itkun sisäänsä. Hänen täytyi hillitä itsensä Rosen tähden, ja hän vain nyökkäsi —.

— Oi kyllä, kyllä. Jospa Rose olisi saanut pitää heidän lastaan lämpimänä ja elävänä povellaan edes yhden ainoan kerran — jospa se olisi saanut imeä hänen rintojaan, niin että hän olisi tuntenut sen imemisen sydämessään asti — siellä, minne Torkildin rakkaus ei ollut koskaan voinut ulottua. Jospa heidän kätensä olisivat saaneet yhtyä pienen, lämpöisen, elävän lapsen ylitse, jospa heidän sielunsa olisivat saaneet yhtyä sen kuolinvuoteen ylitse —.

— Kaikki mitä hän oli nähnyt ja ymmärtänyt — ja surrut ja ottanut alistuen vastaan. Ja hän olisi tahtonut pitää hyvänään, olisi vannoutunut olemaan iloinen sittenkin. Kun Rose antaisi lapselle kaiken sen, mitä hän, Torkild, ei ollut voinut saavuttaa, ja hänkin rakastaisi heidän lastaan koko sydämestään, vuodattaisi sen yli kaiken sen hellyyden, jota kukaan muu ei ollut tarvinnut, rakastaisi sitä ja suojelisi sitä niinkuin vain sellainen isä voi, joka itse on kasvanut turvattomana —. Hän oli luottanut siihen, että kun hän sitä tahtoisi kaikesta sielustaan, niin voitaisiin elämä elää tämänkin varassa — siten että siitä kasvaisi onni sekä Roselle että lapselle — ja hänelle itselleenkin, vaikka hänen mieleensä jäisikin ainaiseksi kaipaus ja kipeä kohta. —

Ja nyt hän tiesi, että hänet oli työnnetty pois viimeisestä asemastaan, ja että hänen oli jouduttava häviölle —.

Vain pieni vainaja oli syntynyt heidän yhdyselämästään. Pieni vainaja, joka makasi kylmänä ja hiljaa heidän hellivien käsiensä alla.

Kun hän otti ja vei lapsen pois, lysähti hän sen kanssa oman huoneensa vuoteelle. Hän puri tyynyä, jotta ei kukaan kuulisi hänen itkuaan. Ja hän puristi lapsensa elottomia käsiä kourissaan:

"Herra Jeesus. Minä en voi —. Minä en voi. Rukoile äitiäsi, ettei hän menisi minun luotani —"

IV.

Näennäisesti palautui Rose verrattain pian voimiinsa vaikean synnytyksen jälkeen. Vasta sitten kuin hän jälleen oli ylhäällä, kävi ilmi, kuinka kaukana hyvästä hänen vointinsa oli. Ja viikot kuluivat ja hän pysyi yhtä voimattomana ja lamautuneena. Lääkäri määräsi vahvistavia lääkkeitä ja kehoitti pontevasti Torkildia reipastuttamaan vaimoaan ja koettamaan houkutella hänen ajatuksiaan pois pettymyksestä ja kaipauksesta. Ensiksikin olisi hänen matkustettava vaimonsa kanssa jonnekin —.

Torkild hymyili vähän lääkärin mentyä. "Eihän tämä sentään ole samaa kuin jos lapsi olisi elänyt ja te olisitte sitten menettäneet sen", oli hän sanonut. Matkustaa jonnekin — niin, hän muisti kyllä kuulleensa useammastakin nuoresta rouvasta, joka oli saanut kuolleenasyntyneen lapsen ja joka oli lähetetty ulkomaille tai sanatorioon — se oli kai tavallinen hoitotapa. Luonnollisesti hän tahtoisi koettaa sitä. Mutta hän ei uskonut suuresti, että se auttaisi. Tai oikeammin, hän tiesi, ettei se auttaisi. — Ja kuinka herran nimessä hänen oli rohkaistava Rosea — hänen, jolla itselläänkään ei ollut enää hitustakaan elämänrohkeutta —.

Aksel oli lähettänyt kukkia Roselle useita kertoja hänen maatessaan sairaana. Senjälkeen kun hän oli ollut heillä tuona iltana joulun aikaan, oli hän alkanut itsestäänkin tulla heille verrattain usein.

Torkild ei voinut vapautua merkillisestä vastenmielisyydestään sitä kohtaan, että Aksel kävi heillä Rosen ollessa tuossa tilassa. Ei silti, että hän olisi ajatellut — tai epäillyt — mitään. Se oli vain epämääräinen tunne, jota hän ei saanut järkeilemällä karkoitetuksi.

Aksel tuli jälleen eräänä iltapäivänä, kun Rose oli ollut ylhäällä parin viikon ajan. Oli kaunis ilta lopulla kesäkuuta, ja he joivat teetä verannalla. Illallisen jälkeen oli Rose mennyt sisälle noutamaan puutarhamansikoita, joita hän aikoi tarjota — ne olivat vuoden ensimmäisiä. Aksel ja Torkild jäivät istumaan verannalle ja puhuivat politiikasta. Aksel mainitsi eräästä artikkelista, joka oli ollut saman päivän Aftenpostenissa. Torkildille ei tullut Aftenpostenia, mutta Aksel oli ottanut numeron mukaansa ja lukenut sitä junassa, hän arveli sen olevan eteisessä ja meni sitä noutamaan.

Torkild nousi myös, hän aikoi katsoa voisiko hän auttaa Rosea tarjoiluvehkeiden kantamisessa. Kun hän tuli ruokasaliin, näki hän Rosen olevan polvillaan nurkkakaapin edessä. Joitakin lautasia ja laseja, jotka hän oli ottanut ulos, oli hänen edessään, mutta tällä hetkellä hän oli vain ihan liikkumattomana polvillaan, ja kyynelet virtasivat hänen poskiaan pitkin.

Aksel seisoi sivummalla kukkapöydän vieressä selin Torkildiin. Hän kääntyi ympäri ja meni verannalle katsomatta veljeensä.

Torkild nosti hellävaroin vaimonsa pystyyn ja painalsi häntä hetken verran itseään vasten. Rose päästi pienen väsyneen nikotuksen ja kallisti päänsä hänen olkapäälleen tuokioksi. Sitten Torkild asetti lautaset ja viinilasit tarjottimelle ja kantoi sen ulos Rosen sijasta. Aksel oli istuutunut entiselle paikalleen ja ojensi veljelleen sanomalehden, sitten Torkild silmäili läpi artikkelin, tajuamatta mitä luki.

— Nuo Rosen kauheat kyynelvirrat tulvahtivat esiin satunnaisen pienen sanan johdosta tai ilman minkäänlaista ulkonaista aihetta — ilman itkun kamppailua ja ponnistusta. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut kyynelmeri, joka valui yli äyräittensä silloin tällöin, sitä mukaa kuin kaipauksen ja surun mainingit liikkuivat hänessä. Sitä oli niin sanomattoman tuskallista nähdä — ja Torkild tunsi itsensä täysin voimattomaksi.

Hän tunsi myös, että Akselkin oli kiusaantunut, oli ollut jo tullessaan. Ei silti että veli olisi sanonut vähintäkään — hänen oma läpikiusaantunut mielensä se vain vainusi salaisen haavan, jota toinen piiloitti. Ja se lisäsi hänen omien liikaherkkien hermojensa kärsimyksiä.

Kun Aksel teki lähtöä, otti Torkild lakkinsa tullakseen mukaan asemalle saakka. Rose saattoi heitä puutarhanveräjälle asti. Kun hän sanoi hyvästiä, näki Torkild hänen silmiensä olevan jälleen täynnä kyyneliä.

Torkild ja Aksel kävelivät metsäpolkua puhelematta. Valoisa kesäyö oli aivan äänetön, lukuunottamatta ruisrääkän narskutusta niityllä metsän laidassa ja koiran haukuntaa jossakin talossa kauempana maalla päin.

"On aivan kauheata, kuinka se on koskenut häneen", sanoi Aksel yhtäkkiä. Hänen äänessään oli jonkinlainen hillitty kiivaus, joka aiheutti hämärää levottomuutta Torkildissa.

"Niin, se on koskenut häneen kovasti. Itse asiahan oli jo kauhea — en ollut ikinä aavistanut sen olevan niin hirveää. Ei suinkaan voi odottaakaan, että hän niin pian siitä toipuisi. Ja kun hän sitten kulkee kotona ja luonnollisesti lakkaamatta tuntee tyhjyyden kaikkien odotusten ja toivon jälkeen, jotka raukenivat tyhjiin —. Kyllä kai se siitä vähän paranee, kunhan pääsemme joksikin aikaa pois täältä —."

Torkild seisahtui äkkiä. Hän katsoi veljeensä — Akselin silmät kipunoivat vihasta:

"Tarkoitan, oliko sinulla oikeastaan oikeutta — sinulla — mennä naimisiin terveen, viattoman nuoren tytön kanssa —"

Torkild horjui kuin iskun saaneena. Silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin. Sitten Torkild löi takaisin — löi veljeään nyrkillä kasvoihin.

Aksel hoiperteli joitakin askelia takaperin. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut syöksyä Torkildin kimppuun. Mutta hän pysähtyi. Ja he seisoivat samoin kuin äsken ja tuijottivat toisiinsa.

"— En tiedä", sanoi Torkild vapisevin äänin, "— tarvitseeko minun sanoa sinulle, ettet näyttäydy talossani enää —"

Aksel ei vastannut mitään. Hän meni veljensä ohi ja lähti kulkemaan tietä pitkin. Torkild jäi seisomaan samalle paikalle. Hän tunsi äkkiä silmissään mustenevan, ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pullistunut suuhun. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän pitäen kiinni puhelinpylväästä. Hänelle selveni, että hän oli ollut pyörtymäisillään.

Se mahdollisuus, johon Aksel oli viitannut, oli todellakin kummitellut hänen omassakin mielessään jonkun kerran näihin aikoihin. Mutta hänen oli onnistunut pitää se jotakuinkin ulohtaalla. Sehän oli ehdottomasti epätodennäköistä. Hän oli tutkituttanut itsensä arvossapidetyllä spesialistilla jo vuosia sitten — siinä kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin hän oli kihloissa Betzyn kanssa. Rauhoittaakseen omaatuntoaan edes yhdessä tai toisessa suhteessa, missä se oli mahdollista. Ja hän oli puhutellut lääkäriä jälleen ennen naimisiinmenoaan.

Ja lapsi oli ollut täysiaikuinen ja varsin iso ja vankka. Ja kätilö oli varoittanut häntä — tosin liian myöhään — että saattoi käydä vaaralliseksi, enemmän lapselle kuin äidille, jollei lääkäriä kutsuttaisi. Mutta niin kauan kuin Rose yleensä oli kyennyt jotakin sanomaan, oli hän rukoillut, ettei tuotaisi tohtori Meyeriä. Ja Torkildin oli niin vaikea tehdä vastoin hänen mieltään. Niin oli hän tuhlannut aikaa telefonoimalla useammille Kristianian lääkäreille, jotka eivät olleet tavattavissa, ennenkuin soitti Meyerille.

Rosella oli ollut ankara vastenmielisyys sikäläistä lääkäriä kohtaan, ja Torkild oli muuten jossakin määrin tullut samanlaisiin tunteisiin. Aikaisemmin hän oli pitänyt hänestä melkoisesti — he olivat metsästystovereita ja heillä oli niin ollen yhteisiä harrastuksia.

"Luonnollisesti. On vaikea mennä takaamaan, etteikö sellainen vanha juttu voisi tehdä miehelle kepposta — vielä niinkin monen vuoden jälkeen kuin mistä tässä on kysymys. Mutta mikäli lääkärille on mahdollista sanoa mitään varmaa, niin olette te päässyt onnellisesti, hyvin onnellisesti jutustanne, hyvä mies. Se on ainakin varmaa, ettei pojan kuolemalla ole mitään tekemistä sen asian kanssa.

"— Mutta seikka, josta teillä on syytä soimata itseänne — ja jota en halua säästää teitä kuulemasta suoraan, on se, että te suhtauduitte aivan järjettömän arkaluontoisesti vaimonne — tuota — kainouteen tai miksi sitä sanoisin — sangen onneton päähänpisto, sitä vain en ymmärrä, että hän jaksoi pitää siitä kiinni niin kauan — hänen täytyy olla hemmetin kovasisuinen, no, onhan hän kylläkin reipas, voimakas nainen —.

"Ja sentähden väitän todellakin, että se on hänen taholtaan vain vikuroimista, kun hän kulkee noin ja tahtoo olla niin epätoivoinen. Herra Jumala, onhan sellainen luonnollisesti kipeää alussa, kun lapsenvaatteet on pantava piiloon ja kehto nostettava ullakolle ja niin edespäin. Mutta se on niitä suruja, jotka unohtuvat ajan mukana. Te voitte nyt ilman tunnonvaivoja pitää huolta siitä, että se suru tulee sammumaan —.

"Ja te ette saa sallia vaimonne kulkea hautoen kaipaustaan ja suruaan ja sen sellaista. — Te ette saa antaa perään kaikille hänen päähänpistoilleen, niinkuin olen nähnyt teidän tekevän. Sanon teille suoraan, sekä lääkärinä että vanhana naineena miehenä — ettei saa myöntyä kaikkiin naisväen päähänpistoihin, varsinkaan jos tekee sillä heille jonkun palveluksen. Ei pidä sietää liian paljon sitä lajia —.

"Tehän olette, sikäli kuin lääkäri yleensä voi asiaa ratkaista, terve ja voimakas mies itse — kun vain pidätte vaarin noista viheliäisistä hermoistanne. Siinä suhteessa teidän jukoliste täytyy jarruttaa ajoissa, täytyy tosiaankin — muuten käy hullusti. Minäpä otan ja kirjoitan jotakin teille itsellenne —"

Torkild istui ja selaili sillävälin Metsästyslehden numeroa, joka oli pöydällä. Hän näki, että siinä oli Meyerin pieni kyhäys. Merkillistä, että tuo sama mies kirjoitti noita viehättäviä, herkkiä kuvauksia metsistä ja vainioilta —.

"No niin." Meyer tuli ja läimäytti häntä olkapäälle. "Te olette liian rakastunut vaimoonne, Christiansen. Se ei ole hyvä. Se ei hittovie ole lainkaan hyvä avioliitossa. Luojankiitos ei suuri rakkaus ole niin tavallinen avioliitossa kuin sukupuolitaudit. Me lääkärit näemme yllinkyllin sitä surkeutta, jota ne aiheuttavat, jumalaparatkoon. Mutta sittenkin sanon, että kun se suuri Eros esiintyy, niin eipä paljon puutu, jukoliste, ettei se tuhoa yhtä paljon onnea ja terveyttä — jos tekin teette hermostuneita, mahdottomia jälkeläisiä —.

"— Meidät on nyt kerran luotu elämään maan päällä, ja siihen meidän on mukauduttava —.

"Katsokaa nyt ensinnäkin, että matkustatte tuntureille te molemmat. Ja sittenkun hän on reilassa jälleen ja te myös — ei ennen kuitenkaan, muistakaa se — niin toimittakaa hänelle se lapsi, koska hän nyt välttämättä tahtoo sitä. Minä pidän hänestä sentakia — ja luonnollisesti on myönnettävä, että se on ankkuri — vaikka joskus näkyy kyllä, ettei sekään hittovie aina pidä — nykyaikana —."

Torkild puri hampaansa yhteen mennessään takaisin konttoriinsa. Ei, Rose ei tulisi saamaan enää lasta, sen hän vakuutti, ei hänen tietoisella suostumuksellaan ainakaan. Olihan sentään jonkinlainen ylpeyden kipene hänelläkin, kaikesta huolimatta —.

Mutta mitä tuo ajatus sisälsi — se kaiken loppu, mitä se edellytti — sitä hän ei uskaltanut selvittää itselleen.

Oli päätetty, että he matkustaisivat yhdessä johonkin tunturisanatorioon lähestyvässä heinäkuussa. Mutta sitten kävikin ilmi, että Torkildin oli mahdotonta saada vapautta silloin. Hän esitti silloin Roselle, että tämä matkustaisi yksin sanatorioon ja olisi siellä ne kuusi viikkoa, jotka vielä puuttuivat metsästysajan alusta. Sitten Torkild tulisi noutamaan häntä ja he viettäisivät hänen loma-aikansa sillä pienellä Foldalin karjatalolla, jossa hän ja Helsing olivat olleet kaksi vuotta sitten.

Torkild saattoi Rosea Lillehammeriin eräänä lauantai-iltapäivänä ja palasi yksin kotiin sunnuntai-iltana. Torkild ymmärsi itsekin olevan aivan varmaan parasta, että Rose sai olla yksinään ensin jonkun aikaa. Mutta häntä peloitti tunnustaa huomanneensa, että Rose oli samaa mieltä.

Kotona Torkild yhtenään pohti heidän keskinäistä suhdettaan. Aika ajoin hän koetti kyllä riistäytyä irti noista ajatuksista. Silloin hän oli taipuvainen myöntämään Meyerin olleen oikeassa: hän oli liian rakastunut vaimoonsa — ja se ei ollut hyvä. Mutta hänen rakkautensa Roseen oli kerta kaikkiaan tullut hänen olemuksensa sisimmäksi ytimeksi.

Jo lyhyenä kihlausaikanaan — tietenkään hän ei ollut koskaan myöntänyt itselleen silloin, ettei hän oikein uskonut ihmeeseen. Se on, hän juuri uskoi siihen, hänhän kulki enimmäkseen siinä ihanassa ylimielisessä tunnelmassa, joka seuraa uskon uhkayritystä. Mutta hänellä ei ollut koskaan ollut sitä hiljaista tyyntä vakaumusta, että hänen onnensa olisi itsestään selvä, luonnollinen, vailla jännitystä, koska siinä ei ollut epäilystä.

Jos niin olisi ollut, olisi tietysti kihlausaikakin kulunut hieman toisin. Hän muisti kaikkia niitä kevätiltapäiviä, joina he olivat yhdessä kulkeneet tässä talossa, josta oli tuleva heidän kotinsa — useimmiten ihan kahden. Tuota hilpeätä, onnellista puuhailua, joka oli kuin leikkiä. Ja sitä hermostunutta kiihtymystä, jonka valtaan hän joutui kulkiessaan siten yhdessä Rosen kanssa — ja jota hän kaikin voimin koetti salata Roselta. Yhden ainoan kerran hän antoi itsensä ilmi — eikä Rose ollut tehnyt vastarintaa, hän oli kietonut käsivartensa Torkildin kaulaan, kun tämä kantoi hänet sohvalle, ja oli koettanut hyväillä häntä kiihkeästi — mutta Torkild huomasi, että nyt teki Rose väkivaltaa itselleen salatakseen, mitä hän tunsi. Ja rajulla ponnistuksella hän oli saanut takaisin itsehillintänsä, joka oli tullut osaksi hänen luonnostaan hänen suhteessaan Roseen.

Hän oli sanonut itselleen ja Roselle — ei, niin ei heidän pitäisi alkaa. Mutta jos he olisivat tulleet mieheksi ja vaimoksi siinä kodissa, jota he parhaallaan yhdessä rakensivat itselleen, hetkellä, josta vain he kaksi tiesivät — se olisi kai ollut yhtä kaunista kuin että he tulivat siksi myöhemmin kristianialaisessa hotellihuoneessa vietettynä yönä — käytyään poliisituomarin luona aamupäivällä ja syötyään päivällistä Continentalissa todistajien, Lundin ja Helsingin, seurassa. Jos he olisivat rakastaneet toisiaan. Itsehillintä oli tullut hänen toiseksi luonnokseen — sen oli määrännyt Rosen luonto; jos se olisi muuttunut, olisi hänenkin luontonsa muuttunut. Mutta Rosen luonto ei ollutkaan muuttunut. Sinä iltana, jolloin he seisoivat suudellen toisiaan joululumen sataessa, olivat he kuiskanneet toisilleen: "Se on rakkaus, joka on uutta —"

Mutta nytpä olikin niin, että se, mikä oli uutta Rosen elämässä, ei ollut rakkautta. Uutta oli se, että hän oli väsynyt rakkauteen — omaan umpimähkäiseen, esineettömään rakkauteensa, ja että hän tyytyi Torkildin rakkauteen, sellaisena kuin hän sen tunsi, ja iloiseen puuhailuun siinä talossa, jota hän tulisi kutsumaan omakseen.

Torkild muisti heidän hääyönsä — kun Rose makasi nukkuen hänen käsivarrellaan ja hän tunsi hänen tasaisen, terveen hengityksensä olkaansa vasten. Nyt oli Rose hänen — ja hän tunsi mielessään nöyryytystä ja häpeää ja pettymystä. Vaikka tiesikin, ettei voinut olla toisin. Se oli uusi maailma nuorelle tytölle — ja Rose, vaikka olikin kaivannut sitä, ei ollut koskaan epäkainona ja uteliaana hiiviskellyt sen rajamailla vakoilemassa ja nuuskimassa. Ja kun hän nyt oli eksynyt siihen — mutta sehän siinä juuri olikin, että Torkildista tuntui siltä kuin Rose olisi eksynyt hänen syliinsä —.

Mutta sitten oli ollut niin ihmeellisen ihanaa herätä Rosen vieressä. Ja Rose oli ollut niin rakastettavan kaino ja niin vastustamattoman viattomasti vakuutettu siitä, että nythän Torkildin täytyi olla ehdottoman ja täysin onnellinen. Ja Torkild oli omastakin mielestään ollut — sinä Kööpenhaminassa vietettynä viikkona. Rose oli kaino ja pidättyvä ja samalla kertaa niin lapsellisen ylpeä siitä, että saattoi antaa Torkildille sen, mitä hän oli halannut kaikkina näinä vuosina — ja Torkild oli nöyrä ja kiitollinen ja pelkäsi sanomattomasti loukkaavansa tai peloittavansa häntä —.

Jo ensi illasta lähtien oli tuntunut siltä kuin Rose suurkaupungin kuohuvan elämän ja melun, sen valtavan ja kauneuttapuuttuvan suuruuden vaikutuksen alaisena olisi liittynyt likeisemmin häneen.

He olivat olleet siellä joitakin päiviä, kun heidän eräänä iltana piti syödä illallista muutamassa suuressa, hienossa ravintolassa. Rose oli saanut uuden silkkileningin, jotakin kirkkaan hopeanharmaata ruusunvärisen alushameen päällä; hän seisoi vaatekaapin peilioven edessä, ja Torkild suuteli hänen niskaansa ja olkapäitään sillävälin kuin koetti saada selkoa siitä, mitkä kuuluivat yhteen alavuorin ja silkkivuorin ja päällysleningin hakasista ja silmukoista ja painonapeista ja lemmonlaitteista. Kunnes Rose äkkiä tyrkkäsi hänen kasvonsa pois ja sanoi vilpittömän harmistuneella äänellä: "Uh, etkö voi jättää tuota tuhmaa suutelemista ja joutua kerrankaan valmiiksi!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa peilissä. Ja silloin Rose kääntyi ympäri ja kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa nauraen pientä naurua, joka oli hellä ja katuvainen ja kiusaantunut samalla haavaa:

"Kengät —?" Niin, ne uudet kengät, jotka Rose oli ostanut Wertheimilta aamupäivällä. Sillävälin kuin Torkild seisoi loruillen ja suudellen ja kiinnittäen ja aukoen nappeja tulematta koskaan valmiiksi — oli Rose seisonut kuin hehkuvat rautakengät jalassa — häneen koski niin että hän olisi voinut ulvoa! Ja hän heittäytyi lähimpään nojatuoliin. Torkild totesi, että hänen jalkansa olivat suoraan sanoen hyvän joukon kenkiä suuremmat kaikin päin.

Rosella ei ollut mitään muitakaan käytettäväksi sopivia. Silloin Torkild keksi, että he tilaisivat illallisen samppanjoineen ja kukkineen huoneeseensa. Seuraavana päivänä Rose saisi uudet kengät; sitten he voisivat mennä kaupungille —.

He tekivät kierroksen kaupungilla, Rose pitkässä kapassa ja järkevä kenkäpari jalassa, sillävälin kuin heidän huoneessaan katettiin. He kävelivät liki toisiaan painautuneina katuja pitkin, jotka olivat pelkkää kiehuvaa valon ja melun myllerrystä — korkealle heikosti kuumottavaa kevättaivasta vasten kirjoitti näkymätön voima punaisella ja valkoisella ja vihreällä tulella kaakaoiden ja savukkeiden ja polkupyörien ja viinimerkkien nimiä, ja pyyhki ne taas pois —.

Kun he palasivat huoneeseensa, oli siellä kaikki pimeää, lukuunottamatta hohtavan valkoista pöytää kukkineen ja hopeineen ja välkkyvine laseineen kahden punaverhoisen kynttilän alla. Sitten he söivät yksinäisen juhla-ateriansa ja joivat samppanjaa. Rose oli puettuna vaaleaan silkkileninkiinsä, jalassa vain ihonväriset silkkisukat, ja Torkild frakkipukuun ja valkoiseen, minkä hän tiesi pukevan itseään kaikkein parhaiten — ja oli hurmaavaa olla juhlapuvussa vain toisiaan varten —.

Sinä yönä tuli Rosesta hänen rakastajattarensa — hänen oma siunattu, ihana, armas rakastajattarensa —.

Ja ensi aika heidän omassa kodissaan oli ollut onnellinen. Rose oli ollut hänen omansa mielihalulla — ja Torkild oli kuvitellut, että nyt oli ihme tapahtunut ja hän omisti Rosen, koska tämä koko sielustaan tahtoi olla hänen —.

Toisinaan, oleksiessaan nyt yksin kotona, hän ajatteli, että se oli ehkä ollut pelkkää sairaalloista kuvittelua, kun hänestä oli tuntunut, että tuli päiviä, jolloin Rose oli ikäänkuin pitkien matkojen päässä hänestä. Lienee ollut mahdottomuus se, mitä hän vaati tahtoessaan tuntea aina ja ikuisesti, kaikissa ja kaikessa, arkipäiväisimmässäkin keskustelussa, intohimottomimmassakin sanassa ja katseessa, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Hänellä oli tosin yllinkyllin muistoja heidän yhdyselämästään, joiden olisi pitänyt tehdä hänelle mahdottomaksi epäillä sitä, että Rose rakasti häntä. Eikä hän epäillytkään, ettei Rose ollut rakastanut. Mutta oli niin lukemattomia pieniä seikkoja, jotka jäätivät häneen pelon, että Rosen rakkaus kaikkoisi hänestä jälleen. Oli hänen tietoisuutensa siitä, että niin monet pienet satunnaisuudet olivat olleet johtamassa Rosea hänen syliinsä. Ja oli hänen oma epäluottamuksensa itseensä, joka oli syntynyt hänen vuosikausia ajaessaan takaa sitä, mikä aina jäi häneltä saavuttamatta Roseen nähden. Nyt hän ei uskaltanut luottaa siihen, että hän voisi pysyttää Rosen omanaan. — Ja silloin hän kai oli jo tuomittu menettämään hänet —.

Rose kirjoitti hänelle kahden viikon kuluttua, ettei hän jaksanut olla sanatoriossa kaikkien vieraiden ihmisten keskellä, jos ei Torkildilla olisi mitään sitä vastaan, niin hän matkustaisi eräälle karjatalolle Hovringeniin, jossa hän oli ollut ennen ja viihtynyt hyvin; siellä oli paljon vähemmän ihmisiä ja maksu oli vain puolet. Torkild vastasi, ettei Rosen pitänyt ajatella maksun suuruutta, mutta luonnollisesti hän sai koettaa toista paikkaa, jollei kerran viihtynyt siellä missä oli — kunhan hän vain lupaisi Torkildille olla varovainen, olla tekemättä liian pitkiä kävelyretkiä ja niin edespäin. Lopetettuaan kirjeensä rohkaistui hän vielä lisäämään joitakin sanoja siitä, kuinka hän kaipasi häntä.

Sitten muutti Rose Hovringeniin. — He kirjoittivat enimmäkseen verrattain lyhyitä ja kuivia kirjeitä toisilleen; ei edes Torkild kirjoittanut varsinaisia rakkauskirjeitä Roselle. Mutta sitä mukaa kuin aika kului, tapahtui yhä useammin, että kumpikin liitti joitakin pieniä helliä ja nopeita lauseita kirjeensä loppuun.

— Kun sitten Torkild elokuun lopulla tuli Hovringeniin noutamaan vaimoaan, tapasi hän hänet terveempänä kuin oli uskaltanut toivoakaan, ja Rose oli selvästi hyvin iloinen nähdessään hänet jälleen. Ja koska he olivat nuoria ihmisiä ja mies ja vaimo, ja kumpikin vielä soimasi enemmän itseään kuin toista siitä, ettei heidän avioliittonsa ollut tullut niin onnelliseksi kuin he olivat uneksineet, niin heräsivät he ensimmäisenä aamuna uudestisyntynein luottamuksin rakkauteensa. Ja he viettivät kolme viikkoaan Berittjernin karjatalolla hiukan hillityssä ja surunvoittoisessa, mutta hellässä ja sydämellisessä onnessa.

VI.

Eräänä päivänä päivällispöydässä sanoi Rose, joka oli ollut kaupungissa aamupäivällä asioita toimittamassa:

"Sehän on totta, minä tapasin Akselin aamupäivällä, kun olin Iriksessä juomassa teetä —"

"— Minä kysyin minkä kumman tähden hän ei koskaan enää käy meillä, ja silloin hän sanoi, että te olitte joutuneet riitaan —" ja kun Torkild ei vieläkään vastannut: "Siitä sinä et ole koskaan maininnut minulle sanaakaan."

Torkild ei ollut saanut kerrotuksi vaimolleen siitä mitään, ja senvuoksi hän oli vastannut välttelevästi, kun Rose viime kuukausina silloin tällöin oli kysellyt lankoaan. Rose ei näyttänyt ajattelevan, että asiassa piilisi mitään erikoista; kaikkeen sellaiseen nähden, mihin hänellä ei ollut erikoista mielenkiintoa, ei Rose osoittanut erikoisempaa huomiokykyä eikä muistia. Ja Torkildilla oli katkera tunne, että asianlaita oli verrattain usein näin hänen omiin asioihinsa nähden.

"Ei, en ole tullut puhuneeksi siitä", sanoi Torkild lyhyeen. "Mutta hyvä ystävä, mistä te sitten olette joutuneet vihoihin?"

Joka kerta kun Torkild ajatteli sitä, tunsi hän samaa voimakasta katkeruutta, johon sekoittui samalla ikäänkuin häpeää veljen puolesta. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Aksel itse ollut uskonut mitä hän vihjasi — ja hän muisti sitä yötä, jolloin hän oli uskonut veljelleen sen, mitä tämä käytti häntä vastaan — näin.

Rose hämmentyi. "Niin, tarkoitan — hän sanoi — taikka minä sain hänen puheistaan sen käsityksen — että hänellä oli suuria vaikeuksia — sellaisia taloudellisia —"

"Oletko hullu!" sanoi Torkild kiivaasti. Aivan vaistomaisesti hän ajatteli hetken verran Akselia vain veljenään.

"Soisin mieluimmin, ettet kyselisi minulta mitään siitä", sanoi hän lopettaakseen puheen tästä asiasta.

Jälkeenpäin häntä kadutti. Olisihan hän voinut sanoa esimerkiksi että Aksel oli arvottomalla tavalla käyttänyt hyväkseen semmoista, minkä Torkild kerran oli hänelle uskonut. — Mutta silloin voisi Rose ruveta miettimään, mitä se oli — ajattelemaan yhtä ja toista, hyvin mahdollisesti jotakin vanhaa tyttöjuttua esimerkiksi. Eihän hänen ollut helppo tietää, mitä Rosen päähän pälkähtäisi luulla. — Mutta nyt Rose kukaties ajatteli, että he olivat joutuneet vihoihin jostakin, mikä koski häntä. Ja tämä näytti Torkildista vaaralliselta. — Hänen oma levottomuutensa lisäsi hänen katkeruuttaan Akselia kohtaan.

Hän toivoi, että olisi keksinyt jonkun selityksen. Mutta nyt ei hän saanut mitään aihetta sellaisen esittämiseen. Hän tiesi, ettei Rose koskaan enää ottaisi asiaa puheeksi. Eikä hän ottanutkaan.

Lokakuun alkupäivinä he saivat vieraakseen Rosen ruotsalaisen ystävättären, neiti Stenbockin.

Rose oli ollut kaupungissa häntä vastassa aamupäivällä, joten hän istui arkihuoneessa, kun Torkild palasi konttorista kotiin päivälliselle. Heti ensi hetkestä, kun Torkild näki hänet, oli hänellä se yllättävä tunne, että jokin hänen sisällään kurottautui kaivaten tulokasta kohti.

Hän näki, ettei neiti Stenbock ollut ehdottoman kaunis — paitsi hänen silmissään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta litteärintaisessa ja kapealanteisessa vartalossa oli sellaista nuorekkuutta, joka kyllä voi somistaa naista — tosin vain niin kauan kuin hän on ilmeisen nuori. Ja Briten ei liene ollut kaukana kolmestakymmenestä. Hänen tukkansa oli ihana, vaaleankeltainen ja aaltoileva, silmät siniset ja hipiä hieno, mutta pitkät, kapeat kasvot hieman ulkonevine poskipäineen olivat luisevahkot, ja suu oli punainen ja raikas, mutta ylähuuli ei oikein peittänyt suuria valkoisia etuhampaita. Kaiken kaikkiaan oli hänen ulkonäkönsä enemmän miellyttävä ja "tyylikäs" kuin kaunis.

Torkild oli itse hieman hämmennyksissään siitä vaikutuksesta, jonka Briten teki häneen. Kun hän sanoi Roselle pitävänsä neiti Stenbockia miellyttävänä, tiesi hän hyvin, että se oli hyvin heikko ilmaisu hänen tunteilleen. Tavallaan hän oli rakastunut — tai oikeammin sanoen viehättynyt Briteniin. Viehätys oli täysin platoonista laatua, ja hän tiesi, ettei se todellisuudessa vaikuttanut vähääkään hänen tunteisiinsa Rosea kohtaan, hänen rakkautensa Roseen oli yhtä kiihkeä ja kipeä ja huolekas. Mutta tuntui kuin hän väliaikaisesti olisi vapautunut sen ikeestä ollessaan kahdenkesken Briten Stenbockin kanssa, ja kaikki hänessä vielä säilynyt elämänrohkeus ja itsetunto värisivät vastakaiuksi, kun hän käveli Britenin kanssa ja kuunteli hänen kirkasta, kaunista ääntään.

Hän kaipasi Briteniä aina ollessaan poissa hänen luotaan. Ja samalla hän tunsi mielessään hieman rauhattomuutta siitä, että kykeni sellaiseen tunteeseen, joka ikäänkuin oli rinnakkainen hänen vainioonsa kohdistuvien tunteiden kanssa. Häntä peloitti hiukan ajatellessa Britenin poismatkustamista — sekä siitä syystä, että hän tiesi tulevansa kaipaamaan häntä, että myös siksi, että hän pelkäsi moraalista kohmeloa jäädessään jälleen kahden kesken Rosen kanssa.

Rose ei näyttänyt aavistavan tästä mitään. Hän oli vilpittömän iloinen ystävättärensä vierailusta ja siitä, että tämä sopi niin hyvin Torkildin kanssa.

Eräänä lauantai-iltapäivänä oli Torkild ollut kaupungissa jossakin liikeneuvottelussa ja palasi sieltä yöjunalla. Kotonaan hän tapasi Rosen ja Briten Stenbockin Mary Liedin seurassa, joka oli pistäytynyt iltapäivällä kahville. Nyt he olivat illallisen jälkiruoassa; he istuivat arkihuoneen pöydän ääressä, jolla oli hillovehkeitä ja kaakkua ja viiniä, ja ilma oli sakeana tupakansavusta.

Rose nouti lautasen ja lasin Torkildille, ja tämä istuutui Rosen ja rouva Liedin väliin, joka heti kääntyi häneen päin selittävästi:

"Me istumme juuri keskustelemassa rakkaudesta. Ettekö te voi sanoa meille, mitä mieltä olette siitä asiasta, Christiansen?"

Torkild etsi aivoistaan jotakin mukiinmenevää sukkeluutta, mutta ei löytänyt, joten hänen täytyi tyytyä sanomaan:

"Jaa, ei ole tosiaankaan niin yksinkertaista vastata sellaiseen näin päätäpahkaa —"

"No siinä te totta totisesti olette oikeassa. Sillä juuri samaa mieltä minäkin olen, nimittäin ettei probleemia voida niin vain ratkaista. Sillä avioliittohon on kerrassaan mahdoton laitos, mutta sehän on välttämätön paha toistaiseksi — lasten tähden nimittäin, kunnes saamme yhteiskunnan, joka on kunnollisesti järjestetty, siten että ne voidaan turvallisesti jättää sen huollettaviksi —"

"Kuinka tulisi yhteiskunnan olla järjestetty, jotta sinä voisit turvallisin mielin luovuttaa sille lapsesi?" kysyi Rose.

"Niin, tarkoitan että tietysti tulisi jokaisella äidillä olla oikeus, aina ja kaikissa olosuhteissa, pitää lapsensa luonaan, jos hän tuntee niiden kasvattamisen kutsumuksekseen. Ja jos hän valitsee uhrautumisen sille työlle, joka tosiaan on yhteiskunnallisesti tärkein maailmassa, niin on kaiketi vain oikeudenmukaista, että yhteiskunta palkitsee häntä siitä. Mutta niille lapsille, joiden äidit tuntevat itsensä siihen soveltumattomiksi ja joilla ehkä on taipumuksia toisiin suuntiin, pitäisi olla laitoksia, joihin he saisivat lähettää lapsensa heti kun ne ovat vieroitetut, paikkoja, joiden johdossa olisi erikoiskasvatuksen saaneita naisia ja joissa lapsille olisi taattu mahdollisimman hyvä hoito. Mutta tietysti tulisi olla kansalaisvelvollisuus, että jokainen äiti imettää lapsensa itse ja että hän siitä saa korvauksen valtiolta —"

"Entä isät?" kysyi Torkild. "Eikö heillä tulisi olla mitään oikeuksia — tai velvollisuuksia vähimmässäkään määrässä?"

"Ehdottomasti ei. Ei kerrassaan minkäänlaisia yksityiseen lapseen nähden, jonka he ovat tuottaneet maailmaan. Sukuun nähden se, etteivät he saa tulla isiksi, jolleivät ole ehdottomasti terveitä ja täysikuntoisia. Ja lasten kasvatuksen avustaminen — mutta se tapahtuisi verotuksen yhteydessä. Sen on nimittäin tultava tulevaisuuden naisasian päämääräksi, että lapset ovat äidin ehdotonta omaisuutta, jonka hoidosta hän on vastuuvelvollinen vain yhteiskunnalle —"

"Toisinaan tapahtuu, että lapset tulevat isäänsä ja asettavat hänet etusijalle äidin rinnalla", huomautti Torkild.

"Tietysti en tarkoitakaan, ettei miehellä saisi olla tilaisuutta tulla tuntemaan lasta, jonka isä hän on. Mikäli äiti katsoo hänet soveliaaksi auttamaan häntä lapsen kasvatuksessa ja kyllin arvokkaaksi siihen —"

"Eihän kai pitäisi mennä saamaan lapsiakaan sellaisen arvottoman kanssa", sanoi Briten ivallisesti.

Hän istui juuri Torkildia vastapäätä, ja tämä katsahti häneen. Suoraselkäisenä ja vaaleana, silmät mustina lampunvalossa, ylähuuli halveksivassa kaarteessa terveiden valkoisten hampaiden yllä hän siinä istui, ainoana naimattomana naisena seurassa.

Ja rouva Lied hymyili hänelle tuota sanomattoman ylemmyyden hymyä, joka kokeneilla naisilla on aina tarjottavana niille, jotka vielä ovat tahrattomia:

"— Aber ach, aber ach, die Menschen sind so schwach —. Ja eikähän ole aina niin helppoa etukäteen tietää, minkä arvoinen mies on. Tehän kannatatte itse vapaata rakkautta, neiti Stenbock, niinhän sanoitte —"

"En juuri sillä tavalla." Hiljemmin, ikäänkuin tunnustuksen tavoin, hän jatkoi: "Jos minä joskus tahtoisin kuulua miehelle, niin täytyisi sen olla sellainen, jota kohtaan minä tuntisin ihan rajatonta luottamusta — niin suurta kunnioitusta. Ja silloin minun mielestäni tuo kihlaus- ja vihkimäpuuha on tarpeetonta —"

Torkild katsoi häneen. Tuo ylpeä punainen suu ei ollut koskaan suudellut — ja Torkild tiesi, että hän menisi hautaan suutelemattomana, yhdenkään miehen keveimmänkään hyväilyn koskemattomana, mieluummin kuin sallisi itselleen tapahtua jotakin, mikä voisi riistää rahdunkaan hänen kunnioituksestaan elämää kohtaan.

"Oi herra nähköön, Briten", sanoi Rose, ja hänen äänensä kuulosti väsyneeltä ja katkeralta. "Ei ole varmaa, että kunnioitus voi säilyä, kun on eletty yhdessä joku aika. Vaikka olisi alussa ollut kuinka rajaton luottamus toisiinsa."

