The Project Gutenberg eBook of Saarelaisvallesmanni: Romaani, by Emil Elenius

   I. Markus Aleksander Markulin saa ylennyksen.
  II. Saarelaisvallesmannin ensi päivä.
III. Pelto-Kallu.
  IV. Merimiehen hauta.
   V. Laivarikko ja ruoska.
  VI. Koulumestari.
VII. Tanssiaiset.
VIII. Martta.
  IX. Sarlakanpunainen pelakuuna.

I LUKU.

MARKUS ALEKSANDER MARKULIN SAA YLENNYKSEN.

Komea sukunimi, Markulin, oli suvussa ollut vasta muutaman vuosikymmenen. Hänen isoisänsä nimi oli Markus Markkula. Hän oli varakas maanviljelijä ja lähetti poikansa, Markus Viktorin, lähellä olevaan Viipurin kaupunkiin kouluun. Siellä annettiin pojalle uusi nimi, Marcus Victor Markulin ja hänestä tuli tämän kertomuksen sankarin, saarelaisvallesmannin isä, joka kohosi entisen koulukaupunkinsa yläalkeiskoulun lehtoriksi, ja kuoli nuorena ja jätti jälkeensä nuoren lesken, kaksi alaikäistä tytärtä ja pojan, Markus Aleksander Leopoldin, pienen eläkkeen, niin pienen, ettei se riittänyt kuin yhdeksi kuukaudeksi, vaikka vuodeksi oli tarkoitus riittää. Vanhimman lapsista, Markus Aleksander Leopoldin, oli siitä syystä keskeytettävä koulunkäyntinsä — toisethan eivät sitä olleet ennättäneet alkaakaan — ja etsiä työtä ja niin joutui hän moniksi vuosiksi palvelemaan erään vaatetavarakauppiaan puodissa myyjänä. Sisaret ja äiti, sekä vapaa-aikoinaan Markus Aleksanderkin, tekivät koruompeluksia erääseen muotipuotiin ja näin kerääntyi eläkkeen lisäksi rahaa niin paljon, että se säästäen riitti vuoden kaikiksi kuukausiksi.

Hän oli siis vasta toisessa polvessa Markulin, mutta jo kolmannessa polvessa Markus. Ilmankos hänen esi-isiensä kylässä laulettiinkin:

Isän eläessä oli perhe viettänyt monta onnellista kesää huvilassa, Vuoksen rannalla. Siellä oli Markus Markulin nuoremmalla parhaana muistonaan eräs purjehdusretki. Hän oli löytänyt rannalta, saunan luota ison kaukalon, joka oli tuotu turpoamaan tai pestäväksi. Se oli matalassa vedessä, valkealla hiekalla, vettä puolillaan ja muutama kivi sisässä. Hän itse lienee ollut silloin nelivuotias. Hän nosteli kivet pois, ajoi viskaimella veden kaukalosta ja lykkäsi sitten laivansa lainehille. Itse istui hän sen pohjalle ja alkoi paremman puutteessa soutaa käsillään. Tuuli puhalsi maalta virralle päin. Kun hän ensi kerran vilkaisi taakseen, näytti maa olevan kaukana ja ihmiset, jotka siellä juoksentelivat ja huutelivat, hyvin pieniä, kuin nukkeja. Perästä päin, täysi-ikäisenä, hän kyllä kuuli, ettei hän ollut vielä rannasta silloin kuin kivenheiton päässä, mutta ei päästy heti hänen jälkeensä, kun veneessä ei ollut airoja ja hätääntyneet naiset, äiti, pappilan täti ja palvelijatar, eivät niitä heti löytäneet, eikä isä ollut kotona. Virta ja tuuli kuljettivat häntä ja hän lakkasi soutamasta. Hänen laivansa kääntyili hitaasti milloin vasta- milloin myötäpäivää. Hänestä tuntui ihanalta. Se häntä vain suretti, ettei tullut sanottua äidille hyvästi — no, hän kirjoittaa pitkän kirjeen, kun pääsee perille! Täysi-ikäisten laskujen mukaan lienee koko hänen retkensä kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, mutta omasta mielestään hän oli tehnyt kokonaisen valtamerimatkan. Jokaiseen laineen heilahdukseen, virran pyörteeseen, tuulen henkäisyyn, ohitse pörräävään paarmaan tai ääneti lentävään perhoseen sisältyi kokonainen elämä. Tämä retki syöpyi hänen mieleensä siinä määrin, että hän läpi elämänsä näki sen unessaan, kerran vuodessa tai useammin. Hän oli jo elänyt toistakymmentä vuotta saarelaisvallesmannina, kun hän yhä vielä joskus unessa kävi läpi tuon purjehdusretkensä jokaisen elämyksen — äidin piiskauksenkin heti maihin päästyä. Joskus hänestä tuntui, että koko retki lienee ollut alunperinkin vain uni. Saarelaisvallesmannina hän heräsi tuon unen jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä. Koko aamupäivän hän sitä muisteli: Meni rantaan katselemaan kalanruokkijoita, joilla oli samanlaiset kaukalot, mollit, edessään, joihin kalojen sisälmykset viskattiin. Onnellinen se, joka sellaisena päivänä sattui menemään hänen luokseen asioilleen! Kaikki järjestyi hyvin! — Kukapa sen tietää — voihan olla, että kaikki oli alunperinkin unta! Ei! Piiskauksen hän muisti! Hänellä oli ankara äiti. Häneltä sai Markus Aleksander Leopold sangen usein piiskaa, mutta ei koskaan isältään. Äiti se oli, joka piiskan uhalla pani hänet vielä suurena poikana, isän kuoleman jälkeen, koruompelukseen, ja toimitti hänelle paikan puotiin, vaikka hän itse olisi halunnut — teatteriin. Eräänä talvena vieraili nimittäin teatteri kaupungissa. Markus oli usein jo sitä ennen esiintynyt kotikaupungissaan seuranäyttämöllä, sillä hänellä oli hyvä ja kaunis lauluääni ja lahjoja, jotka viittasivat suureen tulevaisuuteen näyttelijänä. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli iloinen ja vilpitön, osasi huvittaa kaikkia eikä loukannut ketään. Äiti salli hänen esiintyä seuranäyttämöllä ja tilapäisenä avustajana teatterissa, mutta kun teatterin johtaja oli kutsunut hänet puheilleen ja pyytänyt häntä teatterinsa vakinaiseksi näyttelijäksi, täytyi hänen, äitinsä määräyksestä, antaa kieltävä vastaus. Äiti ei sallinut, että hänen pojastaan tulisi joutava komeljantti, kuotoilija, sirkuslainen, ilvehtijä, joka teeskenteli väkijoukkojen iloksi. Sellainen oli hänen äitikultansa käsitys näyttelijästä ja siihen oli taivuttava. Siitä hetkestä kieltäytyi Markus seuranäytännöistä ja laulukuoroista — kotonaan vietti hän vapaa-aikojaan viulua soitellen. Kolme kuukautta eli hän vapaaehtoisessa kotiarestissa. Viimeinenkin into ja halu kauppimiseen meni. Hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maan päällä ja sopimattomana myyjän ammattiin. Hän oli saapunut siihen nuoruuden kohtaan, jolloinka ajatellaan kuolemaa. Hän uskoi varmasti, ettei eläisi vanhemmaksi kuin kaksikymmentävuotiaaksi ja siihen ei ollut enää pitkää matkaa.

Hän ajatteli elää kauan ja lastensa hän toivoi ja uskoi elävän vielä kauemmin — hän tahtoi niin.

Kun hänen mielilauseensa oli: "Hyvää tilaisuutta ei saa odottaa, se pitää itse ottaa", ja kun hän kuuli, että maakunnanhallituksessa on konttoristin paikka joutunut avoimeksi, lähti hän kiertomatkalle miesvainajansa entisten hyvien tuttavien ja toverien, nykyään samassa hallituksessa toimivien, vaikutusvaltaisten, korkeiden virkamiesten pakinoille — ensin alempien ja sitten itsensä maakuntasihteerin luokse, joka otti hänet omassa asunnossaan vastaan ja kuultuaan asian puheli:

— Voi hyvä Markulinemäntä! Teidän miesvainajanne oli minulle parempi kuin oma veli! Minä moitin teitä — suokaa anteeksi. — Miks'ei minulle ole kerrottu, että Markus-Viktor-vainajan puoliso ja lapset elävät kurjuudessa ja että hänen poikansa seisoo aamusta iltaan puodissa, vaikka Luoja on tarkoittanut hänestä muuta! Tämä asia on korjattava paikalla! Että antaisinko minä viran nuorelle Markukselle — ei! Ei totisesti. Nyt ei kysytä, annetaanko virka hänelle, otetaanko hänet meille maakuntahallitukseen konttoristiksi. Ei! Sallikaa, arvoisa emäntä, minun käskeä! Minä käsken: Jo huomisaamuna on nuoren Markuksen istuttava konttoripöydän takana. — Keskenjääneet opinnot! Mitä vielä! Veljeni Markus-Viktor-vainajan pojalle minä alan huomisaamuna itse opettaa konttoritöitä. Eikö niin, emäntä? No niin! Ja mitä tulee maakuntavanhimpaan itseensä, niin siitä ei ole pelkoa. Olisi häneltäkin synti ja häpeä jättää entisen hyvän toverinsa perhe tuuliajolle ja vanhan kouluutetun suvun jäsen painumaan puotien pölyyn! Taiteen kukkuloille tai loistava virkamiesura! Se olkoon Markus Aleksander Leopold Markulinin osana! Asia päätetään vielä tänään. — No niin, rakas emäntä. Kiitos siitä, että tulitte luottavaisena puheilleni, olisi pitänyt tulla vain jo aikaisemmin!

Puhetta siitä, että Markuksen olisi uuteen virkaansa astuttava heti seuraavana aamuna, ei sopinut ottaa aivan kirjaimen mukaan ymmärrettäväksi, eikä liioin sitä, että pääsihteeri itse ottaisi Markusta ohjatakseen ja yhtä ja toista muuta, sillä ensiksikin Markuksen oli palveltava kauppiaalla irtisanomisajan loppuun asti ja toiseksi maakunnan hallituksen konttoriin pääsemiseksi vaadittiin, paitsi määrättyjä opintoja ja tutkintoja, vähintään vuoden harjoittelua kuuntelijana kihlakunnan käräjillä. Muu osa pääsihteerin puheesta piti paikkansa. Markukselle hankittiin erikoisvapautus opinnoista ja tutkinnoista — katsottiin riittäväksi ne neljä lukion luokkaa, jotka hän oli ennättänyt suorittaa ennen isänsä kuolemaa — ja lähetettiin seuraamaan kihlakunnan käräjäin pitäjää, sekä kihlakunnan vanhinta — onneksi siinä kihlakunnassa, johonka hänen tuleva saarivaltakuntansa kuuluu — sattumaltako vai korkeiden määrääjien harkinnasta, sitä ei hän koskaan itse saanut tietää, mutta luultavasti harkinnasta, sillä kauas meren taa oli vaikea saada virkamiehiä. Markuksen korkea-arvoisilla suosijoilla lienee alun pitäen ollut kavala aikomus uhrata hänet, viattoman ihmisen, paikkaan, josta Markus itse kerran, saaren ollessa kaukana näkyvissä, sanoi purjehdustovereilleen — pari vuotta ennen sinne joutumistaan: "Jumala olkoon armollinen ja laupias sille, joka on tuonne joutunut kokonaan asumaan, alituisena seuranaan hailinhirttäjät ja hylkeenampujat, tai mantereelta hylkyinä ja merenajoina sinne potkitut papit ja papittaret, lensmannit ja lensmannittaret, tullikapteenit ja kapteenittaret!"

Tälle kertomukselle on yhdentekevää, näyttelivätkö hänen korkeat esimiehensä maakunnan hallituksessa kohtalon osaa ja valmistivatko he alunpitäen hänet, kasvattaakseen hänestä saarelaisvallesmannin, vai vastako heille se pälkähti päähän vuonna kahdeksantoistasataa ja kahdeksan yhdeksättä, jolloinka Markus Aleksander Leopold Markulin oli neljänkolmatta vuotias, jalomuotoinen, (toverinsa nimittivät häntä Bismarkiksi) isokokoinen, tervehermoinen ja terveruumiinen, voimakas, iloinen ja sukkelasanainen poikamies. Pääasia on, että mainittuna vuonna maakunnan hallituksen virkamiehet oli kutsuttu kokoukseen, maakuntavanhimman luo neuvottelemaan, kenestä saataisiin uusi saarelaisvallesmanni, sillä tieto oli juuri saapunut, että entinen oli tuotu mielisairaana mantereelle ja kuollut edellisenä yönä sairaalassa huudettuaan toista vuorokautta apua syystalvisessa, kuusviikkoisessa lumimyrskyssä raivoavaa merta vastaan, joka muka kuristaa häntä kurkusta ja uhkaa ottaa häneltä hengen. Miesparka! Hän oli elänyt aikanaan onnellisen nuorenmiehen päiviä maakunnan pääkaupungissa Viipurissa, maakuntahallituksen konttoristina, hänkin, ja saanut ylennyksen! Hän oli juopotellut ja tehnyt rötöksen: nostanut väärennetyllä valtakirjalla rahaa maakunnan rahastosta. Hän olisi joutunut siitä syytteeseen ja saanut vankeutta ja menettänyt tulevaisuutensa, mutta hänellä oli niin ikään vanha suku ja isävainajan hyvät ystävät suojelijoinaan korkeimmissa viroissa ja nämä eivät sallineet, että vanhalle suvulle ja sen maineelle tapahtuu häväistys. Kun häntä ei voitu rankaisemattakaan jättää, tuomittiin hänet vuodeksi saarelaisvallesmanniksi uhalla, ettei hän saa vuoden ja päivän kuluessa poistua ulkopuolelle piirinsä rajoja. Tämä oli nuoren miehen hengelle, joka oli tottunut iloiseen seuraan toverien ja vertaisten parissa, teatteriin, konsertteihin, iltalaulajaisiin ynnä muihin lukemattomiin juhliin ja kemuihin, joita vanha satama- ja maakuntakaupunki tarjosi ympäri vuoden, liikaa ja niinpä, kärsittyään muutamia kuukausia, antamatta mitään arvoa virkamääräyksille, poistui vankilastaan ja samalla nuoresta saarelaisvallesmannista, jättäen tämän elävänä ruumiina raivoamaan virkapaikkaansa ja itse etsien vapautta ja entisiä iloja kumpaakaan — enemmän kuin paluutietäkään — enää löytämättä.

Neuvotteluun maakuntavanhimman virkahuoneeseen oli kutsuttu maakunnan pää-kirjoittaja sekä asianomainen kihlakunnan vanhin.

— Täällä on sangen usein saatu näin kokoontua saman asian ympärille, jatkoi maakuntavanhin. — Toisinaan parikin kertaa vuodessa. Viittä vuotta emme ole päässeet yhtä mittaa koskaan.

— Sanohan sinä, Karpelanus, jonka kihlakuntaan tuo saarelaisvallesmannipiiri kuuluu ja joka tunnet oloja ja ihmisiä siellä, mitä ominaisuuksia pitäisi olla sillä miehellä, joka kestäisi tuolla saarella ja kykenisi edes välttävästi suorittamaan virkatehtävät siellä?

— Se on pian sanottu. Kertaan vain sen, mitä minulla on ollut kunnia jo monta kertaa aikaisemmin esittää isännälleni ja maakuntavanhimmalleni: ensiksi hyvä terveys — niin ruumiin kuin hengen puolesta — sitä pidän ensimmäisenä ja pääasiana — toiseksi iloinen mieli — tämä on oleva yhteydessä viimeisen eli viidennen kohdan kanssa — kolmanneksi halu ja into voimisteluun ja urheiluun, etenkin kaikenlaiseen ampuma- ja pyydyshommailuun ja purjehdukseen ja mieltymys mereen, ehdottomasti: lapsesta asti kasvanut halu ja mieltymys mereen ja sen elämään, neljänneksi mahdottomuus tai haluttomuus mietiskelyyn, opintoihin, tutkintoihin ja niiden yhteyteen kuuluvaan haluun saada virkaylennyksiä, tai muu loistava tulevaisuus ja viidenneksi ja viimeiseksi, joka herättänee täällä naurua, mutta jonka minä asettaisin numero ensimmäiseksi: mies ei saa olla mikään naisvihaaja, eikä ihmisten ja seuran karttaja, kuten useat valitettavasti ovat. Mieluummin mies, joka pitää naisista — jos saan sanoa — mies, josta naiset pitävät.

Esittäjä itse, suoraryhtinen, laiha, valkohapsinen, komea-asentoinen vanha virkamies, ei nauranut. Hän jatkoi:

— Niin naurakaa vain! Asia tuntuu kummalliselta, mutta ajatelkaahan, mitä minä oikeastaan tarkoitan: Ainoa mies, joka tähän asti on siellä kyennyt elämään, ja eli parikymmentä vuotta, täytti nämä ehdot ja että häneen soveltuu myös tuo viides pykälä, nähdään siitä, mikäli olemme tähän vanhaan tapaukseen asiakirjoista tutustuneet, että hän heti saareen päästyään ihastui erääseen saarelaiskaunottareen, meni hänen kanssaan vuoden kuluessa naimisiin — unohtaen täydellisesti kaikki manterelaissuhteensa — sai lapsia ja eli rauhallisesti siellä perheensä piirissä hamaan vanhuuteen ja kuolemaan asti. Minun mielipidettäni on kysytty ja olen sen nyt lausunut.

— Sinä tunnet kihlakuntasi! — Mutta leikki sikseen… Vakavasti puhuen: onko meillä nykyään miestä, jonka voisimme sinne lähettää.

— On meillä kyllä yksi mies, Markus A. L. Markulin, lehtori Markulin-vainajan poika, ikä neljäkolmatta vuotta, seurannut vuoden kihlakunnan käräjiä ja kihlakunnan vanhinta ja palvellut kolme vuotta täällä maakuntahallituksessa ylimääräisenä konttoristina. Täällä emme ole hänelle mitään vakinaista tointa löytäneet, mutta luulisin hänestä tulevan mainion saarelaisvallesmannin: Urheilija, purjehtija, rehellinen, rehti mies ja lisäksi iloinen lauluveikko. Eikö siinä ole kylliksi ominaisuuksia!

Asia päätettiin ja niin tuli Markulinista saarelaisvallesmanni. Hänestä katsoen kuin jumalten piirissä ratkaistiin hänen kohtalonsa kevyesti ja leikiten. Vasta seuraavana päivänä annettiin hänelle tapauksesta tieto ja määräys lähteä matkalle.

Sinä päivänä alkoi aurinko äkkiä noin kello neljältä aamulla iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa vanhassa valkeassa talossa kapean Vesiportinkadun varrella hänen äitinsä vanhassa asunnossa. Kesäinen aurinko oli kyllä jo noussut aikaisemmin, mutta oli piileskellyt ensin toisten, korkeampien talojen takana. Mainitulla kellonlyönnillä lankesi leveä punakeltainen päivänsäde hänen silmäluomilleen ja hän heräsi valoon. Noustuaan istualleen vuoteelleen hän näki läpi ikkunan, joka oli auki ja jossa lenteli kärpäsiä, vastakkaisen rakennuksen valkean seinän, joka nyt varjossa hohti siniseltä, hiukan punertavalta. Vasemman päädyn ohi, yli portin, näkyi osa ikivanhaa pihaa ja siinä kukkiva omenapuu. Ylempänä näkyi päivänpaisteinen punainen tiilikatto, jolla väreili poutaisen aamun kimmeltävä lämmin ja jonka yli parhaillaan lensi kolme pulua. Kauempana oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Ikkunat kadun toisella puolen, vastakkaisessa talossa, olivat miltei kaikki suljettuja ja niissä oli yhteenvedetyt valkeat uutimet. — Viereisessä huoneessa nukkui hänen äitinsä. Sisaret olivat maalla.

Vaikka olikin vielä varhainen, oli uni hänen silmistään karissut, sillä hänelle muistui mieleen eileniltainen ja iltaöinen ukkosilma ja sade ja satamassa oleva jahtinsa, jonka purjeet tarvitsivat kuivausta.

— Kuinka sikeästi äiti rakas mahtaakaan vielä nukkua! ajatteli hän hiipiessään pois vuoteestaan ja alkaessaan pukeutua.

Varpaisillaan hän hiipi mattoja pitkin peljäten, että hänen suurten kenkiensä narahtelu herättäisi äidin, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä.

Hän pysähtyi keskelle permantoa ja kuunteli ja seurasi äitinsä kasvoja — hän pelkäsi, että kellon kumeat lyönnit — aivan lähellä olevasta vanhasta tornista — herättäisivät äidin.

Riemu, jonka syitä hän ei tuntenut, eikä kysellyt, sykähdytti hänen rintaansa ja hän oli huutaa:

— Nouse ylös, äiti! Menkäämme yhdessä kävelemään satamaan, katsomaan laivoja ja merimiehiä, jotka availevat purjeita aamutuuleen kuivamaan! Raitis aamuilma varmasti sinua virkistää ja saatpa nähdä, minkälaisen ruokahalun me saamme aamiaiseksi, mutta hän hillitsi itsensä ja hiipi edelleen. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan äitinsä kasvoja, jotka elämän ankaruus oli kovettanut, mutta jotka unessa näyttivät käyneen lempeämmiksi. Liikutettuna muisteli hän tätä läpi elämänsä, sillä tämähän jäikin viimeiseksi kerraksi, jolloin hän äitiään ihaili sellaisena. Niin oli kohtalo määrännyt, mutta silloin hän ei sitä vielä tietänyt. Hän kohotti kätensä ja kuiskasi:

— Ole huoletta, äiti! Minä teen sinut vielä niin onnelliseksi, että hymyilet valveillakin! — ja hiipi ovelle, jonka avasi taitavasti — Oh! — kyllä hän oli sen konstin oppinut palatessaan niin usein myöhäisiltä retkiltään!

Pitkin Vesiportinkatua hän käveli alas Salakkalahden rantaan, jossa hänen jahtinsa "ANNA" oli ankkurissa.

Kalastajia souti rantaan ja maalaisia hevosineen ja rattaineen alkoi kerääntyä torille. Kaupunki heräsi aamu-unestaan päivän touhuun.

Hän istui jollaansa ja alkoi huovata jahtiaan kohti. Hän tahtoi koko ajan nähdä jahtinsa, siksi hän sinne mennessään aina huopasi ja sieltä palatessaan aina souti — hiljakseen ja pysähtyen joskus pitkäksi aikaa ihailemaan jahtinsa kauniita viivoja ja sen kuvastelemista veteen. Nytkin hän pysähtyi puolimatkaan, antoi airojen levätä ja ihaili venettään kuin morsiantaan. Veden pinta oli miltei tyyni. Se väreili hiukan ja rikkoi moniksi kiemuraisiksi kuviksi jahdin valkean rungon sekä sen maston kuvastukset, ja leimahtelivat jahdin kupeet aamun kiiltävässä valossa.

Päästyään jahtiin avasi hän purjeet, jotka heti alkoivat hulmuta poutaisessa aamutuulessa, joka puhalteli lounaasta.

Hän oli jahdin ainoa omistaja nykyjään. Se oli hänellä jo kolmatta kesää. Aluksi heitä oli kaksi omistajaa — olivat saaneet sen halvalla eräästä kuolinpesän huutokaupasta. Viime syksynä hän oli lunastanut toisenkin puolen sen hinnasta ja saatuaan veneen kokonaan omakseen, oli hän antanut sille uuden nimen.

Varhaisesta keväästä myöhään syksyyn vietti hän kaikki vapaa-aikansa purjehdusretkiin, jotka ulottuivat kauas saaristoon, milloin Säkkijärven, milloin Koiviston puolelle. Toissakesänä oli hänellä kuukauden pitkä loma, ja silloin hän risteili ympäri Suomenlahtea kaksi hauskaa toverusta mukanaan.

Milloin hän ei voinut kohottaa ankkuria, vietti hän aamuvarhaiset tunnit istuen veneessään kuivattelemassa purjeita, niinkuin nytkin, tai huuhtomassa kantta, kirkastelemassa veneen vaskiosia, tuulettamassa kajuuttaa ja niin pois päin. Aina hänellä oli siellä hommaamista. Hän töin tuskin tänäkään aamuna ennätti kotiin aamiaiselle, jonka äiti oli valmistanut kello kahdeksaksi ja sen jälkeen oli hänen jouduttava virkapaikalleen.

— Kuinka ihana aamu tänään, äiti! huudahti hän istuessaan aamiaispöytään.

— Kauneus kuuluu kaikille, äiti! Toivoisin eläväni satavuotiaaksi nauttiakseni tämänlaisesta aamusta ja tämänlaisesta aamiaisesta, äiti. Sinä olet maailman parhain emäntä, äiti!

— Kokonaisen vuoden kiertelin käräjillä! Enkä minä ole enää lapsi. En totisesti!

— Vaikka vaan… Sinähän täytit vasta neljä kolmattakymmentä ajastaikaa tänään… Minä olen jo yli viisikymmentä… Vanhemman sisaresi syntyessä olin kaksikymmentä. Minä olin silloin nuori.

— Tänään täytät neljäkolmatta. Jos sisaresi olisivat kotona, niin panisimme toimeen pienen juhlan.

— Olenko minä jo niin vanha! Ja kerran pelkäsin, tokko pääsen koskaan edes kahteenkymmeneenkään! Voi kuinka elämä on pitkä ja rikas!

— Toivokaamme, että elämäsi olisi — rikas — rikkaampi kuin isäsi ja äitisi…

Syötyään poikkesi hän vielä venheelleen, jossa kääri purjeet kokoon ja peitti ne.

Kun hän lopultakin saapui työpaikalleen, havaitsi hän pitkän eteisen seinäkellosta, että hän oli myöhästynyt neljännestunnin, enemmänkin.

Eteispalvelija ei ollut saapuvilla, mutta ei kulunut montaakaan silmänräpäystä, ennenkuin hän ilmaantui. Kumaraharteisena ja kiivaan ja tyytymättömännäköisenä hän lähestyi Markusta.

— Koko aamu on minua juoksutettu: teidän vuoksenne ukon itsensä luona — meurusi hän.

— Hyvää päivää tämä jo on muille, säälliseen aikaan nousseille ihmisille! No — sassiin nyt sinne maakuntavanhimman puheille! Ihan jalkoihin rakot saan juostessani koko aamupäivän teidän vuoksenne! Te olette myöhästynyt ja ukko tuolla on vihainen! Te olette myöhästynyt — sapperment!

— Mikä hyvänsä! — Eteispalvelija, menkää ilmoittamaan maakuntavanhimmalle, että minä olen suvainnut saapua ja odotan puheillepääsyä — mieluimmin heti paikalla.

Eteispalvelija oli saanut tästä juhlallisesta puhuttelusta entisen, vanhan, jo yli nelikymmenvuotiaan virastotottumuksensa takaisin. Hän kumarsi syvään käsivarret riipuksissa ja sanoi:

— Teitä, maakuntahallituksen ylimääräistä konttoristia, odottaa maakuntavanhin saapumaan puheilleen heti, ilman ilmoittautumista. — Eteispalvelija siirtyi parilla kolmella sivuaskeleella maakuntavanhimman virkahuoneen ovelle, avasi sen syvään kumartaen Markukselle ja sanoi:

Ovi hupsahti Markuksen jäljessä kiinni ja seisoi hän seuraavana hetkenä keskellä maakuntavanhimman virkahuonetta, jonka kalusto oli vanhaa, kiilloitettua mahonkia.

Saapuvilla istui myös maakunnan vanha pääkirjoittaja ja sen kihlakunnan vanhin, johon Markuksen tuleva saarelaisvallesmannipiiri kuului.

Maakuntavanhin oli noin viidenkuudetta vanha mies, aatelismies, lihava ja lyhyt, punakka kasvoiltaan ja hänellä oli valkea tukka, mutta ruskeat viikset ja ruskeat kulmakarvat ja hymyilevät silmät.

— Hyvää huomenta herra vallesmanni, sanoi maakuntavanhin vastaukseksi Markuksen syvään kumarrukseen. — Käykää istumaan tänne — on täällä vielä vapaita tuoleja.

— Kuulkaa, herra vallesmanni, ja pankaa mieleenne ja tehkää niinkuin minä teen: Minä en koskaan erehdy — en koskaan. Se oli ensiksi! Toiseksi — minulla ei ole koskaan mihinkään kiire, enkä koskaan mistään myöhästy!

Edellisen puheensa päälle hän nauraa hohotti ja kohteliaisuudesta nauroivat kirjoittaja ja kihlakunnan vanhinkin. Sen sijaan ei nauranut Markus, sillä hänestä tuntui julmalta puhua tuollaisella ivalla hänen muutamista myöhästymisistään. Tämä aamu ei nimittäin ollut ainoa, jolloin hän oli myöhästynyt. Päinvastoin tämänaamuinen myöhästyminen ei ollut mitään siihen nähden, mitä oli tapahtunut tuhka tiheään, pitkin tätä kesää ja edellistä, pyhien jälkeen: Useat maanantait oli hänen paikkansa tyhjä ja pahinta oli se, että hänen mukanaan myöhästyi toisia. Hän käsitti, että mitta on nyt täysi, että rangaistus on tuleva ja että se ei enää supistu pelkkiin muistutuksiin, ojennuksiin ja neuvoihin.

— Jaa — siitä voitaisiin keskustella, — mutta istukaa toki ensin. — Herran nimessä! Käykää istumaan! — No niin. — Onko vallesmanni ollut näin keskellä viikkoakin purjehtimassa?

— Anteeksi — minähän en tiedä edes piiriäni ja minua kutsutaan vallesmanniksi.

— Teillä on tapana käydä purjehtimassa — sanoisinko pahana tapana, sillä se on vaarallista — soisin, että mieluummin tekisitte vain metsästysretkiä — kauniita tyttöjä ja viinaahan löytää niilläkin — hö hö hö — mutta kun teillä nyt kerran on tuo parantumaton halu merelle, niin päätettiin antaa teille paikka, jossa saatte merestä ja purjeista kerrankin tarpeeksenne. Teistä on eilen tehty saarelaisvallesmanni.

— Hm. Kyllä se tällä kertaa luultavasti on elinkautinen. Riippuu itsestänne.

Samalla ojensi maakuntavanhin Markukselle kankean, valkean virkapaperin, jonka oikeassa yläkulmassa loisteli sininen karttamerkki ja yläreunassa numero 11646 ja siitä jonkunverran alaspäin suurilla, hohtavilla, varjostetuilla painokirjaimilla:

KARJALAN MAAKUNTAVANHIN

tekee tiettäväksi: ja sitten maakuntahallituksen parhaimman kaunokirjoittajan kädellä piirretty teksti:

"Että samalla kun ulkosaarien piirin vallesmanni Carl August Ferdinand Kraepolin on nyttemmin kuollut, olen minä nähnyt hyväksi määrätä maakuntahallituksen ylimääräisen konttoristin Markus Aleksander Leopold Markulinin kuluvan kesäkuun 18 päivästä lukien sanottua vallesmanninvirkaa hoitamaan viran vakinaisena haltijana ja isäntänä, jota kaikki asianomaiset noudattakoot. Karjalan maakuntakansliassa kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä vuonna kahdeksantoista sataa ja kahdeksanyhdeksättä."

Sitten seurasi maakuntavanhimman sotkuinen nimikirjoitus ja sen alla maakunnan suuri ja selvä sinetti ja oikeassa alakulmassa maakuntahallituksen pääkirjoittajan nimi.

Paperi tuntui liukkaalta, valkealta ja kankealta. Markus oli toki ennenkin pidellyt käsissään moisia arkkeja, mutta ei olleet ne tuntuneet silloin jo paperiaineeltaan niin arvokkailta kuin nyt tämä, joka tuntui sisältävän kokonaisen elämänkohtalon, eikä sitä millekään halvemmalle paperille olisi voinut kirjoittaakaan, ajatteli hän.

Virkamääräys oli pikainen — ei mitään hakuaikaa tai muita muodollisuuksia.

Mutta olihan jo aikoja sitten tullut tavaksi lähettää saarivaltakuntaan mies, kun sopiva löydettiin ja milloin siellä sellaista tarvittiin, joko vuodeksi tai useammaksi, vakinaiseksi, elinkautiseksi — aina asianhaarojen mukaan.

Hän ymmärsi kyllä, että on kysymyksessä vakinainen, itsenäinen virka ja vakava toimeentulo.

Lyhyessä ajassa, joka kului maakuntavanhimman viime sanoista — lienee ollut puoli minuuttia tai vähemmän — ennätti Markus ajatella monia asioita ja asetella vastakkain monta mahdollisuutta.

Hän olisi niin mielellään jäänyt edelleenkin maakunnan pääkaupunkiin — äiti, vanha koti, iloiset toverit, laulukuoro, teatteri, metsästysseura, purjehdusseura, ja talviset juomingit ja pienet konttoristin tulot toisaalla ja hyvätuloinen, rangaistuksen luontoinen elinkautinen olo saarelaisvallesmannina toisaalla.

— Teillä ei ole minkäänlaisia ylenemismahdollisuuksia, jos jäätte tänne. Se on minun vakava käsitykseni.

Isot isännät sytyttivät sikarin kukin ja maakuntavanhin tarjosi myös
Markukselle.

— Tässä huoneessa on siitä asiasta usein neuvoteltu, jatkoi ukko itse vakavana jälleen. — Me olemme isävainajanne vanhoja ystäviä — enempää en tarvinne sanoa —

— Niin. Saanen kai sanoa, että teistä on täällä ollut, etenkin tänä kesänä, meille paljon harmia ja päänvaivaa. Jos olisitte joku muu, olisitte saanut jo aikoja sitten täältä virkaeron — elinkautisen nimittäin. Mutta — niinkuin ennen kuningas Salomolle sanottiin: "Kuitenkaan en minä sitä tee sinun ajallas, sinun isäsi Davidin tähden" — mekin täällä teidän isänne suurien ansioiden vuoksi tahdomme armahtaa ja auttaa teitä. — Tehän olette pitkin kesää myöhästellyt, ei vain puolituntisia, kuten tänä aamuna, vaan päiviäkin, ja saanut muistutuksia ja varotuksia —

— Purjehdusretkillähän voi sattua yllätyksiä — sumuja, vastatuulia, tyyntä ja niin edespäin.

— Teidän selityksenne on aina otettu huomioon. Virkapaikaltaan saa vapaahetkinään lähteä minne haluttaa ja olla miten haluttaa — mutta — senkin te tiedätte — virkatunneilla on oltava paikallaan, ellei ole kuollut tai vakavasti sairas. — Täällä on, niinkuin sanottu, tätä asiaa pohdittu puolelta ja toiselta ja tultu siihen päätökseen, että, koska meillä ei ole halua teitä poiskaan potkia, teidät on parannettava sillä lääkkeellä, joka tässä tapauksessa lienee tepsivin: Antaa teidän kerrankin saada merestä tarpeeksenne — hö hö hö — ja saada täällä konttorihenkilökunta jälleen järjestykseen.

— Niinkuin siitä paperista näette, olette täysivaltainen virkamies saarivaltakunnassanne jo eilisestä alkaen.

— Pyydän kunnioittavimmin kolmen päivän lomaa yksityisasioiden järjestelyä varten.

— Teillä on sitä varten viikon loma ja kun teillä kuulemamme mukaan on runsaanpuoleisesti velkoja täällä kaupungissa, saatte nostaa kahden kuukauden palkan etukäteen niidenkin järjestelyä varten. — Siis lähdette heti juhannuksen jälkeen.

— Isävainajanne vuoksi, joka oli tämän kaupungin jaloimpia miehiä. Säilyttäkää hänen nimensä kunniassa! — Toivomme, että tulette viihtymään piirissänne hyvin. Siellä on toistaiseksi paljon työtä. Edeltäjältänne on miltei vuoden kirjeenvaihto hoitamatta, tilitykset tekemättä ynnä muuta, ynnä muuta. Tämä kihlakuntanne vanhin, tuomari Karpelanus, voi teille kertoa sieltä yhtä ja toista. Hän tuntee ne asiat paremmin kuin me muut. Asuntonne tulee olemaan hyvä — iso palatsi, saaren komein, kolme kamaria, iso sali ja keittiö ja ympärillä vanha hedelmäpuutarha, oma venesatama miltei ikkunan alla — paikka on kuin Edenin paratiisi, ilman Eevaa! Niin, nainut mies teidän oikeastaan pitäisi olla! — Piirinne rajat ovat helkkarin selvät — Jumala paratkoon! Ette tule koskaan riitaantumaan naapurivallesmannin kanssa siitä, kummanko piirissä joku rikos tapahtui! Sehän on etu sekin! Oma aurinko, kuu ja tähdet — hö hö hö — ja villi meri ja puolivillit kalastajat ja merimiehet — niitähän olette aina himoinnut tulla tuntemaan!

Maakuntavanhin nauroi röhisevää iloisen vanhuksen naurua, puhalteli muutamia sankkoja savuja sikaristaan ja nousi ylös. Toiset nousivat samalla.

— Niin. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon! Ei tämä mikään tuomio ole, eikä välttämättä elinkautinenkaan! Jos olonne siellä alkaa tuntua sietämättömältä, niin kirjoittakaa luottavaisesti suoraan minulle. Kyllä minä koetan järjestää — isänne Davidin tähden — isänne Davidin tähden — hö hö hö —. Älkää missään tapauksessa laskeko mieltänne siellä lamaantumaan! Jos synkkämielisyys alkaisi teitä siellä vaivata, niin lähtekää heti kiireen kaupalla, oli talvi tai kesä, mantereelle. Hulluksi ette saa tulla! Ja mikäli teitä tunnen — ja minä tunnen miehen heti, kun hänet näen edessäni — ette te hulluksi tulisi, vaikka teidät komennettaisiin kuuhun! Eikö niin! Te olette iloinen veitikka — liiankin iloinen, mutta te olette mies, jota me tällä hetkellä tarvitsemme — oman itsennekin tähden. Eläkää terveenä ja iloisena ja hoitakaa virkanne hyvin!

Markus löi kantapäänsä yhteen, kumarsi ensin maakuntavanhimmalle ja sitten toisille ja poistui paperi kädessään.

— Herra Jumala! Olisi tuo riittänyt vähempikin — muutamista nuoruuden hairahduksista! Sinä olet mennyttä miestä!

— Niin. Sano minua sinäksi ja miksi ikinä haluat! Minä olen nyt vallesmanni ja sinun on oltava minulle nöyrä! Ei tämä ole rangaistus. Tämä on ylennys. Eivät ole löytäneet toista miestä, jonka järki ja hermot siellä kestäisivät.

— Tajuan kyllä, mutta niinhän ne ovat sanoneet toisetkin. Sinne meren taakse on moni mies mennyt, mutta harva terveenä ja täysijärkisenä on sieltä palannut. Kyllä minä muistan! — Minä olen tämän maakunnan vanhin virkamies, palvellut jo yli neljäkymmentä vuotta tässä samassa eteisessä. Täältä ne ovat lähteneet kaikki vallesmannit, kaikkiin piireihin. Tunnen minä ne kaikki! Vanhin elossa olevista on Kettunen. Hän läksi täältä vallesmanniksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän käy toisinaan täällä ja antaa minulle tupakkaa ja sanoo: "Hyvää päivää Häyrynen!" — ja että: "Me vanhat virkamiehet!" he he he! — Häyrysukko nauroi silmät sikkurassa ja pikku kyyneleitä kihisi hänen rakosillaan olevista kurttuisista silmäkulmistaan. — Se on sellainen hauska mies se Kettunen, mutta ryyppää paljo, liian paljo —

— No — hyvästi Häyrynen. Minulla on kiire. Osta tällä tupakkaa ja juo kapakassa illalla itsesi humalaan minun onnekseni! Sinä vanha virkamies! Ota ota! Ota kun minä annan, äläkä töllistele!

— Tuoss' on toinenkin, jos yksi on mielestäsi liian vähä! Elä terveenä! Minulla on kiire nyt!

— "Kiire, kiire!" Niin ne kaikki sanovat! Kun tulevat uudestaan täällä käymään, ei niillä ole ensinkään kiire! — Onko minun nyt otettava tämä koko raha?

— Koko raha! Koko raha! Tuo toinen tupakkaa ja tuo toinen olueen tai kummapäin haluat! Tai molemmat tupakkaan, tai molemmat olueen, viinaan, samppanjaan, konjakkiin, rommiin — ihan mitenkä haluat! Mutta tänä iltana sinun on se poltettava tai ryypättävä minun onnekseni! Muista se! Ja nyt hyvästi Häyrynen, sinä ikuinen eteisten haltija täällä!

Markuksen äidin hämmästys ei ollut pieni, kun hän näki poikansa palaavan siihen aikaan päivästä kotiin.

— No — kysyi hän ihmetellen — mikäs sinut kotiin tuo tähän aikaan?
Mitä sinulle on tapahtunut?

— Minusta on tullut vallesmanni!, julisti Markus miltei huutaen ja pyöritti äitiään. — Hurraa äiti! Sinun ainoasta pojastasi on tullut vallesmanni!

— No se ei ole paljon sinun ikäisellesi miehelle! Rakas Markus, sinä olet liian hitaasti edistynyt. Isävainajasi oli sinun ijälläsi jo nuorempi lehtori!

— Olisi voinut minulle hullumminkin käydä. Olivat olleet kahden vaiheilla, potkiako minut kokonaan pois, vai lähettää saarelaisvallesmanniksi. Valikoivat minun onnekseni kahdesta pahasta vähemmän pahan.

— Rakas äiti! Ei se käy laatuun. Ja sitäpaitsi, minä saan suuremman palkan nyt.

— Minulle olet sinä itse kalliimpi kuin raha, sanoi hän. — Eläisimme kuinka köyhänä hyvänsä, kunhan pysyisimme yhdessä.

— Sinne meren taa! Ajattele toki, että minä olen kammonnut merta koko elämän ikäni! Ei hyvä lapsi! Ei siitä tule mitään!

Markus sai äitinsä tyyntymään, mutta siinä olikin hänellä paljon työtä ja oikeastaan lienee äidin tyyntyminen ollut toista, kuin miksi Markus sen ensin luuli: Äiti alistui välttämättömyyteen ja näytti surullisemmalta kuin isän kuollessa. Hän ei puhunut enää Markuksen lähdöstä, vaikka auttoikin häntä lähtövalmistuksissa vointinsa mukaan. Markus hoppusi hänelle kuin vanhempi lapselleen, jota tahtoo lohduttaa: "Minä käyn usein täällä sinun luonasi, äiti! Minä saan lomaa milloin hyvänsä! Minä käyn täällä sinun luonasi kerran kuussa, ehkä useamminkin!"

Markus parka! Hän ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva saarivaltakuntansa voi joskus joutua kuukausimääriksi erilleen muusta maailmasta, niin erilleen, ettei edes kirjettä voi lähettää eikä saada! Äiti kuunteli hänen lupauksiaan ääneti. Hän koetti katsella asiaa yhtä toivorikkaana kuin Markus, mutta hän ei löytänyt siinä ainoaakaan valoisaa kohtaa.

Se loma, jonka Markus oli saanut lähtövalmistuksiaan varten, kului hirvittävän nopeasti. Markus ei ollut koskaan eläissään viettänyt niin nopeasti hupenevia päiviä.

— Eläköön Markus! Sinä viet ilon konttoristamme! Sinä olet siellä pitänyt hyvää tuulta ja päivänpaistetta yllä jo neljä vuotta. Synkeys laskeutuu nyt siellä sekaamme. Pimeys ja alakuloisuus ympäröi työpöytiämme tästedes. Ikäviksi muuttuvat metsästysretket, joita tulevana syksynä teemme — jos teemme ensinkään. —

— Saarelaisvallesmannilla on puheenvuoro!, huusi koko seura, ja Markus jatkoi.

— Minun on vaikea erota teistä, toverit — kuten jo sanoin. Hyvät toverit…

— … Minä olen hyvin murheissani, kun minä eroan teistä, mutta vaikeampi on minun erota — suokaa anteeksi, en minä soisi, että minua väärin ymmärtäisitte — vielä vaikeampi on ihmisen erota äidistänsä. — Ihminen — vaimosta syntynyt — te — te ymmärrätte. — Minä en ole runoilija, niinkuin tiedätte — muu taiteilija minusta olisi varmaankin tullut, niinkuin tiedätte — mutta minä olen nyt virkamies ja puhun virkakieltä. Se on: Kieltä ilman koristeita ja runoutta. — Purjevene — niin — tuollainen sieluton kappale — yksi purjevene. — Katsokaas: Tuntuu ehkä sopimattomalta sanoa, että siitä on sittenkin se vaikein ero. — No — mitäs sanotte? Varmaankin, että Markukselle on ryyppy kihahtanut ohimon taa! Niin! Minä soisin, että te ymmärtäisitte minua oikein! Me kokoonnumme tästä lähin harvoin yhteen. — Kippis!

— Se on vain tuollainen puusta, raudasta, vaskesta, purjekankaasta ja köysistä rakennettu sieluton purjevene ja siihen kiintyy mies, kuin elävään olentoon. Pari hevoskuormaa lautoja ja muuta roskaa! — Terve!! — Minä jätän hänet teidän hoitoonne, toverit! Suostutteko?

— Että pidätte siitä huolta! Ei! Minä lahjoitan sen sille, joka voittaa minut tänä iltana juomingeissa! Suostutteko?

Aamu oli jo pitkällä, kun Markus, joka oli juonut kaikki toiset pöydän alle, ja siis voittanut kilpailun ja oman lahjoittamansa palkinnon, poistui kapakasta. Hän piti itseään täysin selvänä, vaikka oli juonut yhtä paljo kuin toisetkin, tai oikeastaan hiukan enemmän. Kulkiessaan läpi eteisen ja ottaessaan hattuaan ja päällystakkiaan eteisvartijalta, hän mittasi selvyyttään sillä, että osasi antaa eteisvartijalle sopivan määrän juomarahaa, että näki ovet säännöllisinä, että voi, tasapainoaan menettämättä, äkkiä käännähtää portaisiin päin. Ihan tahallaan hän teki hyvin ripeitä liikkeitä näyttääkseen olevansa ihan selvä, ja totesi mielihyvin, että hän voi sanasta sanaan seurata erästä keskustelua, joka oli käynnissä eteisessä juuri hänen ottaessaan hattuaan eteisvartijalta, erään niinikään lähtöhommissa olevan iäkkään, kaljupäisen ("Minä voin tehdä verrattoman tarkkoja huomioita ympäristöstäni kuin selvä ainakin", ajatteli Markus) humaltuneen herrasmiehen ja tarjoilijatarneitosen välillä. Keskustelu oli tämännäköinen ja oli se Markuksesta sangen kiintoisa:

Humalainen: Minun rouva sano että-tä sinä et — saa — olla — sivu puoliyön.

Markuksen hämärtyneisiin aivoihin jäi kaikumaan keskustelusta lause: "Minulla on ollut morsian". Hyvin hämärästi hän tajusi tuon, kuunteli sitä kuin hyvin kaukaa ja koetteli tavoitella muistinsa komeroista järjestykseen asioita, jotka olivat tapahtuneet jo vuosia sitten. Ajatellessaan sanaa "morsian" tunsi hän jonkinlaisen onnen aaltoilun väreilevän sielussaan, mutta ei jaksanut ajatella, mikä häntä niin surettaa ja samalla riemastuttaa. Hän koetti saada selville, olisiko sopivaa vai sopimatonta mennä sanomaan jäähyväiset eräälle tytölle, jonka nimi oli Anna ja joka asui kokonaan toisella suunnalla, Pantsarlahdella päin, vai olisiko viisaampi mennä kotiin. Näissä mietteissä hän käveli ja joutui miltei vaistomaisin askelin perille, omaan huoneeseensa ja mietti yhä samaa asiaa hiipiessään vaatteet päällä vuoteeseensa, johon nukkui.

Seuraavana päivänä hän keinui jo meren ulapalla matkalla kohti kihlakuntakaupunkiaan Vehkalahtea, jonne saapui myöhään illalla. Samana iltana hän jo sai tietää, että satamassa on iso, kymmenentonnin täyskannellinen jahti, valtion omistama, saarelaisvallesmannin käytettäväksi rakennettu ja nyt tullut häntä hakemaan. Hän etsi jahdin käsiinsä ja tutustui sen kannella mieheen, josta tuli hänen kohtalotoverinsa eräällä purjehdusmatkalla toistakymmentä vuotta myöhemmin. Miehen nimi oli Kalle Peltola, jota saarelaisten kesken sanottiin Pelto-Kalluksi. Hänen arvonimensä oli ruununperämies. Hän komeili sillä nimellään. Hänen virkaansa kuului hoitaa vallesmannin virkavenettä, olla perämiehenä ja ainoana laivamiehenä siinä ilmoilla millä hyvänsä ja tehdä kaikkea palvelusta merellä vallesmannille, joka oli hänen esimiehensä ja kapteeninsa. Ilman eri palkkaa oli hänen syksyllä, talven tullen, saatettava jahti ja sen purjeet talvikorjuuseen, keväällä raapattava ja maalattava kaikki puhtaaksi ja pitkinkesää valvottava, että kaikki pysyy siistinä ja kunnossa.

Pelto-Kallu oli suurikokoinen mies, samaa ikää kuin hänen uusi esimiehensäkin.

— Jaaha — milloinkas sitä lähdetään saareen päin seilaamaan, kysyi
Markus Pelto-Kallulta.

— Milloinka vallesmannille sopii. Se riippuu kokonaan vallesmannista — ja tuulista. Nyt olisi kyllä sopiva tuuli, itätuuli, virkeä tuuli. Veisi tämä kuudessa tunnissa. Minä olen valmis milloin vain, nyt tai aamulla — mitenkä vain. Valoisa nyt on yökin…

— Jaaha. Katsotaanhan nyt. Markus oli tullut höyrylaivalla — oman veneensä hän möi ennen lähtöään. Matkatavarat siirrettiin paikalla höyrylaivasta jahtiin ja Markus antoi Pelto-Kallulle määräyksen nukkua rauhassa yönsä. "Katsotaanhan sitten aamulla, minkälainen on ilma", sanoi hän mahdollisimman varmasti, sillä hän oli jo heti jahdin kannelle tultuaan ja itsensä esiteltyään nähnyt, että Pelto-Kallu katseli häntä hiukan halveksuen, että hänen puhuessaan hänen suupielissään väreili iva ja ilkeys, joka pyrki sanoiksi: "Jaa! Taidat olla maamies — ja niin olet kuin oletkin!" — Meni vuosikausia, ennenkuin Pelto-Kallu ja muut saarelaiset antoivat mitään arvoa hänen merimiehyydelleen ja myönsivät hänelle täysiä ihmisoikeuksia ja saaren kansalaisoikeuksia. Kerrankin, Markuksen oltua jo saarella neljättä kesää, erään matkan jälkeen, eräässä satamassa, hänen sepiessään erästä nuoraa ja sitoessaan sen päätä nuoravyyhtiin kiinni, seurasi Pelto-Kallu hymyillen hänen hommaansa ja saneli lopuksi:

— Jaa! Noinkos ne maamiehet ohjasnuoriaan sepivät ja panevat kiinni! Merimiehet tekevät näin — ja Pelto-Kallu otti saman nuoravyyhdin käteensä, avasi solmun ja teki siihen uuden. Pelto-Kallulla ja muilla saarelaisilla oli mitä suurin halu nöyryyttää häntä ja osoittaa hänelle kaikissa tilaisuuksissa, että hän on vain tavallinen maamies, eikä siinä auttanut hänen vetoamisensa siihen, että hän on purjehtinut lapsuudesta asti ja että hänellä oli oma huvijahti kotona ja että vain rohkeimmat uskalsivat lähteä hänen mukaansa. "Höö! Mitäs tämä nyt on — purjehtia huvijahdilla siellä maissa ja tuhmuutta se on, se huvipurjehtijain rohkeus! Ei se mitään muuta ole kuin tuhmuutta! Sitähän se on, eikä mitään muuta!" — Vähitellen hän itsekin kyllä huomasi, että hänen taitonsa meriasioissa todellakin supistuivat peräti vähiin ja se vähäkin tieto oli väärää ja häntä olisi haluttanut saada opetusta monissa pienissä asioissa, mutta pelkäsi joutuvansa samanlaisen pilkan esineeksi, kuin mainitussa ohjasjutussa. Kaikkein vähimmän hän voi alistua Pelto-Kallun oppilaaksi — sen hän näki yhä selvemmin, ja säilyttääkseen edes jonkun verran arvoaan Kallun silmissä hän ei tämän nähden tehnyt mitään, ei ainoatakaan solmua, tai auttanut purjeiden käärimisessä eikä muussa. Sen sijaan hän katseli tarkasti ja harjoitteli yksin. Hän aloitti kaiken alusta alkaen ja kerran koitti aika, jolloin hän näytti, mihin hän pystyi. Tapaus ei kuulu suorastaan tämän kertomuksen piiriin, mutta koska Markus otti silloin itselleen täydet kansalaisoikeudet saarellaan, eikä sen jälkeen kukaan rohjennut hänen kuullensa puhua mitään maamiehestä, tulkoon tapaus julki:

Syysmyöhänä kerran oli Markus virkamatkalla piiriinsä kuuluvalla toisella saarella. Pohjatuuli, joka heidät oli saareen tuonut, muuttui myrskyksi, joka sulki heidät saareen kahdeksi vuorokaudeksi tuulen pitoon. Markus oli toimittamassa talonkatselmusta, ja siitä syntyvät paperit oli saatava lähimmässä postissa mantereelle. Oli enää yksi päivä siihen ja myrsky vain kiihtyi. Markus esitteli perämiehelleen lähtöä.

— Kukas hullu nyt lähtee merelle! Kiittää kun saa olla maissa, sanoi
Kallu.

Samaa mieltä olivat kaikki saarelaiset. Kerrottiin juttuja onnettomuuksista, joita oli sattunut niille, jotka tämänlaisissa oloissa olivat lähteneet luovimaan saarten väliä. "Syksy on jo myöhä. Pimeä tulee aikaiseen. Yön saavuttua tuuli kiihtyy rajuilmaksi. Ei näe palata saareen — täytyy ajautua myrskyn mukana Viron rannikolle ja siltä retkeltä ei ole kukaan elävänä palannut."

Markus kuunteli juttuja ja päätti lähteä seuraavana päivänä iltapäivällä.

Markus päätti käyttää viekkautta saadakseen Pelto-Kallun liikkeelle.
Hän meni tämän puheille uudestaan ja sanoi:

— Niin no, mitäs tämä muutakaan on kuin pitkää ja ikävää. Ikäväähän tämä on.

— Mitenkä vallesmanni tahtoo, ja jos se on vallesmannista hauskaa, niin mennään vain, mutta ei pimeään asti, että osataan tulla tulettomaan satamaan takaisin.

Saarelaisia oli kerääntynyt rantaan ja vanhimmat ja kokeneimmat varoittivat menemästä liian kauas.

Purjeet pienennettiin ja vedettiin ylös, venhe irroitettiin ja Markus itse istui perälle ohjaamaan. Alkoi kymmentuntinen ankara luoviminen. Kun Kallu näki, ettei purjehduksesta tullutkaan huvipurjehdusta maan varjossa, vaan ankara luoviminen kotia kohti, selitti hän, että, koska lähtö tapahtui vastoin hänen tahtoaan, ei hän ota vastuulleen mitään.

— Ei tarvitsekaan auttaa. Mene kajuuttaan ja syö ja käy maata, että jaksat paremmin sairastaa ja että on mitä annat haileille, jos meritautiin tulet.

— Kyllä minulla on yhtä ja toista minullakin ja menen elävänä kotiin ja vien elävänä sinutkin. No niin! Totteletko vai et! Nyt purjehdin minä itse! Minä ymmärrän, että minun on oltava papereineni kotona ennen aamua! Sinä et ymmärrä sitä! Joko sinä täytät velvollisuutesi tai menet maata kajuuttaan! Muuta valintaa ei ole.

Hän oli varma, että hän saa aamulla eropassit perämiehen virasta. "Saan jos saan! Mokoman hullupäisen kanssa en toistamiseen vesille lähde!" mutisi Kallu itsekseen alhaalla kajuutassa, söi vankasti leipää ja läskiä ja joi vettä päälle ja kävi maata. Koko matkan oli hän takonut aivoissaan vain näitä kahta lausetta: "Antakoon vain eropassin! Toista kertaa en lähde sinun kanssasi, vaikka rukoilisit!" —

Myöhään yöllä, tunnettuaan aallokon vähenemisestä, että maa on jo lähellä, tuli Kallu hyvälle tuulelle. Hän kohottautui ylös kajuutan luukusta. Luoviminen oli kestänyt kahdeksan tuntia ja jatkui vielä kaksi. Oli pimeä, mutta saarteella nousi jo kuu. Kallu tarjosi apuaan perän pidossa.

Kallu ei koskaan lausunut julki tunnustustaan, ettei vallesmanni ollut enää maamies, mutta Markus näki kaikesta, että se tunnustus on annettu ja äänettömin päin julistettu ja seuraavana päivänä, ja elämänsä loppuun saakka, hän sai nauttia kaikkien saarelaisten puolesta toisenlaista kohtelua kuin alussa. Häntä pidettiin nyt omana miehenä. Vaarallisella teolla oli hän silloin vihkiytynyt saarelaiseksi saarelaisten joukkoon ja useilla seuraavilla teoillaan tätä vihkiytymistään vahvistanut, mutta silloin astuessaan Vehkalahden satamassa ensi kertaa Pelto-Kallun hallitseman jahdin kannelle ja lukiessaan Pelto-Kallun joka sanasta ja kaikista eleistä sanan "maamies", hän tunsi jonkinlaista kammoa tulevaa valtakuntaansa kohtaan.

SAARELAISVALLESMANNIN ENSI PÄIVÄ.

Oli lämmin kesäyö, juhannuspäivän jälkeistä toista arkipäivää vastaan, kun hän ensikertaa saapui saarelleen.

Vähän myöhemmin nousi päivä koillisesta, meren saarteelta ja sen vaaleassa sinipunaisessa valossa läikkyi miltei tyyni meri kuin jättiläisopaali.

Kukaan ei ollut verkoilla, sillä kevätkutukalastus oli loppunut jo ennen juhannusta eikä syyskesän kalastus ollut vielä alkanut.

Satamaan luoviessa kulki jahti kuin hiljaa hiipien, ettei muka herättäisi nukkuvaa kylää. Lähellä luotsisiltaa se kuitenkin päästi pahan rähäkän, kuin kiusallaan ja ilkeyksissään — Pelto-Kallu nimittäin oli pudottanut ankkurin mereen ja ketju kolisi ja helisi Kallun heitellessä sitä menemään ankkurin jälkeen ja korkeat vuoret kaikuivat.

Purjeet laskettiin alas ja käärittiin ja sitten souti Kallu vallesmannin maihin. Jo jahdin kannella hän oli esitellyt:

— Minä tuon jahdin sinne vallesmannin omaan rantaan. Siitä saa mukavasti tavarat maihin ja sisään tarvitsematta kantaa niitä läpi kylän.

— Sinähän nämä olot tunnet — tee niinkuin hyvä on, oli vallesmanni siihen sanonut.

Rannassa oli muutamia varhaisia vanhoja miehiä seisoskelemassa erään saraimen seinustalla ja tupakoimassa.

Pitkin rantakujaa opasti Kallu vallesmannia tämän uuteen kotiin, taloon, jossa saarelaisvallesmannit silloin asuivat. Se oli erään salakuljetuksella ja laivarikkohyötymisillä rikastuneen ja nyt jo vuosia sitten kuolleen miehen talo — koko perhe oli kuollut sukupuuttoon, vain eräs kaukainen sukulainen oli elossa. Hän asui kokonaan toisella saarella ja piti nyt taloa vuokralla, saarelaisvallesmannien asuntona.

Näki kaikesta, että talossa oli elänyt rikas mies. Eivät minkään toisen talon räystäät sillä saarella olleet niin korkealla eivätkä katot niin valtavat, eivät ikkunat niin isot, eivät seinät niin pitkät ja kivijalka rakennuksen alla niin säännöllisistä kivistä tehty. Rakennuksen pitkä sivu oli meren puolella. Sen mahtava ikkunarivi välkkyi auringossa aina aamuin ja aamupäivin. Rakennuksen ja meren välillä oli iso puutarha, jossa oli kymmeniä omena-, luumu- ja kirsikkapuita. Ne olivat nykyään suuria ja niiden latvukset yhtyivät ja soralla peitetyt käytävät niiden alla olivat kuin holveja, kuin tunneleita. Siellä oli vilpoisaa kävellä tai istua käytävien varsille sinne tänne asetetuilla penkeillä. Puutarhan merenpuoleisella reunalla, josta maa alkoi viettää loivasti alas rantaan, jossa oli valkama, kasvoi neljä vänkkyräistä vanhaa petäjää. Niiden varaan, männystä mäntyyn, säännöttömään neliskulmaiseen muotoon, oli kiinnitetty mukavat, selkänojalla varustetut vihreiksi maalatut penkit. Keskelle jää aukeama ja siihen oli sijoitettu valkeaksi maalattu pöytä. Puutarhaa ympäröi vihreäksi maalattu säleaita. Säleiden ja pylväiden yläpäät olivat maalatut valkeiksi. Pöydän kohdalta johti portti alas rantaan, valkamaan. Rakennuksen toisella puolella oli piha, ulkorakennukset, marjapensaita, kaivo, sauna, iso kivikellari, sen takana kiviaita, joka ympäröi pihaa kaikkialta, ja kiviaidan takana oikealla niitty ja sen takana metsää. Osa hedelmäpuutarhaa oli myös rakennuksen eteläisen päädyn puolella, sillä suunnalla, missä muu osa kylää oli. Puutarha ja eräät aitat estivät näköalan kylään päin. Näin oli piha ja koko talo täysin eroitettu ja rauhoitettu muusta kylästä, ja kun kylä loppuikin tähän ja pohjoiseen päin oli vain metsää, elivät vallesmannit kuin omassa satulinnassaan. Oh — ei se niinkään satulinna sentään ollut ainakaan lähinnä edellisille vallesmanneille! Markus Leopold Aleksander Markulin sitä katseli satulinnana, ainakin tänä ensiaamunaan, ja myöhemmin, lukemattomina muina aamuina ja iltoina, etenkin keväästä syksyyn ja myös talvisin, kun hän pakkasaamuina, aamukahvia juodessaan katseli makuuhuoneensa ikkunasta puutarhaan, joka oli huurteessa ja jonka värit alhaalla varjossa olivat sinistä ja sinipunaista, vaaleaa, ja latvukset, joihin juuri äsken noussut päivä paistoi, oranssinpunaista. Pelto-Kallu näytteli vallesmannille kaikkea ja kertoi talon koko entisen historian — mikäli hän sitä tunsi. Jahdista oli otettu mukaan pari tyynyä ja peitto. Kun aamu oli jo pitkällä ja ilma oli poutainen ja lämmin ja kun vallesmannia armottomasti nukutti, oikaisi hän itsensä nurmelle omenapuiden varjoon, asetti tyynyt päänsä alle ja kääriytyi peittoonsa, kuunteli meren lotinaa rantakiviin ja kottaraisten vihellystä, kunnes nukkui. Sitä ennen oli Kallu, perämies, ennättänyt hänelle kehaista, että: "Käy maata vain vallesmanni! Sinua väsyttää ja nukuttaa ja kun heräät, on aamiainen pöydässä ja jahti tuossa omassa rannassasi ja kaikki muuttotavarat kaikessa hiljaisuudessa kannetut sisään ja järjestetyt kukin paikalleen", ja niin kävikin. Noin kello kymmenen tienoissa aamulla tuli nuori nainen herättämään vallesmannia syömään. Pelto-Kallu oli käynyt kutsumassa entisen vallesmannin palvelijattaren entiseen virkaansa. Tähän, ja aamiaiseen, oli vallesmanni sangen tyytyväinen, mutta huoneiden järjestelyssä tehtiin muutoksia. Entisen vallesmannin tapaa noudattaen olivat Pelto-Kallu ja palvelijatar, jonka nimi oli Miina, asettaneet vuoteen ja pesulaitteet virkahuoneeseen. Ne muutettiin viereiseen kamariin, jonka nurkkaan Markulin kymmenkunta vuotta myöhemmin antoi laittaa täydellisen, kaupunkilaismallisen kylpyhuoneen — omalla kustannuksellaan, luonnollisesti! Nämä molemmat kamarit olivat talon pohjoispäässä, virkahuone lännen puolella ja makuukamari idän. Seuraava huonepari oli keittiö ja ruokailuhuone — keittiö tietysti pihan puolella, lännessä, ja ruokailuhuone itään, puutarhaan ja merelle päin, kuten makuuhuonekin. Keittiöön ja virkahuoneeseen mentiin pihalta samasta eteisestä. Keittiöstä vei ovi ruokailuhuoneeseen, josta päästiin vasemmalle makuuhuoneeseen ja siitä vasemmalle virkahuoneeseen. Ruokailuhuoneesta oikealle johtava ovi vei niin sanottuun saliin, jossa paalit pidettiin ja joka oli talon suurin huone, otti puolet koko rakennuksesta, oli siis yhtä suuri kuin kaikki muut huoneet yhteensä. Heti aamiaisen jälkeen mittaili vallesmanni tämän mahtavan huoneen suuruutta ja havaitsi, että se oli neljä syltä pitkä ja neljä syltä leveä. Siinä oli kolme ikkunaa itään, kaksi etelään ja yksi länteen, pihaan päin. Viimemainitun ikkunan oikealla puolella, lähellä viereistä seinää, oli ovi, joka vei eteiseen ja siitä isolle lasiverannalle. Kaikki alemmat lasit siinä olivat tavallista laatua, värittömiä, mutta ylhäällä, lähellä katon rajaa kiersi kaksi riviä laseja, jotka olivat punertavia, vihreitä, punakeltaisia ja sinisiä ja joidenka kehykset olivat kaarevat. Tämän lasiverannan alla oli koirankoppi.

Sali jäi toistaiseksi kalustamatta. Jo samana syksynä sinne ilmaantui mustaksi kiilloitettu punaisella plyysillä päällystetty kalusto. Vuosia myöhemmin siihen ilmaantui myös piano surullisine tarinoineen. Eräänä syksynä, neljäntenä hänen tulostaan saareen, oli hän nimittäin saanut ensimmäisen pahemman synkkämielisyyspuuskan — oli ollut lähes kuukauden pitkät myrskyt, jolla aikaa ei posti ollut päässyt kulkemaan ja kun se lopulta tuli, toi se hänelle kotoa kirjeen, jossa ilmoitettiin äidin kuolemasta ja toisen kirjeen, viikon verran myöhemmin kirjoitetun, jossa kerrottiin äidin hautajaisista ja ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Arvaahan sen, että mieli alkoi masentua. Pimeys lisääntyi päivä päivältä. Sade ja myrsky pieksi itäseinää ja ikkunoita ja puistossa lenteli lehtiä ja oksia ja meri pauhasi yötä päivää että aivot oli mennä sekaisin. Silloin hän kirjoitti vanhemmalle, iloisemmalle sisarelleen kirjeen, jossa pyysi tätä tulemaan ratokseen saareen. Kirjeenvaihto asiasta jatkui talveen asti, jolloinka sisar ilmoitti suostuvansa tulemaan vain yhdellä ehdolla: että veli hankkii hänelle sinne hyvän pianon. Talvi oli silloin vasta alulla. Sekä pianon hankkiminen, että sisaren saapuminen täytyi lykätä myöhemmäksi, maaliskuun loppupuoleen, jolloinka jäät meressä ovat paikoillaan. Silloin tuotiin toisella hevosella piano ja toisella sisar, joka viipyi talossa kokonaista seitsemän päivää. Sitten suuttui hän veljeensä ja koko saareen ja palasi kaupunkiin. — Niin tuli ja jäi piano taloon.

Markus soitti viulua. Hän ei siinäkään ollut saanut säännöllistä opetusta. Hän ei tuntenut nuotteja. Vain korvakuulosta oli hän oppinut, niinkuin maalaispelimannit. Hän soitteli sisarensa kanssa yhdessä — sisar pianolla ja hän itse viululla. Toisinaan hän soitteli sellaista, jota sisar ei kyennyt säestämään, mutta kuunteli mielellään, sellaista, joka syntyi juuri soiton aikana ja hävisi viulun vaiettua. Kun sisar oli mennyt pois, jäi piano tietysti taloon ja oli siellä Markuksen kuolemaan asti. Talvisin sillä harvoin kukaan soitti, mutta sitä enemmän soi se kesäisin ja syksyin. Niinakin iltoina, joina talossa ei ollut pianonsoittajaa, soi viulu. Miten tapahtuikaan eräänäkin syysiltana, iltahämärissä:

Puutarhassa värähteli sen henkäyksissä lehti siellä ja täällä ja kuun valo leimahteli lehden pinnalta.

Markus seisoi ikkunan pielessä ja soitti viululla sellaista, joka syntyy soitettaessa ja katoaa samalla.

Äkkiä ilmaantui Miina salin ovelle. — "Siellä olisi keittiön portaissa vieras mies, joka pyrkii sisään." — "Kuka vieras?" — "Tuntematon." — "Vie minun virkahuoneeseeni. Minä tulen sinne heti."

Sitten syntyi pitkä vaitiolo — tai oikeastaan lienee vaitiolo kestänyt vain korkeintaan kymmenen sekunttia, mutta tuntui se pitkältä Markuksesta, joka odotti, että vieras rupeaisi selvittämään syitä outoon ilmaantumiseensa ja ennätti Markus sillä aikaa tehdä monta huomiota ja sepittää monta arvelua. Hän näki, että vieras on väsyneen näköinen, että hänen hiuksensa ovat pitkänpuoliset ja epäjärjestyksessä. — "Lienee joku karkulainen", ajatteli hän, mutta silloin jo alkoi vieras puhua:

— Tuntunee oudolta, että näin myöhään tänne ilmaannun. Pyydän anteeksi, jos olen jollain tavalla haitaksi ja poistun jälleen matkoihini, jos niin tahdotte. Tulin illan suussa saarelaispurjealuksella mantereelta ja neuvoivat kyytimieheni minut vallesmanninsa luo — täällä sanoivat parhaiten saatavan ruokaa ja yösijan —

— Lienette ehkä tiedemies — tutkinette lintuja — vuoria — tai jäkälöitä — tai muuta —

— Minä olen oikeastaan soittomies ja kuulin juuri tullessani, että tekin soittelette viulua. Mitä te soititte? Minä en tunne sitä kappaletta. Se oli hyvin kaunis.

— Se on mahdotonta! Sellaista ei soiteta koskaan, uudestaan. Mutta koska tekin sanotte olevanne soittomies, niin pyydän kysyä, soitatteko pianoa?

— Jos minä lupaan teille yösijan ja iltaisen, niin toivottavasti siitä hyvästä soitatte minulle tänä iltana.

— No — sillä aikaa kun Miina laittaa iltaista, voimme me mennä saliin, siellä on piano. Soittelemme siellä.

Keittiön oven ohi kulkiessaan antoi Markus Miinalle määräyksen pöydän kattamiseen.

Sitten opasti hän kynttilän valossa vieraansa saliin, avasi pianon ja sanoi: "Olkaa hyvä."

Hänkin soitti sellaista, joka syntyy soitettaessa ja häviää soiton loputtua ainaisiksi ajoiksi kuin puhuttu sana, kuin kuun hohteen välähtely puiden lehdillä puutarhassa tai meren aaltosilla. Markus huomasi heti, ettei hänen huoneeseensa ollut saapunut mikään karkulainen hullujen huoneesta, tai mikään rikollinen, joka koettaa saaren kautta mitä julkeimmalla tavalla paeta yli meren vieraille maille, vaan että pikemminkin hänelle on käynyt kuin ennen isä Aaprahamille, joka kerran sai jumalaisia vieraita majaansa — niin hänestä ainakin tuntui.

Kun soitto oli vaiennut, lähestyi Markus kohteliaasti kumarrellen soittajaa ja kysyi:

— Anteeksi. — Minä olen täällä saaressa muuttunut hiukan hitaaksi huomiokyvyltäni. Minulta jäi äsken esitellessä huomaamatta, kuka kunnioittaa käynnillään minun matalaista majaani?

Soittajan vieressä oli toinen tuoli, jolla oli paksu pinkka nuotteja, Markuksen sisarelta jääneitä. Vastaukseksi Markuksen kysymykseen alleviivasi vieras etusormellaan päällimmäisen vihon kannella olevaa säveltäjän nimeä.

— Suureksi en uskalla itseäni sanoa — tuskin säveltäjäksikään. Jos tuo, mitä äsken soititte viululla ja jota minä paljastetuin päin kuuntelin tuolla ulkona, oli teidän omaanne — ja minä uskon niin olevan — niin olette te itse suuri säveltäjä. Olemme esitelleet itsemme toisillemme!

— Ja minä kun luulin teitä maantien rosvoksi tai hullujenhuoneen karkulaiseksi!

Myöhäinen iltainen syötiin ja sen jälkeen katettiin salin pyöreälle pöydälle tee ja konjakki.

Idän saarteella alkoi jo tuntua päivän sarastus, kun vasta kynttilät sammutettiin ja juomaveikot, jotka molemmat olivat suuria taiteilijoita, vaikka kohtalo olikin toisen vienyt syrjäisen saaripiirin vallesmannin istuimelle, menivät levolle ja nukkuivat myöhään seuraavaan aamupäivään — lähelle puolta päivää.

Nythän ei salissa vielä ole säveltäjiä, eikä liioin muitakaan vieraita, ei sisaria, ei plyysipäällyksistä kalustoa, eikä kalustoa minkäänlaista, ei muuta kuin tyhjä, kumahteleva huone, jota ei ole tuuletettu eikä siivottu, joka on täynnä hämähäkin verkkoja ja jonka ilma on ummehtunut ja ovi kaksinkertaisessa lukossa ja vielä vähemmän siellä on vielä mitään pianoa. Markus yksin siellä vain on, itse vielä vieraana, ja harppoo ensimmäisen aamiaisensa jälkeen ensin salin poikki idästä länteen ja sitten pohjoisesta etelään, mittailee salin avaruutta ensin askelissa ja sitten sylissä ja havaitsee, että se on, kuten sanottu, neljä syltä eli kahdeksan askelta idästä länteen ja saman pohjoisesta etelään.

Markus saa sieltä ja täältä hämähäkinkinoa silmilleen ja pyyhkii sitä pois ja pysähtelee eri puolille huonetta ja suunnittelee, minkälaiset ovat ikkunaverhot olevat, minkälaisia huonekaluja on hankittava ja mihin mikin huonekalu on asetettava. Pianon paikkaa ei hän silloin osannut ajatella. Ei johtunut edes hänen mieleensäkään, että piano joskus tulisi hankittavaksi.

Miina pesi astioita keittiössä. Sieltä kuului niitten helähtelyä ja myös puhetta.

Pelto-Kallu istui siellä, poltti piippua ja jutteli Miinan kanssa.
Kuului väliin naurua, Miinan kimakkaa ja Kallun römähtelevää.

Siitä päätteli Markus, etteivät mitään hänestä puhuneet. Mitä lienevät puhuneet saaren vanhoista asioista, hänelle vielä tuntemattomista tapauksista ja tuntemattomista ihmisistä.

Hän toi joskus harmonikan mukanaan ja pyysi soittaa vallesmannille. Pian tämä kuitenkin huomasi, että se oli vain tekosyy. Eräänä iltana nimittäin, samana kesänä kuin Markus oli tullut — elokuuta mitä lienee ollut — — oli Kallu soitellut ensin vallesmannin virkahuoneessa ja saanut palkakseen sikarin ja pari ryyppyä, mutta sitten jäänyt istumaan eteiseen, sisäportaille, ja soitteli hiljakseen. Kun Markus myöhemmin illalla kulki eteisen läpi ulos, näki hän puolipimeässä sisäportailla istuvassa asennossa kaksi haamua: tummempi oli Kallun haamu ja vaaleampi Miinan haamu. Miina, jolla oli vaalea karttuunihame, istui Kallun sylissä, kädet kaulan ympäri ristissä ja pää nojaten Kallun vasempaan olkapäähän. Kallun pitkät käsivarret ulottuivat Miinan ympärikin pitelemään harmonikkaa, jota hän hiljaa soitteli.

Vallesmannin ohimenoa he eivät olleet huomaavinaankaan. Kun Markus palasi kävelyltään rannasta, olivat sekä Miina että Kallu kadonneet.

Toiset lasit olivat menossa ja toiset sikarit. Kallu oli jo tuntuvasti humalassa.

— Se on minun asiani. Miina ja minä ollaan oltu tässä talossa jo ennen vallesmannia.

— Olkoon vain se asia sinun asiasi, mutta tiedätkö sinä, mikä on minun asiani?

— No hyvä on. Tiedä sitten, että ellet jätä minun piikaani rauhaan, niin minä annan sinulle eropassin perämiehen virasta. Sinä nainut mies ja kahden lapsen isä, ilkeät kulkea piikojen jälessä!

— No no — sanon minäkin! Minä olen ollut tässä saaressa moniaan päivän kauemmin kuin vallesmanni — sillähän minä enemmän tiedänkin! Vallesmanni ei tiedä mitään: On hyvä, jos pitää suunsa kiinni!

Perämies jutteli toisesta suupielestään ja sikari oli toisessa suupielessä ja heilahteli puheen mukana. Harmonikka alkoi soida kiivaammin ja kiivaammin ja sen palkeet vääntelehtivät ankarasti ja sen kielet pauhasivat. Pahalla parkaisulla painoi Kallu harmonikkansa kokoon, asetti sen oikealle polvelleen, nojasi siihen oikeaa kyynärpäätään ja hoidellen sikariaan oikealla kädellään jatkoi juttuaan, virnistellen ilkeästi naamallaan — se oli olevinaan hymyilyä.

— Vallesmanni sanoi, että minä olen nainut mies ja että minulla on lapsia ja niinhän minulla onkin. Sen vallesmanni tietää ja se on oikein. — Mutta vallesmanni ei taida vielä tietääkään — ja mistäs vallesmanni sen voisikaan tietää — etten minä ole yhtään tyytyväinen muijaani. Se on minulle paha. Se haukkuu minua — sanoo eläimeksi ja pahaksi hengeksi, ja sulttaaniksi, lastenikin kuullessa. Vallesmannin on helppo sanoa: "Kallu hoi, perämies hoi! Anna piika-Miinan olla rauhassa!" mutta vallesmannin suu taitaa mennä tukkeeseen, jos kysyttäisiin, että tietääkö vallesmanni, minkätähden minä — tuota noin — tykkään tästä Miinasta.

— Ei minun sitä tarvitsekaan tietää. Hyvä kun itse tiedät. Minä vain tiedän sen, että nämä ovat niinkuin erojaisryyppyjä. Eropassi on jo sinua varten valmiiksi kirjoitettuna täällä pöydän laatikossa.

— Totta, totta! No — ryypätään nyt tämä ilta. Kippis! Ja sitten sinä soitat taas! Sinun on soitettava aamuun asti! Tänä yönä et mene Miinan luo. Minä olen lähettänyt Miinan hakemaan sinun muijaasi tänne. Pannaan ennen aamua asiat kaikki selviksi ja sitten saat laputtaa. — No! Soita! Soita!!

— Kyllä minä soitan, kun käsketään ja kun saan palkan, mutta ensin minä tahtoisin kysyä yhtä asiaa.

— Että ei suinkaan tästä nyt eropassit tule — eihän tämä kuulu virka-asioihin eikä mihinkään? Kun vallesmanni on mies ja ymmärtää, mitä on mikä, niin minä tahtoisin vain kysyä, että ei kai vallesmanni ole niin tuhma, että ajaa minut pois tuon asian vuoksi, mistä oli puhe — sehän olisi häpeäksi vallesmannille itselleen enemmän kuin minulle. Koko kylä nauraisi, että vallesmanni tahtoo pitää yksin piikansa —

— Soitetaan, soitetaan. Vallesmanni ei tykkää pahaa, vaikka minä tuhmuudessani haastan sitä, minkä tietää koko saari — että jos minä rajaankin Miinaa, niin ei se ole mitään, ei kerrassa mitään siihen surkeuteen verraten, että minulla on kotona ruma ja häijy akka, joka on lisäksi minua vanhempi! Aatella! Miestään vanhempi.

— Mutta, hyvä mies, eihän sinulle kukaan ole voinut väkisin akkaa antaa! Sinullahan on silmät päässäsi! Olisit katsonut eteesi!

— Miten sitä pimeässä katsoo! Mistä sitä pimeässä tietää kuka ja minkälainen eteen sattuu, kun pyhäiltana tanssin jälkeen ottaa tytön kiinni! Kun kiinni on niin kiinni on — elämänsä loppuun asti. Ei sille mitään voi! Kuka pimeässä eteen sattuu, niin niin — kuka eteen sattuu.

Markus luuli jo ensi päivänä ja pitkin ensi kesää koonneensa yhteen sellaisia huomioita ja tietoja, jotka valaisivat Kallun koko olennon, mutta siinä hän erehtyi. Kului vuosia, ennenkuin hän pääsi miehestä perille — tai ainakin luuli päässeensä.

Tällä kertaa kuitenkin Markuksella oli halu päästä perille siitä asunnosta, joka kenties vuosikausia tulisi olemaan hänen kotinsa.

Jo aamiaiselle tullessaan oli hän poikennut virkahuoneeseensa. Sen oli hän silmäillyt kaikkein ensiksi ja nyt hän palasi sinne perinpohjaiselle tarkastukselle.

Kun vallesmannien vaihdokset sattuivat näin odottamattomissa olosuhteissa, ei mitään virallista lähtöjä tulokatselmusta ollut tapahtunut. Kihlakunnan vanhimman piti kyllä seurata Markusta toimittamaan tarkastusta ja pitämään tarkastuspöytäkirjaa arkiston ja viraston luovuttamisesta uudelle vallesmannille, mutta se jäi tekemättä kahdesta syystä:

Ensiksi — koska kihlakunnan vanhin pelkäsi merta. Hän ei ollut tehnyt vielä ainoaakaan virkamatkaa kihlakuntansa uloimpiin osiin, selkäsaariin. Se oli pätevä syy se! Minkä sille luonnolleen voi! Eikä laki määrännyt virkapätevyyksiä luetellessaan, että kihlakunnanvanhin ei saa pelätä merta, eikä tulla merikipeäksi.

Toiseksi — koska ei ollut viran- ja arkiston luovuttajaa. Niin, minkä sille voi, että mies tuli hulluksi! Eihän minkäänlainen tarkastus olisi voinut kumminkaan auttaa tässä mitään. Markuksen tehtäväksi ne joka tapauksessa jäivät — kaikki se mikä ei ollut kunnossa.

Virkahuoneen kalusto oli valtion. Siihen kuului kirjoituspöytä, kirjoitustuoli, pyöreä pöytä — jolla usein myöhemmin pelattiin korttia — ja sen takana nahalla päällystetty sohva — sen yläpuolelle kiinnitti Markus monihaaraiset poronsarvet ja ripusti niihin kaikki metsästystarpeensa, ja niitä oli paljon — iso, miltei koko seinän täyttävä arkistokaappi ja kolme tuolia.

Virkahuoneessa oli vain yksi ikkuna, pihalle päin. Ikkunan vierestä, vasemmalta, miltei nurkasta, vei ovi tuohon keittiön kanssa yhteiseen eteiseen. Sohva oli keittiön puoleisella seinustalla. Sohvalta katsoen oli lähimmässä oikeassa nurkassa uuni, samanpuoleisessa seinässä ovi makuukammariin ja vastakkaisella seinustalla seisoi arkistokaappi isoine lasiovineen. Pöytä oli ikkunan alla. Pöydän ovenpuoleisessa päässä oli tuoli. Siihen käskettiin istumaan ne, joilla oli asiaa. Siihen ensin istutettiin muun muassa silloin tuo säveltäjä. Paremmat vieraat istutettiin sohvalle.

Siitä ei nähnyt muuta kuin kappaleen pihaa, jossa parhaillaan huojui tuulessa keltaisia voikukkia. Kauempana oli kiviaita ja eräitä taloon kuuluvia rakennuksia ja niiden takana metsä ja sitten taivas. Aamulla varhain paistoi tähän ikkunaan aurinko, mutta vain kesällä. Ilta-aurinko sen sijaan ei päässyt milloinkaan tähän ikkunaan, sillä eteinen varjosti.

Rakennuksista, jotka tähän näkyivät, ei Markus vielä tietänyt mitään. Likimmät näyttivät aitoilta. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että niiden jatkona, samassa rivissä, oli navetta ja sitten sikopahna. Myöhemmin hänellä oli lehmä ja väliin kolmekin sikaa. Sikopahnasta tuli aikojen kuluessa se paikka, johon hän enimmän kiinnitti huomiotaan. Usein, vuosia tämän jälkeen, hän sanoi koulumestarille, josta tuli hänen paras ystävänsä ja joka toimi hänen sihteerinään: "Mennääs katsoon kun sika syö." Tämä tapahtui usein varsinkin syyspuoleen, kun sikoja lihotettiin. Kun hän sattui näkemään kuinka palvelijatar vei yli pihan sioille ruokaa, keskeytettiin heti tärkeä työ, noustiin ylös ja mentiin hatuttomin päin katsomaan, kun siat syövät, ja kolmantena sitä katseli palvelustyttö. Lehmät eivät tulleet Markukselle koskaan niin rakkaiksi kuin siat. — Nyt hänellä ei vielä ollut lehmiä eikä sikoja, mutta palvelustyttö, oma, oli ja sen ääni kuului parhaillaan keittiöstä. Hänen edessään pöydällä oli kaksi isoa kirjaa. Hän avasi päällimmäisen. Se oli tilikirja. Sen välissä oli irtonaisina, ja epäjärjestyksessä, paperilappuja, joihin oli merkitty rahamenoja ja tuloja. Useasta puuttui päivämäärä. Merkinnät oli tehty lyijykynällä. Myös oli siellä raha-asioita koskevia virkakirjeitä, viimeisessä maakunnan hallitus vaatii vallesmannilta tilitystä maalis-, huhti- ja toukokuulta. Ne näkyivät olevan vieläkin tekemättä.

Alempi kirja oli virkakirjeiden päiväkirja, diario. Siihen oli viimeksi tehty merkintä helmikuun lopulla ja reunaan merkitty lyijykynällä: "Tänään, helmikuun viidentenäkolmatta päivänä, Matin päivänä, hyljemiesten päivänä, jolloin ei ollut kuitenkaan niin kutsuttua matinpyryä, vaan tyyni ja kaunis auringonpaiste, tuli posti, jota olimme tänne meren luotoon odottaneet kuusi viikkoa ja kolme päivää. Voi minä poloinen poikarukka! Milloin päättyy minun vankeuteni!"

Saman kirjan välistä löytyi myös irtonainen paperilappu, johon oli kirjoitettu seuraava runon tapainen pätkä, jota oli moneen kertaan korjailtu ja korjailtunakin esiintyi se kolmessa eri muodossa. Alin oli vähimmin korjailtu. Se näytti olleen kirjoittajasta itsestäänkin siis paras. Se kuului:

Hiukseni olivat tummat kuin yö minun nuoruudessani niin kauan kuin päivä oli. Kun elon ilta saapui ja yö läheni muuttuivat ne valkeiksi kuin päivä.

Markus luki sen moneen kertaan ja jäi sen johdosta mietiskelemään: "Edeltäjäni lienee ollut täällä ollessaan vanha mies, sellainen, jolle ilta oli saapunut."

Lapun toisella puolen oli myös runoa, kokonaan toisenlaista ja loppusoinnullista. Se tuntui mielenvikaisen työltä ja lienee ollut entisen virkaveljen viimeinen kynäntuote. Hulluutta osoitti siinä paitsi omituinen ajatuksen juoksu, myös runon kuvitus. Jokaisen säeparin päällä oli kuva: Vesillä liitäviä purjeveneitä, maata ja metsää kiitäviä piruja, menninkäisiä ja muita ja lopuksi mielenvikainen sumukellon soittaja. Piirtäjä ei ollut saanut soittajaa mielipuolen näköiseksi, siitä syystä, oli kuvan sivuun täytynyt kirjoittaa: "Mielipuoli soittaa väärää sumukelloa ja ajaa laivakarjansa susien kitaan".

Venhot vettä pitkin liitää pirut vuoritietä kiitää. Menninkäiset maata metsää mataa, kummitukset leijaa linnun rataa, Vetehiset meren vettä velloo - loistonvartijako soittaa väärää kelloo?

"Jaa-a! Edeltäjäni on siis ollut runoilija!" — tuumiskeli Markus. Sanan "jaa-a" hän lausui ääneen pariin kolmeen kertaan. Tämä lienee kuulunut keittiöön asti ja palvelustyttö lienee luullut sen kutsuksi, koska hän hetken perästä ilmaantui ovelle ja sanoi:

— No — minulla muutenkin olisi ollut asiaa. Sinne keittiöön on tullut
Jyrin Annastiina. Sillä olisi asiaa vallesmannille.

— Ja kun vallesmannilla on minulle mitä asiaa hyvänsä, niin sopii painaa yhteen pieneen tappiin siellä virkapöydän reunassa — tässä näin se on. — Niin teki aina entinen vallesmanni. Samanlainen tappi on joka huoneessa.

— Kyllä käsken, mutta vallesmannin ei tarvitse uskoa puoltakaan, mitä se haastaa.

Vallesmanni otti virallisen asennon, asetti eteensä paperiarkin, sytytti uuden sikaarin ja oli kirjoittavinaan, kun Jyrin Annastiina astui sisään.

— No — jaksanhan minä seisoakin. Toin pari tuoretta kampelaa vallesmannille tuonne kyökkiin. Sisareni pojat käyvät pyytämässä nääthän kampeloita ja minä ajattelin, että kun vallesmannilla ei taida olla mitään tuoretta kalaa paistaa päivälliseksi, niin vienpähän vähän saareentulijaisiksi. Jätin ne tuonne Miinalle. Kyllä se tyttö laittaa osaa. On se ollut kaupungissakin piikana.

— Mitäs nämä nyt maksavat, pari kalaa! Eihän niistä ole tarvinnut itsenkään mitään maksaa! Ja saahan niitä milloin vain vallesmanni muulloinkin haluaa, vaikka joka aamu. Antaa tämän Miinan tulla hakemaan, se on viksu tyttö ja osaa mitä hyvänsä laittaa, mutta on vähän pilaantunut kaupungissa ollessaan. Ei vallesmannin tarvitse pahaa tykätä, vaikka minä vähän haastankin. Hyvähän se on päin vastoin, että vallesmanni tulee näkemään, minkälaisia kutkakin täällä ovat. Tämähän se Miina on ollut piikana jo ennenkin tässä talossa ja sitä ennen kaupungissa, kolme vuotta kaupungissa ja tuli sieltä niin tellättynä kun mikäkin pappilan ryökynä — viijet rimpsutkin hamehiis…

— Niin — viiet rimpsut sil on hamehiis ja hatut! Jyrin Annastiina pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan.

— Ne siit pitää oleen sitä ja ne pitää oleen tätä, että voi voi voi! Kyllä sitä on sitten saatu siitä elävästä kuulla vaikka mitä! Eihän nämä nyt vanhat kaikkea ole itse katsomassa ja näkemässä, mutta kuuleehan ne aina — Vaikkeivat kaikkea näe, niin kuuleehan nämä vanhat paljonkin! Että ei sitä osaa kaikkea haastaakaan, mitä tästä Miinastakin on kuultu! En minä mitään pahaa sano, enkä minä ole mitään nähnyt. Minä vain sanon sen, mitä olen kuullut ja totuus pitää tulla ilmi, eihän sitä muuten päästä taivaaseenkaan, jos ei totuutta anna ilmi ja totuutta puolusta. Että on se elävä, tää Miina! Ja Selmalla on näät kaks lasta…

— No tämän Miinan sisarella. Eikös vallesmanni vielä sitä olekaan kuullut? Kapteeni Horstilallehan se —

— No — sehän on se tään tyykkärpaatin kippar — tään jota ne
"Katriinaks" kuttuuvat. Kapteen Horstila, niin, "Katriinan" kapteeni,
tää joka aina syksyin ja keväin täällä laivarikkoja vahtaa. Sillehän se
Selma teki kaks lasta — toinen elää, mut toinen on jo kuollut.

— Niin. Sellain elävähän se on, Selma nimittäin. Tämä Miina taitaa olla vähän tasasemman luonnon kanssa, mutta kun katselee sen rimpsuja ja rampsuja — hattuja ja muita hepeneitä ja höyheniä, niin panee ajattelemaan että ei se mitään hyvää meinaa. Näkeehän nää vanhat paljonkin ja vielä enemmän kuulee. — Että se nyt vasta elävä on — kaks lasta! Ja liekkö tää Miina käynny rippikouluakaan — ei ainakaan täällä omassa saaressa, minkä minä olen kuullut ja nähnyt. Ehkä muualla sitten on käynyt, siel manteres, palvelukses ollessaan. Kukas näiden nyt nykyaikaisten nuorten asioita tietää! Toistahan se oli minun nuoruuteni aikana! Ei silloin pojat kulkeneet aittojen ovilla, niinkuin nyt — joka jumalainen yö tekevät — milloin eivät ole verkoilla.

— No mitäs ne tekevät!! Eihän ne muuta teekään! Ja jos tyytyisivät vain siihen, että kävisivät tyttöjen aitassa, mutta kun nuuhaavat kaikki läpi maitohuoneet ja muut ja juovat maidot ja kermat, ettei oikeilla ihmisillä ole mitä kirnuta lauantaina!

— Niin no mitäs se muuta sellainen on! — Vallesmanni ottaa nyt selvän asiasta ja panee linnaan ne joka ikisen! Topsun Jere ja Mattilan Niilo ja Juhon Ville — nehän ne ovat ne kaikkein pahimmat. Nehän ne olisivat ensin rautoihin pantavat ja sitten ne kaikki muut — kyllä minä tulen vallesmannille näyttämään ne kaikki ja saattamaan ilmi, mitä pakanallista elämää ne pitävät, kuin mahomettilaiset, kuin musta kansa siel kuumis mais! Niin! Ihan kuin luojukset! Ei niillä ole enää mitään ihmisen tapoja! Pappi tääll on, mut minkäs se niille ruojaa! Vallesmannillahan se laki ja miekka on! Kyllä minä autan! Linnaan vaan niin monta kuin niitä onkin, eikä edes vettä ja leipää annettava kuin kaks kertaa viikossa! Saahan sitten säälliset ihmiset maata rauhassa yönsä ja nauttia itse maitonsa ja kermansa! — Vallesmanni ei nyt pahaa tykkää —

— Eikä sano Miinalle, niitä minä olen hänestä sanonut. Enhän minä, vanha ihminen, nuorten asioista mitään tiedä! Minä vain haastan mitä koko kylä hokee ja siitä minä menen vaikka valalle, että kylä tietää paljon enemmänkin kuin minä — sellaista, ettei sitä viitti vallesmannille haastaakaan —

— No — jätetään nyt ne asiat toiseen kertaan ja näkeehän vallesmanni itsekin, kun täällä muutaman ajan asuu, että minkälaisia ne itsekukin ovat. — Olishan minulla ollut vähän asiaakin — jos vallesmannille passaa — jos vallesmannilla ei ole kiire —

Annastiina käy kumminkin istumaan ja jatkaa selostustaan varsinaisesta asiastaan:

— Niin, imisionit. Meillä oli nääthän viime talvena huussyyni. Se entinen vallesmanni, joka hulluks tuli, sen piti jo maaliskuussa. Meillä on ruunun tila ja kun se ukkovainaja kuoli toissasyksynä, silloin turskalaivasyksynä —

— Niin, silloin kun se turskalaiva kävi Maalettoon, tuonne maan taakse. Sinä syksynähän se kuoli, niin nyt täytyi pitää huussyyni. Minun nimeni on Annastiina ja ukkovainaja oli Jyri, Mattilan numerosta, se on kymmenettä numeroa. Kyllä se pitää täällä papereista ja kirjoista löytyä.

— Kukas on lähin perillinen, joka asukasoikeutta hakee? — Te itse ensinkin ja luultavasti —

— Kyllä minä, vallesmanni kulta, olen ihan yksinäinen ja turvatoin ihminen ja vallesmanni ottaa ja selvittää nyt tämän asian minun puolestani, kyllä minä sitten palkitsen.

— Jaaha. — Asukasoikeutta ei siis ole hakenut muut kuin te itse? Eikö teillä oli lapsia, poikia tai tyttäriä?

— Onhan minulla poika, mutta se on ollut jo kaksikymmentä ajastaikaa merillä, eikä kukaan tiedä, onko se enää elossakaan. Setä väittää, ettei se ole elossa ja että minulla ei ole mitään asukasoikeutta koko talossa sen jälkeen kuin Jyrivainaja kuoli. Tahtoo omille pojilleen tätä minun taloani se setä, miesvainajani veikka.

— Selvähän asia on! Mutta kun vääryydellä tahdotaan anastaa toisen omaisuutta, vaikka Raamatussa sanotaan, että "älä himoitse lähimmäises huonetta." — Lähimmäises — niin! mutta sitähän ne himoitsevatkin, eikä vieraanpien! Välittävätkö nämä Raamatusta ja Jumalan sanasta!

— En. Minähän tulin vasta viime yönä. Olen ollut valveilla vasta pari tuntia. Syönyt vasta aamiaisen ja katsellut hiukan ympärilleni täällä sisässä ja tuossa puistossa, mutta en edes kylää ja vuoria ja satamaa ole nähnyt päivän valossa, enkä tiedä saaren asioista — enkä teidän asioistannekaan — mitään. Katsellaanhan nyt ensin. Kun minä ennätän tutustua näihin paperikasoihin ja kirjoihin, niin kyllä minä sitten hoidan teidänkin asianne. Olkaa huoletta vain! Kyllä minä lähetän teille sitten sanan.

— No sitten tuot noin — jos vallesmanni hoitais nyt tämän minun asiani, niin kyllä minä muistan.

Kun Jyrin Annastiina oli mennyt — ennen lähtöään hän vielä jutteli puolisen tuntia oman perheensä vaiheista — syventyi Markus jälleen pöytänsä tarkasteluun, mutta sitä ennen hän heitti runouden paperikoriin.

Hän tiesi, että ellei aloita ensi päivästä, voi alkaminen siirtyä huomisesta huomiseen.

Hän rupesi tarmokkaasti availemaan kirjeitä, järjesti ne ensin ajan mukaan ja alkoi viedä niitä päiväkirjaan.

Työtä tehdessään hän teki kauniita päätöksiä: Jokainen asia on selvitettävä heti eikä mitään ole jätettävä huomiseen.

Hänellä on käsissään viimeinen kirjelmä, maakuntahallituksen ankara muistutus edelliselle vallesmannille:

"— Ja on Teidän kolmen päivän kuluessa, virasta pidätyksen uhalla, kysymyksessä oleva tilankatselmuskirja kaikkine liitteineen tänne toimitettava —"

Markus luki kirjeen rauhallisesti. Syy hänen rauhaansa oli luonnollinen — eihän uhka koskenut häntä itseään ja toiseksi, sen koki hän monesti myöhemmin, tänne saareen meren taakse päästyään oli vihaisinkin virkakirjelmä menettänyt suurimman osan kiukkuaan. Se oli laimentunut! Siitähän ei ollut kulunut pitkää aikaa jolloinka Markus itse vielä istui maakuntahallituksen konttorissa ja muisti, kuinka voimakkaana konttoripöytienkin ääressä tunnettiin se ukonilman painostus, joka korkeiden isäntien puolella hallintovirastossa vallitsi, milloin tuontapaisia muistutus- ja varoituskirjelmiä saneltiin joillekin vallesmanneille. Ilma oli silloin täynnä ukkospaahdetta ja se tuntui kaikkialla, yksin eteispalvelijankin, vanhan ukko Häyrysen alueilla. Kaikki, ylimmästä alimpaan, tunsivat pelkoa ja epäilivät asemansa varmuutta. Ainoa, joka otti asian vastaan rauhallisesti, oli asianomainen saarelaisvallesmanni. Joko hän oli niin tottunut, tai jo lähtiessään tähän virkaan niin erikoinen lahjoiltaan ja taipumuksiltaan — Jumala hänen tietää. Saarelaisvallesmannit eivät vain tuollaisia uhkakirjeitä pelänneet. He — milloin vielä olivat mieleltään terveitä — viilsivät rauhallisesti kuoren auki, vetivät paperin esille, vihelsivät hiukan, kun olivat silmäilleet paperin läpi, vetivät pari sankkaa savua sikaristaan, kumartuivat päiväkirjansa puoleen ja merkitsivät siihen kirjeen numeron, tulopäivän, kirjelmän sisällön — "Moititaan vallesmannia sen ja sen asian viipymisestä" — väliaikaisen toimenpiteen kirjelmän suhteen — "Asiaan kiinnitetty huomiota. Luonnonesteet." — ja asian lopullisen käsittelyn, joksi tavallisesti merkittiin viittaus toiseen asiaan, siihen, jota muistutus koski. Sitäkin helpompi oli Markuksen tehdä merkinnät tästä varoituskirjelmästä, koska varoitus ei koskenut häntä, vaan jo kuollutta miestä, mutta helpolta ei näyttänyt itse pääasian, tilankatselmuspöytäkirjan toimittaminen perille. Pari tuntia hän penkoi pöydällä olevia paperipinkkoja, mutta sitä mitä hän etsi, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän löysi erään paperilapun, johon oli lyijykynällä kirjoitettu:

Toimitusmiehen apulaisina, vieraina miehinä: perämies Kalle
Peltola ja kalastaja Herman Sipilä.

Asuinrakennus (korjattu), arvo 2 000 markkaa. Peltoa puolen hehdon kylvöala, jota voisi laajentaa hehdon kylvöalan suuruiseksi. Niittyä on kahdentoista heinätaakan ala ja voisi niittyä lisätä uudismaan raivauksella. — Viljelykseen kelpaavaa suota — katso edellistä kohtaa. — Metsä — yhden kilometrin pitkä ja 35 metrin leveä palsta. Kasvaa havupuita. Riittää talon tarpeiksi niukalti. — Karjanlaidun yhteinen, huono. — Humalistoa ei ole."

Sitten seurasi muutamia epäselviä, kuluneita rivejä. Niissä näkyi olleen luettelo aitoista, saraimista, verkoista, elinkeinosta ynnä muista. Sitten seurasi seitsemän selvempää riviä:

"Saapuvilla asianomainen itse, joka käskettiin ulos ja sillä aikaa tekivät toimitusmiehet seuraavan päätöksen joka jälleen sisään kutsutulle asianomaiselle luettiin: Toimitusmiehet puoltavat asukasoikeuden myönnettäväksi hakijalle."

Että näin hatarain muistiinpanojen varassa tilankatselmuskirjan laatiminen oli vaikea tehtävä, sen hän ymmärsi.

Työn suorittaminen tuntui suorastaan mahdottomalta. Hän päättikin sen lykätä huomiseksi. Hän nimittäin katsoi kaiken, mitä oli tehnyt, riittävän ensi päivän työksi — kokonainen pitkä neuvottelu erään asiakkaan kanssa, monen postin virkakirjeiden vienti päiväkirjaan ja lisäksi "alkutyöt", niinkuin hän niitä nimitti, erääseen suureen toimituskirjaan. Tilankatselmukset kuuluivat kihlakunnan vanhimman virkatehtäviin, mutta niistä syistä, jotka jo on mainittu, ei hän voinut tehdä virkamatkoja kihlakuntaansa kuuluville uloimmille meren saarille, vaan jätettiin sellaiset toimitukset vallesmannien tehtäviksi, jotka kukin suoriutuivat niistä niinkuin voivat.

Työn keskeytyksen aiheutti myös eräs toinenkin syy — oikeastaan pääsyy, vaikka se täytyykin mainita nyt vasta.

Vallesmanni näki nimittäin ikkunastaan, juuri kun hän oli syventynyt tutkimaan tilankatselmusmuistiinpanoja ja koetti päästä selville kuluneista kirjaimista ja hajanaisista ajatuksista, että Miina käveli yli auringonpaisteisen pihan kaivolle, joka näkyi myös ikkunaan, ammensi kaivosta vettä sankoon ja kantoi sitä sitten keittiöön päin. Aurinko valaisi kauniisti Miinan sitä käsivartta ja kättä, joka kantoi sankoa, ja myös sitä, joka heilui ilmassa ja hänen paljaita jalkojaan ja tuulessa hulmuavaa sinistä, valkokukkaista hamettaan ja kellertävää puseroaan ja hänen ruskeita hiuksiaan ja auringon valossa läikkyvää vettä ja helmeileviä pisaroita, joita sangon uurteilta tippui maahan, nurmelle ja voikukille.

Vallesmanni seurasi silmillään Miinaa niin pitkälle kuin voi, nimittäin eteisen nurkkaan asti. Sen taakse Miina katosi. Sitten kuului eteisen oven käynti, sitten Miinan paljaiden jalkojen pehmeät, läpsävät askeleet eteisen portaissa ja permannolla, keittiön oven käynti ja kolahdus, kun sanko laskettiin keittiössä telineelleen.

Markus sysäsi kaikki paperit syrjään, etsi kirjoituspöydän reunasta sen "pienen tapin", johon painamalla saa Miinan näkyviinsä milloin ja mihin aikaan hyvänsä.

— Minun pitikin tulla kysymään, mihin aikaan vallesmanni tahtoo kahvia. — Nyt ei ole, mutta minä panen kiehumaan.

— Kuulehan — kauanko sinä olit sen entisen vallesmannin emännöitsijänä?

— Ha-ha-ha! Sinä taidat olla ylpeä! — Se entinen vallesmanni taisi miellyttää sinua enemmän kuin saaren pojat?

— Pyh! Sehän oli hullu, mielipuoli, jo tänne tullessaan! Täytyihän sitä säälistä palvella! Eikä se loppuaikoina muita kärsinytkään kuin minua.

— Ei siinä mitään nonattamista ole! Jonkunhan sille täytyi ruokaa laittaa! Eikä se ainakaan minun vuokseni hulluksi tullut!

Miina pyörähti ympäri, että hameenhelmat heilahtivat ja meni pois ylpeäryhtisenä. Ovella hän vielä kääntyi ja lisäsi painokkaasti:

— Ja jos sinäkin tässä hulluksi tulet, niin en minä ainakaan syytä päälleni ota!

Markusta nauratti ääneen tytön mentyä. Hän sanoi itsekseen: "Sinuttelee, pakana, minua!" Mutta se tuntui hänestä hauskalta ja miellyttävältä.

Värikäs ja valoisa pilvistö, jossa siellä ja täällä näkyi isoina ja pieninä läiskinä vanha sininen taivas, kuvasteli meren sileään pintaan.

Venevalkaman muodosti pieni lammikko, jonka erotti merestä pohjoisessa kallioniemeke, Venekallio, niinkuin Markus myöhemmin kuuli sitä kutsuttavan, ja muilta puolilta kaartava särkkä, jota oli vahvistettu raivaamalla kiviä pois lammikosta ja sen suulta ja nostelemalla niitä särkälle, joka nykyään ulottui hyvän joukon, noin jalan verran, yläpuolelle tavallisen veden pinnan. Suurenmeren ja itämyrskyn ajalla se oli veden vallassa, mutta suojeli jollia ja haapioita. Portti oli raivattu niin syväksi että kuormatulla jollalla ja haapiolla voi tulla siitä sisään ja ui siitä jahtikin tyhjänä ja suuren veden aikana. Portin toisella syrjällä oli venekallion jyrkkä kärki ja toisella iso kivi, molemmat vanhan vasken värisiä ja näyttivät sataman suuta.

Venekalliolta näkyi osa kylää, kirkontorni, aallonmurtaja, jonka takaa nousi auringon silloin tällöin valaisemia mastoja kuin kultapuikkoja. Aallonmurtajan päässä kohosi kymmenkunta metriä korkea rautainen loistotorni, sataman johtoloisto. Satamansuun toisella puolella näkyi kallioinen ja metsäinen Kappeliniemi ja sen ohi oikealta valkeahiekkainen hautuumaa, valkeaksi maalattuine ruumishuoneineen, valkeine ja mustine hautaristeilleen ja mustakiviaitoineen. Taustana kohosivat metsäiset vuoret, joiden yli pilvistö hitaasti vaelsi niin alhaalla, että vuorten huiput toisinaan jäivät pilven sisään.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin ummikkaan kohahtelu rannoilta ja joku kolahtelu tai koiran haukahtelu kylältä.

Noin tunnin kuluttua hän heräsi hälinään ja paukkeeseen, joka kuului mereltä.

Parhaillaan Kallu veti ankkuriketjua, joka helisi. Hetken perästä hän alkoi luovia satamaa kohti, johon oli matkaa runsas puoli kilometriä.

— Siellä on myös sellainen sähkötappi, jota sopii painaa, kun siellä olet mitä vajaa.

— On niitä! Minä jo kerran sanoinkin, että panis nyt sellaisen sähkötapin vielä sikopahnaankin ja läävään. En minä sitä sille itselleen sanonut, vaan tälle Pelto-Kallulle. Sillähän se vainaja taisi tulla hulluksikin, kun se yhtenään laitteli niitä sähkönappuloita. Saunassakin on. Ja keittiössä on pitkä luettelo minkälainen pirinä tulee tuolta kansliasta, minkälainen puutarhasta, minkälainen ruokahuoneesta ja minkälainen mistäkin. Minä osaan ne jo ulkoa, mutta sinulle siitä on päänvaivaa, ennenkuin opit — ellet sitä ennen tule hulluksi! Hi-hi-hi!

— Ei se tykännyt rouvakaan kaupungissa, torui aina, mutta kun se entinen vallesmanni tykkäsi, niin menee entiseen tapaan. Koetetaan karttaa, koetetaan karttaa.

— Niin koeta karttaa, varsinkin jos milloin on vieraita. Minun pitäisi hankkia joku, joka osaisi opettaa sinulle, Miina, hyviä tapoja.

— Ajattelin vain, että sen tuloa vartenkos niitä hienoja kiepahduksia ja kyykkäisyjä tarvittaisiin. Hi-hi-hi!

— Voihan tänne tulla korkeita vieraita: maakuntavanhin, maakunnan itse iso isäntä, tai vielä korkeampia ja niiden mukana korkea seurue.

— Kuulehan Miina. Tuo nyt se kahvi sinne puutarhaan ja tuo jotain ruokaa mukana, voita, leipää, mitä on. Minulla on kova nälkä.

— Niin ne kaikki sanovat, jotka tulevat mantereelta. Pariin kolmeen vuorokauteen ne eivät muuta tee kuin syövät ja makaavat. Toiselta menee niin koko viikko, toisilta koko aika, minkä täällä ovat. Varo itseäs! Täällä on petolliset voimat sinua vaanimassa joka puolellasi!

— Se entinen vallesmanni sitä hoki — varsinkin loppuaikoinaan. Ei se selvän ihmisen puhetta olekaan, se on hullun puhetta! Voi, voi! Kyllä täällä sitten näki ja kuuli viime talvena vaikka mitä!

— Vaikka mitä! — Kauhein oli eräs syysaamu, viime marraskuussa. Se reistas ja joi aina aamuyöhön yksinään kammarissaan, käveli edestakaisin, kiljui ja takoi nyrkkejään seiniin. Kello kahden aikana se tavallisesti väsyi ja nukkui ja heräsi neljältä. Sellainen tapa sillä oli, vainaalla. — Sanotaan, ettei kuolleista saa puhua mitään pahaa, mutta minä meinaan, että elävistä vielä vähemmän, vai mitä?

— Niin se onkin! Ja eikä tämä mitään pahaa olekaan. — Eräänä yönä se taas meiskasi kello kahteen ja heräsi kello neljä ja alkoi huutaa, huutaa vain ilman sanoja ja kävellä pitkin permantoa. Minä heräsin kanssa ja hiivin sen ovelle ja koetin avaimen reiästä tirkistellä, mutta eihän siitä paljon nähnyt. Minä meninkin ulos ja kiipesin yhteen puuhun, joka on sen makuukammarin ikkunan kohdalla ja näin kaiken ja kuulin kaiken ja se oli kamalaa!

— Se oli käynyt polvilleen ja rukoili kädet ristissä ja ojennettuina kammarin lakea kohti. Se huusi niin kovalla äänellä, että minä kuulin joka sanan, joka sanan, liiankin hyvin, niin hyvin, että vielä seuraavana päivänäkin ne kaikuivat korvissani ja jos milloin joudun nytkin vielä yksin hiljaa istumaan eikä kuulu mitään muuta, niin alkavat kaikua korvissani hänen rukouksensa sanat. Se oli kamala rukous, kun muistaa ne itkevät, partaiset kasvot ja huutavan äänen — niin — parkuvan äänen: "Herra Jumala!" se huusi, "Rakas taivasten Jumala! Armahda minua ja lähetä enkelisi minua lohduttamaan, ennenkuin järkeni valo sammuu! — Rakas taivaallinen isä! Anna minulle uusi sydän ja uusi henki ja opeta minut oikein hallitsemaan tätä villiä kansaa, jonka keskuuteen minä olen heitetty. Armahda minua niiden juonelta ja kavaluudelta, jotka täällä merenluodolla asuvat! Ja anna, oo taivahan Herra, minulle oikea aviopuoliso, joka minua rakastaa ja laittaa minulle ruokaa ja suojelee minua niiltä, joilla on kavalia aikomuksia minun suhteeni!" — Niin se huusi ja paljon muuta. Sitten se vaipui lattialle ja jäi siihen paitasilleen makaamaan ja minä luulin, että se kuoli. Minä tulin alas puusta, hiivin sisään, koputin ensin hiljaa sen ovelle ja sitten kovemmin, jolloin se huusi: "Kuka siellä?!" johon minä vastasin: "Minähän täällä olen, Miina. — Tulin kysymään, joko kahvin saa tuoda sisälle." — "Tuo viiden minuutin perästä", se sanoi ja minä vein. — Voi voi — ei vallesmanni tiedä yhtään mitään siitä, mitenkä tässä talossa on ennen eletty! — Se pelkäsi muita ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin! Minä sain aina kyökissä pitää tutkinnon niiden kanssa, jotka tulivat asialle ja käydä sitten selittämässä asian vallesmannille. Pelto-Kalluakin se lopulta pelkäsi, eikä uskaltanut sen kanssa mennä mihinkään!

