The Project Gutenberg eBook of Karjalan kankahilta I Kertoelmia, by Kustaa Juuti

Hän oli aikoinaan ollut päällysmiehenä eli "valttarina" eräässä Itä-Karjalan isommassa tehtaassa, vaan syistä, joita en tarkemmin tiedä — enkä tahdokaan tietää — oli hän joutunut pois tuosta "herrasvirasta" sekä eleli nyt pienoisella maatilalla, minkä oli saanut ostaneeksi muutamasta erittäin syrjäisestä sopukasta parin päivämatkan päästä Sortavalan kaupungista.

Vaikkapa vähilläkin varoillaan käytti isäni minut Siitoisen kansakoulun läpi, mutta siinä olikin se sivistyksen määrä, minkä hän tahtoi suoda ainoalle pojalleen; sillä vaikka opettajat kehoittivat häntä — minun muka hyväpäisyyteni tähden — toimittamaan minut varsinaiselle lukutielle ja vaikka eräs varakas sukulainen tarjoutui siinä tapauksessa pitämään huolta minun aineellisesta puolestani, ei häntä saatu millään keinoin luopumaan siitä peri-aatteestaan, että minusta, siinä tapauksessa, ei tulisi muu kuin "renttuherra."

"Vähänkö noita vielä on herroja!… Ja harva heistä rehellisesti henkensä elättää. Enimmät elävät koiruudella taikka köyhän kansan nylkemisellä… Minun pojastani ei pidä ikinä tuollaista tuleman!… Tehköön työtä niin kauan kuin jaksaa ja sitte… no, kerjätköön!"

Muutoin täytyy minun tässä, vaikkapa vastenmielisesti, kertoa, mikä muutos isässäni oli tapahtunut hänen ruukista eroamisensa jälkeen.

Ruukin päällysmiehenä ollessaan oli isäni ollut komea herra. Hän oli perheineen — s.o. äitini ja minun kanssani — asunut komeassa, avarassa kartanossa, ja muutoinkin viettänyt, niin sanoakseni, ylhäistä elämää. Kahden kuorskuvan hevoisen vetämissä vaunuissa teki hän matkustuksensa kesällä, eikä hän talvisaikaankaan milloinkaan lähtenyt kuomutta ja parihevoisitta lyhemmillekään matkoille. Kaikki tehtaan ala-päällysmiehet sekä työväki osoittivat hänelle tavatointa kunnioitusta — lieneekö se sitte, tuo arvon anto, tullut todellisesta kunnioituksen tunnosta vai pelvosta, sitä en osaa taata. Vieraita kävi meillä paljon, jopa korkea-arvoisiakin, ja heitä kohdeltiin ylellisellä kestitsemisellä. Eipä siis kummaa, jos isääni, missä ikinä hän liikkuikin, kohdeltiin vastaavalla tavalla. Ja että hän, isäni, osasi arvostansa pitää sekä katsoi kaiken tämän kunnioituksen ja kohteliaisuuden itselleen todellisesta ansiosta tulevaksi — siitä ei ole epäilemistä.

Kuinka toisiksi nyt olivat olot muuttuneet! Elämä ruukissa oli maksanut paljon, joten isälle ei suuria jäänyt siitä erotessaan. Nekin vähät säästönsä pani hän, viisaasti kyllä, "maahan kiini" ja aikoi nähtävästi ruveta nyt yhtä ylenpalttisella tarkkuudella varojansa vaurastuttamaan kuin ennen oli ylellisellä tuhlaamisella niitä hävittänyt. Toisenlaista elämää sitä vietettiinkin nykyisessä isäni talossa. Kadonneet olivat nuo iloiset kestit, joita ennen vähä väliä pidettiin, hävinneet olivat vaunut ja kuomut parihevoisineen, mutta — kadonneet myöskin olivat kunnian ja kohteliaisuuden osoitukset isääni kohtaan, hävinnyt tuo mateleva pelko, jolla alhaiset ihmiset häntä ennen lähestyivät. Halveksumista, pilkkaa, jopa törkeää panetteluakin sateli vaan tuon tuostakin entisten ystäväin puolelta.

Vaan niinhän se käypi tavallisesti tämän meidän kiertotähtemme mykevällä pinnalla…

Kiihkeästi, kärsimättömästi toimitti hän kaikki tehtävänsä, Ei kukaan osannut mitään hänen mieliksensä tehdä, eipä hän itsekään. Hän ei näyttänyt saavan yön lepoa ei päivän rauhaa, sillä joko hän valvoi tai makasi, istui tai astui, aina vaan kuului hänen rinnastaan kärsimättömyyden ja tuskallisuuden huokauksia. Hänen parhaana työnään ja kentiesi huvituksenaankin tästä lähtien oli kalastus. Siellä, yksinäisten salojärvien autioilla seljillä ja niiden jylhillä rantamilla, vietti hän enimmät kesä-aikansa. Kentiesi toivoi hän siellä löytävänsä kadonneen mielenrauhansa; kentiesi ajatteli hän siellä yksinäisyydessään, entisistä vertaisistansa eroitettuna, voivansa pikemmin unohtaa taannoiset onnensa päivät; kentiesi ei hänen masentumatoin ja ylpeä luontonsa sallinut hänen näin köyhtyneenä enää niin usein kuin ennen näyttäytyä entisille tuttavillensa — kentiesi.

Mutta turhaa on aprikoida, mitä isäni kentiesi mietti asuessaan kesät päästänsä venheessänsä, josta hän ainoastaan öiksi nousi maalle, tehden nuotiovalkean jonkin sydänmaan järven hongikkorannalle. Se vaan on varmaa, ett'ei hän nyt enää tahtonut pitää mitään seuraa muiden ihmisten kanssa, ei tahtonut tietää mitään maailman yleisistä eikä entisten tuttujensa yksityisistä asioista, eipä hän näyttänyt paljoa huolehtivan itsestänsäkään. Hänen luontonsa oli muuttunut äreäksi ja kiukkuiseksi, jonka tähden hänen ainoastaan harvoin kuultiin enää tavallisesti muita ihmisiä puhuttelevan. Kiroilemalla ja sadattelemalla ilmoitti hän ajatuksensa muille — milloin hän ne ilmoitti; sillä usein oli hän monta päivää perätysten sanaakaan puhumatta, eikä hän, jos ken häneltä jotain uskalsi kysyä, tavallisesti virkkanut mitään vastaukseksi. Yhtä ainoata henkilöä, äitiäni, näytti hän kohtelevan jonkinmoisella kunnioituksella, vaikk'ei hän hänenkään kanssaan ryhtynyt pitempiin keskusteluihin. Jos äitini rupesi milloin pitempään kyselemään jotakin isältä, vetäytyi tämä aina pois hänenkin seurastaan.

Vähitellen muuttui hänen ulkomuotonsakin kokonaan. Tuo ennen niin suora ja kookas vartalonsa painui muutaman vuoden kuluessa pieneksi köykkyiseksi ukoksi ja hänen vakava, ryhdikäs käyntinsä muuttui epätasaiseksi hoipertelemiseksi. Ennen tummat kiharat kantoivat nyt talven vaaleata väriä, ja kun isäni nyt oli jättänyt pois partansa ajelemisenkin, näytti hän todellakin seitsenkymmen-vuotiaalta vanhukselta, vaikka hänen ikänsä oli vasta vähää enemmän kuin puolet siitä. Ja kun tähän lisään, että yksin hänen silmiensä kirkas loistekin oli kadonnut ja niiden pinnalle laskeutunut ikäänkuin pölyinen kelmu, niin voipi helposti arvata, mitä ääretöintä tuskaa ja murhetta äitini sai hänen tähtensä kärsiä. Kylässä hoettiin isäni tulleen hulluksi taikka ainakin vähämieliseksi, vaan me, jotka asian paremmin tiesimme, emme sitä uskoneet.

Minut aikoi isäni pitää kotona. Siellä, hänen silmänsä ja johtonsa alla, oli minusta tuleva kova työmies, vankka maan raataja, ja siellä olisin minä varjeltuna kaikilta tämän "pahan" maailman mahdollisilta ja mahdottomilta viettelyksiltä ja kiusauksilta. Ja niin ehkä olisi käynytkin, isäni toiveet ehkä täydellisesti toteutuneet, ell'eivät omituiset tapaukset olisi odottamattomalla tavalla minun kohtaloani toisille teille johtaneet.

Olin muutamia päiviä sitte päästötodistuksineni tullut koulusta kotiin. Neljäntoista vuotiaassa päässäni kiehui äärettömän paljon suuria ajatuksia. Alkavan nuoruuden ijän rohkeimmat tuulentuvat kuvautuivat selkeinä silmieni eteen ja rehevän kevätkasvullisuuden tavoin sekä sen mukana täydentyi mielikuvitusteni mitta ylitsevuotavaksi…

Näistä viisaista mietteistäni herätti minut eräänä aamuna isäni tuttu, käskevä ääni, ennenkuin vielä olin ehtinyt pukeutuakaan.

"Tänään lähden kalaan ja viivyn siellä kaksi yötä. Alapas, Elias, valmistautua soutamaan."

Ja muutamien minuuttien perästä astuin minä isän jälestä rantaan suuri kalakontti hartioillani. Isäni kantoi isoa selkärihma vasua ja hänellä oli, sitä paitsi, airot vasemmalla olalla sekä kirves vyön alla. Äitini, joka oli lähtenyt meitä saattamaan, kantoi eväskonttia. Me astuimme ääneti, sillä, niinkuin tiedämme, isäni oli sangen harvapuheinen, eikä hänen kanssaan muutoinkaan ollut leikin laskemista. Äitini sanoi, ett'ei isäni suusta oltu tavallista leikkipuhetta kuultu sen jälkeen kun hän oli ruukista pois joutunut.

Rantaan päästyämme asetimme kapineet paikoilleen venheesen. Rihmavasu keskelle venettä sitä varten tehdylle laudalle, eväskontti sekä tyhjä kalakontti kokkaan ja kirves teljon eteistä kaarta vasten. Pienoisen paksusankaisen kattilapotin pistin minä teljon alle; se otettiin mukaan rantakalan keittoa varten. Vihdoin syleilin minä itkusilmin rannalle jääpää kyynelsilmäistä äitiäni.

"Vieläkö sinä marakatin pentu, siinä vetistelet! Etkö joudu venheesen!" — tiuskasi minun isäni.

Minä näin kyynelieni lävitse vielä kauan äitin seisovan rannalla ja huiskuttavan nenäliinallansa meille jäähyväisiä — isäni ei sitä nähnyt, hän istui perässä eikä hänen tapansa ollut taaksensa katsoa…

Kolme kertaa nousi ja laskeusi aurinko meidän kalassa ollessamme, kunnes vihdoin isäni — "suolausasteen puutteen tähden", niinkuin hän itse sanoi, — käänsi venheen kokan kotiin päin, ja koko tällä ajalla ei meillä ollut kummallakaan aikaa kertaakaan nukahtamaan. Palatessamme tapasimme vielä nuottamiehet erään saaren rannalta, jonka ainoastaan parin virstan levyinen selkä eroitti kotirannasta, ja isäni päätti kuin päättikin vielä kotiin mennessä laskea selkärihman järveen "koskapa maimat ovat näin saapuvilla", — sanoi hän.

Laskimme siis venheen rantaan ja, maimat saatuamme, aloimme pistellä niitä onkiin. Mutta tuo liian pitkällinen valvominen vaikutti sen, että Nukkumatti voitti minut maimottaessani. Tuon tuostakin tuiskahdin minä nenälleni rannan hietikkoon, enkä voinut kestää millään tavoin istuvillani. Viime kerran kaatuessani ärjäsi isäni:

Viimmein saimme kuin saimmekin noin kolmesataa koukkua maimotetuiksi ja nyt piti meidän lähteä niitä laskemaan. Vaan kun minä rupesin soutamaan, putosivat airot vähä väliä käsistäni ja minä retkahdin nukkumaan seljälleni venheen teljolle. Vähintäin viisi kertaa kävi isäni minua siitä aina uudelleen nostattamassa sillä tavoin, että tempasi minut hiuksista koholle ja karjasi:

Vaan vihdoin ei auttanut mikään. Tuskin viisikymmentä koukkua olimme ehtineet laskea, ennenkuin "sokea ukko" valloitti minut niin kokonaan, ett'en millään keinoin herännyt — en tiedä lieneekö isäni enää koettanutkaan herättää. Herätessäni oli venheemme saaren reunassa, josta olimme lähteneet, ja kasvoni tuntuivat olevan turvoksissa…

Lähdimme nyt uudestaan lopettamaan koukkujen laskua. Mutta minun maatessani oli noussut jokseenkin ankara vihuri-tuuli kylästä päin, jonne päin meidän oli kuljettava koukkuja laskiessamme. Kun siis minä olin jonkun matkaa soutanut, vähenivät voimani niin, ett'ei raskas venhe ankarassa vastatuulessa tahtonut enää kulkea eteenpäin. Tämä näytti tulisesti suututtavan isääni, ja sentähden ponnistin minä viimmeiset voimani päästäksemme eteenpäin, vaan — mitä auttavat hyttysen voimat myrskyssä! Koettakoonpa se kuinka sukkelaan tahansa ja omasta mielestänsä kuinka voimakkaasti hyvänsä siipiänsä räpyttää, myrskyn mukaan sen on kuitenkin aina kulkeminen, sen valtaan heittäyminen. — Ja niinpä se oli silloin minunkin laitani. Kotvasen ponnisteltuani loppuivat vähätkin voimani ja venhe alkoi vähitellen siirtyä takaperin.

"Oih… armas… isä… kul… kulta! Näettehän, että… että… en… jaksa!" vaikeroin minä hengähdyksestä tukehtumaisillani.

"Vai et sinä, senkin kynnellä puhkaistava, jaksa! Kyllä minä tiedän, että sinä jaksat, vaan sinä et kehtaa voimiasi käyttää. Mutta maltahan kun rantaan päästään, niin sinut ottaa p—le luinesi sekä nahkoinesi!"

Ja isäni heitti jäännösrihman yhdessä tukussa järveen, hyppäsi perästä luokseni ja viskasi minut nurinniskoin venheen peräpuolelle. Sitte alkoi hän itse kaikin voimin soutaa kotirantaa kohden, mihin muutaman tunnin kuluttua pääsimmekin.

Sitte muistan minä, että me nousimme maalle ja isäni tempasi airon…
Minä näin, että hän heristi sillä minua… Muuta en muista…

Herättyäni näin olevani naapurimme Tontkolan tuvassa ja päässäni tuntui olevan kääreitä. Sittemmin, parattuani, ilmoitti äitini minulle, että isäni ei enää koskaan tahtonut nähdä minua, vaan että hän oli määrännyt minut suutarin oppiin Sortavalan kaupunkiin, jossa muka paikka oli jo valmis minulle.

II.

Haikeasti itkin äidistäni erotessani, kun hän oli minut suutarin oppiin vienyt ja läksi itse kyynelsilmin takaisin kotiinsa. Häntä, armasta kantajaistani, en sen päiväsen perästä enää nähnyt, vaan unohtumattomina pysyvät muistossani hänen viimmeiset sanansa, jotka hän lausui minua viimmeisen kerran syleillessänsä.

Mutta minulle ei nyt annettu pitkää aikaa vetistelläkseni, sillä tuskin oli äitini ehtinyt oven jälkeensä sulkea, kun mestari äänsi:

"Ja tiedätkös sinä myös, mitkä suutarin oppipojan ensimmäiset velvollisuudet ovat?"

"No pane nyt mieleesi, että suutarin oppipojan ensimmäinen ja tärkein tehtävä on unohtaa itkemisen taito, sillä se ei sovi laisinkaan yhteen hänen tärkeän kutsumisensa kanssa. Samoin tulee suutarin oppipojan vähitellen harjoittautua olemaan nauramatta, laulamatta, puhumatta, makaamatta, jopa johonkin määrin — syömättäkin. Nämä kaikki ovat sellaisia taitoja ja vapauksia, jotka eivät suutarin oppipojan oppimäärään kuulu, vaan joita saavat ja voivat harjoitella ainoastaan nuo tyhjäntoimittajat, nuo muut ihmiset. — Ymmärräthän?"

"Kyllä… kyllä", — vastasin minä ehdottomasti. Minä, näet, mestarini edellä antamien neuvojen johdosta ja arvaamalla panin, että suutarin oppipojan tärkeihin velvollisuuksiin kuuluu, paitsi niitä, olla kenenkään ja erittäinkin mestarinsa kanssa kiistelemättä. Jälkeen päin, lisäneuvoja saadessani, havaitsin olleeni oikeassa…

Ja siihen se loppui meidän silloinen keskustelumme. Jälkeenpäin opin vähitellen havaitsemaan, että nuo ensimmäisenä oppipäivänä saamani neuvot olivat todellakin varsin tärkeät suutarin oppipojalle. Ja ankarasti harjoitellen täytyi minun vähitellen oppia niitä noudattamaankin…

Minä olin suutarin opissa toista vuotta, enkä laisinkaan pidä tuota aikaa turhaan kuluneena. En kadu kauppojani, jos sain tuon tuostakin tuntea, miltä polvinauha maistoi, ja jos melkein aina kaupungilla käydessäni parempivirkaiset herraspojat minua pilkkasivat. Tällä ajalla opin minä tuntemaan, miltä elämä maailmassa tuntuu, kun tuuli — niinkuin sanotaan — käypi omaan otsaan. Ja usein, sangen usein sain lohduttaa itseäni äitini viimmeisellä neuvolla. — Suutari tuli minusta jommoinenkin. En vieläkään tarvitse hävetä töitäni "sillä alalla", jos milloin tarvis vaatisi naskaliin tarttumaan.

Lähes puolitoista vuotta opissa oltuani sain eräänä päivänä isältäni seuraavan kirjeen:

Äitisi on kuoleman kielissä ja pyytää kutsumaan sinua tänne muka vielä kerran ennen kuolemaansa nähdäksensä. Minun mielestäni olisi kuitenkin parasta, että et tulisi, vaan pysyisit, suutari, lestissäsi.

Koko oppi-aikanani en ollut saanut mitään varmoja tietoja kotipuoleltani. Ensimmältä tosin äitini kirjoitti yhtä ja toista, vaan hän nähtävästi tahallaan salasi minulta ikäviä asioita, ja nyt oli jo lähes neljä kuukautta kulunut siitä kun sain häneltä viimmeisen kirjeen.

Sydämmeni tuntui niin täydeltä, elämäni niin tuskalliselta, että luulin harmiin halkeavani. Eivät kyyneleetkään nyt tulleet murhettani sulattamaan, niinkuin usein ennen olivat tehneet, vaan kokonaan sortuneena vaivuin toivottomuuteen. Äitini, ainoa ihminen, joka minua tässä maailmassa-rakasti, oli kuolemaisillaan; se hellä sydän, joka enemmän kuin yksikään muu olento oli minua lempinyt, oli kohta lakkaava tai kentiesi jo lakannutkin tykyttämästä. — Ja minulla ei ollut toivoa päästä häntä edes katsomaan, edes viimmeistä kertaa häntä syleilemään ja lausumaan hänelle viimmeiset jäähyväiseni.

Turhaan mietin jos jotakin keinoa päästäkseni matkalle. Mestarini oli äreä ja tuiki ahne mies, jolta en suinkaan voinut matka-apua toivoa. Ja tuskinpa hän lupaisikaan minua, oppipoikaa, matkalle, jolla viipyisin vähintäänkin viikkokauden. Muita tuttavia minulla taas ei kaupungissa ollut — kukapa se suutarin oppipojan tuttavaksi rupeaisi — ja tuntemattomilta ihmisiltä avun pyytäminen oli minusta vaikeaa, varsinkin kun avun saanti heiltä oli luonnollisesti sangen epävarmaa. — Tuskissani kävelin verstaassa edestakaisin käsiäni väännellen tietämättä mitään keinoa lohdutuksekseni.

Silloin astui mestarini työhuoneesen ja nähtyänsä minun levottomuuteni ärähti hän:

"Mikäs nyt Eliasta vaivaa? — Oletko sinä, lurjus, taas naskalin katkaissut, vai häh?" —

"En, hyvä mestari, en ole naskalia taittanut, vaan sain kotoani kirjeen, jossa sanotaan äitini olevan kuolemaisillaan", — vastasin minä nöyrästi.

"Niin, kuuluu kuolevan, ja hän on kutsunut minua sinne viimmeisen kerran nähdäksensä", — lausuin minä vapisevalla äänellä.

"Vai vielä sinua sinne! Jopa, koira vieköön, muija on mielensä kadottanut hengissä ollessaan!" — räyhäsi mestarini. "Kutsua sinua, suutarin oppipoikaa, hänen kuolinvuoteensa ääreen itkeä volmottamaan! Hah, hah, hah! Sepä oli viisaasti tehtyä se!"

"Pyytääpä totta tosiaan tulemaan, sen vannon pikinahkani kautta!" — ihmetteli mestari. "Mutta onhan tässä vielä jotakin", — ja mestari tavasi läpeensä tuon isäni tässä tapauksessa ainakin omituisen neuvon. Ja mitä pitemmälle hän tavasi, sitä kirkkaammasti vilkkuivat hänen pikkuiset silmänsä, sitä pirullisempaan hymyyn vetäytyivät hänen nahkaiset huulensa. Vihdoin, loppuun päästyänsä, viskasi hän kirjeen työpöydälleni, sylkäsi pitkän ja äärettömän mustan tupakkäsyljen sekä huudahti:

"Kas siinä on vasta oikein järkevä isällinen neuvo! 'Suutari pysy lestissäsi'… Enpä, sen vannon parhaiden lesteini kautta, olisi tuota ukko Eskelistä uskonut noin järkeväksi mieheksi! 'Suutari pysy lestissäsi'… Hah, hah, hah! Se on todellakin erinomaisen järkevästi sanottu, hah, hah, hah, haa!"

