The Project Gutenberg eBook of Kansan keskeltä: Kolme kertomusta Savosta, by Pekka Aho

Öhr, öhr… pani sika jyystäissään lyhyttä nurmea maantien ojan reunasta. Öhr, öhr… pani se aina vähän ajan päästä ja ajatteli että lyhyttähän tämä on, mutta suuhunpa tuosta saa… se on väkevämpää kuin tuolla metsässä… öhr… kun tästä saisi mahaansa — eipä se muuta tahtonut eikä toivonut… öhr, öhr…

Tuolta tulee pieni poika äitinsä kanssa… jokohan viskaa kivellä? Kärsänsä piti sika maata vasten ja katsoi kulmainsa alta. Vaan kohta piti röhkien ja öyhkyen hypätä ojan toiselle puolen, kun poika otti kiven käteensä.

— Elä visko toisten sikoja, mitä sinä! kielsi äiti, mutta poika oli jo ennättänyt viskata ja sika sai tyytyä siihen että kivi kävi sen luiseen takajalkaan niin että napsahti.

Eikä auttanut sanominen mitään. Ei pannut enää kärsääkään maata vasten yhteen kohti eikä kulmiensa alta katsonut ja sitte tonkaissut poikaan päin kärsällään tavoittaakseen torahampaallaan pojan jalkoja… Vaan eihän niin paljon pahaa saa tehdä yhdellä kertaa eläin, joka on täydellisesti ihmisen vallassa, jonka hän tappaa kuin tahtoo ja pistää poskeensa. Jos kuin mieli tekisi, niin ei saa tehdä pahaa pienelle pojallekaan, tekipä hän mitä tahansa — pitää tyytyä, vaikkei olisi tuon pojan talon sikakaan eikä likimailtakaan; hän kuuluu kerran samaan ihmissukuun, hänelle ei saa tehdä pahaa sika, sillä sika on sika ja se on luontokappale.

— Ei pidä härnätä sikoja, ne torahampaallaan viileksivät mahan halki, jos päälle tulevat, tuntui äiti mennessään sanovan pojalleen.

— Ei te utkalla, minä kun otan oikein iton kiven ja tillä kun minä vitkaan oikein, niin että te vinkuu ja juoktee pakoon.

— Vaan entä jos sieltä metsästä törmäisi uudestaan, ettet tietäisikään? Sika jos kiertäisi ja tulisi takaa päin päälle.

— Ei te tule, kun minä ten mettään ajan, niin te juotta lötkittää vetakkoon ja tieltä kattoo, vaan ei utkalla. Jot utkaltaiti, niin minä ottatin tuulemman kiven ja vitkaitin kuolijaakti. —

Vihataanhan sitä vierasta sikaa… Vaan mitenhän olisi käynyt, jos olisi poika ollut sian kanssa kahden kesken?

Öhr, öhr… pitäispä mennä sinne pellon aidan taakse, jos siellä olisi enemmän… vaan onhan tuota tässäkin… nurmea… lyhyttä… tässä… ja aina narskautti sika terävillä etuhampaillaan heinän juuresta poikki, otti sen kulmikkaalla alahuulellaan ja kielellään tarkasti hammasten väliin. Siinä yhä söi ja röhki. Kenenhän lie ollutkaan sika?

Kulki vähän matkaa, jo tonkasi kärsällään… tokko löytyy mitään? — Ei mitään. Tonkasi toisen kerran, kolmannen, tonkasi montakin kertaa ja haisteli sieramillaan. Viimein löysi jotain juurta, vai mitä lie ollut, ja tavotti sen suuhunsa, kun sen syötäväksi tunsi.

Sillä lailla käänteli sika kärsällään nurmikkoa. Laihanlainen se oli, vaan kuitenkin hyvässä lihassa muihin eläimiin nähden — milloinkapa sika hyvin laihaksi päässee? Se oli korkeajalkainen ja pitkäruumiinen, ohutkärsäinen maalaissika, joka jaksaa juostakin pitkät taipaleet hengästymättä. Hyvissä se olikin voimissa, kärsä terve ja tukeva, ei nuhaa ollut sieramissa, ei tekohampaita, eikä huuletkaan ahavoittuneet ollenkaan, vaikka ne toisen kerran märässä myyräästävät, toisen kerran päiväpaisteessa aivan kuiviksi kovettuvat. — Mutta se ei olekaan mitään "rania" se nahka, jota sian huuliin on pantu, ja kärsään tarvitaan vielä parempaa: sen pitää olla lujaa kuin pohjanahka ja pehmeää kuin paras vasikan nahka.

Tuli siihen toinenkin sika, löysipä se, vaikka toinen koetti eksyttää. Ei sitä näkynyt mistä se tuli, siihen se vaan ilmestyi ilman mitään muita mutkia, jyysti nurmea ja röhki… vuoroon ne kumpikin röhkivät toisilleen. Meni sitte toinenkin nurmea tonkimaan toisen kanssa, ja vuoroon siinä röhkivät ja tonkivat. Ei toinenkaan huolinut olla vihanen toiselle, vaikka se tuli kysymättä hänen kynnökselleen, sille paikalle, jonka toinen oli löytänyt suurella vaivalla ja haistelemisen pakolla — sieramiaan oli pitänyt hyvin pienennellä ja suurennella väliin…

Ei siitä paljoa lähde tuommoisesta; arvaahan tuon paljoko siitä lähtee, jota ovat mahtaneet jo toisetkin tonkia aikoinaan.

Uhr, uhr, uhrrii, uhrrii… rupesi toinen valittamaan ja tonkasi välistä äkäsesti, ja muuttautui paikasta toiseen. Samoin rupesi toinenkin tekemään vähän ajan perästä, ja sitte ne yhdessä valittivat saatavain vähyyttä ja mahtoivat kiukuta luojaansa vastaan. Kun yhteen sattuivat ajamaan, niin tonkasi toinen toistaan — molemmat olivat pahalla tuulella.

Kun siinä nurkuivat, kuin hävinneet herrat, olevia oloja, sillä vatsa tuntui sangen tyhjältä, niin muistivat että on se allas siellä kujan luona pihan aitovieressä… jos tuo ei olisi tyhjä… täytyy lähteä katsomaan eikö akat olisi heittäneet jotain makuvesiä siihen. Voi kuin siinä onkin makoista välistä! Kun se on oikein hapanta, niin se maistaa ihan imelälle. Ja sika maiskutti suutaan, ja kun toinen näki mikä toisella oli mielessä, maiskutti sekin suutaan. Ja herkesivät vähäksi aikaa vinkumasta.

Kohta rupesivat uudestaan, vinkuivat ja kulkivat pitkin maantietä, välistä keskeltä, välistä laidoille mennen ja haistelivat tien vieruksia. Mutta ei mikään maittanut. Tulivat tiehaaraan ja kääntyivät pihaan, jopa vähä juoksivatkin, kun oli tie pitkä, ja juostessaan vinkuivat ja ärriä sanoivat myötäänsä, välistä vain vetivät pitkää voivotusta. — Sian puheessahan onkin joka kirjaimen mukana kurkusta tuleva ärrä varustettuna, eikä äkkinäinen muuta eroitakaan.

Nälkä on vastuksena kaikilla luoduilla, ehkä enin sijoilla. Juosten ja valittaen ne tulivat kujaan ja köpittivät siitä altaalleen, nuuskivat sitä, mutta eivät löytäneet mitään — vähä märkänä oli vain altaan pohja, ei muuta. Siinä pääsi valitushuuto sydämen pohjasta — eli oikeastaan mahan pohjasta, sillä maha se naukui ja vaati lisää — vähä oli tullut omalla hankinnalla, ja toivoivat saavansa yhdestä koosta. Mutta voi! ei tule hartain toivokaan aina täytetyksi.

Mikä sen on juomisen vienyt? Meneehän nuo tuohon panneet, vaan mikä lie käynyt omin lupinsa ottamassa? — Perhanat, vieraat siat ovat käyneet!… vaan minkäpä sille taitaa… suuri lauma niitä näkyy olevan. Ja suurempi pääsi valitushuuto, joka kaikui kujan seiniin ja kuului ympäri pihaa, vaan siitä ei kukaan huolinut. Kulki pihalla lapsia, mutta ne eivät olleet tietäkseenkään. Kulki siitä aikaisiakin, ei vain kulkenut se oikea, joka aina antaa… missähän lie ollut, kun ei näkynyt?

Isot siat siellä vinkuivat ulko-aituuksessa ja kävelivät edestakaisin.
Katsoivat aidan raosta piha-aituukseen… olisihan siellä nurmea.
Katsoivat pikkusikain allasta, mutta niille oli arvattu laittaa niin
pienet reiät aitaan, ettei suurten sikain päät mahtuneet.

Siinä olivat pienetkin siat pehkuissa. Suuret menivät kanssa ja aikoivat ruveta pehkuihin, mutta muistivat ettei mahalla naukuvalla ole hyvä pehkuissa olla, ja työkkäsivät kärsällään pieniä porsaita, jotka vinkasivat vähän. Sitten menivät suuret siat vierasten sikain luo ja uhittelivat niitä, katsoivat kulmainsa alta ja puhuivat vähä toisellaista kieltä: hrwah, hrwah, vah… mutta vieraat siat eivät olleet millänsäkään. Niitä oli niin paljon.

Kun ei valitukset auttaneet eikä vieraatkaan siat pois lähteneet, menivät suuret siat vaikeroiden pitkin tietä pois päin… ei enää kestänyt nälkää ruohottomassa kujassa. Vaikeroiden ja haikealla mielellä ne yhä kulkivat aitoviertä varaseipäitten alatse. Kulkivat jo metsänkin sisään aitovartta myöten. Tulivat aidan nurkkaukseen ja tonkasivat vähä kärsällään… eipä se ollutkaan niin helpossa kuin ennen… olihan siitä aina väliin päästy.

Yhdestä tuumin alkoivat ryskyttää aidan nurkkausta… kylläpä se oli lujassa! Vihan väessä työkkäsivät ai'asta kärsällään ylöspäin… ja se liikahti, solahti oikein ylös vitakseen asti. Siihen tuli jo iso reikä. Ei oikein vielä mahtunut, piti suurentaa. Helposti se sitten suurenee, kun on kerran alkua, ja kohta pakkautumassa olikin sika aidan raosta ja sen perästä toinen.