"Silloin olisi kai parempi", sanoi Briten hiljaa, "ettei oltaisi naimisissa, vaan voitaisiin erota toisistaan — ei riitelyllä eikä rumilla kohtauksilla eikä syrjäisten sekaantumisella. Silloin pitäisi erota yhteisessä myötätunnossa ja surussa —"

"Minä luulen, että tulos on sama, oltiinpa naimisissa tai ei." Rosekin hymyili ivallisesti. Mutta Torkild näki, missä suhteessa Rosen hymy erosi Britenin hymystä. Rose luki itsensäkin tuon hymynsä sisältöpiiriin. Toinen halveksi sitä, mitä ei ymmärtänyt, toinen ymmärsi täydelleen ja halveksi.

"Ei ole lainkaan varmaa, haluaako aina erota toisistaan sittenkään, vaikka kunnioitus olisikin mennyt", sanoi Rose äskeiseen sävyyn. "Vaikka riiteleekin ja niin edespäin — päivän mittaan. On jotakin, jota kutsutaan tottumukseksi. Eikä ihmisellä ole enää niin hirmuista kunnioitusta itseäänkään kohtaan —. Ja silloin on se, että ollaan naimisissa, ainakin jonkinlainen veruke, jonka taakse voi piiloutua itseltään —"

Torkildista tuntui kuin Rose olisi riisunut hänet alasti. Että hän voikin, ajatteli hän tuskissaan. Hän ei uskaltanut katsoa Briteniin, mutta hän kuvitteli tietävänsä, miten tämä nyt istui ja katsoi alas. Ja hän tiesi äkkiä, mihin hän Britenissä oli rakastunut. Tuollainen kuin hän oli nyt, noin kuin hän ajatteli ja puhui ylpeässä ja taistelukelpoisessa neitsyydessään, korkealle viritetyin vaatimuksin koko maailmaan ja itseensä nähden, sellainen oli Torkildin rakastettukin ollut, ennenkuin joutui hänen käsiinsä ja hän itse masensi hänet. Noin oli Rosekin seissyt koko sielu umpulla — eikä mitään ollut puhjennut kukkaan hänen, Torkildin, luona, kuihtunut vain —.

Mutta kun Torkild vihdoin uskalsi nostaa katseensa, istui Briten äskeinen ilme yhä koskemattomana kasvoillaan. Kaikki, mitä oli sanottu, oli mennyt tuon nuoren tytön ohi, koska se tuli sellaiselta elämänkulmalta, jonka kanssa hän ei voinut ajatellakaan tulevansa milloinkaan kosketuksiin.

Mary Liediä ei Torkild lainkaan ajatellut; tiedottomasti hän jätti tämän huomioonottamatta, koska hän tiedottomasti ymmärsi, ettei tämä koskaan kuunnellut mitä muut sanoivat, muuta kuin päästäkseen itse puhumaan.

"Sehän olisi itse asiassa yhtä paljon miehen omaksi eduksi kuin naisenkin", pitkitti rouva Lied. "Sillä sitenhän hän pääsisi tuosta uskollisuuden vaatimuksesta, joka totisesti on koko miehen luontoa vastaan. Sillä ette kai voine kieltää, että mies on luonnostaan moniavioisuuteen taipuvainen. Vai voitteko? — Kuuletko, Rose, ei edes sinun miehesikään voi kieltää, ettei miesväki luonnostaan ole taipuvainen tyytymään yhteen vaimoon —."

"Tyytymään", sanoi Torkild vastenmielisesti. "Eiköhän liene pikemmin niin, että tyytyy useampiin, kun ei voi saada yhtä —"

"Uh. Että viitsittekin vatkuttaa tuota vanhaa fraasia, jolla olette koettanut narrata meitä aina siitä asti kuin Aatami oli vastanainut. Oh ei, ukkeli, kyllä se tulee siitä, että te tahdotte saada enemmän lystiä kuin mitä yksi nainen voi teille antaa —."

"Tai ettei tahdota panna kaikkea yhden kortin varaan", sanoi Torkild hymyillen hiukan. "Niinmuodoin pitäisi itsesäilytysvietin kehoittaa miestä pitämään kiinni polygamisista vaistoistaan —."

"Ei — mies ei voi rakastaa", sanoi Mary Lied huoaten hirvittävän syvään. "Ehkä yksi tuhannesta voi."

Hän oli jo tarjoutumaisillaan saattamaan rouva Liedin kotiin, kun Lied tuli noutamaan vaimoaan. Sitten täytyi Liedille vielä tarjota grogi, ja kello oli melkein kolme ennenkuin he lähtivät.

Rosen ja Britenin kootessa laseja ja lautasia ja viedessä niitä pois joutuivat Torkild ja Briten olemaan huoneessa hetkisen kahden kesken.

Torkild hymyili vähän eikä vastannut. Hän seisoi tuolinselustaan nojaten ja katsoi tyttöön. Jokin tunne pakotti häntä puolittain vastoin tahtoaan koettamaan ottaa selvää, oliko Briten ymmärtänyt jotakin — tai kuinka paljon hän oli ymmärtänyt.

"Siitähän on melko kauan kun näin hänet viimeksi", sanoi Briten. "Että ystävät muuttuvat, kun he tulevat naimisiin, siihenhän on tottunut." Hän oli hetkisen vaiti. "Kyllä hän on surrut pikku poikaansa kauheasti", lisäsi hän hiljemmin.

"Kyllä hän on surrut pikku poikaansa kauheasti", ajatteli Torkild tultuaan makuuhuoneeseen, joka oli hänellä yhteisenä Rosen kanssa tähän aikaan; Briten oli saanut käytävän toisella puolen olevan Torkildin huoneen, jota tämä muuten oli käyttänyt Rosen lapsivuoteen jälkeen. Torkild ajatteli, mahtoikohan se olla tarkoitettu Rosen puolustukseksi — puolustukseksi sen johdosta, mitä Briten ehkä oli huomannut. Olikohan Rose puhunut Britenin kanssa avioliitostaan? Torkildin mieleen ei ollut koskaan ennen johtunut, että Rose voisi uskoa jotakin jollekin heidän suhteestaan. Hän tunsi äkillistä tuskallista epävarmuutta — eikö heidän yhteinen kotinsa ollutkaan suljettu syrjäisiltä, oliko vieraita silmiä, jotka saivat kurkistella häntä hänen tietämättään? Se tuntui niin uskomattomalta — niin peräti Rosen vastaiselta —. Mutta eihän hän tiennyt Rosesta enää mitään — ei mitään varmaa, paitsi että hänet oli vedetty alas —.

Rose tuli sisään, eivätkä he pitkään aikaan puhuneet mitään riisuutuessaan. Torkild makasi jo sängyssään, ja Rose, joka istui palmikoimassa tukkaansa yöksi, katsoi häneen pukeutumispeilistä:

"Onko sinulla ollut jotakin ikävää kaupungissa? Sinä et varmasti ole hyvällä tuulella tänä iltana —."

"Ei suinkaan. Minä olen vain väsynyt. — Luulin, ettei se ihminen koskaan lähtisi —."

Rose oli saanut palmikot valmiiksi ja heitti ne olkapäidensä taakse. Hän järjesti pukeutumispöydän, riisuutui pannen jokaisen vaatekappaleen kauniisti kokoon, tuli paitasillaan ottamaan yöpaitansa, veti sen ylleen ja päästi paidan yltään sen alla. Sitten hän sytytti yöpöydän kynttilän ja sammutti lampun, mutta jäi vielä hiukan kävelemään ja järjestelemään — siirsi pari kukkaa ikkunasta lattialle ja nosti ylös Torkildin liivit, jotka olivat valahtaneet alas tuolilta:

"Torkild — tuo on porsasmainen tapa, että sinä aina jätät kellosi liivintaskuun yöksi! Ja aina sinä unohdat sen vetämättä —"

"Tuntuuko sinusta", kysyi Torkild äkkiä, "että se aika, jonka olemme olleet naimisissa, on vähentänyt niin kauheasti kunnioitustasi minua kohtaan —."

"Kuinka sinun päähäsi pälkähtää —! Et suinkaan voi ajatella, että minä istuisin ja puhuisin sillä tavalla.— itsestäni ja sinusta!" Hän oli vaiti hetken. "Tämä käy jo totisesti ihan sietämättömäksi, kun sinä olet tullut tuollaiseksi! Sinähän suorastaan hakemalla haet persoonallisia viittauksia ja itseesi kohdistettuja loukkauksia ihan kaikesta, mitä minä sanon tai teen —."

"Teet kyllä. Ehkä et tiedä sitä itse. Mutta minä uskallan tuskin puhuakaan — minun täytyy punnita joka sana, minkä sanon, ettei siinä vain ole mitään, jonka sinä voisit väärinkäsittää tai josta sinä voisit löytää vihamielisyyttä itseäsi kohtaan —."

"Anteeksi, Rose", kuiskasi Torkild etsien kädellään Rosen kättä. Rose antoi hänen pitää sitä tuokion verran, sitten hän veti sen lempeästi pois.

"Sinä teet meidän elämämme niin vaikeaksi tällä tavoin, Torkild", sanoi hän lempeästi nuhdellen. "Sinä et saa olla sellainen. Eihän sillä tavalla voi kukaan ihminen selviytyä elämästä, jos olisi ruvettava niin arkatuntoiseksi kuin sinä —."

"Niin niin, senhän kyllä tiedän." Rose siirtyi hänen lähelleen ja pisti käsivartensa hänen niskansa alle. Ja kun Torkild painoi kasvonsa hänen poveaan vasten, alkoi Rose hyväillä häntä pienin, herkin hivelyin.

"Etkö voisi olla vähän tasamielisempi — vaikka pidätkin minusta? Onko sinun annettava tuollaisten pikkuseikkojen panna meiltä kaikki pilalle. Torkild, elämähän tulee niin mahdottoman vaikeaksi, jos sinä pidät niin kauhean suurta lukua jokaisesta pikkuseikasta —."

Torkild ajatteli, että eipä heidän välillään ollutkaan mitään, mikä hänelle olisi ollut pikkuseikkoja. Mutta hän tunsi Rosen pehmeän, lämpimän rinnan poskeaan vasten ohuen yöpaidan alta, ja Rose painoi pieniä lempeitä suudelmia hänen hiuksilleen. Ja surumielisen alistuvana Torkild ajatteli, että Rose on oikeassa. Minä itse se epäilyksilläni revin rikki. Minun pitäisi uskoa hänen hyväilyjänsä eikä mitään muuta —.

"Sinä rakas, rakas", kuiskasi Torkild. Rose kohottautui hiukan toiselle kyynärpäälleen ja katsoi häntä kasvoihin:

Hän suuteli niitä. Mutta Torkild kylmeni samassa. Tuohan on jossakin kirjassa, ajatteli hän. Hän on lukenut sen jostakin — missä hitossa se nyt onkaan —. Mutta kun hän tahtoi vetäytyä pois, piti Rose häntä kiinni ja hyväili häntä edelleen samalla lempeällä, lohduttavalla tavalla — kunnes Torkild vastasi hänen suudelmiinsa ja veti hänet likelleen.

Rose nukkui hänen syliinsä, mutta hän jäi makaamaan kauan valveilla. Ja kaikki illan vaikutelmat sulautuivat yhteen kiduttavaksi surun ja ikävän tunteeksi —.

VII.

Torkild ajatteli itsekin toisin ajoin, että tuo oli sairaalloista herkkätuntoisuutta, jolle hänen ei pitäisi antaa myöten. Aika ajoin tuli kyllä hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että oli suurimmaksi osaksi kuvittelua, kun hän arveli heidän väliensä olevan niin huonolla kannalla. Heidän yhdyselämänsä ei ollut tullut sellaiseksi kuin hän oli ajatellut, koska hän oli kuvitellut mielessään, että he molemmat tuntisivat toistensa alinomaisesta läsnäolosta samanlaista tunnetta kuin rouva Wegner oli näyttänyt tuntevan aina kun hänen lapsensa oli hänen lähellään — että heidän kodissaan vallitsisi ikuinen pyhäpäivätunnelma. — Mutta eihän hän kylläkään ollut koskaan nähnyt sellaista avioliittoa. Parhaasta päästä hän oli nähnyt sellaista, että avioliitossa kaksi ihmistä loukkasivat toisiaan ja sietivät loukkauksia sellaisella tavalla, ettei olisi tullut kysymykseenkään tervehtiä jälkeenpäin kadulla henkilöä, jonka kanssa oli ollut sellaisia kohtauksia, jos tämä olisi ollut jokin muu kuin oma vuodetoveri. Myrkyllisiä sanoja, häpeällistä epäluuloa, sivistymätöntä ja epäkohteliasta käytöstä, häikäilemätöntä itsekkyyttä saattoi kaksi ihmistä tarjota toisilleen — ja riistettyään kumpikin toiseltaan kunnian riekaleetkin he menivät yhdessä vuoteeseen ja siittivät lapsia.

— Hehän olivat tuskin vaihtaneet harkitsematonta sanaa, Rose ja hän. Silloinkaan, kun he olivat sanoneet toisilleen karvaita asioita, eivät he koskaan olleet syrjäyttäneet tavallista kohteliaisuutta. Ja oikeastaan eivät he olleetkaan usein joutuneet vaihtamaan katkeria sanoja. Jos heidän elämänsä oli tullut harmaaksi ja arkipäiväiseksi, niin oli se ainakin hiljaista ja rauhallista arkipäiväisyyttä.

Marraskuu tuli harvinaisen kaunis sinä vuonna. Aamulla, kun Torkild meni konttoriin, oli metsä harmaana huurteesta, ja aurinko nousi pakkas-usvan keskeltä. Päivemmällä tavallisesti selkeni, koviksi jäätyneet tiet kävivät mustiksi, ja päivänpaisteessa huurre suli ja tippui ja kimalteli ilmavissa lehdoissa, missä puut ja pensaat riiputtivat oksissaan viimeisiä kuihtuneita keltaisia lehtiään ja tulipunaisia marjoja ja kiulukoita. Mutta auringonlaskun jälkeen pakasti, ja usva laskeutui ohuen valkoisen savun tavoin jokialanteen ylle. Kun hän iltapäivällä tuli kotiin pimeänhämärässä, sojotti valo keittiön ja ruokasalin ikkunoista paksujen keltaisten parrujen lailla pakkas-usvassa.

Rose ei enää tullut eteiseen häntä vastaan, mutta hän huusi hyvänillan keittiöstä. Oli lämmintä ja valoisaa kauniissa huoneissa, missä Rosen chrysantemumit kukkivat ikkunalaudoilla, valkoisina ja vaaleanpunaisina ja keltaisina. Ja kun Rose tuli sisään, tervehti hän tavallisesti Torkildia iloisesti ja hilpeästi ja ilmoitti, että tänään hän saisi jotakin hirmuisen hyvää. Hän oli melkein lapsellisen ylpeä ruoastaan; todellisuudessa hänestä oli tullutkin tavattoman näppärä ja innokas emäntä.

Kuitenkin vaikutti Torkildiin hieman apeuttavasti se, että Rose oli aina niin kiinni taloudenhoidossa. Päivällisen jälkeen hän kyllä tavallisesti pyysi Torkildia soittamaan vähän, mutta ei aikaakaan, kun hän pujahtikin kesken soiton keittiöön. Hän keitti säilykkeitä ja hilloja ja mehuja mittakaavassa, joka ei ollut missään suhteessa talon suuruuteen, hän leipoi kakkuja, joista hän itse söi vähän ja Torkild ei yhtään, ne menivät palvelijalle ja Liedin lapsille, jotka pistäysivät heillä tuon tuostakin. Ja sitten hän lähetti koko joukon lähiseudun sairaille ja köyhille. — Jos hän jonkun kerran ihmeeksi jäikin Torkildin luo koko iltapäiväksi, istui hän käsityön ääressä tai parsi ja paikkasi — oli kuin ei hän olisi jaksanut olla jouten hetkeäkään — ja Torkildiin se teki sen vaikutuksen kuin olisi hänen herkeämättömän uutteruutensa tarkoituksena ollut syvän tyytymättömyyden turruttaminen.

Ja silloin tällöin oli kuin Rose itsekin olisi väsynyt ja kyllästynyt omaan uurastukseensa. — Sitten tuli Torkild eräänä päivänä kotiin saaden tavanmukaisen vastaanottotervehdyksen, että tänään saataisiin niin hirmuisen hyvä päivällinen. Oli ranskalaista persiljalientä ja vihannestäytteistä lihavanukasta. Torkild kehui ruokaa minkä jaksoi ja otti toistamiseen vanukasta:

"Tämä on aivan erinomaista, se minun täytyy sanoa — sinä olet tullut uskomattoman näppäräksi laittamaan ruokaa —"

"Minua ilahduttaa, että olet sitä mieltä", sanoi Rose, mutta ei erikoisen rakastettavaan sävyyn. Ja hetken perästä tulla tuiskahti:

Torkild tunsi epämieluisaa hämmästystä. Mutta hän päätti säilyttää sovun, minkä vuoksi hän sanoi vain hyvin rauhallisesti:

"Enpä tiedä? Luonnollisesti minusta on mieluista elää hyvin. Ja sinähän pidät huolen siitä, että teenkin niin —"

"Minä teen kai parhaani — koska se nyt kerran on tullut työkseni. Onneksi minulla on siihen harrastustakin. Mutta silti saattaa minua kyllä hiukan harmittaa väliin, kun sinä istut ja syödä popsit niinkuin ei mikään muu maailmassa kiinnittäisi mieltäsi kuin ruoka —"

Rose istui katsoen häneen taisteluvalmiina. Mutta Torkild ei vastannut mitään, söi loppuun, kiitti ruoasta ja meni arkihuoneeseen. Sitten tuli Rose perässä, kaatoi kahvin ja ojensi Torkildille kupin. Äkkiä hän meni ja istahti Torkildin tuolin käsinojalle, otti hänen kasvonsa ja käänsi ne itseensä päin:

No niin. Palvelija oli pessyt hänen kaitaliinansa, sen vihreällä kirjaillun, ja jättänyt sen sitten makaamaan huuhteluveteen, joten nyt oli kaikki väri levinnyt. Vaikka hän tietysti oli sanonut Agnekselle sata kertaa, ettei pitäisi koskaan jättää värillisiä vaatteita virumaan veteen —.

"Paras kaikesta on se, etten minä voi sietää lihavanukasta. Tämä oli luonnollisesti lajissaan erinomaista — mutta minä en nyt kerta pidä etukäteen pureksitusta ruoasta —"

Rose istui hänen sylissään, lauhkeana ja kilttinä kuin pikku tyttö, joka on ollut häijy ja saanut anteeksiannon. Äkkiä hän virkkoi:

"Torkild — jospa soittaisit ja kysyisit — ehkä voisimme vielä saada pääsyliput —. Minä kadun, kun sanoin eilen, etten halunnut mennä. Me voimme ehtiä, jos pidämme kiirettä —"

Se oli konsertti, johon Torkildin oli tehnyt mieli, mutta Rose ei ollut halunnut lähteä — eikä Torkild tuntunut viitsivän mennä yksin. Kävi ilmi, että hän vielä voi saada pääsyliput ja he juoksivat pukeutumaan kiireesti.

Kaikkityynnihän on pelkkää tyhjänpäiväisyyttä, ajatteli Torkild ajaessaan partaansa huoneessaan. Typerää muistella sitä sen enempää. Rose oli ollut harmissaan rakkaan kaitaliinansa vuoksi, pikku raukka, ja hänen täytyi kai purkaa se jollekin. Sellaiseen saa mukautua, kun on naimisissa — ja hän, Torkild, oli hölmö, kun otti pahastuakseen pelkästä tyhjänpäiväisyydestä, muutamasta ärtyneestä pikku sanasta —.

Rose tuli hänen luokseen vaaleanharmaassa ja punaisessa silkkipuvussaan pyytäen häntä napittamaan sen:

"Minulla ei ole koskaan ollut yhtään pukua, josta olisin pitänyt niinkuin tästä — on niin hauskaa, kun sinäkin pidät siitä", sanoi hän ja suuteli Torkildia kiitokseksi, kun tämä oli suoriutunut hakasista.

Torkild oli hurmautunut italialaiseen naispianistiin, ja konsertin jälkeen he söivät illallista kaupungissa ja palasivat kotiin autolla. Ja niin seurasi jälleen aika, jolloin oli kuin vanhojen päivien hyvän toveruuden heijastus heidän yhdyselämänsä yllä —.

Tänä jouluna he yksimielisesti päättivät matkustaa pois kotoa, he menivät erääseen Gudbrandinlaakson sanatorioon Rose ei voinut helposti solmia tuttavuuksia, joten he pysyttäytyivät enimmäkseen itsekseen, tekivät pitkiä hiihtoretkiä kahden, tanssivat toistensa kanssa iltaisin ja tulivat samaan johtopäätökseen kuin sanatoriovieraatkin, että he oikeastaan olivat sangen onnellisia.

Että he niin suuressa määrin tulivat turvautuneeksi toistensa seuraan, saattoi kyllä olla sekä hyvä että päinvastoin Joka kerta kun he olivat olleet muiden ihmisten seurassa tunsivat he, kuinka he sittenkin kuuluivat toisilleen, juuri he kaksi. Mutta se, etteivät he koskaan tavanneet ketään, jonka kanssa he olisivat erikoisemmin välittäneet seurustella, ja istuivat aina kahden omassa huoneessaan, vaikutti sen, että heillä usein oli sangen vähän puhumista. Kirjat, sanomalehdet, puutarha ja talo eivät riittäneet täyttämään päivien loppumatonta jonoa, jota keskeyttivät ainoastaan Torkildin metsästysretket. Ja kaikkina pitkinä tunteina, jotka he viettivät yhdessä vaiti ollen, he ajattelivat molemmat samaa — että eihän kai tarvinnut olla niin. Kaksi toistaan rakastavaa ei kai koskaan kyllästy olemaan yhdessä —.

He matkustivat silloin tällöin kaupunkiin käydäkseen teatterissa tai konsertissa. Mutta heillä ei siellä ollut juuri ketään tuttavia. Lund ja Helsing kävivät heillä joskus aniharvoin, mutta heillähän oli edelleen majansa, jossa he viettivät enimmät vapaa-aikansa, ja se oli kokonaan toisella suunnalla. Muuten he eivät sanottavasti seurustelleet muiden kuin insinööri Liedin perheen kanssa. Rose oli alinomaa yhdessä rouvan kanssa — ei silti, että hän olisi tästä pitänyt, mutta Mary viljeli tuttavuutta innokkaasti, koska Rose antoi hänen puhua yhtämittaa eikä itse puhunut paljon ollenkaan —.

Eräänä iltana lopputalvella, kun Torkild istui Rosen huoneessa tämän riisuutuessa, virkkoi Rose äkkiä hiukan hymyillen:

"No — etkö muista sitä iltaa Britenin täällä ollessa, kun hän oli meillä käymässä ja istui selitellen näkökantaansa rakkaudesta? Ja silloin hän sanoi, että vain yksi tuhannesta miehestä voi rakastaa —."

"Kyllä. Muistan kyllä tuon illan." Torkild oli vaiti hetkisen. "Niinpä niin. Onhan kirjoitettu, että ken etsii, hän löytää —."

"Mary ei sentään ole niin paha kuin sinä luulet", sanoi Rose vakavasti. "Onhan hän, poloinen, vähän narrimainen — mutta jos jättää pois laskusta kaikki nuo fraasit ja hänen kauhean teatterimaisen esitystapansa, niin on tämä asia hänelle kylläkin vakava. Hän pitää todellakin kauheasti tästä miekkosestaan, ja hänellä on vaikeat olot tätä nykyä —."

"Eräs puoli hänessä on, josta minä ehdottomasti pidän. Miestään hän ei tahdo pettää. Hän tahtoo erota, ymmärrätkö. Eikä hän ole uskaltanut puhua siitä Liedille vielä — ja ystävä on hyvin tulisesti rakastunut, niin että hän on varsin vaikeassa asemassa. Mutta hän vannoo, ettei hän tahdo ruveta hänen rakastajattarekseen, niin kauan kuin hän asuu Liedin katon alla — ei silti, että hän mielestään olisi tälle mitään velkaa, mutta itsensä ja lasten vuoksi."

Torkild hymyili vähän tahtomattaankin. Hän oli tekeytynyt tyhmemmäksi kuin oli eikä ollut ymmärtävinään, kun Mary Lied ja hän olivat esittäneet pienen mukailun Potifarin emännän ja Josefin vanhasta komediasta sinä talvena, jolloin hän asui Fensalissa. Mutta hän virkkoi vain:

"Tiedäthän, että hän on jonkunverran yltiöpäinen, ja kun hän jo kauan sitten on lakannut rakastamasta miestään —. Sitäpaitsi, eihän Liedkään ole aina niin kovin miellyttävä ja hienotunteinen häntä kohtaan. Sinunkin täytynee myöntää, että hän on usein puhunut Marylle sangen epämiellyttävässä äänilajissa, meidänkin siellä ollessamme. — Niin, ja tiedäthän, siihen aikaan kun he joutuivat naimisiin — sehän tapahtui vähän noin niinkuin suinpäin, ja ensimmäisenä vuonna heidän täytyi asua Liedin vanhempien luona. Marylla oli siellä sangen tukalat päivät — ja hän väittää itse, että silloin hänen rakkautensa Liediin kuoli, niinkuin hän sanoo —."

"Ei Kaiketi se liene ollut miellyttävämpää Liedille kuin hänellekään, minun luullakseni", sanoi Torkild kuivasti. "Mutta — hänestä tuntui kai, että hänen on oman arvonsa vuoksi koettava vähän eroakin. — Muutenhan en minäkään vastusta eroja kuin ainoastaan lasten vuoksi. Mutta tässä tapauksensa ovat kai Liedin lapset yhtä hyvässä korjuussa, vaikka äiti livistääkin heidän luotaan. Niin että olkoon menneeksi —"

"Niin-niin, Torkild. Maryssä on nyt kuitenkin hiven aitoakin, pieni kaipaus, joka ei ole pelkästään halveksittava, kaikkien hänen sulattamattomien lauseparsiensa ja hölynpölynsä takana. Ja sitä ei Lied ole koskaan ymmärtänyt, hän käsittää kaikkityynni loruksi —."

"Mary on pyytänyt", sanoi Rose, "että hän pois lähdettyään saisi tavata lapsiaan täällä meillä silloin tällöin. Ja minä olen sen luvannut — edellyttäen, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

"Jos Liedillä ei ole mitään muistuttamista sellaisen järjestelyn suhteen, niin kernaasti minun puolestani. Mutta ilman hänen suostumustaan et sinä tietenkään saa ruveta järjestelemään mitään kohtauksia hänen lastensa ja heidän äitinsä välillä. — Kesken kaiken, kuka se yksi tuhannesta muuten on?"

"Niin — hänen nimensä on Petersen — eräs 'Tulevaisuudenmaan' toimittajista — tiedäthän, että Mary on saanut joitakin kyhäyksiään tuohon lehteen. Mies on kai vähän nuorempi Marya —."

"Se ei taida olla kehuttavaa. Mutta Maryhän arvelee voivansa luoda itselleen omavaraisen toimeentulon —."

"Minä en tottavie usko, että hän lähtee miehensä luota, ennenkuin näen sen", sanoi Torkild.

Mutta Mary lähti todellakin. Seuraavien kahden kuukauden aikana oli Rose miltei joka päivä kutsuttuna neuvotteluun Fensaliin, tai tuli Mary hänen luokseen.

"Minä en vain käsitä, että sinä viitsit antaa hänen käyttää sinua uskottunaan —", sanoi Torkild eräänä päivänä.

"Oo — Mary-raukka on vaikeassa asemassa, näetkös. Hän pitää hirmuisesti Halsteinistaan, ja hän pitää hirmuisesti lapsistaankin tavallaan — eikä hän tahdo tehdä väärin miehelleenkään siltä kannalta, jolta hän näkee oikean ja väärän. Ja Petersen ahdistaa häntä antautumaan, mutta hän ei tahdo, ennenkuin hän on vapaa —. Ja jos minä voin auttaa häntä vähäisen — pitämään kiinni siitä, mikä hänen mielestään on oikein, ja lohduttaa häntä hiukkasen —."

Torkild meni vaimonsa luo ja suuteli häntä. Suuri luoja, hänellä on vielä jokseenkin paljon viattomuuttaan jäljellä sittenkin, pikku raukalla, ajatteli hän —.

Huhtikuun lopulla Liedit sitten erosivat, ja rouva muutti Petersenin luo. Hän asui yhdessä hänen kanssaan, työskenteli hänen kanssaan sanomalehdessä ja söi hänen kanssaan kahvilassa joka päivä, ja he olivat todennäköisesti hyvin onnellisia, sillä Rose ei enää usein tavannut Marya. Kerran hän oli ollut kutsuttuna tämän luo tapaamaan Peterseniä. Rosen täytyi myöntää, että rouva Lied oli vähentänyt hyvän joukon mainitessaan ystävänsä "vähän nuoremmaksi" häntä itseään — mies näytti korkeintaan kahdenkolmatta vanhalta.

Tuuma, että Mary tapaisi lapsiaan Christiansenien luona, jäi sikseen. Lied oli suhtautunut asiaan uudenaikaisen vapaamielisen aviomiehen tavoin, hän maksoi vaimolleen verrattain runsaan kuukausiavustuksen ja salli hänen käydä vapaasti tapaamassa lapsiaan vanhassa kodissa tai viedä heidät luoksensa kaupunkiin.

VIII.

Kevät ja kesä kuluivat Roselta ja Torkildilta hiljaa ja rauhallisesti. He olivat alkaneet jonkunverran seurustella erään toisen lapsettoman perheen kanssa, äskettäin paikalle perustetun apteekin hoitajan ja hänen rouvansa kanssa. Rose varsinkin näytti tulevan hyvin toimeen pienen hiljaisen rouva Vikin kanssa, joka surupuvussaan näytti äsken ripillelasketulta tytöltä — Vikit olivat juuri ennen tänne tuloaan menettäneet pienen puolenvuoden vanhan tyttönsä. Apteekkari oli rauhallinen, vaitelias mies, innokas metsästäjä kuten Torkildkin, ja sitäpaitsi laulaja.

Lokakuun alkupuolella Torkild sai eräänä päivänä sähkösanoman, että hänen isänsä oli hyvin sairaana ja halusi nähdä häntä ja Rosea. Kun hän soitti sille tohtorille Fredrikshaldiin, jonka hän tiesi olleen isän lääkärinä viime vuosina, sai hän kuulla, että kysymyksessä oli vatsakalvontulehdus; oli toimitettava leikkaus samana iltapäivänä, mutta tohtori antoi hyvin vähän toivoa. Torkild sai järjestetyksi niin, että hän ja Rose pääsivät matkustamaan kotiin samana iltana. Kun he seuraavana aamuna tulivat perille, tapasivat he Akselin yksinään talossa. Tohtori Christiansen oli katolisessa sairaalassa; leikkaus oli onnistunut jokseenkin suotuisasti, mutta hän oli hyvin heikko, eivätkä pojat saaneet puhella hänen kanssaan käydessään seuraavana päivänä häntä katsomassa.

Oli sähkötetty myöskin Dorikselle Kööpenhaminaan, mutta hän ei ollut vastannut.

Kolme päivää kului, surullisina ja painostavina. Satoi ja myrskysi lakkaamatta, joten he sairaalakäyntejä lukuunottamatta joutuivat pysyttelemään enimmäkseen sisällä. Niin oleskelivat nuo kolme ihmistä yhdessä tässä talossa, joka ei ollut koskaan ollut koti. Torkild ja Aksel karttoivat toisiaan mahdollisimman paljon, ja tavatessaan toisensa aterioilla tai kulkiessaan yhtä matkaa sairaalaan he puhelivat vain isän tilasta, Doriksen vaitiolosta, kauheasta ilmasta ja muusta sellaisesta —.

Torkildille oli tämä vierailu sanomattoman painostava. Kaupungissa makasi hänen isänsä kuolemaisillaan — lääkäri antoi hyvin vähän toiveita. Ja poika etsi turhaan sydämestään mitään kiintymyksentapaista tätä isää kohtaan. Vaikka Torkild uskoikin hänen pitäneen lapsistaan jollakin tavalla — niin sittenkin oli kipeä, hiukan halveksiva säälin tunne ainoa, mitä Torkildilla oli hänelle annettavana: ei liene Ivar Christiansen saanut omasta kohdastaankaan suuria elämältä, joka hänen nyt oli jätettävä, ja vielä vähemmän hän oli osannut antaa lapsilleen.

Ja sitten tuo veli, jota hän ei ollut koskaan tuntenut veljeksi, joka nyt oli vieras mies, jonka kanssa hän oli tapellut. Akselille merkitsi isä kai vielä vähemmän kuin hänelle. Nyt oli tämä kuolinvuode tuonut heidät yhteen — jonkinlainen säädyllisyydentunne johti heidät yhdessä olemaan läsnä tämän perheen irvikuvan hajoamistilaisuudessa.

Säädyllisyyden vuoksi he kumpikin puhuivat isän talosta kotinaan. Itse hän nukkui vanhassa huoneessaan — siinä huoneessa, missä hänen äitinsä oli kuollut kerran äärettömän kauan sitten — siinä nukkuivat nyt hän ja Rose. Ja soveliaisuussyistä hän kutsui Rosea vaimokseen — soveliaisuussyistä ja muistakin syistä, jotka totisesti eivät olleet erikoisen soveliaita.

Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että vaimokseen hän ei ollut onnistunut tekemään Rosea. Rakastajattarekseen hän oli saanut hänet voitetuksi vähäksi aikaa — hän jäi sellaisena olemaan tottumuksesta ja koska ei kummallakaan heistä ollut rohkeutta rikkoa suhdetta. Vielä ei kumpikaan ollut puhunut siitä, vaikka he tiesivät, ettei se voinut kestää. Mutta että asia oli niin, sen Torkild tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Sillä nämä päivät näyttivät hänelle entistä selvemmin, että hän itse ja hänen asiansa eivät liikuttaneet Rosea —.

He olivat vieraantuneet tavasta puhella keskenään, Torkild ja Rose, niin että heistä nyt olisi tuntunut ujostuttavan oudolta, jos he olisivat koettaneet puhella keskenään niinkuin muinoin ennen naimisiinmenoaan. Siitä se johtui, eikä välinpitämättömyydestä, että Rose karttoi häntä ja puhui muista asioista kuin siitä, mitä he molemmat ajattelivat, silloin kun he olivat yhdessä nykyään. Roseenkin teki tämä oleskelu hänen miehensä lapsuudenkodissa valtavan vaikutuksen, mutta hän oli etääntynyt liian kauas Torkildista voidakseen ruveta siitä puhumaan, sitäkin enemmän kun kaikessa tässä oli hänelle jotakin käsittämätöntä ja luonnottoman liikuttavaa. Hän näki, etteivät kuolevan miehen kaksi poikaa surreet isänsä menettämistä, vaan sitä, ettei heillä ollut isää menetettävänä; hän tunsi, että veljesten kesken vallitsi niin kireä ja katkera tunne, ettei edes suru siitä, mistä he kumpikin olivat jääneet osattomiksi, voinut lähentää heitä toisiinsa. — Ja lisäksi täällä, missä kaikki muistutti hänen ja Torkildin nuoruudesta, heidän lapsuudenajoilta juontuvasta ystävyydestään, tuntui Rosesta Torkildin vaiteliaisuus ja umpimielinen käytös häntä kohtaan kaksinverroin loukkaavalta, ja katkerammalla mielellä kuin koskaan ennen hän ajatteli, mitä heidän avioliittonsa oli tuhonnut heiltä molemmilta, ja hänen käytöksensä Torkildia kohtaan tuli kylmemmäksi ja vieraammaksi kuin hän itse tiesi tai olisi tahtonutkaan —.

Neljännen päivän iltana ajoivat vaunut pihaan. Kun he tulivat käytävään, Rose keittiöstä, Torkild arkihuoneesta ja Aksel omasta huoneestaan yläkerrasta, tapasivat he siellä Doriksen. Tämä juoksi heti Torkildin luo, heittäytyi häntä vastaan ja purskahti rajuun itkuun.

Torkild sai viedyksi hänet huoneeseen, mutta kun hän aikoi lähteä ulos maksamaan ajurille, pani Doris vastaan — ajurin piti odottaa; hän ajaisi samaa tietä kaupunkiin käydäkseen katsomassa isää. Vasta puhuttuaan telefonissa lääkärin kanssa sai Torkild hänet käsittämään, että sairaalassakäynti oli mahdotonta näin myöhään illalla, ja hän taipui vihdoinkin juomaan teetä ja haukkaamaan vähän illallista, jonka Rose oli hänelle laittanut.

Aksel siirtyi arkihuoneeseen; toiset istuivat Doriksen luona tämän syödessä. Hän oli lähtenyt Jyllannista edellisenä iltana — oli ollut siellä vierailemassa joidenkin ystävien luona — ei ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja oli aamulla jatkanut matkaansa edelleen Kööpenhaminasta — kolmannessa luokassa koko matkan. Hän oli väsyneen ja kuluneen näköinen, vaikutti hirveän järkyttyneeltä, itki lakkaamatta ja puhui isästään intohimoisen hellin sanoin.

— Niin. Ei edes sitäkään hän ollut muistanut, ajatteli Torkild. Dorishan piti heidän isästään, hän oli ainoa lapsista, joka koskaan oli kiintynyt isään. Torkild oli unohtanut senkin — niinkuin oli puolittain unohtanut sisarensakin viime vuosina. — Doris ei ollut koskaan vastannut hänen kirjeisiinsä — joten hän oli lakannut kirjoittamasta, kunnes kirjeenvaihto supistui jokseenkin yksinomaan joulu- ja syntymäpäivätervehdyksiin, eikä Torkild ollut huolehtinut siitä sen enempää. Dorishan kirjoitti ansaitsevansa hyvin laulutunneillaan, Torkild tiesi hänellä olevan runsaasti sukulaisia Kööpenhaminassa ja paljon ystäviä — ja siksi hän ei ollut välittänyt ottaa sen paremmin selvää siitä, miten sisaren asiat muuten olivat.

— Nyt se oli myöhäistä. Torkild istui ja katseli tuota nuorta tyttöä, jonka puku oli perin avokaulainen ja perin uusmuotinen, tukka taidokkaasti laitettu, harjattu ja ikäänkuin tomutettu hiusverkon alla. Hipiä oli harmaa puuterin alta, suun piirteet kuluneet ja veltot, silmien alustat ruskeat ja ryppyiset. — Torkild ei ollut nähnyt häntä sittenkuin häämatkallaan Kööpenhaminassa kaksi ja puoli vuotta sitten. Silloinkin hän oli kyllä pannut merkille, että Doris pukeutui silmiinpistävästi, ja hänen käytöksensä kaduilla ja kahviloissa harmitti häntä, se ei ollut lähimainkaan sopivaa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että nuo olivat sisaren puolelta vain kujeita, joita hän lapsellisuudessaan luuli hauskoiksi ja veikeiksi. Mutta olihan hänellä työtä yllinkyllin, sukulaisia joukoittain, eikähän hän enää mikään lapsikaan ollut — kyllä hän pitäisi varansa. — Nyt saattoi kuka hyvänsä nähdä — ainakin jokainen mies — ettei hän ollut sellainen, joka oli pitänyt varansa.

Niin pian kuin Doris oli saanut vähän teetä ja ruokaa, sanoi hän hyvää yötä veljilleen ja meni Rosen kanssa yläkertaan huoneeseensa.

Palvelijatar oli mennyt makuulle jo kauan sitten; Torkild korjasi pöydän vaimonsa puolesta ja otti myös Doriksen päällysvaatteet, jotka olivat jääneet virumaan sohvalle, ripustaakseen ne kuivamaan. Aksel tuli arkihuoneen ovelle, kun Torkild seisoi Doriksen hattu kädessään — se oli pieni tulipunainen samettikypäri, josta valtava röyhy sinipunaisia märkiä strutsinsulkia riippui taaksepäin.

Torkild ei vastannut. Katkeruus Akselia kohtaan kuohahti hänessä. Tuoko oli ainoa, mitä hänellä oli sanottavana heidän sisarestaan — nyt.

"Se juuri vielä puuttui", sanoi Aksel purevasti: "Perhepiirin viimeinen kaivattu jäsen tulee — tuollaisena!"

"Tuollaisena tai tällaisena —" Torkild käännähti veljeensä päin. "Ei ainakaan meille kenellekään Doris ole tilivelvollinen, olkoonpa hän käyttäytynyt niin tai näin. Ei isälle, ei sinulle, ei minulle. — Sillä ei yksikään meistä ole pannut tikkua ristiin auttaakseen häntä milloinkaan. Me olemme antaneet hänen purjehtia omia vesiään kaikki — jumala paratkoon!

"— Ja muista olla sanomatta hänelle yhtään loukkaavaa sanaa, ajattelitpa hänestä mitä hyvänsä", sanoi Torkild ovelta mennessään.

"Vai niin. No, kuinkas sen olisin voinut tietää!" singautti Torkild hänelle mennessään. "Hyvää yötä."

Seuraavana aamuna menivät Doris ja Torkild yhdessä sairaalaan. Isä nukkui, ja heidän istuessaan hänen luonaan hän nukahti kuolemaan.

Torkild olisi tahtonut ottaa ajurin kotimatkalle, mutta Doris halusi kävellä. Ja niin he tarpoivat käsikynkässä vanhaa tuttua tietä syyssateessa ja liejussa. Doris itki herkeämättä.