Tämä ilkeä nauru ja se tunnotoin pyhimpäin perheellisten asiain pilkkaaminen, jota isäntäni noin julkeasti harjoitti, saattivat veren nousemaan kasvoihini. Inholla käänsin selkäni mestariin päin, astuin oven luokse ja lausuin:

"Mestari! Te ette saa noin häväistä viatointa äitiäni. Hän on kentiesi parempi ihminen kuin sekä isäni että te!"

"Katsopas mokomata piki-enkeliä!" — huudahti mestari. "Vai vielä sinä uskallat antaa neuvoja minulle! Pane mieleesi poika, että jos rupeat kovin paljon suutasi käyttämään, niin vielä se polvinauha nytkin saattaa vinkua selkänahkassasi, vaikka luulet olevasi aikamies!"

"Minä aion lähteä vielä kerran äitiäni näkemään", — lausuin minä vakavasti, — "ja rukoilen sentähden, että te, hyvä mestari, lupaisitte minun käydä kotonani, ja — jos mahdollista — antaisitte minulle muutaman kopeikan matkarahaksi. Minä lupaan tämän apunne kaksinkertaisesti palkita kun opista pääsen."

Tätä puhuessani mustenivat mestarin kasvot, jos mahdollista, entistään vielä mustemmiksi, hänen harva ieukapartansa nytkähteli kummallisella tavalla ja hän kohotti pari kertaa ylähuultansa niin, että hänen molemmat kulmahampaansa näkyivät. Ja kun minä olin lopettanut, hyppäsi hän eteeni, jossa nyrkkiänsä nenäni edessä pudistellen ja hampaitansa purren ärjyi:

"Huuti, hävytöin koira!… Suus' kiini, sika!… Sanopas vielä kerran, että aiot lähteä tuota äitihutkuasi katsomaan… sanopas!"…

"Lähden kylläkin!" — vastasin minä. — Kuuma veri oli noussut minunkin päähäni.

Nämä sanat kuultuansa rauhoittui mestari kuin tai'an voimasta, vaikka minä odotin hänen päälleni hyppäävän. Hän näkyi saaneen jonkin uuden, entistänsä pirullisemman, ajatuksen päähänsä.

"Mene sitte!" — lausui hän jokseenkin lauhkealla äänellä outo loiste silmissään. "Enhän minä tahdo kieltää sinua osoittamasta viimmeistä kunnioitusta äidillesi, varsinkin kun sinun oma viisas pääsi kerran niin on päättänyt. Mutta sinun tuleekin lähteä paikalla — saattaisihan, näet, äitisi kuolla, jos vielä viivyttelisit. Sentähden hae nyt heti ullakosta omat vaatteesi, jotka silloin olivat ylläsi, kun tuo armas äitisi sinut tänne luokseni oppiin toi, ja jätä nuo nyt ylläsi olevat minun vaatteeni takasin minulle, sillä voinethan arvata, ett'ei minulta jouda vaatteita kaikille juoksulaisille mukaan antaa."

Tätä en ollut odottanut, vaan nyt käsitin silmänräpäyksessä mestarin pirullisen aikeen. Olinhan minä kasvanut niin paljon oppi-ajallani, ett'eivät entiset vaatteeni, jotka muutoinkin olivat jo repaleina, ylleni mahtuisi.

"Älkää toki, rakas mestari, laittako minua alasti pois", — rukoilin minä, — "eiväthän entiset vaaterepaleeni enää mahdu ylleni ja sitäpaitsi…"

"Mene paikalla noutamaan!" — keskeytti hän. "Ja sitäpaitsi kuluivat ne repaleiksi teidän työssänne", — jatkoin minä.

Vaatemytyn tuotuani purki mestari sen ilkeä hymy tupakkavesisissä suupielissään. Hän käänteli kaikki taskut nurin koetellakseen muka olisiko niissä jotain talon tavaraa, jonka tehtyään hän käski uudestaan minua riisumaan hänen vaatteensa ja pukeutumaan omiini.

"Mutta rakas, armas mestari!" — uskalsin minä puhua, — "armahtakaa toki minua!…"

Helposti arvattava on, miten lähes kolme vuotta sitte tehdyt vaatteet sopivat minun ylleni, varsinkin kun olin erittäin rohkeakasvuinen. Housuni mahtuivat ainoastaan sen verran, että virpirihmasta nappien välille pari korttelia pitkän raksin tehtyäni, (Kiitos mestarille, että hän virpirihmaa antoi!) sain ne uumillani pysymään, jota paitsi housujen lahkeet ulottuivat parahiksi polviin saakka. Liivini niinkuin nuttunikin jäivät luonnollisesti kokonaan auki rehottamaan, joten hattu oli ainoa kappale, mikä joinkuin täytti tehtävänsä, todellakin surkean ja naurettavan näköinen lienen tuossa puvussani ollut syrjästä katsojasta, vaan minua ei silloin naurattanut… Sitä vastoin käytti mestari tätä tilaisuutta kentiesi liiaksikin nauraaksensa, sillä sitä tehdessään ryvitti häntä tuon tuostakin varsin kamalalla tavalla…

"Nyt kun olet saanut omat hynttyyt yllesi, niin olet minun palveluksestani vapaa. Koeta nyt kiiruhtaa ja jouduttaa askeleitasi, ett'et myöhästyisi äitisi hautaan lähdöltä, sillä minä pahoin pelkään, että häntä et enää muualla elävänä tapaa kuin joko taivaassa taikka helvetissä."

"Antakaa, mestarikulta, minulle edes vähän leipää evääkseni, ett'en tarvitsisi kerjätä", — anelin minä vielä.

"Ei niin muruakaan! Ala vaan tallustaa matkoihisi ja opi vasta olemaan nöyrempi isäntä-väellesi. — Mars!"

"Hyvästi, hyvästi isäntä kulta!… Kiitoksia paljon kaikesta hyvyydestänne!" — nyyhkyttelin minä astuen ovea kohden.

"Ahaa, rosvon alku! Vai aiot sinä varastaa minun kenkäni!" — karjahti silloin mestari ja töytäsi minun eteeni. "Sulitapas heti pois kengät jaloistasi."

"Mutta enhän minä miten voi kulkea avojaloin kylmässä syksyisessä maassa", — vaikeroin minä. — "Antakaa toki, kallis mestari, minun pitää nämä jalkineet, kyllä teille Jumala sen hyvän työnne moninkertaisesti palkitsee. Ja, tätä paitsi, kuluivathan minun kodista tuomat kenkäni tässä talon työssä ollessani, jotta te ette suinkaan suureen vahinkoon joudu, jos nyt nämä kengät minulle jätätte."

"Ahaa! Jokos sinä nyt osaat toisella nuotilla laulaa! Vaan laula vaikka enkelien äänellä, niin se nyt ei tässä auta. Riisu sukkelaan minun kenkäni pois ja marssi matkaasi!"

Mikäs auttoi. Minun täytyi jättää isäntäni omat kengät taloon ja lähteä paljasjalkaisena ulos avaraan maailmaan, jossa minulla ei ollut yhtään muuta tiettyä ystävää kuin armas äitiseni ja hänkin kuolemallansa.

III.

Suutarin asunnosta kadulle tultuani oli jo ilta pimeä. Rajusti vinkui pohjatuuli katujen kulmissa ja lauta-aitain halenneissa sekä heitteli yhtämittaa suuria lumisirpaleita kosteanlikaiseen maahan. Jonkun aikaa pimeässä astuskeltuani (siinä kaupungissa ei silloin vielä ollut katulyhtyjäkään) tuntui rupeavan ankarasti jalkojani kylmämään. Tätä paitsi alkoi jo vatsakin vaatia osaansa ja sentähden päätin umpimähkää pistäytyä erään edessäni olevan talon kyökkiin. Sen talon vanhalle rouvalle olin usein edellisenä oppiaikanani vienyt joko uusia tai korjatuita kenkiä meidän verstaastamme. Sellaisessa puvussa ja sellaisena aikana huoneesen tulijaa säikähdettäisi varmaan suuremmissakin taloissa kuin tuossa pienessä hökkelissä, johon askeleeni minut olivat johdattaneet, vaan se ei silloin juolahtanut minun mieleeni. Tuskin siis olin ehtinyt saada kyökin oven jäljestäni kiini vedetyksi, kun sen huoneen silloinen ainoa asukas päästi kimakan huudahtuksen ja ryntäsi sisähuoneesen. Hämmästyksissäni en minäkään tiennyt mitä tehdä ja minne mennä, seisoinhan vaan siinä ovensuussa käsiini puhallellen ja ympärilleni tirkistellen.

Sisähuoneessa vallitsi jonkun aikaa täydellinen hiljaisuus, mutta sitte alkoi sieltä kuulua hiljaista astunnan hipinätä ja hiljaisia sekä hätäisiä voihkahduksia. Viimmein raotettiin hiukan kammarin ja kyökin välistä ovea, jonka jälkeen sieltä oven takaa kuului äänekkäämpi kiljahdus.

Minä puolestani luulin jonkun oikean hädän olevan talossa ja tein, niinkuin arvattavasti moni muukin sijassani olisi tehnyt: minä rykäsin. Silloin kuului vielä surkeampi äännähdys kammarista ja minun päähäni alkoi lennellä jos jonkinlaisia aavistuksia siellä sisällä olevien hädästä.

"Lienee tuonne tunkeutunut rosvo tai karhu, turkki tai juuti, koskapa virressäkin veisataan 'Turkki tääll' ja juuti siell',' — arvelin minä ja päätin pelastaa nuo onnettomat heidän ahdistuksestaan. Sen vuoksi hiivin minä varovasti tuon raollisen oven luo, asetin suuni aivan oven rakoon ja rykäsin uudestaan paljoa voimakkaammin kuin ensi kerralla. Tahdoin näet saattaa talon väen tietoon, että hän oli uljas pelastaja omassa kyökissään. Mutta tuskin olin ehtinyt ottaa huulen pois ovenraosta, kuin sieltä sisältä viskattiin korvilleni hyväkin kannullinen aivan märkää vettä, ovi paiskattiin seljälleen ja kammarissa olijat alkoivat kirkua:

"Voi voi voi!… Voi voi voi!… Rosvo tappaa… rosvo syöpi!… Tulkaa hyvät ihmiset apuun…! Voi voi!…"

Tämän kuultuani ei minulla enää ollut aikaa miettiä mistä syystä olin saanut vettä korvilleni. Minä hypähdin kammariin ja juoksin ympäri huonetta huutaen:

Samalla aikaa kirkuivat myös muut huoneessa olijat minkä jaksoivat, ja tässä yleisessä häiriössä en minä ehtinyt muuta näkemään, kuin että huoneessa oli kaksi naista, joista toinen seisoi huoneen perällä sijaitsevalla sohvalla, vaan toinen oli kiivennyt sohvan vieressä olevan piirongin päälle. Sen verran kuin tuossa pikaisessa silmänräpäyksessä kerkisin nähdä, oli piirongin päälle noussut nainen vanha lihava rouva, joka oli jo ehtinyt pukeutua yötamineihin, vaan tuo toinen sohvalla seisova oli nuori verevä tyttö, nähtävästi talon piika, joka tuon tuostakin vilkasi rouvaan päin aikoen suurimman hädän uhatessa hypätä hänkin samalle korkealle turvankalliolle, jolla emäntänsä jo seisoi.

Pari kertaa huoneen ympäri juostuani mitään "rosvoa" kohtaamatta, seisahduin vihdoin hengästyneenä kyökin oven suulle ja kysyin, naisten yhtämittaa parkuessa, missä se rosvo oli, joka armollisia rouvia hätyytti.

"Vielä hän kysyy!… Voi voi meitä poloisia!… Tuossahan se on… siinähän se on!?" — änkytti vanha rouva osoittaen kädellään minuun päin.

"Mitä sanotte, armollinen herrasväki?" kysyin minä kokonaan hämilläni. "Jottako minä olisin rosvo? — Oh, älkää minua laisinkaan peljätkö, en minä ole rosvon tointa vielä tähän saakka harjoittanut."

"Eivät suinkaan rehelliset ihmiset tuollaisissa vaatteissa kuljeksi varsinkaan tähän vuoden ja vuorokauden aikaan", — ehätti tuo sohvalla yhä seisova tyttö selittämään.

No eipä ihmettä kummempaa, eikä totta perään näin pirullisen-hauskaa tapausta joka päivä sattune!

"Minuun nähden saatte, hyvä herrasväki, laskeutua alas, en minä teille mitään pahaa tee. Vaatteeni tosin ovat tämmöiset, vaan jos tahdotte kuunnella, niin selitän teille syyn niiden nykyiseen omituisuuteen", — rauhoitin minä.

"Selittäkää… ja selittäkää paikalla", komensi vanha rouva. "Minä en ennen sijaltani liikahda."

Ja minä kerroin heille siinä lyhyesti äskeiset tapaukset suutarin kotona. Sillä aikaa lienee kuitenkin vanhan rouvan jalkoja ruvennut raukaisemaan, sillä tuskin olin ehtinyt kertomukseni loppuun kuin hän lausui:

"No, koskapa niin ovat asianne, niin tulkaa ja auttakaa minua piika-Marin kanssa alas täältä piirongin päältä."

Me autoimme rouvan alas, vaikk'ei se tehtävä ollut niinkään helppoa, sillä siinä rouvassa oli vähän muutakin kuin luut ja nahka. Rouvaa laskiessamme katseli piika-Mari minuun vielä tuon tuostakin varsin epäilevillä silmäyksillä.

Laattialle päästyänsä katsoi rouva tarkoin minun silmiini ja tunsi lopulla kuin tunsikin minut suutari Löttösen oppipojaksi. Sitte käski hän piika-Marin laittamaan minulle kammarin pöydälle illallista, vaan sitä ennen tuomaan valmiiksi keitetyn teekyökin sisään. Teekyökin tuotuansa meni piika-Mari kyökkiin illallista laittamaan ja rouva alkoi nyt kysellä, mistä minä olin peräsin ja miten olin joutunut suutarin oppiin y.m. Ja saatuansa kuulla, että minä olin Antti Eskelisen poika, kysäisi hän:

"Onhan se siellä asunut ja siellähän minä olen syntynytkin", — vastasin minä.

"Jopa totta tosiaan oletkin sitte minun maailmaan saattamani!" — huudahti tuo nähtävästi hyväsydämminen vaikka jokseenkin liukaskielinen vanha rouva. Ja piika-Marin ruokaa sisään tuodessa sanoi hän sille:

"Kylläpä minä jo tunnen tämän vieraamme, vaikka sitä ensin pelkäsin enemmän kuin karhua. Mutta sinä sitä et tunne, et!" — ilkkui vanhus hyvillään.

"Mistäpä minä kaikki suutarin oppipojat tuntisin", — vastasi piika-Mari oikealla kaupunkipiikain miinillä. — "Mikäs sen nimi on?"

"Elias Eskelinen", — vastasin minä kohteliaasti, vaikka piika-Mari rouvalta sitä kysyikin.

"Mitä?… Elias Eskelinen!" — huudahti Mari. Hän peitti esiliinallaan korvia myöten punastuneet kasvonsa ja töytäsi kyökkiin.

Ja kohta tämän jälkeen olin minä tuttu talon molemmille asukkaille. Tuo piika-Mari, joka niin ylpeästi oli minua kohdellut, pyysi minulta vesissä silmin anteeksi tuhmuuttansa. Hän näet ei ollut kukaan muu kuin entinen lapsuuteni tuttava Kuokkalan Mari, joka niinkuin siihen aikaan meidän puolen talontytöillä oli yleisenä tapana, piti parempana palvella kaupungissa herrasväkeä, kuin tehdä työtä isänsä kotona.

Aamulla noustuani annettiin minulle kahvia ja ruokaa ja antoipa vanha rouva vielä minulle miesvainajansa vanhan nutun sekä rikkinäiset sukat ja kengät, jotta muka en ihan avojaloin tarvitsisi kulkea. Muuta matka-apua en siitäkään talosta saanut, vaikka nöyrästi pyysin ja vaikka Mari sanoi rouvalla olevan "satoja" piirongissansa. Hän kuului olevan äärettömän saita rahoilleen ja leipää en julennut pyytääkään.

IV.

Ensimmäisenä päivänä menihän tuo matkani vielä jotenkin mukiin, vaikka jo iltasilla alkoi joltinenkin nälkä vaivata, vaan toisena aamuna yötalosta matkaa jatkamaan lähtiessäni tuntui elämäni kovin tukalalta.

Oi miten onnelliset ne ihmisten lapset ovat — ajattelin minä —, jotka eivät koskaan eläissään joudu sellaisille kurjille poluille, joilla minut oli luotu vaeltamaan! Kuinka onnelliset ne lienevät, jotka eivät koskaan ole tarvinneet sellaista nälkää nähdä, kuin minä paraikaa sain kokea!…

Koko sen päivää astuskelin uutterasti toivoen illaksi joutuvani kotipitäjääni rajalle erääsen taloon, jossa kävin äitini kanssa suutarin oppiin tullessani. Mutta lyhyt syyspäivä kului pikaisemmin kuin olin odottanutkaan, ja minä, äkkinäinen astumaan kun olin, tunsin tuon tuostakin väsymystä ja jalkojani kolotti sanomattomasti. Nuo hyvän rouvan antamat kenkärajat lyöttivät sitä paitsi jalkojani niin, että iltapuolella täytyi ne heittää pois jaloistani.

Tätä kaikkea paitsi kalvasi minua sanomatoin nälkä, sillä puoleentoista vuorokauteen en ollut suuruksia maistanut, ja siinä oli kylliksi aikaa kuusitoista vuotiaan aamurupeamaksi. Talojen sivuitse kulkiessani kehoitti vatsani minua poikkeamaan niihin ja pyytämään joltakin hyvältä emännältä, vaikkapa vaan salaisesti, leipäpalaista, vaan kunniantuntoni ei vielä sallinut minun kerjäävän.

Ja tuota yksinäistä maantietä astuessani kuvautui kurjaan mieleeni olot ihanimmat, paikat parahimmat, jotka vielä kiihoittivat vatsani vaatimuksia, aivan samalla tavoin kuin pettävä kangastus maailman laajimmalla hietamerellä vaikuttaa janoon nääntyväin matkustajain mielikuvitukseen. Ajatuksiini kuvautui milloin ruo'ista notkuva pöytä, jonka ympärillä vieraat, — tietysti minäkin joukossa — parhaillaan maistelivat maukasta sianlihakukkoa tai riisiryyni puuroa; milloin taas olin sieluni silmillä näkevinäni joukon pikkuisia herraslapsia, jotka leikittelivät vehnäpullilla, omenoilla ja muilla makeisilla niistä vähä väliä haukaten. Ja antoivatpa he minunkin tuon tuostakin tuomisistaan maistella…

Näissä mietteissäni astuskellessani en hoksannut illan hämärtymistä — kunnes löysin itseni tiepuolessa istumassa ja pureskelemassa ravin varrella kasvavia suolaheiniä. Nälkä ja väsymys olivat tehneet vaikutuksensa…

Taas lähdin liikkeelle. Kymmenkunnan askelta hoiperreltuani kompastuin keskelle sileätä tietä, josta ainoastaan ryömimällä pääsin syrjemmäksi — oli näet vielä älyä mennä tieltä pois. — Ja siinä istuin sitte melkein tunnottomana hyvänkin tunnin ajan, jolla välin jo pilkkoinen pimeä ehti tulla joko sulkeakseen minulta silmäinkin huvituksen tai osoittaakseen minulle, minkä näköinen se "kuoleman varjon maa" oli, johon kenties piankin olin joutuva…

Mutta silloin alkoi kuulua hiljaista kärryin ratinaa kaukaa sieltäpäin, mistä olin tullut, ja hetkisen kuluttua kuulin hevoisen askelten lähenevän sekä kärryissä istuvan miehen veisaavan kumealla äänellä seuraavaa virren värssyä:

    "Vaikk' täytyy maata monen
    All' murheen pitkältä,
    Ja kerjät' edes' oven,
    Syöd' leipää kyynelten,
    Kans' nälkää kärsiä,
    Viel' pilkkaa häpiää,
    Ja rukoil' nöyräst' sangen
    Täss' maailmass' häijyssä."

Kummallista! Miehelle tietysti sattui tämä värsy mieleen… Mutta hänen lähetessään tuntui minunkin mieleni tekevän veisaamaan. Kun siis mies alotti seuraavaa värsyä:

yritin minäkin seurata mukana, vaan ääneni ei tuntunut juoksevan, suustani pääsi ainoastaan oudonlainen älähdys.

"Kuka minä? — Sano paikalla nimesi taikka loput!" — ärjäsi mies ja hyppäsi kärryistä eteeni. Hän lienee luullut minua rosvoksi, sillä hänellä oli kirves kädessään…

"Minä Elias Eskelinen, suutarin oppilas Sortavalasta", — koetin minä sopertaa.

"Vai niin, no… Miksikäs et ennen nimeäsi sanonut? Kiitä ett'et saanut kalloasi möyhyksi."

"Mitäs sinä naurat, sanoppas se tänne?… Ja mitä teet sinä tienvieressä yöllä?"

"Etkös leipää söisi?" — jatkoi mies nähtävästi leppeämmällä tuulella.

"No nouse sitte kärryihini, niin kohta saat syödä leipää", — kehoitti mies.

Minä koetin nousta, mutta eihän siinä ollut muuta kuin nousta vaan!
Jalkani olivat niin hermottomat…

"Sitte pitänee sinua auttaa", — lausui mies ja nosti minut kärryihinsä. Sitä tehdessään puheli hän ikäänkuin itsekseen:

"No sattuuhan sitä jos johonkin! Kukas olisi luullut tähän aikaan vuodesta tapaavansa nälkään kuolemaisillaan olevan ihmisen tien vierestä. 'Keyrinä keliäkin, Jouluna jollakin, miten pääty Pääsiäissä' sanotaan, vaan tällä pojalla ei näy olevan mitään vaikk'ei vielä Keyrikään käsissä ole."

