The Project Gutenberg eBook of Lehtiviidan torppari: Nykyajan kuvaus, by Eero Järvinen

Katri oli juuri kopistamassa kahvinjauhetta pannutötteröönsä, joka poristen kiehui kolmijaloilla tuvan liedessä, kun samassa kiivasta kopinaa kuului ulkoa.

"Joko se nyt tulee? Herra jumala auttakoon — kuinkahan vaan lienee käynyt — ett'eihän vaan —" hän itsekseen puheli pelon ja toivon sekaisilla tunteilla.

Kiivaasti aukesi ulvahtaen vanha ränstynyt tuvan ovi ja Antti
Komulainen, Katrin mies, astui sisään.

Hänen silmänsä tuijottivat tulisen synkästi tuon jyrkän otsan alta, ja polttavan hapuileva katseensa sattui heti Katriin, josta tämä melkein vavahtaen säikähti.

"Niin kävi, kun kävi — raskaasti putosi vasara —", Antti vastasi, ja hänen jykevä vartalonsa vihasta ja ajatusten ylenpalttisuudesta melkein vapisi.

Kiukkuisesti nakkasi hän penkille takkinsa, joka siitä heti lattialle ponnahti, sekä heittäysi sänkyyn selällensä.

Katri nosti takin lattialta ja pani kauniisti seinälle riippumaan, sekä meni sängyn hio istuen laidalle ja katsellen Anttia silmiin, kysyi:

"Niin että torpasta pois —" Antti vastasi samassa kääntäen kasvonsa seinää päin.

"Sakkoa vaan ja — arvaapas kuinka paljon?" Antti vastasi katsoen
Katria silmiin.

"Kaksi sat—aamark—kaa — no voi hyvänen aika — jopa se vei meiltä elot ja elämät."

Katri arvasi hyvästi mitä Antti tarkoitti, vaikka hän tuskin voi pidättää itseänsäkään hyrskivältä itkulta.

"Et saa tuolla lailla puhua, kristitty ihminen —" hän sanoi nipistäen Anttia nenään päästä. Ja silloin pääsi häneltä kauhea nauru itkunsa seasta.

Anttikin naurahti vähän, värähyttäen hieman tuota synkeää muotoansa. Hänestä tuntui nyt siltä että koko maailma oli nostettu syrjällensä ja joka silmänräpäys oli se romahtamaisillaan kumoon, jonne kaikkein ihmisten vaivat loppuivat samalla kertaa.

Vilahti mieleen tuossa ajatusten sekasorrossa sekin, että ehkä saisi jostain muualta torpan, ja ehkäpä vielä paremmankin kuin tämä. Mutta se ajatus liiti pois samassa silmänräpäyksessä kuin tulikin, ja toinen taas oli se että: "kaikki toivo on kadonnut" — "parasta ehkä olisi jos lopettaisi itsensä; nousisi tuonne aitan katolle ja syöksyisi sieltä pää edellä kiveen. Uh — hyi! Kauheata ajatusta!" Olihan hänellä kuolematon sielu ja minnekä se sitte joutuisi — ja vaimo ja tytär Elli, tuo pikku tepukka, joka paraallaan tuossa nyki äitiänsä hameesta pyytäen sokeria.

"Voi tuota viatonta raukkaa — ei se vielä tiedä mitään näistä maailman menoista. Se on niin autuaallisen näköinen koko olento."

"Anna Ellille sokeria, Katri, ja anna oikein iso pala. Emme sillä sen tyhjemmiksi tule kun jo olemme."

Tyttö heitti paikalla pyyntinsä ja äitinsä hameen, jotta hän pääsi sokeria noutamaan, sekä katsoi isäänsä iloisesti ja kiitollisesti silmiin.

Lapsen katse vaikutti Anttiin niin tenhovasti, että hän yht'äkkiä hypähti sängystä, sivui sokeria odottavan tytön syliinsä ja painaen häntä vasten rintaansa, suuteli pienokaistansa innokkaasti.

Kun Elli näki isänsä sydämmellisen itkunyyhkytyksen, herkesi tämäkin osan ottavasti katkeraan itkuun ja vasta sitte lakkasi kun isä vakuutti, ettei hän enään itke sekä sai äidiltänsä aimo sokeripalasen.

"Kun kehtasikin se Karhulainen noin pienestä asiasta viedä oikeuteen — jahka vaan näen sen, niin kyllä sanon että kun kehtasikin", Katri toimitteli kaataessaan kahvia kuppeihin.

Kyyneleitä tipahteli vielä hänenkin silmistään, kuumina vyöryen alas pitkin poskia, mutta niin tyyneesti, näyttäytymättä lainkaan liikutetulta, jotta ainoastaan nuo kyynelkarpalot todistivat sisäisestä taistelostansa.

"Mitä luulet hänen, sydämmettömän ihmisen sinun sanomisistasi huolivan?" Antti vastasi.

Hän oli jo pahimmat ajatuksensa saanut pois pudistetuksi, jotta saatti asioista maltillisemmin tuumia.

"Tule nyt ja juo kahvia — ehkä tässä sentään toimeen tullaan, ja eivät kai ne siitä paksusti rikastu, jos me köyhdytään."

Kahvin juonti ei tahtonut oikein luonistua, sillä joka nielaus tuntui istuvan ihan kurkkuun.

Siinä juodessa aukesi ovi ja Repolan Wille, Lakson Kapteinin, tallirenki, puski itseänsä sisään. Hänkin oli ollut kutsuttu "kihlakunnan häihin" siitä että kaupunkimatkallaan oli varomattomasti ajellut pitkin maantietä sillä seurauksella että hänen ja Koivulahden herran vaunut iskivät yhteen ja jälkimäiset pyllähtivät kumoon, jotta herra roiskahti pää edellä maantien ojaan.

"Päivää — täällä taitaa olla suru pahimmallansa", Wille sanoi kun huomasi Antin ja Katrin vetistyneet ja punaiset silmäkuopat.

"Niin on, veikkoseni, niin on. Kun tuomittiin torpasta pois ja sitte vielä iso sakko."

"Ei ollut asia parempi, kun että en tässä kyllin joutuun voinut panna aitaa lehmäniitun ja kartanon hevoshaan välille, enkä saanut valtaojia auvaistuksi Noropelloilla — niin siitä sitte käräjiin ja paikasta pois. Semmoisia ne ovat ne herrat", Antti selvitteli.

"Ei, kun siitä, että minä tässä viime keväänä hakkautin itselleni halkoja Honkimäeltä pari syltää enempi kuin lupa sisälsi ja silloin sitte nuotiosta pääsi tuli vähän leviämään että kärvensi muutamia puita. Siinä se juttu." Antti edelleen selitteli.

"Ja niin mitätön asia — voi hyvänen aika tokiinssi." Katri päivitteli tarjoten kahvia Willellekin, joka siinä penkillä istuen suu ammollaan osanottavasti kuunteli.

"Mitätön peräti koko juttu", myönsi Willekin kahvia ottaessaan, ja lisäsi sitte että: "semmoinen susi se on koko Karhulan herrassöötinki. Eikös se kuulukin ryöstäneen niityt ja pellot pois alamaisiltaan ja sitte antaneen niitä korkeampaa vuosittain maksettavaa rahaveroa vastaan takaisin."

"Kyllä se on ihan totta. Ja eikä hänellä muuta niin painavaa syytä minua vastaankaan löytynyt, kun että saapi maat rahaverolle", Antti selitellen myönteli.

"Ja siksipä kaikki hänen alustalaisensakin ovat niin kuivettuneita ja nälkäisiä, Elikoita kuolee joka kevät ruoan puutteesta, että oikein surkeaksi käy", Katrikin liittyi selittelemään.

Ja siinä hän jo tulikin. Kätteli ensin Katria ja sitte Anttia, Tarjosi Ellillekin kättään, mutta tyttö vetäytyi äitinsä hameen turviin, josta katseli ihmettelevästi ja pelkäävästi Jukan tervasta mustuneita käsiä, tervapilkkuja hänen kasvoillaan ja pitkää, olkapäille asti valuvaa tukkaa, Elli oli joskus kuullut puhuttavan ryöväreistä, ja tuossa se nyt hänen pienen luulonsa mukaan oli se ryöväri.

Mutta kun äiti antoi Jukallekin kahvia, sekä kun Jukka juotuaan tarjosi säästyneen sokurimurusensa tytölle, niin tämä jo rohkeni mennä syliinkin.

"Miksi ette ole pesseet käsiänne, kun ovat niin mustat, ja räätälillä leikkauttaneet tukkaanne, kun se on niin pitkä ja ruma?"

Jukka selitteli että kädet ovat tervasta mustuneet eivätkä siis puhdistu pesulla, ja kun on pitkät hiukset, niin on se juhlallista.

"No teidät tuomittiin torpasta pois ja vielä sakkoon", Jukka tuumasi
Antille ja Katrille kiertäen tupakkaa suuhunsa.

"Semmoisia ne ovat herrat. Heistä se on mieluista, kun saavat vaan hyvästi alhaisempaa kansaa rasittaa ja nylkeä. Minä olen kirjoista lukenut, että ennen muinoin oli koko Suomen maa suurten herrain hallussa ja silloin se oli heidän ilonsa, kun voudit rautaisilla ruoskillaan joka askeleella löivät työnsä tekijöitä. Eivät he silloin pitäneet alamaisiansa elikoita parempina, joten näitä saattoivat ruoskia niin että ruumis oli kuin keitetty maksa, ja pieninkin vastaan sanominen alamaisten puolelta rankaistiin vankeudella, vieläpä saatiin ilman edesvastausta tappaakin. Ja se sama himo potee vieläkin herrain povessa, joilla on suuria aloja hallussa niinkuin tällä meidän kartanon herrallakin, vaikka kristillinen lakimme ja hallituksemme on jo supistanut heidän valtaansa ja temmaissut näkyvän ruoskan heidän käsistään. Mutta näkymättömällä ruoskalla sitä vielä isketään, isketään, jotta tuntuu — ."

Antti Komulainen oli nyt oikein haltioissaan ja vähän ylpeäkin siitä, että hänellä oli noin laveita historiallisia tietoja muinaisuudesta.

Jukka nyökäytti päätään vasemmalle juhlallisesti ja purasi tupakkapuruansa.

"Hyvinkin peratussa maassa kasvaa ohdakkeita nisuin sekaan", Jukka alotti verrannollisesti, sekä jatkoi sitte: "Samoin on laita herrain ja talonpoikain. Kyllä niitä on jo herrojakin, jotka antavat alamaisellensa ja työntekijällensä hänelle tulevan arvon, ja se on heidän ilonsa, kun näiden toimeentulo on hyvä ja heidän peltonsa kasvaa oivallisen sadon. Mutta talonpoika ennemmin kadehtii alamaisensa menestystä, sen olen huomannut. Tiedänpä meidän kapteinista esimerkiksi, että hän on hyvä — perin hyvä mies. Mutta niinkuin sanoin: kasvaahan niitä ohdakkeitakin nisuin joukossa."

Väittelyä jatkui Jukan ja Antin välillä herroista ja talonpojista. Antin mielestä olivat herrat pahimpia ja armottomimpia ihmisiä koko maailmassa. Jukka taas piti yleensä herroista, mutta sen sijaan moitti talollisia, jotka, olivat kateellisia ja ymmärtämättömiä, jonkatähden jälkimäiset eivät aina turvau lakiin, vaan etupäässä käyttävät omankäden oikeutta. Katrilla ei ollut kummankaan mielipiteesen mitään sanottavaa, sillä hän ajatteli herroissa kyllä löytyvän hyviäkin, samoin kuin talonpojissakin. Molempia arveli hän löytyvän kummassakin säädyssä.

Wille ei osannut asian johdosta mitään sanoa eikä ajatella, sillä hänellä ei ollut tietoja ja kokemuksia enempää kuin mitä Lakson Kapteenin vaunujen eli kuomireen kuskin istuimelta oli nähnyt ja kuullut ja mitä tallin nelijalkaiset asukkaat olivat hänelle kertoneet.

Mieleensä johtui kumminkin, että kapteeni oli häntä kerran ankaralla vihalla torua nalkutellut ja uhannut paikalla ajaa pois palveluksestaan; mutta kun hän lakki kourassa ja syvään kumartaen pyyteli anteeksi niin tämä heti unhotti vihansa ja hyvillään leukaansa keikauttaen, ja partaansa sivellen lupasi hänet pitää toimessaan.

"Jos kävisitte pyytämässä anteeksi Karhulan herrassöötinkiltä, niin taitaisitte saada vielä luvan jäädä aloillenne", hän ehdotteli sentähden.

"Vai niin — vai semmoista — anteeksi pyytäisinkö — ehei — ikinä en sitä tee — ja vaikka pyytäisinki anteeksi, niin herrassöötinki ei siihen kumminkaan suostuisi — ja sitte kylässä sanottaisiin jotta: 'senkin oli pakko nöyrtyä ja pyytää anteeksi, mutta ei saanut'", Antti vastasi ylpeästi nostellen ja laskien otsakurttujansa.

"Mutta jos se keino kumminkin auttaisi. Nöyrää kaulaa ei katkaista",
Jukka kumminkin toimitti.

"Jos hänen luoksensa anteeksipyynnölle menisin niin kohta männiköstä päätäni saisin hakea. Ja kun olen syytön, niin se ei kannata anteeksi pyyntöä", Antti vastasi.

Katrin mieleen pistäysi kuitenkin jonkunlainen pelastuksen toivo kun kuuli anteeksipyynnöstä puhuttavan. Olisiko ihmissydän niin perin rautakova, ettei se lainkaan voisi pehmittyä jos sitä itseänsä nöyryyttämällä ja alamaisimmalla anteeksipyynnöllä lämmittäisi. Eihän sitä voinut uskoa.

Noita ajatuksiansa ei hän kuitenkaan kellekään ilmoittanut, ei Antillekaan, sillä olihan hän sen jo kokenut ettei sellaisella luonnolla kun hänen miehensä luonne oli, mitään anteeksi pyydetä ja se ensiksi ei sellaiseen pyyntöön suostuisikaan. Hänen itsensä se oli tehtävä.

Tuli koko hyvä olla kun johtui mieleen että ehkä se herrassöötinki sentään antaa anteeksi koko tuomion ja he saavat jäädä torppaan. Iloisemmin hän jo saattoi toimittaa askareitansakin ja hoitaa viisi vuotiasta Elliänsä. Oli hänellä lohduttavia sanoja Antillekin, joka murheesta murentumaisillansa käveli paikasta toiseen kuin miehen tappaja saamatta yön lepoa ja päivän rauhaa.

"Elä ukkoseni huoli murehtia, muuten tulet ihan hulluksi — kyllä meilläkin vielä on tilaa maailmassa, ja auttaahan Jumalakin meitä kun vaan Häneen luotamme", Katri puheli Antille eräänäkin päivänä kangasta kutoessaan.

Hän tunsikin aina silloin kun Katri jotain semmoista lohduttavaa puheli, että ehkä tästä elämästä vielä on jotain toivoa, ettei vielä kaikki ole lopussa. Mutta toiselta puolen kajahti taas elävänä kuvana mieleen että miksihän Luoja on niin sallinut että köyhemmän täytyy olla rikkaimman orjana. Ja kun hän tuli ajatelleeksi tuota mielestään arvotonta tekoaan, josta sai niin ankaran tuomion, silloin oli hän huomaavinaan että lakikin tukee rikasta eikä köyhää. Ja tuo seikka se katkeroitti hänen mieltänsä enempi kuin oma onnettomuutensa, johon oli joutunut.

"Mitähän jos kävisin Järventaustassa. Kun olemme Heikin kanssa vanhoja tuttavia, niin eiköhän tuo lupaisi minulle uutistorpan paikkaa Heinilahden takamaille. Siellä kun on pelkkiä multaperäisiä, tasaisia ja kivettömiä maita, niin saisi peltoa ja niittyä tarpeeksi asti vähemmillä vaivoilla. Sanoppa Katri, mitä arvelet siihen."

"Mene veikkoseni, mene vaan. Ja minä olen varma siitä että hän kyllä myöntyy, ja siellä sitte elämme kuin linnun pojat, eikä ole pelkoa isännän tyranniudesta alamaisiaan kohtaan, sillä Järventaustan Heikistä on aina sanottu paljasta hyvää, hänhän se laitti kansakoulunkin ja ihan omalla kustannuksellaan ja nyt kuuluu hommailevan vielä orpokotia. Menepä ukkoseni vaan sinne Heikin juttusille, niin saat nähdä."

Katri unohti astiain pesun ja iloisista toiveista säkenöivin silmin istui penkille katselemaan miestänsä, joka nyökähyttäen päätään vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa survoa nahjusteli tupakkaa tuolla pöydän korvalla.

Vielä hetkisen keskusteltua, alkoi Antti varustautua matkaan. Ja hyvin iloisilla toiveilla hän läksikin.

Syksyinen aamu oli viileän raitis ja taivaaltakin oli poissa pilviverho, että aurinkokin pääsi näyttämään jäykistymäisillään olevia kasvojansa. Mutta lintuin äänet olivat vaijenneet, ainoastaan harvoja viluisen näköisiä varpusraukkoja lentää pyrähytteli oksalta toiselle itkun sekaisella äänellä viserrellen, juuri kuin olisivat valittaneet että ankara talvi taas oli pian heitä ahdistamassa. Pyyt viheltelivät viidakoissa sekä laimeaa teerien kuherrusta kuului etäältä mäeltä ja kunnahilta. Sieltä täältä kuului koirain haukuntaa ja paimenten pitkäveteistä kimeää huuheloa. Samassa värähti ilma läheltä tapahtuneesta pyssyn pamauksesta ja joku vapauttaan nauttinut siivekäs sai kuolettavan luotin ruumiisensa.

Järventaustan Heikki oli juuri saapunut kotiin eilisiltana pidetystä kunnankokouksesta kirkonkylässä, kun Antti Komulainen sisään astui. Hän istui murkinoimassa väen tuvassa pitkän ja puisevan perhepöydän ääressä, kertoillen samassa pöytää vasten nojaavalle ja uteliaasti kuuntelevalle sirotekoiselle, kauniille vaimolleen, mihin suuntaan terveydenhoitosäännöt, joihin hän oli tekaissut ehdotuksen, siellä kokouksessa nyt hyväksyttiin.

Mutta kun Antti sisään astui, keskeytyi keskustelu. Hän pisti kättä ensin emännälle ja sitte Heikille joka yli pöydän kurkotti kätensä tervehdykseen.

Ennenkuin oli joudettu kuulumisiakaan kysellä, ennättivät isännän ja emännän katseet jo monta kertaa tavata toisensa.

Antista näytti siltä kuin nämä jo olisivat arvanneet hänen asiansa, vaikka ei siitä kenellekään ihmiselle vielä ollut niin luotua sanaa virkannut.

"Eikö sieltäpäin kuulu mitään?" emäntä puheeksi otti, samalla kuhisten, villoja karttaavan piikatytön korvaan, että tämä menisi kahvin keitailtaan.

"Onko siinä asiassa perää vähääkään, mitä täällä on puhuttu, että — —"

Keikahuttamalla päätään nakkasi hän ryypätessä silmille valuneet hiussuortuvat toisten joukkoon.

Heikki tuumasi, jotta liekö tuo sentään niinkään arvoton asia ollut. Kun huolimattomasti torppaa asuu, niin kyllä se sydäntä leikkaa, ja sitte vielä päästää valkean metsään. Piloillehan siinä menevät koko viljelysalat, että minkälaista veroa siitä sitte enään voi toivoa. Ei hänkään puolestaan sellaista voisi suvaita.

"Kun olemme vanhoja tuttuja jo lapsuuden ajoilta, niin tuumasin että etköhän antaisi minulle tilaa tuonne Heinilahden takamaille uutistorpan tekoon?" Antti toimitteli keikahuttaen päätänsä vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa.

Isäntä rupesi pitkään miettimään siinä syödessänsä. Tuon hän oli heti arvannut kun näki Antin tulevan. Kuolemakseen ei hän olisi tahtonut Antin joukkoa tiluksilleen, mutta pahalta tuntui sitä kieltääkin, jos eivät vielä sattuisi muuallekaan pääsemään.

Mietittyään antoi hän sen neuvon että Lakson kapteinilta kyllä saisi uudistorpan tilan, koska tämä juuri oli kuulututtanut kirkossa sellaisia ottavansa.

Mutta neuvon saanutta se tuuma ei miellyttänyt, sillä hänhän oli päättänyt olla antaumatta herrain alamaiseksi, joilla aina on orjan-ruoska käskettävänsä selkään putoamassa.

Emännän säälinsekaisesta ehdotuksesta lupasi Heikki kuitenkin asiaa lähemmin miettiä ja suunnitella, sekä parin viikon kuluttua saisi hän sitte ratkaisevan tiedon päätöksestä.

Antin mielestä ei tässä asiassa olisi ollut mitään miettimistä, vaan olisi kyllä hetikin voinut antaa myöntävän vastauksen, jos vaan olisi ollut halua. Mutta tuntui nyt siltä kun Heikkikin häntä joukkoinensa kammoksuisi; ja minkätähden, koska kumminkaan ei ollut mitään pahaa tehnyt, ei Heikille eikä kenellekään. Mahdollista on että hänkin jo oli ryhtynyt herrain kanssa samaa köyttä vetämään.

Antin muoto synkistyi tuota ajatellessa. Päätään keikahutteli hän yhä useammin vasemmalle ja otsakurtut nousivat ja laskivat yhä taajemmin.

"Mitäs se Katri raukka siitä asiasta arvelee? Kuinka se nyt voi? Onko ollut edes terveenäkään?" Emäntä tiedusteli Antilta osanottavasti, leikaten pari paksua vehnäsviipaletta kuppien ääreen pöydän korvalla ja samassa katsoen isäntää kysyvästi silmiin.

"Tietää sen voinnin, kun on kova suru että mihinkä sitä nyt joudutaan, niin ei silloin terveydestäkään tietoa liene", Antti vastasi ja katsoi akkunasta ulos pihalle.

Karhulan pehtori ajoi selkähevosella kartanolle yht'äkkiä. Antin sydän vavahti pahoilla epäluuloilla. Ja kova kiire näkyi pehtorilla olevankin, koska ei ehtinyt odottaa "tervetulleeksi" lausujaa, vaan piiskalla hotaistuaan sikoja, jotka tunkeilivat hevosen jalkoihin, nakkasi hän päitsenperät portin pylvääseen ja pitkillä säärillään loikkasi sisään.

Isäntä nousi kohta syvään kumartaen tervehtimään ja emäntäkin niiasi, jotta polvet notkahtelivat. Anttia ei ollut pehtoori näkevinäänkään.

Emäntä avasi kamarin oven ja pyysi kohteliaasti herra pehtoria tekemään hyvin ja astumaan sisään, jonne tämä päätään nyökyttäen menikin isännän ja emännän seuraamina.

"Mitähän tuo nyt täällä tekee?" villoja karttaileva piikatyttö tuumasi
Antille heidän kahdenkesken jäätyään..

"Mikä sen tietää, vaikka yrittäisi —." Ei Antti sanonut enempää vaikka ajatteli, jotta taisi hypätä hänen eteensä.

"Kyllä taisitte tehdä turhan yrityksen, niin minä vaan luulen", piikatyttö sanoi katsoen Anttia silmiin ja antaen karttansa sillä aikaa levätä.

"Voipi niin ollakin", Antti vastasi tavaten tytön katsetta, jossa oli huomaavinaan jotain salaperäisyyttä, mitä tämä ei kuitenkaan antaisi ilmi.

Noin puolen tunnin ajan viivyttyään kamarissa isännän ja emännän kanssa, tuli pehtori ulos ja aikoi lähteä samaa kyytiä, mutta kun huomasi Antin penkillä istumassa, pisti hänelle ensin kätensä ja sanoi hyvästi. Antti ei olisi juuri välittänyt sen miehen kättelystä, eikä hän siksi itseään penkistä nostattanutkaan kättään antaessaan.

Senpätähden se pehtori mennessään veti suunsa halveksivaan nauruun samassa katsoen isäntää ja emäntää silmiin.

Tuskin oli Karhulan pehtori päässyt näkymättömiin, kun Antti huomasi
Lakson pehtorin ja nuoren Hjalmari-herran kartanolle ajavan.

"Nyt nuokin taas — mikä kiihko niillä kaikilla nyt on" isäntä sanoi katsoen emäntäänsä hymyillen silmiin.

Molemmat riensivät he tulijoita vastaan, ja vietiin eteisestä suorastaan saliin.

"Taitaa tulla talo myymisiin", piikatyttö arveli Antille kun jälleen olivat kahdenkesken.

"En tiedä, mutta niin vaan arvelen. Ei suinkaan köyhyyden ja velkain tähden, vaan suurten rahain", tyttö edelleen sanoi.

Antti ei ollut sellaista kernas uskomaan. Mutta jos se kuitenkin tapahtuisi, ja jos hän saisi torpan paikan Heinilahden takamaille, ja jompikumpi noista, Karhulan eli Lakson herroista saisi talon, silloin hän olisi taas herrain alamainen, ja se ei hän tahtonut olla, kaikista vähemmin Karhulan herrassöötinkin.

Ei — nyt ei hän enään malttanut istua könöttää tuossa penkillä, vaan painoi lakin päähänsä ja läksi, jotta Katrin kanssakin ehtisi asiasta tuumailla.

Tuomari Bergh, eli kansan kesken kutsuttu Karhulan herrassöötinki, oli pari vuotta takaperin paksuun päähänsä saanut sen tuuman, että maanviljelys käy rappiolle torpparien käsissä, jos nämä edelleen saavat päiväveroa vastaan hallita suuria pelto- ja niittykaistaleita, joita kumminkaan eivät voi yllä pitää. Laventamistaan laventavat he näitä viljelysalojaan, jotta eivät enään kykene vähempiäkään osia tarpeeksi asti lannoittamaan ja hoitamaan.

Sellaista hän eritoten saarnasi aina silloin kun säätyläistensä kesken tuli kysymys, miksi hän torppareiltansa oli ryhtynyt pois kiskomaan heidän peltojansa ja niittyjänsä, sekä korkeinta rahallista vuokraa vastaan myömään niitä huutokaupalla, jolloin ei ainoastaan torpparit vaan kaikki muutkin, joilla halua oli, saivat nostaa veroa ennen kuulumattomiin määriin saakka. Erittäinkin Lakson Kapteini, joka usein kävi vieraisilla Karhulassa ja tuomari Bergh taas Laksossa, siitä moitittavasti puhui.

Mutta tuomari Bergh vaan arveli että mitä hän tekee, siihen ei tule kenenkään mitään. Koettipa usein houkutella Lakson kapteniakin sellaiseen muutokseen, mutta silloin sai hän nähdä ylenkatseellisen liikkeen, kun kapteini pyörähytti itsensä kantapäällään ympäri ja vastasi ett'ei hänellä ollut tarpeeksi halua rasittaa alamaisiansa, sillä se ei olisi ainoastaan heille vahingoksi, vaan hänelle itselleenkin suureksi häpeäksi. Kansa, joka jo entisinä aikoina oli tottunut sanomaan herroja nylkijöiksensä, saisi toimista yhä enemmän vettä myllyynsä.

Kaikki ne, joilla ei ollut kokemusta maanviljelyksen alalla, eikä ollut halua siitä ottaa lähempää selkoakaan, kyllä hyväksyivät tuomari Bergh'in toimet torppareinsa peltojen ja niittyjen suhteen. Vieläpä sanoivat sellaista menettelyä järjelliseksi ja hyvin keksityksikin, koska mielensä mukaan jokaisen vuoden kuluttua sai vaihtaa viljelijöitä, sai hyljätä huonon ja ottaa hyvän, sellaisen jolla oli tarpeeksi kokemusta ja taitoa maanviljelyksen alalla.

Tuo se oli, joka yhä antoi tuomari Bergh'ille kiihoitusta pysymään päätöksessänsä sekä siinä suhteessa vaan rientämään eteenpäin. Ja tätä kiihoitusta lisäsi vielä sekin, kun sai joukon kauniita seteleitä kouraansa aina kerran vuodessa, kun huutokauppa oli pidetty, ja siten huomasi hän saavansa kymmentä kertaa korkeamman veron alusmailtansa kuin ennen. Se tuli jo itse rahassa ja sen lisäksi tekivät torpparit vielä melkoisen joukon päiväveroa olemuksistansa taloon.

Senpävuoksi pisti hänen tarkkanäköiseen silmäänsä pieninkin leväperäisyys, jota joku torppareista osoitti torpan tilusten viljelyksessä, eli hiukankaan näyttivät tottelemattomuutta tai muita virheitä. Silloin antoi hän heidät tulla oikeuden eteen tekemään tiliä töistänsä.

Kanteen teki hän aina siten, että "koska vastaaja oli huolimattomasti käyttänyt torpan viljelysmaita, saattaen siten hänelle arvaamattomia vahingoita", niin vaati hän oikeutta velvoittamaan torpparin heti pois muuttamaan torpasta, sekä korvaamaan aikaansaamansa vahingot määrätyillä summilla.

Ja ani harvoin tapahtui, ettei hän olisi päässyt voitolle toivomaansa suuntaan; koska, ollen taitava lakimies, taisi kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tehdä niin päteviksi, päivän selkeäksi ett'ei oikeudella enään ollut vähääkään epäilemistä asian todellisuudesta; varsinkin kun vielä todistajilla valaistiin herran esittämät kanteet.

Ja kun näin olivat torpparit saaneet pois-käskyn, oli sitte kyllä mentäväkin armotta. Mutta jotkut saivat jäädäkin sillä ehdolla, että pellot ja niityt otettiin isännän oman menettelyn alaisiksi.

Näin ollen olisi kaikki menestynyt oivallisesti, jos ei olisi ollut tuota nenäkästä ja korkoillaan pyörähtelevää Lakson kapteinia, joka milloinkaan ei tahtonut antaa edes ainoatakan suosiollista sanaa Karhulan tuomarin toimille.

Tuomari koki kaikin tavoin pitää puoliaan kapteinin melkein nuhtelevilta selityksiltä, jotka tämä osasi niin taitavasti ja viisaustieteellisesti viskata hänen silmillensä, ettei hän edes millään tavalla voinut kapteiniin suuttua, josta kumminkin olisi ollut edes se helpoitus että olisi päässyt hänestä rauhaan.

Miksikään hyödyksi eivät olleet edes ne sangen loistavat ja vierasvaraiset pidotkaan, joita hän melkein joka viikko pani toimeen kapteinin ja hänen perheensä hyväksi uljaasti rakennetussa Karhulassaan. Hän kyllä pani sokeria ja konjakkia veden joukkoon sekä kilistettyään tyhjensi pari lasillista, mutta samalla käyttäytyi hän niin ylenkatseellisesti ja halveksivasti että kaikki muut läsnäolijat sen vähillä tarkkaamisilla huomasivat.

Niinpä eräänäkin päivänä lokakuussa olivat Lakson kapteini perheillensä vieraissa Karhulassa, jonne he olivat varta vasten kutsutut.

Tuomari itse pönäkässä arvokkaisuudessaan istui pyöreän tupakkapöytänsä ääressä olevassa nojatuolissaan katsellen ulos kartanolle, jossa hänen tallirenkinsä pestä tahrusteli hänen vaunuinsa pyöriä. Kapteini, leikillinen hymy huulillaan, istui toisella puolella, vedellen ahkerasti sakeita savupilviä sekä vasen käsi työnnettynä housujen taskuun.

Naisväki ja nuoret herrat oleskelivat salin toisella puolella huvittavassa keskustelussa, sekä ihaillen intohimoisesti salin seinällä riippuvia uusimpia, tuhansia markkoja maksaneita kiitetyimpien taiteilijain maalaamia muotokuva- ja maisematauluja.

Samassa näkivät tuomari ja kapteini erään vaimon pyrkivän portista sisään ja seisahtuvan tallirengin kanssa puhelemaan. Vaimo näkyi jotakin kysyvän rengiltä, johon tämä vastasi välinpitämättömästi viittomalla ensin kyökinpuoleista eteistä kohden ja sitte paraatikäytävälle. Viimeksimainittua kohden läksi vaimo astumaan sellaisella varmuudella juurikuin olisi ollut menossa omaan pirttiinsä, missä hänet vastaan otetaan syleilyillä ja hyväilemisillä.

Vyötäisilleen nostetut hameensa helmat päästi hän alas sekä pyyhkieli kenkiään edessä olevaan nurmikkoon. Sitte nousi hän ylös hienoilla matoilla päällystettyjä rappusia. Monta monituista kertaa ennenkin oli hän tepastellut ylös näitä rappuja, joten ei hänen vähääkään tarvinnut epäillä mistä ovesta sisään astuisi.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt auvaista eteisen ja kuistin välisen monivärisillä laseilla varustetun oven, sekä astua sisään, kun jo näki salin ovessa häikäisevän kirkkaaksi kiilloitettua avainta väännettävän sisäpuolelta. Samassa se rynnähti auvetakin ja pulleanaamainen pönäkkärakenteinen tuomari pisti päänsä ulos oven raosta venyttäen lyhyttä kaulaansa niin pitkäksi kuin vaan mahtoi. Vaimo niiasi syvään.

"Mitä asiaa?" hän kysäsi puolittain äreästi vaimolta, joka jo oli ehtinyt hyvin lähelle salin ovea.

"Ettekö antaisi anteeksi sitä tuomioa — kunnioitettava herrassöötinki — se on niin katkeraa lähteä siitä kodista, jossa on syntynyt ja kasvanut — ja mihinkä sitä menisikään, kun ei ole mitään tiedossa. Jumala teitä siunatkoon kunnioitettava herrassöötinki — jos vaan —".

"Ei auta enään — sinulla on niin huono mies ett'ei se kykene torpan kunnolliseen hoitoon — ja kuka ne vahingot sitte maksaa? Mutta olkoon menneeksi, saatte siinä asua määrättävää veroa vastaan, vaan kaikki pellot ja niityt otan teiltä pois —. Niin voit sanoa sillä tavalla miehellesi, joka tulkoon sitte tänne ilmoittamaan asian päätöstä".

Sen sanottuaan vetäisi tuomari oven kiukkuisesti kiinni, jättäen Komulaisen Katrin siihen seisoa töllöttämään, joka ei vähiin aikoihin ollut selvillä mitä tehdä, sillä sydäntä kovin musersi tuo herran ynseä kohtelu, sekä se ett'ei se sallinut hänen asiaansa tehdä oikein selväksi.

"Kuka tuo eukko oli?" kapteini tuomarilta kysyi kuin tämä jälleen oli mennyt sisään, sillä hän tuomarin huomaamatta oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja kuullut keskustelun.

"Se oli vaan tuo Komulaisen eukko, joka viime laissa tuomittiin pois torpasta. Olisi tahtonut anteeksi koko asian, mutta ovat sellaisia ettei kyetä, ja jos kyettäisiinkin niin ei viitsitä torppaa oikein kunnostaa", hän vastasi välinpitämättömästi ja vähän hymyillen.

"No kuinkas kävi? — Luulen että tuli oikein pitkä nenä, koska silmäkuopat niin punottavat?" vaunuja pesevä tallirenki Katrille tuumasi, kun tämä aikoi hänet sivuuttaa.