"Hän on kaivannut minua. Voit olla varma, että isä on kaivannut minua. Hän tiesi hyvin, että minä olin ainoa meistä, joka pidin hänestä. Oi kuinka minä kadun — kuinka minä kadun, etten matkustanut kotiin ennemmin — aina iltapäivään saakka toissapäivänä en tiennyt, lähtisinkö matkalle —. En uskaltanut —.

"— Oi kuinka minä kadun. Isä — hän olisi kyllä ymmärtänyt. Hän ei olisi sanonut mitään. Hän olisi kyllä ymmärtänyt sen, hän — minulla on kai oikeus elää omaa elämääni niinkuin tahdon —"

Heidän täytyi pysähtyä ja mennä tiepuoleen. Maalaisrattaat ajoivat heidän ohitseen roiskuttaen liejua heidän päälleen.

"Minä rakastin isää — senkin vuoksi, että hänellä oli rohkeutta elää elämäänsä oman mielensä mukaan — piittaamatta muista. Onhan kai ihmisen pyhin oikeus elää omaa elämäänsä —."

"Ei", sanoi Torkild painavasti. "Siihen ei kenelläkään ihmisellä ole oikeutta. Sillä ei kukaan voi elää omaa elämäänsä kajoamatta toisten elämään."

"En." Torkild pisti hänen käsivartensa jälleen kainaloonsa. "Minä ajattelin itseäni —."

Torkild matkusti takaisin tehtaalle seuraavana päivänä ja palasi vasta hautajaisiin, Aksel samoin. He pitivät varansa, etteivät joutuneet menemään eikä tulemaan samassa junassa.

Hautajaispäivän iltana, kun Torkild tuli yläkertaan pannakseen maata, istui Rose sohvassa. Hän ei ollut alkanut vielä riisuutua; näytti siltä kuin hän olisi odottanut Torkildia.

"Torkild. Sinun pitäisi koettaa, etkö voisi saada Dorista olemaan palaamatta Kööpenhaminaan. Luulen, että olisi paljon parempi hänelle jäädä tänne — monistakin syistä —."

"Olen. Mutta hän ei tahdo — tai oikeammin, minä en usko, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Mutta jos sinä koettaisit. Sinä olet kuitenkin se, jota hän eniten kunnioittaa."

"Hm." Torkild alkoi hiljakseen riisuutua. "Et tietystikään tarkoita, että hänen pitäisi jäädä tänne —?"

"En. Olen pyytänyt häntä tulemaan meille asumaan — ainakin toistaiseksi. Myöhemmin hän voisi kai saada oppilaita Kristianiassa — etkö luule? — Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, että hän tulee meille?"

"Ei, päinvastoin. Olen iloinen, että olet tehnyt sen omasta ehdostasi. Olin juuri aikonut kysyä sinulta, emmekö voisi kutsua häntä luoksemme —.

"— Onko hän kertonut sinulle jotakin?" kysyi Torkild äkkiä hetken perästä. "— Itsestään, tarkoitan?"

"Kyllä — tai niin, hän on kertonut koko joukon — hurjia juttuja, joiden luulen olevan enimmäkseen hänen omia sepityksiään. Mutta yksi seikka lienee kai varma, valitettavasti. Ei voine haitata mitään, että sanon sen sinulle. Hän on kai ollut — kihloissa — serkkusi Mogensin kanssa. Ja nyt on tämä muuttanut takaisin vaimonsa luo. He ovat olleet erillään vuoden ajan, mutta vaimo on näet — niin, hänelle on tulossa lapsi. Ja Doris on luonnollisesti äärettömästi katkeroitunut ja harmistunut Mogensin petollisuudesta — tämä oli salannut asian Dorikselta vielä useita kuukausia sen jälkeen kun hänellä täytyi olla tiedossa, ettei hän voinut saada eroa Lise-rouvasta —."

"Sinun ei tarvitse antaa Doriksen tietää, että olen kertonut sinulle tämän."

"En huoli sitä tehdä." Torkild meni vaimonsa luo. "Niin — sinusta kai tuntuu, että sinä olet joutunut naimisiin ihanaan perheeseen —."

"Tunsinhan minä sinun perheesi yhtä hyvin kuin sinä, olin melkein sanoa." Rose pani kätensä hänen olkapäilleen, painoi hänet alas ja suuteli häntä otsalle. "Sinä ja minä vain emme tunteneet itseämme niin hyvin kuin luulimme —."

Seuraavana päivänä, kun Torkild ja Doris kävivät yhdessä kävelyllä, puhui Torkild sisarelleen asiasta. Mutta Doris ilmoitti jyrkästi tahtovansa palata Kööpenhaminaan. Ja viimeiseksi vastaukseksi kaikkiin veljen taivutusyrityksiin hän sanoi äänellä, mikä ilmaisi enemmän ärtymystä kuin mitään muuta:

"Muuten siellä on eräs Jens Lihme-niminen mies. Ja hänen kanssaan näet olen luvannut mennä naimisiin ensi kuussa."

Torkild käveli hetken vaiti. Hän ajatteli, mahtoiko tuossa Doriksen ilmoituksessa olla yhtään totta.

"Sinä et sano sitä niinkuin olisit ylenmäärin rakastunut sulhaseesi", uskalsi hän viimein huomauttaa.

"Rakastunut!" Doris naurahti. "Jens ei ole sellainen mies, johon rakastutaan. Minä kaikkein vähimmän. Hän on ainoa mies, näetkös, joka ei ole koskaan tahtonut minulle muuta kuin hyvää, ei ole koskaan valehdellut minulle, ei koskaan koettanut käyttää minua väärin. Hän on antanut minun käyttää väärin häntä, antanut minun valehdella hänet täyteen, kiusata ja kiduttaa hänet melkein kuoliaaksi. — Ja hän tahtoo ottaa minut, vaikka tietää minusta kaikki. Hän tahtoo, että tulisin hänen luokseen sellaisena kuin olen, tulisin hänen vaimokseen — vaikkapa vain nimellisesti, jos en enempää tahdo. — Oh ei, Jens Lihmen laiseen mieheen ei kukaan rakastu — —. Mutta nyt minun täytyy pitää mitä olen luvannut hänelle, tämän kerran, eikä sinun hyödytä puhua siitä minulle enää —."

"Mutta", yritti Torkild siitä huolimatta, "etkö voisi olla kotona siihen asti kun menette naimisiin — mennä naimisiin täällä?"

"Kyllä." Doris muutti äkkiä sävynsä. "Jos vain Jens tahtoo. Se ei itse asiassa olisikaan tuhmaa. Minä voisin matkustaa sinne ja järjestää asiat oppilaitteni kanssa — ja sitten voisimme tulla tänne ja mennä naimisiin. Minä lupaan sen — mutta sitten et saakaan puhua minulle enää mitään koko asiasta. Se kiusaa minua niin", sanoi hän äkkiä surkealla äänellä.

Kaikki mitä Torkild tämän lisäksi sai tietää salaperäisestä herra
Lihmestä, oli se, että hän oli tuntiopettaja ja asui Christianshavnissa.

Seuraavana päivänä hänen täytyi palata takaisin työhönsä. Oli päätetty, että koetettaisiin saada talo myydyksi niin pian kuin suinkin, ja Doris ja Rose jäisivät sinne joksikin aikaa järjestämään ja pakkaamaan. Aksel lupasi tulla käymään siellä silloin tällöin katsoakseen, voisiko hän jotenkin olla avuksi heille.

IX.

Eräänä pimeänä iltana kaksi viikkoa myöhemmin seisoivat Rose ja Aksel Fredrikshaldin asemalla ja huiskuttivat Dorikselle, joka matkusti pois ulkomaanjunalla.

"Niin", sanoi Rose, kun he kääntyivät ympäri ja menivät asemarakennuksen läpi. "Me voimme kai mennä yhtä hyvin suoraa tietä hotelliasuntoomme ja ruveta nukkumaan — meidänhän on noustava ylös huomenna kello kuudelta."

"Niin — nyt on sielläkin suljettua ja autiota", virkkoi Aksel hetken perästä. "Herra tietää, millaiset ihmiset siellä kulkevat kynnyksen yli seuraavalla kerralla. Ja millaista elämää tullaan viettämään isän talossa, kun se nyt vaihtaa omistajaa."

"Sinähän olet muuten ollut siellä enemmän kuin minä. Ja sinulla on ehkä — hyviä muistoja — sieltä."

"Tiedäthän, että on. Meillä oli siellä hauskaa ennen muinoin, Torkildilla ja Doriksella ja minulla. — Mehän olimme kaikki sangen nuoria. Ja ne minun lyhyet kesälomani — jo pelkästään se, että olin vapaa, riitti tekemään kaiken siellä minulle ihan kuin juhlaksi —."

Kun he tulivat hotelliin ja olivat menneet ruokasaliin syömään vähän iltasta, muisti Aksel äkkiä istuneensa syömässä päivällistä veljensä kanssa juuri tämän saman ikkunapöydän ääressä kerran siihen aikaan, kun hän oli vasta tullut Norjaan.

He puhelivat hyvin vähän keskenään aterian aikana. Kun he olivat syöneet ja Aksel ryhtyi tekemään tiliä tarjoilijan kanssa, keskeytti Rose hänet:

"Minun on maksettava yksi tee ja kolme voileipää." Rose ei ollut vielä päässyt savukkeestaan, jonka vuoksi he jäivät istumaan tarjoilijan mentyä.

"Miksi minun sitten ei olisi pitänyt tahtoa — minun on aina tapana tehdä niin."

"Minä en kysy nyt, miksi sinun ei olisi pitänyt. — Minä kysyin, miksi sinä tahdoit. — Siksikö, että tiedät Torkildin ja minun olevan huonoissa väleissä?"

"No niin. Siksikin." Rose punastui. "En tietystikään voi olla sinun vieraanasi, kun sinä jostakin syystä, jota minä en tunne, et enää koskaan käy meillä —."

"No, on kai hän kuitenkin sen verran sanonut, että syy on minun", sanoi
Aksel.

"Torkild ei ole vihjannut minkäänlaista", sanoi Rose vastahakoisesti. "Ei aiheesta eikä syystä. Minä otaksuin luonnollisesti, että syytä oli kummallakin puolella. — Mutta kun Torkild nimenomaan antoi minun ymmärtää, ettei hän halunnut kertoa minulle mitään koko jutusta, niin tulee sinun luonnollisesti olla niin kiltti, ettet koeta esittää siitä minulle mitään selitystä sinäkään."

"Luonnollisesti minä olen rehellinen", sanoi Rose lyhyesti. Hän sammutti savukkeenpätkän painamalla sen lautastaan vasten ja nousi pystyyn. "Kello on jo melkein kymmenen, Aksel — luulen, että sanon hyvää yötä nyt ja menen nukkumaan —."

"Oletko muistanut sanoa, että meidät herätetään? No niin — hyvää yötä vain, Aksel — —" Rose ojensi hänelle kätensä ystävällisesti hymyillen ja nyökäten ja meni huoneeseensa.

Hän riisui yltään märät vaatteet, ja aamuröijyssä ja tohveleissa hän istuutui uunin luo nauttimaan kirjasta ja savukkeesta. — Huone oli itse asiassa varsin miellyttävä — hotelli huoneeksi — vanhanaikaisesti ja kodikkaasti sisustettu.

Hän oli istunut lukemassa noin tunnin ajan. Tuli oli palanut loppuun uunissa, huone täynnä tupakin savua. Jossakin löi kello yksitoista. Oli kai aika mennä nukkumaan.

Rose venytteli hiukan tuolissaan ja haukotteli. Häntä vilutti hiukan ja hänestä tuntui vastahakoiselta nousta avaamaan ikkunaa mustaan, märkään yöhön. Silloin koputettiin ovelle.

Rose silmäsi itseään peilistä. Tumman sinipunainen villaröijy valkoisine liinakauluksineen ja lakkavöineen näytti asiatuntemattoman silmissä melkein tavalliselta päiväpuvulta.

"Kas, sinä istuitkin lukemassa —. Minä pelkäsin, että olit jo mennyt maata —."

"Sanopa minulle", virkkoi Aksel hiljaa, istuutuen tuolille uunin luo — "eikö Doris itsekin vaikuttanut sinusta nyt — miltei ellottavalta?"

"Ei", sanoi Rose lyhyeen. Ja hän lisäsi moittivasti: "Doris on aina ollut vaikeassa asemassa, raukka. Ja nyt hän oli onneton ja ylen hermostunut. Niin paljon luulin sentään sinunkin voivan ymmärtää —"

"Luonnollisesti. Mutta ei ole tosiaankaan hauskaa miehelle nähdä, että hänen oma sisarensa vaikuttaa — puolimaailman naiselta, suoraan sanoen."

"Etkö voi istuutua?" Rose istahti sohvaan käsi posken alla ja katsoi vakavasti Akseliin. "— Tunnetko lähemmin tuota hänen kihlaustaan — tuo Lihme, mikä hän on miehiään?"

"En tiedä juuri enempää kuin sinäkään. Mutta hänhän tulee nyt tänne ensi kuussa, joten saamme nähdä hänet. — Muuten, jos siitä halusit puhua kanssani, niin onhan meillä aikaa aamulla junassa. Nyt on jokseenkin myöhä, niin että —"

"En minä tahtonut puhua kanssasi Doriksesta." Aksel jäi istumaan. "Tahdoin kysyä sinulta — pidätkö sinä meitä vihamiehinä, koska Torkild ja minä olemme vihoissa?"

"Tuo on minun mielestäni tarpeeton kysymys", sanoi Rose ystävällisesti. "En voi uskoa käyttäytyneeni — epäystävällisesti sinua kohtaan näinä päivinä, jolloin olemme olleet yhdessä. Mehän emme ole koskaan paljon nähneet toisiamme, ja kun te ette enää ole yhdessä paitsi silloin kun on pakko, niin tapaamme vielä harvemmin toisiamme vastedes. Totta puhuakseni, mehän tunnemme toisiamme oikeastaan niin vähän etten tiedä, miten me voisimme tulla vihamiehiksi."

"Oletko unohtanut, että sanoin sinulle kerran rakastavani sinua?" kysyi
Aksel. "Oletko unohtanut, että kosin sinua kerran? Minä muistan sen."

Rose istui tuokion liikkumatonna. Häntä värisytti, jopa peloittikin. Se oli jotenkuten niin uskomatonta, ei kukaan ollut koskaan rohjennut sitä, hän ei ollut koskaan pitänyt mahdollisenakaan, että kukaan rohkenisi sitä hänen suhteensa — ja nyt hän aavisti hämärästi, että Aksel aikoi puhua asioista, joiden kuuleminen tuntui hänestä loukkaukselta.

"Oletko unohtanut, että olen naimisissa?" kysyi Rose pakottautuen puhumaan tasaisesti ja tyynesti. "Minun mielestäni sen pitäisi riittää sinulle. Ettei minun tarvitsisi muistuttaa sinulle olevani naimisissa veljesi kanssa."

"Tarkoitatko todellakin", sanoi Aksel hitaasti, "että jompikumpi meistä, Torkild tai minä, on saanut tuntea, että me olemme veljekset? Sehän siinä juuri onkin, Rose — veli, kaikki mitä se sana voisi merkitä, se on meiltä riistetty. Ne samat kaksi ihmistä, jotka laittoivat meidät molemmat — ja myöskin Doriksen — maailmaan, kielsivät meiltä kodin ja sisarukset ja isänrakkauden ja äidinrakkauden ja turvan ja lapsuudenonnen. Yhteinen onnettomuus meille kaikille kolmelle, siinä on kaikki mitä meillä on ollut yhteistä. Kun me kolme sisarusta opimme tuntemaan toisemme, olimme täysikasvuisia. Kun me vihdoinkin kohtasimme toisemme jälleen isämme talossa, olimme yhtä vieraita toisillemme — minä ainakin olin sisaruksilleni — kuin kolme sutta, jotka sattuvat putoamaan samaan sudenkuoppaan —"

"Niin, minä ymmärrän sen kyllä", sanoi Rose hiljaa. Hänen ensimmäinen kuohahtava vihansa oli vaihtunut myötätunnoksi Akselin puhuessa.

"Ymmärrätkö, kuinka mahdotonta on sellaisissa olosuhteissa vaatia, että
Torkildin ja minun olisi tunnettava veljellisyyttä toisiamme kohtaan.
Hän ei ole, herra nähköön, tuntenut sitä koskaan, hänkään —"

"Siinä minä luulen sinun erehtyvän", sanoi Rose hiljaa. "Torkildilla on hyvin paljon perhetunnetta — kaikesta huolimatta, kun ei kerran sekään, mitä äsken mainitsit, ole voinut kiskoa sitä irti hänestä. Minä olen varma siitä, että Torkild hyvin mielellään olisi suonut teidän suhteenne muodostuvan aivan toisenlaiseksi. — Ja hän on aina kaivannut juuri kotia —"

"Niin olen minäkin tehnyt, Rose", keskeytti Aksel. "Ja tiedätkö, minkä vuoksi meidän oli mahdotonta tulla ystäviksi? Sinun vuoksesi! Sinä kuljit siellä sudenkuopassa — kauniina ja rauhallisena ja lempeänä ja terveenä. Sinulla oli kaikkea sitä, mitä me kaipasimme, kyky antaa meille juuri kaikkea mitä halusimme. Sinä tulit kodista, sen huomasi kaikista pienimmistäkin seikoista sinussa — minne sinä menit, siellä oli koti, jota sinä rakastit, sillä koti oli sinussa — ja meistä kahdesta veljeksestä tuli vain kaksi miestä, jotka taistelevat samasta naisesta —"

"Tuon, mitä sinä nyt sanot, en voi nähdä pitävän paikkaansa. Muun muassa siitä syystä, että kului puolitoista vuotta aikaa sinun kosinnastasi siihen, kun Torkild ja minä menimme kihloihin. Ja koko sinä aikana emme me kaksi tavanneet toisiamme ainoatakaan kertaa. Niin että sinä ainakin luovutit kiistakentän Torkildille ilman erikoisempaa vastarintaa —"

"Tahdotko sanoa, että minulla olisi ollut joitakin mahdollisuuksia?" kysyi Aksel käheästi.

"En. Enpä juuri luule, että sinulla olisi ollut." Rose koetti sanoa tämän varsin kevyesti, mutta vasten hänen tahtoaan se tuli esiin hiukan epävarmasti. Hänelle sarasti samassa silmänräpäyksessä, kuinka satunnaista oli, että Torkildista oli tullut hänen miehensä.

"Mutta silloin saat tosiaankin odottaa huomiseen junamatkaan. — Muun muassa siitä syystä, että minulla on vaikutelma, että sinä voisit tänä iltana helposti tulla sanoneeksi yhtä ja toista, minkä jälkeenpäin toivoisit jättäneesi sanomatta."

"No matkustakaamme sitten herran nimessä toisessa luokassa — tai ensimmäisessä. Silloin saamme kai vaunuosaston haltuumme ainakin niin kauaksi, että saat sanotuksi sen mitä välttämättä tahdot —"

"Ei! Minä tahdon puhua nyt. Koska sinä olet oikeassa — huomenna olen ehkä muuttanut mieltäni! Ja minä tahdon saada sen sinulle sanotuksi —"

Hän meni ovelle, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Rose katsoi häneen. Sitten hän meni ikkunan luo ja avasi sen.

"Ilmaa", sanoi Rose kuivasti. Hän asetti tuulikoukun paikoilleen ja kääntyi jälleen Akseliin päin: "Jätä nyt nuo narrinkujeesi, Aksel, ja mene tiehesi, että pääsen vuoteeseen."

"Niinpä niin. Sinä tiedät luonnollisesti, ettei minulla ole juuri halua soittaa hotellin väkeä, laittaa skandaalia ja häväistä itseäni ja lankoani. Jos tahdot käyttää hyväksesi sitä seikkaa, niin —"

"Tahdon kyllä. Etkö usko minun tietävän, että tämä on viimeinen tilaisuus, jolloin saan puhua kanssasi —"

"Minä rakastin sinua ja hän rakasti sinua, ja sinä valitsit hänet. Niin kauan kuin luulin teidän olevan onnellisia — Jumala tietää, että soin parasta teille molemmille. Sinä voit uskoa minua tai olla uskomatta, miten tahdot — mutta niin tein. Jos olisin nähnyt sinut onnellisena hänen kanssaan — jos olisin ymmärtänyt hänen voittaneen koko sinun rakkautesi, panneen liikkeelle koko sinun kiintymiskykysi — luoja tietää, ettei minulla itselläni ollut hyvä olla juuri siihen aikaan, mutta minä tiedän puhuvani totta, kun vannon, että silloin en olisi hautonut pahaa tai kateellista tai epäveljellistä ajatusta Torkildia kohtaan sydämessäni. Mutta kun se päivä tuli, jolloin näin, ettei hän ollut sitä voinut, että sinä olit todellisuudessa onneton —"

"Sehän ei ollut koskaan elänytkään, Rose. Ja sinä olit niinkuin ihminen, joka on menettänyt kaikkensa — jolla ei enää ole toivoa onnesta maan päällä."

"Sellainen pieni lapsi, jota on kantanut povessaan niin monet kuukaudet ja tuntenut kasvavan ja elävän —. Minulle se oli elänyt kuukausia, päivät ja yöt. Se tulee lopuksi äidilleen koko maailmaksi, Aksel. Pitkäksi, pitkäksi aikaa ainakin —"

"Kun minä nyt näin teidät yhdessä täällä. Jos olisin nähnyt teidän rakastavan toisianne, jos sinä olisit ollut onnellinen — olisin mennyt Torkildin luo ja pyytänyt häneltä anteeksi. Tiedän, että olisin tehnyt sen. Mutta sinä et ole onnellinen etkä sinä rakasta häntä —"

"Olisiko sinun mielestäsi tuo aika ollut hyvin valittu rakastuneisuutemme ja onnemme osoittelemiseen —?"

"Ei se sitä ole. Etkö usko, että minä olisin ymmärtänyt ja tuntenut sen, jos sinä olisit rakastanut miestäsi? Minä, joka rakastan sinua — luuletko, että antaisin narrata itseäni siinä suhteessa. Ei, ei, minä näen kyllä, ettet sinä ole onnellinen; kun lähdet täältä, niin et mene kotiin, niissä kaikki isän talon kurjuus ja kolkkous ja hänen kuolemansa ja Doriksen surkeus ja minun halpamaisuuteni sinua kohtaan tänä iltana unohtuvat eivätkä mitään merkitse. Sellaisesta rauhanmajasta ette Torkild ja sinä tulleet —. Sentähden minä en pyydä häneltä anteeksi, sentähden en välitä siitä, että olet naimisissa veljeni kanssa, kuten sanot. — Hänellä ei ole sinuun mitään oikeutta, jota minä kunnioittaisin — minun silmissäni sinä olet vapaa nainen, koska kerran et rakasta häntä."

"Vaikkapa olisikin niinkuin otaksut", sanoi Rose vapisten, "etten minä rakasta miestäni. Niin on hänellä mielestäni kuitenkin oikeus vaatia minulta yhtä ja toista. Ja minulla velvollisuuksia — muun muassa se, että en kuuntele sinua enempää. Nyt sinä olet antanut selvitystä enemmän kuin tarpeeksi ja nyt sinä saat mennä."

"Sinun on vastattava minulle ensiksi yhteen asiaan — rakastatko Torkildia? Minä vaadin sinua sanomaan minulle totuuden, ennenkuin menen."

"No, siinä on jo vastausta kyllin", sanoi Aksel voitonriemuisena. "Sinä et siis rakasta häntä. Ja silloin hän ei ole sinun miehesi minun silmissäni. Hän on ottanut minulta sinut — ainoan maailmassa, mistä välitän, eikä osannut pitää sitä kiinni. Hänellä ei ole mitään oikeutta pitää sinua, hänellä ei ole sinuun suurempaa oikeutta kuin minulla, ja minä taistelen hänen kanssaan sinusta. Sinä olet vapaa, niin olet — eihän teillä ole edes lapsia kiinnittämässä teitä toisiinne. Hän ei rakasta sinua enää hänkään, ainakaan hänellä ei ole rohkeutta taistella sinusta enää. Enkä minä antaudu tällä kertaa — sinä saat nähdä sen, Rose. Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, ja minä tulen kyllä saamaan sinut, sen voit uskoa. Sinä tiedät sen itsekin — sinähän seisot ja vapiset, sinä tiedät, että minä olen oikeassa — sinä pelkäät minua —"

"Ei, en pelkää." Rose oli noussut seisomaan häntä vastapäätä. "Ja lopeta nyt tuo. Rakasta minua herran nimessä niin paljon kuin tahdot, mutta ole puhumatta siitä, jos tahdot minun säilyttävän edes kunnioituksen rahtusen sinua kohtaan. Sinä voit ainakin olla vakuutettu siitä, etten minä tule koskaan vastaamaan sinun tunteisiisi — senjälkeen kun olet käyttäytynyt niin sopimattomasti kuin tänä iltana — vaikkapa minulla olisi ollutkin sinun mukavat näkökantasi siitä, mitä miehelle annettu sana ja miehen koti ja kunnia merkitsevät. Mutta niin ei ole."

"Tarkoitatko", sanoi Aksel hieman hymyillen, "että Kristianian kaupungintuomarille antamasi selitys — ja miehesi koti ja kunnia, niinkuin niitä nimität — koti ilman lapsia, ilman onnea, mies jota et rakasta ja joka ei rakasta sinua enää — luuletko, että itse katsoisit niitä voittamattomiksi esteiksi onnesi tavoittamiselle sinä päivänä, jolloin näkisit sen edessäsi — jolloin se seisoisi ovellasi sinulle viittaamassa?"

"Silloin sinä et ole koskaan rakastanut Torkildia. Sillä silloin sinä et tiedä mitä rakkaus on."

"En välitä sitä tietääkään. En sellaista rakkautta. Enkä viitsi väitellä sinun kanssasi — voit luottaa siihen, että sinä et voi sitä minulle opettaa."

"Sanoithan itse — ettet tiennyt, minkätähden se ei olisi voinut olla minä yhtä hyvin kuin hän. Sinä et ole rakastanut häntä, et ole. Jos en minä olisi ollut niin hölmö ja mennyt tieheni, silloin kun työnsit minut luotasi ensi kerran — niin tuhmanylpeä — niin sinä olisit voinut olla minun nyt! Sinä ole myöntänyt sen itse."

"Sitä en tiedä sanoneeni." Rosen silmät säkenöivät. "Mutta ehkä olet oikeassa. Olkoon, etten oikein tiennyt, mitä itse tunsin mennessäni naimisiin. Ehkäpä se olisit yhtä hyvin voinut olla sinä. Minähän tunsin sinua niin vähän —. En olisi ajatellut, ettei sinulla ole sitä mitä me — hän ja minä — kutsumme kunniantunnoksi. Nyt tiedän sen —"

Kun Aksel otti askeleen häntä kohti, kurottui Rose pöydän yli ja löi häntä poskelle.

Aksel vei hitaasti käden poskelleen. Hänen silmiensä ilme vaihtui — ne muistuttivat juuri heränneen lapsen silmiä.

Aksel seisoi vielä hetken. Sitten hän kääntyi ovea kohti, aukaisi sen ja meni hiljaa ulos katsomatta taaksensa.

Jäätyään yksin Rose heti lysähti pöytää vasten itkun nyyhkytyksissä. Nyt jälkeenpäin hän vapisi koko ruumiiltaan mielenliikutuksesta. Oli kuin hänelle olisi tapahtunut onnettomuus, jonka kantavuutta hän ei vielä täysin voinut tajuta —.

Hänen voimakkain ja kirpein tunteensa oli häpeä. Epäselvästi oli hänellä sellainen vaikutus, että hän oli ollut miehelleen uskoton. Mitä hän itse oli sanonut — ja mitä Aksel oli sanonut — sitä ei hän enää niin tarkkaan muistanut. Hän tiesi vain antaneensa ilmi jotakin — tietämättä oikein mitä tai minkä verran. Mutta hän oli myöntänyt — itselleen ja Akselille — ettei hän rakastanut Torkildia. Että hänen avioliittonsa oli alkanut kevytmielisyydessä, sattumalta — ja oli päätynyt onnettomuuteen. Että hän oli ilmaissut sen, se oli kai uskottomuutta — ja vielä sellaiselle miehelle, jota hän itse löi naamaan, ja oli vielä iloinen, että oli lyönyt —.

Ja sen karvaan häpeän takana, että hän siten oli paljastanut avioliittonsa, hämärsi hänelle itse sen asian merkitys, jonka hän oli myöntänyt. Ja senjälkeen tuska — tuska paluusta jälleen kotiin Torkildin luo.

Pitkän ajan kuluttua hän tyynnytti mielensä, riisuutui nopeasti ja meni vuoteeseen. Mutta hän makasi saamatta unta. Katkelmia ja kappaleita siitä, mitä Aksel oli sanonut ja mitä hän itse oli vastannut, kummitteli edelleen hänen aivoissaan. Se oli totta, mitä Aksel oli sanonut — hän ei ollut koskaan rakastanut Torkildia. Ja tuo totuus oli kaksinverroin kauheampi siksi, että hänen oli täytynyt kuulla se mieheltä, jota hän halveksi, miehensä vihamieheltä — eikä hänellä ollut ollut mitään siihen vastattavana.

Hän ei noussut ylös seuraavana aamuna, kun hänet herätettiin, vaan jäi hotelliin koko aamupäiväksi ja matkusti pois vasta päiväjunalla hankittuaan ensin varmuuden, että Aksel oli matkustanut jo aikaisemmin.

Koko kotimatkan oli hänellä tunne, joka kävi yhä voimakkaammaksi, aina kun hänen ajatuksensa kiersivät hänen kohtaustaan Akselin kanssa — tuska Torkildin tapaamisesta. Hänestä tuntui, ikäinkuin heidän yhdyselämänsä olisi mahdotonta jatkua sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. —

Rose oli soittanut Torkildille Fredrikshaldista, millä junalla hän tulisi, ja Torkild oli Kristianian asemalla häntä vastassa. He menivät kaupungille saamaan vähän ruokaa. "Sehän on totta", virkkoi Torkild heidän istuessaan syömässä, "rouva Lied on käynyt meillä aamupäivällä. Hän pyysi Agneksen sanomaan sinulle, että sinun pitäisi soittaa hänelle heti huomenaamulla. Hän on näet Fensalissa —."

"Ei." Torkild hymyili. "Petersenin laita se taitaa olla hullusti.
Pelkään, että hän alkaa taas juosta luonasi pian jok'ikinen päivä —."

Rouva Lied tuli varhain seuraavana aamuna — se on, kello oli kaksitoista, mutta Rose tiesi, ettei hän koskaan noussut ylös ennen yhtätoista.

Rose istui ompelukoneen ääressä kori mankelivaatteita edessään. Hän oli panemassa uutta kaulusta Torkildin vanhaan villapaitaan.

"Kiitos, en minä mitään halua —." Mary otti savukkeen ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla.

"Kyllä kai sentään? Saat lämpimiä keksejä — minulla on kauraryynikeksejä parhaillaan uunissa", — hän repäsi poikki langan, sulki ompelukoneen ja leikkasi napinreiät uuteen kaulukseen. Palvelijatar toi teetarjottimen.

"Tahdotko vermuuttia sitten?" Rose nouti karahvin kulmakaapista ja kaatoi lasiin. Mary tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja jatkoi vaellustaan.

"Kyllä lapset voivat hyvin. — Mutta minä." Hän seisahtui: "Kuule —
Halsteinin ja minun välit ovat lopussa —."

"Mitä sinä sanot — lopussako!", ja hänestä itsestään tuntui, että se kuulosti typerältä.

"Niin. Se on nyt lopussa." Mary lysähti lattialle ja nyyhkytti pää ruokasalintuolin nahkaistuinta vasten. "Lopussa, niin. Minun ihmeellinen elämänunelmani", kuiskasi hän sortuneesta. Ja Rose, joka oli noussut pystyyn ja mennyt toisen luo, tunsi osanottonsa kutistuvan kokoon hyvin pieneksi.

"Oi Rose — jospa tietäisit, millaista oloni on ollut! Oi, niin pahaa, niin pahaa! Aina varhaisesta kesästä asti. Kuinka minua on loukattu! Sinä tiedät, kuinka minä rakastin Halsteinia. Kaikkeni olin halukas uhraamaan hänen tähtensä — ilomielin! Ja nyt hän on viskannut minut luotaan kuin kuluneen rääsyn — oi jumala, kuinka olen epätoivoissani!"

"Niin — Mary-raukka, niin. Kaikki unelmat särkyneet! Köyhä harmaa arkipäiväisyys jälleen iänikuisesti. Finn Lied ja Fensal jälleen —."

"Mutta työsi, Mary —. Nythän sinä olit alkanut luoda itsellesi itsenäistä asemaa — jota aina olet kaivannut. Ethän toki jätä kaikkea sikseen — palataksesi miehesi luo, josta et pidä. Sinähän olet saanut vapautesi — onhan se sentään aina jotakin —."

"Vapauteni." Mary hymyili synkästi. "Vapauteni — kuolla nälkään — jos en tahdo mennä kadulle. Työni — tiedätkö, kuinka halpamainen Halstein on ollut minua kohtaan?

"Hän toimitti minut potkituksi pois sanomalehdestä — otti minulta pois työ-vähäiseni. Ei silti, että minä olisin voinut elää sillä. Minä olen nyt kerta kaikkiaan ylellisyysihminen, taiteilijaluonne, ja luonteelleen täytyy ihmisen olla uskollinen. — Mutta niin vähäistä kuin se olikin, oli sekin minulta otettava. Oi ei, minä olen alistunut — luopunut työstäni samalla kuin rakkaudestani. Toistaiseksi ainakin. En jaksa enää kulkea kerjäläisenä kustantajan luota toisen luo. Taidearvostelijan luota toisen luo — yksi tahtoo minua pyyhkimään tämän ja muuttamaan tuon, toinen sanoo, että minun on muutettava tämä ja jätettävä pois tuo — kunnes en voi enää löytää omaa sieluani lainkaan siitä, mitä olen kirjoittanut sydänverelläni. Siihen minun kirjani ovat jumaliste liian hyvät. Se on pelkuruutta, näetkös. Täällä meillä näet pelätään vapaata ja totuudellista ja rohkeaa teosta, sen sanon sinulle. Kunpa aavistaisit, kuinka pelkureita ne ovat, nuo kustantajat — koko konkkaronkka!

"Ah ei — minulle oli vain yksi ainoa paikka maailmassa avoinna — lasteni luona! Turvauduin siihen."

"Niin mieheni. Finn Lied. Tiedätkö — yhden tuokion kestämän minä uskoin häneen. Uskoin, että Finn oli suurempi kuin olin luullut. Se oli silloin kun tulin hänen luokseen ja sanoin kaiken. Kaiken minä tunnustin — joka hiukan ja rahdun. Avoimesti ja rehellisesti sanoin Finnille, että olin kuulunut Halstein Petersenille ruumiineni sieluineni, koska olin rakastanut häntä täydestä sydämestäni —."

"Se ei liene kovin yllättänyt häntä", huomautti Rose. "Kun kerran olette asuneet yhdessä lähes puoli vuotta."

"Eipä tietenkään." Mary katsoi häneen ivallisesti. "Onhan useimmille kunnon ihmisille kaikki sanottu sillä — mies ja nainen ovat asuneet yhdessä joitakin kuukausia — siis he ovat eläneet yhdessä; te ette luonnollisesti voi ajatellakaan, että suhteessa voi olla mystiikkaa. Minä voisin — no, mutta asia nyt ei koske sitä. Minä en siis kieltänyt mitään — sanoin, että olin kuulunut Halsteinille ja että sen ihmeellisen jälkeen, mitä olin elänyt hänen sylissään, en ikinä jaksaisi kuulua toiselle miehelle — en pitkiin, pitkiin aikoihin ainakaan. Mutta minä pyysin saada tulla takaisin lasteni luo, jotta he eivät kasvaisi ilman kotia — sillä ei ole kotia ilman äitiä. Äiti on samaa kuin koti. Ja Finn suostui ehtoihini —."

"Niin minustakin. Kuten sanoin sinulle — minä aloin uskoa, että hän oli suurempi kuin olin luullut. Ajattelin jo, että ehkä voisi vielä tulla se päivä, jolloin huomaisin rakastavani häntä —. Mutta nytpä saat kuulla —.

"— Siirrätin sänkyni lastenkamariin ja nukuin siellä yöt. Mutta ei ollut mennyt viikkoakaan — kuusi päivää oli sitä kestänyt, sillä se oli lauantaita vasten yöllä, niin Finn tuli sinne minun luokseni. Minä en tahtonut — muistutin hänelle sopimustamme, sanoin tulleeni hänen luokseen täydessä luottamuksessa, vetosin hänen kunniantuntoonsa. — No, hän lähti sitten vihdoinkin. Mutta senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, hän kiduttaa ja piinaa ja ahdistaa minua, että antaisin perään —."

"Viime yönä —. Minun täytyi uhata herättäväni lapset, ennenkuin pääsin eroon hänestä —. Oi Rose, eikö se ole kauheata! Minä olen aivan suunniltani, niin epätoivoissani minä olen. Sano minulle, mitä minun on tehtävä —."

"Minun kai täytyy", itki Mary Lied. "Tietenkin Finn saa tahtonsa läpi — en luonnollisesti jaksa enää kauan kamppailla vastaan. Oi, minä olen saanut sellaisen vastenmielisyyden häntä kohtaan — olen niin epätoivoissani —."

"Lasteni kodissa, niin!" Mary nyökkäsi. "Eikö totta? Se osoittaa kunnioitusta äidinarvoa kohtaan, niinhän?"

"Jos sinulla on jotakin kunnioitusta sitä arvoa kohtaan — niin sinun pitää matkustaa. Täytyyhän sinun voida saada jotakin tehtävää — jos minä olisin sinun sijassasi, ottaisin mitä hyvänsä — ensi aluksi —."

"Jaksoithan keväällä", sanoi Rose kylmästi. "Ja silloin läksit vain itsesi takia. Kuten itse sanoit, äiti on samaa kuin koti. Ja äiti, joka elää olemalla miehensä — kyllä ymmärrät."

"Uh — sinä liioittelet nyt myös niin kauheasti. Tuo on pingoitettua — sinähän itse olet naimisissa ja tiedät millaista se on. Kun lopulta ympäri käydään, niin onhan Finn sentään minun mieheni — me olemme saaneet kolme lasta yhdessä. — Ja kun minä en kelpaa työhön — ainoa tie, jolle taipumukseni viittaavat, on minulta suljettu —."

"Minä menisin ennemmin kadulle", sanoi Rose kiihkeästi. "Jollen kelpaisi saamaan elantoani muuten kuin elämällä miesten kanssa — niin valitsisin ennemmin kenen hyvänsä muun kuin lasteni isän. Mieluummin harjoittaisin ammattia vaikka missä muualla paitsi lasteni kotona —."

"Loruja, tyttöseni. Nuo ovat vain puheenparsia. Sinä et voi saada minulle uskotelluksi olevasi niin suurenmoinen, että lähtisit tiehesi yks kaks, heti kun et enää rakastaisi Torkildiasi ja joutuisi hurmauksiin joka kerta, kun hän rupeaa helläksi. Ehei, luulenpa kyllä, että jäisit hyvään kotiisi, missä saat kaikkea mitä tarvitset, ja leipoisit kaurakeksejä ja laittaisit raparperiviiniä ja mukautuisit välttämättömään, jota on sietäminen, kun kerran on naimisissa — mieluummin kuin menisit tiehesi ja asuisit vuokrakomerossa ja raataisit konttorissa viheliäisestä palkasta ilman muuta hyvää kuin tietoisuus siitä, että olet niin jalo! Myöntäkäämme vain olevamme ihmisiä kaikki —.

"Minä olin odottanut, että olisit osoittanut vähän osanottoa, kun tulin luoksesi kertomaan, miten vaikea minun on olla. Ja sinä pilkkaat sitten onnettomuuttani —. Sinun pitäisi hävetä, niin pitäisi —.

"— Muuten on minulle nimittäin musertavan yhdentekevää, mitä sinä ajattelet minusta — istuessasi täällä parsimassa miehesi alushousuja —."

Hän sieppasi villapaidan sohvalta, viskasi lattialle ja potkaisi sitä.
Sitten hän otti vaatteensa ja meni.

Rose nosti halveksitun vaatekappaleen lattialta ja taittoi sen huolellisesti kokoon. Sitten hän meni pöydän luo, kaatoi itselleen kupin jääkylmää teetä ja joi sen. Hän tunsi vastenmielisyyden ruumiillisena ellotuksena.

Hän koetti istua ompelemaan, mutta ei jaksanut. Ja hän alkoi kuljeksia ympäriinsä huoneissa.

— Eihän se häntä liikuttanut. Kaikki tuo vastenmielinen tuttavallisuus, kaikki tuo lika, mitä hänen eteensä oli levitetty. Tuntui kuin se olisi takertunut häneen, niin ettei hän koskaan voisi saada sitä pois itsestään. — Mutta eihän se minua liikuta — mitä minulla on Maryn tai Akselin kanssa tekemistä!

Tuntien epäselvää tarvetta tehdä jotakin, saada se karkoitetuksi luotaan, hän meni äkkiä ompelukorinsa luo. Hänellä oli siellä Akselin valokuva, jonka tämä oli lähettänyt hänelle heidän avioliittonsa ensimmäisenä talvena, kun hän vielä kävi heillä; sitten se oli jäänyt sinne ajelehtimaan. Hän löysi kuvan ja repi sen pieniksi palasiksi.