Kärryihin päästyämme kuljimme äänettöminä pari kiven heittoa, kunnes mies seisautti hevoisensa erään tienvarrella olevan talon pihalle ja sanoi siihen jäävänsä yöksi. Hevoisen riisuttuansa, juotettuansa ja sille appeen tehtyänsä, auttoi mies minut kärryistä alas, otti eväskonttinsa ja me menimme pirttiin.

"Eipähän juuri erikoista; siellä näkyvät elävän tavallista elämäänsä. Vaan tullessani tuossa teidän kujosien suussa tapasin tämän pojan, jolla ei näy olevan kovin hauska elämä."

Kaikki talonväki hypähti nyt minun luokseni katsomaan minkälainen olento minä olin. Kotvasen katseltuansa ja yhtä ja toista paikkaa minusta koeteltuansa menivät vihdoin tarkastelijat yksi kerrassaan pois luotani jokainen vuorostaan lausuen:

He eivät nähtävästi voineet aavistaakaan, minkä tähden minä tällä kertaa oikeastaan "parka" olin.

Sillä välin aukaisi vieras, joka näkyi olevan talossa tunnettu, laukkunsa, latoi siitä penkille suuren kalakukon, voivakan, leipäkannikan ja pari lähnän silakkaa sekä lausui:

Minä hiivittäydyin lavitsaa myöten ruokain luo ja nielasin silmänräpäyksessä ensimmäisen suuren kukkovinkaleen, jonka vieras oli käteeni pistänyt. Ahnain silmin katsoin sitte kukkoon toivoen lisää, vaan kun vieras ei näyttänyt siitä olevan tietävinäänkään, kohotin silmäni katsoakseni hänen kasvoihinsa. Silloin kiljahdin hämmästyksestä, sillä istuihan siinä edessäni — isäni.

Nälän vaikutuksesta mielimuutuksissani en ollut tuntenut häntä äänestä, enkä pirttiinkään tultuani tullut häntä heti kasvoihin katsoneeksi, mihin minulla ei juuri ollut aikaakaan, kun talonväki kohta tunkeutui ympärilleni. Tätä paitsi oli isäni, kentiesi tahallaan, välttänyt näyttämästä muotoansa minulle. Ja olipa hän jo sitte viime näkemäni kokolailla muuttunutkin, sillä "vuosi vanhan vanhentaa." Hänen päänsä oli tullut melkein paljaaksi ja hänen kasvojensa rypyt yhä enemmän syvenneet, jota vastoin hänen äänensä — kumma kyllä — oli paljon selvinnyt ja hän oli taas tullut jokseenkin puheliaaksi. Aika oli nähtävästi ruvennut hänen haavojansa parantamaan. Luontonsa tosin oli, niinkuin vielä tulemme näkemään, pysynyt melkein yhtä äreänä kuin ennenkin, vaan jotain muutosta oli hänessä siinäkin suhteessa tapahtunut.

Viha sai silloin taas vallan hänen sydämmessään. Kasvot tulipunaisina ojensi hän minulle toisen viipaleen kukkoa ja lausui:

"En ole enää sinun isäsi. Syö tuo ja pane maata, kerjäläinen, enempää et saa tänä iltana."

Ja minä tottelin, vaikka nälkäni noista muruista sai ainoastaan yllykettä. Mutta kenties olikin hyvä ett'en silloin saanut sen enempää ruokaa…

Sen tietää ainoastaan se, joka kuusitoista vuotiaana ja myöhään syksyllä on puoleentoista vuorokauteen paljain jaloin kulkenut lähes kuusi peninkulmaa einettäkään maistamatta. Niinkuin ruusu-öljy haiskahtaa hyvältä ruhtinattaren nenään ja niinkuin hunaja sulaa kylläisenkin ihmisen suussa heti sinne jouduttuansa, yhtä hyvälle, jopa paremmallekin, hajahti minulle tuo veres kukko ja yhtä sukkelaan suli sen kova kuori minun nälkäisessä suussani. Enkä minä koskaan sitä ennen, en sen jälkeenkään, ole maistanut mitään niin hyvänmakuista, kuin tuota isäni yksinkertaista kalakukkoa tuossa syrjäisessä talossa maantien varrella. Tahtoisinpa sanoa, ett'ei Eevan mehevä omena ennen muinoin paratiisissa voinut Aatamista maistua makeammalle kuin silloin minusta isäni kalakukon kuori.

Jo varhain seuraavana aamuna herätti minut nälkä, ja nyt en enää voinut pidättää itseäni, vaan pyysin salaa porstuassa talon emännältä leipää; isäni makasi vielä silloin, enkä minä hänen eväihinsä omin lupineni uskaltanut kajota. Armelias emäntä antoikin minulle kokonaisen "umpikuoren" ynnä vielä puolikymmentä silakkamuikkua, jotka pisteltyäni tunsin nälän eronneen vatsastani.

Isäni nousi makaamasta vasta päivän hämärissä. Heti pukeuduttuansa ja juotuansa talosta kahvia, avasi hän laukkunsa ja kutsui minua syömään. Hyvältä maistui minusta vieläkin kukonkuori, vaikka olin jo aika aamiaisen sitä ennen saanut, mutta tätä en katsonut tarpeelliseksi isälleni ilmoittaa. Koko ruoka-aikanamme ei hän puhunut sanaakaan, vaan aterian loputtua ja eväänsä korjattuaan sanoi hän:

"Nyt kun olet saanut unta nahkaasi ja vatsasi täyteen, tahdon tehdä selvän tilin kanssasi. Äitisi kuoli saman päivän iltana, kun kirjoitin sinulle sen ensimmäisen ja viimmeisen kirjeeni. Nyt kaupungissa käydessäni pistäysin tuon entisen isäntäsi luona antaakseni sinulle erään riepuläjän, jonka äitisi pyysi minun sinulle toimittamaan, sillä en tahtonut jättää täyttämättä vainajan viimmeistä tahtoa. Isäntäsi, tuo kunnon suutari, kertoi minulle sinun ruvenneen yhä rohkeammasti ja rohkeammasti näpistelemään talon tavaroita, milloin mitäkin, ja sanoi sentähden olleensa pakoitettu ajamaan sinut pois luotansa. Sanoi hän kuitenkin — kiitos sille jalosydämmiselle miehelle — antaneensa sinulle ihka uudet vaatteet ja kengät sekä kaksi ruplaa rahaakin, vaan sanoi jo seuraavana päivänä kuulleensa sinun juoneen sekä rahasi että vaatteesi eräässä pahamaineisessa salakapakassa sekä kuljeksivan nyt pitkin kaupungin katuja puoli alastomana ja irti ainoastaan 'nuorien puutteessa.' — Näiden syiden tähden tahdon minä nyt vielä viimmeisen kerran, koskapa käsiini satuit, antaa sinulle pienen muistutuksen ennenkuin jätän sinulle tuon äitisi rättimytyn."

Viimmeisiä sanoja puhuessaan tempasi hän vierestään lavitsalta hyvänkin kyntövitsan vertaisen varvun, otti minua niskasta kiini sekä alkoi voidella selkääni.

"Suus' kiini, rosvon alku!" — huusi hän ja löylytti minua niin kauan kuin jaksoi. Viimmein lienee hänestä työ tuntunut rasittavalta, sillä vitsan vasta puoliksi huvettua heitti hän sen kädestään ja nakkasi minut oven suuhun. Sitte haki hän kärryistänsä isohkon nyytin ja, heittäen sen eteeni, lausui ivallisesti nauraen:

Ja näin pidettyänsä tilin minun kanssani, sanoi hän talonväelle jäähyväiset sekä meni.

Tuo minun entinen mestarini, tuo "kunnon mies", oli siis keittänyt kokoon sopan, jota syötti ei ainoastaan isälleni, vaan koko Sortavalan kaupungille. Ja tällä tavoin antoi hän minulle paljoa tuntuvampia ja kauemmin kirveleviä iskuja kuin nuo isäni antamat tuolla talossa maantien varrella. Hän aikoi pistää minuun syvän haavan ja — terävällä naskalilla…

Kohta isäni lähdettyä ajoi isäntä minutkin pois talostaan — eihän hän miten voinut rosvon suojelijaksi ruveta.

"Allapäin pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" läksin pois tietä astuskelemaan tietämättä minne päin askeleeni ohjaisin. Maantielle tultuani päätin kuitenkin ensin tarkastaa, mitähän äitivainajani tosiaankin oli minulle lähettänyt. Istuin tienviereen ja aloin vesissä silmin purkaa hellän äitini viimmeistä lähetystä.

Kauan ja turhaan sain etsiä löytämättä mitään muuta kuin vanhoja hajallisia vaaterepaleita, joiden sekaan oli mätetty ikäänkuin höysteeksi suuria tilkkutulloja. Jo aloin ruveta epäilemään koko nyytin olevan ainoastaan isäni pilantekoa minulle, kunnes vihdoin käsiini sattui muudan tilkkutorvi, joka tuntui kummallisen raskaalta toisiin samanlaisiin verraten. Tulisella kiiruulla reviskelin riepuja pois mytyn ympäriltä nähdäkseni mitä kummaa sen piti sisältämän. Viimmein loppuivat rievut ja niiden sisältä ilmaantui käsiini paperitullo, jossa näytti olevan kirjoitusta. Varovasti rupesin paperia avaamaan, vaan se repesi ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni helisi sen sisästä eteeni yhdeksäntoista kappaletta vanhoja ruotsinvallan aikuisia riksin rahoja. Ihastuksissani kokoilin rahat ja käärin ne jälleen riepuihin sekä katselin ympärilleni olisiko joku pahasilmäinen sattunut näkemään aarrettani. Kun näet olin näin yht'äkkiä rikkaaksi päässyt, oli aivan luonnollista, että aloin peljätä varkaita! Vaan niinhän se käy tässä maailmassa: Äkkiä rikastunut köyhä on paljoa hullumman näköinen kuin köyhtynyt rikas. Tultuani vakuutetuksi olevani yksinäni, pistin rahamytyn sisälleni ja, kokoiltuani rievut jälleen myttyyn sekä heitettyäni sen metsään, aloin astua takaisin Sortavalaan päin.

Tuossa astuessani juohtui yht'äkkiä mieleeni katsoa mitä oli kirjoitettu tuohon paperiin, joka oli ollut rahain ympärillä. Otin siis sen taskustani ja äärettömäksi hämmästyksekseni havaitsin sen olevan äitini käsialaa. Vavissut tosin oli kirjoittava käsi, niin ett'en kaikista sanoista tahtonut saada selvää, vaan asetettuani rahain pudotessa revenneet kappaleet paikoillensa, sain siitä kokoon seuraavat sanat:

Silloin kuin sinä näitä rivejä luet, on äitisi jo jättänyt tämän maailman kärsimykset. Minä menen turvallisesti ijankaikkisuutta kohden, sillä minä tiedän vapahtajani elävän; vaan siitä ja ainoastaan siitä on sieluni murheissansa, kun tiedän sinun saavan vielä kauan kokea tämän katoovaisen elämän kurjuutta. Mutta ole, poikani, kärsiväinen ja tiedä, että kuta enemmän meitä tässä maailmassa vaivataan, sen parempi palkka on meillä tulevaisessa elämässä — jos vaan me uskomme sen saavamme. Herra, taivaan Jumala, sinua siunatkoon ja johdattakoon sinun askeleesi aina totuuden tietä kulkemaan! Suokoon Hän, että sinusta tulisi Hänelle ja isänmaallesi kunniaa. Minä aavistan, minä tiedän…" (Tästä kohden kirjeestä en voinut arvaamallakaan selkoa saada). "Ja vihdoin viimeksi tahdon vielä kerran teroittaa sinulle noita sanoja, joita usein ennenkin olen koettanut mieleesi painaa:

Hyvästi oma, ainoa kohtuni hedelmä!… Jää hyvästi armas lapseni!… Me tapaamme vielä kerran toisemme… Sinua kohtaan hehkuvan rakkauden voimasta vielä elävä

J.K. Tämän sisässä on sinulle minun morsiuslahjani, jonka sain äidiltäni ennen muinoin morsiameksi tultuani. Nyt olen toisen kerran morsian, vaan nyt saankin toisellaisia lahjoja…

Virtoina valuivat kyyneleet silmistäni nuo rutistuneet rivit luettuani ja useampia kertoja suutelin tuota ränstynyttä paperia, joka minun mielestäni nyt oli tuhatta kertaa kalliimpi noita sen sisällä äsken olleita hopeita. Huolellisesti käärin sen kokoon ja kätkin lähimmäksi sydäntäni aikoen aina säilyttää sen siellä kallihimpana muistona armaasta äitivainajastani.

VI.

Jouduinhan minä viimmein takaisin Sortavalaan. Siellä koetin, soveliaammat vaatteet puuhattuani, pyrkiä puotipalvelukseen useampaan kauppataloon, vaan jokaisessa sanottiin olevan täydet miehet ja — luotiin minuun epäileviä, ylenkatseellisia silmäyksiä. Niistä en tietänyt juuri mitä ajatella, ihmettelinhän vaan, kunnes erään talon isäntä suoraan sanoi ei huolivansa rosvoa taloonsa. Nämä sanat löivät minua kuin puulla päähän, ja minä sanoin nöyrästi isännälle, ett'en vielä siihen saakka ollut neulaakaan varastanut. Vastaukseni johdosta ilmoitti kauppias, että suutari se ja se, minun entinen isäntäni, oli varoitellut kaupunkilaisia minun suhteeni, sanoen ajaneensa minut pois opista varkauden tähden.

Nyt vasta aukesivat minun silmäni; nyt vasta käsitin koko laveudessaan sen kavaluuden, jonka tuo entinen mestarini, tuo isäni "kunnon mies", oli minua vahingoittaakseen keksinyt; nyt vasta tunsin kuinka syvälle hänen naskalinsa oli minuun pistänyt…

Turhaan etsin minä jotakin tointa ansaitakseni edes ruokani. Kukaan ei minulle uskonut vähintäkään tehtävää, ei vanhain kenkärajain korjaustakaan, vaan kadulla kävellessäni katseli jokainen minua yli olkansa ja osoitteli sormellansa kuiskaillen kumppanillensa: "Voi tuotakin raukkaa! Se on rosvon alku."

Päätin siis vihdoin lähteä pois koko hyvästä Sortavalan kaupungista etsimään muualta onneani. Vaan kun matkalla arvelin tarvitsevani käypää rahaa, niin menin senvuoksi erääsen puotiin, aikoen nuo äitini perintöriksit vaihtaa kulkevaksi rahaksi. Puodissa sattui silloin olemaan kauppatalon isäntäkin ja, luullen hänen antavan paremman hinnan hopealevyistäni, kysyin minä häneltä itseltään paljonko hän riksistä maksaisi.

"Onko sinulla paljonkin niitä rahoja?" — kysyi kauppamies hyvin epäilevän näköisenä.

"Kuusitoista kappaletta", — vastasin minä. Kolme riksiä olin jo menettänyt vaatteihin ja ruokaan.

"Näytäppäs tänne ovatko ne vielä täysipainoisia, vai joko ovat kuluneita."

"Hm; vain on sulia näin paljon rahaa… Ja vielä aivan kulumattomia… Vaan sanopas, poikaseni, mistä sinä nämä sait?" — kysyi kauppias punniten rahoja sormillaan.

"Ne lähetti äitini minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa. Hän kuoli äskettäin", — selitin minä.

"Hm… hm…, vai äitisi lähetti… Menkääpäs pojat hakemaan suutari Löttönen tänne, niin saadaan tietää, mistä tämä poika on rahat saanut", — käski isäntä ja eräs puotilainen lähti juoksujalassa hakemaan minun entistä mestariani.

Sillä välin koetin minä kauppiaalle todistaa saaneeni rahat äidiltäni. Minä kerroin hänelle kaikki ne tapaukset, joita olin saanut kokea sitte suutarista pois jouduttuani, ja näytinpä minä hänelle äitini kirjettäkin, vaan kaikki nämä keinoni eivät auttaneet mitään. Suutarin itsensä piti selittää asia, sitte se vasta varma olisi, arveli kauppias.

Sitte meni hän kauppiaan luo ja sanoi rahain olevan häneltä varastetun, vaikk'ei hän sitä vielä näihin asti ollut huomannut, kun muka ei ollut, avaimiensa häviämisen tähden, voinut tarkastaa raha-arkkuaan.

"No nythän hyvä tuli entisen hyvän lisäksi!" — ajattelin minä, ja noin kauhea valehteleminen kauhistutti minua niin, että aloin vavista…

"Mikä sinua vapisuttaa, poika?" — tiuskasi kauppias. "Oletko varastanut suutarilta rahat?"

"Vieläkö te rosvolta kyselette onko hän varastanut tahi ei", — sanoi suutari. "Eiväthän ne virkamiehet pidä tapanaan ilmoittaa töitänsä."

Ja suutaria ryvitti niin hirmuisesti… Hän kulki ohitseni aivan läheltä minua puodin ovelle sylkemään…

Takaisin tultuansa loistivat hänen silmänsä kahta kummemmasti kun hän sanoi:

"Mutta koska tämä poika on varastanut rahani, niin kentiesi on hän vienyt myöskin avainkimppuni, joka on ollut kadoksissa siitä saakka kun poika joutui pois minun luotani. Minä pyydän, että poika paikalla syynättäisiin."

"Olkaa hyvät ja syynätkää paikalla. Jos minulta suutarin avaimet löytyvät, niin olen nämä rahatkin häneltä varastanut", — lausuin minä rohkeasti tietäessäni ett'ei minulla mitään avaimia ollut.

Kauppias tuli luokseni ja alkoi koetella taskujani. Ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni vetikin hän nuttuni päällystaskusta likaisen nenäliinan, jonka sisästä löytyi jokseenkin suuri kimppu pieniä avaimia.

"Vieläkö sitä kysytte!" — huudahti entinen mestarini ottaen avainkimpun käteensä. "Aivan minun omat avaimenihan nämä ovat ja tämä", (suutari näytti kauppiaalle erästä avainta kimpussa) "on juuri tuon raha-arkkuni avain."

Tämä meni jo liian pitkälle. Minä olin vähällä vaipua laattialle enkä kyennyt sanallakaan puolustamaan itseäni. Kavala suutari oli siis äsken, sylkemään mennessään, pistänyt salaa taskuuni avainkimppunsa, saattaakseen siten minut selvemmin syylliseksi. Hän oli käyttänyt samallaista keinoa, kuin ennen muinoin Egyptin maaherra Jooseppi veljeänsä Benjaminia kohtaan, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut läheskään niin viatointa leikintekoa kuin viisaan patriarkan.

"Vaan sanokaapas, suutari, kuinka monta riksiä teiltä on hävinnyt?" — kysyi kauppias hetkisen kuluttua.

Tämä kysymys näytti kummastuttavan suutaria. Hänen silmänsä pyörivät niin oudosti kun hän, väkinäisesti nauraa hohottaen, sanoi:

"No mitä te, herra kauppias, sitä kyselette! Tiedättehän tarkkaan, ett'ei tämä poika mistä muualta olisi voinut niin paljon rahaa saada kuin tuossa mytyssä on."

Näin puhuen tempasi hän tiskillä olevat rahat, jotka kauppias ennen suutarin tuloa oli paperiin käärinyt, kouraansa ja repäsi paperin auki niin että paljaat riksit helisivät tiskille.

"Minun rahojani… minun omia riksiäni!" — mutisi hän. "Ja olihan näitä minulla lähes kolmekymmentä kappaletta, vaan johan se pojan lurjus on näistä ehtinyt puolet juoda, koskapa ei näy enää olevan täyttä kahtakymmentäkään."

Tämä suutarin nerokas teko saatti kauppiaankin hämille, eikä hän nähtävästi voinut aavistaakaan suutarin valehtelevan. Sentähden käski hän puotilaisensa heti kaupungin järjestysmiestä hakemaan jättääksensä rahat, avainkimpun ja minut mainitun virkamiehen huostaan.

"Mitä te tässä järjestysmiehellä teette? — Minä otan vaan rahani sekä avaimeni pojalta pois ja annetaan sitte hänelle kelpo selkäsauna sekä lasketaan menemään — mitäpä häneltä muutoin saisikaan. Enkä minä tahdo häntä saattaa edesvastaukseen, kunhan vaan omani saan. Annetaan hänen vaan mennä, tottapahan maailma hänet vielä neuvoo rehellisesti elämään", — leperteli suutari teeskennellen jalomielisyyttä.

"Ei laisinkaan! Minun täytyy välttämättömästi antaa asia ruunun huostaan ja se selvittäköön sen miten parhaaksi katsoo; olenhan ainakin minä sitte syytöin. Ja sitä paitsi on poika jo siinä ijässä, että voipi saada ansaitun rangaistuksen työstänsä", — päätti kauppias ja otti pois rahat sekä avainkimpun suutarilta käärien ne jälleen myttyyn antaaksensa kaupungin järjestysmiehelle.

Hämmästyneenä, melkein tunnotoinna olin minä koko ajan katsellut ja kuunnellut heidän puhettansa.

Järjestysmiehen tultua pidettiin asiassa poliisitutkinto. Avaimet annettiin heti suutarille, vaan rahat otettiin takavarikkoon, ja meidät molemmat, — suutari ja minut, kutsuttiin huomisaamuna kello kymmenen saapumaan kaupungissa muiden rikosasiain vuoksi pidettäviin välikäräjiin; suutari valvomaan oikeuttansa rahoihin ja minä vastaamaan varkauden rikoksesta. Mutta ett'en minä jollain tavoin välttäisi oikeuteen tuloani tahi pujahtaisi tieheni koko kaupungista, määrättiin minut jo nyt heti vietäväksi kaupungin vankilaan eli "ruuttahuoneelle."

Pyytämällä pyysin, rukoilemalla rukoilin "korkeasti kunnioitettavaa" herra järjestysmiestä sekä "herra tastienaria" armahtamaan minua ja laskemaan minut vapaaksi, varsinkin kun aivan varmaan olin syytöin — vaan siinä ei auttaneet kauniit sanat.