"Niin, eli olisit tyytynyt siihen, mitä minä sanoin, olisit saanut kääntyä takaisin kuivin silmin", renki puheli välinpitämättömän näköisenä.

"Semmoinen mörökölli se on — kyllä tämä Esko sen papan tuntee. Monta tusinaa olen siltä saanut lahjaksi haukkumasanoja, jonkalaisia en edes muonamiehen koiraltakaan ole kuullut. Mutta sama tuo, mulla on hyvin avarat korvareijät, mahtuu niistä ulos jos sisäänkin", renki edelleen puheli ylenkatseellisesti nauraa virnistellen.

Katrin mieltäkin vähän huvitti rengin sukkeluudet puhetavassaan. Mutta itsekseen hän ajatteli herrassöötinkistä, jotta se aina ennen oli ollut hänelle ystävällinen ja kohtelias. Ehkä nyt jostain satunnaisesta syystä siellä omassa perheessään oli käynyt äreämmälle tuulelle, jota ei hänellekään puhuessa voinut hillitä. Eniten se häntä loukkasi kun oli miestänsä sanonut huonoksi ja kykenemättömäksi. Ja Antti oli kumminkin mies, joka kykeni vaikka mihin.

Niin, se oli väärä, perin väärä soimaus se, ja senpätähden ei hän siitä välittänytkään juuri suuresti, mutta jäädä ilman peltoja ja niittyjä, sitä ei hän voinut käsittää, kuinka silloin voisi tulla toimeen. Sehän oli ihan mahdotonta, samaa kuin lähteä kiertämään mieroa, rukoilemaan muilta ihmisiltä jokapäiväistä leipäänsä.

Vaikka tulevaisuus näyttikin hämärältä, melkeinpä toivottomalta, ei Katri kuitenkaan voinut toivoansa heittää; sillä jo syntyessänsä oli hänellekin osansa määrätty tässä maailmassa. Ei suinkaan Luojansa häneltä tätä osaa vieläkään pois ottanut. Sillä vaikka herrassöötinki oli tyly ja armoton, voi niitä löytyä vielä hyviäkin ihmisiä, jotka eivät hänelle selkäänsä käännä. Ehkä Järventausten Heikki — ja jos ei sekään, niin tottahan joku muu.

Mieleensä kuvastui hyvä torppa, jonka emännäksi hän vielä joskus pääsisi, jossa koottaisiin rikkautta ja sitte ostettaisiin talo — tuommoinen hyvän puoleinen talo, jossa hän sitte emäntänä kaikki sisällisen talouden toimet järjestäisi oikein hyvälle kannalle. Hänen käskettävällään olisi useita piikoja ja Antilla useita renkejä. Elli kasvaisi suureksi ihailtavaksi tytöksi, jolla kävisi paljon rikkaita ja kilpailevia kosijoita. Hän joutuisi upeaan ja hyvin elelevään taloon emännäksi, ja sitten - - ja sitten —

Näissä hyvissä mietteissään hän oikein iloitsi ja hyräili muuatta rakkaudenlaulua, jota kuusi vuotta takasin, jolloin vielä tyttönä leluili huoletonna kuin taivaan lintu, aina viserteli.

Mutta tultuaan Ranta-ahon töyräälle, näkyi tuolla petäjikön partaalla koti, hänen rakkahin syntymäkotinsa, jonka pian saisi jättää, tietämättä kuitenkaan minne menisi. Silloin apeutui mieli ja kukistuivat tuulentuvat, joita vasta rakenteli. Muistui mieleen Karhulan herrassöötinki tylyine kohteluineen, muistui mieleen Antti, Elli-tyttö ja — kaikki.

Antti Komulainen oli ihan kuin päiviltään viety. Mikään työ ei maittanut. Väliin hän kyllä otti kirveen olallensa ja läksi katselemaan niittynsä aitoja, latoinsa ovia ja halkopinojansa, mutta ei tehnyt mieli lainkaan niihin koskea, sillä miksikä hän tekisi työtä muiden hyväksi, jotka kuitenkaan eivät anna hänelle sen parempaa kiitosta kuin että hän on huono — kykenemätön mies.

Ja miksi hänen piti saada herrassöötinkiltä "huonon" miehen nimi, koska kaikki mielestänsä oli tehnyt niinkuin tehdä voi. Olihan hän tämän kuuden vuoden kuluessa, jonka torpassa oli ollut rakentanut uuden riihi- ja navettarakennuksen, oli salvanut joka kevät pari uutta heinälatoa, joka syksy kääntänyt useita kapanaloja uutta peltomaata, pannut uutta aitaa tuhatkunta seiväsparia vuosittain, kiskonut pensaita ja vääntänyt kantoja sekä kiviä pelloilta ja niityiltä, oli vielä ojittanut ja lannoittanut erään suuremman nevamaan. Hän oli täsmälleen ja määrälleen suorittanut kaikki päiväveronsa ja muut ulostekonsa. Ja sentään sai hän "huonon" nimen — kykenemättömän nimen.

Hän tunsi katkeraa vihaa sydämmessänsä herrassöötinkiä kohtaan, eikä hän voinut ajatella hyvää muistakaan herroista, joista aina oli kuullut sanottavan että ne halveksivat ja rasittivat alamaisiansa.

Pari kertaa viikossa läksi hän aina kiertomatkoilleen muihin kyläkuntiin, joskuspa toisiin pitäjiinkin, mutta palasi aina samana hyvänä, löytämättä mitään mieleistänsä kotipaikkaa, sellaista, johon täydellä uskalluksella olisi voinut heittäytyä tulevaisuuttaan odottelemaan.

Ja toisekseen Ahovaaran Kotikylä, missä oli syntynyt ja kasvanut, ei hän sitäkään olisi hennonut jättää, sillä tuntui niin raskaalta ajatellessa eroa noista lapsuuden muistoisista paikkakunnista.

Jos ei olisi ollut Katria, joka aina oli valmis häntä lohduttelemaan, ja Elliä, tuota pientä viatonta tytön tenakkaa, jota kun katsoi lapsellisten vauvojensa ja käpy-lampaittensa kanssa leikkimässä ollessa, sekä väliin kiipesi polvelle ottaen kaksin kourin tukasta ja nenästä kiinni kysellen, milloinka isä ostaa hänelle uuden lehmän eli uuden vauvan, niin aina silloin sydän suli. Muuten olisi hän pian järkensä kadottanut.

Eräänä päivänä pilppoili Antti Komulainen poltinpuita puuvajassa yhtä syvissä ja rasittavissa mietteissään kuin ennenkin. Lyödä loksautteli väliin puun kylkeen muutamia keroja, mutta antoi taas kirveensä levätä juuri kuin olisi jotain kuunnellut ja odottanut. Samassa kuulikin hän tuolta petäjikön kupeelta jonkinlaista toitottelevaa ääntä ikäänkuin metsästystorveen olisi puhallettu. Eikä aikaakaan niin alkoi kuulua kimakasta koirain haukuntaa, sitte värähteli ilma samassa tuokiossa useista pyssyn laukauksista, johon etäinen kaiku vastasi särisevällä äänellä. Heti sen jälkeen kuului taas torven toitotuksia, miehen ja naisen huutoja, ja muutamien minuutien kuluttua kuuli hän sieltä niin iloisen mellakan, jotta olisi luullut suuren tanssiseurueen pyörähtelevän petäjikössä.

Antti nosti taas kirveensä ja loksahutti puun kylkeen ajatellen että siellä kai on liikkeessä joko Karhulan eli Lakson herrasjoukkoja, muka metsästelemässä. Hän huokasi syvään ja ajatteli että: "meidän raukkain raskaalla työllämme ja hiellämme pitää noita laiskoja elättämään ja hankkimaan heille joutilaita päiviä ja ylellisyyttä, minkä edestä meitä sitte sorretaan ja halveksitaan."

Mutta samassa ilmestyi petäjikön partaalle kirjava, joukko iloisia metsästäjiä taluttaen suuria liehakoitsevia metsästyskoiriaan kaula vyöhön kimitetystä rihmasta. Antti näki kirkasten torvien välkähtelevän pilvien lomitse pilkistävän auringon valossa, sekä joukkoon kuuluvain, joita oli kaksi miestä ja kaksi naista hartaasti nauraen keskustelevan.

Antti ei olisi tahtonut nähdä noita ihmisiä oman piirinsä lähelläkään.
Mutta ne suuntasivatkin kulkunsa siitä huolimatta suoraan torppaan päin.

Hän iski kirveensä tuimalla lyönnillä pölkkyyn, jonka päällä puita pilkkoili, ja muutamalla hyppäyksellä, riensi sisään.

Pikku Elli oli saanut tuolin allensa ja noussut katselemaan akkunasta ulos kun samassa huomasi "koreita" ihmisiä metsän laidalla sekä heidän rinnoillaan kiiltäviä esineitä.

"Äiti, äiti, äiti, tule äiti tänne, voi voi, mitä nuo ovat, voi tule äiti, kun on niin kauniita — saanko minä nuo — saanko äiti!" hän liverteli.

Mutta äiti ei joutanut ompelultaan katsomaan mitä se Elli näki, eikä pitänyt väliäkään, koska se usein näki sellaisiakin, joita ei aikaisen maksanut vaivaa mennä katsomaan muulloin kuin sattui olemaan joutilassa.

Vaan kun Antti tuli sisään ja arveli että "tulleekohan nuo meille?" hän heti jätti ompelunsa ja meni katsomaan.

Tuntui oikein iloiselta ajatellessa että jos ne vaan tulisivat, Kyllähän niitä aina muita luonakävijöitä löytyy, mutta harvoin tuollaisia parempia ihmisiä, Ei hän sentään Antille ilmaissut ajatustaan, kun tiesi että tämä oli aivan toista mieltä.

Mutta siinä ne jo olivatkin ihan oven edessä, sisään pyrkimässä, Lakson herrasväeksi Katri heidät tunsi. Siinä oli sukkeluuksia lasketteleva Hjalmari-herra ja kartanon suora ja totisen näköinen pehtoori, sekä Selma ja Agnes neidit, Hjalmarin sisaruksia, joiden sanottiin ylioppilaaksi olevan hankkeissa.

Katri meni jo heitä vastaan työntämään ovea auki, jolloin metsästäjät koirineen ja pyssyineen astuivat sisään. Katri niiasi jokaiselle erikseen oikein polviaan notkistaen ja pyysi heitä istumaan.

Pikku Elli meni uunin loukkoon ja pistettyään molempain kättensä etusormet suuhunsa, sieltä tulleita katsoa kurkisteli.

Antti sitävastoin istui mököttävän näköisenä perällä pöydän ääressä tuskin ainoatakaan katsetta tulleihin luomatta.

Vieraat valittelivat ensin janoansa sekä kyselivät leikkiä lasketellen että olisiko emännällä ehkä oikein hapanta kirnupiimää, joka olisi erittäin hyvää janoa vastaan.

Katrilla kyllä oli sellaista mielijuomaa varastossa ja pian hän sitä noutikin puhtaaksi pestyllä puuhaarikalla. Vieraat asettuivat vastakkain kahden puolin perhepöytää nauttien kahvikuppeihin kaatamaansa kirnupiimää. Piti olla näet kupitkin, kun ei kelvannut vuoroitella haarikasta.

"Jos Komulaista haluttaisi, saisi meiltä uudistorpan maat, kun itse vaan rakentaisi. Vaikka kuulutaan meiltä annettavan rakennusapuakin jos itseltä ei riittäisi", otti vakavakatseinen pehtoori puheeksi, samalla hörppien kirnupiimää.

"Ja itse saatte valita paikan mistä haluatte, kun vaan sieltä Lehtiviidakon tienoilta!" Hjalmari herra lisäsi katsoen Anttia, joka yhä tuijotteli pitkin nenävarttansa pöydän alle istuen ihan sanattomana.

"Niin, pappa käski sanoa että jos haluatte, niin sopii käydä hänen puheillansa", Agnes-neiti hymyillen lisäsi.

"Hän pitää paljon tästä teidän miehestänne, kun kuuluu olevan parhaita työntekijöitä", Selma neiti jatkoi.

Katri jälleen niiasi ja sanoi että: "kyllä se on aina työnsä korjannut, eivätkä muut kutkaan ole moittineetkaan kuin tämä meidän herrassöötinki."

"Niin no — hänellä nyt ovat omat oikkunsa, ei semmoisista pidä ottaa mitään itseensä", Hjalmari herra sanoi.

Ja sitte he alkoivat puhua polittamaan ruotsia, josta eivät Antti ja
Katri tajunneet niin tämän taivaallista. Väliin katsoivat Anttia ja
Katria silmiin sekä taas puhua pälpättivät nauraen ja virnistellen.
Väliin puhuivat yksitellen, mutta useimmin kaikki neljä suuta yht'aikaa.

Antista tuntui virkistävältä, samoin kuin kuivunut kasvullisuus tuntee virkeän sateen jälkeen, kun jokukaan hänestä hyvää arveli. Jo nousi jäykästä asennostaan, meni silittelemään pehtoorin lyhytkarvaista ja pitkäkoipista koiraa, kysyen:

"Mikäs nimi tällä on?" Antti vielä kysyi silitellen Hjalmari-herran jalkain juuressa loikovaa matalajalkaista mustia.

Metsästäjäseurue alkoi lähteä. Nyrpistelivät vielä neniään puhuen ruotsiksi että huoneessa oli raskas ja ummehtunut ilma.

Selma neiti tahtoi kuitenkin vielä ihailla Elliä, joka yhä seisoi uunin loukossa sormet suussa ja kasvot uunia päin. Hän otti sen syliinsä ja alkoi kysellä nimeä, mutta kun ei saanut vastausta minkäänlaista, niin laski jälleen lattiaan ihmetellen että "on se tuo lapsi suloinen olento."

"Voi jos olisitte poikamiehiä niin pian rakastuisitte", Hjalmari herra sanoi sukkelasti hymyillen.

Siinä sitte kateltiin jokainen vuorollansa Katria ja Anttia sekä poistuessa lasketeltiin sulavinta leikkiä.

"Näetkös nyt minkälaisen onnen Jumala meille lähetti. Nyt saamme sieltä torpan paikan ja —" Katri puheli Antille seurueen mentyä, ollen niin iloinen että milt'ei hypähdellyt siinä hänen edessään.

"Hm, — niin no — meneehän sitä hädissään jonnekin, mutta toista olisi ollut Järventaustassa", Antti vastasi näyttäytyen vähän huolettomammalta sekä yrittäen puuhaamaan saapastensa paikkailemisen kanssa.

"Kuinka kummallinen sentään voit olla Antti. Sinä hymähtelet vaan vaikka miten kävisi. Mitä sinulla nyt sitte on näitä vastaan, jotka antautuvat niin alhaisiksi että tulevat tämmöiseen pahanpäiväiseen pirttirämään, istuvat tuommoisen pöytäletuskan ääreen ja juovat kirnupiimää niinkuin me itsekin —"

"Porsaat ne yhdestä kaukalosta imevätkin eivätkä ihmiset. Ja sitte keskustelevat ja livertelevät meidän, tämmöisten alhaisten ihmisten kanssa niinkuin olisimme heidän vertaisiansa."

"Ja niinkuin olemmekin heidän vertaisiansa. — Mutta sinä saat nyt voiton, Katri, sillä minä en tahdo riidellä kanssasi, koska emme ole ennenkään riidelleet. Ja sitäpaitsi sinä olet minulle ollut aina hyvä vaimo — että."

Antti heitti jo leikiksikin niin että otti Katria vyötäisiltä ja nosti korkealle kohoksi. Ellikin sitä temppua, kun ei ennen ollut nähnyt, niin oudoksui, jotta parkaisi surkean itkun, luullen äidille pahaa tehtävän.

Sitte vasta herkesi kun äiti lohdutteli, ettei isä tee pahaa ja isäkin sitte otti hänet syliinsä samaa lohdutellen ja pyytäen suutelolta.

Se oli tuossa kissaviikkojen tienoissa, jolloin päivän pituus ei ole suuresti kukonaskelta edemmä, eli jolloin on yhdessä kaksi pimeää, siinä välissä vaan pieni valon viipale.

Luntakin jo oli tullut, tuommoista nuorteata eli vähän niinkuin rasvattua, että siinä reki luisti paraiten kuin se milloinkaan luistaa voi.

Silloin Antti Komulainen tarkoin asiaa mietittyään eräänä aamupuhteena valjasti raudikkonsa reen eteen ja läksi hurittamaan torpan kaupoille Lakson kapteenin luo. Ei se juuri tuo kauppa ollut hänelle mieluista, mutta mitäs sille, voi kun muiden kanssa ei kauppoihin, osunut päästä.

Murehtimisen oli hän jo sentään heittänyt muiden kovan kohtalon alaisten huostaan, joten nyt kun raudikkonsa häntä kiidätti Laksoa päin, hän siinä laulaa hyritteli virren värsyä:

    "Sun haltuus rakas isäni,
    Mä annan aina itseni,
    Mun sielun ruumiin tavaran
    Ne ota herra vastahan",

Hongistomäen kupeelta, noin neljänneksen matkan Laksosta, näki hän kirkkaan tulen tuikkailevan satakunnan sylen matkalla. Siinä oli suuremmoinen tervahauta.

"Hoh!" hän huudahti pysäyttäen raudikkonsa, kun ei ketään ihmistä näkynyt liikkeessä.

"Kuka siellä?" kuului kysymys toisella puolella tervahaudan olevasta lautaputkasta.

"Minä täällä olen, mutta jos viitsit vaivata itseäsi sieltä pesästäsi vähän tänne, niin sulle jotain kerron", Antti vastasi.

Mies, musta kuin neekeri kömpi ulos putkasta sekä tassutteli hienossa lumessa kuulumattomasti Anttia kohden. Haudan sivuuttaessaan kurkisti hän josko juoksun alla oleva tervasammio jo olisi täyttymäisillään.

"Sinäkö se oletkin Komulainen?" Tervajukka kysäsi, kun oli tullut Antin luo ja siinä ensiksi oli kahdenpuolin lausuttu hyväthuomenet.

"Ei, kyllä oikeassa olet. Mutta sano nyt Jukka hyvä, luonistaako näihin kauppoihin ryhtyä?"

"Elä epäile yhtään, parempaa isäntää kuin meidän kapteeni et löydä niin ihan mistään, vaikka etsisit lyhty kädessä ilmipäivällä."

"Hm — erinomaisesti häntä kiität, mutta minä ajattelen hänestä samaa kuin muistakin herroista."

Antti nyökäytti päätään ja liikutteli otsakurttujansa niin voimakkaasti että Jukka itsekseen tuumasi: "on sillä venyvä päänahka."

"Sulia on liian paljo itsekkäitä ajatuksia herroista. Mutta saatpa nähdä, ettet kauppaasi kadu, kun meille tulet."

Jukka heitti päätään vasemmalle sanoinsa vahvikkeeksi niin että Antti jo pelkäsi pahinta.

"Niin no, koettaa pitää — hei, menepäs nyt ystävä!" Antti lopuksi sanoi ja samassa hotaisi raudikkoansa ohjaksien perillä, joten tämä heti alkoi juosta lönkytellä.

Oli jo näköpäivä, kun Antti perille ehti. Raudikkonsa kytki hän marhaminnasta suuren jyväaitan seinässä olevaan renkaaseen.

Vakava katseinen pehtoori oli juuri aamukahviansa hörppimässä, kun hän samassa kurkistettuaan ulos akkunasta näki Antin laittelemassa heiniä ja apetta raudikkonsa eteen.

Saatuaan nuo tavalliset tulotoimensa tehdyksi, läksi Antti tiedustelemaan pehtoria, joka siinä tulikin ulos, ja jäi seisomaan portaillensa, Antti nosti lakkiaan ja kumarsi, josta pehtori arvasi että sillä on asiaa hänelle ja tuli luo.

"No, kait, se nyt on sitä talon kauppaa kun —" pehtori puhetta alustaen sanoi vakavasti Anttia silmiin katsoen.

"Mutta luullakseni kapteeni on vielä nukkumassa, jos käymme tänne sisään siksi aikaa kun —" pehtori sanoi työntäen kätensä housujen taskuihin, sekä lähtien edellä astumaan.

Antti jappasi jälessä ja ajatteli että "mikä nukkumisen aika se nyt enää on."

Kopistettuaan lumet jaloistaan meni hän pehtorin jälessä aina peräkamariin saakka, jossa hän näki ihmeekseen vuoteen vielä hajallaan sekä toinen tyyny ja peite viskattuna sinne toinen tänne. Hameita ja takkia näki hän jokaisella tuolillakin, jottei ollut mihin istua ennenkuin pehtori niitä oli tyhjennellyt, viskellen vuoteelle ja toisille tuoleille entisten lisäksi. Laiskuuden ja pitkään nukkumisen merkkinä hän tuollaisen epäjärjestyksen piti.

"Olen ajatellut että tuonne Lehtiviidan tienoille saisi hyvät torpan maat. Paikkakunta itsestään on erittäin luonnonihanaa seutua, tasaista ja kivetöntä, lehtimetsää kasvavaa sekä mullan ja saven sekaista maaperältään. Helposti saisi sinne raivatuksi peltoa parinkymmenen tynnyrinalan vähimmäkseen. Niittymaaksi kelpaavaa maata, joihin ensi aluksi sopii viljellä kauraa ja muuta kevätviljaa sekä sitte panna heinälle, löytyy myöskin avarat alat. Mitäs Komulainen siitä pitäisi?"

"Eipä niitä parempia paikkoja liene", Antti vastasi sytyttäen pehtorin tarjooman sikarin.

"Eikä ole. Ja myöskin olen ajatellut sekä siitä jo vähän kapteenillekin puhunut, että teidän sopisi nyt ensi aluksi, niinkauvaksi kuin torpan saatte kuntoon, asettua asumaan tuonne Järventaustaan, että siellä sitte olisitte vähän noin niinkuin peräänkatsojana ja talon hoitajana samalla, kunnes saadaan sinne vakinainen vouti. Niin, mitäs Komulaisella siihen on sanottavaa?"

"Talo on nyt meidän hallussa. Vai ei se Komulainen siitä vielä tiedä. — Ja Heikki muuttaa pois ensi Maariana Suomenselän pitäjään, mistä on ostanut upean maakartanon."

Antti löi käsiänsä yhteen ja lennätteli otsakurttujansa kiivaasti ja ihmettelevästi.

"Eipä maailmassa — vai on se Heikki talonsa myynyt — ja niin upea ja hyvinvoipa talo."

"Mutta olipa siitä kilpailuakin. Vuoroin Karhulan pehtorin kanssa kävimme hintoja korottamassa. Mutta kun sataviiteenkymmeneen tuhanteen nousi, niin silloin se jäi meille."

Samassa tuli pehtorin piikatyttö, joka oli lähetetty tiedustamaan, joko kapteenia saisi tavata, sekä ilmoitti herran juuri olleen aamumekollaan työhuoneessaan ja sanoneen että: "saapi tulla."

Antti mietiskeli mennessään, että pitääkö koko Ahovaaran pitäjän joutua nyt herrain haltuun, ja minkäs se Heikki ei antanut hänelle torpan paikkaa, kun oli aikeissa myydä talonsa, eikä sitte tietoakaan antanut, kun tuli kaupat.

Pitkiä ei hän kumminkaan ehtinyt miettiä, sillä jo rapisteli pehtori kapteenin työhuoneen avainta.

"Hyvää päivää!" tervehti Antti hiljaisella äänellä kumartaen vähän syvempään kuin tavallisesti sekä jääden ovipieleen seisoa mököttämään.

Kapteeni lueskeli parhaillaan, pukeutuneena varpaisiin asti ylettyvään viheriään huomenkauhtanaan, eilisessä postissa saapunutta Suometarta, mutta laski sen heti pöydälle ja tuli pistämään kättä Antille, sekä käski istumaan — Antin mielestä ylen pehmeälle tuolille.

"Olen huomannut teidät työteliääksi ja kykeneväksi mieheksi sekä taitavaksi maanviljelijäksi, niin että jos olette vailla torpan paikkaa, voitte meiltä saada", kapteeni puhui ryhdikkäästi astellen edestakaisin pitkin lattiaa.

"Sitävartenhan tänne tulin, että jos sopisi", Antti vastasi pyöritellen lakkiaan siinä istuessa.

Kapteini näytti hänestä niin hyvänluontoiselta että oikein hävetti silmiin katsoa.

"Niin no — pehtorini näyttäköön teille paikan. Kymmenen vuotta saatte nauttia torppaa neljänneksen suuruista veroa vastaan, se on: kaksikymmentä päivätyötä vuodessa. Rakennusaineet saatte kartanon metsästä pehtorin osoituksen mukaan. Ja hän pitäköön myöskin huolta tarpeellisesta avusta torpan huoneiden rakentamisessa."

Kapteini toi Antille ja pehtorille sikarin ja sitte pisti kätensä lausuen "hyvästi", sekä toivottaen Antille onnea ja menestystä uusissa torpan hommissa.

Sitte mentiin kartanon konttooriin kauppakirjan tekoon, jonka kirjanpitäjä Katajainen kirjoittaa rapusteli ja Antti hyväksyen piirsi nimensä alle. Vakuudeksi kirjoittivat vielä nimensä alimmaiseksi pehtori ja kirjanpitäjä siten todistaen kauppakirjan pitäväiseksi.

Hyvästit sanottuansa, pisti Antti kauppakirjan takkinsa povitaskuun, sekä läksi tekemään paluumatkaa.

Päästellessään raudikkoa, jutteli hän että "nyt on Komulaisella torpan kontrahti taskussa, ja hyvin hyvillä ehdoilla tulikin. Ja näytti se kapteini joukon paremmalta mieheltä kuin Karhulan herrassöötinki, kehasipa vielä työteliääksi ja kykeneväksi mieheksikin. Onhan edes jotain lystiä."

Kun Antti rekeen istahti, katsoa mulkautti raudikko taaksensa suurilla silmillään ja hörhötti, ikäänkuin olisi iloista naurua pistänyt isäntänsä jutuille.

Mukavasti heitti Antti itsensä reen sarjaa vasten nörkälleen, sekä väliin hotaisten raudikkoansa kiireellisempään juoksuun, kun tämä vähän alkoi vitkastella ja sivuillensa katsellen, käyntiin pysähdellä.

Vapaasti kulkivat siinä mennessä mietteet. Alkoivat Karhulan herrassöötinkistä ja sitte pysähtyivät äskeisiin tapahtumiin. Mieli tuntui nyt niin huokealta ja elämäkin toivorikkaalta, kun tuo kapteenikaan edes oli mies, joka piti hänetkin ihmisenä, jolla oli parempiakin ajatuksia alhaisemmasta kansaluokasta. "Mutta eiköpähän hän lienekin ainoa ihminen laatuansa herrassäätyisistä?"

"Niin, saattoi niitä kyllä löytyä joku muukin, vaikka vaan ani harva. Ja vaikka nyt olisivat kaikkikin herrat yhtä hyvänluontoisia kuin Lakson kapteinikin, miksi sitte juuri heidän pitää saada hallita niin suuria maa-aloja, jotta useammat voivat ylpeillä monestakymmenestä manttaalista? Pitäisi olla laki, joka ei sallisi kenellekään enempi kuin yhden manttaalin suuruisia aloja."

Tuon tapaisissa mietteissä sujahti matka pian. Kun Katri akkunasta katseltuaan näki raudikon pään petäjikön povesta ilmestyvän, riensi hän jo ulos tulokkaita vastaan.

"Terveisiä vaan, ja mitä sieltä nyt kuuluu?" Katri kysäsi ja alkoi hevosta päästellä.

"Kyllä sieltä hyvää kuuluu — jo tehtiin kirjat", Antti vastasi vieden käden rinnoilleen kauppakirjan kohdalle.

Sitte tuli inttäminen siitä, kumpi raudikon talliin päästäisi ja laittaisi silppua eteen. Katri tahtoi sen tehdä pelkästä kohteliaisuudesta ja rakkaudesta miestänsä kohtaan, ja Antti tahtoi itse hoitaa hevosensa, koska se kuului miesten tehtäviin, joihin ei hänellä ollut halua vaimoansa vaivata.

Mutta kiistassa sai voiton Katri ja Antti sai mennä sisään pikku
Ellinsä luo, joka heti olikin kädet ojennettuna ovessa vastassa hokien:

Katri milt'ei vapisi innosta ja kiihkosta saada tietää mihin suuntaan ne torpan kaupat siellä nyt tehtiin. Hätämältään sai hän raudikon pilttuuseen kytketyksi. Viskasi sitte kaksikouraisen silppuja eteen tuumaillen että: "kyllähän vähän päästä käydään lisäämässä, kun olen saanut noista kaupoista tiedon."

Juoksun hönkössä riensi hän sitte sisään ja Antti sai nyt kertoa koko tapahtuman tarkalleen alusta loppuun saakka.

Ennen niin rauhallisen Lehtiviidan sydämmessä sinä talvena oli melskettä ja mylleröimistä. Kirvesten paukkeesta, sahan pärinästä, hirsipuiden kolkkeesta toisiinsa, miesten huudoista ja hevoisten kimakasta hirnahtelemisesta kajahteli koko alaston lumeen uponnut metsä. Hikeä pyyhkien kurttuiselta otsaltaan puuhaeli siellä isäntänä ja työnjohtajana Antti Komulainen, lyöden itsekin salvoimen toisensa perästä, apunaan käyttäen palkkalaisia ja Laksosta lahjoitettuja apumiehiä.

Pian kohosikin viidakon korkeimmalle paikalle upea asuinhuoneus, jonka valkoiset hirsiseinät jo kauvemmaksi läpi väljän metsän ilmoittivat sivukulkijalle, että siellä on uudistorppa. Ilmestyi siihen sitte vielä useampia muitakin rakennuksia, talli, navetto ja aittahuoneukset, niin pian että kaikki ihmiset oikein ihmettelemällä ihmettelivät.

Seuraavana syksynä, johon saakka Antti Komulainen oli isännöinyt ja hänen vaimonsa emännöinyt Järventaustassa, muuttivat he nyt omaan sirorakenteiseen torppaansa Lehtiviitaan, jolla nimellä he sitä päättivät kutsua.

Silloin olivat jo torpan rakennukset muuttuneet punaisiksi ja nurkkalaudat valkoisiksi, sillä kesän kuluessa oli Antti pistäytynyt kaupungissa ja tuonut punamultaa ja vähän valkeata väriainetta, joilla somisti uuden kotinsa rakennukset. Kaiken somuuden lisäksi tekaisi hän taiteellisen sälyaidan asuinrakennuksen ympäri ja siveli sen tumman vehreällä värillä.

Kartano tasoitettiin mättäistä, kannonjuuriskoista ja pienistä kivistä sekä kuopista tyyni tasaiseksi. Levitettiin siihen muutamia kuormia punasenruskeata hiekkaa ja lopuksi peitettiin paksulla turvekerroksella.

Kuka olisi silloin hemmonut sivuuttaa Lehtiviidan, sinne sisään poikkeamatta ottaaksensa selkoa, kuinka somaa täällä metsässäkin oli voitu aikaan saada.

Katri, jonka viimeiset ajat olivat ihan tuossa kantapäillä, olikin pitänyt siitä huolen että sisäpuoli vastaisi ulkopuolen arvoa somuudessa, sillä kamarien seinät ja katto olivat harmahtavalla paperilla peitetyt; lattioille oli levitetty moniraitaisia rääsymattoja. Tupahuoneen seinät olivat peitetyt samanlaisilla papereilla ja lattia aina miellyttävän puhtaaksi pestynä.

Joka paikassa tiedettiin nyt sanoa, että Komulainen oli noussut korkeimmalla onnen kukkulalle, kun oli päässyt Lakson herran suosioon.

Pian kasvoi hänen maineensakin. Jokainen rupesi tuon pikaisen uudistorpan aikaan saamisen vuoksi arvostelemaan Antti Komulaista uutteraksi ja taitavaksi mieheksi, jolle itsestään lankeaa muista erityisempi arvonsa. Kunnan luottamusmiehetkin ryhtyivät haluamaan häntä joukkoonsa samasta yksinkertaisesta syystä ja ehdoittelivat häntä sentähden useanlaisiin komiteoihin ja aputoimikuntiin jäseneksi.

Siveän käytöksensä ja tyyneen, melkein umpiperäisen mielenlaatunsa puolesta huomasi kirkkoherrakin että Antti Komulainen olisi omiansa myöskin kirkkoväärtiksi, ja suvaitsi hän sentähden hankkia hänelle tuon tärkeän viran, jota ei Komulainen kieltänytkään vastaan ottamasta.

Jouduttuaan näin käymään usein kunnankokouksissa ja kirkkoväärtin virkatehtävissä, alkoi hänen sielunsa janoa jotain parempaa ja enempi kuin mitä noista hommistaan sai nauttia.

Käytyään kerran kunnan esimiehen luona asialla, havaitsi hän siellä muutaman pääkaupunkilaisen sanomalehden ja hiukan katseltuaan sen sisältöä, päätti hän tilata tuon lehden.

Ja tarkoin hän sen aina lukikin, aina ensimmäisestä hamaan viimeiseen kirjaimeen saakka.

Mutta ennen pitkää kiintyi hänen huomionsa etupäässä kertomuksiin sosialistein maailman parantamispuuhista ulkomailla, joten muut seikat ja tapahtumat saivat väistyä sivulukemiseksi, sillä noissa sosialistisissa toimissa löysi hän paljon kannatusta omille mielipiteilleen.

Tuota aatetta ryhtyi hän uudelleen mielessänsä hautomaan. Puhuipa siitä joskus kunnankokouksissa, mutta sai vastaukseksi semmoisen räpäkän että viimein alkoivat tuntua ikäviksi koko kunnalliset harrastukset, ja vähä vähältä alkoi hän niistä vieraantua.

"No etkö sinä Antti menekään tänään kunnankokoukseen?" Katri kysyi syöttäen pikku Heikkiä, joka noin kuukausi takaperin oli maailmaan tullut.

"Enkä mene tänään enkä muulloinkaan. Siellä on niin paljon ylpeitä isäntiä, joiden joukkoon en minä halpa torppari kelpaa", Antti vastasi nostaen ja laskien otsakurttujansa.

"Kelpaa — miksi et, koska olet ennenkin kelvannut?" Katri uudelleen kysyi katsoen vähän epäilevästi Anttia silmiin.

"Se oli ennen, mutta nyt ovat asiat toisin. Eikäpähän minua tuolla ennenkään liene niin suvaitsevin silmin katseltu."

Hän ei selittänyt asiaa sen paremmin. Antoi Katrin vaan tuumailla että "mikähän sen päähän on nyt taasen pälkähtänyt? Jotain erinomaisempaa on sillä nyt taas mielessä."

"Tiedätkö, mitä tän'aamuna kuului pehtorissa käydessäni?" Katri kysyi silitellen pojan päätä ja itsetietoisesti katsoen Anttia silmiin.

"Mistäpäs minä tietäisin, kun en ole kylälläkään käynyt", Antti vastasi tarkastellen kuokkaansa ja tuumaillen lähteä mansikka-aholle kuokkimaan.

Antti kävi kovin uteliaaksi. Pani kuokan pois ja rupesi piippuaan pitelemään.

"Tulee näet uusi laki. Niin sanoivat Woutilassa käydessäni — semmoinen kun Wenäjälläkin, että kaikki ovat maatilusten isäntiä. Ei siellä kuulu olevan torppareita ja muuta työkansaa niineksikään. Ja semmoinen laki se nyt tulee meillekin. Maamittarit kuuluvat tulevan tännekin pian ja sitte otetaan niiltä, kellä on, ja annetaan niille, kellä ei ole."

Antti nousi kävelemään ja näpsäen sormiaan sanoi tuo, sekä lisäsi vielä että: "sitä olen jo odottanutkin pienestä pahaisesta saakka, vaan tuleehan kumminkin. — Totta tosiaan: nyt ne isot herrat ja rikkaat saavat nähdä ketä ovat halveksineet, ketä ovat pistäneet, kuten raamattu sanoo."

Mieli kävi välien alakuloisemmaksi kun ajatteli että jos ei sitä isojakoa tulisikaan.

Mutta eräänä päivänä pistäysi Tervajukka Lehtiviidassa ja kertoi että maamittareita oli kartanossa asuntoa ja että niiden pitäisi ryhtyä toimittamaan isojakoa. Maamittarin, oikein sen pääherran renki oli sanonut että nyt paloitellaan koko kartanon maat niin moneen osaan kuinka monta asukasta näillä mailla on, ja sitte annetaan osa jokaiselle.

"Kyllä nyt tekee tuhoa niille, kellä taloja on", Jukka sanoi tosissaan heittäen päätään vasemmalle.

"Vielä siitä vertakin vuotaa ennenkuin asiasta tosi tulee. Ei se Karhulan herrassöötinki ainakaan vähillä tavaroistaan luovu", Katri tuumaillen väitti.

"Vai niin — hm — Jaa'ah! Tottapa kävi niinkuin aavistin. Ja niinhän se onkin että ei Jumala vääryyttä kärsi. Alamainen, oli tuo köyhempi ihminen, on yhtä hyvä hänen edessään kuin rikaskin. Kumpikaan ei ole velvoitettu kärsimään toisensa sortoa. Niin se on että: kun on hätä suurin niin on apukin lähinnä. Ja kyllä me torppariparat erittäinkin olemme saaneet kärsiä isäntäin ja herrain ankaraa veronkiskomista, vietäisiin meiltä onnettomilta elot ja elämät, mutta nyt se on loppu. Nyt koittaa kärsineillekin valoisampi päivä."

"Mutta kun me nyt tulemme kaikki isänniksi, niin kukas meidän työmme silloin tekee. Ei toinen isäntä toiselle tee työpäivää", Jukka miettivän näköisenä sanoi.

"Me teemme itse. Emmehän nytkään saa ruumistamme säästää ja istua ristissä käsin. Työtä saapi vääntää tässä joka hetki että silmät on nurin päässä, ja aivan toisen hyväksi."

Koko Ahovaaran pitäjä oli silloin samassa mylläkässä. Isännät kiroillen kiristelivät hampaitansa, kun heidän talojansa uhattiin isolla jaolla. Uhattiin paloitella pieniksi muruiksi, ja nämä murut sitte viskellä torppareille ja muulle joutolaisväelle, jotka eivät muuta olisi ansainneet kuin vähän selkäänsä.

Kun sitte maamittarit risteilivät, sanalla sanoen kaikki paikat lävitse tähystimilleen ja vetäen mahdottoman pitkiä kahleita perässään, oltiin oikein levottomuuden kauhussa että: "nyt se vasta tuho tuli." Tehtiin tiedustusretkiä maamittarien luo, ympäröittiin heidät suurissa laumoissa ja tahdottiin tietää mitä varten he oikeastaan olivat liikkeessä, ja mitä he noilla mittausretkillään tarkoittivat. Ja näissä utelevissa joukoissa oli, ei ainoastaan kauhun valtaan joutuneita talollisia, joille yksinkertaisesti vastattiin että: "sitte kyllä saatte tiedon, kunhan tästä alueellenne joudumme", vaan myöskin hyvissä toiveissa iloitsevia torppareita ja muuta loisväkeä, "jotka tahtoivat tietää oliko siinä perää että heille jaetaan ilmaiseksi maapalstoja ja niin pääsevät itse isänniksi toisen vallan alaisuudesta."

Maamittarit kyllästyivät noihin lukemattomiin kyselijöihin ja vastasivat vaan ivan hymy huulillaan, että:

Semmoisen vastauksen sai Antti Komulainenkin. Siitä hyvästä hän lausui sulimmat kiitokset maamittarille, kierteli viiksiänsä ja ravisteli otsakurttujansa sekä mielestänsä oli jo olevinaan kuin aimo rusthollari. Tuskin hän enään luuli tarvitsevansa hävetä ihmisiä ja peljätä Jumalaakaan. Itsevaltiaitahan ne olivat isännät, siis hänkin kun nyt oli tulemassa itsevaltiaaksi niin ei välittänyt mistään vaan puhui suunsa puhtaaksi joka asiassa ja maalasi kunkin arvonsa mukaan.

Lakson kapteinin hän arvosteli hyväluontoiseksi kuin kissan, jolle maitoa annetaan ja sitte selkään silittäessä nostaa häntänsä pystyyn, sillä sanomalehdessä oli hän lukenut kiittäviä lausuntoja kapteinista, tämän suurista lahjoituksista hyvääharrastaville yrityksille ja yhdistyksille, kansallisaatteen harrastuksista sekä puhtaasta isänmaallisuudesta.

Hän oli päässyt Keisarin ja Senaattiherrain suosioon, istui kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa komiteoissa talonpoikaissäätyä edustamassa, puhui heidän hyväkseen ja heidän puolestansa kuin paras pappi. Muisti torppareitakin ja muuta loisväkeä kun heitä koskeva laki tahdottiin vetää oikein kireälle, tehdä heidän olemuksensa semmoiseksi kuin kuusen kävyn, jonka tuuli milloin tahansa saattaa puusta pudottaa.

Ja olihan kapteeni häntäkin auttanut pahimman hädän hampaista, oli lukemattomia muitakin samalla tavalla auttanut. Ei hän olisi luullut miestä semmoista herroissa löytyvän kuin kapteini oli.

Se vaan pahin paikka että hän oli kerännyt isännyytensä alle likipitäin kaksikymmentä talonpojan taloa.

Mutta Antti Komulainen piti sittekin kapteinista paljon, päätti hänelle lakkiansa nostaa vielä silloinkin, kun he molemmat jo ovat yhtä suurten maatilain omistajia.

Karhulan herrassöötinkiä vertaili Komulainen tiikeriin, josta oli lukenut että kun sille annetaan palanen lihaa, niin se sitte syö niin paljon kuin saapi vaan, syö että halkeaa viime lopuksi.

Aivan niin teki herrassöötinkikin, kun ryösti torppareiltansa pois kaikki viljelysmaat ja kaiken tuon tekosensa höysteeksi ajoi heidät maantielle. Ja noista, viljelysmaistaan on hän nyt joka vuosi kiertänyt taskuunsa kauniita setelikääreitä.

"Eikös se Karhulan paksumahainen ole sentään oikea iilimato, joka, kun ensin saa kielensä vereen, imee sitte kunnes haljeta romahtaa. Kun hän ensin sai Heiskasen Matin pois torpasta ja hänen viljelysmaansa haltuunsa, niin nyt neljän vuoden kuluttua ei kellään hänen torppareistansa ole peltoa ja niittyä edes kämmenen levyistä pilkkua. Kaikki ne ovat nyt kuin hölmölän kerjäläisiä koko alamaislauma."

"Ja kuin tuolla tavalla sai itsensä täyteen ahmituksi, niin nyt haljeta romahti kuin härän suuruiseksi pyrkivä sammakko. Ja tuota potevaa paikkaa kokee hän nyt paikkailla sillä että on laittanut kansakoulun, ja vaivaistalon alusraukoillensa, sekä lahjoittelee rahasumman sinne toisen tänne, että saisi hyvän ja tunnollisen ihmisen nimen, ja nuo entiset nylkyrityöt unhotettaisiin ajan kuulumattomiin."

"Mutta myöhäistä on kuin Rintelän Lassin heinätalkoo lumen tultua.
Maineensa on sitä laatua ettei se pesey puhtaaksi millään."

"Mitäs muuta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja sillä hyvä. Olkoon niin suuri herra kuin onkin, saa hän tyytyä samanlaiseen osaan kuin hänen torpparinsakin", Antti selitteli.

"Se niille kelpaa. Olisivat olleet ihmisittäin ei kai olisi sitä jakoakaan tullut", Katri sanoi ylpeän puolisesti.

Antin ja Katrin tuntui olo oikein hyvältä kun tiesivät pian leikattavan maankaistale siitä Lehtiviidan tienoilta ihan heidän omakseen, eikä koskaan sitte tarvitse veropäiviä tehdä.

Seitsen-vuotiaaksi ehtinyt Ellikin, muuten oikea äidin perikuva, jota moni poika jo ihaillen katseli että: "kun tuo aikuiseksi saapi, niin on se oikein kilpailun alainen", sekin jo käsitti ilosanomaksi koko asian.

Kun vanhemmat ovat talon isäntiä ja emäntiä, niin on hän silloin talon tytär, joka nimitys kuuluu kauniimmalta kuin torpan tytär.

    "Kun mamma ja pappa talon saapi,
    Niin silloin tulee lysti,
    La la la la la la lapselleni
    Ja silloin tulee lysti".

Hitaasti kului aika siinä odotellessa päätöksiä isonjaon toimista. Yksi vuosi tuntui kestävän kuin seitsemän nälkävuotta Egyptissä muinoin.

Aikansa vietoksi mylleröi Antti Komulainen kuin korven kontio, levitellen viljelysalojaan Lehtiviidassaan, toivossa että siitä se oma palsta hänelle viimein annetaan, kunhan asiapaperit ehtivät tehdä kiertokulkunsa määrätyissä virastoissa.

Kannot nousivat maasta yksi toisensa perään hänen sitkeän voimansa vääntäminä. Ne keräsi hän suuriin röykkiöihin pisti kuivattua tulen alle ja antoi mennä huristaa tuhaksi. Kivet vyörytteli hän syrjään ja lateli ne toinen toisensa selkään aidaksi, suurimmat kivet kuoppasi syvälle maan sisään kuin ijäisyyden hautaan. Ja niin lavenivat vuosi vuodelta Lehtiviidassa pellot, jotka joka kesä mehevinä aaltoilivat lupaavasta viljasta ja joista elon aikana korjattiin tavallista runsaampi sato torpan aittoihin. Paksua heinää antavat niityt lavenivat joka vuosi samassa määrässä kuin pellotkin, sillä kun ensimmäinen vilja korjattiin pois pelloilta, pantiin ne heinälle, ja sijalle tehtiin taas uusia peltoja.

Karjaakin karttui sitä myöten avaraksi rakettu navetta täyteen, kuin heinäladot niityillä, ja uljaita hevoisia hirnahteli talvet tallissa ja kesät laitumilla, joten pian puheltiin kyläkunnalla että Lehtiviidassa oltiin rikastumassa.

Tyytyväinen oli Katrikin kun syksyisin katseli täyteläisiä viljahinkaloitaan, joiden suuruutta oli tuon tuostakin lisättävä kuin kasvavan lapsen kenkää, ja tyytyväinen olisi ollut Anttikin, jos siitä isonjaon hommasta olisi vähänkään totta tullut. Mutta kun se venyi venymistään kuin kummilasti, niin tyytyväisyyskään ei voinut aina olla yhtä hyvä.

Tosin hän pitkin mittaansa aina epäili, tokko tulleekaan, mutta toivoi kuitenkin ja "toivossahan on hyvä elää", niinkuin sananlasku sanoo.

Joskus hän oli silläkin mielellä, jotta tulee sitä toimeen tässäkin toisen torpparina, kun veroakaan ei tavattomia vaadita, mutta sitä mieltä ei kestänyt useinkaan kahta päivää peräkkäin kun jo taas tuntui orjalliselta oleskella toisen torpparina, maan möyriänä, joka ei etuinsa puolesta ole päiväpalkkalaista parempi ja jonka onni on kuin oksalla istuvan linnun, minkä surmaava luoti milloin vaan voipi siitä kukistaa.

Hän tilasi tuskissaan sanomalehtiä yhä useampia ja lueskeli niitä milloin vaan luuli itsellänsä olevan joutilaamman ajan. Isosta jaosta niissä puhuttiin usein, mutta ei milloinkaan siitä, mitä tuo isojako oikein tarkoitti, jota seikkaa hän joka lehdestä oikein nuuskimalla etsiskeli.

Mutta kerran hän siinä keksi pätkän, jonka luki niin moneen kertaan että sen yhdellä istumalla oppi ihan ulkoa kuin katekismusläksyn. Seuraavaa siinä pätkässä puhuttiin:

"Ei siinä kyllä että yksinkertainen kansa luulee isonjaon tarkoittavan sitä, että jokaiselle annettaisiin ilmaiseksi oma maapalsta, vaan ovat jotkut maamittareistamme tätä heidän hullua luuloansa vielä vahvistaneet vakuuttamalla asian niin olevan. Ikävintä siinä on se että miehet, joiden olisi luullut olevan siksi valistuneita että olisivat neuvoneet kansaa heittämään pois tuollaisen naurettavan luulonsa, ovat sitä päin vastoin vahvistaneet. Tässä ei yksin riittäisi ankarat moitteet tuollaisesta häpeällisestä menettelystä, vaan ansaitsisivat vielä lisäksi laillisen rankaistuksenkin tuommoisesta häpeällisestä narripelistään."

"Siinäpä se nyt oli, ihan tuolla tavalla se asia minun mielessäni poti", Tervajukka sanoi pusertaen naurua ja heittäen päätään vasemmalle, kun kuuli Komulaisen lukevan.

"Kyllä sitä minäkin epäilin, mutta kun sitä niin oppinut mies kuin maamittari, vakuutti, niin enpä sitä voinut olla ihan uskomatoinkaan."

Hänestä kun aina elämä oli tuntunut niin valmiilta, ettei se enempää valmistamista kaipaa, ja oli sentähden mielensä hyvä että entiselleen jäätiin.

Kun tuli kuulluksi että Lehtiviidassa tiedettiin isonjaon asia ratkaista, niin sielläkös vieraita kävi kuin kirkossa. Yhtenään sai kahvipannu liedellä porista, ja - aina se siellä porisikin, poristen ja sohisten kuin saunan kiuvas eikä Katri tuskin joutanut muuta kuin kalistella kahvikuppeja ja lennättää tarjottimella niitä vierasten nenäin eteen. Ja sanomalehti kourassa sai istua Antti kuin pappi messussa ja saarnata jokaiselle tuota "Moitittavaa seikkaa."

Ja noissa vierailuseuroissa lisättiin vieläkin yksi pilkku herrain kuvataululle.

"Tyhmempää kansaa sitä aina vaan nenästä vedetään kuin hevosia suitsista", Antti lisäsi kun oli tuon pätkän lukenut.

"Silloin kauppias rahaa saapi kuin moukka puotiin tulee", sanoi Mäkelän Taavetti. "Mutta mitä hyötyvänsä ne herrat luulevat, kun alhaista kansaa noin narraavat. Häpeä siitä vaan omiin housuihin lankeaa", vieraista muuan tuumasi.

"Jo ne talojen isännätkin saman konstin taitavat. Alamaisraukkojaan vaan nylkisivät, jos vaan kynnet pystyisivät, vaikka päälaelta kantapäähän saakka", kolmas säesti.

"Aina se on ollut ja on vastakin että vahvemmat heikompiansa heittelevät ja suuremmat pienempiänsä sortavat", Antti lisäsi otsakurttujansa nostaen ja laskien.

Mutta kun tuo huumaus oli ohitse niin ihmiset rauhoittuivat ja jokainen kävi työhönsä kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Levollisemmaksi kävi Anttikin kun tuo jännittävä odotuksen aika päättyi. Hän möyrysi pelloillansa ja niityillänsä yhä uutterammin raivaten uusia ja parantaen vanhoja, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä istui hän kirkossa numerotaulun juurella ja veisasi kilvalla pitäjän harmajapää lukkarin kanssa.

Alettiin jo sanoa että Lehtiviidan isännästä oli tullut rauhaa rakastava mies ja kunnon kansalainen. Nuo valitusvirtensä että torppareita ja muuta loisväkeä isäntäväki, herrat etupäässä, koitetaan kauheasti nylkeä ja sortaa, oli hän unhottanut ja varmaankin sentähden että onnen hengetär lahjoitti hänelle rikkautta ja sen ohessa huolettomat päivät, että vaikka päivät päästään olisi maannut selällään vuoteella palvelusväen taloutta hoitaessa ja potkinut päin seiniä että kolisee.

Vähä vähältä olikin Komulainen heittänyt raskaimmat työt renkiensä tehtäviksi, koska ruhjomisen jälkiä alkoi ilmestyä ruumiinsa kaikkiin osiin, jotta yökaudet jäseniä kolotti niin hirveästi kuin olisi joku pahansuova niitä kappaleiksi kiskonut.

Wille, entinen Lakson kapteenin tallirenki, sai nyt työjohdosta huolen pitää, jota hän tyhmän järkensä mukaan tekikin niinkuin osasi ja niinkuin neuvottiin.

Edesvastauksen palvelijain rehellisyydestä piti Lehtiviidan isäntä kuitenkin itse, seuraten heitä kintereillä väliin näkymättömänä ja väliin näkyvänä. Pensasten takana hän toisinaan kurkotteli kuin kurki suolla karpaloita, pitäen tarkalla silmällä Willen ja Laurin uskollisuutta joko he sitte käänsivät nurmea eli hautasivat kiviä. Ja jos hän silloin huomasi että rengit istuivat mättäälle panemaan tupakaksi ja lyömään leikiksi koko toimet ja möyrimiset, niin silloin syöksyi isäntä pensaan takaa keppi ojolla ja otsakurtut silmäin päällä yhdessä rykämässä kuin heinäkarhi, sekä räyski että:

"Mitä te mokomat siinä nuhjotatte! Tuollako tavalla luulette työt tehdyiksi sopivan. Enkä minä istumisesta ja tupakoimisesta teille palkkoja maksa!"

Niinpä eräänäkin päivänä olivat Wille ja Lauri kantoja vääntämässä Lumpiosuon aholla. Aamupäivän he päät yhdessä uutterasti mylleröivät vääntäen ja junuuttaen tiukassa olevia kannon juuria rahkaperäisestä maasta. Kanget kalahtelivat ja kivet sinkoilivat ja pojat huutelivat sävelettömiä nostolaulujaan. Kannon juuret rusahtelivat yksi toisensa perään maan povesta irroten, ja jos ei oikein ottanut irtoakseen, silloin Lauri kangen työnsi itsepäisen juuren alle ja Wille kirveellä iski poikki kuin hyvä suonenlyöjä ainakin, jolloin pitkähäntäinen jättiläinen nousi ylös kuin krokodiili vedestä.

Silloin he kuin yhdestä suusta huusivat päästiäishuudon että ilma halkesi ja kaiku siihen metsän takaa raikuen vastasi.

Puolisella ryhtyessä ilmestyivät Elli ja Sannakin eväskontin ääreen. He olivat ristiviidakon kupeella lehtiä taittamassa ja kun hiuka tuntui niin arvelivat olevan oikean ruoka-ajan, jolloin heti läksivät astua nuputtamaan renkien luona olevalle eväskontille.

Ja paraiksi sattuivatkin, sillä Wille ja Lauri jo ahnaasti ja kilvalla purkivat kontin sisältöä nurmelle.

"Arvaapas, Elli, mitä sinusta nyt ajattelen?" Lauri kysyi jyrsien kivikuivaa leipää kuin koira luupalasta sekä terävästi keihästäen pikimustat liekehtivät silmänsä Elliin.

"Elä virnistele, aja vaan leipää kitaasi!" Elli vastasi ynseästi katsoen Willeä silmiin niinkuin olisi siltä apua pyytänyt..

Mutta Wille oli vaan omassa touhussaan juurikuin ei olisi muusta tiennyt maailmasta mitään enempää kuin miltä leipä, kala, eilen keitetyt perunat ja hapan piimä maistuivat.

Laskettiin siinä sitte leikkiä ja suututettiin Elli, joka lopuksi ei suutaan avannut muuta kuin syömistä varten, mutta Sanna oli Laurin kanssa samaa mieltä ja niiltä pilaa ja naurua olisi riittänyt vaikka kuin pitkälle, mutta kun oli syöty, läksivät tytöt työpaikalleen.

"Hei — tytöt, ruoat konttiin ja sitte menkää!" Lauri huusi heittäytyen selälleen nurmikolle.

"Jos ette raski korjata konttiin, antakaa olla siinä", Elli ja Sanna vastasi yhdestä suusta ja sitte katosivat.

"On tuo Elli aika vesa. Ihan sillä on isänsä luonto ja äitinsä muoto. En hänestä huolisi vaikka saisin palkkiokseni puolen maailmaa. Vai mitäs tuumailet, Wille?" Lauri puheli loikoen selällään polvet koukussa ja naama päin taivasta.

"Se on viisas ja kaunis tyttö. Eikä siltä taitoakaan puutu. Se kirjottaakin ropsuttelee kuin kirkkoherran rouva, joka kunnan kokouksissa kuuluu pöytäkirjat tekevän", Wille vastasi vakavasti ruoan tähteitä konttiin työntäen.

"No hemmetissä — olet kai rakastunut häneen. Mutta elä nuolase ennenkuin tipahtaa!" Lauri sanoi imelästi nauraen.

"En kuolemakseni ole sellaista ottanut ajatellaksenikaan, siitä saat olla rauhassa, mutta sanon vaan että sitä tyttöä ei vaivaa rumuus eikä nolous. Eikä se olekaan joka pojan otettavissa, renkimiehen varsinkaan. Saat vaan sinäkin panna suus koreaksi hänen suhteensa", Wille puheli totisena pannen tupakkaa.

"Hänestä en huolisi vaikka mukana saisin koko komean Lehtiviidan hönttyineen pönttyineen. Mutta sen vaan tiedän että jos tahtoisin, niin pian se lintu minun pauloihini lentäisi. Etkö usko?"

"Olkoon menneeksi. Kas niin. Minäpä näytän että ottaisi se Elli minunkin jos vaan saisi."

"Saadaanpa nähdä. — Mutta joko sitä mentäisiin taas kankia heiluttelemaan, pelkään että se ukko juutalainen pian taas pistäytyy tuolta pensaan takaa ja alkaa haukkua nalkutella kuin hyväsuinen penikkakoira."

"Joskopa vaan minun puolestani. Kyllä se on ilkeä tapa, että se siellä pensaissa urkkii."

"Mutta kuulehan Wille, tehdäänpäs tuo kiusa että pieksetään tässä suutamme tämä päivä, ja jos se tulee niin ollaan vaiti kuin tuo kivi tuossa, vaikka se mitä sanoisi. Koetetaan, uskaltaisiko se lyödä."

"On kai, mutta tehdäänpäs tuo koitos. Se on käynyt niin ylpeäksi ja maisterimaiseksi — kohta se on niinkuin kartanon kapteeni itse; vaikka se sitä aina moittii ja sen rikkaudesta ähertelee. Ho ho ho — Eikös se mies sentään ole vähän noin niinkuin ei sillä olisi kaikki kotona? —"

"Eikä erittäin vähä olekaan. Se on kohta täysi hullu — ihan köysiin pantava. Jos sillä olisi edes satakaan sotamiestä, heti se nostaisi sodan herroja ja talollisia vastaan, jakaisi niiden maat ja metsät ja antaisi torppareille ja muille nurkan nuuskijoille, niinkuin meillekin esimerkiksi, osan kullekin."

"Mutta sehän olisikin viisaasti tehty. Kyllä vaan olisin iloinen, jos talon saisin."

Tuollaista inttäilemistä jatkui poikain kesken, kunnes yht'äkkiä Antti Komulainen ilmestyi heidän eteensä. Hän oli pysähtynyt aidan taa tarkkailemaan keskustelua, ja tultuansa paikalle hän sanoi, painaen otsakurttunsa niin alas, jotta silmänsä olivat melkein puoli peitossa:

"Sinusta Lauri, olen luullut paljasta hyvää, mutta nyt huomaan, ettei ole koiraa karvoihin katsomista." Komulainen sanoi.

"Noh niin — saattepa vastakin niin luulla, sillä teenpä työni kuin mies, syön syötäväni kuin mies, lepään ruokailuaikani kuin mies ja puhun suuni puhtaaksi kuin mies." Lauri tuumasi suutaan levitellen, sekä paikalla lähteä vetustellen etsimään suurinta kantoa peltosaralla.

"Ja laiskottelet ja parjailet minua ja tyttöäni kuin mies. Hm — suuta ja päätä sinulla on tarpeeksi kuin kerjäläisellä, eikä muuta", Antti lisäsi.

"No, on siinä vielä lisäksi, joka ei suinkaan pahaksi ole. Soromnoo — juhtakaikki, tuumasi vanha Wasiili kuin nimismies repun vei."

Antti-isäntä kävi pää painuksissa pitkin ojan piennarta potkien kiviä, mitkä irti sai ojaan. Lauri oli alkanut kangellaan väännellä erään kannon juuria.

"Nämä ovat lujassa kuin hassun järki, tule, Wille veliseni, auttamaan", vehmisteli Lauri kiusan vuoksi kaivellen vaan maan rajalla olevia pikkujuuria.

"Isketään kanki syvempään, kyllä lähtee", Wille vastasi ja alkoi työntää kankea kannon juureen.

"Tule Wille pois tänne — Lauri joutaa siellä yksinkin, ja onhan hänellä kanto toverina ajan ratoksi, jolle sopii jutella vaikka mitä", Antti sanoi potki potkien erästä kiveä joka puolelle, jotta nasahteli.

"Niin, mene sinnekin jos tahdot, tulemme täällä kahdenkin toimeen tämän ystävän kanssa", Lauri tuumasi pidellen kantoa juurikuin olisi ajatellut että: "pysy siinä, vaikka tuomiopäivään saakka!"

Antti-isäntä ja Wille kävivät kiven kimppuun; lapioilla he möyrivät hiekkaa ja soraa pois ympäriinsä. Äänettöminä he työtään jatkoivat jokainen huulet lerpallaan sekä ajatellen toistensa ilkeyttä ja kelvottomuutta muut, paitsi Wille, joka mietti vaan Ellin kauneutta ja jos hän joskus saisi sen armaaksi aviosiipakseen.

Luonto hymyili, vieno etelä-tuuli leuhahteli. Aurinko lämmitti täydeltä terältään ollen jo länteen kallistumassa. Sen hautovat säteet suutelivat apeamielisen Antti-isännän ja Laurin sekä vakavamietteisen Willen kasvoja, joita myöten helle jo valutteli alas hikipisaroita. Muutamat harmaat pilven-hattarat syleilivät toisiaan keskitaivaalla, ikäänkuin pitäen piilosia auringon kanssa, jota tuon tuostakin tahtoivat kätkeä näkymättömyyteen, mutta joka kuitenkin kunnialla näytteli kirkkaita kasvojaan. Linnut helskyttelivät tuhat äänistä kanteloansa varvikossa ja somasti kahisevain lehtipuiden oksilla. Tuolta ristiviidakon kupeelta kuului heläjäviä naisääniä, jotka, ainakin Willen mielestä, voivat kilpailla lintuisten laulelolle.

Siinä äkkiä alkoi kuulua kimeää vihellystä läheisen Noromaan tienoilta, joka sai työntekijät kuuntelemaan. Se läheni lähenemistään ja pian näkyi pensaston takaa vilkkuvan lähenemisen liikettä. Sieltä tuli joku. Mutta kuka, sitä ei Antti Komulainen tarkkaan katsomallakaan voinut vielä tuntea. Vaan pian läheni. Kun huomasi pellolla työskentelijät, suuntasi tulija kulkunsa heitä kohden.

Hän oli paikkakunnalla vieras, tuommoinen pitkä miehen-roikale, Antin mielestä hyvin kuljeksivan suutarinsällin näköinen, ainakin siitä päättäen, että hänellä olivat ylähuulessa punaset viikset ja selässä hartiain kohtaalla riippuva sinertävästä kiiltokankaasta kyhätty pyöreä ja pitkän soikea reppu. Päässään piti hän päivyttynyttä kippurareunaista huopahattua, ja nuttunsa oli ajan kourissa kiilloittunutta trikoota, tuommoista vähän koin kalvaman näköistä, sekä housujen polvet välkähtelivät kuin suutarin ikään pikisinä ja liisterimaisina. Kun vielä lisäämme että tulijalla oli kaulassa valkoinen kovaksi silitetty kaulus, näyttäytyen siltä kuin se olisi muutamia kuukausia riippunut saunan orressa, sekä jaloissa hiirensyömät ruojusaappaat, niin olemme selvillä vieraan ulkoasusta.

Hän pisti kättä Antti-isännälle ja Willelle kuin vanha tuttava ainakin. Olisi tehnyt saman kohteliaisuuden Laurillekin, mutta kun ei viitsinyt käydä luo, niin hän sai tyytyä siihen että vieras hieman korotti hattuaan.

"Puuh puuh — kyllä se ilma nyt on vari, on niin että vallan sulaisi, jos olisi rasvasta tehty", puhisi ja ähisi vieras istuutuen ojan penkereelle sekä laskien hatun viereensä.

"Mistä sitä vieras on kotoa?" hän kysyi katsellen kiven juureen, joka hänen mielestään näkyi olevan loppumattoman suuri.

"Ahvenkosken pitäjästä, Luhtimäen kylästä. Puh—uh—huh — ei siellä
Venäjällä koskaan tämmöistä hellettä — siellä on aina elettävä ilma.
— Onko isännillä kipakoita ja piippuja saatavissa? Hehehe — kävi niin
nolosti että tupakkaneuvot jäivät tuonne —"

Antti haki tupakkamassin ja piipun taskustaan sekä pyyhkien hikeä otsaltaan paitansa hihaan, istuutui vieraan äärelle istumaan, koska oli oppinut tuommoisilta kulkumiehiltä aina saamaan kaikenlaisia huvittavia tietoja, ja varsinkin kun tuntui niin hyvältä kuulla että vieras oli käynyt Venäjälläkin, mistä oli kuullut paljon hyvää puhuttavan.

"Kiitoksia — hehehe — en pidä tapanani juuri paljon tupakoita, mutta ainahan sitä sentään vähän kun on tullut tottuneeksi. — Tuota noin — mitä tästä vielä on matkaa Lehtiviitaan?" vieras puhua palpatti..

Antti heti huomasi liukkaasta puhetavasta, että sen miehen kieli ei olekaan vellissä käpristynyt. Hän mietti hieman tuijottaen Willen lapion kärkeen, jolla se lakasemalla pyyhkieli pieniä kivikarpaloita ojaan.

"En pidä tapanani kulkea missään asioitta. Onko tästä miten pitkältä
Lehtiviitaan?" vieras vastasi arvokkaasti kohottaen leukaansa.

"Sanotaan että se Lehtiviidan isäntä on paraita miehiä koko pitäjän torpparijoukosta. Tahtoisin antaa hänelle muutamia neuvoja, kuinka voisi päästä puuhainsa perille", vieras selvitteli tirkistellen päin taivasta ja puhallellen hienoja savun kiemuroita ilmoja kohti.

Antti Komulainen ei voinut itseänsä enempi pidättää, sillä olihan neuvoja luvassa ja hän kun oli niiden tarpeessa, ankarassakin tarpeessa, niin hulluuttahan olisi ellei niitä vastaanottaisi. Saihan sitä sitte joko hyväksyä eli hyljätä annetut neuvot. Huono oli hänen mielestänsä tuo vieras neuvojaksi, mutta mikä sen tietää koska karvaisenkin takin alla saattoi löytyä sileätäkin vaatetta.

Hän läksi opastamaan vierasta kotiin, joka jälessä astua kolppaisten kertoili matkoistansa tuolla mahtavan suuressa Wenäjässä, jolla ei kehunut ääriäkään löytyvän, ja jossa kaikilla oli oma maatila, yksin kehnoimmilla piikaletuskoillakin. Siellä kuljeksivan kerskailujen mukaan elettiin oikeen herraselämää, jommoisesta Suomessa ei oltu edes uneksittukaan.

Antin kerrottua tuon ikivanhan mielipiteensä, että täällä Suomessa torpparit ja muu loisväki sotkettaisiin suohon samalla lyönnillä, jolloin herrat ja muut maatilusten omistajat olivat kuin salaa purevia koiria, lohdutteli vieras sillä neuvolla että siitä vaivasta pian pääsee, kun vaan vähänkään piirtelee mustaa valkealle.

Lehtiviitaan oli saapunut vieras, jota siellä jokainen katseli erilaisilla mielipiteillä.

Antti ajatteli paljasta hyvää tuosta "niinkuin Luojan lähettämästä vieraastaan", kuten hän Katrille sanoi, kun tämä otti moittiakseen "että sitä siinä laiskana ruokitaan ja juotetaan kuin muutakin syöttilästä, eikä ole tuumaakaan hyötyä koko miehestä."

Katri olisi jo heti ensi päivänä sanonut että: "saat lähteä paremmille elomaille", mutta pelkäsi että jos Antti sen panee pahakseen, eikä hän tahtonut miehensä mieltä pahoittaa. Pani vaan ruokia tämän eteen, kuin käskettiin, keitti kahvit, kuin käskettiin ja tarjosi vieraalle, kun käskettiin.

Tuossa se loikerteli päiväkaudet kuin käärme, kädet housujen taskuissa ja nuo "puolahuulet", vihellystä vikisemässä. Oli jo lähes kaksi viikkoa siinä ojennellut syöden ja juoden mitä parasta oli, eikä kelvanneet nuo "nurkantakusetkaan" piipputupakaksi, joita Antti itse poltteli, piti mokomalle hankkia kartuusit kauppamiehestä. Vaatipa viheljäinen vielä joka toinen päivä saunan lämmitä ja sitte Ellin piti käydä häntä siellä hieroskelemassa ja pesemässä. Ei kelvannut Sanna, vaikka se jo tarjousikin. Ellin piti tulla vaan vaikka tämä ei luvannutkaan, ja mikäs siinä muukaan auttoi, kun isä vakavasti sanoi että: "nyt pitää totella!"

Eikä antanut Ellin ottaa muitakaan toverikseen. Willekin olisi aina tuon vieraan kera mennyt löylylle, mutta kun ei sallinut, koska ei muka muiden kanssa milloinkaan ollut saunoitellut, ja kun Anttikin tuumasi että: "mitä sinne tuppaatte!" niin silloin täytyi pysyä poissa.

"Voit pitää vaarilla vähän, että jos se jotain pahuutta", Elli Willelle kuiskasi kun läksi vieraalle kylpyä antamaan.