Se oli pieni pehmustettu ompelukori; Doris oli laittanut sen hänen ripillepääsypäiväkseen. Pohjalla pienen tikatun silkkityynyn alla oli kokoontaitettu pikkulapsenpaita, joka ei ollut tullut ihan valmiiksi. Rose otti sen esiin ja katseli sitä. Oi pikku pojuni, minun pikku pojuni —. Oi herra jumala, jos olisin saanut pitää sinut — suloinen pikku poikaseni, pieni ihana äidin sydänkäpynen —. Hän itki hiljaa ja avuttoman epätoivoisena ompelukorinsa ääressä.

Hetken kuluttua hän alkoi koneellisesti penkoa sitä jälleen. Siellä oli kaikenmoista pikku tavaraa. Pieni vihreä nahkakantinen kirja — Shelleyn runot. Hän oli saanut sen Torkildilta kymmenen vuotta takaperin. Siinä oli siellä täällä Torkildin alleviivaamia paikkoja:

    One word is too often profaned
    for me to profane it,
    one feeling too falsely disdained
    for thee to disdain it. —

(Sanaa liiaksi liattua likaamaan en käy, tunne monesti halveksittu tyhjält' sulle ei näy.)

Oi, Torkild ja koko heidän nuoruutensa! Kuinka hän kaipasi kaikkea sitä. — Heidän naimisissaolonsa ensi aikaa —.

Hänet valtasi äkkiä kuin tukahduttava tuska. Se ei voinut olla ohi — he eivät olleet voineet tuhlata pois kaikkea sitä paljoa, mikä heillä oli ollut yhteistä. Ei voinut olla totta, ettei Torkild enää rakastanut häntä — ettei hän rakastanut Torkildia — että nyt oli heidän väliltään kaikki lopussa ja tie pystyssä. Se täytyi voida korjata, kaikki mitä oli mennyt hullulle tolalle. Kun hän ajatteli kaikkea sitä iljettävää, mitä hän juuri oli nähnyt — niin hän tunsi selvästi, että ainoastaan Torkildille hän kuului. Torkild, hän ei ollut sellainen —.

Herra jumala — ja mistä kaikesta hän oli tuolloin tällöin syyttänyt Torkildia sydämessään. Sehän oli mielettömyyttä. Mitä häneltä oli puuttunut heidän yhdyselämässään —. Ei muuta kuin sitä, mitä hän itse ei voinut antaa — ei ollut viitsinyt antaa. Hän ei ollut viitsinyt ponnistaa, päästää itseään näkyvistään. Tuolloin tällöin, kun Torkild oli temmannut hänet valtoihinsa, silloinhan hän oli ollut onnellinen. Mutta aina palasi hän takaisin vanhaan itsetutkisteluun ja itsekeskitykseen — ja siitä hän oli soimannut Torkildia —.

Oliko se mikään ihme, jos Torkild olikin väsynyt häneen lopulta. Ei jaksanut taistella hänestä enää, kuten Aksel oli sanonut. Siksi mahdoton ihminen oli hän, Rose, ollut aina —.

Ja kuinka hän oli tuhonnut sillä itseäänkin. Kuinka paljon enemmän arvoinen hän oli ollut nuorena tyttönä — kuinka pienentynyt hän oli näinä vuosina eläessään miehen kanssa ja ottaessaan vain häneltä vastaan —.

Mutta ei voinut olla mahdollista, että se oli liian myöhäistä, nyt kun hän vihdoin ymmärsi —.

Hän puki ylleen ja lähti Torkildia vastaan, kun tämä tulisi konttorista. Hän oli ajatellut tapaavansa hänet jossakin kohti heidän taloonsa johtavalla pienellä metsäisellä syrjätiellä. Hän panisi käsivartensa Torkildin kainaloon ja sanoisi — hän oli varma, että se tulisi itsestään, mitä hänen olisi sanottava —. Mutta hän käveli ja käveli näkemättä Torkildista merkkiäkään; kun hän tuli kylätielle eikä vieläkään ollut tavannut häntä, tunsi hän itsensä aiheettomasti pettyneeksi ja hylätyksi.

Hän kulki aina kauppapuodin ja työläisasumusten ohi; nyt hän näki tehdasrakennuksen — Torkildin konttorista näkyi valoa. Pitkän aikaa hän käveli edestakaisin sillan luona, tienpinnan ruosteiset rautalastut narskuivat hänen kenkiensä alla. Joki virtasi pimeänä ja elottomana tienreunan alapuolella, joitakin valoja kuvastui siihen. Viima ja raaka sumu hyydyttivät häntä.

Oli kuin kaikki hänen rohkeutensa olisi sammunut hänen kävellessään siinä odottamassa pimeässä ja kylmässä. Vihdoin, ollessaan ihan itkemäisillään hylättyyden ja tuskan tunteesta, joka hänestä itsestäänkin tuntui aiheettomalta, hän meni tehtaalle.

Siellä oli nyt pimeää kaikkialla muualla paitsi Torkildin ikkunassa. Porraskäytävä oli pilkkopimeä. Rose tiesi, että jossakin oli katkaisija, mutta hän ei löytänyt sitä ja haparoi ylöspäin Torkildin ovelle.

Torkild istui taaksepäin nojautuneena kirjoituspöytätuolissaan, mutta kavahti pystyyn, kun ovi kävi. Ja Rose näki, että tuntiessaan hänet Torkild äkkiä kalpeni ja hänen kasvonsa jäykistyivät kuin suurimmassa tuskassa. Hän ei ymmärtänyt mitään — ja jäi seisomaan pelästyneenä tuijottaen mieheensä.

"Minkätähden tulet tänne?" kysyi Torkild vavisten. "Rose — mitä se on —."

"Torkild", pyysi Rose pelästyneenä. "Mikä sinun on — millainen sinä olet!" Ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta: "Lähdin kotoa sinua vastaan, ja kun en tavannut sinua ja näin täältä valoa, niin tulin —."

"Ei mitään." Torkild hengitti raskaasti. "Minä tulin vain niin — yllätetyksi."

"Siitä on niin kauan aikaa", sanoi Torkild heikosti. "Se ei johtunut mieleeni —."

"Oli tullut niin myöhä —. En ollut ollut ulkona ennemmin tänään, ja sitten ajattelin, että menisin sinua vastaan —."

"Niin, niin." Näytti siltä kuin Torkild olisi vaivoin saanut itsensä tyynnytetyksi. "Te olette kai saaneet antaa päivällisenkin odottaa nyt —. Sinun täytyy antaa anteeksi. Mutta minulla on ollut niin paljon tehtävää tänään —."

"Sinä näytät — väsyneeltä. Sinä olit niin omituinen, kun tulin. Onko sinulla ollut jotakin ikävää tänään?"

"Oh — ei. — Ei, kuten sanottu, minä tulin niin yllätetyksi. No niin, lähtekäämme sitten."

Hän oli järjestävinään kirjoituspöydällä. Mutta Rose näki, että se oli tyhjä. Sitten Torkild meni ja pani palttoon ylleen.

Rose käveli hänen rinnallaan pimeässä, äänetönnä ja masentuneena. Kaikki oli äkkiä käynyt niin toivottomaksi. Hän ei uskaltanut edes tarttua Torkildin käsipuoleen. Eikä hän osannut sanoa mitään. Kaikki, mitä hän oli ajatellut, oli ikäänkuin hukkunut jonnekin.

"Etkö voi tehdä jotakin tuolle vilustumisellesi", sanoi hän kerran, kun Torkild yski niin että hänen täytyi seisahtua. "Jos menisit Meyerille ja puhuisit hänen kanssaan —."

"Minullahan on ollut yskää syksyisin joka vuosi. Tiedäthän, että se menee ohi itsestään, kohta kun tulee pakkaset."

"Minä en pidä siitä", sanoi Rose lempeästi. "Sinä olet myös varmaan jokseenkin hermostunut nykyisin —."

"Se tulee vain vuodenajasta. Tiedäthän, että minulla on aina sellaista pientä joutavaa syksyin keväin —."

Päivällisen jälkeen Torkild istuutui arkihuoneeseen kirja käsissään.
Rose tuli sinne ompeluksineen. Hän istui yhteenpuristetuin huulin,
ompeli napinreikiä ja parsi, ja sisässään hän sillä välin puhui
Torkildille. Mutta hän ei uskaltanut aloittaa.

Kerran katsahtaessaan ylös hän kohtasi Torkildin silmät. Tämä tuijotti häneen niin merkillisesti.

Rose tunsi silmiensä kihahtavan täyteen kyyneliä. Hän nousi pystyyn, meni hiljaa ruokasaliin ja oli etsivinään jotakin ompelupöydältään. Akselin valokuvan palaset viruivat siinä vielä, hän pyyhkäisi ne käteensä ja pisti uuniin. Palatessaan olohuoneeseen hän näki, että Torkild nopeasti käännähti tuolissaan, kasvot hänestä poispäin. Kirja oli hänellä yhä edessään.

Torkild oli sanonut Roselle nopean ja pikaisen hyvänyön alhaalla arkihuoneessa, Rosen kantaessa parhaillaan ulos teetarjotinta. Ja kun Torkild tultuaan huoneeseensa yläkertaan sulki oven jälkeensä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi paennut sinne.

"Minähän en usko sitä", sanoi hän itselleen. "En silmänräpäystäkään ole uskonut sitä. En koskaan, en koskaan, en sekuntiakaan tule sitä uskomaan —"

— Mutta tuo mieletön pelästys, joka oli hänet vallannut samassa kuin hän näki Rosen, tämän astuessa hänen konttoriinsa iltapäivällä. — Hänen mieleensähän oli välähtänyt, että Rose tuli sanomaan jotakin — jotakin, jota hän ei kestäisi kuulla —.

Mutta hän ei uskonut sitä. Ei, hän ei uskonut. Hurja, sokea mielijohde sellaisella hetkellä, jolloin hän ei ollut oma herransa — se ei ollut Rosen epäilemistä. Ei ainoanakaan täysitajuisena silmänräpäyksenä hän ajattelisi, että Rose olisi tehnyt jotakin — jotakin petollista häntä kohtaan.

Jos noissa halpamaisissa riveissä oli totuuden hiukkaakaan, niin oli se kai sitä, että Aksel oli käyttäytynyt moukkamaisesti —.

Hän oli nähnyt päivällisaikana, että huoneessa oli Akselin revitty valokuva. Se se oli, jonka Rose oli polttanut käydessään myöhemmin uunin luona — se oli poissa, kun Torkild tuli teelle.

Mutta silloinhan oli mitä todennäköisintä, että Rose oli suuttunut Akseliin —. Niin paljon siinä kai oli perää, että heillä oli ollut keskustelu, jota hän ei ehkä todellakaan olisi saanut kuulla. Mutta hän oli varma, että syy oli yksinomaan Akselin — Rose ei ollut tehnyt mitään, mistä hän nyt itseään soimaisi.

— Ettei hän ylipäänsä voinut estää sellaisen mahdollisuuden mieleenjohtumista — Rose katui, hän repi kappaleiksi Akselin valokuvan katkeroituneena siitä, mihin tämä oli hänet vetänyt —.

"Minähän en usko sitä — minähän en usko sitä —" Torkild puri hampaansa yhteen ja voihkaisi.

Taivaan luoja — että sellaista voi tapahtua eikä ihminen voi varjella siltä itseään. — Kunniaton lurjus tai useampia istuutuu, kirjoittaa nimettömän kirjeen, lähettää sen miehelle — eikä hän voi suojella itseään siltä. Ei suojella vaimoaan nimettömän heittiön panettelulta, ei saada roistoja käsiinsä ja pieksää heitä litteiksi kuin täit. Hän ei voi suojella itseään siltä, että he tekevät hänelle pahaa pelkurimaisella konnantyöllään, ei pyyhkiä tuota halpamaisuutta pois aivoistaan — hän polttaa kirjeen, mutta sanat ovat syöpyneet hänen sieluunsa, kalvaen, kiduttaen, myrkyttäen, siittäen ajatuksia, joita hän itse häpeää, vasten tahtoaan hän näkee edessään näkyjä, jotka — herra jumala, että sellaista voi tapahtua —.

Se oli hänen pulpetillaan, kun hän tuli konttoriin aamulla. Kaikkien liikekirjeiden seassa pieni kotelo, jolle oli kirjoitettu "yksityistä":

"Ystävät, jotka suovat Teille hyvää ja joiden mielestä on häpeällistä pettää miestä hänen selkänsä takana, eivät voi olla ilmoittamatta Teille, että Teidän veljenne kävi tapaamassa Teidän vaimoanne tämän hotellihuoneessa eilen illalla kello 1/2 12. He oleskelivat yhdessä lukitun oven takana yli tunnin ajan, ennenkuin mies jälleen hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Sen sijaan että aikaisemman päätöksen mukaan olisivat matkustaneet Kristianiaan aamujunalla, jäivät molemmat hotelliin aina keskipäivään asti ja matkustivat kumpikin eri junassa.

Torkild häpesi, että oli lukenut läpi koko tuon likaisen tekeleen. Hänen olisi pitänyt polttaa se heti kun näki allekirjoituksen. Niinkuin ei siinä olisi ollut kylliksi, että kirje oli nimetön, siis kunniattomalta ihmiseltä. Saattoihan olla yhdentekevää, mitä sellaisessa sanottiin. Tai — jos olisikin ensin lukenut sen, niin ei olisi pitänyt sitä polttaa, vaan ottaa selvä lähettäjästä, pieksää häntä niin kauan kuin hän vielä vähänkin piipitti —.

Mutta hän oli rutistanut sen kokoon, noussut seisomaan — ja muistaessaan, että konttorissa oli keskuslämmitys, hän raapaisi tulitikun ja antoi kirjeen palaa, kunnes oli vain vähän nokea tuhkakupissa.

Hän oli vakuuttanut itselleen — olihan Rosella ja Akselilla voinut olla yhtä ja toista puhuttavaa — talon myynnistä tai Doriksesta esimerkiksi. — Oli piittaamatonta Akselin puolelta, ajattelematonta Rosen puolelta pitää sellaista neuvottelua keskellä yötä. Mutta tietysti ei kumpikaan heistä ollut ajatellut mahdolliseksi, että joku panisi sitä merkille, saatikka selittäisi sitä niin alhaisella tavalla —.

Mutta minähän en epäile häntä. Jos kysyisin häneltä, niin tiedän, että hän voisi antaa minulle selityksen, joka tekisi lopun tästä sietämättömästä. Mutta sitä en tule koskaan tekemään. Mennä Rosen luo ja sanoa: olen saanut kirjeen eräältä, joka ei uskalla sanoa nimeään — selitä se, puhdistaudu siitä, mistä sellainen sinua syyttää — ei ikinä. Sitä kidutusta ei maailmassa ole, josta tahtoisin vapautua sellaisella hinnalla.

Jos tekisin sen — jos hänen täytyisi ajatella, että olin kuunnellut tuollaisen heittiön sanoja, epäillyt hänen kunniallisuuttaan silmänräpäyksenkään ajan — niin, silloin kai olisi kaikki lopussa.

Lopussa yhtä varmasti, kuin kaiken täytyisi olla lopussa, jos Rose olisi pettänyt minut.

Mutta —. Minä en usko häneen siis täydellisesti, kun voin kärsiä siitä niin kauheasti. Jos olisin saanut sellaisen kirjeen kaksi vuotta sitten, tai vain vuosi sitten — olisin tullut yhtä kuohuksiin, mutta en olisi tuntenut sellaista kauheaa tuskaa ja voimattomuutta kuin nyt —.

— Varmasti hän uskoi Roseen. — Tuo Rose, jonka hän oli tuntenut, jota hän oli rakastanut siitä saakka kun tuli täysikasvuiseksi — hän voisi yhtä hyvin epäillä auringon kirkkautta kuin Rosen rehellisyyttä ja tahrattomuutta —.

— Mutta hän ei tuntenut Rosea nyt enää niin hyvin kuin silloin. Tuo nainen, jonka luo hän saattoi mennä ja ottaa hänet syliinsä tänä yönä, jos tahtoi — häntä hän ei tuntenut. Rose oli muuttunut heidän yhdyselämänsä varrella — eikä hän tiennyt millaiseksi. Nyt kun Rose antoi hänelle ihanaa ruumistaan niin paljon kuin hän tahtoi, nyt oli kuin hänen mielensä olisi ollut häneltä suljettu, hänestä tuntui, että Rose oli sulkenut häneltä olemuksensa, ovi ovelta, kunnes hän oli jäänyt aivan ulkopuolelle eikä tiennyt millaiselta hänen sielussaan näytti — paitsi että hän vain silloin tällöin aavisti, että siellä oli käynyt hävitys. Joten häntä nyt huimasi —.

Rose — hänen rakastettunsa, jonka hän oli tuntenut — hän olisi uskaltanut henkensä ja sielunsa pantiksi siitä, että hän oli puhdas ja hyvä kuin aamuhetki. Rose tuolla sisällä, hänen vaimonsa — oi, varmasti hän uskoi häneen. Oli vain tuo pieni, kiusaava, kalvava ajatus, jonka alla hän vaikeroi.

Hän luotti Roseen. Mutta ei niinkuin entisinä aikoina, jolloin jokainen epäilyksen varjokin olisi tuntunut hänestä inhoittavalta ja naurettavalta mielettömyydeltä. — Minä uskon häneen kyllä. Mutta minä en tunne häntä enää —.

Hänen ovelleen koputettiin hiljaa. Rose avasi sen ja tuli sisään. Hän jäi seisomaan hetkeksi kuin kahdenvaiheilla ja katsoi Torkildiin, joka oli noussut seisomaan, mutta ei liikahtanutkaan tullakseen häntä vastaan.

"Sinä et sanonut minulle kunnollisesti hyvää yötä, Torkild". Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi ja hän pani kätensä Torkildin olkapäille. "Luulin, että aioit tulla minun luokseni. — Siitä on niin kauan, kun viimeksi olit", sanoi hän hiljaa taivuttaen päänsä alas.

Torkild näki hänen olevan yövaatteisillaan, aamunuttu yllä, ja hiukset olivat palmikoilla pitkin selkää.

"Torkild — oletko vihainen minulle jostakin?" kuiskasi hän, kun ei saanut vastausta.

"En", sanoi Torkild hiljaa kuten toinenkin. "Minkätähden olisin vihainen sinulle?"

Hän laski kätensä Rosen käsivarsille, ja he seisoivat siten hetken aikaa — ikäänkuin toinen olisi pitänyt toista ulohtaalla itsestään, ja katsoivat tutkivasti toisiinsa.

"Voisihan sinulla olla montakin syytä olla tyytymätön minuun", sanoi
Rose painaen päänsä alas.

"Oi — minä ymmärrän kyllä itsekin, etten ole ollut läheskään sellainen sinua kohtaan kuin sinä toivoisit. Tiedän kyllä, ettei meidän suhteemme ole tullut sellaiseksi kuin sinä odotit naimisiin mennessämme."

"Luuletko sitten minun soimaavan sinua, ettet ole voinut olla minua kohtaan sellainen kuin minä toivoin?" Torkild nosti hänen kätensä alas olkapäiltään. "Oikeastaan en tiedä, olenko koskaan odottanut, että tulisi olemaan toisin kuin on —."

"Tarkoitatko", sanoi Rose hitaasti, "— että olet tyytyväinen elämäämme sellaisena kuin se on? Tarkoitatko, että kun on tultu naimisiin, ei elämä ylipäänsä enää koskaan ole — täydellistä? Tai oletko mielestäsi — kaikesta huolimatta — niin onnellinen kuin ylimalkaan voi olla?"

"Jos me olisimme onnelliset — niin emme kai seisoisi ja kyselisi toisiltamme tällä tavoin. Mutta kun kerran ollaan naimisissa, niin ovat kai joko molemmat onnellisia tai ei kumpikaan —."

"En siis kai ole. — En ainakaan uskottele itselleni, että sinä pitäisit itseäsi niin kovin onnellisena —." Hän katsoi alas puhuessaan.

"Sitäkö tarkoitat odottaneesi edeltäkäsin — että niin tulisi käymään?" Ja kun Torkild ei vastannut: "Silloin en ymmärrä, miksi tahdoit mennä naimisiin kanssani."

"Etkö ymmärrä sitä? — Luulin, että sinun täytyisi voida ymmärtää se nyt, — kun olet ollut naimisissa yli kaksi vuotta."

Rose tuli hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi.
Torkildin kasvoilla kulki kuin väristys, kun hän katsoi Roseen.

Rose kääntyi poispäin hänestä, meni ja istuutui Torkildin sängyn luona olevaan korituoliin.

"Jos pikkupoju olisi saanut elää", virkkoi Rose hetken perästä hieman epäselvällä äänellä, "silloin olisi kaikki käynyt toisin —."

"Mutta", kysyi Rose aivan hiljaa, "— minkätähden et sitten ole tahtonut, että minä saisin vielä toisia lapsia?"

"Lapsi", sanoi hän hetken perästä, kun Torkild ei vastannut, "se olisi ollut luja side meidän välillämme —."

"Niin, sitä se olisi ollut. Etkö voi ymmärtää?" sanoi Torkild raskaasti ja hitaasti. "Minä olin rakastanut sinua niin monet vuodet voimatta saada sinua. Sitten vihdoin näytti siltä kuin saisin sinut — me menimme naimisiin. Mutta minä huomasin sen melkein heti. Minulla ei ollut kykyä pitää sinua tai voittaa sinua kokonaan itselleni. Se side, jota minä toivoin välillemme — tunne siitä, että me kaksi kuuluisimme erottamattomasti toisillemme, että sinä rakastaisit minua niin, että tahtoisit olla vain minun luonani etkä missään muualla maailmassa — olipa meillä lapsia tai ei — se puuttui. Tiedän, ettei se ole suurin onni maailmassa, mitä sinä voit kuvitella — se että me kaksi olemme aina yhdessä — se ei ole sitä koskaan ollut. Etkö voi ymmärtää, että silloin en tahtonut sitä toista sidettä sinulle. En tahtonut saada kanssasi lasta, josta olisin tehnyt laskelmia, keinottelusuunnitelmia jo ennen sen syntymää — josta minun täytyisi ajatella joka kerta kun sen näen, ettei se ole olemassa siksi, että me kaksi rakastamme toisiamme, vaan siksi, että se auttaisi minua pitämään sinusta kiinni. — Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta en ymmärrä, että sinä — otit sitä lukuun todellisuudessa. Minähän en voinut aavistaakaan sinun ajatelleen siten — minun ei olisi koskaan tarvinnut tulla sitä tietämään. Ja silloin minä en voi ymmärtää sen voivan merkitä sinulle niin paljon, että sinä johdonmukaisesti tahdoit ehkäistä —."

"Etkö ymmärrä sitä", sanoi Torkild hillityn kiihkeästi, "että minulle saattoi merkitä jotakin se, millä silmällä minä katselisin omaa lastani? Oliko minun tunnettava häpeäväni sitä sydämessäni joka kerta kun se tulisi luottavaisena ja kauniina ja hellisi isäänsä? — Oliko minun ajateltava nähdessäni sinun hoitavan sitä — ei, että sinä ja lapsi olitte maailman kaunein näky ja minä onnellinen mies — vaan että laskuni piti paikkansa —"

"Oi, Torkild. Voit olla varma siitä, että olisit unohtanut kaikki nuo ajatuksesi, sitten kun olisimme saaneet lapsen —"

"Ehkä. Mutta sen olen ainakin oppinut lopulta — ettei pidä järjestää toimintaansa sen mukaan mitä tuntee eikä sen mukaan mitä arvelee itsensä tai jonkun toisen mahdollisesti tulevan tuntemaan joskus vastaisuudessa —

"Muuten —" hän naurahti lyhyeen ja koleasti. "Johdonmukaisempi en sentään ole ollut kuin että jos kohtalo olisi tahtonut —. Ja silloin minä varmaan olisin ollut kohtalolle sangen kiitollinen —"

"Entä minä sitten? Etkö koskaan ajatellut minua —? Sinä, joka tiedät, kuinka minä iloitsin, kuinka kaivaten odotin pienen lapsemme tuloa. Kuinka äärettömän epätoivoinen olin sen kuolemasta! Onko sinulla mielestäsi oikeus riistää minulta paras, mitä elämä voi tarjota naiselle? Minä en ole luotu olemaan naimisissa ilman lapsia, minä — niin paljon sinun ainakin täytynee tuntea minua. Minun olisi pitänyt saada kokonainen pienokaisparvi ympärilleni —"

"Tietänethän kai", sanoi Torkild heikosti, "aina viime aikoihin asti —. Olen kyllä ajatellut — tai toivonut — väliemme muuttuvan toisenlaisiksi —"

"Niin, Rose. Myönnän, että sinulla on oikeus soimata minua — loppumattomasti, loppumattomasti."

"En tullut tänne soimatakseni sinua", sanoi Rose äkkiä aivan toisella äänellä. "Ehkä on oikeutettua, että olet ajatellut ja tuntenut sillä tavoin. Vaikka minä en sitä ymmärräkään. Ymmärrän kuitenkin, että sinulla olisi voinut olla syytä muistuttaa minulle, että sinunkin tunteesi merkitsivät jotakin —. Sen minä juuri olenkin tullut käsittämään — sitä minä juuri aioin sanoakin sinulle — että minä olen ollut itsekäs naimisissa olomme aikana.

"Minä ymmärrän sen nyt, ettet sinä ole voinut olla onnellinen minun kanssani. Minun olisi tullut muistaa, että sinä olet niin herkkätunteinen — minä olen kai ikäänkuin tukevampaa tekoa. Minä olen ollut niin itseeni keskittynyt — sentähden ovat asiat menneet niin huonolle tolalle. Minun olisi pitänyt ajatella sensijaan sinua, koettaa ymmärtää, miten sinä katsot asioita, millä tavoin sinä tunnet —.

"Mutta minä luulen, etten ole enää sellainen. Olen varma, että meidän välimme muuttuvat nyt aivan toisenlaisiksi —"

"Eikö totta — etkö sinäkin usko niin? Minä tahdon sitä nyt — kaikesta voimastani tahdon pyrkiä siihen, että sinä ja minä tulemme onnellisiksi."

Torkild irroitti hellävaroin Rosen kädet kaulastaan, mutta piti ne omissaan kysyessään hiukan surumielisesti hymyillen:

"Uskon kyllä." Rose puhui lujasti ja vakavasti. "Sillä minä uskon, että ihminen voi mitä tahtoo. Enkä minä usko, että yksikään avioliitto voi sujua hyvin, jolleivät molemmat ihmiset tahdo sitä ja pyri siihen kaikin voimin. Vaikka rakastaisivat toisiaan kuinka paljon —"

"Ei", sanoi Torkild samoin kuin äsken. "Siinä olet kai oikeassa. Ei suinkaan mikään rakkaus voi kestää avioliitossa, jollei tahdota tehdä työtä sen hyväksi ja hoivata sitä. Ja enimmästi kai ihminen voi, mitä tahtoo. Ainoastaan ei rakastaa, Rose. Jollet rakasta minua, niin ei se kai suuria auta, jos nyt tahdot rakastaa minua —.

"Katsohan, miten minä näen asiat — ah ei, sitä sinä et kai voi käsittää, vaikka tahtoisitkin.

"Voi olla uskollinen aviokumppanilleen, kun tahtoo. Kun tahtoo, niin voi pysyttää epätotuuden ja pettämisen ja halpamaisuuden poissa kodistaan. Voi estää rumien, alentavien kohtausten ja katkerien, pahojen sanojen esiintymisen — jos tahtoo sitä. Rakastaa vain ei voi tahtomalla —"

"Tiedän kyllä, Rose — jos sinä kerran olet sen päättänyt — niin ei maailmassa olisi mitään, mitä sinä et voisi tehdä puolestani. Ja etkö usko minun olevan siitä kiitollinen —.

"— En tiedä, teetkö olon minulle helpommaksi — vai vaikeammaksi sillä —.

"Mutta pidänhän minä vieläkin. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta — sen sinä tiedät niin erinomaisen hyvin —"

"Etkö myös voi ajatella, että koskaan voisit tulla pitämään jostakin muusta — toisella tavalla?"

"En." Rose heitti päätään hiukan taaksepäin. "Kun kerran olen naimisissa sinun kanssasi. Kuten sanoit, uskollinen miehelleen voi kuitenkin olla, kun tahtoo."

"Niinpä niin. Minä tiedän." Torkild nyökäytti itsekseen. "Uskottomaksi et sinä kyllä koskaan tulisi. Sillä siksi sinä et tahdo tulla. Jos ei sinulla olisi mitään muuta syytä uskollisuuteesi — niin olisit sitä oman itsesi takia."

"Ei minunkaan mielestäni. Ehkä se on paraskin, kun kaikki lukuun otetaan. — Minä vain toivon, että sinulla olisi ollut muukin syy —."

"Niin, niin. Minä tiedän, että sinä olisit tahtonut minun sanovan, etten koskaan voisi tulla sinulle uskottomaksi, koska rakastan sinua niin hirmuisesti ja äärettömästi, etten voisi kuvitellakaan kenenkään muun ja niin edespäin —."

"Oh, kuinka voin tietää —. Mitä sinä tällä oikein tahdot?", Rose kääntyi äkkiä kiivaasti Torkildiin päin. "Minkätähden sinä revit ja raastat kaikkea tällä tavoin! Alati ja alati sinä olet sitä tehnyt, purkanut ja hajoittanut, kulkenut vaanien todistuksia siitä, etten minä rakasta sinua niinkuin sinä väität rakastavasi minua —. Kuinka me kaksi voimme elää rauhassa keskenämme, kun sinä olet aina tuollainen! Sinähän olet suorastaan mielenvikaisen manian vallassa!

"— Minä tulen sinun luoksesi puhumaan kanssasi, tulen tunnustamaan, etten ole ollut sellainen kuin pitäisi — lupaan parantaa itseni —."

"Oi Rose! Etkö sitten ymmärrä, etten minä sitä vaadi, että sinä parantaisit itsesi —."

"Ei, en usko. Jos niin tekisit, niin et kai niin pelkäisi saada välillemme sidettä, jota ei voitaisi katkaista. Silloin sinun kai täytyisi toivoa sitä enemmän kuin mitään muuta, joka voisi tehdä kotimme todelliseksi kodiksi. — Mutta sinä et olekaan tahtonut saada mitään kotia —."

"Tunnevaikutuksia sinä olet tahtonut saada. Taivaan nimessä, minä luulen, että sellaiset kohtaukset kuin tämäniltainen antavat sinulle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä. Sinä asetat meidät lavalle kuin teatterikappaleen henkilöt ja tarkkaat meidän molempien näyttelemistä —. Ja kun et saa asioita menemään niinkuin olet ajatellut edeltäpäin, niin soimaat minua —.

"— Mutta sinun täytyy tuntea minua kyllin paljon tietääksesi, että sellaista olemassaoloa minun on mahdoton kestää. Minä olen terve, elävä ihminen, etkä sinä voi vetää minua käyntiin kuin leikkikalua, enkä minä halua antaa repiä itseäni rikki, jotta sinä saisit nähdä, mitä minun sisälläni on —."

"Mihin sinä sitten olet ajatellut sen loppuvan", kysyi Rose äkkiä, "— koko sen ajan, jolloin et ole tahtonut sidettä välillemme. Eroonko?"

Torkild hätkähti vavisten. Nyt se oli siis vihdoinkin tullut — oli sanottu tuo sana, jota hän ei ollut koskaan ajatuksissaan rohjennut lausua.

"En tahtonut", sanoi Torkild hiljaa, kasvot poispäin käännettyinä. "Kun ajattelin itsekseni, että se päivä voisi tulla, jolloin sinä ehkä katuisit — jolloin tuntisit itsesi niin vähän onnelliseksi minun luonani, että kaivaten ajattelisit poispääsyä kodistamme — silloin en tahtonut, että sinun täytyisi jäädä sen vuoksi, että täällä olisi muitakin kuin me — sellaisia, joita et voisi jättää —."

"Luuletko sitten, että olisin joutunut kaipaamaan pois täältä, jos täällä olisi ollut useampia kuin sinä ja minä —?

"Sinä olet siis todellisuudessa jo kauan pitänyt yhteiselämäämme — väliaikaisena liittona? Sinä olet siis kaikessa hiljaisuudessa olettanut, että jonakin päivänä minä haluaisin lähteä tieheni. Ja kuitenkin olet antanut minun elää kanssasi kuin mies ja vaimo —."

"Mutta nyt sinä olet väsynyt leluusi — ja tahdot kernaasti, että juttu loppuisi —."

"Rose", kuiskasi Torkild miltei kuulumattomasti. "Rose, niin. Sinä olet saanut kylliksesi minusta. Tahdotko uskotella minulle, että jos vielä rakastit minua, niin otit minut vastaan siten, kun eräänä iltana tulin luoksesi ja annoin sinun huomata — ooh! Vähänpä minä olen oppinut ymmärtämään niinä vuosina, jotka olen ollut naimisissa kanssasi —. Että sinä rauhallisena kuljit punniten mahdollisuutta, että minä ehkä halusin lähteä luotasi — jonkun toisen luo —."

"Sinä menet liian pitkälle", mutisi Torkild epäselvästi. "Mutta sinä tiedustelet hyvin osaaottavasti, enkö voisi ajatella tulevani pitämään jostakin muusta toisella tavalla —. Sinä voit siis aivan rauhallisena ajatella minua toisen sylissä — niin kylliksesi sinä olet saanut minusta!"

"En se ole minä, joka on leikitellyt —." Rose pysähtyi, tunsi tukahduttavan itkunkouristuksen pyrkivän esiin eikä tahtonut antaa sille perään. Hurjassa uhmassa hän viskasi päänsä taaksepäin ja koetti nauraa:

"Vai niin, että minä siis saan mennä nyt —?" Hän repäisi tahdottomasti aamunuttuaan, niin että se solahti hiukan sivulle alla olevan valkoisen yöpaidan päältä —.

"Oh, älä rupea mihinkään vaivannäköön koettaaksesi todistaa minulle rakkauttasi — — Torkild!" Viimeinen sana tuli vain pelästyneenä hengähdyksenä, kun Torkild puristi hänet rintaansa vasten.

Hän nosti Rosen kohoksi syliinsä ja taittoi hänet kokoon kuin pienen mitättömän olennon. Rose ei tullut edes tehneeksi vastarintaa — säikähtyneenä tuosta hurjuudesta, jollaista hän ei ollut tiennyt olevankaan, hän vain ummisti silmänsä lujasti ja makasi liikkumatta Torkildin raivoisain hyväilyjen alla —.

Kun hän vihdoin pitkän ajan kuluttua uskalsi katsoa, makasi Torkild liikkumatonna hänen vieressään, suullaan, kasvot tyynyä vasten. Rose kuuli hänen vetävän raskaan, oihkaisevan henkäyksen silloin tällöin.

Torkildin lukulamppu vihreine lasivarjostimineen valaisi huonetta nurkasta piirongin päältä. Roseen vaikutti valtavasti, kuinka äärettömän rauhalliselta tuo pieni säästeliäästi kalustettu makuuhuone näytti —. Torkild ei liikahtanut, kun hän varovasti irtautui hänen käsivarrestaan, pujahti pois sängystä ja hiipi ovelle.

Omaan huoneeseensa tultuaan hän jäi seisomaan hetkiseksi käsi avaimessa. Hän vapisi pelosta, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lukita ovi. Mutta samalla kertaa oli jossakin hänen myllertyneen, hämmentyneen sydämensä sopukassa epäselvä tunne — jos Torkild nyt tulisi hänen jälkeensä ja tapaisi oven lukittuna. Hämärästi hän käsitti, että Torkild tuntisi sen loukkaukseksi — eikä hän tahtonut loukata häntä. Epäselvänä muistona häämötti hänen mielessään — että hän oli ollut katkeroitunut Torkildiin, tahtonut haavoittaa häntä niin kipeästi kuin voi. Mutta nyt hän ei ollut hänelle katkera eikä hänellä ollut enää minkäänlaista halua tehdä hänelle pahaa.

Hän haparoi sänkyynsä sytyttämättä kynttilää. Ojentautuessaan viileiden lakanain väliin hän tajusi, että hänen ruumiinsa oli hellä kuin pahoinpitelyn jäljeltä. Ja häntä ihmetytti heikosti se, ettei vihan varjoakaan Torkildia kohtaan ollut hänen mielessään —.

Hänellä ei ollut ainoatakaan selkeää ajatusta aivoissaan. Ja hän tunsi, että oli ihanaa, ettei voinut ajatella tänä yönä.

Kyyneleet puhkesivat virtaamaan, hiljaa ja taukoamatta. Oli niin sanomattoman hyvä maata ja itkeä niin. Hän puristi hyvän, kylmän tyynyn poskeaan vasten ja itki itsensä nukuksiin.

XI.

Kun hän aamulla heräsi ja kaiken tapahtuneen muistot palasivat, tunsi hän ylivoimaista pelkoa ja ahdistusta. Tuokion ajan hänellä oli miltei vastustamaton halu paneutua maata, koettaa paeta takaisin uneen ja yöhön tuon päivän tieltä, jonka kohtaaminen häntä peloitti.

Huoneen valaistus vaikutti niin tavattomalta, omituisen häikäisevältä — oli tullut selkeä sää pitkän sadekauden jälkeen. Hän nousi ylös ja meni verannan ovelle — ilmassa oli sumua, mutta se oli himmeänkellertävää, ja taivas kuulsi vaaleansinisenä läpi; pienet omenapuut seisoivat ulkona kuin varjot, mutta niiden viimeiset repaleiset lehtien jäännökset näyttivät niin keltaisilta ja nurmikko niin viheriältä aamusumun läpi.

Torkild oli jo mennyt konttoriin, kun Rose tuli ruokasaliin. Hän istuutui pöydän ääreen ja kaatoi itselleen kahvia. Torkildin tyhjennetty kuppi oli pöydällä, hänen veitsessään oli vähän voita, ja lautasliina virui tuolilla hänen paikkansa vieressä.

Arkihuone oli nyt täynnä auringonpaistetta; Rose saattoi nähdä kokonaisen rivin kukkivia chrysantemumeja sen ikkunoissa, ja hän kuvitteli tuntevansa toiseen huoneeseen asti niiden hienon, eksoottisen tuoksun.

Tällä hetkellä tuntui hänestä niin kumman epätodelliselta kaikki se, mitä viime päivinä oli tapahtunut. Oli kuin hänen olisi pitänyt voida ravistaa se yltään — se ei ollut totta. Todellisuutta olivat rauhalliset huoneet, ne monet pienet velvollisuudet, joita hänellä oli edessään kaikiksi päivän tunneiksi, hiljaiset pienet tehtävät, joista hän piti ja jotka olivat häntä odottamassa määrätyssä järjestyksessään joka päivä —.

Mutta syvällä hänen sisässään oli tietoisuus, joka pusersi hänen sydäntään kokoon. Todellisuus oli jotakin toista. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei voinut päästä irti. Ihmiset, jotka olivat hänelle yhdentekeviä ja vieraita, olivat sattuneet lausumaan sanoja, jotka olivat uponneet häneen, pakottaneet hänet katsomaan toisin koko elämäänsä. Ei hyödyttänyt, jos hän tahtoikin työntää ne pois nyt — ne olivat menneet, mutta ne olivat tehneet tekonsa —.

Ja Torkild. He voivat koettaa elää edelleen toistensa kanssa niinkuin ennenkin — se olisi mahdotonta. Viime yö oli muuttanut kaiken. He olivat kulkeneet toistensa rinnalla täällä kotonaan ja olleet vaiti — he eivät voineet enää tehdä niin, sittenkuin he viime yönä olivat kääntyneet toisiaan vastaan, katsoneet toisiaan silmiin niinkuin viime yönä, puhuneet suunsa puhtaaksi toisilleen niinkuin viime yönä —.

Ja kuitenkin hän kaipasi Torkildia nyt — toisin kuin koskaan ennen. Oli kuin hän olisi puolittain pelännyt häntä — ja kuitenkin häntä veti hänen puoleensa ennen tuntemattomalla tavalla. Hänestä oli ikäänkuin hänelle tuttujen kasvojen takaa, joita hän luuli miehensä kasvoiksi, olisivat vilahtaneet toiset kasvot — sellaiset, joita Torkild ei ollut koskaan hänelle näyttänyt, ja oli viiltävän tuskallista ajatella, että noita kasvoja hän ei koskaan saisi tulla tuntemaan. Hän tunsi, että oli niin sanomattoman paljon sellaista, mikä olisi voinut olla. Ja nyt se oli myöhäistä.

Pian tulisi se päivä, jolloin nuo monet pienet tehtävät eivät enää odottaisi häntä. Eikä hän luovuttaisi niitä toisellekaan. Ne lakkaisivat olemasta kerrassaan. Tämä heidän kotinsa lakkaisi olemasta — niinkuin epätodellinen lumekuva se hajoaisi ja häviäisi tyhjiin.

