E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

OLLIN OPPIVUODET

Kirj.

ANNI SWAN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

    I. Olli karkaa kotoa.
   II. Suutarimestari Simolin.
  III. Hyljätty ja yksinäinen.
   IV. Ystävykset.
    V. Merille!
   VI. Uusi oppipoika.
  VII. Hillevi.
 VIII. Olli saa uusia harrastuksia.
   IX. Olli kertoo Rauhalasta.
    X. Teatterinäytäntöjä ja sairautta.
   XI. Simolin virittää uusia juonia.
  XII. Kolme vihellystä ja pako.
 XIII. Koivumäessä.
  XIV. Hillevi pääsee Rauhalaan.

Ensimmäinen luku.

OLLI KARKAA KOTOA.

Koivumäen kartanon puutarhasta kuului äänekkäitä huutoja, itkun vaikerrusta ja kiivasta puhetta.

Pieni kiharatukkainen poika juoksi pitkin hiekoitettua käytävää, hengästyneenä, hatuttomin päin. Hänen järjestään riensi vaaleaan pumpulihameeseen puettu nuori tyttö pelästyneen näköisenä.

— Olli, Olli, minne sinä menet? huusi hän.

Poika pysähtyi, käänsi punoittavat kasvonsa häneen ja huusi jalkaa polkien:

— Minä lähden pois täältä. Karkaan. Te olette kaikki pahoja. Isä ja äiti, Pentti ja sinä. Minä en tule koskaan enää takaisin.

Hän tarttui portin salpaan, avasi sen ja heitti portin kiinni jälkeensä, niin että kumahti yhä hokien: — Minä karkaan, karkaan.

— Voi, voi, päivitteli lastenhoitaja nähdessään hänen juoksujalkaa jatkavan matkaansa. Ihanko se poika tosissaan puhuu? Pitääpä juosta jälkeen.

— Anna lapsen kiukutella, sanoi sisäkkö, joka melun kuullessaan oli juossut paikalle. — Mokomakin äkäpussi, ei hänestä ole muuta kuin kiusaa. Vasta yhdeksänvuotias ja komentaa koko taloa, aivan kuin olisi kartanon isäntä.

— Se on totta se, sanoi Martti, puutarharenki. Kyllä siitä pojasta vielä pomo varttuu, kunhan kasvaa.

— Kuinka hän tuollaisen vallan onkaan saanut? kysyi lastenhoitaja, joka vasta oli taloon tullut.

— Rouva on niin heikko, ja kun poikakin on sairaalloinen, hän ei henno sitä kurissa pitää, hemmottelee vain. Ja patruunan aika menee niin tyystin kartanon ja tehtaan hoitoon, ettei hän ehdi kovistelemaan muuta kuin silloin tällöin, vastasi sisäkkö.

— Minä en ole koskaan vielä niin häijyluontoista poikaa hoitanut, valitti lastenhoitaja.

— Mistä hän suuttui? kysyi sisäkkö.

— He olivat voudin Pentin kanssa heittämässä keilaa keilaradalla ja riitaantuivat kuten tavallisesti. Pentti on itsepintainen hänkin, ja Olli kiusaa häntä lakkaamatta. Mistä lienee heille syntynyt tappelu, mutta Olli sysäsi Penttiä niin pahasti, että tämä putosi keilahuoneen aituukselta alas ja jäi nurmelle pitkälleen. Martti tuli siihen ja nosti pojan ylös, hän oli valkea kuin palttina ja voihki vain hiljaa. Juuri kun Martti oli kantamassa Penttiä kotiin, tuli patruuna käytävällä vastaan. Hän tietenkin kysyi, mikä oli hätänä, ja kuullessaan asian hän lennätti aika korvapuustin Ollille. Minut hän määräsi viemään pojan sisään kotiarestiin, kunnes hän itse ennättää tulla takaisin tehtaalta, jonne oli menossa. Pojan piti siihen asti istua patruunan huoneessa. Mutta kun patruuna oli hävinnyt näkymättömiin, kiskaisi Olli itsensä irti minun kädestäni ja alkoi juosta ulkoportille. Kai minun täytyy mennä häntä hakemaan.

— Loruja, sanoi sisäkkö. Antaa pojan mennä.

— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, murahti Martti. Tarvitsisi se poika aika selkäsaunan. Pentti jäi vuoteeseen, kyllä hän sellaisen paukun sai.

— Mutta rouva toruu, kun poika on poissa. Ja patruunakin määräsi hänet arestiin. Mene sinä, Martti, hänen jälkeensä ja tuo poika kotiin.

— Sama se, sanoi Martti ja alkoi hitaasti taapustaa portista ulos. Mutta tallirakennuksen luona hän tapasi tallirengin, joka pyysi häntä katsomaan uutta hevosta, jonka patruuna vast'ikään oli ostanut. Martti oli innokas hevosystävä, ja miten ollakaan, unohtui Olli häneltä tykkänään.

Sillä aikaa Olli juoksi eteenpäin pitkin leveätä, koivujen varjostamaa mäkitietä. Hän saapui pian isolle portille, josta erkani kolme tienhaaraa. Umpimähkään hän valitsi keskimmäisen tien ja alkoi nyt juosta hitaammin. Silloin tällöin hän kääntyi katsomaan, näkyisikö ketään tiellä häntä takaa-ajamassa. Hän oli täynnä kapinahenkeä. Isä oli määrännyt hänet istumaan alallaan päivälliseen asti, mutta Olli oli toista mieltä. Isä oli vielä lisäksi uskaltanut antaa hänelle korvapuustin, ja sitä Olli ei aikonut kärsiä. Ja mitä Penttiin tuli — kuka käski hänen itsepintaisesti kiivetä keilahuoneen aituukselle ja huutaa: "minä olen kuningas!" Olli oli käskenyt hänen tulla alas, oliko se hänen syynsä, että Pentti pudotessaan loukkasi päänsä vieressä olevaan kiveen? Olli oli vain tahtonut sysätä hänet alas aituukselta.

Pois hän aikoi kotoa, pois aina Amerikkaan asti. Lähtee intiaanien luo ja tappaa karhuja. Kyllä isä ja äiti ja Leila sitten saavat häntä itkeä ja ikävöidä. — Ollin silmiin kihosi kyyneliä, kun hän ajatteli heidän suurta suruaan ja katumustaan. Mutta hän ei tule kotia, ennen kuin hänestä on varttunut julma ja kuuluisa intiaanipäällikkö. Silloin vasta hän palaa mahtavana ja suurena. Ja silloin ei isä uskallakaan antaa häntä korville enää. — —

Hetkisen kuluttua ratsasti samaa tietä nuori mies täyttä laukkaa komean kimon selässä. Hänen kauniit, tummanpuhuvat kasvonsa punoittivat kiukusta kuten pikku Ollin äsken. Tuon tuostakin pääsi kirous hänen lujasti yhteenpuristettujen huultensa välitse, ja hänen toinen, jalokivisormuksilla koristettu kätensä kävi nyrkkiin. Hän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että oli vähällä ratsastaa kumoon Ollin, joka hiljennettyään vauhtiaan nyt käveli hänen edellään.

— Pois tieltä, nulikka! huusi ratsumies. Mutta luotuaan katseen säikähtyneeseen poikaan, joka töin tuskin oli pelastunut kimon jaloista hän pysähdytti hevosensa.

— Mitä näenkään! Sehän on arvoisa serkkuni, Koivumäen perintöruhtinas. Kuulepas, pikku mies, mitä teet täällä yksin? Eiköhän liene parasta, että marssit kotiisi takaisin?

— Ei, vastasi Olli päättävästi. Minä en mene kotiin, ennen kuin tulevat hakemaan ja anteeksi pyytämään.

— Hoo, sinussapa on sisua. Ja minne aiot matkata, ylväs sankari?

Olli oli vaiti. Ivalliselle serkulleen hän ei uskaltanut mainita sanaakaan Amerikasta. Melkeinpä häntä itseäänkin hävetti koko tuuma, nyt kun pää oli hiukan selvinnyt äskeisestä vihanpuuskasta.

Kaarle serkun kasvot vetäytyivät äkkiä ilkeään hymyyn. Hän mutisi itsekseen:

— Sepä olisi mainio kepponen saiturienolleni. — Hei, serkku, koska sinä kerran olet pakomatkalla, voisit ratsastaa minun kerallani Harmaalaan.

Olli epäröi. Harmaala oli kuitenkin liian kaukana kodista. Kokonaista kaksi penikulmaa! Sen lisäksi hän ei oikein pitänyt Kaarle serkusta, joka aina oli niin ylpeä ja ivallinen.

— He ovat kai kotona kohdelleet sinua häpeällisesti, arvaan minä, sanoi serkku viekkaasti.

— Isä löi minua ja äitikin torui, vastasi Olli jurosti.

— Entä mistä syystä? Mitä sinä olit tehnyt?

— Kepitin vähän voudin Penttiä ja sitten sysäsin hänet alas keilahuoneen aituukselta, kun hän ei totellut minua, selitti Olli todenmukaisesti.

— Ai, ai, siinä tapauksessa kehottaisin sinua seuraamaan itseäni. Sillä jos nyt palaat kotiin, saat varmasti selkäsaunan. Isäsi oli kauhean pahalla tuulella, kävin nimittäin juuri teillä.

Ollia alkoi peloittaa. Sen enempää vastustelematta hän nousi serkkunsa avulla hevosen selkään, asettui Kaarlen eteen istumaan, ja kiiti pian hyvää vauhtia Harmaalaa kohti.

Olli ei koskaan ennen ollut käynyt Harmaalassa. Hänen vanhempansa ja Harmaalan väki olivat olleet huonoissa väleissä jo kauan. Olli ei tiennyt syytä siihen eikä ollut sitä liioin aprikoinut. — Heidän ratsastusretkensä ei ollut kovinkaan hilpeä. Kaarle serkku oli harvasanainen ja omiin ajatuksiinsa vaipunut. Ollista tuntui matka pitkältä ja hän alkoi hiljakseen toivoa, ettei olisi lähtenytkään serkun mukaan.

Hevonen alkoi äkkiä kiirehtää vauhtiaan, ja Olli huomasi, että he pian olivat perillä. Siellä täällä keksi silmä vanhan kallellaan olevan ladon, maa oli viljeltyä, ja vähän matkan päästä kuului kukon kie'untaa. Ei kestänytkään kauan ennen kuin asuinrakennus alkoi näkyä puitten välistä.

Harmaala oli vanha, rappeutunut kartano. Kaikki siinä oli ränsistynyttä. Puisto ja käytävät olivat rikkaruohojen vallassa ja miltei luonnontilassa, korkea portti oli rempallaan ja pihamaa vailla hoitoa. Ollia värisytti, niin kolkkoa oli täällä, niin perin erilaista kuin Koivumäellä. Siellä oli puisto Martin loppumattoman huolenpidon esineenä, siellä olivat käytävät hiekoitetut ja aina yhtä siistit. Äiti itse piti silmällä kukkatarhaa, jossa ei valppainkaan silmä huomannut rikkaruohoja tai kellastuneita lehtiä. Kaikki oli siellä puhdasta ja valoisaa!

Pihalle ilmestyi punatukkainen, noin viisitoistavuotias poika. Hän loi tylsän katseen Olliin, tervehti nöyrästi Kaarle serkkua ja talutti hevosen talliin.

Alkoi jo hämärtää. Olli oli kompastua portaisiin, joissa oli iso lovi.

Kaarle serkku naurahti ilkeästi.

— Astu rohkeasti vain eteenpäin, serkku. Me täällä Harmaalassa emme pelkää pieniä hiirenreikiä. Maleena täti! Maleena täti! huusi hän kaikuvalla äänellä. Missä se vanha lohikäärme viipyy, mutisi hän itsekseen.

He astuivat laajaan huoneeseen, joka näytti miltei autiolta. Keskellä oli tamminen ruokapöytä, sen ympärillä korkeita tuoleja ja seinällä vanha kaappi. Siinä koko kalusto lukuunottamatta paria vanhaa muotokuvaa, jotka kuvasivat toinen tummanveristä, korskannäköistä miestä ja toinen lempeätä, sinisilmäistä naista, joka oli hyvin Ollin äidin näköinen.

— Hienoa täällä Harmaalassa, eikö totta? kysyi Kaarle serkku ivallisesti viitaten erääseen rikkinäiseen tuoliin. Me Harmaalan paronit olemme vaatimattomampaa väkeä kuin Koivumäen tehtailija.

Samassa avautui ovi naristen ja Maleena neiti astui sisään. Hän oli pitkä, lujarakenteinen vanha nainen. Ollin mielestä hän muistutti vanhaa hevosta, sillä erotuksella vain, että ne useimmiten ovat lempeän ja kärsivän näköisiä, mutta Maleena neidin pieniä, pistäviä silmiä, terävää nenää ja pitkää, kapeahuulista suuta Olli tunsi pelkäävänsä.

— Salli minun esittää sinulle, rakas täti, arvoisa serkkuni, Koivumäen tuleva isäntä, sanoi Kaarle serkku liioitellun kohteliaasti.

Vanha neiti loi nopean katseen poikaan ja tervehti häntä kankealla päännyökkäyksellä.

— On kai sinulla jotakin syötävää meille, Maleena täti? Arvoisa enoni ei suvainnut tarjota minulle päivällistä.

Maleena neiti katosi mutisten jotakin ja palasi vähän ajan kuluttua tarjotinta kantaen.

Ollilla oli hyvin nälkä, mutta hänen ruokahalunsa katosi, kun hän kohtasi Maleena tädin silmät, jotka katsoivat häneen tuikeasti ja vihamielisesti. Ja vaikka Kaarle serkku syödessään puheli paljon ja huolettomasti, huomasi Olli hänen olevan kiukuissaan jostakin.

Kun he olivat syöneet, sanoi Kaarle serkku: — Olli jää tietysti tänne yöksi. Kai Harmaalan vierashuoneessa on sijaa rakkaalle sukulaiselleni.

Maleena neiti sytytti kynttilän ja vei Ollin kolkonnäköiseen makuuhuoneeseen. Äänetönnä hän valmisti pojalle sijan sohvalle ja käski lyhyesti hänen paneutua nukkumaan. Olli olikin niin väsynyt kaikista elämyksistään, että heti vuoteeseen päästyään vaipui uneen.

Maleena neiti palasi ruokailuhuoneeseen, jossa nuori isäntä kiivaasti mitteli lattiaa.

— Kuinka matka onnistui? kysyi vanha neiti.

Nuori mies naurahti katkerasti.

— Niinkuin arvasinkin. Eno ei luvannut penniäkään. Hän ei muka halua maksaa tuhlaavan sukulaisensa velkoja. Asia on sillä ratkaistu.

— Senkin kitupiikki, mutisi vanha neiti hampaittensa välistä. Entä missä tarkoituksessa toit tuon huonosti kasvatetun nulikan tänne?

— Tehdäkseni rakkaalle enolleni pienen kepposen. Poika oli käyttäytynyt kotona kuin äkäinen villikissa ja lähti käpälämäkeen. Tapasin hänet tiellä. Häntä kai paraillaan huudetaan ja haetaan kautta seudun.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Vanha neiti istui kädet ristissä helmassaan kolkosti tuijottaen hehkuvaan tulennokseen. Kaarle oli pysähtynyt uunin viereen, hän nojasi kättään korkeaan otsaansa ja seurasi synkin katsein liekkien levotonta leikkiä. Huoneessa vallitsi pimeys, jota takkavalkea vain huonosti riitti valaisemaan. Nuori mies ojensihe kumarasta asennostaan väristen. Hän tarttui soitinkellon nuoraan vetäen sitä kiivaasti.

— Palvelijamme ovat käyneet merkillisen huolimattomiksi, huomautti hän kärsimättömästi, kun ei kukaan tullut. Minä tahdon enemmän valoa.

Maleena neiti naurahti katkerasti.

— Palvelijamme! Harmaalan vanhassa aateliskartanossa ei tällä haavaa ole muita palvelijoita kuin tylsämielinen, kuuro Kaapro.

Kaarle kiepahti nopeasti kannallaan ja loi tätiinsä kysyvän katseen.

— Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee, että ainoat jäljellejääneet palvelijamme lähtivät eilen pois.

— Hoo, rotat jättävät laivan, kun hätä on käsissä, sanoi Kaarle ivallisesti. — Onko vanha Nestorkin lähtenyt? kysyi hän sitten otsaansa rypistäen.

— On. Hän ei puoleen vuoteen ollut saanut palkkaansa, ja kun hän tuli pyytämään sitä, ei minulla ollut antaa hänelle penniäkään. Ei väki viihdy köyhässä talossa.

— Kirottua, mutisi Kaarle jalkaansa polkien.

Ovi aukeni. Kaapro astui sisään ojentaen mustan vaakunalla koristetun nahkalaukun isännällensä.

— Ah niin, sanoi Kaarle, unohdin postin. Noudin sen ohiratsastaessani.

Kaapro poistui luotuaan nälkäisen ahneen silmäyksen pöydällä oleviin aterianjäännöksiin.

Kaarle oli avannut postin. Kiusaantuneen näköisenä hän pisti taskuunsa joukon kirjeitä, velkojien maksuvaatimuksia. Mutta äkkiä hän huudahti hämmästyneenä.

— Ukko on kuolemaisillaan, sanoi hän luettuaan lyhyen kirjeen.

— Kuka? Kauppaneuvosko? kysyi Maleena neiti katse jännitettynä. Mutta silloinhan — —

— Entä sitten, sanoi Kaarle kiukkuisesti. Tuo tuossa, hän viittasi vierashuoneeseen, tuo yhdeksänvuotinen nulikka on pääperillinen, koska ukko on hänen kumminsa ja pojan äiti, rakas rouva tätini, aina on osannut liehitellä rikasta setä-ukkoa. Minä kai saan jonkin tuhantisen hyvittäjäisiksi. Mutta se ei riitä pelastamaan Harmaalaa velkojien käsistä.

Maleena neiti tuijotti synkästi eteensä.

— Niin, sinä olet kyninyt ukkoa niin perinpohjaisesti, että hän viimein suuttui ja kyllästyi sinuun ja kirjoitti testamenttinsa Koivumäkeläisten mielen mukaan. Mutta — tässä vanhan neidin ääni hiljeni kuiskaukseksi —, jos poika kuolee ennen sinua, olet sinä hänen perillisensä. Niinhän testamentissa sanotaan.

— Mutta poika elää ja nukkuu parhaillaan terveen unta vierashuoneeni sohvalla. Siinä kaikki.

Maleena neiti loi nuoreen sukulaiseensa leimuavan katseen mustista silmistään. Hänen laiha, hiukan kumara vartalonsa suoristui kuin jänne, ja hänen äänessään oli intohimoinen sävy:

— Niin sanot sinä, mutta minä en aio ristissä käsin katsella, kuinka Harmaala joutuu vieraitten käsiin. Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä. Isäni on viljellyt näitä maita ja elänyt täällä koko ikänsä hänkin. Täällä olen vanhempieni kuoltua minä emännöinyt ja kasvattanut veljeni, sinun isäsi. Kun kartano joutui hunningolle sen vuoksi, että isäsi laiminlöi taloudenpidon ja tuhlasi omaisuutensa kaupungissa peliveikkojen seurassa, pidin minä yksin taloa pystyssä. Äitisi murtui suruihin ja huoliin, heikko raukka, minä yksin sain raataa ja laskea tulot ja menot. Olen tehnyt työtä ja rehkinyt kuin halvin palvelija. Toivoin sinusta apua, mutta sinä olet samanlainen kuin isäsikin. Rahoja osaat menettää ja velkoja hankkia, muuta et. Ja nyt on loppu edessä, nyt muka saan lähteä maantielle sukukartanostani. Ei ikinä! Harmaalaa ei myydä, niinkauan kuin minä elän. Tapahtukoon ennen mitä tahansa.

— Voitko keksiä mitään keinoa? kysyi Kaarle käheällä äänellä. Hänkin oli kiihtynyt.

— Kenties, vastasi vanha neiti lyhyesti. Menkäämme nyt nukkumaan. Minä ajattelen selvimmin yöllä. Tule huomenaamulla varhain huoneeseeni, niin saat kuulla suunnitelmani. — Näkikö kukaan sinua ja Ollia yhdessä? kysyi hän ovessa.

— Ei kukaan, lukuunottamatta Kaaproa.

— Hyvä, hänestä minä kyllä vastaan, mutisi Maleena neiti.

Toinen luku.

SUUTARIMESTARI SIMOLIN.

Olli heräsi pimeässä huoneessa. Kesti tuokion, ennen kuin hänelle selvisi missä oli. Mutta vähitellen edellisen päivän kirjavat tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja nopeasti hän kiiruhti pukeutumaan niin hyvin kuin osasi puolipimeässä. Sen tehtyään hän töytäsi ovelle lähteäkseen ulos, mutta se oli lukossa.

— Jopa nyt, ei meillä koskaan nukuta ovet lukossa, mutisi hän kiukustuneena. Ja pimeä täällä lisäksi on kuin säkissä. Hän koetti vetää ikkunankaihtimia ylös, mutta se ei onnistunut.

Alakuloisena hän istui isoon nahkaiseen nojatuoliin. Epämääräinen pelontunne valtasi hänen mielensä, ja levottomina hänen ajatuksensa palasivat edelliseen päivään. Olikohan Pentti loukannut itsensä pahoin? Hän koetti lohduttautua sillä, että he niin usein ennen olivat tapelleet keskenään ja saaneet kuhmuja kumpikin. Kunpa hän vain ei olisi lyönyt päätään terävään kivensärmään!

Istuttuaan omasta mielestään hirveän kauan kolkossa, pimeässä huoneessa hän viimein kyllästyi yksinoloon ja alkoi koputtaa ovelle, ensin hiljaa, sitten yhä rajummin.

Eipä aikaakaan, kun ovi aukeni ja Kaarle astui sisään.

— Varovasti, varovasti, kiihkeä serkkuni, älähän huoli särkeä taloamme. Harmaalan lahot seinät eivät kestä niin kovakouraista pitelyä. Hyvää huomenta muuten. Hän paiskasi ystävällisesti kättä Ollille. Annoimme sinun nukkua rauhassa, kun arvelimme sinun olevan hyvinkin väsyksissä. Mutta olet tainnutkin jo ikävystyä täällä yksinäsi.

— Täällä on niin pimeätä, mutisi Olli nyrpeästi.

— Vedetään kaihtimet ylös. Ja sitten syömme aamiaista.

— Minä lähtisin mielelläni jo kotiin, sanoi Olli.

Kaarle serkku kävi äkkiä vakavan näköiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta ja rummutti sormillaan ruutua.

— Näkikö kukaan, kun sinä pitelit pahoin sitä voudin poikaa? kysyi hän.

— Näki kyllä, Mimmi ja Martti, puutarharenkimme, vastasi Olli häpeissään.

— Hm, hm, ikävä juttu. — No niin, mitäpä asia salaamallakaan paranee. Seikka on näet sellainen, Olli rukka, että tuo poika on saanut pahanlaisen aivotärähdyksen. Sinä pitelit häntä vähän liian rotevasti. Vouti lienee kauheasti suutuksissaan ja uhkaa mennä nimismiehelle kantelemaan. Siitä voi koitua sinulle ikävä juttu.

Olli oli käynyt kalpeaksi.

— Mistä serkku sen tietää? ankkasi hän.

— Kuulin palvelijaltani, joka oli käynyt Koivumäen naapurissa. Isäsi on kauhean vihoissaan ja lupasi kepittää sinut oikein perinpohjaisesti. Saat kiittää onneasi, jos sillä pääset, pahempia syntyy nimismiehen ryhtyessä asiaan. Laki ei siedä leikkiä.

Olli kuunteli tyrmistyneenä. Nimismies, laki olivat hänelle vieraita, kauhistuttavia käsitteitä, jotka ankaroina ja peloittavina nousivat häntä uhkaamaan.

— Joudunko minä silloin vankeuteen? kysyi hän miltei kuiskaten.

— Hm — en voi sanoa. Kenties — kenties et. Muistelen vain, että pari vuotta sitten eräs poika sai istua linnassa koko vuoden, kun oli lyönyt toverinsa käsivarren pilalle.

Olli katseli silmät renkaina serkkuaan, joka näytti kovin huolestuneelta ja vakavalta. — Kauheata, jos hänen täytyy istua pimeässä vankilassa! Hän ei sitä kestä, ei päivääkään.

— Olen niin aprikoinut, miten voisin auttaa sinua, Olli poika, ryhtyi Kaarle serkku taas puheeseen. — Mieleeni juolahtikin muuan keino, joka ehkä voisi pelastaa sinut ikävyyksistä. Minä matkustan tänä iltana Tukholmaan asioille. Mitä jos sinä lähtisit mukaan? Saisit nähdä Ruotsin komean pääkaupungin ja matkustaa suuressa laivassa. Viipyisimme siellä korkeintaan pari viikkoa, ja sillä aikaa unohtuu koko tämä kiusallinen juttu. Mitä arvelet ehdotuksestani?

Olli suostui ilomielin. Hänen silmänsä välkkyivät, kun hän ajatteli hauskaa matkaa. Kaarle serkku oli sentään aika reilu.

— Sinä olet kovin hyvä, Kaarle serkku, sanoi hän ja ojensi käsivartensa syleilläkseen nuorta miestä.

Tumma puna peitti Kaarlen posket, ja miltei kärsimättömästi hän työnsi kiitollisen pojan syleilyn luotaan.

— Loruja, sanoi hän. — Minun pitää nyt rientää matkavalmistuksia tekemään. Sinun täytyy pysyä täällä huoneessa, kukaan ei saa nähdä sinua.

Hän etsi kirjakaapista pari vanhaa kuvalehteä pojan katseltavaksi ja poistui huoneesta kiireesti.

Olli alistui nöyrästi vankeuteensa. Hän katseli hetken aikaa kuvalehtiä, söi aamiaisen, jonka Maleena neiti ankaran näköisenä kantoi hänelle ja koetti kuluttaa aikaansa parhaimman mukaan. Mutta mitä pitemmälle päivä kului, sitä raskaammin valtasi koti-ikävä hänen mielensä. Sen lisäksi kalvoi omatunto häntä. Oli hirveätä ajatella Penttiä! Oi, jospa kaikki olisikin ollut vain pahaa unta! Jospa hän heräisi omassa mukavassa vuoteessaan Koivumäellä ja kuulisi äidin rakkaan äänen vuoteensa ääressä!

Hämärissä astui Maleena täti huoneeseen vaatekerta käsivarrellaan. Hän koetti saada kalsean äänensä mahdollisimman ystävälliseksi.

— Kaarle arveli, että sinun pitäisi pukeutua tytöksi, sanoi hän. Tässä on kaikki mitä tarvitaan tytön pukua varten.

— Tytöksi! huusi Olli. — Ei ikinä! Minä en voi sietää tyttöjä. Hyi, minäkö pukisin hameen ylleni. Ei vaikka…

— Kyllä sinun on pakko, sanoi Maleena täti. Nyt hänen äänensä ei enää ollut lainkaan ystävällinen. Mutta Olli oli järkähtämätön. Hän ei lähde ollenkaan matkalle, jos hänen täytyy pukeutua tytöksi.

Maleena täti meni noutamaan Kaarlea.

— Älä oikkuile, Olli poika, sanoi Kaarle reippaasti. Kyllä sinun nyt on toteltava. Jos sinä joudut kiinni, saan minä ikävyyksiä siitä, että olen koettanut auttaa sinua pakoon. Tukholmassa saat olla poikana mielin määrin.

Olli ei enää vastustanut. Hän, joka ei koskaan ollut tottunut ketään tottelemaan, tunsi, että Maleena tätiä ja Kaarle serkkua täytyi totella. Hän antoi siis vastahakoisesti vanhan neidin pukea ylleen. Ja pian hän oli muuttanut hahmoaan. Sievä tytön matkapuku verhosi hänen hennot jäsenensä — Olli oli nimittäin varsin hento — kuten hemmotellut lapset useinkin — ja tiheällä harsolla varustettu päähine peitti hänen lyhyen tukkansa. Hän oli tosiaan hyvin soma pieni tyttö.

— Ja nyt matkaan, kiirehti Kaarle serkku. Hevoset ovat jo portaiden edessä.

Kun Olli astui alas pimeälle pihalle ja näki katetut vaunut portaiden edessä, valtasi hänet äkkiä outo pelko.

— Minä… minä tahtoisin ajaa ensin kotiin jäähyväisille, änkkäsi hän.
Isä ja äiti ovat varmaan kovin levottomia.

— Me kirjoitamme heille Tukholmasta, sanoi Kaarle lyhyesti ja nosti pojan muitta mutkitta vaunuihin. Itse hän istuutui hänen viereensä ja viittasi Kaaprolle, joka istui ajajana. Hevoset lähtivät liikkeelle. Olli ennätti vain nähdä vilauksen Maleena tädin pahansuovista kasvoista, sitten katosi Harmaala heidän taakseen.

He ajoivat koko yön pysähtymättä. Vasta aamulla he seisahtuivat lepuuttamaan hevosia, mutta Kaarle serkku kehoitti Ollia pysymään vaunuissa, jotta ei kukaan näkisi häntä. Olli vastusti kiivaasti, hänen vilkas luontonsa kärsi pitkällisestä yhdessä kohdin istumisesta. Mutta Kaarle oli jyrkkä ja oli osannut niin peloittaa Ollia lailla ja nimismiehellä, että pieni itsepintainen poika viimein nöyrästi taipui ja istui koko sen ajan, jolloin hevosia juotettiin ja lepuutettiin, kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, kunnes hänet uni lopulta tapasi.

Vasta iltapuolella saapuivat matkustajat Turkuun ja ajoivat suoraa päätä laivasillalle. Kaarle talutti Ollin, joka kömpelösti liikkui tytönpuvussaan, laivaan, osti piletin ja sulki pojan hyttiin. Siinä hän sitten sai olla koko matkan, kannelle hän ei lainkaan päässyt. Kaarle ilmoitti lyhyesti siivoojalle pikku matkakumppaninsa sairastavan tuhkarokkoa ja peitti hänet visusti vuoteeseen. Olli vastusteli, hän ei muka ollut sairas lainkaan, mutta Kaarle väitti, että hänen kasvonsa olivat aivan punaiset ja pöhöttyneet. Ja koska Olli kestämiensä mielenliikutusten ja pitkän ajomatkan jälkeen todella oli uuvuksissa ja pahoinvointinen, uskoi hän viimein serkun vakuutuksia ja pysyi siivosti koko merimatkan vuoteessa. Sen lisäksi oli hänestä ikävä näyttäytyä ihmisille tytön puvussa.

Välkkyvän sinisenä hohti meri, kun laiva laski Tukholman rantaan ja Kaarle serkku ja Olli astuivat maihin muiden matkustajien joukossa. Olli oli kalpea, hänen päätään kivisti, vaikka hän oli nukkunut suurimman osan matkaa. Kaarle serkku oli antanut hänelle meritaudin varalta jotakin lääkettä, joka oli vaivuttanut hänet sikeään uneen ja hän oli herännyt vasta Tukholman edustalla.

Raitis ilma virkisti häntä ja iloissaan siitä, että hän nyt ainakin sai vapaasti liikkua, hän istui vaunuihin serkun viereen. Nopeasti kävi kulku hyvin kivetyillä kaduilla. Olli näki kuninkaan linnan, Ritariholman kirkon ja monta muuta komeata rakennusta. Hän oli niin innoissaan näkemistään, ettei ollenkaan huomannut matkatoverinsa käyvän yhä harvasanaisemmaksi ja synkemmäksi. Vähitellen upeat rakennukset kävivät pienemmiksi ja vaatimattomammiksi, kadut kapenivat, näkyi selvästi, että lähestyttiin laitakaupunkia.

Kun oli vielä ajettu tovin aikaa ylös vaillinaisesti kivettyä katua, jota tuskin sillä nimellä saattoi kunnioittaa, pysähtyivät ajopelit ruman, ränsistyneen puutalon eteen. Kaarle serkku astui alas vaunuista katsellakseen, oliko talon numero oikea.

Ajomies oli pahalla tuulella.

— Jos olisin tiennyt, että herra ajaa tänne Södermalmille asti, en olisi antanutkaan hyviä vaunujani.

Joukko likaisia, huonosti puettuja lapsia kokoontui vaunujen ympärille.
Nähtävästi olivat näin komeat ajopelit niillä paikoin harvinaisuus.
Uteliaina he töllistelivät hienoa herraa.

— Olemme perillä, sanoi Kaarle Ollille.

Olli katseli hämmästyneenä häneen.

— Mitä me täällä teemme? kysyi hän. —Tällaisessa hökkelissä?

Serkku rypisti kulmiaan. — Minulla on asioita, sanoi hän lyhyesti.

Hän kääntyi lasten puoleen kysyen suutarimestari Simolinin asuntoa. Laiha poika, jonka tukka riippui otsalla ja iho oli täynnä pisamia, astui esiin toisten joukosta.

— Kyllä minä vien herran ja mamsellin sinne, jos saan kymmenen äyriä, sanoi hän.

Olli kääntyi tulipunaisena pojan puoleen.

— Minä en ole mikään mamselli, sanoi hän kiivaasti, minä olen poika.

Koko lapsiliuta räjähti äänekkääseen nauruun. Kaarle viittasi käskevästi pisamaista poikaa, joka salaa hänen selkänsä takana irvisteli Ollille, mutta nuolen nopeudella muutti naamansa hurskaan näköiseksi, kun vieras herra häneen katsahti.

— Kyllä se osaa viisata herralle tien, huusivat toiset pojat heidän jälkeensä, se on Simolinin Janne.

Likaisen, pahalta haisevan pihan poikki kuljettiin perällä olevaan rähjäiseen taloon ja pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen.

Janne vetäisi oven auki ja huusi.

— Mamma, täällä on vieraita!

Huone oli puolihämärä, mutta siitä huolimatta pisti heti silmään siinä vallitseva huono järjestys ja likaisuus. Pöydän ääressä istui lihava nainen särpien kahvia korvattomasta kupista. Vieraat nähtyään hän nopeasti laski kupin pöydälle ja löi kätensä yhteen tarkattuaan heitä hetkisen.

— Oi herra jeemene! huusi hän kimeällä äänellä nöyrästi niiaten, sehän on itse Harmaalan nuori herra.

— Onko Simolin kotona? kysyi Kaarle.

— On, on kyllä. Hän on tässä viereisessä huoneessa, verstaassaan. Simolin, Simolin, tule joutuin tänne, täällä on herrasvieraita. Pois tuolilta, kakarat, että armollinen herra saa istua. — Hän pyyhkäisi esiliinallaan tuolia töytäisten lapsia, jotka sormi suussa töllistelivät vieraisiin.

Simolin astui sisään nahkaesiliina edessään pyyhkien käsiään housuihin. Hän oli pieni laiha mies, jonka punainen nenä ja luihut tihrusilmät heti ensi näkemällä herättivät Ollissa vastenmielisyyttä. Hän kumarteli ja pokkuroi ja oli nöyrä kuin Koivumäen vanha Vahti.

— Enpä olisi koskaan uskonut, että Harmaalan armollinen herra itse astuu kurjan ja matalan kattoni alle.

— Minulla olisi Simolinille hiukan asiaa, keskeytti Kaarle suutarimestarin liehittelevän sanatulvan.

— Jaaha, jaaha. Menkää ulos sitten lapset ja sinäkin, Fiina. Ai, Kaarle herralla on mukanaan seuraa, niin sievä neiti. Istukaa, pikku fröökynä.

— En minä ole mikään fröökynä, kivahti Olli luoden vihaisen katseen oven suussa tirskuvaan Janneen.

— Rauhoitu Olli, minä kyllä selitän asian Simolinille. Mene tuonne toiseen huoneeseen matamin kanssa, käski Kaarle serkku tuimalla äänellä.

Olli totteli. Kummallista, kuinka ankaraksi Kaarle serkku oli käynyt.
Harmaalassa hän oli ollut pelkkää ystävällisyyttä.

Suutarimestari Simolin ja hänen vaimonsa olivat suomalaisia. Simolin oli ollut Harmaalassa piharenkinä, ja Fiina oli ollut kartanossa keittäjänä toistakymmentä vuotta. He olivat menneet naimisiin, ja koska Simolin osasi suutarin työtäkin, rupesi hän oikein ammattisuutariksi. Mutta kun häntä alettiin paikkakunnalla epäillä joistakin pahanlaatuisista kolttosista, katsoi hän parhaaksi siirtyä Itämeren toiselle puolelle perheineen. Maleena neiti, jonka erityisessä suosiossa mielinkielinen suutari ja hänen suulas vaimonsa aina olivat olleet, auttoi heitä parhaansa mukaan. Silloin tällöin lähetti Fiina nöyriä kerjuukirjeitä vanhalle neidille. Simolinit olivat näet alituisessa rahapulassa.

Jäätyään kahden kesken Simolinin kanssa, sanoi Kaarle:

— Olette taas rahan puutteessa, Simolin, päättäen kirjeestä, jonka vaimonne lähetti tädilleni.

Simolinin punertavalle naamalle levisi murheellinen ilme.

— Ah niin, armollinen nuori herra, me olimme kovin uskaliaita, mutta
Fiina, joka tuntee armollisen neidin lempeän — —

Kaarle keskeytti hänen puheensa.

— Vaikka en pidä siitä, että vaivaatte neitiä alituisilla rahahuolillanne, tahdon tällä kertaa kuitenkin auttaa teitä. Mutta minä tarvitsen myös teidän apuanne, tietysti korvausta vastaan, lisäsi hän ylpeästi, kun liehakoiva suutari riensi ilmaisemaan kiitollisuuttaan ja alamaisuuttaan.

— Me teemme, Fiina ja minä kaikki, mitä armollinen herra ja rakas armollinen vanha neiti suinkin haluavat meiltä.

— Hyvä. Minä olen tuonut mukanani pojan, hänet, joka on tuossa viereisessä huoneessa.

— Jassoo, vai pojan, minä luulin häntä fröökynäksi, sanoi Simolin ällistyneenä.

— Hän on poika, teidän vaimonne sisarenpoika, ymmärrättekö? sanoi Kaarle katsellen kiinteästi tyhmistynyttä suutaria, joka seisoi silmät pystyssä kuin ilmetty kummastus.

— Anteeksi, armollinen herra, mutta meidän Fiinalla ei ollut sisarta, kolme veljeä vain, nekin aika lurjuksia.

— Olkoon, hän on sitten vaimonne veljenpoika. Hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet, ja te olette ottanut orporaukan kasvatiksenne. Itse saatte määrätä hänen nimensä. Hän väittää olevansa minun serkkuni, Koivumäen kartanon poika, mutta siinä hän erehtyy.

Suutarin tyhmistyneille kasvoille alkoi levitä viekas hymy.

— Anteeksi, armollinen herra, etten heti käsittänyt. Vai väittää junkkari olevansa Koivumäen patruunan lapsi? Niin, niin, hänellähän pitäisi olla sen ikäinen poika. Mutta entäs sitten, jos poika pysyy väitteessään ja kertoo valeitaan muille?

— Silloin te uhkaatte ilmiantavanne hänet poliisille murhasta. Hän on tappanut Koivumäen voudin pojan.

— Herra jesses! Mutta eihän se voi olla totta!

Kaarle herra kohotti kärsimättömästi hartioitaan.

— Teidän järkenne on huomattavasti sumentunut, Simolin, sanoi hän.
Hetkisen mietittyään hän lisäsi:

— Minulle ja tädilleni on tärkeätä, jopa välttämätöntä, että tämä poika ei esiinny Koivumäen perillisenä. Hänen olemassaolostaan ei kukaan saa tietää, ymmärrättekö, ei kukaan. Hän on kuollut, kadonnut omaistensa tiedosta. Teidän asianne on pitää huolta siitä, että hän pysyy salassa, minä huolehdin siitä, ettei hän itse, ei ainakaan lähivuosina ilmaise itseään.

— Kyllä herra saa luottaa minuun, olkaa vain rauhallinen. Simolin ei ole eilisen teiren poikia, mitä oveluuteen tulee.

Hän hihitti hiljaa hykertäen käsiään.

— Minä maksan tietysti hänen ylläpidostaan teille, jatkoi Kaarle herra. Hän laski sadankruunun setelin pöydälle. Tuossa on aluksi.

Suutari tarttui ahnain sormin rahaan.

— Entä jos hän kuolee! Tämä kaupunginosa on tautinen ja poika näyttää hennolta, sanoi hän luoden vaanivan silmäyksen vieraaseensa.

Harmaalan isäntä vältti hänen katsettaan.

— Jos hän kuolee, ette te tule vahinkoa kärsimään, sanoi hän hiljentäen ääntään. — Ja ihmiskunta ei myöskään kärsi haittaa hänen kuolemastaan, lisäsi hän kohottaen olkapäitään. — Hänen terveytensä on aina ollut huono.

— Eipä tietenkään kärsi, sanoi Simolin ilkeästi hymyillen. Luulenpa, että olisi parempi pojalle itselleenkin kuolla pois. Hän näyttää huonolta.

— Mutta muistakaa, ei mitään väkivaltaa, sanoi Kaarle äkkiä. Ei mitään, joka aiheuttaisi poliisin sekaantumista asiaan. Kiellän sen ankarasti.

— Ymmärrän, sanoi Simolin nöyrästi kumartaen.

Kaarle herra nousi lähteäkseen.