"Ruunun käsi on kova!" — murisi kaupungin palvelija, vaan tarttui omalla kädellään minun niskaani viedäkseen minua vankeuteen, ja minä tunsin vallan hyvin, ett'ei hänenkään kätensä pehmeä ollut…

VII.

"Terve tuloa kunnioitettavaan seuraamme, sinä meidän tuotteliaan elinkeinomme harjoittajain nuorin vesa!" — lausui minulle vankihuoneesen astuttuani eräs hirveännäköinen rosvo, joka juuri äskettäin oli otettu kolmannen kerran kiini ja syytetty ryöväyksestä.

Minä en kyennyt vastaamaan mitään, vaan pyysin vanginvartijaa viemään minut toiseen huoneesen.

"Ei täällä ole joka rosvolle eri huonetta!" — ärjäsi tämä ja paiskasi oven kiini sekä lukitsi sen mennessään.

"Hah, hah, hah!" — nauroi rosvo. "Vai olet sinä vielä tottumatoin näin ylhäiseen seuraan. Pitäneepä siis sinulle opettaa, miten oikeain ihmisten joukossa tulee itsensä käyttää, jotta voisit todella ansaita oikean rosvon nimen. Tulepas tänne luokseni, sinä varkauden jumalan varhainen suosikki, niin neuvon sinulle keinoja, joiden avulla voit vastaisuudessa välttää sellaisia onnettomuuksia kuin sinulle nyt tyhmyytesi tähden näkyy tapahtuneen!"

"Antakaa, hyvä mies, minun olla rauhassa!" — niiskutin minä yrittäen tunkeutua erääsen nurkkaan, jossa ei muita vankeja näkynyt.

"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni. Tule vaan tänne luokseni ja kerro tässä meidän keskellämme, mikä onnettomuus sinut kiinni saatti?"

Näin puhuen veti tuo hyväntahtoinen varas minut pois komerostani ja asetti istumaan eräälle jakulle keskelle laattiaa. Siihen kokoontuivat sitte ympärilleni kaikki muutkin huoneen helisevät asukkaat kuunnellakseen mistä syystä minut oli kiini otettu. He laskivat, yksi toisensa perästä, mitä häijyintä ja ruokottominta pilaa toisistaan sekä minusta; eikä minun auttanut muuta kuin tuon tuostakin vastata heidän tiheisin kysymyksiinsä.

"No sanohan nyt ensiksi mitä varastit?" — kysyi tuo yllämainittu rosvo, joka näytti olevan ikäänkuin toisten puheenjohtajana, ja, niinkuin sittemmin sain kuulla, nimeltään Serbinä, joka siihen aikaan oli urostöidensä maineella täyttänyt koko Itä-Karjalan.

"Eihän tuollaisessa maitoparrassa ole niin juhlallisen työn tekijää", — ivaili kolmas. "Hän lienee hätyyttänyt jotakuta yksilahkeista."

"Suus' kiini, hupakko!" — ärjäsi neljäs herra. "Jos hän jotakin sellaista olisi yrittänyt, olisivat naiset aivan varmaan pistäneet hänet 'kirkkoon!'"

"Hst!" — äänsi päällikkö. "Olkaapas ääneti ja antakaa minun tutkia tätä poikaa." Ja kääntyen minuun päin lausui hän melkein lohduttavalla äänellä: "Sanopas nyt, poikaseni, mistä syystä jouduit noiden ruunun roistojen hoitoon?"

"Kaisoja [keisarinna Katariina II:sen aikuisia hopea ruplia] ne ovat olleet, vaan poikapahainen ei niitä tuntenut", — kuului seuran jäsenten joukosta.

"Kuulehan poikaseni!" — puhui nyt Serbinä. "Tahdon jo nyt tässä, kesken puheen, muistuttaa sinulle, että jos milloin vasta aiot saada joko riksiä tai muita rahoja vaihdetuiksi, niin ei sinun laisinkaan pidä mennä Poutasen puotiin, sillä sen talon miehet ovat sellaisissa asioissa liian niipukkaita. Parasta on, että, näillä seuduin liikkuessasi, pyörähdät rahan vaihtoon suutari Löttösen luokse. Hän kyllä vaihtaa rahat ryhtymättä joutaviin kinastuksiin, kun vaan annat hänelle muutaman ruplan 'na votki'."

Siis tuo entinen mestarini olikin jo kauemman aikaa ollut yksissä tuumin rosvojen kanssa. Ilmankos hänen luonaan öisinä aikoina useinkin kävi tuntemattomia miehiä…

"Vaan mistä sinä riksit sait? Tunnusta pois suoraan asia, sillä minä vakuutan kunniasanallani, ett'ei kukaan tämän seuran jäsenistä rupea oikeudessa sinua vastaan todistamaan — jos he muutoin siihen toimeen kelpaisivatkaan", — lisäsi puheenjohtaja hiljemmällä äänellä.

"Minä sain riksit äitivainajaltani, joka ne isääni myöten lähetti minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa", selitin minä näyttääkseni noille rosvoillekin, että olin viattomasti vankeuteen joutunut.

"Hah hah hah haa!" — kaikui ympäri huonetta ja rosvojen kesken syntyi sellainen naurukahakka, että olisi luullut kaikkien naurupirujen kokoutuneen yhteen tuohon vankihuoneesen.

"Hiljaa pojat!" — ärjäsi Serbinä. "Jos mikään, niin on se tässä nuorukaisessa kunnioitettavaa, että hän puolustaa itseänsä."

"Vaan milläs sinä voit näyttää toteen, että sait rahat äidiltäsi?" — jatkoi hän kyselyään metelin tauottua.

"Tässä on äitini omakätinen kirje, joka tuli rahain mukana, vaan repeytyi niitä purkaessani", — selitin minä ja vedin poveltani äitini kirjeen näyttääkseni rosvoille että puhuin totuutta.

Serbinä silmäili kirjettä jonkun aikaa, vaan kun hän ei osannut sitä lukea, antoi hän sen eräälle seurueen jäsenelle — entiselle käräjäkirjurille —, joka luki sen sisällön, sen verran kun sitä eheänä oli, kaikkien kuultavaksi.

Nyt seurasi äänettömyys, jolla aikaa kaikki katsoivat Serbinään ikäänkuin odotellen hänen oraakkeli-lausettaan. Parin minuutin vaitiolon jälkeen ryhtyikin hän, huoattuansa, taas puheesen.

"Tämä kirje, poikaseni, on aivan nähtävästi joko oma kirjoittamasi taikka jonkun hyvän kumppanisi tekemä, jonka tähden se ei voi mitään todistaa. Vaan minkätähden hoidit sitä noin huolettomasti, että se sai repeytyä? — Kentiesi juuri parhaat lauseet ovat siitä repeytyneet pois?"

"Luuletteko sitte tekin, että minä valehtelen?" — kysyin minä puoliksi hämmästyneenä puoliksi peljästyneenä.

"Vielä hän kysyy!" äänsi muudan rosvo. "Ansaitsisipa poika oikein tavallisen korvapuustin, kun kehtaa meidän kesken tuollaisia jaaritella."

"Hyvät ystävät ja urhoolliset seuraveljet! Te olette nyt olevinanne aivan varmat siitä, että tuo poika valehtelee ja ett'ei hän suinkaan ole rahoja saanut äidiltänsä, vaan on ne varastanut. No, samalla tavoin luulette te minunkin joutuneen nyt varkaudesta kiini, varsinkin kun muka minua on jo kahdesti ennen siitä asiasta syytetty. Vaan entäs jos me kumpikin, sekä poika että itse minäkin, olisimme kuitenkin nyt syyttömästi kiini? — Ja kun minä nyt olen melkein vakuutettu tuon pojan viattomuudesta, niin tahdon tässä kertoa teille sen asian, josta minut nyt on kiinni otettu."

"Kun minä viime viikon toisena päivänä", — jatkoi Serbinä, — "kuljin Korpiselän pitäjäässä Hoilolan ja Havuvaaran välistä saloa, ajoi minulle vastaan kauppamies Iivana Patjunen, joka kerran ennen kiini ollessani pilkkasi minua, sanoen minun kylläkin pelkureilta rahoja ryöstävän, vaan ett'ei minussa koskaan olisi hänen hätyyttäjäänsä. Tuossa juuri hänen vastaan tullessansa juohtui nyt minulle mieleen hänen taannoinen kehumisensa, ja vaikka hänellä oli muassaan kaksi miestä, tartuin minä rohkeasti hevoisen turpaan sekä heitin sen kumoon maantielle. Kärryistä pudonneet miehet alkoivat nyt koiveta metsään, vaan minä tempasin samassa pistoolin ja uhkasin ampua jokaisen ken karkuun yrittäisi. Miehet jäivät silloin kuin naulatut paikoilleen ja minä astuin Iivana Patjusen eteen sekä lausuin:

"'Kuulkaapas, kauppamies!' — jatkoin minä. 'Te kehuitte aikoinaan olevanne niin väkevä, ett'en minä voisi teille mitään tehdä. — Onko asianlaita niin, isäntä?' —

"Iivana Patjunen päästi setelinahkansa, jossa näytti olevan useampia tuhansia, ja ojensi sen minulle. Vaan hetken pideltyäni annoin minä rahakäärön hänelle takaisin ja pyysin hänen antamaan siitä minulle ainoastaan välikin (viisikolmatta ruplaa).

"'Ohoh, vai itse ottaisin!' — vastasin minä. 'Sittehän te syyttäisitte minua ryöväyksestä. Olkaa hyvä ja lukekaa tuohon kivelle viisikolmatta ruplaa ja menkää sitte matkoihinne.'

"Ja kauppamies Iivana Patjunen, seudun rikkain pajari, luki lompakostaan vierasten miesten läsnä ollessa eräälle tienvieressä olevalle isolle kivelle viisi viiden ruplan rahaa, pisti sitte lompakon liivinsä sisustaskuun, solmisi taskun suunauhat umpisolmuun ja, autettuani hevoisen ylös, lähtivät miehet rauhassa matkaansa jatkamaan.

"Olenko siis minä nuo viisikolmatta ruplaa varastanut? Eikö kauppamies
Iivan Patjunen niitä minulle itse antanut? — Tottakai!

"Ja entäs kun minua tultiin kiini ottamaan tuolla kaupungin laidassa toissa iltana. Luuletteko että minä pakenin, vaan en päässyt karkuun? Kaukana siitä! Tiedättehän te itse, ett'ei neljä tavallista miestä minun kynsissäni paljoa painele, ja sitä paitsi tiedätte senkin, että. kerran kaksi kasakkia ajoivat puolitoista peninkulmaa minun kintereilläni täyttä laukkaa, minua kuitenkaan tapaamatta, ja hukuttivatpa vielä hevosensakin rimpisuohon, kun lähtivät minun jälestäni sen yli kulkemaan. Ei siis minua pelko eikä hitaisuus kiini saattanut, vapaasti antauduin minä miehille tietäen syytöin olevani. Vaan saadaanhan nähdä, miten oikeus asian päättää. Sen vannon kuitenkin kautta karhun sydänveressä karaistun puukkoni, ett'ei se tuomari, joka minut tässä asiassa syylliseksi tuomitsee, kovin kauan sen jälkeen kahdella jalalla kävele!…"

Tämmöinen oli Serbinän puhe, ja joko pelvosta taikka kunnioituksesta Serbinää kohtaan, antoivat toiset rosvot minun sitte rauhassa vetäytyä komerooni, missä — kumma kyllä — sangen rauhallisesti nukuin seuraavaan aamuun saakka.

VIII.

Kello yhdeksän aikana tuli vanginvartija noutamaan minua oikeuteen. Huhu pienen "poikarosvon" vangitsemisesta oli heti asian tapahduttua levinnyt ympäri tuon hyvän pikkukaupungin. Ja kun nyt minua raudoissa katua myöten oikeuskartanolle saatettiin, oli suurin osa Sortavalan sekä hienommasta että karkeammasta yleisöstä, varsinkin naisista, keräynyt kaduille, omin silmin nähdäksensä ja surkutellaksensa minua, tuota jo niin nuorella ijälläni muka syvästi langennutta poikaparkaa. Ne noista armeliaista ihmisistä, jotka eivät voineet tai viitsineet lähteä ulos, asettivat kuitenkin kasvonsa niin lähelle kapeille kaduille päin antautuvia ikkunoitansa kuin suinkin mahdollista. Ja olipa, tottatieköön, pari vanhaa rouvaa pyhäpukuihinsa puettuina ja suuret silmälasit päässä, istua kököttämässä hökkeliensä katoilla — totta lienevät peljänneet niin suuren säentungoksen tulevan, ett'eivät luulleet muualta saavansa päivän sankaria oikein mieliksensä ihailla.

Ja arvaahan sen jo sanomattanikin jokainen, miltä minusta tuntui tämmöinen arvon anto!…

Ehdittyämme lähelle oikeushuonetta juoksi vastaani Kuokkalan Mari, joka, niinkuin tiedämme, oli tuon ennen kertomani "ensimmäisen tervehtijäni" palveluksessa. Itkusta tukehtumaisillaan riensi hän luokseni saadakseen muka vielä kerran nähdä minua, lapsuutensa ystävää ja leikkitoveria.

"Voi voi kuitenkin, Eliasparka, mille viralle sinä nyt olet heittäytynyt! Mi… minun sy… däm… meni on pa… pakahtua ajatellessani, että si… sinä olet ros… rosvo!" — nyyhkytteli Mari.

Silloin murtui kokonaan minunkin sydämmeni, vaikka siihen asti olin koettanut näyttää levolliselta.

"Voi Marirukka, voi minua!" — vaikeroin tuskissani. "Surkuttele minua, vaan älä koskaan usko minua varkaaksi. Vaikka minut hirtettäisiin, niin Jumala tietää, että olen viatoin!"

"Astu matkaasi! Vai vielä tässä vetistelet ja rupeat itseäsi puolustamaan. Tee se oikeudessa, jos voit!" — ärjyi saattajani ja antoi minulle tuntuvan muistutuksen liiasta heikkohermoisuudestani.

Oikeuden esimies luki ensin — luultavasti virallisuuden vuoksi — erittäin tarkan kertomuksen eilisestä tapauksesta Poutasen puodissa, jonka jälkeen alkoi asian tutkinto.

Yleinen syyttäjä pyysi oikeutta, antaen tuomarille papinkirjani, tuomitsemaan minut lain mukaan ankarimpaan edesvastaukseen varkaudesta "pojalle itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi" kuten hänen viimeiset sanansa kuuluivat.

"No olethan varastanut nämä rahat sekä tuon avainkimpun tältä suutari
Löttöseltä, vai miten?" — kysyi tuomari minulta.

"En, korkea oikeus, en milloinkaan ole varastanut mitään, saatikka sitte noita rahoja ja avaimia", — vastasin minä niin tyynesti kuin ensikertalaiselle oikeuden edessä oli mahdollinen.

"Rahat sain äitivainajaltani, korkea oikeus, vaan avainkimpun pisti suutari itse minun tietämättäni taskuuni eilen Poutasen puodissa ollessamme."

"Äitivainajaltasi!" — kertoi tuomari. "Jopa taisit poikaparka erehtyä, sillä eihän vainaja voi mitään antaa."

"Niinkuin näette, korkea oikeus, osaa tämä nuori rosvo sangen huonosti valehdella. Sentähden pyytäisin minä, että hänet pitemmittä mutkitta tuomittaisiin", — ehätti suutari selittämään.

Tämä lainopillinen ongittelu saattoi minut niin hämille, ett'en osannut puhua mitään. Viimmein purskahdin hillittömään itkuun.

Tämä näytti vaikuttavan sääliä sekä tuomarissa että syyttäjässä ja he antoivat minun jonkun aika rauhassa tehdä mielityötäni — luulivat suruani kenties katumuksen vaikuttamaksi. Vihdoin, kun itkuni alkoi vähän asettua, jatkoi tuomari kyselyään.

"Voitkos sinä, poikaseni, näyttää toteen saaneesi nuo rahat äitivainajaltasi?"

"Voinhan sen helposti tehdä", — vastasin minä, vedin taskustani tuon äitivainajani lähettämän kirjeen ja kerroin oikeudelle juurta jaksain kaikki kohtaloni sitte suutarin opista pois jouduttuani. Tämä kertomukseni näytti herättävän osanottavaisuutta sekä tuomarissa että muissa läsnäolijoissa (paitsi tietysti suutarissa), kunnes tulin kertoneeksi siitä, miten ja missä paikassa nuo rahat nyytistä löysin. Silloin rypistyivät tuomarin kulmat ja kun olin ehtinyt kertomukseni loppuun kysyi hän:

Syvä huokaus pääsi läsnäolijain rinnasta, vaan suutarin silmät säteilivät pirullisesta ilosta.

"Johan minä sanoin, että poika on huono valehtelija, vaikka koettaakin puoltansa pitää", — sanoi hän. "Eihän kukaan rehellinen ihminen voi uskoa hänen puheitansa, koskapa hän ei kenellekään rahoja ilmaissut ennenkuin Poutasen puodissa vaihto-yrityksessään. Mitä taas tulee tuohon muka äitivainajansa kirjeesen, niin ei se voi häntä vähääkään puolustaa, sillä sellaisia papereja saavat kaikki rosvot väleen valmiiksi. Näiden syiden ja etenkin avainten häneltä löytymisen tähden pyydän minä vaan, että poika langetettaisiin edesvastaukseen ja rahat heti annettaisiin minulle."

"Voitko sinä poika tuoda mitään tämän parempia todistuksia viattomuudestasi?" — kysyi sitte tuomari.

"No suostuuko suutari Löttönen vannomaan, että nämä rahat, jotka tässä pöydällä ovat, ovat todella hänen omiansa ja että ne ovat häneltä varastetut?" — kysyi tuomari vähän ajan kuluttua.

Tämän kysymyksen kuultuansa lensivät suutarin kasvot mustemmiksi kekälettä. Hänen silmänsä vilkuilivat ympäri huonetta ja hänen huulensa vavahtelivat kummallisella tavalla. Hän yritti puhumaan, vaan kauhea yskä keskeytti häntä useampia kertoja, kunnes hän viimmein sai lausuneeksi:

"Kyllä… kyllä…, korkea oikeus… mi.. mi… minä su… os… tun", — sopersi suutari rykien.

"Astukaa sitte valalle", — lausui tuomari juhlallisella äänellä, — "vaan muistakaa, että seisotte tässä korkean Jumalan tuomio-istuimen edessä, joka on hirmuisesti rankaiseva teitä, jos uskallatte väärällä valalla Hänen pyhää nimeänsä häväistä!"

Taas ryvitti suutaria hirveästi… Vaan ryvityskohtauksen ohitse mentyä kuului hänen suustansa kummallinen kirahdus, ikäänkuin hän olisi hammasta purrut, ja hoiperrellen, nahkaiset huulet yhteen puristettuina, astui hän oikeuspöydän ääreen. Siinä luki hän tuomarin jälestä seuraavan valan, vaikka äänensä vapisi ja ärähteli kuin irtonainen ikkunapaperi, jota vihuri tärisyttää, ja vaikka yskä… tuo kummallinen yskä… häntä tuon tuostakin keskeytti:

"Minä Pietari Löttönen todistan ja vannon Jumalan ja Hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että nämä rahat, kuusitoista riksiä, jotka tässä pöydällä ovat, ovat minun rahojani, ja että ne minulta ovat varastetut… niin totta Jumala minua auttakoon hengen ja sielun puolesta!"

"Pellit auki", [entiseen aikaan oli tuomareilla tapana aukaisuttaa oikeushuoneen uuninpellit, kun selvästi näkivät jonkun väärin todistavan] — käski tuomari "ja asianomaiset astukaat ulos!"

Hoiperrellen ja hampaitansa näytellen huojui suutari ulos, vaan päästyänsä eteishuoneesen, ei hän enää kyennytkään oikeuden päätöstä kuulemaan — hänet näet taas tapasi tuo omituinen yskänsä…

"Kihlakunnan oikeus on asian lopullisesti tutkinut; ja koska entinen suutarin oppilas Elias Eskelinen ei ole voinut toteen näyttää saaneensa rahat ja avainkimpun jollain rehellisellä keinolla, sekä koska toteen on näytetty ja Elias Eskelinen itse tunnustanut, että suutari Löttösen avaimet löydettiin Eskelisen taskusta; sentähden ja varsinkin Eskelisen omiin sekaviin puheisin sekä suutari Löttösen todistukseen katsoen, näkee kihlakunnan oikeus selville tulleen, että Elias Eskelinen on mainitut rahat ja tavarat suutari Löttöseltä varastanut, jonka tähden rahat ja avaimet määrätään Löttöselle takaisin annettaviksi ja vastaaja Eskelinen tuomitaan saamaan kuusi paria raippoja ensi kerran varkaudesta sekä vetämään sakkoa kolme kertaa varastetun tavaran arvon eli neljäkymmentä kahdeksan ruplaa, joka sakko on, varojen puutteessa, sovitettava kahdentoista päivän vankeudella vedellä ja leivällä."

Mitäpä minä vielä siihen aikaan nuista "särkemisistä" tiesin kuin savi-astioiden rikkomisesta! Sentähden jäinkin ääneti ällöttämään tietämättä sanoa sitä taikka tätä.

"Astukaa ulos!" — kaikui tuomarin ääni — ja minua lähdettiin kuljettamaan takaisin vankeuteeni.

Etehiseen tultuani näin suutarin istuvan tuolilla sanomattoman ahnailla silmillä katsellen käsissään noita kuuttatoista riksiä, jotka oikeuden palvelija oli hänelle juuri tuonut.

IX.

Ja sitte minua pidettiin vankeudessa, kunnes aika joutui, että minun tuli kärsiä määrätty rangaistukseni.