Nytpäs tuli hyvä ruokamaa, siitähän vähän sai tyhjään mahaansa. Oli kai siinä nyt nyhtämistä, eikä sitä tarvitsekaan niin jyystää kuin maantien vierestä. Eteenpäin piti kuitenkin mennä — ei malttanut yhdessä kohti — ja lahmata mennessään ja aina haukata pala paikasta, toinen toisesta. Ylämäkeä se oli ja piti päästä mäen päälle ja sieltä laskeutua alas ja mennä vain eteenpäin niin pitkälti kuin pääsee.

— Siat on laihossa, huutaa pieni poika, joka oli tuvan seinämällä mullassa istumassa.

— Menkää, menkää ajamaan, joko ne taas on nuo siat… ne ne vasta vastuksen tekivät… ei ole tullut annetuksi ruokaa, hommasi emäntä.

— Ei siinä muuta kuin keväästä oppivat ja sitte niistä on koko kesäksi vastus, väitti karjapiika, joka niille aina ruokaa vei käsipuolessaan. — Nuo miehet kun niin huonosti aitoja katsovat, niin meneväthän ne, kun kerran oppivat; ei siinä pidä mikään.

— Kyllä aitoja katsotaan, mutta eihän niitä mikään ennätä kaikkia korjata, kun aina paikalla lumien lähdettyä irti laskevat nuo röhnikkäät, puolusti siihen tullut isäntä miehiään… Eikö niitä saattaisi pitää kiini sen aikaa kuin ennättäisi saada aidat katsotuksi?

— Tekeehän niitä mieli laskemaan, sanoi emäntä siihen ja käski tytön mennä sikoja pois ajamaan. Mene sinä Tiina toveriksi, ei se itsekseen tuo tyttö…

— Kyllä minä teille, mokomat röhkyt, annan kyytiä toisen laihopellosta! — syövät kaikki puhtaaksi ja sotkevat, sen siat… jos minä teidät tapaan… kiivasteli isäntä.

Siat kun näkivät joukon juoksevan, röhkäsivät kerran toisilleen ja läksivät laukkaamaan pitkin peltoa.

— Mene Tiina eteen, niin ajetaan pihan kautta pois… kyllä minä teille sen köyryselät!… hönkyi isäntä ja juoksi pitkin peltoa että multa pölisi.

Siat saatiin käännytetyksi ja mennä kupittivat jälekkäin piertanoa myöten pihaan päin, mutta solalta eivät lähteneetkään, menivät sivu ja uudestaan pellolle toiselle suunnalle. Sieltä aiottiin ne ajaa samasta reiästä, josta olivat tulleetkin, mutta ei sika koskaan samasta reiästä mahdu. Ja niin piti jatkaa matkaa eteen päin.

Siellä ne kolmen hengen hätyyttäminä juoksivat ja tunkivat, kun ei kiire ollut. Mutta laukalla ja röhkien piti mennä, kun isäntä kepin kanssa sorkille oli lyömässä. Meni ne viimein isäntää kylliksi juoksutettuaan hyväntahtoisesti solasta pihaan ja siellä seisottuivat syömään, kun isäntäkin oli jälelle jäänyt.

Emäntä siinä seisoi rappusilla vielä samassa asennossa ja vähän naurahteli.

Pikku poika viskeli kivillä hiekasta, vaan ei osannut sikoihin, jotka vain söivät onnekseen pitkäksi kasvanutta pihanurmea, ja aukaisuttivat itselleen molemmat portit selälleen, siitä vasta läksivät hiljakseen. Vaan pitipä sitte vauhtia vähän lisätä, kun isäntä kepillä selkään joutui hotasemaan portin pielessä. Vinkasi sika ja molemmat rynkäsivät ulko-aitaan.

— Ähäh! saitpas vähä! Kyllä olettekin monta kertaa peltoon ja niittyyn menneet. — Kulkevat aivan valtoineen, missä tahtovat, mutisi sitte isäntä.

— Meneehän ne, kun kerran tottuvat keväästä, ei niitä sitte enää pidä mitkään aidat, vakuutti piika Tiina, joka oli ylpeä sikainsa mahtavuudesta.

— Pitää Tiinan antaa useammin ruokaa; ei pidä kiusata nälällä, niin eihän ne mene, sanoi emäntä.

— Mistäpä minä antanen, kun ei ole? Vähä kai ne paljaasta vedestä täytyvät, kun ei suurusta anneta.

— Minkätähden sitä ei anneta, kun tahdotaan, sanoi emäntä piialleen. Mistä sen tietää miten paljo ne tarvitsevat, kun ei virka mitään?… pitää tahtoa, kun loppuu.

— Kyllä kai minä en osaa ruveta tahtomaan, emäntä kai itse hinkalonsa tietää, miten paljo jauhoja liikenee… enhän minä…

— Menehän nyt ja anna nuille juomista, kun ovat pihasalla; kovin nuo tuntuu vinkuvan, sanoi emäntä ja meni itse tiskasolkkuja katselemaan.

Vähän ajan päästä tulikin Tiina toisessa kädessä juomasankko ja toisella ilmaan hujasi, joka oli merkkinä sioille että tiesivät tulla altaalle. Nousi lautaa myöten aidalle ja huusi: siku, siku, siikuh! kos-kos-kos. Ja siat tulivat vinkuen allastaan nuuskimaan.

— Höss!… ja sikain piti kääntää vielä kärsäänsä vähän altaasta. Silloin kaataa humautti Tiina ruuan siihen ja paikalla törmäsivät siat syödä hoklimaan.

Tiina laski sankon pihan puolelle aitaa ja otti tikun maasta, jolla hämmensi allasta, vaikka siat olisivat tyytyneet ilman sitäkin ja arvelivat että kyllähän siitä olisi saanut. Vaan antoivat kuitenkin hämmentää, niinkuin hyvästi hoidettava herrasväki antaa palvella itseään. Samalla tikulla viskasi Tiina vieraita sikoja, jotka olivat virkailleet siellä ja luuraillen katsoivat tänne päin.

— Höss siat! sanoi Tiina, ottipa suuremman torrakon ja läksi ajamaan niitä.

Törmäten syöksyivät vieraat siat juoksemaan, ymmärsivät ettei heillä näy olevan puolta ollenkaan. Suuret hyökkäsivät edeltä, pienet porsaat perästä piipertivät ja kimakalla äänellä vinkuivat. Joku keskisuuruinen sika oli eksynyt jälkijoukkoon ja karju, harjakset pystyssä ja suutaan laputtaen kovasti, mennä kyörnitti perästä.

Maantielle laukkasivat röhkyen piikatytön edellä, kääntyivät tien suussa alamäen puolelle ja jäivät katsomaan ajajaa. Kun Tiina viskasi torrakon niitten jälkeen, niin röhkäisten syöksyivät kaikki maantien taakse ja seisattuivat vasta metsän laitaan.

Sillä aikaa olivat omat siat syöneet alussa ahneesti, sitte aina tonkaisten allasta ja sieramillaan lurikoiden ruokavedessä, josta maha oli jo täytynyt. Nyt ne vain enää etsivät parhaita paloja — jotain multaista potatin kuorta tai lionnutta homehtuneen leivän kantaa… Parhaat herkut pohjalla.

Parempi on ruoka syömättä kuin painamatta… Kujassa pehkuissa siat yöllä makasivat, mutta siellä ei päivällä ollut hyvä. Piha-aidan vieressä ne olivat levolla silloin, kun siihen hyvästi päivä paistoi.

Nytkin siihen hellitteli ja siihen ne menivätkin, jossa entisiä kuoppuroita oli, tonkivat vähän lisää ja haistelivat… siihenpä köhnähtivät kumpikin vierekkäin kuumaan tuhkaan ja painoivat kärsänsä maahan. Kun huokuivat siinä, niin multa pölähti sieramien edessä.

Siinä ne nyt lepoa nauttivat, toisen pää toisapäin ja välistä ummistivat silmänsä, syvään huoaten oikein mahan pohjasta, että koko ruumis liikahti. Välistä aukenivat silmät ja katsoivat raukeina kulmien alta pitkin maata, vaan ei he viitsineet nostaa päätään ylemmä nähdäkseen, eivätkä viitsineet ajatellakaan mitään, olivat vain. Taas ummistuivat silmät itsestään eivätkä siat viitsineet vastustaa, vaan antoivat unen tulla ja mennä niinkuin sen halutti, ja antoivat hengen kulkea keuhkojen läpi valtoineen.

Aurinko paistoi kuumasti aitaa vasten. Kepeät kärpäset singahtelivat sinne tänne, raskaammat muuten purisivat, tarttuivat sian korvaan kiini, mutta se heilautti sitä kovasti. Tarttuivat toisen korvaan, vaan sekin puisti ne pois. Tekivät uuden rynnäkön ja vielä uuden… viimein ei viitsinyt sika heilauttaa, silloin pääsivät puremaan vähäkarvaista korvaa. Kun ei sika aina viitsinyt heilauttaa korvaansa, kertyi siihen kärpäsiä omin lupinsa ruualle koko rykämä ja purivat niin että veri tihkui. Välistä kun kovin koski entisiin kipeisin rupiin, heilautti sika korvaa, mutta eipä kärpäset siitä paljoa huolineet — jos yhdet irtautui, niin toisia siihen takertui. Tottapa sika lie ajatellut että olkaat, kun ovat… tai ei lie ajatellut mitään.

Pikku porsaat myös makasivat vähän aikaa samassa kuoppurassa ja kärsät toisissaan kiini, mutta eivät kaukaa viitsineet, nousivat pengustamaan multaa, työkkäsivät toistaan kärsällä ja sitte kiehkeroa laukkasivat yhden pyöräyksen ja seisattuivat yhteen kohti, katsoivat toisiinsa ja taas laukahtivat… Ne halusivat liikettä eivätkä olleet vielä sikamaiseen laiskuuteen uppouneet.

Vaan suuret siat eivät siitä huolineet, makasivat vain rauhallisesti, vaikka toiset olisivat päällitse laukanneet.