— Muistakaa, minä vaadin ehdotonta vaiteliaisuutta sekä teiltä että vaimoltanne. Fiina oli ainakin ennen, mikäli muistan, varsin suulas ja kielevä, ja te, Simolin, olette viinaan menevä. Varokaa kieltänne!

— Hoo, herra saa olla huoleti. Kyllä Fiina osaa pitää suunsa kiinni, kun rahasta on kysymys, ja mitä minuun tulee, Simolin ei puhu itseään pussiin.

Kaarle herra ei enää jatkanut keskustelua. Hän kutsui Ollin luokseen ja laskien kätensä pojan olkapäälle hän vakavasti lausui:

— Minä lähden nyt tärkeille asioille enkä voi ottaa sinua mukaani. Saat jäädä siksi aikaa näiden ystävällisten ihmisten luo. Simolin on suomalainen, luotettava ja kelpo mies, Harmaalan entisiä alustalaisia. Matami hankkii sinulle pojan vaatteet. Käyttäydy siivosti, kunnes palaan.

Ollia ei lainkaan haluttanut jäädä köyhään, likaiseen suutarin kotiin. Hartaasti hän pyysi saada seurata serkkuansa kaupungille, mutta tämä oli järkähtämätön. Heitettyään lyhyet jäähyväiset suutarin väelle Kaarle herra poistui. Simolin saattoi hänet porstuaan, jossa vieras vielä jonkin aikaa hiljaa keskusteli hänen kanssaan.

Olli odotti serkkua kiihkeästi koko päivän. Häntä ei miellyttänyt olo Simolinilla. Suutari ja hänen vaimonsa olivat ikävän tuttavallisia, pojat, joita oli kaksi, Janne ja Kalle, röyhkeitä ja pahasuisia.

Ilta joutui, mutta Kaarlea ei kuulunut. Sen sijaan tuli Simolinille kirje, jonka sisässä oli pieni paperilippu Ollillekin. Se sisälsi vain seuraavat sanat:

"Olli, olen saanut tiedon läheisen sukulaisen kuolemasta ja minun täytyy vielä tänä iltana matkustaa takaisin Suomeen. Pidän viisaimpana, että sinä jäät Simolinille, kunnes palaan. Silloin minulla toivottavasti on hyviä uutisia sinulle. Rohkeutta siis, poikani, viikon tai parin kuluttua saat toivottavasti palata takaisin kotiin. Ja muista, että olet luvannut vaieta."

Kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta Olli ymmärsi hyvin keneltä se oli. Hän joutui suunniltaan vihasta ja mielipahasta. Kuinka Kaarle serkku saattoi jättää hänet tänne, tällaiseen pesään! Ja aivan yksin! Se oli häpeällistä, sydämetöntä! Hän töytäsi ovelle, mutta Simolin asettui nopeasti tielle.

— Minne nyt? kysyi hän virnistellen.

— Minä tahdon lähteä pois, vastasi Olli ynseästi.

— Ei käy laatuun, Kaarle herra on käskenyt meidän pitää huolta teistä.

— Hänellä ei ole valtaa minun ylitseni, vastasi Olli ylpeästi. Minä tahdon lähteä kotiin, omaan kotiini Koivumäkeen. Ja näin sanoen hän kaikin voimin alkoi tempoa ovea.

— Siivosti, siivosti, fröökynä kulta, sanoi Simolin ivallisesti, ja kallistaen pojan puoleen innoittavaa naamaansa hän kuiskasi:

— Onko teillä niin kiire joutua poliisin käsiin?

Ollin kädet irtaantuivat lukosta, silmät kauhusta suurina hän tuijotti suutariin.

— Poliisin! ankkasi hän.

— Niin, niin, virkkoi Simolin virnistäen, on paras olla varovainen. Tukholman poliisi on kovakourainen, ja pienet linnut ovat ehkä jo ennättäneet tuoda tänne asti tiedon tihutyöstä Suomessa.

Ollin pää vaipui rinnalle. Sanatonna hän totteli suutaria, kun tämä teeskennellyn ystävällisesti käski hänen riisuutua ja mennä nukkumaan.

Simolinska laittoi hänelle vuoteen puusohvalle ja otti hänen vaatteensa.

— Niistä saa kyllä parikymmentä kruunua, mutisi hän. — Ja pojalle annan Jannen vanhat housut.

Kolmas luku.

HYLJÄTTY JA YKSINÄINEN.

Levottomat näyt olivat häirinneet Ollin unta. Tuon tuostakin hän säpsähti unissaan ja huusi äitiä. Vasta aamupuoleen yötä hän sai rauhallisemmin nukkua.

Hän heräsi kovaan meluun. Janne ja Kalle torailivat keskenään, ja seitsenvuotinen Miina säesti heitä ohuella kimakalla äänellään. Suurin kummastunein silmin tarkasti Olli huonetta, joka nyt aamusiivossaan näytti entistä epämiellyttävämmältä. Simolinska raoitti ovea.

— Vai niin, taisitpa jo herätäkin. Nouse pystyyn, että saadaan huone kuntoon.

Olli etsi katseillaan vaatteita.

— En minä voi nousta, sanoi hän ynseästi. Minulla ei ole vaatteita.

Simolinska ojensi hänelle karhean, paikatun paidan, kuluneet housut ja puuvillapuseron.

— Tässä on.

Olli kävi tulipunaiseksi.

— Tuommoisia vaatteita en minä pane päälleni.

— Ole sitten ilman, muita ei ole.

— Missä minun entiset vaatteeni ovat?

— Ne tytönvaatteetko? ilkkui Fiina.

Olli mykistyi. Totta — hänen omat vaatteensa olivat jääneet Harmaalaan.

— Se on nyt paras, kun Olli vain siivosti mukautuu kohtaloonsa, sanoi Simolinska. Hänen kävi sääliksi poikaa, joka kuitenkin oli herrassukua. Fiinalla oli aina ollut suuri kunnioitus herrassäätyä kohtaan. Ja Harmaalassa palvellessaan hän oli tuntenut Ollin vanhemmat. — Ostetaan sitten uudet vaatteet, kun Kaarle herra lähettää rahaa. Ja takkihan on vallan uusi. Ostin sen vasta eilen juutalaiselta.

Olli tuumi hetken aikaa, ennenkuin hän vastenmielisesti tarttui vaatekertaan ja hitaasti alkoi pukeutua. Mieli apeana hän seurasi Simolinskaa keittiöön; ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, ei maistunut. Janne ja Kalle töllistelivät häntä suu irvessä. Kalle ujosteli vielä jonkin verran uutta poikaa, mutta Janne alkoi pian härnätä häntä.

— Siivolla pojat, ärjäisi Simolin, joka istui särpimässä olutta. —
Anna sen pojan olla rauhassa, mitä sinä serkkuasi kiusaat.

— Onko hän mun serkkuni? kysyi Janne silmät renkaina.

— On, usko, kun minä sanon, äitisi veljenpoika.

— En minä ole Simolinskan veljenpoika, sanoi Olli kiivaasti. Minun isäni on Koivumäen patruuna.

— Soo, vai sillä lailla, nauroi Simolin. Kyllä sinä osaat lasketella.
Koivumäen patruuna ei ole sinulle enemmän sukua kuin Jannellekaan.

Olli katseli häntä mykistyneenä. Laskiko suutari leikkiä?

— Se on nyt sillälailla, että parasta on, kun heität kaikki metkuilemiset ja turhat jutut. Fiina on sinun tätisi ja sillä hyvä.

Olli ponnahti pystyyn, silmät säihkyen hän asettui suutarin eteen.

— Fiina ei ole minun tätini. Minulla ei ole kuin yksi täti, Harmaalan
Eeva täti, ja hän on kuollut jo monta vuotta sitten.

— Suu kiinni, minä en viitsi kuulla sinun lorujasi, tiuskaisi Simolin.

— Enkä minä teidän valheitanne, sanoi Olli ja alkoi ylpeästi astua ovelle.

— Maltas, sanoi Simolin, ja tarttuen poikaa lujasti käsivarteen hän kohotti toista kättään.

— Sinä pysyt siivosti sisällä tai saat maistaa kourastani.

Olli katseli häntä rohkeasti silmiin.

— Odotahan, kun Kaarle serkku palaa. Minä kerron, minkälaisia te olette.

Simolin rähähti hiljaiseen, ilkeään nauruun. Simolinska ryhtyi sovittelemaan.

— Älä huoli, Olli, tule tänne kamariin minun kanssani. Katsotaan kuvia.

Hän vei Ollin toiseen huoneeseen ja otti esille piironginlaatikosta kuva-albuminsa, joka oli hänen suurin ylpeytensä. Siinä oli ensimmäisenä Maleena tädin kuva. Tuikein silmin hän katseli Ollia, ja pojasta tuntui kuin olisivat hänen ohuet huulensa hymyilleet pahaenteistä hymyä. Hänen rinnallaan oli saman herrasmiehen kuva, joka oli riippunut Harmaalan seinällä. Ja alapuolella olivat Eeva täti ja Kaarle serkku kadetin puvussa.

Olli loi silmänsä kuvista Fiinaan.

— Tässä on minun tätini, sanoi hän. Mutta sinähän olit palvelijana
Harmaalassa.

— Hiljaa, hiljaa, varoitti Fiina, se on vain Ollin omaksi hyväksi, kun niin sanotaan. Ettei poliisit saa vihiä. Simolin on minulle kertonut, kuiskasi hän vilkuttaen silmää Ollille. Enkä minä sitä kenellekään kieli. Ei huoli pelätä.

Olli katseli häntä tyrmistyneenä. Outo pelko valtasi hänen mielensä.
Turvattomuuden tunteessaan hän tarttui Fiinaa käteen:

— Olkaa hyvä minulle, pyysi hän nöyrästi. Minä tahtoisin kirjoittaa äidille.

Simolinska toi pojalle paperia ja mustetta. Olli kirjoitti nöyrän, ikävöivän kirjeen äidilleen ja sulki sen lohdutettuna. Äiti kyllä lähettäisi isän häntä noutamaan. Simolinska otti kirjeen ja lupasi viedä sen postiin. Hän pisti sen taskuunsa ja poltti sopivassa tilaisuudessa kirjeen Ollin tietämättä.

Mieli täynnä iloista toivoa Olli alkoi odottaa uutisia Suomesta. Hän kuvitteli, miten isä tulisi häntä noutamaan ja kuinka hän kauhistuisi nähdessään millaisessa kurjuudessa hänen poikansa oli elänyt. Simolin saisi pokkuroida mielensä mukaan, Olli ei antaisi hänelle anteeksi, ei ikimaailmassa. Ja Kaarle serkulle hän päätti kertoa, millainen lurjus Simolin pohjaltaan oli. Hän oikein nautti jo edeltäkäsin kuvitellessaan, miten Kaarle serkku ankarin sanoin moittii Simolinia, Fiinaa ja poikia heidän käytöksestään. Hän ei uskaltanut itse suutarille mitään puhua, mutta pojille hän silloin tällöin antoi vihjauksia siitä, että heidän oli paras pysyä siivolla, muuten Kaarle serkku tai isä heille kyllä näyttää. Janne ja Kalle nauroivat tällöin hänelle täyttä kurkkua ja väittivät, että vieras herra ei suinkaan ollut hänen serkkunsa — pötyä — Ollihan oli päin vastoin heidän serkkunsa, äidin veljenpoika, jonka vieras oli tuonut heidän harmikseen isän ja äidin niskoille. Hämmästyneenä moisesta röyhkeästä väitteestä Olli vaikeni ylpeästi ja päätti odottaa, kunnes Kaarle serkku palaisi.

Kului viikko, toinenkin, Kaarle serkkua ei kuulunut. Olli huomasi, että häntä pidettiin miltei vankina. Janne ja Kalle vartioivat häntä oikein mielihalulla, ja kun pojilla oli este, piti Simolinska itse tai Miina häntä silmällä. Eikä Ollia paljon haluttanutkaan liikkua ulkona. Simolinska ei ollut lupauksistaan huolimatta ostanut hänelle uutta pukua, ja Jannen vaatteet, jotka hän oli saanut, olivat sekä kuluneet että liian laajat. Olli häpesi näyttäytyä niin huonoissa pukimissa ihmisille. Ja niin hän parhaasta päästä istui sisässä omissa mietteissään koti-ikävän kalvaessa häntä niin suuresti, että posket kalpenivat ja ruumis laihtui.

Viimein, kun hän jo oli nääntyä pitkälliseen odotukseen, saapui Kaarle serkulta kirje Simolinin osoitteella, ja sen sisässä oli toinen kirje. Kaarle serkku ilmoitti lyhyesti, että Pentti oli kuollut saamastaan vammasta. Nimismies oli tarttunut asiaan, ja Ollia odotti vankila, jos hän Suomeen tulisi. Kaarle serkkua epäiltiin Ollin auttajaksi, joten oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Ollin täytyi toistaiseksi pysyä Simolinien luona. Oli onnellista, että he pitivät hänet luonaan. Ollin tuli olla kiitollinen ja nöyrä heille. Kaarle ei uskaltanut kirjoittaa hänelle kuin silloin tällöin salavihkaa, eikä Ollikaan saanut kirjoittaa. Oli parasta, että hän esiintyi Simolinin sukulaisena epäluuloja välttääkseen. Mitä vanhempiin tuli, selvisi heidän kantansa mukana seuraavassa isän kirjeessä ja tuli Ollin luonnollisesti noudattaa heidän tahtoaan. Kirje päättyi ystävälliseen vakuutukseen, että Kaarle aina tulisi pysymään onnettoman serkkunsa ystävänä ja auttajana. Jos hän joskus tahtoi isälle tai äidille kirjoittaa, tuli hänen osoittaa kirje Harmaalaan.

Isän kirje kuului seuraavasti:

Kurja, onneton poikani! Sinä olet tuottanut niin suuren surun ja häpeän perheellemme, että minä tuskin kykenen enää antamaan sinulle pojan nimeä. Äitisi on sairaana surusta ja minun tukkani on käynyt valkoiseksi. Annamme sinulle anteeksi ainoastaan sillä ehdolla, ettet koskaan enää tule kotiimme, vaan pysyt loitolla. Emme tahdo, että pieni viaton Leilamme kasvaa yhdessä murhaajan kanssa. Älä siis koskaan enää esiinny poikanamme, sinä olet vieras meille sekä äidille että minulle. Jos lupaat tämän, lupaamme mekin unohtaa, minkä häpeän olet saattanut perheellemme, ja koettaa ajatella sinua kuin rakasta vainajaa. Matkustamme parin päivän kuluttua ulkomaille, kenties iäksi pois Suomesta.

Jää hyvästi, kurja lapsi. Jumala antakoon sinulle anteeksi.

Murheellinen isäsi.

Olli istui kuin turtuneena kirjeet luettuaan. Varsinkin isän kirje vaikutti häneen musertavasti. Kalpein huulin hän tuijotti mustiin kirjaimiin, jotka olivat tuon julman tuomion tulkkeina. Isä ja äiti olivat hylänneet hänet, hän ei koskaan enää saanut heitä nähdä. "Älä siis koskaan enää esiinny poikanamme, sinä olet vieras meille." Kuinka isä saattoi, kuinka äiti saattoi!

Hetken aikaa hän taisteli kyyneliä vastaan, hän ei olisi tahtonut näyttää suruaan Jannelle ja Kallelle. Mutta tuska oli liian valtava, ja kuuma kyynelvirta syöksyi hänen ponnistuksistaan huolimatta alas poskia myöten. Tuntui kuin koko maailma olisi hänet hylännyt. Janne ja Kalle nauroivat vahingoniloisesti, ja Simolinska työskenteli välinpitämättömänä tapansa mukaan. Ei kukaan lohduttanut poikaparkaa.

Mutta lapsi, — olkoon suru kuinka katkera tahansa, ei jaksa kauan surra. Olli alkoi miettiä jotakin keinoa, joka auttaisi häntä pääsemään kurjuudesta. Seuraavana päivänä, kun pojat olivat ulkona ja Simolinska asioilla, hän sai Miinalta kauniilla puheella paperia ja kirjekuoren. Ja sitten hän alkoi sepittää kirjettä äidille, osoittaen sen Kaarle serkulle, kuten tämä oli neuvonut.

Rakas äiti, kirjoitti hän. Minulla on kauhean paha olla ja ikävöin sinua ja isää ja Leilaa, niin etten voi yölläkään nukkua. En minä tahtonut tehdä Pentille oikein toden perästä pahaa. Aioin vain rökittää häntä, kun hän ei totellut minua. Olen rukoillut Jumalaa joka päivä, että hän antaisi minulle anteeksi. Anna sinäkin, rakas äiti ja isä myös. En minä tahdo tulla vankilaan, mutta en tahdo olla täälläkään Simolinilla. Suutari on niin ilkeä ja matami ja pojatkin. Enkö voisi päästä jonnekin muualle? Olisin oikein kiltti ja tottelevainen. Tule, rakas äiti, minua tervehtimään. En koskaan enää ole paha. Minulla on hirveän likaiset ja rikkinäiset vaatteet. Ja ruoka on niin huonoa.

Oma Ollisi.

Hän oli tuskin saanut kirjeensä loppuun, kun Simolin pisti päänsä sisään ja kysyi poikia. Kuultuaan, että he olivat ulkona, alkoi hän manakoida, hän oli luvannut lähettää paikkaamansa kengät nyt heti pesumatamille, joka asui naapuripihalla.

— Ja se on sellainen suurisuinen akka, että nostaa koko elämän, ellei saa kenkäruojujaan ihan minuutilleen, silloin kuin on luvattu.

Hän loi Olliin tuumivan katseen ja virkkoi sitten:

— Tunnetkos Ränni-Pellen?

— Tunnen, sanoi Olli.

— No, lippaa sitten viemään nämä kengät hänen äidilleen. Hän asuu tuossa talossa, jossa portti on rempallaan. Kysy Flinkin matamia.

Ollin sydän löi riemusta. Miten hyvästi sattuikaan! Nyt hän sai kirjeensä postiin.

Reippaasti hän otti kengät suutarin kädestä ja avasi oven.

Mutta Simolin oli huomannut ilonvälkähdyksen hänen kasvoillaan.

— Maltas, sanoi hän, muistahan tulla kotiin heti, muutoin sun käy hullusti.

— Tulen kyllä, vastasi Olli nopeasti ja oli jo ulkona.

Simolin murisi jotakin epäluuloisena ja laahusti verstaaseensa.

Kadulla Ollin ilo vaihtui pettymykseksi. Mitenkä hän saisi kirjeensä menemään? Täytyi olla postimerkki. Alakuloisena hän astui naapurin pihalle — hänellä ei ollut penniäkään.

— No, mitäs siinä töllistelet ja näytät happamelta kuin vihriäinen ryssän kurkku? kuului iloinen ääni, ja kun Olli loi katseensa ylös, kohtasi hän virkeän silmäparin ja päivettyneet, kulmikkaat kasvot. Se oli Flinkin Petteri tai Ränni-Pelle, joksi häntä yleisesti sanottiin, koska hän harvinaisella notkeudella kapusi rännejä myöten katolle kaikkien isännöitsijöiden ja talonmiesten kiusaksi, mutta poikatoveriensa riemuksi ja ihastukseksi. Ränni-Pelle eli alituisesti sotajalalla Jannen ja Kallen kanssa, hän ei voinut kärsiä heitä eikä ylipäänsäkään koko Simolinin joukkoa.

— Onks suutari antanut sun maistaa nahkaremmiä? kysyi hän.

Olli pudisti päätään.

— Minun piti tuoda nämä kengät äidillesi, sanoi hän, mutta purskahti samalla itkuun.

— Hyi helkkarissa! huusi Ränni-Pelle sylkäisten. Mikäs poika sinä olet, joka poraat! Minä en viitti kattellakaan tommosta.

Olli pyyhki likaisella kourallaan poskensa tahraisiksi. Mutta hän ei voinut enää pysäyttää kyyneliään. Haikeasti nyyhkyttäen hän istui vanhan puutalon portaille ja kätki pään käsiinsä.

Ränni-Pelle seisoi viheltäen hänen vieressään.

— Oleks saanut selkääs? kysyi hän uudestaan.

Olli ei vastannut, nyyhkytykset tärisyttivät hänen hentoa laihtunutta ruumistaan.

Ränni-Pelle sysäsi hattureuhkansa takaraivolle ja raapi neuvotonna paksua kiharaista tukkaansa. Äkkiä hän huomasi rutistuneen kirjeen, jota Olli yhä piteli kädessään.

— Mikäs tää on? kysyi hän osoittaen paperia.

— Minun kirjeeni, sai Olli sanotuksi nyyhkytysten kesken. — Ja minulla ei ole rahaa lähettää sitä, tässä hänen itkunsa kiihtyi.

— Eiks Simolini anna?

— En minä uskalla sitä Simolinille kertoa. Kirje on äidilleni.

Ränni-Pellen kasvoille levisi ymmärtävä hymy.

— Jassoo, sinä meinaat niinkuin kannella mursallesi suutarinväestä.

— Minä pyydän vain päästä kotiin, sanoi Olli puolustautuen.

— No en minä sitä kummastelekaan, jos sinä vähän niinkuin kantelisitkin. Onks Simolinska sun fasteris?

— Ei, sanoi Olli kiivaasti, hän ei ole sukua minulle lainkaan eikä suutarikaan, he sanovat vain niin.

— Vai täälläkö sinä nahjustelet! kuului samassa Simolinin äkäinen ääni, ja aimo korvapuusti poltti Ollin poskea. — Siitä pojasta tulee samanlainen lurjus kuin isästäkin, selitti hän kääntyen Flinkin matamiin, joka oli tullut pesutuvasta ulos.

— Onko hän mestarin sukulainen? kysyi Ränni-Pellen äiti.

— Vaimoni veljenpoika ja kuten sanoin, samanlainen lurjus kuin isäkin, joka ei edes jaksa kasvattaa lastansa, vaan lähetti sen tänne köyhien sukulaisten niskoille.

— Minä en ole teidän sukulaisenne! huusi Olli vihan vimmoissaan. Minun isäni on Koivu — —

— Suus kiinni, nulikka. Sun isäs oli lurjus ja äitisi ylpeä tyhjäntoimittaja, joka ei muuta tehnyt kuin koreili ja kasvatti pojastaan herraa, pauhasi Simolin. — Mutta kyllä minä ne temput sinusta pois kuranssaan. Mars kotiin!

Olli totteli vastustelematta. Hän oli jo oppinut pelkäämään Simolinia ja hänen nahkaremmiänsä.

Ränni-Pelle ja hänen äitinsä katselivat poistuvien jälkeen.

— Siinä on jotakin nurinpäin tuon pojan ja suutarin väen suhteissa, sanoi Flinkin matami päätään pudistaen.

— Poika rukka! Ei ole hyvä jäädä orvoksi. Ja vielä Simolinin turviin.

— Minä, luulen ettei asia olekaan niin selvä kuin miltä näyttää, sanoi Ränni-Pelle. — Mitä vasten se poika tuli tytön puvussa tänne ja niin pramean herran seurassa? Uskokaa pois, äiti, siinä on jokin niksi, sen mä sanon. Ja Simolinska ei oo hänen fasterinsa.

— Pidä omina tietoinasi sellaiset luulot, sanoi äiti. — Meikäläisen on paras pitää suu kiinni ja tehdä työtä. Ja Simolinin väen asioihin ei ole puuttuminen. He ovat pahansisuisia ihmisiä.

— Roistoja! mutisi Ränni-Pelle. Hän ei voinut unohtaa Ollin avutonta itkua.

Illalla, kun Ränni-Pelle kävi maksamassa äidin kengät, sai hän tilaisuutta kuiskata Ollin korvaan.

— Kyllä ma panin sen preivis postiin.

Kiitollinen katse oli Ollin ainoa vastaus. Mutta siitä hetkestä alkaen kasvoi hänen hylätyssä pojansydämessään uskollinen rakkaus Ränni-Pelleen.

Ollin äiti ei koskaan vastannut poikansa avunpyyntöön. Kaarlelta tuli sen sijaan Ollille kirje, jossa hän ankarin sanoin moitti Ollia kiittämättömyydestä. Pojan pitäisi olla iloinen siitä, että oli välttänyt vankilan ja päässyt kunnon ihmisten luo eikä nurkua. Hänen oli turha lähettää enää mitään valituskirjeitä, Kaarle ei aikonut ottaa niitä huomioon. Ja isä oli jyrkästi kieltäytynyt vastaanottamasta kirjeitä Ollilta. Hän ei tahtonut tietää enää mitään pojasta, joka oli käyttäytynyt niin pahasti.

Näin oli Olli siis jätetty oman onnensa nojaan. Illalla senjälkeen kuin Olli oli saanut tämän ratkaisevan kirjeen, hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Levotonna hän heittelehti kovalla vuoteellaan sopertaen sekavia sanoja. Tuon tuostakin hän sydäntä särkevällä äänellä huusi äitiä tai Penttiä. Simolinska hiipi vähän väliä hänen vuoteensa ääreen. Ääneti hän katseli pojan punoittavia kasvoja ja kuullessaan hänen valitustaan hän tunsi kyynelkarpalon kiertyvän silmäänsä.

— Kyllä meidän on kutsuttava lääkäri, sanoi hän miehelleen eräänä päivänä, kun pojan tila vain paheni.

— Lääkäri! huudahti suutari kiukustuneena. Oletko järjetön, akka? Kuolkoon pois, jos hänen on niin huonosti laita. Kuka hänen kuolemaansa suree, ei kai Kaarle herra, lisäsi hän hiljempaa ilkeästi hymyillen.

— Simolin, sanoi Fiina katsoen vakavasti mieheensä. — Minä en pidä koko tästä jutusta. Sinä salaat minulta jotakin. Onko siinä todella perää, että poika on tehnyt murhan ja että vanhemmat ovat hänet hylänneet? Epäilen, että tässä on jotakin konnuutta.

— Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Simolin. Asia on niinkuin olen puhunut, ja sillä hyvä.

Simolinska pudisti päätään. Hän ei luottanut miehensä sanoihin, mutta ei myöskään mielellään olisi uskonut nuoresta Kaarle herrasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan lapsesta, mitään pahaa. Hän päätti kuitenkin pitää miestään silmällä.

Jonkin ajan kuluttua alkoi Ollin kuume laskeutua, ja näytti siltä kuin hän hiljakseen rupeaisi paranemaan. Simolin oli pahalla tuulella, kiroili ja torui vaimoa ja lapsia. Hän oli varmasti toivonut pojan kuolevan.

Eräänä yönä heräsi Fiina siihen, että ovi hiljaa narisi. Hän havahtui ja huomasi miehensä vuoteen tyhjäksi. Kummallinen, paha aavistus valtasi hänet. Nopeasti hän nousi vuoteeltaan, heitti hameen ylleen ja hiipi viereiseen huoneeseen. Pienen lampun himmeässä valossa hän huomasi Simolinin seisovan Ollin vuoteen ääressä. Hänellä oli vesilasi kädessä, toisessa pieni valkoinen paperi, jonka sisältöä hän haisteli.

Silmänräpäyksessä oli vaimo hänen sivullaan. Hätäisesti hän kiskaisi lasin ja tyhjän paperin miehensä kädestä ja katseli kauhistunein silmin häneen.

— Jumalan tähden, Risto, mitä sinä teet? sopersi hän vavisten koko ruumiiltaan.

Simolinin kasvot vääntyivät kiukusta.

— Sinä — sinä, sai hän vaivoin änkätyksi. — Mitä teet sinä täällä?

Simolinska purskahti hiljaiseen haikeaan itkuun. Hänen polvensa vapisivat, niin ettei hän pysynyt pystyssä. Säikähtynyt Simolin, joka pelkäsi poikien heräävän — he nukkuivat kaikki kolme samassa huoneessa — pikemmin laahasi kuin veti hänet verstaaseen. Täällä istuutui Simolinska pienelle kolmijalkaiselle tuolille ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli. Simolin seisoi kalpeana ja vihaisena, mutta samalla pelästyneenä hänen vieressään.

— Mitä sinä siinä turhia uliset? Lääkettähän minä pojalle olin antamassa.

— Risto, Risto, vaikeroi Simolinska. — Älä valhettele. Paha henki vietteli sinua surmaamaan turvattoman poikaparan. Jumalan kiitos, että heräsin oikeaan aikaan.

— Suu kiinni! ärjäisi Simolin. — Entä sitten, lisäsi hän kuiskaten, olisiko ollut niin suurta haittaa siitä, jos poika olisikin kuollut? Kukaan ei häntä sure, ei edes hänen omat vanhempansa. Päinvastoin on hänen kuolemastaan pelkkää hyötyä.

— Risto, sanoi Simolinska, ja kohoten seisomaan hän asettui miehensä eteen silmät kiinteästi häneen tähdättyinä. — Sinä tiedät, että minä en ole mikään helläsydäminen ja pehmeä tallukka. Minua on aina pidetty äksynä ja lujaluontoisena ihmisenä, mutta sen minä sinulle sanon: anna pojan olla rauhassa. Minä kuritan kyllä omia lapsiani ja annan Ollillekin selkäsaunan milloin hyväksi näen ja sisuni niin vaatii, mutta älä vainoa hänen henkeään, ja niin totta kuin tässä seison ja nimeni on Fiina Simolin, ilmoitan asian poliisille.

— Pöllö, tiuskasi Simolin vihasta vavisten, etkö ymmärrä, etten sitä ilman edestä tee? Se, jolle pojan kuolemasta on hyötyä, maksaa meille hyvin. Kauppaneuvos on upporikas, lisäsi hän kuin itsekseen.

— Kauppaneuvos! huudahti Fiina, hän oli kuullut suutarin viimeiset sanat. — Arvasinhan sen, että minulta jotakin salaat. Poika ei siis ole täällä pahoja töitään paossa, vaan toisista syistä. Voi, että minun rakas, pieni Kaarle herrani on niin huonoilla poluilla. Herra siunatkoon sentään!

— Vaiti! puhisi Simolin. — Jospa olisin tiennyt, että sinä olet tuommoinen vetistelevä, pehmeäsydäminen akka, olisin toisin toiminut. Nyt pilaat koko jutun. Me olisimme saaneet suuren rahasumman ja voineet elää herroiksi, huolettomina koko loppuikämme.

— Niinkö luulet, Risto? Ja miltä olisi tuntunut, kun tuolla sydänalassa olisi sinua kalvanut mato, omantunnon vaivojen synnyttämä?

Simolinia värisytti ja sydämessään hän tunsi kiitollisuutta Fiinaa kohtaan siitä, että tämä oli estänyt hänet tunnottomasta teosta.

— Älä siinä nyt saarnaa, sanoi hän nyreästi. Olkoon poika rauhassa minun puolestani.

— Lupaatko sen, Risto? Autuutesi nimessä?

— No lupaan. Mutta muista sinäkin, ettet hiisku näistä asioista kenellekään. Poika on ihmisten silmissä kuollut. Hänen vanhempansakin luulevat hänen kuolleen. Minä olen luvannut Kaarle herralle, ettei hän enää koskaan näyttäydy Suomessa.

— Entäs jos poika joskus saa tietää petolliset juonenne? Mitäs sitten!
Hän ei ole tyhmäjärkinen eikä aina pysy lapsena.

— Siksipä juuri olisi ollut parempi, että hän olisi kuollut, sanoi Simolin synkästi. — Mutta ehkäpä vielä jokin neuvo keksitään. Ellei, niin Kaarle herra pelastakoon nahkansa. Mutta nyt minä menen takaisin nukkumaan.

Fiina tyhjensi lasin vaarallisen sisällön likaämpäriin ja laskeutui sitten hänkin levolle. Mutta hän valvoi vielä kauan sen jälkeen kuin kovat kuorsaukset ilmaisivat hänen miehensä nukkuneen. Siitä oli pitkä, pitkä aika, kun suutarin äksy vaimo viimeksi oli rukoillut Jumalaa. Nyt hän pani kätensä ristiin ja luki ahdistuksessaan vanhan virrensäkeen:

Voi sydän raadollinen, kuink' olet surkea! Sen tietää vihollinen, siis alkaa kiusata; pahaksi saa se häijy myös lahjat parhaimmat; hän valvoopi ja väijyy, kun sinä nukahdat.

Neljäs luku.

YSTÄVYKSET.

Kuuma elokuun aurinko paahtoi katuja ja kivimuurien seiniä. Pojat ja tytöt hyppelivät avojaloin tai loikoilivat nurmella joutilaina. Ihana kesäilma oli houkutellut ulos jokaisen, jonka ei ollut pakko istua sisässä. Iloiset äänet tunkeutuivat sisälle suutarin keittiöön, jossa Olli istui tuudittaen Simolinien nuorinta vesaa, pientä kuusikuukautista poikaa, joka tuskaisena inisi kätkyessä.

Vaikea olisi sen, joka kolme vuotta sitten oli nähnyt Koivumäen sievän ja hemmotellun Ollin, nyt enää tuntea häntä. Kauniit kiharat olivat tyystin pois leikatut, posket olivat kuopalla, ennen eloisat silmät sameat. Karkea, rikkonainen puku verhosi hänen laihan vartalonsa, ja jalassa oli raskaat puukengät.

Toivuttuaan taudistaan oli Olli kauan ollut niin heikkona, että Simolin yhä vielä toivoi hänen kuolevan. Mutta kaikkien ihmeeksi poika vähitellen alkoi voimistua ja huonosta ravinnosta huolimatta hiljalleen kostua. Simolinska pisti tosin silloin tällöin hänelle salavihkaa jonkin paremman palan, mutta kun kateellinen Janne tämän huomasi, nosti hän hirveän melun, ja Simolin antoi vaimolleen sellaisen läksytyksen, että Fiina vastedes varoi suosimasta "veljenpoikaa". Hän ei kuitenkaan lakannut sydämessään säälimästä Ollia, vaikka hänen kiukkuinen luontonsa usein puhkesi ilmi poikaa kohtaan. Säästääkseen häntä Jannen ja Kallen kiusanteolta hän sanoi Simolinille tarvitsevansa Ollia apunaan keittiössä. Niin sai Olli yhdessä Miinan kanssa toimittaa pieniä kotiaskareita, pestä astioita ja juosta asioilla läheisissä kaupoissa. Ennen niin ylpeä ja itsepintainen poika taipui nyt vastustelematta tekemään halvimpiakin töitä. Hänet oli tautinsa jälkeen vallannut jonkinlainen tylsä välinpitämättömyys, hän tunsi todella olevansa hylätty orporukka. Yhdentekevä sanottiinko häntä Simolinskan veljenpojaksi, isää ja äitiä hänellä ei missään tapauksessa ollut. Hän viihtyi parhaiten Miinan ja Simolinskan parissa. He saattoivat kyllä tiuskia ja torua häntä hekin, mutta he eivät olleet ilkeitä kuten Simolin ja Janne ja Kalle.

Yksi ystävä oli Ollilla kuitenkin — Ränni-Pelle. Ollin sairauden aikana hän oli monta kertaa pistäytynyt Simolinilla jollakin tekoasialla saadakseen tietoja pienen suomalaispojan tilasta. Ja kun Olli tuli niin terveeksi, että saattoi liikkua ulkona, tapasi hän tuon tuostakin Flinkin iloisen Petterin, jolla oli erityinen taito pujahtaa pihalle ja kadota taas yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ja aina hän toi mukanaan hyvää tuulta, lakritsia ja sukkeluuksia. Simolin katseli karsain silmin molempien poikien ystävyyttä. Koska hän ei itse joutanut pitämään silmällä Ollia, uskoi hän tämän toimen Jannelle, joka oli tulemassa isänsä veroiseksi oveluudessa ja rahanhimossa. Isän tarvitsi vain antaa hänelle viittaus, mihin suuntaan hän tahtoi asiaa ajettavan, ja Janne haistoi oikean metsäkoiran vainulla, mitä tarkoitettiin. Isän puheesta hän oli ymmärtänyt, että Olli ei saanut seurustella liian paljon toisten poikien kanssa, koska hän saattoi ilmaista salaisuuksia. Janne oivalsi heti ja vahti Ollia valppaasti, kulki hänen kintereillään ulkona, kuunteli ja vakoili. Erityisesti epäili Simolinin väki Flinkin matamia ja hänen poikaansa, ja Ollia oli ankarasti kielletty käymästä Flinkillä, sillä tekosyyllä, että Simolinska ja Flinkin matami olivat riitaantuneet ja jälkimmäinen oli sanonut edellistä Söderin kielikelloksi.

Kielletty hedelmä on aina makea, ja tietoisuus siitä, että heitä pidettiin silmällä ja vartioitiin, antoi poikien ystävyydelle erikoisen viehätyksen. Oli niin jännittävää piiloutua yhdessä johonkin pimeään kujaan tai puukellariin, kun tiesi, että Janne juoksi hakemassa Ollia ja kierteli aivan käsivarren ulottuvilla huomaamatta heitä. He olivat keksineet erityisen leikin: Janne oli kavala Ovela Kettu eli Magua, Ränni-Pelle vanha Haukansilmä ja Olli nuori Unkas, hänen suosikkinsa. Muut pojat saivat vihiä leikistä ja innostuivat mukaan. Jannea ruvettiin aivan yleisesti kutsumaan Ovelaksi Ketuksi, ja pojat pitivät jonkinlaisena jalona velvollisuutena suojella Unkasta häntä vastaan. Tämä tällainen yhteinen liittoutuminen ei suinkaan taivuttanut Jannea hyvänsävyisemmäksi Ollia kohtaan, päin vastoin hän siitä katkeroitui ja koetti häntä vahingoittaa miten parhaiten saattoi. Hän ei tosin uskaltanut kohdella häntä liian kovakouraisesti, sillä silloin saattoi parvi villejä delavaareja hyökätä kadulla hänen kimppuunsa ja uhkaavin elein vaatia hänen päänahkaansa. Janne oli suuri pelkuri ja pötki pakoon näitä Unkasin puoluelaisia, vaikka turvaan päästyään uhkasikin heitä ja haukkui "delamuoreiksi". Mutta salakavalalla tavalla hän tiesi aina kiusata ja härnätä Ollia, kanteli äidillensä ja tekeytyi marttyyriksi. Hän sai muka Ollin yllytyksestä kärsiä pahaa kohtelua toisten poikien puolelta. Täten hän usein sai Simolinskan uskomaan hänen puheitaan ja kurittamaan Ollia.

Tällaisessa melkein jokapäiväisessä ottelussa Ollin luonne karaistui. Hän oppi tappelemaan ja puolustautumaan katupoikien lailla, oppi pettämään Simolinia ja Jannea. Mutta lukuunottamatta tätä sotajalalla liikkuvalle intiaanille luvallista taitoa, vihollisen pettämistä, pysyi hän kaikissa vaiheissaan, vaikeimmissakin tilanteissa, rehellisenä. Hänen oikeudentuntonsa oli pienestä pitäen ollut harvinaisen herkkä.

— Me, intiaanit, emme petä muita kuin vihollisiamme, sanoi Ränni-Pelle, ja tämän hiukan tavallisesta säännöstä poikkeavan rehellisyysmääritelmän oli Ollikin omaksunut.

Vuosi vieri, toinen, kolmaskin. Ollista oli tullut tavallinen suurkaupungin katupoika, jonka suurimpana ilona oli pujahtaa ulos, milloin siihen tilaisuutta suinkin tarjoutui, maleksia kaduilla, imeä paperossia, milloin semmoinen vain käsiin sattui, ja harjoittaa kaikenmoista koirankuria ohikulkijoita kohtaan. Yhä harvemmin hän enää ajatteli Koivumäkeä, äitiä ja isää, yhä vähemmän suri sitä, että oli ollut syynä leikkitoverin kuolemaan. Vain joskus yksinäisyydessä valtasivat entiset muistot hänen mielensä, ja hän joutui kauhulla ajattelemaan nykyistä elämäänsä.

Niinpä nytkin. Muu väki oli poissa, mikä missäkin, ja hänet oli määrätty hoitamaan pienokaista. Simolinska tuntien Ollin rehellisyyden luotti häneen enemmän kuin omiin lapsiinsa ja jätti mieluummin nuorimpansa Ollin huostaan, jonka hän varmasti tiesi pysyvän kotona, silloin kuin hän lupasi. Olli tuuditteli lasta hiljakseen hyräillen. Ja siinä, toistaessaan hyräilyä: "Tuu, tuu tupakkirulla", hän elävästi muisti äidin, koti astui äkkiä hänen eteensä valoisana, onnellisena. Ja sen vastakohtana ympäröi häntä pimeä, epäsiisti huone likaisine pihoineen. Hän painoi päänsä alas ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ja vanhat kysymykset, jotka niin usein olivat häntä vaivanneet, heräsivät taaskin.

Saattoiko hän enää koskaan palata kotiin? Kuinka isä ja äiti voivat olla niin leppymättömiä? Miksi ei Kaarle serkku milloinkaan käynyt häntä tervehtimässä? Ei hän edes kirjoittanut enää. Lähetti kyllä säännöllisesti rahaa Simolinille, sen Olli tiesi, mutta hänelle vain suutarin kautta jonkin tervehdyksen silloin tällöin.

Ulkoa kuului kolme kimakkaa vihellystä ja sitten varovainen kuiskaus:
— Hyss, onks rauha maassa?

Ränni-Pelle pisti tummatukkaisen päänsä ikkunasta.

— Ei ole ketään kotona, vastasi Olli nopeasti pyyhkien silmiään. Olisi ollut suuri häpeä, jos Haukansilmä olisi nähnyt hänen itkevän.