Se tapahtui 29 p:nä Marraskuuta v. 18.. Ankara pakkainen oli yöllä kylmänyt maan kovaan routaan ja vaikka lunta tosin ei sanottavasti näkynyt, oli ilma täydellinen talvisää, Kansaa oli vankihuoneen pihalle, jossa piiskuupaalu seisoi, kokoontunut niin paljon kuin siihen suinkin mahtui, ja nimismies sekä piiskaajamustilainen seisoivat minun saapuessani jo patsaan juurella valmiina panemaan toimeen rangaistusta, joka kaikkien muiden sivistyskansain käsityksen mukaan on tuskin eläimillekään sovelias, vaan jota meidän rakkaasta isänmaastamme ei liene vielä kokonaan ihmistenkään suhteen lakkautettu.

Tämä oli kuitenkin kenties liian kova koettelemus kuusitoista vuotiaalle viattomalle nuorukaiselle — ja luultavasti sentähden — pyörryin minä jo ennenkuin minut ehdittiin patsaasen nostaa.

En tiedä kuinka kauan siinä lienevät minua selvitelleet, vaan kun silmäni avasin käski nimismies taas vetämään minut ylös patsaasen.

"En minä ole mikään armon jakaja", — murisi hän ja minut nostettiin käsiraudoistani niin ylös patsaasen, ett'eivät jalkani maahan ulottuneet.

"Tästä näette, hyvät ihmiset, esimerkin", — puhui nimismies läsnä olevalle kansalle, — "miten varkaat rangaistaan. Olkoon se itsekullekin varoitukseksi ryhtymästä tuohon häpeälliseen rikokseen."

"Ota vitsat ja tiedä lyödä kovasti, sillä muussa tapauksessa saat niitä itse maistaa!"

"Armias Jumala auta minua!" — kirkasin minä kun kuulin vitsain ilmassa suhahtavan.

Selvittyäni näin olevani vankihuoneessa paljon väkeä ympärilläni. Käsiraudat minulta jo oli päästetty ja muutamat miehet päästelivät paraikaa naulain päätteitä jalkaraudoistani. Pääni luona oli polvillaan Kuokkalan Mari, joka tuon tuostakin valeli päätäni kylmällä vedellä. Läsnä olivat myöskin kaupungin järjestysmies, nimismies ja seurakunnan kirkkoherra.

Ensin tuntui minusta kuin olisin nähnyt outoa unta, vaan vähitellen selveni kuitenkin muistini ja minä arvasin piiskatessa pyörtyneeni. Kaikki läsnäolijat olivat hiljaa, Mari ainoastaan hiljakseen itkeä nyyhkytteli, ja minua kummastutti mitä varten kaikki olivat siihen kokoontuneet.

Yksi asia minua kuitenkin epäilytti. Selkäni tuntui aivan terveeltä, vaikka siihen äskettäin oli lyöty kahdeksantoista eri kertaa ja joka kerta mustilaisen kädellä. Olisivatkohan nuo hyvät ihmiset kumminkin armahtaneet minua ja jättäneet lyöttämättä, kun heitä rukoilin?… Taikka olisikohan armollinen Jumala vihdoinkin muistanut minun viheliäisyyttäni ja lähettänyt enkelinsä pidättämään lyöjän kättä, niinkuin muinoin patriarkka Abrahamin kättä hänen yrittäessään uhraamaan ainokaista poikaansa?…

Nämä ajatukset lensivät salaman nopeudella aivoissani yksi toisensa perästä, enkä minä niistä yhdestäkään voinut saada tyydyttävää selvitystä nykyiseen tilaani. Silloin kuului joukosta miehen ääni:

Nyt tuikahti muististani esille nuo kaukaiset sanat: "Älä lyö!" jotka viimeksi kuulin piiskuupaalussa riippuessani. Sehän oli sama ääni, joka nuo molemmat lyhyet lauseet sanoi, ja nyt tunsin sen tuomarin ääneksi.

Sillä aikaa olivat miehet saaneet jalkani raudoista irroitetuiksi ja minä nousin istualleni lattialle. Seppälän Mari yritti halaamaan minua, vaan muudan mies esti sen ja minä kuulin tuomarin lausuvan:

"Elias Eskelinen! Tästä hetkestä lähtien olette te vapaa ja saatte mennä mihin haluatte. Minä lähetän heti asiasta tiedon ylioikeuteen, jonka päätöksen saatte jälkeenpäin kuulla. Me tapaamme kohta toisemme."

Minä kuuntelin tuomarin sanoja kuin härkälinnun laulua ja katselin avossasuin ympärilläni oleviin ihmisiin. Hetkisen tuossa katseltuani nousin seisaalleni ja silloin ei voinut enää mikään Maria pidättää. Hän hyppäsi kaulaani ja huudahti:

Ja siinä hän sitte itkeä nyyhkytteli kotvasen aikaa kenenkään häiritsemättä.

"Viatoin… viatoin!" — kaikui korvissani ja se tuntui minusta niin ihmeen suloiselta…

Vaan mitä oli tapahtunut? — Oliko taivaan vanhurskas hallitsija vihdoinkin käynyt tuomiolle meidän maan matoisten kanssa ja näyttänyt toteen minun viattomuuteni, jota itse en ollut osannut tehdä? — Oliko järkähtämätöin oikeus ja taivaallinen viisaus viimmeinkin voittanut tämän maailman pahain ihmisten kavalat juonet?…

"Lähde", — kuiskasi Mari korvaani ensimmäisen puuskan ohi mentyä, "lähde kanssani minun asuntooni, siellä kerron sinulle ihmeellisen pelastuksesi."

Ja niin me lähdimme vapaasti Marin kanssa läpi ihmisjoukon, joka teki meille tietä.

Oi vapaus, vapaus, minkä arvoinen sinä oikeastaan olet!, Eipähän sinun todellista arvoasi tuntenekaan se, ken ei koskaan ole tarvinnut sinua kaivata. Ainoastaan ne, jotka viattomasti kadottavat sinun ja joiden sydän ei vielä kokonaan ole paatunut, voivat antaa oikean arvon sinulle. Kenpä muu parhainkaan säveltäjä voisi antaa noille lukemattomille omituisesti surullisille vankien lauluille sen verrattoman kaipauksen kaiun, kuin juuri ne itse, jotka sielunsa pohjasta sinua halajavat, vaan joiden täytyy toivottomina viettää aikansa yksinäisyydessä lukkojen ja telkkimien takana, yksin armaan auringon valonkin puutteessa! Melkeinpä täytyy epäillä, että "Hän antaa aurinkonsa paistaa niin pahain kuin hyväinkin ylitse." — Ja kuinka moni tässä maailmassa lienee saanut ja saanee syyttömästi sinua kaivata!… Oi vapaus, vapaus! Koska kuitenkin kaikkein viattomain kahleet katkotaan ja kaikille vääryyttä kärsiville suodaan oikeudenmukainen sovitus?!…

Sillä aikaa kun minua koetettiin totuttaa vankilan ilmaa hengittämään, vietettiin entisen mestarini suutari Löttösen talossa sangen tukalaa elämää.

Eräänä iltana minun piiskuu-yritykseni edellä huusi suutari ruo'an laittajaansa, jona oli eräs vanhanpuolinen naisihminen, makuusuojaansa.

Tsajua laitettiin ja sitä juotuansa laittausi mestari makaamaan, vaikka oli vielä jotenkin aikainen.

"Ole hupisematta — eihän se ole muuta kun tavallista yskää. Mene makaamaan!"

Mutta mestarin kammarista kuului tuon tuostakin kyökkiin outoa liikettä. Milloin sieltä kuului ikäänkuin ihmisen kävelyä, milloin tuolien tai muiden huonekalujen siirtelemisestä syntyvää narinaa, milloin taas ikäänkuin kaksi ihmistä olisi keskenään haastellut. Ensimmältä ei tuo palvelijatar siitä sen enempää välittänyt, vaan vihdoin kuului sieltä sisältä sellainen kiljahdus, että nainen säikähtyneenä hyppäsi vuoteeltaan. Hän hiipi sen oven luo, joka hänen huoneensa suutarin makuukammarista eroitti, ja asetti silmänsä avaimen reikään.

Mestari oli noussut vuoteeltaan, sytyttänyt kynttilän ja käveli nyt ympäri kammarin lattiaa ikäänkuin jotain etsien. Hänen silmänsä olivat nurin päässä ja koko muotonsa hurjan ja kauhistuneen näköinen. Muita ei huoneessa näkynyt.

"Mitä hän teistä ajelee?" — kysyi muija yhä kauhistuneempana, kun tuli vakuutetuksi, ettei huoneessa ketään muita ollut kuin he kahden.

"Etkö kuule!… Hän helisyttää korviini noita riksin riivatuita ja näyttelee minulle veristä selkäänsä. Katsos!… katsos nyt!… Tuossa se lurjus 011 ja huutaa korviini: 'Pellit auki!'… Vaan kyllä minä sinut vielä opetan!… Tuokaapas tänne polvinauhani!…"

Hetken perästä joutui hän apumiehineen takaisin ja kun he tulivat suutarin makuusuojaan, oli tämä polvillaan sänkynsä vieressä ja asetteli polvinauhaa sängyn tolppaan… Ihmisten tultua kapsahti suutari ylös ja ärjäsi:

"Minä hain vaan näitä ihmisiä avuksi, kun mestari sanoi Eliaksen olevan täällä hätyyttämässä", — lausui vaimo.

"Mokoma hupsu, mitä juoksentelee! Eihän se ollut muuta kuin pahaa unta.
Menkää hyvät ihmiset kotiinne."

Aamulla ei hän kumminkaan enää jaksanut nousta vuoteeltaan. Hän käänteli ja kiemurteli siinä koko päivän kuin tulisilla hiilillä, pyyhkien tuon tuostakin kylmää hikeä otsaltaan. Lääkäriä tai pappia ei hän suvainnut kutsuttavan, vaikka hoitajattarensa vähä väliä niistä huomautti. — Ja niin sai vihdoin sekin päivä iltaan kuluneeksi.

Mutta seuraavana yönä puoliyön aikaan — se oli juuri sen aamun edellinen yö kuin minua aiottiin piiskata — oli suutarille tullut hirmuinen tuska. Hän kutsutti seurakunnan kirkkoherran ja pari todistajaa luoksensa ja tunnusti heidän kuultensa, että hän oli tehnyt väärän valan tuossa minun riksiasiassani. Sitte pyysi hän kirkkoherran tekemään testamentin hänen omaisuudelleen — muka siltä varalta, että hän siihen tautiin kuolisi. Kirkkoherra teki testamentin ja siinä oli suutari määrännyt kaiken muun omaisuutensa noin kolme tuhatta ruplaa — seurakunnan vaivaisille, vaan tuhannen ruplaa oli hän määrännyt minulle maksettavaksi heti hänen kuoltuansa.

Pyhän ehtoollisen annettuansa lähti kirkkoherra pois suutarin luota ja tämä oli näyttänyt rauhassa rupeavan nukkumaan. Mutta kun hoitajamuija aamulla varhain meni sairasta katsomaan, näki hän tämän hirttäytyneenä polvinauhaansa, jonka oli sitonut sänkynsä tolppaan. Muija juoksi heti hätäpäissään viemään tapauksesta tietoa kirkkoherralle, joka taas kiiruhti asiata ilmoittamaan tuomarille, jolle hän testamentin ohessa antoi myös erään paperilapun, mikä oli löydetty tuolilta suutarin sängyn vierestä, ja jossa suutari omakätisesti oli tunnustanut tehneensä väärän valan tuossa minun varkausjutussani ja itse panneensa avainkimpun taskuuni Poutasen puodissa. Tuomari taas lähti vuorostaan vankihuoneelle asiata minulle ilmoittamaan ja joutui juuri parahiksi paikalle, kun piiskaaja-mustilainen oli jo nostanut kätensä minua lyödäksensä. Hän oli huutanut nuo sanat: "Älä lyö!" jotka sitte vaikuttivat sen, ett'ei minua piiskattu.

Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen kutsuttiin minut tuomarin luokse, joka ilmoitti minulle, että koska suutarilla ei ketään tiettäviä perillisiä ollut, jotka voisivat ruveta testamentista riitelemään, saisin minä siinä määrätyt tuhannen ruplaa kohta omikseni. Vaan kun olin vielä ala-ikäinen, niin oli tuomari ilmoittanut asian isälleni, minun luonnolliselle holhojalleni, jonka tuli laillisesti valvoa suutarin testamentti sekä hoitaa omaisuuteni kunnes lailliseen ikään pääsisin. Tuomari kertoi myös minulle, että vaikka hän lain mukaan ei ollutkaan oikeutettu estämään minun rangaistustani, kun oikeuden tuomio jo oli lakivoimainen, sanoi hän sen kuitenkin tämmöisessä kovin "harvinaisessa" tapauksessa uskaltaneensa tehdä, ja oli varma siitä, että ylioikeus, vaikka särky-aika jo olikin ohitse, purkaisi tuon väärän tuomion. Jonkun ajan perästä kutsui hän minua kuulemaan ylioikeuden päätöstä asiassa.

XI.

Vankeudesta päästyäni viivyin ainoastaan muutaman viikon Sortavalassa. En joutanut enää odottamaan niin kauan kuin ylioikeuden päätös tuossa minun omituisessa rosvojutussani joutuisi. Se tuli jälkeenpäin. Minun täytyi rientää kotiini. Minun täytyi tavata isääni. Minulle tuli kiire…

Jo siitä lähtien kuin vähänkin kykenin jotain ajattelemaan, toivoin minä pääseväni kouluun, jopa korkeaan kouluun. Vaan, niinkuin olemme nähneet, ei isäni ollut suostunut minua "herraksi" tekemään. Kun minulla nyt kuitenkin oli omia rahoja kokonainen tuhat ruplaa, aioin vielä kerran koetella taivuttaa häntä minua lukutielle toimittamaan. Ei tuo siis niinkään kumma ollut, jos minulle tuli kiire kotiin.

Mutta miten saada isäni luopumaan tavanmukaisesta jyrkkyydestään? Miten taivuttaa hänen järkähtämätöin tahtonsa tässä kohden vihdoinkin perää antamaan? Millä keinoin kääntää hänen mielensä tämän minun hartaimman toiveeni toteuttamiseen? — Siinä kysymyksiä, mitkä panivat minun kuusitoista-vuotiaan pääni pyörälle ja saattoivat monta huokausta rinnastani puhkeamaan kotiin ajaessani.

Vihdoinkin seisoin hänen edessänsä. Minä lankesin polvilleni ja ojensin käteni häneen päin…

Seuraavana syksynä suoritin minä pääsytutkinnon Viipurin ylä-alkeiskoulun kolmannelle luokalle.

Parikymmentä vuotta takaperin — kenties hiukan enemmänkin — asui Kastelammin kylässä, eräässä Pohjois-Karjalan herttaisimmassa sopukassa, kolme kovaa talon isäntää. He olivat heimoa keskenänsä ja kaikilla heillä oli yksi ja sama sukunimikin, Manninen, vaikka — sen puolen kansan yleisen tavan mukaan — kunkin heidän sukunimensä eteen oli pantu lisäke eli "korkonimi", jotka korkonimet eivät ainoastaan sen vuoksi olleet tarpeelliset, että naapurit, heistä puhuessaan, taisivat heidät toisistansa eroittaa, vaan erittäin huvittavatkin siihen katsoen, mistä nuo "karahteerit" olivat alkunsa saaneet.

Vanhinta ja varakkainta näistä Mannisista kutsuttiin joka paikassa, mihin vaan hänen nimensä kuuluisuus ulottui, Vävy-Manniseksi, ja siihen oli aivan luonnollisena syynä sekä se yksinkertainen ja varsin luvallinen seikka, että hän oli mennyt kotivävyksi erääsen seudun varakkaimpaan taloon naiden sen ainoan tyttären, että myöskin tuo tämän puolen ihmisten yleinen ehk'ei kenties niinkään luvallinen halu pilkkaamaan toista sellaisilla lauseparsilla kuin: "Harakka ei ole lintu, kotivävy ei ole mies" y.m.

Toinen isännistä ikäjärjestyksessä oli Saksa-Manninen, joka aatelintapaisen nimensä etupuolen oli hankkinut jo kauvemman aikaa harjoittamallansa kaupitsemisella. Erittäin innokkaasti oli tämän kunnianimen omistaja edesmenneinä aikoina "saksuvoinut" voita, ja oli tuo voikauppa siihen aikaan ollutkin tavallista edullisempaa ei ainoastaan salomailla asuvain voin myyjäin hinnan tietämättömyyden ja asian ymmärtämättömyyden tähden, vaan paljoa enemmän voin ostomitassa käytettyjen puupuntarien aina vettä tirskuvain ponsien vaikutuksesta, jonka tähden uskaliaimmilla pilkkakirveillä oli väliin, sopivassa tilaisuudessa, tapana Saksa-Manniselta kysyä: "Paljonkohan puupuntari nyt nokkaansa ottaisi?" —

Nuorin ja viimeinen heimoksista, Pata-Manninen, kuljetti vielä tämän kertomuksen aikoina useammat talvikuormalliset malmikattiloita Suojärveltä kotiseudullensa ja kaupitsi niitä sitte siitä käsin aina Kuopiota ja Savonlinnaa myöten. Patain välissä sanottiin hänellä kuitenkin melkein aina olleen kulirepaleihin kääritty puolikko reessään, jossa hän, kysyttäessä, tavallisesti sanoi "Aunuksen jötkiä" kuljettavansa, vaan jonka sisustaa ostajat tavallisimmasti käyttivät erään paljoa liukkaamman ja itsekullekin likeisemmän kappaleen saranoiden voiteeksi, kuin kärrin akselien, ja verrattomasti sulavamman nahkan pehmittämiseen kuin meillä on tapana nähdä nahkurien työhuoneissa. Eikä ihmettelemistä sentähden kovinkaan ollut, jos oman kylän pojatkin, useinkin pyhän seutuina, saivat Pata-Manniselta "Aunuksen jötkiä" kenkäinsä voiteeksi; ja jos he sitte joskus, voiteen käytettyänsä, pahemmin lipesivät ja kaatua köntsähtelivät liukkaalla kylän tiellä livakoilla lapikkaillaan, niin kenpä sitä olisi millään tavalla voinut kääntää Pata-Mannisen syyksi? — Pois se! Täytyyhän voiteen vaikuttaa. Ja livetä kumpsahtelevathan nuo ihmiset joskus paljaalla tervallakin voidelluilla lapikkailla. Tottakai jötki on toista kuin terva ja vieläpä Aunuksen jötki…

II.

"Terve taloon!" — lausui Saksa-Manninen astuissaan eräänä kirkkaana Heinäkuun sunnuntai-aamuna naapurinsa ja hyvän ystävänsä Vävy-Mannisen tuvan kynnyksen yli juuri kun talon väki parhaallaan oli aamiaisella, — "terve taloon ja siunaa Jumala ruokaa!" —

Näin sanoen päästi isäntä vyönsä alta puoliksi täyden pässinnahkaisen massinsa, jossa riippui komea vaskinen "hunsvotti", ja ojensi sen kesken syöntinsä vieraalle.

"Sinähän, Saksa, kävit eilen kaupungissa. Missä hinnassa siellä nyt voi on?" — kysyi isäntä, puheen aluksi.

"Hehei!" — vastasi Saksa-Manninen haukotellen. "Ei nyt olisi voita lähelläkään, kun vaan emännät paljon hätää kirnuaisivat. Pekkalassa tehdään voikauppaa siten, että: kuli voita puuta jauhoja, vaihda kuin veistä."

"Eipä siltä, eipä siltä, jos vähän erehdyin puheessani, vaan kaikkeahan sitä kiireessä sattuu", — oikasi Saksa-Manninen vähän hämillään. "Se kumminkin on totta, että Pekkalan puodissa vaihdetaan voipuuta ja jauhokuli päänään."

"Ja syy siihen, että voin hinta on niin korkealla, kuuluu olevan se, kun Pietarissa maksetaan nykyään siitä tavarasta valikki [viidenkolmatta ruplan raha] puudalta."

Isäntä pisti puukon tuppeen vyöllensä, pani kätensä ristiin, sihautti vähän kielellään siunaukseksi ja nousi pöydästä.

"Lähdetään tänne mökkiin tarinoimaan", — keskeytti Vävy-Manninen, kutsuen siten vierastaan talon vierashuoneesen, jota hän vaatimattomasti "mökiksi" nimitti.

"Tulisihan tätä tuvassakin toimeen", esteli vieras, vaan astui kuitenkin isännän jälestä kammariin. —

"Minkä tähden sinä, naapuri, noin julkisesti kaikkien kuullen puhuit voihinnan nousemisesta? Eikö olisi ollut parasta pitää se salassa, ostaa koko kyläjään voit ja viedä ne Pietariin?" — lausui rikas Vävy-Manninen naapurusten kahden kesken kammariin tultua.

"Syy siihen — —", rupesi Saksa-Manninen vastaamaan, vaan samassa astui talon emäntä sisään pannen pöydälle vanhanaikaisen nahkoitetun taskumatin, suuren hopiapikarin ja leipäkannikan. Hän poistui kohta.

"Kasteleppas, naapuri, huuliasi", — keskeytti häntä yhä isäntä, kaataen matista kotitekoista tislieriä pikarin kukkurilleen. Siihen hyvään aikaan ei näet vielä vieraan taloon tultua emännän tarvinnut ensi töikseen tarttua kahvipannun sankaan. Kahvin keitto oli erittäin harvinaista.

"Syy siihen, että kaikkien kuullen olen ilmoitellut voipuudan Pietari-hinnaksi valikin, onkin oikeastaan se, että… että…" (tässä vilkasi hän molemmin puolin kupeillensa) "sen oikea hinta Pietarissa onkin kaksi sinikauhtanaa" [venäläiset 25 ruplan setelit olivat silloin sinisiä] sai Saksa-Manninen vihdoin sanoneeksi. Viimmeiset sanat lausui hän puoleksi supattamalla Vävy-Mannisen korvaan.

Tästä sanomasta hämmästyi isäntä niin, että hänen isot harmaat silmänsä kävivät kahta suuremmiksi ja hän sai sanotuksi ainoastaan tuon tavaksi tulleen kysymyksensä:

"Eipä siltä, eipä siltä!" — vakuutti naapuriserkku hyvillänsä ja kasteli huuliansa pikarissa sen verran, että sen sisus vajui ainoastaan puolillensa.

"Kylläpä sinulla ovat vielä lujat hampaat, naapuri", — lausui isäntä tointuneena ja katsoen pikariin, — "vaikka olet jo yli viidenkymmenen."

"Kun kehtaat puraista poikki noin pienen palan", lausui isäntä leikillisesti osoittaen pikaria.

"Eipä siltä, eipä siltä", — vastasi Saksa-Manninen nyt jo yskän ymmärtäen, — "vaan väliin on ruoka makea."

"Napauta vaan pohjaan, naapuri. Tämän pitäisi olla tavallista ruokaa, vaikka se on kotiliedellä keitettyä, puhellaan sitte enemmän voi-asioista."

"Hyvä on ruoka, eipä siltä; kyllä tätä kelpaa ihmisen nauttia", — myönsi Saksa-Manninen ja tyhjensi pikarin jättäen siihen kuitenkin tilkan pohjaan, ett'ei muka juomariksi oppisi.

Ja siinä istuivat heimokset sitte puolille päivin, vähä väliä maistellen kotitekoista "ruokaa" sekä keskustellen voi-asioista.

Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä voita?" — olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille, tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!" Päästyänsä sitte Heikkilän pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana joutaisi ajelemaan", — oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle, niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", — oli ukko Heikki virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja — kaikki ilman maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. Mutta hänpä ei ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", — oli hän sanonut ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit, jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen", — oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" — oli ukko Jehki, Pekkalan pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", — oli hän lausunut äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" — Silloin oli Jehki kuiskaissut jotakin Uti Sinkkosen, tuon rehellisen ja viisaan Sinkkolan Utin, korvaan, joka oli puodissa seissut sikaria poltellen. Heti sen jälkeen oli Uti Jehkin huomaamatta vihjaissut häntä jälestään pihalle, ja siellä kertonut, että Jehki muka oli pyytänyt Utia maanittelemaan häntä myymään voinsa Pekkalaan, vaan että Uti, joka aina tietää kaikki asiat ennenkuin muut, vanhan ystävyytensä vuoksi, kielsi häntä myymästä voitansa mihinkään, vaan käski hänen viemään ne itse Pietariin, jossa voinhinta nykyään oli viisikymmentä ruplaa puudalta. "Mistä te sen niin tarkoin tiedätte?" — oli Saksa-Manninen kysynyt Utilta. Silloin oli tämä vetänyt taskustaan paperin, jossa oli nähtävästi ollut venäjänkielistä kirjoitusta, vaan jossa numero 50 oli aivan selvästi kirjoitettu. Tämän paperin eli kirjeen oli Uti sanonut viime postissa saaneensa ystävältään, Niemis-Tahvolta, joka oli parhaallaan Pietarissa voikauppaa pitämässä. Siinä kirjeessä seisoi, niinkuin Uti Sinkkonen oli hänen kuultensa selvällä Venäjän kielellä lukenut, että voista maksetaan nyt Pietarissa viisikymmentä hopearuplaa ja enemmänkin puudalta. Tästä yhtä hauskasta kuin hyödyllisestäkin ilmoituksesta oli hän, Saksa-Manninen, tietysti niin ihastunut, että osti heti-Pekkalasta rommiputelin, jonka sitte Pekkalan portin pielessä yhtenä Utin kanssa nauttivat. Sitte oli hän hiipinyt Heikkilän pihaan ja pistänyt sukkelaan hevoisen takaisin puikkoihinsa, vaikk'ei se vielä ollut ehtinyt tarpeeksi syödäkään, sekä lähtenyt kiireimmittäin ajamaan kotiin. Tosin olivat Heikkilän niinkuin Pekkalankin pojat huutaneet häntä vielä kauppoja tekemään, vaan hän oli porottanut tammaa Kurkijokelaisella kupeelle eikä enää kuunnellut edes heidän puheitaankaan. —

Tämän kertomuksen aikana istui Vävy-Manninen niin hiljaa, kuin hän olisi kuunnellut hevoisen kelloa sitä kiinni ottamaan mennessään laajasta aituuksestaan. Ja loppupäätökseksi miesten keskustelusta tuli se, että heidän tulee niin pian kuin mahdollista, ja viimmeistäänkin jo huomisaamuna, lähteä voin ostoon, yhden yhtäännepäin toisen toisaanne, ja ostaa sitä tavaraa niin paljon kuin suinkin lähiseuduilta yhteisillä rahoilla saada voi. Kenellekään muille ei heidän pitäisi voin oikeata Pietarihintaa sanoa, kuin molempain heimomiehelle Pata-Manniselle, jonka naapurukset päättivät ottaa yhteen kauppaan osalliseksi, varsinkin sen vuoksi, kun tiesivät hänellä olevan "takana" muutaman sataruplaisen. Tiedon asiasta ja yhteisestä "affääristä" lupasi jo samana iltana Saksa-Manninen antaa Pata-Manniselle, jonka tuli käydä ostamassa voit lähiseutujen salotaloista ja mökkilöistä; he itse sitävastoin pitäisivät huolen pääkylästä. Päälle päätteeksi luettiin nyt molempain isäntäin rahavarat ja nähtiin, että heillä oli tähän tärkeään voi-asiaan käytettävänä yhteensä vähän yli puolen kuudettasadan ruplan ja muutamia kymmeniä kopeikoita.

Kun voi-asia vihdoinkin oli sovittu niin hyväksi kuin mahdollista ja kun matissakaan ei enää päivää vasten katsoessa näyttänyt olevan enempää kuin noin puolen pikarillista, päätti Saksa-Manninen viimmein lähteä viemään asiasta tietoa Pata-Manniselle. Lähtiessä vielä vakuutteli häntä Vävy-Manninen ostamaan voit niin huokealla kuin mahdollista, vaikkapa saisi kymmenellä ruplalla puudan, sekä mittaamaan hyvästi; ett'ei mittatappua Pietarissa tulisi.

"Viittätoista ruplaa vähemmällä en osta puutaakaan", — lausui
Saksa-Manninen pontevasti lyöden hatullaan kämmeneensä.

"Ja syy siihen on se, kun me itse saamme vähintäänkin viisikymmentä ruplaa", — jatkoi Saksa mielissään.

"Eipä siltä, eipä siltä!" — vakuutteli Saksa-Manninen vielä porstuassa mennessään.

III.

Niinkuin hyvällä syyllä sopi odottaa, oli Pata-Manninenkin varsin kärkäs rupeamaan osakkaaksi yhteiseen voikauppaan toisten kanssa — eipä hän ilman olisi Pata-Manninen ollutkaan!

"Ostetaan vaan voit; täytyyhän tässä koettaa edes jotakin kauppaa tehdä", — oli hän lausunut Saksa-Manniselle kun tämä hänelle voisalaisuuden ilmaisi. "Ja eihän tuo patakauppakaan tahdo enää tähän maailman aikaan oikein luonnistua."

Heimokset läksivät voin ostoon kukin sovitulle suunnalleen. Ja pyhäiltana vähää ennen maata menoansa olivat Vävy- ja Pata-Manniset panneet puupuntarinsa vanhaan lihan suolaveteen yöksi likoamaan, "jotta ei Pietarissa mittatappua tulisi." Mutta Saksa-Manninen, joka ennestään oli kuuluisin voin mittausopissa, oli niin vakuutettu suuresta voitostaan tässä voi-asiassa, että päätti nyt mitata ostettavansa voit varsin tunnollisesti, ja viskasi siis kaikkein nähden puupuntarinsa yöksi uunille kuivamaan.

"Vähemmänpähän sanovat liikaa ottavani", vastasi hän, kun hänelle huomautettiin, että niin menetellen saattaisi tulla mittatappua. Mutta kukapa sen tiesi, mistä syystä Saksa-Manninen tällä kertaa päätti näin, suoraan sanoen, aivan rehellisesti kauppaa tehdä. Kenties aikoi hän nykyisellä suoruudellaan keventää edes hiukan entisellä väärällä mitalla hankitusta syntikuormastaan. Niin kenties —.

Seuraavana keskiviikko-iltana, joksi ostajat olivat myyjien käskeneet tuoda voit Vävy-Mannilaan, tulla töyhysi voikorvoja toinen toisensa perästä Vävylän isoon pirttiin. Siellä lyödä päntättiin ne miehissä suuriin putsiloihin, jotka sitte visusti kiinnilyötyinä ja vannehdittuina vieritettiin yöksi talon tyhjään talliin "missä muka ei ainoastaan vilpoisa ilma, vaan erittäinkin tallin terveellinen haju, estäisi kalliita voiloita sulamasta." Tämä oli sitäkin mukavampi, kun hevoisia ei kesillä koskaan tallissa pidetty, ja kun voiputsien talon kellariin laskeminen sekä niiden sieltä ylösnostaminen olisi vaatinut ei ainoastaan verrattomasti enemmän työtä, vaan ollutpa vielä vaarallinenkin; sillä olisivathan raskaat voitynnyrit voineet särkyä vierittäessä kolahdellessaan kellarin koviin kivirappuihin. Ja kaikissa tapauksissa oli voiputsien talliin panosta se silminnähtävä etu, ett'ei tarvinnut peljätä kellarissa olevien täysien viilipyttyjen kaatuvan, eipä edes läikähtelevänkään, putseja vieritellessä. — Mitä tuo tallin haju mahdollisesti tuli vaikuttamaan voiden vastaiseen makuun, se ei juohtunut kellekään mieleen, ja jospa se olisi jollekulle juohtunutkin, niin se kai arveli, että "kyllä se kuitenkin venäläiselle välttää, sillä milloinkahan me saanemme edes mitään hänen tavaraansa, olipa se sitte joko henkistä tahi aineellista laatua, jossa ei olisi sekä Venäjän nahkan että myöskin tupakan hajua"…

Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla, hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin lausuivat: "No entäs sitte?" —

Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden "pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.

Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään, mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.

Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan. Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" —

Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi tehdä edes makkaroita!"

IV.

Niin. — Tulihan se Torstai-aamukin, jolloin Mannisten oli määrä lähteä voinensa Pietari-matkaansa aloittamaan. Aamusella varhain, jo ennen päivän nousua, kokoontuivat molemmat toiset Manniset hevoisinensa Vävy-Mannilaan, jonka talon tallissa yhdeksän täyttä voitynnyriä odotteli rattaille päästäksensä ja josta sitte oli päätetty yhdessä lähteä matkaa jatkamaan.

Alussa näyttivät kaikki asianhaarat lupaavilta. Hevoiset löydettiin metsästä ilman erityistä etsimistä, eikä Pata-Mannisen liinakkotammakaan, joka aina muulloin oli ollut pakenia, sinä aamuna ollut pakoa edes yrittänytkään; aivan niinkuin muutkin hevoiset oli se kiini antautunut ja tinkimättä antanut panna suitset päähänsä. Yöllä oli myöskin kaupungista tullut Perna-Pekka, ja hän oli kertonut voihinnan eilen nousseen parikymmentä kopeikkaa. Ja näitä kaikkia paitsi näytti tulevan erinomaisen suotuisa ilmakin voin kuljettajille, sillä taivas, joka auringon noustessa oli ollut aivan selkeä, peittyi vähitellen harmailla, kovannäköisillä pilvillä, ja tuulikin oli yöllä kääntynyt pohjanluoteelle. Ei siis ollut huolta siitä, että voit sulaisivat auringon paahtaessa, ei ainakaan alkumatkasta. Kuten sanottu: matkan alku näytti varsin onnistuvalta.

Mutta niinkuin kaikki muutkin suuret ja hyvät asiat, ei Mannisten Pietari-matkakaan saanut alkaa ilman vastoinkäymisiä ja pahoja enteitä, vaikka ne olivatkin vähemmän tärkeää laatua. Pata-Manninen, näet, oli juuri lähtöpäivää vasten yöllä nähnyt unta, että Uti Sinkkonen oli vaihtanut hänen sataruplaisensa puhtaaksi hopearahaksi, jotka hopearahat sitte hän, Vävy- ja Saksa-Manninen olivat jakaneet keskenänsä. Sitä paitsi nauraa räkättivät harakat koko aamun miesten kuormia laatiessa milloin Vävylän saunan katolla, milloin pihamaan aidanseipäistä, niin ett'ei tahtonut toisensa puhetta kuulla. Saksa-Manninen tosin kerran huusi: "Syy sihen!" ja viskasi aimo halon harakoihin päin, vaan nämät eivät siitä pitäneet sen enempää lukua kuin että muuttivat riihen katolle, jossa rupesivat pitämään vielä pahempaa elämää. Ja päälle päätteeksi sai sika käsiinsä Vävylän isännän eväsvakan, josta se jo ennenkuin huomattiinkan sai purreeksi rikki munavoi-askin ja popsi nyt sitä hänelle kovin harvinaista ruokaa mielihyvissään suutansa maiskuttaen. — Eipä siis puuttunut pahoja enteitäkään pitkämatkalaisilta.

Saatiin siinä vihdoin kuormat laadituiksi ja nuoritetuiksi, niin mentiin tupaan jäähyväisille. Siellä veti Saksa-Manninen povestaan aimo taskumatin, jonka hän oli äsken täyttänyt kärrissään olevasta viisikannuisesta eväsnassakasta, ja pyysi emännältä "kyynärää."

"Otetaampas, naapurit, tästä piiskaryypyt, niin eroavat kaikki hiimostit meistä", — lausui hän totisesti pikarin saatuansa.

"Näinköhän", — vastasi Vävy-Manninen pelonalaisesti ja jo jokseenkin alakuloisena.

"Eipä siltä, eipä siltä", — selitti Saksa pikaria täyttäessään. — "vaan syy siihen on juuri se, kun emme tänä aamuna ole ottaneet edes aamusiunausta."

"Syy siihen, että harakat nauravat ja että sika yritti syömään naapurin eväät, — — — mutta saadaanpas täältä!" Ja Saksa-Manninen paiskasi suuren pikarillisen tislieriä pyöreään poskeensa.

"Näinköhän meille ei käy huonosti tällä Pietari-reissulla" — tuumasi
Vävy-Manninen Saksan uudelleen pikaria täyttäessä.

"Niin minäkin luulen, että tie nousee pystyyn, jos ei ennen niin
Pietarin portilla", jatkoi Pata-Manninen naapurinsa puheesen.

"Vieläkö siihen sen parempia syitä tarvitsee kuin ne, jotka itse äsken mainitsit", — vastasi Pata-Manninen.

"Eipä siltä, eipä siltä", — sanoi Saksa-Manninen tapansa mukaan hätäisesti, — "vaan ottakaahan ryypyt, että päästäisiin viimeinkin lähtemään."

"Minua jo rupeaa epäilyttämään koko tämä voiasia", — lausui
Vävy-Manninen pikaria huulilleen nostaessaan.

"Ja syy siihen, jos saan luvan kysyä?" — kysyi Saksa-Manninen tiukanlaisesti.

"Eipä siltä, eipä siltä;" — huudahti Saksa vähän vihastuneena. "Tuossa on Pata-Manniselle ryyppy; nakkaa se naamaasi ja lähdetään paikalla ajaa hiveltämään. Saadaan nähdä, missä se tie pystyyn nousee, kun minä ajan edellä."

Ja heimosnaapurukset istuivat kukin kuormallensa sekä läksivät ajaa huijottamaan Pietariin päin. Saksa-Manninen ajoi edellä ja lauloi:

"Pietarista, Pietarista mulle muija tuodaan
Ensi vuonna Juhannussa kuuliaisia juodaan."

"Jos kaiken hyvän lisäksi akka sattuisi ensiksi vastaan tulemaan", — sanoi Vävy-Manninen noin pari virstaa saloa kuljettua, kun hevoiset astuivat ylämäessä.

"Silloin minä en aja enää askeltakaan eteenpäin, vaan käännyn paikalla takaisin", — vastasi siihen Pata-Manninen.

"Ja sen minäkin teen!" — huusi Saksa-Manninenkin toisille kuormansa päältä nauraen. "Vaan saattepa nähdä, että akka ei uskalla ensiksi vastaamme tullakaan, sillä syy sihen — — —"

"Tpruuuu" — huusi Saksa-Mannisen perässä ajava Pata-Manninen niin että salo kajahteli.

He olivat tulleet kylätietä ajaen eräälle noin parin virstan päässä kylästä olevalle matalahkolle mäen nyppylälle, joka oli ainoa korkeampi paikka sillä penikulman pituisella tasaisella hongikkokankaalla, joka eroitti Kastelammin kylän vallan maantien varrella olevasta kirkonkylästä. Tälle kunnaalle näkyi jokseenkin pitkältä kirkkotietä, ja kun tuttavamme nyt sen korkeimmalle kohdalle pääsivät, näki Pata-Manninen vanhan vaimo-ihmisen astua jupparoivan noin viidenkymmenen sylen päässä heille vastaan.

Nyt meidän lienee helppo arvata "syy siihen", miksikä Saksa-Mannisen lause jäi keskentekoiseksi ja minkä tähden hänen heimomiehensä Pata-Manninen niin äkkisesti pidätti hevoistansa.

"Tpruu vieläkin!" — ärjäisi Pata-Manninen seisattaen hevoisensa ja hypäten alas rattailtaan.

"Mikä nyt tuli?" — kysyi viimmeksi ajava Vävy-Manninen, joka oli kaiken huomionsa kiinnittänyt Pata-Mannisen kummalliseen käytökseen, eikä niin heti havainnut asian oikeata laitaa.

"Katso eteesi, ettäs näet", lausui Pata-Manninen hieman juhlallisesti. "Tässä on nyt tällä kertaa Mannisten kaupunki", — lisäsi hän sitte katkerasti hymyillen.

Nyt vasta hoksasi Vävy-Manninenkin millä kannalla asiat olivat. Hänkin näki omilla kristillisillä silmillään, että Kati Laukatar, Jormanalan puolihupsu ruotisyöttiläs, astua nilkutti vesisuinensa kummun rinnettä ylöspäin heille vastaan. Ja Vävy-Manninen ei tässä ankarassa silmänräpäyksessä tainnut muuta kuin panna kätensä ristiin ja lausua:

Saksa-Manninen, joka tavallansa oli koko retken johtaja, oli tällä välin hänkin seisattanut hevoisensa ja katsoa tuijoitti nyt, sanaakaan lausumatta, suu auki, tuohon pahan onnen enkeliin, joka Kati Laukattaren muodossa hitaasti mutta varmasti par'aikaa nosti Mannisten Pietaritietä pystyyn — ja aivan alamäessä! Vihdoin, kun Kati helmojansa kannatellen oli ehtinyt lengertää matkamiesten kuormain luo, pääsi Saksan pakahtuneesta rinnasta käheät sanat:

"Syy siihen!" — kiljasi hän nyt selkeämmällä äänellä ja astui Katin eteen, puistellen jykevää nyrkkiänsä kolmen tuuman päässä tämän litteästä ja asianomaisella tavalla noetusta nenästä.

"Mittee sie huuvat?" — kysyi vähäkuuloinen onnen enkeli omituisesti hymyillen.

"Sekö s—tana sinut juuri pani tänne kuljeksimaan" — ärjyi vihasta vaahtoava Saksa-Manninen, — "vaan kyllä minä näytän sinulle Ilomantsin leimauksen", — Ja hän yritti tarttumaan kamarakourillaan ruotivaivaiseen.

"Terveisiäkö Holopaiselta? — — niinkö sanot? — no Jumala pitäköön terveinä tuojat ja laittajat!" — pakisi puolihupakko kuuro. (Erästä vanhaa poikaa, Holopaista, Kati, näet, piti sulhaisenaan).

"Kyllä minä annan sinulle terveiset, eipä siltä!" — mutisi vihastunut voisaksa ja tarttui kauniin morsiustajan olkapäihin.

"Näinköhän viitsit, miehinen mies, purkaa vihaasi viattomaan mielipuoleen", — sanoi Vävy-Manninen tullen väliin.

"Eipä siltä, eipä siltä", — koetti Saksa-Manninen selittää häveten tyhmää käytöstänsä — "vaan mitäs varten juuri hän tuli ensiksi vastaamme".

"Jiäkee hyväst' ja sanokee terveisiä Holopaiselle kun kelevannoo", — puheli Kati Laukatar mennessänsä. Hän, poloinen, ei voinut edes aavistaa, minkä vahingon hän vastaantulollaan Mannisille teki.

"Sinun kauppa-intosi on tehnyt meidät jotakuta sataa hopearuplaa köyhemmiksi. Olipa toki hyvä, että minä ostin voita vajaalla kymmenellä ruplalla puudan."

"Samaa minä myös sanon, ja sanonpa vielä senkin, että semmoinen voi-into, kuin Saksalla oli, ei ole koskaan hyväksi" — lisäsi Vävy-Manninen naapurinsa puheesen. "Ja minä poloinen, kuin maksoin joka puudasta puolen yhdettätoista hopiaa!" — jatkoi hän vaikeroiden.

"Eipä siltä!" huudahti moitittu Saksa-Manninen jälleen innostuneena.
"Minä lähden uhallakin, vaikka yksinäni, Pietariin ja näytän, ett'ei
Uti Sinkkosen puhe petä ja ett'ei Niemis-Tahvo joutavia kirjoittele.
Vähät minä mokomasta vastaan tulijasta, eikä hän, sitäpaitsi, olekaan
mikään oikea akka. Ja syy siihen — — —."