Mutta suloisessa rauhallisuudessaankin ovat siat arkatuntoisia eläimiä. Jos joku muu paitse kärpänen nykäsee maatessa, niin ne heti hypähtävät… antaa ne harakankin jotenkin paljo tanssia selkänsä päällä. Mutta annas kuin pikku poika tuli kepin kanssa sikain luo ja aidan raosta pisti niitä, niin ne röhkäsivät kovin vihaisesti… ei ne siitä ollenkaan pitäneet semmoisesta.

Nytkin ne hyvin vihaisella äänellä panivat ja nuhtelevasti silmäillen nousivat istuilleen, katselivat korvat pörhöllään ympärilleen, vaan eivät he ketään nähneet, kuin pienet siat yksinänsä. Rupesivat maata jälleen, mutta pian ylös hönkäsivät ja tunkivat kovin, kun poika uudelleen heitä pisti. Ja nähtyään pojan keppineen aidan raosta, rynkäsivät seisalleen ja katsoivat tyytymättöminä tämän maailman rauhattomuutta.

Muita ei näkynyt liikkuvaksi eikä häiritseväksi, mutta siinäkin oli kylliksi, uni kaikkosi silmistä. Niin läksivät liikkeelle oikein levänneen näköisinä, hiukan tyytymättöminä alussa. Haukottelivat kapealla suullaan, puistivat päätään ja maistelivat suutaan. Siitä muuttui heidän ryhtinsä vähemmän uhkaavaksi ja lähtivät kävelemään.

Olisi siinä ollut syötävätä nurmea aivan aidan seipäissä kiini, mutta eihän tuota nyt… uuih huih huih huih!… Menivät siitä eteenpäin pitkin tietä, kääntyivät hiljakseen tien suussa alamäen puolelle maantiellä. Tien vierusta olivat kulkeneet ja ojan reunusta nytkin astuivat alas mäkeä.

Mäen alla notkossa pudottautuivat ojaan, johon oli säilynyt sateisilta ajoilta vähä veden tähteitä. Se oli mieleistä, kun eivät olleet saaneet kylpeä moneen aikaan ja kovin kuumenti nahkaa, jotta se tinki kovaksi rajautumaan, niinkuin huonosti parkitusta nahkasta tehdyt kengät.

Siinä paikassa oli entisiä kuoppuroita ja oikein pehmeää savea ja melkein läpi kesän näkyvä vesi. Siihenpä oli hyvä köllähtää varia pintaansa jähdyttämään ja hieromaan kylkiään pehmeään saveen… olipa terveellistä tämä kylpy ja hyvälle se tuntui. Se vain oli vähä vaillinaista ettei ollut huuhdevettä varustettu, vaikka tämä oli vakituinen ja yleinen kylpypaikka, jossa muutkin siat tavallisesti kävivät sivu kulkiessaan itseään kylvettämässä… jos lie joskus joku ihmisenkin niminen…

Se on tavallista että saunaan mennään mustana ja tullaan sieltä valkeana takaisin, mutta sikain laita on tavallisesti päinvastoin. Mustanharmaina ne sieltä aikainsa perästä kömpivät ylös, karvat riippuivat savisina ja vettä valui mahan alta, kun eivät olleet muistaneet pyyhkiä itseään.

Sillä lailla ne läksivät maantietä pitkin kulkemaan eteenpäin eivätkä olisi metsään menneet, vaikka olisi keisari vastaan tullut. Jo oli kaikki pahat mieletkin huuhtoutuneet vesilätäkköön ja tyytyväisinä ne muuttelivat jalkojaan pölyisellä maantiellä. Rupesivat siinä ruokaa narskuttamaan kulkiessaan… syödä piti, syödä piti, vaikka sota syttyisi. — — — Kirkonmäellä oli väkevää ruohoa, sitä oli kirkkoväki tallannut. Siinä oli viimekin sunnuntaina, kun sivu kulkivat ja kävivät kirkkomiesten kärriä kurkalta haistelemassa, istunut piirissä tyttöjä koreat alushameet ja rantuiset sukat näkyvissä ja poikia siinä ympärillä heitä naurattamassa, sillä aikaa kun kirkosta oli ensin kuulunut veisuuta ja sitte papin ääni jymäkästi varoittaen parannusta tekemään. Vaan ei ne olleet siitä sen enemmän huolineet kuin siat heistä… parempi ja hauskempi tuntui heillä olevan kauniissa päiväpaisteessa puun juurella istua kuin ummehtuneessa kirkossa unisina katsoa totisen näköisen papin uneliaita kuulijoita.

Siitä siat kulkivat nyt tyhjää kirkkomaata, hankasivat kylkeään kirkon portin pylväisiin, toinen toiseen, että ne tulivat aivan savisiksi, kuin jos olisi sivelty oikein sitä varten sen näköisellä maalilla. — Jos suntio sen näki, niin varmaan hänen pyhä intonsa kirkon puolesta olisi käskenyt hänen sikoja isällisesti kurittamaan… kun eivät pidä rajaa enää pahan teolla, tekevät missä sattuvat… pitäisi toki katsoa siksi eteensä, että antaisi edes kirkon portin pielet olla rauhassa ilman toiskertaan maalaamatta. — — — Pappilan pellon aidan vieressä maantien likellä oli pieni multahauta, jonka siat olivat tonkineet omituisekseen. Pengustelivat siinä sivu kulkevat kerjupojatkin aina päiväpaisteessa ja aidan alle päin ne enimmiten kaivelivat samoin kuin siatkin. Sinne aidan alle oli paras kaivaa… totta lie ajatelleet että kyllä iso pappila jaksaa yhden sian särkemät korjata… vähemminpähän perilliset rikastuvat…

Oli siitä kai joku laiska maantien tekijä ottanut muutamia lapiollisia omalle tieosalleen, joka aina tavallisesti näillä seuduin ei ollut huonoa ainoastaan syksyn kevään, vaan kesänsä talvensa läpeensä huolimatta nimismiehen ja siltavoutien erinomaisesta huolimattomuudesta.

Siihen multahautaan oli hyvä köhnähtää päiväpaisteessa, niinkuin sika aina köhnähtää, kun sitä tikulla ruopottelee… ei se viitsi enää pitää huolta jäsenistään, vaan jättää ne toisen toisensa perästä oman onnensa nojaan. Niinpä siat toinen toistaan vasten viimein köhnähtävät siihen.

Kuivaa oli multa ja hyvästi se näytti tarttuneen märkiin rotjakkeihin, kun ne kömpivät sieltä ylös maantielle vähän ajan perästä… nyt ne vasta olivat muistaneet kuivata itseään. Kulkivat eteen päin, väliin syödä toskuttaen lyhyttä nurmea, väliin mennä kyörnittäen suoraan eteenpäin. Muistivatpa käydä välillä aidan nurkkauksia rynnistämässä… Mutta olipas kirkon kylän ukko saanut siksikin sitkeitä vitaksia.

Tulivat siat aikainsa perästä raatarimestari Ranteliinin kodin kohdalle, joka oli aivan maantien vieressä. Siinä oli kaksi lihavaa ja hyvästi voipaa syöttilästä seinän vierustalla makaamassa… olivat kaivaneet syvän kuoppuran aivan ihmisten kulkupaikalle.

Siihen seinään panivat kirkkomiehet aina hevoisensa hakaan kiini, kun isännät eivät malttaneet milloinkaan olla pistäytymättä talossa kahvikupin juomassa, kun siinä oli kaupan niin hyvää kahvia ja mainiota vehnäistä; ja saattipa juoda niinkin, että omasta putelistaan kerman kaatoi sekaan. Pois tullessaan ajoi jokainen tuon kuoppuran yli, että notkahti hellävieterit ja jytkähti miehen ruumis.

Koettivat täyttääkin sitä kuoppuraa, mutta siat sen aina uudestaan penkoivat vuoteekseen ja se tuli kahta epätasaisemmaksi.

Siinä ne nytkin röhnöttivät ja kovin olivat lihavia, niinkuin kirkonkylän siat ainakin, kun on niin lyhyt kirkkomatkakin, ettei ennätä kävellessään laihtua, ja hyvä ruoka syötävänä ja suurusjuoma alituinen juotavana.

Vieraat siat astua vippasivat hienoine sorkkineen tietä myöten, multa karvoihin kuivaneena, ja rupesivat ojan reunalta jyystämään… tuommoisten hoikkain sikain täytyy tarkka huoli syönnistään pitää, jos mielivät elää tyytyväisinä. Mutta talon siat olivat vasta syöneet pitkästä altaastaan, joka aina siksi aikaa nostettiin ulkopuolelle piha-aitaa siihen laudan viereen, jota myöten aidan yli pihaan kuletaan.

Tyhjänä se nyt oli siinä, mutta siatpa olivat täynnä. Ne eivät paljoa viitsineet liikkua, syötyäänkin vain siirtyivät pikkuisen matkaa vakituiseen kuoppaansa, johon köllähtivät katsomaan sivu ajavia.

Nytpä siitä sattuikin ajamaan Leipämäen itramahainen isäntä, joka näyttää paljoa sikamaisemmalta yksinään kuin nämä raatarin kaksi muhkeaa sikaa yhteensä. Sillä ne kaiken lihavuutensa ohessakin ovat paljoa laihemman näköisiä kuin esimerkiksi itse raatarimestari Nikolaus Ranteliin ja hänen mataminsa, jotka tällä paikalla ovat asuneet siitä pitäin, kun lihomaan rupesivat… elikkä toisin sanoin rupesivat lihomaan siitä pitäin, kun tälle paikalle asettuivat ja alkoivat töitään yhdessä kohti toimitella.

Kyllähän raatarimestari Nikolausta käyttivät pitäjäälläkin ompelemassa, vaan siitä ei ole kuin yllykettä, kun reestä rekeen astuu ja hyvällä ruualla pidetään. Siitä se ei kuin yltyy, ja matami aina tultua nauraa hyllyttelee että ei se tuo ukko kuin paisuu vain tuolla pitäjäällä… niinköhän hyvänä pitänevät?

— Pitäähän ne toki! sanoo ja silloin muistaa että hänen ukkonsa on pitäjään parhaimpia mestaria. Eikä hänen tekemät vaatteet tule milloinkaan pieniksi, hän arvaa pienille pojillekin ne niin kasvun varalla tehdä.

Tavallisen ikkunansa ääressä hän nytkin ompelee, jossa hän on aina ennenkin… ja lihava naama näkyy paahtuneen ikkunan ruudun läpi. — Outo luulisi että siellä on talon kolmas sika, ja jos oikein tarkalla silmällä mittaa, niin saattaapa se suurimmaksi koituakin… vaikkei suinkaan saata sitä sanoa että raatari Nikolaus ottaa liika suuret palkat vaatekappaleelta, siihen nähden kun ne ovat niin suuriksi tehtyjä.

— Jopahan taas ovat kaivaneet kuopan tuohon, sanoi heidän tyttärensä toisesta kamarista katsoen, eipähän siitä ole apua… se pitää olla kumma paikka, ettei ne osaa mennä muuanne!

— Minnekäpä ne… keskeytti ukko seisauttaen oikein ompelukoneensa käynnistä.

— Vaikka minne muuanne, mutta ei ihmisten ikkunain eteen… siinä ne luhjottaa… ja sitte kun tulee ajavia, niin eihän siihen käy ajaminen…

— Niin ajakoot… saattaahan sitä sanoa. Mutta kun ovat kaivelleet kuoppia joka paikkaan… tekisi nuille pahnan jonkulaisen eikä antaisi…

— Sitäpä minä olen jo monasti sanonut että tekisi jonkulaista kommakkota heille, sanoi matami tullen siihen kyökistä ja kahvikuppia kuivaten pyörittelemällä sitä pyyhkeesen.

— Mihinkäpä sen tässä tekee, morahti hän itse ompeluksen taas keskeyttäen ja kääntyi oikein heihin päin. Tehkää jos kykenette!… ei suinkaan tähän maantielle saa ruveta rötöstämään… mitä se olisi semmoinen?… ja sitte pihan taakse ei pääse, jos ei erityistä tietä laita. Vaan eihän tässä ole tilaa, eikähän tässä kaikkia ennätä yhtaikaa. — Vaikka ei siinä näyttänyt kotvilleen tehdyn mitään uutta erikseenkään.

— Niinhän se on sattunut pahasti tämä mei'än paikka… muitten jalkoihin aivan, sanoi matami.

— Ei kai kohta uskalla laitella mitään kukkia eikä kasvia tuohon, jossa vähän tilkkua olisi, kun aitakin on niin huonon näköinen, että jos vähäkään ryntäsee, niin aivan kai se kaatuu… Ja kun ne vielä kaivelevat kuoppia aitovieren ihan täyteen, jotta sopisi kohta altakin… Eikä ole siitäkään apua, jos pölkyn päillä täyttäisi… pianhan ne semmoiset siitä saa liikkeelle. Pitänee kai jättää kaikki kasvitarhan viljely oppineemmille ja paremmille, oli tytär huokaisevinaan, itseään muka halveksien, vaikka hän oli kansakoulun läpi käynyt ja ainakin itse mielestään oppineempi muita.

— Mikäs siellä nyt ryskyttää? eipä ne omat siat ole porttia ennen tinkineet… ja matami hyppäsi sitä tietään pihalle. — Voi hyvä ihme, kun on taas nuo Penttilän kovakärsät… mene ajamaan pois, toimitti hän hengästyneenä takaisin tullessaan.

— Olkaat! en minä heitä jaksa myötäänsä ajella, jalat ovat niin hellänä… Mutta kuitenkin hiipi tytär pihalle, kun siat olivat kärsäänsä portin rakoon pakkaamassa ja vinkumassa. Portti olikin niitä semmoisia, että jos ei hyvästi pannut sitä pantain kanssa kiini, niin tuommoiset kovakärsät siitä usein pihaan tulivat.

Totta nämä olivat ennenkin käyneet, kun niillä tuntui niin hyvä halu nytkin olevan. Niin, olihan ne ennenkin, jotka olivat kaikkein kirkonkyläläisten vastuksina alituiseen.

Mutta kepakon kanssa tuli tytär ja lyödä säväytti sillä portin taakse, vaan ei sattunut, ja olisi ärjäissytkin oikein, mutta ei ilennyt, kun siinä oli ajaja maantiellä. Sen sijaan ärähti ajajan koira, yhtäkkiä hyppäsi sikain eteen niskakarvat pystyssä törröttäen, haukahti pari kolme kertaa niille ja livisti sitä tietään hevoisen jälkeen.

— Mene sinä poika sukkelaan ja aja pitkin maantietä ja visko kivillä ja lyö oikein mokomia! sanoi tytär pienelle kerjäläispojalle, joka siinä oli, kun ei kansakoulun käyneen sopinut lähteä sikain perässä laukkaamaan, ison tytön.

Poikaa ei vain tarvinnut toista kertaa käskeä, se juosta himppasi sikain kimppuun ja tempasi kiven maantieltä, jolla oikein vinttasi röhkivien perään — liekö sattunut vai ei. Kauvaksi jälestä mennä himppasi ja viskeli kiviä. Se oli hauskaa, kun siat pakoon menivät.

Ajaja oli jo kadonnut näkyvistä, mutta pojan jalat tiheään tipsuttivat maantiellä, jotta pölisi multa. Siat mennä kyörnittivät edellä — eipähän tuo lie ensi kerta ollut — ja korvat luppasivat köyröttävän selän suojasta ja saparot kiveränä perässä.

Syksy kun alkoi tulla, niin sanoi Penttilän emäntä muutamana aamuna että sioille olisi laitettava kujaan aitaus, johon saisi panna ne syömään, kun on nyt niin kylmiä sateitakin, ettei tarvitseisi juosta kylmässä… Vaikka kyllä kai ne olisivat saaneet kujassa olla ilman aituuksettakin, jos olisivat myötäänsä tahtoneet, mutta ei taida olla vankeus siallekaan oikein mieleen.

Emännän sana oli tarkoitettu rengille, joka oli aamiaista syömässä. Ja ennen puolisia olikin valmiina aitaus. Siihen oli laitettu kaksi sian pään suuruista reikää altaan kohdalle ja altaallekin aitaus vielä.

Siat kun tämän hoksasivat, niin alkoivat ajoissa siirtyä ulomma, kun vielä näkivät että piika Tiina oli paikalla juomisen kanssa houkuttelemassa sikopahnaan, josta saisi miehet sitten kiini. Metsään läksivät kyörnittämään ja siinä työpaikka oli niitä saadessa pihaan päin kääntymään. Koko talon väki, pienensä suurensa, juoksi niitten jälessä ympäri märkää metsää ja siat tuhkien puulautuivat yhä etemmä menemään. Savikoilla liuskahteli ajajan jalka, puitten sammaltaneista kyljistä läksi helposti sammalen rupa käsiin ja nutun hihoihin, kun siellä piti tehdä pikaisia käännöksiä ja tarttua käsin puusta kiini.

Viimein uupuivat siat niin lopen, ettei kyenneet kuin kävelemään enää ja vaahto juoksi suupielistä. Silloin saatiin ne vasta pihaan päin ja siellä pahnaan houkutelluiksi hyvällä suurusjuomisella.

Kaikki väki oli katsomassa, kun niitä monissa miehin aituukseen nostettiin, mikä sorkasta, mikä korvasta, mikä mistäkin. Ja kauheasti vinkui sika siinä kyydissä, että kuului kylään asti… ja toinen röhkätti pahnassa pönkän takana. — Olisihan ne päässeet hyppäämälläkin niin matalan aidan yli, jos olisivat tahtoneet… olihan ne ennen menneet korkeammankin yli, mutta ne vielä viimeisen kerran uhalla kiusasivat ihmisiä.

Niitä olikin siinä ympärillä koko joukko ja siat tahtoivat näyttää voimiaan viimeisen kerran. Siinä oli taistelu sikain vapauden pyrintöjen ja ihmisten vangitsemishalun välillä.

Viimein ne kumpikin sinne saatiin ja siellä ne nyt kävelivät oudosti katsellen uudessa kodissaan eivätkä yrittäneet kotiutua ollenkaan.

— Jopahan on nyt Penttilän kovakärsät kommikossa… on ne ihmisten aituuksissa tähän asti kulkeneetkin. Mutta ette nyt perhanat enää mene, pysytte siellä nyt ikänne ja viisi päivää, sanoi Summa-Matti, joka oli apuna ollut nostamassa ja kantaissaan oikein puristanut toista sikaa korvasta. — Kyllä sinä huusit, vaan pysyt nyt, siksi kuin pois lasketaan, lisäsi hän itsekseen.

KÖYHÄN KIRKKOMATKA.

Tuolla Savon laajoilla sydänmailla, jossa matkoja mitataan penin haukunnan kuulumisen mukaan, jossa saapi likimpään naapuriinsa lähteä vieraille evään kanssa, siellä on suurimmat talotkin niin kätkössä ettei niitä syrjäiset tiedä olevankaan. Kummakos sitten jos Volon mökkiä ei olisi löytänyt tuskin muut kuin sen omat asukkaat. Eikä niittenkään sitä kovin usein etsiä tarvinnut, kun eivät kirkossakaan käyneet kuin jonkun kerran vuodessa… tokko lie tarkkaan joka vuonna tullut käydyksi sitäkään.

— Pitäisi mei'än nyt ensi pyhänä lähteä kirkolle, sanoi ukko vaimolleen yhtenä iltana syömään ruvetessaan. Olisihan sieltä kengäksiäkin ostettava kauppamiehestä, kun veivät velasta tuon mei'än lahtilehmänkin… ja kengät tässä alkavat hyvin hajanaisiksi käy'ä, ei niillä pääse mitenkään talven yli.

Ja sitte he lähtivätkin kirkolle, mies ja vaimo lapsineen päivineen. Kulkivat talotonta taivalta, semmoista uraa, jota ei kahden sovi rinnakkain kulkemaan eikä pimeällä itsekseenkään, kun risut silmään pistäisi. Väliin kävivät he pitkospuita myöten poikki pitkien soitten. Ukko edellä lapsi sylissä toinen selässä ja kädessä voipytty, akka jälessä nuorimman lapsen kanssa jääden aina jälelle.

Järvien ylikin he saivat kulkea lainavenheillä ja vastatuulia soutaa.
Mutta kirkolle pyrkimistään eivät kuitenkaan kesken jättäneet.

Perjantai-aamuna tulivat suureen sydänmaan kylään, jossa matka oli vasta alussa. Lauvantai-illaksi piti heidän joutua kirkolle rippikirjoitukseen.

Kun edes voinsa olisi saanut täällä kaupatuksi, ettei olisi koko matkaa painamassa… Vaan kukapa sydänmaalla voita ostaa. Ja niin sai ukko sen kädessään kantaa kirkolle asti.

Tältä kylältä läksi jo leveä kärritie, semmoinen jolla sopi jokseenkin rinnatusten kaksi jalkamiestä… Mikä ylellisyys! Vaikka herrasmies sitä hevoisella ajaessaan olisi kironnut senkin seitsemän kertaa… tokkopa edes nimismieskään olisi kaukaa viitsinyt olla siinä jyskeessä.

Vaan jalan kulkeva, jolla on raskasta kantamista, ei jaksa pitkiä matkoja yhteen tiukkaan, vaikka olisi kuin tottunut kävelijä. Hyvään kohti tien viereen piti ruveta lepäämään.

— Ahhah! huokasi akka ja rupesi rennosti istumaan, pieni lapsikääry helmassa.

Lapset alkoivat juosta piipertää tien poikki ja pitkin tietä ja siitä tiepuoleen, niinkuin juoksee pienet kanan poikaset, nokkasevat mistä heinissä olevan kärpäsen, mistä minkin torakan. Nyt oli puolukkain aika ja tämmöisellä kivikkopaikalla ahon laidassa on niitä aina runsaasti, kun ei muut kuin teeret ja koppelot näitä paikkoja marikkoinaan pidä.

— Uuhhuh, minun poikaani… poikanihan te on, ja kollee poika, kun ei itkekkään. Kattoppa lappi, kuin tuolta paljo maalimoita näkyy, rupesi äiti puhelemaan lapselleen, jolla ei enää nälkä ollut ja äiti nosti sen pystyyn vähäksi aikaa. — Sieltä kuin maalimoita näkyy, sanoi ja piti sitä päänsä varassa pystyssä seisomassa, sen aikaa kun laittoi riepuja lapsen jalkain alla. Poski tuli vasten poskea ja painaen suullaan lapsen kasvoa, puhui äiti sille vielä ja hyväili pientään.

Kylläpä sieltä näkyikin! Vaan eipä sitä maailmaksi kaikki sanoisi… korviksi, kolkoiksi korviksi sanoisi se, joka siellä on risteillen kuljeksinut vetisillä soilla. Tästä ne näyttivät niin tuoreilta ja kepeiltä, kun ilma oli kirkas ja kuultava; muutamia kellertäviä puita kuusen muuttumattoman viheriän lomassa oli tässä likellä mäkirinteellä ja alhaalla notkossa oli pelkkää tummaa viheriätä.

— Näkyypä tänne lappen kotikin… eiköön o'o tuolla Joutenmäki, ja vaimo osotti sormellaan kauvas taivaan rannan tasalla kohoovaa jyrkkää harjannetta.

— Eikä o'o, mikä Joutenmäki se tuo olis? eihän tuo o'o kuin
Kiltouvenmäki, kun ihan selvästi näkyy laihopellotkin.

— Ka sielläpä se onkin! siellä on lappen koti, tuolla tuon mäen rinteellä, vaan eipä te näykkään tänne, eipä näykkään… ei näy… ei näy… äsäss!… naurattaapa sitä… naurattaapa… naurattaapa. Ja aina suuteli lapsensa poskea. — Mutta missä ne tytöt? muisti äiti.

— Täällä, täällä, huusivat yhteen ääneen, vaan viimeistä ääntä häiritsi vähän se, kun kumpikin pistää tuppasi puolukan suuhunsa.

Ja komean koivun siihen oli kasken hakkaaja aholle heittänytkin. Aivan latvassa tuolla ylhäällä oli tuuhea tupsu, muuten sen runko oli paljas ja suora. Sen latva aivan pilviä hipoi, noita valkeita pilviä, jotka päiväpaisteessa ovat niin pehmoisen näköisiä. Koivun juurelle vähän ulomma oli jäänyt vanha pielespohja aloilleen ja pitkät sangat sujottivat pystyssä.

Siitäpä sai puolukoita, siitä kohti. Ja tytöt toivat tullessaan pikku veljelleenkin, joka niitä huulillaan ja kielellään matusteli ja saipahan säretyksi, jotta punautui suupielet.

Lähtivät siitä matkaa jatkamaan, vaikka tuntui hyvältä levätä. Mutta jos kauvan lepää, niin väsyttää sitte yhä enemmän. Toinen tyttö sanoi: syliin! toinen: selkään! ja sillä lailla siinä lähdettiin.

Yksinäisellä metsämatkalla tulee monellaisia ajatuksia mieleen. Kun kivi kiveltä eteenpäin siirtyy ja on joku paino vielä sydämellä, jos on raskasta kantamista ja huolta siitä miten missäkin tuota kuormaansa hoitaa ja kun ilta tulee ja toinen lapsi nukkuu, toinen unta odottaessaan katselee sivu meneviä puita ja itsekseen sanoo: minne ne menee tuolla etäällä nuo puut?… nämä tässä menevät kotiin päin, mutta nuo kai menevät kirkolle — silloin alkaa miehestä tuntua että hän on niin yksinään tässä maailmassa, ei kukaan hänestä huoli, jos ei hän itse hanki elatusta itselleen ja joukolleen. Muuten saapi kenenkään tietämättä kuolla mökkiinsä synkälle sydänmaalle. Semmoista se on köyhän elämä. Vastuksia vastuksissaan kiini. Niitä ei syrjäinen voi kuvailla niin paljon vastuksia kuin köyhällä oikeastaan on.

Kirkkomiesten piti ehtiä Honkakoskelle yöksi, likempänä ei ollut taloja. Siis piti askeleita jouduttaa.

Vaan kun lapsi herää, rupee se itkemään ja kylmäkin tulee auringon laskun jälkeen, kun on vasta unesta herännyt. Lapselle pitää olla vihassa, mutta se ei auta. Jo alkaa toinenkin itkeä. Sitte vasta kun tulee ison talon luo ja sille sanotaan ettei saa isossa talossa itkeä ja peloitetaan möröillä ja muilla, niin sitte vasta lakkaa se, rupee katselemaan ympärilleen ja tarttuu kovemmin isän kaulaan kiini, kun näkee suuria hämäriä huoneita.

Vankoista hongista onkin Honkakosken Komula rakettu, paljo on aittoja ja paljo muitakin huoneita, vanhoja kukistumaisillaan olevia ja uusia pihanpäärakennuksia. Kaksi suurta tupaa on vastakkain, toisessa asuu toisen veljen joukko ja välillä on porstuoita ja porstuain pohjassa kamaria.

Köyhä mies ja vaimo kun tulivat kartanolle, menivät rapuille istumaan… Ompelija tuntuu olevan talossa, koska koneella ompelu kuuluu kamarista… Mitähän lie tikittänyt?… Menivät siitä tupaan, istuutuivat kapeasti rahille ja hiljaa puhuivat keskenään.

Mutta vieraan, olipa se ken tahansa, ei tarvitse tuntematonna olla. Emäntä tulee ja kysyy, jos ei tunne, mistä vieras on, ja siinä kätellään ja puhutellaan. Vaan kyllähän tämä emäntä tunsi Volon asukkaat, olihan ne kulkeneet sivu ennenkin. Lapsi käsketään panna sängylle lepäämään, avataan kapalosta ja katsotaan kuinka se on kasvanut, kysytään ikää ja nimeä… tyttökö se on vai poika? Ja puhutellaan lastakin. Emäntä menee sitte asioilleen ja äiti jää lapsensa luo, antaa sen siinä kelliä, itse istuu penkillä ja pitelee sängyn laidasta tuijottaen eteensä.

Kirkkomies istuu hiljaa pimeässä nurkassa… miettineekö vaivaloista matkaansa… ei yhdy toisten puheesen, jotka kiistelevät siitä, kenen nimikko hevonen kirkkotiellä edelle ajaa. Mutta tämä köyhä mies onkin semmoinen, joka on usein nureella mielellä.

Aamusella varhain he talosta taas lähtevät ja koko lauvantaipäivän kävelevät. Sitten tulee jo oikea maantiekin, vaikka se ei ole aivan suurin valtatie. Vaan jalkamies ei tervehdi sitä yhtä loistavin naamoin kuin loukkeiselta syrjätieltä ajava hevoismies.

Tien vierusta he kulkevat, mies edeltä polkien, vaimo jälestä tallustellen. Joskus hevoismieskin sivu kulkee… Olispa meillä tuommoiset pelit, huokaavat jalan kulkijat sydämessään. Mutta herrasmies ei olisi tuskin viitsinyt sylkäistä semmoisiin talonpoikain ajopeliin kuin siitä sivu kulki.

Aurinko paahtaa kuumaan maantiehen… Se näyttää ihan pystyyn nousevan tuolla kaukana ja vielä senkin mäen sivu näkyy yhä kauempana toinen korkeampi mäki, sitä myöten kohoo keltainen juova ja mäen päällä näkyy aukko, josta maantie kulkee… Ja sinne asti pitää heidän kiivetä! Rupee janottamaan heitä ja lapsia… Mistäpä tässä vielä juomiset… ja muut herkut?… Mistäpä lapsille maidot vielä?… Täytyy vaan eteenpäin tallustaa, vaikka kuin väsyttäisi ja selässä oleva lapsi kuin painaisi kurkusta taakse päin.

Takaa päin tulee ajava, näkyy olevan kyyti. Kaksi herraa, toinen lihava ja toinen hyvin laiha. Heillä on kehnot kyytirattaat ja maantie on vielä huonossa kunnossa. Koko matkan ovat kiroilleet "heidän" kärriään ja laiha on aina hyppyrikohdissa aivan hirveän näköinen, lihava pitelee mahaansa ja valittaa että kylkeen pistää. Eivätkä ole osanneet syödä koko matkalla "heidän" ruokiaan ja maitojaan, kun ovat tottumattomia kaupunkilaisia. Viimein ovat antaneet ruumiinsa kokonaan kärrien pieksettäviksi, eivätkä välitä mistään.

— Kunpa sais' e'es eväänsä jonkun ajavan kärriin, vaan eipäs ole sattunut tuttua ajavata.

Hevoismies kun tulee jalkamiesten kohdalle, katsovat herrat noita jalkamiehiä vaihteen vuoksi ja laihan aivojen läpi kulkee aivan tahtomatta ajatus, että jospa olisi noitten asemessa, parempihan olisi kävellä, selkääkin painaa niin kauheasti tuo laudan kulma.

Ja olisi tosiaankin ollut aivan paikallaan että nämä olisivat vaihtaneet keskenään. Mies ja vaimo olisivat latoneet konttinsa ja lapsensa kärriin, itse olisivat olleet aivan liijan onnellisia saadessaan istua köröttää oikein istuinkärrissä. Herrat olisivat saaneet maantien, joka heille olisi äärettömän paljon hyvää tehnyt… eihän heillä edes ollut kiirettä.

Vaan se ei tapahdu, sillä tässä maailmassa onhan toisten lupa hevoisella ajaa, toiset taas saavat kävellä. Eikä se siitä muutu. Köyhät eivät sitä niin ajattele että mintähden heillä ei ole — tietäväthän hyvin että köyhällä ei ole.

Alamäessä alkaa taas tuo inhoittava pieksäminen. Laiha tekee hirveitä naamoja, kun oikein kovasti kolahtaa. Lihava pitelee yhä kylkeään.

— Niin soman näköisesti mennä letkuttavat… hyvä oli hevonenkin… ei o'o kauvan kuin ovat kirkolla, sanoo mies.

— Jospa oisitte tekin syntyneet rikkaista vanhemmista, niin saisitte kärrillä ajaa. Olette joutuneetkin mei'än köyhien lapsiks'… oisitte jääneet johonkin komeaan kaupunkiin, jonkun rikkaan herrasväen luokse, niin oisitte saaneet kaupungin ka'ullakin vaunuissa höröttää, tuumailee vaimo leikillään.

— Mutta ei sitä ennätetä mitenkään rippikirjoitukseen, kun se on tänä iltana, sanoo sitten vaimo.

— Jospa se nyt rovasti rupee niin hyväks', että kirjoittaa mei'ät pyhä-aamuna…

Eivätkä jaksaneet vielä sinä iltana kirkolle asti, piti jäädä vähän tännemmä yöksi.

Aamusilla varhain olivat ehättäneet pappilaan. Tyhjä se oli vielä. Sunnuntai-aamun puhdas juhlallisuus vallitsi vain joka paikassa, se oli heitä vastaan ottamassa, ja siinä olikin heille kylliksi.

Istuutuivat aitan rapulle konttineen ja lapsineen varjoon levähtämään… Olipas siihen kasvanutkin tuuhea koivu, ettei päässyt päivä paahtamaan.

Kyllä oli komea tuo pappila! Niin suuret ikkunatkin… suuremmat kuin heidän mökkinsä ovi… mistähän niin suuria lasilevyjä lienevät saaneet, kun ovat ovensakin lasista tehneet… Jo siinä on miehen asunto!… kyllä kelpaa heidän elellä… Ja niillä on niin leveät maantietkin täällä kirkolla.

Mutta kun likelle tuli, niin sieltä pistäytyi ulos suuri musta pää, joka pani: vov, vov! Eikä tehnyt mieli likemmä mennä. Onneksi jäi koirakin makaamaan siihen kommakkonsa ovelle.

— Mitä sinä menet kaikkiin kohti kurkistelemaan? Jos oisi tullut päälle, niin ketähän syyttäisit, sanoi ukko vihaisesti.

Vaan ei vielä näkynyt provastiakaan liikkuvaksi. Muutamia kaukaisia kirkkomiehiä, jotka olivat pappilan tuvassa tai heinäladossa yötä maanneet, käveli vakavina läpi pihan rantaan päin silmiään huuhtomaan. Naiset olivat synkeään siniseen puettuna, miehet harmaasen sarkaan.

Monellaisia lihoja ja kaloja kantoi sieltä piika… Olihan he jo syöneet einettä lähtiessään yöpaikasta, mutta tuntui ettei olisi pahaa tehnyt nytkään… Lapset alkoivat kärttää kakkua.

Tuli ylös noustuaan rovastin pieni poika pihalle katselemaan. Puhdas paidan kaulus oli kääritty puhtaan silitetyn nutun päälle ja tukka veden kanssa sileäksi kammattuna, vasemmalla korvalla jakaus.

Häntä ei polttanut aurinko, kun vasta oli kylmällä vedellä silmät ja kädet pesty eikä ollut kävellyt pitkää matkaa.

Kun näki lapset, käveli sinne päin ja rupesi ääneti katselemaan. Tytöt menivät likemmä ja katsoivat sormi suussa ja maha ulkona tuota sievää poikaa.

Ei siihenkään. Rupeaa vaan leikittelemään puuhevoisensa kanssa. Tytöt menevät sitä kummaa katsomaan.

— En minä o'o mikään raukka. Ja poika läksi mennä köpittämään sisälle, kun tuntui pappilan neiti häntä kutsuvan jotain juomaan tai syömään.

Ja sitten menee mies rovastin puheille. Mutta ei tahdo rovasti suostua, murisee vastaan, käskeehän kuitenkin apulaisen heidät kirjoittaa, mutta vasta pitää ennättää jo lauvantaiksi kirkolle.

Lukkarit ja suntiot ja muut kirkon palvelijat näkyivät istuvan ja juovan vehnäskahvia.

Vaimo oli mennyt katselemaan, kun "ryökkynä" kukkia kastelee "pytingin" rappusilla… Kylläpä siinä oli monellaisia kasvia, ei ollut vaimo semmoisia nähnyt. Ja minkä tähden niitä kasvatetaan?… Niin, sitä ei neitikään tiennyt… Kasvoiko ne marjoja eli muita?… Ei ne marjoja kasvaneet, vaan niissä oli kauniita kukkia… Mutta vaimon kotona ei kuuluttu kukkia huoneen rapuilla kasvatettavan, niitä oli vain metsässä ja erittäinkin niittymailla.

Vähitellen kokoutuu enemmän väkeä pappilan pihalle. Akkoja näkyy menevän kyökkiin ja sinne pitää Volon mökin vaimonkin pistäytyä lapsineen, vaikka siellä oli tungos ennestäänkin. Mutta kun kerran kirkolle asti tulee, niin pitää katsella kaikki paikat. Ja pitäjään talohan pappila oikeastaan onkin, saaneehan tuolla niin paljon, että edes kyökissä käydä.

Emäntiä tuntui viereisessä huoneessa istua lellettävän "ruustinnan" puheilla. Sinne meni Volon vaimokin.

— Läksin katsomaan tämän pitäjään emäntätä, sanoo,… että tuota minkä näköinen tuo on… niin tässäpähän tuon taitaa näh'ä.

Vaan ei käsketä köyhää istumaan, ja vähän aikaa siinä seisottuaan kääntyy vaimo pois ja menee ulos.

Jo aikaiseen laittautuivat he kirkolle, jonne vähitellen paltoutui paljo kansaa näin hyvällä säällä, ennenkuin syksyiset ilmat ennättävät tulla. Ja toisia ajoi lisää ja panivat hevoisensa aitaan kiini.

Volon mökin mies käveli kahden tyttönsä kanssa. Vaimolla oli nuorimmassakin kyllin hoitamista. Yksinään käveli kirkon mäellä köyhä sydänmaan mies. Ei ollut tuttuja ketään. Joku vaan kerran kätteli ja kuulumisia kysyttyään meni matkojaan. Tytöt nahusivat isänsä nutun liepeessä ja niitä piti kuletella joka paikassa hautausmaalla.

Papit ajoivat hevoisella pappilasta, vaikkei ollut kovin pitkä matka, ja niille soitettiin kellojakin…

Kirkko on jo tunkeutunut täpö täyteen kansaa. Tungos on suuri ja väkevimmät puolensa pitää, heikommat jalkain alle tallataan ja huutavat: tappaa! tappaa!… vaikkei sääsken ääni taivaasen kuulu. Aikainsa perästä ne sieltä itsensä selvittelevät, kun anturakengät ovat saaneet kylliksi mukuroida heidän ruumistaan. Kumma kyllä, ei heille ole tullut tuon kummempaa.

Mutta Volon ukko, tytöt käsivarrellaan, ei ollut päässyt kuin oven suuhun. Vaimo minne lie pakkautunut etemmä.

Rikas, vanha provasti saarnasi kahden herran palvelemisesta ja puhui jotakin siihen suuntaan, että kyllä maaliman hyvyyttä saapi koota, kunhan ei sydän ole siihen liijaksi kiintynyt.

Silloin rupesi muuan hupsu akka kovasti riitelemään ja huutamaan… vai puollustat sinäkii sitä rikasta Tuovista, joka pieksi minun poikaani… Ja suuri häiriö syntyi koko kirkossa, kunnes suntio vei hupsun akan pois.

Ei se kuitenkaan nuoren väen keveitä sydämiä rasittanut, ne olivat niin terveet, ettei niihin pystyneet mitkään hupsuin akkain puheet. Olivat vain kirkkomäellä niinkuin ennenkin ja naurattivat toisiaan — se on niin helppo nähdä toisensa nauravan. Ja kun tuli vari ja varista jano, niin menivät kirkon aidan takana olevasta lähteestä juomaan, tehden siinäkin kiusaa toisilleen.

Mutta muutamat vanhat pani tämä tapaus hyvin ajattelemaan… Henki oli hupsun suun kautta puhunut papille.

Kirkk'ajan jälkeen menivät Volon mökkiläiset kauppamieheen voitaan myymään ja sieltä ostoksiaan ostamaan.

Mutta kauppiaissa on pyhäkauppa kielletty. Ja varsinkaan vähän asian tähden ei viitsi puotilainen mennä puotiinsa, sanoo vaan ettei anneta.

— Mutta jos kuitenkin rupeisitte niin hyväksi… että tuota… eihän tämä ukko kuin ois kengäkset vaihtanut tuolla voillaan, rukoili vaimo.

Tulivat uudelleen pappilaan ja seisattuivat portin pielessä olevan kaivon luo. Muuan mies siinä parhaallaan sammutti janoaan.

— Eiköhän oteta vettä suuhumme mekin tuosta, kun kerran sivu kuletaan, sanoi ukko.

— Siin' on valmista vettä… kyllä kai tätä tästä saatte, onhan tuota kaivossa vettä, vaikka kuin kiskoisi.

— Eipäs saanut tuolta kauppamiehestä, vaikka en ois tahtonut kuin yh'et kengäkset vain, rupesi valittamaan mökin mies toiselle, kun oli juoduksi saanut. Pahahan tuo on pyhäpäivänä kauppoja teh'ä, vaan eihän tuota lauvantaiksi ehtinyt toanne pitkän matkan takaa.

— Vai kengäkset ois mies ostanut, sanoi toinen, joka näytti hyvissä varoissaan olevalta isäntämieheltä. Mistä sitä ollaan?

— Tuolta vain Joutenmäestä… Oisin tuohon voihen vaihtanut kengäkset, kun en millään lailla tule entisillä talven yli toimeen.

— Taitaishan nuita meillä olla kengäksiä ja koska o'ot niin pitkän matkan takainen, niin saatanhan minä tuon vaihtokaupan teh'ä, kun kulet mei'än kautta.

— Venäjän järvellä… joku virsta maantieltä… vasempaan käteen… uusi talo.

— Jopa se nyt tuo isäntä rupes' hyväksi. Kiitoksia paljo! sanoi vaimo, juotettuaan paksun kapan laidalta lapsiakin.

Pappilan läpi pihan läksivät tuvan puolelle eväilleen. Ruokasalin ikkunasta näkyi siellä istuvan pitkä pöytä täynnä syömämiehiä, piijat kulettelivat ruokia ympäri ja puuhasivat kovin.

Tuvan porstuan päälle olivat jättäneet eväänsä. Mutta sill'aikaa oli jokin toinen luullut niitä omakseen ja sattunut toisen eväsnyytin ottamaan omin lupinsa. Lie saanutkin hyvän murkinan… jossa oli siinä nyytissä parhaat rieskat. Konttia ei ollut toki rohjennut ottaa ja niin saivat tyytyä hapanleipään.

Rikkailla on kirkosta tultua odottamassa kaikellaiset keiton tähteet, mutta sehän on tunnettu asia, ettei köyhällä ole…

Lapset kärttivät voita-rieskaa, vaan mistäpä heille vielä rieskat… Ryyppäämistä kävi äiti pyytämässä pappilan kyökistä. Siellä kuin puuhattiin puolisen laitossa! Ja piijoilla oli niin kiire, etteivät tahtoneet joutaa juomisen antiin.

Saatuaan hapanleipää ja sinukkata poskeensa niin paljon kuin pullistunut pikku maha sieti, rupesivat tytöt penkille ristissä käsin yhteen kohti istumaan… ei he osanneet pitää kaikkein tupia omana kotinaan, niinkuin kokeneet kerjäläiset.

Paluumatka oli vähä hupaisempi. Meni pilveen ja ilma hiukan jäähtyi. Oli muitakin jalkamiehiä samanne päin meneviä. Tapasivat Venäjän järven lois Marin tiellä ja sen kanssa lyöttäytyivät yhteen matkaan.

— Kyllä se vielä vanhoillaankin jaksaa tuo rovasti saarnata, sanoi mökin vaimo.

— Se minua se hupsu mietityttää… mitähän lie ollut, arveli Mari, joka ajatteli paljo uskonnollisia asioita. Kyllä se hupsu oli minusta oikeassa. Niin se on, en minä siitä pääse, että se tavarassa riippuminen ei o'o oikein.

— Niin, kyllähän se niin on, jos sen nyt katsoo aivan niinkuin jumalansanan mukaan, että kussa on tei'än tavaranne, siellä on myös tei'än sy'ämmenne, niinkuin sitä sanotaankin, päätti vaimo.

— Eikähän se raamattu suotta sano että kenkään ei voi palvella kahta herraa, jumalaa ja mammonata, sanoi Mari syvimmällä vakuutuksella. Kyllähän ne rikkaat rikkaita puolustaa, mitenkäs muuten. Vaan sen minä sanon vieläkin että työläästi tulee rikas taivaan valtakuntaan.

— Ei tuo o'o helppoa köyhällekään, murahti mies edeltä kulkiessaan, kun kuuli naisten puheen. Ja rupesi tien viereen levähtämään.

— Kyllä on raskasta tämä köyhän elämä, sanoi vaimokin ruvetessaan myös istumaan… Ja toiset elää kuin herrat ja niillä on sitä elämistä.

— No kyllä se on totta, että vähemmällä sitä pitää toisten ihmisten tulla toimeen kuin toisten, vakuutti Marikin.

Kohta läksivät taas matkaa jatkamaan. Kaukana oli vielä Venäjän järvi ja vielä kauvempana Volon yksinäinen mökki. Mutta tien pää tulee kerran kuitenkin ja sitä saavuttaakseen he edelleen kävelivät. Eivätkä ajatelleet mitä varten kaikki tämä… tiesivät vain että näinhän se on.

ALKU-OPETUSTA.

Tiikerin mökissä elettiin tavallista elämätä. Siellä oli ukko ja akka, niillä joku puoli tusinaa lapsia. Sen verran muutoksia voi heidän elämässään vieras silmä huomata, että jonkun ajan kuluttua tulee entinen nuorin lapsi nuorimman edellimäisen kokoiseksi ja nuorinta edustamaan on tullut taas uusi tulokas. Mutta vanhimman sijaa ei kukaan ollut saanut vallatuksi. Paavo pysyi vanhinna ja Kaisa vanhimman jälkimäisenä. Ja kun Kaisa oli perinyt äitinsä riitelevän luonteen, niin oli Paavosta tullut isäänsä, jäykkä karilas, vaikka toimensa teki äitin uupumaton vitsa.

— Jos vain sinä Paavo et pysy kotona, vaan menet ilman luvatta kylään, niin kyllä minä näytän!… vai sinä, vai sinä… tämä tässä ei opi… on jo kolmas kerta, kun on luvatta käynyt, vaikka minä aina olen kieltänyt… Sepä lie kumma, ettei tuommoista nulikkaa pi'ä saaha tottelemaan! — Ja totta siinä eukko sanoikin, sillä totensa teki vitsa, suuri varsiluudan varpu. Veri tihkui oikein eikä poika ottanut sittenkään asettuakseen: huusi vain kovasti.

— O'otko tuossa huutamata!… tämä tässä… Lupaatko ettet mene toista kertaa?… vai tämä tässä semmoiseks' karjuks' syöntyy, ettei tätä hyväkästä saa tottelemaan! Lupaatko?… sano, sano, sano! Häh, lupaatko?

— Vaikka kuinka!… elä siinä nyt änkytä! sano paikalla, tai peittoon sinut säpäleiks'… Lupaatko?

— Noh, siinä se nyt oli! oisit heti luvannut, niin pääsit vähemmällä… O'otko änkyttämätä! mitä se tuommoinen? noh, paikalla, tahi otanko uu'estaan…

Silloin piti pojan porstuan oven taakse paeta, mut ei rauhassa sielläkään saanut olla.

Kaisa löysi sieltä ja alkoi kutitella… Ähäh! saitpa selkääs', kutti, kutti!… mitäs menet niille tupakkiretkilles'… oisit polttamata. Eikä Kaisa voinut ollenkaan käsittää että tupakki oli Paavosta parempaa kuin vehnänen… kyllä Kaisa ei vain rupeisi polttamaan, ei vaikka mikä.

— Entäs it'e! kun äit' laittoi jestiä hakemaan, niin sinä siellä missä lienet toisten tyttöin kanssa suprattanut… Saitpas silloin, saitpas! Ja kyynel katosi pojan toisesta silmästä hetsillään, toisesta se jäi pitkin poskea juoksemaan samaa uraa, joka ennestään oli märkänä.

Mutta Kaisa ei viitsinyt tuommoisen pahan pojan kanssa enempää olla, meni tupaan toisten siivoin lasten luokse.

Paavo kun jäi itsekseen, meni ladon nurkan taakse ja sinne jäi seisomaan kauvaksi aikaa, vaikka oli kova pakkanen… ja iltapäivällähän se vielä kovemmaksi kiihtyi auringon laskettua, kun itäinen taivas yhä tummeni ja joku tähti sinne ilmestyi… lännessä vielä näkyy valoisana se kohta, johon päivän ruhtinas painui ja yhä syvempään painuu, antaakseen sijaa ehtootähdelle pilkuttamaan ja sanomaan välkkeellään että pakkanen kiihtyy.

Kuinka kauvan olisi mahtanut poika seistakaan ja vielä olisi palelluttanut itsensä, jos ei isä sattunut vahingossa johtamaan askeleensa juuri sen nurkan taakse, jossa poika seisoi, ja vienyt sitä käsipuolesta pirttiin toisten luo lämpimään.

Kankeana oli lasten väli kauvan aikaa, eikä kukaan uskaltanut nauraa Paavolle, kun äiti on tuvassa. Penkillä poika istua karjottaa eikä virka mitään. Lauhtuneelta ei kova sydän ainakaan näytä, eikä poika olisi huolinut tupakastakaan, jos vaikka isä olisi antanut oman miehevän piippunsa.

Kaisa oli äitinsä kanssa nykkimässä villoja, joita äiti oli hakenut aitasta, yhtä paljo mustia ja valkeita. Penkille oli äiti ne käsivartensa alle koonnut ja siitä ne nyt niitä lattialle nykkivät. Lois Reeta, joka oli asettunut Tiikerin tuvan pöksään asumaan, meni pihalta keppiä hakemaan, joilla sitte villoja piiskattaisiin sekaisin lattialla.

Lapsista se oli aina niin hauskaa katsoa, kun villoja piiskattiin ja höntyvät lenteli ylös ja kepit vuoroon lupsahtivat villakokoon, vuoroon ohuempaan kohtaan ja silloin kolahtivat lattiaan.

— Kellekäs tuo yksi keppi?… Paavo, ota sinä se ja rupee villoja piiskaamaan, sinähän hyvästi muistat, minkälaista se on.

— Elä nyt, Kaisu, tee toiselle kiusaa, suhahti Reeta, mutta Kaisa vei vain kepin Paavon käteen. Mutta maahan antoi poika sen suilua.

— Elkää tulla, kakarat, lähelle, saattaa käy'ä keppi. Ja äiti kokosi kepillään lattialle levinneitä villoja ja alkoi niitä taas peitota, ikäänkuin olisi ollut elämä tai kuolema kysymyksessä.

Peläten väistyvät lapset ulomma, ehkä muistaen että niin se äiti heitäkin… Vaan sitä ne ei ymmärtäneet mintähden villoja piiskattiin, ei enemmän kuin useimmiten omaansakaan kuritusta.

Kun villat arveltiin jo olevan sekaisin, keräiltiin ne vasuun ja Reeta rupesi kalttaamalla sekoittelemaan, osasihan Kaisakin selvitellä, vaikkei vielä oikein juoksevia lepereitä saanut syntymään. Tuijuun pani äiti tulen ja asetti sen pöydän nurkalle, josta kaikki näkisivät. Itse rupesi toki likimmä ja olihan sillä tarkkaa työtäkin, kun ompeli nuorimmalle mekkoa vanhasta hameestaan.

— Eikös se Paavo tee mitään, mitä sinä siellä jörötät? virkahti isä, joka pöydän taakse nurkkaan oli pitkälleen heittäytynyt.

Lattialla leikki kaksi poikaa rukin kuontalolaudan kanssa, johon olivat nuoran kiini sitoneet, ja toinen sillä sitten mukamas istui, kun toinen veti. Vaan pianhan semmoisesta reestä putoaa ja hevonen alkaa tyhjänä mennä kiidätellä ympäri lattiaa, vaikkei alat suuret ole: välistä kolahtaa reki rahin jalkaan, siitä kohta kätkyeen, Reetan rukkiin, josta Reeta jo äsähtää, pankon nurkkaan ja oven suussa olevan vuoteen jalkaan. Paavon jalka siellä oli myös ovensuunurkassa ja siihen tarttui lauta kiini. Vaan Paavo potkasi sen pois jaloistaan, mutta se kimmahtikin lautaa hamuilevan ja naurattelevan pojan otsaan. Ja silloinpa äänet muuttuikin!

— Mitä se Paavo taas pienelle?… annatko olla huu'attamata… varsin tahallaan siinä… sitähän on kelvoton! torui äiti.

— Niin, vahingossahan se oli, puolusti Reeta, vaan Kaisa sanoi että se oli tahallaan.

— No, elä itke laps', äit' painaa esliinallaan ja puhuu, niin kyllä se paranee. Elä itke… Panetko pois poika sen rukin lavan… Ja sinä Paavo, tokko otat kirjan käteen ja alat kat'ella. Sinä siellä vain jouten istua törötät, iso poika, ja rippikouluunkin pitäis' kohta… tai jou'ut laiskain kouluun. Soh! alatko kat'ella?

Totella täytyi, vaikkei se mieleistä olla mahtanut eikä suurilla askelilla eteenpäin mennyt. Läksyä oli aina joka kinkerissä vähän lisätty, vaan ei sitä tullut luetuksi, aina se oli toisesta sunnuntaista toiseen jäänyt… ja toruttu oli joka kinkerissä eikä sekään auttanut. Välistä kun äitinsä rupesi kovaksi, piti pojan totella. Niinpä nytkin. Ja kirja oli Svebeliuksen katekismus.

— "Toinen Pääkappale. Uskon Tunnustuksesta ja Evankeliumista. Mikä uskonoppi on? — Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja Hänen hyvistä töistänsä, jonka kristityn ihmisen tulee tietää ja uskoa, jos hän autuaaksi tulla tahtoo."

Johan Paavo oli toisen pääkappaleen alkuun ennättänyt, mutta siitä se ei tahtonut etemmä lähteä. Vaan äitin mielestä se oli liijan vähän: rippikouluun pitäisi katekismus olla puhki luettu ja nyt vasta tuo tollo on toisessa pääkappaleessa.

Kyllä isäkin oli yhtä mieltä, vaan ei huolinut näistä tämmöisistä niin suurta ääntä pitää: tottapahan poika itsensä hoitaa.

— Annas, kun minä luetan… osaatko sinä nyt tuon? Ja äiti kysyi:
"Mikä uskonoppi on?"

— "Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja Hänen pyhistä töistänsä —"

— Joko se nyt on hyvästä!… mikä hyvä se on, pyhähän se on, opetti äiti.

Mutta tästä lähtien vaihteli tuo hyvä ja pyhä pojan luvussa eikä se erehdys erota tahtonut. Niin kauvan siinä piti jankkailla, kun poika viimein kyllästyi ja rupesi ähmissään itkeä tuhraamaan. Silloin ei ottanut luku ollenkaan päähän pystyäkseen, vaan kivistämään sitä rupesi.

Isä käski pihalle jäähdyttelemään. Mutta oppiahan ensin piti läksynsä, ennen ei äiti laskenut. Siitä ei kuitenkaan tullut sen valmiimpaa, koko illan sai jankata tätä yhtä lukua eikä siitä kuvan jälkeä sittenkään tullut. Muuten se olisi jo melkein mennytkin kolminaisuuksineen päivineen, mutta tuo hyvä ja pyhä ei tahtonut vain päästä oikealle paikalleen — ja niin ala aina uudestaan!

Pikku pojat olivat siinä vielä nahunneet ja härskäneet, mikä neljän kontan, mikä mahallaan, ja myrisseet ja mörisseet kuin koirat ja röhkineet kuin siat. Kaisakin oli kartatessaan nauraa kurskanut, vaikka Reeta kielti, ettei sitä saa nauraa, kun toinen lukee… ja vielä katekismusta.

— Äit', mittee te Paavo on, tun ei tule työmään? kysyi nuorin poika istuissaan penkillä äitinsä vieressä ja suuresta kakusta purra jätisti itselleen ruumiillista ravintoa ja paksulaitaisesta tuopista muka ryyppäsi hänkin palan painoksi sinukkata… eipä sitä maidon viljaa näin talvisaikana ollut lapsellekaan, ei isokarjaisissakaan taloissa, mitäpä sitte pienessä mökissä, jossa ei ollut kuin kaksi kytkyessä ja toinen niistäkin hyvin myöhänen, vasta Vapunpäivän aikaan poikiva ja toinen tuossa Marjanpäivän seudussa; eikä mitään runsasmaitosia olleet kumpikaan.

— Mitä se lapsi sanoo? —- ettäkö mintäh'en Paavo ei tule syömään, sanoi äiti samassa työssä ollessaan kuin lapsikin. Paavo on paha, ei opi lukemaan… ja on jo niin iso poika eikä häpiä yhtään.

— Tule nyt syömään, Paavo, eläkä siellä turjota, käski isä pöydän päästä. Lue sitte!… ennätäthän tuon sittekin… pääsi ihan pilaat.

— Mitäs hän on niin it'epäinen, ettei opi… joutaa opetella tottelemaan, väitti äiti.

— Mitä sinä tyttö lörpötät!… Se on toista tytöillä, joutaahan ne lukemaan ja ovatkin siihen omiaan, kun kotosalla enite ovat, vaan me miehiset miehet Paavon kanssa, meillä on monellaisia hommia, ettei sitä jou'a alati katkismus kourassa olemaan. — Isäkin oli huonolukuinen.

— No tulehan nyt sitte ja lue huomen aamulla noustuasi… Sillä äitinkin sydän alkoi jo heltyä,

— Mitä sinä nyt Kaisu taas? Luuletko että toinen syömätä elää? tosahti
Reeta.

Ja Paavo tuli seinään päin katsoen isänsä viereen istumaan ja alkoi purra kakkuaan… joku kyyneleen jäännös vierähti suuhun kuivan leivän särpimeksi. Tuopista ei ilennyt ryypätä, kun olisi pitänyt näyttää itkeneet kasvonsa.

Vaan nälkäiselle ruoka hyvän tekee ja sydänalan lauhduttaa, siitäpä mielikin kevenee.

— Russakoitako se Paavo seinään päin katselee, sanoi Reeta leikitelläkseen.

— Sitähän se katsoo, onko pihalla pimeä, sanoi taas Reeta, koettaen saada poikaa nauruun.

— Usko pois! pimeä siellä on, sanoa voksautti äitikin piimää ryypättyään.

Ja nauramaan piti Paavon ruveta, vaikka se harmitti, eikä siinä edes mitään naurun asiata ollutkaan.

— Paavo tässä vain ilman iloittelee, yhtyi puheesen isäkin, mielissään siitä, ettei poika enää itkenyt.

Vielä enemmän se nauratti, vaikka koetteli pidätellä… yhtäkkiä nauru aina tulla hyrähti lauhtuneesta sydänalasta.

Vähitellen siinä sitte rohkeni mieli ja uskalsipa ottaa isän kädestä tuopin ja ryypätä ilman silmiään peittämättä. Sitte lakkasi naurattamastakin… ja kaikki oli sillä kertaa entisellään.

Vaan pianhan se sitte tuuli taas muuttui. Ja itkun kanssa kasvoi poika, posket olivat enimmät ajat märkänä ja silmät turposivat, niin että isonakin näkyi vielä silmän alla semmoinen paksumpi lihas. Vaan ei sitä enää kukaan muistanut eikä tiennyt mistä se oli tullut.

Kaisakin on emäntänä toisessa mökissä ja opettaa lapsiaan juuri samalla lailla kuin häntä ennen äitinsä opetti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSAN KESKELTÄ: KOLME KERTOMUSTA SAVOSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kansan keskeltä: Kolme kertomusta Savosta

KANSAN KESKELTÄ

PEKKA AHO

SISÄLTÖ:

SIKAMAINEN KERTOMUS.

KÖYHÄN KIRKKOMATKA.

ALKU-OPETUSTA.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE