The Project Gutenberg eBook of Pekka Sallinen: Kertomus 1808-9 v. sodasta Juhani herttuan hovissa: Historiallinen kertomus, by Kustavi Nordlund

    Riehuissa sodan, vaaroissaan,
    Mi miehuus väellä tuolla,
    Maa raukka, kuinka taisitkaan
    Niin rakastettu olla,
    Noin kallis kuinka olla voit
    Kuin pettua vaan leiväks soit!

Näin laulaa kuolematon runoilijamme Runeberg Suomen kansasta, jonka luonteen sodat, vainot, sorto ja nälkävuodet, sanalla sanoen kaikki kärsimykset ja onnettomuudet ovat karaisseet. Monesti on kansamme ollut häviämäisillään, mutta verivainioilla ja esi-isäin autioksi jääneillä asuinpaikoilla kasvoi uusia sukupolvia, jotka alkoivat huomaamistaan huomata tulevaisuutensa riippuvan kaikkein yhteisistä ponnistuksista. Sentähden pakosta yhdyttyä, sota-aikain lähestyessä Suomenmaata, tahtoivat Karjalaiset joka mies puolustaa maataan. Useimmissa sodissa jäivätkin he oman onnensa nojaan, etenkin kun viholliset äkkiä samosivat heidän kotitienoihinsa. Tällä tapaa olivat he etumuurina Venäjän kasvavaa valtaa vastaan ja saivat siitä hallitukselta palkkioksi kaikenlaisia etuja, mutta olivat velvolliset puolustamaan valtakunnan rajaa. Sen lisäksi annettiin heille aseita ja upseereja, jotka pitivät yleisiä aseharjoituksia. Siitä saivat alkunsa Karjalan vapaajoukot, jotka muodostivat n.s. "Suomen sotilasrajan." Vuosisatojen kuluessa kunnostivat nämät itseään, ja Karjalan suksimiehet ja kivekkäät ovat saavuttaneet suuren maineen. Rajaseudut olivat siis hyvin varustetut, ja kun 1808-09 v. sota syttyi, ryhtyivät Karjalaiset innolla aseihin, suojellakseen synnyinseutuaan.

Saatuaan tiedon sodanjulistuksesta, pitivät pieliseläiset ja nurmekselaiset kirkonkokouksen, jossa he muun muassa valitsivat päälliköiksi talonpojan Olli Tiaisen ja nuorukaisen Iisakki Steniuksen, jota kotiseudulla sanottiin "ylioppilaaksi."

Näiden ensi toimena oli hankkia miehilleen aseita. Pieliseläisillä oli kyllä 130 kiväriä, joita säilytettiin kirkon parvessa, kahdessa kirstussa. Edellisestä sodasta asti oli myöskin muutamia satoja latinkia ja pari rumpua lähelle kirkkoa kaivetussa kuopassa. Kun tämä ei riittänyt, läksi Tiainen Kuopioon Savon prikaatin ollessa siellä ensikertaa tässä sodassa. Kronstedt antoi hänelle 100 kiväriä ja joukon ampumavaroja ja nimitti hänet rajakatteiniksi. Uuden arvonsa merkiksi sai Tiainen vaskisen hatussa kannettavan Karjalan vaakunan ja maata laahaavan sapelin.

Heinäkuun keskipaikoilla v. 1808 marssi venäläinen päällikkö Aleksejeff rajan yli 1,300 miestä muassaan ja saapui kohta Joensuuhun, jota puolustamaan oli keräytynyt joukko talonpoikia. Mutta elatusvarojen puutteesta läksi osa heitä kotiinsa, eikä puolustus siis ollut kyllin tehokas.

Sivumennen oli Aleksejeff lähettänyt Tohmajärveltä Koveron kautta Enoon päin majuri Scheenen johdolla 200 rakuunaa, kuuluttaen samalla Karjalan kaikissa kirkoissa, ett'eivät asukkaat saisi ankaran rangaistuksen uhalla ryhtyä aseihin. Vast'edes saamme nähdä miten Karjalaiset vastasivat tuon venäläisen kenraalin kuulutukseen, joka ei tosiaan tiennyt kenen kanssa hänellä nyt oli tekemistä.

II.

Keskellä Mönninvaaran kylää on osaksi viljelty, osaksi synkkää metsää kasvava vuoren harjanne, jota nimitetään Kurjan kallioksi. Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, sijaitsi siellä reheväin viljavainioiden keskellä pitkä ja maalaamaton talo luukku-ikkunoineen.

Sen isäntä, Mikko Eronen, oli hankkinut sen uutteralla työllä nuoruudesta asti ja oli nyt Mönninvaaran varakkain talollinen. Taistelussa metsänpetojen kanssa, jotka useinkin raatelivat karjaansa, kehittyi hän vahvaksi, rohkeaksi ja viekkaaksi. Muuten eli hän rauhassa perheensä kesken, johon kuului paitsi hänen vaimoaan ja tytärtään, hänen veljensäkin ja muutamia palvelijoita.

Eräänä kauniina kesä-aamuna, Erolan perheen syödessä aamiaista, syöksi sisään Maija, lähellä asuva mökkiläisen leski, hajalla hapsin ja säikähtyneen näköisenä.

"Sarvingista päin tulee notkossa joukko sotaväkeä; ratsastavat että pöly pilviksi nousee!" änkytti Maija tullen pöydän ääreen.

"Mitä sotaväkeä?" tiuskasi Mikko; "nyt kai silmäsi kangastaa? Olisihan kuulunut edes jonkinmoista huhua venäläisten tulosta Ilomantsiin, josta tulee matkustavaisia joka päivä."

"Nyt ei ole aikaa loruella… lähdetääs, pojat, katsomaan mitä on tekeillä. Pelko nyt kaikkein vähimmin auttaa!"

"Ole rauhassa!" lausui Mikko ovelta, viitaten Anttia, veljeään, ja
Simo-nimistä renkiä tulemaan mukaan ulos.

Samassa kuin he pääsivät porstuaan, syöksi pihaan venäläisjoukko, noin 20 rakuunaa.

"Ajattele, mitä teet! Luuletko meidän mahtavan mitään kymmenkertaiselle viholliselle? Jos teemme vastarintaa, voivat he ryöstää talomme ja rääkätä meidät kuoliaaksi."

"Puhut kyllä totta!" lausui Mikko kiivaasti; "mutta eivätkös ne pirut ole jo ennestään tunnetut? Entäs kuinka kävi isällemme!"

"Elä tee nyt pahasti pikapäissäsi, Mikko! Paras on, että piiloitamme aseet — —"

"Olkoon menneeksi", lausui Mikko mennen portaille. "Minä viivyttelen vihollisia… kiiruhtakaa!"

Upseerinsa viittauksesta astuivat rakuunat hevosen selästä. Osa heitä ympäröi Mikon.

Talossa löytyi kyllä sitä, mutta Mikko oli piiloittanut kaksi tynnyriä, eikä tahtonut luopua tavarastaan.

"Valehtelet, sä konna!" huusi muuan, lyöden häntä miekan kahvalla olkapäähän.

"Ja minä näytän sinulle, ett'et suomalaista koiranasi pidä, sä hiiden ryssä!" ärjäsi Mikko, antaen miehelle korvapuustin, että hän lensi selälleen kaataen mukanaan pari toveriaan.

Nuolen nopeudella nousi rakuuna seisalleen ja aikoi pistää hänet kuoliaaksi, kostaakseen häväistyksensä.

"Seis!" huudahti upseeri lyöden rakuunan miekan syrjään; "seis! Hän on aseeton, hänelle ei saa tehdä pahaa! Minun täytyy tutkia häntä — miekka tuppeen! Iivana, vartioi häntä!"

Rakuunat hajosivat sinne tänne pihaan. Iivanan silmäyksistä huomasi kyllä, ettei hän tyytynyt vahdin pitoon, vaan olisi mieluummin seurannut tovereitaan, joiden hän luuli menevän etsimään "saalista."

Mikko puolestaan loi silmänsä tuvan akkunaan, jättäen omaisensa
Kaikkivaltiaan huostaan.

Kuten jo mainitsimme, läksivät Simo ja Antti piiloittamaan aseita ja talon paraimpia tavaroita, sillä venäläisen tiedettiin jo ennestään ottavan kursailematta, mitä sai.

"Jumal' armahda meitä!" huudahti Anna, nojautuen tyttäreensä.
"Mitenkähän Mikon lienee käynyt?"

"Kunhan vaan eivät menisi mökkiini!" mutisi Maija. "Pöngitittekö edes oven?"

"Sen kyllä teimme, äiti!" vastasi Simo, temmaten seinältä pyssyn ja ampumavarat. "Isäntä viivyttelee ryssiä, sillaikaa kuin me ehdimme piiloittamaan tärkeimmät kapineet."

"Auta minua laskemaan kirstua karsinaan, Simo", huusi Antti, joka jo oli kuljettanut sitä pari kyynärää; "karhun keihäs samaa tietä!"

"Mikä pojalla?" huusi Maija mennen ovelle. "Alkaako hän taistella — ja syöksyy siis surman suuhun."

"Mitä teit! Tyhmyydessäsi syökset meidät kaikki kuolemaan… No, mik'on tehty se on tehty… asiaa ei voi enää parantaa… paetkaamme ikkunasta ruispeltoa myöten metsään ja sitten Tiaisen luo, joka kuulutuksensa mukaan majailee Kaltimonniskalla. Seuraa minua!"

"Jumala olkoon kanssasi, poikani!" huudahti Maija, ojentaen Simolle pyssyt, sitten kuin kumpikin mies oli hypännyt ikkunasta ulos. "Varokaa, ett'eivät viholliset huomaa teitä! Menkää! Pelastuksemme riippuu nopeudestanne!"

"Ahaa! puhutpa totta — näen että ristikot ovat poissa. Kuusi miestä oitis ratsaille ajamaan heitä takaa! Viisi ruplaa sille, joka tuo pakolaiset!"

"Tuossapa vasta kaunis tyttö!… hän on minun… viekää pois nämä akat ja pysykää itse ulkona, pojat."

III.

Jäätyään tupaan kahden kesken Elsan kanssa, istuutui Ivanoff — se oli upseerin nimi — penkille, vetäen viereensä Elsan, joka turhaan teki vastarintaa.

"Mitäs kaunoiseni noin pelkäät? Rauhoitu! Enhän tee sinulle mitään pahaa!"

"Mitähän tuolla ryssällä on mielessä?" ajatteli Elsa. "Minua kauhistuttaa, sillä olenhan kokonaan hänen vallassaan."

"Pois minusta!" kiljasi hän kuohahtaen. "Ensin rääkkäytätte vanhempiani ja sitten aiotte tehdä samaa minullekin!" Hän koetti istuutua, mutt'ei voinut.

"Elkää kiivastuko, ihana neito. Miettikää tilaanne ja muistakaa että olette minun vallassani! Vastusteleminen on turhaa."

"Elä kajoo minuun, saatana!" huusi Elsa hajalla hapsin. "Päästä minut… oi!"

"Vai niin, etkö hyvää usko, sä ylpeä tyttö", lausui Ivanoff, voimatta enää hillitä vihaansa. "Sentähden saat yksinäsi miettiä parempaa vastausta. Kärsimykseni on jo loppunut."

"Vie tämä tyttö tupakamariin ja vartioi häntä tarkasti. Katso, ett'ei hän saa vahingoittaa itseään."

"Seuratkaa häntä vastustelematta! Hetkisen kuluttua olette kenties viisaampi, kun olette saaneet miettiä rauhassa, miten on paras vastata."

Elsa seurasi rakuunaa, luullen pääsevänsä vanhempainsa luo. Lähteissään lausui hän Ivanoffille, ett'ei tämä sitä kuullut:

Jäätyään tupaan itsekseen, otti Ivanoff esiin tasku-Mattinsa, joi siitä pari kulausta ja mutisi pyyhkien suutaan:

"Vahinko vaan, ettei sitä ollut enempää! Mutta minun täytyy saada se täyteen, vaikkapa talonpoikais-viinallakin."

Vähän matkan päästä näkyi Mönninvaaran kylä, taampana synkkä metsä, jota kesti niin kauas kuin silmä kantoi.

Tuon tuostakin tuli viileä tuulen henkäys särkyneestä ikkunasta sisään ja heilutti Ivanoffin tuuheata partaa.

"Kirotut veitikat", mutisi hän, "kun pakenivat tästä. Mutta kauas he eivät ehdi. Mitaun rakuuna saavuttaa heidät pian. Olenhan jo sanonut itsekkäille suomalaisille, ett'eivät kynsistäni pääse. Entäs jos pannen tiukalle talon isännän, sillä vankini on varmaankin hän. Minua janottaa aika lailla…"

Mikko seisoi pihamaalla siimeksessä, katsoa tuijottaen vartijaansa vihasta punoittavin kasvoin. Hän ei tiennyt omaisiensa kohtaloa. Häntä vaan kummastutti, että muutamat rakuunat nousivat ratsaille ja läksivät täyttä nelistä metsään. "Tottahan pakenivat pojat" ajatteli hän, "kun ryssät tiesivät kaivata heitä laukauksen tähden." Itse hän ei aikonutkaan paeta — seisoihan vahti miekka kädessä hänen vieressään.

"Mitä sinne?" kysäsi Mikko hämmästyvinään. "Siellä on ani vähän tavaraa."

"No, mennään sinne", keskeytti Ivanoff ivallisesti. Heidän jälestään tuli aittaan joukko rakuunia, alkaen nauttia rikkaan talon tarpeita. Takimaiset pistivät taskuunsa mitä saivat.

"Tiedätkö, mihin talonpojat ovat kokoontuneet ja missä pää-yllyttäjä
Tiainen tätä näkyä oleskelee?"

"Kuules ryssä", lausui Mikko katsoen häntä silmästä silmään, "aseitasi en pelkää, enkä kuolemaa. Jos puhun toisin, valehtelen tosiaankin, eli jos sanon tietäväni hänestä, tulen sanasi mukaan ammutuksi."

"Sen teenkin", lausui Mikko, "mutta olenhan vannonut kuninkaalleni valan, jonka rikon, jos ilmaisen Tiaisen olopaikan."

"Vaikka kansalaiseni sortuisivat tappotanterelle ja Jumala jättäisi minut yksin henkiin, en riko sitä. Niin kauan kuin kuninkaani ei päästä Suomen kansaa uskollisuuden valasta, en vanno Keisarillesi mitään valaa."

"Oh, puhuitpa liian rohkeasti", sanoi luutnantti malttamatonna. "Senpätähden pidänkin sinua kapinallisena talonpoikana ja rankaisen sinua sen mukaan. Sitokaa, pojat, hänet tuohon koivuun! Saas nähdä, tokko hän sitten punnitsee sanojaan paremmin kuin nyt!"

Päästyään metsän reunaan, pysähtyi Antti odottamaan Simoa, joka ryömi ruispeltoa.

Oven tärinä kuului vielä, mutta taukosi pian, josta hän arvasi venäläisten päässeen sisään.

"Kiiruhda, jos tahdot eheänä perille päästä. Venäläiset voivat huomata meidän paenneen, ampua tahi ajaa meitä takaa."

"Nyt tulee meidän kiertää maantielle ja sitten rientomarssia
Kaltimoon!" jatkoi Antti ladaten pyssynsä.

Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä tiheämmäksi muuttui viidakko, jossa heidän oli sangen vaivaloista kulkea. Naarmuisin käsin ja repaleisin vaattein pääsivät he pienen vaaran huipulle, josta oli laaja näky-ala; kaukana kimalteli Pielisjoki, näyttäen hopeaiselta vyöltä. Kaikkialla oli vaan havumetsää, siellä täällä huuhta tai pirtti, jonka piisistä nousi sininen savu. Luonto oli yksitoikkoista, mutta samalla suurta ja vakavaa.

"Helle alkaa jo tuntua", lausui Simo aikoen lähteä; "meidän tulee kulkea siimestä. Tule nyt!"

Niin Antti kuin Simo pidätti mielen malttinsa. He vetäytyivät viidakkoon, johon ratsumies ei voi tunkea, ja laukasivat pyssynsä.

Tiikerimäisellä hurjuudella astuivat jälelle jääneet neljä maahan ja syöksivät viidakkoon. Ennenkuin Simo ehtikään vetäytyä pensaan taa sai hän laukauksen jalkaansa, joka ei ollut vaarallinen, mutta esti häntä pakenemasta.

