The Project Gutenberg eBook of Naiskohtaloita This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Naiskohtaloita Author: Paul Heyse Translator: Helmi Krohn Release date: August 5, 2020 [eBook #62857] Language: Finnish Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISKOHTALOITA *** Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen NAISKOHTALOITA Kirj. Paul Heyse Saksan kielestä suomentanut Helmi Setälä Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911. SISÄLLYS: Paul Heyse. Beatrice. Annina. Paul Heyse. Paul Heyse, saksalainen kirjailija syntyi 15 p. maaliskuuta v. 1830 Berlinissä. Aluksi hän antautui klassillisen filologian ja sittemmin romanilaisten kielten ja kirjallisuuden tutkimiseen, mutta sen ohella hän julkaisi jo ensimäiset kaunokirjallisetkin tuotteensa. Kaikkein ensiksi hän teki nimensä tunnetuksi runopukuisilla teoksillaan, jotka käsittelivät enimmäkseen italialaisia aiheita. Oleskeltuaan pitemmän aikaa Sveitsissä ja Italiassa, kutsutti kuningas Maximilian II hänet v. 1854 Müncheniin, jossa hän siitä saakka on elänyt antautuen kokonaan kirjailijatyöhön. Novelleissaan, Heysen suuri kyky, hänen syvä ihmissielun ymmärtämyksensä, loistava värityksensä ja vilkas, etelämaista tulta säkenöivä esityksensä tulee kaikkein parhaiten esille, ja novellinkirjoittajana hän yhä vieläkin on kaikkein suosituimpia ja enimmin ihailtuja kirjailijoita Saksassa. Hän on julkaissut monen monituista kokoelmaa "novelleja" aina v:sta 1855 alkain 90-luvulle saakka. Tässä julkaistut novellit "Beatrice" ja "Annina", jotka molemmat kuvaavat italialaisia naisluonteita, ilmestyivät edellinen v. 1867, jälkimäinen v. 1860. Sekä lyyrillisenä runoilijana että romaanin- ja näytelmänkirjoittajana on Heyse myös tehnyt nimensä tunnetuksi. Varsinkin monet hänen näytelmistään, niinkuin "Hans Lange" ja "Colberg", saavuttivat suuren menestyksen näyttämöllä. Sitä vastoin hänen laajat tendenssiromaaninsa, "Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875) ovat vähemmän onnistuneita. V. 1910 sai runoilijavanhus vastaanottaa Nobel-palkinnon. Beatrice. Me olimme istuneet jutellen aina myöhäiseen yöhön asti, me kolme ystävystä muutamien Asti-pullojen ääressä, jotka sattumalta olimme löytäneet ja tyhjentäneet viileässä puutarhan huvimajassa vasta Italiasta palanneen ystävämme terveydeksi. Hän oli vanhin meistä ja jo kypsynyt mies, kun me tutustuimme häneen kaksitoista vuotta sitten eräällä matkalla etelämaissa. Ensi silmäyksellä oli hänen miehekäs ulkomuotonsa, hänen jalo olentonsa ja hänen hiukan surunvoittoinen, miellyttävä hymyilynsä vetänyt meitä puoleensa. Hänen seurustelukykynsä, hänen tavaton sivistyksensä ja se vaatimaton tapa, jolla hän toi sen esille, voitti kokonaan meidän sydämemme, ja ne kolme viikkoa, jotka olimme yhdessä viettäneet Roomassa, lujittivat meidän ystävyytemme niin vahvaksi, kuin se ikänä voi tulla niin eriluontoisten ihmisten välillä kuin meidän. Sitten hänen oli pakko äkkiä matkustaa Geneveen, kotiinsa takaisin, missä hän toimi arvossapidetyn kauppaliikkeen johtajana. Mutta seuraavina vuosina me emme olleet laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta, jolloin saatoimme tavata toisiamme, eikä hän nytkään ollut pelännyt sitä pitkää mutkatietä, joka johti meidän kaupunkimme kautta, voidakseen viettää ainakin vuorokauden meidän seurassamme. Ulkomuodoltaan hän oli aivan entisellään; hän oli yhä vieläkin kaunis mies, hiuksissa näkyi tuskin ainoatakaan harmaata karvaa ja korkea otsa oli sileä ja valkoinen. Mutta hän tuntui meistä harvasanaisemmalta kuin edellisillä kerroilla ja välistä hän näytti vaipuvan niin kokonaan ajatuksiinsa, ettei hän kuullut edes kysymyksiämme, vaan katseli vain pitkän aikaa viinin poreilua lasissaan tai sulatti vitkalleen jääpalasta kynttilässä. Me luulimme saavamme hänet puheliaammaksi tiedustelemalla hänen viimeistä matkaansa. Mutta kun tämä mieliainekaan ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan, niin annoimme hänen olla rauhassa ja puhelimme keskenämme, iloiten siitä, että hän ainakin ruumiillisesti oli meidän luonamme ja odotimme levollisesti, milloin hän taas sielullisestikin palaisi piiriimme. Sillä välin kaivelin esille kaikenlaisia ajatuksia, jotka viime aikoina olivat minua suuresti huvittaneet, ja nuo mietteet, joita esitin aivan kypsymättöminä ja karheamuotoisina, olisivat kaikkina muina aikoina varmaan herättäneet ystäväni vastustusta, sillä hän oli terävä väittelijä. Teatteriolot Italiassa olivat antaneet niihin ensimäisen aiheen. Minä väitin, ettei ollut lainkaan ihmeellistä, etteivät italialaiset, joiden oma elämä oli niin täynnä paatosta ja intohimoa, olleet traagillisen kirjallisuuden alalla voineet luoda mitään, joka olisi vetänyt vertoja kreikkalaiselle, englantilaiselle tai saksalaiselle kirjallisuudelle. Oikeastaan ei espanjalaisten eikä ranskalaisten laita ollut paljoa parempi, huolimatta heidän kuuluisasta draamallisesta kukoistusajastaan. Sillä romaanilaisten temperamentti, heidän luonteensa samoinkuin heidän kultuurinsakin, oli nyt kerta kaikkiaan niin lujasti piintynyt sovinnaisiin muotoihin, että varsinaiset traagilliset probleemit, jotka perustuivat vain yksilön ihannoimiseen, jäivät heille varsin vieraiksi; sitä paitsi he eivät muotoonkaan nähden uskaltaneet koskaan heittäytyä aivan vapaiksi eikä kosketella häikäilemättömiä luonnonääniä. -- Samoin kuin jokainen esteettinen keskustelu, joka ei kulje vain pinnalla, kosketteli tämäkin ennen pitkää ihmisluonteen arvaamattomia syvyyksiä, ja sillä välin kuin Amadeus varsin väliäpitämättömästi piirteli hopeisella puikollaan kuvioita liinalle valahtaneeseen viiniin, puolusti Otto vilkkaasti sitä, mitä minä olin sättinyt sovinnaiseksi muodoksi, vaan jonka hän ankarana tapojenmäärääjänä asetti runoudessakin kaikkea muuta korkeammalle. Hänen mielestään oli muka vaarallinen tuo minun väitteeni, että traagillinen ristiriita saattoi poikkeustapauksessa kohottaa luonnollisen oikeuden yläpuolelle tavallista porvarillista oikeutta, että siis traagillinen rikos johtuisi vaan siitä, että ihmisellä oli demooni rinnassansa ja että se nostaisi yksilön yläpuolelle niitä rajoja, joita jokapäiväiset asetukset hänelle panevat ja vahvistaisi hänessä sitä käsitystä, ettei hänen pitäisi puuttua mihinkään, ei sietää mitään, ei kunnioittaa mitään, mikä olisi hänen sisälliselle tunteelleen vastaista. Siten sinä selität, sanoi hän, koko maailmanjärjestyksen, jolla kuitenkin lie hyvätkin perussyynsä, rajattoman yksilöllisyyden hyväksi, ja näytät antavan todellista arvoa vain runoudelle, joka asettuu kokonaan lain ulkopuolelle. -- Minä koetin hänelle selittää, että tässä oli kysymys vain varsinaisista _traagillisista_ ristiriidoista, ja että suuret ja voimakkaat, sanalla sanoen _sankarilliset_ sielut tavallisesti ratkaisivat toisella tavalla ristiriitaiset velvollisuudet kuin arat, pienten tottumuksien ja huolien rajoihin puristuneitten poroporvarien keskilaji. Nerokkaat luonteet, sanoin minä, jotka eivät riipu muista ihmisistä, ja jotka asettavat oman sisällisen voimansa ja suuruutensa toisille esimerkiksi, laajentavat teoillaan yhtä suuressa määrässä siveellisyyden rajoja, kuin nerokkaat taiteilijat murtavat ja avartavat taiteen juurtuneita aitauksia. Ja vaikka nämät sankarilliset sielut voivatkin olla liian suuressa määrässä itserakkaita ja ylimielisiä, niin eikö juuri onneton traagillinen ratkaisu kirkasta ja sovita kaikkea? Ainakin poroporvarien mielestä, joille elämä on korkeinta hyvää ja joita siis tuskin sellaiset teot ja mielialat voivat viehättää, joita maailman menon mukaan kuolema seuraa. Mutta runoilija ja kaikki ne, jotka häntä ymmärtävät, iloitsee niistä korkeista ilmiöistä, joihin tavalliset siveelliset mittakaavat eivät sovellu. Ja ken moittii epäsiveelliseksi sitä, mikä meidän surullisen puutteellisissa porvarillisissa oloissamme on voimakkaiden ja vapaiden ihmisten ainoa pyhä hätäpuolustuskeino, häntä varten ei kauneus koskaan ole luotu, eikä hän tunne hyvästä muuta kuin sen mikä on hyödyllistä. Tämän ja muuta senkaltaista olin sanonut, kun Amadeus äkkiä kavahti mietteistään ja ojensi pöydän yli minulle kätensä. Minä kiitän sinua, sanoi hän; sinä sanoit siinä kelpo sanan, joka teki minulle hyvää. Me kolme emme voi joutua keskenämme kiistaan siitä, ettei siivo tapa ole siveellisyyden mittakaavana ja että runouden suurimmat tehtävät ovat ihmisyyden rajamailla. Mutta yhtä asiaa minun täytyy vastustaa: sinä koetat väittää, ettei Italiassa ole todellisia suuria traagillisia runoilijoita siksi, että kansan luonne olisi sovinnaisiin muotoihin sidottu. Ikäänkuin mielenlaadun ja aistin, siveellisten ja esteettisten käsitteiden täytyisi välttämättömästi kehittyä käsi kädessä, ikäänkuin ei monasti toinen voittaisi toista! Jos Italiassa syntyisi suuri traagillinen runoilija, jona he aikoja sitten ovat jo pitäneet Alfieriänsä, -- niin kansan hengetär astuisi puolitiessä häntä vastaan, eivätkä akatemialliset tyyliennakkoluulot voisi sen paremmin pitää aisoissa tätä aito-luonnonvoimaa, kuin mikään opittu uskontunnustukseksi tullut tapa voi kahlehtia vapaaksi syntyneen ihmisen oikeuden- ja velvollisuudentunnetta. Ei, jatkoi hän näennäisesti kiihoittuneena ja silmien kiiltäessä kosteina, heidän surunäytelmiensä liikapaatos ei ole se pohjasävel, johon tämän jalon kansan sielu on viritetty. Minä en ainakaan saa kuunnella tällaista väitettä panematta vastalausettani. Sillä jos ikänä joku ihminen on antanut vain oman vaistonsa ja henkensä johtaa tunteitaan ja toimintaansa, niin teki sen minun vaimoni, ja minun vaimoni oli italialainen. Hän vaikeni ja me häntä vastapäätä istuimme ihmeellisen jännityksen vallassa, myöskin ääneti ja aivan ymmällä hämmästyksestä. Niin hyvin kuin me luulimme tuntevammekin hänet ja kaikki hänen olosuhteensa, niin ensi kertaa me nyt vasta kuulimme, että hän oli ollut naimisissa, vieläpä naisen kanssa, jonka hän asetti näin korkealle, ja jonka hän kuitenkin oli salannut meiltä ikäänkuin jonkin hairahduksen. Hän nousi pystyyn ja käveli hetken aikaa edes-takaisin ahtaassa, puolipimeässä huoneessa, meidän häiritsemättä häntä kysymyksillämme tai katseillamme. Vihdoin hän astui meidän keskeemme ja sanoi syvällä, sointuvalla äänellään: Minä en ole puhunut teille siitä, sillä tuo muisto valtaa minut aina niin syvästi, että tehdessäni siitä itsellenikin selkoa joudun ikäänkuin kuumeeseen, josta en kokonaiseen viikkoon voi päästä erilleni. Ja kuitenkin on minusta tuntunut ikäänkuin rikokselta, että olen aina vain leikinlaskulla vastannut teidän kiusantekoonne ja tiedusteluihinne miksi en ole mennyt naimisiin. Uskokaa minua, pääasiallisesti saadakseni selvittää teille tämän asian, järjestin nyt matkani siten, että saatoin teitä tavata palatessani jälleen vaimoni haudalta. Antakaa minun siis kertoa teille kaikki, siten kuin tuo asia nyt mieleeni johtuu. Avatkaamme sitä ennen vielä ikkunat puutarhaan; täällä on niin tukehduttavan kuuma, että on vaikea hengittää. Kas näin! -- ja nyt juokaa ja polttakaa sillä välin kuin minä astun tässä edes-takaisin. Neljännesvuosisata on siitä vierinyt, ja kuitenkin näen nyt kaikki edessäni aivan kuin se olisi tapahtunut eilen sillä en voi saada muistoiltani rauhaa. Kaiken sen, minkä hän kertoi aina aamunkoitteeseen asti -- sillä hänen vaiettuaankaan emme heti voineet erota toisistamme --, kirjoitin minä seuraavana päivänä muistiin, niin paljon kuin mahdollista hänen omien sanojensa mukaan. Silloin en ajatellut, että tämä todellakin olisi hänen viimeinen testamenttinsa. Mutta hän ei ollut liikoja sanonut. Samana yönä, jolloin hän kertoi meille kaikki, sai hän kuumeen, joka seurasi häntä kotiin saakka. Yöllinen levottomuus tuli vielä erään tulipalon sammutustyössä lisäksi. Muutamia viikkoja sen jälkeen kuin me viimeksi olimme nähneet hänet, saimme sanoman, että olimme kadottaneet hänet. Nyt ovat nämät muistiinpanot minulle sitä rakkaammat, ja tuskinpa maltan antaa vierasten silmien nähdä niitä. Toisaalta tuntuu kuitenkin melkein velvollisuudeltani saattaa noiden molempien ihmisten ihmeellinen kohtalo päivän valoon. Eikö kaikki se, mikä ihmiselämässä on jaloa ja korkeaa, pitäisi olla koko ihmiskunnankin omaa? Niinpä annan hänen nyt kertoa. * * * * * Olin juuri täyttänyt viisikolmatta vuotta, kun isäni kuoli; nähtyäni hänen tuskallisen kuolinkamppailunsa tuntui minusta kuin olisin käynyt kymmenen vuotta vanhemmaksi. Vähää aikaisemmin oli ainoa sisareni, johon olin hyvin kiintynyt, mennyt naimisiin erään nuoren ranskalaisen liikeystävämme kanssa, jonka perhe jo kauan oli asunut Genevessä, ja joka yhtyi nyt meidän liikekumppaniksemme. Me olimme aivan kuin veljeksiä keskenämme, ja kun hän ja sisareni vaatimalla vaativat, että lähtisin pariksi kuukaudeksi matkoille, saavuttaakseni jälleen mielen tasapainon, annoin tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin heidän määrätä puolestani, varsinkin kun kipeästi kaipasin toisten apua. Pianpa ilmanvaihdos, niinkuin rakkaat omaiseni olivat olettaneet, vaikuttikin edullisesti minuun. Nuoruus ja elämänhalu palasivat takaisin; minä saatoin jälleen ihailla täysin määrin luonnon kauneutta, ja taideharrastukseni, joka jo aikaisemmilla matkoillani Saksassa ja Ranskassa oli herännyt henkiin, sai runsaasti tyydykettä Milanossa ja Venedigissä, jonne ensi aluksi suuntasin kulkuni jatkaen sieltä hiljakseen etelätä kohti. Ennen kaikkea teki mieleni Firenzeen, ja ajatellessani niitä aarteita, joita siellä saisin ihailla, kuljin väliäpitämättömänä monen taideteoksen ohi, joita matkan varrella kohtasin. Niinpä en ollut varannut Bolognaakaan varten muuta kuin yhden päivän, kiiruhdin nopeasti vain kirkkojen ja taulukokoelmien läpi ja viskauduin iltapäivällä vaunuihin ajaakseni vanhalle San Michele nimiselle luostarikukkulalle saadakseni sieltä kokonaiskuvan tästä merkillisestä kaupungista, jotta siten voisin rauhoittaa matkaomaatuntoani. Päivä oli kuuma kuin keskikesällä ja vaikka muuten saatoin yhtä hyvin sietää kuumuutta kuin kylmyyttäkin, niin teki helle minut tänään kuitenkin aivan raukeaksi. Maantie, joka johtaa San Michelestä kaupunkiin, oli aivan tyhjä. Puutarhamuurien yläpuolelta kuroittelivat puut ja pensaat tomuisia oksiaan, vaunun pyörät vaipuivat raskaasti kädensyvyydeltä kuumaan hiekkaan, ajurini nyökkäsi niin unisena päätään, että töin-tuskin pysyi tasapainossa ja väsynyt hevonen hiipi korvat lupassa pitkin maantien reunaa, voidakseen käyttää hyväkseen sitä kapeata varjoa, jonka silloin-tällöin joku huvila tai puutarha-aita heitti tielle. Minä olin viskautunut mukavaan asentoon vaunujen selkänojaa vasten ja asettanut sateenvarjoni teltaksi, jonka alla lepäsin puolihorroksissa. Äkkiä herätti minut levostani varsin kovakouraisesti jokin esine, joka lensi vasten kasvojani, ikäänkuin ohiajaessa jokin oksa olisi pyyhkäissyt silmiäni. Hypähtäessäni äkkiä pystyyn ja katsoessani taakseni, kiintyi katseeni kaikkein ensiksi kukkivaan granaattioksaan, joka lepäsi sylissäni ja joka varmaan oli lentänyt muurin yli vaunuun. Äkillinen liikkeeni näytti antavan hevoselle pysähtymismerkin. Ajuri nukkui edelleen aivan rauhassa. Niinpä minulla oli kylliksi aikaa tutkia levollisesti sitä paikkaa, mistä oksa oli lennätetty, ja tein sen sitä suuremmalla innolla, kun kuulin korkean puutarhamuurin takaa selvään tukahdettua naurunhihitystä, ikäänkuin vallaton tyttönen olisi salassa iloinnut onnistuneesta kepposestaan. Ja aivan oikein, enpä tarvinnut kauan seisoa ojossa vaunuissa ja odottaa tarkasti pitäen muuria silmällä, kun muurin reunan takaa ilmestyi kiharapää suuren firenzeläishatun alta. Kaksi vastahakoista silmää vakavien kulmakarvojen alta kiintyivät minuun ja näyttivät katselevan minua kuin ihme-eläintä ainakin. Mutta kun minä kohotin granaattioksaa, painoin kukat huuliani vasten ja huiskutin sillä nuorelle kepposentekijälle, peittyivät nuo suloiset kasvot äkkiä tummaan punaan ja samassa ilmestys taas katosi, jotta minä, jollei minulla olisi ollut oksaa kädessäni, olisin voinut luulla koko tapausta unennäöksi. Astuin mietteissäni alas vaunuista ja kuljin pari askelta muuria myöten korkean portin edustalle. Vanhan ristikon lomitse, joka oli vanhaa keskiaikuista tekoa, näin osan puutarhaa ja talon, joka alaslasketuin ikkunaverhoin seisoi jalavien ja akasiapuiden keskellä. Minä ravistelin lukkoa, jota ei käynyt avaaminen ja käteni oli jo tarttumaisillaan kelloon, kun salainen pelko esti minua pyrkimästä tämän vieraan alueen sisäpuolelle. Ja kuinka nolon vaikutuksen olisinkaan tehnyt, jos minulta olisi kysytty mitä varten olin tunkeutunut sinne? Siksipä tyydyin odottamaan vain hetken aikaa, eikö oksanheittäjä ilmaantuisi uudelleen, ja tarkastelin sillä välin niin kiihkeästi taloa, jossa ei ollut mitään merkillistä, ikäänkuin olisin aikonut piirustaa sitä, kunnes auringonpaahde kävi sietämättömäksi ja karkoitti minut jälleen varjotelttani alle. Ajuri heräsi myös samalla, nykäisi ohjaksia ja me jatkoimme matkaa, minä kurkistaen yhä taakseni, vaikkei mitään suloista enää ollutkaan näkyvissä. Kun palasin takaisin "Kolmen pyhiinvaeltajan" ravintolaan, puhkesi kova ukkonen helteisen kaupungin yli ja seuraavana yönä oli virkistävän vilpoista ja kosteaa kaduilla, jotta en voinut kyllikseni kuljeksia pitkien arkaadien alla, juoda milloin missäkin kahvilassa jäävettä ja tutkia kalpeassa lyhdyn valossa milloin mitäkin kirkon portaalia. Mutta vaikka väsytinkin itseni seisomisella ja kävelemisellä, niin en sittenkään voinut ennen aamunkoitetta nukahtaa. Että nuo puutarha-aidan takaa pilkistäneet nuorekkaat kasvot pitivät minua valveilla, sitä en voinut itsekään uskoa, vaikka tuo kuva alituisesti olikin edessäni. Olin aina pitänyt mahdottomuutena sitä seikkaa, että yksi ainoa katse voisi sytyttää liekkiin sydämen. Ja siksi syytin kiihoittuneita hermojani levottomuudestani. Vasta seuraavana aamuna, kun minulle tuotiin jo edellisenä iltana tilaamani lasku ja minun siis toden teolla tuli lähteä, huomasin, etten voinutkaan sitä tehdä ja aloin tarkemmin miettiä asiaa. Mieleeni muistui, että minun piti täällä Bolognassa käydä tervehtimässä erästä liiketuttavaamme. Siinä suhteessa ei omatuntoni muuten ollut turhan tarkka. Mutta nyt minusta tuntui aivan välttämättömältä täyttää tämä kohteliaisuusvelvollisuus. Myöskin minä soimasin itseäni siitä, että olin kovin pintapuolisesti katsellut Rafaelin madonnaa, puhumattakaan muista laiminlyömisistä. Bologna tuntui minusta äkkiä paljon merkillisemmältä, varsinkaan kun Firenze ei sittenkään menisi minulta hukkaan. Lopuksi kuvailin mielessäni, että oksanheittäjällä oli kaikkein pienin osa päätökseni muutokseen. Kummallista, mitä enemmän ajattelin tuota tapausta, sitä epäselvemmiksi kävivät nuo kasvot, ja lopulta yksin silmät päilyivät mielessäni. Päivän kuluessa, täyttäessäni turistivelvollisuuksiani, en huomannut myöskään olevani vähimmässäkään määrässä hermostunut. Kuitenkin, kun pahimman kuumuuden hellitettyä läksin kävelemään huvilaan johtavaa tietä myöten, ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollinen asia, valtasi minut omituinen pelko, ja muistan vielä aivan selvästi mitä lauluja hyräilin rohkaistakseni mieltäni. Kun tulin paikalle, oli kaikki entisellään niinkuin eilenkin, talo puutarhan keskellä näytti vain vähemmän autiolta, sillä ikkunaverhot olivat avatut ja balkongilla oli pieni koira, joka alkoi minua vimmatusti haukkua, kun en poistunut ristikkoportilta. En tälläkään kertaa uskaltanut soittaa. Tuntui aivankuin joku olisi varoittanut minua, ja melkeinpä toivoin itsekin etten näkisi enää noita kasvoja, jotta huomenna voisin kevein mielin matkustaa. Kuitenkin kiersin ensin koko muurin ympäri, joka kulki varsin etäälle ja toisella puolella ulottui aina mataliin mökkeihin ja maissipeltoihin saakka. Sielläkin oli kaikki hiljaista. Tultuani erääseen kohtaan, jossa pensasaita kosketti muuria, jotta saatoin helposti kiivetä sille ja kurkistaa puutarhaan, tein sen empimättä, koska ei ollut ainoatakaan ihmistä lähellä. Sillä paikalla juuri kuroittuivat suuren rautatammen oksat muurin yli. Minä nousin nopeasti muurille ja tartuin matalimpaan oksaan kiinni pysyäkseni pystyssä. Parempaa paikkaa en olisi voinut etsiä; sillä tuskin sadan askeleen päässä minusta näin eräällä auringon polttamalla ruohokentällä, joka parhaillaan kuitenkin oli varjossa, kaksi nuorta tyttöä pallosilla, vaikkeivät he aavistaneet, että kukaan näki heitä. Toisella oli valkea hame yllä ja sama suuri olkihattu päässä, jonka olin jo eilen nähnyt. Hän ei ollut kovin suuri vartaloltaan, mutta ei pienikään, solakka kuin nuori mantelipuu, ja samalla liikkeiltään sulava kuin pieni lintu, jommoista mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt. Mustat hiukset hulmusivat leikkiessä vapaasti hartioilla, kasvot olivat kalpeat, hampaat ja silmät vain loistivat, ja vähäväliä hän naurahti ääneensä, kun pallo osui syrjään; kuullessani hänen äänensä sykki sydämeni joka kerta kiivaasti ja pensasaita tärisi jalkojeni alla. Hänen toverinsa oli melkein samanlaisessa puvussa, mutta hän ei ollut yhtä siro ja näytti olevan alempaa säätyä. Minä tuskin huomasinkaan häntä, sillä minulla oli yllin-kyllin tekemistä seuratessani tuon ihastuttavan olennon kaikkia liikkeitä. Miten hän kohotti käsivarttaan heittäessään palloa, miten hän katsoi tiukasti korkeuteen pallon jälkeen, miten hän riemuitsi, kun heitto onnistui, pyöritti päätään, kun pallo osui väärään -- jokainen liike ilmaisi ihastuttavaa nuoruuden voimaa ja elämänrunsautta! Minä tunsin selvästi, että minun rauhani oli nyt mennyt, ja antauduin ensi kertaa eläissäni tunteen valtaan, joka yllätti minut yhdellä iskulla ja riisti minut kokonaan mukaansa. Kesken tätä tunnettani tuumin juuri, mitenkähän voisin peloittamatta lähestyä häntä, kun sattuma -- ei, vaan hyvä tähteni tuli avukseni. Pallo, jonka hän oli heittänyt korkealle ilmaan, lensi vanhan rautatammen latvan yli, jonka varjossa minä seisoin piilossa, ja kiiti kauaksi viereiselle niitylle. Tyttö katsahti huolissaan sen jälkeen -- en tiedä, tokko hän heti huomasi minut. Mutta kun minä hyppäsin nopeasti alas ja ilmestyin jälleen palloineni entiselle paikalle, näin hänen katsahtavan mustine silmineen hämmästyneenä, mutta ei pahastuneena sinne, minne minä olin asettunut. Toinen huudahti hiukan, juoksi hänen luokseen ja puhui jotakin hyvin nopeasti, jota en voinut kuulla. Mutta hänen liikkeistään saatoin huomata, että hän kehoitti toista pakenemaan taloon. Tuo suloinen olento ei näyttänyt välittävän hänen kehoituksestaan, vaan odotti levollisesti, milloin muukalainen antaisi löytönsä takaisin. Kun minä vitkastelin yhä vaipuneena katselemiseen, kohosi hänen silmiinsä ylpeä, uhmaileva katse, hän heitti kiharansa taakse ja aikoi kylmästi kääntää minulle selkänsä juuri samassa kun minä kohotin pallon ilmaan ja nopealla liikkeellä pyysin häntä hiukan odottamaan. Sitten irroitin kaulastani kultaisen, sydämenmuotoisen medaljongin, jossa oli sisareni hiuksia, kiinnitin sen nauhoineen kaikkineen kirjavaan palloon ja heitin sen niin taitavasti muurin toiselle puolelle, että se putosi melkein hänen jalkojensa juureen valkoiselle puutarhahiekalle. Hän astui ylpeän ryhdikkäänä pari askelta minua kohti, nosti pallon maasta ja huomattuaan medaljongin, katsahti minuun nopeasti ja niin tulisesti, että katse tunkeutui ytimiini saakka. Hänen toverinsa astui hänen luokseen ja näytti kysyvän häneltä jotakin. Mutta hän ei vastannut, pisti pallon sekä kultaisen helyn taskuunsa ja kohotti sitten minua kohti kädessä olevaa karttuaan kauniilla liikkeellä, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, aivankuin joku ruhtinatar olisi kiittänyt hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän kääntyi ja astui hitain askelin, kertaakaan taakseen katsahtamatta, taloon päin. Eihän minulla tietystikään ollut sieltä mitään etsittävää, ja liian rohkealta olisi tuntunut tehdä tänään vielä uutta yritystä. Mitäpä minä tällä hetkellä olisinkaan voinut muuta enää voittaa? Hän oli varmaankin tuntenut minut. Minun ilmestymiseni ilmaisi hänelle varmaan tunteeni; sydämeni olin heittänyt hänen jalkojensa juureen, hän oli sen nostanut maasta ja nyt se lepäsi hänen kädessään. Enkö soisi hänelle miettimisaikaa? Olin sitäpaitsi sellaisessa kuumeessa, että olisin puhunut aivan sekaisin, jos olisin nyt tavannut hänet. Tänäkin yönä nukuin hyvin vähän, mutta en koskaan ollut sen suuremmalla riemulla valvonut ja laskenut tuntien lyöntejä. Kun päivä taaskin koitti, menin museoon ja istahdin pyhän Cecilian kuvan eteen ainakin kahdeksi tunniksi. Tutkin siinä itseäni kuin puhtaassa peilissä. Tunsin, ettei mikään aistillinen kummitus ollut pannut päätäni pyörälle, vaan että se kipinä, joka oli kimmonnut sydämeeni, oli todellakin lähtenyt taivaallisesta tulesta. Aamu oli ihana. Kaikki oli vielä vain aavistusta ja esimakua, ja kuitenkin oli mieleni täynnä ääretöntä ihastusta, ikäänkuin hän olisi istunut rinnallani ja olisin kuullut hänen sydämensä sykkivän omaani vasten. Pyhimys hiljaisessa hartaudessaan ei voinut nähdä taivasta sen auempana edessään. Taaskin annoin päivällislevon ajan mennä menojaan, ennenkuin läksin huvilaa kohti kulkemaan. Mutta tällä kertaa en tyytynyt siihen, että olisin vain katsellut ristikon kautta sisään; minä vedin rohkeasti kelloa enkä pelästynyt, vaikka se piti hirveätä melua. Koira ilmestyi äkäisenä balkongille, alhaalla talossa aukeni sivuovi korkean lasioven vieressä, ja pieni mies, jonka hyväntahtoisille kasvoille suuret harmaat viikset antoivat naurettavan sankarillisen ilmeen, astui ristikkoa kohti silminnähtävästi ihmetellen odottamattoman vieraan tuloa. Minä selitin aivan kangertamatta, niinkuin edeltäpäin olin tuuminut, että olin muukalainen ja että aioin kirjoittaa matkaoppaan Italiasta, johon halusin saada myös kuvauksia Bolognan ympäristöllä olevista huviloista. Siksi oli minulle hyvin tärkeää saada hiukan katsella täälläkin ympärilleni, koska talo oli rakennettu vanhanaikuiseen tyyliin ja monessa suhteessa oli varsin merkillinen. Harmaaparta ei näyttänyt ymmärtävän paljoakaan kaikesta tästä. Mieleni on paha, sanoi hän, mutta minulla ei ole lupa laskea herraa sisään. Huvila on kenraali Alessander P:n oma, jonka lipun alla itsekin olen palvellut, ja Sveitsin, josta herra on kotoisin, tunnen hyvin, sillä olen marssinut sen maan läpi Bonaparten joukossa. Sitten kun sota loppui ja minun täytyi hoitaa haavojani, komensi kenraali minut tänne rauhaa nauttimaan, ja kun hän meni uusiin naimisiin, jätti hän tänne minun huostaani tyttärensä, sillä tietäähän herra miten käy, kun nuori tytär on nuorta äitiä kauniimpi. No niin, me elämme täällä aivan rauhassa, eikä signorinalta puutukaan yhtään mitään, sillä isä lähettää hänelle melkein joka viikko jotakin kaunista, ja laulu- ja kieliopettajia on hänellä myöskin sekä seuraa minun tyttärestäni niin paljon kuin hän haluaa. Kaupunkiin hän ei vaan pääse, eikä äiti välitä hänestä vähääkään; mutta sitä hän ei sure, kun isä kuitenkin kerran kuussa pääsee häntä tervehtimään. Mutta joka kerta, kun hän käy täällä varoittaa hän minua vaalimaan lasta kuin silmäterääni ja sunnuntaisin, kun hän menee messuun, saatan minä aina häntä Ninan kanssa, emmekä me päästä häntä hetkeksikään silmistämme. Mitäpä näkemistä tässä vanhassa talossa olisi? Minä vakuutan teille, se on samanlainen kuin sadat muut, eikä puutarhassakaan ole mitään erikoisia kasveja. Se vielä puuttuisi, että te kirjoittaisitte meistä kirjan; siitä syntyisi vaan toraa herran kanssa ja ehkäpä hän hyväksi lopuksi ajaisi minut, vanhan miehen, pois talostaan. Minä koetin häntä parhaani mukaan rauhoittaa, mutta enemmän kuin mitkään hyvät sanat auttoi kultaraha, jonka pistin ristikon kautta hänen kouraansa. -- Minä huomaan, että te olette kunnon mies, sanoi hän, ettekä tahdo tehdä vanhaa sotilasta onnettomaksi. Jos te välttämättä tahdotte, niin minä näytän teille talon, jotta saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi. Sitä helpommin voin sen tehdä, kun signorinalla parasta aikaa on laulutunti; siten hän ei saa lainkaan tietää, että olen päästänyt vieraan sisään. Hän avasi suurella avaimella ristikkoportin ja saattoi minut taloon. Maakerroksessa oli suuri, vilpoinen sali, jossa uutimet ja raskaat ikkunaverhot estivät päivän pääsemästä sisään. Minä pyysin, pysyen uskollisesti siinä osassa, jonka olin ottanut näytelläkseni, hänen avaamaan yhtä ikkunaa, jotta voisin tarkastella kuvia, jotka riippuivat seinillä. Ne olivat vähäarvoisia perhemuotokuvia, ainoastaan yksi, uunin yläpuolella, veti huomiotani puoleensa. Tuossa on meidän signorinamme äiti, sanoi vanhus; minä tarkoitan, hänen oma äitinsä, joka on ollut jo viisitoista vuotta kuolleena. Hän oli kaunis nainen, häntä nimitettiin kauniiksi pyhimykseksi; tytär on hyvin hänen näköisensä, mutta hän on iloisempi ja hyppii aivan kuin lintu väsymättömästi häkissään edestakaisin. Onpa hänellä linnun äänikin, sanoin minä näennäisesti aivan väliäpitämättömästi. Eikö hän juuri tuolla ylhäällä laula? Aivan niin, sanoi vanhus. Teatterikapellimestarimme tulee tänne kahdesti viikossa. Kun sitten isä (il babbo sanoi vanhus) tulee tänne käymään -- ja hän jää joka kerta useaksi tunniksi -- laulaa tytär hänelle uusia aarioitaan, ja silloin herra rukka on onnellinen kuin paradiisissa. Muuten hänellä on vähän iloa elämässä, ja jollei hänellä olisi tuota lasta, niin parempi hänen kai olisikin olla toisessa maailmassa. Mikä häntä vaivaa? kysyin minä. Onko hän sairas? Miten sen ottaa, rakas herra, sanoi vanhus kohauttaen olkapäitään. Minä ainakin olisin mielemmin kuollut kuin eläisin tuollaista elämää. Ken hänet tunsi silloin, kun hän oli vielä armeijassa -- tuo jättiläinen Giovanni da Bologna torilla ei katso ylhäisemmin ja ritarillisemmin maailmaan kuin minunkaan kenraalini aikoinansa. Ja nyt -- se on sydäntäsärkevää. Kaiken päivää hän istuu nojatuolissaan ikkunan ääressä, leikkaa kuvia tai pelaa dominoa, ikäänkuin hän ei kuulisi eikä näkisi mitään, ja kun hänen vaimonsa sanoo hänelle jotakin, katsoo hän arasti häneen sivulta ja vastaa myöntyvästi kaikkeen. Vaan niissä asioissa, jotka koskevat signorinaa, on hän vielä entisellään, siinä ei kukaan saa petkuttaa häntä, tai jos sen tekee, niin saa kokea, että vanhalla jalopeuralla on vielä käpälät, vaikka hänen kyntensä ovatkin leikatut. Ja miten hän on tullut tuollaiseksi? Sitä ei kukaan tiedä, herra. Siinä talossa on tapahtunut sellaista, josta vain hiljaa kuiskaillaan. Minun luullakseni hän on kerran saanut kovan iskun tuolta naiselta, minä tarkoitan hänen armoltaan nuorelta rouva kenraalittarelta, josta hän ei ole voinut kokonaan parantua. Nyt hän kantaa sitä kuormaa, jonka hän on ottanut hartioilleen, yhtä kärsivällisesti kuin vanha sotilas kestää nälkää ja janoa, vaikka hänestä ei olekkaan muuta kuin varjo jäljellä. Niin, niin, on nekin juttuja! Sillä välin me nousimme portaita ylös ja lähenimme yhä laulua. Äänessä oli jotakin karheaa, hiomatonta; se oli korkea, nuorekas sopraani, melkein poikamainen sävyltään, ja tuntuipa siltä kuin hän olisi laulanut vain siksi, että hänellä oli jotakin sydämellään, välittämättä vähääkään äänen kauneudesta. Mikä on signorinan nimi? kysyin minä tultuamme ylös. Beatrice. Me kotiväki nimitämme häntä Bicettaksi. Oi, kuinka hyvä sydän hänellä on! Ninani sanoo aina: Isä, sanoo hän, jos hänen pitää odottaa, kunnes hän löytää miehen, joka on hänen arvoisensa, niin saa hän jäädä vanhaksi piiaksi. Katsokaa, herra, tuossa on hänen pieni huoneensa. Siinä ovat hänen kirjansa; hän lukee usein puolet yöt, sanoo Nina, ja vaikka mitä kieltä. Tuossa vieressä on heidän yhteinen makuuhuoneensa. Kuva hänen vuoteensa yläpuolella esittää herra raukkaani kenraalin univormussa, sellaisena kuin hän johdatti meitä taisteluun. Tuolla takana, tuon pienikasvuisen miehen, joka heiluttaa kivääriään, pitäisi muka olla minä, sanoo signorina. Hän on itse maalannut sille viikset, jotta kuva olisi enemmän yhtänäköinen. Mutta tulkaahan, ei täällä ole mitään merkillistä. Huonekalut ovat vanhoja, nähkääs. Kenraali olisi jo kerran tahtonut lähettää tänne uusia, mutta lapsi ei huoli kuulla siitä puhuttavankaan. Sillä tällaista täällä oli vainajan viettäessä täällä ensimäisen kesänsä nuorena rouvana. Ja tuolla balkongilla hän istui aina viileinä iltoina ja tuuditti kehtoa ja katseli kaupunkiin päin odottaessaan puolisoansa palaamaan asioiltaan kotiin. Minä astuin ulos ja kumarruin ihmeellisen liikutuksen vallassa hyväilemään koiraa, joka häntää heilutellen nuoli kättäni. Jokainen tuon kelpo vanhuksen sana vaikutti kuin öljypisara siihen tuleen, joka minussa paloi. Ja sitten tuo ääni viereisessä huoneessa, joka sai tulen yhä korkeammalle leimahtamaan! Jotta en antaisi itseäni ilmi, mainitsin yhtä ja toista puiston tyylistä, mosaikkipöydästä, joka seisoi keskellä suurta huonetta sekä vaalenneesta freskokuvasta, joka koristi kattoa. En voinut irtaantua täältä ja palata taas eteiseen, vaikka oppaani näytti käyvän kärsimättömäksi. Äkkiä laulu viereisessä huoneessa katkesi, seuraavassa silmänräpäyksessä lensi ovi auki ja hän seisoi itse, nuottivihko kädessä kynnyksellä. Noin läheltä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta sittenkään en nähnyt häntä entistään paljoa selvemmin, sillä kaikki musteni silmissäni. Heti ensi silmäyksellä olin vain huomannut, että hänellä oli medaljongini kaulassa. Vanhus oli peräytynyt askeleen ja änkytti nyt jotain anteeksipyyntönä, nykäisten salaa minua takinliepeestä. Ei se tee mitään, Fabio, sanoi hän. Kuljeta herraa vain kaikkialle, jos hän tahtoo nähdä taloa ja puutarhaa. Mene mukaan, Nina, kääntyi hän ystävättärensä puolen, joka istui matalalla istuimella pianon vieressä ompeluksineen; ja kuule, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Hän kuiskasi jotakin Ninan korvaan, katsoen koko ajan minuun ja kumarsi sitten suloisesti minulle, joka en saanut hänelle sanaakaan sanotuksi. Samalla hän laski ikäänkuin tietämättään, oikean kätensä medanjongilleen ja kääntyi jälleen opettajansa puoleen, joka oli katsellut tätä välikohtausta uteliain silmin. Laulutunti näyttikin rauhallisesti jatkuvan meidän kolmen astuessa alas portaita. Nina katseli minua tutkivasti jokaisessa portaitten käänteessä, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Vasta sitten kun olimme puutarhassa, kääntyi hän isänsä puoleen. Bicetta käski, että noukkisin herralle kaksi appelsiinia. Hänen on varmaankin jano pitkän kävelynsä jälkeen. Kuljetaan suihkulähteen ohitse, siellä ovat kaikkein kypsimmät. Minä seurasin molempia kuin unessa ja käänsin katseeni taloon, ikkunaan, josta hänen äänensä kuului yhä vielä. Uudin oli hiukan vedetty ylös, jotta saatoin nähdä hänet puoleksi varjossa ja luulin varmaan huomaavani, että hän katsoi jälkeemme. Nina vilkaisi myöskin ikkunaan ja sitten taas minuun. Minä en välittänyt salata häneltä tunteitani; mieluimmin olisin avannut hänelle kokonaan sydämeni. Mutta kun isä oli läsnä, niin en voinut muuta kuin saavuttuamme ristikkoportille ja hänen ojennettuaan minulle appelsiinit, kuiskata hänelle: Tervehdi häntä ja sano, että hän saa vielä kuulla minusta. Ja anna tämä toinen hedelmä hänelle, jos hän syö sen --. Samassa tuli vanhus väliin, ja hän oli minulle nyt vähemmän ystävällinen kuin päästäessään minut sisään. Minä toistin lupaukseni, vakuuttaen olevani vaiti. Mutta hän näytti jostain muusta syystä kantavan minulle vihaa, ja hänen rehelliset kasvonsa pysyivät yhä synkkinä. Yöllä minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa minä selitin hänelle mielentilani ja jätin koko kohtaloni hänen käsiinsä. Ja kun tuo askel, jonka olin uskaltanut ottaa, väliin tuntuikin kovin seikkailumaiselta, niin otin käteeni appelsiinin, joka oli pöydällä kirjeeni vieressä ja painoin sen huuliani vasten, suljin silmäni ja ajattelin häntä sellaisena kuin olin nähnyt hänet kynnyksellä suloisesti hymyilevänä ja painaen kädellään kultaista sydäntä, joka riippui hänen kaulassaan. Sen jälkeen nukahdin levollisesti aina valoisaan aamuun saakka ja annoin jälleen päivällisajan mennä ohitse ennenkuin läksin itse kirjeenkuljettajana ratkaisevalle matkalleni. Onni suosi minua. Olin tuuminut pitkää, tehokasta puhetta, jolla voittaisin vanhuksen puolelleni, jos hän epäröisi toimittaa kirjettäni perille. Mutta hänen asemestaan tulikin Nina soittaessani ristikkoportille; nyt saatoin säästää kauniit sanani. Tuo viisas lapsi ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä nähdessään minut jälleen. Hän otti myös kirjeen epäröimättä vastaan. Mutta kysyessäni, luuliko hän, että signorina vastaisi minulle, näytti hän vaan hyvin valtioviisaalta ja sanoi: Kuka sen tietää? -- Minä tulen kuitenkin huomenna takaisin, sanoin minä, aivan samaan aikaan, ja pyytäisin häntä odottamaan minua tässä ristikolla, jotta minun ei tarvitsisi soittaa eikä sekoittaa hänen isäänsä tähän salaisuuteen. Isääkö? sanoi hän nauraen. Häntä me emme pelkää. Hän tekeytyy aina niin ankaraksi ikäänkuin hän olisi ihmissyöjä, mutta kun Bicetta vain katsookin häneen, niin voi hän kietoa hänet sormensa ympärille. Mutta tulkaa huomenna mielemmin tuntia myöhemmin. Meillä on piirustustunti, emmekä voi kuitenkaan teidän tähtenne ajaa professoria pois. Tahdotteko sen tehdä? Vaunut vierivät maantietä myöten, hädin tuskin ennätin vain huutaa tyttöselle myöntävän vastauksen, kun hän oli jo kadonnut näkyvistäni ja minä itse pakenin pitkin muuria, jotta minua ei tavattaisi ristikolla. Vaunut pysähtyivätkin portille ja vanha harmaapartainen ystäväni, huvilanhoitaja, hyppäsi ajurin rinnalta maahan ja auttoi alas vaunuista pitkäkasvuista lumivalkeaa herraa, jonka heti tunsin silmistä, otsasta ja nenästä Beatricen isäksi. Hän astui hiukan kumarana ja sipsuttavin askelin ja hieroi tyytyväisesti hymyillen käsiänsä. Palvelija nosti vaunuista korin, jossa oli kukkia ja monenlaisia kääröjä ja kantoi sitä vanhuksen jäljissä. Minä olin painautunut niin lähelle muuria, ettei kukaan huomannut minua. Mutta itse saatoin nähdä selvästi koko tapahtuman. Ennenkuin kukaan oli vielä ehtinyt soittaakaan, lensi ristikkoportti selkosen selälleen ja tyttären solakka, valkoinen vartalo kiepsahti vanhan herran kaulaan, joka sulki hänet syliinsä liikuttavan kiihkeästi ja kantoi sitten puolittain hänet sisään. Toiset seurasivat jäljessä. Kateellisin silmin näin portin taas sulkeutuvan. Miten sain tämän päivän ja seuraavan yön tunnit kulumaan, en tiedä itsekään. Minua ympäröi alituinen hämärä, suloinen huumaus, unenhoure, joka painoi silmäni umpeen, samalla kuin sielussani lauloi ja kajahti ikäänkuin huilujen ja viulujen äänet. Sillä ihmeellistä! niin epävarma kuin aina ennen olin ollut naisten ja nuorten tyttöjen seurassa, vaikka tiesinkin, että minua pidettiin kauniina nuorena miehenä, niin tällä kertaa odotin niin suurella luottamuksella kohtaloni ratkaisua, ikäänkuin olisin ollut yhtä varma tuon tyttösen rakkaudesta kuin auringon noususta aamulla. Minusta tuntui aika vaan kuluvan niin sanomattoman hitaasti ennenkuin saisin kuulla sen hänen omilta huuliltaan. Minun täytyy tässä kertoa vielä eräästä omituisesta tapauksesta, joka kohtasi minua seuraavana päivänä eräässä kirkossa. Ilman mitään tarkoitusta olin astunut kirkkoon, saadakseni vain aikani kulumaan. Sillä minua eivät huvittaneet vähääkään kuvat eikä pilarit eivätkä ihmiset, jotka polvistuivat alttarin ääressä. Olin niin hajamielinen, etten muistanut edes astua hiljaa, vaikka messu oli parhaillaan. Vasta erään vanhan eukon harmistunut murahtelu sai minut huomaamaan, että olin käyttäytynyt sopimattomasti. Jäin siis seisomaan ensimäisen pilarin juureen, kuuntelin urkujen huminaa ja pienen kellon kilinää ja vedin keuhkoihini suitsutuksen mieluista hajua. Mutta antaessani katseeni hajamielisesti kulkea yli polvistuneen joukon -- minä itse, joka olin ankaran calvinistin poika, en tietystikään yhtynyt tähän hartaustoimeen -- huomasin aivan vastassani eräässä sivutuolissa kaksi tummansinistä silmää, joiden yläpuolella kaareutui valkoinen, vaaleanruskean tukan ympäröimä otsa ja jotka taukoamatta ja liikkumattomasti koko messun ajan tähystelivät minua. Olen valmis myöntämään, että kaikkina muina aikoina tämä äänetön puhuttelu olisi viekoitellut minua vastaamaan. Mutta sinä aamuna olin aivan tunteeton ja olisin mieluimmin heti lähtenyt pois, jollen olisi pelännyt tuottavani uudestaan häiriötä. Mutta kun kaikki kohosivat pystyyn, huomasin, miten tuo kaunis nainen nopeasti nousi ja vetäen mustan pitsiharsonsa päänsä yli astui kapeata käytävää pitkin suoraan minua kohti. Hän oli kaunis vartaloltaan, hiukan liian täyteläinen, mutta liikkeiltään kevyt, jotta hän teki vielä hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Valkeassa kädessään, joka oli paljas ja piteli harsoa kiinni, oli hänellä pieni helmiäisvarsinen viuhka. Hän avasi sen puoleksi ja liikutteli sitä huolimattomasti tullessaan minun kohdalleni ja katsoi minua samalla levollisesti, mutta hyvin merkitsevästi suoraan silmiin. Kun minä en ollut ymmärtävinäni mitään, heitti hän hiukan päätään taakse, hymyili kopeasti, jotta hänen kauniit hampaansa kimaltelivat ja astui kohisten ohitseni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo unohtanut tämän välinäytöksen. Mutta iloni oli äkkiä kadonnut. Mitä lähemmäksi ilta tuli, sitä pelokkaammaksi kävi mieleni ja sovittuna aikana laahauduin kuin rikoksentekijä, jonka on määrä astua tuomarin eteen, tietä myöten huvilaa kohti. Pelästyin pahanpäiväisesti, kun en tavannutkaan Ninaa ristikkoportilla, niinkuin olin luullut, vaan sen sijaan näin hänen isänsä seisovan siinä. Mutta vanhus, vaikka hän näyttikin kovin äreältä, nyökkäsi kuitenkin minulle jo kaukaa päätään ja viittasi minua lähemmäksi astumaan. Te olette kirjoittanut kirjeen signorinalle, sanoi hän pudistaen päätään. Ai, ai, miksi te sen teitte? Jos olisin sen aavistanut, niin ette minun luvallani olisi astunut jalallanne tähän taloon. Ja herra raukkani ja kaikki se, mitä olen hänelle luvannut ja kaikki mikä tästä vielä koituu -- en uskalla sitä edes ajatellakaan! Rohkea, vanha ystäväni, sanoin minä, en aikonut tehdä mitään teidän selkänne takana. Jos olisitte eilen ollut kotona, niin olisin itse antanut kirjeen teille ja joka tapauksessa olisitte voinut lukea kirjeeni ja nähdä siitä, ettei minulla ole mitään muuta kuin rehellisiä tarkoituksia. Mutta sanokaahan jumalan tähden -- Tulkaa, keskeytti hän minut. Ei huolita hukata aikaa. Te olette kunnon nuori mies, ja sitä paitsi miten minä, vanha houkkio voisin sitä estää, vaikka tahtoisinkin? Onhan hän valtijattareni, uskokaa minua, niin nuori kuin hän onkin. Kun hän sanoo: Minä tahdon! niin ei kukaan voi vastustaa häntä. Ja hän tahtoo tavata teitä, nyt heti, hän tahtoo itse puhua kanssanne. Pääni meni aivan pyörälle kuullessani nuo sanat. Minä olin toivonut vain kirjettä; ja sen sijaan! Vanhus näytti itsekin olevan liikutettu, kun kiihkeästi puristin hänen kättänsä. Hän vei minut taloon aivan kuin toissapäivänäkin, alakerroksen saliin. Nyt olivat kaikki luukut ja uutimet avatut, jotta ilta-aurinko pääsisi sisään, kaksi tuolia seisoi kamiinin kummallakin puolella ja toisesta kohosi, meidän astuessamme sisään, suloisen tyttöni vartalo astuen pari askelta vastaani. Hänellä oli kirja kädessä, jonka välistä pisti kirjeeni esiin. Hänen tuuhea tukkansa oli kierretty päälaelle ja musta samettinauha pujotettu sen läpi. Rinnalla riippui taaskin medaljongini. Fabio, sanoi hän, avaa ovi puutarhaan ja ole penkereellä siltä varalta, että tarvitsisin sinua. Vanhus kumarsi kunnioittavasti ja seurasi hänen käskyään. Sillä välin me seisoimme liikkumatta vastatusten enkä minä saanut sydämentykytykseltä sanaakaan sanotuksi. Hänen katseensa kohtasi vakavana, puoleksi kysyvänä, puoleksi ihmetellen minun katseeni. Lopulta hän näytti tointuvan ja pääsevän selville siitä, mikä vielä äsken oli tuntunut hänestä arvoitukselliselta. Hän ojensi minulle kätensä, johon nopeasti tartuin uskaltamatta sitä kuitenkaan painaa huulilleni. Tule, sanoi hän, ja käy istumaan. Minulla on sinulle paljon sanottavaa. Näetkös tuota kuvaa? Se on minun rakas äitini, joka aikoja on jo kuollut. Kun olin lukenut sinun kirjeesi, kävin tähän istumaan ja kysyin häneltä, mitä minun pitäisi vastata sinulle. Sitten minusta tuntui että hän vaati minua sanomaan sinulle totuuden. Ja totuus on se, että siitä saakka kuin näin sinut vaunuissa, en ole ajatellut mitään muuta kuin sinua, enkä kuolemaani saakka lakkaa sinua ajattelemasta. En tiedä mikä minulle tuli, kun kuulin nuo hänen yksinkertaiset sanansa. Minä syöksyin hänen tuolinsa ääreen, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja peitin ne suudelmilla ja kyynelillä. Miksi sinä nyt itket? sanoi hän ja koetti nostaa minua maasta. Etkö ole onnellinen? Minä ainakin olen. Olen kokenut jo paljon tuskaa elämässä, mutta tänä hetkenä on kaikki kadonnut; minä tiedän vain, että sinä olet minun luonani ja minä sinun ja etten koskaan enää voi tulla onnettomaksi. Hän nousi pystyyn ja minä riuhtasin itseni ylös. Minä tahdoin onnen huumeessani sulkea hänet syliini, mutta hän peräytyi lempeästi. Ei, Amadeo, sanoi hän, se ei saa tapahtua. Sinä tiedät nyt, että olen sinun enkä koskaan tule kenenkään muun omaksi. Mutta olkaamme levolliset. Tänä pitkänä yönä olen kaikkea ajatellut. Sinä et saa tulla enää tähän taloon, sillä minä olen kunnon Fabiolle luvannut, että otan sinut täällä ensimäisen ja viimeisen kerran vastaan. Sillä jos tulet useammin, niin minä kadottaisin kokonaan oman tahtoni, enkä minä voi tuottaa häpeää isälleni. Kuule, sinun täytyy mennä hänen luokseen, sinun ei ole vaikea päästä tuttavaksi taloon; siellähän käy, lisäsi hän huoaten, ilmankin niin paljon nuoria miehiä, aivan vieraitakin. Kun hän oppii hiukan tuntemaan sinua ja saa luottamusta sinuun, niin pyydä häneltä minua omaksesi, voit sanoa hänelle senkin, että me tunnemme toisemme ja etten tahdo ketään muuta miehekseni kuin sinua. Jätä kaikki muu minun huostaani, lupaa vain minulle, ettet anna luottamustasi hänen vaimolleen. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua, sillä hän ei rakasta minua eikä mielellään näkisi minua onnellisena. Oi, Amadeo, onko se todellakin mahdollista, että sinä rakastat minua, aivan yhtä paljon kuin minäkin sinua? Tuntuiko sinustakin jo ensi päivänä, ikäänkuin salama olisi iskenyt viereesi ja maa tärissyt ja puut ja pensaat syttyneet tuleen? En tiedä, miten minun päähäni pisti heittää oksalla vasten kasvoja vierasta ihmistä, joka nukkui sateenvarjon alla. Enhän nähnyt edes silmiäsi; se oli lapsellinen päähänpisto, jota kaduin melkein samassa kuin olin sen tehnyt. Mutta sitten piti minun välttämättä vielä kerran kurkistaa muurin yli ja silloin sinä seisoit pystyssä vaunuissa ja tervehdit minua granaattikukkasilla, ja samassa tunsin ruumiissani kylmän ja kuuman väreitä ja sen jälkeen sinä seisot alati edessäni, vaikka ryhtyisin mihin hyvänsä. Olin vienyt hänet jälleen tuolien luo ja pidin häntä yhä kädestä kiinni kertoessani hänelle, miten _minulta_ nuo päivät olivat kuluneet. Hän ei katsonut minuun, jotta näin edessäni vain tuon suloisen, nuorekkaan profiilin; mutta nuo kasvot olivat niin ilmeikkäät, yksin niiden sielukas kalpeus ja hennot, tummat varjot pitkien silmäripsien alla. Sitten minä taas vaikenin ja tunsin vain veren nopeasti kuohuvan hänen kätensä hienoissa suonissa. Vanha Fabio katsahti kerran arasti sisään ja kysyi pitäisikö hänen tuoda hedelmiä. Myöhemmin, vastasi Beatrice. Vai onko sinun jano? Minä janoan sinun huuliasi, kuiskasin minä. Silloin hän taas pudisti päätään ja hänen hienot kulmakarvansa tulivat vakaviksi. Sinä et rakasta minua! sanoin minä. Aivan liiaksi! vastasi hän huoaten. Sitten hän nousi ylös. Kävellään vielä puutarhassa ennenkuin aurinko laskee. Minä poimin sinulle appelsiinejä. Tällä kertaa minun ei tarvitse turvautua Ninaan. Ja niin me läksimme ja hän piti lujasti kiinni kädestäni ja kysyi kaikenlaista, kotimaastani ja vanhemmistani ja tokko hiuskähärä medaljongin sisällä oli omaa tukkaani. Kun sanoin, että sisareni oli sen antanut minulle, piti minun kertoa hänestä. Minä tahdon tavata häntä, sanoi hän; hänen täytyy rakastaa minua, sillä minä rakastan nyt jo häntä. Mutta me emme voi jäädä sinne, sillä isäni ei kestäisi eroa. Minä olen hänen ainoa ilonsa. Eikö totta, palaathan sinä sitten taas minun kanssani Bolognaan. Minä lupasin hänelle mitä ikänä hän pyysi. Mikäpä olisikaan voinut tuntua minusta mahdottomalta, kun tällainen ihme oli voinut tapahtua ja tuo suloinen olento katsoi minua hellin katsein! -- Hän tuli yhä iloisemmaksi, ja lopulta me nauroimme yhdessä kuin lapset ja heittelimme toisiamme appelsiineillä, jotka hän oli poiminut puista kasvihuoneen luota. Tule, sanoi hän, mennään heittämään palloa. Nina saa pelata mukana, vaikkapa voisinkin tulla aivan mustasukkaiseksi, sillä hän puhuu vaan sinusta. Katsos, hän menee piiloon, sillä hän luulee häiritsevänsä meitä. Mitäpä meillä olisi sanottavaa toisillemme, mitä ei koko maailma, taivas ja maa saisi kuulla? Hän huusi leikkitoveriaan ja tuo kelpo tyttö tuli meidän luoksemme hehkuvin poskin, antoi minulle kättä ja sanoi: Toivon, että te ansaitsette onnenne. En kellekään muulle kuin teille olisi häntä suonut. Mutta jos te ette tee häntä onnelliseksi, herra Amadeo, niin varokaa itseänne! Noita sanoja seurasi niin kiihkeä traagillinen liike, että me molemmat purskahdimme nauruun ja hän itse yhtyi siihen. Ruohokentällä, jossa tuonnoin olin tavannut molemmat tytöt, heitimme me nyt kaikki kolme palloa ja innostuimme pian leikkiimme, ikäänkuin meillä ei olisi ollut mitään tärkeämpiä tehtäviä ja kuin elämänonnemme ei puolisen tuntia sitten olisi tullut ratkaistuksi. Isä Fabio ei näyttäytynyt. Kun varjot synkkenivät, saattoivat molemmat tytöt minut ristikkoportille. Minut työnnettiin ulos kaikkein suloisimman ja rakkaimman suun suomatta minulle suudelmaa, ja minä tavoittelin vain ristikon läpi hänen kättänsä voidakseni hetken aikaa painaa huuleni edes siihen. Mikä ilta ja mikä yö! Majataloni väki luuli varmaan, että olin hullu tai englantilainen, mikä heidän mielestään olikin jokseenkin sama asia. Palasin kotiin suuri kori kukkia mukanani, jota kaupittelija kantoi jäljissäni; minä hajoitin ne pitkin huonettani, tilasin viiniä ja viskasin eräälle viulunsoittajalle kiiltävän viidenfrangin kappaleen alas kadulle. Sitten nukuin avonaisen ikkunan ääressä viileässä yöilmassa ja muistan yhä vieläkin tunteneeni sydämeni tykytyksessä maapallon liikkeen ja pyörinän sen kiertäessä tähtitaivasta. Vasta seuraavana aamuna minulle selvisi, että vielä oli paljon voitettavana, ennenkuin saisin omistaa omani. Miten pääsisin hänen isänsä taloon? Ja voisinko yhtä pian voittaa hänen luottamuksensa kuin tyttären? Kulkiessani juuri arkaadien alla ja tuumiessani tätä asiaa, tuli onneni jälleen avukseni. Tapasin saman liiketuttavan, jota toisena olopäivänäni olin käynyt tapaamassa, ja hän oli varsin ihmeissään nähdessään minut vielä täällä. Minä puolustin itseäni sillä, että odotin kirjettä langoltani. Olimme aikoneet perustaa haaraliikkeen Italiaan ja ensi sijassa oli ollut kysymys Bolognasta. Joka tapauksessa minun oli nyt välttämätöntä jäädä tänne pitemmäksi ajaksi ja tehdä tuttavuuksia. Mainitsin muiden arvossapidettyjen perheiden ohella kenraalinkin nimen. Liiketuttavamme ei itse tuntenut häntä. Mutta eräs nuori pappismies, hänen serkkunsa, oli tuttu talossa ja hän välittäisi kernaasti tuttavuuden. Minun pitäisi vain varoa kauniin rouvan silmiä; sillä vaikka hän ei suinkaan ollut sydämetön niinkuin kerrottiin, niin hukkaisin sittenkin turhaan aikani, sillä eräs nuori kreivi oli hänen ilmeinen suosikkinsa eikä suinkaan jättäisi paikkaansa uudelle tulokkaalle. Minä yhdyin hänen pilaansa niin hyvin kuin saatoin, ja me sovimme asiasta lähemmin. Vielä saman päivän iltana tapasin nuoren papin eräässä kahvilassa ja läksin hänen kanssaan mainittuun taloon, joka sijaitsi hiljaisen kadun varrella; se oli palatsi, ulkonaisesti aivan vaatimaton, mutta sisältä tavattoman ylellisesti sisustettu. Paksuja mattoja myöten me astuimme huoneeseen, johon joka ilta keräytyi pieni ystäväpiiri, kaiken arvoisia prelaatteja, sotilaita, vanhoja patriseja, yksinomaan vaan miehiä. Nuori abbottini ei voinut kylliksi kehua mikä onni oli joutua tämän talon tuttavuuteen. Millainen rouva! huokasi hän. Hän näytti toivovan, että hänenkin vuoronsa kerran koittaisi. Astuessani sisään kiintyi silmäni kaikkein ensiksi vanhaan kenraaliin, joka istui vanhassa nojatuolissa vastapäätä erästä vanhaa kaniikkia ja heidän välissään seisoi marmoripöytä, jolla dominonappulat kilahtelivat. Taburetilla heidän vieressään oli kuva-arkkeja, sotilaiden kuvia sekä sakset, joilla vanhus tavallisesti leikkasi niitä, kun ei ketään sattunut olemaan saapuvilla, joka olisi voinut pelata dominoa hänen kanssaan. Lamppu riippui katossa hänen päänsä kohdalla, ja taaskin, tässä voimakkaassa valaistuksessa, hämmästytti minua hänen ja Beatricen yhdennäköisyys. Toverini ei sallinut minun kauan viipyä vanhuksen luona. Lausuttuani pari kohteliasta sanaa, joihin vanhus vastasi lapsellisen hyväntahtoisella hymyllä ja kädenpuristuksella, täytyi minun astua viereiseen pieneen kabinettiin, missä talon emäntä loikoi leposohvalla ja pitkä, keikarimainen nuori mies istui keinutuolissa häntä vastapäätä, kumpikin silminnähtävästi hiukan ikävystyneinä kaksinpuheluunsa. Nuori mies selaili albumia, joka lepäsi hänen polvillaan, kaunis rouva ompeli kirjavaa tyynyä ja hyväili vähä-väliä pienen brokaaditohvelinsa kärjellä suuren angorakissan selkää, joka nukkui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa. Seinäkynttilöiden himmeässä valossa, joiden liekit heijastuivat lukemattomista peileistä, en huomannut heti, että edessäni oli aamuinen kaunotar, sama jonka olin messussa nähnyt, vaikka pieni helmiäisvarsinen viuhka olikin eräällä sivupöydällä. Mutta hän tunsi minut varmaan heti ensi silmäyksellä. Hän hyökkäsi niin kiivaasti ylös, että kampa irtaantui hänen tuuheasta tukastaan ja suortuvat valahtivat hajalleen hänen hartioilleen. Kissa heräsi ja sähisi minulle, pitkä, nuori mies heitti minuun terävän katseen, ja minä itse hämmästyin siihen määrään tuntiessani hänet, että olin hyvin kiitollinen kun pieni suulas toverini ei antanut minulle puheenvuoroa. Rouvakaan ei sanonut hyvään aikaan sanaakaan, vaan katseli minua taaskin samalla tutkivalla katseella, joka oli vaikuttanut minuun kirkossakin jo niin epämiellyttävästi. Vasta sitten kun hän huomasi, että kreivi aivan jäätävän epäkohteliaasti koetti olla huomaamatta minua, elostuivat hänen kasvonsa. Ajettuaan kissan pois, hän pyysi minua istumaan sohvalle viereensä puhuen hiljaisella hyväilevällä äänellä, mikä olikin nuorekkainta hänessä. Selailkaa te sillä välin nuotteja, herra kreivi, jotka tänään sain Firenzestä. Myöhemmin aion laulaa, ja te saatte säestää minua. Nuori leijona koetti murahtaa jotain vastaan, mutta sinisien silmien luja katse hillitsi hänet. Hetken kuluttua me kuulimme, miten hän viereisessä salissa tapaili akordeja flyygelillä. Sillä aikaa täytyi pienen abbotin avata erästä uutta ranskalaista romaania ja minä yksin sain liehakoida emäntää. Jumala tietää, kuinka minä kadehdin noita molempia muita, varsinkin kaniikkia dominopöydän ääressä! Jo ensimäisestä sanasta aikain, jonka vaihdoin tuon naisen kanssa, tunsin vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka vain lisääntyi, mitä selvemmin hän osoitti minulle mieltymistänsä. Minun täytyi ottaa avukseni koko järkeni voidakseni säilyttää edes kohteliaisuuden varjoa ja todellakin kuunnella mitä hän sanoi; sillä ajatukseni olivat koko ajan kaukana puutarhasalissa, ja kaiken hilpeän ja turhanpäisen puhelun läpi kuulin vain armaani lempeän äänen ja näin hänen vakavat silmänsä surullisina kiintyvän minuun. Mutta vaikka ajatukseni ja tunteeni olivatkin niin kaukana poissa, niin kaunis rouva ei näyttänyt olevan tyytymätön tähän ensimäiseen keskusteluun. Hän oletti varmaan, että aivan toisellaiset syyt aiheuttivat raskaan mielialani, ja se seikka, että olin halunnut tutustua hänen perheeseensä, näytti hänestä joka tapauksessa suotuisalta merkiltä. Hän kehui italian kieltäni, vaikka siinä olikin hiukan piemontilainen sävy, mutta se katoaisi kyllä helposti, jos kävisin usein talossa kaikkina vapaina iltoina ja pitäisin hänen kotiansa aivan kuin omanani. Hänellä itsellään oli surullisia velvollisuuksia täytettävänä, huokasi hän vilkaisten viereiseen huoneeseen, josta juuri samassa kajahti vanhan herran hyväntahtoinen nauru sen johdosta, että hän oli voittanut pelin. Vasta näinä iltahetkinä hän alkoi elää. Olinhan minä tosin nuori, ja tuskinpa keskustelu alakuloisen ja ennenaikojaan vakavaksi tulleen naisen kanssa saattaisi minua viehättää. Mutta todellinen ystävyys, jommoista hän saattoi tarjota, oli ehkä vähäisen uhrauksenkin arvoinen. Minä muistutin hänen mielestään erästä aikoja sitten kuollutta veljeä, jota hän oli suuresti rakastanut. Tuon yhtäläisyyden hän oli jo kirkossakin huomannut, ja siksi hän oli minulle kovin kiitollinen siitä, että olin tullut hänen kotiinsa. Suurella taidolla teeskennellen hämilläoloa hän painoi silmänsä maahan. Samassa hän ojensi hymyillen minulle kätensä, jota keveästi suutelin. Ystäväni! sanoi hän kuiskaten. Onneksi uusien vieraiden tulo esti minua antamasta vastausta, joka ei olisi ollut vilpitön. Uudet tulokkaat olivat pappeja, täydellisiä maailmanmiehiä, jotka kohtelivat minua heti kuin vanhaa tuttavaa. Kreivikin astui jälleen sisään ja kuiskasi pari sanaa rouvan korvaan. Kaikki nousivat ja läksivät saliin, missä flyygeli seisoi. Nyt rouva alkoi laulaa uusia laulujaan kreivin säestäessä häntä. Hänen kaunis äänensä taipui mitä loistavimpiin juoksutuksiin ja liverryksiin, ja vähä-väliä huomasin miten hän vilkaisi siihen pimeään nurkkaan, missä minä seisoin nojautuneena seinää vasten ja yhdyin koneellisesti, heti kuin aaria oli loppunut, yleiseen suosionosoitukseen. Minä ajattelin koko ajan toista ääntä, jonka olin kuullut huvilassa. Livreapukuiset palvelijat astuivat ääneti sisään ja toivat hopeisilla tarjottimilla sorbetia ja jäätelöä. Laulu lakkasi ja kaikki alkoivat keskustella ja nauraa; kenraali ilmestyi toisten joukkoon keppinsä varassa, kertoi hyvillään, että hän oli voittanut kuusi peliä perätysten ja kysyi pelasinko minäkin. Kun vastasin myöntävästi, pyysi hän minua huomenna vastapelaajakseen, ja kutsui sitten kamaripalvelijaansa, sillä hänen oli nyt aika panna maata. Se oli lähdön merkki. Talon emäntä hymyili minulle vielä merkitsevästi ja sitten minä kiiruhdin ennen muita pois salista, sillä tahdoin yksinäisyydessä pudistaa yltäni ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka täällä olivat kuohahtaneet ylitseni. En voinut niistä kuitenkaan vapautua, ennenkuin taas seuraavana päivänä hämärän tullessa kuljin huvilaan. Tiesin kyllä, että sisäänpääsö oli minulta kielletty; en aikonutkaan muuta kuin ristikosta kurkistaa sisään nähdäkseni vain vilahdukselta armaani hameen tai hatun nauhan. Mutta hän seisoikin itse balkongilla, aivan yksin, katsellen maantielle, ikäänkuin odottaen jotain. Hetken aikaa me tyydyimme vain iskemään toisillemme silmää ja vilkuttamaan käsillämme. Sitten hän antoi merkin, että hän aikoi tulla alas, ja heti sen jälkeen hän astui ulos pienestä ovesta ja tuli luokseni, kasvot hohtaen iloa ja rakkautta. Hän ojensi minulle kätensä. Kun kysyin, pitikö minun todellakin jäädä ulkopuolelle, nyökkäsi hän vakavasti päätään ja sanoi, painaen kätensä sydäntänsä vasten: Sinä olet siitä huolimatta täällä! -- Sitten me puhelimme kauan aikaa rakkaudestamme, kunnes kerroin hänelle, että olin eilen käynyt hänen vanhempiensa luona. Kun lausuin sydämellisen sanan hänen isästään, tarttui hän nopeasti käteeni ja suuteli sitä, ennenkuin ehdin sitä estää. Äidistä ja hänen hommistaan en sanonut sanaakaan; hän ymmärsi hyvinkin vaikenemiseni. Mene sinne uudestaan, sanoi hän, ja koeta olla isälle niin hyvä kuin suinkin. Aivan varmaan hän kiintyy sinuun. Sitten hän pyytäessäni saada suudella häntä, painoi poskensa ristikkoa vasten ja vetäytyi nopeasti luotani, kun kuulimme ratsastajien lähestyvän. Minun oli pakko lähteä pois, sydän täynnä tyydyttämätöntä kaihoa. Minun täytyy tunnustaa, että silloin heräsi minussa epäilys, tokko hänen tunteensa todellakin oli lämmin minua kohtaan. Tiesinhän tosin, että italialaiset tytöt yleensä hillitsivät tunteitaan antaakseen useinkin naimisiin jouduttuaan niille täyden vapauden. Mutta hän ei sallinut minun edes ristikon kautta suudella hänen suutaan! Sitten ajattelin taas kaikkea sitä, mitä hän oli sanonut minulle ja näin samalla hänen katseensa edessäni, ja olin lohdutettu. Tietysti olin sovittuna aikana kenraalini luona, joka heti komensi minut pelipöytään. Tänään oli talossa vähemmän vieraita kuin eilen. Vanha kaniikki istahti ikkunalokeroon ja alkoi kuorsata kuuluvasti, vapautettuani hänet dominon pelaamisesta. Tällä kertaa ei rouva vetäytynyt kabinettiinsa, vaan istui sohvassa lähellä pelipöytää ja pitkä ihailija entistään pahatuulisempana häntä vastapäätä. Hän oli antanut hänelle romaanin käteen, josta hänen piti lukea. Kreivi luki usein väärin ja viskasi vihdoin kirjan luotaan kiroten niinkuin maassa oli tapana, vaikka ei sitä muuten hyvässä seurassa tavallisesti tehty. Talon emäntä nousi ylös ja viittasi häntä seuraamaan sivuhuoneeseen, josta kuului sitten kuiskaavaa, kiihkeää puhelua. Kuulin vain sen verran, että hän uhkasi karkoittaa hänet talostaan, jollei hän parantaisi tapojaan. -- Vanhus, joka iloitsi hyvästä pelionnestaan, kuunteli heitä hetken aikaa. Mikä heitä vaivaa? sanoi hän. Minä kohautin olkapäitäni. Omituinen tuskallinen ilme karehti hänen kasvoillaan. Hän huokasi ja näytti hetken epäröivän, tokko hänen pitäisi sekaantua asiaan. Sitten hän vaipui taas kokoon ja näytti uneksivan. -- Kaniikki heräsi, nuuskasi ja tarjosi nuuskarasiastaan vanhalle herrallekin. Hän saavutti nyt jälleen tasapainonsa, ja me jatkoimme innokkaasti peliämme. Hän pyysi minua, kun vihdoin tein lähtöä, tulemaan toistekin, hän pelasi paljoa mielemmin minun kanssani kuin Don Vigilion, kaniikin kanssa. Näin sanoen hän puristi herttaisesti kättäni ja osoitti tavatonta ystävällisyyttä, sillä heikkoudestaan huolimatta hän noudatti yleensä kaikkia vanhan ajan ritarillisia kohteliaisuuksia. -- Rouva sanoi minulle kylmemmin jäähyväiset kuin edellisenä iltana, kreivin vuoksi, niinkuin minusta tuntui, sillä heidän välillään oli sillä välin sovinto taas rakentunut. Enkä minä erehtynytkään. Sillä seuraavana iltana, kun kreivi pienen huviretken vuoksi ei voinut olla tavallisella paikallansa, koetti rouva kaksinkertaisella voimalla vetää minua verkkoihinsa. Minä näyttelin viattoman nuoren miehen osaa, joka kaikessa kunnioituksessaan ei kuule eikä näe eikä ymmärrä mitään, ja huomasin samalla, ettei hän oikein uskonut minuun. Mutta varmaan hänen ponnistustensa vähäinen menestys loukkasi häntä ja yllytti häntä voittamaan hinnalla millä hyvänsä minun todellisen tai teeskennellyn kylmyyteni. Suuttumus riisti hänet niin kokonaan valtoihinsa, ettei hän kreivinkään palatessa takaisin huolinut vähääkään peitellä tunteitaan. Muutkin perheenystävät huomasivat, miten asian laita oli. Varsin pian sain liiketuttavaltani kuulla, että kaupungissa jo puhuttiin minusta; hän onnitteli minua tämän valloituksen johdosta, eikä voinut aavistaa, millaisessa mielentilassa itse olin. Huomasin, etten saanut enää päivääkään viivytellä tuomatta oikeat tarkoitukseni esille. Eräs keskustelu nuoren kreivin kanssa antoi asialle ratkaisun. Hän odotti minua eräänä iltana, kun palasin kotiin majatalooni, tervehti minua kylmänkohteliaasti ja pyysi lyhyesti ja vakavasti, että joko luopuisin käynneistäni talossa tai valmistuisin toisellaiseen ratkaisuun. Minä olin muukalainen enkä varmaankaan tuntenut maan tapoja, muuten hän ei olisi välittänyt antaa minulle edeltäpäin tätä varoitusta. Minä pyysin häntä odottamaan vielä vuorokauden, sitten hänkin myöntäisi, ettei mikään olisi naurettavampaa, kuin kilpailu meidän kahden välillä. Hän katsoi ihmeissään minuun; mutta kun en antautunut sen parempiin selittelemisiin, kumarsi hän ja läksi matkaansa. Toisena päivänä sangen varhain -- sillä tiesin, että vanha herra oli aikainen -- läksin hänen luokseen ja tapasin hänet makuuhuoneessaan, polttaen kaikessa rauhassa pitkää turkkilaista piippua. Hänellä oli ympärillään kaikki leikatut kuvansa monissa eri pahviaskeissa ja hän kaiveli ja katseli niitä. Kun hän näki minut, ojensi hän iloisesti minulle kätensä, kiitti, että kerran aamullakin olin tullut häntä tervehtimään, tarjosi minulle piippua ja tahtoi kaiken mokomin, kun kieltäydyin polttamasta, antaa minulle muistoksi pari ratsumiestä, joihin hän itse pani erityistä arvoa. Sydäntäni ahdisti ajatellessani, että onneni oli tämän vanhan mies paran käsissä. Mutta mainittuani hänen tytärtänsä, muuttui ihmeekseni hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän tuli vakavaksi ja hiljaiseksi; jännitetty piirre otsassa ilmaisi vain, että hänen oli vaikea tästäkin aineesta keskustellessa pitää ajatuksiaan koossa. En salannut häneltä mitään, ensi kohtaamisestamme alkaen aina tähän hetkeen saakka. Hän nyökkäsi silloin tällöin myöntävästi päätään; ja kun puhuin rakkaudesta, loistivat hänen silmänsä ja hän katsoi taivasta kohti juhlallisen liikutuksen vallassa, mikä tosiaankin kirkasti hänen jalot kasvonsa. Sitten kerroin hänelle olosuhteistani, sanoin, että jos hän uskoisi minulle tyttärensä, minä tietenkin tahtoisin viedä nuoren vaimoni mukanani kotimaahani, mutta että olisin halukas muutamiksi vuosiksi jäämään hänen läheisyyteensä, jotta en riistäisi häneltä tytärtänsä. Silloin hän tarttui molempiin käsiini ja puristi niitä niin voimakkaasti, etten olisi uskonut tuolla sairaalla miehellä olevan sellaista voimaa. Sitten hän veti minut puoleensa, suuteli minua sydämellisesti voimatta sanoa sanaakaan, kunnes voimat uupuivat ja hän vaipui jälleen tuoliinsa. Mutta hetken kuluttua hän pyysi minua auttamaan häntä ylös ja kun hän seisoi jaloillaan, sanoi hän: Sinä saat minun aarteeni, poikaseni, ja minä kiitän jumalaa siitä, että olen saanut elää tämän hetken. Tule! mennään vaimollenikin kertomaan. Minusta tuntui heti nähdessäni sinut, että sinä olit hyväsydäminen. Ja vaikka minulla olisi kymmenen tytärtä, niin en voisi toivoa heille parempaa kohtaloa. Kas vaan, kas! tuota pahaa lasta, Bicettaa! Hankkii itselleen rakastajan babbonsa selän takana! Mutta sellaisia he ovat kaikki. Kun rakkaudesta on kysymys, niin ei voi keneenkään luottaa, ei keneenkään! -- Hänen kasvoihinsa ilmestyi puoleksi tuskallinen, puoleksi surullinen ilme ja hän huokasi; ehkäpä joku muisto iski hänen mieleensä. Sitten hän syleili minua jälleen, nipisti minua korvasta, sanoi minua rosvoksi, teeskentelijäksi ja petturiksi, ja veti minua kädestä ulos huoneesta viedäkseen minut rouvansa luo, jonka huoneet olivat talon toisessa siipirakennuksessa. Kamarineito tuli eteisessä meitä vastaan, katsoi minua ihmeissään silmiin ja päästi kenraalin vasta sitten emäntänsä luo, kun hän oli ensin ilmoittanut hänelle hänen tulonsa. Minua oli vielä liian varhaista tavata. Olin hyvin mielissäni siitä, vaikka odotus tuntuikin sietämättömältä. En kuullut sanaakaan siitä, mitä sisällä puhuttiin, ainoastaan sen, että vanhan herran ääni muuttui yhä kovemmaksi ja käskevämmäksi, jommoista sävyä en siinä ennen ollut kuullut. Seurasi sitten jälleen hyvän aikaa hiljaista kuiskutusta, kunnes ovi avautui ja vanhus tuli ulos pää pystyssä ikäänkuin voitetun taistelun jälkeen. Sinä saat hänet, poikani, sanoi hän; asia on päätetty. Vaimoni lähettää terveisensä. Ensin hän pani vastaan. Roomassa asuu eräs serkku, nuori Laffe, joka vuosi sitten lähtiessään täältä sanoi: Säilyttäkää Bicetta minulle, minä tahdon naida hänet. Mutta se oli vain pilaa, ja sinä ja minä, me tarkoitamme molemmat täyttä totta, sinä saat hänet, Amadeo. Onhan se totta, huokasi hän, että annan monen asian mennä menojaan. Kun tulee vanhaksi, niin ohjakset höltyvät. Mutta on asioita, Amadeo, jotka pakoittavat minua jälleen tarttumaan aseihin. Tule tänä iltana; sinä saat tavata hänet täällä. Syleile minua, poikani! Tee hänet onnelliseksi; hän on sen tuhatta kertaa ansainnut vanhan isänsä tähden. Me erosimme vanhuksen syleiltyä minua ylhäällä portailla. Kun illalla palasin takaisin, oli talo tavallista kirkkaammin valaistu, eteisessäkin oli jo paljon väkeä, jotka katselivat minua uteliain silmin. Salissa istui kenraali tavallisella paikallaan, kaniikki häntä vastapäätä, mutta dominonappulat olivat koskemattomina marmoripöydällä. Sillä isän polvella istui tytär yksinkertaisessa puvussa ilman minkäänlaisia koristeita ja helyjä, granaattikukkia oli hänellä vain hiuksissa ja kätensä hän oli kiertänyt vanhuksen kaulaan, ikäänkuin hänen olisi ollut tukalaa olla tässä seurassa ja etsisi turvaa ainoan ystävänsä luota. Niin pian kuin hän näki minut, liukui hän alas paikaltaan ja seisoi hiljaa kuin kuvapatsas, kunnes tarjosin hänelle käteni. Hän heitti pikaisen katseen sohvaan, jossa äiti istui, komeassa puvussaan; hänen hiuksensa valuivat hajallaan paljaille olkapäille, täyteläinen, valkoinen käsivarsi nojasi punaiseen sohvatyynyyn, hän näytti ehdoin-tahdoin tahtovansa voittaa komeudellaan solakan neitseellisen kaunottaren. Hänen vieressään istui pitkä kreivi, taaskin varmana ja kopeana yksinvaltiudestaan, nyökäten minulle suojelevasti ja hyväntahtoisesti päätään. Astuessani yhdessä morsiameni kanssa heidän luokseen, huomasin kyllä, että rouva hiukan kalpeni. Mutta hän tervehti ja onnitteli minua suloisesti hymyillen, tarjosi kätensä suudeltavaksi ja suuteli Bicettaa otsalle, jonka tämä väliäpitämättömästi salli tapahtua. Vain hänen vapiseva kätensä ilmaisi minulle, millä mielellä hän oli. Nyt meidän täytyi ottaa kaikkien onnittelut vastaan ja minä ihmettelin, millä erinomaisella arvokkaisuudella armaani kesti tuon korupuheiden tulvan. Isä katseli meitä alituisesti onnellisena. Sitten hän viittasi meidät luokseen ja pyysi meitä istumaan ikkunakomeroon, jossa oli kaksi nojatuolia, ja hän itse alkoi pelata Don Vigilion kanssa. Pian me kokonaan unohdimme, missä me olimme. Puheenhälinästä ympärillämme ei tunkeutunut sanaakaan korviimme. Ulkona kadun yli pingoitetussa ketjussa riippui himmeä öljylamppu. Mutta sen valo oli riittävä, jotta taisin katsoa onneani suoraan silmiin ja hurmautua hänen hymyilystään. Tavallista myöhemmin lähdettiin tänään talosta. Juotiin shampanjaa ja eräs vanha arkkipiispa, joka parhaillaan oli käymältä kaupungissa, ehdoitti kihlautuneitten maljan. Kunnianarvoinen vanhus näytti erityisesti suosivan minua. Minun täytyi nousta hänen vaunuihinsa ja antaa hänen saattaa itseni kotiin. Mutta tuskinpa olimme jääneet kahdenkesken, kun tämän erinomaisen ystävällisyyden syy tuli ilmi. Oletteko te luterinuskoinen? kysyi hän. Kun vastasin myöntävästi, sanoi hän lempeästi hymyillen: Siksi te ette jää. Onni, jonka täällä olette löytänyt, on tuottava teille vieläkin suuremman autuuden. Tulkaa huomenna luokseni; me puhumme sitten asiasta lähemmin. Minä seurasin kutsua; mutta siltä tieltä, jonka olin itselleni viitoittanut, en poikennut tuumankaan vertaa. Minä vaadin itselleni täyden omantunnon vapauden, jonka myös annoin morsiamelleni. Mitä lapsiin tuli, niin saisi äiti sen asian ratkaista, kunnes he itse voisivat omasta sielunautuudestaan päättää. -- Hieno, vanha herra näytti olevan aivan tyytyväinen mielialaani ja luottavan tulevaisuuteen. Mutta kun hänen oli jälleen pakko matkustaa pois, jätti hän minut nuoremman sielunpaimenen, munkin hoivaan, joka tarttui asiaan paljoa taitamattomammin ja intohimoisemmin, jotta minä vihdoin, välttääkseni epäkohteliaisuuksia, keskeytin kaiken kanssakäymisen. Se pantiin minulle kovin pahaksi; huomasin sen selvästi muutamien henkilöiden käytöksestä appivanhempieni luona. Mutta kun isä oli edelleen yhtä sydämellinen kuin ennenkin eikä talon emäntäkään, ei ainakaan näennäisesti, kieltänyt minulta ystävällisyyttään, niin saatoin kestää tuon onnettomuuden. Armaani itse, jolta en salannut mielialaani, oli samaa mieltä kuin minäkin, että meidän tuli nyt torjua kaikki tuollaiset vaatimukset. Mitä he tahtovat? sanoi hän. Meillä on vain yksi taivas ja yksi helvetti. Eikö totta, Amadeo? Jos minä pääsisin paradiisiin enkä löytäisi sinua siellä, niin kääntyisin takaisin enkä saisi rauhaa, ennenkuin olisin tavannut sinut. Kun hän puhui tuolla tavalla, niin näin taivaan jälleen avoinna enkä pelännyt mitään vaaraa, en edes sitä, että minun täytyisi odottaa onneani. Me olimme päättäneet viettää häitä lokakuussa. Nuo kaksi kuukautta sitä ennen toivoin voivani vielä kestää. Yksi asia vain teki minut levottomaksi, se nimittäin, etten ollut saanut mitään vastausta kihlausilmoitukseeni, yhtä vähän sisareltani kuin langoltani. Me tunsimme niin hyvin toisemme, että en tarvinnut pelätä heidän puoleltaan minkäänlaista estelyä. Heidän vaitiolonsa ei voinut johtua muusta kuin sairaudesta tai muusta huolesta, jota he eivät tahtoneet minulle ilmaista, ja vaikka elämä tuntuikin minusta niin onnelliselta, niin tämä suru kävi päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi. Vihdoin, kolmen tuskallisen viikon kuluttua, saapui toivottu kirje; lankoni yksin kirjoitti. Blanche, sisareni oli vaikean lapsivuoteen jälkeen sairastunut ja yhä vieläkin oli hänen tilansa niin epävarma, ettei lankoni ollut uskaltanut ilmoittaa hänelle kihlautumistani. Jos suinkin saattaisin irtaantua pariksi päiväksi, niin olisi se heille kummallekin suuri lohdutus. Sinun täytyy matkustaa, sanoi armaani, kun olin sanaakaan sanomatta antanut hänelle kirjeen luettavaksi. Sinun pitää jo huomenna matkustaa. Kyllä minä koetan niin hyvin kuin suinkin päästä sen ajan yli. Kirjoittaa sinun täytyy heti, kun saavut kotiin, usein ja pitkältä, niin usein kuin vain voit. Jospa voisin matkustaa kanssasi, mitäpä siitä antaisinkaan! Mutta onhan se mahdotonta. Tervehdi Blanchea ja sano, että rakastan häntä, ja vie hänelle tämä suudelma hänen sisareltansa! Hän tarttui nopeasti kaulaani ja suuteli minua suulle; ensi kertaa hän nyt soi suudelman minulle. Sillä tavatessani häntä yksinkin ja pyytäessäni sekä piloilla että tosissani, ettei hän olisi niin kova minulle, ei hän koskaan ollut antanut myöten. Kuinka usein tuo varovaisuus olikaan loukannut minua. Mutta hänen ei tarvinnut kuitenkaan sanoa muuta kuin sanan ja ojentaa suloisesti hymyillen kätensä, niin tuo mielipahan ja epäilyksen puuska heti katosi. Niinpä sanoin jäähyväiset täysin luottaen siihen, että kaikki olisi entisellään takaisin palatessani. Vanha herra oli silminnähtävästi pahoillaan matkastani eikä aikonut päästää minua lainkaan syleilystään. Rouva näytti tavatonta osanottoa sisareni sairastumisen johdosta ja petti minut niin täydellisesti, että matkalla joka kerta häntä ajatellessani kaduin kaikkea sitä, mistä olin häntä ennen syyttänyt. Jätin osan tavaroistani huvilaan, sillä siellä olin kihlaukseni julkaisusta asti asunut vanhuksen ja ystäväni Ninan hyvässä hoidossa. Arvelin viimeistään kuukauden kuluttua palaavani takaisin, ja toivoin saavani lankoni ja sisarenikin mukanani, jotta he voisivat olla läsnä häissäni. Ninan oli määrä muuttaa kaupunkiin armaani seuraksi. Siten näytti kaikki olevan erinomaisesti järjestettynä ja ero vain uhri, jota jumalat kateudesta vaativat minulta, ennenkuin antaisivat minun nauttia täyttä onnea. Kotona olot olivatkin lohdullisemmat kuin mitä pitkän matkan varrella tuskani vallassa olin ajatellut. Blanche oli voittanut vaaran ja näyttipä siltä kuin jälleennäkemisen ilo ja kaikki hyvät sanomani olisivat edistäneet hänen parantumistaan. Tosin en voinut ajatellakaan sitä, että hän olisi seurannut minua häihini, yksin lapsenkin vuoksi, josta hän ei olisi tahtonut erota. Lankoni ei päässyt myöskään erilleen kotoa; liikkeemme vaurastui juuri siihen aikaan niin suurin askelin, ettemme kumpainenkin voineet yhtä aikaa olla poissa. Mutta siitä huolimatta he kehoittivat minua niin pian kuin suinkin taas lähtemään matkaan, sillä minun oloni kotona tuntui heistäkin pikemmin tuskalta kuin ilolta, sille kannalle kuin asiat nyt näyttivät kääntyvän. Sillä niin varmasti kuin me olimmekin päättäneet kirjoittaa toisillemme mahdollisimman usein ja niin uskollisesti kuin minä pidinkin sanani enkä laiminlyönyt ainoatakaan postipäivää -- Bolognasta ei tullut vaan ainoatakaan riviä. Viikon aikaa koetin luonnollisimmalla tavalla selittää tätä vaitioloa. Mutta kun olin ollut kokonaista kaksi viikkoa Genevessä saamatta yhtä vähän armaaltani kuin keltään muultakaan koko talosta pienintäkään elonmerkkiä, jouduin lopulta hirveän tuskan valtaan. Ainoa lohdutukseni oli se, ettei mitään onnettomuutta ollut voinut tapahtua, koska muuten kai liiketuttavamme olisi siitä meille ilmoittanut. Vaikka kukapa saattoi vakuuttaa minulle, ettei hän ollut matkoilla, tai etteivät, jos yleensä kirjeitä oli mennyt hukkaan tai otettu takavarikkoon, hänenkin kirjeensä olleet niiden joukossa? Minun täytyi lopulta lähteä matkaan, etten joutuisi aivan epätoivoon. En voi kuvaillakaan missä tilassa matkustin yötä päivää. Pelästyin itsekin siistiessäni pukuani jonkun matkan päässä kaupungista ja katsahtaessani peiliin. Tuollaisella sulhasnaamalla en todellakaan luullut palaavani takaisin. Oli varhainen aamu, kun ajoin niin nopeasti kuin saatoin tuttua maantietä myöten ja käskin ajurin pysähtymään huvilan ristikkoportille. Vapisevin polvin hypähdin maahan ja vetäisin kelloa. Kesti hetken aikaa ennenkuin vanhan kelpo Fabion pää kurkisti ristikon takaa. Tunnettuaan minut pelästyi hän pahoin, ei malttanut edes napittaa vanhaa takkiaan, jonka alta paljas rinta pilkisti esiin, vaan riensi luokseni niin pelästyneen näköisenä, että jo kaukaa huudahdin hänelle: Hän on kuollut! Hän pudisti päätään ja avasi nopeasti portin. Mutta pelästyksestä hän oli niin hengästynyt, että vaan hitaasti ja epätäydellisesti sain häneltä kuulla kaikki. Hän näki kuinka kalpea olin kasvoiltani ja kuinka huonosti olin nukkunut ja siksi hän luuli välttämättömäksi ilmaista minulle totuuden vain varovaisesti, vaikkei hän olisi voinut minua sen pahemmin kiusata kuin juuri tuolla epäröimisellään. Monta seikkaa, joita salassa oli valmisteltu, hän ei tiennyt itsekään, sillä hän oli kuullut vain pääasiat Ninalta. Mutta minä, joka tunsin ihmisiä, en hetkeäkään epäillyt, mitkä syyt olivat vaikuttaneet koko tähän pirulliseen juoneen. Tuskin olin lähtenyt matkaan, niin Roomasta oli ilmestynyt serkku, joka arveli itsellään olevan oikeuksia morsiameeni. Oliko hänet kutsuttu nyt vasta paikalle, vai olisiko hän omin ehdoin ilmestynyt siinäkin tapauksessa, etten olisi lähtenyt matkalle, sitä en koskaan ole saanut tietää. Hän oli varsin surkea olento, vakuutti Fabio. Kaikenlaiset seikkailut, kortinpeluu ja huono elämä olivat turmelleet hänet. Mutta koska hän oli kardinaalin veljenpoika ja vanhaa aatelia, niin oli se sittenkin edullinen naimiskauppa. Bicetta ei ollut koskaan voinut häntä sietää. Fabio muisti hänen kolme vuotta sitten täällä puutarhassa antaneen hänelle kerran aika korvapuustin, kun hän oli uskaltanut suudella pientä serkkuaan. Silloin hän oli vannonut, että hän kostaisi sen vielä Bicettalle, kun hän tulisi hänen vaimokseen. Ja nyt olivat asiat kehittyneet niin pitkälle, että hän saattoi tehdä uhkauksestaan totta. Kaikki vaikutusvaltaiset ihmiset olivat hänen puolellaan, myöskin äiti, ja vanhan herran he olivat siihen määrin peloittaneet helvetinrangaistuksilla, jos hän antaisi lapsensa kerettiläiselle, että tämä oli alistunut eikä uskaltanut sanoa enää mitään koko asiaan. Mutta katsellessaan Bicettaa hänen sydäntänsä ahdisti ja tuntikausia hän saattoi istua ja itkeä kuin lapsi, eikä hän puhunut sanaakaan vaimonsa kanssa, sillä hän tiesi, että tämä oli kaikkeen syypää. Entäs Bicetta? kysyin minä vihan kiehuessa suonissani. Niin, Bicetta! sanoi vanhus. Jospa hänestä saisi selvää! Ensiksi, kun häntä vaadittiin luopumaan luterilaisesta sulhasestaan, vastasi hän aina: Minä olen luvannut hänelle jumalan edessä, että tulen hänen vaimoksensa, sen valani minä pidän, vaikka se olisi minulle kuolemaksi. -- Eikä hän sanastaan luopunut; ja kun serkku tuli hänen luokseen tervehdykselle, sanoi hän aivan kylmäverisesti: elkää vaivatko itseänne, Richino; vaikken koskaan olisi nähnytkään Amadeoa, niin en teitä sittenkään koskaan olisi rakastanut. Kun hän yritti sitten tarttua hänen käteensä ja sanoa hänelle koreita sanoja, oli hän Ninan läsnäollessa kohonnut pystyyn ja sanonut: Te olette kehno mies, kun koetatte tavoittaa toisen omaa. Menkää! Minä halveksin teitä! -- Eikä hän sen jälkeen ollut tahtonut häntä enää nähdä. Mutta mitä siitä nyt on sanottava, hyvä herra, kun häät nyt sittenkin tulevat vietetyiksi ja Bicetta, niinkuin Nina sanoo, ei vuodata enää ainoatakaan kyyneltä eikä pyydä eikä rukoile enää keneltäkään apua, ei isältä, eikä äidiltä eikä keltään ihmiseltä, tuskinpa itse jumalaltakaan? Tosin hän ei ole saanut teiltä ainoatakaan kirjettä, yhtä vähän kuin te olette saanut niitä monia, joita hän on teille kirjoittanut ja jotka useinkin itse olen vienyt postiin. Sillä näyttääpä siltä kuin postiherrat tietäisivät, mikä heidän velvollisuuteensa kuuluu, kun kardinaalin veljenpoika aikoo ryöstää muukalaiselta hänen morsiamensa. Mutta sittenkin on kumma, että hän niin pian on alistunut. Sillä eihän hän voinut epäillä teidän uskollisuuttanne. Nina sanoo, että on uhattu lähettää hänet luostariin, jollei hän suostu serkkuun. Luostari ei tosin ole mikään sopiva paikka Bicettalle. Mutta luulisinpa, että se sittenkin olisi parempi kuin avioliitto tuon miehen kanssa, koska hän kuitenkin rakastaa teitä, ja niinkuin sanottu, minun vähäinen järkeni on nyt pysähtynyt eikä tyttärenikään voi kyllin tätä ihmetellä. Sillä välin kuin kelpo vanhus kertoi tämän kaiken minulle, loikoilin minä aivan poissa suunniltani nojatuolissa kamiinin edessä, missä me kihlautuessamme olimme istuneet käsikädessä. Minä en voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta; niin, näyttipä siltä, kuin en olisi enää kyennyt tuntemaan, rakastamaan enkä vihaamaan, ikäänkuin kaikki olisi minussa pysähtynyt, samoinkuin kellosta yhdellä ainoalla iskulla voi taittaa vieterin. Vasta hyvän ajan kuluttua toinnuin jälleen ja saatoin kysyä, milloin häitä oli määrä viettää. Tänään iltapuolella, sanoi vanhus hirvittävällä äänellä. Silloin minä hypähdin pystyyn, sillä tuo kauhea ratkaisunhetki, joka oli niin lähellä, sai minut taas täysin tajuntaani. Harmaaparta tarttui molempiin käsiini ja katsoi pelästyneenä silmiini. Jumalan tähden, sanoi hän, mitä te aiotte tehdä? Te ette tiedä, mikä valta heillä on. Jos näyttäydytte julkisesti kadulla, niin kukapa tiesi, mitä ennen iltaa voi vielä tapahtua. Minä menen sinne, sanoin minä, astun valepuvussa tuon konnan eteen ja sanon, että toinen meistä on liikaa maailmassa. Kai sinulla on vanhat pistoolisi vielä kunnossa, Fabio? Muuta en tarvitse. Päästä minut! Ensin saatte _minut_ ampua, sanoi hän ja tarttui niin lujasti käsivarteeni, että huomasin, ettei hän hyvällä päästäisi minua menemään. Ja sitäpaitsi, sanoi hän, tiedättekö mitä Bicetta siihen sanoisi? Sinä olet oikeassa, sanoin minä ja tunsin, että kaikki voima taas minusta katosi. Enhän sitä todellakaan tiedä. Mutta minun täytyy se saada tietää, muuten tulen hulluksi. Päästä käsivarteni irti, anna minulle hattuni, minä menen hänen luokseen, minä murran kaikki ovet, jotka minulta telkitään, kaikki muu käy kyllä, kun vaan näen hänet! Mutta hän ei päästänyt minua irti. Hän painoi minut jälleen tuoliin ja sanoi: Tiedättehän, ettei kukaan tahdo teille eikä signorinalle eikä vanhalle herralle enemmän hyvää kuin vanha Fabionne. Antakaa minun siis neuvoa teitä, älkääkä syöksykö pää edellä onnettomuuteen. Jos luulette, että teidät lasketaan sisään, niin erehdytte suuresti. Talo on häiden vuoksi täynnä uusia palvelijoita. Kylläpä teidän kävisi pahasti, jos tuollaisena menisitte sinne ja pyrkisitte morsiamen puheille. Antakaa minun mennä, minua he eivät viskaa ulos, vaikkei äiti minua suuresti rakastakkaan; mutta pahimmassa tapauksessa voin kutsuttaa tyttäreni puheilleni, ja jos annatte minulle pari sanaa mukaan, niin tulevat ne varmemmin perille kuin paavillisessa postissa. Istukaa tuohon ikkunan ääreen ja kirjoittakaa, ja jos tunnen Bicettan oikein, niin hän vastaa teille. Hän kiiruhti hakemaan minulle kynää ja paperia, mutta tilani oli niin surkea, etten voinut pitää kynää kädessä enkä saada ainoatakaan järkevää sanaa paperille, sellainen oli se myrsky, joka sydämessäni raivosi. Antakaa olla, sanoi vanhus. Mitäpä teidän tarvitseekaan kirjoittaa? Siinä on jo kylliksi, että hän saa tietää teidän olevan täällä. Jos hän sittenkin vielä tahtoo viettää häitä, niin eivät siinä sitten sadatkaan kirjeet auta. Näin sanoen hän jätti minut. Mutta sitä ennen täytyi minun vannoa hänelle, että pysyisin piilossa tässä talossa, jossa ei kukaan muu asunut ja etten avaisi kellekään muulle kuin hänelle ovea. Päivä oli jo valjennut; vanhus palasi vielä kerran takaisin ja toi minulle viiniä ja leipää, kun hän näki, kuinka heikko olin. Sitten jäin yksin tyhjään taloon. En voinut pysyä hiljaa paikoillani, vaan laahauduin puutarhaan appelsiinipuiden suojaan, joista Bicetta oli poiminut minulle hedelmiä ja granaattipensaan varjoon, josta hän oli taittanut minulle ensimäisen rakkaudenmerkkinsä. Kaikkialla näin hänen olentonsa, ja mitä elävämpänä se astui eteeni, sitä käsittämättömämmältä tuntui minusta, että hän olisi unohtanut minut. Vaikka olinkin yömatkasta väsynyt, niin en voinut nauttia viiniä enkä leipää; ainoastaan yhdestä appelsiinistä imin ahnaasti mehua ja se virkisti minua ikäänkuin siten olisin imenyt itseeni uutta toivoa ja rohkeutta. Sitten astuin taloon ja kuljin kaikkien huoneiden läpi. Hänen huoneessaan oli vielä kaikki entisellään, kirja, jota hän viimeksi oli lukenut, oli avattuna. Minä luin samasta kohdasta eteenpäin ja Petrarcan runojen hiljainen musiikki virvoitti ja viihdytti minua. Bicettan pienen korituolin, jossa hän jo lapsena oli nukeillaan leikkinyt, olin nostanut balkongille ja joka säkeeltä katsahdin tielle, eikö mitään tietoa jo saapuisi. Mutta minä olin äkkiä tullut levolliseksi enkä pelännyt enää ratkaisua. Ja kuitenkin minä hyökkäsin kuin salama istuimeltani, kun vanhus äkkiä taas ilmestyi alhaalle portin eteen. Mitä tietoja sinä tuot? huusin minä. Mutta hänen huolestunut katseensa, kun hän tervehti minua, sanoi jo kyllin. Vavisten koko ruumiissani hyökkäsin portaita alas häntä vastaan. Lukekaa itse, sanoi hän. Ehkäpä te ymmärrätte paremmin, mitä hän tarkoittaa. Minä repäisin avonaisen paperin hänen kädestään, johon Bicetta oli kiireessä lyijykynällä kirjoittanut: "Armaani -- se mikä tapahtuu, ei ole enää autettavissa. Älä koetakkaan estää sitä, mutta usko minua; minä en ole kenenkään muun oma kuin sinun. Sinä käsität kaikki, kun tapaamme taas toisemme, ehkä hyvinkin pian; mutta tapahtukoon se milloin hyvänsä, aina minä olen sinun omasi." -- Paperin reunaan oli vielä lisätty: "Pysy piilossa. Kaikki on kadotettu, jos näyttäydyt." Tuijottaessani noihin harvoihin sanoihin, kertoi vanhus, ettei hän itse ollut häntä puhutellut; Nina oli välittänyt asian, eikä hän häneltäkään ollut saanut tietää sen enempää, kuin ettei signorina ollut näyttänyt kovin hämmästyneeltä kuullessaan, että olin palannut takaisin. Minä olen jo kauan odottanut häntä, sanoi hän. Sitten, kun kamarineiti oli tuonut morsiuspuvun sisään, oli hän seisoaltaan kirjoittanut ikkunan ääressä ja käskenyt Ninan sanomaan isällensä, että hän pitäisi asian aivan salassa ja huolehtisi hyvin minusta. Sitten hän oli laskenut aivan levollisesti hiuksensa hajalleen, jotta niitä kammattaisiin häitä varten. Hän oli kirjoittanut hyvin levollisesti kirjeenkin, sanoi Nina, ikäänkuin ihminen, joka on valmis kuolemaan, siksi ettei hän voi enää kestää tuskiaan ja merkitsee vain paperille vielä viimeisen tahtonsa. Nina oli aina luullut tuntevansa häntä yhtä hyvin kuin itseäänkin; mutta viime aikoina ei hän ymmärtänyt häntä sen enempää kuin taivaallista kaitselmustakaan. Ja minä, joka luulin tuntevani hänet paremmin kuin minkään muun ihmisen, minkä verran minä nyt häntä ymmärsin luettuani ainakin sata kertaa hänen kirjeensä? Jollei hän tahtonut olla kenenkään muun oma kuin minun, niin miksei hän sitten paennut luokseni, miksi hän ei hakenut luostarista turvaa, kunnes olisin keksinyt jonkun keinon hänen vapauttamisekseen? Miksei tuollainen huima teko olisi mahdollisempi ja luonnollisempi kuin taipuminen pakolliseen kohtaloon, alistuminen kahleihin, joita vain kuolema saattoi katkaista? Ja kuitenkin noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jotakin, joka rohkaisi mieltäni, kun olin vaipua epätoivoon ja viihdytti minua joka kerta, kun vihan ja tuskan huuto purkautui huulieni yli. Nukuinkin pari tuntia ja saatoin sen jälkeen nauttia hiukan ruokaa, jota uskollinen hoitajani tarjosi minulle. Me emme puhuneet mitään keskenämme. Vasta sitten, kun vihkimisaika lähestyi, jouduimme kiivaaseen otteluun. Minä pysyin lujasti kiinni siinä vaatimuksessa, että tahdoin olla siellä läsnä, ja hän pani kaikin voimin vastaan. Lopulta, kun hän näki, etten alistunut, auttoi hän itse minua pukeutumaan hänen vaatteihinsa ja painoi syvälle otsaani vanhan repaleisen olkihatun, jota hän tavallisesti käytti puutarhassa työskennellessään. Mutta minä tulen mukaan, herra Amadeo, sanoi hän. Luulenpa, että jonkun täytyy pidättää teitä käsipuolesta, kun te joudutte pois suunniltanne. Kukapa tietää, vaikka hän olisikin ollut oikeassa! Mutta kun me tulimme kirkkoon, olivat häävieraat ja morsiuspari jo paikalla ja ihmistungos oli niin hirveä, että koko torikin kirkon edustalla oli täynnään väkeä, jotka tahtoivat ainakin nähdä morsiussaaton. Minä moitin vanhusta, että hän ilmaisemalla väärän ajan oli pettänyt minua. Hän piti kovasti puoliaan, ja vakuutti erehtyneensä. Niinpä me odotimme väkijoukossa, ja kellojen soitto, joka kajahti voimakkaana ympärilläni, sai minut jälleen vajoamaan puolitainnoksiin, kunnes äkkiä kuului huuto: Nyt he tulevat! Silloin olisin kaatunut kumoon, jollei Fabio olisi tukenut minua. Siitä huolimatta kiinnitin katseeni kirkon porttiin, josta hänen oli määrä astua ulos. Ja nyt hän todella tulikin. Ja minä ihmettelin, miten saatoin kestää tuota näkyä, kuinka saatoin jälleen rauhoittuakin, vaikka hän astui puolisonsa rinnalla. Sulhanen oli aivan sellainen, kuin Fabion kuvauksesta olin häntä kuvaillut mielessäni, mies, jonka yhdellä nyrkin iskulla olisin voinut kaataa maahan; ja hänen kuihtuneilla kasvoillaan karehti hymyily, joka sai vereni kiehumaan. Hän tervehti riemulla ja kopeasti oikealle ja vasemmalle ja siveli vaaleita viiksiään. Bicetta sen sijaan astui kansanjoukon läpi kehenkään katsomatta, hänen kasvonsa olivat aivan jäykät, ja silmät tuijottivat suoraan eteensä. Eräs lapsi ojensi hänelle kukkakimpun. Silloin hän nosti lapsen maasta ja suuteli häntä, ja minä näin selvään, että hän hymyilikin. Jollen olisi seisonut niin kaukana eikä Fabio ollut takanani, niin tuon hymyilyn nähdessäni olisin tunkeutunut väkijoukon läpi ja kysynyt häneltä ääneen, miten hän tänä päivänä saattoi hymyillä. Mutta hymy katosi nopeammin kuin saatan siitä kertoa. He nousivat vaunuihin, jotka vierivät pois. Heidän jäljissään ajoivat vanhemmat, kenraali parkani istui aivan masentuneena ylpeän nuoren rouvansa rinnalla, sitten seurasivat kaikki vieraat ja pappismiehet, jotka siinä talossa kulkivat ulos ja sisään. Arkkipiispa itse oli vihkinyt heidät, kuulin naisten kertovan vieressäni. Morsian ei aikonut ensin huolia sulhasesta, mutta pyhä isä itse oli kehoittanut häntä siihen. Toisesta, luterilaisesta miehestä ei tiedetty mitään. -- Niin, niin sanoi toinen, hänen sisarensa kuului kuolleen, sen hän sai rangaistuksekseen, kun hän ei tahtonut luopua kerettiläisuskostaan. -- Tuollaista lörpötystä kuulin joka puolelta. Fabio veti minut mukanaan pois. Mutkateitä myöten hän saattoi minut huvilaan. Minä sallin hänen seurata mieltänsä; voimani olivat lopussa; en ollut enää ennallani, vaan kuumesairas tai unissakävijä. Vielä nytkin, ajatellessani tuota päivää, en ymmärrä miten pääsin sen loppuun. Kiihkeä luontoni oli varmaan niin kesyttynyt ruumiillisesta väsymyksestäkin pitkän matkan jälkeen, koska tylsästi sallin kaiken tuon kauheuden tapahtua. Minä horjuin tullessani kotiin. Fabio pakoitti minua juomaan pari lasillista viiniä; se vaikutti niin voimakkaasti, että kaaduin kumoon ja tulin aivan tajuttomaksi. Vasta yöllä tulin taas tuntoihini. Kauan aikaa täytyi minun miettiä, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Kirkas taivas hohti lasioven ikkunoiden kautta sisään ja hieno kuunsäde kirkasti Beatricen äidin kuvaa, joka kamiinin yläpuolelta näytti surullisesti katsovan minuun matalalla vuoteellani. Silloin vasta ymmärsin, mikä yö nyt oli, ja mitä nämä tunnit minulle merkitsivät. Hirveä tuska puhkesi sydämessäni, ja se oli tehdä minut aivan hulluksi. Minä huusin kovaan, jotta kauhukseni kuulin oman ääneni kajahtavan tyhjässä talossa. Sitten heittäydyin salin kylmälle lattialle, painoin kasvoni kiviä vasten ja revin hiuksiani, ikäänkuin ruumiillinen kipu olisi voinut sammuttaa rinnassani riehuvaa tuskaa. Silmäni samenivat kyyneleistä, jotka pulppusivat esiin kuin veri avonaisesta haavasta, aivan tietämättäni minä itkin. Siten makasin pitkälläni ja riehuin kuin eläin, ja olisin mielelläni antanut koko ihmisyyteni, jos sen hinnalla olisin voinut ostaa itselleni tajuttomuuden. Kaikki ajatukset, jotka kohosivat eteeni, syöksin kiivaasti siihen suureen pyörteeseen, joka kohisi sielussani. En tahtonut mitään muuta tuntea enkä ajatella kuin että aarteeni tänä hetkenä oli toisen vallassa. Yhä uudestaan tungin tuon ajatuksen kuin myrkyllisen aseen sydämeeni, ikäänkuin siten saisin sen vuotamaan tyhjiinsä. Ja vasta sitten kun olin henkisesti sekä ruumiillisesti aivan kuolemaan saakka väsynyt, hillitsin vihaani, jolla olin koettanut tuhota itseäni,ja makasin nyt aivan liikkumatta tomussa nauttien kivipermannon kylmyydestä, joka vilvoitti ohimoitani ja sai kyyneleeni itsestään kuivumaan. Vihdoin toinnuin sen verran, että saatoin nousta ylös ja mennä puutarhaan kävelemään. Suihkulähteen partaalla rautatammen alla pesin tomun ja kyyneleet kasvoistani ja join täysin siemauksin vettä, joka virvoitti minua. Nyt saatoin ajatella mitä minun tuli tehdä. Mutta vaikka olisin tuuminut kuinka kauan hyvänsä, niin mihinkään päätökseen en voinut tulla. Sen vain päätin, että kirjoittaisin Bicettalle seuraavana päivänä ja pyytäisin, että hän tekisi lopun tästä epävarmuudesta ja tuskasta ja katkaisisi sen siteen, joka yhdisti minut häneen. Hänen kirjeensä sanat nousivat jälleen mieleeni. Mutta mitä ne saattoivat minulle antaa sen jälkeen kuin olin nähnyt hänen astuvan ulos kirkosta ja koko päivä ja puoli yötäkin oli kulunut tuomatta minkäänlaista lohdutusta! Kun kello oli lyönyt kaksitoista ja kuu laskenut, niin en voinut enää pitemmältä viipyä autiossa puutarhassa, vaan palasin takaisin saliin. Sytytin kynttilän ja laskin sen uunin reunalle. Sitten vedin nojatuolin lähemmäksi, otin taskustani pienikokoisen painoksen Danten runoelmia ja aloin lukea hänen synkkiä helvetinlaulujaan. Tunti oli ehkä siten kulunut, kun äkkiä olin kuulevinani ääntä ristikkoportilta, ikäänkuin avainta olisi lukossa väännetty. Hiukseni nousivat pystyyn; ensi hetkessä ajattelin, että armaani oli ottanut itsensä hengiltä, ja että hänen levoton henkensä tuli nyt luokseni imemään vertani. Mutta minä toinnuin heti, nousin ylös ja kuuntelin tarkasti pimeään yöhön. Portti narahti, sitten kuului askelia hiekassa, seuraavassa hetkessä käsi haparoi pienen salin oven ripaa, ovi avautui ja nuorukainen, musta hattu päässä ja vaippa hartioilla, seisoi kynnyksellä. Hattu putosi niskaan, ja minä tunsin hänet. Huudahtaen me syöksyimme toistemme syliin ja painauduimme toisiimme, ikäänkuin rintamme ja huulemme eivät koskaan enää olisi voineet erota toisistansa. Vihdoin Beatrice irtaantui syleilystäni ja katseli minua kyyneltynein silmin kauan ja ääneti. Miten kalpea sinä olet! sanoi hän sitten. Aivankuin olisin sinulle tehnyt pahaa. Mutta nyt on kaikki tuska loppunut. Minä olen pitänyt sanani: Minä olen täällä, _sinun_ vaimosi, enkä kenenkään muun, vaikka mikä tuho minua kohtaisi! Oi, Amadeo, miksi maailmassa on niin paljon pahoja ihmisiä! Miksi he heittävät lokaan sen mikä on kaikkein puhtainta ja häpäisevät kaikkein pyhimmän! Miksi he pakoittavat meitä jumalan kasvojen edessä valehtelemaan ja vannomaan väärää valaa, jotta meidän täytyy huulillamme myöntyä siihen, mihin sydämemme ei suostu! He saivat minut niin pitkälle, että minun oli pakko valita kahden synnin välillä: antautua sille miehelle, jota minä halveksin, tai kuin varas hiipiä yöllä sen luo, joka maailman silmissä ei koskaan voi olla minun omani. Mutta eikö totta, Amadeo, jumala mittaa toisella mitalla kuin itsekkäät ihmiset? Hän ei tahdo, että rikkoisin sinulle antamani lupauksen. Hän ei voi myöskään tahtoa, että me molemmat joutuisimme perikatoon, että minä hautautuisin luostariin, ja sinä kulkisit rakkaudetta ja ilotta yksinäisessä maailmassa. Hän on luonut sinut minua varten, minut sinulle. Ota minut siis, sillä minä kuulun sinulle! Tuo toinen ei ole sormellaankaan saanut minuun koskea. Kun meidät jätettiin yksin, sanoin minä hänelle: Jos te nyt yritätte lähestyä minua, joko tänään tai milloin muulloinkaan, niin otatte te minut hengiltä. Sillä minä olen jumalalle vannonut, etten elä sen hetken yli, jolloin te röyhkeydessänne luulette saaneenne oikeuden minun ylitseni. Minä olen sanonut tämän kaiken teille jo edeltäkäsin. Sittenkin te olette pysynyt aikeessanne. Niinpä minä nyt seuraan _omaa_ tahtoani. -- Ja siten minä jätin hänet ja sulkeuduin huoneeseeni, kunnes tiesin, että koko talo nukkui. Sitten Nina auttoi ylleni miehenvaatteet -- ja nyt olen täällä! Oi, Amadeo, onni olla sinun omasi olisi liian suuri, jollen olisi sitä taistelulla ja antautumalla vaaraan voittanut! Hän syöksyi kaulaani ja painoi hohtavat poskensa olkapäätäni vasten. Kaikki se hehku ja intohimo, jonka hän neitseellisessä ylpeydessään oli viikkokausia kihlausaikanamme tukehduttanut ja tuskin katseellakaan ilmaissut, puhkesi nyt ilmiliekkiin ja leimahti pääni yli. Kun me jälleen saatoimme ajatella ja puhua, kertoi hän minulle kaiken sen, mikä oli tapahtunut eromme jälkeen, kertoi kaikki äidin juonet, miten isä turhaan oli yrittänyt puolustaa itseään ja lastaan papillista ylivaltaa vastaan, ja miten hän itse oli koettanut rehellisyydellään saattaa vihamiehet häpeään ja lopulta riistää heiltä kaikki aseet. Vasta sitten kun hän oli nähnyt, kuinka turhaa kaikki oli ollut, kun hän ymmärsi, että hänet armotta eroitettaisiin isästä ja vietäisiin kaukaiseen luostariin, josta hän ei edes olisi voinut toimittaa minulle kirjettäkään, oli hän äkkiä muodon vuoksi suostunut kaikkeen pelastaakseen siten meidät molemmat. He tiesivät sen ja tahtoivat kuitenkin, sanoi hän. Ehkäpä he eivät muusta välittäneetkään kuin muodollisesta voitosta. Heille oli aivan yhdentekevää, joutuisiko sieluni perikatoon. Ovatko he koskaan moittineet sitä naista, jolle isä parkani antoi nimensä, vaikka hän antautuu kokonaan intohimojensa valtaan? He ovat kaikki valheen palvelijoita, siksi etteivät he voi sietää totuutta, joka tuottaisi heille itselleen vain häpeää! Oi, Amadeo, sata kertaa olen mielessäni tuuminut, miten pakenisin luoksesi ja sitten julkisesti tunnustaisin koko maailmalle, että olin sinun vaimosi ja pysyisin sinä iankaikkisesti. Mutta sinä et tiedä, kuinka voimakkaita he ovat. Jos me matkustaisimme nyt pois, yötä päivää, niin he saavuttaisivat meidät kuitenkin ja silloin olisit varman kuoleman oma. Ja sitten -- isä parkani! Hän ei kestäisi eroa minusta! Mutta älä sure. Me olemme nyt toistemme omat, ja ne, jotka sen tietävät, ovat meille uskollisia. Anna anteeksi, etten jo tänä aamuna sinulle kirjeessäni ilmoittanut, että tulisin luoksesi. En tiennyt voisinko panna aikeeni täytäntöön, olisihan tuo kurja voinut ampua minut kieltäytyessäni alistumaan hänelle. Ja jos en olisikaan tullut, niin etköhän olisi kärsinyt vieläkin enemmän kuin nyt epätietoisuudessasi, sillä olinhan luvannut sinulle olla uskollinen enkä antautua kenellekään muulle kuin sinulle? Nyt tulen joka yö luoksesi. Nina on sen aikaa minun sijaisenani ja näyttelee osaani siltä varalta, että minua ehkä kaivattaisiin, ja talon ovenvartija on kelpo mies, joka vihaa herraansa ja sinun tähtesi hän on valmis menemään vaikka tuleen. Hän näki, että minä kesken onneani, pitäen vaimoani sylissäni, kuitenkin olin hiljainen ja miettiväinen. Mikä sinua vaivaa? kysyi hän. Oletko surullinen? Kun meidän on pakko salata sitä, sanoin minä, mikä on pyhä oikeutemme; kun meidän täytyy piiloutua yön varjoon, ikäänkuin olisimme pahantekijöitä voidaksemme pitää valamme, jonka olemme toisillemme vannoneet! Älä ajattele sitä, sanoi hän ja siveli otsaani kädellänsä. Kukapa tiesi, mitä voi tapahtua? Emme voi luottaa mihinkään muuhun kuin olevaan hetkeen ja omaan sydämeemme. Miksi emme voisi kiittää jumalaa siitä, joka tietää, että tämä on meille parhaaksi? Kuulehan, minä en tahdo istua tässä kuin sinun rakastettusi, kädet ristissä ja antaen toisten huolehtia sinusta. Sinä olet varmaan nälissäsi, enkä minäkään ole eilisestä saakka nauttinut mitään. Tiedänhän missä Fabiolla on varastonsa. Anna minun nousta sylistäsi, rakas mieheni; minä valmistan meille hääaterian, paljoa iloisemman kuin tämänpäiväisen, jossa jokainen pisara viiniä oli isälleni kuin katkerinta sappea. Hän hypähti pystyyn ja kiiruhti varastohuoneisiin ja kellariin. Sillä välin minä nostin pöydän keskelle lattiaa ja sytytin kaikki kynttilät, joita oli tomuisissa seinähaarukoissa. Kun hän palasi takaisin kantaen lautasia ja laseja, pysähtyi hän iloisesti huudahtaen kynnykselle. Sitten hän alkoi kiireesti kattaa pöytää ja kaatoi itse laseihimme viiniä. Meidän onneksemme, sanoi hän. Jospa sisaresikin olisi täällä -- muita häävieraita en kaipaisikaan! Sitten hän joi ja tarjosi minulle ruokaa, asetti lautaselle eteeni lihaa ja oliiveja ja leikkasi minulle leipää ja kehoitti syömään aivankuin hyvä emäntä ainakin. Minä söin hänen tähtensä kaikesta hiukan, vaikken kaivannutkaan ravintoa. Hänkin maisteli vain hiukan, kunnes minä aloin syöttää häntä kuin lasta, ja pistin parhaat linnunpalat hänen suuhunsa. Hän avasi nauraen suunsa ja antoi minun syöttää. Nyt minä olen aivan kylläinen, sanoi hän ja nousi pöydästä. Minä toimitan sinulle vain vielä paremman vuoteen kun mitä nuo patjat lattialla ovat. Sillä Fabio ei huomaa mitään tuollaista. Vanha sotilas tuskin tietää makaako hän maassa vai höyhenpatjalla. Viisainta on, että makaat huoneessani yläkerroksessa, missä vuoteeni vielä on paikoillaan, sen sijaan, että makaisit täällä alhaalla, jonne joku voisi nähdä sisään ja antaa sinut ilmi. Hän riippui käsivarressani ja vei minut, sammutettuamme kynttilät, yläkerrokseen, pieneen huoneeseensa. Kun astuimme Fabion makuuhuoneen ohi, kuuntelin minä, liikahtaisiko hän vuoteellaan. Ole huoleti, kuiskasi Bicetta. Hän tietää, että olen täällä. Noutaessani viiniä kohtasin hänet, kun hän tuli puutarhasta sisään, jossa hän oli poiminut meille hedelmiä hääateriaamme varten. Hän itki ja suuteli aivan epätoivoissaan käsiäni. Mutta hän ei tule näkyviin, jottei hän häiritsisi meitä. -- Päivä ei vielä koittanut, kun hän itse sanoi, että meidän täytyi nyt erota. Minä tahdoin välttämättä saattaa hänet kaupunkiin asti, ja kun hän näki minut siinä valepuvussa, jossa jo päivällä olin liikkunut kaduilla, salli hän minun tulla. Hän painoi taaskin leveälierisen hatun syvälle otsaansa, ja minä käärin leveän viitan hänen ympärilleen. Siten me astuimme ristikkoportista ulos ja kuljimme kaupunkia kohti. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt kaduilla, ei ainoatakaan tulta palanut, taivaalla hohti vain aamutähti vaalean sinertävänä, ja tuuli puhalsi raittiisti pohjoisesta. Me puhuimme tuskin sanaakaan koko matkalla. Sydäntäni ahdisti, ja hänkin näytti nyt vasta käsittävän, kuinka luonnoton meidän suhteemme oli, kun meidän piti erota. Tultuamme hänen talonsa edustalle, puristautui hän kauan kyynelsilmin rintaani vasten ennenkuin hän antoi sovitun merkin ovenvartijalle. Huomiseen asti! sanoi hän ja irroitti kätensä kaulastani. Sitten hän hiipi raollaan olevasta ovesta sisään, ja minä jäin yksin pimeään seisomaan. Katkera tunne valtasi mieleni. Näin oli minun jälleen ollut pakko luopua hänestä, omastani, joka ei tahtonut kuulua kellekään muulle kuin minulle, jättää hänet vieraaseen taloon, jonka ovi ikipäiviksi oli minulta suljettu. Kynnykselle minun täytyi jäädä seisomaan, ja jos talon isäntä sattumalta astuisi ovesta ulos, niin täytyisi minun piiloutua nurkkaan kuin varkaan, joka pakenee kiinniottajaansa. Ja mitä tästä tulisi? Miten voisimme kestää elämää, jonka oli pakko kulkea tällaisia salateitä? Oliko se edes onnea, jota täytyi joka päivä ostaa tuskalla ja huolella? En ollut palannut vielä huvilaan, kun olin jo lujasti päättänyt tehdä lopun tästä sietämättömästä olosta. Heti paikalla tuli mieleni keveämmäksi, ja astuessani aamun sarastaessa tyhjiä katuja myöten, saatoin vasta täydellisesti iloita onnestani ja miettiä tarkasti mitä nyt oli tehtävä, jotten sitä jälleen kadottaisi. Tultuani perille oli vanhus jo puutarhassa työssä. Minä uskoin hänelle aikeeni, ja vaikka sen toteuttaminen tuntuikin hänestä vaikeammalta kuin minusta, myöntyi hän kuitenkin kaikkeen, mitä häneltä pyysin; se ei suinkaan ollut niin vanhalle miehelle kuin hänelle mikään helppo uhraus, varsinkin kun hänen täytyi erota tyttärestään. Mutta niin pian kuin oli kysymys Bicettasta, oli hän aivan tahdoton. Päivä kului meiltä valmistuksissa, ja useammin kuin kerran olin tilaisuudessa ihailemaan vanhan soturin huolenpitoa ja varovaisuutta. Iltapuolella nukuin. -- Yöllä, jo kello kymmenestä aikain olin paikallani kaupungin portin läheisyydessä, josta Bicettan piti tulla. Me emme olleet sopineet, että tulisin häntä vastaan. Kun siis astuin esiin piilopaikastani ja hiljaa nimitin häntä nimeltä, hätkähti hän, mutta ottaessani hatun päästäni, tunsi hän heti minut ja ojensi vaipan alta vapisevan kätensä minulle, ja sitten me jatkoimme matkaamme ääneti toisiamme katsellen. Sillä vieläkin me kohtasimme muutamia ihmisiä, jotka palasivat kaupunkiin, ja heissä olisi voinut herätä epäilyksiä, jos he olisivat kuulleet vienon äänen leveän miehenhatun alta. Vasta puutarhasalissa, missä oli valoisaa ja kodikasta ja Fabion valmistama yksinkertainen illallinen odotti meitä, alkoi hän vapaasti puhua. Hän kertoi, miten hän oli viettänyt päivänsä, kuinka pitkältä ja kolkolta se oli tuntunut. Richino oli kohdellut häntä hyvin kylmästi, ehkäpä siinä toivossa, että se nöyryyttäisi häntä ja tekisi hänet taipuvammaksi. Ihmisten, vanhempien ja kaikkien vieraiden edessä hän tekeytyi onnelliseksi aviomieheksi. Mutta illalla hän oli sanomatta sanaakaan vain kumartanut hänelle ja heti vetäytynyt omaan huoneeseensa. Tämmöistä elämää ei voi jatkua, sanoin minä äkkiä, oltuani hyvän aikaa ääneti. Se halventaa sekä sinua että minua. Siitä on tehtävä loppu; siihen ei tarvita muuta kuin sinun suostumuksesi; minä olen jo tehnyt päätökseni. Amadeo! sanoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun. Mitä sinä tarkoitat? Pitääkö meidän erota? Tapa minut mielemmin! Ei, sanoin minä; älä pelästy. Minä en vaadi meiltä mitään epäinhimillistä, yhtä vähän sinulta kuin itseltänikään. Jos eroaisin sinusta, -- vaimostani, -- toisesta minuudestani, niin, -- sinä olet oikeassa, se olisi samaa kuin kuolema! Mutta meidän nykyinen elämämme on vieläkin pahempaa kuin kuolema, se on elämää, joka murhaa meidän sielumme vapauden ja aateluuden ja varhemmin tai myöhemmin vie meidät molemmat perikatoon. Ja vaikka minä voisinkin, mikä tuntuu kuitenkin aivan mahdottomalta, elää täällä salassa vuosi vuodelta, niin millaisessa tilassa minä viettäisinkään täällä päiväni, työttömänä ja yksinäni, kaikista muista ihmisistä paitsi sinusta erossa, ilman elämäntehtävää, hirveiden tuskien raatelemana, eläen vain arvotonta elämää piilopaikassani! Mutta edullisemmissakin olosuhteissa -- jos voisin vapaasti käydä talossasi ja olla rakastajasi, -- katsos, minun on nyt kerta mahdoton sietää valhetta ja puolinaisuutta. Minun täytyy saada ilmaista suoraan tunteeni ja tunnustaa omakseni se, minkä minä omistan. Ymmärrätkö, mitä minä tarkoitan? Hän nyökkäsi päätään ja katsoi miettivästi maahan. Minä tiedän, että se on sinulle vaikeaa, jatkoin minä ja tartuin hänen käteensä, joka oli aivan kylmä ja tunnoton. Sinun täytyy iki ajoiksi erota täältä, et saa koskaan enää nähdä isääsi, jollei hän rohkaise mieltään ja tule meidän luoksemme, sinun täytyy jättää kotimaasi ja kaikki se, mikä nuoruudesta asti on ollut sinulle rakasta, et saa enää polvistua kirkossa samaan paikkaan, missä äitisi on rukoillut. Ja sinä kammoksut vierasta maata ehkä sitä enemmän, kun sinun nyt täytyy _paeta_ sinne, sen sijaan että olisit ilolla ja kunnialla sinne kulkenut, ja sinusta tuntuu kuin täytyisi sinun karttaa niidenkin ihmisten katsetta, jotka sinua rakastavat. Eikö niin, Beatrice? Hän nyökkäsi jälleen päätään. Mutta sitten hän katsoi minuun ja sanoi: Minä tahdon kestää _kaikki_, jos sinä vaan olet onnellinen! Armaani, sanoin minä ja suljin hänet syliini, sinä luotat siihen -- eikö totta? -- että olen tarkasti punninnut mitä olen sinulle ja itselleni velkaa, ja ettei mikään uhraus ole minulle liian suuri, kunhan se ei vaan loukkaa kunniaani eikä halvenna minua sinun silmissäsi. Yksi ainoa keino voi vapauttaa meidät niistä pauloista ja siteistä, joita viholliset ovat meille virittäneet. Olet aivan oikeassa, kun sanoit, ettemme ratsain pääsisi heitä pakoon. Meidän täytyy olla varovaisempia, jotta he eivät saisi meitä kiinni. Olen puhunut Fabion kanssa, hän tuntee tiet ja polut, jotka johtavat Anconaan yhtä tarkalleen kuin oman puutarhansa. Hän opastaa meitä, me kuljemme jalan, vain yön aikana, kaikki kolme talonpoikaispukuihin puettuina ja jatkamme sieltä matkaa meritse Veneziaan. Fabiokin luopuu kaikesta, mikä on hänelle kallista ja rakasta, voidakseen auttaa meitä vapauteen ja onneen. Onko sinulla rohkeutta, oma vaimoni, onko sinulla voimia lähteä miehesi kanssa tuolle pitkälle matkalle? Vaikka maailman ääreen! sanoi hän ja puristi kättäni. Sinun ei tarvitse valittaa minun puolestani. Minä voin mitä hyvänsä sinä minulta toivot. Minä syleilin häntä liikutettuna. Tule! sanoin sitten ja nousin pystyyn. Syökäämme hiukan vahvistuaksemme matkaa varten. Hän säpsähti. Joko tänään, Amadeo! Minä rukoilen sinua, älä vaadi minua lähtemään näkemättä vielä kerran isä parkaani ja ilman niitä muistoja, joita minulla on äidistäni. Minä lupaan sinulle, etten horju päätöksessäni, etten ainoallakaan kyyneleellä ilmaise itseäni, kun suutelen viimeisen kerran isääni. Mutta minä tunnen selvästi: jollen saa ainakin sanattomasti sanoa hänelle jäähyväisiä, niin en missään maailmassa voisi saada rauhaa, ja kodinkaipuu veisi minulta kaikki voimani. Mitäpä se meitä vahingoittaisikaan? Ei kukaan aavista, että olet täällä, ja kun huomen-iltana lähden kotoa, niin jätän kaikki taakseni, sen lupaan sinulle. Anna minulle vain nämät muutamat tunnit valmistusaikaa. Sitten sinä saat minut, ikäänkuin olisin suoraan taivaasta pudonnut syliisi ja ikäänkuin minulla ei olisi muuta kotia kuin sinun rakkautesi. Hän katseli minua silmiin, enkä minä voinut vastustaa hänen katsettaan, vaikka matkan lykkäytyminen tuntuikin minusta kammottavalta. Niinpä siis suostuin hänen pyyntöönsä, ja hänen iloisuutensa, joka heti taas palautui, riisti minutkin pian kaikista synkistä ajatuksista. Me söimme yhdessä, Fabio palveli meitä, emmekä me puhuneet sen enempää koko aikeestamme. Sitte lähetin vanhuksen nukkumaan ja kannoin itse jälkiruuan sisään ja pienen pullollisen makeaa viiniä, jota Bicetta joi mielellään, vaikka vain pienin kulauksin, mutta muutamatkin pisarat nostattivat punan hänen kalpeihin kasvoihinsa. Ken olisi nähnyt meidät tuon pienen pöydän ääressä rinnatusten, Bicettan yhä poikavaatteissaan, hiukset vain hajallaan hartioilla, nähnyt hänen ottavan lasin minun huuliltani ja juovan itse siitä, syövän minun lautaseltani, heittävän appelsiinikuorilla kissaa, joka hiipi sisään ja saatuaan sen karkoitetuksi suutelevan minua äkisti, ikäänkuin joku kolmas henkilö olisi kääntänyt meille selkänsä, jotta meidän ei enää ollut pakko hillitä tunteitamme -- ken meidät siinä olisi nähnyt, hän ei olisi voinut luulla, että me olimme vaaran joka puolelta uhatessa vain salaa anastaneet itsellemme tuon lyhyen hetken ja nautimme vain ryöstöstä! Bicetta nousi sitten ylös ja veti minut mukanaan puutarhaan. Anna minun sanoa jäähyväiset, sanoi hän, rakkaille puilleni, granaattipensaalle, appelsiinipuulle ja suihkulähteelle. Huomenna ei meillä ole siihen aikaa. -- Me läksimme käsi kädessä. Hän joi vielä kerran marmorialtaasta, pisti appelsiinin taskuunsa ja taittoi granaattioksan. Näidenkin täytyy päästä mukaan, sanoi hän. Pohjoisessa, sinun luonasi, ei sellaisia kasva. Siellä minä opin kyllä tulemaan toimeen ilman niitäkin. Ja tätä palloa -- hän nosti sen maasta, kun hän huomasi sen jääneen ruohikkoon -- en tahdo jättää tänne. Meidän lapsemme, jatkoi hän kuiskaten painautuen minuun, meidän lapsemme saavat sillä leikkiä, ja sitten sinä kerrot heille, että vaihdoit sydämesi tällaiseen palloon. -- Me olimme saapuneet sille paikalle, jossa silloin olin kurkistanut muurin yli. Korkeiden oksien alla oli nurmi vielä tuoresta ja pehmeää, ja ilma oli puhdasta, tomusta vapaata. Ei palata sisään, sanoin minä. Minä tuon peitteen ja levitän sen näiden lehvien alle, täällä on suloisempi maata kuin meidän kuumissa huoneissamme. Tee niin, sanoi Bicetta. Usein tyttönä makasin täällä monta yötä; Nina kiersi käsivartensa pääni alle, ja minä katselin tähtien tuiketta oksien lomitse, kunnes silmäni painuivat umpeen. Kuljetin pari tyynyä ulos ja Bicettan vaipan, ja hän laskeutui mukavasti makaamaan ja jakoi minulle puolet kaikesta. Yläpuolellamme ei kuulunut ainoatakaan ääntä, lehdet riippuivat liikkumattomina auringonpaahteesta väsähtäneillä oksilla, vain suihkulähde lorisi, enkä minä saanut unta, vaikka nuoren vaimoni hiljainen hengitys jo hyvän aikaa oli minuakin uneen kutsunut. Pari kertaa hän puhui unissaan, en voinut ymmärtää sanoja, mutta yhä vieläkin voin kuulla hänen äänensä viattoman suloisen kaiun ja nähdä hänen kasvonsa, suljetut silmät kääntyneinä harmaata ilmaa kohti, kulmakarvat ikäänkuin kysyvästi kohonneina ylöspäin, ja huulet salaperäisessä hymyssä, ikäänkuin hän uneksisi jotain, mikä hämmästytti häntä itseäänkin, näki unia, jotka olivat suloisempia kuin mitkään todelliset tapaukset. Nyt minäkin vaivuin uneen. Kun heräsin -- en tiedä, kuinka monen tunnin kuluttua, mutta taivas ei vielä ruskottanut -- huomasin olevani yksin ja minun täytyi hetken aikaa tuumia, miten olin joutunut tänne ulos. Sitten pelästyin, kun Bicetta ei enää ollutkaan rinnallani. Miksi hän oli hiipinyt pois? Minä hyökkäsin ylös ja aioin mennä sisään katsomaan oliko hän ottanut ainakin vanhuksen mukanaan. Mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun kuulin porttikellon kiihkeästi soivan ja minut valtasi äkkiä hirveä aavistus, jotta unohdin kaiken varovaisuuden ja kiertäen rakennuksen ympäri hyökkäsin puutarhan läpi suoraan portille. Vanhus oli kuitenkin ehtinyt ennen minua. Kun käännyin rakennuksen nurkkauksesta, näin hänet jo portilla koettaen nostaa maasta mustaa olentoa, joka oli vaipunut kynnykselle. Beatrice! huusin minä kiiruhtaen eteenpäin. Hän avasi juuri silmänsä Fabion tukiessa häntä ja katseli minuun tuskallisesti ja toivottomasti. Heti sen jälkeen hän yritti taas hymyillä. Ei hätää, Amadeo, kuiskasi hän vaivalla painaen kätensä sydäntä vastaan. En tunne mitään tuskaa, älä ole huolissasi. Oletko pahoillasi minulle, kun läksin pois herättämättä sinua? Näin sinun nukkuvan niin sikeästi, enkä luullut myöskään mitään vaaraa olevan. Mistä kummasta he voivat tietää, että olet palannut takaisin? Ah niin, unohdin kertoa sinulle, että Richino eilen päivällispöydässä äkkiä sanoi ranskaksi, jotta ei kukaan muu kuin minä sitä ymmärtäisi: Uskotteko te kummituksiin, rouvani? Jos kummituksia on olemassa, niin kummitelkoot niin paljon kuin haluavat. Mutta jos _elävät_ keksivät ruveta _kummittelemaan_, niin kunniani kautta, kyllä minä pidän huolta siitä, että he muuttuvat varjoiksi! -- Luulin hänen ilman aikojaan vaan puhuvan. Oi, Amadeo, nyt minä en voi matkustaa, nyt sinun täytyy lähteä yksin, aivan heti paikalla. -- Nuo kaksi miestä, jotka väijyivät ulkona, luulivat tosin _sinun_ kulkeneen ohi. He puhuttelivat minua päästyäni noin kymmenen askeleen päähän ristikolta. Kun en vastannut mitään, tekivät he, mitä heille oli käsketty. Mutta se ei onnistunutkaan; katsos, minä voin kävellä ja puhuakin. Jätä minut tänne huoleti, minä en kuole, kun vaan tiedän, että sinä olet turvassa. Ja sitten -- minä tulen jäljessä, niin pian kuin paranen. Lähde, armas mieheni -- ennenkuin päivä valkenee -- sinun kätesi -- huulesi -- Siihen hänen äänensä murtui, polvet notkahtivat, ja me kannoimme hänet tunnottomana saliin, ja laskimme hänet leposohvalle. Kun me aukaisimme hänen vaippansa ja takkinsa, virtasi verta meidän käsillemme. Minä kumarruin hänen ylitsensä, silloin hän veti kiivaasti voihkien henkeään ja katsoi vielä kerran minuun ja vaipui sitten kokoon -- ja vaikeni iäksi. Tästä aamusta en tahdo sen enempää puhua. Kun aurinko loisti lasiovesta sisään, makasin minä yhä vieläkin hänen vuoteensa edessä ja katselin hänen kalpeita kasvojansa. Vanhus oli kyyristynyt nurkkaan ja nyyhkytti; äkkiä me kuulimme ulkoa Bicettan nimeä huudettavan, Nina hyökkäsi sisään ja kaatui huutaen kuolleen yli ja käyttäytyi ikäänkuin hän itse olisi ollut kuoleman oma. Sitten hän kokosi hirveässä tuskassaan kaikki voimansa ja kääntyi minun puoleeni. Teidän täytyy lähteä pois! sanoi hän. Minä kiiruhdin vain edeltä varoittaakseni teitä, sillä juuri ikään Richino murtautui Bicettan makuuhuoneeseen ja etsi häntä, nyt tiedän minkä vuoksi: sanoakseen hänelle, että hänen rakastettunsa oli kuollut. Sillä tätä hän ei ainakaan voinut aavistaa. Kun hän ei löytänyt häntä sieltä, muuttuivat hänen kasvonsa kalmankalpeiksi ja hän poistui huoneesta. Mutta uskokaa minua, hän tulee tännekin etsimään häntä, ja kun hän näkee ulkona nuo veriset jäljet -- kuulkaa! Nyt askeleet jo lähenevät. Hän se on! Paetkaa, tai te olette kuoleman oma! Minä en vastannut hänelle mitään. Nousin vain ylös ja jäin vaimo vainajani viereen seisomaan. Silloin ovi avautui ja Richino astui sisään. En tiedä mitä hän aikoi sanoa astuessaan sisään -- sillä näkö, joka nyt kohtasi häntä, jähmetti hänen verensä. Hän hoiperteli taakse ja tarttui ovenpieleen pysyäkseen pystyssä. Hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät kauhusta, ja minä näin, kuinka hän vaivalla koetti vetää henkeään. Mitä te tahdotte täältä? sanoin minä vihdoin. Te toivoitte löytävänne _minut_ täällä verissäni; väkenne on ollut nopsa palveluksessaan, mutta he erehtyivät, paha kyllä, oikeasta henkilöstä. Se vahingonilo on teiltä riistetty, ettette saa herättää tätä tyttöparkaa, joka ei koskaan ole ollut teidän omanne, sillä tiedolla, että hänen rakastettunsa on kuollut eikä koskaan enää voi palata. -- Mikä estää minua nyt, jatkoin minä lähestyen häntä ja puiden hänelle vihan vimmassa nyrkkiä, mikä estää minua nyt musertamasta sinua, kurjaa ja potkaisemasta sinut kynnyksen yli, jotta et kauemmin saastuttaisi hengitykselläsi tätä pyhää kuoleman majaa? Jospa edes olisit rakastanut häntä, sinä kurja, jospa edes jokin inhimillinen tunne kaunistaisi tekoasi! Mutta sinä koetit riistää tämän ihanan olennon itsellesi, vetää hänet alas luoksesi, vain tyydyttääksesi himoasi ja siksi että toiset yllyttivät sinua siihen -- mene, sanon minä, kätke kasvosi ikuiseen pimeyteen, murhaaja! Sillä sen minä vannon sinulle: jos ojennat vain kätesikin tämän vainajan puoleen, jos vain kiinnität häneen katseesikin -- näillä käsillä minä revin sinut rikki! Pois! -- Kesken hirveää vihan ja vimman puuskaani hillitsin äkkiä itseni nähdessäni hänen kasvonsa, joilla karehteli syvimmän tuskan ilme, ikäänkuin maa hänen jalkojensa alla olisi pettänyt ja avautunut aikoen niellä hänet kitaansa. Hän ei katsonut keneenkään, koetti vain kohottautua pystyyn, lyyhistyi jälleen kynnyksellä kokoon ja makasi siinä hetken aikaa. Minun täytyi kääntyä pois, jonkinmoinen säälintunne oli vallata mieleni, mikä tuntui minusta ikäänkuin rikokselta. Kun olin tointunut sen verran, että aioin vielä sanoa hänelle viimeiset sanani, näin hänen horjuvan kuin juopuneen ristikkoporttia kohti ja poistuvan puutarhasta. Sitten annoin Ninan riisua vainajalta miehenpuvun yltä ja verhota hänet siihen valkeaan pukuun, jossa ensi kerran olin nähnyt hänet. Siten hän lepäsi koko päivän rauhallisesti hymyillen kukkien keskellä, joita hänen ystävänsä toi hänelle puutarhasta ja ansarista. Juuri kun Nina oli lopettanut tämän viimeisen rakkaudentyön, kuulimme vaunujen vierivän portille. Isä istui niissä kalpeana ja hänen kuihtuneilla huulillaan karehteli tuskallinen hymy. Fabio auttoi hänet itkien alas ja saattoi hänet saliin. Kun hän näki lapsensa kuolinkoristeissaan, vaipui hän ääneti hänen viereensä polvilleen ja painoi otsansa hänen ristiin laskettuja käsiänsä vastaan. Me yritimme vihdoin kohottaa hänet pystyyn, mutta silloin me huomasimmekin, että säälivä sydänhalvaus oli yhdistänyt hänet rakkaan lapsensa kanssa. Seuraavana yönä me hautasimme molemmat. Ei kukaan muu ollut läsnä kuin Fabio ja Nina, ja don Vigillo siunasi ruumiit. Hän sanoi minulle myöhemmin, että Richinon käskystä minun annettiin määrätä kaikki, ikäänkuin minä olisin ollut isäntä talossa. Hän ei ollut päästänyt ketään puheilleen ja oteltuaan kiivaasti anoppinsa kanssa oli hän vielä samana päivänä lähtenyt Roomaan; kenraalitar sitä vastoin läksi viettämään suruvuotta johonkin luostariin. Suljettuani kummankin hautakammiot nousin vielä ennen päivän valkenemista hevosen selkään ja ratsastin Firenzeen päin. Vuoden kuluttua luin sanomalehdistä, että kenraalitar oli antanut kätensä uskolliselle ihailijalleen, nuorelle kreiville. Niin usein kuin myöhemmin kävinkin Bolognassa vaimoni haudalla -- niin en koskaan kuitenkaan tavannut häntä enää. Annina. Minä kerron nyt vain vähäisen seikkailun, joka loppuu aivan kesken siksi, että kuoleman oas katkaisi kertomuksen langan. Varmaan monen lukijan sydämeen koskee tuo katkaisu kipeästi. He valittavat varmaan, että kertomus on vailla runollista oikeutusta ja pahoittelevat, ettei siinä ole mitään sovitusta. Mutta minun mielestäni kuolema, kun se riistää nuoren ja kauniin olennon, on ikäänkuin runoilija, joka ikuistuttaa täydellisyyden kuvan meidän muistossamme ja estää ajan hampaan kuluttamasta suloista olentoa. Elämä on raaka ja väkivaltainen. Se pakoittaa hennoimmankin olennon alistumaan maallisen tuskan ja väkivallan kovan ikeen alle. Kuolema, kun se lähestyy nuoruutta, vapauttaa vain sen siivet lentoon, ennenkuin elämä on ne taittanut. Ken ei voi tyytyä siihen, että kevätmyrsky raastaa puilta tuhansittain kukkia, ennenkuin ne ovat ehtineet kypsyä hedelmäksi, hän jättäköön tämän kertomuksen lukematta. Tämä tarina johtaa meidät Roomaan, missä eräänä aurinkoisena lokakuun iltapuolena nuori saksalainen maalari nousi ensi kertaa Piazza di Spagnan portaita ylös ja suuntasi omat sekä pienen koiransa askeleet, jota hän talutti nuorasta, Pincion kukkulan puutarhaistutuksia kohti. Vasta eilen hän oli saapunut kaupunkiin, oli käyttänyt loput päivää löytääkseen niin yksinkertaisen asunnon kuin suinkin ja oli jo varhain tänä aamuna lähtenyt Vatikaaniin katsomaan Rafaelin stanzoja ja Sixtiniläis-kappelin kattomaalauksia, minne hänen mielensä oli palannut monien satojen peninkulmien päästä. Kun hän keskipäivän aikana oli astunut Pyhän Pietarin torille, oli hänen päätään pyörryttänyt ja sydäntänsä ahdistanut. Hän kävi toisen suuren suihkulähteen varjoon istumaan ja antoi kostean suihkusumun virkistää vaaleita suortuviaan. Vähitellen olivat viimeisetkin kävijät Vatikaanista kadonneet, lähteneet joko jalkaisin tai ajaen suunnattoman pilariston kehyksestä, mutta yksinäinen matkailija istui yhä paikallaan huomaamatta, että hänen ohut takkinsa oli aivan kostea ja että hänen kiharistansa tippui suuria vesikarpaloita kivipaasille. Kaikki se kauneus, jonka hän oli nähnyt, paloi ikäänkuin suurena hiljaisena liekkinä hänen sydämessään hävittäen siitä kaikki muut maalliset tunnelmat. Hänen rauhaansa häiritsi vasta hänen koiransa, jonka hän oli jättänyt erään ystävällisen vanhan räätälin huostaan naapuritaloon. Koira parasta aika oli tuntunut pitemmältä kuin hänen herrastansa. Sen oli vihdoin onnistunut katkaista nuoransa ja hypätä ulos ikkunasta ja juoksi nyt iloisesti vinkuen nuorukaisen luo. Tämä hyväili sitä ja nousi nyt ylös huomattuaan, että hän oli aivan ruumista myöten märkä. Aurinko, joka paistoi täydeltä terältä, kuivasi hänet pian ja muistutti hänelle, että oli päivällisaika. Hän huokasi kulkiessaan kaikenlaisten ruokapuotien ohi, ei niinkään paljon itsensä vuoksi kuin uskollisen matkatoverinsa, joka laihana ja häpeissään katseli kauniita punaisia kinkkuja ja makkarakiehkuroita. Nuorukainen oli jo Firenzestä saakka, jossa hän oli vaihtanut viimeisen kultarahansa, tottunut nälkään ja oli mielelläänkin tyytynyt vain leipäpalaan ja muutamiin viikunoihin saadessaan vaivaloisella jalkamatkallaan virkistää sieluaan niillä kuvilla, joita vaihtelevien maisemien rajaviivat ja värit hänelle tarjosivat. Mutta kauneuden runsaan pöydän ääressä, jossa nuori taiteilija herkutteli, ei koira parka voinut tyydyttää eläimellistä himoansa. Tosin se ymmärsi, että ajat olivat huonot, eikä se ajatellutkaan, tuo uskollinen sielu, itsekkäällä murinalla napista kohtaloaan vastaan. Mutta kun he olivat kulkeneet koko kaupungin läpi poikkeamatta minnekään sisään, tuntui siitä raskaalta kiivetä Piazza di Spagnan portaita ylös, jotka polttivat sen jalkoja. Ole huoleti, Wackerlos, puheli hänen herransa koiralle, sillä hän ymmärsi erinomaisesti sen mielentilan; ei meidän tänään taas tarvitse mennä nälkäisinä levolle. Kun me palaamme asuntoomme signora Pian luo, jossa meille huonoista vaatteistamme huolimatta uskotaan velaksi, annan minä tuoda sinulle kadun toisella puolella olevasta puodista hyviä makkaroita, joita sinä jo aamiaisen aikana katselit ahnain silmin. Hillitse vain hiukan vielä nälkääsi, sillä me olemme Roomassa, se sinun pitää ymmärtää, missä paljoa suuremmatkin miehet ovat nähneet nälkää, kun vain Rafaelin aurinko paistoi heidän lautaselleen. Hän silitteli astuessaan eteenpäin koiran päätä, mutta hän oli sittenkin omiin mietteihinsä vajonnut, kun hyvä toveri nuoli kuumalla, kuivalla kielellään hänen kättään. Tällä tavalla ei elämä kauan voisi jatkua, se selvisi nyt hänelle, vaikka hän elikin kultaisessa huolettomuudessa. Kotoaan, josta hän vastoin isänsä tahtoa oli lähtenyt vähäisillä säästörahoillaan, ei hän voinut mitään toivoa. Maanmiehistään, jotka oleskelivat tässä kaikkien kansallisuuksien suuressa majatalossa, hän ei tuntenut ketään ja hän olisi ollut liian ylpeä turvautuakseen vieraaseen apuun. Tosin oli jo eilen hänen emäntänsä, joka jo ensi hetkellä oli mieltynyt hänen lapsekkaaseen kiharapäähänsä, tahtonut tilata häneltä kuvan miehelleen, Sandro Carpaccille, joka jo kaksi vuotta oli istunut vankilassa pienen puukoniskun vuoksi. Mutta ruoholesken karheiden, rokonarpisten kasvojen hempeämielinen ilme oli hänelle kovin vastenmielinen. Ja tänään, jolloin hänen sielunsa oli täynnä sitä korkeinta kauneutta, mitä ihmiskäsi jumalan armosta oli luonut, vannoi hän juhlallisesti mielemmin syöksyvänsä koirineen Tarpeijan kalliolta syvyyteen, kuin tahraavansa kättään synnillä, joka soti hänen suurten edeltäjiensä henkeä vastaan. Nojautuessaan kivistä kaidepuuta vasten ja ajatellessaan ettei yksikään niistä aiheista, joita hän matkan varrella oli keksinyt, ollut arvokas suutelemaan Michel Angelon delfiläisen sibyllan vaatteen lievettäkään, huomasi hän äkkiä, että koira kävi levottomaksi ja ilmaisi äkäisellä murahduksella, että se oli huomannut vihollisen lähettyvillä. Sillä huolimatta alentavasta nimestään ja pienestä ruumiistaan oli sillä taisteluun altis sielu ja se hyökkäsi käskemättä suurienkin heimolaistensa kimppuun, jota sen raadellut korvat ja moni viallinen kohta sen mustassa turkissa selvästi todistikin. Eipä nälkäkään voinut hillitä sen virkeyttä. Ja kun se nyt tunsi suuren verikoiran katseen kiintyvän itseensä, ilmaisi se rohkeasti muristen ja kiivaasti nuoraa nykien, että se ainakin oli aivan viaton, jos koirat pääsivät koskematta toistensa ohi. Verikoirakin, vaikka se ei päästänyt ainoatakaan ääntä, näytti haluavan ottaa asian vakavalta kannalta. Koiraa talutti ketjuista nuori roomalaisnainen, joka oli ystävättärensä kanssa kävelyllä, ja koira kiristi ketjuja nyt kaikin voimin, sillä olisihan se alentavaa, jollei se ottaisi taistelun vaatimusta lainkaan korviinsa. Äkkiä se päästikin vihaisen ulvonnan ja hyökkäsi, vetäen jäljessään valtijatartaan ketjuista, saksalaisen riidanrakentajan kimppuun, joka näytti sille hampaitaan ja laahasi nuorukaista muutamia askelia vihollista vastaan. Pois, Rinaldo! -- Hiljaa, Wackerlos, hiljaa! huusi tyttö ja nuorukainen samassa hengenvedossa. Mutta koirat olivat jo hyökänneet toistensa päälle, pieni saksalainen oli tarttunut suurta roomalaista korviin kiinni, tämä käännähti ja uhkasi iskeä suuret leukansa vihollisen lapaan; nuorukainen vetäisi nuoraa, tyttö koetti irroittaa hennot sormensa ketjuista, jotka puristivat häntä yhä kovemmin, ja kukapa tiesi, miten asia olisi päättynyt, jollei ikäänkuin taikavoimalla rauhan henki olisi iskenyt taisteleviin; koirat irtaantuivat äkkiä toisistaan, katselivat ja haistelivat toisiaan kunnioittavasti ja vaihtoivat sitten ystävyydenosoituksia, jotka eivät mielellään olisi voineet olla sen herttaisempia. Rinaldo laski miettivänä raskaan keltaisen käpälänsä Wackerlosin selkään, Wackerlos nuoli kuumalla kielellään ystävänsä leveää messinkikaulanauhaa, ja molemmat olivat niin syvästi vajonneet uuteen tuttavuuteensa, että olisi ollut mahdotonta eroittaa niitä toisistaan. Vain heikosti nuori roomalaisnainen yrittikin sitä tehdä, eikä nuori saksalainen ollenkaan. Hän katseli vain kauniita kasvoja edessään, jotka naurettava sattuma oli suuresta ihmisjoukosta tuonut niin lähelle häntä, ja jotka suloista hämmästystä hehkuen saivat nyt pitää hänen katseensa hyvänään. Nuorella tytöllä oli yllään yksinkertainen, mutta soma puku, suuri firenzeläinen olkihattu päässä ja raskaat kultaiset renkaat korvissa. Nyt hän käänsi kasvonsa puolittain pois muukalaisesta, jotta tämä saattoi ihailla hänen puhtaita piirteitänsä, raskaita mustia palmikoitansa, pyöreän leuvan alta pilkistävää valkoista kaulaa ja tavattoman solakkaa, nuorekasta vartaloa. Vihdoin nuorukaisen mieleen iski ajatus, että hänen kai piti murtaa jää, koskei neito vieläkään uskaltanut kohottaa katsettaan maasta. Neiti, sanoi hän parhaalla italian kielellään, en voi suuttua pahankuriseen koiraani, vaikka hän peloitti teitä ja keskeytti kuin rosvo kävelynne. Ilman tämän järjettömän luontokappaleen sekaantumista ei minulla olisi ollut tilaisuutta eikä rohkeutta puhutella teitä. Jollei se ole teille epämieluista, niin pyytäisin saada luvan astua pari askelta rinnallanne, varsinkin kun olisi julmaa liian aikaisin katkaista tuota nuorta ystävyyttä -- näin sanoen hän osoitti koiria. Tyttö ei vastannut sanaakaan, vaan vilkaisi nopeasti häneen loistavin silmin, nähdäkseen voisiko hän luotaa häneen. Sillä aikaa kuin tyttö näytti vielä epäröivän, sanoi hänen seuralaisensa, vilkas vallaton olento, joka varmaan oli iloinnut siitä, että nuo molemmat näyttivät olevan hämillään: Minkä me sille voimme, Annina? Herroja on enemmän, kolme kahta vastaan. Kai meidän täytyy odottaa, kunnes Rinaldo suvaitsee saattaa meidät kotiin. Pahimmassa tapauksessa, jollei hän millään tahdo erota uudesta ystävästään, koetamme jollakin herkkupalalla saada ne eroamaan toisistaan. Vai oletteko te ehkä musikaalinen, signor? Sillä laulua se lähtee karkuun, varsinkin saksalaista. Jumalan kiitos, etten osaa laulaa, sanoi nuorukainen nauraen, pienen seurueen lähtiessä nyt liikkeelle, koirat etunenässä. Mistä te tiedätte, että olen saksalainen? En italiankielen ääntämisestänne, vastasi nopeasti pieni lörpöttelijä. Vaan punastumisestanne, kun puhuttelitte Anninaa. _Meidän_ nuoret herramme, nuo tyhjäntoimittajat, eivät siinä suhteessa ole yhtä nopsat. Mutta minä tunsin kerran erään saksalaisen, joka oli teitä paljoa vanhempi ja sittenkin hän punastui, kun hän minulle -- kuinka vanha te oikeastaan olette? Kaksikolmatta. Entäs nimenne? Saksassa minun nimeni on Hans. Mutta tultuani Italiaan olen muuttanut vanhan Hansin uudeksi Giovanniksi, joka miellyttää minua paljoa enemmän. Hän katsahti Anninaan, ja huomasi hänen huuliensa liikkeestä, että hän yritti itsekseen lausua vierasta nimeä. Sitten he astuivat hetken aikaa ääneti vieretysten, puutarhan hiljaisemmassa osassa, jonne ei näkynyt kaupunkia, vaan josta oli näköala Sabinivuorille ja Campagnan yli. Suloinen tuoksu täytti leudon syysilman, jota he kaikki syvään hengittivät ja he ajattelivat kukin omalla tavallaan sitä omituista sattumaa, joka oli vienyt heidät yhteen, jotta he kulkivat nyt kuin hyvät tuttavat yhdessä ja iloitsivat kauniista ilmasta. Iloisen Lailan päässä risteili monta vallatonta ajatusta. Hän käänsi päivävarjonsa siten, ettei nuorukainen voinut nähdä heidän kasvojaan, ja kuiskasi ystävänsä korvaan kaikenlaisia salaisuuksia, purskahtaen itse yhä vallattomampaan nauruun, jota vastoin Annina käyttäytyi paljoa arvokkaammin ja oli varmaan pahoillaan siitä, etteivät he kohdelleet muukalaista sen kohteliaammin. Äkkiä Laila kääntyi taas tämän puoleen ja kysyi katsoen veitikkamaisesti häneen: Teiltä on jäänyt morsian kotiin, signor Giovanni? Onpa se suora kysymys, sanoi Hans. Ja yhtä suoraan vastaan myös teille: Ei! Mutta onhan teillä sormus sormessa? Olen saanut sen äidiltäni. Ah, sen voi kuka hyvänsä meille sanoa. Meillä äidit eivät lahjoita pojilleen sormuksia. Sen saavat muut tehdä. Äitini lahjoitti sen minulle, kun hän makasi kuolinvuoteellaan. Hän pyysi minua kantamaan sitä, kunnes menisin kihloihin. Siihen kestää vielä vähän aikaa. Taaskin hän vilkaisi Anninaan, joka katsoi vakavasti eteensä. Nyt vasta hän huomasi raskasmielisen ja hajamielisen ilmeen tytön kulmakarvojen ympärillä, jotain kärsivää, uneksivaa, joka ei soveltunut tuon kauniin lapsen hempeään nuoruuteen. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos hän olisi nähnyt nuo punaiset huulet hymyssä. Ja hän alkoi nyt, kun hänen vakava vastauksensa oli saanut Lailan vaikenemaan, puhua matkastaan, kertoi kaikenlaisista hauskoista seikkailuista, joihin hän oli joutunut kielen taitamattomuuden, herkkäuskoisuutensa ja koiransa vuoksi. Kun mieliala oli käynyt iloisemmaksi, muutti hän puheenainetta, ja puhui etelän kauneudesta ja niistä ihmisistä, jotka siellä asuivat. Laila vaatimalla vaati häntä sanomaan, missä naiset olivat häntä enimmin miellyttäneet. Hän otti jokaisen erikseen tarkastelun alaiseksi, puhui ensin lombardialaisista naisista, jotka eivät olleet niin kauniita kuin hän oli olettanut ja kertoi lopulta kahdesta sisaruksesta Radicofanissa, joiden kuvat hän oli ikuistanut vihkoonsa myöhään yöllä nuotion valossa. Silloin hänen piti näyttää vihkoaan ja tytöt selailivat sitä kauan istuen penkillä kukkulan rinteellä nuorukaisen seisoessa heidän edessään, nimittäen paikkojen ja henkilöiden nimiä ja kertoen miten hän monta kertaa viekkaudella oli saanut muutamia kuvia piirretyksi. Wackerlos loikoili sillä välin väsyneenä ruohossa ja Rinaldo lepäsi hänen vieressään nojaten mukavasti päätään ystävän selkää vasten. Etäällä linnut lauloivat ja rotkotiellä heidän jalkojensa juuressa usutti ajuri hevostaan juoksuun. Entäs täällä Roomassa? kysyi Laila, kun hän oli kääntänyt viimeisen lehden ja vihko lepäsi nyt Anninan sylissä. Tulin vasta eilen tänne, vastasi nuorukainen. Olen kuitenkin nähnyt jo yhdet kasvot, jotka ovat jalommat ja suloisemmat kuin mitkään ennen näkemäni. Jos kerrankin saisin vaikka vain tunnin vertaa tutkia ja piirustaa niitä, niin olisin onnellinen ihminen. Hän katsoi samalla tahallaan pois Anninasta, joka tutki kiihkeästi luonnoskirjaa. Ja tunnetteko te nimeltä tämän kauneuden Phönix-linnun? kysyi vallaton tyttö aivan viattomasti. Vai ilmaisetteko te tavallisesti salaisuutenne vain punastumisella? Mitäpä se minua auttaisi, sanoi hän sykkivin sydämin, vaikka lausuisinkin hänen nimensä! Minä olen sittenkin hänelle vieras, ja ken tietää, saanko koskaan nähdä häntä jälleen. Te olette oikeassa, sanoi Laila kuivasti. Ehkei se olisi teille kummallekaan terveellistä, ei ainakaan teille. Sillä ette suinkaan te _hänestä_ tiedä, vaikka hän jo aikoja sitten olisi antanut sydämensä toiselle. Annina nousi äkisti ylös. Laila, sanoi hän, mitä me olemme tehneet! Tunnen ilmasta, että aurinko menee pian mailleen, ja me olemme yhä täällä, vaikka meidän oli lupa vain olla tunnin verran ulkona. Tulehan, kultaseni, sanoi Laila ja kiersi kätensä Anninan kainaloon ja kohotti päivävarjoaan ikäänkuin se olisi ollut keihäs, kiiruhtakaamme nopeasti kotiin ja minä lupaan kujeilla niin hurjasti isän kanssa, että hän unohtaa torua meitä, ja että itse karhukin, Sor Beppe, murahtaa vain partaansa. Hyvää yötä, signor 'Ans, ja kun te tapaatte jälleen Phönix-lintunne, niin tervehtikää häntä minun puolestani, mutta varokaa itseänne, ettette ota selkoa hänen pesästään, sillä voisihan sattua, että sen läheisyydessä olisi toisiakin terävämpisilmäisiä ja -kynsisiä lintuja. Eikö totta, Annina? Kaunotar, joka oli ollut aivan kalpea, punastui silmiään myöten. Voikaa hyvin, signor! sanoi hän hiljaa ja ojensi epäröiden kapean, viileän kätensä, jota toinen häneltä pyysi. Neiti, sanoi nuorukainen, enkö saa toivoa tapaavani teitä toistekin? Hän pudisti pelästyneenä päätään. Ei, ei! sanoi hän nopeasti ja kääntyi pois. Laila antoi nuorukaiselle toisen selän takana merkin, jota tämä ei ymmärtänyt, kutsui sitten koiran luokseen, joka erosi vain vastenmielisesti ystävästään, ja he poistuivat sitten paikalta nuorukaisen seuratessa heitä katseillansa. Me olemme jälleen yksin, Wackerlos, sanoi Hans ja nosti väsyneen elukan viereensä penkille. Tuolla he kulkevat ja sanovat: Hyvästi ikipäiviksi! Olkoon tältä päivältä. Mutta huomenna, kun me olemme syöneet kylliksemme ja nukkuneet hyvin, lähdemme me matkaan ja etsimme kaupungin joka ainoan nurkan, ja olisipa se ikuinen häpeä koko sinun suvullesi, jollet voisi löytää tuota kelpo Rinaldoa. Oi, Wackerlos, jos pääset hänen jäljillensä, niin sinulle koittaa suloisin koiran elämä koko maailmassa, silavaa saat aamiaiseksi ja kananpaistia illalliseksi ja päivät pitkin saat leikitellä ystäväsi Rinaldon kanssa. Koira iski hänelle kaihomielin silmää, ryömi sitten penkiltä alas ja haukkui heikolla äänellä merkiksi, että hän sellaisesta palkasta olisi ollut valmis heti paikalla lähtemään liikkeelle. Aurinko oli jo laskenut kauaksi taivaan rantaan, ympäröivät pensaat paloivat kuin tulessa, jota vastoin kaukaiset vuoret siinsivät sinipunervan ilman läpi ja harmaat varjot kulkivat lainehtivan Campagnan yli. Maalarin silmää, joka muulloin niin mielellään koetti tunkeutua ilman salaisuuksiin, peitti tänään kultainen harso, joka kätki häneltä koko maailman ja väistyi vain joskus sen verran, että hän saattoi nähdä ihastuttavan tytönpään piirteet ja kaksi salaperäistä silmätähteä edessään. Kaidepuidenkin ohi, josta näkyi koko kaupunki majesteettisuudessaan, Pyhän Pietarin kruunu ylimpänä ilta-auringon purppurahohteessa, astui hän hajamielisenä ja väliäpitämättömänä. Hän ei kyennyt sulattamaan uusia ihmeitä. Mitäpä sellainen päivä, joka oli näyttänyt hänelle delfiläisen sibyllan ja roomalaisen kukoistavan neidon, voisi enää sen lisäksi tarjota? Kun nuorukainen oli noussut rosoisia kiviportaita myöten köyhään asuntoonsa ja astunut tyhjään ullakkohuoneeseensa, tuntui hänestä suloiselta nähdä ympärillään paljaat, valkeaksi silatut seinät. Hän peitti ikkunan alemman osan, josta näkyi alas kadulle, ja jätti avonaiseksi vain ylemmän puolen, joka oli upotettu vinosti kattoon, jotta huoneeseen pääsisi valoa ylhäältä, ja siitä hän ei nähnyt muuta kuin palasen taivasta. Mutta emäntä astui jonkun ajan kuluttua sisään ja kysyi mielistelevästi, mitä hän haluaisi, ja tuotuaan ylös ruokaa ja viiniä hän palveli häntä sekä hänen koiraansa parhaansa mukaan. Sillä hän oli huomannut, että koiralla oli suuri valta herransa yli, ja koska hän tahtoi voittaa herran suosion, oli hänestä viisainta saavuttaa ensin hänen palvelijansa ystävyys. Siksipä hän pisti omakätisesti parhaat palat koiran suuhun, kehui hänen kaunista ruumistansa ja ihmetteli kuinka hyvin hän jo ymmärsi italiankin kieltä. Hans, jota hänen peittelemätön tunkeilevaisuutensa kiusasi, ei voinut häntä kuitenkaan ajaa ulos huoneesta. Sillä emännän hyvästä tahdosta riippui kokonaan, oliko hän saapunut Roomaan vain kuollaksensa siellä. Mutta kun emäntä uudisti pyyntönsä, ja kehoitti häntä maalaamaan kuvaansa, koetti hän kaikenlaisilla verukkeilla päästä tästä tehtävästä, joka täytti hänen mielensä inholla. Sitten hän syytti väsymystä ja sulki ovensa tarkasti lukkoon ennen maata pahaan, työnsipä vielä varmuudeksi pöydänkin oven eteen. Seuraavat lokakuun päivät kuluivat osittain Vatikaanissa, osittain kaupungilla, jakaantuen tasan Rafaelin ja Anninan välillä. Eroitus oli vain siinä, että toista hän katseli näkevin silmin ja toista turhaan tähysteli. Pian hänelle kävikin aivan selväksi: hän ei voisi kerrassaan saada mitään aikaan, jollei hän näkisi jälleen tyttöä. Sillä kun hän istui ullakkohuoneessaan ja koetti työskennellä, huomasi hän vähä-väliin tähystelevänsä vain tyhjää seinää. Sitten vihelsi hän koiraansa ja kulki onnen kaupalla pitkin kaupunkia, kunnes ilta joutui ja viimeiset rukoilijat katosivat kirkoista ja tyhjäntoimittajat kaduilta. Surumielin palasi hän sitten kotiinsa, ja yksinpä hänen keskustelunsa uskotun ystävänsäkin kanssa pysähtyi. Jonkinmoinen kylmyys oli ilmennytkin toverusten kesken sen jälkeen kuin koiran vaisto ei ollut näyttäytynytkään niin hyväksi kuin hänen herransa oli toivonut. Eräänä päivänä oli näet Wackerlos iloisesti haukahtaen kiiruhtanut erään tukevan teurastajan koiran luo, jota hän luultavasti luuli Rinaldoksi. Kelpo Hans tunsi silloin sydämensä hypähtävän aivan kurkkuun saakka; mutta vain yhden ainoan silmänräpäyksen ajan. Sillä samassa hän huomasi jo erehdyksen ja luotti sen jälkeen enemmän vain sattumaan kuin minkään kuolevaisen apuun. Siten kului koko lokakuu ja kuukauden viimeisen päivän iltapuolena astui ystävämme murhemielin kaupungin portista ulos koira kintereillään, joka tuotti hänelle nyt vielä entistäkin vähemmän lohdutusta, koska hän ei nyt välittänyt mistään muusta kuin sisiliskojen ja peltohiirien pyydystämisestä. Mutta äkkiä koira pysähtyi keskellä tietä, kohotti kuononsa ja oikean etukäpälänsä ilmaan ja hyökkäsi sitten kuin hullu pienen kapakan ovesta sisään, joka seisoi yksinäisen tien varrella eikä näyttänyt Hansin mielestä niin houkuttelevalta, että hän siellä olisi halunnut uhrata viiniin viimeisen penninsä. Pahoillaan hän kutsui koiraa luokseen ja jäi ovelle seisomaan. Kapakan pimeä eteinen avautui autioon pihaan, johon oli istutettu puita ja laitettu kukkapenkkejä, ja siellä istui vain pari miestä pullojensa ääressä. Ja kuitenkin oli lokakuun viimeinen päivä, jolloin muuten kauniilla ilmalla Rooman puutarhat olivat täynnään tanssia ja hälinää. Täällä kajahteli vain yksinäinen tamburiini. Mutta nuorukainen tunsi äkkiä salaman iskevän sydämeensä, kun karheampi ääni vastasi hänen koiransa kirkkaaseen haukuntaan. Se oli kauan kaivatun Rinaldon bassoääni, ja samassa Wackerlos kuljettikin kaivatun ystävänsä riemulla tielle, koska tila sisällä tuntui heidän ilonosoituksilleen aivan liian ahtaalta. Myrskyaskelin nuorukainen astui eteisen läpi ja tuli vavisten puutarhaan. Suuri lehtimaja puutarhan perällä pisti heti hänelle silmiin. Sieltä kajahti tamburiininkin ääni, ja köynnösten takana näki hän vaalean tytön vartalon nopeasti pyörivän tanssissa. Tamburiininsoittaja istui aivan sisäänkäytävän vieressä. Hän käänsi hiukan päätään, sen enempää ei Hans saanut nähdä. Tuo iloinen säikähdys iski koko hänen ruumiiseensa niin suurella voimalla, että hänen täytyi käydä lähimmälle penkille istumaan. Isäntä toi hänelle viiniä ja asetti lautasellisen oliiveja hänen eteensä. Hän ei koskenut kuitenkaan mihinkään, vaan tähysteli lakkaamatta lehtimajaan, jossa vallitsi puolihämärä. Pian hän tunsi tanssijattarenkin, joka hyppi iloisesti kuin lintu häkissään, Lailaksi. Ja vanhus, jolla oli sotilaalliset viikset ja syvä arpi vasemman silmän yläpuolella, oli varmaan isä. Mutta tuo toinen, joka istui Anninan lähellä ja kuiskasi aika-ajoin jotakin hänen korvaansa, kukapa se muu olisi voinut olla kuin karhu, Sor Beppe? Hänen leveä kömpelö vartalonsa, josta puoleksi äreä, puoleksi hyväntahtoinen paksu pää kohosi ylöspäin ilman minkäänlaisen kaulan välitystä, vastasi täydellisesti hänen nimeänsä, vaikka karhu olikin pukeutunut hienoihin vaatteisiin ja oli pistänyt napinläpeensä granaattikukan. Mitä hän oli kuiskannut tytön korvaan? Se ei näyttänyt kuitenkaan tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen. Ainakin hän katsoi vaan aivan ilmeettömästi syliinsä ja soitti ikäänkuin unessa pientä tiukurumpua, kunnes Laila sanoi, että jo riitti. Sor Beppe taputti mielistellen käsiään; varmaan syy oli hänen, että he olivat valinneet näin syrjäisen paikan, jossa saattoi piiloutua lehtimajan suojaan niiden harvojen vieraiden katseilta, jotka kapakassa olivat. Sillä kun Laila lakkasi tanssimasta ja kehoitti Anninaa tulemaan ulos hänen kanssaan, näki Hans selvästi, miten Sor Beppe sen kielsi ja kävi aivan lehtimajan aukon eteen istumaan. Hän oli tosin jo aikoja sitten huomannut ulkopuolella nuorukaisen, joka ei kääntänyt silmiään heistä. Ja nyt Lailankin silmät kiintyivät tuttuun muukalaiseen; hän kumartui Anninan puoleen ja puheli hiljaa hänen kanssaan. Väliäpitämättömyydestäkö vai jostakin muustako syystä tyttö ei kääntynyt taakseen. -- Äkkiä noiden neljän keskuudessa vallitsi äänettömyys, joka näytti varsinkin kiusaavan Sor Beppeä. Sinä olet niin kalpea, Annina, sanoi hän äkkiä. Kun isä on tyhjentänyt lasinsa, niin me lähdemme kai kotiin, ennenkuin iltakylmä yllättää. Voimmehan ainakin sanoa, että olemme päättäneet lokakuumme kunnollisella ja viattomalla ilolla. Lailan kasvoihin ilmestyi pilkallinen hymy, jota hän töin-tuskin saattoi hillitä. Hiljaa ja kalpeana astui Annina lehtimajasta taluttaen isäänsä, joka varmaan oli liiaksi nauttinut viiniä. Hänen toiseen käsivarteensa oli Sor Beppe tarttunut ja piti huolta siitä, että hän peitti kokonaan nuoren tytön solakan vartalon heidän astuessaan nuorukaisen pöydän ohi. Noiden kolmen takana astui vallaton Laila, joka kohottamalla salaa olkapäitään tahtoi ilmaista, ettei hän vapaaehtoisesti ollut etsinyt tätä seuraa eikä paikkaa liioin. Sitten hän painoi sormensa suulleen ja teki rukoilevan liikkeen pyytäen Hansia jäämään paikalleen. Mutta ei edes tuomiopäivän pasuuna olisi voinut estää häntä seuraamasta heidän jälkiään. Kuitenkin hän pysytteli jonkun matkan päässä ja koetti poistaa kaikki epäilykset pysähtymällä vähä-väliä, katsellen maisemaa sekä oikealla että vasemmalla, ja ollen piirustavinaan jotakin luonnoskirjaansa. Häntä ihmetytti vain se seikka, että ystävätärkin, joka ei suinkaan ollut epäsuosiollinen hänelle, koetti kaikella tavalla estää tuttavuuden jatkumista. Vielä samana iltana hän sai siihen selityksen. Sillä kun seura oli kadonnut siistiin taloon Via Vittorian varrella ja nuorukainen, Sor Beppen äkäisen katseen seuraamana kulki suljetun oven ohitse ja puoleksi autuaana, puoleksi epätietoisena astui edelleen hämärtäviä katuja pitkin, kuuli hän äkkiä kuiskaavan äänen mainitsevan häntä nimeltä. Tepastelevin askelin, aivan kuin västäräkki astui pieni Laila hänen perässään, vilkutti hänelle silmää, ilmaisten siten, että hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, mutta kulkikin samassa hänen ohitsensa ja veti hänet viekastellen perässään yhä syvemmälle kaupunkiin, kunnes he vihdoin tulivat Pantheonin pylväiden varjoon, missä hän salli hänen lähestyä itseään. Signor 'Annes, sanoi Laila kohottaen varoittavasti sormeaan, minkä kepposen te nyt olette tehnyt meille! Emmekö me kieltäneet teitä pyrkimästä seuraamme, ja nyt te kuitenkin riiputte kintereillämme, aivan kuin ukkonen salaman jäljissä? Mitä te voitatte sillä, että tuo tyttö parka, Annina, joutuu vain yhä syvemmälle karhun luolaan, niin ettei hän hellitä käpäliään enää oven rivasta ja murahtelee niin äkäisesti talossa, että pelosta rappauskin karisee alas seiniltä? Hävetkää, että laskette tuollaisen taakan lapsi paran hartioille, joka parhaansa mukaan koettaa kestää onnettomuuttaan. Paha periköön teidän tyhmän koiranne, joka sai koko tämän ikävän jutun aikaan! -- Ja hän hutki suutuksissaan viatonta elukkaa, joka pakeni ihmeissään päivänvarjon iskuja. Laila hyvä, vastasi nuorukainen, älkää ainakaan tänään tehkö mitään pahaa koira rukalle, joka vihdoin on taas saattanut minut teidän läheisyyteenne. Minunko? kysyi hän pilkallisesti. Turhia verukkeita! sanokaa suoraa, hyvä herra: te olette rakastunut Anninaan, aivan korvia myöten, sanon minä teille. Se on yksi tosiasia. Toinen on se, että teidän täytyy heittää Annina mielestänne, niin kaunis ja hyvä ja suloinen kuin hän onkin, ja luvata nyt minulle kunniasanallanne, että vältätte häntä tästä lähin yhtä kiihkeästi, kuin lienette tähän saakka häntä etsinyt. Sillä minä en siedä, sanoi hän lujalla äänellä, en siedä lainkaan, että te rupeatte nyt vielä kiusaamaan tuota tyttö parkaa, kun jo ennestäänkin niin moni harjoittaa tätä kristillistä tointa. Laila! huudahti nuorukainen liikutettuna, mitä se merkitsee? Onko totta, että tuo kömpelö junkkari on iskenyt silmänsä tähän enkeliin? Onko se todellakin mahdollista? Puh! sanoi Laila, tuolla kömpelöllä junkkarilla on rahapussi, aivan yhtä pyöreä ja paksu kuin hän itsekin, eikä hän niin tyhmä olisikaan, jos maailma olisi autio saari ja Annina ja Sor Beppe sen ainoat asukkaat. Monet Roomassa ottaisivat hänet, vaikka hänellä olisi vain puolet rikkaudestaan; kaikki muut paitsi Annina, jolla on hyvin kummallinen maku. En voi sitä teille sen paremmin todistaa, kuin että tuo hupakko on teihin suuresti mieltynyt, vaikka te olettekin yhtä heikko kuin David tuon goljattimaisen Sor Beppen rinnalla ja takistanne päättäen omistatte enemmän päässänne kuin taskussanne. Onko hän sanonut sinulle, Laila, että hän ajattelee minua? Sanonutko? Mitä vielä, silloin te tunnette hänet huonosti. Ja sen vuoksi vieläkin kerran, minä en siedä, että koetatte häntä tavata enää ainoatakaan kertaa. Sillä hän on karhun käpälissä, eivätkä kaikki pyhimyksetkään voisi häntä pelastaa, pikemmin karhu musertaisi hänet kuin hunajakakun. Juttu on jo siksi vanha ja isä ihastunut tuohon rakkaaseen vävyyn, ja äiti, joka on aina vuoteenomana, on kokonaan pappien vallassa, jotka tahtovat mielemmin kuulla Sor Beppen rahapussin kilinää kuin aamumessun kelloja. Rakas Sor Giovanni, jos teillä todellakin on sydäntä -- ja näyttäähän todellakin siltä, kuin olisitte rakastunut -- niin pankaa tavaranne kokoon ja vaeltakaa Porta del Popolosta ulos, menkää sinne mistä te tulittekin ja pyytäkää kyyhkysiä tai satakieliä niin paljon kuin tahdotte, älkää vain Phönix-linnuille virittäkö ansoja. Ja sen sanoo teille hyvä ystävänne, joka mielellään uskoo vaikka kuinka paljon pahaa miehistä, mutta luottaa siihen, että teillä on omantunnon tapainen takkinne alla. Oletteko ymmärtänyt? Hyvää yötä, signor! Hän jätti nuorukaisen seisomaan pilarien varjoon ja kiiruhti pois päästäkseen vielä ennen yötä asuntoonsa, Trastevereen. Mutta Hans ei voinut liikahtaa paikaltaan, niin voimakkaana riehui tuska ja onni hänen sydämessään. Hänen oli aivan mahdotonta käsittää, että hänen olisi pitänyt luopua armaastaan ikipäiviksi juuri samassa hetkessä, jolloin hän oli jälleen löytänyt hänet. Mutta samalla kuin hänen sielu parkansa oli vaipua pohjattoman autuuden mereen, näki hän äkkiä kohoavan ympärilleen teräväpäisiä kallioita, ja korkeimmalla huipulla Sor Beppen jättiläishaamun, joka pilkallisesti irvisteli hänelle ja hieroi lihavia, sormuksilla koristettuja sormiaan nauraen kilpailijansa särkyneelle onnelle. Tunnin aikaa hän kulki vielä kuin mieletön edestakaisin kiihkeästi keskustellen itsensä kanssa, koiran hiipiessä korvat lupassa hänen rinnallaan. Sielunmyöjät, raivosi hän. Antavat tuon aarteen ensimäiselle parhaalle, joka maksaa hänestä vain hyvän hinnan. Kuninkaallekaan he eivät saisi häntä myödä! Ja kun tuo karhu saa hänet omakseen, sulkee hän hänet ummehtuneeseen loukkoon, eikä kukaan enää saa hänestä iloita. Kuinka suurella riemulla tuo konna astuikaan ohitseni! Oi, hänellä on syytä olla ylpeä, ettei tyttö juokse häneltä karkuun, kun hän antaa koirien vartioida häntä ja päästää hänet korkeintain vain kerran pyhäpäivänä pimeään kapakkaan, jotta hän voisi näyttää tuota sulotarta roskajoukolle ja kerjäläisille. Ja häntäkö en saisi kadehtia enkä häiritä hänen rauhaansa? Ja vaikka hän olisi liitossa kaikkien Rooman paavien ja helvetin kanssa, niin minä tahdon nähdä jälleen enkelini ja kuulla hänen omasta suustaan, eikö hän vielä ole autettavissa, enkö _minä_ voi häntä auttaa! Kun hän oli selvitellyt itselleen tämän päämäärän, tuli hän paljoa levollisemmaksi ja unohti kokonaan, ettei hän vielä tiennyt, mihin keinoihin hänen pitäisi ryhtyä. Hänen mielensä paloi takaisin Via Vittoriaan ja siellä hän istui sydänyöhön saakka eräällä kivellä Anninan taloa vastapäätä ja ajatteli toivolla ja kaiholla hänen kauneuttaan ja alakuloisuuttaan. Mutta seuraavana päivänä, kun raskaat huolet herättivät hänet jo varhain unesta, tuntui elämä hänestä kovin mustalta. Sillä taiteilijakevytmielisyydestään huolimatta ei ystävämme kuitenkaan pitänyt sopivana sytyttää armaansa taloa palamaan, jotta hän siinä tilaisuudessa voisi pelastaa hänet, varsinkaan kun ei olisi lainkaan varmaa, että Sor Beppe tekisi hänelle sen ilon ja menettäisi henkensä liekeissä. Mistään suoremmasta, porvarillisemmasta keinosta hänellä tuskin olisi apua. Sillä paljon menestystä hän ei myöskään voinut toivoa, jos hän menisi vanhan soturin puheille ja pyytäisi, ettei hän naittaisi tytärtään, ennenkuin maalari Hans oli tullut kuuluisaksi mieheksi ja saattaisi tulla häntä kosimaan nelivaljakolla. Niinpä seuraavina päivinä täytyi tyytyä vain tuulentupiin, joita nuorukainen rakensi tulevaisuuden pilviin, ja ainoa järkevä asia, johon hän ryhtyi oli se, että hän voitti vastenmielisyytensä ja alkoi, tosin puoli horroksessa, maalata Madonna Pian muotokuvaa, tämän istuessa jäykkänä kullasta ja silkistä ja vihreä papukaija aivan kuin jahtihaukka kädellä, viimeinen lahja, jonka hän oli saanut mieheltään ennen onnetonta veitsenpistosta. Samalla hän teki luonnoksen hyvin kaunista taulua varten, joka kuvasi Rebekkaa ja Eleasaria kaivolla. Tytölle hän aikoi antaa Anninan kasvonpiirteet, ja väsynyt matkamies, jolle suloinen tyttö tarjoo virkistävää juomaa, saisi kuvata häntä itseään. Hän oli ollut aivan oikeassa ajatellessaan, että kaikki onnistuisi hyvin, jos hän vain näkisi Anninan jälleen. Kuva tuli kahdessa päivässä peloittavan muotoiseksi; itse sommittelu edistyi nopeasti ja eräs juutalainen, joka nuuski nimettömän nuoren taiteilijan atelierissä, tilasi sen heti ensi näkemältä. Heti tämän tapauksen jälkeen nuorukainen kiiruhti onnellisena ulos ja käveli ainakin toistakymmentä kertaa Via Vittoriaa pitkin silmät Anninan ikkunoihin luotuina. Jos Sor Beppe nyt olisi tullut häntä vastaan, niin olisi tuon jättiläisen täytynyt väistyä hänen tieltään, tai hänet olisi armotta heitetty kumoon. Kaikesta huolimatta hän ei ollut vielä kuitenkaan onnistunut nähdä Anninaa uudelleen, vaikka hän joka päivä hiipikin hänen talonsa ympärillä. Ikkunaverhot olivat suljetut, aivan kuin itämaalaisessa haaremissa. Silloin-tällöin hän näki vain isän jossakin ikkunassa poltellen savipiippunysäänsä. Vanhus tirkisteli puoleksi lapsellisesti hymyillen kadulle eikä näyttänyt huomaavankaan nuorukaista, ei edes silloinkaan, kun tämä kunnioituksesta sitä miestä kohtaan, jolla oli tällainen tytär, nosti tervehtien hänelle hattuaan. Tunkeutua taloon tai muuten päästä mihinkään salaiseen yhteyteen tytön kanssa, oli kerrassaan mahdotonta. Naapurit, jotka Sor Beppe oli lahjonut puolelleen, osoittivat muukalaiselle, joka kahdesti päivässä kulki tätä katua myöten, sanatonta epäluuloa. Hän ei voittanut mitään muuta, kuin että hän ohikulkiessaan ja nipistäessään koiraansa korvista, kunnes se alkoi vinkua, sai kuulla Rinaldon tutun bassoäänen hiljaa kajahtavan talon sisältä, äänen, joka ilmaisi, että koirakin oli kadottanut vapautensa. Siten kuluivat ensimäiset marraskuun viikot ja tavattoman varhainen talvi koitti. Myrsky ja sade raivosi kaduilla, roomalaiset istuivat päivät pitkin vaippoihinsa kääriytyneinä kahviloissa, muukalaiset palelivat hiilisäiliöiden ääressä tai tukehtuivat savuun, jota myrsky tuprutti kamiinista huoneisiin, eikä kukaan lähtenyt asiatta ikävälle kadulle. Vain ystävämme, jonka huonoa ullakkohuonetta ei käynyt lämmittäminen, vaelsi, vaikka hän oli jättänyt vaippansa jo Firenzeen, uskollisesti niinkuin ennenkin joka päivä Via Vittorialla, vaikka hänen mielentilansa kävikin jokaiselta sadepäivältä yhä toivottomammaksi. Sattuipa silloin eräänä iltana, kun hän hetkeksi etsi suojaa pahaa ilmaa vastaan San Carlon portilla, että huntuun kiedottu olento astui nopeasti ulos kirkosta ja pelkäämättä myrskyn raivoa avasi heti suuren vihreän sateenvarjonsa palataksensa kotiinsa. Hän oli niin kokonaan kiedottu vaippoihin ja huiveihin, ettei vartalosta voinut nähdä kerrassaan mitään. Ja kuitenkin nuorukaisen sydämen tykytys ilmaisi hänelle, että Anninan hame oli sipaissut hänen ohitsensa. Epäröimättä hän astui hänen jälkeensä ja ennätti hänet, kun hän hetkeksi pysähtyi taistellen sateenvarjollaan myrskytuulta vasten. Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, hän tarttui vain vapisevin käsin varjoon ja piti sitä lujasti tytön pään yläpuolella. Kääntykäämme nurkkauksesta, sanoi hän sitten hiljaa, katsomatta tyttöön. Siellä me olemme paremmin myrskyn suojassa. Tulkaa minun mukanani, Annina, jumalan tähden, älkää kieltäkö minulta tätä pientä suosiota; kuka tiesi, näenkö teitä enää koskaan. Anninan huntu oli siirtynyt syrjään, ja nuorukainen näki nyt, kun hän astui ääneti hänen rinnallaan, että hän oli vielä tavallistakin kalpeampi. Annina katsoi häneen rukoilevasti aivan kuin avuton lapsi. Tarkoituksellako vai epähuomiossako hän ei kääntynyt Via Vittorialle? Annina itse ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unessa, suuret silmät katsoivat hiljaa ja surullisesti vain kauas eteensä, kun nuorukainen äkkiä, sateen hyvän aikaa vain ratistessa heidän päittensä yläpuolella, sai puheenlahjansa jälleen ja ilmaisi Anninalle kaiken sen, mikä viikkokausia oli painanut hänen mieltään. Hän ei salannut mitään, ei vihaansa Sor Beppea kohtaan, ei lujaa päätöstään taistella Anninan puolesta kuin elämästä ja kuolemasta, ei köyhyyttään. Vain rakkaudestaan hän ei maininnut montakaan sanaa eikä tiedustellut myöskään Anninan tunteita, ikäänkuin se olisi ollut selvä asia. Annina ei sanonut myöskään vastaan. Hans oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä kiihkeästi joka kerta, kun hän puhui vihamiehestään, tai tuskastaan, kun hän tiesi Anninan elävän tuollaisessa orjuudessa. Annina ei vetänyt pois kättään. Hän ei olisi häneltä huuliaankaan kieltänyt, jos Hans olisi pyytänyt saada suudella häntä. Mutta nuorukaisen mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän tiennyt mitä hän teki. Annina, sanoi hän, me olemme kovin onnettomia. Kuinka onnettomia me olemmekaan, kun emme edes tänä hetkenä, jonka taivas itse on meille suonut, voi olla iloisia. Minä näen rakkaat kasvosi nyt lähelläni, joita niin kauan aikaa olen ikävöinyt, ja tunnen sinun hengityksesi, ja kuitenkin silmitön tuska ja huoli sinun tähtesi saa mieleni aivan kuohumaan. Puhu jotakin, armaani; sano, tiedätkö itse mitään lohdutusta, sano ennen kaikkea, ettei minun pidä joutua epätoivoon, ja minä lupaan sinulle, että rohkaisen mieleni kuin mies enkä anna käsieni syliin vaipua, ja silloin kaikki on onnistuva ja me nousemme taisteluun vaikka koko helvettiä vastaan. Annina pysähtyi äkkiä, kun hän oli lausunut nämät sanat, ja pidätti lempeästi hänen käsivarttaan. Hans, sanoi hän pehmeällä, hillityllä äänellään koettaen selvästi lausua vieraskielistä nimeä, madonna on armollinen, kun hän sallii minun tyhjentää sydäntäni teille. Sillä se oli kovin täysi, kauan en olisi tätä tuskaa enää kestänyt. Kun joka päivä näin teidän sekä kauniilla että rumalla ilmalla kulkevan talomme ohi -- Näitkö minut? Joka kerta. Minä seisoin uutimen takana, vaikka en saanut sitä avata. Kun olitte astunut ohi, niin luulin menehtyväni suruun ja mieluimmin olisin heittäytynyt alas kadulle. Mutta se olisi ollut jumalatonta. Oi, Giovanni, miksi me kohtasimme toisemme? Enhän aikaisemminkaan ollut iloinen, mutta en tiennyt syytä siihen niin selvästi kuin nyt. Nyt minä tiedän sen koko elämäni ajan. Mitä sinä sanot? Oletko jo sitten ihmisten ja jumalan edessä hänen omansa? Eikö jokainen päivä voi vielä tuoda sinulle pelastusta? Ei, sanoi hän. Vanhempani kiroisivat minut, äitini kuolisi surusta. Ja vaikkapa Sor Beppe nyt juuri kuolisikin, niin mitä se meitä auttaisi? Te ette ole kristitty, te olette luterilainen, sellaiselle he eivät koskaan anna lastaan. Annina, huudahti Hans pelästyneenä. Entäs sinä, jos olisit vapaa eikä sinun olisi pakko noudattaa vanhempiesikaan mieltä --? Minä rukoilisin madonnaa, että hän lähettäisi armonsäteen teidän sydämeenne. Mutta se on turhaa; minä tiedän aivan varmaan, että minun täytyy tulla Sor Beppen vaimoksi, vaikka edeltäpäin kuolisin. Ja niinpä meidän on pakko erota, Hans, siinä ei auta mikään; ihmeitä ei nykyaikana enää tapahdu. Tyttö, kuinka voit sellaista sanoa tai ajatella? huudahti Hans epätoivoissaan ja heitti hänen kätensä luotaan. Olkaa luja ja hyvä, pyysi Annina vapisevalla äänellä. Mitä minä teen, jos tekin joudutte epätoivoon? Te matkustatte takaisin Saksaan ja unhotatte Anninan ja painatte jonkun muun sormeen äitinne sormuksen. Mutta minä, minä jään tänne! Annina vaikeni ja tukahdutti suurella ponnistuksella tuskansa. Nähkääs, sanoi hän edelleen ja katseli nuorukaista hellästi silmiin, ihmeitä ei tapahdu enää nykyään, se on totta; mutta on vieläkin marttyyrejä maailmassa, ja monet tyhjentävät rakkaan vapahtajansa veren sekoittamalla siihen omaansa. Miksikä minun osani olisi parempi? Siksikö, että olen vielä niin nuori? Sitä enemmän on minulla aikaa oppia kärsimään. Mutta ennenkuin täysi yö minulle koittaa, tahdon vielä kerran nauttia auringosta. Olen tuuminut jotain mielessäni, jatkoi hän kuiskaten ja hänen kauniit kasvonsa peittyivät punaan. Te sanoitte kerran, että tahtoisitte mielellänne piirustaa kuvani. Olen ajatellut, ettei se mikään synti olisi, vaikka sen teille sallisinkin; ja kuulkaahan nyt, miten me voimme järjestää asian, jottei kukaan saa sitä tietää. Kolmen päivän kuluttua matkustaa sulhaseni joksikin aikaa pois, asioitaan toimittamaan, aina Assisiin asti. Kaksi päivää myöhemmin on sunnuntai, jolloin menen aikaisin aamulla kirkkoon. Minä järjestän siten, ettei kukaan seuraa mukanani, ja sitten tulen teidän asuntoonne, Hans, ja olen teidän luonanne pari, kolme tuntia. Silloin voimme oikein sydämen pohjasta jutella. Mutta luvatkaa minulle pyhästi: ei mitään rakkaudesta, vaan kuin vanhat ystävät, jotka ovat olleet tutut lapsuudesta saakka ja tahtovat kerran tyhjentää sydämensä. Päivällisen aikana palaan taas kotiin, hunnun peitossa ei kukaan tunne minua; sillä jos Sor Beppe saisi siitä vihiä, niin hän tappaisi minut. Hän ei ole paha, uskokaa minua, mutta vihassaan hän on aivan hillitön, ja mustasukkaisuus saa hänet pois suunniltaan. Ja vielä yksi asia: minä tahtoisin niin mielelläni saada myös kuvan teistä, niin pienen, että voisin pistää sen messukirjani väliin. Tahdotteko antaa sen minulle muistoksi? Annina, huudahti nuorukainen, onko se totta? Tahdotko todellakin tehdä kaiken tuon minulle? Tahdon, sanoi hän suloisesti hymyillen. Olen sen niin lujasti päättänyt, että mielemmin kuolen kuin luovun päätöksestäni. Olisin sen joka tapauksessa tehnyt ja olisin pyytänyt Lailaa ilmoittamaan sen teille. Nyt sain itsekin sen teille uskoa; siitä olen iloinen. Minä tiedän missä te asutte. Kuljin kerran pitkin teidän katuanne silloin teidän koiranne kurkisti ikkunasta ulos. -- Eikö totta, te pidätte sananne, ettekä tee meille eroa vaikeaksi, kun minun on pakko lähteä? Nuorukainen ei vastannut. Sitten Annina otti sateenvarjon hänen kädestään ja sanoi: Jääkää hyvästi! Minä palaan nyt yksin kotiin. Ja pysykää poissa Via Vittorialta sunnuntaihin saakka. Jos epäilyksiä heräisi ja minua vartioitaisiin vieläkin ankarammin, niin etten pääsisi teidän luoksenne, niin olisi se kuolemani. Jääkää hyvästi, Hans! Näkemiin asti, yhden ainoan kerran, ja sitten -- unohtakaamme toisemme iäksi! Hän vilkutti silmiään ja viittasi tavattoman herttaisesti kädellään jäähyväisiksi ja jätti nuorukaisen vanhan palatsin eteiseen, missä he viimeksi olivat keskustelleet. Nyt vasta, kun tyttö oli kadonnut, tunsi nuorukainen kiihkeän halun kiiruhtaa hänen jälkeensä ja painaa hänet syliinsä. Mutta hän hillitsi itseään, jotta hän ei tuhoaisi sitä, minkä Annina oli hänelle luvannut. Puoleen yöhön ei nuorukainen ummistanut silmiänsä, mutta tuska ei enää pitänyt häntä valveilla, vaan onni, joka salaa lauloi ja humisi hänessä niinkuin muinoin, kun hän lapsena oli iloinnut joulun tulosta. Ullakkohuoneen nurkissa riehui marraskuun myrsky ja paukkui helähtelevillä ikkunaruuduilla ja sade ratisi yläikkunaa vasten, ikäänkuin sitä olisi kivillä pommitettu. Mutta nuorukainen istui vuoteellaan ja katseli messinkilampun hämärää liekkiä, jonka jokainen tuulenpuuska oli vähällä sammuttaa. Vasta tänään hän huomasi kauhukseen, kuinka paljaat hänen huoneensa seinät olivat ja kuinka kehnot huonekalut. Tänne Annina astuisi sisään, tuohon madonpuremaan nojatuoliin, jonka päällinen oli aivan virttynyt, hän pyytäisi häntä istumaan, ei täällä ollut edes jakkaraa, jolle hän voisi nostaa jalkansa eikä kaunista lasia, josta hänelle voisi tarjota juomaa; ja kuinka savuinen kattokin oli, kuinka paljas ja halkeamia täynnä kivilattia! Kaikki tuo oli korjattava, tai hän saisi koko elinaikansa hävetä. Jo yöllä hän alkoi hiukan siistitä huonetta, poisti hämähäkinverkot nurkista, keräsi vähäiset tavaransa, jotka olivat hajallaan huoneessa, vanhaan seinäkaappiin ja asetti ne järjestykseen. Hänen hommatessaan sammui lamppu, ja hänen oli pakko paneutua levolle. Nyt hän kuunteli salaisen riemun vallassa rajuilmaa, joka ei voinut tuhota häntä eikä hänen onneaan. Viiden päivän kuluttua saapuisi kevät hänen kolkkoon kamariinsa, eikä hän epäillyt lainkaan, että kivilattian raoista silloin puhkeaisi esiin orvokkeja ja ruusuja ja että satakieli rakentaisi pesänsä hänen vanhan vuoteensa telttakatokseen. Huomaamatta hänen ajatuksensa vaihtuivat unelmiksi, joita ei mikään varjo pimentänyt. Annina ja hän olivat kahden kesken, milloin jossakin huvilapuutarhassa Rooman porttien ulkopuolella, milloin rasvatyynellä merellä, ja vasta sitten kun he olivat kiivenneet Pietarinkuvun ylimpään huippuun ja istahtaneet rautaiselle penkille, kuulivat he alhaalta Sor Beppen äänen joka torui ja murahteli ja uhkasi kiivetä heidän perässään; mutta he eivät pelänneet, he naureskelivat vain salaa keskenään, sillä he tiesivät, että portaat, jotka johtivat ylös, olivat aivan liian ahtaat, jotta Sor Beppen lihava ruumis olisi päässyt niissä kulkemaan. Mutta jo varhain seuraavana aamuna istui nuorukainen stafliansa ääressä eikä liikahtanut paikaltaan ennenkuin ilta hämärsi. Hän ei syönyt juuri mitään siitä ruuasta, jota signora Pia tyrkytti hänelle, ja koetti vain saada Rebekka ja Eleasar kuvansa valmiiksi, mikä ei onnistunut hänelle kuitenkaan ennenkuin seuraavana aamupuolena, sillä päivät olivat lyhyet ja keskeyttivät varhain hänen työnsä. Mutta tulen valossa hän alkoi piirustaa omaa kuvaansa peilistä, niin pientä vain, että saattoi sulkea sen kouraansa. Hän huomasi nyt ensi kertaa, miten hänen kasvonpiirteensä vuoden kuluessa olivat tulleet terävämmiksi ja kypsemmiksi; selvään niissä saattoi nähdä kuluneen vuoden ja yksinäisen vaelluksen ilojen ja surujen jäljet. Hän piirusti kuvaansa lukitun oven takana kunnes silmiä alkoi kirveliä. Sitten hän valvoi mieliajatuksissaan aina keskiyöhön saakka, vaikkei hän tänä iltana ollutkaan yhtä keveällä mielellä kuin edellisenä. Täydellinen onnentunne valtasi hänen mielensä vasta taas sitten, kun hän toisen päivän illalla oli jättänyt taulunsa juutalaiselle taidekauppiaalle ja saanut paitsi uutta tilausta koko kasan tosin hiukan kuluneita kultarahoja. Moneen kuukauteen ei hän ollut omistanut näin suurta rahasummaa, ja hän astui nyt Corsoa ja Via Condottia myöten kasvoillaan sulhasen ilme, joka on lähtenyt ostamaan morsiuslahjoja. Omituista kyllä ei hänen mieleensä iskenyt lainkaan se ajatus, että hän valitsisi Anninalle jonkun korutavaran tai näkinkenkiä ja koralleja, joita hän näki suurissa joukoin. Sellaisenaan oli Annina nuorukaisen mielestä kallein aarre koko maailmassa, ja hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hän olisi yrittänyt koristaa häntä kurjalla kullalla tai kivillä. Mutta sen huoneen, johon hän oli luvannut tulla, piti olla kyllin arvokas voidakseen ottaa häntä vastaan. Kaikkein ensiksi hän osti vanhanaikuisen kauniin nojatuolin, jonka veisteltyä selkänojaa pieni kruunu koristi. Sitten hän valitsi varsin suuren maton, jolla hän aikoi peittää lattian, ja päätti tämänpäiväiset ostoksensa hankkimalla vielä kaksi kauniisti hiottua kristallipikaria. Eipä madonna Pia ihmetellyt niinkään vähän, kun seuraavana aamuna kaikki nuo kauneudet tuotiin hänen vaatimattoman vuokralaisensa ullakkohuoneeseen. Mutta nuorukainen, jonka emäntä luuli äkkiä tulleen mielenvikaiseksi, kertoi saavuttaneensa taulullaan niin suurta suosiota, että korkeita vieraita voisi minä hetkenä hyvänsä tulla hänen luokseen, ja varsinkin jos Golkondan prinsessa aivan äkkiarvaamatta saapuisi hänen työpajaansa, niin tahtoi hän toki tarjota hänelle kunnollisen istuinpaikan. Olenhan sanonut teille, Sor Giovanni, lausui emäntä kohottaen ilmaan kätensä, teissä on enemmän, kuin mitä luulisikaan, ja jos onni vain kerta katselee teitä minun silmilläni, niin ei se koskaan enää teitä jätä. Siten oli näistä tärkeistä päivistä jo kaksi onnellisesti kulunut ja seuraavista piti vielä koettaa jollakin tavalla suoriutua, jotta ei menehtyisi odotuskuumeeseen. Tänä aamuna on hän nyt matkustanut, ajatteli nuorukainen. Jos nyt kulkisin Anninan talon ohitse, niin ehkäpä toinen ikkunaverhoista olisi puoleksi avattu! -- Sitten hän muisti, että Annina oli pyytänyt häntä kärsivällisesti odottamaan ja pysymään poissa, ja päätti ansaita suuren onnensa tottelevaisuudellansa. Kuolettaakseen aikaa alkoi hän piirtää hiilellä maisemaa valkealle seinälle, kuvasi siihen komean puutarhan ja meren rannan, merenneitosia, jotka tanssivat tyynessä illassa ja paimenen, joka soitti pilliään. Aivan etualalla lähteen partaalla, joka lorisi viheriöivän tammen juurella, istui nuori pari käsi kädessä, selin koko maailmaan, syventyneinä vain toistensa katselemiseen. Ja kun nuorukainen näki tyhjän alan näin kauniina, täytti hän muutkin tyhjät paikat koristeilla, joissa Phönix-linnulla oli tärkeä osa ja jossa rumaa huuhkaajaa haukka piteli pahoin. Siten hän muutti tuon kolkon kamarin ihanaksi satulinnaksi, josta hän itsekin iloitsi tarkastellessaan valmista työtään. Ei muuta puuttunut enää kuin hiukan auringonpaistetta, mikä olisi antanut valoa ja lämpöä koko huoneelle. Hiilisäiliö haisi pahalta ja sakea ilma nousi ylös kattoon painostaen rintaa. Siksipä nuorukainen olikin kovin kiitollinen, kun hän hirveän yön jälkeen, jolloin kaikki myrskyt olivat liittoutuneet yhteen ikäänkuin ennustaen maailman loppua, näki lauvantai-aamuna taivaan siintävän sinisenä ja iloisena jälleen; ja hän hengitti ahnaasti avonaisesta ikkunasta auringonsäteitä, jotka lämmittivät jälleen etelämaisella lämmöllään. Tämän viimeisen päivänsä hän käytti nyt lopullisiin valmistuksiin ja kuljetti huoneeseensa meheviä hedelmiä, harvinaisia makeisia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän hankki myös pari pullollista makeaa frascati-viiniä ja järjesti kaikki herkut niin taidokkaasti pöydälle, että niitä olisi kelvannut tarjota itse Golkondan ruhtinattarellekin. Yöllä, kun kuu tirkisti huoneeseen ja sen säteet kimaltelivat kristallilaseissa ja hopeoittivat appelsiinit, viikunat ja suuret rypäleet valaisten merenneitosten tanssia seinälläkin, luuli nuorukainenkin hetken aikaa näkevänsä ihanaa unta. Mutta samassa hänen mieleensä iski, miten pian koko tuo ihanuus katoaisi, ja syvä surumielisyys sai hänessä vallan. Onni oli niin lähellä, mutta yhä lähemmäksi tuli myös se hetki, jolloin hänen täytyi luopua rakkaimmastansa. Hetken aikaa hän antautui tämän tunteen valtaan. Hän näki Sor Beppen selvästi edessään, hänen vahingoniloiset kasvonsa, joka sai hänen verensä kuohahtamaan. Ei! huusi hän ja pui nyrkkiään, niin ei saa tapahtua, se olisi halpamaista pelkurimaisuutta, jos sallisin sen tapahtua kättänikään liikuttamatta, ponnistamatta kaikkia voimiani. Meidän täytyy paeta, vaikka meidän olisi pakko etsiä suojaa autiosta luolasta ja kerjätä leipää campagnan paimenilta. Mutta niin pahasti eivät asiat ole. Eikö minulla ole taidettani, joka hankkii meille kaikkialla, minne vain menemme, toimeentulomme? Eikö se ole minua tähänkin asti auttanut, kun olin vain tyhjäntoimittaja ja istuin kädet ristissä? Pettäisikö se minut nyt, kun on kysymyksessä tasoittaa tämän enkelin elämä? Ensi kertaako tytär karkaisi vanhempainsa kotoa ja palaisi vasta vuosien kuluttua takaisin pyytämään heiltä siunaustansa? Näin hän puheli itsekseen myrskyisten tunteiden vallassa, ja mitä kauemmin hän tuumi asiaa, sitä luonnollisemmalta ja välttämättömämmältä hänestä tämä päätös tuntui. Hänen katseensa osui koiraan, joka nukkui vuoteen jalkapuolessa aavistamatta mitään. Miksi oli kaitselmus valinnut tämän kehnon välittäjän viedäkseen kaksi aivan ventovierasta yhteen, jollei tarkoituksena olisi tuottaa pelastusta lapsi paralle? Eihän mikään ollut vielä kadotettua. Olihan hänellä vielä sen verran rahaa, että hän saattoi suojattinsa kanssa päästä meren rannalle, missä kaikki muu selviytyisi. Ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään laskeutui hän nyt levolle ja nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Sillä hän ei surrut sitäkään, mitä Annina hänen tuumastaan arvelisi. Hän luotti rakkauteensa ja vaikutusvaltaansa. Ja kun kirkas auringonpaiste herätti hänet ja hän kuuli katolta lintujen laulua, nousi hän yhtä rohkealla mielellä vuoteeltaan kuin onnellinen sulhanen hääaamunaan, joka muutamien tuntien kuluttua saa kuljettaa morsiamensa kirkkoon onnittelevien ystävien ja naapurien seuraamana. Järjestettyään vielä hiukan huonettaan istahti hän staflian ääreen ja kuunteli kellojen kajahdusta kaikista torneista, jota ääntä hänen sydämensä tykytyskin säesti. Signora Pia astui hänen ovensa ohitse, huusi hänelle hyvää huomenta ja astui raskain askelin portaita alas matkalla messuun. Pieni talo oli aivan tyhjä. Avonaisen ikkunan ääressä istui koira ja katseli vakavin silmin ihmisvirtaa, joka kulki kadulla. Hänen herransakin silmäsi silloin-tällöin ulos, mutta vetäytyi heti taas näkyvistä ikäänkuin peläten, että hänen salaisuutensa näkyisi hänen otsallaan ja että kaikki ihmiset voisivat sen siitä lukea. Joka hetki teki hänet yhä levottomammaksi, pelokkaammaksi ja kiihkeämmäksi. Hän pelkäsi, että tyttö hiljaisella voimallaan voisi tehdä hänen hurjat aikeensa tyhjiksi, ja rohkaistakseen mieltään hän alkoi kiivaasti sättiä Sor Beppea ja kaikkia, jotka pitivät hänen puoltaan ja yltyi vihdoin niin vimmoihinsa, että hän pui nyrkkiään ja paljasti puukkonsa musertaakseen kaikki, jotka tunkeutuivat hänen ja hänen kaihonsa esineen väliin. Sillä välin oli ulkona kaikki hiljennyt, kellojen ääni vaijennut. Äkkiä Wackerlos alkoi haukkua, ja samassa kilahti ovikello ja nopeita askeleita kuului portaista. Kalveten riisti nuorukainen oven auki ja näki hunnutetun tyttövartalon ilmestyvän eteisen puolihämärään ja heittävän huntunsa silmiltä heti päästyään ylimmälle asteelle. Mutta Anninan rakkaiden kasvojen asemesta hän näki edessään pikku Lailan pyöreän naaman, joka näytti kovin säikähtäneeltä, silmätkin olivat synkät, ja suu nyreissään, jommoisena nuorukainen ei ollut häntä ennen nähnyt. Hän astui aivan nuorukaisen eteen, joka pelästyksestä aivan mykkänä ja jähmettyneenä nojautui ovipieleen ja sanoi äkäisellä äänellä: Ettepä taida suuresti iloita nähdessänne minut, kelpo Sor Giovanni. Kiittäkää jumalaa, ettei teidän tarvitse kärsiä kovempaa rangaistusta ilkitöistänne. Teitä en minä tosin säälisikään. Teillä ei ole omaatuntoa ja itsekäs te myös olette niinkuin kaikki miehet, menköön koko maailma nurin, kun te vaan saatte leikkikalunne. Mutta jos Anninan täytyy kärsiä teidän tähtenne, niin -- varokaa itseänne! Laila astui nopeasti huoneeseen ja nuorukainen seurasi häntä aivan tajuttomana. Kas vaan, sanoi tyttö huomattuaan hedelmät ja viinin ja kaikki kauniit laitteet huoneessa, onhan täällä niin kaunista, että tytön pää voi mennä aivan pyörälle. Ehkäpä viinissä on unijuomaakin? Sääli, että niin paljon vaivaa ja viekkautta menee hukkaan. Sillä sanoakseni sen heti paikalla: Annina ei astu koskaan jalallaan tämän kynnyksen yli. Ymmärrättekö, hyvä herra? Laila, huudahti nuorukainen, mitä on tapahtunut, mitä minun tulee ajatella sinun puheistasi ja käytöksestäsi? Mitä on Anninalle tapahtunut? Kuka hävytön on -- Hiljaa! keskeytti Laila häntä; vihanne on turha. Ei ole kysymystäkään muusta kuin yhdestä hävyttömästä, ja se olette te, niin juuri te, vaikka kasvonne näyttävätkin niin lempeiltä ja vaaleat hiuksenne niin viattomilta. Teidän on turha kysyä mitään, sillä minä en ole salannut teiltä mitään ja olen vaan pyytänyt, että armahtaisitte tuota onnetonta raukkaa. Tekö armahtaisitte! Miehelläkö olisi omaatuntoa! Nyt kaikki on käynyt, niinkuin pelkäsinkin. Mitä? Mitä? kysyi nuorukainen tuskissaan. Tietäkää, sanoi hän levollisemmin, minä sanon teille kaikki, vaikka tiedän liiankin hyvin, että kaikki ne tuskat, joita tyttö teidän tähtenne kärsii, eivät koske teihin vähääkään, vaan imartelee vain teidän itserakkauttanne. Sillä ettekö te tiennyt, että te teitte Anninan elämän vain raskaammaksi koettamalla tavata häntä uudelleen? Ja sittenkin te seisoitte kuin virstantolppa, joka ei voi liikahtaa paikaltaan, sekä sateessa että auringonhelteessä Via Vittorialla, ja sittenkin te käytitte hyväksenne hetkeä, jolloin hän taisteli tuulta vasten hiipiäksenne hänen luokseen, kun hän ei voinut päästä teitä pakoon ja viekoitellaksenne häntä kaiken maailman hullutuksiin. Voi teitä, jolla on noin viattomat silmät, mutta käärmeensydän! Jos teidän rintaanne iskisi puukon ja etsisi sieltä sydäntä, niin kivi vastaan tulisi. Nuorukainen tarttui tyttöä hartioihin kiinni ja pudisteli häntä kuin mieletön. Sano, sano, huusi hän kumealla äänellä, äläkä kiduta minua enää kauemmin lörpötyksilläsi. Onko hän sairas, onko hän kuollut? Onko hän suljettu huoneeseensa vai rääkätty mielenvikaiseksi? Nuorukaisen kiivaus pehmitti tytön mieltä, hän irtaantui nyt hänestä, kävi istumaan tuolille ja sanoi ilman minkäänlaisia verukkeita: Hän on sairas, ja te olette saattanut hänet sairaaksi, ja siksi hän ei voi tulla; nyt te sen tiedätte. Eilen illalla hän käski minut luokseen. Pahan ilman vuoksi en ollut käynyt häntä useampaan päivään tervehtimässä, ja muutenkin oli hän käynyt kylmemmäksi minua kohtaan sen jälkeen kuin hänellä oli salaisuuksia, joita hän ei tahtonut minulle ilmaista. Nyt minä kiiruhdin kuitenkin hänen luoksensa, sillä epäilin jotain pahaa. Hän oli lapsesta asti hyvin heikko terveydeltään, ei hän koskaan ollut sairas, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli heikompaa ainetta kuin muut. Tullessani hänen luoksensa tapasin hänet vuoteessa, kasvot olivat aivan muuttuneet, sillä hän makasi hirveässä kuumeessa; mutta hän tunsi minut heti, käski isän poistua ja viittasi minua aivan lähelle vuodettaan, jotta hänen kuuma hengityksensä poltti kasvojani ja kyyneleeni alkoivat valua. Laila, sanoi hän, minä olin luvannut mennä huomenna hänen luokseen, jotta hän saisi piirustaa kuvani ennenkuin meidän oli pakko erota toisistamme. Kirkkoaikana aioin mennä sinne, koska Sor Beppe on matkoilla. Olisiko se ollut syntiä? kysyi hän. Mutta ajattelehan, juuri iltaa ennen lähtöään pyysi Beppe minua mukanaan kävelylle ja äkkiarvaamatta hän vei minut San Carloon, missä eräässä kappelissa seisoo samainen madonnan kuva, joka paransi minut sairastaessani isoarokkoa, jotta kasvoni tulivat jälleen aivan sileiksi. Ja seisoessamme siinä kahden kesken alttarin edessä tarttui hän äkkiä oikeaan käteeni, laski sen jumalan äidin hameen liepeelle ja sanoi: Kaikkein pyhimmän madonnan nimessä vanno, Annina, ettet tahdo tavata enää tuota saksalaista, että väistyt hänen tieltään minun poissa ollessani, jos kaukaa hänet näkisit ja että koetat vihata häntä yhtä paljon kuin minäkin! -- Hän lausui nuo sanat tukehtuneella äänellä ja hänen silmänsä iskivät tulta. Minä olin aivan sanaton. Hän tiesi siis, että olin puhutellut Hansia, hänen vakoilijansa olivat toimittaneet hyvin asiansa. Mutta minä en saanut sanotuksi niitä sanoja, joita hän minulta vaati. Odotettuaan hetken aikaa hän sanoi: Tyttö, sanoi hän, sinä et tunne minua vielä. Minä olen lempeä kuin lammas, mutta jos joku kohottaa kätensä ja koettaa riistää sinut minulta, niin vereni alkaa kiehua. Olen tähän asti antanut tuon miehen olla rauhassa, vaikka hän onkin kohdellut minua hävyttömästi. Sillä niin kauan kuin olen sinun luonasi, nauran minä hänelle vasten kasvoja. Mutta nyt, kun minun on pakko matkustaa, en siedä sitä kauemmin, ja jollet sinä vanno minulle, niin toimitan minä hänet muulla tavalla pois tieltä. -- Laila, mitä minä saatoin tehdä? kysyi hän. Minä vannoin madonnan nimeen kaiken sen, mitä hän minulta vaati. Sillä minä tiedän, ettei hän mustasukkaisuudessaan pelkää mitään ja että hän olisi kylmäverisesti voinut ottaa Giovannin hengiltä. Mutta seuraavana päivänä, kun Beppe oli lähtenyt ja minä istuin yksin huoneessani, saattoi valani minut epätoivoon. Olinko vaatinut liiaksi onnea itselleni, ennenkuin olin valmis antautumaan koko elämänaikuiseen kurjuuteen? Enhän pyytänyt muuta kuin saada olla kaksi tuntia hänen kanssaan, jotta hän olisi voinut piirustaa kuvani vihkoonsa! Ja hän lupasi minulle, ettemme puhuisi rakkaudesta keskenämme. Ja mitä varten me olisimmekaan puhuneet? Tiesimmehän sen ilmankin. Jos minä en nyt mene hänen luokseen, niin mitä hän ajattelee minusta? sanoi Annina; kirjoittaa en kehtaa, sillä kirjoitan niin huonosti eikä minulla ole ketään, jolle voisin sanella. Voi tuota valaa, Laila! Kokonaisen vuorokauden minä lausuin nuo sanat yhä uudestaan itsekseni löytääkseni jonkun syyn, joka vapauttaisi minut niistä. Mutta minä olin joka puolelta sidottu. Ja juuri sille madonnalle oli minun pitänyt vannoa, joka kerran oli auttanut minua! Ei ainoakaan pappi olisi voinut vapauttaa minua valastani, ei edes paavi, sen minä ymmärsin. Mutta kun perjantai-ilta koitti ja sydämeni oli aivan pakahtua kuolemantuskasta, läksin vanhan eukon luo Chiavica del Buffaloon -- se on näet povaaja, selitti Laila, joka aina jonkun neuvon keksii, mutta ilkeä nainen hän on, voi sitä surkeutta, että Anninan piti mennä hänen luokseen! -- ja kun minä kerroin eukolle, nimiä nimittämättä, että olin vannonut San Carlon madonnalle luopuvani aikeesta, joka ei itsessään ollut syntiä ja kysyin, enkö millään tavalla voisi vapautua tästä valastani, niin neuvoi hän minua ryömimään kolme kertaa polvillani Lateraanin portaita ylös ja lahjoittamaan madonnalle uuden puvun, silloin hän varmaan vapauttaisi minut valastani. Yöllä hiivin sitten, vaikka olikin kovin paha ilma, sateessa ja tuulessa, vaippa vain hartioillani Lateraaniin. Portaat olivat niin märät kuin suihkulähteet, sanoi hän ja minä tunsin kuinka vesi huuhteli jääkylmänä polviani, ja sittenkin hirveä tuskani pakoitti minua täyttämään rangaistukseni ja minä rukoilin, ikäänkuin viimeinen hetkeni olisi koittanut. -- Kun kello tornissa löi kolme, olin suorittanut tehtäväni ja minä kiitin jumalaani; sillä voimani sammuivat silloin aivan kuin kynttilän valo. Kokonaisen tunnin verran täytyi minun vielä levätä portissa, kunnes polveni kannattivat minut taas kotiin. Laila, nyt tulee pahin kaikesta, sanoi hän, ja kohosi puoleksi istualleen vuoteessaan, niin kovaa tuskaa hän tunsi. Sillä kun olin taas kotona ja kaikki oli kestetty, eivätkä edes vanhemmatkaan olleet huomanneet mitään, niin kuulin äänen sydämessäni, joka sanoi, että kaikki oli ollut turhaa, että tekisin sittenkin väärin, jos rikkoisin lupaukseni ja että joutuisin perikatoon, jollen pitäisi valaani. Laila, tuo tieto vei kaikki voimani; ja siitä saakka makaan nyt kuumeessa ja jumala tiesi, jaksanko tästä enää nousta ylös! Laila vaikeni ja kätki hetkeksi kasvonsa käsiinsä; kova liikutus vapisutti koko hänen ruumistaan. Kun hän vihdoin nosti taas silmänsä nuorukaisen puoleen, joka liikkumattomana nojasi seinään, pelästyi hän sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet häneen. Signor 'Annes, sanoi hän ja nousi pystyyn, nyt te tiedätte kaikki. Annina pyysi, etten ilmoittasi teille muuta kuin mitä hänen oli täytynyt luvata Beppelle. Minun piti vain tuoda teille hänen terveisensä ja pyytää teitä lähtemään pois kaupungista. Mutta minä arvelin, ettei rangaistus tekisi teille pahaa ja jos teissä olisi hiukankin ihmisyyttä, niin te tuntisitte olevanne yhtä kurja kuin pahantekijä ja saisitte siten hyvän opin koko elämäksenne. Te ette näytä vielä olevankaan niin turmeltunut kuin minä pelkäsin; se ilahduttaa minua, ja jos te jo tänään lähdette pois Roomasta, niin annan teille kaikki anteeksi. Ah, Sor Giovanni, jos luterilaisetkin rukoilevat, niin rukoilkaa tyttö raukan puolesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa, jotta hän voittaisi kuumetaudin eikä lähtisi vielä kolkuttamaan paradiisin ovea, sillä meidän täytyisi ikuisesti surra häntä. Laila veti hunnun taas silmilleen ja aikoi lähteä. Kun nuorukainen ei vieläkään sanonut hänelle sanaakaan eikä ainoallakaan liikkeellä osoittanut huomaavansa hänen läsnäoloaan, seisoi hän hetken aikaa epäröiden, mitä hänen tulisi tehdä. Hänen oli sääli nuorukaista, jota tuska ja suru näytti jähmettävän kokonaan. Mutta hän ajatteli toisaalta, että hän oli sen hyvin ansainnutkin ja lisäsi siksi vain vielä: Minä menen nyt Anninan luo tiedustelemaan miten yö on häneltä kulunut. Jos kaikki on hyvin, niinkuin toivon, kuljen päivällisen aikana tästä vielä ohitse ja nyökkään teille päätä. Mutta jos minä pudistan päätäni, niin kaikki on vielä ennallansa. Voikaa hyvin, Sor Giovanni ja rukoilkaa enkelimme puolesta! Laila poistui huoneesta, veti oven jäljessään kiinni ja kuunteli ulkona, eikö nuorukainen vieläkään liikahtaisi paikaltaan. Kun kaikki edelleen oli hiljaista, astui hän mietteissään portaita alas. Lapsi parat! sanoi hän. Voi sitä rakkautta! Kun hän astui ulos kadulle, täytyi hänen pysähtyä. Tavaton tungos esti häntä pääsemästä eteenpäin, kadun toisella puolella seisoivat ihmiset ikkunoissa ja katsoivat säälivästi kadulle, jossa saattojoukko kulki hitaasti edelleen. Hän näki valkoisiin kapuziniläisvaippoihin puettuja munkkeja, jotka Roomassa kantavat kuolleita hautaan. Hirveä aavistus valtasi hänen mielensä. Ketä he kuljettavat? kysyi hän eräältä tytöltä, joka uteliaana oli astunut hänen rinnalleen ja kohonnut varpailleen. -- En tiedä, kuului vastaus. Varmaankin jotakin nuorta tyttöä, luultavasti kaunistakin, koska ihmiset tunkeutuvat hänen ympärilleen nähdäkseen häntä. -- Sillä välin saattojoukko läheni paareineen, jota munkit kantoivat päittensä tasalla auringon paisteessa. Samassa kuului koiran haukuntaa ylhäältä ikkunasta, joka yltyi yhä kiivaammaksi ja kumea ulvonta vastasi siihen saattojoukosta. Annina! huudahti Laila parka ja tarttui naapuriaan käsivarteen kiinni. Ja tungoksen läpi kiiruhti suuri verikoira Lailan luo ja koetti riistää hänet paarin läheisyyteen, ikäänkuin se olisi etsinyt apua vainajalle. Ylhäällä avonaisilla paareilla makasi kalpea tyttö, viheriä seppele hiuksissaan, ruusu ristiin lasketuissa käsissään. Kuinka kaunis hän on ja kuinka nuori! kuiskasivat kaikki ihmiset, jotka seisoivat kadulla. Siunattu olkoon hänen sielunsa. Kauniimpaa enkeliä ei koskaan ole ollut! Siten saattojoukko kulki raittiissa syysauringossa katua myöten San Carloa kohti ja katu signora Pian talon edustalla tyhjentyi; sillä Lailakin seurasi heti toisten jäljessä Rinaldon mukana, kun hän hiukan vain oli tointunut. San Carlossa, madonnan kuvan ääressä, jolle Annina oli vannonut valansa, piti vainajan levätä kolme päivää, kunnes hänet laskettaisiin hautaan. Lähin tie ei kulkenut nuoren saksalaisen asunnon ohi. Mutta kantajat eivät voineet välttää tätä mutkatietä, sillä Via Vittoria oli korjaustöiden vuoksi suljettu. Sattumalta Annina siis kuolleena kulki samaa tietä, jonne hän elävänä niin hartaasti oli halunnut. Puolta tuntia myöhemmin palasi signora Pia messusta kotiin, astui hitaasti portaita ylös ja pysähtyi ylimmälle asteelle hengähtämään. Hän kuuli koiran huoneessa surkeasti vinkuvan ja hyppivän ovea vasten, niinkuin sillä oli tapana tehdä, milloin sen herra oli ulkona. Säälistä avasi emäntä oven, joka ei ollut lukossa ja astui sisään. Samassa hän näki nuorukaisen makaavan liikkumattomana maassa ikkunan ääressä, hänen huulensa olivat aivan kalpeat, silmät ilmeettömät ja käsi tavoitteli sydäntä, ikäänkuin kuula olisi lävistänyt hänen rintansa. Ääneensä huutaen, jolloin uskollinen koira jälleen alkoi surkeasti vinkua, kiiruhti emäntä onnettoman vieraansa luo, nosti hänet maasta ja kantoi hänet ähkien ja valittaen vuoteelle, koettaen tuskissaan kaikilla mahdollisilla keinoilla saada hänet virkoamaan. Vasta monen yrityksen jälkeen, pestyään hänen otsaansa ja ohimoitaan viinillä, jonka nuorukainen oli ostanut Anninaa varten, avasi hän jälleen väsyneesti silmänsä. Heti paikalla hyppäsi koira vuoteelle ja nuoli aivan hurjana ilosta hänen kasvojansa, ja kun tointunut nuorukainen tunsi uskollisen toverinsa, näytti hänen muistinsakin palaavan ja hän purskahti katkeraan itkuun. Signora Piakin alkoi itkeä. Jumalan kiitos, huudahti hän kohottaen kätensä taivasta kohti, te elätte, Sor Giovanni. Kuinka hirveästi minä pelästyinkään! Juokaa nyt viiniä ja syökää hiukan, sillä varmaan te heikkoudesta tulitte tunnottomaksi, koska ette eilen illalla syönyt mitään. Innokkaasti ja avuliaasti hän kaatoi toiseen kristallipikariin viiniä ja toi sen nuorukaiselle vuoteeseen. Mutta tämä työnsi sen kauhulla luotaan ja käänsi kasvonsa seinään päin, purskahtaen uudestaan itkuun. Emäntä ei ymmärtänyt yhtään mitään. Ehkäpä hän tahtoo nukkua, sanoi hän, ja parasta se olisikin. Hän tekee liiaksi työtä, hänen henkensä ei anna hänelle rauhaa, hän kuluttaa kaikki voimansa. -- Päätä pudistaen hän poistui hiljaa huoneesta, kuulostaakseen jälleen hetken kuluttua. -- -- Päivä oli kulunut ja tähtikirkas taivas kaareutui nukkuvan Rooman yli. San Carlon lukkarin ikkunaan kolkutettiin hyvin myöhään ja vastahakoisesti vanhus pisti päänsä ulos kylmään yöhön ja kysyi mitä haluttiin. Hän näki nuorukaisen seisovan koiransa kanssa ulkona ja tämä tarjosi hänelle hopearahaa, jos hän heti paikalla avaisi hänelle kirkon oven. Hän oli vannonut uskollisuutta kappelin madonnalle eikä hän saisi rauhaa, ellei hän saisi polvistua hänen alttarinsa ääreen. Unen horroksessa ja kysymättä sen enempää astui vanhus huoneestaan ulos, otti rahan vastaan ja päästi myöhäisen kävijän sisään; koirakin hiipi sisään heidän jäljissään. Kirkossa oli pimeä, vain tähtien hämärä valo tunki ikkunoista sisään ja ikuinen lamppu paloi pääalttarilla. Mutta eräästä sivukappelista loisti kirkas valo; siellä seisoi Anninan matalat paarit madonnan alttarin edessä. Korkeat kynttilät paloivat puolikehässä hänen ympärillään, risti seisoi pääpuolessa. Vanha lukkari, joka ehkä aavisti, miksikä nuorukainen näin myöhään vielä oli tullut kirkkoon, jäi pilarin varjoon seisomaan ja katsoi vain salaa kappeliin. Hän näki muukalaisen polvistuvan paarien viereen ja katselevan kauan aikaa vainajan kauniita kasvoja. Sitten hän huomasi, että hän veti sormuksen sormestaan ja painoi sen kalpean armaansa sormeen ja otti sen sijaan ruusun hänen kädestään. Sitten hän etsi esille paperin taskukirjansa välistä, johon oli jotakin piirretty, se oli hänen oma kuvansa, jota Annina oli pyytänyt. Hän työnsi sen hiljaa päänaluksen alle ja painautui aivan vainajan ylitse, ikäänkuin hän olisi koittanut katseillaan sytyttää tuleen sammunutta elämänkipinää. Samassa kajahti tornista keskiyön hitaat lyönnit. Nuorukainen kohosi maasta ja hoiperteli kappelista ulos, huomaamatta vanhusta, joka säälien katsoi hänen jälkeensä. -- -- Joulun aikoihin juolahti juutalaisen taidekauppiaan mieleen tiedustella, miten sen kuvan oli käynyt, jonka hän oli tilannut saksalaiselta maalarilta. Kun hän astui katonalaiseen atelieriin, näki hän signora Pian istuvan ikkunan ääressä ja kehräävän. Tämä oli mielissään tavatessaan juutalaisen, ehkäpä hän tietäisi kertoa jotakin vuokralaisesta, joka ei moneen viikkoon ollut palannut asuntoonsa. Eräältä sukulaiseltaan, joka omisti tilan lähellä Olevanoa, ja joka joskus oli käynyt häntä tervehtimässä, oli signora Pia kuullut, että taiteilija kuljeskeli levottomasti vuoristossa, vietti yönsä paimenten leirillä tai kurjissa kyläkapakoissa ja että kaikki vuoristolaiset tunsivat hänet ja hänen koiransa. Arveltiin hänen olevan hiukan heikkomielisen, koska hän ei koskaan nauranut eikä viipynyt missään yötä kauemmin, vaikka ilma olisi ollut millainen hyvänsä. Mutta Olevanon serkku oli puhunut hänen kanssaan ja huomannut, että hän oli aivan täydessä järjessään, ainoastaan kovin alakuloinen ja ihmisarka nuoruuteensa nähden! -- Minä toivon, että hän palaa takaisin, sanoi signora Pia. Siksi en huoli vuokrata huonetta kellekään muulle, vaan annan sen olla ennallansa. Katsokaa, tuossa ovat vielä viinipullot ja lautaset hedelminensä, jotka hän oli hankkinut siltä varalta, että joku prinsessa kerran tulisi häntä tapaamaan ja katselemaan hänen taulujansa. Ja tuon suuren maiseman, jota te kehutte niin hyväksi, piirusti hän vielä pari päivää ennen lähtöänsä; äärettömän nopeasti se häneltä valmistui. Mikähän kumma sai hänet pois suunniltansa? Rakkaus se varmaankaan ei ollut, sillä hän oli tavattoman kelpo nuorukainen ja aivan viaton, sen minä voin todistaa. Mutta kukapa tietää, ehkä hän todellakin oli rakastunut johonkin prinsessaan. Voi, Sor Davidde, kunpa voisi tietää, millä tuollaista nuorta mieltä voi parantaa! Mutta nuoret ovat kuin hyttysiä. He voisivat elää aivan erinomaista elämää, -- mutta heti kun he näkevät tuliliekin, joka ei kuulu heille lainkaan, hyppäävät he pää edellä kadotukseen, jotta he saisivat vaan tuntea kipua. Ja sen jälkeen kulkee niin moni ontuen maailmassa, eikä ymmärrä itsekään minkä vuoksi. Mutta me emme voi sitä asiaa auttaa, hyvä herra, eikä se teekkään mitään; oikea ihminen tulee sittenkin ennalleen jumalan avulla, ja sydämen laita on aivan kuin käsivarren tai jalankin. Kun se kerran on taittunut, niin se ei taitu toista kertaa enää yhtä helposti. Ja onhan siinäkin joku lohdutus! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISKOHTALOITA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.