Hän meni arkihuoneeseen ja katseli chrysantemumkukkiaan, haisteli niitä ja otti käteensä kukkatertun toisensa jälkeen. Vaaleanpunaisia, ruskeita, keltaisia ja valkoisia — hänellä oli kaikkiaan kuusitoista ruukkua, pistokkaita, jotka hän itse oli kasvattanut kukista, jotka Torkild oli tuonut kaupungista viime syksynä ja toissa syksynä. Ja alhaalla suuressa valoisassa mankelikellarissa olivat hänen ruusunsa ja pelargoniansa hyllyillä, hyasintinsipulit lattialla suulleen käännettyjen laatikoiden alla; pienet pariisilaissipulit hän oli aikonut ottaa ylös hyödettäviksi ensi viikolla. Krookus- ja sinililjaruukut olivat kaivetut puutarhaan ja peitetyt lehdillä, ne olisivat pian tulleet muutettavaksi kellariin. Yläkerrassa hänen makuuhuoneessaan olivat mukulabegoniat sängyn alla kuivassa ja leppoisassa odottamassa omaa aikaansa. Hänellä oli varmaan lähemmäs sata kukkaruukkua, ja näinä vuosina hän oli hoitanut niitä, muuttanut niitä ikkunoista puutarhaan, puutarhasta kellariin ja ottanut ne jälleen esille hyödettäviksi —.

Hän tunsi kipeästi, kuinka tuskalliseksi kävisi jo heidän yhteiselämänsä pelkkien kehysten murtaminen. Ja hän muisti Mary Liedin sanoja — ei hänelläkään ollut halua lähteä pois kotoaan, takaisin vuokrasopukkaan ja konttoriin, vain siksi, ettei hän rakastanut Torkildia enää. Nöyryytettynä ja surumielisenä hän myönsi sen itselleen — Mary oli oikeassa.

Oli lauantai, joten Torkild pääsi konttorista jo kello kolme. Rose seisoi ruokasalin ikkunan luona, kun hän tuli, kääntyi ja vastasi, kun Torkild tervehti, mutta ei voinut katsoa häneen. Kun he olivat istuutuneet pöytään ja Rose ammensi lientä, huomasi hän kätensä olevan epävarman.

Torkild näytti ainakin siltä kuin ei olisi nähnyt sitä. Hän oli hirveän kalpea ja silmänalustat olivat tummat.

"Olen saanut kirjeen Dorikselta tänään", sanoi Torkild äkkiä hillitysti. "Voit lukea sen itse." Hän otti sen esiin ja ojensi Roselle.

vain muutama sana ilmoittaakseni teille, että olen muuttanut päätökseni. Kihlaukseni Jensin kanssa on lopussa, ja minä olen nyt matkalla Pariisiin. Olen nimittäin saanut kerrassaan loistavan tarjouksen itseltään madame Lappalaiselta ottaa valmistaakseni oppilaita, jotka tulevat laulamaan hänen johdollaan, ja voithan ymmärtää, ettei sellaista tarjousta työnnetä luotaan, mutta minun täytyi matkustaa heti. Toista tilaisuutta päästä ulos maailmaan minulle tuskin koskaan tarjoutuu, ja sillä tavalla sitten! Olen niin väsynyt matkasta, etten jaksa kirjoittaa enempää tänä iltana, mutta niin pian kuin olen turvallisesti ja onnellisesti Pariisissa, kirjoitan oikein kunnollisesti ja lähetän sinulle osoitteeni.

P. S. M—me L, on antanut minulle suosituskirjeitä yhdelle ja toiselle, niin että voit olla aivan levollinen puolestani. Hänen kauttaan tulen kai tapaamaan hauskoja ihmisiä, pääsen taiteilijapiireihin ja niin poispäin. Ajattele kuinka olen iloinen! S—a.

    P.S. Sinua minä saan kiittää tästä, ja voit uskoa että teen sen.
    Jos et sinä olisi ollut niin kiltti ja antanut minulle niitä
    rahoja, en olisi voinut matkustaa. Kiitos siis vielä kerran!
    S—a."

"Tiedän hänen tutustuneen madame Lappalaiseen Kööpenhaminassa viime vuonna", sanoi hän. "Hän kertoi siitä paljonkin." — Ja kun Torkild ei vastannut, jatkoi Rose: "Että tuo kihlaus on lopussa, lieneekin ehkä parasta. Minä en saanut sitä vaikutusta, että hän todellisuudessa olisi ollut kovinkaan mieltynyt sulhaseensa —."

"Ei kai hän ole voinut olla, koska kerran on hylännyt hänet Pariisin-matkan vuoksi. Mikäli —" Torkild vaikeni, ja heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi. Rose katsoi toisaalle lausuessaan:

"Eikö sinulla ole Pariisissa ketään tuttavia nykyään, joille voisit kirjoittaa ja pyytää heitä huolehtimaan hänestä vähän?"

"Ei." Hetken perästä Torkild sanoi: "Voisihan tietysti kääntyä konsuliviraston puoleen ja pyytää heitä ottamaan vähän selkoa siitä, millaisten ihmisten luo hän tulee asumaan — pyytää heitä toimittamaan hänelle kunnollisen asunnon ja niin edespäin. Mutta ajattelen kuitenkin antaa sen olla, kunnes saan häneltä lähempiä tietoja —."

"Tiedätkö mitä minä ehdottaisin sinulle", sanoi Rose äkkiä. "Sinä, jolla ei ole ollut mitään kesälomaa tänä vuonna — etkö voisi saada vähän vapaata, joulun tienoissa esimerkiksi, ja matkustaa sitten sinne itse?"

"Ensiksikään en voi saada lomaa", Torkild pudisti päätään. "On liian paljon tehtävää nykyään. Olinhan poissa koko paljon isän kuolemankin tähden. Toiseksi minulla ei ole rahoja. Annoin Dorikselle kuusisataa kruunua ennen hänen lähtöään — avustukseksi morsiusvarustuksiin. Muuten olisin nimittäin ehdottanut, että sinä matkustaisit sinne —."

"Sinun olisi ollut hyvin hyvä päästä vähän lomalle, arvelen minä.
Itsesikin vuoksi", sanoi Rose hiljaa.

He nousivat pöydästä ja menivät arkihuoneeseen, minne palvelijatar oli asettanut kahvitarjottimen.

Oli jälleen iltapäivä, ja heidän oli tavallisuuden mukaan istuttava arkihuoneessa. Torkild ei ottanut kirjaa, eikä Rose ollut tuonut ompelusta mukanaan.

He joivat kahvinsa ja polttelivat eivätkä puhuneet keskenään — ja sitten Rose vei pois kahvitarjottimen kuten aina muulloinkin. Kun hän palasi, seisoi Torkild ikkunan luona.

Rose meni hänen luokseen, pani kasvonsa hänen olkapäälleen ja puhkesi itkuun.

Torkild pani käsivartensa hänen ympärilleen. Mutta kun Rosen nyyhkytys vähän vaimeni, sanoi hän hiljaa ja lujasti:

"Mitä on ollut, sehän ei voi jatkua", sanoi Torkild äskeiseen sävyyn. "Mitä sanottiin ja mitä tapahtui eilen illalla, sitä ei kai kumpikaan meistä voi unohtaa."

"Silloin sinä saat päättää", sanoi Rose hiljaa ja epätoivoisena. "Minä luulen, että se merkitsee enemmän sinulle kuin minulle."

"Niin tekee." Torkild tarttui häneen hellävaroin ja talutti hänet tuoliin. Sitten hän istuutui itse häntä vastapäätä.

"Sanonko sinulle miksi? Miksi kaikki aina naimisiinmenostamme asti on merkinnyt minulle enemmän kuin sinulle —."

"Ei, ei se vain siitä tule, Rose. Taikka, minä olen ollut paljon tunteikkaampi, kuten sanot, koska olen tiennyt, että vastuu kaikesta oli minulla yksin. Sillä oikeastaan olin selvillä jo ennen kuin menimme naimisiin, kuinka hatarasti harkittu koko asia oli —.

"Kun sinä menit kihloihin minun kanssani, katsos, ymmärsin minä todellisuudessa hyvin, ettei sinun tunteissasi minua kohtaan ollut tapahtunut mitään äkillistä muutosta. Niin ei ollut — sinä vain toivoit, että olisi ollut niin. Sillä sinä olit niin tyytymätön siihen, millaiseksi elämäsi oli muodostunut, ja kaipasit niin kiihkeästi muutosta, että lopulta kuvittelit sen tulleen —."

"Kun minä silloin sanoin rakastavani sinua — ja minä uskoin sen itse — sinä et siis silloin uskonut sitä? Tai tiesit minun pettävän itseäni —."

"Niin, katsos, enhän tiennyt sitä niin varmasti kuin nyt siitä puhun. Se oli vain vaistomaista — minä en tuntenut onnea minään luonnollisena seuraamuksena, tunsin sen vain mahdollisuutena — ainoana, mikä minulle oli tarjoutunut tai koskaan tarjoutuisi. Voittaakseni sinut kokonaan omakseni, tarkoitan. Minähän rakastin sinua niin äärettömästi, senhän tiedät. — Ja minä uskoin, että ehkä sitten, kunhan tulimme naimisiin —.

"Jos olisin luottanut siihen, että sinä rakastit minua silloin, olisivat asiat ehkä menneet toisin. Sillä jos minulla ei olisi ollut tuota ikuista pientä epäilystä — tai pelkoa — sisimmässäni — niin ei minusta ehkä olisi koskaan tullut sellaista, jota sinä sanot niin herkkätunteiseksi. Se on kai totta, mitä sinä illalla sanoit — jonkunlainen sairaalloinen vietti on ajanut minua kerran toisensa jälkeen repimään ylös ja katsomaan, oliko se juurtunut. Vaikka tiesin hyvin, ettei mikään voi juurtua silloin —.

"Kaikki ne vuodet, joiden kuluessa olin rakastanut sinua turhaan, olivat näet tehneet vaikutuksensa minuun. Itse asiassa on minulta varmaan aina puuttunut itseluottamusta, milloin jotakin ratkaisevaa on ollut kysymyksessä. —"

"Mutta Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Entä ne ajat, joita meillä sentään on ollut toisinaan — jolloin kaikki oli ikäänkuin sopusointuista välillämme — ja silloin oli ainakin minulla se vaikutelma, että sinä olit täysin onnellinen. Ja minusta tuntui itsestänikin sillä hetkellä, että minä myös olin onnellinen — ja että rakastin sinua. Oletko unohtanut sen?"

"Ah en. En ole unohtanut. Niin, minä olin onnellinen väliin. Mutta en koskaan niin, että olisin itse tullut siitä vakuutetuksi. Siitä, että nyt omistin sinut kokonaan, ymmärräthän. Vastavaikutus seurasi sitten aina ennemmin tai myöhemmin. Tunsin otteeni sinusta heltiävän."

"Minä tiedän sen", sanoi Rose hiljaa. "Sitä minä juuri tarkoitin, kun sanoin tahtovani tulla toisenlaiseksi. En tiedä — luulen sen olleen jonkinlaista henkistä turtumusta — velttoutta minun puoleltani. Joka kerta kun et sinä tehnyt meidän yhteiselämäämme iloiseksi ja juhlavaksi minulle — niin en minä tehnyt mitään sen säilyttämiseksi, mitä oli voitettu. Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että nyt tahdon minäkin panna kaiken voimani liikkeelle, jotta sinä tulisit onnelliseksi minun kanssani —."

"Minä ymmärrän. Mutta sitä sinä et olisi voinut, Rose." Rose huomasi tuskan pistosta tuntien, että Torkild puhui siitä kuin sellaisesta mahdollisuudesta, jota ei koskaan tultaisi koettamaan. "Voi kyllä tahtoa hoitaa sitä, mikä on hallussa, käyttää sitä ainesta, mikä on saatavilla. Mutta ethän voi luoda itsessäsi mitään tyhjästä. Ainoa, mistä minä välitän maailmassa, on se, että sinä rakastaisit minua — ja sitä minä en ole voinut saada aikaan."

"Mutta jos minä siis valitsen sen että jään luoksesi", sanoi Rose hitaasti, "— niin sinä et tule onnelliseksi siitä? Sinä kiusaat itseäsi ja minua epäilyksillä ja kysymyksillä — lausutuilla ja lausumattomilla. Sinulla ei ole mitään luottamusta meidän tulevaisuuteemme?"

"Minulla ei ole luottamusta itseeni. — Kuten sanoin, Rose, sinä saat päättää. Minä en uskalla ottaa vastuulleni että jatkamme tällä tavalla. — Toisinaan minusta tuntuu, että minä taidan olla vähän hullu", sanoi hän hiljaa. "Voisi luulla, että me olemme vähän hulluja koko minun sukuni —."

"Kaikki nuo pienet seikat, joiden ajattelin sitovan sinut kotiimme — joista ajattelin sinun pitävän — puutarha ja taloudenhoito ja sellainen. Minähän tiesin sinut sellaiseksi, että kaikki tuollainen tulisi sinulle rakkaaksi ja tuottaisi sinulle huvia. Mutta kun näin sinun niin kokonaan uppoutuvan siihen, kiusasi se minua — ainakin toisin ajoin. Minusta tuntui kuin sinä olisit tahtonut täyttää sillä jonkun pohjattoman tyhjyyden. Minä näin kyllä, kuinka kauniiksi koti kasvoi ympärilläsi. Mutta minä en tuntenut meidän kahden kasvavan yhdeksi. Ja silloin —."

"Oliko sinulla sellainen tunne silloinkin, kun minä odotin pikkupojua?" kuiskasi Rose.

"Minä matkustan luotasi joksikin ajaksi, Torkild. Matkustan Britenin luo — hän on kutsunut minua niin usein. Ja jos sinä lähetät minulle sanan, niin palaan takaisin luoksesi. Muista se. Ja muista, että minä pidän sinusta, oman luontoni tapaan. Ja että minä olen täysikasvuisempi nyt kuin naimisiin mennessämme. Minä tiedän ehkä nyt hiukan siitä, mikä on vaarallista sekä minun että sinun luonteessasi. Ja jos pyydät minua tulemaan takaisin, niin tulen vilpittömästi haluten tehdä parhaani — viimeisestä mahdollisuudesta, kuten sinä sanot."

Rose nousi seisomaan, Torkild samoin, ja Torkild tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä. Rose tarttui Torkildin päähän, veti sen alas puoleensa ja suuteli hänen kasvojaan, mutta ne olivat kuin surusta ja väsymyksestä lakastuneet, ja ne pysyivät elottomina hänen suudellessaan.

Torkild harhaili alakerran huoneissa. Oli kuin hänen aivonsa olisivat olleet tyhjät ja sydän halvautunut.

Kerran hän tajusi, että hän seisoi ruokasalin ikkunan luona ja katsoi ulos. Aurinko oli juuri laskemassa pihamaan takaisen kummun taakse, voimakas keltaisenpunainen valo virtasi hänen kasvojaan vasten. Se näytti suurelta tuliroviolta. Pienet, harvat kuuset häipyivät näkymättömiin tulenhehkuun, ikäänkuin nekin olisivat palaneet roviossa. Ja heikossa iltatuulessa läpätti lippunuora tankoaan vasten kumpareella. Pieni ääni, johon hän ei tavallisesti kiinnittänyt huomiota, koska se kuului melkein aina, voimakkaampana tai heikompana, niinkuin nuoran oli ollut tapana rapsahdella yötä ja päivää niin kauan kuin he olivat täällä asuneet.

"Nyt se on lopussa", kuiskasi hän hiljaa itsekseen. Ja hän ihmetteli, ettei hän kärsinyt enemmän. Mutta oli kuin hän ei olisi jaksanut tuntea mitään enää.

XII.

Sama turtunut, kohmettunut tunne pysyi Torkildilla yhä edelleenkin. Kun Rose matkusti Ruotsiin ja he sanoivat toisilleen jäähyväiset kotona, ei se tuntunut hyvästijättämiseltä ainaiseksi. He olivat rauhallisia molemmat; Rose näytti miltei iloiselta ja luottavaiselta. Ja samanlaisena hän seisoi vaununikkunassa Lillestramin asemalla nyökyttäen hänelle, ja Torkild tervehti hatullaan ja huiskutti nenäliinallaan, kun juna vieri pois, ja kaikki tuntui niin epätodelliselta — tai oli niinkuin hän olisi ollut puoleksi huumautunut eikä voinut tuntea kipua.

Vasta kotiin ajaessaan hänelle selkeni. Rose oli todellakin poissa, hän ei ollut kotona talossa, ehkä ei tulisi sinne koskaan enää. Ja hän oli itse lähettänyt hänet luotaan —.

Nyt se kävi äkkiä järjettömäksi, mielettömäksi. Hänhän oli menetellyt hullun tavoin. Hän kirjoittaisi ja kutsuisi hänet takaisin — kirjoittaisi heti tänä iltana. Tulevaisuus — hän työnsi luotaan kaikki ajatukset siitä — hän tiesi vain, että hänen täytyi saada Rose takaisin. Kotiin tultuaan hän meni suoraan ylös Rosen huoneeseen, haparoi pimeässä hänen vuoteensa luo ja heittäytyi sille. Peitteellä oli pieni kokoontaitettu vaatekappale, ohut ja pehmeä, joka tuoksui heikosti Rosen ruumiilta — se oli hänen yöpaitansa. Torkild upotti kasvonsa siihen:

"Sinä saat kyllä tulla takaisin pojusi luo, Rose hyvä — hän ei voi olla ilman sinua —."

Mutta kun hän oli mennyt makuulle, alkoivat hänen ajatuksensa kiertää ikuista erämaavaellustaan läpi heidän entisyytensä ja tulevaisuutensa —.

Päivät kuluivat. He kirjoittivat toisilleen koskettelematta eron kysymystä; molemmat kirjoittivat kuin olisi Rose ollut vain tavallisella vierailulla. Torkild kertoi Doriksesta, jolta hän oli saanut useampia pitkiä kirjeitä; Doris oli hyvin ihastunut Pariisissa-oloonsa, asui erään professorinlesken luona, hänellä oli paljon tehtävää, mutta hän sai myöskin paljon kutsuja; hän oli tutustunut useihin rakastettaviin ihmisiin, sekä ranskalaisiin, suomalaisiin että muihin ulkomaalaisiin.

— Olivathan he molemmat ajatelleet samaa, tokko Doriksen Pariisin-matkan laita oli niinkuin hän kertoi, vai eikö se ollut enemmän tai vähemmän sepitettyä. Olipa Torkild ajatellut sellaistakin mahdollisuutta, ettei Doris ollut lainkaan matkustanut Pariisiin. Mutta kun hänen kirjeensä nyt saapuivat niin tiheään, oli hän mielelläänkin taipuvainen uskomaan kaiken mitä Doris kertoi. Tuntien itsensä kuolemanväsyneeksi ja painautuneeksi ei hän jaksanut ajatella, että hänen pitäisi saada vielä lisää kuormaa kannettavakseen tai ottaa sisarensa asiat hoidettavakseen.

Hän kirjoitti myös siitä, kuinka näppärä Agnes, palvelijatar, oli, ynnä Rosen kasveista, joita hän, Torkild, hoiti. Ja yhden ainoan kerran hän, tykyttävin sydämin ja polttavin poskin, rohkeni kirjoittaa: "pariisilaishyasinttejasi en ole vielä ottanut ylös; tahtoisin mielelläni niiden olevan kukassa, jos tulet kotiin jouluksi."

Eräänä aamuna pukeutuessaan näki hän ankaran yskänkohtauksen jälkeen, että hänen sylkemässään limassa oli verta. Ei paljoa, ainoastaan joku pieni punainen viiru. Mutta kun hän tahdottomasti vei nenäliinan suulleen ja katsoi siihen jälkeenpäin, oli siinä pari pientä heleänpunaista täplää.

Hän pani sen vesivatiin, nouti karboolivettä lääkekaapista Rosen huoneesta ja kaatoi sitä nenäliinalle ja toalettiämpäriin — varovaisuudesta palvelijattaren vuoksi. Sitten hän pukeutui valmiiksi, meni alas ja joi kahvinsa ja lähti sitten konttoriin.

Hän tunsi omituista karmivaa tunnetta ruumiissaan. Nuo pienet veripilkut — eihän niiden tarvinnut merkitä mitään. Ja ne voivat merkitä kuolemaakin.

Hän tunsi kummallisen henkäyksen käyvän lävitseen — ikäänkuin hän olisi tullut lähelle suunnatonta kylmyyttä. Hänen täytyi ajatella metsässä olevaa suurta jäähuonetta, jonka ohi hän oli usein kävellyt Rosen kanssa kesällä. Kylmää henkäystä, joka siitä lehahti heitä vastaan. Torkild hymyili itsekseen tuolle ajatukselle.

Kuolema — hän ei sitä pelännyt, sen hän tiesi nyt, kun se äkkiä tuli hänelle todellisuudeksi. Se oli vain kovin kummallista.

Hän muisti epätoivoisten nuoruusvuosiensa kuolemankuvitelmia. Hänelle selveni äkkiä, ettei hän kai ollut koskaan tarkoittanut totta haaveksiessaan päiviensä päättämistä —. Noissa hentomielisissä, alakuloisissa unelmissa ei ollut jälkeäkään kuoleman todellisesta vakavuudesta. Mieli pehmeästi tuuditettuna tunnelmoivaan itsesääliin ei varmaan kukaan ihminen voinut mennä kuolemaan.

Hän muisti niitä kertoja, jolloin oli nähnyt sen. Silloin kun hänen äitinsä ampui itsensä. Siinä oli se kauhu — se hirvittävyys, että ihminen tuomitsi oman elämänsä menetetyksi. Hän muisti rouva Wegnerin kuoleman — hänen surunsa siitä, että täytyi jättää elämä. Hän oli ymmärtänyt koota aarteita maan päällä, ja hänen sydämensä oli kiintynyt niihin. Mutta hän oli kuollut rohkeana ja toivorikkaana. Sillä jokaisen ihmisen jälkeen jäävät hänen tekonsa elämään, ne eivät koskaan häviä, vaikkakaan ei kenenkään olisi suotu tutkia, miten ne jatkuvat edelleen, kunnes kohtaavat toisten tekoja, yhtyvät niihin, muuttuvat siitä, mutta eivät koskaan lakkaa vaikuttamasta. Ja rouva Wegner saattoi teoistaan tuntea kuolevansa Herrassa — rakkaudessa ja kauneudessa ja kunniassa — siinä, jolle useimmat ihmiset tahtoisivat herruuden elämässä, mutta johon vain voimakkaimmat kykenevät. — Ja hän muisti isänsä kuoleman — kuinka hän armeliaasti sai nukahtaa pois elämästään. Hänen teoilleen oli parempi, mitä pikemmin ne painuivat pohjaan ihmisten tekojen virrassa, huuhtoutuen, sekoittuen tuntemattomiksi.

Ja nyt oli ehkä hänen oma vuoronsa kuolla. Hänen tekonsa — niiden ajatteleminen se hyydytti häntä. Suurta jälkeä ei kai hänen elämästään jäisi elämään. Kuolema peittäisi hänet niinkuin jäävirta liukuessaan peittää hedelmättömän paaden. Jos se oli välttämättömyys —, no niin, hän tiesi tunnossaan kykenevänsä kohtaamaan sen ilman pelkoa, näkihän hän nyt itsekin alistuvan surumielisesti, että oikeastaan oli kaikki elämässä ollut hänelle yhdentekevää, paitsi yhtä ainokaista naista. Ja sentähden oli vain oikeudenmukaista, että hän oli tarpeeton ihminen.

Alati, kautta vuosien oli hänellä ollut vain yksi ainoa päämäärä elämälleen — voittaa omakseen se nainen, joka merkitsi onnea hänelle. Merkitsikö hän onnea tuolle naiselle — hänen täytyi nyt tunnustaa, ettei hän ollut sitä koskaan kysynyt. Luonnollisesti olisi hän mielellään halunnut tehdä toisenkin onnelliseksi, sillä sehän oli yhtenä edellytyksenä hänen omalle rauhalleen. Mutta hänhän tiesi tahtoneensa Rosen omakseen; vaikka he olisivat tulleet siitä onnettomiksikin, olisi hän halunnut hänet omakseen silläkin hinnalla. Niin, todellisuudessa hänen oli aina täytynyt tietää, ettei toisin voinut käydä kuin oli käynyt — Rosen vastarinta kautta vuosien todisti sen; hänessä ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut kutsuvasti itse Rosen elämänvaistoon. Hän ei ollut se mies, jonka rinnalla Rosen oli tultava naiseksi ja äidiksi. Kun hän siis vihdoinkin sai hänet, niin oli kai vain luonnon järjestyksen mukaista, että Rose näivettyi eläessään hänen kanssaan ja he molemmat tunsivat itsensä onnettomiksi —.

Hän oli tajunnut sen kauan sitten tavallaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että jollei tätä olisi tullut, olisi hän pian pyytänyt Rosea palaamaan luokseen. Hänellä ei olisi ollut enempää uskoa tulevaisuuteen, hän ei olisi tosi mielessä odottanut heidän yhteiselämänsä tulevan syvemmäksi, rikkaammaksi — mutta hän olisi tahtonut jatkaa sitä. Hän olisi ajatellut: saakaamme lapsia, katsokaamme, eikö silloin käy paremmin, ehkä lapset voivat rakentaa sillan sen kuilun yli, jota ei voida täyttää. Hän olisi tiennyt, että hänen rinnallaan ei Rose tulisi koskaan kokemaan puolison onnea, ja hän olisi ajatellut — hän on tuntenut hiukan rakastajattaren onnea, ja kun hän saa tuntea äidin onnea, niin ehkäpä hän on tyytyväinen siihen.

Niin, hän oli mielessään lujasti päättänyt kutsua Rosen takaisin, aina siitä saakka kun tämä lähti matkalle —.

Nyt oli kohtalo tehnyt ratkaisun hänen puolestaan. Nyt hänen täytyi päästää Rose vapaaksi. Ja siinä uudessa, jäätävässä ilmassa, jota hän tulisi hengittämään, täytyi hänen löytää voimaa sen jaksamiseen.

— Hän ei voinut estää hentomielisiä, hekumallisen surunvoittoisuuden täyttämiä näkyjä kohoamasta esiin. — Rose tuli hänen kuolinvuoteensa luo —. Vielä kerran hän saisi luvan puhua Roselle äärettömästä rakkaudestaan. Ja silloin Rose ehkä vihdoin ymmärtäisi, kuinka hän oli pitänyt koko hänen sieluaan alati omissa pienissä, kovissa käsissään.

Miehen oli pidettävä sielunsa omissa käsissään. Hänen oli tehtävä itselleen tili siitä, miten hän sen käytti. Elikö hän niin, että hänen sielustaan jäisi jäljelle elävää voimaa, kun hänen oli kuoltava. Vai peittäisikö vain jää hänen elämänsä, kun se sammui.

Se hänen oli nyt koetettava oppia, tultuaan lähelle ikuista kylmyyttä. Hän sai oppia luopumaan Rosesta — niinkuin hänen oli luovuttava kaikesta, josta hän ei voinut tehdä mitään kaunista ja hyvää. Hänen täytyi oppia elämään elämäänsä nuhteettomasti ja oikeamielisesti, koska nuhteettoman ja oikeamielisen ihmisen elämä ei ole koskaan eletty turhaan — jotta hän kerran voisi kuolla niinkuin Rosen äiti oli kuollut, jos elämä tällä kertaa annettaisiin hänelle takaisin — lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.

Konttorista hän meni tohtori Meyerin luo. Lääkäri kutsui vikaa kärkikatarriksi; sitä oli molemmissa keuhkoissa, mutta ei pahasti, ja hän neuvoi Torkildia laittautumaan parantolaan niin pian kuin suinkin.

— Torkild palasi kotiin päin kuulakkaassa, huurrevalkoisessa talvi-illassa. Ohuen valkoisen pakkas-usvan ikuinen savu leijui kuihtuneenkeltaisten niittyjen yllä pitkin joen rantoja. Taivas oli vielä vaaleanpunainen auringonlaskun jäljeltä.

Hän ihmetteli itsekseen sitä kuulakkaa hiljaisuutta, jota hän tunsi mielessään, kävellessään autiota kotiaan kohti.

Illalla hän kirjoitti Roselle. Monta kirjettä, jotka hän repi. Se, jonka hän vihdoin lähetti, oli näin kuuluva:

Minä olen nyt lopultakin johtunut sellaiseen vakaumukseen — minä olen kai vajaamittainen ihminen; luulen, että se oli sinun oma terve luontosi, joka alati varoitti sinua minusta — minä en kelvannut olemaan miehenäsi, minun ei tullut saattaa lapsia maailmaan.

Minä valehtelisin, jos sanoisin toivovani, ettemme olisi koskaan menneet naimisiin. Tiedän, että se olisi ollut parempi sinulle, ehkä minullekin — mutta olkoon kuinka hyvänsä, en voi sanoa sitä edes nytkään totuudessa pysyen. Minulla on loppumattoman paljon anteeksipyydettävää sinulta — ehkä tulee se päivä, jolloin katsot suhdettamme sellaisella silmällä, ettet voi antaa minulle anteeksi, vaikka tiedänkin että teet sen nyt. Olisi ainoastaan oikeudenmukaista, jos sinä jonakin päivänä ajattelisit minua katkerin mielin.

Minä en ole mielestäni sellainen mies, jolla on oikeus siittää lapsia. Ja sillä on kaikki sanottu. En uskalla pyytää sinua palaamaan luokseni, kun koko avioliittomme on vain omiaan näivettämään sinun luontoasi. Minä rakastan sinua yhtä syvästi kuin olen aina rakastanut, mutta olen johtunut katsomaan rakkauttani sinuun hyvin itsekkääksi tunteeksi. Kun minulla itselläni on sellainen tunne, tiedän vähemmän kuin koskaan pystyväni voittamaan sinun rakkauttasi omakseni. Ja niin ollen en tahdo sinun enempää kuin itsenikään vuoksi, että jatkaisimme yhdyselämäämme enää. Minä matkustan pois joksikin ajaksi. Kirjoitan sinulle uudesta olinpaikastani — onhan koko joukko käytännöllisiä seikkoja järjestettävä, ja kaiken täytyy luonnollisesti käydä niinkuin sinä tahdot — jos esim. tahdot saada laillisen eron j.n.e.

Tuntuu miltei naurettavalta sanoa, että toivon sinulle kaikkein parhainta maailmassa, kun tiedän itse tuhonneeni elämäsi parhaimman ajan. Mutta minulla on sellainen tunne, kuin voisin antaa oman elämäni sinun onnesi hyväksi. Ja että minä teen tämän, on minulle melkein kuolemaakin pahempi, ja minä tiedän, että sinä tulet kärsimään siitä, mutta minä teen sen, koska uskon, että jos palaisit takaisin luokseni, asiat kävisivät paljon pahemmiksi.

Hän luki sen läpi. Se tuntui kyllä jokseenkin viheliäiseltä hänen omasta mielestään. Mutta olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei voinut sanoa Roselle. Ja juuri se hänen oli ensimmäisenä opittava, että vaikenisi sellaisesta, jota hänellä ei ollut oikeus uskoa Roselle, vaikka puhuminen olisi tuntunut hänestä itsestään kuinkakin suurelta lievitykseltä.

Ja hän oli väsynyt ja tahtoi saada sen tehdyksi. Siispä hän lähetti kirjeen.

Parantolaan hän oli päättänyt olla menemättä. Ensinnäkin, koska Rosen ei pitänyt saada tietää hänellä olevan vikaa rinnassa. Se olisi Rosen silmissä merkinnyt liian helppohintaisen marttyyri-sädekehän hankkimista. Sangen todennäköisesti olisi Rose silloin tullut hänen luokseen välittämättä hänen vastustuksestaan tai suostumuksestaan. Ja sitten lisäksi — jollei hän voisi tulla niin terveeksi, että sietäisi tavallista elämää, jos hänen pitäisi hoitaa itseään raihnaana, niin saivat asiat mieluummin mennä toista tietä.

Sentähden hän matkusti, saatuaan neljän kuukauden loman, erääseen Gudbrandinlaakson talonpoikaistaloon, jonka omisti eräs hänen tuttavansa. Hän oli siellä pari kuukautta, eläen tavallisen terveesti ja järkevästi, ottaen osaa talontöihin, metsästellen ja tehden hiihtoretkiä tunturille. Hän sylki verta pari kertaa ensi viikkoina, mutta varsin lyhyen ajan kuluttua hän tunsi tulevansa terveeksi, niin että palaavat elinvoimat suorastaan kareilivat hänen ruumiissaan.

Kun sinä kerran tahdot niin, saa siitä luonnollisesti tulla jäähyväiset. Minusta se on karvasta, mutta en kanna kaunaa sinulle — en nyt ainakaan. Tulenko myöhemmin niin tekemään, kuten sanot, sitähän en voi tietää. Mutta toivon, ettei koskaan niin kävisi. Rakas ystävä — en minäkään voi mukautua sanomaan, että toivon sinun tulevan onnelliseksi, koska tiedän, ettet usko sitä itsekään. Mutta toivon sinun saavan mieleesi rauhan ainakin ensi aluksi.

Kun sen kuitenkin on oltava lopussa, niin lienee parasta, että avioliittomme purkautuu ulkonaisestikin. Luonnollisesti otan vastaan sinun avustustarjouksesi, mutta en tarvitse niin paljoa kuin sinä mainitset, ja sinun tulee tietää, etten tahdokaan sitä; tunnenhan olosuhteesi. En tietystikään tahdo myös mitään kauemmin kuin siihen saakka, kunnes saan itse työtä, mutta siihen saakka otan sen vastaan kiitollisena.

Pyydän sinulta yhtä asiaa. Huolehdi siitä, että joku hoitaa kukkiani. Ne ovat minulle niin eläviä, että minusta tuntuisi pahalta, jos ne joutuisivat turmiolle hoidon puutteessa. Etkö luule, että Inga Vik ja rouva Stranden, ehkä myöskin rouva Norby ottaisivat joitakin niistä? Kun saan oman asunnon, otan myös itselleni niin monta kuin saan sopimaan.

    Minusta on niin sanomattoman ikävää, että loppu oli tällainen.
    Ja minä ajattelen, kunpa pikku poikamme olisi elänyt; minä suren
    häntä niin kovin. Olen ajatellut häntä joka päivä näinä vuosina.
    Mutta sinä olet varmaan oikeassa — nyt se olisi liian myöhäistä.

Maaliskuussa, kun ilmaan tuli kevääntuntua, matkusti Torkild Berittjernin karjatalolle ja oli siellä aina pääsiäisen sivu, jolloin hänen lomansa loppui.

Hän palasi työhönsä ahavoituneempana kuin oli koskaan eläessään ollut — ja hän tiesi itse olevansa ruumiiltaan ja sielultaan terveempi kuin mitä hän oli tuntenut olevansa milloinkaan ihan ensimmäisen avioliittokautensa jälkeen.

XIII.

Pari kuukautta paluunsa jälkeen, lopulla kesäkuuta, tapasi Torkild konttoriin tullessaan kirjeen. Käsiala tuntui hänestä tutulta, mutta hän ei voinut kuitenkaan muistaa, kenen se oli. Avattuaan sen hän suunnattomaksi hämmästykseen näki sen olevan Akselilta. Se kuului:

En odotakaan muuta kuin että tämä kirjeeni tuntuu sinusta kovin yllättävältä, enkä voi aavistaa otatko sitä huomioosi. Ei johdu mieleenikään pyytää sinua unohtamaan, mitä sinulla on minua vastaan, mutta tahdotko siitä huolimatta suoda minulle tilaisuuden tavata sinua? Siitä tulee näet viimeinen kerta, koska olen saanut toimen erään englantilaisen kaivosyhtiön palveluksessa Chilessä — S:ta Teresa-nimisellä paikkakunnalla Bolivian-puoleisessa rajavuoristossa. Lähden ensi sunnuntaina matkalle Buenos Airesiin, ja on kai hyvin epätietoista, näenkö Norjaa enää koskaan.

Jos voisin saada puhutella sinua ennen lähtöäni, olisin sinulle hyvin kiitollinen. Olin ajatellut, että jos sinulle sopii, niin voisimme siinä tapauksessa tavata toisemme Holmenkollenin urheilumajalla kello 7 huomisiltana tai jonakin muuna iltana. Siellä on harvoin monta ihmistä arkipäivinä. Tahdotko siinä tapauksessa soittaa minulle (emäntäni puhelin on 180 018) ja antaa tiedon.

Torkild istui hetken aikaa katsoen kirjeeseen. Sitten hän soitti ilmoitettuun numeroon:

"Tahtoisitteko sanoa insinööri Christiansenille terveisiä, että hänen veljensä tulee olemaan Urheilumajalla huomenillalla puoli kahdeksan ajoissa."

Kun Torkild seuraavana iltana lähestyi Urheilumajaa, näki hän jo alas mäelle Akselin istuvan verannalla. Torkildin tullessa portaita ylös nousi veli paikaltaan ja tuli häntä vastaan. Hän oli hämillisen ja alakuloisen näköinen, ja hän ojensi vähän kättään, mutta näytti puolittain odottavan, ettei Torkild tarttuisi siihen. Mutta toinen puristi sitä, ja mitään sanomatta he menivät Akselin pöydän ääreen. Pöydällä oli pullo punaviiniä ja kaksi lasia. Aksel aikoi kaataa toiseen.

"Ei kiitos." Sitten tuntui Torkildista itsestäänkin vähän naurettavalta osoittaa täten arvokkuuttaan olemalla juomatta veljen kanssa, jonka vuoksi hän lisäsi: "Minua janottaa, minun täytyy saada nyt puolikas olutta."

Syvällä heidän alapuolellaan väikkyi vuono kirkkaana ja sinisenä, pienten valkoisten purjeiden täplittämänä. Se näytti ikäänkuin pullistuvan pingoitetun vaatteen tavoin metsäisten rantojensa välissä. Kaupungin yllä vuonon perimmäisessä pohjukassa oli kevyttä vaaleaa auerta, mutta sitä paartavat matalat harjut näkyivät selkeinä. Pienet huvilat hohtivat tummanvihreässä kuusikossa pienten kultaisten pelinappuloiden lailla ilta-auringon valaessa rinteille paistettaan.

"Olen istunut ja katsellut tätä", sanoi Aksel hillitysti. "Kuinka äärettömän kaunista täällä onkaan! Minä ajattelen, että tämä maa — se on sentään minun omani. Enkä kuitenkaan ole koskaan päässyt tänne kiintymään — en koskaan tuntenut itseäni tänne kotiutuneeksi. Olen vain hämäränä aavistuksena tajunnut, että se on ainoa paikka maailmassa, missä minun olisi pitänyt ja missä olisin voinut kotiutua. Ja nyt minä matkustan täältä kai ainiaaksi —."

"No, kai sinä tulet kerran takaisinkin", sanoi Torkild hiukan hämillään. "Eihän nykyaikana Etelä-Amerikkakaan ole —" hän keskeytti, koska se hänestä itsestäänkin kuulosti typerältä.

"En luule. Ehkä vanhaksi tultuani tulen — käymään —." Aksel istui katsellen ulos jonkun hetken. "Kiitos, että tulit", sanoi hän äkkiä hiljaa. "En ollut odottanut sinun haluavan —."

"No, kai minusta sentään olisi tuntunut pahalta, jos olisin saanut kuulla sinun matkustaneen siten maailman ääriin, minun edes tietämättä siitä —."

"Niinpä kai. Sen voin kyllä ymmärtää. Mutta sehän on toinen asia." Aksel hymyili vähän. "Pahintahan siinä oli se, että minä olin käyttäytynyt niin, että se olisi ollut kaikkein luonnollisinta —."

"Älä? Onko hän taas Kööpenhaminassa? Minä sain häneltä kirjeen uudeksivuodeksi ja myöhemmin kortin, joka oli kirjoitettu Café Regencesta. Luulin hänen olevan vielä Pariisissa."

"Silloin sinun pitää olla kiltti ja antaa minulle hänen osoitteensa, niin että saan kirjoittaa. — Me matkustamme nimittäin suoraan Englantiin. — Niin, minulla tulee olemaan häät perjantaina." Aksel katsoi alas.

Sekunnin ajan karmi tyrehdyttävä kauhu Torkildia. Sitten hän malttoi mielensä — sehän oli mahdotonta, jo ajankin vuoksi; eiväthän he vielä olleet laillisesti erossa.

"Se on eräs Agda Waage -niminen nainen", sanoi Aksel äskeiseen tapaan.
"Nuori tyttö, jonka olen tuntenut useat vuodet."

"Niin — silloin voin toivottaa sinulle onnea", sanoi Torkild. Hän tunsi sanovansa sen hiukan väkinäisesti, sillä hänellä oli selvä tunne siitä, että tuo lause ei sopinut tilanteeseen.

"Kiitos", sanoi Aksel. Ja hetken epäröityään hän lisäsi: "Niin — olisi epäilemättä ollut minun puoleltani paremmin ja oikeammin tehty, jos olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan jo ennemmin. — Nyt hän on nimittäin saanut päähänsä, että kun en ole aikaisemmin tätä järjestänyt, niin on se johtunut siitä, etten ole halunnut esittää häntä vaimonani täällä kotimaassa — mutta katson hänen kelpaavan kyllä siellä ulkomailla, missä kukaan ei tunne meitä —."

"Mutta voihan se sujua paremmin kuin joskus itse ajattelen. Siellä vieraassa maassa joudumme tietysti niin paljon olemaan toistemme varassa. Minä tahdon kyllä tehdä mitä suinkin voin. Ja Agda on itse asiassa varsin kiltti — ja pystyvä ihminen ja kerrassaan kelpo tyttö, näetkös."

Aksel kaatoi lisää viiniä lasiinsa ja joi. Sitten hän äkkiä katsoi
Torkildia suoraan silmiin.