Hän keskeytti puheensa, sillä kirkolta päin kuului kovaa kärryin jyrinää ja heimokset näkivät erään herrasmiehen ajavan täyttä ravia pikimustalla hevoisella ja linjaalikärryissä heitä kohti. Pian pääsikin ajaja uuteen "Mannisten kaupunkiin" ja kaupungin kolme asukasta tunsivat hänet heti Niemis-Tahvoksi, joka jo useina kesinä peräkkäin oli käynyt heidänkin kylässänsä voin ostolla.

"No trastui miehille!" — lausui tulija iloisesti pysähdyttäen hevoisensa. "Mihinkäs Manniset nyt niin miehissä voita vetävät?" — Niemis-Tahvon tarkka voisilmä oli näet pian huomannut, mitä tavaraa miesten kuormissa oli.

Miehet katselivat hämillään toistensa silmiin, eivätkä yrittäneet saada sanaakaan suustansa.

"Nythän kuumissa ollaan", — jatkoi vastatullut vieras ihmetellen, — "kun eivät miehet saa sanaa suustansa. Jäikö kielenne kotia?"

"Syy — — hm — — tuota — siihen", — yritti Saksa-Manninen lausumaan, vaan hänen sanansa takertuivat kurkkulakiin.

"Voin hinta on Pietarissa kohonnut", — puhui Niemis-Tahvo koettaen edes tätä tietä saada isännät haastelemaan.

"Paljonko siellä voipuudasta maksetaan?" kiehittäytyi jo
Pata-Manninenkin kysymään.

"No harassoo! Nämä taitavat olla voikauppiaita", arveli Niemis-Tahvo itseksensä. "Yksi maksaa enemmän, toinen vähemmän, vaan sanokaahan jo, mihin menette voikuorminenne?" — jatkoi hän ääneensä.

"Yritimmehän — — hm — — — tuota — — — Pietariin", — — vastasi
Vävy-Manninen.

"Ha ha ha! Te Pietariin, ha ha ha!" — nauroi leikkisä Niemis-Tahvo, "no nythän ihmeissä ollaan! ja voikaupalle, näen minä, vai mitä varten?"

"Eipä siltä, eipä siltä", — vastasi Saksa-Manninen, — "ihmisethän siellä ovat ennenkin käyneet."

"Ovat kyllä ja käyvät vastakin; mutta eiköhän teille ole parasta, että myytte nyt tässä voinne minulle, niin ette menetä hyvää heinäaikaa reissutessanne, eivätkä venäläiset vie voitanne polkuhinnasta", — tuumaili asiantunteva Niemis-Tahvo.

"Myödään vaan, myödään vaan!" — huudahtivat ikäänkuin yhdestä suustansa Vävy- ja Pata-Manniset.

"Eipä siltä, eipä siltä! Saatetaan tässä itsekin mennä Pietariin", — rehenteli uskalias Saksa-Manninen.

"Mutta mepäs vaan emme lähde enää sinun hupsun jäljestäsi juoksemaan!" — tiuskasi Pata-Manninen.

"Myödään vaan voimme pois, kun on ostaja paikoilla" — tuumaili
Vävy-Manninen toisten kinaa sotkeaksensa.

"Ethän sinä osaa muuta kaupita kuin Suojärven patoja ja Aunuksen jätkiä", pisteli Saksa-Manninen Pata-Manniselle.

"Suus' kiini, mokoma puupuntarin lijottaja!" — ärjäisi Pata-Manninen vastaukseksi.

Ja siinä olisivat miehet kenties enemmänkin kinastelleet — kukapa takaa, ett'ei käsikahakkakin olisi kohta ollut valmis, ell'ei ystävällinen Niemis-Tahvo olisi tullut väliin ja saanut riitelijöitä sovitetuksi. Hän vakuutti heille vakuuttamalla, että Pietarissa saapi nerokas myyjä nyt korkeintaan kaksitoista ruplaa voipuudalla, mutta tuohon hintaan myödessä pitää jo olla suurempi summa voita, vähintäänkin viisisataa puutaa. Ja kun hän oli usein ennenkin Mannisilta voita ostanut, ei hän tälläkään kertaa viitsinyt heille tyhjää tarjoakkaan, vaan maksaa yksitoista ja puoli ruplaa puudalta. Rahat saavat käteen paikalla, kun voit ovat mitatut.

"Ettekös te Uti Sinkkoselle kirjoittaneetkaan voin hinnasta?" — kuiskasi Saksa-Manninen toisista salaa Niemis-Tahvon korvaan. Hän oli jo kokonaan lauhtunut äsköisestä kiukustansa.

"Sille Sinkkolan Uti-herralle, joka aina sikari hampaissa kaupungin katuja kävelee".

"Ahaa! Tuolle kaupungin herrain narrilleko? — En, en koskaan ole tarvinnut hänen kanssaan kirjevaihdossa olla".

"No herrain narrikos se sitte onkin?" — kysyi Saksa-Manninen niin viattomana kuin vastasyntynyt lapsi.

"Eipä siltä, eipä siltä", — virkkoi Saksa-Manninen häpeissänsä ja poistui hevoisensa luo. Hän ei enää pitänyt tarpeellisena jatkaa keskustelua Sinkkolan Uti-herrasta Niemis-Tahvon kanssa, sen olisivat toiset Manniset ehkä kuulleet — — — Hänen suustansa kuului kuitenkin outo kirahdus ja se kenties ei tietänyt hyvää Uti Sinkkoselle. —

Toiset Manniset olivat sill'aikaa kuiskailleet keskenänsä ja ilmoittivat nyt Niemis-Tahvolle, että he suostuvat voikauppaan, vaan ainoastaan sillä ehdolla, että voi mitataan Vävy-Mannilan vaakassa Kastelammilla ja että Niemis-Tahvon tulee ne omalla kustannuksellaan vedättää pois.

"No sama se!" — lausui Niemis-Tahvo ja kättä lyötiin kaupan vahvistukseksi.

"Kippis sen päälle!" — äänsi Saksa-Manninen kuormansa luota, ja toiset näkivät kuinka hän ryysti lipistä ilolientä. Matkanassakka oli hänen kainalossansa.

"No jokos sinäkin myyt voisi Niemis-Tahvolle?" kysyi Pata-Manninen vielä vähän niinkuin ivaten.

"No ne on niinkuin myöty, vaikk'ei vielä kättä lyöty", — vastasi Saksa laskien nassakasta lipin uudelleen täyteen. "Kipsaappas Tahvo! Kyllä tämän pitäisi olla ihmisten ruokaa", — jatkoi hän ojentaen lipin voin ostajalle.

"'Isviniitte', sanotaan Pietarissa kuin ryypätään" — sanoi voisaksa ja laski lipin sisuksen sinne mihin se oli meneväkin.

Ja siinä sitte harjakkaita oteltiin. Miehet sitoivat hevoisensa kiini petäjiin tien varrelle ja istuivat itse kuivalle käpykankaalle piiriin Saksa-Mannisen eväsnassakan ympärille. Vähitellen kokoontui äsken perustettuun "Mannisten kaupunkiin" väkeä enemmänkin, sillä kaikki tiellä kulkijat tahtoivat tietysti saada selkoa siitä, mikä matkalaisia kunnaalla pidätteli: Ja havaittuansa, että se oli Saksa-Mannisen eväsnassakka, ei kellään ollut niin kiirettä, ett'ei olisi joutanut miesten kanssa vähää tarinoimaan ja muutamaa lipillistä tyhjentämään, varsinkin kun Saksa-Manninen evästään ehtimiseen tarjoili.

Miesten siinä keshustellessa ja "rätnäillessä" tultiin lopulla havaitsemaan, että koko se tappu, joka Mannisille tästä voikaupasta Saksa-Mannisen kalliin oston tähden tuli, ei tehnyt enempää kuin vähän vajaan valikin. Ja kun molemmat toisetki Manniset — luultavasti Saksa-Mannisen eväsnassakan vaikutuksesta suostuivat rupeamaan osallisiksi, niin teki se yleensä, omia vaivoja lukematta, vähän yli kahdeksan ruplaa mieheen.

"Tuo nyt ei ole tappu eikä mikään", lohdutteli heitä Niemis-Tahvo, "tuon verran tapata kuin tapata, tahi sitte olla tykkänään tappaamatta".

"Mutta sanokaapas, hyvät ystävät, mikä teidät seisatti tälle mäelle, kun ette eteenpäin ajaneet?" — kysyi Niemis-Tahvo puheen lopuksi.

"Meille tuli — hm — me rupesimme — — —", yritteli Vävy-Manninen vastaamaan.

"Elähän sinä, annahan minä haastan sen asian", — ehätti Saksa-Manninen väliin. "Syy siihen oli se, että me rupesimme — — tuota — — miettimään, mikä olisi pantava tämän mäen nimeksi."

"Sopii kyllä, ja otetaanpa ryyppy ristiäisiksi", — puheli Saksa-Manninen hyvillään, kuin oli osannut kääntää puheen tälle suunnalle.

Jos, lukijani, sinulla joskus olisi halua ja mahdollisuutta — ja onhan niitä molempia ainakin muutamilla — matkustaa suorinta tietä Joensuun kaupungista Ilomantsin "pokostalle", tulisit matkallasi kulkemaan Kastelammin kylän kautta. Ja se puhelias kyytipoika, joka sinua tästä ystävällisestä kylästä eteenpäin kyyditsisi, lausuisi, pari virstaa kylästä eteenpäin ajettuanne, eräällä pienellä petäjikkökunnaalla:

"Mikäs kumma teille on hattuun tarttunut?" jatkaisi poika, ja hän katsoisi vallan totisena päähineesesi.

Sinä tietysti paljastaisit paikalla pääsi, ottaaksesi hatustasi mitä pikemmin pois tuon "kumman".

"Mutta eihän siinä mitään ole", — lausuisit äreästi, havaittuasi hattusi vallan puhtaaksi.

"Ei se ollutkaan sen vaarallisempaa, vaan tällä mäellä nostavat kaikki ensi kertaa kulkijat hattuansa".

Oi te lapsuuden valoisat hetket! Teitä muistellessa tahtoisi maailman myrskytuulten runtelema henki palata takaisin teidän piiriinne ja teihin ikuisesti sulautua! — Mutta ah! Eihän ihminen taida paremmin nyt kuin ennenkään mennä jälleen äitinsä kohtuun…

"Hm! Siis lapsellisuuksia koko juttu", — lausuu alussa mainittu, asian ymmärtävä lukijani.

"Olisihan se otettava, vaan se kun aina rupeaa itkemään, jos mitä vähän sattuu…"

"Itki mitä itki, mutta se on kuitenkin lysti poika. Sano suoraan otetaanko…?"

"Ja muista kerätä sättäkolosi lieroja täyteen. Pane multaa vähän, niin sopii enemmän matoja. Ota myös mukaasi se pitkä onkivapa".

Näin puhelivat Saksalan Matti ja Seppälän Jussi — pari alun toisella kymmenellä olevaa karjalaista — eräänä elokuun Lauvantai-iltana lehmiä kotia ajaessaan.

II.

Vaikka entisen miehen ei sanota toivoneenkaan muuta, kuin että aina olisi kesä ja aina pyhä — olipa sitte pouta tai sade, se oli hänestä yhdentekevä — oli sinä merkillisenä päivänä, jona tässä kerrottavat kauheat hirttoyritykset tapahtuivat, ei ainoastaan kesä ja pyhä, vaan myöskin tyyni ja pouta. Ja nämä ehdot täytettyään on elokuun päivä Karjalassa kaunis…

Oli siis mitä herttaisin Sunnuntai-aamu, kun Saksalan Matti onkivapoineen, pikku konttineen ja täysine, vähämultaisine sättäkoloineen saapui naapuritaloonsa Seppälään, jossa toiset onkimiehet, Seppälän Jussi ja Leskelän Paavo, häntä jo olivat jonkun aikaa odottaneet. Eikä siinä enää Matin tultua jouduttu pitkään siekailemaan, vaan täytyi lähteä matkalle, jos mieli ennen päivän laskua joutua takaisin kylään, mistä Kirkkolammille oli hyväkin suden mittaama ruotsinvirsta. Eikä sitä arveltu kaloitta kotia tultavan — kaukana siitä! Särkiä, ahvenia, salakoita jopa haukiakin aikoivat pojat tuoda kotiinsa paljon, paljon…

"Onko teillä mitään evästä?" — kysyi Leskelän pikku Paavo toisilta vähän vauraammilta onkikumppaneiltaan, kun olivat hetkisen astuneet salopolkua.

"On minulla kaksi voileipää vastakkain, konttini pohjalla", — lausui
Seppälän Jussi.

"Minä vaan kysyin sen vuoksi, kun en lähtökiireessä muistanut syödä aamiastakaan", — jatkoi Paavo vähän alakuloisesti.

"Kylläpä sillä miehellä on koko muisti!" — äänsi Saksalan Matti.
"Olipa ihme, kun muistit ottaa vatsasi mukaan".

"Elä sinä Matti aina irvistele!… Minä kun siinä lähdön touhussa en… muistanut. Vaan eiköhän sinulta liikenisi joku palanen minulle, niin minä…"

"Minulla ei ole muruakaan mukanani", — keskeytti Matti nyhjästen Seppälän Jussia kylkeen, — "vaan minä muistin lähteissäni pistellä maitovelliä sen verran, että uskallan tämän päivää nälkäistä haastatella".

"Elä ole milläsikään, Paavo, minä annan toisen voipalaseni sinulle", — lohdutti Seppälän Jussi.

"En… minä… sinulta ota,… kun sinulla… on… niin… niin vähän… itsel… itselläsikin", nyyhkytti Paavo poloinen nyt jo täydellisesti itkun valtaamana.

"No siinä on miestä palanen!… Ruveta nyt tyhjän tähden itkemään, vaikka ei ole hätää vielä lähelläkään", — puhui Matti ylvästellen. "Vaan johan minä illalla Jussille sanoin…"

"Hyvähän sinun on rehennellä toiselle, kun olet kylläinen", — lausui
Seppälän Jussi totisena.

"Minun… pi… pitää… kääntyä… ta… takaisin!" — tyrskytteli Paavo epätoivossaan ja alkoi, kohti kulkkua itkien, astella takaisin kylään päin.

"Voi hullua, hah, hah, hah!" — nauroi Saksalan Matti ja hyppäsi käännyttämään Paavoa. "Saathan sinä minulta vaikka viisi voileipää, vaikka minä ensin narrasin sinua. Kas niin!… Käänny nyt siivosti takaisin ja heitä pois tuo tyhjä itku… niin! Joko sinulle paikalla pitää?…"

"Eihän… minulla… vielä… ole hyvin nälkä, vaan minä luulin, ett'en koko päivänä saa yhtään palaista", — vastasi Paavo itkien ja nauraen yhtä aikaa. Hetkisen kuluttua tyyntyi hän kokonaan.

Näin keskustellen olivat pojat joutuneet matkansa puolitiessä olevalle Myllypurolle, jonka yli heidän oli kuljettava Kuikkalammille mennessään. Ja vaikka he olivatkin, mielestään, jo ennen tämän puron tyhjäksi ongittaneet, päättivät he kuitenkin siihen kerran, kaksi, onkeansa viskata. Sattuisipa vaikka kiiskin torikka onkeen töksähtämään… Kukin pojista meni eri "kalapaikalta" koettamaan.

Seppälän Jussi ja Saksalan Matti käärivät jo ongensiimojansa kokoon, aikoen lähteä matkaansa jatkamaan, kun Leskelän Paavo juosta haihattaa hengästyneenä heidän luoksensa.

Ja hän viittoi käsillään sinne päin, mistä oli tullut, läähättäen niin, ett'ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.

"No no… Mitä nyt?… Mitä kummaa sinä näit?" — kysyivät toiset yhdestä suusta.

"Minä näin… tuolla… suuren… hyvin suuren hauen!" — sai Paavo vihdoin lausutuksi.

"Ole tyhjää hupajamatta! Eihän tässä purossa ole milloinkaan haukia nähty", — lausui Seppälän Jussi epäilevän näköisenä.

"Mutta nytpäs näkyy! Ja jos ette usko, niin lähtekää katsomaan. Minä panen vaikka sormen silmäni päälle, että se on hauki", vakuutti innostunut Paavo.

"Viitsimmekö lähteä tuon hupakon jäljestä juoksemaan", esteli Saksalan
Matti vastahakoisena.

"No katsokaa: Vieköön piru silmän päästäni, jos siinä ei ollut hauki!" — vannoi Paavo kiihkoissaan, pitäen sormea toisen silmänsä päällä. "Niin! Mutt' siinäpäs se on vielä silmä, ja siellä se on haukikin haon vieressä maata votjottamassa!"

Viimeisiä sanoja puhuessaan osoitti hän oikean kätensä etusormella vannomukseensa käytettyä silmäänsä, mutta vasemmalla peukalollaan purolle päin.

"Saattaahan tuota käydä katsomassa, koskapa Paavo on niin varma asiasta", — arveli Seppälän Jussi, "eipähän tuo paljoa aikaa viene".

Ja uteliaina alkoivat toiset pojat hiljakseen hiipiä Paavon jäljestä ihmettä katsomaan. Uteliaisuus oli nyt jo niin vallannut Saksalan Matinkin, ett'ei hän muistanut äsköistä epäilystäänkään, vaan meni toisten mukana. Astuessaan koetti Paavo varmuuden vuoksi vielä kerran sormellaan, oliko silmä hänen päässänsä paikoillaan…

"No mihinkä se nyt hävisi?… Se oli ihan tuossa paikassa… tuon lumpun juuressa… hiukan tällä puolella tuota haon oksaa", — kuiskutteli Paavo hätäisesti ja osoitti vavallansa erästä vedestä ylös pistävää puoleksi lahonnutta oksaa.

"Johan minä sen sanoin, ett'ei siinä mitään ole… Paavo joko ei ole mitään nähnytkään tahi… tahi on Vetehinen hänen silmänsä kääntänyt", ärisi Saksalan Matti tyytymätönnä.

"Käänsi kuin käänsikin sinulta silmät, tahi sinuun on tarttunut joku metsännenä eli… eli vesihiisi?" — pilkkasi Matti.

"St, hiljaa pojat! Täällä on hauki… tuon haon vieressä…" — supatti
Seppälän Jussi.

"Vaan enpähän minä mitään näe", — lausui Matti totisena katsoen niin tarkasti ja vihaisesti veden pintaan kuin koulumestari aapikseen.

"Katso nyt tarkasti… tuossa se on!…" — kuiskasi Paavo iloissaan, kun ei joutunut valehteliaksi.

Varovasti poistuivat pojat joen äyräältä edemmäksi pitämään neuvoa, miten saisivat hauen kotiinsa.

"Ajetaan se pois syvästä suvannosta ja säikäytetään oikein, niin se hyppää itse maalle", — ehdotteli Paavo.

"Mokoma viisas! Milloinka sinä olet nähnyt kalan maalle hyppäävän?" — riuskasi Matti.

"Enhän minä sitä itse ole nähnytkään, vaan kun… kun Kala-Meriläinen sanoi, että… että? Mustalla merellä kalat välistä hyppäävät laivoihinkin ja että… että ne ovat valmiiksi keitetyitä", — koetti Paavo selittää hämillään.

"Mene sinä Kala-Meriläisesi kanssa Mustalle merelle keitetyitä kaloja laivoilla pyytämään! — Olivatkohan nuo kalat tuimia vai maistuivatkohan ne riimisuolaisilta?… Etkö kysynyt Kala-Meriläiseltä, olivatko ne vedessä keitetyitä vai voissa paistettuja?…"

"Kunhan vaan Kala-Meriläinen ei olisi polttanut suutaan kiehuvassa liemessä!" — - pilkkaili Saksalan Matti tavalliseen tapaansa.

"Kun olisi edes särjen liuru, jolla koetella ongittaa; eihän se kuitenkaan sättää syö", — tuumaili vakava Seppälän Jussi korvallistaan kynsien ja toisten kinapuheista huolimatta.

"Koetetaan ottaa leuan alta ongella", — ehdotteli nyt Saksalan
Mattikin vuorostaan erittäin viisaan näköisenä.

Pojat katsoivat hetkisen suut auki toistensa silmiin. Nyt vasta havaitsivat he, ettei heillä ollutkaan muassa muita kuin pieniä "enkeliska" onkia, jotka eivät missään tapauksessa olisi kestäneet moista petoa.

Silloin kirkastui yht'äkkiä Seppälän Jussin alakuloinen muoto. Hän henkäsi syvään, sylkäsi rutostaan, löi näppiä ja lausui juhlallisesti:

"Emmeköhän ripusta sitä hirsipuuhun — näin vertauksilla puhuen", sanoi
Seppälän Jussi verkalleen.

"No niin! Hirtetään pahus, hirtetään!"… huudahti Paavo ja tähän ehdotukseen suostui, vaikka vähän epäillen, Saksalan Mattikin.

III.

Ensin mitattiin tarkasti kenen onkivapa oli pisin ja siksi havaittiin Paavon vapa. Sitte tarkastettiin kenellä olisi liiaksi jouhisiimaa vavassaan, ja sitä löytyi Jussilta vaikka yli tarpeenkin. Leikattiin siis Jussin siimaa kyynärän verta ja sidottiin sen toinen pää lujasti Paavon pitkän onkivavan nenään; toiseen päähän laadittiin surmasilmukka eli ansa. Ja nyt ei muuta kuin Matti haukea hirttämään.

Varovasti kuin kengätön hevonen liukkaalla tiellä hiipi Matti hakoa myöten niin lähelle haukea kuin mahdollista. Ja hengitystään pidättäen seisoivat toiset pojat rannalla vartomassa, ikäänkuin tämän yrityksen onnistumisesta tai onnistumattomuudesta riippuisi heidän ijankaikkinen autuutensa. Päästyään niin likelle otusta, että luuli vavan nenän ansoineen ylettyvän siihen saakka, laski Matti vapansa hiljakseen veteen jokseenkin etäälle hauesta. Varsin hitaasti kuljetti hän sitte ansaa haukeen päin ja kotvasen ajan kuluttua sai kuin saikin hän silmukan sille päähän pujotetuiksi. Nyt yksi riuhtaus ja…

Matti pulikoi vyötäisiänsä myöten vedessä samassa suvannossa hauen kanssa.