— Tuleks ulos? kysyi Pelle.

— En pääse, täytyy katsoa lasta.

— Minä meinaan mennä kattomaan laivoja.

Lapsi kätkyessä alkoi huutaa ja sätkiä pienillä väärillä säärillään.

— Suutarin eukko tulee, ennätti Pelle kuiskata ja oli siinä samassa kadonnut. Simolinska tuli pyykkituvasta, märkä esiliina vyöllä ja käsivarret kyynäspäihin saakka paljaina. Hän oli vuosien kuluessa tullut yhä lihavammaksi ja toraisammaksi. Äkeänä hän torui Ollia siitä, että tämä antoi lapsen huutaa. Olli kuunteli tylsänä. Hän oli jo niin tottunut soimauksiin ja uhkauksiin, etteivät ne häntä enää liikuttaneet.

Fiina otti lapsen syliinsä ja ojentaen Ollille rahan hän lausui:

—Tuossa on, mene Petterssonin kauppaan ostamaan pikilankaa ja hakasia.
Simolin sanoi niitä tarvitsevansa.

Olli otti rahan ja lähti livistämään, niin että puukengät kopisivat.

Ilma oli liian houkutteleva, jotta hän suoraa päätä olisi mennyt Petterssonille. Oli paljon hauskempaa maleksia kaduilla, katsella vilkasta ihmisvilinää ja silloin tällöin töytäistä kylkeen jotakin avojalkaista katututtavaa. Kas, tuollahan oli Pellekin keskellä poikajoukkoa, joka seisoi katselemassa, kuinka poliisi kuljetti jotakuta taskuvarasta. Olli huomasi Kallenkin ja piiloutui nopeasti erään rotevan pojan turviin. Kallea ei ollut vaikea puijata, hän oli typerä ja hidasjärkinen.

— Jokos pääsit? kysyi Ränni-Pelle. Olli oli pujahtanut hänen taakseen ja veti häntä takinhihasta.

— Jo, mennään muualle, ei tämä ole hauskaa.

— Mennään vaan.

Pojat lähtivät laukkaamaan. Pelle kaivoi taskustaan kaksi lakritsipiippua ja ojensi toisen Ollille.

— Mennäänks laivoja kattomaan?

— En minä niin pitkälle uskalla, sanoi Olli. — Kiivetään luolaan.

Luola oli poikien yhteinen piilopaikka. Sen muodosti sola kahden vanhan tuparähjän välissä mäen harjalla. Pojat olivat koonneet sinne kaikenlaista tavaraa, hevosenkenkiä, suuren nahkapallon, korvattoman kupin, poikkinaisen piipun, Pellen isävainajan oman, joka oli "neuvottelupiippuna" silloin kun tärkeitä asioita pohdittiin. Ränni-Pelle veteli jo pitkiä savuja, mutta Ollin oli vaikea tottua tupakkaan.

Ränni-Pelle kaivoi piipun esille kiven alta, jonne hän sen oli kätkenyt.

— Ensin tupakoidaan, sanoi hän, minulla on tärkeitä asioita. — Hän veti esille isän vanhan tupakkamassin, pisti kuivaa sammalta piippuun ja veti pari savua. Sitten hän ojensi piipun toverilleen. Olli pisti piipun suuhunsa, mutta antoi sen melkein heti takaisin irvistellen.

— Maistuiks pahalle? nauroi Pelle. Hän kopisti piippua kiven kylkeen, pisti tupakkamassin taskuunsa, samoin piipun. Sitten hän rykäisi pari kertaa ja sanoi katseltuaan Ollia hetkisen kulmakarvat ankarasti rypyssä.

— Minä meinaan karata.

Olli katseli ystäväänsä pyörein silmin.

— Karata?

— Niin juuri karata. Merille! Ja sinä tulet mukaan.

Olli pidätti hengitystään. Tuuma oli huimaavan rohkea.

— Mitä äitisi sanoo?

Pelle kävi arvelevan näköiseksi ja raapi kiharaista tukkaansa.

— Siinähän se niksi onkin. Eihän mun tarttis karata, jos äitimuori päästäis mun hyvällä. Olen halunnut merille jo siitä asti, kun ensimmäisen laivan näin, mutta muori ei suostu. Itkee vain ja sanoo, että hän on jo haudannut miehensä meren pohjaan eikä halua pojalleen samaa loppua. Hän tahtois mun suutarinoppiin Simolinille, hyi sentään — tässä Pelle sylkäisi halveksivasti — Simolinille! Luuleks minun siihen suostuvan, ei maar, ennen rupean vaikka neekerin lapsenlikaks kuin Simolinin oppipojaks. Ei, minä aion merille, se on vissi se, isäni eli ja kuoli reiluna merikarhuna, ja niin minäkin meinaan.

Pelle oli kohonnut seisomaan ja katseli silmät innosta säihkyen ympärilleen.

— Katsos, sanoi hän viitaten sormellaan Meelarin sinisiin laineisiin. — Tuolla Meelarin takana on Itämeri. Siinä on vesi suolaista, ja sitä tietä päästään Atlantille.

Hän heilutti hattua kädessään.

— Hei, pojat, Atlantille! Tuuli puhaltaa, aallot heittelee laivaa, ja meripojat heiluu mastossa. Se on elämää!

Olli seisoi liikahtamatta hänen vieressään.

— Niin, sanoi hän hitaasti — tuolla kaukana on Itämeri, ja sen takana on Suomi.

Ränni-Pelle loi häneen nopean katseen.

— Tekeekö sun mielesi Suomeen? Tule mukaan, ehkä saat tilaisuuden pistäytyä sielläkin.

Olli ravisti surullisena päätään vastaamatta. Pelle laski päivettyneen kätensä pojan hennolle olkapäälle.

— Olli, eikös me olla ystäviä?

— Ollaan, vastasi Olli ja katseli luottavasti ihailemaansa toveria.

— Mutta ystävien kesken pitää olla reilu komento. Sinä salaat multa jotakin.

Olli punastui hiusmartoa myöten.

— Niin, etkös luule minun tietävän, että tuo juttu Simolinskan veljenpojasta ja hänen isärukastaan on hölynpölyä. Sinä et oo sukua Simolinille enemmän kuin kelpo laivan ankkuri suutarin naskalille.

Olli oli yhä ääneti.

— No, ellet luota minuun, niin en minäkään väkisin pyri uskotuksesi, sanoi Pelle ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.

— Älä suutu, Pelle, pyysi Olli. En minä olekaan sukua Simolineille, en rahtuakaan, mutta minä en uskalla kertoa asioita, olen luvannut olla vaiti. Isäni ja äitini ovat minut hylänneet, koska tein jotakin hyvin, hyvin pahaa.

— Sinäkö? Mitäs pahaa tommonen pikkunen pojannaskali vois tehdä? Pelle oli hetkisen ääneti, sitten hän kysyi ankaralla äänellä. — Et kai ole varastanut?

— En, vastasi Olli päättävästi. Varastanut en ole koskaan.

— Se on hyvä se, sillä varkaita minä en kärsi. Tommonen epärehellinen pojantolvana kuin tuo Jannekin kismittää mua kovasti. Hän kähveltää taskuunsa mitä saa ja milloin saa. Hyi taavetti!

Pelle sylkäisi taas. Se oli hänellä syvimmän halveksumisen merkki.

Olli katseli ystäväänsä surumielisenä. Mitähän Pelle sanoisi, jos saisi tietää hänen salaisuutensa? Raskaana se painoi häntä. Hän aukaisi suunsa uskoakseen sen sille ainoalle ihmiselle, joka hänen yksinäisyydessään oli osoittautunut ystäväksi, mutta silloin Pelle jo ojensi kätensä hänelle vilkkaaseen, vilpittömään tapaansa ja huudahti:

— Viis salaisuuksista, Olli! Meri on sen pojan koti, jolla ei muuta turvaa ole. Heitä suutari ja hänen äkeä eukkonsa ja tule mukaan.

— En kai minä mihinkään kelpaa, kun olen näin pieni ja hento?

— Vanhaks olet?

— Marraskuussa täytän kolmetoista.

— Ja minä olen neljätoista, sanoi Pelle ojentaen pitkää, notkeata vartaloaan. Ei meitä ikä paina, mutta kyllä meillekin jokin ammatti keksitään laivan kannella. Minä rupean märssypojaks, ja sinä kelpaat kyllä kokin apulaiseks.

— Minä osaan pestä astioita ja lakaista ja keittää kahvia ja kuoria perunoita ja… alkoi Olli luetella innostuneena.

— Siinä näet. Me lähetään, niin että hurisee. Minä tunnen
Delfiini-laivan ruorimiehen. Hän on isäni toveri ja kiva mies onkin.
Halveksii suutaristi maamyyriä, kyllä hän meitä auttaa. Jo tänä iltana
käyn hänen puheillaan. Delfiini on nykyjään maissa.

Hetken aikaa vielä suunnitelmiaan kehitettyään pojat lähtivät innostuneina astumaan kotia kohti. Portilla kohotti Pelle varovasti sormeaan:

— Mutta muista, suu kiinni kuin naulittu!

— Totta kai.

Janne puikki poikien ohitse, kädet housuntaskuissa ja paperossi hampaissa. Pojat katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Oliko hän kuullut jotakin?

Kotona nousi kova myrsky kun Olli saapui pikilankoineen. Janne oli ennättänyt ennen sisään ja ensi työkseen kielinyt, että Olli oli Ränni-Pellen kanssa seisoskellut portilla. Simolin heilutti uhkaavana nahkaremmiään.

— Enkö ole kieltänyt sinua kuljeksimasta sen rentun kanssa pitkin katuja, huusi hän. — Fiina kertoi sun lähteneen jo pari kolme tuntia sitten. Selkäsaunan ansaitset ja saatkin.

Mutta nyt Simolinska asettui väliin.

— Anna pojan jo olla. Onhan nyt lauantai-ilta, ja hän on istunut sisässä kaiken päivää lasta hoitamassa. Eikä Flinkin Pelle ole muita katupoikia huonompi. Äiti on suupaltti, se on totta se, ja on mua hävyttömästi soimannut, mutta en minä hänelle siitä vihaa kanna. Olin siellä kahvilla eilen, ja matami esitti, että ottaisit Pellen tänne oppiin.

— Minä en hänen nokkaviisaasta pojastaan välitä, murahti suutari, mutta jätti Ollin rauhaan.

Ollin pää oli täynnä uusia ihmeellisiä ajatuksia. Saadakseen olla yksin hän meni verstaaseen. Simolin oli ruvennut käyttämään häntä apulaisenaan viime aikoina, ja Olli oli jo vähän tottunut suutarintöihin. Hän otti kengän, joka edellisenä päivänä oli jäänyt häneltä kesken, ja alkoi lyödä nauloja korkoon. Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet mukana työssä. Loistavin silmin hän katseli eteensä ja silloin tällöin karehti hymy hänen kasvoillaan. Hän ei huomannut, että Janne liukkaana oli hiipinyt sisään ja salavihkaa piti häntä silmällä.

Seuraavana päivänä koettivat Olli ja Ränni-Pelle turhaan tavata toisiansa. Olli oli kauhean utelias kuulemaan, mitä Pelle oli saanut tietää Delfiinin ruorimieheltä, mutta hän ei voinut ottaa askeltakaan, ettei Janne tai Kalle ollut hänen kintereillään.

Viimein hän rohkaisi mielensä ja ottaen hattunsa naulasta alkoi lähteä ulos. Janne nousi heti ylös sängystä, jolla hän oli loikoillut risaista kirjaa lukien. Hän viittasi Kallelle ja seurasi Ollia pihalle.

— En minä sinun seuraasi ole pyytänyt, tiuskasi Olli hänelle kiusaantuneena.

— En minä sitä odotakaan, virnisteli Janne.

Läheisellä kentällä oli parvi poikia palloa heittämässä. Olli äkkäsi Pellen heidän seurassaan ja suuntasi askelensa toisten joukkoon, Janne ja Kalle kintereillään. Janne huomasi kuitenkin pian pari vauraampaa poikaa, jotka istuivat erillään muista korttia lyömässä. Hän kuiskasi Kallelle:

— Minä menen tonne Raskin poikien sakkiin. Pirä silmällä Pelleä ja Ollia. Jos huomaat heidän erottautuvan muista, mene kohta heidän luokseen.

Kalle tottelikin vanhempaa veljeään niin tarkoin että Ollin ja Pellen oli mahdoton vaihtaa kahdenkeskistä sanaa. Tehtyään pari turhaa yritystä Pelle heittäytyi kentälle ja veti haukotellen kirjan taskustaan.

— Etkö enää pelaakaan, Pelle? huusivat toiset pojat.

— En viitti, mulla on tässä niin peevelin hauska kirja.

Pojat kokoontuivat hänen ympärilleen.

— Mikäs se on?

— Kahden pojan pakoretki merelle, sanoi Pelle ja loi merkitsevän silmäyksen Olliin.

— Lues meillekin vähän.

— Ei teistä ole kuulijoiksi, räyhäätte vain ja peuhaatte.

— Me ollaan ihan hiljaa, lupasivat pojat ja asettuivat piiriksi Pellen ympärille, Olli lähinnä häntä ja Kalle Ollin viereen.

Pelle alkoi lukea. Kirja oli nimeltään "Jäämerellä", ja Pelle luki pari ensimmäistä sivua innostuneelle kuulijakunnalle. Kalle istui jännittäen huomiotaan hänkin, mutta koska hänen ylimalkaan oli hyvin vaikea tajuta painettua sanaa, alkoi häntä pian väsyttää. Lämmin ilma sen lisäksi häntä painosti, hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän torkkui silmät ummessa.

Pelle loi häneen veitikkamaisen katseen ja toisen yhtä veitikkamaisen
Olliin. Sitten hän selaili kirjaa pari kolme lehteä.

— Minä alan tästä luvusta, se on hauskempaa, sanoi hän ja luki:

"Leo ja Wilhelm olivat vahvasti päättäneet lähteä merille. Delfiinin ruorimies, Martti, oli heidän isänsä vanha ystävä ja hänen puoleensa pojat kääntyivät pyytäen, että hän toimittaisi heille paikan laivassa. Mutta saatuaan tietää, että poikien äiti vastusti heidän matkaansa, vanha Martti ei suostunut auttamaan heitä. Jyrkästi tuo jörö merikarhu käski poikien vielä odottaa pari vuotta ainakin. Silloin päättivät Leo ja Wilhelm toimia omin päin. Eräänä varhaisena aamuna he karkasivat kotoa ja piiloutuivat Delfiinin ruumaan — tässä Pelle loi silmänsä Olliin ja katseli häntä tuokion kiinteästi —. Vasta kun laiva oli kaukana Tuk — ulapalla, ryömivät pojat esille piilostaan. Vanha Martti noitui ja pauhasi, mutta asiata ei enää voinut auttaa. Kapteeni ei tietysti enää kääntänyt laivaa takaisin."

Pelle sulki kirjan. — Nyt en viitti enää lukea, sanoi hän. Lyönpä veikkaa siitä, että tuo Olli ei ole ymmärtänyt lukemastani sanaakaan. Vai mitä? Ymmärsitkö, pässinpää?

— Ymmärsin, vastasi Olli punoittavin poskin.

Hetkistä myöhemmin poikalauma hajosi kukin suunnalleen. Kallekin heräsi silmiään hieroen.

— Oliko niillä mitään keskinäisiä juonia? kysyi Janne Kallelta, kun pojat menivät kotiin.

— Vieläkös mitä! Pelle luki jotakin kirjaa, ja me istuttiin kaikki siinä ympärillä, sanoi Kalle.

Uusi elämän toivo oli vallannut Ollin. Jokaiselle pojalle ominainen seikkailuhalu eli hänessäkin vahvana. Yksin olisi häntä arveluttanut lähteä merille, mutta kun Ränni-Pelle oli mukana, haihtuivat kaikki epäilykset. Tuntui niin ihmeelliseltä ajatella, että hän muutamien päivien kuluttua, ehkä jo viikon perästä olisi vapaa Simolineista. Iloisesti viheltäen hän teki työnsä verstaassa ja kuunteli rauhallisena suutarin torasanoja.

— Ei hänen laitansa ole ikinä oikea, vakuutti Janne isällensä. —
Heillä on jotakin meininkiä yhdessä Pellen kanssa, sen voin vannoa.
Sinä saat antaa hänelle vaikka kolme korvapuustia yhteen menoon, ja hän
on yhtä iloinen.

— Pidä häntä silmällä, poika, pidä silmällä. Kuka tietää mitä hän keksii, arveli suutari itsekseen huolestuneena. Minun pitää kirjoittaa Kaarle herralle, että on ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin pojan suhteen. Hän voi ilmaista kaikki ja saattaa meidät poliisin käsiin.

Olli huomasi pian, että häntä pidettiin silmällä. Hän koetti hillitä mielialaansa, mutta se onnistui huonosti, hän oli kuitenkin vielä liian lapsellinen ja vilpitön osatakseen pettää Jannen ovelia silmiä. Jännityksellä hän odotti lähempiä tietoja Pelleltä.

Eräänä iltana hän palasi kotiin käytyään yhdessä Simolinskan ja Jannen kanssa vaatteita huuhtomassa. Portilla juoksi Miina häntä vastaan ja pisti hänen kouraansa paperilapun. Siinä oli sanat: "Delfiini lähtee Hulliin huomisaamuna kello 8." Ei mitään muuta.

Ollin sydän sykähti riemusta ja veri tulvi hänen poskilleen.

— Mikä paperi se oli? kysyi Janne, joka oli huomannut Miinan nopean liikkeen.

— Eipä paljon mikään, vastasi Olli vältellen.

— Keltä sinä sen paperin sait, Miina? kysyi Janne tytöltä.

Miina oli pieni villi katutyttö, mutta hän piti Ollista enemmän kuin ilkeämielisestä Jannesta ja vastasi nenä pystyssä:

— Sitäkö se sinuun kuuluu?

— Kuuluu mitä kuuluu, ja ellet hyvällä sano, saat maistaa isän nahkaremmiä, uhkasi Janne.

— Mitä sinä tyttöä kiusaat, sanoi Simolinska, hoida omat asiasi.

He kantoivat vaatekorit sisälle ja sitä tehdessä Olli nopeasti pisti paperipalan suuhunsa ja nielaisi sen yhtä nopeasti. Hän arvasi, että Miina ei jaksaisi pysyä lujana.

— Vai niin, kirkaisi Janne, joka ei ollut hellittänyt silmiään hänestä. Paperi tänne ja heti.

— Ei minulla ole sitä, vastasi Olli.

Janne kiehui raivosta. Keittiössä, jossa suutari jo istui piippua polttaen, hän nopeasti kertoi, mitä oli tapahtunut.

— Keneltä sait paperin? kysyi suutari Miinalta ja katseli tyttöön niin vihaisesti, että lapsiparka empimättä tunnusti.

— Ränni-Pelleltä, kuiskasi hän arasti.

— Sanoiko hän mitään?

— Ei muuta kuin että: anna tämä Ollille, niin ettei kukaan näe.

— Puhutkos totta? jatkoi vihainen tuomari kuulusteluaan.

— Puhun.

Simolin kääntyi Ollin puoleen.

— Mitä paperissa oli?

Olli katseli häneen uhkamielisesti.

— Sitä en sano.

— Vai et sano. Koetetaanpa, Janne, hae nahkahihnani.

Janne totteli joutuisasti. Simolin tarttui hihnaan ja löi Ollia pari kolme kertaa täyttä voimaa. Olli seisoi liikahtamatta hampaat lujasti yhteen puristettuina. Iskut tekivät kauhean kipeätä, mutta hän hoki itsekseen: — Huomenna olen vapaa, huomenna olen vapaa.

— Mitä paperissa luki? kysyi Simolin uudestaan.

Olli ei vastannut.

Raivostunut suutari kohotti kätensä uuteen iskuun, mutta silloin alkoi Miina täyttä suuta parkua ja Simolinska sieppasi päättävä ilme kasvoillaan hihnan miehensä kädestä.

— Nyt se jo riittää. Poikaa ei saa rääkätä kuoliaaksi.

— Se olisikin parasta, mitä saattaisi tapahtua, mutisi suutari hampaittensa välistä. Hän jätti kuitenkin kurituksensa kesken.

Olli meni yhteenpuristetuin huulin ja vedet silmissä huoneen pimeimpään soppeen. Hänen selkäänsä pakotti kauheasti. Simolin loi häneen kiukkuisen katseen, mutta antoi hänen olla rauhassa, ja katosi Jannen kanssa verstaaseen. Illemmalla sanoi suutari:

— Janne, menes noutamaan halkoja kellarista. Pitäisi saada keitetyksi vähän vernissaa.

— Menköön Kalle, sanoi Janne kiukkuisesti.

Simolin kohotti päätään.

— Ei, mene sinä, Janne, kun kerran käsken. Ja Olli menee mukaan. Mitäs siinä nurkassa laiskana kökötät. Saat valaista lyhdyllä, eihän siinä pimeässä käytävässä muutoin mitään näe.

Janne loi ovessa kysyvän katseen isäänsä. Tämä nyökkäsi päätään tuskin huomattavasti.

— Sulje ovi lujasti poistullessasi, sanoi hän painokkaasti.

Jannen silmissä välähti. Hän otti lyhdyn ja lähti ulos. Olli seurasi häntä pimeitä portaita alas pitkään, kapeaan käytävään. Kellarin ovella sanoi Janne:

— Mene sinä sisään ottamaan halkoja. Minä valaisen tässä.

Olli teki niin, mutta äkkiä hänet valtasi outo pelko. Hän kääntyi palatakseen, mutta samassa sulkeutui ovi paukkuen.

Hän oli yksin pimeässä, kolkossa kellarissa. Ulkopuolella kuului Jannen hiljainen ivanauru.

— Mieti nyt siinä, mitä paperissa luki, sanoi hän.

— Janne, Janne, älä jätä minua tänne yksin! huusi Olli sydäntäsärkevällä äänellä. Mutta Janne ei vastannut, Olli näki hänen poistuvan lyhtyineen. Hetkisen seisoi Olli tyrmistyneenä, sitten selvisi tilanteen koko kauheus hänelle. He olivat sulkeneet hänet kellariin — kenties koko yöksi. Hänen oli mahdotonta päästä pois. Simolinin kellari oli aivan käytävän päässä takapihan puolella, jossa ei kukaan ainakaan iltaisin liikkunut. Kellarin seinät olivat vahvat, ei niiden läpi ääni päässyt tunkeutumaan. Hän koetti työntää kellarinluukkua syrjään — turhaan, se ei liikahtanut. Hän kolkutti ovea, kunnes nyrkit väsyivät, ja vaipui viimein uupuneena, nyyhkyttäen lattialle. Tieto siitä, että hänen kauniit unelmansa olivat rauenneet, musersi hänet tykkänään. Simolinit olivat kai arvanneet hänen ja Pellen tuumat ja koettivat täten estää häntä lähtemästä. Huomenaamulla aikaisin lähtee Delfiini, mutta hän ei pääse mukaan, hän on täällä teljettynä kellariin, avutonna, yksinään.

Hetkeksi lohdutti häntä ajatus, että Simolinska, joka niin usein oli häntä säälinyt, nytkin tulee vapauttamaan hänet. Mutta tunti toisensa jälkeen kului ja yhä virui hän lattialla.

Kamalaa oli kellarissa. Hän kuuli rottien loikkivan pimeässä ja kapusi niin korkealle kuin pääsi puupinolle. Yön hetket kuluivat hitaasti, silloin tällöin Olli nukahti hetkeksi painautuen kiinni halkoihin.

Viides luku.

MERILLE!

Heikko valojuova, joka tunkeutui kellariluukun läpi, ilmaisi väsyneelle pojalle, että aamu oli koittanut. Olli tiesi, että luukku oli vahvasti teljetty ulkoapäin, hän alkoi kuitenkin ahkerasti kolkuttaa sitä herättääkseen huomiota. Mutta kukaan ei liikkunut vielä ulkona näin aikaisin.

Olli ymmärsi, että kaikki oli nyt mennyttä. Hän kuvitteli, miten Pelle malttamattomana odotti häntä, miten hän viimein kyllästyi odottamiseen ja yksinään lähti juoksemaan ennättääkseen ajoissa laivaan. Ja sitten Delfiini nosti ankkurinsa ja Pelle lähti, hänen ainoa ystävänsä.

Hän pyyhki kyynelen silmästään ja puri hampaansa yhteen. Uhkamielinen ilme kovensi hänen lapselliset piirteensä. — Vähätpä siitä, heidän täytyy kuitenkin kerran päästää minut pois täältä. Ja silloin karkaan. En ole enää pikku poika, jota voi mielin määrin petkuttaa.

Täten hän koetti mieltään lohduttaa; pahinta oli kuitenkin, että kova nälkä alkoi häntä vaivata. Hän ei ollut edellisenä päivänä saanut mitään illallista, ja päivällinen oli ollut aikainen ja niukka.

Äkkiä hän säpsähti ja teroitti kuuloaan. Ulkopuolelta kuului kolme hiljaista vihellystä. Ollin silmiin syttyi loiste. Sehän oli Ränni-Pelle, varmasti hän — kolme vihellystä oli heidän sovittu yhtymämerkkinsä. Koko ruumis jännityksestä vavisten kolkutti hän, kolmasti luukkuun, iloinen toivo täytti hänen mielensä. Samassa vihellys taukosi. Eikö Pelle ollutkaan ymmärtänyt hänen merkkiään?

Kului Ollin mielestä iäisyys. Sitten kuului taas kolme vihellystä, johon Olli vastasi heti kolmasti kolkuttaen. Joku kopeloi luukkua, telkeä vedettiin varovaisesti syrjään. Ollin sydän hakkasi rajusti. Ränni-Pelle oli siis kuitenkin keksinyt hänet. Nyt avautui jo siksi suuri rako, että hän saattoi nähdä Pellen. Tämä nosti sormen huulilleen ja jatkoi työtään. Hän ähkyi ja puhisi, telki oli kovin raskas.

Vihdoin viimein luukku aukeni, ja siinä tuokiossa oli Ollikin ryöminyt ulos aukon kautta. Sormi yhä suullaan Pelle viittasi Ollia seuraamaan jäljessä ja alkoi kiivetä korkeata muurimaista aitaa ylös. Kellarin luukku antoi näet takapihalla olevaan kapeaan solaan, jonka korkea kiviaita erotti naapuripihasta. Tätä tietä aikoi Pelle paeta.

— En minä siitä pääse, kuiskasi Olli, muuri on liian korkea.

— Sinun täytyy, kuului Ränni-Pellen jyrkkä vastaus.

Hän itse, vaikka kantoikin myttyä selässään, kiipesi notkeasti kuin apina muurin harjalle.

— Annas kun minä autan sinua, mamseli.

Hän kurottautui muurin harjalta niin alas kuin suinkin yletti ja ojensi molemmat käsivartensa Ollille. Saatuaan kiinni hänen käsistään, vetää retuutti hän Ollia, joka itsekin ponnisti parhaansa mukaan.

— Hoh-hoh, sanoi Pelle, kun Olli vihdoin oli muurin harjalla, oletpa sinä sentään aika möhkäkala, vaikka näytät niin pieneltä.

Alas laskeutuminen kävi nopeasti, ja sitten pojat rauhallisesti, nenä pystyssä marssivat naapurin pihan läpi.

— Jos juostaan, niin luulevat meidän jotakin näpistäneen ja panevat kiinni, sanoi Pelle.

Portin luona he tapasivat talonmiehen, joka epäluuloisesti katseli rähjääntyneitä, pölyisiä poikia. Mutta Ränni-Pelle kohotti kohteliaasti lakkiaan ja kysyi:

— Onkos tässä talossa vanhoja kalosseja myydä? Meidän isä tekee niistä uusia.

— Mene matkoihisi, kujeilija. Etkö luule minun sinua tuntevan, Flinkin matamin vallaton varsa? Mitä koirankujeita sinulla taas on mielessä?

Pojat puikkivat alas portista nauraa hihittäen. Kadulle tultuaan he poikkesivat kapealle kujalle, jollaisia vanhassa Tukholmassa oli montakin ja alkoivat juosta aina vähän väliä oikaisten jonkin pihan kautta eksyttääkseen mahdollisia takaa-ajajia.

Jossakin löi torninkello seitsemän. Pelle pysähtyi.

— Nyt meidän täytyy ottaa ajuri, vaikka viimeiset kolikkoni menisi. Kun tullaan keskikaupungille, emme uskalla juosta, saamme vielä pollarin niskoillemme.

Hän vihelsi ajuria. Tämä katseli ylenkatseellisesti poikia, joiden maksukyky ei näyttänyt erin lupaavalta. Varsinkin Olli oli surkeassa tilassa vietettyään yönsä kellarissa.

— Kyllä ma maksan, sanoi Pelle, aja vaan reilusti satamaan. Saat rahan vaikka etukäteen.

Ajuri mutisi jotakin taskuvarkaista, jotka livistävät poliisia pakoon, mutta saatuaan Pelleltä rahat hän lähti ajamaan.

Kun pojat saapuivat satamaan, ilmoitti kumea ääni Delfiinin olevan lähtöhommissa. Pelle veti Ollin tiheimpään ihmistungokseen. Laivan portaiden edessä seisoi joukko naisia ja miehiä jäähyväisiä omaisiltaan ottamassa. Pelle sekaantui heidän joukkoonsa, seisoskeli muitten mukana hetkisen, viittasi sitten Ollille ja pujahti kenenkään huomaamatta laivaan, Olli yhä kintereillään.

Miehistö ei ennättänyt panna heihin huomiota, matruusit työskentelivät hiki hatussa, perämies jakeli käskyjä ja nostovivut vinkuivat. Pojat puikkelehtivat merimiesparven lävitse.

— Halloo, pojat, ketä etsitte? kysyi muuan partasuu matruusi, joka tuli poikia vastaan.

— Ruorimies Mattsonia, sanoi Pelle rohkeasti.

— Hän on tuolla perällä.

Olli aikoi lähteä merimiehen viittaamaan suuntaan, mutta Ränni-Pelle nykäisi häntä hihasta. — Hassukos oot? kuiskasi hän. Sanaakaan sen enempää sanomatta hän nopeasti laskeutui alas ruumaan vetäen Ollia jälkeensä. Hän kätkeytyi kahden suuren tynnyrin taa ja viittasi Ollin tekemään samoin. Sydän kurkussa he sitten odottivat laivan lähtöä. Kunpa ei vain kukaan keksisi heidän piilopaikkaansa!

Kului jännittävä tuokio. Sitten laivan puhkuminen kävi raskaammaksi, köydet ritisivät ja natisivat, kuului lähtösoitto, ja laiva oli liikkeessä. Olli nipisti Pelleä käsivarresta. Hän oli ollut kuin kuumeessa jännityksestä ja pelosta, että Simolin viime hetkessä sittenkin ilmestyisi satamaan ja saisi hänet jälleen valtoihinsa. Nyt kun hänellä oli edessään toivo vapaasta elämästä, tuntui kerrassaan mahdottomalta enää palata suutarin väen luo.

Ylhäältä kannelta kuului jäähyväishuutoja ja nopeita askeleita. Olli veti pitkän henkäyksen! Pelastettu! Siirtyminen suurimmasta jännityksestä tähän vapautuksen tunteeseen oli niin valtava, että hän purskahti hiljaiseen, pidätettyyn ja onnelliseen nauruun. Mutta kun hän loi katseensa Pelleen, näki hän kumman näyn. — Pelle itki! Kyynelkarpalo toisensa jälkeen vieri pitkin hänen päivettyneitä poskiaan.

Hämmästyneenä katseli Olli häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Ränni-Pellen itkevän. Aina hän oli iloisista iloisin, sukkeluuksia ja puheenparsia pursuva. Katuiko hän ehkä matkaansa?

— Miksi sinä itket? kysyi hän arasti.

Pelle pyyhki kädenselällä silmiään.

— Äitimuorin tähdenhän minä vain. Nyt hän odottaa mua aamiaiselle ja ihmettelee, että missä se Pelle taas lurjustelee. Me ollaan, kas, äidin kanssa oltu aina niinkuin yhtä poikaa, sen jälkeen kuin isä hukkui Undine-laivan haaksirikossa.

— Kadutko, että lähdit?

— E-en, en totisesti, vastasi Pelle päätään pudistaen. Merelle minun piti päästä, ei siinä mikään auttanut. Minä kirjoitin hänelle ja pistin kirjeen jo tänä aamuna aikaisin postiin. Kai hän sen iltapuoleen päivää saa. Ja kun tulen kotiin, tuon hänelle oikein paksun silkkihuivin lahjaks, sellaisen kuin Pettersonskalla, kauppiaan rouvalla, on.

Pojat vaipuivat kumpikin hetkeksi mietteisiin. Sitten kysyi Olli:

— Mistä sinä arvasit minun olevan kellarissa?

— Minä kiersin aamulla Simolinin pihaa kuin katti kuumaa puuroa. Olisin tahtonut tietää, tokko Miina antoi sen kirjelipun sulle. Olinpa silloin yhellä vähällä lyödä nokkani Kalleen, joka seisoi portilla. "Olliaks haet?" kysyi hän, "silloin saat tommosen", ja se lurjus näytti mulle oikein pitkää nenää. "Mitäs se sinuun kuuluu?" sanoin minä, "ja pitkän nenän saat itte". — "Ohoo", sanoi Kalle, "tiedäks missä Olli on? Se meni eilen illalla Jannen kanss halkoja ostamaan eikä tullutkaan kotiin yöksi". Ja sitten se hölmö juoksi tiehensä nauraa kikattaen. Minä rupesin tuumimaan, mitä hän oikein meinasi. Rupesin vähän arvailemaan ja menin takapihalle kattomaan, että onkohan sinua siellä, ja vihelsin. Kun sinä kolkutit, arvasin heti, mitä se Kalle halkojen ostolla meinas. Ne konnat oli teljenneet sun kellariin. Mutta minä en heti uskaltanut tulla avukses, kun pelkäsin, että Kalle ja Janne mua vahtasivat. Menin kotiin ja puikin sitten takapihan kautta solaan. Sitten aloin sitä salpaa kiskoa luukusta. Mutta se oli hiivatin raskas.

— Sen kyllä uskon, sanoi Olli, ja ojentaen likaisen kätensä Pellelle hän hiukan kömpelösti lisäsi:

— Sinä olet pelastanut minut, Pelle, kiitos siitä.

Pelle tarttui hänen käteensä omalla yhtä likaisella kourallaan:

— Morjens vaan ja lykkyä tykö, sanoi hän. Mutta nyt kurnii oikein peevelinmoinen nälkä suoliani. Ruvetaanpa murkinalle.

Hän irroitti selkäpussinsa ja otti sieltä esille leipää, makkaraa ja juustoa. Linkkuveitsellään hän jakoi kaiken kahtia ja antoi toisen puolen Ollille, joka ahnaasti alkoi syödä. Aterioituaan pojat heittäytyivät pitkälleen vuodille — Delfiini kuljetti näet vuotalastia — ja vaipuivat kumpikin pian sikeään uneen.

Puolipäivän tienoissa Olli heräsi siihen, että Pelle sysäsi häntä kylkeen.

— Hei, alapas jo panna purjeita reilaan. Nyt seilataan ylös kannelle tästä pahalle haisevasta ruumasta. Tuoss on kampa, sun täytyy vähän sukia tukkaas, ettet näytä ryöväriltä. Ja tuoss on puhdas paita.

Olli siisti asuaan, minkä pienillä apukeinoilla saattoi, ja sitten pojat hiukan kalpeina jännityksestä kohosivat kannelle.

— Hei, hohoi, mitä matkamiehiä te olette? sanoi kokki, joka tuli heitä vastaan kantaen herneliemivatia, juuri kun pojat astuivat laivankannelle.

— Minä olen laivapoika ja tää toinen kelpaa padanpesijäks, vastasi
Ränni-Pelle silmiään räväyttämättä.

Lihava, rokonarpinen kokki katseli poikaan tyhmistyneenä. — Mitä sinä lörpöttelet, en minä juoksupoikaa tarvitse, onhan meillä John jo kyökkiapulaisena. — Mitä lienette kulkureita, marssikaapa tänne perämiehen tai kapteenin puheille.

— Sinnehän meillä olikin meiningit, vastasi Ränni-Pelle, mutta
Mattsonia, ruorimiestä, minä sentään ensin olisin halunnut tavata.

— John, tules tänne! huusi kokki.

Lyhyt, vanttera poika juoksi paikalle ja katseli uteliaana poikia.

— Vie nämä junkkarit Mattsonin luo, käski kokki.

Miehistö oli aterioimassa, mutta Mattson seisoi ruorirattaan luona, ja sinne John alkoi ohjata poikia. Valppain silmin tarkastivat pojat laivan eri koneita ja laitoksia. Oli sentään metkaa olla merillä!

— Kyllä kapteeni teidät kynii, jos vain ilman passia ja lupakirjaa olette laivaan tulleet, naureskeli John. Hän on hiivatin kova mies.

Tämä tieto pani poikien sydämet kiivaammin sykkimään, mutta Pelle lohduttautui sillä, että vanha Mattson kyllä selvittää asian.

Mutta kun he tulivat Mattsonin silmien eteen, heitti vanha merikarhu mällin poskestaan, päästi julman kirouksen ja pui nyrkkiään Pellen nenän edessä.

— Vai sinä, junkkari, sinä lurjus, haukkui hän tulipunaisena, — minä heitän sinut mereen, pistän koppiin ja annan ensi satamassa poliisin käsiin. Itsepintainen veijari! Häpeemätön nulikka!

Olli vapisi pelosta kuullessaan tätä haukkumasanojen tulvaa, mutta Pelle kuunteli rauhallisena. Vähältä piti, ettei pieni hymynväre karehtinut hänen huulillaan. Hän tunsi vanhan Josua Mattsonin, tiesi, että mitä rajummin hän kiroili ja pauhasi, sen pikemmin hän leppyi. Katuvaisen näköisenä hän seisoi pää nöyrästi kallellaan huitovan merimiehen edessä.

— Sinä olet karannut, junkkari! huusi Josua, karannut häpeällisesti äidillesi mitään puhumatta.

— Niin, sanoi Pelle ja näytti kauhean katuvalta. Kun en minä muuten päässyt.

— Minä suomin selkänahkasi kirjavaksi, uhkasi Mattson. Sen teen kuin teenkin.

Pelle huokasi.

— Kyllä kai minä sen ansaitsenkin, sanoi hän, mutta totta kai sillä pelillä sitten saan jäädä laivaan.

Mattson käänsi kasvonsa poispäin, mutta pojat ennättivät nähdä hymyn hänen huulillaan.

— Sen päättää kapteeni, murahti hän.

— Hyvä, kulta Mattson, pyyteli Pelle lempeimmällä äänellään, puhukaa te kapteenille minun puolestani. Minä en jää maihin enkä rupea suutariksi tai muuksi, räätäliksi. Jollen pääse Delfiiniin, karkaan johonkin muuhun laivaan. Ja onks se sitten parempi, jos joudun jonkun tunnottoman kapteenin käsiin ja saan kärsiä nälkää ja opin pahoja tapoja. Täällä Delfiinissä on sentään niin hyvä järjestys, sen sanovat kaikki.

Mattson, joka oli kovin ylpeä "omasta laivastaan" —, hän oli ollut Delfiinissä toistakymmentä vuotta, — pehmeni silminnähtävästi. Mutta hän säilytti ulkonaisesti karskin ryhtinsä.

— Kuka on tuo toinen? sanoi hän osoittaen Ollia.

— Se on minun hyvä ystäväni.

— Hän on myöskin karannut, arvaan.

— Niin on. Mutta hän on rehellinen ja kelpo poika, sen takaan, vakuutti Pelle.

— Ei Delfiini voi ottaa kaikkia rehellisiä, kelpo nulikoita kannelleen, murisi Mattson. Kapteeni on ankara järjestyksen mies, ei hän siedä karkureita.

— Minun isäni karkasi myös viidentoistavuotiaana merelle, ja reilu merimies hänestä tuli, eikös tullutkin? huomautti Pelle.

— Reilu hän oli, kerrassaan rehti ja pelkäämätön, myönteli Mattson.

— Mitenkäs se olikaan se teidän yhteinen retkenne silloin Meksikoon? kysyi Pelle. — Tää Olli ei ota uskoakseen, väittää sitä valheeksi, kun minä kerron.

— Vai valheeksi väittää, innostui Mattson. Kyllähän se valheelta kuulostaa, niin kummallinen se oli, mutta se on tosi prikusta prikkuun, sen takaan.

Ja vanha merimies, jonka suurimpana heikkoutena oli ihmeellisten seikkailujen keksiminen, alkoi räikein värein kuvailla tarkasti kuunteleville pojille perin merkillistä retkeään Meksikoon, jossa hän oli ihmeellisen sattuman kautta joutunut sotimaan kapinallisia joukkoja vastaan Flinkin kanssa.

— Ja sen minä sanon, että ne mustat meksikolaiset olivat niin ihastuneet meihin ruotsalaispoikiin, että yhdellä vähällä olivat huutaa toisen meistä keisariksi ja toisen presidentiksi, lopetti hän kertomuksensa nauraa hohottaen.

— Oliko siellä keisari ja presidentti yhtaikaa? kysyi Olli ihmeissään.

— Tietysti, ja joskus, kun oikein kovalle otti parittainkin, vielä paavi kaupanpäälliseksi, selitti Mattson toimessaan. Meksikolaiset ovat kovin prameilua rakastavaa väkeä. Mutta minun olisi pitänyt ottaa sellainen vanha, ryppynaamainen ja tumma meksikolaisprinsessa eukokseni, hän oli näet sen entisen keisarin tytär, ja hirveän hieno, kultaa ja silkkiä päästä kantapäähän. Mutta silloin minä sanoin: ei, kiitos vain kunniasta; hyvät meksikolaiset, mutta mulla on jo muija siellä Ruotsissa, ja tukeva eukko onkin. Mikä lienee pöllähtänytkään sen prinsessan mieleen, mutta se oli niin pikiintynyt minuun, että minun oli pakko karata sieltä. Ja sille tielle jäi kaikki kulta ja hopea, jonka olimme saaneet palkaksi, isäsi ja minä, siitä hyvästä, että olimme vapauttaneet maan kapinallisista.

Vanha merimies oli tykkänään unohtanut suuttumuksensa. Pelle pukkasi salaa Ollia kylkeen. — Tiesinhän sen, kuiskasi hän. Mattson on kiivas ja kiukkuinen, kun suuttuu, mutta leppyy pian.

Kotvan aikaa vielä kaskujaan juteltuaan muisti vanha Josua äkkiä, mistä oikeastaan oli kysymys.

— Hiisi vieköön, mutisi hän nenäänsä hieroen. Oletpa saattanut minut pahaan pulaan, poika. Mutta ei kai tässä muu auta, täytyy iskeä härkää sarviin ja mennä puhumaan kapteenille. Lassi, tartu rattaaseen siksi aikaa, kuin minä menen kapteenin puheille, huusi hän eräälle merimiehelle.

Delfiinin kapteeni oli pitkä, kookas mies. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan oli tarmokas ilme, ja Pelle tunsi polviensa horjuvan seistessään tämän mahtavan miehen edessä. Mitä Olliin tulee, olisi hän mieluummin piiloutunut Mattsonin selän taa, niin läpitunkevasti katsoi kapteeni häneen.

Mattson raapaisi jalallaan lattiaa, sieppasi lakin päästään ja esitti asiansa niin kaunopuheisesti kuin mahdollista. Kapteeni kuunteli otsa rypyssä.

— Me laskemme heidät maihin Kööpenhaminassa, jonne poikkeamme lastia viemään, sanoi hän rauhallisesti.

Mattson rykäisi hämillään ja poikien naama venyi huomattavasti.

— Kyllähän se niinkin on, jos saan sanoa sanasen, virkkoi Mattson viattoman näköisenä, että laivapoika, tuo John tolvana, tarvitsee toverin. Hän ei oikein saa tehdyksi töitään.

Kapteeni loi ruorimieheensä tutkivan katseen.

— Näyttää siltä kuin Mattson tahtoisi suositella poikia.

Mattson pyöritti hattua käsissään. — Kas se on nyt niin, että tämä poika — hän laski kätensä Pellen olkapäälle —, on minun hyvän, vanhan ystäväni poika. Flink hukkui Undinen haaksirikossa, jos kapteeni vielä muistaa sen tapauksen.

Kapteeni nyökkäsi päätään. — Muistan kyllä. Se oli surullinen haaksirikko.

— Oli, Flinkin vaimo jäi leskeksi, ja nyt tämä poika tahtoo väkisin merille.

Kapteeni tarkasti Pelleä, joka kesti katseen silmiään räpäyttämättä.

— Ne pyrkivät merelle melkein kaikki pojat sinun iässäsi, sanoi hän.
Mutta kun tosi tulee eteen, katoaa halu. Merielämä ei ole leikkiä.
Osaatko erottaa edes fregattia kuunarista?

— Osaan, herra kapteeni, sanoi Pelle iloisesti, minä olen oleskellut satamassa siitä asti, kuin jaksoin Södermalmilta kävellä sinne. Ja kun isä eli, kantoi hän minut satamaan.

Kapteeni hymähti. Pojan reipas, vilpitön olento miellytti häntä. Sitten hän kääntyi Ollin puoleen.

— Entä sinä, mikä sinä olet miehiäsi?

— Nimeni on Olli — — tässä poika sävähti punaiseksi, isähän oli kieltänyt häntä käyttämästä omaa nimeään.

— Entä sukunimi?

— Koivu, sanoi Olli hetkisen emmittyään.

— Elävätkö vanhempasi?

Taas epäröi Olli. — Elävät, vastasi hän hiljaa.

Kapteeni pudisti päätään. Poika ei näyttänyt luotettavalta.

— Saatte mennä, sanoi hän, minä mietin asiaa. Sanokaa, että kokki antaa heille päivällisen, Mattson.

Alakuloisina seurasivat pojat ruorimiestä. Varsinkin Olli oli apealla mielellä. Mitä jos kapteeni lähettää hänet takaisin Tukholmaan?

— Kävi miten kävi, kuiskasi hän Pellelle. — Simolinien luo en enää palaa.

Iltapuolella ilmoitti Mattson heille kapteenin päätöksen. Pelle sai jäädä laivaan sillä ehdolla, että hän ensi tilassa hankkii äitinsä luvan, mutta Olli oli jätettävä maihin Kööpenhaminassa, josta jokin ruotsalainen laiva kyllä veisi hänet konsulin välityksellä takaisin Tukholmaan.

— Sinne en ikinä lähde, sanoi Olli uhkamielisesti.

— Mutta sieltähän olet kotoisin, sanoi Mattson.

— En, minä olen suomalainen ja Suomesta kotoisin.

— Sitten voimme lähettää sinut Suomeen Kööpenhaminasta. Tunnen erään perämiehen, joka kulkee Kööpenhaminan ja Helsingin väliä, lohdutti hyväsydäminen Josua.

Ollin kasvot kirkastuivat. Helsinki oli lähempänä kotia kuin Tukholma, ja sinne asti eivät Simolinin sormet ulotu. Hän voi kirjoittaa Kaarle serkulle Harmaalaan, ja kenties — kenties isäkin jo on leppynyt. Merille hän ei koskaan ollut erittäin halunnut.

Pellen iloa oli suuresti häirinnyt tieto siitä, että hänen täytyi jättää ystävänsä. Mutta nähdessään Ollin mielihyvällä suostuvan Mattsonin ehdotukseen hän rauhoittui. Kööpenhaminassa ystävykset sitten erosivat. Ränni-Pelle puhui kovalla äänellä liikutustaan salatakseen, ja Olli nieli itkua.

— Muista kirjoittaa, jos sulle hätä tulee, sanoi Pelle. — Ruotsalaiseen merimieslähetykseen Hulliin voit aina panna kirjeen menemään. Niin sanoi Mattson.

Kapteeni ojensi hyvästiä heittäessään Ollille pienen rahasumman. —
Olethan sentään jotakin hyötyä tehnyt matkallasi, sanoi hän.

Ja Mattson pisti niinikään setelin pojan kouraan.

— Rohkeutta, sanoi hän, ohjaa pelkäämättä vain vastatuuleenkin. Kyllä sää vielä kääntyy myötäiseksi.

Hän saattoi pojan laivaan, joka vielä samana päivänä lähti Helsinkiin, ja heitti hänet tuttavansa perämiehen huomaan.

— Hän auttaa kyllä kokkia ruokansa edestä, selitti hän, ja nukkuu missä sopessa tahansa.

Ilma oli kirkas ja kuulea, kun laiva nosti ankkurinsa ja lähti viilettämään kohti Itämerta. Olli seisoi kannella ja etsi silmillään Delfiiniä. Siinä se oli Ruotsin sinikeltainen lippu kokassa. Ja yläkannella seisoi joku heiluttaen valkeata liinaa. Se oli Ränni-Pelle, hänen ilottomien kärsimysvuosiensa uskollinen ystävä. Ollin silmät kostuivat. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi.

Mutta sitten hän muisti olevansa matkalla Suomeen — synnyinmaahansa, ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä ikävästä ja odotuksesta.

Kuudes luku.

UUSI OPPIPOIKA.

Pitkän, tuulisen kadun päässä kohoaa likaisenharmaa kivimuuri. Siinä on monta pientä huoneistoa, ja useinten ovesta tunkeutuu ummehtunut, inhoittava haju. Huomaa, että raitis ilma ei ole ahkera vieras talossa.

Kellarikerroksessa on joukko myymälöitä. Siinä on suutari Jokelan pieni, ahdas kenkäkauppa, joka viheriällä vaatteella on jaettu kahtia; verhon takana istuu suutari itse kolmijalkaisella tuolilla silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä kenkiä paikaten. Kenkäkaupan vieressä on rihkamakauppa, jonka omistaa kyttyräselkäinen, jumalinen neiti Andersson. Hän on kivimuurin ylhäisöä, siisti ja puhdas. Talon muut asukkaat moittivat häntä ylpeäksi, väittääpä joku matami nähneensä hänet mustaan silkkipukuun puettuna kulkevan kerran rippikirkkoon. Mutta ylipäänsä ei tätä väitettä uskottu. Neiti Andersson eli kireissä väleissä rouva Laaksosen kanssa, joka omisti kenkäkaupan toisella puolen sijaitsevan ruokakaupan. Hän kohteli jonkinmoisella ylemmyydellä neiti Anderssonia, "vanhaapiikaa", ja kivitalon asukkaat olivatkin jakaantuneet kahteen puolueeseen, ruokakaupan ja rihkamakaupan. Välit pahenivat yhä senjälkeen kuin rouva Laaksonen alkoi myydä kaupassaan lankarullia, silmäneuloja ja muuta pikku rihkamaa. Se oli rihkamakaupan neidin mielestä säädytöntä kilpailua, ja hän päätti kauan mietittyään ruveta kaupitsemaan siirappia ja piparkakkuja. Hänen suureksi mielipahakseen keksi pahasuinen kilpailijatar tästä hänelle nimen "siirappimamseli", jonka kivitalon lukuisat lapset riemulla omaksuivat huutaen hänen jälkeensä, missä vain saattoivat, tämän sopimattoman haukkumanimen: Hänen sisarentyttärensä, hentorakenteinen, kalpea Hillevi, koetti lohduttaa tätiään sillä, että nimi oli oikein kaunis, mutta neiti Andersson ei siitä leppynyt. — Rouva Laaksonen on halpamielinen ihminen, selitti hän suutari Jokelalle viedessään kenkiänsä paikattaviksi, mutta Jumalan kiitos, minä olen kristitty ja voin antaa anteeksi. Ja sitäpaitsi, kuka voi vaatia mitään ihmiseltä, joka nuorena on ollut pyykinpesijä? Minun isäni oli vahtimestarina valtionlaitoksessa, ja minä kyllä olen oppinut käyttäytymään.

Suutari myhäili tarkastaessaan neidin linttaan astuttuja korkoja.

— Niin, niin, neiti hyvä, anteeksiantaminen on ihana hyve — oikean kengän korko on laitettava ihan uudestaan, taitaa olla paras panna molempiin uudet korot yhdellä tiellä. Kuusi markkaa, vähemmällä en saata sitä tehdä. Huomenna päivällisaikaan ne ovat valmiit.

— Eikö ennen? Olisin tarvinnut ne jo huomenaamulla torille mennessäni.

— Mahdotonta, hyvä neiti, minä olen tätä nykyä aivan yksin.
Oppipoikani, se lurjus, on jäänyt pois minulle sanaakaan puhumatta.
Vasta tänä aamuna kuulin hänen menneen muualle työhön.

— Niin, tämä nykyajan nuoriso, se on niin turmeltunutta, päivitteli neiti Andersson. Minä lähetän sitten Hillevin noutamaan ne huomenna.

Neidin lähdettyä aikoi suutari vetäytyä verhon taa, jossa oli hänen työhuoneensa, mutta huomasi samassa noin 13-vuotiaan pojan, joka seisoi ovensuussa aran näköisenä.

— Mitä tahdot? kysyi Jokela.

— Kuulin äsken, että olette oppipojan tarpeessa. Ettekö ottaisi minua työhönne?

Suutari Jokela mittasi kysyjää tuikeasti silmälasiensa takaa. Pojan olento ei ollut erityisen luottamusta herättävä. Vaatteet olivat rikkinäiset, kasvot likaiset, tukka pitkä ja harjaamaton. Toisesta kengästä oli kärki puhki.

— Oletko ennen ollut suutarinopissa?

— Olen.

— Kenen luona?

Poika empi. — Ei mestari häntä tunne. Hän on toisessa kaupungissa.

— Onko sinulla todistuksia?

— Ei.

Poika huomasi, että mestarin epäluulo oli herännyt.

— En minä ota ketään palvelukseeni ilman todistuksia tai muita suosituksia, sanoi Jokela lyhyesti.

Poika ei kuitenkaan mennyt. Tuntui mahdottomalta lähteä taas kiertämään vierasta kaupunkia. Hän oli kulkenut koko laitakaupungin — keskikaupungille hän ei risaisena yrittänytkään —, vaeltanut talosta taloon, missä vain näki suutarin kilven. Mutta kaikkialla hän sai saman vastauksen: — Ei tarvita. Jokelan kenkäkauppaan hän oli astunut vain koneellisesti jotakin tehdäkseen, mutta kuullessaan mestarin valittavan oppipoikansa lähtöä, tunsi hän toivon kipinän mielessään.

— Mitä sinulla vielä on asiaa? kysyi Jokela, kun poika ei lähtenyt.
Rahaako kerjäät?

— Eikö mestari voisi koettaa minua? Osaan kyllä lyödä renkaita kenkiin ja puolipohjatakin.

Pojan äänessä ilmeni niin paljon hätää, että mestari vielä kerran katsoi häneen.

— Mikä nimesi on?

— Olli Koivu.

— Jos minä nyt otan sinut työhöni, niin sinä ehkä istut täällä päivän tai pari ja sitten livistät tiehesi puhaltaen jotakin tavaroistani.

— Mestari koettaa sentään, — pojan ääni oli rukoileva.

— Missä asut?

Poika punastui ja vastasi hiljaa:

— En missään. Minulla ei ole kotia. Tulin vasta viikko sitten
Helsinkiin.

Suutari vetäisi etusormellaan pari kertaa sieraimiaan. Varovaisuus kielsi ottamasta tuollaista maankiertäjää luokseen, mutta työtä oli juuri tällä kertaa paljon, ja toisekseen poika häntä säälittikin. Hetken mietittyään hän sanoi:

— Saat jäädä koetteeksi. Mutta varo petkuttamasta minua. Poliisi asuu tuossa naapuritalossa.

— Kiitos mestari!

— Tule tänne työhuoneen puolelle. Tuossa on nahkaesiliina eteesi ja tuossa pesuvati, jossa peset naamasi ja kätesi. Minä en kärsi likaisuutta, en edes suutarintyössä.

Poika hankasi itseään tarmokkaasti, niin että Jokelan suupielet vetäytyivät hymyyn. Ja kun hän oli pyyhkinyt kasvonsa karkeaan käsiliinaan, näytti hän varsin siivolta ja sievältä.

— Melkein kuin ihminen, päätteli mestari mielessään.

Olli sai käsiinsä saapasparin, jonka anturoihin mestari käski hänen lyödä naulat. Mestari osoitti hänelle paikan, ja sitten alkoi ahkera nakutus ja pauke. Tuon tuostakin Jokela loi silmäyksen poikaan, ja hänen ajatuksensa askartelivat tähän tapaan:

— Näyttää siivolta pojalta, mutta niinhän ne kaikki tekevät ensimmäisenä päivänä. Eikös vain ollut se Aatu lurjuskin niin hauskan näköinen, ja kuinkas teki! Kun olin antanut sille vanhat housuni ja viikon palkan etukäteen, jäi pois työstä mitään puhumatta. Sen se peeveli teki!

Ja mestari päätti tällä kertaa hallita herkkää luonnettaan, joka yhtämittaa peijasi häntä osoittamaan liikanaista hellyyttä ja hyvyyttä oppipojille, jotka yhtä usein vetivät ukkoa nenästä.

Olli istui omissa mietteissään hänkin.

— Taitaa olla hyvä mies tämä suutari, niin vallan erilainen kuin
Simolin. Kunpa saisin jäädä tähän! Ei kai Simolin tänne löydä.

Huolimatta siitä, että hän koetti vakuuttaa itselleen olevansa turvassa, tunsi Olli yhä vielä olonsa epävarmaksi, ja joka kerran kun vanha ovikellorämä kilahti, hätkähti hän ehdottomasti ja loi aran katseen sisääntulijaan. Kukapa tietää, vaikka Simolin olisi seurannut hänen jälkiään, kun tiesi hänen paenneen yhdessä Pellen kanssa. Jokela huomasi pojan arkuuden ja päätti olla varovainen hänen suhteensa.

— Ei hänen asiansa oikealla tolalla ole, päätteli hän, liekö näpistänyt? Olipa pahasti, että tuli otetuksi sellainen maankiertäjän näköinen.

Onneksi Olli ei arvannut mestarin ajatuksia, muutoin hän olisi kadottanut senkin vähän turvallisuuden tunteen, mikä hänellä nyt oli.

Kun päivällisaika joutui, otti mestari kukkaron taskustaan, antoi pojalle kympin ja sanoi:

— Menes tuonne ruokatavarakauppaan ja osta makkaraa ja leipää. Sano, että ne on Jokelalle, niin rouva antaa sen tavallisen määrän.

— Jeemine! huudahti rouva Laaksonen kuullessaan Ollin esittävän asiataan — tuollaisenko ryysyläisen se Jokela nyt on oppipojakseen ottanut? Johan se ukko nyt on päästään vialla.

Olliin suorapuheisen rouvan huudahdus tuskin koskikaan, hän oli jo niin tottunut kuulemaan halveksivia huudahduksia pukunsa suhteen. Simolinska ei liioin ollut tuhlannut lankaa ja vaatetta "veljenpoikansa" pukuun. Mutta kaupassa oli hoikka, kalpea tyttö, ja hän loi suuret harmaat silmänsä Olliin rouvan kovat sanat kuullessaan. Olli huomasi katseen —, siinä oli hänen mielestään jotakin säälin tapaista.

— No, mitäs se Hillevi röökynä tahtoo? sanoi rouva Laaksonen kääntyen tytön puoleen.

— Sata grammaa poronlihaa, sanoi Hillevi niiaten.

— Vai niin, vai oikein sata grammaa. No, eikös musterilla olekaan poronlihaa kaupassaan, kun täytyy tänne tulla?

Suu happamen imelässä nipistyksessä rouva Laaksonen punnitsi lihan tytölle, mutta koska hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ihminen, selkenivät hänen kasvonsa pian tavanmukaiseen lauhkeaan rauhaansa.

Hillevi ja Olli menivät yhdessä ovesta ulos. Hillevi katosi sisään rihkamakauppaan, ja Olli laski vähäiset ostoksensa Jokelan käteen.

— Saitko rahoja takaisin? kysyi mestari.

— Sain markka kahdeksankymmentä penniä.

— Mitenkä niin, makkarahan maksaa 4 markkaa.

— Se on halventunut nyt, sanoi rouva, kaksikymmentä penniä neljänneskilolle.

— Poika olisi yhtä hyvin voinut kehveltää rahat omaan taskuunsa, mietti Jokela. Pettävä lempeys alkoi pehmittää hänen mieltään Ollin hyväksi. Ulkonaisesti tylyn näköisenä hän käski pojan aterioida, mutta tunsi taaskin heltyvänsä nähdessään, miten ahneesti uusi oppipoika söi.

Olli ei ollut työssään taitava, Simolin itse oli huono suutari eikä kyennyt opettamaan muita. Mutta hän oli ahkera, ja kun ilta joutui, oli Jokela kaikista järjen vastaväitteistä huolimatta päättänyt pitää hänet luonaan.

— Voit maata tuossa lattialla tiskin vieressä toistaiseksi, sanoi hän.

Olli sai ohuen olkipatjan ja vanhan peitteen ja asettui tyytyväisenä vaatimattomalle vuoteelleen. Tuntui hyvältä ajatella, että hänellä vihdoinkin oli jonkinlainen koti. Viisi vuorokautta hän oli kuljeskellut Helsingin katuja, nukkunut taivasalla ja syönyt pienet rahavaransa aivan vähiin. Harmaalaan hän ei uskaltanut lähteä, niinkuin oli aikonut, viime hetkellä häntä alkoi peloittaa, että Kaarle serkku lähettää hänet takaisin Simolinin luo. Nuoren, seikkailuhaluisen pojan luottamuksella hän yhä toivoi jotakin odottamattoman hyvää kohtalolta. Vanha suutari puuhaili vielä kotvan aikaa keittiössä. Sitten Olli kuuli hänen koputtavan keittiön viereisen huoneen ovelle.

— Hyvää iltaa, onko herra kotosalla? kuului hän kysyvän.

Olli ei kuullut, mitä toinen vastasi, hän vaipui sikeään uneen kovalla vuoteellaan ja heräsi seuraavana aamuna niin myöhään, että mestari oli jo ennättänyt keittää aamuteen valmiiksi. Häpeissään Olli pyyteli anteeksi pitkää nukkumistaan, mutta mestari murahti vain vastaukseksi.

Pienelle vaatimattomalle kaappipöydälle oli katettu kolmelle hengelle. Mestari koputti taaskin viereisen huoneen ovelle, ja kotvasen kuluttua astui kolmas ruokavieras sisään. Hän oli pieni, kuiva mies, jonka sisäänpainuneet kuoppaiset posket ja kellertävä iho heti juorusivat nälästä ja puutteesta.

— Herra kirjailija istuu, sanoi mestari osoittaen paikkaa pöydän ääressä.

Mies tervehti kankeasti.

— Huomaan, että mestari on saanut uuden oppipojan.

— Olen, vastasi Jokela ja kääntyen Ollin puoleen hän lisäsi: — Minä toivon, että Koivu osaa olla kohtelias ja huomaavainen tälle herralle, hän on vuokralaiseni. Kun olet juonut teesi, saat mennä siivoomaan herran huonetta. Se kuuluu tehtäviisi.

Olli oli mielissään saadessaan hiukan vaihtelua yksitoikkoiseen suutaroimiseen, joka oli hänelle niin suuresti vastenmielistä. Hän sai mestarilta harjan, rikkalapion ja tomuliinan ja katosi viereiseen huoneeseen.

Se oli pieni vaatimaton huone. Ikkunan edessä, joka antoi takapihalle, oli sinisellä pinkopaperilla päällystetty pöytä ja vanha nahkatuoli. Sohva, joka samalla näkyi toimittavan vuoteen virkaa, korkea, kömpelö kaappi ja pari puutuolia, siinä muu kalusto. Seinällä riippui pari kuihtunutta laakeriseppelettä. Olli katseli niitä ihmetellen ja kohotti haalistuneita silkkinauhoja. Toisen seppeleen nauhoissa luki: Mainehikkaalle kirjailijalle Suomalaisen teatterin Johtokunta — "Siitäpä tie menevi, ura uusi aukenevi!" Toisen, pienemmän seppeleen nauhoissa luki: Juho Soilalle — kirjailijatoverit. — "Kiitos runokanteleesi helkähdyksestä!"

Olli seisoi sanatonna, ihailu ja hämmästys olivat vallanneet hänen mielensä. Hän oli siis suuren kirjailijan huoneessa, miehen, joka oli voittanut kunniaa ja mainetta. Mutta mistä johtui, että tämä eli näin köyhänä, suutari Jokelan vuokralaisena? Miksi eivät nuo, jotka olivat antaneet hänelle seppeleitä, pitäneet hänestä parempaa huolta? Syvän kunnioituksen valtaamana hän siivosi huoneen parhaimpansa mukaan. Pöydällä hän huomasi läjän kirjoja, joissa kaikissa oli Juho Soilan nimi selkämyksessä ja se vielä enemmän lisäsi hänen ihailuaan.

Kun hän palasi keittiöön, istuivat mestari ja kirjailija yhä paikoillaan kumpikin ahkerasti polttaen, mestari pitkää piippuaan ja toinen pientä savukkeen pätkää imien. Mestari viittasi Ollia pesemään astiat ja jatkoi keskustelua.

— Jahaa, sitä eläkettä ei sitten tullut, sanoitte. Herra Soila pudisti surullisesti kaljua päätään.

— Ei tullut, ja nyt minä olen puilla paljailla, kunnes uusi kirjani valmistuu.

Hän näytti niin heikolta ja väsyneeltä; mestari imi ahkerasti piippuaan otsa kurtussa.

— Minulla on kyllä vielä kirjastoni, jatkoi herra Soila, voisin ehkä myydä sen, ainahan siitä jotakin saa.

Mestari rypisti otsaansa yhä enemmän ja imi piippuaan kiivaammin.

— Missä ne kirjat ovat?

Herra Soila rykäisi hämillään.

— Ne, ne jäivät pantiksi entiseen kortteeriini.

— Teidän täytyy lunastaa ne — poika, mene lyömään korkonaulat niihin naisen nappikenkiin.

Olli totteli, puoliavoimesta ovesta hän kuuli molempien miesten jatkavan keskusteluaan.

— Teidän täytyy lunastaa ne, toisti Jokela.

— Kyllä, tietysti, mutta tällä hetkellä olen juuri hiukan rahan puutteessa, vastasi kirjailija.

Mestari otti piipun suustaan ja iski nyrkkinsä pöytään.

— Mutta ne on lunastettava, ja tiedättekö miksi? Te perustatte lainakirjaston, herra kirjailija.

— Lainakirjaston? Herra Soila oli kysymysmerkkinä.

— Niin juuri, lainakirjaston. Täällä asui ennen kadun tuolla puolen vanha rouva, joka piti lainakirjastoa. Ja uskokaa minua — se liike kyllä kannatti. Hän muutti pari vuotta sitten toiseen kaupunginosaan, hänellä oli samalla paperikauppa, ja se ei oikein ottanut onnistuakseen täällä.

— Mutta — mutta, änkkäsi kirjailija neuvotonna, täytyisi olla paljon kirjoja, ja siihen tarvitaan rahoja.

— Paljostako ovat kirjanne pantissa?

— Huoneeni vuokrasta — se oli viisikymmentä markkaa kuussa.

— Tuossa on rahat. Ottakaa poika mukaanne ja menkää noutamaan kirjat käsikärryillä.

— Mutta, herra mestari, tekö lainaatte minulle, tuntemattomalle ihmiselle? sopersi kirjailija neuvotonna.

— Lainaan maar, toivon saavani rahat takaisin korkoineen. Poika, mene herran kanssa asioille. Minä valmistan kengät.

Ollin posket punottivat ja hänen sydämensä löi. Oli niin outoa tavata ihminen, joka vapaaehtoisesti, pakotta auttoi toista. — Mahtaakohan ukko todella olla päästään vialla, kuten rouva Laaksonen oli sanonut. — Tämmöinenkö siis on hyvä ihminen?

— Käy talonmieheltä pyytämässä hänen käsikärryjään lainaksi, käski mestari.

Olli riensi pihalle ja löysi hetkisen etsittyään talonmiehen asunnon. Se oli pimeä ja likainen. Paksu, epäsiistin näköinen vaimo keitti hellan ääressä kahvia. Mustatukkainen tyttö istui kiikkutuolissa kirja sylissä.

Olli toimitti asiansa. Vaimo naurahti halveksivasti.

— Vai käsikärryjä! Vai Jokelalle mukamas! Kuka sen takaa, ettet häviä niine hyvinesi ja vie kärryjäni ikiajoiksi. Oletko muka Jokelan oppipoika, senkin ryysyläinen?

— Olen, kuului Ollin arka vastaus.

— Ja yhtä lurjusmainen kuin entisetkin, sen näkee päältäpäinkin.

— Hyvä rouva, kuului kirjailijan sointuva ääni porstuasta Ollin selän takaa. — Minä menen vastuuseen siitä, että kärryt tulevat takaisin.

Vaimo loi tutkivan katseen miehen ahtaaksikäyneeseen, nukkavieruun päällystakkiin, korkeaan silkkihattuun ja kuluneihin kenkiin.

— Vai niin, sanoi hän pitkään, ja kukas herra on, jos saan luvan kysyä?

Herra Soila kohotti ryhtiään. — Olen kirjailija Juho Soila, mestari
Jokelan vuokralainen.

— Tottakin, Jokelan vuokralainen, olkoon menneeksi. Herra ottaa kärryt, jos menetän ne, saa Jokela maksaa, lisäsi hän hiljempaa. Vilho, käy antamassa kärryt, käski hän Ollin ikäistä poikaa, joka samassa astui sisään.

Vilho totteli vastenmielisesti, pimeässä porstuassa hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja survaisi Ollia, niin että tämä oli mennä kumoon. Olli kohotti kätensä läimäyttääkseen häntä korvalle, mutta malttoi mielensä herra Soilan tähden.

— Kyllä tämän vielä maksat, mutisi hän.

Vilho nauraa hihitti; annettuaan käsikärryt herra Soilalle hän vielä mennessään iski Ollia selkään nyrkillä. Ja siitä päivin Olli ja hän mukiloivat toisiaan, kussa ikinä kohtasivat.

— Sivistymätön poikanulikka, murahti herra Soila. Lähtekäämme, nuori ystäväni.

Olli veti hattunsa silmille — voisihan sattua, että Simolin urkkisi jossakin. Mutta vähitellen hän rauhoittui nähdessään, että ihmisten huomio enemmän kohdistui herra Soilaan kuin häneen, harvoinpa kukaan sentään heitä viitsi tarkemmin silmäillä. Silloin tällöin sattui joku herra Soilan tuttava vastaan. Kirjailija tarttui silloin innokkaasti häntä takin rintamukseen ja aloitti hartaan keskustelun, jonka toinen kuitenkin vähän ajan kuluttua katkaisi syyttäen täpärää aikaa. Olli teki sen johtopäätöksen mielessään, että herra Soila harrasti enemmän tuttaviaan kuin nämä häntä.

Pienellä, pimeällä poikkikadulla herra Soila pysähtyi kapean portin eteen.

— Tässä on matkamme päämäärä, sanoi hän. Meidän täytyy kiivetä ylös neljänteen kerrokseen.

— Entä jos joku sillä aikaa varastaa kärryt, virkkoi Olli. Hän pelkäsi talonmiehen vaimon vihaa.

— Eihän toki, eihän toki, rauhoitti kirjailija. Tule sinä vain mukaan, en minä yksin saa kirjojani alas.

Vuokrarouvan harmaat kasvot kävivät hiukan suopeammiksi, kun herra Soila huolimattomalla kädenliikkeellä ojensi hänelle setelin ja pyysi saada kirjansa.

— Kyllähän herra Soila minun puolestani olisi saanut ne hetikin, selitti hän puuhakkaana, se oli jonkinlainen väärinkäsitys.

Herra Soila ei suvainnut vastata. Hän muisti vielä liian selvästi rouvan loukkaavat sanat, kun ei hänellä ollut maksaa vuokraa.

Kirjat olivat kahdessa suuressa vaatekorissa ja kaksi kertaa saivat herra Soila ja Olli kiivetä portaita ylös ja alas, ennen kuin kaikki oli käsirattailla ja valmiina poiskuljetettavaksi.

— Siinä nyt on lainakirjastomme, naurahti kirjailija tyytyväisenä.

Olli katseli kunnioituksella korkeata kirjaröykkiötä. Niin paljon kirjoja ei hän ollut nähnyt sitten kuin oli Koivumäeltä lähtenyt.

Olipa onni, että hän jo kotona oli oppinut lukemaan. Simolinilla hän ei ollut kartuttanut tietojaan kuin minkä silloin tällöin jostakin Pelleltä lainaamastaan kirjasta.

Seitsemäs luku.

HILLEVI.

Hillevi istui korkealla tuolillaan ikkunan ääressä ja virkkasi pitsiä. Puoli lankakerää oli jo muodostunut tähdiksi ahkerien pikkusormien välissä, mutta toinen puoli oli vielä jäljellä, ja täti oli sanonut, että hänen täytyi saada loppuun koko kerä määräajan kuluessa. Hillevi haukotteli salaa kouraansa. Kunpa edes joku ostaja tulisi! Tädillä oli vieraita. Viereisestä huoneesta kuului kahvikuppien iloinen kilinä ja vilkas puheensorina. Aina välistä kaikui Siionin virren harras sävel.

Tip-tip pani sade kadulla. Hillevi laski hetkeksi kätensä helmaansa ja sulki silmänsä. Näin kun oli, saattoi kuvitella istuvansa jossakin muualla kaukana raskaista kivimuureista, pimeästä puotihuoneesta, ajopelien rätinästä ja ummehtuneesta ilmasta. Saattoi kuvitella olevansa vaikkapa Rauhalassa, missä metsä vihannoi, linnut liversivät heleällä äänellä ja suuret punaiset ruusut kukkivat. Hillevi hymyili silmät yhä ummessa.

Rauhala! Se oli hänen pikku unelmiensa ja ajatustensa koti. Siitä hän näki unta, kun elämä pimeässä puotihuoneessa ja yhtä pimeässä keittiössä kävi liian ikäväksi. Rauhala oli hänen suuri salaisuutensa, siitä ei tiennyt kukaan muu, ei täti, ei Heleenakaan, hänen ainoa tyttöystävänsä.

Ovikello helähti, Hillevi heräsi unelmistaan. Pienikasvuinen, hento tyttö, jolla oli kalpeat, vanhat kasvot astui sisään.

— Päivää Hillevi.

— Heleena! Hillevi hypähti iloisena pystyyn. Mikä tuuli sinut toi?

— Onko tätisi kotona? kysyi Heleena luoden aran silmäyksen sivuhuoneeseen.

— On, mutta hänellä on vieraita. Kyllä me saamme hetken jutella.

— Minulla on sitäpaitsi asiaa. Heleena laski tärkeän näköisenä markan rahan tiskille. — Onko teillä kapeata vaaleanpunaista silkkinauhaa?

— Taitaa olla, annas kun katselen.

Hillevi nousi tuolille, tarkasti hyllyjä tuokion ja veti esille pahvikotelon.

— Tässä niitä pitäisi olla. Paljonko tahdot?

— Metrin verran.

Hillevi mittasi nauhan ja kääri sen paperiin.

— Mihinkä sinä sitä tarvitset?

— Olen saanut uuden osan. Minun pitää olla keijukaisena kauhean komeassa näytelmässä, joka esitetään parin viikon kuluttua.

— Voi, niinkö? Onko se hauska kappale?

— Hirveän hieno. Siinä on kuningas ja kuningatar ja kaikenlaisia prinssejä ja prinsessoja.

— Voi sentään.

— Kuule, Heleena kumartui lähemmäksi Hilleviä. Etkö pääsisi sitä katsomaan?

Hillevi pudisti surullisena päätään.

— En minä uskalla pyytääkään. Täti sanoo, että teatteri on syntiä.

Vihainen pärskähdys osoitti Heleenan syvän ylenkatseen yllämainittua tätiä kohtaan.

— Siirappimamseli! Mutta, — tässä tyttö hiljensi ääntään —, etkö voisi tulla sittenkin? Esimerkiksi jonakin sunnuntai-iltapuolena, kun se annetaan alennetuin hinnoin. Silloin minäkin saan vapaalipun, annan sen sinulle. Tulet niin, ettei täti tiedä mistään.

Hillevin suuret harmaat silmät katselivat kauhistuneina kiusaajaan.

— Ettäkö salaa! Ja vielä sunnuntaina! Mitä luulet Jumalan siitä sanovan?

— Jumalanko? Heleena näytti hiukan epäröivän. Tokko hän siitä niin lukua pitää! Ja täytyyhän sinullakin olla joskus lystiä.

Hillevi pudisti päätään, niin että vaalea tukka hulmusi poskille.

— En minä uskalla. Täti sanoo, että teatteri on syntiä, ja täti tuntee
Jumalan paremmin kuin sinä ja minä.

— Olkoon sitten! Heleena heitti loukkaantuneena niskojaan. Taitaa olla paras, että minä menen menojani.

— Älä mene vielä, Heleena, en minä pahaa tarkoittanut.

— Sinä aina pistelet minua siitä teatterista, vaikka — Heleenan ääni oli käynyt itkun sekaiseksi — vaikka tiedät, että minun täytyy olla siellä, kun äiti tahtoo niin eikä rahat muutoin riittäisi elatukseen. Konstiko sinun on istua täällä jumalisen tädin turvissa ja myydä silkkinauhaa ja nuppineuloja, mutta meitä on kuusi lasta eikä isä saa kuin jonkin markan päivässä. Ja kuitenkin sinä moitit minua synnistä!

— Älä, rakas Heleena kulta, en minä sinua moittinut, enhän. Täytyyhän sinun auttaa äitiäsi ja sisariasi.

— Välistä olen niin väsynyt, etten tahdo pystyssä pysyä, ja kuitenkin täytyy tanssia näyttämöllä ja tulla kotiin vasta keskiyöllä. Ja päätä pakottaa melkein aina, jatkoi Heleena valitteluaan kerran alkuun päästyään.

Hillevin herkkä sydän oli liikutettu kyyneliin asti.

— Älä, ystävä kulta, älä ole surullinen. Ilkeä teatteri!

— Ilkeäkö? Heleena kohotti päänsä ja katseli kyynelten takaa hymyillen Hilleviin. — Kuule, se on hauskin paikka maailmassa! Kun tulen suureksi, voi Hillevi! — kun tulen suureksi ja pitkäksi —. Hän huokasi katsellen pientä varttaan — silloin, oi silloin saan ehkä oikeita osia. Minä tahdon olla Julia ja Ofelia ja Hedda — — mikä sen nimi olikaan, en nyt oikein muista. Minä rakastan teatteria!

Hillevi katseli hämmästyneenä ystäväänsä, jonka mieliala niin äkkiä muuttui.

— Kuka se Julia on? kysyi hän sitten.

— Hän oli nuori, ylhäinen tyttö, hirveän kaunis ja onneton. Hän oli kihloissa Romeon kanssa, joka myös oli kaunis ja kovin uljas, mutta heidän vanhempansa olivat kireissä väleissä aivan niinkuin sinun tätisi ja rouva Laaksonen, ja vanha, kaljupäinen munkki vihki heidät salaa, ja sitten he kuolivat molemmat pimeässä hautaholvissa. Se on hurjan ihana näytelmä, ja minä itken aina, kun olen sitä katselemassa.

— Voi, kun minäkin näkisin sen! pääsi Hillevin huulilta.

— Sinähän et tahdo tulla teatteriin. Mutta kuules, sinä voit sen lukea. Ai tosiaan, minulla on hauska uutinen, jota en ole muistanutkaan kertoa sinulle. Jokelassa on lainakirjasto.

— Lainakirjasto! Mikä se on?

— Se on sellainen kaappi, josta annetaan kirjoja lainaksi rahasta. Muistathan, että Jokelalla oli kaksi kaappia kaupassaan, nyt on isommasta tyhjennetty kengät pienempään kaappiin, ja hyllyt on täynnä kaikenlaisia kirjoja. Niiden joukossa on Romeo ja Juliakin.

— Saako niitä kirjoja lainata kuka vain? kysyi Hillevi innostuneena.

— Saa kun maksaa, täysikasvuiset kaksikymmentä penniä ja lapset kymmenen penniä kirjalta. Se on oikeastaan Jokelan vuokralaisen, herra Soilan oma koko kirjasto, mutta kaappi on mestarin. Minä jo lainasin sieltä yhden kirjan. Se oli Wilhelm Tell, jota on näytelty meilläkin.

— Hillevi, kuului kimeä ääni ovelta, neiti Andersson seisoi siinä.
Tule pesemään kupit.

Heleena niiasi, otti käärönsä ja poistui hätäisesti.

— Mitä hän täällä teki? kysyi neiti Andersson.

— Osti silkkinauhaa, vastasi Hillevi ja työnsi Heleenan markan rahalaatikkoon iloisena siitä, että tytöllä todellakin tällä kertaa oli asiata.

— Vai niin, muutoin minä en pidä siitä, että hän turhanpäiten juoksentelee täällä. Tuollainen teatterityttö ei ole sopivaa seuraa sinulle, Hillevi, joka olet hyvästä perheestä ja jumalisen kasvatuksen saanut.

— Heleenan täytyy olla teatterissa, kun hänen isänsä on köyhä, uskalsi
Hillevi arasti puolustaa ystäväänsä.

— Meidän ei koskaan täydy tehdä syntiä, muista se, lapsi. Mutta joudu nyt pesemään kupit. Minä suljen puodin. Vieraat jo lähtivät. Ja ota sitten kirjasi ja lue pyhäkoululäksysi.

Hillevin kädet liikkuivat nopeasti astioita pestessä, mutta ajatukset karkasivat viereiseen kenkäkauppaan. Minkälainen se lainakirjasto oikein oli? Uskaltaisikohan sinne mennä pyytämään sitä Romeota ja Juliata!

Jokela oli jo varmaan sulkenut kauppansa hänkin, mutta huomenna oli koetettava.

Kahdeksas luku.

OLLI SAA UUSIA HARRASTUKSIA.

Herra Soilan lainakirjasto ei sisältänyt kovin monta nidettä. Mutta se oli silti suuri tapahtuma sekä omistajansa että naapuriston silmissä. Väsynyt kirjailija oli kuin uudesti syntynyt, hän kirjoitti pitkiä kirjaluetteloja, numeroi kirjat, järjesti ne hyllyille aakkosjärjestyksessä, paperoi ja korjaili rikkinäiset niteet. Suutari ja Olli eivät olleet vähemmän innostuneet. Suutaroitiin kyllä kuten ennenkin, mutta ajatukset askartelivat kirjastossa. Ensin piisasi pitkältä puhetta siitä, mihin kirjat sijoitettaisiin. Koska kirjat olivat herra Soilan, oli luonnollista, että ne olivat hänen huoneessaan. Mutta kun lainanottajien siinä tapauksessa olisi täytynyt käydä suutarin keittiön läpi, pidettiin parhaimpana sijoittaa kirjasto kenkämyymälään. Jokela oli hyvin mielissään tästä päätöksestä, hänelläkin oli silloin niinkuin osaa "lainakirjastosta". Olli oli vaiti, kun asiaa pohdittiin, mutta riemuitsi salaa mielessään, kun kirjat sijoitettiin myymälään. Silloin hänkin sai lomahetkinään vilkaista kirjoihin ja osaltaan hoitaakin liikettä. Herra Soila oli opettanut häntä miten menetellä, kun joku tuli kirjoja lainaamaan, ja Olli perehtyi pian kirjastoon, niin että hän osasi heti pyydettäessä antaa halutun kirjan. Lainanpyytäjiä ei aluksi ollut monta, mutta vähitellen niitäkin karttui.

Eräänä aamupäivänä mestari Jokela riisui yltään nahkaesiliinansa, veti päällystakin ylleen, kehoitti Ollia pitämään huolta myymälästä ja lähti ulos. Parin tunnin kuluttua hän palasi kainalossaan mahdottoman suuri käärö. Hengästyneenä hän laski sen pöydälle. Olli katseli uteliaana, kun Jokela availi käärepapereita ja veti esille läjän kirjoja, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän kuluneita.

— Siinä on lisää kirjastoomme, sanoi Jokela pyyhkien isolla nenäliinallaan hikeä otsalta. Ostin ne erinäisistä vanhojen tavarain myymälöistä ja huokeita olivatkin. Nyt ei muuta kuin herra Soila numeroimaan ne.

Kirjailija pudisti päätään nähdessään uusien kirjojen nimilehdet.

— Hyvä mestari, sanoi hän, useimmat näistä kirjoista ovat vailla kaikkea taiteellista arvoa. Emme me voi näitä lainata ihmisille.

Mestari kynsi niskaansa.

— Mutta kun ihmiset valittavat, että herra Soilan kirjat ovat niin vaikeatajuisia. Näitä ne paremmin haluavat, niissä on niin kauniit kannetkin.

Soila huokasi ja lausui:

— Valitettavasti lienette oikeassa, mestari.

Olli paloi innosta saada ruveta kirjoja lajittelemaan ja numeroimaan. Suutarintyö ei miellyttänyt häntä nyt enempää kuin ennenkään, vaikka hän olikin onnellinen jouduttuaan niin hyvän mestarin luo, kuin Jokela oli. Hajamielisenä hän nakutteli kengänpohjiin nauloja ja ompeli saumoja. Hänen ajatuksensa olivat alkaneet viivähtää mielikuvituksen maailmassa, kirjat, joita hän oli lukenut, olivat avartaneet hänen näköpiiriään, joka Simolinin luona oli kutistunut ahtaiden rajojen sisälle. Koivumäki, hänen rikoksensa, viha Simolineja kohtaan ja katutoverien kepposet — siinä ympyrä, jota hänen ajatuksensa ennen kiersivät. Nyt oli toisin. Mestarin ja Soilan keskustelut elämästä ja ihmisistä auttoivat häntä näkemään maailmaa toisilla silmillä, hän ei enää ollut toivottoman tylsä, uusi voima alkoi hänessä elpyä.

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Heleena oli käynyt Hillevin luona, kilahti ovikello aamulla aikaisin, ja Hillevi astui ujosti sisään. Olli tunsi hänet, se oli sama tyttö, joka niin osaaottavasti oli katsellut häntä rouva Laaksosen ruokapuodissa.

Tyttö laski kymmenpennisen myymäläpöydälle ja sanoi:

— Saisinko lainaksi kirjan, jonka nimi on Romeo ja Julia.

— Se ei ole nyt kotona, sanoi Olli luotuaan katseen kirjahyllyille.

Tyttö näytti pettyneeltä ja aikoi kääntyä pois. Mutta silloin Olli esitti:

— Onhan täällä paljon muita kirjoja. Esimerkiksi Talismani.

— Onko se hauska? kysyi tyttö luoden suuret harmaat silmänsä totisesti
Olliin.

— Hurjan hauska. Olen juuri lukenut sen. Siinä kerrotaan ristiretkistä ja eräästä kuninkaasta nimeltä Rikard Leijonamieli ja Saladin sulttaanista ja kaikenlaisesta muusta.

— Ehkä minä sitten saan sen, pyysi Hillevi. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: — Onko täällä paljon kirjoja?

— Onhan niitä, kehui Olli, ja eilen mestari osti lisäksi kaikenlaisia kuvalehtiä oikein isot määrät.

Hän oli niin innostunut ja ylpeä kirjastosta, että nosti läjän kuvalehtiä pöydälle. — Tässä niitä on, katsopas.

Hillevi käänsi epäröiden paria lehteä, mutta unohti pian ujoutensa nähdessään hauskat kuvat. Olli kumartui tiskin yli ja alkoi selittää kuvia. Molemmat unohtivat ajan ja paikan ja syventyivät tykkänään katselemaan ja lukemaan.

— Hoo, Hillevi, mitäs luulet hienon tätisi siitä sanovan, että seisot suutarin oppipojan kanssa yhdessä kuvia katsomassa! huusi kimeä ääni. Lasten huomaamatta oli talonmiehen punaposkinen, mustatukkainen tytär astunut myymälään ja katseli nauraa virnistäen Hilleviä. Tämä säpsähti ja sulki äkkiä kirjan.

— Hyi sinua, Emma, kun säikäytit, sanoi hän moittivalla äänellä.

— Syystäkin, virnisteli Emma yhä. Menenkö ma kertomaan tädillesi?

Hillevin suu kävi mutruun.

— Mitäs annat, jos en mene? kysyi Emma.

Hillevi veti pienen sinipäisen neulan rinnastaan ja aikoi ojentaa sen Emmalle. Olli katseli molempia tyttöjä äänetönnä. Hän ei voinut itselleen selvittää, miksi hän ei olisi tahtonut, että Hillevi olisi antanut neulaansa. Olihan hän itse niin monen monta kertaa napeilla, sulilla ja muulla rojulla ostanut katupojilta lupauksen olla kertomatta jostakin kepposesta Simolinille tai hänen vaimolleen.

Juuri kun Hillevi oli laskemaisillaan neulan Emman kouraan, hän pikaisella liikkeellä vetäisi kätensä takaisin ja sanoi:

— Saat mennä kertomaan, jos tahdot.

— Menenkin, sanoi pettynyt Emma, jonka silmät jo olivat kiiluneet halusta saada neulan omakseen.

— Tässäpä on hauska kuva! huudahti Olli samassa. Tulkaa katsomaan.

Molemmat tytöt kurottautuivat näkemään. Kuva esitti neekerihäitä Amerikassa ja oli todella hassunkurinen: mustat veljemme ja sisaremme olivat pyntätyt ylen hienoihin pukuihin ja nauttivat silminnähtävästi koreudestaan. Emma unohti pikku suuttumuksensa ja jäi innostuneena selailemaan kuvalehteä.

Hillevi pisti Talismanin kainaloonsa ja lähti. Ohi mennessään hän suhahti Ollille:

— Kyllä minä tiedän, miksi sen teit. Kiitos!

— Minun piti mennä ostamaan kengännauhoja, selitti Emma, kun teillä olisi niitä, niin ei tarvitsisi muualle mennä, vaan saisin katsoa näitä kuvia kauemmin.

— Katso vain, sanoi Olli, ja samalla juolahti hänen mieleensä sukkela tuuma. Minä annan kyllä sinulle kengännauhat. Saat ne kohta.

Hän juoksi ulos keittiön ovesta, riensi vastapäiseen kauppaan, osti parin kengännauhoja ja palasi nopeasti myymälään, jossa Emma yhä istui nojautuneena kuvalehteen.

— Kuulkaa, mestari, sanoi Olli tytön lähdettyä, teillä pitäisi olla kaikenlaista pientä suutarinalaan kuuluvaa rihkamaa kaupan. Ja pannaan nuo kuvalehdet pöydälle, ihmiset tulevat mielellään ostamaan, kun saavat samalla nähdä jotakin hauskaakin.

Mestari katsahti silmälasiensa takaa hyväntahtoisesti hymyillen poikaan.

— Sinusta taitaa tulla ihan liikemies, sanoi hän verkkaan ja lisäsi hetken kuluttua: — Mutta liikemieheksi sinulla on vallan liian huonot housut. Käypäs illalla kysymässä, eikö tuo Helanteri ompelisi sinulle vaatteita, niin ostetaan kangasta ja teetetään hänellä. Ei hän mikään mestari ole, mutta kyllä häneltä sinun ikäisellesi pojalle sentään vaateparsi syntyy.

Helanteri asui pihan perällä talonmiehen huoneiston vieressä. Hänellä ei ollut omaa vakituista liikettä, vaan hän työskenteli eräässä räätälinliikkeessä. Ylitöikseen hän sentään leikkasi ja ompeli koko talonmiesväelle vaatteet. Hänellä oli kuusi lasta ja kolmas järjestyksessä oli Heleena.

Ylen onnellisena Olli esitti asiansa pyytäen, että räätäli ottaisi hänestä mitan. Uusia vaatteita ei hänellä ollut ollut siitä kuin kotoa lähti.

Helanteri oli juuri palannut kotiin työstä ja istui perheensä keskuudessa aterioimassa. Hän oli hintelä, kivulloisen näköinen mies, jonka suurissa tummissa silmissä asui surumielisyys.

— Vai vaatteet se Jokela taas teettää oppipojalleen? Ja kun olet ne saanut, sinä kai livahdat tiehesi ja jätät ukkopahan, kuten nuo lurjukset ennen sinua ovat tehneet, sanoi hän Ollin asian kuultuaan.

— En minä niin hyvää mestaria vähällä jätä, vastasi Olli.

— Vai et — noh otetaan sitten mitta. Heleena, käy noutamassa mittanauha.

Heleena totteli. Kun Olli oli pois lähtemässä, hyppäsi tyttö hänen jälkeensä.

— Onko teillä uusia kirjoja? kysyi hän.

— Onhan niitä muutamia.

— Minä käyn huomenna katsomassa.

Olli kohotti hattuaan hyvästiksi ja juoksi portaita alas niin kovaa vauhtia, että törmäsi Vilhoa vastaan, joka juuri oli kotiin tulossa.

— Senkin raato! kiljaisi Vilho pidellen nenäänsä, joka oli saanut aika paukun yhteentörmäyksessä.

—Tuosta saat! ja polttava korvapuusti seurasi sanoja.

Ollin kiivas luonne leimahti ilmituleen.

— Vai sinä! Kuin vihainen haukka hän oli Vilhon niskassa koettaen molemmilla käsillään saada hänet maahan painetuksi. Vilho ponnisti vastaan, ja vimmattu kamppailu nousi poikien kesken. Kaksi kertaa oli Vilho maassa pölyisellä pihalla ja kaksi kertaa hän kimmahti ylös jälleen. Kolmannella kerralla Olli jäi istumaan kahdareisin hänen vatsalleen.

— Jokos tunnustat olevasi alakynnessä? kysyi hän huohottaen, punaisena ja hikisenä.

— Maltas, räsypekko, kyllä sinulle näytän, uhkaili Vilho kiukusta vavisten. — Mikä lienet maankiertäjä.

— Nouse heti ylös, suutarinnaskali! kuului Emman kimeä ääni. Poikien mellastus oli kerännyt pihalle joukon talon nuorempaa sukupolvea, joka jännittyneenä seurasi kaksintaistelua.

— Nouse heti ylös siitä! jatkoi Emma kiukustuneena veljensä puolesta.
Vai aiotko hänet tappaa?

Ollin punoittavat kasvot kalpenivat. Hän loi aran, epäluuloisen katseen Emmaan ja päästi irti otteensa. Siinä samassa kirmasi Vilho pystyyn ja ojensi nyrkkinsä Ollia kohti.

— Koetetaanko uudestaan?

— En viitsi, kuului Ollin hiljainen vastaus tuottaen suurta pettymystä kaikille niille uteliaille katselijoille, jotka olivat toivoneet uutta tappelukohtausta.

— Etkö uskalla, härnäsi Vilho, joka oli käynyt rohkeammaksi nähdessään
Ollin hämmingin.

— En halua tapella kanssasi, vastasi Olli ja jättäen tyrmistyneen
Vilhon hän astui portista ulos.

— Eipäs uskaltanut, kuuli hän Vilhon kerskailevan toisille. Olli puristi huulensa yhteen ja pui nyrkkiään. Mutta äkkiä hänen sormensa suoristuivat, hän oli kohdannut Hillevin säikähtyneet silmät. Tyttö seisoi portilla paljain päin iso kori kädessä ja oli nähtävästi seurannut tappelua hänkin.

Ollin posket punastuivat jälleen. Hän naurahti hämillään ja huomatessaan rasittuneen liikkeen, jolla tyttö kohotti vasuaan hän kiirehti auttamaan häntä.

— Saanko minä kantaa tämän? kysyi hän.

Hillevi vetäytyi äkkinäisellä liikkeellä pois pojan luota.

— Kyllä minä itse kannan, vastasi hän vältellen.

Olli painoi päänsä alas. Tytön tyly vastaus tuotti hänelle pahempaa mieltä kuin kaikki Vilhon äskeiset haukkumasanat. Hillevi huomasi sen. Hetkisen epäröityään hän sanoi laskien korin maahan.

— Taitaa se sentään olla liian raskas. Siinä on pesuvaatteita.

Olli tarttui nopeasti koriin.

— Minne tämä olisi menevä? kysyi hän.

— Tuonne kadun päähän vain, pesijälle.

Molemmat astuivat ääneti. Sitten Hillevi kysyi moittiva sävy äänessään.

— Miksi sinä tappelit Vilhon kanssa?

— Tapeltiin vain niinkuin pojat ainakin. Minä törmäsin vahingossa häntä vastaan, kun tulin Helanterilta, hän iski minua korvalle, ja sitten me tapeltiin, selitti Olli nöyrästi.

— Mitä sinä Helanterilla teit? Näitkö Heleenaa? kysyi Hillevi uteliaana.

— Kävin antamassa mittaa vaatteisiin, vastasi Olli mielissään siitä, että sai Hilleville kertoa suurta uutista. Heleenan kyllä näin.

Hillevi tunsi mielihyvää kuullessaan Ollin saavan uuden puvun. Hän oli siististi puetun lapsen vastenmielisyydellä nähnyt Ollin risaiset vaatteet.

Saatettuaan tytön pesijän oven eteen, Olli heitti hyvästi.

— Tuletko vielä kuvalehtiä katsomaan? kysyi hän, — niissä on monta oikein metkaa kuvaa.

Hillevi pusersi huulensa myttyyn pikkuvanhasti.

— Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin herraspoika, virkkoi hän ja livahti hiljaa nauraen ovesta sisään.

Olli riensi juoksujalkaa kotiin. Hän oli viipynyt aivan liian kauan matkalla. Jokela näytti vakavalta, kun poika tuli sisään.

— Kauanpa viivyitkin mitanottomatkallasi, sanoi hän kuivasti.

Olli oli hetken ääneti. Sitten hän nopeasti vastasi:

— En minä räätälissä niin kauan viipynyt, mutta pihalla tappelin vähän talonmiehen Vilhon kanssa ja —

— Entäs sitten? kysyi Jokela. Emma kävi jo tuokio sitten kantelemassa tappelusta, mutta sinä tulet nyt vasta.

— Kävin saattamassa rihkamakaupan Hilleviä, kun hänellä oli niin raskas vasu kannettavana, selitti Olli punaisena. Häntä hävetti tunnustaa tyttöä palvelleensa.

— Pysy vasta erilläsi tappeluista, neuvoi Jokela lauhasti, ja varsinkin talonmiehen Vilhoa karta, hän on ilkeänlainen poika.

Kun Olli illalla laskeutui levolle, mietti hän hetken aikaa Hillevin sanoja: "Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin herraspoika."

Mitähän tyttö niillä sanoilla tarkoitti? Härnäilikö vain vai tekikö pilkkaa? Hän hymähti. Jospa Hillevi aavistaisi! Mitähän hän sanoisi, jos tietäisi, että Olli oli oikea herraspoika, vaikka kulkikin risaisena suutarin oppipoikana!

Hän peitti kädellä silmänsä ja huokasi. Ja ikäänkuin säestyksenä hänen surullisille ajatuksilleen kuului Jokelan yksitoikkoinen ääni keittiöstä hänen lukiessaan vitkaan Raamattua vanhan ihmisen laulavaan tahtiin:

"Oi Herra kuinka kauan — — —"

Yhdeksäs luku.

OLLI KERTOO RAUHALASTA.

Kadun päässä oli aukea kenttä. Siinä oli vähän nurmen tapaista sekä kallioita, joista kaupungin työmiesten oli tapa louhia kiviä. Se oli mieluinen leikkipaikka sen tienoon lapsille. Siinä pojat heittivät palloa, olivat intiaanisilla ja rosvosilla, tytöt leikittelivät nukeillaan, olivat pilppasilla tai pitivät muuta hauskaa keskenään.

Sinne Ollikin uskalsi eräänä sunnuntaina, kun hän oli saanut uudet vaatteet. Ujostutti lähteä toisten lasten seuraan, mutta ikävä oli sisässäkin istua yksin. Salaa hän toivoi tapaavansa Hillevinkin tai ainakin Heleenan.

Oli kirkas syksyinen iltapuoli. Iloinen parvi poikia ja tyttöjä touhusi kallioilla. Pojat painiskelivat, toiset olivat nappikuoppasilla tai juoksivat natskua harpaten kiveltä toiselle ja silloin tällöin kaatua muksahtaen sateen jälkeen liukkaalle kalliolle. Isommat tytöt istuivat ryhmissä, toisilla oli laulukirjat mukanaan, he olivat juuri tulleet pyhäkoulusta. Niiden joukossa Olli huomasi Hillevin ja Heleenan. Pienemmät tarjosivat nukeilleen näkymättömiä herkkuja porsliini- ja lasisirpaleilta. Muutamat rajuimmat juoksentelivat kilpaa poikien kanssa. Näiden joukossa oli talonmiehen Emma hurjimpia, tummat hiukset silmillä hän hyppeli ja juoksi, kiusoitteli toisia tyttöjä ja nauraa kikatti, niin että kuului kauas.

— Kas suutarinnaskalia, kun on uudessa rustingissa! huusi hän jo kaukaa nähdessään Ollin, joka hitaasti ja näennäisesti välinpitämättömänä asteli leikkipaikkaa kohti. Minä tarvitsen uudet kengät, tules ottamaan mittaa.

Olli hätkähti ja aikoi kääntyä pois. Häntä kiusoitti Emman ja Vilhon alituinen härnäily. Hyvä tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt kotoa, haihtui. Hän oli iloinnut uusista vaatteistaan, oli katsonut Jokelan pieneen peilirähjään ja tyytyväisyydellä todennut, että hän näytti "melkein herraspojalta". Ja siinä nyt Emma oli heti häntä suutarinnaskaliksi ärhentelemässä. Vieläpä Hillevin kuullen.

Tytöt supattivat jotakin keskenään, sitten Heleena huusi:

— Mitä sinä, Emma, häntä kiusaat. Tule, Olli, tänne meidän joukkoon, täällä on veljenikin.

— Voi suutari sentään, kun räätälit lentää! ivaili Emma ja nauraa virnisteli, niin että valkoiset hampaat kiilsivät ja silmät olivat yhtenä viiruna.

Olli astui epäröiden pikku ryhmän luo. Heleenan veli, Antti, ehdotti, että he rupeisivat polttopallosille. Siihen ei kumpikaan tytöistä suostunut, Hillevin mielestä se oli liian meluava leikki pyhänä, ja Heleenalla oli ahdas hame kainaloista, hän pelkäsi sen repeävän.

— Jätetään mamselit ja mennään poikien reiluun seuraan, ehdotti Antti
Tuossa on Vilho ja pari muuta poikaa meidän pihalta. Yhdytään heihin.

Mutta Ollia ei haluttanut mennä Vilhon pariin. Hän pelkäsi uutta härnäilyä ja kiusantekoa. Ja tapella hän ei tällä kertaa tahtonut. Hän mutisi jotakin kipeästä jalasta ja jäi tyttöjen luo, kun Antti lähti.

Hetken aikaa olivat kaikki kolme ääneti, sitten katkaisi Heleena vaitiolon.

— Jopas sinä olet hienon näköinen, kun olet siisti!

Olli sormeili hämillään nappejaan. Hän huomasi Hillevin ajattelevan jotakin samantapaista kuin Heleenakin, vaikka hän oli vaiteliaampi. Tuntui niin hyvältä saada hitunenkin myötätuntoa osakseen.

Heleena alkoi kertoa teatterista. Hänen laihat värittömät kasvonsa elostuivat, ja käsivarret, jotka olivat pieneen vartaloon verraten liian pitkät, tekivät tuon tuostakin vilkkaita liikkeitä.

— Malttakaa, sanoi hän äkkiä luoden pälyvän katseen ympärilleen. —
Minä näyttelen teille Juliata. Toiset on kaikki omissa puuhissaan, ei
ne huomaa. Mennään tähän kallion suojaan. Kas näin. Kuulkaa nyt, mitä
Julia puhuu yksikseen parvekkeellaan.

Hän alkoi lausua, ensin hiljaa, sitten sitä myöten kuin innostus kasvoi, yhä selvemmin. Hänen tummat, arkioloissa hiukan uneliaat silmänsä laajenivat, kasvot punertuivat, rinta laski ja nousi, ääni vaihtui sanojen kera.

Olli ja Hillevi kuuntelivat ihmeissään. He olivat vielä liian lapsellisia täysin käsittääkseen Julian sanojen ihanaa runoutta, mutta kuitenkin tempasi Heleena heidät mukaansa.

— Nyt tulee Romeo, selitti Heleena lopetettuaan Julian yksinpuhelun ja sitten he vaihtavat keskenään monta kaunista sanaa. Minä en kaikkea muista, mutta sen kohdan vielä osaan, kun Julia kuolee hautaholvissa.

Hän heittäytyi pitkälleen nurmelle, kietoi huivinsa ympärilleen ja esitti ylitulvivan tunteellisesti Julian heräämistä hautakammiossa ja hänen kuolinkohtaustaan Romeon ruumiin ääressä.

— Älä, älä, pyysi Hillevi, se on niin kamalaa. Minua ihan itkettää. Ja samalla on sentään niin hauskaakin.

Heleena kohosi istumaan. Hän oli taas kalpea ja mitättömän näköinen kuten tavallisesti.

— Mennään kotiin, sanoi hän, — minun pitää hoitaa pikku siskoa, kun äiti menee asioille.

— Heleena, lausui Hillevi, kun he kolmisin palasivat kotiin, näyttelethän toisenkin kerran vielä jotakin. Mutta ei niin surullista.

— Minä näyttelen mieluimmin surullista, vastasi Heleena, — mutta voinhan Hillevin mieliksi esittää muitakin kappaleita. Mutta muistakaakin, ettette kerro kenellekään, varsinkaan ei Emmalle.

Olli ja Hillevi antoivat juhlallisen vaitiololupauksen, ja Heleena lupasi seuraavana sunnuntaina esittää heille Regina von Emmeritziä.

— Miksi et ole enää käynyt kirjoja lainaamassa? kysyi Olli Hilleviltä häntä hyvästellessään.

— Täti ei anna, vastasi Hillevi surullisesti, — hänen mielestään ei saa tuhlata aikaa turhaan, ja sitä paitsi ovat useimmat kirjat synnillisiä.

— On Jokelakin jumalinen, uskalsi Olli väittää, mutta hän lukee usein iltaisin kaikenlaisia kirjoja.

Hillevi ei vastannut, pujahti vain sisään ovesta. Olli seisoi hetkisen portilla. Hän näki neiti Anderssonin astuvan katua ylös virsikirja kädessä. Vaistomaisesti aikoi poika vetäytyä portista sisään, mutta kyttyräselkäinen neiti teki kädellään ehkäisevän liikkeen hänelle.

— Etkö sinä ole mestari Jokelan oppipoika? kysyi hän.

Olli kohotti hattuaan.

— Olen, vastasi hän.

— Oletko sinä siivo ja rehellinen poika? kysyi neiti tuikeasti.

— Sitä on paras kysyä mestarilta, vastasi Olli nenäkkäästi.

— Noh, älä viisastele. Minä kysyn tätä sen tähden, että tarvitsisin halonpilkkojaa, ja mestari sanoi, että sinä mahdollisesti kelpaisit siihen.

— Mestaristahan se riippuu, tuumi Olli, — minä olen hänen työssään.

— Jokela kyllä suostui siihen. Hän arveli sinun voivan ylimääräisesti jonkin markan ansaita.

Olli oli kieltäytymäisillään. Häntä loukkasi neidin käskevä tapa. Mutta saihan hän ehkä, jos suostui, olla useimmin yhdessä Hillevin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.

— Kyllähän minä voin koettaa, sanoi hän, — ellei halot ole kovin pitkiä ja tukevia.

— Kyllä sinä ne pieniksi saat, sanoi neiti Andersson. Voit tulla jo huomenillalla. Keittiöstä saat kellarin avaimen.

Seuraavana päivänä koetti Olli jouduttaa töitään minkä kerkesi päästäkseen mitä pikemmin uuteen toimeensa. Iloisesti viheltäen hän käytteli naskalia ja pikilankaa ja odotteli illan tuloa.

— Ei siitä tuosta Ollista oikeata mestaria koskaan tule ainakaan suutarin ammatissa, sanoi Jokela herra Soilalle, mutta ahkera ja kelpo poika hän tuntuu olevan, vaikka alussa pahoin epäilin hänen luonteensa laatua.

— Minä usein ihmeekseni häntä katselen, sanoi kirjailija. — Hänessä on jotakin erikoista, jotakin, joka panee ajattelemaan, että hän on parempiakin päiviä nähnyt.

— Kyllä siitä sitten on pitkä aika, sanoi Jokela, — nälkiintynyt ja räsyinen hän oli minun luokseni tullessaan ja keppiä hän myös on saanut tuta, sen huomasi hänen arasta olennostaan. Mutta koetapas ottaa selkoa hänen vanhemmistaan ja lapsuudestaan — hän on vaiti kuin muuri. Mikä lienee syynä!

Aavistamatta olevansa keskustelun aiheena Olli sillä aikaa peseytyi, harjasi tukkansa ja pukeutui uusiin vaatteisiinsa.

— Minä menen nyt, huusi hän lähtiessään ovesta Jokelalle.

— Älähän toki parempiin vaatteisiin pukeudu, kun menet halonhakkuuseen, neuvoi mestari.

— En minä viitsisi niissä vanhoissa ryysyissäni enää ihmisille näyttäytyä, sanoi Olli hämillään ja livahti ulos ovesta.

Hillevi seisoi keittiössä astioita pesemässä, kun Olli hiljaa koputettuaan ovelle astui sisään. Tytöllä oli yllään vaalea esiliina, joka peitti miltei koko hameen, tukka oli kahdella pitkällä palmikolla, kumpaisenkin palmikon päässä oli silkkinauharuusuke. Hän oli niin puhdas ja sievä puuhatessaan siinä pienen astianpesupöydän ääressä, ja puhdas ja siisti oli keittiökin, kaikki kiilsi ja hohti. Ellei huone olisi ollut niin pimeä, olisi se tuntunut oikein kodikkaalta, mutta sellaisenaan kuin se nyt oli, pieni ikkuna likaiselle takapihalle antaen, vaikutti se kaikesta siisteydestään huolimatta kolkolta.

Hillevi ojensi kellarin avaimen Ollille.

Heiluttaessaan kirvestä hiukan tottumattomasti pimeässä kellarissa Olli muisti hirveät hetket, jotka hän oli viettänyt Simolinin puukellariin teljettynä. Häntä värisytti ajatellessaan, että hän yhä vielä olisi Simolinin vallassa. Missähän oli nyt Ränni-Pelle? Varmaan hän purjehti jossakin kaukana Atlantilla. Ja Janne ja Kalle maleksivat Tukholman kaduilla kai entiseen tapaansa näpistellen ja lurjustellen. Ja Simolin räyhäsi ja kiroili kuten ennenkin toraillen vaimonsa kanssa.

Kepeät askelet saivat hänet käännähtämään. Siinä seisoi ovessa Hillevi valkoisena ja hentona, lempeä hymy huulilla. Ollista tuntui kuin olisi joku hyvä enkeli tullut johtamaan häntä pois pimeiden muistojen mailta.

— Minä tulin hakemaan vähän halkoja, sanoi Hillevi, täti on vilustunut ja tahtoo tulta pesään.

Hän asetti halkokantimen lattialle ja alkoi latoa puita siihen.

— Äläs huoli, kyllä minä ne kannan ylös, sanoi Olli. Olen jo pilkkonut kahden päivän varalle. Tulen sitten uudestaan.

— Voi kuinka vahva sinä olet, sanoi Hillevi ja katseli ihaillen, miten kevyesti Olli kantoi halkoja. Minä aina niin väsyn kantaessani puita.

— Ei sinun tarvitse niitä enää kantaa niin kauan kuin minä teillä olen halonhakkaajana, sanoi Olli nopeasti. — Minä tuon aina samalla sylyksen ylös, kun tuon kellarin avaimenkin.

— Kiitos, sanoi Hillevi ujosti ja lisäsi hetkisen kuluttua: — Sinä olet kiltimpi kuin Vilho ja Antti ja muut pojat.

Olli karaisi kurkkuaan. Tuntui oudolta, että joku sanoi häntä kiltiksi.
Simolinilla häntä aina vain oli moitittu.

Neiti Andersson istui suureen huiviin käärittynä kiikkutuolissa, kun
Olli toi halot sisään ja alkoi latoa niitä pesään.

— Et kai likaa mattoja, huudahti hän säikähtyneenä ja lisäsi kiivaasti
Hilleviin kääntyen:

— Miksi toit pojan tänne sisään likaisine saappaineen?

Olli huomasi kauhukseen jättäneensä pahat tahrat huoneen vaaleille matoille. Hämillään hän pyyteli anteeksi huolimattomuuttaan ja lupasi vasta varoa enemmän.

— Niin, sanoi neiti Andersson, jos omasta halustasi tahdot kantaa puita sisään, suostun siihen, mutta en minä siitä maksa erikseen. Hillevi voi kyllä kantaa puut, jos hän vain viitsii.

Olli vakuutti, ettei hän halunnut mitään palkkiota, hän kantoi halot samalla kun toi avaimen sisään.

Neiti Andersson näytti leppeämmältä ja komensi Hillevin pesemään tahrat pois matolta.

Olli puhalteli tulta ja oli miltei iloissaan siitä, etteivät märät puut heti ottaneet syttyäkseen. Oli niin outoa oleksia huoneessa, jonka naisen kädet olivat järjestäneet. Hän muisti kyllin hyvin vielä oman kotinsa ymmärtääkseen, että neiti Anderssonin koti oli vaatimaton ja köyhä. Mutta siinä oli sittenkin kodin tuntu. Olli ei luullut, että hänen äitinsä olisi pitänyt kauniina pientä kukikkaalla kretongilla verhottua sohvaa tai kaikenlaisella pikkuromulla peitettyä pöytää kuva-albumeineen ja tekokukkineen. Seinällä riippuvat öljypainokuvat eivät varmaankaan olleet samanlaisia taideteoksia, joita Koivumäen seinät olivat täynnä, ja koko huoneen somistelu osoitti enemmän hyvää tahtoa kuin aistia, mutta Ollista se sittenkin oli oikea koti niiden kotien rinnalla, joissa hän oli viimeksi asunut.

— Etkö saa tulta syttymään? kysyi neiti Andersson kärsimättömästi.

Olli avasi uuninluukut.

— Kyllä se nyt palaa, sanoi hän nousten epämukavasta asennostaan. Ja luotuaan vielä viimeisen viipyvän katseen huoneeseen ja Hilleviin hän lähti.

— Katso vain, ettei hän pääse mitään näpistelemään, kuuli hän neiti
Anderssonin sanovan Hilleville matalalla äänellä.

Hillevi vastasi jotakin niin hiljaa, ettei Olli kuullut, mutta siihen sanoi täti:

— Ei sellaisiin voi koskaan luottaa.

Olli tunsi poskiensa kuumenevan. Ei hän koskaan niiden surullisten vuosien aikana, jotka hän oli viettänyt vanhempainsa pannaanpanemana, ollut niin selvästi tuntenut alennustilansa katkeruutta kuin tällä hetkellä. Hänen verensä kuohahti, ja hän oli jo kääntynyt takaisin viskatakseen neiti Anderssonille jonkin vihaisen sanan vasten silmiä, mutta kohtasi Hillevin aran katseen ja lähti ulos. Mutta vielä kadulla hän itsekseen kiroili "tekopyhää siirappimamselia" ja päätti olla sinne enää menemättä.

Parin päivän kuluttua hän kuitenkin taas illalla ilmestyi rihkamakaupan keittiöön, tosin hiukan ynseänä ja tylynä. Hilleviä ei ollut keittiössä, neiti Andersson ojensi hänelle avaimen ja varoitti moneen kertaan jättämästä ovea auki, etteivät varkaat pääsisi kellariin.

Olli oli varmasti kotona päättänyt, että jos hän meneekin halkoja pienentämään, niin hän ei ainakaan kanna niitä keittiöön enää milloinkaan. Kantakoon siirappimamseli itse halkonsa. Tai Hillevi. Mitä tyttö häntä liikuttaa? Ei niin vähääkään!

Mutta kirvestä heiluttaessaan hän oli näkevinään Hillevin hennon selän taipuvan raskaan kuorman painosta. Ja hän oli taas kuulevinaan hiukan valittavan äänen lausuvan: "Minä aina niin väsyn halkoja kantaessani."

Ei auttanut, vaikka hän uudelleen mutisi: — Mitä tyttö minua liikuttaa! Vasten tahtoaan hänen täytyi tunnustaa, että Hillevi liikutti häntä paljonkin. Hän ei ollut mikään röyhkeä, rivokielinen katutyttö, jollaisiin Olli Södermalmin kujilla oli tottunut. Hän oli niin soma ja sievä, niin kaino ja hieno, kaikki hänessä oli puhdasta, puku, puhetapa, käytös. Ei edes Leila kotona Koivumäellä ollut häntä suloisempi. Hillevin ikäinen Leila nyt olikin. Pikku Leila! Ollin silmät hämärtyivät. Hän muisti, miten hän pienillä kärryillä usein oli vetänyt Leilaa, joka oli hyvin laiska kävelemään. Joskus hän saattoi istua tielle, ojentaa pienet hennot käsivartensa Ollia kohti ja pyytää: "Veikko kantaa, Leila on väsynyt, Leila ei tahdo kävellä."

Hurja koti-ikävä valtasi taas hänen mielensä. Hän istuutui halkoläjälle ja purskahti katkeraan, hillittömään itkuun.

Silloin hän tunsi aran kosketuksen käsivarrellaan, ja kun hän säpsähtäen katsahti ylös, seisoi Hillevi hänen edessään säikähtynyt ilme silmissään.

— Sitäkö sinä itket? kysyi hän. Sitä, mitä täti silloin sanoi. Älä huoli surra. Täti pelkää aina var — — Hän nielasi loukkaavan sanan.

Olli pyyhki häpeissään silmiään.

— En minä sitä itkenyt. Oli vain muutoin niin ikävä ja paha mieli.

— Kyllä kai sinulla oli hyvin paha mieli, kun itkit, sanoi Hillevi totisesti ja verkkaan. — En ole vielä koskaan nähnyt noin ison pojan itkevän. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?

Olli ei vastannut. Hänet valtasi kova halu kertoa Hilleville kaikki.
Säälisikö tyttö häntä? Vai kääntyisikö pois kauhistuen. Tietysti.

— Minullakin on usein ikävä, jatkoi Hillevi. — Toivoisin, että minulla olisi isä ja äiti ja sisaria niinkuin muillakin. Sitäkö sinäkin ikävöit, sanoi hän vilkastuen, luullen vihdoinkin arvanneensa syyn pojan suruun.

Olli nyökkäsi. Tottahan se oli. Hän ikävöi isää, äitiä, sisarta.

Hillevi istui halkoläjälle Ollin viereen.

— Minä olin pieni, aivan pieni, kun isä ensin kuoli ja sitten äiti, kertoi Hillevi. Ja siitä asti olen elänyt tädin luona, täällä rihkamakaupassa. Joskus rupean ajattelemaan, minkälaista olisi asua korkeassa, valoisassa talossa, johon päivä paistaa sisään akkunoista, ja jonka ympärillä suuret tuuheat puut suhisevat. Silloin suljen silmäni ja kuvittelen olevani Rauhalassa.

Hillevi hämmentyi. Rauhalan nimi oli pujahtanut hänen huultensa yli aivan epähuomiossa.

— Mikä se Rauhala on? kysyi Olli osaaottavasti.

Hillevissä taisteli ujous halun kanssa saada kerrankin uskoa jollekin rakas salaisuus.

— Rauhala — — hän empi hetkisen. — Rauhala, katsos, on sellainen paikka, jossa on aina kesä, jossa päivä paistaa ja ihmiset ovat onnelliset.

— Missä se semmoinen paikka on? kysyi Olli ihmetellen.

Hillevi nauroi hämillään. — Se on kaukana, kaukana täältä. Tai oikeastaan sitä ei ollenkaan ole, minä vain kuvittelen niin.

Olli katseli häntä säälien. Pikku raukka! Hän oli aina hengittänyt vain laitakaupungin pilaantunutta, raskasta ilmaa, oli nähnyt vain harmaita kivimuureja ja likaista takapihaa, kummako siis, jos hän loi itselleen Rauhalan? Kuinka usein olikaan Olli toivonut kaupungin ahtaudesta pääsevänsä hengittämään Koivumäen raikasta ilmaa, näkemään sen maalaista kauneutta.

— Niin, ajatteli hän ääneen, siellä on ihanaa! Hämärät lehmuskäytävät johtavat pihalle, suuret, vanhat puut levittävät tuuheita oksiaan ikään kuin tervehtiäkseen sinua. Keskellä pihamaata on pylvään nenässä kiiltävä metallipallo. Siihen taittuvat auringonsäteet niin hauskasti. Ja ylt'ympärillä loistaa kauniita kukkia. Niitä on niin paljon, erivärisiä: keltaiset ja punaiset georgiinit, pienet siniset lehto-orvokit, tuoksuvat reseedat, komeat leukoijat.

— Voi niin, sellainen juuri on Rauhala! huudahti Hillevi ihastuneena.
— Kerro lisää.

Olli katsahti häneen hymyillen. Helpotti mieltä, kun sai puhua
Koivumäestä, vaikkei Hillevi arvannutkaan, että se oli hänen kotinsa.

— Pihalta johtaa kapea käytävä leikkituvalle. Se on punainen ja siinä on värilliset ikkunat. Kun siitä katselee ulos, näyttää maailma siniseltä, punaiselta tai viheriäiseltä, aina sitä mukaa, mistä ruudusta tirkistää.

Hillevi taputti nauraen käsiään. —

— Vielä, vielä, pyysi hän.

— Leikkituvan takana on syreenimaja. Siinä on istuimia ja pyöreä pöytä. Se on äidin lempipaikka.

— Äidin! Onko Rauhalassa äiti? kysyi Hillevi ihmetellen.

Olli joutui hämilleen.

— Tietysti siellä on äiti, sanoi hän hetkisen mietittyään.

— Niin tietysti, myönteli Hillevikin. — Sellainen äiti, joka
— — —. Sano minkälainen on Rauhalan äiti.

— Hän on aina surullisen näköinen, kun sinä teet pahaa, mutta hymyilee pian jälleen. Hän lohduttaa, kun sinä itket, auttaa, kun juostessasi lankeat ja satutat itsesi, hän puhaltaa kaikki kuhmut ja kipeät pois, on huvitettu siitä, mistä sinäkin. Iltaisin hän käärii peitteen ympärillesi ja — — —

Tässä Ollin ääni tyrehtyi. Lapsuuden muistot valtasivat mielen.

— Iltaisin hän käärii peitteen ympärillesi ja — — toisti Hillevi hitaasti, juhlallisesti. — Suuteleeko hän yöhyväisiksi? kysyi hän kuiskaten.

Olli nyökkäsi. Ääni ei pystynyt kulkemaan.

— Ja suutelee yöhyväisiksi, toisti Hillevi taaskin. Hänen äänessään oli ikävöivä kaipuu.

Kymmenes luku.

TEATTERINÄYTÄNTÖJÄ JA SAIRAUTTA.

Neljä kuukautta oli Olli työskennellyt suutari Jokelan oppipoikana. Tämä aika oli useissa suhteissa ollut hänelle kuin pelastus orjuudesta. Ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä suutarinammattia kohtaan ja elleivät synkät muistot olisi aika-ajoin häntä vaivanneet, olisi hän ollut kutakuinkin tyytyväinen kohtaloonsa. Tosinhan Jokelan pieni, ahdas asunto suutarinkamppeineen ei ollut Koivumäki, ja tuntuihan vaikealta istua kumarassa kenkiä paikkaamassa ja anturoita nakuttamassa, mutta Jokela oli ystävällinen ja ruoka riittävä, ja sen jälkeen mitä Olli oli kokenut Simolinilla, tuntui hänen olonsa nyt oikein ruhtinaalliselta. Jokela ei rasittanut liiallisella työllä oppipoikaansa, lainakirjaston hoito toi vaihtelua hänen elämäänsä, ja illat, jotka hän lukuunottamatta halonhakkuuiltoja neiti Anderssonilla vietti kotona, hän käytti oppimiseen. Hän istui joko vajoutuneena johonkin kirjaan tai harjoitteli kirjoitusta. Herra Soila korjaili aina silloin tällöin hänen vihkojaan ja antoi hänelle opetusta laskennossa. Siitä korvaukseksi Olli juoksi kirjailijan pikku asioilla, harjasi hänen vaatteensa ja kenkänsä ja siisti hänen huoneensa. Oman olentonsa suhteen Olli alkoi noudattaa samaa huolellisuutta, jota huomasi herra Soilan puvussa ja esiintymistavassa. Hän ei enää astunut sisään hattu päässä, ei kiroillut eikä puuttunut sanasille vastaantulevien poikaviikarien kanssa. Tämä hänen "mamselimainen" esiintymisensä aiheutti paljon pilaa pihan nuorisossa. Vilho ja hänen toverinsa härnäilivät ja pilkkasivat häntä, missä vain tapasivat, ja Emma oli antanut hänelle nimen "täti Eufrosyyne", jonka pojat riemusta ulvoen hyväksyivät. Heidän erikoisena huvinaan oli tulla sisään Jokelan kauppaan ja mitä viattomimmalla äänellä pyytää täti Eufrosyyneä mamman luo kahville tai tuoda terveisiä mammalta, että täti Eufrosyyne olisi hyvä ja lähettäisi mammalle vähän hermotippoja.

Olli puri hampaitaan eikä ollut tietääkseen heidän kujeistaan. Mutta viimein hänen kärsivällisyytensä loppui.

Helanterin Mikko astui eräänä päivänä kauppaan, nosti kohteliaasti lakkiaan ja sanoi:

— Mamma käski kysyä, eikö musteri lainaisi hänelle pyhähamettaan, kun mamman pitää mennä ristiäisiin.

Mikko itse oli totinen tätä sanoessaan, mutta ovelta kuului iloista naurun tirskuntaa. Siinä seisoi pari kolme pihan pahinta veitikkaa nauttien Mikon sukkeluudesta.

Tuossa tuokiossa oli Olli hypännyt tiskin yli, tarttunut Mikkoa kaulukseen ja retuuttanut hänet ulos kadulle. Oli vasta satanut lunta, Olli painoi Mikon lumihankeen ja löylytti häntä parhaimpansa mukaan. Kuin tulen leimaus hän sitten kääntyi töllistelevään poikaparveen, ampaisi umpimähkään yhtä poikaa niskaan ja antoi hänelle saman kyydin kuin Mikollekin. Toiset pojat olivat niin ällistyneet tästä äkillisestä hyökkäyksestä, että lähtivät käpälämäkeen taakseen vilkaisematta.

Mutta pihalla seisoi Emma, piteli molemmin käsin sivujaan ja nauraa hohotti täyttä kurkkua.

— Hei, musteri, paina päälle vain. Anna niin, että tuntuu. Hop, hop. Saitteko, pojat! Viis yhtä vastaan. Hameniekat, mamselit, suurisuut, saittepa kerrankin. Sinäkin Helanterin Mikko, mene kotiin harsimaan housuja papallesi. Voi, kun ihan veri tihkuu pojan nenästä.

Mikko kömpi nolona ja märkänä nenäänsä pidellen ylös kinoksesta.

— Vieläkö tulet vasta kiusaamaan? kysyi Olli uhkaavana.

Mikko heitti häneen kujeellisen silmäyksen.

— Enhän minä arvannut, että täti on niin reima mies! huusi hän ja lähti samalla suu irvessä köpittämään kotiin.

Emman raikas nauru palkitsi hänen sukkeluutensa. Olli käännähti ja palasi punaisena ja hengästyneenä työhönsä.

Poikien naljailu ei kuitenkaan muuttanut hänen päätöstään. Hän tahtoi olla siisti ja siivo puvussaan ja käytöksessään, tahtoi erottautua kadun pojista. Hän ei tahtonut alentua niiden tasalle, joiden joukkoon kurja kohtalo oli hänet heittänyt.

Tähän aikaan Ollissa alkoi herätä jonkinlainen hämärä epäilys, etteivät asiat olleet aivan niin kuin hän lapsellisuudessaan oli luullut. Hän ei tosin tiennyt mitään kauppaneuvoksen testamentista eikä siis arvannut Kaarle serkun osuutta hänen onnettomuuteensa, mutta hän oli alkanut epäillä, tokko hänen vanhempansa olivat olleet oikeassa häntä tuomitessaan. Hänhän oli vain pieni poika rikoksen tapahtuessa, eihän laki voinut niin ankarasti rangaista kahdeksanvuotista lasta. Vanhemmat menettelivät julmasti kieltäessään hänet. Oliko heidän ylpeytensä niin paljon suurempi kuin rakkaus lapseen? ajatteli hän katkerana. Oli sydämetöntä vaatia häntä luopumaan kaikista lapsenoikeuksistaan. Miten äitikin saattoi! Äiti, joka Ollia oli niin sydämellisesti rakastanut. Kivikovia he olivat kumpainenkin, sekä isä että äiti, kun olivat saattaneet hänet hyljätä, ainoan poikansa.

Ja oliko hänen pakko pitää lupaus, jonka oli ymmärtämättömyydessään antanut? Täytyikö hänen koko elämänsä väärällä nimellä piillä rikoksen tähden, jonka hän lapsena oli tehnyt? Eikö ollut parempi ilmaista itsensä, kärsiä rangaistus siitä ja sitten rohkeasti koettaa elää eteenpäin. Jolleivät vanhemmat tahtoneet hänestä tietää, saattoi hän tulla toimeen ilman heitäkin rehellisellä työllä.

Ja kenties oli isän sydän jo heltynyt; äiti häntä kaipasi, sen hän varmasti tunsi. Ehkäpä he nyt jo katuivat, että olivat hyljänneet hänet, ja antaisivat anteeksi, jos hän tulisi kotiin.

Miten Raamatussa sanotaankaan: "Minä nousen ylös ja menen isäni luo".

Usein hänen teki mieli kysyä neuvoa vanhalta Jokelalta tai herra Soilalta, mutta yhtä usein pidätti häntä pelko siitä, että he kauhistuneina vetäytyisivät hänestä pois kuultuaan hänen salaisuutensa.

Näissä surullisissa mietteissä eläen Olli kävi yhä vakavammaksi. Pihan poikien rajut leikit ja huvit eivät häntä enää miellyttäneet. Sensijaan hän mielellään oli Hillevin seurassa, eikä Hillevikään häntä välttänyt. Olihan heillä yhteinen rakas salaisuus: Rauhala.

Toinenkin yhteinen salaisuus oli Hillevillä ja Ollilla. Heleena oli eräänä sunnuntai-iltapäivänä salaperäisen näköisenä kutsunut Hillevin ja Ollin ullakolle. Ja siellä ullakon konttorissa, jonne pieni kattoikkuna loi säästeliäästi valoa, hän ilmoitti näyttelevänsä heille lupaamaansa Regina von Emmeritziä. Näyttämölaitteet olivat yksinkertaiset: vanha kolmijalkainen pöytä, rikkonainen korituoli ja raajarikko jakkara. Katselijat istuivat puulaatikoilla ja puhalsivat hyppysiinsä tuon tuostakin, sillä ullakolla alkoi jo näin myöhään syksyllä olla kylmä.

Heleena ei paljon piitannut näyttämönsä vajavaisuuksista. Suurella hartaudella hän esitti näytelmän eri henkilöitä, kavalaa pater Hieronymusta, sankarillista kuningasta, intomielistä Reginaa, vieläpä leikillistä Larssoniakin. Ja korvaton kuppi kädessä hän istuen ontuvalla pöydällä lauloi raikkaalla äänellä Larssonin juomalaulun katselijainsa suureksi huviksi. Mutta kun hän seuraavalla kerralla taas esitti kuuluvasti samaa laulua, yhtyi Ollin ja Hillevin iloiseen nauruun meluava hohotus. — Emma oli toisten huomaamatta tullut ullakolle, oli kuullut Heleenan laulun, uteliaana hiipinyt perälle, jossa räätälin vinnikonttori sijaitsi, ja tirkistänyt sisään harvan seinän kautta.

— Mitä te täällä pelailette! huusi hän vahingoniloisena. Mutta sekä näyttelijätär että katselijat istuivat mykistyneinä mielipahasta. Siihenkö heidän ilonsa nyt päättyi. Emma oli talon pahin juorukello, kun hän kerran sai vihiä jostakin, levisi se yli koko talon, kellarikerroksesta ylimpiin huoneistoihin.

— Päästäkää minutkin sisään, pyysi Emma.

Heleena mietti hetkisen. Ehkäpä se olikin viisainta?

— Sinä pääset, Emma, mutta vain sillä ehdolla, ettet kenellekään elävälle sielulle hiisku sanaakaan siitä, mitä täällä näet. Lupaatko sen?

— Lupaan, vastasi Emma.

— Mutta oikein totisesti. Vanno näin: Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman!

— Ihanko totta se aukeaa? kysyi Emma puolittain peloissaan.

— Varmasti. Jos sinä olisit teatterissa niin usein kuin minä, saisit kokea paljon ihmeellisempiä asioita. Maltahan, kun minä kerran näyttelen Makpettia, ja verinen haamu tulee kesteihin, juuri kun vieraat istuvat illallispöydässä.

— Älä, älä, hätäili Emma. Hän kohotti kätensä ylös ja vannoi juhlallisesti: — Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman ja sammakot syökööt luuni, lisäsi hän vielä varmemmaksi vakuudeksi.

Hän pääsi nyt sisälle ja oli pian niin innostunut näkemäänsä, että Heleena huomasi turhaksi pelätä mitään ilmiantoa hänen puoleltaan. Ja täst'edes hän oli säännöllinen vieras Heleenan näyttämöesityksissä. Hän istui aina hiljaa kädet ristissä helmassa, huulet puoliavoimina, ahnaasti niellen jokaisen sanan, mikä lähti Heleenan huulilta. Toisinaan hän itki haikeasti, toisinaan taas purskahti remakkaan nauruun, aina sikäli kuin tilanne vaati.

Tammikuussa sairastui Hillevi kuumeeseen. Oli ollut kova pakkanen, mutta lapset eivät olleet malttaneet kieltäytyä sunnuntaihuvista, varsinkin kun Heleena oli luvannut näytellä ihka uutta kappaletta, jossa hän itse oli esiintynyt pikku poikana oikein isossa teatterissa, Arkadiassa, joka toisten mielessä häämötti saavuttamattomana paratiisina. Jalkojaan kopistellen ja käsiinsä tiheästi puhaltaen istuivat katselijat. Hillevin hampaat kalisivat kylmästä ja vilunväristykset karmivat hänen ruumistaan. Mutta hän ei halunnut lähteä pois, kotona oli niin kolkkoa ja ikävää. Illalla hän yski pahasti ja valitti pistoksia rinnassaan.

Kun Olli seuraavana iltana meni noutamaan kellarin avainta, makasi hän vuoteessa posket hehkuvanpunaisina ja puhui sekavia sanoja.

— Kyllä kai hän nyt kuolee, huokasi neiti Andersson. Ja minä olen täällä aivan yksin, ei ole ketään, joka käy lääkkeitäkään hakemassa. Kun saisi lehmuksenkukkia, niin keittäisin teetä.

— Kyllä minä juoksen apteekkiin, huudahti Olli. — Ei siinä kauan viivy.

Apteekkiin oli pitkä matka, mutta Olli juoksi sen välin uskomattoman lyhyessä ajassa. Ajatus, että lääkkeet voisivat pelastaa Hillevin hengen, pani hänen jalkansa liikkumaan nopeasti ja keveästi, kuin olisi hänellä ollut siivet kantapäissä. Palattuaan hän heti käskyä odottamatta teki tulen takkaan ja istuutui odottamaan lääkkeen valmistumista.

— Saat mennä kotiin nyt, sanoi neiti Andersson. Hän ei ylimalkaan sietänyt poikia ja kohteli aina epäluulolla Olliakin.

— Kyllä minä voisin huomenaamulla tulla avaamaan luukut ja siivoomaan puodin, sanoi Olli arasti.

Rihkamakauppias loi häneen tutkivan katseen. Häntä epäilytti pojan aulius, ehkäpä hän vain etsi tilaisuutta kehveltääkseen jotakin kaupasta. Mutta toisekseen hän kovin kaipasi apua nyt, kun Hillevi oli sairas.

— Voithan tulla, sanoi hän lyhyesti, ja Olli poistui tyytyväisenä.

Porstuassa hän tapasi Heleenan. Silmät itkettyneinä seisoi pikku näyttelijätär märkä nenäliina käsissään ja näytti perin onnettomalta.

— Kuoleeko Hillevi? kysyi hän tarttuen Ollia käsivarteen.

— En tiedä, vastasi poika.

— Neiti Andersson sanoi, että jos Hillevi kuolee, on se minun syyni, joka olen vietellyt häntä syntiin. Ja Hillevi kuiskasi minulle, kun pujahdin hänen vuoteensa viereen, että Jumala rankaisee häntä siitä, että hän sunnuntaina petti tätiään.

Olli näytti miettivältä. Hänen käsityksensä Jumalasta olivat perin hämärät.

— Minä en usko, että Jumala tahtoo Hilleville mitään pahaa, sanoi hän päättävästi. — Hillevi on niin hyvä ja kaikki rakastavat häntä, miksi ei Jumalakin rakastaisi häntä.

Heleenaan näytti tämä päätelmä tepsivän. Hän pyyhki kyynelet silmistään ja sanoi:

— Sitähän minäkin. Mutta jos Hillevi kuolee, en minä koskaan enää voi olla iloinen.

Olli tunsi mielessään samoin, mutta hän ei sitä kehdannut tunnustaa, ei edes itselleenkään.

Hillevi parani, vaikka hitaasti. Hän yski yhä lyhyttä kuivaa yskää ja pysyi heikkona ja laihana. Talvi oli sinä vuonna harvinaisen ankara, ja neiti Anderssonin huoneissa oli hirveän kylmä. Puodin lattia oli vetoinen ja seinistä tuntui huokuvan pakkasen viimaista henkeä. Kyttyräselkäinen neiti istui paksuun villanuttuun ja päällyskenkiin puettuna ja odotti ostajia, joita yhä harvemmin kävi kaupassa. Rouva Laaksonen oli laajentanut varastojaan, hänellä oli paljon ostajia. Iloinen, pyylevä rouva tiesi huvittaa yleisöä hauskoilla sukkeluuksilla ja päivän juoruilla — siihen ei hänen kilpailijasisarensa kyennyt. Yhä pienemmäksi hupeni päiväkassa, kun neiti Andersson sen illoin laski, yhä huolestuneemmiksi kävivät hänen kasvonsa. Mutta hän ei valittanut kenellekään, kävi vain raskasmielisemmäksi ja vaiteliaammaksi.

Keväällä, maaliskuussa, oli Hillevi niin heikko, että hän tuskin jaksoi kävellä ulkona. Hänen muutoinkin niin kalpeat kasvonsa olivat nyt miltei vihertävät. Suurin, ikävöivin silmin hän tuijotti ulos ikkunasta kadulle, jossa pienet purot ilmoittivat kevään tulleen. — Hän näkee nälkää, pelkään minä, sanoi suutari Jokela eräänä päivänä päätään pudistaen, kun neiti Andersson oli käynyt kaupassa laihana ja kalpeana hänkin. Ja hänen pieni sisarentyttärensä kuihtuu ravinnon puutteen tähden.

Olli kuuli sanat ja tunsi kurkkuaan kuristavan. Hillevikö kuolisi ravinnonpuutteesta? Ja hän ei voinut auttaa, pienen palkkansa hän oli käyttänyt tyystin vaatevarastonsa korjaamiseen. Mutta hän tiesi myös toisen syyn tytön asteittaiseen heikkenemiseen. Hillevi kaipasi valoa ja päivänpaistetta. Hän surkastui kuin kasvi auringon puutteessa. Hänen asuntoansa ei kevätpäiväkään päässyt valaisemaan, ikkunat olivat pohjoista kohti ja korkea kivitalo kadun toisella puolen esti päivänvalon pääsemästä sisään. Pihalta kohosi lumen sulaessa epäterveellistä usvaa ja kosteutta, joka painoi heikkoa rintaa ja salpasi hengen.

Olli huomasi hänen hiljakseen kuihtuvan ja tunsi sydämensä kouristuvan nähdessään hänen laihat, läpikuultavat kasvonsa ja suuret kuumeiset silmänsä. Hän uskalsi siitä huomauttaa neiti Anderssonille, mutta kyttyräselkäinen täti katseli häneen paheksuvasti. Olli oli hänen mielestään liian tunkeileva.

— Hillevi on vielä heikko tautinsa jälkeen, sanoi hän, eikä sitä paitsi koskaan ole ollut vankka terveydeltään. Kyllä hän taas vaurastuu, kun kesä tulee.

Olli oli näihin aikoihin usein Hillevin luona. Neiti Andersson oli vähitellen voittanut vastenmielisyytensä Jokelan oppipoikaa kohtaan huomatessaan, ettei hän näpistellyt eikä kiroillut, kuten hän luuli kaikkien poikalapsien tekevän. Kun hän oli liikeasioilla tai kirkossa, salli hän Ollin tulla kotiinsa, Hilleviä ei voinut jättää yksin vielä. Ja Olli tuli mielellään, milloin vain mestarin työltä pääsi. Saattoi käydä niinkin, että neiti Andersson, kun hänen täytyi keskipäivällä lähteä ulos, pistäytyi mestarilta pyytämässä, että Olli saisi pitää myymälää silmällä sillä aikaa. Joskus täti myös toi Hillevin Jokelan luo. Tyttö istui silloin aina suutarin ainoassa mukavassa tuolissa, katseli mestarin ja Ollin työtä ja kuunteli Jokelan juttuja entisiltä ajoilta. Soila, joka silloin tällöin näki tytön, oli antanut hänelle nimen: Lumikukka.

Yhä useammin puhui Hillevi Rauhalasta.

— Eikö totta, kysyi hän usein Ollilta, Rauhalassa paistaa aurinko koko päivän? Siellä ei koskaan ole kylmää eikä kosteata.

— Siellä on aina aurinkoinen kesä, vakuutti Olli, metsä tuoksuu niin ihanalle, tuoreelle pihkalle ja puitten latvassa on pieniä linnunpesiä tai pörhöhäntäisen oravan koti.

— Rauhalassa minä tulisin terveeksi, huokasi Hillevi ikävöiden.

Näihin aikoihin teki Olli ratkaisevan päätöksen. Hän kirjoitti Kaarle serkulle ja pyysi, että tämä puhuisi hänen puolestaan vanhemmille ja järjestäisi niin, että hän saisi tulla kotiin. Hän oli valmis kärsimään rangaistuksen rikoksestaan, mutta hän ei kauemmin tahtonut elää vailla vanhempien anteeksiantoa ja rakkautta. Kun hän sulki kirjeen, tunsi hän tehneensä päätöksensä yhtä paljon Hillevin kuin hänen itsensä tähden.

— Jos isä ja äiti antavat minulle anteeksi, ajatteli hän, pyydän heitä ottamaan Hillevin Koivumäkeen. Äiti on niin hyvä ja helläsydäminen, hän rupeaa kyllä rakastamaan Hilleviä.

Yhdestoista luku.

SIMOLIN VIRITTÄÄ UUSIA JUONIA.

Helsingin hienoimmassa hotellissa istui eräässä sen komeimmin sisustetuista huoneista Harmaalan kartanon omistaja. Hän ei enää ollut sama verevä, hiukan huoleton ja kevytmielinen nuorukainen, jollaisena hänet kolme, neljä vuotta sitten opimme tuntemaan. Kasvoihin oli tullut huolten kyntämiä vakoja, silmät olivat levottomat ja ryhti hiukan kumara. Rauhatonna hän käyskenteli edestakaisin sikaria kiihkeästi polttaen. Silloin tällöin hän tarttui pöydällä olevaan sanomalehteen heittääkseen sen taas luotaan hermostuneesti.

— Kirottua, mutisi hän. Houkka olin, kun annoin Maleena tädin houkutella minut tähän onnettomaan peliin. Mitä hyötyä on minulla ollut kaikista juonistani ja vehkeilyistäni! Kauppaneuvoksen rahat tosin perin, mutta niiden mukana alinomaisen pelon tunteen ja levottomuuden. Eikä Simoliniakaan kuulu, vaikka olen hänelle kirjoittanut.

Ovelle koputettiin. Hotellin palvelija astui sisään.

— Alhaalla on muuan mies, joka pyytää päästä patruunan puheille.

— Kuka hän on?

— Hän ei sanonut nimeään. Ilmoitti tulevansa Ruotsista.

— Lähettäkää hänet tänne luokseni. — Simolin, sanoi hän puoliääneen, kun palvelija oli poistunut.

Hetkistä myöhemmin astui suutari Jannen seurassa huoneeseen. Hän oli jos mahdollista vielä entistä ränsistyneemmän näköinen. Pienet tihrusilmät olivat yhä samenneet, nenä oli sinipunainen ja leuan sänki huonosti ajettu. Janne oli hiukan siistimpi, hän katseli suurella uteliaisuudella ja kunnioituksella ympärilleen komeassa huoneessa.

Kaarle herra tarkasti otsa rypyssä renttumaista apulaistaan.

— Hävetkää Simolin, sanoi hän äkäisesti, kuinka kehtaatte ilmestyä eteeni noin viheliäisenä? Ettekö ymmärrä saattavanne minut siten pahaan valoon?

Simolin painoi nöyrästi päänsä kallelleen.

— Ah, armollinen patruuna, minä olen rehellinen mies ja minulla on neljä lasta. Miten luulette rehellisen ihmisen tulevan toimeen näinä onnettomina aikoina? Kiittää onneaan, kun saa leipää itselleen ja perheelleen. Vaatteista ei puhettakaan.

— Hävetkää, ettekö ole saanut minulta säännöllisesti kuukausirahaanne?

— Olen kyllä, armollinen herra, mutta poika nieli kaiken. Hän söi kauheasti ja vain parhaita herkkuja ja hänen pukunsa — — —

— Vaiti! — Missä hän nyt on?

Simolin käänteli vanhaa haalistunutta huopahattuaan ja ryki hämillään.

— Armollinen patruuna, hän karkasi, kuten tiedätte, ja lienee nyt parhaillaan matkalla Meksikoon Delfiini-laivalla.

— Valehtelette! Poika on Suomessa — täällä Helsingissä.

Simolin peräytyi pari askelta.

— Helsingissä, toisti hän änkäten.

— Niin juuri, sain häneltä pari päivää sitten Helsingissä leimatun kirjeen. Varovaisuuden vuoksi hän on pannut osoitteekseen: Poste restante. Näyttää siltä, kuin ei hän oikein luottaisi serkkuunsa. Onneksi hän tällä kertaa osoitti kirjeensä minulle eikä vanhemmilleen, ensi kerralla hän voi kirjoittaa heille suoraan. Ja silloin, kelpo, rehellinen Simolin, ei meidän turvallisuutemme ole monen kopeekan arvoinen.

Simolin ähkyi hiljaa ja kynsi takkuista tukkaansa.

— Peeveli sentään, ettei se poika kuollut silloin kun — — Hän loi nopean syrjäsilmäyksen Janneen ja keskeytti puheensa.

Kaarle oli myös nyt huomannut pojan, joka tähän asti oli pysytellyt isän selän takana. Hän rypisti otsaansa.

— Miksi olette tuonut pojan tänne? kysyi hän tuimasti. —Tahdon puhua kanssanne kahden kesken.

— Anteeksi, herra patruuna, mutta poika on hiivatin älykäs ja ovela. Ajattelin, että hän voisi auttaa, jos tässä tarvitaan erikoista. Mutta jos patruuna niin suvaitsee, voi hän poistua. Ulos huoneesta, tolvana!

Janne totteli vastenmielisesti. Käytävässä hän nähtyään sen olevan tyhjän jäi oven taakse seisomaan painaen korvansa avaimen reikään.

— No, kelpo suutarini, sanoi Kaarle, Jannen poistuttua, mikä nyt neuvoksi?

— Sitä en minä tiedä, patruuna on viisas mies ja keksii kyllä neuvon. Mutta se mun täytyy heti sanoa, että meidän Fiina on tullut niin kummalliseksi viime aikoina, että minun täytyy olla hyvin varovainen hänen suhteensa. Sen jälkeen kuin poika silloin alussa oli henkensä heittää, hän on käynyt niin epäluuloiseksi ja minun täytyi ihan vannoa, etten pojan henkeä vainoa. Se naisväki on niin ylen käsittämätöntä joukkoa. Meidän muijallakin on neljä omaa lasta, mutta kun Olli karkasi, niin hän poikaa suremaan, kuin olisi se ollut hänen ainoa lapsensa. Itkee ulisee nyt vain ja veisaa virsiä ja vaatii minuakin parannukseen ja katumukseen.

Kaarle herra kohautti olkapäitään kärsimättömästi.

— Teidän perheasianne eivät minua huvita, sanoi hän pikaisesti. — Kysymys on siitä, miten suoriudumme siitä umpisokkelosta, johon kaikesta päättäen ennen pitkää joudumme. Miksi taivaan nimessä päästitte pojan karkaamaan! Nyt ei meillä ole muuta edessä kuin joko joutua oikeuden käsiin tai karata maasta.

— Voisihan vielä olla jokin kolmas keino, sanoi Simolin matalalla äänellä.

— Ei, ei, sanoi Kaarle tehden torjuvan liikkeen kädellään. — Olen saanut kyllikseni kaikista juonitteluista. En halua enää vehkeillä.

— Niin, sanoi Simolin, — mutta miten tulee Kaarle herra toimeen köyhänä? Kauppaneuvoksen omaisuus lankeaa tietysti Ollille, heti kun tulee ilmi, että hän onkin elossa.

— Saan ruveta työtä tekemään, sanoi Kaarle jyrkästi.

Simolin näytti levottomalta. Jos Kaarle herra heitti koko asian sikseen, täytyi hänenkin taas ahkerammin ruveta työtä tekemään, kauppaneuvoksen rahoista oli tähän asti hänelle koitunut osa, nyt se ansio häviäisi.

— Ei ole helppo sen työtä tehdä, joka on tottunut elämään rikkaan tavoin, sanoi hän.

Kaarle myönsi itsekseen suutarin olevan oikeassa. Vaikea oli hänen ruveta elämään köyhän miehen tavoin, vaikea elatuksensa ansaita, kun oli tottunut rehentelemään isosedän rikkauksilla.

Simolin lähestyi mielistelevä ilme konnankasvoillaan entistä isäntäänsä.

— Voisihan ajatella tämän pulman ratkaisuksi keinoa, joka olisi molemmille puolille edullinen.

Kaarle naurahti ivallisesti.

— Jos sellaisen keinon keksitte, olette taikuri, hyvä Simolin, ja minä palkitsen teidät runsaasti.

Simolinin silmät kiilsivät ahneudesta. Hän oli luonnostaan laiska mies ja pelkäsi työtä. Jos hän nyt saisi Kaarle herran taivutetuksi tuumaansa, voisi hän ansaita sievosen summan. Silmänräpäyksen aikaa hän näki edessään vaimonsa kasvot, niissä oli varoittava, miltei pyytävä ilme. Hän taisteli tuokion oman paremman itsensä kanssa, sitten voitti ahneus.

— Jos patruuna luottaa alhaiseen palvelijaansa, sanoi hän imartelevaan tapaansa, voin ehkä keksiä neuvon. Mutta ensin on kai otettava selko pojan olinpaikasta.

— Voitteko saada tietää siitä?

— Koetamme, patruuna, panemme parastamme, Janne ja minä.

— Minä viivyn vielä muutaman päivän täällä. Sitten lähden takaisin Harmaalaan. Voitte tulla ilmoittamaan minulle, kun olette saanut tietoja. Mutta olkaa varovainen, Simolin, en halua poliisia kimppuuni. Ja jos saatte pojan pysymään vaiti maksamalla hänelle kelpo hyvityksen, niin älkää säästäkö rahoja.

— Olkaa huoleti, herra patruuna, ja luottakaa minuun.

Hän poistui huoneesta nöyrästi kumartaen ja törmäsi ovessa Janneen, joka ei ennättänyt ajoissa peräytyä.

— Ahaa, lurjus, olet kuunnellut, naureskeli isä pojalleen. Sen parempi, silloin pääsen sinulle kertomasta asioita. — — —

Pari päivää yllä mainitun kohtauksen jälkeen oli Olli Jokelan asioilla Kruununhaassa päin. Jossakin Maariankadun puolella oli tulipalo, ja poika pysähtyi toisten uteliaitten joukkoon katselemaan sammutustyötä. Äkkiä hän oli tuntevinaan, että joku piti häntä silmällä. Hän käännähti ja huomasi keskenkasvuisen pojan, joka seisoi toisten joukossa hattu syvään silmille vedettynä. Pojan koko olento tuntui tutulta, mutta kun Olli alkoi häntä tarkata, hävisi hän toisten sekaan. Olli ennätti kuitenkin nähdä vilauksen hänen kesakkoisista kasvoistaan ja punaisesta tukasta.

— Janne! parkaisi hän miltei ääneen. Hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä, hänen täytyi nojautua viereisen talon seinään. — Ei, ei, se ei ole mahdollista, mutisi hän sitten, se oli vain joku hänen näköisensä. Mutta sellainen kauhu valtasi hänet, että hän kiireesti lähti pois palopaikalta. Seurasiko häntä kukaan? Tuolla käveli sama poika hänen jäljestään vinhaa vauhtia. Olli kiirehti askeleitaan, poikkesi syrjäkadulle, oikaisi parin pihan kautta ja riensi sitten miltei juoksujalkaa kotia kohti. Vielä kerran hän katsahti taakseen. Jumalan kiitos, poikaa ei enää näkynyt! Kotona hän koetti rauhoittaa mieltään. Hän oli tietysti nähnyt aaveita keskellä päivää. Kuinka Janne voisi olla täällä Helsingissä?

Äkkiä juolahti hänen mieleensä peloittava ajatus. Olisiko Kaarle serkku ilmaissut Simolinille hänen oleskelupaikkansa? Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen hänen tätä ajatellessaan, niin kauheana kuvana olivat Simolin ja hänen kotinsa syöpyneet hänen mieleensä. Nyt, kun hän oli oleskellut hyvien ihmisten parissa, tunsi hän entistä suurempaa inhoa sitä matalamielisyyttä ja raakuutta kohtaan, joka vallitsi suutarin perheessä. Kalpeana ja äänetönnä hän palasi kotiin ja istuutui työnsä ääreen. Joka kerta kun ovikello kilahti, loi hän levottoman katseen kauppaan päin. Ja vaikka hän muutoin aina nopeasti riensi palvelemaan ostajia ja kirjastossa kävijöitä, oli hän nyt siihen silminnähtävän haluton. Jokela huomasi hänen omituisen käytöksensä ja ihmetteli sitä, mutta arveli, että poika mahdollisesti oli sairas.

Kun Olli pari päivää myöhemmin illalla palasi kotiin asialta, huomasi hän lähellä porttia Vilhon keskustelussa erään pojan kanssa. Samassa tuokiossa, kuin Olli näyttäytyi, katosi vieras poika porttikäytävän pimentoon. Mutta kevätillan valossa ennätti Olli kuitenkin selvästi nähdä hänet. Se oli Janne, siitä ei ollut epäilystäkään!

Kun pelottava totuus selvisi, vaihtui Ollin levottomuus uhkamielisyydeksi. Pää pystyssä, varsi suorana hän astui sisään suutarin pieneen kotiin. Nyt hän ei enää viivytellyt päätöksensä toteuttamista. Jo huomisaamuna hän aikoi mennä poliisilaitokselle ilmaistakseen itsensä. Hän ei aikonut kauemmin elää kuin ahdistettu metsänpeto. Hän oli tehnyt rikoksen ja tahtoi kärsiä rangaistuksen.

Rauhallisin mielin hän laskeutui levolle ja vaipui sikeään uneen.

Aamuyöstä hän säpsähtäen heräsi. Tuntui aivan kuin joku olisi liikkunut puodissa. Hän nousi istualleen ja tarkkasi hetkisen kuuloaan heristäen, mutta rauhoittui, kun ei kuulunut sen enempää. Uni ei kuitenkaan enää maistunut. Hän nousi hetken kuluttua ja alkoi hiljakseen koota pikkukapineitaan myttyyn. Hänenhän täytyi nyt lähteä talosta — kenties ikiajoiksi.

Siinä työssä tapasi hänet Jokela, kun hän kello kuuden tienoissa tulla taapusteli sukkasillaan pienestä makuuhuoneestaan.

— Muuttoako sinä hommailet, sanoi hän enemmän leikillään kuin tosissaan astuessaan pojan ohi puotihuoneeseen.

— Muuttoa, vastasi Olli, ja sitten hän vielä hetkisen epäröityään lausui tuskin kuuluvalla äänellä: — Minulla olisi mestarille vähän puhumista.

— Puhutaan vain, sanoi mestari, — minä avaan ensin oven. Mutta mitä tämä on! huudahti hän kiivaasti. Ovi on auki!

Olli juoksi puotiin. Totta tosiaan, ovi oli auki! Hän loi nopean silmäyksen hyllyille. Ne olivat merkillisen tyhjät.

— Täällä on ollut varas! kirkaisi Jokela ja riensi rahalaatikolle. Se oli tyhjä! Ei epäilystäkään. Kaupassa oli kuin olikin käynyt varkaita.

Jokela vaipui tuolille istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Jopa tekivät vahingon, päivitteli hän, neljä paria naisten nappikenkiä ja kahdet miehen kengät. Ja vielä lisäksi rahaa kolmattasataa markkaa. Keitähän ne peevelit ovat olleet?

— Minä olin kyllä kuulevinani jotakin liikettä, änkkäsi Olli. Hän oli pahoillaan siitä, ettei ollut noussut ottamaan asiasta tarkempaa selkoa.

Tieto siitä, että Jokelalla oli käynyt varkaita levisi hämmästyttävällä nopeudella talon asukkaiden kesken. Jokela oli yleensä suosittu ja kunnioitettu henkilö, ja varkaus sinään oli näihin aikoihin varsin harvinainen tapaus laitakaupungillakin. Vilho ja Helanterin Mikko kilpailivat siitä, kuka ensinnä ennättäisi poliisia hälyttämään, ja lähtivät täyttä laukkaa vilistämään poliisikamariin. Heille oli tällainen varkaus kuin luku jännittävää rosvoromaania.

Poliisi saapui ja piti mahtipontisen kuulustelun. Siinä ei kuitenkaan ilmennyt muuta kuin mitä Olli tiesi. Hän oli aamuyöstä kuullut hiljaista liikettä puodista — siinä kaikki.

— Hm, hm, sanoi lihava poliisi tärkeän näköisenä varsin salaperäinen juttu. Oikeus ottaa kyllä asiasta selvän, minulla ei ole täällä enää tekemistä.

Samassa avautui ovi ja sisään astui Simolin, puhtaana, sileäposkisena ja arvokkaana, puettuna pitkään mustaan takkiin ja siistinä kiireestä kantapäähän. Hän tervehti läsnäolijoita ja kysyi juhlallinen sävy äänessään.

— Kuka arvoisista herroista on suutarimestari Jokela?

Jokela astui esiin.

Simolin tervehti häntä kumartaen syvään.

— Herra mestari, raskas velvollisuus on ajanut minut luoksenne. Sydämeni vuotaa verta, mutta kunnon kansalaisena olen aina totellut lakia, ja sen vuoksi täytyy minun nytkin haikein mielin täyttää tehtäväni.

Jokela seisoi kysymysmerkkinä, poliisi ja yleisö tarkastivat kunnioituksella lainkuuliaista kansalaista. Simolin avasi oven ja huusi kadulle:

— Janne, tule sisään, poika parkani.

Janne astui sisään, siistinä ja säveänä, suuri mytty kainalossa. Simolin otti mytyn, laski sen Jokelan eteen ja lausui murheellisella äänenpainolla:

— Herra mestari, ovatko nämä teidän? Jokela tarkasti kenkiä, jotka vierähtivät mytystä lattialle.

— Kyllä ne ovat minun, sanoi hän hämmästyneenä. Mistä herra on ne saanut, ja kuka ne on varastanut?

Simolin huokasi raskaasti, hänen katseensa etsi huoneessa seisoskelevien joukosta ja pysähtyi viimein Olliin.

— Kurja lapsi, sanoi hän ojentaen sormensa poikaan. Näinkö pitkälle olet siis tosiaan eksynyt? Aina meillä on ollut sinusta surua ja huolta, mutta emme koskaan olisi uskoneet sinun rupeavan varkaaksi.

Hämmästyksen kohina kävi yli huoneen. Jokela kääntyi nopeasti Olliin.

— Hänkö, änkkäsi hän masentuneena, — ei, ei, sitä en usko. Hän on itse rehellisyys.

Simolin naurahti katkerasti. — Huonostipa häntä silloin tunnette, mestari. Uskokaa minua, ovelampaa veijaria ei tämän maan kamaralla ole elänyt.

Olli astui kalpeana, silmät säihkyen syyttäjänsä eteen. Hän oli tähän asti ollut kuin tyrmistynyt, nyt hän kiivaasti puhkesi puhumaan.

— Te valehtelette, Simolin, luulette tällä tavoin saavanne minut valtoihinne, mutta te erehdytte, minä en ikinä enää alistu käskettäväksenne.

Simolin ravisti murheellisena päätään.

— Onneton lapsi, kadu syntisi ja tunnusta, silloin voit saada anteeksi.

Nyt ryhtyi poliisi puheeseen.

— Olkaa hyvä ja kertokaa, mitä tiedätte varkaudesta, sanoi hän päättävästi.

Simolin huokasi taaskin raskaasti.

— Koska oikeus vaatii, sanoi hän, täytynee minun kertoa totuus, vaikka se onkin katkera. Tuo hairahtunut poika, — hän viittasi Olliin —, on vaimoni veljenpoika. Jo aikaisin hän jäi orvoksi vanhemmistaan, jolloin minä vaimoni hartaasta pyynnöstä otin hänet luoksemme. Mutta pian huomasin kasvattaneeni kyykäärmettä povellani. Poika oli uppiniskainen, epärehellinen ja laiska. Helläsydäminen vaimoni hemmoitteli orpoa, ja tämä tuli siitä vain pahemmaksi. Viimein kun huomasin, että hänen kurittomuutensa yhä yltyi, aloin käydä ankaraksi. Sitä hän ei sietänyt, ja tehtyään kerran ruman kolttosen hän karkasi. Vasta viikko sitten kauan etsittyäni sain kuulla hänen oleskelevan täällä Helsingissä. Eilen tapasi Janne poikani hänet, ja hän lupasikin tulla takaisin meille, koska oli kyllästynyt työntekoon. Mutta sitä ennen hän ennätti tehdä tämän suuren synnin. Aamulla aikaisin tänään kuulin poikani innokkaasti keskustelevan jonkun kanssa. Pari sanaa herätti huomioni, nousin katselemaan heidän puuhiaan. Minut huomatessaan poika kiireesti livisti pois. Mutta Janne kertoi minulle, että serkku oli saanut lahjaksi mestariltaan sekä kengät että rahat ja oli käskenyt hänen kätkeä ne. Arvasin heti, miten asian laita oli ja riensin täyttämään velvollisuuteni. Kengät ovat tuossa ja tässä — Simolin kopeloi taskuaan ja veti esille tukun seteleitä — ovat rahanne.

Tuskallinen äänettömyys seurasi suutarin kertomusta. Jokela seisoi pää painuksissa hetken aikaa, näytti siltä, kuin olisi hämmästyttävä paljastus musertanut hänet. Mutta sitten valtasi äkillinen vihanpuuska hänet. Hän tarttui Ollia hartioihin ja rytyytti häntä ankarasti:

— Sellainen lurjusko sinä olitkin! huusi hän. Tekopyhä konna. Olisihan minun pitänyt se arvata.

Olli riuhtaisihe irti mestarin kourista.

— Älkää uskoko häntä, mestari, rukoili hän hädissään ristissä käsin. Jumalan tähden älkää uskoko. Joka sana on valhetta. Minä en ole koskenutkaan tavaroihinne tai rahoihinne. Olenhan aina ollut rehellinen. Enkö olekin?

Pojan hätä liikutti mestaria.

— Se on totta, sanoi hän rauhallisemmin. — Rehellinen sinä olet ollut.

— Hän valehtelee, jatkoi Olli hätäisesti edelleen. Minä en ole hänen vaimonsa veljenpoika. Olen Koivumäen — — — Olli epäröi. Nytkö hän tunnustaisi kaiken, näiden uteliaiden, uutishaluisten ihmisten kuullen?

Simolin oli asettunut hänen viereensä ja kuiskasi:

— Niin, tunnusta vain kuka olet, se, joka on murhannut, voi kyllä varastaakin. Häpäise vanhempiasi, jos tahdot.

Olli kalpeni. Se on totta, asia kävisi vain pahemmaksi. Turha oli häväistä hänen kunniallisten vanhempainsa nimeä. Häntä ei mikään enää voinut auttaa. Kaikki oli mennyttä.

Toivotonna hän tuijotti eteensä. Hän oli kuin kärpänen hämähäkin seitissä, avuton, turvaton.

Jokela katseli häntä jännittyneenä ja huokasi hiljakseen. Näytti todella siltä kuin poika olisi syyllinen. Hän laski kätensä Ollin olkapäälle ja sanoi matalalla äänellä:

— Olli, tunnusta avonaisesti ja minä annan sinulle anteeksi. — Miksi kokosit tavarasi tänä aamuna?

Olli säpsähti.

— Minä en ole varastanut, sanoi hän lujasti, en ole koskaan varastanut. Ja hän kesti silmiään rävähtämättä mestarin tutkivan katseen.

Nyt ryhtyi poliisi asiaan. Töykeällä liikkeellä hän tarttui Ollia käsivarteen lausuen:

— Mars poliisikamariin vain. Siellä otetaan asiasta selko.

Olli katseli hätääntyneenä ympärilleen. Eikö kukaan auttanut häntä? Hän loi rukoilevan katseen Jokelaan. Tämän hyväntahtoiset, ryppyiset kasvot sulkeutuivat hänelle. Niiden tavallisesti niin leppeä ilme oli vaihtunut kovaksi. Simolin ja Janne seisoivat siinä syyttävinä, tekopyhinä. Ei ainoatkaan kasvot heltyneet hänen hädästään. Jokainen uskoi varmasti, että hän oli varas.

— Sanoinhan minä heti, että se poika on lurjus, kuiskasi talonmiehen emäntä rouva Laaksoselle. Tämä nyökkäsi. — Minäkin näin heti, että se oli sitä oikeata sorttia, vastasi hän. Aika veijari!

— Jospa edes herra Soila olisi ollut täällä, hän oli muita viisaampi, ehkä hän olisi oivaltanut Simolinin juonen, välähti salamana Ollin aivoissa. Mutta hän oli lähtenyt maalle, sisarensa luo.

— Kas niin, eteenpäin vain, ärjäisi poliisi. Olli seurasi häntä kuin unessa. Kadulla hän loi vielä viimeisen katseen rihkamakauppaan. Sen ikkunassa hän näki kalpeat kasvot, joiden kauhistunut ilme sai Ollin suunniltaan. Hän riuhtaisihe irti kuljettajansa kädestä ja riensi nuolen nopeudella sisään.

— Hillevi, Hillevi! huusi hän tarttuen tytön laihoihin, hentoihin käsiin. Se ei ole totta, usko minua.

Tyttö loi häneen harmaat, luonnottoman suuret silmänsä.

— Sanotko sinä, ettei se ole totta, sai hän vaivoin kuiskatuksi.

Samassa syöksyi neiti Andersson heitä erottamaan.

— Pois Hillevin luota, sinä paatunut poika, huusi hän. Minä epäilin sinua aina.

Olli totteli ja astui odottavan poliisin luo. Mutta Hillevi kohosi seisomaan ja ojensi käsivartensa hänen jälkeensä. — Olli, minä uskon sinua, lausui hän selvällä äänellä.

Portilla seisoi talon nuori väki äänetönnä katselemassa Ollin lähtöä. Heleena itki hiljaa, Antti ja Mikko näyttivät alakuloisilta. Olli nyökkäsi heille.

— Hyvästi, sanoi hän vakavalla äänellä,— minä en ole varastanut.

Kuului kimeä parkaisu. Emma oli kalpeana seisonut muitten joukossa. Äkkiä hän hyökkäsi päin poliisia. Hän tarrautui kiinni häneen, potki, löi, puri ja itki miltei ulvoen.

— Ei saa viedä Ollia, huusi hän, ei saa. — Olli on viaton, minä tiedän sen. Ei saa, ei saa!

— Ottakaa pois tuo villikissa, ärjäisi poliisi vihoissaan. Päästä irti, hurjimus. Revit takkini pilalle. Maltahan, minä vien sinut putkaan.

Emman äiti oli kauhistuneena juossut tytärtään hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saada hänet talttumaan ja irti poliisista. Ja vielä toiselle kadulle tultuaankin Olli kuuli Emman lohduttoman itkun ja huudon:

— Ei saa! Ei saa!

Kahdestoista luku.

KOLME VIHELLYSTÄ JA PAKO.

Kaduilla vallitsi unelias kesäiltapäivän rauha. Sieltä täältä kuului lasten ääniä, joku ajoi ajurilla, silloin tällöin vihelsi laiva kimeästi satamaan tullessaan.

Reipas vihellys katkaisi tämän hiljaisuuden. Nuori, päivettynyt merimies astui kädet housuntaskuissa liioitellun huojuvin askelin pitkin katua. Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan talojen numeroita. Jokelan kenkäkaupan edustalla hän seisahtui, nyökkäsi päätään nähtyään kyltin ja astui sisään.

— Halloo, huusi hän raikuvalla äänellä.

Jokela astua köpötti verhon takaa myymälään.

— Halloo, sanoi meripoika uudestaan. Saanko tavata Olli Koivua?

Mestarin suopeat kasvot jäykistyivät. — Ei ole täällä, vastasi hän lyhyesti.

— Ei ole täällä! Mutta minähän sain häneltä kirjeen, joka oli päivätty maaliskuussa ja siinä hän sanoo asuvansa Helsingissä, suutari Jokelan luona.

Meripoika veti kirjeen taskustaan: — Kas tässä, hän ojensi sen Jokelalle. "Delfiinin Laivapoika Petter Flink. Ruotsalainen merimieslähetys. Hull" luki Jokela.

Suutari antoi kirjeen takaisin. — Hän on kyllä ollut täällä, mutta hän on lähtenyt pois.

— Sepä ihmeellistä, hän kirjoitti viihtyvänsä täällä hyvin. Missä hän nyt on?

Jokela rykäisi hämillään, mutta ei vastannut.

— Ettekö voi antaa minulle hänen osoitettaan, sanoi Pelle ja huomattuaan, että ukko silminnähtävästi ei tahtonut vastata hän jatkoi: — Tahdotte ehkä salata hänen olinpaikkansa, ukkoseni, mutta kas minä olen hänen hyvä ystävänsä.

— Oletteko hänen ystävänsä? kysyi Jokela vilkkaasti.

— Olen, ja koska minulla on parin viikon loma ja Delfiini poikkesi Turkuun lastia tuomaan, tulin häntä tervehtimään. Ja siis tahdon tietää missä hän on. Mistä syystä hän lähti pois teiltä?

Ukko ravisti murheellisena päätään.

— Hän varasti, sanoi hän viimein.

— Varasti! Pelle vaipui istumaan tuolille. Olli varasti!

Hän kimmahti taas jaloilleen ja pui nyrkkiä Jokelan nenän edessä.

— Se ei ole totta! huusi hän. Olli oli raju ja itsepintainen ja kova tappelemaan, mutta rehellinen hän oli.

— Rehellisenä minäkin häntä aina pidin, mutta kyllä hän silti joutui kiinni varkaudesta.

Pelle hypähti notkeasti myymäläpöydälle istumaan ja sanoi tarjoten
Jokelalle tupakkaa:

— Istukaa tuohon tuoliin, mestari hoi, ja kertokaa minulle. Olisiko poikaparka tosiaan niin pahasti karille ajanut, että olisi ruvennut varkaaksi?

Jokela, jota Pellen reipas olento miellytti, alkoi murteellisella ruotsinkielellä esittää kertomusta Ollin varkaudesta. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa pitkätakkinen setä ja hänen poikansa esiintyvät näyttämölle, kirkaisi Pelle ja hyppäsi kuin ammuttu ällistyneen suutarin eteen. Hän tanssi yhdellä jalalla, takoi nyrkkejään yhteen ja päästeli tulvimalla oikeita merimiesmanauksia.

Jokela luuli hänen tulleen hulluksi ja peräytyi arasti muutamia askelia taapäin.

— Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki! Olisitpa tässä mun merikarhunkäpälissäni, kyllä peittoisin sun selkäsi ihanaksi kuin sateenkaari. Arvasinhan sen, poika on viaton.

Hän sieppasi pelästynyttä suutaria vyötäisiltä ja pyöritti häntä pitkin lattiaa.

— Ihminen, päästä minut irti, sinä olet hullu! huusi Jokela.

Pelle räjähti iloiseen nauruun, nosti suutarin istumaan tuolille ja sanoi:

— Kas niin, nyt saitte kokea miltä tuntuu, kun reilu meripoika on samalla sekä vihainen että iloinen. Istukaa siinä nyt vain siivosti, niin saatte kuulla, mikä tuo kelpo — — — Mikä hän sanoikaan olevansa?

— Jalkinetehtailija Simolinsky.

— Hohhoo, ulvoi Pelle pikemmin kuin nauroi. Kuulkaas, mestari, hänen nimensä on Simolin, ja hän on viheliäisin paikkasuutari, mikä ikinä suutarin ammattikunnassa on naskalia ja pikilankaa käsitellyt. Olen nähnyt häntä Tukholmassa enemmän kuin kyllikseni. Vai jalkinetehtailija Simolinsky! Hahhaa.

Jokelan ryppyisille poskille oli kohonnut kaksi punaista täplää. —
Puhutteko totta, kysyi hän kiivaasti. Oliko mies petturi?

— Oikein petturien pääfaari, johan sen sanoin, itse Beelsebub hän oli, ja Olli on syytön, se on vissi se.

Ukko huojutti päätään.

— Voi, voi, valitti hän, — kyllähän minun tuntoni piti hänen puoltaan, mutta kun merkit olivat selvät. Samana aamuna kuin varkaus tapahtui, oli hän paraillaan panemassa kapistuksiaan kokoon lähteäkseen meiltä äkkiä pois, kun minä tulin sisään. Ja edellisenä päivänä hän oli niin levoton ja kummallinen, huomasin sen kyllä.

— Hän oli kai silloin saanut tietää Simolinin olevan täällä, sanoi
Pelle. Ja sitten hän kertoi suutarille kaiken, mitä tiesi Ollista ja
hänen suhteestaan Simoliniin sekä heidän karkumatkastaan Tukholmasta
Delfiini-laivalla.

— Poika parka, poika parka, hoki Jokela liikutettuna. — Ja nyt poloinen on kasvatuslaitoksessa kaikenlaisten pahantapaisten poikien joukossa. Hohhoh, minuakin vanhaa oinasta, etten parempaa ymmärtänyt.

— Kyllä minä hänet sieltä pois toimitan, kehuskeli Pelle mahtavana.

— Niin, mutta kestää niin kauan ennen kuin oikeus tutkii asian.

— Pyh, sanoi Pelle halveksivasti, en minä mitään oikeutta siihen tarvitse. Poika on syytön, ja minun nimeni ei suotta ole Ränni-Pelle. Kyllä ma asiat klaaraan.

Jokela, jonka herkkä mieli häntä ankarasti soimasi Ollia kohdanneesta vääryydestä, koetti hyvittää rikostaan osoittamalla suurta ystävällisyyttä Pelleä kohtaan. Hän keitti hänelle kahvia ja pyysi häntä jäämään yöksi luoksensa. Siihen Pelle mielellään suostui. Paljon juttelivat vanha suutari ja reipas laivapoika keskenään. Mutta he päättivät noudattaa toistaiseksi suurta vaiteliaisuutta koko varkausjuttuun nähden, ettei Simolin saisi asiasta vihiä.

* * * * *

Kasvatuslaitoksen laajassa makuusalissa oli kaikki keskustelu jälkeen yhdeksän kielletty. Pojat makasivat kapeilla, kovilla vuoteillaan silmät auki — uni ei tahtonut maistua näin aikaisin valoisana kesäiltana. Kiellosta huolimatta kuului aina tuon tuostakin hiljaista supatusta, joku uskaliaampi kohosi istumaankin, kaivoi matrassinsa sisästä savukkeenpätkän ja imi sitä onnellisena. Salin toisessa päässä keskusteli kaksi nuorempaa poikaa hiljaisella äänellä. Toinen niistä oli Olli. Hänen toverinsa, vankka, pystynenäinen poika, kertoi rosvoromaania, jota Olli jännityksellä kuunteli.

Äkkiä ovi avautui, katsastaja astui sisään, loi nopean silmäyksen ympärilleen ja riensi sinne päin mistä puhe kuului. Paperossia polttava ennätti töin tuskin piilottaa kielletyn aarteensa, ja kertovan ääni katkesi kesken.

— Kuka puhuu? kuului katsastajan ääni ankarana

— Sinäkö, Mäkinen, hän kääntyi kiivaasti pystynenäisen pojan puoleen.

— En — en, väitti Mäkinen hädissään.

— Se oli sitten Koivu, jompikumpi teistä se oli. Kumpiko? tiukkasi katsastaja.

— Minä en ollut, intti Mäkinen.

— Entä Koivu?

— Puhuin minä, vastasi Olli.

— Saat huomenna rangaistuksen sääntöjen rikkomisesta, tiuskasi katsastaja vihaisesti. — Minä ilmoitan johtajalle.

Kun hän oli mennyt, kääntyi Mäkinen Ollin puoleen.

— Miksi sinä, hölmö, myönsit? kysyi hän hämmästyneenä. — Pöllöhän olet.

— Minä en viitsi valehdella, vastasi Olli rauhallisesti.

— Vai niin, pisteli toinen ivallisesti. — Sinä olet sitten niitä pyhiä. Mutta kuinka se mallaa, sinähän olet täällä varkaudesta, kuulin.

— Minä en ole varastanut, supatti Olli kiivaasti.

Toinen nauroi hiljaa: — Soo, mitä varten sinä täällä olet? Hyvien töittesikö tähden!

Olli oli ääneti. Hän ei tahtonut jatkaa keskustelua. Minkähän rangaistuksen ne hänelle panevat huomenna? Pistävätkö karsseriin? Pistäkööt! Hänelle on kaikki yhdentekevää. Tukalaa siellä oli, kuin vankikomerossa ikään, vettä ja leipää vain ravintona. Ja yksinäisyys oli hirveä. Hän oli kerran istunut siellä, kun kiivaudessaan oli uhmaillut johtajaa ja uhannut karata laitoksesta.

Taajat kuorsaukset ilmoittivat useimpien poikien jo nukahtaneen. Ollin ajatukset harhailivat levottomina menneissä, viipyivät hetkisen jossakin erikoisessa tapahtumassa ja palautuivat taas kovaan todellisuuteen Tännekö hän nyt sai jäädä, kunnes oli 18 vuotta täyttänyt? Niin määräsi laki, oli Mäkinen kertonut. Häntä puistatti. Neljä vuotta hänen täytyi vielä viettää näiden kolkkojen muurien sisällä, neljä vuotta kuulla rivojen toverien sanasutkauksia ja pistosanoja. Hän peitti kasvot käsiinsä ja voihki hiljaa.

— Oliko koko maailmassa ketään niin yksinäistä ja onnetonta kuin hän! Ja mitä kannatti olla rehellinen ja pyrkiä hyvään? Kaikki häntä pitivät varkaana.

— Minä uskon sinua, Olli!

Yön hiljaisuudessa soivat Hillevin sanat hänelle lempeinä.

Hillevin tähden täytyi koettaa pysyä kunnon poikana täälläkin.

Seuraavana aamuna Olli sai kutsun saapua johtajan virkahuoneeseen. Hiukan kalpeana hän toisten poikien sukkeluuksien ja neuvojen saattamana totteli sanaa. Johtaja, tuo pitkäpartainen, synkkä mies, jota Olli pelkäsi ja milt'ei vihasi, oli lähtenyt matkoille. Hänen sijastaan istui apuopettaja, nuori, vaaleaverinen mies johtajan pöydän ääressä.

Olli tervehti kumartaen ja jäi ovensuuhun seisomaan.

— Kuulin katsastajalta, että Koivu taaskin on rikkonut määräyksiä vastaan, sanoi opettaja vakavasti. Onko niin?

— On, vastasi Olli lyhyesti.

— Miksi Koivu on tottelematon? Eikö olisi parempi seurata määräyksiä, niin pääsisi rangaistuksista?

— On niin ikävä maata vallan hiljaa.

Opettajan suupielissä värähteli. Poika on vallan oikeassa, mietti hän, vaikeata on todellakin tuonlaisen vilkkaan vekaran pitää suunsa kiinni. Häntä miellytti Ollin avonainen, rehellinen olemus.

— Kuulepas, Koivu, kysyi hän lempeästi, — mistä se johtui, että sinä varastit? Olitko rahan tarpeessa?

Olli suoristihe ylpeäksi ryhtinsä.

— Minä en ole varastanut, sanoi hän pikaisesti.

Opettaja nojasi miettivänä päätään käteensä ja jäi tuijottamaan poikaan. Omituinen ilmiö oli Koivu! Itsepintaisesti hän kielsi syyllisyytensä, ei kuri, ei lempeä kohtelu saanut häntä tunnustamaan. Johtaja piti häntä paatuneena veijarina, mutta opettaja oli toista mieltä. Mitä jos poika todella oli syytön! Harvoin näki niin rehellisiä silmiä. Ja muutenkin oli hänen käytöksensä hienostuneempaa ja luotettavampaa kuin laitoksen muitten poikien.

— Elääkö Koivun äiti vielä? kysyi hän äkkiä.

Olli karahti punaiseksi.

— Elää, sopersi hän — tai ainakin luulen niin.

— Entä isä?

— Elää hänkin, — vastaus oli hiljainen, värähtelevä.

— Varmaan Koivun äiti nyt suree. Etkö luule?

Kyynelet kohosivat Ollin silmiin. Opettaja tarkkasi häntä. Pojan oli tuonut kasvatuslaitokseen hänen setänsä, ja samalla kertonut hänen olevan hyvin pahantapaisen. Mutta miten se saattoi olla mahdollista? Hän ei siltä näyttänyt. Vai osasiko niin hyvin teeskennellä?

— Koivu menee nyt, sanoi hän hetkisen kuluttua. Ja rukoilee Jumalaa pehmentämään kovan mielen.

Vasta pojan lähdettyä hän muisti, ettei ollut määrännyt hänelle mitään rangaistusta. Hän avasi akkunan ja aikoi huutaa hänet takaisin. Tuolla hän juosta keppasi nähtävästi iloisena siitä, että näin vähällä oli päässyt. Opettaja hymyili. — Menköön, iloitkoon, päivä paistoi niin heleästi.

Olli riensi suutarinverstaaseen. Kasvatuslaitoksessa annettiin kaikenlaista ammattiopetusta, ja koska Olli jo ennestään osasi suutaroida, sai hän tehdä suutarintöitä. Työhuoneessa hän tapasi Mäkisen. Tämä kysyi uteliaana:

— No mitä sait?

— En mitään, vastasi Olli ja lisäsi hiljaa kuin ujostellen: — Se on hyvä mies, tuo opettaja.

— Taitaa olla, sanoi Mäkinen ja löi nauloja kenkiin.

— Olisiko sinusta hauska olla hyvä? kysäisi hän äkkiarvaamatta.

— Olisi, vastasi Olli vakavasti. Ja minä aion tullakin hyväksi.

— Hui, hai, ei täällä kasvatuslaitoksessa hyväksi tule, paatuu vain pahemmaksi. Jollet ole ennen valehdellut ja varastanut, niin täällä opit.

— Eipäs, sanoi Olli jyrkästi. Rehellinen voi olla missä hyvänsä, kun vain tahtoo.

Mäkinen katseli häntä pitkään.

— Sinä olet kumma poika, sanoi hän. Ja hiljempaa, arasti: — Minun äitini tulisi iloiseksi, jos minä kävisin paremmaksi täällä. Minulla on niin hyvä äiti.

Mutta sitten ikään kuin häveten herkkyyttään hän alkoi pommittaa Ollia nahkapaloilla. Olli vastasi hyökkäykseen, ja pian oli pojilla täysi sota, kunnes katsastaja ilmestyi ja pojat nauraa hihittäen kumartuivat työnsä yli.

Seuraavana päivänä saivat kaikki pojat mennä kasvitarhaan työskentelemään. Se oli ilon aihe useimmalle, vain jotkut laiskat valittivat työn raskautta ja haukottelivat ikävissään. Olli seisoi parin muun pojan seurassa herneitä kepittämässä. Pojat kertoivat kaskuja puoliääneen. Olli oli hitaampi muita ja oli vasta hernerivinsä puolitiessä, kun toiset jo menivät noutamaan uusia keppejä.

Äkkiä Olli hätkähti ja kohosi kiivaasti hiukan kumarasta asennostaan. Hän oli kuullut kolme hiljaista, pitkää vihellystä. Hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Erehtyikö hän! — Ei, nyt kuului taas kolme pitkää vihellystä.

Tumma puna peitti Ollin posket. Oliko mahdollista? Ränni-Pelle se oli. Ei kukaan toinen osannut noin viheltää. Hän oli huutaa ääneen Pellen nimeä, mutta sulki pelästyneenä suunsa ja katsahti ympärilleen. Oliko joku toinen kuullut? Siinä tulivat pojat takaisin keppeineen nauraen ja jutellen. Olli kuuli rasahduksen jalkainsa juuressa. Nopeasti hän kumartui katsomaan. Siinä oli kivi, se oli varmaan heitetty korkean muurin yli. Hän otti sen nopeasti maasta. Sen ympärille oli sidottu paperi. Olli avasi sen ja luki.

"Ole huomenaamulla kello kahdeksan ison portin seutuvilla."

Pojat lähenivät. Nuolen nopeudella Olli kätki paperin vaatteisiinsa ja jatkoi hyräillen työtään. Salaa hän sentään pälyi ympärilleen. Oliko kukaan nähnyt mitään? Ei — pojat työskentelivät kuten ennenkin.

Sinä yönä ei Olli paljon nukkunut. Pelle on täällä, Pelle on lähelläni. Nyt ei ole hätää mitään. Pelle kyllä auttaa. Näin hän hoki itsekseen, ja sydän takoi rajusti jännityksestä. Ensimmäisen ilonpuuskan jälkeen hän alkoi pelätä, että Pellen tuumat eivät onnistukaan. Mitä, jos hän ei pääsekään portin luo kello kahdeksan! Se voisi ehkä herättää epäilystä.

— Tänään mennään taas kasvitarhaan työhön, kuului työnjohtajan käsky, kun aamuhartaus oli pidetty.

Olli kävi alakuloiseksi. Miten hänellä nyt olisi tilaisuutta päästä portille? Ja kellokin oli jo yli kahdeksan.

Juuri kun poikalauma aseistettuna haravilla, lapioilla ja kuokilla kulki pihan yli, astui solakka, merimiespukuinen poika portista sisään. Olli hätkähti. Se oli Pelle.

Pelle asteli reippaasti ruumistaan huojuttaen poikaparven luo ja tervehti kohteliaasti hattuaan kohottaen työnjohtajaa.

— Voisinko saada tavata herra johtajaa? kysyi hän laulavalla ruotsinkielellä.

— Kyllä kai, ellei hän jo ole lähtenyt ulos. Joku pojista menee saattamaan vierasta.

— Voisin ehkä saada jonkun sellaisen, joka osaa ruotsia, sanoi Pelle, ja kääntyen Ollin puoleen, joka kenenkään huomaamatta oli pujottautunut toisten poikien välitse etummaiseksi, hän kysäisi:

— Osaatko sinä ruotsia?

— Osaan vähäisen, vastasi Olli. Hän ei uskaltanut luoda silmiään
Pelleen, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä mielenliikutuksensa.

— Koivu menee sitten, mutta tulee heti takaisin lanttumaalle. Siellä on kitkemistyötä.

Pelle kumarsi työnjohtajalle ja katsahti kysyvästi Olliin.

— Minne päin? kysyi hän reippaasti.

— Tänne vain, vastasi Olli ja lähti opastamaan vierasta johtajan asunnolle. Hän oli niin levoton ja jännittynyt, että koko ruumis oli hien vallassa.

— Rauhoitu, Olli, sanoi Pelle, sinä pilaat koko jutun. Ja kun he samalla sivuuttivat erään katsastajan huomautti hän levollisesti: — Tämä näkyy olevan iso laitos. Meillä Ruotsissa on sentään isompiakin.

Kun ei katsastaja enää voinut kuulla heidän puhettaan, kysyi Olli matalalla äänellä:

— Voi Pelle, kuinka sinä uskalsit? Mitä sinä sanot johtajalle. Hän on niin tarkkanäköinen mies.

Pelle naurahti lyhyeen. — En kai minä olisi pyytänyt päästä hänen puheilleen, ellen olisi nähnyt hänen lähtevän pois. Odotin sinua portin luona kauan aikaa, mutta kun huomasin, ettei sinua kuulukaan, ja näin johtajan lähtevän, päätin käyttää tätä keinoa.

He olivat saapuneet pimeähköön porstuaan, josta portaat johtivat johtajan asuntoon. — Seis, Olli, kuiskasi Pelle, ja ennenkuin Olli oli ennättänyt arvata hänen aikeensa, heitti hän merimiespuseronsa yltään. — Sinä riisut omat vaatteesi ja otat minun rehellisen merimiesmunteerinkini yllesi.

— Entä sinä?

— Etkö näe, että minulla on toiset vaatteet alla. Kiireesti.

Parissa silmänräpäyksessä oli Olli vaihtanut vaatteet, ja nyt seisoi käytävässä kaksi meripoikaa yhden asemesta. Toisen lakinkin oli Pelle varannut puseronsa alle piiloon. Olli kääri vanhat vaatteensa nopeasti mytyksi ja kätki sen komeroon.

— Nyt sinä marssit kauniisti ja rauhallisesti pihan yli ja menet ihan pääportista ulos. Tapaamme toisemme metsässä. Tiedätkö sen paikan, missä on kaksi mäntyä kaatunut miltei vastatusten asemalle johtavan tien oikealla puolella. Sen olen merkinnyt meille yhtymäpaikaksi. Siinä on korkea litteä kivi tien laidalla. Piiloudu sen taakse.

— Kyllä minä tiedän, vastasi Olli. Olemme kulkeneet siitä ohi joskus.

— Hyvä on, lähde marssimaan.

— Mutta kuinka sinä pääset?

— Kyllä minä itteni pärjään. Ala talsia vaan ja sassiin. Joku tulee.

Käytävässä kuului todellakin askeleita. Pelle harppasi miltei kuulumattomin askelin ylös portaita, mutta Olli astui ulos ovesta ja lähti kulkemaan portille. Laitoksen piha ei ollut erityisen suuri, mutta Ollista tuntui kuin olisi se ollut itse Saharan erämaa, niin toivottomalta tuntui hänestä päästä kenenkään huomaamatta hiekoitetun aukeaman yli. Kauheata, tuolla tuli katsastaja Virtanen, johtajan oikea käsi, tarkka ja ankara mies, suoraan häntä kohti.

— Nyt on kaikki mennyttä, mutisi hän itsekseen. Hädissään hän pani kätensä ristiin ja rukoili: "Hyvä Jumala, auta minua! Sinähän tiedät, että olen täällä syyttömästi."

— Virtanen! kuului samassa iloinen ääni keittiön puolelta, ja avoimesta ikkunasta pistihe keittäjättären keltatukkainen pää. Tulkaa maistamaan uutta kaljaani.

Virtanen loi tutkivan katseen Olliin, mutta oli siksi kaukana, ettei erottanut hänen kasvojenpiirteitään. Olli sai panna kaiken hillitsemiskykynsä liikkeelle, ettei rupeaisi juoksemaan. Olisi ollut hullua kiirehtää vauhtiaan. Vielä kymmenkunta askelta, vielä pari — nyt hän oli portilla ja asteli maantietä näennäisen tyynesti. Kun hän saapui Pellen määräämälle paikalle, poikkesi hän metsään ja piiloutui korkean kiven taa odottamaan ystäväänsä.

Noin kymmenen minuutin kuluttua asteli toinen meripoika rauhallisin, hitain askelin pihan poikki.

— No, siinäkös se poika vielä kulkee, sanoi Virtanen katsahtaessaan ulos keittiön ikkunasta. Mikä ihminen se oikein mahtaa olla?

— Taisi käydä johtajaa tapaamassa, mutta johtaja ei olekaan kotona, tiesi keittäjä kertoa.

Yhtymäpaikalla kapsahtivat pojat toistensa kaulaan.

— Voi, Pelle, Pelle, puhui Olli kostein silmin. Sinä olet maailman paras ja rohkein poika. Mutta mistä ja kuinka sinä tänne tulit noin aivan kuin taivaasta?

— Sen kerron sittemmin, sanoi Pelle vakavasti. Mutta tietysti, Olli, olet syytön siihen rumaan juttuun, jonka vuoksi jouduit laitokselle? Sillä näes, vaikka oletkin ystäväni, en panisi tikkua ristiin vapauttaakseni sinua ansaitusta rangaistuksesta, jos olisit syyllinen.

— Pelle, sanoi Olli ja katseli toveriaan silmiin. Minä olen viaton,
Simolin sen liemen keitti.

— Sen tiesin kyllä, sanoi Pelle, ja nyt kiireesti matkaan. Pian pakosi keksitään ja meitä ajetaan takaa.

— Mihinkä päin me oikein rupeamme kulkemaan?

— Meidän on pyrittävä Turkuun, missä Delfiini on. Se lähtee neljän päivän kuluttua ja silloin minun täytyy olla siellä.

— Entä minä? kysyi Olli arasti. Minne minä joudun?

— Siitä saamme sitten puhua, nyt ei muuta kuin matkaan vain ja aika hamppua Turkua kohti. Rataa pitkin emme uskalla kulkea eikä junallakaan matkustaa. Siis umpimähkään vain kuin laiva sumussa. Hei hopp, ankkuri ylös ja oikea suunta.

Koska Olli oli vasta ollut pari kuukautta kasvatuslaitoksessa eikä luonnollisesti saanut samoilla ympäristössä, oli tienoo hänelle verraten outoa. Aseman hän sentään tiesi ja sitä he päättivät kiertää. He lähtivät siis astumaan reippaasti metsän läpi. Matkalla Pelle kertoi Ollille, miten hän oli tullut Helsinkiin, tavannut Jokelan ja saanut tältä tietää varkausjutun ja Simolinin osan siinä. Hän oli sitten matkustanut Ollia vapauttamaan, oli asettunut asumaan majataloon ja sieltä käsin pari päivää kiertänyt kasvatuslaitosta. Sattumalta hän oli tavannut erään nuoren katsastajan ja tältä noin kuin ohimennen onkinut yhtä ja toista kasvatuslaitoksen elämää koskevaa. Hän oli sitten vakoillut ja kiertänyt lähettyvillä. Samana päivänä kuin pojat olivat herneitä kepittämässä, hän oli kiivennyt korkeaan koivuun, joka kasvoi kasvatuslaitosta ympäröivän muurin vieressä. Sieltä hän ilokseen oli huomannut Ollin olevan työssä, oli viheltänyt ja sitten häthätää raapinut kokoon pari riviä paperipalalle ja heittänyt sen kiven ympäri käärittynä muurin yli.

— Eikös ollutkin hyvin osattu, kun sattui melkein sun jalkoihis? kehuskeli hän.

— Kaikki oli niin prikulleen satutettu kuin parhaimmassa seikkailukirjassa, kiitti Olli. — Kun nyt vain päästäisiin onnellisesti pois näiltä tienoin.

— Tuohon suuntaan meidän on kuljettava, sanoi Pelle osoittaen länttä kohti. Olen minä siitäkin vähän ottanut selkoa.

Pojat olivat astuneet reippaasti pari kolme tuntia, kun Pelle pysähtyi.

— Eikö sun vatsassas ole tyhjää? kysyi hän.

— On kyllä, vastasi Olli.

— Koetappa, onko taskussas jotakin haukattavaa. Olin panevinani sinne aamulla vähän pureksimista.

Olli kouraisi taskujaan ja veti esille isonlaisen makkarapalan ja leipää. He eivät kuitenkaan rohjenneet pysähtyä syömään, vaan jatkoivat matkaansa pureskellen vuoroin makkaraa, vuoroin leipää.

— Eiköhän poiketa johonkin taloon juomaan? ehdotti Olli. Kai niitä on jossakin maantien vieressä. Minua janottaa kovasti.

— Ei vielä uskalleta. Pysytellään metsässä niin kauan kuin voidaan.

Aurinko kohosi korkealle ja poikia alkoi helle rasittaa. He riisuivat takit yltään ja astuivat paitahihasillaan. Nyt tuli asutumpaa seutua. Siellä täällä he sivuuttivat talonpoikaistalon tai pikku torpan. Viimein he eivät jaksaneet hillitä enää janoaan, vaan poikkesivat erääseen taloon juomaan. Miesväki oli pellolla, mutta emäntä oli tuvassa voita kirnuamassa. Pojat tervehtivät kohteliaasti ja Olli pyysi hiukan juomista.

— Onhan tässä kirnupiimääkin, jos haluatte, sanoi emäntä ystävällisesti. Taitaishan siinä olla pannussa kahviakin. Minä vast'ikään keitin sitä eräälle matkamiehelle, joka ajoi hevosella tästä ohi ja poikkesi meilläkin tiedustelemassa. Kuului olevan sieltä kasvatuslaitokselta, oli takaa-ajamassa kahta poikaa, jotka tänä aamuna olivat sieltä karanneet.

Pojat vaihtoivat keskenään silmäyksen. Oltiin siis jo heidän jäljillään.

Kun he olivat juoneet kirnupiimän viimeistä tippaa myöten, nousivat he lähteäkseen ja maksoivat emännälle runsaasti.

— On täällä lämmintä leipääkin, jos halutaan, sanoi emäntä mielissään hyvästä palkkiosta. Pojat ottivat leivän kumpikin ja Pelle maksoi kukkarostaan. Sitten he hyvästelivät ja Olli kysyi kuin ohimennen:

— Meidän pitäisi astua junalle päin. Missähän päin se asema lienee.

— Tuolla vain, selitti emäntä ja lähti oikein portaille neuvomaan.

— Olisikohan ne olleet niitä karkulaisia, juolahti hänen mieleensä, kun pojat olivat menneet. Tuskin vain, nämähän olivat niin höyliä ja siivoja. Mutta merimiehen puvuissa he olivat, kuten se katsastaja selitti. Olkoon miten tahansa, päätteli hän, en minä asiaan ryhdy. Reilun näköisiä poikia olivat ja hyvästi maksoivat.

Kiirein askelin pojat astuivat eteenpäin. He olivat nyt saaneet tietää sen verran, että heitä ajettiin takaa hevosella. Oli siis vältettävä maantietä. Luultavaa oli, että nimismiehiäkin jo oli hälytetty heitä kiinni ottamaan. Oli kuuma päivä, ja pojat hikoilivat vahvasti helteessä. Suureksi ilokseen he joutuivat pienelle lammelle ja heittäytyivät ilomielin sen kylmään, tummaan veteen.

Kylpy virkisti heidän väsyneitä jäseniään, ja uusin voimin he jatkoivat matkaa.

Kolmastoista luku.

KOIVUMÄESSÄ.

Aamuaurinko pilkisti sisään yksinäisen niittyladon raoista. Olli survaisi Pelleä kylkeen.

— Jokohan lähdetään?

Pelle kohosi istumaan hiukset täynnä heinänkorsia ja haukotteli kylkiään pidellen.

— Hohhoh, kyllä oli kova tämä meidän vuoteemme. Olisivat jättäneet vähän enemmän heiniä latoonsa. Vieläks sulla on leipää?

— On vähäsen.

— Haukataanpas sitten, ennen kuin lähdetään taas marssimaan.

Aterioidessaan kysyi Ränni-Pelle äkkiä Ollilta:

— Kuules, mistä se Simolin oikein sai tietää sun olinpaikkas?

— En tiedä. Ehkä Kaarle serkulta. Minä kirjoitin hänelle Helsingistä.

Pelle oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkkaan:

— Eiks sinusta sentään olis paras kertoa mulle reilusti ja rohkeasti kaikki. Kyllä mä sen sentään hoksaan, että jotakin sinä salaat.

Olli mietti. Pelle oli hänelle kuin veli, hän ei saattanut loukata häntä. Halveksikoon sitten, kun oli saanut kaikki tietää.

— Kyllä minä sulle kerron, hän sanoi, — mutta lähdetään ensin matkaan. Nyt on vilpoinen kävellä.

He ravistivat heinänkorret vaatteistaan, avasivat ladon oven ja pälyivät varovasti ympärilleen. Kaikki oli rauhallista. Varhainen kesäaamun aurinko kultasi metsät ja maat. Niitty kimalteli kastehelmissä ja linnut liversivät tervehtien nousevaa päivää. Pojat hengittivät täysin rinnoin raikasta aamuilmaa, heidän vartensa suoristui, kaikki pelko pakeni mielestä. He tunsivat olevansa nuoria ja onnellisia.

Pelle otti esille kompassin povitaskustaan ja määräsi suunnan. He olivat päättäneet kävellä lähimmälle asemalle, sillä Pelle tahtoi ajoissa päästä Turkuun.

Matkalla Olli kertoi elämänsä surullisen tarinan alusta alkaen. Pelle kuunteli totisena. Kun Olli viimein oli lopettanut, loi hän aran katseen Pelleen. Hän pelkäsi näkevänsä hänen kasvoillaan kauhua ja halveksimista. Pellen silmissä kiilsi kyynel.

— Poika parka, mutisi hän ja tarttui lujasti ystävää käteen. On sulla nuoreksi iäkses ollut paljon kestettävää.

— Etkö sitten halveksi minua? kysyi Olli kiitollisena. — Kaikki ovat hylänneet minut, isä, äiti, Kaarle serkkukin, joka ensin oli niin hyvä ja ystävällinen.

— Top, poikani, top tykkänään. Min' en ikinä usko, että sun äitis on sun hylännyt. Se ei mene mun kallooni, ei takomallakaan. Minä näes tunnen hameväen. Ne toruu meitä ja pauhaa, mutta ei ne meitä hylkää, silloin ainakaan kun muut hylkäävät. Ei, mun äitimuorini sotis mun puolestani koko maailmaa vastaan, ja samanlaisia ne ovat kaikki äidit.

Ollin sydän täyttyi sanomattomasta onnen tunteesta. Tieto siitä, että äiti oli hänet hylännyt, oli lähinnä Pentin kuolemaa eniten häntä surettanut.

— Mutta isä kirjoitti niin, sanoi hän. — Ja äiti ei vastannut, kun hänelle kirjoitin.

— Min en sittenkään sitä usko, väitti Pelle. — Sun äitisi ei oo saanut ehkä kirjettäs. Osoititko sen suoraan hänelle?

— En, minä osoitin sen Kaarle serkulle. Hänen kauttaan kulkivat kaikki muutkin kirjeeni, kun isä ja äiti olivat ulkomailla.

— Minkälainen mies se sun Kaarle serkkus on? Mua epäilyttää sellainen serkku, joka jättää pienen pojan Simolinin haltuun. Jos hän tunsi Simolinin, tiesi hän myös, mikä lurjus se konna on.

— Kaarle serkku minut pelasti vankilaan joutumasta, sanoi Olli, — mutta myönnän, etten häneen enää niin sokeasti luota kuin ennen. Mutta miksi hän olisi minua pettänyt? Sitä en ymmärrä.

Pelle ei vastannut, hän vaipui ajatuksiin. Olli huomasi hänen jotakin aprikoivan. Hän oli silloin aina vähän kipakka ja antoi lyhyitä vastauksia.

Puolipäivän aikaan he poikkesivat erääseen taloon ja pyysivät saada ostaa ruokaa.

— Mutta ei paljon, kuiskasi Pelle Ollille, — sillä mun kukkaroni alkaa vähän niinkuin laihtua. Ja meidän pitää ostaa matkapiletit. — Isäntäväeltä he saivat tietää lyhimmän tien asemalle. Sinne oli vielä viisi kilometriä ja se oli Turkuun johtavan radan varrella.

— Sun sijastasi minä olisin mennyt poliisille ja kertonut koko jutun, sanoi Pelle, kun pojat taas olivat tiellä. — On aina rehtiä kärsiä rangaistus, kun on tehnyt pahaa. Et sinä sentään siitä suurta rangaistusta olis saanut. Semmonen pieni pojannassikka kun silloin olit.

— Kaarle serkku sanoi minun saavan ainakin vuoden olla vankilassa, ja isä pelkäsi häpeää, joka siitä lankeisi nimellemme. Nyt Helsingissä olin kyllä aikonut ilmoittaa kaikki, mutta tämä varkausjuttu tuli väliin, ja silloin päätin olla vaiti, etten tuottaisi uutta häpeää vanhemmilleni, puhui Olli. Hänen kuormaansa helpotti suuresti tämä avoin keskustelu ystävän kanssa.

Iltapuolella pojat saapuivat asemalle. Oli outoa taas astua ihmisten joukkoon, ehkä liian uskaliastakin. Ollia varsinkin peloitti. Arasti hän katseli ympärilleen, mutta Pelle kuiskasi hänelle:

— Pää pystyyn ja kulje kuin rehti meripoika.

Pelle osti piletit ja junaa odotellessaan pojat istuivat asematalon tuuheassa lehtimajassa. Vasta kello kahdentoista tienoissa tulla porhalsi juna. Ollin sydämessä tuntui niin kummalta. Nytkö hän saisi lähteä kohti Turkua, kohti vapautta. Pelle oli luvannut koettaa saada hänelle paikan Delfiinissä tai jossakin muussa laivassa. Sitä paitsi kyti Ollin sydämessä hiljainen toivo, toivo nähdä koti, äiti, isä.

Junassa oli paljon matkustajia, ja poikien oli vaikea keskustella muusta kuin aivan syrjäisistä seikoista. Pelle oli vaipunut ankaraan tuumiskeluun. Selkä kyyryssä hän istui penkin nurkassa ja tuijotti otsa rypyssä eteensä. Ollikin istui syvissä mietteissä. Näin he matkustivat kauan aikaa, ja juna läheni sitä asemaa, joka oli lähinnä Koivumäkeä. Nyt ei Olli enää malttanut olla vaiti.

— Pelle, sanoi hän matalalla äänellä. — Me matkustamme aivan sen aseman ohi, josta on vain kolmen kilometrin matka minun kotiini. Luuletko, että ehtisimme käväistä siellä? Minun tekee niin kovin mieleni vielä kerran nähdä Koivumäki, ennen kuin lähden pois Suomesta.

Pelle nyökäytti päätään.

— Sitähän minä justiin olen tässä tuuminut, vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä. — Ei tiedä, mihin päin tässä asiat vielä selviytyvät. Mutta kuules, jatkoi hän yhä hiljentäen ääntään, — oleks tarkannut tota miestä, joka istuu tossa seuraavassa vaununosastossa? Se pitää meitä silmällä hiivatin visusti.

Olli loi silmäyksen Pellen neuvomaan suuntaan. Hän jäykistyi kauhusta. Mies oli Virtanen kasvatuslaitokselta. Heidän jälkiään oli siis seurattu tänne asti.

— Kaikki on hukassa, mutisi Olli. Minä olen kerta kaikkiaan kovan onnen lapsi.

Pelle näytti vihaiselta. — On ne koko ajokoiria. Mutta maltas, tanssi ei ole vielä loppuun tanssittu.

Juna hiljensi vauhtiaan. Pelle viittasi Ollille ja nousi välinpitämättömän näköisenä seisomaan ikäänkuin katsoakseen ikkunasta ulos. Kun muitakin matkustajia nousi liikkeelle järjestäen kapistuksiaan poismenoa varten, syntyi hetken häiriötä, joka esti katsastajaa näkemästä poikien puuhia. Tätä silmänräpäystä käyttivät Pelle ja Olli hyväkseen. Ennen kuin juna ehti täydelleen pysähtyä, he pujahtivat junasillalle.

— Hyppää oikein! kirkaisi Pelle, — muutoin taitat jalkas. Kas näin!

Seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät pojat kuin kaksi kerää alas pehmeätä ratavallia.

— Satutitko itsesi? kysyi Olli Pelleltä.

— Taisinpa vähän loukata käsivarttani. Aih! Pelle puri hampaansa yhteen. Jokohan se katkes!

— Voi Pelle, minun tähteni tämä kaikki!

— Älä siinä turhia ruikuta. Ylös vain ja eteenpäin. Kyllä ma vielä jaksan lipata.

Pojat lähtivät juoksemaan, juna oli jo seisahtunut asemalle ja vähän heillä oli toivoa paon onnistumisesta. Pelle koetti kyllä panna parastaan pysyäkseen Ollin rinnalla, mutta hänen käsivarttaan pakotti niin kovin, ettei hän jaksanut juosta täydellä voimalla.

— Juokse sinä vain ja jätä minut tähän, huohotti hän Ollille. Ehkä ma jollakin lailla luovaan itseni pulasta.

Olli pysähtyi:

— Ei, Pelle, Unkas ei heitä Haukansilmää. Tuossa jo joku juokseekin jäljestämme. Taitaa olla turha enää koettaa.

Pellenkin muutoin niin reipas mieli oli lamaannuksissa. Hiljaista hölkkää pojat puhalsivat vielä eteenpäin, vaikka tiesivät, että oli turhaa. Seutu oli tiheästi asuttua eikä ollut metsää lähettyvillä.

Heidän järjestään tuli asemalta päin parivaljakon vetämät vaunut. Niitä ajoi noin viidentoistavuotinen poika. Olli pysähtyi vaunut nähdessään äkkiä.

— Pelle! huusi hän, — nuo ovat Koivumäen vaunut. Minä tunnen ne. Olen niin monta kertaa niissä ajanut. Voi, kun pääsisi niillä ajamaan!

— Tietysti päästään — ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Pelle viitannut huolettoman rohkeasti ajajalle. Tämä pysähdytti uteliaana hevoset. Näillä seuduin ei usein liikkunut merimiehiä.

— Voitko viedä meidät Koivumäkeen? kysyi Olli nopeasti. —
Takaa-ajajat olivat jo epäilyttävän lähellä.

— Koivumäkeenkö ollaan menossa? kysyi ajopoika hiukan epäröiden. — Ei patruuna minulle mitään siitä puhunut, että tuli takaisin kyydittäviä, minä vein vain pari matkustajaa Helsingin junaan.

Pelle hyppäsi muitta mutkitta vaunuihin ja viittasi Ollille.

— Patruuna ei arvannut meidän tulevan, sanoi Olli ja hyppäsi hänkin vaunuihin. — Aja vain!

Poika ravisti tyhmistyneenä päätään, mutta vieraat meripojat herättivät hänessä mielenkiintoa ja hän toivoi heistä hauskuutta matkalla. Jos hän olisi katsahtanut taakseen, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt ajamaan, sillä kappaleen matkan päässä juoksivat katsastaja ja muuan toinen mies käsiään huitoen. Ennen kuin he ennättivät saada äänensä kuuluville, sivalsi poika pikkuisen piiskallaan hevosiaan, jotka rivasti lähtivät laukkaamaan.

Pelle ja Olli istuivat miltei pökerryksissä tästä asiain nopeasta käänteestä. Pelle nauraa hihitti, häntä huvitti aina, kun oli saanut vetää jotakuta nenästä. Ollin mieli oli äärimmilleen järkytetty. Oli niin outoa istua Koivumäen vaunuissa, Koivumäen hevosten vetämänä. Kukahan mahtoi tuo ajopoika olla. Varmaan joku uusi? Hän oli hiukan vinoharteinen, ja kun hän käännähti, näki Olli syvän arven hänen ohimossaan. Samassa Pelle tunsi kovaa kipua loukkaantuneessa käsivarressaan. Olli oli tarttunut siihen lujalla otteella.

— Älä — huusi hän, mutta väkevästi pippuroitu manaus, joka oli päästä hänen huuliltaan, kuoli, kun hän näki Ollin kasvot. Ne olivat aivan valkoiset, ja hänen silmänsä olivat suuret ja kauhistuneet.

— Pelle, kuiskasi hän, ellen tietäisi, että Pentti on kuollut, sanoisin, että tuo poika on juuri hän. Hän on kauheasti Pentin näköinen.

— Äläs, pääsi Pellen huulilta. — Sinä vaan kuvittelet niin, kun vanhat asiat muistuvat mieleen täällä kotipaikalla.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin lähestyttiin Koivumäkeä.

— Mitä nyt teemme? kysyi Olli. Hän oli kauhean liikutettu.

— Mennään sisään vain, ja sinä puhut kerrankin oikein silmä silmää vasten vanhempiesi kanssa, sanoi Pelle harvinaisen vakavasti. Jos he nytkin sinut hylkäävät, lähdet merille. Kyllä siellä surut unhottuu.

Hevoset pysähtyivät tallin luona. Ajopoika ei nähtävästi pitänyt vieraita niin tärkeinä, että olisi vienyt heidät portaiden eteen. Nopeasti Olli hypähti maahan ja auttoi Pellenkin, jonka liikkumista kipeä käsivarsi vaikeutti. Ääneti, totisena Olli suuntasi kulkunsa päärakennukselle. Muistot valtasivat hänet voimakkaina. — Tästä samasta portista, josta hän nyt astui sisään, oli hän viisi vuotta sitten lapsellisessa kiukussaan ja vihapäissään juossut ulos aavistamatta, mikä häntä odotti.

Oli vielä varhainen aamu ja talo hiljainen.

— Mennään sisään isän huoneeseen, sanoi Olli, — hän on aina aikainen, ja hänen huoneeseensa on eri sisäänkäytävä. Tässä se on.

He soittivat ovikelloa. Palvelija, joka tuli avaamaan, katseli hämmästyneenä varhaisia tulijoita.

— Patruuna on kyllä jalkeilla, sanoi hän, — mutta hän ei tavallisesti ota näin varhain vastaan kävijöitä.

— Meillä on tärkeitä asioita, sanoi Pelle. Olli oli liian liikutuksen vallassa saadakseen sanaa suustaan.

Palvelija katosi sisähuoneeseen ja palasi ilmoittaen, että patruuna ottaa vastaan.

Ollin isä oli paljon vanhentunut näiden vuosien kuluessa Olli huomasi sen heti. Isä rukka, kyllä hän oli kärsinyt!

Herra Wolmar loi kysyvän katseen molempiin poikiin.

Pelle, joka oli huomannut Ollin mielenliikutuksen, ryhtyi puheeseen.

— Anteeksi, että häiritsemme patruunaa näin varhaisella hetkellä, sanoi hän, — mutta meillä olisi tärkeä asia, joka — hm — joka varmaan on herra patruunallekin tärkeä. — Hän nielaisi, nielaisi koettaen keksiä sopivia sanoja ja tokaisi viimein lyhyeen tapaansa: — Tietääkö patruuna mitään pojastaan Ollista?

Patruuna hätkähti ja loi kummastuneen katseen puhujaan.

— Minun poikani kuoli viisi vuotta sitten, sanoi hän miltei tuimasti.

Pelle loi pikaisen katseen Olliin, joka painoi päänsä alas.

— Isä ei tahdo minusta mitään tietää, ajatteli hän, — olen kuollut hänen mielestään.

Pelle ei kuitenkaan heittänyt niin vähällä.

— Onko se aivan varma? kysyi hän.

— Mitä tämä kuulustelu oikein tietää, sanoi patruuna kiivaasti,— poikani on kuollut, johan sen sanoin.

— Onko hänen äitinsäkin sitä mieltä? kysyi Pelle.

Patruuna jäi hämmästyneenä tuijottamaan poikiin. Samassa Olli teki pikaisen liikkeen. Ikkuna oli maantielle päin, ja maantietä pitkin tuli hevonen täyttä neliä. Kärryissä istui kaksi miestä.

— Takaa-ajajat, mutisi hän.

Pelle käännähti kuullessaan hänen sanansa ja näki hevosen.

— Kuulkaa patruuna, sanoi hän puhuen nopeasti.

— Toverini tässä, hän veti Ollin patruunan eteen, on kovassa pulassa.
Katsokaa häntä tarkemmin. Te tunnette hänet.

— Isä, kuiskasi Olli tuskin kuuluvasti.

Patruuna kohotti käden silmilleen. — Mahdotonta, sopersi hän, mahdotonta!

Vieno parkaisu sai heidät kaikki kääntymään. Ovella seisoi Ollin äiti aamupuvussa, kalpeana, silmät suurina ja loistavina. Sanaakaan sanomatta hän kepein askelin astui Ollin luo, painoi pojan pään rintaansa vasten ja kuiskasi vapisevin huulin:

— Poikani, oma poikani. Minä tiesin sen, tiesin ettet ollut kuollut.

Ja hän vaipui tajutonna miehensä syliin, yhä vielä painaen Ollin päätä rintaansa.

— Äiti, äiti, kuiskasi Olli.

Samassa kuului ulkoa puhetta ja raskaita askelia. Ovi avautui, katsastaja astui sisään.

Neljästoista luku.

HILLEVI PÄÄSEE RAUHALAAN.

Katsastaja loi hämmentyneen silmäyksen hellään perheryhmään.

— Anteeksi, että häiritsen, sanoi hän, — mutta minun ikävä velvollisuuteni on saattaa kasvatuslaitokseen takaisin yksi sieltä karanneista holhokeista.

— Ketä tarkoitatte? kysyi patruuna laskien vaimonsa sohvalle.

— Häntä, katsastaja viittasi Olliin.

Patruuna kiersi käsivartensa pojan olkapäiden ympäri.

— Minun poikani?

Katsastaja rykäisi hämillään. Tilanne oli hänen mielestään kovin tuskallinen.

— Tarkoitan Olli Koivua, sanoi hän.

— Ja mistä syystä hän on kasvatuslaitoksessa? kysyi patruuna otsa tuimasti rypyssä.

— Hän on lähetetty meille varkauden tähden, vastasi katsastaja yhä enemmän hämillään.

Nyt vasta Olli heräsi.

— Se ei ole totta, isä, huudahti hän, — se ei ole totta! Minä en ole varastanut. Pelle, selitä heille.

Patruuna kääntyi arvokkaana katsastajan puoleen.

— Istukaa, olkaa hyvä, te olette saapunut hetkenä, jolloin me aivan äkkiarvaamatta olemme saaneet takaisin poikamme, jota viisi vuotta olemme pitäneet kuolleena. Olemme vielä aivan ymmällä. Pyydän, että te puolestanne olette avullisena tämän sekavan vyyhden selvittämisessä.

Hän tarttui hellästi vaimoaan käteen:

— Ehkä on parempi, että sinä, ystäväni, lähdet lepäämään.
Mielenliikutus on ollut liian voimakas sinun heikoille hermoillesi.

— Ei, huudahti rouva Wolmar. — Minä tahdon olla täällä poikani luona.
En päästä häntä enää hetkeksikään näkyvistäni.

Katsastaja muutteli hämillään jalkojaan.

— Pyydän anteeksi, herra patruuna, mutta minulle annettiin tarkka määräys viedä poika takaisin kasvatuslaitokseen.

— Siitä ei tule mitään, ennenkuin saamme tarkan selon siitä, mistä
syystä ja kuka hänet sinne on toimittanut, sanoi patruuna päättävästi.
— Olli, poikani, kerro nyt kaikki peittelemättä ja rohkeasti.
Ensiksikin: miksi lähdit kotoa ja missä olet ollut koko tämän ajan?

— Mutta isä, eikö Kaarle serkku ole kertonut sinulle? Saithan kirjeeni, saihan äiti kirjeeni? Ja sinä itse kirjoitit minulle.

Isä ja äiti katselivat toisiinsa.

— Kaarle serkku! huudahti patruuna. Ja lyöden äkkiä kädellään otsaansa hän huudahti: — Hyvä Jumala! Minä alan ymmärtää! Kauppaneuvoksen rahat, sedän rahat ne ovat syynä kaikkeen. Olli, jatkoi hän koettaen puhua rauhallisesti. Me emme tiedä mitään. Minä en ole kirjoittanut sinulle sanaakaan. Kirje on ollut väärennetty. Kerro.

— Kun voudin Pentti kuoli, kun minä tapoin hänet! alkoi Olli arasti.
Mutta isä keskeytti hänet.

— Pentti kuoli! Voudin Pentti! Mutta hänhän elää, eli ainakin tänä aamuna vielä.

— Isä! parkaisi Olli ja karkasi isänsä syliin. Onko se totta? Onko se aivan totta? Oi, lisäsi hän vaikeroiden — miksi minua on petetty, niin julmasti petetty? Hän purskahti katkeraan kyyneltulvaan. Se oli sekä iloa että surua, iloa ehkä sentään enemmän.

Nyt arveli Pelle, että hänen oli ryhdyttävä asiaan. Niin lyhyesti kuin saattoi, kertoi hän mitä Ollin omista puheista tiesi. Patruuna ja hänen vaimonsa kuuntelivat kalpeina ja kauhistuneina, katsastaja pudisti päätään, hänestä tuntui koko juttu sepitetyltä.

— Voi, Olli, Olli, lausui äiti kyynelsilmin, kun Pelle oli lopettanut vaillinaisen esityksensä. — Kuinka saatoit sinä luulla, että me olisimme hylänneet pienen lapsirakkamme, vaikka hän olisikin ollut syyllinen? Mekin tulimme petetyiksi.

— Niin, sanoi patruuna, ja hänen syvä äänensä värisi vihasta ja mielenliikutuksesta. — Me etsimme sinua kaikkialta, etsimme monta päivää onnettomina ja epätoivoisina. Viimein noin viikko sen jälkeen kuin olit kadonnut, tuli eräs mies, hän oli Harmaalan alustalaisia, ja näytti meille pojan vaatteet, jotka hän oli löytänyt lammen rannalta metsästä. Tunsimme ne sinun vaatteiksesi, ja kun mies vielä kertoi kuulleensa hätähuutoja lammen rannalta juuri samana iltapäivänä, jolloin sinä niin äkkiä olit kadonnut, uskoimme että olit hukkunut. Äiti tosin, — patruuna laski hyväillen kätensä vaimonsa laihoille käsille —, toivoi, luulen minä, koko ajan salaa sinun vielä elävän, kun ruumistasi ei lammesta löydetty. Ja ihmeellistä kyllä, hän oli oikeassa. Hän sairastui pahoin, ja me läksimme molemmat ulkomaille pikku Leilan kanssa. Viivyimme siellä kolmatta vuotta.

— Mutta mistä syystä Kaarle serkku näin petti sekä teitä että minua? kysyi Olli. — Hän oli minulle niin ystävällinen ja hyvä.

— Se konna, huudahti patruuna. — Vanha setä kauppaneuvos, jonka kai kyllä vielä muistat, oli määrännyt sinut perilliseksensä, ja kun ukko niihin aikoihin oli hyvin heikko, tahtoi Kaarle kai toimittaa sinut tieltä pois. Ukko kuolikin pari päivää katoamisesi jälkeen, ja Kaarle peri hänet. Hän oli tietysti palkannut miehen ilmoittamaan meille sinun kuolemastasi.

Nyt avautui ovi ja vilkas kiharatukkainen tyttö pisti päänsä sisälle.

— Minä tahdon nähdä heidät, huusi hän, tahdon nähdä meripojat.

— Leila! huudahti Olli. — Pikku Leila, kuinka sinä olet kasvanut!
Vieläkö tunnet Olli veikkoa?

— Ei, sanoi Leila pikkuvanhasti, sinä erehdyt, Olli on kuollut.

— Ei hän ole kuollut, sanoi äiti onnellisena hymyillen. Hän on tullut takaisin meidän luoksemme.

Leila tarkasti veljeään uteliaana hetken aikaa, astui sitten hänen luokseen ja ojensi kätensä. Hauskaa, — ettet ollutkaan kuollut. Entä tuo toinen, hän viittasi Pelleen, onko hänkin joku kuolleista noussut veli?

Kaikki nauroivat ja Pelle katseli mielihyvällä somaa tyttöä.

— Kyllä kai hän on tavallaan sinunkin veljesi, sanoi Olli, — sillä hän on ollut minun veljeni ja ystäväni koko sen ajan, kun minä olin "kuollut".

Patruuna oli tällä välin matalalla äänellä keskustellut katsastajan kanssa, joka oli kahdella päällä, mitä hänen tuli tehdä.

— Ymmärrättehän, etten laske poikaani enää luotani, kaikkein vähimmän kasvatuslaitokseen, puhui patruuna. — Valitan, että hän rikkoi laitoksen sääntöjä vastaan karkaamalla, minä kunnioitan lakia ja alistun siihen, silloin kun on syytä, mutta ette voi vaatia, että syytön poika lähetetään kärsimään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Hän on jo kyllin kärsinyt vääryyttä. Minä tulen kyllä oikeudellista tietä osoittamaan hänen syyttömyytensä.

— Sen jälkeen, mitä olen kuullut, uskon todella, että hän on syytön, sanoi katsastaja. — Hän onkin aina ollut laitoksemme siivoimpia poikia. Hän ojensi kätensä Ollille. — Hyvästi, Koivu, olen iloinen siitä, että asiat ovat kääntyneet onnelliselle tolalle. Älkää muistelko meitä kasvatuslaitoksen ihmisiä katkeruudella. Olemme tarkoittaneet hyvää, vaikka meidän on täytynyt olla ankaria.

Olli pudisti iloisena katsastajan kättä. — Hyvästi, sanoi hän, sanokaa paljon terveisiä kaikille ja erittäinkin herra apuopettajalle ja Mäkiselle.

Kun Virtanen oli lähtenyt, kääntyi patruuna syleilemään Ollia.

— Nyt vasta, rakas poikani, saan oikein lausua sinut tervetulleeksi kotiin. Ja sinun toverisi, kunnon nuori merimies, tuntekoon tästälähin, että tämä talo on hänenkin kotinsa.

Hän puristi voimakkaasti Pellen kättä. Myös rouva Wolmar kiitti sydämellisin sanoin poikansa ystävää.

— Ja kuitenkin, isä ja äiti, ette tunne puoliakaan kaikesta siitä hyvästä, mitä Pelle on puolestani tehnyt, sanoi Olli loistavin silmin. — Hän on ollut kerrassaan suurenmoinen.

— Niin, sinä kerrot sitten meille kaikki, emmehän oikeastaan tiedä vielä muuta kuin että sinä elät ja olet luonamme, sanoi äiti, — mutta nyt tulee teidän ensin syödä ja levätä. Sitten saamme oikein pitkän jutteluhetken. Ja toverisi käsivartta on hoidettava. Sehän on loukkaantunut.

Oudolta tuntui Ollista taas elää omassa kodissa, isän ja äidin hellässä hoivassa. Äidin säätämästä levosta ei tullut mitään, hänen täytyi kuljettaa Pelleä kaikkialla, käydä tallissa ja väentuvassa. Penttiä hän ensi työkseen kävi tervehtimässä. Pahoilla mielin hän näki syvän arven leikkitoverinsa otsassa ja pyyteli häneltä anteeksi kiivauttaan. Pentti nauroi hämillään, hän oli jo kauan sitten unohtanut tuon "pikku naarmun", mutta Ollia hän ei ollut unohtanut, hän ihmetteli vain, ettei heti ollut tuntenut häntä.

Illalla, kun he kaikki, isä, äiti, Pelle, Olli ja Leila istuivat yhdessä, toi Pentti patruunalle kirjeen, jossa oli ulkomainen postimerkki. Patruuna rypisti otsaansa nähdessään päällekirjoituksen, repi nopeasti kuoren auki ja silmäili kirjettä.

— Leila tyttö, sanoi hän kirjeen luettuaan, nyt sinä menet nukkumaan kuin ainakin kiltti pieni tyttö.

Leila nyrpisti huuliaan, hän olisi mielellään viipynyt vielä tuokion "vanhan" ja "uuden" veljen seurassa. Viivytellen hän sanoi hyvää yötä ja lähti vastenmielisesti pois.

— Kirje on Kaarlelta, sanoi isä Leilan poistuttua, se on merkillinen kirje, hän tunnustaa siinä syyllisyytensä ja, mikä on parasta, puhdistaa Ollin kaikesta osallisuudesta tuohon salaperäiseen varkausjuttuun nähden.

— Lue se, pyysi hänen vaimonsa.

Patruuna luki:

"Arvoisa Setä. Tiedän, ettei Sinulla koskaan ole ollut suuria ajatuksia minusta, ja myönnän, että olet ollut oikeassa. Minä olen nähtävästi syntynyt lurjukseksi. Kevytmielinen ja ajattelematon olen aina ollut, mutta paheen tielle astuin vasta silloin kuin isosedän rahat, joita niin kipeästi tarvitsin, minua houkuttelivat. Muistatko sen päivän, jolloin olin pyytämässä sinulta rahaa lainaksi? Sinä kielsit jyrkästi, ja minä ratsastin kotiin epätoivo ja viha sydämessäni. Tiellä tapasin Ollin ja vein hänet Harmaalaan vain kiusatakseni vähän teitä." —

Patruuna keskeytti lukunsa ja peitti silmänsä kädellään.

— Minunko kovuuteni, hän lausui puoliääneen, on ollut syynä kaikkeen? Jos olisin silloin antanut hänelle rahoja, hän ei ehkä olisi vajonnut kiusaukseen.

Hän jatkoi edelleen lukemistaan. Kaarle paljasti siinä mitään salaamatta rikoksensa ja kehoitti setäänsä noutamaan Ollin pois kasvatuslaitoksesta.

"Simolinin, joka vihdoinkin monista kepposistaan on joutunut oikeuden käsiin, olen pakoittanut kirjoittamaan todistetun tunnustuksen siitä, että hän ja Janne ovat oikeat rikolliset. Häpeällinen juoni oli kokonaan syntynyt hänen aivoissaan. Minä sain siitä tietää vasta, kun poika oli kasvatuslaitoksessa ja mies tuli minulta rahoja vaatimaan palkaksi konnantyöstään. Sen jälkeen ei omatuntoni antanut minulle rauhaa, ennen kuin sain tunnustaneeksi rikokseni.

"En kuitenkaan ole kyllin rohkea alistuakseni kärsimään ansaittua rangaistustani. Olen nyt matkalla Amerikkaan, jossa aion koettaa rehellisellä työllä päästä eteenpäin. Rahoja en ole ottanut enemmän kuin matkakassan ja jonkin satasen ensi askeleita varten.

"Ymmärrän, miten katkeria olette minulle siitä pahasta, jonka olen teille kaikille, Ollille etupäässä, saattanut. Mutta siitä huolimatta uskallan pyytää teiltä, Setä ja Sinulta, Anna täti, joka aina olit minulle niin hyvä, suurta armonosoitusta. Sallikaa vanhan Maleena tädin edelleen asua Harmaalassa. Kartanon olen lahjoittanut Ollille, olkoon se hänen omansa pienenä korvauksena siitä, mitä hän on saanut kärsiä. Mutta Maleena täti on jo vanha ja kuolee pian. Hänen sydämensä murtuisi, jos hänen täytyisi lähteä pois rakkaasta sukukartanostaan.

"Uskon teidät kyllin jalomielisiksi suostuaksenne pyyntööni. Omasta puolestani pyydän, että unohdatte minun olemassaoloni. Anteeksiantoa en rohkene toivoakaan. Kaarle".

Mukana seurasi Simolinin allekirjoittama paperi, jossa hän tunnusti, että Janne yksissä neuvoin hänen kanssaan oli yöllä käynyt Jokelan kaupassa varastamassa.

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, kun patruuna taittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Kaarle rukka, huokasi rouva Wolmar. Hänen äitinsä kuoli niin aikaisin, ja isä ei välittänyt hänen kasvatuksestaan. Ja vanha täti hemmoitteli häntä liiaksi.

— Minä en hänelle enää kaunaa kanna, sanoi Olli, — olen liian onnellinen vihatakseni ketään.

— Etkö edes Simolinia tai Jannea? kysyi Pelle puolileikillä.

— Älä puhu Simolinista! Älkäämme muistelko häntä! huudahti Olli tehden torjuvan liikkeen kädellään.

* * * * *

Pelle oli lähtenyt. Turhaan oli Koivumäen ystävällinen isäntäväki pyytänyt häntä jäämään, turhaan Leila vakuuttanut, että hänelle tulee kauhean ikävä uutta veljeä.

— Delfiini ei odota, vakuutti Pelle, mun täytyy lähteä, ei siinä mikään auta. Ja Ollille hän sanoi kahden kesken: — Äitimuori ikävöi kovin Tukholmassa. Olen ostanut hänelle komean huivin hyvittäjäisiksi. Kai hän sentään mulle pienen löylytyksen antaa karkaamisestani.

Olli hymyili. Hän oli näkevinään Flinkin matamin portailla Pelleä vastaanottamassa toruen ja samalla iloisena ja ylpeänä reippaasta pojastaan.

Patruuna lähetti Pellen mukana kirjeen hänen äidilleen. Siinä hän ystävällisin sanoin pyysi, että hänen sallittaisiin pitää huolta Pellen tulevaisuudesta. Olli oli aina pitävä Pelleä veljenään.

Pari päivää sen jälkeen kun Pelle oli lähtenyt, sanoi rouva Wolmar
Ollille:

— Huomenna minä lähden Helsinkiin. Tahdotko tulla mukaan, Olli?

Olli loi nopean, säihkyvän katseen äitiin.

— Mitä me siellä?

— Käymme noutamassa pienen ystävättäresi tänne. Luuletko hänen tulevan?

— Oi, äiti! Olli tarttui äitiä kaulaan.

— Kuinka saatoit arvata, että minä juuri sitä niin hartaasti toivoin.

— Sehän ei ollut vaikeata arvata, hymyili äiti. Sinähän et ole paljon muusta puhunutkaan kuin Hillevistä ja kuinka tärkeätä hänen olisi päästä maalle.

Olli nauroi hämillään. Totta oli, että hän oli ajatellut Hilleviä paljon ja kertonut hänestä sekä äidille että Leilalle. Isää ja Pelleä hän ujosteli tässä suhteessa.

Oli niin outoa matkustaa junalla takaisin samaa matkaa, jota he muutama päivä takaperin olivat turvattomina karkulaisina matkustaneet, Pelle ja hän. Silloin he joka hetki olivat pelänneet tulevansa ilmi, nyt hän istui mukavasti toisen luokan vaunussa äidin vieressä uuteen, siroon pukuun puettuna.

Ja miten ihmeellistä oli astua äidin rinnalla Helsingin katuja, noita samoja katuja, joita hän niin usein oli samoillut yksinäisenä, hylättynä poikarukkana. Ihmeellisintä oli kuitenkin se, että kotona Koivumäellä Pentti hyöri terveenä ja iloisena ja että Ollin ei enää tarvinnut pelätä Simolinia.

— Äiti, tässä on Hillevin koti. Ja tuossa asuu Jokela.

He astuivat ensin sisään pieneen kenkäkauppaan. Ollin henkeä miltei salpasi. Kaikki oli niin tuttua, vahva nahan ja rasvan haju, Soilan vanhat kirjat hyllyillä, ja verhon takana Jokela itse istuen kyyristyneenä työnsä ylitse.

— Jokela! Tässä minä taas olen!

Vanha suutari katsahti nopeasti ylös.

— Olli! — Olli Koivu! huudahti hän ja ryppyiset kasvot valkenivat. Vai pääsit jo vapaaksi! Mutta nähtyään rouva Wolmarin hän hämillään vaikeni.

— Tämä on minun äitini, Jokela, sanoi Olli.

— Joka tahtoo kiittää teitä hyvyydestänne poika parkaani kohtaan, sanoi rouva Wolmar ojentaen kätensä ukolle.

Mutta Jokela piilotti kätensä selän taakse.

— Ei, ei, hyvä rouva, vaikeroi hän, — selkäänsä ukko tarvitsisi, selkäänsä aimo tavalla, kun hän oli sellainen pässinpää ja tuon viheliäisen konnan nenästä vedettävä.

Hetkisen kuluttua ukko kuitenkin oli jo sen verran rauhoittunut, että saattoi pyytää vieraansa istumaan ja itsekin istua kolmijalkaisella tuolillaan kuunnellen Ollin kertomusta elämänvaiheistaan.

— Niin, niin, Olli, sanoi hän, — nämä ovat olleet ankaria oppivuosia sinulle. Itse taivaan Herra on ollut mestarisi ja kovalla hän on pitänyt oppipoikaansa.

Rihkamakaupassa, minne Olli äitineen sitten lähti heitettyään lämpimät jäähyväiset vanhalle Jokelalle, oli hiljaista ja pimeää. Puotihyllyt ammottivat säälittävän tyhjinä, ilma oli raskas ja painava.

Rouva Wolmaria puistatti. Kauheata! Ja tässä tukalassa ilmassa täytyi elää ja hengittää.

Neiti Andersson tuli puotiin kellon kilahtaessa. Hän oli kutistunut ja laihtunut, kasvot olivat entistään kolkommat. Hämmästyneenä hän katseli hienosti puettua rouvaa ja siropukuista poikaa. Sellaisia ostajia ei rihkamakaupassa käynyt.

— Miten Hillevi jaksaa? kysyi Olli hätäisesti. Hän ei edes muistanut tervehtiä neitiä.

Neiti Andersson katseli poikaa tunnustellen.

— Olliko se on? kysyi hän. — Olli Koivu, joka lähetettiin kasvatuslaitokseen varkaudesta?

Rouva Wolmar kääntyi loukkautuneena kysyjän puoleen.

— Olen Ollin äiti, — sanoi hän, poikani ei ole koskaan varastanut.
Tulimme tapaamaan hänen pikku ystävätärtään. Miten hän jaksaa?

— Sisarentyttärenikö? Oi, hyvä rouva, hän on hyvin sairas. Lääkäri luulee hänen pian kuolevan.

— Hillevikö? parkaisi Olli. — Se ei voi olla totta. Saanko tavata häntä? pyysi hän rukoillen.

Neiti Andersson epäröi. Hänellä oli vielä vahvoja epäilyksiä Jokelan entisen oppipojan suhteen.

— Antakaa lasten tavata toisensa, sanoi rouva tyynesti. — Minulla olisi sillä aikaa teille puhuttavaa, hyvä neiti.

Olli astui varpaisillaan viereiseen huoneeseen. Puolipimeässä hän erotti Hillevin laihat, verettömät kasvot vuoteella. Tyttö oli kohonnut kuuntelevaan asentoon, silmissä oli jännittynyt ilme.

— Sinäkö se olit, sanoi hän heikosti hymyillen, minä olin kuulevinani äänesi.

Poika seisahtui ujona hänen vuoteensa ääreen.

— Hillevi, sanoi hän tarttuen kömpelösti tytön kapeaan käteen. — Äiti ja minä olemme tulleet noutamaan sinua maalle, päivänpaisteeseen ja vihantaan metsään.

Hillevin silmät suurenivat.

— Onko sinulla äiti? kysyi hän ihmetellen.

— On, ja minä olen jälleen kotona ja kaikki, mikä oli, on nyt vain pahaa unta, varkausjutut ja kasvatuslaitokset ja kaikki.

Hillevin silmät loistivat.

— Minä olen niin iloinen, sanoi hän.

Rouva Wolmar ja neiti Andersson tulivat sisään.

— Pikku Hillevi, sanoi Ollin äiti ja painoi hellän suudelman sairaan otsalle.

Hillevin poskille kohosi heikko puna.

— Onko hän äitisi? kysyi hän kuiskaten Ollilta.

— On, ja nyt me viemme sinut maalle.

— Tahdotko tulla mukaamme, Hillevi pieni? kysyi rouva.

— Jos täti päästää.

— Täti on jo suostunut.

Hillevi loi kysyvän katseen tätiinsä. Tämä nyökkäsi hiljaa.

— Niin, lapsi. Minulla ei ole oikeutta kieltää. Täällä sinä kuihdut ja näännyt, eikä minulla ole varoja hankkia sinulle raitista ilmaa ja hyvää ravintoa, jota tarvitset parantuaksesi.

— Mutta täti jää niin yksin.

Neiti Anderssonin silmät kostuivat. Hän oli usein itsekseen nurkunut sitä taakkaa, jonka sisarvainaja oli hänelle jättänyt uskoessaan pienen tyttärensä hänen huomaansa. Mutta tällä hetkellä hän tunsi, että pieni orpo kuitenkin oli ollut hänelle rakas.

— Täti tulee sinua usein katsomaan, sanoi rouva iloisesti. — Hän voi viipyä kauemminkin luonasi. Koivumäessä on kyllin tilaa.

Päätettiin, että rouva Wolmar seuraavana päivänä tulisi Hilleviä hakemaan. Sitä ennen hän tahtoi tavata lääkäriä, joka oli tyttöä käynyt katsomassa. Äidin lähdettyä Olli jäi vielä hetkeksi Hillevin luo. Hänen täytyi kertoa pikku ystävälleen ainakin osa vaiheistaan.

Aamulla saapuivat Olli ja hänen äitinsä uudelleen. Rouva Wolmar oli kutsunut pääkaupungin etevimmän lääkärin tytön luo. Hän tutki Hilleviä perinpohjin.

— Vahva ravinto, raitis ilma ja paljon iloa ja valoa, määräsi hän. —
Kyllä hän vielä toipuu.

Sillä aikaa kuin lääkäri tutki Hilleviä, pistäytyi Olli Helanterilla. Tieto hänen takaisintulostaan ja hänen ihmeellisistä vaiheistaan oli monin verroin liioiteltuna jo levinnyt talon kaikkiin komeroihin. Koko talon nuori väki kokoontui Helanterille Ollia ihmettelemään ja kuulemaan. Emman päivettyneet kasvot loistivat mielihyvästä ja uteliaisuudesta. Hän hypisteli Ollin hienoja vaatteita, kyseli ja kuulusteli lakkaamatta. Rouva Wolmar tahtoi nähdä toverit, joiden seurassa hänen poikansa oli niin monta kuukautta elänyt ja kävi myös Heleenan kotona. Olli olisi mielellään suonut, että äiti olisi kuullut Heleenan vilkkaasti esittämiä kertomuksia teatterielämästä, Emman sanasutkauksia ja Mikon meheviä kaskuja; hän ikäänkuin ylpeili ystäviensä puolesta. Mutta kun rouva astui sisälle niin hienona ja kauniina, jäykistyivät nuo muutoin luonnolliset ja avomieliset lapset. Hämillään, käsivarret kankeina pitkin kupeita he seisoivat suorina kuin kynttilät ja antoivat kömpelöitä ja yksitavuisia vastauksia vieraan ystävällisiin kysymyksiin. Ollia oikein harmitti. Hyvästellessään sanoi rouva Wolmar Heleenalle:

— Tahtoisitko parin viikon kuluttua, kun Hillevi on hiukan vahvistunut, tulla Koivumäkeen häntä tervehtimään? Se ilahuttaisi sekä Hilleviä että Ollia.

Heleena niiasi onnellisena. Hänen mielikuvituksessaan oli Koivumäki kohonnut jonkinlaiseksi satulinnaksi, jossa Olli kulki prinssin puvussa ja hänen äitinsä hyvänä kuningattarena. Ja Hillevi oli metsään nukahtanut orpo paimentyttö, jonka prinssi kultavaunuissa vei linnaansa.

— Voi, äiti, miten sinä voit olla niin hyvä, huudahti Olli liikutettuna, kun he lähtivät räätälin köyhästä kodista ja äiti oli jakanut pussillisen makeisia lapsille.

— Katsopas, Olli, sanoi äiti, — ennen sinun katoamistasi olin itsekäs nainen, joka vain ajatteli omia lapsiaan ja oman kodin onnea. Kun sinä olit poissa, aukenivat silmäni näkemään muutakin, ja nyt rakastan kaikkia lapsia, varsinkin niitä, jotka ovat köyhiä.

Rihkamakaupan edustalla seisoivat jo vaunut odottamassa. Neiti Andersson kantoi Hillevin ulos. Tyttö oli puettu vaaleaan matkavaippaan, ruusuilla koristettu päähine somisti hänen pieniä kalpeita kasvojaan. Rouva Wolmar oli ostanut hänelle vaatekerran paidasta alkaen hattuun ja kenkiin asti. Hillevin poskilla hohtivat punaiset täplät. Ero tädistä, tovereista ja koko menneisyydestä järkytti hänen mieltään juuria myöten. Kyynelsilmin hän hyvästeli jokaista vuoron perään; koko talo oli kokoontunut kadulle lähtöä katselemaan.

Jokela juoksi patalakki päässä, nahkaesiliina vyötäröllä kiittämään Ollia ja hänen äitiään kauniista lahjasta. Hän oli saanut pitkän, komean merenvahapiipun.

"Hyvästi! Hyvästi!" kaikui kadulta ja vaunuista. Ajuri nykäisi ohjaksia, hevonen lähti juoksemaan — —

Illan suussa he ajoivat Koivumäkeen johtavaa tietä. Hillevi, jota pitkä junamatka helteessä oli rasittanut, virkistyi hengittäessään raitista maa-ilmaa. Hänen silmänsä hohtivat, kun he ajoivat vehmaan seudun kautta, viheriöiden metsien ja kukoistavien peltojen ohi.

Lähellä Koivumäkeä he sivuuttivat pienen soman punaisen talon.

— Katso, Olli, sanoi äiti viitaten siihen. — Tuon talon isä aikoo ostaa, ja tiedätkö, mitä siitä tulee? Kesäkoti köyhiä, väsyneitä kaupunginlapsia varten. Sinne he saavat tulla kaupungin pölystä ja helteestä virkistymään ja leikkimään. Ja te kaksi, Hillevi ja sinä, saatte määrätä, miten se sisustetaan ja järjestetään, jotta sen asukkailla olisi oikein hyvä ja hauska olo.

— Oi, äiti, äiti! Saanko kutsua sinne heidät kaikki, Heleenan ja
Emman, Mikon ja Vilhon ja Antin ja kaikki muut?

— Saat lapseni, se on isän lahja sinulle. Hänenkin silmänsä ovat avautuneet näkemään.

Vaunut ajoivat pitkin vanhaa, tuuheiden puiden reunustamaa käytävää. Tuolla kukkivat ruusupensaat vielä, tuolla loistivat leukoijat, orvokit ja daaliat. Syreenipensaitten välistä pilkoitti punainen leikkitupa, ja keskellä pihamaata kiilsi pylvään nenässä metallipallo laskevan auringon valossa.

— Voi, Olli, Olli, kuiskasi Hillevi tarttuen ystävänsä käteen. —
Tämähän on Rauhala.

— Niin, vastasi Olli hänelle hiljaa. — Ja täällä on äiti, joka lohduttaa, kun sinä itket, joka kääri iltaisin peitteen ympärillesi, joka suutelee yöhyväisiksi. Tämä on meidän Rauhala, Hillevi, tämä on meidän, sinun ja minun yhteinen kotimme.