The Project Gutenberg eBook of Kuopus ja muita kertomuksia, by Hilda Tihlä

Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä Hermanni Toivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat jo suorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.

Isot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä, pyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinut tuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.

Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun olivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin lakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi, heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista, joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen nainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän vihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.

Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut ajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat olleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja tyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.

Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei ollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen verhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat isoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä äidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään äidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt ja hoitanut.

Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän ylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän lapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja naiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia, tonttuja eivät ollenkaan.

Ja kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai valeesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensä sisimmästä häpesi, — häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksi ja pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima, joka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljien voima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niin silloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse, niin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää koko maailma.

Hän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikoja ja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papille ja Mäntylän patruunalle, — patruunallekin, jota he tuonnoin olivat keskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylän herra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska veljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.

Kun nyt Mäntylän herra saapui isän hautajaisiin, istui Hermanni tikapuilla ja söi sokerileivosta. Nähdessään patruunan hän tunsi kovan päivän tulleeksi. Mitähän veljet nyt sanovat ja tekevät! Varmaankin ne antavat sille selkään! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja odotuksesta ja tuntien oman pienuutensa hän kiipesi pari askelta ylemmäksi tikapuille.

Patruuna huomasi poikasen ja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen päätään. — Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni… mutta minäpä en mene, en! Minä olenkin veljien puolella, — ja tervehdyksen sijasta Hermanni näytti vieraalle hampaitaan.

Tämä äityi nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja lähti sisälle. Suureksi ihmeekseen Hermanni silloin näki, että Oskari tuli patruunaa vastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden joukkoon.

Hetken kuluttua Oskari tuli takaisin ulos ja käski Hermannin luokseen tikapuilta. Poika totteli. Veli tarttui tiukasti hänen ranteeseensa:

— Ole vaiti! Hyi sinua, kuinka sinä olet tyhmä! Tule heti sisälle pyytämään anteeksi!

— Sinun täytyy tulla. Sinä olet tyhmä poika. Tule nyt, niin olet hyvä.
Tule saliin paiskaamaan kättä patruunalle.

Hermannin ei ollut tapana kysellä. Veljen poistuttua hän vain oli menehtyä ihmettelyyn. Miksi veljet ja äitikin olivat niin nöyriä patruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat häntä, Hermannia, siitä että hän irvisteli? Mitä varten pitäisi hänen lyödä kättä patruunalle, jota veljet kiroilivat?

Pian haihtuivat poikasen mietteet siitä asiasta, kun hän muisti, että sisällä huoneissa oli suuri juhla, että isä oli arkussa kuolleena ja pöydät täynnä herkkuja. Hän meni keittiöön. Sillä vaikka isä oli sisähuoneissa juhlallisen yleisön ympäröimänä ja vaikka äiti itki sen ääressä, ei Hermanni tuntenut mitään kutsumusta sinne. Keittiössä herkut häntä eniten viehättivät.

— Nyt sinä olet orpo, pieni poikani, virkkoi keittäjä-matami silitellen Hermannin päätä.

Mitä se oikeastaan merkitsi, sitä Hermanni ei ymmärtänyt. Isä, ennenkuin se alituiseen alkoi maata sängyssä, oli ollut kova ja ankara, sen aikana ei koskaan saanut temmeltää, ja sitte kun se makasi sängyssä, äiti alituiseen varotti, että piti olla hiljaa isän takia. Eräänä aamuna äiti oli tullut Hermannin luo, herättänyt hänet sanoen: nyt sinä olet orpo, isäsi on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi sängystä ja pukeutui, ja äiti vei hänet katsomaan isää. Isä makasi sängyssä kalpeana, silmät ummessa. Jotakin tavatonta oli isälle tapahtunut, kun se oli niin säyseä ja hiljainen.

Siitä asti oli Hermanni ollut orpo. Tätä ennen hän ei ollut tuntenut mitään yhteyttä isän kanssa, päinvastoin oli isä ollut sangen pelottava henkilö äidin ja hänen elämässä. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se puettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin, veisattiin, laitettiin hyviä ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin joulun edellä. Isä olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista ja salaperäistä, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun hautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyviä ruokia, sillä hän oli orpo. Isä ja hän olivat juhlan päähenkilöt! Ihmiset itkivät heille molemmille, — vaikka Hermanni kyllä itsekseen ihmetteli, että mitä itkemistä siinä on, että hän on orpo ja että isä on kuollut. Nythän on niin rauhaisaa ja juhlallista.

Keittiössä poikanen parhaillaan söi veskunahyytelöä, kun äiti tuli käskemään hänet sisälle isän luo sanomaan sille hyvästit. Pojan mieleen muistui patruuna, eikä hän tahtonut lähteä.

Äidin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, että Hermanni alkoi pelkästä myotätuntoisuudesta itkeä ja lähti hänen kanssansa.

Isän ympärillä oli paljon ihmisiä, patruunakin, mutta kaikki he väistyivät ja antoivat Hermannille tilaa.

Poikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin kammottavan juhlallista, niin jäytävän tuskaista. Äiti nosti hänet tuolille, jotta hän ylettyisi näkemään ja hyvästelemään.

Veljet olivat opettaneet, että piti kumartaa tervehtiessä ja hyvästi jättäessä. Nyt, kun niin paljon ihmisiä oli näkemässä, tahtoi Hermanni korvata äskeisen käytöksensä patruunaa kohtaan ja näyttää sille, ett'ei hän ole mikään huonosti kasvatettu poika. Hän tarttui isän käteen — mutta päästi sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylmä — loi kantapäänsä uljaasti yhteen, kumarsi isälle ja sanoi selvällä, kaikuvalla äänellä: hyvästi, isä!

Äiti nosti hänet alas tuolilta, ja hämmästyneenä omasta rohkeudestaan, kun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyvästi, poika pujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli hänen leikkipaikkansa.

Isä unohtui, vieraat ja kaikki. Hän istahtaa kivelle ja on olevinaan pieni lintu. Räpyttelee käsiään, koettaa lentää, mutta niin on vielä pieni, ett'eivät siivet kannata. Pi-pi-pi, hän piipiittää ja suuta aukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut. Varmaankin se metsässä on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen odottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu kuvittelee, miten hän sitte, kun isoksi kasvaa, lentää emon kanssa korkealle pilviin. Väliin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja katselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen räpyttelee ankarasti käsiään, mutta kyllästyy vihdoin ja on olevinaan pieni, pelokas jänö. Kivi, jolla hän istuu, on karhu, — hän loikahtaa alas karhun selästä, kyyristyy maahan ja vapisee. Hän pelkää karhua, tuossa paikassa se hyökkää hänen kimppuunsa ja nielasee… nyt, nyt… karhu kyttää, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, hän näkee miten kiven kylki liikahtelee… Vihdoin jänö ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa vimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereillä. Hengästyneenä ja kauhun vallassa hän ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue on lähdössä liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, jänö muuttuu Hermanniksi ja alkaa levotonna etsiä äitiä. Äiti, äiti, hän huutaa. Äiti on tänään ollut niin ihmeellisen näkönen, mustiin puettu, silmät itkettyneinä. Missä se nyt on?

— Täällä, — kuuluu äidin tuttu ääni hevosjonon etupäästä. Hermanni juoksee sinne, löytää äidin. Tämä istuu rattailla ja itkee.

Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaperäisesti. Hermannin sydäntä viiltää, kun hän katselee äitiä, ja hänet täyttää synkkä, satumainen aavistus. Johonkin menevät äiti ja isä, johonkin sellaiseen kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei elämää. Ne kulkevat, ne kulkevat aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina…

Hermanni menee huoneisiin. Siellä on tyhjää ja kolkkoa. Tuoreiden hakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten jälkiä, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami korjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.

— Mitenkä nyt käynee, — sen sanan poikanen ymmärsi vanhusten puheesta. Mitenkä nyt käynee, hän itsekin mietti, mutta hänen ajatuksensa merkitsi: mitähän nyt lähinnä tapahtuu?

Sitte hänelle selvisi täysin selväksi, että talo oli omaisista tyhjä, että isä oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, että se vast'ikään oli viety pois äidin ajaessa etumaisena siinä mustassa jonossa, joka arkkua seurasi. Mitähän nyt tapahtuu? Hän on yksin…

Hermanni odotti hetkisen jännitettynä, mutta sitte pienen miehen jännitys laukesi ja hän alkoi katkerasti itkeä.

II.

Jonkun ajan kuluttua isän hautajaisten jälkeen muutti äidin veli, Mooses-eno, Toivolaan. Kun hän ilmestyi pirttiin, pelästyi Hermanni ensin kovasti, sillä eno oli pitkä, harteva, mustapartainen mies. Poikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle ja alkoi siinä miettiä tämän maailman menoa.

Hautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyvää. Äitikin oli ollut niin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eikä milloinkaan torunut. Näin olisi ollut hyvä olla ja elää, — mutta jälleen oli tullut taloon mies, ja mies joka lisäksi oli vielä suurempi, parrakkaampi ja kovaäänisempi kuin isä oli ollut. Jälleen kai täytyy ruveta pelkäämään, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan… Ollapa tässä vuoren peikon seitsemän penikulman saappaat jalassa, niin hän juoksisi pois kotoa!

Hän hyppäsi alas kiveltä ja alkoi pitkin askelin astella riihen ympäri ja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.

Hermanni oli jo kulkenut halki seitsemän pitäjän, astunut yli seitsemän kirkon harjan, kun hän kuuli äidin huutavan pirtin portailta: Hermanni, Hermanni, tule tänne!

Siinä se nyt nähtiin! Sitähän Hermanni jo oli aavistanut, että miehen tultua taloon heti alkaa toinen komento.

Varsin hirmuiselta eno sentään ei näyttänyt. Sen silmät kiiluivat kirkkaina ja ystävällisinä tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli naurussa.

— Tulepa lyömään kättä enolle. — Ääni oli kova ja jyrisevä, mutta siinä oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle rohkeutta. Hän löi pienen kätensä enon suureen kouraan ja kumarsi.

— Se oli miehen tervehdys, — nauroi eno ja otti pojan polvelleen. —
Mitä nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee isäntä tähän taloon?

Eihän Hermanni siihen mitään osannut sanoa, hyvältä vain tuntui istua enon polvella, eikä ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon kysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski hänet polveltaan lattialle, ei Hermanni enää malttanutkaan lähteä tiehensä, vaan tarttui enon takin liepeeseen ja siitä kiinni pitäen nojautui polvea vastaan ja kuunteli, mitä eno äidin kanssa puheli.

Mitä he puhelivat, se oli hänelle vähä-arvoista, mutta enon äänestä hän piti, siinä oli tuttu, suojeleva, lempeä sävy. Ja vaikka eno oli niin juhlallisen miehekäs, niin ei sitä ollenkaan tarvinnut pelätä. Häneen voi täydellisesti luottaa… täydellisesti!

Sen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja tämä luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka hänessä sittemmin kehittyi enoa kohtaan.

Veljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mitä olivat he verrattuina mieheen, joka nosti jyväsäkin kuin höyhenen vain, ja jonka askeleista lattian palkit jymisivät!

Hermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava ja voimakas, että kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee. Europan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta hän arvosteli sen tuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi möhkäleeksi — ja jo piti olla jotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan! Enossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen äänestä ei kiuas vapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, että se pani Hermannin jalkapohjat kutisemaan, — oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno nauroi, niin hervottomaksi kävi ruumis ja iloiseksi mieli.

Vaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti hän Hermannia aivan kuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisiä asioita. Hän oli tehnyt pitkiä matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa, Pietarissa, saakka ja nähnyt siellä näkemättömiä, kuullut kuulumattomia.

Kesäisinä päivinä, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereillä, hän aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kyntäessään eno tosin ei paljoa puhunut, kylväessä ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun hän pitkin pituuttaan loikoi pihassa, hän kertoi ihmeteattereista, joissa kultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai miehistä, jotka söivät tulta ja nielivät puukkoja. Eno ei valehdellut, sen Hermanni tiesi, sillä vaikka eno kertoellessaan hiukan räpytteli silmiään ja hymähteli, puhui hän sittenkin totta. Eno oli ankara valeesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula tarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ärjäisi eno, niin että pirtti tuli ääntä täyteen: Mistä sinä sen tiedät, vai oletko sinä ketä aurinkoon ampunut! Eno ei sietänyt valetta, sillä hän oli niin pitkä, harteva ja voimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.

Ja rautaisen tien eno oli nähnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta veljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisevä, hitaasti röykyttävä, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon… se oli toista! Se kiiti eteenpäin kuin tuulispää yli järvien, läpi vuorien. Sellaista menoa, hii…!

Veljet sanoivat, että metsissä ei asu peikkoja, eikä vedessä haltioita… vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren henget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa synkissä metsissä. Mutta pahoja ne eivät ole, sanoi eno, vaan leppeitä ja suopeita kaikille, sillä ne rakastavat ihmisiä. Mutta ihmisten pitää myös olla hyviä sinipiikojen karjalle.

Sinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siitä puheesta Hermanni päätteli, että hänestä tulee enon lainen, kun hän ensin elää hyvin, hyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen — ja eno puhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, hän matkustaa Pietariin näkemään mitä eno on nähnyt, ja kun hän on oikein suuri ja parrakas mies, menee hän Ukkosenvuoren haltian puheille.

Eikä hän pelkää yhtään, ei yhtään, ei yhtään! Hän ottaa enon mukaansa,
pitää enoa kiinni kädestä ja eno huutaa jyrisevällä äänellään:
Vuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, täällä on kaksi miestä,
Hermanni ja minä!

Silloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivimöhkäleitä irtautuu sen kupeista. Hän ei pelkää yhtään, eno ei ollenkaan. Vuoren seinä aukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin näköinen.

Enon tultua isännäksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon satumaista virikettä. Mutta eno alkoi hänelle opettaa työtä. Toisena isännyysvuotenaan hän Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti pojan mukaansa kaikkialle metsään ja pellolle.

Ja tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli voimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa töissä uuvuksiin asti. Olihan miehuus, elämän korkea päämäärä kysymyksessä.

Eräänä pyhäpäivänä kesän alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin sängyssä, äiti kutsui häntä kamariin.

— Eno, älkää unohtako, miten sen miehen sitte kävi, pyysi poikanen kömpiessään enon yli lattialle. — Minä tulen pian.

— Ne panevat minut kouluun, hän vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi ja alkoi rajusti itkeä.

Se hiukan lohdutti Hermannia, sillä hän tiesi, että eno ei ollut leikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eivät uskalla lähettää minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui turvaa etsien enon kylkeen.

Äiti tuli jälleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelkäsi äidin takia. —
Ei se äiti ole, vaan veikot… koetti hän hiljaa sopertaa enon korvaan.

— Pojat tuumivat, että Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi emäntä puhua, — tuumivat, että senkin on saatava hiukan koulusivistystä, joskaan ehkä varat eivät enää yliopistoon asti riitä.

— Mitäpä minä… enhän minä mitään… kaiketi se sentään on kouluutettava, että siitä tulee toisten kaltainen. Eihän monenlaisista lapsista ole muuta kuin harmia.

Siihen eno ei mitään sanonut. Hän oli ikäänkuin pienentynyt, katseli vain mietiskellen eteensä — ja siitä poikanen ymmärsi, että eno oli voimaton tässä asiassa.

Hermanni kiirehti ulos. Huoneen ilma oli alkanut painostaa häntä ja sydänalaan oli tullut kuin sinistä sauhua. Hän kiirehti yksinäiselle leikkipaikalleen riihen taakse. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta hänestä tuntui kuin pitäisi hänen nyt sanoa hyvästit kaikille.

Milloin Hermanni ei ollut kuluttanut aikaansa enon kanssa, oli hän ollut yksin, ja hän rakasti yksinäisyyttä yhtä paljon kuin enoakin. Yksin hän oli muodostanut itselleen oman maailman, missä puromyllyt keväisin edustivat keksinnöitä ja enon laittamat tuulenkelat kalleinta omaisuutta. Hänellä oli silloin kaikkea mitä hän halusi. Kun isot veljet kertoivat suuren maailman uutuuksista, keksi hänkin jotakin uutta, tai paranteli vanhaa. Riihen taustan isoa kiveä hän käytteli milloin automobiilina, milloin ilmalaivana. Huima oli vauhti hänen automobiilissaan ja korkealle kantoi hänen ilmalaivansa. Väliin lenteli hän aivan taivaan kanteen saakka, kosketteli sormellaan sen kiiltävää kupua ja pilkisti iltatähdestä taivaaseen. Siellä istui hyvä Jumala kultaisella istuimellaan, hohtava, silmänmuotoinen pyhähenki pään päällä ja poika oikealla kämmenellä. Valkoisiin vaatteisiin puetuita ihmisiä tanssi piiripyöriä Jumalan ympärillä ja lauloivat pitkiä, venyviä virsiä. Niitä kuullessaan tuli Hermannin ikävä maan päälle, hän muisti kotitanhuat, metsät, purot, enon ja äidin, ja hän antaa laivansa hurista alas. Vauhti on suunnaton. Hermanni ponnistaa vastaan, vääntää peräsintä, heittää alas painoja — ei, ei auta. Suhisten, sihisten, säkeniä lyöden lentää ilmalaiva. Hermanni pidättää henkeään. Nyt hän jo näkee ilmalaiva-aseman, riihen. Osaako hän ohjata oikein, vai putoaako hän asematalon katolle?… Hyvin kävi, vaan täräys oli sentään tuhoton. Hän on vierinyt alas ja makaa tunnotonna laivansa kupeella. Vähään aikaan hän ei tiedä mitään… liikahuttaa vihdoin kättään, raottaa silmiään: missä hän on, elääkö hän vai onko kuollut? Nyt hän muistaa… vaivoin hän kohoutuu istumaan, sillä ruumis on kipeä ja kankea. Entä ilmalaiva? Hermanni tarkastelee sitä… Ehjä on! Se on kestänyt täräyksen, hänen ilmalaivansa!

Keksijää ja ilmapurjehtijaa Hermannissa eivät huomanneet muut kuin hän itse ja eno, eivätkä muut hänet yksinäisyyttäänkään rakastaneet. Veljet olivat viisaita ja isoja miehiä, enon ja Hermannin vastaväitteistä välittämättä poikanen päätettiin lähettiin kouluun tulevana syksynä.

Kesän ajalla veljet vuorotellen valmistivat häntä. Entinen, yksin tai enon kanssa vietetty vapaa elämä loppui, omien kuvitteiden aika väheni. Opettaessaan veljet osottivat itseään esikuviksi ja kertoivat miten ahkeria he olivat olleet ja miten opettajat olivat heitä kiittäneet. Hermannin piti ajatella, että nyt oltiin köyhiä ja orpoja, hänen pitäisi olla ahkera ja pyrkiä eteenpäin.

Hermanni ei voinut ymmärtää mitä varten hänen täytyisi käydä koulua. Hän ei osannut ajatellakaan, että koulunkäynti mahdollisesti auttaisi hänen pyrkimystänsä miehuuteen. Mitä tekemistä kertomataululla oli hänen elämänsä kanssa? Eihän eno osannut laskea, tuskin lukeakaan. Eno oli aina puhunut, että miehen pitää tehdä työtä ja työn kautta saada ymmärrystä. Veljet taas sanoivat, että pitää laskea ja lukea ja sen kautta viisastua. Mutta olihan enokin viisas, niin viisas, ett'ei maailmassa sen vertaa!

Voi, miten mielellään Hermanni olisi tahtonut olla enon oppilas ja kasvaa enon ohjausten mukaan! Mutta hän oli pieni, yhdeksännellä oleva poikanen, eikä hänellä ollut mitään määräämisvaltaa itseensä nähden. Hänellä oli veljiä, jotka olivat oppineita, ja hänen täytyi tulla heidän kaltaisekseen.

— Sinusta tulee sittekin mies, — lohdutteli eno, kun poikanen hänelle valitteli surujaan. — Sinusta tulee kaikesta huolimatta mies, sen minä ihan varmasti tiedän.

III.

Syksyn tullen Hermanni alkoi käydä koulua. Koulun salit olivat jylhät ja suuret, ja häntä pelotti, kun opettaja ensi kertaa määräsi läksyjä. Kauhu sydämessä hän kävi käsiksi kirjoihin.

Koulun suuri seinäkartta pani hänet aavistamaan, että nyt oli tutustuttava johonkin pelottavan laajaan, johonkin käsittämättömän avaraan… Kenties hän ei kykene siihen. — Toiset lapset liikkuvat täällä huolettomina ja varmoina, kaikki on heille luonnostaan tuttua, mikään ei näy heitä ihmetyttävän. Ne ovat niin viisaita ja osaavia! Miten minun nyt käy? ajatteli Hermanni ja hänen sieluansa painoi syvä huoli.

Opettaja selitti maiden ja merien osia. Sadottain penikulmittain viilsi sen keppi matkaa kartalla. Siinä oli aavoja meriä, jotka syleilivät pieniä maapalstoja, siinä jokia, jotka verkkoina risteilivät yli maiden. Ison isot kaupungit olivat vain punaisia pilkkuja, joiden ympärillä oli rengas, pienemmillä ei ollut rengastakaan.

Hermanni ei katsonut karttaa karttana. Sitä myöten kun opettaja näytteli, muuttuivat kartan pilkut kaupungeiksi, viivat virroiksi, täplät järviksi, keltaiset paikat siintäviksi tasangoiksi. Se oli pelottavaa kulkua, ja mielen väkisinkin valtasi epätoivo. Tuskin Hermanni osapuilleen ehti kuvitella ensimäisen kuvan, kun jo tuli toinen, kolmas, neljäs, viides… loppumattomiin, eikä hän enää kuullutkaan mitä opettaja sanoi. Kautta rantain hän vierustoveriltaan kysyi, kykenikö se seuraamaan tuota kaikkea. Toinen vastasi halveksivan kevyesti:

Asunnossaan hän jännitti itsensä. Hän kuvitteli maapallon muotoa, sen metsiä, vuoria, kaupungeita, sen ihmisiä ja eläimiä. Työ oli raskasta, päätä pyörrytti tietojen paljous ja ohimoilla suonet löivät kuuluvasti.

Vai on maailma niin laaja, hän surumielisenä ajatteli. Sitä eno ei ollut hänelle sanonut. Ja Pietarin kaupunki oli verrattain lähellä, sen takana oli maata vielä laajalta, laajalta…

Maailmassa oli paljon ihmeitä, joista enolla ei ollut aavistustakaan, ja rautatiekin oli ihan sellainen kuin veljet olivat sanoneet. Enon rautatietä ei ollutkaan…

Lienee eno valehdellut, — vuorissakaan ei ollut haltioita, ja metsän sinipiiat olivat ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Koulupojat nauroivat niille ja nimittivät niitä muinaisajan taikauskoksi.

Hermannin sydänalassa asusti alituinen itku. Kaikki ympärillä oli uutta ja outoa, tuntematonta ja käsittämätöntä, kaikki toiset olivat viisaita ja ymmärtäväisiä, hän yksin oli tietämätön, hidas ja tyhmä. Jos kaikki hänen hitautensa ja tyhmyytensä paljastuisi, joutuisi hän armottoman pilkan alaiseksi, tai ajettaisiin hänet häpeällisesti pois koulusta.

Siksi täytyi opetella hurjasti, varoa tarkasti mitä välitunneilla puhui, olla olevinaan viisas ja taitava, ja kätkeä itkut lujasti rintaansa.

Vapautuakseen alinomaisesta jännityksestään hän vaistomaisesti etsi yksinäisyyden suojaa. Iltapäivisin hän kiipesi korkealle hietaharjulle, joka oli kaupungin laidassa. Siellä oli vähän kulkijoita ja paljon sopivia piilopaikkoja. Siellä oli hyvä selvitellä ajatuksiaan, tehdä suunnitelmia tulevan päivän menettelylle ja vaikkapa hiukan itkeäkin pensaan juurella.

Syyskuun päivät kulkivat lämpöisinä ja ihanan kirkkaina. Harjalta näkyi sinertäviä järviä ja loppumattomia, tummia havumetsiä. Ohi kaupungin kulki vuolas, pyörteinen virta. Sen ranta oli ensin peltoa, jonka reunaa houkutteleva polku kulki, ja sitte tuli metsää. Jos sinne lähti vaeltamaan, ei tarvinnut pelätä eksymistä, sillä joen rantaa aina kaupunkiin osasi. — Eräänä iltapäivänä Hermanni lähti sinne. Aurinko paistoi kuumasti ja hän tunsi koko olennossaan sen hyväätekevän vaikutuksen. Koti-ikävä tosin kouristi sydäntä, mutta muuten tuntuivat huolet keventyvän. Aurinko oli sentään niin tuttu ja omainen…

Vasta illan hämärtyessä hän väsyneenä ja nälkäisenä palasi asuntoonsa. Nyt hänen oli hyvä olla. Kaikesta päättäen oli hänelle taattua hänen oma elämänsä ainakin yhdeksi osaksi päivää, ja kaikki muu olikin itse asiassa yhdentekevää. Mitä kenellekään kuului, minkälainen hän oli? Eihän hänen ollut pakko kenellekään tyhmyyttään ja tietämättömyyttään näytellä. —

Siitä pitäen koulunkäynti alkoi sujua. Kadonnut nimittäin oli sen liian suuri valta ja merkitys. Vaikeimmissa tapauksissa voi koulutunnit laskea välttämättömäksi pahaksi, jonka alaiseksi kylmäverisesti oli alistuttava.

Hermannilla oli hyvä muisti. Käsityskykyä tosin häiritsi mielikuvitusten suunnaton työskentely, — mutta sekin vika korjautui, kun sanat tottuivat pääsemään kuvitteiden ja sopivat vastaukset ajatuksellisen syventymisen sijalle. —

Kouluvuosina hallitsi Toivolaa edelleen Mooses-eno. Hänen hoidollaan talo jälleen palautui siihen kuntoon, että lapset sen turvin voivat toteuttaa pyrkimyksiään maailmalla.

Nyt oli Mooses vanhan kansan viimeisiä jätteitä ja vihasi tulisesti uudenaikaisia puuhia. Hän eli muinaisuuden hengessä ja vanhojen tapojen jälkeen, teki taikoja ja uskoi niihin enemmän kuin taivaalliseen isäänsä. Tämän olemassa-oloa hän kyllä ei kieltänyt, mutta käytännöllisistä syistä laupeuden Jumala ei voinut saada sijaa eno Mooseksen ankarain luonnonjumalten joukossa. Ketä jumalaa hän tarvitsi, sen puoleen hän kääntyi, mutta kun hänellä koskaan ei ollut mitään todellista asiaa luojalle taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on, oli se vähitellen väistynyt pienten, tarpeellisten jumalten taakse. Syksyn taivaasta Mooses tutki tulevan talven ilmoja, kevätkylvöjen aikana hän tarkasti seurasi säiden vaihtelua ja kuun kulkua. Maan henkeä hän parhaansa mukaan koetti pitää suopeana. Maa tuntee muokkaajansa ja sitä oli niin kohdeltava, ett'ei se saanut vihoja viljelijään.

Toivolan isojen veljesten mielestä eno oli sangen runollinen henkilö, ja he ylpeilivät, että heidän suvussaan vielä eli vanhaa, kaunishohteista muinaisuutta.

Samoin Hermanni. Kun hän viisaana koulupoikana palasi kotiin joulu- ja kesälomiksi, oli eno hänen mielestään mahtava ja suuremmoinen henkilö.

Samaksi kuitenkaan, kuin ennen, hän ei enää voinut enoa saada. Lapsuudenaikaisen suurkuvan, jättiläis-enon sijalle oli tullut niin paljon, paljon muita kuvia.

Toisaalta enonkin käytös oli muuttunut. Yhä vielä olisi Hermanni tahtonut olla enon lempipoikana, kuunnella hänen opetuksiaan ja kauniita kaskujaan, mutta eno ei enää ollut avomielinen kuin ennen. Hän jutteli vähemmän, kuunteli tarkoin, asetteli sanojaan ja oli varovainen niiden suhteen.

Hermannia suretti ero, joka heidän välillään oli kasvamassa. Hän tiesi mistä se johtui: syynä oli koulu. Eno oli aina itseensä sulkeutunut, kun hän tuli tekemisiin koululaisten tai koulua käyneitten kanssa. Hymy katosi hänen huuliltaan, vilkkaus hänen olennostaan, hän muuttui juroksi, kömpelöksi ja vanhanaikaiseksi, — kokonaan toiseksi kuin hän oli muiden ihmisten kanssa.

Eroamisen tunne ahdisti Hermannia. Kun entisten leikkipaikkojen, tuttujen kivien, puiden ja vuorten tenho hänet kesäisin valtasi, silloin olisi hän ollut valmis avautuvan kuilun yli karkaamaan enon puolelle, jäädäkseen iki-ajoiksi sinne. Hän olisi tahtonut puhua, selittää ett'ei hän lainkaan ole muuttunut, ett'ei koulu-elämä ole ollenkaan hänen omaa elämäänsä, vaan että hän on sama, ihan sama kuin ennenkin ja tahtoo tästä lähin jälleen olla enon kanssa ja tulla mieheksi… sellaiseksi kuin eno tahtoi. Mutta tunteen purkauksen sijasta tuli aina kuin jonkin välttämättömyyden pakosta koulujen puolustuspuheita, selitystä niiden hyödystä, tai hienoja luonnontieteellisiä viittauksia, joiden tarkotus oli enolle osottaa, että luontoa sitä koulussakin tutkitaan.

— Kouluista on se hyöty, että tyhmimmälläkin on siellä tilaisuus jotakin oppia, hän selitti. — Eihän kaikki ole luonnostaan viisaita, ja ne, jotka eivät ole, eivät ilman koulujen apua koskaan oppisi tietämään mitä ympärillä luonnossa tapahtuu. Koulu herättää pienenkin järjen ajatteluun, heikonkin huomiokyvyn huomaamaan.

Eno lojui ruokatuntia heinäniityllä. Hän loi sisarensa poikaan pitkän katseen, — lienee aavistanut mikä se syvin syy oli, joka pani pojan niin itsepintaisesti puhumaan tästä asiasta. Jos hän aavisti sen, ei hän ainakaan siitä välittänyt, kun vastasi:

— Ei maa idä kouluviisauden voimasta, toista viisautta siihen vaaditaan. Ja sitte siihen tarvitaan vakaata, uurasta turpeenkääntäjää… Mullassa piilee suuria viisauden aarteita, samoin ilmassa ja tuulessa. Kaikkialla toimii Jumalan viisaus, ja joka taitavasti elämänsä elää, se sitä viisautta imee itseensä omasta työstänsä…

— Vaikka kyllähän herrat viisaita ovat, — hän Hermanniin kääntyen jatkoi, — en minä sitä kiellä, ett'eivätkö ole… Ja raha on niinikään hyvää, sekin minun täytyy myöntää, sillä senhän voimasta sisarenikin pojat viisastuvat… Mutta sen minä sinulle sanon, että luonto on luontoa, koulu koulua. Luonnon työ erämaissa, kuten ihmisessäkin, on säveää, sitkeää, hiljaista työskentelyä; totisen viisauden hedelmät eivät kypsy yhdellä käden käänteellä. —

Enon puheissa piili Hermannin mielestä aina jotakin ylenkatsetta häntä ja veljiä kohtaan. Eno piti heitä jonkinlaisina lois-eläjinä, jotka laiskoina söivät ahertajien ansiosta.

Hän koetti enolle perin pohjin selittää sen henkisen työn arvoa, jota he veljekset tekivät. Hän puhui ja puhui, ja eno kuunteli tai ainakin oli kuuntelevinaan. Niitä tietoja, joita koulumies tarvitsee taistellessaan sellaisen kanssa kuin Mooses-eno oli, ei Hermannilla ollut. Tietojensa puutetta hän korvasi omilla keksinnöillään ja kuvitteillaan. Enon kasvojen yli kulki silloin lystikäs, tuttu väre, ja Hermanni uskoi siitä, että eno jo ymmärsi. Lopputulos oli kuten aina sama: töihinsä lähtien eno mutisi — ikäänkuin ei mitään keskustelua olisi ollutkaan:

— Mitenkähän käy Toivolan sitte, kun minun käsivarteni vaipuu. Ei näy tähän taloon tulevan miehistä miestä, joka pellot pystyisi kunnossa pitämään. — — —.

Vihtori-veli tutki maanviljelystiedettä ja aikoi vast'edes ottaa talon haltuunsa. Hänen tapansa oli pitää pitkiä esitelmiä maanviljelyksestä ja huomautella, ett'ei se tällaisenaan kauan enää kannata. Perinpohjaiset uudistukset olivat välttämättömät. Hän suunnitteli kivinavettaa, meijeriä ja laajoja heinämaita.

Hänen uudistuspuuhiaan eno halveksi, varsinkin meijeriä, ja siitä syntyi heidän välillään usein kiivaita sananvaihteita. Voi ja maito oli enon mielestä niiden syötävä, jotka taloa työllänsä hoitavat, eikä lehmiä saa pitää enempää kuin mitä oma väki tarvitsee. Jos kansa täällä alkaa surra vieraan maan ravinnosta, jää se itse kuiville suin, ja miehen vatsa se kuitenkin työtä komentaa.

Yhä vielä Hermanni ihaili enoa, ja enon sanat painuivat syvemmälle hänen mieleensä kuin hän aavistikaan, mutta vanhuksen vaikutuksen alaisena hän ei enää ollut, vaan katseli jo asioita oman henkensä valossa.

Sillä nyt hän jo tiesi, että suuri ruumiinvoima on raakalaisajan jätteitä. Hengen voima, joka ainetta vallitsee, on oleva kaiken perus, siihen on ihmisen tutustuttava, sitä käyteltävä. Silloin kun eno oli ollut nuori, tarvittiin niitä avuja, joita sillä oli. Eno oli käyttänyt voimiaan kunnialliseen työhön, uhrannut ne isänmaan hyväksi, ja siksi se kaikkea vanhanaikaista niin kiivaasti puolusti. Se ei voinut sietää, että kuolleet koneet ottaisivat tehdäkseen sen työn, jota eno oli lihasvoimiaan uhraten tehnyt.

Hermanni kunnioitti enoa, mutta juopa heidän välillään yhä leveni. Harvoin, tuskin koskaan enää, kun Hermanni tuli kotiin kesäksi, eno hänen kanssaan jutteli. Ja enon silmät painuivat vähitellen syvälle tuuheiden kulmakarvojen taakse.

IV.

Suutarilla oli pari Hermannin ikäistä oppipoikaa, joiden huoneesta akkunanpuoleinen osa oli paksulla pahvilla erotettu koululaisen asunnoksi. Päivisin, kun pojat olivat verstaassa, sai Hermanni olla koko huoneen omistajana ja silloin oli rauhaisaa, mutta iltasin pojat häntä häiritsivät. Suutarin oppilailla oli vanhoilta ajoilta periytynyt viha koulupoikia kohtaan, ja pahviseinänsä takaa Hermanni usein sai kuulla kiusottavan kovalla äänellä kerrottuja taruja siitä miten se ja se kisälli tai oppipoika kerran oli löylyyttänyt koululaisia, ja miten kertoja itsekin — tavallisesti vanhempi pojista, — monen monta kertaa oli esiytynyt pelottavana sankarina koulupoikia vastaan käydyissä sotaretkissä. Aina oli hän selviytynyt voittajana, sillä tietäähän sen, että rukiinen mies vehnäpojan voittaa…

Niitä kuunnellessaan Hermannin oli paha olla. Hän oli rauhaa rakastava ja olisi mielellään tahtonut olla sovussa ympäristönsä kanssa.

Ensi aikoina hän yritti lähestyä nuorempaa oppipoikaa. Yritys onnistuikin melkoisen hyvin. Hermanni oli luonteeltaan perinpohjin maalainen ja oppipoika oli niinikään hiljattain maalta tullut.

Kerran Santeri — se oli oppipojan nimi — kysyi, tiesikö Hermanni, joka oli oppinut, miten ikiliikkuja valmistetaan. Hermanni selitti tietonsa mukaan, että ikiliikkujan valmistaminen on mahdottomuus, syystä ett'ei mikään kone voi itsellään pysyä liikkeessä. Sitä ei Santeri ottanut uskoakseen. Hän oli kuullut, että Ameriikassa muuan suutari oli keksinyt sellaisen vasaran, joka aina hakkasi nauloja kengän pohjiin, tai yöt päivät takoi pohjanahkoja pehmeiksi. Muuan veijari oli varastanut keksinnön, vienyt sen pois ja hukannut.

Sitä ei Hermanni puolestaan uskonut, mutta keskustelua sellaisenaan hän piti luottamuksen osotuksena Santerin puolelta. Ettei Santerille kuitenkaan tulisi mitään vahinkoa nurinkurisista käsityksistään, Hermanni hänelle laajalti selitteli painojen lakia, joka tekee ikiliikkujan sulaksi mahdottomuudeksi.

— Sinä olet tyhmä, vaikka käyt koulua. Etkö sinä tiedä, että jos asettaa parikymmentä hampailla varustettua pyörää ympyräksi, niin että hampaat tarttuvat toisiinsa, ja antaa sitte yhdelle pyörälle vauhdin, joutuvat kaikki liikkeeseen, eivätkä koskaan lakkaa. Ensimäisen pyörän hampaat tarttuvat toisen hampaisiin, sen taasen kolmannen hampaisiin ja niin edespäin aina viimeiseen pyörään asti, jolloin sen hampaat jälleen tarttuvat ensimäiseen, siitä toiseen ja aina edespäin. Etkö sinä ymmärrä, ettei ympyrällä ole alkua, eikä loppua, ja jos ympyrä on kokoon pantu pyörivistä, hampailla varustetuista rattaista, niin täytyy sen vauhdin saatuaan lakkaamatta pyöriä?

Poika teki selittäessään eloisia liikkeitä ja silmät säteilivät voiton ja hillityn kunnianhimon riemua. Hermanni ei hänen selityksestään saanut suurtakaan selkoa, mutta se varmuus, jolla Santeri puhui, sai hänet puolittain uskomaan. Ainakin oli helppo olla uskovinaan. Hän oli kuitenkin kuullut, että moni mies oli ikiliikkujan tähden menettänyt järkensä, — ja hän mainitsi siitä Santerille.

— Ne eivät ole olleet viisaita alkaissaankaan, vastasi oppipoika itsetietoisen varmasti. — Ja ne eivät ole keksineet sitä oikein, niinkuin minä.

Senjälkeen poika alkoi ladella suunnitelmiaan. Itse keksintö jäi syrjäasiaksi siinä suuressa kuvitelmassa, jonka hän oli itsensä ja vastaisuutensa suhteen tehnyt. Hän vielä joskus valmistaa ikiliikkujan ja sitte hänestä tulee kuuluisa, niin kuuluisa ja mahtava mies, ett'ei toista sen vertaa. Ihmiset ympäri maailman puhuvat hänestä, hänen kuvansa pannaan lehtiin ja koko maailma saa tietää, että eräs suomalainen nuorukainen, Santeri Kuusela, on keksinyt mitä ennen häntä ei kukaan ole voinut keksiä. Hänestä tulee rikas ja hän matkustaa ympäri maailman ja käy joka ilta huveissa, syö hyvää ruokaa ja ostaa hienoja vaatteita. Mutta Hermanni ei saa tästä puhua kenellekään, ei edes toiselle suutarin oppilaalle, sillä se ei uskoisi, vaan ottaisi asian pilkatakseen.

Hermanni oli uskovinaan Santerin keksintöön ja säilytti huolellisesti salaisuutta. Hän ei koskaan ketään pilkannut, eikä hän voinut ymmärtää miten kukaan saattoi sellaista tehdä.

Santeria hän kovasti ihaili, se kun saattoi noin vain ilman mitään uskoa toiselle salaisuuksiaan, — sitä Hermanni ei koskaan voisi. Ikiliikkuja oli antanut hänenkin kuvitteilleen aihetta, mutta mitä sanoisi Santeri, jos hän sille kertoisi oman tulevaisuus-unelmansa ja asettaisi sen Santerin loistavan kuvan rinnalle? Hermanni ei ollut kunnianhimonen, hän ei haaveillut kuuluisuutta, eikä mainetta. Jos hän keksisi ikiliikkujan, niin… Hänen kuvitelmansa keskittyi väkisinkin vain siihen, minkä vaikutuksen keksintö tekisi Mooses-enoon. Eno katsoisi häntä silmiin entisajan katseella ja sanoisi: kas niin, poikani, sinä et ole hukkaan käynyt koulua, sinusta on tullut jotakin… Tällaista kuvitelmaa ei käynyt Santerille eikä kenellekään puhuminen. Hermannin suunnitelmat olivat yleensä kaikkikin sellaisia, että niitä tuskin voi sanoiksi vaihtaa.

Kaikki ihmiset olivat erilaisia kuin hän. Ne tiesivät jotakin, niillä oli kouraan tuntuvia suunnitelmia ja ne olivat varmoja asioistaan, — hänellä ei ollut mitään, eikä hän tietänyt mitään. Hän oli juro, harvasanainen ja ujo, ja siksi eivät toveritkaan hänestä välittäneet.

Eräs asia häntä kuitenkin kummastutti. Hän oli tullut huomaamaan, että häntä koulussa pidettiin peräti rehellisenä. Vaikka koulupojat ja ihmiset ylimalkaan olivat niin viisaita ja varmoja, eivät ne kyenneet saamaan häntä ilmi. Ne eivät aavistaneetkaan miten epärehellinen hän oli. Se ihmetytti ja huvitti häntä.

Miten hän osasikin olla niin, ett'ei kukaan hänestä mitään huomannut? Ei edes opettajat! Mitä ne sanoisivatkaan, jos tietäisivät, että hän kulkee luokka luokalta toisten rinnalla, vastaa kysymyksiin, lukee läksyjään, tekee kaikkea mitä koulussa vaaditaan — vaikka hänellä ei ole vähintäkään tietoa, ei edes tiedon murusiakaan!

Jos hän ajatteli muita maita, kaupungeita ja kansoja, joista oli lukenut, ei hän niistä mitään tietänyt; ne kulkivat hänen sielunsa ohi utuisina, pieninä ja epäselvinä… vaikka kaupungit olivat niin suuria, ihmisiä, kansoja ja kieliä niin paljon!

Toisin hän ei kuitenkaan voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin, sillä minkä hän voi, ettei hänellä ollut todellista tietoa?

Toisinaan sentään ahdisti tämä seikka hänen mieltänsä. Hänen asiansa eivät olleet puhtaat ja ilmitulemisen pelko pani hänet karttamaan opettajia ja tovereita.

Santerista hän paljon piti. Sen kanssa puhe sujui. Santeri tosin kaihtoi häntä ulkona — hän ei kehdannut, eikä olisi tohtinutkaan koulupojan kanssa ulkona seurustella, sillä toverien puolelta olisi hänet paha perinyt, jos ne olisivat saaneet tietää, että hän herraspoikien, kirjatikkujen, nulikoiden kanssa seurustelee, — mutta kotosalla hän ja Hermanni paljon keskustelivat. Molempain muistot liikkuivat enimmäkseen maalla, kotiseuduilla. Santerin kodin lähellä oli ollut noin viittä kilometriä leveä järvi. Sen yli hän usein oli uinut niinkuin ei mitään… ja järven toisella puolella oli kirkko ja hautausmaa. Eräänä sunnuntai-iltana Santeri niinikään oli uinut yli järven ja tullut aivan hautausmaan rantaan. Mitä hän siellä oli nähnyt, oli jotakin niin hirveää, että Hermannia sitä kuullessaankin pelotti.

Sellainen mies se Santeri! Hänessä oli varmuutta, pelottomuutta ja voimaa. Hermanni ihaili häntä ja olisi mielellään tahtonut olla hänen kaltaisensa.

Tietopuolisestikin Santeri oli Hermannin edellä. Hänellä oli varmat tiedot asioista, jotka Hermannille vain hämärinä heijastivat. Hän puhui turkkilaisista ja pakanoista aivan kuin olisi ikänsä seurustellut niiden parissa, ja langan hän osasi solmita ja kietoa sormiensa ympärille niin moneen kertaan ja niin hämärästi, ettei siitä enää näyttänyt mitään tolkkua tulevan — ja yks' kaks' olivat sormet jälleen vapaina ja lanka suorana. Hän osasi tehdä satoja temppuja toinen toistaan kummempia.

Sellaisia muuten olivat kaikkikin ihmiset. Jokaisella oli jotakin omintakeista. Koulussa pojat keksivät ihmeellisiä — suuremmoisia — juonia opettajia vastaan. Hermanni otti niihin osaa sydämensä pohjasta ja ihmetteli, että kaikki kävi niin sujuvasti ja luontevasti, mutta jos hän itse ajatteli jotakin kepposta, syntyi siitä niin laaja suunnitelma, että sen käytäntöön pano oli aivan mahdoton. Eikä hän koskaan, kun pojat välitunneilla ryhmissä keskenään keskustelivat, saanut ääntään kuuluville, vaan jäi aina toisten taakse ja oli vaiti.

Santerin hän voitti sormikoukussa, mutta Santeri taas osasi pienellä tempulla avata Hermannin nyrkin ja tehdä koko käden voimattomaksi. Siinäkin viisaus ja nerous voitti raa'an voiman.

Hermanni oli kiitollinen siitä, että Santeri piti vaikkapa vain salaakin häntä ystävänään. Kaikenlaisilla pienillä palveluksilla hän koetti osottaa kiitollisuuttaan. Hän uhrasi vähäisistä varoistaan monta penniä paperosseihin, joista Santeri kovasti piti, ja karamelleihin, joista Santeri piti vielä enemmän.

Ystäväänsä hän kohteli hellävaroen, niinkuin ainakin ainutta kalleuttaan, mutta Santeri puolestaan ei ollut samaa luonteen laatua, eikä lainkaan välittänyt, vaikka joskus loukkasi Hermannin arimpia tunteita.

Eräänä lauantai-iltana syntyi poikien kesken kiista hevosista. Hermanni väitti, että hevosilla on sielu, mutta Santeri intti vastaan.

— Jos hevosilla olisi sielu, niin tekisivät ne myöskin syntiä, mutta nyt ovatkin hevoset viattomia kuin taivaan linnut.

— Jaa… vaikka! Kaikilla elukoilla on sielu yhtä hyvin kuin ihmiselläkin, kinasi Hermanni.

— Eipä ole! Jos elukoilla olisi sielu, niin eihän niitä tapettaisi, eikä niiden liha kelpaisi syötäväksi.

Se oli sitova todistus, jota vastaan Hermannilla ei ollut mitään sanottavaa. Hänen pienet ajatuksensa alkoivat ankarasti kiertää elämän ja olemassa-olon arvotuksen vaiheilla. Sekavana kaaoksena hän aavisti taistelun, jota koko luomakunta taistelee. Hänen otsansa meni kurttuun ja silmät tuijottivat.

— Sitä että syöhän susikin ihmisen ja tiikeri syö ihmisen, vaikka ihmisellä on sielu.

Jos hän olisi viisas, niin hän tietäisi mitä varten susi ja tiikeri syövät sielullisen ja mitä varten sielullinen syö elukoita.

Santeri oli sillä välin unohtanut koko kysymyksen ja alkoi puhua havainnoistaan elukoiden suhteen.

— Hevonen on sellainen, ett'ei se anna kenenkään mennä vatsansa alitse, ja jos ihminen menee hevosen eteen ja äkkiä näyttää sille kieltänsä, niin joutuu hevonen pois suunniltaan pelosta.

— Mitähän se pelkää, — kysyi Hermanni. Hän oli pienestä alkaen ollut tekemisissä hevosten kanssa, mutta tuotakaan hän ei tietänyt.

— Se luulee ihmistä silloin sudeksi, selitti Santeri. — Kerran kun minä olin ihan pieni poika, nelisti kartanon vihainen ori minua vastaan. Minä seisoin paikallani ja odotin. Kun se jo seisoi takajaloillaan ja oli tallata minut kuoliaaksi, aukaisin minä suuni ja näytin kieltäni. Hevonen säikähti niin, että tuli aivan voimattomaksi, pani päänsä alas ja minä ajoin sen takaisin metsään.

Hermannin kummastuksella ei ollut rajoja. Miten saattoi hevonen sellaista säikähtää? Hän päätti ensi tilassa koettaa.

Samassa talossa asui eräs kuorma-ajuri. Tällä oli vanha, laiha hevonen. Kerran, kun hevonen juuri oli valjastettu reen eteen, meni Hermanni sen luokse. Sääli tosin oli tehdä pahaa vanhalle, säveälle elukalle, mutta kuitenkaan hän ei malttanut luopua kokeestaan. Hän näytti kieltään… Hevonen ei ollut ollakseenkaan. Hermanni aukaisi suunsa selälleen, työnsi kielensä ulos, — hevonen ei liikahtanutkaan. Hää — hää, pelotteli tutkija koettaen saada kielensä niin pitkäksi kuin suinkin.

Kuului pilkallista naurua. Hermanni katsoi ympärilleen: suutarin oppipojat ja suutari itse katsoivat akkunasta ja nauroivat niin että olivat menehtyä.

Santeri siis oli valehdellut! Pitänyt häntä pilkkanaan! Se oli kekseliäisyydellään saattanut ilmi, miten tyhmä ja yksinkertainen Hermanni oli. Voi, miten Hermanni häpesi, miten sydäntä pakotti ja poltti! Hän oli pitänyt Santerin uskottunaan ja se olikin luottavaisen keskustelun varjolla tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Kun Santeri illalla tunnusti narranneensa häntä, ei Hermanni enää voinut hillitä vihaansa. Hän karkasi Santerin kimppuun ja — Santeria ei auttanut viisaus, ei sukkeluus, ei kekseliäisyys, hän sai kun saikin tukevan selkäsaunan.