Luonnollisista ja helposti arvattavista syistä ei Matti parka pyynti-innossaan ollut muistanutkaan pitää niin tarkkaa vaaria tasapainostaan, kuin tässä tilaisuudessa käytettävänä olevalla liukkaalla haolla toimiminen olisi vaatinut, ja hän putosi siis, juuri haukea riuhtaistessaan, suin päin joen poukamaan, jossa tosin ei ollut enempää kuin kyynärän verran vettä, vaan josta, rantaäyräiden korkeuden ja jyrkkyyden tähden, oli täysi työ maalle päästessä. Onkivavan oli Matti raiska pudotessaan päästänyt kädestään ja niinpä sai hauki vielä sillä kertaa nuljautetuksi päänsä pois hirttosilmukasta.

"No sepä nyt vasta on aika kuntti!… Kun putoaa jokeen ihan sileältä haolta!" — torui Seppälän Jussi. "Minunpahan olisi pitänytkin ruveta hirttämään".

"Kyllähän sitä on maalla viisaita kuin merellä vahinko tapahtuu… Tuossa on vapa! mene ja ota nyt sinä se!" murisi Matti vihoissaan kompuroiden rannalla ja riisuen kenkiään sekä vaatteitaan. Paavo auttoi Mattia vaatteiden vääntämisessä ja kohta levitettiin ne yhdessä sileälle nurmikolle päivän paisteessa kuivamaan. Jussi katseli sillä aikaa näkyisikö hauesta enää edes jälkiäkään.

Kotvasen kuluttua, kun Matin rypemisestä sekautunut vesi ennätti selvitä, näkivät pojat, ei hauen jälkiä (mikä muutoinkin lienee jokseenkin vaikeata), vaan itse kalan samassa suvannossa tuskin parin sylen päässä entisestä paikastaan.

Mutta raitis veden peto oli jo ensimmäisestä hirttoyrityksestä saanut tarpeeksi kokemusta välttääkseen tuota hienoa ja mustaa kuoleman paulaa, jota sen päähän kaikkia mahdollisia kavaluuden keinoja käyttämällä koetettiin pujottaa. Se tosin salli useampia kertoja tuoda ansan aivan lähelle, että pojat jo mielikuvituksessaan näkivät sen peppuroivan kuivalla puron penkereellä, vaan silloin — juuri viho viimeisessä silmänräpäyksessä, kuin hirttäjän käsi jo oli hevätty riuhtaisemaan sitä maalle — silloin otti se aina joko hiljaista "pakkia" taikka töytäsi "täydellä masinalla" silmukan läpi, niin että uutterat pyövelin alut vihdoin väsyivät yhä uusia yrityksiä tekemään.

"Yrittäköön häntä enää se ja se!" — ärjäsi vihdoin Seppälän Jussi ja viskasi murhakoneen vapoineen tantereelle.

"Ja pitäisihän tästä jo lähteä Kuikkalammillekin", huomautti Saksalan
Matti pukien yllensä auringon paisteessa kuivatuita vaatteitaan.

"No lähdetään sitte ja lähdetään paikalla!" — kiirehti Paavo, joka juuri oli saanut syöneeksi Matin antaman ison voileipänsä.

Ja puoliksi juosten puoliksi astuen alkoivat pojat kiirehtiä matkansa päämaalia kohden…

IV.

Edellisessä hirttoyrityksessä eli hauen pelissä oli pojilta mennyt niin paljon aikaa, että kun he vihdoin hikisinä ja hengästyneinä Kuikkalammille joutuivat, oli paras syönti-aika ohitse. Äreinä ja äänettöminä sekä huonosta onnestaan alakuloisina astuskelivat he lammin rannikkoa pitkin, heittäen tuon tuostakin onkiansa veteen ja yhä muuttaen vereksempiä matoja entisten vedessä kuoleutuneiden sijaan. Mutta vähänpä olisi nyt auttanut, vaikka vehnästä olisi syöttinä pitänyt! Kalat olivat kylläisiä, ne olivat syöneet vatsansa täyteen ja silmäilivät nyt ylenkatseellisella hymyllä vedessä kiemuroivia pulleita lieroja, joita heille jälkiruoaksi tarjottiin. Uskalsivatpa rohkeimmat veitikat vielä tehdä pilkkaakin onkimiehistämme: Ne tulivat leikiten ja toisiansa nyhjäillen ongen luo, aukoivat suutansa aivan lieron silmäin edessä, ikäänkuin aikoen ottaa sitä suuhunsa, mutta — yks kaks pyörähtivät ne pois ja läimäyttivätpä vielä purstollansakin mato-onkea niin että se ongittajasta tuntui nykäisyltä ja tämä tempasi onkensa ylös vedestä — tietysti tyhjänä!

Ei siis vedellyt nyt poikain onkiminen Kuikkalammillakaan. Ja muutoinkin tuli heille tällä retkellä enemmän vahinkoa kuin saalista…

Jonkun aikaa lammin rannikkoa kierreltyään joutuivat onkimiehemme erääsen kaitaiseen lahden sopukkaan, jonka leväiset rannat olivat vuosisatojen kuluessa kasvaen muodostaneet vedenrajaan ylt'ympäri ulottuvan hyllyvän peitteen, kuplun, joka parahiksi oli niin vahvaa, että se poikia joinkuin kannatteli, vaan jolle aikamiehen ei olisi ollut yrittämistäkään.

Tuossa kuplulla ääneti ongitellessaan kuulivat pojat aina vähä väliä oudonlaista ääntä. Se oli alussa hyvin hiljaista ja kuului milloin kaukaiselta hätähuudolta, milloin kissan nauvunnalta, milloin koiran ulvonnalta ja vieläpä joskus siltäkin, kuin olisi ihminen maatessaan tuon tuostakin kuornata korautellut. Ja kuuluipa kerran, ikäänkuin sivumennen, kuplun korkeasta ruohostossa heikko mörähdys, niinkuin se olisi tullut vuoden vanhan karhunpojan tahi toiskesäisen härkävasikan epäselvästä kurkkutorvesta.

Oli mikä oli, vaan pojat eivät siitä ensimmältä lukua pitäneet — taikka eivät ainakaan näyttäneet lukua pitävän; sillä vaikka pelko alkoi jo jok'ainoalta nostaa hiukset pystyyn, heittelivät he vaan äänettöminä onkiansa lampeen, odotellen joka hetki toisiansa alottamaan puhetta oudosta äänestä. Vihdoin, kun Seppälän Jussi, joka eillimmäisenä kulki, alkoi taas muuttaa ongituspaikkaa kuplun reunalla ja sitä varten kulki muutamia askeleita eteenpäin, päästi hän yht'äkkiä kauhean kiljahduksen.

"Voi voi!… Mikä tuo on?" — huudahti hän ja hoiperteli pari askelta takaperin.

"Jos lienee karhu!"— tuumasi Leskelän Paavo hyvin totisena ja silmät pelosta renkaillaan.

"Tahi rietashenki!" — supatti Saksalan Matti vapisevalla äänellä vetäytyen lähemmäksi toisia poikia.

"Ei se ole karhu eikä rietashenkikään, vaan peto se on, mikä sitte lieneekään?" — kähisi Jussi parka. Hän oli niin säikähtynyt, että hänen äänensä ainoastaan sihisi.

"No minkä tähden se sitte ei meitä jo syö?" kysyi Paavo hädissään tarttuen kiinni Jussin käsivarteen, ja hänen suupielensä alkoivat osottaa semmoisia liikahduksia, joiden jälkeen itku ei tavallisesti kaukana ollut.

Ja siinä seisoivat uroomme sitte kolmisin yhdessä ryhmässä pitkän aikaa, uskaltamatta tuskin henkeänsä vetää, sekä katsoa tuijottivat milloin kuplun laidalla kasvaneiden pitkien ruohojen väliin, missä pedon olinpaikan olisi pitänyt olla, milloin toinen toistensa silmiin, odottaen joka silmänräpäys pedon päälleryntäystä ja viimeistä hetkeänsä.

Noin hyvänkin neljännestunnin, mikä aika pojista tietysti tuntui iankaikkisuuden pituiselta, seisoivat he sillä tavoin kuulematta pienintäkään risahdusta. Viimein rohkaisi kuitenkin Seppälän Jussi sen verran itseänsä, että sai sanotuksi hiljakseen:

Toista kehotusta eivät pojat odottaneet; tässäkin oli jo toinen puoli liikaa!…

Niin hiljakseen kuin mahdollista alkoivat ne nostella jalkojansa liikkuen varovasti kuplun pinnalla ja ohjaten matkansa lähimpänä olevalle kuivalle kankaalle. Mutta pehmeä kuplu upotteli heitäkin kokolailla ja askeleitten kahina sekä veden hiljainen loiske säikyttivät petoa — sen verran, että se alkoi taas pitää omituista ääntelemistään. Pojat, joiden pelkoa pedon äänteleminen kiihdytti ja joiden askeleita se luonnollisesti joudutteli, alkoivat vihdoin juosta voimainsa perästä — ei ainoastaan petoa pakoon, vaan koettaen, helposti arvattavista syistä, päästä toistensa edellekin. Silloin tapahtui kaiken hyvän lisäksi se onnettomuus, että Leskelän Paavo, joka jälkimmäisenä juosten koetti kumppaneissaan pysytellä, kaatua rumpsahti onkivapoineen, liero-astioineen ja tyhjine kalakonttineen suin päin kuplun pehmeään sammaleesen sekä parkasi täyttä kurkkua minkä jaksoi.

Niinkuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä jäivät pojat pedon äänen kuultuansa seisomaan paikoilleen. Mutta äsköinen kuolemanpelko oli jo niin saanut heidät valloitetuksi, että kun nyt äänestä tunsivat sen olennon, joka oli yrittänyt heidät kuoliaaksi juoksettaa, eivät he ensimmältä saaneet sanaakaan suustansa, vaan vähitellen vieri heille itsekullekin suuri kyyneleenkirpale kummankin silmän alaluomelle…

"Se on kuikka, se on kuikka!" — huudahtivat he vihdoin yhdestä suusta ja hyökkäsivät, onkivavat aseina, pedon asemapaikalle.

Paikalle päästyänsä näkivät pojat, että kuikka, jonka pesä oli kuplun äyräällä aivan lähellä sitä paikkaa, missä he taannoin olivat ongittaneet, räähötti siinä muniaan hautomassa.

"Vai sinä se oletkin, joka tässä kujeillasi ihmisiä pelottelet!… Otetaan se pakana kiinni ja nyljetään elävältä!" — huusi Seppälän Jussi hirmustuneena.

Mutta eipä sitä ollut niinkään helppo elävältä nylkeä. Asunnossaan ahdistettuna ja kotirauhan rikkomisesta ärtyneenä ryhtyi kuikka ankarasti itseänsä ja kotoansa puolustamaan. Se äänteli niin vihaisesti ja suhahteli niin kiukkuisella tavalla sekä ojenteli avonaista kurkkuansa milloin yhtä milloin toista poikaa kohden niin äkäisen ja purevan näköisenä, että koko meidän pieni ryntäys-armeijamme näki turvallisuutensa vaativan seisahduttaa ensi kiihkon synnyttämän rajuuden ja pitää sotaneuvottelua.

"Otammekohan sen elävänä kiinni vai tapammeko ensin?" kysyi Seppälän Jussi, joka oli vaurain neuvostossa ja siis itsestään määrätty puheenjohtajaksi.

"Otetaan elävänä ja viedään kylään munimaan, niin saadaan joka päivä munavoita", ehdotteli Leskelän Paavo vilkkaasti.

"Parempi minustakin olisi ottaa se nyt elävänä kiinni ja tappaa sitten kotona kaikkein nähden; sillä muuten saattaisivat luulla, että me sen löysimme kuolleena", huomautti Saksalan Matti miettivän näköisenä.

"No se on päätetty niinkuin sanottu!" lausui Seppälän Jussi juhlallisesti lyöden onkivavalla sammalmättääsen ikäänkuin puhettansa vahvistaaksensa.

Mutta siinä tuli vielä pikku "niks" väliin: kukaan ei tahtonut mennä ensiksi eläimen käsiin, vaan kehottelivat toinen toistansa siihen urostyöhön, yksi yhdellä toinen toisella tavalla.

"Mene sinä Jussi, kun olet suurin ja vahvin, älä yhtään pelkää. Eihän sillä ole hampaita millä purra", kehoitti Saksalan Matti.

"Mutta entäs jos on… En minä ole milloinkaan katsonut kuikalle suuhun", — epäili Jussi.

Ja pojat koettivat tarkastaa kuikan avonaista kurkkua. He käyttivät siinä tilaisuudessa epäilemättä yhtä taitavasti kuin paraskin hammaslääkäri sairaansa suuta tarkastellessaan, eikä heidän nykyinen tehtävänsä suinkaan ollut helpompaa kuin tämänkään arvoisan herran: sillä parin sylen päässä oleva kuikka ei supikaan pitänyt päätänsä niinkään vakavasti kuin suurimmassakin tuskassa oleva hammastautinen, vaan käänteli ja väänteli, huiskutteli ja keikutteli sitä pahemmin kuin kärme muurahaispesässä.

Vihdoin luulivat Matti ja Paavo nähneensä, että kuikan kurkku oli hampaista tyhjempi kuin Rämppä-Liisan kahdeksankymmenen vuotinen suu, mutta Jussi pudisteli vaan päätänsä ja sanoi vilahdukselta havainneensa, että eläimellä taisi olla yksi pitkä, terävä ja liikkuva hammas keskellä kurkkua.

"Eihän kieli milloinkaan voi olla niin terävän näköinen", — väitti
Jussi.

"Voipi kyllä. Etkös sinä kuullut, kuinka Manahka-Paavo viime Sunnuntaina pyhäkoulua pitäissänsä sanoi, että rolla-ämmät pistävät kielellänsä syviä haavoja. Ja sitte veisasi hän virttäkin, jossa sanottiin erään miehen leikanneen veljeään kielellään. Voipi siis olla paljon terävämpiäkin kieliä kuin tuon kuikan kieli, jota sinä hampaaksi luulet."

Näin "rohventeerasi" Saksalan Matti, jonka puhekyky näytti toista yllytellessä merkillisen kypsyneeltä.

Mutta Jussi vaan ei tahtonut lähteä. Hänen äsköinen urhollisuutensa näytti merkillisessä määrässä vähentyneen — vaan niinhän se tavallisesti käypi tässä maailmassa…

"Mene sinä Paavo", — alkoi hän vihdoin tätä yllytellä, — "sinä kun muutenkin olet rohkeampi luontoinen. Tartu vaan uljaasti molemmin käsin sen kaulaan kiinni. Ja jos se yrittäisi sinua puremaan, niin kyllä minä vedän sitä onkivavalla päähän, että heittää irti."

"Mutta entäs jos se kokonaan nielaisee minun, niinkuin Pappa-Mikon käärme Vatalan kanan?" — pelkäsi Paavo.

"Eikös mitä! Näethän kuinka pieni kurkku sillä on; et sinä siihen mahdu", — lohdutteli nyt Mattikin, joka havaittuaan mahdottomaksi saada Jussia ryntäysyrityksen etunenään, rupesi sitä innokkaammasti Paavoa kehottelemaan.

Leskelän Paavo, joka oli nuorin ja, niinkuin sanotaan, hulluin joukossa, ei tietysti osannut olla niin varovainenkaan kuin toiset sankarit. Heidän kehotuksensa innostuttivat häntä siihen määrään, että viho viimeinenkin pelon oire poistui hänen vilkkaasta mielestänsä. Ja tämän lisäksi tahtoi hän ehkä toisille näyttää, että hän oli yhtä rohkea ja uskalias kuin he pelkurit ja raukkamaiset.

Jonkun aikaa aprikoi Paavo kuitenkin asiaa. Hän rypisti molemmat silmänsä umpeen, työnsi alahuulensa niin pitkälle, kuin se ulottui, pörhisti sieramensa leveämmälle ja seisoi sillä tavoin pari minuuttia odottavien kalatoveriensa silmäin edessä.

"No kävi sitte kuin kävi; minä otan sen kiinni vaikka silmän syököön!" huusi hän vihdoin, painalti hattuansa molemmin käsin, kohautti housujansa ja ryntäsi kuikalle kurkkuun.

Ja niinkuin arvattava oli, ei eläin siinä tilassa kyennyt syömään eikä muutoinkaan vahingoittamaan häntä, vaan hyvästä saaliista hyvillä mielin päättivät pojat heti panna otuksen Saksalan Matin kalakonttiin sekä lähteä kotiin. Molemmat munat pisti Paavo heti keltään lupaa kysymättä taskuunsa, eivätkä toiset pojat yrittäneetkään estämään hänen kieltämätöntä etuoikeuttansa niihin.

Mutta kuikka ei ruvennut mielellänsä poikain konttiin. Mokoma musta repaleinen ja hänen entisiin oloihinsa verraten kaikissa tapauksissa kovin ahdas asunto näytti varmaankin kuikasta yhtä sopimattomalta kuin nykyajan asianomaisille kirkkoherroille vanhat ränstyneet puustellin virkatalot. Kuikka siis luonnollisesti räpisteli siipiään ja koetti kaikin mokomin päästä hyväkseen käyttämästä mokomaa pimeätä palatsia. Ja kun konttikin oli siksi pieni, ettei lintu siihen siivet levällään mahtunut, päättivät pojat sitä vähän kurittaa.

"Ehkäpä sitte paremmin tottelee ja menee siivolla konttiin", tuumaili
Paavo yksivakaisesti.

Ei siis muuta kuin päästettiin Paavon vyötäisiltä tuppiremeli ja pantiin se surmasilmukasta kuikalle kaulaan. — Pojat eivät varmaankaan joutaneet ajattelemaan, että he, niin tehden, aloittivat toista hirttoyritystänsä tuona kovan onnen päivänä, saatikka sitte sitä, miten hullusti heidän ensimäiselle samanlaiselle kokeellensa oli käynyt. Niin, se ei arvattavasti juohtunut heidän mieleensäkään…

"Minun pitää saada ensiksi lyödä", pyysi Paavo, — "minähän sen kuikan kiinnikin otin."

Ja Paavo alkoi onkivavallansa voidella kuikan selkää min ennätti. Matti piteli remelin toisesta päästä kiinni ja kuikka parkui täyttä kurkkuansa…

Hän otti remelistä kiinni ja Matti rupesi kuikalle siveyttä opettamaan. Mutta miten lienee sattunutkaan, ei Paavo muistanut kääräistä remeliä kätensä ympäri, ja kun kuikka siinä tuskissaan rimpuili, pääsikin häneltä remeli irti ja kuikka vierähti sillä kertaa kuplan laidalta lampeen…

Ja kuikka leijaili keveästi omassa elementissään, koettaen kaikin mokomin vapautua Paavon remelistä.

"No sitä nyt vasta on oikea juurin kurikka!… Kun päästää tahallaan remelin irti kädestään!… No vielähän sanon ja sanon sanomasta päästyänikin! Entäs semmoinen saalis!… Olisi se vastannut vaikka kymmenenkin hauen torikkaa… Minunpahan olisikin pitänyt ruveta kuikkaa konttiin panemaan".

Näin torui ja riiteli, pani ja patsitteli Seppälän Jussi, joka koko ajan oli ääneti ja naurussa suin toisten poikain peliä katsellut. Nyt havahtui hän kuitenkin toimettomuudestansa, hän näki, että heidän tummanen saaliinsa meni pois aivan sulien käsien välistä.

"Laita lapsi asialle, käy itse perästä", — murahti Saksalan Matti miehekkäästi.

Tällä välin oli Paavo poloinen avossa suin ja silmiään räpäyttämättä katsoa tuijottanut lammin pinnalla uiskentelevaa ja vähitellen poistuvaa otusta. Hän ei kuullut sanaakaan toisten poikain valituksista ja torumisista, hänellä oli sillä kertaa tärkeämpää ajateltavaa…

Vihdoin menivät hänen huulensa yhteen ja muodostuivat puoli-ympyräksi, hänen silmänsä ummistuivat melkein umpeen ja hänen sasupäänsä kohosivat alimmaisten silmäripsien tasalle. Tämän näköisenä osoitti hän kuikkaan päin ja itkusta pakahtumaisillaan lausui nämät kaksi sanaa:

Enempää ei Paavo sillä kertaa olisi saanut lausutuksi, vaikka olisi jokaisesta sanasta markka maksettu.

Toiset pojat eivät ensi hämmästyksessään ja harmissaan tulleet ajatelleksikaan, että kuikka todellakin kaulassaan vei Paavon remelin, johon se oli sidottu kiinni pitämistä varten. Mutta nyt kun he näkivät Paavon omituisen muodon ja hänen katkeran itkunsa käsittivät he vahingon koko sen laajuudessa.

"Hm! Sinä taisit jättää sille remelisi lyöntipalkasta", — puheli
Seppälän Jussi pilkallisesti.

"Entäs tup… tuppi ja puukk… puukko!" — voivotteli koeteltu Paavo poloinen.

"Niinpä Paavo on saanutkin palkan laidaltaan", — virkkoi Seppälän
Jussi ja alkoi astuskella kankaalle päin.

Vaan Paavon tuppiremelistä vapautuneena uiskenteli kuikka välkkyvällä lammin pinnalla ja pudisteli sekä silitteli säntilleen sulkansa, jotka äsköisessä epätasaisessa ottelussa olivat epäjärjestykseen joutuneet…

Siihen loppui poikain omituinen ongitusretki. Kotiin päästyänsä eivät he puhuneet sanaakaan hauen sen vähemmin kuikan hirttämis-yrityksestänsä, lausuivathan vaan, kun heiltä kaloja kysyttiin:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARJALAN KANKAHILTA I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.