Enempiä viittauksia ei Wille odottanut. Painoi lakin päähänsä ja meni suoraan saunan akkunan taa, jossa painoi korvansa vasten höyryvää akkunaa kuunnellen tarkasti sisässä tapahtuvia liikkeitä ja sieltä ehkä kuuluvia ääniä. Ja jos sieltä jotain erityistä huomasi, paiskasi hän suuren kiven saunan seinään, jotta jyrähti, jolloin vieraan suu istui kuin komennetun.

Sellaista kuninkaallista vierasta ei kukaan luullut maailmassa olevankaan, eikä Katrin mielestä kukaan sellaista mokomaa kärsisikään. Mutta Antti — ei tiennyt, millä olisi voinut hänet luovuttaa tuosta heittiöstä — maailman kulkijasta.

Iltakaudet aina myöhäiseen yöhön istuivat kahden kamarissa, ja supattelivat, mitä lienevätkään, siitä eivät muut saaneet mitään tietää, ainoastaan Katrille heitettiin jokunen katkonainen ja epäselvä ajatus kuin koiralle luupalanen, vaan joista hän ei toki tahtonut muille perheen jäsenille mitään hiiskua.

Tahtoi jo itkettää kun miehensä vieraasta piti enempi kuin hänestä, ja oli tämän loikareen kanssa sokeasti liittoutunut, jota se ei milloinkaan ennen ollut tehnyt. Mutta sulki sentään kaikki katkeruudet sydämmeensä, toivoen jotta tuo syöttiläs viimeinkin matkoihinsa menisi.

Hän toisinaan pistäysi kamarissa asioissaan sivusilmällä nähdäkseen ja edes vilaukselta kuullakseen, mitä he toimivat ja keskustelivat. Antti istui tavallisesti pöydän ääressä, nähtävästi kirjoituksen hommissa, koska Katri huomasi hänen kädessään kynän ja edessään pöydällä levällään olevan paperin. Mutta keskustelu katkesi hänen sisään astuissaan, jota tavallisesti tuo toisessa päässä pöytää istuva vieras johti.

"Antti hyvä — sanohan nyt minulle, mitä salaisia asioita sen vieraan kanssa toimitat?" Katri kysyi eräänä päivänä kun olivat Antin kanssa kahden kesken kamarissa. Ja kysyessään laski hän molemmat kätensä miehensä olkapäälle katsoen häntä silmiin niin laupeasti ja pyytävästi että vähällä oli itku päästä.

"No elähän nyt — se on kieltänyt sinulle ja kenellekään sitä puhumasta, mutta kun se menee pois, niin — ole nyt rauhassa siksi", Antti vastasi ja silitteli Katrin kasvoja.

Tuo vähän lohdutti että saa sittekin tietää kun se menee pois, mutta miksi häneltä nyt noita salaisuuksia kiellettiin, oliko hän mikään suupaltti, juorukello, että sitä muille olisi lähtenyt sanomaan.

"Tämä vieras ei kuulu olevankaan mikään tyhjä mies", alkoi Antti nostaen otsakurttunssa aina hiustensa rajoille saakka, sekä lisäsi sitte: "puolen manttaalin talo kuuluu olevan siellä kotipitäjäässä ja tuhansia pankissa, mutta puuttuu emäntää. Sitävarten hän tässä äsken tuumasi että jos hän saisi sinut, Elli —."

Elli pisti sormet korviinsa ja isosti nauraa hohottaen poistui kamarista, heittäen jälkeensä oven selälleen.

"No, jo nyt sinäkin — vai jo sille Ellillekin sulhasia toimitellaan! Katrikin sanoi katsoen Anttia nuhtelevasti silmiin sekä poistui kamarista tuumaillen että antaisiko tuo nyt lapsensa tuollaiselle kerjuherralle — mikä lie joku virasta erotettu renttuherra."

Pilkaksi otti vieras koko tuommoisen kohtelun, sanoi Antille että: "onhan niitä maailmassa muitakin tyttöjä, jotka ymmärtävät mitä on päästä sellaisiin naimisiin kuin — mutta sama se — no niin — olkoon kuinka hyvänänsä, mutta huomisaamuna minä lähden, kotona ehkä jo kaivataan. Onkin ollut hupaista tämä aika teidän kanssanne, sillä teillä on oivallinen käsitys rahvasväestön sorretusta tilasta. Mutta saatte olla vakuutettu että tuosta ylenluonnottomasta isäntävallasta nyt tulee loppu, se tulee kuin sanottu, ei tarvitse epäilläkään."

Vieras otti useita papereita pöydältä, käänsi ne taitteeseen ja pisti taskuunsa. Eräs paperi jäi vielä pöydälle levälleen; sitä osoittaen sanoi hän Antille: "Kun olette puolisen sataa allekirjoituksia saanut tuohon, panette sen sitte postiin matkalle luokseni, minä — niinkuin sanottu — käyn sitte valtiomiesten puheilla, niin silloin se ihan varmaan ratkiaa ja oikein hyvästi ratkiaakin. Mitä isojako ei tehnyt, sen teen minä, ja silloin herrat ja isännät saavat kiristellä hampaitansa ja pureksia huuliansa, mutta mitäpä voivat."

Tuon sanottuaan meni Antti pienelle nurkkakaapilleen, josta otti ihka uuden ruskeanahkaisen ja monisäiliöisen lompakon, joka oli täytetty kauniilla setelirahoilla. Satamarkkasen hän sieltä otti sekä antoi vieraalle. Antaissaan hänen kätensä hieman vapisi ja äänessä oli jotain hyppivää epätasaisuutta kun hän sanoi:

"Tässä on sitte aluksi niitä kustannuksia varten, mutta niinkuin on sanottu, saan sen sitte takaisin jos eivät yritykset onnistu?"

Mutta vastoin kaikkia vieraan vakuutuksia enentyi Antin mielessä epäluuloja häntä vastaan. "Ehkä jos tämä kaikki olisikin vaan surkeata narripeliä."

Tuon muutoksen hänen kasvoinsa väreistä ja otsakurttujensa nopeasta liikkeestä sekä äänensä epätasaisuudesta keksi vieraskin. Hän läksi ulos. Sanoi menevänsä "kesäillan luontoa ihailemaan, joka muka aina sai hänet hurmautuneeksi, sekä haihduttelemaan sitä sydämmellistä kaihomieltä, jota tunsi kun kaunis Elli hänet noin kevytmielisesti hylkäsi."

Hän astua letusti Orava-ahon laidalle. Istahti siinä kannon päähän muka nauttien luonnon ihanuudesta. Sen näkivät Antti ja Katrikin kamarin akkunasta, että vieras istui kannolle, ja siinä tarkoituksessa hän siihen istuikin että näkisivät. Sillä jos hän heti samaa menoa olisi poistunut, luuli hän Antin pian katuvan, että oli satamarkkasen antanut, ja sitte työntäytyisi takaa-ajoon sekä ottaisi annetun pois, ja sitte olisi mies jälleen kuin selkäänsä saanut ruotuvaivainen.

Hiljaa ja vähitellen hyvää tulee, ja samalla tavalla pakeneminenkin onnistuu.

Vähän päästä muutti hän kannolta toiselle, ja siitä kolmannelle kunnes mehevät lehtipuut peittivät kamarin akkunat hänen näkyvistänsä. Silloin oikasi Lehtiviidan Antin neuvonantaja koipensa, sivui päivän polttaman hattukulun käteensä ja meni, juoksuun loikkasi kuin jänis, jota reuhaava koiralauma kannaksilla väijyy.

Mutta epäilyksen synkeys valtasi Antin kun hän turhaan odotteli vierastansa — neuvon antajaansa.

Hänen kiiltokankainen reppunsa riippui tuvan seinällä naulalla. Se vähän lohdutti Anttia että ehkä tulee takaisin, ja jos se ei vaan tule, niin silloin narrasi hänet surkeasti — vanhan kokeneen miehen — viekoitteli häneltä satamarkkasen, syödä ahmasi siinä niin kauvan, ajoi nahkoihinsa parhaimmat palat mitä löytyi ja sitte meni matkoihinsa.

Mutta turhaan odotteli Antti vierastansa tulevaksi. Turhaan kävi hän akkunasta akkunaan ja katseli milloin näkisi sen pitkäsäärisen tulevaksi. Turhaan meni hän ulos kartanolle ja rykien katseli kaikille ilmansuunnille, sillä mistäänpäin ei kuulunut edes rapinaakaan.

Hän nojasi vasten sälyaitaa ja kuunteli. Kuunnellessaan mietti hän että jos olisi mennyt niin pitkälle että eksyi metsään, eikä osaakaan takaisin. Pitäisi lähteä hakemaan eli lähettää pojat Wille ja Lauri, eli tytöt Elli ja Sanna. Mutta ehkä olisi liian hätäistä.

Hän päätti odottaa koko yön aina aamuun saakka, ja sitte jos ei kuulu, niin sitte se varmaankin on eksyny, jolloin pitää lähteä hakemaan, eli se on pettänyt hänet!

Antti meni sisään ja päätti rauhoittua. Siinä kamarin pöydällä makasi siniseen kuoreen lukittu kirje. Antti otti sen käteensä ja katseli, mutta osoite oli vieraskielinen että ei ymmärtänyt siitä niin riimuakaan. Hän laski sen jälleen pöydälle, meni akkunan luo ja katseli ulos tuonne metsään, jonka laidalla Sanna paraillaan karjaa kotiin ajeli.

Syntyi siinä kaikenlaisia epäilyksiä tuon kirjeenkin johdosta, jonka tuo maailman kulkija oli sanonut vielä joskus raottavan kultaa ja mainetta, omaisuutta ja arvoa hänelle itselle ja koko Suomen kansalle. Ilta kului semmoisenaan..

Nuoret ilakoivat vielä, kartanolla, juosta huristivat nauraa kikattaen, jotta kenttä tömisi, löivät leikkiä kunnes väsymys saavutti että oli täytettävä luonnon vaatimukset antautumalla unen virkistäviin helmoihin. Mutta Antin ei tullut uni uuvuttamaan. Hän kierteli ja väänteli itseänsä siinä sängyn laidalla, kääntyi väliin toiselle ja taas toiselle kyljelle. Vähän päästä nousi ylös, meni pöydän luo ja juoda hörppäsi vähän tuopista kun suutakin tuntui niin kuivattavan. Meni sitte sivuakkunan luo ja koetti katsoa ulos kesäyön hämärään, mutta ei nähnyt siellä erinomaisempaa kuin ennenkään.

Poistui jälleen vuoteelle, kohotti hiukan peitettä, ja melkein harmiksi kävi kun näki kuinka autuaallisessa rauhassa, kaikista huolista vapaina pikku Heikki ja hänen vaimonsa Katri siinä rinnakkain nukkuivat.

Hänkin heittäytyi jälleen vuoteelle ja vedettyään peitteen ylitsensä, yritti nukkua. Mutta uni tuntui olevan kaukana, niin kaukana kuin itä on lännestä ja pohjoinen etelästä. Täytyi taas kääntää toiselle kyljelle kun toista alkoi pakoittaa ja säiliä.

Mielessä oli vaan satamarkkanen, jonka vieraallensa oli suurissa toiveissa antanut.

Hän oihkasi ja voihkasi, ryki ja pelmuili peitettä, että Katrikin heräisi ja saisi sanoa tuskansa.

Ja pian Katri havautuikin, jolloin Antti jälleen käänsi kylkeän ja voihkasi.

"Mikä sua vaivaa, Antti, voitko pahoin vai miten?" Katri kysyi kun kuuli levottomuuden.

"No, mikä sitte?" Katri jälleen kysyi yhä enempi kiinnittäen huomiotansa miehensä levottomuuteen.

Antti kertoi antaneensa vieraalle satamarkkasen sitä ja sitä tarkoitusta varten.

"No, olet sinä hullu koko mies, kun tuolla tavalla rahojasi viskelet maailman kulkijoille, laiskoille — sekään ei olisi tarvinnut muuta kuin potkia pihalle heti tultuaan. — No jopa sitä kaikkia kuulee kun tuommoistakin — ja järki mies —" Katri melkein nuhtelemalla puhui.

Häneltäkin meni uni kuin käsketty, eikä enään tuntunut olevan takaisin hankkeissakaan. Mieli kävi niin pahaksi ja apeaksi tuosta rahan antamisesta. Pahemmaksi tuli Antinkin olo, jotta täytyi kokonaan jättää vuode ja nousta kävelylle, ja katsella vuoroin kummastakin akkunasta ulos.

Viimein Katri sanoi: "Käyhän nyt nukkumaan, ei se murehtimisesta parane eikä takaisin tule. Tottapahan ei tuo viimeinen raha ollut. Olehan vasta viisaampi ja varovampi."

"Ei kai se viimeinen ollut, mutta kun viisas ihminen on niin hullu että kaikkiin luottamuksensa heittää."

Hän meni vuoteelle ja siinä mielessä sitte nukkui että on toiste viisaampi jos tuo todella olisi petoksen tehnyt.

Ylös noustua oli jälleen tuo sinikuorinen kirje tuossa pöydällä hänen silmissään vieraskielisille osoitteineen.

Tänään olisi ollut määrä laittaa se postiin. Mutta hän muisti lukeneensa sanomista että vihollisten puoleen kääntyminen on kaikista häpeällisintä mitä koskaan olla voi. Tuntui siltä kuin joku olisi ollut siinä lähellä ja osoittaen sanonut häntä isänmaansa ja kansansa pettäjäksi ja häväisijäksi, semmoiseksi raukaksi, jolla itsellä ei ole minkäänlaista vakuutusta ja tarmoa mielipiteitänsä esiin tuomaan.

Kyllä hän nyt huomasikin olleensa perin lapsimainen, kun kaikin tavoin oli heittäytynyt tuon kirotun maailman kulkijan mielivallan alaiseksi, tämän narripeliksi.

Katri oli laittanut iloisen kahvivalkean. Antin mielestä näkyivät nuo monimutkaiset liekit kernaasti haluavan päästä postinviejäksi tuolle pöydällä olevalle sinikuoriselle kirjeelle, jonka osoitettakaan ei kukaan muu osannut lukea.

"Tuosson", Antti sanoi ja nakkasi kirjeen liekkeihin, jotka pitkillä punasen ruskeilla kielillään nuolasivat samassa silmänräpäyksessä, niin että hento musta paperinöhtä vaan näkyi jälellä. Mutta samassa sekin katosi.

Antista tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi päässyt vapaaksi jostakin raskaasta syytöksestä, johon eräs maailmaa kiertävä heittiö oli hänet saanut viekoitelluksi.

Katrillekin hän sitä kertoi, jota koko aikaan oli ilkeästi harmitellut Antin ja sen renttuherran välinen suosio ja nuo salaiset toimet, nyt hän päästi oikein pitkän äläkkämäisen naurun koko asialle, koska miehensä vielä ymmärsi menetelleensä hullusti.

Vierähti kuukausi toisensa perään, kului täydellensä kokonainen vuosikin, eivätkä Antti Komulaisen salaiset toiveet oman maapalstan saamisesta, toteutuneet jota tuo hänen vieraansa oli valtiomiesten luo lähtenyt toimittamaan. Silloin hän jo lakkasi odottamastakin.

Niinä aikoina levisi Lakson kapteenin torpparistoon tieto, että kapteeni oli päättänyt viettää suuremmoisen juhlan Juhannuspäivänä, ja että jokaisen alustalaisen välttämättömästi oli ottaminen osaa tuohon hyväntahtoiseen juhlallisuuteen. Tiedon antajat neuvoivat myöskin että jokainen ottaisi lusikan mukaansa, koska kartanossa ei löytynyt niin suurelle joukolle noita kaikessa tapauksessa välttämättömiä ruokailukapineita, eikä kapteenikaan ollut halukas niitä tilaisuutta varten ostamaan, koska jokainen aivan helposti voi pistää matkaansa noin pienen esineen.

Kiihkeästi sitte kaikkialla odotettiin tuota juhla-ajan saapumista, sillä jokainen jo ajatuksissaan myönsi että siellä silloin tulee olemaan hauskaa, koska sanansaattajat olivat myöskin ilmoittaneet että juhlassa tulee toimeen pantavaksi kaiken hyvän lisäksi useammanlaisia kilpailujakin.

Tuo seikka erittäin ilahutti pahanpäiväisiä poikanallikoita ja vanhemmatkin poikamiehet odottivat tilaisuutta kuin auringon nousua päästäksensä näyttämään kuntoansa ja noutamaan toivottuja palkinnoita, joita voittajille oli luvattu jakella.

Saapuipa vihdoinkin tuo toivottu juhlapäivä. Antti Komulainen ja vaimonsa Katrikin somustivat itsensä jo ani varhain liikkeelle. Nuoret olivat jo aattoiltana lähteneet kartanoa kohden, saadaksensa samalla kertaa huvitella vähän enempi, koska sellaisia tilaisuuksia hyvin harvoin tarjoutuu.

Herrasväen asuntorakennuksen ja jyrkän kalliovuoren välille kentälle oli rakennettu kaksi hirmuisen pitkää pöytäriviä, kapeanmoinen kuja vaan välissä, jossa tarjoilijat rasvaisten soppasaaviensa ääressä seisoskelivat hikiotsaisina ammentaen höyryävää ruokaa valkoisilla lakanoilla peitetyillä pöydillä oleviin suuriin puuastioihin, sekä asetellen porsliinilautasia niin paljon kuin suinkin pöydille mahtui.

Sitäpaitsi oli tuolla kalliovuoren juurella kahden tuuhean niinipuun välissä pienempi pöytä, jonka jalkain välissä maata rötkötti pullea sadan kannun vetoinen viinatynnyri ja pöydällä kaksi suurta viinalla täytettyä karahvia sekä tusinan verran laseja. Pöydän takana toimieli juhlallisena lyhytvartaloinen ja sakeapartainen "vorsmestari", täyttäen laseja sitä mukaan kuin vieraat niitä tyhjentelivät.

Toisella puolella tuota pöytää oli kahvin tarjoilu, ja toisella muutamia oluttynnyreitä valkoisilla esivaatteilla varustettuine juomanlaskijoilleen.

Ja kello kuuden tienoissa oli määrä juhlan alkaa ja tuota määräystä ei kukaan ollut unohtanutkaan, sillä jo paria tuntia aikaisemmin alkoi juhlapukuisia vieraita saapua paikalle. Ja kun läheni tuo määrä-aika, silloin saapui niitä oikein tulvimalla, isännät ja emännät tavallisesti hevoiskyydillä, mutta muu väki jalkapatikassa.

Kirkon ympärillä suurimpina juhlinakaan ei nähty näin taajassa seisovaa väkijoukkoa kuin nyt Lakson kartanon vierasvaraisella kentällä.

Täsmälleen kello kuusi nousivat kapteeni ja Hjalmari-herra kallion jyrkimmälle kohdalle ja kääntyneinä porisevan, taajassa aaltoilevan ihmisjoukon puoleen, katselivat he hiukan tyyneenä ja hymyilevästi keskustellen, tuota onnistunutta moniväristä taulua, jonkalaista ei yksikään taidemaalari vielä milloinkaan ollut kyennyt siveltimellään saada aikaan.

Sitte tuo eloisan näköinen, vilkasliikkeinen kapteeni ja hänen hulivilin luontoinen poikansa Hjalmari, paljastivat päänsä kumpikin. "Pyytäisin suun vuoroa!" huudahti kapteeni raikkaalla ja vähän niinkuin liikutuksen sekaisella äänellä, jolloin sorina ja porina väkijoukossa heti vaikeni ja jokainen kääntyi katsomaan mistä päin ääni tuli.

"Lausun vaan jokaisen teidät, omat alustalaiseni, terve tulleiksi tähän yksinkertaiseen juhlaamme, jonka olen, kunnioittaakseni tämän poikani hääpäivää, joka on juuri tänään, toimeen pannut. Sekä kehoitan teitä ujostelematta käymään käsiksi kaikkiin, mitä meillä on tässä tarjottavaa. Niin, elkää säästäkö mitään, sillä jos esillä olevat sattuisivat loppumaan, niin tuodaan uutta."

Nauraen kompuroivat herrat alas kalliolta mennen tarkastusretkelle pöytien luo, nähdäksensä josko tarjoilijat tekivät tehtävänsä, tarpeeksi kohoittamalla kansaa ryhtymään virkistämään itseänsä saatavissa olevilla ruoka- ja juoma-aineilla.

Antti Komulainen seisoskeli kallion juurella nojaten niinipuun runkoa vasten sekä katsellen kuinka viinahimoiset kursailematta tunkeusivat pöydän ympärille ja lasillisen toisensa perään kaasivat avaraan kurkkuunsa. Useat nautittuaan ensimmäisen lasin, poistuivat hiukan pöydän luota, mutta tekivät samassa täysikäännöksen ja nielaisivat toisen.

Kun sitte olivat kurkut karvaalla puhdistettu, ilmestyivät lusikat taskuista kouraan, joilla luikittiin rasvaista lihan ja perunain sekaista ruokaa niin paljon kuin vaan luonnolle kelpasi.

Sitä tilaisuutta ei Antti Komulainenkaan unohtanut. Mutta kapteenin äskeisestä puheesta oli jäänyt eräs kohta hänen mietittäväkseen. Ja se oli tuo että tällä juhlalla tahtoi hyväluontoinen kapteeni kunnioittaa poikansa Hjalmari-herran hääpäivää, eikä omia alamaisiansa, jotka olivat saaneet kantaa päivän kuorman ja helteen. Hän kyllä tarjoo heille viinaa, olutta, kahvia ja lihasoppaa, mutta hän ei kunnioita heitä, vaan poikansa hääpäivää. Ja kuitenkin olivat nuo alamaisraukat hankkineet kapteenille tilaisuuden toimeen saamaan tuollaista vierasvaraisuutta. Kaiken tuon omaisuuden olivat he työllänsä kapteenille ansainneet.

Komulainen nakkasi lasillisen viinaa suuhunsa ja läksi ruokapöytiä kohden tunkeilemaan.

"Päivää, päivää; olenpa ajatellut että Komulainen on jättäynyt pois juhlastamme, koska en ole nähnyt koko aamuna, mutta tuossahan te olettekin. No mitä nyt kuuluu ja miltä se näyttää siellä Lehtiviidassa? Olen kuullut että teitä on siellä onni seurannut, mutta sentään olette tyytymätön, perinpä nurjamielinenkin."

"Niin vaan — jos ette halua oleskella torpassa, on teillä vapaus mennäkin — ei minulla ole halua teitä orjanani pitää."

Komulainen jäi ihmeisiinsä että "mitä tuo puhe oli. Joko sitä nyt taas pitäisi torpasta pois? Mutta Jumalalle kiitos — se ei tule kumminkaan tapahtumaan, ei tänään eikä huomenna eikä —"

Pöydän luo hän tunkeili, sinne muiden joukkoon. Otti talrikin, sekä lusikan taskustaan ja alkoi syödä lipellä, söi niin paljon, ettei koskaan ennen ollut niin paljon syönyt.

Meni sitte kahville, josta löysi Katrin, Ellin ja Sannankin. Nämä tunkeilivat paksuja vehnäsviipaleita suuhunsa ja kasteeksi ryyppivät kahvia.

"Pankaa täti Antillekin — kuuletteko, pankaa Antillekin — ei se nyt kuule — täti, pankaa Antillekin kahvia!" Katri huomautti kahvin antajalle.

"Jaha, kyllä, kyllä — täällä olisi, no missä se nyt on, missä
Lehtiviidan isäntä nyt on? — täällä olisi kahvia — —"

Käsi ojolla tarjosi täti kahvia Antille, mutta Antti oli jo poissa, oli tätin kahvia kaataissa siirtynyt viinapöydän ääreen. Pari torpparia olivat nyäisseet häntä lieppeestä ja sanoneet:

"Tule pois — mitä sinä tuota vasikkain juomaa mielistelet — täällä on sitä miehille maistaa."

Antti ja ne toiset torpparit nakkasivat parisen lasillista poskeensa ja poistuivat. Kävivät rinnakkain istumaan kalliovuoren juurelle tupakoimaan.

"Tuleeko niistä palstatila-hommista mitään, Muikkula?" toinen niistä torppareista kysyi.

"Niin, sitä olen minäkin odottanut että tuleeko niistä toivottua? Kun toinen vuosi on jo menossa, niin olen ajatellut että taisi jäädä syntyvä syntymättä", Rekelä, se toinen torppari sanoi.

"Ei ole tulossakaan, vaikka kyllä tulla pitäisi, kun aina on vaarassa joutua maantielle."

"Tuossa äsken kapteeni tuumasi että saan lähteä torpasta, jos en tahdo orjanaan olla", Antti vastasi. Hän huomasi kyllä ettei kapteeni ihan niin sanonut, mutta antoi mennä silläkin tavalla.

"No eipäs ihmettä, vai sanoi niin. Joko se sitte on perin kovaksi muuttunut. Johan tuo Keisarivainaa kuului orjat vapauttaneen, että mikä lupa hänellä on orjain pitoon?" Rekelä ihmetteli, samalla katsoen Muikkulaa kysyvästi silmiin.

Tovin siinä keskusteltua, pistäysivät miehet uudelleen viinapöydän ääreen. Ei kaipanut kuin mennä vaan luo, niin lasit täytettiin.

Puolipäivään päästyä alkoi sorina käydä rohkeammaksi, oikein isoääniseksi puheenmellakaksi. Ilmestyipä joukkoon hoippuroiviakin, jotka eivät enään tyytyneet puheen palpatukseen; vaan pistivät jo lauluksikin.

Antti Komulaisenkin aivosta tuntui lystillisemmäksi kuin ennen, jotta alkoi häntäkin vähän laulattaa.

Hän astua hoippuroi väkijoukossa pitkin tannerta sekä laulaa hyritellen muljotteli ihmisiä kun sivu kävi.

"No ollaanpa vaan, jos niiksi on — mutta Lehtiviidan Antti ei olekaan mikään orja — ei p—ru vieköön olekaan:

    "Täss' on poika keskeltä maailmaa,
    Herroja ei pelkää,
    Niskasuonet on terästä ja
    Samanmoinen selkä.

"Enpä olekaan mikään orja, jos niiksi on, mull'on rahaa että kolisee, ostetaan talo, joka upeilee."

"Parasta on ostaa kun ei ilmaiseksi anneta", kuului ääni jälleen puutarhasta.

Antin otsakurtut putosivat kaikki kulmille kun hän siinä tiellä hupperoi leuka rintaan painuneena ja jäsenettömänä.

Kun hän heräsi jälleen, seisoi pönäkkä herrasmies hänen edessään mustan kiiltävillä silmillään tuijottaen Anttia kuin kissa hiirtä. Hän vaan katsoa muljotti äänettömänä ja keppi kädessä. Sekä sitte meni, vielä mennessään katsoen jälkeensä, kun Antti kompuroi nelin ryömisille ja nousi pystyyn.

Antti tunsi herrassa Karhulan herrassöötinkin. Varmaankin se ajatteli hänestä että "tuossa se sika nyt taas makaa." Hän olisi sille nostanut harmaata hattuaan ja noin kiusalla kysynyt, eikö antaisi hänelle torppaa asuaksensa, jos ei se niin pian olisi mennyt matkoihinsa.

Vähän hävetti Anttia itseäkin, kun siinä juopuneena loikosi jokaisen silmissä. Siitä oli jo vierryt kaksikymmentä vuotta kun hän viimeksi oli väkeviä liiaksi nauttinut, eikä hän olisi nytkään, ellei niitä olisi täällä tarjottu.

Hän läksi astua kompuroimaan ihmisjoukkoon tuonnemma kentälle, pöytien luo. Siinä lähellä erästä tyhjäksi juotua ja pohjalleen nostettua oluttynnyriä maata loirueli Lauri selki selällään, naama päin pilviä ja ruskettuneet kädet suorana sivuilla. Tämän jalkapuolella istui Sanna erään tuntemattoman tytön kanssa ja harmillisesti tuolloin tällöin vilkaisten Lauria silmiin ja suuhun, jonne jälkimmäiseen pelkäsi varmaankin kärpäisten lentelevän, se kun oli avoinna kuin ladon ovi.

Tuolla ylempänä kalliovuoren juurella istuivat Elli ja Wille sekä joukko muita tyttöjä ja poikia. Wille oli kallistanut päänsä Ellin helmoille, jossa näkyi autuaan näköisenä lepäävän.

Kun Antti tuli näkömatkalle, käänsi Elli katseensa kallion kupeelle, sekä veti huivin otsallensa, eksyttääkseen isänsä tuntohermoja. Mutta isä huomasi hänet kuitenkin ja huusi luokseen. Willen pää letkahti Ellin istumapaikalle kun hän nousi pois.

"Mitä sinä sen Willen kanssa niin julkisesti ystävyyttä teeskelet — etkö häpeä — —"

Elli huomasi että isä oli äreällä päällä niinkuin kesken untansa herännyt, katsoi sen vuoksi paraaksi olla vaiti ja etsiskellä äitiä väkijoukosta.

Siellä hän sen heti löysikin Wampulan emäntä-Leenan ja Wuorisen Maijastiinan keskeltä istua jonottamassa kartanon vaunuliiterin rappusilta.

"Äiti, isä hakee — se on tuolla ja on niin äreä kuin syötetty härkä",
Elli sanoi luo tultuaan.

"No mikä hätä sillä sitte on, tulkoon tänne jos haluttaa — ja ainahan se on sen luontoinen että luulisi äreäksi, mutta sitä ei se ole. — Tuossahan tuo tuleekin — missä sinä Antti nyt olet ollut ja katso kuinka uudet vaatteesikin ovat rapakossa — yhyh — phyh — phyh — kyllä se siinä nyt pysyy siksi kuin kuivahtaa", Katri puheli kädellään möykyttäen Antin takkia.

"Lähtään jo pois — kotiin!" Antti sanoi niin pahan ja nolon näköisenä että Katri luuli hänet sairastuneen.

"Ei, elkää nyt vielä, mikäpä siinä nyt niin kiireenä kun on parvessa päivää vielä, ja kun tätikin tulee kahvien kanssa vielä — niin tottahan juodaan ja muuta semmoista", Wampulan emäntä puheli.

"Ja kun ne kilpajuoksut säkissä ja muut pussitaistelut sekä tankoon kiipeämiset ja tyhjän leikkaamiset tulevat — istukaahan nyt vielä ja jutellaan — olisihan niitäkin lysti nähdä", Wuorisen Maijastiina saneli.

"Niin, joko sinun kuinka kovin mielesi kotiin kaipaa, että jos vielä jäätäisiin?" Katri kysyi miestään silmiin katsoen.

"Lähtään pois — en minä viitsi —" Antti vastasi ja kääntyi menemään.
Hänen leikkasi niin luontoa että oksennutti.

"Tule tänne Heikki — kyllä sitä nyt mentävä on kun se tahtoo ja on niin pahoin voivan näköinen", Katri sanoi ja otti Heikki-pojan käsipuolesta kiinni, kun se kiviä nakkeli että huoneen seinä rapisi. Sitte lähtiessään antoi hyvästit Wampulan emännälle ja Wuorisen Maijastiinalle sekä pyysi heitä joskus pistäymään Lehtiviidassakin.

"Saapihan sitä siellä käydä kun ei koskaan ole oltu, ja sanotaan siellä olevan kaikki niin hyvän voinnin näköistä", eukot juttusivat, sekä Wampulan emäntä hymysuin vielä lisäsi että: "on tuo Heikki-poika oikea isänsä kuva, ja sen sillä on luontokin. Tuossa hiekassa se on vaan kaiken aikaa kivillä leikkinyt ihan sanaa hiiskumatta, ja nyt on valmis vastaan panotta lähtemään."

"Minne se Elli meni?" Antti kysyi kun jo oli kiipeämässä kärryn säätille Katrin viereen.

"Tuonne jäi Kähärilän Annin kanssa juttuisille — antaa sen jäädä tänne kilpailuja katsomaan", Katri vastasi pidellen lujasti Heikkiä sylissään.

"Eikä saa jäädä — kotiin pitää tulla", Antti sanoi oikein vihan väessä, otsakurttujansa painellen sekä istuen ajoon valmiina säätillä.

"No, jopa sinä nyt morakoitset — tässä nyt nuoria sitte niin orjuutetaan, aika sittekin kun tänne pääsevät. On siellä Sannakin ja paljon muita — kyllä sitte tulevat yhdessä — anna vaan mennä!" Katri puolteli äidillisesti.

"Tuossahan sitä päästään koska haluat — Olkoon sitte siellä vaikka ikänsä!" Antti kiivaan puolisesti sanoi ja ohjaksien perillä hotaisi hevoista lautasille että se heti laski täyttä minkä jaloista lähti.

"Siunatkoon — kuinka olet juonissasi, kun ihan olimme Heikin kanssa pudota tuossa nytkähtäissä — mitäs olisit sanonut jos olisimme killahtaneet tuonne ja taittaneet niskamme eli halaisseet päämme", Katri saneli vähän toruvasti yhä lujemmin pitäen Heikkiä sylissään.

Antti hymähti vaan vastaukseksi. Hotaisi hevoista vähän päästä, jotta se jätti tietä taakseen kuin vimmattu, että poro ja pienet kivet ilmassa sinkoilivat ja suristen putosivat heidän helmoilleen. Katri ei uskaltanut kaikin katsoakaan, puristi vaan silmänsä kiinni ja siunaillen köytti Heikkiä, joka menon tuimuudesta ei ottanut tietääkseenkään, vasten sykkivää poveansa. Koitti toruakin jos pyytääkin että "elä aja niin hurjana", mutta Antti hotaisi vaan hevosta lautasille, maiskutteli huuliaan sekä antoi otsapoimujensa kiivaammin nousta ja laskea.

Humalassa jo luuli Katri miehensä olevan, ja kun tuon luulon tutkia Antin henkäyksestä vielä lähti ilkeä viinan hajukin hänen nenäänsä, niin kotikartanolle päästyä sanoi että: "hullu on mies humalainen, mieli sill'on männikössä, koko järki jäätynynnä."

Kauvan nuhjusteli Antti Komulainen melkein puhumattomana. Työ määräyksetkin antoi hän väelleen niin lyhyesti kuin vaan sopi, ja vastasi Katrin kysymyksiin niinkuin tämä olisi ollut vento vieras hänelle. Enimmät aikansa hän kulutteli kalastusretkillä, heinän teossa ja elon leikkuulla. Iltakaudet lukea juntusteli sanomalehtiä kamarissansa, miettien kuinka hän voisi mullistaa koko maailman, sysätä herrat ja isännät istuimeltaan vähän matalammille oloille, korottaa työntekijät asteen ylemmä, ettei heidän kaipaisi nälkää kärsiä ja orjan ijestä pakollisesti kiskoa. Hän tyrmistyi jo Lakson kapteenillekin kun se yhtenään nuhteli häntä tyytymättömyydestä ja tuollaisten herroja alentavaisten juttujen levittämisestä.

Lisättiin veroakin ja uhattiin lisätessä että jos ei tahdo suorittaa niin saapi lähteä pois torpasta.

Ja tuo "pois torpasta", se häntä alituiseen kismitti, leikkasi sydäntä että oli oikein paha olla.