Koulussa oli Hermanni ensi vuosinaan etevä oppilas. Asemassaan hän sittemminkin säilyi hyvin hallitun muistinsa ja totutun lukemistapansa takia, mutta viimeisillä luokilla alkoi yhä kasvava huolimattomuus saada valtaa hänessä. Liian usein ahdisti häntä se ajatus, ett'ei hän kykene sulautumaan ympäristöönsä koulussa enempää kuin kotonakaan, ja ett'ei hän oikeastaan ole oppinut mitään, eikä tiedä mitään — teeskentelee vain tietävänsä — vaikka hän niin monta vuotta on kulkenut opin tietä.

Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että hän kouluun menon sijasta aamusin pyörähti kokonaan vastaiselle suunnalle kuin missä koulu oli. Silloin hän tunsi hillitsemätöntä vapauden riemua, — pelko ja omantunnon vaiva tavallaan vain lisäsivät nautintoa ja mielenkiintoa. Koulu pysyi hänelle vieraana ja hän luki vain saadakseen olla rauhassa sen puolelta.

Toverit pitivät häntä kyvyiltään keskinkertaisena. Se ei Hermannia yhtään häirinnyt. Ne saivat uskoa hänestä mitä ikinä tahtoivat, kun vain antoivat hänen olla rauhassa. Toisinaan kuitenkin, äkillisen päähänpiston vaikutuksesta, hän tahtoi heille näyttää, ett'ei hän ole niinkään keskinkertainen kuin he luulevat. Hän on tottunut teeskentelijä ja hän tahtoo teeskennellä niin, että se häntä itseäänkin ihmetyttää! Sellaisten mielialojen vallitessa hän luki ja tutki, ajatteli ja edeltäpäin keksi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Silloin hän koulutunneilla loisti, vastaukset tulivat sellaisina, että hän huomasi miten toverit ja opettajatkin hämmästyivät. — Hän oli jälleen pettänyt! Hän on tyhmä ja tietämätön, mutta kukaan ei sitä huomaa. Nyt hän jälleen isoksi aikaa saa vaipua tyhmyyteensä, saa samoilla ja ajatella omia ajatuksiaan.

Kerran kevättalvella — seitsemännellä luokalla — kun jo pitemmän aikaa oli värsy värsyltä luettu ulkoa pitkää ranskalaista runoa, opettaja määräsi, että seuraavalla tunnilla Hermanni saa lausua koko runon. Hermanni säpsähti ja kävi tulipunaiseksi. Toverien silmät kävivät ihmetteleviksi ja toiset hymyilivät merkitsevästi — tästä uhkasi tulla jotakin hauskaa. Opettajankin kasvoilla Hermanni oli näkevinään leikillistä hymyä, se tiesi miten avuton hän aina oli esiytyessään.

Hän tunsi ympäristönsä hengestä, että niillä oli aikomus paljastaa hänet, tehdä hänet naurun ja kujeilun alaiseksi ja sitte perin pohjin masentaa.

Hän päätti olla varuillaan. Niin vaikeaa ja lapsellista kuin olikin, että hän, iso väkevä mies seisoo luokan edessä ja lausuu ääntään teeskennellen vieraskielistä runoa, niin nyt hän sen tekee… ja tekee täydellä todella!

Hermanni alkoi lukea runoaan ja harjotella lausumista. Maineen menettäminen, sisäisen, aran olemuksen paljastuminen oli kysymyksessä. Vielä kerran hän itsensä pelastaa, maksoi mitä maksoi. Hän harjotteli illat ja yöt.

Kun aika tuli, jolloin hänen piti esiintyä, tunsi hän itsensä täysin lujaksi kestämään koetuksensa. Toverien kasvoilla oli odottava ilme: mitähän siitä nyt lähtee? Varmana, pää uhmaavan pystyssä hän asettui luokan eteen.

Yht'äkkiä kävivät luokalla kaikki hyvin hiljaisiksi, merkitsevät hymyilyt katosivat ja pojat katsoivat häneen kummastellen. Hermanni oli täysin tyyni, jalat pysyivät luontevasti paikoillaan, eivätkä kädet tehneet tavallisia, hätäytyneen kömpelöitä liikkeitään. Hänen äänessään oli syvä, helähtelevän varma sointu.

    J'aime le son du cor, le soir, au fond des bois,
    Soi qu'il chante les pleurs de la biche aux abois
    Ou l'adieu du chasseur que l'écho faible accueille
    Et que le vent du nord porte de feuille en feuille.

Värsy toisensa jälkeen seurasi, — kaikki yhtä tyynesti, ilman hätäilyä, sisältöön syventyvästä. Kun hän oli lopettanut, vallitsi hiljaisuus.

— Sinähän lausuit suorastaan elegantisti, huudahti opettaja. — Sinä voit, hän lisäsi, mitä ikinä vain tahdot, mutta sinä pyrit usein olemaan laiskanpuoleinen.

Se oli jo liikaa. Koulussa Hermanni koko lailla kesti jännityksen, mutta kotiin tultua se laukesi. Voi miten hänen sieluaan ahdisti, kuinka pimeää oli ympärillä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, tyhjänpäiväiseksi… mitä varten täytyi hänen olla olevinaan toista kuin oli, — valehdella, kun hän kuitenkin sitä inhosi? Jospa hän saisi olla kotona Toivolassa, siellä hän olisi saanut olla muiden ihmisten kaltainen, vapaa ja rehellinen.

Sen jälkeen kun Hermanni niin loistavasti suoriutui ranskalaisesta runostaan, muuttui toverien käytös melkoisesti, ja siihen ilmestyi salaista ihailua. He alkoivat pitää häntä arvossa, miehenä joka voi mitä tahtoi, ja hänen ujouttaan, yksinäisyyttään ja usein lapsellista herkkäuskoisuuttaan ei kukaan enää ihmetellyt. Hän oli heidän mielestään vain hiukan omituinen.

Kun hän sinä kesänä matkusti kotiin ja valkolakkisena astui laivasta kotipitäjän laiturille, oli ihmisten tervehdyksissä jotakin juhlallista ja vierasta: nyt on Hermanni herra. Ja kun hän Toivolan rengin, oman ikätoverinsa kanssa ajoi rattailla kotia kohden, ei keskustelu enää sujunut niinkään kuin entisinä kesinä. Renki vastaili lyhyeen ja varoen, ja vilkaisi joka kerta valkosta lakkia. Tuohon luisevaan, työn ja ahavan uurtamaan mieheen nähden tunsi Hermanni itsensä lapselliseksi ja ikäänkuin kömpelön lihavaksi. Kun he kotipihassa nostivat pois tavaroita rattailta, kiusasi Hermannia hänen omat liikkeensä: ne olivat tarkotukseen sopimattomia, joko liian äkillisiä, tai liian laajoja.

— Herra on niin hyvä ja menee vain sisälle, kyllähän minä tavarat kannan, kehotti renki.

— Mitä sinä minua herraksi… lapsuuden toveri, — Hermanni koetti olla vapaa, mutta hän tunsi, että hän tekemällä teki itsensä vaatimattomaksi ja häntä hävetti.

Tänä kesänä Mooses-eno ei enää kohdellut Hermannia toisin kuin muitakaan veljiä. Eno näkyi kadottaneen kaiken toivon sisarensa nuorimmankin pojan suhteen. —

Näihin aikoihin mentäessä eno oli alkanut tuntuvasti vanheta. Hänen mahtava ryhtinsä alkoi raueta ja hartiat kumartua. Vanhuksen askeleet eivät enää olleet voimakkaat kuin ennen, ja ruokatuntinsa hän vietti omassa kamarissaan. Hermanni olisi tahtonut joskus vielä jutella hänen kanssaan, mutta siihen eno ei antanut tilaisuutta. Heidän keskenäinen ystävyytensä oli ainaiseksi loppunut.

Kotona tuntui vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistot tulivat voimakkaina Hermannin mieleen, mutta talonväkiin nähden hän tunsi itsensä tuskaisen vieraaksi ja hän mieluisimmin karttoi niitä. Ne liikkuivat töissään kevyesti ja tottuneesti, nähtävästi ilman mitään voiman tuhlausta, ja ilmapiiri niiden ympärillä oli kuin havumetsän, johon aurinko paistaa. Hermanni tunsi omasta ruumiistaan lähtevän lämpöä, ja eräs ajatus, jota hän ei kärsinyt täysin itselleen selvittää, sanoi hänelle, että tuon huokuvan lämmön pitäisi päivästä päivään muuttua ruumiilliseksi työksi ennenkuin hän voisi tuntea itsensä virkeäksi, onnelliseksi ja rehelliseksi mieheksi.

Raadantaan ryhtymisellä oli kuitenkin omat esteensä. Yksinäisiä työpaikkoja ei ollut ja joukossa hän ei kehdannut työskennellä. Se herättäisi huomiota. Luulisivat hänen teeskentelevän alhaisuutta ja talonpoikaisuutta. Hän muka tahtoo näyttää, ett'ei hänkään, vaikka on herra, halveksi ruumiillista työtä, — ja luulottelee, että työväki sitte häntä ihailee.

Kun hän joskus ryhtyi työhön, katselivat ammattimiehet hänen tekoaan ja naureskelivat, tai tulivat auttamaan, ja avustuksessa oli aina selvä viittaus: eihän tämä työ herralle sovi. — Kiireellisenä heinä-aikana äiti kerran käski hänet haravoimaan ja Hermanni lähti. Mutta niitylle tultuaan hän huomasi, että kaikki miehet viisitoista vuotiasta poikaa myöten niittivät ja vain naiset ja tyttöset haravoivat. Kotvan työskenneltyään hän tunsi tilansa sietämättömäksi. Miesten katseista hän oli lukevinaan jotakin, mikä sai hänet punastumaan. Sopivaa loma-aikaa hyväkseen käyttäen hän pujahti pois työmaalta.

Niin, häntä ei oikeastakaan luettukaan miesten joukkoon, hän oli suuri, joutava lapsi, jota piti kohdella hellävaroen. — Tällaisissa mielentiloissa, jotka olivat pikemmin hänen oman arkatuntoisuutensa kuin todellisuuden aiheuttamia, hän päiväkausiksi sulkeutui kamariinsa, kaivoi esiin kirjoja ja alkoi lukea. Tämähän se oli hänen työtänsä, — täytyi olla. Illoin, kun väet palasivat töistään uupuneina ja raukeina, mutta iloisina ja tyytyväisinä, olivat Hermannin kasvot kalpeat ja niissä oli hermostunut ilme. Hän häpesi itseään ja koko olemassaoloaan. Sen, mitä eno vuosikausia oli viittaillut hänen ja veljien suhteen — nykyään veljet eivät enää joutaneet kesän viettoon kotia — sen Hermanni elävästi tunsi. Hän on joutava olento, huoneessa istuja, joka antaa ajan kulua hukkaan auringon kaartaessa kesätaivasta.

— Kulkisit edes metsissä aikasi kuluksi, virkkoi eno, — aivanhan sinä maadut tuolla tavalla. Tai menisit vertaistesi kanssa palloa heittelemään.

Sellaiset sanat olivat julmia pistoksia Hermannin aralle tunnolle. Ne paljastivat kaikessa jylhyydessään enon ajatukset hänestä ja samalla ne muistuttivat häntä siitä yksinäisyydestä, johon hän vähitellen oli joutunut. Sillä yhtä outo kuin hän oli omassa alkuperäisessä ympäristössään, oli hän vertaistensakin seurassa. Hänen käytöksensä oli kömpelön juhlallista, puheensa vakavaa ja vakavia asioita koskettelevaa, leikille vierasta. Hän ei kyennyt ottamaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, ja kun hän joskus puhui, kuuntelivat toiset kenenkään tarttumatta hänen puheeseensa. Silloin hän jatkoi puhelemistaan saadakseen toiset yhtymään, — kuuli oman äänensä, kuuli sen selvänä, kolseana, yksitoikkoisena, ja hänen teki mieli vaieta, mutta hän ei löytänyt sopivaa vaikenemiskohtaa, josta puheensa voisi katkaista itselleen häpeää tuottamatta. Hän pinnisti itseään äärimmäisyyksiin, koetti johtaa sanojaan niin, että joku saisi niistä kiinni ja pelastaisi hänet, turhaan. Hiljaisuus, jota hän pelkäsi, seurasi aina hänen sanojaan. Hän punastui, painoi päänsä alas ja häpesi.

Mitä tekemistä hänellä oli toisten nuorten seurassa tai niissä huviretkissä, karkeloissa ja kansanjuhlissa, joilla pitäjän herrasväet itseään huvittelivat? Miksi ne aina tahtoivat häntä seuraansa, kun hän heille oli vain rasituksena? Hän tunsi juhlissa ja kisoissa sietämätöntä ikävää, joka usein paisui suoranaiseksi, selittämättömäksi levottomuudeksi, mikä tyyntyi vasta kun hän pää kumarassa yöllä asteli läpi metsätien kotia kohden. Jos joku tuttava työmies sattui hänet näkemään nuorten herrasväkien seurassa, silloin Hermanni vaistomaisesti koki vetäytyä syrjään tai tuli hänen kasvoilleen tuskastunut sävy: sattumaltahan minä vain täällä.

Muutamana syyskesän päivänä kulki iloinen joukko nuorta väkeä Toivolan ohitse. Näkyi päivänvarjoja, vaaleita pukuja, kiiltäviä kenkiä. Huvimatkue oli menossa sydänmaille päin. Jo kaukaa Hermanni oli huomannut heidät, ja arvaten, että häntä tultaisiin hakemaan joukkoon, hän hyvissä ajoin pakeni läheiseen metsään.

Hän ei missään tapauksessa, ei millään uhalla lähde niiden mukaan! Hän on kertakaikkiaan epäonnistunut olio ihmisten joukossa, hän on yksinäinen ja hän tahtoo olla se kokonaan, tinkimättä!

Tässä ajatuksessa oli pahaenteistä varmuutta, jota hän itsekin hiukan pelästyi.

Enon menettämisen jälkeen oli yksinäisyys hänen ainoa uskottunsa ja ystävänsä, — tosin uskottu, johon voi luottaa, joka ei muuttunut, ei vaihdellut, vaan pysyi samana kaikissa oloissa ja elämänkäänteissä — suuri ystävä, mutta pelottava samalla kertaa.

Kotvan kuluttua hän saapui vuoren rinteelle, jossa oli hänen vanhastaan tuttu mietiskelypaikkansa. Siitä näkyi petäjän latvojen yli Toivolan katot ja tuonnempaa, hiukan sivulle päin, kyläkunnan aukea taloineen ja kartanoineen. Hermanni istahti alkaakseen itselleen rauhassa selvitellä sitä kieroa ja nurinkurista suhdetta, joka oli hänen ja muiden ihmisten elämän välillä. Hänhän pelkäsi ihmisiä… Kestääkö hän yksinäisyydessä? Jos nämä — toisaalta suuri, tuhatpäinen ihmismaailma ja toisaalta hän yksin — joskus joutuvat vastakkain ei vain tunteessa ja ajatuksessa, vaan työssä ja toimessa?

Äskeisen kävelynsä jälkeen hän vielä hengitti raskaasti, ja ajatus toimi kiivaasti luoden hänen eteensä kuvia jättiläisten taisteluista, —

Mutta tutuilla, hiljaisilla paikoilla on oma voimansa. Siellä asustaa rauhaisia ajatuksia, ja milloin levoton miete niiden rauhaa häiritsee, ne joutuvat hiljaiseen liikehtimiseen, joka jo alkaessaan kulkee tyyntymistä kohden tyynnyttääkseen senkin rauhattomuuden, joka ne sai liikkeeseen.

Siellä alhaalla oli taloja. Yksi on vaaleanpunainen, toinen keltainen, kolmas sinertävä, muut ovat punamullalla koristettuja valkoisin nurkkalaudoin, tai kokonaan koristamattomia, karkeita. Kutakin taloa joukko ihmisiä pitää kotinaan, kullakin näistä taasen on oma elämänsä, omat ajatuksensa… kuitenkin se kaikki sisältyy tähän… yhteen ainoaan katseeseen. Eihän maailmaa olekaan, ellei ole yksinäisyyttä, ei seutuja, ellei silmää, joka ne tajuaa…

Täällä vallitsi rauha. Hermanni tunsi ajatustensa raukenevan, mielikuvitus herkesi toiminnastaan hetkeksi. Ajatus tuntui tarpeettomalta, ihmiset pieniltä, talot leikkihuoneilta. Elämä yksin on suurta.

Hyttyset tanssivat puiden lomissa ja lintuja lenteli laajoissa havuhuoneissaan. Kotvan hän katseli niiden lentoa, katseli pieniä, vaaleita kesäpilviä, jotka taivaalla kulkivat.

Jokainen niistä, jotka siellä alhaalla asuvat, ajattelee viisaasti, toimii järkevästi. Kun ne ovat yksin, kuten hän nyt, kulkee niiden aivoissa suuria mietteitä, ihmeellisiä tunteita ja kuvitelmia. Elämän salaperäinen arvoitus sykähtää niiden sieluissa tällaisena katselemiseen vaipumuksena, ajatuksen katoamisena, tajunnan välittömänä kirkkautena. Entä jos heillä ei olekaan samoja voittamattomia esteitä ajatuksen tiellä kuin hänellä ja kenties juuri siitä johtuu se varmuus ja toimintavoima, jota he osottavat? Ehkä tuntevat he jokapäiväisessä elämässä ja toistensa seurassakin sen mitä hän vain tällaisina yksinäisyyden hetkinä…

Sitä ajatellessaan Hermanni tunsi samaa kuin silloin, kun koulun seinäkartta hänen mieltänsä hämmensi. Hän havaitsi ajatuskykynsä pieneksi, heikoksi ja mitättömäksi.

Se ei voi antaa hänelle voimaa jokapäiväisyyden varalle. Hetkisen vain valoisa ajatus leimahtaa, hetkisen pysyy — sitte se katoaa jättäen hänet pimeään ja tyhjyyteen. Kun työstä palaava miesjoukko tulee häntä vastaan, silloin hän, jos suinkin voi, pyörähtää toisaalle, sillä hän häpeää. Se johtuu siitä, ett'eivät hänen tietonsa ole päteviä, hänen ajatuksensa eivät kykene puolustamaan hänen sivistyselämäänsä ruumiillisen työn tekijäin katsetta vastaan. Toisin on muiden sivistyneiden. Ne voivat vapaasti kulkea työmaiden ohitse, katsella, ihailla, sillä heillä ei ole mitään hävettävää. He tuntevat tehneensä täyspainoista työtä… Miten suuret, varmat ja syvästi tajutut ovatkaan heidän tietonsa ja ajatuksensa!

Hermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta. Ajatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen teki mieli paeta, mennä kauas erämaihin… Hän laittaa itselleen pesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada olla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää… hän on niin pieni, heikkohenkinen ja vähäpätöinen… ei hän tee mitään hyötyä ihmisten yhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.

Niin, — ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen nurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven viimaa vastaan…

Levottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei enää voinut sitä tyynnyttää.

Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät… Mietteet sekaantuivat, kuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän lähti liikkeelle.

Kotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui huoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi pääkaupunkiin.

Eno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt ja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää, vieroittavaa vihamielisyyttä.

Kun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat molemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi yllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan lesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää matkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja samalla kertoi miten oli ne saanut.

Eno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte piippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava loiste.

— Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja tarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat ovat, hitto vie!… Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit sain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja minun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät lähteneet!… Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää naisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut, jonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin…

— Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori väkinäisesti nauraen sanoi.

— Mitä sinä sanot?… Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota turkkejansa!

— Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, — eihän nykyään kukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.

— Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle, että karhu nykyään itse myö nahkansa?… Sinusta, Hermanni, minä olen toivonut miestä, edes jonkinlaista…?

Hän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän loi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.

Hermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet.
Jälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana,
ja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana
Karhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.

Hermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä kerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja avuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut. Tuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei hän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi karkotettu satu-urosten maailmasta.

— Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. — Ettehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte — hän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi — mitä miehiä me olemme?

Tuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli jälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.

Hermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata entisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja alkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan ja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.

Saman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen, sillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli tutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei viehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen liikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman poikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.

Mooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän saakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen haltuun.

VI.

Vuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat ihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.

Luonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin hillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat enossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat itsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli korkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten heistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut, ujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin tapaisia.

Vihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui auliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.

Itsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön, ei sen enempää kuin ennen koulupoikana, — tuskin niinkään paljoa. Mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt, — eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta mihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä vastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden, tietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus, kovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut sivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään elämän tuntemukseen.

Hän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen ulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.

Milloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä viattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon sijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän poissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana ja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. — Pitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi tukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti liikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä ja parantuneena.

Mutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän oli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen piti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän vakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, — mutta sitte kiintyi ajatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä selvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi asian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta. Silloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä syventyy kirjoihinsa — ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa — lukee, tutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää itseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita selvennystä etsien, — kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja lukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa vain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti hämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja pakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän opintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja kuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen mukaisia suunnitelmia, — kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.

Hänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi vieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän valmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies näyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.

Mutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni saavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas, alkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori, joka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta rantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni vähitellen valmistuisi joksikin.

Silloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän, aikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen…

Hän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä lukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua ajatuksia ja mielikuvitteita vastaan.

Mutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun edellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen laskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa mietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan, mutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan mahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja tarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi näköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja lähteä kulkemaan omille teilleen.

Todellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat, ne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota puoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa muodoissa.

Entä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä päinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin hänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän huolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?

Kuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa imarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena hän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen ylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas ajatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan ehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta vetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä kuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla kertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin, käsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan, teoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi, jokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle itselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin ajatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi muuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi. Eihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi. Ellei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei hänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut ja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle pelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä, kun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään varten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista puheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.

Jospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian sekä omalta kannaltaan, että oppineitten… silloin!

Ja ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen mielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.

… Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä mielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi kätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan ajatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen johtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen mahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän epämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä. Tällöin sivistys vain on verho, johon heikko — tai heikonnettu — järki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on…

Todellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä kuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla kävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili, väitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin muisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se häntä.

Veljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään tulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.

Silloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä lujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa yhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.

Huone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala, ja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan ihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin liikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset kohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko halpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.

VII.

Tyyni oli Hermannin mieli sinä päivänä, jolloin hän alotti tutkintonsa. Ensimäinen tutkinto ei ollut tärkeä, siihen otti osaa paljon miehiä yht'aikaa ja sen oli määrä tapahtua yliopistossa. Huolettomana hän lähti sinne. Hän oli selvillä aineestaan, ajatukset olivat moniviikkoisen vankeutensa jälkeen selvät ja tyynet, minkäänlaista levottomuutta ei tuntunut. Uudessa asunnossaan hän oli jaksanut syventyä lukuihinsa, oli saanut erinomaisia voittoja itsensä suhteen. Näin keveältä hänen mielensä ei ollut sitte lapsuuden tuntunut.

Päästyään yliopiston luokse ja alkaessaan nousta ylös sen portaita, hän kuuli jonkun mainitsevan nimeään. Hermanni kääntyi katsomaan, ketään ei näkynyt.

Kerran lapsena hän oli kokenut jotakin samallaista, oli kuullut nimeänsä mainittavan, vaikk'ei ketään ollut läheisyydessä. Mistähän se sellainen johtuu? Onko se itsetiedottomien kuvitusten työtä?

Her-man-ni, hän samalla toisti noustessaan ylös portaita. Mikä omituinen nimi! Ettei hän ennen ole sitä huomannut. Se on se ääni, jolla hänen olemustansa kuvataan… Mitä kummaa siinä nyt on olevinaan…

Hän oli saapunut paikalleen ja istuutunut. Salainen levottomuus oli hiipinyt hänen mieleensä; ylhäältä, alhaalta, läheltä ja kaukaa kiertyi esiin muistoja. Ne olivat kuin räpytteleviä lintuja, jotka vast'ikään ovat päässeet ulos ahtaasta häkistä ja pitkän ajan jälkeen tuntevat itsensä vapaiksi. Hermanni irrotti huomionsa niistä.

Hänen edessään, selät häneen päin, istui kolme muuta ylioppilasta. Yhdellä niistä oli leveä, litteä pää, jota harva punainen tukka peitti. Hermannin huomio oli kiintynyt siihen, ja tuo punatukkainen pää liittyi sattuman koko voimalla niihin epämääräisiin, eloisiin tuntoihin, jotka hänessä olivat syntyneet. Että ihmisen selkäpuoli, hän ajatteli, saattaa olla noin ilmeetön ja eloton… Jos nyt olisi edessäni satoja, tuhansia ihmisiä, olisivat ne kaikki tuollaisia karvaisia, ympyriäisiä, pyöreitä… Hermanni tunsi kuin lievää pahoinvointia ja häntä milt'ei peloitti.

Sitte ajatus yht'äkkiä otti suunnattoman muodon. Syvästä pimeydestä se vyöryi hänen eteensä laajana, uhkaavana varjona, tai niinkuin olemassa-olon arvotuksena. Se loi hänen eteensä omituisia kuvia, sytytti kauan unohduksissa olleita muistoja. Häntä alkoi ahdistaa, mieli teki ulos raittiiseen ilmaan, että tuuli saisi puhaltaa häneen. Siellä hän selvittäisi nämä epämääräiset kuvat… Huoneen seinät olivat niin likellä, katto niin painostavan matala ja tuntui kuin näkisi hän täällä mielettömyyden unta, istuisi pimeydessä, missä tututkin kuvat ottavat kummitusten muotoja.

Hän tahtoi herätä oudosta painostuksestaan ja loi katseensa professoriin, joka juuri oli saapunut ja istui rauhallisena pöytänsä takana. Hän tahtoi saada takaisin tyyneytensä, mikä hänellä äsken oli ollut, mutta unehtui samassa ihmettelemään, miten professori, jonka silmät loistivat viisautta ja otsa säteili ajatuksia, saattoi noin tyynesti kysellä ja tutkia noita elottomia, karvaisia päämukuloita.

Niin, mitä se taas kyseleekään? Jaha, nyt on oltava varoillaan, kuunneltava ja vastattava. Hermanni heräsi ajatuksistaan ja piti niitä suurin vaivoin koossa. Hänen otsaansa kihelmöi, aivan kuin kulkisi siinä muurahaisia, — niinkuin silloin, kun aivot ovat äärimmäisyyteen asti rasittuneet. Omituisia tunnelmia leimahteli sielussa ja hän oli kuin sinisen, sakean savun ympäröimänä. Kun hän äkillisellä tahdon ponnistuksella vapautti itsensä, oli hän väsynyt ja töin tuskin kykeni hän suoriutumaan tutkinnosta.

Poistuessaan hän oli kuin unissakulkija. Yliopiston etehisen pylväät häämöttivät kaukaisen sinertävinä ja toverit olivat kuin tummia, liikkuvia varjoja. Hermannia värisytti ja ahdisti. Hän tunsi itsensä niin pieneksi ja onnettomaksi tässä suuressa rakennuksessa, kaikkien suurten tietojen pesäpaikassa. Hän oli kuin varas, joka on tunkeutunut aarre-aittaan, — mitä tekemistä hänellä on täällä, ei hän täällä mitään saa, hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole tiedon haluakaan.

Torille tultuansa hän veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja avasi palttoonsa. Miten hyvältä ilma tuntui…

Samassa ajoi torin yli joukko ratsupoliiseja. Hermanni säpsähti kuin pahantekijä, jota omatunto vaivaa. Jälleen valtasi ahdistus mielen ja rinnan alle teki kipeää. Hänen tuli niin sääli, sääli… Ei tiedä ketä kohtaan hän sitä tuntee. Poliisit, keisarin patsas, poliisikamari, senaatti, kirkko ja yliopisto, hän itse ja koko maailma sekaantui siihen syvään surkuttelun tunteeseen. Hänen teki mieli itkeä, valittaa, vaikeroida, mutta kun tunteelta puuttui varma kohde, ei se päässyt kyyneleiksi purkautumaan.

Vasta asunnossaan hänelle selveni mitä hänen oli sääli: vain itseään, omaa poloista itseänsä. Miten kaukana hän tuntee olevansa siitä urasta, joka hänelle on valittu! Milloinkaan hän ei kykene suoriutumaan aineistansa. Se on liian suuri yritys hänelle, hänellä täytyisi olla kymmenet aivot, ennenkuin se hänelle olisi mahdollista…

Tahtoiko hän pettää itseään, samalla kun muita… unohtaa, että hänelle ovat yhä vielä käsittämättömiä elämän vähäpätöisimmätkin kysymykset… Eikö hän usein, kun istui lukupöytänsä ääressä, tietänyt, että ensimäinen todellisuuden luoma ajatus kaikessa vähäpätöisyydessäänkin lakaisee pois hänen opitun viisautensa, yksinpä sen muistotkin… miten elämä murtautuu esiin kalvavana tuskana, herpaisevana levottomuutena, jonka edessä kaikki mikä olemassa on vaipuu arvottomaksi. Mitä hyötyä on siitä, että hän tekee turhia yrityksiä muuttaakseen sisäisen elämänsä suuntaa? Onhan sillä takanaan liian vapaa toiminta-aika, — lapsuudesta miehuuteen saakka, — hänen laittamansa esteet ovat sille tulitikkuvarustuksia, milloin tahansa se ne murtaa. Se kulkee omaa kulkuaan.

Ensi kerran Hermanni teki itselleen kysymyksen, minne vie hänet hänen elämänsä. Kun hän ennen oli ajatellut sitä, oli hän tehnyt sen niinkuin yleensä tehdään tulevaisuuden suunnitelmia: hän lukee, tulee oppineeksi, saa viran… Itsekseen hän jo silloin oli tietänyt, että ne olivat kuvitteluja, lisäksi sellaisia kuvitteluja, jotka eivät häntä sanottavasti olleet kiinnittäneet, vaan joita täytyi tehdä voidakseen toisille sanoa, miksi hän aikoi. — Sellaisena kuin kysymys nyt tuli, se oli omasta pakostaan syntynyt, valtaava voimaltaan, uhkaava vastauksen vaadinnassaan.

Minne kulkee hänen elämänsä? Onko hänellä mihinkään kykyä, vai onko hän kykenemätön kaikkeen, kuten lukemiseenkin? Onko koko hänen henkinen elämänsä sumua, — höyryä, joka vain silloin alkaa ulospäin toimia, kun se ulkoa päin joutuu painostuksen alaiseksi?

Hän istahti akkunansa ääreen ja ajatteli. Sinne tänne liehuivat mietteet kuin häilyvä kynttilän liekki, pysähtyivät vihdoin kauas lapsuuden aikoihin, alkaen sieltä järkeviksi ja kylmiksi ponnistautuen etsiä elämälle sen luonteenomaista suuntaa.

Kerran maailmassa hänet oli pantu kouluun. Siellä hän oli edistynyt velvollisuuden pakosta, velvollisuuden, jota hän ei tuntenut. Hän ei tuntenut sitä, se ei ollut ainoatakaan kertaa sisäisenä voimana häntä kulettanut, eivätkä veljetkään olleet sitä hänelle selittäneet. Enovainaja joskus oli puhunut ihmisen velvollisuudesta ja silloin se oli ollut Hermannille täysin selvää, sillä eno liitti siihen työn, joka oli ollut mieleistä…

Hänet oli riistetty irti siitä maaperästä, johon hän kuului. Lapsuudesta saakka veljet olivat häntä kulettaneet, kädestä taluttaen johdattaneet opin ja viisauden tiellä. Hermanni oli hoitanut lukujaan tottumuksen ja tavan mukaan ja veljet olivat olleet tyytyväisiä, vieläpä ihastuneita. Nyt ollaan saavuttu rannattomille selänteille ja nyt kaiketi vaaditaan häneltä tiliä kuljetusta matkasta.

Kesken synkkiä mietteitään Hermanni ei voinut olla naurahtamatta. Miten voidaan häneltä vaatia tiliä siitä matkasta, jota toiset ovat häntä kulettaneet?

Jos hänellä olisi ollut itsemääräämisoikeutta hiukankin silloin pienenä, niin miten toisin nyt olisikaan! Niin… mikä hän nyt olisi, — olisiko hänellä kenties kykyä johonkin?

Mieleen muistui Mooses-eno, ei häijynä eikä pilkallisena, vaan aikojen kirkastamana, varhaisinten muistojen hohteessa — muistui mieleen mahtavana, valtavan viisaana ja voimakkaana. Hän, Hermanni, oli enon näköinen, hänellä oli enon kookas ruumis ja voimakkaat kädet…

Pitikö hänen todellakin istua pöydän ääressä, lukea ja kirjottaa, kuin pienen poikasen, hänen, aikamiehen, jolla on moiset raajat?

Huumaava ilo ja voiman tunne valtasi hänet. Hän hypähti ylös tuolilta ja alkoi silmät loistaen kävellä edes takaisin lattialla. Sitte hän jälleen pysähtyi akkunan ääreen ja katse harhautui mietiskellen kauas etäisyyteen.

Lentäköön mielikuvitus miten haluaa, olkoot hänen elämänkysymyksensä miten yksinkertaisia tahansa, hän iskee kiinni maan kamaraan, lihakset jännittyvät, ruumis väsyy, järki ottaa vallan ja ohjautuu eteenpäin tyynenä ja voimakkaana. Tai jos hänen henkensä on sumua, joka yhäti pyrkii hajautumaan, niin hajotkoon! Hän iskee kiinni maahan ja on siinä täysin turvassa. Hän on pieni, heikko, hän saa olla hyleksitty, kelvoton kaikkeen, matonen, joka itselleen mullasta etsii elatusta… Nöyränä tahtoo hän nostaa vertaisensa syrjään lapionsa tieltä: mene rauhaan, ethän sinäkään kieltäne minulta minun vähäistä osaani.

Hermanni sytytti lampun ja alkoi käytännöllisesti suunnitella tulevaisuuttaan.

Hän koettaa hankkia itselleen pienen, halpahintaisen palstatilan, mieluisimmin jonkun entisen torpan… Siinä on kaksi huonetta, pirtti ja kamari. Viime mainitusta hän laittaa itselleen kirjaston, jossa hän pitkinä talvi-iltoina rauhassa ja hätäilemättä saa syventyä elämän kummallisiin kysymyksiin.

Minkäänlaista karjaa hän ei pidä… Navetta, joka muutenkin on liian lähellä, saa väistyä pois ja karjapihan hän perkaa puutarhaksi. — Paikka saa olla hiukan syrjäinen. Tosin hän tuntee kaikki maantyöt, mutta häneltä puuttuu käytännöllistä harjotusta ja sen hän mieluisammin suorittaa yksin, kenenkään näkemättä. —

Uuteen kuvitelmaansa Hermanni oli niin ihastunut, ettei hän saanut unta silmiinsä koko sinä yönä. Tarkasti, pienimpiä yksityiskohtia myöten hän selvitteli itselleen vastaiset menettelytapansa. Aamupuoleen, kun kaikki oli täysin valmista, hän hiukan nukahti ja näki unta, miten Mooses-eno muokkasi Toivolan karjapihaa puutarhaksi ja istutti siihen kukkivia omenapuita.

Unensa Hermanni selitti hyväksi enteeksi. Pukeuduttuaan hän jälleen alkoi ajatella.

Hän on nyt parhaissa miehuuden voimissa, kookas, väkevä mies, eikä enää mikään poikanen… Harmitti, että oli näin kauan kulkenut toisten talutusnuorassa, kun oman alan kuitenkin jo aikoja sitte olisi pitänyt olla täysin selvillä. Vaikka kaikellahan lienee tarkotuksensa, ja kaikki on hyväksi, kun sen hyväkseen ottaa. Olihan hän nyt saanut kokea elämää tältäkin puolelta. Ehkä, jos hän alusta pitäen olisi jäänyt maalle, hän nyt katuisi, ett'ei ollut seurannut veljiään, ehkä tuntuisi raskaan työn teko vaikealta. Nyt sitävastoin hän tiesi antaa arvoa oman valinnan oikeudelle.

Hänen mielialansa oli suopea koko maailmaa kohtaan ja hän tunsi suurta kiitollisuutta, kun olivat antaneet hänelle tilaisuuden tutustua elämään.

Hänen kiitollisuutensa oli niin suuri, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt, ett'eikö Vihtori vieläkin, kun kysymykseen tulee, auttaisi hänen pyrkimyksiään, vaikkakaan ne eivät enää käy Vihtorin toivomaan suuntaan.

VIII.

— Hyvään aikaan tulit, istu pöytään, tervehti käly. — Entä miten noin juhlallinen, hän samaan hengen vetoon jatkoi.

— Samapa tuo miten siellä eilen kävi, sillä eilen minä olin siellä viimeisen kerran.

— No, no, rauhoitti Hermanni nauraen, älähän nyt kovin pelästy, kun en minäkään… Minä näes päätin eilen erota yliopistosta ja ryhtyä esi-isieni toimeen.

Vihtorin kasvoilla kuvastui vaivoin hillitty, epämieluisa hämmästys. Hän ei tietänyt mitä sanoa. Ruoalta päästyään hän otti käteensä sanomalehden ja alkoi sitä lukea.

— Onko tuo täyttä totta, vai puhutko leikkiä, hän kysyi kohottamatta katsettaan.

Seinällä hänen vieressään oli iso peili. Hermanni näki siitä kuvansa ja johtui tekemään vertailuja veljensä ja itsensä välillä. Veli oli pieni, vaalea ja heiverö, hän sitävastoin leveäharteinen ja voimakas. Vihtorin otsa oli korkea, mutta taaksepäin kalteva ja jokapäiväinen, Hermannin taas laaja ja ulkoneva. Arvostelu lankesi niin ollen hänen omaksi edukseen. Siitä huolimatta valtasi Hermannin omituinen aavistus: hän, iso, voimakas mies tunsi olevansa heiverön veljensä käsissä kuin pihdissä. Vihtorin silmiin oli ilmestynyt kova ja kylmä ilme. Tapa, jolla hän sanomalehteään käsitteli, oli kulmikas ja raaka.

Veljen vaimo, Alma, lihava, leveänenäinen nainen, istui odottavan hiljaisena sohvalla ja virkkasi leveätä pitsiä. Hermanni oli tottunut pitämään häntä varsin hyväsydämisenä ihmisenä ja siirtyi nyt, aseman painostuksen tuntien, istumaan hänen lähelleen ja alkoi puhua muista asioista.

— Sinun siis on tarkoitus ostaa talo, kuinkas muuten, — hän veljeensä kääntyen kysyi.

— Mutta ethän sinä ole lukenut maanviljelystiedettä. — Se sanottiin äänellä, jossa oli melkoinen määrä arvioimista: eihän sinusta taidakaan tulla mitään.

— Eihän isäkään eikä eno olleet lukeneet maanviljelystiedettä ja kuitenkin kukoisti Toivola heidän käsissään. Sinä taas olet lukenut maanviljelystiedettä, mutta et ole käynyt kauppakoulua.

Viimeisiin sanoihin sekaantui väkisenkin ivaa. Vihtori punastui. Kun hän kotvan kuluttua jälleen puhui, oli hän kiihtyneen näköinen:

— Hyvä. Tee kuten tahdot. Luonnollisesti ei minulla ole mitään valtaa sinun suhteesi. Tähän asti olen minä kustantanut elatuksesi ja koulusi, mutta se sikseen. Kuitenkin, et suinkaan uskone, että minä rupeaisin sekaantumaan sinun talon-ostohommiisi? Ymmärrät kai, että se olisi minulle liian epävarma liikeyritys?

Vihtori loi häneen kiukustuneen katseen. Alma vaikeni ja alkoi jälleen virkata.

— Olen toivonut sinusta jotakin, — alotti Vihtori Hermanniin kääntyen, — olen toivonut sinusta paljonkin, sillä olen ollut huomaavinani sinussa erityisiä kykyjä. Niin sitä ihminen pettyy…

— Minusta, hyvä veli, ei ole lukumieheksi, — virkkoi Hermanni puolittain teeskennellyn, puolittain todellisen alakuloisesti. Hän tunsi asemansa sietämättömäksi ja häpeälliseksi täytyessään tehdä elämästään selkoa toiselle ihmiselle. — Minä pelkään, että joudun kokonaan hukkaan, jos tätä vielä jatkuu. En tunne minkäänlaista kutsumusta huoneessa-istujaksi.

— Entä tunnetko sitte kutsumusta maanviljelijäksi, — kysyi Vihtori harvaan ja pilkallisesti.

Hermanni oli käynyt miettiväksi, eikä ollut kuulevinaan veljensä pilkallista äänensävyä. Hänen mieleensä oli uudelleen välähtänyt kaukainen, yksinäinen maaseutu, jossa hän rauhassa saa työskennellä. Sinne hän yrittää, se on hänen viimeinen pakopaikkansa ja pelastuksensa.

— En tiedä, — hän tyynesti vastasi, kykenenkö maanviljelijäksi… kykenenkö siihenkään niin erittäin hyvin, mutta siitä olen varma, että siellä minä voin elättää itseni, — hyvin tai huonosti, sehän sitte on kokonaan minun asiani… Siksi toisekseen, ei minulla oikeastaan ole mitään lukujakaan vastaan, mutta niihin minä tarvitsen aikaa, riippumatonta ja kiihkotonta aikaa, josta kenenkään ei tarvitsisi mitään odottaa… Siellä on minulla vapaa ilma ylläni ja tukeva pohja jalkaini alla…

Vihtori alkoi nauraa. Nauraessaan hänen oli tapanaan piestä lyhyitä jalkojaan ja heiluttaa päätään. Silloin Hermannin aina teki mieli lyödä, tai potkaista häntä, tai jos muita ihmisiä sattui olemaan saapuvilla, nousi tuskan hiki hänen otsalleen. Nytkin Hermanni salaa katsoi kälyynsä. Rouva oli painanut päänsä alas ja luki virkkauksensa silmukoita. Siitä hän sattumalta kohotti päätään, vilkaisi Hermanniin ja punastui.

— Tehdäänhän elämässä paljon uhkarohkeampiakin kokeita, kuin tämä, jota minä aion, — Hermanni jatkoi tuntien pientä iloa siitä, että käly häpesi miehensä takia. — Mielestäni on parempi, että kukin käyttää elämänsä oman luonteensa mukaisesti, sillä siten syntyy edes kokonaisuus, vaikkapa vähäinenkin, — kuin että sen tuhlaa julkisuuden samallaisuuteen, viisauden hankkimiseen vain opettamista varten, lahjojen kehittämiseen vain niitä näytelläkseen. Ainakaan minua sellainen ei huvita. Yhteiskunnallinen asema ei missään muodossa minua houkuttele. Pikemmin tahtoisin olla niin loitolla siitä kuin suinkin. Viisautta ja oppia minä pidän suuressa arvossa, mutta ennen kaikkea tarvitsisin minä työtä, jolla tietäisin olevan jotakin suoranaista tarkotusta.

— Ai, miten kaunista, — virkkoi Vihtori pilkallisesti — ja milloin on herra veljeni tullut noin vaatimattomaksi ja viisaaksi? Sitä en ennen tenttejä ollenkaan huomannut; se lienee kasvanut ja kypsynyt noin vain yht'äkkiä kuin sieni sateella.

Hermannia suututti, mutta hän malttoi mielensä. Hän tahtoi näyttää mieheltä joka on kypsynyt itsenäiseen toimintaan.

— Jo kauan, — hän sanoi, — olen aavistanut, ett'ei elämäni ole sellaista, että se johtaisi todellisiin tuloksiin. Olen antanut sen kulua, kun en ole ollut selvillä mihin ryhtyisin. Mutta jos muistat Mooses-enoa, hän oli viisas ja voimakas mies, hänen laisensa minäkin tahtoisin olla.

— Ole vaan, ole vaan, sanoi Vihtori, kuka sinua siitä estäisi. Ja milloin aiot muuttaa maalle?

— Kyllähän sellaisen aina saa, puuttui puheeseen Alma hereten työstään, — niitähän ilmotetaan yhtä mittaa sanomalehdissä.

Hermanni loi häneen kiitollisen katseen. Oli selvää, että käly halusi ohjata keskustelua mahdollisimman hyvään suuntaan. Itsellään Hermannilla ei enää ollut toivoa. Vihtorin kaikista eleistä näkyi, että hän tahtoi osottaa valtaansa ja rikkauttansa.

Käly oli jälleen syventynyt virkkaukseensa. Ohut pehmeä tukka verhosi epäsäännöllisesti hänen kaunismuotoista päätään, kaula oli valkea ja niskasta hienosti kaareva. Joku epämääräinen tunne, joka oli kuin muisto lapsuuden ajoilta, valtasi Hermannin. Tuntui kuin olisi hän joskus ennen nähnyt tuollaisen päänmuodon, tuon valkean kaulan, ja silloin oli ollut samoin kuin nyt. Rouva tunsi hänen katseensa ja punastui. Veri nousi ylös kaulaa pitkin ja pysähtyi hetkeksi poskelle ja korvan lehdelle.

— Minä tarkoitan, — toisti Vihtori, — onko sinulla maatilan ostoon tarpeellinen pääoma tiedossa?

— Voimmehan me lainata Hermannille, ehdotti Alma vilkkaasti, — sillä samahan meille on, tuleeko hänestä oppinut, vai maanviljelijä, kunhan hänestä vain jotakin tulee.

— Siinäpä se, — Vihtori sanoi, — jos hänestä tulee jotakin. Minä pelkään ettei hänestä tule mitään… Hermanni on jo monta vuotta lukenut yliopistossa, eikä kuitenkaan kykene suorittamaan tutkinnoltaan, ja nyt kun hän huomaa, ettei käy laatuun olla koko ikäänsä ylioppilas, hän haluaa, että minä kustantaisin hänet maalle laiskottelemaan.

— Sinäkö, — kysyi Hermanni teeskennellyn tyynesti, — millä sinä minua mihinkään kustannat.

Myöskin Vihtori tiesi mitä hänen nuorin veljensä aikoi sanoa, sillä kerran ennen oli Hermanni hienoseltaan viittaillut, miten paljon voimaa ja viisautta tarvitaan siinä, että rikkaan naisen kautta arvoon ja asemaan päästään. Kerran ennen Vihtori oli sallinut sellaista, oli sallinut itseään loukattavan omassa kodissaan. Mutta silloin Hermanni olikin ollut nuori lupaava ylioppilas ja sellaiselle voi paljon antaa anteeksi. Nyt oli toisin, nyt sellainen ei enää käy laatuun. Hän on tähän asti ollut liian lempeä, liian hyväntahtoinen ja siksi ehkä Hermannikin on saanut laiskotella. Hän on ollut Hermannin suhteen liian herkkäuskoinen, mutta nyt hän ottaa kiinni kovin kourin!

Vihtori ojensi lyhyen vartalonsa suoraksi, tekeytyi miehekkääksi ja kävi aivan Hermannin eteen.

— Sinä olet tähän saakka saanut leikitellä kanssani ja syöttää minulle mielesi mukaan mitä tahansa, mutta nyt on leikki poissa. Minä sanon sinulle, että joko sinä suoritat tutkintosi, jolloin minä edelleen kustannan elämäsi, tai sitte, jos et, sinulla ei ole mitään odotettavissa minulta.

Hermanni oli hetkisen vaiti. Hän katseli ihmeissään veljeänsä, joka vihassaan näytti niin pieneltä ja heikolta.

— Hyvästi, Alma, hän lähtöä tehden sanoi, — eihän asiasta niin ollen ole sen enempää keskustelemista.

— Ethän toki noin hyvästele, — hätäili käly, — tuntuu kuin aikoisit sanoa ikuiset hyvästit. Oletko sinä vihainen minulle?

Sen enempää tulevaisuuttaan ajattelematta hän poistui. Hän ei ollut kokenut köyhyyttä, eikä tietänyt mitä se oli.

IX.

Iloiset hänen mietteensä eivät olleet sinä päivänä. Suunnitelmia uhkasi auttamaton tuho ja elämä tulisi jatkumaan entiseen suuntaansa, vain entistä synkempänä sikäli kuin pakko nyt oli kovempi kuin ennen. Hermanni ajatteli sinne ja tänne, mutta kaikkialla oli vastassa voittamattomia esteitä, mistään ei näkynyt sivutietä, jonne olisi voinut pyörähtää.

Illalla hän lähti kaupungille katselemaan sen liikettä. Kävellessä ajatus alkoi toimia helpommin ja ulkoilma puhalsi pois huolet.

Mies on kuin valjaista päästetty hevonen, kerrassaan. Elämä on edessä… samapa tuo, menee se syteen tai saveen. Ainahan mies yhden elämän läpi menee ja kuolemaansa asti olla jaksaa.

Todellakin! Ei sen edemmäksi… Ja siihen saakka täytyy tulla toimeen. Siihen saakka, siihen ihmeelliseen rajamerkkiin asti… Pitkä todellakaan ei ole tie.

… Mooses-enoa ei ole missään, ei myöskään isää, ei äitiä. Hekin kerran olivat, ajattelivat ja toimivat. Elämä oli heille yhtä luonnollista kuin se nyt on minulle — eikä jonkun ajan kuluttua minuakaan enää ole.

Turhaa on surut, huolet ja ponnistukset, kun elämä kuitenkin on niin lyhyt. Turhaa touhuta tulevaisuuden takia, jota kuitenkaan ei ole. Paras on elää huoletonna, kulkea virran mukana ja nauttia elämästä niin kauan kuin se kestää.

Hänen mielensä kävi vallattomaksi. Ulkomuoto oli totinen, kuten tavallisesti, mutta sydämessä oli iloa ja naurua. Hän tahtoi muuttua yhdeksi tuon ihmisvirran kanssa, kulkea sen mukana mihin ikinä se vie — — sillä kaikkien heidän tiensä päättyy samaan.

Hermanni tunsi itsensä ensi kerran iässään täysin onnelliseksi ja vapaaksi. Vuosien painostus oli kadonnut, kuvitelmat kulkivat köykäisillä aloilla.

Jo kaukaa hän huomasi eräät tutut naisen kasvot — tutut kaukaisilta ajoilta. Hermanni oli vallaton ja vallattomasti hän silmäili tyttöä.

