Produced by Tapio Riikonen

VIIMEISEN AABENSERRAAGIN VAIHEET

Kirj.

F. A. De Chateaubriand

Ranskan kielestä suomentanut J.J.M.

Porvoossa, Werner Söderström, 1884.

Tekijän elämäkerta.

Francois Augusto René, vicomte de Chateaubrianä syntyi 1768 Bretagnen maakunnassa. Isä, joka oli vanhaa aatelissukua, kohteli nuorta Chateaubriandia suurella ankaruudella, äiti taas, joka oli hurskas ja helläsydäminen vaimo, kasvatti poikaansa liiallisella hemmottelulla. Tämä vaikutti, että Ch., jolla oli vilkas mielikuvitus, vaipui jo nuorena sumeamieliseen haaveksimiseen ja eleli mielellään yksinäisyydessä. Kahdeksantoista vuotiaana hän tuli luutnantiksi ja palveli armeijassa vuoteen 1791, jolloin hän välttääksensä vallankumouksen kauhutöitä lähti Amerikkaan. Ollen Amerikan itsenäisyys-aatteiden ihailija hän kävi myöskin Washingtonin luona, ja lähti sitten pitkälle matkalle Pohjois-Amerikan sisä-osiin. Sivistymättömien Intiaanien seurassa hän samosi aavojen aarniometsien halki tasaten heidän kanssaan matkan vastukset ja hauskuudet. Amerikan luonto humisevine ikuhonkineen, jylhän-ihanine maisemineen, koskineen ja jokineen kehitti hänen aistiansa, joka jo ennenkin oli herkkä huomaamaan ja käsittämään luonnossa löytyvää kauneutta. Täällä luonnon helmassa, erillään ylen sivistyneestä ja teeskennellystä Euroopasta ja tavoiltaan yksinkertaisten ihmisten seurassa hän eli alkuperäistä luonnon elämää, jota hän aina oli ihaillut. Kuitenkaan ei tämä yksinäisyys näytä häntä kauvaa miellyttäneen, sillä jo 1792 hän palasi takaisin isänmaahansa. Täällä hän yhtyi Ranskan emigranttien kanssa preussiläis-itävaltalaiseen armeijaan taistellaksensa vallankumouksen hallitusta vastaan, mutta tultuaan haavoitetuksi Thionvillen luona hän siirtyi Englantiin, jossa hänen ahtaat taloudelliset olonsa pakottivat häntä ryhtymään kirjallisiin toimiin. Palattuaan Ranskaan 1800 antautui hän Napoleonin palvelukseen ja sai tältä Roomassa erään diplomaattisen toimen, josta hän kuitenkin luopui kuultuansa, että Napoleon vasten kaikkea oikeutta oli antanut ampua Enghienin herttuan. 1801 ilmestyi hänen intiaanikertomuksensa "Atala", jonka kautta hän sai kirjallisen maineensa ja tuli Ranskan romantiikin perustajaksi. Kirja on oikeastaan episoodi suuremmasta teoksesta nimeltä "Le genie du christianisme", joka ilmestyi vähän jälkeenpäin. Siinä tekijä esittelee katoolin-uskoa kaunotieteelliseltä kannalta katsoen ja koittaa näyttää sen taiteellista kauneutta. Toinen episoodi viimemainitusta kirjasta on René-niminen kertomus, joka on kirjoitettu samaan malliin, kuin Goethen Werther. Nämät teokset, samoin kuin Les Natchez-niminen intiaanikertomuskin ovat syntyneet Ch:n Amerikan matkan vaikutuksesta. Hedelmänä hänen matkoistansa Espanjassa ja Itämailla on "Les aventures du dernier Abencerage" (Viimeisen Aabenserraagin vaiheet), joka kertomistavassaan on yksinkertaisin ja useiden mielestä myöskin vaikuttavin hänen kirjoituksistaan. Muista Ch:n teoksista mainittakoon "Les Martyrs", "Itineraire de Paris à Jerusalem" sekä "Memoires d'outre-tombe" jossa hän kertoo elämänsä vaiheita, Nämät muistelmat julkaistiin tekijän tahdon mukaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin lyyrillisiä runoja ja Moise-nimisen draaman on Ch. kirjoittanut, vaan ne eivät ole edellisten vertaisia. — Chateaubriand kuoli 1848 ja haudattiin suurella juhlallisuudella Saint-Malon edustalla olevaan merenkallioon.

Viimeisen Aabenserraagin vaiheet.

Kun Granadan viimeisen kuninkaan, Boabdilin, täytyi jättää esi-isiensä valtakunta, niin hän viivähti hetkisen Padul vuoren kukkulalla. Tältä korkealta paikalta näkyi meri, jonka poikki onneton hallitsija oli purjehtiva Afrikkaan. Täältä näkyi myöskin Granada, Vega ja Xenil, jonka rannalla Ferdinandin ja Isabellan teltat kohosivat. Katsellessaan tätä kaunista maata ja sypressejä, jotka vielä siellä täällä osottivat moslemilaisten hautoja, hyrähti Boabdil itkuun. Hänen äitinsä, Aiksa sulttaanitar, joka häntä seurasi maanpakoon niiden ylimyksien kanssa, jotka ennen olivat olleet Boabdilin hoviseurana, sanoi hänelle: "Itke nyt vaimon tavoin sitä valtakuntaa, jota et miehen tavoin kyennyt puolustamaan!" He astuivat alas vuorelta, ja Granada katosi iäksi heidän silmistänsä.

Espanjan Maurilaiset, jotka joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin heidän kuninkaansakin, hajosivat erilleen Afrikkaan. Tsegrien ja Gomelien kansakunnat sijoittuivat Fetsin kuningaskuntaan, josta he alkuperäisesti olivat kotoisin. Vanegalaiset ja Alaabilaiset pysähtyivät rannikolle asumaan Oraanista alkaen Algieriin asti, ja vihdoin Aabenserraagit valitsivat kotipaikakseen Tuniksen ympäristöt.. He perustivat vastapäätä Karttaagon raunioita siirtolan, joka vielä tänä päivänä eroaa muista Afrikan maurilais-siirtokunnista suopeitten lakiensa ja asukkaittensa sievien tapojen puolesta.

Nämät perheet säilyttivät uudessa isänmaassaan vanhan isänmaan muiston. "Granadan paratiisi" eli aina heidän mielessänsä. Äidit mainitsivat sen nimeä vielä rintaa imeville lapsilleen. Tsegrien ja Aabenserraagien romansseilla he tuudittivat ne uneen. Joka viides päivä he rukoilivat moskeessa kasvot Granadaan päin kääntyneinä. He anoivat, että Allah antaisi valituillensa takaisin tuon riemujen maan. Turhaan Lotofaagien maa tarjosi maanpakolaisille hedelmiään, vesiään, vihannuuttaan ja säteilevää aurinkoaan. Kaukana "punaisista torneista" ei löytynyt suloisia hedelmiä, ei kirkkaita lähteitä, ei vihantaa nurmea, ei aurinkoa, jota kelpaisi katsella. Jos jollekulle noista karkoitetuista osotti Bagradan lakeuksia, niin hän pudisti päätään ja huudahti huoaten: "Granada!"

Varsinkin Aabenserraagit säilyttivät hellässä ja uskollisessa muistossa isänmaansa. Katkerimmalla kaipauksella he olivat jättäneet kunniansa näytelmätanteren ja ne rannat, joilla niin usein oli kaikunut heidän tunnettu sotahuutonsa: "kunnia ja rakkaus!" Kun eivät enää voineet keihästä heilutella erämaissa eikä peittää päätänsä kypärillä keskellä työmiessiirtolaa, niin he olivat antautuneet lääkkeiden tutkimiseen, joka on Arapialaisten kesken yhtä arvossa pidetty ammatti kuin asetoimetkin. Niin koitti tämä soturiheimo, joka ennen oli iskenyt haavoja, nyt keksiä keinoja niiden parantamiseksi. Siten se tässä kohden on tallettanut jotakin taidostansa, joka on sille ollut omituinen jo entis-ajoista asti; sillä ritarit itse sitoivat usein vihollistensa haavat, jotka he olivat lyöneet heihin.

Se perhe, joka ennen oli omistanut palatseja, eleli nyt pienessä majassa erillään muitten maanpakolaisten asunnoista, jotka sijaitsivat Mamalifa vuoren juurella. Mainittu maja oli rakennettu meren rannalle aivan Karttaagon raunioiden keskelle, sille paikalle, jossa pyhä Ludvig kuoli vuoteella, jolle oli tuhkaa kylvetty ja jossa vielä nykyäänkin näet muhamettilaisen erakkolan. Jalopeuran nahasta tehtyjä kilpiä oli ripustettu majan seinille ja niihin oli kuvattu siniselle pohjalle kaksi metsäläistä, jotka nuijalla ruhtoivat kaupunkia. Tämän merkkikuvan ympärillä oli luettavina sanat: "Tämä on vähäpätöistä!" Siinä oli Aabenserraagien aseet ja merkkikuva. Valkoisilla ja sinisillä lipuilla koristettuja peitsiä, kauriinkarvoista kudottuja viittoja, joihin oli päähine yhdistettynä, leikatusta atlaskankaasta tehtyjä ratsulevättejä oli sijoitettu kilpien viereen, jossa ne komeilivat kalpojen ja väkipuukkojen keskellä. Siellä täällä oli vielä rippumassa sotahansikoita, kalliilla kivillä kaunistettuja päitsiä, väljiä hopeisia jalustimia, pitkiä miekkoja, joiden tuppia olivat ruhtinattarien kädet kirjailleet ja kultakannuksia, jotka Isoldit, Genieevrat ja Oriaanat olivat muinoin kiinnittäneet urhoollisten ritarien kantapäihin.

Muutamille pöydille näiden kunniakkaiden voittomerkkien alapuolelle oli asetettu rauhallisen elämän merkkejä. Siinä oli Atlasvuoren kukkuloilta ja Saharan erämaasta poimituita kasveja; olipa muutamat niistä tuotu Granadan tasangoltakin. Toiset niistä olivat omiansa lievittämään ruumiin vaivoja, toisten vaikutusvoima kuului ulottuvan sielunkin tuskiin. Aabenserraagit pitivät erittäin suuressa arvossa niitä ruohoja, jotka kykenivät viihdyttämään turhia kaihoja, poistamaan hulluja haaveita ja onnen toiveita, joita aina syntyy ihmisen mielessä, mutta jotka aina hänet pettävät. Kovaksi onneksi oli näillä lääkkeillä vastakkaiset vaikutukset, ja usein oli entisestä isänmaasta tuodun kukan lemu jonkinlaista myrkkyä näille kuuluisille maanpakolaisille.

Neljäkolmatta vuotta oli vierryt siitä, kun Granada valloitettiin. Tuon lyhyen ajan kuluessa oli neljätoista Aabenserraagia kuollut vieraan ilman-alan kuumuuteen, kulkulaiselämän vaaroihin ja etupäässä suruun, joka hiljalleen riuduttaa ihmisen voimat. Ainoa, mikä vielä elvytti tämän mainion heimokunnan toivoa, oli sen hallitsijasuvun viimeinen jälkeläinen. Aaben-Haamet oli sen Aabenserraagin nimi, jota Isegriläiset syyttivät siitä, että hän muka oli vietellyt Alfaima sulttaanittaren. Kauneus, urheus, kohtelijaisuus ja esi-isien jalomielisyys oli hänessä yhdistettynä viehättävään ylevyyteen ja hieman surulliseen kasvojen ilmeesen, jonka uljaasti kärsitty onnettomuus vaikuttaa. Hän oli ainoastaan kahdenkolmatta vuotias silloin, kun hän kadotti isänsä. Silloin hän päätti tehdä toivioretken isiensä maahan tyydyttääksensä sydämmensä tarvetta ja toteuttaaksensa aikomustaan, jonka hän tarkasti salasi äidiltänsä.

Tuniksen satamassa hän nousi laivaan; myötätuuli vei hänet Cartagenaan, hän astui purresta ja rupesi kävelemään Granadaa kohden. Hän sanoi olevansa arapialainen lääkäri, joka tuli etsimään kasveja Sierra Nevadan kallioisilta vuorilta. Hiljainen muuli kuljetteli häntä vitkaan siinä maassa, jossa Aabenserraagit muinoin kiitivät tulisten ratsujen selässä. Opas käveli edellä taluttaen kahta tiukusilla ja eri värisillä villatöyhdöillä koristettua muulia. Aaben-Haamet matkusti laajojen kanervakankaiden ja Murcian kuningaskunnan palmumetsien poikki. Palmupuiden iästä päättäen hän arveli niitä varmaankin esi-isiensä istuttamiksi, ja kaiho tunki hänen sydämeensä. Tuolla kohosi torni, jossa vartijasotamies oli valvonut siihen aikaan, kun Maurit ja kristityt kävivät sotaa; täällä näkyi rauniot, joiden rakennustapa ilmaisi maurilaista alkuperää. Siinä lisää aihetta Aabenserraagin murheesen! Hän astui muulinsa selästä alas ja lähti, sanoen menevänsä kasvien etsintään, hetkeksi kätköön noiden raunioiden keskelle, antaaksensa kyyneltensä esteettömästi tulvia. Sen jälkeen hän unelmiinsa vaipuneena pitkitti jälleen matkaansa tiukusten helistessä ja oppaan hyräillessä yksitoikkoista lauluansa. Tämä keskeytti pitkät romanssinsa vaan silloin, kun tahtoi hoputtaa muulejansa, nimittäen niitä kauniiksi ja pulskiksi tai sättien niitä laiskoiksi ja uppiniskaisiksi.

Lammaslaumat, joita paimen johteli ikään kuin armeijaa sinne tänne pitkin kellastuneita ja viljelemättömiä tasankoja, ja muutamat yksinäiset matkustajat eivät tehneet matkaa paljoakaan vaihtelevammaksi, vaan saivat sen päin vastoin näyttämään vielä jylhenmältä ja autiommalta. Kaikilla matkustavilla oli miekka vyöllä, he olivat viittaan kiedotut ja suuri alaspäin käännetty hattu peitti puoleksi heidän kasvonsa. Ohi mennessään he tervehtivät Aaben-Haametia, joka ei heidän ylpeästä tervehdyksestään erottanut muuta, kuin sanat Jumala, herra ja ritari. Kun illalla saavuttiin ravintolaan, asettui Aabenserraagi muukalaisten keskelle, jotka eivät milloinkaan rasittaneet häntä utelijailla kysymyksillään. Hänelle ei puhuttu mitään; häneltä ei tiedusteltu mitään, hänen turbaaninsa, hänen viittansa ja aseensa eivät herättäneet mitään huomiota. Vaikka Allahin tahto oli ollut, että Espanjan Maurilaiset kadottaisivat kauniin isänmaansa, niin Aaben-Haamet ei voinut olla kunnioittamatta sen arvokkaita valloittajia.

Vielä kiihkeämmäksi kävi hänen mielenliikutuksensa, kun hän oli päässyt matkansa päähän. Granada on rakennettu Sierra Nevadan juurelle, kahdelle korkealle kunnaalle, jotka toisistansa erottaa syvä laakso. Huoneet jotka ovat tiloitetut mäkien rinteelle laakson notkelmaan, antavat kaupungille puoleksi aukaistun kranaatti-omenan näön ja muodon, josta sen nimikin on syntynyt. Kaksi jokea Xenil ja Douro, joista toinen vierittelee kultarakeita, toinen hopeahiekkaa, huuhtovat mäkien juuria, yhtyvät toisiinsa ja kiertelevät sitte ihanan tasangon keskellä, jota nimitetään Vegaksi. Granadasta näkee yli koko tämän tasangon, joka on peitetty viiniköynnöksillä, viikuna-, silkkiäis- ja pomeranssipuilla; sen ylt'ympäri on ihmeellisen näköisiä ja värisiä vuoria. Lumoavan kaunis taivas, raikas ja suloinen ilma herättävät mieleen salaisen kaihon, jonka ailuita saa tuntea matkustajakin, jonka ainoana toimena vaan on kuljeskeleminen. Tuntuu siltä kuin tässä maassa hellät tunteet olisivat aivan tukahduttaneet sotaisen mielen, jollei kunniakkaan urotyön tarvitsisi aina seurata rakkautta, ennen kuin se on todellinen.

Kun Aaben-Haamet kaukaa erotti Granadan syrjimmäisten rakennusten harjat, niin hänen sydämensä alkoi sykkiä niin valtavasti, että hänen täytyi pysähdyttää muulinsa. Hän pani kätensä ristiin rinnallensa, loi katseensa tuohon pyhään kaupunkiin ja seisoi äänetönnä ja liikkumatonna. Opaskin seisahtui, ja kun espanjalainen helposti ymmärtää kaikki jalot tunteet, niin hän näytti liikutetulta ja oivalsi, että Maurilainen katseli nyt entistä isänmaatansa. Vihdoin Aabenserraagi katkaisi äänettömyyden.

"Opas", hän huudahti, "ole onnellinen! Elä salaa minulta totuutta, sillä tyynyys oli vetten pinnalla sinun syntymähetkelläsi, ja uusikuu syntyi samana päivänä. Mitä torneja ovat nuot, jotka välkkyvät kuin tähdet yli vehreän metsän?"

"Se on Alhambra", vastasi opas.

"Entä tuo toinen linna tuolla toisella kunnaalla?" kysyi Aaben-Haamet.

"Se on Generalifa", virkkoi Espanjalainen. "Siinä linnassa on puutarha, jossa kasvaa suurimmaksi osaksi myrttejä. Sanotaan, että Aabenserraagi tavattiin siellä Alfaima sulttaanittaren kanssa. Tuolla edempänä näette Albaizynin ja lännempänä, meitä lähinnä, punaiset tornit."

Oppaan joka sana haavoitti Aaben-Hametin sydäntä. Kuinka surkeata on, kun tarvitsee turvautua muukalaisiin saadaksensa tietoa esi-isiensä muistomerkeistä, kun täytyy ventovieraalla kerrottaa oman sukunsa ja ystäviensä kohtaloita! Opas herätti Aaben-Haametin hänen surullisista mietteistään huudahtaen: "Eteenpäin, herra Maurilainen, eteenpäin! Sehän on tapahtunut Jumalan tahdosta! Rohkaiskaa mielenne! Onhan Frans ensimmäinenkin parastaikaa vankina Madridissa. Sehän on tapahtunut Jumalan tahdosta!" Hän paljasti päänsä, ristitsi silmänsä ja löi sitten muulia selkään. Myöskin Aabenserraagi pakotti juhtansa liikkeelle ja huudahti: "Niin oli kirjoitettu!" [Lause, joka tavan takaa pääsee moslemilaisten huulilta, ja jonka he sovittavat useaan elämän tapaukseen.] Ja he kulkivat vuoren rinnettä alas Granadaa kohden.

He ajoivat suuren saarnin ohitse, joka oli tullut kuuluisaksi Musan ja Calatravan suurmestarin välisestä taistelusta, joka tapahtui Granadan viimeisen kuninkaan aikana. Alameidan kävelypaikkaan poikettuansa he tulivat kaupunkiin Elviiran portista. He ratsastivat Ramblaa ylöspäin ja pääsivät pian eräälle paikalle, jota joka puolelta ympäröivät maurilaiset rakennukset. Tänne oli rakennettu vierasmaja Afrikan maureja varten, joita silkinkauppa houkutteli Vegasta suurin joukoin tulemaan Granadaan. Samaan vierasmajaan saattoi opas Aaben-Haametin.

Aabenserraagi oli liiaksi mielenliikutustensa vallassa voidakseen nauttia hiukkaakaan lepoa uudessa majapaikassaan; hän oli huolissaan ajatellessaan entistä isänmaatansa. Kun hän ei voinut hillitä niitä tunteita, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä, niin hän lähti yösydännä kuljeskelemaan pitkin Granadan katuja. Hän etsi silmillänsä, vieläpä käsinkin koitti tunnustella jotakin niistä muistomerkeistä, joita vanhukset usein olivat hänelle kuvailleet. Kentiesi tuo korkea rakennus, jonka seinät hän vaan epäselvästi erotti keskeltä yön pimeyttä, oli muinoin Aabenserraagien asuntona; kenties juuri tällä yksinäisellä paikalla vietettiin niitä juhlia, jotka Granadan kunnian kohottivat aina pilvihin asti. Tuolla oli hän näkevinänsä joukon ritareja, jotka olivat upeissa kullalla koristetuissa vaatteissa, tuolla oli tulossa kaleerilaivoja täynnänsä aseita ja kukkia, pursia, joiden kokassa oli tulta suitsevan lohikäärmeen kuva ja jotka sisustassaan kätkivät mainioita sotureja: kaikki vaan nerokkaita ja huvittavia ritarillisuuden haaveita.

Mutta voi! nyt ei kuulunut, niin kuin ennen anafiinin säveliä, ei torventoitotuksia eikä lemmen lauluja, syvä hiljaisuus vallitsi Aaben-Hametin ympärillä. Tähän äänettömään kaupunkiin oli muuttanut toiset asukkaat, ja voittajat lepäsivät voitettujen vuoteella. "Nuot ylpeät Espanjalaiset makaavat siis nukuksissa", huudahti nuori Maurilainen suuttuneena, "samoissa huoneissa, joista he ovat karkottaneet esi-isäni. Ja minä Aabenserraagi saan valvoa tuntematonna, unhotettuna ja hylättynä isieni palatsin portilla!"

Aaben-Haamet mietiskeli silloin ihmisen kohtalon ja onnen vaihettelevaisuutta, hän ajatteli, kuinka valtakunnat joutuvat perikatoon, kuinka viholliset äkkiarvaamatta olivat hyökänneet Granadaan, juuri kun sen asukkaat olivat ilon vallassa, ja kuinka sen kukkaköynnökset äkkiä vaihtuivat kahleiksi. Hän oli näkevinänsä, miten hänen kansalaisensa juhlapuvussa jättivät kotolietensä, ikäänkuin vieraat, jotka vaatteet ja koristukset epäjärjestyksessä yht'äkkiä syöksevät juhlasalista, jossa tuli on päässyt valloilleen.

Kaikki nämät kuvat, kaikki nämät mietteet tunkivat yht'aikaa Aaben-Haametin sydämeen. Surumielin ja kaihon valtaamana hän ajatteli ennen kaikkia sen aikeen toimeenpanemista, joka hänet oli tuonut Granadaan. Kohta jo yllätti hänet päivän tulo. Aabenserraagi oli eksynyt; hän huomasi olevansa eräässä etäisessä Granadan etukaupungissa kaukana majapaikastaan. Kaikki oli nukuksissa, ei pieninkään hälinä häirinnyt sitä hiljaisuutta, joka vallitsi kaduilla; huonetten ovet ja akkunat olivat suljetut; ainoastaan kukon laulu köyhän asunnossa ilmotti, että työ ja vaiva taas palasivat.

Kauvan Aabenserraagi harhaili sinnetänne, vaan ei löytänyt oikeata tolaa. Vihdoin hän kuuli erään oven aukenevan. Hän näki, että huoneesta astui ulos nuori nainen, jonka puku oli melkein samallainen kuin niiden goottilaisten kuningattaren kuvien, joita tapaa vanhojen luostarien muistomerkeissä. Mustat gagaateilla koristetut liivit ympäröitsivät hänen sorjaa vartaloansa; lyhyt kaita hame, jossa ei ollut laskoksia, jätti sievän säären ja viehättävän jalan osaksi peittämättä; viitta, joka myöskin oli musta, oli kiedottu hänen päähänsä; vasemmalla kädellä hän piti kiinni tuosta leuan alle ristiin vedetystä viitasta, niin kuin nunnat kaulavaatteestaan. Sen kautta olivat hänen kasvonsa niin peitossa, ettei niistä voinut nähdä muuta, kuin hänen suuret silmänsä ja ruusunpunaiset huulensa. Häntä saattoi duenna; nuori poika kantoi hänen edellään rukouskirjaa; kaksi mustiin puettua palvelijaa seurasi muutaman askelen päässä kaunista tuntematonta.. Hän meni huomenmessuun, johon läheisen luostarin kellot kutsuivat.

Aaben-Haamet luuli näkevänsä Israfilenkelin tai nuorimman paratiisin huureista. Espanjatarkin kummastui nähdessään Aabenserraagin, jonka jaloa muotoa vielä kaunisti turbaani, komeat vaatteet ja sota-aseet. Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan hän viittasi suloisella liikkeellä ja tuttavan tapaisesti, joka on sen maan naisille omituista, muukalaista lähemmäksi. "Herra Maurilainen", hän sanoi Aabenserraagille, "näkyy, että olette äskettäin saapunut Granadaan. Olette kaiketi eksyksissä?"

"Kukkien kuningatar", Aaben-Haamet vastasi, "ihmissilmiä hurmaava olento, oi sinä kristitty orjatar, joka olet kauniimpi, kuin Georgian neitoset! Sinä olet arvannut oikein, minä olen outo tässä kaupungissa, olen eksynyt näiden palatsien keskelle enkä osaa takaisin Maurilaisten majapaikkaan. Liikuttakoon Muhammed sinun sydämesi ja palkitkoon sinun ystävällisyytesi!"

"Maurilaiset ovat tunnetut kohtelijaisuudestaan", virkkoi Espanjatar suloisesti hymyillen, "mutta en ole kukkien kuningatar enkä orjatar enkä tahdo sitäkään, että uskotte minut Muhammedille. Seuratkaa minua, herra, minä tulen teitä opastamaan Maurilaisten majapaikalle."

Kepein askelin Espanjatar kävi Aabenserraagin edellä, saattoi hänet aina majapaikan portille asti, osotti kädellään sen Aabenserraagille ja katosi palatsin taakse näkyvistä.

Mutta, mistä riippuu ihmis-elämän levollisuus. Enää ei ollut yksistään isänmaa Aaben-Haametin mielessä. Granada ei enää tuntunut hänestä autiolta, kolkolta, jylhältä ja yksinäiseltä; se oli hänen sydämelleen armaampi, kuin koskaan ennen. Uusi tenhovoima kaunisti sen raunioita, Aaben-Haamet ei muistellut paljaastaan esi-isiänsä, hänen ajatuksillaan oli toinenkin ihanne. Hän löysi sen hautausmaan, jossa lepää Aabenserraagein tomu, mutta, aina kun hän rukoili, kun hän lankesi polvilleen vuodattaen lapsellisen rakkauden kyyneliä, niin hän ajatteli, että nuori Espanjatar oli joskus kulkenut näiden hautojen keskellä, eikä hänen mielestään enää hänen esi-isänsä olleetkaan niin onnettomia.

Turhaan hän koetti päätoimenansa pitää sitä, että kävi katselemassa esi-isiensä entisiä muistoja, turhaan hän käyskenteli Douron ja Xenilin rinteillä poimimassa kasveja päivän koitteesssa. Kukka, jota hän nyt etsi, on kaunis kristitty neito. Kuinka monesti oli hän turhaan hakenut ihattarensa palatsia! Kunka monesti oli hän koittanut joutua takaisin niille teille, jossa hän hetkisen sai katsella jumalallista opastansa! Kuinka monesti hän oli kuulevinansa sen kellon äänen, sen kukon laulun, joka kerran sattui hänen korvaansa Espanjattaren asunnon lähellä. Samallaiset äänet pettivät usein Aabenserraagin; hän kulki niitä kohden, vaan tenhopalatsi ei ilmestynyt hänen silmiensä eteen. Useinpa Granadan naisten yhdenkaltainen puku herätti hänessä hetkeksi toivon; kaukaa katsoen kaikki kristityt naiset olivat hänen sydämensä haltijattaren näköisiä, vaan läheltä katsoen ei yksikään ollut kauneudessa ja sulossa hänen vertaisensa. Aaben-Haamet oli vihdoin käynyt kaikki kirkot lävitse tavatakseen tuota muukalaista naista, olipa hän tunkeutunut Ferdinandin ja Isabellan haudallekin, mutta se olikin suurin niistä uhrauksista, mitkä hän siihen asti oli rakkautensa hyväksi tehnyt.

Eräänä päivänä hän etsi kasveja Douron laaksosta. Etelänpuolisen mäen kukkaisella rinteellä sijaitsi Alhambran muurit ja Generalifan puutarhat; pohjanpuolista kunnasta kaunisti Albaizyn, ihanat hedelmäpuistot ja useat luolat, joissa asui melkoinen joukko ihmisiä. Laakson läntisessä päässä näkyi Granadan kirkontornit, jotka ryhmittäin kohosivat viheriäisten tammien ja sypressien keskeltä. Vastaisella puolella idässäpäin tapasi silmä kallioiden harjalla luostareja, erakkoloita, muutamia jäännöksiä entisestä Illibeeriasta ja loitompana Sierra Nevadan kukkulat. Laakson keskellä vieritteli vesiään Douro tarjoten pitkin matkaansa nähtäväksi äskettäin rakennettuja myllyjä, kohisevia koskia, poikkinaisia holvikaaria, jotka aikoinaan olivat kuuluneet roomalaiseen vesijohtoon ja maurilaisen sillan jäännöksiä.

Aaben-Haamet ei enää ollut kyllin onnellinen eikä kyllin onneton nauttiakseen yksinäisyyden suloisuutta. Hajamielisenä ja väliäpitämätönnä hän käveli pitkin noita ihania rantoja. Kulkiessaan siellä tietämättä, minne menisi, rupesi hän vihdoin käymään pitkin lehtokujaa, joka kiertelee Albaizynmäen rinnettä. Pian ilmestyi hänen silmiensä eteen huvila, jota ympäröitsivät pomeranssilehdot. Hän kääntyi sinne päin. Hänen korviinsa kuului laulun ja kitarin säveleet. Naisen äänen, kasvonsävyjen ja katseiden välillä on sellainen sopusuhtaisuus, joka ei petä milloinkaan sitä ihmistä, jonka rakkaus on vallannut. "Siellä on huurini", virkkoi Aaben-Hamet. Hän kuunteli sykkivin sydämin, mutta kun hän kuuli useamman kerran mainittavan Aabenserraagin nimeä, niin vielä voimakkaammin tykytti hänen sydämensä. Tuntematon lauloi kastiilialaista romanssia, joka kuvaili Aabenserraagien ja Tsegrien vaiheita. Aaben-Haamet ei voinut enää hillitä kiihkeää mielenliikutustaan. Hän syöksähti myrtti-aidan lävitse ja joutui pelästyneiden naisten keskelle, jotka nähdessään hänet huutaen juoksivat pakoon. Espanjatar, joka juuri oli lakannut laulamasta ja joka vielä piti kitaria käsissään, huudahti: "Sehän onkin herra Maurilainen!" Ja hän käskee luotansa menneitä naisia takaisin. "Henkien suosikki", Aabenserraagi sanoi, "olen etsinyt sinua, niin kuin Arapialainen etsii lähdettä keskipäivän helteessä; minä olen kuullut kitarisi säveleet, sinä ylistit minun isänmaani sankareja; äänesi kauneudesta tunsin sinut ja Aaben-Haametin sydämen tuon sinun jalkojesi juureen."

"Minäkin ajattelin", vastasi donna Blanca, "ainoastaan teitä, laulaessani Aabenserraagien romanssia. Siitä asti, kun teidät näin, olen mielessäni kuvitellut, että nuot maurilaiset ritarit olivat teidän näköisiänne."

Vieno puna nousi Blancan otsalle, kun hän lausui nämät sanat. Aaben-Haamet olisi langennut kristityn naisen jalkojen juureen ja ilmoittanut hänelle olevansa viimeinen Aabenserraagi, jollei hänellä vielä olisi ollut hiukkaa varovaisuutta, joka hänet pidätti sitä tekemästä. Hän pelkäsi, että hänen nimensä, joka oli yleensä tunnettu Granadassa, herättäisi levottomuutta kaupungin hallitusmiehessä. Sota Mauriskoja vastaan oli tuskin päättynyt, ja jos olisi saatu tietää, että Aabenserraagi oli tähän aikaan Espanjassa, niin häntä varmaankin olisi epäluulolla ruvettu katselemaan. Vaikka mikään vaara ei koskaan pelottanut Aaben-Hametia, niin hän kuitenkin vapisi ajatellessaan, että hänen täytyi iäksi erota don Rodrigon tyttärestä.

Donna Blanca oli syntyisin perheestä, joka polveusi Cidsankarista ja Ximenasta kreivi Gomez de Gormaan tyttärestä. Mutta Valencian voittajan jälkeläiset joutuivat Kastiilian hovin kiittämättömyyden tähden suurimpaan köyhyyteen. Olipa jo sellainenkin luulo muutaman vuosisadan kuluessa valloillaan, että koko suku oli sammunut; niin oli se jo jäänyt unohduksiin. Mutta Granadan valloituksen aikoihin teki eräs Bivarilaisten suvun viimeisistä jäsenistä, Blancan esi-isä, itsensä kuuluisaksi loistavalla urheudellaan eikä suinkaan arvonimillään. Sitte kuin uskottomat olivat karkotetut Espanjasta, antoi Ferdinand tälle Cidin jälkeläiselle muutamien maurilaisperheiden maatilat ja nimitti hänet Santa Fén herttuaksi. Uusi herttua jäi asumaan Granadaan ja kuoli vielä nuorena ollessaan jättäen jälkeensä naimisissa olevan pojan. Tämä oli don Rodrigo, Blancan isä.

Donna Tereesa de Xeres, don Rodrigon puoliso, synnytti pojan, joka kasteessa sai, niinkuin kaikki hänen esi-isänsäkin, nimen don Rodrigo, mutta erotukseksi hänen isästänsä ruvettiin häntä nimittämään don Carlokseksi. Suuremmoiset urotyöt, joita don Carlos jo nuoruuden ensi-ajoista asti oli saanut nähdä, vaarat, joiden alaisena hän oli melkein lapsuudesta asti ollut, karkaisivat hänen jo ennestään kovan luonteensa vielä vakavammaksi ja jäykemmäksi. Tuskin oli don Carlos täyttänyt neljätoista vuotta, kun hän seurasi Cortezia Meksikoon. Hän oli ollut monessa pulassa, hän oli omin silmin katsellut kaikkia tuon seikkailuretken kauhutöitä, hän oli nähnyt, miten siihen asti tuntemattoman maailman viimeinen kuningas syöstiin valta-istuimelta. Kolme vuotta tämän surkean tapauksen jälkeen Eurooppaan palattuansa, otti don Carlos osaa Pavian tappeluun, ikään kuin nähdäkseen, mitenkä kunnian ja urheuden ruunu päässä täytyi vaipua onnen oikkujen alle. Uuden maan-osan näkeminen, pitkät retket, joita don Carlos oli tehnyt ennen purjehtimattomilla vesillä, monet veriset näytelmät, vallankumoukset ja onnenvaihtelut olivat suuresti vaikuttaneet hänen uskonnolliseen ja haaveksivaiseen mielikuvitukseensa. Hän rupesi Calatravan ritarikunnan jäseneksi ja koska hän vasten don Rodrigon rukouksia oli pysynyt koko ikänsä naimatonna, niin hän määräsi kaiken omaisuutensa sisarelleen.

Blanca de Bivar, don Carloksen ainoa sisar ja paljon nuorempi kuin hän, oli isänsä silmäterä. Hän oli kadottanut äitinsä ja kävi kahdeksattatoista vuottansa, silloin kun Aaben-Haamet ilmaantui Granadaan. Kaikki oli viehättävää tässä lumoavassa naisessa; hänen äänensä oli ihastuttava, hänen tanssinsa keveämpi kuin tuulonen. Milloin oli hänen huvinansa ajaa vaunuja, Armiidan tavoin, milloin kiiti hän tulisen andalusialaisen ratsun selässä, niin kuin joku noita viehättäviä haltijattaria, jotka ilmestyivät Tristanille ja Galaorille metsissä. Ateena olisi häntä pitänyt Aspaasiana ja Pariisi Poitiersin Diaanana, joka tähän aikaan rupesi hovissa loistamaan. Blancassa oli yhdistettynä Ranskalaisen suloisuus ja Espanjalaisen intohimot, eikä hänen luonnollinen kopeutensa ollenkaan vähentänyt hänen sydämensä tunteiden varmuutta, järkähtämättömyyttä ja jaloutta.

Kuultuaan nuorten Espanjattarien huutavan, kun Aaben-Haamet hyppäsi lehtoon, kiiruhti don Carlos paikalle. "Isä", Blanca sanoi, "tässä on se maurilainen herra, josta olen teille puhunut. Hän kuuli minun laulavan, hän tunsi minut; hän on tullut tänne puutarhaan kiittääkseen minua siitä, että näytin hänelle tien."

Santa Fén herttua otti Aabenserraagin vastaan arvokkaalla, vaan kuitenkin teeskentelemättömällä kohteliaisuudella, niin kuin Espanjalaisten tapa on. Tämän kansan käytöksessä ei huomaa mitään orjallista, se ei pidä pitkistä korupuheista, jotka ilmaisevat halpaa ajatustapaa ja alhaista mieltä. Ylhäisen herran ja talonpojan kieli on samallainen, tervehdys samallainen, kohtelijaisuuden osotukset, tavat ja käytösparret ovat samallaiset. Mutta niin kuin Espanjalaisen avomielisyys ja vieraanvaraisuus muukalaista kohtaan on rajaton, niin on hän kostossansakin kauhea, jos hän petetään. Sankarin miehuus kun hänellä on ja kärsivällisyys, joka kestää kaikki koettelemukset, niin hänen on mahdoton taipua kovan onnen alaiseksi; hän joko masentaa sen tai masentuu itse. Hänessä on jotenkin vähän sitä, mitä nimitetään neroksi; mutta hänessä on tuliset intohimot, jotka korvaavat sen sivistyksen, jonka tuottaa aatteiden sukkeluus ja runsaus. Espanjalaisella, joka on koko päivän puhumatta, joka ei ole mitään nähnyt, joka ei halua mitään nähdä, joka ei ole mitään lukenut, mitään tutkinut, ei tehnyt mitään havaintoja, on järkähtämättömässä päättäväisyydessään tarpeeksi turvaa vastoinkäymisten hetkellä.

Nyt oli don Rodrigon syntymäpäivä, ja Blanca oli pannut toimeen isänsä kunniaksi tertullian eli pienen juhlan tuossa viehättävässä yksinäisyydessä. Santa Fén herttua pyysi Aaben-Haametia istumaan nuorten naisten keskelle, joita muukalaisen turbaani ja viitta näkyi suuresti huvittavan. Samettipatjoja tuotiin Aabenserraagia varten ja hän istuutui patjoille Maurilaisten tapaan. Häneltä kyseltiin hänen kotimaansa oloja ja hänen elämänsä vaiheita; hän vastasi kaikkiin älykkäästi ja hilpeästi. Hän puhui puhtainta Kastiilian murretta; olisipa luullut hänet Espanjalaiseksi, jollei hän melkein aina te-sanan asemesta käyttänyt sinä-sanaa. Tämä sana soi niin suloiselta hänen suussaan, että Blanca ei voinut olla itsekseen suutahtamatta joka kerta, kun Aabenserraagi kääntyi jonkun muun seurassa olevan naisen puoleen.

Joukko palvelijoita ilmestyi. He toivat shokolaattia, hedelmäleivoksia ja pieniä Malagan sokerileipiä, jotka olivat valkoisia kuin lumi, keveitä ja täynnä huokosia, kuin sienet. Sen jälkeen kun kaikki olivat virkistäneet itseänsä, pyydettiin Blancan tanssimaan erästä kansallistanssia, jossa hän voitti ketterimmät gitaanatkin. Hänen täytyi vihdoin myöntyä ystäviensä pyyntöihin. Aaben-Haamet oli vaiti, mutta vaikk'ei suu sanellut, niin puhuivat kuitenkin hänen rukoilevaiset katseensa. Blanca valitsi vilkkaan zambranimisen tanssin, jonka Espanjalaiset ovat lainanneet Maureilta.

Eräs nuorista naisista rupesi kitarilla soittamaan muukalaisen tanssin nuottia. Don Rodrigon tytär veti hunnun kasvoiltaan ja otti valkoisiin käsiinsä eebenpuusta tehdyt kastanjetit. Hänen mustat hiuksensa valuivat kiehkuraisina hänen alabasterinväriselle kaulalleen; hänen suunsa ja silmänsä hymyilivät yhdessä; hänen sydämensä tunteet ilmaantuivat hänen kasvoillaan. Yht'äkkiä alkoi kaikua eebenpuun-kappaleitten kalina, kolme kertaa hän löi tahtia, alkoi laulaa zamhran laulua kitarinsoiton säestäessä ja lähti liikkeelle nopeasti kuin salama.

Mikä vaihtelevaisuus hänen askelissaan! mikä sulous hänen ryhdissään! Milloin nostaa hän tulisella liikkeellä kätensä, milloin antaa hän niiden veltosti vaipua alas. Jolloinkulloin hän kiitää, ikään kuin hekkumasta hurmaantuneena ylöspäin ja laskeutuu taasen ikään kuin murheen murtamana. Hän kääntää päänsä, näyttää kutsuvan jotakuta näkymätöntä olentoa, tarjoaa kainosti ruusunpunaisen posken uuden puolison suudeltavaksi, pakenee ujona, palaa taas ystävällisen näköisenä kaikessa loistossaan, liikkuu reippain ja melkein sotaisin askelin ja liitää sitten uudestaan nurmikolle. Hänen askeltensa, hänen laulujensa ja kitarin sävelten sopusointuisuus oli täydellinen. Blancan hiljaisessa äänessä oli sellainen sointu, joka koskee sydämen syvimpiin tunteisin. Espanjalaisessa musiikissa, jossa vaihtelee vaikeroivat ja iloiset sävelet, surulliset kertosäkeet, yht'äkkiä taukoavat laulukappaleet, on omituisesti sekaisin riemua ja alakuloisuutta. Tämä musiikki ja tanssi ratkaisivat iäksi päiviksi viimeisen Aabenserraagin kohtalon. Olisipa se liikuttanut terveempääkin sydäntä kuin hänen.