"Pakene", kuiskasi Simo vaipuen maahan. "Min'en voi' seurata sinua — jos nousen selkääsi joudumme kumpikin heidän käsiinsä. Ei, mene sinä vaan Tiaisen luo — minä taistelen kunnes jaksan."

Hurjasti huutain syöksivät rakuunat Simon päälle. Anttia ei nähnyt kukaan. Hurja taistelu syntyi. Simo puolusti itseään niin kauan kuin mahdollista, hän joutui lopuksi vangiksi. Samassa laukesi Antin pyssy ja kolmas venäläinen suistui.

Simo laahattiin ratsujen luo ja hän sai istua satulaan kahden ratsastajan väliin, vuotaen verta parista pikkuhaavasta.

Rakuunat palasivat pihaan samalla kuin heidän kumppalinsa seisoivat
Mikon ympärillä.

Ivanoff julmistui, kuultuaan kolmen kaatuneen, ja päätti piiskauttaa
Simoa paikalla.

"Suokaa mulle edes ryyppynen alle", virkkoi tämä koivun juurella, "niin saatte vaivasta kaksi tynnyriä!"

"Mistä? Päästäkää mies irti! Jos tahdot säilyttää nahkasi täksi hetkeksi, tuo ne meille", lausui Ivanoff.

IV.

Pielisjoessa on monta kovaa koskea, joista laskettaissa tarvitsee suurta taitoa ja rohkeutta. Pohjoisin on Häihän koski. Siitä alaspäin leviää joki milt'ei järventapaiseksi ja sitä kutsutaankin siinä kohden Hiirenvedeksi.

Tämä kapenee vähitellen, ensin tehtyään jyrkän mutkan. Vesijoukko tunkeutuu kovalla pauhulla Kaltimon koskeen, syöksee nuolen nopeudella kiviä ja kallioita vastaan, kuohuu, vaahtoelee niiden vietteillä ja väistyy vihdoinkin syrjään, voimatta tehdä mitään noille järkähtämättömille vastustajilleen.

Itäpuolella koskea on korkea vaara, länsipuolelta pistää jokeen pitkä niemi, jonka nenästä lautattiin virran yli.

Oli Heinäkuun 30 p. 1808. Puolipäivän aurinko paistoi kuumasti. Ruis oli kumarruksissaan jykeiden tähkäin painosta.

Niemellä, lautturin mökin ympärillä, majaili silloin parisataa aseellista talonpoikaa.

Useimmilla oli n.k. "ruunun kivärit", mutta täytyipä monen tyytyä omaansa, jossa oli musta puupajunetti. Hatuissaan kantoivat talonpojat viheriää puunoksaa ja selässään tuohikonttia, jonka valkoiset hihnat menivät ristiin rinnan yli. Muutamilla oli vyössä sirppi, toisilla vanha ruostunut sapeli, esi-isäin verinen perintö.

Talonpojat tahtoivat matkia puvussaan säännöllistä Suomen sotaväkeä, pettäen sillä venäläisiä.

Uloinna törmällä seisoi iso, mustapartainen ja roteva mies. Tuuheat kulmakarvat varjostivat mustaa silmäparia, josta loisti tavaton nero; kotkannenä ja ohut ylähuuli olivat rohkeuden ja mielenlujuuden merkki. Hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain jaloa, ylevää ja miehekästä, jota ei voinut olla kunnioittamatta.

Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt talonpoikana, ellei hänen vaakunalla varustettu hattunsa ja maata laahaava sapelinsa olisi osoittanut päällikköä. Hän olikin tuo tunnettu talonpoikain johtaja — Olli Tiainen.

Hänen vieressään oli 24-vuotinen mies, "ylioppilas" Stenius, Pielisen pitäjässä sijaitsevan Sarkkilan tilan omistaja. Hänkin on saanut tunnetun nimen talonpoikain johtajana tässä sodassa, ja ansaitseekin sen.

Päälliköt olivat epätietoiset mihin lähteä, kun ei tarkkaan tiedetty, missä venäläiset olivat. Pienimmätkin ilmoitukset olivat tällä kertaa sangen tärkeät. Talonpoikaisjoukko halusi taistella ja alkoi jo milt'ei nurista majapaikallaan.

Kun Antti saapui paikalle, syntyi leirissä vilkas liike. Tiaisen lähettämät miehet hankkivat lisää veneitä ylimenoa varten. Ilohuudolla läksivät talonpojat eteenpäin, tietäen nyt tapaavan vihollisensa.

Viimeisen veneen lähteissä rannasta, hyppäsi siihen kaksi aseellista miestä, joista edellinen oli noin 50 vuotias, pieni ja jokseenkin lihava. Hänen leveät harteensa ja jäntterät jäsenensä osoittivat voimaa ja tanakkuutta, olallaan kantoi hän n.k. "Sprengtportenin tussaria."

Nuorempi oli valkoverinen ja punakka poika, tuskin kahdenkaankymmenen vuotias, laiha ja solakkavartaloinen.

Tultuaan maalle, meni edellinen suoraan Tiaisen luo ja tervehti, lyöden häntä olkapäähän.

Tiainen kääntyi äkkiä ja huudahti huomattuaan tulokkaat, joiden käsiä hän hellästi pudisteli:

"Tervetultuanne joukkoomme! Tunsin sinut, Juhana, äänestäsi. Mutta kuinka tiesit meidän olevan täällä?"

"Huhu kiertää ympäri maata linnun siivillä. Olemme kulkeneet yhtä mittaa Jakokoskelta ja päälle päätteeksi näin kovassa helteessä. Venäläiset ovat tulleet Niinivaaralle ja hankitsevat ylimenoa, kuljettaen jokeen hirsiä, joista he kaiketi tekevät puomi-sillan. Arvaathan, mitä seuraa, jos ne hirtehiset pääsevät yli. Brandenburg ja Brunow läksivät sieltä jo viime pyhänä Liperiin, kehoittamaan senkin pitäjään asukkaita ryhtymään aseihin. Lähtekää Joensuuhun niin pian kuin mahdollista."

"Ei, ystäväni, se ei käy laatuun paikalla, kun äsken saimme tietää venäläisten jo tulleen Mönninvaaralle."

"Mönninvaaralle! No, — sitten seuraan minä ja Pekka teitä. Minua haluttaa vielä vanhoillanikin taistella samaa vihollista vastaan, kuin ennen muinoin Savon jääkärinä ollessani? Tämän pyssyn sain itse Stedingk'iltä, sillä minähän haavoitin Porrassalmella entisen päällikkömme Sprengtportenin, joka on myynyt itsensä venäläisille. Sitä kyllä oma koira puri!"

"Entinen sotilas Juhana Sallinen Joensuusta poikineen", vastasi tämä. "Hän asuu siellä kosken saarella, jossa hänellä, on mökki, minkä hän eukkovainajansa perintöä sai apeltaan."

Miesten järjestyttyä läksi joukko matkaan. Etupäässä kulki Tiainen,
Stenius ja Salliset puhellen vilkkaasti keskenänsä.

Rakuunain juodessa, tanssiessa ja laulaessa pistäysi Ivanoff katsomaan kaunista vankiaan, joka istui lavitsalla itkusta punaisin silmin ja näytti kärsineen kovaa sisällistä taistelua.

"No, neitoseni, miltä tuntuu olla täällä? Oletteko jo miettineet kyllin, mitä vastata?"

Ivanoff, joka oli luullut voivansa musertaa Elsan itsekkään luonteen, hämmästyi suuresti, kun tyttö vastasi:

Luutnantti ei ehtinytkään lopettaa lausettaan, sillä samalla kuului pihalta pistoolin laukaus, joka sai hänet syöksemään ulos.

"Suomalaiset ovat täällä!" kajahti venäläisten kesken. He tointuivat pian juomingistaan, mutta pakenivat talosta suoraa päätä. Talonpojat ampuivat heidän jälkeensä, mutt'ei yksikään luoti kantanut enää heihin.

Vangit tulivat itse esiin ja kohtasivat toisensa pihalla. Elsa syöksi vanhempainsa syliin. Ilo oli sanomaton.

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähestyi Scheenen joukko Mönninvaaraa. Tiainen miehineen odotti häntä ruispellossa kahden puolen tietä. Näkymättömät vastustajat kaatoivat tarkoilla laukauksillaan joukon rakuunoita. Scheene aikoi jo peräytyä.

"Meidän täytyy saada heidät ruispellosta millä hinnalla hyvänsä!" virkkoi hän vieressään ratsastavalle Ivanoffille.

"Se maksaa meille monen miehen veret — hm! — ahah, nytpä tiedän sopivan keinon. Antakaa minun 40 miehellä kiertää metsän kautta tuon talon luo, joka näkyy vaaralta. Minä sytytän sen tuleen — suomalaiset peräytyvät sammuttamaan — hyökkäämme heidän kimppuunsa kahdelta puolen, ja voitto on meidän!"

"Kiitän teitä!" virkkoi hän luutnantilleen, "tepä tiesittekin, mitä tehdä! Pankaa oitis tuumanne toimeen; minä peräydyn hiukan miehineni, sillä talonpoikain pyssyn tuli on sangen tuhoova!"

Tultuaan metsän reunaan talon luo käski Ivanoff miestensä koota risuja. Päästyään pihaan tekivät venäläiset neljä suurta risukimppua, jotka he panivat talon kulmiin.

Naiset katselivat ikkunasta taistelua, tietämättä mitään uhkaavasta vaarasta.

Kumpikin huudahti kauhistuksesta, huomattuaan luutnantin. Elsa säikähti niin, että hän särki ruudun kyynärpäällään. Anna tahtoi viskautua Ivanoffin eteen, suojellakseen tytärtänsä, mutt'ei ennättänytkään, sillä upseeri otti tämän vyötäisistä kiini.

"Sinun täytyy seurata minua, ell'et tahdo palaa sisään", virkkoi hän
Elsalle. "Tule, minun on kiire."

"Sinuako?" kysyi tyttö hämmästyen, koettaen riuhtoa itseään irti, mutta
Ivanoff piti kiini yhä kovemmin.

Samassa tempasi Anna puukon ja syöksi Ivanoffin päälle, aikoen lävistää hänet, mutta sukkelasti tempasi tämä pistoolinsa ja tähtäsi äitiä päähän. Tämä säikähti siitä ja vaipui maahan.

Tuntein venäläisen ottaneen kätensä hänen lantioiltaan, karkasi Elsa äitinsä luo.

"Feodor, vie hänet sitten varmaan paikkaan, ett'ei kukaan näe häntä!" virkkoi hän hätä-hätää porstuassa.

Nousten ratsaille ja ottaen puolipyörtyneen tytön eteensä satulaan, käski Ivanoff miehiänsä sytyttämään risukimput.

Liekit alkoivat kasvaa tavattoman nopeasti. Kuivat seinät paloivat pian jokapaikasta ja viiden minuutin kuluttua oli talo ilmitulessa.

Töin tuskin pelastui Anna varmasta kuolemasta. Luutnantin antama isku sai hänet vaipumaan uudestaan maahan. Kauhistuksella kuuli hän, kuinka liekit alkoivat roihuta ja ponnisti viimeiset voimansa päästäkseen ulos. Seinät alkoivat varistua. Töin tuskin hoiperteli Anna pihalle, jossa hän tunnotonna vaipui maahan.

Venäläiset olivat jo ratsastaneet aitan kulmaan, kun joukko talonpoikia ryntäsi esiin pirtin takaa, ampuen viisi rakuunaa. Taistelu tuli kohta yleiseksi; venäläiset sulkivat päällikkönsä ja hänen taakkansa piirin sisään, valmiina puolustamaan itseään viimeiseen saakka. Seuraavalla kuuIaruiskulla kaatui heitä parikymmentä. Ivanoffin ratsu kompastui ja hän kaatui taakkoineen, mutta nousi vihasta kuohuen, tempasi pistoolinsa ja syöksi Pekka Sallista vastaan, joka vartoi häntä.

"Konna", huusi Pekka kohottaen pyssynsä, lyödäkseen sillä luutnanttia päähän, mutta tämä ehti väistyä syrjään iskun edestä.

Hänen kätensä vapisi vihasta niin, että hän ei osannutkaan vastustajaansa, vaan ampui sen sijaan Juhanan, joka riensi avuksi pojalleen, heittäen samalla henkensä, kaatuen Pekan jalkoihin. Samassa tekivät talonpojat Tiaisen johdolla toisen hyökkäyksen. Venäläisten täytyi peräytyä.

Huomattuaan isänsä kaatuneen, syöksi Pekka kostoa huutaen vihollisten päälle, lyöden ympäriinsä kuin vimmattu. Vihdoinkin vaipui hän veren vuodatuksesta maahan, huomaamatta suomalaisia, jotka tulivat hänelle avuksi.

Hän oli kuulevinaan hurraa huutoja, mutt'ei voinut puhua eikä liikahtaa. Hän tunsi otsallaan kylmän käden, joka oli Tiaisen.

VI.

Pekka ei tiennyt, kuinka kauan hän makasi tainnuksissa, mutta au'aistuaan silmänsä huomasi hän olevansa pienessä huoneessa, jossa kaikki oli hänelle outoa. Nähtyään nuoren kauniin neitosen istuvan päänsä alaisissa, punehtui Pekka suuresti ja koetti muistella, oliko hän ennen nähnyt tätä impeä, mutta Elsan kasvonpiirteet, joihin hän oli taistellessaan Ivanoffin kanssa vilaissut vaan hätä-hätää, olivat jo haihtuneet hänen sielustaan. Vaan ensi silmäys, jonka hoidokas ja hoitaja, pelastaja ja pelastettu loivat toinen toiseensa, osoitti kummaltakin puolen niin syvintä kiitollisuutta kuin hellintä ystävyyden tunnetta.

Pekka oli sangen heikko; kuume vaivasi häntä. Hänen kätensä ja oikea kylkensä olivat siteissä, ja jakulla, lavitsan vieressä, oli lääkejuomaa. Melkeen kaikki ne tärkeät tapaukset, joihin hän oli ollut kiedottu, kuten talonpoikain miehuullinen taistelu, tulipalo ja Elsan pelastus, juohtuivat hänen mieleensä, vaikka sangen himmeästi, mutta isänsä kuolemaa hän ei muistanut eikä mitä hän sittemmin teki.

Hän sai maata tainnuksissaan tappelu-tanterella, kunnes Tiainen ja
Antti kantoivat hänet Maijan pirttiin, samalla kertaa kuin Mikko kahden
talonpojan avulla talutti sinne tointuneet omaisensa, Annan ja Elsan,
Kodin poroksi palettua päätti Erolan perhe ruveta asumaan siellä.

Elsa tunsi oitis haavoitetun olevan saman nuorukaisen, joka oli pelastanut hänet ilkeän venäläisen käsistä, häpeästä ja vankeudesta; — kiitollinen tyttö sitoi Pekan haavat ja hoiti häntä hellästi ja uskollisesti, väistymättä hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä.

Näinä hetkinä syntyi hänessä kummallisia tunteita, joista hän tätä ennen ei tiennyt mitään.

Sykkivin sydämin katsoi hän lemmittyynsä, toivoen hartaasti hänen paranemistaan.

Mutta Pekan tila oli semmoinen, että hän tarvitsi lepoa; sentähden tahtoi Elsa välttää kaikkia tunteiden puhkeamisia niin paljon kuin mahdollista.

Ilta-aurinko loi viime säteitään pienestä mökin ikkunasta sisään, valaisi sairaan kasvoja ja kultasi hänen hiuskiehkuroitaan.

"Ah missä olen?" oli hänen ensimmäiset sanansa. "Kuka olet, sä ihana impi? Enhän ansaitse, että istut vierelläni hoitamassa minua!"

Punehtuen käänsi Elsa päänsä ikkunaan ja sanoi päästäen ilohuudon, jota
Pekka ei kuullut:

"Mutta sano, missä olen?" jatkoi sairas vienolla äänellä, "äänettömyytesi vaan tekee minut levottomaksi."

"Eilis-aamusta saakka", vastasi Elsa, nostaen jakkaran syrjään ja juoma-kupin puoli ympyräiselle, ikkunan edessä olevalle pöydälle. "Olet houraillut koko ajan. Mutta rauhoitu nyt, haavasi ovat vaaralliset", jatkoi neitonen luoden hoidokkaasensa suuret sini-silmänsä; "Ainoastaan rauhallisuus ja lepo voivat pelastaa sinut."

"Mutta missä on isäni ja kuinka voi hän; eikös hänkin muistaakseni haavoittunut?… Onhan tuo kiväri hänen?"

"Isäsi voi sangen hyvin", vastasi Elsa kiireesti, sillä hän pelkäsi kuolon sanoman pahentavan hänen tilansa.

"Se ei ole tosi!" huudahti sairas nousten kyynärpäilleen; — hän muisti nyt kaikki; "se ei ole tosi! Hän kaatui viereeni."

"Rauhoitu", sanoi Elsa tuskallisesti, painaen hänet varovasti alas; "muutoin menen pois, sillä läsnäoloni voi olla sinulle vaarallinen."

"Oi suojelus-enkelini?" huudahti Pekka rukoilevalla äänellä; "Jää luokseni, elä luovu minusta tuskan hetkellä! Teen mitä tahdot; — tottelen sinua!"

Nyt aukesi ovi ja Anna, Maija ja Simo tulivat sisään. Edellisellä oli pyssy selässä ja ammuttu teeri kädessä.

Nähtyään heidät hiipi Elsa ovelle vastaan ja kuiskasi jotain Maijalle korvaan, jonka jälkeen leski otti pojaltaan linnun ja meni ulos.

"Hyvinpä sinulle onnistuikin", sanoi Elsa Simolle hiljaa; "mutta elä häiritse sairasta."

"Onkos hän nyt pahempi tai parempi?" kysyi Simo vielä hiljemmin, ettei
Pekka voisi kuulla heidän keskusteluaan.

"Paljoa parempi, sillä hän on jo lakannut hourailemasta", vastasi Elsa. "Hän puhelee jo selvään ja hänen kuumeensa vähenee nähtävästi. Voithan mennä häntä puhuttelemaan."

Sillaikaa kuin Simo läheni Pekkaa, kääntyi tyttö äitiinsä, alkaen keskustella hänen kanssaan matalalla äänellä.

"Hyvin vaan", vastasi tämä tarttuen hänen käteensä, "paitse että kylkeäni varistaa enkä voi liikuttaa oikeata kättäni."

"Minä toin sinulle vahvistavaa ruokaa, sillä vast'ikään ammuin ison teeren."

"Kiitoksia, Simo", sanoi Pekka vetäen peitettä päälleen; "hyväntekoasi en unhota koskaan!… Mutta onhan tuo lukoton kiväri, joka seisoo tuolla nurkassa, isäni kallis ase? Siitä ei luoti lentänyt harhaan hänen ampuessaan! Mutta kuinka joutui se tänne? Sille, joka toi sen, olen sanomattomassa kiitollisuuden velassa."

"Ah Tiainen, missä on hän, tuo isävainajani uskollinen ystävä?
Saisinkohan tavata häntä? Onko hän vielä Mönninvaaralla?"

"Ei", vastasi Simo pannen pyssynsä seinälle. "Hän läksi täältä joukkoineen jo eilen."

"Väisty syrjään, Simo", lausui Elsa lähestyen häntä. "Sairas tarvitsee lepoa, Juo tästä, Pekka, se vahvistaa sinua ja kirkastaa sielusi."

Hymyillen loi hän silmänsä Elsaan, joka istuutui hänen päänalaisiinsa, ja vaipui virkistävään uneen.

VII.

Kaunis näkyala leviää eteemme Pielisjoen suussa. Sen keskustana on tuo suuri joki monine, rehevällä kasvullisuudella peitettyine saarineen, joista muutamat ovat niin lähellä rantaa, että ainoastaan pieni puronen eroittaa ne siitä. Itäpuolella jokea kohoaa korkea, osaksi metsäinen, osaksi viljelty Niinivaara, joka vähitellen alenee Pyhäselkään päin.

Jo aikaisin alettiin pitää Joensuuta sangen edullisena kaikille sota-hankkeille, jonka tähden se olikin Karjalaan sijoitetun sotaväen asemapaikkana 1743 vuoden rauhasta asti.

Niin suomalaiset kuin venäläisetkin tahtoivat pitää hallussaan tätä tärkeää paikkaa.

Talonpojat pidättivät venäläisiä niin paljon, ett'ei heidän ylimeno-hankkeistaan tullut mitään. He näet ampuivat läheisen viinanpolttimon suojasta useampia laukauksia, joista yksi kaatoi päällikön hevosen. Tästä hämmästyksissään ja huomattuaan aseellisen joukon, mikä oitis senjälkeen tuli näkyviin, luulivat venäläiset suomalaista sotaväkeä olevan siellä ja peräytyivät min ennättivät. Väjyksistä ampuivat muutamat Kiihtelysvaaran talonpojat kuormaston hevosia ja anastivat 80 kulia otria ja 3 rakuunaa.

Jos Aleksejeffin olisi onnistunut tulla tätä tietä karkoittamaan Sandelssia Toivalasta, olisi viides prikaati ollut suuressa vaarassa. Voitettuaan monesti vastustajansa luuli hän voivansa vähentää joukkojaan ja lähetti yhden jääkäri-komppanian ynnä 200 oululaista ja 2 kolmenaulaista tykkiä majuri Malmin johdolla Karjalaan, joka kiiruhti Liperin Mattisenlahteen ja sieltä veneillä Hammaslahteen, katkaisemaan vihollisilta palausmatkaa. Mutta nämät ennättivät päästä pakoon, ja sentähden peräysi Malm Joensuuhun, odottamaan muuta joukkoaan. Tämän retken oli hän tehnyt savolaisineen.

Neljän päivän kuluttua oli Pekka jo niin terve että hän voi palata kotiinsa Joensuuhun, sydän täynnä mitä hellimpiä kiitollisuuden osoitteita Elsaa kohtaan, joka koko ajan oli uskollisesti hoitanut häntä. Hän suri suuresti isänsä kuolemaa, etenkin kotona, mutta iloitsi kuitenkin maanmiestensä keralla voitosta. Kun hän tuon tuostakin joutui synkkämieliseksi, lohdutti häntä Aatu, eräs enolainen, joka oli seurannut häntä Joensuuhun mennäkseen sotilaaksi Malmin komppaniaan.

Tahtoen tavata jotakuta, joka oli ollut Mönninvaaran tappelussa, kutsui
Malm luoksensa Pekan ja Aadun.

Elokuun aurinko loi säteitään erääsen maanmittari Backmanin talon sivu-huoneesen, siellä olevalle mustaksi maalatulle pöydälle, jossa oli seudun kartta, muutamille samanvärisille keppi-tuoleille ja suurelle, vanhanaikuiselle sohvalle, jonka yläpuolella oli Kustaa III:en kuva.

Lattialla käveli edestakaisin keskikokoinen mies parhaassa ijässään, Savon jääkärin univormu päällä, miekkatähdistön risti rinnassa. Ohuet korvaparrat peittivät osaksi hänen vereviä kasvojaan, vaaleata tukkaa heilutteli vieno kesätuuli, joka tuli sisään avoimesta ikkunasta.

Syviin mietteihin vaipuneena laski Malm päänsä, mutta vilaistuaan ihanaan näky-alaan, jonka keskustana oli kimalteleva Pyhäselkä, kääntyi hän kahden, niinikään seisovan upserin puoleen ja sanoi heille innokkaasti:

"Herraseni, Aleksejeff kiiruhtaa rajalle min ennättää. Ellei hän olisi luikahtanut käsistämme Hammaslahdella, emme enää tarvitsisi ajaa häntä takaa. Nyt hän ehtii varustautumaan. Mitäs luulette, herraseni, lähdemmekö oitis marssimaan odottamatta apujoukkoja vai kuinka?"

"Minusta olisi paras koota niin paljon talonpoikia kuin mahdollista, antaa heille aseita sen mukaan kuin varamme riittävät ja kiiruhtaa vihollisten jälestä", vastasi toinen upseereista, luoden silmänsä karttaan.

"Mutta olenpa kuullut Aleksejeffilla olleen alkuaan 1,300 miestä, joista hän lähetti Enoon ainakin parisataa", vastasi Malm seisahtaen kuninkaan kuvan eteen, jota hän katseli hetkisen.

"Kuinka paljon talonpoikia on jo tullut leiriimme, Vallgren?" kysyi hän mitaten välimatkan Joensuusta Ruskealaan.

"Olen kutsunut teitä tänne", lausui Malm, "kun kuulin teidän taistelleen Mönninvaaralla vapaajoukkojen mukana. Kertokaa, miten siellä kävi?"

"Tahdotteko tulla komppaniaani, pojat?" kysyi Malm mitellen heitä kiireestä kantapäähän.

"No vieläkö kysyttekin, herra majuri. Olen entisiä Viaporin sotilaita ja tahdon hartaasti taistella isänmaani edestä."

"Minäkin suostun siihen!" vastasi Pekka. "Isäni kaatui tappotanterella, sinne haluan minäkin."

"Kas tässä saatte!" jatkoi majuuri antaen kummallekin kirkkaan täalerin. "Juokaa nyt kuninkaanne ja sen rykmentin kunniaksi, johon nyt pääsette. Mutta onkos, Sallinen, kätesi niin terve, että voit käyttää kiväriä?"

"Rotevia poikia!" virkkoi Malm heidän mentyään; "Vallgren, saatte kummankin plutoonaanne. Oululaisten tultua pidämme sotaneuvottelua ja kenties pääsemme lähtemään vielä tänä iltana. Nyt pitää hankkia niin paljon nahkapoikia kuin mahdollista; halukkaita siihen löytyy kyllä… Mutta nyt päivälliselle, herraseni!"

Ehtoopuolella saapuivat oululaiset ja tykit. Rientomarssista väsyneet sotilaat saivat levätä nuotiotulen ääressä, mutta upserit kokoontuivat Malmin luo ja joivat punssi-maljoja Sandelsin kunniaksi, joka taaskin oli voittanut vastustajansa Toivalassa.

VIII.

Malm kohtasi vastustajansa Pälkijärvellä, johon he olivat sijoittuneet varustettuun leiriin. Aleksejeff kärsi kovan tappion ja pakeni Sortavalaan. Malm puolestaan eteni myöskin rajan yli Ruskealaan saakka, mutt'ei uskaltanut viipyä siellä kauan, koska venäläiset kokoilivat Sortavalan seuduille melkoisia sotavoimia.

Kun Aleksejeff oli saapunut Sortavalaan, luuli hän Malmin ajavan takaa "lukemattomine joukkoineen" ja aikoi sentähden viedä kaikki sikäläiset varastot lotjilla Laatokan yli. Mutta hän pääsi huolistaan ja pelostaan jo seuraavana päivänä, sillä Keisari Aleksanteri, joka ei hyväksynyt hänen sodankäyntiään, lähetti ruhtinas Dolgorukin päälliköksi hänen sijaansa. Samalla sai venäläinen kenraali Kuopiossa käskyn ahdistaa Malmia eteläpuolelta ja sitä varten lähettää 1,500 miestä ja 4 tykkiä Savonlinnan kautta Kerimäelle ja sieltä Kiteelle.

Saatuaan tiedon Dolgorukin tulosta kuin myös siitä, että venäläiset aikoivat ryhtyä tehokkaihin toimiin, peräytyi Malm Tohmajärvelle, ensin jätettyään Pälkijärven Hiekkaan 25 miestä, ja vartoi siellä vihollista vahvasti varustetussa asemassa, kunnes sana tuotiin toisen venäläisjoukon tulosta Kiteelle. Nyt täytyi hänen palata Joensuuhun.

Koottuaan 5,000 miestä läksi Dolgoruki ajamaan Malmia takaa ja karkoitti hänen etuvahtinsa Pälkijärveltä. Kemiin kylästä lähetti hän mennessään Joensuuhun eversti Gerngrossin 1,000 miehellä Enoon ja Pieliseen, kukistamaan kaikkia talonpoikais-liikkeitä.

Karjalan vesistöillä liikkui 4 tykkivenettä, jotka olivat tulossa
Varkaudesta Joensuuhun, hätyyttämään Malmia.

Synkät pilvet peittivät kokonaan taivaan kannen ja tuon tuostakin tuli sadekuuroja, jotka liukastivat maan, muuttivat vallinojat lätäköiksi ja kastelivat niitä kaivavat sotilaat läpimäräksi, että heidän täytyi heittää työnsä. Sateesta paisuneena virtasi Pielisjoki entistään kovemmin, ja ukkonen kumisi kaukana.

Eräs kiteeläinen oli tuonut niin huolettavia sanomia, että Malm oli koonnut luokseen kaikki upseerinsa.

Keskustelu tuli vähitellen sangen vilkkaaksi. Ehdoteltiin jos minkinlaisia sota-tuumia.

"Lähettäkäämme sanansaattaja Tiaiselle, huomauttaaksemme häntä olemaan varuillaan ja puolustamaan Kaltimonniskaa."

"Onko hän jo ennen osoittanut niitä ominaisuuksia, joita tällä kertaa tarvitaan?"

"On, herra majuri", vastasi Vallgren innokkaasti; "hän kunnosti itseään etenkin Pälkijärvellä."

"Hän se on. Kiitän teitä, parempaa miestä en olisi löytänytkään. Olen mielistynyt tuohon kelpo poikaan."

Tämä istui kotona puhellen ystävänsä Aadun kanssa. Puolen tunnin päästä tuli Brandenburg sotaneuvoston kokoushuoneesen:

"Kyllä, herra majuri. Ehk'en voi kilpailla kasakan kanssa, en kuitenkaan vähällä tantereesen lennä."

"Se on oikeen, kelpo poika! Sitäpä juuri tarvitsenkin. Sinun tulee viedä tämä kirje Tiaiselle. Tunnetko tarkkaan Kaltimonniskan seudut?"

"Tätä et saa jättää kellekään muulle kuin Tiaiselle itselleen. Sinun tulee tavata häntä, vaikkapa hän olisi Nurmeksessa. Mutta muista, että sinun täytyy vartoa vihollisia millä hetkellä hyvänsä!"

"Pekka Sallinen, ota siis tämä kirje, josta riippuu koko Karjalan pelastus. Jos sinulle kävisi niin, että joutuisit vihollisten käsiin", pitkitti Malm; "elä kuolemaksesikaan anna heille kirjettä, ennen vaikka hävitä se. Ota nyt mitä tärkeimmin matkalla tarvitset: evästä ja ampumavaroja. Sillaikaa satuloidaan sinua varten paras hevosemme. Satulan kopista löydät pistooli-parin. Hyvästi nyt, Jumala olkoon kanssasi!"

"Jumala varjelkoon herra majuria!" lausui Pekka tehden kunniaa; "minä puolestani koetan toimittaa tehtäväni parhaani mukaan."

"Luulenpa teidän todellakin valinneen sopivan miehen!" sanoi Malm Pekan mentyä Vallgrenille.

"Hän vie kyllä kirjeen määräpaikkaansa, sen takaan", vastasi tämä mennen ikkunaan; "mutta minusta pitäisi olla hiukan parempi matkasää!"

IX.

Saatuaan kuulla Malmin peräytyneen Joensuuhun ja entistä suuremman venäläisjoukon tulevan Enoon Tiaista vastaan, läksi Mikko Eronen, kuten useimmat muutkin hänen kyläläisensä, perheineen Kaltimoon, johon osa talonpoikia oli sijoittunut varustettuun asemaan.

Elsa oli sangen levoton. Kuten nainen ylimalkaan on hellä ja tunteikas, niin oli Elsa, voimatta salata liikutuksiaan. Hän muisteli Pekkaa ja hänen rakkaita jäähyväisiään. Pelastaja ja hoidettava oli juurtunut hänen sydämmeensä.

Kaukaa oli näkynyt heille pieni, lautturin mökin luona sijaitseva linnoitus monine tykkineen; valleilla seisoi Savon jääkäreitä pitkällä pajunetilla varustettu kiväri kädessä.

Tuo varustus olikin tehty venäläisien pettämiseksi — se oli Tiaisen tavallisia kepposia. Tykit olivat vaan mustattuja puunkantoja, jääkärit talonpoikia.

Erosen joukko pääsi pieneen mökkiin, joka sijaitsi vaaralla, ylempänä varustusta.

Syyskuun 2 päivänä saapui eversti Gerngross joukkoineen itärannalle ja alkoi oitis hankkia veneitä ylimenoa varten. Suomalaiset puolustivat itseään niin kauan kuin voivat ylivoimaa vastaan ampuen puunkantojen keskeltä pienellä haubitsilla, mutta venäläiset huomasivat petoksen ja karkoittivat iltamassa suomalaiset niemeltä. Näiden täytyi vetäytyä Ahvenukseen, jossa Tiainen joukkoineen silloin majaili. Venäläiset menivät samana päivänä joen yli.

Entinen tuttavamme Ivanoff otti osaa tähän retkeen Scheenen alapäällikkönä. Hän oli jo ylennyt katteiniksi. Talonpoikaistytön kuvaa hän ei voinut poistaa mielestään, vaan koetti saada hänet käsiinsä millä hinnalla hyvänsä kuohuen vieläkin vihasta entisen loukkauksen tähden. Pekka, tytön pelastaja, oli myöskin juurtunut hänen mieleensä. Ivanoff janosi veristä kostoa.

Mönninvaaralla oli hän saanut kiini kaksi kyläläistä, joilta hän sai tietää Erosen joukkoineen paenneen ja sanoneen lähtevänsä Kaltimoon, Elsan hoitaneen Pekkaa, joka sitten oli palannut Joensuuhun Aadun keralla. Kuultuaan vielä tämän aikoneen mennä sotaväkeen ja olleen hyvän ystävän Pekan kanssa, arvasi hän kumpasenkin menneen Malmin väkeen, jonka hän samaan aikaan tiesi tulleen Joensuuhun. Sen lisäksi muisteli hän nähneensä Pekan niiden Savon jääkärien joukossa, jotka kersantti Rosenkvistin johdolla metsän kautta hyökkäsivät Pälkijärven tappelussa hänen ratsumiestensä kimppuun ja karkoittivat ne ankaran käsikähmän jälkeen. Ivanoff raivostui raivostumistaan, joutumatta kuitenkaan toivottomaksi ja vannoi kauhean valan pääsevänsä tarkoituksensa perille. Sitä varten päätti hän tutkia jokaista suomalaista, joka Enossa joutuisi venäläisten käsiin.

Ilta oli jo käsissä. Hämärä muuttui vähitellen pilkkopimeäksi, jossa venäläisten vahtitulet tuikkivat kummallakin puolen jokea. Heidän leiristään kaikui iloinen laulu ja nauru; he viettivät voittokemuja.

Kaksi henkilöä hiipi leiristä vaaralle päin. Toisen hartioilla riippui avara viitta, maata laahasi pitkä sapeli ja vyössä kiilui pistoolipari. Toinenkin oli aseissa kiireestä kantapäihin.

Kuta ylemmäksi vaaraa he tulivat, sitä tiheämpi oli pensasto. He eivät löytäneet mitään polkua, vaan kuljeksivat etsien jotain ihmisasuntoa ja sen asukkaita.

Tottakai lukija jo arvaa että nämät henkilöt olivat Ivanoff ja hänen uskollinen seuraajansa Feodor.

"No, mitäs nyt teemme?" kysyi Ivanoff seisahtaen äkkiä. "Täällä ei ole muuta kuin synkkä metsä, ei taloa eikä ihmisiä!"

"Tehkää kuin tahdotte, herra luutnantti! Minun velvollisuuteni on seurata teitä."

"Olet kelpo poika", virkkoi luutnantti. "Hullupa olisinkin, ell'en ottaisi vaariin näin sopivaa tilaisuutta. Eteenpäin vaan! Ensimmäisen, jonka kohtaamme, otamme auttamatta kiini."

"St… minä kuulen askelia!" kuiskasi äkkiä Ivanoff, vetäytyen pensaan taa. "Ole varuillasi! Hänet sieppaamme!"

Ivanoff vartoi pistooli, Feodor miekka kädessä. Kulkija tuli heidän eteensä. Feodor karkasi nuolen nopeudella hänen päälleen ja Ivanoffkin tarttui häneen. Vilkuttaen pistoolia hänen silmäinsä edessä, iski luutnantti tuluksia.

"Mökkiläisen vaimo, kotini on metsässä, vähän matkaa tästä. Mieheni pakeni päivällä suomalaisten keralla ja minä ynnä pari muuta naista olemme saaneet olla mökissä oman onnemme nojassa koko iltapuolen. Läksin nyt etsimään häntä."

"Feodor! Nyt olemme heidän jälillään. Kas tuollahan pilkoittaa mökin tuli!"

Pekan matka kävi sangen onnellisesti, mutta ilta saavutti hänet kuitenkin matkalla. Kosken pauhu alkoi jo kuulua. Päästäkseen perille pikemmin ja voidakseen antaa tuon tärkeän kirjeen Tiaiselle, ponnisti hän ratsun viimeisiä voimia. Tultuaan vaaralle, huomasi hän selvään nuotiotulet kummallakin puolen jokea ja kääntyi sentähden niemelle päin, luullen kohtaavansa suomalaiset.

Ratsastaessaan tiheän viidakon reunaa, kuuli hän äkkiä läheltä ihmis-ääniä. Oitis seisatti hän hevosensa, laskeusi ratsailta, sitoi eläimen lähimäiseen puuhun ja läksi hiipimään eteenpäin, pantuaan vyöhönsä pistoolit.

Pimeään tottunein silmin huomasi hän kolme henkeä ja kuuli koko heidän keskustelunsa. Varmuuden vuoksi kyyristyi hän tuuhean pensaan taa pistooli kädessä.

Pian sai hän tietää, mitä oli tekeillä ja seurasi luutnanttia ja hänen palvelijaansa, jotka luulivat saavansa vehkeillä rauhassa, tietämättä tarkan silmän valvovan heidän askeleitaan.

II.

Kaiketi aikoi hän alussa hyökätä sisään ja alkaa hurjan taistelun, mutta mietittyään asiaa likemmin pysyi hän alallaan ikkunan edessä, katsoen mitä sisässä tapahtui, liedellä paloi roihuava valkea, jonka valossa Pekka huomasi nurkassa Annan ja Elsan kaulatusten ja Ivanoffin penkillä heidän edessään. Feodor ei ollut sisässä, Pekka tiesi kyllä hänen pitävän vahtia oven edessä, jonka tähden hän itse olikin kiertänyt mökin taa.

Molemmat naiset tunsivat oitis Ivanoffin. Vihan liekki paloi kummankin rinnassa.

"Haa!" huudahti Elsa; "tuossapa on se ryssä, joka poltti talomme, kotimme ja omaisuutemme. Tuossa on kiusaajamme. Nyt olemme hukassa!"

"Sen kyllä tiedämme!" vastasi Anna yhtä ivallisesti, "oi, ett'eivät Mikko ja Antti tule kotiin;… mutta tottakai meikäläiset ovat paenneet, kun ryssää näkee täällä…"

Ivanoff ei voinut pidättää itseään enää. Hän päätti eroittaa Elsan äidistään ja karkoittaa jälkimäisen tuvasta.

Pekkakaan ei voinut katsoa tätä näytelmää rauhassa. Hän päätti lopettaa sen.

Hiljaa kuin kissa hiipi hän Feodoria kohti. Tämä huomasi hänet kuitenkin ajoissa. Hurja kaksintaistelu syttyi. Pekka löysi kyllä vertaisensa, sillä Feodor oli taitava miekkailija.

Kuultuaan aseiden kalskeen, syöksi Ivanoff apuun. Pekka puolusti itseään vetäytyen aukealta viidakkoon päin. Lopuksi löi Ivanoff aseen hänen kädestään ja Feodor karkasi hänen niskaansa. Pekka joutui vangiksi. Ivanoffin pitäessä pistoolia hänen suunsa edessä, sitoi Feodor hänen kätensä.

Palattuaan sisään tutkimaan vankiaan huomasi Ivanoff kenen hän oli saanut käsiinsä. Iloissaan hän ei muistanutkaan kaivata naisia.

Hän ei uskaltanut tehdä Pekalle mitään pahaa, vaikka hänen sydämensä kuohui koston himosta, eikä ollut häntä tuntevinaankaan. Gerngross voi näet kaivata vankia häntä tiedustellakseen.

"Niin, linnut ovat lentäneet tiehensä, sillaikaa kun taistelimme tämän hirtehisen kanssa. Oma syyni, etten lukinnut ovea! Mutta vankimme saa antaa meille tästä tehokkaan korvauksen."

"Haa konna, nyt et saanutkaan heitä!" huudahti Pekka. "Kirje on kyllä sinun, mutta armaani on — poissa."

"Tunnen ken olet", virkkoi Ivanoff raivoissaan. "Malta, vielä kerran saat katua kauppaasi, kun estelet minua."

Huomattuaan jääneensä yksin tupaan ja kuullen taistelun melskeen vetäytyvän ovelta, päättivät naiset karata. Se onnistuikin. He tunsivat seudun tarkkaan. Anna oli kotoisin täältä päin. Löydettyään maantien, tapasivat he siellä muutamia enolaisia, jotka vihollista pakoon kiiruhtivat tavaroineen pohjoiseen päin ja saapuivat heidän kerallaan Ahvenukseen. Siellä kohtasivat he omaisensa ja koko Tiaisen joukon, joka jo valmistausi ottamaan vihollisia vastaan hyvillä tervetuliaisilla.

Saatuaan nähdä Malmin kirjeen, jonka sisällön Ivanoff tulkitsi, päätti Gerngross kääntyä Joensuuhun, Malmin niskaan. Hänen joukkonsa, suurimmaksi osaksi ratsuväkeä, saapui pian perille — mutta liian myöhään. Malm oli jo vetäytynyt Taipaleelle ja Dolgoruki anastanut Joensuun, josta hän sittemmin läksi ajamaan suomalaisia takaa. Paitse Malmin joukkoa, oli Taipaleella Karjalan keveän rakuunarykmentin päällikkö, eversti-luutnantti Adolf Ludvig Christiernin ja 300 miestä hänen joukkoaan. Nyt osoittivat suomalaiset erinomaista urhoollisuutta, torjuessaan kaikki vihollisten hyökkäykset ja tehdessään heille melkoista vahinkoa mutta Sandelsin täytyi kutsua Christiernin osasto luoksensa Toivalaan, ja Malmin pian seurata samaa tietä.

Näin oli venäläisille onnistunut Karjalan puolelta pakoittaa Sandelsia vetäytymään Toivalasta, mutta paljon oli sitä ennen taisteltu ja tapeltu. Suomalaiset peräytyivät, mutta kunnialla; vihollisten ylivoima oli liian suuri.

Lähteissään Joensuusta, oli Dolgoruki nimittänyt kollegia-asessori Otto von Fürstenbergin maaherraksi Karjalaan, jota hän jo piti kokonaan valloitettuna. Gerngross läksi Tiaista vastaan.

III.

Pohjoispuolella Joensuun kylää sijaitsi pieni mökki, jota vartioi kaksi sotilasta.

Käykäämme sisään. Mustuneella lavitsalla istuu nuori kalvakka mies, nojaten päänsä käsiin. Hänen jääkäri-pukunsa on jo likaantunut ja paikoin revennytkin, hiukset karhoittavat, ja kolkosti tuijottaa hän lattiaan, luoden välistä silmänsä kehnoon atriaan, joka seisoo ikkunan laudalla.

Kolme viikkoa oli Pekka jo ollut suljettuna tuohon kurjaan hökkeliin. Alussa lievitti hänen vankeuttaan pari onnettomuuden toveria, seudun asukasta, jotka venäläiset olivat tavanneet aseissa ja sentähden vanginneet. Heille kaikille luvattiin anteeksi-antamus, jos he vannoisivat uskollisuuden valan Keisarille. Kova vankeus pakoittikin kaikkia muita paitsi Pekkaa tekemään sitä, ja niin pian kuin he vannoivat, pääsivät he vapaiksi. Pekka jäi siis yksin. Huomattuaan hänen uppiniskaisuutensa, kovensivat venäläiset vähitellen hänen vankeuttaan, luullen siten saavansa hänetkin seuraamaan toisten esimerkkiä.

Ivanoff, joka oli hankkinut itselleen vankein komennon, raivosi etenkin häntä vastaan, mutta Pekka oli järkähtämätön. Hän teki kyllä tuhansia pako-suunnitelmia, mutt'ei voinut panna niitä toimeen. Sentähden päätti hän odottaa toveria.

"Tämä elanto muuttuu päivä päivältä yhä pahemmaksi", mutisi hän. "Mutta min'en ole luotu riutumaan tässä kurjuudessa… minun täytyy päästä täältä… sotilas-valaani en tahdo rikkoa kuitenkaan. Kinnunen ja hänen kumppalinsa vannoivat kyllä päästäkseen täältä, mutta se on heidän asiansa…" Hän nousi ylös ja katsoa tuijotti saarille. "Ah isäni… isäni… minun täytyy kostaa… kotini katto näkyy puiden välistä… Ansaitsenko todellakin tämmöisen koetuksen, saadakseni Elsan… Kärsinyt olet sinäkin! Kirottu olkoon se konna, se — —" Pekka istuutui lavitsalle niin kovasti, että lahonnut lauta meni poikki ja hän kaatui lattialle. Hämmästyksissään hän ei huomannut Ivanoffia, joka tuli sisään iso paperi kädessä. Nähdessään Pekan noin kummallisessa asemassa, täytyi hänen nauraa. Pekka huomasi sen ja raivostui.

"Ohoh, näytpä täällä itseksesi mellastelleen!" sanoi katteini ivallisesti. "Suomalaisten lavitsat ovat huonot ja kelpaavat heille. Tiedätkö, mitä varten olen tullut?"

"Vaiti, mies! Noin ei sovi puhua Keisarin asetuksista. Muista, että olen katteini, etkä saa sinutella minua. Jos vaan viittaan, voit päästä hengiltä."

"Sitäkö pelkäisin!" huudahti Pekka. "Olenpa jo ennenkin katsonut kuolemaa silmiin — —."

"Tukitse suusi ja kuule mitä sanon, mies! Olen tullut tänne viimeisen kerran. Ell'et vielä tän'iltana kirjoita paperin alle, roikut huomenna hirressä. Minulla on todistajia että olet seurannut pää-yllyttäjää Tiaista, ennenkuin menit sotaväkeen, ja sentähden saatkin vaan ansaitun palkkasi. Mutta jos lupaat mennä kotiisi Keisarimme alamaisena, ryhtymättä aseihin, saat anteeksi ja pääset vapaaksi! Huomen-aamuna tulen noutamaan paperia."

Nähtyään venäläisten valppaudellaan estävän kaikkia pakenemisyrityksiä, päätti Pekka lopuksi kuitenkin kirjoittaa alle, päästäkseen vaan pois. Muutoin odotti häntä varma kuolema — joko vankeudessa riutuminen tahi hirsipuu. Rakkaus Elsaa kohtaan piti hänet vielä elämässä kiini.

Horjuvin askelin lähestyi hän ikkunan lautaa ja tarttui paperin viereen jätettyyn kynään. Kummallinen tunne täytti hänen sydämensä, hätäisen näköisenä katseli hän ympärilleen, väliin viskaten kynän kädestään, väliin ryhtyen siihen uudestaan…

Hän oli jo kirjoittanut nimensä tuon paperin alle, joka oli jätettävä kuvernörille, kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät lähenemistään… Ovi aukeni ja eräs mies sysättiin sisään.

Kynä putosi Pekan kädestä lattialle; avosuin tuijotti hän tulokkaasen, joka syöksi hänen luokseen, huutaen:

"Pekka, Pekka! Nyt ei vankeuteni rasita minua… mutta mikäs sinun on? Miksi näytät noin hajamieliseltä? Mikä paperi tuolla?… on niin pimeä, että tuskin näkee lukeakkaan — —"

"Elä lähesty minua, Aatu", keskeytti Pekka peräytyen; "olen rikkonut sotilasvalani…"

Ääneti katsoi Aatu häneen, aluksi ymmärtämättä hänen sanojaan… äkkiä selveni kaikki — nuolen nopeudella tarttui hän paperiin, repi sen, lankesi polvilleen ystävänsä viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:

IV.

"Olemme jo istuneet täällä kylliksi", sanoi Aatu hetkisen keskusteltua, "meidän täytyy paeta tänä yönä!"

"Mutta kuinkas, Aatu, luulet meidän pääsevän täältä, ett'eivät ne valppaat revot huomaa meitä ja anna hätämerkkiä?"

"Jätä se minun huolekseni! Odotahan, kunnes vanginvartija tulee — silloin koetamme. Jos kerran pääsemme Karsikon metsään, olemme pelastetut."

Pekka koetteli syödä, mutta kaali oli liian kehnoa ja leipäkyrsä homehtunut; hän sysäsi kummankin luotaan.

"Olisitko ollut Taipaleella, söisit kyllä tätä!" virkkoi Aatu murtaen kyrsän; "meillä ei ollut muonavaroja, jokainen sai hankkia suurimman osan. Kalaretkellä minäkin jouduin ryssäin käsiin."

"Alussa sai täällä jotenkin kelvollista ruokaa; nyt he pitävät meitä koirinaan", mutisi Pekka.

Katsottuaan varovasti ympärilleen, pani hän ruuan ikkunalle, otti entiset astiat ja aikoi poistua. Mutta yhtaikaa karkasivat Aatu ja Pekka hänen kimppuunsa. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kuin hän jo kaatui tunnotonna lattialle. Aatu oli lyönyt häntä lavitsasta irroittamallaan laudan kappaleella päähän.

"Nyt, Pekka, nopeasti ulos! Pistä takki päällesi; kas tässä pistooli!
Mies voi pian tointua pyörryksistä."

Aatu syöksi vanginvartijan miekan hänen rintaansa… Sotamies kaatui parkaisten.

Vaikka kaatuneen toveri ei nähnyt mitään, arvasi hän kuitenkin huudon kuultuaan, mitä oli tekeillä, ja laukasi kivärinsä sinnepäin, mistä pakenijain askeleet kuuluivat. Luoti lentää sujahti Pekan korvan ohitse.

Laukauksen kuultuaan syöksi lähitalosta mökin eteen kolmattakymmentä venäläistä, jotka alkoivat ajaa karkulaisia takaa.

"Nyt olemme hukassa!" huusi Pekka, joka alkoi jäädä Aadusta jäljelle; "ryssät ovat kintereillämme!"

Nyt alkoi hurja jahti. Pakenijat juoksivat henkensä edestä ja olivat jo päässeet paljoa edelle vainoojistaan, kun he äkkiä kohtasivat pisto-aidan. Onnettomuudekseen loukkasi Pekka itsensä ylimennessä seipääsen, eikä voinut seurata Aatua, joka pääsi Karsikon metsään.

Pekka joutui vangiksi. Antaen karkurille lukemattomia potkuja ja sivalluksia, veivät venäläiset hänet kuvernöörin taloon.

Saatuaan kuulla tapauksen, käski Ivanoff viskata Pekan — kellariin, jossa hän sai olla koko yön mitä kauheimmassa tilassa. Kellariin oli paisunut sadetulvista kyynärän syvältä vettä; Pekka löysi kivipenkin, jolla hän seisoi aamuun saakka. Yö oli sanomattoman pitkä; se tuntui ijankaikkisuudelta.

Vihdoinkin pilkisti päivä sisään kellarin luukusta. Ainoastaan Pekan erinomaisen hyvä terveys voi kestää siellä olevaa ilmaa ja paitsi sitä kärsi hän nälkää, janoa ja vilua.

"Tule ulos!" huusi vahdin alaupseeri. "Kuolemantuomiotasi ei täytetä tänään: meillä on suuri juhla."

"Mitä enää kiusaatte minua!" huusi Pekka syvyydestä, kaalaten sitten ovelle. "Paras näkyy olevan päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista!"

Hänet vietiin pieneen huoneesen, joka sijaitsi vahtituvan takana.
Pöydällä oli kunnollinen atria ja ryyppy.

Pekka ei käsittänyt, mikä oli saattanut kiusaajan tuohon laupeuden työhön. Kaiketi se, että Ivanoff tiesi voivansa nyt kostaa Pekalle kaiken häväistyksensä, kostaa julmasti ja varmasti.

Niin luuli ainakin Pekka, istuen pöytään, sillä kauhea nälkä vaivasi häntä.

Kollegia-asessori Otto von Fürstenberg kulki saman päivän iltana edestakaisin työhuoneessaan, Backmanin talon salissa, vaipuneena syviin mietteihin pysähtyen välistä alas lasketun kattolampun valaiseman pöydän eteen, joka oli täynnä karttoja ja papereja. Lähinnä suurta nojatuolia, Fürstenbergin istumapaikkaa, oli pöydällä Pietarista äsken tulleet käskyt, joista hänelle nyt oli miettimistä, uutta työtä ja vaivaa.

Malmin karkoitettua Taipaleelta, pitivät venäläiset Karjalaa omanaan, mutta siinä luulossa he erehtyivätkin. Fürstenberg sai vaikean toimen. Luoksepääsemättömistä piilopaikoistaan teki Tiainen rohkeita partioretkiä, anasti venäläis-kuormastoja ja levitti kauhua vihollisten kesken. Pienimmistäkin huhuista saivat venäläiset monesti marssia peninkulmia turhaan, sillä Tiaista ei näkynyt eikä kuulunut; hän oli jo toisaalla tekemässä tuhoa ja kepposiaan.

Kuvernööri mietti nyt, kuinka hän voisi karkoittaa Tiaisen Enosta, johon tämän huhuttiin sijoittuneen. Estäen valppaudellaan kaikkia Gerngrossin liikkeitä pitkitti hän sissisotaansa.

"Mahdotonta!" mutisi Fürstenberg; "min'en voi uskoa hänen siepanneen niitä 20 kuormaa, jotka lähetin Iisalmelle. Minun täytyy saada käsiini se pää-yllyttäjä, millä hinnalla hyvänsä…"

"Entisiä huolettavia sanomia!" vastasi Cedervald. "Luultavasti aikoo
Tiainen hätyyttää vielä meitäkin…"

"Nyt tulee teidän kirjoittaa vastaus sotaministerin viime käskyyn; huomenna aion lähettää Pietariin ylimääräisen kuriirin… mutta odottakaa hetkinen, minä kuulustelen herra katteinia!"

"Tuotteko tekin minulle Jobin postin?" kysyi Fürstenberg istuutuen nojatuoliinsa ja viitaten katteinia istumaan vastapäätä; "vai kuinka?"

"Tällä kertaa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kuulla mitään semmoista", vastasi Ivanoff kiireesti, päästäkseen asiaansa. "Väestö on jo monessa kohden vannonut uskollisuuden valan ja antaa nyt säännöllisesti muonavaroja; uppiniskaisten luku vähenee päivä päivältä, tänäänkin saimme kiinni viisi aseellista talonpoikaa…"

"Mitä sanotte! Kauan aikaa oli meillä yksi vanki, eilen tuli toinen, joka pötki pakoon huolimattomuutenne tähden."

"Miten niin?" kysyi Ivanoff vihastuen, mutta teeskennellen itseään taitavasti.

"Mutta sanoihan teidän ylhäisyytenne kahden miehen riittävän — jonka tähden tämä ei ole minun syyni", vastasi Ivanoff rohkeasti.

"Sitä ei voi enää auttaa. Vahingosta viisastuu. Hyvä, että toinen karkuri joutui kiinni. Hän saa rangaistuksen kummankin edestä."

"Mutta oletteko kovalla vankeudella koettaneet pakoittaa häntä vannomaan uskollisuuden valaa?" kysyi Fürstenberg, huomaamatta Ivanoffin liikutuksia.

"Olen… itsekkäämpää suomalaista en ole tavannut. Kerran hän jo kirjoitti nimensä alle, mutta repi valapaperin…"

"Miksi ette ole ilmoittaneet sitä minulle ennemmin?" huusi kuvernööri kärsimätönnä.

"Siksi… siksi… että se tapahtui eilen ehtoolla ja tuli ilmiin vasta tänään. Eräs rakuuna löysi palaset lattialta ja toi ne minulle. Koetellakseni sommitella niitä yhteen, saadakseni selkoa nimestä huomasin eräällä kaistaleella kka Sallin… Nimi on siis kokonaisuudessaan Pekka Sallinen."

"Tiedän varmaan, että se on kiinni saadun nimi. Hän sai valapaperin ennen toisen tuloa ja paitsi sitä oli hän riutunut, nälistynyt ja halusi elää. Sen lisäksi kuulin edellisten vankien kutsuvan häntä Pekaksi."

"No entäs sitten? Mutta mitäs vangin nimi minuun kuuluu?" virkkoi Fürstenberg nousten ylös; "minulla on toimitettavana tärkeämpiäkin asioita kuin…"

"Iso-isäni oli tilanomistaja Säämingissä, joka v. 1743 rupesi Venäjän alamaiseksi ja sai pitää entisen kontunsa. Hänellä oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli isäni. Nuorempi, nimeltään Juhana kuin iso-isänikin, oli erittäin vilkasluontoinen ja kevytmielinen, eikä siis voinut kärsiä isäni totista, vakavaa ja rehellistä olentoa. Veljien väli paheni, ja kun Juhana oli isänsä lemmikki, jätti isäni kotinsa ja meni sotapalvelukseen. Kolmivuotisen sodan syttyessä katosi setäni tietymättömiin, mutta luotettavilta ystäviltään sai isäni tietää hänen menneen rajan yli Suomen armeijaan, Savon prikaatiin. Sen mokomin hänestä ei ole kuulunut muuta, kuin että hän muutti näille tienoin. Jo Mönninvaaralla, jossa Juhana kaatui, sain asukkailta kuulla Pekan olevan hänen poikansa. Isäni palasi majurina tiluksilleen Sääminkiin ja kuoli siellä pari vuotta sitten. Isoisän kuoltua kääntyi hän kreikkalais-katoliseen uskoon ja otti suku-nimekseen 'Ivanoff'-nimen, iso-isän ristimänimen mukaan. Veljeni palvelee laivastossa ja sisareni ovat pensionissa Pietarissa."

"Viime kesänä komennettiin minut Mitaun rakuunarykmenttiin, jossa tulin Suomeen. Retkemme kävi Enon talonpoikia vastaan. Silloin saimme taistella monenlaisissa vaiheissa… Sallimus asetti niin, että kohtasin serkkuni monesti, mutta aina eli hän tielläni ja esteli minua. Kumpikin vannoi toisilleen veristä kostoa. Meidän suhteesta tulisi pitkä juttu… Sen lisäksi rakastimme kumpikin samaa neitosta… ihanata lemmen kukkaa, jonka kuvaa en voi karkoittaa sydämmestäni. Kun pelastin tämän tulipalosta, ryösti Pekka hänet käsistäni, luullen minua…. kun löysin hänet eräästä mökistä, karkasi Pekka, jonka sallimus oli ohjannut taaskin tielleni, palvelijani kimppuun; minä riensin apuun ja naiset hävisivät tuvasta taistelun aikaan. Sitten on hän saanut kitua vankeudessa, jonka päällikkö olen. Huono vankeus ei näy auttavan hänen suhteensa, minä koetan omin neuvoin menetellä päinvastoin, kentiesi muuttaa parempikin kohtelu hänen mielensä. Juuri semmoisia poikia tarvitsemme vaikeassa tilassamme…"

"Hyväksyn kyllä menettelytapanne, jos hän vaan vannoo; ell'ei hän tee sitä, tulee minun menetellä sotalakien mukaan…."

"Siinä vastaukseni, katteini! Sukulaisuus ei tule kysymykseen. Tuumanne on kyllä hyvä, että hän voisi hyödyttää meitä. Kun olisi tarjota hänelle rahaa…"

"Siitä en luule hänen huolivan, mutta… tehkää kuin tahdotte: tarkoitus pyhittää välikappaleen! Mitä Tiaiseen tulee, voi hänet kukistaa ainoastaan siten, että lähettää hänen joukkoonsa venäläismielisiä, viekoittelemaan talonpoikia palaamaan kotiinsa…"

"Sepä oivaa!" huudahti Fürstenberg. "Olette oikeassa; viekkaudella pääsee paljoa pitemmälle kuin väkivallalla. Muutamat suomalaiset sotamiehemme voivat pukeutua talonpojiksi."

"Nyt, herraseni, nyt ryhdymme viivyttelemättä kukin toimiimme. Sotaministeri on luvannut minulle palkinnon, jos saan Tiaisen elävänä tai kuolleena. Olen kuuluuttanut antavani kapallisen hopea-ruplia sille, joka tuo hänet tänne… Menkää herra katteini, kutsumaan tänne Scheeneä ja Stepanoffia .. sillaikaa valmistamme kiertokirjeen läänin nimismiehille, että he kaikin mokomin estävät asukkaita suosimasta ja seuraamasta Tiaista — —"

Omituinen melu porstuasta keskeytti hänen puheensa. Ivanoff kiiruhti ovelle, mutta juuri kuin hän tarttui lukkoon, kimposi ovi auki, ja kaksi vahvaa kättä työnsi hänet takaisin.

VI.

Aatu tunkeusi metsään ja pääsi onnellisesti takaa-ajajain käsistä. Juostuaan puolen tuntia huomasi hän äkkiä puiden välistä nuotiotulen tuikkivan. Samassa tarttui kaksi vahvaa kättä pakolaiseen… hänet vietiin tulen ääreen, jossa virui joukko aseellisia talonpoikia.

"Ah sinäkö se oletkin! Mutta kuinka olet tullut tänne! Kuulinhan sinun palanneen sotaväkeen. Kerro, miten sinun on käynyt."

"Varromme kuormastoa, jonka olen kuullut tulevan Sortavalasta
Joensuuhun — —"

"Panen pääni pantiksi, että voitte tehdä sen. Kuta pikemmin, sen parempi. Pekka on pelastettava ja paitsi sitä löytyy Joensuussa suuri saalis…"

"Sitä en ole ajatellutkaan! Tuosta kepposesta olisi meille sangen suurta hyötyä. Minun täytyy vangita kuvernööri, mutta vasta ensi yönä, sillä huomenna menemme Muloon, vartomaan kuormastoa… Tule nyt syömään ja lepäämään. Sinulta ei puutu mitään muuta, kuin ystäväsi Pekka."

Oli pilkkopimeä. Vinhakka pohjatuuli heilutti Niinivaaran suuria honkia, joista pöllön rääkyminen sekoittui tuulen ulvontaan. Pieni härmäsade lioitti maan.

Yksinäinen mies, aseissa kiireestä kantapäihin, kulki lähellä Backmanin taloa maantien poikki, luoden vakoilevat silmänsä joka haaralle, etenkin venäläisten pääkortteerista tuikkiviin tuliin.

Hän hiipi kappaleen matkaa sitä peltoakin, joka eroittaa maantien talosta. Tarkasteltuaan kylliksi sen ympäristöä palasi hän metsän reunassa olevaan tiheään viidakkoon.

Kuljettuaan sitä noin kymmenen syltä, saapui hän aukealle paikalle,
jossa seisoi joukko aseellisia miehiä. Nämät olivat, paitse vakoilijaa
Aatua, Tiainen, joka tietysti johti retkikuntaa, Mikko ja Antti Eronen,
Simo ja 30 valittua urhoa.'

"Sanonpa vieläkin", virkkoi Aatu, "ett'ei sopivampaa tilaisuutta löydy yrityksemme toimeen panemiseen. Kenenkään huomaamatta voimme pimeässä piirittää talon."

"Tänä iltana täytyy onnettaren korvata meille, mitä menetimme aamupuoleen", lausui Tiainen, tarkastaen miekkansa terää; "hitto sentään, ett'emme saaneet kuormastoa!"

"Mutta voipa se olla hyväkin", sanoi Aatu, "sillä jos olisimme saaneet kuormaston, olisi kuvernööri miten hyvänsä saanut tiedon siitä, arvannut meidän olevan likitienoilla ja ryhtynyt varokeinoihin."

"Olet oikeassa, ystäväiseni. Kuvernööri on kuitenkin paljoa tärkeämpi saalis, kuin kymmenenkään kuormastoa…"

"Sitä paitse voimmehan pelastaa Pekan", lisäsi Aatu. "Ellemme löydä hänen vankilaansa, pakoitamme vankejamme opastamaan meitä sinne."

"Sitten saavatkin meiltä samalla mitalla", keskeytti Tiainen. "He eivät näy tietävänkään, miten meikäläiset kohtelevat sotavankejaan… Ottakaa aseenne pojat ja seuratkaa minua varovasti!"

Joukko pääsi pellon yli kenenkään huomaamatta ja piiritti talon. Pantuaan joka kulmaan vahteja, ettei kukaan vieras pääsisi ulos eikä sisään, lähetti Tiainen kymmenen miestä vahtitupaan, vangitsemaan sisällä olijoita. Muiden kanssa meni hän päärakennukseen. Porstuassa seisova vahtisotamies ei ennättänyt antaa hätämerkkiä, kuin hän jo oli siteissä.

"Menkää nyt te kolme kyökkiin ja vangitkaa siellä joka henki", kuiskasi Tiainen, "mutta välttäkää verenvuodatusta niin paljon kuin mahdollista… Antti, mene sinä Kantosen ja Puhakan kanssa tuonne…"

"Mikä kilahti…?" kysyi Aatu äkkiä; "oli kuin ruutu olisi särkynyt jossain —"

"Ole joutavia", keskeytti Tiainen. "Olisinhan minäkin sen kuullut. Voihan se särkyä vahtituvassa taistellessa… Hiljaa! salista kuuluu askelia."

VII.

Kuolemantuomio synnytti Pekan sielussa kummallisia tunteita. Ensin vaivasi häntä levottomuus ja synkkämielisyys, joka iltaa myöten väistyi sisällisen rauhan edestä. Taistelu oli loppunut; hän halusi lepoa.

"Tapahtukoon Herran tahto… onnettomuutta tulee kantaa kärsivällisyydellä… nurkuminen on syntiä."

"Minun on mahdoton paeta… mutta, paha on jättäytyä toivottomaksi! Omin neuvoin en pääse täältä. Ikkunaa suojelee rautaristikko ja kangilla varustetun oven takaa kuuluvat vartijan tasaiset askeleet."

Hän vaipui syvään, virkistävään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään.

Tuvassa oli pilkkopimeä; oven raosta ainoastaan tunkeusi kynttilän säde sisään.

"Kaiketi on tämä viimeinen iltani", mutisi Pekka katkerasti, mennen ikkunan ääreen; "huomenna näillä ajoin olen jo varmaankin isäni luona, jonne pääsen näin monen kärsimyksen kautta. Oi, miksi en saanut kaatua kunnian tanterella ase kädessä, voittohuutojen kaikuessa enkä saanut hautaani toverieni vieressä…"

"Luultavasti venäläisiä", jatkoi hän. "Saanenko kumppalin vai tulevatko vaihtamaan vahteja… mutta suuri Jumala!… mitä miehiä nuo ovat? Univormua heillä ei ole, mutta seinälyhdyn valossa näen aseita. Mitä! onko se kangastus vai näenkö todellakin Aadun ja Tiaisen?… muita en tunne… mutta voihan olla mahdollista että he ovat tulleet pelastamaan minua täältä… Nyt menevät he kartanon porstuaan… Ah Herra!… he eivät huomaa minua!"

Raivoissaan löi hän ristikon läpi ikkunaa niin, että se särkyi, ja ruutu putosi helisten pihalle.

Hän aikoi juuri huutaa Tiaiselle ja Aadulle, kun vahtituvasta kuului huuto ja aseiden kalske, joka taukosi pian.

"Sido ryssän kädet kovemmin!" sanoi eräs paasi-ääni; "muutoin voi se piru päästä karkuun!"

"Tuota ääntä olen kuullut ennen, mutt'en muista missä… ovatko suomalaiset todellakin tulleet pelastamaan minua — —?"

"Katsokaamme, mitä tuolla säilytetään, koska ovi on suljettu ja sotamies piti vahtia tässä!" jatkoi paasi-ääni.

Pekka tuskin voi uskoakkaan, mitä hän kuuli. Oitis kohosi hänen sydämmestään harras rukous; sitten koputti hän ovea huutaen:

Nähtyään heidät, joutui Pekka niin liikutuksiinsa, että hän oli langeta jokaiselle kaulaan. Vapisevalla äänellä kysyi hän:

"Ken olet, sä onneton?" kysyi muuan talonpoika. "Kuinka olet joutunut tänne? Varmaankin olet sama mies, jonka Aatu Tirronen sanoi olevan venäläisten vankina…?"

"Ah, nyt ymmärrän kaikki! Aatu siis pääsi pakoon ja tuli nyt pelastamaan minua… mutta missä on hän? Onko Tiainenkin täällä?"

"Tiainen tuli vangitsemaan kuvernööriä ja hänen lähimäisiä virkamiehiään", vastasi paasi-ääninen mies. "Aatu seuraa häntä."

"Menkäämme sitten heidän luokseen", sanoi hän, "kiiruhtaen vahtitupaan, ottamaan molempain vangittujen sotamiesten aseita. Aika on kallis ja yritys on vaarallinen. Tulkaa!"

Ivanoffin huutaessa: "Pyhä Yrjänä, suomalaiset!" hämmästyivät Fürstenberg ja Cedervald suuresti, mutta edellinen sai pian entisen kylmäverisyytensä ja tempasi seinältä pistooli-parin.

"Mitä!… Aiotteko, herra kuvernööri, yksin taistella ylivoimaa vastaan?" kysyi Cedervald, vetäytyen pöytänsä taa.

"Minä yksin?" toisti Fürstenberg verkalleen. "Onhan täällä Ivanoff — — — ja entäs te! Tulkaa ottamaan minulta toinen pistooli, sillä nyt täytyy meidän puolustaida, kunnes saamme apua."

Hänestä huolimatta syöksi kuvernööri auttamaan katteinia, joka oitis oli vetänyt miekkansa ja alkanut hurjan kaksintaistelun Tiaisen kanssa, jonka iskut hän väisti taitavasti. Mutta taistelu ei kestänyt kahta minuuttiakaan, sillä tuo kostonhimoinen Aatu syöksi esiin ja iski puukon Ivanoffin rintaan, huutaen: "Tuosta saat kaikista ilkitöistäsi!"

"Ah — Pekka — miksi tahdot — — tappaa — — — minut — — — anna — — anteek—si — — olen — — se-se-serkkusi — — — Säämin-in-gistä — — — —", ähkyi hän vienolla äänellä, puristaen kädellään haavaansa.

Enempää hän ei jaksanut sanoa, sillä veri tulvasi hänen suustaan. Hän kaatui maahan ja heitti henkensä.

Nähtyään Ivanoffin kaatuvan, peräytyi Fürstenberg keskelle lattiaa, eikä kyennyt enää puolustamaan itseään.

"Suus kiini, sä rohkea mies", keskeytti Fürstenberg, kohottaen pistooliaan. "Elä lähene minua! En koskaan antaudu partiokävijöille ja sisseille… Min'en pelkää teitä yksinänikään. Elkää kajotko minuun, minä olen kuvernöri Fürstenberg!"

Nähtyään hänen uhkaavan asentonsa, aikoivat Suomalaiset karata hänen päälleen, mutta pysyivät kuitenkin alallaan.

"Herra kuvernööri", sanoi Tiainen hiukan ivallisesti; "suokaa anteeksi julkeuteni, mutta meidän ja Suomenmaan etu vaatii, että teidän täytyy seurata minua. Minä olen raja-katteini Tiainen!"

"Vai niin! Koska teidän nyt on onnistunut karata päälleni äkkiarvaamatta, olen vankinne — mutta kuitenkin toivon arvoani vastaavaa kunnioitusta, jos tahdotte, että edes pidänkään teitä upseerina!"

"Koetan täyttää vaatimuksenne niin paljon kuin mahdollista", vastasi Tiainen, ottaen vastaan hänen miekkansa ja pistoolinsa. "Mutta meillä on kiire!"

"Meidän täytyy tyytyä kohtaloomme!" sanoi Fürstenberg hänelle saksaksi.
"Mutta kostoa vaatii tämä häväistys."

Vangit edellä kiiruhtivat talonpojat ulos. Sivuhuoneista tuotiin kolmas vanki, kielenkääntäjä Granfelt.

"Haudan partaalta!" vastasi tämä kolkosti; "mutta sinäkö, Aatu, toit tänne Tiaisen ja hänen miehensä", jatkoi hän syleillen ystäväänsä, "olen sanomattoman onnellinen, kun vielä kohtaan sinut."

"Samoin minäkin, nyt voimme taaskin vaikuttaa isänmaan edestä, nyt voimme taaskin puolustaa kotiseutuamme! Onnellinen olisin minäkin perin pohjin, ellei kauhea salaisuus vaivaisi minua…"

"Kiiruhtakaamme täältä", lausui samassa Tiainen. "Venäläiset voisivat pian tulla apuun."

Aatu meni hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan: "Tehkää hyvin ja odottakaa hiukan… jälkeenpäin teen kaikki selväksi."

Aatu kertoi muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja mitä Ivanoff oli sanonut kuollessaan.

"Voitko uskoa, että hän oli serkkusi Säämingistä, josta kerran juttelit minulle."

"Sen verran kuin sain tietää isältäni… Tule! menkäämme viimeisen kerran katsomaan häntä. Eläessään oli hän viholliseni, mutta tahtoi sopia kuollessaan: siis tulee minunkin antaa hänelle anteeksi…"

"Hitto vie!" huusi Tiainen heille; "tahdotteko vielä kerran joutua ryssän kynsiin. — Ell'ette tule nyt, jätämme teidät!"

"Minuutti vielä!" huudahti Aatu, seuraten Pekkaa saliin, jossa Ivanoff ui verissään.

"Minua kummastuttaa, mitä heillä nyt on", mutisi Tiainen malttamatonna.
"Mutta uteliaisuuteni saan kyllä sammuttaa."

Sisään mentyään lankesi Pekka polvilleen kaatuneen viereen, sanoen liikutuksissaan: "Lepää rauhassa! Jumala olkoon sielullesi armollinen. Minä puolestani annan sinulle anteeksi kaikki, kaikki! Olisinko tiennyt ennen — —"

"Nyt tiedän, miksi Kaikkivaltias saattoi meidät yhteen noin ihmeellisellä tavalla. Aatu! sinua en voi vihata sentähden, että hän kaatui iskustasi… Se oli Jumalan tuomio!"

VIII.

Fürstenbergin ja yllämainittujen herrain vangitseminen on peräti historiallinen tapaus. Siitä löytyy monta eri kertomusta, mutta kaikista pistää esiin Tiaisen nero ja rohkeus. Kun vahdit ja palvelijat olivat tulleet sidotuiksi, sai Scheene vasta seuraavana aamuna tiedon tästä odottamattomasta yrityksestä; mutta mahdotonta oli enää ajaa Tiaista takaa, kun ei tiedetty mihin hän oli kadonnut.

Sillä aikaa kuljetti tuo rohkea partiokävijä vankejaan salomaita ja syrjäteitä (muun muassa Iikasen suon yli) Kaltimonniskalle, johon hän saapui aamuhämärässä.

Pekka oli ollut koko matkan sangen alakuloinen. Tiainen ja muut retkikunnan jäsenet kysyivät monesti häneltä syytä siihen, mutta hän vaan vastasi kierrellen. Aadun kanssa hän puheli tuntimääriä matalalla äänellä, välttäen kuitenkin virkkaa sanaakaan eilisyön kauheasta tapahtumasta, joka vieläkin painoi hänen sydäntään. Ei kukaan muu kuin Aatu tiennyt mitä katteini oli sanonut kuolinhetkellään; mutta kaikkia kummastutti, miksi Pekka palasi saliin.

Lähteissään joukkoineen Joensuuhun päin, oli Tiainen karkoittanut Kaltimonniskalta ne viisi rakuunaa, jotka Scheene oli jättänyt vahtiin sinne ja pannut heidän sijaansa kolmekymmentä omaa miestään. Tämä joukko majaili suomalaisten entisessä varustuksessa.

Tultuaan sinne, lähetti Tiainen vangit lautturin mökkiin, käskien vartioida heitä sangen tarkasti, mutta samalla pitää huolta siitä, ett'ei heiltä puuttuisi mitään.

Miehiensä asetuttua lepäämään roihuavien nuotiotulien ääreen, pyysi Tiainen Pekkaa kertomaan kaikkein kuulta elämän-vaiheensa siitä asti kuin hän läksi Mönninvaaralta.

Pekka täytti hänen pyyntönsä parhaan mukaan. Jokainen kuunteli häntä uteliaisuudella, ja kun hän lopetti pitkän kertomuksensa, sai hän kaikilta hartaita kiitoksia.

Samassa juoksi paikalle kaksi naista, joista toinen syöksi hänen syliinsä, huudahtaen: "Pekka, Pekka!… Jumalan kiitos, että vielä näen sinut elävänä, sä lemmittyni, sä elämäni toivon tähti! Nyt ei voi mikään eroittaa meitä!"

Kaikki katsoivat heihin ääneti kauan aikaa. Vihdoinkin sanoi Eronen ottaen Pekkaa kädestä kiini:

"Sä kelpo poika, paremmin en voi palkita kaikkia hyväntekojasi meitä kohtaan, kuin että täytän hartaimman toiveesi, joka elähytti sinua niin taistelussa kuin vankikomerossakin… Jumala siunatkoon teitä, lapseni!"

"Nyt olet löytänyt sen kalliin aarteen, jonka omistaminen tekee sinut onnelliseksi", sanoi Tiainen puristaen hellästi Pekan kättä.

Samassa tuli aurinko näkyviin itärannalla olevan vaaran harjun takaa, ja sen kultaiset säteet himmensivät nuotion loiston, osoittaen että uusi päivä koitti tuoden uusia toivehia ylen onnelliselle pariskunnalle ja niille urhoille, jotka vielä taistelivat rakkaan isänmaansa edestä, valmiina vuodattamaan verensä sen kunnahille.

IX.

Ei voi kertoa, millä ilolla Pekka ja Elsa omistivat toisensa. Heidän häänsä vietettiin niin komeasti kuin Mikon varat riittivät, ja tuskinpa tarvinnee mainittakkaan, että totinen rakkaus ja Jumalan siunaus valmistivat heille oman, onnellisen kodin.

Pari päivää häiden jälkeen palasivat Pekka ja Aatu Tiaisen joukkoon ja taistelivat siinä kunnes vedet ja salmet alkoivat jäätyä, jolloin Gerngross läksi pohjoiseen päin, ja Tiaisen täytyi päästää miehensä kotiseuduilleen.

Fürstenberg, Cedenvald ja Granfelt tulivat viedyksi Enosta Pieliseen, jossa heidät rovastin välityksestä päästettiin vapaaksi, sillä yllämainittuun pitäjään marssivia venäläisiä piti lepyttää. Kaiketi aikoi Tiainen lähettää vankinsa Sandelsille. Muutamat kertovat hänen kohdelleen heitä pahasti, mutta varmaankin paljoa paremmin kuin Fürstenberg olisi menetellyt Tiaisen kanssa, jos tämä olisi joutunut hänen käsiinsä.

Huomattuaan vastustelemisen olevan turhan, palasivat Pekka ja Aatu Enoon ja vannoivat uskollisuuden valan Venäjän keisarille. Tämä tapahtui joulupäivänä.

Koska heidän nyt enää ei tarvinnut pelätä venäläisten väkivaltaa, asettuivat he kumpikin asumaan Erolan uuteen taloon ja olivat kaiken ikänsä mitä paraimmat ystävykset.

Mutta Tiainen ei voinut taipua vihollisen alle. Uskollisuudestaan isänmaataan ja synnyinseutuaan kohtaan sai hän paeta ja olla alinomaa vaarassa. Monesti oli hän joutumaisillaan venäläisten käsiin, mutta pelastui joka kerta; hänelle onnistui päästä Puolangon ja Pudasjärven erämaiden läpi Tornioon, jossa hän kohtasi Suomen sotajoukon jäännökset. Vapaa-ehtoisena hän sitten seurasi maanmiehiään ottaen osaa muun muassa Uumajan, Hörnefors'in, Säfvar'in ja Ratanin tappeluihin. Tukholmassa hän tuli esitetyksi Kaarlo XIII:lle, joka antoi hänelle uskollisuudesta Ruotsin valtakuntaa kohtaan mitalin "urhoollisuudesta sodassa", kannettavaksi kaulassa Miekkatähdistön ritarikunnan nauhassa. Paitsi sitä sai hän jonkun toimituksen sotaväessä ja viipyi sentähden Ruotsissa kolme vuotta. Hän palasi kotiseuduilleen vallan toisena miehenä kuin hän oli sieltä lähteissään, käyttäen itseään kuin katteinin tulee. Kun hän tuli toimeen sillä eläke-rahalla, joka vuosittain lähetettiin hänelle Ruotsista, jätti hän talonsa vävylleen.

Onnellisena ja tyytyväisenä pysyi hän omaistensa keskellä, käyden monesti tervehtimässä entisiä sotatovereitaan, Pekkaa ja Aatua, jotka aina ottivat häntä vastaan ihastuksella ja kunnioituksella; silloin taas palasivat nuo kolme urhoa entisille ajoille, muistelivat niin myötä- kuin vastoinkäymisiään, muistelivat sitä kunniarikasta, vaikka onnetonta sotaretkeä, joka päätti maamme kohtalon.

Tiainen ei vannonut koskaan uskollisuuden valaa Venäjän keisarille, vaan uudisti joka vuosi Ruotsista saamansa passin, kunnes kuolema korjasi hänet v:na 1833.

Nuorempi sukupolvi unhottaa unhottamistaan esi-isäinsä taistelut ja kärsimykset; aika himmentää kaikki. Tiainenkin alkaa jo kansan suussa muuttua satujen sankariksi, mutta hänen nimensä on saanut pysyvän sijan maamme historiassa.

    "Ei unhojärveen huku hän
    Vaan lailla luodon vihriän
    Kohoopi alta laineen —
    Kuoleepi, eikä kuole hän."

JUHANI HERTTUAN HOVISSA

Puolalan mäellä Turun kaupungin ulkorajalla seisoi v. 1563 pieni talo muista erillään. Korkea aitaus esti uteliaita pihaan pilkistämästä; lyijykehäisien akkunoiden alapuoli oli sisältä peitetty. Tuo hökkeli ei ainakaan ulkonäöltään sisältänyt mitään viehättävää.

Siinä asui jo monta vuotta sitten vanha mies tyttärineen. Ei kukaan tiennyt mistä he olivat tulleet; itse sanoivat he olevansa saksalaisia, jotka vanhastaan kaupankävijöinä olivat tuttuja Pohjoismaiden merikaupungeissa, missä heillä oli suuria oikeuksia. He elivät itsekseen, vähän huomattuina, ja saivat olla rauhassa. Jotain kummaa ja salaperäistä oli kuitenkin aina heissä.

Heidän elantonsa osoitti mitä suurinta köyhyyttä. Isä teki työtä aamusta iltaan pienessä verstaassaan, tytär pysyi kotona hänen luonaan. Paitsi heitä oli talossa ämmä, heidän palvelijansa. Vanhus oli sangen näppärä kultaseppä ja kulki kaupungissa Aron-mestarin nimellä. Mutta siinä suhteessa oli hänen liikkeensä pienenlainen. Ajan pitkään nousi kansan kesken huhu, ett'ei Aron-mestari ollutkaan niin köyhä kuin luultiin, ett'ei ne pienet ristit ja sormukset ja vitjat, joita hän laitteli, olleetkaan kaikki kulta, mikä mökissä nähtiin. Kuinka sitten lieneekään ollut?

Vuonna 1563 nähtiin Turussa enemmän komeutta ja rikkautta, kuin ehkä milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin on Suomessa ollut. Turun linnassa pitivät hovia loistoa rakastava Juhani herttua ja hänen puolisonsa, Puolan ylpeä Katarina prinsessa. Hovin loisto ja herttuan anteliaisuus oli Suomen köyhille rannoille houkutellut ulkomaalaisia eri tahoilta; tuolla nähtiin Puolalaisia, Saksalaisia, Ranskalaisia, jopa hehkuvan Italiankin lapsia.

Herttua oli pannut toimeen komeat turnajaiset Kupittaan kentällä. Semmoiset pelit kävivät vielä silloin ritariston perittyjen turnaussääntöjen mukaan, samoin kuin sen kukoistus-aikanakin. Ruhtinaalliset henkilöt ja ylhäiset virkamiehet ja vieraat istuivat tilaisuutta varten rakennetulla lavalla, väkijoukko tunkeili aitauksen ulkopuolella, suostumushuudoillaan kehoittaen sitä, ken oli osoittaunut taitavammaksi aseiden käytännössä kuin vastustajansa, kunnes turnaus-marsalkat, mitkä olivat antaneet taistelun merkin, keskeyttivät tuon hurjan leikin ruhtinaan viittauksesta.

Turnajaiset olivat päättyneet. Voittaja, nuori ritari de Montaigne, ratsasti kansanjoukon hurratessa lavan luo, laskeusi hevosen selästä ja riensi Katarina Jagellottaren eteen, joka hovineiteinsä keskellä istui eri lavalla. Omakätisesti ripusti herttuatar kultaketjut polviaan notkistavan urhon kaulaan. Tämän nostaessa silmä-verkkoaan, lensi hehkuva puna herttuattaren vieressä istuvan seuranaisen, mustasilmäisen puolalaiskaunottaren poskille. Ei kukaan huomannut sitä tällä hetkellä, jolloin kaikki olivat kääntäneet katseensa päivän sankariin. Mielihyvällä hymyili neitonen itsekseen, ritari sattui sen huomaamaan — ja hänkin punastui.

Puolalaista kaunotarta en pysty kuvailemaan — vaikka hän on enemmin Pohjolan kuin Etelän tytär, on hän kuitenkin muita enemmän Espanjan lumoavan naisen näköinen ja luontoinen. Saman haaveellisen innokkaan mielen kohtaa kummassakin, samat säkenöivät silmät, säännölliset kasvonpiirteet, saman lempivän sydämmen.

Jadviga-neiti vaipui sulo-unelmiin, jotka Katarinan sanat äkkiä keskeyttivät.

"Ottakaa tämä minulta kiitollisuuteni osoitteeksi urhoollisuudestanne, jalo ritari! — Toivon näkeväni teidät vielä tänään illan kemuissa — tanssin kanssanne ensimmäisen hypyn."

Juhani herttua kiitteli hänkin muutamin sanoin päivän sankaria, joka nousi seisalleen nähtävästi liikutettuna.

Mutta kansajoukossa oli vielä toinenkin nainen, joka huomattavalla mielenkiihkolla oli seurannut turnajaisia. Kun ritari de Montaigne vihdoin vastaan-ottaessaan palkintonsa paljasti kasvonsa, silloin vavahti neidon norja vartalo, ja hänen pusertuneet huulensa lausuivat hiljaa: "Jälleen hän, minun täytyy hänet voittaa!" Vaan ei kukaan huomannut hänen liikutettua mielialaansa; turnajaisten loistavat loppumenot vetivät kaikkien huomion puoleensa.

Luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Jadviga neiteen, sulki de Montaigne silmäverkkonsa, nousi satulaan ja ratsasti portista aseenkantajansa keralla torvitoitotusten raikkuessa, väkijoukon suostumushuutojen kaikuessa, kieltäytyen jalomielisesti ottamasta niitä lunnaita, joita voitettu ritari tavan mukaan tarjosi ratsustaan ja asustaan.

Nyt alkoivat kansanhuvit turnajaistanterella: kilpajuoksu, pilkkaan-ammunta jousilla y.m. Niiden alkaessa hoviväki ja ritari-joukko vähitellen hälveni kentältä.

Aseenkantajansa keralla ratsasti de Montaingne verkalleen ensin tuomiokirkon torille, sitten siltaa myöten länsipuolelle kaupunkia. Kultaketjut kiilsivät hänen kaulassaan, vastaantulijat huomasivat kyllä voiton merkin ja väistyivät kunnioituksella hänen tieltään. Ritari oli puettu teräkseen kiireestä kantapäihin, kypärissä tuuhea höyhentöyhtö. Asu oli mitä parhain laatuaan, tehty Milanon kuuluisissa haarniskatehtaissa. Pian oli hän ratsastanut kaupungin keskuksen läpi ja tuli yksinäisemmille kaduille.

"Muista, ett'et virka kellekään, mihin nyt menen", varoitti hän aseenkantajaansa, erästä suomalaista, jonka hän oli saanut palvelukseensa Turusta vuosi sitten.

Saavuttuaan Aron-mestarin talon eteen astui ritari ratsailta ja kolkutti porttia kolmesti. Ämmä tuli avaamaan.

Etehinen osoitti vaan köyhyyttä, samoin seuraava huonekin, jossa vanha, käyränenäinen ja laihasorminen Aron-mestari punnitsi unkarilaisia kultarahoja. Hän ei ollut huomaavinaankaan tulijaa.

"Hyvää päivää, Aron", virkkoi de Montaigne, riisuen kädestään hirvennahkaisen hansikkaansa. "Uh, kun alkaa jo väsyttää! Tämä hiiden rauta-puku painaa paljon."

"Suokaa anteeks, herra ritari", virkkoi kultaseppä avaten oven, joka vei sivuhuoneesen, "tulkaa tänne! Ensimmäinen huone ei ole aatelismiehiä varten, se on verstani."

Toinen huone oli aivan edellisen vastakohta; pieni, mutta komeasti sisustettu. Paksut itämaalaiset matot peittivät lattian, seinillä oli kalliita kankaita, katosta riippui kymmenhaarainen kynttiläjalka.

Aron-mestari avasi huoneen nurkassa seisovan kaapin ovet ja otti sieltä pienen hopeatarjottimen, jolla seisoi viinipullo ynnä pari pikaria.

"Maistakaamme Kypros-viinin jaloa nestettä", lausui hän vieraalleen, täyttäen pikarit. Tämä totteli kehoitusta.

"Nyt asiaan!" sanoi ritari lähestyen kultaseppää, joka ahnain silmin katseli kultaketjua. "Minä tarvitsen sata guldenia, tämä sormus maksaa monta vertaa enemmän."

"Hm!" sanoi hän tarkastaen sitä, "se on noin 80 guldenin arvoinen. Minua ei haluta ostaa sitä tällä kertaa, olen par'aikaa rahan puutteessa."

"Elä teeskentele, sä vanha viekas", virkkoi ritari luoden häneen terävän katseen, "tunnen sinut ja sukusi liian hyvin uskoakseni sinua."

Aron oli kyllä tottunut kuulemaan pistopuheita, eikä vihastunut, ainakaan kun hyvä kauppa oli tekeillä.

"Ole joutavia", keskeytti de Montaigne siematen pikarillisen viiniä, "pian rahat tahi menen jonkun muun luo."

Nyt oli Aron-mestari nopsa kauppaan ja maksoi tinkimättä arkustaan vaaditut sata guldenia.

Samassa aukeni ovi. Erinomaisen kaunis mustaverinen, mustakiharainen neito astui sisään ja tervehti ritaria.

Neito nosti sormensa huulilleen ja nyökäytti päätänsä, ikäänkuin olisi hänellä jotain sanomista. Ritari huomasi sen.

"Kukas tuo oli? — kaiketi tyttärenne?" kysyi de Montaigne väännellen viiksiään. "Luulen nähneeni hänet jonkun kerran ennenkin!"

"Se oli Rebekka, tyttäreni! Hän on joskus saanut olla apuna hovin pelejä valmistettaessa", vastasi kultaseppä hyvillään.

Ritari nousi ylös ja läksi jäähyväiset sanottuansa tiehensä. Aron-mestari saattoi häntä ovelle, voimatta sillä välin olla vilkaisematta sormukseensa.

"Saitte siitä kyllä hyvän hinnan", virkkoi hän lopuksi, "mutta senpä tähden tulkaakin luokseni ensikerran kun tarvitsette rahaa."

Juuri kuin de Montaigne pisti jalkansa jalustimeen, jonka hänen aseenkantajansa ojensi esiin, tuli palvelijaämmä ulos ja tahtoi puhua pari sanaa kahden kesken hänen kanssaan.

"Emäntäni, Aron-mestarin tytär, odottaa teitä linnan puistossa tänä iltana yhdeksän aikaan! Hänellä on jotain erittäin tärkeää teille sanottavana. Ette suinkaan kiellä sinne tulemasta?"

De Montaigne katseli ämmää tarkasti; hän muisti että kultasepän tytär ennenkin oli häntä seurannut. "Hyvä", lausui hän lopuksi, "olen paikalle tuleva."

De Montaigne nyykäytti päätään ja nousi ratsaille. Kaikellaiset ajatukset lentelivät ristin rastin hänen päässänsä.

"Kuules Pekka", sanoi hän aseenkantajalleen hetken mietittyänsä, "tässä on rahaa, mene Morten räätälin luo ja hanki itsellesi uusi puku. Minä ratsastan linnaan yksinäni! Tule sinne niin pian kuin ehdit."

Tultuaan huoneesensa riisui de Montaigne aseensa yksinään, pani ketjut pieneen lippaasen ja viskausi sänkyyn.

"Tule lähemmäksi, tyttöseni", virkkoi de Montaigne ystävällisesti, "mitäs sulla on asiaa?"

"Olen herttuattaren kamarineitsyt", vastasi neito ujostelematta, ottaen esiin pienen kirjeen. "Totelkaa onnetartanne, joka nyt teille myhäilee!"

"Herra ritari! Jos tahdotte kuulla sydämeni toiveen, totelkaa. Tulkaa linnan puistoon tänä iltana yhdeksän aikaan. Ei kukaan saa huomata teidän lähtöänne sinne."

"Tuopa omituista, että tahdotaan tavata minua samalla paikalla ja samaan aikaan. Kultasepän tytär on jo saanut lupaukseni, ja ehkä hänkin kulkee lemmen asioissa. Minun täytyy keksiä joku keino, ett'eivät he satu sinne yht'aikaa. Minun seikkailu-haluni on saattanut minut aika pälkähäsen."

II.

De Montaigne oli ranskalainen aatelismies. Kuten moni muu ulkomaalainen, oli hänkin muutamia vuosia sitten pestaantunut herttuan palvelukseen. Iloinen hovielämä Turun linnassa muistutti suuresti hänen kotimaataan, jossa hän ei ollut käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen elämänsä oli siitä asti ollut sangen vaihettelevaa; hän taisteli Guisen sotajoukossa, läksi sitten Kaarlo V:n palveluksessa seitsemäksi vuodeksi uuteen maailmaan, oleskeli sieltä tultuaan kolme vuotta Skotlannissa, kuuluisan Maria Stuart kuningattaren hovissa, josta Juhani herttua vei hänet mukanaan Suomeen. Hänen ritarillinen luonteensa, urhoollinen elämänsä ja laajat matkansa saattoivat hänet pian herttuan suosioon. Kun tämä läksi häämatkalleen Puolaan, tuomaan sieltä kodilleen hallitsijattaren, Katarina Jagellolaisen, Puolan kuninkaan sisaren, oli de Montaigne mukana.

Veljesten Eerikin, Ruotsin kuninkaan, ja Juhanin, Suomen herttuan, väli oli tähän aikaan, toukokuun keskipaikoilla 1563, joutunut sangen huonoksi. Eerikki oli vihoissaan Juhanille, joka oli nainut vihollis-kuninkaan sisaren ja vielä päälle päätteeksi lainannut tälle rahaa. Mutta Juhani ei huolinut siitä: hänen aikansa kului hovijuhlissa, metsästys-retkillä, teinien näytelmissä ja turnajaisissa. Hän ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, eikä ottanut korviinsa neuvon-antajainsa Hornin ja Flemingin varoituksia, jotka kehoittivat häntä nöyrtymään tahi lähtemään maanpakoon. Juhani eli vaan surutonna puolisonsa kanssa, jonka läsnä-olo toi Suomen ainoalle ja lyhyt-ikäiselle hoville loistoa. Katarina vallitsi miestään, joka jumaloi puolisoaan.

Komea väkijoukko oli kokoontunut n.s. Juhanin juhlasaliin Turun linnaan, missä illan kemut vietettiin.

Sali oli myöskin semmoisen seuran arvoinen. Seiniä koristi kalliit tapetit, jotka esittivät kuvia raamatusta ja Kreikan sankari-ajoilta. Pitkin seiniä kulki pehmeillä tyynyillä ja kultadamaskisilla peitoilla varustetut rahit. Katosta riippui 12-haaraisia kynttilä-jalkoja. Salin yläpäässä oli punaisella sametilla peitetty lava, sen yli taivas samanvärisestä kankaasta. Takaseinässä olivat Vaasan ja Jagellon sukujen vaakunat.

Ruhtinaalliset henkilöt ynnä ylhäisimmät herttuan virkamiehet, kansleri y.m. olivat saaneet sijansa tuolle lavalle. Juhani ja Katarina istuivat kullatuilla tuoleilla. Lavan sivuilla seisoi kunniavahteina muutamia trapantteja, joiden juhlapuku oli erittäin komea: "hopeakirjaimilla koristetut trapantti-verkanutut, mustat kultakirjaimiset sametti-kaulukset sekä punaiset sukat. Ruhtinattaren neitojen puvut olivat valmistetut ruskeasta, mustalla sametilla päällystetystä verasta, hihat toisilla ylt'yleensä kultakirjaillut, toisilla punaisella, valkeareunaisella kultadamaskilla päällystetystä puudamaskista tehdyt." Semmoinen oli se loistava seura, joka juhlasalissa liikkui.

Herttuattaren viittauksesta alkoi musiikki soida. Katarina astui lavalta, kulki kumartuvain hovimiesten ohitse, kunnes hän tuli sille paikalle, missä päivän kunnioitettu voittaja seisoi, ja tarjosi hälle kätensä. Tämä otti sen vastaan langeten toiselle polvelleen. Muut parit muodostuivat vähitellen heidän jälkeensä; Juhani herttua nähtiin tanssivan erään suomalaisen aatelisneidon kanssa.

De Montaigne oli tänä iltana erittäin komeassa mustassa samettipuvussa, korkea espanjalainen kaulus kaulassa ja voittamansa kultavitjat rinnalla. Hän oli iltapäivällä ollut kutsuttu herttuan puheille. Keskustelua kesti pari tuntia, se oli varmaankin valtiollista laatua, koska kansleri, Horn, Fleming ynnä pari muuta herraa ottivat osaa siihen. Mitä siinä oli päätetty, ei vielä tiedetty.

Ritari tanssi erinomaisen hyvin, ihastunut herttuatar kutsui hänet lavalle viereensä ja puhutteli häntä hetkisen.

Musiikki alkoi soida taaskin, de Montaigne pyysi parikseen herttuattaren lähintä hovineiteä, puolalaista kaunotarta, joka turnajaisissa oli istunut Katarinan rinnalla. Puna nousi taas Jadviga-neiden kasvoihin. Hän oli tanssissa keveä kuin sylfidi, ja komean parin hyppy ei näyttänyt tahtovan loppua. Vihdoin de Montaigne vei neiden hänen paikallensa.

"Suokaa anteeksi, ruhtinatar", virkkoi de Montaigne suudellen hänen kättään, "tärkeä asia vaatii, että lähden täältä puoleksi tuntia."

"Kun Venus on oppaana, löytää Amor kyllä tiensä", virkkoi ruhtinatar nyykähtäen hänelle armollisesti. "Tervetullut takaisin."

Ritari kiiruhti salista ristiriitaisin tuntein. Ei kukaan pitänyt siitä väliä; sali oli täynnä ihmisiä.

"Mitenkä minä saan naiset erilleen?" mutisi hän kulkien kiertoportaita pihaan. "Olkoon menneeksi, minun syyni se ei ole."

Tultuaan pihaan huomasi hän erään naisen vaippa päällä kiiruhtavan pienelle takaportille. De Montaigne meni ulos pääportista, lausuen tunnussanan. Pekka seurasi häntä.

"On, herra, molemmat pistoolit teitä varten, itselläni miekka ja pistooli", vastasi Pekka.

"Hyvä, jää tähän! Katso tarkasti, kuka tästä kulkee. Jos vihellän, riennä oitis esiin."

De Montaigne meni puistoon, jossa oli pilkkopimeä. Matkan päästä huomasi hän henkilön, joka lähestyi häntä.

Puolen tunnin kuluttua palasivat de Montaigne ja Jadviga puistosta. He rakastivat toisiaan. Ritari oli saanut kuulla neitosen tehneen sitä kauan. Nyt he olivat päättäneet karata yhdessä Puolaan, jossa Jadvigan isällä oli linna. Mutta saadakseen tuumansa toimeen, päätti Jadviga vaikuttaa herttuattaren kautta sen, että de Montaigne nimitettäisiin Juhanin lähettilääksi Sigismund Augustin luona. Jadviga puolestaan seuraisi häntä saadakseen kohdata kipeätä äitiään, jonka hän sanoi olevan kuoleman kourissa.

De Montaigne suostui kaikkeen ehdottomasti. He päättivät lähteä matkaan jos mahdollista jo seuraavana päivänä.

"Minä vaan luulen, että joku on meitä vakoillut puistossa, vaikk'ei kukaan näyttäynyt", mutisi de Montaigne portin holvissa.

Niin pian kuin ritari ja Jadviga hävisivät puistosta nousi Rebekka esiin pensaan takaa. Hän oli kuullut koko keskustelun.

"Sepä hyvä, ett'en tullut näkyviin. Niin, niin, kellä on ylhäisyys ja arvo, kyllä se rakkauttakin saa. Kyllä sinä minullekin hymyilit, mutta kun parempi ilmestyy… Vaan minä en kärsi kostamatta. Minä tahdon kostaa, ja kostoni on oleva kova!"

III.

Kemut olivat sangen loistavat. Juotiin kultaisista ja hopeisista maljoista, eli n.s. "kredentseistä." Herttualla oli joukko semmoisia taideteoksia. Katarina ruhtinattaren 24 kullattua kredentsiä, "kannella aseellinen mies, kädessä Puolan kuninkaan vaakuna" olivat pöydän koristuksena muiden kalleuksien keskellä.

Jadviga neiti oli erinomaisen iloinen; de Montaigne ei väistynyt hetkeksikään hänen luotaan, paitsi tanssiakseen jonkun velvollisen lyhyen hypyn.

"Armahani, tietääkö ruhtinatar tästä mitään", kysyi ritari kertoen
Katarinan vastauksen hänen lähteissään juhlasalista.

Ruhtinatar tanssi hänen kanssaan vielä illallisen jälkeen ja poistui puoliyön aikaan herttuan keralla juhlasalista.

"Kohtaamme toisemme huomen aamuna!" kuiskasi ritari hänen korvaansa.
"Ole valmis, tee mitä lupasit!"

Hovimiehet joivat vielä kauan ja tanssi oli erittäin vilkas. De
Montaigne makasi sinä yönä vaan pari tuntia.

Päivän koittaessa ratsasti hän linnasta kaupunkiin. Hänen oli aikomus mennä Aron-mestarin luo.

"Nyt ei ole aikaa liikoihin pakinoihin. Minun täytyy lähteä tänään ulkomaille, tarvitsen matkarahaa, jonkatähden olen pakoitettu myymään ne kultaketjut, mitkä voitin eilispäivän turnajaisissa. Tahdon niistä tuhat kultarahaa. Kas niin, minun on kiirut, tuokaa sukkelasti rahat tänne!"

"Min'en voi antaa enempää kuin seitsemän sataa", vastasi kultaseppä viekkaasti. "Siinä on liiaksikin!"

"Mitä!" huudahti ritari tömähtäen seisalleen, "uskallatko luulla herttuan milloinkaan antavan palkinnoksi niin halpoja ketjuja?"

"Se ei kuulu tähän", vastasi Aron kärsivällisenä, "nyt on vaan puhe siitä mitä minun kannattaa antaa. Seitsemänsataa kultarahaa, jos mieli tehdä kauppaa."

"No, olkoon menneeksi!" vastasi de Montaigne harmissaan. "Sinun heimolaisesi tietävät kyllä kiskoa rahaa, kuin joku on pulassa, se on vanha asia. Vitjat myyn vaan yhdellä ehdolla: sin'et saa niitä ennenkuin lähdön hetkellä, josta annan sulle tiedon palvelijani kautta. Lähetä sitten joku henkilö tuomaan rahaa, jolle voin jättää vitjat, mutta varo, ett'et tule itse!"

"No mitenkä voitte kemujen jälkeen, turnausleijonani?" kysyi Juhani ojentaen hänelle kätensä. "Olette varmaankin vielä unen tarpeessa, mutta valtiolliset toimet ennen kaikkia! Olen tehnyt työtä aamun koitosta asti. — Teidän tulee lähteä Puolaan minun lähettiläänäni hänen majesteettinsa Sigismund Augustin luo. Tässä on kirjeet ja valtakirja. Parain laivani, Haukka, on valmis lähtemään vesille. Nouskaa maalle Danzigissa. Elkää antautuko Eerikki kuninkaan sotalaivojen valtaan. Jos voitte, taistelkaa! Hävittäkää kirjeet, jos hätä sen vaatii. Paitsi sitä onhan Haukka sangen nopeakulkuinen. Jadviga, herttuattaren hovineiti, seuraa teitä sukulaistensa luo Puolaan", jatkoi Juhani hymyillen, "toivon ettei teille tule ikävä matkalla. Oletteko valmis lähtemään."

"Sen parempi. Haukka odottaa linnan laiturin ääressä. Tässä on matkarahaa!"

De Montaigne kiiruhti huoneesensa. Jadviga odotti häntä siellä. Ritari sulki hänet syliinsä.

"Vieläpä kysytkin, Gaspard. Vaikka kuolemaan! Arvasinhan että herttuatar saa aikaan mitä tahtoo. Maailmaa hallitaan rakkaudella."

Mennessään ulos, huomasi de Montaigne erään tutulta näyttävän naisen kiiruhtavan linnaan.

"Mitenkä kävi kultasepän luona?" kysyi ritari laivan etukannella palvelijaltaan.

"Häntä täytyy meidän siis odottaa, mutta ainoastaan puoli tuntia. Minä aavistan esteitä vielä ilmaantuvan matkallemme!"

"Sepä omituista!" mutisi Gaspard de Montaigne. "Mutta olenpa aika pöllö, kun viivyttelen! Jos tarvitsen enemmän rahaa, myyn vitjat Danzigissa, jolloin asia ei voi tulla herttuan korviin. Paitsi sitä on sopimatonta olla asioissa ämmän kanssa laivanväen ja Jadvigan nähden. — Laivuri, nosta purjeet, lähdemme vesille."

Juurikuin merimies kiiruhti maalle irroittamaan köysiä, tuli linnan portista näkyviin aseellinen joukko, ritari etupäässä.

"Pyhä äiti, he kääntyvät tänne; olemme hukassa!" kuiskasi Jadviga tarttuen armaansa käsivarteen.

"Herra ritari", sanoi hän kohteliaasti, "suokaa anteeksi, että olen pakoitettu pyytämään miekkaanne. Tässä on herttuan käsky!"

"Ja te, neitiseni", jatkoi ritari kääntyen häneen, "tekin olette vankini! Seuratkaa minua kumpikin herttuan luo. Luullakseni on nyt esillä vaan joku rettelö!"

"Rohkeutta! Meidän onnemme koittoa voidaan viivyttää, ei estää", kuiskasi de Montaigne astuen laiturille Jadvigan keralla.

IV.

Vihoissaan kulki Juhani herttua kiirein askelin edestakaisin työhuoneensa lattiaa. Vaasa-suvun kuuma veri oli alkanut kuohahdella.

"Onko sinulla vielä muuta lisättävää", kysyi hän Rebekalta, jonka silmät säihkyivät kostonhimosta. "Kuka takaa, että puhut totta?"

"Sanani", vastasi Rebekka rohkeasti. "Mistäs olisin ennättänyt saada tietää ritarin ja hovineiden lähtevän Puolaan?"

De Montaigne ja Jadviga astuivat huoneesen upseerin ja parin vartian seurassa. Rebekka loi kilpailijattareensa karsaan silmäyksen.

"Mitäs juonia teillä on? Miksi käytätte väärin herranne luottamusta? Tunnustakaa kaikki, minä tiedän kuitenkin miten asiat ovat! En olisi koskaan voinut uskoa teistä semmoista, de Montaigne; myydä ketjut, mitkä puolisoni urhoollisuuden merkiksi ripusti kaulaanne. Semmoinen käytös ei sovi ritarille! Paitsi sitä oli aikomuksenne ennaltaan karata neidon kanssa ja kenties vielä hyötyä kirjeistäni. Tässä seisoo päällekantajanne! Mitä voitte vastata?"

"Herttua, tahdoin päästä lähettilääksenne voidakseni samalla matkalla vihkiytyä Jadvigan kanssa hänen kotilinnansa kirkossa, jossa saisimme hänen vanhempainsa siunauksen. Toimitettuani tehtäväni hänen majesteettinsa Puolan kuninkaan luona olisin puolisoni kanssa palannut teidän ylhäisyytenne palvelukseen. Mitä kultaketjuihin tulee, olisin vaan jättänyt ne pantiksi rahalainasta, jonka olisin maksanut tänne palattuani, eräälle Aron-nimiselle kultasepälle, koronkiskurille ja juutalaiselle, joka salaten heimoansa on tänne teidän pääkaupunkiinne asettunut."

"Mutta annoinhan minä teille kylliksi matkarahaa", tiuskasi Juhani herttua yhä vielä vihoissaan. "Asia on selville saatava, tuokaa tänne Aron kultaseppä."

"Nouskaa ylös, te molemmat!" virkkoi hän hetkisen mietittyään. "Ottakaa takaisin miekkanne, de Montaigne! Nyt käsitän, miten olette rikkoneet: rakkaus viehätti teitä liiaksi. Tämä neito sattui kuuntelemaan puhettanne eilen ehtoolla linnan puistossa; olitteko tahtoneet tavata häntä siellä?"

"En; päinvastoin lähetti hän luokseni vanhan palvelija-ämmän, ilmoittaen tahtovansa sanoa minulle siellä jotain tärkeää. Jadvigakin tahtoi tavata minua puistossa samaan aikaan. Kun tuo nainen näki meidät puistossa, piilousi hän kuuntelemaan puhettamme."

"Onko sinulla mitään puolustukseksesi sanottavaa?" kysyi herttua katsoen häneen karsaasti.

"Teidän ylhäisyytenne, hän on Aron-juutalaisen tytär", virkkoi de
Montaigne huomattuaan ilokseen, mihin suuntaan asia kääntyi.

"Ahaa! Nyt ymmärrän; isäsi käyttää sinua välikappaleenaan, saadaksensa pauloihinsa aatelismiehiä ja voidakseen kiskoa heitä mielin määrin!" jatkoi herttua.

"Se ei ole tosi!" virkkoi hän vakavalla äänellä. "Teidän armonne, tämä ritari on jo kauan teeskennellyt rakastavansa minua ja — —."

"Elä koettelekkaan valhetella!" keskeytti herttua. "Se ei auta vähintäkään!"

"Hyvä! Teidän tulee lähteä maasta vielä tänä päivänä; muuten joutuu omaisuutenne takavarikkoon ja te itse joudutte vankeuteen. Oletko ostanut tältä herralta mitään."

"Olen, teidän armonne", vastasi Aron peloissaan. "Ostin häneltä eilen sormuksen sadasta Unkarin kultarahasta."

"Jätä se hänelle niin pian kuin voit. Rangaistukseksi luvattomasta koronkiskomisesta et saa siitä mitään palkkiota. Viekää heidät pois!"

"Sormuksen möin tänään eräälle ritarille, joka läksi matkalle", änkytti
Aron, nousematta polviltaan. "Armoa, herra herttua, armoa!"

"Saat sakkoa kaksisataa kultarahaa, ja sitten pois maasta; sormuksen hinnasta sovimme ritarin kanssa! Vahdit, viekää nämät juutalaiset hökkeliinsä ja tuokaa sieltä tullessanne 200 kultarahaa!"

"Pitkittäkää nyt matkaanne, minä annan teille anteeksi", virkkoi herttua lempeästi, ojentaen kätensä de Montaignelle ja Jadvigalle suudeltavaksi. "Hyvästi, palatkaa linnaani onnellisina!"

Puolen tunnin kuluttua kiikkui Haukka Airiston selällä, kantaen kaksi onnellista, jotka täten eivät tulleet näkemään niitä rauhattomia päiviä, mitkä nyt Turun linnalle koittivat.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PEKKA SALLINEN: KERTOMUS 1808-9 V. SODASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.