— Hyvää iltaa, farbror, — tervehti tyttö veitikkamaisesti, mutta katsoi samassa tarkemmin, säpsähti, kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sopersi: Hermanni-herra…

Silloin kun hän oli ollut viimeistä kesäänsä Toivolassa, oli siellä muiden väkien joukossa ollut pieni 12-13-vuotias tyttönen. Se nyt täysikasvuisena seisoi Helsingin kadulla hänen edessään.

Tytön yllä oli pieni saketti, kauluksen rajasta näkyi punaista puseroa. Hattu oli kirkkaan korea, koko olento samalla kertaa lapsekas ja ponnistetun julkea.

— Teistä on tullut iso ihminen, — Hermanni sanoi jotakin sanoakseen, — olitte lapsi silloin, Toivolassa.

Hän ei huomannut, miten omituisesti ihmiset katsoivat heihin. Hän ei yleensä missään asiassa heti huomannut sen surkeinta puolta. Vasta kun tyttö kädellään teki hätäisen liikkeen ja kuiskasi: mennään pois, ihmiset katsovat, — hänelle yht'äkkiä selvisi. Hän vilkaisi ympärilleen, — merkitseviä ilmeitä, halveksivia katseita, muuan mies iskee silmää…

Jotakin salaperäistä vihaa tunsi Hermanni ihmisiä kohtaan. Mitä hävettävää ja pelättävää tytöllä ja hänellä oli, että heidän täytyi kulkea sivukadulla? Oliko tuo pieni, kalpea tyttönen ollut kaikkein huonoin, kalkkein kurjin suuressa ihmisvirrassa? Hänen tuli sääli, ja sen tunteen vallitessa hän otti tytön käden, asetti sen kainaloonsa ja sanoi iloisesti:

— Ei, hyväinen aika, ihmiset… minä en tahdo. — Tytön silmiin tuli vainotun metsäneläimen katse.

Sitte hän, omalla tavallaan käsittäen Hermannin ystävällisyyden, alkoi suunnitellen kysellä:

— Missä herra asuu? — Pääseekö sinne niin ettei kukaan näe? — Eikö siellä ole mitään pelättävää ja keitä asuu viereisessä huoneessa?

Hän oli kokonaan unohtanut teeskentelyn, hänen äänessään oli hiljainen, pelokas sointu.

Vaiti ollen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena he saapuivat
Hermannin asuntoon.

Huoneeseen tultuaan tyttö loi pikaisen silmäyksen huoneen sisustukseen ja istahti sanaa sanomatta tuolille ovensuuhun.

Hermanni tunsi asemansa vaikeaksi. Mitä varten hän oli tuonut tytön asuntoonsa? Mitähän se hänestä ajattelee? Häntä alkoi hävettää.

— Ulkona on kylmä. Ettekö tahtoisi ottaa pois päällysvaatetta ja hattua ja istua peremmälle?

Tyttö naurahti omituisella, ilottomalla tavalla ja siirtyi istumaan sohvalle. Siinä hän alkoi katsella jotakin pöydällä olevaa kuvateosta.

Hänen kätensä olivat sinertävät ja laihat, kasvot kalvakat, kaula ohut ja teräväjänteinen. Lohduton, tuskaisa tunne valtasi Hermannin. Tuo vähäinen heiverö olento, joka istui hänen sohvallaan, tuntui niin tutulta ja omaiselta kuin olisi se ollut oma sisar. Tyttö-parka…

Samassa tyttö kohotti päätään ja hänen katseensa sattui Hermannin katseeseen. Ilmeet alkoivat nopeasti vaihdella tytön silmissä. Ensin oli niissä ihmettelyä, sitte ikäänkuin jokin kysymys — muistoja — kaikki vaihtui sanattomaan hämmennykseen. Sitte tuli silmiin pohjaton epätoivo, kauhu, ja terien eteen vetäytyi kirkas kalvo. Kasvoilla näkyi kova ponnistus itkua vastaan, mutta itku tuli valtoimenaan. Hän painoi päänsä pöytää vastaan ja alkoi hillitsemättömästi itkeä.

Mitä hän itki? — Elämä, kun se on pelkkä tuska jota pimeys seuraa, ei luo kuvitteita erityisistä surun syistä.

— En minä tahtoisi olla tällainen, enkä minä paljon olekaan… vain silloin kun on pakko. Enkä minä luonnostani niin huono ole, vai luuletteko… Ja usein minä rukoilenkin ja Jumala kuulee minua. Väliin, kun olen oikein kovassa hädässä, poliisin ahdistamana tai muuten, niin silloin Jumala kuulee minun rukoukseni. Siitä minä tiedän, ettei hän ole minua hyljännyt. Eihän Jumala kaikkia auta, sillä moni tyttö joutuu linnaankin, mutta minä en ole sinne vielä joutunut.

— Kuulkaa, — hän samassa kysyi, — uskotteko te, että Jumala valitsee omansa hyvien ihmisten keskuudesta? Minä en sitä usko… Jos ei Jumala olisi hyvä, niin mikä meidät, jotka syntiä teemme, perisi…

— Usein, kun minä olen synkällä mielellä ja kun ihmiset minua vainoovat, — ihmiset ovat yleensä olleet pahoja minulle, vaikk'en minä tee kenellekään pahaa…

Tyttö säpsähti, kalpeni ja vaipui pieneksi sohvan kulmaan. Hermanni aukaisi oven — siellä oli vaimo, jolta hän huonettaan vuokrasi. Vaimon kasvot olivat häijyn näköiset ja silmissä uhkaava ilme. Hän oli nähtävästi ollut kuuntelemassa. Sanaa sanomatta hän meni omaan huoneeseensa, josta samalla alkoi kuulua vilkasta liikettä.

— Minun täytyy nyt lähteä, — virkkoi tyttö vavahtaen… hyvä Jumala, jos se menee sanomaan poliisille…

Hän oli jo ovella. Hermanni otti lakkinsa ja palttoonsa ja lähti hänen mukaansa.

— Minä menisin mielelläni kotiin… voisiko herra antaa minulle yhden markan?

Hermanni näki hänen katoavan ja hänet valtasi polttava ikävä. Hän koetti muistella mikä tytön nimi oli ollut Toivolassa, mutta hän ei saanut sitä selville, — tuskin oli hän sitä kokonaisuudessaan tietänytkään.

Oli jo puoli-yö. Kadulla ei ollut ketään. Hermanni seisoi hetken paikallaan, johon oli tytöstä jäänyt. Sekavat tunteet riuhtoivat hänen mieltänsä. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, ei hän ohjannut askeleitaan asuntoonsa, — sen henki tuntui kylmältä ja sydämettömältä — vaan lähti astelemaan rantateitä Kaivopuistoon päin.

Kuu teki nousua. Paraillaan se sammutteli pieniä tähtiä jäädäkseen itse suurten ja voimakkaiden kanssa taivaalle. Hermanni pysähtyi katselemaan.

Hän on pieni, turvaa ja lohdutusta kaipaava… Häntä peloittaa suuruus, kauneus, elämän kaikkeus. Maailmat kiitävät eteenpäin huimaavaa vauhtia, taivaiden joukot, mahtavat auringot kulkevat ikuisia ratojaan, — mikä on ihminen, tomuhiukkanen tomun seassa!

Minäkin, hän ajatteli, mikähän minäkin olen, — sydämen polttava tuska, ei muuta. Kerran, kun tuska, kaipaus, ikävä sammuu, ei kukaan koko pitkän ikuisuuden aikana minua enää kysy… itsekään en tiedä koskaan olleeni… Entä jos en minä ole nytkään? Jos me ihmiset olemmekin vain jotakin samantapaista kuin valonsäteiden leikittely hangen pinnalla. Jos ei olekaan ketään, eikä mitään… harhakuvia vain, tai kaikuja…

Muuan mies käveli pitkin rantatietä. Se oli poliisi. Hermannin kohdalla se hiljensi askeleitaan, pysähtyi hiukan, katsahti epäillen yksinäistä kuutamon ihailijaa ja jatkoi matkaansa. Pitkälle se ei mennyt, kun jo jälleen kääntyi, tuli, hiljensi kulkuaan ja katseli. Tätä hän nähtävästi aikoi ruveta työksensä tekemään.

Kuu oli kohoutunut korkealle. Sieltä se tuttavallisella paisteellaan ja poliisin avulla palautti Hermannin todellisuuteen.

Kun Hermanni seuraavana aamuna heräsi, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: minusta ei taida olla mihinkään. Hänen mielialansa oli jokapäiväinen ja masentunut. Ajatukset ja tunteet, jotka hänessä eilen olivat liikkuneet, olivat muuttuneet yteläksi elämänkyllästymiseksi. Hän lojui sängyssään ja harmitteli, että oli pahottanut veljensä mielen.

— Minusta ei ole mihinkään! Toisista veljistä on tullut jotakin, mutta minusta…

Sitte kiertyi yöllinen tapaus hänen mieleensä ja häntä suututti. Oliko hän todellakin niin kehno, että hänen vieraansa sai pelätä ja vapista täällä!

Vastaukseksi kuului kiivas kolkutus oven takaa. Puoleksi pukeutuneena
Hermanni meni aukaisemaan.

— Kuulkaa, herra, se ei käy laatuun sellainen elämä minun huoneissani, muistakaa se!

— Sellainen elämä ei käy laatuun minun huoneissani! Että tänne tuodaan kadulta naisia ja…

— Miks'en tiedä! Ei kukaan kunniallinen nainen yöllä tule vieraan herran huoneeseen.

— Ei pidä valehdella… Sillä ei minulla ole mitään herraa vastaan, herra viettää niin rauhallista elämää, mutta se jonka jo sanoin… Jos minä sallisin sellaista, olisin itse samallainen. Mutta vaikka minä olen alhainen ja sivistymätön, olen minä kuitenkin kunniallinen vaimo, enkä salli että riettaita naisia kulkee minun huoneissani…

Sanoja tuli tulvanaan vaimon suusta. Hermannin suuttumus oli sammunut jo alkuunsa. Kunniallinen vaimo, toisti hän itsekseen vaimon sanoja, kunniallinen vaimo — muoto kuihtunut, sormet leinin syömät — onpa siinäkin ase, jolla toinen onneton toista vainoaa…

Ei ollut ollenkaan tavatonta, että Hermanni ajatuksissaan takertui usein kaikkein jokapäiväisimpiin ja tavallisimpiin sanoihin. Hänen hiljaisessa järkeilyelämässään oli enemmän ajatuksia kuin sanoja, enemmän kuvia, kuin käsitteitä. Sanat eivät olleet hänelle kuluneita, niillä oli täyspainoinen voima, kun ne sopivilla hetkillä lausuttiin. —

Puhuiko tuo vaimo täyttä totta, vai oliko se olevinaan? Jos se totta puhui, niin kuka on häneen painanut moisen kamalan luulon, että hän on kunniallinen ja että toinen on rietas. Kunniallinen ja rietas! Mitkä vastakohdat!… Missä on puhdas ymmärrys, sydämen yksinkertainen välittömyys? Onko sitä olemassakaan, vai onko se sammunut opittuun ja istutettuun luulotteluun? — Niin, niin se on. Vaimo puhui, kuten oli kuullut. Niinhän puhuivat kaikki. — — —

Mielikuvitus loi Hermannin eteen jylhiä syvänteitä. Tytön kuva nousi niistä hänen eteensä. Mitään erikoista hän ei eilisestä vieraastaan muista, eikä tahdokaan muistaa. Paljon turvaa kaipaavia olennoita kiertyy hänen mieleensä, poliisia pelkääviä, yön pimeyttä kammovia, sen helmaan hukkuvia, avuttomia ihmisiä hän näkee syvänteiden kuiluissa…

Kalvavaa tuskaa tuntien hänelle selviää eräs asia, jota hän ennen oli vain kaukaisesti aavistanut. Se mätä hän on pitänyt ajatuskykynsä hitautena, se, että elämän yksinkertaiset kysymykset ilmenevät hänelle outoina ja usein sietämättömän hämärinä, se on johtunut vain siitä, ett'ei hän elämästä mitään tiedä.

LINTUPARI

Häkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni, ettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko ikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon vanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet parempaa kaivata.

Joskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu, kulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta vapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä seiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he unissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan kauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja missä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.

Ne olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista toivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen päin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen rouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on, sitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli pieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan. Hän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli se, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan uskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat uutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.

Vanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka kovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten ahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata edesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.

Ruosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle tuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä oli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni eri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia porsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.

Neiti rakasti heitä. Tuntikausia hän katseli heidän liikkeitään ja iloitsi heidän onnestaan. Olihan hänen kauttansa kaksi Jumalan luomaa olentoa saanut vapautta, valoa ja iloa.

Mutta yhä vielä näkivät lintuset öisin unia olemattomasta maailmasta ja sen täydellisestä vapauden elämästä. Heidän siipensä värähtelivät huimaavaa lentoa, he kuuntelivat tuhatäänistä laulua ja yhtyivät siihen ja heidän laulunsa soi kauniimmin ja kirkkaammin kuin toisten, sillä he lauloivat saavutetusta vapaudesta, jota toiset eivät ymmärtäneet.

Eräänä aamuna oli häkin ovi vahingossa jäänyt auki ja linnut pujahtivat siitä ulos ja istuutuivat suuren huonekasvin lehdelle. Siinä he istuivat kylki kyljessä kiinni ja katselivat arkaillen huonetta, jonka suunnatonta laajuutta he eivät häkistä olleet huomanneet. Neidin mielestä tuo oli hyvin somaa, hän tuskin uskalsi hengittää pelosta, että hänen hoidokkaansa siitä häiriytyisivät.

Vihdoin kohensi uroslintu siipiänsä ja vaikka oli vuoden pimein aika, pulpahti sen rinnasta keväinen viserrys. Uudelleen värähtivät siivet ja viserrellen se alkoi lentää ympäri huonetta. Naaras istui yhä lehdellä ja katseli ihastuneena puolisonsa lentoa. Eikä aikaakaan, kun sekin jo oikoo siipiään. Ne olivat pienet ja heikot, jokunen hentoinen sulka vain. Mutta yrityksen tekee hänkin, pienen vain, kyynärän pituisen kaarroksen lehdeltä toiselle, sitte jälleen uuden ja yhä uusia. Lyhyen talvisen päivän se harjoittelee, harjoittelee toisen ja kolmannen, ja viikon kuluttua sekin jo lentää ympäri huonetta kilpaa toisen kanssa.

Onnellinen aika oli tullut. Neiti olisi halusta tahtonut tietää, miltä heistä tuntui vapaus ja miltä näytti laaja maailma, jota he mielin määrin saivat akkunan lävitse katsella.

Jo ennen lintujen tuloa oli neidillä kaksi eläintä: kiiltäväkarvainen sylikoira ja suuri harmaa kissa, jonka selkään hyvä ruoka ja mukava elämä olivat luoneet mustan, sähköisen harjan.

Koira oli vilkas, mukaan pyrkivä ja osaaottavainen ja piti itseään täysin emäntänsä arvoisena. Kissa taasen ei lainkaan arvoasteita ajatellut, se kun arveli olevansa yläpuolella kaikkien asteiden. Mutta kun se ei koskaan kulkenut emäntänsä mukana kylällä, eikä myöskään alentunut hiirijahtiin, tuhlasi se silloin tällöin voimiaan tekemällä mahtavia hyppyjä korkeilla jalustoilla seisovia huonekasveja vastaan, ja sen suurin nautinto oli, kun se sai kasvin jyristen kaatumaan ja neidin epätoivoisena vääntelemään käsiään. Melu synnytti häneen hermoja kiihdyttävän pakokauhun ja hän kuvitteli olevansa hengenvaarassa.

Tavallisimmin se kuitenkin makasi, tai naukui ruokaa. Jos huoneet olivat hiukankin viileät, nukkuivat koira ja kissa veljellisessä sovussa vieretysten neidin sängyssä. Silloin neiti usein ajatteli ihmisiä ja teki vertauksia. Noin, aivan noin kyljitysten ja sovussa voisivat ihmisetkin luonteiden erilaisuudesta huolimatta elää ja asua, jos he malttaisivat mielensä ja jos kullakin olisi koti… Ne olivat vanhan, hyväntahtoisen neidin yltiöpäisiä ajatuksia. —

Lintujen tulo teki melkoisen muutoksen koiran ja kissan elämään. Kissa ei enää milloinkaan saanut jalallaan astua siihen huoneeseen, missä perheen siivekkäät asujamet olivat. Koiralta ei vapaata kulkua kielletty, mutta se piti liian paljon kissasta voidakseen sen antaa yksin murjottaa sänkykamarissa, ja niin ottivat nelijalkaiset sänkykamarin erikoishuoneekseen, jonka jälkeen elämä tasoittui siihen.

Neiti seurusteli vuoroin kummassakin huoneessa. Ja kun hän katseli lintuja, jotka vapaina lentelivät kasvista kasviin, muistutti huone lämpöisiä maita, missä ei ole kylmää, ei jäätä, ei talven kahleita. Hän vaipui silloin unelmiin ja tunsi itsensä täysin onnelliseksi ystäviensä seurassa. Joskus ennen, nuorempana, hän oli haaveillut itselleen toisenlaista onnea ja toisenlaisia tovereita, mutta ne haaveet olivat jo aikoja sammuneet ja hyvä näin olikin. Tyyntä, rauhaisaa ja kaunista oli tällainen elämän ilta.

Niin kului talvi. Muutamana kevätpäivänä neiti lähti koiran kanssa ulos tuodakseen metsästä linnuille sammalta ja tuoretta ruohon orasta nypittäväksi.

Nyt oli asian laita niin, että kissan sydämessä piili suuri salaisuus. Harvailmeisenä, ylpeänä elukkana se ei koko talven aikana pienimmällä vihjauksellakaan ollut ilmaissut sitä, — sitä, miten kiihkeästi hänen mielensä paloi kiellettyyn huoneeseen. Nyt se päätti yrittää.

Ensin hän asettui välinpitämättömän näköisenä oven taakse ja alkoi pestä kaukaa korvansa taustaa.

Huoneesta kuului viserrystä. Kissa unehtui kieli hampaiden välissä ja käpälä ilmassa kuuntelemaan. Viikset alkoivat itsellään väristä, — se oli pidätettyä intohimoa, sillä ovi saattoi olla lujasti kiinni ja ylpeys tahtoi hallita voimattomia pyyteitä.

Rauhoittaakseen verensä liiallista liikettä hän kohoutui, kismi, hioi kynsiään permantoon ja heittäytyi sitte veltosti kyljelleen ja oli nukkuvinaan. — Nyt hännän pää tärähti. Hän uskotteli sitä käärmeeksi, ponnahti pystyyn, köyristi selkäänsä ja silmät vihasta vihertäen katsoi tyhjää paikkaa permannolla. Siinä ei ollut mitään, hän tyyntyi ja alkoi noin vain sivumennen haistella ovenrakoa…

Huoneesta kuului siipien suhinaa ja kirkasta viserrystä. Kissa havaitsi, että hänen viiksensä värisivät rajusti. Julmana mouruna pääsivät intohimot esille.

Mutta vielä kerran hän ne hillitsi. Ovi oli kiinni ja hän oli liian hyvä ollakseen kenties voimaton. Vielä kerran hän heittäytyi veltosti permannolle, mutta viikset värisivät hillitsemättömästi, selkä aaltoili ja — hän oli yksin.

Hän iski kyntensä oven alasyrjään. Iski toisen kerran hiukan lujemmin ja kolmannen kerran täysin raivokkaasti. Ovi liikahti.

Vielä kerran hän iski kyntensä, ponnisti sitte takajaloillaan seinää vasten ja veti, veti niin että seinä oli kaatua, veti koko talvisen kaipauksensa voimalla ja, jumalan kiitos, lukko ei ollut täydellisesti kiinni, se louskahti ja ovi remahti auki. Suureksi riemukseen hän näki huoneessa kaksi keltaista, lenteleväistä lintua. Hänen seljässään kulki sähköisiä virtauksia.

Vihdoin ponnahtaa hän palmua vastaan, jossa linnut istuvat. Palmu pudota romahtaa alas ja linnut lentävät hädissään akkunan verhoihin. Jälleen uusi, mieletön hyökkäys: verhot repeävät, linnut lentävät kauhistuneina ympäri huonetta.

Kissa menettää malttinsa, unohtaa suunnitelmat. Se alkaa pyörähdellä, hyppiä ja pahasti mouruta. Kasveja, telineitä ja koriste-esineitä kaatuu ja särkyy. Mourunta muuttuu vähitellen tiikerin murinaksi…

Nyt se malttoi mielensä. Se vetäytyy lähemmäksi oven puolta, kyyristyy keräksi ja odottaa sopivaa hetkeä…

Lintuhuoneen akkuna oli kauniin kevät-ilman takia auki ja vain ohut harso oli akkunan yli pingotettu. Linnut olivat istahtaneet akkunan pieluspuihin.

Uhkaavat väreet kulkevat kissan seljässä, sen ruumis vapisee. Liikkumattomasta asennostaan se kohoutuu hiljaa ja varovasti ja vatsa maassa kiinni se hiipii, hiipii…

Keltaiset silmät tähystelevät lumoavasti lintuja. Hän pysähtyy, painaa päänsä lattian tasalle, takaruumis kohoutuu, valmistuu ponnahdukseen ja sitte… vimmattu hyökkäys — ripsis! — akkunan harso halkeaa yläreunasta hamaan alareunaan asti ja kissa pudota romahtaa neljälle jalalle alas permantoon. Epäonnistumisestaan ja häpeällisestä putoamisestaan hän nolostuu ja hiipii ovensuuhun uutta hyökkäystä suunnittelemaan. — Mutta sillä aikaa linnut käyttävät kissan repäisemää aukkoa hyväkseen ja pujahtavat ulos akkunasta. —

Se oli pelottavaa häkissä syntyneille. Siivet tuntuivat heikoilta ja matka läheisimpään puuhun oli ääretön. Olo oli outoa ja onttoa.

Mutta pian lensi puuhun pieni metsäläislintu, sitte tuli toinen ja kolmas. Ne alkoivat visertää.

Laulun sävel oli kumman tuttua. Ihania muistoja johtui mieleen ammoisilta ikuisuuden ajoilta, jolloin suojana olivat vain lepattelevat lehdet…

Pian hekin yhtyivät lauluun. Se oli alussa ujostelevaa ja arkaa, mutta kasvoi kasvamistaan ja helkkyi lopulta täysin rinnoin, ihmeellisenä, kauniimpana kuin toisten.

Kun neiti palasi metsäiseltä retkellään, oli hänellä tuoretta ruohoa linnuille.

Kissa makasi pöydällä sikeätä väsyneen unta ja hävityksen kauhistus huoneessa todisti, että ankara taistelu oli taisteltu.

Neiti huomasi rikki menneen harson ja katsoi ulos. Läheisessä puussa istuivat lintuset. Epätoivosta herpautuneena hän ojentaa niille tuoretta ruohoa ja kutsuu, tip, tip.

Linnut näkivät hänet. Uros ojensi kaulaansa ja katsoi häneen, päästi iloisen viserryksen ja katosi metsään. Naaras seurasi vaiti-ollen.

Neiti kyyristyi kokoon pöydän luo ja hänen harmaat hiuksensa tutisivat itkusta. Hän oli rakastanut lintuja ja nyt ne hänet jättivät eksyäkseen metsään ja joutuakseen haukkojen saaliiksi. — Kissa heräsi neidin itkuun ja alkoi lohduttaen hieroa selkäänsä emäntänsä poskea vastaan…

Mutta suuri ja sanomattoman ihana oli linnuille metsä. He lauloivat, niin että salo kaikui. Uroon ääni oli täyteläinen ja kirkas, naaraan oli vienoa viserrystä. He lentelivät ympäri, katselivat vapaata valtakuntaansa ja tunsivat olevansa kotona, josta he menneinä vankeuden aikoina olivat uneksineet. He kohoutuivat korkealle, ei ottanut sinikatto vastaan…

Illan suussa he laskeutuivat lepäämään hongan ylimmälle oksalle. Siinä he istuivat ja katselivat. Aurinko vaipui metsän taakse ja silloin linnut asettuivat kyljitysten, painoivat pään siiven alle, nukkuivat ja näkivät unta suuresta maailmastaan, metsistä, sinitaivaasta ja auringosta.

Tuli aamu, mutta aurinko ei noussut, sillä itäinen pilvi sen peitti. Ja maa oli verhoutunut ohueen, valkoiseen harsoon.

… Sitä eivät linnut nähneet, sillä vapauden ensi aamua odottaessaan olivat he vaipuneet kevään viimeisen lumen alle.

HÄÄTÖ

Sairas isäntä oli nukahtanut. Emäntä istui vuoteen ääressä raamattua lukien. Hänen silmänsä kulkivat sana sanalta, rivi riviltä eteenpäin, mutta eksyivät vihdoin pois kirjasta ja lukija vaipui mietteisiin.