Illalla palattiin Douron laakson kautta Granadaan. Don Rodrigo, ihastuneena Aaben-Haametin sivistyneesen ja hienoon käytöstapaan, ei eronnut hänestä, ennen kuin hän oli luvannut käydä useasti huvittamassa Blancaa kertomuksillaan Itämaista. Maurilainen joka näin oli päässyt toiveittensa perille, otti Santa Fén herttuan kutsumuksen vastaan ja jo seuraavasta päivästä alkaen hän kävi vierailemassa tuossa palatsissa, jossa eli se olento, jota hän rakasti enemmän kuin päivän valoa.

Blanca oli joutunut pian mahtavan intohimon valtaan juuri sen kautta, ettei hän uskonut sellaisen tunteen milloinkaan saavan sijaa hänen sydämessään. Rakastaa uskotonta, tuntematonta Maurilaista, se tuntui hänestä niin mahdottomalta asialta, ettei hän edes varonut sitä kipua, joka alkoi hiipiä hänen suoniinsa. Mutta niin pian, kuin hän huomasi sen vaikutukset, otti hän sen vastaan todellisen Espanjattaren tavalla. Vaarat ja murheet, jotka hän ennakolta huomasi siitä seuraavan, eivät voineet häntä hetkeksikään temmata syvyyden partaalta eivätkä ne saaneet häntä kauvaakaan miettimään, antaisiko hän sydämensä Aaben-Haametille.

Hän ajatteli itsekseen: "Oi, jos Aaben-Haamet olisi kristitty ja rakastaisi minua, niin minä seuraisin häntä maailman äärihin asti."

Aabenserraagi puolestaan tunsi vastustamattoman intohimon kaiken voiman; hänen elämänsä päämäärä oli nyt vaan Blanca. Hän ei enää ajatellut niitä toimia, jotka olivat houkutelleet hänet Granadaan. Helppo olisi hänen ollut saada ne tiedot, joita etsimään hän oli tullut, mutta hänen silmissään oli kaikki muu kadottanut arvonsa ja loistonsa, paitsi hänen rakkautensa esine. Häntä pelotti saada tietoja, jotka olisivat saattaneet tuoda muutosta hänen elämäänsä. Hän ei kysellyt mitään, hän ei tahtonut oppia mitään tuntemaan. Hän ajatteli itsekseen: "Oi, jos Blanca olisi moslemilainen ja rakastaisi minua, niin minä olisin hänen orjansa aina kuolinhetkeeni asti."

Aaben-Haamet ja Blanca, jotka näin olivat vakaantuneet päätöksessään, odottivat vaan sellaista hetkeä, että saisivat toinen toiselleen ilmaista tunteensa. Oli vuoden ihanimpia päiviä. "Te ette vielä ole nähnyt Alhambraa, sanoi Santa Fén herttuan tytär Aabenserraagille. Jos uskon muutamia sanoja, jotka sattumalta ovat päässeet suustanne, niin on sukunne alkuperäisesti Granadasta kotoisin. Kentiesi teitä ilahuttaa käydä katsomassa entisten kuninkaittenne palatsia? Minä olen itse oleva oppaananne."

Aaben-Haamet vakuutti profeetan nimessä, ettei mikään kävelymatka ollut hänelle mieluisampi.

Kun lähtöä varten määrätty hetki oli tullut, nousi don Rodrigon tytär valkean muulin selkään, joka oli tottunut kiipeämään kallioita kuin metsäkauris. Aaben-Haamet seurasi soreata Espanjatarta andalusialaisella oriilla, joka oli turkkilaisessa asussa. Nuori Maurilainen kiisi tuimaa vauhtia eteenpäin, hänen purppurainen viittansa liehui hänen takanaan, hänen käyrä sapelinsa helisi korkeaa satulaa vastaan ja tuuli häilytteli hänen turbaaniinsa kiinnitettyä töyhtöä. Kansa, jota hänen jalo muotonsa ihastutti, sanoi nähdessään hänen ajavan sivuitse: "Tuossa on se uskoton prinssi, jonka donna Blanca aikoo kääntää."

He ratsastivat ensin pitkää katua myöten, jolla vielä oli kuuluisan maurilais-suvun nimi; tämä katu päättyi Alhambran linnan piirin äärimmäiseen syrjään. Sen jälkeen he kulkivat jalavametsän poikki, saapuivat eräälle lähteelle ja olivat samassa Boabdilin palatsin sisäpuolisen aitauksen edessä. Muurissa, jonka sivuilla kohosi torneja ja terävähuippuisia varustuksia, aukeni portti, nimeltä Tuomionportti. He ajoivat tästä ensimmäisestä portista ja menivät kapeaa tietä eteenpäin, joka kierteli korkeiden ja puoleksi kukistuneitten raunioiden välitse. Tämä tie vei Algibein torille, jonka lähelle Kaarle viides silloin rakennutti palatsia. Sieltä he kääntyivät pohjoiseen päin ja pysähtyivät autioon pihaan koruttoman ja aikojen rappeuttaman muurin juurelle. Aaben-Haamet hyppäsi sukkelasti maahan ja tarjosi kätensä Blancalle, jotta hän saisi astua alas muulinsa selästä. Palvelijat kolkuttivat portille, jonka kynnys oli ruohon peitossa; portti aukeni ja yht'äkkiä tuli näkyviin Alhambran salaperäiset huoneet. Isänmaan kaipaus, isänmaan ihanat muistot ja rakkauden tenhovoima valtasivat viimeisen Aabenserraagin sydämen. Liikkumatonna, äänetönnä ja hämmästyneenä hän silmäili tätä henkien asuntoa; hän luuli siirtyneensä jonkun arapilaisissa saduissa kuvaillun palatsin sisäänkäytävään. Somasti rakennettuja kaltereja, valkoisella marmorilla laskettuja vesiojia, joita ympäröitsi kukkivat sitrooni- ja oranssipuut, suihkulähteitä, autioita pihoja näki Aaben-Haamet joka puolella ja kun hän katsahti pylväskäytävien pyöryläisten kaarroksien välitse, kohtasi häntä uusi ihastuttava näkö. Sieltä hän huomasi toisia labyrinttejä goottilaisine holvineen ja pylväineen, joiden välistä pilkisteli tummansininen taivas. Arabeskeilla koristetut muurit olivat itämaisten kankaitten näköisiä, joita haaremin haaveksiva orjatar neuloo joutilaisuudessaan. Tuntui siltä, kuin hekkumallinen, uskonnollinen ja sotaisa henki olisi vielä liikkunut tässä taikapalatsissa, joka oli ollut rakkauden turvapaikka ja salaperäinen tyyssija, jossa maurilaiskuninkaat olivat eläneet kaikellaisissa huvituksissa ja samalla unohtaneet elämänsä velvollisuudet.

Kun molemmat rakastavaiset olivat muutaman hetken ääneti ihmetelleet tätä komeutta, niin he astuivat entisen mahtavuuden ja kadonneen onnen asuntoon. Ensin he kävivät Mesukarin salissa, jossa kukkaset suloisesti lemusivat ja suihkulähteet levittelivät virkistävää viileyttänsä. Sen jälkeen he tulivat Leijonapihaan. Mitä kauemmaksi he etenivät, sitä kiihkeämmäksi kävi Aaben-Haametin levoton mieli.

"Joll'et sinä täyttäisi sydäntäni sulotunteilla", hän sanoi Blancalle, "niin kuinka suuri olisikaan suruni, kun täytyy tiedustella tämän linnan vaiheita sinulta, joka olet Espanjalainen. Oi! nämät rakennukset on tehty onnen suojapaikaksi ja minä…"

Aaben-Haamet huomasi Boabdilin nimen mosaikissa. "Oi kuninkaani", hän huudahti, "mihinkä sinäkin olet joutunut? Mistä löytäisin sinut autiosta Alhambrastasi?" Ja vilpittömän uskollisuuden ja kunnioituksen kyynelet täyttivät nuoren Maurilaisen silmät. "Teidän entiset hallitsijanne tai pikemmin esi-isienne kuninkaat olivat kiittämättömiä", Blanca sanoi. "Mitä se tekee", Aabenserraagi kysyi, "he ovat olleet onnettomia."

Kun Aaben-Haamet oli lausunut nämät sanat, niin Blanca vei hänet pieneen kammioon, joka näytti olevan itse rakkauden temppelin pyhäkkö. Ei mikään näyttänyt komeudessa olevan tämän huoneen vertainen. Koko holvi oli maalattu taivaan sinisen ja kullan väriseksi ja oli muodostettu lävistetyistä arabeskiveistoksista, jonka tähden valo näytti tulevan, ikään kuin kukkakankaan lävitse. Lähde suihkuili huoneen keskellä ja vedet, jotka kastepisaroina putosivat alas, kokoontuivat suureen alabasteriseen simpukankuoreen. "Aaben-Haamet", sanoi Santa Fén herttuan tytär, "katsokaa tarkoin tätä lähdettä; siihen heitettiin Aahenserraagien poikkilyödyt päät. Vieläkin näette muutamia tahroja marmorissa; siinä on niiden onnettomien verta, jotka joutuivat Boabdilin epäluulojen uhriksi. Niin kohdellaan teidän maassanne niitä miehiä, jotka viettelevät kevytmielisiä vaimoja."

Aaben-Haamet ei kuunnellut enää Blancan sanoja; hän heittäytyi polvilleen ja suuteli kunnioituksella esi-isiensä verta. Samassa hän nousi seisaalleen ja huudahti: "Oi Blanca, näiden ritarien veren kautta minä vannon rakastavani sinua Aabenserraagien järkähtämättömyydellä, uskollisuudella ja palavuudella."

"Rakastatte siis minua?" Blanca kysyi pannen ristiin kauniit kätensä ja luoden silmänsä kohden taivasta. "Mutta oletteko ajatelleet, että olette uskoton, Maurilainen, vihollinen, ja että minä taas olen kristitty ja Espanjalainen?"

"Oi pyhä profeetta", Aaben-Haamet sanoi, "ole minun valani todistaja!…" — "Paljonko luulette", sanoi Blanca keskeyttäen hänet, "minun luottavan sellaisen miehen sanoihin, joka vainoo minun Jumalaani? Ja oletteko sitä paitsi varma siitä, että teitä rakastan? Mikä on antanut teille rohkeutta puhua minulle sillä tavoin?"

Aaben-Haamet vastasi polvillaan: "Se on tosi, että olen sinun orjasi vaan, sinä et ole valinnut minua ritariksesi."

"Maurilainen", Blanca sanoi, "jätä sikseen tuollainen viekasteleminen, katseistani olet nähnyt, että sinua rakastan; mielettömyyteni on käynyt yli rajojen; rupea kristityksi, niin ei mikään erota sinua minusta. Mutta siitäpä, että Santa Fén herttuan tytär uskaltaa puhua kanssasi näin suoraan, sinä saatat päättää että hän kykenee voittamaan itsensä ja ettei konsanaan yksikään kristittyjen vihollinen saa mitään oikeutta häneen."

Ilon innoissa Aaben-Haamet tarttui Blancan käteen, laski sen turbaanilleen ja sitten sydämelleen. "Allah on voimallinen", hän huudahti, "ja Aaben-Haamet on onnellinen! Oi Muhammed! jospa tämä kristitty tunnustaisi sinun lakiasi, niin ei mikään voisi…" — "Sinä pilkkaat Jumalaa", Blanca sanoi. "Lähtekäämme pois täältä!"

Blanca nojasi Maurin käsivartta vasten ja he menivät Kahdentoista leijonan-lähteelle, josta yksi Alhambran pihoista on saanut nimensä. "Muukalainen", sanoi teeskentelemättömästi Espanjatar, "kun katselen viittaasi, turbaaniasi ja aseitasi ja kun ajattelen rakkauttamme, niin olen näkevinäni kauniin Aabenserraagin haamun kävelevän tässä unheesen joutuneessa linnassa kova-onnisen Alfaiman kanssa. Selitäppä minulle tämä arapialainen kirjoitus, joka on piirretty tämän lähteen marmoriin."

Aaben-Haamet luki seuraavat sanat:

"Kaunis ruhtinatar, joka helmihin verhottuna kävelee puutarhassaan, lisää niillä niin äärettömästi kauneuttaan…"

Jälki-osa kirjoituksesta oli hävitetty.

"Juuri sinua varten on tämä kirjoitus tehty", Aaben-Haamet sanoi. "Rakastettu sulttaanitar, nämät palatsit eivät uusinakaan ole koskaan olleet niin kauniit kuin ne nyt ovat raunioina. Kuuntele, kuinka loriseepi suihkulähteet, joiden vedet sammal on kääntänyt pois entiseltä uralta! Silmäile puutarhoja, jotka näkyvät tuolla puoleksi kukistuneitten holvikäytävien toisella puolella! Katso päivän tähteä, joka laskee noiden pylväskäytävien taakse! Kuinka suloista on kuljeksia sinun kanssasi näillä paikoilla! Niin kuin hyymenin ruusut, sinun sanasi sulostuttavat nämät hiljaiset asunnot. Kuinka ihanaa on, kun kuulen sinun puheessasi muutamia isieni kielen säveliä! Sinun hameesi kahinakin näitä marmoreja vastaan saa minut ilosta värisemään. Ilmaan leviää suloinen lemu, kun sinun hiuksesi ovat sitä koskettaneet. Sinä olet kaunis kuin isänmaani hengetär keskellä näitä jäännöksiä. Mutta voiko Aaben-Haamet toivoa saavansa sinun sydäntäsi? Isänsä kanssa hän on kulkenut vuoret lävitse, hän tuntee erämaan kasvit… mutta voi! niissä ei ole ainoatakaan, joka voi parantaa sen haavan, jonka sinä olet tehnyt! Hänellä on aseet yllään, vaan ritari ei hän ole. Kerran ajattelin itsekseni: Vesi, joka uinuu kallion suojaamana sen ontossa on tyyni ja hiljaa, vaikka aivan vieressä ulappa tyrskii nostellen lakkapäitä laineita. Aaben-Haamet, niin olet sinäkin viettävä hiljaista, rauhallista ja yksinäistä elämää jonkin tuntemattoman maan etäisessä sopukassa, sill'aikaa kuin raivoisat myrskyt syöksevät sulttaanin hovin kumoon vihureillaan. Näin mietiskelin, nuori kristitty, mutta sinä olet minulle näyttänyt, että raju-ilma voi panna kalliorotkossakin olevan veden hyökyilemään."

Blanca kuunteli ihastuksella tätä hänelle outoa puhetta. Hänen mielestään sopi Aaben-Haametin itämainen kertomistapa niin hyvin tuohon haltijattarien asuntoon, jossa hän käveli rakastettunsa kanssa. Hänen sydämensä joutui yhä enemmän rakkauden valtoihin; hän tunsi polviensa horjuvan; hänen täytyi lujemmin nojautua kuljettajansa käsivartta vasten. Aaben-Haamet kannatti suloista taakkaansa ja lausui: "Oi! miksi en ole mainio Aabenserraagi!"

"Silloin minua et niin paljoa miellyttäisi", Blanca sanoi, "Sillä tilani olisi huolestuttavampi. Pysy tuntemattomana vaan ja elä minua varten! Useasti kuuluisa ritari ei maineeltaan muista rakkauttaan."

"Sitä vaaraa sinun ei tarvitsisi pelätä", Aaben-Haamet lausui vilkkaasti.

"Kuinka minua sitte rakastaisit, jos olisit Aabenserraagi?" Ximenan jälkeläinen lausui.

"Sinua rakastaisin", Maurilainen vastasi, "enemmän, kuin mainetta vaan vähemmän kuin kunniata."

Aurinko oli laskenut taivaan rannan taakse sill'aikaa, kun molemmat rakastavaiset kävelivät pitkin Alhambran saleja. Ne kaikki olivat he jo kulkeneet lävitse. Mitkä muistot niistä olivat jääneet Aaben-Haametin mieleen! Täällä sulttaanitar henki hyvänhajuista suitsutusta, jota poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Tuossa erillään olevassa kammiossa hän somisteli itseänsä kaikilla Itämaiden koristuksilla. Ja Blanca, Aabenserraagin lemmitty, kertoi näitä yksityiskohtia nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi.

Kuu nousi taivaalle ja levitti himmeätä valoansa Alhambran unhotettuihin pyhäkköihin ja autioihin esikartanoihin. Sen vaaleat säteet kuvasivat kukkasarkoihin, salien seiniin, keveällä kädellä tehtyihin kattokoristuksiin ja ristikäytävien holveihin suihkulähdetten vesien ja vienon tuulahduksen heiluttamien pensaiden liikkuvan varjon. Satakieli lauleli sypressipuussa, jonka latva ulottui moskeen kukistuneen kupukaton yli, ja kaiku vastasi sen valitteleviin säveliin. Aaben-Haamet kirjoitti kuun valossa Blancan nimen Kahden sisarensalin marmoriin arapialaisilla kirjaimilla, jotta tässä salaisuuksien palatsissa olisi entisten lisäksi vielä yksi, jota matkustaja itsekseen saisi arvotella.

"Maurilainen", Blanca sanoi, "tämä leikki on kauhistuttavaa. Jättäkäämme tämä paikka! Nyt on elämäni kohtalo ikipäiviksi ratkaistu. Pane mieleesi sanani: Jos moslemilaiseksi jäät, olen sinun toivoton rakastajasi, jos kristityksi tulet, niin olen sinun onnellinen puolisosi."

Aaben-Haamet vastasi: "Jos kristityksi jäät, olen sinun lohduton orjasi; jos moslemilaiseksi tulet, olen sinun uljas puolisosi."

Rakastavaiset lähtivät pois tuosta vaarallisesta palatsista. Blancan ja Aabenserraagin rakkaus kasvoi päivä päivältä. Ja se, että Blanca rakasti Aaben-Haametia ainoastaan hänen itsensä tähden ja ettei mikään muu syy vaikuttanut sitä hellää kohtelua, jota Aaben-Haamet sai kokea, ilahutti tätä niin suuresti, ettei hän ilmaissutkaan syntyperäänsä Santa Fén herttuan tyttärelle. Vasta sinä päivänä, jona Blanca suostuisi antamaan hänelle kätensä, hän päätti ilmottaa kuuluisan nimensä. Mutta pian hän kutsuttiin takaisin Afrikkaan. Hänen äitinsä oli kuolinvuoteella ja tahtoi vielä kerran syleillä poikaansa sekä jättää hänelle viimeisen siunauksensa. Aaben-Haamet saapui Blancan palatsiin. "Hallitsijatar", hän sanoi, "äitini on kuolemaisillaan. Hän on pyytänyt minua sulkemaan silmiänsä. Rakastatko minua yhä edelleenkin?"

"Jätätkö minut?" Blanca sanoi vaaleten. "Näenkö sinua enää milloinkaan?"

"Tule", Aaben-Haamet sanoi. "Minä tahdon sekä sinulta ottaa että sinulle tehdä valan, jonka kuolema vaan voi rikkoa. Seuraa minua!"

He lähtivät ja menivät kirkkomaalle, johon Maurilaiset muinoin olivat haudanneet kuolleitansa. Siellä täällä oli vielä pieniä hautapatsaita, joiden päähän kuvanveistäjä muinoin oli tehnyt turbaanin kuvan, vaan kristityt olivat turbaanin vaihtaneet ristiin. Aaben-Haamet vei Blancan hautapatsaiden tykö.

"Blanca", hän sanoi, "tässä lepäävät esi-isäni. Minä vannon heidän tomunsa kautta rakastavani sinua hamaan siihen päivään asti, jolloin tuomion enkeli minut kutsuu Allahin istuimen eteen. Minä vakuutan sinulle, etten milloinkaan anna sydäntäni kenellekkään muulle ja että otan sinut puolisokseni niin pian, kuin sinä tunnustat profeetan pyhää oppia. Joka vuonna tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko pitänyt lupauksesi ja tahdotko luopua erehdyksistäsi."

"Minä taas", sanoi kyynelsilmin Blanca, "odotan sinua joka vuosi. Aina kuolinhetkeeni asti pidän uskollisesti valani ja rupean sinun puolisoksesi niin pian, kun kristittyjen Jumala, joka on voimallisempi, kuin minä, sinun rakastajasi, muuttaa uskottoman mielesi."

Aaben-Haamet läksi, pois; tuulet veivät hänet Afrikan rannoille. Hänen äitinsä oli vastikään kuollut. Hän syleili ruumis-arkussa olevaa äitiänsä, hän itki häntä. Kuukaudet kuluivat. Milloin kuljeskeli hän Karttaagon raunioiden keskellä, milloin istui hän pyhän Ludvigin haudalla odotellen sitä päivää, jona hän pääsisi takaisin Granadaan. Vihdoin se päivä koitti maanpakolaiselle Aabenserraagille. Hän nousi laivaan, joka käänsi keulansa Malagaa kohti. Kuinka suuri oli hänen ihastuksensa, mikä pelonsekainen tunne täytti hänen sydämensä, kun kaukaa häämöttivät Espanjan ensimmäiset niemet! Odottaakohan Blanca rannalla? Muistaako hän vielä onnetonta Arapialaista, joka ei lakannut häntä rakastamasta istuessaan erämaan palmupuun varjossa?

Mutta don Rodrigon tytär ei ollut valojansa unohtanut. Hän oli pyytänyt isäänsä saattamaan hänet Malagaan. Asumattoman rannikon kukkuloilta hän silmäili etäisiä laivoja ja pakenevia purjeita, myrskyn aikana hän katseli kauhistuksella raivoisaa merta. Silloin hän mielellään nousi pilviä tavoitteleville vuorenhuipuille, kiipeili vaarallisia polkuja, katseli mielihyvällä, miten hänen jalkojensa juuressa tyrskivät samat aallot, riehuivat samat tuuliaispäät, jotka uhkailivat Aaben-Haametin henkeä. Kun hän näki vaikertelevan kalakaijan viistävän laineita suurilla, käyrillä siivillään ja lentävän Afrikan rannikkoa kohti, niin hän lähetti sillä kaikellaisia lemmentervehdyksiä, kaikellaisia mielettömiä toiveita, jollaisia lähtee rakkauden vallassa olevasta sydämestä.

Kun Blanca eräänä päivänä käveli rannikolla, niin hän huomasi pitkän purren, jonka korkea kokka, kallellaan oleva masto ja kolmikulmainen purje osottivat sen olevan Maurilaisten aistikasta tekoa. Hän riensi satamaan ja näki samassa berberiläisen aluksen tulevan sinne nopeaa vauhtia, niin että vaahtopäiset aallot kävivät sen edellä. Komeapukuinen Maurilainen seisoi etukeulassa. Hänen takanaan piteli kaksi mustaa orjaa ohjista kiinni arapialaista hevosta, jonka suitsevat sieraimet ja hajanainen harja osottivat samalla sen tulista syntyperäistä luonnetta ja kauhistusta, jonka aaltojen kohina siihen vaikutti. Pursi tuli lähemmäksi, purjeet laskettiin alas ja laivan kylki käännettiin laituria vasten. Maurilainen hyppäsi rannalle niin, että aseet kalahtivat. Orjat toivat purresta ratsun, täplikkään kuin leopardi, joka hirnui ja hyppeli iloissaan siitä, että oli jälleen päässyt maalle. Pari toista orjaa laski maahan varovasti isohkon kopan, jossa lepäsi gaselli palmulehdillä. Sen hennot jalat olivat sidotut yhteen ja taivutetut sen alle, jott'eivät ne laivan heiluessa olisi katkenneet. Sen kaulassa oli aloenmarjoista tehty nauha, jonka molempia päitä yhdistävään kultalevyyn oli piirretty arapialaisilla kirjaimilla joku nimi ja talismani.

Blanca tunsi heti Aaben-Haametin, mutta hän ei tahtonut niin suuren väkijoukon edessä ilmaista tunteitansa. Hän lähti sentähden pois satamasta ja lähetti Dorotea palvelijattarensa ilmottamaan Aabenserraagille, että hän odotti viimemainittua Maurilaisten palatsissa. Aaben-Haamet näytti paikalla kaupunginpäällikölle firmaaninsa, joka oli kirjoitettu sinisellä värillä kallis-arvoiselle pergamentille ja suljettu silkkikoteloon. Dorotea lähestyi ja saattoi onnellisen Aabenserraagin Blancan jalkojen juureen. Kuinka he ihastuivat tavatessaan toinen toisensa uskollisina! Kuinka onnellisia kohdatessaan toisensa niin pitkän ajan perästä! Kuinka monin kerroin he uudestaan vannoivat iankaiken rakastavansa toinen toistaan!

Kaksi mustaa orjaa talutti heidän luokseen numiidialaisen hevosen, jonka selkään satulan asemesta oli purppuravyöllä sidottu leijonannahka. Sen jälkeen tuotiin gaselli Blancan tykö. "Hallitsijatar", Aaben-Haamet sanoi, "tuossa on kotimaani metsäkauris, joka on melkein yhtä keveä liikkeissään, kuin sinäkin!" Blanca otti itse pois kopasta tuon viehättävän eläimen, joka ikään kuin kiitollisuuden osoitteeksi loi häneen mitä suloisimman katseen. Aabenserraagin poissa ollessa oli Santa Fén herttuan tytär opetellut Arapian kieltä. Heltynein silmin hän nyt luki oman nimensä gasellin kaulavyössä. Vapauteen päästyään se tuskin jaksoi pysyä jaloillaan, jotka olivat olleet niin kauan yhteen sidottuina; sen tähden se laskeutuikin maahan pitkälleen ja nojasi päänsä haltijattarensa polvia vasten. Blanca tarjosi sille tuoreita taateleita ja hyväili tätä erämaan kaurista, jonka hieno karva oli säilyttänyt aloemetsän ja Tuniksen ruusun lemun.

Aabenserraagi, Santa Fén herttua ja hänen tyttärensä lähtivät yhdessä Granadaan. Onnellisen parin päivät kuluivat niin kuin edellisenäkin vuonna. Samat kävelyt uudistettiin, sama kaiho, jonka herätti isänmaan näkeminen, sama rakkaus, tai pikemmin yhäti molemmin puolin kasvava rakkaus, mutta myöskin sama kiintymys isien uskontoon vallitsi heissä. "Rupea kristityksi", Blanca sanoi. "Rupea moslemilaiseksi", Aaben-Haamet sanoi. Toisen kerran he erosivat toisistaan, mutta vieläkään ei ollut rakkaus, joka heitä veti toinen toisensa tykö, saanut heitä kokonaan valtaansa.

Aaben-Haamet ilmestyi taas kolmantena vuonna, niin kuin muuttolinnut, jotka rakkaus keväisin tuo meidän ilmanaloihimme. Hän ei tavannut Blancaa rannalla, mutta tuo uskollisen Arapialaisen rakastettu kirjoitti hänelle, että Santa Fén herttua oli matkustanut Madridiin ja että don Carlos oli saapunut Granadaan. Don Carloksen mukana oli tullut ranskalainen sotavanki, joka oli Blancan veljen ystävä. Maurin sydän oli pakahtua, kun hän luki tämän kirjeen. Hän lähti Malagasta Granadaan mitä surullisimmilla enteillä. Vuoret näyttivät hänestä kauhealta erämaalta ja useamman kerran hän katsoi taaksensa merelle päin, jonka yli hän äsken oli purjehtinut.

Blanca ei ollut saattanut isänsä poissa ollessa jättää rakastettua veljeänsä, joka oli luovuttanut hänelle kaiken omaisuutensa, ja jota ei hän ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Don Carloksessa oli kansansa urheus ja uljuus. Hän oli hirmuinen kuin uuden maailman valloittajat, joiden joukossa hän oli tehnyt ensimmäiset asekokeensa, jumalinen kuin ne espanjalaiset ritarit, jotka voittivat Maurilaiset, ja hänen sydämessään hehkui Cidistä peritty viha uskottomia vastaan.

Tuomas de Lautrec kuului mainioon Foixin sukuun, jossa naisten kauneus ja miesten urhoollisuus kulkevat perintönä polvesta polveen, ja oli Loixin kreivittären ja onnettoman Odet de Foixin, Lautrecin herran nuorempi veli. Kahdeksantoistavuotiaana Tuomas sai ritarilyönnin Bayardilta samalla pakoretkellä, jolla sai surmansa tuo ritari peloton ja moitteeton. Muutaman ajan perästä Tuomas haavoittui ja joutui vangiksi Pavian tykönä, puolustaessaan ritarillista kuningastaan, joka silloin kadotti kaikki, paitsi kunniansa.

Don Carlos de Bivar, joka omin silmin oli nähnyt Lautrecin urotyöt, oli käskenyt hoitaa nuoren Ranskalaisen haavoja ja pian rakentui heidän välilleen todellinen sankarien ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen ja miehuuteen. Frans ensimmäinen oli päässyt takaisin Ranskaan, mutta muut vangit oli Kaarle viides pidättänyt. Lautricilla oli ollut kunnia olla samassa vankeudessa kuninkaansa kanssa ja oli saanut maata hänen jalkojensa juuressa vankilassa. Jäätyänsä Espanjaan sen jälkeen, kun hänen hallitsijansa oli lähtenyt pois, oli hän, annettuansa kunniasanansa, jätetty don Carlokselle, joka nyt oli tuonut hänet Granadaan.

Kun Aaben-Haamet saapui don Rodrigon palatsiin ja saatettiin siihen saliin, jossa Santa Fén herttuan tytär oli, niin hän tunsi tuskia, jotka siihen asti olivat hänelle olleet tuntemattomia. Blancan jalkojen juuressa istui nuorukainen, joka katseli häntä äänettömällä ihastuksella. Nuorukaisella oli puhvelinnahkaiset kaatiot jalassa ja samanvärinen takki, joka oli vyötetty hankkiluksella, josta rippui liljan kuvalla koristettu miekka. Silkkivaippa oli heitetty hänen hartioilleen ja hänen päätänsä peitti kapearöytäinen, sulilla somistettu hattu. Hänen rinnan kohdalle ulottuva poimukauluksensa jätti kaulan paljaaksi. Viikset, mustat, kuin ebenpuu, soivat hänen kasvoilleen miehekkään ja sotaisen näön. Hänen saappaissaan, joiden leveät varret monessa laskoksessa olivat kääntyneet alaspäin, oli ritarinmerkki: kultakannukset.

Muutaman askeleen päässä edellisestä seisoi toinen ritari nojautuneena pitkän miekkansa ristirautaa vastaan. Hän oli samallaisessa puvussa, kuin toinenkin ritari, mutta hän näytti vanhemmalta. Hänen tylyt, vaan samalla tulista luonnetta ilmaisevat kasvonsa herättivät kunnioitusta ja pelkoa. Hänen takkiinsa oli neulottu Calatravan punainen risti, jonka merkkikuvassa oli sanat: "Tämän ja kuninkaani puolesta."

Hiljainen huudahdus pääsi ehdottomasti Blancan huulilta, kun hän huomasi Aaben-Haametin. "Ritarit", Blanca sanoi samassa, "tässä on se uskoton, josta olen teille niin paljon puhunut. Katsokaa vaan, ettei hän vie teistä voittoa. Samallaisia, kuin hänkin olivat Aabenserraagit, eikä kukaan ollut heidän vertaisensa uskollisuudessa urheudessa ja ritarillisuudessa."

Don Carlos lähestyi Aaben-Haametia. "Maurilainen ritari", hän sanoi, "isältäni ja sisareltani olen saanut kuulla nimenne. Arvellaan, että olette ylhäistä ja urhoollista sukua, ja olettekin kunnostaneet itseänne jalolla käytöksellänne. Hallitsijani Kaarle viides kuuluu kohta nostavan sodan Tunista vastaan ja silloin saamme toivoakseni nähdä toisemme kunniatanterella."

Aaben-Haamet laski kätensä rinnalleen, istahti lattialle ja katseli taukoamatta Blancaa ja Lautrecia. Jälkimmäinen taas silmäili Ranskalaisen tavallisella utelijaisuudella Maurilaisen komeata pukua, loistavia aseita ja kaunista muotoa. Blanca näytti levolliselta; koko hänen sielunsa kuvautui hänen silmissään. Vilpitön Espanjatar ei edes koittanut peittää sydämensä salaisuutta. Kotvasen vaiti oltuaan Aaben-Haamet nousi seisaalleen, kumarsi don Rodrigon tyttärelle ja poistui salista. Lautrec, jota Maurilaisen käytös ja Blancan katseet olivat kummastuttaneet, lähti ulos mieli täynnä epäluuloa, joka pian muuttui varmuudeksi.

Don Carlos jäi yksin sisarensa kanssa. "Blanca", hän sanoi hänelle, "selitä minulle, minkä tähden jouduit niin hämillesi, kun tuo muukalainen astui tänne."

"Veli", Blanca sanoi, "minä rakastan Aaben-Haametia ja annan hänelle käteni, jos hän kääntyy kristin-uskoon."

"Mitä!" Don Carlos huudahti, "rakastat siis Aaben-Haametia; Bivarilaisten jälkeinen rakastaa Maurilaista, uskotonta, vihollista, jonka me olemme karkottaneet näistä palatseista!"

"Don Carlos", Blanca vastasi, "minä rakastan Aaben-Haametia, Aaben-Haamet rakastaa minua. Kolmen vuoden kuluessa hän on yhäti vaan luvannut luopua pikemmin minusta, kuin isiensä uskonnosta. Hänessä on jaloutta, kunniaa ja ritarillisia avuja; aina kuolinhetkeeni asti olen häntä rakastava."

Don Carlos huomasi ritarillisuudessaan, että Aaben-Haametin päätöksessä oli jotakin jalomielistä, jos kohta hän surkuttelikin tämän uskottoman sokeutta. "Onneton Blanca", hän sanoi, "mihin sinut vielä vie tuo rakkautesi? Olin siinä toivossa, että Lautrec ystäväni tulisi veljekseni."

"Siinä petyit", Blanca vastasi, "en saata rakastaa tuota muukalaista. Mitä tulee minun tunteisini Aaben-Haametia kohtaan, niin niistä ei minun tarvitse tehdä tiliä kenellekkään. Pidä sinä huolta ritarivaloistasi, niin kuin minäkin rakkauden valoistani. Vaan lohdutukseksesi tietäös, ettei Blanca milloinkaan mene uskottoman puolisoksi."

"Sukumme siis katoaa maan päältä", don Carlos huudahti.

"Sinun asiasi on saattaa se jälleen eloon", Blanca sanoi. "Mitä muuten sinulla on pojista, joita et saa nähdä ja jotka eivät urhoollisuudessa ole sinun vertaisiasi? Don Carlos, minä huomaan, että olemme heimomme viimeiset. Kuinka saattaisi sukumme pysyä elossa meidän jälkeemme, kun olemme näin paljon poikenneet yleisestä järjestyksestä! Cid oli kanta-isämme, hän on myös jälkipolvemme." Blanca lähti pois palatsista.

Don Carlos kiiti Aabenserraagin tykö. "Mauri", hän sanoi hänelle, "luovu sisarestani, tai tule kaksintaisteluun kanssani!"

"Onko sisaresi käskenyt", Aaben-Haamet vastasi, "sinua vaatimaan minulta takaisin ne valat, jotka hän on minulle tehnyt?"

"Ei", don Carlos virkkoi, "hän rakastaa sinua enemmän, kuin koskaan ennen."

"Oi, sinä Blancan veli, sinä olet jaloudessa hänen vertaisensa", Aaben-Haamet huudahti hänet keskeyttäen, "sinun sukuasi tulee minun kiittää kaikesta onnestani. Oi, onnellista Aaben-Haametia! oi onnen päivää! Luulin jo, että Blanca oli unohtanut minut tämän ranskalaisen ritarin tähden."

"Ja se on kaikki sinun tuottamaasi onnettomuutta!" don Carlos huudahti vuorostaan vihan vimmassa. "Lautrec on ystäväni ja ilman sinua hän olisi veljeni. Vaadin sinulta hyvitystä niistä kyynelistä, joita olemme saaneet sinun tähtesi vuodattaa."

"Sen kyllä tahdon tehdä", Aaben-Haamet vastasi, "mutta vaikka esi-isäni kentiesi ovat taistelleet sinun sukuasi vastaan, niin minä kuitenkaan en ole ritari, enkä näe tässä ketään, joka korottaisi minut sellaiseen säätyyn, että saattaisit mitellä miekkaa kanssani arvoasi alentamatta."

Don Carlos, jota Maurilaisen älykäs aatos hämmästytti, loi häneen ihmettelyä ja raivoa ilmaisevan katseen ja lausui yht'äkkiä: "Minä teen sinusta ritarin, sen kyllä ansaitset!" Aaben-Haamet notkisti polvensa don Carloksen eteen, joka löi hänet ritariksi koskettaen häntä kolme kertaa miekkansa lappeella olkapäähän, sitte don Carlos sitoi hänen vyölleen saman miekan, jonka ehkä Aabenserraagi vielä oli syöksevä hänen rintaansa. Sellainen oli muinainen kunnianosotus.

Molemmat nousivat heti ratsujensa selkään, lähtivät Granadan kaupungin piiristä pois ja riensivät niin sanotulle Mäntylähteelle, joka vanhoista ajoista asti on ollut kuuluisa Maurilaisten ja kristittyjen kaksintaisteluista. Siellä olivat otelleet Malik Alabes ja Ponce de Leon, ja Calatravan suur'mestari oli siellä antanut kuolinhaavan uljaalle Abayadokselle. Vieläkin näkyi tuon Maurilaisen ritarin aseitten palasia männyn oksille ripustettuina ja puun kaarnaan oli piirretty muutamia kirjaimia hautakirjoitukseksi. Don Carlos osotti kädellään Abayadoksen hautaa Aabenserraagille. "Noudata", hän huudahti hänelle, "tuon kunnon uskottoman esimerkkiä ja ota vastaan kaste tai kuolema kädestäni!"

"Kuoleman saatan ottaa", Aaben-Haamet vastasi, "vaan eläköön Allah ja profeetta!"

Samassa he astuivat kumpikin määrätylle paikalle ja ryntäsivät raivoisasti toistansa vastaan. Heillä oli ainoastaan miekka kädessä. Aaben-Haamet ei ollut miekkailuun niin harjaantunut kuin don Carlos, mutta hänen kelvolliset aseensa, jotka olivat Damaskon terästä, ja hänen nopealiikkeinen arapialaishevosensa tekivät hänet muutamissa suhteissa vihollistaan etevämmäksi. Hän laukkautti ratsuaan Maurilaisten tapaan ja viilsi väljällä, terävällä jalustimellaan don Carloksen hevosta polven yläpuolelle. Haavoittunut hevonen kaatui, ja don Carlos, jonka tuo onnellinen lyönti oli pakottanut pois ratsun selästä, kävi miekka pystyssä Aaben-Haametia vastaan. Aaben-Haamet hyppäsi maahan ja otti pelkäämättä don Carloksen vastaan. Hän torjui Espanjalaisen ensi lyönnit, ja tämän miekka murtui Damaskon terästä vastaan. Kahdesti onnen pettämänä don Carlos itki vimmoissaan ja huusi viholliselleen: "Lyö Maurilainen, lyö! Aseettomanakin don Carlos uhmaa sinua ja koko uskotonta heimoasi!"

"Sinä saatat tappaa minut", Aabenserraagi vastasi, "mutta minä en lyö sinuun pienintäkään haavaa enkä ole sellaista koskaan edes ajatellutkaan. Tahdoin vaan näyttää, että kelpaan veljeksesi ja että syyttä halveksit minua."

Samassa näkyi tomupilvi etäältä. Lautrec ja Blanca kiidättivät täyttä laukkaa kahdella feziläisellä hevosella, jotka tuulen nopeudella tulivat yhä lähemmäksi. Pian he saapuivat Mäntylähteelle ja huomasivat taistelun tauonneen.

"Olen voitettu", don Carlos sanoi, "tämä ritari on lahjoittanut minulle henkeni. Lautrec, teidän ehkä käy onnellisemmin, kuin minun."

"Haavani eivät salli minun taistella tämän jalomielisen ritarin kanssa", Lautrec sanoi viehättävällä ja kohteliaalla äänellä. "En tahdo", hän lisäsi punastuen, "tietää riitanne syytä enkä urkkia salaisuuttanne, joka kentiesi tuottaisi kuolettavaisen haavan poveeni. Kohta taas syntyy rauha välillänne, kun minä lähden pois, jollei Blanca käske minua jäämään jalkojensa juureen."

"Ritari", Blanca sanoi, "jääkää tänne veljeni luokse ja pitäkää minua sisarenanne! Kaikkien täällä koossa olevien sydämet ovat murhetta täynnä. Meidän kanssamme opitte kärsimään elämän vastuksia."

Blanca pyysi kaikkia kolmea ritaria antamaan hänelle kätensä, mutta he kieltäytyivät.

"Minä vihaan Aaben-Haametia", don Carlos huudahti.

"Minä kadehdin häntä", Lautrec sanoi.

"Minä taas", Aabenserraagi sanoi, "kunnioitan don Carlosta ja Lautrecia käy minun sääli, vaan kumpaakaan en saata rakastaa."

"Saadaanpa nähdä", Blanca sanoi, "ennemmin tai myöhemmin seuraa kunnioitusta ystävyys. Hyvä olisi, jos ei tästä surkeasta tapauksesta, joka meidät on koonnut tänne, saataisi koskaan mitään tietoa Granadassa."

Tästä hetkestä alkaen kävi Aaben-Haamet tuhat kertaa rakkaammaksi don Rodrigon tyttärelle, sillä rakkautta miellyttää urhoollisuus, ja sitä ei puuttunut Aabenserraagilta, koska hän oli niin uljaasti käyttäytynyt kaksintaistelussa, ja koska don Carlos oli hänelle kiitollisuuden velassa hengestään. Muutamaan päivään ei Aaben-Haamet Blancan pyynnöstä käynyt palatsissa, jotta don Carloksen viha sai lauhtua. Suloiset ja katkerat tunteet vallitsivat Aabenserraagin sydämessä. Jos kohta hän olikin vakuutettu siitä, että Blanca uskollisesti ja palavasti häntä rakasti, niin pian vaihtuivat kuitenkin hänen ilosta hurmaantuneet tunteensa synkäksi alakuloisuudeksi, kun hän muisti, ettei hän luopumatta isiensä uskosta saata konsanaan olla onnellinen. Jo oli kulunut useampia vuosia eikä mitään parannuskeinoja ollut ilmaantunut. Niinköhän oli hänen loppu-ikänsäkin kuluva?

Hän oli vaipunut mitä surullisimpiin ja vakavimpiin aatoksiin, kun eräänä iltana kuuli kellojen soiton, joka kutsui kristittyjä iltarukoukseen. Silloin päätti hänkin astua kerran Blancan Jumalan temppeliin ja rukoilla neuvoa taivaan ja maan hallitsijalta.

Hän lähti ja saapui muinaisen moskeen portille, joka nyt oli muuttunut uskovaisten kirkoksi. Suru ja uskonnolliset tunteet valtasivat hänen sydämensä, kun hän astui siihen temppeliin, joka muinoin oli kuulunut hänen Jumalalleen ja isänmaalleen. Rukous oli juuri päättynyt; ei ainoatakaan ihmistä ollut enää kirkossa. Pyhä hämärä vallitsi pylväitten vaiheilla, jotka pitkissä sarjoissa seisoivat vähän matkan päässä toisistaan, kuin puut säännöllisesti istutetussa metsässä. Arapialaisten keveä rakennustapa oli yhdistynyt goottilaiseen rakennustapaan ja menettämättä mitään somuudestaan se oli käynyt vakavammannäköiseksi soveltuen siten paremmin jumalisiin mietiskelyihin. Muutamat harvalukuiset lamput valaisivat tuskin holvien syvänteitä, mutta sytytettyjen vahakynttilöiden valossa näkyi kaikkein pyhimmän alttari, joka välkkyi kullasta ja kalliista kivistä. Espanjalaisten mielestä on suurin kunnia luopua rikkauksistaan koristaakseen niillä kirkkoaan, ja puoli-alaston kansa palvelee elävän Jumalan kuvaa, joka on asetettu korureunaisten verhojen, helmiruunujen ja rubiiniseppelien keskelle.

Et huomannut yhtäkään istuinta tuossa avarassa huoneessa; marmoriselle permannolle, jonka alla oli monta ruumiin-arkkua, sai niin ylhäinen kuin alhainenkin langeta polvilleen Herran Jumalan eteen. Aaben-Haamet astui hiljaa kirkon autiota keskustaa kohden, joka kaikui joka askelella. Toisinaan toi tämä Maurilaisten entinen moskee hänen mieleensä kauniita muistoja entis-ajoilta, toisinaan syntyi hänen sydämessään outoja, kristittyjen uskonnon herättämiä tunteita. Lamppujen himmeässä valossa hän erotti pylvään juurella liikkumattoman haamun, jonka hän ensi katsannolla luuli jollekin haudalle pystytetyksi kuvapatsaaksi. Hän lähestyi sitä ja näki nuoren, polvillaan olevan ritarin, jonka pää oli nöyrästi alas päin vaivuksissa ja kädet ristissä rinnalla. Ritari ei liikahtanut hiukkaakaan kuullessaan Aaben-Haametin askelten kapseen; kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olentonsa oli vaipunut hartaasen rukoukseen. Hänen miekkansa oli hänen edessään, ja hänen sulilla somistettu hattunsa oli laskettu marmorilliselle permannolle hänen viereensä. Näytti siltä, kuin tenhovoima olisi häntä pitänyt hänen liikkumattomassa asennossaan. Lautrec oli tuo ritari.

"Oi", Aabenserraagi sanoi itsekseen, "tuo nuori ja kaunis Ranskalainen pyytää Luojalta jotakin erinomaista suosionosotusta; tuo soturi, joka jo on tullut kuuluisaksi uljuudestaan, tunnustaa täällä sydämensä syvimmät salaisuudet korkeuden Herran edessä, aivan kuin hän olisi alhaisin ja halvin ihmislasten joukossa. Rukoilkaamme siis yhdessä ritarien ja kunnian Jumalaa!"

Aaben-Haamet oli polvistumaisillaan marmoriselle permannolle, kun hän lampun valossa huomasi muutamia arapialaisia kirjaimia ja Koraanin värsyn erään puoleksi rikkuneen kipsikoristuksen alapuolella. Omantunnon vaivat palasivat hänen sydämeensä ja suurimmalla kiireellä hän riensi pois kirkosta, jossa hän oli unohtamaisillaan velvollisuutensa uskontoansa ja isänmaatansa kohtaan.

Tuota entistä moskeeta ympäröivä kirkkomaa oli jonkinlainen puutarha; sinne oli istutettu oransseja, palmuja ja sypressejä ja kaksi suihkulähdettä kasteli sitä; sen lähistöllä oli luostari. Mennessään pylväskäytävän ohitse Aaben-Haamet huomasi naisen, joka aikoi astua kirkkoon. Vaikka nainen oli huntuun verhottu, Aabenserraagi tunsi hänet Santa Fén herttuan tyttäreksi; hän pysähtyi häntä puhuttelemaan ja sanoi: "Tuletko hakemaan Lautrecia tästä temppelistä?"

"Jätä sikseen tuo alhainen epäluulosi", Blanca vastasi. "Jos en enää sinua rakastaisi, niin sanoisin sen sinulle; olisipa halpamielistä pettää sinut. Minä tulen tänne rukoilemaan puolestasi; sinä yksinäsi olet nyt rukousteni esine; oman sieluni unohdan sinun sielusi tähden. Paras olisi ollut, ettet olisi minua hurmannut rakkautesi myrkyllä tai että olisit suostunut palvelemaan sitä Jumalaa, jota minäkin palvelen Sinä mureutat koko perhettämme; veljeni sinua vihaa; isäni on pahoillaan, syystä että minä kieltäyn menemästä kenenkään puolisoksi. Etkö havaitse, että terveyteni huononee? Katso tuota kuolon asuntoa, se on viehättävä! Sinne lasken pian levolle, jollet sinä kiireimmän kautta käänny minun uskontooni kristittyjen alttarin juurella. Taistelut, joita kestää riuduttavat vähitellen elinvoimani. Rakkaus, jonka olet minussa herättänyt,. ei voi enää kauvaakaan tukea heikkoa olentoani. Muista, oi Maurilainen, puhuakseni sinun kieltäsi, että se tuli, joka sytyttää soihdun, on myöskin se tuli, joka sen kuluttaa."

Blanca astui kirkkoon ja jätti hämmästyneen Aabenserraagin miettimään hänen viimeisiä sanojaan.

Lopuksi kävi niin, että Aabenserraagi tunsi itsensä voitetuksi, hän päätti luopua erhetyksistään; jokseenkin kauvan oli hän jo taistellut. Pelko voitti kaikki muut hänen sydämensä tunteet, kun hän ajatteli, että Blancan täytyy kuolla hänen tähtensä. "Ehkäpä perästäkin", hän sanoi itsekseen, "kristittyjen Jumala on totinen Jumala? Onhan tämä Jumala jalojen sielujen Jumala, koska hän on Blancan, don Carloksen ja Lautrecin Jumala."

Tällaiset mietteet mielessä Aaben-Haamet odotti levottomana huomispäivää, ilmottaaksensa silloin päätöksensä Blancalle ja vaihtaakseen kyynelensä ja surunsa iloiseen ja onnelliseen elämään. Ennen iltaa hän ei saattanut mennä Santa Fén herttuan palatsiin. Hän sai kuulla, että Blanca oli mennyt veljensä kanssa Generalifaan, jossa Lautrec piti pidot. Aaben-Haamet riensi uusien epäluulojen yllyttämänä sinne tavatakseen Blancaa. Lautrec punehtui nähdessään Aabenserraagin, don Carlos taas otti Maurilaisen vastaan kylmällä kohtelijaisuudella, jossa kuitenkin oli kunnioitustakin.

Lautrec oli tuottanut erääsen Generalifan saliin, jota sanotaan Ritariensaliksi, ihanimpia Espanjan ja Afrikan hedelmiä. Pitkin salin seiniä oli ripustettu prinssien ja Maurien voittajien, Pelayon, Cidin ja Gonsalvo Kordovalaisen muotokuvia. Granadan viimeisen kuninkaan miekka oli asetettu kuvien alapuolelle. Aaben-Haamet kätki murheen rintaansa ja sanoi vaan, katsellessaan noita tauluja, leijonan tavoin: "Me emme osaa maalata."

Jalomielinen Lautrec, joka näki, että Aabenserraagin silmät ehdottomasti kääntyivät Boabdilin miekan puoleen, sanoi hänelle. "Maurilainen ritari, jos olisin aavistanut, että tulitte kunnioittamaan tätä juhlaa läsnä-olollanne, niin täällä en olisi ottanut teitä vastaan. Joka päivä kadotetaan miekka, ja olen nähnyt urhoollisimman kuningasten joukossa jättävän miekkansa onnelliselle viholliselleen."

"Oi", Maurilainen huudahti peittäen kasvonsa viittansa liepeesen, "miekkansa voi kyllä kadottaa Frans ensimmäisen tavoin, mutta niin kuin Boabdil!…"

Tuli yö; tuotiin soihtuja; keskustelu kääntyi toiselle suunnalle. Don Carlosta pyydettiin kertomaan Mexikon löytöä. Hän puhui tuosta tuntemattomasta maailmasta loistavalla kaunopuheisuudella, joka on omituista Espanjan kansalle. Hän kertoeli Montezuman onnettomuutta, Amerikkalaisten tapoja, kastiilialaisen urheuden ihmetöitä, vieläpä maanmiestensä julmuuksiakin, jotka hänestä eivät näyttäneet ansaitsevan moitetta eikä kiitosta.

Tällaiset kertomukset viehättivät Aaben-Haametia, niin kuin yleensä Arapialaisia miellyttää eriskummalliset tarinat. Hän puolestaan kuvaili Konstanttinopolin raunioille äsken perustettua Ottomanin valtakuntaa, muistellen samalla kaihomielin Muhammedin ensimmäistä valtakuntaa ja noita onnellisia aikoja, jolloin uskovaisten päällikön ympärillä loisti Zobeida, Kauneuden Kukka, Sydänten Voima, Raju-ilma ja jalomielinen Ganem, rakkautensa orja. Lautrec taas kuvaili Frans ensimmäisen komeaa hovia, taiteitten elpymistä raakuuden sylistä ja entis-aikojen kunniallisuutta ja ritarillisuutta, joihin oli liittynyt sivistyneempien aikojen hienot tavat, goottilaisia torneja, jotka ovat koristetut kreikkalaiseen tapaan, ja Gallian naisia, jotka ymmärtävät korottaa vaatteuksensa kauneutta ateenalaisella somuudella.

Tämän haastelun jälkeen otti Lautrec, joka tahtoi huvittaa juhlan sankaritarta, kitarin ja lauloi seuraavan romanssin, jonka hän oli sovittanut maansa vuorelaislaulun nuottiin:

    Mun syömen' kaiho valloittaa,
    Kun mieleen muistuu Ranskanmaa.
    Niin siellä, armas sisaren',
         Ol' ihanaa!
    Sinua aina muistelen,
         Maa kaunoinen!

    Muistatko, kuinka kotona
    Uinuimme äidin rinnoilla?
    Ja kuinka äiti pusersi
         Meit' iloisna
    Poveensa vasten, hymyili
         Ja riemuitsi?

    Muistatko linnaa korkeaa,
    Mi Doren luona kohoaa?
    Ja vanhaa Mauren tornia,
         Joss' ilmottaa
    Ain' kello päivän tuloa
         Jok' aamuna?

    Muistatko, kuin kiis' pääskynen
    Pinnalla lammen tyvenen,
    Kuin tuuli taipuun kaislikon
         Sai kevyen,
    Kuin valo sammui auringon
         Taa vuoriston?

    Jos nähdä saisin Helenan,
    Ja vuoren, tammen varjoisan,
    Niin saisin rinnan rauhaisen
         Ja riemuisan!
    Sinua aina muistelen,
         Maa kaunoinen!

Laulettuaan viimeiset säkeet loppuun, Lautrec pyyhkäisi hansikkaallaan kyynelen, jonka ihanan Ranskanmaan muisto oli tuonut hänen silmäänsä. Samat kaipuun tunteet, jotka täyttivät kauniin vangin sydämen, valtasivat Aaben-Haametin, joka, samoin kuin Lautreckin muisteli murhemielin isänmaatansa. Kun toiset kehottivat häntäkin vuorostaan ottamaan kitaria käsiinsä, niin hän esteli sanoen osaavansa vaan yhden ainoan romanssin, joka ei muka ollenkaan miellytä kristityitä.

"Jos uskottomat vaikeroivat meidän voitoistamme", don Carlos virkkoi halveksien, "niin voittehan laulaa; voitettujen on suotu vuodattaa kyyneliä."

"Niin", Blanca sanoi, "ovathan meidänkin esi-isämme, jotka muinoin olivat Maurilaisten ikeen alla, jättäneet meille niiltä ajoilta monta valituslaulua."

Aaben-Haamet lauloi sitten seuraavan ballaadin, jonka hän oli oppinut eräältä Aabenserraagien heimoon kuuluvalta runoilijalta:

    Ratsulla kulkeissaan
    Havaitsi don Juan
    Komean Granadan
    Vuorella loistavan.
    Hän tälle virkahti:
       Sa armaisen'
       Saat sydämen'
       Ja käteni.

    Sun kihlaan itsellen'
    Lemmittyn' herttainen.
    Sinulle lahjoitan
    Seviljan, Kordovan.
    Koristeet kultaiset
       Ja helmet saat
       Sa loistokkaat
       Ja kaunoiset.

    Granada vastaa näin:
    Maur' on mun ystäväin
    Oon Maurin morsio,
    Oon Maurin valio,
    Ja uljaat poikani
       Mun verraton
       Koristeen' on.
       Pois kihlasi!

    Niin vannoit, vakuutit,
    Mut Maurin kavalsit!
    Sa jouduit haltuhun
    Tuon kansan kirotun.
    Aabenserraagien
       Perinnön nyt
       Vei kristityt!
       Allah soi sen!

    Milloinkaan ratsu ei
    Tuo hadshia, jon' vei
    Haudalle profeetan,
    Povehen Granadan.
    Aabenserraagien
       Perinnön nyt
       Vei kristityt!
       Allah soi sen!

    Alhambra ihanin!
    Asunto Allahin!
    Oi lähteet kirkkahat!
    Oi niityt vihannat!
    Aabenserraagien
       Perinnön nyt
       Vei kristityt!
       Allah soi sen!

Nämät teeskentelemättömät valitukset liikuttivat uljasta don Carlostakin, vaikka niissä oli lausuttu soimauksia kristittyjä vastaan. Hän olisi mielellään tahtonut olla laulamatta, mutta kohtelijaisuudesta Lautrecia kohtaan hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä tämän pyyntöihin. Aaben-Haamet antoi kitarin Blancan veljelle, joka ylisteli kuuluisan esi-isänsä Cidin urotöitä.

    Sotavaattehet yllä, ja valmiina
    Purjehtiin Afrikan rantoja päin
    Cid Ximenan jalkojen juuressa
    Kitarillaan säistäen laulavi näin:

    Mene Maureja vastaan taistelemaan,
    On lausunut Ximena, maahan ne lyö!
    Siten mainehen saat, nimen kunniakkaan,
    Jota ei ole peittävä unholan yö.

    Sotalakkini, peitseni tuokaatten!
    Sodan liekkihin riennän mä raivoisaan
    Ja on huutoni riehussa taistelujen:
    "Edest' armahan, kunnian käyn sotimaan."

    "Jumalaa, kuningasta ja armastaan
    Yli kaiken urhea Cid rakastaa."
    Siten kristityt viel' ihastuksissaan
    Andaluusian laaksossa kertoa saa.

Laulaessaan tätä runoelmaa miehevällä ja sointuisalla äänellään don Carlos näytti niin uljaalta, että olisi luullut hänet itse Cidiksi. Lautrec oli saman sotaisen innostuksen vallassa kuin hänen ystävänsäkkin, vaan Aabenserraagi oli kalvennut kuullessaan Cidin nimen.

"Sitä ritaria", hän sanoi, "jota kristityt nimittävät Taistelujen Kukaksi, sanomme me Hirviöksi. Jospa hänen jaloutensa olisi ollut hänen urhoollisuutensa vertainen!…"

"Hänen jaloutensa", don Carlos vastasi tulistuneena keskeyttäen Aaben-Haametin, "oli vielä suurempi, kuin hänen rohkeutensa, eikä ketkään muut kuin Maurilaiset, solvaa sitä sankaria, joka on minun sukuni kanta-isä."

"Mitä sanot?" Aaben-Haamet huudahti syöksähtäen istuimeltaan, jossa hän oli ollut puoleksi pitkällään, "luetko sinä Cidin esi-isiesi joukkoon?"

"Hänen verensä juoksee suonissani", don Carlos virkkoi, "ja siitä vihasta, joka leimuaa sydämessäni Jumalani vihaajia vastaan, tunnen olevani tuota jaloa heimoa."

"Siis", Aaben-Haamet sanoi kääntyen Blancan puoleen, "te olette niiden Bivarilaisten jälkeisiä, jotka Granadan valloituksen jälkeen anastivat onnettomien Aabenserraagien kodit ja surman suuhun suistivat saman nimisen ritarin, joka tahtoi puolustaa esivanhempiensa hautaa."

"Maurilainen", don Carlos huudahti vihan vimmassa, "tiedä, etten anna itseäni tässä tutkistella! Jos minä nykyään omistankin Aabenserraagien rikkauksia, niin ovat esi-isäni ne saavuttaneet verellänsä ja ovat niistä kiitollisuuden velassa ainoastaan miekalleen."

"Vielä sananen", lausui Aaben-Haamet vielä enemmän liikutettuna. "Me emme maanpaossa ollessamme tietäneet, että Bivarilaiset olivat saaneet Santa Fén herttuan arvonimen; se juuri on ollut syynä erehdykseeni."

"Se, jolle Ferdinand Katoolinen soi tuon arvonimen, oli sama Bivar, joka voitti Aabenserraagit", don Carlos vastasi.

Aaben-Haametin pää vaipui rinnalle, ja hän jäi seisomaan don Carloksen, Lautrec'in ja Blancan keskelle, jotka hämmästyneinä katselivat häntä. Kaksi kyynelvirtaa vuosi hänen silmistään vyöllä olevalle tikarille. "Antakaa anteeksi", hän sanoi, "miesten ei sovi, niin kuin tiedän, vuodattaa kyyneliä, mutta tästälähin ei ole silmäni niistä täyttyvä, vaikka minulle jää paljon itkettävää. Kuulkaa minua!"

"Blanca, rakkauteni sinua kohtaan on yhtä tulinen, kuin Arapian kuumat tuulet. Minä olin voitettu, en enää saattanut elää sinutta. Kun eilen näin tämän ranskalaisen ritarin rukoilevan, kun kuulin sanasi kirkkotarhassa, niin päätin tunnustaa sinun Jumalaasi ja antaa sinulle pyhän lupauksen."

Blancan riemun-osotukset ja don Carloksen hämmästys keskeyttivät Aaben-Haametin; Lautrec peitti kasvonsa käsillään. Maurilainen arvasi hänen ajatuksensa ja pudistaen päätänsä hän veti suunsa niin surulliseen hymyilyyn, että sydäntä särkevää oli sitä nähdä. "Ritari", hän sanoi, "elä heitä toivoasi kokonaan, ja sinä Blanca itke koko ikäsi viimeistä Aabenserraagia!"

Blanca, don Carlos ja Lautrec kohottivat kaikin kolmisin kätensä taivasta kohden ja huudahtivat: "Viimeinen Aabenserraagi!"

Hiljaisuus vallitsi, pelko, toivo, viha, rakkaus, hämmästys ja kateus valtasivat kaikkien sydämet. Blanca lankesi samassa polvilleen. "Laupeuden Jumala!" hän sanoi, "sinä hyväksyt minun valitsemiseni; minä en saattanut rakastaa ketään muuta, kuin sankarien jälkeläistä."

"Sisareni", don Carlos huudahti vimmoissaan, "ajattelehan, että olet tässä Lautrec'in edessä!"

"Don Carlos, hillitse vihasi", Aaben-Haamet sanoi, "velvollisuuteni on teitä rauhoittaa." Sitte, kääntyen Blancan puoleen, joka oli jälleen istuutunut, hän virkkoi:

"Taivaan huuri, rakkauden ja kauneuden haltijatar, Aaben-Haamet on pysyvä orjanasi kuolinhetkeesi asti, mutta tuntea sinun tulee hänen onnettomuutensa kaikessa niiden laajuudessa. Se vanhus, joka puolustaessaan kotoliesiänsä sai surmansa iso-isäsi kädestä, oli isäni isä! Kuullos vielä toinenkin salaisuus, jota olen sinulta kätkenyt, tai jonka pikemmin sinä olet saattanut minun unhottamaan. Kun ensikerran tulin tähän surkeaan isänmaahan, niin aikomukseni etupäässä oli hakea joku Bivarilainen, jotta hän saisi tehdä minulle tiliä siitä verestä, jota hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet."

"Olkoonpa niin", sanoi Blanca surullisella äänellä, jossa kuitenkin ilmaantui hänen sielunsa jalous. "Mikä siis on päätöksesi?"

"Ainoa päätös, jonka saatan tehdä arvoasi loukkaamatta on se, että päästän sinut valoistasi ja koitan täyttää ikuisella poissa-olollani ja kuolemallani ne velvollisuudet, jotka meillä kummallakin on omaa Jumalaamme, omaa isänmaatamme ja sukuamme kohtaan ja jotka nyt olemme lyöneet laimin. Jos joskus kuvani haihtuu sydämestäsi, jos kaikki hävittävä aika poistaa mielestäsi Aabenserraagin muiston… niin tämä ranskalainen ritari… Tämä uhraus tulee sinun tehdä veljesi mieliksi."

Lautrec hypähti innostuneena seisaalleen ja heittäytyi Maurilaisen syliin. "Aaben-Haamet", hän huudahti, "elä luule että voitat minut jalomielisyydessä, sillä minä olen Ranskalainen ja Bayard löi minut ritariksi; minä olen vuodattanut vertani kuninkaani puolesta ja tahdon, samoin kuin Bayardkin ja ruhtinaani, olla peloton ja moitteeton. Jos jäät tänne, niin rukoilen don Carlosta, että hän suostuu antamaan sinulle sisarensa käden; jos lähdet Granadasta, niin en sanaakaan puhu sinun armaallesi rakkaudestani häntä kohtaan. Ellös Afrikkaan lähteissäsi viekö mukanasi sitä kamalaa luuloa, että Lautrec vähääkään ymmärtämättä avujasi koittaa käyttää edukseen sinun onnettomuuttasi."

Nuori ritari likisti Maurilaista rintaansa vasten Ranskalaisen lämmöllä ja hilpeydellä.

"Ritari", don Carlos sanoi vuorostaan, "enpä muuta odottanutkaan teiltä, jotka kumpikin olette niin mainiota sukuperää. Aaben-Haamet, mistä merkistä saattaisin teidät tuntea viimeiseksi Aabenserraagiksi!"

"Käytöksestäni", Aaben-Haamet vastasi.

"Minä ihmettelen sitä", Espanjalainen sanoi, "mutta näyttäkää minulle jokin todiste syntyperästänne, ennen kuin lausun ajatukseni."

Aaben-Haamet veti povestansa Aabenserraagien perintösormuksen, joka rippui kultavitjoista.

Tämän nähdessään don Carlos ojensi kätensä onnettomalle Aaben-Haametille. "Herra ritari", hän sanoi, "pidän teitä rehellisenä miehenä ja todellisena kuninkaan poikana. Te teette minulle suuren kunnian tahtoessanne päästä sukulaisuuteen minun kanssani. Minä suostun siihen taisteluun, jota hakemaan te oikeastaan tänne tulittekin. Jos minä tulen voitetuksi, niin koko omaisuuteni, joka muinoin kuului teille, olette te tarkalleen saapa takaisin. Jos hylkäätte taistelun ehdotuksen, niin suostukaa te puolestanne siihen, mitä minä teille tarjoon: Kääntykää kristityksi ja ottakaa sisareni käsi, jota Lautrec jo pyysi teille."

Kiusaus oli suuri, vaan Aaben-Haametista ei se kuitenkaan saanut voittoa. Jos kohta rakkaus koko mahtavuudessaan puhui Aabenserraagin sydämessä, niin toiselta puolen häntä kauhistutti se ajatus, että vainoojien veri yhdistyisi vainotuitten vereen. Hän oli näkevinänsä iso-isänsä haamun nousevan haudastaan ja moittivan häntä jumalattomasta liitosta. Surun murtamana Aaben-Haamet huudahti: "Voi, pitääkö minun tavata täällä näin monta ylevää sielua, näin monta jaloa luonnetta tunteakseni sitä katkerammin, mitä kadotan! Lausukoon Blanca, sanokoon hän, mitä minun tulee tehdä ollakseni paremmin hänen rakkautensa arvoinen!"

Blanca huudahti: "Palaa takaisin erämaahan!" ja vaipui tainnoksiin.

Aaben-Haamet lankesi polvilleen, jumaloitsi Blancaa vielä enemmän, kuin taivasta ja lähti pois sanaakaan lausumatta. Jo samana yönä hän matkusti Malagaan ja astui laivaan, joka vei hänet Oraniin. Hän tapasi mainitun kaupungin lähelle leiriytyneen karavaanin, joka lähtee joka kolmas vuosi Marokosta, kulkee Afrikan poikki, saapuu sitte Egyptiin ja yhdistyy Jemenissä Mekkaan menevän karavaanin kanssa. Aaben-Haamet yhtyi pyhiinvaeltajien joukkoon.

Blanca sairastui ensin vaarallisesti, mutta tointui kuitenkin muutaman ajan kuluttua. Lautrec, pysyen uskollisesti Aabenserraagille antamassaan valassa, lähti pois eikä milloinkaan hän sanallakaan ilmoittanut rakkauttansa ja surujansa Santa Fén herttuan tyttärelle eikä pienimmälläkään tavalla mureuttanut hänen alakuloista mieltänsä. Joka vuosi meni Blanca käyskentelemään Malagan vuorille siihen aikaan, jolloin hänen rakastajansa tavallisesti palasi Afrikasta. Hän istuutui kalliolle, katseli merelle, silmäili etäällä purjehtivia laivoja ja lähti sen jälkeen takaisin Granadaan. Lopun ikäänsä hän vietti kuljeskelemalla Alhambran raunioiden seassa. Ensinkään hän ei valitellut, ei itkenyt; koskaan hän ei puhunut Aaben-Haametista; outo olisi luullut hänet onnelliseksi. Hän yksinään jäi jäljelle koko suvusta. Hänen isänsä kuoli murheesen, ja don Carlos sai surmansa kaksintaistelussa, jossa Lautrec oli hänen varamiehenänsä. Ei milloinkaan ole saatu selville, minkä kohtalon alaiseksi Aaben-Haamet joutui.

Kun matkustat Tuniksesta ja kuljet siitä portista, josta käy tie Karttaagon raunioille, niin tapaat hautausmaan. Sen yhdessä kolkassa on minulle näytetty palmupuun suojassa olevaa hautaa, jota sanotaan "viimeisen Aabenserraagin haudaksi." Siinä ei ole mitään huomattavaa; koruton hautakivi peittää sitä; ainoastaan kiven keskelle on Maurilaisten tavan mukaan koverrettu taltalla pieni syvennys. Sade-aikana kokoontuu vettä tuon kulpon pohjalle ja paahteisen ilmanalan helteessä tulee sinne välistä joku taivaan lintu sammuttamaan janoansa.