"Sinä iltana, jonka kyllä muistat — kun olin Rosen ja sinun luona viimeisen kerran. Silloin tulin suoraan hänen luotaan. Ja hän oli lausunut minulle mitä kiivaimpia soimauksia. Joitakin päiviä aikaisemmin hän oli kertonut minulle odottavansa lasta. Minä sanoin luonnollisesti, että menisimme naimisiin — niin pian kuin mahdollista. Mutta oli yhtä ja toista järjestettävää ensin — raha-asiani, näetkös. Minullahan oli vielä velkaa korkeakouluajalta. Minun täytyi saada hankituksi laina. Tämän minä selitin Agdalle sinä päivänä, ja siitä syntyi kohtaus —.

"— Tämän minä mielelläni halusin saada sinulle sanotuksi nyt, ennenkuin matkustan pois. Jos silloin ehkä voisit ymmärtää —."

"No — kun olin saanut asiani siihen kuntoon, että saatoin perustaa oman kodin varsin vaatimattomaan kaavaan, silloin tulikin Agda ja ilmoitti erehtyneensä. Ja hän sanoi, ettei hän niin ollen tahtonutkaan mennä naimisiin kanssani — hän oli sanonut sen hyvässä uskossa eikä puijatakseen minua avioliittoon. Eikä hän sen jälkeen ole koskaan ottanut puheeksi, että minun olisi mentävä naimisiin hänen kanssaan. — Hän ei ole vailla ylpeyttä, sitä sinun ei pidä luulla —.

"— Ei, hän sanoi sen tapahtuneen vain lapsen vuoksi, kun hän silloin oli niin intohimoisesti vaatinut, että minun oli laillistutettava suhteemme sinä silmänräpäyksenä. Ja se on kyllä totta, ja hän teki siinä aivan oikein minun mielestäni. — Hän on hyvä ihminen ja tietää mitä se merkitsee, sillä hän on itse avioton lapsi. Hänen isänsä on menetellyt, kuten eräät ihmiset sitä kutsuvat — kunniallisesti: maksanut kolmekymmentäviisi kruunua hänen elatuksestaan kunnolliselle käsityöläisperheelle, kunnes tyttö tuli viisitoistavuotiaaksi ja jättänyt äidin kulkemaan omia teitään. Tämä on nyt kuollut — mentyään sitä ennen ihan karille. Kun kuolema teki hänessä tuloaan, kirjoitti Agda isälleen, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja pyysi apua — hän oli silloin seitsemäntoista vanha ja oli ollut aikaisemmin asiatyttönä Steen & Stramillä ja kulki nyt neulomatuvassa. Silloin hän sai kaksikymmentä kruunua ja raa'an kirjeen, jossa mies muun muassa antoi hänen tietää, että kaiken mitä hän oli tehnyt tytön hyväksi, hän oli tehnyt, vaikkei uskonut olevansa hänen isänsä. —

"Tämä minun korkeastikunnioitettu tuleva appeni on vanha konsuli Vandamm Bergenistä, — hän, joka omistaa Monplaisir'in, tiedäthän. Muistatko, että tapasimme erään hänen tyttäristään, joka on naimisissa ratsumestari Helenin kanssa, Rammsilla tanssiaisissa useita vuosia sitten. Muistan, että sinä pidit häntä sangen kauniina. Agda on huomattavasti hänen näköisensä — he ovat jokseenkin samanikäisetkin. —

"Hän oli eräässä käherrysliikkeessä samassa talossa, missä minun konttorini oli, Agda nimittäin, ja siten me tutustuimme. — Eräänä päivänä päivälliselle mennessäni tapasin hänet portaissa, ja me menimme kaupungille yhtä matkaa. Hän oli kovin järkytetty, ja kun tulimme puistoon, vei hän minut mukanaan yksinäiselle käytävälle, ja siellä hän rupesi itkemään. Hänen sisarpuolensa, rouva Holen, oli ollut pesettämässä ja värjäyttämässä tukkaansa, ja Agda oli palvellut häntä. Sitten hän oli tullut tyytymättömäksi ja ollut hyvin epämiellyttävä ja töykeä Agda-raukkaa kohtaan. Silloin hän kertoi minulle noista perhesuhteistaan.

"Sen jälkeen minusta tuli Agdan rakastaja. — Ennen me olimme vain hiukan hakkailleet, kävelleet yhdessä ja olleet kahvilassa yhden ainoan kerran —."

"Tämä tapahtui vasta syksyllä samana vuonna, jolloin sinä olit mennyt naimisiin." Aksel istui hetken leuka käsien varassa.

"Tiedän kyllä hyvin, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin hänen kanssaan jo silloin kaikesta huolimatta. Kun olin sanonut pitäväni hänestä — niinkuin teinkin ja teen vieläkin. Olisihan se ollut paljon parempi, sillä se olisi ollut ainoa oikea menettelytapa. Nythän hänen täytyy arvostella minun tunteitani toisella tavalla —.

"— Ja sitten tiesin vielä koko ajan, että sydämessäni tulisin tuntemaan aina olevani sidottu Agdaan — mitä tapahtuisikin ja mitä tekisinkin — en olisi koskaan voinut tuntea muuta kuin että Agda oli saanut minun sanani —."

"Hänkin löi minua kasvoihin", sanoi Aksel lujasti ja rauhallisesti. "Sentähden minä nyt matkustan. Sillä minä mielestäni tulin ikäänkuin ulosajetuksi —."

"Aivan oikein hän siinä tekikin", sanoi Aksel äskeiseen tapaan. "— Luulin sinun tietävän sen. Minusta tuntui, että minun täytyi — koettaa selittää käytöstäni sinulle, mikäli voin. Sinä tiedät kai, että minä rakastin häntä?"

"Se siinä juuri on ollutkin kamalaa. Minä pidän Agdasta — olen pitänyt kaiken aikaa. Ja kuitenkin tunsin toisinaan häntä kohtaan katkeruutta, joka on niin äärettömän epäoikeutettua, sillä eihän hän sille mitään voi. Hän on ollut kiltti ja hyvä minua kohtaan aina omalla tavallaan — hän on hieman pintapuolinen, ja sitähän hänen on täytynyt olla, muuten olisi elämä käynyt liian raskaaksi. Mutta minä tunsin sen aina — se, mitä voin hänelle antaa, se oli ikäänkuin toisen-luokan rakkautta. Ja että oli olemassa toinen, jota voisin rakastaa aivan, aivan toisella tavalla, niin paljon rikkaammin ja syvemmin ja hienommin. Ja herra varjelkoon — tuntea, että parhaat mahdollisuudet ihmisessä eivät koskaan saa kehkeytyä esiin —.

"— Niin, nythän minä ajattelen vähän toisin, ymmärrätkös. Nyt olen sitä mieltä, että minun tulee voida, antaa Agdalle — ja varsinkin lapsille, jos niitä saamme, ja hänelle äitinä — tunteita, joilla on yhtä suuri inhimillinen arvo —."

He istuivat vaiti ja katselivat vuonolle. Se uinui nyt vaalean sinipunervana valoisassa illassa. Ja verannalle, jossa he istuivat, tuli parvi nuoria, kahden-, kolmentoista ikäisiä tyttöjä — palmikot auenneina, vaatteet ja kengät tomuisina, posket kuumina ja punaisina ja kantamuksittain kukkia ja lehviä sylissä ja selkälaukuista tihkumassa.

"Oi minä ihan kuolen, minun on niin jano", huusivat he kärsimättömästi hälisten.

Yksi jäi seisomaan pystyyn, hänen oli mentävä sisälle tilaamaan. Mutta vei aikaa, ennenkuin he pääsivät yksimielisyyteen siitä, että sen piti olla punaista limonaatia tai sitruunalimonaatia tai inkiväärijuomaa. Vihdoinkin näytti asia ratkaistulta. Tyttönen riensi sisälle.

"Ja sitten yksi kymmenen äyrin suklaa", huusi muuan hänen jälkeensä.
"Kermasuklaata pähkinän kanssa! Muista pähkinä, Margit!"

"Minä uskon, että olen kävellyt ainakin kolme penikulmaa tänään", sanoi yksi.

"Oi kuinka minä olen väsynyt —." Ja lapsukaiset ammensivat laukuistaan orvokkeja ja kieloja ja kämmekkäitä ja eväiden jäännöksiä rasvapilkkujen mustaamissa papereissa, kunnes pöydät ja lavitsat olivat tulvillaan —.

"— Minä en ollut kateellinen — en vihainen ensi alussa. Kun menit naimisiin, tarkoitan. Sillä minä luulin, että te olitte onnellisia", jatkoi Aksel. "Tunteistani Rosea kohtaan koetin kasvattaa jotakin kaunista. Ja minä pidin sangen paljon sinusta — sitä sinun on kai vaikea uskoa. Oikeastaan oli minulla aina vaistomainen tunne, että sinä kaikesta huolimatta olit elinkelpoisin meistä kolmesta sisaruksesta — se, joka olit parhaiten selviytynyt mahdottomista olosuhteista — tai varjellut itsensä parhaiten tuholta —. Me etsimme varmaan jokainen kotia. En tiedä, voitko sitä ymmärtää — jos olisin tuntenut sinun ja hänen saaneen onnellisen, sopusointuisen kodin yhdessä — olisin voinut tyytyä kohtalooni omasta puolestani. Sinulle Rose ja paras osa perinnöstä. Minulle Agda ja pienempi tila viljeltäväksi, mutta minä olisin tahtonut tehdä parhaani, jotta mekin molemmat olisimme voineet elää hyvin ja kauniisti yhdessä —.

"Mutta kun sitten luulin ymmärtäväni — en tiedä oikein kuinka sen sanoisin —. Olisin mielelläni tyytynyt pieneen loukkoon kodissanne, pieneen siruun siitä rikkaudesta ja lämmöstä ja rakkaudesta, jota Rose minusta näytti olevan luotu luomaan ympärilleen — vähäiseen muruun, jotta olisin voinut viedä sen omaan kotiini mieleni viihdykkeeksi —. En taida osata selittää sitä sinulle —."

"No niin. Silloin meni siis minuun paholainen. Ja sen jälkeen kun olin käyttäytynyt sillä tavoin sinua kohtaan sinä iltana, siitä lähtien olen ollut pirun pauloissa — enemmän tai vähemmän. Lopuksi tuli se, että kun olimme sulkeneet isän talon sinä iltana ja saaattaneet Doriksen asemalle, ja Rosen ja minun oli oltava yötä hotellissa Fredrikshaldissa, niin tunkeuduin hänen huoneeseensa ja panin toimeen hurjapäisen kohtauksen. Olin näet sillä kertaa mielentilassa, jossa vihasin häntä ja sinua ja Agdaa ja itseäni — erittäinkin itseäni. Se loppui sitten siihen, että hän osoitti minulle ovea — hän oli muuten pyytänyt minua poistumaan useamman kerran — ja kun jäin seisomaan, antoi hän minulle korvapuustin —."

Aksel istui hiljaa, ikäänkuin odottaen veljen sanovan jotakin. Mutta kun Torkild oli vaiti, kysyi hän:

"Ei. — — Mutta minä sain nimettömän kirjeen teistä seuraavana aamuna", sanoi Torkild hetken perästä hiljaa.

"Oliko sillä jotakin tekemistä sen kanssa, että me erosimme kohta sen jälkeen, sitäkö tarkoitat? Ei suoranaisesti. Hän ei tietysti aavista mitään tuosta kirjeestä. Mutta se sai minut kyllä ajattelemaan yhtä ja toista. Sitten syntyi jonkinlainen välienselvitys, ja niin me päätimme kulkea kumpikin omaa tietämme —."

"Silloin — Fredrikshaldissa nimittäin, kun puhuit Rosen kanssa — mainitsitko silloin mitään siitä, mitä sanoit minulle — lapsen kuoleman johdosta?"

"Se oli onnettomuus", sanoi Aksel jälleen hiljaa, "ettette saaneet pitää sitä lasta —."

Mutta molemmat miehet katsoivat sitä verannan alapäässä olevaa pientä pöytää kohti, missä tyttösparvi kulutti aikaa kaatelemalla punaista ja valkoista limonaatia lasista lasiin — keskellä kevätlehvien ja kukkien tulvaa.

"Niin, pitäisi olla tuollaisia kolme-neljä kappaletta", sanoi Aksel nyökäten hiukan sinnepäin. "Olen pannut merkille niiden tuttavieni luona, joilla on perhettä — että tyttölapset liittyvät aina isäänsä. Ja pojat äitiinsä —."

"Minä luulen, että on paljon sellaista, jota mies ei koskaan opi, ennenkuin saa itse tyttäriä", sanoi Aksel miettivästi.

He olivat syöneet illallista yhdessä Urheilumajalla, ja sen jälkeen he istuivat ulkona verannalla valoisassa kesäyössä tupakoiden ja juoden kahvia.

"Yhtä asiaa tahtoisin mielelläni sinulta pyytää, Torkild — etkö voi jonakin päivänä tulla minun seurassani tervehtimään Agdaa? Siitä syystä, katsos, että hän antaa niin suuren arvon sille, että tulisi esitellyksi omaisilleni, eikähän minulla ole muita sukulaisia kuin sinä —."

Torkild katsoi toisaalle. Akselin äänessä ja käytöksessä oli jotakin, mikä sai Torkildin aavistamaan loppumatonta sarjaa pieniä kiusallisia kohtauksia ja saatuja soimauksia, ja hän tuli hämilleen, niinkuin mies tulee toisen miehen puolesta, vaikkapa uppo-oudonkin, jonka hän näkee pelkäävän naisen kieltä —.

"Saat uskoa", sanoi hän nopeasti, "olen ajatellut koko illan pyytää sinua esittämään minut morsiamellesi.

"— Jos teille sopisi — niin eikö kävisi päinsä, että tapaisin teidät huomenna, niin voisimme mennä esimerkiksi oopperaan ja syödä yhdessä jälkeenpäin —."

"Kyllä, kiitos." Aksel tuntui niin ilostuvan, että Torkildin tuli vielä enemmän sääli häntä. "Se olisi erinomaista — tavattoman hauskaa —."

"No pidetään se siis sovittuna. — Tahdotko määrätä, milloin ja missä voin tavata teidät —."

XIV.

Kymmenen päivää myöhemmin, kirkkaana ja vaaleansinisenä sunnuntaiaamuna seisoi Torkild satamalaiturilla puhellen veljelleen ja kälylleen, jotka nojasivat parraskaiteeseen korkealla höyrylaivan harmaaksi maalatun rautakyljen yläpuolella.

Aksel katseli kaupunkiin ja harjuille päin, joiden yläpuolella aamuauer leijui hienona ja helmiäisenvärisenä. Mutta Agda kurottui eteenpäin, kyynärvarret kaiteella, pidellen käsissään huolettomasti Torkildin ja kandidaatti Bruunin, toisen vihkiäistodistajan, antamia kukkakimppuja. Torkild pani merkille, kuinka sekä asento että ääni ja hymy olivat tarkoituksellisen pukevia, luontevia ja varmoja.

"Niin, muista nyt mitä olet luvannut minulle, Torkild — että kirjoitat meille oikein ahkeraan."

"Kyllä — mutta silloin täytyy minunkin saada kuulla vähän teistä silloin tällöin!"

"Siitä voit olla varma. Aksel kyllä ei ole mikään erikoisempi kynämies, senhän tiedät. Mutta minä kyllä kirjoitan ahkeraan ja kerron, miten voimme —."

Hänen ulkonäkönsä teki hyvin miellyttävän vaikutuksen, vaikka kasvot olivatkin hieman lihavahkot ja vailla määrättyjä piirteitä, hipiä harmaa ja huokoset karkeat. Mutta hänellä oli suloinen, raikas hymy. — Hieno, hattu kullankeltaiseksi värjätyllä tukalla, hieman täyteläinen vartalo mustassa, aistikkaassa, yksinkertaisessa matkapuvussa ja harkitun moitteeton käytöstapa antoivat Agda-rouvalle juuri sen leiman, jota Torkild muisti Betzyn entisaikaan nimittäneen "myyjätärnotkeudeksi".

Torkild oli viettänyt Akselin ja Agdan kanssa joka ainoan illan tuon Holmenkollenin illan jälkeen. Hän piti oikein paljon kälystään, herranähköön, eihän hänessä ollut mitään moittimista. Eikä muutenkaan mitään sanomista. Asia oli vain niin, että kun Aksel oli kertonut hänen kohtalostaan, oli hän tahtomattaankin odottanut Agdassa jotakin erikoisleimaa. Mutta sitä juuri ei hänessä ollut. Hän oli kiltti, hän oli turhamainen kaikkein tavallisimpaan naismalliin; se tapa, millä hän liehi ja tyrannisoi osakseen suotua miesväkeä, oli tyypillinen valtaosalle naisia kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Hänellä oli ollut omat — suhteellisen — viattomat tarinansa, ennenkuin hän tapasi Akselin, siitä oli Torkild varma, ja sen tiesi varmaan Akselkin, eikä kumpikaan miehistä lukenut sitä hänelle viaksi. Katsoen siihen, minkälaista kohtelua hän oli kokenut, oli parastakin, että hän oli sellainen kuin oli, pintapuolinen ja kevytmielinen. Niin kauan kuin useimpia ihmisiä kohdellaan huonosti, on hyvä, etteivät useimmat ihmiset tunne kovin voimakkaita vastatunteita hyvään enemmän kuin pahaankaan nähden. Agda oli täsmälleen samanlainen kuin sadat muut, ja täytyi sanoa, että se oli hyvä, koska hänen kohtalonsakin oli sama kuin satojen muiden.

Hän jäi seisomaan ja huiskuttamaan niin kauaksi kuin hän saattoi erottaa sen pienten valkoisten pilkkujen vilinän, joka kävi pitkin suuren höyrylaivan parrasta. Hän ajatteli vuonoa, miten vaaleansinisenä ja kirkkaana ja kauniina se väikkyi nyt päivänpaisteessa, kehyksinään rannan matalat harjut, alastomat harmaat kallionkyljet ja tumma, suojaisa metsä pienten punaisten ja valkoisten kotien ympärillä, joiden piipuista savut nousivat pystysuoraan tyynen sunnuntaiaamun ilmaan. Torkildista tuntui, että hän tiesi, millainen Akselin mielentilan täytyi olla hänen matkustaessaan ohi. He istuivat kai nyt korituoleissa yläkannella. Hän saattoi kuvitella pienen Agdan, joka oli vaihtanut ison sulkahattunsa englantilaiseen matkalakkiin ja vihreään harsoon, joita hän oli koetellut ylleen hänen edessään edellisenä päivänä. Nyt hän kai istui upo-uusi matkavaippa polvillaan ja hymyili sille miehelle, joka oli tehnyt hänestä rouvan, päättäen solmia tuttavuuksia, täynnä odotusta matkaan ja tulevaisuuteen nähden. Mitään ei hän jättänyt jälkeensä vanhaan maahan, ei edes muistoja; hän oli varmasti pyyhkäissyt mielestään pois kaiken, mikä oli ollut ennen kuin hänestä toissapäivänä oli tullut rouva Christiansen. Ei kukaan ollut antanut hänelle mitään täällä — paitsi hengen ja elämän. Niin ollen oli kai hyvä, että hän oli osannut selviytyä läpi kaikkien vuosien kulumatta sen enempää; hän saattoi nyt aloittaa uuden olemassaolon ilman muistoja tai arpia mielessään. —

Liejuvedessä laiturinreunan alapuolella, korkkien ja puunroskan ja paperitöryn seassa, kellui suuri vaaleanpunainen ruusu. Se oli varmaan pudonnut Agdan morsiuskukkakimpusta —.

Hänen lävitseen ailahti nöyrä rakkaus itse maahan — hellä kiitollisuus siitä, että hän oli täällä ja jäisi tänne, jokaisesta lapsuuden ja nuoruuden ja miehuuden muistosta, katkerasta tai onnekkaasta, joka sitoi hänet itse paikkaan. Ja kaipaus harjun-takaiseen metsään, jolla paraikaa oli vaaleat kerkät oksien latvoissa, reheviä vihreitä mustikanvarpuja ja pieniä harmaita pajuja punaisten runkojen juurilla, niittyvillan valkopilkkuja vesisilmäkkeiden ympärillä, joihin kesätaivas kuvastui.

Rautatientorilla hän hyppäsi ensimmäiseen raitiovaunuun — hän tahtoi lähteä Myraan.

Siitä oli vuoden päivät, kun hän oli viimeksi ollut Nordmarkenissa. Ja vaikka hän oli vasta hiljan tullut suoraan tunturilta, vaikka hän asuinpaikallaan oli aina kulkenut mailla ja metsissä — hiljaisissa metsissä, joihin kaupunkilaiset eivät tulleet — niin tuntui Torkildista kuitenkin kuin ei hän olisi ollut kunnollisesti metsässä pitkiin aikoihin. Polku, jota hän käveli, oli tallattu suureksi ja leveäksi, kokonaisen kaupungin nuorison jalkojen kuluttama — tämä oli sen metsä. Täällä olivat Kristianian pojat ja tytöt oppineet tuntemaan kuusenhavun ja suoturpeen tuoksun, nähneet auringon kultaavan yksinäisen hongan punaisen rungon ja tummat havut suosta kohoavalla kumpareella, nähneet valkeiden metsänreunustamien lumitasankojen kalpean punerruksen auringon mailleen mentyä. Tämä oli hänen oma metsänsä keskellä muuta avaraa maailmaa.

Hän poikkesi polulta omaan entiseen majaansa päin. Ja tultuaan harjulle seisoi hän hetken aikaa katsellen alas. Lampi uinui pyöreänä ja kirkkaana lepikon ja kuusimetsän alapuolella, maja ruskeana vihreine turvekattoineen keskellä louhikkorinnettä. Luukut olivat ikkunoissa, siellä ei ollut ihmisiä. Eipä kai, Lund ja Helsing olivat varmaan purjehtimassa tänään.

Ei Myrassakaan ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Keskipäivän aurinko ja keskipäivän lepo pienien harmaiden rakennusten, sen ympärillä leviävän vihreän nurmikon, alempana pensaikossa pilkottavan pienen lampareen ja loppumattomien metsäharjujen yllä, jotka sulkivat näköpiirin joka puolelta.

Torkild ojentautui korkeaan heleään heinikkoon karviaismarjapensaiden alle ja veti hatun puoleksi silmilleen suojaksi auringon kilolta. Hän oli varmaan nukahtanut vähän, kun hän huomasi kahisevan ihan vieressään. Ja pieni lapsenääni sanoi:

"Ei saa koskea niihin kukkiin, Kaja — niistä tulee mansikoita, ymmärräthän, siksi me emme saa niitä ottaa!"

Torkild tirkisti hattunsa varjosta. Siinä oli kaksi pikkaraista tyttölasta, jotka tallustelivat käsi kädessä ruohikon läpi: kolmen-neljän ja kahden vuoden vanhat ne näyttivät olevan. Ihan yhdennäköisiä, rumia ja viehättäviä, nykerönenäisiä, vaaleansinisilmäisiä, punaposkisia, likaiset valkoiset silkkirusetit valkoisessa hapsottavassa tukassaan. He olivat aivan yhdellä lailla puetut siniseen esiliinaan ja kolttuun, ja kummallakin riippui toinen housunlahje alapuolelle polven ja toinen sukka oli sykkyrässä nilkan ympärillä.

"Mi-et", sanoi pienempi viitaten Torkildiin. "Mi-et nukkuu —." Hän kumartui alas ja nykäisi taas joitakin mansikankukkia.

"Ei saa", sanoi isosisko ja ravisti häntä. "Etkö kuule, nehän ovat mansikankukkia!"

"No, tottakai sinun nimesi on Maja? Ja siskosi nimi on Kaja. Kyllä minä sen tiedän."

"Etpähän tiedä yhtään. Sillä minun nimeni on Ingeborg. Eikä hänen nimensäkään ole Kaja, me vain sanomme häntä siksi. Hänen nimensä on Katarina" — viimeisen sanan Ingeborg lausui hyvin vakavasti ja huolellisesti.

Torkild kaivoi esiin pussin teatterikonvehteja, jonka Agda aikoinaan oli antanut hänen säilytettäväkseen, ja taittoi palan yhteentakertuneesta möykystä kummallekin lapselle.

Isompi muisti kiittää, ja he seisoivat ja tuijottivat häneen suurin silmin, samalla kuin pureksivat ja imeksivät, niin että ruskea neste alkoi valua heidän leuoilleen.

"Kananpojat ovat tuolla", sanoi isompi äkkiä viitaten taloon päin. "Me olemme olleet katsomassa. — Se on totta!"

"Saat tulla meidän kanssa katsomaan niitä", sanoi Ingeborg kohteliaasti. "Kaja sanoo hintuja, kun tarkoittaa lintuja", selitti hän, kun Torkild nousi noudattaakseen kutsua. "Meidän äiti makaa sisällä ja nukkuu päivällistä —" ilmoitti tyttö. "Mikä sinun nimesi on?"

"Se on minusta kaunis nimi", sanoi tyttönen ystävällisesti. "Mutta en minä taida sitä muistaa, minä luulen."

Nurmikolla talon luona käyskenteli kana poikaparvensa kanssa teräslankaverkkoaitauksessa. Pikkuruiset vaaleat kerät piipersivät vikisten emonsa alle, kun pikkutytöt syöksyivät esiin ja pistivät sormensa verkon silmukoitten läpi.

"Katsos — tämä ei pelkää meitä, se on kaikkein kiltein —." Yksi pieni, ruskea kananpoika ei todella yrittänytkään paeta, se vain veti päänsä kyyryyn hiljaa piipittäen ja hinautui erilleen lapsen sormista.

Torkild näki, että sen vatsasta riippui pieni keltaisenpunainen suolenkiemura maata pitkin. Se raukka oli varmaankin repäissyt itsensä johonkin verkosta pistävään teräslangan päähän. Ja nyt oli yksi sen siskoista unohtanut ensi pelästyksensä ja tuli ja nokki maassavenyviä sisälmyksiä.

Torkild pisti kätensä alitse, otti pienen kituvan raukan ja väänsi sen niskat nurin.

"Oi-voi, anna minun taputtaa sitä — — Oi-voi!" Ingeborg alkoi huutaa kimittää, "mitä sinä teit sille — — oi-voi, sinä olet ollut paha kananpojalle —" hän hyppäsi Torkildia vasten ja koetti saada kiinni hänen käsistään. Pikku Kaja ei ymmärtänyt, mutta kuullessaan siskonsa huutavan hän istuutui ruohikkoon ja parkui minkä jaksoi.

Torkild oli aivan ymmällään, miten rauhoittaisi pienokaisia. Samassa tuli iso tukeva nainen tuvan ovelle ja alkoi juosta lyllertää kanahäkin luona olevaa ryhmää kohti.

"Mikä täällä on hätänä, pikku lapsukaiseni — no mutta taivasten tekijä, sinäkö siinä olet, Torkild! Mitä minun lapseni noin huutavat —" Torkild tunsi Betzy Helsingin, Betzy Løkkehän hän nyt olikin, — tämä kyykistyi ulvovien lasten eteen ja kahmaisi heidät rehevälle äidinpovelleen. "No mutta eipä kummempaa, olipa yllätys nähdä sinut — no, no, karitsaiseni, ei pidä itkeä, sanokaa äidille, mikä teidän on?"

"Se oli repinyt itsensä rikki, poloinen. Se näytti niin pahalta, että otin ja tein siitä lopun suoraa päätä. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ensin pitänyt toimittaa lapset pois —."

"No, sitä sinä et kyllä olisi voinut tehdä", sanoi Betzy kuivasti. "Ne ovat siten rakennettuja nämä minun pienokaiseni, että kun kernaasti tahtoisi päästä heistä eroon, silloin on mahdotonta saada heitä irtautumaan itsestään. Kas niin, äidin pikku lapset, ei pidä itkeä nyt. Pikku kananpoika oli kipeä, ja silloin tämä kiltti setä otti sen ja teki sen kuolleeksi, ja tiedättehän, että sitten tulee enkeli yöllä ja vie sen mukanaan taivaaseen, ja sitten tekee Jeesus sen terveeksi ja sitten se lentelee ympäri koko taivasta ja laulaa kukelikuu kaikille pikku enkeleille —."

"Emmekö saa ottaa sitä kotiin, äiti", sanoi Ingeborg innokkaasti. "Niin että voisin olla ylhäällä kun enkeli tulee sitä noutamaan —."

"Ei, on parempi että se jää tänne, sillä katsos, kun me asumme viidennessä kerroksessa, niin pitäisi enkelin kiivetä niin monet portaat — ja ajattele, jos hän soittaisi viereiselle ovelle ja häiritsisi rouva Pederseniä, tiedäthän kuinka vihaiseksi hän tulee, kun joku soittaa ja kysyy —. Niin, sinä naurat, Torkild, mutta ei voi tulla toimeen ilman taivasta ja enkeleitä, mihin turvautua, kun nuo lapset ovat sellaisia kyselemään —. Kas niin, typykkäni, juoskaa nyt pois leikkimään —.

"— Oletko nähnyt mitään noin viehättävää?" Betzy hymyili säteilevästi suoraan Torkildia silmiin. "Taivasten tekijä, miten kummallista on nähdä sinua — minun vanha kultani! Kuinka sinä voit, Torkild?"

"Niin, minä olen tullut kauhean lihavaksi. Jos olisin aavistanut tapaavani sinut, olisin muuten keinotellut päälleni kureliivin —" Betzy kiemurteli naurusta. "Mutta en tosiaankaan odottanut täällä olevan ketään, ja on niin työlästä saada nuo molemmat rahdatuksi tänne ylämaahan."

"Minusta sinä olet suurenmoinen, kun ylipäänsä jaksat suorittaa sellaisen urakan —."

"Kyllä toki. Minä en tule toimeen ilman Nordmarkenia — enkä mitenkään saattaisi olla poissa lapsukaisteni luota kokonaista päivää. — Niin, tiedän kyllä hyvin, että sinä ja muut pojat uskoitte minun kulkeneen entisaikaan metsässä vain teidän takianne, mutta niin ei ollut. Me lykkäsimme isomman tyllerön tänne ylös lastenvaunuissa, kun hän oli kolmentoista kuukauden vanha — mutta alas meidän oli kannettava hänet, emmekä voineet päästä yksimielisyyteen siitä, kannattiko viedä mukanamme takaisin kaupunkiin lastenvaunujen jäännöksiä. Lapset ja minä olemme usein täällä käymässä nykyään. Finn lähti Kobberhaugeniin joidenkin tuttavien kanssa, ja hän tulee tämän kautta kello neljä ja sitten kannamme pikkutyllerön alas, ja Ingeborg kävelee melkein koko matkan — tiedätkös, se tenava on vasta vikkelä käyttämään jalkojaan —.

"Mutta olipa hauskaa nähdä sinua, poika. Meidän pitää syödä nyt, tule sinäkin haukkaamaan vähän meidän kanssamme —."

Betzy pisti käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun. Hän näytti olevan autuaan välinpitämätön ulkoasuunsa nähden: liian pieni heleänpunanen huopahattu pörröisellä tukalla, valkoinen pusero, josta puuttui muutamia nappeja rinnasta, ja sininen urheiluhame, joka oli niin ahdas hänen kureliivittömälle rehevyydelleen, että se kiristyi poimuille poikkipäin sekä vatsan kohdalta että takaa. Mutta hän näytti suloiselta siitä huolimatta: hänen nuoruutensa sulosta ei ollut jäljellä muuta kuin hymy. Mutta sillä oli koko entinen loistonsa tallella.

"No, tulehan nyt ja istu tänne — niin syömme nordmarkilaispäivällisen taaskin ja juttelemme kunnollisesti. Oi, mutta juoksepa ensin hakemassa lapset käsille, niin olet kiltti."

Kun Torkild palasi pikku tylleröisten kanssa, oli Betzy levittänyt liinan kuistin pienelle pöydälle ja seisoi purkamassa runsasta määrää mitä houkuttelevimpia ruokia selkärepustaan. Myran emäntä toi kahvia ja keitettyä maitoa ja tervehti sydämellisesti Torkildia. Hän jäi seisomaan ja puhelemaan tämän kanssa, sill'aikaa kun Betzy laittoi kaakaota lapsille, sijoitti heidät istumaan laatikolle kuistinportaiden juurelle ja antoi heille ruokaa.

Saatuaan sen tehdyksi otti hän jäähyväisiksi kädellään molempia pikku kasvoja leuan alta, käänsi ne ylös itseensä päin ja hymyili niille. Torkild näki sen ja äkillisellä tuskanpistoksella muisti Rosea — ihan noin oli hänen tapana hypistää kukkiaan ja hymyillä niille. Ah, kuinka köyhäksi hän oli tehnyt Rosen elämän — —.

"Teidän vaimonne oli täällä pääsiäisenä — sekös vasta fiini frouva. Minä kysyin siltä teistäkin, ja silloin se sanoi, että te ootte eronneet — niin, olinhan minä kyllä kuullut siitä talvella, tiedätteks, mutta en pitänyt sitä sittenkään totena. Jestas, onks se todella mahdollista, Christiansen?"

"No voi voi, mitä ne ihmiset nykypäivinä hommaavat. Minusta se on niin pahaa, että se on ihan hullua. Norbyt ne kanss' ovat eronneet, tiedätteks. Olipa tämä nyt oikein hauskaa nähdä teitä taas, Christiansen!"

"Niin, kyllä se on kumma, että teistä tulee ero, Rosesta ja sinusta! Syöhän toki, mies — se on kotonaleivottua leipää, minä leivon kaiken itse. En eläessäni ole niin hämmästynyt kuin sen kuullessani. Ei silti, minä uskoin aina, että niin tulisi käymään, mutta en sittenkään olisi pitänyt mahdollisena, että te todellakin sen tekisitte!"

"No, te olette niin somasti omituisia kumpainenkin ja tahdotte ikäänkuin tehdä elämän niin mutkikkaaksi ja konstikkaaksi ja romanttiseksi. Mutta te ette voi tulla toimeen ilman toisianne kumminkaan, siitä olen varma, eikä teillä tule koskaan mikään kolmas henkilö sotkeutumaan juttuun. Nimittäin, eihän sitä koskaan voi taata, mutta ei ole todennäköistä, että kukaan muu jaksaisi pysytellä siinä korkeassa tyylissä, jota te harrastatte, ajan mittaan. Muistan kyllä omat kokemukseni sinun kanssasi —" Betzy nauroi täyttä suuta. "Herranen aika, Torkild, tuo sinun naamasi oli kerrassaan rahan arvoinen! Ei, rehellisesti puhuen, olin luullut teidän kummankin olevan liian arkanahkaisia kestämään sitä, kun tosi eteen tuli, nimittäin laillista eroa ja asianajajia ja kaikkea sellaista. Mutta tehän asutte erillänne, kertoi Rose minulle —."

"Olen, hän oli minun luonani käymässä viime viikolla. Hän on käynyt luonani useita kertoja tultuaan kaupunkiin. Tapasin häntä sattumalta kadulla talvella enkä antanut perään, ennenkuin sain hänet mukaani kotiin. Tiedätkös, lapsukaiseni ovat hyvät ystävät Rose-tädin kanssa, hän on niin ihastunut niihin että —."

"Olen sanonut hänelle samaa kuin nyt sinulle. Muuten, pikkuinen ero tekee teille varmaankin niin erinomaisen hyvää. Te olette tietysti kärsineet liian paljon sielunelämästä kumpainenkin. Mutta te tulette tietysti muuttamaan jälleen yhteen —."

"Sitä emme taida tehdä", sanoi Torkild tyynesti. Hän istui ihmetellen, ettei hän suuttunut Betzylle, kun tämä noin lörpötteli niistä suhteista, jotka olivat miltei kiduttaneet hänet hengiltä.

"No niin. Sinä voit ainakin luvata pienen kultaketjun kummallekin pikkutytölleni, sittenkun jälleen suljet menetetyn armaan syliisi. — Lapset, tiedättekö mitä tämä setä antaa teille, kauniin hienon kaulaketjun kummallekin, sanoo hän — eikös hän ole kiltti?"

"Ai niin, tehän ette edes seurustele ystävällisesti, niinkuin eronneet nykyaikana yleensä tekevät! Onko kuultu sen vanhanaikaisempia ihmisiä! Mutta luonnollisesti tulee kuuri perusteellisemmaksi sillä tavalla. Niin, hänellä on jokseenkin hyvä konttoritoimi ja hän asuu erään leskirouvan luona, jolla on kuusi lasta ja pesulaitos, ja Rose hoitaa kai hänen kirjanpitoaan vapaa-aikoinaan ja käy kävelemässä lasten kanssa sunnuntaisin — menee pienempien kanssa Nordmarkeniin ja niin poispäin —. Sanon vakavan sanan lopuksi: Torkild, hän pitää sinusta rajattomasti!"

"Niin, ei hän tietenkään ole minulle mitään kertonut, senhän toki voit ymmärtää. Mutta minä tiedän pilkulleen, miten koko juttu on käynyt. Sinä olet tietysti kysellyt häneltä sata ja seitsemänkymmentä seitsemän kertaa päivällä ja yöllä: rakastatko minua, rakastatko minua niinkuin minä rakastan sinua, rakastatko minua kuolemaan asti, rakastatko minua kunnollisesti, uskallatko tehdä ristin kaulasi poikki siitä —. Ja sitten hän poloinen miettii, kunnes pää on ihan pyörällä, ja sitten hän sanoo, 'kunpa vain sen tietäisin', ja sitten sinä retkahdat tuolille ja sanot: minä kuolen — oi jumala —.

"Niin kyllä, Torkild, on todellakin ihmisiä, jotka miettivät miettimistään, rakastavatko he toisiaan, kunnes lopulta uskovat, etteivät he rakasta. Se on ihan samanlaista kuin minun anopillani — jos hän makaa valveilla tunnin ajan yöllä, niin ajattelee hän vain tuota unettomuuttaan, ja lopulta hän kuvittelee, ettei ole ummistanut silmiään kolmeen kuukauteen. Hän nukkuu kuin tukki suurimman osan yötä. —

"Sellaiset ihmiset kuin Rose, jotka alati vain koettavat saada selville, mitä he itse tuntevat, he eivät totisesti tunne itseään rahtuakaan —."

Torkild istui miettiväisenä. Silmiensä edessä kesäisen sinistä taivasta vasten piirtyvät kaukaiset metsäharjut, jalkojensa juuressa auringon valaisema nurmikko — korvissaan metsästä kuuluva yksinäisen lehmänkellon kilahtelu ja molempien pienokaisten pajatus portaiden juurella, tunsi hän itsessään taipumusta kuuntelemaan Betzyä, sekä hänen ennustuksiaan että hänen filosofiaansa. Ja hän hymyili hiukan.

"Ihminen saa olonsa tässä maailmassa juuri sellaiseksi kuin hän itse sen laittaa", opetti Betzy. "Jollei vain ole syntynyt perin köyhässä ja kurjassa kodissa tai ole sairas. Silloin on kyllä lupa olla onneton tarvitsematta kuitenkaan sanoa, että itse olen niin tahtonut. Mutta muutenpa ei ollenkaan.

"Minä olen todellakin usein ajatellut, että jos me kaksi olisimme joutuneet naimisiin silloin. Tietäisitpä vain, kuinka hyvä sinun olisi tullut olla. Mutta minä lupaan olla loukkaantumatta, jos vastaat minulle, että mieluummin tahdot asiaisi olevan juuri niinkuin ne ovat."

"Siinä nyt itse näet. Olosi ovat juuri sellaiset kuin itse olet tahtonut! Ja jollet mene ja tule jälleen hyväksi ystäväksi vaimosi kanssa, niin se johtuu siitä, että te itse niin tahdotte — haluatte mieluummin murjottaa yksinäisessä suuruudessa kumpainenkin kuin lyöttäytyä yhteen ja ottaa vastaan pahat siinä kuin hyvätkin — jotakinhan tulee aina, kun on oltava alituisesti yhdessä; emmehän me ole muuta kuin ihmisiä. Voit lohduttaa itseäsi sillä, että kunhan tulee useampia kuin kaksi, niin käy paljon helpommaksi. —

"— Ota vielä yksi pihvi, näethän, että tässä on riittävästi. Ja palanen makkaraa, se on minun omaa laittamaani, ja siitä minä olen ylpeä. Tiedätkös, en ole eläessäni ihmetellyt mitään niin paljon kuin sitä, että Rose on niin hurjan hyvä laittamaan ruokaa. Siihen englantilaiseen linssimaitokeittoon, jonka hän on opettanut minulle, on Finn ihan hullaantunut — eikö se sinustakin ole kerrassaan mainiota?

"Nyt voit tarjota minulle savukkeen, kiitos. Minä olen melkein lakannut polttamasta — yksinkertaisesti ajan puutteessa. Mutta nyt se maistuisi —"

"En luonnollisesti kielläkään", sanoi Torkild hiljaa, "että minun on kaikesta kiittäminen vain itseäni —"

"Niinkuin se mitään hyödyttäisikään — minun läsnäolossani!" Betzy nauraa helisti. "Nyt sinun tulee vain muistaa, että sinusta itsestäsi riippuu, tahdotko saattaa asiasi parempaan järjestykseen. Se riippuu vain siitä, että tahtoo välien olevan hyvin toistensa kanssa — sitä minä selitin Finnillekin. Millainen suurenmoinen näytös siitä tulikaan — se oli kohta meidän naimisiinmenomme jälkeen, kun hän sai tietää meidän olleen kihloissa — sinun ja minun, tarkoitan —

"— Mutta Ingeborg, mitä äiti näkee — otatko sinä Kajan keksin! Ei, ei, ei saa antaa hänelle pihviä — tiedäthän, ettei pikkusisko siedä sitä — kas niin, nyt olette kilttejä pikkutyttöjä. Tulkaa tänne kuppeinenne nyt, niin saatte lisää kaakaota —

"— Mutta minä selitin Finnille valinneeni hänet kokonaisesta joukosta muita, jotka olisin voinut saada, eikähän hän mitenkään voinut odottaa olevansa täydellisempi kuin he kaikki joka suhteessa. Hän sai tyytyä siihen, että hän oli kuitenkin se, jonka olin asettanut etusijalle."

"Kyllä, sitten kun olin saanut hänet käsittämään puheeni järkisisällön — nimittäin, että me ihmiset olemme saaneet järjen lahjan emmekä voi odottaa tulevamme onnellisiksi missään olosuhteissa, jollemme käytä järkeämme."

"Olen — ja hävetä saisin itseäni, jollen olisi. Meillä on hyvä toimeentulomme — sillä minä ymmärrän tulla toimeen sillä mitä meillä on enkä koskaan keksi ruveta toivomaan mitään, mihin meillä ei ole varaa. Pitää seurapiiriä ja sen sellaista me emme tietysti voi, ja jos joskus kaipaan hieman sellaista, niin saarnaan järkeä itselleni. Sitäpaitsi, jos ottaisin osaa seuraelämään, niin täytyisi minun jättää lapseni suuressa määrin vieraiden hoiviin, ja nyt minä olen aina niiden luona, ja on oikeastaan paljon hauskempaa hoitaa niitä kuin kulkea seurustelemassa. Ja minulla on aina yllinkyllin puuhaa, ja kiltti mies, joka ihailee minua ja pitää minusta ja josta minäkin pidän. Ja ihmeellisimmät, suloisimmat lapsukaiset koko avarassa maailmassa." Viimeinen tuli kuin riemuhuuto.

"Terveydeksi. Ota vielä lasi — oletko maistanut mitään niin hurmaavaa kuin tämä minun kiulukkajuomani — se tulee syksyllä kahden vuoden vanhaksi. Juo sitä siis hartaasti!

"Ja kuitenkin tiedän niin erinomaisen hyvin, ettet sinä toivo, että sinä olisit saanut minut. Enkä toden totta toivo sitä minäkään. Vaikka pidänkin sinusta hirmuisesti. Minun tekisi miltei mieli antaa sinulle pikku suukkonen — no mutta herra isä varjelkoon, eikös hän tosiaan punastu!"

Torkild nauroi hieman nolona. Mutta hetken perästä hän virkkoi, kaivellen tulitikulla pöytää:

"Millä tavoin Rose suhtautuu siihen, kun sinä puhut hänelle tällaista — meidän suhteistamme, tarkoitan?"

"Ihan samoin kuin sinäkin." Betzy tuikki veitikkamaisuutta. "Hänestä minä olen epähieno ja tunkeileva enkä ymmärrä teitä kahta tuulikannelta. Eikö se merkitse jotakin sellaista hienoa? Mutta sisimmässään hänestä tuntuu ihanalta kuulla sinun nimeäsi mainittavan ja saada lausua sitä itse — vaikkapa vain minullekin!"

Betzy hypähti pystyyn, tuli pöydän ympäri Torkildin luo ja otti hänen kasvonsa käsiensä väliin. Sitten hän suuteli häntä suulle. Ja hänen suunsa oli yhtä pehmeä ja raikas kuin entisaikaankin.

"Kas niin — se ei tehnyt pahaa, eihän? Suukkonen, tarkoitan. Mieli reippaaksi vain, poikaseni! Tämä oli äidillinen suukko, ymmärräthän kai. Mutta jos sinun joskus mielestäsi täytyy kertoa se Roselle, niin voit kernaasti sanoa sen maistuneen anopilliselta —"

"Paljon paksumpi vain", huusi Betzy nauraen; hän juoksi portaita alas katsomaan, mihin lapset olivat joutuneet.

Torkild hymyili kävellessään illalla kotiin päin ja ajatellessaan Betzyn suudelmia — tämänpäiväistä äidillistä ja kaikkia entisiä toisenlaisia. Varmasti hän oli oikeassa, tuo pieni suloinen järkevä Betzy — hän olisi kyllä tullut onnelliseksi hänen kanssaan jollakin tavalla —.

— Jollei voi saada yhtä, niin tyytyy toiseen — tai toisiin — se käy yksiin — ensi alussa. Varovainen mies puolustaa polygamista vaistoaan. Kaiken paneminen yhdelle kortille on uhkapeliä —.

Mutta hänen rientäessään metsän läpi valoisassa kesäyössä oli hänen mielessään ikäänkuin hurjaa ja teiskuvaa ylimielisyyttä. Niin ihmeellistä kuin se oli kaikesta huolimatta ollutkin — tuo uhkapeli — niin polttavan suloista onnea kuin hän oli kokenutkin — olihan niitä ollut sellaisia päiviä ja öitä — kun hän ajatteli niitä, saattoi miltei olla sama, vaikka hän oli lopulta joutunutkin häviölle. Vaikka se nyt olikin lopussa —.

Mitä hän oli kirjoittanutkaan Roselle — ettei hän voinut sanoa totuudessa pysyen toivovansa tapahtumattomaksi sitä, mitä heidän välillään oli ollut, mutta että hän toivoi voivansa toivoa. — Lörpötystä, lörpötystä. Oh, hän oli ollut sairas sielultaan ja ruumiiltaan sitä kirjoittaessaan. Ei yksikään mies maailmassa voinut täydellä, terveellä järjellään ollen toivoa sellaista. Sehän oli samaa kuin toivoa olevansa toinen kuin oli —

Armas, armas, kuiski hän itsekseen tummille kuusille ja kalpeansiniselle yötaivaalle.

Hän aavisti tuskin itsekään, mitä hänen sydämensä oli saanut kuulluksi
Betzyn rupattelusta —.

XV.

Torkild oli jo pääsiäisenä, saadessaan Doriksen kirjeestä tietää tämän olevan jälleen Kööpenhaminassa, päättänyt matkustaa kesälomallaan sinne ja käydä tervehtimässä sisartaan. Mutta hän ei kirjoittanut siitä mitään tälle.

Minkätähden hän juuri tahtoi tulla yllättämällä, sitä hän ei saanut itselleenkään selväksi. Hän koetti uskotella syyksi sen, että hän mahdollisesti muuttaisikin päätöksensä ja menisi metsästelemään tänäkin vuonna — tai ehkä Doris itse ajatteli matkustaa kotiin.

Vasta elokuussa hän sai lomaa ja lähti höyrylaivalla Kööpenhaminaan. Ja samana aamuna, jona oli saapunut perille, hän etsittyään itselleen hotellin, muutettuaan vaatteet ja syötyään aamiaista lähti Doriksen osoitteen mainitsemaan paikkaan Holsteininkadun varrelle.

Oli säteilevä kesäpäivä. Matka salmea pitkin oli ollut hurmaava — höyrylaivan ympärillä tuo iänikuinen valkoisten, auringonvalaisemien lokkien vilinä; ne kirkuivat ja risteilivät ja pudottautuivat valoisaan, kimmeltävään mereen. Ikuinen helmiäishohtoinen auer hunnutti matalaa rantaa kummuilla seisovine tuulimyllyineen ja vedenreunassa pilkoittavine huviloineen — keltaisia ja vihreitä peltoruutuja tummanpuhuvien lehvistöjen välillä ja siellä täällä hoikka tehtaanpiippu viitaten ylös hopeankarvaiselle taivaalle. Ja Torkildin korviin lauloi merituuli ikivanhaa tanskalaista lauluaan.

Ja niinkuin joka kerta hänen Tanskassa käydessään vaikutti häneen valtavasti kaupungin vaaleus, kun hän seisoi raitiovaunussa ja ajoi Østerbrota kohden. Sen vaalea väri ja sen vihanta- ja kukkakoristeet, vihantaa puistoissa ja istutuksilla ja etupuutarhoissa, kukkaparvekkeita ja kukkalaatikoita pitkin vuokrakasarmien harmaita pintoja. Østerbron pienet järvet hohtivat kuin peilitarjottimet loistaen valkoisina auringonpaisteessa, ympärillään kuin pöydällä taloja ja puita.

Hän laskeutui alas Kolmikulmassa ja kulki kysellen eteenpäin, kunnes eräs nuori tyttö, joka seisoi polkupyöräänsä pumppuamassa — hento, laiha tyttönen, päässään tummansininen pyöräilylakki ja yllään ruusunpunainen kesäleninki, joka näytti olleen tanssiaispukuna talvella — ilmoitti hänen tiedusteluunsa, että Holsteininkatu oli "ensimmäinen katu oikealla kädellä".

Hän kulki pitkin loppumattoman pitkää, pölynväristen, korkeiden talojen reunustamaa katua — ne olivat kööpenhaminalaisia vuokrakasarmeja, rappaamattomista tiilikivistä, jotka alkuaan ovat olleet keltaisia, mutta kaupunki-ilmassa nopeasti tulevat laavanharmaiksi. Tällä kadulla ei ollut vihreitä puita eikä etupuutarhoja, kaikkityynni oli vain pientä nelikulmaista harmaata kiveä, kaksi loppumatonta taloriviä muurattuina miljoonista pienistä harmaista rumista kivistä, pieniä harmaita kiviä katukivityksenä jalkain alla. Kun reipas tuuli suurilta liikeväyliltä puhalsi näitä katuja pitkin, ei se voinut leikkien leyhytellä muuta kuin pölyä ja katuojien roskia.

Torkild löysi etsimänsä talon ja nousi ylös viidet portaat käytävässä, joka haisi kaasulle, neljänteen kerrokseen, missä Doriksen piti asua. Siellä oli kaksi eteisen-ovea, pieni messinkilevy kummassakin. Toisessa seisoi Holter Jergensen, Ryytikauppias. Toisessa Maisteri Jens Lihme.

Torkild seisoi siinä hetkisen. Hänen sydäntään värisytti kummallisesti — sikinsokin myllertävien tunteiden läpi, joita oli huoli siitä, millaisena hän tapaisi sisarensa, ynnä pelko siitä, mitä hän saisi tietää, raivautui pieni, kirpeä, naurettava pelko — sen tilanteen pelko, mihin hän itse joutuisi, pelko siitä, että joutuisi esittämään koomillista osaa.

Tuokion hän ajatteli pyörtää takaisin — palata hotelliin ja lähettää Dorikselle ensin kirjeen, että hän oli kaupungissa. — Mutta sitten hän äkkiä soitti rivakasti kelloa.

Torkild seisoi hetkisen. Kello oli ollut melkein kaksitoista
Kolmikulman tornissa.

"Ettekö ehkä tahtoisi olla kiltti ja mennä sanomaan hänelle, että hänen veljensä Kristianiasta on täällä?"

"Neidillä on ollut niin huono yö", sanoi tyttö epävarmasti. "Maisteri on hänen luonaan. Minä luulen, että hänkin nukkuu. Mutta voisin ehkä sanoa hänelle —?"

Torkild tunsi kurkkuansa kuivaavan hermostumisesta. Mutta tahtomattaan hän tajusi, että pitkänkapea yksi-ikkunainen huone oli miellyttävä — Tanskalle ominaiseen vanhanaikaiseen tapaan. Kukkia oli ikkunalla suuren kirjoituspöydän takana, jolla oli monta valokuvaa hänen sisarestaan — suurimman vieressä oli maljakko valkoisia köynnösruusuja, joiden varret oli kierretty kehyksen ympäri Huoneessa oli vanhanaikaiset leikkauskoristeiset mahonkihuonekalut, ja muratin haarat suikertelivat eräällä seinällä, jolle oli ripustettu joitakin jäljennöksiä Agnes Slott-Møllerin kansanlaulukuvista ja Lorens Frölichin kuparipiirroksia Tanskan historiasta.

Erään sivuhuoneen ovi avautui ja sulkeutui hyvin hiljaa. Ja Torkildin edessä seisoi nuori mies, jonka kasvot vaikuttivat miltei kaamean valkeilta takana olevaa tummaa oviverhoa vasten.

"Te olette Doriksen veli", sanoi mies sangen hillityllä äänellä. "Minä olen Jens Lihme."

Hän astui joitakin askelia huoneeseen, ja Torkild näki, että hän oli, ei juuri kyttyräselkäinen, vaan melkein — pyöreäselkäinen, korkeahartiainen ja hyvin vino. Kasvot olivat epäsäännölliset, ylen laihat ja luisevat, nenä litteä ja poskipäät ulkonevat, leuassa vanha keltainen parransänki. Mutta sisäänvajonneista silmäkuopista loistivat luonnottoman suuret ja säteilevät tummansiniset silmät.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi Lihme katsoen alaspäin itseensä. Hän oli puettu vanhaan lopen nukkavieruun vaaleaan kesäpukuun ja jaloissa oli punaiset tohvelit. "Hän oli hyvin huonona yöllä; en ole ollut riisuutuneena —"

Seinällä juuri Lihmen kalpean, laihan pään takana huomasi Torkild pienen maalauksen — se esitti Dorista jonkinlaisessa veripunaisessa karnevaalipuvussa. Hän istui pöydänkulmalla, toinen sääri näkyvissä miltei polveen asti, jalassa mustat silkkisukat ja kullatut kengät; toinen käsi kohotti samppanjalasia, toinen, helmassa oleva, piteli suurta naamiota. Taidoton, raaka töherrys — ja ylhäällä kehyksen alla seisoi suurilla punaisilla kirjaimilla: "Pikku Dotille hänen hellältä Laps'iltaan!"

Ahdistavan tuskan ja häpeän valtaamana Torkild näki vilahduksia ja katkelmia sisarensa elämästä — samoin kuin edessään seisovan miehenkin elämästä, kysyessään hiljaa:

"Arvelin teidän mahdollisesti saaneen tietää sen — toiselta taholta.
Ja että olitte tullut siitä syystä —"

"Ei. Olen lomamatkalla. Minulle tuli sellainen äkillinen päähänpisto, että matkustaisin tänne tällä kertaa —. Onko se — jotakin vakavaa?"

"Kyllä, täytyyhän teidän saada tietää se, ennenkuin tapaatte hänet. Minusta tuntuikin koko ajan, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa teille — tai sallia minun tehdä se. Jo keväällä, kun me molemmat — kun kävi selväksi, miten hänen laitansa oli. Mutta hän oli niin jyrkästi sitä vastaan. Olin myöskin sitä mieltä, että hänet olisi kuitenkin pitänyt lähettää parantolaan — ehkä Norjaan. Arvelin, että olisi sentään pitänyt koettaa kaikki. Mutta hän pyysi niin hartaasti saada olla täällä — rauhassa. Siksi en voinut kieltää sitä häneltä —". Lihme vaikeni hetkeksi.

"Se on hänen rintansa, nähkääs. Siinähän on ollut vikaa jo useita vuosia — eikä hän ole koskaan tahtonut välittää siitä. Minä olen — mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikutusvaltaa häneen — päinvastoin. Tiedän hyvin, että on kauheaa, etteivät hänen omaisensa ole koskaan saaneet tietää — olisi ollut minun velvollisuuteni ilmoittaa teille. Hänellä ei olisi pitänyt koskaan olla lupaa elää omin valloin — mutta minä en ole koskaan uskaltanut tehdä hänen mieltään vastaan —.

Hetkisen seisoivat molemmat miehet katsoen toisiinsa. Torkild toivoi, että hän olisi uskaltanut mennä puristamaan Lihmen kättä — mutta hän loi vain katseensa alas ja sanoi epäselvästi:

"Sehän on ollut sanomaton onni minulle, ymmärrättehän — tavallaan. Enhän voinut koskaan toivoa hänen tulevan omakseni muulla tavoin, vai mitä? Nythän minusta tuntuu, että hän kuuluu minulle eikä kellekään, kellekään muulle —"

"Hän ei siis voi jäädä elämään?" kysyi Torkild katsoen yhä edelleen alas.

"Viime yönä — luulin lopun tulleen. — Nyt hän nukkuu ja voi suhteellisen hyvin. Mutta se voi tulla milloin tahansa —"

"Kuinka kauan hän on ollut täällä teidän luonanne?" kysyi Torkild hetken vaitiolon jälkeen.

"Toukokuun lopulta. Kun hän tuli Hampurista, oli hän ensin jonkun aikaa eräiden ihmisten luona Nyholtessa. Mutta kun hän sitten itsekin ymmärsi, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänä, — silloin hän pyysi minua tuomaan hänet tänne —. Nyt hän on maannut vuoteen omana viimeiset viisi viikkoa —"

"Hän nukkuu niin herkästi", sanoi Lihme vitkastellen. "Hän tuntee, jos häneen vain katsotaankin — silloin hän herää. Ja minä luulen kyllä, että on parasta valmistaa häntä ensin — antaa hänen tietää teidän olevan täällä —"

"Kyllä, kiitos. Tekin tahdotte kai nukkua. Mutta ettekö tahdo, että jään tänne — valvomaan teidän puolestanne hänen luonaan —."

"Ei, suuri kiitos." Lihme hymyili. "Jos hän heräisi ja näkisi teidät, vaikuttaisi se tietysti häneen. — Hänhän on hiukkasen omituinen —" Lihme sanoi tämän hyväilevästi — "ja hänestä on mieluista nähdä minut herätessään —."

"Meillä on ollut useampiakin. Mutta Doris ei tullut toimeen heidän kanssaan. — Palvelijatar, jonka näitte, on oikein kiltti ja näppärä, hän on kotoisin isäni seurakunnasta ja on ollut meillä pappilassa aikaisemmin. — Ja nyt loma-aikana ei minun ole lainkaan vaikeata selviytyä hänen avullaan —."

"Minä tulen sitten uudelleen kello neljä. Eikö ole mitään, millä voin auttaa teitä?"

"Ei, kiitoksia paljon." Lihme hymyili heikosti. Hän saattoi Torkildia eteiseen. Ja siellä Torkild seisahtui ja kysyi jälleen:

"Onko hän koskaan sanonut mitään siitä, minkä vuoksi hän ei tahtonut minun saavan tietää, että hän on sairaana?"

"Hm. Enhän voi kyllä väittää olleeni milloinkaan mikään — hyvä veli hänelle. Mutta sittenkin. En olisi uskonut, että hän olisi odottanut minulta mitään sellaista, että hänen olisi pitänyt pelätä minua —."

"Hänhän on ollut kuin pieni takaa-ajettu eläin, poloinen —." Lihmen ääni vavahti. "Niinkuin takaa-ajettu eläin viime aikoina. Ehkäpä hän ei lainkaan pelännytkään — oli vain väsynyt. Kun noudin hänet Hampurista keväällä —." Hän keskeytti. "Hän on kirjoittanut teille kirjeen ja antanut sen minulle, kieltäen kuitenkin lähettämästä sitä — toistaiseksi."

"Hän on ollut Hampurissa koko ajan. Eräs hänen ystävättärensä, joka oli siellä, toimitti hänen lähettämänsä ja hänelle lähetetyt kirjeet."

"Minulla oli siitä jonkinlainen aavistus", sanoi Torkild hiljaa. "Tunsin, että minun olisi pitänyt — ottaa siitä kunnollisesti selvä. Mutta minä en jaksanut — tai en tohtinut. Ja kun hän kirjoitti niin yksityiskohtaisesti, kertoen niin paljon ja niin vakuuttavalla tavalla — uskoin häntä hyvinkin mielelläni —."

"Se tulee siitä, että hän on niin —. Kaikki liikuttava ja hauska ja kamala, mitä hän mielessään kuvittelee — se tulee hänelle kuin todelliseksi. Hän uskoo tavallaan itse, kertoessaan mielikuvituksensa luomia seikkailuja, että ne ovat hänelle tapahtuneet." Lihme pysähtyi hetkiseksi ja veti henkeään, ja siinä silmänräpäyksessä tuntui Torkildista, että hän näki pohjaan asti, mitä se mies oli kärsinyt, joka rakasti Dorista.

"Luulen sen auttaneen häntä viime talven läpi, hänen oleskellessaan siellä kauheassa hoitolassa — kun hän sai kirjoittaa noita kirjeitä teille ja toiselle veljelleen, huviretkistä ja ateljeejuhlista ja konserteista, joissa hän kävi Pariisissa. Hän on kertonut minulle siitä — noista korteista, joita hän lähetti Regencesta ja muista kahviloista ja antoi hoitolassa olevien tyttöjen kirjoittaa niihin hänen keksimiään nimiä. Ja samalla kertaa — vastakohta hänen teille kertomiensa asioiden ja niiden olosuhteiden välillä, joissa hän todellisuudessa eli — luulen että juuri sen kaameus tuotti hänelle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä —."

"Minkälainen hoitola se oli?" kysyi Torkild vihdoin väkinäisellä ponnistuksella.

Kohdatessaan Lihmen katseen Torkild ymmärsi tämän arvanneen hänen ajatuksensa. Lihmen herkkä, tunteikas suu vetäytyi jonkinlaiseen hymyyn. Mutta sitten hän virkkoi rauhallisesti:

"Se oli yksityinen synnytyskoti — missä maksu oli halpa ja olosuhteet kaikinpuolin hirveät. Se nyt on samantekevä — minä tiedän, että Doris on kirjoittanut siitä kaikki tyynni teille kirjeessään, mutta lienee parempi, että kerron sen teille, ennenkuin tapaatte hänet. Hänellä on pieni kolmen kuukauden vanha poika. Minulle hän kirjoitti sangen peittelemättömästi, millaista siellä oli — aina maaliskuuhun saakka. Mutta sitten ymmärsin, että oli varmaankin tapahtunut jotakin, mikä oli pahentanut hänen asemaansa — hänen kirjeissään esiintyi niin paljon sellaista, minkä ymmärsin täytyvän olla — kuvitteluja. Minä olen nähkääs vähitellen oppinut jossakin määrin erottamaan, mikä hänessä on mitäkin. Silloin minä matkustin hänen luokseen pääsiäislomalla; kävi ilmi, että hänen rahansa olivat ihan lopussa — kuukautta ennen kuin hän odotti synnytystä. Silloin toin hänet mukanani takaisin ja toimitin hänet erään kätilön luo Nyholteen; siellä hänen poikansa tuli maailmaan — ja silloin lääkäri antoi minun tietää, ettei hän voinut jäädä eloon —."

"Elää. Merkillistä kyllä, se näyttää olevan oikein reipas pikku mies. Se on täällä kaupungissa nyt, sitä käytetään täällä äitinsä luona joka päivä. Hän pitää sanomattoman paljon pienokaisestaan —."

"On todellakin hyvä, että olette tullut", sanoi hän iloisella äänellä. "Hän tuli aivan ihastuksiinsa, kun kuuli sen." Ja Lihme hymyili hellästi: "Hän yllättää alinomaa, hän ottaa kaiken toisin kuin odottaisi —."

Hän johti Torkildin pienen arkihuoneen läpi ja avasi oven viereiseen huoneeseen, jokseenkin suureen, valoisaan kulmahuoneeseen, johon aurinko paistoi avoimista ikkunoista. Siellä oli puhdistettua ja kiiltävää ja huonekaluja tuskin lainkaan, joten se muistutti sairaalahuonetta. Lattialla oli suuri rautasänky villapeitteineen, jotka olivat keltaisia pesusta — ja keskellä hohtava läikkä tumman sinipunaista silkkiä. Se oli Doris, joka makasi kultakirjainen japanilainen silkkikimono yöpaitansa yllä.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, Torkild!" Doris koetti huutaa ääneen ja iloisesti, mutta ääni ei totellut; siitä tuli vain läpitunkeva kuiskaus.

Kun Torkild tuli sängyn luo ja kumartui Doriksen yli, kietoi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet itseään vasten. Sitten hän painoi päänsä hänen rintaansa ja puhkesi sydäntäsärkevään itkuun.

"— Voi Jens, etkö viitsisi mennä ulos tunnin ajaksi. Torkild ja minä tahtoisimme mielellämme puhella vähän kahden kesken, ymmärräthän. Sitten voimme syödä, kun palaat. Poloinen —", hän silitti Lihmen poskea — "sinähän et ole ollut ulkona vähääkään, et eilen etkä tänään. Ja käväise sitten rouva Jespersenillä, ole niin kiltti, ja sano että hän tulisi tänne Ivarin kanssa kello kuuden tienoissa. Kiitos vain —."

Torkild kuunteli omituinen kipeä tunne mielessään, kuinka sisar puhui — huolettoman komentavasti — sille miehelle, joka oli korjannut hänet kuin pienen ihmishylyn ja kantanut hänet kotiinsa, jotta hän saisi kuolla rauhassa. Ja Jens Lihme myöntyi ja lähti niinkuin olisi tottunut tottelemaan häntä.

"Ah, voit kai kyllä arvata, mitä minä pidän hänestä", sanoi Torkild.
Hänen äänensä oli vielä raskas niellystä itkusta.

"Niin —. Minun on tapana kutsua häntä Jumalan pieneksi ystäväksi — tiedäthän Fiorettin, oletko lukenut sitä? Jens on lukenut sitä ääneen minulle — hän lukee minulle öisin, kun en saa unta. Ja niityn munkiksi kutsun häntä, kun hän tuo minulle kukkia. Kun olin Holtessa, toi hän aina pyökinlehviä ja valkovuokkoja ja esikkoja ja sellaista mukanaan minulle. Mutta nythän hän ei koskaan enää pääse ulos, poloinen —.

"Doris — voit kai ymmärtää, että sellaisen miehen edessä tunnen itse tulevani surkean pieneksi —."

"Niin kai meidän kaikkien täytyy tuntea", sanoi Doris, mutta hänen kuluneessa äänessään oli omituinen huoleton sointu. "Hän on muuten katolilainen", huomautti hän.

Torkild oli ottanut Doriksen toisen käden molempiin omiinsa. Se oli tahmea ja kylmä. Ja Doriksen kasvot olivat keltaiset ja iho laihuudesta kiiltävä kuin norsunluu, punainen täplä kummassakin poskipäässä. Leuan alla oli kurkku painunut sisään, niin että siinä oli syvä kuoppa.

"Doris", sanoi Torkild hiljaa ja hellästi, "minkätähden et antanut minun koskaan tulla tietämään, miten laitasi todellisuudessa oli —?"

"Kas niin". Doris hymyili vähän. "Minä olen nyt kerta sellaiseksi luotu — en voi mitään sille, että minulla on aina ollut sellainen voittamaton vastenmielisyys sanoa totuutta julki — mikäli vain olen jollakin tavoin pystynyt keksimään valheen. Ja niin on aina ollut. En tiedä mistä se tulee — aina minä keksin juttuja, joita en voi olla kertomatta —.

"Sitäpaitsi — tiesinhän, kuinka kauheaa sinusta olisi ollut, jos olisin sanonut sinulle viime vuonna, ollessani kotona isän kuoleman aikana, että olin raskaana. Sinusta se olisi ollut hirmuista, eikö niin —?

"Tässä talvella kerran, kun olin kerrassaan epätoivoisessa asemassa, ajattelin todella kirjoittaa sinulle ja pyytää sinulta apua. Mutta silloin tiesin sinun juuri eronneen Rosesta — enkä tahtonut lisätä kuormaasi. Minä olen näet pitänyt sinusta aina tavallani, Torkild —."

"En voinut. — Ja sitten tulikin Jens juuri parhaaseen aikaan." Hän nauroi. "Jos olisin tehnyt asiasta totta ja hypännyt mereen, niin olen varma, että jonkin salaperäisen kaukovaikutuksen kautta Jens olisi saanut siitä tiedon etukäteen ja tullut paikalle juuri parhaaseen aikaan onkiakseen minut ylös —.

"Tiedät kai, että minulla on pieni lapsi", virkkoi hän äkkiä aivan toisella äänellä.

"Niin, ei se hänen ole", sanoi Doris kiireesti. Ja jälleen tunsi Torkild tuota omituista kipeyttä — ei hetkeksikään ollut hänen mieleensä tullut se mahdollisuus, että Jens Lihme voisi olla Doriksen lapsen isä.

"Se on Mogensin", sanoi Doris tylysti. "Hän ei saa tietää mitään. Ja sinun pitää vannoa minulle, ettet kerro hänelle sanaakaan, jos tapaat hänet. Ja ettet etsi häntä käsiisi. Eikä hänen pidä saada nähdä poikaa, vaikka hän tulisi polvillaan ryömien sitä pyytämään. Ja ettet koskaan ota vastaan häneltä mitään lapselle. Lupaatko minulle sen?"

"Hän tietää nimittäin hyvin", — Doris nauroi hiljaa —. "Että minulla on hänen kanssaan lapsi ja että minä makaan kuolemaisillani täällä. Hän on käynyt täällä ovella, mutta Jens on ajanut hänet pois. Ja hän on kirjoittanut mitä surkeimpia kirjeitä minulle — ja minä olen vastannut, että olen parhaassa voinnissa, iloinen ja tyytyväinen, ja että toivon hänen ja Lisen ja pienokaisten voivan hyvin —."

"Eikö olekin todella kerrassaan kuvaamattoman kauheaa, että kaksi sellaista ihmistä kuin Mogens ja minä olemme laittaneet lapsen maailmaan. Me, jotka olemme juuri samasta paholaisen puusta veistetyt — Mogensillakin on keuhkotauti, eikä taida olla pitkiä aikoja siihen, kun hänkin kutjahtaa. On meitä serkukset — tottavie pahinta laatua mistä olen koskaan kuullut!

"Ja minä pidän niin mielettömästi tuosta pikkuisestani. Voit uskoa, että hän on suloinen — ja hän näyttää itse terveydeltä, on pyöreä ja kiltti ja vankka ja siivo. Nukkuu yöt läpeensä, sanoo rouva Jespersen, on ahnas kuin pieni leijonanpentu. Yksitoista naulaa hän painaa nyt — ja painoi tuskin kuutta, kun syntyi —. Kun ajattelen, mitä hänestä mahtaa tulla, niin on kuin sydämeni seisahtuisi —.

"Mutta sinun täytyy itse pitää hänet luonasi, ymmärräthän. Et saa laittaa häntä vieraisiin ihmisiin — vaikka ne olisivat kuinka hyvää ja kilttiä väkeä. Sinun täytyy kasvattaa hänet itse omassa talossasi ja sinun on koetettava, isänä hänelle —."

"Sen tahdon tehdä, Doris. Tahdon koettaa hyvittää pojallesi jonkun verran kaikesta siitä, mitä olen — laiminlyönyt — sinua kohtaan."

"Etkö luule, että Rose ja sinä voisitte jälleen sopia? Minusta tuntuisi niin turvalliselta tietää, että pikku poikani olisi Rosen hoivissa —."

"Kas sitä en voi tietää. Oikeastaan en luule sitä." Viime kuukausien ylimieliset toivot ja unelmat tuntuivat hänestä niin äärettömän kauas puhalletuilta ja ohi menneiltä — nyt tässä katumuksen ja epätoivon puuskassa.

"Ei sinun pidä soimata itseäsi mistään minun tähteni, Torkild", sanoi Doris lempeästi. "Herra jumala — minun silmälläpitämiseni, se olisi totisesti ollut tehtävä, joka käy paljon yli sinun voimiesi — ymmärryksesi, olin vähällä sanoa. Muistatko, kun asuimme kotona isän luona Fredrikshaldissa — sinä paimensit minua todellakin uskollisesti ja koetit kasvattaa minua — etkä aavistakaan kuinka narrasin sinua ja vedin sinua nenästä — olin jokseenkin pahalla alulla jo silloin, sen sanon sinulle. Niin niin, paljon ennenkin sitä aikaa, silloin jo, kun asuimme Teresenkadulla. Sinä viihdyit parhaiten Wegnerillä — sinä ja äiti ette aavistaneetkaan, kuka oli minun paras ystäväni: Olga Paulsen, Signoran sisar, tiedäthän hänet. Kun sanoin meneväni Dagnyn luo läksyjä kysymään, niin menin useimmiten Paulsenille — ja hauskinta mitä tiesin oli se, kun tapasin Signoran tai jonkun hänen ystävättäriään ja sain salaa kuunnelluksi heidän jutteluaan. Olga oli alkanut jo ennenkuin me lähdimme kaupungista, ja minä sain udelluksi häneltä kaikki mahdolliset siitä. Siellä oli eräs vanha saksalainen asiamies Heinrichs — ja eräänä iltana ollessani kävelemässä Olgan kanssa tapasimme hänet, ja silloin hän kävi lähenteleväksi minuakin kohtaan, mutta silloin minä rupesin pelkäämään, ja hän oli minusta niin inhoittava, että se säikytti minut takaisin hyveen tielle pitkäksi aikaa. Mutta juuri tuon inhottavuuden ajatteleminen jäi yllyttämään ja kiihoittamaan minua myös — ja minä olen etsinyt sitä kaikkein vastenmielisintä kerran toisensa jälkeen — ikäänkuin saadakseni tietää, eikö sitä koskaan voisi tulla minulle liikaa — niin että nyt täytyisi sielun ja ruumiin revetä toisistaan minussa —."

"Doris, Doris", Torkild silitti hänen tukkaansa ja poskiansa. "Sinä et saa puhua niin paljon —."

"Pyh, nyt ei siinä enää ole mitään säästämistä. Minä tahdon, että sinä tietäisit niitä otat hartioillesi, näetkös, kun otat minun lapseni luoksesi. Sinun tulee tietää, millainen Ivarin äiti on."

"Sinä olet aina ollut niin huonoissa oloissa, Doris. Minä koetan laittaa niin, että pikku poikasi on hyvä olla niin kauan kuin hän on lapsena. Että hänellä on rauhallinen ja hyvä ja terve olo."

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Doris hiljaa. "Muistan kun asuimme Teresenkadulla. Iltapäivät, jolloin kuljin ja hiiviskelin yksinäni rumissa pimeissä puolityhjissä huoneissamme. Ypö yksin. Sinä olit Akerissa, ja äiti virui vuoteella toisessa huoneessa. Tai tuhersi keittiössä. Sinun tulee muistaa, ettei hän ollut koskaan minulle sellainen kuin sinulle — hänhän ei milloinkaan puhunut minulle, kulki vain katsoa luimautellen minuun niinkuin olisi pelännyt —. Ja niinä seisoin ikkunassa ja tähystelin likaista katua ja vastapäätä olevia rumia harmaita tiilitaloja. Minusta se oli koko maailma, ja kaikki ihmiset maailmassa näyttivät köyhiltä ja kuluneilta ja ilottomilta —.

"Ja minulla oli sellainen tunne, että minut oli salvattu noihin huoneisiin ja tuohon yksinäisyyteen koko eliniäkseni. Se oli ainoa, mikä minulle oli todellista. — Minähän en lainkaan sopinut yhteen Rosen kanssa — kaikki hänen kotonaan oli minulle oikeastaan ihan vierasta ja luonnotonta — koko heidän tapansa suhtautua elämään. Ainoa, minkä vuoksi välitin mennä Wegnerille, oli se, että hänen äitinsä oli poissa koko iltapäivän ja minä voin leikkiä teatteria siellä kaikessa rauhassa näytellen kaikkea, mitä haaveilin ja sepitin, ja Rose mukautui näyttelemään niinkuin minä vaadin. — Mutta itsekseni sepitin loppumattomia juttuja, joista kyllä varoin kertomasta hänelle hisahdustakaan. Ja kun väsyin omiin kuvitteluihini, laittauduin jollakin viekkaudella Olgan seuraan. Se oli todellisuutta, jossa tapahtui jotakin, ja se, että se oli niin raakaa ja rumaa, teki minulle ikäänkuin hyvää — olihan se kuin punainen säie kaikessa harmaudessa —.

"Ja kun makaan täällä nyt, Torkild, ja ajattelen kaikkea mitä olen kokenut — kaikkea alhaista ja inhoittavaa, jossa olen kahlannut omasta vapaasta tahdostani — niin tiedätkö, minusta on niinkuin se ei olisi totta, että se on todella tapahtunut minulle — vaan niinkuin se olisi jotakin mielikuvitukseni sommitelmaa. Ainoa, minkä varmasti tiedän eläneeni, on kotona äidin huoneissa Teresenkadulla vietetyt iltapäivät —.

"Ja sitten se, että minulla on lapsi. Joka ei koskaan ole tuleva tuntemaan minua. Jota en uskalla painaa rintaani vasten enkä suudella, jotta en tartuttaisi siihen tautia —."

Torkild istui valkeana ja jäykistyneenä ja tuijotti sisaren pieniin kuihtuneisiin kasvoihin. Nenän tienoilta ja siitä alaspäin suun ympäriltä hän oli tullut niin laihaksi, että koko yläleuan kaari näkyi. Ja musta tukka oli suorittu pois otsalta kahdella suurella keltaisella nauharuusukkeella ja tuo kurja kuoleva ruumis kiedottu kirjavaan karnevaalipukuun.

"Minä en ymmärrä sitä", kuiskasi Torkild syvän kammon vallassa. "Että se on mahdollista. Oma pikku sisareni — me olemme olleet yhdessä vuodet pitkät — lapsina — ja nuorina ollessamme — enkä ole tiennyt rahtuakaan!"

"Sinähän olet aina pitänyt jostakin. Sinä pidit äidistä ja rouva Wegneristä ja Rosesta — sinä et ollut sellainen kuin minä. Minäkin tahdoin kyllä mielelläni pitää — mutta oli kuin sydämeni olisi pysähtynyt kasvussaan silloin, koska se sai liian vähän ravintoa. Minä olisin myöskin mielelläni pitänyt — mutta minä en ikäänkuin voinut, ennenkuin joku olisi tullut ensin ja sanonut pitävänsä minusta. — Mutta sitä ei ole kukaan tehnyt paitsi Jens. Ja se ei voinut, auttaa minua yhtään. Jos hän olisi ottanut minua oikein lujasti yhdenkään kerran — jos hän olisi ollut voimakas ja terve, mutta hänhän on viallinen, raukka, niin ettei hän uskaltanut. Ja jos hän olisi ollut terve, voimakas mies, joka olisi tiennyt kykenevänsä valloittamaan itselleen onnen maailmassa, niin ei hän olisikaan rakastanut minua näin kauan. Minä olen kiduttanut hänet miltei kuoliaaksi. Mutta terveet, elinkelpoiset miehet eivät otakaan kuollakseen minunlaiseni vuoksi. He ottavat toisen, ja sillä hyvä." Hän nauroi hiljaa. "Tai oikeastaan, ottavathan he minunlaisianikin — niin pitkäksi aikaa kuin heille sopii. Se on ihan samanlaista kuin meidän naisten on laita, kun tavarataloissa on alennusmyynti; me emme voi olla raahaamatta mukaamme kaiken maailman rojua, jota emme vähääkään tarvitse — kun voimme saada sen niin halvalla. Useimmat miehetkään eivät voi olla ottamatta minun laisiani, kun tapaavat meidät, vaikka he tarkoin ottaen eivät tarvitsekaan meitä — kun voivat saada meidät melkein ilmaiseksi —.

"Jensille ja minulle tämä oli kai paras, mitä voi tapahtua. Minähän en ole koskaan kuulunut hänelle, ymmärrätkös. Mutta tällä tavoin hänestä tuntuu kuin omistaisi hän minut sittenkin. Hänhän ei voi valloittaa taistelemalla itselleen osaa maailmassa — hänen on tyytyminen poimimaan sitä, minkä muut ovat viskanneet katuojaan. Sentähden en voinut koskaan tyytyä elämään elämääni hänen rakkautensa turvin. Mutta minä voin kuolla sen turvin —.

"Oletko nähnyt sitä rumaa kuvaa minusta, joka riippuu tuolla toisessa huoneessa?" kysyi hän äkkiä nauraen.

"Doris", pyysi veli kammostuneena. "Sinä et saa — anna minulle lupa ottaa ja polttaa se —."

"Oletko hullu —", Doris nauroi kaameaa tytönheilakan kummitus-naurua. "Jensin täytyy saada pitää se. Etkö ymmärrä, että se merkitsisi hänelle elävänä kuolemista, jos naulanreiät hänessä menisivät joskus umpeen —.

"Torkild", kysyi hän äkkiä huolestuneena. "Voisitko kuvitella mielessäsi, ettet joskus maailmassa pitäisi Rosesta enää?"

"Sinun pitää kaikella muotoa rakastaa häntä aina — tapahtukoon mitä hyvänsä. Se olisi niin hyvä pikku Ivarille, kun hän on sinun luonasi."

He kuulivat Lihmen avaavan samassa eteisen oven, ja kun hän tuli sisään ja laski suuren ruusukimpun Doriksen vuoteelle, kietoi Doris käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä:

"Oletko nyt tehnyt kunnollisen kävelyretken? Minusta sinä näytät vähemmän väsyneeltä, eikö hän näytäkin, Torkild? Sitten voit pyytää Ellenin tuomaan päivällisen sisään — me syömme tavallisesti täällä yhdessä, Jens ja minä — et kai sinä pelkää tartuntaa, Torkild?"

Doris oli säteilevällä tuulella aterian aikana, joi punaviiniä ja tahtoi lakkaamatta jutella vihlovalla kuiskausäänellään molempien miesten kanssa, jotka istuivat ja koettivat syödä. Ja kun palvelijatar oli korjannut pöydän ja tuonut kahvin sisään, vaati hän heitä polttamaan.

"No silloin saat tottavie aloittaa uudelleen. Voittehan istuutua tuonne ikkunan luo. Kas minä en saa yskiä — ja herra ties muuten mitä se tekisi nyt. Luuletteko minun haluavan maata tässä ja katsoa, kun kaksi isoa miestä juo kahvia kuin pikkutytöt vetämättä savuja päälle — mitä muuten eivät pikkutytötkään tee enää nykyaikana. Niin, ole hyvä, Jens, anna minulle vain kauniisti kahvia tänään — tiedätkös. —"

Jens Lihme meni piirongin luo ja otti eräästä laatikosta vastapestyn valkoisen villavaipan, jonka levitti vuoteelle Doriksen eteen. Ja ovelle ilmestyi paksu, punaposkinen nainen, joka kantoi sylissään kirkuvaa, valkoista vaatekääröä.

"Kas niin — kas niin, pikku poju, ei itketä nyt, nythän tullaan sanomaan hyvää päivää mammalle. Kas, kuinka reippaalta neiti näyttää tänään!" Hän laski käärön poikittain vuoteelle Doriksen eteen ja vilkaisi uteliaasti huoneessa olevaan vieraaseen mieheen.

"Se on minun veljeni Norjasta, rouva Jespersen. Ottakaapa myssy ja nuttu pois Ivarilta, olkaa hyvä, että hänen setänsä saa nähdä hänet oikein. Ettekö tahtoisi kupin kahvia — Jens, tahdotko olla kiltti ja pitää huolta, että rouva Jespersen saa kupin kahvia — arkihuoneessa —."

Torkild ja Doris olivat jälleen kahden — sylilapsen kanssa, joka makasi poikittain äidin vuoteella; sen pää oli tulipunainen ja kasvot itkusta tuhansissa kurtuissa.

"No vauvani, vauvani, ei pidä itkeä noin — oi Torkild, näytäpä hänelle kelloasi — näetkös, hän kurkottaa ottaakseen sitä. Se on aikaista se, tiedätkös! Oletko nähnyt mitään suloisempaa — tuitui, äidin pikku kultu — näetkös, hän hymyilee. Eikö hän ole kerrassaan hurmaava! Niin, katsopas sitä miestä, se on pikku Ivar-pojun setä, ja hän pitää niin kovasti pojusta ja hoitaa häntä niin kauniisti, sittenkun äitiä ei enää ole. — Voi, Torkild, etkö usko että voit ruveta pitämään hänestä hirveästi?"

"On. Eikö hänellä ole aika paljon tukkaa ikäisekseen?" yritti Torkild kehua.

"Onpa aika lailla." Doris silitti sormenpäillään pientä mustauntuvaista päätä. "Jens olisi tahtonut mennä naimisiin kanssani — sekä syksyllä silloin kun sanoin meidän olevan kihloissa, kuten muistat, että nyt keväällä juuri ennen kuin Ivar syntyi. Ja ottanut lapsen omiin nimiinsä, ymmärräthän. Teinkö mielestäsi väärin, kun en suostunut siihen? — Silloinhan Ivar ei olisi ollut avioton lapsi."

"Ei, teit mielestäni oikein", sanoi Torkild kiusaantuneena. Eikö Doris sitten koskaan ajatellutkaan Lihmeä —.

"Niin, sillä minulla oli sellainen tunne, että lapseen ei Jens voisi suostua. Hän ei pidä Ivarista. En tiedä, hän oli kai ajatellut, että tänä viimeisenä aikana ainakaan hänen ei olisi tarvinnut jakaa minua kenenkään kanssa. Ei silti, että uskoisin hänen juuri tulevan kohtelemaan pojua huonosti. Mutta hän ei kelpaa kasvattamaan minun ja Mogensin lasta. — Kuinka pitkä loma sinulla on, Torkild?"

"Se on hyvä. Niin pitkää aikaa minä en kyllä enää elä. Silloin sinä voit ottaa mukaasi pojun, kun matkustat kotiin. Otat sairaanhoitajattaren täältä mukaan hoitamaan häntä matkalla —."

Doris oli tällä välin maannut kopeloiden lapsen pitkän koltun alustaa, riisuen siltä tossut ja sukat.

"Nosta hänet minun lähelleni", kuiskasi hän, ja hänen silmiinsä tuli kuumeinen kiilto. "Hänen käsiään minä en uskalla suudella, sillä hän on niin paha imeskelemään niitä. Mutta minä suutelen toisinaan hänen jalkojaan."

Torkild otti pienokaisen. Hänen mieleensä johtui samalla, että tämä oli ensi kerta, kun hän piti elävää pikkulasta sylissään. Ja hän ojensi pienet alastomat jalat Dorista kohti.

Doris siveli suutaan niihin ynnä sääriin ja pani ne poskeaan vasten. Ja hän käänsi hurjan, nälkiintyneen silmäparin veljeensä päin.

"Ymmärrätkö — jos minä olen ansainnut helvetin synneistäni — niin tämä on kyllin kuuma! Minä antaisin kaikki, mitä minulla maailmassa ei ole, saadakseni ottaa poikani rinnoilleni ja puristaa ja likistää häntä, ja suudella jokaista pikku kohtaa hänen ruumiissaan edes yhden ainoan kerran — enkä saa sitä tehdä!"

"Pane hänet nyt pois — tuonne jalkopäähän", kuiskasi Doris kiihtyneesti —"ja tule tänne minun lähelleni —."

Hän heitti käsivartensa Torkildin kaulaan, veti hänet likelleen, puri hampaansa hänen huuliinsa ja mutisi suudellessaan häntä raivokkaasti:

"Se on pikkupojun suudelma — pikkupojun suudelma, ymmärrätkö — jonka minä otan sinulta —."

Viikkoa myöhemmin hän kuoli. — Torkild oli ollut Holsteininkadulla koko ajan, valvoen vuorotellen Jens Lihmen kanssa ja istuen yön toisensa jälkeen kuunnellen Doriksen kertomia kamalia juttuja, jotka tämä väitti kokeneensa — osa oli kai totta ja osa mielikuvitusta. — Ja sitten siirtyi Doris puhumaan lapsestaan —.

Hän tiesi itse, kun loppu oli lähellä. Hänen viimeinen sanansa
Torkildille oli:

"Sinä et saa luulla, että sinulla on mitään kaduttavaa minun suhteeni.
Mutta muista, että olet luvannut hoitaa Ivaria minun puolestani."

"Olen luvannut Jensille, että viimeinen hetki on oleva vain hänen ja minun kesken."

Ja he menivät, ja Doris kuoli, seuranaan vain se suuri rakkaus, jota hän ei ollut koskaan ymmärtänyt.

Viikkoa myöhemmin Torkild matkusti kotiin pienen sisarenpoikansa kanssa. Tanskalainen punaisenristin sisar seurasi mukana hoitaen pienokaista matkalla ja siihen saakka, kunnes Torkild sai järjestetyksi asiat toisin.

XVI.

Eräänä lauantaina toukokuun alkupuolella oli Torkild ollut Kristianiassa jossakin liikekokouksessa. Hän söi päivällistä kaupungissa, mutta hänen aikomuksensa oli palata kotiin puoliviiden junalla; hän aikoi mennä metsästämään ja halusi mielellään päästä varhain lähtemään, koska hänen oli lainattava koira matkalla. Oli hurmaava ilma, lienteän harmaaharsoinen taivas, mutta keveä ja tyven, niin että sadetta ei tarvinnut pelätä. Kun hän meni Eidsvoldintorin poikki, näki hän tuomen olevan jo vihreänä nuorista lehdistä, ja poppelit olivat punaruskeita ja sireenipensaat keltaisia puhkeamaisillaan olevista silmikoista. Ja hän iloitsi mielessään retkestä harjuilla — sielläkin jo orasti ja versoi varmaan hiukkasen vettyneiden lumiläikkien reunoilla.

Ehdittyään Vapahtajan-kirkon luo hän näki, ettei hän voinut ennättää junalle. Seuraavan junan lähtöön oli runsas tunti. Silloin hän kääntyi ympäri aikoen pistäytyä Grandiin siksi aikaa.

Samassa kuin hän kulki Güntherin ikkunan ohi, koputettiin ruutuun kovasti, ja kun hän käännähti katsomaan, näki hän Betzy Løkken kasvot valtavan keväthatun alla. Tämä viittoi hänelle innokkaasti.

Tultuaan sisälle konditoriaan näki hän, että Betzy istui toisella sohvalla pienimmän tyttönsä kanssa ja toisella Rose vanhemman tytön kanssa.

Betzy huusi äänekkäästi: "päivää, päivää" ja ojensi kätensä häntä kohti. Hän tarttui siihen, ja sitten hän ojensi kätensä Roselle, mutta ei uskaltanut katsoa häneen sen lyhyen sekunnin aikana, jona hän piti tämän kättä. "Niin, sehän on totta, onneksi olkoon", sanoi Betzy huolettomasti, ja Torkild tuijotti tyhmistyneenä.

"No, avioerosi johdosta, luonnollisesti. Ajattelin oikein, että minun pitäisi pitää pienet kutsut teille molemmille sen johdosta, tiedäthän että sellainen on nykyään tapana, mutta kuten näet, olen olosuhteiden vuoksi estetty pitämästä suurempia seurakutsuja. Mutta jos te kaksi tahtoisitte tulla jonakin iltana kaikessa vaatimattomuudessa —."

"Ei", sanoi Torkild. Hänen sisässään kiehui raivo — oli eri asia istua jonakin kesäpäivänä Myran kuistilla ja kuunnella Betzyn rupatusta, ja aivan toinen asia seisoa täällä sietäen hänen lörpötystään — Rosen istuessa vastapäätä sohvalla.

"Torkild, millainen karhu sinusta on tullut", sanoi Betzy kylmäverisesti. "Ole hyvä, ota tuoli ja istu tuohon. Onhan sinun toki näytettävä, että olet sivistynyt ihminen ja voit seurustella eronneen rouvasi kanssa luontevasti ja vaivattomasti, kun tapaatte toisenne seuraelämässä. Tervehtikää kauniisti Torkild-setää, pikkutytöt — näinkö minä jonkun pikku tytön, joka ei niiannut — kas niin, Kaja. Tahdotko kahvia —?"

"No, sinne sinun puoleesihan menee junia koko päivän, muistelen Rosen sanoneen. Muuten, sinähän olitkin menossa katua ylöspäin, mies. Sinä aioit mennä jonnekin grogille, minä luulen. No istu nyt. Ei suinkaan sinulla sellainen hoppu ole —."

"Aiotko metsästämään?" virkkoi Rose hillitysti, katsomatta Torkildiin — hän korjasi vähän Ingeborgin otsarusettia samalla. Nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa.

"Aion. Ja minun olisi jouduttava viiden ja kolmenkymmenenkuuden junalle — ja toimitettava pari asiaa ensin." Torkild katui samassa, mitä oli sanonut. Hän oli tavannut nyt sattumalta Rosen, ja hänen teki palavasti mieli jäädä puhelemaan hänen kanssaan. Kuinka sanomattoman viehkeältä ja tyttömäiseltä hän näytti istuessaan siinä sileässä hiirenharmaassa puvussaan, pieni valkoinen huopahattu kultaisella tukallaan.

"No, ei suinkaan se nyt niin tärkeää ole, millä junalla menet. Yöhän on pitkä tähän aikaan. Paitsi jos sinulla olisi jokin erikoinen syy olla hukkaamatta siitä hetkeäkään. Onko siellä jonkun paimentytön sunnuntai sulostutettavana, noilla sinun metsästysmaillasi?"

"Onko siellä, Rose — tiedätkö onko joku sievä tyttö siellä, mihin
Torkild aikoo?"

"Ei kuules, Betzy, nyt sinun on jumaliste jarrutettava. Määränsä täytyy olla hölpötykselläkin — sinullakin."

Torkildin läpi läikähti kuin polttavan riemun aalto. Rosen säikähtynyt pikku huudahdus hänen tulistuneen käytöksensä johdosta — se ikäänkuin ilmaisi, kuinka läheisesti he olivat sidotut toisiinsa. Ikäänkuin Rose tahtomattaan olisi pitänyt häntä miehenään sillä hetkellä, kun hän pelästyi hänen käyttäytyvän sopimattomasti. Ikäänkuin kaikki se, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän viimeksi näki Rosen seisoessaan huiskuttamassa Lillestramin asemalla, olisi ollut vain pahaa unta.

Torkild tiesi, ettei hän menisi. — Mutta ikäänkuin voittaakseen aikaa hän meni myymäpöydän luo. Hän kuuli Betzyn nauravan jälkeensä. Torkild osti konvehtirasian kummallekin lapselle ja palasi takaisin tuomaan niitä.

"Minun täytyy sanoa, ettet sinä totisesti ota suuresti huomioon pikku patojasi, Betzy. Näyttää siltä, että nämä lapsukaiset saavat kuulla yhtä ja toista merkillistä ajan mittaan."

"Pyh kaikkea, ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ymmärrä mitään. Ei, lapsukaiset, te olette syöneet niin monta kakkua, että äidin täytyy panna konvehdit talteen teille. Ingeborg! Kuulitko mitä äiti sanoi! Korea käsi, Kaja! Kas niin. — Ja kun ne tulevat niin suuriksi että ymmärtävät, niin tiedätkös, ne kuulevat sellaista kuitenkin, niin että —. Ei, nyt meidän on laittauduttava kotiin —."

Betzy nousi seisomaan koko sinisessä valtavuudessaan. Hän oli ylen siunatussa tilassa, ja tänä loistavien taftikappojen keväänä oli hänen kappansa varmaankin valtavin ja sinisin ja loistavin, mitä todennäköisesti oli koko kaupungissa.

Torkild oli nostanut lapset raitiovaunuun Betzyn luo. Ja nyt seisoivat hän ja Rose jälleen kahden keskellä Egertoria. He katsoivat katuun kumpainenkin, ja Torkild toivoi hartaasti, että Rose sanoisi jotakin. Mutta kun Rose ei sitä tehnyt, täytyi hänen avata suunsa:

"Onko se sinusta alaspäin?" Torkild takertui tähän ohueen keskustelun lankaan. "Sehän on oikeastaan Carl Johania ylöspäin — numerot alkavat kai alhaalta Rautatientorilta, luullakseni — eikö ole niin?"

"En tiedä oikein — niin kai. Tarkoitin vain alaspäin, kun tässä on alamäki sinnepäin —."

"Niin kyllä, mutta sitten on ylämäki linnaan päin —" Heidän katseensa yhtyivät, ja heidän täytyi molempien nauraa. Ja sen jälkeen he katsoivat toisiinsa hiukan epävarmasti, hämillään hymyillen, ja punastuivat kumpainenkin.

"No niin, ylös- tai alaspäin — onko sinulla mitään sitä vastaan, että saatan sinua kappaleen matkaa?"

"Voin matkustaa toisella junalla. — Ei, minä olin vain harmistunut
Betzyn tahdittomuudesta, ei minulla ole mitään kiireellistä asiaa —."

He kävelivät hiljakseen Carl Johania ylöspäin, jalkakäytävällä puiden alla.

"Olen jättänyt konttorin", sanoi Rose hiljaa. "Olen käynyt keittokoulua huhtikuun alusta lähtien. — Tiedäthän, etten koskaan ole pitänyt konttorityöstä. — Minulla olisi oikeastaan ollut halu oppia sairaanhoitoa — päästäkseni joskus, jos mahdollista, johtajattareksi vanhainkotiin tai lastenkotiin tai sellaiseen. Mutta minä olin liian vanha — se olisi vaatinut liian pitkän ajan, ja olihan varsin epävarmaa, voisinko koskaan saada sellaista paikkaa kuin toivoin. Mutta olin lujasti päättänyt hankkia joka tapauksessa sellaista työtä, johon voisin tuntea mielenkiintoa. Niinpä valitsin tämän. Suoritan näet sellaisen tutkinnon, että voin päästä julkisiin toimiin — keittokoulun opettajaksi tai johonkin tyttökouluun. Tai ehkä myös jonkinlaisiin emännöitsijän toimiin —."

Torkild laski, että tämä päätös oli Rosen täytynyt siis tehdä kohta kun he olivat eronneet. Oli niin kummallista ja epätodellista siinä heidän nyt kävellessään ajatella, että he olivat erossa —.

"Toisinaan olen todellakin ajatellut antautua itsenäiseksi ruoanlaittajaksi", sanoi Rose ja naurahti.

"Oh — mamma ei todellisuudessa ollut vähääkään hienosteleva. Hän oli vain olevinaan joskus. Se oli ehkä isän vaikutusta — hän oli luultavasti sellainen jossakin määrin, sillä hänen sukulaisensahan ovat äärettömän hienostelevia —."

He olivat tulleet linnanpuistoon. Ja he poikkesivat pienelle syrjätielle, ja kun he tulivat erään yksinäisen penkin luo, kysyi Torkild:

Rose istuutui. Ja Torkild istahti hänen viereensä ja alkoi kaivella maata kävelykepillään. Ei kumpikaan heistä virkkanut mitään vähään aikaan; he istuivat molemmat katse kiinnitettynä kepin kärkeen, joka piirsi viiruja ja kaaria soraan.

"Tiedän", sanoi Rose hiukan viivytellen. "Tapasin Helsingin tässä hiljan, ja hän kertoi sinun ottaneen luoksesi pienen sukulaislapsen. Ja jostakin, mitä Bera-täti kirjoitti talvella, ymmärsin — hän kirjoitti kuulleensa puhuttavan, että Dorikselta jäi lapsi —."

"Vai niin? Luulin, ettei olisi kuin pari kolme minun lisäkseni, jotka siitä tiesivät —."

"Sinä pidät kai kovasti tuosta pikku pojasta?" kysyi Rose hiljaa. "Onko hän suloinen?"

"Kyllä hän on aika pirteä pikku veitikka. Voithan ymmärtää, että pidän hänestä."

"Ivar. Minun puolestani hänellä voisi yhtä hyvin olla jokin muu nimi — mutta sillähän on itse asiassa vähän merkitystä."

"Kerro minulle vähän hänestä", pyysi Rose. "Kuinka olet järjestänyt olosi? Helsing sanoi sinun asuvan rouva Strandenilla."

"Niin. Muutin sinne, kun tulin tuntureilta, näetkös. Ja kun palasin kotiin Ivarin kanssa, niin suostui hän ottamaan hänet taloonsa, ja minun oli palkattava lapsentyttö pojalle. Mutta nyt tyttö tekee miltei kaiken muun, ja rouva Stranden hoitaa lasta. Hän hemmoittelee häntä hirveästi —."

"No, kyllä se taapertelee vähän ja työntää tuoleja edellään. Mutta ei se vielä mitään osaa sanoa muuta kuin jotakin jokellusta ja lirkutusta. Rouva Stranden kyllä väittää sen sanovan 'pappa', kun se näkee minut, mutta minusta se ei kuulosta muulta kuin papapa, ja sitähän se sanoo muutenkin."

"Sitä hän kyllä luulee." Torkild hymyili vähän. "Kaikkine hyvine ominaisuuksineen on rouva Stranden hieman — puhelunhaluinen, tiedätkös. Siksi en antanut hänelle mitään selitystä lapsen alkuperästä. Ja poika on hyvin äitinsä näköinen — ja siis minunkin."

"Siitä on siis ollut koko joukko juttua liikkeellä lähiseuduilla? Ihmiset ovat ehkä luulleet, että se juuri oli syynä eroomme?" Rosen äänessä oli kiivas sointu.

"On", sanoi Rose lujasti. Ja vähän rauhallisemmin: "Se kuohuttaa minua. Sillä tiedäthän, että avioliittorikos on minusta aina ollut mitä alhaisinta ja inhoittavinta —. Että ihmisten pitääkin luulla sellaista sinusta!"

"Tiedäthän, ettei se minustakaan ole — miellyttävää. Se, että ihmiset luulevat minun olleen sinulle uskoton. Mutta kuitenkin —. Onhan parempi, että Doris saa maata rauhassa haudassaan."

"Noo — tukka on jokseenkin vaalea vielä. Mutta se tulee kai tummaksi. Hän muistuttaa meitä, kuten sanottu — silmiltään ja niin poispäin. Ja ilmeeltään —"

"Kunpa sen tietäisin." Torkild naurahti jälleen. "On kai hänellä muutamia." Sitten hän lisäsi katsoen maahan: "Voithan tulla sinne katsomaan häntä, jos se sinua huvittaa." Seurasi pieni vaitiolo. "Voithan tulla jonakin aamupäivänä — kun minä olen konttorissa."

"Enkö saa tulla silloin kun olet kotona?" kysyi Rose hyvin hiljaa; hänkin katsoi maahan.

"Silloin kun kirjoitin sinulle Doriksen kuoleman jälkeen", sanoi Rose hiljaa. "En tahtonut ehdottaa sitä suoraan — mutta ajattelin sinun ehkä ymmärtäneen sen — olisin mielelläni halunnut tavata sinua. Toivoin niin kovasti, että olisin voinut — lievittää vähän. Mutta ehkä en olisi voinut sitä tehdä?"

"Et", sanoi Torkild melkein kuulumattomasti. Ja vähän jälkeenpäin:
"Sillä siihen ei ollut mitään lohtua, näetkös."

— Ja voit kai itsekin ajatella — Silloin kun hän kirjoitti matkustavansa Pariisiin, niin tiedäthän, ettemme kumpainenkaan, et sinä enkä minä — uskoneet todeksi mitä hän kertoi. Ja minä annoin asiain mennä — koettamatta ottaa selvää, miten sisareni laita todellisuudessa oli. Olisihan minun pitänyt tietää, että hän ehkä tarvitsi veljeä, joka voisi auttaa häntä. Enkä minä liikuttanut sormeanikaan — enempää kuin koskaan aikaisemminkaan —."

"Juuri tuo, mitä sanoit, oli minunkin mielessäni — minähän ajattelin myöskin silloin, että siinä ehkä voi piillä jotakin. Sitä minä olisin tahtonut sanoa sinulle. Sekä suoraan että epäsuoraan oli minulla suurin syy siihen, ettet sinä tullut — puuttuneeksi asiaan — silloin. Olisin tahtonut muistuttaa sinulle, että vastuu lankeaa kai yhtä paljon minulle kuin sinulle —"

"Sehän ei muuta asiaa mitä minuun tulee, Rose. Sen, joka tuntee, että hänen on tehtävä jotakin, on tehtävä se. Vastuu on hänen, eikä se tule pienemmäksi siitä, jos on joku toinenkin, joka olisi voinut sen tehdä."

"Luuletko muutoin, että olisit voinut tehdä jotakin? Tarkoitan, luuletko että olisit voinut tehdä jotakin, mikä olisi muuttanut Doriksen kohtalon toisenlaiseksi?"

"Voihan hyvin olla, etten olisi sitä voinut. Mutta minusta ei tunnukaan, että asian ydin on siinä. Ihmisen on tehtävä se, minkä hän tuntee velvollisuudekseen, uskoipa sen sitten vievän johonkin tulokseen tai ei."

"Yhden asian soisin mielelläni saavani selittää sinulle. Doriksen kuoleman yhteydessä olevat seikat, ne ne olivat syynä siihen, että minä — nyt talvella, kun erottamisaikamme oli kulunut loppuun — heti kohta — ryhdyin toimenpiteisiin avioliittomme lopulliseksi purkamiseksi. Osaksi siitä syystä, että se minusta tuntui olevan välttämätöntä — onhan koko minun sukuni niin kauttaaltaan soveltumatonta sekaantumaan — elinvoimaisten ihmisten kohtaloihin. Osaksi myös pojan takia — koska, kuten jo sanoin sinulle, arvelin sopivan yhtä hyvin, että hän sai käydä minun lapsestani. Mutta varsinkin siitä syystä, että kun olin johtunut itsestäni ja suvustani siihen käsitykseen, mihin olin tullut, minusta näytti olevan yhtä hyvä, että kaikki meidän väliltämme lopullisesti purkautuisi.

"Olihan se myös sikäli johdonmukaistakin, kun ensin olimme eronneet.
Muuten en kai olisi tullut sitä tehneeksi —.

"— Mutta minä pelkäsin kyllä tavallani — että tuo minun kiireellisyyteni eron hankkimisessa — saattaisi ehkä — tuntua sinusta loukkaavalta. Tuntuiko se?"

Rosen kasvot värähtivät hiukan. Mutta sitten hän katsoi Torkildia rohkeasti silmiin ja vastasi: "Tuntui."

Rose pudisti hiukan päätään. Mutta he eivät puhelleet keskenään, vaihtoivat vain jonkun välinpitämättömän huomautuksen ilmasta, kävellessään ylöspäin Homansbyn läpi.

Rose seisahtui pienen, vanhan, kaksikerroksisen puutalon eteen
Bogstadveienin yläpäässä:

Ikäänkuin malttaen mielensä alkoi hän kysellä Torkildilta vanhojen tuttujen paikkojen ihmisiä ja oloja: kuka asui nyt heidän vanhassa kodissaan, miten apteekkarin ja Liedin väet jaksoivat. Ja Torkild vastasi ja kertoili — mutta heidän äänessään oli viivästelyä, jolla ei ollut mitään tekemistä sanojen sisällön kanssa.

Ja tultuaan Vestre Akerin kirkon ohi ja kävellessään verkalleen
Sognintietä ylöspäin olivat he molemmat vaiti.

Taivas oli pilvessä ja harmaanvalkoinen, mutta se näytti olevan niin merkillisen korkealla matalain, tummien harjujen yllä. Pienissä paljaissa vesakoissa oli omituinen sinertävä vivahdus. Jossakin vanhassa tammessa olivat vielä viimevuotiset ruskeat kuihtuneet lehdet jäljellä, ja muutamissa pienissä tuomissa kellersivät nuput puhkeamaisillaan. Laajat, avoimet kentät, jotka ulottuivat metsäisten harjujen liepeille, olivat vielä vain harmaanvihreitä — kevät oli tullut myöhään tänä vuonna.

Ja Sognintie soljui kauniisti kaartuvana, vaaleanharmaana nauhana seudun läpi, loppumattoman kauas, kunnes saavutti metsänreunassa olevan vanhan kartanon ja hävisi. Ihmeelliseltä, äärettömän autiolta se näytti — kuten aina, tuo tie, jota kokonaiset nuorisoarmeijat ovat kulkeneet kevätiltoina, yksin ja kaksin, yksinäisyyksineen ja sydämenkaipuineen. Ja kaikille niille on tie siinä, autiona ja loppumattomana ujuen halki vihreiden kenttien tummia metsiä kohti.

Suuren vanhan tammen luona tien ensimmäisellä mäellä he poikkesivat kulkemaan vainion poikki, Gaustadiin vievää polkua.

"En tiedäkään, kuinka monta vuotta siitä on, kun olen viimeksi ollut täällä", sanoi Torkild.

He ajattelivat molemmat samaa. Täällä ei ollut oikein sellaista kuin he olivat muistelleet. Joen viereinen jyrkkä mäki oli tullut niin pieneksi — ja joki itse oli vain liejupuro. Siinä, missä ennen vanhaan oli ollut kokonainen seikkailu päästä yli pulskahtamatta veteen, astuivat he vain parille kivelle edes kenkienkään kastumatta. Ja valkovuokkomatto, loistavien kukkatähtien vilinä, joita he ahnaasti olivat repineet itselleen kotiin viedäkseen. Joitakin valkovuokkoja pilkoitti leppäpensaiden harmaanvihreiden runkojen välissä, ja ylempänä mäen rinteellä niitä kasvoi muudan läikkä, mutta jaloissa ei ollut mitään mattoa, ainoastaan tallattu, savenharmaa polku, ja sen varsilla virui ohueksi kuluneessa ruohikossa pullonsirpaleita ja vanhoja eväspapereita.

"Tuota — tahdotko sanoa minulle yhden asian. Minä en sitä tiedä — en ole halunnut kysyä sitä keneltäkään muulta, ymmärräthän. Mikä — mitä nimeä sinä käytät?"

"Rouva Christiansen. — Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" sanoi Rose hiljaa.

"Ei. Olin vain odottanut — Wegnerhän on — kauniimpi. Toinen on niin kovin tavallinen, että —."

"Ei. Jos annat minulle luvan, niin pidän mieluummin sinun nimesi." Rose puhui vähän takeltaen. "Sillä Rose Wegner oli toinen kuin minä olen nyt —."

"Tarkoitan —. Sellaisena kuin nyt olen, olen kokonaan — niiden vuosien uudestaanmuovaama ja leimaama, jotka olen elänyt yhdessä sinun kanssasi. Luulen — olen ollut näkevinäni sen kaikkialla viime aikoina, sitten kun aloin ymmärtää. Me naiset tulemme siksi, miksi mies meidät tekee. Joko valitsemalla yhden, jolle antaudumme — tahi useampia — tahi olemalla antautumatta kenellekään niistä, jotka tulevat, koska tunnemme, ettei kukaan niistä voi tehdä meistä mitään parempaa ja kauniimpaa. Ne, jotka jälkimmäisen vaihtopuolen valitsevat, miellyttävät minua ehkä eniten. Mutta ne, joilla on rauha itsensä kanssa ja jotka kykenevät saamaan aikaan jotakin maailmassa, ne ovat luullakseni kaikki tavanneet miehen, jolle he tiesivät voivansa antaa parhaimpansa, mutta niin ei voinut käydä. Silloin he voivat olla — rauhalliset tavallaan ja työskennellä muissa asioissa, koska tietävät kohtalonsa määrätyksi —."

"Minä. Minä tein pahimman mitä voin tehdä — otin umpimähkään kenen sattui, kun väsyin odottamaan. Sen me useimmat teemme — ja silloin tulee helposti turmioon tavalla tai toisella. Niin kai minäkin olisin tullut, jos et sinä olisi aina vartioinut minun puolestani. Sinä näit aina, milloin tahdoin antaa sinulle jotakin väärennettyä, etkä sinä sallinut minun koskaan harjoittaa pitemmälti noita rakkaudenväärennyksiä, ja aina annoit minun nähdä mitä rakkaus todella oli. Jumala auttakoon minua, että en ymmärtänyt sitä ennenkuin oli myöhäistä — minähän olin vain kova, vihreä naisen raakila —. Ja sentähden, nyt kun näen päässeeni omasta kevytmielisyydestäni mikäli siihen kykenen — niin että luulen voivani tulla paremmaksi ja kelvollisemmaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi kuin luonnostani olin — ja sen kautta onnellisemmaksi kuin ansaitsen tulla, niin sentähden tahtoisin mieluimmin saada pitää sinun nimesi — oi Torkild, itketkö sinä —."

Rose meni ja laski kätensä hänen käsivarsilleen. Hänen kasvonsa olivat tulleet liidunvalkeiksi. Ja kun Torkild veti hänet luokseen, kouristuksentapaisesti nyyhkyttäen, ja Rose painautui häntä vasten, tiesi Torkild, ettei Rose ollut koskaan antautunut hänelle, mutta että nyt hän sen teki —.

Rose itki rajusti heidän seisoessaan sylitysten. Niin ei Torkild ollut tiennytkään hänen voivan itkeä. Ja Rose kuiski itkunsa välistä:

"En voi ymmärtää sitä, Torkild. En voi ymmärtää sitä. Että sinä voit rakastaa minua vielä. Että olet voinut rakastaa minua aina. Olenhan minä ollut niin mahdoton ihminen —."

"Niin kai täytyy olla, kun sinä olet ollut niin äärettömän hyvä minulle. Niin kai täytyy olla, kun sinä olet ottanut kaiken parhaan itsestäsi ja luonut minut uudelleen —. Oi Torkild, Torkild, minä en voi ymmärtää sitä — etten ole sitä menettänyt —."

"Niin, taivaan jumala, kuinka minä rakastan sinua, Torkild —." Rose painautui jälleen häntä vasten. "Oi että minun on lupa sanoa se sinulle. Ja että sinä voit uskoa minua!"

"Minä tiesin sen silloin, kun matkustin luotasi. Mutta en uskaltanut silloin sanoa sitä sinulle —. Niin, en tiennyt sitä oikein silloinkaan. Koko ajan kun olimme erossa, uskoin aina, että sinä pyytäisit minua palaamaan —. Mutta kun saimme laillisen eron — kun kirjoitin Rose Christiansen siihen paperiin — sinun nimesi rinnalle, siihen paperiin, jonka piti erottaa meidät kokonaan toisistamme, silloin tiesin tulleeni lopultakin sinun vaimoksesi. Ja silloin päätin etsiä itselleni työn, jonka voisin täyttää — tulla hyväksi ja kelvolliseksi ja uskolliseksi ihmiseksi ihmisten joukossa, koska kuuluin sinulle enkä koskaan voinut tulla muuksi kuin sinun omaisuudeksesi —."

"Ah —. Tiedätkö, minä kaipasin äärettömästi sinua. Minä itkin usein yöllä ikävästä sinuun. Mutta ei minun kuitenkaan ollut niin kovin paha olla. Tiesinhän rakastavani sinua, se oli enemmän kuin olin ansainnut —.

"Muistatko, kun kerran sanoin, että mielestäni rakkauden täytyi minulle olla sellaista, että tuntisin kuuluvani miehelle hänen omaisuutenaan. Niinkuin sormus hänen sormessaan. Hän voisi pitää minut tai panna minut pois ja unohtaa. Mutta hänen olisin kuitenkin. Minä olen sinun siten, nyt —."

He kuljeksivat siellä yhä; oli jo melkein pimeä. "Olemme kai yhdessä tänä yönä?" kuiskasi Torkild Roselle.

"Mutta kuule — pitää kai meidän saada vähän ruokaa", sanoi Torkild, kun asia juolahti hänen päähänsä. "Ja silloin meidän on kiirehdittävä. Juna-aikojahan on tosiaan muutettu — viimeinen lähtee nyt täsmälleen kello kaksitoista. — Niin, voisimme kai olla jossakin kaupungillakin —."

He kulkivat alaspäin kaupunkia kohti. Mutta kovinkaan joutuisaa ei kulku ollut.

"Minusta tuntui monasti", sanoi Torkild hiljaa — "oli monta kertaa — vaikea — pitää siitä kiinni. Minä tunsin kyllä — että se oli oikein. Kun eivät välimme olleet tulleet sellaisiksi kuin olisi pitänyt. Mutta kun sitten ajattelin kaikkia niitä aikoja, jolloin mielestäni olimme kuitenkin olleet niin onnellisia yhdessä. Kun sinä olit minun ja minä sinun ja me olimme olleet iloiset siitä kumpikin —."

"Koetin toivoa, ettei sitä olisi ollut. Mutta Rose — minun täytyy sanoa sinulle, etten voinut. Minussa virisi aina jotakin, kun muistin sen — kuin jonkinlainen hurja — voitonriemu —."

"Tuo, mitä sinä sanoit — siitä ilosta, kun minä olin sinun ja sinä olit minun, ja minä olin siitä iloinen. Sehän ei ollut muuta kuin luonnollista, että meillä oli sellainen tunne, kun olimme nuoria, terveitä ihmisiä. Ja joinakin kertoina pidin tuota iloa rakkautena — ja toisin kerroin aavistin sisimmässäni mitä se oli, ja olin katkeroitunut ja häpesin sisimmässäni itseäni — ja koetin kääntää katkeruuteni sinua vastaan — mutta kun en silloin pitänyt sinusta, johtui se siitä, että sisimmässä tunnossani tiesin sinun rakastavan ja minun vain päästävän eläimen irti itsessäni —."

"Mutta Torkild, niinhän oli. Minä en ymmärtänyt sitä, sillä olin aina ajatellut, että eläin ihmisessä olisi jotakin raakaa ja törkeää ja rumaa. En tiennyt, että joissakin se voi olla vain kuin pieni kissanpoika, joka leikkii tietämättä millä se leikkii, ja repii rikki ja kynsii verille vain huvin vuoksi. Ja se on vielä vaarallisempaa, koska eläin on suloinen ja kaunis ja hupainen — eikä tiedä vastuusta —.

"Sinä yönä, jonka tiedät — silloin ymmärsin, että ihmisen rakkaus on hurjinta totta —."

"Minun on pistäydyttävä sisällä noutamassa pukeutumistarpeeni", sanoi Rose, kun he tulivat hänen asuntonsa kohdalle. "Ja sanomassa emännälleni, että menen pois —."

Torkild meni hänen kanssaan sisälle. Rosella oli kaksi pikkuruista taitekattoista huonetta. Torkild seisoi hänen pienoisessa arkihuoneessaan, Rosen sulloessa vähän vaatteita käsilaukkuun. Ikkunat olivat alhaalla lattian rajassa; ikkunalaudat olivat täynnä kukkia.

"Minulla on pari sinun vanhaa ruusuasi huoneessani", sanoi Torkild toiseen huoneeseen Roselle. "Makuuhuoneessani —."

He poikkesivat jonnekin saadakseen suuhunsa vähän teetä ja voileipää kiireeltään ja jäivät istumaan niin pitkäksi aikaa, että heidän oli juostava raitiotiepysäkille. Ja raitioliike oli pysähtynyt — kokonainen jono vaunuja seisoi liikkumattomina pitkin Stortinginkatua. He ottivat auton.

"Se on totta", sanoi Torkild heidän huristaessaan Tostrupin ohi. "Minä olen luvannut Betzylle kultaketjun hänen molemmille pikkutytöilleen —."

"Oletko —", ja Rose nauroi. "Minulta hän on tilannut heille kultaristit —."

"Betzy huolehtii omistaan —", sanoi Torkild, "ja Jumala siunatkoon
Betzyä siitä —."

He syöksyivät odotushuoneen läpi, asemasillalle, toisen luokan vaunuun.
Seuraavassa tuokiossa konduktööri avasi oven ja päästi sisään eukkoja,
joilla oli korit, ja miehiä, joilla oli selkäreput ja piippunysät. —
Se oli tupakkavaunu. Ja juna oli tupaten täynnä.

Torkild ja Rose menivät käytävään, seisoivat siellä avoimen ikkunan ääressä ja tunsivat ilmanvedon kuumilla poskillaan. He pitivät toisiaan kädestä ja tuon tuostakin he katsoivat toisiinsa ja värähtivät siitä.

"Rex minun täytyi tappaa viime vuonna", sanoi Torkild. "Se joutui raitiovaunun alle eräänä päivänä, kun olin ottanut sen mukaani kaupunkiin. Ei tullut kysymykseen muu kuin saada käsiinsä eläinlääkäri ja toimittaa se hengiltä, poloinen —"

"Ah, kuinka surullista — muistatko miten Rex ja minä olimme hyvät ystävät —"

"Niin, se oli hyvin ikävää. Minulla on nyt uusi lintukoira — Lewellyn sekin — vain vuoden vanha, mutta luulen siitä tulevan hyvän. Mutta Lilletøsa elää ja voi hyvin — sillä on penikat tällä kertaa, joten se on teljetty vajaan. Minä pelkään sitä nimittäin vähän Ivarin puolesta — hän on aivan hullaantunut penikkoihin, näetkös. — Muistatko että se puri sinua, kun sillä oli penikat —?"

— Mutta heidän äänensä sädehti riemua, puhuivatpa he mistä hyvänsä —.

Sitten he tulivat perille. Yksinäinen kaarilamppu paloi aseman edustalla. Junasta vyöryvät mustat haamut hajaantuivat ja katosivat pimeyteen. Torkild ja Rose lähtivät kulkemaan jokea kohti, missä varastotonttien lautapinot häämöttivät yössä tuoksuen raikkaalle ja kirpeälle.

"Mutta kuule", sanoi Rose äkkiä. "Mitähän rouva Stranden sanoo huomenna — mehän emme kai nyt enää ole naimisissa, näetkös?"

"Rouva Strandenko!" Torkild naurahti. "Hän on kai pikemminkin sitä mieltä, että kun kerta on menty naimisiin, niin ei voida koskaan muuksi tulla — mitä paholaisen metkuja ihmiset sitten keksinevätkin nykyaikana."

He menivät sillan yli ja tulivat sille pienelle tienpätkälle tehdasrakennusten ja joen välissä, missä ruostuneet rautalastut narskuivat jalkojen alla.

"Oi tuota ääntä", sanoi Rose hiljaa. "Olen muistanut sitä niin usein koko tänä aikana." Ja hän likeni Torkildia. "Torkild, Torkild, en voi ymmärtää sitä todeksi, että minä tulen kotiin!"

Metsässä ei ollut niin kovin pimeää, kun he olivat vähän tottuneet siihen. Taivas häämötti heikosti vaalealta kuusten latvojen yllä, ja joki kuvasti sitä ja hohti kirkkaana tien varrella kasvavien leppien lävitse. Tuoksui kylmältä ja keväiseltä — sitä huokui märästä maasta ja tuoreesta ruohosta ja puista, jotka hikoilivat mahlaa kaikista nuorista versoistaan.

Sitten he tulivat perille pienen talon luo, joka kyyhötti harmaanvalkoisena yössä, suljetuin, nukkuvin ikkunoin — ulkohuoneet häämöttivät niin tummina ja raskaina pihan alastomain vanhain puiden alla.

He seisoivat hetkisen katsoen tietä pitkin sinne päin, missä se kulki edelleen pujahtaen jälleen metsään — heidän vanhaan kotiinsa päin.

Kuului omituista epäselvää ääntä ilmasta, korkealta heidän päittensä päältä.

He seisoivat käsivarret toistensa ympärillä ja katsoivat harmaanvaalealle, pilviselle taivaalle, missä he eivät erottaneet mitään.

Ja pysytellen liki toisiaan he menivät sitten taloon, ja Torkild aukaisi oven pieneen eteiseen, jonka omituinen ilma muistutti sisäänsuljetun suursiivouksen hajua. Ja pitäessään Rosea itseään vasten koetti Torkild pysyttää äänensä tasaisena ja hiljaisena, sanoessaan:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.