Hän on jälleen nuori ja hänen ympärillään on iloa. Kesät ja talvet, lauhat ja kylmät säät, sateet ja auringon paisteet, ne ovat jälleen yhtenä ainoana elämän ilon kokonaisuutena. Älä naura, lapsi, naurava lapsi on itkevä ihminen! Se varotuskin naurattaa. Ihmiset ovat niin salaperäisiä, puhuvat suruista ja itkuista. Hän pelkää mörköjä, mutta eihän niitäkään ole. Ihmiset joutavia pelkäävät ja suotta pelottelevat. Pimeän tullen hän peittää päänsä, ummistaa silmänsä, silloin uni tulee pikemmin kuin aavistaakaan…

— Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa ja kuolon varjojen mailla, en minä pelkää… yritti hän lukea, mutta ajatukset kiirehtivät takaisin menneisyyteen.

Entiseen kohtaan ne eivät osuneet, vaan hiukan myöhempään. — Ajattelepa, Marja, kun rikas Mikkola pyytää sinua vaimokseen! Meidän pieni Marja emännäksi isoon taloon, kuka uskoisi! — Sen kuultuaan hän itki. Silloin hän jo tunsi, ett'ei se itku ollut ohimenevää. Suru olikin ollut piilossa ja nyt se yht'äkkiä oli tullut esille…

Ajatus keskeytyi, sillä sairas oli herännyt, haparoi kädellään peittoa ja kohoutui vihdoin ylös käsivartensa varaan.

— Tahdotko sinä vettä? — Emäntä asetti kätensä sairaan pään tueksi ja vei vesituopin hänen huulilleen.

— Pois, kiljaisi isäntä kuumeisen äänellä ja työnsi tuopin luotansa niin kiivaasti, että vettä läikähti rinnuksille.

— Minä näytän teille, että minä vielä elän, houraili sairas. — Toivotte pääsevänne, p… t, mutta kiusallakaan en kuole, en kuole, sanon minä. Minun nämä kaikki on, omaa tavaraani kaikki, paljoko näissä sinun on! Kyllä kelpaisi päästä käsiksi minun omaisuuteeni… voih… vettä!

Emäntä koetti rauhottaa häntä, kohotti tyynyä, korjaili peitettä ja kostutti huulia kylmällä vedellä.

— Kaikkihan nämä minun on, puhui mies jälleen, omiani talo, karja, raha, tavara, kaikki tyyni minun… minun!

Sairaan tunto on tarkka, hän loi vaimoonsa tuiman silmäyksen ja ikäänkuin horroksesta heräten hän selvällä äänellä sanoi:

— Te toivotte minun kuolevan, sinä ja Anna, että pääsisitte rehkimään minun tavarallani, vaan minäpä näytän teille, p… t, että minä elän.

Mutta hänen omatuntonsa oli arka tässä asiassa. Ja kun sairas mielenliikutuksesta väsyneenä jälleen nukkui, alkoi emäntä tutkia sielunsa tilaa.

Jo hää-yönä, minkälaista pelastusta hän oli toivonut! Ei se ollut kuolemaa miehelle, sillä mies oli terve ja voimakas. Itselleen hän sitä toivoi, koko ikänsä oli hän kuolemaa itselleen toivonut… kunnes, niin… siihen asti kunnes mies kääntyi sairaaksi…

Rakas Herra Jumala, muuta minun mieleni, muuta mieleni, älä salli pahan saada valtaa ylitseni. Pelasta mieheni, älä anna sen kuolla, kuolla…

Huulet toistelemistaan toistelivat: älä anna sen kuolla, — sydän askaroi toisin tavoin.

Kun se kuolee… kun se kuolee! Talo muuttuu väljäksi ja rauhalliseksi, Anna-tyttö käy iloiseksi, akkunalla kasvaa kukkia ja päivä paistaa kamariin läpi valkeiden verhojen.

Hyvä Jumala, pelasta minun sieluni pimeyden voimilta, salli tuon miehen elää…

Anna kutoo valkoisia kankaita puvuiksi itselleen, pirtissä helkkää nuorten iloinen nauru ja ja laulu. Pelko, tuska, ahdistus ovat poissa, jos, jos…

Hän on ajatuksissaan miehensä murhaaja, miehen, jolle hän on vannonut uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä.

Vastoinkäymisiä on elämä ollut, myötäkäymisiä ei milloinkaan. Ei koskaan hellää sanaa, ei lempeyttä, eikä armahtavaisuutta. Työtä ja rasitusta vain. Paljon tavaran omistajaksi mies on hänet tehnyt, emännäksi isojen tilojen, suuren väen ja karjan…

Sairas haluaa sängystä sohvalle, hän ei viihdy kauan samassa paikassa. Emäntä tukee hänet lattian ylitse, auttaa sohvaan, asettelee peittoja ja kohentaa päänalusta. Siinä on sairaan parempi olla, vuoteen muutos tuo tuskille lievennystä. Hän alkaa puhua rauhallisemmin.

Emäntä ei tohdi ilmoittaa mitä usein on aikonut, — epäilystään siitä, että miehen tauti on kuoleman tautia. Haluttaisi puhua Jumalan suuresta laupeudesta, sielun kuolemattomuudesta, mutta hän ei uskalla.

— Eihän teihin voi luottaa yhteenkään, urahti jälleen isäntä. —
Mitäpä te toisen tavarasta välittäisitte… minunhan nämä kaikki on.

Hän oli sanomaisillaan pappi, mutta pidätti itsensä. Lääkäriin emäntä ei luottanut. Ne olivat herroja ja muita hentoisempia ihmisiä varten.

— Lääkäri, ärjäisi isäntä. — Vai sille sinä ensimäisen osan omaisuudestani antaisit. Ennenkuin henki on rinnastani lähtenyt, niin tämä jo jakelemaan! Kun et jo ehdottanut pappia!… Ei kumpaistakaan, sanon minä, ei pappia, eikä lääkäriä! Hauskalan Pekka tekee yhdestä leivästä sen mitä lääkäri sadasta markasta. Eikö Hauskalan Pekka parantanut sisartanikin, hä? Lähetä hakemaan Hauskala tänne ja pian! P—le, etten ennen ole tullut tuota ajatelleeksi, muuten vain olen turhan takia tässä lojunut. Voit sanottaa Hauskalalle, että se saa saran perunamaata ensi kesänä riihen takaa, jos viitsii kuokkia. Pehmoista savimaata, kiviä tuskin nimeksikään. Jos viitsii, voi muokata koko riihen taustan perunamaaksi, minä annan sen viljellä sitä yhden kesän ilman vuokraa. Haeta Hauskala tänne!

Talon väki oli heti isännän sairastuttua muuttunut omituisen araksi, se oli alkanut ikäänkuin pelätä. Kukaan ei käynyt asiankaan pakosta isäntää tervehtimässä.

Silloin kun isäntä tervennä oli astellut väkensä etupäässä, silloinkin oli häntä pelätty, — oli pelätty ja salaisesti vihattu — mutta nykyinen pelko oli toista laatua. Kunpa työ ei tuottaisi siunausta, kunpa Mikkolaa kohtaisi kato, jospa tauti tappaisi karjan ja rutto veisi viljan, — nämä vuosikausien toiveet piileskelivät kaikkialla, ja kun isännän käskevä ääni ei enää kaikunut työmailla, kun siellä vallitsi rauha ja käsi joskus sai pysähtyä raadannasta ja ajatus harhailla, hiiviskelivät ne esiin epämääräisinä, käsitteettöminä kuvina. Vihamielisyyden tunteet eivät koskaan olleet purkautuneet kostoksi. Ne olivat jääneet salaisuudessa kytemään ja myrkyttäneet ilman. Niitä piileskeli kaikkialla, ne olivat imeytyneet kiinni pimeisiin nurkkiin, niitä kummitteli riihessä, jossa isännän viljoja oli puitu, navetassa ja tallissa, jossa isäntä oli varkauksia vaaninut, — kaikkialla, ylt'yleensä talon alueella liikkui vuosikausien viha. Uhkaavana se humisi kotimetsässä, pyöri tuulen nostamana pyrynä lumen peittämillä pelloilla, suhisi koivun ja pihapihlajan latvoissa. Kukaan ei tieten tahtoen enää voinut uhkua vihaa miestä kohtaan, joka sairaana, kenties kuoleman kielissä vuoteellaan virui. Pikemmin kai täytyi häntä surkutella, sillä ikävä varmaankin on joutua ikuisiksi ajoiksi pois keskeltä arvoa ja rikkautta, kun mökistä maantiellekin häätyminen jo on raskasta. Entiset vihamuistot saivat siitä syystä luonteen kuin olisivat ne olleet vierasta, ihmisistä riippumatonta voimaa, jota pahan kätköistä oli esille virrannut. Herkimmät ja vilkkaimmat alkoivat "nähdä". Piika näki kummallisen olennon kulkevan saunasta rantaan. Se oli aivan pukin näköinen, paitsi että sillä oli ihmisen pää. Se oli kulkenut liitäen noin kyynärän korkeudella maasta ja valittanut: voi, voi, voi. Väliin se oli itkenyt kuin lapsi, väliin nauranut kuin harakka. Se oli piru, joka vaani omaansa. Hui, kuka tietää mitä vielä tapahtuu!

Aapo-renki ei ollut pelkureita, mutta värisytti häntäkin, kun täytyi hämärissä lähteä Hauskalan Pekkaa hakemaan. Sillä kyllä se nyt omansa vie, ei siinä auta mikään, kun jo apua etsii isäntä, joka ei hevillä masennu. Eipähän kykene piru auttamaan, ei. Lupailee paljon ja antaakin, antaa summalta tavaraa, mutta ottaa sitte taas yht'äkkiä. Antakoonpa terveyttä, pitentäköönpä elämän lankaa jos voi, mutta siihenpä se ei pysty, hoh, hoo, kylläpä käskisi moista herraa palvella.

Hitto vie, miten selkää karmi, kun piti lähteä metsäistä taivalta Hauskalaan apua pahan omalle hakemaan! Onko tämä ristityn ihmisen työtä, onko jo? Vaan täytyy totella, ei auta, kun isäntäväki käskee.

Tie Hauskalaan kulki kylätöntä seutua. Vain yhdellä kohtaa oli aukea aho. Siinä hevonen hirnaisi ja lähti otattamaan minkä kavioista kerkesi. Lienee nähnyt jotakin, viaton elukka, niillä kun on niin tarkka vaisto… Aapo katsoi ympärilleen, mutta hän ei mitään erityistä huomannut. Kuu oli noussut taivaalle, se paistoi heleän kirkkaasti ja lumitimantit säteilivät. Aapo ei ollut koskaan ennen havainnut, että talvi-ilta on kaunis. Missä lienevät silmät olleet ennen, kun tuota ei ole tullut huomattua. Oikein teki mieli pysäyttää hevonen ja katsella, tarkastella oikein tarpeeksi asti tätä ihanuuden runsautta, vaan kukapa yksinäisenä ihmisenä olisi siihen rohjennut, kotona kun se kuoleman kanssa kamppaili. Ja varsinkin kun hevosella itsellään oli semmoinen hätä… Mikä vimmattu sitä ajaa, laiskanpuoleista hevosta… soo, pääsethän sinä vähemmälläkin, soo! Soh! Mene sitte! Aapo yritti laulaa, jotta kolea tunne poistuisi rinnasta. Hän viritti mielivirtensä:

Kun rannalla rommia ryypättiin, niin pullot ne lyötiin rikki, ja kun piikatyttöjä halattiin, niin emännät ne itki,

mutta laulustakaan ei tullut mitään. Joka kerta kun äänen päästi ulos kurkusta, se eksyi korven uumeniin, toistui moninkertaisena kaikuna ja palasi takaisin tuntemattomana huokauksena. Hän nykäisi hevosta ohjaksista, pani sen entistäänkin kovempaan vauhtiin… ja metsässä välkkyi ja vilisi, kiilsi ja kimalteli, siellä vasta elämä oli. Miehisenä miehenä Aapoa hävetti siunaaminen, mutta nyt hän sentään siunasi, — sylkäisi kahden puolen rekeä ja sanoi: hyi paholaiset, hyi pirut, Jumala armostansa antakoon, ett'ei se sarvipää minua elävältä nielaise.

Niin hän vihdoin saapui Hauskalan mökille. Vaahtoinen ja vapiseva oli hevonen, eikäpä ilman, etteikö Aaponkin sydänalaa ellottanut. Nukkumassa olivat hauskalaiset, Pekalla sentään tuli oli piipussa, — sanoi odottaneensa tulijaa.

— Niinhän täytyi lähteä, puhui Aapo verkalleen, — se meidän isäntä, nähkääs, on hiukan kuin parantamisen tarpeessa. Kehui antavansa teille riihen taustan ilman maksua kuokittavaksi, jos tulette minun kanssani meille… ja tultava teidän on, yksin minä en, hitto vie, enää lähde tälle taipaleelle. Emäntä sanoi, että saisitte kylvää perunoita siihen peltoon, — vaikka kuiskasi emäntä minulle korvaan antavansa teille voita, villoja ja mitä lie luvannutkin, jos tulette.

Pekka raapi korvallistaan ja ruiskautteli pitkiä sylkyjä. Sitte hän siirsi piipun toisesta suupielestä toiseen ja oli vaiti. Aapo ei vastauksen suhteen hätäillyt, sillä mieshän se on Pekka, eikä mies milloinkaan niin vaan miettimättä hakijan mukaan lähde. Tyynesti Aapo odotteli, täytti piippunsa ja alkoi vedellä pitkiä haikuja.

— Eihän se Mikkolan riihen taustan kuokkiminen minua suuresti miellytä, joten sen takia kyllä olen lähtemättä… peltoja mikkolaiselle on kyllä entisiäkin…

— Ja lähettää miehen ja hevosen varta vasten hakemaan, Aapo jälleen säesti.

— No ei kai se Pekka hakematta olisi sinne tullut, kuului sängystä äkäinen naisääni.

Vaimo nousi ylös, puki hameen päällensä, kismi itseänsä tovin ja haukotteli äänekkäästi. Sen tehtyään hän kimakalla äänellä alkoi sättiä:

— Tässä toissa kesänä, kun minä olin Mikkolassa rukiin leikkuussa, kehtasi isäntä ihan minun silmieni edessä ottaa ja sortteerata joka kuhilaan, jonka minä olin tehnyt. Tähän asti ei yksikään ole minulle tehnyt sellaista häpeää… en minä sinuna, Pekka, viitsisi lähteä, ja jos lähtisinkin, niin muistuttaisin minä sille ja kysyisin, että milloinka minun vaimoni on ketään pettänyt, tai vääryydellä toisen omaa ottanut. Te olette vääryydellä itsellenne anastanut Nyyperin Eliisapetin talon ja Hanhisen Kustaan myllyn ja joka käden käänteessä te vääryyttä teette. Te suutelette jokaista penniä, jonka saatte, ja itkette jokaista, jonka annatte, aivankuin esikoisenne uhraisitte, mutta meidän Karoliina…

— Ole nyt lörpöttämättä, keskeytti Pekka, — minäkö lähtisin akkojen asioita juoksemaan!

— Ha-ha-haa, nauroi Aapo halveksuen, ja kun Hauskala oli pukeutunut ja he lähtivät, ei Aapo pitänyt velvollisuutenaan sanoa hyvästiä vaimolle, sillä naisväki ei ole sen arvoista.

— Siksi ne sitä arvelevat, vaimoväet. Ovat nähneet näkyjä — ja minäkin tänne tullessani näin.

Ja Aapo alkoi ladella näkemiään, kuulemiaan. Ne olivat mielikuvituksen luomia kaikki, mutta kun Aapo ei ollut koskaan ajatellut mielikuvituksen luonnetta, niin saivat kuvitelmat todellisuuden ja hän uskoi itse omia puheitaan. Hauskalakin uskoi, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä epäillä. Lumi narisi reen jalaksen alla, metsässä esineet elivät kuutamossa ja tutut paikat näyttivät tuntemattomilta. Kukapa tässä valehtelemaan uskaltaisi. Kummitukset ovat arkaa väkeä, ei niiden kanssa ole hyvä leikkisille lähteä. Millä niitä vastaan kuolevainen verhoutuu, joille lukotut ovet, teljet ja salvat ovat kuin tyhjää ilmaa.

Apua odotellessaan isäntä tunsi itsensä terveemmäksi ja elämän into heräsi hänessä. Hän nautti hiukan ravintoa, jota emäntä hänelle tarjosi, istui sitte tyynyä vastaan nojaten ja alkoi laskea sormillaan. Hetken kuluttua hän vaimolleen ilmaisi laskelmiensa tulokset.

— Kymmenen vuoden kuluttua takamaan hongisto on vähintäinkin sadantuhannen arvoinen, mitä minä sitä vielä myymään kiirehdin. Takamaan laitumet ja pellot ovat hyvät, mutta ne ovat liian kaukana emätalosta ja minun käy vaikeaksi niitä viljellä. Vuosiakin jo alkaa harteilleni karttua, kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymmenen, en minä jaksa enää Takamaan hoitoa silmällä pitää, — varastelevat — pahukset!

Emäntä näki muutoksen sairaassa. Se on paranemaan päin, se jää elämään, se elää kymmenen vuotta. Äsken oli vaimo sitä rukoillut, kun isäntä avuttomana virui, — nyt hän ei jaksanut iloita toiveensa toteutumisesta. Säälintunne ja omantunnon tuska katosivat, ennen tuntematon viha ja katkeruus paranevaa puolisoa kohtaan valtasi hänet. Hänellä ei ollut voimaa eikä tahtoa karkottaa niitä pahoja henkiä, jotka sydämessä raivosivat.

Vaimo antoi vihalleen täyden vallan ja se raivosi kuin irti päästetty häkkipeto. Se murhasi, repi ja raastoi. Kulon tavoin se kulki sydämessä, tuhosi tunteet, katkoi sydänjuuria. Jos hän olisi ollut harjaantunut pahoissa teoissa, olisi hän antanut paranevalle miehelleen kuoliniskun, — nyt puuttui häneltä vain kykyä siihen.

— Etelän Pietarin täytyy sen sijaan jättää torppansa minulle, jatkoi isäntä, — torppa on lähellä ja siinä on hyvät viljelykset. Pietari on käynyt liian rikkaaksi ja kopeaksi. Hoh-hoh, että minä sallisin sellaista herraa mannuillani! Pois se! Minun maastani imee itselleen varakkuutta, elättää viittä lehmää kuin mikäkin patruuna ja kouluttaa poikaansa herraksi. Minäkö sellaista sallisin! Saisin siitä Pietarin pojasta virkamiehen niskaani, jos laskisin asiat menemään niinkuin he tahtovat. Pois sen pitää Etelästä hyvällä tai pahalla… Jos alkaa oikeutta käydä kanssani, niin pitkältäköpä se jaksaa, ei se minua voita, sillä kyllä Mikkolan isäntä jaksaa mennä keisariin asti, mutta menköönpä Etelän Pietari.

Isännän puhe kuului kuin entisiltä ajoin tuttu sävel syvimmän pimeyden perukoilta. Aikojen kuluessa oli vaimon korva tottunut tuollaiseen, se ei ollut arka; mutta nyt, kun elämä jo oli lupaillut rauhaa ja kauneutta, sopua ihmisten kanssa ja vapautta, nyt olosuhteet heijastuivat hänen silmiinsä kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan.

Ja tätä jatkuu jatkumistaan. Mies paranee, päivä kuluu toisensa perään, vuodet vierivät, kunnes hän, vaimo, käy vanhaksi ja kuolee… Emäntä kuvitteli miten sitte on, kun hän kuolee. Hän sairastuu, kääntyy vuoteen omaksi, henki lähtee… Pitkää sairautta hänellä ei ole, sillä häneltä puuttuu kestävyyttä. Hän sairastuu ja kaikki on loppunut. Hänet kannetaan aittaan valkoisiin puettuna, väkeä kutsutaan koolle hautajaisia pitämään. Hän ei enää näe auringon valoa, tuuli ei enää puhalla hänelle, kaikki on pimeää…

— Se paranee, se paranee, hän hätäillen virkkoi aivan kuin suurta vahinkoa ilmoittaen.

— Minua siis ei täällä tarvitakaan, Hauskala vastasi kääntyen väentupaa kohden.

— Niin ollaan, niin ollaan. Turhan takia minä teitä tänne vaivasin, vastasi isäntä. — Mutta kun kerran tulitte, niin en minä ole mies joka sanaansa syö, perunamaan saatte riihen takaa.

— Tuota, ei tuo ole paranemista, isäntä, se on kuolemaa. Teillä on kasvoillanne kuoleman merkki.

Emäntä säpsähti, veri katosi hänen kasvoiltaan ja polvet horjuivat. Oven takaa kuului kimakoita pelästyksen huutoja. Naiset olivat sinne tulleet salaa kuuntelemaan.

— Sellainen merkki, mikä on jokaisen kuolemaisillaan olevan kasvoilla,
Pekka selitti. — Minä olen nähnyt kymmeniä kuolemia, enkä pety.

Emännän valtasi kauhu. Elämän kärsimykset unohtuivat, unohtui viha, — hän näki edessään sielun, joka seisoo ikuisuuksien ovella. Sääli täytti hänen mielensä, pelko, jota hän aina oli tuntenut miehensä läheisyydessä, poistui ja hän uskalsi puhutella sairasta omalla tavallaan.

— Etsi, rakas Johannes, Jumalaa, sinulla on vielä aikaa. Ryöväri ristin päällä sai armon ja levon sielullensa.

Isäntä tuijotti kattoon. Hänen muotonsa oli muuttunut kalman kalpeaksi, ohkoiset huulet olivat lujasti yhteen puristuneina, kädet hervottomina peitteen päällä. Hän nähtävästi ei kuullut mitä emäntä puhui.

Sitä hartaammin kuunteli Pekka, hän huokaili syvään ja nyökäytti päätään vahvistukseksi emännän sanoille. Naiset porstuassa kuuntelivat niinikään hartaasti, korvat oven rakoon painettuina.

— Rakas Johannes, rakas Johannes, hoki emäntä, käännä nyt tänä hetkenä sydämesi Jumalan puoleen, sillä hän on laupias ja hyvä. Ja anna myös anteeksi minulle kaikki, kaikki… Johannes, kuuletko sinä…? Herra Jumala, Hauskala, se kuolee… katsokaa miten se tuijottaa yhteen ja samaan paikkaan…! Aapo, Aapo! Käskekää pian Aapo hakemaan pappia, se kuolee ilman sakramenttia ja synnin päästöä!

— Katsos tuota jumalatonta, torui joku piioista, — kieltäytyy hakemasta pappia kuolevalle! Johan se on samaa kuin että lasket isännän helvettiin… Milläs luulet vastaavasi sen sielusta?

Hetken kuluttua hän kalpeana ja oudon näköisenä palaa pirttiin, jonne toisetkin jo ovat vetäytyneet.

Aapo ei saa sanaa suustaan, hän vain viittaa tallia kohden. Naiset käyvät akkunan luo, miehet lähtevät ulos Aapon kanssa. Portaille he pysähtyvät.

Tallin päitse metsästä näkyy ihmeellinen tuli. Se ei ole kuutamon leikittelyä talvisella hangella, ei myöskään puun, ei öljyn paloa. Se on kirkas, kylmä liekki, väliin pieni ja sininen kuin juuri sytytetyn tulitikun, väliin suuri kuin nuotio, valaisten metsää parin sylen laajuudelta.

Naiset ovat vetäytyneet kiukaan soppeen ja itkevät hiljaa. Miehet palaavat synkin mielin pirttiin ja Aapo ripustaa suitset naulaan. Lamppu palaa koko yön, väki valvoo.

Isännän kamarissa niinikään valvottiin. Läpi yön oli sairas samallainen, ei liikuttanut itseään, ei puhunut, katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan kohtaan. Hauskala istui entisessä paikassaan kakluunin luona, piti käsiään ristissä ja oli hartaan ja jumalisen näköinen. Emäntä rukoili.

Hän paljasti omansa ja miehensä elämän Jumalalle, rukoili armoa heille kumpaisellekin, ja varsinkin miehelle, joka kohta menisi sinne, missä Jumala ei enää ole sama armo ja laupeus, kuin täällä, vaan kiivas kostaja ja hirmuinen kiduttaja. Nyt vielä uskalsi hän sitä rukoilla, nyt Jumalan korva vielä kuulee, nyt vielä sen sydän on hellä ja nyt se vielä voi antaa anteeksi ja unohtaa, mutta minä tuokiona hyvänsä voi sairas jättää maallisen majansa ja samassa hetkessä on Jumala kostaja, armahtamatonta liekkiä ja vihan tulta.

— Jumala, Jumala, katso laupeuden silmillä mieheni puoleen, onhan sinulla valta ja voima. Anna Poikasi kuoleman takia hänelle anteeksi, älä muista niitä vuosia, joita hän on synnissä elänyt, vaan muistele, että hänen rinnassaan sykkii sinun puhaltamasi henki. Älä kadota sielua, jonka itse olet luonut, ota vastaan pyyntöni, älä sulje sydäntäsi valituksilleni. Isä, isä, minä olen tässä sinun edessäsi ja rukoilen: älä salli helvetin riemuita sinun töittesi ylitse.

Aamulla Hauskala puhui väelle, että sellaista rukousta hän ei ennen koskaan ollut kuullut. — Ja jos Jumalalla on korvat ja sydän, niin turhaan ei emännän rukous ole mennyt.

— Että se viitsii sen takia niin paljon tehdä, virkkoi Kesti-Maija, jota isäntä kerran oli lyönyt.

Päivän kuluessa haettiin pappi. Se meni isännän luokse ja kysyi, tahtoiko sairas puhua hänen kanssaan kahden kesken.

— Ei se enää osaa puhua, selitti emäntä, — eikä se itse teitä haettanutkaan, minä vain. Mutta jos se sopii, niin minä tunnustan sen edestä…

— Rakas herra pastori, suuri syntinen on tämä mies, viheliäinen, kurja ja kelvoton, mutta eikö Jumalan armo ole ääretön? Minä olen toivonut tuon miehen kuolemaa, minä olen vihannut sitä siitä asti kuin sen ensi kerran näin. Sydämessäni ei ole ollut pienintäkään rakkauden värettä häntä kohtaan, aina olen ollut kylmä ja ynseä, ja kuinka olisi hän, joka luonteensa puolesta on niin jyrkkä ja tyly, voinut yksinänsä hyväksi muuttua. Minun on syy, ja jos Herra tahtoo rankaista, niin rankaiskoon minua. Kaikki ihmiset ovat vihanneet tuota miestä, ja minä olen vihannut kaikkein kovimmin. — Eikö Jumala tätä kaikkea ota lukuun ja ole armollinen?

Illan tullen isäntä jälleen alkoi toipua. Hänen suutansa kuivasi ja hän mutisi alituiseen vettä. Emännän kädet vapisivat, kun hän piti vesituoppia sahaan huulilla, mutta nyt ei sairas ärjynyt, vaan oli kärsivällinen, vaikka vettä joskus rinnuksillekin läikähti.

Sairas ei vastaa. Emäntä tulkitsee vaitiolon siten, että miehen sydämessä käy hyvän ja pahan välinen taistelu. Herran henki puhuu… Jättäen sairaan rauhaan emäntä ottaa raamatun ja alkaa sitä hiljaa lukea toivossa, että sairas, kun aika tulee, pyytää lukemaan kovaa.

Ilta kului. Isäntä vaan ei pyytänyt lukemaan. Tulee yö, mutta yhä vain käy hyvän ja pahan välillä taistelu. Emäntä on varma hyvän lopullisesta voitosta, sillä onhan Jumala laupias.

Vihdoin sairas alkaa hourailla. Hän puhuu epäselviä sanoja, itkee vuoron perään ja nauraa.

Hän on sanomattoman rikas ja mahtava. Hän näkee peltoja penikulmittain ja niillä työskentelee sadoittain väkeä. Etelän Pietari pyrkii työhön hänen pellolleen, mutta hän ei ota, ei! Isäntää naurattaa. Pois hän häätää Etelän Pietarin!

Pietarin poika, herran alku, vetää rattailla suurta rakennusta. Se on hänen — Mikkolan — eikä Etelän! Se on suuri ja komea kuin kirkko. Hän tavottaa kiinni kärryn aisasta, mutta Pietarin poika alkaa juosta. Kuinka se menee, niin että maantie vilisee! Ja sen perästä kulkee karjaa… siinähän on Mikkolan koko karja, lampaat, lehmät, hevoset. Hoi kotiin, hoi kotiin, kutsuu isäntä karjaansa, mutta elukat eivät kuule hänen kutsuansa. Isäntä itkee…

Hän on köyhä, kerjäläinen, hän kulkee autiota seutua ja hänen selässään on pussi. Pussi alkaa painaa. Hän laskee sen maantielle. Kun hän katsoo, se onkin täynnä kultaa, kukkuroillaan kiiltäviä kultamarkkoja!

Hän nostaa pussin selkäänsä, se on painava, vaan hän on väkevä, hän jaksaisi kantaa vaikka kultavuoria… Kultaa alkaa sataa, hän kokoo sitä kasoihin, hätäilee ja pelkää ett'ei muita ennättäisi sitä kokoamaan. Kullasta syntyy vuoria, hänen edessään on lakeutta ja kulta kiiltää…

Mutta samassa kultavuoret alkavat kutistua, pian ne sulavat, niitä ei näy missään. Isäntä muistaa pussin. Se on yhä kultaa täynnä hänen selässään. Omituinen tunne kuitenkin painostaa hänen mieltänsä. Hän aavistaa, että kulta jollakin tavoin katoaa pussista. Hän katsoo, — siellä ei ole mitään…

Hän on talossaan. Talo on suuri ja rikas. Uunit, akkunanpielet ja ovet ovat silkkaa kultaa. Emäntä varastelee, Anna varastelee, piiat, rengit, kaikki varastelevat. Isäntä kovenee. Hänen äänensä jyrähtelee, koko talo tärisee sen voimasta. Omaa ääntään säikähtäen hän koettaa hillitä sitä, mutta ponnistuksista huolimatta se jyrisee kuin ukkonen. Hän kuuntelee, akkunat, ovenpielet huojuvat, uuni romahtaa alas, katto lentää ilmaan. Kylmä tuuli puhaltaa ja isäntä etsii suojaa… Huone on käynyt laajaksi, seinät yhä etenevät. Isäntä huutaa vaimoaan, mutta ääni onkin muuttunut heikoksi kuin hiiren vikinä. Hän pelkää, ett'ei emäntä näe häntä…

Siten vaihtelevat kuvat. Hän on vihdoin joutunut äärettömään avaruuteen, jossa ei saa selkoa mikä on ylös- ja mikä alaspäin. Hän liitelee ylös, mutta tunteekin olevansa menossa alas. Hän on yksin ja kuitenkin pitäisi hänellä olla paljon seuraa.

Jotakin hänellä on paljon, paljon, mutta ei tule mieleen mitä se on, ja epävarmuus tekee mielen rauhattomaksi… Jos hän tietäisi mitä hänellä on niin paljon, jospa hän tietäisi mitä se on ja missä se on. Hän muistelee. Ei selvene. Yhä hän liitelee ja etsii, yhä hakee ja muistelee tietämättä mitä. Hän huutaa, kuulee oman äänensä, mutta tietää samalla, ett'ei kukaan muu sitä kuule, tietää, ett'ei missään ole mitään. Hän on yksin ja hänen ympärillään on loppumaton pimeys.

ISÄNTÄ

Ihmeteltiin miten se Esa pysyi niin rehtinä miehenä keskellä kyläkuntaa, jossa turmelus jo teki tuhoa. Hän oli rikas, mutta eipä vaan muuttunut uusmuotiseksi, eikä hylännyt vanhoja perinnäistapoja. Niin oli vaan nuori mies kuin vanha ihminen mieleltään, maailmaa, sen turhia iloja ja kaunisteluita karttava.

Ainoana perillisenä oli Esa saanut haltuunsa Anttilan talon hallituksen. Yhtä vakaa kuin hän oli ollut poikasena, yhtä vakaana hän nyt omana isäntänään asteli kotitalonsa sarkoja. Tukka oli takaa tasaiseksi leikattu, vaatteet olivat vanhaa mallia ja taloutta hoiti äiti samaan tapaan kuin sitä oli hoidettu ikimuistoisista ajoista asti.

Ehkä pysyikin Esa menneissä, hyvissä tavoissa siksi, että hänellä oli niin peräti viisas ja puoliaan pitävä äiti. Se kun osasi antaa lapselleen sellaisia ohjeita ja neuvoja elämän varalle, että niiden kanssa oli miltei mahdoton kompastua.

— Niinkuin näet, eivät nykyajan ihmiset kelpaa muuhun kuin komeljantin temppuihin, neuvoi äiti. — Oikeata miehen kättä eivät nyky-ajan miehet kykene lyömään, sillä tervehtiessäänkin ne itseään koukistelevat ja jaloillaan rapsuttelevat ja tekevät senkin seitsemiä temppuja. Sinä, poikani, pysy sinä miehenä, äläkä alistu rapsuttelemaan! Ja hetaleisia ovat nyky-ajan naisetkin, riekalekoreita ja laiskan ketteriä. Suu niillä on yhtenään kuin vehnäkakku, vaikka huulien takana ei muuta ole, kuin hampaan puolikkaita.

Esakin oli huomaavinaan, että naisten huulilla oli joutava hymy ja sitä hän ei voinut sietää. Itsellään oli hänellä katse totinen ja vakava, ja jos hän joskus nauroi, niin nauroi hän kuin mies, että hartiat tutisivat.

Joskus oli Esa ajatellut elämän toveria itselleen, emäntää talolleen. Äiti alkoi harmaantua ja liikkuminen kävi sille jo vaivalloiseksi ja raskaaksi. Liki neljäkymmentä vuotta oli eukko pyörähdellyt Anttilan tanhuilla, niin että lepoa se jo tarvitsi ja sitä se jo sanoi kaipaavansakin. Hän oli tehnyt pitkän päivätyön ja nyt hän unelmoi rauhaisaa lepoa sivurakennuksen pohjatuvassa Jumalan sanan ääressä. Vielä hän jotakuinkin jaksoi hoitaa talon tehtävät, mutta lovia alkoi jo ilmetä askareihin. Viiliastiain uurteet eivät enää olleet yhtä valkoiset kuin ennen ja piimässä oli tuon tuostakin puun maku. Esan mielestä ne kyllä olivat pieniä virheitä hyvän emännän taloudessa, eikä hän niihin sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta äitiä itseään ne kovasti vaivasivat ja tuon tuostakin hän pojalleen sanoi:

Mutta yhden hän sentään tiesi. Oli jo kauan tietänyt ja kuulustellutkin sieltä päin… ja tiesi senkin, että jos vaan Esa, niin kyllä Mari…

Vaikeata oli kuitenkin ehdottaa, jos miten sattuisi Esan luonto vastaan panemaan.

— Eihän ne nykyajan naiset kykene tällaista taloa pystyssä pitämään. Eihän ne… Vaikka on niitä vielä muutamia jälellä, on jo… Ei tässä, mutta tuolla naapuripitäjässä. Mainitsevat ihmiset Leuston Maria peräti kunnon ihmiseksi. Se on vanhan ajan nainen — ja rikas.

— Hm, hymähti Esa, tuota, eikö se Leuston Mari ole kierosilmäinen ja muutenkin oudon näköinen?

— Voi veikkoset, mitä sinä puhut! Leuston Marihan on punainen kuin ruusun nuppu, ja pyylevä… ja kun se on niin peräti kunnollinen ja aikaansaapa ihminen… eikä sen silmissäkään muuta vikaa ole, kuin että hän hiukan katsoo kieroon. Sanovat, ettei se käytä kahviakaan edes.

— Vai vanha, ihmetteli äiti, — ei montakaan vuotta päälle neljänkymmenen. Muuten sellainen, että sen käsissä pellava heilahtaa. Minä olen jo vanha, ohhoo, vanha olen ja tarvitsisin apua, ja lepoakin jo kaipaan ja rauhaa, ja sitä minä kyllä saisin, jos Leuston Mari näillä tanhuilla heiskahtelisi.

Esan mieli tuli hilpeäksi, kun hän ajatteli itselleen omaa, nuorta emäntää, joka tanhuilla heiskahtelee. Hänen kuvituksiinsa kulki solakka neitonen ja sydämen alta alkoi ottaa niin oudosti.

— Kunpa sen sattuisi saamaan kunnon emännän, niin joutaisipa jo äiti päästä levolle, hän virkkoi ja silmissä säteili mielihyvä, jonka äiti tulkitsi Leuston Marille eduksi.

Kynää eikä paperia ei Anttilan emäntä ollut koskaan käyttänyt asioihinsa. Nekin kuuluivat niihin nykyajan vehkeisiin. Suusanalla oli hän tullut toimeen ja siihen hän nytkin luotti. Hän kutsutti luoksensa Helkkälän Leenan, vilkasluontoisen, ketteräkielisen akan, joka oli hänen vanha uskottunsa.

Ensin emäntä varmuuden vuoksi ja puheen johdatukseksi Leenalta tiedusteli Marin luonteen laatua ja rikkaussuhteita.

— Se on kerrassaan kunnon ihminen, — vastasi Leena, — ei sen laatuista ole seitsemässä pitäjässä. Milloin se ei tee talous-askareita, silloin sen sormet neulaa tai vartaita heiluttavat. Aamusin ennen kukon laulua se on liikkeellä ja illalla viimeisenä valveillaan. — Ja rikas! Ei sitä uskoisi, joka ei nähnyt ole, sitä tavaran paljoutta! Hameita villaisista liinaisiin, paitoja liinaisista pyllisiin. Jo toki onkin sillä tavaraa!

— Vai niin, vai niin, katsoppas tuota! Ettäkö! huudahteli emäntä mielissään ja alkoi sitten kautta rantain kulkea pää-asiaan, jonka Leena jo tiesi.

— Mitä vielä, imarteli Leena, emäntähän on ketterä ja veikeä kuin nuori ikään, eikä talon yhdessäkään nurkassa vielä näy vanhan jälkiä.

— Aika kuluu kulumistaan, jatkoi emäntä, ja minun voimani loppuvat.
Olen tuuminut, että eikö Leena tietäisi näillä main sopivaa emäntää
Anttilaan. Minkälainen tuo olisi Saaren Hilma?

— Voi taivas, mitenkä te sellaista, äityi Leena siunailemaan. Pois se, että minä lähimäisestäni tahtoisin pahaa puhua, tai hänen mainettansa kylille kantaa, mutta mikä totta on, se on totta ja sen minä tohtisin sanoa vaikka päin kasvoja. Ja Saaren tytär on koreamielinen heiskale ja kunnoton tuhlari. Nukkuvan kuuluu suuruksiin asti ja itseään peilailevan puolisiin. Siitä ei tule mitään, että se tähän taloon, johan nyt!

— Totta puhuakseni en itsekään sitä tarkottanut, että Saaren Hilma meille, — sanoinpahan vain. Entä Ylisen Anna?

— Mitä siitä on puhettakaan. Ennen oli ihmisiä joka mökissä, saatikka sitte taloissa. — Se Leuston Mari on ainoa ihminen, jonka minä tiedän. Vaikka eihän se enää perin lapsi ole, eikä niin ihana-naamainenkaan, mutta muuten se on sellainen, että hakea saa, ennenkuin samallaista löytää. Olen itse nähnyt Leuston vaate-aitat. Ne ovat pakahtumaisillaan villasta, pyllistä, liinasta… Eikä siltä muutakaan puutu. Mainitaan kymmeniä tuhansia…

— Olenhan minäkin hiukan ajatellut sitä Leuston tytärtä, että se olisi sopiva, virkkoi emäntä. — Jos sinä, Leena, ottaisit, tuota, ja veisit sille terveisiä meiltä.

Leena kumartui sen kuultuaan emännän puoleen ja alkoi kuiskutella, vaikk'ei ketään ollut huoneessa. Hän puhui pitkin ja poikin Marin kosijat ja miten tarkka Mari oli miesten suhteen. Ei sille kaikki keikarit kelpaa, ei lähestulkoonkaan! Se on sitte niin viisas niissä naima-asioissa, niinkuin kaikissa muissakin. Ilmanko se olisi niin kauan tyttönä pysynyt, ellei se olisi tarkka-valintainen nainen.

Sitte Leena pilkutti merkitsevästi silmiään ja alentaen entistä enemmän ääntään sanoi:

— Kyllä minä tiedän, ettei Marilla ole mitään Anttilaa vastaan. Olen minä sen kuullut Marilta itseltään ja muiltakin…

— Jos niin on asian laita, tuumi emäntä, niin voithan ottaa viedäksesi Marille sanan, että se tulisi tänne katsomaan taloa ja tekemään varmemmat kaupat.

— Kyllähän minä, kyllähän minä, vastasi Leena iloisena; kauanko minä tästä Leustoon pistäyn.

Leuston Marin nuorimman veljen tytär, Elli, oli silloin tätinsä luona Helsingistä käsin kesää viettämässä, kun Leena saapui taloon Anttilan emännän asioissa.

Mari arvasi heti Leenan nähtyään, millä asioilla se kulki, sillä tätä oli jo kauan kierrellen puhuttu, eikä se enää mikään salaisuus ollut Marille. Kauan oli hän jo tietänyt, millä kannalla Esan sydämen ja Anttilan talon asiat olivat. Kun nyt Leena jälleen kaunopuheliaasti otti kuvatakseen, miten vanha emäntä jo oli väsynyt ja miten hartaasti se toivoi mieleistään vaimoa pojalleen, sellaista vaimoa, kuin se itsekin oli ollut, joka kykenisi astelemaan hänen askeleitaan ja jatkamaan siitä mihin hän lopettaa, — niin puuttui Marikin pian puheeseen. Hän sanoi jo kauan tunteneensa kutsumusta Anttilaan päin, sillä talo oli hyvä ja sen tavat hänen mielensä mukaiset. Niin että, jos se on Jumalan tahto, että hänestä tulee Esan vaimo, niin ei hän tahdo vastaan olla.

Asiasta sai pian Ellikin vihiä. Hän oli pitänyt tätiänsä auttamattomana vanhanapiikana, olipa jo ajatuksissaan asettunut tädin monien tavaroiden perijäksikin, oli muovaillut monista hameista peitteitä, mattoja, tyynynpäällisiä, — ja nyt olikin täti naimahommissa!

Perujen kadottaminen ei helsinkiläis-tyttöä suurestikaan vaivannut. Rahoihin asti ei hänen mielitekonsa vielä ollut ennättänyt nousta ja muun tavaran himosta ei nuoren sielun ole vaikea irtautua. Mutta muuten tuntui asia hänen mielestään peräti ihmeelliseltä.

Kuka oli se mies, joka oli tätiin rakastunut? Elli oli sillä iällä, jolloin avioliittoa ajatellaan vain rakkauden kannalta. Hänessä syntyi kova halu tutustua siihen mieheen, jonka sydämen täti oli vallottanut.

Se nyt ei ollut oikein soveliasta, sillä Marilla oli syytä hävetä veljeään, Ellin isää. Hän olisi halusta tahtonut lykätä koko Anttilassa käyntinsä siksi, kunnes Elli jälleen olisi matkustanut pois, mutta odottaessa kävi aika pitkäksi.

Hiukan kiusallista oli viedä kaupunkilaistyttöä Anttilan emännän nähtäväksi; se voisi saattaa hänet, Marin, huonoon valoon tulevan anoppimuorin silmissä. Mutta olihan Elli sentään kaupunkilaistavoistaan huolimatta hyvä tyttö, ahkera ja vilkas, ja mitä voi lapsi sille, että isä, Marin veli, oli kaupunkiin muuttanut, menettänyt sinne tuhottoman omaisuuden, kymmenentuhatta markkaa, nainut kaupunkilaisnaisen ja saanut sen mukaisia lapsia. Eihän se Ellin syy ollut. Kai Anttilan emäntä, järkevä ihminen, sen ymmärtää. Ja Mari otti kun ottikin Ellin mukaansa ja ajoi omalla hevosellaan Anttilaan.

Vaikka oli kuuma kesä, oli Mari pukeutunut vihreään villaleninkiin.
Hän oli pyöreä, tanakka ruumiiltaan, ja hohtavan punainen kasvoiltaan.
Elli taasen, yllään ohut kretonkiimme, oli solakka, tummatukkainen ja
naurava.

Anttilan emännälle Mari kertoi huoliaan Ellin suhteen, — miten surkean pilalliseksi maailma tekee hyvänkin ihmisen. Sillä Elli on kaikin puolin oikea ihminen, kätevä ja ahkera, mutta tuo turhuus on sen veressä. Ja Esallekin Mari selvitteli, ettei Elli sentään niin kunnoton ole tavoiltaan, kuin käytöksestä voisi luulla ja kuin päältä katsoen näyttää. Niillä on siellä kaupungissa tuollainen joutavanpäiväinen olento ja huolimaton vaatetustapa: hameet lyövät kinttuihin ja tukka pörröttää…

On aina, turhanpäiväinen on, myönsi Esa itsekseen. Niin aina, liepeet lyövät pohkeeseen, eikä ole hius sileä…

Hento, solakka, pehmoinen. Liikkeet irtonaiset kuin vallattoman varsan, silmät kirkkaat, iloiset ja — totta tosiaan — totisestikin, hiukset pehmeät, ja suu…

Joka askeleella lanne notkahtaa ja vartalo huojahtaa… Nauraakin, joutava, aivan kuin lapsi… Esaa pyrki alinomaa naurattamaan, kun hän katseli Elliä.

— Ei uskoisi, että tuo Elli kuuluu sinun sukuusi, — sanoi emäntä eräänä päivänä Marille, kun he kaikin katselivat Elliä, joka pihamaalla kujeili pienten sianporsaiden kanssa.

Äidin vaisto on tarkka. Hän kuuli poikansa naurussa kevään virkeyttä ja silmissä hän näki turmiollista nuoruuden loistetta. Hän oli viisas nainen ja tunsi poikansa luonteen sen pienimpiä piirteitä myöten. Se oli ehjä ja puhdas, oikea miehen luonne.

Sen hän kyllä varjelee! Nyt ei kuitenkaan ollut aika otollinen, mutta sitte, kun Mari jälleen on poissa, sitte hän pudistelee pojan puhtaaksi arvottomista aineksista.

Esa ei vielä ollut kosinut, mutta sellaisesta ei Mari välittänyt. Äiti oli puhunut asiat puhtaiksi, oli sopinut tulevan miniän kanssa kaikesta. Mari oli tyytyväinen. Kevyellä mielellä hän valmistui matkaan, vaikk'ei ollutkaan kuullut Esan suusta ratkaisevaa sanaa. Tiesihän Mari, minkä verran miehet sellaisia asioita ymmärtävät; nehän kuuluvat vaimoväen hommiin.

Esa oli totinen mies. Hän ei ollut tottunut tunteitaan ajatuksiksi laatimaan, eikä tutkisteleminen kuulunut hänen luonteensa laatuun. Siksipä hän ei ensimältä voinut käsittää, mitä varten talo, hänen syntymäkotinsa, vieraiden lähdettyä näin synkäksi ja autioksi muuttui. —

Esa seisoi akkunan luona ja katseli ulos pihalle, missä valkoiset sianporsaat temmelsivät. Hän ihmetteli itsekseen, mitä varten ne olivat niin koreita ja mukavia, kun ne kuitenkaan eivät olleet sen parempia, kuin tavallisia porsaita. Esaa niin nauratti niiden kiemurainen hännänpää ja niiden lapsekas röhkintä. Sellaisia lystikkäitä otuksia!

Äiti oli poikansa naurussa näkevinään jotakin yhtäläisyyttä veitikkamaisen tytön hymyn kanssa ja siksi hän uudisti kysymyksensä:

— Mari on sellainen ihminen, että luojaansa se kiittää, joka hänet saa. Olisitpa nähnyt ne hameet, jotka hänellä oli yllään! Kahdeksan villaista, pylliksi kudottua, omista värjäämistään langoista tehtyä alushametta ja päällyshame yhdeksäs, — että pitääkin sellaisella ihmisellä olla sellainen kutjale veljentytär! Voi toki sentään! Tuskin yhtään alushametta, ohut päällyshame vain, joka riepuna kieppuu ruumiin mukaan.

Esan silmiin syttyi syvä palo, kun äiti osasikin niin elävästi loihtia esiin juuri tuon kuvan…

— Se ei sitte ikinä ole kunnon tyttö, jatkoi äiti, — vaikka se Mari koettikin sitä puolustaa. Mikä lieneekin, hyi, kun ihan sylettää. Kuulepa, Esa, sanonkohan minä sinulle yhden asian?

— No jopa jo, huudahti Esa vasten tahtoaan. Eihän sellaisesta mihinkään, johan se pistää paidoiksi koko elon ja elämän!

— Oletko siinä, vehlo. — Äitiä nauratti se, että Esakin osasi leikkiä laskea. — Se joka tusinan kykenee paitoja neulomaan yhdessä päivässä, siltä sujuu muukin työ saman mitan mukaan. Nai Mari, tai ole naimatta, mutta ellet niin tee, kuin minä tahdon, niin surulla saatat harmajat hapseni hautaan. Surulla ummistan silmäni ijäiseen lepoon, jos ainoa poikani, Anttilan järkevä isäntä, antaa silmiensä pettää ymmärryksen. Jos tähän taloon, jonka minä Esa-vainajan, isäsi, kanssa uutteruudella ja vaivojani säästämättä tähän kuntoon olen laittanut, tuodaan joku heikale minun askeleitani astumaan… Esa, Esa, ota Mari, niin teet sellaisen työn, josta taivaan enkelitkin iloitsevat!

Esan sydän kävi raskaaksi. Hän ei ollut täysin selvillä, mikä hänen mieltänsä painosti, mutta epämääräisinä kuvina kulkivat hänen sielunsa silmien ohitse yhdeksään raskaaseen hameeseen puettu, vanhahko nainen, ja nuori, kevytpukeinen tyttönen.

— On, on, löytyy, löytyy! Maailmassa on paljon naisia, nuorempia ja ihanampia kuin Mari, mutta luuletko kaikkien kaupunkilaishetaleiden tekevän elämääsi onnelliseksi? Mari yhtenään torui Elliä, kun se sinulle takanapäin irvisteli ja sanoi sinua aika jöröjukaksi…

Esa kalpeni. Sydämessä kuohui jälleen, mutta se kuohunta teki kipeää. Äitiä miltei kadutti, että oli turvautunut pieneen, viattomaan hätävalheeseen.

Joitakuita vuosia on Mari ollut Anttilassa emäntänä. Talo uhkuu rikkautta ja hyvinvointia. Karja on kiiltäväkarvaista, navetta on siisti, yhtä hyvin kuin asuinrakennuskin. Vaatetta, ruokaa, tavaraa ovat aitat täynnä ja keväisin levitetään hanget täyteen pellavakankaita valkenemaan.

Talon tytär, Marin ja Esan vinosilmäinen pienokainen on lihava, pullea, kovapiirteinen ihmistaimi. Häntä ei tarvitse suojella tuulelta eikä vedolta, sillä hän on taimi, joka ei ilmanvaihteita arkaile. Mummon kamari on pienoisen mielipaikka, siellä viettää lapsi hiljaisena ja säveänä enimmät aikansa. — Mutta mikä lienee mummoon tullut, lepoon päästyään on hän muuttunut. Vaikk'ei lapsi häntä milloinkaan häiritse millään lapsellisilla laverteluilla, ei hän koskaan hymyile sille, harvoin ottaa polvelleen, harvoin silittää päätä. Ja kun hänen katseensa joskus sattuu pienokaiseen, on se tutkiva ja ikäänkuin kaihoisa…

Kaikki Anttilassa menestyy. Kasvit kukoistavat, viljat rehottavat.
Isäntä yksin on surkastuneen näkönen.

Vanhaa emäntää huolestuttaa poikansa kuihtunut muoto, Esa surkastuu, kuihtuu pois, hän, vanha emäntä jättää pian tämän maailman ja Anttila jää Marin haltuun. Esan pieni tytär kasvaa, tulee kerran aikuiseksi, lihavaksi, punakaksi kuin äitinsä ja Anttila yhä rikastumistaan rikastuu…

Mari ei miehessään mitään erinomaista huomaa, sillä hänen ajatuksensa ja aikansa ovat alinomaa kiinni taloudessa. Harvoin hän saa aikaa pitempiin keskusteluihinkaan, sillä isännän ja emännän työt ovat jaetut suuressa talossa.

Erään kerran Mari kuitenkin viittasi Esaa kamariin keskustellaksensa hänen kanssansa perin tärkeästä asiasta. Elli halusi tulla tädin luokse maalle kesää viettämään.

— Mitä arvelet, Esa, otetaanko se tähän? Kyllähän se aina ruokansa edestä työtä tekee, onhan se näppärä hyppysistään ja eteiskamarin akkunat tarvitsevat uudet verhot. Saisi se huvikseen hoitaa pienen karjan, porsaat ja kanat.

Karjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki oli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä liikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.

Sikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen ja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa meni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia sian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä tallin oven eteen hakotukille.

Siihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta puhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli laskeutuvaa aurinkoa.

Metsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen mukana tuli muistoja.

Kerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori neitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli vallattomasti hulmuuttanut. — — —

Pienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki, huomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.

LAUANTAI-ILTA METSÄMAILLA

Lapset ovat asettuneet takan ääreen permannolle ja katselevat odotellen aikuisiin. Juhla on astunut huoneeseen ja he tietävät, että se tuo tullessaan salaperäisiä asioita, pelkoa ja satua. Se herättää henkiin kuolleet, rankaisee rikolliset, tappaa uhmaajat. Pahat ja hyvät henget ovat viikon olleet kytkeissä, lauantai-iltana ne vapautuvat ja taistelu alkaa. Hirviöt kiemurtelevat ihmisten läheisyydessä, etsivät sanoja, vaanivat kirouksia, tarttuvat kiinni varomattomaan ihmisparkaan ja vievät hänet riemuiten omaan pimeään kotimaahansa. Hyvätkin henget liikkuvat, mutta voitolle pääsevät he vasta aamupuolella yötä. Kun hirviöiden siipien suhina on lakannut kuulumasta pienokaisten korviin ja kun sydämen pelokas sykintä on tyyntynyt, vasta silloin on hyvien henkien aika tullut. Lapset silloin vaipuvat uneen herätäkseen raikkaaseen sunnuntai-aamuun. —

Mutta sinne on vielä pitkältä… Lapset vetävät jalat allensa, ett'ei mörkö mistään voisi varpaaseen tarttua. On lauantai-ilta, kauhujen otollisin aika.

Lapsuuden tunnelma on aikuisetkin vallannut. Iän rajana ei sydänmailla ole kuin erilaiset työt, mieli on kaikilla sama. Kun viikon askareet ovat lopetetut ja kun iloinen takkavalkea valaisee pyhäaattoisen pirtin ja tekee puhtaisiin vaatteisiin puetut ihmiset punervan ruskeiksi, silloin syntyvät mieliin ne haaveelliset kuvat, jotka järkkymättä säilyttävät valtansa kehdosta hautaan asti.

Ilta kuluu. Ensimäinen annos tervaskantoja on hiiltymäisillään. Emäntä lisää tulta, se lieskahtaa uusin voimin. Silloin alkavat tarinat.

Muori ottaa ensin puhuakseen. Hän on vanha ja paljon kokenut. Hän ei koskaan liioittele, sen lapset tietävät, eivätkä hänen tarinansa olekaan julmia eikä peloittavia, vaan hiljaisia, opettavaisia, ajan ja etäisyyden värittämiä.

— Siitä on kulunut monta, monta vuotta, kertoo muori, minä olin silloin nuori tyttönen…

Vanhuksen kertomus oman nuoruutensa ajoista on jo sellaisenaan tarua, siihen tuskin mitään tapausta tarvitsisi lisätä. Hän on niin vanha, niin kurttuinen, hänen äänensä on niin tärisevää ja hiljaista, että mielikuvituksen täytyy toimia täysin voimin saadakseen hänet nuoreksi. Se on tarua mitä hän sanoo, se on satua "oli kerran"…

Mutta muori itse tietää olleensa nuori, nuorempi kuin kukaan läsnäolijoista. Hän on ollut kapalolapsi kerran, sitte tonttuja pelkäävä pikku tyttö, sitte neitonen…

— Olin silloin viidentoista vuotias tyttö. Sisareni Amalia oli minua yhtä vuotta vanhempi… hän on maannut jo kuusikymmentä vuotta haudassa, — lisää muori itsekseen, ja sekin on satua! Kuka voi niin kauan haudassa maata!

— Hän, sisareni, oli kovin vallaton ja huimapäinen, ja äitini suri hänen tähtensä, sillä tyttö ei yhtään välittänyt äidin neuvoista, vaan vietti nuorten parissa kaikki pyhä-iltansa. Sisareni oli hyvin kaunis, poski kuin kypsä mansikka ja hius kuin harjattu pellava… niin kaunis hän oli, paljoa kauniimpi kuin minä, vaikka minuakin kiitettiin…

Mummo keskeytti kertomuksensa ja vaipui hetkeksi nuoruutensa muistoihin. Lapset katselivat hänen kurttuisia kasvojaan ja heitä hiukan nauratti.

— Amalialla oli sulhanen naapuripitäjässä, kaunis ja uljas poika… Sisareni rakasti häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä uskollisena kotona, vaan liehui muitten poikain parissa kisapaikoilla.

Eräänä lauantai-iltana kutsui äiti sisareni ja minut kamariin luoksensa ja sanoi:

— Amalia, pysy huomenna kotona, sillä minä näin viime yönä sinun tätivainajasi tulevan aitasta ja taluttavan sinua kädestä. Se tietää kuolemaa. Sinun pitää pian kuolla, minä olen varma siitä ja siksi pyydän sinua olemaan kotona ja ajattelemaan iankaikkisen sielusi autuutta.

Sisareni kävi äidin puheesta valkoiseksi kuin palttina, tarttui äidin kaulaan ja itkien sanoi:

— Äiti, äiti, minä en tahdo vielä kuolla, joka olen vielä niin nuori… Äiti, enhän se ollut minä?… sinä näit väärin, se varmaankin oli muori, joka jo on vanha ja haluaa kuolemaa…

— Sinä se olit, lapseni, vastasi äiti ankarasti. — Sinun on kuoltava ja mentävä iankaikkisen Jumalan eteen. Ajattele sieluasi.

Siskoni heittäytyi tuskan vallassa äidin jalkojen eteen ja rukoili… rukoili elämää, rukoili, että äiti karkottaisi pois kuoleman. Ja minä rukoilin siskoni kera… Minä tunsin miten se lähestyi, kylmä, armoton kuolema, jonka sylissä siskoni vaikeroi. Äiti itki, vaan sanojansa ei hän voinut peruuttaa, — mitäpä hän, heikko ihminen, sille voimakkaalle voi. Hänkin itki, mutta hän itki lapsensa sielun takia.

— Minä en voi kuolla, valitti sisareni. — Minä rakastan Kallea ja tahdon elää hänen kanssansa kauan, kauan… Äiti, minä tahdon nähdä lapseni ja lasteni lapset, minä tahdon nähdä kesät ja talvet, pilviä ja auringon paistetta! Minä tahdon tuntea iloa ja surua… minä en tahdo kuolla. Minä en koskaan enää laula, en naura, en tanssi… minä revin kasvoni rumiksi ja rupean jumaliseksi, minä puhkaisen toisen silmäni, etten enää miellytä… mutta minä en tahdo kuolla.

Sisareni vaipui tunnottomana äidin jalkojen juureen ja siitä me, äiti ja minä, hänet kannoimme sänkyyn. Sisarellani ja minulla oli yhteinen kamari, se oli rakennuksen kulmassa ja siitä oli näköala järvelle päin.

Sisareni oli vaipunut levolliseen uneen ja minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Istuin akkunan ääressä ja katselin järvelle, — silloin oli kesä. Yö oli keskivälissä, järvellä oli tyyntä ja kaikkialla oli hiljaista. Aloin tuntea väsymystä ja olin juuri menemässä levolle, kun näin rannasta meille päin tulevan valkoisen olennon. Ensin en sitä ollenkaan säikähtänyt, ihmettelin vain, että kuka se valkoisiin vaatteisiin puettuna yöllä kulkee. Sisareni heräsi samassa. Hän oli täysin rauhallinen, näytti kuin olisi hän unohtanut iltaisen keskustelun äidin kanssa.

— Tulepa katsomaan, kuka tuo on, sanoin minä ja osotin valkoista olentoa, joka yhä läheni.

Tuskin oli sisareni huomannut sen, kun häneltä pääsi huuto ja hän kaatui kuolleena lattialle. Olento katosi samalla. Se oli äitini sisarvainaja, joka minun sisartani oli hakemassa.

Mummo vaikeni. Nuoret miehet ja naiset tunsivat outoa vavistusta, sillä heillä oli huomenna, sunnuntai-iltana tanssit naapuritalon heinätallissa…

— Niin se on, virkkoi emäntä, — kun nuoret eivät ajattele mitään muuta kuin maailman turhia iloja. Kalliina Herran lepopäivänä kulkevat tanssista tanssiin… voi, voi sentään.

— Jaa, mutta kun kerran, — alotti renki saadakseen muorin kertomuksesta syntyneen painostuksen häviämään, — kun kerran neljä miestä muutamana lauantai-iltana menivät riiheen korttia pelaamaan…

Lapset vetäytyvät lähelle toisiaan ja kylmät väreet kulkevat pitkin selkää.

… Ja kun heillä ei ollut kynttilää, niin yksi miehistä ottaa päreen ja sytyttää siihen tulen. He ovat juuri asettamassa pärettä riihen seinän rakoon, kun huomaavat ruumiin, joka laudalla makaa riihen perällä. Silloin yksi niistä neljästä miehestä kovin säikähtää ja rupeaa rukoilemaan toisia pois, mutta mitäs nämä, tukkijunkkareita kun olivat ja monen vaaran läpi käyneitä miehiä, niin eiväthän ne kuolleesta välitä. Äityvät vaan katselemaan ruumista ja puhumaan sille. Ja jota enemmän he puhuivat ja katselivat, sitä rohkeammiksi he tulivat.

Se pelokas mies koetti varottaa ja sanoi, ettei pidä soittaa suuta kuolleelle, joka ei voi samoin sanoin takaisin antaa, — mutta mitä nämä toiset, nauroivat vain ja käskivät kuollutta laittamaan kankean kielensä liikkeelle.

— Olkaa varovaisia, miehet, — sanoi se pelokas, — sillä jos kuollut panee kielensä liikkeelle, on loppunne tullut!

Eihän nämä. Hurjia miehiä kun olivat, niin eiväthän nämä kuollutta panneet puupölkynkään arvoiseksi.

Vihdoin hurjaluontoisin joukosta, kovapäinen pohjalainen, joka monta miestä oli puukolla merkannut ja parilta, kolmelta hengenkin ottanut, ehdoittaa, että asetettaisiin ruumis riihen nurkkaan päreenpitäjäksi.

— Älkää, jumalanluomat, sellaiseen tekoon ryhtykö, kielsi se pelokas, sehän on kuoleman rikos ihan ja se ei hyvillä pääty!

— Ota koivet selkääsi, jänishousu, ilkkui pohjalainen, ja ala juosta äitisi turviin!

Silloin se pelokas vastasi ja sanoi, että jos niikseen tulee, että kestetäänkö, niin kyllä minä siinä kestän missä toinenkin, mutta ruumiiseen minä en kajoa, vaikka hitto olisi. Eivätkä ne toisetkaan siihen kajonneet, pohjalainen yksin nosti jäätyneen ruumiin laudalta, pani sen nurkkaan seisomaan ja asetti päreen sen hampaisiin. Katso nyt, että päre pysyy ikenissäsi, homenokka, taikka saat ikenet kitalakeesi, komensi hän ruumista.

Sitte alkoivat he pelata korttia ja kiroilla, niinkuin siinä työssä on tavallista. Se pelokas istuutui riihen oven eteen jakkaralle, eikä ottanut osaa peliin, vaan katseli vain.

Miehet sitte pelasivat ja vähän väliä niistivät päreen kartta, tai muuttivat uusia päreitä, kun vanha oli ruumiin huulet polttaa. He unohtivat kauhean päreenpitäjän ja olivat kokonaan innostuneet peliinsä. Vihdoin sanoi se pelokas, joka aikansa oli ääneti ollut:

Pohjalainen hänelle juhlallisesti ja raamatun lausetta väärin käyttäen vastasi, että ihminen ei ole luotu kelloa, vaan kello ihmistä varten.

Tuli sitte sydänyön hetki. Se pelokas katseli ruumista ja voi kauhistusta — ruumiin suu oli vetäytynyt nauruun.

He kääntyivät katsomaan. Ruumiin silmät olivat auki ja sen suu julmassa naurussa.

Silloin hypähtivät miehet ylös, mutta se pohjalainen ei niin vaan antanut itseänsä pelottaa, vaan kiljaisi kuolleelle:

Ja kun hän sen oli sanonut, päästi ruumis päreen suustansa ja riihen nurkasta kuului äänekäs nauru.

Se pelokas tunsi, että joku tarttui häneen ja heitti hänet ulos riihestä. Hetken kuluttua se pelokas nousi ylös maasta, mihin näkymätön hänet oli paiskannut, ja kun hän ei ollut arkalan miehiä hänkään, eikä ainakaan niitä jotka toverinsa hädässä hylkäävät, niin meni hän ja tarttui riihen oveen aukaistaksensa sen, sillä se oli hänen ulosheittämisensä jälkeen jälleen mennyt kiinni. Hän reutoo ja reutoo ovea, mutta ei se aukene, se on kuin tilkitty. Silloin se pelokas alkaa rukoilla ja jumalan nimeä mainitessa ovi lentää auki. Päre palaa seinän raossa. Kaksi miestä kyyköttää oven edessä kädet ristissä itkien ja rukoillen, mutta kolmas, se pohjalainen, on ruumiin sylissä nurkassa hengetönnä. Ruumiin kädet ovat kietoutuneet pohjalaisen ympäri niin lujaan, että suolet ovat väkevän miehen vatsasta pursunneet ulos ja kieli suusta.

— Elättekö te? kysyi se pelokas niiltä kahdelta, jotka kyyköttivät oven suussa.

— Elämme me, vastasivat nämä, elämme me. Mutta me olemme tänä yönä nähneet sellaista, jota kieli ei kykene kertomaan.

Ja sitte niistä kolmesta tuli sellaisia miehiä, jotka eivät korttia katsoneet, eivät viinaa juoneet, lopetti renki kertomuksensa.

Kauhistus väreili lasten kasvoilla. Rengin kertomus oli todellisuutta heidän mielestänsä, koska siihen liittyi ansion mukainen rangaistus miehelle, joka oli pilkannut pyhää… ja kuitenkin oli miehessä jotakin ihmeellistä, voimakasta, jotakin sanomattoman suurta, jota lapset ihailivat. Sellainen mies! Voi, ettei se pysynyt pelotonna loppuun asti! Ja sillä aikaa, kun aikuiset arvostelivat miehen saaneen mitä oli ansainnut, miettivät lapset kertomuksen surullista loppua. Jos se pohjalainen olisi pysynyt säikähtymättä sittekin kun ruumis nauroi, olisi hän voittanut. Mutta kun se alkoi kauhistua, oli sen mahti mennyttä.

Huu toki, kuinka kolkkoa, miten kauhistuttavaa! Juhla ja pimeys on sellaista. Se synnyttää haamuja, rikoksia ja tapauksia, joita pienet lapset pelkäävät ja saavat pelätä elämänsä iän. Aaveiden henkäys karmii ruumista, peikko puristaa sielua, — puristaa niin kovasti ja kuitenkin niin mieluisasti. Lapset pelkäävät, mutta kauhun hurmaamina he odottavat lisää, lisää pelkoa, lisää sydämen kauhistusta.

Aikuiset katselevat tuleen. Miettivätkö he ehkä, vai tuntevatko vain samaa kuin lapsetkin…

— Oli kerran niin rohkea tyttö, että kehui voivansa olla kuolleen kanssa kahden kesken yöllä kello kaksitoista. Sitä kukaan ei uskonut, ja tyttö suuttui ja vannoi heti ensi tilaisuudessa näyttävänsä todeksi puheensa. Sattui sitte, että talon muori kuoli ja vietiin aittaan. Tyttö oli jo unohtanut valansa ja renki muistutti häntä siitä. Kovin tyttö pelästyi, vaan ylpeäluontoinen kun oli, ei vetänyt valaansa takaisin, vaan sanoi yhä siinä pysyvänsä.

— Minä lyön vetoa, että sinä et mene ensi yönä muorin luo aittaan, kinasi renki.

Melkein heti aittaan tultuaan tyttö katui tekoansa. Hän siunasi kolmasti itsensä ja kääntyi tullakseen pois, mutta ovi olikin kiinni.

Tyttö säikähti kovasti ja alkoi huutaa, mutta renki vain nauraa virnisteli, eikä ollut kuulevinaankaan tytön huutoa.

— Aukaiskaa Jumalan nimessä ovi — minun sieluni autuuden takia, — huusi tyttö, — muori liikuttaa itseään!

— Herra Jumala, auta minua, — parkui tyttö, — muori lähtee jo liikkeelle!

Renki aukaisi oven. Tyttö on lattialla kuolleena ja muori on poikkipuolin hänen päällänsä. —

— Sen, mitä nyt aion kertoa, olen omin silmin nähnyt ja se on totta. En tiedä, miten sen selittäisin, — oliko näky, jonka näin, hyvän vaiko pahan näyttämä, ihmeellinen se vain oli…

Se tapahtui samana vuonna ja ihan sinä samana päivänä, jolloin Ylätalon isäntä kuoli. Minulla ei Ylätalon isännän kanssa ollut mitään tekemistä, hyvänpäivän aina toisillemme sanoimme, kun vastaan tulimme ja…

— Miten se asia oli? kysyi renki, joka tiesi että vaimon oli tapa pitää pitkiä esi- ja sivupuheita.

— Niin, se oli sillä lailla, vastasi vaimo, että minä tuskin tiesin että hän oli sairas, saatikka kuollut, kun palasin kauppiaalta kotiin. Enkä minä muista, olinko koko isäntää nähnytkään moneen aikaan… oli miten oli, niin kun minä ehdin Karilanmaan vasikkaveräjälle, josta niinkuin tiedätte on puoli matkaa Nyyperiin, jossa silloin asuin ja jossa se on se häkäinen pirtti, — sama, missä minä kerran olin katkuun kuolla, silloin, muistattehan, joulun edellä, kun emäntä asetti pellit liian aikaiseen kiinni ja…

— Jaa, säikähti Johanna, joko minä taas eksyin pois asiasta, voi, voi minua hupakkoa sentään…

— Mitä siinä sitte tapahtui, siinä Karilanmaan vasikkaveräjällä? ohjasi renki.

— Ei mitään. Mutta siitä ilmestyi eteeni mies, jonka minä heti tunsin isännäksi, vaikk'en sen naamaa nähnytkään. Se kulki matkan päässä minun edelläni. Mitähän Ylätalo täällä kulkee, ajattelin itsekseni, eihän sen ole tapana pienempiäkään matkoja jalkaisin kulkea. Jumala antakoon anteeksi, mutta päähäni pälkähti ilkeä ajatus Ylätalon isännästä, naineesta miehestä, monen lapsen isästä… minä, näet, ajattelin, että nainut mies ei tohdi hevoselleenkaan kaikkia kulkujansa uskoa. Kiiruhdin isännän jälessä minkä ennätin saadakseni näyttää, että pahalla työllä on aina näkijänsä. Kun olin jo askeleen päässä hänestä, yskäisin aika kovasti ja sanoin:

— Ei miehen voima niin kauan lopu, kun voi sen kielellä luistaa. —
Pistelin, näes, mutta ukko ei ollut kuulevinaan, mitä minä sanoin.

Oli jo tavallisen pimeä, minä kuljin isännän jälessä hiljaa haukuskellen, enkä yhtään huomannut sitä omituisuutta, ettei hän kääntynytkään kotiaan päin Ylätalon tielle, vaan kulki yhä samaa tietä kuin minäkin Nyyperiä kohden. Vasta hetken perästä sen huomasin. Säpsähdin aika tavalla. Olisikohan sen aikomus tulla Nyyperiin vaatimaan minua edesvastuuseen haukkumisesta, ajattelin, ja aloin lepytellä ukkoa:

— Narrillanihan minä vain isäntää härnäsin, — minä sanoin, — tiedänhän minä, ettei isäntä… eihän toki… ja jos niikseen tulee, niin tohdin vaikka vannoa, ettei se isäntä mitään sellaista… eihän isännästä nuorempanakaan mitään puhuttu.

Onkohan tuo mies sisuissaan, vai mikä sitä vaivaa, kun se ei mitään puhu, ajattelin, sillä ukko käydä köpötti edelläni sanaakaan sanomatta. Kävin aivan levottomaksi ja koetin tarkoin muistella, mitä tiellä hänelle olin sanonut.

Mutta kun sitte tultiin Nyyperin riihen luokse, niin pujahti isäntä riiheen. No, se oli onni minulle, sillä minä heti hoksasin, että minua se oli pakoon pyrkinyt, minkä ennättänyt. Naureskellen astuin lopun matkaa ja pirttiin päästyäni sanoin väelle:

— Ylätalon isäntä se vaan vasikkahaan ladossa lystäilee. Sellaisia ne miehet ovat!

— Kuka? kysyi silloin Nyyperin emäntä ja toiset katsoivat minuun kuin puusta pudonneina.

— Luuletteko te minun valehtelevan? Jos ette usko, niin menkää katsomaan, tuonne, se pujahti riiheen minua piiloon. Mene sinä, Antti, — käskin renkiä, — mene katsomaan, ei se vielä kauaksi ole ehtinyt, jos poiskin on lähtenyt.

— Mitä se Johanna nyt puhuu? sanoi Nyyperin emäntä aivan kalpeana kasvoiltaan. — Vastahan tästä juuri lähti Ylätalon poika, joka kertoi, että isäntä tunti sitten äkkiä kuoli.

En osaa kenellekään sanoa, miten säikähdin. Voi hyvät ihmiset! Koko matkan olin minä kulkenut kummituksen perässä ja haukkunut! En ikimaailmassa olisi elävänä kotiin päässyt, jos tiellä olisin tietänyt, kuka minun edelläni kulki.

Hiillos on sammumaisillaan. Muori on nukahtanut, isäntä torkkuu, rengit vetelevät haikuja piipustaan.

— Nyt on aika lähteä levolle, sanoo emäntä nousten ylös hiilloksen äärestä.

Hiillos on mustumaisillaan. Joskus kun tuhaksi palanut hiili särkyy, syntyy kirkas valo, luoden pirttiin punaista hohdetta.

Aikuiset nukkuvat, mutta kauan vielä lapset katselevat outoja varjoja, joita liikkuu ja hiipii kaikkialla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.