— No! — pelkäsi henkeään — tietysti! Mistäs sitten muusta syystä! Pelkäsi henkeään, ja ellei olisi niin kovasti pelännyt, niin ehkä olisi vielä saanut pitää henkensä ja elää kauankin ja saanut pyytämänsä aviopuolisonkin. Kuka sen tietää! Jokaisen on elettävä oma elämänsä, eikä toisen. Hänen oli elettävä oma elämänsä, eikä ole tämän taivaan kannen alla kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen elämä.

Markus läksi kävelemään, sikaria poltellen, puutarhaa kohti ja sanoi mennessään: "No tuo se kahvi ja tuo ruokaa myös", ja katosi rakennuksen pään taakse.

— Kahvia ja ruokaa, ruokaa ja kahvia ja unta välillä — se se on virsi teillä kaikilla. Tulette tänne syömään ja makaamaan, haasteli Miina mennessään päinvastaiseen suuntaan keittiötä kohti.

Omena- ja kirsikkapuissa, samoin luumupuissa oli vielä paljon kukkia, vaikka paras kukkimisaika näytti olevan jo ohi. Maata peitti puutarhassa valkeat varisseet kukkien terälehdet kuin uusi lumi.

Markus tunsi itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hänellä oli kyky nopeasti mukaantua uusiin oloihin, varsinkin kun ne olivat niin mieluisia kuin tällä kertaa. Hänestä tuntui, hän sitä parhaillaan ihmetteli itsekin, kuin olisi hän elämänsä iän elänytkin täällä. Hän ajatteli: "Missä ihmisellä on hyvä ruoka ja juoma, hyvä asunto ja vuode ja oma itsenäinen työ, siellä on hänen kotinsa ja siellä ei hän mitään muuta kaipaa." —

Kahvin ja voileipien jälkeen hän kävi maata riippuverkkoon, jonka hän oli antanut virittää siihen lähelle ja nukkui heti. Ennen nukkumistaan oli hän antanut määräyksen Miinalle, että perämies on käskettävä olemaan saapuvilla kun hän herää.

Herättyään hän etsi sähkönappulan pöydän reunasta ja painoi siihen.
Miina ilmaantui paikalla.

— Hyvä on. Minä kyllä tarkastan sen Miinan merkkijärjestelmän, kun tulee sopivaa aikaa. Käske perämies tänne.

— Kuulehan — kutsu poliisikonstaapeli myös tänne. En muistanut sitä äsken. Mene nyt kiireesti!

— No ei ole — en minä ainakaan ole kuullut. Pelto-Kallu oli jo saapunut paikalle, kuuli mistä on kysymys ja käyden istumaan penkin uloimpaan päähän, alkoi jutella:

— Vallesmanni ei taida tietääkään, että täällä ei ole tämän parempaa poliisia kuin minä. Mantereella on missä susivouti, missä jahtivouti, missä siltavouti — mistä tämä yksinkertainen saarelainen tietää miksi niitä missäkin sanotaan, mutta sen tiedän, että täällä saaressa on aina sanottu ja aina tullaan sanomaan poliiskonstaapelia ruununperämieheksi ja kyllähän vallesmanni sen taitaa jo tietää, että paperit siihen virkaan on minulla, että jos milloin tarvitsee apua missä asiassa hyvänsä muissakin kuin seilausasiassa, niin vallesmanni kääntyy vaan minun puoleeni.

— No ei muuta kuin nämä kaksi — tai oikeastaan — onhan se kalastajanvirka kolmas ja talvella hylkeenpyytäjän virka neljäs — ja — jos milloin laivarikko sattuu, olisi minun päästävä sinne niinkuin muutkin saarelaiset.

— Minun pitikin tulla vallesmannilta kysymään, että kun tässä taas viikon, parin, kolmen päästä ruvetaan käymään verkoilla, niin kyllä kai vallesmanni laskee minut kalastamaan.

— Jaaha — jassoo. Mitenkähän sen asian laita oikein on? — Kun sinä olet ruununperämies ja poliisi, on sinun oltava yöt päivät valmiina virkatoimeen —

— Ei täällä niitä virkatoimia ole — eikä tarvita — paitsi milloin vallesmanni tahtoo lähteä huvikseen purjehtimaan.

— No niin, harkitaanhan nyt sitten aina kutakin asiaa aikanaan. Ethän sinä ensi yöksi lähde verkoille, ja sanoit, että et viikkokausiin. No niin. Kun kalastus alkaa, niin minä myönnän aina kerrakseen, vuorokaudeksi kerrallaan, kullakin kerralla tapahtuneen harkinnan mukaan, sinulle lomaa yksityisasioiden hoitoa varten — ole silloin verkoilla tai muualla — ja kuten sanottu, siitä jutellaan aikanaan. Mutta mitä tulee laivarikkoihin, niin niitä varten, ymmärräthän sinä itsekin, en minä voi sinulle lomaa myöntää. Mikäli minä voin näin etukäteen ymmärtää, on sinun laivarikoissa oltava saapuvilla viran puolesta valvomassa, ettei mitään lainvastaista tapahdu.

— Tullimiesten tai minun. Siitä asiasta ei nyt keskustella! Ja yleensä en minä aio näistä asioista sinun kanssasi keskustella — kukin asia harkitaan aikanaan ja sinun asiasi on totella. — No Miina! — Sinähän jäit tänne kuuntelemaan — vai onko sinullakin muita virkoja, kuin palvelijattaren?

— E-män-nöit-si-jät-tä-ren! — ha-ha-ha! Entinen vallesmanni sanoi minua aina emännöitsijättäreksi — ha-ha-ha! — nauroi Miina, pyörähti ympäri ja juoksi pois.

Vallesmannin ja perämiehen välille syntyi pitkä vaitiolo. Molemmat tupakoivat, silmäilivät väliin toisiaan ja arvioivat ja mittailivat toistensa voimia, niin ruumiillisia kuin henkisiäkin — etenkin ruumiillisia. Perämies nojasi kyynärpäillään polviinsa, veteli savuja piippunysästään ja ajatteli: "Kyllähän sinä voit olla viisas olevinas, mutta voit sinä olla tuhmakin. Herra sinä olet, niinkuin muutkin herrat, etkä mikään kansan mies. Voimaa sulla taitaa olla kuin härjällä ja voit olla vikkelä ja sinun kanssasi ei taida olla hyvä joutua vihoihin. Äkäisä taidat olla myös, koska kulmakarvasi nousevat noin pystyyn kahden puolen. Viisas luulet olevasi, ja etkä ihan tyhmä lienekään, ja tuosta laivarikkolomasta arvaan, että sinua olisi kansan täällä opetettava! Vai minun olisi oltava laivarikoissa vahtimassa! Milläs sinä luulet minun elävän ja elättävän perheeni! Luultavasti sillä kuudella sadalla, jonka saan vuodessa palkkaa perämiehen virasta ja lopun vuotta nuolemalla kämmeniäni. Ei! Kyllä sillä ei eletä, ellei siinä sivussa ansaita niinkuin muutkin saarelaiset. Vai luuleksä voivas antaa seilauksista niin paljon juomarahaa, että se riittää? No niin! Saadaanpas nähdä mitenkä käy!" — Ääneen hän sanoi vallesmannille:

— Se on sillä tavalla, vallesmanni, että se kuusi sataa markkaa, joka minulla on palkkana vuodessa, ei tahdo oikein riittää. Siinä viran sivussa on ansaittava vähintään toinen mokoma muulla tavalla —

— Niin. Vallesmanni saa tehdä pilkkaa asiasta jos tahtoo. —
Vallesmannilla on valta sanoa mitä tahtoo.

— Niin onkin! Ja nyt minä sanon, että tästä asiasta ei tällä kertaa jutella tämän enempää, eikä vastakaan, ennenkuin minä olen ennättänyt perehtyä piirini asioihin kaikin puolin. Minä olen piirissäni vasta ensimmäistä päivää ja voin häpeämättä sanoa, etten tiedä vielä mitään. Minä otan ensin selvän kaikesta ja aion jutella asioista muidenkin kanssa kuin —

Vallesmanni aikoi sanoa: "kuin alaisteni kanssa", mutta vetäisi välillä pari sikarin savua ja ennätti sillä välin parantaa lausettaan, jotenka se julkilausuttuna kuului:

— Kuin — kuin sinun kanssasi ja yleensä sellaisten kanssa, jotka ovat jäävit antamaan todistusta itsestään. Minä luulen, että tänään en sinua tarvitse, mutta tule illalla varmuuden vuoksi kuulemaan. Aamuisin, jo varhain, on sinun joka tapauksessa aina käytävä kutsumattakin katsomassa, tarvitaanko sinua. — Nyt minä aion kuluttaa iltapäivät vieraskäynneillä pappilassa, kauppiaalla, tullipäällysmiehellä ja — muitahan täällä ei taida ollakaan.

— Onhan se lukkari ja koulumestari ja yli kahdeksansataa muuta asukasta — tällä saarella — ja naapurisaarella, joka kuuluu tähän samaan piiriin, niinikään pappi, lukkari ja tullipäällysmies ja viitisensataa muuta ihmistä —

Perämies pelkäsi puhuvansa liiankin rohkeasti. Viekkaasti hän vilkuili kulmiensa alta, mitä hänen puheensa vaikuttaa.

— Noiden kahdeksansadan ja viidensadan, pane se mieleesi, luokse meillä kylläkin voi joskus olla asiaa, sinulla ja minulla, mutta silloin meillä on pamppu tai käsiraudat mukana!

— Kyllä minä olen nähnyt, mihin lempeys vie! — Niin. Minä olen päättänyt käväistä tänään tervetuliaisilla pappilassa, mutta lähden vasta kello seitsemän aikoihin illalla. — Nyt on puoli kolme. Käy siellä ilmoittamassa ja kysymässä, voivatko ottaa vastaan.

— Menisin nyt jo vaikka päivällä, mutta minua raukaisee ja rämpii yli koko ruumiin niin mukavasti. Minua nukuttaa ja haukotuttaa — hohhoi — aa — Nukuttaa unesta päästyä ja on nälkä ruualta noustua! Tämähän on omituinen saari!

— Onhan se vieraille — näin kesällä — niille, jotka eivät ole tottuneet. — No, minä menen sitten pappilaan ilmoittamaan. Kello seitsemältähän se oli —

— Seitsemältä — tai miten heille sopii. Sano sitten siitä Miinalle — älä tule minua häiritsemään. Minä käyn tänne ulos maata. Ohhoi-aa — Kyllä tulikin tyyni ja kuuma iltapäivä! Pilvetkin ovat kaikki hävinneet ja päivä paistaa, niinkuin sillä ei muuta työtä olisikaan!

— Niin, no — mitäs hänellä sitten muutakaan työtä olisi, kuin paistaminen, saneli perämies, Pelto-Kallu, ja nauraa hörähti mennessään. — Vallesmanni heittäytyi keveästi verkkoonsa. Se kävikin häneltä vielä ketterästi ja notkeasti kuin kissalta tai kärpältä. Toista oli vuosikymmen ja puoli myöhemmin, jolloinka hän painoi lähes puolitoistasataa kiloa ja muistutti ruumiiltaan pikemmin norsua kuin ihmistä.

Hän oli heti sikeässä unessa ja heräsi vasta Miinan nykiessä häntä käsivarresta ja kutsuessa päivälliselle, kello oli silloin täsmälleen kuusi illalla — sen lyönti kuului parhaillaan avonaisesta ikkunasta. Miina ylpeili usein täsmällisyydestään. Kyllä kannattikin!

— Pelto-Kallu kävi sanomassa, että vallesmannia on kutsuttu pappilaan iltateelle kello seitsemän.

— No Pelto-Kallu se on tässä kylässä ollut ainakin minun muistiaikani — ehkä jo lapsesta asti ja onkin lapsesta asti. Muistanhan minä!

Kun vallesmanni illalla kello seitsemän saapui pappilan pihaan, istui pappi riippuverkossa ja luki jotakin kirjaa. Markus kuvitteli, että se on jokin jumaluusopillinen teos, tai hartauskirja, mutta ihmeekseen hän näki, että se oli fysiikan oppikirja.

— Olen alkanut ikämiehenä harrastaa sellaisia aineita, joita ei minun nuoruudessani luettu koulussa. Täällä saaressa on niin hyvää aikaa. Kyllä sen tulette näkemään.

— Niin. Minä olenkin väärällä uralla. Koneiden rakentaja minusta olisi pitänyt tulla, eikä pappi. Mutta siirtyäkseni pääasiaan: tahtoisin tehdä teille kolme esitystä — ensiksi: koska kohtalo on meidät molemmat heittänyt tälle samalle yksinäiselle meren luodolle, ainoina sivistyksen edustajina, rohkenen ilman muodollisuuksia esittää lähempää tuttavuutta — se on parasta tehdä heti, ettei ennätä tottua kankeaan teitittelyyn. Sopiiko?

Ja sitten toinen asia: käymme istumaan! Tämä verkko on oma kutomani, ja minä takaan, että se kestää ainakin kaksi miestä. Ole hyvä ja istu!

Sillä välillä ennätettiin Markukselle esitellä pappilan emäntä ja lapset. Esittely, niinkuin kaikki muukin sinä iltana, tapahtui pihalla, tuuheiden, ikivanhojen, parikymmentä metriä korkeiden saarnien ja vaahterain varjossa. Niiden alla pieni pappilakin oli pimennossa kuin pelosta kyyristyneenä ja sai auringon paistetta vain päivän noususta noin kello kahdeksaan aamulla.

Sillä välillä juotiin myös tee noiden samojen puiden varjossa olevan pöydän ympärillä.

Hän kävi hakemassa omakätisesti kammaristaan sikarilaatikon teepöytään. Markus ei voinut kuitenkaan aivan mielinmäärin käyttää laatikon sisällystä, sillä heti alussa pappi asettui sen suhteen suojelevalle kannalle ja käytöksensäkö puolustukseksi vai vaistomaiseksi valaistukseksi selitti kovaäänisesti, kuten kaiken muunkin, että nämä sikarit ovat ylen kalliita ja ehdottomasti parhaita, mitä Suomessa on saatavissa — "tuskin lienet koskaan oikeaa havannaa polttanutkaan, apostoliveljeni!" — ja että hän oli saanut sikarilaatikon seurakuntalaisiltaan, tai oikeastaan kirkkoneuvostolta — mutta loppujen lopuksi luultavasti kirkonisännältä, kauppiaalta, joka ne toi suoraan Pietarista, vapunpäivälahjaksi.

Saarelaispapilla on harvoin saarelaisvallesmanni luonaan iltaa istumassa ja teetä juomassa! Onko siis ihme, jos hän on antelias ja vieraanvarainen. Ilmaantui kuin ilmaantuikin pöytään samaan aikaan kuin sikarilaatikko, myös konjakkipullo!

Kuten sanottu, ei vieras saanut sikarilaatikon suhteen mitään laajempia oikeuksia. Pappi otti omin sormin siitä yhden vaalean, hiukan vanhalle pronssille vivahtelevan herkullisen sikarin ja ojensi sen Markukselle. Itselleen hän otti myös sikarin ja sitten painoi kannen kiinni. Konjakkipullon suhteen olivat Markuksen käyttöoikeudet laajemmat. Hän sai itse, oman makunsa mukaan — ja voimme vakuuttaa, että se maku perustui laajempaan kokemukseen, kuin pappi vielä arvasikaan — vahvistaa sokeroitua teetään konjakilla, joka ei liene ollut parhainta laatua, mutta hyvää kuitenkin.

Sillä välillä ennätti myös papin emäntä viedä lapsensa nukkumaan ja jo itsekin sanoa hyvää yötä ja poistua huoneisiin ja aurinko laskea ja alkukesän yöhämäryys laskeutua yli meren ja saaren ja yökehrääjä alkaa sekä lopettaa laulunsa Kotokallion liepeillä ja koillinen ruveta jo punoittamaan, kun pappi yhä vain Markukselle selvitteli laajaa ja ylen tärkeää kolmatta pykälää, joka jakaantui seuraaviin alapykäliin:

Ensiksi: Kun meidät on Kohtalo viskannut (se lausuttiin sinä iltana useammin kuin kymmenen kertaa — luultavasti pappiparkakin oli saanut tuntea, että papiksi saareen joutuminen ei ollutkaan mikään tavallinen tapaus) tänne meren luodolle sivistymättömän kalastajarahvaan keskuuteen, on meidän vedettävä yhtä nuottaa kaikessa, kaikessa, omaksi ja toinen toisemme hyväksi. Kumpikin molempien ja molemmat kummankin puolesta;

Toiseksi: On sovittava aina yhteisestä ohjelmasta menettelytavoissa saarelaiskansan suhteen. Ei mitään tinkimisiä ja helpoituksia kansan velvollisuuksista! Jos kansalle antaa yhdessä asiassa myönnytyksiä ja helpotuksia, on kuri ja virkamiehen kunnioitus poissa ja sinä saat tehdä vuosikausia työtä ja tuhlata hevosvoimittain tarmoasi, ennenkuin pääset takaisin siihen, missä jo olit.

— Maltas kun kerron sinulle miten käy tavallisesti naapurisaaressa, joka kappelina kuuluu minun pitäjääni ja osana sinun piiriisi. Sen asujanten velvollisuuksiin kuuluu kustantaa minulle virkamatkoillani vapaa matka mennen tullen ja ruoka perillä. Se kuuluu minun palkkaani. Kaikki on tarkoin määritelty ja jo ammoisista ajoista perintätapoina säilynyt ja niihin kuuluu muun muassa, että saaren taloista nämä laittavat tänään minulle aamiaisen, nämä päivällisen ja nämä illallisen, kahvit ja teet siihen luettuina. No. Viisi taloa laittaa minulle tänään päivällisen. He tietävät velvollisuutensa: minä määrään sianläskirokkaa — palvatusta läskistä ja valkeista herneistä — ja jälkiruuaksi pannukakkua — minun herkkuani. — Paljon voita ja paljon munia! — Minä syön rokkaa ja läskiä ja emännät kantavat viidestä talosta pannukakkuja, toinen toistaan herkullisempia, sillä siinä saaressa on lehmiä enemmän kuin täällä, ja kanoja — niin, kanoja!! Emännät kantavat kilvan pannukakkuja ja minä nauran emännille ja sanon että: "Niin-niin, emännät! Kantakaa vain pannukakkuja! Luuletteko te, että minä jaksan niitä kaikkia syödä?! En minä jaksakaan, mutta teidän asianne ei ole siihen katsoa, jaksanko minä syödä kaiken mitä te tuotte vai enkö! Teidän asianne on valmistaa vuorollanne minulle sianläskirokkaa ja pannukakkuja ja huomena taas toiset talot", sillä jos minä antaisin niiden valmistaa vain sen verran ruokaa, minkä sillä kertaa syön, veltostuisi kansa ja löisi laimin velvollisuuksiaan ensin tässä ja sitten tuossa ja lopulta kaikessa. — Mukana minulla on tynnyri, johon kaadetaan liika rokka, iso pytty, johon pannaan läskit ja kori, johon pannaan pannukakut. Minä tuon kotiin kaiken, mitä en jaksa syödä. Niin! Öhömm! Se kuuluu minun palkkaani! Kunhan menen ensi kerran sinne virkamatkalle, niin saat tulla mukaan. Minä totutan sinut piiriisi ja piirisi sinuun. No-no — ellet voi mukaan tulla, niin ainakin voit tulla tänne meille rokka- ja pannukakkukestiin, kun minä palaan. Täällä kotona niitä lämmitetään ja nautitaan ja hyvältä ne maistuvat — usko se! —

Kansaa ei saa laskea ajattelemaan, että tämä ja tuo ei ole pakollista. Ei! Ei, se kelpaa! Kuri kaikessa oppimattoman kansan yllä! Se oli kolmannen kohdan toinen pykälä.

Kolmanneksi: Minun on joka vuosi suuri osa palkkasaatavistani haettava lain kautta ja siinä sinä olet oleva minun oikea käteni. Ei sääliä! Sääli veltostuttaa sen, jota säälitään. Sen tulet kuin tuletkin kokemaan, kunhan olet muutaman vuoden ollut tässä nykyisessä virassasi. Kyllä minä olen kokenut! Ei sääliä! Ennenkaikkea: ei sääliä! — Ja neljänneksi…

Niin. Neljäs kohta ei venynyt varsin pitkäksi, mutta se hämmästytti Markusta enimmän. Siinä hänelle nimittäin lueteltiin, missä perheissä hän saa saarella käydä ja missä ei — muun muassa kauppiaalla ja lukkarilla saa käydä, mutta ei tullipäällysmiehellä —

— Hän on minun vihamieheni ja minä olen sitä mieltä, että joka käy minun vihamieheni luona, ei ole minun ystäväni.

— Suo anteeksi — minullahan ei tällä saarella ole vielä vihamiehiä — eikä ystäviä…

— Jassoo — jaaha — mutta minulla on ja mitä on minulla, sitä on minun ystävällänikin.

Päivän kultainen pyörä jo yleni vipajavista aamuaallokoista meren koillisella saarteella, kun Markus vasta palasi kotiinsa, kylän pohjoisimpaan, reunimmaisimpaan taloon.

Hän hiipi makuuhuoneeseensa hiljaa — niin hiljaa kuin voi, sillä useat konjakkilasit olivat saaneet esineet hiukan horjahtelemaan hänen edessään — ja koetti nukkua. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla. Silmissä pyöri erilaisia pitkän päivän kuvia ja kuului erilaisia ääniä, kaikki uusia ja outoja: perämies laajoine leukoineen ja isoine kämmenineen ja puheineen, joka tuli suusta väliin viekkaana ja imartelevana ja väliin aranmahtailevana, mutta aina äänellä, joka tuntui muodostuvan jossakin leukaperissä ja aataminpalassa, ja ennen kaikkea tuo pappi loppumattomme puheineen ja jo pitkällekehittyneine lihomisineen, tuuheine viiksineen ja "ö-höm!!"-yskäisyineen ja häntä paljon nuorempi, hiljainen ja vaatimaton papin emäntä ja loppujen lopuksi Miina, hänen oma palvelijattarensa — eli niinkuin tämä itse itseänsä ennätti jo esitellä: "e-män-nöit-si-jä-tär". — Markuksen korvissa kaikui yhä selvänä äänenä tuon sanan taitteleminen korostettuihin tavuihin ja Miinan iloinen nauru!

Niin päättyi Markuksen ensimmäinen päivä hänen saarivaltakunnassaan — ensimmäinen niistä yli viidestä tuhannesta, jotka olivat vielä hänen edessään.

PELTO-KALLU.

Usean saarelaisen nimi, kuten Kenkä-Apin, Palosuon-Eetin ynnä monen muun, peittyi täydelliseen hämärään — nimittäin siinä suhteessa, mistä nimi oli sen kantajalle tullut, mutta Pelto-Kallu oli siinä onnellisessa asemassa, että tiesi nimensä alkuperän.

Sen hän kyllä jo lapsena aavisteli ilmankin, mistä syystä hänen isällään oli Pelto-Rikon nimi, mutta varmuuden sai hän asiaan erään kerran lapsena, kun hän oli tullut rantaan ja pysähtynyt Rakin ranta-aitan luo, jonka vieressä, aurinkoisella, Rantakujalle viettävällä, voikukkia kasvavalla nurmikolla, joukko sinisiin villapaitoihin pukeutuneita miehiä istui tupakoimassa ja pitämässä rantakäräjiä, ja juuri hänen seisahtuessaan miesjoukon taakse yksi, taisi olla Kiis-Ale-vainaja, parhaillaan puhui hänen isästään jotenkin tähän tapaan:

— Niin — että mistähän sitä on ruvettu kutsumaan Pelto-Rikoksi! Muistaahan tämän nyt jokainen vanhempi mies tällä saarella, että ties jo kuinka mones polvi takaperin oli Rikon yhdellä esivanhemmalla kapanala perunamaata pihassaan. Ylpeyksissäänkö vai missä lienee vainaja ruvennut perunamaataan kutsumaan pelloksi, vaikka ei kukaan oikea saarelainen tynnyrinalankaan maataan pelloksi kutsuisi. Siitä se sai talo Peltolan nimen — siitä juur justihins — ja sieltä se on lähtöisin Pelto-Rikon nimi. Se on sellaista ylpiää sukua ja lisäksi Rikon suuräiti oli kotoisin mantereelta, ja sehän se lieneekin sen pelto-nimen sille perunamaatilkulle ja koko suvulle antanut. Kuka häntä niin varmaan tietää! Ihmiset niin vaan haastavat!

Joku joukosta, sen muistaa Kallu kuin oikean kätensä, vaikka asia olikin mitätön, oli silloin sattumalta arkana vilkaissut taakseen ja nyhkäissyt kertojaa käsivarteen ja kuuluvasti kuiskannut:

— No mitäs sitten! — Eihän tässä ole Rikosta mitään sellaista kerrottu, jota pitäisi salata! Eihän tässä mitään pahaa ole juteltu — kuulkoon vain. Sen minä olen sanonut, minkä koko saari tietää, enkä yhtään mitään sen enempää. —

Sellainen oli Pelto-Rikon nimen historia. Tavallisten sääntöjen mukaan olisi Kallua pitänyt ruveta kutsumaan Rikon Kalluksi, mutta kyläläisiä, ja saaren koko kansaa huvitti niin tuo peltojuttu, että eivät millään olisi taipuneet Kallua nimittämään muuksi kuin Pelto-Kalluksi — paitsi lapsena, niin, nelivuotiaaksi asti, kutsuttiin häntä kotikylässä Pelto-Rikon-Kalluksi, mutta siihen ikään päästessään hän sai rannassa, isänsä valkamassa, nimeensä sen lyhennyksen, jota kantoi kuolemaansa asti.

Eräänä aamuna, noin kello kahdeksan tienoissa — helteisenä heinäkuun aamuna — oli hän tullut rantaan, joka on ulkopuolella varsinaista satamaa, Kylänlahtea, meren puolella matalaa nientä, joka erottaa sataman merestä, ja jonka nimenä on Nahkarivi. Nykyään on sen jatkona aallonmurtaja. Satamaa ympäröi vaalea hiekkaranta. Nahkarivistä ulospäin oli kivikkoranta silloin, niinkuin nytkin ja on aina, ikuisista ajoista ollut. Miltei puolet kylän valkamia on siellä, Nahkarivin ulkopuolella. Siellä itämyrsky ajaa hatrua maalle ja paaroja ja pieniä valkeita simpukankuoria. Siellä oli ja on tänäkin päivänä Peltolan valkama ja kutsuttiin sitä kohtaa rannasta Pellonalukseksi, koska tuo kuuluisa pelto oli juuri sillä kohtaa, vähän ylempänä, kivenheiton päässä rannasta. Peltolaiset näkivät omiin ikkunoihinsa oman ranta-aittansa, saraimensa ja valkamansa. Mainittuna heinäkuun aamuna, kun meri oli aivan tyyni ja kajaat torkkuivat kivillä tai vedessä, katseli Kallu kotinsa ikkunasta rantaan ja merelle. Hän oli ikkunaseinustan järyllä polvillaan, nojasi kyynärpäitään ikkunankynnykseen ja likaisia pieniä käsiään pulleisiin poskiinsa. Hän oli juuri syönyt muun perheen mukana aamiaista ja tuijotti nyt ulos merelle tyytyväisenä ja tylsänä, ajattelematta mitään sen enempää kuin nuo kajaatkaan.

Heidän valkamaansa tuli pari tyttöä, toinen Kallua vanhempi toinen nuorempi. Nämä ensin pysähtyivät pitkäksi aikaa teloille ja näyttivät keskustelevan ja viittoivat käsillään. Kallu ei kuullut ääntä, hän vain näki liikkuvat suut ja kasvojen ilmeet ja viittomiset ja arvasi, että tytöt haastavat. Lopulta tytöt käärivät hameensa ylös, kahlasivat veteen ja näyttivät ottavan oikealla kädellään jotakin merestä, vasemman hoitaessa hameita. Kallu vilkastui. "Mitähän ne sieltä oikein onkivat — kuolleita paaroja varmaan", arveli Kallu, eikä malttanut enää olla paikoillaan, vaan hyppäsi alas järyltä ja juosta kipitti pihan läpi portille, jonka pielessä näki tavallista suuremman voikukan, potkaisi sitä, sai portin auki ja käveli kädet housuntaskuissa — arvokkaana ja mahtavana kuin Peltolan isännät ainakin — ja jäi ylimmälle telalle katselemaan tyttöjen hommaa. Kuolleita paaroja näyttivät viskovan maalle. — "Arvasinhan sen!"

— Tinä olet Pelto-Kallu — Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, ole hiljaa Pelto-Kallu, huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen ja laulaen.

Nopeasti hän ajatteli ympäri päänsä ja etsi sopivaa haukkumasanaa, mutta ei löytänyt.

Olisipa Martin-Esan-Eeti, hänen paras poikaystävänsä, ollut tässä, niin kyllä olisi haukkumasana löytynyt ja äkkiä olisikin, mutta nyt oli tyttöjä kaksi ja hän oli yksin.

Kerran hänkin itki, kun äiti kuoli — hän silloin ei ollut täyttänyt kymmentäkään — ja tieto tästä levisi yli koko kylän. Poikien kesken sanottiin vielä pitkät ajat sen jälkeen kuin puolustukseksi: "Itkihän Pelto-Kallukin, kun äiti kuoli" —

— Etpät utkalla tänne tulla — Pelto-Kallu, Pelto-Kallu… lauloivat tytöt ja roiskivat käsillään vettä Kallun vaatteille ja kasvoille. Silloin Kallu kiivastui, kokosi käsiinsä hatrua telojen välistä ja heitti sen suoraa päätä pahemman huutajan kasvoille. Tämä horjahti siitä liukkailla pohjakivillä ja kaatui ja vei mukaan toverinsakin ja parin silmänräpäyksen ajan ei näkynyt veden pinnalla kuin neljä pientä kättä ja neljä paljasta jalkaa.

Tytöt nousivat ylös hiuksiaan myöten märkinä ja vettä valuvina ja päästivät heti parkuvan, ulvovan itkun, niin kovan, että sataman takana olevat vuoret kaikuivat, ja kahlasivat toisen valkaman kautta maalle ja alkoivat juosta pois ja toinen tytöistä huusi vielä mennessään Kallulle:

— Minä menen tanoon tinun mammalleit — ähä! Kallu tähysteli saraimen nurkan taitse, uskaltavatko tytöt mennä kaipaamaan hänen äidilleen.

Siitä olisi Kallu saanutkin selkäsaunan, se oli varma se, mutta nyt hän ei selkäsaunaa saanut, vaan sai uuden, lyhennetyn nimen, joka säilyi hänellä läpi elämän. Pelto-Kalluksi häntä kutsuttiin aina siitä eteenpäin — paitsi kylänluvuilla, käräjillä, vihillä ja muissa sellaisissa paikoissa. Hänen oikea nimensähän olisi pitänyt olla Rikon-Kallu tai Pelto-Rikon-Kallu. Moninaiset ovat vaiheet ihmisen elämässä!

Myöhemmin, samana kesänä, kostivat tytöt Kallulle veteen kaatumisensa seuraavalla tavalla:

Se tytöistä, joka oli saanut Kallun heittämää märkää hatrua kasvoilleen, ja joka oli silloin Kallua kieltänyt katsomasta, oli nimeltään Antsun Sanna. Hän oli kiivas ja ylpeä luonnoltaan. "Sen äitihän jo oli sellainen päistäre", sanottiin kylän vaimojen kesken, kun katseltiin Sannan kiivautta ja kiukkua.

Sanna oli koonnut kerran, muutama päivä siitä, kun Kallu oli häntä heittänyt hatrulla, tyttöjä liivalle ja sanonut niille: "Jos Kallu, se Pelto-Kallu, tulee tänne ja jos sen kanssa ei ole muita poikia, niin tehkää sille mitä näette minun tekevän."

Tytöt istuivat liivalla, miltei veden rajassa, eivätkä olleet ensin näkevinäänkään Kallua.

Kallu koetti kaartaa ylempää ohi, mutta silloin karkasi Sanna ja ne toiset tytöt ylös, ottivat Kallua käsistä kiinni ja alkoivat vetää veteen.

Kallu huusi ja potki, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tytöt voittivat ja Sanna painoi hänet useaan kertaan veden alle ja potki.

Sannaa kiukutti se, ettei Kallu ruvennut itkemään. Hän potki Kallua ja huusi: "Vieläkö tina tulet vitkomaan meitä hatlulla ja tanomaan meitä timpuikti!"

Toiset tytöt nauroivat ja lopulta nauroi Sannakin ja heitti Kallun rauhaan, mutta vielä kerran, Kallun päästyä jo miltei kuivalle, tytöt ottivat hänet kiinni ja suolasivat hänet, ajoivat nimittäin kuivaa hiekkaa hänen märkiin kasvoihinsa ja niskasta alas, vaatteiden ja ihon väliin, selkään. Sitten he laskivat Kallun menemään. Toiset pojat, Kallun ikäiset, olivat nähneet tapauksen kauempaa ja tulivat nyt, vaikka myöhään, Kallun avuksi. He esittivät, että mentäisiin kostamaan, mutta Kallu selitti: "Ei viittitä tapella piikaväjen kantta!" ja käveli kädet housuntaskuihin työnnettyinä pois liivalta ja läksi poikien kanssa soutelemaan.

Koskaan myöhemminkään ei Sanna voinut sivuuttaa Kallua, sanomatta hänelle jotain, jonka piti olla toiselle hyvin ilkeää ja loukata toista ja Kallu mittasi samalla mitalla. Ei siis voinut saarikunta kyllin ihmetellä, kun, vuosia kerrotun jälkeen, Kallun ollessa jo noin kahdenkolmatta vuotias, Sanna ja Kallu eräänä hämäränä, sateisena ja sumuisena syyssunnuntaina kuulutettiin saaren kirkossa kristilliseen avioliittoon. Pitkin syksyä oli sinä vuonna — niinkuin tapa oli — joka iltayö, milloin ei satanut ja myrskyn vuoksi ei voitu mennä verkoille, nuori väki kokoontunut vanhalle tanssikentälle, Niityntöyrylle. Viimeisen tanssin päätyttyä oli Kallu tarttunut tanssittamaansa tyttöä, johonka tunsi olevansa mieltynyt, vaikkei ollutkaan sanaakaan hänen kanssaan koko ajassa vaihtanut — ehkä juuri tuon suuren mieltymyksensä vuoksi — kädestä kiinni ja taluttanut häntä läpi humisevan hongikon Majakalliota kohti, jonka juurella oli istunut eräälle sammaleiselle kivelle ja ottanut tytön syliinsä ja hyväillyt häntä. Kallu oli sivellyt tytön käsivarsia, olkapäitä, harteita, poskia ja koko tyttöä ja heidän oli ihana istua ja tunnit kuluivat.

Lienee ollut jo ohi puoliyön, kun vasta heidän välillään oli syntynyt lyhyt keskustelu:

Kallu: Kukas sinä lintuseni oikein olet? Enhän minä taida sinua tunteakaan, kun on niin pimeä ja kun minä olen niin tottumaton muuten tuntemaan.

Sanna: Kallu sinä olet, sen minä olen koko ajan tiennyt arvaamattakin!
Pitäähän tuo nyt ihminen tuntea muutenkin kuin näkemällä!! Et arvaa!

Sanna: Et uskalla arvata! Sinua pelottaa, että eiköhän tämä vain liene se Antsun-Sanna! Sitä sinä pelkäät! Hi-hi-hi!

Sanna: Ei se mitään! — Paremmin osataan, kun ollaan opeteltu jo lapsesta. — Haukutaan eteenkin päin!

Kallu: Sitähän minä pelkäänkin! Mutta sovitaan nyt pois kaikki vanhat vihat ja aletaan uusi elämä.

— Kyllä se maksaa! Tämä on kallis sopimus — ei rakas ja kallis, vaan katkera ja kallis.

— Oletko sinä joka tanssin jälkeen raahannut tällä tavalla tytön metsään?!

— En — Jumalan kiitos! Nyt sen piti käydä näin ja totta vissiin se on
Jumalan tahto, että minun on naitava sinut.

Sanna kuiskasi niin hiljaa sisään päin hengittäessään, että Kallu sen töin tuskin kuuli ja niin suloisesti kuin se suinkin oli hänelle mahdollista: — Totta vissiin, ja niin oli heidän naimakauppansa päätetty.

Vanha Pelto-Riko itse oli viemässä poikaansa ja tämän morsianta pappilaan ottamaan kuulutusta. Mukana oli myös puhemies, koulumestari. — Riko oli ottanut puhemiehen kanssa kotonaan, ennen lähtöä, kovan rohkeusryypyn — montakin — vanhasta rommipullostaan ja oli nyt ylen puheliaalla tuulella. Töin tuskin oli viralliset asiat saatu kunnialla selviksi, kun Riko alkoi puhua nuorelle papille, joka vastikään oli saareen tullut, että vielä hänkin, Riko, uuden muijan saisi, vaan ei ole tullut otettua.

— Kaikki tytöt ja nuoret leskivaimot ovat ahistelleet Pelto-Ristiaania — hän nimitti itse itseään Ristiaaniksi, kylä häntä vain Rikoksi hoki — mut mitens Ristiaan ne kaikki vois ottaa? Elättää ne kyllä kaikki jaksais — ei sen puolesta, mutta eikös se ole Jumalan lakia vastaan, vai mitä pastoor tuumaa, jos ottaa monta vaimoa?

— Onhan se, onhan se. Ei sitä laki salli sellaista — ei maallinen laki, eikä Jumalan laki.

— Niin, ei se salli! Mut jos nyt Ristiaankin vanhoilla päivillään tässä vielä hullaantuisi ja ottaisi emännän, niin ei siltä leipä eikä vaate tulisi puuttumaan, jonka kerran Ristiaan ottaisi. Kuules pastoor! Pastoor ei taida tietääkään, että Ristiaanilla on paljon rahaa, mutta paljon sitä meneekin, kun täytyy pitää saaren köyhistä huolta! Kyllä tulee kurjat ajat vielä saaren köyhille, kunhan Ristiaanista aika jättää! On Ristiaan auttanut kauppiastakin! Niin! Kuinkas kävi yhtenä keväänä, kun oli pitkä talvi — se oli sen kahvilaivasyksyn jälkeen — ja kaikilta loppui jauhot, eikä ollut enää kauppiaallakaan mistä antaa?! Niin vain kävi, että kauppias sanoi Ristiaanille: "Kuule Ristiaan! Anna Ristiaan niille rukiita, muutenhan ne kuolevat nälkään!" — Ja — kuulehan pastoor — kyllä olisi ollutkin sinä keväänä suntiolla paljon lapiotyötä, jos ei Ristiaan olisi avannut saaren köyhille vilja-aittansa ovea! Nälkään tämä olisi kuollut koko saaren kansa ilman Ristiaanin apua! Ja paljon Ristiaan on antanut puhdasta rahaakin! Tulevat Ristiaanin luo ja sanovat: "Ristiaan, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Anna viisi markkaa", sanoo toinen. "Ristiaan, anna yhden jauhosäkin hinta", sanoo kolmas — ja niin edespäin. — "Ei Pelto-Riku anna! Saita on saatana kuin juutalainen!" haukkuvat, jos et anna! Sellaisiahan ne ovat! He-he-he! Naurattamaan rupiaa ihan kun niitä aattelee! Ja pitäähän niitä auttaa, etteivät siinä ihan silmien alla henkeään heitä! Minkäs niille voi! Haukkukoot tai olkoot haukkumatta! Eihän ihmistä auta kuolemaan jättää! Eihän se mikään luontokappale ole!

Niin se Riko, Pelto-Kallun isävainaja, kuvaili rikkauttaan poikansa kuulutusta hommatessaan! Samalla tavalla ja samalla äänellä ja miltei samoilla sanoilla hän kuvaili saman asian jokaiselle uudelle papille tai vallesmannille, varsinkin uusille vallesmanneille, koska Pelto-Riko oli ruununperämies siihen aikaan. Jos hän oli selvä, jäi tämä puhe pitämättä — tai oikeastaan siirtyi vain parempaan aikaan, ryyppypäivään.

Tällä kertaa, nimittäin kuulutusta otettaessa pappilassa, oli Rikon kehumiseen lisäksi toinenkin syy, paitsi rommiryypyt.

Ja se toinen syy oli painava ja lienee ollut syynä rommiryyppyihinkin, ja se oli se, että Riko tunsi häpeän olevan laskeutumaisillaan vanhan, kunniallisen huoneensa yli.

Hän ei lyhyesti sanoen hyväksynyt poikansa valintaa. "Ek'sä nyt huonompaa ja riitaisempaa hepsankeikkaa ja päistärettä mistään löytänyt?!", oli hän vihoissaan ärjäissyt pojalleen Kallulle jo samana aamuna, jolloin tämä viimeinkin rohkeni isälleen tunnustaa, että "Nyt tässä ei muu auta kuin mennä pappilaan kuulutusta ottamaan!" — Kallu oli tahallaan sovittanut lauseensa tuohon muotoon, mahdollisimman rohkeaan ja reiluun tapaan. Sen piti kuulua samanlaiselta kuin: "Nyt tässä ei muu auta kuin mennä antamaan sille joutavalle aika selkäsauna", tai jotakin muuta sellaista. Kallu pelkäsi isäänsä, eikä olisi rohjennut julkaista hänelle asiaansa ollenkaan, mutta Sanna oli vaatinut, että kuulutuksille on mentävä heti ja häät samaa kyytiä. — "Oleks'sä tullut ihan hölmöksi!" oli isäukon ääni jylissyt tuvassa. "En minä ole hölmömpi kuin sinäkään", oli Kallu vastannut rauhallisesti. — "Olenpahan vain se mikä olen!", ja oli keskustelu jatkunut näin:

Isä: No jos sinä olet se, mikä olet, niin naima-asia Antsun-Sannan kanssa saa jäädä sikseen.

Isä: Eikös sitä nyt voisi edes siirtää tuonnemmaksi, lähemmäksi joulua?
Johan tuolle tuollaiselle hopulle nauravat naapurin siatkin!

Isä: Ja tätä minun pitää kuunnella vanhoilla päivilläni, omassa tuvassani ja oman poikani suusta! — Mistä sinä oikein olet joutunut tuon luntun seuraan? En paremmin sano!

Kallu: Paremmin! Niin, paremmin kyllä voisit sanoa! — Saisit totisesti vähän paremmin sanoa! Minähän otan vaimon itselleni — enkä — muille! Minä olen tyytyväinen Sannaan ja Sanna minuun. Anna nyt järjellesi valta, äläkä kiukullesi!

Isä: Samapa tuo minusta on, kenenkä tähän tuot, kunhan pidät huolen, ettei hypi silmilleni! Minä tahdon elää rauhassa, minä.

Niin olivat isä ja poika kinastelleet ja lopulta päässeet sen verran yksimielisyyteen, että pappilaan lähdöstä tuli tosi. Riko otaksui, että pappi jo tuntee kylän asiat ja hänen asiansa ja hänen poikansa asiat ja minkälainen Antsun Sanna oikeastaan on. Vasta vuosia myöhemmin pappi oppi tuntemaan, kuinka nopeaan pienimmätkin asiat saarelaisten kesken leviävät. Nyt hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään muuta kuin että eräs isä on tuonut poikansa morsiamineen ja puhemiehineen kuulutukseen panoa varten ja on hiukan humalassa, ehkä liikaakin, ja puhuu humalaisen tavalla. Pappi odottelikin hartaasti, että Rikon puhetulva ehtyisi ja sitten hän nousi, ojensi kätensä kullekin, ja selitti itsellään olevan kiireen.

Rikon sanat olivat siis langenneet väärään maahan, tien oheen, sillä eihän papilla ollut pienintäkään tietoa, että tulevan apen kunnia tästä naimakaupasta olisi vaarassa, mutta koska Rikolla ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen sanansa olisivat tienoheen langenneet, oli hänkin saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli pappilasta palattua sangen rauhallinen ja pojalleen ystävällinen — vieläpä tulevalle miniälleenkin, Sannalle. Pappilasta ulos tultua, heti pappilan pihalla, alkoi Riko puhella sangen iloisesti ja puhutteli Sannaa tyttärekseen ja miniäkseen. Riko nauroi jo täyttä kurkkua: "No olit sä Sannakin hullu, kun otit tuon meidän Kallun ristikses! Hahhahhah! Ek'sä nyt parempaa löytänyt!? — No — leikki sikseen! Nuorenahan sitä on naitava ja kukin ottaa sen, jonka Sallimus on määrännyt."

— No tuota minä en taas ensinkään usko, sanoi Pelto-Riku. — Minä olen samaa mieltä Sannan kanssa, että kaikki mikä tapahtuu, se tapahtuu siitä syystä, että se oli niin, eikä muulla tavalla sallittua. Sallittua se on, että Sannasta ja Kallusta tulee yksi, sillä muuten sitä ei voi ymmärtää! Tämä on ihmisen ymmärrykseltä salattu tapaus. Niin korkealla kuin taivas on maasta kulkevat Sallimuksen ajatukset sinun ajatuksistasi, kuulehan puhemies! — Ja sinulle, Sanna, tahtoisin vielä sanoa pari sanaa, nimittäin että kun Sallimus tuo sinut, Sanna, miniäksi minun talooni, niin mikä olisin minä — minä, joka olen tomu ja tuhka — estämään sinun tuloasi! Pois se minusta. Kallu saa sinulle haastaa tai olla haastamatta, mitä mieltä minä olin vielä tänä aamuna, mutta nyt olen minä toista mieltä ja jätän kaikki Taivaallisen Isännän hoitoon ja huostaan.

Riko tiesi puhuneensa hyvin kauniisti, eikä hän tiettävästi ollut ennen niin kauniisti puhunutkaan ja kätki Sanna joka sanan mieleensä.

Koko viikon — tai oikeastaan vain viikon ne päivät, jotka olivat kuluneet siitä tanssi-illasta, jolloin hän ja Kallu olivat päättäneet sopia, eli toisin sanoen, jolloin Kallu oli Sannaa pimeässä metsässä, kivellä istuttaessa, kosinut, oli ollut kuin puhdistavaa rippikoulua. Kaikki elämän kuona tuntui hänestä irtaantuvan. Hän tunsi kirkastuvansa ja puhdistuvansa ja hän päätti olla hyvä kaikille, niillekin, jotka häntä yhä vielä sattuvat kiroilemaan ja sadattelemaan. — Hän ei, ei, ei tule enää sadattelemaan ja kiroilemaan vastaan — se on totinen tosi! Kiroilkoot yksinään, kunnes suunsa kuluvat!

Sanna tunsi sisäisesti päivä päivältä muuttuvansa, ja voima, joka lapsuudesta asti oli asunut hänen laihoissa, jäntevissä jäsenissään, tuntui pikemminkin lisääntyvän kuin vähentyvän.

Yhtenäkin aamuna, toisen kuulutussunnuntain jälkeisenä aamuna, kun hän oli veljineen pohjaverkoilla kylän edessä haudoilla, meren syvänteillä, joista on työläs vetää kalaisia verkkoja ylös mustanvihreästä syvyydestä, ja kun hänen molemmat veljensä olivat nääntyneet, sanoi hän viimeksi väsyneelle: "Annas kun minä…!" ja veti verkot hengästymättä ja uupumatta kuin parhain mies.

Hänen luisevassa lyhyessä ruumiissaan oli voimaa kuin villieläimessä ja villieläinhän hän tähän asti oli ollutkin, mutta nyt hän parantuu ja puhdistuu! Hän iloitsi siitä ja oli riemuissaan ja päätti olla hyvä iankaikkisesti — jos tarvitaan.

Voima ja vikkelyys jäivät pysyväisestikin asumaan hänessä kuolemantautiin asti. Hän ennätti sitä ennen synnyttää Kallulle kaksi tytärtä, jotka ainakin nuoruudessaan olivat yhtä "päistärisiä" kuin äitinsäkin ja kaksi poikaa, jotka perivät isänsä luonteen.

Pappilan pihalla, silloin kuulutuksilta tultaessa, oli Riko, Kallun isä, puhunut kauniita sanoja Sallimuksesta. Hän ei koskaan siitä laajemmin puhunut, uskoiko hän oman elämänsä juoksussakin näkevänsä Sallimuksen johtoa. Ainoan pojan kihlajaisilta oli niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että unohti kaiken pahan, senkin, että oli vielä saman päivän aamuna riidellyt poikansa kanssa, ja joutui puhumaan sellaista, yhtä ja toista kaunista ja itkettävää Sallimuksesta ynnä muusta, joka ei olisi sopinut miehelle. Usein perästä päin hän muisteli tuota iltapäivää ja vielä enemmän kihlajaisillanviettoa kotonaan samana päivänä ja selitti, että "se oli niin kaunista ja surullista, että ihan itkuksi tuppasi vanhan miehen", ja että "olisi kelvannut muijavainajankin olla sitä katsomassa ja kuulemassa."

Joka tapauksessa ei hän kyennyt itse ohjaamaan ainakaan oman elämänsä loppujuoksun kulkua!

Järkevän miehen olisi luullut ohjaavan sen toiseen suuntaan, varsinkin kun kaikki asiaan vaikuttavat seikat olivat täysin omassa vallassa!

Totta oli, että hänellä oli omaisuutta, että hän oli miltei niin varakas, kuin miksi hän humalapuheissaan itsensä kuvaili, mutta hän ei ollut rikastunut niistä palkkatuloista, mitä hänellä oli perämiehenammatista. Siitähän hän sai vain kuusisataa markkaa vuodessa. "Syökö sen, vai juo, vai polttaako tupakassa, vai haistaako nuuskassa!" huudahti hän kerran vallesmannille, sille jo ennen Markusta olleelle, pyytäessään tätä hommaamaan itselleen palkankorotusta.

Koko ajan, vuosi vuodelta, oli hän rikastunut ja hänellä oli — aivan turhaa hän ei kehunutkaan — omaisuutta runsaasti, multa se oli karttunut hänen kaappeihinsa ja aittoihinsa hämärillä keinoilla. Huhuiltiin hänen juottaneen loiston hoitajat myrskyisinä syysöinä humalaan, sammuttaneen oikeat tulet, virittäneen milloin Purjekalliolle, milloin muualle vääriä tulia ja ohjanneen laivoja maalle ja ryöstäneen niitä, vaikka itse olikin niinsanottu ruununperämies, vallesmannin apulainen, jonka olisi pitänyt päin vastoin estää muita rikoksen töistä. Kostoksi ilmiantoi hänet eräs hänen vihamiehensä, yksi hänen entisiä rikoskumppaneitaan, joka todistajien läsnäollessa vakoili Rikon tekosia ja toivoi saavansa Rikon pois viralta ja saavansa perämiehen viran itselleen. Edellinen puoli asiasta onnistuikin: Riko sai käydä useilla käräjillä ja tuomittiinkin hänet lopulta kymmeneksi vuodeksi linnaan, ja sen jälkeen elinijäkseen kelvottomaksi valtion palvelukseen, mutta hän, ylpeä, kuusissakymmenissä oleva saarelainen, tunsi tuomion liian nöyryyttäväksi, kuolemaan asti kunniaa loukkaavaksi ja hän sitä ennen hirtti itsensä satamassa olevan jaalansa mastoon. Asian toinen puoli ei taas toteutunut ilmiantajan toivon mukaan, sillä Rikon jälkeen ei nimitetty perämieheksi ilmiantajaa, vaan Rikon poika, Pelto-Kallu, jonka elämän vaiheita jo olemme pitkältä seuranneet ja joka isänsä ja äitinsä haudalle oli pystyttänyt kiven ja siihen hakannut raamatusta löytämänsä lauseen:

"Kaikki menevät yhtä sijaa kohden: Kaikki he ovat mullasta tehdyt ja kaikki he multaan palajavat."

Raamatussa oli siltä kohdalta lehden kasa käännetty — oliko sen tehnyt hänen isänsä vai äitinsä, sitä ei hän tietänyt, mutta sen mukaan oli hänen helppo se löytää.

Niihin aikoihin kun kylässä levisi huhu, että Pelto-Kallusta tulisi isänsä viran perijä, tuli vallesmannin luo eräänä iltana Simin Pokko, se sama mies, joka oli ilmiannoillaan aiheuttanut Rikolle virkaeron ja tavallaan kuolemankin.

Pokko oli entinen luotsi. Siihen aikaan kun Pokko vielä oli virassa, ei saaren ja mantereen välillä ollut säännöllistä postinkulkua. Kerran, kun Pokko läksi luotsaamaan laivaa Vehkalahteen, antoi luotsivanhin hänen vietäväkseen postiin piirikonttoriin menevän virkakirjeen, joka sisälsi viisisataa markkaa rahaa. Pokko hävitti kirjeen ja korjasi rahat omaan kukkaroonsa. Näin meni monta viikkoa, kunnes asia tuli odottamatta ilmi. — Pokko oli aluksi selittänyt asian niin, että kun hän nousi laivaan, oli kova aallokko ja hän pudotti mereen merimiessäkkinsä, jossa muun muassa kirjekin oli. Se luotsioppilas, joka hänen mukanaan oli, todisti niin käyneen ja että vähällä oli, ettei miehetkin menneet ja että Pokon luotsiveneen löi laine laivan kylkeä vastaan murskaksi, ennenkuin se ennätettiin nostaa kannelle. Lisäksi oli yö, eikä etsiskelyihin voitu ryhtyä. Mutta Pokon musta merimiessäkki oli vettäpitävä niinkuin kaikki muutkin merimiessäkit ja kun sen suukin oli vedetty tiukasti kiinni ja kun se sisälsi kevyttä tavaraa, vaatteita pääasiassa, ja ilmaa, ei se uponnutkaan. Seuraavana päivänä oli meri tyyni — suuret, loivat ummikkaat vain vyöryivät vastavirtaa länsilounaasta itäkoilliseen. Öisen myrskyn aikana oli ollut virta länsilounaasta ja nyt myrskyn jälkeen itäkoillisesta, niinkuin tavallisesti. Pokon merimiespussi purjehti ensin yöllä itäkoilliseen, mutta nyt oli matkalla pakovesivirran mukana takaisin länsilounatta, lähtöpaikkaansa kohti. Aamulla, kun tyynen vuoksi ei voinut purjehtia, vietiin luotsia soutamalla laivaan ja näkivät luotsit jo kaukaa jotakin mustaa kelluvan merellä, kohoavan näkyviin ummikkaan harjalla ja katoavan jälleen. Kun merellä ei jätetä mitään löytöä tarkastamatta, soutivat luotsit tuon mustan esineen luo ja tunsivat sen Pokon kadonneeksi merimiessäkiksi. Avaamatta sitä auki toivat luotsit sen vanhimmalleen tarkastettavaksi — koska tuo kadonnut rahakirje piti olla säkissä. Luotsivanhin vei säkin avaamattomana ja todistajien läsnäollessa vallesmannille ja tämä taas vasta Pokon ja perämiehen sekä luotsivanhimman läsnäollessa sen avasi, eikä mitään kirjettä löytänyt. Pokko hätääntyi eikä kyennyt itseään puolustamaan — ei edes arvannut väittää, että olihan säkki ajelehtinut jo kauan merellä ja joku ohikulkija on voinut ottaa siitä rahakirjeen ja viskannut säkin jälleen mereen — vaan tunnusti ottaneensa rahat kirjeestä ja hävittäneensä kirjeen. Tästä kaikesta oli seurauksena, että Pokko sai lakata luotsaamasta laivoja ja ruveta elättämään itseään muulla tavalla, kalastamalla, pyytämällä hylkeitä ja korjaamalla talteen laivarikkotavaraa. Se oli Pokon tarina!

Pokko ei ollut katsellut mielihyvällä sitä, että Pelto-Riko, joka hänen mielestään oli vieläkin suurempi syntinen, ei ollut muka kelvollinen vallesmannin apuna nuuskimaan hänen merimiespussinsa sisältöä. Vielä samana iltana olikin hän rannassa sanonut Pelto-Rikolle: "Tämä päivä tulee — kuulehan — kalliiksi sinulle Riko!" Siitä päivästä alkaen hän vaani tilaisuutta kostaakseen Rikolle.

Kun siis levisi huhu, että Kallusta tulee uusi perämies, hiipi Pokko illan suussa vallesmannille.

— Onkos vallesmanni kotona?, kysyi hän keittiön portaissa palvelijattarelta.

— Mitäpäs tässä. Tietäähän vallesmanni nämä kuulumiset, niin minun kuin muidenkin. Huonoa kuuluu! Huonot ovat ajat — että mikähän tästä viho viimeinkin tulee. Tuo Pelto-Rikokin kun näät otti ja hirtti itsensä.

— Sinä olet sitten niinkuin rippimatkalla. Taisi käydä tunnollesi.
Osuit kuitenkin väärään paikkaan!

— Mitäs vallesmanni nyt — leikkiä — tuota noin — eihän tämä ole leikin asia.

— Eipä ole, eipä ole. Sinähän se oikeastaan Rikon hirtit! Vai eikö asia niin ole!?

— No — jos asiaa katsotaan siltä puolelta miltä sitä pitää katsoa, nimittäin oikeuden ja totuuden puolelta, niin ei kai minua voi syyttää niin raskaasta asiasta kuin murhasta — miesmurhasta — hyvän naapurin murhasta. Eiköhän tuo liene itse vapaasta tahdostaan hirteen mennyt. Se on kunkin oma asia ja syrjäisillä ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä. Ja vallesmannihan siinä jutussa oli päältäkantajana enkä minä. Mitäs minä — viraton mies — tuhma saarelainen. — Hyvä naapuri se oli, Pelto-Riko! — Ja vallesmannin taas oli viran puolesta ajettava asia, ja kun meidät todistajat oli haastettu oikeuteen ja vannotettu, ei meidän auttanut salata mitään.

— Niin no — vaikken minä, mutta ne muut. Syyttömiähän ne olivat! — Nythän se kuuluu tulevan Pelto-Rikon poika, se Kallu, perämieheks vallesmannille?

Pokko latasi piippuaan, katseli permantoon ja oli kauan vaiti. Viimein hän taas alkoi puhua, hiljaa ja harvakseen:

— Ei tiedä, ei tiedä, onko se Kallu siihen virkaan sopiva. Sanotaan, ettei omena putoa kauas puusta… Eikös vallesmanni ole jo huomannut, että sillähän on silmätkin kolmenkanttiset, ihan kuin isävainajallaan —

— No — tässä meidän saarelaisten kesken vain sanotaan, että varkaalla ja valehtelijalla on kolmenkanttiset silmät.

Pokon omat silmät olivatkin pyöreät kuin napit. "Kattokast meijän Pokkoa! Sillä on silmät kuin tinanapit", oli hänen isävainajansakin jo sanonut Pokon pienenä ollessa.

— Kallu on hyvä purjehtija, lisäsi vallesmanni, välittämättä sen enempää silmäjutusta.

— Ei kuulu olevan! — Ja tunnen minä miehen itsekin. On hän jo isänsä eläessä usein hoitanut isänsä virkaa. — Vai olisiko sinun tiedossasi ollut joku parempi? Sano pois vain! Ei se ihan myöhästä ole vieläkään. Ei ole Kallulla vielä virkapapereita käsissään.

— No en minä sitä varten tänne tullut, mutta kun asia kerran joutui näin puheeksi, niin — ja kun minulta kerran kysytään — niin täytynee minun sanoa suuni puhtaaksi. On niitä muitakin — kuulehan vallesmanni — muitakin miehiä, eikä vain tämä Pelto-Kallu. — Olisinhan tässä minäkin ollut — joutilas mies — joutilas mies — tuot noin — ja siihen ammattiin kuin luotu — tunnen kaikki saaren asiat ja osaan purjehtia yöllä tai päivällä mihin hyvänsä — yöllä tai päivällä, kesällä tai syksyllä — millä ilmalla hyvänsä — enkä — tuot noin — kulkisikaan varkaiden kanssa samassa koplokissa —

— Niin, niin. En minä itseäni tyrkytä — minä vain sanoin, kun kysyttiin —

— En kelpaakaan, ja jos oikein tarkkaan ruvetaan katselemaan kunkin miehen papinkirjoja, niin vallesmanni ei perämiestä tältä saarelta saakaan. Kellä on variksen varvas kirjassaan luntreijauksesta, kellä mistäkin. Varkautta se on laivarikkovarkauskin. Ei se ole sen parempaa kuin muukaan varkaus! Joka mies sitä on tehnyt!

— No — voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään. Voihan se olla hyvä mies ja rehellinen mies, en minä väitä, enkä minä mitään tiedä, enkä sano mitään. Ilmanhan minä — he he he — tuota noin — pilan päin — sanoin että "Ota minut perämiehekses". En hyvä vallesmanni, jos totta puhutaan, minä sitä virkaa ottaisi vaikka tarjottaisiin! Eläähän tämä ihminen paremmallakin viralla kuin mokomalla! Naapurisovun siinä menettää! Koiran virka se on ja sopii hyvin sellaiselle miehelle kuin Pelto-Kallulle. Pitäköön vain virkansa, vaan katsokoon myös, ettei joudu kunniallisten ihmisten jalkoihin! Hyvä mieshän Pelto-Kallu on! Ei miehessä moitetta ole ja sanotaanhan sitä niinkin, että pojasta polvi muuttuu. Me saarelaiset olemme aina harrastaneet näitä laivarikkoja, niin kauan kuin niitä on ollut ja niin kauan kuin saarelaisia on ollut — se on toisin sanoen aikojen alusta — enkä ainakaan minä ole nähnyt saarelaista, jolle ei olisi laivarikkotavara kelvannut, yhdelle niinkuin toisellekin. Ei sitä ole tässä meidän omassa keskuudessamme viaksi katsottu vaan ansioksi, mutta jos lain eteen joutuu, niin sakkoa tuli ja linnaa tuli ja jos virka oli, niin virka meni — hehhehhehheh! Niin se on! Maailma olisi paljon parempi, jos ei olisi riitaa ja meteliä. Nyt on ollut riitaa ja meteliä. Nyt on monella ollut paha aika — koko saarelle rauhatonta ja levotonta aikaa se on ollut — tämä viimeaikainen aika. Liika on aina liikaa. Antaa kunkin olla olollaan — sitä minä meinaan. — Vai mitä arvelee vallesmanni?

— Se se on. Se se on. — Ja vielä parempi rauha ja sopu olisi tullut saaren kansan kesken, jos uusi perämies olisi tuotu mantereelta.

— Parempi olisi, että tuntee vähemmän ja antaa saarelaisten tehdä tehtävänsä. Laivarikko on laivarikko! Luntreijaus on luntreijaus! Ne ovat enemmän tullin asioita, eikä perämiehen ja vallesmannin. Tullimiehet ovat mantereelta ja ne ovat hyviä miehiä. Eivät sekaannu nokkineen toisten asioihin — etenkin jos saavat hyvät ryypyt ja rosentit. Ei nämä ole mitään vallesmannin ja perämiehen asioita! Eikä minulla oikeastaan muuta asiaa ollutkaan. Kylällä vain hokivat, että Pelto-Kallusta tulee perämies, niin ajattelin, kun tästä muutenkin ohi kuljin, että maltas kun pistäydyn kysymässä itseltään vallesmannilta, sehän sen parhaiten tietää — ei minkään muun puolesta —

— Niin, varma se nyt on, että en minä ketään muuta ota kuin Kalle
Peltolan siihen virkaan.

— No — voipi olla — voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään ja selväthän ne — tuot noin — ovat ne ristitkin Viirin rannalla…

— Tuolla vain — Viirin rannalla — kaksi ristiä. Niistä on saarelaisten kesken omituisia juttuja. Kukaan ei kysy eikä sano — eikä suoraan sanoen tiedäkään, mitä ne ristit ovat. Seinissä on rakoja — seinähirsissä nimittäin — joka talon tuvan seinähirsissä täällä saaressa — ja niistä raoista menee ja tulee ulos ja sisään erilaisia juttuja niistä risteistä. Vallesmannin asia on ottaa niistä selvä…

— Niin — ja jutuista — että minkä verran niissä on perää ja minkäverran ei. Se on vallesmannin asia. Minä en puutu asiaan, enkä tiedä mitään, eikä kenenkään tarvitse tietää, että minä tämänkään verran tiedän. — Tässä oli kerran joku vuosi sitten, sellainen väliaika, ettei ollut vallesmannia, niinkuin oli nyt tänäkin kesänä, ja sattui sinä aikana suuri laiva käymään Viiriin kovan myrskyn ja sumun vallitessa. Pelto-Kallu, jonka isä silloin oli jo perämies, seilaili merta myrskyn jälkeen tällä ruunun jahdilla ja joutui ensiksi laivarikkopaikalle ja toi sieltä jahdin kuorman tavaraa ja piilotti aittoihinsa ja kun muut ihmiset ennättivät Viiriin, oli rannalla kaksi ristiä, joita siellä ei ennen ollut. Näistä risteistä jutellaan yhtä ja toista, vaikka minun uskoni on se, ettei siinä mitään pahaa ole. Minä luulen, että Pelto-Kallu löysi pari ruumista — ainahan sitä sattuu — ja hautasi ne hiekkaan rannalle ja pystytti molemmille ristin. — Mutta kansa kohee toista…

— No — no sitä, että ne miehet olisivat muka eläneet, kun Pelto-Kallu saapui Viiriin ja muuta sellaista, mutta en minä sitä usko! En totta jumalaut uskokaan! Minä sanon vain mitä seinänrakojen kautta kylällä suhisee ja vallesmannin asiana on katsoa, onko Pelto-Kallulla muutkin asiat selvinä, eikä ainoastaan nämä hänen papinkirjansa. Mistä se kaikki papinkirjoihin joutuisi, mitä syyspimeällä tapahtuu asumattomalla luodolla — laivarikossa. — Liha on heikko Pelto-Kallulla kuin muillakin — ja tämän maallisen mammonan himo. — Ehkä siellä oli Viirissä pari laivaan kuulunutta miestä elossa, jotka olivat Pelto-Kallun tiellä? Ehkä oli, sanon minä! — Ehkä joku muu olisi tehnyt samalla tavalla kuin Pelto-Kallu! Jokainen katsoo etehensä ja vieraan ja tuntemattoman ihmisen elämä ei ole niin kallis kuin se tavara ja raha, jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat ja mitä suuresta laivasta purkautuu sen miehen jahtiin, joka yksinään pääsee kokonaiseksi syksyiseksi illaksi ja iltayöksi isännöimään kaukaa valtamerien takaa tulevan laivan tuhopaikalla. — Se vain on varma asia, että Pelto-Kallun aitoissa on paljo tavaraa. Rikas mies se on, vaikka aina marisee köyhyyttään! Ehkä lienee jo käynyt vallesmannilta pyytämässä palkankorotusta? Älä anna! Älä anna pakanalle, ennenkuin sydän pehmenee ja katuu ja tunnustaa! Älä anna!

Pokko läksi ja rehenteli muutaman minuutin perästä rannassa, luotsisillan juuressa, miesjoukossa, rantakäräjillä, että:

Niin! Monien vaiheiden takana oli Pelto-Kallun joutuminen perämiehen virkaan ja saatuaan kerran viran haltuunsa pitikin hän sitä kuolemaansa asti.

Kerrankin, kun uusi vallesmanni — Markus Markulin nimittäin, kyseli häneltä saaren asioita, vastaili hän näinikään: "Ennättäähän vallesmanni itse nähdä ja tuntea, mikä kukin on. Minä en sano sitä enkä tätä. Kyllähän aikanaan näet, kuka ja mikä mikin on!", ja kun vallesmanni suoraan kysyi esimerkiksi Pokosta, vastasi Pelto-Kallu: "Mikäs Pokolla on hätänä! Pieni pere ja — ja mies itse ahkera käymään pyynnissä! Mikäs Pokon on eläessä!" — "No entä tämä nykyinen kirkkoherra?" — "Jaa — siitä en mene sanomaan sitä enkä tätä! Eiköhän tuo hyvä mies liene ja onhan vallesmannilla aikaa katsella ympärilleen ja oppia tuntemaan kirkkoherra niinkuin muutkin! — Sen minä vain sanon, että katso etehes ja ole varovainen yhden niinkuin toisenkin kanssa! Enempää en minä sano!"

MERIMIEHEN HAUTA.

Markuksen ensi kesä kului huvimatkoihin tai virkamatkoihin piiriin kuuluville toisille saarille, joista kaksi oli asuttua — toisessa suuri kylä ja toisessa loisto ja asunnot sen hoitajille, muuta siihen ei sopinutkaan — ja muut asumattomia luotoja ja kareja, joissa kussakin oli vain saunat, hylkeen pyytäjien ja kalastajien tilapäiset asunnot.

Maanantai oli se päivä, jonka hän heti alussa määräsi itselleen siksi päiväksi, jolloinka hän ryhtyy tositoimin työhön.

Ensin hän siirsi työpäivän huomisesta huomiseen, kunnes viikko alkoi olla lopussa. "Ei vielä tänään. Nyt on liian kaunis päivä! Tänään vielä lepään ja huomen aamuna nousen varhain ylös ja käyn työhön!" — niin hän ajatteli joka päivä.

Eräänäkin iltana, ensi viikon puolivälissä, hän asetti herätyskellon soimaan viideltä aamulla. Hän ei edes kuullut sitä, niin sikeästi hän nukkui, ja heräsi vasta kello yhdeksän, päivän ollessa jo korkealla, joi aamukahvit, kävi uimassa, kuunteli kalliolla loikoessa kajaiden ja tiirojen huutoa ja kirkunaa ja laineen lotinaa kallioon ja rantakiviin, katseli meneviä ja tulevia laivoja ja muita aluksia ja sinistä taivasta ja nautti olemassaolostaan. Vielä aamiaista syödessään hän vakuutteli itselleen: "Kuules Markus! Syötyä työhön!!", mutta sitten syötyä pitikin ottaa puutarhassa pieni ruokalepo riippumatossa lukien ja sitten tapahtui yhtä ja toista odottamatonta, jota hän ei osannut ottaa huomioon päivän ohjelmaa laatiessaan — tavallisimmin tuli hänen luokseen pappi —

Vanhan tavan mukaan nimitettiin häntä kuninkaaksi. Aina oli saarelaisvallesmanneja nimitetty kuninkaiksi ja Markusta, joka oli ylhäisen näköinen, olisi varmasti sillä nimellä alettu kutsua, vaikkei aikaisempia olisikaan.

— No se on hyvä, öhöm. En minä sitä varten kysy, että tarvitsisin aamiaista tai tahtoisin sitä tarjota, vaan siksi, että esittäisin pientä kävelyretkeä, naureskeli pappi. — Täytyyhän sinun tutustua saaren luontoon ja kansaan.

— No, se on kyllä kuninkaallista puhetta, mutta olkoon. Minä olen toista mieltä, mutta jutellaan siitä toisella kertaa.

Asiasta juteltiin päin vastoin heti, kiivetessä Pohjoiskorkealle ja sieltä Pohjoisrivien kautta takaisin kylään, noin viiden kilometrin kierros, johon kulutettiin neljä tuntia, sillä jutut Pohjoiskorkean Matin kanssa veivät tunnin, käynti Pohjoisrivin loistonpäällikön luona toisen, kävelyyn meni kolmas tunti ja istuskeluun Rivintien varrella, meren rannalla, ja keskusteluun siellä kului neljäs tunti.

Näitä kävelyretkiä tehtiin milloin millekin vuorelle. Lisäksi tulivat purjehdusretket huvin vuoksi vallesmannin jahdilla.

Näin meni päivä päivältä ja kun ensi viikko lähestyi loppuaan, siirsi Markus, kuten sanottu, työn alkamisen lähimpään maanantaiaamuun, mutta kun sunnuntai-ilta tuli vietettyä tullipäämiehen luona, johon oli kokoontunut saaren koko vallasväki: pappilaiset, koulumestari ja kauppias ja kun siellä tarjoiltiin konjakkia ja valvotuksi tuli oikeastaan päivännousuun asti, oli hän maanantaina peräti uupunut. — Illalla oli käyty ensin miehissä Pohjoiskorkealla katsomassa auringon painumista aaltoihin luoteessa ja palattiin sieltä alas tullipäämiehen luo jatkamaan pitoja päivän nousuun asti, katseltiin viinilasit käsissä päivän kohoamista merestä pilvettömälle taivaalle ja laulettiin ummikkaiden kohinan säestämänä kuorossa:

jossa Markus lauloi ensi tenoria, ensi kertaa saarellaan, ja naiset lausuivat ihailunsa Markuksen kauniin äänen johdosta ja pyysivät hänen laulamaan heille usein, oikein paljon.

Totta puhuen: kello lähenteli jo neljää, kun hän vasta pääsi kotiinsa.
Hän mietti, panisiko herätyskellon soimaan, mutta päätti sitten:
"Menköön nyt vielä tämä maanantai!"

Tiistaiaamuna piti kellon herättää viideltä ja kun se oli tapahtunut, muutti Markus herätyksen seitsemään, mutta ei viitsinyt nousta vieläkään. Loikoili tunnin ja joi välillä aamukahviaan.

Aamulla varhain oli Miina sen hakenut postitoimistosta ja toi Markukselle aamukahvia tarjotessaan. Virkapostin lähetti hän heti pois kirjoituspöydälleen ja loikoillen vuoteessaan alkoi lukea yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä juoden välillä kahvia.

Hänellä oli tapana mennä suoraa päätä vuoteestaan, kylpyviittaan kääriytyneenä, uimaan. Niin hän teki joka aamu ja niin nytkin ja siirsi varsinaisen työn alkamisen seuraavaan maanantaiaamuun. Piloillahan viikko nyt oli jo kuitenkin!

Häntä pelotti se virkakirjeitten kasa, joka posti postilta ja viikko viikolta kasaantui hänen virkapöydälleen. Hän pelkäsi sitä kasaa. Pelkkä pelko piti häntä siitä kaukana. Hän luulotteli, että siellä on jo kuinkakin ankaroita sanoja laiminlyönneistä — ehkäpä jo virkaeromääräys, tai muuta kauheaa! Tämä pelko lisäsi hänen haluaan siirtää ratkaiseva kamppailu tuon kasan kanssa tuonnemmas, kunnes tuntee itsensä kyllin voimakkaaksi ja rohkeaksi sen kimppuun hyökätäkseen. Meri, kaunis kesä, uusi ympäristö ja korkeat vuoret olivat hänet lumonneet ja uuvuttaneet.

Oli päästy jo syyskesään, kun perämies, Pelto-Kallu, oli kerran vallesmannin asioilla kihlakunnan pääkaupungissa Vehkalahdella, ostamassa ruoka- ja juomatavaraa niitä pitoja varten, jotka Markus oli päättänyt järjestää saaren hienostolle ennen elokuun loppua, jonain kauniina kuutamoyönä. Perämies oli tavannut kaupungilla kihlakunnanvanhimman, joka oli kutsunut Kallun virkahuoneeseensa ja antanut pienen kirjeen vietäväksi Markukselle. Saadessaan kirjeen hyppysiinsä, tunsi Markus ailovan tunteen rinnassaan ja polton koko olennossaan. Hän hengitti kiivaasti ja hänen ajatuksensa kuohuivat. Kirje värisi hänen kädessään ja hänen teki mieli hävittää se, mutta kun sen kuoreen oli piirretty punaisilla kirjaimilla sanat: "Hyvin tärkeää", ei hän voinut olla kirjettä avaamatta ja lukematta. Sen sisältö oli kuitenkin paljon vaarattomampi, kuin hän oli kuvitellut. Kohteliaassa muodossa siinä kehoitettiin Markusta hetimiten vastaamaan niihin ja niihin virkakirjeisiin — numeroita oli parikymmentä — ja kahden viikon kuluessa kaikkiin, sekä itse saamiinsa, että niihin, jotka olivat jo ennen häntä tulleet. — "Sinä olet enkeli!", huudahteli Markus kirjeen luettuaan innoissaan, ajatuksissaan, ja kerran pari ääneenkin, — "kun et tämän pahemmin minua haukkunut — sinä vanha virkakotka!"

Kaikkein tärkeimmäksi mainittiin toimittamattomien asiain joukossa jo edellisen toukokuun neljäntenäkolmatta kirjoitettu Kihlakunnanvanhimman virkakirje numero tuhat kolmesataa yksi ja sen avasi Markus ensiksi, omatunto sitäkin parempana, kun se kuului jo edellisen vallesmannin laiminlyönteihin. Siinä sanottiin muun muassa näin:

"Koska tänne on ilmoitettu, että kun tämän kuun ensi päivänä täkäläinen tullivartiopursi numero kolme ankkuroi piiriinne kuuluvan asumattoman saaren, Viirin, suojaan, sen länsirannalle vastatuulen pitoon kello kuusi aamulla ja kun sanotun purren miehistö hetkistä myöhemmin astui maihin tarkastaakseen saaren ja siellä olevat kalastajasaunat, löysivät he rantahiekalta, noin kaksikymmentä metriä vesirajasta ylöspäin ja noin puolentoista metrin korkeudelta merenpinnasta kaksi mätänemistilassa olevaa ruumista, kehoitetaan teitä heti ensi tilassa matkaamaan sanotulle piiriinne kuuluvalle paikalle, toimittamaan mitä tarkimman tutkimuksen sekä ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin asian selvittämiseksi ja lähettämään tutkintopöytäkirjat viivyttelemättä Maakunnan Hallitukselle."

Vaikka olikin miltei tyyni ja sen vähän mitä tuulta oli, oli se lounaasta, siis vastaan ja vaikka oli jo ilta ja alkoi hämärtää, komensi Markus jahdin lähtövalmiiksi heti kirjeen luettuaan, siis samana iltana kun Pelto-Kallu oli tullut mantereelta. Jahtiin varattiin kolmen päivän eväs sekä kutsuttiin yksi mies mukaan apulaiseksi. Markus oli sanonut nimittäin perämiehelle näinikään:

— Sitten sinun on kylästä otettava yksi mies lisäksi — siellähän voi olla lapioimista tai muuta ja hyvä on olla mukana yksi vierasmies.

— Kukahan tuonne pitäisi kutsua? — kysyi perämies siristellen kolmenkanttisia silmiään, joista oikea sillä kertaa oli miltei ummessa. Vanhemmalla iällä Kallun oikean silmän luomi laskeutui yhä alemmaksi ja peitti osan silmäterää, eikä enää koskaan kunnolla avautunut — vain nenän puolelta oli se hiukan kohollaan ja salli silmän sieltä ilkeästi tirkistellä. Tähän aikaan laskeutui tuo oikeanpuoleinen silmäluomi tähän asentoon vain hyvin vaikeissa tapauksissa — kotona Sannan kanssa jutellessa, Sannan lausuessa hyvin ilkeitä sanoja ja Kallun saadessa pahan halun lyödä Sannaa, ja, ihme kyllä, nytkin päältäpäin katsoen näin vähäpätöisessä asiassa kuin vierasmiehen ottamisessa Viirin matkalle. Markus huomasi Kallun karvaan katseen ja ärjäsi:

— Ei mitään — ei minulla oli mielessä mitään muuta kuin se, että ajattelin tässä sitä, että kun minä olen riittänyt vallesmannin kanssa vierasmieheksi ja poliisiksi yksinänikin — pahemmissakin tarkastuksissa ja tutkinnoissa, niin mitä varten tässä nyt tarvittaisiin vierasta apua — enkä minä ajatellut sitäkään. Minä vain yksinkertaisuudessa kysyin, että kuka sinne pitäisi kutsua. Sitä minä vain kysyin. Ei vallesmannin pidä ottaa pahaksi, mitä minä tuhmuudessani kyselen —

— Tuhmuudessasi!! Minä alan ihmetellä tuota sinun tuhmuuttasi! Kuulehan perämies! Minä alan ihmetellä! Ymmärrätkö sinä?! — Jaa — minusta on yhdentekevää, kenenkä sinä kutsut, kunhan on mies, joka ei pelkää ruumiita ja kykenee lapioimaan — jos nimittäin ruumiit ovat siinä tilassa, ettei niitä voi kuljettaa pois. Ja lisäksi, jos asia jostain syystä joutuisi oikeuden tutkittavaksi, olisi miehen kelvattava valalle. — No — mitä töllistelet?

— Jos siellä hautaaminen tulee kysymykseen, olisi kai mukaan otettava pappi siunaamaan haudan ja lukkari laulamaan —

— Sen voivat papit tehdä perästä, jos katsovat tarpeelliseksi. Se ei kuulu meille — ainakaan vielä. Eihän ole varmaa, jäävätkö ruumiit sinne, vai tuodaanko ne tänne ja mitä niille tehdään. Voi tulla kysymykseen monet seikat, lääkärin tarkastus ynnä muuta, josta sinulla ei näytä olevan aavistustakaan.

— Kyllä minä ymmärrän. On täällä ennenkin ruumiita rannoilta löydetty ja tuotu tänne hautuumaan ruumishuoneeseen odottamaan lääkärin leikkelyä —

— No kun ymmärrät, niin sillä hyvä. — Meillä täytyy nyt olla vähintäin yksi mies apuna, kolmantena miehenä, vähintään yksi mies! Hae Simin Pokko, hänhän on joutilain mies.

— … kun se on hangotellut tässä perämiehen ammatissa, jo isävainajan aikana… kelvoton valtion palvelukseen…

— Se ei mitään haittaa! Samanlaisia te taidatte olla kaikki! Minä en toistaiseksi tunne täällä muita ja siinähän saat hieroa sovintoa senkin miehen kanssa!

Lounaasta oli puhaltanut viikon päivät ankara tuuli, joka nyt tunti tunnilta tyyntyi. Voimakas ja harva ummikas vei jahtia ylös ja alas. Taivas kirkastui kirkastumistaan ja tähtien parvet laajenivat. Maa oli luovijoista itäänpäin korkeana ja tummana, tummempana yön taivasta. Sen kolme loistoa loimusi kirkkaampana taivaan tähtiä ja sen mustan harjan yli kohosi kuu, jonka kultaläiskät keinuivat ummikkailla. Noihin seikkoihin ei kiinnittänyt huomiotaan enemmän Pelto-Kallu kuin Simin-Pokkokaan. He hiljaa keskustelivat silloin tällöin ja ihmettelivät itsekin, että osaavat välttää niin huolellisesti riitaa synnyttäviä puheenaiheita — ja kuinka paljon niitäkin olisi ollut! — He tupakoivat ja lausuivat arvelujaan milloin siitä, lisääntyykö tuuli ennen aamua vai tyyntyykö kokonaan, kääntyykö se päivän noustua ja mihin kääntyy — Pokko arveli, että se kääntyy myötäpäivää länteen, luoteeseen ja pohjoiseen ja tuo kauniita ilmoja ja Kallu arveli, että se kääntynee vastapäivää, ensin etelään, sitten kaakkoon, sitten itään ja sieltä koillisen kautta pohjoiseen ja molemmat perustelivat arvelujaan laajasti ja lopuksi myönsivät toinen toiselleen, Pokko Kallulle, että voi se vastapäivää mennä, ja sitten tulee rumat ilmat ja Kallu Pokolle, että voi se mennä myötäpäivääkin ja tehdä kauniin ilman vielä näin loppusyksyksi. "Sattuuhan sitä usein", sanoi Pokko ja Kallu kertasi: "Sattuuhan sitä — sellainen jälkikesä", ja kun Pokko oli vanhempi mies ja luki Jumalan sanaa, lisäsi hän: "Tuuli puhaltaa kusta hän tahtoo niin pahoille kuin hyvillekin ja Hän antaa voimaa purjeisiin niin vanhurskaille kuin pahantekijöillekin." Toisinaan kuului mustasta pimeydestä, aivan jahdin laitojen läheisyydestä, raskas huokaus, pitkä, äänekäs henkäys, kerran pari sisään ja ulos — sillä yö oli hiljainen ja alus kulki madellen ja hiipien kuin nukkunut eikä pienintäkään muuta ääntä kuulunut, ei edes tavallista veden lotinaa tai kohahtelua keulasta, sillä alus oli miltei paikallaan, kohosi ääneti milloin korkean, ääneti vyöryvän ummikkaan harjalle, milloin taas painui yhtä ääneti syvään laaksoon. "Kappas vain, kuinka lähellä hylje henkää!", sanoi silloin Kallu ja Pokko vastasi: "Eiköhän liene halli, kun noin on raskas henkäys", ja kun kuului pitkä ja veltto veden mulaus, kun otus jälleen painui veden alle, saalistamaan haileja, sillejä tai turskia, tai lohia — haileja luultavasti enimmäkseen — päättelivät molemmat: "Halli se pakana taisikin olla!"

Muisteltiin monia laivarikkoja, usein sinne käyneitä laivoja ja vielä useammin jo keskusteltuja juttuja, rantakäräjillä, häissä, ristiäisissä, kuntakokouksissa ynnä kaikkialla muissa sopivissa tilaisuuksissa, missä kaksi tai kolme tai useampi miehistä kokoontuu, satoja kertoja vatvottuja kaskuja Ruuskerin nahkalaivasta ja sen johdosta Viipurin linnassa talveaan viettäneistä nahkojen varkaista, mutta siitä paikasta, johon oltiin pyrkimässä, nimittäin Viiristä ja sen laivarikoista ei tänä yönä puhuttu mitään, sillä kaiken aikaa oli Pokon mielessä ajatus, että Kallulla ja niillä Viirin kahdella vainajalla olisi jotakin välien selvittelyjä.

Ei kukaan ole mitään ääneen arvellut ja mitä omassa sydämessään luulee ja epäilee, se on parasta pitää salassa.

Molemmat juttelivat vilkkaasti, ettei tarvitsisi olla ääneti ja ajatella niitä Viirin vainajia. — Tulevat vielä vastaan hiihtäen kuin suksilla pitkin ummikkaiden mäkiä, tai liihoitellen kuin siivillä, kepeinä ja äänettöminä, tähän jahdin kannelle — ja sen ne tekevät, jos niitä mainitaan.

Pokko ennätti kyllä ajatella niitäkin — nimittäin Viirin vainajia, tai oikeastaan Eljaksen Matti-vainaata, joka niistä oli jotain tietävinään ja aina humalapäissään oli sanonut Pokolle: "Tahok'sä että Pelto-Kallusta ei tulisi perämiestä? Tahok'sä!? Hä! Minä annan sinulle asehen käteesi, jolla kun isket, niin Pelto-Kallu ei tule tänään eikä huomenna, eikä sinä ilmoisna ikänä istumaan ruununperämiehenä! Tahok'sä!? Ase — minulla on ase ja sinä saat sen minulta, saat jumalaut sinä aseen minulta, jolla kun kamahutat, niin polvillaan rukoilee Pelto-Kallu sinulta armoa! Viirissä makaa kaksi miestä ja ne tietävät jotakin ja mitä ne tietävät, sen tiedän minä, ja jos sä tahdot siitä aseen, niin sen minä totta jumal'aut sinulle annankin!", mutta niin oli jäänyt aina Matti-vainaalta kysymättä, mikä se ase oli.

Pelto-Kallu ennätti myös, muun puheen ohella, ajatella tällä tavalla: "Kuulehan Simin-Pokko! Sinä olet tietävinäsi jotain! Annahan kun sysään sinut mereen — 'Puomi hutaisi!' — sanon minä vallesmannille, kun se tulee kannelle ja kaipaa kolmatta miestä."

Aluksi hän seurasi auki jääneen luukun kautta — yö oli nimittäin lauhkea ja lämmin — miesten juttua, vähän aikaa ajatuksenkin juoksua, mutta sitten vain ääntä, keskustelun ääntä ja väliin, hyvin harvoin, tapahtuvaa rytinää ja pauketta, kun isonpurjeen puomi löi yli puoleen ja toiseen ja kolisteli jalusnuoran lokkia kanteen. Alus kiertyi silloin tavallista jyrkemmin ummikkaanharjan yli ja sen jälkeen sai heikkokin tuuli taas isonpurjeen puomineen rauhoittumaan ja entinen äänettömyys seurasi ja alkoi jälleen miesten pakina kuulua, mutta se häipyi yhä kauemma ja kauemma hänen korvistaan ja lakkasi lopulta kokonaan kuulumasta ja samalla vallesmannin omat ajatukset muuttuivat uniksi ja hän alkoi kuorsata.

— Siin' on huoleton poika, tämä vallesmanni! Kuorsaa vain!, sanoi
Kallu nauraen.

— Höö — mikäs hänen on kuorsatessa!, sanoi Pokko ja lisäsi erittäin painokkaasti: Mikäpäs hänen on kuorsatessa!

Kallun ja Pokon olisi pitänyt oikeastaan jakaa yön vahtivuorot keskenään, mutta ilman mitään ääneen lausuttua sopimusta he jäivät valveille molemmat. Perää piti Kallu ja käännöksien aikana autteli Pokko.

Tämä väli purjehdittiin tavallisesti hyvällä tuulella yhdessä tunnissa, mutta nyt heiltä meni luovimiseen kuusi tuntia. Vasta kello kaksitoista yöllä pudotettiin ankkuri Länsi-Viirin koillisrannikon edustalle, tuulensuojaan.

— Perillä ollaan, vastasi Kallu ja vallesmanni painui jälleen kajuuttaan, jatkamaan hyvää untaan.

Vain ummikas, joka mereltä vyöryi kohisten saaren kaikille puolille, möyrysi yksin yön pimeydessä.

Pukeutuessaan hän katseli ulos kajuutan ikkunoista sekä vasemmalle että oikealle.

Tätä sanoessa kaiverteli Kallussa hyvin kaukainen ajatus ja tunne, kuin jossakin takaraivossa, kurkussa tai yläosassa rintakehää, eikä sitä voinut muuttaa sanoiksi. Se vain itsekseen vaelteli siellä mielialojen takakammareissa tämäntapaisina mielikuvina:

Eivät saisi vallesmannit kulkea siellä nuuskimassa — sen ei pitäisi kuulua minkään vallesmannin tai tullisökärin piiriin.

Ihmiset ajavat toisiaan, kuin mitkäkin pedot — kuin kotkat ja haukat keväisin ja syksyin ajavat muuttolintuja.

Vallesmannit ja tullimiehet ovat kuin kotkia ja haukkoja, jotka vaanivat, missä voisi purra köyhempäänsä.

Tuon Pokon tekisi mieli purra myös, vaikkei ole mikään vallesmanni, eikä edes perämies.

Niiden kieltä ei ymmärtäisi. Onko niillä koti ja omaisia, sitä ei kukaan tietäisi.

Ne tulisivat tuntemattomina ja häviäisivät tietymättömiin ja minulla olisi vaatetta ja muonaa vuosiksi ja merestä saisin kalaa ja hyljettä lisäksi.

Vilu ja helle, kesä ja talvi, työ ja lepo, yö ja päivä eivät lakkaisi, ennenkuin itsekin häviäisin.

Monta kymmentä kertaa ennättäisi saari vaihtaa vihreää ja valkeaa turkkiaan, ennenkuin sinne joutuisin!

Kukaties miten kauan eläisin, kun ei olisi ketään karttamassa henkeäni ja nuuskimassa vikojani!

Nehän ne miehestä lopun tekevätkin, eikä mikään muu — tunnetut ihmiset, kateelliset naapurit, vallesmannit ja tullimiehet!

Yksinäinen mies ei kuolisi milloinkaan, koska kukaan ei häntä vainoaisi, eikä pyrkisi penkomaan hänen asioitaan.

Hän asuisi saunassaan ja keväisin ja kevätkesin hän peittoaisi ja parkitsisi kuutin ja hylkeennahkoja.

Laivat toisivat hänelle syysöisin pyssyjä, ruutia, luoteja, kirveitä, polttopuuta, vaatetta ja muonaa ja viiniäkin ja kultarahoja.

Ne minä hautaisin maahan saaren keskelle, niin paljo kuin niitä saisinkin, sekä vasken että hopean ja kullan.

Ääneen lausui Kallu — ja silloin istuivat nuo kolme miestä jo pöydän ympärillä syömässä:

— Etköhän pelkäisi, että rupeaisivat nuo kaksi merimiehen jäännöstä kummittelemaan — tai koko laivanväki? Siinähän ne maannevat kaikki, mikä lähempänä, mikä kauempana rannasta.

— Niin niin. — Ja monien muiden laivojen miehet — kaikki — ammoisista ajoista tähän tiensä päättäneet.

— Tutut ja omaisethan vain kummittelevat. Oman saaren hautuumaata ihminen pelkää vaan ei vierasta. Ja kummittelevat ne kyllä sellaiset rannatkin, joihin on omansaarelaisia joutunut laivarikkoon ja hukkunut. Nämä täällä on vieraita. Ja jos yksin asuisin jollakin tämänlaisella saarella, soutaisin aina kaikki luut ja ruumiit kauas merelle ja upottaisin sinne.

— Kyllä, kyllä sinulta taitaisi jäädä asuminen, ainakin tällä saarella, tekemättä. Tekemättä, sanon minä, se työ sinulta jäisi.

— Ei se ole niinkään helkkari. Muistahan niitä kahta vainajaa. Niitä vartenhan tänne taittiin oikeastaan tullakin, vaikkei minulle sitä ole vielä sanottu. Minä en muuta sano, kuin että sinä Kallu kyllä tiedät enemmän kuin minä ja vallesmanni yhteensä — ja se on hyvin vähän mitä me tiedämme — se on sama kuin ei mitään.

— Minä tiedän vain sen, sanoi Pokko, että tässä toissa syksynä kävi tähän kaukaa tuleva iso laiva sumuisena ja myrskyisenä yönä. Siihen laivaan kuuluvia ovat olleet ne miehet, jotka makaavat tuolla luoteisrannalla ja joiden päältä jäät ja meri on hiekan huuhtonut pois. Niin tietävät ne, jotka täällä ovat käyneet. Kukaan ei tiedä miten asia kävi. Kaksi miestä laivasta pääsi maihin. Sääliksi käy raukkoja!

— Sääliksi!, kivahti Kallu ja katsoi karsaasti Pokkoa oikealla silmällään, jonka luomi oli taas tupsahtanut alas.

— Mitäs näistä on lukua — vieraista ihmisistä: Ei niillä ole nimeä — ei puhetta — ei mitään.

— Kunhan oma poikasi tulee siihen ikään, että lähtee merille ja joutuu laivarikkoon johonkin mustien saarelle —

— No jaa. — Musta kansa on taas erikseen. Ne eivät saa tehdä pahaa oikeille ihmisille.

— Ei se niinkään erikseen ole! Ihmisiä nekin ovat! Samoja Aatamin lapsia. Yhtä kauan maan päällä olleita kuin mekin — eivätkä kumminkaan ole sen parempia kuin mekään: Kivellä kamahuttaa siellä musta mies poikaasi päähän kun tämä viimeisillä voimillaan uiden yrittää päästä ihmisten turviin.

— Sitä vain, että kelpaa se raha mustalle neekerillekin, jos sattuu sitä pojallasi olemaan! — Kamahuttaa kivellä uijaa päähän, vetää ruumiin maalle, tyhjentää taskut, ryöstää vaatteet ja kaivaa ruumiin hiekkaan, tai soutaa ulos merelle, miten vain. — Mitäs tästä on lukua: Tuntematon ja nimetön mies! Ei sen henki neekerinkään silmissä mitään maksa!

— Oleksä — saatana — sitä mieltä — huusi Kallu ja vasemmankin silmän luomi laskeutui hyvin alas — että minä, totta jumalaut! — olisin kamahuttanut kivellä päähän näitä kahta pähkinälaivan miestä!? Tappanut ne!? Peruuta sanas, tai saat tästä puukosta!

— Hoida sinä vain luontoasi, äläkä anna käsille valtaa. — Enhän minä ole mitään sanonut! Hyvä mies kuitenkin! Ihan kun mielipuoli rupeaa huutamaan — huutamaan ja uhkaamaan puukolla ihan syyttä ja ilman asiaa! Kuulihan sen tässä vallesmannikin, että minä puhuin sinun pojastasi! Ymmärräksä! Sinun pojastasi, että jos musta mies, neekeri nimittäin, kamahuttaisi sinun poikaasi päähän. Jokaisella matruusilla on isä, niinkuin sinunkin pojallasi. Enhän minä ole sanonut, että sinä tällä saarella olet ketään kamahuttanut päähän, ei enemmän kivellä kuin kirveelläkään. Herra Jumala siunatkoon, kun ihan peljästyin, kun rupeaa siinä huutamaan kuin hullupää ja huitomaan puukollaan ja ilman syytä. Enhän minä tiennyt että tämä niin arka paikka on sinulla, ja että sinä täällä olet miehiä päihin kivillä tai kirveillä kamahutellut!

— Tästä saat vastata käräjillä! Näytä toteen sanasi siellä! Sinä kurja ruunun hylky ja kelmi!, huusi Kallu ja rummutti molemmin nyrkein kajuutan pöytään. Molempien nyrkkien rystyset olivat hänellä valkeat ja oikeassa nyrkissä oli puukko, terä pystyssä ylöspäin — Kallu oli puukolla juuri leikannut läskiä suuhunsa.

— Mistäs sinä minut käräjille saisit?! Et mistään! Ei niin tuhmaa lautamiestä olekaan, he he he, että manaisi minut käräjille ilman syytä. Ilman syytä!! Johan nyt jotakin pitää kuulla! Ei sitä miestä niin vain ilman asiaa käräjiin viedä! Vai mitä meinaa vallesmanni! Toistahan se olisi, jos minä veisin sinut, Kallu, näistä uhkauksistasi… Mutta minä en olekaan mikään Pelto-Kallu, minä. Se älähtää, johon kalikka sattuu. Minä olen rauhan mies. En minä tahdo kenellekään pahaa. Minä annan toisen elää, jos toinen antaa minun. Ja mieluummin minä itse kuolen, kuin tapan toisen. Minä sanon, kuin ennen Hinun Aapramvainaa, että "parempi on ateria kaalia rakkaudessa ja sovussa, kuin paistettu härkä vihassa ja kateudessa." — Niin se on!

Kallu alkoi vähitellen tyyntyä, etenkin, kun pitkään aikaan ei kukaan puhunut mitään.

Hän katui, että oli itse alkanut puhua yksinäisestä saaresta ja olosta siellä.

Kallu epäili, että Pokko tietää enemmän kuin on luvallista ja siitä syystä hän vielä uhkaili:

— Nämä puheet tulevat sinulle vielä kalleiksi, kuulehan Simin Pokko!
Niin niin! Pidä vaari sanoistasi!

— Kyllä minäkin olen sitä mieltä, sanoi vallesmannikin, että turhaa sinä Kallu kiivailet tälle Pokolle. Eihän Pokko sinusta ole sanonut yhtä ainoaa pahaa sanaa! Sinähän itse itseäsi härnäät ja suututat omilla puheillasi, kuin paha akka, tai kohmeloinen mies.

— Mitäs sinä vallesmanni tiedät? Et mitään!, saneli Kallu ja täytti piippuaan.

— Koska nyt taidetaan jo olla joka mies syönyt ja valmis, niin lähdetään maihin katselemaan miltä siellä näyttää, sanoi vallesmanni käskevästi.

Pelto-Kallu ja Simin Pokko nousivat ylös kannelle, panivat jollan vesille ja jäivät äänettöminä odottamaan vallesmannia. Tämä viipyi vielä kajuutassa. Hänellä oli mukanaan tuo kirjelmä, jossa hänet tälle retkelle on määrätty. Hän haluaa vielä kerran tarkastaa, onko ruumiiden löytöpaikkaa kirjeessä tarkemmin määritelty. Ei ole. Siinä vain sanotaan: "Rantahiekalta." — Jahdista käsin oli vallesmanni jo aikaisemmin katsellut maalle ja havainnut itärannan olevan kivikkoa ja sai kuulla miehiltään, että hiekkarantaa on vain saaren luoteisrannalla ja vähän sielläkin. "Sieltäpähän löytyvät", ajatteli Markus, pisti paperin povitaskuunsa ja nousi kannelle.

— No sitten ei muuta kuin mennään maihin. Kallu ja Pokko olivat lapsesta asti käyneet täällä kalastamassa ja tunsivat kaikki maihinnousupaikat. Se olikin tarpeellista, sillä ummikas kävi ympäri saarta ja vaikea oli lähestyä sitä täältä suojanpuoleltakin.

Hän oli hiukan levoton ja hermostunut, mutta katsoi kuitenkin oikean paikan ja oikean hetken maihinnousuun.

Pokon olisi tehnyt mieli esittää toista maihinnousupaikkaa, mutta ei uskaltanut, sillä Kallu näytti niin levottomalta.

Eikä Kallunkaan valikoima paikka huono ollut. Siinä oli iso kivi, joka suojasi pientä raivattua valkamaa, jossa oli muutama telakin — kevätkalastajain jäljiltä — ja samalla kivi oli hyvä maamerkki, näkyi kauas. Se oli Kallun satama. Siinä valkamassa oli aina aikojen alusta Kallun koko suku käynyt kalassa ollessaan ja siitä aina soutanut maihin.

Kallu valikoi sopivan laineiden väliajan ja souti sitten kaikin voimin kunnes jolla jysähti teloille. Silloin hyppäsi ensin Simin Pokko, ja Kallu heti perästä, maalle ja vetivät jollan ylös teloille ennenkuin vallesmanni, niin merimiehenä kuin itseään pitikin, ennätti edes mitään huomatakaan.

Kallu oli päättänyt olla aivan vaiti. — "Se joka ei mitään puhu, ei puhu tuhmuuksiakaan", selitteli hän itselleen.

Miehet katselivat hetkisen jahtia, joka keinui ankkuripaikallaan ja läksivät sitten kävelemään saaren luoteiskärkeen, jossa on hiekkaranta. Siellä saari kapenee ja jatkuu ensin pohjoiseen ja sitten kaartaen luoteeseen, hiekkasärkkänä, joka loivasti painuu veden alle ja on vaarana purjehtijoille. Tähän särkkään on usea laiva tuhoutunut, viimeksi se kookospähkinöillä kuormattu, josta Pokko jo Kallulle puhui, ja josta olivat kotoisin ne kaksi vainajata, jotka olivat haudatut vähän ylemmäksi hiekkaan. Tarkastus koskee aivan varmasti niitä vainajia, siitä ovat sekä Kallu että Pokko varmoja.

Hänhän ei ole koskaan kieltänyt sitä, että hän tuli ensimmäisenä
Viiriin kookospähkinälaivan ajauduttua tuohon särkälle.

Hän ei ole koskaan sitä salannut, että hän oli löytänyt kaksi kuollutta rannalta ja haudannut ne hiekkaan ja asettanut laudoista tekemänsä ristin kummankin haudalle.

"Niinhän olisi tehnyt jokahinen!", sanoo hän aina puheen johtuessa tapaukseen ja kuulijat myöntävät sen niin olevan ja Kallun tehneen aivan oikein, jos ovat Kallun ystäviä, mutta jos ovat vihamiehiä, uusia tai vanhoja, tai vielä pahempi, jos ovat kadehtijoita, silloin ne alkavat, kuten nyt tuokin Simin Pokko, puhua kivellä tai kirveellä päähän kamahuttamisesta, rahan ja tavaran ryöstämisestä, ynnä muista kauheuksista.

Niin kauan kuin tämä sai Kallulta apua, pysyi hän ystävänä ja sanoi, kun Kallu selitteli Viirin tapausta: "Niin. Sinä teit oikein. Ihan kuin laupias samarialainen sinä teit. Niin olisi jokainen kunnon mies tehnyt!", mutta kun Kallu lakkasi antamasta rukiita ja rahaa velaksi (kun Hantsu jätti kaiken maksamatta) suuttui Hantsu ja alkoi viittailla kaikennäköisiin kamahuttamisiin — aivan samalla tavalla kuin Pokkokin — ja suoraan Kallulle itselleen.

Kerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni, mutta näki hän hommailla siellä sittenkin — järjestellä tyhjiä silakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä. Aavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella siitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä niitä kahta merimiestä. "Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut oikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman tulta!" —

Niin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään oli kellossa toinen ääni: "Kallu, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!", sanoo toinen — ihan kuin ennen hänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien väärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia vertauksia: "Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon, purjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut itse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle ja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai kirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala sellaiseen paikkaan joutumasta — vai mitä Kallu?" — Niin ne sitten puhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.

Rahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka multapenkit ja nurkkakivet! Saamari!

Hänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä useampia anojia.

Ja nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi perämiehen virkaa.

Kallua vaivasivat nuo Viirin kaksi vainajaa siinä määrin, että hän pelkäsi pimeässä.

Hän usein pelkäsi uneen vaipumista, sillä toisinaan tulivat Viirin miehet heti ilmi elävinä hänen silmäinsä eteen juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan — — —

Kuuluu lusaus ja toinen — samanlainen kuin lihakaupassa, kun lihanmyyjä lyö kirveellä palasen raavasta ja kirves sattuu luuhun…

Niihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee tupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä Viirin miehet häntä vainoavat.

Hän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä kammottavammaksi.

Sannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut vähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla kuin Siiriin Pokko ja ne muut.

— Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja nyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen manaa, eikä saa yön rauhaa!

Joskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin — nytkin kävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.

Hän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse sanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän itse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan sopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään kuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä ei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana kehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin mitä hyvänsä.

Kävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan, oikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.

Edellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän ahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista ja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli nytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja huuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.

Kesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja päivänpaiste ne valaissut.

Valkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten kiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja riensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta uutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja välkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo näyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja pikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti läpi Pelto-Kallunkin.

Kuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin läheltä!

Heidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt — samoin heidän ihonsa ja lihansa.

Kaikki kolme miestä seisovat siinä hiekkapengermällä ja katselevat valkeita, kauniita luita.

— Mutta nämähän ovat pelkkiä puhtaita luurankoja, kahden ihmisen kylläkin…

— Jaa — Tullimiesten silmissä ne ovat voineet näyttää ruumiilta, sanoi Pokko. — Niin, ja tottapuhuen, onhan tässä välillä ennättänyt kulua jo kokonainen pitkä kesä. Merivesi, laine, hiekka ja päivänpaiste voivat saada paljo aikaan pitkän kesän kuluessa.

— No miehet, mitäs me näille tehdään?, kysyi taas vallesmanni ja vastasi itse: Mitäs tässä muuta voidaan tehdä kuin kaivetaan kuoppa tuonne ylemmäksi, niin kauas, ettei meri niihin enää ulotu, ja haudataan luut ja pannaan ristit pystyyn haudoille, kummallekin omansa jälleen.

Hänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo koristeena kirjoituspöydällään.

Hän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot — lahjoittaa niistä toisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen itse.

Molemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia myöhemmin näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka päätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin kaksikymmen vuotias ja toinen ei päälle neljänkolmatta. Sen sijaan ei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla olivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman silmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti. Reiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan neliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä. Siinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa sitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille löytöään:

— Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on tullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille, läpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.

— Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla — Minä en ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan varmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.

— Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu rauhallisesti. — Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja, osia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja ja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat laineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai vaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä löysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta, sillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain hukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.

— Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne uuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. — Voihan olla, että ne ovat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.

Kallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä luista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän lisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi tarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi huomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken. Suoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi johtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja sitä varten hän sanoi näin:

— On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan minä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.

Puhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja ojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.

Toinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa oli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa: Vittorio Emanuele II Re d'Italia ja toisessa: Alfonso XII por la gracia de Dios — Rey … de España. — Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut pois kirjaimia.

Espanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan päähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä — silmän ja korvan väliin.

— Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha taas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat kahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.

Vuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli, kuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin rahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen pykälään rahan pinnassa — omituisessa paikassa tosin — kuninkaan ohimossa — ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin hänen oma syntymävuotensa — ja antoi näin johtaa itsensä pois pääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet yhteydessä vainajien kuoleman kanssa. — Hän ihmetteli, miksi hän silloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei ottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!

Tuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän tarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän sanoi Kallulle:

— Ota molemmat! Minä ne lahjoitan, jos et pahaa tykkää ja jos ne sinua huvittavat!

Molemmille vainajille on pystytetty lautaristi, jossa on kirjoitus, samanlainen molemmissa:

         PURJELAIVA "BATAVIAN"
                 MIES
    Menetti henkensä laivan tuhoutuessa
               v. 1884
        ja lepää tämän patsaan
                alla

Työn päätyttyä seisoivat miehet hetkisen ääneti ja läksivät sitten, vallesmanni edeltä ja Simin Pokko jälkimmäisenä, kävelemään poispäin, saaren itärannalle, jossa heidän jahtinsa oli ankkurissa.

Saaren korkein kohta oli pieni ylätasanko, jossa oli kuoppia siellä ja täällä ja jossa kasvoi tiheä ja korkea heinä ja joku vaivainen kataja. Paikoin oli se harmaantunutta, sammaloitunutta kivikkoa. Sieltä ylhäältä, tasangon reunoilta, vietti maa joka taholle alas rantaan pengermittäin, ikäänkuin jättiläisportain.

Kaikkialla penkereillä näki vain kiviä. Ne olivat niillä harmaiksi sammaltuneita, niinkuin ylätasangollakin, saaren päällä. Alhaalla rannassa ne olivat puhtaita ja värikkäitä: Kirkkaita kuin suuria helmiä: Valkeita, harmaita, punaisia ja vihertäviä. Kaikki ne olivat pyöreiksi sorvautuneita. Ne olivat eri suuria, päänkokoisista nyrkinkokoisiin ja pienempiinkin. Saaren rantoihin vyöryi aina laine tai ummikas. Siitä syystä ei rantakiviin voinut kasvaa sammalta, ei jäkälää, eikä limaa. Ne olivat aina aivan puhtaita. Päivä lämmitti niitä täällä suojan puolella, vaikka oli jo myöhä syksy. Niiden värit olivat kirkkaammat vedessä kuin maalla. Pohja näkyi kauas. Kivet välkkyivät päivän paisteessa veden alla, jossa ne painuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi ja näyttivät keinuvan ummikkaan mukana ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Siitä eteenpäin näkyi vain sininen, vihertävä, aaltoileva, uponneita laivoja ja miehiä pimentoonsa kätkevä syvyys.

Se soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin vaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, — koko saarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.

Tuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan lentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka siintää tuolla koillisessa.

Markuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein tulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä sietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin korpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen vapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan, muun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin Markus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei siitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija — ainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein — niillekin, jotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi — ja tahtoivat, nuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.

Tuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta tietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin raunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia vihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä ei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja lähtemätöntä vaikutusta.

LAIVARIKKO JA RUOSKA.

Markus oli ollut vallesmannina jo monta vuotta, ennenkuin hän oppi käyttämään ruoskaa virka-apulaisenaan.

Sattuma toi hänelle ruoskan käteen ja sattuma opetti hänet sitä viljelemään ja viljelemään ahkerasti ja ankarasti.

Hän koki jo alkuvuosinaan, että saarelaisvallesmannin vaikeimmat tehtävät ovat käräjämatkat mantereelle. Varsinkin syys- ja talvikäräjämatkat olivat vaikeita jo senkin vuoksi, että hän oli, niinkuin huhuiltiin ja naurettiin — sekä käräjäpaikalla että saarella — huono lakimies, tai paremminkin huono asianajaja, huono yleinen syyttäjä — vastapuolen asianajaja solmi hänet helposti sanoissa — mutta varsinkin sen vuoksi, että matka saaren ja mantereen välillä muodostui usein ei vain vaikeaksi ja rasittavaksi, vaan joskus vaaralliseksikin, sillä käräjät harvoin sattuivat suotuisten säiden ja tuulien ajaksi vaan päin vastoin syysmyrskyjen kohdalle tai vielä pahempien talvi-ilmojen ja jäiden kanssa kamppailuksi. Joskus sattui, että pitkien syysmyrskyjen aikana meni häneltä käräjämatkaan kuusikin viikkoa. Usein oli perämies siihen syypää — tai ainakin hän voi syyttää perämiestä, kun kotiinlähtö siirtyi päivästä päivään perämiehen verukkeiden vuoksi.

Ensin olivat syyt totiset — kovat etelämyrskyt ja mahdoton lähteä luovimalla kotiin. Mutta sitten oli jo välillä ollut hyviäkin tuulia. Markus oli huomannut, että kaupungissa oli yhteen aikaan paljon luotseja, vastatuulen vuoksi jääneet kaupunkiin nekin, mutta sitten eräänä aamuna kadonneet. "Mihin luotsit ovat hävinneet?", oli Markus kysynyt rantaan tullessaan Pelto-Kallulta. "Läksivät purjehtimaan veneillään kotiin", oli selittänyt Kallu, luotsien juomatoveri ja oli keskustelu jatkunut näin:

Markus: Jaaha. Vai ovat menneet kotiin. Tuuli taitaa olla siis kääntynyt. Eiköhän olisi aika meidänkin lähteä!

Kallu: Me ei lähdetä siksi, että me olemme molemmat vielä humalassa. Luotseilta loppuivat luotsausrahat ja kun niille ei kukaan anna täällä velkaa, oli niiden lähdettävä. Meillä on vielä rahaa ja kun raha loppuu niin lainataan. Selvähän asia on! Ja on siihen muitakin syitä, ettei me vielä lähdetä. Me ollaan näes viisaita ihmisiä, eikä tuhmia. Luotsit ovat tuhmia ja niiltä menee helposti virka jos eivät lähde hyvän sään aikana. Meiltä ei mene virka, eikä maine. Me ollaan itse herroja eikä meidän alapuolellamme tässä kaupungissa ole muita herroja. Toisissa kaupungeissa on! — Missä kaupungeissa?! — On muka toisissa kaupungeissa! No! Tässä kaupungissa ei ole. Jos on niin sano! Tiedätkös sinä vallesmanni, mitenkä virolaiset sanovat, kun ne makaavat satamassa ja kun tuuli kääntyy hyväksi? Niin. — Ne panevat tulen kamiinaan ja sanovat: "Itatuul, kaku laine! — Kuhu ma sellega purjetan! Kietame estiks!" — Minä panen myös tulen kamiinaan ja keitän ensin aamiaisen ja syön sen ja poen pois pohmeloni. Sitten vasta jaksaa mies katsella, mikä tuuli se oikeen on. — Kuulehan vallesmanni: Eihän me olla tuhmia miehiä! Me ollaan viisaita, vai mitä? Antaa tuulen vanheta! Sittenhän viisas näkee, mikä se on tavoiltaan. Tänään alkanut tuuli! — Liian nuori — liian nuori sanon minä! Se on hullu mies joka lähtee seilaamaan niin tuoreen tuulen varassa! Ei siihen ole luottamista! Tuulen pitää olla viikon vanha, vähintään, sanon minä, vähintään viikon vanha, ennenkuin siihen viisas mies luottaa ja uskoo sen huostaan aluksensa, tavaransa ja henkensä ja jos sellainen tuuli pettää, niin syy ei ole miehen joka katsoi, pitääkö tuuli kutinsa vai ei, eikä syy ole Jumalan, joka tuulen antoi, eikä siis kukaan silloin voi syyttää miestä Jumalan kiusaamisesta! Niitä luotseja sanon minä Jumalan kiusaajiksi, jotka tänä aamuna läksivät, katsomatta ensin, mikä tämä tuuli on miehiään. Onko se loppujen lopuksi etelätuuli vai pohjatuuli, länsituuli vai itätuuli. Niin!! Siinä se niksi onkin! Joka mies ei osaa katsoa etehensä! Kuules vallesmanni. — Annas rahaa vähän ens kuun palkkaa vastaan. Täytyy ostaa muijalle hiukan yhtä ja toista, ennenkuin lähdetään.

— No anna tupakkaa sitten. — Kiitos! Ja eik' sinulla ole antaa yhtä kohmeloryyppyä. Onhan sinulla puteli taskussasi?

— Sen saat, mutta sillä ehdolla, ettet juo itseäsi siaksi ja että lähtö tapahtuu tänään.

Molemmat nousivat jahdin kajuutasta laiturille ja alkoivat kävellä lähellä olevaa seurahuonetta kohti, vallesmanni edellä ja perämies jälessä. Seurahuoneen kellarikerroksessa oli "Härjänsilmä"-niminen merimieskapakka. Sinne painui perämies, ja vallesmanni nousi punamattoisia portaita yläkertaan, seurahuoneelle. Molemmat tilasivat itselleen juotavaa.

Päivät olivat pitkät, mutta sitä hauskempia illat, jolloin seurahuoneelle kokoontui Markuksen tuttavia: Virkamiehiä, kauppiaita ja merikapteeneja ynnä muita korkeampia isäntiä.

Toisinaan kyllä Markus rupesi soimaamaan itseään siitä, ettei osaa lähteä kotiinsa, jossa monet työt odottavat — jo moni posti on avaamatta, ties kuinka tärkeitä kirjeitä seisoo odottamassa vastaustaan, koti palvelijan huostassa — — —

— Ennätät sinä tuonne puoliautioon meren saareesi vähemmälläkin! Vai lienetkö rakastunut kauniiseen piikaasi!

Sen päälle juotiin maljat ja naurettiin ja Markus lauloi, tuli tunteelliseksi ja kutsui kaikki läsnäolijat koko kesäksi luokseen saareen. "Kyllä minä lähetän jahdin teitä hakemaan!" — Sitten hän yhtyi edelliseen puhujaan, mikäli tämä oli puhunut saaren autiudesta. —

— Te, rakkaat, veljet, ette osaa aavistaakaan, miten autio se on talvella. Ei niin ristin sielua, kenen kanssa seurustelisi!

— No — onhan siellä pappi — tullipäämies, loistonpäälliköt — kaunis piika — Do you want anything else?, hihkaisi joukosta eräs vanha merikapteeni.

— Menehän koettamaan! Sinä olet laivanpäämies ja sinun pitäisi tietää, mitenkä riitaiseksi tulee laivaväki, kun miehet saavat neljä viisi kuukautta katsella vain toisiaan ja kuunnella vain toistensa puhetta, vastasi Markus laivanpäämiehelle.

Sitten kääntyi Markus jälleen sen puoleen, joka oli äsken puhunut "puoliautiosta merensaaresta", ja alkoi kuvailla yksinäisiä joulujaan, pitkiä syys- ja talvi-iltojaan. Ei paikkaa mihin menisi — ei edes työtä ajan kuluna, sillä sitäkään vähää, mikä olisi tehtävä, ei voi, kun yksinäisyys ympäröi sinua illat ja aamut, syksystä kevääseen, yhdeksän kuukautta, lähes kolmesataa päivää!

— Markulin on oikeassa!, kaikui yli huoneen, jossa he juhlivat Markuksen lähtöä "talvikortteeriinsa" ja taas kohosivat maljat ja kaikki puhuivat yht'aikaa.

Lähimmille, jotka häntä kuuntelivat, alkoi Markus jo ainakin neljättä kertaa sinäkin iltana, kertoa kovasta elämästä, joka hänen on kestettävä — kunnon sikarien puutteesta kevättalvella, konjakin ja muiden juomien puutteesta jo joulusta alkaen, huonosta ruuasta, yksinpä tuoreen kalankin puutteesta — ja talvesta ylimalkain, autiosta, autiosta talvesta —

— Sinä olet ainoa mies tästä seurasta, ja mistä seurasta hyvänsä, joka kestät sellaisia talvia jääerämaiden ympäröimänä!!

— Jos lienenkin ainoa mies siihen, sitä en tiedä, mutta onko teissä miestä edes ymmärtämään, mitä on yksinäisyys! Tässä on tänä iltana jo viisikin kertaa huudettu minun "kauniista piiastani" ja vihjailtu rakkaussuhteisiin. Minä kysyn, kykeneekö — kykeneekö teistä yksikään edes ymmärtämään, mitä on rakastuminen suunnattoman jää-erämaan keskellä olevalla lumisella luodolla ankaran tähtikuvun alla ainoaan asuintoveriinsa, lietensä vartijaan, taloutensa hoitajaan, pöytänsä kattajaan, vuoteensa pöyhijään, ainoaan, jonka ihmisääntä pitkiin päiviin kuulee! Sanokaa: "Markulin on humalassa!" Sanokaa: "Markulin puhuu tuhmuuksia!" Hyvät isännät! Hevosen häntää te ymmärrätte mistään! No — malja pohjaan!

— Markulin ei tule humalaan, ennenkuin meistä joka mies on penkin alla! Eläköön Markulin! Meistä ei kukaan ymmärrä mitään! Me olemme simppuja ja sontiaisia Markulinin rinnalla! Markulinin malja!

Tavattiin vielä seuraavana iltana ja monena iltana, kunnes Markuksen niinkuin Kallunkin rahat olivat lopussa.

Silloin he tavallisesti läksivät, oli ilma mikä hyvänsä — ja useimmiten se oli vastamyrsky.

Pää pakottavana, ruumis väsyneenä, raihnaisena ja kylmän meriveden huuhtelemana, hampaiden lyödessä vilusta yhteen ja suolaisen veden vuotaessa silmien kulmakarvoista, nenänpäästä, viiksistä, poskista ja leuasta ja toisinaan, suuren aallon vyöryessä yli jahdin, suolaveden täyttäessä suunkin, jos sattui auki olemaan, purjehtivat miehet, saarelaisvallesmanni Markus Markulin ja hänen perämiehensä Pelto-Kallu, köyhtyneinä, kukkarot tyhjinä, pää apeana, sielu sairaana, mieli katuvaisena, ettei, ettei, ettei koskaan, ei koskaan enää tämänlaista reisua!

Ei kukaan tiennyt minkämoisin voimakeinoin oli Markus saanut säästymään rahaa kokonaisen konjakkiputelin ostoon, joka nyt oli mukana avaamattomana ja pysyi avaamattomana aina jouluun asti!

Talvikäräjämatkat olivat vielä vaikeammat. Oli kuljettava veneellä vuoroin sulaa ja vuoroin jäätä — sulat soutaen ja jäät vetäen venettä kuuden miehen voimalla, tai toisinaan kuudentoistakin, jonka muodosti tavallisesti koko käräjäväki: Yleinen syyttäjä — joka istui veneessä silloinkin kun sitä vedettiin jäällä — lautamies, syyttäjä, syytetty, syyttäjän todistajat, syytetyn todistajat ja perämies, jonka oli seurattava isäntänsä, vallesmannin palvelijana. Tavallisesti oli yövyttävä uloimman rannikkosaariston ja meren vaiheella olevaan luotoon, jossa oli kalastajain sauna — koko roikka samaan pieneen saunaan, jonka pian täytti mahorkan katku ja kuivamaan ripustetuista kalastajatossuista lähtevä hylkeenrasvan haju ja liiallinen kuumuus iltayöstä ja liiallinen kylmyys aamuyöstä.

Hän olisi antanut mitä hyvänsä, päästäkseen viettämästä talviöitä kalastajasaunassa!

Kerran hän teki anomuksen, että valtion kustannuksella rakennettaisiin luotoon suurempi maja, jossa olisi eri osasto mahorkan polttajille ja pieni, lämpöä pitävä, kamiinalla varustettu kamari hänelle itselleen. — "Eihän ollut sopivaa, että hän, yleinen syyttäjä, asuu samassa huoneessa rikoksellisten kanssa!" — mutta Maakunnan Hallituksessa naurettiin hänen anomukselleen ja jätettiin se huomioonottamatta ja vielä enemmän naurettiin asialle saaressa, kun asia siellä tuli tunnetuksi.

Ja hän vaivasi päätään pitkät illat, teki tunteja kestäviä kävelyretkiä Riville, Hirskalliolle tai Somerikonniityille, pohtien aivojensa koko voimalla kysymystä, miten pääsisi vapaaksi syys- ja talvikäräjämatkoista.

Kerran hän, eräänä talvi-iltana, otti asian puheeksi perämiehen kanssa, muutamaa päivää ennen uutta käräjämatkaa.

— No perämies! Kohtahan sinne käräjille taas olisi meidän lähdettävä — vai mitä!

— Niin niin. Ensi maanantaina. Sinusta taitaa olla ne matkat hauskojakin — hahaha! Panes tästä tupakaksi. Et ole kunnon sikaria tainnut polttaakaan sitten kun jouluna täällä!

— Kiitos vain sikarista! — Jaa että olisivatko ne häämatkat minusta kuinkakin hauskoja? No niinkuin sateessa ja myrskyssä räystään alla seisominen! Kaikkea sitä on Jumala viisaudessaan ihmiselle säätänytkin, kuin nuo käräjämatkatkin!

— Etkö sinä osaisi keksiä keinoa, mitenkä pääsisi niistä rauhaan — ainakin talvikäräjistä?

— Tee niinkuin Linkreen vainaja, joka täällä oli aikoja ennen sinua vallesmannina!

— No se — tuot noin — jos sattui olemaan joku luntreijari tai joku, joka oli varastanut laivarikosta ja jota odotti varma linnassa istuminen, niin — tuot noin — se Linkreen-vallesmannivainaja kutsui sen miehen etehensä tähän näin, tähän pöytänsä ääreen ja luki sille lakia, että: "Valitse nyt mitä teet ja paikalla! Mene linnaan tai nai minun piikani!" — Niin se sanoi. Se pelkäs nääthän, että piika tekee sille lapsen ja peljättävä olikin — montakin kertaa — ja piika saatava miehelle. Niin se vainaja löi kaksi kärpästä samalla iskulla: Ei tarvinnut ruveta maksamaan lapsen eläkettä, eikä mennä talvikäräjille ajamaan juttuja!

— Hyvä oli keino, mutta eikö asia olisi ollut selvä ilman muuta, kun ei olisi nostanut ketään vastaan syytettä?

— Ei se niin selvä ollut! Kuulehan vallesmanni — joko sinä et itse ymmärrä, tai pidät minua tuhmana: Täytyyhän syyllistä rangaista, muuten pahantekijät lisääntyvät, eikä kunnon ihmisillä ole enää tilaa maan päällä eikä merellä. Syyllinen täytyy rangaista ja Linkreen antoi kunkin itsensä valita. Sitä tietä on tässä saaressa monessa talossa emännät ja hyvät ovatkin ja ensimmäiset lapset tulivat niihin taloihin emännän mukana. Niitä Linkreenin poikiahan se pitäisi olla tämä Simin-Pokkokin — mitä kansa hokee. Ja näkeehän sen jo Pokosta päältäpäinkin, että herraskaistahan se on veren juoksu Pokossa. Enemmän se on olevinaan kuin me muut tuhmat talonpojat. Keppi kädessä kävellä teiskailee kujilla ja rannassa kuin herra ainakin, etenkin pyhinä. Linkreen itsehän sen oli ristinyt Pokoksi. Oli kerran ollut Hantsun Simin luona kahvilla — Pokko oli ollut silloin parin vuoden ikäinen — oli Linkreen taputtanut poikaa tukalle ja sanonut että: "Aika pokko sinusta tulikin!" — Keinonsa ne olivat Linkreen-vainajalla, etkä sinäkään niistä käräjämatkoista rauhaan pääse, ellet käytä keinoja.

— Jaa — minulta on kysytty ja minä olen vastannut ja saanut sikarin palkakseni jo etukäteen. Hyvät ne olivat ne Linkreenin keinot! Niin ne sen aikaiset ihmiset kertovat, että äkkiä oli elämä tällä saarella muuttunut siivoksi ja hiljaiseksi. "Ei esivalta miekkaa hukkaan kanna", sanotaan sanassakin! Käräjämatkat olivat loppuneet miltei kokonaan koko Linkreenin ajaksi. — Niin se teki ja jos et halua tehdä samalla tavalla, niin keksi itse paremmat keinot!

Keino tulikin ja vielä sattuman kautta, nimittäin ei miettimisen tuloksena, sillä Markuksen koko talvisesta pään vaivaamisesta ja neuvojen kyselyistä Pelto-Kallulta ei ollut mitään hyötyä.

Suolakuormassa Espanjasta tulevia purjelaivoja risteili jäiden seassa
Suomenlahdella odotellen pääsyä rannikkosatamiin.

Eräänä iltana, lieneekö ollut huhtikuun loppua vai toukokuun alkua, kolea oli vain vielä ilma merellä ja sitäkin koleammaksi teki sen sakea sumu, jota oli hienon länsituulen mukana tullut pitkin edellistä yötä ja pitkin päivää.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ohjasi eräs suolalaiva liian lähelle maata, Mustankallion kohdalla.

Maa nähtiin laivassa liian myöhään. Huonon vauhdin ja merivirran vuoksi ei ennätetty laivaa enää kääntää ja se kävi pohjaan kiinni kölistään ja jäi paikalleen. Laivan irtoköli, rai, pullahti pinnalle, kaariakin lienee katkeillut ja pohja repeillyt, koska laiva sai heti ankaran vuodon. Se täyttyi muutamissa minuuteissa vedellä — mikäli nimittäin suolan vuoksi sen sisään vettä sopi, eikä pumppuamisesta ollut mitään apua.

Tieto tapauksesta levisi kylään nopeasti ja vajaan tunnin kuluttua oli laivan ympärillä kuusi- tai seitsemänkymmentä haapiota, jaalaa ja jahtia ja suuri kansanpaljous naisia, lapsia, miehiä ja tullisökärit rantakalliolla katselemassa. Haapiot pysyttelivät aivan laivan kupeella ja lähistöllä soudellen ja huopaillen, milloin mitenkin asia vaati. Isommat alukset olivat käyneet ankkuriin laivan taakse, mikä minnekin. Kaikki odottelivat mitä tuleman pitää. Kaikilla oli alusta alkaen selvää, että tästä laivarikosta ei kukaan paljonkaan hyödy, koska sen kuorma oli sitä lajia tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, mutta jota vesi, suolainen merivesikin, syö sangen mielellään. Jokainen tiesi, että aina laivarikosta sentään jotain hyötyy, kun vain on kärsivällisyyttä odottaa. Tuulihan näytti kiihtyvän tunti tunnilta ja yö läheni. — "Kyllä se rupeaa vielä ennen puolta yötä sitä hajottamaan, saattepa nähdä", sanoi vanha kokenut Kiismatin-Matti, joka oli hyvä ilmojen ennustaja.

Se tiedettiin jo kummassakin leirissä, sekä siinä, joka istui haapioissa ja muissa aluksissa ja tupakoi, sekä siinä leirissä joka istui tai seisoi Mustallakalliolla.

Ja kun sieltä tulemaan rupeaa, tulee sieltä muutakin kuin tammea ja vaskea — tulee sieltä myös köyttä, purjetta, lokkeja ynnä muuta.

Sumu oli hälventynyt ja tuuli kiihtyi — oli jo pieni kevätmyrsky, hyrsky löi jo yli laivan ja repi sen varpetta.

Maalla olevassa leirissä puheltiin, pieniin ryhmiin kerääntyneinä, puoliääneen, kussakin ryhmässä omista asioistaan — eräässä naisryhmässä niinkin maallisesta asiasta, kuin Matiksen Julin Ievastiinan vasikan katoamisesta. Se oli laskettu jaloittelemaan eräänä kauniina aamuna ja hävinnyt niille teilleen ja nyt ei kukaan voinut varmuudella sanoa, oliko se pudonnut johonkin kallionrotkoon, vai olivatko sen syöneet koirat vai venäläiset sotilaat. Useimmat arvelivat että koirat, mutta kun Ievastiina itsekin oli saapuvilla, eikä tahdottu sitä itkettää näin juhlallisena iltana, selitettiin lopuksi yksimielisesti, että ehkä on elossa vielä koko vasikka — niinkuin myöhemmin, seuraavana päivänä, selvisikin.

Siellä johti puhetta saaren vanhin tullivartija Sika-Hemma — kirkonkirjoissa: Herman Martinpoika Sicander, muuttanut saareen sieltä ja sieltä, hyvämaineinen, rokotettu, asevelvollisuudesta merkitty: arpa numero kolme, kaartin alikersantti, ynnä muuta — joka alkoi puheensa aina sotilasmuistoistaan ja päätti viimeisiin sankaritekoihinsa tullin palveluksessa. Nyt oltiin jo parhaillaan viimemainitussa kohdassa.

Hänen silmäluomensa olivat hyvin alaspainuneet — hänen näytti olevan vaikea pitää silmiään auki.

Sanottiin hänellä kuitenkin olleen hyvät yösilmät, eli pimeänsilmät, sillä laivarikoista hänen onnistui aina takavarikoida yhtä ja toista tarpeellista suuren perheensä elatukseksi — palkkahan oli pieni.

Miehet hänen ympärillään nauroivat kovaäänisesti, kuorossa, aina silloin tällöin, väliin niinkin kovasti, että hetkeksi lakkasi kuulumasta meren pauhina ja tuulen humina onnettoman laivan köysistössä ja purjeissa. Tämänlaisena iltana tahdottiin olla tullisökärille niin mieliksi kuin suinkin — ainakin näin ensialuksi — vaikka hän olisi kertonut kuinka typerää hyvänsä, tai sanonut kuinka tylsän sukkeluuden hyvänsä, esimerkiksi: "Kaksi kertaa kaksi ei ole neljä — jaa jaa!" — jota sukkeluutta hän usein käyttikin ja nauroi itse makeasti päälle.

Nämä laivarikkopäivät, illat ja yöt olivat hänen elämänsä loistokohtia, nimittäin se aika, jolloinka näinikään odoteltiin laivan hajoamista ja oli aikaa huvittaa toisia hauskoilla kaskuilla. Kun sitten työ alkoi, ei kukaan häntä kuunnellut. Hän sai silloin vain yrmeitä silmäyksiä ja mörähdyksiä, jotka merkitsivät jotain tämän tapaista: "Oleksä hiljaa, hölmö"! —

Hemma takoi silloin kun rauta oli kuuma. Hän pakinoi mielellään hauskoja, kun oli vielä kuulijakunta hyvällä tuulella, tai ainakin oli olevinaan — Hemman mieliksi.

Hemman kertomuksissa oli aina pääpaino sanalla "minä". Minä oli hänen kertomustensa sankari. Minä teki aina jotain ihailtavaa joko ennen muinoin kaartissa tai sittemmin tullilaivassa tai nykyisessä virassaan, tullitarkastuksissa ja laivarikoissa, tai ellei Minä mitään suorastaan tehdyt, niin ainakin joku korkea-arvoinen henkilö hänet huomasi ja antoi kunnian sille jolle se kunnia kuuluu.

— Tänään, nääthän, kun tämä suolalaiva kävi tähän kiinni, soudatti vallesmanni itsensä perämiehellään laivankupeelle. Itse vallesmanni, tämä Markulin, istui paraativormussaan jollan perällä ja perämies souti. No — soutavat siihen laivan kupeelle, niin kysyy laivan päämies vihaisena: "Mikäs mies sinä olet?!", niin vastaa Markulin nöyrästi: "Minä olen tämän saaren vallesmanni", johon kapteeni vastaa: "Ei minun laivassani ole kapinaa, enkä minä ole pyytänyt poliisin apua! Menkää helvettiin!" — Samaan aikaan seilaa laivan toiselle puolelle luotsijahti ja itse luotsivanhin on kannella myöskin paraatipuvussa. Tämä suolalaivan päämies kävelee kajuutan katolla kädet housuntaskuissa ja kun näkee luotsijahdin ja luotsivanhimman, niin viittaa hän peukalollaan laivansa keulamaston kärkeen ja huutaa: "Eksä näe hölmö, että minulla ei ole luotsilippua keulamastossa!? Mene tiehesi! En minä tarvitse luotsia!" Kääntyy sitten taas maihin päin se kapteeni ja näkee minun tullilakkini ja huutaa heti: "Väistäkää kalastajat ja poliisit, että tulli pääsee laivaan! Minä olen vieraan valtakunnan satamassa ja tarvitsen tullin, mutta en poliisia, enkä luotsia! Enhän minä pääse miehineni maihin, ellei tulli pääse tarkastamaan laivaa! Merilain kaikkien pykälien nimessä: Väistäkää, että tulli pääsee laivaan — muutenhan minä jään väkineni hajoavaan laivaan ja uppoan!" — Heh heh heh! Osasi se kapteeni sanoa sanansa ja nolona siinä sai vallesmanni minun ohitseni huovata kauemmaksi laivasta ja luotsivanhin seilata jälleen satamaan.

Miten lienee ollut Hemman puheiden muiden osien totuuden kanssa, mutta ainakin siinä kohdassa hän erehtyi, mikä koski nykyistä laivarikkoista ja vallesmannia, sillä Markus istui parhaillaan laivan kajuutassa juomassa laivan päämiehen kanssa rommia.

Hän on istunut siellä jo koko iltapäivän, syönyt laivassa päivällisenkin.

Hänestä on tullut laivan päämiehen kanssa hyvä tuttava, jopa velikin, ja jotenkin niihin aikoihin illasta, jolloinka maalla Hemma kertoilee satujaan, nousee laivan päämies, noin kuusikymmenvuotias merenkulkija, ylös tuoliltaan ja ottaa kajuutan seinältä tervasäikeistä taidokkaasti punotun vanhanaikaisen laivaruoskan. Se on kuusisiimainen ja joka siiman päässä on solmu. Se on erään hänen perämiehensä työtä kerran, pari vuosikymmentä sitten, pasaadissa, ja on sitä laivassa käytetty usein ja hyvällä menestyksellä.

Juhlallisena asettuu päämies jälleen paikalleen pöydän päähän, ja asettaa ruoskan pöydälle, kohottaa ryyppylasinsa ja sanoo aluksi:

— Terveeks terveeksi, sanoo siihen vallesmanni, Markus nimittäin, jonka jälkeen kilistetään, ryypätään ja sitten pitää päämies näin kuuluvan puheen, ruoska jälleen oikeassa kourassaan:

— Minä jätän veljelle tämän valtikkani muistoksi tästä illasta — jos passaa. Tuo parvi kuhisee ja kolisee tuolla ulkona laivan ympärillä niin epäilyttävällä tavalla. Se on huonosti kasvatettua joukkoa! Veli ottaa tämän ruoskan ja viljelee sitä ahkerasti piirissään ja minä toivon, että jos Jumala suo minun joutua jälleen tämän maan rantojen kanssa tekemisiin, tuo väki tuolla ulkona osaisi käyttäytyä vähemmän epämiellyttävällä tavalla. Ruoskan malja! Eläköön!

Ilta kävi pitkäksi odottajille rannassa, niinkuin haapioissa ja muissakin aluksissa ja kun ilma oli kylmä, sytyttivät rannalla olijat nuotioita, lämmittelivät ja keittivät teetä ja pikkupojat paistoivat nuotioissa perunoita ja silakoita.

Haapiot sousivat myös maihin ja laittoivat itselleen nuotioita iltateetä varten.

Jaalojen ja jahtien kajuutoissa tehtiin samoin. Sankka savu nousi jokaisen jaalan ja jahdin kajuutan torosta. Tulia näkyi siellä ja täällä. Ainoa pimeänä olija oli laiva. Sen väki oli soutanut omilla veneillään pimeän tultua pois laivasta kylään, jossa päämies ja molemmat perämiehet majoitettiin vallesmannille ja muu miehistö muihin taloihin. Tulli sai ottaa laivan vartioinnin huostaansa. Hemma joutui vahtiin.

Hän siis todellakin pääsi laivaan, johon hän oli pyrkinyt jo heti laivan kiinni käytyä, mutta oli silloin laivan perämies osoittanut laivansa perämaston kärkeä, jossa ei ollut lippua, ja sanonut: "Emme ole pyytäneet tullia! Menkää tiehenne!" — Mutta illan hämärtyessä oli todellakin laivan perämaston kärkeen kohonnut lippu ja Hemma sousi harmaalla haapiollaan mahtavan laivan kupeelle ja nousi kannelle. Samaan aikaan poistui laivasta miehistö päämiehineen ja vallesmanni.

Ylpeänä käveli Hemma kädet housuntaskuissa laivan kajuutan katolla ja komenteli haapioille: "Pysykääpäs loitommalla! Ettekös te ole laivaa ennen nähneet!"

Iltayöstä, vastoin kaikkein parhaimpiakin ennustuksia, tuuli heikkeni, miltei tyyntyi ja haapio toisensa jälkeen ja jahti toisensa jälkeen, souti tai purjehti satamaan, nuotiot sammuivat rannalta ja väki sieltäkin käveli läpi metsän, pitkin pimeää vuoripolkua, lyhdyt ja kirveet käsissä, nuorasepeet ja keksit olkapäillä, kylään.

Laivan etuja hän valvoi siten, että silloin tällöin katsahti, ettei kukaan syrjäinen päässyt laivaa lähestymään, vielä vähemmän kannelle nousemaan, ja omia etujaan siten, että tarkasteli laivan muonavarastoja, jotka olivatkin sangen hyvät.

Kerrotaan — kukaan ei sitä kylläkään ottanut valalleen — että Hemman suuri perhe söi pitkin seuraavaa talvea useamman kerran viikossa rusina- ja luumusoppaa, kuin köyhän tullimiehen perheessä sopii, ja leivottiin liian usein vehnästä!

Toisen kertomuksen mukaan olisi Hemman pitänyt laivassa joutua, ei ruokavarastojen kimppuun — ennen merellä, varsinkin kokkeina olleet, pätevillä syillä väittivät sen tuiki mahdottomaksikin — vaan kaapille, joka sisälsi viskipulloja, joista Hemma muka olisi ottanut virkistysryyppyjä yön pitkinä tunteina siinä määrässä, että olisi jo noin kello yhdentoista tienoissa iltayöstä horjahtanut kajuutan topatulle sohvalle syvään uneen, josta pelastui kuin ihmeen kautta vain siitä syystä, että yö pysyi tyynenä, eikä laiva hajonnutkaan ennenkuin vasta seuraavana iltapäivänä, jolloinka ilma muuttui pillamukseksi, meri palttinaksi ja laiva Mustaakalliota vasten leivin- ja kahvipuiksi ja sen vasket luisuivat pitkin sileää, kaltevaa pohjakalliota kauas ja syvälle Ahtolan vanhan vaarin saaliiksi.

Jo yöllä, Hemman nukkuessa, niin kerrottiin, oli aina valpas Pelto-Kallu soutanut vaimoineen isolla haapiolla laivan kupeelle, hiipinyt yön hiljaisuudessa kannelle, nähnyt kajuutan ikkunoista ja kailetista tuikkivan tulen, kurkistellut muijineen kajuutan ikkunasta sisään, nähnyt Hemman makaavan sohvalla sikahumalassa, havainnut viskipullon ja tyhjän lasin pöydällä ja arvannut lopun, hiipinyt kajuuttaan, sammuttanut tulet, salvannut kajuutan oven ulkoapäin visusti kiinni ja alkanut pelastaa haapioonsa laivan irtaimistoa: lokkeja, nuoria ja purjeita.

Oli soutanut haapion kuorman toisensa perään kotiinsa ja kätkenyt tavaran aittoihinsa ja näin tehnyt yön kuluessa useamman kuin yhden hyödyllisen retken laivalle ja ennen aamuhämärää, viimeistä kertaa lähtiessään, avannut kajuutan oven auki, jotta Hemma herättyään pääsisi jatkamaan sangen tärkeää velvollisuuttaan, täyttämään korkealle valtion viranomaiselle ja entiselle kaartin aliupseerille ja entiselle merimieshylylle kuuluvaa kunniakasta tehtävää, valvoa, etteivät varkaat pääse laivaan kaivamaan ja varastamaan. Aamuhämärissä olikin Hemma vääntäytynyt ylös kajuutasta, paljain päin, sillä hän oli unohtanut virkalakkinsa kajuutan pöydän alle, jossa hän viimeksi itsekin oli loikoillut, ja havainnut laivan ympärillä sankan parven haapioita, neljä viisi miestä kussakin, Pelto-Kallukin joukossa, ja nähnyt laivan mastot ja huomannut, että ne yön kuluessa olivat muuttuneet sangen alastomiksi, joku ylin raakapurje siellä vielä huojui jiikattuna ja köysineen. Silloin oli Hemma parkaissut pahalla äänellä:

— Kukas saatana teistä on käynyt täällä laivassa varkaissa!, johon Kallu oli vastannut piippunysäänsä imien ja oikean silmäluomensa antaen valua tavallista alemmaksi:

— Tule tänne paljaspää, että nähdään, mikä mies sinä oikeen olet ja mitä sinä tahdot!, jolloinka Hemma oli havannut, että virkamahti makaa maan raossa, kajuutan permannolla, ja kiireesti hän oli käynyt hakemassa lakkinsa, asettanut sen nokan miltei nenälleen, että alhaalla haapiossaolijat paremmin näkisivät hänen virkamerkkinsä ja huutanut nojaten molemmin käsin kaiteeseen:

— Te korpit ja kaarneet! Kuka teistä on varastanut purjeet?! Minä tahdon tarkastaa teidän haapionne, jokahisen, niin monta kuin teitä on! Soutakaa ohi tästä! Ihan laivan vieritse! Vuorotellen, yksitellen!

Päivän kultapyörä oli jo maan itäpuolella kohonnut, kevätkylmästä merestä ja sen sinisessä varjossa maan länsipuolella tapahtui laivarikkoisen peräntaitse komea aamuparaati: Yksitellen siitä lipui hitaasti ja tahdissa soutaen saaren koko kalastajahaapiolaivasto ja ylhäisenä, kuin ennen kaartin kenraali, kuin amiraali Nelson, otti Hemma karvain mielin vastaan tämän paraatin ja havaitsi, ettei ainoassakaan haapiossa ollut mitään, joka ennen olisi kuulunut tähän laivarikkoiseen. Hemma loi terävät kotkansilmänsä jokaisen haapion pohjalle erikseen. Korkealta paikaltaan hän hyvin näki jokaisen haapion ja havaitsi, ettei niissä ainoassakaan ollut mitään, joka olisi peittänyt niiden kaaret. Ihan selvästi hän eroitti jokaisen ohi lipuvan ja aallokossa keinuvan haapion kaaret. Pelkkiä kaaria hän vain näki, eikä hän jaksanut muuta tarkatakaan. Hän kykeni kuitenkin niin paljon ajattelemaan, tai ainakin tajuamaan, että jos haapion kaaret näkyvät, ei haapiossa ole mitään varastettua tavaraa, purjeita, köysiä, lokkeja, tai mitä hyvänsä, mikä yön kuluessa on laivasta kadonnut. — "Kaaria vain! Hyvä on!! Kaaria vain!" — Ne kyllä vääristelivät ja kiemurtelivat hänen silmissään kuin käärmeet, kuin aaltojen harjat, peijakas, kuinka nuo kaaret elämöivät ja tanssivat hänen silmissään! Lyökööt nyt joutavat mitä häränpyllyä hyvänsä, kunhan näkyvät, kunhan niitä ei mikään peitä! Hyvä on! Hemma viittasi hyväksyvästi kädellään viimeisen haapion jälkeen ja huusi: "Hyvä on! Tarkastus on päättynyt! Menkää kotiinne!" Yhdestä ja toisesta haapiosta huutelivat kuitenkin peränpitäjät Hemmalle: "Hyvää huomenta tullisökäri! Miten yö on kulunut? Hyvin luultavasti, koska laivan rikiin on tullut noin puhdasta jälkeä! Niin — kova tuuli! Myrsky repinyt ja vienyt sen tiensä purjeet, niinkuin köydet ja lokitkin! Hahahaha!" ja koko haapiolaivasto yhtyi nauruun: "Ha ha ha ha!", ja rannikon vuoret, vai vuorten peikotko, matkivat naurua: "Ha ha ha ha!", ja se oli Hemmasta ilkeää kuunnella, peräti ilkeää.

Mutta vielä ilkeämpää tapahtui vähäistä myöhemmin, nelisen viikkoa tästä paraatista lukien.

Silloin alkoi ruoska vallesmannin työkammiossa vaikutuksensa saaren kansan keskuudessa ja jatkui sen vaikutus koko Markus Markulinin valta-ajan, hänen kuolemaansa asti.

Perämies, tuo kelmi, tuo ilkeämielinen Pelto-Kallu, joilla nimityksillä häntä Hemma oli kutsunut jo ennen näitä tapauksia, oli tiennyt heti ensi päivästä alkaen tuon ruoskan olemassaolosta ja että siinä on nyt se "keino", jota tullaan käyttämään Linkreenin keinon asemesta, ja pelkässä ilkeämielisyydessään, vakain tuumin ja virkamiestä harhaanjohtaakseen, koetti hän saada Hemmaa epäilyksenalaiseksi ja ensimmäiseksi ruoskituksi. Hän jos kukaan päivästä päivään, rantakäräjillä ja muualla, puhui aina samasta asiasta, siitä nimittäin, että Hemma emäntineen muka harmaalla tullihaapiolla oli soudellut pitkin yötä laivasta kotiinsa ruokatavaraa. — Niihin aikoihin kävi Hemman emännällä paljon muita kylän emäntiä vieraisilla, niillä tunneilla päivästä, jolloinka päivällistä keitetään — etenkin sunnuntaisin — katastamassa, onko siinä mitään perää, mitä kylä hokee, että Hemmalassa muka keitetään yhtenään ja yhtenään rusina- ja luumusoppia, syödään laivakeksiä ja makaroonilaatikoita ja leivotaan vehnäsiä enemmän kuin talonpoikaisten ihmisten on tapana ja enemmän kuin kenenkään tavallisen tullisökärin tuloilla kannattaa ja havaittiin, että niin se on, että siellä eletään kuin pappilassa piispankestien aikana. Että ilkeävätkin! Salaisivat edes saaliinsa!

Pelto-Kallu kulki talosta taloon kyselemässä, että "Onkohan siinä mitään perää?… — Vielä mitä, valehtelevat joutavat!" — "On, itse olen nähnyt!", vakuutettiin kaikkialla. "Mistä lienevät muista laivarikoista saaneet?", epäili Kallu taas tahallaan. "Muista tai tästä! Muuttaakos se asiaa!"

"Selvä on, selvä on!", tuumi Pelto-Kallu ja hiipi eräänä kesäiltana, yllämainittuna aikana, vallesmannin luo.

Kun Pelto-Kallu alkoi sitten tositoessa hakea kylästä todistajia, levisi huhu tästä Sika-Hemman ja hänen emäntänsä korviin, jotka alkoivat tutkia, mikä into Pelto-Kallulla on niin paljon nähdä vaivaa sen suolalaivavainaan vuoksi. Heille selvisi pian asia ja Hemma oli joskus eläissään oppinut sen elämänviisauden, että "Epäile enin sitä, joka enin intoilee toisten syyttelyssä" ja rupesi Hemma ahkerasti liikuskelemaan Kallun aittojen tienoilla ja kun Kallu, pahaa aavistamatta, tuli ranta-aitastaan tai saraimestaan ulos ja avasi sitä varten oven auki, sattui Hemma kuin muulla asialla juuri silloin sivuuttamaan aitan tai saraimen miltei kynnyksen editse ja loi sangen pikaisen mutta tarkan silmäyksen aittaan tai saraimeen aivan nurkkia myöten, ja onnistui huomata usean kerran ja varmasti, että Kallun aitoissa ja saraimissa on liikoja purjeita, lokkeja ja nuoria.

Hemmalaiset ryhmittyivät eri kohtaan rantakäräjilläkin ja kallulaiset taas eri kohtaan.

Kallu epäonnistui alun pitäen todistajien hankinnassa. Kaikki ne, jotka aikaisemmin olivat varmana asiana kertoneet kylällä, että Hemmalassa muka syödään ja juodaan suolalaivasta saatua tavaraa, viittasivat nyt kädellään halveksivasti Kallulle ja sanoivat: "Oleksä ihan hullu! Kuka nyt sitä menee valalleen ottamaan, mistä Hemma on rusinansa ja muut tavaransa saanut! Enhän minä tuhma ole! Älä luulekaan!" Toiset olivat sävyisämpiä ja sanoivat: "Jaa! Se on sillä tavalla, että siihen asiaan en minä osaa sanoa sitä enkä tätä ja jos minut valalle viedään niin minä sanon totuuden, etten ole nähnyt mitään enkä tiedä asiaan mitään. Minulla on sellainen tapa, etten pistä päätäni reikään, johon se uhkaa jäädä kiinni! Mene pyytämään vain muita!"

Hemma myöskin tahtoi hankkia todistajia ja sitä varten joskus koetti sivuuttaa vierasmiesten kanssa ohi Kallun avonaisten ranta-aittojen ovien, mutta vieraat miehet väittivät, etteivät nähneet kerrassa mitään — eivät suorastaan ennättäneet nähdä muuta kuin puoli hämärän aitan tai saraimen.

Kallu huomasi Hemman kavalat aikeet ja päätti muuttaa seuraavana yönä salatavarat parempaan talteen, mutta Hemma luki Kallun silmästä kysymyksen: "Mitäs sä mies oikeen täällä minun aittojeni ympärillä hääräät?", josta Hemma havaitsi, että aurinko ei saa laskea enää tämän asian yli ja meni vallesmannin puheille.

— Kiitos, onhan tässä tänään saanut istuakin. Minähän se tulin vain vallesmannille ilmoittamaan, että — kun ne kylässä hokevat…

— Niin niin. Kylässä hokevat nykyään yhtä ja toista. Perämies kävi äskettäin myös täällä… Onko teillä todistajia?

— Asia on sillä tavalla, että — että, että — minun kai olisi tämä asia pitänytkin ensin ilmoittaa tullivanhimmalle, vaan kun tämä perämies, jota asia oikeastaan koskee, on vallesmannin alainen, niin ajattelin, että on parasta ilmoittaa asia vallesmannille.

Hemma seisoi vallesmannin edessä hiukan kumarassa ja hymyilevänä ja luoden silmänsä milloin vallesmannin olkapäähän, milloin korvaan, milloin leukaan, milloin mihinkin, mutta ei koskaan silmiin. Se oli Hemman tapa. Hän jatkoi puhettaan, hiljentäen ääntään ja pitäen pitkiä äänettömiä välejä.

— En minä sitä epäile, että perämies olisi mitään varastanut siitä suolalaivasta, mikä hajosi keväällä Mustaankallioon. — Kylä vain hokee — olisi saatava selvyys. — Eihän se passaa, että valtion virassa olevaa miestä syytetään — tai epäillään — varkaudesta — vieläpä laivarikkovarkaudesta — joka on pahempaa kuin tavallinen varkaus — johan sitä voi sanoa merirosvoukseksi.

— Onko teillä vierasmiehiä, kysyn minä vielä kerran! Mitä kylä huhuaa, sille en anna mitään arvoa. Näyttäkää toteen!

— Ei tätä voi näyttää toteen vierasmiehillä — tämä on sellainen asia. Minä sattumoiltaan, vastoin tahtoani, jouduin vilkaisemaan Pelto-Kallun ranta-aitan ovesta sisään tässä yhtenä päivänä ja enhän minä voinut estää itseäni näkemästä, että aitassa oli sen suolalaivan purjeita, lokkeja ja köysiä. Minkäs minä sille voin! Kun äkkiä avaantuu ovi auki kenenkä edessä hyvänsä niin eihän kukaan silloin käännä silmiään muualle vaikka tahtoisi ja vaikka joutuisi näkemästään käräjiin todistamaan. — Niin se minulle kävi ja vallesmannin pitäisi nyt heti lähteä tarkastamaan mitä sillä perämiehellä aitoissaan on.

— Jaaha. Käykäähän istumaan. Minulla on myös vähän sanottavaa ja se käy paremmin laatuun kun molemmat istutaan.

— Tiedättekö te — oletteko te itsekään selvillä, millä asioilla te oikeen nyt kuljette?

— Virkamatka! Hahahaha! Virkamatka! En totisesti osannut odottaa teiltä sellaista vastausta! — Ilmiantajana te kuljette! Pahanilkisenä nuuskijana!

— Voi olla, voi olla. Enhän minä tiedä. Mutta ajatellaanpas, että se ei olisikaan totta. — Minä kysyn teiltä nyt paria kolmea asiaa ja toivoisin, että saisin selvät vastaukset. — Ensiksi: Tiedättekö te, mitä se merkitsee, että kannellaan valtion virkamiestä vastaan, nimittäin tätä minun perämiestäni vastaan, ja kantelija itse myös on valtion palveluksessa? Onko teillä tietoa, oletteko edes ajatellut, mikä tästä olisi seurauksena? — Jaaha, no, ette ole ajatellut ettekä pysty ajattelemaan nytkään. Minä sanon siis teille, että se merkitsee linnaa teille itsellenne ja leivättömyyttä teidän perheellenne! Sitä se merkitsee! Ja toiseksi: Teistä itsestänne kuuluu myös rumia juttuja. Oletteko kuullut, mitä kylällä teistä itsestänne jutellaan?

— Haastetaanhan sitä kylällä paljonkin. Kyllä se on totinen tosi, etten minä siitä suolalaivasta vehnäjauhosäkkiä tuonut, enkä rusinalaatikkoa, enkä mitään muutakaan. Se on valetta ja vihapuhetta!

— No — annetaan nyt rusinain, vehnäjauhojen — keksien ynnä muiden olla sinänsä, mutta lisäksi väitetään, että te olisitte maannut humalassa koko yön siellä laivassa. Miten on sen asian laita?

— En, herra vallesmanni — siitä minä menen vaikka valalle! Kaula poikki, jos niin on asia!! Mistä minä olisin humalaan joutunut!?

— Siitähän tässä kysymys olisikin! Minulla on monta todistajaa, että te aamulla vielä olitte humalassa. Aijon nostaa teitä vastaan syytteen väkijuomaan varkaudesta ja niiden nauttimisesta ja humaltumisesta virantoimituksen aikana laivarikkoisessa aluksessa raskauttavain asianhaarain vallitessa.

Markus veteli sankkoja savuja sikaristaan ja puhalteli niitä Hemmaa kohti, joka vaikeni, nojasi kyynäspäitään polviinsa ja pyöritteli sinertävää virkalakkia hyppysissään, niisti välillä nenäänsä ja näytti surkealta, vaikka koettikin yhä vielä hymyillä. Viimein sanoi Hemma, katsomatta vallesmanniin:

— Kuulehan! Jos sinä tässä kahden kesken avoimesti ja rehellisesti tunnustat ryypänneesi silloin siellä laivassa, maanneesi lopun yön humalaisena kajuutassa, jolla aikaa varkaat pääsivät riisumaan laivaa purjeista ja köysistä ynnä muusta, niin minä en nosta sinua vastaan kannetta, kun olet noin vanha mies, vaan annan tämän kerran anteeksi. Sinä olet vanha mies, enkä minä haluaisi raahata sinua linnaan…

— Ei — tuot noin — vallesmannin pidä luulla, että minä siellä laivassa mitään — tuot noin — varastin…

— No se oli sillä tavalla, jos nyt asia sanotaan halki ja ihan niinkuin se oli…

— että kun minä menin alas kajuuttaan — kun oli niin kylmä yö ja kun huomasin, ettei kajuutan ovi ollut lukossa — että kajuutan pöydällä oli viskipullo ja ryyppylasi —

— Ei totta jumalaut siihen pöydälle mitään jäänyt, kun minä sieltä läksin!

— No kaapissa sitten — enhän minä sitä niin muista. Ja kun kaapin ovikaan ei ollut lukossa — ihan auki taisi olla — niin minä ajattelin — tuot noin — että se oli jätetty, se pullo ja lasi, minua varten siihen. Useinhan sattuu, että laivan päämies tarjoaa vahdissa olevalle tullimiehelle ryypyn vilussa.

— Niin niin. Se on eri asia, jos tarjotaan, mutta kuka teille siellä tarjosi!?

— No — minä ajattelin, niinkuin jo sanoin, että se on jätetty minua varten, että voin ottaa ryypyn lämpimikseni. Mistäs tämä tuhma talonpoika sitä niin vissiin ymmärtää…

— Varastitte! Jumaliste! Minä suutun ja ammun teidät siihen seinää vasten, ellette tunnusta!

Hemma ravisteli päätään ja puhui kovalla äänellä ja punaisena. Vallesmanni sieppasi ruoskan seinältä, hirvensarvinaulakolta, jossa kaikki metsästystarpeet riippuivat.

— Tunnustan tunnustan. Eihän tässä nyt tarvitse ruoskaa ruveta heiluttamaan! — Ihminen tässä olen minäkin!

— Ihminen! Elukka sinä olet! Joit siaksi itsesi laivalla! Humalassa olit! Sikahumalassa olit!

— No, — no — älä helvetissä lyömään rupia! Taisinhan minä olla humalassa.

— No — ja makasit koko yön kajuutassa ja annoit ryöstää laivan!
Niin! Mitäs se maksaa! Se olet sinä, joka maksat kaiken sen, mitä sinä
yönä laivasta varastettiin! No! Mitäs sinulla on siihen sanottavaa!
— Makasit kajuutassa koko yön humalassa ja annoit rosvota laivan!
Tunnusta!

— Sinä makasit humalassa kuin sika ja annoit rosvojen ryöstää laivaa!
No —

— Minä en muista mitään. Se on ihan totinen tosi. Minä en muista mitään, mitä sinä yönä tapahtui.

— Sinä olet nyt tunnustanut rikoksesi ja minä olen antanut sanani ja pidän myös, vaikka olisin sen antanut rosvolle tai murhamiehelle, ja mitään juttua tästä sinulle ei tule, mutta selkääsi sinä tästä ruoskasta saat ja saat vielä tänään, mutta sitä ennen täytyy meidän jutella myös perämiehen kanssa. — Miina hoi! Tulehan tänne!

Miina oli kuunnellut kaiken aikaa eteisen oven takana ja oli saanut selvän joka sanasta. Hän oli kiljahtanut peljästyksestä silloin, kun vallesmanni huusi Hemmalle: "Jumaliste! Minä ammun sinut!" — Miina ei ollut tällä kertaa kutsuttaessa kaukana. Hän oli heti sisällä ja katseli kysyvänä ja veikeänä vallesmannia.

Hän mörähti hyvän päivänsä vain vallesmannille, eikä ollut tullimiestä näkevinäänkään.

Hänen nenänsä tuhisi pahasti. Hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän muistutti petoa, joka on joutunut pyydykseen.

— Sinulla luultavasti on jo vieraatmiehet tiedossasi?, sanoi vallesmanni, katsomatta Kallua, koputellen ruoskan kovaa nuppia pöytään.

— Mitäs vieraitamiehiä minulla olisi!, tuhisi Kallu nenässään. — Eihän minulla mitä vierasmiehiä ole. Mitäs vallesmanni sitten tarkoittaa?

Kallu kääntyi tullimieheen päin, kävi istumaan käskemättä ja puheli tullimiehelle, tekeytyen ystävälliseksi:

— Eikös se olisi ollut sinullekin Hemma parempi, että olisit tullut ensin minun puheilleni. Kahden kesken olisi juteltu asiat selväksi ja sovittu keskenään, jätetty kaikki niin ikään. Tuhmahan sinä olit, kun tänne tulit! Eksä ymmärrä, että omaan kaulaasihan sinä nyt hirttonuoraa panet — höhöhöhö.

— Enhän minä sinua mistään syytä! Minä tulin vain tänne vallesmannin luo pyytämään yhtä asiaa. Kun kylä hokee, että sinulla on aitoissasi niitä keväisen suolalaivan tavaroita, purjeita ynnä muuta, niin minä meinaan, että mentäisiin tarkastamaan. Sitä varten minä olen täällä. Tulin ensin vallesmannin luokse, koska hän sen asian parhaiten ymmärtää. Tullivanhimman luo jos olisin mennyt, olisi tarkastus jo pidetty ja sinä luultavasti istuisit raudoissa. Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, sitä varten minä tulin tänne vallesmannin puheille ensin — ajattelin, että eiköhän vallesmanni keksi jotain keinoa, miten asia saataisiin menemään niin, ettei sinulle tulisi mitään pahaa. Sinun hyvääsi minä katson. Minä en tahdo kenellekään mitään pahaa. Koetetaan nyt kolmin miehin neuvotella, miten tämä asia saataisiin menemään niin, ettei tule mitään melua. Eiköhän ole parasta, että käydään katsomassa sinun ranta-aittasi ja saraimessasi, että mitä siellä on ja annetaan muidenkin nähdä, että lakkaavat puhumasta siitä, että sinulla on salattua laivarikkotavaraa. Onhan suuri häpeä koko saarelle, että ruunun miehestä kulkee niin rumia juttuja!

— Jaa — kyllä minä olen valmis näyttämään kaiken ja saan todistukset kauppiailta minä päivänä hyvänsä, mitä keltäkin olen ostanut. Toistahan se on sinun! — Ja mitäs tässä turhaa puhutaan. Jos vallesmanni ei halua ryhtyä mihinkään, niin minä menen tullivanhimman puheille. Kyllä se mies tietää mitä tekee. Lakihan se on siinä kohdassa selvä, nimittäin merilaki, että jos tullimies pyytää virka-apua vallesmannilta ja vallesmanni ei anna —

— Minä annan kyllä virka-apuani teille molemmille, sanoi vallesmanni korkealla äänellä. — Lurjukset!

— Istukaa paikallanne, tullimies!, komensi Markus. — Jaa, ehkä on parempi, että puhuttelen perämiestä kahden kesken ja panen teidät siksi aikaa talteen. Minä tarvitsen vielä teitä molempia.

Näin sanoen nousi Markus tuolistaan ylös, ohjasi Hemman keittiöön, lukitsi kamariin vievän oven, otti avaimen taskuunsa, sanoi Miinalle: "Pidähän silmällä tätä tullimiestä, ettei pääse karkaamaan", lukitsi myös eteiseen vievän keittiön oven, pani avaimen taskuunsa ja tuli takaisin virkakammariinsa, istuutui jälleen tuoliinsa ja sanoi Kallulle:

— Sanohan nyt ihan suoraan, paljonko ja mitä lajia sen suolalaivan tavaraa sinulla on? Minä kirjoitan tässä luettelon. Tullimiehen kanssa tässä jo luettelo tehtiin.

Seurasi parinkymmenen sekunnin äänetön hetki, jolla aikaa Pelto-Kallu ennätti kuvitella jos jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään siitä, mitä tässä oli aikaisemmin tapahtunut tullimiehen ja vallesmannin välillä. Kallu ajatteli, kuultuaan vallesmannin puhuvan luettelosta, joka on tehty tullimiehen kanssa, että se voi olla luettelo siitä, mitä tullimies itse on varastanut. Onkohan tuo tunnustanut ja tehnyt luettelon ilman tarkastusta? Ei! Sitä se ei ole tehnyt. Sillä pejuonilla taitaa olla — ja onkin — jotain tietoja siitä, mitä minulla on ja on luetellut, mitä luulee tietävänsä, tai mitkä määrät mitäkin tavaraa on minulla nähnyt ja nyt minun muka olisi täydennettävä luetteloa. Sitä se on! Mitään muuta se ei luultavasti ole. —

— No! Antaapas tulla vain!, kehoitteli vallesmanni, kynä valmiina kirjoittamaan.

Kallu siristeli oikeaa silmäänsä, istui kumarassa, käsivarret polvilla ja sormet vuoroin ristissä ja vuoroin sormenpäät vastakkain ja väliin hän naksutteli sormiensa niveliä ja koetti vanhaa keinoaan, ymmärtää tahallaan väärin kysymyksen. Kieräilevään tapaansa hän siis vastasi:

— Jaa — että Hemma on jo tunnustanut ja tehnyt luettelon? Minun olisi kuultava se luettelo — enhän minä muuten voi sitä oikoa, tai lisäellä — enkä minä totta puhuen — mitään hänen asiaansa tiedäkään! Vallesmanni lukee nyt sen luettelon, niin sittenpähän näen, tiedänkö minä mitään siihen lisätä vai en.

Silmänräpäyksessä oli Markus pystyssä ja komensi Kallua hampaittensa välistä sihisten ja kaapaten ruoskan oikeaan kouraansa:

— Takki päältäsi pois! Paikalla! — Niin! — Istu istu! — Niin — tässä on minulla luettelo ja luen siitä lakipykäliä sinun harteihisi! Sinä luontokappale!

Hän tarttui vasemmalla kädellään Kallua niskasta kiinni, painoi pään entistäkin kumarampaan ja löi Kallua solmuruoskalla harteihin kymmenkunta kertaa ja kysyi: "Joko riittää luettelon lukeminen?! Vai ei vielä!" ja iski taas kymmenkunta kertaa ja kysyi uudestaan:

— Jokohan alat puhua!? Sanohan nyt omasta suustasi, minkälaista tavaraa sinä varastit suolalaivasta sillä aikaa, kun tullimies, tämä Hemma, makasi humalassa kajuutassa?! Minä olen nyt kahteen kertaan lukenut sinun selkääsi tämän luettelon. Pitääkö minun vielä jatkaa? No!

— Jos ei Hemma olisi maannut humalassa, en minäkään olisi joutunut menemään sinne laivaan. Hemmassa kaikki syy on!

— Minä en nyt kysele, kuka on syyllinen, vaan mitä suolalaivan tavaraa sinulla on?

Vallesmanni istui jälleen tuolillaan, kynä paperilla, valmiina kirjoittamaan. Ruoska oli valmiina pöydän kulmalla.

Kallu istui myös jälleen entisessä asennossaan, liivisillään. Hän katseli vallesmannin kynänvarren yläpäähän molemmat silmänsä karsaina ja alkoi:

— Saraimessa on vokkaraakapurje ja molemmat vokkamärssypurjeet. Ranta-aitassa on isoraakapurje ja isot märssyt. Ei minulla muita purjeita ole, vaikka kuoliaaksi ruoskisit! Saatana!!

— Minä en vie sinua enkä muijaasi käräjille, usko se, mutta jos vielä mitä hyvänsä sinua vastaan ilmaantuu kannetta ja ilmiantoja tai valituksia, niin ruoskaa saat! Minä en tutki tästä lähin — ruoskaa annan. Minä en lähde kenenkään kanssa tästä lähin käräjöimään! Ruoskaa annan! Lautamies ei tule tästä puoleen tässä piirissä hyötymään. Tämä ruoska on nyt lautamiehenä sekä lakina! Pane mieleesi se — jos sinua enää perämiehenä tarvitsen. Taitaa olla parasta, että annan sinulle eropassin samalla.

— Älä hyvä vallesmanni tee sitä! Ruoski vaikka joka päivä, mutta anna olla perämiehenä, johan minulle nauraisi koko maailma, jos minä mistaisin ammattini! Älä hyvä vallesmanni erota minua!

— "Hyvä vallesmanni!" — Kyllähän sinä nyt osaat puhua, mutta kunhan olisin kulkemassa perässäsi näkymättömänä tuolla kylällä, niin taitaisin kuulla toisenlaista virttä laulettavan!

— Ei hyvä vallesmanni! En koskaan ole vallesmannista puhunut ainoaakaan pahaa sanaa, enkä puhu!

— Saadaanpas nähdä! Saadaanpas nähdä. Minulla on hyvät korvat! Minä kuulen kaikki! Kyllä minun korviini tulee, mitä sinä missäkin haastat. Sinun puheesi ne nopeimmin tänne tulevatkin! On tuota kuultu! — No — jääköön nyt tämä sikseen. Minä annan tämän kerran anteeksi, mutta sillä ehdolla, että tulet ottamaan yhden viikon ajalla joka aamu selkäsaunan. Niin, jos siihen suostut, saat jäädä virkaasi.

— Sinä Kallu olet nyt täällä keittiössä niin kauan kuin minä sinua kutsun.

— Teitä, vanhaa miestä, on minun sääli ruoskia, mutta se minun nyt on tehtävä. Muuten tällä saarella menevät kaikki asiat päin helvettiä. Mutta sitä ennen pari kysymystä: Onko teidän mielestänne tämän perämiehen, Kalle Peltolan saraimessa tai ranta-aitassa, tai missä kätkössä hyvänsä, jotain suolalaivasta varastettua, tai mistä laivasta hyvänsä? Vastatkaa heti!

— Teidän valallenne en minä anna mitään arvoa! Kuuletteko! Enkä teidän puheillenne! Ennen maailma synnyttää märehtivän kärpäsen, kuin totuuden puheen teidän suuhunne! Vaikka nyt — luultavasti sinne keittiöön kuului, mitä täällä äsken tapahtui perämiehelle — vaikka te nyt olettekin valallanne peruuttanut kaikki ilmiantonne perämiehen suhteen, ette te sillä ole pelastanut nahkaanne. Riisukaapa takkinne! No niin. Tuonne noin sohvalle voitte sen asettaa siksi aikaa, perämiehen takin viereen. — No niin. Seisokaapa nyt hiljaa vähän aikaa!

Ruoskan siimat vingahtelivat taas ilmassa. Hemma sai iskuja harteisiinsa ja myös käsilleen, joilla hän koetteli estää iskuja. Erään sivalluksen hän sai poskelleen, koettaessaan väistää iskua kumartamalla äkkiä alas. Täsmälleen kymmenen ruoskan iskua sai Hemma. Sitten istuutui Markus jälleen, asetti ruoskan pöydän kulmalle ja sytytti sammuneen sikarinsa ja veti monta savua, ennenkuin alkoi jutella Hemmalle.

— No niin. Ehkä käytte taas istumaan. — Perämiestä vastaan ei nosteta mitään juttua — vai mitä?

— Niin — no — mitäs jutun nostamista siinä on, kun ei hän kerran ole tehnyt mitään rikostakaan.

— Sitähän minäkin. Ja nyt toinen kysymys: Te taidatte nyt jo ymmärtää, että tästä lähin nostetaan käräjäjuttuja tässä piirissä vähemmän kuin ennen.

— Niin on. Ja jos te tulette tänne minun luokseni ilmiantajana, niin keskustellaan tämän ruoskan nimessä. Ja jos te rupeatte jotakin toista tietä, mitä hyvänsä, juonittelemaan minua vastaan, käy teille huonosti. Sen te taidatte ymmärtää?

— Saadaanhan nyt nähdä! — Niinkuin sanottu, harvenevat tästä lähin käräjämatkat, mutta jos teidät, tai kuka muu tullimies tai kuka hyvänsä, tavataan tästä lähin virkatoimessaan humalassa ja makaamassa, tuli ruoskat ja virka meni — mutta käräjämatkaa ei tullut. — Perämies hoi! Tulkaahan tänne!

— No — terveeks miehet! ja ryypyn jälkeen: — Nämä olivat nyt oikeat piiskaryypyt, ruoskan vihkiäisryypyt — hehehehe!

Jo nauroi Hemmakin, ei siitä syystä, että hänellä olisi ollut jotakin mielihyvää, vaan vanhasta tottumuksesta. Niin kauan nimittäin, kun hän valtiota oli palvellut, oli hän osannut aina hymyillä ja nauraa, jos esimies, tai se, joka milloinkin esimiehen sijainen oli — tällä kertaa vallesmanni — nauroi, tai sanoi jotakin mukavaa. Perämies ei sitä hyödyllistä luonteenominaisuutta ollut ennättänyt vielä hankkia — hänhän oli palvellut valtiota — se on vallesmanniaan — vasta niin lyhyen ajan ja jostakin syystä ei hän sitä taitoa oppinut koskaan.

— Eipä tietenkään, sanoi vallesmanni. — Minä olen tässä asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että tämä perämies lähtee ensi yönä purjehtimaan maan taa ja ottaa lähtiessään kaiken sen varastetun tavaran minun jahtiini — purjehtii yön Mustankallion tienoilla länsirannikolla ja on löytävinään meressä ajelehtimassa jotakin sen suolalaivan jäännöksiä, mastoja, ynnä muuta, ja löytävinään nämä purjeet, köydet ja lokit, tuo ne aamulla märkinä satamaan ja kutsuu teidät, tullimiehet, tarkastamaan ja takavarikoimaan tavaran. Tehkööt tullimiehet sitten lain mukaan.

— Näkihän sen koko saaren kansa silloin seuraavana aamuna, että osa purjeista oli pois. Kuka sitä uskoo, että ne nyt enään ovat meressä ajelehtimassa laivan kappaleiden seassa?

— Ensiksikin. Onko välttämätöntä, että te ilmoitatte takavarikoitavaksi sen suolalaivan irtaimistoa? Sinähän löydät merestä sen tavaran! Toiseksi: Tämä tässä oleva tullimies menee takuuseen siitä, että takavarikoiminen tapahtuu lain ja sääntöjen mukaan, ilman mitään kieroja sivutarkoituksia.

Miehet, Hemma ja Pelto-Kallu, saivat lähteä ja monina vuosina, kesäisinä päivinä rantakäräjillä, talvisin hylkeenpyyntiretkillä, teltissä illalla, missä milloinkin, kertoiltiin saarelaisten kesken tästä tapauksesta, Sika-Hemman ja Pelto-Kallun selkäänsaannista ja suolalaivan hämäräperäisistä, kadonneista purjeista, köysistä ja lokeista, mutta kukaan ei niistä, enemmän kuin selkäänsaannistakaan osannut sanoa mitään varmaa.

Miina riiputti tarjotinta molemmissa käsissään esiliinansa päällä, pyöritteli kahtaapäin yläruumistaan ja pää kallellaan alkoi jutella:

— Sitä vain, että mitenkäs vallesmanni uskalsi löydä Pelto-Kallua, joka on saaren vahvin mies? Sinä taidat olla vielä vahvempi!

— Oliko se sinusta hyvä!? Sinunhan pitäisi itkeä siitä, olla suruissasi Kallun puolesta!

— Minä en pidä Kallun puolta! Kallu sai, mitä pitikin. Minä olen ollut Kallulle paha jo monta päivää. Se tahtoo aina tulla minun kanssani, niin minä sanoin yhtenäkin yönä, viime viikolla, että rankaisisi sinuakin joku, vaikka Jumala, jos ei muut pysty, niin se ilkkui, ettei sitä miestä olekaan, joka hänen nokalleen hyppää. Tuolla tavalla se sanoi! — Minua nauratti, niin että olin haljeta, kun kuulin, miten sinä ruoskit Pelto-Kallua! Se oli oikein sille mokomallekin! Ja tuo tullisökäri! Olisitpas nähnyt, miten se raukka vapisi, kun kuuli ruoskan läiskäykset! Se oli väärin, että sinä löit vanhaa miestä. Niin oli!

— Ruoska oli hänellekin huokeampi! Tästä lähin käydään lain edessä harvemmin — saat sitä ruoskaa sinäkin, jos jotakin vilppiä ilmaantuu.

— Herra Jumala kuitenkin! Taitaa tulla hulluksi, niinkuin se entinenkin, sanoi Miina ja meni keittiöön Markuksen makeasti nauraessa.

Seuraavan yön ohjelman näytteli Kallu hyvin ja tuli aamulla saamaan ensi osan viikon kestävästä rangaistuksestaan — tuli ruoskittavaksi kuin koira. Vielä seuraavanakin aamuna tuli hän ruoskittavaksi, mutta Markus jätti hänet ja sanoi:

Vielä samana kesänä ilmaantui uusi tapaus, joka aiheutti ruoskimisen, Kallun rikos, joka siinä määrässä kuohutti Markuksen mieltä, että hän nautti ruoskimisesta ja siitä, että sai viskata Kallun eteen pöydälle erokirjan perämiehen virasta.

Markus oli päättänyt järjestää luonaan juomingit tullivanhimmalle, luotsivanhimmalle ja molemmille loistonpäälliköille. Kaikki nämä olivat entisiä merikapteeneja, vallasväkeen kuuluvia ja siis miehiä, joiden kanssa Markus katsoi voivansa seurustella tarvitsematta peljätä varsin pahaa alentumista.

Kului yö ja oli jo toinen päivä, helteinen ja miltei tyyni, heikko läntinen puhalteli.

Venekalliolla on Markuksen rakennuttama uimahuone. Sen luona hän istuu ja katselee merelle.

Ensi aluksi hän ei näe mitään, mutta lopulta keksii hänen silmänsä kaukana idässä valkean purjeen. Hän nousee seisaalleen paremmin nähdäkseen.

Se on nyt kulkenut sivutuulta, jolloinka länteen painuvan päivän säteet heijastuivat purjeista ja tekivät ne hohtavan valkeiksi ja juuri sillä hetkellä hän sen älysi. Yhä vielä hohtavat purjeet valkeina, mutta nyt alkavat tummeta, muuttua sinisen harmaiksi. Jahti näyttää nyt purjehtivan myötäistä, Hetken perästä alkaa taas purje paistaa valkealta. Äsken kulki jahti oikealle, etelään, nyt se kulkee vasemmalle, pohjoiseen, kääntyy päin tuulta ja alkaa taas mennä etelään.

Luotsipaikalta on nähtävästi jo ennen häntä huomattu tuo harhailija, koska parhaillaan luotsivene purjehtii ulos satamasta ja ohjaa kohti harhailijaa, joka on kaukana, monien kilometrien päässä idän alla. Kuluu tunnin verran, ennenkuin luotsivene on sen luona. Sen jälkeen alkaa hiljainen luoviminen satamaa kohti. Sekä luotsivene että jahti luovivat hyvin heikossa tuulessa. Ne pääsevät satamaan vasta aamupuolella yötä. Aamukahvia tuodessaan on Miinalla täydet tiedot asiasta:

Lähelle tultuaan olivat luotsit tunteneet jahdin: "Tämähän on meidän saaren vallesmannin jahti, mutta missäs perämies on?", olivat kysyneet, mutta kun pääsivät jahdin luo ja menivät siihen sisään, niin löysivät Kallunkin: Hän makasi humalassa ohjauspaikan pohjalla. Kallu oli purjehtinut toista vuorokautta ja juonut paluumatkallaan kaikki pullot tyhjiksi. Luotsit olivat tuoneet jahdin satamaan, panneet sen ankkuriin, käärineet purjeet ja saaneet Kallun sen verran hereille, että hän kykeni astumaan jollaan, mutta ei kyennyt mitään selvittämään eikä edes kävelemään kotiinsa makaamaan — sinne oli oman saraimensa seinustalle, varjopuolelle, pilvekseen, tupertunut ja makaa kuulema siellä vieläkin, vaikka päivä on jo korkealla.

Niin oli Miina kertonut ja synkkänä oli Markus kuunnellut ja heti kahvin juotuaan oli hän kirjoittanut perämiehelle erokirjan. Sitten oli käynyt tavanmukaisella uinnillaan, syönyt aamiaista ja lähtenyt kävelemään pitkin Rantakujaa, joka kulkee ohi perämiehen saraimen. Omin silmin oli Markus nähnyt, kuinka Kallu veteli unta saraimen seinustalla kellon käydessä jo yhtätoista. Siinä oli paljon katselijoita, lapsia, naisia, miehiä. Toisia tuli, toisia meni. Ei viitsinyt Markus kauan siinä seisoa, vaan läksi kotiinsa. Miinan mukana lähetti Markus Kallun vaimolle sanan, että Kallun on tultava vallesmannin puheille heti kun kotiinsa ilmaantuu.

Kello kolme iltapäivällä seisoi Kallu vallesmannin edessä kurjan näköisenä, silmät pöhöttyneinä ja pää kipeänä.

Markus veti auki pöytälaatikkonsa ja otti sieltä jo valmiiksi kirjoittamansa paperin, joka oli pantu vaaleanruskeaan isoon kirjekuoreen ja ojensi sen Kalulle.

Kallu otti kuoresta ison virallisen arkin. Hän ei itse osannut kirjoittaa kuin nimensä, mutta lukea hän osasi toisen kirjoitusta. Paperiin oli kirjoitettu muun muassa:

"— — — ja on perämies Kalle Peltola näistä usein mainituista syistä vapaa virastaan tästä päivästä alkaen. Saarelaispiirin vallesmannin konttorissa elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

M.A.L. MARKULIN."

Kun Kallu oli paljon juonut, purjehtinut humalaisena merellä ja oli nyt pahassa kohmelossa, sekä saanut lisäksi selkäänsä ja kaiken päälle, tai oikeammin kaikesta tuosta seurauksena oli hermoiltaan uupunut, alkoi hän itkeä nyyhkytellä saatuaan viimeinkin, kirjain kirjaimelta ja sana sanalta kirjeen luetuksi ja sen hirveän sisällön sekavassa päässään tajutuksi. Jos hän olisi ollut selvä, olisi hän ruvennut pyytämään anteeksi — "Hyvä vallesmanni, anna vielä tämä kerta anteeksi!" — ja olisi tämä vanha, jo usein tavaksi tullut rukoilu vain paaduttanut toisen sydäntä ja erotuomio olisi jäänyt varmasti voimaan, ja sille olisi haettu maakuntavanhimman vahvistus, oikea, laillinen erokirja, eikä vain peloke, niinkuin tämä erokirja todellisuudessa vain olikin. Mutta kun Kallu nyt vain itki, täysikäinen mies, itki niin, että hartiat tärisivät, otti Markus paperin pois hänen hyppysistään, repi sen kappaleiksi ja viskasi paperikoriin. Kallu tuskin tajusi mitä tapahtui. Hän niisteli nenäänsä ja itki saamatta sanaa suustaan. Se oli hänen tapansa oikeen pahan humalan jälkeen, varsinkin jos lisäksi tuli jotakin, jonka hän vielä jaksoi tajuta onnettomuudeksi, niinkuin nyt tuon paperin.

— Mene kotiisi makaamaan, Kallu! — sanoi Markus hänelle. Tämän sai Markus toistaa useaan kertaan, ennenkuin Kallu ymmärsi, mitä hänelle sanotaan ja meni — ei kuitenkaan kotiinsa, sillä sinne hän ei siinä tilassa tohtinut mennä, vaan metsään, ja nukkui siellä seuraavaan aamuun asti ja ilmaantui noin kello viiden tienoissa vallesmannin keittiöön pyytämään Miinalta aamukahvia ja ruokaa.

KOULUMESTARI.

Markuksen saarelaiskesät olivat hauskoja, mutta levottomia. Hän nimittäin pelkäsi tarkastusta, sillä hänen arkistonsa ja kansliansa ei ollut koskaan niin järjestyksessä, että olisi hyvällä mielellä voinut ottaa vastaan tarkastajan. Kun syksy saapui, poistui häneltä tämä pelko, sillä hän tiesi, että mitä pimeämmäksi ja myrskyisemmäksi aika muuttuu, sitä vähemmän on pelkoa, että maakunnan hallituksesta kukaan voi lähteä hänen piiriinsä tarkastusmatkalle. Niitä tehtiin vain kesällä. Eräänäkin kesänä, Markuksen odottamatta, oli jo aamulla varhain satamaan ankkuroinut valtion laiva ja maihin oli kaloja ostamassa käyneen kokin mukana tullut tieto, että laivassa on korkeita isäntiä, itse maakuntavanhin seurueineen tarkastusmatkalla, mutta että isännät nukkuvat vielä. Rannassa oli sattumalta myös Kallu ja hän läksi heti viemään tätä tietoa vallesmannille.

Kallu harjasi vallesmannin paraatipukua pihalla ja kiilloitti sitten hänen kenkänsä.

Markus itse ajoi partaansa ja välillä sydän kurkussa avasi milloin tilikirjansa, milloin päiväkirjansa ja havaitsi, ettei kumpikaan ole kunnossa.

Hän sekoitti partasaippuaa, saippuoi osan partaansa ja taas tarkasteli papereitaan.

Menisi vähintään kaksi päivää ennenkuin kirjat olisivat edes välttävässä kunnossa — ja nyt ovat tarkastajat täällä viimeistään puolen tunnin perästä!

Parranajosta ei tahtonut tulla mitään. Hän tuiski Miinalle, että tämä muka oli tuonut hänelle kylmää partavettä, vaikka hän itse oli kirjojensa ääressä vavistessaan jäähdyttänyt partaveden.

— Vie pois kahvi! Johan minä sanoin, etten huoli kahvia! Minähän sanoin, että tuo kuumaa partavettä! Etkö sinä enää kuule puhetta, vai mikä sinuun on mennyt! Tuo kuumaa partavettä! Kuumaa partavettä! Herra Jumala! Kuinka sinä olet hidas.

Kallu auttoi pitkää virkatakkia päälle ja pitkää kultakahvaista miekkaa takin vasemmasta taskusta takin alle riippumaan. Komea kahva jäi näkymään taskun suun yläpuolelle ja kullattu tupen kärki jäi riippumaan takin liepeestä alaspäin. Kengät kiilsivät moitteettomasti. Ison peilin edessä Markus vielä korjaili kaulustaan ja kaulanauhaansa ja asetteli sopivaan asentoon komean paraatikypärinsä. Sitä sanoivat toiset saarelaiset kiikkutuolihatuksi, toiset enkelismannin amiraalinhatuksi. Kummatko lienevät olleet oikeassa, sen ratkaisuun ei nyt ollut aikaa.

Markus pukeutui paraatipukuunsa harvoin — oikeastaan ensikertaa eläissään ja hän liikkui siinä kankeasti. Vielä kerran hän meni peilin eteen. "Komea mies! Tässä on sitten saakurin komea mies!", saneli hän peilissä olevalle kuvalleen. Hän kohenteli vielä kerran kypäriään ja havaitsi sen sopivan sangen hyvin leveän otsansa, lihavien kasvojensa, vaaleiden hiustensa, tummien, ohimoilta vinosti ylös kohoavien kulmakarvojensa ja tummanruskeiden ylöspäin väännettyjen vankkojen viiksiensä ja harmaansinisten silmiensä väreihin.

Peilin edessä hän veti käsiinsä valkeat sormikkaansa ja samalla harjoitteli kumarrusta ja oikean sormikkaan riisumista tervehtimistä varten — tyhjä sormikas vasempaan käteen, joka nojaa miekan kahvaan — kantapäät kop! — ja sitten kumarrus — mutta onko komea kiikkutuolihattu silloin kainalossa, kädessä vai päässä? Siinä kysymys! Auta armias Jumala! Maakuntahallituksessa oli hän usein nähnyt tähän verrattavia tapauksia — vallesmannien käyntejä ynnä muita — mutta ei ollut osannut silloin ajatella, että itse joskus tarvitsisi niissä tilaisuuksissa tehtäviä liikkeitä osata, eikä ollut katsellut ja pannut mieleensä.

Hän meni kaapilleen ja otti rohkaisuksi hyvän konjakkiryypyn, sytytti sikarin ja sitten läksi.

Kävellessään läpi kylän satamaa kohti tunsi hän kateutta kalastajia ja kaikkia niitä saarelaisia kohtaan, joiden luona ei käy virkatarkastajia. — "Voi te onnelliset ihmiset!", huokasi hän. — "No — huomenna on tämä kaikki ohi! Kestä nyt tämä päivä, kestä nyt tämä hirmuinen päivä!", hoputteli hän itseään. Hän tunsi ihan tukehtuvansa kuumuuteen ja ahdas ja outo virkatakki esti hengitystä eikä siitä voinut avata nappiakaan — päinvastoin oli vielä kerran tarkastettava, ovatko ne kaikki kiinni. Kiinni ovat.

Rantaan olivat kokoontuneet saaren kaikki arvohenkilöt: Pappi, kirkkoneuvosto, kunnan esimies, kunnallislautakunta, koulun esimies, lautamies, tullimiehet, arvokkaimmat perheenmiehet ynnä muita — puhumattakaan naisista ja lapsista, joita seisoi siellä ja täällä lähimmillä porteilla ja ranta-aittojen seinustoilla, siellä missä miehet, tavallisesti rantakäräjiä istuivat. Myöskin oli rantaan kokoontunut — tavallisuuden mukaan, — parvi koiria, jotka jo olivat alkaneet juhlatappelunsa.

Arvomiehet olivat kokoontuneet luotsisillalle — luotsit ja tullimiehet juhlapuvuissaan.

Vallesmanni käveli läpi miesjoukon arvokkaana ja siellä ja täällä kohoili lakkeja ja kuului: "Hyvää huomenta", mutta hän ei vastannut. Perämies käveli hänen jäljessään. Luotsisillan portaiden juuressa oli vallesmannin jahdin jolla. Siihen nyt laskeutui vallesmanni ylhäisenä kuin amiraali konsanaan. Jolla nousi miltei pystyyn, eikä tasapainoon asettunut sittenkään, vaikka perämies istui keulapiitalle ja vaikkei perämieskään mikään pieni mies ollut — päinvastoin saaren isoimpia, mutta mihin hän piisasi vallesmannille, joka niihin aikoihin painoi satakymmenen kiloa.

Istuessaan jollansa perällä ja vedellessään savuja sikaristaan katseli Markus surullisena perämiestään, joka souteli levollisena. Perämies ei aavistanut, mistä tuo surullinen ilme oli kotoisin. Hän ei tiennyt, että vallesmanni parhaillaan toivotteli itselleen: "Olisinpa korkeintaan vallesmannin perämies tällä saarella! Tai mikä hyvänsä, jolla ei ole kansliaa ja arkistoa hoidettavanaan."

Itse maakuntavanhin istui tilavassa korituolissa laivan peräkannella ja pari virkamiestä hänen läheisyydessään.

Nykyinen maakuntavanhin oli vasta äskettäin virkaansa kohonnut. Hän oli parhaassa iässä, Markuksen ikäinen, vieläpä hänen entisiä hyviä ystäviään, ollut Markuksen mukana monilla purjehdusretkillä entisaikoina. He olivat juoneet kerran Markuksen jahdin kajuutassa veljenmaljatkin.

Hän otti Markuksen vastaan ystävällisesti ja esitteli läsnäolevat virkamiehet — maakunnan rahastonhoitajan ja sihteerin.

— Hyvin harvoin, viimeaikoina, ja muulloinkin. Joitakin mitättömiä tilariitoja.

Laivaan soutivat myös kunnan viralliset edustajat, kunnan esimies ja kunnallislautakunnan esimies. Vallesmanni esitteli heidät maakuntavanhimmalle.

— Jaaha, jaaha. Onko kunnan virkamiehillä mitään valittamista tai mitään toivottavaa?

— Olisihan sitä valittamista paljonkin ja siitähän täällä on usein miesten kesken ollut puhetta, että eiköhän tänne saataisi tullivapautta kaikelle ruokatavaralle, mitä tuodaan Virosta?

— Kirjoittakaa anomus! Kirjoittakaa senaattiin anomus, muuta en voi nyt tällä kertaa neuvoa. Teidän vallesmanninne varmasti liittää siihen puoltolauseensa ja minä koetan tutustua asiaan myös ja luultavasti tulen puoltamaan anomusta. — No miten on köyhäinhoidon kanssa? Taitaa tuottaa paljo rasituksia näin pienelle kunnalle?

Luotsisillalla tervehti maakuntavanhin kädestä pitäen paitsi pappia ja lukkaria, myös saapuvilla olevia isäntämiehiä. Vuosikausia kulki tästä tapauksesta maine saarella ja usein sitä mainitaan vielä tänäkin päivänä: "Siinä se oli oikea maakuntavanhin! Niin alhainen! Oikea kansan mies! Tervehti kaikkia kädestä, ketä oli sillä kertaa luotsisillalla ja kyseli vointia — yksin Juonaan Lutviltakin!" —

Maissa tarkastettiin koulu, kirkko ja kunnantuvalla pidettiin kokous, jossa oli saapuvilla kunnallislautakunta, lautamies ja joukko kunnan arvokkaimpia miehiä.

Sen päätyttyä oli laivalla aamiainen, johon vallesmanni oli kutsuttu osaa ottamaan.

— Yleispiirtein — tyydyttävässä kunnossa — rohkenen sanoa, että olen tehnyt parhaani.

— No — ennätämmehän vielä nähdä. — Oikeastaanhan tämä oli puolittain huvimatka. Meidän olisi käytävä heti tämän jälkeen tarkastamassa tätä saarta noilta korkeilta vuorilta, sitten uinti tuolla ihanalla hiekkarannalla, sitten päivällinen, sitten parin tunnin lepo ja toivottavasti sen jälkeen meille jää hetkinen teidänkin osallenne, vallesmanni.

— Tämä on pieni soma huone!, lausui maakuntavanhin heti ja kun Markus alkoi levitellä kirjojaan ja papereitaan pöydälle tarkastettaviksi, lisäsi hän: Niitä me olemme nähneet kylliksemme kotona! Antakaa niiden olla! Me uskomme, että ne ovat kunnossa!

— Pyytäisin kuitenkin, että tuo tunnustus merkittäisiin tänne päiväkirjaan — jos rohkenen — muistoksi tästä käynnistä.

Kirjoitettuaan päivämäärän ja nimensä kirjaan, kääntyi maakuntavanhin
Markuksen puoleen ja sanoi:

— No niin. Se on tapahtunut ja kun virallinen ohjelma on nyt lopussa, tahtoisin lausua sinulle, vanha veikko, että sinä olet ollut koko päivän liian juhlallinen ja hikoillut kovasti, varsinkin vuorilla kiipeillessämme! Mitä hittoa sinä olet tämänlaiseen helteeseen pukeutunut tuonlaiseen pukuun! Salli minun komentaa itseäsi: Vie nyt kiireesti tuo virkatakkisi, silakanvartaasi ja amiraalilakkisi vaatekaappiin ja pane kevyempää yllesi!

Kesäillan hämärä oli jo laskeutunut yli meren ja saaren. Pelto-Kallu oli saanut tehtäväkseen koristaa puutarhapöydän lähin ympäristö värillisillä paperilyhdyillä, joita Markus oli hankkinut juhlatilaisuuksien varalta.

Vaalean harmaana, kuulakkaan vihertävänä, vilkkui meri puiden välitse.
Ummikas kohahteli rantaan.

Punertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi kultiaan mereen.

Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä — olihan yö aivan tyyni — ja miesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen. Hän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja sikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.

On juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi
"Läksin minä kesäyönä käymään", josta Markus innostuu näin puhumaan:

— Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta liikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun testamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun pöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa veljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt elämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä kesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa laulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni. Torvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua viedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun testamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu päätökseni.

Tileissähän jo silloinkin pilkisteli pienoinen epäselvyyden paholainen, vajaukseksi vai miksi häntä nimitettänee!

Epäselvyydet lisääntyivät vuosi vuodelta ja tuli kesiä, jotka muuttuivat hänelle suoranaisen kauhun ajoiksi.

Hän pakeni saaresta merelle ja asumattomiin saariin viikkomääriksi milloin hylkeenpyynnin milloin muulla nimellä ja varjolla. Usein hän pelkäsi pakoilemistaan alkavaksi mielisairaudeksi ja sitä se lienee ollutkin.

Minkä enemmän syysmyrskyt lähenivät, sen turvallisemmaksi hän itsensä tunsi.

Talvi oli sittenkin ja lopultakin ihanin aika! Marraskuun lopulta huhtikuun loppuun sai olla ihan varmasti rauhassa tarkastuspelolta.

Markuksen talvet olivat todellakin levollisia ja rauhallisia, mutta eivät hauskoja.

Viikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin sattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.

Mitä se löikään — vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin kokonainen ihmisikä.

Eräänä sellaisena iltana, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä, molempien ollessa monien lasien jälkeen kohtalaisessa humalassa, sanoi perämies, osoittaen sormellaan lasioviseen arkistokaappiin, jonka eräällä laudalla näkyi kaksi kalloa.

— Minä en tykkää, että sinä pidät niitä kalloja täällä, eikä se taida olla laillistakaan — ihmisen luita pitää kaapissaan. Ei se ole laillista!

— Kirkkolaissa tai laivarikkolaissa — merilaissa — en minä sitä…
Sinunhan se tietää pitää, joka olet vallesmanni!

— Mutta — "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" — eikös se laki olekaan! Mitäs sinä siihen sanot!

— Vai ei kuulu. Mutta minä sanon, että kuuluu! Minä en pelkää noita kalloja — älä sitä luule! — mutta minä sanon sinulle, että minä en tykkää, että ne ovat tuolla kaapin laudalla… Luulek sä etten minä uskaltaisi olla täällä yksin — hä?

Kallu oli nyt rohkea, mutta selvänä ollessaan, niinpä samana iltanakin alussa, hän kauhulla kuvitteli, että hänen olisi vähäksikään aikaa jäätävä yksin tähän huoneeseen.

— Asianlaita on sillä tavalla, vallesmanni, ettet sinä tiedä mitään.
Minä olen nyt humalassa — vai enkös ole?

— Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen, että minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä sinulle sanon — tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.

— Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot tuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin minä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan vallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko — kamahuttaa — No — ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No! Mitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole…

— Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja ryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!

— Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen kotiin. Annaksä lyhdyn — siellä on pimeä — en minä pelkää pimeää, mutta anna minulle lyhty.

Alkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren vallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan, milloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle, milloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa. Ne olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen Markuksen saareen tuloa.

Ilo oli ylimmillään ja se johtui osaksi hyvästä ruoasta, osaksi yhdessäolosta ylimalkain ja sukkeloista jutuista, mutta pääasiassa kuitenkin viinistä, jota oli tarjoiltu naisillekin ja hyvistä ruokaryypyistä, joka oli viinaa.

Puhetta johti pastori, sillä talon isännällä oli hidas puhe ja kankea kieli.

Pastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin vakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi jotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi paistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui lukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:

— Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka lukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:

— Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?! Ooho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset riensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla pöytää eri asioista.

Mieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen kahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä suuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua vaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.

Joku lausuikin, että: "Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin, muulloinkin kuin jouluina — pitkin talvea — ja kesälläkin!", johon pastori lisäsi:

— Hm! "Tehkäämme tähän kolme majaa!" Eikö niin! — Aina yhdessä oloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan — johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:

— Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme keskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme hukkaan kuluisi.

Sieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun pyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun, tarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä koulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun pastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.

Syötyä hajaannuttiin eri huoneisiin, pienempiin ja suurempiin ryhmiin, vallat tupakoimaan isännän huoneeseen ja vallattaret erääseen kammariin emännän ympäri.

Emäntä oli puhelias ihminen, mutta hänellä oli yksi vika: Hän pelkäsi koiria ja se teki hänen olonsa saaressa vaikeaksi. Kullakin on oma kirouksensa, tai paremmin vitsauksensa, niin myönnettiin emännälle kaikilta puolilta ja häntä säälittiin — ja mikä lieneekin satuttanut, että koirat, parvi oikeita hyljekoiria, joita oli talon oman koiran mukana juuri tullut ulkoa, hyökkäsi naisten huoneeseen muristen ja näytellen hampaitaan. Silloin kirkaisi talon emäntä.

— Huntana! Laakate port huntana!, ja huitoi käsillään ja huusi miestään avuksi. Tuli niitä sitten muitakin miehiä ja ajoivat vieraat koirat ulos. Vähän ajan perästä istuivat vallattaret jälleen levollisina sohvillaan ja tuoleillaan ja emäntä selitteli.

— Kun tiukka paikka tulee, niin ruotsi se tuppaa tulemaan silloin minulta, niinkuin kuulitte. Totuin siihen kieleen silloin, kun olin laivassa. Silloin sitä minä opin monia kieliä: "Ihjupliis", se on enkeliskaa, "silhuplee" — se on ranskaa. Niin.

Kyllä hän oli paljo maailmaa nähnytkin nuoruudessaan ja kieliä oppinut kuin merimies konsanaan. Hän oli palvellut monta vuotta isossa matkustajahöyrylaivassa tarjoilijattarena. Samassa laivassa oli siihen aikaan hänen nykyinen miehensä perämiehenä. Heidät kohtasi kerran merellä todellinen rakkaus ja heidän oli mentävä naimisiin ja asetuttava maihin. Niin joutui hänen miehensä tänne saareen valtion virkamieheksi, tullivanhimmaksi.

Puhe vallattarien puolella jatkui siitä aiheesta, mihin se näin äkkiyllättäen ja väkipakolla ja ryminällä oli joutunut, nimittäin koirista. Niistä kertoi kukin kokemuksiaan ja talon emäntä muun muassa tämänkin tapauksen:

— Minä olen usein sanonut meidän papalle, että "Älä sinä suosi kylän koiria!", mutta ei siitä näy mitään apua olevan! Ja aatelkaas, mikä kiusa niistä on syksyllä ja keväällä, kun ne ajavat karvojaan! — Jo pelkästä omasta koirasta olisi tarpeeksi! — Niistä sitten lähtee karvoja! — Kaikki hienot plyyssimööplemangit koirankarvoissa ja harjaa ja pöllytä sitten niitä! — Ja enkös nytkin saanut mustalle silkkileningilleni koiran karvoja! Voi surkeus sentään!

Isännän puolella oli puhelu muuttunut lasi lasilta yhä äänekkäämmäksi. Olisi luullut siellä jo tapeltavan tai vähintäin riideltävän. Erään pahimman rähäkän ajalla kävikin talon emäntä jo vilkaisemassa ovelta, että mitä ne oikeen riitelevät, mutta hänen pelkonsa oli turha. Kammarissa vallitsi mitä parhain sopu ja riemu remahteli yli reunojen. Muikeasti hymyili emäntä palatessaan toisten vallatarten joukkoon ja sanoi ylpeänä ja kehaisten:

Sitten hän kertoi uteliaille kanssasisarilleen, mitä hän oli nähnyt ja kuullut miesten puolella.

Pappa oli istunut nenätysten koulumestarin kanssa ja lausunut korkealla äänellä, juuri sillä hetkellä kun mamma seisoi ovella, näinikään: "Uskaltaako — uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi!?", ja ruvennut itkemään. Vallesmanni oli siihen sanonut, että: "Veli tarkoittaa kait että filosofi", johon pappa taas oli sanonut vielä korkeammalla äänellä: "Minä kysyn Sinulta veli koulumestari vielä kerran: Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi? Mutta sinulta, vallesmanni, minä en kysy mitään!"

Toiset vallattaret olivat uteliaita tietämään, "että minkä jälkeen?", mutta sitä ei emäntä tietänyt, sillä hän oli kuullut vain kysymyksen: "Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" —

Asia oli yksinkertaisesti sillä tavalla, että kun tullivanhimman humala oli sivuuttanut korkeimman nousukohtansa ja alkoi aleta tylsyyttä kohti, tuli hän synkkämieliseksi, alkoi lähinnä istuvalle poikamiehelle lausua varoittavia ääniä ajattelemattomasta avioliitosta oppimattoman ihmisen kanssa ja kuvaili sitten muutamin lausein omaa onnettomuuttaan, ratkesi itkuun ja huusi: "Uskaltaako, uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" — Niin hänelle aina tapahtui. Hän ei edes itse tajunnut, mitä hän kysyi ja jos joku häneltä asiaa tiedusteli, kertasi hän kysymyksensä teosofina olosta yhä useammin ja useammin ja nukkui lopulta. Niin kävi nytkin. Hänen kielensä totteli yhä vastahakoisemmin järjen vaatimuksia, se teki asiaan kuulumattomia kommelluksia ja sekoitti järkevän puheen. Kuului vielä pari kertaa: "Uskaltaako — uskaltaako" ja sitten alkoi hän torkkua ja vieraat vähitellen poistuivat.

Näin kuluivat joulut ainakin ensivuosina, mutta vuosi vuodelta pieneni hänen seurapiirinsä. Ensin riitautui hän papin kanssa. Siihen oli oikeastaan perämies syypää. Kerran nimittäin tämä jätti papille maksamatta kalasaatavat. Jo vuosikymmenen ajan oli papille maksettu ylimääräisenä papinsaatavana nelikko silakoita jokaiselta verkoilla tai nuotalla käyvältä täysi-ikäiseltä hengeltä, mieheltä sekä naiselta. Hyvinä kalavuosina maksoivat saarelaiset tämän veron mielellään, mutta kun jonakin keväänä kutukalastus tuotti huonosti, kuului rantakäräjillä nurinaa ja uhkauksia jättää koko vero maksamatta. Se maksettiin nimittäin keväällä, heti kutuajan loputtua, vähää ennen juhannusta, Viroon lähdön aikoina. Lihavista ja rasvaisista syyshaileista ei toki veroa tarvinnut papille maksaa.

Eräänäkin keväänä oli kutuaika ollut huono. Kalaa oli saatu vähän. Rantakäräjillä vallitsi synkkä mieliala. Kuului nurinaa sieltä ja täältä. Silloin sanoi Pelto-Kallu:

— Mitäs te joka kevät, milloin on huono kalantulo, nurisette ja napisette! Jättäkää maksamatta, sillähän se on tehty!

— Ei tässä muukaan auta, kuului joka puolelta. Tehtiin yhteinen päätös olla sinä keväänä maksamatta papinsilakoita.

Seuraavaksi aamuksi oli kuulutettu papinsilakan maksu alkavaksi rannassa kello kahdeksalta.

Suntio oli siellä papin kanssa järjestelemässä tyhjiä tynnyreitä jo kello kuudelta.

— Mitäs tässä — mennään hakemaan silakkamme. Sittenhän näkevät muutkin ja seuraavat esimerkkiä.

Suntiota ja lukkaria seurasivat kirkkoneuvoston jäsenet ja heitä, vanhaa totuttua rataa, kaikki muut saarelaiset. Ainoastaan Pelto-Kallu pysyi yhteisessä päätöksessä eikä hän sinä keväänä maksanut papinsilakoita.

— Mitäs helkkarin tuhmuuksia sinä nyt olet tehnyt!?, sanoi vallesmanni Pelto-Kallulle, jonka oli kutsuttanut luokseen. — Sinä, ruunun mies, jonka pitäisi olla hyvänä esimerkkinä muille ja apuna, milloin joltakin on lain kautta haettava jotakin ja nyt sinä olet itse joutunut tämänlaiseen rumaan juttuun. Selitä edes!

Pelto-Kallu oli saanut postimieheltä tietää heti ajoissa, että hänen kalaveronsa on pantu lainhakuun. Silloin oli Pelto-Kallu turvautunut koulumestariin.

Saaren nykyinen koulumestari, Esaias Hendolin nimeltään, antoi itseään nimittää maisteriksi ja tästä syystä ei saaren kansa rohjennut häntä nimittää opettajaksi, vaan koulumestariksi. Hänestä kulki monenlaisia huhuja, mutta mitään varmaa ei kukaan tietänyt. Sen verran oli kuitenkin onnistuttu saada hänen entisyydestään selvää, ettei hän ole mikään oikea maisteri, tuskin ylioppilaskaan, ja että hän oli ennen saareen tuloaan toiminut erilaisissa viroissa, viimeksi käräjäkirjurina, mutta juonut kaikki entiset virkansa ja sortunut tänne saareen lasten kasvattajaksi. Entisenä kirjurina hän sai tehdäkseen kaikki saarelaisten asiakirjat ja kirjeet — tyttöjen rakkauskirjeistä alkaen. Yhteen aikaan hän oli avustanut kunnanmiehiä vallesmannia vastaan ja kunta oli voittanut. Tästä asti oli Markus katsellut häntä karsaasti, lakannut tervehtimästäkin.

Nyt oli taas Markuksella kädessään tuon miehen sepittämä paperi,
Pelto-Kallun valitus "laittomasti kannetuista papinsaatavista".

Markus luki ja ihastui paperiin ja koulumestarin taitoon, sillä tämä oli uurinut asian perin juurin ja tullut seuraaviin tuloksiin:

Mainittu silakkasaatava ei kuulu papin lailliseen palkkaan. Vain neljäkolmatta saarelaisisäntää oli allekirjoittanut sitoumuksen, jonka mukaan jokaisen verkoilla tai nuotalla käyvän naisen tai miehen puolesta on maksettava papille nelikko kevätsilakoita. Noiden neljänkolmatta miehen kokousta ei ole katsottava lailliseksi kirkonkokoukseksi, koska sitä ei ole laillisella tavalla kuulutettu ja koska siinä on saaren oma pappi — omassa asiassaan — johtanut puhetta ja koska pöytäkirjalle ja sopimukselle ei ollut haettu lainmukaista vahvistusta.

"Näillä perusteilla rohkenen Maakuntavanhimmalta kunnioittaen anoa, että minut vapautettaisiin mainitun, laittoman papinsaatavan suorittamisesta ja että nyt vireillä ollut lainhaku minua vastaan peruutettaisiin ja että hakija velvoitettaisiin kohtuullisesti korvaamaan minun kuluni tässä asiassa."

Markus oli ihastunut kirjelmän sisältöön ja muotoon. "Ollapa minulla tuo taito!", huokasi hän itsekseen. Perämiehelle hän sanoi:

— Niin olenkin. Ja mitäs vallesmanni tuumaa, jos siihen valitukseen vielä lisättäisiin, että "minä en olekaan mikään varsinainen kalastaja, vaan ruununperämies, joka ei ole velvollinen maksamaan papin kalasaatavia, joita vain ammatikseenkalastajilta voidaan vaatia." Eiköhän olisi hyvä lisätä se vielä tähän?

— Ei herran nimessä! Se pilaisi asian kokonaan! Tämä paperi on nyt näin hyvä — siitä ei voi mitään pois ottaa, eikä siihen voi mitään lisätä. Mene ja kutsu se koulumestari paikalla tänne! Minulla on sille vähän sanottavaa.

Markus oli päättänyt käyttää hyväkseen maisteri Hendolinin apua virka- ja muiden asiakirjain laatimisessa ja siitä syystä hän kutsui Hendolinin luoksensa.

— Asia on, nähkääs maisteri, sillä tavalla, että minä osaan huonosti suomea ja kun kaikki asiakirjat ja kirjeet on kirjoitettava suomeksi, joudun minä usein pulaan. Minun kotonani puhuttiin ruotsia, saksaa ja venättä. Minä kävin ruotsalaisen koulun. Arvaattehan, että minulle tuottaa suurta vaikeutta suomeksi kirjoittaminen. Kun minä luin tämän paperin, tulin minä ajatelleeksi, että etteköhän te, maisteri, suostuisi minua auttamaan kaikissa kansliatöissä ja asiakirjojen laatimisessa. Kyllä minä maksan.

Koulumestarilla oli huono palkka. Saarelaiset, saatuaan häneltä asiakirjoja, lupasivat maksaa, jos asia voittaa, mutta unohtivat lupauksensa. Paljon oli naisia, jotka lupailivat: "Kunhan tulee kesä, tuon minä marjoja maisterille tästä kirjoittamisesta", mutta kun marja-aika saapui, jäivät marjat tulematta. — Vallesmanni lupasi hänelle hyvää palkkaa ja sen lupauksensa hän täyttikin. Hän maksoi eräistä asiakirjoista markan mukaan riviltä, jotenka maisteri oikein hyvinä päivinä ansaitsi vallesmannin kirjurina illassa sen, minkä virassaan viikossa.

Ensimmäinen asia, jonka he yhteisvoimin ajoivat, oli tuo papin ja perämiehen keskeinen riita. Pappi piti sitkeästi puoliaan ja vetosi aina korkeimman oikeusasteen apuun saakka; mutta turhaan. Perämies voitti asian ja kaikki saarelaiset lakkasivat maksamasta papinsilakoita. Ainoastaan lukkari, suntio ja kirkkoneuvoston jäsenet koettelivat kauan kestää kahden tulen välissä — he eivät olisi raatsineet uhrata hyvää sopuaan papin kanssa, eikä liioin hyvää naapurirauhaa toisten saarelaisten kanssa. Lopulta heidänkin oli tehtävä ratkaisu. He lakkasivat maksamasta — sillä hyvän naapurisovun katsottiin niin vaativan.

Näin menetti Markus papin ystävyyden. Heistä tuli vihamiehet. Kerran jutun alkuaikoina oli pappi käynyt Markuksen luona ja sanonut näin:

— Sinun ei pitäisi puoltaa perämiestä tässä asiassa. Meidän virkamiesten on vedettävä yhtä köyttä kansaa vastaan — muutoin kuri katoaa.

— Siinä tapauksessa minä pyydän huomauttaa, että läheisempi puhuttelu minun puoleltani peruutetaan — mikäli meillä mitään sananvaihtoa tästedes tulee olemaan.

— Se ei ole minulle uhri! Te olette minua vanhempi ja teillä on oikeus näissä asioissa aloitteen tekoon.

Koulumestari oli myös saapuvilla. Pastori sanoi nyt vasta tuntevansa koulumestarinkin ja pyysi peruuttaa hänenkin suhteensa lähemmän tuttavuuden.

Puolenyön tienoissa, humalan ylimmillään huimuillessa, oli Markus liian varomattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen kanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia, joissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen valaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän jalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että keittiöönkin kuului:

— Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta itse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta kuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi nostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista vähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä kulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi. Mitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että hänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt saarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. — No, mitäs siihen sanot? On valetta vai?!

Markus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana, lähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä ilmassa ja sanoi pari kertaa: "Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta jumalaut!", kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen miehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa tietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.

Näin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä hajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta vähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana jouluna havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei pappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä vietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona yksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen olivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli Markus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden. Nehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne olivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä kamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän korvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua, tanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä, etupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman puolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia ja englantilaisia kohteliaisuuksia — kukaan ei päässyt selville, minkä mittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille henkilöille sanoi: "Ihjupliis" ja toisille: "Silhuplee". Vallesmannille hän sanoi aina: "Silhuplee, masa lensman!" — Markus luettiin siis talon ranskalaiseen piiriin! — "Hahahaha!" — nauroi Markus muistellessaan ja ihmetellessään, että "Minkähän ihmeen perusteella tuo minut ranskalaisiinsa luki?" — Luultavasti ei minkään perusteella. Emännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja olihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä puhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus kunnioittamaan vierasta. —

Markus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin palaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa talossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä saapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin satojen kilometrien päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia tapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja riemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.

Nykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti usean vuoden.

Sinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin, oli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia kesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli pakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei kassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli toisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat nimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä myöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin kotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä vaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi Markus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin vallesmannin saliin "paaliin". Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa usein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat humalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta tulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti. Silloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti perämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.

Lähempänä joulua hävisivät pelastuslaivat ja loppuivat "paalit", niinkuin saarelaiset niitä nimittivät, ja alkoi ikävät illat ja pitkät päivät, jolloin oli säästettävä ruuassa ja juomassa pitkin talvea, että kevääseen mennessä saa kassakirjan ja kassan siihen kuntoon, että voi sen huoletta antaa tarkastajalle. Usein hän onnistuikin, mutta muutamina keväinä laivarikkoajan "paalit" veivät suunnitelmat taas sekaisin.

Joulunalusviikoista kevääseen oli hänen ainoana seuranaan koulumestari, toisinaan perämies ja joskus Miina — koulumestari tavallisimmin.

Markus on laittanut pienessä makuukammiossaan olevan pyöreän pöydän juhlakuntoon.

Siinä on konjakkiputeli, sikarilaatikko, tulitikut, joulupostia, pari lasia, sokeriastia ja punaisella samettivuorilla sisustetussa mahonkirasiassa, joka on auki, kansi seljällään, kiiltelee iso jalokivillä koristettu kultakello raskaine kultavitjoineen. —

Ikkunanaluspöydälle, idän seinustalle, meren puoleisen ikkunan eteen pannaan niinikään pari kynttilää ja annetaan verhojen jäädä auki.

Isäntä itse on juhlapuvussa — kultanappisessa hännystakissa, valkeissa liiveissä, korkeassa kauluksessa, valkeassa kaulanauhassa ja kultakahvaisessa silakanvartaassa, joka riippuu vasemmalla ja kolahtelee tuoleihin ja pöytien kasoihin.

Hän ei ole kyllä selvillä, pitääkö silakanvarraskin olla kupeella vai eikö, vai onko se suorastaan kielletty tämänlaisessa iltakutsussa kotona, mutta oli miten oli.

Hän on ajanut partansa, lihava leuka ja vielä lihavammat posket välkkyvät puhtautta ja viikset ovat käännetyt kohti silmiä.

Kasvojen ilmeet olivat viekkaat, mutta niihin otti osaa vain nenän ja suun lähin ympäristö ja silmät, sillä posket ja leuka olivat jo aikoja sitten lihoneet siinä määrässä, ettei yksikään lihas niiden sisällä jaksanut liikkua niin paljon, että sen väreilyt olisivat tuntuneet pinnalle asti. Suun ilmeitä jossain määrin himmensivät kellanruskeat tuuheat viikset. Silmät, silmäluomet ja turvonneet silmänalukset, sieraimet, tummanruskeat kulmakarvat, jotka kohosivat nenän juuresta molemmin puolin vinosti ylöspäin, iho nenän juuressa ja nenän seljässä, joka voi tarvittaessa vetäytyä kymmeniin ryppyihin, pitivät miltei villiä elämää hänen jutellessaan seikkailuistaan nuoruudessaan — metsästysmatkoista ja maalaistytöistä — niin — ne olivat juttuja ne! — ja niille kannatti kyllä nenän ja sen lähimmän ympäristön ilveillä ja ilkkua — nyt, kun kaikki oli ohi, nuoruus ja sen monikirjavat seikkailut! — Yli kaiken kaartui leveän ja voimakkaan otsan ja kaljun päälaen suun puoliympyrä, korvasta korvaan, kylmänä ja tunteettomana kuin taivaan kupu joka katselee yhtä rauhallisesti niin hyvien kuin pahojenkin, niin väärien kuin vanhurskaittenkin tekosia maan matoisen kamaralla.

— Täydestä käyt vielä, mies peilissä, mutta alatpa jo vanheta, sanoi hän kuvaselleen.

— No mutta… no mutta… Mitä sinä meinaat?!… Arki-iltana!! Minä en ymmärrä!

— Heitähän paltto päältäsi ja vie sinne eteiseen! — Miina! Tule auttamaan vieraan päältä palttoa! Sinä olet tuhma, Miina! Minun on sinua tästä lähin kasvatettava… No no — auta paltto pois vieraan päältä — no niin — aseta se käsivarrellesi — vasemmalle! — noin, nyt otat lakin — nyt kepin — viet ne eteiseen. Sinun on, Miina, tästä lähin tämä tehtävä kaikille minun vierailleni jo eteisessä. Minä olen nyt korkeampaa säätyä kuin eilen ja minulla käy nykyään korkeampia vieraita kuin ennen ja ne on otettava vastaan korkeammalla tavalla kuin ennen. Muista se, Miina!

Markus täytti ryypyt, näytti ääneti kultakelloa Hendolinille, joka sitä suu auki katseli joka puolelta ja asetti sen jälleen paikalleen ja katseli kysyvänä Markusta. Markus kohotti ryyppylasinsa, kehoitti viittauksella Hendolinia tekemään samoin, lasin kilahdus, onnentoivotus ja lasit tyhjiksi ja sitten sytytettiin sikarit ja siinä seisovassa asennossa tarkasteltiin vielä kelloa.

— Mistä hitosta sinä olet saanut tämänlaisen kellon — jalokiviäkin jo kokonainen omaisuus!

Vastaukseksi ojensi Markus Hendolinille samassa postissa tulleen kelloa koskevan paperin.

— Niin. Ole hyvä ja lue. Siitä selviää tämän kellon salaisuus. Jaaha, et ymmärrä! No, se musteella tehty omakätinen nimikirjoitus on "Nikolai" ja paperissa sanotaan, että erikoisessa armossa on minulle, osoittamastani sankarillisuudesta, nähty hyväksi lahjoittaa tämä kultakello jalokivineen ja perineen. Siitä selviää myös, että kello vastaa yrjönristiä, jonka olen ansainnut, mutta kun olen sivilimies, ei minulle yrjönristiä voida antaa, vaan sitä täydellisesti ja arvossa enemmänkin, vastaava kultakello perineen ja jalokivineen.

— Jaaha. Jaaha. Vai olet sinä sankari! No, mikähän sankari sinä sitten oikein lienet.

Myöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana — valkea pöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin tuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä epävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin kelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on — puhelevat toverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa Markus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on pantu pystyyn.

Jompikumpi oli taaskin sanonut sanan "sankari" ja sen johdosta kysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä humaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.

— Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on, vaikka olet paljon lukenut?

— Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet sangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen ristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.

— Sankarius — niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon minulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan kun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva toissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä Lounatriviä?

— Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla, laivarikkoisena, koko sen talven, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin siellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat ja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on kysymys — ymmärräthän.

— Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset upseerit, ylimmästä alimpaan — itse amiraalikin kävi kerran voimiaan koettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan peräsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla — kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan sekaisin — koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat he yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä ja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit panevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa. Minä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston noin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja minut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi irti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä olen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen, että olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle yrjönristiä. — Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius — venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei yhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut vähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle. Terveydekses!

Koulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella puolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa, alkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata tylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja hitaasti solua tuoliltaan permannolle.

Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa viittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa vajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä aina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin — ja kaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri, virkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli ajatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen viimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa, ainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi ruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu makuupaikka.

Viimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta erikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.

— Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat — aloittavat — aloittavat — syntisen — ur — uransa — varkaina ja merirosvoina — ja — päättävät sen. — — Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei! Kuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!

Saatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän luo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan, huomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän entisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja tyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna ole kummallakaan kohmeloryyppyjä.

Markus sammutti kaikki tulet ja kävi maata tyytyväisenä ja iloisena siitä, että varmat kohmeloryypyt ovat tiedossa.

Markus meni herättämään koulumestaria aamukahville. Siinä olikin työmaa! Koulumestari makasi kuin ranka metsässä. Kauan sai Markus häntä ravistella, ennenkuin hän heräsi.

— Älä muuta sano! Minä taidan kuolla. Mitä ihmettä sinä minulle viime yönä juotit?!

Julmistuneena hän kääntyi koulumestariin, jonka naamasta paistoi syyllisyyden tunto.

Markus meni etsimään putelia salin puolelta ja löysi sen tyhjänä sohvan alta, jolla koulumestari oli maannut.

— Voi sinä kurja itseäs! Pilaat sekä oman että toisen aamun! Ja nyt sinä lähdet tästä talosta ja vähän äkkiä!

Markus haki ruoskansa, tarttui koulumestaria niskasta kiinni ja kuritti häntä, löi ruoskallaan pari kymmentä kertaa. Sitten huusi hän koulumestarille:

— Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä näkyviini!

Kädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä, pää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin ajatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan, pyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi maanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.

Oli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää iltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä lueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.

Hän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia juomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut, että vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä asioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa, rahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan kutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.

Molemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa hakevansa paikan mantereelle. "Ei talveakaan enää tämän jälkeen täällä!" oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin ryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.

TANSSIAISET.

Alkanut kesä oli kauneimpia ja varmasti hänen parhain ja huolettomin kesänsä, sillä hänellä ei nyt ollut rahahuolia. Tarkastus oli jo keväällä ja silloin oli kaikki paperit kunnossa.

Myöskin kassa oli kunnossa, sillä hänen oli onnistunut kevään ensi matkallaan saada kaupungissa parin hyvän ystävänsä nimillä pankista rahaa kuuden kuukauden vekselillä.

Tuskin koko elämänsä aikana hän on viettänyt niin vapaata ja huoletonta kesää — ei edes parhaina nuoruusvuosinaan.

Elämä saaressa on muuttanut muotoaan. Sinne on alkanut virrata kesävieraita — neljä, viisi, kuusi, tai kymmenenkin kesän kuluessa. Markus on tutustunut niihin kaikkiin. Ne ovat olleet hänen jokapäiväisiä vieraitaan. Hän on tehnyt niiden kanssa pitkiäkin purjehdusmatkoja ja kiipeillyt vuorilla. Hänestä tuntuu, että tuskin lienee enää neliömetriäkään saaren pinta-alasta, joka ei olisi ollut hänen silmissään. Illoin on kokoonnuttu hänen luokseen — juotu teetä puutarhassa, soitettu, laulettu, kuunneltu yön hämärässä meren kohinaa puutarhan rantaan, katseltu kesäyön kuuta ja harvoja tähtiä ja kaukaa hiipuvia laivojen tulia ja juteltu ja naurettu. Järki-ihminen, Hendolin, on hänelle toisinaan sanonut, että tämä tämännäköinen elämä vie liiaksi rahaa, johon Markus oli selittänyt, että talvella säästetään, eletään perunoilla, sianläskillä, leivällä ja silakoilla ja juodaan viinaa ja poltetaan viidenpennin sikareja! Sitäpaitsi oli hän tehnyt erään sopimuksen yhtiön kanssa, joka piti yllä pelastuslaivoja. Niitä oli kaksikin kilpailevaa yhtiötä, molemmilla komeita, voimakkaita pelastuslaivoja. Toisen asiamieheksi oli ruvennut Markus isoa palkkiota vastaan. Jokaisesta laivarikosta, joka joutuu yhtiön huostaan, sitoutui yhtiö maksamaan Markukselle kymmenen prosenttia, jos hän yhtiön valtuutettuna ennättää mennä ottamaan laivan haltuunsa ennen kilpailevaa yhtiötä. — "Kun syksyllä saamme yhdenkään hyvänpuoleisen laivarikon hoidettavaksemme, on meillä rahaa kuin ruhtinailla!", oli Markus sanonut Hendolinille, joka alkoi puhua jostakin karhunnahan myynnistä. Siihen oli Markus nauranut ja sanonut: "Pelkää sinä vain turhia! Syksyllä on meillä rahaa ja sitten maksan velkani — kaikki —"

Jo varhain aamulla oli hän herännyt lauluun. Kesävieraat olivat käyneet häntä tervehtimässä ja esiintyneet peräti juhlallisina. Olivat ojentaneet hänelle taiteellisen adressin — joukossa oli kaksi taidemaalaria — ja pitäneet pienen puheen. Adressiin oli piirretty sanat: "Hänen Majesteetilleen Marcus Alexanteri Suurelle, Kohtalon armosta Saaren kuninkaalle, Tytärsaaren Ruhtinaalle, Ruuskerin Herttualle, Vailuodon Valtiaalle, ynnä muuta, ynnä muuta, Hänen nöyriltä ja uskollisilta alamaisiltaan kolmenviidettäkertainen hei!" Sitten näkyi siinä nimet alla. Kauimmin viipyi Markuksen katse nimessä Martta, eikä hän oikeastaan muita nimiä nähnytkään. Markus käveli puolipukeissaan makuukammarissaan, veteli savuja sikaristaan, seisoskeli kauan ikkunan ääressä ja vielä useammin pysähtyi hän pyöreän pöydän luo. Siinä oli tuo paperi ja Markus luki sen taas nauraen läpi ja jäi tuijottamaan Martan nimeen. Martta oli lausunut lystikkään runon, jonka eräs kesävieraista oli sepittänyt. Kuka sepittäjä oli, sitä ei hänelle ilmaistu. Kunhan ei vain olisi ollut koulumestari. Runo oli niin hänen tapaistaan alusta loppuun. Se alkoi näin:

Valtioi merta katseellas älä kahleilla Xerxeen! Se tie on sulle kunniakas, mi vie läpi vihreän hyrskeen.

Pelto-Kallu on jo aamusta alkaen järjestelemässä puutarhaa — puhdistamassa käytäviä ja ripustelemassa värillisiä lyhtyjä käytävien varsille ja puutarhapöydän ympärille.

Koko puutarha on yhtenä valkeana kukkamerenä, jossa pörisee kimalaisia ja mehiläisiä, joiden ruskeankeltaiset siivet välähtelevät valkeita kukkia vasten. Koko puisto hymisee kuin kaukaiset urut.

Merikin näyttää peilityyneltä. Rantaa vasten kohahtaa hyvin heikko vanha ummikas, läikkyy rantakiviä ja teloja vasten nousten ja laskien äänettömänä, mutta toisinaan tulee joku isompi ummikas, joka rähähtää rantakiville äkäisenä ja puhaltaa suustaan vaahtoa, joka kerääntyy isoina pehmeinä kerinä telojen väliin ja kallion lokeroihin. Päivän paisteessa se on valkeaa, valkeampaa kuin ensi lumi ja keveää, miltei ilmaan pyrkivää. Päivä on jo kolme, neljä tuntia sitten noussut. Satamasta päin kuuluu silloin tällöin airojen kolinaa. Alkaa kuulua myös rantasorassa askelten ääniä. Puiden lomitse näkee Markus koulumestarin, joka rantakarikkoa pitkin on menossa heidän yhteiselle uintipaikalleen, Venekalliolle.

— Huomenta, huomenta kuningas! Tule uimaan! Uinnin jälkeen jäävät toverukset kalliolle istumaan vielä pitkäksi aikaa.

— Aamulla varhain, laulajien mentyä, istuin pyöreän pöydän ääressä, katselin ensin sitä komeaa adressia ja kun siitä loin äkkiä silmäni ikkunaan, näin kummia: Näin auringon kirkkaana paistavan keskiruudusta, mutta hyvin pienenä, isoimman tähden kokoisena. Ennenkuin ennätin selvittää ilmiötä itselleni järkevästi, valtasi minut kuvaamaton kauhu. Luulin, että vanha aurinkomme kiitää meistä pois päin, tai joku uusi aurinko kiitää meitä kohti. Päivällähän eivät tähdet näy. Sen täytyi siis olla oikea aurinko. Minä käsitin, että jos se on tuleva aurinko, on tuhomme varma muutaman minuutin perästä, sillä äskenhän ei idässä mitään uutta aurinkoa näkynyt ja nyt näkyy. Sen täytyy siis tulla huimaa kyytiä. Seuraava huomioni oli, että valo ei ollut vähentynyt. Jos vanha aurinkomme olisi pois menossa ja jo noin kaukana, olisi jo miltei pimeä ja kylmä. Sen täytyy olla siis uusi tulokas! Lienee kulunut monta silmänräpäystä, ennenkuin vapauduin kauhustani.

— Niin, ihan tosissani! — Lienee pääni hiukan horjahtanut ja näky katosi. Sain kauan muutella pääni asentoa vasemmalle, oikealle, ylös, alas, ennenkuin löysin jälleen tuon uuden pienoisauringon. Sillä välin olin ennättänyt rauhoittua ja tein sen järkevän huomion, että lasissa oli jokin teonvika, pieni linssi tai peili, joka taittoi valon auringosta silmiini. Oikea aurinko nimittäin oli vielä niin paljon vasemmalla, ettei sitä näkynyt.

— Kuulehan veli! Sinun järkesi aurinko taitaa alkaa kiitää sinun pääkuorestasi pois päin, tuntemattomia avaruuksia kohti. Nuohan ovat selviä hulluuden oireita! Ei se ole oikeaa, että naimaikäinen mies juttelee tuollaista!

— Oli mitä oli, mutta se on antanut minulle paljon ajattelemista! Kun ensin olin kauhukseni ajatellut, että avaruuksien lait olivat sikäli lakanneet olemasta voimassa, että joku tuntematon aurinko lähestyy meitä avaruuksien pimeydestä suunnatonta vauhtia, tai että oma aurinko on saanut päähänsä jättää ikivanhan vartiopaikkansa ja lähtenyt kiitämään karkuun, jättäen kaikki planeettansa hunningolle, kuin lampaat paimenetta, harhailemaan ikuiseen pimeyteen, käänsin rauhoituttuani nämä ajatukseni nurin ja ajattelin päinvastaista laittomuutta, nimittäin että kaikki liike avaruuksissa äkkiä lakkaisi — että maa, kuu, kiertotähdet ja maailman kaikki suuret ja pienet tähdet lakkaisivat liikkumasta ja pyörimästä, jäisivät paikoilleen avaruuteen siihen paikkaan ja siihen asentoon missä nyt ovat — ei silloin enää olisi aikaa, sillä aikahan ei muuta ole kuin kiertotähtien liikettä. — Ei olisi, millä mitata aikaa, koska aika ja ajan mitta ovat samat.

— Ja jos oikein tarkkaan ajattelen, on aika sittenkin olemassa. Se on kummallinen asia, enkä enää loppujen lopuksi ymmärrä, mitä on aika! Ikuisuuden ymmärtää melkein paremmin. Öisin, tyynellä meren selällä, kun tähdet paistavat kaikilta suunnilta, sekä ylhäältä että alhaalta, tuntuu maa kadonneen olemattomiin, ja Ikuisuus tulleen aivan lähelle, miltei kourin kosketeltavaksi. Mutta aikaa minä en ymmärrä! — Aika ei häviäisi, vaikka kaikki liike lakkaisi. Katsos: Vaikka kaikki taivaankappaleet seisoisivat ikuisesti paikoillaan, eläisin minä ja ajattelisin ja yksi ajatus olisi ajateltu loppuun, ennenkuin tulisi seuraava. Suru ja ilo vaihtelisivat. Niiden välillä olisi aikaa. Syöntiä seuraisi työ, työtä lepo ja uusi syöminen. — Tapaus seuraisi tapausta ihmisen elämässä ja niin olisi aika kuitenkin olemassa ja aikaa mitattaisiin niiden tapausten mukaan.

— Niin, ja tapaushan se on tämäkin — siirtyäksemme jälleen oikeisiin asioihin — että sinulla on vielä maakuntahallitukselle lähettämättä Hanskin Matin tilankatselmuspöytäkirjat. Maakuntavanhimman kirjelmä asiasta viimetalvena oli myös tapaus ja seuraavat kaksi tapausta oli kirjelmät keväämmällä samasta paikasta ja niiden kunkin välillä oli aikaa — vanhojen planeettasysteemien mukaan laskien kuu jokaisen kirjelmän välillä. Huomenna lähtee posti ja tämä tapaus on saatava siihen postiin. Tänä iltana, on sinulla syntymäpäiväkemut. Me tarvitsemme vähintäin viisi tuntia Hanskin Matin tapauksen selvittämiseen. Eiköhän olisi siis parasta, että lähdetään töihin.

— Juhli, juhli! Minä vain sanoin! Minä olisin tänään hyvällä työtuulella. Sitävarten minä asiasta puhun. Juhli sinä, kyllä minä teen! Ei sinusta siinä apua olisi kuitenkaan! Mitähän varten ne sinustakin tekivät vallesmannin!

— Sitä varten, kun en minä siellä maakuntahallituksessa oikeastaan mihinkään pystynyt ja kun sitten taas kerran korkeat isännät maakuntavanhimman ympärillä neuvottelivat, kuka saataisiin saareen vallesmanniksi — joka siellä edes jonkun aikaa pysyisi — niin sanoi joku: "Lähetetään tämä Markulin — päästäänhän sillä tavalla siitäkin ja saadaan samalla saareen vallesmanni!" Siis sitävarten, kun et sinä niihin aikoihin ollut palvelemassa maakuntahallituksen konttoristina. Sinut ne olisivat tänne lähettäneet ja minä — istuisin paraikaa ihanassa maakunnanpääkaupungissa! — Sitävartenhan se näin kävi! Huonoin mieshän sieltä aina tänne joutuu — jos on suurten isäntäin suosiossa! Hahahaha!

Sitten he yhdessä söivät aamiaista ja sen jälkeen kävivät työhön käsiksi.

Kello kahdeksan illalla alkoivat juhlat. Eetin Anttu oli kutsuttu viulunsoittajaksi.

Kesävieraista eräs neiti osasi soittaa pianoa ja laulaa. Laulua, soittoa ja tanssia olikin illan ohjelmassa runsaasti.

Vaikka kesäyö oli valoisa, sytytettiin puutarhan paperilyhtyihin tulet. Pimein aika istuttiin puutarhapöydän ympärillä. Mieliala oli sangen hilpeä ja oli sitä kohottanut juuri äsken tarjottu viini.

Koulumestari oli tänä iltana humaltunut sangen aikaisin. Hän oli saanut puhekumppanikseen erään iloiselta näyttävän neitosen ja kuvaili tälle itseään ja oloaan saaressa, kuuntelematta mitä toiset puhuvat.

Eri puolilla juteltiin innokkaasti eri asioista, toiset miltei kuiskaillen, toiset kovalla äänellä.

Koulumestari näytti puhuvan innokkaasti. Hänen puhekumppaninsa kuultiin kysyvän:

— Niin. Mitenkä tekin jouduitte tänne saareen? Te olette liian lahjakas tänne hautautuaksenne!

— Jaa — se on pitkä tarina, vaikka ei surullinen. Minä olen filosofian maisteri (Niin hän aina, varsinkin naisille, humalassa ollessaan esitteli itsensä). Niin. Olen asettunut tänne saareen toisista syistä, kuin luulette, neiti. — Niin. Minä olen asettunut tänne useaksi vuodeksi — vuosikymmeneksi — viideksitoista vuodeksi — tutkiakseni kalastaja- ja merenkulkijakansan elämää aivan läheltä, mukana eläen niin sanoakseni ja elääkseni täällä tuon ajan, olen ottanut toimekseni täällä koulumestarin viran. Aion kirjoittaa tohtori-väitöskirjan hyljekoirista, hylkeenpyynnistä ja alkuperäisen saarelaiskansan elämästä, sen moraalikäsityksistä ja muusta. Hyljekoiran kallotutkimukset, suomalaisen saarelaiskansan antropologia — kas siinä aloja, joilla tiede ei ole vielä ottanut ensi askeleitaankaan. — Nämä ihmiset elävät täällä kivikauden elämää, vaikka eivät käytäkään kiviaseita. Suotta on hautautua, kuten monet tekevät, alkeellisia sivistysmuotoja tutkiakseen Afrikaan tai Etelämeren saarille. Täällä on aineistoa yllin kyllin ja minä en ole mennyt merta edemmä kalaan.

— Niin. — Käänteentekevät! — Aluksi minä aioin lukea täällä papiksi, mutta kun sillä alalla on niin vähän mahdollisuuksia…

Koulumestari myönsi, että yö on kaunis ja syventyi jälleen selostelemaan suunnitelmiaan ja tulevaisuuttaan. Sinä iltana hän oli tavallista oppineemmalla tuulella. Niinpä hän, nähtävästi omituisen nopeasti kehittyvän humalan vaikutuksesta, yritti Markuksen kanssa saada aikaan väittelyä latinan kielestä ynnä muusta. Hän siirtyi Markuksen puolelle pöytää ja alkoi kovalla äänellä hänelle toimittaa:

— Ymmärsitkö sinä, minkälaisen miehen kanssa sinä tutustuit silloin, kun tutustuit minun kanssani? Sinä et vastaa mitään! — Minä kysyn siis uudestaan selvemmin sinulta: ymmärsitkö sinä, mikä suuri kunnia sinulle tapahtui kymmenen vuotta takaperin silloin, kun tullivanhin esitteli minut sinulle tässä samassa, puutarhassa. Juur justihins kymmenen vuotta takaperin! Sinä olit kymmenen vuotta nuorempi silloin ja minä kaksikymmentä! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä et ymmärrä, mitä minä nyt olen sinulle haastanut, vaikka nyökytteletkin sikariasi — päätäsi — päätäsi piti minun sanoa. Nyökyttelet päätäsi — niin. — Nyökyttele sinä vain sikariasi ja naura, mutta sinä et osaa latinaa sanaakaan ja latinankielen opettajan poika —

Maisteri on tuppautunut Markuksen viereen istumaan ja jatkaa, nykien puhuteltavaansa hihasta, koska hän pelkää, ettei tämä kuule ja ymmärrä hänen puhettaan, joka oli hyvin tärkeää:

— Sinä et osaa latinaa, muutoin olisitkin vastannut minulle latinaksi, kun minä sinulta kysyin, että: "Ymmärrätkö sinä?" — Quousque tandem abutere, Catilina, patientia nostra? qvamdiu nos etiam furor iste tuus eludet? quem ad finem sese — — Quousque tandem — tandem — tan — tan —

Koko seurue oli vaiennut ja henkeä pitäen kuunneltiin maisterin outoa puhetta ja kun hän takertui sanoissaan, rupesivat kaikki nauramaan ja taputtamaan käsiään ja joku huusi: "Uudestaan, maisteri, uudestaan!"

Maisteri, joksi häntä yleisesti tässä seurassa kutsuttiin, hymyili jokaiselle, räpytteli silmiään, eikä kukaan aavistanut, mikä määrä onnea ja autuutta niinä silmänräpäyksinä häntä huumasi ja pyörrytti. Hän näki kuin ruusuisen sumun läpi itsensä koko seurueen ihailemana. Taputukset alkoivat kuulua yhä kauempaa ja onnen kuvat alkoivat hämärtyä ja lopulta kaikki myllersi ja kieppui ja hän vajosi tylsään uneen, horjahtaen vasemman käsivartensa varaan, joka oli pöydän reunalla. Pää painui alas ja hän alkoi kuorsata.

Kesäyön hämärässä ja kirjavien paperilyhtyjen välkkyessä, vaikkei valaistessa, istuivat toiset vielä kauan pöydässä.

Seuraavana päivänä kerrottiin kylällä, että syntymäpäivätanssiaisissa vallesmannilassa edellisenä yönä olisi tapahtunut kaksi kummaa seikkaa, ensiksi, että vallesmanni olisi vetoa vastaan tanssinut illasta kello yhdeksästä seuraavaan aamuun kello yhdeksään ja kantanut hampaissaan sisään pöydän, jolla oli samppanjaputeli ja täyteen kaadetut lasit jokaista vierasta kohti — kaatamatta putelia ja läikyttämättä laseista pisaraakaan pöydälle — ja että vedon lyöjinä toisella puolella olisivat olleet juhlan naisvieraat, jotka olivat muka luvanneet, että jos vallesmanni voittaa vedon, saa hän suudella ketä vain heistä haluaa ja että kun vallesmanni oli voittanut, joutuivat naiset pulaan ja ratkaisivat asian arvalla. Kun seuraavina päivinä ja viikkoina vallesmannin seurassa nähtiin sangen usein Martta-neiti (kukaan saaressa ei tiennyt tarkemmin hänen nimeään), pääteltiin lähteellä, josta kylän naiset käyvät vettä hakemassa, että arpa ei ollut luultavasti langennut kenellekään muulle kuin Martta-neidille. Tämä ei ollut totta.

Sen tiesi Miinakin, vaikka hän ei kylällä käydessään ja noita juttuja kuullessaan julistanut niitä perättömiksi. Nauroi vain! Vastoin parempaa tietoaan hän jätti kylän siihen uskoon, että jutut olivat totta. Kun joku häneltä suoraan kysyikin, että onko siinä mitään perää, sanoi Miina: "Herra Jumala! Pitäiskö minun kaikki tietää?!"

Tosiasia on, että tuo kilpatanssi ja pöydän kantaminen hampaissa oli tapahtunut jo edellisenä syksynä, eräissä "paaleissa". Eräänä myrskyisenä, sateisena ja pimeänä lauantai-iltana oli asettunut satamaan, aallonmurtajaan, pelastuslaiva, ja sen päämies oli tullut heti maihin päästyään Markuksen luo ja vielä samana iltana pantiin toimeen koko pelastuslaivan miehistölle ja saaren pojille ja tytöille vallesmannilassa "paalit", joista tuli remuisimmat kemut kuin koskaan ennen. Kun väkeä oli paljon, tarjoiltiin vieraille olutta, jota sattui olemaan hyvä varasto vallesmannilan kellarissa ja laivasta haettiin lisää. Tanssihuoneena oli sali ja siellä joivat myös oluensa saarelaiset ja matruusit. Laivan päämies, perämiehet ja Markus itse joivat hienoja juomia ja polttivat hienoja sikareja kammarissa. Siellä myös tuli puheeksi voima-asiat. Joku kertoi nimittäin miehestä, joka oli nostanut tavallisen pyöreän pöydän hampaissaan ylös permannosta, johon Markus kehasi, että hän ottaa kantaakseen hampaissaan huoneesta toiseen pöydän, jolla on konjakkiputeli ja valmiiksi sekoitetut täydet lasit, putelin kaatumatta ja pisarankaan pöydälle läikkymättä. Sadan markan veto lyötiin vallesmannin ja pelastuslaivan päämiehen välillä, ja vedon voitti vallesmanni. Tästä kimmastui pelastuslaivan päämies, joka piti itseään myös voimamiehenä ja kestävänä tanssimiehenä ja esitti kilpatanssiaiset. Ne otettiinkin heti. Salin puolella ilmoitettiin, mistä on kysymys ja siitäkös ilo syntyi. Kello oli kilpailun alkaessa kymmenen illalla. Kylästä haettiin kaksi viulunsoittajaa lisää. Näistä kukin soitti yksinään kaksi tuntia ja uusi astui tilalle. Sai soittaa valssia tai polkkaa. Viulu ei saanut olla ääneti hetkeäkään. Soittajille annettiin ryypyt kerran kahdessa tunnissa ja hyvä palkka. Tanssitettavaansa saivat kilpailijat vaihtaa kuinka usein halusivat, tai tanssia yksin, mutta pysähdystä ei saanut tulla eikä ainoaakaan väärää askelta. Pelastuslaivan päämies väsyi kello kaksi aamuyöstä. Tanssisalista ei kukaan malttanut lähteä pois. Jokainen tahtoi nähdä, kauanko vallesmanni ja hänen tanssitettavansa kestävät. Pelastuslaivan päämies oli ennättänyt vaihtaa tanssitettavaansa parikymmentä kertaa, ennenkuin itse väsyi. Vallesmanni oli aloittanut kilpailun tanssitoverinaan Miina, jonka hän tiesi saaren tytöistä olevan keveimmän ja kestävimmän tanssijan. Miina oli ylpeä siitä, että hänet kutsuttiin tanssimaan. Lähtiessään oli Miina sanonut: "Kerran eläessäänhän ihminen tekee mistä kuoltuakin mainitaan! Koetetaas nyt vallesmanni, kumpi meistä ensin väsyy, sinä vai minä." — Miina oli kestänyt kello kolmeen asti. Sitten tanssitti vallesmanni puoli tuntia eri tyttöjä, ketä viisi minuuttia, ketä kymmenen ja sen jälkeen oli tullut jälleen Miina, joka välillä oli käynyt syömässä ja ottamassa viiniryypyn. Toisella kertaa hän kesti kello kuuteen, jolloin oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi pois kävellä. Hän oli mennyt keittiöön, kellahtanut vuoteeseensa ja maannut yhteen menoon kellon ympäri. Hänen poistuessaan salista huusivat kaikki hänen kunniakseen, että ikkunat helisivät, mutta vallesmanni jatkoi yhä tanssiaan. Kellon lähetessä kahdeksaa alkoi sali tyhjetä. Tyttöjä ei ollut enää ensinkään. Viimeiset niistä läksivät neljännestä vailla kahdeksan. Miehiä oli vielä, laivamiehet ja muutamia kylän poikia. Nämä tahtoivat nähdä, kauanko tanssi kestää. Joku niistä sanoi: "Jaksaahan tässä nyt istua ja katsoa ainakin niin kauan kuin toinen jaksaa tanssia." Vallesmanni tanssi yksin. Ties kuinka kauan hän olisi vielä jatkanut, ellei äkkiä olisi viulusta taittunut viimeinenkin kieli poikki. Mistään hinnasta ei saatu enää pelimanneja jatkamaan soittamistaan. Täsmälleen kello kahdeksan lopetti vallesmanni tanssinsa. Viereisestä huoneesta kuului kellon lyöminen. Viimeiset viisi minuuttia oli hän tanssinut ilman tanssitettavaa ja ilman soittoa. Kuultuaan kellon lyömisen oli hän lakannut tanssimasta ja sanonut nauraen: "Jokohan riittää!"

Turhaa oli siis se puhe, että Markuksen syntymäpäivätanssiaisissa olisi mässäilty samalla tavalla.

He kävelivät läpi puutarhan, nauroivat ohikulkiessaan koulumestarille, joka nukkui riippumatossa. He saapuivat rantaan — josta heidän piti kääntyä oikealle, pitkin Rantakujaa, Martan asunnolle — ja pysähtyivät siihen.

He lähtivät siis pitkin rantaa takaisin päin ja olivat pian perillä. Juuri heidän päästyään kalliolle ilmaantui auringon hohtava reuna meren tummalle saarteelle. Martta käveli lähemmäksi rantaa. Markus seisoi paikallaan keppiinsä nojaten.

Jostain kylältä päin kuului laulua. Ne olivat heidän tovereitaan, jotka kävelivät asunnoilleen ja lauloivat mennessään.

Päivä kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja irtaantui lopulta merestä ja aloitti suuren ja pitkän kaarensa kesätaivaalla.

Meri oli miltei tyyni — väreili hiukan. Sen pinnalla välkehti vaaleanvihreää, sinertävää, sinipunertavaa. Se välkkyi kuin opaali.

Markus seisoi entisellä paikallaan, vähän ylempänä, keppiinsä nojaten,
ja katseli Marttaa, hänen vartalonsa kauniita viivoja merta vasten.
Tuuli rupesi hiukan puhaltelemaan mereltä maalle. Se heilutteli hiljaa
Martan vaaleita hiuksia ja hänen hameensa helmoja.

Markus alkoi nähdä myös väriä. Aamun punertavassa valossa lankesi Martan vartalon varjo vaalealle kalliolle ja se varjo oli vaalean vihertävä. Samoin olivat kaikki varjot kalliolla smaragdin vihreitä, maksaruohon, punalatvaisen rantakukan, joita kasvoi kallion raossa, ja ison irtonaisen kiven, joka oli siinä oikealla.

Hän oli iloinen ja onnellinen ja omituinen väristys sykähdytti hänen olentoansa. Se oli kuin itkun alkua, mutta se oli riemua.

— Voi, kuinka kaunista on aamulla varhain, kun aurinko nousee! sanoi
Martta. — Minä en ole koskaan nähnyt tämänlaista!

— Näin kaunis on sinun viidennenviidettä vuotesi alku, setä! —
Hyvänen aika! Miksi sinä tulet noin surulliseksi?

— Kun sinä sanot minua sedäksi, vaikka minä olen pyytänyt, että sanoisit Markukseksi, niinkuin minäkin sinua sanon Martaksi.

— Siitä. Minä tunnen itseni niin vanhaksi silloin, kun sinä sanot minua sedäksi.

— Minkä minä sille voin! Lupaa nyt minulle, ettet enää koskaan sano minua sedäksi. Minusta on läheisempää, jos sinä sanot minua Markukseksi.

— Minä tunnen itseni niin lapselliseksi sinun rinnallasi, joka olet niin viisas ja niin voimakas. Oletko sinä minulle vihainen — vieläkin — Markus?

Martta katsoi veikeästi hymyillen Markusta silmiin leveän hatunreunan alta. Markus tarttui Marttaa käteen ja sanoi:

— Minä tahtoisin, että olisi aina keskikesä, eikä minun tarvitsisi mennä täältä pois. Sateita ja myrskyjä saisi olla, mutta vain kesäsateita ja kesämyrskyjä.

— En! Minua hirvittää jo niitä ajatellessani! Enkä minä eläisi täällä. Minunhan on talvella opiskeltava ja valmistauduttava johonkin ammattiin, josta saan leipäni.

— Kuulehan… Kun sinä olet vanhempi, niin sanos minulle — voiko rakastua useammin kuin kerran?

— Minä en ole ajatellut tätä asiaa. Kukaan ei ole minulta ennen sitä kysynyt. Joskus toisen kerran minä sinulle vastaan — ehkä sitten kun vietämme täällä minun viiskymmenvuotispäivääni. Siihenhän ei ole pitkää aikaa.

— Minähän en ole sinun veljesi! Hahahaha! — Minua rupeaa naurattamaan kaikki mitättömät asiat, kun olen oikein väsynyt ja kun minua paljon valvomisen jälkeen nukuttaa.

— Totta varmaan, koska minua naurattaa se, että sinä sanoit minua velikullaksesi ja koska minä en jaksa enää ajatella.

He läksivät Venekalliolta ja Markus saattoi Marttaa tämän kesäasunnolle asti. Sen portilla he sanoivat hyvää yötä.

Hän istui ja muisteli illan ja lyhyen yön kaikkia tapauksia. Hänen ympärillään oli syvä hiljaisuus, mutta hänen korvissaan soivat eilisillan ja koko viime yön kaikki äänet: naurua, puhetta, laulua, soittoa ja tanssia, lasin kilahtelua täällä puutarhapöydän ympärillä — ja hänen tarvitsi vain hiukan vaivata ajatuksiaan, nähdäkseen ilmielävänä edessään jokaisen vieraansa kaikki yhdessä tai kenenkä hyvänsä yksitellen. Lopulta hän katselee vain Marttaa, hänen silmiään ja kasvojaan ja hänen koko olentoaan ja kuuntelee vain Martan ääntä — mitä Martta hänelle milloinkin sanoi, se on hänelle kalleinta kaikesta. Hän heräsi äkkiä mietteistään, sillä asuinrakennukselta päin alkoi kuulua askeleita.

Miina sieltä tuli puutarhakäytävää pitkin iso tarjotin käsissään. Hän asettui Markusta vastapäätä pöydän taa ja alkoi latoa laseja ja puteleita tarjottimelle.

— Vielähän sinä Miina olet valveilla! Mikset ole mennyt maata? Päivä on jo korkealla!

— Kullakin omat syynsä — vallesmannilla omansa ja minulla omani. —
On ollut hiukan ikävä yö —

— Niin, niin! Ikävä, ikävä! Mitä ihmettä siinä on. — Ja kun äsken näytti yhteen aikaan siltä, että minä jäisin yksin autioon taloon, jonka seinien sisällä niinkuin olisi vielä tanssin humu ja nauru kuulunut ja kummitellut, tuntui mieli hyvin apealta — sellaista nälän ja janon tapaista kurnimista sydänalla, mitä lienee, syönnistä ja juonnista se vain ei parane — lieneekö tuo sitä rakkautta vai mitä — niin ajattelin, että jokuhan tässä olisi saatava yötoverikseen minunkin ja katselinkin jo ikkunasta, että mitähän jos menisi ja herättäisi tuon maisterin tuolta riippumatosta — hihihihi…

— Mitäs tässä osaa! Täytyyhän sille surkeudellekin välistä nauraa ja ilolle itkeä. Niin minulle tapahtuu usein.

— Jutellaan vain! Mistä sinun, Miina, haluttaisi jutella? Tule tälle puolelle, niin on mukavampi.

— Niin. (Puhuessaan Miina nousi ylös, hypisteli rikki kukkaa, jonka oli ottanut omenapuusta ja siirtyi hitaasti pöydän itäreunan ympäri vallesmannin viereen ja kohentautui sitten vieläkin lähemmä.) Meillä on niin harvoin tilaisuutta jutella. Menee kuukausiakin hukkaan. Eikä me olla näinä kymmenenä vuonna oikeastaan yhtään kertaa tosissaan juteltu.

— Niin. Etkö sinä sitä vaatisi, tai toivoisi, että me usein istuttaisiin tällä tavalla juttelemassa, eikä vain kerran kymmenessä vuodessa?

— Sitä sitä. Minä toivoisin että hyvin usein — kerran viikossa — kerran päivässä — aina kun vain tuntuisi tarvis olevan.

— Silloin oli koulumestari myös siinä. — Älä sinä sano minua hempukaksi! Se mantereen epeli — se hento yöperhonen, joka seisoi äsken kanssasi Venekalliolla, se on sinun hempukkasi — kesähempukkasi — Niin! — Kaikennäköisiä otuksia niitä on alkanutkin tänne ajautua — laiskottelemaan. Pysyisivät kesät kaupungeissaan, missä ovat pimeät syksyt ja talvetkin! Mokomatkin! Teeskentelijät!

— Teeskentelijä — teeskentelijä — vai sanonko vielä pahempaa! — Ei satu nyt sanaa suuhuni, muuten sen laukaisisin, että kuolleetkin kuulisivat!

— Sinä olet suuttunut — kateellinen… — Voi voi… Ota minua kiinni — minulla on niin paha olo! — Sillä tavalla! — Nyt on jo parempi — niin turvallinen… Suutele minua, niin en ole kateellinen, en kenellekään — en sille hempukallekaan! — Vielä! — Kuule! Suutelitko sinä myös sitä Martta-neitiä?!

Miina ampautui kauas Markuksesta, nousi ylös, otti tarjottimensa ja lähti ryhdikkäänä ja ylpeänä kävelemään pois päin. Muutaman askeleen päässä hän kääntyi ja sanoi Markukselle:

— Et koskaan! Muista minun sanoneeni! Markus katseli hänen menoaan ja tunsi jossakin aivojensa takakammareissa jonkun Äänen sanovan: "Miinassa on sinulle sopiva vaimo ja naitava sinun on kuitenkin, sillä sinulla on kallisarvoinen kultakello, ja koko virkamiesaikasi olet maksanut leski- ja orpokassaan. Omaisuudellesi on sinun saatava perijä, joka on sinun omaa vertasi ja leski- ja orpokassan eläkkeille nauttijaksi oma vaimo, muutoin menevät vuosimaksusi kuin tina tuhkaan ja muu omaisuutesi vieraille!" — Markus tunnusti Äänelle, että loppu hänen lauseessaan on totta, mutta ettei hän voi hyväksyä alkua, sillä hänen tuleva vaimonsa ei saa olla sivistymätön kalastajan tytär. "Isieni muiston edessä saisin hävetä silloin, enkä voisi koskaan hakea täältä pois. — Minä olisin tuomittu tänne koko loppuelämäkseni!"

Näin ajatellen Markus lähti sisään, riisuutui ja kävi maata ja oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli ulkoa puutarhasta päin omituisen pehmeän jymähdyksen, melkein kuin joku hirsi tai pölkky olisi pudonnut. Hän riensi ikkunalle ja näki koulumestarin vaivaloisesti yrittävän nousta jaloilleen maasta, johon hän on pudonnut riippumatosta. Markus nauraa koulumestarin epätoivoisille yrityksille ja menee jälleen vuoteeseensa ja vaipuu heti sikeään uneen.

Hän oli unissaan yrittänyt kääntyä toiselle kyljelleen, kun riippumatto kiepsahtikin hänen altaan pois ja hän itse mätkähti nurmelle.

Hän vääntäytyi ensin istumaan, katseli ympärilleen, eikä ollut muistaa, missä on.

Lopulta hän tunsi paikan ja yritti nousta jälleen riippumattoon, mutta kaikki alkoi kieppua ja pyöriä hänen silmissään, ja hän vaipui jälleen maahan ja loukkasi kaatuessaan nenänsä riippumaton nuoraan. Nenää kirveli, mutta ei siitä verta tullut. "Ehk' olis!"

Koulumestari hengitti raskaasti, huohottaen, ja kun oli jonkun aikaa levännyt, koetti vielä kerran nousta — omituisesta humalaisen itsepintaisuudestako vai kunnianhimosta, vai mistä — ja kaatui jälleen, tällä kertaa selälleen kauas riippumatosta.

Siihen hän jäikin ja nukkui ja löysi siitä itsensä vasta puolenpäivän tienoissa.

Niin oli loppuun kulunut Markuksen vaiherikas juhlayö ja viimeinenkin sen osanottajista löytänyt vakavan makuutilansa.

MARTTA.

Kappelniemessä on vieläkin vanhan kivitalon raunio. Se on korkea kumpu, jossa kasvaa nuorta mäntyä niin tiiviisti, että siellä on vaikea liikkua ja saada selvää rakennuksen muinaisista mittasuhteista.

Maa on osaksi sammaloitunut, mutta vieläkin näkyy siellä ja täällä punaisia tiilen palasia ja valkeaa kalkin murskaa sekaisin.

Kummun reunat kasvavat tiheämpää männikköä kuin keskikohta, jossa on aukeitakin paikkoja — seinien kohdille ei esimerkiksi ole noussut ainoaakaan vesaa — ja siellä saa nähdä, kun vaivautuu hiukan raivaamaan oksia tieltään, rakennuksen alkuperäisen pohjapiirroksen. Tänä kesänä oli Markus usein vaivautunut tähän hommaan, vieläpä kerran oli ottanut mittapuun, paperia ja kynän mukaansa ja laatinut rakennuksen pohjapiirroksen niin hyvin kuin taisi.

Tänään, muutama päivä syntymäpäiväjuhlien jälkeen, istuu Markus taas raunioilla ja mietiskelee.

Sen jälkeen kun hän on tutustunut Marttaan, on hän muuttunut kuin toiseksi mieheksi.

Kymmenen vuotta ennätti hän olla jo saarelaisvallesmannina, eikä aikaisemmin osunut tähän.

Äskettäin — ehkä jo kuitenkin pari viikkoa sitten — oli hän ollut Martan kanssa käymässä hautuumaalla. Sieltä oli menty metsän läpi Kappelniemen itärannalle ja palatessa jouduttu tähän raunioille näitä tutkimaan. Martta oli ihastunut heti paikkaan ja huudahtanut: "Voi kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua niillä, jotka täällä ovat asuneet!"

Rakennuksen edessä, sataman puolella on ollut pieni piha. Ohut, vaivainen nurmi kasvaa siinä vielä, mutta polku, joka johti rakennukselta alas rantaan, läpi pihan, on kokonaan hävinnyt. Nurmi on yhtä tasaista kaikkialla.

Pihan pohjoisreunalla on ollut kaivo. Sen paikka näkyy vieläkin, mutta se on miltei kokonaan täyttynyt maalla ja sinne vievä polku myös hävinnyt.

Rakennuksen toisesta kerroksesta lienee ollut ihana näköala yli metsän ainakin kahteen suuntaan, pohjoiseen ja länteen.

Pohjoisesta on kuultanut kirkkaalla säällä Suomen rannikkosaaret, ja osa mannertakin, hienona tummana viivana saarteella. Kuinka usein niistä ikkunoista lieneekään ikävöiden katseltu!

Lännen puoleisista yläkerran ikkunoista on näköala ollut sama, kuin alakerrastakin, selvempi vain. Kaiken aikaa on sieltä voinut seurata, keitä tulee satamaan ja keitä siitä lähtee. Se olikin tarpeellista, sillä entisaikojen vallesmannit perämiehineen olivat samalla tullimiehiä.

Ellei Martta olisi sanonut tuota sanaansa: "Kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua!", ei Markus olisi tullut kiinnittäneeksi raunioihin huomiotaan. — Aikaisemmin oli hän kulkenut paikan ohi välinpitämättömänä. Nyt hän usein varta vasten teki matkan tänne ja hän oli hankkinut kylän vanhimmilta asukkailta tarkat tiedot tästä talosta — montako ja minkälaisia huoneita oli kellarissa, mitä ensi- ja mitä toisessa kerroksessa.

Hän oli onkinut tietoonsa kaikki vanhat tarinat, joita talosta vielä liikkui vanhempien ihmisten kesken. Hän tiesi, että siinä talossa oli monen sukupolven ajan vietetty sangen voimakasta elämää. Kappelniemi ei ollut silloin niin hiljainen ja autio kuin nyt!

Alhaalla rannassa oli ollut oma valkama. Siinä oma jolla ja haapio. Vähän ulompana komea, nopeakulkuinen jaala, valtion oma, rakennettu salakuljettajien takaa-ajoa varten.

Koko niemen, kivitalon, valkaman ja jaalan isäntänä on ollut joku entisajan vallesmanni — suurkupias, kuten koulumestari sanoisi — ja hänellä on ollut kaunis vaimo, joka on yläkerran ikkunasta vilkuttanut nenäliinaansa kupiaan lähtiessä virkaretkelleen — useimmiten vaaralliselle.

— Täällä on eletty kuin muinaisajan ritarilinnassa!, huudahti kerran Martta, kun he taas istuivat tässä rauniolla ja Markus kertoili tarinoitaan talosta ja sen eläjistä. — Tämä saari on kuin pieni ruhtinaskunta. Täällä on asunut sen ruhtinas. Täällä on ollut kalpeita ritarien emäntiä ja hentoja neitoja, laulajia, soittajia. Täällä on pidetty juhlia — juotu ja syöty. Sinäkin olet tämän saaren ruhtinas, mutta sinä asut puisessa majassa!

Maan sisään, kellariin, rakennettaisiin keittiö, leivintupa, lämmin kellari ruokatavaroille ja kylmä polttopuille.

Rakennuksen lännen puolelle, satamaan päin, rakennettaisiin iso, korkea pengermä. Sen keskikohdalta lähtisivät kiviportaat alas rantaan, valkamaan, jonka edessä olisi jahdin ankkuripaikka, niinkuin ennenkin.

Siinä olisi keskellä iso kajuutta ja lisäksi oma hytti Martalle, sitten erikoinen tupakkahytti, erikoinen purjehdushytti, jossa olisivat kaikki sellaiset kuin merikartat, kompassit, loki, ynnä muut merenkulun kojeet ja tarpeet. Keulassa olisi miehistöä varten skanssi. Keittiö pitäisi myös olla, ja niin edespäin. Hänellä oli jo valmiit piirustukset sekä jahdista, että talosta. Martallekaan ei hän ollut vielä niitä näyttänyt.

Hän istui usein täällä raunioilla ja kuvitteli tulevia onnen vuosia uudessa talossa, joka näille raunioille kohoaisi.

Hän näki jo silmissään, miltä suuri, valkea jahti näyttää yläkerran ikkunoista katsottuna ja miltä hän itse näyttää astellessaan reippaana alas pengermältä valkamalle, jossa perämies piteli jo valmiina jollaa, jonka perälle hän istuutuu ja perämies alkaa soutaa jahdille, jossa osa purjeita on jo yllä ja joka riuhtoilee vallattomana poijussaan, kuin nuori orivarsa, ajoon valmiina. Hän näkee senkin, miltä jahti näyttää lähtiessään täysin purjein ulos satamasta ja miltä näyttää Martta, heiluttaessaan nenäliinaa eräästä yläkerran ikkunasta, yli vihreiden puiden latvain, käsivarrellaan kolmivuotias, joka myös heiluttaa isälle, joka purjehtii ulos satamasta, virkamatkalle, vaaralliselle retkelle.

Koulumestari oli nauranut, kun oli kuullut näistä suunnitelmista. Oli nimittänyt niitä hulluiksi. "Sinä olit vielä viime talvena viisas mies ja nyt olet noin sekaisin!", oli koulumestari sanonut ja sylkäissyt ja julistanut Markuksen joko viisaaksi suuruudenhulluksi tai narriksi, tai mieheksi, jolta rakkaus on vienyt kaikki hyvät lahjat, joilla Luoja aina siunaa oikeaa virkamiestä: arvostelukyvyn, paikallisaistin, nopean käsityksen, tilannetajun, ja mitä lienee luetellut kaikilla sormillaan. Siihen oli Markus sanonut: "Tämä on minun asiani, eikä sinun", johon koulumestari oli vastannut: "Niin onkin — Jumala paratkoon! — ja siitä syystä en minä tahdo olla mukana häpeässä, joka sitä asiaa seuraa! Tämä ei ole virka-asia! Tämä on sinun yksityisasiasi!"

Pienimpiä seikkoja myöten oli Markuksen suhtautuminen piirinsä asioihin muuttunut. Hän kiinnitti nykyään huomionsa seikkoihin, joita ei ollut hän, eikä kukaan aikaisemmistakaan vallesmanneista katsonut miksikään.

Eräänä aamuna kun Martta, jonka asunto oli aivan rannimmaisessa talossa — vain Rantakuja erotti sen saraimista ja valkamista — sanoi Markukselle: "Sinä et usko miten paha löyhkä nousee noista valkamista helteisinä päivinä!", läksi Markus heti perämiehen kanssa tutkimaan asiaa ja havaitsi, että valkamissa on suuret joukot kalojen sisälmyksiä, suljuja, mätänemässä ja että löyhkä lähtee niistä. Vielä samana päivänä sai perämies naulata kujien kulmiin kaiken kansan luettavaksi vallesmannin ankarat määräykset, että "lain uhalla on suljut soudettavat vähintäin puolen kilometrin päähän rannasta, tai muuten hävitettävä". Sama julistus sisälsi ohjeita muidenkin epämiellyttävien, tauteja levittävien hajujen poistamiseksi kylästä.

Myöskin omasta ulkoasustaan alkoi Markus huolehtia enemmän kuin ennen. Tähän asti oli hän muun muassa ajanut partansa vain pari kertaa viikossa, talvisin joskus vain kerran viikossa. Nyt alkukesästä rupesi hän ajamaan partaansa kolme, neljä kertaa viikossa, säännöttömästi.

Hän havaitsi, että jos vallesmanni ajaa partansa, tulee Martta-neiti sinä päivänä vallesmannilaan, tai menee vallesmanni Martta-neiden kanssa sinä päivänä jonnekin purjehtimaan, tai muualle.

Kun siis vallesmanni taas tilasi Miinalta kuumaa parranajovettä, ei Miina malttanut olla sanomatta: "Martta-neidenköhän vuoksi sitä taas meillä noin putsataan — niin varmaan!", ja se kiukutti Markusta, etenkin kun tuo sama lausuttiin joka kerta samanlaisella ivan väreellä. Tästä syystä hän rupesi ajamaan partaansa joka aamu, sekä päätti niin jatkaa talvellakin.

Hän sai nykyisin pestä jahdin ulkoa ja sisältä joka päivä, kirkastaa sen näkyvät vaskiheloitukset niinikään joka päivä ja kaksi päivää hän sai äskettäin kuluttaa jahdin purjeiden pesuun.

Hän oli kuitenkin tyytyväinen osaansa, sillä vallesmanni maksoi hänelle kaiken ylimääräisen työn runsain kourin, samoin sellaiset purjehdusmatkat, jotka eivät olleet virkamatkoja ja virkamatkoja ei, totta puhuen, sinä kesänä jahdilla tehty ainuttakaan.

Kerran, elokuun alkupäivinä otettiin jahtiin kolmen vuorokauden eväs koko seurueelle, jonka muodostivat silloiset kesävieraat ynnä vallesmanni ja perämies; ja tehtiin pitempi retki.

Matka ei ollut pitkä meripenikulmissa, mutta kyllä ajassa, sillä aiottiin viipyä perillä niin kauan kuin ilmat sallivat, ainakin kolme vuorokautta.

Siellä oli mainio satama saaren ja Maaleton, pienen kallioluodon, välisessä kapeassa salmessa, jota suojasi lännessä itse Maaletto, etelässä Väliniemi ja pohjoisessa Tuponnenniemi. Paitsi mainittua salmea, sulkeutui näiden maiden väliin Maaletonlahti, josta oikeastaan johti kaksi salmea ulos, molemmat siihen asti nimettömiä. Tästä lähin ruvettiin, ainakin siinä seurueessa, kutsumaan luoteeseen johtavaa pitempää ja matalampaa salmea Kuninkaansalmeksi, koska saaren kuninkaan jahti oli siinä ollut ankkurissa kaksi päivää ja niiden välisen yön, ja lounaaseen johtavaa salmea Martansalmeksi, koska Martta oli tiettävästi ensimmäinen nainen, joka oli uinut sen yli.

Tämän paikan oli Markus itse valinnut, pitäen silmällä ensi sijassa hyvää satamaa, joista maan läntinen rannikko on köyhä, ja näköalojen kauneutta, josta sama rannikko on ylen rikas. Siellä kohoavat rannat korkeina vuorina ja sieltä Maaletonlahden pohjasta läksi sisämaahan päin metsäinen laakso, jonka läpi laskee puro Lounatjärvestä. Siitä purosta sai hyvää juomavettä. Puron varsilla kasvaa kukkia ja isoja ruusupensaita. Vähän ylempänä se kulkee läpi niityn. Se virtaa kaiken aikaa alamäkeä ja vain harvoissa paikoissa muodostaa sylen tai parin laajuisia järviä. Enimmäkseen se loikkii alas jyrkiltä kallionpykäliltä tai veikeästi tanssii ympäri suurempien ja pienempien kivien ja saapuu lopulta laajalle laperikolle, jossa ei kasva mitään, ja solisee sen läpi alas mereen. — Kaakossa siintää saaren korkein kohta, Lounatkorkia, jonka kupeet tänne päin ovat pehmeän, vaaleanvihreän koivumetsän peittämää, muodostaen siten kauniin vastakohdan muiden vuorien tummille, vänkkyräisille ja tervaisille männiköille.

Leiri on tehty rannalle, tasaiselle, miltei vaakasuoralle kalliopenkereelle, joka on vain muutaman sylen pituinen ja levyinen, avoin etelään, lounaaseen ja länteen, mutta idässä ja pohjoisessa nousee vuori jyrkkänä ylös. Merestä kohoaa tämä pengermä niin paljon, että jollasta on mukava sille nousta. Maaletonlahden pohja ei näy kunnolla, koska sille suunnalle on muodostunut louhikko monen sylen korkuisista kivistä, jotka näyttävät joskus maailmassa lohenneen ylemmästä vuoresta. Osa louhikkoa on vierinyt mereen, osa on jäänyt tähän kalliopenkereelle. Noiden suurten louhien väliin ja alle jää suuria luolia. Eräs niistä on muodostettu keittiöksi ja eräs toinen on sisustettu asunnoksi. Louhikon yli näyttää olevan vaikea päästä. Siinä kysytään ketterää kiipeilijää. Vielä vaikeammalta näyttää pois pääsy tästä muun kautta. Ainoa varma tie on soutaa jollalla ja esimerkiksi vedenhakumatkat puronsuulle on tehty vesiteitse pitkin Kuninkaansalmea ja Maaleton lahtea.

Miehet olivat maanneet yönsä luolassa. Siellä olikin ihana nukkua. Louhikkohan jatkui mereen, ja kun lännestä kävi koko yön voimakas ummikas, kumisi ja soi se koko yön ihanaa, solisevaa ja rytmillistä lauluaan.

Naiset, joita oli kolme, saivat yöpyä jahdin kajuutassa. Vuorotellen valvoivat miehet rannalla, yksi kerrallaan, pitäen vahtia, ettei myrsky pääse yllättäen alkamaan.

Vasta silloin huomattiin, että lahden toiselle puolen, Väliniemen loivalle rantakalliolle, oli yön aikana ilmaantunut kolme haapiota, jotka oli vedetty ylös.

— Tuntuu kuin oltaisiin jossain Etelämeren saaressa ja nuo olisivat joitakin alkuasukkaita, polynesialaisia villejä, jotka ovat saapuneet tuonne lahden toiselle puolelle ehkä hyvinkin vilpillisissä aikomuksissa, vetäneet veneensä maalle ja ehkä parhaillaan vakoilevat meitä, sanoi Martta aterian aikana.

— Kuinka ihanaa!, lisäsi hän heti. — Saamme olla näin erillään, ja näin kaukana sivistyneestä maailmasta! Kaukana Etelämeren saarella!

Perämies kyllä tiesi heti aamulla nuo haapiot nähtyään, silloin kun vallasväki vielä nukkui, keitä nuo uudet naapurit lahden takana olivat — oikeita ristittyjä ihmisiä, naapurisaarelaisia, joilla ei omassa saaressaan kasva ainuttakaan vihtakoivua ja käyvät siis täällä — salaa kylläkin — vihdaksessa, että saavat saunoissaan itseään vihtoa niinkuin muutkin ihmiset.

Ja tietää sen vallesmannikin, mutta ei virka mitään, ei tuki tuon ryökynän suuta yhdellä ainoalla tai parilla kolmella järjensanalla.

"Ei tuota viitti kukaan kuulla!", kipenöi Kallun aivoissa, mutta ei uskaltanut sitä lausua julki. Hän olisi sillä kertaa suonut olevansa astetta korkeammalla virka-arvossa, nimittäin vallesmannina, että olisi ollut valta sanoa ryökynälle: "Ol ny vaiti! Eihän tuo toillain ol oikiaa puhetta, eikä Jumalan mielen mukaista iloa, kuvailla mielessään olevansa mustien saarella — ilman pakkoa!", mutta kun hänellä ei ollut valta niin sanoa, sanoi hän vain näin:

— Höö! Kyllä taitaisi ryökynälle tulla kuuma aamupäivä, jos oltaisiin mustanahkain saarella! Yhtä kuuma, kuin näille haileille, joita minä tässä hiilillä paistan vallasväen aamiaiseksi!

— Perämies on oikeassa, sanoi siihen vallesmanni. — Ainakin siinä, että on käynyt ostamassa meille tuoreita kaloja.

Yöllä oli nimittäin nähty verkkomiesten tulia kaukana lännessä. Aamulla varhain, kalastajien palatessa kotiin päin, oli Kallu soutanut jollalla niiden luo ja ostanut haileja.

Lahden pohjasta, rantakiviltä, saatiin hyviä, poutien kuivaamia polttopuita, meren ajoa, laivojen ja veneiden kappaleita, mitä lienevät olleet. Leiripaikalla on palanut koko ajan nuotio, siitä asti, kun eilen tultiin, koko yön ja koko tämän aamun. Siinä on nyt hyvä hiillos hailia paistaa. Purjehdusmatkoilla kuului kokin virka perämiehelle. Koskaan ei merellä sitä virkaa uskota naisille!

Perämiehellä oli täysi työ ennättää paistaa niin paljon haileja, kuin muut niitä söivät.

Heti aterian alussa oli vallesmanni julistanut, ettei täällä, Polynesiassa, saa kukaan käyttää muita kuin sormiaan hailien syönnissä, eikä kukaan saa hailia ruotia! Ruotineen ne on syötävä tai oltava tykkänään syömättä!

Kun aamiaisen jälkeen oli noustu ylös, nähtiin alkuasukashaapioiden luona liikettä. Eräs mies siellä liikkui ketteränä ja rupesi myös tähystelemään. Vähän ajan perästä hän katosi kallioiden taakse ja ilmaantui metsästä laperikolle, jota pitkin näytti kävelevän tännepäin. Sitten katosi hän taas louhikkoon ja ilmaantui kaikkien ihmeeksi suurten kivien päälle, josta laskeutui ketterästi alas leiripaikalle, töhnäsi hiukan oikealla peukalollaan kiiltävää lakkinsa nokkaa ja sanoi: "Hyvää huomenta!", johon vallesmanni kaikkien puolesta vastasi: "Jumala antakoon!" Sitten kulki hän miehestä mieheen, vallesmannista alkaen ja naisesta naiseen, kättelemässä, sanoen kättä antaessaan — oikeastaan vain sormen päitään, varovaisuudestako vai mistä, ehkä vain siksi, että se oli hänen, eikä suinkaan kaikkien polynesialaisten tapa: "Terveeksi", ja vallesmannille sen lisäksi: "Täällähän se on vallesmannikin itse —". Perämiehelle, jota hän piti niinkuin vertaisenaan, hän sanoi virolaisittain — se oli olevinaan leikkiä ja kukaties olikin! — "Tere tere! Kuidas käsi käib?" — "Tuossahan tuo menee, aina hiljakseen. Mitäs sinulle itselles kuuluu? Taidatte olla vihtametsässä?"

— Siellä meiän saaressa kun ei kasva enemmän lehmän sammaletta kuin vihtakoivujakaan. Täytyy, täytyy ruveta kulkemaan sammaleessa jo näin aikaiseen, kun on pitkien matkojen takaa kaikki kokoon haalittava. Sammaleess' ollaan tällä kertaa. Kyllä myö vihtakoivujakin etsitään. Yksi mies menikin jo kylään pyytämään lupaa vihtojen tekoon. Saa nähä antavatko luvan. Jos eivät anna, niin ei muuta kuin läkkä mantereeseen vihtojen tekoon. Tätä lehmän sammaltahan saa ottaa ilman lupaa mistä vaan —

— Niin saa — niin saa. Eikös panna tupakaksi! Perämies tarjosi tupakkakukkaroaan. Molemmat latasivat piippunsa, ensin polynesialainen ja sitten perämies. Nuotiosta ottivat he kekäleen, jonka hehkuvalla päällä sytyttivät nysänsä.

— Mitä te haastatte yht'aikaa lehmistä ja sammaleista?, kysyi eräs naisista.

— No mitä heistä erikseenkään haastaa, kun lehmänsammaleista kerran on puhe! — sanoi polynesialainen nauraen.

— Niin. Taallasesta harmaasta ja karkeasta sammaleesta, jota kasvaa kallioilla ja joka on hyvänmakuista. Sitä myö saaralaiset syötetään lehmille. Ja hyvää se onkin! Lypsättää lehmiä, kun panee vähän suurusta sekaan. Kyllä tää perämies tietää! Kysykää vain siltä. Kyllä se tietää!

Sen jälkeen kääntyi polynesialainen jälleen perämiehen puoleen, vei hänet vähän syrjään ja sanoi:

Polynesialainen, pieni, kurttunaamainen, parraton, perunanvärinen, noin viiskymmenvuotias ukko, läheni perämiestä, asettui selin muihin ja hiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi, nauraa hihitti välillä — mitä lienee jutellut — sitten muuttui jälleen vakavammaksi ja sanoi:

— Niin. Minkäs sille mahtaa. Merell' on voimaa tenä mitä tahtoo! — Vähän ylemmä olisi pitänyt korjata. Mitäs sinä perämies siitä meinaat, kun niillä oli päät molemmilla kateissa? Eihän siellä ole kettuja, eikä muuta — näin kesällä —

— No — siellä meillä päin vain juttelevat, että niissä pääluissa olisi keväällä ollut molemmissa reiät ohimoissa, ja että joku on ne hävittänyt pelosta — muka että ne olisivat olleet murhattuja ja että jollakin olisi ollut paha omatunto ja hävittänyt ne päät, etteivät joutuisi tutkittavaksi.

— Mutta kun sinä olet vähän niinkuin ruununmiehiä, niin sinun pitäisi ottaa asiasta selvä!

— Mitäs se minuun kuuluu! Kerrankos sitä tuollaista tapahtuu ja ota niistä sitten kaikista selvä! Johan minun pitäisi revetä jokaiseen luotoon ja kariin, missä vain laivarikkoja on ollut tai tulee olemaan! Olisi siinä olemista ja elämistä, jos pitäisi ennättää yhtaikaa joka paikkaan ja pitää vahtia joka luurangon luona, missä niitä vain on! Vahtikoot luurangot itse itseään!

— Yhymm — öhömm — taitavat ne vähä kerrallaan ruveta sitäkin tekemään! — jos kaikessa on perää, mitä kylä tietää —

— Niin niin! Kuuluvat kummittelevan. — Moosan Juli, joka on vähän sekapäinen ja kulkee yksinään, oli seilannut viime viikolla haapiollaan muka hylkeitä ampumaan Viirin länsikiviltä, joille niitä nousee aamulla makailemaan, ja jutellut, ettei Viirin saunassa enää tavallinen ihminen saa yönrauhaa. Olivat koko yön kulkeneet ympäri saunan, että kivet kolisivat niiden luisten jalkojen alla ja rystyillään olivat koputelleet ikkunaan, ja kun Juli meni katsomaan, olivat molemmat sormellaan osoittaneet ohimoaan. Silloin ne olivat olleet elävän ihmisen näköisiä ja terveitä, mutta vettä oli valunut niiden tukasta ja vaatteista ja verta ohimosta molemmilta, neliskulmaisesta haavasta, ja olivat sanoneet Julille että: "Etsi ylös pääluut ja näytä vallesmannille ja käske sen läheltään ottamaan kirveen ja koettamaan, sopiiko sen terä näihin reikiin!"

Kallu veteli ahnaasti savuja piipustaan, koetti nauraa röhöttää niin huolettomasti kuin kykeni ja sanoi:

— Älähän sano! Voihan se olla niin, että se näki unta, vaikka luuli valveilla olevansa.

— Hulluhan on hullu, näki se sitten unta, tai houri valveilla! Ja jos kummitus oli käskenyt näyttämään kalloja vallesmannille, niin näyttäköön ja ottakoon vallesmanni sitten "läheltään sen kirveen" ja sovittakoon sen niihin reikiin! Mitäs se minuun kuuluu! Tuokoon Moosan Juli vallesmannin eteen ne kummituksensa kantelemaan ja vaatimaan syytettä murhamiehelle! Mitäs se minuun kuuluu!

Martta oli perämiehen ja polynesialaisen huomaamatta lähestynyt näitä — hänen aikomuksensa oli vain lähemmin puhutella "polynesialaistaan" — ja kuuli puheen pääkalloista, joiden ohimoissa on reiät ja hän sanoi:

— Mutta eiköhän ne pääkallot ole vallesmannin arkistokaapissa?, ja katseli kysyvästi molempiin miehiin.

— On on, siellä ne ovat. Ihan samat kallot ja nyt ne ovat kummitelleet
Moosan Julille, sanoi perämies.

Vallesmanni lähestyi myös ryhmää ja hänen mukanaan koko seurue. Martta huudahti:

— Kamalaa! Minä en ikinä uskalla enää lähestyä sitä kaappia — en päivälläkään! Kuulehan Markus! Sinun olisi tutkittava asiaa. Vähämielistenkin unet ovat usein johtaneet rikosten tekijän jäljille! Minusta tuntuu, että tässä on kysymyksessä murha! Sinun on tutkittava asiaa!

— Minä tunnen jo tapauksen. Miehet saivat molemmat surmansa laivarikkoyönä, molemmat yhtaikaa. Laiva ajoi myrskyssä ja pimeässä Viirin särkälle ja hajosi. Laivan miehistö tuhoutui täydellisesti. Nämä kaksi miestä, joiden pääkalloista on kysymys, olivat ainoat, joiden onnistui uida laivanmurskan mukana lähelle rantaa, mutta siinä heitti heidät ja laivankappaleet iso kertalaine sellaisella voimalla rantaa vasten, että molemmat miehet saivat laivankappaleissa olleista rauta- tai vaskivaarnoista iskun ohimoonsa —

— Tjaa — sitä on vaikea sanoa. Ehkä eivät olisikaan kuolleet, jos olisivat saaneet muualle… Sattumat ovat niin monenlaisia… Sallima tai kohtalo — miten kukin tahtoo sanoa. Sitäpaitsi oli perämies silloin Viirissä. Oli ollut siellä muilla asioilla ja myrskyn vuoksi ei päässyt sieltä pois. Hänen siellä ollessaan laivarikko sattui ja hän auttoi miehet maalle — mutta kuolleina.

Hän kääntyi perämieheen päin ja katseli tätä kauan. Perämiehen oikeanpuoleinen, turpea ja riippuva silmäluomi värähteli.

Martta katseli häntä inhoten ja kauhistuneena ajatteli itsekseen: "Tuon miehen laittamaa ruokaa en ikinä enää syö! Enkä tuon miehen ohjaamaan alukseen jalallani astu, kun täältä pois päästään!" — Ääneen hän sanoi, kääntyen vallesmanniin päin:

— Lähdetään paikalla pois täältä! Viirit ovat tuossa noin lähellä! Jos olisin eilen jo tämän tiennyt, en olisi saanut unta koko yönä silmiini! Tuntuu nyt kirkkaassa päivänvalossakin ihan pöyristyttävältä ajatella, mitä kaikkea täällä on tapahtunut!

— Mutta sittenhän emme voi tehdä purjehdusmatkoja minnekään tämän saaren rannoille. Jos voisit nähdä tuon tyynen, sinisenvihreän merenpinnan läpi tämän Maaleton ympärillä…

— Ja nythän on ihan tyyni. Tuulta voi tulla vasta illalla, tai vasta huomenna.

— Sitten on minun mentävä maisin. Suo anteeksi — minä en voi jäädä tänne hetkeksikään!

— Saanko minä sanoa sanasen tässä meidän kutsuvieraiden puolesta teille, jotka tavallaan olette tämän seurueen emäntä ja isäntä. Me muut joutuisimme täällä sillä aikaa hiukan kiusalliseen asemaan, jos te molemmat läksisitte ja kaikkein vähemmän me soisimme että emäntämme lähtee — eikö niin!

— Niinkuin kuuluu, on kansan tahto, että Martta-neiti ei matkusta — ennenkuin muutkaan. Älkää toki hullutelko! Emmehän tässä ikäihmiset kummituksia pelänne — ainakaan näin kirkkaassa auringon paisteessa! Heti, kun rupeaa tuulemaan, nostamme ankkurin ja purjeet ja purjehdimme mihin haluamme! Se on kansan tahto! Me olisimme hyvin suruissamme, jos te lähtisitte. Meidän kaikkein hyvä tuuli olisi mennyttä. Unohdetaan koko keskustelu, ja iloitaan elämästä me, joilla se vielä on!

— Se on oikein!, kajahti taas kuorossa. Koulumestarin puhetta kuunnellessaan ja katsellessaan hänen leppoisaa ja surkeaa hymyään, rupesi Marttaa naurattamaan. Hän nauroi ääneen ja sanoi:

Jännitys oli kadonnut mielistä ja kaikki rupesivat puhella rupattelemaan yhteen ääneen. Jokainen kuvaili toiselleen, miten nololta hänestä oli tuntunut ajatus, että seura olisi hajaantunut.

Keveästi kuin villieläin hän pehmeissä, äänettömissä kalastajalapikkaissaan hyppeli kiveltä kivelle ja kiiruhti haapioilleen. Sinne olivat jo kokoontuneet toisetkin hänen seuralaisensa, naisia ja miehiä, kullakin isot säkit selässä — sammaleitako niissä lienee ollut vai saunavihtoja — kuka hänen tiesi — eikä ollut tarviskaan tietää. Säkit aseteltiin haapioihin, haapiot lykättiin mereen ja ketterästi loikkivat ihmiset niihin ja alkoivat soutaa etelään päin.

— Me olemme totisesti nähneet kolme venekuntaa oikeita polynesialaisia ja yhtä niistä puhutelleetkin! Kuinka he ovatkaan alkuperäisiä! Minä olen varma, että oikeat polynesialaiset eivät ole tämän kummallisempia! johon koulumestari vastasi:

— Kuinka te Martta-neiti voisitte vaatiakaan, että oikeat polynesialaiset olisivat kehittyneempiä kuin nämä meidänkään saarelaisemme? Eiväthän he ole maan päällä olleet kauemmin kuin nämäkään! Tätä seurasi yleinen raikas nauru ja varmaa on, että Martta siinä joukossa kaikkein makeimmin ja heleimmin nauroi.

He soutivat jollalla pitkin salmea lahteen, jonka kivikkorannalle he nousivat ja tekivät kävelyretken Lounatkorkealle.

Sieltä palattua olivat he nälissään ja väsyneitä. Syötyä oikaisivat useimmat itsensä kalliolle pitkäkseen ja nukkuivat.

Illalla myöhään alkoi nousta lounaasta ukkospilviä. Niiden mukana tuli ripeä tuuli, joka toi heidät tunnissa kotiin.

Markus ei ole häntä tavannut moneen päivään, mutta nyt hän on tänään luvannut tulla sanomaan Markukselle jäähyväisiä.

Meri on jo paljon viileämpi kuin parhaalla ajalla ja varjossa tuntuu jo syyskesän vilua, mutta auringon paisteessa on vielä, ainakin tänään, yhtä lämmin kuin parhaalla heinäkuun helteellä.

Markus istuu Venekalliolla, jossa heidän piti tavata toisensa. Kello on jo aikoja sitten sivuuttanut sen hetken, jolloin Martan piti tulla.

Markus istuu Venekalliolla ja katselee merelle. Se on paikoin peilityyni, mutta siellä ja täällä aika ajoin meri tummenee. Siellä näyttää puhaltavan tuuli — vähän aikaa vain ja taas kirkastuu meri kaikkialla.

Vähän enemmän oikealla, luultavasti itäkaakossa, nousee lyhyt kangastus ylös saarteelta — se on kappale Inkerin rantaa.

Näitä katsellessa muistuu Markuksen mieleen eräs kangastusuni, — hän näkee niitä usein, monta kertaa vuodessa.

Kaupunki — hänen oma entinen kotikaupunkinsa — nousee näkyviin taivaalle koillisessa.

Ensin pienenä, hyvin pienenä, mutta sitten se alkaa kohota korkeammalle ja suureta ja tulla likemmäksi — aivan lähelle ja päivänpaisteinen, hopeanvälkkyinen ja tummansininen meri aaltoilee siinä välillä yhtä rajattomana kuin ennenkin.

Näkyy jo aivan selvästi kaikki yksityiskohdat linnan muureissa — kivet ja kalkkilaasti ja nurmi valleilla.

Huomaa hyvin, mikä osa muurista on vanhaa ja mikä uutta, paikattua. Viimemainituissa kohdissa ovat kivet harmaita, mutta muualla ruosteenruskeita, ajan värittämiä, sekä kivet että kalkkilaasti.

Satamatkin näkyvät ja yhtäkkiä nousee silmiin hänen entinen rakas jahtinsa "Anna", luonnottoman suurena, että muka hän, Markus, näkisi jokaisen kohdan siinä.

Sellaisten öiden jälkeen on hän aina herännyt virkeänä, onnellisena ja iloisena.

Niinä aamuina on hän soitellut viuluaan, tuntimääriä, koko aamun, aamiaiseen asti.

Unetar on saapunut silloin hänen luokseen hyväntekijänä ja luonut hänen eteensä kuvia, niin ihmeellisiä ja suurentanut ja kaunistanut todellisuutta.

Monta päivää on hän sellaisten aamujen jälkeen elänyt kuin toisena ihmisenä.

Markus istuu, polttaa sikariaan ja katselee kangastuksia, jotka ovat miltei yhtä ihania kuin hänen unikangastuksensakin.

Ne leijailevat ja laskeutuvat jälleen alas meren pinnalle, joka kauempaa on alkanut yhä enemmän tummeta.

Sitten alkaa saarre koillisessa taittuilla ja väreillä, niinkuin lämmin ilma päivänpaahteisella kesäisellä kalliolla.

Nyt saavuttaa se Lavansaaren pohjoispään, taitellen sen palasiksi ja upottaen palaset meren syvyyteen ja yht'äkkiä kuin siivellä pyyhkii Ilmatar pois kaikki kangastukset — Lavansaaren, Inkerinkin ja laivan, josta nyt enää näkyvät vain ylimmät, sinisenharmaat raakapurjeet tumman saarteen takaa ja hopeankirkasta taivasta vasten.

Markus oli seurannut näkyä silmillään niin, että ne tuntuivat väsyneiltä. Hän hieraisi molempia silmiään etusormensa rystysillä kuin karkoittaakseen näkyjä.

Hän oli puettu valkokukikkaaseen hameeseen ja punaiseen, leveäreunaiseen hattuun.

Hänen hameensa heiluivat osaksi kävelystä ja osaksi tuulesta, joka oli alkanut puhaltaa lännestä.

Hän käveli huolettomana välittämättä tuulesta, joka kohotti hänen hameensa helmaa.

Hän tuli suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa nuoressa suloudessaan.
Markus nousi ja käveli häntä vastaan.

— Minähän lupasin!… Mutta ajatteles, että olen kaikki vaatteeni täällä pesettänyt ja nyt niitä tänään silittänyt ja pakannut matkalaukkuihin. Siinä oli työtä!

Sitten asettui hän Markuksen eteen, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:

— Kuule setä! Minä kiitän sinua!… Koko kesästä… Niin…
Kauneimmasta elämässäni!

— Niin. Tai oikeastaan yritin. Yht'äkkiä, ajatellessani syksyn tuloa, tuli päähäni nämä säkeet:

mutta en löytänyt jatkoa. Rupesin etsimään loppusointua sanalle "lähenee". "Vähenee" olisi sopinut, mutta en taas sille löytänyt muita sanoja. Siihen se loppui. — Viime päivinä — kun kesävieraat yksi toisensa perästä ovat lähteneet ja kun nyt sinäkin, viimeisin kaikista muista, jätät saaren, olen ajatellut syksyn tuloa ja yksinäistä talvea. Täällä vaanii minua TYLSYYS joka askeleella. Viisitoista vuotta olen kestänyt! Edeltäjäni oli täällä kolme talvea — niin — kolme talvea ja tuli mielipuoleksi — sielu läksi paremmille maille, väkisin, ja ruumis jäi tänne saareen remuamaan, kunnes sekin vietiin pois. Jumala tietää, kauanko minun sieluni suostuu asumaan täällä hyvässä sovussa ruumiillisen olemukseni kanssa. Ellei olisi näitä kesiä ja vieraita, olisin kai menettänyt järkeni jo aikoja sitten. Edeltäjäni oli ihmisarka ja karttoi kesävieraita. Sinä olet kesävieras. Sinä olet kesän kukka. Kun olen sinua kesän katsellut ja kuunnellut, ja olen saanut sinulle puhella, olen varma siitä, että elän yli pimeän syksyn myrskyjen ja talven —

Martta seisoi hänen edessään, aivan lähellä. Markuksen puheen aikana hän kääntyi selin ja katseli merelle.

Martta: Ne lentävät ikuisen kesän maille… Jättävät meidät tänne talven kynsiin… Sinut tänne jäiden ja hyisen meren keskelle.

Markus: Niin — miten se nyt olikaan… Neljäsataa ja viisikymmentä kilometriä tunnissa. Lähes viisisataa kilometriä tunnissa. On siinä vauhtia!

Martta: Ne läksivät siis Suomen mantereelta kuusi minuuttia takaperin.
Me seisoimme jo silloin tässä. Seitsemän minuutin perästä ne lentelevät
Viron lakeuksien yllä, kun me vielä yhä seisomme tässä ja juttelemme.
Ajatteles! Tänä iltana ne ovat jo ikuisen kesän mailla, Niilin
laaksoissa! Ovat nähneet tänään ennen auringon laskua Alpit, Italian,
Välimeren… Ajattelehan, setä!

— Hyi setä, kuinka sinä olet paha! — Että sinä voit ja saatoitkaan minulle niin sanoa!

Hän kääntyi äkkiä ja alkoi kävellä pois päin hartiat kumarassa ja ääneti itkien.

Hän uskoo, että Martta on väsynyt ja oikuttelee ja että hän pian kääntyy takaisin, tulee jälleen hänen luokseen ja nauraa koko jutulle.

Martta alkoi kävellä nopeammin ja nopeammin ja taakseen katsomatta meni pitkin Rantakujaa asuntoaan kohti. Seuraavana aamuna hän matkusti kello neljä lähtevässä postiveneessä kotiinsa, kaupunkiin.

Hänen teki mieli mennä Martan luo ja pyytää anteeksi, eikä vain pyytää anteeksi, vaan myös kosia.

Hänestä tuntui, että Martta, vaikka onkin parikymmentä vuotta nuorempi, on se oikea.

Kuinka se on tähän kesään asti kulunut tasaisesti ja hiljaisesti, kuin suuri virta — kuin purjelaiva merellä hiljaisessa tuulessa ja väliin tyynessä. Sitten tulee "sysäys".

Kaikki siihen asti oli kuin uneksimista, kuin tarkoituksetonta, päämäärätöntä hapuilemista.

Hän tunsi, että tuulispää, raju myötätuuli on kaapannut hänet kynsiinsä ja alkanut häntä kiidättää.

Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mihin se vie. Sen hän vain käsitti, että varsinainen ELÄMÄ on alkanut, eikä se kysy, mitä hän itse tahtoo ja aikoo tai mitä hän on päättänyt tehdä.

SARLAKANPUNAINEN PELAKUUNA.

    Jumalall' on onnen ohjat
    Luojalla lykyn avaimet
    ei Katehen kainalossa
    Pahansuovan sormenpäässä.

Muutama päivä edellisen jälkeen istuu Markus virkapöytänsä ääressä, edessään paksu asiakirjavihko, johon häneltä vaaditaan lausuntoa.

Markus on lukenut sen läpi jo pariin kolmeen kertaan, mutta ei vieläkään tiedä sen sisältämästä asiasta mitään, sillä lukemisen on toimittanut hänen silmänsä, eikä hänen ajatuksensa.

Väliin on hänen täytynyt lähteä itsekin vaeltamaan sinne, missä ajatukset vaeltavat, nimittäin kaikille niille paikoille, joissa hän on Martan kanssa käynyt — vuorille, luolille, rantakallioille, metsäpoluille, Kappelniemen raunioille — joka paikkaan.

Kussakin paikassa hän jää seisomaan tai istumaan, aivan niinkuin silloinkin, samalle paikalle, missä oli istunut tai seisonut Martan kanssa, ja hänestä tuntuu, että Martta on taas hänen mukanaan. Hän viipyy paikalla yhtä kauan kuin Martankin kanssa ja käy läpi kaikki keskustelut ja katselee Martan joka ainoaa kasvojen ilmettä ja hymykuoppien värettä, hatun reunan keinumista tuulessa ja kuuntelee hänen ääntään ja hopeanheleää nauruaan.

Hän käy soutelemassa siellä, missä on Martan kanssa soudellut ja tekee yhä vielä yhteisiä purjehdusmatkoja ja katsoo, ettei Pelto-Kallu, tuo tolvana, istu siihen paikkaan jahdissa, missä Martta istuu.

Hän koettaa syventyä asiakirjavihkoon niin hyvin kuin voi, mutta jo parin kolmen rivin perästä ajatus jättää lukemisen.

Nuo ruumiilliset luontokappaleet, joilla ei nykyään parempaakaan katseltavaa ole!

Markus on sytyttänyt sikarin toisensa jälkeen ja antaa silmiensä kulkea riviltä riville, seurata leimoja, päivämääriä, diarionumeroita, pitkän pitkiä riitaisia selityksiä ja vastaselityksiä, allekirjoituksia, valtakirjoja, todistajien ja muiden vierasmiesten nimiä ynnä muuta, ja antaa ajatustensa vaellella siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä maailmasta.

Hän on toimettomana kävellyt sinne tänne huoneessa, istuskellut ja odotellut, milloin neuvottelu alkaa. Markus on sanonut: "Olehan hiljaa! Minä vähän vielä silmäilen tätä asiaa. Älä häiritse!"

Hän on viimeksi pysähtynyt arkistokaapin lasiovien eteen ja silmäilee sieltä katselevaa kahta kalloa.

Hän avaa oven varovaisesti auki, ottaa vuoroin kallon ja vuoroin toisen ja tarkastelee niitä huolellisesti.

— Tässähän ne nyt siis ovat ne Maaletossa äskettäin tapahtuneen erittäin kiintoisan keskustelun "puuttuvat renkaat"?

— Sinä saaren kaikkivaltias kupias! Eiköhän todellakin olisi syytä panna toimeen tutkimus näiden ohimoreikien suhteen.

— Hm. — Sinä ja minä olemme ennättäneet nähdä monta laivarikkoa. Sinulle ja minulle, kahdelle asiantuntijalle, tahtoisin ristikuulustelun alotteeksi tehdä muutamia kysymyksiä. Ensiksi: Kun laiva alkaa hajota, eikö ensiksi ilmaannu veden pintaan laivan irtoköli eli rai?

— Pohjaosia? Minä luulen, että sen jälkeen tulee osia laivan päällysrakenteesta, hyökyaaltojen irroittelemia kappaleita kaiteesta eli varppeesta, veneitä, kajuuttaan ovia, kattoja ja seiniä.

— No oli nyt vaikka niinkin, mutta palatkaamme asiaan! Toiseksi: Uskotko sinä, että raissa ja peräsimessä — joka myös on niitä ensimmäisiä tulokkaita — on mitään sellaista teräväkärkistä raaspiikkiä, joka voisi iskeä tämänlaisia neliskulmaisia reikiä miesten pääkuoriin? — Eiköhän niissä ole noin ranteenpaksuisia vaski- tai rautavaarnoja, jotka tekevät aivan toisenlaista jälkeä?

— Olisi pitänyt silloin heti tuoreeltaan ajatella ja tutkia Viirin ranta ja etsiä se laivankappale, joka oli varustettu näihin kalloissa oleviin reikiin sopivalla piikillä.

— Ainakin sinä tiesit, että sinun perämiehesi hautasi kaksi merimiehen ruumista Viirin rantasoraan. Olisit kaivanut ruumiit ylös ja tutkinut.

— Perämies on itse valtion virkamies, poliisimies, joka tekee tutkimuksen ja jonka sanaan on luotettava.

— Sillä perusteella, että hän oli ainoa eloonjäänyt Viirissä tuona laivarikkoyönä. Hän jäi eloon, toiset kuolivat.

— Älä luule, että minä en olisi jo tuhanteenkin kertaa ajatellut noita samoja ajatuksia! Pelkkä epäily ei riitä.

— Jos minä olisin saaren kupias, totta vieköön, niin minä yksinkertaisesti panisin perämiehen syytteeseen! Minä olisin hankkinut vaikka Viirin perustuksien alta tuon nelitahkoisen piikkiaseen, jolla nämä reiät ovat lyödyt!

— Hän vannoisi itsensä puhtaaksi ja miten sinulle itsellesi kävisi! — Tämä asia julistetaan nyt loppuunkäsitellyksi ja siirrytään seuraavaan asiaan: Tänään ei tehdä enää mitään. — Minä en jaksa nyt ajatella mitään. Puhutaan jotain hauskempaa. Pane kallot kaappiin ja heitä hiiteen kyselysi niiden suhteen! Se asia on nyt kerta kaikkiaan loppuunjauhettu ja jääköön sen asian eteenpäin kehittäminen noille tyhjille kalloille itselleen. — Kuulehan! Istuhan tuohon niin jutellaan asioista, jotka ovat tärkeämpiä kuin viralliset asiakirjavihot ja vanhat kallot. — No istu istu! Kyllä minä maksan sinulle istumisestakin! No — ja kuuntele nyt! — Minun on saatava eräät yksityisasiat järjestykseen, ennenkuin voidaan hoitaa mitään virallisia asioita.

— Paljon vaikeimpia! Raha-asiat hoitavat itse itsensä tähän asiaan nähden!

— Arvasinhan minä! Martta-neiti on liian nuori sinulle, muuta en osaa neuvoa ja sanoa.

— Saat mennä! Ota tämä asiakirjavihko mukaasi, tutki se kotonasi ja kirjoita valmiiksi huomisaamuun minun lausuntoni asiasta ja tuo ajoissa minun allekirjoitettavakseni, että ennättää postiin. No, mene herran nimessä! Minä olen väsynyt, enkä halua kuulla mitään — vai tarvitsetko sinä rahaa?! Olisit sanonut sen sitten! Tuoss' on kaksikymmentä markkaa, mutta sillä ehdolla, että teet huomisaamuun kello kahdeksaan minun lausuntoni valmiiksi. No! Ala laputtaa — terve, terve!

Markus raivasi pöydältään pois kaikki viralliset asiapaperit, otti arkin puhdasta paperia eteensä ja kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa kirjettä Martalle. Siitä ei kuitenkaan tahtonut sillä kertaa tulla mitään.

Ajatukset harhailivat niin hajalla ja niin nopeasti, ettei hän voinut niistä mitään valita kirjeen aiheeksi, ja ne katosivat kuin tuulen teille, ennenkuin hän ennätti niistä saada kirjaintakaan paperille.

Hän lykkäsi paperin kauemmas, pani kynän pois kädestään ja antoi mielikuvituksensa toimia vapaasti. Niin oli helpompi.

Ja vielä helpommalta tuntui, kun siinä istuessa hiljaa näppäili viulunsa kieliä.

Marttaa ajatellessaan, omituista kyllä, tuli hänen mieleensä eräs tapaus varhaisesta nuoruudesta, siltä ajalta, jolloin hän asui vielä äitinsä kotona Karjalanlinnassa, maakunnan pääkaupungissa.

Puiston kulmauksessa, lähellä sitä penkkiä, jolla hän istui, oli pyöreä kukkapenkki.

Yksi ainoa, penkin vasemmassa reunassa, oli vaaleampi muita — se oli sarlakan punainen. Sillä oli vähemmän lehtiä kuin muilla ja sen kukkavana oli ohut ja vaaleanvihreä. Sen vanan päässä oli vain kaksi kukkaa, kun muilla oli paksun, kaislanvihreän vanansa latvassa suuri intohimoisen punainen nyrkki — kymmenen, kaksikymmentä ja toisilla kolmekymmentäkin auennutta kukkaa ja nuppuja lisäksi. Ne eivät kuitenkaan voittaneet sarlakanpunaista ihanuudessa.

Se oli kuin maahan laskeutunut enkeli, ja kuka tietää, etteikö asia niin olisi ollutkin, kukkaisenkeli, laskeutunut alas maan päälle.

Sen terälehdet olivat pitkin keskisuonta taipuneet kulmalle. Toinen puoli terälehteä oli varjoisa, ja toisen puolen läpi paistoi päivä. Se oli kirkas. Varjossa oleva osa oli tummempi, mutta valoisa osa hohti kuin sula rubiini ja hohti sen pinnalla pieniä aurinkoja, jotka häikäisivät silmää ja vilkkuivat kuin tähdet, mutta ainoakaan taivaan tähdistä ei voinut vetää kauneudessa vertoja näille sarlakanpunaisen pelakuunan terälehdillä helmeileville pienoisille vesipisaroille, joita niille oli jäänyt juuri äsken ohi kiitäneestä sadekuurosta.

Sen terälehdiltä lähti myös alas maahan, lehtiin, heinänkorsiin ja toisiin pelakuuniin hienon hienoja välkkyviä rihmasia, jotka ajoin näkyivät ja ajoin katosivat. Niitä virittelivät pikkuriikkiset mustat hämähäkit, joilla oli suuri pää, ja suhteettoman suuret raateluleuat ja pieni takaruumis, jonka yli kulki valkeita poikittaisia viiruja, kuin vanteita ja ja jotka liikkuivat ketterästi, juoksentelivat sinne tänne, eteen- ja ihmeellistä kyllä, sivullekin päin ja hypähtelivät pitkiä loikkauksia ja putosivat aina alas pää sinne kääntyneenä, mistä hyppy oli alkanut. Kaiken aikaa ne virittelivät lankojaan, joka askeleella ja joka hypyllä. Langat olivat niin ohuita, että vain silloin tällöin, tuulen niitä heilutellessa, niistä heijastuva valo saattoi ne näkyviin. Ne hulmuilivat tuulessa kuin puolittain näkymätön ja puolittain näkyvä kukkaisenkelin morsiusharso, pelkästä auringon säteestä kudottu. Taustana oli suurien lehtikuusten varjostama niittämätön puiston nurmi.

Muistellessaan tätä ajatteli Markus Marttaa, hänen vaaleita hiuksiaan, joita hän oli usein ihaillut merellä, vuorilla ja kaikkialla, missä hän oli nähnyt niiden tuulessa hulmuilevan päivän välkyttäminä, tumma meri, vihreä metsä, tai harmaat vuoret niiden taustana ja oli aina silloin kuvitellut näkevänsä morsiusharson Martan hiuksilla, olkapäillä, harteilla ja kuka voi sanoa, etteikö hän niin nähnytkin!

Hän otti jälleen esille kynän ja paperin ja kirjoitti sarlakanpunaisesta pelakuunasta.

Kun hän niihin aikoihin saneli koulumestarille virkakirjeitä, tulivat ne pakostakin samantyylisiksi kuin kirjeet Martalle. Tästä voi kuka hyvänsä päästä varmuuteen penkomalla maakunta-arkistosta esille senaikuiset saarelaisvallesmannin virkakirjeet. Usein moitiskeli koulumestari niiden epävirallista kieltä, mutta se ei auttanut ja jos niihin joskus tuli oikeaa virallista makua, johtui se vain siitä, ettei koulumestari aina noudattanut sanelua vaan karsi niistä pois liikaa koreutta.

Saatuaan ensimmäisen kirjeensä postiin, odotti hän Martalta vastausta varmasti seuraavassa postissa, siis viikon perästä.

Se viikko meni häneltä kuin lentäen, mutta sitten tuli pitkiä, kolkkoja viikkoja, sillä Martta ei vastannut hänen ainoaankaan kirjeeseensä.

Kun Martalta ei ollut tullut vastausta edes hänen viime kirjeeseensä, jossa puhuttiin jo rakkaudestakin ja vaadittiin pikaista vastausta, päätti Markus lähteä ottamaan selvää, oliko Martta enää edes elossakaan.

Hän pukeutui viralliseen juhlapukuunsa ja meni kaupunkiin päästyään ensin valokuvaajaan ja otatti itsestään valokuvan, jossa hän nähdään seisovassa asennossa, "amiraalihattu" päässään, valkeissa hansikkaissa, paksut kultaiset kellonketjut riippumassa toisen ja kolmannen kiiltävän virkanapin väliltä ulos, oikea käsi nojaten johonkin telineeseen, pöytään, vai mikä lienee ollut. Vasen käsi nojasi kultaiseen silakanvartaan kahvaan — tai olkoon menneeksi, koska hän itse sitä niin nimitti — miekan kahvaan, ja asento oli komea ja ryhdikäs.

Valokuvaajaneitonen oli esittänyt ennen kuvan ottamista, että "amiraalihattu" pantaisiin pöydälle, ja että oikean käden hansikasta pidettäisiin tyhjänä vasemmassa — joka kuvassa saisi olla hansikoitu, vaan ei oikea käsi, koska tapa vaati niin — mutta Markus tahtoi ottaa kuvan itsestään "koko vormussa". Samoin hylkäsi hän esityksen kuvan ottamisesta istuvassa asennossa.

— Minä olen tyttäreltäni kuullut, että hänen osakseen teiltä on tullut paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta siellä saaressa ja minä olen siitä hyvin kiitollinen.

Markus oli talossa päivälliselläkin. Sen jälkeen vasta hän joutui
Martan kanssa kahden kesken. Martta sanoi:

— Kuinka hauskaa, että sinä tulit, setä, mutta miksi sinä olet pukeutunut noin juhlalliseksi. Minä pelkään, että äiti nauraa sinulle — enkä minäkään muuta voi!

— Mistä sinä, setä, siihen käsitykseen olet tullut!? Sehän on ihan mahdotonta! Se on täydellinen väärinkäsitys! Voi setä rakas, kuinka minua — kuinka minä haluaisin olla sinulle mieliksi missä muussa hyvänsä, mutta en tässä! Lisäksi minä pyytämällä pyydän, ettet sinä kirjoittelisi minulle. Minä en voi ajanpitkään salata kotiväeltäni ja tältä pikkukaupungilta, että sinä ahdistelet minua kirjeilläsi! — Älä virka mitään — minä ymmärrän sinua!

— Minä olen kuullut tyttäreltäni, sanoi hän, että te soitatte hyvin viulua. Meillähän on täällä viulukin. Minun mieheni soittaa viulua ja tyttäreni pianoa. — Minun tyttäreni on puhunut teistä niin usein ja minä olen miltei joka päivä saanut kuulla kehumisia Teidän taidostanne ja ettei minun tarvitsisi uskoa pelkästään tytärtäni, vaan omia korviani, soisin minä kuulevani teidän jotain soittavan. Soita Martta jotain vallesmannin kanssa!

— Onko se ihan varma? Älä ole vihainen mistään, rakas setä! —
Milloinka sinä lähdet takaisin saareen?

— Voi voi! Ja kun minä jo olin iloissani, että saan käydä katsomassa sinun jahtiasi huomenna — no — se ei ole niin tärkeää… Hyvää yötä!

Hänen olennossaan kirkastui vähitellen eräänlainen mielihyvän tunne — samanlainen, mikä valtasi hänet ensi hetkinä saatuaan käsiinsä kirjeen äitinsä kuolemasta.

Mitään epäselvyyttä ei ole enää olemassa! Siitä kai johtui tuo omituinen tunne.

Kaikki ne kauniit kuvitelmat, joiden huumeessa hän oli meren yksinäisellä saarella viime viikkonsa elänyt — ja koko kesän — alkoivat poistua hänestä kauemma ja kauemma, kuin valkea yksinäinen pilvi, jota tuuli kuljettaa sinisellä taivaalla ja joka vähitellen häipyy silmistä.

Markus asui kaupungissa käydessään tavallisesti maissa, hotellissa, ja siihen käsitykseen oli perämies jäänyt nytkin. Hänelle oli siis odottamatonta, että vallesmanni tuli keskellä yötä rantaan. Hätäisenä hän kysyi kajuutan luukulta:

Kuin kummituslaiva oli saarelaisvallesmannin jahti liikkeellä toista kuukautta milloin milläkin puolella Suomenlahtea.

Sitä varten poikkesi hän johonkin rantakaupunkiin, joi siellä muutaman päivän ja taas ohjasi ulos merelle.

Eräänä yönä, oli jo marraskuuta ja kajuuttaa täytyi lämmittää, ankkuroivat he tuulen pitoon erään saaren varjoon.

Perämies oli jo makuulla, mutta Markukselle ei tahtonut tulla uni. Hän istui valveilla ja joi teetä.

Hän ei ollut koko tällä ajalla käynyt omalla saarellaan — samoin oli hän karttanut sitä kaupunkia, jossa Martta asui.

Hän näki unta, että joukko saarelaistyttöjä ympäröi häntä, Miina oli joukossa, otti häntä kädestä ja puhui hänelle: "Tule pois saareen takaisin! Sinä laihdut ja vanhenet kulkiessasi kaupungista kaupunkiin ja kapakasta kapakkaan. Tule kotiin. Täällä on sinulle ruokaa yltäkylläisesti — paljon sianlihaa, perunasoppaa, leipää, voita ja mitä haluat ja ruokaryypyt joka aterialla!"

Miinan ääni kaikui vielä hereilläkin hänen korvissaan. Siitä oli seurauksena, että hän ajatteli Miinaa koko aamupäivän.

Hänelle muistui, kuinka hän silloin kerran puutarhassa oli uhannut naida Martan ja kuinka Miina oli siihen sanonut: "Ei koskaan!"

Häntä miltei ääneen nauratti tuo tapaus, nyt perästä päin muistellessa.
Hän päätti palata kotiin.

Hän oli ollut hyvin huolissaan koko ajan, valvonut myöhään yöhön joka ilta, herännyt väliin yölläkin kuuntelemaan, koputtiko joku ulko-ovelle, vai kuuliko hän väärin.

Päivisin oli hän käynyt kalliolla tähystelemässä ilmaantuisiko vallesmannin jahtia mistään näkyviin ja tiedustellut kaikilta, jotka tulivat mantereelta, oliko vallesmannia nähty missään.

Teetä odotellessaan istui Markus kirjoituspöytänsä ääressä nojatuolissa ja tupakoi.

Pian kuuluivat tutut keveät askeleet ja Miina ilmaantui isoine tarjottimineen, jolla oli teetä, sokeria, voita ja leipää iltaseksi.

Miina asetteli teen ja ruuan pöytään — hyvin hitaasti — ja jäi senkin jälkeen vielä katselemaan Markusta.

Miina tuli aivan lähelle vallesmannia, hymyili, nojasi hänen käsivarteensa ja sanoi:

— No kuulehan, vallesmanni. — Mitä sinä täällä oikein tuumailet? Sinä olet niin synkän näköinen. Ja olet niin laihtunut? Ihan käy sääliksi. Syö nyt edes! Tarvitsetko mitään lisää?

— Kyllä sinulla oli. Tunnusta pois. Nyt en minä lähde koskaan. Olen aina kotona — ihan aina. — Kuulehan Miina?

— Noo — minä olen hyvin väsynyt. Minä en jaksa ajatella mitään. Huomenna haastetaan. Minun on mentävä maata. — Postia ei ole haettu sillä aikaa?

Pelto-Kallu, saatuaan jahdissa purjeet käärityiksi, nukkui yönsä kotonaan ja heräsi aamulla uneen, joka häntä kauhistutti vielä herättyään.

Aikaisempina aikoina olivat pahat unet häntä tiheämmin ja tiheämmin ahdistaneet.

Toisinaan oli öitä, jolloinka hän ei uskaltanut ummistaa ensinkään silmiään, jos oli pimeä.

Samasta syystä hän kajuutassa poltti lamppua koko yön. Kotona se ei käynyt laatuun. Sanna ei sitä sallinut. "Kuluu paljo petrullia, eikä sinusta ole miestä sen hankkijaksi!"

Silloin kun oltiin Viirissä peittämässä jälleen niitä kuolleiden merimiesten luita, oli hän huomannut, että niitä katsellessaan oli hän ollut kaikkein rauhallisin.

Katsellessaan hän sanoi ajatuksissaan: "Nuo eivät enää mitään voi." Sitä lausetta hän oli toistanut mielessään koko ajan, minkä luut olivat näkyvissä.

Kun sitten perästäpäin taas pahat unet ja väliin päivällä pahat ajatuksetkin pyrkivät saada ylivallan hänen päässään, olisi hän suonut itsellään olevan näkyvissä ja kourin kosketeltavissa jotain, joka oli kuulunut noihin vainajiin, vaikkapa yksi nikama selkärangasta, jota olisi voinut pitää aina saapuvilla ja jolle olisi voinut sanoa: "Ne eivät enää mitään voi!"

Hän jo kerran sellaisen nikaman hankkikin kotiinsa Viiristä, piti sitä aina illalla makuulle ruvetessaan kourissaan ja luki sille niin kauan kuin uni tuli: "Ne eivät enää mitään voi!" Hän hoki sitä uudestaan ja uudestaan ja pahoja unia ei tullut, mutta kerran sitten löysi sen Sanna ja sanoi: "Mitäs ihmettä tämä on?!", ja viskasi luun uuniin.

Kun asia sitä tietä olisi tullut julki, sillä Sanna oli kiivas ottamaan selvän asioista, ei Kallu uskaltanut tuoda enää mitään kotiinsa. Vallesmannilassa hän seisoi usein pitkät ajat lasikaapin edessä, katseli kalloja ja hoki niille: "Ne eivät enää mitään voi!", moneen kertaan, moneen kertaan, ja vietti sen jälkeen monta yötä rauhassa. — Joskus hän kuvitteli, että "jospa voisi hankkia kotiinsa lasikaapin ja siihen ne molemmat Viirin miehet luurankoina seisomaan, niin ei olisi hätää mitään. Siinä ne olisivat aina ja joka aika todistamassa voimattomuuttaan ja kaiken loppua, kun elämä on loppunut, mutta tiesi samalla, että tätä toivettaan ei hän voi toteuttaa."

Hän oli huomannut, että jos illalla maata käydessään puristi lujasti enträyskirveen vartta ja sille luki yhdeksään kertaan että:

niin eivät Viirin miehet tulleet häntä vaivaamaan, vaan sai hän nukkua yönsä sikeässä unessa.

Se oli hänellä maata käydessä koijassa aina ja kun sille oli lukunsa lukenut, ei edes tarvittu tulta pitää palamassa. Ihan pimeässä voi nukkua!

Vaikka hän oli illalla lukenut lukunsa enträyskirveelle, tulivat yöllä unessa Viirin miehet hänen näkyviinsä seuraavalla tavalla:

Kallu näki unissaan mustan laivan, jolla oli purjeetkin mustat, tulevan mereltä maata kohti. Unissaankin Kallu on selvillä, mitä musta laiva tietää.

Kallu tietää, että tuollainen laiva on kuoleman laiva — tulee kutakin hakemaan tämän omasta valkamasta.

Kallu polvistuu soralle saraimen seinustalle ja rukoilee. Hän lukee "Isä meitää" ja "Herran siunausta", vähän kumpaakin, sillä kokonaan hän ei ole niitä koskaan valveillaankaan osannut.

Keulavahtina seisoo molemmissa laivoissa mies, jolla on enträyskirveen piikin reikä ohimossa, ammottava, neliskulmainen.

Kallu on herätessään niin kauhuissaan, että värisee ja pelkää vuoteessaan ja pitelee vuoteen laidoista kiinni ja vapisee. Hän pelkää, että kuolema tulee hakemaan häntä siinä paikassa, omasta vuoteesta!

Vähitellen hän selviää ja huomaa, että se oli unta, mutta unta, jota kukaan saarelainen ei näe suotta.

Hän päättää olla lähiaikoina hyvin varovainen — aikoo myös varoittaa vallesmannia, mutta ajattelee sitten, että "Nähköön kukin itse unensa!"

"Teitä on jo useampaan otteeseen varoitettu säännöttömyydestä tilityksissä. Kun taaskin kahden kuukauden tili Teidän hallussanne olevista valtion varoista on tekemättä, määrätään teidät syytteeseen panemisen uhalla tilityksenne Maakunnan Rahastoon lähettämään kolmen päivän kuluessa." — — —

"Tänään saimme maksaa puolestasi pankkiin 500 markkaa. — Ellet 15 päivän kuluessa meille sitä suorita, panemme asian lainhakuun."

Hän nousee ylös ja kävelee ja taas istuu ja miettii päänsä ympäri keinoa, miten päästä näistä selväksi.

Hän ei tunne muuta kuin yhden keinon: Polttaa talo irtaimistoineen. Se on rikollinen keino, mutta ainoa. Hänen irtaimistonsa vakuutussumma riittää!

Hän ei jaksa taistella enää onnettomuuksia vastaan. Ne tulevat kuin muurinmurtimen iskut linnan seinään, toinen toistaan seuraten. Yksi ainoa hyvä laivarikko olisi pelastanut hänet. Mutta kun nyt ei ole enää aikaa sitä odottaa, on käytettävä muita keinoja.

Pahinkin keino on käytettävä, jos se vain on käden ulottumissa. Sitä lakia hän luki itselleen koko illan.

Koska hän halusi, että arkisto palaisi myös, järjesti hän niin, että tulipalo alkaa sieltä.

Arkistokaapin, kirjoituspöydän ja nurkan väliin hän panee ison kasan tervattuja tuohia ja tervaksia ja niiden keskeen kynttilän, joka palaessaan lyhenee ja lopulta sytyttää tuohet ja tervakset ja nämä taas puolestaan talon. — — — Ajateltuaan asiaa, asetti hän kynttilöitä kaiken varmuuden varalta kolme, että jos yksi jostain syystä ei sytytä taloa, niin sytyttäähän toinen.

Miinalle olisi asiasta oikeastaan ilmoitettava, ettei jää ensi yönä unissaan liekkien uhriksi, mutta suunnitelmaa ei sovi antaa sivullisten tiedoksi — ei osaksikaan. Sitä ei saa tuntea kukaan muu kuin hän itse! Muutoin voi kaikki epäonnistua ja hän itse joutua linnaan. Suoriutukoon Miina kuinka parhaiten osaa ja voi! Kullakin oma kohtalonsa!

Sopiva sää suosi häntä — länsituuli puhaltaa. Tuli ei pääse leviämään muuhun osaan kylää, kun tuuli painaa liekin ja kipunat merelle.

Jo aikaiseen iltapäivällä antaa vallesmanni Pelto-Kallulle määräyksen olla lähtövalmiina kello yksitoista illalla.

Illalla peittää vallesmanni ikkunan huolellisesti, ettei hänen poissaollessaan mikään herätä epäluuloa. Pienintäkään rakoa tai reikää ei saa jäädä, josta valo näkyy ulos.

Hän muutti päätöstään myös Miinan suhteen, ainakin sikäli, että antaisi hänelle ajoissa tilaisuuden paeta tästä Sodomasta.

— Minä lähden tänä iltana matkalle, jolla viivyn muutaman päivän. Sinä Miina saat mennä ainakin kahdeksi päiväksi vanhempiesi luo — jos haluat.

Ennen lähtöään muistaa hän tuketa myöskin avaimen reiän makuukamariin vievästä ovesta.

Sitten hän sytytti kynttilät palamaan, otti käteensä pienen matkalaukun, joka sisälsi konjakkiputelin ja sikarilaatikon, ja läksi, huoaten itsekseen: "Työ tehty on!"

Eteisen puolelta hän kiersi oven lukkoon, pani avaimen taskuunsa, tunki paperia avaimen reikään, sanoi keittiön ovelta Miinalle "Hyvää yötä", ja alkoi pimeää rantakujaa kävellä satamaa kohti.

Hän pakenee talostaan kuin rikoksentekijä ainakin ja kuvittelee joka hetki, että juoni tulee ilmi.

Jahdin ankkuri nostetaan ja suunta otetaan itään pitkin kuutamoista syysyön merta.

Markus on laskenut, että jotakuinkin täsmälleen kello kaksitoista yöllä pitäisi kynttiläin olla palanut niin lyhyiksi, että ne sytyttävät tuohet ja tervakset. Kello puoli yhden tienoissa pitäisi tulen näkyä siis merellekin.

Hän pelkää, että asia on jo ehkä nyt tullut ilmi, ja hänet vangitaan heti maihin päästyään.

Levottomuuttaan salatakseen asettuu Markus kajuuttaan ja rupeaa laittamaan kuntoon koijaansa, johon aikoo käydä pitkälleen, ja vain välillä käydä aina katsomassa — että joko se palaa.

Järjestellessään koijaansa teki hän kummallisen löydön: Vanhan kirveen, jossa oli paitsi terää, myös noin kuuden tuuman piikki tiamarapuolella. Se oli enträyskirves ja käytettiin niitä ennen laivoissa sota-aseina.

— Mistä tämä tänne on tullut?, kysyi hän perämieheltä — ja mikä tämä on?

— Tulihan vain otetuksi kotoa mukaan kirveen asemesta. — Minun suurisävainajani oli sen saanut jostain laivarikosta. Siinä on hyvä terä, vastasi Kallu, joka istui perää pitämässä.

Markus ajatteli ensin salata löytönsä Kallulta, ottaa sen haltuunsa, piilottaa omiin tavaroihinsa ja vasta kotona ottaa se esille ja asettaa Kallu syytteeseen, mutta löytö oli niin odottamaton ja kun vuosikausien jännitys oli lauennut, oli hän itse niin kiihkeänä, ettei hän kyennyt itseään hillitsemään, vaan kirves kädessä nousi kannelle ja sanoi Kallulle:

Kun kajuuttaan ei kukaan muu päässyt, kuin perämies ja vallesmanni, ei auttanut muuta kuin tunnustaa.

Vallesmanni nousi kirveineen kannelle ja näytti kajuutasta virtaavassa valossa perämiehelle kirveen piikkiä.

— Mitäs sanot mies!? Minä olen sinua koko ajan epäillyt Viirin murhamieheksi, mutta kun ei ole ollut todistuskappaletta, niin en ole voinut nostaa sinua vastaan juttua. Tässä on nyt todistuskappale! Mitäs meinaat mies? Eiköhän tämä piikki sovi juuri parahiksi niiden Viiristä tuotujen kallojen ohimoissa oleviin reikiin. Tämä kirves julistetaan sinulta takavarikoiduksi ja ensimmäisessä satamassa annan sinut vangita.

— Noo! Ei lauleta vielä noin koreasti! Eihän sinulla ole todistusta siitä, että tuo kirves on minun ja minulta takavarikoitu.

Perämies kohosi seisomaan ja ohjasi levottomana vuoroin vasemmalla ja vuoroin oikealla kädellä.

Kun vallesmanni seisoi miltei hänen edessään, kyräili perämies tilaisuutta iskeä kyntensä kirveenvarteen ja kiskaista se vallesmannilta ja heittää mereen.

Siksi hän vapisi ja piti milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä perää.

Hän koetti pitää puhetta yllä, ettei vallesmanni huomaisi hänen aikomustaan, siksi hän virkkoi vallesmannin äskeiseen sanaan:

— Kyllä ne sitten — tulee vallesmannilta väärät valat vannottua, ellei ennen ole tullut sitä tehtyä! — ja silloin hän hyökkäsi kuin kiitishaukka kiinni vasemmalla kädellään kirveenvarren yläpäästä ja oikealla alapäästä ja koetti äkkinäisellä vääntäisyllä riuhtaista kirveen vallesmannin käsistä. Hän teki kuin peto joka hyökkää, kun aavistaa tuhon olevan edessään.

Perämies alkoi potkia, mutta vallesmanni potki myös ja he kaatuivat kannelle, kieriskelivät hetken siinä, lähellä vasenta varpetta. Kummankin järki oli lakannut toimimasta. Taistelua johti molemmin puolin alkuihmisen villi varmuus tuhota vastustaja. Mitään muuta eivät he nähneet eivätkä kuulleet tänä nopeaan kiitävänä kohtalohetkenään.

Kaikki tietävät, että myötäistä purjehdittaessa pyrkii puomi kovassa aallokossa menemään yli hyvältäkin perämieheltä. Kun nyt jahti kulki ohjaamatta, ei tarvittu monta jahdin pituutta purjehtia, kun puomi lensi rytinällä yli ja heitti molemmat taistelijat, jotka kiihkoissaan eivät olleet osanneet pitää silmällä puomin aikomuksia, yli varppeen mereen.

Taistelu jatkui meressä ja jahti purjehti täydellisesti omiin valtoihinsa jääneenä pois päin miehistä, kuin ratsuhevonen ratsastajan kaaduttua.

Vallesmanni lienee saanut pahemman iskun puomista, koska hän muutaman silmänräpäyksen perästä irtaantui kirveenvarresta. Heti sillä hetkellä kamahutti perämies häntä kirveellä päähän ja hän alkoi vajota ja hävisi näkymättömiin. Kun perämies huomasi tämän, heitti hän kirveen mereen ja alkoi uida jahdin jälkeen.

Hän oli kuuluisa uimataidostaan jo lapsesta asti. Siinä häntä ei voittanut kukaan. Usein kesällä hän huvikseen ui niin kauas, että tuskin päätä näkyi tyynellä merellä.

Kuun valossa näki Pelto-Kallu jahdin mainiosti, etenkin kohottuaan laineen harjalle.

Ilokseen hän huomasi, että jahti etenee hyvin huonosti, vieläpä väliin kääntyy päin tuultakin ja tulee likemmä jonkun pituutensa. Suoraa myötäistä se ei kule koskaan pituuttaankaan.

Kerran sotkeutui ison purjeen jalusnuora jahdin perän ympärille ja jäi kireälle ja jahti kulki ylös tuuleen kuin hyvän peränpitäjän ohjaamana. Se kulki yhtä kyytiä yläpuolelle Kallun olinpaikan.

Jahti on nyt vain korkeintaan sadan metrin päässä Kallusta, tuulen päällä ja vähän vasemmalla.

Kallulla oli aikaa silmäillä saareenkin päin. Sen loistot näkyivät hyvin, varsinkin Pohjoiskorkea. Mutta sitten kiintyi hänen huomionsa korkeaan tulipatsaaseen, joka kohosi kylän kohdalta.

Siellä oli tulipalo ja sen loimu kohosi korkealle taivaalle, mutta
Kallu ei voinut täältä asti päätellä, missä talossa siellä tulipalo on.

Isonpurjeen jalustin oli jälleen päässyt vapaaksi ja heitti puomi paukkeella milloin vasemmalle milloin oikealle.

Hänen suunnitelmaansa kuului päästä jahdin perän luo sillä hetkellä, kun isossapurjeessa ei ole tuulta ja sen jalusköyden pohdit riippuvat alhaalla meressä.

Niihin on silloin mukava tarttua kiinni ja vetää itsensä sitten niitä pitkin kannelle.

Kallu syöksyi uimaan jahtia kohti, joka räpyttelevin purjein seisoi paikoillaan lähempänä kuin koskaan ennen.

Hän ui minkä ikinä jaksoi ja sai kun saikin alhaalla riippuvasta jalusnuorasta kiinni.

Hän koetti heti jalusnuoran avulla kiivetä kannelle, mutta havaitsi olevansa niin väsynyt ja kohmettunut, ettei kykenekään sitä tekemään. "No — ei hätäillä! Onhan tässä aikaa levätä!"

Kuoleman syvyyksistä, jossa hän tunsi jo olevansa, ei ollut pitkä matka elämän armaalle pohjalle, jahdin kannelle, mutta vielä uudellakaan yrityksellä ei hän onnistunut sinne nousta. Niin oli hän kohmettunut ja väsynyt ja yhä pahemmin kohmettui ja väsyi joka silmänräpäys, minkä hän pysytteli kiinni jalusnuorassa, sillä laine heitteli häntä ja jahtia ja tuuli heilautteli purjetta ja nyki hänen käsistään köyttä irti, vaikkei vielä ollut siinä onnistunut.

Hänen hengityksensä oli läähättävä ja hän sai vähän väliä sylkeä suustaan vettä.

Isopurje otti taas tuulta ja pingottui. Jahti alkoi kulkea myötäistä ja hän laahautui mukana veden kohistessa hänen rintaansa ja käsivarsiaan vasten.

Siinä olivat hänen käsivartensa hervota ja kädet irrota, mutta hän kesti. Sitten tuli äkkiä tuulenpuuska uudelta suunnalta.

Isopurje lensi yli ja sen jalusnuora pamahti äkkiä sointikireälle ylös ilmaan, ja ravisti valkeana tomuna vettä itsestään kuin koira uimasta tultuaan.

Kallun kädet kirposivat samalla irti ja nuora vei mukanaan nahan hänen molemmista kämmenistään.

Jahti purjehtii poispäin täyttä vauhtia ja ennen viimeistä uppoamistaan ja peittymistään erään suuren kertalaineen alle, josta ei enää jaksanut uida pinnalle, ennättää Kallu kirota kämmentensä kirvelemistä suolaisessa merivedessä ja että: "Miten saatanan lailla minä nyt voin nahattomilla kämmenillä tarttua mihinkään!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARELAISVALLESMANNI: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.