"Miksi heillä yksin piti olla valta ylvästellä toisen ihmisen ansiolla? Oliko sellainen Jumalan tahto? Eipä suinkaan. Ei Jumala ole luonut rikkautta yksin herroille ja tilan haltijoille, se on annettu jokaiselle. Ja jokaiselle on Hän myöskin sanonut: 'otsas hiessä pitää sinun leipäs syömään!' Se ei ole sanottu yksin meille torppareille eikä muille köyhille, se on sanottu kaikille, herroillekin, jotka nyt vaan laiskuudessa tahtovat elellä toisen onnettomimman hiestä ja väestä."

Viimein kyllästyi Antti puhumattomuuteensa ja alkoi siksi selvitellä tuumailujansa Katrillekin.

"Arvaapas, ukkoseni, mitä minä ajattelen?" Katri eräänä päivänä Antilta kysyi, pestä nytkytellen pyykkiä uunin sopessa.

"Että onni on meillä ollut matkassa, kun tähän nurkat kokosimme. Mikäpäs meillä tässä nyt on hätänä? Kun suoritamme veromme, niin saamme olla rauhassa herroilta ja isänniltä kuin kissan pojat kiukaalla.

"Ei meitä sysitä eikä lykitä kuin 'kekälettä tulessa', kuten sinä luulet. Viljaa on hinkaloissamme yli vuoden, eivätkä lopu syöden, vaikkapa jokahisella olisi enempikin kuin yksi suu. Heikki on jonkun vuoden kuluttua mies, joka pitää huolen ulkotöistä, ja Elli on jo auttanut minua askareissa ja kankaan kutomisissa ja auttaa vastakin. Ei siis ukkoseni hätäpäiviä."

"Kylläpä sinulla tässä onkin herrain päivät kun minä vaan jaksan kärsiä, mutta siinäpä sitä ollaan. Mutta arveleppas, jos olisi oma talo, silloin sitä kelpaisi, eikä kaipaisi peltoa muokatessaan ajatella että: 'onkohan tämä vaan isännän mieliksi?'"

Antti oli nyt monesta ajasta oikein maltillisen näköinen. Otsakurtutkin hajaantuivat säännöllisiin juoviin niinkuin eivät enään olisi tahtoneet paikaltaan liikkuakaan.

Elli tuli sisään punasta hohtavin poskin ja puhalti henkeä rinnoistaan. Heikki tuli vähän jälempänä itkeä tillittäen ja avopäisenä sekä hiukset harillaan.

Kuin nuoli pujahti Heikki Ellin hameeseen, repi, nytkieli ja työnsi minkä jaksoi, Elli kaatua rojahti lattialle ja löydä kolahutti päänsä, jotta silmistä säkenöi. Kynsin hampain kävi Heikki vielä Ellin hameen helmoihin ja veti pitkin lattiaa, jotta pää ja koivet kolisivat.

Isä tuli väliin ja teki eron. Laski pojan housut ja antoi säärille että rotisi. Samaa ajatteli hän Ellinkin tarvitsevan, mutta tyttö oli jo siksi suuri ettei uskaltanut, ja kun äitikin aina sitä puolusti niin antoi olla omassa vallassaan.

"Mikä teille nyt tuli?" äiti kysyi katsellen liekehtivin silmin Heikkiä ja Elliä.

Elli alkoi kulmille valuneita hiussuortuvia, takapäälle pyyhkien, että hän vaan leikillään läksi Heikin kanssa kilpajuoksulle, tämä kun ylvästeli voittavansa hänet. Ja kun sitte jäi tappiolle, suuttua tujahti noin silmittömäksi.

"Oo — vai ei muuta — kuinka sinä Heikki tuollaisesta — häpeähän toki! Lasten pitää olla sovinnossa kuin papuvarret", äiti sanoi nuhtelevasti katsoen penkillä nyyhkivää Heikkiä, sekä samassa työnsi vaatetta nyrkeillään, jotta saippuavaahto pärskähteli vasten silmiä.

Elli korjaili hameitaan, astui sitten kangastuoleihin ja alkoi kutoa kalistella.

"Ota kirjasi ja lue!" käski isä Heikkiä. Otti sitte uunin orrelta vanhan hattunsa ja meni korjustelemaan karjapihan aitaa.

Hetkisen korjailtuaan tuli siihen Tervajukka kirves olalla menossa kantoja pilkkoilemaan. Mutta, kun huomasi Antin, tuli luo ja istahti ääressä olevalle hakopölkylle ensin sanottuaan hyvät päivät. Purasi tupakkamälliään ja mutisteltuaan huuliaan ja heitettyään päätään vasemmalle, sylkäsi hän sekä kysyi:

"Ei mitään erityisempää — kuluu tässä päivä eräällään, kaksi peräkkäin. Mutta mitä siellä kartanossa tiedetään?" Antti kysäsi pystyttäen aitaseivästä vanhaan reikään.

Jukka laski kirveen viereensä ja sanoi: "Ei nyt kummempia, kovasti vaan kiitellään kapteenia siitä Juhannusjuhlasta. Ja kyllä siinä kiittämistä olikin. Oikein siellä miehet näkyivät kellistyneen juhlan kunnioiksi."

"Lieneekö tuo ollut muuta kuin häpeäksi? Minusta olisi ollut tuntuvampaa jättää viinat ja oluet tekijöillensä ja ostaa sen eteen muutamia vaatekertoja ja lahjoittaa ne köyhemmille. Mutta vähän sitä herrat muuta muistavat kuin ylellisyyttä, johon itse ovat uppoutuneet korvia myöten, ja kun ovat tottuneet aina vaan kyntämään toisen vasikalla omain karsinassa lihotessa", Antti puheli oikein viisaustieteellisen näköisenä vääntäen vitsaksia seiväspitimiksi.

"Elä veliseni härnäile enää kapteenistamme ja muista herroista sitä vanhaa virsikuluasi; sinusta jutellaan jo hyvin tyytymättömästi siellä herrasväen kesken." Jukka sanoi silmät haalean näköisinä ja päätään vasemmalle heittäen.

"Asiasta en ole tietämätön. Jopa se siellä juhlassakin uhkaili pois torpasta."

Hän siinä vähän mietti, sanoisiko ihan kapteenin omilla sanoilla tuon asian, mutta tuumasi sitte että Jukalle kyllä saattoi puhua toisinkin eikä se niin toisin olekaan kun se kumminkin uhkasi että jos en halua olla, saan kyllä lähteäkin. Sanoi sitte:

"Enpä heitä aijo säikähdellä, vaikka ovat tyytymättömiä, sillä tiedänpä olevani mies kohdallani — katsohan vaan näitä oloja tässä, missä ennen tuuli puita tuuvitteli ja huuhkain asuntoa piti, olisipas sen siihen joku muu rakentanut — ei näistä niin vaan joka käskyllä lähdetä — kyllä sitte mennään kun itse halutaan."

"Saatpa tässä oleksia vaikka sata vuotta kuin vaan olet nöyrä ja oloihisi tyytyväinen", Jukka edelleen sanoi päätään kallistellen.

"Siinäpä se — olla vaan nöyrä ja tyytyväinen. Hm — kyllä tässä jo on nöyryyttä kysytty —" Antti sanoi samalla vahvikkeeksi kirvespohjalla lyödä räiskien aidasta seiväspariin, jotta niska eteenpäin nytkähteli.

Jukka arveli ettei taida ollakaan sillä miehellä kaikki kotona, kun
pälisee tuota yhtä ja samaa, jota jo syntymästään saakka oli pälissyt.
Nakkasi kirveen olallensa ja läksi. Mennessään virkahti hän vielä
Antille että:

"Selkä jo käypi kankeaksi että luut rusahtelevat kun suoristuu. Eikä mitään ihmettä siinä — kylläpä on pieneksi silvottu kanto jos toinenkin, ja on sitä tervaakin tehty muutama nelikko —"

Jukka sanoi hyvästit, astui muutaman askeleen, käännähti sitte vielä Antin puoleen ja sanoi; "olet kai kuullut että Karhulan herra on luvannut ensi sunnuntaina laittaa alustalaisilleen samanlaisen juhlan kun täällä meidän kartanossakin. Ja kuulin Maunulan Pertiltä että jo kutsukin on levitetty."

"Elähän mitään, vai jo nyt sekin — vai jo on käynyt niin uhraavaiseksi — mutta asia on sitä laatua ettei tahdo olla Pekkaa pahempi."

Oli lauvantai-ilta. Taivaan laesta tulla tihuutteli hienoa vesivihmaa. Mailleen menevän auringon ruso vaalenti utuverhoisen pilvivaipan, lopuksi paloitellen sen pieniksi palaisiksi, jotka sitte siinä ruson edessä hyppivät ja seuloilivat kuin hyttysparvi auringon laskettua. Höyryävinä ja puhallellen astuivat silloin saunasta Lehtiviidan väki, menivät tupaan ja pukeusivat puhtaisiin. Paitahihoillaan istuivat Wille ja Lauri tuvan penkillä tupakoiden ja keskustellen Karhulassa huomenna pidettävästä juhlasta. Antti Komulainen samanlaisessa pukimessa meni kamariin, heittäysi sänkyynsä selälleen ja antoi ajatusten kulkea erään seikan mukana, jonka äsken oli lukenut sanomalehdestä.

Katri laitteli perunapuuroa väelle iltaiseksi ja Elli toisessa kamarissa katseli muuatta kirjettä, jonka eilispäivänä Konkkaniemen isäntä oli Maunulasta tuonut sekä tuossa tiellä sivumennessään hänelle antanut. Kirje oli kyhätty raskaalla kädellä, jotta kynä useissa kohdin oli tunkeutunut paperiin, tehden siihen mustia reikiä.

Koska minulla on vähän asioita isällesi, niin olen päättänyt lähteä ensi lauvantaina siellä teillä käymään. Ne on niistä talon toimista. Ja olen samassa tuumaillut vähän sinne päin että sinä Elli, entinen rippikoulutoverini, suvaitsisit ottaa minut vastaan samalla kertaa niinkuin naimamiehenä. Luultavasti sinä jo pian miehen otat, niin olisi kait sama, vaikka minun ottaisit. Jää terveeksi ja ole kotona ensi lauvantai-illalla.

Elli kätki tuon kirjeen pöytälaatikkoonsa. Hän ei ollut siitä mitään kelleen virkannut, eikä aikonut vastakaan virkata.

Katseli sitte epämääräisesti eteensä ja ajatteli "ettei kenestäkään muista huolisi kuin Willestä, jos kerran siksi tulisi että miehen ottaisi. Ehkäpä ei se miehelässä-olokaan niin hunajalta maistune ja sitte pitää lapsia yökaudetkin hoitaa ja tuuvitella, kun niitä tulee."

Samassa ryöpsähti Sanna sisään punakkana ja helakkasilmäisenä. Vähällä oli ettei noista pullevista poskipäistä veri tipahtanut, kun oli niin hehkuvan punakka.

"Maunulan Pertti tuli, ajoi pihaan että rämähti kiiltokylkisellä, pystöpäisellä, mustalla oriillaan. Kuinka komeat sillä ovat nuo turkkilaiskärrytkin. Lenkahutti rattailta alas kuin puolinainen herrasmies, kytki oriinsa tuohon säleaitaan, astui luokseni kun olin tulemassa karjatarhasta ja kysäsi nivakasti ja silmäänsä vilkauttaen: 'onko Elli kotona?'"

"Jumalan tähden — mene ja sano etten ole kotona!" Elli hätäisesti sanoa hosautti ja työnsi Sannaa, olkapäästä ovea päin.

Sannan jäi suu auki kun meni tupaan. Siinä jo astui Perttikin tupaan pitkävartisissa punasahviaanisissa korkosaappaissaan ja harmaankarvaisissa sarkavaatteissaan. Lausui huonekunnalle yhteisesti "hyvän illan" ja kävi sitte silmäänsä nilkauttaen pistämään kättä terveisiksi Laurille, Willelle ja Katrille.

"Ei nyt sovi kättä antaa", Katri sanoi hieroskellen puuron tähteitä padan pohjasta.

"Ei ole Elli kotona", Sanna sanoi virnistellen ja katsoen Katria ja poikia silmiin.

Katri katsoi pitkästi ja kysyvästi Sannaa, johon tämä vastasi silmiään nilkauttaen.

"Eikä ole — se meni äsken ulos, minä näin", Wille sanoi painaen päänsä alas ja katsellen penkin alle.

"No terve, mitä tuolta nyt kuuluu", hän sanoi pistäen Pertille suonikkaan kätensä ja nostaen samassa otsakurttujansa, sekä lisäsi sitte että: "käyhän nyt tänne kamariin!"

Katri laitti iltaruoat pöytään ja väki alkoi puuroa lipellä nälkäisiin vatsoihinsa, pani hän käskemättä kahvipannun tulelle ja meni sitte kamariin uutisia Pertiltä tietämään.

"Oletpa sinä hyvästi isäsi pojan näköinen ja kokoinen. Tuommoinen pitkä roiskale se oli isäskin ja ihan tuommoiset silmät, tuommoinen nenä ja tuommoinen otsa ja tuommoinen tukka — ihan sinä olet isäsi poika. Me kävimme yhtenä rippikoulua isäsi kanssa, ja häin kun oli tyttöpoika parasta 'sorttia', yritti minuakin kosia, mutta tuoheen kävi koko se homma", Katri puhua liverteli nuorteasti, istuen Pertin viereen.

"Sukuuni tulen enkä suteen, kun isästäni käyn", Pertti sanoi ja pisti tupakkaa Antin isopäiseen pitkävarsipiippuun.

"No minnekäs sinulla nyt asiat painavat?" Antti kysyi istuen vuoteen reunalla ja väännellen varpaitansa leikillisesti.

"Tänne piti vaan lähteä pöksimään sulan suotta. — On näette siellä meidän torpparein kesken ollut vähän semmoista puhetta, että pitäisi heittää pahat säärystimet selkäänsä ja hankkia oma nurkka, koska sitkeässä on leipä isännän vuoksi; kun ei lasketa enään Karhulan nurkkia etemmä rahan ansioon", Pertti puheli silmiään nilkutellen ja pölyytellen savutöykeröitä sirotekoisten huultensa välitse.

"No pitääkö herrassöötinki nyt ihan pennittä paikoillaan?" Katri kysyi säälivästi Perttiä silmiin katsoen sekä nörkällään nojaten polviaan vasten.

"Jos siltä tuon laihan markkasen mies ja hevonen päivässä saavat, niin kyllä siltä joka kevät käki satulassa istuu. Se on aivan yhtä kun ei mitään", Pertti nilkauttaen ja hikottaen sanoi.

"Yhtä se on. Ymmärtää sen tyhjäjärkinenkin. Mutta mitenkä sitä sinun mielesi mukaan oma nurkka tulee saaduksi?" Antti kysyi miettivästi päätään kallistaen.

"Jos siinä puheessa olisi pontta, että valtio antaa torppareille rahoja lainaan, niin asiasta pian tulisi tosi. — Tässä tuonnoin olin luujauhojen viennissä Leppinurmen kylässä, jossa kauppias Hätinen kertoi hänen syntymäkylänsä torpparien, useampien yhdessä, ryhtyneen taloja ostamaan valtion antamilla lainarahoilla. Talot ja velat jaettiin sitte torpparien kesken yhtä suuriin osiin, niin että viisi ensimmäistä vuotta sai velka seisoa korottomana ja viiden jälkimmäisen vuoden kuluessa oli se kuoletettava kuitiksi määrätyllä korolla."

Pertin kasvot tätä puhuessa olivat niin miehevän ja viisaan näköiset, että se Anttiakin oikein innostutti.

Hän pylkähti pystöön ja läppäsi kävellä ajattelevan näköisenä pöydän luo, otti sieltä leveän kamman ja alkoi repiä jykevää tukkaansa.

"Mutta siitä keinosta, jota jo kauvan olen mielessäni hautonut, tuleekin tosi. Ei muuta kuin tuumasta toimeen vaan."

"Niin, eihän se kuolemaksi ole, jos ei elämäksikään. Koettaa täytyy. Eihän ota ellei antaisikaan. Ja minä olen miettinyt että te kun olette tuommoinen osaava mies ja ymmärrätte asioita paremmin kuin me muut huonommat ihmiset, niin panisitte tuuman alkuun", Pertti ehdotteli kopistellen piipun poroja saappaansa kärkeen.

Katri sitä pitkästi katseli ja ajatteli että: "tuolla tavallako se tuon lattian nyt tahrustelee", mutta ei sentään kehdannut sanoa mitään.

"Sanottu ja tehty, minä panen parhaani ja näytän että on sitä isäntä-valtaa toisella jos toisellakin. Ei monta vuotta kulu, sen sanon, ennenkuin herroilla ja isännillä ei ole muita käskettäviä kuin omat jalkansa. Pankoot sen mieleensä!" Antti sanoi oikein uhkaavan näköisenä. Heitti kamman pöydälle ja meni jälleen istua kyyköttämään vuoteensa reunalle.

"Saattaahan se Ellikin — mitä sinä häntä säästät?" Antti sanoi isällisenä kiivaudella otsakurttujansa laskien.

"Antaa lapsen nyt vähänkin teijota omilla oloillaan. Kyllä sen itsekin", Katri vastasi huolettomasti ja meni.

"Onko se Elli kotona?" Pertti kysäsi hymyillen ja silmiään vilkauttaen
Antilta, kun Katri oli mennyt.

Pertti nosti toisen jalkansa toisen selkään ja liekutellen päällispuolisen saappaansa kärkeä, sanoi:

"No, jaa, ota vaan jos saat, mutta lastani en voi pakoittaa, jos ei hyvällä suostu."

"Mikäpä sitä pakottamalla", Pertti sanoi vähän haikeanpuolisesti ja katsoi ulos, ja katsoessaan, lisäsi vielä: "eikä siitä koirasta paimeneksi, joka väkisin karjaan ajetaan."

"Pantaisiko oikein kokous, johon niitä torppareita kirkkokuulutuksella kutsuttaisiin. Olisi tietääkseni parempi monimiehisenä asiasta aprikoita ja päätellä, kun että me tässä kahteen käteen tuumailemme."

"Pannaan vaan kokous, yhdessähän on lystimpi, ja sananlaskukin sanoo että 'viisi miestä ei virstaa kauvan potki'", Pertti myönteli juodessaan.

Kun kahvit olivat hörpityt, otti Antti sanomalehtiä akkunan poskessa olevasta kiverretystä rautalankakoukusta ja istuen tuolille pöydän ääreen, alkoi lukea Pertille sosialistein kommervenkeista ja kauhistavista katumeteleistä Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Kun Pertti tuosta ei ymmärtänyt tämän taivaallista enempää kuin että sellaiset teot olivat ilkeitä ja sopimattomia, ja että jos täällä sellaisia väkivaltaisuuksia harjoitettaisiin, olisi Suomessa pian joka sorkka sujuna, ryhtyi Antti selittelemään tuon sosialisti puolueen hyvästä "meiningistä." "Että se ei sallisi mitään suurivaltaisia hallitusvirastoja, jotka kansaa hallitsisivat oman tahtonsa mukaan, vaan että kansa saisi itse itsensä hallita, ettei yksi olisi rikkaampi kuin toinenkaan eikä olisi yksi suurempi herra kuin toinenkaan — ettei olisi olemassa mitään säätyeroitusta. Ja kun ne eivät saa tuollaista voittoa hyvällä, niin käydään käsiksi väkivaltaan. Mennäänpä oikein joukoissa parlamenttien istuntoihin eli herrain päiville, ja ken siellä rohkenee vähänkään avata suutaan heidän aatettansa vastaan, sen he niskasta aika tanssilla kyytivät ulos."

"Ja kun joku noista sosialisteista heitetään vankeuteen, piirittävät he lukemattomilla joukoilla vankilat ja ryöstetään puoluelainen väkivallalla pois jos ei suosiolla saada."

"Mutta sehän on koko kauheus. Kyllä ne ovat väärässä, kun ovatkin",
Pertti sanoi miettivästi silmiänsä vilkauttaen.

"Väärässä ovat kun ovatkin. Ne ovat oikein niitä maailmanlopun ihmisiä, vaikka tuo meidän ukko niitä aina ihailee", Katri sanoi liekehtivästä katsoen Anttia silmiin.

"Noo — eivät ne juuri niin vaarassakaan liene. Paljopa siellä ulkomailla on tehty alhaisemman kansaluokan vapauttamiseksi siitä sorrosta ja orjuudesta, jota herrain alamaisina ovat saaneet kärsiä — aivan niinkuin täälläkin Suomessa", Antti sanoi painaen leukaansa alas ja otsakurttujaan ylentäen.

"'Oliko se asia nyt musta taikka valkoinen, siitä vähät, mutta pääasia on, kunhan tässä vaan saisi oman nurkan, oman orren, oman katalan karsinan', lauloi Jauhelan vaari ennen muinoin uunin pankolla, kun rätti-Pietari nykäsi kylkeen ja karjasi että: 'mee pois täältä, uunin päältä.' Siihen vaan sitte luottaa että siitä tosi tulee?" Pertti sanoi nyökyttäen päätään ja silmiänsä vilkauttaen.

"Luota jos tahdot, mutta tosi siitä tulee. En tässä ikääni kaikkea toisen hyväksi tee työtä minäkään", Antti sanoi vakuudeksi hartioitansa hytkäyttäen.

"Kenenkähän muiden kuin omaksi onneksesi olet tässä työtä tehnyt? Kelpaa tässä jo eleskellä kenen tahansa kun kaikki on valmista. Mutta olet vaan omia aikojasi niin tyytymätön, etkä huomaa että tyytymätön on onnettomin ihminen maailmassa", Katri sanoi vähän surumielisesti.

Pertti vilkautti silmiään, paiskasi kättä ensin Antille ja sitte Katrille, sekä vielä tuvassa Laurille, Willelle, Sannalle ja Heikille, joka nureamielisenä nenäänsä puhuen penkin kulmalla istui ja katekismoa lukea juntusteli, ja sitte läksi.

Koko pitkän Elokuun aikaisen poutaviikon muovaeli Antti Komulainen erästä kuulutusta, joka seuraavana sunnuntaina piti julki luettamaan Ahovaaran kirkon saarnatuolista.

Hän kirjoitella rapsutteli jo monta monituista ehdokaslistaa. Olisi tahtonut saada tuohon kuulutukseen kaiket mielipiteensä, ettei siinä kokouksessa enempi olisi kaivannut sanojaan tuhlata, mutta ajatteli että jos pappi panee pahakseen kuulutuksen pituuden, ja nakata vilkahuttaa sen pesään, jossa ahnas tuli saarnailee kivisille seinille.

Hän lyhensi arkin pituista kuulutustaan moneen kertaan. Vedellä raapusteli kymmeniä rivejä pitkin rautatiekiskon kaltaisia viivoja, kirjoittaa koukeroi taas rivien välimaille, pyyhkieli jälleen pois, kirjoitti uudelleen uutta lajia ja hylkäsi taas.

Semmoista tekoa hän teki tuntimääriä eräällään. Meni väliin kohlotteli työmaille ja antoi pojille hajutonta nokkanuuskaa kun löysi heidät työn kanssa leikittelemässä. Palasi pälkötteli jälleen pää riipuksissa ja miettivän näköisenä kuin laiska hevoiskoni: Istui jälleen panemaan paperille mitä oli matkalla miettinyt, kun kotiin ehti…

Luettuansa taas paperille panemansa, oli siinä se ja se liikoja, jotta täytyi karsia pois kuin puusta kelvottomat laho-oksat, jolloin se ja se, oli lisättävä muuten ei ollut täydellinen.

Oli Perjantai-ilta. Heikki seisoa nyhjötti pöydän korvalla moljottavin silmin ja isän antamalla lyijykynällä varusteli sanomalehden reunoille jotakin, jotka hänen mielestään olivat olevinaan kirjainten alkuja. Vetelästi hän katseli edessään olevalle paperille, johon isä oli piirtänyt kirjainten kaavoja. Antoi sitte lyijykynän mennä sihittää niiden mukaan sanomalehden tyhjillä reunoilla, mutta kun ei saanut yhtäläisiä, heitti kirjoitushommat sikseen ja kävi uunin eteen, otti sen otsalta isänsä piipun ja rupesi sitä huvikseen katselemaan ja imeskelemään.

Antti istui syviin mietteisiini hukkuneena pöydän ääressä ja katseli tylsillä silmillään edessänsä päättymäisillään olevaa kuulutusta. Heikki tuhisti purnutteli nenäänsä ja oli hyvillään kun ei isä lainkaan huomannut hänen vehkeitään.

Katri tuli sisään sukanneule kädessä, istui tuolille, katseli kirkkain silmin, joista hieno alakuloisuus kuvastui, ensin Anttia, sitte silmäsi uunin luona piippua imeskelevää Heikkiä ja hymyili.

"Pane pois se piippu — ei lapset saa tupakoimista opetella, kyllä sitä miehenäkin vielä ehtii, eikä se ole varsin tarpeellista silloinkaan", hän sanoi melkein kuiskaamalla Heikille, joka vastaukseksi katsoa mulautti rengassilmillään jyrkän otsansa alta imeä maiskutellen yhä ahkerammin.

Katri taas hymyili ja alkoi neuloa; katsoi väliin Anttia, väliin
Heikkiä, sekä jälleen sukanneulettaan pää kumarruksissa.

Taas rapisi paperi Antin edessä, kun siinä kynäänsä kankeasti käytteli juuri kuin kyntömies auraansa. Pää lepäsi hiukan vinoon vasemmalle ja tuo luiseva koukkunenä milt'ei tunnusteli paperia minkälaisia kirjaimia siihen syntyi. Rinta ja vatsa olivat sisään painuksissa, olkapäät vuoroin nytkähtelivät ja oikean käsivarren täytyi hypähdellä paikasta toiseen, eteen ja taakse aina sen mukaan kun noita epätasaisia rivejä kuin jäniksen polkuja paperille karttui.

Katri seurasi miehensä lystillisiä kirjoitustemppuja niin usein kuin neuleeltaan ennätti, silmäilemällä noiden tukevain hartiain liikkeitä ja pään kummallisen tarkkaavaa asentoa.

"No siinä, valmistuipa vihdoinkin, ja semmoisenaan saapi se luistaa pastorin kynsiin. Saapi kyllä, en koske siihen enään — enkä."

"Kyllä oletkin sitä jo jauhanut kuin mylläri tuoreita jyviä", Katri sanoi hymyillen. Pyyhkäsi suupielistään vesitipat ja antoi sukkapuikkojen tanssia.

"Jassoo — Katriko se — ooho, mit sinä Heikki — anna olla se piippu ja sukkelaan! Vai että sinä tässä jo piippua hyväilet —" Antti sanoi taakseen katsoen pyöristellen suuria rengasmaisia silmiään, jotta valkeaiset loimottivat.

"Mutta, kuulehan Antti, oikeinko sinä ajattelet että mekin ostaisimme semmoisen talon kannikan, josta Pertin kanssa puhe oli tuonnoin?" Katri kysyi miettivän näköisenä katsoen Anttia silmiin sekä laskien neuleensa ja kätensä helmoilleen.

"Miksikäs se elämä tässä muuten valkenee. Mentävä tästä kumminkin tulee, jos ei nyt niin joskus. Ja sitä parempi vaan mitä aikaisemmin eteensä katsoo; eiväthän sitte työt turhaan mene, kun on oma nurkka; mutta nyt ne menevät, menevät toisen käden lämpymiksi. Eikä tätä orjuuttakaan aina voi kestää", Antti jutteli, kohotteli olkapäitään, nosteli otsakurttujansa ja kallisteli päätään puoleen ja toiseen.

"Mutta luuletko sitte semmoisessa talomurusessa puuveitsellä hopeata leikattavan? Luuletko silloin orjuuden loppuvan? Silloin se vasta alkaakin ja kouristeleekin oikein rautakourilla. Ja sille kylän porsaatkin nauravat että kun nyt olemme tämmöisen upean torpan tehneet metsään, jossa huuhkaimet huuhtelivat kolkolla nuotillaan ja muut otukset hallintoa pitivät, tällä sialla, missä tämä pirttihuoneus nyt seisoo, olemme raivanneet hyötypeltoja kaksikymmenisen tynnyrialan ja muokanneet paksuheinäisiä niittyjä, olemme olleet tässä jo kahdeksantoista vuotta — ja nyt — nyt jätämme tähän muiden hyväksi kaikki, laittaumme itse maailman selkään; ja sille nauraa jos kuka."

"Näistä kourista lähtee vielä — ne saavat pienestäkin suuren, ja sitte se on oma, ei kukaan nyki eikä lyki, ei pure eikä potkase. Emmekä tästä kuitenkaan enään lähde niinkuin tyhjäntoimittajat sattuman nojaan, vaan on sitä mukaankin otettavaa, ettei tarvis pelätä leipähammasten naulaan joutavan."

"Mutta jätä toki se homma, nyt on meillä niin hyvä ettei paratiisissa parempaa!" Katri sanoi, asettui oikein pyytävän näköiseksi, pää kallelleen vasemmalle ja nuo hienot huulensa mutusti herttaiseksi torveksi.

"Enkä jätä. En voi luopua siitä, mikä totta on. Ja jos en itsestänikään niin huolisi, huolin kuitenkin noista lähimmäisraukoistani. Sanoohan raamattukin että, 'rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!'" Antti edelleen sanoi, meni tupaan, haki sieltä hattunsa ja meni ulos. Seisahti katsella töllöttämään keskelle kartanoa. Katseli edessään suhajavaa viidakkoa, katseli koivuihin ilmestyneitä kellertäviä lehtiä, silmäsi vielä lännen rantamilla loikoilevia pilvivuoria, joita purppuroi pian mailleen menevä aurinko. Hän katseli kaikilla ilman suunnille, mutta ei kiintynyt mihinkään.

Avata ratuutti valkeaksi maalatun puolaportin ja läksi astua lempottamaan viidakkoon vievää karjapolkua. Pyörähti ympäri viidakon partaalla ja nojasi erästä suurta koivua vastaan, jonka riippuvista oksista nypäsi tuoreen lehden, pisti sen hammastensa rakoon ja sitä kielellään käännellen alkoi pureksia kaluutella.

Katseli siinä nojatessaan punaiseksi siveltyä asuntoriviään, sen valkeita akkuna- ja nurkkalautoja, ja puoliympyrään kyhättyä sirotekoista eteistä. Siitä johtuivat silmänsä sammaltuneelle vehreän kirjavalle pärekatolle ja savutorveen, josta tupruen kiemuroi harmahtava savupatsas. Katseli katon ylitse tuolta puolen huonetta kohoavia muhkeita koivuja, haapoja ja leppiä.

Kauniilta näytti Lehtiviidan torppa. Sen olivat Antti Komulaisen kädet valmistaneet ja noin miellyttäväksi somistaneet. Siinä hän oli jo kahdeksantoista vuotta asunut, kokenut yhtä ja toista, kuullut ja nähnyt pahaa jos hyvääkin, pyyhkinyt hikeä jos levätäkin saanut. Eihän tuota hennoisi jättää. — Surkeata se on jättää ja mahtaa pistää ikäväksikin lähteä. Mutta kun ei se ole oma. Niin — jos olisi oma, niin siitä saataisiin viedä jalat edellä että pää kolisisi. Ei lähtisi ennen.

"Terveisiä. — Kah, Rautiotalon isäntä. Eipä ole teitä nähty sitte joulua. No mitä sieltä päin nyt kuuluu?" Antti sanoi, heräsi unelmistaan kun Rautiolainen tuli, pisti tälle kättä ja nosteli otsakurttujansa.

"Ei kuulu erinomaisia. Mitäs tänne?" Rautiolainen sanoi kättä pistettyään. Purasi tupakkapuruansa ja mulkoillen katsoi Anttia silmiin, katsoi upeata Lehtiviidan asuntoa ja sanoi:

"Oikeinpa täällä ollaan kuin herraskartanossa, eipä paljoa puutu. Ensi kerran elämässäni tämän näen. Puhua höpisty on paljokin Lehtiviidan upeasta uutistorpasta, sen viljavista pelloista ja niittylöistä, mutta enhän tuota olisi mitenkään uskonut, vaan uskottava nyt on kuin näkee. Siitä ei parata."

Rautiolaisen hartiat nytkähtelivät, haalahtavat silmät liekehtivät ja liikutusta ilmaisevia värejuovia ilmausi hänen melkein vasken värisiksi ruskettuneille kasvoilleen.

"Käydäänpäs tuonne sisään että jos lähtisi sieltä jotain suun mukaista.
Eihän tuota niin kiire liene, ett'ette jouda?" Antti puheli ja
Rautiolaisen edellä astua jappasi tupaa kohden.

"Pitääpä sitä sisässäkin käydä, jos vaikka miten kiire olisi. En ole nähnyt sitä kummityttöänikään sitte ristimäänsä. On kai se kotosalla ja suuri tytön hollakka? Vai joko lienee toisen miehen mielitietto?" Rautiolainen juttusi Anttia seuraten ja tarkasti sivuilleen katsellen imehtien Lehtiviidan "runolinnaa", joksi erään matkustavaisen puolipumpulisen herrasmiehen oli sitä kuullut sanovan.

"Voi hyvä ihme, kun Rautiolainen — no terve miehelle, terve tuloa; no kaikkein ihmetten ihme, kun vielä Rautiolainenkin — en ole vuosikausiin nähnyt. Vaan onpa ilmestynyt harmaita hapeniakin ukon tukalle. — Käydään sisään, käydään!" Katri puhua liprakoi vierasta tervehtien. Puristi kaksin kourin ukon kättä, katsoi liekehtivän iloisesti tullutta silmiin ja opasti ovelle.

Tupaan tultua otti ukko lammasnahkaisen lakkireuhkanan päästään, istui penkille akkunan poskeen, huokasi syvään ja sanoi:

"'Wuosi lapsen kasvattaa, kaksi vanhan vanhentaa', sanotaan sananlaskussa, niinpä tuo on minunkin ja niin se lienee kaikkien katoavaisten. Mutta harvapa Herra nähköön muistanee tuota pian täyttyvää elon maljaa. En ole minä sitä muistanut, jos eivät muutkaan."

Rautiolainen huokasi taasen, rykäsi kurkkunsa syvyydestä, jotta harteet nytkähtelivät, ja jatkoi:

Ukko rykäisi ja sanoi: "vai niin, vai noin suuri, jopa se on äitinsä korvallista korkeampi. Onnellinen sinä, jolla on noin suuri tyttö. No terve nyt!"

Elli paiskasi kättä että helmat hulmahtelivat. Heitti sitte katseensa rinnoilleen ja silmäili siitä pitkin sinivehreätä röijynsä nappiriviä alas punaraitaiseen hameeseensa ja aina kiiltokärkisiin kenkiinsä saakka.

Katri laittoi kahvit Rautiolaiselle. Niitä juodessa tuumasi Antti että: "maistanee nyt kai paremmalta kun on saanut oman nurkan?"

"Ei ole kiittämistä; samanmakuista on vesivelli semmoisessa talossa kun Karhulan herrassöötinkin torppareissakin. Kun sen talon ostin neljä vuotta taapäin, olivat pellot yöriytyneet siliviliksi. Takkuisena nurmena ne vaan lepäsivät kuin kuoleva sairas. Ojat eivät olleet lapioa nähneet, tiesi milloin, niityillä kasvaa lojisti pensaita ja suuria puita kuin aarniometsissä. Päälle kaupan suuret verot ja tyhjä kantoinen metsä, sekä huoneet rappeutuneet, jotta tuulen verhoa tuskin sai sillan allakaan."

Antti puitteli kulmakarvojansa, istui penkille Rautiolaisen viereen, rykäsi kerran pari ja sanoi:

"Tekemällähän siitä hyvä tulee. Rautiotalolla on hyvät maat, niin hyvät että ei koko paikkakunnalla semmoisia. Antaa vaan auran liikkua, lapion, kuokan ja kirveen kiikkua, eikä saa olla tarkka sonnituksella, niin hyvä tulee, sen sanon, pellot tuottavat viljan kuin seinä —"

"'Mutta sinne kurki kuolee ennenkuin suo sulaa', sanotaan sananlaskussa. Kyllä neuvoisin vaan teitäkin pysymään paikoillanne, koska olen kuullut että hankitte taloa. Ei niissä talon kappaleissakaan kultaa kourin kaiveta. Toista on tämmöisessä torpassa, joka vetää vertoja jokaiselle tämän tienoon talolle."

Rautiolaisen harteet nytkähtelivät yhä voimakkaammin, ja pelkästä innosta nuo suuret harmajat silmät loimosivat kuin revontulet ja rykiminenkin unohtui sitä puhuessa.

"Ohoh, — ohoh sanon vieläkin. Kyllä nyt tulee liikoja. Paikka huonompikin kun se on oma, toisekseen vastaa torppaa vaikka siitä rahoja lapiollakin koottaisiin kuin hooperkin äijän hattuun. Torppari on aina torppari ja orja on aina orja. Se on selvää."

Rautiolainen rykäsi, nosteli olkapäitään ja nytkähytteli harteitaan, sanoi:

"Kyllä vaan tuhatta ennemmin olisin tässä Lehtiviidassa torppari-orjana kuin Rautiotalossa isäntänä."

"Sekin on nyt saanut oman nurkan, niin jo on kääntynyt herrain ja isäntäin puolelle, niin mukamas kun on isäntä itsekin."

Katri ajatteli kahvia tarjotessaan Rautiolaiselle, että "tuo Antti on niin kummasti suuttunut noihin herroihin että se uhraa vaikka oman itsensä ennenkuin heittää niitä mielestään, ja sentähden se on aina niin tyytymätönkin", mutta ei sentään ilmaissut sitä ajatustaan vieraalle.

Oli sitte sunnuntai aamu. Antti Komulainen käänteli kuulutuspaperin taitteisiin ja pisti sen povitaskuunsa sekä hommasi lähtöä kirkolle.

"Jätä kuitenkin tuo tuuma siksensä, joudumme siitä vaan herrain vihattavaksi ja halveksittavaksi", Katri pyyteli laskien kätensä Antin olkapäille sekä katsoen häntä sinikirkkailla silmäyksillä.

Antti väisti vaimonsa katseen katselemalla pitkin rintojansa, liikutteli otsakurttujansa ja sanoi:

"Enkä jätä. Vihatkoot jos haluttaa, eivät toki sillä sen enempää voita kun jo ovat voittaneet."

Hän nousi kärryille ja saatuaan ohjakset käsiinsä, antoi mennä viuhatella. Tuon tuostakin hotaisi ohjain perillä hevoistaan, maiskutteli huuliaan ja äänteli: "äh äh, äh!"

Katrin pyynnöt ja vastaanpanot hän heti unohti kun tuli ajatelleeksi että: "mitä jos joskus häntä vielä mainittaisiin paikkakuntansa suurimpana hyväntekiänä. Jos kaikki nykyiset torpparit pääsisivät oman maatilan omistajiksi ja tuo tapahtuisi hänen toimestaan, — no niin — ruosko poika, menehän nyt — äh, äh, äh — kutiis!"

    "Meill' pohjola luminen
    On kotimaa
    Sen rannoilla lietemme leimuavat, j.n.e."

Joutui siitä sitte kirkolle; ajaa rymähytti suntion kartanolle, hypätä loikkasi kärryiltä alas ja päästettyään ruskon rahkeista pani hänet heiniä syödä jyrsimään kärryjen kehikosta.

Siinä tulla kapusteli lukkari suntion pirtin puolelta, pisti kättä
Antille ja kysyi:

"Tuossahan sitä mennään keskivälissä?" Antti vastasi tasoitellen otsakurttujansa. Päästi takkinsa napeista, haki povitaskustaan kuulutuspaperin ja tarjoten sitä lukkarille, sanoi:

"Jos sinä, veli hyvä, käyttäisit tämän saarnastuolissa sitte kuulutusten kera. Tuossa on markka vaivoistasi!"

"Kas kas — jopa on taas ilmestynyt uusia keinoja", hän sanoi luettuaan ja jatkoi sitte: "Kyllä saat olla huoletta että tämä perille tulee."

"Hyvä, hyvä", Antti vastasi ja läksi sitte lukkarin kanssa astua tepsimään kirkkoon.

Tavallisten kirkonmeno-toimitusten päätyttyä astui seurakunnan pastori saarnastuoliin. Killisteli ensin sanankuulijoihinsa sinisten riihensä läpi, rykäsi sitte teeskentelevästi pari kertaa, ja alkoi pauhaavalla jyrisevällä äänellä lukea kuulutuksia, jotta virkalippunsa leukaan päristi kuin lehti tuulen käsissä oksan runkoon.

"Minä allekirjoittanut pyytäisin kaikkia tämän pitäjän torppareita — —"

"huomioonsa ottamaan sitä suurta surkeutta, että he ovat kurjempia ihmisiä mitä maa päällään kantaa. Toisen isännyyden alaisina heitä väännetään ja kierretään kuin pajuvitsoja, käsketään ja komennetaan kuin ryssän nahkapoikia, siitä että uhraavat parhaimmat voimansa herrain ja isäntien kukkarojen täytteeksi. Tämä orjuuden aika on nyt mennyt; nyt, torpparit, toverini, nostamme me sodan herroja ja isäntiä vastaan; me päätämme kuin yksi mies karistaa niskoiltamme nämä kalisevat orjuuden kahleet, me näytämme herroille ja isännille, noille yhteiskunnan nylkijöille, että me torpparitkin olemme ihmisiä, joilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin heilläkin. Meitä on tähän saakka talutettu kuin koiria kahleissa, mutta nyt katkaisemme nämä kahleet, sillä herra ei ole parempi kuin kerjäläinenkään, ei isäntä parempi kuin renkikään. Me rakennamme tulevaisuutemme nyt sille varalle ettei meitä mitkään tuulet ja myrskyt kukista, ei herrat ja rikkaat sorra ja kaada. — Sitävarten kokoontukaa torpparit, toverini, Lehtiviitaan tämän Elokuun viimeisenä sunnuntaina kello kuusi illalla.

Pastori näkyi hetkisen miettivän, katsoi luettua kuulutusta vielä kerran, katsoi sitte pikkupenkillä istuvia Karhulaisia ja Laksolaisia sekä pitäjän jättiläisen kokoista nimismiestä, joka selkä kenossa istua nökötti Karhulan herrassöötinkin vieressä penkin korvalla. Silmäsi vielä numerotaulun juurella kyykistynyttä Antti Komulaista, joka leveitä käsiään vastaan nojasi kasvojansa ja sormiensa lomista tirkisteli nimismiestä ja Karhulan herrassöötinkiä, sekä sitte jatkoi kuulutuksien lukemista.

Koko seurakunta istui kuin äkkinäisen halvauksen saanut. Istui kuin penkkeihin jähmettyneenä. Kukaan ei kuullut enään muuta kuulutuksia, katsottiin vaan toisiansa silmiin ja totisina puhua sipistiin. Tuijotettiin väliin numerotaulun juurella kyyköttävää kirkkoväärttiä, joka yhä hyvillään kurkisteli sormiensa lomitse sekä häntä kohti viitottiin käsillä ja taas sipistiin, jotta vaan kuului yksi suhina kuin äkkinäinen tuulenpuuska olisi käynyt, jonka väreitä vielä tunnustettiin.

Harmillinen synkeys levisi Karhulan herrassöötinkin puisevaan ja täyteläiseen naamaan. Hän pui hiljalleen nyrkillään penkin väliseinään ja suhisi nimismiehelle, katsoa kurkottaen häntä silmiin, että:

"Muista että isket kiinni tähän asiaan — kruunun puolesta pitää sinun näyttää tuolle hävyttömälle (siinä hän osoitti sormellaan Komulaista), mitä on herjata ihmisiä, ja vielä sitte kirkossa, joka on pyhä paikka ja Herran temppeli."

Siinä heitti herrassöötinki vihaisen katseen myöskin kuulutuksia paukuttelevaan pastoriin, ja sitte jatkoi:

"Ja kuinka typerä on pappikin, kun ottaa tuollaisen häväistyslorun lukeakseen saarnastuolista. Hän ansaitsisi myöskin saada siitä tuhmuudesta nenälleen, että tietäisi vasta olla varovaisempi. Mutta sinne kokoukseen sinun pitää mennä — välttämättömästi ja kruunun puolesta yleisen järjestyksen valvojan velvollisuuteen nähden hävittää tuon kirotun moukan vehkeet ja hänen kokouksensa."

"Hö-öm, hö-öm. Kyllähän se on hävytöntä, hö-öm, onhan sinne mentävä, hö-öm, kyllä minä estän, saatte luottaa siihen — ja hö-öm, ja sitte panen syytteeseen."

Yhä Antti Komulainen tirkisteli sormiensa lomitse ja nauraa hötkäytteli, sekä itsekseen hoki: "ähä, ähä — kutti, kutti, kutti!"

Kirkosta ulos tultua vielä herrassöötinki huomautti nimismiestä että: "muista vaan mennä sinne kokoukseen ja näyttää tuolle häväisijälle ja kirkon saastuttajalle, kirotulle lurjukselle, moukalle että, että —"

"Hö-öm, kyllä, kyllä muistetaan, hö-öm!" Nimismies vastasi, että kurkkua karistaissa rinta ja hartiat hytkähtelivät. Nosti sitte hattuaan, kumarsi ja heitti pitkiä takajalkojaan kohteliaasti, joiden temppujen tehtyä sitte mennä laahusteli.

Herrassöötinki seisoa könötti kirkon portilla kuin tammitukki, minkä paksuus molemmista päistä on yhtäläinen, ja vuotteli Lakson kapteenia, joka vielä jäi seurueineen kirkon penkkiin.

"Oletko veli, hävyttömämpää häväisijää ja parempain ihmisten solvaisijaa kuullut eli nähnyt kuin tuo sinun torpparisi Komulainen on?" herrassöötinki sanoi teeskennellen kohteliaisuutta.

"Hän, no, hän on, niinkuin olen sanonut tuommoinen puolihullu, jolle on annettava anteeksi", kapteeni vastasi välinpitämättömästi sekä viittoen kädellään pois luotansa koko mokomat ajatuksetkin. Heilahutteli itseään niska kenossa kuin olisi tahtonut pyörähtää ympäri kantapäällään. Pisti sitte hymyillen kätensä herrassöötinkille ja sanoi päätään nyökähyttäen: "adjöö, adjöö — välkommen sedan —"

Eivät muutkaan kirkossa olleet tahtoneet malttaa, kotiin lähteä. Seisoskeltiin vaan taajoissa ryhmissä kirkkomäellä ja puhua pölistiin ihmettelemällä tuosta odottamattomasta kuulutuksesta ja sen merkityksestä. Piippunysät hampaissa savupilviä röyhytellen seisoskelivat miehet eri ryhmissä jakautuneena kahteen puolueeseen kukin arvonsa ja säätynsä mukaan. Samoin naisväkikin kädet helmoilla ja väliin ilmassa, päivittelivät ja ihmettelivät kuulemaansa uutista.

Nurpealla nenin pälpättivät isännät ja emännät. Vaikka eivät saaneetkaan kuulutuksesta täydellistä käsitystä, tapisivat kuitenkin että sillä oli aikomus purra rusauttaa heidän neniään, käydä käsiksi heidän omaisuuteensa. Sitä kohtaa hyvästi valaisi tuo Antti Komulaisen entinen maine, joka laveoissa piireissä oli hyvin tunnettu.

Torpparit ja muu loisväki hyvillään pyyhkielivät leukojaan, ja kiitollisin katsein nilkuttivat toisilleen silmiään. Suurena hyväntekijänä pyörieli jo Antti Komulaisen nimi heidän huulillaan, sillä olihan hänen harrastuksensa jo ennen kuulu, jotta hyvin voi käsittää, mitä tuolla kuulutuksella aijottiin toimittaa.

Oikein miehissä ja naisissa päätettiin löydyttäytyä tuolla kokouksessa, sekä henkeen ja vereen saakka puolustaa Komulaisen ehdottamia toimenpiteitä.

Ja kirkkoväärtti Komulaisen suurenpuoleiset rengasmaiset silmät säkenöivät tylsästi ja hänen otsanahkansa oli jakautunut tavallista tasaisempiin kurttuihin, kunhan istui kärryillensä suntion kartanolla sekä lähteäkseen kotiopäin hotaisi ohjaksien perillä ruskoansa lautasille.

Tuo hänen mieliasiansa, jota jo parikymmentä vuotta oli ajatuksessansa hautonut, ja siitä niin monipuolisesti järkeillyt ja tehnyt turhia yrityksiä, se tuntui nyt vähän selkeämmältä kun oli saanut tuon kuulutuksen kirkossa julaistuksi, tuntui siltä että nyt siitä pian alkaa valmista tulla.

Huvikseen hän siinä kärryillä könöttäen laulaa lurkutteli, mitä sylki suuhun toi ja mieleen juohtui. Hotaisi väliin ruskoansa lautasille ohjaksien perillä ja huuliaan maiskuttaen uhkusi: "äh, äh, ääh — menetkö siitä."

Kului siinä huritellessa eellehen matka, Jo saapui Keltakorven synkkään kuusikkoon, ja pian nousi siitä Näätämäen ahteelle, joka jyrkkänä loikui siinä tien poikki kuin jättiläispetäjä. Päästyään mäen selälle, näki Antti jonkun tien poskessa kivellä istua nököttämässä.

Luo tultuansa käski hän ruskonsa vähän pysähtyä, joka kahta käskyä ei kärsinytkään.

Kivellä nököttäjä tuijotti synkästi ja pelkäävästi avonaisiin jalkoihinsa kiven juurelle, mutta kohotti katseensa kun kärrymies ei tehnytkään niin hyvin ja sivuuttanut häntä.

Antin sydän jysähti kuin sepän väkivasaralla olisi siihen lyöty, kuuma veri tuntui virtaavan suonissa ja nousevan päähän. Kädet alkoivat vapista ja otsakurtut putosivat kulmille.

Mies kiveltä nousi suoraksi ja hävynalaisesti luimuili metsään kuin hännälleen saanut koira. Astui askeleen, astui toisen, mutta kun Antti purevasti ärähti: "seiso!" niin silloin se seisoi kamalasti tuijottaen lian peittämiin jalkoihinsa.

Päässä oli miehellä päivän polttama, ajan kalvama hattukulu; hartioita ja käsivarsia verhosi siekaleinen takki, jonka kielimäisistä aukeamista kuulti ruskea iho. Samanlainen väri kurkisteli peittämättömästä rinnasta ja edestä ja takaa housujen lahonneista lahkeista.

Pikimustilla silmillään toljotti hän sammuvasti Anttiin, joka hampaitaan hioen tuumasi antaa hänelle semmoisen paukauksen, jotta viimeisen kerran käärmeitä kuuntelisi tuolla rysypensaan juurella.

"No kuinka ne asiat luonnistuivat siellä valtiomiesten luona?" Antti kysyi ivallisesti mutuillen huuliansa, ja katsellen onnetonta kurjuuden kuvaa pitkään ja polttavasti.

Antti loikahti kärryiltä ja takaakättä voimakkaasti paiskasi miestä vasten suuta, jotta veri turskahti suusta ja nenästä ja tämä keikahti päälleen maantien ojaan.

Loikkasi kärryille jälleen lausuen karkean kiroussanan, sekä alkoi sukia ruskoansa minkä ennätti, ohjasten perillä, lauteille, äännellen "äh, äh, äh, äääth!" sekä huuliaan ankarasti maiskuttaen.

Päivä toistaan seuraten vyöryi menneitten joukkoon, kääriytyi ijäisyyden utuiseen helmaan. Samoilla enteillä se aurinko nousi kun laskikin kunnes saapui viimeinen sunnuntai Elokuussa.

Levoton oli ollut Antti Komulainen jälkeen äskeisen tapauksen. Paikasta toiseen hän käydä kompuroi hartiat kumarassa kuin miehentappaja, joksi hän itseänsä pelkäsikin. Surkeasti katui iskua, jonka oli antanut kirkkomatkalta palatessa sille miehelle, joka kerran oli ollut hänen neuvonantajansa, mutta joka siinä juonessa oli surkeasti häntä nenästä vetänyt.

Kun joutui yksinäisyyteen, hän silloin oihkasi ja voihkasi: "Oi voi, kun tulin tuon tehneeksi."

Mutta vähitellen hän asiasta kuitenkin levostui ja kävi rauhallisemmaksi kun mitään pahempaa ei kuulunut, ei näkynyt! Sillä jos mies olisi kuolla kuukahtanut sinne maantien ojaan, olisi ihan totta heti näkynyt nimismiehen jättiläsvartalo Lehtiviidan ovella eikä siitä olisi päässyt, ei niin mihinkään.

Tänään hän jo yhtyi keskusteluunkin Katrin kanssa. Kysyi ensi työkseen istuen ja haukoitellen vuoteen laidalla että:

"Onko sulla leivottuna rieskoja ja vehnäspullia? Kun tänään on se kokous, niin että saisi jollekin tarjota."

Katri seisoi keskellä lattiaa hiukset hajallaan hartioilla, ja katsoi pitkästi ja hymyillen miestänsä silmiin.

"Rieskoja ja vehnäspullia — hihihi — on tuolla aitan hinkalossa pari homehtunutta kämpyrää —: välttäväthän nekin?"

Hän istui Antin viereen vuoteen laidalle ja kiersi oikean kätensä hänen kaulalleen sekä lisäsi: "eivätkös vältä?"

Antti hymähti vähän ja yritti vapautua Katrin kahleista nousemalla pois vuoteen laidalta.

"Ole vait, kuka sitä homehtunutta sitte? Olisithan voinut uuttakin tekaista täksi päiväksi, kun tiesit että tulee kokous", hän sanoi heittäen Katrin kättä kaulaltaan.

Mutta Katri ei päästänyt, sanoi että: "istu nyt vaan siinä vähän ja kerro minulle minkätähden sinä viime aikoina olet ollut niin synkkämielinen? — Kyllä minä rieskoista ja vehnäspullista huolehdin. — Sanohan pois, miksi olet ollut niin puhumaton ja synkkämielinen?"

"Puhumalla ja keskustelemalla aina asiat paranevat. Ja muistanet kai että me olemme päättäneet keskenämme ja'ata ilot ja surut, onnet ja onnettomuudet — sanohan pois — kuule Antti, muuttuu mielesi paljoa paremmaksi kun sanot — sanothan?"

Antti kertoi sitte, mikä häntä oli painanut niin runtelevasti, jotta oli ihan kuin pyöräpää lammas.

"Eikö tuo sen pahempi? No sitte on hätä kaukana ja suru poissa. Kuules, kun Elli tässä viikolla kävi Moisiovaarassa lehmän kaupoilla, niin siellä se mies oli istua nörkötellyt ihan ilmi elävänä ja viheliäisenä kuin suden repimä. Siekaleensa kun olivat niin aukeamia täynnä, jotta ruskea iho paisti ja yksi kieli, mennä lönköttäissä, löi toista korvalle. Eikä ollut kehdannut Elliä edes silmiin katsoa", Katri selvitteli yhä pitäen kättään miehensä kaulalla.

"Onko se niin —? No sitte se on pitänyt saaliin hyvänänsä, ansaittuna palkkana, eikä ole uskaltanut mitään virkata. — No, ei mitään sitte, kyllä se rakkari vähän ansaitsikin", Antti sanoi nousten suoraksi ja entistä iloisemmin katsoen Katria silmiin.

"Ansaitsi tottakin; olisit ottanut oikein katajaisen ja antanut sillä housuille oikein isällisesti — — mutta kukas tuolta tulee?"

"Se on Maunulan Pertti — miksi se nyt näin aikaisin —" hän sanoi ja alkoi kiireimmän kautta sukia hameita ylleen.

Pertin mieltä kaiveli Lehtiviidan pullukkavartaloinen, kaunismuotoinen Elli. Koko ajan kuin kokousta odotteli, oli hän niinkuin pilvistä pudonnut ja vähän säikähtänyt. Pari kirjettä jo sillä välinkin Ellille lähetti, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, päätti hän löydyttää itsensä jo aikaisin kokouspäivän aamusella Lehtiviidassa, ettei Elli voisi luikkia kätköön hänen käsistään ja että hänellä sitte olisi päivä aikaa valloituksensa tekemiseen.

Onnistuiko Pertti-raukka nytkään yrityksessänsä, saamme jälestäpäin nähdä.

Läheni kello kuutta. Miehiä ja naisia tulla jyhmysteli Lehtiviidan kartanolle, johon ensin pysähtyivät toisiansa tervehtimään ja kyselemään kuulumisia, sekä keskustelemaan tuon kokouksen merkityksestä. Yksitellen sitte mennä lapikoittiin tupaan, jonka ovella Maunulan Pertti vahtia piti etteivät muut sisään pääsisi kuin torpparit ja muu loisväki. Talolliset päätettiin jättää ulkopuolelle kuokkureina kurkistelemaan, jos heitä joku yrittäisi sisään pyrkimään asiaan sekaantuakseen, johon heillä Antin ja Pertin mielestä ei ollut mitään sanomista.

Käteltyään ensin Anttia ja Katria, kävivät vieraat istua nököttelemään penkeille, joita tilaisuutta varten Wille ja Lauri olivat lankun puoliskoista laitelleet.

Pian oli Lehtiviidan tuparustinki täpösen täynnä uteliaita torppareja ja muuta loisväkeä sekä miehiä että naisia. Meluava puheen solina ja sorina sekä kihattava ja hohottava naurun hyrinä tuossa taajaan istuvassa väkijoukossa täytti koko huoneen, vieläpä tunkeili seinäin, akkunain ja katon läpi uloskin.

Mutta yht'äkkiä katkaisi tuon sorinan käreä ääni, sillä Antti Komulainen astui perillä olevan pöydän tyvelle ja ryäistyään pari kertaa, alkoi:

"Hyvät ystävät — me torpparit ja muut alhaisemman työn tekijät olemme kurjempia, onnettomempia ihmisiä täällä Suomess — —"

Sanat istuivat kurkkuun, mutta hän nosti rintaansa sekä karaisi kurkkuaan ja kallistettuaan päätään hieman vasemmalle, alkoi: "me saamme tehdä työtä kuin orjat, nähdä nälkää kuin laiskurit, ja sentään meitä pidetään kunnottomina lapsina, meitä halveksitaan kuin pahimpia kerjäläisiä, ja tuon kaiken lisäksi olemme alituisessa vaarassa joutua maantielle joukkoinemme. Me työntekijät olemme yhteiskunnan tuki ja turva; rikkaat käärivät rikkautta aittoihinsa meidän töittemme hedelmistä, herrat lihoovat ja ylpeilevät laveista omaisuuksistaan, joita me olemme heille hankkineet, ja kuitenkin olisivat he valmiit kynsin hampain kiskomaan nahan selästämme; he eivät arvostele meitä kenkiänsä paremmaksi; tuskin nenäänsä nostavat ja ilkiävät meihin katsoa kuin vastaan satumme, vaikka me jo silloin olemme nostaneet hattuamme korkealle ja kumartaneet kuin venäläinen Jumalan kuvaa. Ja kuitenkaan herrat eivät ole meitä parempia, koska me olemme ihmisiä niinkuin hekin. Eivät heidän sielunsa ja ruumiinsa ole sen kalliimmat kuin meidän köyhän työkansankaan. Kaikki me olemme yhden arvoisia, joskin he rikkauksiensa takia ovat meitä oppineimmat. Mutta voisimmehan mekin tulla yhtä oppineiksi ja sentään tehdä ruumiillistakin työtä. Samoin tarttukoot hekin auran kurkeen, ottakoot kuokat, lapiot ja kirveet ja raivatkoot itsellensä peltoja sekä niittyjä niinkuin mekin teemme. Ei työ heiltä herruutta vie.

"Herrat hallitsevat meitä ja laittelevat meille lakeja ja sitte noiden tekemiensä lakien mukaan meitä tuomitsevat siitä hyvästä että me heitä elätämme ja hankimme heille ylellisyyttä. Miksi emme me voisi itse itseämme hallita ja itsellemme lakia laatia, ja sitte noiden lakiemme jälkeen rikoksen tekijöitä tuomita — —"

"— mutta me tahdomme nyt päästä vapaaksi tuosta sorretusta tilastamme. Yhtykäämme ystävät liittoon keskenämme, me voimme yhteisesti ostaa taloja ja sitte hallituksen luvalla ja'aata ne keskenämme. Jos ei meillä ole itsellämme varoja tuohon kaupan tekoon, niin pyydämme lainaa valtiolta. Ja jos taas emme hyväehtoista kuoletuslainaa saisi, emme sittekään saa heittäytyä neuvottomaksi. Myykäämme silloin kaikki mitä itsestämme irti saamme, vaikka lusikat ja kauhatkin."

"On tuo kirkkoväärttimme sentään viisas mies", sanoi höysteeksi joku eukko.

"Ryhtykäämme paikalla toimeen. Oma nurkka saada pitää vaikka pää menköön", joku Karhulan torppareista ehdotti.

"En kaupasta jää minäkään; myön vaikka ainoan paitani että alkuun pääsen", yhtyili neljäskin.

Ja niin tehtiin päätöksiä yhdessä ölinässä vaan. Mutta pian katkesi tuo metelöivä riemu kun seurakunnan pastori, mustapartainen, arvokkaan näköinen herrasniekka, sekä jättiläisvartaloinen pitäjän nimismies kiskoivat luitansa väkijoukon läpitse perille päin.

"No — herrat sattuivat vähän myöhästymään", Antti vastasi sekä viittasi välinpitämättömästi heitä istumaan penkille.

"Hö-öm, niinhän tuo on, mutta — hö-öm, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, hö-öm —" nimismies yskähdellen vastasi, sekä raskaasti istua hommasi penkille, jotta se antoi räjähdyksen kuin olisi poikki katkennut.

Mutta pastori asettausi juhlallisena Antin viereen seisomaan ja kierrellen partansa huippuja, alkoi:

"Minä suuresti ihmettelen että sellaisia mielipiteitä, joita veli Komulainen tässä juuri ilmi toi puheessaan, jonka alkuun onneksi juuri satuin tuonne ovelle, voi löytyä olemassakaan. Se katkera vihamielisyys, jota tämä irooninen puhe uhkusi herroja vastaan, on saanut alkunsa jostain yksityisistä syistä, jotenka se ei voi olla oikeutettua. Jumalan kiitos, se aikakausi on jo aikoja sitte ollut ja mennyt jolloin herroista ja heidän mielettömyyteensä perustuvista vehkeistä voitiin sanoa sitä, mitä äsken kuulimme, että he tahtoivat alhaisimpiansa nylkeä ja rasittaa ankaralla työllä ja suurilla veroilla. Meille on jo koittanut valoisampi aikakausi, josta kiitos kalliin uskontomme ja valistuneiden hallitusmiestemme. Orjuus on jo aikoja sitte poistettu ja jokaisella on vapaa sananvalta, jokainen saapi olla oma herransa ja jos jollekin tapahtuu vääryyttä, hän saapi turvautua kristilliseen lakiimme, joka ei jätä pahaa rankaisematta."

"Mutta se on Herramme vakava sääntö että täytyy olla olemassa rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, muutoin ei maailma seisoisikaan, ja toisin ollen olisi sen jo aikoja sitte täytynyt kukistua, sillä köyhemmän kansan toimeentulo täytyy rippua rikkaimmista."

"Ja kunkin ihmisen elämän työ täytyy kulkea, määrättyä rataansa. 'Otsas hiessä pitää sinun syömään leipääs', kuuluu jokaiselle, niin herroille kuin torppareillekin. Ja jos kumpi hyvänsä poikkeaa tuosta Herramme pyhästä määräyksestä, heittäytyy laiskuuteen ja toimettomuuteen, hänen edessänsä ammottaa silmin nähtävä perikato. Hän saapi epäilemättä ansaitun palkkansa."

"Tosin herrat ja oppineet eivät voi tarttua auran kurkeen niinkuin te, sillä heidänkin täytyy pysyä kutsumuksessansa, käydä sitä rataa ja tehdä ne tehtävänsä, jotka heille ovat määrätyt."

"Tyytykäämme siis kukin onneemme ja osaamme, niin Jumala on lahjoittava meille menestyksen ja siunauksen."

"Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, että te yhdessä ostatte taloja ja sitte ja'atte ne keskenänne jos kerran valtiolta siihen luvan saatte, mutta pitää katkeraa mieltä niitä kohtaan, joista rippuu toimeentulomme, on vahingollista, se on häpeällistä. Tietysti on olemassa epäkohtia kaikella alalla, niinpä isäntäin ja torppareinkin välillä, mutta te siinä kohden ryhtyisitte maailman parantajiksi tavalla semmoisella, joka vaan herättää vihaa ja katkeruutta. Sellainen ei sovi siveellisessä yhteiskunnassa, sillä se hävittää vakavan periaatteemme olla rauhan rakentajina ja kannattajina. Ja mitä tulee siihen että te olisitte kantaneet orjuuden ijestä toisen isäntävallan alla, niin se ei ole totta. Minä tunnen teidät jokaisen ja tunnen myöskin isäntänne. Mikä hätä ja orjuus on esimerkiksi Komulaisella ollut kärsittävänä? Hän on rakentanut torppansa tähän viidakon keskelle, jotta se jo ulkoapäin näyttää muhkealta ja somalta kuin herraskartano. Torpan maihin kylvetään kymmenen tynnyriä ruista, saman verran kauroja ja viisi tynnyriä ohria sekä tarpeeksi asti muuta kesäviljaa; te ruokitte toistakymmentä nautaeläintä ja kolme hevosta. Hinkaloistanne ei lopu vilja milloinkaan, jopa saatte sitä tarvitseville myydäkin niin että teillä on panna rahoja lainaankin. Ja tästä kaikesta te suoritatte veroa kartanoon neljäkymmentä päivätyötä, ja kun tuon vähäpätöisen veron suoritatte, saatte elää niinkuin vapaa talonpoika ainakin; ja sillä tavalla te olette elänyt tähänkin saakka jo yli kaksikymmentä vuotta sekä saatte elämänne loppuun saakka te itse ja lapsennekin elellä. Kukaan teitä ei torpassanne ole häirinnyt. Mitä syytä siis Komulaisella on isäntäänsä moittia? Sanokaapa?"

Komulainen mietti hetkisen tuijottaen synkän näköisesti pitkin sivuansa pöydän alle, sekä liikutellen pitkäkarvaisia kulmiaan, vastasi:

"Mutta täytyypä teidänkin herra pastori se myöntää, että alamainen on aina orja, hänen täytyy aina totella ja jos ei voisikaan, niin hänet auttamattomasti ajetaan maantielle."

"Saapihan mennä vaan kuin kulkukoira, ja siinä ei auta papit eikä lukkarit", säesti siihen eräs Karhulan torppareista.

Äkkiä nousi hirveä mellakka ovella. Pari puolihumalaista talollista oli työntymässä sisään. Mutta irvissä hampain junnasi Maunulan Pertti ovea ponnistaen jalkojaan kynnystä vastaan ja vasemmalla kädellään ovipieleen.

Ulkona telmäsivät ja kiroilivat talolliset kuin sata mustilaista. Tervasankon saivat käsiinsä eteisestä ja tuhat muruiksi se hakata moukutettiin vasten ovea, jolloin ovi, lähiset seinät, lattia ja kattokin ensikerran elämässään saivat maistella tervaa.

"Ö-höm —", nimismies sanoi ja alkoi vedellä pitkiä sääryksiänsä ovelle.

Törmäsivät siinä tuokiossa humalaiset nimismiestä vasten rintoja kuin kaksi tervattua enkeliä. Kirosivat suunsa täydeltä Komulaista ja hänen kirottuja vehkeitään, uhkasivat tappaa hänet ja laittaa torpasta helluntaitulet.

"Ö-höm", rykäsi nimismies ja ojensi molemmat jättiläiskätensä, joihin kumpaankin otti miehen ja aikoi ulos.

Mutta tervaisessa lattiassa jalka luiskahti, ja kaatua romahti nimismies miehillensä, yksi hänen alleen ja toinen päälleen, itse kiristellen hampaitansa siinä välissä kuin porsas aidan raossa.

"Heittäkää tuo rotan raato tuosta päältäni, ja lyökää sitä pirua, ö-höm —"

Pertti ja Komulainen sivuivat nimismiehen päällä maata tölköttävän kauluksesta ja veivät latanaan ulos kartanolle että koivet kolisivat.

"Ö-höm", nimismies ryki pystyyn kompuroiden. Niskakauluksesta tarttui allaan maannutta miestä ja yhdellä sivauksella nakkasi hänet kartanolle kuin vanhan kenkärajan.

Tiedusteli sitte heidän nimiään, jotka tervaan tahrautuneilla kourillaan merkitsi kirjaansa. Julisti sitte Antti Komulaiselle että ei kokousta saanut jatkaa, ei missään tarkoituksessa.

Tuon kokouksen tyhjiin mentyä, pidettiin uusi, mutta siitä ei enään kuulutettukaan kirkossa, vaan Lehtiviidan Heikin ja Ellin tehtäväksi tuli suullisten kutsujen kulettaminen torpparistoon.

Tässä kokouksessa, johon kaikki Karhulan torpparit ja puolet Lakson torppareista olivat saapuneet, liittoutui oman nurkan ostoon kolmekymmentä torpparia. Kymmenen taloa arveltiin välttämättömästi tarvittavan heidän keskensä jaettavaksi, joiden kauppoihin yksimielisesti suostuttiin valitsemaan Antti Komulainen ja Maunulan Pertti. Samoille miehille annettiin myöskin toimeksi hakea kuoletuslainaa valtiolta talojen ostoon, sekä anomaan lupaa niiden jakamiseen. Luonnollisesti luottamus heitettiin yksin Komulaiseen, joka puuhan oli alulle pannut ja jonka kykeneväisyys katsottiin muita monia kertoja etevämmäksi.

Pian olikin Antilla ja Pertillä tiedossa määrätty talosumma. Silloin pidettiin Lehtiviidassa taas uusi kokous, jossa osakkaille esitettiin, mitkä tilukset olisivat saatavissa, ja mitkä hinnat niistä vaaditaan.

Nuo ehdot olivat jokaisen mielestä siksi edulliset ja hinnat huokeat että oikein suurimmalla riemulla päätettiin ryhtyä hakemusten laatimiseen ja jätettiin sekin tärkeä toimi Antti Komulaisen tehtäväksi, jota jo alettiin katsoa silmiin kuin keisaria ikään.

Ja kokouksen päätyttyä sai tuo suuri hyväntekijämme kolmekymmentä lämmintä silmäystä ja sydämmellisintä käden puristusta.

"Muistattehan pistäytyä meillä ensi sunnuntaina? Tulkaa oikein joukolla ja jo lauvantai-illalla. On huvittavaa saada keskustella niistä hommista, ja tottahan sitä jotain tarjottavaakin — niin muistattehan?" torpparit sanoivat hyvästi heittäissään, joten kolmekymmentä tuollaista kutsua saivat onnelliset Lehtiviitalaiset.

Hyvillään liikutteli Antti Komulainen kulmiansa ja antoi lupauksia.
Mutta Katri tuumasi että: "eihän sitä joka paikkaan samalla kertaa."

"Mutta ensiksi meille kun olemme kolmisin Antin ja Katrin kanssa rippikoulu-toveruksetkin", neljäs säesti.

"Kuitenkin meille ensilauvantaina", Pertti sanoi, ja lisäsi vielä Elliä hyvästellessä: "käyhän sinä jos ei vanhukset."

"No kyllä, kyllä, enhän tuota tulemattakaan ole", Elli vastasi ja vilkasi samalla penkillä istuvaa Willeä hymyillen silmiin.

Kun Antti Komulainen palasi kaupungilta lainahakemus- ja luvanpyynti-kirjoja matkaan laittamasta, istui hän eräänä päivänä eteisensä kynnyksellä, teroittaa nylkytellen kirvestänsä. Teroitettuaan laski hän kirveen ja kovasimen viereensä, laitti kätensä ristiin nojautuneena polviinsa ja katsoen korkeuteen huokasi syvään ja hartaasti: "voih — jos Jumalakin antaisi tämän asian menestyä!"

Samassa tuli Katri ulos sankoa kantaen, avossa jaloin ja hiukset hajallaan harteilla. Hän taputti Anttia päähän sivu pyrkiessään ja sanoi:

"Anttiseni, mikä sua oikeastaan vaivaa? Niinhän olet tänään kuin kirkkomaasta noussut ryöväri, hihihi. — Kuulehan minkälaista unta Elli viime yönä näki. — Tuossa se tuleekin. Kerropa nyt Elli isälle sitä untasi?"

"Hm, musta on unen selkä — kyllähän teillä niitä semmoisia on, joka vaan niitä viitsisi kuunnella", Antti vastasi, otti kirveen ja kovasimen ja taas alkoi hioa nylkytellä.

"Eimaarin isä, se onkin oikein merkillinen uni. Te olitte ostanut talon, jonka huoneet olivat risaiset ja huonot kuin vanha kenkäraja. Vähällä olimme joutua satimeen kun alimmaiset seinähirret aina lahosivat pois. Mutta te isä rakensitte uudet huoneet ja niin muhkeat kuin täällä Laksossakin, kaksikerroksisen niinkuin sekin. Mutta ennenkuin se huoneus valmistui, saitte te äkkiä siivet, tuommoiset suuret haukan siivet selkäänne, juuri tuohon olkapäittenne kohdalle, ja sitte te niillä siivillä nousitte ilmaan ja mennessänne lupasitte lentää ulkomaille hakemaan rakennusapua, kun muka ette yksin saisi sitä valmiiksi eikä kukaan täällä kotona tee kuin vääryyttä, joten niihin ei ole luottamista. Mutta kuinkaan korkealle ette päässyt, kuin roistonaan siivet lynkällään tulla suhahditte pää edellä maahan, ja sinne maan sisään hävisitte. Ja sitte äiti ja minä ja Heikki itkeä tillitimme, itkimme oikein katkerasti, ja siihen sitte heräsin."

Jo tulla ripsutteli Katri kaivolta kantaa rapustaen suurta, täysinäistä vesisankoa. Nuotilleen hän viipotteli astuntansa mukaan vartaloansa, Antin luo tultuaan laski vesisankonsa, sanoi:

"Kyllä ne semmoiset unet eivät toki oikein hyvää ennusta. Sitä minä vaan salaisesti pelkään että tästä vielä jotain erinomaista seuraa."

"Niin se on, että kyllä isä vaan tulee vielä sairaaksi, kun se on aina niin umpimielinen ja miettiväinen, ja sitte kuolee pois. Sitä se uneni vaan ennusti", Elli sanoi, nyykäytti päätään, heilahutti helmojaan ja meni tupaan, tuvasta omaan kamariinsa. Siellä nojasi hän rinnallaan pöytää vasten ja katsellen akkunasta ulos viidakkoon tyynnytteli haikeaksi pyrkivää mieltänsä.

"Sitä minäkin pelkään, että jotain semmoista siitä seuraa", Katri lisäsi, otti vesisankonsa ja alkoi astua sisään.

"Hmmh — teidän pelkonne — — se samaa on kuin kierrä vasikkaa hännästä, saat silloin soittoa kuulla", Antti sanoi otsakurttuja kulmilleen painaen.

Nousi, työnti kovasimen vuolen koloon eteisen katossa, kirves kainalossa läksi astua jappasemaan metsään. Asteli loposteli hitaasti Ketunpesän harjulle, ja alkoi siinä katsella erästä mutkikasta koivua, mistä ajatteli reen jalaksia. Katseli sitä puolelta ja toiselta. Tuumasi että hyvästi tulee siitä jalakset ja kavuspuut kunhan vaan neliöön puun särkee. Saapi siitä oikein oivalliset.

Hän iski kirveensä koivun juureen, joka sinne syvälle surahti ensi lyönnillä. Suoristui vielä jättäen kirveensä puun juureen, katseli puuta tarkkaan, kiersi sen ympäri ja katseli. Ja sitte taas alkoi tehdä lastuketta, joka pian syöpyi, jotta puu jo rusahteli kaatuakseen. Hän vilkasi taakseen: Suuri, pitkä ja paksu miehen roikale tulla jyhmysteli pitkin polkua Anttia, kohden. Sen puku oli lumivalkeaksi pesty varpaihin ulottuva hurstipaita. Pitkät kullanruskeat hiukset ylettyivät aina vyötäröisille saakka; sen kasvoista säteili auringon kirkkaus. Oli avopäin ja avojaloin.

"Viuh, viuh, viuh-huuuu —" soi Antin korvissa. Sitte ääni vaikeni silmän-räpäyksessä, silmistä säkenöi tulipuikkoja vielä kerran; kiihkeästi tunsi verivirtain tulvailevan suonissaan, hän kaatua lusahti taa päin, ja oli - pyörtynyt.

Herättyään tunsi hän karkeaa kihnuttelua kasvoillaan; se oli karkeaa ja lämmintä. Samassa kuuli hän myöskin pikaista tuhahtelemista ja hengitystä. Hän nosti päätään, joka tuntui olevan raskas kuin hakkonuija.

Pieni koiran pentu nuoleskeli Antin kasvoja sekä siinä tuhahdellen ja sieramiaan pyrskien hypähteli, liehakoi ja heilutteli taajakarvaista häntäänsä. Se oli huomannut isäntänsä metsään tulon, kartanolla kun hänen lähteissään kirmasi puun sirmale poikkipuolin suussa, ja sitte jälkiä nuuskien läksi polkua myöten hänen jälkeensä juosta lurkuttelemaan.

Antti nousi pystyyn ja koetteli kädellään otsaansa. Se oli kylmä. Onneksi oli pehmeä karhunsammal mätäs joutunut päänsä alle ettei se ollut saanut mitään, vammaa. Päästä vielä viilletti, ruumista tuntui niin hirveästi painostavan, ja jalat olivat kuin tantereesen naulatut. Vilun pöyristys tuntui jaloista päähän ja sormiin saakka.

Hän kumartui ottamaan kirvestä sälölle kaatuneen, puun juuresta, Roppe nousi pystöön ja Antin kumartuessa pitkällä lihavalla kielellään nuolasta lopsahutti; hänen huuliansa.

"Stphoi — mitä sinä Roppe siinä —!" hän sanoi, ja sukasi kädellään turpaan. Kun sitte piti oijaista, pääsi vihlaiseva parahdus, sillä tuntui ihan siltä kuin olisi selkä katkennut. Monioita minuuteja sai siinä sitte seisoa kuin kivettynyt ennenkuin uskalsi kumartua ottamaan hattuansa, jota Roppe hampaissaan kiskoa letusti mättään tuolta puolen. Vieläkin rusahti selkä hattua ottaissa.

"Jesus siunatkoon — joko se selkä nyt katkesi!" hän huudahti hampaitaan kiristäen, sekä itsekseen voihkien lisäsi: "voi voi, kun kaikkia — voi tuota selkää — voi päätäni voi!"

Hän nojasi selkänsä puuta vasten ja tuskallisesti suutaan väännellen katseli koiran pentua, joka vinkuen nousi pystyyn hänen reittänsä vastaan ja kaappien käpälällään takin helmoja katseli harmailla pyytävillä silmillään häntä silmiin.

Siinä Antti hetkisen seisoi odotellen taudin helpottamista sekä ajatellen että jos huutaisi apua. Mutta ei huutanut kumminkaan, toivossa että apu tulisi itsestään, että saisi tuolta selältään itse kotiin kävelleeksi.

Niin hän tuumasi, ja tiimakauden siinä helpotusta odotettua hän läksi kotiin yrittämään. Ei vihlonut enään niin ankarasti siellä selässä, vaikka kankealta tuntui käynti, oli kuin puujaloilla olisi kohlinut. Sen huomasi koiran penikkakin. Mennä seilutteli vetelästi Antin edellä pitkin polkua, mutta tuon tuostakin pyörti ympäri ja julman näköisesti katsoi isäntäänsä silmiin..

Katri ja Elli jo kartanolle vastaan juoksivat, kun näkivät akkunasta Antin kurjamaisen astunnan. Pelästyksestä sydämmet tykähtelivät ja harreillaan silmät moljottivat kun siinä siunailivat ja päivittelivät. Neuvoksi tuli viimein lämpeelle panna sauna ja Heikki toimekseen sai lähteä hakemaan Metsolan muoria kylvettämään ja hieromaan Anttia. Muistettiin näet että tuo sama muori kerran oli Katrinkin taudilta pelastanut hieromalla ja kylvettämällä; kylpiessä oli muori silloin käyttänyt lihan suolavettä vastavetenä. Ja siitä olivat pistot ja puremat paenneet.

Ja niin se kävi nytkin, sillä ihan ensi saunassa käynnillä sai Metsolan muori Antinkin terveeksi, että sitte oli kuin uusi ihminen.

Kun Antti Komulaisen sairaus unehtui ja hän papereitaan odotteli palaavaksi virastoista, mihin ne oli lähettänyt, silloin hän eräänä iltana virkkoi Ellille ja Willelle.

"Noutakaapas tuolta eteisen ullakosta säkkejä, käymme tänne aittaan mittaamaan niihin jyviä, ja sitte huomisaamuna saatte laittautua matkalle kaupunkiin niitä myömään. Näyttää tänä vuonna olevan siunaus sadossa, koska jyviä karttuu ettei ole tiloja, mihin panna."

Nouti kamarinsa kaapista suuren avaimen ja meni aittaan. Seisahtui täyteläisen jyvähinkalon eteen, nojasi molemmat kätensä hinkalon laitaa vastaan ja tyytymyksestä kai arveli: "On siinä vähintään viisikymmentä tynnyriä — ja puolet jyvistä ovat vielä tähkissä."

"Eivät nuo jyvät syömällä eikä myömällä hupene", Elli sanoi nakaten säkit hinkalon laidalle sekä katsoen salavihkaa Willeä silmiin.

"Kyllä syömälläkin hupenee — eikähän tuossa niitä niin yli laitojensa ole — mutta kun lienee asioita käydä kaupungissakin, niin pannaanhan tuosta vähän mukaan ettei niin tyhjin käsin kuleksita", Antti vastasi nousten hinkalon harjalle jyviä mittaan laittamaan.

Kun jyvät olivat mitatut, ja säkit täyteläisinä pullottivat siinä aitan lattialla, poistuivat Elli ja Wille, mennessään supattivat että: "nyt ne kihlakalut ostetaan, kun ukko on noin hyvällä tuulella että päästää meidät yhdessä kaupunkiin."

Antti jäi aitan kynnykselle istumaan, kädet ristissä polvilla katselemaan, jyvähinkaloansa ja niitä säkkejä siinä lattialla. Tuumasi että: "jos tästä taloonkin pääsee niin on siinä jyviä aluksi ainakin, menee millä oma väki vuoden pari että luikahtaa, ja kunhan tähkistäkin vielä saadaan irti, niin —"

Katri tuli siinä samassa, nousi aitan polkimelle ja istuen Antin viereen kynnykselle, sanoi:

"Ei kuulesta ukkoseni, se oikein sopivata ole, että nuo Elli ja Wille yhdessä kaupunkimatkoille pannaan."

"Kun niillä näyttää olevan yhteiset tuumat — voivat siellä matkalla mitä hyvänsä —" Katri epäillen sanoi.

"Olehan vait — jos niillä ovat yhteistuumat, niin ovat, eikä sitä estä mikään; eikä se Wille niitä huonoimpia miehiä olekaan — puhtaan ja joutuisan jälen jättää työssä jokaisessa", Antti väitti pyyhkien vesitipat suupielistään.

"Tyhjästäkö — tyhjiä olimme mekin, ei omaisuutta enempää kuin vastasyntyneillä, ja toimeenpahan sitä on tultu. — Hyvä ja uuttera työmies on rikkaampi kaikista rikkaista. Antaa vaan mennä yhdessä kaupunkiin", Antti vakavasti vastasi yhä jyvähinkaloa ja niitä säkkejä katsellen.

"No eipä sitä vastusta minusta, menköön vaan, kun se kerran sinusta niin lienee", Katri vastasi ja meni sisään jättäen Antin vielä aitan kynnykselle istua könöttämään. — — —

Kolmannen päivän puolisissa tulla jyryttelivät Elli ja Wille kaupungista. Vielä viimeksi lähellä kotoa kiersivät he kätensä toisiensa kaulalle ja tuikkasivat lämpimän suutelon, ja sitte meni Wille omille rattailleen.

Tallin luo, jonne ajoivat, riensivät Antti ja Katri vastaan. Kyseltyä kuulumisia ja jyväin hintoja, otti Antti rautavöisen matkavakan ja läksi sitä viedä viipottamaan sisään. Elli juoksi jälessä jotta töppöset vilkahtelivat, Wille ja Katri jäivät hirnahtelevia hevosia päästämään.

"Mitästä siellä asiamiehellä sitte sanottiin. Eivät tainneet paperit vielä joutua?" Antti kysyi nostellen otsakurttujansa ja istuen penkillä matkavakan vieressä.

"Tulleet olivat, mutta myttyyn ovat hakemuksenne rusahtaneet — kas tuossa ovat", Elli vastasi ottaen papereita matkavakasta ja pistäen ne Antin kouraan.

"Eipähän, se ei liene totta!" Antti vastasi vaaleten ja huulensa alkoivat vapista sekä otsakurttunsa putosivat kulmille.

"Siitäpä tuon näette", Elli vastasi ottaen pienen sievän paperirasian matkavakasta, ja Antin mentyä kamariin, avoi rasian, jossa punaisten pumpulien joukosta kuulti tukeva ja kaunis kultasormus. Hän hymyili itsekseen, sulki kannen ja pisti rasian taskuunsa.

Mutta Antin sydäntä tykytti niin voimakkaasti, jotta luuli sen rinnasta pöydälle hyppäävän ja korvissa tuntui omituista suhinaa ja sihinää. Hän istui pöytänsä viereen ja alkoi selailla sinikirjavilla karttamerkeillä varustettuja papereita. Loppupuolella sattui hänen silmiinsä:

Koska asiaan on ryhdytty kapinallisissa aikeissa, ei voida suostua mainittujen — — — talojen jakamiseen, eikä myöskään antaa mitään lainoja sitä varten" — — —

Edemmäksi ei hän jaksanut lukea. Vihaa ja katkeruutta pulpahti mieli kukkuralleen. Itsekseen hän mutisi:

"Nuo kirotut — herrat — niiden juonia — voi minä onneton — voi onnettomia torppari-parkoja — herrain juonia vaan! — Kapinallisissa aikeissako — se on h—tin vale! Pelkästä lähimmäisen rakkaudesta, isänmaan rakkaudesta olen uhrannut itseni — 'Kapinallisissa aikeissa' — se on h—tin vale — — se on herrain - nylkisivät alamaisraukat ja hotkisivat lihat suuhunsa kuin nälkäiset sudet, — uuh — voi voi tätä maailmaa —"

"Myttyyn meni — myttyyn meni, voi voi sentään minua — voi voi noita kirottuja herroja, ne ovat kuin usutettuja metsän petoja, nälkäisiä petoja — niiden juonia vaan!" Antti sanoi, viskasi paperit pöydälle, nousi kävellä koikkumaan hieroen tuskallisesti käsiänsä.

"Herra hyvästi siunatkoon — Antti kulta, oma rakas mieheni — ihanhan sinä kadotat järkesi — heitä nyt pois — vallan hyvästihän tässä toimeen tulemme — heitä nyt pois tuo — sinä kadotat järkesi! — Turvaa edes Jumalaan! — 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä ulos heitä', sanoo Wapahtaja."

"Mene sinä Jumalinesi — minä en jaksa kärsiä —!" Antti tuikeasti vastasi ja vihaisesti nakkasi kaulallansa hyväilevän Katrin uunin loukkoon.

"Herra Jesus — nythän sinä —!" Katri sydäntä särkevästi parahti kun luuli päänsä halenneen ja kätensä katkenneen. Tunsi kuitenkin olevansa entisellään, lukuun ottamatta peukalon paksuista kuolleen sarvea otsassa. Itkun tillikka pääsi kun ajatteli miehensä tekoa, jota ei se vielä koskaan ennen ollut tehnyt.

Mutta Antti nirskutteli hampaitaan ja kiroillen yhä herroja, syöksyi hän tupaan, otti akkunan otsalta lakkinsa ja painoi sen syvälle päähänsä, sivalsi kirveen käteensä oven yllä olevasta kirveshäkistä ja kiireesti painui ulos ovesta. Meni suoraan puuvajaan juuri kuin tulta sammuttamaan, sekä alkoi kiivaasti puita pilkkomaan, jotta lastut sirpaleina pirskoilivat vasten vajan seiniä.

Samassa tuokiossa hän kuitenkin iski kirveensä vajan seinään ja polttavalla kiireellä läksi astua jappasemaan viidakkoon päin Karhulevon syrjä aholle vievää polkua pitkin, tietämättä toki minne menisi.

Lepokiven luona seisoa töllötteli puolitusinaa herroja koirineen, pyssyineen ja muine metsästystamineineen, Antti heitti heihin vihasta palavan mulkoilevan katseen sivu vilkaistessaan.

Herrat pyrskähtivät makeaan ivalliseen nauruun; mutta samassa päättivät he keskenään että sillä miehellä eivät liene kaikki kotona, koska se niin tylsästi ja hajamielisesti heihin mulkoili sivu mennessään.

Lähetessään Karhulevon syrjä-ahoa oli Antti näkevinään jälleen joukon ivallisia, herroja, jotka hänen luo tultuaan pyrähtivät lentoon, nousivat puiden latvoihin ja sieltä pitkää nenää hänelle näyttäen irvistelivät leuvat sojona.

Hän nirskautti hampaitaan, polki jalkaansa, jotta tanner humahti, karjasi karkean kiroussanan ja uhkasi kukistaa heidät sieltä puiden latvoista alas päin kiviä.

Antti poimi polulta kiviä ja alkoi kuumasti tähdätä näkemiään herroja puiden latvoilla.

"Jaa, — jaha — vieläkös irvistelet, vieläkös irvistelet — vai kapinallisissa aikeissa — vai — vai kapinallisissa — aikeissa — tekeekö mielesi mielitteletkö nylkemään vielä meitä torppari raukkoja — ähäh — ähäs — ähäs, kutti kutti — kas tuossa — tuossa vielä yksi — kas niin, saitko jo — — jasoo, ventta ventta — sinäkö Karhulan kartanon ihmissyöjä, möhömaha — pajatukki — tuosta sinä saat; tuosta — kas kas — sattuiko nenään — tuossa vielä yksi — sinut tapan ja syön kuin koira kärpäsen — mielitteletkö vielä torpparejasi syödä — irvistäppäs vielä — — no tästä saat — soh — nyt makaat siinä puun juurella pää kirottu herrassöötinki — otan vielä korvistasi kiinni ja lyön tuohon kiveen ettei jää luun suremata — kas noin, kas — ähäs — —"

Antti oli raivossaan. Kiroillen ja siunaten hän kiviä pommitteli puiden latvoihin. Erään kuusen juurelta otti kaksihaaraisen lahopuun ja alkoi hampaitaan nirskutellen sitä rajusti kiveen hutkia. Ja kun lahon sirpaleet viimeiseen saakka hänen kourastaan katosivat, silloin oli Karhulan herrassöötinki hänen mielestään siinä pieninä lihan ja luun murusina.

Tekoaan tylsästi katsellen hän sitte tyytyväisenä istui kivelle keveät kätensä kupeillaan. Mutta tyytyväisyytensä yhtäkkiä muuttui pelon sekaiseksi kiukuksi.

Eteensä ilmestyi pitkäkoipinen ja jättiläisvartaloinen nimismies, ja hirmuisesti kilkkavat kahleet käsivarsillaan.

"Ö-höm — tuossa se peto nyt on — ö-höm — kahleet — tänne, kahleet, ö-höm — ja mies linnaan!" hän jyreästi puhui. Tarttui Antin niskakaulukseen ja veti suoraksi kuin tapetun koiran tantereelle. Silloin vanginkuljettaja lukitsi kahleet Antin jalkoihin, vaikka tämä puri nimismiestä käsiin kuin susi lampaan koipeen ja potki kiviä ja turpeita vanginkuljettajaa päin naamaa että pölisi. Vielä lisäksi näki hän ympärillään joukon irvisteleviä pitkänokkaisia herroja sarvet päässä, jotka usuttelivat nimismiestä ja vanginkuljettajaa vaan häntä kahlehtimaan ja viemään linnaan, sekä nauraa virnistelivät hänen rukouksilleen ja anteeksi pyynnölleen.

Tervajukka oli tavallisella työllään Karhulevon syrjäaholla. Siinä itsepintaisia tervaskantoja pilkkoillessaan hän kuuli lähellä ankaraa raivokasta melua, kirouksia, voivotuksia, pitittelemisiä ja rukouksia sekä anteeksi pyyntöjä.

Hän heitti työnsä, nakkasi päänsä kallelleen vasemmalle, purasi tupakkaa ja läksi astumaan ääntä kohti, jotta puukenkänsä kiviin keikkasivat.

Muutamien reheväin kuusipensaiden välistä hän jo parinkymmenen sylen päähän näki miehen maassa selällään poikki polun ja ankarasti huitovan käsillään ja potkivan, jotta turpeita ja pieniä kiviä ilmaan pyrynään pölisi.

Vaalean siniset, melkein kuolleen verellä olivat Antin kasvot, suu hirveässä väänteessä ja hampaat ilkeästi nirskahtelivat.

"No auta hyvä Jumala — — mikä sua vaivaa Antti? — Olethan ihan hulluna —!" Jukka sanoi tarttuen Anttia käteen, sekä lisäsi, "nousehan veli hyvä pois siitä! Eihän tässä mitään hätää — kuule Antti, nousehan pois!"

Antti harrasi lujasti molemmin kourin Jukan käteen kuin hukkuva oljen korteen, sanoi: "Auta, auta — ne vievät minut onnettoman linnaan — voi, voi ne vievät minun linnaan —."

"Olehan nyt hulluttelematta ja nouse ylös, ei tässä ketään linnaan viejiä näy", Jukka sanoi ja irvissä ikenin veti Antin pystyyn.

"Kas kas — jo menivät — eivätpä uskaltaneetkaan — niin menivät ettei näy jälkiäkään", Antti puheli noustuaan, yhä pitäen Jukan tervaisesta kädestä sekä vilkuillen hajamielisesti ja tylsästi väliin Jukkaan ja väliin joka taholle.

"Eikä tässä mitään ole ollutkaan — ihanhan olet, nyt sekauksissasi,
Antti veliseni —" Jukka yhä edelleen lohdutteli.

"Hm-hmh — vai sekauksissani, vai sekauksissani —" Antti vastasi yhä nirskuttaen hampaitaan ja rengasmaisesti katsoen Jukkaa silmiin.

"Oikein olet hirveän näköinen, mikä sulle nyt on tullut kun tuollainen olet? Heitä nyt jo sikseen, ja lähtään pois kotiin", Jukka edelleen hänelle puheli.

"Hm — hirveän näköinen —", Antti vastasi katkonaisesti jamaten, ja tyyneesti läksi Jukan jälessä kotiinsa päin kyhnyttelemään.

Siinä mennessä Jukka vielä uteli Antilta, mikä hänelle oli tullut ja mikä häntä rasitti, mutta niin luotua sanaa ei enää lähtenyt Antin huulilta. Hän vaan synkästi tuijotti jalkoihinsa ja väliin ylös puiden latvoihin.

Roppe, koiran pentu, peuhasi kartanolla Mirrin kanssa. Mirri makasi selkiselällään ja kun Roppe yritti, purasemaan, sai se Mirriltä pehmeän korvakierukan, jotta heti putkahti taapäin, ja laskeutuen matalaksi etukäpälilleen tehdäkseen uuden rynnäkön.

Mutta kun Roppe huomasi Jukan ja Antin tulon kartanolle, pölähti se isäntänsä luo, hyppäsi pystyyn ja nuolla liputteli hänen sivuillaan suorana riippuvia käsiään.

Antti ei sitä huomannut lainkaan, joten polkasi koiran takajalalle; se katketa rusahti ja surkean valitushuudon päästi Roppe kiikkuen isäntänsä jälessä eteiselle, johon jäi.

Sisään tultua heitti Antti lakkinsa ja istui sanan virkahtamatta penkille nojautuen kumaraan lattian rakoihin.

"Herra Jumala, mikä sille miehelle nyt on tullut — mikä sinua vaivaa
Antti? Kuule nyt minua — mikä sinua vaivaa?" Katri hätäillen puheli.
Meni Antin luo ja kyykistyi katsomaan häntä silmiin.

Antti suoristi itsensä, katsoi tylsästi rengasmaisilla silmillään Katria ja vaatetta hänen otsalleen vyötettynä, sekä nirskautti hampaitaan. Mutta sanaakaan ei hievahtanut.

"Huh — onhan se niin kauhean näköinen", Katri lisäsi ja viskasi
Jukkaan kysyvän katseen.

Jukka kertoi asian miten tiesi, ja sanoi sitte Antille, että: "Käyhän nyt nukkumaan, veli hyvä; olethan sairas. Tule nyt nukkumaan omaan kamariisi!" sekä otti häntä kädestä. Antti totteli heti, antoi Jukan kiltisti opastaa häntä kamariin, mutta mennessään nirskautti taas hampaitaan ja väänti suutaan.

Jukka vei hänet vuoteen luo, sanoi: "kas niin, kallistuhan vaan siihen ja nuku niin sitte virkenet."

Antti laskeusi siihen heti, käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi kuorsata.

"Voi armias Jumala kuitenkin — mikä tässä nyt hyvittää kun tuo mies tuommoiseksi tuli", Katri sanoi istuen penkille kädet helmoilla ja pusertaen kyyneleitä silmistään.

Elli tuli hehkuvin poskin kamaristansa virkkine kädessään, ja kun sai kuulla isän kohtalosta, sanoi värähtelevällä itkuäänellä: "Kyllä se isä vaan kuolee — saattepa nähdä, kun minä näin semmoisen unen."

"Minkälaisen unen?" Jukka kysyi, heitti päänsä vinoon vasemmalle ja loiskautti lattialle suuren tupakkasyljen.

Katri ja Elli katsoivat sylkyä ja sitte toisiansa, silmiin. Elli kertoi unensa Jukalle.

"Noh — kyllähän siltä kuulostaa että tuo uni jotain tietäisi, mutta
'Jumalallapa tässä on onnen ohjat, Luojalla lykynavaimet', sanoo
sananlasku. Ja niin se on että voi kuolla, mutta voi elääkin. Se on
Jumalan vallassa se asia", Jukka sanoi hurskaasti huoahtaen.

Heikki kyyristäysi suulleen Willen vuoteelle tuvan ovipieleen ja muskutti isosti, peläten isän kuolevan. Virkkineensä laski Ellikin helmoilleen ja alkoi oikein sydämmellisesti itkeä nyyhkytellä, jotta hänen ihanat ruusupunaiset poskensa yhä vaalenivat, ja aimo pyöreät sievät huulensa värisivät sekä nytkähtelivät kapeat sirotekoiset hartiansa.

Katrikin puserti yhä kyyneleitään. Hän nousi sekä meni kamariin.
Seisahti vuoteelle ja katseli vettyneillä silmillään hiukan miestänsä.
Palasi sitte tupaan ja sanoi:

"Se nukkuu nyt, hengittää raskaasti kuin kivirekeä vetäisi ja posket hohtavat tulipunaisina."

Lännen rantamille pyrkieli poutapäivän aurinko kultaen kellertävän ja osittain alastoman viidakon Lehtiviidan tausteella. Luonnossa oli kaikkialla rauha, mutta rauhattomuus vallitsi ihmisten sydämmissä tuossa muuten niin hyvin voivassa ja rauhallisessa uutistorpassa.

Seuraavana yönä eivät Katri, Elli ja Heikki sekä Wille, uskaltaneet lainkaan heittäytyä vuoteilleen, vaan pelokkaina istuskelivat odotellen, mihin suuntaan Antin tauti piti kääntyä, parempaan, vaiko pahempaan.

Siinä yön vietossa ajan kuluksi kertoili Katri muistelmiaan tyttö-ajoiltaan, kuinka häntä kaikkialla oli ihailtu ja kiitetty kauniiksi ja hyväsydämmiseksi tytöksi ja kuinka kylän kuumimmat ja komeimmat pojat hänestä kiistelivät. Mutta Antti, vaikka köyhänä, puolialastomia huutolaispoikana hänen kotitaloonsa tuli, heti vakavan käytöksensä ja hyväsydämmisyytensä vuoksi sai sijan hänen sydämmessään. Ja kuinka he sitte pitkän kosinto-ajan kuluttua yhteen menivät tyhjinä kuin kaksi taivaan lintuista, joilla ei enempää omaisuutta ole kuin se höyhenpuku, millä Luoja on heidät varustanut.

Sitte seurasi lyhyt äänettömyys. Katri istua kyykötteli tuolilla lähellä kamarin ovea kädet ristissä helmoilla ja hartiat eteenpäin kyyristyneenä. Karttuunihuivi oli yhä otsalle takapäältä solmittuna, ja hänen silmänsä surumielisesti tuijottivat lähellä uunia rauhallisesti venyvään Mirriin. Sivupenkillä akkunan luona istui Wille ja kyynäspäällään nojaten akkunan otsapuulle katseli ajattelemattoman näköisenä ulos mustaan yöhön. Hänen vieressänsä istui Elli itkeneen näköisenä ja nojaten hartioitaan seinään, katseli ajattelevan näköisenä päreorsille kattoon. Selällään keskellä lattiaa polvet koukussa ja kädet pään takana lojuili Heikki, tuhman näköisesti katsellen polviansa myöten takan nokiselle kupeelle.

Tuon äänettömyyden vihdoin katkaisi kamarista kuuluva valitus ja vaikerteleva puhe.

"No nyt se on äänessä", Katri sanoi, ja silmäkuoppiaan molemmin käsin hieroa tahrustaen meni kamariin. Sinne menivät ojennellen ja haukotellen toisetkin, paitsi Heikkiä, jonka silmät jo olivat valahtaneet umpeen.

Katri nouti himmeästi valaisevan kynttelin pöydältä ja sitä kädessään pitäen meni Antti vuoteelle, kysyi:

Antti katsoi Katria tuikean pistävästi ja haalakasti silmiin ja sitte pitkin seiniä ja kattoa. Kasvoilla leimusi tulipunainen, pelottava hohde; rinta nousi ja laski aallon tapaisesti ja hengitys kävi taajaan ja raskaasti. Tuskin kuuluvasti haipuilivat hänen huulensa sanoja:

"Näette-kö — noit-a, noita pien-iä herroja — — uuh-uuh — ne irvis-televät — nauravat — ja pit-k-ää nenää näyt-tävät — uuh-huuh — pois!"

Sitte hän raukesi, vaikka huulet vielä kuulumattomasti liikkuivat. Samassa tuokiossa alkoivat hänen leukansa suonenvedon tapaisesti lotista ja ruumis hytkähdellä; ja heti alkoi hirveä puistutus senjälkeen. Koko vuode vapisi kuin ukkosen käsissä siitä puistutuksesta, joka sairaan valtasi. Wille ja Elli heittäysivät poikkipuolin vuoteelle sairaan päälle ja täysin voimin koettivat hillitä puistutusta. Viiden minuutin ajan se kesti ja sitte Antti rauhoittui. Mutta nähtävästi seurasi puistutusta ankara kuume, sillä huuliaan puhallellen sanoi sairas vaisulla äänellä:

"Voi voi kuitenkin — nyt se on sen menoa, se kuolee nyt ihan tuohon paikkaan —" Katri vaikeroiden päivitteli ja hervottomuudesta ja hämmästyksestä vapisevin polvin istui tuolille vuoteen pääpuolella.

Elli työntyi tupaan, meni sieltä omaan kamariinsa, heittäysi suulleen vuoteellensa ja nuuskuttaen huokasi: "Hyvä Jumala, elä salli isän vielä kuolla."

Wille meni tupaan, haki piippunsa, istui penkille ja pannen tupakkaa mietti että: "Jos kuolee, niin vuorostaanhan on päässyt. Ja ehkä tuo sitte häntäkin Ellin kanssa paremmin onnistaisi, kun Anttia ei enään olisi olemassa. Pääsisi pian koko tämän rikkaan torpan isännäksi."

Samassa kuului rykimistä ja kopinaa ulkoa. Jo alkoi hiljalleen koputella tuvan ovea. Wille meni avaamaan ovea ja nähtyään Tervajukan mustankirjavan naamaan ovesta pistäyvän sisään, sanoi:

"Jukkako sieltä vielä tänne näin myöhällä?" Jukka astua lippasi pehmeillä ruojusaappaillaan yli lattian penkille istumaan. Heitti päänsä vinoon vasemmalle, ja sanoi:

"Ei antanut meidän herra rauhaa, kun sai tietää Komulaisen sairastuneen, vaan vielä tuossa pimeän tullessa tuli meille ja käski kiireesti minun lähteä tänne pistelemään, ottaakseni selvää, millä kannalla asiat nyt ovat."

"Mitähän se kapteeni siitä sitte tahtoo?" kysyivät Katri ja Elli, jotka
Jukan puheen kuultuaan olivat tulleet tupaan.

Jukka ruikkasi ruskean tupakkasylen lattialle heitti otsalle valuneet hiukset toisten joukkoon ja pyyhkäisten suupieliään sanoi:

"Lupasi heti lähettää lääkäriä peräämään, jos se vaan on kuin sairas?"

"Vai lääkäriä". Ellikin säesti läsäyttäen reiteensä, jotta hameet kuhahtivat, sekä katsoi kysyvästi Willeä ja Katria silmiin.

"Jos kuolee niin kuolee — eihän lääkärikään Jumala liene, että se ketään kuolemasta pelastaisi. Jos se taas ei ole kuolemaksi, niin kyllä käy terveeksi lääkärittäkin."

"Mutta kyllä se isä on aina sanonut että lääkärit ovat monta ihmistä ennenaikaisesta kuolemasta pelastaneet", Elli sanoi ja istui Jukan viereen penkille.

Katrin silmät toljottivat veristyneistä kuopistaan ja kasvoille tekeysi muutamia kurttuja, kun hän virkkoi epäilyksensä "jotta Metsolan muori ehkä kylvettämällä vielä paremmin Antista miehen tekisi kuin lääkäri lääkkeillään. Sepä viimeinkin sen paranti kun tämä metsään oli pyörtynyt ja saanut selkätaudin. Ajattelin juuri että pitää panna sauna lämmitä ja lähteä muoria hakemaan."

"En tiedä miten se muori tämmöistä tautia parantaisi, kun sillä on mielessä vähän vihaa", Jukka huomautti pää vinollaan Katria katsahtaen.

"Minusta nähden on se vaan taudin houreissa, että kun tauti lähtee niin mielikin selkiää", Katri siihen sanoi.

"Jos hyvinkin muori saisi isän terveeksi, mutta kun se kartanon herra tahtoo lääkäriä, niin antaa sen tulla", Elli siihen lisäsi ja kävi seisomaan uunin kupeelle nojoon muuria vastaan.

Tuo Katrin puhe katkesi kun kamarista jälleen kuului vaikertelemista ja voivotteluja ja hän sinne meni sanoen että: "nyt jo taas valittaa — täytyy mennä katsomaan."

Antti heitteli käsiään sivuille, pullisti tulipunaisia poskiaan ja paksujen huultensa välistä puhalti pitkän kuuman henkäyksen. Hengitys kävi yhä taajemmin ja rintansa pelottavasti aaltoili.

Katri pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja virkkoi että: "on se nyt kuolemaksi."

Jukka kumartui lähelle Antin kasvoja ja kysyi: "hyvä veli, olethan kovin sairas? Särkeekö päätäsi vai mitä?"

Antti heitti jälleen tuskallisesti käsiään ja tuskin kuuluvasti sanoi: "voih — särkee — pistää." Katsoi sitte sammuvasti ja tylsästi Jukkaa silmiin sekä lisäsi: "näetköh — mit-ään?"

"Katriko — — — eih — se — — on — — Ka-rhul-an herr-assöö-tin-ki — se — syö minut — huh — nyt se meni — kat-toon — tuol-la — se — nyt — istuu ja irviste-lee — näyt-tää pit-kää nenää — siel-lä on ko-ko lauma her-roja — — sa-novat mi-nun — kapi-nalli-sissa ai-keissa — huuh — puuh — pois — poooiis —!" Antti sekavasti hourieli, puristi viimeisiä, sanoja lausuessaan lujasti nyrkkejään, osoitellen kattoon, jossa väijyviä olentoja oli näkevillään. Sitte hervahtivat kädet voimattomina alas, jonka jälkeen näkyi rauhoittuvan.

"Kyllä on hirveätä tuon kanssa — rakas Jumala sentään", Katri huokasi itkun sekaisella äänellä, sanoi sitte Ellille, joka juuri tuli kamariin: "Tuopas se viinipullo sieltä — annetaan koetteeksi sille vähän viiniä!"

"Tässä on", Elli sanoi antaen pullon Katrille, joka siitä täytti pöydällä olevan kahvikupin, nosti Antin päätä ja vei sen hänen huulilleen, sanoi: "ota Anttiseni vähän viiniä — otahan nyt!"

Antti nielasi viinin muutamalla nielauksella jonka tehtyä alkoi taas jännittävästi torjuella näkemiään herroja.

Seuraavan päivän harmaja hämärä tuskin siinti idän taivaalla kun Metsolan muori, pieni likainen vasu käsivarrella astua lepasti virsujaan vetäen Lehtiviidan tupaan.

Hyvät huomenet tehtyä ja kättä pistettyä Katrille, Ellille ja Heikille, laski vasunsa sivupenkille, nuoleskeli rupisia huuliaan ja sivellen lenkuttavia sääriään ja sisään painunutta kellertävää leukaansa, jossa muutamia parran karvoja törrötteli, sanoi: "ei ole vanhasta juoksijaksi, eikä nuoresta istujaksi. Sen olen jo aikoja sanonut ja sanoa nytkin että pian vetäisee maa puoleensa tämänkin luukasan Eivät sietäisi enään nuo jalkapahaseni, ei niin luotua askelta, saati sitte tämmöistä matkaa."

Sivalsi sitte sormillaan nenäänsä ja sormensa pyyhkäsi liasta kovettuneesen ja rapisevaan hameeseensa, sekä sanoi:

"Niin on, eikä taida enään miehistyäkään. On sitte eilisen käynyt niin kuoleman kalvakaksi — haluttaako muoria katsomaan?" Katri vastasi ja meni jo kohden kamarin ovea.

"Mitäspä siitä nyt katson — näen mä tuon sittekin, — eikö tuo saunakin jo joudu, koska näkyy röyhyäminenkin loppuneen? — Niinhän se on että tulee se kuolemakin, kun tullakseen panee, ja parastahan se olisikin kun vaan olisi autuaallinen lähtö", muori vastaukseksi puheli ja pyhästi huoaten kallisteli päätään.

Samassa pyörähti Elli sisään ja haukoitellen istui penkille katselemaan muoria.

"Joko se sauna joutuu?" Katri kysyi hommaillen muorille vähän väkevää suuhun pantavaksi. Se kun näet ei ollut mikään kahvin juoja, vaari — piti silloin olla vähän karvaampaa tarjota, kun toimiin haettiin.

"Jo se on ihan paraiksi", Elli vastasi, tarkastaen muorin tamineita, jotka hänestä näyttivät hyvin inhottavilta.

"On joutunut — onko sitte sitä lihan suolavettä — ilman ei tule kylvystä tehoa eikä hieromisesta neuvoa", muori sanoi viskaten kurkkuunsa Katrin tarjooman puolikuppisen väkevätä.

Elli nouti valmiiksipannun suolavesi-rainnan ja antoi sen muorille, joka vastustaen otti kolme pakista, ihmisen kylkiluuta, kierti jokaisella palasella kolme kertaa suolavesirainnassa ja sitte pani ne jälleen vasuunsa. Huokasi pitkän huokauksen ja vasuineen raintoineen läksi ulos lentustelemaan, meni suoraan saunaan, jotta kovettunut hameensa astuissa sääriin ropisteli.

Saunasta haki vastan, semmoisen akkunan täytteenä käytetyn, mistä lehdet jo olivat puoleksi varisseet pois. Tuli sitte ulos ja läksi astua huristamaan vasten päivää ympäri saunan, teki sen kolme kertaa ja joka seinään hotasi vastan tyvellä kolme kertaa, lukien tuolla matkallaan Isämeidän rukouksen kolme kertaa. Nakkasi sitte vastan saunan ovesta sisään ja jälkeensä katsomatta meni sairasta noutamaan.

Elli oli katsellut akkunasta muorin tekoja, sanoi: "kun isä nuo vehkeet olisi saanut nähdä, olisi siitä muori tiituksensa tiennyt. Saanut olisi laputtaa niin pitkälle kuin taipaletta riitti."

"Semmoiseen päähän se tuli noista sanomalehdistä — mutta on se muori toki monta terveeksi tehnyt", Katri vastasi hommaillen juustokeittoa muorin toimistaan pääsyksi.

"Mutta minusta nähden on isä oikeassa —" Elli sanoi, mutta puheensa keskeytyi, kun muori tulla lemsahti sisään.

"Nyt sitä olisi kylpy käytettävissä ja sairas saunaan vietävä", muori toimitteli, meni lieden luo ja kuikisti pihisevään juustopataan.

"Juustoako siellä — hyhhyh — vähän jo hivelöipi, kun en Jumalan jyvää tänään ole maistanut", sanoi sitte, turisti luumaista koukkuselkäistä nenäänsä, pyyhkäsi sormiaan hameeseensa ja kävi penkille istumaan.

"Heikki, hämmentelehän tässä juustopataa, kun minä ja Elli käytämme isäsi kylvylle", Katri käski ovivuoteen laidalla torkuksissaan istuvaa poikaa.

Heikki nyrpisti nenäänsä, vääristeli suutaan ja hieroa nulkutteli silmäkuoppiaan känisten että: "unettaa niin kovasti." Meni luntusti kuitenkin lieden luo ja alkoi hämmentää.

"Antti hoi — jaksatko sinä saunaan — tulehan nyt saunaan — Metsolan muori koettaisi sinusta tervettä —" Katri puheli laittaen ruojukenkiä sairaan jalkoihin.

Sitte Katri ja Elli punttasivat Antin vuoteelta lattialle, pukivat hänen ylleen muorin avulla nilkkoihin ylettyvän nahkatakin, kiertivät kumpikin sairaan kädet niskain takaa olkapäilleen ja niin alkoivat saunamatkan.

Tuskallisesti Katrin ja Ellin viemänä voi sairas vapisevia jalkojaan muutella. Tuskallisesti aaltoili hänen rintansa, taajaan ja lyhyesti hengitteli. Kasvot olivat kalvakat kuin hautaan menevän ja nuo aina niin merkilliset otsakurtut olivat riipuksissa kulmilla. Suutaan maiskutteli hän kuin kieli olisi istunut kiinni suulakeen, ja pyörivillä, syvään vajonneilla, silmillään tuijotti hän tuhmasti vuoroin Katria, vuoroin Elliä, katsoi ikäänkuin tunnustellakseen keitä nuo taluttajansa olivat.

Kartanolle päästyä tapasi puistutus sairaan. Leuvat alkoivat lotista ja hampaat yhteen kalista kuin klihtaajain vehkeet hampputalkoossa.

"Voi Jumala — nyt sen taas tapasi ankara vilu — voi kunhan päästäisiin tuonne saunaan." Katri voivotellen sanoi ja ponnisti voimiaan kannattaakseen vapisevaa miestänsä, jolta puistatus vei voimat ja se alkoi valua pois viejäin varalta.

"Voi voi voi — minä kuolen tähän, en jaksa — en jaksa", Elli tuskitteli ja oli vaipumaisillaan sairaan painosta siihen patuseen paikkaan.

Mutta jälessä kylmyttelevä ja loihtulukuja lukeva Metsolan muori kävi
Ellille avuksi, ponnisti sairasta hartiain puolelta kainaloista —

"Jo menee — noin vaan — kas noin — tuossa paikassa olemme saunassa ja silloin vilut ja puistatus menevät hornan kitaan — noin — noin — astuhan vaan — astuhan vaan — —" muori touhuili, mutta siinäpä touhunsa katkesi kun samassa pyrynä ilmestyi kartano-aidan taa portin kohtaalle kaksivaljakon vetävät kirkasväriset mustat vaunut, ja vaunuista syöksymällä hypähti rivakka mustaviiksinen herra, sekä hienopiirteinen ketunnahkaturkkiin pukeutunut rouva, jolle herra kohteliaasti niskaansa taivuttaen tarjosi kätensä kun tämä pelon alaisesti vaunuista alas pyrki.

Ajajan vieressä istui Tervajukka, joka heti vaunujen pysähdyttyä loikkasi porttia herralle ja rouvalle avaamaan.

Katri ja Elli sekä muori pelästyivät tulijoita niin että sairas heidän käsistään pudota lusahti maahan.

"No no — mitä tämä on — sairas mies tuossa näin kylmällä ilmalla?" lääkäri tuikeasti sanoi luo tultuaan, sekä vihaisesti tekosilmäinsä läpi katseli vuoroin Katria, Elliä, muoria ja vuoroin sairasta.

"Herrejes — mitä te nyt meina!" käsiään yhteen lyöden, jotta hieno pukunsa kuhahti, ihmetellen ja hämmästyneen näköisenä sanoi paikalle tullut rouvakin.

"No mitä siinä moljotatte kuin metsän tontut — viekää kiireesti sairas huoneeseen — vai tahdotteko murhata hänet!" lääkäri komentavasti sanoi Katrille, Ellille ja muorille, jotka kuin halvattuina hämmästyksestä seisoivat hirveästi puistattelevan sairaan vieressä.

Tervajukka otti Antin vahvimmalta kohdalta syliinsä ja Katrin jalkapuolta kantaessa läksi viedä raapustamaan sisään.

"Ken on tuo ämmä?" lääkäri kiukkuisesta kysyi Elliltä, osoittaen saunaan menevää muoria.

"Sekö noitaämmä, josta olen kuullut kerrottavan?" lääkäri edelleen kyseli.

Sitte Ellin, joka vaaleana ja nenäänsä myöten jalkoihinsa katsellen seisoi lääkärin edessä, täytyi tarkkaan kertoa hänelle, mitä oli aije sairaalle saunassa tehdä, täytyi tulla esiin muorin kylvetystavat ja taikatemputkin.

Silloin lääkäri pudisti päätään ja kohti kulkkuaan nauraen läksi sisään, missä tuo rouva jo Katria aikalailla ripitteli noista vaarallisista hassun yrityksistä, joilla pian voi saada miehensä hautaan.

Nöyrimmästi pyyteli Katri anteeksi tuhmuuttaan ja syvään notkistellen polviaan niiaili ja kyyneleitä puserteli verekkäistä silmistään.

Lääkäri sopotettuaan ruotsia tuolle hienopiirteiselle kartanon rouvalle, kysyi sairasta ja Jukan avattua kamarin oven, meni kamariin ja hänen jälkeensä rouva.

Puistatus oli jo taasen jättänyt Antin rauhaan. Hänen poskipäänsä hohtivat nyt tumman punaisina ja rintansa aaltoili taajaan. Pullistellen poskiaan ja puhallellen kuumaa henkeä huuliensa välitse katseli hän lasimaisesti vuoroin lääkäriä ja vuoroin rouvaa sekä sitte pitkin seiniä ja kattoa.

"Puuh — puuh — kun — nuo — len-te-levät — istui-vat — tuon-ne kat-toon — — — her-roja — herroja — ne — istui-vat tuon-ne — ir-viste-le-mään — — poooiiis — nuo herrat ir-vis-televät — näyttävät pitkää — nenää — niillä on — sarvet — pitkät sarvet — pääs-sä — sanovat — mi-nun kapi-nalli-sissa aikeissa — ne tappavat — minut — puskevat noil-la sarvil-laan puuh, — pois — poooiiis!"

"Hän hourii." lääkäri sanoi, mutta rouva käänsi puheen ruotsiksi, kun
Katri ja Elli ujostellen tulivat kamariin.

Tunnusteltuaan Antin otsaa, ja valtimoja käsissä, pudisti lääkäri päätään epäilevästi, sekä taasen puhui rouvalle ruotsia. Katsoi sitte Katria ja Elliä silmiin, sanoi:

"Olette menetelleet tämän sairaan kanssa niin huonosti, että se siitä enään tuskin pelastuu. Ja saunan lauteille kun olisitte joutuneet sen saada, kuolleena olisitte saaneet hänet pois sieltä kantaa, — se on varma."

Kirjoitti sitte jotain muistikirjaansa, jonka, taskuunsa pistettyä antoi Katrille pitkän rämsyn neuvoja kuinka sairasta oli tarkasti hoidettava, ja kuinka niitä lääkkeitä, joita hän nyt määräsi, oli sairaalle annettava.

"Ja kyllä me sitte pitä hoolen leekkeistä, me lehettä kuski Rulli osta ne kaupunki pääl. No hyvesti — ele nyt vaan anta se akka noitu ene — se ole niin sivistymätöndä semmone. Se ole niin ruma! — No hyvesti!" rouva kättä pistäen Katrille ja Ellille puheli.

"Hyvästi nyt — muistakaa vaan, mitä olen sanonut sairaan hoitamisesta", lääkäri vähän kumartaen sanoi ja sitte menivät.

Kun lääkäri ja kartanon rouva tulivat kartanolle, puikahti Metsolan muori saunasta likainen vasunsa käsivarrella, aikoen kiireimmän kautta pötkiä tiehensä.

"Kuule sine akka, ele menne — tule tenne!" rouva sanoi viittoillen muoria luokseen.

Mutta muori vaan meni luimussa korvin kuin hännälle astuttu koira, meni että virsut narisivat ja paljaat nilkat vilkahtelivat sekä liasta kovettunut hameensa kankeasti sääriin ropisteli. Vilkaisi vielä hammasta purren taakseen rouvaa ja lääkäriä sekä paranti menoaan kuin sika juoksuaan.

Oli käsissä kireä Helmikuu. Lunta oli tulla tupruellut kauhean paljon; metsissä ja kujateillä sitä oli niin paksulta, jotta tuskin muuten kuin pyörimällä eteenpäin ihmiset pääsivät. Ankara oli myöskin pakkanen. Yöt päivät se metsissä räiskiä temmelteli ja nurkkia paukutteli kuin uuttera halkomies.

Päälle viisi kuukautta oli Antti Komulainen vuoteella venyen taistellut ankaran taudin kanssa. Kymmenen kertaa oli lääkäri käynyt Antin tautia tarkastamassa, ja joka kerta määrännyt uusia lääkkeitä. Väliin pistäysivät kartanon kapteeni rouvineen Lehtiviidassa ottamassa tietoa Antin taudin kuluista ja muutoksista; väliin tuli rouva yksin, väliin kapteeni itse ja sitte taas yhdessä. Ja kun eivät kumpikaan itse joutaneet, sai joko Tervajukka eli vakavakatseinen pehtoori käydä tietoja ottamassa.

Olipa Karhulan herrassöötinkikin Lakson kapteenilta usein pyydellyt tietoja Antin tilasta, sekä niitä saatuaan, säälivästi puhellut tuon miehen surkeasta kohtalosta, joka hänen mielestään ei koskaan ollut oikein viisas. Tosin hän kauvemman ajan oli luullut Anttia paholaisen lähettilääksi, joka täydellä ymmärryksellä maalaili sivistyneistä ihmisistä irvikuvia, joita sivistymättömätkin inholla katselevat, niinkuin se viime kesäinen kuulutuksensakin, jolla tahdottiin alkuun saada mullistus hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa, osoitti.

Mutta tarkemmin tuota asiaa ajateltua, oli hän huomaavinaan Antin puuttuvan selvää ihmisellistä järkeä, jonka nojalla olisi voinut tuomita itsensä kykenemättömäksi mitään yhteiskunnallisia uudistuksia toimeenpanemasta, ja kun Lakson kapteenikin silloin kirkosta tultua oli häntä sanonut "puolihulluksi", niin tahtoi hän nyt antaa anteeksi tuolle pian manalaan muuttavalle mielipuolelle kaikki rikoksensa. Ja tämän tahtonsa pyysi hän kapteenin saattamaan Antin tietoon ennenkuin tämä kuolisi.

Kapteeni kyllä kohteliaasti ja vanhan ystävyyden vuoksi lupasi asian rehellisesti toimittaa, mutta katsoi kuitenkin sopimattomaksi tuollaisista sairaalle mitään virkata, joka siitä heti olisi saanut sellaisen mielenliikutuksen, jotta paikalla olisi voinut heittää henkensä, heikkohermoinen kuin jo muutenkin oli.

Ja toisekseen huomasi hän ettei tuomari Bergin omatunto ollut vielä voinut täydelliseksi kypsyttää niitä aatteita, joita siellä Antin suhteen hänen mielestään näkyi makaavan, ja joita hän noin kypsymättöminä olisi jollakin tavoin tahtonut peittää.

"Terveisiä kartanosta", Katri sanoi eräänä päivänä pyörähtäen ovesta sisään niin ketterästi kuin lian sillä matkalla olisi tullut kymmentä vuolta nuoremmaksi, sekä lisäsi sitte: "arvatkaapas, minkälaisessa kestissä minua siellä pidettiin?"

"No minkälaisessa —?" Antti kysyi katsellen saappaitaan istuessaan tuvan penkillä sekä ajatellen että: "kyllä ovat pieniksi kuivuneet, jos levätäkin ovat saaneet."

Katri istui penkille Antin viereen ja kädet helmoilla ristissä itseänsä nuokutellen kertoi:

"Kyseltiin ensin sinun vointiasi ja joko alat miehistyä. Minä vastasin että kyllä se on kovin voimaton vielä, mutta virkenemässä on joka päivä. Ja sitä paitsi se on niin laiha ettei lihaa enään löydy muualla kuin vähän huulissa, nahka luiden verhona vaan on joka paikassa. Jumalaa kiitteli sitte rouva että kumminkin olet parempaan päin nousemassa. Ja herrakin käski sulle sanoa ettet saa vielä lukea mitään sanomalehtiä, etkä ryhtyä mitään työtä tekemään, että oikein voimistuisit. — On ne sentään hyviä ihmisiä, ne kartanon herrasväki. —"

"On ne hyviä, kyllä se on totta — mutta mitäs sanoivat niistä viemisistä — kelpasivatko?" Antti kysyi viskaten saappaan penkin alle sekä sitte nojasi seinää vasten luisevat kädet ristissä kupeilla.

"Kelpasivat hyvästikin — mutta tässä ovat rahat, jotka annettiin — sanottiin vielä että lääkäri ja lääkkeet ovat maksetut kartanosta ja että meidän ei pidä niistä huolehtia —"

"Ettäkö minä olen sitte saanut lääkärin ja lääkkeet ihan ilmaiseksi?"
Antti ihmetellen kysyi katsellen kymmenmarkkasia.

"Ihan ilmaiseksi — rouva sanoi heillä pidettävän huolta alamaistensa terveydestäkin", Katri vastasi iloita hohtavin silmin.

"Hm — vai niin — vai niin — mutta ihmeellistä tuo olisi, jos olisin entisessä uskossani, ja luulisinpa pian että tämä on vain jonkinlaista tekopyhyyttä, jolla tahdotaan isännyyttänsä kaunistella, vaan nyt huomaan että tässä on kysymyksessä aivan toista — tässä on kysymyksessä ihmisellinen velvollisuuden ja lähimmäisen rakkauden täytäntö."

"Kyllä minä sentään tähän astisen elämäni ajan olen todellakin ollut kuin mielipuoli. Nuo tasa-arvoisuuden aatteet, joita aina märehdin, tekivät minut aivan rutihulluksi, ja pimittivät näköpiirini niin että kaikkialla näin vaan työkansan halveksimista ja orjuuttamista, jos kohta sellaista onkin olemassa, mutta tuon sairauteni jälkeen, kun asiaa olen puolueettomasti ja Jumalan sanan valossa harkinnut, olen tullut havaitsemaan että hyvässäkin maassa aina joku rikkaruoho kasvaa. Ja semmoisena rikkaruohona näen nyt tuon Karhulaisen toimet ja kiristelemiset alamaistensa kanssa. Myöskin näen nyt että mikään tasa-arvo sivistyneiden ja sivistymättömäin, rikasten ja köyhäin välillä ei voi tuottaa Suomen kansalle onnea ja siunausta. Mutta säätyerotus, eli maata viljelevän kansan halveksiminen säätyläisten puolelta, ei myöskään rakentaisi Suomessa onnea ja siunausta, jos sitä yhä harrastettaisiin. Mutta Jumalan kiitos, näkyy sekin epäkohta jo yhdistyvän menneisyyteen."

"Nyt on isä ihan kuin uudesti syntynyt ihminen", Elli sanoi kangasta kutoessaan.

"Niinhän se nyt vihdoinkin kävi. Tuo sairautensa sen opetti. Olisi vaan se tapahtunut tuokiota ennemmin", Katri vastasi ripustaen turkkiansa seinälle.

"Mutta parempihan myöhään kun ei milloinkaan, niinhän sananlaskussa sanotaan. Vai kuinka Wille?" Elli kysyi iloisesti katsoen Willeä silmiin, joka veistellä kapusteli uunin luona uutta kirvesvartta.

"Parempi toki myöhään, kun ei milloinkaan", Wille vastasi vuoleskellessaan ja tapaillen Ellin katsetta.

Oltiin taasen alussa kesäkuun. Antti Komulainen oli valjastanut mustan ja täyteläisvartaloisen korskuvan oriinsa kärryjen eteen, sekä pistettyään paksun ruskeakylkisen rahalompakon sarkaisen nuttunsa povitaskuun, läksi Reunukselan kylään talon ostoon.

Iloisena hän sieltä palasi. Istua könötteli kärryillään ja tyytyväisenä katseli kenokaulaista orittaan jonka suupieluksista tipahteli valkea vaahto. Tuntui nyt siltä kuin koko maailma olisi hänelle hymyillyt. Hän ajatteli elämänsä menneitä päiviä, ajatteli aina siitä hetkestä saakka, jolloin oli lähtenyt Karhulan herrassöötinkin palveluksesta. Kuinka perin huono hevoinen hänellä silloin oli tuohon oriiseen verraten. Se oli horjuva ja laiha kuin sahapukki, tuskin jaksoi vetää miestä tyhjillä ajoneuvoilla. Taskut olivat tyhjät kuin käen pesä, eikä ollut tiedossa leivän palaa, ei suojaa, mihin päänsä pistäisi. Nyt oli päin vastoin. Nyt oli hänellä muhkea talo Reunuskylän ihanimmalla paikalla, Reunusjärven rannalla. Tosin hän aikoi sen antaa tyttärellensä Ellille ja tämän tulevalle miehelle Willelle, mutta olihan tuo hänen omaisuuttaan kuitenkin, oli hänen kädestään lähtenyttä. Hänellä oli hyvinvoipa torppa, paikkakunnan parhaita. Taskussa oli vielä joukko rahoja ja tuossa edessään hyvä hevonen — hyviä olivat ne kolmekin, jotka olivat kotona, sekä raavaskarjaa luvulleen parikymmentä.

Mieltä vailla oli, kun oli ollut niin tyytymätön elämäänsä ja kaikissa muissa nähnyt vian, vaan ei omassa itsessään. Herroja oli paholaisiksi kuvitellut, ja herrain kautta kumminkin oli elämänsä tullut turvatuksi.

Ja tuossa sokeudessaan oli vähällä tehdä niin julkean, isänmaatansa ja itseänsä häväisevän tekosen, kuin lyöttäytyä viholliselle liittolaiseksi, nylkemään ja kukistamaan esi-isiltä perittyjä kalliita oikeuksia, myömään omaa ja kansansa vapautta.

Niitä poistaakseen hän löyhitti vähän ohjaksia jolloin oriinsa kiiti kuin noita ilmassa.

Saapui tuosta pian kotiviidakon liepeille. Rauhan satamalta näytti nyt hänen mielestään tuo punaiseksi maalattu torppansa. Ei tuntunut enään mieltä jättää sitä.

Kilvassa juosta tömistivät Elli ja Wille häntä vastaan, Wille oritta päästelemään ja Elli kysymään: "kuinka luonistuivat kaupat?"

"No, luonistuivat ne — talo on siellä, isäntää ja emäntää vaan vailla", Antti vastasi ja alkoi astua sisään. Mennessään sanoi hän vielä että: "jos pistäisi sen Urhon tuonne hakaniittyyn, lienee siellä siksi haukeltavaa, että sille asti."

"Kuulitko sinä Wille, mitä isä sanoi?" Elli kysyi mennen Willen jälessä talliin.

"Enkä — mitä tuo sitte sanoi?" Wille kysäsi kytkien Urhoa marhaminnasta seimen kannakseen.

"Että siellä on talo — isäntää ja emäntää vaan vailla", Elli vastasi, kiepsahti Willen kaulaan, ja varomattomasti kyllä, pyöräytti häntä niin, jotta pitkäkseen romahti tallin lattialle vetäen Ellin mukaansa.

Samassa Heikki juosta tömistä tukka sojollaan talliin ja ärjäsi: "etkö sinä sen lehmivasikka muista että leivokset uunissa kärventyvät! Sisään pian — äiti käski!"

"No mennään, tuletko kilpasille", kiusatteli Elli ja alkoi juosta, jotta hameet hulmusivat.

Kiire oli kiukkuinen tänään Lehtiviidan naisilla, sillä monenlaiset leivokset ja rieskat piti saada huomeneksi; piti panna oluet; pestä ja siivota huoneet, tomuttaa, ja pölyttää kaikki nurkat ja loukot, eli oikeammin: tehdä oikein kenraali-puhdistus.

Antti pureksia lassutteli pöydän korvalla lämmintä rieskaa ja voita sekä ryyppäsi haarikasta maitoa palan paineeksi, Katri sivusilmällä tuon tuostakin vilkasi miestänsä, kun, hän siinä hihat kyynärpäihin käärittyinä viimeisiä vehnäsleivoksia laitteli, sekä ajatteli hänen tyyntä ja levollista katsettaan vertaillen sitä hänen entiseen olentoonsa; Ellinkin mielestä oli isä muuttunut koko joukon nuoremmaksi, jota hän siinä rieskoja uunista ottaissa mielihyvällä ajatteli.

Heikki, vaikka jo kohta alkoi käydä täydestä miehestä, ei niitä asioita lainkaan ajatellut, veisteli vaan levollisena pienen tuulimyllyn siipiä, joista hän aikoi rakentaa raplattavan koneen tuonne aitan katon harjalle, peloittelemaan kanoja ja variksia pois lantuntaimi-huuhdasta.

Siinä syödessään Antti kertoili ensin talon kaupoista siellä Reunuskylässä sekä tuon ostamansa talon oivallisuudesta, hyvistä ja huonoista puolista. Tuli sitte siihen kohtaan että sivu Karhulan yrittäessään herrassöötinki oli entisessä pönäkkyydessään, jonka lisäksi se oli lihonnut kuin syöttöhevonen, jotta tuskin voi muutamia syliä tukehtumatta astua tallustella hänen luokseen sinne maantielle. Tämä kun oli nähnyt hänen tulonsa, oli ankarasti viittoillut kepillään ja käsillään häntä pysähtymään; oli huutanutkin, vaikka ääni ei ollut hyttysen ääntä korkeammalle kuulunut. Luo tultua oli sitte kysellyt hänen vointiansa ja oliko hän saanut entisen terveytensä jälleen. Oli nyt näyttäytynyt hyvinkin kohteliaalta, ja lopuksi oli sanoa tokaissut:

"Minun puolestani saat kaikki anteeksi, koska kumminkin älyät olleesi väärässä."

"Kiitoksia", oli sitte Antti sanonut ja päälle kaupan nostanut hattuaan, sekä lisännyt: "minunkin puolestani olkoon kaikki anteeksi annettu."

Silloin oli herrassöötinki katsoa törröttänyt häntä silmiin pitkään ja tuikeasti niinkuin ei olisi käsittänyt hänen tarkoitustansa.

Sitte oli Urho suuttunut odottelemiseen, ja reväissyt kiukkuilen laukan, jotta herrassöötinki oli jäänyt siihen kuin portin pylväs katsoa tirrittämään hänen jälkeensä ja miettimään seikkoja, joita hänen olisi ollut Antilta anteeksi anottava, mutta jotka hän jo oli sillä korvannut että oli ryhtynyt lahjoittelemaan suuria summia hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Noiden juttujen parhaimmallaan luistaessa aukesi Lehtiviidan tuvan ovi, josta sisään astui olento semmoinen, jotta tuvassa olijat hetken melkein hämmästyneinä toisiansa katselivat silmästä silmään, ennenkuin voivat vastata tulijan vapisevalla äänellä tekemään hyvään päivään.

Paremmin tullutta olisi luullut ijäisyydestä lähteneeksi haahmoksi kuin ihmiseksi. Hänen pukunsa oli niin risainen ja revityn näköinen kuin vasta olisi päässyt kiukkuisten petojen kynsistä, sillä vaskenvärinen iho kuulti kaikkialta aukeamista ja repeämistä. Jalat olivat verihaavoja täynnä ja paksun lian peittämät. Hiukset päässä olivat takkuiset ja pörhöllään kuin vasta olisi tukkanuotalla ollut. Kasvonsa olivat likaiset ja laihat, niin laihat että suukin oli venynyt tavattoman suureksi ja poskiluut silmäin alta pistivät kurjuutta todistavina esiin. Noista suurista tylsästi toljottavista silmistä loisti sammunut katse ja omantunnon hillitsemätön kosto.

Heti oven pieleen hän penkille horjahti istumaan, ja hervottomana nojasi hartiansa ja päänsä seinää vasten ja katseli kattoon.

Tuon kurjuuden kuvan muisti Antti nähneensä joskus ennenkin.
Tunnustellen katselivat häntä Katri ja Ellikin.

"Näyttää siltä ettei minua tässä enään tunneta — — no — eipä ihme, sillä sitte täällä oloni olen melkoisesti muuttunut. Nyt olen vaan sattumalta tuolla metsissä harhaillessani tänne joutunut — ja — ja —"

Vieras pyyhki kyyneleitä silmistään ja päänsä hervahti alas leuka vasten rintaa. Hetken nyyhkytettyään hän jatkoi:

"Olen pettänyt teitä, olen pettänyt paljon muitakin ihmisiä, ja surkein kaikista: olen pettänyt koko isänmaani — olen muutamista kolikoista myynyt sen viholliselle. Ja nyt en saa lepoa missään — täydyn kulkea ympäri maailmaan kuin Jerusalemin suutari — —"

"Kun löitte silloin minua vasten suuta, olisi ollut parempi jos olisitte antanut minulle sellaisen lyönnin, etten enää olisi siitä noussut — olisin päässyt kärsimästä tämän maailman kurjuutta — ja noita kauheita omantunnon vaivoja — olen pettänyt ihmisiä — olen pettänyt isänmaani — voi voi — olen pettänyt — pettänyt — —"

Vieras kaatui penkille, kyyristyi siihen ja alkoi vapista — vapista, jotta penkkikin vapisi.

Antti, Katri ja Elli olivat aluksi tuon odottamattoman kohtauksen johdosta kuin pilvistä pudonneet ja vähän säikähtäneet; mutta sitte he siitä tointuivat kun huomasivat vieraan siksi, joka oli kerran ollut neuvonantaja Antilla ja häneltä oli petkuttanut satamarkkasen.

Sitte he häntä kaikin lohduttelivat ja Katri tarjosi hänelle rieskaa, voita ja maitoa, mutta vieras ei noussut penkiltä, ei ottanut lohtua vastaan. Viimein hän siihen rauhoittui. Kuului ensin kuorsaamista, sitte se muuttui taajaksi hengitykseksi, ja kun Antti koetti nostaa vierasta istumaan, oli se kylmä ja hermoton, se oli — kuollut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEHTIVIIDAN TORPPARI: NYKYAJAN KUVAUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Lehtiviidan torppari: Nykyajan kuvaus

LEHTIVIIDAN TORPPARI

EERO JÄRVINEN

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE