The Project Gutenberg eBook of Muutamia mietteitä kasvatuksesta, by John Locke

John Locke, Englannin huomattavin järkeisfilosofian edustaja ja sen ensimmäinen klassillinen kasvatuskirjailija, syntyi 29 p. elok. 1632 Wringtonissa Bristolin lähellä. Hän oli vanhempainsa, lakimies John Locken (synt. 1606) ja tämän vaimon Agnes tai Anne Keenen v. 1630 solmitusta avioliitosta syntynyt esikoinen; veli Thomas syntyi viisi vuotta hänen jälkeensä, mutta kuoli jo hyvän aikaa häntä ennen. Hänen varhaisemmasta lapsuudestaan ja varsinkin hänen äidistään tiedetään hyvin vähän. Se vain on varmaa, että koti oli noina kuohuvina uskonriitojen ja vapaustaisteluiden aikoina ankarasti puritaaninen, ja että isä, joka lopulta tarttui aseisiinkin parlamentin puolesta kuningasta vastaan ja sai "kapteenin" arvonimen, kasvatti esikoistansa aluksi jyrkässä, alistavassa kurissa, mutta hellitti sitä pojan varttuessa yhä enemmän, niin että heistä lopulta tuli mitä parhaimmat ystävykset: kasvatustapa, jota filosofimme myöhemmällä ijällään kiitollisena muistelee ja jota hän suosittelee kaikkien noudatettavaksi. Tämä isän suuri vaikutus poikaan tämän lapsuusvuosina näyttääkin osaltaan kehittäneen Lockessa sitä järkevyyttä, miehekästä pontevuutta ja kaiken tunteen halveksimista, joka on hänelle niin luonteenomaista sekä elämässä että kirjoituksissa. Kun äiti, jolle Locke myöhemmin antaa sen mainesanan, että hän oli "hurskas nainen ja hellä äiti", kuoli jo varhain, ei Locke ole koskaan saanut tuntea naisellista suloa eikä lämpimyyttä ympärillään — hän pysyi lisäksi vanhana poikana — eikä hän siis niin monien muiden merkkimiesten tavoin ole suinkaan ollut "äitinsä poika".

Kapteeni Locke osasi käyttää puolueensa saavuttamia voittoja hyväkseen hankkiakseen pojalleen vapaapaikan Westminsterin koulussa. V. 1646, 14 vanhana, John Locke lähtee jonkun verran kotikasvatusta saatuaan tähän Elisabet-kuningattaren perustamaan kouluun, kestämään sen kuria, latinanpänttäystä ja toverien pahaa kohtelua, kokonaista kuusi vuotta. Sillä Locke, joka oli ruumiiltaan heikko ja kivulloinen ja jota itsepintainen ja läpi koko elämän jatkuva rintatauti alkoi jo varhain vaivata, ei ollut suinkaan mikään loistava oppilas, ja vielä vähemmin kunnostautui hän telmiväin toveriensa leikeissä ja kepposissa. Sen ajan koulujen kuolettava, älyttömään ulkolukuun perustuva latinan, kreikan, arabian ja hebrean opiskelu ei myöskään patukoineen, lakkaamattomine kieliopin jauhamisineen, kaikkea todellista elämää ja hyödyllisiä tietoja kaihtavine menettelytapoineen tehnyt häneen hyvää vaikutusta, ja ankarasti hyökkääkin hän myöhemmin koko silloisen koulujärjestelmän kimppuun.

Asia ei oikeastaan paljoakaan parane, kun hän v. 1652 siirtyy Oxfordin yliopistokaupunkiin, sen Christ-Church-lukioon, missä hän myöskin saa apurahan. Sillä täälläkin vallitsee sama ahdas, rikkiviisauteen, turhiin väittelyihin ja hämäriin filosofisiin kaavailuihin taipuva henki kuin yleensä maan koko opetuslaitoksessa. Siitä huolimatta kokee hän kuitenkin hyöriä mukana ja suorittaakin tutkinnon toisensa jälkeen: v. 1656 saavuttaa hän alimman yliopistollisen arvon, baccalaureuksen, 2 vuotta myöhemmin tulee hänestä magister artium, v. 1660 kreikan ja 1662 puhetaidon aliopettaja; v. 1664 uskotaan hänelle siveysfilosofian opetustoimi, samalla kun hän koko ajan toimii englantilaisen lukiojärjestyksen mukaisesti nuorempien ylioppilaiden kaitsijana, "tutorina".

Vaikka nämä eri toimet erikoisine etuuksineen ovatkin nuorelle Lockelle hyvin tervetulleita, koska hän isänsä kuoltua v. 1660 on jäänyt varsin pieniin varoihin, ei hän kuitenkaan tunne saavansa sen ajan filosofisista harrastuksista eikä elämäntavasta hengelleen tyydytystä. Hän ei aivan yksinkertaisesti kykene käsittämään peripateetikkojen hämäriä selityksiä eikä niiden hyötyä, ja alkaa sentähden joutua epätoivoon henkisistä lahjoistaan. Kasvatusmietteittensä 166:nnessa pykälässä vakuuttaakin hän puhuvansa omasta kokemuksestaan, kun hän puhuu nuorista miehistä, jotka ovat taipuvaisia tulemaan alhaiseen käsitykseen joko opista yleensä tai itsestään ja jotka tuntevat kiusausta jättää opiskelunsa sikseen ja heittää kirjansa nurkkaan, koska ne eivät heidän mielestään sisällä mitään muuta kuin kuivia sanoja ja tyhjää helinää, tai jotka taas päättävät, että jos niissä todellista tietoa olisikin, heillä ei puolestaan ole tarpeeksi ymmärrystä niitä käsittämään.

Näistä epäilyksistä ja tästä ristiriidasta vapauttaa hänet tutustuminen Descarteseen. Vaikk'ei hän myöhemmässä filosofisessa ajattelussaan voikaan yhtyä Descartesen pelkälle järjen toiminnalle perustuvaan menettelytapaan, on tämä suuri ranskalainen kuitenkin ikäänkuin antanut hänet omalle itselleen takaisin, istuttanut häneen järkähtämättömän uskon järjen kaikkivaltaan ja ohjannut hänet etsimään selkeyttä ja varmuutta käsitteisiinsä ja ajatuksiinsa. Kaikenlainen ajattelutyö alkaa häntä siitä lähtien huvittaa, kun hän kerran huomaa kykenevänsä ilman vaikeuksia ymmärtämään suuren maineen saavuttanutta filosofia. Ja oman kertomuksensa mukaan alkaa hän jo Oxfordissa ollessaan kirjoitella muistiin kaikkia huomioita ja ajatuksia, mitä hän sattuu tekemään tai tapaamaan, koska sellainen menettely hänen nähdäkseen on aivan erinomainen käsitteiden selventämiseksi, samalla kun se vaivatta luo aineistoa ja pohjaa tuleviin laajempiin kirjoitelmiin. Huomaakin selvästi, että Locken teokset ovat kaikki tällä tavoin syntyneet: ne ovat näet enemmän yksityisten, tarkkojen, ajan oloon keräiltyjen huomioiden kokoomuksia kuin yhtenäisen, johdonmukaisen, suunnitelmallisen kehittelyn tuloksia.

Tätä Oxfordin yliopistoelämää jatkui kaikista henkisistä taisteluista huolimatta kokonaista 13 vuotta, ja näytti se Locken opintoihin ja kotoa saatuihin uskonnollisiin perusteihin katsoen johtavan papin uralle.

Syystä tai toisesta ei Locke kuitenkaan tähän toimeen antaudu, vaan seuraa v. 1665 Englannin lähettilästä Walter Vanea tämän sihteerinä — sehän oli niihin aikoihin varattomien oppineiden yleinen toimi — Saksaan, taivuttamaan Brandenburgin vaaliruhtinasta pysymään puolueettomana Hollannin sodassa. Vaikk'ei matkan varsinainen tarkoitus toteutunutkaan, vaikutti tämä pistäytyminen vieraassa maassa kuitenkin hyvin herättävästi Lockeen, joka nyt ensi kerran poistui ahtaasta Oxfordistaan. Hänestä oli suuri nautinto nähdä uusia oloja, uusia ihmisiä, uusia tapoja, ja innostuneena kertoileekin hän ystävilleen matkahuomioistaan sekä kannattaa koko ikänsä innokkaasti matkailua tehoisana sivistymiskeinona.

Nähtävästi oli Locke suorittanut tehtävänsä esimiehensä mieliksi, koska hänelle heti sen jälkeen tarjotaan valtiollista tointa Espanjassa. Mutta hänen huono terveytensä estää häntä nyt, samoin kuin myöhemminkin, Vilhelm Oranialaisen aikana, suostumasta näihin kunnioittaviin tarjouksiin — on kysymys lähettiläänviroista Berliinissä, Wienissä, Madridissa, j.n.e. — sillä hän haluaisi joka suhteessa mahdollisimman hyvin palvella isänmaataan. Mitä erittäinkin tulee oleskeluun Saksassa, niin ei hän katso siellä voivansa pitää yllä isänmaansa kunniaa uljaassa oluenjuonnissa, hän, kuten hän leikillään sanoo, "koko kuningaskunnan kohtuullisin mies".

Mutta valtiotoimet olivat nähtävästi päättäneet anastaa Locken omakseen tavalla tai toisella, sillä seuraavana vuonna 1666, heinäkuussa, tutustuu Locke erään lääkärin välityksellä lordi Antony Ashley Cooperiin, surullisenkuuluisan Cabal-ministeristön jäseneen, jonka myrskyisiin, äkkinäisin nousuin ja laskuin kulkeviin vaiheisiin hänen kohtalonsa nyt sitoutuu parinkymmenen vuoden ajaksi!

Ensimmäisen ja ehkä kaikkein suurimman palveluksensa suorittaa Locke mahtavalle herralleen kuitenkin lääkärinä. Sillä Saksasta palattuaan oli Locke ryhtynyt Oxfordissa harjoittamaan lääketieteellisiä opintoja. Näihin lienevät hänet opastaneet hänen heikko terveytensä — jota hän hoiti niin suurella huolella, taidolla ja sitkeydellä, että kykeni kaikesta huolimatta saavuttamaan tuon kunnioitettavan ijän: 72 vuotta — ja niitä pitivät vireillä ajan yleinen taipumus kaikenlaisiin tämäntapaisiin harrastuksiin, mutta etenkin hänen lääkäri-ystävänsä, kuuluisa Sydenham ja John Mapletoft. Näiden oppineiden miesten tavoin hylkää hänkin perinnäisen lääketaidon pelkkään mielikuvitukseen perustuvat otaksumat ja vaatii lääketiedettäkin harjoitettavaksi Baconin periaatteiden mukaisesti vain havaintoon ja kokeiluihin nojautumalla. Näitä aatteita ajaakseen kirjoittaa hän v. 1669 erikoisen tutkielmankin, De Arte medica (Lääketaidosta), joka niin läheisesti liittyy hänen yleiseen käytännölliseen, todellisuuden pohjalla pysyvään ajattelusuuntaansa. Aika ajoin Ashleyn toimista vapauduttuaan jatkaa hän Oxfordin yliopistossa lääketieteellisiä opinnoltaan, suorittaapa 1674 alustavan tutkinnonkin ja saa seuraavana vuonna Christ-Churchin lääketieteellisen apurahan. Mutta varsinaiseksi ammattilääkäriksi ei hän koskaan antautunut. Hän käytteli taitoaan vain yksityisesti, etenkin Ashleyn perheessä, missä hänellä oli siihen kivulloisten lasten parantajana yllinkyllin tilaisuutta. Hän saavutti melkoista mainettakin onnistuneista hoidoistaan — m.m. paransi hän Pariisissa ollessaan Englannin sikäläisen lähettilään rouvan, jonka lääkärit jo olivat hyljänneet — niin että Englannin kuningaskin v. 1698 kysyi hänen neuvoaan.

Kun Locke siis erinomaisen rohkeasti, mutta onnistuneesti oli parantanut lordi Ashleyn sisäisen vamman, jonka tämä oli saanut ratsailta pudotessaan, mieltyy tämä valtakunnan ehkä hetkellisesti vaikutusvaltaisin mies niin suuresti filosofimme oppiin, älykkääseen, huoliteltuun käytökseen ja muihin avuihin, että kutsuu hänet v. 1667 Lontooseen, asumaan hänen talossaan lääkärinä, ystävänä, kirjurina ja kasvattajana.

Lordi Ashleyn, myöhemmin Shaftesburyn kreivin, valtiollinen maine ei ole kaikkein parhaimpia: aikalaisensa vihasivat häntä yleisesti, Dryden ivaili häntä varsin purevasti Achitophelissaan ja häntä epäiltiin osalliseksi salaliittoihin Monmouthin, Kaarle II:n äpärän ja rohkean kruununtavoittelijan hyväksi. Hän palveli kaikkia kuninkaita ja hallituksia, muutti alituisesti valtiollista karvaa, mutta osasi aina muiden sortuessa pelastautua ja lisätä samalla suunnatonta omaisuuttaan. Ehkäpä näki Locke hänessä läheltä katsoen parempia ominaisuuksia kuin ulkopuolinen maailma, se vain on varmaa, että hän antautui sydämmellään ja sielullaan tämän vihatun miehen palvelukseen. Me näemme hänen suurissa juhlatiloissa kulkevan muiden sihteerien kanssa avopäin lordin vaunujen sivulla ja ottavan häntä vastaan nöyrästi kumarrellen hänen niistä astuessaan. Me näemme hänen toimivan lordikanslerin esittelijäsihteerinä, hankkivan suojelijansa nuorelle, kivulloiselle pojalle ylhäisen puolison, Rutlandin herttuan tyttären, joka on 3 vuotta 17-vuotiasta miestään vanhempi, ja johtavan kokonaan tästä avioliitosta v. 1671 syntyneen pojan, kolmannen Shaftesburyn kreivin, tunnetun filosofisen kirjailijan, kasvatusta. Tämä tavaton työtaakka ja Lontoon sumuinen ilma käyvät kuitenkin siinä määrin hänen terveydelleen vaarallisiksi, että Locke pistäytyy Ranskassa ystävänsä Mapletoftin kanssa v. 1672, mutta kun Shaftesbury ei voi olla kauvan taidokasta sihteeriään vailla, täytyy Locken vaadittuna pian palata takaisin.

Mutta valtiolliset selkkaukset, etenkin suhteet Hollantiin, syöksevät Shaftesburyn vallasta jo marraskuussa 1673, ja niin pääsee Locke vihdoinkin toteuttamaan kauvan suunnitellun aikeensa oleskella pitemmän aikaa Ranskan leudommassa ilmanalassa. V. 1675 lähtee hän Montpelliern kuuluisaan kylpypaikkaan, missä hän harrastaa ahkerasti filosofisia opinnoita ja tutustuu m.m. Pembroken kreiviin, joka tekee hänelle suuria ystävänpalveluksia hänen myöhemmän maanpakonsa aikana ja jolle hän omistaa ensimmäisen filosofisen teoksensa, Tutkimuskokeen inhimillisestä ymmärryksestä. Montpellierstä palaa hän kuitenkin parin vuoden kuluttua Pariisiin, koska Shaftesbury oli Towerissa päiväämällään kirjeellä kehoittanut häntä huolehtimaan erään rikkaan kauppiaan John Banksin pojan kasvatuksesta tässä maailman pääkaupungissa. Locke suostuu edulliseen ehdotukseen, matkustelee hoidokkinsa kanssa ympäri Ranskaa, mutta viettää sentään enimmän osan aikaansa Pariisissa. Siellä hankkii Englannin lähettilään Montaguen tuttavuus hänelle pääsyn kaikkein ylhäisimpiin ja huomattavimpiin seurapiireihin, joihin sirokäytöksinen, sivistynyt filosofimme on niin mieltynyt.

Mutta keväällä v. 1679 on hänen pakko palata Englantiin, missä pääministeriksi kohonnut Shaftesbury häntä jälleen tarvitsee. Ja niin vajoaa Locke jälleen moniksi vuosiksi politiikan pyörteisiin, ankaraan työhön ja uuvuttavaan levottomuuteen. Mutta kaiken tämän touhun ohella on hänen huolenaan suojelijansa pojanpojan kasvattaminen, jota isoisä aivan erikoisesti harrastaa. Locken palatessa v. 1679 Englantiin oli nuori kreivi lähes 9-vuotias, ja hänet uskotaan nyt kokonaan Locken hoitoon. Claphamista ostetaan erikoinen talo, minne poika sijoitetaan latinaa ja kreikkaa puhuvan opettajattaren Elisabeth Birchin kanssa. Melkein joka päivä käy Locke katsomassa "siirtolaa", antamassa ohjeita ja neuvottelemassa. Näin on hänellä tilaisuus käytännössä koetella uusia kasvatusperiaatteitaan, etenkin vanhojen kielten oppimista pelkän puhelemisen avulla, niin että hän voi tässäkin suhteessa rakentaa havainnon ja kokemuksen pohjalle. Ruumiillisesti kovin heikko oppilas vahvistuu huomattavasti, edistyy hyvin henkisissäkin harrastuksissa ja muistelee myöhemmin suurella kiitollisuudella Locken toimia hänen hyväkseen.

Mutta tätä ahkeraa puuhaa niin valtiollisissa kuin kasvatustoimissa kestää vain kolmisen vuotta: Shaftesbury kukistuu jälleen, ja peljäten Monmouthin vallanperimystä tarkoittaneiden juontensa kostoa pakenee hän lopulla v. 1682 Amsterdamiin, missä hän kuolee jo seuraavan vuoden alussa.

Locke siirtyi suojelijansa kukistuttua Oxfordiin jatkamaan lääketieteellisiä opintojaan, mutta huomasi pian urkkijain seuraavan kaikkia hänen askeleitaan, niin että hänkin katsoi viisaimmaksi lähteä Hollantiin maanpakoon syksyllä v. 1683. Ja jo seuraavana vuonna riistetäänkin häneltä hänen lääketieteellinen apurahansa, hänen nimensä esiintyy Kaarle II: n kuoltua Hollannin hallitukselle annetulla isänmaanpetturilistalla, ja hänen on pakko jonkun aikaa piileillä milloin minkin ystävänsä luona. Vihdoin saavat Locken englantilaiset suosijat sen verran aikaan, että Jaakko II lupaa hänelle armon, jos hän saapuu Englantiin. Mutta Locke vastaa, ett'ei hän tarvitse armahdusta, kun hän ei tiedä mitään pahaakaan tehneensä, ja jää yhä maanpakoon, kunnes Vilhelm III Oranialaiuen valloittaa Englannin valtaistuimen. Vasta silloin, helmikuussa v. 1689, palaa hän isiensä maahan kuningatar Marian seurassa — hän oli Rotterdamissa aikaisemmin joutunut tulevan kuningasparin läheiseen tuttavuuteen.

Eipä ollut siis filosofimme kohtalo kadehdittavimpia: joutua 50-vuotiaana, heikkona, kivulloisena, väsymättömän työn ja toimen palkaksi kuuden vuoden maanpakoon!

Mutta siellä kaupungista kaupunkiin kierrellessään — hän viipyy väliin Amsterdamissa, väliin Leydenissä, väliin Rotterdamissa, Utrechtissa y.m. — oppii hän tuntemaan maan mainioimmat ja oppineimmat miehet, kuten esim. teologian professorin, uskonnollisesta suvaitsevaisuudestaan kiitetyn Philip von Limborchin, Genevessä syntyneen filosofian professorin Jean Le Clercin, "Bibliothéque Universellen" julkaisijan, y.m., ja siellä tulee hänestä ennen kaikkea filosofinen kirjailija.

Sillä mitä Locke lie opiskeluvuosinaan ajatellut ja tutkinutkin, kirjoittamiseen ja kirjoitettunsa julkaisemiseen jäi hänelle muilta elatushuolilta ja tehtäviltä hyvin vähän aikaa, niin että hän tätä ennen oli tuskin mitään julkaissut. Kyhäillyt oli hän tosin yhtä ja toista, merkinnyt muistiin ajatuksiansa ja huomioitansa, pitänyt päiväkirjaa eri matkoiltaan, j.n.e., mutta varsinaisesti supistuu hänen kirjallinen toimintansa tätä ennen hyvin vähiin ja koskettelee sangen ymmärrettävästi vain uskonnollisia kysymyksiä. Niinpä pohtii hän kuningasvallan uudistuksen aikoihin, v. 1660, valtiovallan oikeutta määrätä ehdonalaisia seikkoja uskonnon harjoituksessa, asettuen hyvin vapaamieliselle kannalle, mutta jyrkän järjestyksen ja kurin puoltajaksi. Väitteittensä tueksi esittää hän sitten seuraavassa kyhäyksessään samana vuonna muinaisen Rooman valtiotaidon suurta suvaitsevaisuutta kaikenlaisia uskonlahkoja kohtaan ja osoittaa sen merkityksen valtion voimistumisessa. Samaan suuntaan jatkaa hän v. 1661 eräässä latinankielisessä kirjoitelmassaan, joka selittää raamatun erehtymättömäksi julistetun ja eri uskonsuuntia tuomitsevan tulkinnan tarpeettomaksi, jopa vaaralliseksikin. V. 1669 saa hän nämä lempeät suvaitsevaisuusmielipiteensä esille Shaftesburyn laatiessa suunnitelmaa vasta perustamansa Carolinan siirtokunnan ohjesäännöiksi, ja v. 1682 kirjoittaa hän lentokirjasen vastustaakseen ajatusta Englannin kirkon valamisesta yhteen kaavaan ja puoltaakseen mitä suurinta suvaitsevaisuutta.

Onkopa ihme siis, että tämä "rauhallinen kristitty" — sen nimistä kirjoitelmaa suunnittelee hän v. 1688 — joka oli aikansa verisistä uskonsodista ja jäytävästä kansalaiskiistasta nähnyt, mihin suvaitsemattomuus ja uskonkappaleiden puolesta kiivaileva kiihko voivat viedä maan, ensimmäisessä varsinaisessa julkaistussa tutkielmassaan, Epistola de tolerantia (1689), puoltaa juuri samaa suvaitsevaisuutta, jota hän on siihen asti niin johdonmukaisesti ja järkähtämättömäsi julistanut. Tässä Kirjeessään Suvaitsevaisuudesta — jota ankarain englantilaisten hyökkäysten johdosta seuraa kaksi samaa asiaa käsittelevää esitystä vv. 1690 ja 1692 — selittää hän, että vain Kristus on eri uskonsuuntien pää ja että näille on siis myönnettävä mitä suurin vapaus, ell'eivät ne aja mitään yhteiskunnalle vaarallisia aatteita, eivät tavoittele etuoikeuksia, eivät turvaa vieraan vallan apuun eivätkä kiellä Jumalaa. Niin harras kristitty ja uskovainen kuin Locke onkin — v. 1695 koettaa hän eräässä tutkielmassa todistaa kristinuskon järjenmukaiseksi ja selvästi käsitettäväksi sellaisena, kuin se esiintyy raamatussa ilman ihmislisiä ja turhia kaavamaisuuksia — pitää hän ennen kaikkea silmällä käytännöllistä asiain järjestystä ja valtion parasta ja koettaa aina asettua järkevimmälle, ennakkoluulottomimmalle kannalle.

Tätä ennakkoluulottomuuttaan osoittaa hän myös selittäessään vain sattuman luoneen eron ylhäisen ja alhaisen, herran ja palvelijan välille ja julkaistessaan v. 1690 kaksi kirjoitusta Hallituksesta, joissahan torjuu sen luulon, että kuninkuus olisi Aatamin patriarkaalisten oikeuksien jatkoa. Huomattavampaa on, että hän niissä selittää omaisuuden syntyneen inhimillisen työn liittymisestä luonnon vapaasti suomiin antimiin ja valtion kehittyneen rauhallisesta yksilöjen luonnollisten oikeuksien luovuttamisesta lakiasäätävän vallan haltuun, asettuen siis vastustamaan Hobbesin oppeja kaikkien sodasta kaikkia vastaan. Käytännöllistä älyään osoitti hän taas vv. 1692 ja 1695 kahdessa lentokirjasessa vastustaessaan rahapulaan joutuneen hallituksen aikeita alentaa korkokantaa ja korottaa rahan arvoa sekä todistaessaan moisen menettelyn järjettömyyden ja vaarallisuuden: v. 1696 asettuikin hallitus pulan poistamisessa kokonaan hänen kannalleen.

Tätäkin kysymystä selvitellessään huomasi Locke, kuinka ihmiset ovat taipuvaisia pitämään nimeä, sanaa todellisempana ja tärkeämpänä kuin itse asiaa; hehän luulevat maksavansa sillä ja sillä mielivaltaisesti määrätyllä hopean nimellisarvolla, vaikka he maksavatkin itse hopealla, sen todellisella arvolla, jonka määrää kysyntä ja tarjonta.

Tämä huomio oli jo monet kerrat ennen kiinnittänyt hänen mieltänsä. Kun hän keskusteli ystäviensä kanssa tai luki filosofisia kirjoituksia, havaitsi hän, kuinka hämäriä useimpain ihmisten käsitteet olivat, kuinka vähän tiedettiin, mistä kulloinkin oli todellisuudessa kysymys, missä olivat inhimillisen järjen rajat, mitä seikkoja voitiin tajuta, mitä taas ei: harhailtiin tiettöminä, epävarmoina suunnasta toiseen, kun ei ollut olemassa inhimillisen ymmärryksen karttaa.

Tämän kartan pitää Locke kuitenkin välttämättömänä, ja vuosien mittaan onkin hän puolestaan vetänyt siihen usean viivan ja rajan, ja kun hänellä Hollannissa vihdoinkin on enemmän vapaata aikaa, täydentää hän nyt aikaisemmat ajatuksensa, antaa niistä lyhennysotteen Le Clercin Bibliothéque Universelleen v. 1688 ja julkaisee ne vihdoin kotimaahan tultuaan englanniksi v. 1690. Kirja saavuttaa suurta huomiota, toinen painos valmistuu jo 1694, kolmas 1695, neljäs 1700, ja 1760 ilmestyy jo 15:s painos. Ranskaksi kääntää sen Locken tavallinen ranskantaja Coste v. 1700, ja latinaksi Barridge 1701.

Tämä Essay concerning Human Understanding (Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä), johon liittyy vv. 1697-1700 kirjoitettu ja v. 1706 julkaistu laaja lisäluku Conduct of Human Understanding (Inhimillisen ymmärryksen ohjauksesta), on lajissaan ensimmäinen yritys ja painavin lisä, mitä Locke ja yleensä hänen aikansa englantilainen rationalistinen ajatus ovat tuoneet ihmiskunnan henkiseen aartehistoon. Sen perusajatuksena on, ett'ei ole olemassa n.s. synnynnäisiä mielteitä, vaan että ihmisen sielu on alkuaan kuin tyhjä lehti tai puhdas vahataulu. Kaikki mielteemme saavat alkunsa kokemuksesta, joko aistien välittämästä (sensation) tai sisäisestä (reflexion). Tiedon lähteenä on siis kokemus, havainto, huomio. Tältä pohjalta lähtien käsittelee nyt Locke kysymystä ihmisen ajatuksesta laveasti, tyynesti, selkeästi, yleistajuisesti. Hän torjuu tyhjät, merkityksettömät sanat ja perustaa sielun tutkimisen sielullisten ilmiöiden tarkkaamiseen, luokittamiseen ja niitä hallitsevien lakien selvittämiseen. Hän määrää inhimillisen ymmärryksen rajat, suhteet, tarkoitusperän ja suunnittelee paremmin kuin Bacon tieteellisen tutkimuksen mahdollisuudet ja tehtävät. Hän ei tahdo ratkaista kysymystä sielun olemuksesta, koska me emme voi siitä mitään varmuutta saada: voi olla mahdollista, että se on itsenäinen, aineeton olento, mutta voihan myöskin otaksua sen olevan pelkkää aivojen toimintaa. Yhtä vähän pääsee hän tutkimuksessaan olioiden olemuksen perille, hän kun tyytyy vain siihen, mitä ne itse itsestään ilmoittavat. Mutta tämäkin tieto riittää elämämme käytännöllisiin tarkoituksiin ja älymme ohjaukseen, ja muutahan emme tarvitsekaan. Vain järki, ei pakko, voi hävittää eri uskonsuuntien väliset eroavaisuudet, samoin kuin vain se voi luoda kasvatuksessa pysyviä tuloksia; sillä vaikka uskonnossa onkin jotakin ylijärkistä, ei siinä ole kuitenkaan mitään vastoinjärkistä (Eucken). Kaikessa on asetuttava sellaiselle kannalle, että järki ja kokemus voivat sen yhteisesti hyväksyä.

Tämän teoksen vankalle perustalle rakentaa sitten Locke myöskin toisen pääteoksensa Some Thoughls concerning Education (Muutamia mietteitä kasvatuksesta).

Niinkuin kaikki Locken kirjoitukset, on tämäkin syntynyt todellisesta, käytännöllisestä tarpeesta ja ulkonaisesta sysäyksestä. Parlamentinjäsen Edward Clarke, johon Locke oli aikaisemmin tutustunut, kyseli häneltä neuvoja poikansa kasvatuksesta. Locke lähetti ystävälleen Hollannista seikkaperäisiä, tätä kysymystä käsitteleviä kirjeitä, joissa hän esitteli ajatuksiaan niinkuin ne hänen kynänsä kärkeen osuivat, ilman sen parempaa suunnitelmaa tai yhtenäisyyttä. Maanpaosta palattuaan asettuu Locke v. 1691 asumaan ystävänsä, Cudworth-filosofin tyttären, rakastettavan ja sivistyneen rva Damaris Mashamin luo Oatesiin, 20 engl. penikulman päähän Lontoosta, jonka sumuinen ilma ei ole hyväksi hänen horjuvalle terveydelleen ja jonne hän pistäytyy vain tuolloin tällöin Kauppaneuvoskunnan jäsenenä ollessaan (1696-1700) tai muita pienempiä virkoja hoitaessaan. Täällä ymmärtävässä, ystävällisessä seurassa tapaa Locke nyt, osansa talon kuluista maksaen, vanhoiksi päivikseen rauhallisen, viihtyisän kodin, jonka helmaan hän pysähtyy ainaisesta maailmankiertämisestään ja jonka suojassa hän myös vetää viimeisen henkäyksensä 28 p. lokak. 1704. Täällä saa hän myös käytännössä koetella Clarkelle esittämiään periaatteita, johtaessaan ystävättärensä tytärpuolen Esterin — Sir Francis Masham oli toisissa naimisissa — ja viisivuotiaan pojan Frankin kasvatusta. Ja kun muutkin hänen ystävänsä (m. m. oppinut William Molyneux) haluavat hyötyä hänen neuvoistaan ja ajatuksistaan, kuullessaan hänen kaikkien kasvattiensa erinomaisesta edistyksestä, kehoittavat he innokkaasti Lockea julkaisemaan nuo Clarkelle kirjoittamansa kirjeet. Locke noudattaakin kehoitusta, ja kun hänellä ei ole aikaa ryhtyä niitä paremmin järjestelemään ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi laatimaan, julkaisee hän ne tuolla ylempänä mainitulla, vaatimattomalla nimellä heinäkuussa v. 1693. Tämä teos, josta ennen hänen kuolemaansa ennätti ilmestyä 4 painosta ja jonka Pierre Coste — vuodesta 1697 Mashamin perheen ranskalainen kotiopettaja — oli kääntänyt ranskaksi jo v. 1695, oli tekijänsä lempiteos, ja jokaista painosta varten korjaili ja lisäili hän sitä niin tuntuvasti, että alkuperäinen laitos oli vain 2/3 lopullisesta. Niinpä ovat kokonaan lisättyjä pykälät 37, 62, 93, 94, 98, 115, 117, 161, 176, 205, ja osittain uudistettuja ja laajennettuja pykälät 14, 21, 66, 70, 77, 107, 108, 110, 130, 136, 143, 145, 167, 168, 169, 177, 189, 195. Tämän syntymistapansa mukaisesti puuttuukin Mietteiltä kasvatuksesta kiinteämpi yhtenäisyys ja luja suunnitelma, niin että niissä esiintyy usein saman asian kertailua, pientä ristiriitaisuutta ja epäsuhtaisuutta eri osien välillä. Niitä kirjeinä kyhätessään on Locke myös harjoittanut mahdollisimman vähän lähdetutkimusta, ja jos hän viittaa johonkin lukemaansa kohtaan, esittää hän sen useimmiten väärin, koska hänen muistinsa pettää, tai lisäilee hän muutamia tuollaisia viittauksia myöhemmin tekstiinsä.

Mutta kaikista puutteista huolimatta antaa näille Mietteille aivan erikoisen viehätyksen ja arvon niiden kuvarikas, rauhallinen ja älykäs esitystapa, niiden rohkea ennakkoluulottomuus ja niiden käytännöllinen, koeteltu järki. Sillä ne eivät ole mitään kamarifilosofin haihattelevan mielikuvituksen tuotteita, vaan nojaavat joka kohdaltaan todellisuuteen ja ovat mitä läheisimmässä yhteydessä Locken koko elämän ja maailmankatsomuksen kanssa. Jos Jules Lemaitre on voinut osoittaa, kuinka suuresti Rousseaun oma elämä ja omat kokemukset ovat vieraan lainan ohella vaikuttaneet Émilen syntyyn ja periaatteisiin, niin samoin on varsin helppo nähdä, kuinka läheisesti Locken Mietteet liittyvät hänen omiin havaintoihinsa, yleisiin mielipiteisiinsä ja henkilökohtaisiin muistoihinsa.

Ylempänä on jo mainittu, että Locken kasvatusaatteet suureksi osaksi perustuvat inhimillistä ymmärrystä koskevassa tutkimuksessa esitettyihin tuloksiin. Ja tosiaankin: jos sielu on "tabula rasa", puhdas taulu, on kasvatuksen tehtävä sitä tärkeämpi; vaikka luonteessa onkin erinäisiä voimakkaampia taipumuksia puoleen tai toiseen, voi kasvatus kuitenkin melkein täydelleen muovailla lapsen mielen, istuttaa sen herkkään, hedelmälliseen maaperään ennen kaikkea hyviä tottumuksia ja määrätä koko vastaisen kehityksen suunnan. Ja kun kokemus on kaiken tiedon lähde, ja kun jokaisen on siinä suhteessa nojattava vain omiin havaintoihinsa ja omiin elämyksiinsä, ei opettajan suinkaan tule pakolla ahtaa lapsen päähän ulkonaista, sisällyksetöntä tietoa, josta lapsella ei voi olla mitään omakohtaista kokemusta. Ei! Lapsen on annettava tulla siihen kokemukseen, että opiskelu on miellyttävää ja huvittavaa, että sitä vaaditaan tietämään ja taitamaan vain sellaista, minkä se voi havaita aistimillaan tai vaivatta käsittää ymmärryksellään, että ahkeruudesta on seurauksena muiden kunnioitus ja arvonanto, laiskuuden palkintona taas epäsuosio ja häpeä. Juuri siitä syystä ei olekaan suosittava tuota renessanssin valtaan nostamaa kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain päähänpänttäystä, vaan on kieliäkin opittava kokemuksen eikä pakkotiedon ja kieliopin avulla: niin kuolleita kuin eläviä kieliä on opittava niinkuin äidinkieltä, jokapäiväisen, havainnollisiin esineihin liittyvän harjoittelun ja vaistomaisen omaksumisen avulla. Kun ei toinen ihminen voi toiselle välittää ulkonaisia eikä sisäisiä kokemuksia, ell'ei toisella ole halua ja kykyä ottaa niitä vastaan, on kasvattajan tehtävänä opettaa lapselle vain ensimmäiset alkeet kustakin tiedonhaarasta, antaa ikäänkuin oikea suunta ja jättää oppilaan omaksi huoleksi, mikäli tällä on siihen harrastusta ja tarvetta, tietojen myöhempi kartuttaminen ja eteenpäin käyminen kerran viitoitetulla uralla. Sentähden onkin lapsen kykyjä ja taipumuksia tarkoin tutkittava, niillä on kokeiltava ja sitten vasta määrättävä suunta, johon niitä on ohjattava. Sillä kaikki riippuu tästä ensimmäisestä ohjauksesta, niinkuin joen alkusuunta määrää sen myöhemmän juoksun. Tieto ei ole pääasia, etenkään ei kuollut kirjatieto, koska se ei kasvata luonnetta eikä kehitä miestä kunnolliseksi ja kyvykkääksi: onpa oppi suorastaan vähäarvoisin osa koko kasvatuksessa! Nuorta ihmismieltä on vaistomaisesti vaikuttavien ja varhain istutettujen tottumusten kautta ohjattava etupäässä hyveeseen, viisauteen ja moitteettomaan käytökseen, sillä ne luovat miehen ja tekevät hänestä sen, mitä hänestä tehdä voi. Tottumuksen on autettava järkeä siksi, kunnes tämä oikein ohjattuna kykenee toimimaan omasta puolestaan ja antamaan vain viisaita ja oikeita käskyjä. Järjen oikea kehittäminen ja harjoittaminen onkin korkein täydellisyys, minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa. Ja järjen tehtävänä on taas opastaa meitä vain sellaiseen, mikä on varmaa, hyödyllistä, hyveellistä, tarpeellista yksilölle ja isänmaalle.

Tässä alituisessa käytännöllisen elämän vaatimusten, hyödyn ja varmuuden huolehtimisessaan onkin Locke oikea tyypillinen englantilaisen luonteen ja englantilaisen filosofisen suunnan edustaja. Hän tietää omasta kokemuksestaan, mitä siunausta ja hyötyä hyvä terveys ihmiselle tuottaa ja kuinka suuresti heikkoakin terveyttä voidaan vahvistaa huolellisella hoidolla, hän, joka oli syvästi perehtynyt lääketieteeseen ja joka kivulloisuudestaan huolimatta saavutti 72 vuoden ijän! Sentähden asettaakin hän kasvatuksen ensimmäiseksi tehtäväksi lapsen ruumiin karkaisemisen, terästämisen ja kaikenpuolisen hoitamisen, sillä hän tiesi myös omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu, kun heikko terveys estää palvelemasta isänmaata niin tarmokkaalla tavalla ja niin vastuunalaisissa paikoissa kuin muutoin tilaisuutta olisi.

Hyödyn näkökohta määrää myös latinan ja kreikan kohtalon: onhan kerrassaan järjetöntä vuosikaudet ajaa lasten päähän suunnattoman ajanhukan kaupalla ja patukan avulla kieliä, joita he eivät kaiken todennäköisyyden mukaan tule koulusta päästyään milloinkaan enää käyttämään! Mieluummin opetettakoon etusijassa omaa äidinkieltä, johon heidän on pakko turvautua joka päivä, sekä muita uusia kieliä, kuten esim. ranskaa, josta voi myöskin olla käytännöllistä hyötyä. Kuolleita kieliä on opittava vain niin paljon, että kutakuinkin ymmärretään vanhoja kirjailijoita: kerrassaan mieletöntä ja tarkoituksetonta on sepittää latinaisia runoja ja puheita. Pikemminkin on kunnon kansalaisen ahkeroitava oman maansa lakien ja laitosten tuntemista, kirjanpitoa, mittausoppia ja kaikenlaisia käsitöitä, sillä niistä voi olla hyötyä missä elämäntilassa tahansa. Tanssi, miekkailu ja ratsastus ovat myöskin tarpeellisia liikkeiden sirostajina ja varmuuden luojina, koska kunnon kansalaisen tulee kyetä esiintymään sekä omaksi että isänmaansa eduksi niin sodan kuin rauhan aikana. Runoileminen, maalaaminen ja soittaminen ovat sitä vastoin kerrassaan hyödyttömiä taitoja, koska ylhäisemmät seurapiirit panevat niihin hyvin vähän arvoa ja koska ne — ajan esimerkit silmien edessä — näyttävät johtavan vain tapojen turmelukseen, joutilaisuuteen ja tuhlaukseen. Piirustusta sitä vastoin voi varsin hyvällä syyllä opetella, koska siitä on käytännöllistä hyötyä etupäässä matkamuistojen säilyttäjänä.

Jos siis englantilaisen luonteen enemmän käytännöllistä hyötyä ja järjen kehitystä kuin tunteen ja taiteellisten taipumusten vaalimista silmälläpitävä perusvirtaus esiintyy Locken kasvatusmietteissä varsin huomattavana, niin eipä ole vähempi se osuus, mikä hänen oman elämänsä kokemuksilla on hänen ajatustensa ja ohjeittensa muodostumisessa.

Edellä on jo puhuttu hänen terveydellisistä kokemuksistaan, ja juuri äsken viittasimme lyhyesti sen ajan kevytmieliseen taiteilijaelämään. Mutta jos Locke, kuivanjärkevä, syvempiä tunteita puuttuva, hillitty vanhapoika halveksiikin taiteita, niin sitä suuremman arvon — tekisipä melkein mieli sanoa: suurimman arvon koko kasvatuksessa — antaa hän hienoille, kohteliaille seuratavoille ja sirolle käyttäytymiselle. Hänhän eli suurimman osan ikäänsä maan ylhäisimmissä piireissä, ja siellä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta nähdä, mitä sivistyneet seuratavat ja niiden mukaan muodostuva yleinen mielipide merkitsevät, kuinka paljon niistä voi olla hyötyä yritteliäälle miehelle ja kuinka haitalliseksi kömpelö, arkaileva käytös voi osoittautua joko huonosti kasvatetuille tai muutoin typerille ihmisille. Elettiinhän Ludvig XIV:n aikaa, ja pitäähän Locke sekä ensimmäisen neuvottavansa, Clarken, että ajan yleisen katsantotavan mukaisesti silmällä vain ylempiin säätyihin kuuluvan lapsen kasvattamista. Niinpä palaakin Locke kolme eri kertaa kohteliaisuuteen ja esittää sivistyneistä seuratavoista mielipiteitä ja havaintoja, jotka kuuluvat hänen kirjansa viehättävimpiin. Ylhäisempien säätyjen katsantokannoista johtuu myös, että Locke antaa kasvatusopissaan niin suuren merkityksen kunnian ja häpeän tunnolle rankaisun välikappaleena. Ja ajan sotakauhujen, raakuuden ja tapainturmeluksen keskellä teroittaa Locke aivan erikoisesti lempeyttä, sääliä ja lähimmäisenrakkautta, mutta kehoittaa samalla totuttamaan lapsia kestämään kärsimyksiä, vaivoja ja rasituksia, sillä eihän sitä tiedä, mikä heidän kohtalokseen on tuleva. Isänmaan hädän, häpeän ja rikkinäisyyden huolestuttaessa jokaista sen todellista ystävää pitää Locke pääasiana hyveellisten, tarmokkaiden, viisaiden, luonteeltaan lujien ja käytännölliseltä älyltään ja kyvyltään huomattavien miesten kasvattamista, eikä suinkaan kirjanoppineiden. Ja jotta kansan syvät rivitkin saataisiin tottumaan työhön ja järjestykseen, ehdottaa Locke v. 1697, Kauppaneuvosten jäsenenä ollessaan, n.s. työkoulujen perustamista jokaiseen pitäjään. Niihin piti ottaa kaikki köyhät, 3—14-vuotiaat lapset kuljeskelemasta ja harjoittamasta kaikenlaista pahaa, jotta he siellä ruokittuina ja vaatetettuina oppisivat tekemään työtä, ja jotta maanviljelijät ja käsityöläiset saisivat heistä aikanaan kunnollisia apulaisia.

Senaikuisesta koulukasvatuksesta ei Locke usko mitään hyvää lähtevän, siksi katkerat on hänellä siitä omakohtaiset muistot. Heikkona, arkana, kivulloisena joutui hän Westminsterin kouluun keskelle vallatonta, telmivää poikalaumaa, joka varmaankaan ei kohdellut erikoisen hyvin tuota "kuninkaan koululaista". Hän ei itse kyennyt telmimään mukana eikä suunnittelemaan hedelmätarhojen ryöstöä, ja opettajan patukassa oli niin kovin paljon kärsimistä. Sitäpaitsi ei tuollaisessa parvessa kykenevinkään opettaja voinut kasvattaa hoidokkejaan kunkin yksilöllisten taipumusten mukaan, jos hänellä siihen olisi haluakin ollut: hän vain opetti, mutta ei kasvattanut. Kaikista näistä syistä tuomitsee Locke ehdottomasti julkisen kasvatuksen ja suosittelee yksityisopetusta, kunhan vain saadaan sellainen opettaja, joka on itse hyveellinen, hienosti kasvatettu, ymmärtäväinen ja tehtäväänsä innostunut. Että taas Locken puoltamaa menettelytapaa noudattamalla voitiin päästä erinomaisiin tuloksiin niin suhteessa kuin toisessa, sen oli hän itse kokenut johtaessaan niin monen lapsen kasvatusta: suojelijansa Shaftesburyn pojan ja pojanpojan Lontoossa, kauppias John Banksin pojan Pariisissa, kveekarikauppiaan Furlyn pojan Rotterdamissa, Ester ja Frank Mashamin Oatesissa. Locke voikin sentähden useissa kohdin viitata omiin kokemuksiinsa ja huomioihinsa ja väittää rakentavansa, ei mielikuvituksen, vaan käytännöllisen todellisuuden pohjalle. Samoin muistelee hän isänsä kasvatusta, kehoittaessaan vanhempia kohtelemaan lapsiaan ensin ankarasti ja ehdotonta kuuliaisuutta vaativasti, mutta vähitellen näiden varttuessa muuttamaan suhteen yhä enemmän uskotun ystävän ja hyvän toverin suhteeksi. Kotoista perua on niinikään harras uskonnollisuus ja syvä luottamus ilmoitettuun sanaan.

Mutta niin suuresti kuin Locken oma aika, ympäristö, kokemukset ja havainnot ovatkin vaikuttaneet hänen kasvatusopillisiin mietteisiinsä, niin on myös toiselta puolen huomattava, että hän, kuten luonnollista onkin, kiinteämmin tai höllemmin liittyy edeltäjiinsä. Vaikka hän kirjansa syntymistapaan nähden käyttikin hyvin vähän lähteitä, ja milloin niitä käytti, viittasi niihin useimmiten erehdyttävästi, ja vaikka hän ei näytäkään — ilmeisesti suureksi vahingoksi teoksensa perusteellisuudelle ja monipuolisuudelle — tunteneen aikaisempia englantilaisia kasvatuskirjailijoita Aschamia, Mulcasteria, Brinslyä, Hoolea, on syytä kuitenkin lyhyesti huomauttaa niistä kohdista, joissa Locke astuu edeltäjäinsä jälkiä, koska hän on voinut oppia ja koska hän varmasti onkin oppinut heiltä yhtä ja toista: olihan Hollanti, missä Locke niin kauvan oleskeli, ikäänkuin oppineen Europan keskus ja suotuisin turvapaikka. Niinpä vaatii hän samoin kuin Ratichius (1571-1635) alkeisopetuksen tapahtuvaksi äidinkielellä ilman pakkoa ja väkivaltaa, turvautumalla aina ensin asiaan ja sitten vasta selityksiin, käyttämällä johtavaa opetustapaa ja tekemällä vieraiden kielten oppimisen helpommaksi puhelemalla. Comeniuksen (1592-1670) kanssa taas vastustaa Locke kuollutta, pakonalaista kielipänttäystä, vaatii yleistietoja ihmisyyden edistämiseksi, suosittelee uusien kielten oppimista näiden tietojen hankkimiseksi ja huomauttaa hyödystä, minkä kuvitettu oppikirja tarjoaa lapsen mielenkiinnon herättämisessä ja käsitteiden selventämisessä. Maalaisensa ja osalta aikalaisensakin Miltonin (1608-1674) tavoin taas panee Locke suurimman painon hyveelle ja yksilön vapaudelle ja vaatii asiatietoja, havainto-opetusta ja myöskin ruumiin kasvatusta.

Mutta yleisimmin liitetään Locke siihen huomattavien kasvatusopillisten uudistajain sarjaan, jonka Rabelais (n. 1483-1553) ja Montaigne (1533-1592) alottavat, jota hän jatkaa ja jonka Rousseau (1712- 1778) päättää. Renesanssin luomaa kirjaviisautta ja hyödytöntä lasten rasittamista vastustaessaan on näille kaikille yhteistä varsinaisen opin suhteellinen halveksiminen ja luonteen ja hyveen kasvattamisen asettaminen etusijaan. He kiinnittävät kaikki myös erikoista huomiota ruumiin kehittämiseen ja vaativat yleensä ensin kasvatusta ja sitten vasta opetusta. Opetuksesta on heidän mielestään poistettava tarpeeton ankaruus, lapsia on heidän vaatimustensa mukaisesti kohdeltava ennen kaikkea lapsina ja heitä on pikemmin houkuteltava kuin pakotettava työhön, tarkoin ottamalla vaaria kunkin yksilöllisestä luonteesta ja taipumuksista. Ja kun moinen kasvatus on mahdotonta suurissa kouluissa, tuomitsevat he kaikki ne ja asettavat sijaan yksityiskasvatuksen, josta he taitavan, enemmän viisaan kuin oppineen kotiopettajan johdossa toivovat suuria. Näin ollen puhuvatkin he kaikki yhden ainoan lapsen kasvattamisesta ja jättävät varsinaisen kansanopetuksen sikseen. Opetuksessa on lisäksi heidän nähdäkseen noudatettava mahdollisimman suurta havainnollisuutta, turvauduttava ennemmin asioihin kuin sanoihin ja vältettävä tarpeetonta kuolleiden kielten ulkolukua. Leikkiä ja mitä erilaisimpia käsitöitä pitävät he myös tärkeinä hyödyllisen kasvatuksen välikappaleina ja esittävät matkustamista täydentävänä, päättävänä, hiovana ja valistavana kasvatuskeinona.

Mitä taas Locken omaan vaikutukseen tulee, on se epäilemättä merkitsevämpi kuin ne lainat, joita hän on saanut etenkin Montaignelta. Sillä puhumattakaan siitä, että hänen teoksensa on englantilaisen kasvatuskirjallisuuden perustuksena, jolla Herbert Spencerinkin kuuluisa tutkimus kokonaan lepää, ja että se on huomattavasti vaikuttanut englantilaiseen yksityiskasvatukseen, on Rousseau, tuo suuri kasvatuksen profeetta, yhtä suuressa kiitollisuuden velassa Locken kasvatusmietteille kuin Voltaire, Helvétius ja Condillac ovat hänen filosofisille ajatuksilleen. Etenkin Rousseauta on vaikea ymmärtää ilman Lockea. Alituisesti on tuo "viisas Locke" hänen huulillaan, joko hän sitten hyväksyy hänen mielipiteensä tai vastustaa niitä. Rousseau on tosin oikaissut mielestään muutamia Locken erehdyksiä, mutta pääasiassa on hän vain ajanut opettajansa mielipiteet äärimmäisyyksiin. Kun Locke yksinkertaisesti uskoi ihmisluonnon hyvyyteen, tekee Rousseau siitä evankeliumin, jota hän kiihkeänä profeettana julistaa. Locke ei kunnioita tietoa, ell'ei se ole hyveen palveluksessa, eikä anna kovinkaan suurta arvoa taiteille: Rousseau hylkää tieteet ja taiteet ihmiskunnan pahimpina turmelijoina. Locke suosittelee kotikasvatusta, kunhan vain valvotaan, ett'eivät palvelijat pääse lasta turmelemaan: Rousseau eristää kasvattinsa kokonaan ihmisten yhteydestä. Kun Locke vaatii uutta kasvatustapaa, haaveilee Rousseau uutta ihmissukua. Kun Locke neuvoo tyynesti ja ystävällisesti, käskee Rousseau ja ivailee, saarnaa, huitoo ja raivoaa. Kun Locke tavoittelee vain oman maansa pelastamista, on Rousseaun sydämmellä koko kurjuuteen syöksyneen ihmiskunnan onni. Kun Locke vaatimattomasti lähettelee kirjeissä neuvoja ystävälleen, kyhää Rousseau kokonaisen Robinson-romaanin rakkausseikkailuineen kaikkineen. Näin kehitettiin siis Ranskassa Locken sensualismista ehdoton materialismi, hänen järjenpalvonnastaan alaston rationalismi ja hänen kasvatusopillisista mietteistään lennokas ja juuri lennokkaisuudellaan vaikuttava romaani!

Suomennoksen loppuun liitetyissä selityksissä on ylimalkaisesti viitattu näihin vastaaviin kohtiin Montaignen ja Rousseaun mielipiteissä, milloin siihen on ollut erikoista aihetta. Yksityiskohtaisempaan vertailuun etenkin Rousseaun suhteen on selityksissä samoin kuin tässä johdannossakin ollut sitä vähemmän syytä ryhtyä, kun suomalaisella lukijalla on Locken kasvatusmietteiden suomennoksen ilmestyttyä alkulähteet tutkittavinaan ja kun niiden kaikinpuolinen tarkastelu ja vertailu antanee asianharrastajalle aihetta yhtä mielenkiintoiseen kuin hyödylliseenkin ajatustyöhön.

Muutoin on mainituissa selityksissä koetettu mahdollisimman tarkoin välttää Locken mielipiteiden arvostelua, suomentajan tehtävänä kun oli antaa lukijan käteen historiallinen todistuskappale sellaisenaan, varustettuna vain sellaisilla huomautuksilla ja tiedonannoilla, jotka voi katsoa välttämättömiksi tämän niin kaukana meidän omasta ajastamme julkaistun teoksen ymmärtämiselle kaikissa suhteissa. Näiden selitysten laatimisessa samoin kuin tekstin tulkitsemisessakin on suomentaja käyttänyt apunaan parasta ja uusinta ranskalaista, selityksillä varustettua käännöstä, Gabriel Compayrén [John Locke: Quelques Pensées sur l'Éducation, traduction nouvelle, avec préface et commentaires par Gabriel Compayré, Paris, 1909, Librairie Hachette et Cie (Collection des principaux ouvrages pédagogiques français et étrangers)], sekä täydellisintä saksalaista käännöstä, E. von Sallwürkin [John Lockes Gedanken über Erziehung, eingeleitet, übersetzt und erläutert von Dr. E. von Sallwürk, Geh. Rat, dritte Auflage, Langensalza, 1910 (Bibliothek Pädagogiscber Klassiker, hrsg. von Friedrich Mann)]; tarvittaessa on turvauduttu myös muihin tiedonlähteisiin. Käännöksen pohjaksi on laskettu R.H. Quickin julkaisema täydellinen teksti [Some Thoughts concerning Education by John Locke, with Iutroduction and Notes by the Rev. R.H. Quick, M.A., etc, stereotyped edition, Cambridge, at the University Press, 1902 (Pitt Press Series)]; julkaisijan selittävistä huomautuksista on myös ollut tuntuvaa apua. Suomennokseen nähden on tavoiteltu mahdollisimman suurta tarkkuutta kaikkien Locken lausekeinojen, käänteiden, kuvien ja ajatusjaksojen mukailemisessa, ryhtymättä niitä etenkin ranskalaisten, mutta osalta myös saksalaisten tulkitsijain tavoin karsimaan, lyhentämään, muokkailemaan ja muuttelemaan, missä ei kielemme ole moista suomentajan mielestä hyljättävää menettelyä välttämättä vaatinut. Eihän Locken kuvarikas, pitkin lausejaksoin kulkeva, kaikkiin välimerkkien suomiin apukeinoihin turvautuva, joskus hajanainen ja huolimaton, mutta aina tyyni ja asiallinen sanonta luonnollisestikaan voinut kulkea samoja uria ja vastata samoja vaatimuksia kuin nykyajan sivistynyt englantilainen kirjakieli. Paitsi sen ilmaisemia vanhoja ajatuksia on sille mahdollisuuden mukaan jätettävä myös sen vanha muoto.

Tekstin jakaminen aineenmukaisiin jaksoihin ei ole voinut suomentajan mielestä käydä päinsä, koska sisällön kirjavuus, järjestelmän puute ja kertailu tekevät kaiken moitteettoman ryhmittelyn mahdottomaksi. Seuraamatta siis useiden kääntäjäin ja julkaisijain esimerkkiä on suomentaja tyytynyt Quickin painoksen mukaisesti ja vanhimpia julkaisuja noudattaen merkitsemään tekstin syrjään asian, mistä kulloinkin on kysymys.

Prof. A. V. Streng on käynyt läpi johdannon ja prof. M. Soininen tarkastanut erinäisiä kohtia itse käännöksestä, ja suomentajan mieluinen tehtävä on lausua heille kiitoksensa heidän ystävällisistä huomautuksistaan.

Niinikään lausuu suomentaja hartaimmat kiitoksensa tri E. A. Tunkelolle siitä erinomaisen huolellisesta ja asiantuntevasta tavasta, jolla hän on kielen puolesta seurannut yhtä korjausarkkia.

EDWARD CLARKELLE, CHIPLEYN HERRALLE[1]

Nämä Mietteet kasvatuksesta, jotka nyt lähtevät maailmalle, kuuluvat hyvällä syyllä Teille, koska ne ovat kirjoitetut useampia vuosia sitten Teitä varten ja koska ne eivät sisällä mitään muuta kuin mitä Te jo tunnette Teille lähettämistäni kirjeistä. Minä olen tehnyt niihin niin vähän muutoksia, lukuunottamatta Teille eri aikoina ja eri tilaisuuksissa osoittamieni mietteiden järjestystä, että lukija on sanonnan tuttavallisuudesta ja sävystä helposti havaitseva niiden pikemminkin olevan kahden ystävän yksityistä haastelua kuin julkisuuteen aijottua esitystä.

Ystävien hartaat pyynnöt saavat tavallisesti olla puolustuksena julkaisuille, joita niiden kirjoittajat pelkäävät tunnustaa aivan heidän omasta ehdostaan syntyneiksi. Mutta Tehän tiedätte, ja minä voin sen rehellisesti sanoa, että ell'eivät muutamat henkilöt, jotka olivat kuulleet puhuttavan näistä minun kirjoitelmistani, olisi ensin halunneet lukea niitä ja sitten nähdä niitä painettuina, ne yhä edelleenkin olisivat jääneet virumaan siihen huomaamattomuuden kätköön, johon ne alkuaan olivat tarkoitetutkin [2]. Mutta kun nämä miehet, joiden arvostelukyvyn minä suuresti luotan, sanoivat minulle olevansa vakuutettuja siitä, että tämä minun vaatimaton kyhäelmäni saattaisi olla joksikin hyödyksi, jos se joutuisi laajempien piirien käsiin, koskettivat he kohtaa, jolla on aina oleva erikoinen vaikutus minun päätöksiini: minä näet ajattelen jokaisen ihmisen ehdottomaksi velvollisuudeksi tehdä isänmaalleen kaikkea sitä palvelusta, mihin hän suinkin kykenee; enkä minä ymmärrä, mitä eroitusta olisi sellaisen henkilön ja hänen karjansa välillä, joka eläisi ilman tätä ajatusta. Tämä kysymys on niin tärkeä, ja oikea kasvatustapa tuottaa niin yleistä hyötyä, että minä en olisi lainkaan tarvinnut toisten pyyntöjä enkä kehoituksia, jos olisin havainnut kykyjeni vastaavan toivomuksiani. Mutta miten tämän asian liekään, näiden kirjoitelmien vähäinen arvo ja minun oikeutettu epäilyni niiden suhteen eivät kuitenkaan estä minua, hävetessäni tehdä niin vähän, lahjoittamasta ropoani minäkin, kun kerran ei minulta enempää vaadita kuin niiden toimittamista julkisuuteen. Ja jos sattuisi olemaan muitakin samanarvoisia ja samoja mielipiteitä kannattavia henkilöitä kuin nekin, jotka pitivät niistä niin paljon, että katsoivat ne painattamisen arvoisiksi, niin saan ehkä imarrella itseäni sillä, ett'ei niiden lukeminen tule olemaan kaikille turhaa työtä.

Minulta ovat viime aikoina kysyneet neuvoa niin monet[3], jotka tunnustavat olevansa epätietoisia tavasta, miten kasvattaa lapsiansa, ja nuorison varhainen turmelus on nyt tullut niin yleiseksi valituksen aiheeksi, ett'ei voitane pitää kovin julkeana henkilöä, joka saattaa tämän kysymyksen käsittelyn päiväjärjestykseen ja esittelee siitä mielipiteitään, vaikkapa vain herättääkseen muita tai tarjotakseen aihetta oikaisuihin: sillä erehdyksiä tulisi kasvatuksessa sietää vähemmän kuin muualla. Niinkuin ensimmäisen keitännän [4] virheet, joita ei enää voida parantaa toisella eikä kolmannella yrityksellä, kuljettavat nämäkin erehdykset lähtemättömän tahransa läpi kaikkien elämän tilojen ja vaiheiden.

Minä ylpeilen kaikesta siitä, mitä olen tässä esittänyt, niin vähän, ett'en minä olisi lainkaan pahoillani, jo pitäessäni Teidänkin etuanne silmällä, vaikka joku sellaiseen toimeen kykenevämpi ja soveliaampi henkilö ryhtyisi täydellisessä, meidän englantilaisen sivistyneen säätymme tarpeita vastaavaa kasvatusta käsittelevässä tutkimuksessa oikomaan virheitä, joita minä olen tässä kyhäyksessäni tehnyt, koska minusta olisi paljoa toivottavampaa, että nuoret säätyläismiehemme opastettaisiin parhaalle kasvatuksen ja opetuksen tielle (mitä jokaisen tulisi hartaasti haluta), kuin että minun mielipiteeni siitä hyväksyttäisiin. Te suvainnette kuitenkin sillä välin todistaa, että tässä esitetty kasvatustapa on tuottanut aivan harvinaisia tuloksia, sovitettuna erään aatelismiehen poikaan, jolle se ei alkuaan ollut tarkoitettu[5]. En tahdo sanoa, ett'eivät lapsen hyvät taipumukset olisi osaltaan suuresti avustaneet näiden tulosten saavuttamista, mutta minä luulen sekä Teidän että hänen vanhempainsa olevan vakuutettuja siitä, ett'ei vastakkainen menetelmä, joka olisi noudattanut nykyään yleistä lasten kasvattamistapaa, olisi ainakaan parantanut näitä taipumuksia eikä saanut häntä rakastamaan kirjaansa, olemaan huvitettu oppimisesta ja haluamaan hänen tavallaan enemmän tietoja kuin mitä hänen läheisensä katsovat hänelle kulloinkin soveliaaksi jakaa.

Mutta minun tehtäväni ei ole suositella tätä tutkimusta Teille, jonka mielipiteen siitä minä jo tunnen, eikä maailmalle, nojaamalla Teidän arvosteluunne ja suojelukseenne. Lastensa oikea kasvattaminen kuuluu niin suuressa määrin vanhempain velvollisuuteen ja huolenpitoon, ja kansakunnan menestys ja hyvinvointi riippuu siitä niin läheisesti, että minä toivoisin jokaisen laskevan tämän kysymyksen vakavasti sydämelleen ja ojentavan auttavan kätensä, ensin tarkoin harkittuaan ja punnittuaan, mitä mielikuvitus, tapa tai järki opettavat tässä kohden, levittääkseen kaikkialle sellaista nuorison kasvattamistapaa, joka kunkin erilaisia elämänehtoja silmällä pitäen helpoimmin, lyhyimmin ja varmimmin tuottaisi hyveellisiä, hyödyllisiä ja kykeneviä miehiä heidän eri kutsumuksiinsa, vaikka tässä suhteessa onkin suurinta huomiota kiinnitettävä säätyläisnuorison kutsumukseen. Sillä jos korkeampien säätyjen jäsenet ensin on kasvatuksella ohjattu oikealle tielle, saattavat he pian kaiken muunkin hyvään järjestykseen.

En tiedä, olenko tässä lyhyessä esityksessäni tehnyt muuta kuin osoittanut hyviä aikomuksiani siihen päämäärään pyrkimiseksi; mutta maailma saakoon teokseni sellaisena kuin se nyt on, ja jos siinä on jotakin, joka ansaitsee yleistä hyväksymistä, on kiitos siitä kokonaan Teidän. Kiintymykseni Teihin antoi sen syntymiseen ensimmäisen aiheen, ja minä olen iloinen saadessani jättää tuleville sukupolville tämän merkin ystävyydestä, joka meidät yhdisti. Sillä minä en tunne tässä elämässä suurempaa iloa enkä parempaa muistoa, minkä ihminen voisi jättää jälkeensä, kuin pitkät ajat kestänyt ystävyys rehellisen, hyödyllisen, kunnianarvoisan ja isänmaataan rakastavan miehen kanssa. Minä olen,

                 Jalo herra, Teidän nöyrin ja uskollisin palvelijanne
                                    John Locke.
                          Maaliskuun 7 päivänä 1692.[6]

MUUTAMIA MIETTEITÄ KASVATUKSESTA.

§ 1. Terve sielu terveessä ruumiissa[7], niin kuuluu lyhyt, mutta täydellinen määritelmä onnellisesta tilasta tässä maailmassa. Kenellä on nämä molemmat, hänellä on enää vain vähän lisäksi toivomista, ja keneltä jompikumpi niistä puuttuu, hän tulee vain vähän paremmaksi mistä muusta tahansa. Ihmisen onni tai onnettomuus on suurimmaksi osaksi hänen omaa työtänsä. Kenelle sielu ei ole viisaana oppaana, hän ei koskaan osu oikealle tielle, ja kenen ruumis on raihnas ja heikko, hän ei koskaan kykene kulkemaan sitä eteenpäin. Minä myönnän kyllä, että muutamani ihmisten ruumis ja sielu ovat rakenteeltaan niin vahvoja, ja luonto on ne niin hyvin muodostanut, ett'eivät he tarvitse paljoakaan toisten apua, vaan että heidän luontaisen kyvykkäisyytensä voima johtaa heitä jo kehdosta lähtien kaikkeen mainioon ja erinomaiseen, ja että he näiden heille yksin kuuluvain onnellisten lahjojen avulla saavat aikaan ihmeitä. Mutta tämänlaisia esimerkkejä on vähän, ja minä luulen voivani sanoa, että kaikista ihmisistä, joiden yhteyteen joudumme, on yhdeksän kymmenestä sitä mitä on, hyvä tai paha, hyödyllinen tai hyödytön, kasvatuksen ansiosta[8]. Siitä juuri johtuu ihmisten suuri erilaisuus. Varhaisimmassa lapsuudessamme saaduilla pienillä, jopa melkein huomaamattomilla vaikutteilla on hyvin tärkeät ja pysyvät seurauksensa: niitä voisi verrata eräiden jokien lähteisiin, joissa kevyt käden kosketus riittää kääntämään taipuisat vedet uomiin, mitkä ovat kokonaan vastakkaisia niiden alkuperäiselle juoksulle; ja tämä aivan niiden lähteessä annettu ohjaus saa ne sitten kulkemaan eri suuntiin ja saapumaan lopulta varsin kaukaisiin ja toisilleen vieraisiin paikkoihin.

§ 2. Minun nähdäkseni voidaan lasten mieliä ohjata tähän tai tuohon suuntaan yhtä helposti kilin vettä, mutta vaikka henki onkin ihmisluonnon tärkein osa ja vaikka meidän pääasiallisen huolenpitomme tuleekin kohdistua ihmisen sisimpään, niin ei tomumajaakaan ole kokonaan lyötävä laimin. Minä alan siis siitä kohdasta ja käsittelen ensiksi ruumiin terveyttä, koska sitä varmaankin minulta etupäässä odotetaan, katsoen niihin opintoihin, joihin minun arvellaan erikoisemmin antautuneen[9], ja koska siitä käy nopeimmin suoriutuminen, se aihe kun liikkuu, ell'en erehdy, hyvin ahtaissa rajoissa.

§ 3. Kuinka tarpeellinen terveys on meidän toimillemme ja onnellemme ja kuinka välttämätön vahva, rasituksia ja vaivoja kestävä ruumiinrakenne on miehelle, joka tahtoo näytellä jonkunlaista osaa maailmassa, on liian ilmeistä kaivatakseen enempiä todisteluja [10].

§ 4. Puhuessani tässä terveydestä ei ole tarkoitukseni esitellä, miten lääkärin olisi käsiteltävä sairasta ja heikkoa lasta, vaan mitä vanhempain tulisi ilman lääkkeiden apua tehdä lastensa terveen tai ei ainakaan sairaalloisen ruumiin kunnossa pitämiseksi ja voimistuttamiseksi. Ja kaikki, mitä minulla on sanottavana, saattaisi ehkä mahtua yhteen ainoaan lyhyeen sääntöön, nimittäin, että säätyläisten[11] tulisi menetellä lastensa suhteen niinkuin kunnon maanvuokraajat ja varakkaat vapaatilalliset menettelevät. Mutta koska äidit pitäisivät ehkä tätä sääntöä hieman ankarana ja isät liian lyhyenä, ryhdyn selittämään ajatustani yksityiskohtaisemmin, ensin vain merkittyäni naisten mietittäväksi sen yleisen ja todenmukaisen huomion, että useimpain lasten terveydelle koituu liiallinen hellittely ja hemmoittelu joko suoranaiseksi tuhoksi tai ainakin osittaiseksi vahingoksi.

§ 5. Ensimmäinen seikka, johon on kiinnitettävä huomiota, on se, ett'eivät lapset käy liian lämpimissä vaatteissa ja päähineissä talvella eikä kesällä. Kasvomme ovat syntyessämme yhtä herkkätuntoiset kuin muutkin ruumiimme osat. Vain tottumus karkaisee ne ja saa ne paremmin kestämään kylmää. Ja senpätähden antoikin skyyttalainen filosofi varsin kuvaavan vastauksen eräälle ateenalaiselle, joka ihmetteli, kuinka hän saattoi käydä alastomana pakkasessa ja lumessa, "Entä kuinka voit Sinä sitten pitää kasvojasi alttiina talven tuimalle viimalle?" kysyi skyytta. "Kasvoni ovat siihen tottuneet", selitti ateenalainen. "Otaksu siis, että minä olen kokonaan kasvoja", vastasi skyytta[12]. Meidän ruumiimme kestää kaikkea, mihin sitä on alusta pitäen totutettu.

Seuraavassa esitän minä siitä huomattavan esimerkin, joka sopii nykyiseen tarkoitukseemme, nimittäin todistamaan, mitä tottumus voi saada aikaan, vaikka se kosketteleekin vastakkaista äärimmäisyyttä, kuumuutta, ja otan minä sen tähän tekijän omin sanoin kerrottuna, sellaisena kuin minä olen sen tavannut eräästä hiljattain julkaistusta, nerokkaasta matkakuvauksesta[13].

"Kuumuus", sanoo hän, "on ankarampi Maltan saarella kuin missään muualla Europassa, ankarampi vielä kuin Roomassa, ja kerrassaan tukahduttava, sitäkin enemmän, kun siellä harvoin käy virkistävä tuulenhenki. Se tekeekin alhaisemman kansan tummaksi kuin mustalaiset, mutta talonpojat uhmaavat sittenkin aurinkoa; he työskentelevät päivän kuumimpinakin hetkinä levähtämättä ja suojaamatta mitenkään itseään polttavilta säteiltä. Tämä on saanut minut vakuutetuksi siitä, että luonto mukautuu moniin seikkoihin, jotka ensin näyttävät mahdottomilta, kunhan me vain totuttaumme niihin lapsuudestamme asti. Niin tekevät maltalaiset karaistessaan lastensa ruumista ja totuttaessaan heitä kuumuuteen antamalla heidän käyskennellä ilki alastomina, paidatta, kaatioitta, päähineettä, kehdosta aina siihen asti, kunnes he ovat kymmenen vuoden vanhoja."

Sallikaa minun sentähden neuvoa teitä, ettette liian huolellisesti suojaisi lastanne ilmanalan kylmyydeltä. Englannissa on henkilöitä, jotka pitävät samoja vaatteita talvin, kesin, tuntematta siitä mitään haittaa tai palelematta enemmän kuin muutkaan[14]. Mutta jos äiti, peläten vahingoittavansa lastaan, ja isä, säästyäkseen moitteilta, tahtovat välttämättä antaa jotakin merkitystä pakkaselle ja lumelle, niin huolehtikoot he ainakin siitä, ett'ei heidän poikansa talvipuku ole liian lämmin ja muistakoot monien muiden seikkojen joukossa, että kun luonto on niin hyvin peittänyt hänen päänsä tukalla ja vahvistanut sitä vuoden tai kahden vanhasta lähtien niin suuresti, että hän voi juoksennella päivisin ilman lakkia, on myöskin parasta lapsen nukkua yönsä ilman päähinettä[15], koska ei mikään niin helposti johda päänkivistykseen, kylmettymiseen, katarreihin, yskään ja moniin muihin tauteihin kuin pään pitäminen liian lämpimänä.

§ 6. Minä olen tässä puhunut pojasta, koska esitykseni päätarkoituksena on osoittaa, kuinka säätyläisnuorukaista on kasvatettava lapsuudesta lähtien; ohjeeni eivät kaikissa suhteissa suinkaan täydelleen sovellu tyttöjen kasvatukseen, mutta toiselta puolen ei liene kovinkaan vaikeata ratkaista, missä sukupuolten erilaisuus vaatii erilaista käsittelyä.

§ 7. Minä neuvon myöskin pesemään hänen jalkansa joka päivä kylmässä vedessä ja antamaan hänelle niin ohuet kengät, että ne vuotavat ja laskevat vettä sisään, milloin hän vain joutuu sen kanssa tekemisiin[16]. Tässä pelkään saavani sekä emännät että palvelijattaret vastaani. Toiset pitänevät koko juttua liian likaisena, ja toiset luulevat varmaankin saavansa liian paljon vaivaa hänen sukkiensa pesemisestä. Mutta totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että hänen terveytensä on paljoa arvokkaampi kuin kaikki sellaiset näkökannat, ja kymmenin kerroin arvokkaampi. Ja ken ottaa huomioonsa, kuinka vahingollista ja kuolettavaa onkaan jalkain kastuminen niille, jotka on kasvatettu hemmoitellen, hän varmaankin toivoisi aina käyneensä paljain jaloin niinkuin köyhän kansan lapset, jotka sentähden ovat vähitellen niin tottuneet kosteihin jalkoihin, ett'eivät he niistä kylmety eivätkä kärsi sen enempää kuin jos heidän kätensä olisivat kastuneet. Ja mikä sitten saa aikaan, sallikaa minun kysyä, tuon suuren eroituksen käsien ja jalkojen välillä muissa ihmisissä, ell'ei juuri tottumus? Minä en epäile lainkaan, että jos joku olisi kehdosta lähtien aina kävellyt paljain jaloin samalla kun hänen kätensä olisivat lakkaamatta olleet ahdettuina lämpöisiin kintaisiin ja lisäksi vielä käsikenkiin (Hand-shoes), niinkuin hollantilaiset sormikkaita nimittävät, minä en epäile, sanon vieläkin kerran, ett'eikö moinen tottumus tekisi käsien kastumista hänelle yhtä vaaralliseksi, kuin nyt jalkojen kastuminen on niin monelle muulle. Ainoa keino sen estämiseksi on antaa hänen pitää sellaisia kenkiä, jotka päästävät veden sisään, ja pestä hänen jalkansa säännöllisesti joka päivä kylmässä vedessä. Se on suositeltavaa jo puhtaudenkin takia, mutta minä pidän siinä suhteessa erikoisesti silmällä terveyttä, ja siitä syystä en minä rajoitakaan mainittua toimitusta mihinkään määrättyyn aikaan päivästä. Minä olen nähnyt tätä keinoa käytettävän joka ilta sangen hyvällä menestyksellä, vieläpä läpi koko talven, lyömättä sitä laimin yhtenä ainoanakaan iltana erikoisen kylmänkään sään vallitessa; kun paksu jää peitti veden, pesi lapsi säärensä ja jalkansa silloinkin siinä, vaikk'ei hän ollutkaan ijältään vielä kylliksi vahva niitä itse hieroakseen ja kuivatakseen ja vaikka hän tätä menettelytapaa alkaessaan oli sairaalloinen ja hyvin heikko. Kun päätarkoituksena on näiden ruumiinosien karkaiseminen usein ja säännöllisesti kylmää vettä käyttämällä, siten estääkseen niitä haittoja, jotka ovat tavallisesti seurauksena satunnaisesta jalkojen kastumisesta toisten peri-aatteiden mukaan kasvatetuille henkilöille, luulen minä voitavan jättää vanhempain harkinnan ja mukavuuden varaan, kummanko he valitsevat, illan vaiko aamun. Aika on minun nähdäkseni sivuseikka, kunhan vain itse asia tulee suoritetuksi. Terveys ja karkaisu, jotka siitä ovat tuloksena, olisivat hyvä kauppa paljoa kalliimpaankin hintaan hankittuina[17]. Kun siihen vielä lisään, että tällainen menettely estää syntymästä känsiä, lienee tämä monenkin mielestä varsin painava näkökohta. Mutta alottakaa vasta keväällä haalealla vedellä, käyttäkää sitten yhä kylmempää ja kylmempää, kunnes te muutamien päivien kuluttua pääsette aivan kylmään veteen, ja jatkakaa siten talvet ja kesät. Sillä tässä niinkuin kaikissa muissakin poikkeuksissa totutusta elämäntavastamme on huomattava, että muutosten täytyy tapahtua vähittäisin ja huomaamattomin astein, ja vain siten voimme saada ruumiimme kestämään mitä tahansa ilman tuskaa ja vaaraa.

Miten hellät äidit tulevat ottamaan tämän opin vastaan, sitä ei ole vaikeata ennustaa. Mitä tässä onkaan vähempää kysymyksessä kuin heidän rakkaiden pienokaistensa murhaaminen heitä tuolla tavoin käsittelemällä? Kuinka! Pistää heidän jalkansa kylmään veteen silloinkin, kun pakkanen paukkuu ja lunta sataa, ja kun kaikki, mitä ihminen suinkin voi tehdä, tuskin riittää niiden pitämiseksi lämpiminä? Esittäkäämme tässä heidän pelkonsa haihduttamiseksi muutamia esimerkkejä, joita paitsi parhaimpiakaan järkisyitä harvoin kuunnellaan. Seneca kertoo meille itsestään 53:nnessa ja 83:nnessa kirjeessään, että hänen oli tapana kylpeä kylmässä lähdevedessä keskellä talveakin[18]. Ell'ei hän olisi pitänyt sitä ei ainoastaan siedettävänä, vaan jopa terveellisenäkin, olisi hän sitä tuskin tehnyt, katsoen hänen suunnattomaan varallisuuteensa, joka olisi hyvin kestänyt lämpimänkin kylvyn kustannukset, ja hänen ikäänsä (sillä hän oli jo niihin aikoihin vanha), joka olisi kyllä puoltanut lempeämpääkin kohtelua. Jos me arvelemme hänen stoalaisten periaatteidensa johtaneen hänet tähän ankaruuteen, niin olkoon menneeksi: tämä uskonlahko sai siis hänet sietämään kylmää vettä. Mutta mikä teki sen edulliseksi hänen terveydelleen, joka ei lainkaan kärsinyt tästä säälimättömästä tavasta? Ja mitä sanomme sitten Horatiuksesta, joka ei intoillut minkään uskonlahkon kunnian puolesta ja joka vähimmin kaikista pyrki stoalaisten ankaroihin tapoihin? Kuitenkin vakuuttaa hänkin meille totutelleensa talvellakin kylpemään kylmässä vedessä[19]. Mutta, sanottaneen, Italia on paljoa lämpimämpi maa kuin Englanti, eikä sen vesien kylmyys tule lähellekään meidän vesiemme kylmyyttä talvella. Jos Italian joet ovatkin lämpimämpiä, niin ovat sen sijaan Saksan ja Puolan joet paljoa kylmempiä kuin meidän maassamme, ja kuitenkin kylpevät niissä kaikki juutalaiset, sekä miehet että naiset, kaikkina vuoden aikoina, heidän terveytensä siitä lainkaan kärsimättä. Eivätkä kaikki kykene uskomaan, että siinä on kysymyksessä joku ihmetyö tai joku Pyhän Winifredin Kaivon erikoinen voima, kun tämän kuuluisan lähteen[20] kylmä vesi ei vähintäkään vahingoita siinä kylpeviä heikkoja ihmisiä. Jokainen on nykyään täynnä kummastusta niistä ihmeistä, joita kylmät kylvyt ovat saaneet aikaan raihnaissa ja heikoissa henkilöissä, palauttamalla heidän terveytensä ja voimansa[21], ja sentähden ne eivät voi olla mahdottomia käyttää ja kärsiä vahvistettaessa ja karaistessa sellaisia ihmisiä, joiden tila on jo alkuaan parempi.

Jos näitä täysikasvuisista henkilöistä kerrottuja esimerkkejä pidettäisiin lapsiin soveltumattomina, nämä kun muka ovat vielä liian heikkoja ja kykenemättömiä kestämään sellaista käsittelyä, niin huomattakoon, miten muinaiset germaanit ja meidän päiviemme irlantilaiset menettelevät lastensa suhteen, ja tultakoon vakuutetuiksi, että pienet lapsetkin, niin heikoiksi kuin heitä luultaneenkin, voivat ilman vähintäkään vaaraa huuhtoa ei ainoastaan jalkansa, vaan koko ruumiinsakin kylmässä vedessä. Ja tänäkin päivänä on Skotlannin ylämaassa säätyläisnaisia, jotka sovelluttavat tätä menettelytapaa lapsiinsa keskellä talveakin ja jotka huomaavat, ett'ei kylmä vesi tuota näille pienintäkään vahinkoa, ei silloinkaan, kun se on täynnä jääpalasia.

§ 8. Minun ei tarvinne tässä erikoisesti mainita uimista, kun lapsi vain on tarpeeksi vanha sitä oppiakseen ja kun hänellä on joku, joka voi häntä siinä ohjata. Sehän pelastaa monen ihmisen hengen, ja roomalaiset pitivät sitä taitoa niin tärkeänä, että asettivat sen lukemisen verroille, ja heidän keskuudessaan olikin yleisenä sananpartena, kun oli puhe jostakin huonosti kasvatetusta ja mihinkään kelpaamattomasta henkilöstä, ett'ei hän ollut oppinut lukemaan eikä uimaan: Nec litteras didicit nec natare,[22] Mutta ottamatta lukuun taidon hankkimista, joka voi olla hänelle hyödyksi hätätilassa, seuraa tiheästä uimisesta kylmässä vedessä kesäkuumilla niin monta etua terveydelle, ett'ei minun luullakseni siihen enää tarvita enempiä kehoituksia, kunhan vain ollaan siinä ainoassa kohdassa varovaisia, ett'ei lapsen anneta milloinkaan mennä veteen silloin, kun hän on liikunnasta tullut palaviinsa tai saanut verensä tai valtasuonensa kiihdyksiin.

§ 9. Toinen seikka, josta myöskin lähtee suurta hyötyä jokaisen, mutta erittäinkin lasten terveydelle, on runsas oleskeleminen ulkoilmassa ja niin vähä istuminen kuin suinkin tulen ääressä talvellakin. Siten tottuu lapsi myöskin kuumuuteen ja kylmyyteen, auringonpaisteeseen ja sateeseen; mutta ell'ei ihmisen ruumis kykene näitä kaikkia kestämään, on siitä oleva hänelle hyvin vähän hyötyä tässä maailmassa, ja kun hän on täysi-ikäinen, on liian myöhäistä enää ruveta häntä niihin totuttamaan. Sen täytyy tapahtua varhain ja asteittain. Siten voidaan saada ruumis kestämään melkein mitä tahansa[23]. Jos minä neuvoisin lasta leikkimään tuulessa ja auringossa ilman hattua[24], pelkäisin pahoin, ett'ei ohjetta seurattaisi. Tuhansia syitä keksittäisiin sitä vastaan, mutta ne eivät päätyisi lopulta tosiaankaan mihinkään sen suurempaan, kuin että aurinko polttaisi lapsen ihon. Ja jos nuorta herraamme pidetään aina siimeksessä eikä häntä koskaan päästetä aurinkoon eikä tuuleen, koska pelätään hänen kasvojensa väriä, niin saattaa moinen olla kylläkin hyvä keino tehdä hänestä sievä poika, mutta ei tarmokasta ja toimeliasta miestä[25]. Ja vaikka tyttöjen kauneudesta lieneekin suurempaa lukua pidettävä, niin otan minä kuitenkin vapauden sanoa, että mitä enemmän he oleskelevat ulkoilmassa kasvojansa turmelematta, sitä vahvemmiksi ja terveemmiksi he tulevat, ja kuta enemmän heidän kasvatuksensa lähenee heidän veljiensä kasvatusta kaikenlaisessa karkaisussa, sitä suurempaa hyötyä tulevat he siitä saamaan koko myöhemmällä ijällään.

§ 10. Leikkimisestä ulkoilmassa on minun tietääkseni vain yksi vaara tarjolla, nimittäin se, että lapsi lämminneenä sinne tänne juoksentelemisesta istuutuu tai heittäytyy pitkälleen kylmään tai kosteaan maahan[26]. Sen minä myönnän, ja myönnän senkin, että kylmien juomien nauttiminen juuri silloin, kun ollaan palavissaan työstä tai liikkeestä, vie ihmisiä hautaan tai sen partaalle kuumeiden ja muiden tautien muodossa enemmän kuin mikään muu mitä minä tiedän. Mutta näitä haittoja voidaan helposti välttää lapsen vielä ollessa pienenä, koska häntä silloin päästetään harvoin näkyvistä. Ja jos häntä hänen lapsuudessaan säännöllisesti ja järkähtämättömästi estetään istumasta maahan tai nauttimasta kylmiä juomia silloin, kun hänen on kuuma, on tämä jatkuva kieltäytyminen, tavaksi muuttuneena, suuresti auttava hänen suojelemistaan silloinkin, kun hän ei enään ole hoitajattarensa tai kasvattajansa silmien alla. Siinä onkin kaikki, mitä minun ymmärtääkseni tässä tapauksessa voidaan tehdä, sillä ikävuosien enetessä täytyy vapaudenkin tulla niiden mukana, ja hyvin monissa asioissa täytyy hänet uskoa omaan johtoonsa, koska ei häntä enää voida joka hetki vartioida, paitsi mitä hän itse vartioi itseänsä, kun te ensin olette istuttanut hänen mieleensä hyvät periaatteet ja lujat tavat, mikä onkin paras ja varmin keino siihen tarkoitukseen, ja sentähden tulee juuri siitä pitää eniten huolta. Sillä yhä toistetuista varoituksista ja säännöistä, niin usein kuin te niitä koettaisittekin hänen päähänsä ahtaa, ei teidän tule odottaa mitään, yhtä vähän tässä kuin muussakaan suhteessa, ell'ei käytäntö ole muuttanut niitä tavaksi.

§ 11. Tyttöjen mainitseminen tuo erään seikan mieleeni, jota ei suinkaan saa unohtaa, ja se on, ett'eivät poikanne vaatteet saa milloinkaan olla ahtaat, eivät erittäinkään rinnasta. Annettakoon luonnolle tilaa muodostaa ruumis sellaiseksi kuin se parhaaksi näkee. Se toimii itsekseen paljoa paremmin ja tarkemmin kuin me voisimme sitä ohjata. Ja jos naiset voisivat itse muovailla lastensa ruumiit kohdussaan, kuten he niin usein koettavat parannella niiden vartaloa niiden synnyttyä, ei meillä olisi lainkaan täydellisiä lapsia yhtä varmasti, kuin meillä nyt on harvoja moitteettomasti muodostuneita niiden joukossa, joita on pidetty liian kireästi puristettuina tai joita on liian paljon puoskaroitu. Tämän näkökohdan pitäisi luullakseni estämän touhunhaluisia ihmisiä (minä en puhu tietämättömistä imettäjistä enkä kureliivien tekijöistä) sekaantumasta asiaan, jota he eivät ymmärrä, vaan tulisi heidän päinvastoin pelätä luonnon pakottamista pois oikealta tieltään muovailemalla lasten jäseniä ja elimiä, kun he eivät kerran tiedä, miten pieninkään ja yksinkertaisinkaan niistä on rakennettu. Ja kuitenkin olen minä nähnyt niin monta esimerkkiä lapsista, jotka ovat kärsineet vakavia vaurioita liiallisesta puristamisesta, ett'en voi muuta tehdä kuin päättää, että on muitakin luontokappaleita kuin apinoita, jotka hyvin vähän heitä viisaampina tuhoavat poikasensa järjettömällä hellittelemisellään ja liiallisella syleilemisellään.

§ 12. Ahdas rinta, lyhyt ja pahanhajuinen hengitys, sairaat keuhkot ja ruumiin koukistuminen ovat luonnollisia ja melkein säännöllisiä seurauksia kovista kureliiveistä ja puristavista vaatteista. Tämä keino synnyttää solakoita vartaloita ja muka hienoja muotoja tuottaa niille vain sitä varmemmin vaurioita. Eikä siitä voi tosiaankaan aiheutua muuta kuin epäsuhtaisuutta eri ruumiinosien välille, kun ei ruumiin eri työpajoissa valmistettu ravinto pääse jakautumaan sillä tavalla, kuin luonto on määrännyt. Ihmekö siis, että se kulkeutuukin sinne, mihin se voi, johonkin vähemmän puristettuun ruumiinosaan, ja tekee usein olkapään tai lanteen korkeammaksi tai paksummaksi kuin oikeat suhteet vaatisivat? Onhan yleisesti tunnettua, että Kiinan naisilla (minä en ymmärrä, millaista kauneutta he siten tavoittelevat) on pienet jalat, kun he ovat puristaneet ja sitoneet niitä lujasti varhaisesta lapsuudesta alkaen. Näin hiljattain parin kiinalaisia kenkiä, joita täysikasvuisen naisen sanottiin pitäneen: ne olivat mittasuhteiltaan niin täydellisesti soveltumattomat jonkun meikäläisen naisen jalkoihin, että ne olisivat tuskin olleet kyllin isot jollekin pikkutytöllemme. Paitsi tätä seikkaa on huomattu, että kiinalaisnaiset ovat myöskin hyvin pieniä kooltaan ja että he elävät vain vähän aikaa, kun sitä vastoin kiinalaiset miehet ovat yhtä pitkiä kuin ihmiset tavallisesti ja elävätkin suhteellisen kauvan. Nämä naissukupuolen vajavaisuudet tässä maassa lasketaan joskus tuon järjettömän jalkojen sitomisen syyksi, se kun estää veren vapaata kiertokulkua ja saattaa siten koko ruumiin kasvun ja terveyden kärsimään. Ja kuinka usein näemmekään, että jos joku pieni osa jalkaa on vahingoittunut nyrjähtymisestä tai iskusta, menettää samalla koko sääri tai reisi voimaansa ja ravintoansa, alkaen kuihtua? Kuinka paljon suurempia vaurioita tuleekaan meidän siis odottaa, jos rintakehää, minkä suojassa sijaitsee sydän ja elämän lähde, luonnottomasti puristetaan ja estetään tarpeellisesta paisunnastaan?

§ 13. Mitä lapsen jokapäiväiseen ruokaan tulee, niin olkoon se hyvin luonnollista ja yksinkertaista, ja jos minun sallitaan neuvoa, pidätettäköön siitä liha niin kauvan, kuin hän käy mekossa tai ainakin niin kauvan, kunnes hän täyttää kaksi tai kolme vuotta. Mutta mitä hyötyä siitä lähtisikään hänen nykyiselle ja tulevalle terveydelleen ja voimalleen, pelkään minä vanhempain siihen tuskin suostuvan, heitä kun johtaa harhaan heidän oma tapansa syödä liian paljon lihaa, ja he kun ehkä ovat taipuvaisia luulemaan, että heidän lapsensa, niinkuin he itsekin, joutuisivat kärsimään nälkää, ell'eivät he saisi lihaa ainakin kahta kertaa päivässä. Minä olen kuitenkin varma siitä, että lapset saisivat hampaansa paljoa vaarattomammin, pääsisivät paljoa vähemmillä taudeilla pieninä ollessaan ja laskisivat paljoa varmemman perustuksen terveelle ja vahvalle ruumiinrakenteelle, ell'eivät hemmoittelevat äidit ja typerät palvelijat syöttäisi heitä niin määrättömästi ja jos heiltä kokonaan kiellettäisiin liha heidän kolmena tai neljänä ensimmäisenä ikävuotenaan.

Mutta jos meidän nuoren herramme nyt välttämättä täytyy saada lihaa, niin tapahtukoon se ainakin vain kerran päivässä ja olkoon sitä vain yhtä lajia kutakin ateriaa kohti. Puhdas härän, lampaan, vasikan y.m. liha, tarjottuna ilman muita höysteitä kuin nälkä, on parasta; ja pidettäköön tarkkaa huolta siitä, että hän syö runsaasti leipää sekä yksin että kaiken muun ruuan kera, ja että niitä kiinteätä hän syökään, hän pureksii sen hyvin. Me englantilaiset olemme usein leväperäisiä tässä suhteessa, ja siitä seuraakin huonoa ruuansulatusta ja muita suuria haittoja.

§ 14. Aamiaiseksi ja illalliseksi ovat maito, maitoliemi, veteen keitetty kauravelli, jauhopuuro ja monen monet muut ruokalajit, joita täällä Englannissa tavallisesti valmistetaan, hyvin soveliaita lapsille; kaikkien niiden suhteen katsottakoon kuitenkin, että ne ovat yksinkertaisia ja puhtaita, ilman monenlaisia sekoituksia, ja hyvin säästeliäästi maustettuja sokerilla tai mieluummin kokonaan ilman sokeria[27]; eritotenkin vältettäköön huolellisesti kaikkia höysteitä ja muita sentapaisia lisiä, jotka voivat kiihoittaa verta. Käytettäköön suolaa myöskin säästellen kaikkia lapsen ravinto-aineita maustettaessa, älköönkä häntä totutettako voimakkaasti höystettyihin ruokiin. Kitalakemme oppii vähitellen pitämään maukkaina sellaisia höysteitä ja ruokalajeja, joiden kanssa se tavallisesti joutuu tekemisiin, ja liian runsas suolan käyttäminen, paitsi että se herättää janoa ja pakottaa juomaan ylen määrin, vaikuttaa muutoinkin varsin haitallisesti ruumiiseen. Minun ymmärtääkseni olisi aimo pala hyvin valmistettua ja hyvin paistettua ruisleipää, joskus voin tai juuston kera, joskus ilman, useinkin paras aamiainen nuorelle herrallemme. Minä olen varma siitä, että sellainen ruoka on yhtä terveellistä ja tekee hänestä yhtä vahvan miehen kuin paremmatkin herkut, ja kun häntä siihen totutetaan, tuntuu se hänestä yhtä maukkaaltakin. Jos hän pyytää syödäkseen jolloinkin ateriain väliajalla, älkää totuttako häntä muuhun kuin kuivaan leipään. Jos hän tahtoo tyydyttää nälkäänsä enemmän kuin omia oikkujaan, menee pelkkä leipäkin alas, mutta ell'ei hänen ole nälkä, ei hänen ole tarpeellista syödäkään. Täten saavutatte te kaksi hyvää tulosta: ensiksi, että hän siihen totutettuna oppii pitämään leivästä; sillä kuten sanoin, meidän kitalakemme ja vatsamme suostuvat mielellään siihen, mihin me niitä totutamme; ja toiseksi voitatte te sillä tavoin sen edun, ett'ette opeta häntä syömään enempää ja useammin kuin luonto vaatii. Minä en suinkaan otaksu, että kaikkien ihmisten ruokahalu olisi samanlainen; yksillä on vatsa luonnostaan vaativampi, toisilla heikompi. Mutta sen minä uskon, että monet ovat tulleet totuttelemalla herkkusuiksi ja ahmateiksi, vaikk'eivät he olleet sellaisia alkuaan; ja minä näen muutamissa maissa vain kaksi ateriaa päivässä nauttivain ihmisten olevan yhtä pulskia ja vahvoja kuin nekin, jotka lakkaamattomalla totuttelemisella ovat saaneet vatsansa hälyytyskellon tavoin kutsumaan heitä pöytään neljä, jopa viisikin kertaa päivässä. Roomalaiset paastosivat tavallisesti illalliseen asti, mikä olikin sitten ainoa säännöllinen ateria niillekin, jotka söivät useammin kuin kerran päivässä, eivätkä nekään, joiden oli tapana syödä aamiaista, kuten muutamien kello kahdeksan, toisten kello kymmenen, toisten kello kaksitoista, toisten myöhemminkin, nauttineet lainkaan lihaa, eikä mihinkään valmistuksiin oltu ryhdytty tätä ateriaa varten. Augustus kertoo meille maailman mahtavimpana hallitsijanakin ollessaan ottaneensa vain kuivan leivänpalan mukaansa matkavaunuihin[28]. Ja Seneca ilmoittaa 83:nnessa kirjeessään, missä hän selittää, kuinka hänellä oli tapana hoitaa itseänsä vanhanakin, jolloin hänen ikänsä olisi voinut olla puolustuksena lempeämmällekin kohtelulle, että hän söi tavallisesti palan kuivaa leipää päivällisekseen, huolimatta edes istua[29], vaikka hänen varallisuutensa olisi yhtä hyvin kestänyt paremmankin aterian kustannukset (jos terveys olisi sitä vaatinut) kuin kenen tahansa englantilaisen rikkaus, vaikka se sitten olisi kaksi kertaa suurempi kuin onkaan. Maailman valtijaita elätettiin tällä niukalla ravinnolla, mutta Rooman jalot nuorukaiset eivät tunteneet suinkaan voiman eikä älyn puutetta, vaikka he soivatkin kerran päivässä. Jos kuitenkin sattui, ett'ei joku jaksanut paastota illalliseen, heidän ainoaan säännölliseen ateriaansa asti, nautti hän vatsaansa viihdyttääkseen vain palan kuivaa leipää tai korkeintaan muutamia viinirypäleitä tai jotakin muuta kevyttä. Tällaista kohtuullisuutta pidettiin niin tarpeellisena sekä terveydelle että yleiselle toimintakyvylle, että yhden ainoan aterian tapa pysyi pystyssä sitä yhä enemmän alaa voittavaa ylellisyyttäkin vastaan, jonka heidän itäiset valloituksensa ja ryöstösaaliinsa olivat tuoneet heidän keskuuteensa, ja että nekin, jotka olivat hyljänneet vanhan, niukan ravintonsa ja pitivät kemuja, alkoivat ne kuitenkin vasta illalla. Ja useampaa kuin yhtä oikeata ateriaa päivässä katsottiin niin hirvittäväksi seikaksi, että vielä niin myöhään kuin Caesarin aikoihin herätti yleistä paheksumista, jos joku järjesti pidot tai istui täyteläiseen pöytään ennen auringon laskua. Ja sentähden arvelisin minä, ell'ei sitä katsottaisi liialliseksi ankaruudeksi, olevan sopivinta, ett'ei nuori herramme saisi mitään muuta kuin leipää aamiaisekseen. Te ette osaa kuvitellakaan, millainen voima tottumuksella on, ja minä lasken suuren osan taudeistamme sen syyksi, että me täällä Englannissa syömme liian paljon lihaa ja liian vähän leipää[30].

§ 15. Mitä hänen aterioihinsa tulee, niin luulisin minä parhaaksi, ettei niitä, mikäli sitä voidaan sopivasti välttää, asetettaisi aina samaksi hetkeksi[31], sillä kun tottumus on määrännyt hänen syömisensä joiksikin säännöllisiksi ajoiksi, vaatii hänen vatsansa ravintoa juuri tuona määrättynä hetkenä ja alkaa napista, jos se sivuutetaan, joko yltyen haitalliseen liiallisuuteen nälässään tai taas turtuen täydelliseen ruokahalun puutteeseen. Sentähden en minä haluaisi sidottavan hänen aamiaistansa, päivällistänsä ja illallistansa mihinkään erikoiseen aikaan, vaan soisin sitä vaihdeltavan melkein joka päivä. Ja jos hän näiden mainitsemieni varsinaisten ateriain välillä tahtoo syödä, niin annettakoon hänelle niin usein, kuin hän vain pyytää, hyvää, kuivaa leipää. Jos joku pitäisi tätä liian ankarana ja niukkana ruokajärjestyksenä lapselle, niin huomatkoon hän, ett'ei sellainen lapsi milloinkaan joudu näkemään nälkää eikä kuihtumaan ravinnon puutteessa, joka, paitsi lihaa päivällisekseen ja lusikkaruokaa tai jotakin muuta samantapaista illallisekseen, saa vielä hyvää leipää ja olutta niin usein, kuin hänen vatsansa sitä vaatii. Sillä tällainen on minun nähdäkseni, vakavan harkinnan jälkeen, paras järjestys lapsille. Aamupäivä on yleisesti määrätty opiskeluun, ja siihen olisi täysinäinen vatsa hyvin huono esivalmistus. Kuiva leipä, vaikka se onkin parasta ravintoa, viekoittelee kuitenkin vähimmin, eikä kukaan, joka vähänkään välittää lapsen hengestä ja ruumiista, joka ei soisi hänestä tulevan tylsämielistä ja sairaalloista, tahtoisi kait ahtaa häneen ylenmäärin ruokaa aamiaispöydässä. Älköönkä kukaan myöskään pitäkö tällaista järjestystä sopimattomana varakkaan ja ylhäisen perheen lapselle. Säätyläisnuorukaista tulisi kaikkina aikoina kasvattaa sillä tavoin, kuin pitäisi hänen kyetä kantamaan aseita ja ryhtymään sotilaaksi. Mutta ken meidän päivinämme kasvattaa poikaansa niinkuin määräisi hän hänet ikänsä kaiken nukkumaan sen suuren omaisuuden yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa, minkä hän aikoo hänelle perinnöksi jättää, hän kiinnittää vain vähän huomiotansa esimerkkeihin, jotka hän on nähnyt, ja aikaan, jossa hän elää[32].

§ 16. Hänen juomanaan saisi olla vain heikkoa olutta[33], eikä sitäkään pitäisi hänelle milloinkaan antaa aterioiden väliajoilla, vaan vasta sitten, kun hän on syönyt palan leipää. Syyt, miksi näin sanon, ovat seuraavat.

§ 17. 1. Ihmiset saavat kuumetauteja ja vatsan puhistusta juomalla silloin, kun he ovat kuumissaan, enemmän kuin mistään muusta syystä, mitä minä tiedän[34]. Kun lapsi siis on leikistä tullut palaviinsa ja hänen kurkkunsa on kuiva, menee leipä huonosti alas, ja ell'ei hän saa juodakseen muulla kuin tällä ylempänä mainitulla ehdolla, niin täytyy hänen siitä kieltäytyä; sillä jos hänen tosiaankin on hyvin kuuma, ei hän missään nimessä saa juoda; mutta kun hän nyt syö sitä ennen kelpo palan leipää, niin saadaan aikaa lämmittää olut yhtä lämpimäksi kuin veri, ja silloin voi hän juoda sitä vaaratta. Jos hän on hyvin janoissaan, juo hän sen mielellään niin lämpimänäkin, ja se sammuttaa hänen janonsa sitä paremmin; ja ell'ei hän halua juoda sitä niin lämpimänä, ei siitä pidättäytyminen suinkaan häntä vahingoita[35]. Sitäpaitsi opettaa se häntä kieltäytymään, ja se on mitä tärkein tottumus sekä ruumiin että hengen terveydelle.

§ 18. 2. Kun ei lapsen sallita juoda syömättä, estetään häntä siten tottumasta pitämään alituisesti lasia nenänsä alla, mikä on vaarallinen alku ja valmistus kevytmieliseen ilonpitoon. Ihmiset hankkivat usein totuttelemalla lakkaamattoman nälän ja janon. Ja jos teitä haluttaa koetella, niin voitte te totuttamalla kehittää hänessä jälleen sellaisen tarpeen juoda yöllä, vaikka hänet olisi siitä jo vieroitettu, ett'ei hän saata enää nukkua ilman sitä. Ja koska imettäjät käyttävät juuri sitä tuutulauluna viihdyttääkseen huutavia lapsia, luulen minä äideille yleensä olevan hieman vaikeata vieroittaa lapsiansa yöjuomisesta ensi aikoina niiden palattua kotiin[36]. Uskokaa pois, tapa on yhtä voimakas niin päivällä kuin yölläkin, ja te voitte, jos haluatte, saada kenen tahansa tuntemaan janoa joka hetki.

Asuin kerran talossa, missä uppiniskaiselle lapselle annettiin tyynnytteiksi juomista heti, kun hän alkoi huutaa, niin että hänellä oli lakkaamatta imetyspullo suussa. Ja vaikk'ei hän vielä osannut puhua, joi hän kahdessakymmenessäneljässä tunnissa enemmän kuin minä. Koetelkaa itse, jos haluatte, ja te voitte heikkoa tai vahvaa olutta nauttimalla hankkia itsellenne alituisen janon. Pääasia, joka tulee kasvatuksessa ottaa huomioon, on se, millaisia tapoja te lapseen istutatte; älkää sentähden tässä suhteessa, enempää kuin kaikissa muissakaan, alkako tehdä totutuksi tavaksi mitään sellaista, jonka käyttämistä te ette sitten tahtoisikaan jatkaa tai laajentaa. Terveydelle ja kohtuullisuudelle on eduksi, ett'ei juoda enempää kuin luonnollinen jano vaatii; ja ken ei syö suolaisia ruokia eikä juo liian väkeviä juomia, hän tuntee harvoin janoa ateriain välillä, ell'ei hän vain ole tottunut sellaiseen ajattomalla ajalla tapahtuvaan juomiseen.

§ 19. Ennen kaikkea pitäkää tarkkaa huolta siitä, että hän vain harvoin, jos milloinkaan, pääsee maistamaan viiniä tai muita väkijuomia. Ei mitään anneta niin yleisesti lapsille Englannissa eikä mikään ole heille niin tuhoisaa. Heidän ei pitäisi koskaan nauttia mitään väkevämpiä juomia, paitsi milloin he tarvitsevat niitä vahvistuksekseen ja lääkäri on niitä määrännyt. Ja juuri tässä suhteessa täytyy palvelijoita pitää mitä tarkimmin silmällä ja mitä ankarimmin nuhdella, jos he joutuvat syyllisiksi. Nämä alhaiset ihmiset, jotka saavat enimmän onnensa väkijuomista, ovat alituisesti liehittelemässä nuorta herraamme tarjoamalla hänelle ainetta, josta he itse eniten pitävät, ja kun he huomaavat itse tulevansa iloisiksi sen vaikutuksesta, luulevat he typeryyksissään, ett'ei se tee pahaa lapsellekaan. Tätä tulee teidän pitää huolellisesti silmällä ja estää sitä kaikella taidolla ja valppaudella, mihin suinkin kykenette, koska ei ole olemassa mitään, joka laskisi varmemman perustuksen sekä ruumiin että sielun turmeltumiselle kuin lasten tottuminen väkeviin juomiin, ja eritotenkin sellaisten juomien nauttiminen salavihkaa palvelijain kanssa[37].

§ 20. Hedelmät muodostavat erään kaikkein vaikeimpia kohtia terveyden hoidossa, erittäinkin lasten terveyden. Hedelmän takiahan esivanhempammekin panivat alttiiksi paratiisinsa, eikä olekaan ihme, ell'eivät lapsemme kestä kiusausta, vaikka se maksaisi heidän terveytensä. Tämän asian järjestelyä ei voida suorittaa yhdellä ainoalla yleisellä säännöllä, sillä minä en ole millään tavoin niiden kanssa samaa mieltä, jotka tahtoisivat melkein kokonaan kieltää lapsia syömästä hedelmiä muka heille kerrassaan epäterveellisenä ravintona: ainoa seuraus tästä ehdottoman ankarasta määräyksestä on, että lapset alkavat vain sitä enemmän niitä himoita, syöden sekaisin hyviä ja huonoja, kypsiä ja raakoja, kaikkea, mitä vain käsiinsä saavat ja milloin vain niiden pariin joutuvat. Melooneja, persikoita, useimpia luumulajeja ja kaikkia Englannissa kasvavia viinirypälelajeja[38] tulee minun ymmärtääkseni lapsia estää kokonaan syömästä, koska niillä on hyvin viekoitteleva maku, mutta sangen epäterveellinen mehu; mikäli mahdollista, ei heidän siis tarvitse niitä koskaan nähdäkään tai edes tietää sellaisia olevan olemassakaan. Mutta mansikoita, kirsikoita, karviais- ja viinimarjoja, kun ne ovat täysin kypsiä, voidaan minun nähdäkseni antaa heille ilman vähintäkään vaaraa, jopa varsin runsaalla kädelläkin, kunhan niitä vain nautitaan seuraavia varovaisuusneuvoja noudattaen. Ensiksi: ei milloinkaan heti ateriain jälkeen, kuten meillä tavallisesti tehdään, kun vatsa on jo täynnä muuta ruokaa; minun mielestäni tulisi niitä pikemminkin syödä ennen ateriaa tai ateriain väliajoilla, ja lasten pitäisi saada niitä myös aamiaisekseen. Toiseksi: syötäköön leipää niiden ohella. Kolmanneksi: niiden tulee olla täysin kypsiä. Jos niitä tällä tavoin syödään, luulen minä niiden olevan eduksi enemmän kuin vahingoksi terveydellemme. Kesähedelmät, ne kun soveltuvat siihen kuumaan vuodenaikaan, jolloin ne kypsyvät, virkistävät vatsaamme, joka silloin on tavallisesti rasittunut ja heikontunut; enkä minä sentähden olisikaan tässä kohdassa aivan niin ankara kuin muutamat ovat lapsilleen; sillä kun heitä pidetään tässä suhteessa niin ahtaalla, niin he, sensijaan että nauttisivat kohtuullisen määrän huolellisesti valikoituja hedelmiä, jotka heitä tyydyttäisivät, jos niitä heille vapaasti annettaisiin, sammuttavat halunsa kaikenlaisella roskalla, mitä vain käsiinsä saavat, heti kun silmä välttää tai kun he voivat lahjoa jonkun palvelijan sitä heille hankkimaan, ja ahmivat he sitä usein ylenpalttisesti.

Myöskin omenoita ja päärynöitä, kun ne ovat täysin kypsiä ja kun ne ovat jo olleet poimittuina jonkun aikaa, saattaa minun luullakseni kaikessa rauhassa syödä milloin tahansa ja sangen runsaastikin, erittäinkin omenoita, joiden minä en ole kuullut tehneen kenellekään pahaa lokakuun jälkeen.

Niinikään pidän minä sokeroimatta kuivatuita hedelmiä varsin terveellisinä. Mutta kaikenlaisia sokeroituja säilykkeitä tulee välttää, niistä kun ei ole helppo sanoa, kumpaiselleko ne ovat turmiollisempia: sillekö, joka niitä valmistaa[39], vaiko sille, joka niitä syö. Siitä minä vain olen varma, että ne kuuluvat niihin kaikkein järjettömimpiin tuhlaustapoihin, mitä turhamielinen ylellisyys on tähän asti keksinyt; niinpä minä jätänkin ne naisten huomaan.

§ 21. Kaikesta, mikä näyttää hellittelevältä ja veltostuttavalta, ei tule mitään niin runsaasti suoda lapsille kuin unta. Vain tässä suhteessa sallittakoon heidän täydellisesti tyydyttää halunsa, koska ei mikään vaikuta niin edullisesti lasten kasvamiseen ja terveyteen kuin uni[40]. Kaikki, mikä tässä kohdassa vain on tarkemmin järjestettävä, on se seikka, milloin päivän kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa heidän tulisi nukkua; mutta sekin pulma voidaan helposti ratkaista vain sanomalla, että on erinomaisen hyödyllistä totuttaa heitä nousemaan aikaisin aamulla. On parasta tehdä niin terveydenkin takia, ja kenelle on lapsuudesta asti totutun tavan avulla aikainen nouseminen tullut helpoksi ja luonnolliseksi, hän ei ole mieheksi vartuttuaan tuhlaava elämänsä parhainta ja toimeliainta osaa torkuskelemiseen ja vuoteessa venyttelemiseen. Jos lapset siis herätetään varhain aamulla, seuraa siitä luonnollisesti, että heidän on mentävä ajoissa nukkumaan; siten he tottuvat myös välttämään kaikenlaisen mässäilemisen ja hurjastelun epäterveellisiä ja arveluttavia hetkiä, jotka sattuvat juuri illaksi; ja ken taas pitää tunneistaan hyvän vaarin ja palaa illalla ajoissa kotiin, joutuu harvoin syylliseksi suurempiin säännöttömyyksiin. Minä en sano tätä siinä mielessä, kuin ei muka teidän poikanne vanhemmaksi vartuttuaan saisi koskaan viipyä seurassa yli kahdeksan tai istua haastelemassa viinilasin ääressä puoliyöhön asti. Mutta teidän tulee hänen varhaisemman ikäkautensa aikana parhaanne mukaan totuttaa häntä vieromaan tuollaisia sopimattomia tapoja; eikä ole suinkaan mikään pieni etu se, että kun kerran vastakkainen tottumus on tehnyt valvomisen hänelle vastenmieliseksi, hän usein välttää ja hyvin harvoin ehdottaa yöllisiä remujuhlia. Mutta ell'ette pääsisikään niin pitkälle, vaan tapa ja seura voittaisivat ja saisivat hänet elämään niinkuin muutkin nuoret miehet tuossa kahdenkymmenen korvilla, maksaa kuitenkin vaivan siihen asti totuttaa häntä nousemaan varhain ja menemään ajoissa vuoteeseen hänen terveytensä nykyisen vahvistamisen ja muidenkin etujen takia.

Vaikka olenkin sanonut, että lasten tulee heidän vielä pieninä ollessaan saada nukkua runsaasti, jopa niin kauvan kuin he vain haluavat, niin en kuitenkaan tarkoita, että heille oltaisiin tässä suhteessa aina yhtä suosiollisia ja että heidän sallittaisiin isommiksikin vartuttuaan venyskellä vuoteessaan velton laiskuuden valloissa. Mutta mahdotonta on täsmälleen määrätä, onko heille tähän nähden alettava asettaa rajoja seitsemän vaiko kymmenen vanhoina vaiko johonkin muuhun aikaan. On otettava huomioon heidän luonteensa, vahvuutensa ja ruumiinrakenteensa. Mutta jolloinkin seitsemännen ja neljännentoista ikävuoden välillä on minun luullakseni paras aika, jos he liian mielellään viipyvät vuoteessaan, ryhtyä asteittain rajoittamaan heidän untansa noin kahdeksaan tuntiin, mikä on yleensä riittävä levähdysaika terveille, täysikasvuisille ihmisille. Jos te olette totuttanut hänet, kuten teidän olisi pitänyt tehdä, nousemaan säännöllisesti hyvin varhain aamulla, on tämä liian pitkällisen vuoteessa loikomisen virhe helposti parannettavissa, ja useimmat lapset haluavat jo itsestäänkin kyllin innokkaasti lyhentää tätä aikaa, he kun niin mielellään istuvat iltaseuran mukana myöhempään ylhäällä; mutta ell'ei heitä pidetä silmällä, ovat he myös varsin taipuvaisia korvaamaan vahinkonsa seuraavana aamuna, mutta sitä ei saa sallia millään ehdolla. Heidät tulisi säännöllisesti herättää ja saattaa nousemaan vuoteesta heidän varhaisella hetkellään; mutta hyvää huolta on heitä herätettäessä pidettävä siitä, ett'ei se tapahdu liian äkillisesti eikä kovalla tai kimakalla äänellä tai jollakin muulla odottamattomalla, ankaralla melulla. Täten usein pelästytetään lapset ja tuotetaan heille vakavia vaurioita, ja jos sikeän unen tosiaankin katkaisee joku tuollainen äkillinen hälyytys, voi se saattaa suunnilta kenen tahansa. Kun lapsia herätetään unesta, niin alotettakoon toki kutsumalla heitä ensin hiljaa nimeltä ja nyhkäisemällä heitä varovasti, ja vedettäköön heidät täten vain vähitellen heidän horrostilastaan; missään tapauksessa älköön heitä puhuteltako tai kosketeltako muutoin kuin erinomaisen ystävällisesti siksi, kunnes he ovat tulleet täydelleen tajuihinsa ja kunnes voidaan heidän lopetettuaan pukeutumisensa olla varmoja siitä, että he ovat ehdottomasti hereillä. Pakko herätä unesta, kuinka hellävaroen te sen sitte toimitattekin, on heille jo kylliksi raskasta, ja sentähden tulee katsoa, ett'ei siihen vielä lisätä jotakin muuta epämiellyttävää, ei erittäinkään sellaista, mikä voi häntä säikähdyttää[41].

§ 22. Hänen vuoteensa olkoon kova, ja sinä käytettäköön mieluummin tikattua patjaa kuin untuvia. Kova makuusija vahvistaa jäseniä, kun taas joka-öinen hautautuminen höyheniin sulattaa ja hajoittaa ruumista ja on usein syynä heikkouteen, jopa valmistaa liian varhaisen kuolemankin. Ja puhumattakaan rakkokivestä, joka saa usein alkunsa tällaisesta nivusten lämpimästä verhoamisesta, johtuvat useat muutkin taudit ja kaikkien niiden juuri, heikko ja arka ruumiintila, hyvin monessa tapauksessa untuvavuoteista[42]. Sitäpaitsi ei mies, joka on kotona tottunut kovaan vuoteeseen, menetä untansa matkustellessaan maailmalla (jolloin hänen on sitä eniten tarvis), kun ei hänellä ole pehmyttä sijaansa ja kun eivät hänen pieluksensa ole asianmukaisessa järjestyksessä. Ja sentähden en luulekaan olevan haitaksi laitella kasvattimme vuodetta eri tavoin, joskus nostaa hänen päänsä korkeammalle, joskus taas sijoittaa se matalammalle, jott'ei hän tuntisi jokaista pikku muutosta, sillä sellaisiahan täytyy jokaisen varmasti kohdata, joka ei ole määrätty aina lojumaan kotonaan nuoren herramme vuoteessa ja näkemään hoitajattarensa laittavan kaikki pilkulleen kuntoon ja peittelevän hänet lämpimästi. Luonnon tärkein vahvistusjuoma on uni. Ken jää sitä ilman, hän kärsii siitä; ja hyvin onneton on lapsi, joka voi nauttia sitä juomaa vain äitinsä hienosta kultamaljasta eikä yksinkertaisesta puukupista. Ken nukkuu makeasti, hän nauttii tätä virkistysjuomaa; eikä sillä ole väliä, tapahtuuko se pehmeässä vuoteessa vaiko kovilla palkeilla. Uni vain on ainoa tarpeellinen.

§ 23. On vielä olemassa muuan seikka, joka suuresti vaikuttaa terveyteen, ja se on ulostamisen säännöllinen suorittaminen. Ihmisillä, joiden vatsa on hyvin vetelä, on harvoin voimakkaat ajatukset tai voimakas ruumis. Mutta kun tämän pahan parantaminen joko ruokajärjestyksen tai lääkkeiden avulla on paljoa helpompaa kuin päinvastaisen tapauksen, ei siitä tarvitse tässä paljoa puhua, sillä jos se käy uhkaavaksi joko ankaruudeltaan tai pitkällisyydeltään, voidaan aina kylliksi aikaisin, joskus liiankin aikaisin, kääntyä lääkärin puoleen, ja jos se taas esiintyy lievänä tai kestää vain vähän aikaa, on yleensä parasta jättää se luonnon omaan hoitoon. Toiselta puolen on taas liian kovallakin vatsalla omat pahat vaikutuksensa, ja sitä on paljoa vaikeampi käsitellä lääketaidon neuvomilla keinoilla, sillä ulostavat lääkkeet, jotka näyttävät hetkeksi tuovan apua, pikemminkin lisäävät pahaa, sitä poistamatta.

§ 24. Koska tämä on haitta, jota minulla on ollut erikoinen syy tutkia ja koska minä en ole kirjoista tavannut neuvoa sen parantamiseksi, esitän tässä ajatukseni asiasta, uskoen, että suurempiakin muutoksia kuin se voidaan saada ruumiissamme aikaan, kunhan vain pidämme oikeata suuntaa ja käymme eteenpäin järkevin askelin.

1. Tässä suhteessa panin minä merkille, että ulostamisen tapahtuminen oli seuraus erikoisista ruumiin liikkeistä, etenkin suolten n.s. matomaisesta liikkeestä[43].

2. Edelleen huomasin, että muutamia ruumiin liikkeitä, jotka eivät olleet täydellisesti tahdosta riippuvia, saattoi harjoituksen ja herkeämättömän pyrkimyksen avulla muuttaa totunnaisiksi, jos niitä vain keskeytymättömän käytännön kautta yritettiin määrättyinä aikoina saada säännöllisesti tapahtumaan.

3. Niinikään panin minä merkille, että muutamat miehet, jotka olivat polttaneet piipullisen tupakkaa illallisen jälkeen, kävivät säännöllisesti mukavuuslaitoksessa, ja silloin minä aloin itsekseni epäillä, eikö ollut pikemminkin tottumuksen kuin tupakan ansiota, että luonto oli heille niin aulis, tai eikö ainakin, jos tupakka sen aiheutti, se tapahtunut ennemmin kiihoittamalla sisälmykset voimakkaaseen liikkeeseen kuin vaikuttamalla jollain tavoin ulostavasti, sillä siinä tapauksessa olisi siitä ollut toisenlaiset seuraukset.

Tultuani täten vakuutetuksi, että oli mahdollista tehdä tämä toimitus totunnaiseksi, oli lähimpänä tehtävänäni miettiä, millä keinoin ja tavoin se oli parhaiten saavutettavissa.

4. Niin johduin minä ajattelemaan, että jos ihminen heti ensimmäisen aamuateriansa jälkeen viipymättä suosittelisi luontoa ja koettaisi, eikö hän voisi pakottaa vatsaansa ulostamaan, tulisi se hänelle ajan mittaan, säännöllisen harjoituksen avulla, tottumukseksi.

§ 25. Syyt, jotka ovat saaneet minut valitsemaan juuri tämän hetken, ovat seuraavat.

1. Koska vatsa silloin tyhjänä ollessaan saa jotakin sille mieluista ravintoa (sillä minä en milloinkaan soisi kenenkään, paitsi aivan välttämättömissä tapauksissa, syövän muuta kuin mistä hän pitää ja muulloin kuin häntä maittaa), niin se on silloin taipuvainen ottamaan tuon ravinnon vastaan voimakkaasti jänteitänsä puristamalla, mikä puristus, niin otaksun, saattaa jatkua myöskin suolistossa ja siten vahvistaa sen matomaista liikettä, kuten me näemme esim. suolitukkeumassa[44] vastakkaisen liikkeen jossakin alempana alettuaan jatkuvan läpi koko suoliston pituuden ja saavan myöskin vatsan tottelemaan tätä epäsäännöllistä liikettä.

2. Koska ihmiset syödessään tavallisesti höllittävät ajatuksensa, niin että muusta toimesta vapautuneet elonhenget[45] pääsevät sitä tehokkaammin jakautumaan alempiin vatsan osiin, jotka myöskin osaltaan vaikuttavat toivotun tuloksen saavuttamiseksi.

3. Koska ihmisillä on aikaa syödä, täytyy heillä myös olla aikaa osoittaa niin suurta kohteliaisuutta rouva Cloacinalle[46], kuin on välttämätöntä nykyiseen tarkoitukseemme, sillä muutoin olisi inhimillisten tointen ja sattumain kirjavuuteen ja moninaisuuteen nähden mahdotonta kiinnittää sitä johonkin määrättyyn hetkeen, ja silloin keskeytyisi totutteleminen. Mutta kun terveet ihmiset ovat harvoin syömättä ainakin kerran päivässä, niin vaikka hetki muuttuisikin, pysyisi tapa yhä entisellään.

§ 26. Näiden periaatteiden nojalla aloin minä toimittaa kokeilujani, enkä ole tavannut ketään, joka olisi tätä keinoa hellittämättä noudattanut, käynyt säännöllisesti mukavuuslaitoksessa heti ensimmäisen ateriansa jälkeen, milloin hän sen sitten nauttikin ja tunsipa hän erikoista tarvetta mennä sinne tai ei, sekä koettanut saada luontoa täyttämään velvollisuutensa, en ole tavannut ketään, joka ei siten olisi muutamissa kuukausissa päässyt toivottuun tulokseen ja hankkinut itselleen niin säännöllistä tapaa, että häneltä oli hyvin harvoin ulostaminen onnistumatta ensimmäisen aterian jälkeen, ell'ei syynä ollut hänen oma huolimattomuutensa: sillä onko hänellä sitten kutsumusta tai ei, kun hän vain menee asianomaiseen paikkaan ja tekee tehtävänsä, saa hän olla varma siitä, että luonto on oleva hänelle hyvin kuuliainen.

§ 27. Minä neuvoisinkin sentähden, että tätä tapaa noudatettaisiin lapsenkin suhteen joka päivä heti hänen syötyään aamiaisensa. Asetettakoon hänet reikätuolilleen ikäänkuin vatsan tyhjentäminen olisi yhtä hyvin hänen vallassaan kuin sen täyttäminenkin, älköönkä annettako hänen eikä hänen hoitajattarensa ajatellakaan, ett'ei asia juuri niin olisi, ja jos häntä pakotetaan yrittämään, estämällä häntä leikkimästä tai syömästä uudelleen ennenkuin hän on tosiaankin ulostanut tai ainakin tehnyt kaiken voitavansa, en epäile sen tulevan hänelle vähässä ajassa luonnolliseksi. Sillä on syytä pelätä, että koska lapset ovat tavallisesti kovin syventyneitä leikkiinsä ja välittävät hyvin vähän kaikesta muusta, he usein jättävät huomaamatta nämä luonnon vaatimukset, jos ne esiintyvät vain lievässä muodossa; ja niin he lyövät laimin nämä otolliset tilaisuudet ja hankkivat vähitellen itselleen alituisen ummistuksen. Että ummistusta voidaan estää näin menettelemällä, ei ole pelkkää otaksumaa, koska minä olen pannut merkille, että kun on sitä tapaa herkeämättä jonkun aikaa noudatettu, on saatu lapsi ulostamaan säännöllisesti joka-aamuisen murkinansa jälkeen[47].

§ 28. Missä määrin täysi-ikäiset ihmiset katsovat asiakseen koettaa tätä tapaa, se jääköön heidän omaksi huolekseen, vaikka en voikaan olla sanomatta, että niihin moniin haittoihin nähden, jotka ovat seurauksena siitä, ett'ei tämä luonnon välttämätön huojentaminen saata kunnolleen tapahtua, minä tunnen tuskin mitään, joka olisi edullisempi terveyden säilymiselle kuin juuri se tapa. Kerta kahdessakymmenessäneljässä tunnissa on minun ymmärtääkseni tarpeeksi; ei ainakaan kukaan pitäne sitä liiallisena. Ja tällä keinoin saavutetaan toivottu tulos ilman lääkkeitä, jotka yleensä osoittautuvat varsin tehottomiksi ankaramman ja pitkällisemmän ummistuksen parantamisessa.

§ 29. Siinä on kaikki, mitä minulla oli teidän vaivaksenne esitettävää lapsen hoitamisesta hänen terveytensä pysyessä säännöllisenä. Ehkäpä odotettaneen minun antavan vielä joitakin ohjeita lääkkeiden käyttämisestä tautien estämiseksi; siitä on minulla tarjottavana vain yksi ainoa neuvo, jota tulee pyhästi noudattaa, nimittäin, ett'ei lapsille pidä antaa lainkaan lääkkeitä muka tautien torjumiseksi jo etukäteen. Niiden ohjeiden noudattaminen, joita olen ylempänä antanut, tulee toivoakseni tekemään sen paremmin kuin kaikki naisten lääkejuomat ja apteekkarien rohdot. Välttäkää visusti sentapaista puoskaroimista, tai muutoin te vain hankitte tauteja niitä suinkaan estämättä. Älkääkä suinkaan jokaisesta pienestä pahoinvoinnista turvautuko lääkkeisiin tai kutsuko lääkäriä lastenne luo, erittäinkään jos hän on toimelias mies, joka tuossa tuokiossa täyttää heidän akkunansa pulloilla ja heidän vatsansa rohdoilla. Turvallisempaa on jättää heidät kokonaan luonnon huomaan kuin antaa heidät miehen käsiin, joka heti ryhtyy puoskaroimiseen tai joka ajattelee, että lapsia on tavallisista pahoinvoinneistakin parannettava jollakin muulla kuin sopivalla ruokajärjestyksellä tai jollakin hyvin sentapaisella keinolla, sillä minun järkeni ja kokemukseni vahvistavat oikeaksi, että lasten arkaa ruumista on vaivattava rohdoilla niin vähän kuin mahdollista ja vasta silloin, kun välttämätön tarve vaatii. Tilkka raikasta punaunikkovettä, joka on oikea lääke kaikenlaisia ruuansulatushäiriöitä vastaan, lepo ja pidättäytyminen lihasta pysäyttävät usein enimmät pahoinvoinnit alkuunsa, kun taas liian hätäinen tohtoroiminen olisi ehkä kehittänyt niistä vakavia tauteja. Ell'ei sellainen varovainen käsittely lopeta alkavaa pahoinvointia tai estä sitä muuttumasta oikeaksi sairaudeksi, silloin on aika kysyä jonkun huolellisen ja malttavan lääkärin neuvoa. Tässä suhteessa uskottaneen minua toivoakseni mielellään, sillä eihän kenelläkään voi olla syytä epäillä miehen neuvoa, joka on jonkun aikaa tutkinut lääketiedettä, kun hän kieltää teitä liian kerkeästi käyttämästä lääkkeitä ja lääkäreitä[48].

§ 30. Ja niin olen minä sanonut kaiken sanottavani ruumiista ja terveydestä; se voidaan sulkea näihin harvoihin ja helposti noudatettaviin sääntöihin: runsaasti raikasta ilmaa, liikuntoa ja unta, yksinkertaista ruokaa, ei viinejä eikä väkeviä juomia, hyvin vähän tai ei ollenkaan lääkkeitä, ei liian lämpimiä tai ahtaita vaatteita, erittäinkin ovat pää ja jalat pidettävät kylminä, ja jalkoja on usein totutettava kylmään veteen ja annettava niiden kastua.

§ 31. Kun nyt on pidetty tarpeellista huolta siitä, että ruumis pysyy voimakkaana ja vahvana ja kykenee siten tottelemaan hengen käskyjä ja täyttämään ne[49], niin on lähimpänä ja tärkeimpänä tehtävänämme ohjata henkeä oikealle tielle, niin että se kaikissa tiloissa suostuu vain sellaiseen, mikä on soveliasta järkevän, ajattelevan olennon arvolle ja jaloudelle[50].

§ 32. Jos se on totta, mitä minä olen sanonut tämän esityksen alussa ja mitä minä en epäile, nimittäin että ihmisten tavoissa ja kyvyissä havaittava erilaisuus johtuu heidän kasvatuksestaan enemmän kuin mistään muusta seikasta, on meidän syytä päättää, että lasten henkeä on suurella huolella kehitettävä ja lyötävä heihin jo varhain se leima, joka on sittemmin aina vaikuttava heidän elämäänsä: sillä menettelivätpä he hyvin tai pahoin, aina on kiitos tai moite kohdistuva siihen, ja kun he ovat jossakin suhteessa käyttäytyneet sopimattomasti, saadaan heistäkin kuulla tuo tavallinen lauseparsi: "Sehän kuvaa niin hyvin heidän kasvatustaan."

§ 33. Kuten ruumiin voimakkuus on pääasiallisesti sen kyvyssä kestää vaivaa ja ponnistusta, niin on hengenkin. Ja kaiken hyveen ja ansion ensimmäinen periaate ja pohja onkin siinä, että mies kykenee kieltäytymään haluistaan, vastustamaan omia taipumuksiaan ja seuraamaan vain sitä, mitä järki parhaaksi neuvoo, vaikka hänen mielitekonsa vetäisivätkin toiseen suuntaan.

§ 34. Suuri erehdys, jonka olen huomannut ihmisten tavassa kasvattaa lapsiaan, on juuri siinä, ett'ei tästä seikasta ole pidetty tarpeellista huolta oikeissa ajoin, ett'ei henkeä ole opetettu tottelemaan kuria ja noudattamaan järjen neuvoja silloin, kun se vielä oli herkimmillään ja taipuisimmillaan. Koska luonto on, viisaasti kyllä, määrännyt vanhemmat rakastamaan lapsiansa, ovat he varsin hetaita, ell'ei järki hyvin tarkkaan vartioi tätä luonnollista tunnetta, ovat he varsin hetaita, sanon minä, muuttamaan sen sokeaksi hellyydeksi. He rakastavat pienokaisiaan, ja sehän on heidän velvollisuutensa; mutta samalla rakastavat he usein lastensa mukana myös näiden vikoja. Lasten mieltä ei muka tule pahoittaa, heidän tulee muka saada noudattaa tahtoansa kaikissa asioissa, ja kun he eivät varhaisimpina vuosinaan kykene osoittamaan suuria vikoja, luulevat vanhemmat voivansa kaikessa rauhassa sietää heidän säännöttömyyksiään ja pitää leikin asiana sitä viehättävää pahanilkisyyttä, joka heidän nähdäkseen niin hyvin sopii siihen viattomaan ikäkauteen. Mutta Solon vastasi sangen hyvin eräälle liian hellälle isälle, joka ei tahtonut rangaista lastaan jostakin koirankujeesta, vaan puolusteli häntä, väittämällä koko juttua vähäpätöiseksi seikaksi: "Niinpä niin, mutta tottumus on tärkeä seikka".[51]

§ 35. Sitä sydänkäpystä pitää opetettaman jakelemaan iskuja ja nimittelemään ihmisiä jos jollakin tavoin, hänen pitää saaman mitä hän vain suvaitsee kirkua, ja hänen on lupa tehdä mitä häntä miellyttää. Täten vanhemmat, noudattamalla lastensa mieltä kaikessa ja hellittelemällä heitä liiaksi heidän ollessaan pieniä, turmelevat luonnon perusteet heissä ja kummastelevat sitten jälkeenpäin, saadessaan juoda katkeraa vettä, kun ensin ovat itse sen alkulähteen myrkyttäneet.[52] Sillä kun heidän lapsensa ovat kasvaneet isommiksi ja nämä pahat tavat heidän mukanaan, kun he ovat jo liian suuria alituisesti hyväiltäviksi ja kun eivät vanhemmat voi enää käyttää heitä leikkikaluinaan, silloin valittavat he, että ne nulikat ovat tottelemattomia ja pahanilkisiä, silloin suuttuvat he heidän uppiniskaisuudestaan ja kärsivät kovin niistä huonoista taipumuksista, joita he itse ovat synnyttäneet ja kehittäneet heissä; ja silloin olisivat he iloisia, vaikka ehkä liian myöhään, jos voisivat kitkeä pois ne rikkaruohot, jotka he olivat omin käsin istuttaneet ja jotka nyt ovat juurtuneet liian syvään lähteäkseen vain niin helpolla. Sillä jos ken on tottunut aina noudattamaan omaa tahtoansa joka asiassa niin kauvan kun hän vielä kulki lapsen mekossa, niin miksi ihmettelisimme, jos hän yhä haluaisi niin tehdä ja taistella oikeuksiensa puolesta silloin, kun hän käyttää kaatioita? Jota enemmän hän tosiaankin lähenee miehuuden ikää, sitä selvemmin näyttää aika hänen virheensä, niin että on vain harvoja vanhempia, jotka ovat silloinkin niin sokeita, ett'eivät niitä näkisi, tai niin tylsiä, ett'eivät tuntisi oman hemmoittelunsa pahoja seurauksia. Hän teki hoitajattarelleen mitä tahtoi, ennen kuin osasi puhua tai kävellä; hän oli vanhempiensa täydellinen herra siitä lähtien, kun hän osasi lörpötellä; kuinka hän nyt, kun hän on kasvanut suuremmaksi, kun hän on voimakkaampi ja älykkäämpi kuin silloin, kuinka hän nyt äkkiä rupeaisi itseään hillitsemään tai suistamaan omavaltaisuuttaan? Kuinka haluaisi hän seitsemän, neljäntoista, kahdenkymmenen vuotiaana menettää edut, joita vanhempain liiallinen hempeys jakoi hänelle niin arvelematta siihen asti? Kokeilkaapa koiralla tai hevosella tai jollakin muulla eläimellä ja katsokaa, voitteko niiden suuremmiksi ja vahvemmiksi tultua helposti poistaa ne ilkeät, äksyt kujeet, joita ne ovat oppineet nuoruudessaan, eikä kuitenkaan mikään luontokappale ole puoliksikaan niin itsepäinen ja kopea eikä halua puoliksikaan niin kiivaasti olla itsensä ja muiden herra kuin ihminen.

§ 36. Me olemme yleensä kylliksi viisaita alottaaksemme niiden kasvatuksen niiden ollessa vielä aivan nuoria, ja me ryhdymme hyvissä ajoin opettamaan muita luontokappaleita, joista haluamme saada hyötyä tai jotka tahdomme saada kelpaamaan johonkin. Vain omista jälkeläisistämme jätämme huolehtimatta tässä suhteessa, ja kun olemme tehneet heistä huonoja lapsia, odotamme typeryyksissämme heistä tulevan hyviä miehiä. Sillä jos lapsen pitää saaman rypäleitä tai sokerimanteleita heti, kun hänen vain tekee mieli, jott'ei se kullannuppu-parka vain huutaisi tai tulisi muutoin pahalle tuulelle, miksi ei hänen sallittaisi sitten suuremmaksi kasvettuaan noudattaa tahtoansa, jos hänen halunsa vetää häntä viiniin tai naisiin? Ne ovat varttuneemman ihmisen taipumuksille yhtä viekoittelevia kuin se, mitä hän pienenä ollessaan huusi, oli lapsen mieliteoille. Paha ei ole siinä, että ihmisellä on näiden erilaisten ikäkausien käsityskyvyn ja maun mukaisia haluja, vaan siinä, ett'ei niitä ole alistettu järjen määräysten ja kurin alaisiksi: eroitus ei ole siinä, onko meillä tai eikö meillä ole mielitekoja, vaan siinä, onko meillä voimaa hallita niitä ja kieltää ne itseltämme. Ken ei ole tottunut nuoruudessaan alistamaan tahtoansa muiden järjelle kuuliaiseksi, hän tuskin ymmärtää alistaa sitä omaa järkeänsä tottelemaan silloin, kun hän on sellaisessa ijässä, että hänen tulisi sitä käyttää. Ja millainen mies sellaisesta lapsesta sukeutuu, on helppo aavistaa.

§ 37.[53] Näihin erehdyksiin tekevät tavallisesti itsensä vikapäiksi ne, jotka näyttävät pitävän mitä suurinta huolta lastensa kasvatuksesta. Mutta jos katselemme, miten yleensä lapsia käsitellään, niin onpa meillä tosiaankin syytä ihmetellä, että hyveestä on jäänyt jälkiä lainkaan kaiken sen suuren tapojen höllyyden keskelle, jota maailma valittaa[54]. Haluaisinpa tietää, voidaanko nimittää ainoatakaan pahetta, mihin eivät vanhemmat tai ne, joille lasten hoito on uskottu, heitä totuta, ja minkä siemeniä he eivät kylvä heidän sydämmeensä heti, kun he vain voivat ottaa ne vastaan? Minä en nyt tarkoita esimerkkiä, jota he itse heille näyttävät, enkä mallia, jonka he asettavat heidän eteensä, vaikka siinäkin on jo kylliksi yllykettä, vaan siitä minä tässä tahtoisin huomauttaa, että heille suorastaan opetetaan pahetta ja että heitä aivan tahallaan käännytetään pois hyveen tieltä. Ennenkuin he osaavat kävelläkään, istutetaan heidän mieleensä jo väkivallan, koston ja julmuuden periaatteet. "Lyö minua, jotta minä lyön häntä takaisin", siinä opetus, jonka useimmat lapset kuulevat joka päivä, eikä sitä pidetä minään, koska heidän kätensä eivät ole vielä kylliksi vahvat saadakseen vahinkoa aikaan. Mutta minä kysyn: eikö siten turmella heidän sydäntään? Eikö heitä siten johdeta väkivallan ja nyrkkioikeuden tielle? Ja jos heitä on pienestä pitäin opetettu lyömään ja vahingoittamaan muita toisten välityksellä ja yllytetty iloitsemaan kivusta, jota he ovat toisille tuottaneet, ja nauttimaan nähdessään toisten kärsivän, niin eikö heitä siten valmisteta tekemään samaa, kun he ovat tulleet kyllin vahvoiksi saadakseen iskunsa tuntumaan ja kun he jaksavat lyödä oikein toden perästä?

Ruumiimme verhoa, jota me käytämme kainouden, lämpimän ja suojan takia, opettavat vanhemmat joko typeryydessään tai paheellisuudessaan lapsiaan omistamaan kokonaan toisiin tarkoituksiin. Siitä tehdään turhamaisuuden ja kateuden esine. Lasta totutetaan toivomaan uutta pukua sen komeuden takia, ja kun pikku tyttö upeilee uusissa vaatteissaan ja uudessa päähineessään, niin voiko hänen äitinsä olla opettamatta häntä ihailemaan itseään nimittelemällä häntä "pikku kuningattarekseen" ja "pikku prinsessakseen"? Sillä tavoin opetetaan lapsia ylpeilemään vaatteistaan jo ennen kuin he kykenevät itse pukemaan ne päälleen. Ja miksi eivät he yhä edelleenkin pitäisi itseään muita parempina räätälin tai kamarineitsyen luoman ulkonaisen hienoutensa takia, koska heidän vanhempansa ovat jo niin varhain ohjanneet heitä siten tekemään?

Valheita, kaksimielisiä selityksiä ja vain vähän valheesta eroavia puolusteluja pannaan pienen väen suuhun, ja oppipoikia ja lapsia suorastaan kehoitetaan sellaiseen, jos heidän mestariensa tai vanhempainsa etu on kysymyksessä. Ja voidaanko ajatella, että se, joka huomaa saavansa totuuden vääntelemisen anteeksi, jopa siihen itseään yllytettävänkin, kun se vain käy hänen hurskaan herransa mielen mukaan, ei käytä tätä lupaa omaksi hyväkseen, jos siitä vain on hänelle itselleen hyötyä?

Vain vähäinen varallisuus estää alhaisempaa kansaa kehittämästä kohtuuttomuutta lapsissaan ja ruuan hyvyydellä tai kehoituksilla houkuttelemasta heitä syömään tai juomaan liiaksi; mutta sellaisten vanhempain huono esimerkki, milloin he vain sattuvat runsaammin saamaan rahoja käsiinsä, osoittaa, ett'ei suinkaan mikään juoppouden eikä ahmattiuden vierominen pidätä heitä liiallisuuksista, vaan yksinomaan varojen puute. Mutta jos katsahdamme niiden taloihin, joille hyvinvointi on luonut hiukan lämpimämmän pesän, on siellä syömisestä ja juomisesta tehty niin täydelleen elämän tärkein toimi ja korkein onni, että lapsia luullaan kohdeltavan kaltoin, ell'ei heille toimiteta runsasta osaansa siitä. Kaikenlaisilla kastikkeilla ja mausteilla höystettyjen ja kaikilla keittotaidon tempuilla muunneltujen ruokalajien täytyy kiihoittaa heidän kitalakeaan, kun heidän vatsansa on täynnä; ja kun sitten pelätään, että heidän mahalaukkuunsa on tullut liian paljon tavaraa, löydetään tekosyy vielä yhden viinilasin tarjoamiseksi ruuansulatusta auttamaan, vaikka se vain puolestaan yhä lisää liikakuormitusta.

Heti kun nuorta herraamme vaivaa joku pieni pahoinvointi, on ensimmäisenä kysymyksenä: "Mitä haluat syödä, oma kulttiseni? Mitä tuon sinulle?" Häntä kehoitetaan innokkaasti syömään ja juomaan, ja jokaisen keksimiskyky pannaan kovalle koetukselle löytääkseen jotakin niin maittavaa ja herkullista, että se voittaisi tuon ruokahalun puutteen, minkä luonto on niin viisaasti järjestänyt tautien alkuun niiden yltymistä vastustamaan, jotta se vapautettuna tavallisesta, yhä uusien vatsaan ahdettujen ravintoaineiden sulattamistyöstä saisi aikaa ja tilaisuutta parantaa ja hallita ruumiin turmeltuneita nesteitä[55].

Ja milloin lapsilla on onnekseen niin järkevät vanhemmat, että nämä osaavat pidättää heitä pöydän liiallisuuksista ja opettaa heitä yksinkertaiseen ja luonnolliseen ruokajärjestykseen, niin on heidän silloinkin varsin vaikea säilyä tartunnalta, joka myrkyttää sielun; sillä vaikka heidän terveydestänsä voitaisiinkin varovaisella menettelyllä pitää jopa hyvääkin huolta heidän vielä ollessaan kasvattajainsa välittömän valvonnan alaisina, niin täytyy heidän mielitekojensa välttämättömästi suuntautua niiden opetusten mukaan, joita heille joka paikassa tyrkytetään tästä pelkkää nautintoa tarkoittavan elämänkäsityksen kohdasta. Se suuri arvo, jota kaikkialla pannaan hyvään ruokaan, ei voi olla voimakkaasti kiihoittamatta heidän luontaisia halujaan ja saattamatta heitä piankin rakastamaan tuhlaavan komeata pöytää. Sitä nimittää jokainen paheen moittijakin hyvin-elämiseksi. Ja mitä uskaltaisi tyly järki sanoa yleisen mielipiteen todistusta vastaan? Ja voiko se toivoa saavansa huomiota osakseen, jos se sanoisi sitä ylellisyydeksi, mitä arvokkaimmat ihmiset niin suuresti ihailevat ja niin yleisesti käyttävät?

Tämä on nykyään niin laajalle levinnyt pahe ja sillä on niin voimakkaita tukipylväitä, ett'en tiedä, vaikka se jo tavoittelisi hyveen nimeä ja vaikka sitä pidettäisiin hulluutta ja maailman tapojen puutteellista tuntemista osoittavana, jos joku avaa suunsa sitä vastaan? Ja minä pelkäisin tosiaankin, että sitä, mitä minä olen tässä siitä sanonut, nimitettäisiin moittien pieneksi, varsinaisen aiheeni ulkopuolelle vieväksi ivanpurkaukseksi, ell'en minä olisi kosketellut tätä seikkaa herättääkseni vanhempia yhä suurempaan huolellisuuteen ja valppauteen lastensa kasvatuksessa, kuu he näkevät, miten näitä joka taholta piirittävät eivät ainoastaan kiusaukset, vaan suoranaiset paheeseen yllyttäjät, vieläpä ehkä juuri niiden taholta, joita he ovat pitäneet heidän turvallisuutensa parhaina vartijoina[56].

En aijo kauvempaa viipyä tässä asiassa ja vielä vähemmän kosketella kaikkia niitä yksityisseikkoja, jotka osoittaisivat, mitä vaivaa nähdään lasten turmelemisessa ja paheen itujen istuttamisessa heihin, mutta minä toivoisin vanhempain vakavasti miettivän, onko olemassa mitään huonoja tapoja tai paheita, joita ei lapsille opetettaisi aivan avoimesti, ja eikö heidän velvollisuutensa ja järkevyytensä asiana tulisi olla toisenlaisen ohjauksen hankkiminen heille.

§ 38. Minusta näyttää ilmeiseltä, että kaiken hyveen ja siveellisen kunnon perustuksena on kyky kieltää itseltämme omien mielitekojemme tyydytys silloin, kun ei järki niitä hyväksy. Tämä kyky on hankittava ja sitä on yhä vahvistettava tottumuksen avulla sekä tehtävä se helpoksi ja luonnolliseksi aikaisella harjoittamisella. Jos minua siis kuultaisiin, neuvoisin minä, päinvastoin kuin mitä yleensä tehdään, että lapsia tulisi jo kehdosta alkaen totuttaa hillitsemään mielitekojansa ja olemaan saamatta kaikkea, mitä haluavat. Ensimmäinen seikka, mikä heille tulisi opettaa, on se, ett'eivät he saa mitään siksi, että he sitä haluavat, vaan siksi, että sitä on pidetty heille hyödyllisenä[57]. Jos heille myönnettäisiin vain sitä, mitä he todellakin tarvitsevat, eikä heille milloinkaan annettaisi sellaista, mitä he kerran huutavat, niin oppisivat he olemaan tyytyväisiä ilman sitäkin, eivätkä he koskaan pyrkisi parkumalla ja murjottamalla määräämään kaikkea, samoin kuin he eivät olisi läheskään niin suureksi taakaksi itselleen ja muille, niinkuin he ovat silloin, kun ei heitä ole alusta alkaen sillä tavoin kohdeltu. Ell'eivät he koskaan saisi haluamaansa esinettä vain sen kärsimättömyyden ja kiihkeyden pakosta, mitä he sen suhteen osoittavat, kirkuisivat he yhtä vähän sitä tai tätä, kuin he kirkuvat omakseen kuuta.

§ 39. Minä en sano tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, ett'ei lasten mieltä tulisi missään kohdassa noudattaa tai että minä odottaisin heidän mekossa käyttäytyvän yhtä järkevästi ja taitavasti kuin valtioneuvokset. Minä ymmärrän heidät lapsiksi, joita on hellävaroen kohdeltava, joiden täytyy leikkiä ja joilla tulee olla leikkikaluja. Minä tarkoitan vain, että milloin tahansa he vaativat sellaista, mitä heidän ei sovi saada tai tehdä, ei tulisi suostua heidän tahtoonsa vain siksi, että he ovat pieniä ja että he sitä haluavat: ei, mitä he oikein karttamalla karttavat, sitä ilman tietävät he juuri siitä syystä varmasti jäävänsä. Minä olen nähnyt istuvan pöydässä lapsia, jotka eivät koskaan mitään pyytäneet, mitä siinä olikaan tarjolla, vaan ottivat tyytyväisinä mitä heille annettiin: ja toisessa paikassa olen minä nähnyt toisia lapsia, jotka huutaen vaativat kaikkea, mitä näkivät, ja joille oli tarjottava jokaista ruokalajia, ja vieläpä ensimmäiseksi. Mistä muusta johtuikaan tämä suuri ero kuin siitä, että toisia oli totutettu saamaan kaikki, mitä he pyysivät tai huusivat, ja toisia olemaan ilman? Mitä nuorempia he ovat, sitä vähemmän tulee minun luullakseni myöntyä heidän säännöttömiin ja hillittömiin mielitekoihinsa, ja mitä vähemmän heillä on itsellään järkeä, sitä kiinteämmin tulee heidän olla niiden ehdottoman vallan ja kurin alaisia, joiden haltuun heidät on uskottu. Siitä myönnän minä seuraavan, että vain ymmärtäväisiä ihmisiä olisi päästettävä heitä hoitamaan. Jos maailma yleensä menetteleekin toisin, niin en voi sitä auttaa. Minä vain sanon, mitä minä parhaana pidän; sillä jos se olisi jo käytännössä, ei minun enää tarvitsisi vaivata maailmaa tästä asiasta kirjoittamalla. Mutta minä en sittenkään epäile, että kun tätä kysymystä vain tarkoin punnitaan, muutkin tulevat olemaan minun kanssani sitä mieltä, että mitä pikemmin aletaan tätä menettelytapaa sovittaa lapsiin, sitä helpommaksi on se käyvä sekä heille että heidän kasvattajilleen, ja että pitäisi kohotettaman loukkaamattomaksi säännöksi, että mitä kerran on heiltä kielletty, sitä eivät he suinkaan saa kirkumalla tai kärttämällä, ell'ei haluta opettaa heitä kärsimättömiksi ja kiusallisiksi, palkitsemalla heitä heidän kärsimättömyydestään ja kiusallisuudestaan.

§ 40. Niiden siis, jotka aikovat yleensä lainkaan hallita lapsiaan, tulisi alottaa jo heidän ollessaan aivan pieniä, ja katsoa, että he ehdottomasti tottelevat vanhempainsa tahtoa. Jos haluatte saada poikanne pysymään kuuliaisena teille senkin jälkeen, kun hän on jättänyt lapsuusvuodet taakseen, niin pystyttäkää isällinen arvovaltanne heti, kun hän kykenee alistumaan ja ymmärtämään, kenen vallassa hän on. Jos tahdotte saada hänet kunnioittamaan itseänne, niin istuttakaa se tunne häneen jo hänen varhaisimpana ikäkautenaan, ja mitä enemmän hän lähenee miehuusvuosiaan, sitä lähemmäs päästäkää hänet sydäntänne, niin että te pidätte häntä lapsuuden ijässä kuuliaisena alamaisenanne (kuten oikein onkin) ja miehuuden ijässä hartaana ystävänänne[58]. Sillä minun ymmärtääkseni erehtyvät ne suuresti lastensa kohtelemisessa, jotka ovat heille suopeita ja tuttavallisia heidän ollessaan pieniä, mutta muuttuvat ankaroiksi ja työntävät heidät luotaan heidän vartuttuaan isommiksi, sillä vapaus ja suopeus eivät voi olla hyväksi lapsille; heidän arvostelukykynsä heikkous tekee ohjauksen ja kurin heille välttämättömiksi, ja toiselta puolen on taas käskevä ankaruus huono tapa kohdella miestä, jolla on jo järkeä kulkea omin päinkin; enkä minä usko teidän haluavan johtaa asiaa siihen, että lapsenne isommiksi tultuaan kyllästyvät teihin ja sanovat salaa itsekseen: "Milloinkahan tuo isäkin kuolee?"

§ 41. Minä luulisin kaikkien pitävän sitä järkevänä, että lasten tulisi pieninä ollessaan katsoa vanhempiinsa kuin ehdottomiin käskijöihinsä ja herroihinsa ainakin ja tuntea heitä kohtaan siis terveellistä pelkoa, ja että heidän taas kypsyneemmällä ijällään tulisi nähdä heissä parhaat, ainoat, todelliset ystävänsä ja niin muodoin rakastaa ja kunnioittaa heitä. Esittämäni menettelytapa on, ell'en erehdy, ainoa sellaisen tilan luomiseksi. Meidän tulee pitää lapsiamme heidän vartuttuaan vertaisinamme, joilla on samat intohimot ja samat toiveet kuin meilläkin. Mehän itsekin haluamme pidettävän itseämme järkevinä olentoina ja me tahdomme oman vapautemme; me emme viitsi kärsiä alituisia soimauksia ja alituista ynseyttä, emmekä me voi sietää tiuskivaa ankaruutta ja loitolle työntävää käytöstä niiltä, joiden kanssa olemme tekemisissä. Ken saa osakseen sellaista kohtelua mieheksi ylettyään, hän etsii piankin toista seuraa, toisia ystäviä ja toisia suhteita, jotka antavat hänen elää vapaammin ja häiriintymättömämmin. Jos sentähden pidetään lapsia kireällä alusta alkaen, ovat he siinä ijässä vielä taipuvaisia ja suostuvat siihen rauhallisesti, koska he eivät ole muuhun koskaan tutustuneetkaan: ja jos aina sen mukaan kuin he varttuvat järkensä käyttämisessä, kohtelun ankaruutta vähitellen hellitetään, mikäli he sitä ansaitsevat, jos isän otsa kirkastuu heille kirkastumistaan ja jos välimatkaa asteittain lyhennetään, niin lisää entinen jyrkkyys heidän rakkauttaan, kun he havaitsevat sen johtuneen vain hyvyydestä heitä kohtaan ja tarkoittaneen vain heidän tekemistään kelvollisiksi ansaitsemaan vanhempainsa suosiota ja kaikkien muiden ihmisten kunnioitusta.

§ 42. Niin paljon olkoon sanottu arvovallan saavuttamisesta lasten suhteen yleensä. Pelko ja ehdoton kunnioitus antakoot teille ensimmäisen keinon vaikuttaa heidän mieliinsä, ja rakkaus ja ystävyys vakauttakoot tämän vaikutuksen heidän kypsyneemmällä ijällään: sillä ajan täytyy tulla, jolloin he ovat vitsan ja kurituksen saavuttamattomissa, ja ell'ei silloin rakkaus teihin tee heitä kuuliaisiksi ja velvollisuudentuntoisiksi, ell'ei hyveen ja kunnian rakkaus pidätä heitä oikeilla poluilla, niin kysyn minä, millä otteella luulette voivanne kääntää heitä niille takaisin? Pelko saada niukka perintöosa, ell'eivät ole teille mieliksi, voi tosin tehdä heidät teidän rahojenne orjiksi, mutta he ovat siitä huolimatta pahoja ja turmeltuneita itsessään, eikä sekään pidäke kestä ikuisesti. Jokainen ihminen täytyy ennemmin tai myöhemmin uskoa omaan johtoonsa, ja ken on hyvä, puhdas ja kykenevä mies, hänellä täytyy kaiken sen olla sisäistä. Ja sentähden: mitä hänen on määrä saada kasvatukselta, mikä tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä ja ohjaamaan sitä, se on istutettava häneen ajoissa, nimittäin hänen luonteensa perinnäisiin vaistoihin upotettuja tottumuksia, eikä vain teeskenneltyä käytöstä ja väärennettyä ulkokuorta, joita koetetaan pitää yllä yksinomaan pelosta, koska tahdotaan välttää isän hetkellistä vihaa, isän, joka voisi tehdä lapsensa perinnöttömäksi.

§ 43. Kun nyt on yleisin piirtein viitottu se tie, jota olisi kuljettava, lienee paikallaan meidän nyt hiukan lähemmin tarkastella käytettävän kurin eri puolia. Minä olen niin laajasti puhunut lasten pitämisestä kireällä, että minun ehkä epäillään jättävän huomioon ottamatta, mihin meitä velvoittaa heidän varhainen ikänsä ja heikko ruumiinsa. Mutta tämä epäilys on katoava, kun kuulette minua hiukan pitemmältä: sillä minä olen hyvin taipuvainen ajattelemaan, että rangaistuksen suuri ankaruus tuottaa vain varsin vähän hyvää, jopa toiselta puolen suurta vahinkoakin kasvatukselle, ja minä luulen piankin havaittavan, että caeteris paribus[59] niistä lapsista, joita on eniten kuritettu, tulee harvoin parhaat ihmiset. Kaikki, mihin minä olen tähän asti pyrkinyt, on siinä, että mikäli ankaruutta tarvitaan, sitä on käytettävä sitä enemmän, mitä nuorempia lapset ovat, ja kun se taitavasti sovitettuna on tehnyt vaikutuksensa, on sitä höllitettävä ja vaihdettava se lempeämpään hallinnan lajiin.

§ 44. Kun vanhemmat ovat tarmokkaalla kädellä tehneet lastensa tahdon taipuisaksi ja nöyräksi, ennenkuin nämä kykenevät muistamaan, milloin tuo menettelytapa alkoi, on se näyttävä heistä luonnolliselta ja vaikuttava heihin myöhemminkin ikäänkuin olisi se tosiaankin aivan asiaan kuuluvaa, siten estäen kaikki vastustamisen tai nureksimisen tilaisuudet. Ainoana huolena vain on, että se on alettava ajoissa ja että sitä on sitten järkähtämättä noudatettava siksi, kunnes pelko ja kunnioitus ovat tulleet tottumukseksi, niin ett'ei voi huomata enää pienintäkään vastahakoisuutta heidän mielensä alistuvaisuudessa ja kerkeässä tottelevaisuudessa. Kun tämä kunnioittavan nöyryyden tunne on näin saatu kerran syntymään (ja siihen on pyrittävä ajoissa, tai muutoin maksaa sen istuttaminen lapsiin vaivaa ja lyöntejä sitä enemmän, mitä kauvemmas se lykätään), niin juuri sen avulla, aina liittämällä siihen niin paljon suopeutta ja hellyyttä, ett'eivät he pääse käyttämään niitä väärin, on lapsia vastaisuudessa hallittava heidän varttuessaan ymmärtävämpään ikään, eikä suinkaan kurituksella, torumisella ja muilla orjamaisilla rangaistuksilla.

§ 45. Että asia niin on, sen myöntänee jokainen helposti, kun hän ajattelee, mihin järkiperäisessä kasvatuksessa pyritään ja mistä siinä on kysymys.

1. Ken ei kykene hallitsemaan taipumuksiaan, ken ei osaa vastustaa hetkellisen nautinnon tai kärsimyksen houkutuksia tehdäkseen ne riippuviksi siitä, mitä järki neuvoo hänelle sopivaksi, häneltä puuttuu hyveen ja ymmärtäväisen toiminnan oikea perustus, ja häntä väijyy vaara, ett'ei hän koskaan kelpaa mihinkään. Tähän ohjaamattomalle luonnolle niin vastakkaiseen mielenlaatuun on sentähden pyrittävä ajoissa, ja tämä tottumus on vastaisen kunnon ja onnen todellisena pohjana saatava istutetuksi lasten mieleen niin varhain kuin mahdollista, aina älyn ja käsityskyvyn ensimmäisistä pilkahduksista lähtien, ja sitä on sittemmin kaikin ajateltavin keinoin ja toimenpitein niiden vahvistaminen, joille on uskottu heidän kasvatuksensa valvonta.

§ 46. 2. Mutta jos toiselta puolen lasten mieltä liiaksi taivutetaan ja nöyryytetään ja jos liian ankaralla kädellä masennetaan ja murretaan heidän elonhenkiään[60], menettävät he kaiken tarmonsa ja yritteliäisyytensä ja joutuvat pahempaan tilaan kuin ennen. Sillä hillittömätkin nuorukaiset, joissa on eloa ja älyä, voivat joskus ohjautua oikealle tielle ja varttua kunnollisiksi, jopa merkitseviksikin miehiksi; mutta masentunutta, arkaa ja velttoa mieltä ja matalaa henkeä voi tuskin koskaan enää kohottaa ja hyvin harvoin saada kehittymään joksikin. Tämän molemmilta puolin uhkaavan vaaran välttämisessä kysytäänkin suurta taitoa, ja ken on löytänyt keinon pitää lapsen henkeä virkeänä, toimeliaana ja vapaana ja kuitenkin samalla kertaa estää häntä niin paljosta, johon hänen mielensä vetäisi, ja kiinnittää häntä sellaiseen, mikä on hänelle aluksi epämieluista, — ken osaa, sanon minä, sovittaa nämä näennäiset vastakohdat, hän on minun nähdäkseni päässyt kasvatuksen tärkeimmän salaisuuden perille.

§ 47. Tuo tavallinen, mukava ja nopeasti saavutettu kurittamisen ja pieksemisen keino, joka on ainoa hallinnan välikappale, mitä kasvattajat yleensä tuntevat ja minkä he yleensä luulevat mahdolliseksikaan, on kaikkein sopimattomin kasvatuksessa käytettäväksi, koska se johtaa molempiin ylempänä mainittuihin haittoihin, mitkä, kuten olemme osoittaneet, uhkaavat kuin Skylla ja Kharybdis puolelta tai toiselta turmiota niille, jotka eksyvät oikealta tieltä.

§ 48. 1. Tällainen rankaisemistapa ei auta meitä pienimmässäkään määrässä hallitsemaan luontaista taipumustamme antautua ruumiillisen ja hetkellisen nautinnon valtaan ja välttää kärsimystä mistä hinnasta tahansa, vaan pikemminkin se sitä edistää, vahvistaen siten meissä ominaisuutta, joka on juurena ja lähteenä kaikille huonoille teoille ja elämän säännöttömyyksille. Mikä muu vaikutin kuin ruumiillinen nautinto ja kärsimys johtaa sellaisen lapsen toimintaa, joka vain selkäsaunan pelosta ahertaa kirjansa ääressä vastoin tahtoaan tai joka pidättäytyy syömästä epäterveellistä hedelmää, mistä hän nauttisi? Siten hän vain tavoittelee suurempaa ruumiillista nautintoa tai välttää suurempaa ruumiillista kärsimystä. Ja mitä merkitsee tuollaisten vaikutinten käyttäminen hänen tekojensa ohjaamisessa ja hänen käytöksensä määräämisessä? Merkitseekö se mitään muuta, sanon minä, kuin sellaisten periaatteiden ja taipumusten suosimista, jotka meidän tulisi velvollisuutemme mukaisesti kitkeä pois ja hävittää? Ja sentähden en voikaan pitää sellaista kuritusta lapselle hyödyllisenä, missä ei häpeä siitä, että hän saa kärsiä jonkun rikkomuksen takia, vaikuta häneen enemmän kuin ruumiillinen kipu.

§ 49. 2. Tällainen kurittamistapa synnyttää luonnollisesti vastenmielisyyttä sitä kohtaan, mitä kasvattajan tulisi velvollisuutensa mukaisesti opettaa rakastamaan. Ja kuinka helppo onkaan huomata lasten alkavan vihata sellaista, mitä he aluksi sietivät, koska he ovat tottuneet sen takia saamaan vitsaa, torumisia ja huonoa kohtelua! Eikä sitä sovi heihin nähden ihmetelläkään, kun aikuisiakaan ei moisin keinoin saataisi suostumaan kerrassaan mihinkään. Ken ei ehdottomasti kyllästyisi viattomaankin ja itsessään merkityksettömään huvitukseen, jos hänet raastettaisiin siihen lyönnein tai pahoin puhein silloinkin, kun hänellä ei ole siihen vähintäkään halua, tai jos häntä säännöllisesti kohdeltaisiin siten aina sen mukaan, miten hän siihen antautuisi? Sehän on vain luonnollista. Loukkaavat ja epämiellyttävät sivuseikat tekevät tavallisesti sietämättömiksi nekin itsessään viattomat asiat, joihin ne liittyvät, ja vain sen maljan pelkkä näkeminenkin, josta olemme tottuneet nauttimaan inhoittavia lääkkeitä, saa vatsamme nousemaan kapinaan, niin ett'ei enää mikään maistu hyvältä siitä juotuna, vaikka malja olisi kuinka puhdas ja kuinka kaunis tahansa ja vaikka se olisi tehty mitä kallisarvoisimmista aineista.

§ 50. 3. Tuollainen orjamainen kuri synnyttää orjamaisia luonteita. Lapsi taipuu ja teeskentelee kuuliaisuutta niin kauvan kuin vitsan pelko väijyy häntä, mutta kun se on poistunut ja kun hän silmän välttäessä voi uskoa pääsevänsä asiasta rankaisematta, antaa hän sitä vapaammat ohjat luontaisille taipumuksilleen, jotka eivät täten suinkaan heikonnu, vaan päinvastoin vahvistuvat ja kehittyvät ja edellisen pakon alaisuuden jälkeen puhkeavat tavallisesti sitä suuremmalla voimalla ilmi; tai:

§ 51. 4. jos äärimmäisyyksiin asti pingoitettu ankaruus pääseekin voitolle ja kykenee parantamaan säännöllisestä tilasta poikkeavan hetkellisen häiriön, niin synnyttää se usein sensijaan pahemman ja vaarallisemman taudin, murtamalla lapsen sielun; ja silloin on meillä nuoren rasavillin sijasta tarmoton, veltto olento, joka luonnottomalla säyseydellään saattaa tosin miellyttää typeriä ihmisiä, nämä kun pitävät ponnettomista, nahjusmaisista lapsista, koska ne eivät melua eivätkä häiritse heitä millään tavoin, mutta josta lopulta tulee ehkä yhtä epämiellyttävä kappale ystävilleen, kuin hän on koko elämänsä ajan pysyvä hyödyttömänä sekä itselleen että muille.

§ 52. Piekseminen ja kaikki muu orjamainen ruumiillinen rankaiseminen eivät ole sopivia hallintakeinoja niiden kasvatuksessa, joista me tahdomme tehdä viisaita, hyviä ja jaloja miehiä, ja sentähden on niitä käytettävä hyvin harvoin ja vain aivan pakottavissa tilaisuuksissa ja äärimmäisissä tapauksissa. Mutta toiselta puolen on lasten liehittelemistä lupailemalla heille palkinnoksi kaikenlaista, mistä he pitävät, yhtä huolellisesti vältettävä. Ken antaa pojalleen omenoita tai sokerimanteleita tai jotakin muuta sen tapaista, mikä tätä eniten miellyttää, saadakseen hänet tutkimaan kirjaansa, vahvistaa vain hänen nautinnonhimoaan ja kasvattaa hänessä sitä vaarallista viettymystä, jota hänen pitäisi kaikin keinoin kukistaa ja tukahduttaa. Te ette voi koskaan toivoa opettavanne häntä hallitsemaan sitä, jos te korvaatte sen rajoituksen, minkä te hänen taipumuksilleen asetatte yhtäällä, antamalla hänen toivoa tyydytystä toisaalta. Jotta lapsesta tulisi hyvä, viisas, kunnon mies, on hänen tarpeellista oppia vastustamaan mielitekojaan ja kieltämään taipumuksensa komeilevaan elämään, hienosteluun, kitalaen sukoilemiseen, j.n.e., silloin kun hänen järkensä neuvoo toista ja kun hänen velvollisuutensa käy kokonaan vastakkaiseen suuntaan. Mutta kun te houkuttelette häntä tekemään jotakin tarpeellista tarjoamalla hänelle rahaa tai palkitsemalla hänen vaivannäkönsä kirjan ääressä jonkun makean herkkupalan nautinnolla; kun te lupaatte hänelle kauniin kaulaliinan tai uuden, hienon puvun, jos hän suorittaa harvat, pienet tehtävänsä, niin mitä te teette muuta, pitämällä kaikkea tätä palkintona hänen silmäinsä edessä, kuin myönnätte kaiken sen kuuluvan juuri niihin hyviin ja oivallisiin asioihin, joita hänen on tavoiteltava, ja niin yllytätte te hänen mieltymystään niihin ja totutatte häntä näkemään onnensa juuri niissä? Saadakseen lapsensa ahkeroimaan kielioppia, tanssia tai jotakin muuta samanlaista ainetta, jolla ei tule olemaan suurta merkitystä heidän elämänsä onnelle eikä kelpoisuudelle, käyttävät ihmiset tällä tavoin väärin palkintoja ja rangaistuksia ja uhraavat heidän hyveensä, kääntävät heidän kasvatusjärjestyksensä nurin ja opettavat heille ylellisyyttä, ylpeyttä, ahneutta, j.n.e. Sillä hellittelemällä tuolla tavoin noita huonoja taipumuksia, joita heidän tulisi rajoittaa ja poistaa, laskevat he perustuksen tuleville paheille, joita voi välttää vain masentamalla himonsa ja totuttamalla ne ajoissa tottelemaan järjen käskyjä.

§ 53. Minä en sano tätä siinä mielessä kuin tahtoisin lapsilta kiellettäviksi kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot silloinkin, kun ne eivät vaikuta vahingollisesti heidän terveyteensä tai hyveisiinsä. Päinvastoin: minä tahtoisin, että heidän elämänsä muodostuisi heille niin miellyttäväksi ja hauskaksi kuin mahdollista ja että he saisivat täysin siemauksin nauttia kaikesta, mikä voi valmistaa heille viatonta iloa, kunhan vain pidetään sitä silmällä, että he saavat nämä nautinnot vain seurauksina siitä kunnioituksen ja suosion määrästä, mikä tulee heidän osakseen heidän vanhempainsa ja kasvattajansa taholta, ja ett'ei niitä milloinkaan tarjottaisi tai myönnettäisi heille palkintoina tästä tai tuosta suoritetusta työstä, jota kohtaan he ovat osoittaneet vastenmielisyyttä tai johon he eivät olisi ryhtyneet ilman tätä houkutusta.

§ 54. Mutta jos poistetaan yhtäältä vitsa ja toisaalta nämä pienet kiihoittimet, jotka heitä miellyttävät, niin mitenkä sitten, sanottaneen, voidaan lapsia hallita? Kun ei pelkoa eikä toivoa enään ole, silloin ei kuristakaan enään ole tietoa. Minä myönnän, että hyvä ja paha, palkinto ja rangaistus ovat järjellisen olennon ainoita toiminnan vaikuttimia: ne ovat ne kannukset ja ohjat, joilla koko ihmissuku pannaan liikkeelle ja joilla sitä johdetaan, ja sentähden on niitä sovitettava lapsiinkin. Sillä minä neuvon heidän vanhempiaan ja kasvattajiaan aina pitämään mielessään, että lapsia on kohdeltava järjellisinä olentoina.

§ 55. Minä myönnän siis, että palkinto tai rangaistus ovat asetettavat lasten valittaviksi, jos aijomme heihin vaikuttaa. Erehdys, jota minä tarkoitan, on siinä, että tavallisesti käytetyt palkinnot ja rangaistukset ovat huonosti valittuja. Ruumiilliset kärsimykset ja nautinnot johtavat minun ymmärtääkseni huonoihin seurauksiin, jos niistä tehdään ne palkinnot ja rangaistukset, joiden avulla ihmiset pyrkivät ohjaamaan lapsiansa, sillä, kuten jo aikaisemmin sanoin[61], ne vahvistavat ja kehittävät vain sellaisia taipumuksia, joita meidän velvollisuutemme olisi masentaa ja pitää kurissa. Millaisen perustuksen hyveelle laskette sellaisen lapsen mieleen, jonka viettymyksen yhteen nautintoon te ostatte tarjoamalla hänelle toista? Sitenhän vain laajennetaan hänen mielitekojensa piiriä ja opetetaan niitä suuntautumaan milloin mihinkin. Jos lapsi huutaa jotakin epäterveellistä ja vaarallista hedelmää, pyritte te tyynnyttämään häntä antamalla hänelle vahingottomampia makeisia. Se voi kyllä olla hyvä hänen terveydelleen, mutta se turmelee hänen luonteensa ja saattaa sen yhä pahempaan epäjärjestykseen. Sillä te muutitte siinä vain esinettä, mutta sukoilitte yhä hänen mielitekoaan ja myönsitte, että se oli tyydytettävä, ja siinäpä onkin, kuten olen osoittanut, pahan juuri; ja siksi, kunnes olette saanut lapsen kykeneväksi kärsimään tämän tyydytyksen kieltämisen, voi hän pysyä hetken rauhallisena ja kilttinä, mutta tautia ei ole parannettu. Täten menettelemällä elätätte ja hellitte te hänessä juuri sitä, mikä on kaiken pahan lähde, mikä varmasti seuraavassa sopivassa tilaisuudessa puhkeaa uudelleen esiin yhä suuremmalla voimalla ja mikä herättää hänessä yhä väkevämpiä mielitekoja ja tuottaa teille yhä enemmän huolta.

§ 56. Ne palkinnot ja rangaistukset, joiden avulla meidän tulee pitää lapsia järjestyksessä, ovatkin sentähden kokonaan toista laatua, ja niillä on sellainen voima, että kun ne on saatu kerran toimimaan, on luullakseni koko tehtävä suoritettu ja vaikeus voitettu. Kunnia ja häpeä ovat kaikkein voimakkaimpia yllykkeitä mielelle, joka on kerran saatu panemaan niihin arvoa. Jos te olette kerran saanut lapset rakastamaan hyvää mainetta ja pelkäämään häpeää ja halveksumista, silloin olette istuttanut heihin sellaisen perusvoiman, joka vaikuttaa lakkaamatta ja taivuttaa heitä oikeaan ja hyvään[62]. Mutta kysyttäneen, miten siinä on meneteltävä.

Minä tunnustan, ett'ei se ensi silmäyksellä näytä suinkaan olevan vailla vaikeuksiansa, mutta luulen kuitenkin maksavan vaivan etsiä oikeita keinoja (ja kun ne on löydetty, käyttää niitä) sen saavuttamiseksi, mitä pidän kasvatuksen suurena salaisuutena.

§ 57. Ensiksikin ovat lapset (ehkäpä aikaisemmin kuin me luulemmekaan) hyvin herkkiä kiitokselle ja tunnustukselle. He ovat iloisia, jos heitä pidetään arvossa ja kunniassa, etenkin jos sen tekevät heidän vanhempansa ja ne, joista he ovat riippuvaisia. Jos sentähden isä hyväilee ja kehuu heitä, kun he ovat olleet kilttejä, mutta näyttää heille kylmiä, välinpitämättömiä kasvoja, kun he ovat menetelleet huonosti, ja jos äiti ja kaikki muutkin henkilöt, jotka heitä ympäröivät, kohtelevat heitä aivan samalla tavalla, saa se heidät piankin huomaamaan eroituksen; ja jos tätä herkeämättä jatketaan, en epäile sen vaikuttavan itsestään enemmän kuin uhkaukset ja lyönnit, jotka menettävät voimansa heti, kun niitä aletaan alituisesti käyttää, ja joilla ei ole mitään merkitystä, ell'ei niihin liity häpeän tunne; ja sentähden onkin niitä vältettävä, eikä turvauduttava niihin muulloin kuin tässä alempana mainittavassa tapauksessa, kun on jouduttu äärimmäisyyksiin.

§ 58. Mutta toiseksi, jotta kunnian ja häpeän tunne juurtuisi sitä syvemmälle ja vaikuttaisi sitä tehoisammin, pitäisi toisten miellyttäväin tai epämiellyttäväin seikkain säännöllisesti liittyä näihin erilaisiin tiloihin, ei erikoisina palkintoina tai rangaistuksina tästä tai tuosta erikoisesta teosta, vaan luonnostaan kuuluvina ja säännöllisesti joutuvina sille, joka käytöksellään on ansainnut joko halveksumista tai kiitosta. Kohtelemalla lapsia tällä tavoin johdetaan heidät mahdollisimman selvästi käsittämään, että niitä, joita kehutaan ja kunnioitetaan, koska he ovat menetelleet oikein, kaikki välttämättä rakastavat ja hellivät, ja että he saavat kaikkea muutakin hyvää juuri siitä syystä; ja toiselta puolen, kun joku joutuu huonon käytöksensä takia halveksumisen esineeksi eikä huolehdi hyvän maineensa säilyttämisestä, saa hän väistämättömästi osakseen välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta, ja kun hän kerran on tähän asemaan hankkiutunut, seuraa siitä kaiken sen menettäminen, mikä voisi häntä tyydyttää ja ilahduttaa. Tällä tavoin saatetaan heidän mielitekojensa esineet edistämään heidän hyveitään, kun pettämätön kokemus opettaa lapsille jo alusta alkaen, että kaikki, mistä he pitävät, kuuluu vain niille ja tuottaa nautintoa vain niille, jotka ovat säilyttäneet hyvän maineensa. Jos te näillä keinoilla saatte kerran heidät häpeämään vikojaan (enkä minä mielelläni muuta rangaistusta käyttäisikään) ja pitämään ilonaan muiden kunnioitusta ja arvonantoa, voitte ohjata heitä minne mielitte, sillä silloin rakastavat he kaikkia hyveen polkuja.

§ 59. Suurin vaikeus tässä suhteessa tulee ymmärtääkseni palvelijain typeryydestä ja paheellisuudesta, heitä kun on vaikea estää asettumasta ristiriitaan isän ja äidin tarkoitusperien kanssa. Jos vanhemmat ovat moittivasti kohdelleet lapsiaan jonkun virheen takia, löytävät nämä tavallisesti lohdutusta ja suojaa noiden ajattelemattomain imartelijain hyväilyistä, ja siten hajoitetaan juuri se, mitä vanhemmat tahtovat rakentaa. Milloin tahansa isä tai äiti katsoo paheksuen lapseen, pitäisi kaikkien muidenkin osoittaa hänelle samanlaista kylmyyttä, eikä kenenkään tulisi rohkaista häntä ennen, kuin anottu anteeksianto ja virheen korjaaminen ovat palauttaneet sovun ja hankkineet hänelle entisen arvonannon. Jos tätä menettelytapaa vain järkähtämättä noudatettaisiin, tarvittaisiin minun luullakseni hyvin vähän lyöntejä ja torumisia: heidän oma etunsa ja tyydytyksensä opettaisivat piankin lapsia tavoittelemaan hyväksymistä ja välttämään sellaista käyttäytymistä, jota he huomaisivat kaikkien tuomitsevan ja josta he varmaan tietäisivät saavansa kärsiä, vaikk'ei heitä nuhdeltaisi eikä piestäisikään. Täten opetettaisiin heille vaatimattomuutta ja häpeäntunnetta, ja he alkaisivat piankin tuntea luontaista vastenmielisyyttä sitä kohtaan, minkä he havaitsisivat tuottavan heille kaikkien halveksumista ja välinpitämättömyyttä. Mutta miten tämä palvelijain taholta uhkaava haitta on korjattava, se täytyy minun jättää vanhempain oman huolenpidon ja harkinnan varaan. Minä vain pidän sitä seikkaa hyvin tärkeänä ja niitä hyvin onnellisina, jotka voivat hankkia ymmärtäväisiä ihmisiä lastensa lähettyville.

§ 60. Alituista pieksemistä ja torumista on sentähden huolellisesti vältettävä, koska tällainen rankaisemistapa ei milloinkaan kanna hyviä hedelmiä, mikäli se ei herätä häpeän tunnetta ja synnytä vastenmielisyyttä sitä rikkomusta kohtaan, joka sitä heille tuotti. Ja ell'ei suurin osa kärsimystä johdu siitä tietoisuudesta, että he ovat tehneet väärin, ja siitä tunnosta, että he ovat hankkineet osakseen parhaiden ystäviensä oikeutetun paheksumisen, parantaa vitsan tuottama tuska vain osittain asiaa. Se vain peittää hetkiseksi kipeän kohdan ja kasvattaa siihen nahan, mutta se ei tunkeudu haavan pohjaan; vilpitön häpeäminen ja paheksumisen pelko ovat ainoat oikeat keinot lapsen hallitsemiseksi. Niiden yksinään tulisi pidellä ohjaksia ja kasvattaa lapsia järjestykseen. Mutta ruumiilliset rangaistukset menettävät välttämättömästi tämän vaikutuksen ja tylsyttävät häpeän tunteen, jos niitä usein käytetään. Häpeän tunteella on lapsiin nähden sama asema kuin kainoudella naisiin nähden, sitä kun on mahdoton säilyttää, jos sitä vastaan usein rikotaan. Ja vanhempain osoittaman tyytymättömyyden pelko tulee myöskin kokonaan merkityksettömäksi, jos tämän tyytymättömyyden ulkonaiset merkit pian katoavat ja jos pari lyöntiä sovittaa täydelleen koko asian. Vanhempain pitäisi tarkoin harkita, mitkä heidän lastensa rikkomukset ovat kyllin raskaita ansaitakseen heidän suuttumuksensa ilmaisemisen; mutta kun kerran heidän tyytymättömyytensä on tullut näkyviin tavalla, johon sisältyy jo rangaistus, ei heidän pitäisi heti paikalla lieventää kasvojensa ankaruutta, vaan päästää lapset aikaisempaan suosioonsa vain vaivoin ja hitaasti, ja lykätä täydellinen sovinto siihen asti, kunnes heidän kuuliaisuutensa ja tavallista suurempi ansiokkaisuutensa takaavat heidän parantumisensa. Ell'ei näin menetellä, muuttuu rangaistus tottumuksen kautta jonkunlaiseksi luonnolliseksi, itsestään ymmärrettäväksi asiaksi ja menettää kaiken vaikutuksensa; rikkominen, kuritus ja anteeksianto tuntuvat silloin yhtä selviltä ja väistämättömiltä kuin että ilta, yö ja aamu seuraavat toisiaan.

§ 61. Hyvästä maineesta huomautan lisäksi vain sen verran, että vaikka se ei olekaan hyveen oikea perustus eikä mitta (sillä nämähän ovat tietoisuudessa ihmisen velvollisuuksista ja tyytyväisyydessä, jota hän tuntee Luojaansa totellessaan ja seuratessaan sen valon opastusta, minkä Jumala on hänelle antanut, samoin kuin hän on istuttanut meihin suosion ja palkinnon toivon), niin lähenee se kuitenkin sitä eniten: sillä kun se on sen arvostelun ja hyväksymisen merkkinä, minkä muiden ihmisten järki ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kohdistaa hyveellisiin ja oikeihin tekoihin, on se samalla mitä sopivin opas ja yllyke lapsille siksi, kunnes he varttuvat kykeneviksi päättämään itse puolestaan ja löytämään oikean tien oman järkensä avulla.

§ 62. Nämä ajatukset ohjatkoot vanhempien menettelyä heidän moittiessaan tai kiittäessään lapsiaan. Nuhtelun ja torumisen, joita heidän rikkomuksiinsa nähden käynee joskus vaivoin välttäminen, pitäisi tapahtua ei ainoastaan rauhallisin, vakavin ja kiivastumattomin sanoin, vaan myöskin kahdenkesken ja kenenkään tietämättä, kun taas lasten tulisi saada ansaitsemansa kiitokset muiden kuullen. Siten tehdään palkinto kaksinkertaiseksi, kun kehuminen leviää laajemmalle; mutta jos vanhemmat osoittavat olevansa haluttomia kuuluttamaan julki heidän virheitänsä, saa se heidät panemaan suurempaa arvoa omaan maineeseensa, samoin kuin se opettaa heitä sitä huolellisemmin säilyttämään muiden edullista ajatusta heistä niin kauvan, kuin he luulevat sen omaavansa: mutta kun he otaksuvat sen menettäneensä jouduttuaan julkisen häpeän alaisiksi, koska heidän rikkomuksensa on tehty kaikille tiettäviksi, katoaa heiltä tämä pidäke, ja he välittävät sitä vähemmän muiden suosiollisista mielipiteistä heidän suhteensa, mitä enemmän he pelkäävät maineensa jo joutuneen huonoon valoon heidän silmissään.

§ 63. Mutta jos lapsiin nähden noudatetaan oikeata menettelytapaa, ei tarvitse läheskään niin usein käyttää tavallisia palkintoja ja rangaistuksia, kuin me luulemme ja kuin yleisestä käytännöstä päättäen voisi otaksua. Sillä kaikkiin heidän viattomiin hullutuksiinsa, leikkeihinsä ja lapsellisiin askarruksiinsa on heille jätettävä täydellinen ja rajoittamaton vapaus, mikäli se on sopusoinnussa sen kunnioituksen kanssa, jota heidän on osoittaminen läsnäolijoille, ja on siinä noudatettava mitä suurinta suvaitsevaisuutta. Jos nämä virheet, jotka ovat pikemminkin heidän ikänsä kuin heidän luonteensa virheitä, jätettäisiin, kuten tulisi, vain ajan ja hyvän esimerkin ja kypsyneempien vuosien korjattaviksi, säästyisivät lapset monesta hyödyttömästä ja huonosti sovitetusta rangaistuksesta, joka joko ei kykene voittamaan lapsuuden luonnollisia taipumuksia, siten vähentäen tottumuksen avulla kurituksen voimaa ja tehden sen toisissa tarpeellisissa tapauksissa tehottomammaksi, tai jos sen onnistuukin kahlehtia tälle ijälle luontainen hilpeys, on se vain omiansa turmelemaan sekä ruumiin että hengen sopusoinnun. Jos heidän leikkinsä synnyttämä melu ja hälinä käykin joskus häiritseväksi tai sopimattomaksi paikkaan ja seuraan, missä he ovat (ja he voivat olla vain siellä, missä heidän vanhempansakin ovat), riittää yksi ainoa isän tai äidin katse tai sana, jos he ovat hankkineet itselleen sen arvovallan, joka heidän olisi pitänyt hankkia, joko poistamaan heidät huoneesta tai pysyttämään heidät hiljaa sen aikaa. Mutta tätä hilpeätä mielenlaatua, jonka luonto on viisaasti liittänyt heidän ikäänsä ja taipumuksiinsa, tulisi kehittää pitämään yllä heidän eloisuuttansa ja vahvistamaan heidän voimiansa ja terveyttänsä pikemminkin kuin masentaa ja kahlita; ja suurin taito onkin muuttaa samalla kaikki, mitä heidän on tehtävä, leikiksi ja huvitukseksi.

§ 64. Ja tässä sallittakoon minun kosketella erästä seikkaa, joka minun nähdäkseni on myöskin virheenä nykyään yleisesti seuratussa kasvatustavassa, nimittäin lasten muistin sälyttämistä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa kaikenlaisilla säännöillä ja määräyksillä, joita he eivät useinkaan edes ymmärrä ja jotka he tavallisesti unohtavat yhtä pian, kuin he ne kuulivatkin. Jos te haluatte saada heitä tekemään jotakin tai tekemään jotakin toisin, kuin he sen tekivät, niin milloin tahansa he sen unohtavatkin tai toimittavat nurin päin, pakottakaa heidät suorittamaan tuo tehtävä yhä uudelleen ja uudelleen, siksi kunnes se menee täysin hyvin. Täten saavutatte nämä kaksi etua. Ensiksi näette te siten, voivatko he sitä tehtävää suorittaa ja voidaanko sitä heiltä kohtuudella vaatia, sillä useinkin käsketään lapsia tekemään sellaista, mihin he koetettaessa eivät kykenekään ja mitä heidän välttämättä pitäisi saada oppia ja harjoitella, ennenkuin heiltä sitä vaadittaisiin. Mutta onhan kasvattajan paljoa helpompi komentaa kuin opettaa. Toiseksi saavutetaan siten sekin etu, että saman tehtävän toistaminen tekee sen lopulta totunnaiseksi, eikä sen suorittaminen enää riipu muistista eikä ajattelusta, jotka vaativat kypsyneempää järkeä ja ikää kuin lapsilta voi vaatia, vaan on se tullut heille luonnolliseksi. Niinpä tuntuu alituisen harjoituksen takia kumartaminen herrasmiehelle, kun tämä häntä tervehtii, ja katsominen hänen kasvoihinsa, kun tämä häntä puhuttelee, hyvin kasvatetusta ihmisestä yhtä luonnolliselta kuin hengittäminen: siihen ei tarvita ajattelemista eikä harkintaa. Kun olette tällä tavoin poistanut lapsestanne jonkun virheen, olette poistanut sen ijäksi: ja niin voitte kitkeä ne pois toisen toisensa jälkeen ja istuttaa sijaan mitä tottumuksia vain tahdotte.

§ 65. Minä olen nähnyt vanhempien kasaavan lastensa niskaan niin paljon sääntöjä, että noiden pikku raukkojen oli aivan mahdotonta muistaa edes kymmenettä osaa niistä, vielä vähemmin niitä noudattaa. Mutta siitä huolimatta rangaistiin heitä sanoin tai lyönnein näiden moninaisten ja usein varsin sopimattomien määräysten rikkomisesta. Siitä oli luonnollisena seurauksena, ett'eivät lapset enää kiinnittäneet huomiotansa siihen, mitä heille sanottiin, koska he kerran selvästi näkivät, ett'ei huolellisinkaan tarkkaavaisuus, mihin he kykenivät, riittänyt estämään heitä rikkomasta annettuja määräyksiä ja säästämään heitä siten ansaituista nuhteista.

Antakaa sentähden pojallenne niin vähän sääntöjä kuin suinkin, ja mieluummin vähemmän kuin enemmän siitä, mikä näyttää välttämättömän tarpeelliselta. Sillä jos te tyrkytätte hänelle liian monia sääntöjä, tapahtuu toinen näistä kahdesta seikasta väistämättömästi: joko täytyy teidän rangaista häntä hyvin usein, mistä on vain pahoja seurauksia, koska rangaistus siten muuttuu liian yleiseksi ja tutuksi, tai täytyy teidän jättää muutamien sääntöjenne rikkomiset rankaisematta, mikä taas luonnollisesti riistää niiltä kaiken tärkeyden, samoin kuin teidän arvovaltanne hänen nähdäkseen menettää kaiken pontensa. Antakaa vain harvoja ohjeita, mutta katsokaa, että niitä tarkoin noudatetaan, kun ne ovat kerran annetut. Vähäinen ikä tarvitsee vain vähän ohjeita, mutta kun lapsi varttuu vuosiltaan ja te olette alituisen käytännön kautta juurruttanut hänen mieleensä yhden säännön, voitte pian lisätä siihen toisen.

§ 66. Mutta minä pyydän teitä muistamaan, ett'ei lapsia ole opetettava pelkillä säännöillä, jotka alinomaan haihtuvat heidän muististaan. Mitä te haluatte heidän välttämättä tekevän, istuttakaa se heidän mieleensä hellittämättömällä harjoituksella aina milloin vain tilaisuus tarjoutuu; ja milloin se käy päinsä, toimittakaa tilaisuuksia itse[63]. Siten synnytätte heissä tottumuksia, jotka kerran juurtuneina vaikuttavat itsestään helposti ja luonnollisesti ilman muistin apua. Kuitenkin pyydän saada teroittaa mieliin kahta varovaisuustoimenpidettä. 1. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että teidän tulee saada heidät harjoittamaan sitä, mitä te tahdotte tottumukseksi kehittää, ystävällisin sanoin ja lempein huomautuksin, ikäänkuin te vain muistuttaisitte heille jotakin, minkä he ovat sattuneet unohtamaan, eikä suinkaan äkäisin nuhtein ja torumisin, ikäänkuin olisivat he tahallaan joutuneet syypäiksi rikkomukseensa. 2. Toinen seikka, josta teidän on huolehdittava, on se, ett'ei teidän tule yrittää istuttaa liian useata tottumusta yht'aikaa heidän mieleensä, ell'ette tahdo niiden moninaisuuden tuottavan hämmennystä ja niin jättää kaikkia keskeneräisiksi. Vasta kun alituinen harjoitus on tehnyt jonkun seikan heille helpoksi ja luonnolliseksi, ja he suorittavat sen ilman erikoista harkintaa, vasta silloin voitte siirtyä johonkin toiseen.

Tällä tavalla opettaa lapsia jatkuvan harjoituksen avulla ja antaa saman tehtävän toistua yhä uudestaan ja uudestaan kasvattajan valvonnan ja ohjauksen alaisena siksi, kunnes sen moitteeton suorittaminen on tullut tottumukseksi, nojaamatta heidän muistiinsa ahdettuihin sääntöihin, on niin lukuisia etuja puolellaan, miltä näkökannalta sitä tarkastelemmekin, ett'en voi olla ihmettelemättä (mikäli huonoja tottumuksia voidaan yleensä jossakin suhteessa ihmetellä), kuinka on ollut mahdollista jättää se niin kokonaan huomioon ottamatta. Minä mainitsen tässä vieläkin yhden edun, joka sattuu juuri mieleeni. Tätä menettelytapaa noudattamalla on meidän helppo nähdä, soveltuuko se, mitä me lapselta vaadimme, hänen kykyihinsä, ja onko se muutoinkin sopusoinnussa hänen luonnollisten lahjojensa ja mielenlaatunsa kanssa, sillä sekin seikka on otettava huomioon oikeassa kasvatuksessa. Me emme saa toivoa kokonaan muuttavamme heidän alkuperäistä luontoaan eikä tekevämme hilpeästä lapsesta vakavaa ja mietteliästä tai raskasmielisestä vilkasta, vahingoittamatta heitä. Jumala on lyönyt erikoisen leiman eri ihmisten mieliin, joita, niinkuin heidän ruumiinsakin muotoja, voidaan tosin ehkä hiukan parantaa, mutta joita on tuskin mahdollista kokonaan muuttaa ja kääntää vastakohdakseen.

Kenellä siis on lasten kasvattaminen huolenaan, hänen tulisi tarkoin tutkia heidän luontoaan ja kykyjään ja lukuisten kokeiden avulla ottaa selville, mihin suuntaan ne helposti taipuvat ja mikä heille soveltuu, sekä myöskin huomata, millaisia heidän synnynnäiset perusominaisuutensa ovat, miten niitä käy parantaminen ja mihin ne kelpaavat: hänen tulisi harkita, mitä heiltä puuttuu, kykenevätkö he hankkimaan sen itselleen ahkeruuden ja omistamaan kokonaisuudessaan harjoituksen avulla, ja maksaako vaivan sitä yrittää. Sillä useissa tapauksissa on luonnonkirjojen tarkoituksenmukaisin käyttäminen kaikki, mitä me voimme tehdä ja mihin meidän tulisi pyrkiä estääksemme niitä paheita ja vikoja, joihin sellainen luonnonlaatu helpoimmin viehättyy, ja kehittääksemme kaikkia niitä hyviä puolia, jotka ovat sille mahdollisia. Kunkin luontaisia taipumuksia pitäisi kehittää niin pitkälle kuin suinkin käy päinsä; mutta turhaa touhua on koettaa istuttaa häneen kokonaan toisia, ja mitä on sillä tavalla häneen väkisin laastaroitu, sopii parhaimmassakin tapauksessa hänelle vain hyvin huonosti ja kantaa aina pakotetun ja teennäisen kömpelyyden leimaa.

Teeskentely ei ole, sen myönnän, varhaisen lapsuuden vikoja, eikä omiin valtoihinsa jätetyn luonnon tuote. Se kuuluu niihin rikkaruohoihin, jotka eivät kasva villissä, viljelemättömässä erämaassa, vaan puutarhojen lavoissa, puutarhurin huolimattoman käden ja taitamattoman hoidon alaisina. Tarvitaan ymmärrystä ja oppia ja jonkunlaista hienojen tapojen välttämättömyyden tajua, ennenkuin joku taipuu teeskentelyyn, joka koettaa parantaa luontaisia puutteita ja jolla on aina kiitettävä tarkoitus miellyttää, vaikka se ei koskaan siinä onnistukaan; mitä enemmän se ponnistelee näyttääkseen sirolta ja viehättävältä, sitä kauvemmas se joutuu päämäärästään. Tästä syystä onkin sitä pidettävä mitä huolellisimmin silmällä, koska se on itselleen kasvatukselle ominainen virhe, väärään suuntaan kulkeneelle kasvatukselle tosin, mutta sittenkin sellaiselle, jonka uhriksi nuori väki usein laukeaa, joko sitten omasta erehdyksestään tai sen valvojiksi asetettujen henkilöiden huonon käytöksen takia. Jos ken tahtoo tutkia, mistä saa alkunsa se sirous, joka aina miellyttää, hän huomaa sen johtuvan siitä luonnollisesta sopusoinnusta, joka vallitsee suoritetun teon ja sellaisen mielenlaadun välillä, mitä meidän on pakko pitää olosuhteisiin erikoisesti soveltuvana. Säyseä, ystävällinen, kohtelias olemus ei voi olla meitä miellyttämättä, missä me sitten joutunemmekin sen kanssa tekemisiin. Vapaaseen, itseään ja kaikkia tekojaan hallitsevaan luonteeseen, joka ei ole matala eikä pikkumainen, ei korskea eikä hävytön, ja jota ei mikään suurempi virhe tahraa, siihen ihastuu jokainen. Ja teot, jotka luonnollisesti johtuvat tuollaisesta oivallisesti muodostuneesta luonteesta, miellyttävät meitä myöskin sen teeskentelemättöminä ilmauksina, ja kun ne ovat ikäänkuin sisäisen hengen ja sisäisten taipumusten luonnollisia purkauksia, eivät nekään voi olla muuta kuin vapaita ja pakottomia. Tässä näyttääkin minun mielestäni olevan syy siihen kauneuteen, joka hohtaa muutamain ihmisten teoista, joka somistaa kaiken, mihin he ryhtyvät, ja viehättää kaikkia, jotka tulevat heidän läheisyyteensä, sillä he ovat herkeämättömällä harjoituksella niin käytöksensä muovailleet ja tehneet kaikki nuo pienet kohteliaisuuden ja kunnianosoitukset, jotka luonto tai tapa ovat liittäneet yleiseen seurusteluun, niin helpoiksi itselleen, ett'eivät ne näytä keinotekoisilta tai tutkituilta, vaan että ne tuntuvat olevan välittömänä seurauksena mielen lempeydestä ja oivallisista taipumuksista.

Toiselta puolen on teeskentely kömpelöä ja pakotettua jäljittelyä sellaisesta, minkä pitäisi oleman väärentämätöntä ja vapaata, ja siltä puuttuu se kauneus, joka aina liittyy kaikkeen luonnolliseen, koska siinä on aina olemassa ristiriita ulkonaisen teon ja sisäisen mielenlaadun välillä, kahdenlainen ristiriita. 1. Joko tahtoo joku ulkonaisesti osoittaa mielenlaatua, jota hänellä ei sillä hetkellä todellisuudessa ole, mutta jota hän yrittää pakotetulla käytöksellä asettaa näkyviin; se tapahtuu kuitenkin niin, että teeskentely, johon hän itsensä pakottaa, paljastuu: ja niin ihmiset ovat joskus olevinaan surullisia, iloisia tai ystävällisiä, vaikka he todellisuudessa eivät sitä ole.

2. Tai eivät he koeta tuoda esille mielialoja, joita heillä ei ole, vaan ilmaisevat he niitä, joita heillä tosiaankin on, niihin kokonaan sopimattomalla käytöksellä: tähän kuuluvat yleisessä seurustelussa kaikki pakotetut eleet, teot, sanat ja katseet, jotka, vaikka ne onkin tarkoitettu osoittamaan joko heidän kunnioitustaan tai kohteliaisuuttaan seuralle tai heidän tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä siihen pääsemisestä, eivät kuitenkaan ole enempää tämän kuin tuonkaan tunteen luonnollisia ja tahattomia ilmauksia, vaan jotka pikemminkin todistavat yhtä ja toista puutetta tai erehdystä niiden suhteen. Toisten jäljitteleminen, joka ei eroita, mikä näissä on miellyttävää tai mikä on erikoista heidän luonteelleen, vaikuttaa tähän usein suuresti. Mutta kaikenlainen teeskentely, mistä se sitten johtuneekin, loukkaa aina, koska me luonnostamme vihaamme kaikkea matkittua ja halveksimme niitä, joilla ei ole mitään parempaa tarjottavana suosituksekseen.

Vilpitön, muokkaamaton, omiin valtoihinsa jätetty luonto on paljoa parempi kuin keinotekoinen kömpelyys ja kaikki nuo nurinkurisen käyttäytymisen opitut temput. Täydellisyyden puute tai joku pieni virhe ulkonaisessa esiintymisessämme, joka ei vastaa täydellisimmän sirouden vaatimuksia, jää usein huomaamatta ja arvostelematta. Mutta missä suhteessa päästämmekään käytökseemme teeskentelyä, heti leimahtaa se kuin kynttilänä valaisemaan vikojamme, eikä säästä meitä milloinkaan yleiseltä huomiolta, ilmaistessaan meiltä puuttuvan joko älyä tai vilpittömyyttä. Tätä seikkaa tulisi kasvattajaan pitää sitäkin huolellisemmin silmällä, kun se on, kuten jo ylempänä huomautin, opittu ruma tapa, kun se johtuu väärille teille suuntautuneesta kasvatuksesta ja kun siihen tekevät itsensä vikapäiksi vain harvat, jotka haluavat käydä hienoista miehistä ja jotka eivät suinkaan tahtoisi heitä luultavan tietämättömiksi siitä, mikä on muodikasta ja sopivaa julkisessa seurustelussa; ja ell'en minä erehdy, saa se usein alkunsa niiden laiskoista muistutuksista, jotka laativat sääntöjä ja mainitsevat esimerkkejä, mutta jotka eivät liitä harjoitusta opetuksiinsa ja pane kasvattejaan toistamaan sitä tai tätä liikettä silmiensä edessä, korjatakseen mitä siinä sattuisi olemaan sopimatonta tai pakotettua, siksi kunnes se sujuisi totutun vapaasti ja luontevan helposti.

§ 67. N.s. hienoja tapoja, joiden tähden lapsia niin usein kiusataan ja joiden suhteen heidän viisaat hoitajattarensa ja opettajattarensa jakelevat heille niin monia oivallisia neuvoja, on minun ymmärtääkseni parempi oppia elävistä esikuvista kuin säännöistä, sillä siten lapsetkin, jos heitä pidetään loitolla huonosta seurasta, ottavat ikäänkuin kunnianasiakseen käyttäytyä kauniisti muiden tavalla, kun he huomaavat heitä siitä arvostettavan ja kehuttavan. Mutta jos tässä suhteessa olisi havaittavissa jonkunlaista huolimattomuutta eikä poika nostaisi hattuaan tai kumartaisi kyllin sirosti, saakoon tanssimestari parantaa tämän vian ja hangata pois kaiken sen luonnollisen karkeuden, jota hienot ihmiset sanovat moukkamaisuudeksi. Ja kun ei minusta näytä mikään olevan siinä määrin omiansa antamaan lapsille käytöksen varmuutta ja notkeutta ja siten tekemään heitä sopiviksi ijäkkäämpiensä seuraan kuin tanssi, luulen minä olevan parasta opettaa heille tanssia niin pian kuin he vain kykenevät sitä oppimaan. Sillä vaikka tanssi edistää oikeastaan vain liikkeiden ulkonaista siroutta, kehittää se kuitenkin lapsissa, en tiedä miten, miehekkäitä ajatuksia ja miehekästä esiintymistä enemmän kuin mikään muu. Mutta muutoin en minä tahtoisi pieniä lapsia kovin kiusattavan kaikenlaisilla hienojen tapojen turhanpäiväisillä ja keikaroivilla tempuilla.

Älkää olko milloinkaan huolissanne niistä virheistä, jotka tiedätte ijän parantavan: ja sentähden pitäisi käytöksestä puuttuvan hiotun kohteliaisuuden, kun ei kohteliaisuutta vain puutu sydämmestä (sillä sinnehän täytyy teidän istuttaa sitä jo aikaisin), kaikkein vähimmin huolestuttaman vanhempia lasten ollessa vielä nuoria. Jos olette osannut täyttää hänen herkän mielensä kunnioittavalla kiintymyksellä hänen vanhempiaan ja opettajiaan kohtaan, mihin kiintymykseen sisältyy rakkautta ja arvonantoa ja pelkoa tuottaa heille ikävyyksiä, ja samaten myöskin kunnioituksella ja hyvällä tahdolla kaikkia ihmisiä kohtaan, on tämä kunnioitus sellaisenaan opettava hänelle juuri ne ilmaisutavat, joiden hän havaitsee eniten miellyttävän. Pitäkää hänen sydämmessään vireillä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden periaatteita, tehkää ne hänelle niin luontaisiksi kuin voitte tunnustuksella ja kiitoksella ja kaikella sillä hyvällä, mikä sellaista käyttäytymistä seuraa: ja kun ne ovat juurtuneet hänen mieleensä ja kun jatkuva harjoitus on ne sinne lähtemättömiksi lujittanut, niin älkää pelätkö: seurustelun kaunisteet ja hienojen tapojen ulkonainen sievistys tulevat kyllä aikanaan, jos lapset, sitten kun he ovat tulleet liian suuriksi ollakseen kauvempaa hoitajattarensa hoteissa, uskotaan heidän opettajakseen valitun, hyvän kasvatuksen saaneen miehen käsiin.

Lasten ollessa vielä hyvin nuoria ei tule panna kovin pahakseen sellaista huolimattomuutta, johon ei liity kopeuden eikä huonon luonteen merkkejä, mutta milloin ikinä heidän teoissaan niitä ilmenee, on niitä vastaan heti taisteltava ylempänä esitetyin keinoin. Mitä minä olen sanonut hienoista tavoista, sitä minä en toivoisi niin ymmärrettävän, että minun tarkoitukseni olisi ollut kieltää niitä, jotka siihen pystyvät, hiljalleen muovailemasta lasten liikkeitä ja käytöstä jo heidän ollessaan aivan nuoria. Heille olisi suureksi eduksi, jos heillä ensimmäisistä askeleistaan alkaen olisi ympärillään henkilöitä, joilla olisi taitoa tehdä se ja jotka osaisivat löytää siihen oikean tien. Minähän valitan vain sitä väärää suuntaa, jota tässä asiassa tavallisesti käydään. Lapsia, joille ei ole ikinä opetettu mitään sellaista kuin moitteetonta käytöstä, nuhdellaan usein (etenkin silloin, kun on vieraita läsnä) siitä, että he ovat siten tai täten rikkoneet hyviä seuratapoja vastaan, ja samalla vuodatetaan heidän ylitseen oikea muistutusten ja ohjeiden tulva siitä, mitenkä on hattua nostettava, mitenkä kumarrus tehtävä, j.n.e. Vaikka asianomaiset sillä väittävätkin lasta oikaisevansa, niin menettelevät he itse asiassa enimmältä osaltaan niin peittääkseen omaa häpeäänsä, ja he sälyttävät kaiken moitteen noiden pikku raukkojen niskaan, joskus hyvinkin kiivain sanoin, kääntääkseen sen pois itsestään, koska he pelkäävät läsnäolijain laskevan lapsen huonon käytöksen heidän huolimattomuutensa ja taitamattomuutensa syyksi.

Sillä mitä lapsiin itseensä tulee, eivät he parane hituistakaan sellaisista tilapäissaarnoista. Heille täytyy muinakin aikoina osoittaa, mitä heidän on tehtävä, ja yhä toistuvalla harjoituksella pitää heitä jo ennakolta totuttaa menettelemään juuri niin, kuin on soveliasta ja oikein, eikä heitä ole vasta sitten siinä hetkessä pauhaten ja toruen pakotettava tekemään sellaista, johon heitä ei ole koskaan totutettu ja josta he eivät edes tiedä, miten heidän olisi siitä suoriutuminen. Jos heitä tuolla tavoin lakkaamatta vainotaan ja sätitään, ei heitä suinkaan opeteta, vaan kiusataan ja kidutetaan aivan hyödyttömästi. Heidät tulisi pikemminkin jättää rauhaan eikä suinkaan moittia heitä virheestä, joka ei ole heidän virheensä ja jota ei heidän vallassaan ole parantaa, vaikka heille siitä kuinka puhuisi. Ja paljon parempi olisikin antaa kypsyneempien vuosien parantaa heidän luontainen lapsellinen huolimattomuutensa ja yksinkertaisuutensa, kuin alituisesti syytää heidän niskaansa ansaitsemattomia soimauksia, soimauksia, jotka eivät opeta, eivätkä voi opettaa heille siroa käytöstä. Jos heidän luonteessaan on hyviä taipumuksia ja jos heihin on istutettu sydämmen kohteliaisuutta, hiovat kyllä aika ja kokemus heidän varttuessaan pois suuren osan sitä karkeutta, joka perinpohjaisemman opetuksen puutteessa vielä pinnalla näkyy, jos heitä vain kasvatetaan hyvässä seurassa, mutta jos huonossa, eivät kaiken maailman säännöt eivätkä mitkään mahdolliset ja mahdottomat rangaistukset kykene tekemään heitä kohteliaiksi eikä säädyllisiksi. Sillä teidän täytyy pitää sitä kumoamattomana totuutena, että vaikka heitä miten neuvottaisiin ja vaikka heille joka päivä tyrkytettäisiin miten oppineita esiintymissääntöjä tahansa, eniten vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä kuitenkin se seura, jossa he liikkuvat, ja niiden tavat, jotka ovat alituisesti heidän lähettyvillään. Lapset (niin, ja aikuiset myöskin) toimivat parhaasta päästä toisten esimerkin mukaan. Me olemme kaikki jonkunlaisia kameleontteja, jotka aina muutamme väriämme ympäristömme mukaan; ei ole siis kummasteltava, vaikka näin menettelevätkin lapset, jotka ymmärtävät paremmin sen, mitä näkevät, kuin sen, mitä kuulevat.

§ 68. Minä puhuin jo ylempänä eräästä suuresta haitasta, joka uhkasi lapsia palvelijain puolelta, kun nämä imarteluillaan ja hellittelyillään taittavat kärjen ja tehon vanhempain nuhteilta ja siten vähentävät heidän arvovaltaansa[64]; mutta tähän nähden on olemassa toinenkin suuri epäkohta, ja se johtuu siitä huonosta esimerkistä, mitä lapset näkevät seurustellessaan alhaisempien palvelijoiden kanssa.

Mikäli mahdollista, on heidät pidettävä kokonaan loitolla sellaisesta seurasta, sillä näiden huonojen esikuvien tartunta saastuttaa lapset hirvittävällä tavalla sekä käytökseen että hyveeseen nähden niin usein kuin he joutuvat sen ulottuville. Raaoilta tai epäsiveellisiltä palvelijoilta oppivat he useinkin sellaisia puheenparsia, sellaisia ilkeitä kujeita ja paheita, joista heillä muutoin ei ehkä olisi ollut koko ijässään aavistustakaan.

§ 69. On hyvin vaikeata kokonaan poistaa tätä haittaa. Teillä on varsin hyvä onni, ell'ette satu milloinkaan saamaan raakamaista tai paheellista palvelijaa ja ell'eivät lapsenne milloinkaan turmellu heidän kauttaan: mutta sitä vastaan on kuitenkin tehtävä kaikki, mitä suinkin tehtävissä on, ja lapsia on pidettävä niin paljon kuin mahdollista vanhempainsa[65] ja niiden henkilöiden seurassa, joiden huostaan heidät on uskottu. Sitä varten on tuo seura tehtävä heille mieluisaksi; heille on myönnettävä heidän ijälleen kuuluvaa vapautta ja itsenäisyyttä, eikä heitä ole heidän vanhempainsa tai kasvattajainsa läsnäollessa rasitettava tarpeettomilla kahleilla. Jos tämä läsnäolo on heille samaa kuin vankila, ei käy suinkaan ihmetteleminen, vaikka he eivät voikaan siitä pitää. Heitä ei saa estää olemasta lapsia, leikkimästä, menettelemästä lasten tavoin, kunhan vain estetään heitä tekemästä pahaa; kaikki muu vapaus olkoon heille suotu. Ja jotta heidät saataisiin pitämään vanhempainsa seurasta, tulisi heidän saada kaikki, mitä he hyvää saavat, juuri vanhemmiltaan ja juuri heidän käsistään. Palvelijoita olisi estettävä liehittelemästä heitä antamalla heille väkeviä juomia, viiniä, hedelmiä, leikkikaluja ja muuta sellaista, mikä voisi opettaa heitä rakastamaan näiden seuraa.

§ 70. Puhuttuani seurasta tekisi melkein mieleni heittää kynä syrjään ja lakata vaivaamasta teitä enempää koko asialla: sillä jos se vaikuttaa enemmän kuin kaikki säännöt, määräykset ja opetukset, tuntuu kokonaan turhalta haastella laveammin muista seikoista, kun senkään käsittelemisestä ei lähde melkein mitään hyötyä. Sillä tehän voitte kysyä minulta piankin: "Mitä on minun tekeminen pojalleni? Jos pidän hänet aina kotona, on pelättävissä, että hänestä siellä jo nuorena sukeutuu aikamoinen käskijä ja komentaja; ja jos taas lähetän hänet ulos, miten on mahdollista estää häntä saamasta tartuntaa niistä raaoista tavoista ja paheista, jotka ovat nykyään kaikkialla niin korkeassa muodissa? Talossani on hän ehkä pysyvä viattomampana, mutta myöskin tietämättömämpänä maailmasta; kun häneltä siellä puuttuu seuran vaihtelua ja kun hänen täytyy siellä lakkaamatta nähdä samoja kasvoja, on hän maailmalle joutuessaan joko hyvin saamaton ja arka tai hyvin itserakas olento".

Minä myönnän sen, molemmilla vaihtopuolilla on haittansa. Jos lapsi kasvatetaan ulkona, tulee hänestä kylläkin rohkeampi ja kykenevämpi telmimään ja suoriutumaan pulasta ikäistensä poikien parissa; ja kilpailu koulutoverien kesken puhaltaa useinkin eloa ja ahkeruutta nuoriin miehenalkuihin. Mutta kunnes löydätte koulun, missä opettajan on mahdollista pitää silmällä kasvattiensa tapoja ja missä hän voi näyttää yhtä hyviä tuloksia heidän mielensä totuttamisesta hyveeseen ja heidän käytöksensä hiomisesta kauniiksi ja moitteettomaksi, kuin heidän kielensä harjoittamisesta oppineisiin puheenparsiin, niin kauvan on teidän pakko myöntää panevanne kummallisen suurta arvoa sanoihin, kun te pidätte vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kieliä tärkeämpinä kuin sitä, mikä teki näistä niin kelpo miehiä, ja kun te katsotte kannattavan panna peliin poikanne viattomuuden ja hyveen hiukkaista kreikkaa ja latinaa vastaan[66]. Sillä mitä tulee siihen reippauteen ja eloisuuteen, jonka pojat saavat leikkitoveriensa parissa koulussa mellastaessaan, sekoittuu siihen tavallisesti niin paljon raakuutta ja typerää pöyhkeyttä, että on pakko ensin poistaa mielestä kaikki nuo sopimattomat ja epärehelliset keinot eteenpäin pääsemiseksi maailmassa ja pestä tyystin pois tämä päällisväri, ennenkuin voi niiden sijaan istuttaa parempia periaatteita ja sellaisia tapoja, jotka tekevät lapsesta tosiaankin kunnianarvoisan miehen. Ken ajattelee, kuinka täydelleen vastakkainen taito elää hyvin ja hoitaa miehen tavoin tehtäviänsä maailmassa on kaikelle sille pahanilkisyydelle, petollisuudelle ja nyrkkivallalle, mitä koulupoikain parissa opitaan, hän tulee varmaankin siihen lopputulokseen, että yksityiskasvatuksen varjopuolet ovat sentään suunnattomasti siedettävämpiä kuin tuollaiset saavutukset, ja hän on kotonaan huolehtiva poikansa viattomuuden ja vaatimattomuuden säilyttämisestä, koska nämä ominaisuudet ovat läheisempää sukua niille avuille, jotka tekevät lapsesta kelvollisen, kykenevän miehen, ja koska ne tähtäävät paremmin samaan suuntaan. Eihän kukaan usko tai edes epäile, että se syrjäinen ja kaino elämä, jonka ympäröiminä tyttöjä tavallisesti kasvatetaan, tekisi heistä tietämättömämpiä ja kykenemättömämpiä naisia. Kun he ovat astuneet maailmaan, antaa seurustelu ihmisten kanssa heille piankin tarpeellisen varmuuden; ja mitä sen yli on raakaa ja meluavaa, voi varsin hyvin jäädä poiskin; sillä rohkeus ja lujuus eivät minun käsittääkseni ole röyhkeydessä ja huonoissa tavoissa.

Hyvettä on vaikeampi saavuttaa kuin maailmantuntemusta, ja jos nuori mies sen kerran kadottaa, palaa se harvoin takaisin. Arka saamattomuus ja kokemattomuus, varjopuolet, jotka tavallisesti omistetaan kotikasvatukselle, eivät ole ensiksikään yksityisopetuksen välttämättömiä seurauksia, eivätkä toiseksi, vaikka ne sitä olisivatkin, korjaamattomia vikoja. Pahe on näistä kahdesta sirkeämpi, samaten kuin vaarallisempikin haitta, ja sentähden on sitä vastaan ensi sijassa sodittava. Jos tuota ponnetonta pehmeyttä, joka niin usein veltostuttaa kodin keskuudessa kasvatettuja lellilapsia, onkin huolellisesti vältettävä, tapahtuu se etupäässä hyveen takia, jott'ei tuollainen mukautuva luonne joutuisi liian helposti huonojen vaikutusten valtaan ja päästäisi kokematonta nuorukaista liian kerkeästi turmeltumaan. Ennenkuin nuori mies jättää isänsä suojaavan kodin ja poistuu kasvattajansa valvonnan alta, pitäisi hänet sentähden aseistaa päättäväisyydellä ja tutustuttaa ihmisiin, jotta hänen hyveensä vahvistuisivat ja jott'ei hän ohjautuisi jollekin turmiolliselle polulle tai johonkin tuhoisaan kuiluun, ennenkuin hänellä on riittävä käsitys seuraelämän vaaroista ja ennenkuin hänellä on tarpeeksi lujuutta ollakseen taipumatta jokaiseen kiusaukseen. Ell'ei tämä kaikki tapahtuisi juuri sen takia, ei nuoren miehen ujoudesta ja kokemattomuudesta maailmassa tarvitsisi pitää niin varhaista surua. Seuraelämä korjaisi ne piankin suurimmaksi osaksi, tai ell'ei se kävisi kylliksi nopeaan, on vain sitä suurempi syy hankkia taloon hyvä kasvattaja. Sillä jos on pidettävä huolta siitä, että lapselle opetetaan miehekästä käytöstä ja varmuutta hyvissä ajoin, niin on sen pääasiallisimpana tarkoituksena hankkia hänen hyveelleen suojamuuri sitä aikaa varten, jolloin hän astuu maailmaan omaan johtoonsa uskottuna.

On sentähden kokonaan nurinkurista uhrata hänen viattomuutensa, jotta hän seurustelemalla pahantapaisten ja turmeltuneiden poikien kanssa saisi jonkunlaista itseluottamusta ja hiukan taitoa pitää puoliansa toisten joukossa, kun tuon tanakkuuden ja omilla jaloillaan seisomisen päätarkoituksena kuitenkin on hänen hyveensä säilyttäminen. Sillä jos varmuus ja taitavuus kerran liittyvät paheeseen ja antavat apuansa hänen huonoille kujeilleen, on hän sitäkin varmemmin hukassa, ja teidän täytyy hävittää ja nyhtää pois kaikki, mitä hän on saanut tovereiltaan, tai sitten antaa hänen syöksyä perikatoonsa. Pojat oppivat ehdottomasti käytöksen varmuutta jouduttuaan ihmisten seuraan, ja se tapahtuu aina tarpeeksi ajoissa. Vaatimattomuus ja alistuvaisuus sopivat siihen mennessä paremmin heidän opetukseensa, eikä sentähden olekaan niin erinomaisesti huolehdittava heidän varustamisestaan itseluottamuksella jo etukäteen. Eniten aikaa, vaivaa ja uutteruutta vaatii hyveen ja moitteettoman käytöksen harjoittaminen ja niitä tukevain periaatteiden istuttaminen heidän mieleensä. Siinä ne ominaisuudet, joilla heidät on varustettava, ja varustettava niin lujasti, ett'eivät he niitä enää helpolla menetä. Niitä tarvitsevat he runsain määrin, sillä seuraelämä on heidän astuttuaan maailmaan kyllä lisäävä heidän kokemustaan ja varmuuttaan, mutta liiankin kerkeästi vähentävä heidän hyvettään; sitä tulisi heillä siis olla yllin kyllin, ja suotavaa olisi, että sen teho tunkeutuisi heidän sielunsa sisimpään.

Miten heitä on valmistettava seuraelämään ja miten heidät on vietävä maailmaan, kun he ovat saavuttaneet siihen tarpeellisen kypsyyden, sitä kysymystä tulemme käsittelemään toisessa paikassa. Mutta millä tavoin joku, joka lähetetään keskelle vallatonta, kirjavaa poikalaumaa ja joka oppii riitelemään pallopelissä ja pettämään rahanheitossa, saisi siitä hyötyä kohteliaalle käytökselleen tai toimiälylleen, sitä en minä kykene käsittämään. Vaikeata on myöskin arvata, mitä avuja saattaa yleensä oppia sellaiselta leikkitoverien joukolta, minkä koulut tavallisesti haalivat kokoon kaikenlaisten vanhempien lapsista, jotta isä tahtoisi niitä niin innokkaasti hankkia pojalleen. Minä olen varma siitä, että ken kykenee kustantamaan kasvattajan taloonsa, hän on siellä antava pojalleen siromman käytöksen, miehekkäämmät ajatukset ja syvemmän käsityksen siitä, mikä on arvokasta ja sopivaa, sekä lisäksi vielä suuremman tietomääränkin, samoin kuin hän on kehittävä hänet nopeammin mieheksi, kuin missään koulussa on mahdollista. Tällä minä en suinkaan tahdo moittia koulujen opettajia tai lukea sitä heidän syykseen. Onhan olemassa suuri ero parin, kolmen samaan perheeseen kuuluvan kasvatin ja kuudenkymmenen, kahdeksankymmenen sikin sokin asuvan pojan välillä, sillä olkootpa opettajan valppaus ja taito kuinka suuret tahansa, hänen on sittenkin mahdotonta pitää viittäkymmentä tai sataa oppilasta silmällä kauvemmin kuin heidän kaikkien ollessa kokoontuneina kouluun; eikä voida myöskään odottaa hänen opettavan heille menestyksellisesti muuta kuin mikä sisältyy heidän kirjoihinsa, sillä heidän sielunsa ja tapojensa kehittäminen ja muovaileminen vaatisi alituista huomiota ja huolellista sovelluttamista kuhunkin poikaan erikseen, mikä taas on mahdotonta suuremmassa joukossa ja mikä ei myöskään johtaisi mihinkään tuloksiin (vaikka hänellä olisikin aikaa tutkia ja korjata kunkin yksityisen erikoisia vikoja ja huonoja taipumuksia), jos poika olisi useimmiksi tunneiksi päivän kahdestakymmenestäneljästä jätettävä joko kokonaan omiin hoteisiinsa tai toveriensa kaikkea muuta voimakkaamman turmelevan vaikutuksen alaiseksi.

Mutta isät, jotka huomaavat rohkeiden ja hyöriväin ihmisten useinkin suurimmalla menestyksellä tavoittelevan Onnettaren suosiota, ovat iloisia nähdessään poikansa jo varhain näsäviisaina ja rehvakkaina, pitävät tätä lupaavana enteenä siitä, että heidän tulee miehinä käymään hyvin, ja käsittävät ne kujeet, joilla he kiusaavat koulutovereitaan tai joita he näiltä oppivat, edistysaskeleiksi elämisen taidossa ja kyvyssä raivata tiensä maailmassa. Mutta minun täytyy ottaa vapaudekseni sanoa, että ken laskee poikansa onnen perustukseksi hyveen ja oivallisen kasvatuksen, hän valitsee ainoan varman ja taattavan tien. Eivät suinkaan koulupoikain keskuudessa harjoitetut koirankujeet ja petokset, ei suinkaan heidän raakamainen käytöksensä toinen toistaan kohtaan, eivät suinkaan ovelasti harkitut suunnitelmat hedelmätarhan yhteiseksi ryöstämiseksi tee kunnon miestä, vaan oikeuden, jalomielisyyden ja kohtuullisuuden periaatteet ja niihin yhtyvä huolellisuus ja ahkeruus: kaikki ominaisuuksia, joita koulupojat eivät minun luullakseni suurestikaan opi toisiltaan. Ja ell'ei kotona kasvatettu nuorukainen ole oppinut niitä paremmin, kuin mitä koulussa olisi ollut hänelle mahdollista, on hänen isänsä onnistunut hyvin huonosti opettajan valinnassaan. Ottakaa joku poika latinakoulun huipulta ja toinen samanikäinen miehenalku, jota on kasvatettu niinkuin häntä on tullut kasvattaa isänsä perheessä, viekää heidät molemmat hyvään seuraan ja tarkatkaa silloin, kumpainenko käyttäytyy miehekkäämmin ja kumpainenko puhuttelee vieraita laadullisemmin ja varmemmin. Tässä jättää luullakseni koulupojan itseluottamus toisen kokonaan pulaan tai tuottaa hänelle häpeää; ja jos tämä itseluottamus on sellaista laatua, että se tekee hänet mahdolliseksi vain poikien seuraan, olisi hänen parempi olla sitä ilman.

Jos saamme uskoa yleistä valitusta, kypsyy pahe nykyaikana niin nopeaan ja nousee taimelle niin varhain nuorisonkin sydämmessä, että on mahdotonta estää poikaa joutumasta yhä leviävän tartunnan uhriksi, jos rohkenemme lähettää hänet suureen lapsilaumaan ja jättää hänen koulussa hankkimansa seuran valitsemisen joko sattuman tai hänen omien taipumustensa varaan. Mistä turmiollisista syistä pahe on näinä viime vuosina alkanut niin suuresti rehoittaa keskuudessamme, ja kenen kädet ovat sen nostaneet niin ehdottomaan valta-asemaan, sen heitän minä muiden tutkittavaksi. Minä vain toivon, että ne, jotka valittavat kristillisen hurskauden ja hyveen yleistä suurta rappeutumista ja opin ja sivistysharrastusten häviämistä tämän sukupolven ylhäisempien säätyjen keskuudesta, ottaisivat ajatellakseen, miten nuo hyvät ominaisuudet voitaisiin korjata entiselleen seuraavan miespolven aikana. Ja siitä minä olen varma, että ell'ei niiden pohjaksi lasketa nuorison huolellista kasvatusta ja oikeiden periaatteiden teroittamista, raukeavat kaikki muutkin yritykset tyhjiin. Ell'ei kasvavan kansan viattomuudesta, kohtuullisuudesta ja ahkeruudesta pidetä huolta ja koeteta niitä säilyttää, niin onhan naurettavaa odottaa, että niillä, joiden on määrä astua vuorostaan näyttämölle, olisi yllin kyllin kaikkea sitä hyvettä, kykyä ja oppia, joka on tähän asti tehnyt Englannin niin merkittäväksi maailmassa. Olinpa lisäämäisilläni siihen vielä urhoollisuudenkin, vaikka sitä onkin aina pidetty englantilaisten luonnollisena perintöosana. Mitä olen kuullut kerrottavan eräistä viimeaikaisista meritappeluista[67], sen laatuisista, ett'ei esi-isillämme ollut moisista aavistustakaan, antaa minulle tilaisuuden sanoa, että irstaisuus tappaa miesten rohkeuden; ja kun tapojen höllyys on kalvanut kuluksi oikean kunniantunnon, pysyy urhoollisuuskin harvoin enää sen jälkeen elossa. Ja minun luullakseni on mahdotonta esimerkkinä mainita ainoatakaan kansakuntaa, niin kuuluisa kuin se lie ollutkin urhoudestaan, joka piti yllä asekunniaansa tai pysyi pelättynä naapureinsa keskuudessa senkin jälkeen, kun tapojen turmelus oli kerran rikkonut ja hävittänyt kurin aidat ja pahe paisunut niin mahtavaksi, että se rohkeni näyttäytyä paljain kasvoin joutumatta häpeään.

Hyve siis, vilpitön hyve, on se vaikea, mutta arvokas päämäärä, johon kasvatuksessa on pyrittävä, eivätkä suinkaan kerkeä röyhkeys tai jotkut mitättömät, neuvokkuutta todistavat temput. Kaikkien muiden näkökohtien ja avujen pitäisi väistyä sen tieltä tai tulla vasta sen jälkeen. Se on sitä vakavaa ja katoamatonta omaisuutta, josta opettajain ei tulisi ainoastaan esitelmöidä ja puhua, vaan jota kasvatuksen vaivannäön ja taidon hedelmänä olisi sydämmiin hankittava ja sinne kiinnitettävä, eikä ennen levättävä, ennenkuin nuori mies olisi siihen todellisesti mielistynyt, pannakseen juuri siihen kaiken voimansa, kunniansa ja ilonsa.

Jota enemmän tässä suhteessa edistytään, sitä helpommaksi käy tie vuorostaan toisille avuille. Sillä ken on kerran tottunut alistumaan hyveen käskettäväksi, hän ei ole muissakaan hänen parastaan edistävissä seikoissa osoittautuva uppiniskaiseksi tai vastahakoiseksi; enkä minä sentähden voikaan olla antamatta etusijaa säätyläisnuorukaisen kasvattamiselle kotona, isän valvonnan ja taitavan opettajan johdon alaisena, koska se on paras ja varmin tie tähän kasvatuksen suurimpaan ja tärkeimpään päämäärään, kunhan varat sen vain myöntävät ja kun se on järjestetty niinkuin pitäisi. Sattuuhan harvoin, ett'ei paremmissa perheissä olisi vaihtelevaa seuraa: poikia olisi totutettava kaikkiin vieraisiin kasvoihin, joita siellä näkyy, ja saatettava keskustelemaan lahjakkaiden ja sivistyneiden miesten kanssa niin pian kuin he siihen kykenevät. Enkä minä ymmärrä, miks'eivät ne, jotka asuvat maalla, ottaisi heitä mukaansa lähtiessään kohteliaisuusvierailulle naapuriensa luo. Siitä minä vain olen varma, että isällä, joka kasvattaa poikaansa kotona, on enemmän tilaisuutta pitää häntä omassa seurassaan ja johtaa häntä niihin suuntaan haluaa, samoin kuin hän voi paremmin suojella häntä palvelijain ja alhaisemman kansan turmelevalta vaikutukselta, kuin mikä olisi ulkona mahdollista. Mutta mitä on kussakin yksityistapauksessa päätettävä, se täytyy suurimmalta osaltaan jättää vanhempain ratkaistavaksi aina olosuhteiden ja asianhaarojen mukaan; minun mielestäni on vain mitä kehnointa taloudenhoitoa se, ett'ei isä viitsi nähdä vähääkään vaivaa poikansa kasvatuksesta, joka kuitenkin on paras perintö, minkä hän voi tälle jättää, olkoon hänen yhteiskunnallinen asemansa sitten mikä tahansa. Mutta jos kaikesta huolimatta joku vielä ajattelisi, että kotikasvatus tarjoaa liian vähän seuramahdollisuuksia ja ett'ei taas tavallisissa kouluissa hankittu seura ole sellaista, joka sopisi säätyläisnuorukaiselle, luulen minä sentään löytyvän keinoja niin yhtäältä kuin toisaaltakin uhkaavien haittojen välttämiseksi.

§ 71. Pohtiessani seuran suurta vaikutusta ja meidän kaikkien, mutta etenkin lasten erinomaista herkkyyttä jäljittelyyn, täytyy minun ottaa tässä vapaudekseni muistuttaa vanhempia eräästä seikasta, nimittäin siitä, että ken tahtoo poikansa kunnioittavan häntä ja hänen käskyjään, hänen täytyy ensin syvästi kunnioittaa poikaansa. Maxima debetur pueris reverentia.[68] Te ette saa tehdä hänen läsnäollessaan mitään sellaista, jota ette soisi hänen jäljittelevän. Jos satutte vahingossa tekemään jotakin sellaista, mitä te tahtoisitte pitää virheenä, kun olisi hänestä kysymys, on hän varmasti vetäytyvä teidän esimerkkinne turviin, ja vetäytyvä niin hyvin, ett'ei ole lainkaan helppoa päästä häneen käsiksi ja korjata sitä oikealla tavalla. Jos rankaisette häntä sellaisesta, mitä hän näkee teidän itsenne harjoittavan, ei hän suinkaan usko tuon ankaruuden johtuneen hellyydestä häntä kohtaan ja tarkoittaneen hänen vikojensa parantamista, vaan on hän päinvastoin taipuvainen tulkitsemaan sen isänsä tuittupäisyydeksi ja mielivaltaiseksi komentelemisen haluksi, isänsä, joka ilman pienintäkään syytä tahtoo kieltää pojaltaan juuri sen vapauden ja juuri ne nautinnot, mitkä hän suo itselleen. Tai jos te väitätte anastamaanne vapautta vain kypsyneemmille vuosille kuuluvaksi etuoikeudeksi, johon lapsi ei vielä saa pyrkiä, lisäätte siten vain esimerkkinne voimaa ja suosittelette hänelle tuota tekoa yhä painokkaammin. Sillä teidän on aina muistaminen, että lapset ovat olevinaan täysikasvuisia aikaisemmin kuin luullaan, ja että he pitävät erikoisesti kaatioista, ei suinkaan niiden mallin tai mukavuuden takia, vaan siitä syystä, että niiden saaminen merkitsee askelta miehuutta kohti[69]. Mitä minä olen sanonut isän käyttäytymisestä lastensa läsnäollessa, kohdistuu tietysti myöskin kaikkiin niihin, joilla on jotakin käskyvaltaa heihin nähden tai joita isä soisi heidän tavalla tai toisella kunnioittavan.

§ 72. Mutta palatkaamme kysymykseen palkinnoista ja rangaistuksista[70]. Koska, kuten olen jo sanonut, kaikki lapsellisuudesta johtuneet teot ja sopimaton käytös ja kaikki, minkä aika ja ikä varmasti itsestään korjaavat, ovat jätettävät vitsan avulla rankaisematta, ei tarvitse lainkaan niin usein piestä lapsia kuin yleisesti tehdään. Jos siihen vielä lisäämme lukemisen, kirjoittamisen, tanssimisen, vieraiden kielten y.m.s. oppimisen ja myönnämme niille saman etuoikeuden, on vain hyvin harvoin pakko käyttää lyöntejä ja väkivaltaa vapaamielisessä kasvatuksessa. Oikea keino lopettaa heille näitä aineita on herättää heissä rakkautta ja mieltymystä kaikkeen siihen, mitä tahdotte heidän oppivan, sillä se juuri kiihoittaa heidän intoaan ja ahkeruuttaan. Enkä minä pidäkään sitä minään vaikeana tehtävänä, jos vain lapsia kohdellaan niinkuin heitä pitäisi kohdella, jos ylempänä mainittuja palkintoja ja rangaistuksia huolehtien käytetään ja jos heitä opetettaessa noudatetaan seuraavia harvoja sääntöjä.

§ 73. 1. Ei mitään seikkaa, joka heidän on opittava, saisi tehdä heille taakaksi tai sälyttää heidän suoritettavakseen pakollisena tehtävänä. Mitä ikinä tuolla tavoin toimeksi annetaan, tulee piankin kyllästyttäväksi, ja mieli kääntyy siitä pois, vaikka siihen olisi aikaisemmin ryhdyttykin joko huvitettuna tai välinpitämättömänä. Pankaapas vain lapsi piiskaamaan hyrräänsä jonakin määrättynä hetkenä joka päivä, joko hänen sitten tekee mielensä tai ei, vaatikaa sitä häneltä väistämättömänä velvollisuutena, johon hänen täytyy kuluttaa niin ja niin monta tuntia joka aamu ja ilta, ja katsokaa, eikö hän niillä ehdoilla piankin kyllästy kaikkiin leikkeihin. Eikö täysi-ikäisten laita ole sama? Mitä he tekevät mielellään omasta tahdostaan, eivätkö he väsy siihen niin, ett'eivät voi sitä enää sietää, heti kun he huomaavat sitä vaadittavan heiltä velvollisuutena? Lapset haluavat yhtä hartaasti näyttää, että he ovat vapaita, että heidän hyvät tekonsa johtuvat heidän omasta tahdostaan, että he ovat yhtä itsenäisiä ja riippumattomia kuin ken tahansa, ylpeinkin, teistä täysikasvuisista, ajatelkaa heistä sitten mitä tahdotte.

§ 74. 2. Tästä seuraa, että heitä on harvoin pantava tekemään sellaistakin, mihin on jo saatu heidät kernaasti suostumaan, muulloin kuin silloin, kun he tuntevat siihen halua ja taipumusta. Ken pitää lukemisesta, kirjoittamisesta, soittamisesta, y.m., huomaa kuitenkin olevan erinäisiä hetkiä, jolloin kaikki tuo ei häntä lainkaan huvita; ja jos hän silloinkin pakottautuu siihen, vaivaa ja rasittaa hän vain itseänsä aivan hyödyttömästi. Niin on lastenkin laita. Tätä heidän mielialojensa vaihtelua tulisi pitää tarkoin silmällä ja tarttua huolellisesti jokaiseen otolliseen halun ja mieltymyksen hetkeen; ja ell'eivät he osoittaudu itsestään kyllin usein innokkaiksi työhönsä, pitää teidän sattuvilla sanoilla herättää heissä sopiva mieliala, ennenkuin heitä mihinkään pakotetaan. Tätä en minä luule lainkaan vaikeaksi tehtäväksi ymmärtäväiselle kasvattajalle, joka on tutkinut hoidokkinsa luonnetta ja nähnyt hiukan vaivaa täyttäessään hänen päänsä sopivilla ajatuksilla, niin että nämä saavat lapsen pitämään kulloinkin käsillä olevasta työstä. Tällä tavoin säästetään suuret määrät aikaa ja vaivaa, sillä lapsi oppii kolme kertaa enemmän silloin, kun hän on "vireessä", kun hän taas tarvitsee kaksi sen vertaa aikaa ja ponnistusta, jos hän ryhtyy tehtäväänsä vastahakoisesti tai jos häntä siihen pakotetaan hänen tahtomattaan. Jos tähän kohtaan kiinnitettäisiin sellaista huomiota kuin siihen tulisi kiinnittää, voitaisiin antaa lasten leikkiä niin paljon kuin he jaksavat, ja kuitenkin jäisi heille kylliksi aikaa oppiakseen sitä, mikä on heidän ikänsä kykyjen mukaista. Mutta tällaisia seikkoja ei tavallinen kasvatusjärjestelmä ota huomioonsa, eikä hevillä voikaan ottaa. Vitsan raaka kuri on rakennettu toisille periaatteille, siinä ei ole mitään viehätysvoimaa, se ei välitä siitä, millainen on kulloinkin lasten mieliala, eikä se etsi halun ja taipumuksen otollisia hetkiä. Ja tosiaan: kun pakotus ja lyönnit ovat herättäneet lapsessa vastenmielisyyttä hänelle määrättyihin tehtäviin, olisi naurettavaa odottaa hänen omasta vapaasta tahdostaan jättävän leikkinsä ja ilomielin hakevan oppimisen tilaisuuksia; jota vastoin, jos asiat olisivat oikeassa järjestyksessä, minkä tahansa seikan oppiminen, johon heitä haluttaisiin saada, voisi muodostua heille yhtä paljon virkistykseksi leikistä, kuin leikkiminen on heille virkistystä oppimisesta. Ponnistukset ovat samat molemmin puolin. Eikä se seikka heitä vaivaakaan, sillä he haluavat olla toimessa ja puuhassa, ja muutos ja vaihtelu on heille luontaista huvitusta. Ainoa eroitus on, että he siinä, mitä me leikiksi nimitämme, toimivat omin päin ja käyttelevät ponnistustaan ja voimiaan (joita, sen voitte huomata, he eivät vähääkään säästä) aivan vapaasti, mutta kun on oppimisesta kysymys, pakotetaan, käsketään, ajetaan ja raastetaan heitä siihen. Sepä se tympäisee ja kylmentää heitä jo heti alussa; he kaipaavat vapauttaan. Mutta saakaapa heidät pyytämään kasvattajaansa opettamaan heille sitä tai tätä, kuten he usein pyytävät leikkikumppaneitaan, tämän tarvitsematta heitä käskeä, ja saakaapa heidät vakuutetuiksi siitä, että he lukiessaankin toimivat yhtä vapaasti kuin tehdessään mitä muuta tahansa, käyvät he siihenkin käsiksi yhtä kernaasti, eikä se tunnu lainkaan eroavan heidän muistakaan hommistaan ja leikeistään. Tällä tavalla, jos sitä huolellisesti noudatetaan, saadaan lapsi suorastaan haluamaan oppia kaikissa niissä aineissa, mitä hänelle tahdotaan opettaa. Vaikeimmin on tämä menetelmä, sen myönnän, sovellutettavissa perheen ensimmäiseen tai vanhimpaan lapseen; mutta kun hänet on kerran johdettu oikealle tielle, on helppo hänen avullaan viedä toisia minne tahdotaan.

§ 75. Vaikka onkin epäilemätöntä, että sopivin aika lasten oppia jotakin on se hetki, jolloin heidän mielensä on vireessä ja taipuu siihen kernaasti ja jolloin ei henkinen velttous tai ajatuksen voimakas kiintyminen johonkin muuhun asiaan tee heitä vastahakoisiksi ja penseiksi, niin on kuitenkin syytä kiinnittää huomiotansa kahteen seikkaan. 1. Ell'ei näitä hetkiä huolellisesti valvota ja tartuta niihin heti, kun ne palaavat, tai ell'eivät ne palaa niin usein kuin pitäisi, ei lapsen opettamista tule silti lyödä laimin eikä antaa hänen vajota totunnaiseen toimettomuuteen ja tulla siten yhä haluttomammaksi työhön. 2. Vaikka muiden asiain oppiminen käykin huonosti silloin, kun mieli joko ei ole vireessä tai askartelee muissa aatoksissa, on kuitenkin erinomaisen tärkeätä ja ponnistustemme arvoista opettaa henkeä hallitsemaan itseänsä ja saattaa se kykeneväksi oman valintansa mukaisesti irtautumaan jonkun seikan kiihkeästä seuraamisesta ja suuntautumaan helposti ja mielellään johonkin toiseen, tai milloin tahansa pudistamaan pois kankeutensa ja tarmokkaasti ryhtymään siihen, mihin järki tai toisten neuvot kehoittavat. Tähän on lapsiakin totutettava panemalla heidät joskus kokeelle silloin, kun he ovat velttoja ja haluttomia tai kun joku muu seikka vetää heidän ajatuksiansa toiseen suuntaan, ja koettamalla saada heitä kiintymään tarkoitettuun asiaan. Jos henki on näillä keinoin saatu pysyväisesti hallitsemaan liikkeitään, luopumaan sellaisista ajatuksista ja askareista, kuin tilaisuus vaatii, ja antautumaan ilman vastahakoisuutta ja häiriötä uusiin, vähemmän miellyttäviin tehtäviin, niin merkitsee tämä etu paljon enemmän kuin latina tai logiikka tai suurin osa siitä, niitä lapsia tavallisesti pakotetaan oppimaan.

§ 76. Koska lapset ovat vilkkaampia ja toimeliaampia siinä ijässä kuin milloinkaan enää koko elämänsä aikana, ja koska heistä on yhdentekevää, mitä he askaroivat, kunhan heillä vain on jotakin askaroimista, olisivat tanssi ja sarkahyppy[71] heistä aivan sama asia, jos mieltymyksen ja vastenmielisyyden syyt olisivat samat. Mutta jos lapset tuntevat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, mitä me haluaisimme heille opettaa, on minun huomatakseni ainoana ja suurimpana syynä se seikka, että heitä pakotetaan siihen, että se tehdään heille työksi, että heitä sen takia kiusataan ja soimataan ja että he ryhtyvät siihen vain vavisten ja peläten, taikka jos he taas käyvät siihen kernaasti käsiksi, heitä pidetään siinä liian kauvan, niin että he ennättävät siihen kokonaan väsyä: kaikki tuo rajoittaa liiaksi sitä luonnollista vapautta, jota he niin äärettömästi rakastavat. Ja juuri tämä vapaushan yksin tuo heidän tavallisiin leikkeihinsä oikean nautinnon ja viehätyksen. Kääntäkää asia toiselle tolalle ja te saatte nähdä heidän piankin muuttavan harrastuksensa suuntaa, etenkin jos heidän edellään käyvät esikuvina ne, joita he kunnioittavat ja jotka he tunnustavat ylemmikseen. Ja jos se, mitä he näkevät toisten tekevän, järjestetään niin, että se houkuttelee heitä heidän ikäänsä ja asemaansa korkeammalle kuuluvana etuoikeutena, saavat kunnianhimo ja halu päästä yhä edemmäs ja ylemmäs ja tulla niiden kaltaiseksi, jotka ovat heitä korkeammalla, heidät ryhtymään työhön ja jatkamaan sitä tarmokkaasti ja iloisina, iloisina siitä, että he ovat käyneet käsiksi johonkin omasta ehdostaan, eikä tällöin heidän niin suuresti hellimänsä vapauden säilyttäminen ole heille suinkaan minään pienenä yllykkeenä. Jos kaikkeen tähän lisätään vielä yleisestä luottamuksesta ja kunnioituksesta johtuva tyydytys, olen minä taipuvainen luulemaan, ett'ei tarvita mitään muuta kannustajaa heidän harrastukselleen ja ahkeruudelleen, sikäli kuin näitä tarvitsee kannustaa. Myönnän kyllä, että siinä kysytään aluksi kärsivällisyyttä ja taitoa, lempeyttä ja tarkkuutta ja ymmärtäväistä johtoa. Mutta mitä varten teillä sitten olisi kasvattaja, ell'ei siinä tarvitsisi vaivaa nähdä? Mutta kun se on kerran saatu hyvään alkuun, seuraa kaikki muu helpommin kuin jotakin muuta ankarampaa ja jyrkempää kurinpitotapaa noudattaen. Eikä minun luullakseni olekaan vaikeata päästä siihen, eikä varmasti olekaan siellä, missä ei lapsilla ole huonoja esikuvia nähtävissään. Suurin vaara tässä suhteessa, niin pelkään, johtuu palvelijoista ja toisista vallattomista lapsista tai sellaisista paheellisista tai ajattelemattomista ihmisistä, jotka turmelevat lapset sekä omien huonojen tapojensa näyttämällä huonolla esimerkillä että antamalla heille yht'aikaa kaksi seikkaa, joita heidän ei tulisi milloinkaan saada samalla kertaa: tarkoitan hyljättäviä nautintoja ja kiitosta.

§ 77. Samoin kuin lapsia tulisi hyvin harvoin rangaista pieksemällä, samoin luulen minä alituisesta ja etenkin kiivastuneesta torumisesta olevan melkein yhtä pahoja seurauksia. Se vähentää vanhempain arvovaltaa ja lapsen kunnioitusta, sillä minä pyydän teitä aina muistamaan, että lapset osaavat jo varhain eroittaa kiivastumisen ja järjen toisistaan; ja niinkuin he eivät voi olla kunnioittamatta kaikkea, mikä johtuu jälkimmäisestä, samoin oppivat he piankin halveksimaan edellistä, tai jos se saakin aikaan hetkellistä pelästystä, laukeaa se pian, ja luontainen taipumus opettaa heidät helposti ylenkatsomaan sellaisia linnunpelättejä, jotka pitävät kyllä melua, mutta joita ei järki elävöitä. Kun vanhempain tulee estää lapsia vain suoranaisista pahoista teoista (joita näiden varhaisemmalla ijällä esiintyy vain harvoin), pitäisi katseen tai viittauksen riittämän nuhtelemaan heitä, milloin he sattuvat käyttäytymään sopimattomasti, tai jos sanoihin olisi joskus turvauduttava, tulisi niiden olla vakavia, ystävällisiä ja harkittuja ja tulisi niiden selvittää lapselle hänen virheittensä moitittavuus ja sopimattomuus, mieluummin kuin ehättää sättimään häntä niistä, sillä muutoin ei lapsi tajua kyllin perusteellisesti, suuntautuuko vihastuksenne enemmän häneen itseensä kuin hänen vikoihinsa. Kiivastunut toruminen johtaa tavallisesti käyttämään raakaa ja rumaa kieltä, ja siitä on lisäksi se paha seuraus, että se opettaa lapsillekin samanlaista puheenpartta ja antaa sille jonkunlaisen oikeutuksen: eivätkä he suinkaan häpeä tai aikaile viskoessaan muille samoja nimityksiä, joita heidän vanhempansa tai opettajansa ovat heille antaneet, koska heillä on niin hyvää tukea niiden käyttämisessä.

§ 78. Aavistanpa tässä saavani kuulla tämän vastaväitteen: "Kuinka, eikö siis lapsia teidän mielestänne saisi milloinkaan lyödä tai torua, olipa rikkomus mikä tahansa? Sehän olisi samaa kuin vapaiden ohjien antaminen kaikenlaiselle epäjärjestykselle." Eipä niinkään pahasti kuin luullaan, kunhan vain on seurattu oikeata suuntaa heidän mielensä ensimmäisessä muovailemisessa ja ylempänä mainitun kunnioittavan pelon istuttamisessa heihin vanhempiaan kohtaan. Sillä tarkemmin katsoen on kyllä jokainen huomaava, että pieksemisestä lähtee vain vähän hyvää, mikäli sen tuottama kipu on ainoa rangaistus, mitä siinä pelätään tai tunnetaan, sillä sen vaikutus heikkenee pian, ja sen mukana muisto siitä. Mutta on kuitenkin olemassa yksi virhe, ja vain yksi, jonka takia minun nähdäkseni olisi lapsia kuritettava selkäsaunalla, ja se on uppiniskaisuus tai kapinallisuus. Ja tässäkin soisin asian niin järjestetyksi, mikäli mahdollista, että selkäsaunan häpeä, eikä sen tuottama kipu, muodostaisi rangaistuksen tärkeimmän osan. Väärän teon ja ansaitun kurituksen häpeä on ainoa todellinen hyveelle sopiva pidäke. Vitsan aiheuttama kipu lakkaa pian ja unohtuu ja menettää ennen pitkää tottumuksen kautta kaiken peloittavan vaikutuksensa, ell'ei siihen liity häpeä. Olen kuullut erään ylhäisen henkilön lapsia pitävän kurissa pelon, että heiltä riisuttaisiin kengät, yhtä hyvin kuin toisia alituisesti uhkaavan vitsan kauhun. Jotakin tuontapaista rangaistusta pidänkin parempana kuin pieksemistä, sillä juuri rikkomuksensa tuottamaa häpeää ja siihen liittyvää epäsuosiota tulisi heidän pelätä enemmän kuin ruumiillista kipua, jos mielitte kehittää heissä tosiaankin vapaan ihmisen arvoista luonnetta. Mutta kovakorvaisuutta ja itsepintaista tottelemattomuutta on taltutettava voimalla ja lyönneillä, sillä siihen ei ole muuta keinoa. Mitä ikinä te käskettekin lasta tekemään tai kiellätte häntä tekemästä, joka tapauksessa on teidän katsottava, että teitä totellaan; siinä suhteessa ei saa tulla armo eikä vastarinta kysymykseen, sillä kun kerran teidän välillenne syntyy taidon koetus ja taistelu hallitsevasta asemasta, mikä tapahtuu heti, kun te käskette jotakin, eikä hän tottele, täytyy teidän ehdottomasti päästä voitolle, kuinka monta iskua siinä sitten tarvittaneenkaan, mikäli eivät viittaukset ja sanat auta, ell'ei tarkoituksenne ole elää siitä lähtien kokonaan riippuvaisena poikanne oikuista. Erään ymmärtäväisen ja hellän äidin, jonka minä tunsin, oli sellaisessa tapauksessa pakko antaa vitsaa pienelle tytölleen, joka oli juuri vast'ikään palannut kotiin imettäjältä, kahdeksan kertaa peräkkäin samana aamuna, ennenkuin hän sai masennetuksi lapsen uppiniskaisuuden ja taivutetuksi hänet tottelemaan muutamassa hyvin helpossa ja mitättömässä asiassa. Jos äiti olisi hellittänyt aikaisemmin ja pysähtynyt seitsemänteen selkäsaunaan, olisi hän turmellut lapsen ikipäiviksi ja voimattomilla lyönneillään vain vahvistanut tämän itsepäisyyttä, jota olisi ollut hyvin vaikea parantaa myöhemmin; mutta viisaasti pysymällä kerran tehdyssä päätöksessä taivutti hän tytön mielen ja notkisti hänen tahtonsa, mikä onkin kaiken kurituksen ja rangaistuksen ainoa tarkoitus; hän vakiinnutti arvovaltansa kerrassaan horjumattomaksi heti ensimmäisessä tilaisuudessa ja opetti näin tyttärensä aina jäljestäpäin tottelemaan ja alistumaan hyvin kernaasti kaikissa asioissa; sillä niinkuin tämä oli ensimmäinen kerta, niin oli se myös uskoakseni viimeinen, jolloin hänen oli pakko lyödä lastaan.

Vitsan käyttämistä olisi siis heti ensimmäisessä tarvittavassa tilaisuudessa jatkettava ja lujennettava hellittämättä siksi, kunnes on päästy täydellisesti voitolle, ja siten aluksi taivutettava lapsen mieli ja vakiinnutettava vanhempain arvovalta; sen jälkeen on kyllä vakava hellyys pitävä sen horjumatta pystyssä.

Jos tätä asiaa oikein ajateltaisiin, tulisivat ihmiset varovaisemmiksi vitsan ja kepin käyttämisessä, eivätkä enään olisi niin kärkkäitä pitämään selkäsaunaa ainoana varmana yleiskeinona, jota voi umpimähkään sovelluttaa kaikkiin tapauksiin, ja kuitenkin on varmaa, että ell'ei se tee hyvää, tekee se ainakin suurta vahinkoa; ell'ei se tehoa mieleen ja taivuta tahtoa, niin se vain paaduttaa syyllistä; ja mitä tuskia hänen onkaan sen takia kärsiminen, kiinnittää se häntä yhä lujemmin tuohon rakkaaseen uppiniskaisuuteensa, joka hankki hänelle tällä kertaa voiton ja joka valmistaa häntä vast'edeskin asettumaan vastarintaan ja toivomaan silloinkin menestystä. Täten on epäilemättä moni ymmärtämättömällä kurituksella kasvatettu itsepäiseksi ja pahansisuiseksi, moni, joka muutoin olisi ollut hyvin taipuisa ja helppo käsitellä. Sillä jos te rankaisette lastanne ikäänkuin se tapahtuisi vain teidän vihastuksenne aiheuttaneen virheen kostamiseksi, niin millä lailla vaikuttaa se hänen mieleensä, jota juuri oli parannettava? Ell'ei hänen virheeseensä yhtynyt itsepäistä pahansisuisuutta tai niskoittelevaa oikullisuutta, ei mikään siinä silloin vaatinut niin ankaria iskuja. Lempeä tai vakava huomautus riittää korjaamaan heikkouden, muistamattomuuden ja tarkkaamattomuuden hairaukset, eivätkä ne muuta tarvitsekaan. Mutta jos tahtoon olisi syntynyt suoranainen huono suunta, jos olisi kysymyksessä harkittu, päätetty tottelemattomuus, ei ole rangaistusta silloinkaan mitattava sen asian suuruuden tai pienuuden mukaan, missä se ilmeni, vaan sen vastarinnan mukaan, mikä siihen sisältyy ja mitä se yhä osoittaa isän määräyksille kuuluvaa kunnioitusta ja alistumista kohtaan; tätä alistumista on järkähtämättä vaadittava ja selkäsaunaa välihetkin niin kauvan jatkettava, että se lopulta tehoaa mieleen ja että te havaitsette totisen surun, häpeän ja tottelemisen aikeen merkkejä.

Tämä vaatii kuitenkin, sen myönnän, jotakin enempää kuin lasten määräämistä siihen tai tähän työhön ja heidän pieksemistään ilman sen enempiä mutkia, ell'ei sitä suoriteta, ja suoriteta juuri meidän mielemme mukaisesti. Se vaatii huolellisuutta, tarkkuutta, huomiokykyä ja perusteellista lasten luonteiden tutkimista ja heidän hairahdustensa kaikenpuolista punnitsemista, ennenkuin turvaudutaan sellaiseen rangaistukseen. Mutta eikö se ole parempi kuin alituinen vitsan käsitteleminen ainoana hallinnan välikappaleena? Ja eikö ole järjetöntä käyttää selkäsaunaa kaikissa tapauksissa, sovittaa sitä väärin ja tehdä siten tehottomaksi tämä viimeinen hyödyllinen parannuskeino silloin, kun sitä oikein tarvittaisiin? Sillä mitä muuta voi odottaa, kun sitä käytetään eroituksetta jokaisesta pikku hairauksesta? Kun erehdys aikamuotojen suhteellisuudessa tai väärin sijoitettu tavu säkeessä tuottaa ruoskan ankaran rangaistuksen hyvänluontoiselle ja ahkeralle pojalle yhtä varmaan, kuin tahallinen rikkomus jollekin uppiniskaiselle ja turmeltuneelle veijarille, niin mitenkä voidaan sellaisen kuritustavan odottaa tekevän hyvää vaikutusta mieleen ja ohjaavan sitä oikealle tielle? Ja sehän on kuitenkin se ainoa asia, josta on pidettävä huolta; kun siihen on päästy, tulee sen mukana kaikki muu itsestään, mitä vain halutaan.

§ 79. Missä ei tahdon väärää suuntaa ole korjattava, siinä ei siis lainkaan tarvita lyöntejä. Kaikki muut hairaukset, joista huolimatta mieli pysyy oikealla tolalla eikä kiellä isän tai kasvattajan hallintaa ja arvovaltaa, ovat vain erehdyksiä, ja ne voi useimmiten jättää kokonaan huomioonottamatta; tai jos niihin kiinnitetään huomiota, eivät ne tarvitse muuta kuin neuvon, ohjauksen ja moitteen lieviä parannuskeinoja siihen asti, kunnes niiden jatkuva ja tahallinen halveksunta osoittaa, että vika on itsessään mielenlaadussa ja että ilmeinen tahdon turmeltumus on heidän tottelemattomuutensa juurena. Mutta milloin tahansa ilmenee uppiniskaisuutta, joka on avonaista uhmailua, ei sitä saa sivuuttaa ilman muuta eikä lyödä laimin, vaan on se heti ensi kerran esiintyessään masennettava ja tukahdutettava; siitä vain on pidettävä huolta, ett'ei tapahdu erehdystä ja että kysymyksessä on tosiaankin uppiniskaisuus, eikä mikään muu.

§ 80. Mutta koska nyt rankaisemisen, erittäinkin pieksemisen, tilaisuuksia on vältettävä niin paljon kuin mahdollista, arvelen minä, ett'ei asioita olisi usein päästettävä niin pitkälle. Jos mainitsemani kunnioittava pelko on kerran saatu herätetyksi, riittää useimmissa tapauksissa pelkkä katsahduskin. Eikä tosiaan pitäisikään nuorilta lapsilta vaatia samaa käytöstä, vakavuutta ja uutteruutta kuin kypsyneemmiltä ihmisiltä. Heidän täytyy antaa, kuten sanottu, toimitella ijälleen ominaisia hullunkurisia ja lapsellisia askareita, panematta niihin mitään huomiota. Tarkkaamattomuus, huolettomuus ja hilpeys ovat sen ijän tunnusmerkkejä. Minun ymmärtääkseni ei esittämäni ankaruuden pitäisi ulottuman niin sopimattomalla ajalla tapahtuvaan kahlintaan. Eikä ole sellaisia tekoja liian kerkeästi selitettävä uppiniskaisuudeksi eikä pahanilkisyydeksi, jotka ovat heidän ikänsä tai luonnonlaatunsa välittömiä tuotteita. Sellaisten hairausten sattuessa on heitä tuettava ja autettava paranemaan niinkuin heikkoja ihmisiä, jotka potevat jotakin luonnollista sairautta; ja vaikka heitä onkin varoitettu, ei jokaista uusiintumista ole kuitenkaan laskettava täydelliseksi välinpitämättömyydeksi eikä heitä heti paikalla kohdeltava uppiniskaisina. Heikkouden virheitä ei tosin tulisi koskaan lyödä laimin eikä jättää huomaamatta, mutta ell'ei tahto niihin suoranaisesti liity, ei niitä myöskään tulisi koskaan liioitella eikä kovin ankarasti moittia, vaan lempeällä kädellä ojentaa aina ajan ja ijän mukaan. Tällä tavoin oppivat lapset näkemään, mikä kussakin rikkomuksessa on erikoisesti loukkaavaa, ja siten sitä välttämään. Se auttaa heitä pitämään tahtonsa oikealla tolalla, ja siinäpä onkin asian tärkein kohta, sillä he huomaavat, että se varjelee heitä kaikesta vakavammasta tyytymättömyydestä ja että he kaikissa muissa hakauksissaan saavat osakseen pikemmin hellää huolenpitoa ja apua kuin kasvattajansa ja vanhempainsa suuttumusta ja kiivastuneita soimauksia. Estäkää heitä paheista ja paheellisista taipumuksista, ja he tulevat yleensä eri ikäkausinaan käyttäytymään tavalla, joka sopii juuri siihen ikään ja seuraan, missä he säännöllisesti liikkuvat; ja sen mukaan kuin he varttuvat vuosissa, sikäli varttuvat he myös tarkkaavaisuudessa ja uutteruudessa. Mutta jotta sanoillanne olisi aina painoa ja arvoa, jos te jossakin tilaisuudessa sattuisitte kieltämään häntä jostakin, vaikkapa lapsellisestakin, puuhasta, täytyy teidän olla varma voitostanne eikä antaa hänen pitää omaa päätänsä[72]. Mutta kuitenkin sanon minä, että minun nähdäkseni tulisi isän vain harvoin käyttää arvo- ja käskyvaltaansa näissä tapauksissa tai yleensä muissa kuin sellaisissa, joissa ilmenee selvää taipumusta paheellisiin tottumuksiin. Minun ymmärtääkseni on olemassa parempia keinoja niiden voittamiseksi, ja lempeä, järkeen vetoava suostuttelu vie useimmiten paljoa parempiin tuloksiin, kunhan vain olette ensin alistanut heidät tottelemaan tahtoanne.

§ 81. Kummastellaan ehkä, kun minä puhun järkeen vetoavasta keskustelusta lasten kanssa, mutta sitenkään en voi olla pitämättä sitä oikeana menettelytapana heidän suhteensa. He ymmärtävät sitä yhtä varhain kuin puhuttua kieltäkin, ja ell'en ole väärin huomannut, ovat he hyvin mielissään, jos heitä kohdellaan järkevinä olentoina, aikaisemmin kuin tavallisesti luullaan. Tällaista ylpeyttä olisi heissä edistettävä ja tehtävä siitä, niin paljon kuin mahdollista, tehoisin välikappale heidän ohjaamisekseen.

Mutta kun minä puhun järkeen vetoavasta keskustelusta, tarkoitan vain sellaista, joka on sovitettu lapsen kykyjen ja ymmärryksen mukaan. Eihän kukaan voi ajatella, että kolmen tai seitsemän vuotiaan pojan kanssa olisi väiteltävä niinkuin täysikasvuisen miehen. Pitkät selittelyt ja filosofiset järkeilyt hämmästyttävät ja hämmentävät vain parhaassakin tapauksessa lapsia, eivätkä ole suinkaan heille opiksi. Kun minä siis sanon, että heitä on kohdeltava järkevinä olentoina, tarkoitan minä, että teidän on saatava heidät käytöksenne lempeydellä ja kurituksennekin maltillisuudella käsittämään, että mitä te teette, on ensiksikin järkevää teidän puoleltanne ja sitten hyödyllistä ja tarpeellista heille, ja ett'ette te suinkaan minkään oikun, intohimon tai päähänpiston johtamana käske heitä tekemään tätä tai kiellä heitä ryhtymästä tuohon. Sen he kykenevät ymmärtämään, eikä ole olemassa ainoatakaan hyvettä, mihin heitä olisi kehoitettava, eikä ainoatakaan hairausta, mistä heitä olisi varjeltava, joista ei heille minun nähdäkseni voisi muodostua järkisyihin perustuvaa vakaumusta; mutta näiden järkisyiden tulee olla sellaisia, että heidän ikänsä ja käsityskykynsä ovat niiden tasalla, ja ne tulee aina esittää muutamin harvoin ja selvin sanoin. Perustuksia, joille erilaiset velvollisuudet ovat rakennetut, ja oikeuden ja vääryyden lähteitä, joista nämä kumpuavat, ei voitane ehkä niinkään helposti tehdä tajuttaviksi täysikasvuisten ihmisten ymmärrykselle, koska nämä eivät ole tottuneet irroittamaan ajatuksiaan yleisesti hyväksytyistä mielipiteistä. Paljoa vähemmän kykenevät lapset seuraamaan kaukaa haettujen periaatteiden tukemaa järkeilyä. He eivät jaksa käsittää pitkien johtopäätelmien voimaa. Järkisyiden, jotka heihin tehovat, tulee olla aivan ilmeisiä, niiden tulee olla heidän ajatustensa tasalla ja niitä pitää voida ikäänkuin tuntea ja kosketella, jos niin saan sanoa. Mutta jos pidetään silmällä heidän ikäänsä, luonnettaan ja taipumuksiaan, ei ole koskaan puuttuva perusteluja, jotka riittävät heitä vakuuttamaan. Ell'ei olisi muuta johonkin tilaisuuteen sopivampaa järkisyytä, niin tämän he ainakin ymmärtävät, ja tämä kykenee pidättämään heitä sellaisista hakauksista, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, nimittäin että he siten tuottaisivat häpeää ja epäsuosiota itselleen ja mielipahaa teille.

§ 82. Mutta yksinkertaisin, helpoin ja tehokkain kaikista keinoista, joilla lapsia voidaan opettaa ja heidän tapojansa muovata, on asettaa heidän silmiensä eteen esimerkkejä kaikesta, mitä tahdotaan heidän tekevän ja mitä karttavan; jos niitä osoitetaan heille heidän tuntemainsa henkilöiden käytöksessä ja niihin samalla liitetään joitakin mietteitä sen tai tämän teon kauneudesta tai sopimattomuudesta, on niillä enemmän voimaa herättää heidän jäljittelyhaluaan tai taas estää heitä siitä, kuin millään puheilla, joita heille voitaisiin pitää. Hyveitä ja paheita ei voida sanojen avulla saada niin selvästi heidän tajuntaansa kuin mitä muiden ihmisten teot heille näyttävät, kun te samalla ohjaatte heidän huomiokykyänsä ja kehoitatte heitä tarkkaamaan tätä tai tuota hyvää tai huonoa piirrettä heidän esiintymisessään. Ja monen hyvään tai huonoon käyttäytymiseen kuuluvan seikan kauneutta tai rumuutta käy paremmin oppiminen muiden esimerkistä, ja se tekee lapsiin syvemmän vaikutuksen kuin mitkään säännöt tai ohjeet, mitä heille voitaisiin siitä asiasta antaa.

Tätä menettelytapaa ei ole kuitenkaan noudatettava vain lasten ollessa nuoria, vaan on sitä jatkettava niin kauvan kuin he ovat toisen huolenpidon ja johdon alaisina; niin, enkä minä tiedä, vaikka se olisi paras keino, johon isä voi turvautua jokaisessa tilaisuudessa niin kauvan kuin hän sopivaksi havaitsee ja kuin hän haluaa korjata jotakin kohtaa poikansa käyttäytymisessä, sillä mikään ei vajoa niin helposti ja niin syvään ihmisen mieleen kuin esimerkki. Ja niitä vikoja, joita he mahdollisesti joko eivät huomaa itsessään tai joita he eivät viitsi korjata, niitä eivät he voi olla paheksumatta ja häpeämättä, kun ne esiintyvät heidän nähtensä toisissa.

§ 83. Mitä taas pieksemiseen tulee, niin voitaneen epätietoisena kysyä, että kun siihen kerran on pakko turvautua viimeisenä apuneuvona, milloin se on tapahtuva ja kenen tehtäväksi se jää, onko siihen ryhdyttävä heti rikkomuksen satuttua, silloin kun se vielä on tuoreessa muistossa ja ikäänkuin kuumimmillaan, ja tuleeko vanhempain itsensä antaa lapsilleen vitsaa? Ensimmäiseen kohtaan nähden olen minä sitä mieltä, ett'ei siihen olisi ryhdyttävä heti paikalla, jott'ei siihen sekaantuisi liiallista kiivautta ja jott'ei se siten, vaikka se käykin yli oikean suhdan, menettäisi tarpeellista vaikutustaan, sillä lapsetkin huomaavat, milloin me teemme jotakin kiivastumuksissamme. Mutta kuten olen jo aikaisemmin sanonut, se vaikuttaa heihin voimakkaimmin, mikä näyttää aivan tyynesti johtuvan heidän vanhempainsa järkevästä harkinnasta, eivätkä he suinkaan ole sitä eroittamatta. Mitä seuraavaan kohtaan tulee, niin jos teillä on joku ymmärtäväinen palvelija, joka siihen kelpaa ja jonka tehtävänä on valvoa lapsenne käytöstä (jos teillä on erityinen kasvattaja, on asia itsestään selvä), luulen minä olevan parasta, että kuritus lähtee viipymättä ja toisen kädestä[73], vaikka vanhemmat ovatkin sen määränneet ja vaikka heidän pitäisikin olla sen toimittamista katsomassa; siten säilyy vanhempain arvovalta, ja lapsi kääntää kärsimänsä kivun synnyttämän vastenmielisyyden pikemmin siihen henkilöön, joka sen hänelle välittömästi aiheutti. Sillä minä toivoisin, että isä löisi vain harvoin lastaan ja silloinkin aivan välttämättömyyden pakosta ja viimeisenä keinona; mutta silloin on ehkä parasta tehdä se sillä tavoin, ett'ei lapsi sitä niin aivan pian unohda.

§ 84. Mutta kuten olen jo sanonut, piekseminen on huonoin ja sen vuoksi viimeisenä käytettävä keino lasten rankaisemiseksi, ja siihen on turvauduttava vasta äärimmäisissä tapauksissa, kun on ensin kaikkia lempeämpiä keinoja koetettu ja huomattu ne tehottomiksi; kun tätä pidetään tarkoin silmällä, tarvitaan hyvin harvoin lyöntejä. Sillä kun ei ole otaksuttavissa, että lapsi usein, jos ensinkään, nousisi isänsä selvää käskyä vastaan jossakin erikoisessa asiassa, ja kun ei isä käytä ehdotonta valtaansa järkähtämättömästi määräilläkseen joko lapsellisia tai itsessään samantekeviä askarruksia, joiden suhteen hänen poikansa tulee saada olla oraassa vapaudessaan, tai hänen opiskelujaan ja edistysaskeleitaan, joihin nähden ei ole minkäänlaista pakkoa harjoitettava, jäävät estettäviksi vain ne muutamat pahankuriset teot, joissa lapsi voi osoittaa uppiniskaisuutta ja joiden takia hän siis voi ansaita selkäsaunan; ja niin esiintyy vain hyvin harvoja sellaisia tilaisuuksia, että tätä kuritustapaa on pakko käyttää isän, joka ajattelee tarkoin tätä asiaa ja järjestää lapsensa kasvatuksen niin kuin se tulisi järjestää. Mihin paheisiin voi lapsi ensimmäisenä seitsemänä ikävuotenaan joutua syylliseksi, ottamatta lukuun valehtelemista ja erinäisiä pahanilkisiä kujeita, kun niiden jatkuva harjoittaminen vie hänet isän suoranaisen kiellon johdosta siihen, että hänet tuomitaan uppiniskaisuudesta ja että häntä rangaistaan selkäsaunalla? Jos jokaista paheellista taipumusta käsiteltäisiin niin kuin sitä pitäisi käsitellä jo sen ensi kertaa ilmestyessä ja vaikuttaessa, aluksi kummastelemalla, ja sitten, jos se yhä toistuu, jälleen saattamalla lapsi hämmennyksiin isän ja kasvattajan ja koko hänen ympäristönsä ankaralla ilmeellä ja kohtelemalla häntä sen epäsuosion mukaisesti, johon hän on joutunut, ja jatkamalla tätä menettelyä siksi, kunnes hän oppii tajuamaan vikansa ja häpeämään sitä, niin luulisin minä, ett'ei muuta kuritusta tarvittaisikaan ja ett'ei ainakaan olisi mitään syytä päätyä pieksemiseen. Sellaisen rankaisemisen välttämättömyys on tavallisesti seurausta aikaisemmasta suvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä: jos paheellisia taipumuksia valvottaisiin tarkoin jo alusta alkaen ja jos niiden aiheuttamia ensimmäisiä hairauksia yritettäisiin korjata mainituilla lempeämmillä keinoilla, olisi meidän harvoin pakko taistella useampaa kuin yhtä pahaa vastaan kerrallaan, ja siitäkin suoriuduttaisiin helposti ilman melua ja huutoa, tarvitsematta turvautua niin armottomaan kurittamismuotoon kuin selkäsaunaan. Sillä tavoin voitaisiin ne nyhtää pois yksi toisensa jälkeen sen mukaan kuin ne ilmenevät, eikä niiden olemassaolosta jäisi vähintäkään merkkiä eikä muistoa. Mutta kun me hemmoittelemalla pienokaisiamme ja aina noudattamalla heidän oikkujansa päästämme heidän vikansa kasvamaan suuriksi, siksi kunnes ne istuvat lujassa ja esiintyvät ylen lukuisina ja kunnes niiden rumuus täyttää meidät häpeällä ja huolella, silloin olemme kärkkäitä turvautumaan auraan ja äkeeseen; mutta lapion ja kuokan täytyy upota syvään tavatakseen juuret, ja kaikki voima, taito ja uutteruus, mitä meillä on käytettävänämme, riittää tuskin puhdistamaan rikkaruohon peittämän, turmeltuneen taimitarhan ja pelastamaan meille vaivaimme palkinnoksi joitakin toiveita hedelmistä hedelmien aikaan.

§ 85. Jos tätä menettelytapaa noudatetaan, säästyy sekä isältä että lapselta alituisesti toistettujen määräysten ja moninaisten tekemistä ja jättämistä koskevien sääntöjen vaiva. Sillä minä olen sitä mieltä, ett'ei ainoatakaan niistä teoista, jotka vievät paheellisiin tottumuksiin (ja vain näihin nähdenhän tulisi isän käyttää arvo- ja käskyvaltaansa), kiellettäisi lapsilta, ennenkuin he ovat osoittautuneet niihin vikapäiksi. Sillä ell'ei tuollainen ennenaikainen suojeleminen teekään mitään pahempaa, edistää se kuitenkin sikäli sellaisten tekojen oppimista ja suvaitsemista, että se otaksuu lasten voivan joutua niihin syyllisiksi, vaikka nämä mahdollisesti olisivat olleet paremmassa turvassa, ell'eivät olisi tienneet sellaisia hairahduksia olevan olemassakaan. Ja paras keino hillitä heitä on, kuten olen jo maininnut, osoittaa kummastusta ja hämmästelyä silloin, kun ensi kerran huomataan lapsen tekevän jotakin, jossa ilmenee taipumusta paheeseen. Kun hänet esimerkiksi tavataan ensi kerran valehtelemasta tai tekemästä jotakin pahanilkistä kujetta, tulisi ensimmäiseksi parannuskeinoksi puhua hänelle siitä jonakin eriskummallisena, hirvittävänä seikkana, jota ei kukaan olisi uskonut hänen voivan tehdä, ja siten saada hänet sitä häpeämään ja karttamaan.

§ 86. Epäilemättä tehdään minulle tässä se huomautus, että mitä kaikkea minä kuvittelenkaan lasten taipuisuudesta ja näiden lempeämpien, häpeään ja kiitokseen perustuvien keinojen erinomaisuudesta, on kuitenkin monta lasta, jotka eivät koskaan ahkeroi kirjojensa ääressä eivätkä huoli muustakaan, mitä heidän tulisi oppia, ell'ei heitä siihen vitsalla pakoteta. Tämä, pelkään minä, on tavallisten koulujen ja yleisen tottumuksen puhetta, ne kun eivät ole milloinkaan sallineet mitään omista säännöistään poikkeavaa koeteltavan niin kuin sitä pitäisi koetella, ja sellaisissa paikoissa, missä sen vaikutuksia voitaisiin tarkata. Miksikä muutoin tarvitsee latinan ja kreikan opetus avukseen vitsaa, kun ranskan ja italian opetus ei sitä tarvitse? Lapset oppivat tanssimaan ja miekkailemaan ilman pieksemisiä, niin, jopa laskentoa, piirustusta y.m.s. ahkeroivat he aivan riittävästi ilman selkäsaunaa: mikä saattaisi herättää sen otaksuman, että latinakoulujen vaatimuksissa tai siellä käytetyissä opetustavoissa on jotakin outoa, luonnotonta ja vastenmielistä sille ijälle, niin että lapset eivät voi siihen suostua ilman patukan pakkoa, ja huonosti vielä silloinkin; toiselta puolen taas voisi myöskin ajatella sitä täydelliseksi erehdykseksi, ett'ei muka näitä kieliä voitaisi opettaa lapsille ilman lyöntien apua.

§ 87. Mutta vaikka otaksuisimmekin olevan muutamia niin huolimattomia ja laiskoja lapsia, ett'ei heitä saada oppimaan mitään ylempänä esitetyillä lempeämmillä keinoilla (sillä meidän täytyy myöntää, että on olemassa kaikenlaisilla luonteilla varustettuja lapsia), niin ei siitä kuitenkaan seuraa, että tuota raakaa keppikuria on sovitettava kaikkiin. Eikä voida ketään päättää hallinnan lievempiin menettelytapoihin mahdottomaksi, ennenkuin niitä on perinpohjaisesti koeteltu hänen suhteensa; mutta ell'eivät ne taivuta häntä ponnistamaan tarmonsa takaa ja tekemään kaikkea, mihin hänen voimansa yltävät, silloin emme me enään etsi puolusteluja sellaiselle härkäpäälle. Selkäsauna on sopiva apuneuvo sellaisessa tapauksessa, mutta selkäsauna, joka toimitetaan toisin, kuin mikä on yleisenä tapana. Lasta, joka ehdoin tahdoin on välittämättä kirjastaan ja joka itsepintaisesti kieltäytyy tekemästä sellaista, minkä hän voi tehdä ja mitä hänen isänsä nimenomainen vakava käsky on vaatinut häntä tekemään, ei pitäisi kurittaa parilla, kolmella kiukustuneella läimäyksellä siitä, ett'ei hän ole suorittanut tehtäväänsä, eikä samaa rangaistusta olisi toistettava yhä uudelleen ja uudelleen joka kerta, kun sama rikkomus uudistuu, vaan kun asiat ovat menneet niin pitkälle, että uppiniskaisuus selvästi näyttäytyy ja tekee pieksemisen välttämättömäksi, on minun ymmärtääkseni kuritus tehtävä hiukan levollisemmaksi ja hiukan ankarammaksi ja samalla jatkettava piiskaamista, liittämällä aina väliin sopivia nuhteita, niin kauvan, kunnes sen tekemä vaikutus mieleen voidaan lukea lapsen kasvoista, äänestä ja alistuneesta käyttäytymisestä, ja kunnes lapsi ei enää välitä niin paljon kivusta kuin virheestä, johon hän on tehnyt itsensä syylliseksi ja jonka painosta hän nyt sulaa vilpittömään suruun. Ell'ei tällainen kuritus, kun sitä koetetaan muutamia harvoja kertoja sopivin väliajoin ja kun se viedään äärimmäiseen ankaruuteensa, samalla kun isä koko ajan selvästi osoittaa tyytymättömyyttään, sittenkään tee vaikutustaan, käännä mieltä ja herätä vastaista kuuliaisuutta, mitä voidaan silloin enää toivoa selkäsaunasta ja mihin tarkoitukseen voidaan sitä enää käyttää? Lyöminen, kun ei siitä enää voida odottaa mitään hyvää, näyttää pikemminkin raivostuneen vihollisen vimmaiselta hosumiselta kuin myötätuntoisen ystävän kaikkea hyvää tarkoittavan tahdon ilmaukselta, ja sellainen kuritus tuo mukanaan vain yllytystä vastarintaan, antamatta pienimpiäkään toiveita parantumisesta. Jos jollakin isällä on onnettomuudekseen niin turmeltunut ja taipumaton poika, en minä tiedä, mitä muuta hän voisi enää tehdä kuin rukoilla hänen puolestaan. Mutta minä luulen, että jos lapsia käsitellään alusta alkaen oikealla tavalla, tulee heidän joukossaan olemaan vain hyvin harvoja senkaltaisia; ja jos sellaisia esimerkkejä liekin tavattavissa, ei niiden mukaan ole kuitenkaan muodostettava sellaisten lasten kasvatusta, joiden luonne on parempi ja joita voidaan ohjata paremmalla kohtelulla.

§ 88. Jos voitte saada kotiopettajan, joka katsoo olevansa isän sijassa ja ottaa huolekseen hänen huolensa, joka on kiintynyt tähän ylempänä esitettyyn kasvatustapaan ja sovittaa sitä kaikella tarmollaan käytäntöön heti alusta alkaen, on hän myöhemmin havaitseva työnsä varsin helpoksi; ja te taas, luulen minä, olette vähän ajan kuluttua huomaava poikanne ottaneen suurempia edistysaskeleita sekä opissa että hyvässä käytöksessä kuin ehkä kuvittelittekaan. Mutta älkää salliko hänen millään muotoa lyödä poikaanne ilman teidän suostumustanne ja ohjaustanne, ei ainakaan ennenkuin olette päässyt selville hänen huolellisuudestaan ja luonteestaan. Mutta jotta hänen arvovaltansa kasvatin suhteen säilyisi, täytyy teidän ensiksikin salata se seikka, ett'ei hänellä ole lupaa käyttää vitsaa, ja toiseksi on teidän itse välttämättä kohdeltava häntä suurella kunnioituksella ja pakotettava koko perheennekin tekemään samoin: sillä ettehän voi odottaa poikanne välittävän kovinkaan paljon miehestä, jota hän näkee teidän, äitinsä tai muiden halveksivan. Jos te arvelette hänen ansaitsevan ylenkatsetta, olette tehnyt väärän valinnan, ja jos te osoitatte vähäksyvänne häntä, säästyy hän tuskin poikannekaan puolelta samanlaisesta kohtelusta; mutta jos tämä tapahtuu, niin mitä arvoa hänellä itsessään olisikin ja millaisia kykyjä hänellä olisikin tehtäväänsä, ovat ne kaikki menneet hukkaan lapseltanne, eivätkä voi myöhemmin enää tulla hänen hyödykseen.

§ 89. Samoinkuin isän esimerkin tulee opettaa lapselle kunnioitusta kasvattajaansa kohtaan, samoin tulee kasvattajan esimerkin johtaa lasta tekoihin, joita hän soisi tämän suorittavan. Hänen käytöksensä ei saa millään muodoin joutua ristiriitaan hänen määräystensä kanssa, ell'ei hän tahdo turmella oppilastansa. Kasvattajan ei kannata lainkaan puhua intohimojen hillitsemisestä, jos hän samalla päästää jonkun omista intohimoistaan valloilleen, ja hän saa turhaan yrittää korjata jotakin kasvattinsa pahetta tai säädyttömyyttä, jos hän samalla suo sen itselleen. Huonoa esikuvaa seurataan aina varmasti kernaammin kuin hyviä sääntöjä, ja sentähden tuleekin opettajan aina huolellisesti varjella hoidokkiaan huonojen esikuvien vaikutukselta, etenkin kaikkein vaarallisimpien, palvelijain, joiden seurasta hänet on pidätettävä, ei kielloilla, sillä ne vain kiihoittaisivat hänen haluaan etsiä sitä, vaan muilla keinoilla, joista olen jo puhunut[74].

§ 90. Koko kasvattamistoimessa ei ole ainoatakaan kohtaa, josta vähemmin välitetään tai johon on vaikeampi kiinnittää oikeata huomiota, kuin se, mihin nyt aijon kajota, nimittäin että lapsilla tulisi heti siitä asti, kun he rupeavat puhumaan, olla aina lähettyvillään joku ymmärtäväinen, maltillinen, niin viisas henkilö, jonka huolena olisi ohjata heitä oikeaan suuntaan ja suojella heitä kaikesta pahasta, etenkin huonon seuran tartunnasta. Minun nähdäkseni vaatii tämä toimi suurta maltillisuutta, itsensähillitsemiskykyä, lempeyttä, uutteruutta ja varovaisuutta, kaikki ominaisuuksia, joita voi tuskin tavata yhtyneinä yleisesti käytettyihin palkkaetuihin tyytyvissä henkilöissä, jos niitä tapaa mistään. Mitä tähän kustannukseen tulee, niin on se minun ymmärtääkseni paraiten sijoitettua rahaa, mitä voi olla, on kysymyksessä lastemme etu, ja vaikka se paisuisi suuremmaksikin kuin tavallisesti, ei sitä ole kuitenkaan katsottava kalliiksi[75]. Ken hankkii lapselleen, maksoi mitä maksoi, hyvän, oivallisia periaatteita noudattavan, hyveeseen ja kuntoon taipuvan ja kohteliaisuudella ja sievillä tavoilla kaunistetun mielenlaadun, hankkii hänelle arvokkaampaa omaisuutta kuin jos hän olisi kuluttanut rahaansa ostaakseen lisää maata entisiin alueihinsa. Säästäkää leluja ja leikkikaluja, silkkiä ja nauhoja, pitsejä ja muita turhia kulunkeja niin paljon kuin haluatte, mutta älkää kitsastelko niin tärkeässä asiassa kuin tämä on. Ei ole oikeata taloudenhoitoa tehdä poikanne omaisuudeltaan rikkaaksi, mutta hengeltään köyhäksi. Minä olen usein suuresti kummastuneena nähnyt ihmisten tuhlaavan vähääkään välittämättä rahojansa laittaakseen lapsensa hienoihin vaatteisiin, varustaakseen heidät ylellisellä asunnolla ja ruualla ja myöntääkseen heille enemmän kuin riittävästi hyödyttömiä palvelijoita; mutta samalla antoivat he kuitenkin heidän henkensä nähdä puutetta, eivätkä pitäneet tarpeellista huolta kaikkein häpeällisimmän alastomuuden, nimittäin heidän luontaisten huonojen taipumustensa ja tietämättömyytensä peittämisestä. Tätä en minä voi pitää minään muuna kuin heidän omalle turhamaisuudelleen kannettuna uhrina, koska se osoittaa pikemmin heidän ylpeyttään kuin todellista huolehtimista heidän lastensa parhaasta; mitä ikänä kulutattekin poikanne henkisen edistyksen hyväksi, osoittaa se teidän todellista hellyyttänne häntä kohtaan, vaikka se vähentäisikin hänen tulevaa varallisuuttaan. Viisas ja hyvä mies voi tuskin olla joko toisten mielipiteen tai sitten todellisuuden mukaan muuta kuin suuri ja onnellinen; mutta ken on typerä ja paheita täynnä, hän ei voi olla suuri eikä onnellinen, millaisen perinnön hänelle sitten jättänettekin: ja minä kysynkin teiltä, eikö maailmassa ole miehiä, joilla on vain viidensadan punnan vuositulot, mutta joiden kaltaiseksi soisitte poikanne tulevan mieluummin kuin eräiden toisten, jotka te tunnette ja joiden tulot nousevat viiteentuhanteen puntaan?

§ 91. Kulunkien suuruus älköön sentähden pelästyttäkö niitä, joilla on siihen varoja. Pahin vaikeus on löytää sopiva henkilö: sillä ne, joilla on vähän ikää, vähän lahjoja ja vähän ansioita, eivät sovellu tähän toimeen, ja ne taas, joilla on runsaammin sitä kaikkea, eivät juuri halua ottaa niskoilleen sellaista taakkaa. Teidän täytyy sentähden pitää aikaisin varanne ja kuulustella kaikkialta, sillä maailmassa on kaikenlaisia ihmisiä. Ja minä muistan Montaignen sanovan eräässä Tutkielmassaan, että oppineen Castalion oli pakko vuoleskella puulautasia Baselissa säilyäkseen kuolemasta nälkään, samalla kun Montaignen isä olisi antanut miten paljon rahaa tahansa saadakseen sellaisen kasvattajan pojalleen ja kun Castalio olisi varmaankin mielellään ryhtynyt sellaiseen toimeen sangen kohtuullisilla ehdoilla; mutta siitä ei tullut mitään, koska ei kumpikaan tiennyt toisestaan[76].

§ 92. Jos teidän onkin vaikeata tavata sellaista kasvattajaa, jollaista me haluamme, niin älkää sitä kummastelko. Minä voin vain sanoa: älkää säästäkö vaivaa ja kulunkeja sellaisen saadaksenne. Kaikkihan on saavutettavissa vain tätä tietä, ja minä uskallan vakuuttaa teille, että jos tavoitatte hyvän kasvattajan, ette tule koskaan kustannuksianne katumaan, vaan aina tuntemaan tyydytystä siitä ajatuksesta, että se oli parhaiten sijoitettua rahaa mitä voi kuvitella. Mutta varokaa ottamasta ketään ystävienne ehdotuksesta tai armeliaisuuden takia tai edes monien suositusten perustalla. Niin, jos te teette niinkuin teidän tulisi tehdä, ei kohtuullisen[77] miehen maine eikä melkoinen oppineisuus (kaikkea tätähän tavallisesti vaaditaan kotiopettajalta) riitä vastaamaan teidän tarkoitustanne. Olkaa tässä valinnassa yhtä tarkka kuin olisitte valitessanne vaimoa pojallenne, sillä teidän ei tule luulla sitä vain kokeiluksi eikä arvella sitä voitavan vaihtaa jäljestäpäin, siitä kun koituisi suurta haittaa itsellenne ja vielä suurempaa pojallenne. Kun minä lähemmin ajattelen sitä arastelua ja varovaisuutta, minkä tässä asetan tiellenne, tuntunee ehkä siltä, kuin neuvoisin minä teille sellaista, mitä kyllä toivoisin tavoiteltavan, mutta en todellisuudessa saavutettavan. Mutta ken ottaa harkitakseen, kuinka kaukana oikein hoidettu kasvattajan toimi käy yleiseltä valtatieltä ja kuinka etäisiä sille ovat niidenkin ajatukset, jotka aikovat antautua tähän tehtävään, hän on ehkä samaa mieltä minun kanssani siitä, että täysin soveliasta henkilöä kasvattamaan ja kehittämään nuoren säätyläisen sielua ja sydäntä ei ole joka paikasta löydettävissä, ja että tavallista suurempaa huolellisuutta on noudatettava hänen valinnassaan, ell'ei tahdota luopua tavoitellusta päämäärästä.

§ 93. Kohtuullisen ja oppineen miehen ominaisuuksia vaatii jokainen kasvattajalta, kuten ylempänä jo huomautin. Sen arvellaan yleisesti riittävän, ja siinä onkin kaikki, mihin vanhemmat tavallisesti kiinnittävät huomiota, mutta kun sellainen mies on vuodattanut oppilaansa päähän kaiken sen latinan ja logiikan, minkä hän oli tuonut mukanaan yliopistosta, niin tekeekö tämä varustelu hänestä hienon herrasmiehen? Tai voidaanko odottaa, että lapsi olisi paremmin kasvatettu, että hän omistaisi suuremman taidon maailmassa liikkumiseen ja että hänellä olisi parempi käsitys todellisen hyveen ja jalomielisyyden alkeista ja perustuksista kuin hänen nuorella opettajallaan?

Jotta säätyläisnuorukaista voitaisiin kehittää niin, kuin häntä pitäisi kehittää, on välttämätöntä, että hänen opettajansa on itse hyvin kasvatettu, että hän ymmärtää sovittaa eri käyttäytymistavat ja kohteliaisuusmuodot aina vaihtelevien henkilöiden, aikojen ja paikkojen mukaan ja että hän osaa saada hoidokkinsakin, mikäli tämän ikä vaatii, niitä herkeämättä noudattamaan. Se on taito, jota ei opita eikä opeteta kirjoista. Vain hyvä seura ja terävä huomiokyky voivat yhtyneinä sen opettaa. Räätäli voi tehdä hänen vaatteensa muodikkaiksi ja tanssimestari voi siloitella hänen liikkeitänsä; mutta ei kumpainenkaan näistä seikoista, vaikka ne miestä somistavatkin, tee vielä hyvin kasvatettua säätyläistä: ei, vaikka hänellä olisi vielä oppiakin päällisiksi, sillä oppi, ell'ei sitä käytetä hyvin, tekee hänet vain sitä hävyttömämmäksi ja sietämättömämmäksi seurassa. Vasta sivistynyt käytös antaa kaikille hänen muille hyville ominaisuuksilleen niiden lopullisen loiston ja tekee ne hänelle hyödyllisiksi, hankkimalla hänelle kaikkien niiden kunnioituksen ja myötätuntoisuuden, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Ilman moitteetonta käytöstapaa saavat hänen muut etunsa hänet näyttämään vain ylpeältä, itserakkaalta, turhamaiselta tai typerältä.

Rohkeus muuttuu huonosti kasvatetussa miehessä raakuudeksi, eikä se jääkään keneltäkään huomaamatta; oppineisuus vaihtuu rikkiviisaudeksi; älykkäisyys saa narrimaisuuden leiman; yksinkertaisuus muuttuu moukkamaisuudeksi ja hyväntahtoisuus nöyristelemiseksi. Eikä hänessä ole ainoatakaan hyvää ominaisuutta, jota kasvatuksen puute ei vääntäisi ja rumentaisi hänen vahingokseen. Niin, hyve ja lahjakkaisuus, vaikka niille myönnetäänkin niille kuuluva kiitos, eivät kuitenkaan riitä hankkimaan miehelle hyvää vastaanottoa ja tekemään häntä tervetulleeksi kaikkialla, minne hän meneekin. Ei kukaan tyydy valmistamattomiin timantteihin eikä kanna niitä, mikäli hän haluaa esiintyä edukseen. Vasta kun ne on hiottu ja äärretty, näyttävät ne komeilta. Hyvät ominaisuudet ovat hengen paras rikkaus, mutta vasta moitteeton esiintymistapa saa ne loistamaan oikeassa valossa, ja ken tahtoo miellyttää, hänen täytyy luoda käytökseensä sekä kauneutta että voimaa. Luotettavuus, niin, jopa hyödyllisyyskään eivät riitä: kaikessa toiminnassamme ilmenevä sirous ja sulous vasta tekevät esiintymisemme miellyttäväksi ja kauniiksi. Ja useimmissa tapauksissa on suoritustapa tärkeämpi kuin itse suoritus, ja juuri siitä riippuu se tyytyväisyys tai vastenmielisyys, minkä se saa osakseen. Tämä taito ei ole ainoastaan hatun nostamisessa eikä kohteliaisuuksien latelemisessa, vaan soveliaassa, vapaassa, aina henkilöiden ja tilaisuuden mukaan sovitetussa kielen, katseiden, eleiden, asentojen, paikan y.m.s. valinnassa; sitä voidaan oppia sentähden vain käytännön ja tottumuksen avulla, ja vaikka se onkin pienten lasten kykyjen ulottumattomissa, eikä heitä siis pidäkään sillä kiusata, niin on säätyläisnuorukaisen kuitenkin parasta alottaa sen harjoitteleminen ja päästä siinä jo melkoisiin tuloksiin vielä ollessaan kotiopettajan hoteissa ja ennenkuin hän astuu maailmaan omin jaloin, sillä silloin on tavallisesti liian myöhäistä toivoa parannusta erinäisiin pikku seikoista johtuviin, sopimattomiin tottumuksiin. Sillä käytös ei ole vielä sellainen kuin sen pitäisi olla, ennenkuin se muuttuu luonnolliseksi joka kohdaltaan, niin että se taitavan soittajan sormien tavoin aina tapaa oikean, sointuisan säveleen ilman huoltaja miettimistä. Jos seurassa jonkun mieli koko ajan tuskallisesti valvoo sitä tai tätä puolta hänen käytöksessään, niin ei tämä siitä suinkaan parane, vaan näyttää päinvastoin pakotetulta, jäykältä ja kömpelöltä.

Sitäpaitsi on tämä osa kasvatuksesta mitä välttämättömimmin jätettävä kotiopettajan huollettavaksi ja johdettavaksi siitä syystä, että vaikka erehdykset hyviä tapoja vastaan kaikkein ensinnä pistävätkin muiden silmiin, niin niistä kuitenkin kaikkein viimeiseksi meille puhutaan; ei suinkaan niin, ett'ei maailman ilkeys olisi kylliksi kärkäs niistä juoruamaan, vaan se tapahtuu aina niin, ett'ei se, jonka tulisi hyötyä lähimmäistensä tuomiosta ja parantua heidän arvostelustaan, kuule kumpaakaan. Ja itse asiassa onkin tässä niin arkaluontoinen kohta sekaannuttavaksi, että nekin, jotka ovat ystäviämme ja jotka toivoisivat sen tai tämän seikan korjautuvan, rohkenevat tuskin koskaan siihen kajota ja julistaa rakastamilleen henkilöille, että nämä ovat tehneet itsensä vikapäiksi siihen ja siihen rikkomukseen hyviä tapoja vastaan. Muissa suhteissa tapahtuneista erehdyksistä voi usein kohteliaisuuden lakeja loukkaamatta huomauttaa toista, eikä osoita lainkaan sopivan käytöksen eikä ystävyyden puutetta, jos ojentaakin häntä toisissa hakauksissa; mutta kohteliaisuus itse ei salli kenenkään koskettavan tätä kohtaa tai viittaavan toiselle, että tämä on joutunut syylliseksi kohteliaisuuden ja hyvien tapojen puutteeseen. Sellaisen ilmoituksen voi tehdä vain henkilö, jolla on arvovaltaa meidän suhteemme, ja silloinkin saattaa se tuntua varsin raskaalta ja katkeralta täysikasvuisesta miehestä; ja vaikka se esitettäisiin kuinka lievässä muodossa tahansa, on sitä kuitenkin vaikea niellä jokaisen, joka on vähänkin elänyt maailmassa mukana. Sentähden onkin kasvattajan välttämättömästi tehtävä tämä seikka suurimman huolensa esineeksi, niin että hänen velvollisuutenaan on opettaa hoidokilleen kaikessa esiintymisessä ilmenevää, tavaksi muuttunutta siroutta ja kohteliaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin tämä joutuu pois hänen hoteistaan, niin ett'ei tämä tarvitse ohjausta tässä kohdassa silloin, kun ei hänellä ole enään aikaa eikä halua ottaa sitä vastaan ja kun hänellä ei ole enää ketään, joka sitä hänelle antaisi. Opettajan tulisi siis ensi sijassa olla tavoiltaan ja käytökseltään hyvin kasvatettu, ja säätyläisnuorukainen, joka saa kasvattajaltaan vain tämän ainoankin oivallisen ominaisuuden, lähtee ulos maailmaan varsin edullisesti varustettuna ja huomaa piankin, että tämä yksikin avu tasoittaa hänelle tien paremmin, hankkii hänelle enemmän ystäviä ja vie hänet pitemmälle maailmassa kuin kaikki ne työläät sanat tai kaikki se asiallinen oppi, mitä hän on saanut vapaista taiteista tai kasvattajansa oppineesta yleistiedosta[78]: ei suinkaan niin ymmärtäen, että niitä olisi lyötävä laimin, niitä vain ei olisi millään keinoin pantava etusijaan eikä sallittava niiden työntää kokonaan syrjään tuota toista opinhaaraa.

§ 94. Sen lisäksi että hänellä on sivistynyt käytös, tulisi kasvattajan tuntea hyvin maailma, sen ajan tavat, makusuunnat, hullutukset, petokset, virheet, johon kohtalo on hänet viskannut, ja erittäinkin sen maan, missä hän elää. Niitä tulisi hänen kyetä paljastamaan hoidokilleen niin pian kuin tämä hänen mielestään on siihen tarpeeksi kypsä; hänen tulisi opettaa tätä tuntemaan ihmisiä ja heidän luonteitaan, riistää heiltä naamus, jolla heidän erilainen yhteiskunnallinen asemansa ja ulkonainen esiintymisensä heidät verhoaa, ja saada kasvattinsa huomaamaan, mitä on tuollaisen ulkokuoren pohjalla, niin ett'ei hän, kuten kokemattomat nuorukaiset ovat taipuvaisia tekemään, ell'ei heidän silmiänsä ole avattu, pidä jotakin seikkaa aivan toisena, tuomitse näön mukaan eikä anna ulkokultaisuuden, siron, mairittelevan käytöksen tai ylen avuliaan huomaavaisuuden pettää itseään. Kasvattajan tulisi opettaa hoidokkiaan arvaamaan ja varomaan niiden ihmisten tarkoituksia, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin, osoittamatta kuitenkaan joko liiallista epäluuloa tai liiallista luottavaisuutta; aina sen mukaan, taipuuko nuori mies luonnostaan enemmän siihen tai tähän suuntaan, tulee opettajan neuvoa häntä ja opastaa toiselle tielle. Hänen tulisi totuttaa häntä langettamaan, mikäli se on mahdollista, oikea tuomio ihmisistä niiden merkkien mukaan, jotka ovat paraiten omiansa osoittamaan, mitä he ovat, ja jotka päästävät toisen katsahtamaan heidän sisimpäänsä; ihmisten todellinen olemus näyttäytyy usein kaikenlaisissa pikku seikoissa, etenkin silloin, kun he eivät ole yleisen huomion esineinä tai muutoin varuillaan. Hänen tulisi tutustuttaa oppilaansa maailman todellisiin olosuhteisiin ja saada hänet sille kannalle, ett'ei hän pidä ketään parempana eikä pahempana, viisaampana eikä typerämpänä, kuin tämä itse asiassa on. Siten kehittyy hän varmoin, huomaamattomin astein pojasta mieheksi, mikä on vaarallisin askel koko elämänkulussa. Tätä kohtaa on siis pidettävä huolellisesti silmällä ja autettava nuorta miestä kaikella varovaisuudella sen yli, eikä suinkaan, kuten nykyään tavallisesti tehdään, otettava kasvattajansa hoteista ja heitettävä yht'äkkiä maailmaan oman johtonsa nojaan, mikä ei voi olla syöksemättä häntä ilmeiseen pikaisen turmeltumisen vaaraan, koska niin tavattoman usein nähdään esimerkkejä siitä, kuinka nuoret miehet ovat vajonneet suureen kevytmielisyyteen, vallattomuuteen ja irstaisuuteen heti, kun ovat päässeet ankaran ja kireän kasvatuksen kynsistä; siihen luulen minä pääasiallisimpana syynä olevan väärän menettelytavan juuri tässä kohdassa, sillä kun heitä on kasvatettu perinpohjaisessa tietämättömyydessä siitä, mitä maailma todellisuudessa on, ja kun he sen keskuuteen jouduttuaan huomaavatkin sen aivan toisenlaiseksi kuin mitä heille siitä opetettiin ja mitä he itse siitä kuvittelivat, saavat toisenlaiset opettajat, joita he ehdottomasti tapaavat, heidät helposti vakuutetuiksi, että kuri, jonka alaisina heitä pidettiin, ja saarnat, joita heille tarittiin, olivat vain kasvatuksen muodollisuuksia ja lapsuuden kahleita, mutta että miehelle kuuluva vapaus käskee heitä innokkain mielin ja perinpohjin nauttimaan kaikesta, mikä oli heiltä tähän asti kielletty. He näyttävät kokemattomalle nuorukaiselle maailmaa, joka on täynnä tällaisia hienoja, loistavia esimerkkejä, ja hänen silmänsä huikenevat piankin. Nuori herramme, joka ei suinkaan halua olla käymättä miehestä yhtä hyvin kuin kuka tahansa hänen ikäisistään keikareista, heittäytyy suinpäin kaikkiin säännöttömyyksiin, mitä hän näkee kaikkein nurjimpien harjoittavan; ja niin hän tavoittelee kunniaa ja miehuuden mainetta viskaamalla luotaan sen kainouden ja kohtuullisuuden, mihin häntä oli siihen asti kasvatettu, ja luulee ensi kertaa maailmaan astuessaan näyttävän komealta, kun hän kunnostautuu rikkomalla kaikkia niitä hyveen sääntöjä, joita hänen opettajansa hänelle aikaisemmin tyrkytti.

Maailman esittäminen sellaisena, kuin se todellisuudessa on, ennenkuin nuorukainen siihen täydelleen joutuu, on minun nähdäkseni paraita keinoja tämän epäkohdan korjaamiseksi. Hänelle pitäisi vähitellen tehdä selkoa kaikista muodinmukaisista paheista, ja häntä tulisi varoittaa niiden tempuista ja tarkoitusperistä, jotka aikovat ottaa hänen turmelemisensa tehtäväkseen. Hänelle pitäisi osoittaa ne juonet, joita he käyttävät, ja ansat, joita he virittävät, ja silloin tällöin asettaa hänen eteensä järisyttäväksi tai naurettavaksi esimerkiksi ne, jotka sillä tavalla syöksyvät turmioonsa tai ovat jo syöksyneet. Meidän aikanamme ei ole suinkaan puutetta sellaisista näyistä, joista olisi tehtävä hänelle ikäänkuin merimerkkejä, niin että tällä tavalla tuhoutuneiden toivorikkaiden nuorten miesten häpeä, sairaus, köyhyys ja kurjuus saisivat hänet varovaiseksi ja pakottaisivat hänet huomaamaan, kuinka nekin yhtyvät halveksimaan ja hylkäämään täten onnettomuuteensa syöksyneitä, jotka ystävyyttä ja kunnioitusta teeskennellen heidät siihen tilaan saattoivat ja jotka muiden mukana rosvosivat heidän omaisuuttansa silloin, kun he luisuivat kohti perikatoansa; niin että hän oivaltaisi, ennenkuin saa ostaa sen opin liian kalliilla kokemuksella, että ne, jotka kieltävät häntä seuraamasta oman järkensä neuvoa ja niitä viisaita ohjeita, mitä hänen kasvattajansa on hänelle antanut, koska ei muka tule antaa toisen hallita itseänsä, tekevät sen vain siksi, että pääsisivät itse hallitsemaan häntä, samoin kuin he uskottelevat hänelle, että hän toimii miehen tavoin oman päänsä mukaan, seuraa omaa johtoansa ja noudattaa vain omaa mielitekoansa, vaikka hän itse asiassa onkin vain täydellinen lapsi, jota he viettelevät sellaisiin paheisiin, mitkä parhaiten vastaavat heidän tarkoituksiansa. Tätä tietoa pitäisi kasvattajan kaikissa tilaisuuksissa hänelle teroittaa ja kaikin keinoin koettaa saada häntä sitä ymmärtämään ja lopulta se täydelleen omaksumaan.

Minä tiedän kyllä usein sanottavan, että jos paljastaa nuorelle miehelle hänen aikansa paheet, on se samaa kuin opettaa ne hänelle suorastaan. Tämä on osaksi totta, sen myönnän, riippuen siitä, miten se tehdään, ja sentähden kysytäänkin siinä ymmärtäväistä, lahjakasta miestä, joka tuntee maailman ja osaa arvostella hoidokkinsa luonnetta, taipumuksia ja heikkoja puolia. Ja lisäksi on muistettava, ett'ei nykyään ole enää mahdollista (jos ehkä ennen olikin) estää nuorta miestä paheisiin vajoamasta pitämällä häntä täydellisessä tietämättömyydessä niistä, ell'ei tahdota sulkea häntä koko elämänsä ajaksi johonkin salakammioon ja estää häntä pääsemästä ihmisten seuraan. Mitä kauvemmin hän on saanut olla näin silmät sidottuina, sitä huonommin näkee hän kirkkaaseen päivänvaloon tullessaan ja sitä varmemmin joutuu hän omien intohimojensa ja muiden viekkauden saaliiksi. Ja ijästään huolimatta lapseksi jäänyt nuorukainen saa olla varma siitä, että kun hän ilmestyy ensi kerran maailmaan vakavan kömpelönä kuin seiniläspiilostaan lähtenyt pöllö[79], vetää hän kaikkien kaupungin siipiniekkain silmät ja piipityksen ja kirkunan puoleensa, eikä niiden joukosta suinkaan puutu muutamia petolintuja, jotka heti paikalla alkavat kierrellä hänen kimppuunsa.

Ainoa suoja maailmaa vastaan on sen perinpohjainen tunteminen, ja siihen olisi säätyläisnuorukaista johdatettava vähitellen ja sikäli kuin hän voi sen sulattaa, mitä aikaisemmin, sitä parempi, kunhan hänellä vain on joku luotettava ja taitava henkilö oppaanaan. Avatkaa hänelle hiljalleen maailman näyttämö, kuljettakaa häntä sillä askel askeleelta ja osoittakaa hänelle kaikki ne vaarat, jotka uhkaavat häntä ihmisten puolelta, aina näiden erilaisten arvoasteiden, luonteiden, pyrkimysten ja seurapiirien mukaan. Häntä pitää valmistaa siihen, että toiset häntä loukkaavat ja toiset hellivät; hänelle tulee neuvoa, kutka mahdollisesti vastustavat häntä, kutka johtavat hänet harhaan, kutka valmistavat hänen turmiotansa ja kutka ovat hänelle avuksi. Hänelle tulee opettaa, miten hän voi kunkin tuntea ja eroittaa, milloin hänen on annettava heidän nähdä ja milloin taas hänen on peitettävä se tieto, minkä hän on saanut heistä ja heidän tarkoitusperistään ja puuhistaan. Ja jos hän olisi liian kärkäs luottamaan omaan voimaansa ja taitoonsa, ei silloin tällöin sattuneen erehdyksen hämminki ja pula, mikäli tuo erehdys ei koske hänen viattomuuteensa, terveyteensä ja hyvään maineeseensa, liene niinkään huono keino opettaa hänelle suurempaa varovaisuutta.

Tähän vaaditaan, sen myönnän, suuri määrä viisautta, eikä se olekaan pintapuolisella ajattelulla eikä suurella lukeneisuudella hankittavissa, vaan on se tuloksena sellaisen miehen kokemuksista ja huomioista, joka on elänyt maailmassa silmät auki ja seurustellut kaikenlaisten ihmisten kanssa. Ja sentähden pidänkin erinomaisen tärkeänä sen opettamista nuorelle miehelle kaikissa esiintyvissä tilaisuuksissa, niin ett'ei hän olisi omin neuvoin ulapalle jouduttuaan merenkulkijan kaltainen, jolla ei ole mittanuoraa, kompassia eikä karttaa, vaan että hänellä olisi jo edeltäpäin jonkunlaista aavistusta kareista ja matalikoista, merivirroista ja liikkuvista hiekkasärkistä ja purren ohjaamisesta, sillä hukkuisihan hän muutoin, ennenkuin kokemus ennättäisi opettaa hänelle kaiken tuon. Ken ei luule tätä tärkeämmäksi pojalleen ja katso sen tekevän opettajaa välttämättömämmäksi kuin kielet ja oppineet tieteet, hän unohtaa, kuinka paljon hyödyllisempää on osata oikein arvostella ihmisiä ja hoitaa asioitansa viisaasti heidän keskuudessaan kuin puhua kreikkaa ja latinaa tai tehdä johtopäätöksiä in modo et figura[80] tai ahtaa päähänsä kaikkia luonnonfilosofian[81] ja metafysiikan hämäriä mietiskelyjä, niin, jopa on se hyödyllisempää kuin tuntea perinpohjin kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat, vaikka tämä tieto onkin arvokkaampaa sivistyneelle miehelle kuin pyrkiminen hyväksi peripateetikoksi tai kartesiolaiseksi[82], koska nuo vanhat kirjailijat ovat niin oivallisesti tutkineet ja kuvanneet ihmissukua ja koska he valaisevat paraiten juuri tätä tietämisen alaa. Ken matkustelee Aasian itäosissa[83], tapaa siellä kunnollisia ja miellyttäviä ihmisiä, jotka eivät tiedä niistä mitään; mutta ilman hyvettä, maailmantuntemusta ja kohteliasta käytöstä[84] ei täydellistä ja kaikin puolin kunnioitettavaa miestä ole mistään löydettävissä.

Suuri osa sitä tietoa, jota nykyään muodinmukaisena jaetaan Europan kouluissa ja joka tavallisesti sisältyy kasvatuksen piiriin, on sellaista, että säätyläisnuorukainen voi melkoisessa määrin jäädä siitä kokonaan osattomaksi ilman suurtakaan häpeätä itselleen tai ilman erikoisempaa haittaa asioilleen. Mutta harkitseva järki ja moitteeton käytös ovat tarpeellisia kaikissa elämän vaiheissa ja tiloissa, ja useimmat nuoret miehet joutuvat kärsimään niiden puutteesta ja astuvat maailmaan hiomattomampina ja kömpelömpinä kuin heidän pitäisi, juuri siitä syystä, että näitä ominaisuuksia, joita olisi ennen kaikkia muita välttämätöntä teroittaa ja jotka eniten tarvitsevat opettajan apua ja ohjausta, lyödään yleensä laimin ja pidetään kasvattajan tehtävien joutavimpana osana, mikäli niitä lasketaan kasvattajan tehtäviin laisinkaan. Latina ja kaikenlainen kirjatieto ovat yksinään äänessä, ja pääpaino pannaan säätyläisen edistymiselle asioissa, joista ei suurimmalla osalla ole mitään tekemistä hänen tulevan toimintansa kanssa, se kun vaatisi käytännöllisen elämän tuntemista, hänen arvoonsa soveltuvaa käytöstä ja hänen asemansa mukaista ansiokasta ja hyödyllistä uurastusta isänmaan hyväksi. Jos tästä puuhasta säästetyt hetket tai halu täydentää tietojaan jollakin erikoisella alalla, johon hänen kasvattajansa ennätti hänet vain päällisin puolin tutustuttaa, saavat hänet harrastamaan opintoja, niin avaavat hänen aikaisemmin hankkimansa ensimmäiset alkeet hänelle tarpeeksi tietä, niin että hänen oma innostuksensa voi viedä hänet niin pitkälle, kuin hänen mielensä tekee tai kuin hänen lahjansa sallivat. Tai jos hän arvelee säästävänsä aikaa ja vaivaa, jos opettajan käsi on häntä avustamassa erinäisissä vaikeissa kohdissa, ottakoon hän silloin niihin täydellisesti perehtyneen miehen tai valitkoon yleensä sellaisen henkilön, jonka hän luulee sopivimmaksi tarkoitukseensa. Mutta kasvatin opastamiseen jossakin tiedon haarassa niin pitkälle, kuin on tarpeellista nuorelle miehelle hänen opintojensa tavalliseen kulkuun nähden, riittää tavallisen opettajan tavallinen taito. Eikä ole suinkaan välttämätöntä hänen kehittyä täydelliseksi oppineeksi tai saavuttaa täydellisiä tietoja kaikissa sellaisissa opinhaaroissa, joista nuoren säätyläisen on parasta hankkia itselleen vain jonkunlainen käsitys yleiskatsauksen tai lyhyen selonteon muodossa. Jos hän haluaisi tunkeutua niihin syvemmältä, täytyy hänen tehdä se myöhemmin omien lahjojensa ja oman ahkeruutensa avulla, sillä ei ole kukaan vielä mennyt pitkälle tiedoissa tai saavuttanut huomiota tällä tai tuolla opin alalla kasvattajansa kurittamana ja pakottamana.

Kasvattajan tärkeimpänä tehtävänä on hioa hoidokkinsa käytöstä ja kehittää hänen henkeään, istuttaa häneen hyviä tottumuksia ja hyveen ja viisauden periaatteita, opettaa häntä vähitellen näkemään ihmisiä oikeassa valossa, opastaa häntä rakastamaan ja jäljittelemään kaikkea, mikä on erinomaista ja ylistettävää, ja sen seuraamisella hankkia hänelle tarmoa, toimeliaisuutta ja intoa. Opinnot, joihin häntä johdetaan, ovat vain ikäänkuin hänen henkisten kykyjensä harjoittelua ja hänen aikansa askarruttamista, jotta hän ei vajoaisi laiskuuteen ja vetelehtimiseen, jotta hän oppisi ahkeruutta, tottuisi näkemään vaivaa ja saisi jonkunlaisen käsityksen siitä, mitä hänen oman uutteruutensa on sitten täydentäminen. Sillä kuka odottaa, että säätyläisnuorukaisesta kehittyisi kasvattajan johdossa täydellinen tutkija, puhuja tai ajattelija, että hän perehtyisi täydellisesti metafysiikkaan, luonnonfilosofiaan tai matematiikkaan, tai että hän olisi mestari historiassa ja ajantiedossa? Vaikka hänelle onkin opetettava hiukan kutakin, niin on se vain ikäänkuin oven avaamista, jotta hän saisi katsahtaa sisään huoneeseen ja tutustua siihen alustavasti, kuitenkaan jäämättä siihen asumaan. Ja sellaista opettajaa olisikin ankarasti moitittava, joka kiusaisi hoidokkiaan liian kauvan niillä tai ohjaisi häntä niissä liian pitkälle. Mutta sivistyneiden tapojen harrastusta, maailmantuntemusta, hyvettä, uutteruutta ja tahrattoman nimen rakkautta ei hänellä voi olla liiaksi, ja jos hänellä on nämä ominaisuudet, voi hän piankin hankkia kaikkea muuta, mitä hän suinkin tarvitsee tai haluaa.

Ja kun ei voida toivoa hänellä olevan aikaa ja voimia oppia kaikkea, täytyy paraiten harrastaa sitä, mikä on ensi sijassa tarpeellista, ja kiinnittää suurinta huomiota siihen, mistä hänelle lähtee eniten ja monipuolisinta hyötyä maailmassa.

Seneca valittaa asian päinvastaista järjestelyä omana aikanaan[85], ja kuitenkaan ei hänen päivinään vilissyt läheskään niin paljon Burgursdiciuksia ja Scheiblereita[86] kuin nykyään Mitäpä olisi hän ajatellut, jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, jolloin kasvattajat pitävät arvokkaimpana tehtävänään täyttää oppilaidensa lukukammiot ja päät heidänlaistensa kirjailijain teoksilla? Hänellä olisi ollut paljon enemmän syytä sanoa niinkuin hän sanoo: Non vitae, sed scholae discimus, me emme opi elämään, vaan väittelemään, ja meidän kasvatuksemme tekee meidät sopivammiksi yliopistoon kuin maailmaan. Mutta sehän ei olekaan mikään ihme, kun ne, jotka muodin määräävät, sovittavat sen sen mukaan, mitä heillä itsellään on, eivätkä suinkaan sen mukaan, mitä heidän hoidokkinsa tarvitsevat. Ja kun tämä tai tuo muoti on kerran päässyt valtaan, niin kenestä tuntuu kummalliselta, että se voittaa tässä yhtä hyvin kuin muissakin asioissa, ja että suurin osa niitä, joiden etujen mukaista on kerkeästi alistua sen käskettäviksi, on heti valmis huutamaan kerettiläisyyttä, kun joku siitä poikkeaa? Siitä huolimatta on sentään hämmästyttävää, että etevät, lahjakkaat miehet antavat totutun tavan ja sokean uskon johtaa itseään niin suuresti harhaan. Jos kysyttäisiin neuvoa järjeltä, käskisi se kuluttamaan heidän lastensa ajan sellaisten tietojen hankkimiseen, joista heille on hyötyä heidän miehiksi vartuttuaan, eikä suinkaan ahtamaan heidän päähänsä kaikenlaista rojua, josta suurin osa on sellaista, ett'eivät he tavallisesti ajattele sitä enää koko elämänsä aikana (ainakin on varmaa, ett'ei heidän tarvitse sitä enään ajatella); ja mitä siitä heidän mieleensä jää, on heille vain pelkäksi pahennukseksi. Tämä asia on niin tunnettu, että minä vetoan vanhempiin, jotka ovat kustantaneet nuorille perillisilleen moista opetusta, kysymällä, eivätkö heidän poikansa joutuisi maailmaan astuessaan naurun alaisiksi, jos heihin olisi jäänyt jotakin jälkeä sellaisesta rikkiviisaudesta, ja eikö sen pieninkin näyttäytyminen vähentäisi heidän arvoaan ja tuottaisi heille häpeää seurassa? Onpa se totisesti ihailtavaa oppia se, ja ansaitseepa sen tavoitteleminen hyvin kuulua kasvatukseen, kun ihmisten täytyy sitä silloin eniten hävetä, jolloin heidän parhaiten tulisi osoittaa lahjojaan ja sivistystään.

On olemassa toinenkin syy, jonka takia kasvattajan esiintymisen siroutta ja maailmantuntemusta olisi etupäässä pidettävä silmällä, ja se syy on, että lahjakas ja vuosiltaan kypsynyt mies osaa kyllä opastaa nuorukaista tarpeeksi pitkälle sellaisissakin tiedonhaaroissa, joista ei hänellä itsellään ole syvempää käsitystä[87]. Kirjat päästävät hänet tässä kohden pulasta ja hankkivat hänelle kylliksi tietoa ja etumatkaa hänen kyetäkseen johtamaan nuorta seuraajaansa, mutta sellainen mies ei koskaan kykene opastamaan toista maailmantuntemuksessa ja ennen kaikkea sivistyneessä käytöstavassa, joka on niissä itsekin vasta-alkaja.

Tällainen taito tulee hänellä olla omanaan, taito, jonka tottumus ja seurustelu ovat häneen istuttaneet ja jonka hän on saavuttanut pitkät ajat kehittämällä itseään sen mukaan, mitä hän on huomannut harjoitettavan ja sallittavan parhaissa piireissä. Ell'ei hänellä ole sitä omasta kohdastaan, ei hän voi sitä mistään lainatakaan hoidokkinsa tarpeiksi, tai jos hän löytäisikin oivallisia tätä asiaa pohtivia esityksiä kirjoista, jotka koskettelisivat seikkaperäisesti kaikkea, mitä englantilaisen säätyläisen käyttäytymiseen kuuluu, hävittäisi hänen huono esimerkkinsä, ell'ei hänellä itsellään olisi moitteettomia tapoja, hänen saarnojensa koko vaikutuksen, koska kerran on kenenkään mahdotonta tulla hienosti kasvatettuna sivistymättömästä, moukkamaisesta seurasta.

En sano tätä siinä mielessä, että uskoisin sellaisia kasvattajia olevan löydettävissä joka päivä ja saatavissa tavallisilla kustannuksilla, vaan olen minä puhunut asiasta sen takia, ett'eivät ne, jotka siihen kykenevät, säästäisi tiedusteluja eivätkä kulunkeja niin tärkeässä kohdassa, ja että ne vanhemmat taas, joiden varat eivät riitä suurempiin palkkoihin, kuitenkin muistaisivat, mihin heidän tulee etupäässä kiinnittää huomionsa valitessaan henkilöä, jonka huostaan he aikovat uskoa lastensa kasvatuksen, ja mistä seikoista heidän on erikoisesti itsensä huolehdittava silloin, kun lapset ovat vielä heidän hoidossaan ja niin usein kuin ne joutuvat heidän havaintopiiriinsä: missään tapauksessa ei heidän tule luulla, että koko kasvatus on latinassa ja ranskassa tai muutamissa kuivissa logiikan ja filosofian järjestelmissä.

§ 95. Mutta palatkaamme kasvatussuunnitelmaamme. Vaikka minä olenkin sanonut isän ankarain kasvojen ja niiden herättämän kunnioittavan pelon kuuluvan lasten kasvatuksen pääkeinoihin heidän ollessaan vielä nuoria, en suinkaan kannata sitä mielipidettä, että moista tapaa olisi hellittämättä jatkettava niin kauvan kuin he ovat alaikäisyyteen liittyvän kurin ja hallinnan alaisia, vaan on sitä minun nähdäkseni lievennettävä aina sen mukaan kuin heidän varttuvat vuotensa, ymmärryksensä ja hyvä käytöksensä sallivat, jopa siihen määrään, että isä tekee minun luullakseni oikein keskustellessaan tuttavallisesti poikansa kanssa, mikäli tämän ikä kasvaa ja mikäli hän osoittautuu siihen kykeneväksi, niin, jopa kysyessään hänen mieltään ja neuvoaan asioista, joista hänellä on jotakin tietoa tai joita hän jonkun verran ymmärtää. Siten voittaa isä kaksi etua, jotka ovat molemmat varsin tärkeitä. Ensiksikin herättää hän poikansa ajatukset vakavaan harkintaan paremmin kuin mitkään säännöt tai neuvot, mitä hän voisi antaa. Mitä aikaisemmin kohtelette häntä miehenä, sitä aikaisemmin alkaa hän olla mies, ja jos päästätte hänet joskus vakaviin keskusteluihin kanssanne, kohotatte huomaamatta hänen mielensä nuorison tavallisten huvitusten ja niiden turhanaikaisten askarrusten yläpuolelle, joihin se yleisesti tuhlaa voimansa. Sillä onhan helppoa huomata, että moni nuori mies pysyy kauvemmin koulupoikain ajatuksissa ja puheissa kuin hän muutoin tekisi, koska hänen vanhempansa koko käyttäytymisellään pitävät häntä niin loitolla itsestään ja niin alhaisessa asemassa[88].

§ 96. Kohtelemalla häntä tällä tavoin saavutatte vielä toisenkin ja tärkeämmän edun: hänen ystävyytensä. Useat isät, vaikka he jakelevatkin pojilleen runsain käsin taskurahoja aina näiden ijän ja aseman mukaan, estävät näitä kuitenkin niin tiukasti katsahtamasta heidän varallisuutensa tilaan ja heidän asioihinsa, kuin varjelisivat he jotakin valtiosalaisuutta vakoilijoilta tai vihollisilta. Ell'ei tällainen menettely näytäkään juuri epäluuloisuudelta, niin puuttuvat siitä kuitenkin ne hellyyden ja sydämellisyyden merkit, joita isän tulisi osoittaa pojalleen, ja se estää ja vähentää epäilemättä useinkin sitä luottavaa iloa, jonka vallassa pojan pitäisi kääntyä isänsä puoleen ja turvata häneen. Enkä minä voikaan usein olla ihmettelemättä nähdessäni isien, jotka kylläkin pitävät pojistaan, alituisella töykeydellään ja käskevällä, karkoittavalla esiintymisellään kautta koko elämänsä saattavan asiat sille kannalle kuin eivät he milloinkaan odottaisi vähintäkään iloa eikä lohdutusta niiltä, joita he eniten tässä maailmassa rakastavat, kunnes he sitten menettävät heidät siirtyessään toiseen maailmaan. Ei mikään vahvista ja lujita ystävyyttä ja sopua siinä määrin kuin luottava toimien ja asioiden esittäminen toiselle. Muut ystävyyden osoitukset jättävät ilman tätä yhä sijaa epäilykselle, mutta kun poikanne näkee teidän avaavan sydämenne hänelle, kun hän huomaa teidän päästävän hänet osalliseksi asioihinne, joiden hoidon te näytätte aikovan heittää vuorostaan hänen käsiinsä, huolehtii hän niistä kuin omistaan, odottaa kärsivällisenä aikaansa ja rakastaa teitä sillä välin, koska te ette pidä häntä kaukana kaikesta kuin jotakin vierasta. Tämä pakottaa hänet myöskin näkemään, ett'ei teidän varallisuutenne nauttiminen ole ilman omia murheitansa, ja mitä syvemmin hän tämän käsittää, sitä vähemmän kadehtii hän teiltä sen omistamista ja sitä onnellisempana pitää hän itseään saadessaan olla niin hyväntahtoisen ystävän ja niin huolellisen isän hoidossa. On tuskin niin mieletöntä ja älytöntä nuorta miestä, ett'ei hän iloitsisi luotettavasta ystävästä, johon hän saisi tarpeen tullen turvautua ja jolta hän saisi vapaasti kysyä neuvoa. Isien kylmäkiskoisuus ja tylyys ryöstää useinkin heidän pojiltaan pakopaikan, joka hyödyttäisi heitä enemmän kuin sadat nuhteet ja torumiset. Jos poikanne antautuu johonkin ilonpitoon tai toimittaa jonkun hullutuksen, niin eikö olisi paljoa parempi, jos hän tekisi sen teidän tietenne kuin teidän tietämättänne? Sillä kun nyt kerran moisia myönnytyksiä on tehtävä nuorille miehille, niin mitä enemmän te tiedätte hänen seikkailuistaan ja aikeistaan, sitä paremmin kykenette te torjumaan suurempia vahinkoja; ja kun te osoitatte hänelle, mikä on mahdollisena seurauksena hänen käyttäytymisestään, valitsette te oikean keinon saadaksenne hänet itsensä välttämään pienempiä sopimattomia kepposia. Jos tahdotte hänen avaavan sydämmensä teille ja kysyvän neuvoanne, täytyy teidän ensin itse alkaa ja käyttäytymisellänne herättää hänen luottamuksensa.

§ 97. Mutta mistä asiasta hän neuvoanne kysyykään, niin ell'ei se johda johonkin korjaamattomaan, peloittavaan onnettomuuteen, opastakaa häntä aina vain kokeneempana ystävänä, mutta älkää liittäkö opastukseenne hituistakaan käskyä tai mahdikkaisuutta, ei enempää kuin jos olisi kysymyksessä vertaisenne tai joku aivan vieras henkilö.

Se karkoittaisi hänet ijäksi mitään kysymästä tai hyötymästä teidän neuvostanne. Teidän täytyy ajatella, että hän on nuori mies ja että hänellä on nautintoja ja mielitekoja, jotka te olette jo sivuuttanut. Teidän ei tule odottaa, että hänen taipumuksensa olisivat täsmälleen samat kuin teidän, tai että hänellä olisi kahdenkymmenen ikäisenä samat ajatukset kuin teillä viidenkymmenen vanhana. Kaikki, mitä voitte toivoa, kun nyt kerran nuorisolle on suotava jonkun verran vapautta, jonkun verran kuohunta-aikaa, on siinä, että hän osoittaa pojan avomielisyyttä ja pysyy aina ikäänkuin isän silmien alla, eikä tuosta vapaudesta silloin voikaan koitua mitään vakavampaa vaaraa. Keino tämän päämäärän saavuttamiseksi on, kuten olen jo aikaisemmin maininnut, siinä, että te, sikäli kuin huomaatte hänet siihen kypsyneeksi, puhelette hänelle asioistanne, esitätte hänelle kaikessa tuttavuudessa erinäisiä kysymyksiä ja pyydätte hänen neuvoansa; ja jos hän milloin osaa oikeaan, seuratkaa hänen mielipidettänsä, ikäänkuin olisi hän omin voimin vaikeuden ratkaissut, ja jos asia menestyy hyvin, antakaa hänen saada siitä kiitos. Se ei millään muotoa vähennä teidän arvovaltaanne, lisäähän vain hänen rakkauttaan ja kunnioitustaan teitä kohtaan. Niin kauvan kuin te itse vielä hoidatte omaisuuttanne, pidätte yhä komentosauvaa kädessänne, ja teidän arvovaltanne tulee sitä kestävämmäksi, mitä enemmän luottamus ja kiintymys sitä lujittavat. Sillä teillä ei ole sitä vaikutusvoimaa häneen, mikä teillä pitäisi olla, ennenkuin hän on oppinut pelkäämään niin hyvän ystävän loukkaamista enemmän kuin jonkun osan kadottamista tulevasta perinnöstään.

§ 98. Jos keskustelun tuttavallisuus sopii isän ja pojan suhteisiin, niin paljoa suuremmalla syyllä tulee kotiopettajan osoittaa samaa alentuvaisuutta hoidokkiaan kohtaan. Heidän toistensa seurassa viettämänsä aika ei saisi kokonaan kulua esitelmien pitoon ja pöyhkeään määräilemiseen, mitä kasvatin tulee huomata ja noudattaa. Jos häntä kuunnellaan vuorostaan ja jos häntä totutetaan järkensä mukaisesti ratkaisemaan esitettyjä kysymyksiä, pystyvät säännöt sitä helpommin häneen, vaipuvat sitä syvemmälle ja saavat hänet rakastamaan opiskelua ja oppia; ja silloin alkaa hän antaa tiedolle arvoa, kun hän näkee, että se tekee hänet kykeneväksi esittämään oman mielipiteensä asioista ja kun hän huomaa huvikseen ja kunniakseen ottavansa osaa keskusteluun, missä hänenkin esittämiään perusteita joskus kuunnellaan ja hyväksytään; erittäinkin tulisi siveysoppia, tervettä järkeä ja hyviä tapoja koskevia kysymyksiä esittää hänelle ja pyytää niistä hänen ratkaisuaan. Tämä avaa ymmärrystä paremmin kuin menettelyohjeet, vaikka niitä kuinka hyvin selitettäisiin, ja painaa säännöt ja määräykset paremmin muistiin käytäntöön sovittamista varten. Tällä keinoin tuodaan mieleen seikkoja, jotka pysyvät siellä ja joiden todistusvoimaisuus pysyy niiden mukana, kun taas sanat parhaimmassakin tapauksessa ovat vain heikkoja kuvia ja merkitsevät tuskin niin paljoa kuin asioiden ja esineiden todelliset varjot ja unohtuvat paljoa pikemmin kuin ne. Hän on paremmin ymmärtävä sopivaisuuden ja oikeudenmukaisuuden perusteet ja suhteet ja saava eloisampia, pysyvämpiä vaikutteita siitä, mitä hänen tulisi tehdä, jos hänen sallitaan lausua mielipiteensä esiintyvistä kysymyksistä ja pohtia kasvattajansa kanssa valaisevia esimerkkejä, kuin jos hän äänettömänä, haluttomana, unisena kuuntelee opettajansa selityksiä, ja paljoa paremmin vielä kuin jos hän antautuu monimutkaisiin, järkeileviin väittelyihin tai omintakeisiin, kaikkien kaavojen mukaisiin esityksiin jostakin asiasta. Edelliset johtavat järjen etsimään vain sukkelia käänteitä ja vääriä värejä, mutta ei totuutta; jälkimmäiset taas opettavat petollisuutta, riidanhalua ja itsepäisyyttä; ja molemmat turmelevat arvostelukyvyn ja vievät miehen kauvas oikean ja rehellisen ajattelun tieltä, ja sentähden on niitä huolellisesti vältettävä sen, joka tahtoo omasta puolestaan tulla paremmaksi ja myös kelvata toisille.

§ 99. Kun olette saanut poikanne käsittämään, että hän on riippuvainen teidän tahdostanne ja että hän on teidän vallassanne, ja kun olette siten lujittanut arvonne hänen silmissään; ja kun te esiintymällä taipumattoman ankarana käytökseltänne häntä kohtaan, milloin hän itsepintaisesti yhä jatkaa jotakin huonoa kujetta, jonka olette kieltänyt, erittäinkin valehtelemista, olette istuttanut hänen mieleensä sen kunnioittavan pelon, joka on välttämätön; ja kun te taas toiselta puolen (antamalla hänelle hänen ikänsä mukaisen täyden vapauden ja sallimalla hänen läsnäollessanne täysin esteettömästi antautua niihin lapsellisiin askareihin ja siihen käytöksen hilpeyteen, jotka hänen aivan nuorena ollessaan ovat hänelle yhtä tarpeellisia kuin syöminen ja nukkuminen) olette suostuttanut hänet seuraanne ja osoittanut hänelle huomattavasti huolenpitoanne ja rakkauttanne, kohtelemalla häntä yleensäkin lempeästi ja hellästi, mutta jakamalla hänelle erikoista ystävyyttä aina milloin hän vain on menetellyt hyvin, ja esiintymällä häntä kohtaan sydämmellisesti tuhansin tavoin, jotka sopivat hänen ijälleen ja jotka luonto opettaa vanhemmille paremmin kuin mitä minä osaisin selittää: kun, sanon minä, näillä hellillä ja rakastavilla keinoilla, joita ei vanhemmilta milloinkaan puutu, kun on kysymys heidän lapsistaan, olette siis herättänyt hänessä erikoista kiintymystä itseenne, silloin on hän sellaisessa mielentilassa kuin te voitte toivoa, ja silloin olette te istuttanut hänen sydämmeensä totisen kunnioituksen, jota on aina jälkeenkinpäin huolellisesti hoidettava, samoin kuin on kehitettävä sen molempia osia, rakkautta ja pelkoa, ne kun ovat ne tehokkaat perusvoimat, joiden avulla te voitte aina vaikuttaa häneen, kääntääksenne hänen mielensä hyveen ja kunnian teille.

§ 100. Kun tämä perustus on kerran pysyvästi laskettu ja kun te huomaatte tämän kunnioituksen alkavan vaikuttaa hänessä, on teidän lähimpänä tehtävänänne huolellisesti tutkia hänen luonnettaan ja hänen mielensä erikoisominaisuuksia. Uppiniskaisuutta, valehtelemista ja muita pahantapaisia kujeita ei ole, kuten sanottu, alusta alkaenkaan siedettävä, millainen hänen luonteensa sitten lieneekin. Tuollaisten paheen siementen ei ole annettava juurtua, vaan on ne huolellisesti kaivettava pois niin pian kuin ne ikinä alkavat hänessä näyttäytyä, ja teidän arvovaltanne tulee hankkia tilaa ja vaikutusta hänen mielessään heti älyntoimintojen ensimmäisestä sarastuksesta alkaen, niin että sen teho on aivan sama kuin jonkun synnynnäisen vaiston, jonka kehkeymistä hän ei ole milloinkaan huomannut ja jonka hän ei ole tiennyt koskaan toisin vaikuttaneen tai edes voivan vaikuttaa. Jos siis kunnioitus, minkä hän on teille velkaa, on täten saatu ajoissa herätetyksi, on se aina tuntuva hänestä pyhältä, ja hänen on oleva yhtä työlästä vastustaa sitä kuin joitakin luontonsa perusvoimia.

§ 101. Kun te olette täten hyvin varhain vakiinnuttanut arvovaltanne ja sitä lempeästi sovelluttaen saanut hänet häpeämään kaikkea, mikä johtaa johonkin paheksuttavaan tottumukseen, heti kun olette huomannut hänessä jotakin sellaista (sillä minä en tahtoisi millään muotoa käytettävän torumista ja vielä vähemmin pieksemistä, ell'eivät itsepäisyys ja parantumattomuus tee niitä ehdottoman välttämättömiksi), lienee paikallaan tarkastaa, niihin suuntaan hänen mielensä luonnollinen rakenne häntä vetää. Luonteensa muuttumattomien peruspiirteiden mukaisesti ovat muutamat ihmiset päättäväisiä, toiset taas arkoja, jotkut luottavaisia, toiset vaatimattomia, säyseitä tai itsepintaisia, tarkkoja tai huolimattomia, vilkkaita tai hitaita. Ihmisten kasvoissa ja heidän ruumiinsa ulkonaisissa muodoissa ei ole enemmän erilaisuutta kuin heidän mielensä rakenteessa ja laadussa; se eroitus vain voidaan huomata, että kasvojen tunnusmerkilliset piirteet ja ruumiin muodot muuttuvat ajan ja ijän kuluessa selvemmiksi ja näkyvämmiksi, kun taas mielen erikoinen muodostus esiintyy ilmeisimpänään lapsissa, ennenkuin taito ja viekkaus ovat opettaneet heitä peittämään vikojansa ja kätkemään huonoja taipumuksiansa teeskennellyn ulkokuoren alle.

§ 102. Alkakaa sentähden ajoissa tarkasti tutkia poikanne luonnetta, erittäinkin silloin, kun hän on vapaimpanaan, leikkiessään, ja kun hän luulee olevansa kaukana teidän näkyvistänne. Katsokaa, mitkä ovat hänen vallitsevia intohimojaan ja mitkä hänen voimakkaimpia taipumuksiaan, pankaa merkille, onko hän hurja vai lempeä, rohkea vai arka, säälivä vai julma, avomielinen vai suljettu, j.n.e. Sillä mikäli nämä ominaisuudet hänessä vaihtelevat, sikäli täytyy myös teidän kasvatustapanne vaihdella, ja teidän arvovaltanne tulee niistä mitata oikeat rajansa, suhtautuakseen häneen eri tavoin. Nämä synnynnäiset taipumukset, nämä luonteen johtavat suunnat eivät ole säännöillä eikä suoranaisella vastustuksella korjattavissa, eivät etenkään ne, jotka ovat alhaisempaa ja halvempaa lajia ja jotka saavat alkunsa pelosta ja hengen heikkoudesta, vaikka niitä taitavasti käsittelemällä voidaankin paljon parantaa ja kääntää hyviin tarkoituksiin. Mutta vaikka kaikki tämä tapahtuisikin, niin olkaa varma siitä, että ylivoima on sittenkin aina sillä suunnalla, mihin luonto mielen ensiksi taivutti, ja jos te panette huolellisesti merkille hänen luonteensa eri ominaisuudet hänen elämänsä ensi kohtauksissa[89], voitte aina myöhemmin päättää, mihin suuntaan hänen ajatuksensa kallistuvat ja mihin hän pyrkii silloinkin, kun hän varttuu suuremmaksi, kun hänen näytelmänsä juoni tulee monimutkaisemmaksi ja kun hän alkaa esittää erilaisia henkilöitä saadaksensa sen toiminnan käyntiin.

§ 103. Olen jo aikaisemmin[90] sanonut teille, että lapset rakastavat vapautta, ja sentähden pitäisikin heidät saada tekemään kaikkea, mikä on heille otollista, heidän tuntemattaan siinä minkäänlaista pakkoa. Ja nyt minä lisään siihen, että he rakastavat vielä muutakin, nimittäin toisten hallitsemista: tämä on useimpain tavallisten ja luonnollisten pahojen tottumusten ensi alku. Tämä pyrkimys valtaan ja hallitsemiseen näyttäytyy jo sangen varhain ja erittäinkin seuraavissa kahdessa kohdassa.

§ 104. 1. Me näemme lasten melkein heti synnyttyään (ainakin varmasti paljoa ennen, kuin he osaavat puhua) kirkuvan, muuttuvan kärtyisiksi, juroiksi ja pahantuulisiksi vain siitä syystä, että he haluavat pitää oman päänsä. He tahtoisivat muiden alistuvan heidän oikkujensa palvelijoiksi, he vaativat kaikkia läheisiään kerkeästi tottelemaan heidän käskyjään, etenkin niitä, jotka ovat heidän vertaisiaan tai heitä alempana ijässä tai arvossa, niin pian kuin he vain kykenevät arvostelemaan muita näiltä näkökannoilta.

§ 105. 2. Toinen kohta, missä he myös osoittavat hallitsemishaluaan, on heidän kiihkonsa saada kaikki omakseen: he tahtoisivat kerätä omaisuutta ja tavaraa, koska heille tuottaa nautintoa se valta, joka niistä näyttää johtuvan, ja se oikeus, joka heillä siten on menetellä niiden suhteen miten mieli tekee. Ken ei ole huomannut näiden kahden luonteenominaisuuden jo varsin varhain vaikuttavan lasten käytökseen, hän on hyvin vähän tarkannut heidän puuhiaan, ja ken arvelee, ett'ei näitä melkein kaiken ihmiselämää häiritsevän vääryyden ja riidan alkujuuria ole ajoissa nyhdettävä pois ja istutettava niiden sijaan vastakkaisia tottumuksia, hän päästää käsistään oikean hetken perustusten laskemiseksi hyvälle ja kelpo miehelle. Tämän päämäärän saavuttamiseksi luulisin minä seuraavien seikkain osaltaan auttavan.

§ 106. 1. Olen aikaisemmin[91] sanonut, ett'ei lapselle olisi milloinkaan annettava sellaista, mitä hän vaatii, ja vielä vähemmin sellaista, mitä hän kirkumalla tai vain pyytämälläkin tahtoo. Mutta kun tätä määräystä voidaan ymmärtää väärin ja tulkita siihen suuntaan, että minä muka olisin tarkoittanut, ett'ei lapsi saa milloinkaan pyytää vanhemmiltaan mitään, ja kun tämän ehkä luullaan liiaksi kahlehtivan lasten mieltä sen rakkauden ja hellyyden vahingoksi, minkä pitäisi vallitseman heidän ja heidän vanhempainsa välillä, käyn minä hiukan yksityiskohtaisemmin selittämään ajatustani[92]. On vain oikein, että heillä on vapaus selittää tarpeensa vanhemmilleen, että heitä kuunnellaan kaikella hellyydellä ja että heidän pyyntöihinsä suostutaan ainakin silloin, kun he ovat vielä aivan pieniä. Mutta eri asia on sanoa: "Minun on nälkä", ja eri asia on tokaista: "Minä tahdon paistia!" Heti kun he esittävät tarpeensa, luonnolliset tarpeensa, nälän, janon, vilun tai jonkun muun luonnon välttämättömyyden tuottaman vaivan, on vanhempain ja kaikkien heitä ympäröiväin henkilöiden velvollisuutena auttaa heitä, mutta lasten on jätettävä vanhempain valittavaksi ja määrättäväksi, mitä nämä katsovat heille sopivimmaksi ja kuinka paljon, eikä heidän suinkaan ole sallittava tehdä itse valintaansa ja tiuskia: "Minä tahdon viiniä, minä tahdon vehnäleipää"; niiden pelkän mainitsemisenkin pitäisi jo saada heidät menettämään ne.

§ 107. Vanhempain tulisi tässä kohden erikoisesti kiinnittää huomiotansa siihen, mitkä ovat kuviteltuja ja mitkä luonnollisia tarpeita. Horatius onkin sattuvasti opettanut heille sen taidon tässä säkeessä:

Nämä ovat tosiaankin luonnollisia tarpeita, joita ei järki yksinään, ilman muuta apua, kykene vastustamaan tai estämään meitä häiritsemästä. Sairauden tuskia ja ruumiin loukkaantumisia, nälkää, janoa ja vilua, unen ja levon puutetta tai työn väsyttämän jäsenen virkistämisen tarvetta tuntevat kaikki ihmiset, eikä kaikkein voimakkainkaan mieli voi olla kärsimättä niiden tuottamasta tuskasta, ja sentähden pitäisikin sopivin keinoin koettaa niitä poistaa, vaikkeikaan malttamattomasti eikä liian kiireisesti niiden ensin esiintyessä, ell'ei myöhästelemisestä uhkaa koitua korjaamattomia vaurioita. Luonnon välttämättömistä tarpeista johtuvat vaivat muistuttavat meitä varomaan suurempia vaaroja, joiden edeltäjiä ne ovat, ja sentähden ei niitä olekaan kokonaan jätettävä huomioon ottamatta eikä pingoitettava liian kireälle. Mutta mitä enemmän lapsia voidaan totuttaa kestämään tämänlaisia kärsimyksiä, viisain keinoin tekemällä heidät vahvemmiksi ruumiltaan ja sielultaan, sitä parempi on se heille. Minun ei tarvitse tässä antaa mitään varovaisuusneuvoja, kunhan vain pysytään siinä, mikä on heille hyväksi, ja kunhan huolehditaan siitä, ett'ei se, mitä lapset pannaan kärsimään, murra heidän elonhenkiänsä eikä vahingoita heidän terveyttään, koska kerran vanhemmat ovat itsestään liiankin taipuvaisia kallistumaan, enemmän kuin heidän pitäisi, hemmoittelevaan suuntaan.

Mutta millaisia myönnytyksiä luonnon välttämättömät tarpeet vaatinevatkaan, niin ei lasten kuviteltuja tarpeita olisi koskaan täytettävä eikä sallittava heidän niistä edes puhua. Jonkun sellaisen mainitsemisenkin pitäisi jo saada heidät menettämään se. Heille on annettava vaatteita, kun he niitä tarvitsevat, mutta jos he pyytävät tätä kangasta tai tuota väriä, tulisi heidän varmasti tietää jäävänsä niitä ilman Ei suinkaan niin ymmärtäen, että minä kehoittaisin vanhempia aivan tahallaan vastustamaan lastensa toivomuksia kaikenlaisissa vähäpätöisissä asioissa; päinvastoin on minun ajatukseni se, että milloin heidän käytöksensä sen ansaitsee ja milloin voidaan olla varmoja siitä, ett'ei se turmele eikä heikonna heidän mieltänsä eikä saa heitä rakastamaan joutavuuksia, olisi kaikki niin paljon kuin mahdollista järjestettävä tyydyttämään heitä, jotta heidän ilonaan ja onnenaan olisi tehdä oikein. Parasta olisi lasten olla kiinnittämättä lainkaan toiveitaan sellaisiin seikkoihin ja määräämättä nautintoaan mielitekojensa mukaan, vaan tulisi heidän olla välittämättä kaikesta, minkä luonto on vähäpätöiseksi tehnyt. Tähän olisi heidän vanhempainsa ja opettajainsa etupäässä pyrittävä; mutta kunnes siihen päästään, vastustan minä tässä ainoastaan pyytämisen vapautta, jota olisi näissä puhtaan mielikuvituksen asioissa hillittävä niihin liittyvän järkähtämättömän kiellon avulla.

Tätä pitänevät hellät vanhemmat luonnollisessa suopeudessaan jonkun verran liiallisena ankaruutena, mutta se on kuitenkin aivan välttämätöntä, sillä kun esittämäni kasvatustavan tarkoituksena on vitsan poistaminen, on tästä heidän kielensä suistamisesta oleva suurta hyötyä sen pelon herättämisessä, josta olemme muualla puhuneet, ja sen kunnioituksen ja arvonannon tukemisessa, jonka he ovat vanhemmilleen velkaa. Samalla oppivat he hillitsemään ja sitten voittamaankin mielitekojaan. Näillä keinoin saadaan heidät myös oppimaan taito tukahduttaa himonsa heti, kun ne nousevat ja kun niitä on helpoin masentaa. Sillä pieninkin ohjasten höllittäminen antaa eloa ja voimaa haluillemme, ja ken luulee voivansa muuttaa toivomuksensa vaatimuksiksi, hänellä ei ole enää kovin pitkä matka siihen ajatukseen, että hänen täytyy myös saada ne toteutetuiksi. Siitä minä olen kuitenkin varma, että jokaisen on helpompi kestää oman tahtonsa antama kielto kuin jonkun toisen. Lapsia tulisi sentähden ajoissa totuttaa käyttämään järkeänsä ja kysymään sen neuvoa, ennenkuin he suostuvat mielitekojensa houkutuksiin. Olemme jo astuneet suuren askeleen halujemme hallitsemista kohti, jos kykenemme panemaan niille tämän sulun ja hautaamaan ne äänettömyyteen. Jos lapset ovat tottuneet vastustamaan kiihkeitä oikkujaan ja harkitsemaan, onko tuo tai tämä seikka sopiva vaiko ei, ennenkuin he puhuvat siitä, on siitä oleva heille suurta hyötyä tärkeämmissä asioissa heidän vastaisen elämänsä varrella. Sillä minä en voi liian usein teroittaa sitä seikkaa, että millainen asia onkaan kysymyksessä, tärkeä vaiko vähäpätöinen, on lapsen jokaisessa teossa etupäässä (olin melkein sanomaisillani: ainoastaan) pidettävä silmällä sitä, miten se on vaikuttava hänen mieleensä, mihin tapaan se johtaa ja minkä tottumuksen se mahdollisesti häneen istuttaa, miten se sopii hänelle, kun hän tulee suuremmaksi, ja mihin se hänet vie hänen vartuttuaan täysi-ikäiseksi, jos sitä kaikin puolin suositaan.

Tarkoitukseni ei sentähden olekaan, että lapsia olisi varta vasten kiusattava. Se tuntuisi liiaksi julmuudelta ja ilkeydeltä ja se voisi tartuttaa heihinkin nämä pahat ominaisuudet. Heitä on opetettava kieltämään mielitekonsa, ja heidän henkensä, samoin kuin ruumiinsakin, on tehtävä tarmokkaaksi, ripeäksi ja lujaksi, totuttamalla heitä hallitsemaan halujaan ja karkaisemaan ruumistaan kaikenlaisilla vaivoilla; mutta kaiken tämän tulee tapahtua niin, ett'ei siinä näy vähintäkään merkkiä pahantahtoisuudesta heitä kohtaan ja ett'eivät he osaa sellaista edes aavistaakaan. Kun he säännöllisesti menettävät sen, mitä he kiihkeimmin kärttävät ja kirkuvat, oppivat he siten vaatimattomuutta, alistuvaisuutta ja kieltäytymisen kykyä, mutta kun heitä palkitaan heidän vaatimattomuudestaan ja äänettömyydestään antamalla heille sitä, mistä he pitävät, tulevat he taas toiselta puolen vakuutetuiksi niiden rakkaudesta, jotka heiltä ehdottomasti tätä tottelemisen muotoa vaativat. Jos he tällä hetkellä tyytyvät olemaan ilman sitä, mitä he halusivat, on se hyve, jota on myöhemmin palkittava myöntämällä heille kaikkea, mikä on heille mieluista ja sopivaa, kunhan se vain annetaan heille ikäänkuin heidän hyvän käytöksensä luonnollisena seurauksena, eikä suinkaan muka sovitun kaupan päällisinä. Mutta te menetätte sekä vaivanne että, mikä on pahempi, heidän rakkautensa ja kunnioituksensa, jos he voivat saada toisilta sen, mitä te heiltä kiellätte. Siitä on pidettävä tiukkaa huolta ja sitä on tarkoin valvottava. Ja tässä osuvat palvelijat jälleen tielleni.

§ 108. Jos tätä menettelytapaa aletaan noudattaa ajoissa, ja jos lapsia totutetaan varhain vaimentamaan halujaan, pitää tämä hyödyllinen tottumus heitä aisoissa; ja sen mukaan kuin he varttuvat ijässä ja viisaudessa, on heille myönnettävä suurempaa vapautta, milloin vain järki puhuu heissä, eikä intohimo; sillä milloin järki puhuneekaan, on sitä aina kuultava. Mutta niinkuin ei heitä ole koskaan kuultava, kun he pyytävät jotakin määrättyä esinettä, jonka he haluaisivat saada, ell'ei heille ole sitä jo ennakolta luvattu, niin on heitä aina kuultava ja niin on heille aina rehellisesti ja ystävällisesti vastattava, milloin he kysyvät jotakin, minkä he tahtoisivat tietää ja mistä he haluaisivat saada lähempiä selityksiä. Lasten tiedonhalua olisi yhtä huolellisesti hellittävä kuin heidän muita mielitekojaan vastustettava.

Kuinka kireällä kädellä liekään kohdeltava kaikkia pelkän mielikuvituksen pyyteitä, niin on kuitenkin olemassa muuan tapaus, missä mielikuvituksen on sallittava puhua ja missä sitä on myöskin kuultava. Huvitus on yhtä välttämätöntä kuin työ ja ruoka. Mutta kun ei voi olla huvitusta ilman hauskuutta, joka ei riipu aina järjestä, vaan useamminkin juuri mielikuvituksesta, ei lasten ole sallittava ainoastaan huvitella, vaan on heidän myös annettava tehdä se oman päänsä mukaan, kunhan se vain tapahtuu kaikessa viattomuudessa ja ilman vahinkoa heidän terveydelleen; eikä heitä tässä tapauksessa olisikaan estettävä, jos he ehdottavat jotakin erikoista huvituksen lajia, vaikka minä luulenkin heidän harvoin joutuvan pakotetuiksi pyytämään sellaista vapautta, jos heitä vain oikein kasvatetaan. On pidettävä huolta siitä, että he aina tekevät kaikkea hyödyllistä ilomielin, ja ennenkuin he ennättävät väsyä johonkin otolliseen askareeseen, olisi heidät ajoissa johdettava johonkin uuteen. Mutta ell'eivät he ole vielä päässeet sille täydellisyyden asteelle, että heille on tullut huvitukseksi kaikki se, mikä heitä samalla kehittää, on heidän annettava vapaasti harjoittaa niitä lapsellisia leikkejä, joita he keksivät ja joista heitä sopii vieroittaa kyllästyttämällä heidät niihin; mutta hyödyllisistä puuhista, joihin he ovat antautuneet, tulee heidät aina kutsua pois silloin, kun he vielä haluaisivat niitä jatkaa, tai ainakin päästää heidät niistä, ennenkuin he ovat ennättäneet väsyä niihin tai ennenkuin ne ovat tulleet heille kokonaan vastenmielisiksi, jotta he sitten palaisivat niihin uudelleen aivan kuin johonkin huvitukseen, joka heitä virkistää. Sillä teidän ei tule suinkaan luulla heidän olevan oikeilla jäljillä ennenkuin he pitävät ilonaan kiitettäväin tekojen suorittamista ja ennenkuin heidän ruumiinsa ja henkensä hyödylliset askartelut muodostavat keskenään vaihdellen heidän elämästään ja kehityksestään miellyttävän, katkeamattoman huvitussarjan, jossa väsynyttä osaa lakkaamatta virkistetään ja lepuutetaan. Voidaanko näin menetellä kaikkiin luonteisiin nähden, ja viitsivätkö kasvattajat ja vanhemmat nähdä siinä tarpeellista vaivaa, tai onko heillä kylliksi ymmärrystä ja kärsivällisyyttä johtaakseen lapsia tähän päämäärään, sitä en tiedä; mutta että se on mahdollista useimpiin lapsiin nähden, jos heissä oikealla tavalla herätetään pyrkimys luottamukseen, kunnioitukseen ja hyvään maineeseen, sitä en lainkaan epäile. Ja kun heissä on siten saatu syntymään todellista elämää, voi heidän kanssaan vapaasti puhua kaikesta, mikä tuottaa heille suurinta iloa ja mihin heitä on joko johdettava tai päästettävä, niin että he huomaavat, että heitä rakastetaan ja hellitään, ja ett'eivät ne, joiden hoteissa he ovat, ole suinkaan heidän ilojensa vihollisia. Sellainen kohtelu saa heidät rakastamaan kättä, joka heitä ohjaa, ja hyvettä, johon heitä ohjataan.

Kun lapsille myönnetään täydellinen vapaus heidän huvituksiinsa nähden, on siitä vielä sekin etu että he siten paljastavat todellisen luonteensa, osoittavat taipumuksensa ja kykynsä ja ohjaavat siten ymmärtäväisiä vanhempia sekä heidän elämänuransa ja tulevan toimensa että samalla sopivien ehkäisykeinojen valinnassa, mikäli niitä olisi tarvis jonkun sellaisen luonteenominaisuuden varalle, jonka he huomaavat olevan ennen muita omiansa viemään lasta harhateille.

§ 109. 2. Lapset, jotka elävät yhdessä, taistelevat usein siitä, ken on oleva herra ja kenen tahto on pääsevä muista voitolle. Ken riidan alkaneekaan, hänen tulee varmasti tietää joutuvansa siinä tappiolle. Mutta älkää tyytykö tähän, vaan opettakaa lapsia myös osoittamaan kaikkea mahdollista ystävällisyyttä, myöntyväisyyttä ja kohteliaisuutta toisilleen. Kun he huomaavat tämän tuottavan heille kunnioitusta, rakkautta ja arvoa eikä suinkaan vähentävän heidän todellista ja ansaittua ylemmyyttään, mielistyvät he siihen paremmin kuin pöyhkeään hallitsemishaluun, sillä sitähän päinvastainen käyttäytyminen kieltämättä on.

Lasten tekemiä syytöksiä toinen toisistaan, ne kun tavallisesti ovat vain apua etsivän vihan ja kostonhimon purkauksia, ei olisi suopeasti kohdeltava eikä kuunneltava. Se vain heikontaa ja pehmentää heidän mieltään, jos heidän sallitaan valittaa; ja jos he saavatkin joskus kestää muiden aiheuttamaa vastustusta tai kipua ilman, että heidän annetaan pitää sitä minään kummallisena tai sietämättömänä asiana, niin eipä ole heille lainkaan haitaksi oppia kärsimään ja karaistumaan jo varhain. Mutta vaikka ette annakaan mitään tukea kanteluhaluisen valituksille, niin pitäkää sentään huoli hyökkääjän hävyttömyyden ja pahanilkisyyden masentamisesta. Jos huomaatte sen itse, kohdistakaa nuhteenne siihen loukatun läsnäollessa; mutta jos valitus koskee asiaa, joka tosiaankin ansaitsee teidän huomiotanne ja ehkäisyänne myöhemminkin, niin nuhdelkaa rikollista kahdenkesken, valittajan kuulematta ja näkemättä, ja lähettäkää hänet pyytämään anteeksi ja sovittamaan loukkauksensa; kun tämä tapahtuu ikäänkuin omasta alotteesta, suoritetaan se sitä mieluummin ja saa sitä ystävällisemmän vastaanoton, ja niin lujenee rakkaus lastenne välillä, ja kohteliaisuus muuttuu luonnolliseksi tottumukseksi heidän keskuudessaan.

§ 110. 3. Mitä kaikenlaisten esineiden hankkimiseen ja omistamiseen tulee, niin opettakaa lapsia luopumaan siitä, mitä heillä on, vapaasti ja helposti ystäviensä hyväksi, ja saattakaa heidät kokemuksesta havaitsemaan, että anteliaimmalla on aina kaikkea eniten ja että hänelle muun lisäksi tulee vielä toisten kunnioitus ja kiitos, ja he tottuvat piankin harjoittamaan anteliaisuutta[94]. Tämä tekee minun uskoakseni veljet ja sisaret ystävällisemmiksi ja kohteliaammiksi toisilleen ja siis myöskin muille, kuin kaksikymmentä hyviä tapoja teroittavaa sääntöä, joilla lapsia yleensä kiusataan ja rasitetaan. Ahneus ja halu omistaa ja hallita enempää kuin tarvitsemme on kaiken pahan juuri, ja sentähden on se varhain ja huolellisesti kitkettävä pois ja sijaan istutettava päinvastainen ominaisuus, nimittäin valmius jakamaan omaisuuttansa muille. Tätä taipumusta olisi edistettävä parhaalla kiitoksella ja tunnustuksella, samoin kuin olisi tarkoin huolehdittava siitä, ett'ei lapsi menetä mitään anteliaisuutensa takia. Milloin hän vain osoittaa sellaista valmiutta, on se hänelle aina korvattava, ja korkojen kanssa, ja hänet on saatava selvästi havaitsemaan, ett'ei hyvyys, jota hän osoittaa muille, ole suinkaan huonoa taloudenhoitoa hänellekään, vaan että se hankkii hänelle vastalahjaksi sekä niiden ystävyyden, jotka ovat siitä hyötyneet, että niiden suosion, jotka ovat sen nähneet. Tehkää siitä kilpailun esine lastenne kesken, ken heistä voittaa toiset siinä suhteessa; ja kun lapset ovat täten alituisen harjoituksen avulla oppineet kernaasti luopumaan siitä, mitä heillä on, muodostuu hyväntahtoisuus heissä tottumukseksi, ja he pitävät kunnianansa ja ilonansa olla ystävällisiä, anteliaita ja kohteliaita muille.

Jos siis anteliaisuutta on kehitettävä, niin on tarkkaa huolta pidettävä myös siitä, etteivät lapset loukkaa oikeuden sääntöjä. Milloin ikinä he sen tekevätkin, on heitä ojennettava ja ankarasti nuhdeltava, mikäli siihen on aihetta.

Koska meidän ensimmäisiä tekojamme ohjaa enemmän itsekkäisyys kuin järki tai harkinta, ei olekaan ihmeellistä, että lapset ovat tässä suhteessa varsin taipuvaisia poikkeamaan oikean ja väärän kohtuullisista rajoista, joiden asettaminen on mielessämme kehittyneemmän järjen ja vakavamman mietinnän tulos. Mitä taipuvaisempia he ovat erehtymään tässä kohdassa, sitä huolellisemmin on heitä valvottava, ja pieninkin rikkomus tätä suurta yhteiskunnallista hyvettä vastaan huomattava ja rangaistava, vaikkapa sitten olisi kysymys kuinka vähäpätöisistä ja mitättömistä asioista tahansa, koska siten on tilaisuus valistaa heidän tietämättömyyttään ja estää huonojen tottumusten syntymistä, tottumusten, jotka voivat kaikessa viattomuudessa alkaa neuloista ja kirsikankivistä[95], mutta jotka, jos ne jätetään omiin valtoihinsa, kasvavat suuremmiksi petoksiksi ja uhkaavat vihdoin päättyä suorastaan paatuneeseen epärehellisyyteen. Ensimmäinen yritys harjoittaa vääryyttä, millaista tahansa, on heti ilmetessään tukahdutettava siten, että vanhemmat ja opettajat osoittavat kummastusta ja kauhua. Mutta kun lapset eivät jaksa oikein käsittää, mitä vääryys on, ennenkuin he ymmärtävät, mitä on omistusoikeus ja miten yksityiset henkilöt sen saavuttavat, on varmin keino rehellisyyden vakiinnuttamiseksi laskea sen perustukseksi jo varhain anteliaisuus ja valmius luopumaan toisten hyväksi siitä, mitä heillä itsellään on, tai mistä he itse pitävät. Tätä voidaan opettaa heille jo varhain, ennenkuin heillä on edes kieli ja äly kylliksi vallassaan muodostaakseen määrättyjä käsitteitä omistamisesta, tai tietääkseen, mikä erikoisen oikeuden mukaisesti kuuluu heille vastoin kaikkia muita. Ja kun lapsilla on harvoin muita tavaroita kuin lahjoitettuja, enimmäkseen heidän vanhempainsa antamia, on heille ensi alussa teroitettava, ett'eivät he saa ottaa eivätkä pitää omanaan mitään muuta, kuin minkä he ovat saaneet niiltä joiden määräämisvaltaan he otaksuvat lahjan kuuluneen. Sen mukaan kuin heidän käsityskykynsä avartuu, voidaan heille esittää ja heidän mieleensä painaa muita sääntöjä ja esimerkkejä rehellisyydestä ja oikeuksista, jotka liittyvät käsitteisiin "minun" ja "sinun". Jos joku väärä teko näyttää johtuvan, ei erehdyksestä, vaan tahdon turmeluksesta, niin on käytettävä voimakkaampia keinoja, ell'eivät lempeä nuhtelu ja häpeä kykene korjaamaan tätä hyljättävää, ahneuteen viittaavaa taipumusta; ja vain isän tai kasvattajan asiana on ottaa tai pidättää heiltä sellaista, johon he panevat arvoa ja jota he katsovat omakseen, tai määrätä se tehtävä jonkun muun suoritettavaksi; sellaiset kokemukset opettavat heitä ymmärtämään, kuinka vähän heillä on mahdollisuutta hyötyä anastaessaan vääryydellä sellaista, mikä kuuluu muille, kun kerran maailmassa on väkevämpiä ihmisiä kuin he ja enemmän kuin heitä[96]. Mutta jos te olette osannut harkituilla keinoilla jo varhain herättää heissä vilpitöntä inhoa tätä häpeällistä pahetta kohtaan, minkä minä luulen hyvin mahdolliseksi, niin olette tavannut siinä oikean ja luonnonmukaisen menettelyn tämän rikoksen estämiseksi ja paremman suojan epärehellisyyttä vastaan kuin kaikki omaan etuun perustuvat järkipäätelmät; sillä tottumukset vaikuttavat yhtenäisemmin ja helpommin kuin järki, jolta kysytään harvoin täydellä todella neuvoa silloin, kun sitä olisi parhaiten tarvis, ja jota vielä harvemmin kuullaan.

§ 111. Parkuminen on paha tapa, jota ei tulisi sietää lapsissa, ei ainoastaan sen epämiellyttävän ja sopimattoman hälinän takia, jolla se täyttää talon, vaan toisten, tärkeämpäin syiden tähden, jotka koskevat lapsia itseään: tämänhän pitäisi aina oleman kasvatuksemme tarkoitusperänä.

Heidän kirkumisensa on kahta lajia, joko niskoittelevaa ja vallanhimoista tai valittavaa ja ruikuttavaa.

1. Heidän huutamisensa on sangen usein ylivallan tavoittelua ja heidän hävyttömyytensä tai itsepäisyytensä avonaista julistamista; kun ei heillä ole muutoin voimaa päästä halujensa perille, koettavat he kirkunallaan ja nyyhkinällään pysyä vaatimuksissaan ja oikeuksissaan. Se on ikäänkuin heidän pyyteittensä peittelemätöntä jatkamista, ja samalla sisältyy siihen jonkunlainen vastalause niiden sortoa ja vääryyttä vastaan, jotka kieltävät heiltä sen, mitä he tahtovat.

§ 112. 2. Joskus johtuu heidän huutamisensa sentään todellisesta tuskasta tai todellisesta surusta, ja on ikäänkuin heidän valitustaan niiden rasittaessa.

Nämä molemmat itkun lajit voidaan huolellisesti tarkastamalla vaivatta eroittaa lasten näöstä, katseista, eleistä ja etenkin heidän äänensä sävystä, mutta kumpaakaan ei ole siedettävä ja vielä vähemmän suosittava.

1. Uppiniskaista tai kiukuttelevaa parkumista ei olisi millään muotoa siedettävä, koska se olisi vain heidän halujensa liehittelemistä ja niiden intohimojen kiihoittamista, joiden masentaminen on meidän tärkein tehtävämme; ja jos se tapahtuu, kuten usein käy, heti sen jälkeen, kun heitä on jostakin syystä kuritettu, hävittää se täydelleen kaikki tuon kurituksen hyvät vaikutukset, sillä jokainen rangaistus, joka jättää heidät sellaisen uhmailevan vastustuksen tilaan, tekee heidät vain entistään pahemmiksi. Lapsiin kohdistetut kiellot ja kuritukset osuvat kaikki väärään ja menettävät tehonsa, ell'eivät ne murra heidän tahtoansa, opeta heitä hillitsemään intohimojansa ja taivuta ja notkista heidän mieltänsä noudattamaan sitä, mitä heidän vanhempaansa järki heille nyt neuvoo, ja ell'eivät ne niin valmista heitä tottelemaan sitä, mitä heidän oma järkensä heille myöhemmin määrää. Mutta jos jossakin asiassa on vastustettu heidän mieltänsä ja sitten kuitenkin sallitaan heidän kirkua ja huutaa, vahvistetaan siten vain heidän halujansa ja sukoillaan heidän pahankurisuuttansa, ja he pitävät sen jälkeen aina kiinni oikeuksistaan ja päättävät tyydyttää mielitekonsa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tässäkin on sentähden uusi todistus vitsan yleistä käyttämistä vastaan, sillä milloin tähän äärimmäiseen keinoon turvaudutaan, ei riitä ainoastaan heidän pieksemisensä ja lyömisensä, vaan on sitä jatkettava siksi, kunnes huomataan heidän mielensä alistuneen, siksi kunnes he nöyrinä ja kärsivällisinä mukautuvat rangaistukseen, minkä taas voi parhaiten huomata heidän itkustaan ja siitä, että he lakkaavat siitä käskettäessä. Ilman sitä on lasten piiskaaminen vain kiukustunutta hirmuvaltaa, ja heidän ruumiinsa rääkkääminen, kun ei samalla tehdä hyvää sielulle, on vain pelkkää julmuutta eikä kuritusta. Niinkuin tämä seikka ilmaisee meille syyn, miksi lapsia on vain harvoin kuritettava, niin estää se myös heitä sitä ansaitsemasta. Sillä jos rankaiseminen, milloin tahansa siihen ryhdyttäisiinkin, toimitettaisiin täten ilman kiivautta ja kiukkua, maltillisesti ja kuitenkin samalla tehoisasti, jakelematta iskuja ja kipua raivon vallassa ja kaikkea yhdellä kerralla, vaan hitaasti, puhumalla järkeä väliin, tarkkaamalla kurituksen vaikutusta ja pysähtymällä heti, kun se on tehnyt heidät taipuisiksi, katuviksi ja säyseiksi, tarvitsisivat he enää harvemmin samanlaista rangaistusta, koska he olisivat oppineet huolellisesti välttämään rikkomusta, josta se oli seurauksena. Sitäpaitsi estäisi tämä menettelytapa, kun ei rangaistuksen teho olisi hävinnyt siitä syystä, että se olisi ollut liian heikko eikä tarpeeksi ponteva, sitä tulemasta myös liian rajuksi, jos herkeämme siitä heti, kun huomaamme sen vaikuttaneen mieleen ja parantaneen sen. Sillä kun lasten torumista ja pieksemistä olisi aina mahdollisimman vähissä määrin harjoitettava, pysyy vihastuksen kuumuudessa annettu rangaistus harvoin noissa mainituissa rajoissa, vaan on useimmiten ankarampi kuin pitäisi, vaikka se sitten osoittautuukin yhtä kaikki riittämättömäksi.

§ 113. 2. Useat lapset ovat kärkkäitä itkemään pienimmästäkin tuskasta, jota he joutuvat kärsimään, ja pieninkin kiusa, joka heille sattuu, saa heidät valittamaan ja ulvomaan. Vain harvat lapset käyttäytyvät tässä suhteessa toisella tavalla, sillä kun se on heidän ensimmäinen luonnollinen keinonsa ilmoittaa vaivansa ja tarpeensa ennenkuin he osaavat puhua, tukee sääli, jonka katsotaan kuuluvan tuolle hennolle ijälle, älyttömästi tätä taipumusta ja saa sen siten jatkumaan kauvan senkin jälkeen, kun he ovat jo oppineet puhumaan. Myönnän kyllä, että lasten hoitajain velvollisuutena on sääliä heitä, milloin he kärsivät jotakin todellista kipua, mutta sitä ei ole näytettävä surkuttelemalla heitä. Auttakaa heitä ja huojentakaa heidän oloansa miten parhaiten taidatte, mutta älkää millään muotoa antautuko voivottelemiseen. Se vain pehmentää heidän mieltään ja saa heidät kärsimään pienimmästäkin kiusasta, mikä heille tapahtuu, koska uudet vastoinkäymiset vajoavat yhä syvemmälle siihen sielun osaan, joka yksinään tuntee, ja tekevät sinne suurempia haavoja kuin ne muutoin olisivat tehneet. Heitä pitäisi karkaista kaikkia kärsimyksiä, erittäinkin ruumiin kärsimyksiä vastaan, eivätkä he saisi olla herkkätuntoisia muille kuin sellaisille, jotka johtuvat vilpittömästä häpeästä ja elävästä kunnian tajunnasta. Ne lukuisat vastoinkäymiset, jotka meitä odottavat elämämme varrella, vaativat, ett'ei meidän tule olla liian arkoja jokaisesta pikku vammasta. Mikä ei saa mieltämme tasapainostaan, tekee vain heikon vaikutuksen ja saa aikaan vain hyvin pientä kiusaa. Vain elonhenkiemme kärsiminen tuottaa ja pitkittää tuskaa[97]. Tämä mielen lujuus ja tunteettomuus on paras ase, mitä meillä voi olla elämän yleisiä onnettomuuksia ja odottamattomia sattumuksia vastaan, ja kun se on luonteen ominaisuus, joka on saavutettavissa harjoituksella ja totuttelemisella paremmin kuin millään muulla tavalla, pitäisi sen sovelluttaminen käytäntöön alottaa hyvissä ajoin, ja onnellinen onkin se, kenelle sitä on opetettu jo varhain. Samoin kuin ei tätä sielun velttoutta, jota meidän pitäisi estää ja parantaa, minun tietääkseni mikään niin edistä lapsissa kuin parkuminen, niin ei taas toiselta puolen mikään niin sitä ehkäise ja vähennä kuin se seikka, ett'ei heidän anneta sillä tavoin valittaa ja huutaa. Jos he satuttavat itseään lievästi törmäämällä jotakin esinettä vastaan tai putoamalla, ei heitä pitäisi surkutella putoamisestaan, vaan käskeä alkamaan uudelleen; paitsi että siten lakkautetaan heidän itkunsa, on se myöskin tehokkaampi keino parantaa heidän huolimattomuutensa ja estää heitä kaatumasta seuraavalla kerralla, kuin toruminen ja voivotteleminen. Mutta loukatkoot he itseään miten tahansa, estäkää heitä huutamasta, ja se tuottaa heille paraiten rauhaa ja huojennusta sillä hetkellä, samoin kuin se karkaisee heitä tulevaisuuden varalle.

§ 114. Edellinen itkun laji vaatii ankaruutta vaimentamisekseen, ja missä ei katse eikä jyrkkä kielto tehoa, täytyy se tehtävä jättää selkäsaunalle, sillä kun tuollainen parkuminen saa alkunsa ylpeydestä, uppiniskaisuudesta ja kiukusta, täytyy taivuttaa tahto, josta kaikki paha lähtee, ja saada se tottelemaan, menettelemällä niin ankarasti, että sen on pakko alistua. Mutta kun tämä jälkimmäinen itkemisen laji johtuu tavallisesti mielen pehmeydestä, siis kokonaan vastakkaisesta syystä, pitäisi sitä käsitellä lempeämmin. Suostutteleminen tai ajatusten johtaminen toisaalle tai heidän ruikutustensa nauraminen olisivat ehkä ensi aluksi sopivia keinoja; mutta tässä tapauksessa tulee ottaa huomioon olosuhteet ja lapsen erikoinen luonnonlaatu. Siitä ei voida antaa mitään varmoja, muuttumattomia sääntöjä, vaan on se jätettävä vanhempain tai kasvattajan ymmärtävään harkintaan. Mutta niin paljon luulen voivani sentään sanoa ylimalkaan, että tätäkin itkun lajia olisi herkeämättä vastustettava ja että isän olisi arvovallallaan se aina keskeytettävä, lisäämällä enemmän tai vähemmän ankaruutta katseisiinsa tai sanoihinsa aina sen mukaan, kuinka vanha lapsi on ja kuinka itsepäinen hän on luonteeltaan; mutta aina tulee isän olla kylliksi jyrkkä tehdäkseen lopun heidän niiskumisestaan ja saadakseen järjestyksen aikaan.

§ 115. Pelkurimaisuus ja rohkeus liittyvät niin läheisesti ylempänä mainittuihin luonteen ominaisuuksiin, että lienee paikallaan kiinnittää niihin tässä huomiota. Pelko on tunne, josta oikein ohjattuna voi olla oma hyötynsä. Ja vaikka oman itsemme rakastaminen harvoin onkin pitämättä sitä valppaana ja voimakkaana meissä, saatetaan sentään mennä liiallisuuksiin rohkeudessakin: huimapäisyys ja vaaran halveksiminen onkin yhtä järjetöntä kuin vapiseminen ja kyyristeleminen pienimmänkin onnettomuuden uhatessa. Pelko on annettu meille varoittajaksi valppauttamme teroittamaan ja opettamaan meitä kavahtamaan lähenevää onnettomuutta; ja jos sentähden joku ei lainkaan välitä uhkaavasta tuhosta eikä arvostele oikein vaaraa, vaan syöksyy siihen päätä pahkaa, olkoon uhka sitten kuinka suuri tahansa, ottamatta ensinkään lukuun, mitä hyötyä tai mitä seurauksia siitä voisi olla, ei hän osoita järjellisen olennon päättäväisyyttä, vaan eläimellistä kiihkomieltä. Kenellä on tämänluonteisia lapsia, hänellä ei ole muuta tehtävää kuin herättää hiukan heidän järkeänsä, jota itsesäilytysvaisto saa heidät piankin kuuntelemaan, ell'ei (mikä useimmiten tapahtuu) joku muu intohimo tempaa heitä suin päin mukaansa, heidän ennättämättään miettiä tai harkita mitään sen lähemmin. Kärsimyksen karttaminen on niin luonnollista ihmissuvulle, ett'ei luullakseni kukaan voi olla sitä pelkäämättä, koska pelko onkin juuri levottomuutta jonkun meille vastenmielisen seikan aavistetusta tapahtumisesta. Ja sentähden, jos joku syöksyy vaaraan, saatammekin sanoa, että se tapahtuu tietämättömyyden johtaessa tai jonkun voimakkaamman intohimon käskystä, koska ei kukaan voi siihen määrään vihata itseään, että hän asettuisi onnettomuuden ulottuville vapaasta tahdostaan ja etsisi vaaraa pelkän vaaran takia. Jos siis ylpeys, turhamaisuus tai sokea raivo saavat lapsen tukahduttamaan pelkonsa tai estävät häntä kuuntelemasta sen neuvoa, on niitä sopivilla keinoilla hillittävä, jotta harkinta pääsisi edes hiukan jäähdyttämään hänen pikaisuuttansa ja pakottaisi hänet punnitsemaan, onko yritys uhkan arvoinen. Mutta kun tämä on virhe, johon lapset eivät tee itseänsä niin usein syyllisiksi, en ryhdy tässä erikoisemmin käsittelemään sen korjaamista. Mielen heikkous on yleisempi puute ja se vaatiikin sentähden suurempaa huolta.

Urhoollisuus on ikäänkuin toisten hyveiden suoja ja tuki, ja ilman rohkeutta voinee mies tuskin pysyä lujana velvollisuudessaan ja täyttää tosiaankin kunnon miehen tehtävät.

Rohkeus, joka opettaa meitä kestämään vaaroja, joita pelkäämme, ja kärsimyksiä, joita tunnemme, on erinomaisen hyödyllinen sellaisessa elämäntilassa kuin meidän, jossa meitä uhkaavat hyökkäykset joka haaralta; ja sentähden onkin hyvin viisasta pukea lapset tähän asevarustukseen niin varhain kuin mahdollista. Myönnän kyllä, että luonteen synnynnäiset ominaisuudet merkitsevät tässä hyvin paljon, mutta sielläkin, missä ne ovat puutteelliset ja missä sydän on itsessään heikko ja arka, voidaan oikeata menettelytapaa noudattaen päästä suurempaan päättäväisyyteen. Mitä on tehtävä estääkseen nuorena istutettua säikähtelevää arkuutta ja jokaisesta pienimmästäkin tuskasta yltyvää ruikuttelua murtamasta lasten mieltä, siitä olen jo puhunut; miten on karaistava heidän luonnettaan ja kohotettava heidän rohkeuttaan, jos huomaamme heidän liiaksi taipuvan pelkoon, sitä tulee edelleen harkita.

Oikean urhoollisuuden käsitän minä rauhalliseksi mielenmaltiksi ja häiriintymättömäksi velvollisuuden täyttämiseksi, mikä onnettomuus sitten väijyisikään tai mikä vaara sitten miehen polulla odottaisikaan. Mutta kun niin harvat täysikasvuisetkaan siihen pääsevät, ei meidän tule odottaa sitä lapsilta. Mutta jotakin voidaan aina tehdä, ja ymmärtäväinen johto voi huomaamattomin astein viedä heidät tässä suhteessa pitemmälle kuin aavistetaankaan.

Tämän tärkeän kohdan laiminlyöminen heidän ollessaan nuoria on ehkä syynä siihen, että on niin harvoja, joilla on tämä oivallinen ominaisuus täydessä laajuudessaan silloin, kuu he ovat miehiksi varttuneet. Minä en puhuisi tähän tapaan luonnostaan niin urhoollisen kansan keskuudessa kuin meidän kansamme, jos ajattelisin todellisen uljuuden merkitsevän vain rohkeutta taistelukentällä tai elämän halveksimista vihollisen uhatessa. Myönnän kyllä, ett'ei tämä ole vähin osa siitä, eikä suinkaan voida kieltää laakeriseppeleiden ja kunnianosoitusten aina hyvällä syyllä kuuluvan niiden urhoollisuudelle, jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaan puolesta. Mutta siinä ei ole kaikki. Vaarat karkaavat kimppuumme muuallakin kuin tappotanterilla, ja vaikka kuolema onkin kauhujen kuningas, niin näyttävät ruumiillinen tuska, häpeä ja köyhyys kylläkin kamalilta ja kykenevät saattamaan useimmat ihmiset suunniltaan, milloin ne vain uhkaavat käydä heihin käsiksi; ja niitä on henkilöitä, jotka eivät välitä vähääkään yhdestä tai toisesta niiden joukossa, mutta jotka pelkäävät ankarasti muita. Oikea urhoollisuus on valmiina kaikenlaisten vaarojen varalle ja seisoo järkkymätönnä, mikä onnettomuus sitä uhanneekin. Minä en suinkaan tarkoita, ett'ei sitä mikään pelko häiritsisi. Missä vaaraa ilmenee, siinä me emme myös voi olla tuntematta levottomuutta, ell'emme ole suorastaan tylsän typeriä; missä vaaraa on, siinä täytyy myös olla vaaran tajua ja pelkoa niin paljon, että se pitää meidät virkeinä ja kiihoittaa tarkkaavaisuuttamme, intoamme ja tarmoamme, kuitenkaan hämmentämättä järkemme tyyntä toimintaa tai estämättä sen käskyjen täyttämistä.

Ensimmäinen askel tämän jalon ja miehekkään lujuuden saavuttamiseksi on, kuten olen jo ylempänä maininnut, lasten huolellinen varjeleminen kaikenlaiselta pelästymiseltä heidän ollessaan vielä nuoria. Katsokaa, ett'ei heihin istuteta arkailevaa levottomuutta harkitsemattomilla puheilla tai päästetä peloittavia esineitä heitä säikähdyttämään. Se turmelee ja hämmentää useinkin elonhenget siihen määrään, etteivät he enää milloinkaan toivu entiselleen, vaan että he koko elämänsä ajan, milloin vain he aavistavatkaan jotakin peloittavaa tai näkevät siitä haameenkaan, pysyvät sekaannuksissaan ja hädissään: heidän ruumiinsa on tarmoa vailla, heidän mielensä poissa suunniltaan, ja mies on tuskin oma itsensä, eikä hän juuri kykene mihinkään rauhalliseen tai järkevään tekoon. Johtuuko tämä sitten elonhenkien totunnaisesta liikkeestä, jonka on aiheuttanut ensimmäinen voimakas vaikutelma, tai heidän elimistönsä muuttumisesta jollakin vielä salaperäisemmällä tavalla, se vain on varmaa, että usein niin tapahtuu. Kaikkiallahan nähdään esimerkkejä henkilöistä, jotka heikossa, arassa mielessään kantavat koko ikänsä nuorempana sattuneen pelästymisen seurauksia, ja sentähden on tätä onnettomuutta koetettava mahdollisuuden mukaan estää.

Seuraavana tehtävänämme on vähitellen totuttaa lapsia esineisiin, joita he liiaksi pelkäävät. Mutta tässä on noudatettava suurta varovaisuutta, jott'ei pidetä liikaa kiirettä eikä yritetä tämän seikan korjaamista liian aikaisin ja siten lisätä pahaa sitä parantamatta. Silloin kun pienokaisia vielä kanniskellaan sylissä, on niitä helppo varjella näkemästä peloittavia esineitä, ja ennenkuin he osaavat puhua ja kykenevät käsittämään, mitä heille sanotaan, jaksavat he tuskin seurata niitä järkisyitä ja perusteluja, joiden avulla heille koetettaisiin todistaa, ett'ei ole mitään pahaa noissa säikähdyttävissä esineissä, joihin me tahtoisimme heitä totuttaa ja joita me siinä tarkoituksessa toisimme vähitellen heitä lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja sentähden onkin sentapainen menettely heidän suhteensa harvoin tarpeellinen ennenkuin sitten vasta, kun he jo juoksentelevat ympäriinsä ja osaavat puhua. Mutta jos kuitenkin sattuisi, että lapset alkaisivat kammoksua jotakin esinettä, jota ei ole helppo pitää loitolla heidän näkyvistään, ja että he osoittaisivat kaunistumisen merkkejä, milloin he vain sen huomaisivat, on käytettävä kaikkia keinoja tuon pelon vaimentamiseksi, johtamalla heidän ajatuksensa toiseen suuntaan tai liittämällä tuohon säikähdyttävään esineeseen jotakin muuta mieluista ja huvittavaa, siksi kunnes se tulee heille tutuksi eikä tuota heille enää häiriötä.

Me saatamme luullakseni tehdä sen huomion, että vastasyntyneille lapsille ovat kaikki näkyvät esineet, jotka eivät loukkaa silmiä, aivan samantekeviä, ja että he eivät pelkää enemmän neekeriä tai jalopeuraa kuin imettäjäänsä tai kissaa. Mikä sitten myöhemmin erinäisissä muotojen ja värien yhtymissä heitä kauhistuttaa? Ei mikään muu kuin niihin esineihin liittyvä aavistus vaarasta. Jos lapsi nauttisi joka päivä uuden imettäjän rintaa, ei hän otaksuakseni pelästyisi kasvojen muuttumista enempää kuuden kuukauden kuin kuudenkymmenen vuodenkaan vanhana. Syynä siihen seikkaan, ett'ei lapsi tahdo suostua vieraaseen, on siis se, että kun hän on tottunut saamaan ravintoa ja ystävällistä kohtelua vain yhdeltä tai kahdelta henkilöltä, jotka ovat aina hänen lähettyvillään, pelkää hän vieraan syliin tultuaan joutuvansa kauvas siitä, mikä antaa hänelle nautintoa ja ruokaa ja mikä joka hetki täyttää hänen usein toistuvat tarpeensa; ja sentähden valtaa hänet pelko imettäjän poistuessa.

Ainoa seikka, mitä me luonnostamme pelkäämme, on kärsimys tai nautinnon menettäminen. Ja kun ne eivät liity minkään näkyväisen esineen muotoon, väriin tai kokoon, emme me pelkää niitä, ennenkuin me olemme tunteneet niiden aiheuttamaa kipua tai päässeet jollakin tavalla tietoisuuteen siitä, että ne voivat tuottaa meille vahinkoa. Liekin ja tulen viehättävä kirkkaus ja loiste miellyttävät lapsia siihen määrään, että he ensimmältä aina tahtovat käydä siihen käsiksi; mutta kun jatkuva kokemus on siihen yhtyvän ankaran kivuntunteen avulla vakuuttanut heille, kuinka julma ja armoton se on, pelkäävät he koskea siihen ja karttavat sitä huolellisesti. Kun nyt pelon perustus on tällainen, ei ole vaikeata keksiä, mistä se kulloinkin johtuu ja miten se on parannettava kaikissa aiheettoman kauhun tapauksissa. Ja kun mieli on vahvistunut niitä vastaan ja kun se on oppinut hallitsemaan omia liikkeitään ja tavallisia säikähtelyjään vähäpätöisemmissä tilaisuuksissa, on se sille hyvää valmistelua kohtaamaan todellisempia vaaroja. Lapsenne kirkaisee ja juoksee tiehensä sammakon nähdessään; antakaa jonkun toisen ottaa se kiinni ja laskea se maahan hyvän matkan päähän lapsesta; totuttakaa häntä ensin katsomaan sitä, ja kun hän voi sen tehdä, tulemaan sitä lähemmäksi ja näkemään sen hyppimistä ilman mielenliikutusta, sitten koskettamaan sitä keveästi, kun sitä pidetään alallaan jonkun toisen kädessä, ja niin edelleen, siksi kunnes hän rohkenee käsitellä sitä yhtä pelottomasti kuin perhosta tai varpusta[98]. Samalla tavalla voidaan poistaa mikä turha kauhu tahansa, kunhan vain ei menetellä liian kiireisesti ja pakoteta lasta uudelle varmuuden asteelle, ennenkuin hän seisoo täysin lujasti edellisellä. Niin on harjoitettava nuorta sotilasta elämän taisteluun ja samalla huolehdittava siitä, ett'ei hänelle uskotella useampia seikkoja vaarallisiksi kuin mitkä todellisuudessa ovat vaarallisia, ja että mitä huomaattekaan hänen pelkäävän enemmän kuin syytä on, te koetatte suostuttaa häntä siihen vain huomaamattomin astein, jotta hän lopulta heittää arkuutensa, voittaa vaikeuden ja suoriutuu asiasta kunnialla. Tämäntapainen usein toistuva menestys saa hänet vakuutetuksi siitä, ett'ei vaara aina olekaan niin varma tai niin suuri, kuin meidän pelkomme kuvittelee, ja että paras keino selviytyä siitä ei ole suinkaan pakoon juokseminen tai hämmentyneenä, masentuneena ja neuvottomana kauhun valtaan joutuminen silloin, kun kunniamme tai velvollisuutemme vaatii meitä käymään päin.

Mutta kun nyt lasten osoittaman pelon pääasiallisimpana perustuksena on kärsimys, käy heitä karkaiseminen ja vahvistaminen pelkoa ja vaaraa vastaan totuttamalla heitä kestämään kärsimyksiä. Tätä pitänevät hellät vanhemmat hyvin luonnottomana menettelynä lapsia kohtaan, ja useimmista ehkä tuntuu järjettömältä yrittää suostuttaa jotakin kärsimyksen tunteeseen hankkimalla hänelle kärsimystä. Sanottaneen ehkä: "Siten voidaan herättää lapsessa vastenmielisyyttä henkilöä kohtaan, joka hänelle kärsimystä tuottaa, mutta ei voida milloinkaan saada häntä pitämään kärsimyksestä itsestään. Tämähän on kummallista menettelyä: Te ette tahtoisi lapsia piestävän eikä rangaistavan heidän vikojensa takia, vaan te kehoitatte rääkkäämään heitä silloin, kun he käyttäytyvät hyvin, tai vain rääkkäämisen itsensä takia." En epäile lainkaan tuollaisia vastaväitteitä tehtävän ja minun katsottavan joutuneen ristiriitaan omien sanojeni kanssa tai antautuneen pelkkiin haaveiluihin moista esittäessäni. Minä myönnän, että sen asian hoidossa on noudatettava suurta varovaisuutta, ja sentähden ei olekaan pahaksi, että ehdotukseni hyväksyvät tai siihen kiintyvät vain sellaiset henkilöt, jotka kykenevät tarkkaan harkintaan ja jotka punnitsevat kaikki seikat perinpohjaisesti. Minä en tahtoisi lapsia ankarasti piestävän heidän virheittensä takia, koska minä en tahtoisi heidän pitävän ruumiillista kipua suurimpana rangaistuksena; ja minä tahtoisin, että heidät pantaisiin joskus kärsimään kipua silloinkin, kun he käyttäytyvät hyvin, yhä samasta syystä, nimittäin että he harjaantuisivat sitä kestämään, pitämättä sitä kaikkein suurimpana pahana. Missä määrin kasvatus voi totuttaa nuorisoa sietämään kipua ja kärsimyksiä, sen osoittaa riittävästi Spartan esimerkki; ja ken on kerran päässyt niin pitkälle, ett'ei hän enää katso ruumiillista kipua suurimmaksi pahaksi tai sellaiseksi pahaksi, jota hänen tulisi eniten pelätä, hän on astunut melkoisen askeleen hyvettä kohti. Mutta minä en ole kylliksi järjetön ehdottamaan lakedaimonilaista kuria otettavaksi käytäntöön meidän aikanamme ja meidän valtiollisissa oloissamme. Mutta kuitenkin sanon minä, että lasten vähittäinen totuttaminen kestämään jonkun verran ruumiillista kipua vaipumatta pelosta kasaan on erinomainen keino vahvistaa heidän mieltänsä ja laskea perustus rohkeudelle ja päättäväisyydelle koko heidän tulevan elämänsä ajaksi.

Ensimmäinen askel sitä päämäärää kohti astutaan silloin, kun ei voivotella heitä eikä anneta heidän itsensäkään voivottaa kaikista pikku kivuista. Mutta tästähän minä olen jo muualla puhunut[99].

Seuraava keino on joskus varta vasten tuottaa heille kärsimystä; mutta on tarkoin huolehdittava siitä, että se tapahtuu silloin, kun lapsi on hyvällä päällä ja kun hän on vakuutettu sen henkilön hyvästä tarkoituksesta ja ystävällisyydestä, joka häntä satuttaa, ja vakuutettu juuri sillä hetkellä, jolloin häntä satutetaan. Ei saa näyttäytyä pienintäkään merkkiä vihasta tai suuttumuksesta yhdellä puolen, eikä säälistä tai katumuksesta toisella puolen, ja tarkoin on valvottava, ett'ei siinä mennä pitemmälle, kuin mitä lapsi voi sietää valittamatta, ymmärtämättä sitä väärin tai pitämättä sitä rangaistuksena. Näin asteittain etenemällä ja noudattamalla tällaista varovaisuutta olen minä nähnyt lapsen juoksevan nauraen matkaansa saatuaan monta kipeätä kepiniskua selkäänsä, lapsen, joka muutoin olisi ratkennut huutamaan saman henkilön tylystä sanasta tai tuntenut kylmän katseen katkeraksi rangaistukseksi. Saattakaa lapsi herkeämättömällä huolenpidollanne ja ystävyydellänne vakuutetuksi täydellisestä rakkaudestanne, ja hän oppii vähitellen horjumatta ja valittamatta sietämään hyvinkin tuskallista ja ankaraa kohtelua teidän taholtanne: sitähän näemme lasten tekevän joka päivä leikkiessään keskenään. Mitä aremmaksi lapsenne huomaatte, sitä enemmän tulee teidän sopivina hetkinä etsiä tilaisuuksia häntä tällä tavalla karaistaksenne. Pääasiallisimpana taitonanne siinä on alottaa sellaisesta, mikä tuottaa vain hyvin vähän kipua, ja jatkaa sitten edelleen huomaamattomin astein leikkiessänne tai iloisesti kujeillessanne hänen kanssaan tai kehuessanne häntä; ja kun olette kerran saanut hänet pitämään kiitosta, joka hänelle annetaan hänen lujuudestaan, riittävänä hyvityksenä hänen kärsimyksestään, kun hän on oppinut katsomaan kunnianasiakseen sellaisten näytteiden antamista miehuudestaan ja kun hänen mielestään urhouden ja lujuuden maine on parempi kuin pienen kivun välttäminen tai sen vapiseva arasteleminen, on teillä syytä toivoa, että hän ajan ja varttuvan järkensä avulla pääsee lopultakin pelkurimaisuutensa herraksi ja kykenee parantamaan luonteensa heikkouden. Mikäli hän kasvaa suuremmaksi on häntä johdettava rohkeampiin yrityksiin, kuin niihin hänen luonnollinen mielenlaatunsa häntä vetäisi; ja milloin tahansa hänen huomataan peräytyvän kokeesta, josta on syytä luulla hänen suoriutuvan kunnialla, jos hänellä vain olisi päättäväisyyttä ryhtyä siihen, on häntä siinä ensimmältä avustettava ja häpeästä puhumalla vähitellen siihen yllytettävä, kunnes lopulta käytäntö antaa enemmän varmuutta ja kunnes hän sitä täydellisesti hallitsee; hänen suoritustaan on sitten palkittava innokkaalla kiittelemisellä ja muiden kunnioittavalla mielipiteellä. Kun hän on näistä harjoituksista saanut niin paljon päättäväisyyttä, ett'ei vaaran arasteleminen enää säikähdytä häntä tekemästä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä; kun ei pelko enään äkillisissä tai arveluttavissa tilaisuuksissa hämmennä hänen mieltänsä, pane hänen ruumistaan vapisemaan ja saa häntä kykenemättömäksi toimintaan tai juoksemaan tiehensä, silloin on hänellä järjelliselle olennolle kuuluva rohkeus, ja juuri sellaista lujuutta tulisi meidän totuttamisen ja harjoituksen avulla koettaa hankkia lapsillemme, milloin siihen vain sopivia tilaisuuksia tarjoutuu.

§ 116. Minä olen lapsissa usein havainnut erään seikan, nimittäin sen, että milloin he ovat vain saaneet valtaansa jonkun voimattoman olennon, ovat he taipuvaisia kohtelemaan sitä huonosti: useinkin rääkkäävät he ja pitelevät hyvin raa'asti linnunpoikia, perhosia ja muita sellaisia eläinraukkoja, jotka joutuvat heidän käsiinsä, ja tekevätpä kaiken tämän näennäisellä nautinnollakin. Tätä heidän menettelyään olisi luullakseni tarkoin valvottava, ja jos heillä on tosiaankin taipumuksia sellaiseen julmuuteen, opetettava heille kokonaan toisenlaista käytöstä. Sillä totuttautuminen kiduttamaan ja tappamaan eläimiä paaduttaa vähitellen heidän mieltään myöskin ihmisiä kohtaan, ja kenen ilona ovat alhaisempien olentojen kärsimykset ja tuhoaminen, hän ei tule olemaan erikoisen halukas säälimään tai hyväntahtoisesti kohtelemaan omankaan sukunsa jäseniä. Meidän lainkäyttömme ottaakin tämän seikan huomioonsa sulkemalla teurastajat tuomioistuimista, jotka ratkaisevat elämän ja kuoleman kysymyksiä[100]. Lapsia pitäisi alusta alkaen kasvattaa inhoamaan minkä tahansa elävän olennon tappamista tai kiduttamista, ja heitä olisi opetettava olemaan vahingoittamatta tai tuhoamatta mitään, ell'ei se tapahdu jonkun jalomman olennon suojelemiseksi tai eduksi. Ja jos tosiaankin koko ihmissuvun suojeleminen, mikäli hänestä riippuu, olisi jokaisen sydämmenasiana, mikä jokaisen velvollisuutena epäilemättä onkin ja mikä tarjoaa oikean pohjan uskontomme, valtiotaitomme ja siveysoppimme järjestelylle, olisi maailma paljoa rauhallisempi ja laadullisempi kuin se on. Mutta varsinaiseen aiheeseemme palatakseni en minä voi muuta kuin ylistää erään tuntemani äidin lempeyttä ja viisautta, hänellä kun oli aina tapana noudattaa tytärtensä toiveita, milloin vain joku heistä halusi koiria, oravia, lintuja tai muita sellaisia pikku eläimiä, jotka tavallisesti tuottavat nuorille tytöille niin suurta iloa; mutta sitten, kun he olivat ne saaneet, täytyi heidän ehdottomasti pidellä niitä hyvin ja valvoa huolellisesti, ett'ei niiltä mitään puuttunut tai ett'ei niille tehty pahaa. Sillä jos he hoitivat niitä huolimattomasti, pidettiin sitä suurena vikana, joka usein toi mukanaan niiden menettämisen tai ainakin hankki heille varmat nuhteet; siten oppivat he jo varhain huolellisuutta ja hyväntahtoisuutta. Ja minun nähdäkseni pitäisikin tosiaan ihmisiä jo kehdosta lähtien totuttaa kohtelemaan lempeästi kaikkia tuntevia olentoja, niin ett'eivät he vahingoittaisi eivätkä hävittäisi kerrassaan mitään.

Minä en voi tulla muuhun vakaumukseen, kuin että tämä mielihyvä, jota lapset tuntevat tehdessään pahaa, millä minä tarkoitan minkä tahansa olennon tai esineen hyödytöntä vahingoittamista, ja että erikoisesti se nautinto, jota he tuntevat saadessaan kärsimään jonkun, joka suinkin kärsiä voi, on vain vierasta, ulkopuolelta tullutta viettymystä, tavan ja seuran luomaa tottumusta. Lapsia opetetaan lyömään ja nauramaan, kun he saavat toisia sattumaan tai näkevät näille jotakin vahinkoa tapahtuvan, ja melkein koko heidän ympäristönsä esimerkki vahvistaa heitä tässä mielentilassa. Historia ei kerro eikä puhu melkein mistään muusta kuin tappelemisesta ja tappamisesta, ja valloittajille (jotka ovat enimmäkseen vain ihmissuvun suuria teurastajia) suotu kunnia ja maine johtaa kasvavaa nuorisoa yhä enemmän harhaan, niin että se täten joutuu pitämään murhaamista ihmisen kiitettävimpänä työnä ja sankarillisimpana hyveenä. Tällä tavalla istutetaan meihin luonnotonta julmuutta, ja mitä inhimillinen tunne inhoaa, siihen totuttaa ja suostuttaa meidät tapa, asettamalla sen eteemme kunnian tieksi. Siten muuttuu muodin ja yleisen mielipiteen pakotuksesta nautinnoksi sellainen toiminta, joka ei itsessään nautintoa ole eikä voikaan olla. Tätä seikkaa olisi pidettävä tarkoin silmällä ja jo varhain ryhdyttävä sen korjaamiseen, kehittämällä ja suosimalla sen sijasta kokonaan vastakkaisia ja luonnollisempia sydämmen ominaisuuksia, hyväntahtoisuutta ja sääliä, mutta yhä samoin varovaisin keinoin, joita on sovitettava myös muihin kahteen ylempänä mainittuun luonteenvikaan. Ehkäpä ei ole tässä kohden tarpeetonta lisätä sitä muistutusta, ett'ei niihin vahinkoihin tai vaurioihin, jotka sattuvat leikkiessä tai jotka johtuvat varomattomuudesta tai tietämättömyydestä ja joita ei pidetä loukkauksina tai joita ei ole tehty vahingoittamisen tarkoituksessa, vaikka niillä ehkä joskus olisi varsin tuhoisiakin seurauksia, ole kiinnitettävä kerrassaan mitään tai vain hyvin lievää huomiota. Sillä minä en voi luullakseni liian usein teroittaa mieliin, että millaiseen pahaan tekoon lapsi osoittautuukaan syylliseksi ja millaisia sen seuraukset ovatkaan, on sen käsittelyssä pidettävä silmällä vain sitä seikkaa, mistä juuresta se lähtee ja mihin tottumukseen se mahdollisesti johtaa; ja sen mukaan olisi kuritus säänneltävä, eikä lapsi saisi kärsiä mitään rangaistusta vahingosta, jonka hän on voinut tuottaa leikkiessään tai huomaamattomuuksissaan. Korjattavat virheet lähtevät sydämmestä, ja jos ne ovat joko sellaisia, että aika parantaa ne, tai sellaisia, joista ei mitään pahoja tottumuksia seuraa, on kulloinkin sattuvan senluontoisen teon, millaisia epämiellyttäviä asianhaaroja siihen liittyykään, annettava mennä menojaan ilman nuhteita.

§ 117. Toinen keino herättää inhimillisiä tunteita ja pitää niitä vireillä nuoressa väessä on totuttaa tätä kohteliaisuuteen puheissaan ja käyttäytymisessään alempiinsa ja halvempaan kansaan, etenkin palvelijoihin suhtautuessaan. Eihän ole tavatonta nähdä säätyläisperheiden lasten komentelevan talon palvelijoita pöyhkein sanoin, viskelevän näille haukkumanimiä ja esiintyvän kaikin puolin kopeasti näitä kohtaan, ikäänkuin nämä olisivat toista alempaa rotua ja lajia. Olkoot sitten huono esimerkki, edullinen yhteiskunnallinen asema tai luontainen turhamielisyys syynä tähän korskeuteen, joka tapauksessa on sitä vastustettava tai kitkettävä se pois, ja säyseä, kohtelias, ystävällinen käytös alhaisempiakin ihmisluokkia kohtaan saatava sen sijaan. Tällä eivät he menetä tutuistakaan ylemmyydestään, vaan päinvastoin suurenee eroitus ja heidän arvovaltansa vahvistuu, kun rakkaus yhtyy alemmissa ulkonaiseen kunnioitukseen ja kun henkilökohtaisella arvonannolla on osansa heidän alistuvaisuudessaan; ja palvelijat suorittavat tehtävänsä halukkaammin ja iloisemmin, jos he huomaavat, ett'ei heitä halveksita siitä syystä, että kohtalo on asettanut heidät muiden tasoa alemmas isäntiensä jalkojen juureen. Sattuman luoma ulkonaisten elämänsuhteiden erilaisuus ei saa opettaa lapsia lakkaamaan kunnioittamasta ihmisluontoa. Mitä enemmän heillä on omaisuutta, sitä ystävällisemmiksi tulisi heitä kasvattaa ja sitä säälivämmiksi ja lempeämmiksi niitä veljiään kohtaan, jotka ovat joutuneet alemmille asteille ja jotka ovat saaneet varallisuudesta niukemman osan. Jos heidän sallitaan jo kehdosta lähtien kohdella ihmisiä huonosti ja raa'asti, koska he isänsä arvon takia luulevat päässeensä jonkunlaiseen valta-asemaan heihin nähden, on se parhaimmassa tapauksessa todistus kelvottomasta kasvatuksesta; mutta ell'ei ryhdytä mihinkään ehkäiseviin toimenpiteisiin, paisuttaa se vähitellen heidän luontaisen korskeutensa kaikkien alempisäätyisten totunnaiseksi halveksimiseksi. Ja mihin päättyy tämä kaiken todennäköisyyden mukaan muuhun kuin sortoon ja julmuuteen?

§ 118. Lasten uteliaisuus (josta minulla on jo ollut tilaisuus lausua pari sanaa pykälässä 108) on vain tietämisen halua, ja sentähden olisi sitä edistettävä, ei ainoastaan hyvänä merkkinä, vaan myöskin oivallisena luonnon lahjoittamana välikappaleena heidän synnynnäisen tietämättömyytensä poistamiseksi, tietämättömyyden, joka ilman tätä toimeliasta tutkisteluhalua tekisi heistä tylsiä ja hyödyttömiä olentoja. Keinot, joiden avulla sitä voi edistää ja pitää virkeänä ja innokkaana, ovat minun nähdäkseni seuraavat:

1. Jos lapsi tekee joitakin kysymyksiä, ei niitä tule estää eikä paheksua, eikä niille saa millään ehdolla nauraa, vaan on kaikkiin hänen tiedusteluihinsa vastattava ja selitettävä asia, josta hän haluaa tietoja, niin tarkoin, että hän tajuaa sen niin hyvin, kuin on mahdollista hänen ijälleen ja käsityskyvylleen. Mutta älkää hämmentäkö hänen ymmärrystään sellaisilla selityksillä ja ajatuksilla, jotka ovat sen yläpuolella, eikä sellaisten asiain moninaisuudella ja paljoudella, joilla ei ole mitään tekemistä hänen hetkellisen tarkoituksensa kanssa. Pankaa merkille, mihin hänen mielensä kullakin kysymyksellä tähtää, älkääkä millä sanoilla hän sen lausuu; ja kun olette valistanut ja tyydyttänyt häntä siinä kohdassa, saatte nähdä, kuinka hänen ajatuksensa avartuvat ja kuinka häntä voivat sopivat vastaukset viedä pitemmälle, kuin te ehkä osasitte kuvitellakaan. Sillä tieto on yhtä mieluisaa ymmärrykselle kuin valo silmille: lapset iloitsevat ja pitävät siitä aivan erinomaisesti, etenkin jos he näkevät, että heidän kyselynsä otetaan huomioon ja että heidän tiedonhaluansa avustetaan ja suositaan. Enkä minä epäilekään, että suurena syynä siihen, miksi monet lapset antautuvat kokonaan typeriin askarruksiin ja tuhlaavat kaiken aikansa mitättömällä, turhalla tavalla, on se seikka, että heidän uteliaisuuttansa on ehkäisty ja heidän tiedustelujansa lyöty laimin. Mutta jos heitä olisi kohdeltu suopeammin ja kunnioittavammin ja jos olisi vastattu heidän kysymyksiinsä heidän täydelliseksi tyytyväisyydekseen, kuten olisi pitänyt tehdä, en taas lainkaan epäile, että he olisivat paremmin mielistyneet oppimiseen ja tietojensa kartuttamiseen, siinä kun olisi heille ollut tarjona alituista uutuutta ja vaihtelevaisuutta, mitä juuri lapset rakastavat, kuin samaan leikkiin ja samoihin leikkikaluihin, joihin he yhä uudelleen ja uudelleen palaavat.

§ 119. 2. Paitsi että on vakavasti vastattava heidän kysymyksiinsä ja valistettava heidän ymmärrystänsä kaikessa, missä he vain haluavat, ikäänkuin olisi se asia hyvinkin tärkeä, on lisäksi käytettävä erikoisia kehumiskeinoja. Puhuttakoon heidän kuultensa heidän kunnioittamainsa henkilöiden tiedoista siinä ja siinä asiassa, ja koska me olemme kaikki jo kehdosta alkaen turhamaisia ja itserakkaita olentoja, imarreltakoon heidän kunnianhimoansa seikoilla, jotka ovat heille hyväksi ja annettakoon heidän ylpeytensä johtaa heidät ryhtymään puuhiin, joista voi olla heille hyötyä. Tälle pohjalle rakentaen tulette piankin huomaamaan, ett'ei ole tehoisampaa kannustinta saamaan vanhinta lasta oppimaan ja tietämään kaikkea, mitä te vain haluatte, kuin jos te panette hänet opettamaan sitä nuoremmille veljilleen ja sisarilleen.

§ 120. 3. Samoin kuin ei ole lasten tiedusteluja halveksien kohdeltava, niin on myöskin tarkkaa huolta pidettävä siitä, ett'ei heille milloinkaan anneta petollisia ja vältteleviä vastauksia. He huomaavat varsin helposti, milloin heitä vähäksytään tai vedetään nenästä, ja he oppivat hyvin näppärästi ne välinpitämättömyyden, teeskentelyn ja viekkauden temput, joita he huomaavat muiden käyttävän. Meidän ei tule yleensäkään missään keskustelussa vääristellä totuutta, mutta kaikkein vähimmin puhellessamme lasten kanssa; sillä jos me pelaamme heidän kanssaan epärehellistä peliä, emme me ainoastaan petä heidän toiveitaan ja seiso heidän tietojensa tiellä, vaan me turmelemme myös heidän viattomuutensa ja opetamme heille paheista kurjimman. He ovat ikäänkuin matkustajia, jotka ovat äskettäin saapuneet vieraaseen maahan, maahan, mistä he eivät tiedä mitään; meidän tulisi sentähden pitää omantunnon asianamme, ett'emme vain johtaisi heitä harhaan. Ja vaikk'eivät heidän kysymyksensä aina tunnukaan varsin tärkeiltä, on niihin kuitenkin vakavasti vastattava, sillä vaikka ne näyttäisivätkin meistä (joille ne ovat jo aikoja sitten tunnettuja) tiedusteluilta, joihin ei olisi maksanut vaivaa ryhtyä, on niillä kuitenkin merkityksensä niille, jotka eivät mitään tiedä. Lapsille on kaikki se vierasta, minkä me tunnemme; ja kaikki, mitä he kohtaavat, on aluksi heille outoa, niinkuin se oli kerran meillekin: onnellinen se, ken tapaa hyväntahtoisia ihmisiä, jotka säälivät hänen tietämättömyyttään ja auttavat häntä pääsemään siitä.

Jos te tai minä joutuisimme nyt yht'äkkiä Japaniin kaikkine viisauksinemme ja tietoinemme, joista me olemme ehkä niin ylpeitä, että me hyvin kernaasti halveksimme lasten ajatuksia ja tiedusteluja, jos me, sanon minä, yht'äkkiä joutuisimme Japaniin, tekisimme me epäilemättä (mikäli haluaisimme saada tietoja kaikesta, mikä on siellä välttämätöntä tietää) tuhansia kysymyksiä, jotka jostakin pöyhkeästä ja välinpitämättömästä japanilaisesta tuntuisivat varsin joutavilta ja hävyttömiltä, vaikka ne meistä olisivatkin erinomaisen asiallisia ja tärkeitä ratkaista; ja me olisimme hyvin iloisia tavatessamme miehen, joka olisi kylliksi avulias ja kohtelias tyydyttääkseen uteliaisuuttamme ja valistaakseen tietämättömyyttämme.

Kun jotakin uutta osuu heidän silmiinsä, tekevät lapset yleensä tuon vieraan tavallisen kysymyksen: "Mitä tuo on?" Sillä eivät he useinkaan tarkoita mitään muuta kuin nimeä, ja jos sentähden ilmoitetaan heille, miten sitä ja sitä nimitetään, vastataan useinkin riittävästi heidän tiedusteluunsa. Ja seuraavana kysymyksenä on tavallisesti: "Mihin sitä käytetään?" Ja siihen olisi vastattava totuudenmukaisesti ja suoraan: esineen käytäntö olisi selitettävä ja esitettävä tapa, millä se täyttää tarkoituksensa, sikäli kuin lasten käsityskyvylle sopii. Ja niin olisi tehtävä selkoa kaikista muistakin seikoista, joita he siitä utelevat, eikä heitä olisi milloinkaan päästettävä menemään, ennenkuin heidän tiedonhalunsa on tyydytetty niin hyvin, kuin se on heille mahdollista ja ennenkuin heidät on vastauksilla johdettu tekemään uusia kysymyksiä. Ja ehkäpä eivät nämä keskustelut ole täysikasvuisellekaan miehelle niin kokonaan turhia ja merkityksettömiä, kuin me olemme taipuvaisia luulemaan. Tiedonhaluisten lasten luonnolliset, oppimattomat päähänpälkähtämät tuovat useinkin esiin seikkoja, jotka saavat harkitsevan miehen ajatukset työskentelemään. Ja minun luullakseni voidaan useinkin oppia enemmän lapsen odottamattomista kysymyksistä kuin miesten haasteluista, jotka jaarittelevat aina yhtä ja samaa lainakäsitteidensä ja kasvatuksensa ennakkoluulojen mukaisesti.

§ 121. 4. Ehkäpä ei ole joskus niinkään tarkoituksetonta kiihoittaa heidän uteliaisuuttansa tuomalla outoja ja uusia esineitä heidän näkyvilleen, herättääkseen siten heidän tiedusteluhaluaan ja hankkiakseen heille tilaisuuden päästä niistä selville; mutta jos heidän uteliaisuutensa johtaisi heidät sattumalta kysymään sellaista, mitä heidän ei tulisi tietää, on paljoa parempi sanoa heille suoraan, että se on asia, jota ei heidän tarvitse tietää, kuin suoriutua heistä jollakin valheella tai tyhjänpäiväisellä vastauksella.

§ 122. Näsäviisas kielevyys, joka joskus esiintyy niin varhain lapsissa, perustuu ominaisuuksiin, jotka harvoin liittyvät voimakkaaseen ruumiinrakenteeseen tai jotka harvoin kypsyvät voimakkaaksi arvostelukyvyksi. Jos olisi toivottavaa tehdä lapsesta pirteämpi haastelija, löytyisi minun luullakseni kylläkin keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi: mutta minä uskon viisaan isän mieluummin näkevän poikansa kyvykkäänä ja hyödyllisenä silloin, kun hänestä on tullut mies, kuin nokkelana seurustelijana ja muiden hupina silloin, kun hän on vielä lapsi: vaikka, jos sekin seikka otettaisiin pohdittavaksi, minä luulenkin voivani sanoa, ett'ei ole läheskään niin hauskaa kuulla lapsen lavertelevan miellyttävästi kuin tekevän oikeita järkipäätelmiä. Kiihoittakaa sentähden hänen tiedonhaluaan, minkä vain voitte, tyydyttämällä hänen kysymyksiään ja valistamalla hänen arvostelukykyään, mikäli sitä käy valistaminen. Milloin hänen keksimänsä selitys on kutakuinkin mukiinmenevä, antakaa hänen saada siitä kunniaa ja kiitosta; ja kun se on kokonaan poissa suunnilta, ohjatkaa häntä hellävaroen oikealle tielle, nauramatta hänen erehdystään; ja jos hän osoittaa erikoista halua järkevästi keskustella eteensä osuvista esineistä ja asioista, niin pitäkää, minkä voitte, huolta siitä, ett'ei kukaan pääse tukahduttamaan tätä taipumusta hänessä tai johtamaan sitä harhaan puhelemalla hänelle viekkaalla ja valheellisella tavalla. Sillä kaiken lopuksi ansaitsee tämä henkemme korkein ja tärkein kyky suurinta huolta ja tarkkuutta viljelyksessään, koska järkemme oikea kehittäminen ja harjoittaminen on korkein täydellisyys, minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa.

§ 123. Vastakohtana tälle toimekkaalle, tiedonhaluiselle luonteenlaadulle voidaan joskus lapsissa huomata mistään piittaamatonta huolimattomuutta, mielenkiinnon puutetta kaikkeen ja jonkunlaista joutavoimista silloinkin, kun he ovat varsinaisessa työssään. Tämä velton haluton mielenlaatu on minun nähdäkseni pahimpia ominaisuuksia, mitä lapsessa voi ilmetä, samoin kuin se on vaikeimpia parantaa, jos se on synnynnäistä laatua. Mutta kun siitä voidaan muutamissa tapauksissa helposti erehtyä, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että saadaan oikea käsitys tuosta kevytmielisestä hutiloimisesta kirjojen ääressä tai muissa toimissa, jota lapsissa joskus valitetaan. Heti kun isä alkaa aavistaa, että hänen poikansa on vetelys luonteeltaan, täytyy hänen ottaa perinpohjainen selko siitä, onko hän huolimaton ja välinpitämätön kaikissa puuhissaan, vai onko hän vain toisissa hidas ja laiska, mutta toisissa taas tarmokas ja pirteä. Sillä vaikka me havaitsemmekin hänen laiskottelevan kirjansa ääressä ja antavan suuren osan aikaa, minkä hän viettää kamarissaan tai lukuhuoneessaan, kulua turhaan, ei meidän kuitenkaan tule heti päättää, että se johtuu hänen luonteensa velttoudesta. Sehän saattaa aiheutua lapsellisuudesta tai siitä, että hän pitää jotakin sellaista asiaa lukemista miellyttävämpänä, joka kokonaan kiinnittää hänen ajatuksensa, eikä hän pidä kirjastaan, kuten luonnollista onkin, koska siitä on tehty hänelle pakollinen puuha. Päästäkseen tästä seikasta täydellisesti selville, on tarkastettava häntä leikkiessä, jolloin hän on poissa lukuhuoneestaan ja vapaana lukutunneistaan, seuraamassa omia taipumuksiaan, ja pantava merkille, onko hän silloin eloisa ja toimelias, ryhtyykö hän omasta alotteestaan mihinkään ja työskenteleekö hän tarmolla ja innolla siksi, kunnes on täyttänyt sen, mitä aikoi, vai uinaileeko hän aikansa laiskana ja välinpitämättömänä. Jos tämä hitaus esiintyy vain silloin, kun hänen on tutkittava kirjaansa, on se minun luullakseni helposti parannettavissa. Mutta jos se on hänen luonteensa ominaisuuksia, vaatii sen poistaminen hiukan enemmän vaivaa ja tarkkuutta.

§ 124. Jos te voitte hänen innostumisestaan leikkiin tai mihinkä muuhun asiaan tahansa, mihin hänen päähänsä pälkähtää ryhtyä varsinaisten työtuntiensa väliajoilla, varmuudella päättää, ett'ei hän ole luonnostaan taipuvainen laiskuuteen, vaan että yksistään mieltymyksen puute kirjaansa tekee hänet huolimattomaksi ja vitkastelevaksi silloin, kun hän joutuu sen ääreen, on ensimmäisenä keinona yritettävä puhua hänelle ystävällisesti hänen järjettömästä ja haitallisesta käyttäytymisestään, hän kun siten menettää melkoisen osan aikaa, jonka hän voisi säästää huvitteluihinsa; mutta hänelle on puhuttava vain tyynesti ja lempeästi, eikä kovin paljoa ensi rupeamalla, esitettävä vain lyhyesti nämä yksinkertaiset ja selvät järkisyyt. Jos se auttaa, olette voittanut vaikeuden mitä toivottavimmalla tavalla, järjen ja lempeyden avulla. Ell'ei tämä lievempi menettely johda mihinkään tuloksiin, niin koettakaa saada hänet häpeämään käytöstään, nauramalla häntä sen takia ja kysymällä joka päivä hänen tullessaan pöytään, ell'ei ole vieraita saapuvilla, kuinka kauvan hän sinä päivänä viipyi työssänsä: ja ell'ei hän ole suorittanut sitä siinä ajassa, mikä voidaan kohtuudella otaksua häneltä siihen kuluvan, tehkää hänestä pientä pilkkaa ja naurakaa hänen hitauttaan, mutta älkää nuhdelko häntä, vaan kohdelkaa häntä hiukan kylmästi aina siihen asti, kunnes hän parantaa tapansa, ja käskekää hänen äitiänsä, kasvattajaansa ja koko ympäristöänsä tekemään samoin. Ell'ei tämäkään tee toivomaanne vaikutusta, sanokaa silloin hänelle, ett'ei opettaja häiritse häntä enää sen kauvemmin huolehtiessaan hänen kasvatuksestaan ja ett'ette te enää halua kuluttaa varojanne hänen vain suotta tuhlatakseen aikaansa hänen kanssaan, mutta koska hän pitää enemmän siitä ja siitä (leikistä, johon hän on parhaiten mieltynyt) kuin kirjoistaan, saa hän nyt puuhata vain sitä; ja niin pankaa hänet täydellä todella askaroimaan mielileikissään ja pitäkää häntä siinä säännöllisesti ja kujeilematta sekä aamulla että iltapäivällä siksi, kunnes hän kyllästyy siihen kokonaan ja tahtoisi mistä hinnasta tahansa vaihtaa sen jälleen muutamiin tunteihin kirjansa ääressä. Mutta kun te näin teette leikistä hänelle pakollisen työn, täytyy teidän tarkoin valvoa itse tai käskeä joku muu valvomaan, että hän on tosiaankin herkeämättä puuhassa ja ett'ei hän pääse laiskottelemaan siinäkin. Minä kehoitin teitä itseänne valvomaan häntä, sillä maksaa kylläkin isän vaivan, mitä toimia hänellä muutoin olisikin, omistaa pari, kolme päivää pojalleen ja poistaa hänestä niin vakava vika kuin työssä vetelehtiminen.

§ 125. Tällaisia parannuskeinoja esitän minä käytettäväksi, mikäli on kysymyksessä leväperäisyys, joka ei johdu lapsen yleisestä luonnonlaadusta, vaan joka perustuu erikoiseen, myöhemmin omaksuttuun lukuhaluttomuuteen, mikä on huolellisesti tutkittava ja eroitettava. Mutta vaikka te siis seuraattekin häntä silmillänne nähdäksenne, mitä hän askartelee sinä aikana, joka on hänen vapaasti käytettävissään, ei teidän kuitenkaan tule antaa hänen huomata, että te tai joku muu niin teette, sillä se voisi estää häntä seuraamasta omaa viettymystään, ja kun hän on kokonaan sitä täynnä eikä kuitenkaan teitä peläten uskalla ryhtyä hommaan, johon hänen päänsä ja sydämmensä häntä käskevät, lyö hän laimin kaiken muun, josta hän ei enää välitä, ja näyttää niin laiskalta ja saamattomalta, vaikka hänen mielensä itse asiassa palaa puuhaan, mihin teidän silmänne tai tietämisenne pelko estää häntä antautumasta. Päästäksenne selville tästä seikasta täytyy huomioinnin tapahtua silloin, kun te ette ole lähettyvilläkään, niin ett'ei häntä paina pieninkään epäilys siitä, että joku häntä tarkastelee. Näinä täydellisen vapauden hetkinä tulee teidän panna joku henkilö, johon voitte luottaa, katsomaan, kuinka hän käyttää aikansa ja kuluttaako hän sen toimettomana ja kuhnustellen, kun hän on ilman pienintäkään estettä jätetty omien taipumustensa valtaan. Siitä, mitä hän puuhailee tuollaisina vapaina hetkinään, saatatte helposti havaita, johtaako häntä luonteen veltto huolimattomuus vaiko vastenmielisyys kirjoja kohtaan silloin, kun hän laiskottelee ja vetelehtii kaiket opiskeluaikansa.

§ 126. Jos joku vika hänen ruumiinrakenteessaan tekee hänen mielensä alakuloiseksi, ja jos hän on jo luonnostaan saamaton ja uneksiva, ei tämä taipumus lupaa hyvää eikä se ole helpoimpia käsitellä, koska se tuo tavallisesti mukanaan huolettomuuden tulevaisuudesta ja koska siltä siis puuttuu nuo kaksi voimakasta toiminnan kannustinta, ennakkomurhe ja mieliteko; miten nämä on herätettävä ja miten niitä on kehitettävä silloin, kun luonto on antanut lapselle kylmän ja niille vastakkaisen mielenlaadun, siinä onkin kysymys. Heti kun olette tullut vakuutetuksi siitä, että näin on lapsenne laita, täytyy teidän huolellisesti tutkia, eikö ole olemassa mitään, joka häntä miellyttäisi, ja päästä selville, mistä hän eniten pitää; ja jos osutte havaitsemaan hänen mielessään joitakin erikoisia viettymyksiä, niin kiihoittakaa niitä, minkä voitte, ja käyttäkää niitä saadaksenne hänet työhön ja edistääksenne hänen ahkeruuttaan. Jos hän pitää kiitoksesta tai leikistä tai hienoista vaatteista j.m.s., tai jos hän toiselta puolen pelkää kipua, häpeää tai teidän vihastumistanne j.n.e., mikä tahansa häntä eniten miellyttääkään, lukuun ottamatta laiskuutta, joka ei voi koskaan ajaa häntä työhön, käyttäkää sitä reipastuttaaksenne häntä ja saadaksenne hänet liikkeelle. Sillä kun on kysymyksessä tällainen tarmoton luonne, ei teidän tarvitse pelätä kehittävänne hänen mielitekojaan liian voimakkaiksi niitä suosimalla, kuten kaikissa muissa tapauksissa. Mutta niitä juuri puuttuu, ja sentähden on ponnisteltava niiden herättämiseksi ja kiihoittamiseksi, sillä missä ei ole mielitekoja, siinä ei ole harrastustakaan.

§ 127. Ell'ette näillä keinoilla pääse vielä kylliksi vaikuttamaan lapseenne nostaaksenne hänen tarmoaan ja toimeliaisuuttaan, täytyy teidän pitää häntä jossakin säännöllisessä ruumiillisessa työssä, jotta hän tottuisi tekemään jotakin. Jos häntä voitaisiin tiukasti pitää jossakin opiskelupuuhassa, olisi se parempi keino totuttaa häntä harjoittamaan ja kehittämään henkeänsä. Mutta kun siinä on kysymyksessä näkymätön ahkeruus ja kun ei kukaan voi sanoa, milloin hän laiskottelee siinä, milloin ei, on teidän parasta keksiä hänelle ruumiillista työtä, jossa hänen täytyy herkeämättä ahertaa ja pysyä; ja jos se on samalla hiukan vaivalloista ja häpeällistä, ei se ole lainkaan pahemmaksi, koska hän väsyy siihen sitä pikemmin ja koska se siten antaa hänelle halun palata jälleen kirjansa ääreen. Mutta katsokaa tarkoin, kun vaihdatte hänen kirjansa muuhun työhön, että panette hänelle sellaisen tehtävän ja vaaditte sen suoritettavaksi niin pian, ett'ei hänelle jää pienintäkään tilaisuutta laiskottelemiseen. Vasta sitten, kun olette tällä tavalla saanut hänet tarkkaavaksi ja uutteraksi kirjansa ääressä, voitte te, kun hän on suorittanut lukutyönsä määrätyssä ajassa, suoda hänelle palkinnoksi hiukan helpotusta toisesta tehtävästä ja vähentää sitä aina sen mukaan, kuinka huomaatte hänen vakaantuvan ahkeruudessaan, jopa saatte sen lopulta kokonaan poistaakin, kun hänen vetelehtimisensä kirjan ääressä on parantunut.

§ 128. Me olemme ylempänä[101] huomauttaneet, että vaihtelevaisuus ja vapaus ilahduttavat lapsia ja tekevät heidän leikkinsä heille mieluisiksi, ja ett'ei sentähden kirjaa tai mitään muutakaan, jota tahtoisimme heidän oppivan, olisi määrättävä heille pakolliseksi tehtäväksi. Tämän unohtavat heidän vanhempansa, kasvattajansa ja opettajansa niin helposti, ja kun he niin kärsimättöminä pakottavat heidät askareihin, joita he pitävät heille hyödyllisinä, eivät he malta salavihkaa houkutella heitä niihin antautumaan, ja lapset taas puolestaan oppivat piankin yhä toistetuista käskyistä eroittamaan, mitä heiltä vaaditaan ja mitä ei vaadita. Kun tämä hairahdus menettelytavassa on kerran tehnyt lapselle kirjan vastenmieliseksi, on sen korjaaminen alotettava toisesta päästä. Ja koska silloin on jo liian myöhäistä yrittää muuttaa hänen opiskeluaan leikiksi, on teidän ryhdyttävä aivan päinvastaiseen keinoon: tarkatkaa, mistä leikistä hän eniten pitää, määrätkää hänet sitä harjoittamaan ja pakottakaa hänet leikkimään niin ja niin monta tuntia joka päivä, ei rangaistuksena leikkimisestä, vaan ikäänkuin häneltä vaadittuna työnä. Ell'en erehdy, on tämä muutamissa päivissä kyllästyttävä hänet siinä määrin mielileikkiinsä, että hän suostuu kernaammin kirjaansa tai mihin muuhun tahansa kuin siihen, erittäinkin jos se vapauttaa hänet osasta hänelle määrättyä leikkityötä; ja niin voidaan hänen sallia käyttää osa leikkityöhön varatusta ajasta lukemiseen tai johonkin muuhun toimeen, josta hänellä on todellista hyötyä. Tätä pidän minä ainakin tehoisampana parannuskeinona kuin jos turvauduttaisiin kieltoihin (jotka tavallisesti vain kiihoittavat mielitekoa) tai johonkin muuhun rangaistukseen tämän seikan korjaamiseksi, sillä kun te olette kerran ylenmäärin tyydyttänyt hänen halunsa (mikä saattaa huoletta tapahtua kaikessa muussa paitsi syömisessä ja juomisessa) ja saanut hänet kyllästymään siihen, mitä tahtoisitte hänen karttavan, olette istuttanut häneen perinpohjaisen vastenmielisyyden, eikä teidän tarvitse enää myöhemmin niin kovin pelätä hänen jälleen himoitsevan samaa asiaa.

§ 129. Minä pidän sitä seikkaa kyllin selvänä, että lapset yleensä vihaavat joutenoloa. Ainoana huolena on siis vain heidän toimeliaan mielensä säännöllinen suuntaaminen sellaiseen, mistä on heille hyötyä; ja jos te tahdotte siihen päästä, on teidän tehtävä kaikesta, mihin tahtoisitte heidän ryhtyvän, heille huvitus eikä pakollinen velvollisuus. Jotta te voisitte suoriutua siitä vaikeudesta niin, ett'eivät he lainkaan huomaisi teillä olevan siinä mitään osaa, esitän minä tässä seuraavan keinon, nimittäin, että teidän tulee kyllästyttää heidät siihen, mitä ette soisi heidän tekevän, määräämällä ja käskemällä heidät tekemään sitä yhden tai toisen tekosyyn varjolla siksi, kunnes he alkavat inhota sitä. Jos poikanne esimerkiksi leikkii liiaksi hyrrällään ja lyömäsiimallaan, niin määrätkää hänet jatkamaan sitä leikkiä niin ja niin monta tuntia joka päivä ja katsokaa, että hän myöskin sen tekee, ja te olette huomaava hänen piankin väsyvän siihen ja tahtovan päästä siitä. Kun te täten teette ne huvitukset, joita ette hyväksy, hänelle pakolliseksi velvollisuudeksi, ryhtyy hän ilomielin ja omasta alotteestaan sellaisiin toimiin, joita te soisitte hänen harjoittavan, eritotenkin jos niitä ehdotetaan hänelle palkinnoksi hänelle määrätyn leikkityön suorittamisesta. Sillä jos häntä käsketään joka päivä suomimaan hyrräänsä niin kauvan, että hän kyllästyy siihen riittävästi, ettekö usko hänen tarttuvan innokkaasti kirjaansa, jopa haluavan päästä sen ääreen, jos te lupaatte sen hänelle palkinnoksi siitä, että hän on reippaasti suominut hyrräänsä koko määrätyn ajan? Lapset eivät askarteluissaan, kunhan ne vain sopivat heidän ijälleen, välitä suurestikaan siitä, mitä he kulloinkin puuhailevat: arvon, minkä he antavat yhdelle esineelle toisen edellä, lainaavat he muilta, niin että mitä heidän ympäristönsä sanoo palkinnoksi, on se palkintoa heidänkin mielestään. Tällä tavalla on heidän kasvattajansa vallassa määrätä, onko sarkahyppy[102] palkintona tanssista vaiko tanssi sarkahypystä, onko hyrrän pyörittäminen vai lukeminen, koppipeli vaiko pallokartan tutkiminen heistä hauskempaa ja miellyttävämpää, koska kerran kaikki, mitä he haluavat, on saada olla toimessa, ja, kuten he luulevat, oman vapaan valintansa mukaisessa toimessa, minkä heille suovat ikäänkuin tunnustuksen osoituksena heidän vanhempansa tai muut henkilöt, joita he kunnioittavat ja joiden suosiossa he tahtoisivat pysyä. Näin ohjattu ja muiden huonolta esimerkiltä varjeltu lapsiparvi oppisi minun uskoakseni poikkeuksetta lukemaan, kirjoittamaan ja tekemään mitä vain tahdotaan yhtä hartaasti ja mieltyneesti kuin muut harjoittavat tavallisia leikkejään: ja kun vanhin olisi ensin saatu tähän menettelyyn tottumaan ja kun siitä olisi tullut ikäänkuin talon vallitseva tapa, olisi yhtä mahdotonta estää heitä oppimasta edellisiä, kuin on ylipäänsä vaikeata pidättää heitä antautumasta jälkimmäisiin.

§ 130. Minun nähdäkseni pitäisi lapsilla olla leikkikaluja, ja useammanlaatuisiakin, mutta niiden tulisi aina olla heidän kasvattajainsa tai jonkun muun säilytettävinä, eikä lapsen pitäisi saada niistä käsiinsä kerrallaan muuta kuin yksi, eikä hänen olisi myöskään sallittava pyytää toista, ennenkuin hän on antanut takaisin ensimmäisen. Se opettaa heitä hyvissä ajoin huolehtimaan siitä, ett'eivät he hukkaa tai turmele esineitä, joita on heille uskottu, kun taas heidän omintakeisesti hallitsemainsa tavarain ylenmääräisyys ja moninaisuus tekee heidät oikullisiksi ja välinpitämättömiksi ja viekoittelee heitä jo alusta alkaen tuhlaavaisuuteen ja hävittämiseen. Nämä ovat tosin pikku asioita, myönnän sen kyllä, eivätkä ne ehkä näytä ansaitsevan kasvattajan huolenpitoa; mutta ei mitään, joka voi muodostaa lasten luonnetta, saa jättää huomioon ottamatta eikä halveksia, ja mikä tahansa luo heissä tottumuksia ja määrää tapoja, ansaitsee heidän kasvattajainsa huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta, eikä sitä ole seurauksiltaan suinkaan vähäpätöisyyksiin luettava.

Lasten leikkikaluista puheen ollen ansainnee muuan seikka vieläkin heidän vanhempainsa huomiota. Vaikka myönnetäänkin, että heillä tulisi olla niitä useammanlaatuisia, en kuitenkaan luule olevan tarpeellista ostaa niitä heille. Siten vältetään se kirjava moninaisuus, johon heidät usein upotetaan ja joka vain opettaa mieltä halaamaan vaihtelua ja ylellisyyttä, pysymään rauhattomana ja lakkaamatta tavoittelemaan jotakin uutta ja enempää, tietämättä mitä, ja milloinkaan tyytymättä siihen, mitä on. Huomaavaisuus, jota tahdotaan osoittaa arvohenkilöille, lahjoittelemalla sentapaisia esineitä heidän lapsilleen, tuottaa noille pienokaisille suurta vahinkoa. Siten opetetaan heille ylpeyttä, turhamaisuutta ja ahneutta, melkeinpä ennenkuin he osaavat puhuakaan: ja minä olenkin tuntenut erään pienen lapsen, jonka ajatukset olivat niin kiinni hänen leikkikalujensa lukumäärässä ja moninaisuudessa, että hän vaivasi hoitajatartaan joka päivä tarkastamaan ne, ja joka oli niin tottunut yltäkylläisyyteen, ett'ei hän milloinkaan luullut saaneensa tarpeeksi, vaan kyseli lakkaamatta: "Mitä vielä? Mitä vielä? Mitä minä vielä saan uutta?" Hyvää harjoitusta tosiaankin mielitekojen hillitsemiseen ja erinomainen keino kasvattaa lasta tyytyväiseksi, onnelliseksi mieheksi!

"Mistä he sitten saavat leikkikalunsa, joita te heille myönnätte, ell'ei niitä pidä heille ostaa?" Minä vastaan: heidän tulisi tehdä ne itse tai ainakin yrittää sitä ja nähdä niistä vaivaa; siihen mennessä ei heille pidä hankkia lainkaan leikkikalujapa siihen mennessä eivät he kaipaakaan niitä kovin konstikkaita. Sileä kivi, paperinpala, äidin avainkimppu tai mikä muu esine tahansa, jota käsitellessään he eivät voi loukata itseään, huvittaa pikku lapsia yhtä paljon kuin ne kalliimmat ja monimutkaisemmat lelut, joita ostetaan myymälöistä ja jotka heti paikalla turmellaan ja rikotaan. Lapset eivät ole milloinkaan ikävystyneitä eivätkä tule pahalle tuulelle, vaikk'ei heillä moisia leikkikaluja olisikaan, mikäli ei heitä ole niihin totutettu; heidän pieninä ollessaan kelpaa heille kaikki, mitä käteen sattuu, ja kun he kasvavat suuremmiksi, valmistavat he itse leikkikalunsa, ell'ei muiden järjetön tuhlaavaisuus ole niitä jo hankkinut heille yllin kyllin. Kun he tosiaankin kerran alkavat työskennellä jonkun keksintönsä toteuttamiseksi, pitäisi heitä ohjata ja auttaa; mutta heille ei olisi annettava mitään niin kauvan kun he istuvat laiskoina alallaan ja odottavat muiden käsien ryhtymistä toimeen, käyttämättä omiaan. Ja jos te autatte heitä silloin, kun joku vaikeus pysäyttää heidät, tekee se teidät heille rakkaammaksi kuin mikään kallisarvoinen lelu, jonka olette heille ostanut. Mutta leikkikaluja, joita heidän taitonsa ei vielä kykene saamaan aikaan, kuten erilaisia hyrriä, mailoja ja muita sentapaisia, ja joiden käyttelemisessä kysytään hiukan vaivaa, on heille kuitenkin hankittava. Nekin ovat hyvät heillä olemassa, ei moninaisuuden, vaan ruumiillisen harjoituksen takia, kunhan ne ovat vain niin yksinkertaisia kuin mahdollista. Jos heille annetaan esimerkiksi hyrrä, niin pitäisi ruoskanvarren ja nahkasiiman valmistaminen ja kiinnittäminen jättää heidän omaksi huolekseen. Jos he istuvat suu ammollaan ja odottavat tuollaisten esineiden putoavan suoraan sinne, pitäisi heidän kauniisti jäädä niitä ilman. Se totuttaa heitä hankkimaan kaikkea, mitä he tarvitsevat, omin neuvoin ja oman yritteliäisyytensä avulla, samalla kun se opettaa heille mielitekojen hillitsemistä, ahkeruutta, toimeliaisuutta, harkintaa, kekseliäisyyttä ja säästäväisyyttä, kaikki ominaisuuksia, joista heillä on oleva hyötyä heidän miehiksi vartuttuaan ja joita he eivät sentähden voi oppia liian varhain eivätkä painaa liian syvälle sydämmeensä. Kaikkien lasten leikkien ja huvitusten tulisi tarkoittaa hyvien ja hyödyllisten tottumusten muodostamista, tai muutoin kehittävät ne huonoja. Kaikki, mitä he tekevätkin, jättää vaikutuksensa heihin sillä hennolla ijällä, ja nämä vaikutukset kasvattavat heissä taipumuksen joko hyvään tai pahaan: eipä siis pitäisi lyödä laimin mitään, jolla on sellainen merkitys[103].

§ 131. Valehteleminen on niin mukava ja helppo keino peittää kaikkia rikkomuksia ja se on niin yleisessä käytännössä kaikenlaisten ihmisten kesken, että lapsi voi tuskin olla huomaamatta, miten siihen turvaudutaan jokaisessa tilaisuudessa, ja että ilman suurta huolenpitoa onkin sentähden vaikeata estää häntäkin siihen antautumasta. Mutta se on niin huono ominaisuus ja niin monen muun huonon ominaisuuden äiti, jotka siitä sikiävät ja jotka kätkeytyvät sen varjoon, että lasta olisi kasvatettava inhoamaan sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jos siihen sattuisi joskus keskustelu kääntymään, olisi siitä hänen kuultensa puhuttava aina mitä suurimmalla halveksumisella ominaisuutena, joka on niin täydelleen sopimaton sivistyneen miehen nimelle ja arvolle, ett'ei kukaan, jolla on vielä vähänkin kunniantuntoa, voi sietää syytöstä valehtelemisesta, koska sitä katsotaan äärimmäisen häpeän merkiksi, häpeän, joka syöksee miehensä riettaan halpamaisuuden alimmalle asteelle ja asettaa hänet samalle tasolle ihmiskunnan kurjimpain hylkiöiden ja ilettävimmän roskaväen kanssa, ja jota ei siis voida millään muotoa suvaita henkilössä, joka tahtoo seurustella arvossapidettyjen ihmisten kanssa tai nauttia jonkunlaistakin kunnioitusta tai luottamusta maailmassa. Kun hänet tavataan ensi kerran valehtelemasta, olisi sitä mieluummin kummasteltava mitä hirvittävimpänä seikkana hänen tekemäkseen, kuin moitittava aivan tavallisena virheenä. Ellei se estä häntä siihen uudelleen lankeamasta, on häntä seuraavalla kerralla ankarasti nuhdeltava ja annettava hänen joutua isän ja äidin ja koko hänen ympäristönsä ja yleensä kaikkien, jotka ovat saaneet siitä tietoa, perinpohjaisen epäsuosion esineeksi. Ja ellei tämäkään häntä paranna, silloin on teidän turvautuminen selkäsaunaan, sillä kun häntä on kerran tuolla tavoin varoitettu, on ennakolta harkittua valhetta pidettävä aina uppiniskaisuutena eikä koskaan päästettävä rankaisematta.

§ 132. Pelätessään virheidensä näkyvän kaikessa alastomuudessaan, ovat lapset kaikkien muiden Aatamin poikain tavoin taipuvaisia etsimään puolusteluja. Tämä vika on yleensä hyvin lähellä valhetta ja johtaa useinkin siihen, eikä sitä olisi siis heissä suvaittava, vaikka sitäkin olisi koetettava parantaa pikemmin häpeäntunteen kuin tylyn ankaruuden avulla. Jos sentähden lasta ahdistetaan jostakin asiasta ja hänen ensimmäinen vastauksensa kuulostaa verukkeelta, kehoitettakoon häntä tyynesti sanomaan totuus, ja jos hän siitä huolimatta yhä koettaa kiemurrella pulasta valheen avulla, on häntä kuritettava; mutta jos hän tekee suoran tunnustuksen, on teidän kiittäminen hänen vilpittömyyttänsä ja antaminen hänen virheensä anteeksi, millainen se sitten lie ollutkin, ja antaminen niin anteeksi, ett'ette enää milloinkaan häntä siitä soimaa tai edes hänelle siitä mainitse, sillä jos te tahdotte saada hänet rakastamaan avomielisyyttä ja jos te haluatte alituisella harjoittelemisella tehdä sen hänelle luontaiseksi, on teidän katsottava, ett'ei siitä tule hänelle milloinkaan pienintäkään ikävyyttä, vaan että sitä päinvastoin erikoisilla hyväksymisen osoituksilla tuetaan, ottamattakaan lukuun sitä, että hänen omasta tunnustuksestaan seuraa aina täydellinen rankaisemattomuus. Milloin hänen puolustelunsa sattuu olemaan sellainen, ett'ette voi todistaa siinä piilevän valhetta, antakaa sen käydä todesta, älkääkä millään muotoa osoittako pienintäkään epäilystä sen suhteen. Antakaa hänen pitää hyvää mainettansa teidän silmissänne niin korkealla kuin mahdollista, sillä kun hän kerran huomaa sen kadottaneensa, olette te samalla menettänyt tehokkaan, jopa parhaan vaikutuskeinonne häneen. Älkää sentähden antako häneen juurtua sen ajatuksen, että te pidätte häntä valehtelijana, mikäli vain silloin voitte olla suosimatta hänen taipumustaan valehtelemiseen. Niinpä voidaankin muutamia pienempiä hairahduksia totuutta vastaan jättää huomioon ottamatta. Mutta heti kun häntä on kerran nuhdeltu valehtelemisesta, ei teidän millään ehdolla pidä antaman sitä hänelle enään anteeksi, milloin tahansa havaitsettekin hänen joutuneen siihen syypääksi ja te olette siitä häntä muistuttanut: sillä kun tämä rikkomus on häneltä kielletty ja kun hän voi varsin hyvin välttää sitä, ellei ole uppiniskainen, todistaa sen toistaminen täydellistä turmeltuneisuutta ja sen täytyy saada sellaiselle pahantapaisuudelle kuuluva rangaistus[104].

§ 133. Nämä ovat ajatukseni säätyläisnuorukaisen yleisestä kasvatuksesta. Vaikka olenkin taipuvainen otaksumaan sillä olevan jonkun verran vaikutusta koko hänen kasvatuksensa kulkuun, en kuitenkaan millään muotoa kuvittele sen sisältävän kaikkia niitä yksityisseikkoja, joiden käsittelemistä hänen kasvava ikänsä tai hänen erikoinen luonnonlaatunsa saattaisivat vaatia. Mutta kun nyt olemme tehneet nämä ylimalkaiset ennakkohuomautukset, lähdemme seuraavassa seikkaperäisemmin tarkastamaan hänen kasvatuksensa erikoisosia.

§ 134. Mitä jokainen säätyläisisä, joka vähänkin huolehtii poikansa kasvatuksesta, toivoisi pojalleen, paitsi perintöosuutta, minkä hän tälle jättää, sisältyy luullakseni näihin neljään seikkaan: hyveeseen, viisauteen, moitteettomaan käytökseen ja oppiin. Minä en nyt tässä välitä siitä, vaikka nämä nimet ehkä joskus merkitsisivätkin samaa asiaa tai todellisuudessa sisältäisivät toistensa lausumia käsitteitä. Tarkoitukseni mukaista on tällä kerralla noudattaa näiden sanojen yleistä käytäntöä, mikä on otaksuakseni niin selvä, että minua ymmärretään ja että minä saatan toivoa kaikkien ilman erikoisia vaikeuksia pääsevän ajatukseni perille.

§ 135. Minä asetan hyveen ensimmäiseksi ja välttämättömimmäksi niistä lahjoista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle tai säätyläiselle tarpeellisia, koska sitä ehdottomasti vaaditaan, jotta häntä muut voisivat pitää arvossa ja rakastaa ja jotta hän kelpaisi itsellensä tai jotta hän edes voisi sietää itseänsä. Ilman sitä ei hän minun uskoakseni voi olla onnellinen, ei tässä eikä tulevassa maailmassa.

§ 136. Hyveen perustukseksi tulisi jo sangen varhain istuttaa hänen mieleensä oikea käsitys Jumalasta riippumattomana ylimpänä olentona, kaiken olevaisen tekijänä ja luojana, jolta me saamme kaiken hyvän, joka meitä rakastaa ja joka meille kaiken antaa[105]. Tämän mukaisesti herättäkää hänessä rakkautta ja kunnioitusta tätä korkeinta olentoa kohtaan. Se riittääkin aluksi, ryhtymättä laajemmin selittelemään tätä asiaa, sillä jos hänelle puhutaan liian varhain hengistä ja jos häntä halutaan sopimattomaan aikaan saada käsittämään tämän rajattoman olennon käsittämätöntä luontoa, täytetään hänen päänsä väärillä mietteillä tai hämmennetään sekavilla ajatuksilla Hänestä. Kerrottakoon hänelle vain sopivan tilaisuuden tullen, että Jumala on luonut kaiken olevaisen ja hallitsee nyt sitä, että Hän kuulee ja näkee kaikki ja tekee kaikkea hyvää niille, jotka Häntä rakastavat ja tottelevat; te olette huomaava, että kun hänelle puhutaan sellaisesta Jumalasta, herää hänen mielessään kyllin nopeasti toisia ajatuksia Hänestä, ajatuksia, joita teidän on ojennettava, jos havaitsette niissä piilevän erehdyksiä. Ja minä luulisinkin olevan parasta, että ihmiset yleensä pysyisivät sellaisessa käsityksessä Jumalasta, ryhtymättä liian innokkaasti tutkimaan olentoa, joka kaikkien on myönnettävä käsittämättömäksi; niinpä monet, joilla ei ole tarpeeksi ajatuksen voimaa ja selvyyttä eroittaakseen sen, mitä he voivat tulla tietämään, siitä, mitä he eivät voi tietää, vaipuvatkin taikauskoon ja jumalankieltämykseen, tehdessään Jumalan oman itsensä kaltaiseksi tai poistaessaan hänet kokonaan, koska he eivät voi mitään muuta käsittää. Ja minä olenkin taipuvainen ajattelemaan, että jos lapsia totutetaan säännöllisesti joka aamu ja ilta ilmaisemaan hartautensa Jumalaa kohtaan heidän luojanansa, suojelijanansa ja hyväntekijänänsä jollakin yksinkertaisella ja lyhyellä rukouksella, joka soveltuu heidän ijälleen ja käsityskyvylleen, siitä on oleva heille paljon enemmän hyötyä uskonnossa, tiedossa ja hyveessä kuin heidän ajatustensa hämmentämisestä liian uteliailla urkkimisilla Hänen tutkimattomasta luonnostaan ja olemuksestaan.

§ 137. Kun olette täten vähä vähältä istuttanut hänen mieleensä tuollaisen käsityksen Jumalasta, mikäli olette havainnut sen vastaavan hänen henkisiä kykyjänsä, ja opettanut hänet rukoilemaan Häntä ja ylistämään Häntä hänenkin luojanansa ja kaiken sen hyvän alkuna, mitä hän nauttii tai mitä hän pääsee nauttimaan, välttäkää kaikkea puhetta muista henkiolennoista siksi, kunnes niiden mainitseminen käy tarpeelliseksi myöhemmin esitettävässä tapauksessa ja kunnes hän raamatunhistoriaa lukiessaan joutuu miettimään tätä kysymystä.

§ 138. Mutta silloinkin ja yleensä hänen ollessaan vielä nuori on hänen arkaa mieltänsä tarkoin varjeltava kaikilta henkiin ja kummituksiin liittyviltä vaikutuksilta ja ajatuksilta tai muilta pimeän kauhistuttavilta peläteiltä. Tässä suhteessa uhkaa häntä vaara varomattomain palvelijain puolelta, joiden yleisenä tapana on peloitella lapsia ja saada heidät tottelemaan kertomalla heille aaveista ja verisistä luurangoista ja muista sellaisista pöpöistä, ne kun herättävät aina ajatuksen jostakin kauhistuttavasta ja uhkaavasta, jota heidän on sitten syytä pelätä yksin ollessaan, etenkin pimeässä. Sitä on huolellisesti vältettävä, sillä vaikka tällä typerällä tavalla heitä estettäisiinkin joistakin pienemmistä virheistä, on lääke kuitenkin turmiollisempi kuin tauti, ja heidän mielikuvitukseensa upotetaan siten ajatuksia, jotka vainoavat heitä kauhulla ja levottomuudella. Kun tuollaiset hirmukuvittelut ovat kerran päässeet lasten herkkään mieleen ja juurtuneet sinne kaiken sen voimakkaasti vaikuttavan pelon avulla, joka liittyy sellaisiin kaameihin uskotteluihin, vaipuvat ne niin syvälle ja takertuvat sinne niin lujasti, ett'ei niitä ole helppo saada sieltä jälleen pois, jos se on yleensä lainkaan mahdollista; ja kun ne siellä ovat, vaivaavat ne heitä usein kaikenlaisilla oudoilla näyillä ja tekevät lapsista, milloin he vain jäävät yksin, vapisevia raukkoja, ja saavat heidät pelkäämään omaa varjoansa ja pimeätä koko heidän elämänsä ajan. Minulle ovat valittaneet tätä seikkaa useat miehet, joita oli kohdeltu nuoruudessaan sillä tavalla; vaikka heidän järkensä korjasikin ne väärät käsitykset, joihin he olivat vajonneet, ja vaikka he olivatkin vakuutettuja siitä, ett'ei ollut mitään syytä pelätä näkymättömiä olentoja enempää pimeässä kuin päivälläkään, kykenivät nämä ajatukset yhä pienimmästäkin aiheesta nousemaan ensimmäisinä esiin heidän ennakkoluuloisesta mielikuvituksestaan, eikä niitä ollut sieltä enää helppo karkoittaa. Ja osoittaakseni teille, kuinka pysyviä ja kauhistuttavia ne kuvat ovat, jotka varhain painuvat mieleen, kerron minä tässä teille erään varsin kummallisen, mutta todenmukaisen tarinan. Eräässä läntisessä kaupungissa eli mies, jonka järki oli sekaisin ja jota poikien oli tapana härnätä, milloin hän vain osui heidän tielleen. Kun tämä mies näki eräänä päivänä kadulla yhden niistä veitikoista, jotka häntä aina kiusasivat, puikahti hän läheiseen veitsisepän myymälään, sieppasi sieltä paljastetun miekan ja lähti ajamaan poikaa takaa. Nähdessään toisen tulevan tuolla tavalla aseistettuna, turvautui tämä käpäliinsä ja juoksi henkensä edestä, ja onneksi olikin hänellä voimia ja nopeutta kylliksi ehtiäkseen isänsä talolle, ennenkuin hullu ennätti päästä häneen käsiksi. Ovi oli vain säpissä, ja kun poika oli saanut siitä kiinni, käänsi hän päätänsä nähdäkseen, kuinka lähelle hänen vainoojansa oli päässyt: tämä seisoikin ajokäytävän suulla, miekka kohotettuna iskuun, niin että hän juuri nipin napin ennätti pujahtaa sisään ja vetää oven kiinni välttääkseen lyöntiä, jolta hänen ruumiinsa siis säästyi, mutta ei hänen mielensä. Tämä pelästyminen teki häneen niin syvän vaikutuksen, että se pysyi monia vuosia, ellei koko hänen ikäänsä. Sillä kertoessaan tästä tapauksesta täysikasvuisena miehenä, sanoi hän, ett'ei hän koskaan sen ajan jälkeen, mikäli hän saattoi muistaa, mennyt kertaakaan sisään tuosta ovesta katsahtamatta taakseen, mitä mietteitä hän muutoin hautoikin päässään ja kuinka vähän hän ennen sille paikalle tuloaan olikin ajatellut tuota hullua miestä.

Jos lapset jätettäisiin omille oloillensa, eivät he pelkäisi enempää pimeässä kuin täydessä auringonvalossakaan: he pitäisivät vuorostaan edellistä yhtä tervetulleena nukkumisen kuin jälkimmäistä leikkimisen takia. Heissä ei olisi myöskään kaikenlaisilla puheilla suuremmasta vaarasta tai suuremmista kauhuista herätettävä ajatusta minkäänlaisesta eroituksesta enempää edellisen kuin jälkimmäisenkään välillä: mutta jos joku heitä ympäröivistä henkilöistä typeryyksissään tekisi heille tämän kiusan ja saisi heidät kuvittelemaan, että on muka toista olla pimeässä ja toista sulkea silmänsä, on teidän koetettava poistaa tämä luulo heidän mielestään niin pian kuin voitte ja teroittaa heille, että Jumala, joka on heille kaikki hyvin tehnyt, sääsi myös yön, jotta heidän olisi parempi ja rauhallisempi nukkua, ja että kun he ovat Hänen suojeluksessaan, ei pimeässä ole mitään, joka voisi heitä vahingoittaa. Mitä heidän tulee lisäksi tietää Jumalasta ja hyvistä hengistä, on lykättävä aikaan, josta tulemme myöhemmin puhumaan; pahoihin henkiin nähden olisi taas parasta, jos voisitte estää häntä ahtamasta mieleensä kaikenlaisia vääriä kuvitteluja niistä, siksi kunnes hän on kypsynyt tajuamaan sellaisia asioita.

§ 139. Kun olette näin laskenut hyveen perustukseksi oikean käsityksen Jumalasta sellaisena kuin sen uskontunnustus meille sattuvasti opettaa ja sikäli kuin lapsi ijältään kykenee sitä ymmärtämään, ja kun olette totuttanut hänet rukoilemaan, on seuraavana huolenanne saada hänet puhumaan puhtainta totta ja kaikin ajateltavin keinoin taivuttaa häntä hyväsydämmisyyteen. Hänen tulee tietää, että hänelle annetaan ennemmin kaksikymmentä muuta virhettä anteeksi kuin yksikin ainoa totuuden vääristeleminen, joka tapahtuu jonkun rikkomuksen peittämiseksi verukkeilla. Ja jos häntä opetetaan ajoissa rakastamaan muita ja olemaan hyvä heitä kohtaan, lasketaan siten jo varhain oikea perustus rehelliselle miehelle, koska kaikki vääryys yleensä johtuu siitä, että me rakastamme liian paljon itseämme ja liian vähän muita.

Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa tästä asiasta ylimalkaan, ja siinä on kylliksi hyveen ensimmäisten perustusten laskemiseksi lapsen mieleen: sikäli kuin hän varttuu suuremmaksi, on hänen luontaisten taipumustensa suuntaa tarkattava, ja jos se vie hänet enemmän kuin suotavaa on yhdelle tai toiselle puolelle hyveen oikealta polulta, on ryhdyttävä sopiviin ehkäisytoimiin. Sillä harvat Aatamin lapset ovat niin onnellisia, ett'ei heidän synnynnäisessä luonnonlaadussaan ilmenisi jotakin muita voimakkaampaa viettymystä, jota kasvatuksen tehtävänä on joko koettaa poistaa tai ainakin vastustaa. Mutta jos lähtisimme yksityiskohtaisemmin tarkastamaan tätä seikkaa, joutuisimme ulkopuolelle tämän lyhyen kasvatustutkielman tarkoitusta. En ole suinkaan aikonut ryhtyä pohtimaan kaikkia hyveitä ja kaikkia paheita, miten kukin hyve olisi saavutettavissa ja miten kukin erikoinen pahe erikoisilla keinoilla parannettavissa, vaikka olenkin maininnut muutamia tavallisimpia virheitä ja esittänyt yhtä ja toista niiden korjaamiseksi.

§ 140. Yleisen ajatustavan mukaisesti ymmärrän minä viisaudella miehen kykyä hoitaa asioitansa taitavasti ja varovasti tässä maailmassa. Se on sopivan luonnonlaadun, hengen ponnistelujen ja kokemuksen yhteistulos, eivätkä lapset voi sitä siis saavuttaa. Tehokkainta, mitä voidaan tehdä heidän johtamisekseen sitä kohti, on niin paljon kuin mahdollista estää heitä käyttämästä viekkautta, joka tosin apinoi viisautta, mutta joka on siitä kuitenkin kaikkein kauvimpana, aivan niinkuin apinakin on vain sitä rumempi sen yhtäläisyyden takia, mikä siinä muistuttaa ihmistä, koska siltä puuttuu se, mikä sen tosiaankin tekisi ihmiseksi. Viekkaus osoittaa vain ymmärryksen puutetta, ja koska se ei voi saavuttaa tarkoitustansa suoralla tiellä, tahtoisi se päästä sen perille salakeinoin ja kiertelyin; mutta pahinta koko jutussa on, että tuollainen ovela temppu auttaa vain yhden kerran ja on aina myöhemmin pelkäksi haitaksi. Ei ole voitu ikinä tehdä ei niin paksua eikä niin ohutta peitettä, että se peittäisi itsensä: eikä ole kukaan vielä ollut niin viekas, että hän voisi viekkautensa salata; ja kun heidät on kerran paljastettu, kaihtaa jokainen, epäilee jokainen kavaloita ihmisiä, ja koko maailma on kärkäs yhteisesti liittymään heitä vastaan ja saattamaan heidät häpeään, kun taas vilpitön, rehellinen, viisas mies huomaa kaikkien tekevän hänelle tietä, koska hän käy suoraan päämääräänsä kohti. Jos totutetaan lasta muodostamaan oikeita käsityksiä asioista eikä tyytymään, ennenkuin on päässyt niistä selville, jos kohotetaan hänen mielensä suuriin ja yleviin ajatuksiin ja jos pidetään hänestä kaukana petos ja viekkaus, mihin jälkimmäiseen aina sisältyy melkoinen annos petosta, valmistetaan häntä mitä sopivimmin viisauteen. Muuta, jota voidaan oppia vasta ajan, kokemuksen ja havainnon avulla ja tutustumalla ihmisiin, heidän luonteisiinsa ja tarkoitusperiinsä, ei tule odottaa lasten tietämättömyydeltä ja huolimattomuudelta eikä nuorison hurjapäiseltä kiihkeydeltä ja varomattomuudelta. Kaikki, mitä tällä kypsymättömällä ijällä voidaan tehdä siihen suuntaan, on, kuten olen jo sanonut, heidän totuttamisessaan rehellisyyteen ja suoruuteen, alistumiseen järjen neuvottavaksi ja niin paljon kuin mahdollista omien tekojensa harkitsemiseen.

§ 141. Seuraava säätyläiselle kuuluva hyvä ominaisuus on moitteeton käytös. On olemassa kahdenlaatuista huonoa käytöstä: edelliseen sisältyy typerä ujous ja jälkimmäiseen sopimaton leväperäisyys ja epäkohteliaisuus esiintymisessämme; molempia on vältettävä, tarkoin noudattamalla tätä yhtä ainoata sääntöä: ei pidä ajatella liian huonoa itsestään, eikä pidä ajatella liian huonoa muista.

§ 142. Tämän säännön edellistä osaa ei ole ymmärrettävä vastakohdaksi nöyryydelle, vaan kopeudelle. Meidän ei tulisi tosiaankaan luulla niin hyvää itsestämme, että me aina vain ylvästelisimme omasta erinomaisuudestamme, eikä meidän tulisi röyhkeästi asettua muiden edelle, koska kuvittelemme jossakin suhteessa olevamme heitä parempia, vaan olisi meidän vaatimattomasti ottaminen vastaan, mitä meille tarjotaan, milloin sen olemme ansainneet. Mutta meidän pitäisi kuitenkin luulla niin hyvää itsestämme, että suorittaisimme kaikki ne toimet, mitkä kuuluvat velvollisuuteemme ja mitä meiltä odotetaan, hämmentymättä ja häiriintymättä, kenen seurassa lienemmekin, ja ottaen vaarin siitä kunnioituksesta ja huomaavaisuudesta, jotka kuuluvat kunkin arvolle ja asemalle. Ihmisissä, etenkin lapsissa, voi usein huomata moukkamaista ujostelevaisuutta heidän joutuessaan vieraiden tai ylempiensä seuraan: he sekaantuvat ajatuksissaan, sanoissaan ja ilmeissään ja uppoavat niin siihen hämminkiinsä, ett'eivät enää kykene mitään tekemään tai eivät ainakaan kykene tekemään sitä sillä vapaudella ja siroudella, joka miellyttää ja joka takaa heille yleisen suosion. Ainoa parannuskeino tähän, samoin kuin muihinkin käytöksen puutteisiin, on vastakkaisen tottumuksen luominen harjoittelemalla. Mutta koska emme voi totutella seurustelemaan vieraiden ja arvohenkilöiden kanssa joutumatta heidän lähelleen, ei mikään muu voi korjata tätä esiintymisvikaa kuin seuran vaihtelevaisuus ja moninaisuus ja meitä itseämme ylempien henkilöiden parissa liikkuminen.

§ 143. Jos tuo äsken mainittu vika johtuu liian suuresta arkuudesta suhteissamme muihin, niin teemme itsemme syyllisiksi toiseen huonon käytöksen lajiin, välittäessämme liian vähän miellyttämisestä tai osoittaessamme liian vähän kunnioitusta niille, joiden kanssa joudumme tekemisiin. Sen välttämiseksi ovat nämä kaksi seikkaa tarpeelliset: ensiksi mieleen juurtunut pyrkimys olla loukkaamatta muita, ja toiseksi tämän pyrkimyksen ilmaiseminen kaikkein sopivimmalla ja miellyttävimmällä tavalla. Edellistä sääntöä noudattavia ihmisiä mainitaan kohteliaiksi, jälkimmäistä seuraavien taas sanotaan käyttäytyvän hienosti. Tähän jälkimmäiseen ominaisuuteen sisältyy se ilmeiden, äänen, sanojen, liikkeiden, eleiden ja koko ulkonaisen esiintymisen säädyllisyys ja sirous, joka viehättää seurassa ja joka vaikuttaa niin vapauttavasti ja miellyttävästi kaikkiin, kenen kanssa sitten olemmekin joutuneet tekemisiin. Se on ikäänkuin se ulkonainen kieli, jota mielen sisäinen kohteliaisuus käyttää ilmaantuakseen, ja kun tätäkin kieltä, kuten muitakin kieliä, hyvin suuressa määrässä hallitsevat kunkin maan erilaiset tavat ja tottumukset, on sitä sen sääntöihin ja käyttämiseen nähden etupäässä opittava huomioita tekemällä ja tarkkaamalla niiden esiintymistä, joiden tunnustetaan käyttäytyvän ehdottoman hyvin. Edelliseen ominaisuuteen, joka on ulkokuorta syvemmällä, sisältyy taas tuo yleinen sydämmellisyys ja huomaavaisuus kaikkia ihmisiä kohtaan, joka saa kunkin käytöksessään huolellisesti välttämään heidän halveksimistaan, ylenkatsomistaan ja hylkimistään ja päin vastoin osoittamaan heille maan tapojen ja sääntöjen mukaisesti heidän kunkin arvolleen ja asemalleen kuuluvaa kunnioitusta ja merkitystä. Tämä mielen perussuunta ilmenee miehen käyttäytymisessä juuri siten, että hän tarkoin välttää kenenkään seurustelukumppaninsa loukkaamista pienimmälläkään tavalla.

Minä esitän tässä alempana neljä ominaisuutta, jotka kaikkein huomattavimmin sotivat näitä tärkeimpiä ja viehättävimpiä seura-avuja vastaan. Epäkohteliaisuus saakin tavallisesti alkunsa jostakin näistä neljästä ominaisuudesta. Minä mainitsen ne tässä, jotta lapsia osattaisiin varjella niiden turmiolliselta vaikutukselta tai vapauttaa heidät niistä.

1. Ensimmäinen on tuo synnynnäinen karkeus, joka tekee ihmisen tylyksi muita kohtaan, niin ett'ei hän vähääkään välitä heidän taipumuksistaan, luonteestaan eikä olosuhteistaan. Sivistymättömän ihmisen varma tunnusmerkkihän onkin, ett'ei hän huoli lainkaan siitä, mikä miellyttää tai mikä ei miellytä niitä, joiden seurassa hän on, ja kuitenkin voi tavata viimeisen muodin mukaan puettuja ihmisiä, jotka päästävät oikkunsa hillittömään vauhtiin ja antavat niiden kolhia ja heittää nurin jokaisen, joka osuu niiden tielle, hituistakaan välittämättä siitä, miltä se muista tuntuu. Se on raakuutta, jonka jokainen huomaa ja jota jokainen inhoaa ja johon ei kukaan voi mieltyä, ja sentähden ei siitä saa näkyä pienintäkään jälkeä miehessä, joka haluaa saada muut uskomaan, että hänellä on edes jotakin aavistusta siitä, kuinka tulee käyttäytyä. Sillä kohteliaisuuden todellisena päämääränä ja tehtävänähän on taivutella synnynnäistä kankeutta ja pehmittää niin ihmisten luonteet, että he suostuisivat jonkunlaisiin myönnytyksiin ja mukautuisivat pitämään lukua niidenkin tunteista, joiden kanssa he ovat tulleet tekemisiin.

2. Halveksuminen eli kullekin kuuluvan kunnioituksen puute ilmenee joko katseissa, sanoissa tai eleissä. Kenen taholta se tuleekaan, herättää se aina vastenmielisyyttä. Sillä ei kukaan voi tyynenä kärsiä, että häntä halveksitaan.

3. Moittimishalu ja vikojen etsiminen muista on suorassa ristiriidassa kohteliaisuuden kanssa. Ihmiset, niihin he sitten ovatkin tai eivät ole syyllisiä, eivät halua vikojansa paljastettavan ja asetettavan julkisesti näkysälle kirkkaaseen päivänvaloon heidän omien silmiensä tai muiden silmien eteen. Hairahdukset, joista jotakuta moititaan, tuovat aina häpeää mukanaan, ja jonkun virheen paljastamista, jopa pelkkää viittaustakaan siihen, ei voida kärsiä ilman vastenmielisyyttä.

Ivaileminen on ovelin tapa julistaa muiden vikoja, mutta kun se yleensä tehdään kompaillen ja sirolla kielellä ja kun se huvittaa seuraa, ovat ihmiset joutuneet erehdyksissään luulemaan, ett'ei siinä ole mitään epäkohteliasta, kunhan se vain pysyy sopivissa rajoissa. Ja niinpä tällaisen keskustelun leikillisyys päästääkin sen usein jopa parempienkin ihmisten keskuuteen: pilailijoita kuunnellaan suosiollisesti ja tavallisesti osoittavat heidän puolelleen asettuneet läsnäolijat heille nauraen mieltymystään. Mutta heidän tulisi huomata, että muun seuran huvittaminen tapahtuu sen henkilön kustannuksella, jota he kuvailevat niin naurattavin värein ja jonka ei sentähden ole suinkaan hauska olla, ellei asia, josta häntä ivaillaan, tositeossa käännykin kehumiseksi. Sillä siinä tapauksessa ovat leikinlaskijan käyttämät naljailevat keksinnöt ja käänteet yhtä imartelevia kuin huvittaviakin, ja pilan esineeksi joutunut henkilö huomaa hänkin hyötyvänsä kaupasta ja ottaa muiden mukana osaa yleiseen iloon. Mutta kun ei joka mies kykene oikein käyttelemään niin herkkää ja arkaluontoista taitoa, missä pieninkin harha-askel voi turmella kaikki, luulen minä olevan parasta, että ne, jotka tahtovat olla ärsyttämättä toisia, etenkin kaikki nuoret, huolellisesti pidättäytyvät ivailusta, sillä jos siinä sattuu pienikin erehdys tai väärä käänne, jättää se siten loukattujen ihmisten mieleen häviämättömän muiston siitä, että heitä on purevasti, vaikkakin ehkä sukkelasti pilkattu jonkun heidän moitittavan ominaisuutensa takia.

Ivailun rinnalla on halu väittää vastaan moittimismuoto, jossa paheksuttava käytös usein ilmenee. Kohtelias mukautuvaisuus ei tosin vaadi, että meidän pitäisi aina hyväksyä kaikki ne päätelmät tai kertomukset, joilla seuraa huvitetaan, tai että meidän olisi vaijeten sivuutettava kaikki, mitä meidän kuultemme esitetään. Ei, toisten mielipiteiden vastustamista ja toisten erehdysten oikaisemista vaativat meiltä joskus totuus ja lähimmäisenrakkaus, eikä kohteliaisuuskaan siitä meitä estä, kunhan siinä vain noudatetaan tarpeellista varovaisuutta ja otetaan olosuhteet huomioon. Mutta niitä on ihmisiä, joita saattaa sanoa ikäänkuin vastustamishengen riivaamiksi ja jotka järkähtämättömästi ja huolimatta oikeasta tai väärästä vastustavat sitä, mitä joku seuran jäsen, tai mitä ehkä koko seura lausuu. Se on niin ilmeistä ja solvaisevaa arvostelemista, ett'ei kukaan voi olla pitämättä itseään sen johdosta loukattuna. Kaikkea muiden ihmisten lausuntojen vastustamista voidaan niin helposti epäillä moittimishaluksi ja siihen liittyy niin usein jonkunlainen nöyryyttävä tunne, että se olisi suoritettava mitä lempeimmällä tavalla ja niin varovaisin sanoin kuin suinkin on mahdollista löytää, jott'eivät nämä koko esiintymisen ohella suinkaan ilmaise mitään erikoista vastustamiskiihkoa. Kaikkien kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden merkkien olisi siihen yhdyttävä, niin ett'emme väittelyssä voitettuamme menettäisi kuulijoittemme arvonantoa.

4. Riidanhalu on niinikään kohteliaisuudelle vastakkainen virhe, ei ainoastaan siksi, että se usein aiheuttaa sopimatonta ja ärsyttävää käytöstä ja puhetapaa, vaan myöskin siksi, että se sisältää ikäänkuin salaisen syytöksen tai moitteen jostakin epäkohteliaisuudesta, jonka olemme huomanneet vihastuksemme esineissä. Sellaista epäilystä tai vihjausta ei voi kukaan loukkaantumatta sietää. Sitä paitsi riittää yksikin äkäpussi häiritsemään koko seuraa, ja sopusointu pakenee pienintäkin sellaista soraääntä.

Koska mielihyvä on päätekijänä onnessa, jota kaikki ihmiset niin herkeämättä tavoittelevat, on helppoa huomata, miksi kohteliaita ihmisiä pidetään parempina kuin hyödyllisiä. Merkitsevän, arvokkaan miehen tai todellisen ystävän kunto, vilpittömyys ja hyvä tarkoitus riittävät harvoin vaimentamaan sitä loukkaantumisen tunnetta, minkä hänen vakavat ja perustellut lausuntonsa ovat herättäneet. Valtaa ja rikkautta, niin, jopa hyvettäkin pidetään vain sikäli arvossa, kuin ne edistävät onneamme. Ja sentähden onkin huono keino tavoittaa niiden mieltymystä, joiden onnea väitämme pitävämme päämääränämme, jos me heille palveluksia tehdessämme loukkaamme heitä tavalla, millä ne suoritamme. Ken osaa olla niiden mieliksi, joiden kanssa seurustelee, alentumatta häpeälliseen ja orjamaiseen imarteluun, hän on keksinyt oikean taidon elää tässä maailmassa ja saavuttaa sekä suosiota että arvonantoa kaikkialla. Kohteliaisuuteen olisi sentähden etusijassa suurella huolella koetettava totuttaa lapsia ja nuorisoa.

§ 144. On vieläkin olemassa muuan rikos hyviä tapoja vastaan, ja se on liiallinen muodollisuuksien harrastaminen ja taipumus itsepäisesti tyrkyttämään toiselle sellaista, mikä ei hänelle kuulu ja mitä hän ei voi typeryyttään tai häpeätään julistamatta ottaa vastaan. Moinen tuntuu pikemminkin tarkoitukselta tehdä toinen naurunalaiseksi kuin osoittaa hänelle todellista ystävyyttä, tai näyttää se ainakin ikäänkuin käskyvallan tavoittelulta ja parhaimmassakin tapauksessa se vaikuttaa vain kiusallisesti eikä kuulu millään tavoin kohteliaaseen käytökseen, jonka ainoana tarkoituksena ja päämääränä on niiden ihmisten miellyttäminen ja tyydyttäminen, jotka joutuvat kanssamme tekemisiin. Siihen virheeseen lankeavat tosin vain harvat nuoret, mutta jos he joskus tekevät itsensä siihen syypäiksi tai jos heidän epäillään taipuvan siihen suuntaan, on heille siitä huomautettava ja varoitettava heitä tästä väärinkäsitetystä kohteliaisuudesta. Heidän tulisi tietoisesti pyrkiä seurustelussaan osoittamaan kunnioitusta, arvonantoa ja hyväntahtoisuutta, suomalla kullekin sitä yleistä muodollista huomaavaisuutta, joka kohteliaisuuden sääntöjen mukaan heille kuuluu. Suoriutuminen tästä, joutumatta epäillyksi imartelusta, teeskentelystä tai orjamaisuudesta, vaatii suurta taitoa, jota vain hyvä aisti, järki ja hyvä seura voivat opettaa, mutta joka tuottaa niin suurta hyötyä käytännöllisessä elämässä, että se hyvin ansaitsee harrastamista.

§ 145. Vaikka moitteetonta käyttäytymistä tässä esiintymisemme kohdassa nimitetäänkin hyväksi kasvatukseksi[106], ikäänkuin olisi se erikoisesti kasvatuksen vaikutusta, niin ei, kuten olen jo sanonut[107], nuoria lapsia olisi sillä kuitenkaan paljoa kiusattava: minä tarkoitan hatun nostamisella ja siroilla kumarruksilla. Opettakaa heille ensin vaatimattomuutta ja hyväntahtoisuutta, jos voitte, eikä heiltä tule puuttumaan tämänlaisia seurustelutapoja, koska kohteliaisuus ei itse asiassa ole muuta kuin halua huolellisesti välttää osoittamasta vähäksymistä tai halveksimista suhteissamme muihin ihmisiin. Me olemme jo ylempänä esittäneet, millä tavalla sitä on sopivin ja arvokkain ilmaista. Se on maailman eri maissa yhtä erilaista ja kullekin maalle yhtä ominaista kuin niiden kielet; ja sentähden, jos asiaa oikein harkitaan, ovatkin lapsille tyrkytetyt, sitä koskevat säännöt ja saarnat yhtä hyödyttömiä ja sopimattomia, kuin jos tuolloin tällöin opetettaisiin yksi tai toinen sääntö espanjankielestä henkilölle, joka on tekemisissä vain englantilaisten kanssa. Olkaa miten innokas tahansa teroittamaan pojallenne kohteliaisuuden lakeja: millainen on hänen seuransa, sellaiset ovat myös hänen tapansa. Naapuristonne turpeenpuskijasta, joka ei ole milloinkaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana, tulee, pitäkää hänelle sitten mitä esitelmiä ikinä tahdotte, yhtä pian puheenparreltaan kuin käyttäytymiseltäänkin hovimies, s.o. hän ei tule kummassakaan hienommaksi kuin ne, joiden kanssa hän tavallisesti seurustelee. Ja sentähden ei tästä seikasta tarvitsekaan pitää sen suurempaa huolta, ennenkuin lapsi on tullut siihen ikään, että hänelle on hankittava kasvattaja, jonka täytyykin sitten kaikin mokomin omata sivistynyt käytös. Ja täyttä totta puhuen: jos minun pitää lausua vapaasti mielipiteeni, ei ole niinkään tärkeätä, kuinka lapset nostavat hattuansa tai kumartavat, elleivät he tee mitään uppiniskaisuudesta, ylpeydestä ja pahanilkisyydestä. Jos osaatte opettaa heitä rakastamaan ja kunnioittamaan muita ihmisiä, keksivät he, mikäli heidän ikänsä vaatii, kylläkin keinoja ilmaistakseen tuon tunteensa niin, että se miellyttää kaikkia, niiden tapojen mukaisesti, joihin heitä on totutettu: ja mitä heidän ruumiinsa liikkeisiin ja ryhtiin tulee, voi tanssimestari, kuten on sanottu[108], sopivan ajan tullen opettaa heille, mitä tarpeellisinta on. Sillävälin ei lapsilta heidän vielä nuorina ollessaan vaaditakaan näiden muodollisuuksien turhantarkkaa noudattamista; huolimattomuus on siinä ijässä sallittua ja sopii heille yhtä hyvin kuin kohteliaisuus täysikasvuisille: tai jos joku erikoisen pikkumainen arvostelija pitäisi sitä virheenä, niin pidän ainakin minä sitä ehdottomasti sellaisena virheenä, johon ei tarvitse kiinnittää huomiota, vaan joka on jätettävä ajan, kasvattajan ja seurustelun korjattavaksi. Ja sentähden en luulekaan maksavan vaivaa kiusata ja nuhdella poikaanne siitä, kuten olen usein nähnyt lapsia kiusattavan ja toruttavan; vain milloin huomaatte hänen käyttäytymisessään ilmenevän kopeutta ja pahanilkisyyttä, on teidän koetettava järkisyillä tai häpeällä saada hänet niistä luopumaan.

Vaikka lapsia ei siis olekaan pieninä kovin ahdistettava hyvien tapojen säännöillä ja muodollisuuksilla, niin voi kuitenkin eräs sopimattoman käytöksen laji hyvin helposti kehittyä nuorison mukana, ellei sitä ajoissa hillitä, nimittäin halu keskeyttää muita näiden puhuessa ja häiritä heitä vastaväitteillä. Joko nyt sitten väittelytottumus tai lahjakkaisuuden ja oppineisuuden maine, joka tavallisesti sille suodaan, ikäänkuin olisi se tietämisen ainoana mittapuuna ja todistuksena, saa nuoret miehet niin kärkkäästi vakoilemaan tilaisuuksia toisten puheiden oikomiseen, jott'ei ainoakaan otollinen hetki heidän kykyjensä julistamiseksi pääsisi ohi, se vain on varmaa, että minä olen havainnut oppineita eniten moitittavan tässä suhteessa. Ei voi olla suurempaa karkeutta kuin toisen keskeyttäminen hänen puheensa paraasta vauhdista, sillä ellei olisikaan hävytöntä typeryyttä yrittää vastata, ennenkuin olemme kuulleetkaan, mitä aijotaan sanoa, niin julistetaan sillä kuitenkin selvästi, että me olemme väsyneet kuulemaan häntä pitemmältä ja että me emme anna mitään arvoa hänen lausunnoilleen, joiden me emme siis katso voivan kiinnittää seuran mieltä, vaan joiden asemesta me vaadimme sen kuulemaan meitä, koska meillä on jotakin sellaista esitettävänä, mikä ehdottomasti ansaitsee sen huomiota. Tuollainen käyttäytyminen osoittaa hyvin suurta kunnioituksen puutetta, eikä se voikaan olla asianomaista loukkaamatta, ja kuitenkin on melkein kaikella keskeyttämisellä säännöllisesti tällaiset seuraukset. Jos siihen vielä liittyy, kuten tavallista on, jonkun erehdyksen oikaiseminen tai jonkun lausutun ajatuksen vastustaminen, osoittaa se yhä suurempaa ylpeyttä ja omahyväisyyttä, koska me siten pyrimme väkisinkin opettajiksi ja otamme asiaksemme joko toisen kertomuksen korjailemisen tai hänen arvostelukykynsä hairahdusten paljastamisen.

En sano tätä siinä mielessä, että luulisin tarpeelliseksi poistaa seurasta kaiken mielipiteiden erilaisuuden tai ihmisten keskusteluista kaiken vastustuksen, sillä sehän merkitsisi seurustelun suurimman edun hävittämistä, ja älykkäiden puhetoverien kehittävä vaikutus kävisi kokonaan mahdottomaksi, jos jokaisen olisi pakko myöntyä ensimmäisen puhujan mielipiteeseen ja toistella sitä; sillä asiathan saavat aina lisävalaistusta lahjakkaiden miesten vastakkaisista esityksistä, jotka osoittavat niiden eri puolet ja niiden erilaiset muodot ja mahdollisuudet. Minä en siis vastustakaan eriävän mielipiteen ilmoittamista, vaan tapaa, jolla se tehdään. Nuoria miehiä olisi varoitettava ylen kärkkäästi tunkemasta mielipiteitään joka paikkaan, ellei heiltä jotakin kysytä tai elleivät muut ole jo puhuneet ja vaikene sillä hetkellä, ja silloinkin on heidän esiinnyttävä vain tiedustelijoina eikä opettajina. Jyrkkää väittämistä ja pöyhkeätä asentelua on vältettävä, ja vasta kun koko seuran yleinen äänettömyys tarjoaa siihen hyvän tilaisuuden, esittäkööt he vaatimattomasti kysymyksensä oppia saadakseen.

Tämä kiitettävä säädyllisyys ei suinkaan verhoa heidän kyvykkäisyyttään eikä heikonna heidän järkensä voimaa, vaan takaa se heille sitä suosiollisemman huomion ja antaa heidän lausunnoilleen sitä suurempaa painoa. Joku keskinkertainen todistus tai joku varsin jokapäiväinen huomautus hankkii heille siten esitettynä, jos siihen vielä liittyy kohtelias viittaus muiden mielipiteille osoitettavaan kunnioitukseen ja huomaavaisuuteen, enemmän mainetta ja arvoa kuin terävinkään sukkeluus tai syvinkään tieto, jos ne tuodaan esiin karkealla, hävyttömällä tai meluisalla tavalla, koska moinen aina loukkaa kuulijoita ja jättää huonon käsityksen miehestä, vaikka hän sitten väittelyssä voittaisikin.

Tällaista nuorison käyttäytymistä olisi siis huolellisesti valvottava, jo alkuunsa pysäytettävä ja vastakkaisia tapoja istutettava koko heidän esiintymiseensä, sitäkin enemmän, kun lörpöttelyn halua, alituista toisten keskeyttämistä väiteltäissä ja suuriäänistä riitelemistä voidaan liiankin usein havaita täysikasvuisten, arvokkaidenkin henkilöittemme keskuudessa. Intiaanit, joita me nimitämme raakalaisiksi, noudattavat paljon suurempaa maltillisuutta ja kohteliaisuutta puheissaan ja keskusteluissaan, kuuntelevat toista hiiskahtamattakaan siksi, kunnes tämä on sanonut täydelleen sanottavansa, ja vastaavat sitten hänelle tyynesti, huutamatta ja kiihkoilematta. Ja ett'ei näin ole laita tässä sivistyneessä maailmanosassa, se on meidän laskettava huolimattoman kasvatuksen syyksi, kasvatuksen, joka ei ole vielä poistanut keskuudestamme tätä muinaisen raakalaisuuden jätettä. Mitä arvelette: eikö ollut huvittava näky, kun kaksi ylhäistä naista, jotka ovat sattumalta joutuneet lukuisain vieraiden täyttämän huoneen vastakkaisille puolille istumaan, takertuvat väittelyyn ja kiihtyvät siinä niin, että he ottelun kuumuudessa siirtävät vähitellen tuolejaan eteenpäin ja saapuvat vähän ajan kuluttua keskelle huonetta aivan lähelle toisiaan; siinä he sitten torailevat hyvän hetken yhtä raivoisasti kuin kaksi tappelukukkoa sotatantereellaan, muistamatta tai huomaamatta seuraa, joka ei voinut olla sillä välin hymyilemättä? Tämän kertoi minulle muuan arvossapidetty henkilö, joka oli läsnä sanasodassa ja joka ei jättänyt viittaamatta niihin sopimattomuuksiin, joihin väittelyn kiivaus useinkin syöksee ihmiset ja joista kasvatuksen on pitäminen sitä parempaa huolta, mitä yleisemmäksi tavaksi ne ovat tulleet. Jokainen tuomitsee moista esiintymistä huomatessaan sitä toisissa, vaikka hän ei välitäkään siitä, kun on kysymyksessä hänen oma käyttäytymisensä; ja monet taas, jotka tuntevat sen haitat omasta puolestaan ja tekevät päätöksiä sitä vastaan, eivät voi kuitenkaan päästä pahasta tavasta, jonka huolimaton kasvatus on sallinut juurtua tottumukseksi.

§ 146. Mitä on ylempänä[109] sanottu seurasta, avaisi ehkä meille, jos sitä tarkoin harkitsisimme, avarampia näköaloja ja opettaisi meitä huomaamaan, kuinka paljoa laajemmalle sen vaikutus ulottuu. Seura ei määrää ainoastaan kohteliaisuuden muotoja, vaan sen teho painuu ulkokuorta syvemmälle, ja on hyvin mahdollista, että me oikein arvostellessamme maailman erilaisia uskontoja ja siveysoppeja havaitsisimme suurimman osan ihmiskuntaa saaneen juuri ne mielipiteensä ja sovinnaisuutensa, joiden takia he haluaisivat kuolla, pikemminkin heidän maassaan noudatetuista tavoista ja koko heidän ympäristönsä lakkaamattomasta käytännöstä, kuin niiden järjellisiin perusteihin nojaavasta vakaumuksesta[110]. Minä mainitsen tämän vain osoittaakseni teille, kuinka tärkeänä minä pidän seuraa pojallenne kaikissa hänen elämänsä vaiheissa ja kuinka suurta arvoa ja huolta on sentähden pantava juuri tähän kohtaan, koska sillä on suurempi vaikutusvoima häneen kuin kaikella, mitä te muutoin voitte tehdä.

§ 147. Herättänee ehkä kummastustanne, kun minä asetan opin viimeiselle sijalle, ja sitäkin enemmän, kun ilmoitan teille pitäväni sitä myöskin vähäarvoisimpana kasvatuksen osana. Tämä saattaa kuulua oudolta kirjanoppineen suussa, ja kun siitä tehdään tavallisesti pääasiallisin, ellei ainoa touhu ja puuha lapsille, kun ihmiset kasvatuksesta puhuessaan tarkoittavat melkein yksinomaan sitä, tuntuu väite sitäkin ihmeellisemmältä. Kun ajattelen, kuinka suuri homma tehdään hiukkasen latinan ja kreikan oppimisesta[111], kuinka monta vuotta siihen hukataan ja mitä melua ja puuhaa siitä pidetään aivan hyödyttömästi, on minun vaikea olla ajattelematta, että lasten vanhemmat yhä vielä itsekin pelkäävät koulumestarin patukkaa, jota he pitävät ainoana kasvatuksen välikappaleena, samoin kuin he katsovat yhden tai kahden kielen oppimista sen ainoaksi tarkoitukseksi. Kuinka olisi muutoin mahdollista, että lapsi kahlehdittaisiin laivaorjan tavoin airoonsa seitsemäksi, kahdeksaksi tai kymmeneksi ikänsä parhaaksi vuodeksi päntätäkseen päähänsä paria kieltä, joihin hän minun luullakseni voisi perehtyä paljoa vähemmällä ajan ja vaivan hukalla ja joita hän voisi oppia melkein kuin leikkien[112]?

Annettakoon minulle sentähden anteeksi, kun ilmoitan suorastaan kadottavani kärsivällisyyteni ajatellessani, että säätyläisnuorukainen työnnetään suuren lauman jäseneksi ja että häntä ajetaan ruoskalla ja patukalla kuin juoksisi hän kujaa eri luokkien läpi ad capiendum ingenii cultum.[113] Kuinka, sanonette, ettekö sitten antaisi hänen oppia kirjoittamaan ja lukemaan? Pitääkö hänen jäämän yhtä tietämättömäksi kuin pitäjämme lukkari, joka pitää Hopkinsia ja Sternholdia[114] maailman parhaina runoilijoina ja joka tekee heidät huonolla lukutavallaan vielä huonommiksi kuin he ovatkaan? Älkääpä, älkääpä pitäkö niin kiirettä, minä pyydän. Lukemisen ja kirjoittamisen ja yleensä kaiken opin myönnän tarpeelliseksi, mutta minä en kuitenkaan katso niitä pääasiaksi. Luulenpa teidänkin pitävän sellaista miestä sangen typeränä, joka ei asettaisi hyveellistä tai viisasta henkilöä arvossa rajattomasti jonkun suuren kirjanoppineen edelle. Minä uskon kyllä opista olevan suurta apua hyveelliseksi ja viisaaksi tulemisessa, kun ovat kysymyksessä hyvät hengenlahjat, mutta tunnustettava on myöskin, että se toisissa huonommilla taipumuksilla varustetuissa henkilöissä johtaa vain yhä suurempaan typeryyteen tai kelvottomuuteen. Minä sanon tämän, jott'ette te poikanne kasvatusta harkitessanne ja hänelle koulumestaria tai kasvattajaa etsiessänne ajattelisi yksinomaan latinaa ja logiikkaa, kuten tavallisesti tehdään. Oppia on kyllä hankittava, mutta vasta toisessa sijassa, vain tärkeämpien ominaisuuksien palvelijana. Etsikää joku henkilö, joka osaa ymmärtäväisesti muodostella hänen tapojaan: jättäkää hänet sellaisen miehen käsiin, että voitte olla niin varma kuin mahdollista hänen viattomuutensa säilyttämisestä, hänen hyvien taipumustensa hellimisestä ja kehittämisestä ja huonojen lempeästä ojentamisesta ja poistamisesta, samoin kuin hyvien tottumusten vakiinnuttamisesta. Se on tärkein kohta, ja kun siitä on pidetty huolta, voidaan hankkia oppia ikäänkuin kaupanpäällisiksi, ja luullakseni hyvin helpollakin, käyttämällä keinoja, joihin myöhemmin palaamme[115].

§ 148. Kun lapsi osaa puhua, on aika hänen alkaa opetella lukemaan. Mutta tässäkin asiassa sallittakoon minun teroittaa erästä seikkaa, joka varsin kernaasti unohdetaan, nimittäin, että on hyvin huolellisesti estettävä sitä muodostumasta hänelle velvollisuudeksi, samoin kuin on estettävä häntä itseään pitämästä sitä pakollisena työnä. Kuten olen sanonut, rakastamme me luonnostamme, jo kehdosta lähtien, vapautta, eikä meillä sentähden olekaan muuta syytä vastenmielisyyteemme useita seikkoja kohtaan kuin se, että niitä tyrkytetään meille väkisin. Minä olen aina kuvitellut, että tietojen hankkimisesta voitaisiin tehdä leikki ja huvitus lapsille ja että heidät saataisiin haluamaan opetusta, jos sitä tarjottaisiin heille kunnian, kiitoksen, hauskuuden ja virkistyksen asiana tai palkintona jostakin muusta suorituksesta, ja ellei heitä milloinkaan toruttaisi eikä kuritettaisi laiminlyönnistä siinä suhteessa. Minua vakaannuttaa tässä mielipiteessä vielä sekin seikka, että portugalilaisten keskuudessa on lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen niin suuressa määrin heidän lastensa muodin ja kilvoittelun esineenä, ett'ei näitä voida siitä estämälläkään estää: he käyttävät siinä toistensa apua ja ovat siinä toimessa niin innokkaita, kuin olisi se heiltä kielletty. Muistelenpa, että minä erään ystäväni talossa oleskellessani, kun ei hänen nuorempi poikansa, vielä mekossa kulkeva lapsi, mielellään tarttunut kirjaansa (hänen äitinsä opetti häntä kotona lukemaan), neuvoin koettamaan erästä toista keinoa kuin sitä häneltä velvollisuutena vaatimista; ennakolta suunnitellussa keskustelussa, jonka hän saattoi kuulla, mutta jonka kestäessä ei häneen kiinnitetty sen suurempaa huomiota, selitimme me siis, että perijäin ja vanhempain veljien erikoisoikeutena ja etuna oli saada oppia, että se teki heistä hienoja herrasmiehiä ja hankki heille kaikkien rakkauden, mutta että nuoremmille veljille oli sivistykseen pääseminen suosion ja armon osoitus, että lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen oli jo enemmän kuin oikeastaan kuului heidän osakseen, ja että he saivat jäädä, jos halusivat, tietämättömiksi tolvanoiksi ja moukiksi. Tämä vaikutti niin lapseen, että hän sen jälkeen osoitti erikoista innostusta oppimiseen ja että hän tuli itsestään äitinsä luo lukemaan eikä antanut hoitajattarelleen rauhaa, ennenkuin tämä oli kuulustellut hänen läksynsä. Minun nähdäkseni olisi jotakin tuontapaista keinoa sovitettava muihinkin lapsiin, ja kun on päästy selville heidän luonteestaan, olisi heihin juurrutettava sellaisia ajatuksia, jotka saisivat heidät itsestään haluamaan tietoja ja etsimään oppimisen tilaisuuksia vain jonakin uutena leikin tai huvituksen muotona. Mutta, kuten olen jo aikaisemmin sanonut, silloin ei lukemisesta olekaan tehtävä heille pakollista työtä eikä rasitusta. Voidaanhan käyttää pelikuutioita ja leikkikaluja, joihin on kaiverrettu kirjaimet, opettaakseen lapsille aakkoset leikkiessä[116], ja monen monta muutakin keinoa voitaneen keksiä, jotta aina heidän erilaisten luonteittensa mukaan tämänlainen oppiminen tehtäisiin heille huvitukseksi.

§ 149. Sillä tavalla voidaan lapsille opettaa aakkoset heidän sitä aavistamattaankaan, ja sillä tavalla voidaan heidät myös opettaa lukemaan, heidän huomaamattaan sitä muuksi kuin huvitukseksi, ja niin saavuttavat he suorastaan leikkien opin, jota toisiin ajetaan vitsan avulla. Lapsille ei olisi määrättävä mitään työksi eikä vakavaksi velvollisuudeksi, sillä heidän mielensä ja ruumiinsa eivät sitä kestä. Se vahingoittaa heidän terveyttään, ja kun heidät pakotetaan ja kytketään kirjan ääreen ijässä, joka vihaa kaikkea sellaista kahlehtimista, on tässä juuri syy siilien, sitä en lainkaan epäile, että niin monen monet ovat sittemmin koko ikänsä vihanneet kirjoja ja lukemista. Se on kuin ylensyöminen, joka jättää jälkeensä lähtemättömän vastenmielisyyden liiaksi nautittua ruokalajia kohtaan.

§ 150. Minä olenkin sentähden ajatellut, että jos leikkikaluja käytettäisiin tähän tarkoitukseen, kun niistä tavallisesti ei ole mitään hyötyä, voitaisiin keksiä erilaisia menettelytapoja, millä opettaa lapsia lukemaan näiden luullessa yhä vain leikkivänsä. Mitäpä jos esimerkiksi valmistettaisiin samanlainen norsunluupallo kuin Kuninkaallisen Tammen[117] arpapelissä ja varustettaisiin se kolmellakymmenelläkahdella tai mieluummin ehkä kahdellakymmenelläneljällä tai kahdellakymmenelläviidellä sivulla, ja jos eri sivuille liimattaisiin toisille A, toisille B, toisille C ja toisille D? Minä luulisin teidän olevan parasta alkaa ensin vain näillä neljällä kirjaimella tai ehkäpä vain kahdella, ja lisätä sitten vasta uusia, kun lapsi olisi nämä täydellisesti oppinut; ja niin voisitte jatkaa siksi, kunnes jokaisella sivulla olisi oma kirjaimensa ja pallossa siis kaikki aakkoset. Tällä olisi nyt minun mielestäni muiden leikittävä hänen nähtensä, koska kerran sopii aivan yhtä hyvin määrätä pelin voittajaksi se, joka ensinnä heittää A:n tai B:n, kuin sekin, joka noppasilla oltaessa saa kuusi tai seitsemän. Pelatessanne tätä peliä hänen kanssaan, älkää milloinkaan houkutelko häntä siihen, jott'ei siitä tulisi hänelle varsinainen työ, sillä minä toivoisin hänen käsittävän asian kokonaan niin, että se on vain ikäihmisten peliä, ja silloin uskon varmasti hänen itsestään siihen mielistyvän. Ja jotta hänellä olisi sitä enemmän syytä pitää sitä vain leikkinä, johon hänetkin joskus armosta ja suosiosta päästetään osalliseksi, olisi palloa pelin loputtua säilytettävä sellaisessa paikassa, ett'ei hän saa sitä käsiinsä, sillä jos se olisi hänen ulottuvillaan milloin tahansa, voisi koko puuha käydä hänelle ennen pitkää liian vanhaksi.

§ 151. Pitääksenne hänen innostustaan vireillä tähän leikkiin on teidän parasta johtaa hänet katsomaan sitä oikeastaan häntä ylemmille henkilöille kuuluvaksi hommaksi; ja kun hän on tällä tavalla oppinut kirjaimet, voi hän ne tavuihin vaihtamalla oppia lukemaan aavistamattaankaan, miten se kävi, ja tarvitsemattaan kärsiä siitä enempää torumista kuin vaivaakaan tai kyllästyä kirjoihin sen kovan kohtelun ja suuren kiusan takia, mitä ne olisivat hänelle aiheuttaneet. Lapset, jos vain tarkastatte heidän puuhiansa, näkevät suunnattomasti vaivaa oppiessaan erinäisiä leikkejä, joita he kammoisivat raskaana työnä ja velvollisuutena, jos ne tehtäisiin heille pakollisiksi. Minä tunnen erään korkea-arvoisen henkilön (hän ansaitsee kuitenkin enemmän kunnioitusta oppinsa ja hyveittensä kuin säätynsä ja ylhäisen asemansa takia), joka liimasi kuusi ääntiötä (sillä englanninkielessä on Y:kin ääntiö) pelinoppasen kuudelle sivulle ja loput, kahdeksantoista keraketta, kolmen muun noppasen sivuille ja muodosti siitä lapsilleen sellaisen leikin, että se voittaa, joka yhdellä heitolla saa syntymään eniten sanoja näille neljälle noppaselle; täten oppi hänen vanhin poikansa vielä lapsenmekossa kulkiessaan leikkien tavaamaan, osoittaen siinä suurta innostusta, ilman että häntä oli sen takia kertaakaan toruttu tai siihen pakotettu.

§ 152. Minä olen nähnyt pienten tyttöjen harjoittelevan kokonaisia tunteja yhtämittaa ja tekevän työtä ylen määrin tullakseen taitaviksi tipapelissä,[118] kuten he sitä nimittävät. Katsellessani heidän puuhiansa olen usein ajatellut, että tarvittiin vain sopiva keksintö saadakseen heidät suuntaamaan kaiken tuon ahkeruutensa johonkin sellaiseen, mistä heillä olisi enemmän hyötyä; ja minun uskoakseni onkin vain vanhempain ihmisten vikaa ja huolimattomuutta, ett'ei niin tapahdu. Lapset eivät pysy läheskään niin mielellään toimettomina kuin aikuiset, ja aikuisia on moitittava, ellei osaa tästä hyörivästä mielenlaadusta ohjata hyödyllisiin puuhiin, jotka voitaisiin yleensä tehdä heille yhtä huvittaviksi kuin nekin, joita he nyt omin päinsä harjoittavat, jos täysikasvuiset olisivat vain puoliksikin niin hetaita heitä johtamaan, kuin nämä pikku apinat olisivat kärkkäitä heitä seuraamaan. Minä kuvittelen, että joku viisas portugalilainen alotti entisinä aikoina tämän tavan maansa lasten keskuudessa, siellä kun, kuten olen kuullut ja kuten jo olen ylempänä maininnutkin[119], on mahdotonta estää lapsia oppimasta lukemaan ja kirjoittamaan; ja muutamissa osissa Ranskaa opettavat lapset myöskin toisiaan laulamaan ja tanssimaan jo kehdosta lähtien[120].

§ 153. Ensi aluksi olisi parasta laittaa pelinoppasen tai monikulmion sivuille liimattavat kirjaimet samankokoisiksi kuin isolehtisessä Raamatussa, sekoittamatta niihin lainkaan isoja kirjaimia; kun lapsi on kerran oppinut lukemaan sellaisilla kirjaimilla painettua, ei viivy kauvaa, ennenkuin hän saa selon myös isoista kirjaimista: mutta alussa ei häntä saa hämmentää niiden moninaisuudella. Tällaisen pelinoppasen avulla voitte järjestää aivan samanlaisen leikin kuin Kuninkaallisessa Tammessakin, mistä koituisi uutta vaihtelua, ja pelata hänen kanssaan kirsikoista, omenoista, y.m.s.

§ 154. Paitsi näitä voidaan keksiä monen monta muuta kirjainleikkiä, joita tähän keinoon mielistyneet saattavat helposti sommitella ja teettää tähän tarkoitukseen, jos vain haluavat. Kuitenkin tuntuvat minusta nuo neljä ylempänä mainittua noppasta niin mukavilta ja käytännöllisiltä, että parempia tuskin osataan keksiä ja että muita tuskin tarvitaankaan.

§ 155. Tämä olkoon sanottu lukemisen opetuksesta, johon ei teidän tule koskaan ajaa lasta väkisin eikä torua häntä sen takia; tehkää hänelle pieniä kepposia, jos osaatte, saadaksenne hänet lukemaan, mutta älkää päästäkö sitä muodostumaan hänelle pakolliseksi. Parempi on hänen oppia vuotta myöhemmin lukemaan kuin että hän täten alkaisi kammoksua kaikkea tietojen hankkimista. Jos joudutte hänen kanssaan riitaan, tapahtukoon se tärkeissä, totuutta ja luonteen hyvyyttä koskevissa asioissa, mutta älkää rasittako häntä aakkosten oppimisella. Käyttäkää taitoanne taivuttaaksenne ja nöyryyttääksenne hänen tahtoansa järjen vaatimusten alaiseksi, opettakaa häntä rakastamaan muiden ihmisten luottamusta ja kunnioitusta ja tuskaisesti varomaan, ett'ette etenkään te eikä hänen äitinsä pääsisi luulemaan hänestä huonoa ja kunnotonta: kaikki muu tulee silloin itsestään. Mutta jos tahdotte näin menetellä, niin ette minun nähdäkseni saa sitoa ja kahlehtia häntä kaikenlaisia vähäpätöisiä asioita koskevilla säännöillä ettekä nuhdella häntä jokaisesta pikku virheestä tai ehkäpä sellaisistakin virheistä, jotka muiden mielestä tuntuisivat suurilta; mutta tästähän minä olen jo ylempänä kylliksi puhunut[121].

§ 156. Kun hänet tällä lempeällä tavalla on opetettu lukemaan, tulisi hänen käteensä pistää joku helppo, hauska ja hänen henkisiä kykyjänsä vastaava kirja, jonka suoma huvitus kiinnittäisi hänen mieltänsä ja palkitsisi hänen lukemisvaivansa, mutta joka ei kuitenkaan täyttäisi hänen päätänsä kaikenlaisella kokonaan hyödyttömällä romulla tai istuttaisi häneen suorastaan paheen ja järjettömyyden ituja. Tähän tarkoitukseen luulisin minä Aisopoon taruja sopivimmiksi, nämä kertomukset kun kykenevät huvittamaan ja viehättämään lasta, samalla kun ne tarjoavat hyödyllistä ajattelemisen aihetta aikuisellekin; ja jos hänen muistinsa säilyttää ne koko hänen myöhemmän elämänsä ajan, ei hänen suinkaan tarvitse katua tavatessaan ne sieltä miehekkäiden ajatustensa ja vakavien puuhiensa joukosta. Jos hänen Aisopoossaan on kuvia, viehättää se häntä sitäkin enemmän ja kiihoittaa häntä lukemaan, samalla kun se lisää hänen tietojaan: sillä sellaisista näkyvistä esineistä on turhaa ja hyödytöntä puhua lapsille, niin kauvan kuin ei heillä ole niistä minkäänlaista käsitystä, koska tuota käsitystä ei voi saada äänen kaijusta, vaan itsestään esineistä tai niiden kuvista. Ja sentähden onkin minun nähdäkseni parasta hankkia hänelle heti, kun hän alkaa tavata, niin paljon eläinten kuvia kuin suinkin voidaan löytää, nimet painettuina niiden alle, niin että ne samalla, kun ne yllyttävät häntä lukemaan, antavat hänelle aihetta kyselyihin ja oppimiseen. Kettu Repolainen[122] on toinen kirja, jota mielestäni voidaan käyttää samaan tarkoitukseen. Ja jos lapsen lähimpään ympäristöön kuuluvat henkilöt keskustelisivat usein hänen kanssaan niistä tarinoista, joita hän on lukenut, ja kuuntelisivat hänen niitä kertovan, lisäisi se muiden etujen ohella hänen lukemisensa viehätystä ja mielenkiintoa, koska hän huomaisi siitä lähtevän hyötyä ja hupia. Näitä houkuttelukeinoja näytään yleensä lyötävän kokonaan laimin tavallisessa opetusmenettelyssä; ja yleensä kuluu pitkä aika, ennenkuin alottelijat saavat lukemisestaan mitään hyötyä tai hupia, joka voisi heitä siihen kiinnittää, niin että he tottuvat pitämään kirjoja vain tavanmukaisina hauskutteina tai mihinkään kelpaamattomina, typerinä kiusankappaleina.

§ 157. Isämeidän rukous, uskontunnustus ja kymmenet käskyt on lapsen tosin opittava täydellisesti ulkoa, mutta ei minun luullakseni lukemalla ne itse aapiskirjastaan, vaan toistamalla niitä jonkun jälkeen, jo ennenkuin osaa lukeakaan. Mutta oppiminen ulkoa ja oppiminen lukemaan ovat minun nähdäkseni pidettävät toisistaan erillään, jott'ei toinen vahingoittaisi toista. Mutta hänen lukuopetuksestaan olisi tehtävä hänelle niin vähän harmia ja työtä kuin mahdollista.

En tiedä, mitä muita ylempänä mainittujen kaltaisia englantilaisia kirjoja on olemassa, jotka voisivat herättää mieltymystä lapsissa ja houkutella heitä lukemaan, mutta minä olen taipuvainen uskomaan, että kun lapset tavallisesti jätetään koulukasvatuksen huomaan, kasvatuksen, jossa patukan pelko pakottaa heidät oppimaan, eikä suinkaan itse siitä puuhasta lähtevä hauskuus heitä siihen vedä, tämäntapaiset hyödylliset kirjat ovat kaikenlaisten typerien tekeleiden mukana vaipuneet täydelliseen huomaamattomuuteen, eikä minun tietääkseni olekaan tässä suhteessa otettu ainoatakaan askelta Sarvikirjan[123], Aapiskirjan, Psalttarin, Uuden Testamentin ja Raamatun tavallista uraa ulommas.

§ 158. Mitä Raamattuun tulee, jota tavailemaan lapset tavallisesti pannaan muka heidän lukutaitonsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi, on minun nähdäkseni sen valikoimattomasta lukemisesta kappale kappaleelta, siinä järjestyksessä kuin ne toisiaan seuraavat, niin vähän etua lapsille joko sitten heidän lukutaitonsa parantamiseksi tai heidän uskonnollisen tunteensa vahvistamiseksi, ett'ei ehkä pahempaa voisi löytyä. Sillä mitä iloa tai viehätystä voi lapsella olla kirjan sellaisten osien lukemisesta harjoituksekseen, joista hän ei mitään ymmärrä? Ja kuinka vähän soveltuvatkaan Mooseksen lait, Salomonin Korkea Veisu ja ennustukset Vanhassa Testamentissa ja apostolien kirjeet ja Ilmestyskirja Uudessa Testamentissa lapsen käsityskyvylle? Ja vaikka evankeliumin historia ja apostolein teot ovatkin jo hiukan helppotajuisempia, niin eivät nekään kokonaisuudessaan katsottuina ole missään suhteessa lapsuusijän ymmärrykseen. Myönnän kyllä, että uskonnolliset periaatteet ovat sieltä ja Pyhän Raamatun omista sanoista etsittävät, mutta lapselle ei olisi kuitenkaan esitettävä mitään sellaista, joka ei ole lapsen käsityskyvyn ja tietojen mukaista. Mutta tästä on pitkä askel koko Raamatun lukemiseen pelkän lukemisen vuoksi. Ja millaisen ajatusten sekasorron täytyykään vallita lapsen päässä, mikäli hänellä on yleensä lainkaan sellaisia ajatuksia, joita hänellä pitäisi olla uskonnosta, jos hän kehittymättömimmällä ijällään lukee eroituksetta kaikki Raamatun paikat Jumalan sanana ilman muita näkökohtia! Minä olenkin taipuvainen uskomaan, että tässä juuri on perimmäinen syy siihen, miksi ei muutamilla ihmisillä ole selvää eikä määrättyä käsitystä siitä koko elämänsä aikana.

§ 159. Kun minä nyt olen sattumalta joutunut käsittelemään tätä kysymystä, niin sallittakoon minun sanoa, että Pyhässä Raamatussa on sentään erinäisiä kohtia, jotka lapsen käteen annettuina voivat olla omiansa edistämään hänen lukuharrastuksiansa; sellaisia ovat esimerkiksi kertomus Joosefista ja hänen veljistään, Davidista ja Goljatista, Davidista ja Jonatanista, j.n.e.; toisia kohtia tulisi hänen taas lukea opikseen ja ojennuksekseen, kuten tätä: Mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkäät myös heille, ja muita sellaisia helppotajuisia ja yksinkertaisia siveyssääntöjä, joita sopivasti valittuina voidaan usein käyttää sekä lukuharjoituksissa että varsinaisessa opetuksessa; ja niitä on silloin luettava niin kauvan, että ne täydellisesti kiintyvät muistiin, jotta niitä myöhemmin, hänen vartuttuaan kypsemmäksi niitä käsittämään, voidaan sopivissa tilaisuuksissa kutakin vuorostaan vielä erikoisesti teroittaa hänen elämänsä ja tekojensa järkähtämättöminä, pyhinä sääntöinä. Mutta koko Raamatun lukemista ilman eroitusta pidän minä varsin sopimattomana lapsille, ennenkuin he ovat tutustuneet sen helppotajuisimpiin peruskohtiin ja saaneet jonkunlaisen yleiskatsauksen siitä, mitä heidän tulee etupäässä uskoa ja noudattaa; mutta tämä yleiskatsaus on heidän minun ymmärtääkseni saatava Pyhän Raamatun omilla sanoilla lausuttuna eikä sellaisina sovitelmina, joita erilaisten järjestelmien ja yhdenmukaisuuksien hallitsemat ihmiset ovat tässä tapauksessa niin kärkkäitä käyttämään ja heillekin tyrkyttämään. Tätä välttääkseen on tri Worthington[124] kyhännyt katkismuksen, jossa kaikki vastaukset tapahtuvat täsmälleen Raamatun omilla sanoilla; hän on siten näyttänyt hyvää esimerkkiä ja pukenut opetuksensa niin täysikelpoiseen sanamuotoon, ett'ei ainoakaan kristitty voi väittää niitä muka sopimattomiksi hänen lapsensa lukea. Heti kun lapsi osaa isämeidän, uskontunnustuksen ja kymmenet käskyt ulkoa, lienee hänen parasta oppia tästä kirjasta yksi kysymys kutakin päivää tai viikkoa kohti, sikäli kuin hänen ymmärryksensä pystyy niitä tajuamaan ja hänen muistinsa niitä säilyttämään. Ja kun hän osaa tämän katkismuksen täydelleen ulkoa, niin että hän voi varmasti ja sujuvasti vastata jokaiseen kirjan kysymykseen, silloin on sopiva hetki tullut istuttaa hänen mieleensä muut, sinne tänne eri raamatunpaikkoihin siroitetut siveyssäännöt, koska ne tarjoavat parasta harjoitusta hänen muistilleen ja muodostavat aina valmiin ojennusnuoran koko hänen elämänsä ohjaukseksi.

§ 160. Kun lapsi osaa sujuvasti lukea englantilaista kirjaa, on sovelias aika tutustuttaa häntä kirjoittamiseen; ja ensimmäisenä kohtana on häntä silloin opetettava pitämään kynäänsä oikein ja vaadittava siinä täydellistä harjaantumista, ennenkuin hänen sallitaan piirtää mitään paperille, sillä lapsilta, yhtä vähän kuin keltään muultakaan, joka tahtoo suorittaa jonkun seikan kunnollisesti, ei olisi vaadittava liian paljoa yhdellä kertaa eikä odotettava täydellisyyttä kahdessa saman harjoituksen osassa samaan aikaan, jos ne suinkin voidaan eroittaa toisistaan. Minun luullakseni on italialainen tapa pitää kynää vain peukalon ja etusormen välissä paras, mutta tämän asian suhteen on teidän sopivin kysyä jonkun etevän kirjoituksenopettajan tai jonkun muun hyvin ja nopeasti kirjoittavan henkilön neuvoa. Kun lapsi on oppinut pitämään kynäänsä oikein, on hänen sitä lähinnä opittava, kuinka hänen tulee sijoittaa paperinsa ja missä asennossa pitää käsivarttansa ja ruumistansa. Kun näistä harjoituksista on selvitty, on paras keino opettaa häntä kirjoittamaan ilman sen suurempaa vaivannäköä metallilevyn hankkiminen, johon on kaiverrettu teitä eniten miellyttävällä käsialalla piirrettyjä kirjaimia; mutta teidän pitää muistaa teettää ne melkoista suuremmiksi, kuin mitä hän tavallisesti tulee kirjoittamaan, sillä jokainen alkaa luonnostaan vähitellen kirjoittaa pienempää käsialaa kuin mitä hänelle on ensin opetettu, vaan ei koskaan suurempaa. Kun sellainen levy on valmiiksi kaiverrettu, on teidän parasta painattaa siitä useampia arkkeja hyvää kirjoituspaperia punaisella musteella, ja niin tarvitsee hänen vain seurailla siten syntyneitä kirjaimia mustaan musteeseen kastetulla hyvällä kynällä, totuttaakseen piankin kätensä muovailemaan mallikirjaimiaan, kunhan hänelle vain ensin neuvotaan, mistä hänen on alottaminen ja miten hänen on piirtäminen kukin kirjain. Ja kun hän osaa tehdä tämän hyvin, on hänen alettava harjoitella puhtaalle paperille; ja tällä tavoin saadaan hänet helposti kirjoittamaan millaista käsialaa vain halutaan[125].

§ 161. Kun hän osaa kirjoittaa hyvin ja nopeasti, on minun luullakseni sopivaa ei ainoastaan jatkaa hänen kätensä harjoittelemista kirjoituksessa, vaan myöskin kehittää sen käyttämistä piirustuksessa, koska se on säätyläiselle erinomaisen hyödyllinen taito monessa suhteessa, mutta etenkin matkoilla, se kun auttaa useinkin muutamin osatuin viivoin ilmaisemaan sellaista, mitä ei kokonainen kirjoitettu paperiarkki kykenisi kuvaamaan eikä tekemään tajuttavaksi. Kuinka monia rakennuksia voidaankaan nähdä, kuinka erilaisia koneita ja pukuja tavata, joiden kuvan voisi helposti mielessään säilyttää ja joista voisi muillekin antaa käsityksen, jos vain olisi vähänkin piirustustaitoa, mutta jotka pelkkien sanojen huomaan jätettyinä ovat vaarassa hävitä tai ainakin säilyä hyvin huonosti muistissa, vaikka kuvaus olisi kuinka tarkka tahansa! Minä en suinkaan tarkoita, että pojastanne pitäisi tulla täydellinen maalari; saavuttaakseen siinä edes johonkin määrin siedettävän taitavuuden, menettäisi hän enemmän aikaa kuin mitä säätyläisnuorukaiselta liikenee muiden tärkeämpien askarrustensa ohella. Mutta sen verran aavistusta etenemisopista ja sen verran piirustustaitoa, että hän kykenee kutakuinkin saamaan paperille kaiken, mitä hän näkee, ihmiskasvoja lukuunottamatta, voi hän uskoakseni hankkia varsin lyhyessä ajassa, etenkin jos hänellä on siihen taipumuksia; mutta jos niitä puuttuu, elleivät ole kysymyksessä suorastaan välttämättömät seikat, on parempi antaa hänen rauhassa sivuuttaa koko asia, kuin kiusata häntä aivan hyödyttömästi. Sentähden pitääkin tässä, kuten kaikissa muissakin asioissa, jotka eivät ole ehdottoman tarpeellisia, paikkansa tuo vanha sääntö: Nil invita Minerva.[126]

1. Pikakirjoituksen,[127] taidon, jota kuulemani mukaan tunnetaan vain Englannissa[128], katsottaneen ehkä maksavan oppimisen vaivan, koska ihmiset sen avulla voivat nopeammin kirjoittaa muistiin mitä haluavat ja myöskin salata sellaista, mitä he eivät tahtoisi paljastaa jokaisen silmille. Sillä ken on kerran oppinut millaisia kirjainmerkkejä tahansa, voi helposti muunnella niitä oman päänsä mukaan ja omaksi yksityiseksi hyväkseen, samoin kuin hän voi supistaa niitä yhä enemmän ja enemmän sitä tarkoitusta vastaaviksi, johon hän haluaa niitä käyttää. Hra Richin keksimää järjestelmää, parhaiten sommiteltua, mitä minä olen nähnyt, voi ymmärtääkseni ken tahansa, joka tuntee hyvin kielioppinsa ja tutkii sitä erikoisesti tätä varten, vielä paljon lyhentää ja tehdä mukavammaksi. Mutta tämän suppeamman kirjoitustavan opettamiseksi pojallenne ei ole tarvis kovin kiireisesti neuvojaa hankkia; hän pääsee siitä joskus sopivan tilaisuuden tarjoutuessa kylliksi varhain selville, kun hänen kätensä on ensin tottunut kirjoittamaan kauniisti ja nopeasti. Sillä pojilla on vain vähän hyötyä pikakirjoituksesta, eikä heidän pitäisikään millään ehdolla harjoitella sitä, ennenkuin he osaavat tavallista kirjoitusta täydellisen hyvin ja ovat saavuttaneet siinä pettämättömän tottumuksen.

§ 162. Heti kun lapsi osaa puhua englantia, on aika opettaa hänelle jotakin muuta kieltä. Tässä suhteessa ei kukaan asetu epäilevälle kannalle, kun on ranskankielestä kysymys. Ja syy siihen on, että ihmiset ovat tottuneet tämän kielen oikeaan opettamistapaan: puhumaan sitä lasten kanssa säännöllisesti eikä turvautumaan kieliopin sääntöihin. Latinaa opittaisiin helposti samalla tavalla, ellei lapsen kasvattaja lakkaamatta, hänen kanssaan seurustellessaan, puhuisi hänelle mitään muuta, vaatisipa häntäkin aina vastaamaan samalla kielellä. Mutta kun ranska on elävä kieli ja kun siitä on jokapäiväisessä puheessa enemmän hyötyä, on sitä ensinnä opeteltava, jotta vielä taipuisat puhe-elimet tottuisivat oikein muodostamaan tarvittavia äänteitä ja lapsi harjaantuisi lausumaan hyvin ranskaa, mikä käy sitä vaikeammaksi, jota pitemmälle se lykätään.

§ 163. Kun hän osaa puhua ja lukea ranskaa hyvin, mihin tätä menettelytapaa noudattamalla voidaan yleensä päästä vuodessa tai parissa, on hänen siirryttävä latinaan, ja kummallistahan olisi, elleivät vanhemmat, jotka ovat kokeilleet ranskankielellä, katsoisi sitä voitavan oppia aivan samalla tavalla: puhuen ja lukien. Lapsen opiskellessa näitä vieraita kieliä on vain siitä pidettävä huolta, ett'ei hän kasvattajansa kanssa ainoastaan niitä puhuessaan ja lukiessaan unhoita harrastaa myös englantia; tämän seikan valvominen voidaan uskoa hänen äidilleen tai jollekin muulle henkilölle, joka panee hänet lukemaan ääneen joitakin valittuja kohtia Raamatusta tai jostakin muusta englanninkielisestä kirjasta joka päivä.

§ 164. Latinaa minä pidän ehdottomasti välttämättömänä säätyläiselle; ja perinnäistapa, joka hallitsee kaikkea, onkin tehnyt siitä niin tärkeän kasvatuksen osan, että niitäkin lapsia pakotetaan pieksemällä sitä oppimaan ja kuluttamaan monet tunnit kallista aikaansa latinan vaivalloiseen pänttäämiseen, jotka eivät kerran koulusta päästyään joudu enää koko elämässään mihinkään tekemisiin sen kanssa. Voiko olla mitään naurettavampaa kuin että isä tuhlaa omia varojansa ja poikansa aikaa pakottaessaan tämän opettelemaan roomalaisten kieltä, kun hän samalla määrää hänet johonkin käytännölliseen toimeen, missä hän ei lainkaan tarvitse latinaa ja missä hän siis ei myöskään voi olla unohtamatta sitä vähää, mitä hän koulussa oppi ja mitä hän kymmenessä tapauksessa yhtä vastaan kammoksuu sen huonon kohtelun takia, jota se hänelle tuotti? Voitaisiinko uskoa, ellei meillä olisi siitä kaikkialla esimerkkejä näkyvissämme, että lasta pakotettaisiin oppimaan kielen alkeita, jota hän ei joudu milloinkaan käyttämään sen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty, ja jonka takia hän lyö koko sinä aikana laimin hyvän käsialan hankkimisen ja kirjanpidon harjoittelemisen, vaikka nämä taidot ovat erinomaisen hyödyllisiä kaikissakin elämän tiloissa ja useimmissa ammateissa suorastaan ehdottoman tarpeellisia? Mutta vaikka näitä taitoja, jotka ovat niin välttämättömiä eri ammateissa, liikealalla ja useissa maallisissa toimituksissa, harvoin, jos ollenkaan, opitaan latinakouluissa, eivät ainoastaan aatelismiehet lähetä sinne nuorempia poikiaan, joista aijotaan erilaisten käytännöllisten ammattien harjoittajia, vaan eivätpä kauppiaat ja maanviljelijätkään osaa olla tunkematta sinne lapsiaan, vaikk'ei heillä ole tarkoitus eikä tarvittavia varojakaan tehdä heistä oppineita. Jos kysytte heiltä, miksi he niin tekevät, pitävät he sitä yhtä kummallisena kysymyksenä kuin jos tiedustelisitte heiltä, miksi he käyvät kirkossa. Tapa on tullut järjen sijaan ja on niiden mielestä, jotka pitävät sitä järkenä, siihen määrään pyhittänyt tämän menettelyn, että he noudattavat sitä melkein uskonnollisella hartaudella ja riippuvat siinä kiinni niin lujasti, kuin eivät heidän lapsensa saisi oikein täydellistä oikeauskoista kasvatusta, elleivät he ole lukeneet Lillyn kielioppia[129].

§ 165. Mutta kuinka tarpeellinen latinankieli onkaan muutamille ja kuinka tarpeellisena sitä pidetäänkään toisille, joille siitä ei millään tavalla voi olla mitään hyötyä eikä apua, niin en minä ainakaan, asiaa tarkoin mietittyäni, ole halukas suosittelemaan tapaa, jolla sitä latinakouluissa yleensä opetetaan. Syyt, jotka puhuvat sitä vastaan, ovat niin ilmeisiä ja pakottavia, että ne ovat saaneet muutamat ymmärtäväiset henkilöt poikkeamaan yleiseltä tieltä, eikä suinkaan ilman menestystä, vaikk'ei heidänkään käyttämänsä menettelytapa ole ollut täsmälleen sellainen, jota minä kuvittelen helpoimmaksi ja joka kaikessa lyhykäisyydessä esitettynä on seuraava. Lasta ei ole vaivattava lainkaan kieliopilla, vaan on hänelle opetettava latinaa, niinkuin hänelle on opetettu englantia: puhelemalla, ilman hämmentäviä sääntöjä; sillä jos asiaa oikein harkitsette, ei latina ole lapselle tuntemattomampi hänen maailmaan tullessaan kuin englantikaan, ja kuitenkin oppii hän englantia ilman opettajaa, ilman sääntöjä ja ilman kielioppia, ja niin oppisi hän latinaakin samalla tavalla kuin Tullius,[130] jos joku puhuisi hänen kanssaan aina vain tätä kieltä. Ja kun me näemme niin usein ranskalaisen naisen opettavan englantilaisen tytön täydellisesti puhumaan ja lukemaan ranskaa vuodessa tai parissa ilman kieliopin sääntöjä tai mitään muuta kuin alituista haastelemista, en voi olla kummastelematta, kuinka säätyläiset ovat jättäneet saman keinon sovittamatta poikiinsa ja kuinka he ovat tulleet pitäneeksi heitä tyttäriään typerämpinä ja kyvyttömämpinä.

§ 166. Jos sentähden voitte saada miehen, joka itse puhuisi hyvää latinaa ja joka aina olisi poikanne lähettyvillä haastelemassa hänelle herkeämättä sitä kieltä ja joka ei sallisi hänenkään puhua eikä lukea muuta kuin latinaa, olette löytänyt oikean ja luonnollisen menettelytavan[131], jota minäkin suosittelen, ei ainoastaan helpoimpana ja tehokkaimpana keinona opettaa lapselle ilman vaivaa ja toraa kieltä, jonka takia toiset saavat kestää kokonaista kuusi tai seitsemän vuotta koulun selkäsaunaa, vaan myöskin keinona, joka samaan aikaan muokkaa hänen mieltänsä ja tapojansa ja hankkii hänelle vielä lisäksi tietoja eri aloilta, kuten suurimmasta osasta maantiedettä, tähtitiedettä, ajantietoa, ruumiinrakenneoppia, puhumattakaan erinäisistä historian kohdista ja kaikista muista sellaisiin esineihin liittyvistä tiedoista, jotka ovat aistimin havaittavissa ja jotka eivät juuri muuta vaadi kuin muistia. Juuri niistä tulisi meidän tietomme alkaakin, jos oikein menettelisimme, ja juuri niiden tulisi laskea sen perustus, eikä logiikan ja metafysiikan hämäräin käsitteiden, jotka ovat enemmän omiansa hauskuuttamaan kuin valistamaan ymmärrystä, sen pyrkiessä hankkimaan ensimmäisiä tietojansa[132]. Kun nuoret miehet ovat jonkun aikaa vaivanneet päätänsä näillä kohteettomilla mietiskelyillä, saamatta niistä sitä edistystä, kehitystä tai hyötyä, mitä he olivat odottaneet ovat he taipuvaisia tulemaan alhaiseen käsitykseen joko opista yleensä tai itsestään ja tuntevat kiusausta jättää opiskelunsa sikseen ja heittää kirjansa nurkkaan, koska ne eivät heidän mielestään sisällä mitään muuta kuin kuivia sanoja ja tyhjää helinää, tai taas päättää, että jos niissä jotakin todellista tietoa olisikin, heillä ei puolestaan ole tarpeeksi ymmärrystä niitä käsittämään. Että asia on näin, sen voin vakuuttaa teille omasta kokemuksestani[133], Muiden asioiden joukosta, joita säätyläisnuorukaisen tulisi oppia tätä menettelytapaa noudattamalla, sillä välin kun muut hänen ikäisensä ovat kokonaan vajonneet latinaansa ja kieliinsä, tahtoisin mainita myöskin mittausopin, sillä minä olen tuntenut erään säätyläisnuorukaisen, jota oli kasvatettu hiukan tähän suuntaan ja joka kykeni todistamaan useita Eukleideen väittämiä, ennenkuin oli kolmentoista vanha.

§ 167. Mutta ellei sellaista miestä ole saatavissa, joka puhuisi hyvää latinaa ja kykenisi ohjaamaan poikaanne kaikilla näillä tietämisen aloilla, ja tekisi sen tätä menettelytapaa noudattaen, on silloin lähinnä parasta opettaa häntä niin paljon tämän suunnan mukaisesti kuin mahdollista, turvautumalla johonkin helppoon ja huvittavaan kirjaan, kuten esim. Aisopoon taruihin, ja kirjoittamalla englantilainen käännös niin sananmukaisena kuin suinkin yhdelle riville ja kutakin sen sanaa vastaava latinainen sana juuri sen yläpuolelle toiselle riville. Antakaa hänen lukea näitä yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, siksi kunnes hän täydelleen ymmärtää latinaisen tekstin, siirtykää sitten toiseen tarinaan ja tankatkaa sitäkin siksi, kunnes hän osaa senkin kunnollisesti, mutta älkää jättäkö sikseen sitäkään, mitä hän on jo täydellisesti oppinut, vaan kertailkaa sitä joskus pysyttääksenne sen täten hänen muistissaan. Ja kun hänen on aika oppia kirjoittamaan, antakaa hänen jäljennellä juuri niitä, jotta hän siten kättänsä harjoitellessaan edistyy myös latinassa[134]. Kun tämä keino ei ole niin tehokas kuin latinan opetteleminen puhumalla, tulee ensiksikin teonsanojen muodostuksen ja sitten nimisanojen ja asemasanojen taivutuksen, täydellisesti ulkoa opittuina, helpottaa hänen tutustumistaan latinankielen henkeen ja olemukseen, tämä kieli kun muuttelee teonsanojensa ja nimisanojensa merkitystä, ei niinkuin uudemmat kielet[135] etuliitteillä, vaan vaihtelemalla viimeisiä tavuja. Tämän enempää ei hänen minun ymmärtääkseni tarvitse perehtyä kielioppiin, ennenkuin hän kykenee omin päin lukemaan Scioppiuksen ja Perizoniuksen huomautuksilla varustettua Sanctiuksen Minervaa.[136]

Lasten opetuksessa on mielestäni siitäkin seikasta pidettävä huolta, ett'ei heitä useimmissa tapauksissa, jolloin he joutuvat ymmälle, saateta yhä enemmän hämmennyksiin jättämällä heidät suoriutumaan pulasta omin päin ja asettamalla heille esim. sellaisia kysymyksiä kuin: Mikä on nimentösija siinä lauseessa, joka heidän on rakennettava, tai tiedustelemalla, mitä aufero merkitsee, opastaakseen heitä ymmärtämään, mitä tarkoittaa abstulere, j.n.e., milloin he eivät osaa sitä sanoa ilman muuta. Siinä vain tuhlataan aikaa ja tehdään heidät aivan neuvottomiksi, sillä heidän opiskellessaan ja osoittaessaan ahkeruutta on heitä pidettävä hyvällä päällä ja koetettava tehdä heille kaikki niin helpoksi ja miellyttäväksi kuin mahdollista. Jos he siis joutuvat pulaan ja haluaisivat mennä eteenpäin, on heitä viipymättä autettava voittamaan vaikeudet nuhtelematta tai torumatta, muistaen, että missä jyrkempiä keinoja käytetään, ne ovat vain opettajan ylpeyden ja pikamielisyyden purkauksia, hän kun vaatii lapsia siinä silmänräpäyksessä hallitsemaan kaikkea, mitä hän itse tietää, vaikka hänen tulisi päinvastoin ottaa huomioonsa, että hänen tehtävänään on juurruttaa heihin tottumuksia eikä suinkaan kiivastuksissaan jaella heille sääntöjä ja määräyksiä, joista on vain vähän hyötyä elämämme ohjauksessa ja joilla ei ole ainakaan lapsiin nähden mitään merkitystä, koska he unohtavat ne heti, kun ovat ne kuulleet. Minä en suinkaan tahdo kieltää, että erinäisillä tiedon aloilla, joissa tulee kysymykseen heidän järkensä harjoittaminen, tätä menettelytapaa on ehkä joskus muunnettava ja vaikeuksiakin esitettävä uutteruuden kiihoittamiseksi ja hengen totuttamiseksi turvaamaan omaan voimaansa ja terävänäköisyyteensä säännöllisessä ajattelussa. Mutta tätä ei minun uskoakseni ole kuitenkaan sovitettava lapsiin heidän ollessaan vielä hyvin pieniä tai heidän vast'uudesta tutustuessaan johonkin tietämisen haaraan, sillä silloin on kaikki jo itsessään vaikeaa, ja opettajan suurena taitona ja tehtävänä on juuri muuttaa kaikki heille niin helpoksi, kuin hän suinkin voi: ja erittäinkin kielten opetuksessa on kaikkein vähimmin syytä saattaa lapset hämmennyksiin kaikenlaisilla tarpeettomilla kysymyksillä. Sillä koska kieliä on opittava konemaisen harjoituksen, tottumuksen ja muistin avulla, käy niiden puhuminen kaikkein parhaiten silloin, kun kaikki kieliopin säännöt ovat tyystin unohdetut. Myönnän kyllä, että jonkun kielen kielioppia on joskus hyvinkin huolellisesti tutkittava, mutta sen tutkimisen suorittakoot yksinomaan täysikasvuiset henkilöt, milloin he pyrkivät ymmärtämään kieltä tieteellisesti,[137] mutta sehän kuuluu harvoin muille kuin ammattioppineille. Luullakseni ollaankin minun kanssani yhtä mieltä siitä, että jos säätyläisen on jotakin kieltä erikoisemmin tutkittava, niin on hänen tutkittava oman maansa kieltä, jotta hän perehtyisi mitä tarkimmin kieleen, mitä hän joka päivä käyttää.

On olemassa vielä toinenkin syy, miksi opettajat ja kasvattajat eivät saa nostaa vaikeuksia oppilaittensa tielle, vaan miksi heidän tulisi päinvastoin tasoittaa heidän polkunsa ja auliisti auttaa heitä eteenpäin, jos huomaavat heidän takertuneen kiinni. Lasten mieli on ahdas ja heikko ja voi tavallisesti säilyttää vain yhden ajatuksen kerrallaan. Mitä tahansa lapset ovatkaan saaneet päähänsä, se täyttää sen hetkeksi kokonaan, etenkin jos sitä tukee joku intohimo. Sentähden pitäisikin opettajan taidollaan ja tarkkanäköisyydellään puhdistaa heidän päänsä kaikista muista ajatuksista silloin, kun heidän olisi jotakin oppiminen, jotta siten tulisi parempaa tilaa sille, mitä hän haluaisi heidän mieleensä painaa, ja jotta siihen käytäisiin käsiksi innolla ja uutteruudella, koska se muutoin ei tee mitään vaikutusta. Lasten mieli on luonnostaan vaihteleva. Uutuus vain heitä viehättää: mitä se tarjoaa, siihen haluavat he heti innostuen tutustua, yhtä pian jälleen siihen kyllästyäkseen. He väsyvät varsin pian samaan asiaan, ja niin on heidän ilonsa melkein kokonaan vaihtelussa ja moninaisuudessa. Noiden haihattelevain ajatusten kiinnittäminen yhteen kohtaan on ristiriidassa lapsuuden luonnollisen tilan kanssa. Onko sitten syyksi luettava heidän aivojensa sisäinen rakenne vaiko heidän elonhenkiensä vilkkaus ja epävakaisuus, ymmärrys kun ei ole päässyt niitä vielä täydellisesti hallitsemaan, ilmeistä vain on, että lapset kärsivät, jos heidän täytyy herkeämättä pitää ajatuksensa samaan kohtaan suunnattuina. Pitkällinen hievahtamaton tarkkaavaisuus on vaikeimpia tehtäviä, millä heitä voidaan kiusata, ja sentähden pitäisikin henkilön, joka vaatii heiltä uutteruutta, koettaa tehdä kaikki esityksensä niin miellyttäviksi ja huvittaviksi kuin suinkin: ainakaan ei hänen millään ehdolla tulisi yhdistää niihin mitään ikävystyttävää tai peloittavaa. Elleivät he tule kirjojensa ääreen edes kutakuinkin innostuneina tai tyytyväisinä, ei ole suinkaan mikään ihme, jos heidän ajatuksensa lakkaamatta pyrkivätkin pois sellaisesta, mikä heitä kyllästyttää, ja etsivät parempaa huvitusta miellyttävämmistä seikoista, joiden etsimisessä heidän mielikuvituksensa väkisinkin askartelee.

Tietääkseni koettavat kasvattajat yleisen menettelytapansa mukaisesti herättää oppilaittensa harrastusta ja kiinnittää heidän mieltänsä kulloinkin käsillä olevaan työhön nuhteilla ja kurituksella, jos he huomaavat näiden heittäytyvän hiukankin tarkkaamattomiksi. Mutta sellaisella kohtelulla on varmasti aivan vastakkainen vaikutus. Kasvattajan kiivastuneet sanat ja iskut täyttävät lapsen mielen kauhulla ja pelolla, jotka siinä silmänräpäyksessä valtaavat sen kokonaan, jättämättä lainkaan tilaa muille vaikutuksille. Minä uskon, ett'ei näiden rivien lukijain joukossa ole ainoatakaan, joka ei muistaisi, millaisen häiriön hänen vanhempainsa tai opettajainsa pikaiset tai jyrkät sanat saivat aikaan hänen ajatuksissaan ja kuinka ne hetkiseksi siihen määrään hämmensivät hänen aivonsa, että hän tuskin tiesi, mitä hän sanoi tai mitä hänelle sanottiin. Heti kadotti hän näkyvistään puuhansa esineen, hänen mielensä täytti sekasorto ja levottomuus, ja tässä tilassa ollessaan ei hän enää kyennyt tarkkaamaan kerrassaan mitään.

On kyllä totta, että vanhempain ja kasvattajain tulee vahvistaa ja tukea arvovaltaansa heidän huostaansa uskottujen lasten mieliin istuttamallaan aralla kunnioituksella ja hallita heitä sen avulla, mutta kun he ovat saavuttaneet ratkaisevan aseman heihin nähden, tulisi heidän käytellä sitä hyvin varovasti eikä tehdä itsestään sellaisia pelätyksiä, että heidän oppilaansa vapisevat aina heidät nähdessään. Moinen ankaruus voi ehkä kylläkin tehdä heille hallinnan helpoksi, mutta heidän kasvateilleen lähtee siitä varsin vähän hyötyä. Lasten on mahdotonta oppia mitään silloin, kun heidän ajatuksiansa hämmentää ja vallitsee joku mielenliikutus, etenkin pelko, joka tekee heidän vielä herkkiin ja heikkoihin mieliinsä voimakkaimman vaikutuksen. Pitäkää heidän henkensä vapaana ja rauhallisena, jos tahdotte sen ottavan vastaan opetuksenne tai kykenevän avartamaan tietojensa piiriä. On yhtä mahdotonta painaa kauniita ja säännöllisiä merkkejä vapisevaan mieleen kuin piirtää niitä tärisevään paperiin.

Opettajan suuri taito onkin herättää ja kiinnittää oppilaansa tarkkaavaisuus; kun hän on siihen päässyt, voi hän olla varma niin nopeasta edistymisestä kuin kasvatin kyvyt suinkin sallivat; mutta ilman sitä on kaikesta hänen puuhastaan ja pohtamisestaan varsin vähän tai ei ensinkään hyötyä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tulisi hänen opettaa lapsi käsittämään, mikäli se suinkin käy päinsä, kulloinkin selitettävän seikan käytännöllinen tärkeys ja osoittaa hänelle, että hän oppimansa nojalla voi tehdä jotakin sellaista, mitä hän ei osannut ennen, jotakin sellaista, mikä hankkii hänelle valtaa ja todellista etua niihin nähden, jotka eivät sitä osaa. Tähän tulee hänen lisätä kaikessa opetuksessa noudatettu lempeys ja jonkunlainen koko käyttäytymiseen vuodatettu hellyys, samalla kun hänen pitää antaa lapsen huomata, että hän häntä rakastaa ja tarkoittaa vain hänen parastaan, mikä onkin ainoa keino voittaa lapsen rakkaus, joka taas puolestaan saa tämän kuuntelemaan hänen esityksiään ja mieltymään hänen opetuksiinsa.

Yksistään uppiniskaisuutta olisi kohdeltava jyrkkyydellä ja ankaruudella. Mutta kaikkia muita vikoja olisi ojennettava lempeällä kädellä: ystävälliset rohkaisevat sanat vaikuttavatkin paremmin ja pysyvämmin taipuisaan mieleen, jopa ehkäisevät suurimmalta osalta sen pahanilkisyyden kehkeämistä, jonka tyly ja karkea kohtelu usein synnyttää pohjaltaan hyvissä ja jaloissa mielissä. On kyllä totta, että uppiniskaisuus ja tahallinen huolimattomuus ovat masennettavat, vaikka siinä sitten olisi turvauduttava iskuihinkin, mutta minä olen sittenkin taipuvainen uskomaan, että oppilasten häijyys on useinkin kasvattajan ynseyden tulos, ja että useimmat lapset ansaitsisivat harvoin selkäsaunan, ellei tarpeeton ja sopimaton tylyys olisi opettanut heille ilkeyttä ja istuttanut heihin vastenmielisyyttä opettajaa ja kaikkea kohtaan, mikä häneltä tulee.

Huomaamattomuus, muistamattomuus, epävakaisuus ja ajatuksen häilyväisyys ovat lapsuuden luonnollisia vikoja, ja missä ei niitä huomata tahallisiksi, onkin niistä sentähden vain lempeästi huomautettava ja annettava ajan ne parantaa. Jos pieninkin tämäntapainen hairahdus aiheuttaa kiivastumista ja soimauksia, palaavat nuhtelemisen ja kurittamisen tilaisuudet niin usein, että kasvattajasta tulee oppilaittensa alituisen kauhun ja levottomuuden esine. Ja se jo yksinään riittää estämään heitä saamasta mitään hyötyä hänen opetuksestaan ja tekemään kaikki hänen kasvatusmenettelynsä tehottomiksi.

Hänen tulee lieventää sitä arkaa kunnioitusta, jonka hän on istuttanut heidän mieliinsä, sellaisilla herkeämättömillä hellyyden ja hyväntahtoisuuden osoituksilla, että kiintymys kannustaa heitä tekemään velvollisuutensa ja saa heidät pitämään ilonaan hänen määräystensä noudattamista. Se saa myös heidät mielihyvin lähestymään kasvattajaansa ja kuuntelemaan häntä kuin ystävää, joka rakastaa heitä ja joka näkee vaivaa heidän tähtensä, ja se pitää niinikään heidän ajatuksensa vapaina ja pakottomina heidän ollessaan hänen seurassaan: ainoa mielentila, missä henki kykenee ottamaan vastaan uusia tietoja ja sellaisia pysyviä ja voimakkaita vaikutelmia, joita ilman kaikki, mitä he ja heidän opettajansa yhdessä tekevät, on turhaa touhua ja tuottaa vain paljon vaivaa ja vähän oppia.

§ 168. Kun hän täten latinaisten ja englantilaisten rivien vuorottelun avulla on saanut kohtuulliset tiedot latinankielestä, voi hän siirtyä hiukan eteenpäin ja ryhtyä lukemaan jotakin muuta helppoa latinaista kirjaa, sellaista kuin esim. Justinuksen ja Eutropiuksen[138] teokset; ja jotta niiden lukeminen ja ymmärtäminen ei kävisi hänelle niin työlääksi ja vaikeaksi, annettakoon hänen, jos hän haluaa, käyttää apunaan englantilaisia käännöksiä. Tässä suhteessa älköön ketään peloittako vastaväite, että hän siten pääsee niistä selville vain konemaisen tankkaamisen avulla. Asiaa tarkemmin harkiten ei se seikka puhu lainkaan tällaista kielten oppimistapaa vastaan, vaan suorastaan sen puolesta. Sillä kieliähän käy oppiminen vain konemaisen harjoituksen avulla, ja ken ei puhu englantia tai latinaa täydelleen vaistomaisesti, niin että hänen ajatellessaan sanottavaansa hänen kielensä aivan itsestään, ilman sääntöjen tai kieliopin muistelemista, tapaa sille kielelle ominaiset lausetavat ja käänteet, hän ei puhu eikä hallitse sitä hyvin. Ja minä olisinkin hyvin mielissäni, jos joku mainitsisi minulle kielen, jota voitaisiin oppia ja puhua, kuten sitä tulisi puhua, kieliopin sääntöjen nojalla. Kielet eivät ole syntyneet sääntöjen avulla eivätkä keinotekoisesti, vaan sattumalta ja koko kansan yhteisestä käytännöstä. Ja ken tahtoo puhua niitä hyvin, hänellä ei ole muuta sääntöä kuin se, samoin kuin ei hän voi turvautua millinkään muuhun kuin muistiinsa ja tottumukseen, minkä hän on saavuttanut puhumalla niiltä opitun tavan mukaan, joiden tunnustetaan käyttävän hyvää kieltä; ja sehän, toisin sanoen, on juuri vaistomaista puhumista.

Tässä kysyttäneen: "Onko sitten kielioppi kokonaan tarpeeton, ja ovatko ne, jotka ovat nähneet niin paljon vaivaa säännöstäessään ja selvitellessään eri kieliä ja jotka ovat kirjoittaneet niin paljon nimisanojen ja teonsanojen taivutuksesta, aikamuotojen yhdenmukaisuudesta ja lauseopista, tehneet mitätöntä työtä ja haaskanneet oppiansa turhaan?" Minä en sano sitä; kieliopillakin on merkityksensä. Mutta sen minä sentään luulen voivani sanoa, että siitä pidetään melkoista suurempaa melua kuin oikeastaan kannattaisi ja että sillä kiusataan sellaisia, joille se ei lainkaan kuulu, nimittäin siinä ijässä olevia lapsia, missä heitä sillä tavallisesti vaivataan kielioppikouluissa[139].

Ei ole mitään sen ilmeisempää, kuin että tällä tavalla vaistomaisesti opitut kielet täyttävät riittävän hyvin tehtävänsä yleisissä elämän toimituksissa ja tavallisissa liikesuhteissa. Niin, jopa näyttävät useat ylhäiset kauniimman sukupuolen jäsenet ja ne heistä, jotka ovat viettäneet aikansa hienosti sivistyneessä seurassa, että tämä yksinkertainen ja luonnollinen keino kykenee ilman vähintäkään kieliopin tutkimista tai tietoa nostamaan heidät varsin korkealle asteelle kielenkäytön siroudessa ja kauneudessa; ja onpa olemassa naisia, jotka tietämättä vähääkään, mitä aikamuodot ja laatutavat, määräsanat ja sijasanat ovat, puhuvat yhtä puhtaasti ja virheettömästi (he pitäisivät sitä ehkä huonona kohteliaisuutena, jos sanoisin: kuin maalaiskoulumestari) kuin useimmat herrasmiehet, joita on kasvatettu latinakoulujen yleisten menettelytapojen mukaan. Kielioppi voidaan siis, kuten näemme, jättää erinäisissä tapauksissa kokonaan syrjään. Kysymys on silloin: kenelle sitä on opetettava ja milloin? Tähän vastaan minä:

1. Useimmat ihmiset opettelevat kieliä yleistä kanssakäymistä ja jokapäiväisessä elämässä tarpeellisten ajatusten ilmaisemista varten, seuraamatta mitään muita päämääriä niiden käyttämisessä. Ja tätä tarkoitusta vastaa tuo alkuperäinen tapa oppia kieliä pelkän keskustelun avulla ei ainoastaan kyllin hyvin, vaan on sille myöskin annettava etusija nopeimpana, sopivimpana ja luonnollisimpana tapana. Sentähden voidaankin vastata, ett'ei kielioppi ole tarpeen tähän kielenkäyttöön. Tämä on pakko myöntää kaikkien lukijaini, jotka ymmärtävät, mitä minä tässä sanon, ja jotka toisten kanssa keskustellessaan ymmärtävät heitä, vaikk'ei heille ole milloinkaan opetettu englannin kielioppia. Otaksuakseni on näin laita verrattomasti enimpäin englantilaisten, joista minä en ole vielä kuullut kenenkään opetelleen äidinkieltään sääntöjen avulla.

2. Sitten on toisia ihmisiä, jotka suorittavat suurimman osan toimiansa tässä maailmassa kielellään ja kynällään, ja heidän on soveliasta, ellei suorastaan välttämätöntä, puhua puhtaasti ja virheettömästi, painaakseen ajatuksensa sitä helpommin ja sitä vaikuttavammin muiden ihmisten mieleen. Tästä syystä ei millaista puhetapaa tahansa, kunhan se vain ilmaisee ajatuksen ymmärrettävästi, katsotakaan sivistyneelle miehelle riittäväksi. Hänen tulee siis myöskin tutkia kielioppia muiden hyvää kielenkäyttöä edistävien apukeinojen joukossa, mutta ehdottomasti oman kielensä kielioppia, sen kielen, jota hän itse käyttää, niin että hän ymmärtäisi perinpohjaisesti tämän maansa kielen ja puhuisi sitä puhtaasti, loukkaamatta niiden korvia, joiden kanssa hän keskustelee, virheellisillä lausetavoilla ja luvattomilla säännöttömyyksillä. Ja tähän tarkoitukseen on kielioppi tarpeellinen, mutta vain hänen äidinkielensä kielioppi ja vain niille, jotka haluavat nähdä vaivaa puhetapansa viljelemisessä ja kirjallisen esityksensä kehittämisessä. Eikö kaikkien säätyläisten tulisi tehdä tätä, sen jätän minä jokaisen itsensä harkittavaksi, kun kerran puhtaan kielenkäytön ja kieliopillisen virheettömyyden puutetta katsotaan sangen sopimattomaksi siinä asemassa olevalle henkilölle, ja kun kerran jokaista, joka havaitaan sellaisiin kompastuksiin vikapääksi, tavallisesti moititaan siitä, että hän on saanut huonomman kasvatuksen ja viettänyt aikansa huonommassa seurassa kuin oikeastaan hänen arvolleen kuuluisi. Jos asian laita on näin (ja minä uskon sen niin olevan), on kerrassaan kummallista, miksi säätyläisnuorukaisia pakotetaan ajamaan päähänsä vieraiden ja kuolleiden kielten kielioppeja, vaikk'ei heille milloinkaan hiiskuta sanaakaan heidän oman kielensä kieliopista: he eivät edes tiedä, että mitään sellaista on olemassakaan ja vielä vähemmän katsotaan heidän asiakseen saada siinä opetusta. Eikä heidän oman kielensä milloinkaan ilmoiteta ansaitsevan heidän huolenpitoansa ja viljelystänsä, vaikka he tarvitsevat sitä joka päivä ja vaikka heitä heidän myöhemmän elämänsä aikana usein arvostellaan sen taidokkaan tai kömpelön tavan mukaan, millä he sitä käyttäen ajatuksensa ilmaisevat. Sitävastoin ovat ne kielet, joiden kieliopista heille on tehty niin suuret puuhat, sellaisia, ett'eivät he mahdollisesti joudu niitä tuskin koskaan puhumaan tai kirjoittamaan; ja jos se sattumalta tapahtuisikin, olisi heillä täysi syy saada anteeksi ne erehdykset ja virheet, joita he silloin tekisivät. Eikö kiinalainen, joka kuulisi moisesta kasvatustavasta puhuttavan, olisi taipuvainen luulemaan, että kaikista meidän säätyläisnuorukaisistamme aijotaan tehdä vieraiden maiden kuolleiden kielten opettajia ja professoreita eikä suinkaan käytännön miehiä heidän omaan maahansa?

3. Sitten on olemassa kolmas laji ihmisiä, jotka erikoisesti harrastavat kahta tai kolmea vierasta, kuollutta ja (kuten niitä meillä nimitetään) oppinutta kieltä, tekevät niistä tutkimustensa päämäärän ja ylpeilevät taidostaan niissä. Niiden, jotka ryhtyvät jonkun kielen opiskeluun tässä tarkoituksessa ja haluavat saavuttaa siinä tieteellisen tarkkuuden, täytyy epäilemättä tutkia sen kielioppiakin erikoisen huolellisesti. Minä en tahtoisi, että minua tässä kohdassa ymmärrettäisiin väärin ja että minun luultaisiin haluavan halventaa kreikkaa ja latinaa. Minä myönnän niiden olevan erinomaisen hyödyllisiä ja arvokkaita kieliä, eikä minun nähdäkseni kukaan voi vaatia itselleen sijaa sivistyneiden joukossa tässä osassa maailmaa, jos ne ovat hänelle vieraita. Mutta sen tiedon, minkä säätyläinen hyödykseen tavallisesti saa roomalaisista ja kreikkalaisista kirjailijoista, voi hän uskoakseni hankkia tutkimatta niiden kielten kielioppia, koska hän voi pelkällä lukemisella oppia ymmärtämään niitä niin paljon, kuin hän tarvitsee. Mikäli hänen olisi syytä joskus myöhemmin katsahtaa näiden kielten, toisen tai toisen, kielioppiin ja tieteellisiin pikkuseikkoihin hieman syvemmältä, sen kykenee hän itse ratkaisemaan aikoessaan käydä käsiksi sellaisiin tutkimuksiin, jotka sitä vaativat. Tämä vie minut kysymyksemme toiseen kohtaan, nimittäin:

Aikaisemmin sovittujen periaatteiden mukaan on vastaus siihen selvä, nimittäin, että mikäli kielioppia on yleensä lainkaan opetettava, on sitä opetettava sellaiselle henkilölle, joka osaa jo puhua kieltä: kuinka voidaan hänelle muutoin opettaa sen kielioppia? Ainakin tukee tätä väitettä ilmeisesti vanhan ajan viisaiden ja oppineiden kansojen käytäntö. He lukivat oman kielensä, mutta eivät vieraan kielen viljelemisen kasvatuksen velvollisuuksiin. Kreikkalaiset nimittivät kaikkia muita kansoja raakalaisiksi ja halveksivat heidän kieltänsä. Ja vaikka kreikkalainen sivistys pääsi arvoon roomalaisten keskuudessa tasavallan loppuaikoina, oli roomalaisen nuorison siitä huolimatta opiskeltava roomankieltä: omaa kieltänsähän heidän oli käyttäminenkin, ja sentähden tuli heidän myös saada oppia ja harjoitusta omassa kielessään.

Mutta määrätäksemme tarkemmin sopivan ajan kieliopin opettamiselle, en minä ymmärrä, kuinka siitä voitaisiin järkeen nojautuen tehdä muuta kuin johdatus puhetaitoon: kun katsotaan ajan tulleen opettaa jotakuta huolehtimaan kielensä hiomisesta ja paremmasta puhetavasta kuin sivistymättömien, silloin on myöskin aika teroittaa hänelle kieliopin sääntöjä, eikä ennen. Sillä kun kieliopin tehtävänä ei ole opettaa ihmisiä puhumaan, vaan puhumaan virheettömästi ja kunkin kielen tarkkojen sääntöjen mukaan, mikä kuuluu osaltaan hienoihin tapoihin, tarvitsee sellainen henkilö hyvin vähän edellistä, jolle nämä jälkimmäisetkään eivät ole välttämättömiä: missä kaunopuheisuutta ei kaivata, siinä voidaan myös tulla toimeen ilman kielioppia. Minä en ymmärrä, miksi kukaan tuhlaisi aikaansa ja vaivaisi päätänsä syventymällä latinan kielioppiin, ellei hän aijo tiedemieheksi tai pidä latinaisia puheita ja kirjoita julkisia asiakirjoja[140] sillä kielellä. Milloin joku huomaa olevansa pakotettu tai halukas tutkimaan perinpohjaisemmin jotakin vierasta kieltä ja hankkimaan siinä itselleen erikoisen tarkat tiedot, on hänellä silloinkin vielä aikaa saada siitä kieliopillinen yleiskatsaus. Jos hänen tarkoituksenaan on vain sillä kielellä kirjoitettujen kirjojen ymmärtäminen, pyrkimättä tieteelliseen pätevyyteen itse kielessä, vie lukeminenkin yksinään, kuten olen sanonut, tähän päämäärään, hänen tarvitsemattaan sälyttää mieleensä kieliopin monilukuisia ja monimutkaisia sääntöjä.

§ 169. Kehittääksenne oppilaanne kirjoitustaitoa pankaa hänet joskus kääntämään latinasta englanniksi. Mutta kun latinan opetteleminen on vain sanojen opettelemista, mikä taas on sangen ikävää työtä sekä nuorille että vanhoille, liittäkää siihen niin paljon muuta todellista tietoa kuin voitte, alkamalla aina siitä, mikä on helpoimmin aistimilla havaittavissa, kuten esimerkiksi tiedolla kivennäisistä, kasveista ja eläimistä, ja erittäinkin tarvepuista ja hedelmäpuista, niiden käytännöstä ja kasvattamistavoista, sillä siten opetatte lapselle paljon sellaista, mistä hänelle tulee olemaan hyötyä aikamiehenä. Mutta ennen kaikkea selvitelkää hänelle maantiedettä, tähtitiedettä ja ruumiinrakenneoppia. Vaan mitä hänelle opettanettekin, pitäkää huolta siitä, ett'ette ahda häneen liian paljoa yhdellä kertaa, ett'ette aseta hänelle muuta ehdottomaksi velvollisuudeksi kuin vilpittömän hyveen ja ett'ette nuhtele häntä muusta kuin paheesta tai ilmeisestä taipumuksesta siihen.

§ 170. Mutta jos kaiken lopuksi hänen kohtalonsa on kuitenkin joutua kouluun oppimaan latinaa, on kokonaan turhaa puhua teille menettelytavasta, jota minä pidän paraana koulujen noudatettavaksi: teidän on pakko alistua siihen, mikä siellä on jo käytännössä, eikä teidän tosiaankaan tule odottaa, että sitä ruvettaisiin muuttamaan teidän poikanne takia. Mutta koettakaa kuitenkin kaikin mokomin päästä siihen, jos voitte, ett'ei häntä ainakaan panna kyhäämään latinankielisiä esitelmiä ja puheita ja vähiten kaikista runoja, olivat ne sitten millaisia tahansa. Pitäkää sitkeästi kiinni siitä ajatuksesta, jos siitä on jotakin hyötyä, ett'ette te suinkaan aijo tehdä hänestä latinankielistä puhujaa tai runoilijaa, vaan että te aivan yksinkertaisesti toivoisitte hänen täydellisesti ymmärtävän jotakin latinaista kirjailijaa, ja että te olette tehnyt sen huomion, ett'eivät ne, jotka opettavat jotakin uutta kieltä ja opettavat menestyksellisesti, milloinkaan kehoita oppilaitaan sepittämään puheita tai runoja ranskaksi tai italiaksi, koska heidän toimenaan on yksistään kielen opettaminen eikä mielikuvituksen kehittäminen.

§ 171. Minä haluan kuitenkin selittää teille hiukan laveammin, miksi minä en tahtoisi häntä pantavan harjoittelemaan esitelmien ja runojen kyhäämistä. 1. Mitä ensinnäkin esitelmiin tulee, niin pyytävät ne, sen myönnän, olla hyödyllisiä sikäli, että ne opettavat ihmisiä puhumaan kauniisti ja taitavasti niistä aiheesta tahansa, mikä olisi, en sitä kiellä, erinomainen etu, jos se vain olisi tätä tietä saavutettavissa, koska ei mikään sovi sen paremmin säätyläiselle tai ole hänelle suuremmaksi hyödyksi kaikissa elämän tiloissa kuin kyky milloin tahansa puhua hyvin ja asiallisesti. Mutta sen minä sanon, ett'ei sellainen esitelmien sepustaminen kuin kouluissa yleisesti käytetty auta hituistakaan sitä päämäärää kohti, sillä katsokaahan vain, millaisia tehtäviä esitelmiä määrättäessä annetaan nuorelle poikaviikarille: hänen on sepitettävä puhe jostakin latinaisesta lauselmasta, kuten esim. Omnia vintit amor[141] tai Non licet in bello bis peccare,[142] j.n.e. Ja siinä on poikaparan, jolta puuttuu kokonaan tietoja niistä asioista, mistä hänen on puhuttava, tietoja, joita vasta aika ja kokemus voivat antaa, paneminen keksimiskykynsä piinapenkkiin voidakseen sanoa jotakin silloin, kun hän ei mitään tiedä: moinenhan on jonkunlaista egyptiläistä hirmuvaltaisuutta, kun käsketään tekemään tiiliä, vaikk'ei ole vielä aineksiakaan hankittuna[143]. Ja sentähden onkin sellaisissa tapauksissa yleistä, että lapsiraukat menevät pyytelemään ylempiluokkalaisia: "Olkaa niin ystävällisiä ja antakaa minulle pari ajatusta", eikä ole helppo sanoa, onko se järkevää vaiko naurettavaa. Ennenkuin ihminen millään tavoin kykenee puhumaan jostakin asiasta, on hänen välttämätöntä ensin tuntea sitä jonkun verran, tai muutoin on yhtä tyhmää panna hänet siitä haastelemaan kuin vaatia sokeaa selittelemään värejä tai kuuroa lausumaan mielipiteensä sävelistä. Ja ettekö pitäisi sitä hieman hassahtaneena, joka vaatisi sellaista henkilöä väittelemään jostakin kiistanalaisesta oikeustieteen kohdasta, joka ei tiedä kerrassaan mitään laeistamme? Ja mitä ymmärtävät, minä pyydän kysyä, koulupojat niistä asioista, joita heille tavallisesti annetaan esitelmien aiheiksi ja joista heidän on puhuttava teroittaakseen ja harjoittaakseen kekseliäisyyttänsä?

§ 172. Toiseksi ajatelkaa kieltä, jolla heidän esitelmänsä pidetään: sehän on latinaa, kieltä, joka on muukalainen heidän maassaan ja lisäksi aikoja sitten kuollut kaikkialta, kieltä, jolla teidän poikanne ei tuhannessa tapauksessa yhtä vastaan joudu kertaakaan pitämään puhetta niin kauvan kuin hän elää mieheksi vartuttuaan, kieltä, jonka lausetapa eroaa niin suuresti meidän ilmaisukeinoistamme, että hänen täydellinen taitonsa siinä edistäisi hyvin vähän hänen englantilaisen sanontansa puhtautta ja keveyttä. Sitäpaitsi on nykyään kaikilla käytännöllisen englantilaisen elämämme aloilla niin vähän aihetta ja tilaisuutta meidän omalla kielellämme pidettyihin korupuheisiin, ett'en minä voi nähdä mitään perustetta tämäntapaisille harjoituksille kouluissamme, elleihän otaksuta, että kaikkien sääntöjen mukaisten latinaisten puheiden sepittäminen olisi oivallinen keino opettaa miehiä pitämään hyviä englantilaisia puheita vapaasti ja ilman esivalmisteluja [144]. Mutta minun nähdäkseni olisi pikemminkin meneteltävä siten, että säätyläisnuorukaisillemme esitettäisiin järkeviä ja hyödyllisiä, heidän ikänsä ja kykyjensä mukaisia kysymyksiä asioista, jotka eivät ole heille kokonaan tuntemattomia tai aivan liian kaukana heidän harrastuspiiristään. Niistä pitäisi heidän, kypsyttyään tämänluontoisiin harjoituksiin, puhua ilman muuta tai mietittyään jonkun hetken paikalla, kuitenkaan tekemättä minkäänlaisia muistiinpanoja, sillä jos me lähemmin tarkastamme tämän kaunopuheliaisuuden opetuksen tuloksia, kysyn minä, kutka puhuvat paremmin mistä asiasta tahansa, kun tilaisuus vaatii heitä esiintymään siinä tai tässä kiistakysymyksessä, nekö, jotka ovat tottuneet sommittelemaan ja kirjoittamaan ennakolta kaiken, mitä aikovat sanoa, vai nekö, jotka tyytyvät vain ajattelemaan asiaa ymmärtääkseen sen niin hyvin kuin voivat ja jotka harjoittautuvat aina puhumaan vapaasti ja ilman esivalmisteluja? Ja ken harkitsee asiaa tältä kannalta, hän ei liene kovinkaan taipuvainen uskomaan, että säätyläisnuorukaisen totuttaminen ennakolta mietittyihin puheisiin ja kaavojen mukaisesti kyhättyihin esityksiin olisi oivallinen keino kehittää hänen taipumuksiaan käytännöllisiin toimiin.

§ 173. Mutta ehkäpä sanotaan meille kaiken tuon tapahtuvan heidän latinankielen taitonsa lisäämiseksi ja parantamiseksi. On totta, että se on juuri heidän toimenaan koulussa, mutta esitelmien sommitteleminen ei ole sopiva keino siihen tarkoitukseen, koska he vaivaavat siinä aivojansa keksiäkseen, mitä sanoisivat, eikä suinkaan ymmärtääkseen niiden sanojen merkitystä, joita heidän on opittava; ja kun he esitelmiä kyhäilevät, etsivät he ajatuksia ja hikoilevat siinä työssä eivätkä suinkaan tarkkaa kieltä. Mutta kun jonkun kielen oppiminen ja hallitseminen on jo itsessäänkin riittävän työlästä ja ikävää, ei sitä pitäisi raskauttaa vielä kaikenlaisilla muilla vaikeuksilla, niinkuin siten meneteltäessä tehdään. Ja jos taas tahdotaan sellaisilla harjoituksilla kehittää poikien mielikuvitusta, niin on parasta antaa heidän kyhätä esitelmiään englanninkielellä, joka heiltä sujuu helposti ja jonka sanavarasto on heidän vallassaan, samalla kun siinä tulee paremmin näkyviin, millaisia ajatuksia heillä on, kun ne ilmaistaan heidän omalla kielellään. Ja jos latinaa on kerran opittava, niin tapahtukoon se niin vaivattomasti kuin suinkin mahdollista, kiusaamatta ja kyllästyttämättä heidän mieltään niin rasittavalla puuhalla kuin siihen liittyvällä puheiden sepittelyllä.

§ 174. Jos on siis olemassa tämäntapaisia syitä lasten koulussa kyhäämiä latinaisia esitelmiä vastaan, on minulla paljoa enemmän ja painavampaa sanottavana heidän latinankielisiä runokokeilujaan ja yleensäkin heidän säkeidensepittelyjään vastaan, olivat ne millaisia tahansa, sillä ellei lapsella ole pienimpiäkään luontaisia taipumuksia runouteen, on järjettömin asia maailmassa kiusata häntä ja tuhlata hänen aikansa sellaiseen puuhaan, josta ei voi koskaan tulla mitään valmista; ja jos hänellä taas on jonkunlaista runokykyä, on minusta oudoin asia maailmassa, että hänen isänsä haluaisi tai kärsisi sitä hellittävän ja edistettävän. Minun nähdäkseni tulisi vanhempain koettaa masentaa ja hillitä sitä niin paljon kuin mahdollista, enkä minä ymmärrä, mitä syytä isällä olisi toivoa pojastaan runoilijaa, ellei hän halua tämän pitävän pilkkanaan kaikkia muita elämäntehtäviä ja toimia, mikä ei sentään ole vielä pahinta asiassa, sillä jos hän osoittaa menestyvänsä säkeitten sepittäjänä ja pääsee kerran älyniekan maineeseen, niin toivoisin minä otettavan huomioon, missä seurassa ja millaisissa paikoissa hän kaiken todennäköisyyden mukaan tuhlaa aikansa, niin, jopa varallisuutensakin, sillä hyvin harvoinhan nähdään kenenkään löytävän kulta- tai hopeakaivoksia Parnassolta[145]. Siellä vallitsee miellyttävä ilma, mutta maaperä on siellä hedelmätöntä; ja on olemassa hyvin harvoja esimerkkejä miehistä, jotka ovat lisänneet perintöosuuttaan sieltä korjaamallaan sadolla. Runoileminen ja pelaaminen, jotka tavallisesti käyvät käsi kädessä, ovat siinäkin toistensa kaltaisia, että ne hyvin harvoin tuovat etua muille kuin niille, joilla ei ole muuta keinoa elääkseen. Varakkaat miehet häviävät melkein säännöllisesti, ja hyvä on, jos he selviävät leikistä helpommalla kuin koko omaisuutensa tai sen suurimman osan menettämisellä. Ellette siis halua tehdä pojastanne jokaisen iloisen seuran tukipylvästä, jota ilman eivät keikarit voisi maistella viiniään tai viettää iltapäiväänsä huolettomina, ellette halua hänen tuhlaavan aikaansa ja varojansa toisten hauskuuttamiseksi ja halveksivan niitä lokaisia maa-alueita, joita hänen esi-isänsä ovat hänelle jättäneet, en usko teidän erikoisesti harrastavan hänen kehittämistään runoilijaksi tai suosivan hänen opettajansa toimenpiteitä hänen säkeistelytaitonsa parantamiseksi. Mutta jos joku tästä huolimatta pitäisi runotaitoa suotavana ominaisuutena pojassaan ja uskoisi sen harjoittamisen edistävän hänen mielikuvituksensa ja henkisten lahjojensa kehkeämistä, täytyy hänenkin pakosta tunnustaa, että etevien kreikkalaisten ja roomalaisten runoilijain lukeminen on siihen tarkoitukseen paljoa sopivampi keino kuin omintakeinen huonojen säkeiden sepitteleminen kielellä, joka ei ole hänen oma kielensä. Ja ken aikoo suorittaa jotakin kunnollista englantilaisen runouden alalla, hän ei luullakseni suinkaan pitäisi oikeana alkuharjoituksena siihen ensimmäisten kokeittensa pukemista latinankielisiin säkeisiin.

§ 175. Muuan toinenkin seikka esiintyy hyvin usein latinakoulujen yleisessä opetustavassa, josta minä en havaitse lähtevän mitään hyötyä, se kun vain raskauttaa nuorten poikain kieliopintoja, jotka kuitenkin olisi minun mielestäni tehtävä niin helpoiksi ja huvittaviksi kuin suinkin ja joista olisi niin paljon kuin mahdollista poistettava kaikki vaivalloinen ja kyllästyttävä. Seikka, johon minä tässä tähtään ja jota minä valitan, on tapa pakottaa heitä oppimaan ulkoa pitkiä pätkiä kirjailijoista, joita he lukevat; minä en voi keksiä siitä olevan minkäänlaista etua, en etenkään siihen päämäärään nähden, jota varten he työskentelevät[146]. Kieliä on opittava ainoastaan lukemalla ja puhumalla, eikä suinkaan laskettelemalla ulkoa otteita eri kirjailijoista; kun miehen pää on ahdettu niitä täyteen, on hänet varustettu kaikilla typerän koulukarhun aineksilla ja ohjattu hänet tielle, jolla hänestä helposti sellainen tuleekin; ja kuitenkaan ei mikään sovi sen huonommin säätyläiselle. Sillä mikä voikaan olla sen naurettavampaa kuin muiden loistavien ja kauniiden ajatusten ja lauselmien sekoittaminen hänen omiin kurjiin jaaritteluihinsa, jotka tulevat sitäkin räikeämmin näkyviin eivätkä tarjoa omasta puolestaan sen suurempaa viehätystä eivätkä kohota puhujan mainetta sen paremmin kuin jos hän haluaisi koristaa nukkavierua talonpoikaismekkoa leveillä, tulipunaisilla kaistaleilla ja välkkyvällä kultakankaalla. On kyllä totta, että jos tavataan kohta, jonka aihe ansaitsee muistamista ja jonka kielellinen ilmaisu on hyvin sattuva ja taidokas (ja sellaisia kohtiahan on paljon muinaisajan kirjailijoissa), ei ole suinkaan pahemmaksi juurruttaa sitä nuorten oppilasten mieleen ja sellaisten ihastuttavien, suurten mestarien teoksista poimittujen katkelmien avulla joskus harjoittaa koulupoikain muistia. Mutta minä en ymmärrä, mitä hyödyttää panna heidät laskettamaan läksynsä ulkoa, ilman valintaa ja eroitusta, aina miten ne sattuvat heidän kirjassaan seuraamaan toisiaan, sillä sitenhän vain tuhlataan suotta heidän aikaansa ja vaivojaan ja opetetaan heitä vieroksumaan ja inhoamaan kirjojansa, joista he eivät saa muuta kuin hedelmätöntä puuhaa ja ponnistusta.

§ 176. Kuulenpa tähän sanottavan, että lapsien on annettava harrastaa ulkolukua muistinsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi. Minä toivoisin vain, että näin sanottaisiin yhtä päteviin järkisyihin nojaten kuin sen vakuuttelemiseen ollaan kerkeitä, ja että tämä käytäntö perustuisi tarkkaan havaintoon enemmän kuin vanhaan tapaan, sillä onhan ilmeistä, että muistin voimakkuus riippuu onnellisista luonnonlahjoista eikä suinkaan harjoituksen avulla saavutetusta totunnaiskehityksestä. On kyllä totta, että jos mielemme on erikoisesti kiintynyt johonkin seikkaan ja jos se, peläten päästävänsä sen saavutettavistaan, lyö siitä itseensä, sitä yhä uudelleen ja uudelleen miettimällä, ikäänkuin yhä uuden leiman, kykenee se sen säilyttämään, mutta vain oman luontaisen säilytysvoimansa mukaisesti. Vahaan tai lyijyyn lyöty leima ei pysy niin kauvan kuin vaskeen tai teräkseen lyöty. Mutta jos se usein uudistettaisiin, säilyisi se sitä kauvemmin; jokainen uusi saman seikan miettiminen on samaa kuin uuden leiman lyöminen, ja juuri tältä kannalta on laskuissa lähdettävä, jos halutaan tietää, kuinka kauvan mieli sen säilyttää. Mutta kun opetellaan ulkoa kokonaisia latinankielisiä sivuja, ei siten tehdä muistia kykenevämmäksi säilyttämään mitään muutakaan, yhtä vähän kuin jonkun lauseen kaivertaminen lyijyyn saa tämän paremmin ja pysyvämmin säilyttämään mitä muita piirroksia tahansa. Jos sellainen muistin harjoittaminen kykenisi sitä vahvistamaan ja kehittämään henkisiä lahjojamme yleensä, olisi näyttelijöillä välttämättä paras muisti kaikkien ihmisten joukosta ja heidän pitäisi olla myös mitä parainta seuraa. Mutta saavatko ne pätkät, mitkä he ovat siten ahtaneet päähänsä, heidät muistamaan paremmin muita asioita ja kehittyvätkö heidän henkiset lahjansa yhtä rintaa sen vaivannäön kanssa, johon he ovat antautuneet oppiakseen ulkoa muiden ajatuksia, sen näyttäköön kokemus. Muisti on kuitenkin niin tarpeellinen kaikissa elämän vaiheissa ja tiloissa ja niin vähän voidaan suorittaa ilman sitä, ett'ei meidän suinkaan tarvitse pelätä sen tylstyvän ja käyvän hyödyttömäksi harjoituksen puutteessa, jos nyt harjoitus sitä vahvistaisi. Mutta minä pelkään pahoin, ett'ei tätä henkistä kykyä voida yleensä paljoakaan auttaa eikä parantaa meidän omilla harjoituksillamme tai yrityksillämme, ei ainakaan muka siinä tarkoituksessa latinakouluissa noudatetulla menettelytavalla. Ja jos Xerxes kykeni mainitsemaan jokaisen halvan sotilaan nimen armeijassaan, johon kuului ei sen vähempää kuin satatuhatta miestä, luulen minä myönnettävän, ett'ei hän ollut saavuttanut tätä ihmeellistä taitoaan opettelemalla lapsena ollessaan ulkoa läksynsä. Tätä tapaa harjoittaa ja kehittää muistia luetun vaivalloisilla, ilman kirjaa tapahtuvilla kertaamisilla käytetään luullakseni hyvin vähän hallitsijani kasvatuksessa, ja kuitenkin oltaisiin siinä suhteessa heihin nähden tietysti yhtä tarkkoja kuin halvimpiinkin koulupoikiin nähden, jos siitä olisi se etu, josta niin paljon puhutaan, koska hallitsijat tarvitsevat hyvää muistia yhtä paljon kuin kuka muu ihminen tahansa ja koska heille on tätä henkistä kykyä suotu tavallisesti yhtä suuri osa kuin muillekin, vaikk'ei sen kehittämisestä ole tuohon mainittuun tapaan koskaan huolta pidetty. Mihin mieli on erikoisemmin kiintynyt ja mitä se harrastaa, sen se myöskin muistaa paraiten ylempänä esitetystä syystä; ja jos siihen yhdistetään pysyvä suunnitelma ja järjestys, on minun uskoakseni kaikki tehty, mitä voidaan tehdä heikon muistin auttamiseksi; ja jos ken ryhtyy siinä suhteessa käymään jotakin muuta tietä, etenkin ahtamaan lapsen mieleen pitkät sarjat muiden ihmisten sanoja, joista ei oppilas välitä, hän on luullakseni piankin huomaava, että saavutettu voitto tuskin korvaa puolta sillä tavalla haaskatusta ajasta ja vaivannäöstä.

Minä en tällä suinkaan tarkoita, ett'ei lasten muistia olisi millään tavoin harjoitettava. Minä olen kyllä sitä mieltä, että heidän muistiaankin on askarrutettava, mutta ei opettelemalla konemaisesti kokonaisia sivuja kirjoista, jotka jätetään heti unhoon ja joista ei sen koommin enää välitetä, niin pian kun läksy on kerran lasketettu ja tehtävä suoritettu. Siitä eivät kostu ei muisti eikä järki. Ylempänä[147] olen jo maininnut, mitä heidän tulisi opetella ulkoa kirjailijain teoksista, ja kuu tuollaisia viisaita ja hyödyllisiä mietelauseita on kerran annettu heidän muistinsa säilytettäväksi, eivät he saisi unohtaa niitä milloinkaan enää, vaan olisi heidät usein pantava tekemään niistä tiliä; paitsi sitä hyötyä, mitä tuollaiset lauselmat voivat tuottaa heille heidän myöhemmällä ijällään oivallisina ohjeina ja huomautuksina, oppivat he siten myöskin usein miettimään ja ajattelemaan, mitä heidän oli muistettava, ja juuri tämä on ainoa keino kehittää muisti ripeäksi ja tehokkaaksi. Usein tapahtuvaan mietiskelyyn tottuminen estää heidän mieltänsä haihattelemasta sinne ja tänne ja palauttaa heidän ajatuksensa takaisin hyödyttömiltä ja tarkoituksettomilta retkeilyiltä, ja sentähden luulenkin olevan edullista antaa heille joka päivä jotakin muistettavaksi, mutta jotakin sellaista, joka itsessään ansaitsee muistamista ja jonka te ette soisi koskaan heidän mielestään haihtuvan, milloin tahansa te sitä kysyttekin tai he itse sitä tavoittelevat. Se pakottaa heidät kääntämään usein ajatuksensa sisäänpäin, mitä parempaa henkistä tottumusta te ette voi heille toivoa.

§ 177. Mutta kenen huostaan sitten lapsen opetus uskottaneenkin hänen elämänsä herkimpänä ja taipuisimpana aikana, se on ainakin varmaa, että siihen toimeen olisi valittava henkilö, jonka mielestä latina ja kielet ovat vähäpätöisin osa kasvatuksessa, henkilö, joka ymmärtää, kuinka paljon arvokkaampia ovat hyve ja sopusuhtainen sielu kuin minkäänlainen oppineisuus tai kielitaito ja joka sentähden katsoo tärkeimmäksi tehtäväkseen oppilaittensa luonteen muodostamisen ja sen ohjaamisen oikeaan suuntaan; kun tämä oikea suunta on kerran saavutettu, tuottaa se tarvittavaan aikaan kaiken muun, vaikka kaikki muu lyötäisiinkin laimin; mutta ellei sitä ole saavutettu ja vakiinnutettu niin, että se kykenee torjumaan kaikkia huonoja ja paheellisia taipumuksia, eivät kielet ja tiedot ja kaikki muut kasvatuksen edut auta kerrassaan mitään, tekeväthän vain ihmisen pahemmaksi ja vaarallisemmaksi. Ja millaista melua tosiaan pidettäneenkään latinan oppimisesta muka niin tärkeänä ja vaikeana tehtävänä, voi lapsen äiti[148] opettaa sitä hänelle itse, jos hän vain haluaa kuluttaa pari, kolme tuntia päivässä hänen kanssaan ja panna oppilaansa lukemaan evankelistoja latinaksi hänen kuultensa, sillä hänen tarvitsee vain ostaa latinankielinen Uusi Testamentti, ja kun joku on hänelle merkinnyt viimeisen edellisen tavun, silloin kun se on pitkä kahta tavua laajemmissa sanoissa, mikä riittää hänen ääntämisensä opastukseksi ja sanojen korostamiseksi, lukea joka päivä evankeliumeja ensin englanniksi, ja sitten saa hän erikoisesti yrittää olla niitä ymmärtämättä latinaksikin, jos vain voi. Ja kun hän ymmärtää latinankielisiä evankelistoja, voi hän samalla tavalla lukea Aisopoon taruja ja siirtyä edelleen Eutropiukseen, Justinukseen ja muihin sellaisiin kirjoihin. Minä en mainitse tätä ikäänkuin jonkunlaisena mielikuvana siitä, mitä minä luulisin mahdolliseksi, vaan tosiasiana, jonka minä tiedän tapahtuneen ja joka osoittaa voitavan helposti oppia latinankieltä tällä tavalla.

Mutta palataksemme varsinaiseen sanottavaani, tulee henkilölle, joka ottaa tehtäväkseen nuorten miesten, eritotenkin säätyläisnuorukaisten kasvattamisen, olla takanaan jotakin muuta kuin pelkkä latina, vieläpä jotakin muuta kuin perehtyminen vapaisiin tieteisiin: hänen tulee olla henkilö, joka ansaitsee huomiota hyveensä ja viisautensa takia, jolla on terve järki ja hyvä mielenlaatu ja joka osaa alituisesti kasvattiensa kanssa seurustellessaan käyttäytyä vakavasti, vapaasti ja ystävällisesti. Mutta näistä ominaisuuksistahan olen puhunut laveammin toisessa paikassa[149].

§ 178. Samaan aikaan kun lapsi opettelee ranskaa ja latinaa, on häntä myöskin tutustutettava, kuten on jo mainittu[150], laskentoon, maantieteeseen, ajantietoon, historiaan ja lisäksi mittausoppiin. Sillä jos näitä aineita opetetaan hänelle ranskaksi tai latinaksi, niin pian kuin hän alkaa ymmärtää jompaakumpaa näistä kielistä, saa hän siten tietoja niistä ja perehtyy sitäpaitsi kieleen paremmin.

Maantieteellä olisi minun ymmärtääkseni alotettava, sillä kun maapallon muodon, neljän maanosan[151] aseman ja rajojen, samoin kuin erityisten valtakuntien ja maiden oppiminen on vain silmien ja muistin harjoitusta, oppii lapsi ne kernaasti ja pitää ne mielessään. Ja tämä on siinä määrin varmaa, että minä elän nykyään samassa talossa erään lapsen kanssa[152], jolle hänen äitinsä on tätä menettelytapaa noudattaen opettanut maantiedettä niin hyvällä menestyksellä, että hän tunsi neljän maanosan rajat, että hän taisi kysyttäessä epäröimättä osoittaa jokaisen maan pallokartalta ja jokaisen kreivikunnan Englannin kartalta, että hän tiesi kaikki maailman suuret joet, niemet, salmet ja lahdet ja että hän kykeni löytämään kunkin paikan pituus- ja leveysasteet jo ennen kuin hän oli kuuden vuoden vanha. Näissä tiedoissa, jotka lapsi täten hankkii näkemältä ja jotka uuttera harjoittelu painaa hänen muistiinsa, ei tosin ole, sen myönnän, kaikki, mitä hänen on opittava pallokartaltaan. Mutta se on kuitenkin hyvä askel ja valmistus eteenpäin ja se tekee lopun paljoa helpommaksi hänelle, kun hänen ymmärryksensä on ennättänyt tarpeeksi kypsyä sen omistamiseen; lisäksi voittaa hän siten nykyhetkellä paljon aikaa, ja uusien tietojen tuottama ilo johtaa häntä huomaamatta oppimaan myös kieliä.

§ 179. Kun hän on pysyvästi painanut mieleensä maapallon luonnolliset osat, on sopiva aika alottaa laskennon opetus. Maapallon luonnollisilla osilla minä tarkoitan maan ja meren eri osien erilaisia asemia ja eri maiden erilaisia nimiä ja jakoja, kuitenkaan vielä turvautumatta niihin keinotekoisiin ja kuviteltuihin viivoihin, jotka on keksitty ja joiden olemassaolo on otaksuttu vain tämän tiedonhaaran sitä mukavammaksi kehittämiseksi.

§ 180. Laskento on helpoin ja siis myöskin ensimmäinen laji kohteetonta järjentoimintaa, johon mieli tavallisesti vaikeuksitta suostuu tai tottuu, ja on siitä niin yleistä hyötyä kaikilla elämän ja käytännöllisen toiminnan aloilla, että tuskin mitään voidaan tehdä ilman sitä. Niinpä onkin varmaa, ett'ei kukaan voi oppia sitä liian paljon tai liian täydellisesti, ja sentähden onkin lapsen alotettava laskemisen harjoittaminen niin pian ja niin laveassa mitassa, kuin hän suinkin kykenee, ja hänen on harrastettava sitä hiukan joka päivä, siksi kunnes hänestä on tullut mestari lukujen taidossa. Kun hän osaa yhteen- ja vähennyslaskut, voi hän siirtyä eteenpäin maantieteessä, ja kun hän on tutustunut maan napoihin, vyöhykkeisiin, kääntöpiireihin ja puolipäivänpiireihin, voidaan hänelle opettaa pituus- ja leveysasteet ja saattaa hänet niiden avulla ymmärtämään karttojen käyttöä, niin että hän niiden sivuille merkityistä numeroista osaa määrätä eri maiden suhteellisen aseman ja löytää ne pallokartalta. Kun hän suoriutuu siitä vaikeuksitta, voidaan hänelle antaa alkeistiedot taivaan pallokartasta, kuljettaa hänet jälleen läpi kaikkien piirien, kiinnittämällä erikoista huomiota auringonrataan ja eläinrataan, jotta ne kaikki painuvat hyvin selvästi ja tarkasti hänen mieleensä, sekä opettaa hänelle erilaisten tähtisikermien muodot ja asennot, näyttämällä ne hänelle ensin kartalta ja sitten taivaalta.

Kun tämä on tehty ja kun hän tuntee tarkalleen meidän pallonpuoliskomme tähtisikermät, on sovelias aika antaa hänelle tietoja meidän kiertotähtimaailmastamme, ja siinä tarkoituksessa lienee paikallaan piirtää hänen nähtäväkseen kopernikolaisen järjestelmän kaava ja sen avulla selittää hänelle kiertotähtien eri asennot, niiden suhteelliset etäisyydet auringosta, niiden kiertoliikkeiden keskuksesta. Tämä on mitä helpoimmalla ja luonnollisimmalla tavalla valmistava häntä ymmärtämään kiertotähtien liikettä ja oppia siitä. Sillä koska tähtitieteilijät eivät enään ole epäilevällä kannalla kiertotähtien liikkeestä auringon ympäri, on hänenkin parasta noudattaa tätä otaksumaa, joka ei ole ainoastaan yksinkertaisin ja vähimmin hämmennystä tuottava vasta-alkajalle, vaan myöskin itsessään todennäköisin. Mutta tässä, kuten kaikissa muissakin opetuksen kohdissa, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että alotetaan selvästä ja yksinkertaisesta ja että lapsille opetetaan kerrallaan vain niin vähän kuin suinkin, mutta juurrutetaan se vähä lujasti heidän päähänsä, ennenkuin siirrytään seuraavaan asiaan tai uusiin seikkoihin tällä tiedon alalla. Esitettäköön heille ensin joku yksinkertainen ajatus ja katsottakoon, käsittävätkö he sen oikein ja käsittävätkö he sen täydellisesti, ennenkuin mennään eteenpäin; ja sitten lisättäköön edelliseen joku toinen yksinkertainen ajatus, joka on lähinnä seuraava suunnassa, mitä aijotte kulkea; ja näin käymällä eteenpäin pienin ja huomaamattomin askelin avataan vähitellen lasten käsityskykyä heitä hämmentämättä ja oudostuttamatta ja johdetaan heidän ajatuksensa avarammalle kuin osattiin odottaakaan. Ja kun joku on oppinut jotakin itse, ei ole olemassa mitään niin varmaa keinoa sen kiinnittämiseksi pysyvästi hänen muistiinsa ja hänen kiihoittamisekseen jatkamaan ponnistuksiaan, kuin panna hänet opettamaan sitä muille.

§ 181. Kun lapsi on kerran tutustunut pallokarttoihin siinä määrin kuin on ylempänä esitetty, lienee sopiva aika kokeilla hiukan mittausopilla, missä minun luullakseni Eukleideen kuusi ensimmäistä kirjaa riittävät hänelle. Sillä minä olen hiukan epäröivällä kannalla siihen nähden, tarvitseeko käytännöllisiin toimiin antautuva mies siinä enemmän tietoa ja onko hänellä siitä vastaavaa hyötyä. Jos hänellä on siihen erikoisia taipumuksia ja erikoista kykyä, niin voi hän kaikissa tapauksissa nämä alkeet kasvattajaltaan saatuaan jatkaa itsekin ilman opettajaa.

Pallokarttoja on siis tutkittava ja tutkittava uutterasti, ja minä olenkin sitä mieltä, että tämä opiskelu voidaan alottaa jo hyvissä ajoin, jos vain kasvattaja ottaa huolekseen tarkata, mitä lapsi kykenee käsittämään ja mitä ei; tässä suhteessa riittänee varsin hyvin se sääntö, että lapsille voidaan opettaa kaikkea, mikä on aistimin, erittäinkin näköaistimin havaittavaa, mikäli vain heidän muistiansa harjoitetaan, ja niin voikin lapsi jo hyvin nuorena pallokartan avulla oppia käsittämään, mitä on päiväntasaaja, mitä on puolipäivänpiiri, j.n.e., mitä Eurooppa ja mitä Englanti, melkein yhtä pian kuin hän oppii tuntemaan sen talon huoneet, missä hän asuu, kunhan vain pidetään huolta siitä, ett'ei hänelle opeteta liian paljoa yhdellä kertaa ja ett'ei häntä johdeta uuteen asiaan, ennenkuin kulloinkin käsillä oleva on täydellisesti opittu ja muistiin painettu.

§ 182. Maantieteen kanssa pitäisi ajantiedon käymän käsi kädessä. Minä tarkoitan sen yleistä osaa, jonka avulla hän saa mieleensä yleiskatsauksen koko ajan kulusta ja historiassa käytetyistä huomattavammista ajanjaksoista. Ilman näitä kahta jää historia, joka on suuri viisauden ja kansalaistiedon opettaja ja jota säätyläisen ja käytännöllisiin toimiin antautuvan miehen tulisi erikoisimmin tutkia kaikista tämän maailman asioista, ilman maantiedettä ja ajantietoa, sanon minä, jää historia hyvin huonosti mieleen ja tuottaa varsin vähän hyötyä, koska se silloin on vain ilman järjestystä ja mielenkiintoa sikin sokin heiteltyjen tosiasioiden kasauma. Näiden kahden avulla sovitetaan ihmisten teot oikeihin kohtiinsa ajan ja maiden mukaan, ja näin tehden eivät ne ainoastaan pysy paljoa helpommin muistissa, vaan kykenevät ne myös vasta tässä luonnollisessa järjestyksessään tarjoamaan tilaisuutta sellaisten huomioiden tekoon, jotka kehittävät niitä tutkivan ihmisen entistään paremmaksi ja kunnollisemmaksi.

§ 183. Kun minä puhun ajantiedosta opinhaarana, johon hänen olisi täydellisesti tutustuttava, en tarkoita niitä pikkumaisia kiistoja, joita se on herättänyt. Ne ovat loppumattomat ja enimmillä niistä on niin vähän merkitystä säätyläiselle, ett'eivät ne ansaitsisi perinpohjaisempaa tutkimista, vaikka ne voitaisiin helposti ratkaistakin. Ja sentähden onkin kokonaan vältettävä kaikkea tätä aikatieteilijäin oppinutta rähinää ja touhua. Hyödyllisin kirja, mitä minä olen nähnyt tältä tiedon alalta, on muuan Strauchiuksen pieni, kaksitoistataitteiseen kokoon painettu tutkielma, jonka nimi on Breviarium Chronologicum[154] ja josta voidaan valita kaikki se, mikä on välttämätöntä säätyläisnuorukaisen muistaa ajantiedosta, sillä alottelijaa ei ole tarvis rasittaa kaikella, mitä tämä tutkielma sisältää. Hänellä on siinä edessään useimmat huomattavimmat ja tärkeimmät ajanjaksot julianisen laskutavan mukaan järjestettyinä, se kun on helpoin ja selvin ja varmin laskutapa, mitä voidaan ajantiedossa käyttää. Tähän Strauchiuksen tutkielmaan voidaan lisätä Helvicuksen taulut teoksena, johon on turvauduttava joka tilaisuudessa.

§ 184. Niinkuin ei mikään ole sen opettavampaa, ei myös mikään ole sen hauskempaa kuin historia. Sen ensimmäinen ominaisuus suosittelee sitä täysikasvuisten tutkittavaksi, toinen taas tekee sen minun mielestäni erinomaisen sopivaksi nuorelle pojalle, jonka käteen on annettava joku latinankielinen historia niin pian kuin hän on saanut opetusta ajantiedossa ja tutustunut tässä maanosassa käytettyihin eri ajanjaksoihin ja osaa määrätä ne julianisen laskutavan mukaan. Valintaa tulee esitystavan helppouden ohjata, sillä mistä hän alkaneekin, ajantieto on estävä häntä sekaantumasta; ja kun luettavan hauskuus kehoittaa häntä käymään yhä eteenpäin, oppii hän myöskin kielen ikäänkuin huomaamattaan ja ilman sitä kauheaa kidutusta ja vaivannäköä, jota lapset saavat kärsiä silloin, kun heidät pakotetaan tutkimaan heidän käsityskyvylleen mahdottomia kirjoja, sellaisia kuin roomalaisia puhujia ja runoilijoita, vain siinä tarkoituksessa, että he oppisivat roomankieltä. Kun hän on lukemalla päässyt selville helpommista, kuten esim. Justinuksesta, Eutropiuksesta, Quintus Curtiuksesta[155] y.m., ei seuraava vaikeusaste tuota hänelle enää suurtakaan tuskaa, ja niin voi hän askelittain etenemällä yksinkertaisimmista ja helpoimmista historioitsijoista lähtien vihdoin ryhtyä lukemaan vaikeimpia ja ylevämpiä latinaisia kirjailijoita, sellaisia kuin Tulliusta, Virgiliusta ja Horatiusta.

§ 185. Kun tietoa hyveestä on teroitettu hänelle jo aivan alusta alkaen kaikissa tilaisuuksissa, jotka ovat olleet hänen käsityskykynsä mukaisia, ja turvauduttu siinä enemmän käytännölliseen elämään kuin sääntöihin, ja kun hänet on totutettu pitämään hyvän maineen tavoittelua parempana kuin mielitekojensa tyydyttämistä, en tiedä, onko hänen lainkaan tarvis lukea muita esityksiä siveysopista kuin mitä hän löytää Raamatusta, tai pitääkö hänen käteensä antaa mitään siveysopillista järjestelmää, ennenkuin hän kykenee lukemaan Tulliuksen Offices-teosta,[156] ei samaan tapaan kuin koulupoika opettelisi latinaa, vaan etsiäkseen sieltä elämänsä ohjaukseksi tietoa hyveen perusteista ja käskyistä.

§ 186. Kun hän on täydellisesti sulattanut Tulliuksen Offices-teoksen ja lukenut lisäksi Puffendorfin De Officio Hominis et Civis, lienee sopiva aika johtaa hänet tutkimaan Grotiuksen De Jure Belli et Pacis, tai, mikä on ehkä parempi näistä kahdesta, Puffendorfin De Jure Naturali et Gentium,[157] jonka avulla hän saa tietoa ihmisten luonnollisista oikeuksista, yhteiskunnan synnystä ja perustuksista ja siitä johtuvista velvollisuuksista. Tämä kansalaisoikeuden ja historian yleinen osa on tiedonala, johon ei säätyläisen tulisi vain sivumennen tutustua, vaan jota hänen pitäisi lakkaamatta harrastaa ja jota hän ei saisi milloinkaan hyljätä. Siveän ja hyväntapaisen nuorukaisen, joka on oivallisesti perehtynyt kansalaisoikeuden yleiseen osaan (mihin eivät suinkaan kuulu yksityiset riita-asiat eivätkä niiden koukut ja mutkat, vaan missä käsitellään järjen vaatimuksiin nojaten sivistyneiden kansojen suhteita ja asioita yleensä), joka sen lisäksi ymmärtää hyvin latinaa ja osaa kirjoittaa kaunista käsialaa, voi lähettää ulos maailmaan siinä varmassa vakaumuksessa, että hän on kaikkialta saava tointa ja arvonantoa.

§ 187. Olisikin outoa otaksua, ett'ei englantilainen sivistynyt mies tietäisi mitään maansa laeista. Tämä onkin hänelle, missä asemassa hän sitten lieneekin, niin tärkeätä, ett'en minä tiedä rauhantuomarista valtioministeriin saakka ainoatakaan paikkaa, jonka hän voisi täyttää ilman sitä. Minä en nyt puhu lain vääntelystä ja turhanaikaisesta kiistelemisestä ja viekastelusta: sivistyneen miehen, jonka velvollisuutena on etsiä oikean ja väärän todellisia mittoja eikä suinkaan temppuja, joiden avulla hän voisi päästä tekemästä edellistä ja pelastaa nahkansa tehdessään jälkimmäistä, tulisi olla yhtä kaukana sellaisesta lainopista, kuin hänen asianaan on uutterasti harrastaa kaikkea sellaista, missä hän voi olla isänmaalleen hyödyksi. Ja tässä tarkoituksessa on minun uskoakseni säätyläisen parasta tutkia lakiamme, josta hän ei aijo tehdä varsinaista kutsumustaan, hankkimalla itselleen yleissilmäyksen englantilaiseen valtio- ja hallitusmuotoomme vanhoista yleisen oikeuden kirjoista ja muutamien uudempain tutkijain teoksista, jotka ovat niiden mukaan esittäneet tätä hallitusmuotoa. Ja kun hän on saanut siitä oikean käsityksen, lukekoon hän sitten historiaamme ja liittäköön siihen kunkin kuninkaan aikana julkaistut lait. Siten pääseehän paremmin ymmärtämään asetustemme hengen, samalla kun hän näkee sen todellisen pohjan, jolle ne aikoinaan rakennettiin, ja osaa ratkaista, mitä arvoa niille on annettava.

§ 188. Kun puheoppi ja ajatusoppi ovat tietämisen haaroja, jotka yleisessä kasvatusjärjestelmässä tavallisesti seuraavat heti kieliopin jälkeen, kummasteltaneen ehkä, että minä olen niistä niin vähän puhunut. Syynä siihen on se pieni hyöty, mitä nuori väki niistä saa, sillä minä olen harvoin tai en koskaan huomannut kenenkään saavuttavan järkevän ajattelun ja kauniin puhumisen taitoa tutkimalla sääntöjä, joiden väitetään sitä opettavan, ja sentähden toivoisinkin säätyläisnuorukaisen hankkivan niihin yleiskatsauksen kaikkein lyhyimmistä esityksistä, mitä on suinkin löydettävissä, pysähtymättä pitemmäksi ajaksi miettimään ja tutkimaan näitä muodollisuuksia. Oikea ajattelu perustuu johonkin muuhun kuin käsiteluokkiin ja mainesarjoihin[158], eikä se ole itsessään suinkaan mitään puhumista in modo et figura. Mutta minun nykyiseen tehtävääni ei kuulu tämän seikan laveampi pohtiminen. Palataksemme siis käsillä olevaan asiaan on teidän parasta antaa poikanne lukea Chillingworthia,[159] jos tahdotte opettaa häntä ajattelemaan oikein; ja jos taas tahdotte opettaa häntä puhumaan hyvin, niin tutustuttakaa häntä tarkoin Tulliukseen, jotta hän saisi oikean käsityksen kaunopuheliaisuudesta; ja kehittääksenne hänen esitystapaansa kielemme puhtauden suhteen pankaa hänet lukemaan hyvin kirjoitettuja englantilaisia kirjoja.

§ 189. Jos oikean ajattelun tarkoituksena ja päämääränä on muodostaa oikea käsitys ja oikea arvostelu kaikesta olevaisesta, osata eroittaa toisistaan totuus ja valhe, oikea ja väärä, ja toimia sen mukaan, niin älkää millään ehdolla kasvattako poikaanne väittelytaidon temppuihin ja turhiin muodollisuuksiin, älkääkä antako hänen harjoittaa niitä itse tai ihailla niiden kehittymistä muissa, ellette tahdo hänestä kyvykkään miehen sijasta koituvan mitätöntä saivartelijaa, itsepäistä kiistelijää ja muiden vastustamisesta ylpeilevää houkkoa, tai, mikä on pahempi, ihmistä, joka panee kaikki kysymyksenalaiseksi ja jonka mielestä ei väiteltäessä ole suinkaan totuutta tavoiteltava, vaan voittoa. Ei voi olla mitään niin epärehellistä, niin alentavaa sivistyneelle ihmiselle tai kenelle tahansa, joka pyytää käydä järjellisestä olennosta, kuin kiihko olla taipumatta selviin järkisyihin ja eittämättömien todisteiden vakuutukseen. Onko mitään, joka räikeämmin sotisi kaikkea kohteliasta seuratapaa ja kaiken mielipiteiden vaihdon tarkoitusta vastaan, kuin jokaisen vastauksen hylkääminen, vaikka se olisi kuinka pätevä ja tyydyttävä, ja väittelyn jatkaminen niin kauvan kuin kaksimieliset sanat suinkin voivat tarjota jonkun terminus mediuksen[160] asian vääntämiseksi yhdelle taholle tai jonkun eroitusperusteen sen kampeamiseksi toiselle haaralle, huolimatta vähääkään siitä, kuuluuko se asiaan vaiko ei, onko siinä järkeä vaiko ei, sopiiko se puhujan aikaisempiin sanoihin vaiko ei. Sillä siinähän juuri onkin, lyhyesti sanoen, kaavamaisten väittelyjen menettelytapa ja korkein taito, ett'ei vastaväittäjä milloinkaan hyväksy mitään vastausta, eikä puolustaja milloinkaan myönnä mitään todistusta oikeaksi. Sitä ei sovi kumpaisenkaan tehdä, käyköön sitten totuuden tai tieteen miten tahansa, ellei hän tahdo saada kurjan höyhennetyn raukan nimeä ja musertua sellaisen häpeän alle, ett'ei hän kyennytkään puolustamaan sitä, mitä oli kerran väittänyt, mikä juuri on tuon kaiken kiistelyn suuri päämäärä ja kunnia. Totuutta on etsittävä ja tuettava kaiken olevaisen kypsyneellä ja oikealla tarkastelulla, eikä suinkaan kaikenlaisilla keinotekoisilla kaavoilla ja todistelutempuilla, sillä ne eivät johda ihmisiä niin paljon totuuden löytämiseen kuin kavalaan ja vilpilliseen hämäräin sanojen käyttämiseen, mikä taas on hedelmättömin ja vastenmielisin keskustelutapa, kaikkein vähimmin sopiva säätyläiselle tai henkilölle, joka rakastaa totuutta ennen kaikkea tässä maailmassa.

Säätyläisellä voi tuskin olla suurempaa puutetta kuin se, ett'ei hän osaa hyvin ilmaista ajatuksiaan joko kirjoituksessa tai puheessa. Mutta sittenkin luulen minä voivani kysyä lukijaltani, eikö hän tunne hyvin useita miehiä, jotka elävät perintötiluksillaan ja joiden tulisi siis aatelismiehen nimen ohella omistaa myöskin siihen liittyvät ominaisuudet, mutta jotka eivät edes osaa kertoa pienintäkään juttua niinkuin pitäisi ja jotka vielä vähemmin kykenevät puhumaan selvästi ja vakuuttavasti jostakin asiasta? Tätä en minä kuitenkaan lue niin paljon heidän omaksi viakseen, kuin heidän kasvatuksensa viaksi, sillä minun täytyy puolueettomasti tuomiten tehdä maalaisilleni se oikeus, että missä he vain osoittavat harrastusta, en huomaa kenenkään heidän naapureistaan heitä voittavan. Heille on opetettu puhetaitoa, mutta heille ei ole vielä koskaan opetettu, miten heidän olisi suullisesti tai kirjallisesti ilmaistava kauniisti ajatuksensa sillä kielellä, jota heidän on pakko joka päivä käyttää, ikäänkuin muodostaisivat niiden mestarien puheita koristaneiden lausekuvioiden nimet, jotka ymmärsivät puhumisen taitoa, kaunopuheliaisuuden koko salaisuuden ja kyvyn. Tämäkin, kuten kaikki muutkin käytännöstä riippuvat seikat, on opittava, ei suinkaan muutamien harvojen tai lukuisien sääntöjen, vaan uutteruuden ja hyvien sääntöjen tai paremmin sanoen hyvien esikuvien mukaan tapahtuvan harjoituksen avulla, kunnes tottumus on vakiintunut ja tehtävän kunnollinen suorittaminen käynyt helpoksi.

Tämän mukaisesti olisi ehkä paikallaan panna lapset heti, kun he siihen kykenevät, kertomaan usein jostakin asiasta, minkä he tuntevat, ja korjata ensin huomattavin virhe, jonka he juttuaan sommitellessaan tekevät. Kun tämä virhe on saatu poistetuksi, on heille näytettävä seuraava ja jatkettava tätä menettelyä siksi, kunnes ne kaikki, ainakin suurimmat, ovat yksi toisensa jälkeen parannetut. Kun he ovat näin oppineet esittämään kertomuksia moitteettomasti, silloin on aika panna heidät myös niitä kirjoittamaan. Aisopoon tarut, ainoa kirja, tai melkein ainoa, mikä minun nähdäkseni sopii lapsille, tarjonnee heille aineksia tällaisiin englanninkielisiin kirjoitusharjoituksiin, samoin kuin lukemiseen ja kääntämiseen, jotta he pääsisivät lisäksi selville latinan alkeista. Kun he eivät enää tee kieliopillisia virheitä ja kun he osaavat liittää yhtenäiseksi ja yhtäjaksoiseksi esitykseksi kertomuksen eri osat ilman noita niin tavallisia äkillisiä, kömpelöitä ja yhä toistuvia siirtymäkohtia, voidaan, jos heitä halutaan kehittää edelleen tässä suhteessa (ja sehän on ensimmäinen askel hyvää puhetaitoa kohti eikä kysy lainkaan keksimiskykyä), turvautua Tulliukseen ja panemalla käytäntöön ne säännöt, jotka tämä kaunopuheliaisuuden mestari antaa ensimmäisessä kirjassaan De Inventione, pykälässä 20[161], opettaa heitä huomaamaan, mihin moitteettoman kertomistavan taito ja viehätys perustuvat aina sen eri aiheiden ja tarkoitusten mukaan. Jokaista sääntöä varten on etsittävä valaisevia esimerkkejä ja siten näytettävä heille, miten muut ovat niitä käytäntöön sovittaneet. Vanhat klassilliset kirjailijat tarjoavat yllin kyllin tällaisia esimerkkejä, joita ei heidän olisi ainoastaan käännettävä, vaan olisi ne asetettava heille esikuviksi heidän jokapäiväistä jäljittelyään varten.

Kun he osaavat kirjoittaa englantia riittävän yhtenäisesti, puhtaasti ja säännöllisesti ja kun he ovat saavuttaneet joltisenkin varmuuden välttävässä kertomistaidossa, voidaan heitä ohjata edelleen sepittämään kirjeitä; tässä suhteessa ei heiltä olisi kuitenkaan vaadittava mitään sukkelia tai ylenmäärin kohteliaita käänteitä, vaan on heitä opetettava ilmaisemaan omia yksinkertaisia, luonnollisia ajatuksiaan ilman hajanaisuutta, sekavuutta tai karkeutta. Ja kun he ovat tässä suhteessa päässeet kyllin pitkälle, voidaan heitä heidän mielikuvituksensa herättämiseksi tutustuttaa Voitureen,[162] jotta he näkisivät, miten he voivat huvittaa etäisiä ystäviään kohteliailla, leikillisillä, pilailevilla ja vaihtelevilla kirjeillä, samoin kuin heille voidaan esittää Tulliuksen Kirjeitä parhaina asioimis- tai yksityiskirjeiden malleina. Kirjeitten kirjoittamisella on niin merkittävä sija kaikissa inhimillisen elämän tiloissa, ett'ei kukaan säätyläinen pääse näyttämästä kykyänsä sentapaisessa kirjailussa. Joka päivä sattuvat seikat pakottavat hänet tällä tavoin kynäänsä käyttämään, ja niiden seurauksien lisäksi, joita hänen asioihinsa nähden sen hyvästä tai huonosta hoitelemisesta useinkin johtuu, asettaa se hänet aina alttiiksi ankarammalle, hänen sivistykseensä, älyynsä ja kykyihinsä kohdistuvalle arvostelulle kuin suullinen esitys, jonka hetkelliset virheet välttävät helpommin huomion ja moitteen, koska ne enimmäkseen haihtuvat äänen mukana, joka ne toi ilmoille, ja koska niitä ei voida siis niin tyystin tarkastella.

Jos kasvatustapoja olisi ohjattu oikeaan suuntaan, ei olisi pälkähtänyt kenenkään päähän, että tätä niin tärkeätä puolta olisi voitu lyödä laimin, sillä välin kun kerrassaan hyödytöntä latinaisten esitelmien ja runojen kyhäilemistä tyrkytettiin niin innokkaasti kaikkialla lasten keksimiskyvyn kiusaamiseksi yli sen voimien ja heidän mielihyvin tapahtuvain kieliopintojensa edistymisen pysäyttämiseksi luonnottomilla vaikeuksilla. Mutta yleinen tapa on niin määrännyt, ja kuka uskaltaa olla tottelematta? Ja eikö olisikin sangen järjetöntä vaatia oppinutta maalaiskoulumestaria, jolla on kaikki Farnabyn Puhetaidon[163] sanakuviot ja lausekaavat sormiensa nenässä, opettamaan kasvattiaan ilmaisemaan ajatuksensa kauniilla englanninkielellä, koska sille näyttää kuuluvan niin pieni sija hänen tehtävissään ja ajatuksissaan, että pojan äiti, jota hän epäilemättä halveksii sivistymättömänä, kun ei tämä ole lukenut ainoatakaan ajatusopin eikä puheopin järjestelmää, kykenee hänet siinä suhteessa voittamaan?

Ken kirjoittaa ja puhuu virheettömästi, hän tekee miellyttävän vaikutuksen ja hän saavuttaa aina suosiollista huomiota kaikella, mitä hän sanoneekin; ja kun kerran englantilaisen säätyläisen on joka käänteessä pakko käyttää englanninkieltä, niin olisi hänen myös juuri sitä kieltä etupäässä viljeltävä ja juuri siinä kielessä huolellisimmin sanontaansa siloiteltava ja kehitettävä. Jos ken puhuu tai kirjoittaa paremmin latinaa kuin englantia, voivat ihmiset kyllä hänestä puhua, mutta epäilemättä on hän ennen pitkää huomaava edullisemmaksi ilmaista ajatuksensa hyvin omalla kielellään, jota hän käyttää joka hetki, kuin saada osakseen muiden turhaa kehuntaa hyvin merkityksettömästä taidosta. Tätä seikkaa huomaan minä yleisesti lyötävän laimin ja hyvin vähän huolta pidettävän nuorten miesten kehittämisestä heidän omassa kielessään, niin että he ymmärtäisivät sen perin pohjin ja hallitsisivat sitä täydellisesti. Jos joku meistä osoittaa tavallista suurempaa taitoa tai puhtautta äidinkielensä käyttämisessä, johtuu se enemmän sattumasta tai hänen erikoisista taipumuksistaan tai jostakin muusta seikasta kuin hänen kasvatuksestaan tai hänen opettajansa huolenpidosta. Kreikalla ja latinalla ruokitun miehen arvolle ei sovi katsoa, millaista englantia hänen kasvattinsa puhuu tai kirjoittaa, vaikk'ei hänellä itselläänkään ole ehkä noista edellisistä kovin laajoja tietoja. Ne ovat oppineita kieliä, joita oppineiden miesten sopii yksinomaan harrastaa ja opettaa: englanti on sivistymättömän rahvaan kieli. Ja kuitenkin näemme, ett'ei eräiden naapuriemme valtioviisaus ole katsonut julkiselle huolenpidolle arvottomaksi edistää ja palkita maan kielen kehittämistä[164]. Kielen siloittelemista ja rikastuttamista ei siellä pidetä suinkaan minään vähäpätöisenä seikkana; sitä varten on perustettu seuroja ja apurahoja, ja maan asukkaiden keskuudessa on syntynyt suuri kilpailuja maineen tavoittelu virheettömästä kirjoittamisesta. Ja me näemmekin, mihin he ovat sillä tavalla päässeet ja kuinka lavealle he ovat levittäneet kielensä, joka oli ehkä kehnoin kieli koko tässä maanosassa, jos katsomme, millaisessa tilassa se oli muutamia harvoja hallituskausia sitten, olkoon se nykyään millainen tahansa. Roomalaisten suuret miehet harjoittivat joka päivä omaa kieltänsä, ja me tapaamme vieläkin historiallisissa kertomuksissa niiden puhujain nimet, jotka opettivat eräille heidän keisareilleen latinaa, vaikka se olikin heidän äidinkielensä[165].

Tiettävästi olivat kreikkalaiset vielä tarkempia kielensä suhteen. Kaikki muut kielet olivat heidän mielestään raakalaiskieliä, paitsi heidän omansa, eikä mitään vieraita kieliä näytä harrastetun eikä arvostetun tämän oppineen ja älykkään kansan keskuudessa, vaikka onkin epäilemätöntä, että he lainasivat oppinsa ja filosofiansa muualta.

Minä en puhu tässä suinkaan kreikkaa ja latinaa vastaan; minunkin nähdäkseni on niitä opiskeltava, ja latinaa tulisi jokaisen säätyläisen ainakin ymmärtää hyvin. Mutta mitä vieraita kieliä nuori mies harrastaneekin (ja mitä useampia hän tuntee, sitä parempi), niin kieli, jota hänen tulisi perinpohjin tutkia ja jolla hänen tulisi vaivaa karttamatta pyrkiä ilmaisemaan ajatuksensa sujuvasti, selvästi ja sirosti, on hänen äidinkielensä; ja siinä tarkoituksessa tulisi hänen joka päivä sitä harjoitella.

§ 190. Minun ymmärtääkseni ei luonnonfilosofiaa järkeen perustuvana tieteenä ole vielä olemassa, ja saattanenpa luulla olevan syytä sanoa, ett'emme me koskaan kykenekään tekemään siitä tiedettä[166]. Luonnon ilmiöt on keksinyt niin suuri viisaus, ja ne toimivat tavalla, joka on niin paljon meidän havaitsemismahdollisuuksiemme ja käsityskykymme yläpuolella, että me voimme tuskin milloinkaan sulkea niitä tieteen puitteisiin. Kun luonnonfilosofia on tieto olioiden perussyistä, ominaisuuksista ja toiminnasta, sellaisina kuin ne itsessään ovat, jakaantuu se minun nähdäkseni kahteen osaan, joista toinen käsittää henget erikoisolemuksineen ja ominaisuuksineen, ja toinen kappaleet. Edellinen osa jätetään tavallisesti metafysiikan[167] haltuun, mutta millä nimellä henkien tutkimista mainittaneenkin, minun luullakseni pitäisi sen käydä aineen ja kappalten tutkimisen edellä, ei suinkaan tieteenä, joka voidaan kaavaella erikoiseksi järjestelmäksi ja jota voidaan käsitellä tietämisen yleisten periaatteiden mukaisesti, vaan mielemme avartumuksena kohti oikeampaa ja täydellisempää käsitystä siitä henkimaailmasta, johon meitä johtavat sekä järki että jumalallinen ilmoitus. Ja kun selvimmät ja laajimmat tiedot, mitä meillä on muista hengistä kuin Jumalasta ja omasta sielustamme, on annettu meille taivaasta jumalallisella ilmoituksella, pitäisi minun mielestäni myöskin se opetus, jota ainakin nuorisolle niistä jaetaan, otettaman juuri tästä ilmoituksesta. Tässä tarkoituksessa, päättelen minä, olisi erinomaisen hyvä, jos nuorison luettavaksi laadittaisiin oivallinen raamatunhistoria; ja kun siihen kirjoitettaisiin kaikki asiat, mitkä sopivat siihen kirjoitettaviksi, oikeaan aikajärjestykseen, ja kun siitä jätettäisiin pois erinäisiä seikkoja, jotka kuuluvat ainoastaan kypsyneemmälle ijälle, vältettäisiin siten tuo hämminki, joka tavallisesti syntyy, jos sanaa luetaan valikoimatta, sellaisena kuin se nykyään esiintyy Raamatuissamme. Ja siten saavutettaisiin myöskin se etu, että sen säännöllinen lukeminen juurruttaisi lasten mieleen jonkunlaisen käsityksen hengistä ja uskon niihin, koska niillä on niin paljon tekemistä kaikissa tämän historian tapauksissa, mikä taas on hyvää valmistusta kappaleiden tutkimiseen. Sillä ilman tietoa hengistä ja ilman niiden olemassaolon myöntämistä on filosofiamme jäävä puutteelliseksi ja ontuvaksi eräältä pääasialliselta osaltaan, koska se sulkee tutkistelustaan täydellisimmän ja voimallisimman osan luomakuntaa[168].

§ 191. Minä luulisin myöskin olevan hyödyksi, että tästä raamatunhistoriasta laadittaisiin lyhyt ja selvä yhteenveto, joka sisältäisi tärkeimmät ja oleellisimmat kohdat siitä ja johon lapset saisivat perehtyä heti, kun he ovat oppineet lukemaan. Vaikka tämä antaisikin heille jo varhain jonkunlaisen aavistuksen hengistä, niin ei se ole kuitenkaan ristiriidassa sen kanssa, mitä olen ylempänä[169] sanonut, ett'en minä nimittäin soisi lapsia heidän nuorina ollessaan peloiteltavan hengistä puhumalla; sillä minä tarkoitin sitä seikkaa, ett'ei minun nähdäkseni ole lainkaan hyvä, että heidän herkkiin mieliinsä painuisi jo varhain vaikutelmia kummituksista, aaveista ja henki-ilmestyksistä, joilla heidän hoitajattarensa ja muu ympäristönsä niin kernaasti heitä peloittelevat, saadakseen heidät tottelemaan käskyjänsä, koska siitä koituu heille useinkin suurta haittaa kautta koko heidän elämänsä, se kun panee heidän mielensä alttiiksi arkuudelle, tuskallisille aavisteluille, heikkoudelle ja taikauskolle, ja koska tapahtuu niinikään usein, että he ulos maailmaan ja ihmisten seuraan tultuaan alkavat kyllästyä siihen ja hävetä sitä ja että he luulonsa mukaan täydellisen parannuksen tehdäkseen ja kerrassaan vapautuakseen taakasta, joka on heitä niin raskaasti painanut, heittävät menemään kaikki ajatukset hengistä ylipäänsä ja niin suistuvat toiseen, mutta pahempaan äärimmäisyyteen.

§ 192. Syyn, miksi minä toivoisin kaiken tämän käyvän kappaleiden tutkimisen edellä ja miksi minun nähdäkseni Raamatun opit olisivat ensin hyvin mieliin juurrutettavat, ennenkuin nuoria miehiä ohjataan luonnonfilosofian alalle, on se, että aine, jonka yhteydessä me kaikkine aisteinemme lakkaamatta olemme, valtaa mielen ja sysää syrjään kaikki muut oliot, paitsi aineen, niin helposti, ett'ei sellaisille periaatteille nojautuva ennakkoluulo useinkaan jätä enää mitään tilaa henkien tunnustamiselle eikä myönnä sellaisia kuin aineettomia olentoja löytyvänkään in rerum natura[170] vaikka onkin ilmeistä, ett'ei ainoatakaan suurta luonnonilmiötä voida selittää pelkän aineen ja liikkeen avulla, kuten esimerkiksi vain niin yleistä kuin painovoimaa, mitä minä pidän mahdottomana ratkaista minkään aineen luonnollisen vaikutuksen tai jonkun muun liikkeen lain avulla, vaan missä täytyy otaksua jonkun korkeamman olennon varman tahdon esiintyvän. Ja koska nyt ei voida vedenpaisumustakaan tyydyttävästi selittää muutoin kuin otaksumalla jotakin luonnon säännöllisestä kulusta poikkeavaa tapahtuneen, esitän minä harkittavaksi, eikö myönnytys, että Jumala muutti maan painokeskuksen joksikin ajaksi (mikä on yhtä helppoa ymmärtää kuin painovoima itsekin ja minkä on voinut hyvinkin aiheuttaa joku pieni meille tuntemattomien syiden vaihtuminen), ratkaise paljoa helpommin Noakin tulvan arvoitusta kuin mikään otaksuma, mitä on tähän asti keksitty sen selittämiseksi. Minä kuulen tähän tehtävän sen painavan huomautuksen, että siten olisi syntynyt vain osittainen vedenpaisumus. Mutta jos painokeskuksen muuttamiseen kerran myönnytään, ei ole enää lainkaan vaikeata käsittää, että jumalallinen voima saattoi myös varsin hyvin muuttaa painokeskuksen sopivan matkan päähän maan keskipisteestä ja panna sen kiertämään maata määrätyn ajan, minkä vuoksi vedenpaisumus tuli yleiseksi ja mikä myös minun nähdäkseni vastaa kaikkia vedenpaisumuksen ilmiöitä, sellaisina kuin Mooses ne on esittänyt, paljoa pakottomammin, kuin ne monet kömpelöt otaksumat, joihin on turvauduttu sen selittämiseksi. Mutta tässä ei ole paikka tällaisten todistelujen pohtimiseen, ja minä olenkin niihin tässä kajonnut vain sivumennen, osoittaakseni, kuinka välttämätöntä on käyttää muitakin apuneuvoja kuin pelkkää ainetta ja sen liikettä luonnon selittämisessä, mihin tiedot hengistä ja niiden voimasta sellaisina, kuin niitä tarjoaa Raamattu, jossa niin paljon on laskettu niiden vaikutuksesta johtuvaksi, saattavat olla sopivana valmistuksena, jättämällä otollisempaan aikaan tämän otaksuman perinpohjaisemman esityksen ja sen sovittamisen koko vedenpaisumuksen kulkuun ja kaikkiin vaikeuksiin, jotka voivat ilmetä Raamatun kuvaileman maailmantulvan historiassa.

§ 193. Mutta palatkaamme luonnonfilosofian tutkimiseen. Vaikka maailma onkin täynnä sen järjestelmiä, en kuitenkaan voi sanoa tuntevani ainoatakaan, jota voitaisiin opettaa nuorelle miehelle tieteenä, missä hän voisi uskoa saavuttavansa totuuden ja varmuuden, ja sitähän kuitenkin kaikki tieteet lupaavat. Minä en kuitenkaan tee tästä sitä johtopäätöstä, ett'ei niitä olisi ainoatakaan luettava. Tänä oppineena aikana on säätyläisen tarpeellista luoda pikainen katsaus muutamiin niistä, jotta hän voisi keskustella niistä seurassa; mutta onko nyt sitten annettava hänen käteensä Des Cartesn[171] järjestelmä nykyhetken muodikkaimpana, tai pidetäänkö paraana hankkia hänelle vain lyhyt yleissilmäys siitä ja erinäisistä muista, minun mielestäni ainakin on niitä luonnonfilosofian järjestelmiä, jotka ovat voittaneet mainetta tässä maanosassa, luettava, pikemminkin jotta oppisi tuntemaan eri koulujen otaksumat ja ymmärtämään niiden oppisanat ja esitystavan, kuin jotta saavuttaisi niiden avulla laajan, tieteellisen, tyydyttävän käsityksen luonnon ilmiöistä. Sen verran vain sanottakoon, että uudenaikaiset hiukkasopin kannattajat[172] puhuvat useimmista seikoista tajuttavammin kuin peripateetikot, joiden hallussa koulut olivat juuri ennen heitä. Ken haluaa katsahtaa taaksepäin ja tutustua muinaisajan kansojen erilaisiin mielipiteisiin, hän voi ottaa käteensä tri Cudworthin Henkisen maailmanjärjestelmän[173], missä tämä erinomaisen oppinut kirjailija on sellaisella tarkkuudella ja terävänäköisyydellä koonnut ja selittänyt kreikkalaisten filosofien mielipiteitä, että hänen teoksestaan voi paremmin kuin mistään muusta, mitä minä tunnen, päästä selville niistä periaatteista, joiden nojaan he rakensivat ja niistä tärkeimmistä otaksumista, jotka heitä eroittivat. Mutta minä en tahtoisi peloittaa ketään tutkimasta luontoa sillä syyllä, ett'ei sitä tietoa, mitä meillä siitä jo on tai mitä me mahdollisesti voimme siitä saada, voida muodostaa varsinaiseksi tieteeksi. Siinä esiintyy hyvin monta seikkaa, joiden tunteminen on hyvä, jopa välttämätönkin säätyläiselle, ja sangen monta muuta seikkaa, jotka runsaasti palkitsevat uteliaan tutkijan vaivat ilolla ja hyödyllä. Mutta nämä seikat ovat uskoakseni pikemminkin löydettävissä sellaisten kirjailijain teoksista, jotka ovat harrastaneet järkevien kokeiden ja havaintojen tekemistä, kuin sellaisten, jotka ovat rakennelleet pelkkiä älyperäisiä järjestelmiä[174]. Sellaiset kirjoitukset, kuten monet hra Boylen[175] ja muiden teokset, jotka ovat kirjoittaneet maanviljelyksestä, metsänhoidosta, puutarhanhoidosta ja muusta sentapaisesta, sopinevatkin sentähden säätyläiselle, kun hän on ensin pikimmältään tutustunut muutamiin niistä luonnonfilosofian järjestelmistä, jotka ovat saavuttaneet mainetta.

§ 194. Vaikka ne fysiikan järjestelmät, mitkä minä olen tavannut, ovatkin hyvin vähän omiansa kehoittamaan etsimään varmuutta ja tietoa tutkielmista, jotka pyytävät antaa meille luonnonfilosofisen kokonaisesityksen lähtien kappaleiden alkuperusteista yleensä, niin on kuitenkin verraton hra Newton näyttänyt, kuinka pitkälle erinäisiin luonnon osiin tosiasiain oikeuttamain periaatteiden mukaisesti sovitettu matematiikka voi viedä meidät muutamien käsittämättömän maailmankaikkeuden erikoisalueiden, jos saan niitä siten nimittää, tuntemisessa. Ja jos muut osaisivat antaa meille niin oivallisen ja selvän esityksen luonnon muista osista, kuin hän on antanut tästä meidän kiertotähtikunnastamme ja siinä havaittavista tärkeimmistä ilmiöistä ihastuttavassa kirjassaan Philosophiae Naturalis Principia Mathematica,[176] niin voisimme me ajan ollen toivoa saavamme oikeampaa ja varmempaa tietoa tämän hämmästyttävän koneiston erikoisista osista, kuin mitä olemme tähän asti voineet odottaa. Ja vaikka hyvin harvat ovatkin kylliksi perehtyneitä matematiikkaan ymmärtääkseen hänen todistelujaan, niin ansaitsee hänen kirjansa kuitenkin lukemisen, koska kaikkein tarkimmat matemaatikot, jotka ovat niitä tutkineet, myöntävät niiden arvon, ja koska se tarjoaa varsin paljon valaistusta ja nautintoa niille, jotka haluavat käsittää tämän meidän aurinkokuntamme suunnattomien ainejoukkojen liikkeitä, ominaisuuksia ja vaikutuksia ja jotka huolellisesti punnitsevat vain hänen päätelmiään, mitkä ovat kaikki luotettavia, täydellisesti todistettuja väitteitä.

§ 195. Tässä on lyhyesti esitettynä kaikki se, mitä minä olen ajatellut säätyläisnuorukaisen opinnoista; siinä suhteessa kummasteltaneen ehkä, että minä olen kokonaan syrjäyttänyt kreikankielen, koska kerran kreikkalaisten keskuudesta on etsittävä niin sanoaksemme kaiken sen opin lähde ja perustus, minkä me omistamme tässä maanosassa. Minä myönnän sen ja lisäänpä vielä, ett'ei kukaan voi käydä oppineesta miehestä, joka ei tunne kreikankieltä. Mutta minähän en suunnittelekaan tässä ammattioppineen kasvatusta, vaan säätyläisen, jolle kaikki tunnustavat maailman nykyisen menon vallitessa latinan ja ranskan tarpeellisiksi. Kun hän varttuu kerran mieheksi, voi hän silloin helposti opetella kreikkaa omin päin, jos hän haluaa ulottaa tutkimuksensa avarammalle ja luoda katsauksen kreikkalaiseen tieteeseen; mutta ellei hänellä ole siihen taipumusta, on hänen kasvattajan johdolla tapahtuva opiskelunsa siinä suhteessa turhaa touhua, koska hän hukkaa paljon aikaansa ja vaivaansa sellaiseen, minkä hän lyö laimin ja heittää sikseen heti, kun on päässyt omaan vapauteensa. Sillä kuinka moni sadasta, vieläpä itsensä oppineiden joukossa, säilyttää muistissaan kreikan, minkä sai mukaansa koulusta, tai kehittää taitonsa siinä niin pitkälle, että voi vapaasti lukea ja täydellisesti ymmärtää kreikkalaisia kirjailijoita?

Päättääksemme tämän säätyläisnuorukaisen opinnoita käsittelevän osan tulee hänen kasvattajansa muistaa, ett'ei hänen toimenaan ole niin paljon opettaa hänelle kaikkea, mikä on tiedettävissä, kuin herättää hänessä rakkautta ja kunnioitusta tietoa kohtaan ja neuvoa hänelle oikea tie tietojen hankkimiseen ja kartuttamiseen omin päin, silloin kun hänen mielensä niihin vetää.

Kielten opettelemisesta tarjoan minä tässä lukijalle erään terävänäköisen kirjailijan ajatukset niin tarkoin kuin suinkin mahdollista hänen omalla ilmaisutavallaan lausuttuina[177]. Hän sanoo: "Lapsia voidaan tuskin rasittaa liian monien kielten opettelemisella. Ne ovat hyödyllisiä kaikissa asemissa eläville ihmisille ja ne avaavat heille samalla tavalla pääsyn joko syvälliseen tai helppoon ja huvittavaan oppiin. Jos tämä vaivalloinen opiskelu lykätään hiukan myöhempään ikään, niin ei nuorilla miehillä ole enää joko päättäväisyyttä kylliksi ryhtyäkseen harrastamaan sitä omasta vapaasta tahdostaan tai kylliksi tarmoa jatkaakseen sitä. Ja jos jollakulla on tämä väsymättömyyden lahja, on siitä se haitta, että hän siten kuluttaa saman ajan kieliin, joka oli tarkoitettu muihin puuhiin, ja että hän rajoittaa sanojen tutkimiseen sellaisen osan elämäänsä, joka on jo sen yläpuolella ja joka vaatii asioita; ainakin hukataan siten elämän paras ja kaunein aika. Tämä kielten laaja perustus voidaan menestyksellisesti laskea vain silloin, kun kaikki tekee herkän ja syvän vaikutuksen mieleen, kun muisti on veres, kerkeä ja uskollinen, kun pää ja sydän ovat vielä vapaat huolista, intohimoista ja suunnitelmista[178], ja kun niillä, joista lapsi on riippuvainen, on vielä riittävästi arvovaltaa pakottaakseen hänet pitkälliseen, jatkuvaan ahkerointiin. Minä olen vakuutettu siitä, että todellisesti oppineiden pieni joukko ja pintapuolisten pöyhkeilijäin suuri lauma ovat seurauksia tämän seikan unohtamisesta."

Minä uskon jokaisen olevan samaa mieltä tämän tarkkanäköisen herran[179] kanssa siitä, että kieliä on sopivin opetella ensimmäisinä ikävuosina. Mutta vanhempain ja kasvattajaan on harkittava, mitä kieliä lapsen, on paras harrastaa. Sillä myönnettävähän on, että on hedelmätöntä ajan ja vaivan hukkaa hänen opetella kieltä, jota hän ei todennäköisesti koko sen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty, joudu kertaakaan käyttämään ja jonka hän luonteensa laadusta päättäen on lyövä kokonaan laimin ja unohtava jälleen, niin pian kun hän miehuuden ikää lähetessään pääsee vapaaksi opettajansa valvonnasta ja jää omien taipumustensa huomaan, taipumusten, jotka ilmeisesti eivät tule myöntämään hetkeäkään hänen ajastaan oppineiden kielten viljelemiseen tai herättämään hänessä halua harrastaa mitään muuta kieltä, kuin minkä jokapäiväinen käytäntö tai joku erikoinen tarve tekee hänelle pakolliseksi.

Mutta niitä varten, joista on tuleva oppineita, lisään tähän, mitä samainen kirjoittaja edelleen esittää ylempänä luetun huomautuksensa tueksi. Sitä ansaitsee kaikkien niiden harkita, jotka haluavat kehittyä todellisiksi oppineiksi, ja se voinee sentähden olla kasvattajille sopivana opastuksena, jonka nämä voivat painaa hoidokkiensa mieleen ja jättää heille heidän vastaisten opintojensa ojennusnuoraksi.

"Alkuperäisten tekstien tutkimista", sanoo hän, "ei voida koskaan riittävästi suositella. Se on kaikenlaisen opin lyhyin, varmin ja miellyttävin tie. Ammentakaa alkulähteestä, älkääkä ottako mitään toisesta kädestä. Älkää laskeko suurten mestarien kirjoituksia milloinkaan syrjään, harrastakaa niitä herkeämättä, painakaa ne mieleenne ja esittäkää niistä otteita tilaisuuden tullen; tehkää asiaksenne ymmärtää niitä perinpohjin niiden täydessä laajuudessa, kaikkine niihin liittyvine sivuseikkoineen. Tutustukaa täydellisesti alkuperäisten kirjailijain periaatteisiin, saattakaa ne sopusointuun keskenään ja muodostakaa sitten omat johtopäätöksenne. Tässä asemassa olivat ensimmäiset selittäjät, älkääkä tekään levätkö, ennenkuin tekin olette päässyt siihen. Älkää tyytykö heidän lainavaloonsa, älkääkä ottako oppaiksenne heidän näkökantojaan muulloin kuin siinä tapauksessa, ett'ette voi muodostaa omaa mielipidettä tai että jäätte omin neuvoillenne pimeään. Heidän selityksensä eivät kuulu teille ja ne voivat helposti jättää teidät pulaan. Teidän omat huomionne taas ovat teidän oman henkenne tuotteita, ne jäävät sen omaisuudeksi ja ovat aina käsillä kaikissa keskustelun, tiedontarpeen ja väittelyn tilaisuuksissa. Älkää päästäkö sivuksenne nautintoa, jota tunnette nähdessänne, ett'eivät teitä lukiessanne pysäytä muut kuin kerrassaan voittamattomat vaikeudet, joissa selittäjät ja muistutusten laatijatkin joutuvat ymmälle eivätkä osaa sanoa mitään. Nämä laajasanaiset selittelijät, jotka vuodattavat turhanpäiväisen, pöyhkeilevän oppinsa tulvan itsessään yksinkertaisiin ja helppoihin kohtiin, tuhlaavat näin ylen auliisti sanojaan ja vaivojaan sellaisissa paikoissa, missä niitä ei lainkaan tarvita. Tulkaa täten opintonne järjestämällä perinpohjin vakuutetuksi siitä, että vain ihmisten huolimattomuus on kiihoittanut rikkiviisautta sullomaan kirjastot täyteen eikä niitä suinkaan rikastuttamaan, ja hautaamaan oivalliset kirjailijat kokonaisten huomautus- ja selityskasojen alle, ja te olette havaitseva, että laiskuus on siinä toiminut itseään ja omaa etuaan vastaan, tekemällä lukemisen ja tutkimisen puuhat monenkertaisiksi ja lisäämällä vaivoja, joita se koetti välttää."

Vaikk'ei tämä näytäkään koskevan ketään muita kuin varsinaisia oppineita, esitetään siinä kuitenkin niin tärkeitä näkökohtia heidän kasvatuksensa ja opintojensa oikeasta järjestämisestä, ett'ei minua toivoakseni moitita sen liittämisestä tähän, etenkin jos otetaan huomioon, että siitä voi olla hyötyä säätyläisillekin, milloin he sattuisivat saamaan halun mennä pintaa syvemmälle ja hankkia itselleen perusteelliset, tyydyttävät ja hallitsevat tiedot jostakin opinhaarasta.

Järjestyksen ja väsymättömyyden sanotaan muodostavan suuren eroituksen kahden ihmisen välille, ja minä olenkin varma siitä, ett'ei mikään niin tasoita alottelijan tietä, auta häntä sillä niin suuresti eteenpäin ja tee hänelle mahdolliseksi niin helppoa ja merkittävää edistymistä jollakin tutkimuksen alalla, kuin hyvä menettelytapa. Hänen opettajansa tulisi tehdä kaikki voitavansa saadakseen hänet sen huomaamaan, totuttaakseen häntä järjestykseen ja opettaakseen häntä noudattamaan tarkkaa suunnitelmaa kaikessa ajattelutoimessaan, näyttääkseen hänelle, mitä suunnitelmalla ymmärretään ja mitä se auttaa, tutustuttaakseen häntä eri menettelytapoihin, joko sitten sellaisiin, jotka johtavat yleisestä erikoiseen tai taas sellaisiin, jotka käyvät erikoisesta yleisempään, harjoittaakseen häntä molemmissa lajeissa ja tehdäkseen hänelle selväksi, missä tapauksissa mikin menettelytapa on sopivin ja mitä tarkoituksia se paraiten palvelee.

Historiassa tulisi aikajärjestyksen vallita, filosofisissa tutkimuksissa luonnon järjestyksen, joka kaikessa etenemisessään käy kulloinkin tarkasteltavasta kohdasta lähinnä siihen liittyvään kohtaan; ja niin pitää hengenkin käydä siitä tiedosta, minkä se jo omistaa, tietoon, joka on sitä lähinnä ja sen kanssa yhteydessä, ja niin pyrkiä päämääräänsä niiden yksinkertaisimpien ja selväpiirteisimpien osien avulla, joihin se voi tutkimuksensa esineen jakaa. Tässä tarkoituksessa olisi oppilaalle suureksi eduksi, että häntä totutettaisiin vetämään tarkat rajat, s.o. pyrkimään tarkkoihin käsitteisiin siinä, missä henki voi löytää jotakin todellista eroavaisuutta, mutta myös yhtä huolellisesti välttämään eroitteluja kielellisessä ilmaisussa silloin, kun hän ei omista tarkkoja eikä selväpiirteisesti eroittautuvia käsitteitä.

§ 196. Paitsi niitä avuja, joita voidaan hankkia opiskelun tietä ja kirjoihin turvautumalla, on olemassa vielä muitakin säätyläiselle tarpeellisia taitoja, joihin on perehdyttävä harjoittelemalla, joihin on myönnettävä aikaa ja joita varten on kustannettava opettajia.

Koska tanssi opettaa siroja liikkeitä koko elämän ajaksi ja koska se luo ennen kaikkea miehekkään ryhdin ja antaa nuorille lapsille soveliasta varmuutta, ei sitä minun nähdäkseni voida opetella liian varhain, sitten kun he ovat kerran saavuttaneet siihen kuuluvan ijän ja voiman. Mutta teidän täytyy pitää huolta hyvän opettajan valitsemisesta, opettajan, joka ymmärtää ja osaa opettaa sellaista, mikä on miellyttävää ja siroa ja mikä luo notkeutta ja sulavuutta kaikkiin ruumiin liikkeisiin. Opettaja, joka ei sitä opeta, on pahempi kuin ei olisi opettajaa lainkaan, koska luonnollinen kömpelyyskin on paljoa parempi kuin apinamaisesti teeskennellyt asennot, ja minusta onkin paljon siedettävämpää nostaa hattuansa ja kumartaa kunnon maalaissäätyläisen kuin nurinkurisesti käyttäytyvän tanssimestarin tavoin. Sillä mitä tulee hypähtelemiseen ja tanssikuvioihin, pidän minä niitä varsin vähässä tai en suorastaan missään arvossa, mikäli ne eivät tarkoita miellyttävän käytöksen kehittämistä.

§ 197. Säveltaiteen katsotaan olevan jonkunlaisessa sukulaisuussuhteessa tanssiin, ja hyvää taitoa erinäisten soittokoneiden käsittelyssä pitävätkin monet mahtavassa arvossa. Mutta nuorelta mieheltä kuluu niin paljon aikaa edes vaatimattomankin kyvyn saavuttamiseen siinä, ja se johtaa hänet useinkin niin epäilyttävään seuraan, että monien mielestä hänen on parasta olla sitä vailla. Ja lahjakkaiden ja kunnollisten miesten parissa liikkuessani olenkin minä niin harvoin kuullut ketään kehuttavan tai kunnioitettavan soittotaidon takia, että minä luullakseni saatan antaa sille viimeisen sijan kaikkien niiden seikkojen joukossa, jotka ovat ikinä päässeet hyödyllisten avujen luetteloon[180]. Meidän lyhyt elämämme ei riitä kaikkien taitojen hankkimiseen, eikä meidän henkemmekään jaksa herkeämättä harrastaa sen tai tämän seikan oppimista. Sekä meidän henkisen että ruumiillisen rakenteemme heikkous vaatii meitä usein huoahtamaan, ja ken tahtoo käyttää hyvin jotakin elämänsä osaa, hänen täytyy suoda siitä melkoinen määrä virkistymiseen. Ainakaan ei sitä olisi kiellettävä nuorisolta, ellette liiallisella kiireellä sitä vanhetuttaessanne halua suruksenne kaataa sitä hautaan tai ehättää sitä toiseen lapsuuskauteen pikemmin kuin toivoisittekaan. Ja sentähden onkin minun mielestäni vakavaan kehitykseen suotua aikaa ja vaivaa käytettävä vain kaikkein hyödyllisimpään ja tärkeimpään, noudattamalla lisäksi kaikkein helpoimpia ja lyhyimpiä menettelytapoja, mitä suinkin voidaan keksiä; ja ehkäpä ei, kuten olen ylempänä sanonut, olekaan kasvatuksen vähimpiä salaisuuksia taito tehdä ruumiin ja hengen harjoitukset virkistykseksi toisilleen. Enkä minä epäilekään, että ymmärtäväinen mies, joka ottaa vaivakseen tarkoin tutkia kasvattinsa luonnetta ja taipumuksia, voi toimittaa yhtä ja toista siihen suuntaan. Sillä ken on väsynyt joko lukemisesta tai tanssista, hän ei halua mennä heti nukkumaan, vaan askaroitsisi mielellään jotakin muuta, joka häntä huvittaisi ja virkistäisi. Mutta se on aina muistettava, ett'ei mitään sellaista voida lukea virkistykseksi, jota ei tehdä ilomielin.

§ 198. Miekkailua ja ratsastusta[181] pidetään niin välttämättöminä hyvän kasvatuksen osina, että niiden laiminlyömistä katsottaisiin suureksi puutteeksi. Kun jälkimmäistä voidaan enimmäkseen oppia vain suurissa kaupungeissa, on se terveellisimpiä harjoituksia, mitä niissä mukavuuden ja ylellisyyden pesäpaikoissa on saatavissa, ja tästä syystä onkin se varsin sopivaa puuhaa nuorelle säätyläiselle hänen siellä oleskellessaan. Ja mikäli se opettaa miestä istumaan lujasti ja sirosti satulassa ja hankkii hänelle taidon totuttaa ratsuaan pysähtymään ja kääntymään nopsasti sekä totuttaa häntä pysymään tanakkana sen selässä, on siitä säätyläiselle hyötyä sekä rauhan että sodan aikana. Mutta onko se kylliksi tärkeä, jotta siitä tehtäisiin erikoisempi numero, ja ansaitseeko se kuluttaa enemmän hänen aikaansa, kuin hänen olisi suorastaan tarpeellista terveytensä takia sopivin väliajoin käyttää sellaisiin voimakkaisiin harjoituksiin, sen jätän vanhempain ja kasvattajain ymmärryksen ratkaistavaksi. Heidän on vain hyvä muistaa kaikkiinkin kasvatuksen osiin nähden, että eniten aikaa ja harrastusta on suotava sellaisille seikoille, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulevat olemaan erikoisimmin tärkeitä ja monipuolisimmin hyödyllisiä sen elämän tavallisessa menossa ja tavallisissa oloissa, johon nuori mies on määrätty.

§ 199. Mitä miekkailuun tulee, niin on se minun nähdäkseni oivallinen harjoitus terveydelle, mutta vaarallinen hengelle, koska luottamus taitoonsa voi helposti viekoitella kietoutumaan riitoihin ne, jotka luulevat osaavansa käytellä kalpaansa. Tämä pöyhkeä luulo tekee heidät useinkin tarpeettoman herkiksi kunnianasioihin ja mitättömiin tai kokonaan olemattomiin loukkauksiin nähden. Kuumaverisyydessään ovat nuoret miehet kärkkäitä uskomaan opetelleensa miekkailua hukkaan, elleivät he koskaan pääse osoittamaan taitoaan ja rohkeuttaan kaksintaistelussa, ja he näyttävätkin olevan oikeassa. Mutta kuinka moniin järisyttäviin murhenäytelmiin tämä oikeassaoleminen on antanut aihetta, sen voivat niin monen äidin kyyneleet kertoa. Mies, joka ei osaa miekkailla, on sitä huolellisemmin pysyttelevä poissa tappelupukarien ja pelurien seurasta, eikä hän ole puoliksikaan niin taipuvainen välittämään turhanpäiväisyyksistä tai loukkaamaan muita tai intohimoisesti puolustamaan loukkauksiaan, kun on kerran ne tehnyt, mistä juuri tavallisesti riidat johtuvatkin. Ja kun mies joutuu taistelukentälle, panee keskinkertainen miekkailutaito hänet pikemminkin alttiiksi hänen vihollisensa säilälle kuin varjelee häntä siltä. Ja rohkea mies, joka ei osaa lainkaan miekkailla ja joka sentähden panee kaikki yhden ainoan iskun varaan, jäämättä väistelemään, onkin varmasti paremmassa asemassa kuin keskinkertainen kalvankalistaja, etenkin jos hän lisäksi osaa painia. Jos sentähden joihinkin varokeinoihin on ryhdyttävä sellaisia onnettomuuksia vastaan ja jos isä haluaa jo ennakolta valmistaa poikaansa kaksintaistelujen varalle, soisin minä paljoa mieluummin, että minun poikani olisi taitava painija kuin tavallinen miekkailija; ja juuri tälle asteellehan säätyläinen voi korkeintaan päästä, ellei hän tahdo käydä säännöllisesti miekkailukoulussa ja harjoitella joka päivä. Mutta kun miekkailua ja ratsastusta pidetään niin yleisesti välttämättöminä avuina säätyläisen kasvatuksessa, käynee tuskin päinsä kokonaan kieltää siinä asemassa olevalta mieheltä näitä ruumiillisen kunnon merkkejä. Jätänkin sentähden isän harkittavaksi, missä määrin hänen poikansa luonne ja se yhteiskunnallinen asema, johon hän todennäköisesti joutuu, puoltavat tai vaativat hänen alistumistaan tapoihin, joilla on hyvin vähän tekemistä säädyllisen elämän kanssa, jotka toiselta puolen olivat aikaisemmin tuntemattomia sotaisimmillekin kansoille ja jotka näyttävät hyvin vähän lisänneen voimaa ja urhoutta niiden kansojen keskuudessa, mitkä ovat ne hyväksyneet, ellemme otaksu kaksintaistelun kehittäneen sotaista kuntoa ja uljuutta, kaksintaistelun, jonka mukana miekkailukin tuli maailmaan ja jonka mukana se minun toivoakseni maailmasta häviääkin.

§ 200. Nämä ovat tällä hetkellä ajatukseni opista ja käytännöllisistä avuista. Kaiken mitta ja määrä ovat hyve ja viisaus:

Opettakaa hänet hallitsemaan taipumuksiaan ja alistamaan mielitekonsa järjen määrättäviksi. Kun se on saavutettu ja alituisella harjoituksella tottumukseksi vakiinnutettu, on tehtävän vaikein osa suoritettu. Jotta nuori mies pääsisi tälle kehitysasteelle, en minä tiedä mitään, joka olisi siinä määrin omiansa tähän suuntaan vaikuttamaan kuin kunnian ja kiitoksen rakkaus, jota teidän sentähden pitäisikin pyrkiä istuttamaan häneen kaikin ajateltavin keinoin. Tehkää hänen mielensä niin herkäksi maineelle ja häpeälle kuin suinkin, ja kun sen olette suorittanut, olette juurruttanut häneen periaatteen, joka on ohjaava hänen tekojansa silloinkin, kun te ette ole läsnä, johon ei vitsan tuottaman vähäpätöisen kivun pelkoa voida lainkaan verrata ja joka on oleva se kelvollinen runko, mihin myöhemmin sopii oksastaa siveyden ja uskonnon oikeat periaatteet.

§ 201. Minun on vieläkin lisättävä muuan seikka, joka kuitenkin heti minun siitä mainittuani panee minut alttiiksi sille epäilykselle, että minä olen muka unohtanut, mitä asiaa minä tässä oikeastaan ajan ja mitä olen aikaisemmin kirjoittanut kasvatuksesta, jonka ainoana silmämääränä on säätyläisen kutsumus, ja siihenhän taas ei mikään käytännöllinen ammatti näytä lainkaan soveltuvan. Ja kuitenkaan voi olla sanomatta, että minä soisin hänen oppivan jonkun ammatin, jonkun käsityön, niin, jopa kaksi, kolmekin, mutta yhden erikoisemmin[183]

§ 202. Kun lasten puuhailevaa luonnetta on aina ohjattava sellaiseen, mistä heille voi olla hyötyä, voidaan ne edut, jotka johtuvat heille asetetuista askareista, jakaa kahteen lajiin: ensiksikin siihen, missä harjoituksen avulla saavutettu taito on itsessään saavuttamisen arvoinen. Niinpä on sellainen taito ei ainoastaan kielissä ja oppineissa tieteissä, vaan myöskin maalauksessa, sorvaamisessa, puutarhanhoidossa, raudan karkaisemisessa ja takomisessa ja kaikissa muissa hyödyllisissä töissä hankkimisen arvoinen. Toiseksi siihen, missä harjoitus itsessään, vaikk'emme ota huomioon mitään muuta, on tarpeellinen tai hyödyllinen terveydelle. Lasten on niin välttämätöntä vielä nuorina ollessaan hankkia tietoa erinäisistä asioista, että joku osa heidän aikaansa on uhrattava heidän kehittymiseensä tässä suhteessa, vaikk'ei se puuha vähimmässäkään määrässä edistäisi heidän terveyttään. Sellaisia ovat lukeminen ja kirjoittaminen ja kaikki muut paikallaan pysymistä vaativat ja hengen viljelemistä tarkoittavat opinnot, jotka väistämättömästi anastavat suuren osan säätyläisten aikaa jo aivan kehdosta lähtien. Mutta käsityöt, joiden sekä oppimiseen että harjoittamiseen vaaditaan ponnistusta, eivät juuri tämän harjoituksen avulla edistä ainoastaan meidän taitoamme ja näppäryyttämme, vaan ovat myös eduksi terveydellemme, etenkin sellaiset, jotka hankkivat meille puuhaa ulkoilmassa. Näissä siis voidaan yhdistää terveys ja kehitys, ja niitä on sentähden muutamia sopivia valittava virkistykseksi henkilöille, joiden päätoimena on kirjojen ääressä istuminen ja opiskeleminen. Tässä valinnassa ovat asianomaisen ikä ja taipumukset otettavat huomioon, samoin kuin on aina pakottamista vältettävä häntä niihin totutettaessa. Sillä komentelu ja väkivalta voivat usein herättää vastenmielisyyttä, mutta eivät koskaan sitä poistaa, ja mitä tahansa joku onkin saatu väkisin tekemään, hän luopuu siitä niin pian kuin hän suinkin voi, ja sellainen työ tuottaa hänelle varsin vähän hyötyä ja vielä vähemmän virkistystä.

§ 203. Mikä minua eniten miellyttäisi kaikista muista taidoista, olisi maalaaminen, ellei sitä vastaan voitaisi tehdä paria muistutusta, joita ei ole niinkään helppo torjua. Ensiksikin on huonosti maalaaminen muuan maailman kurjimpia asioita, ja saavuttaakseen siinä edes siedettävän taidon, täytyisi miehen uhrata siihen liian paljon aikaansa. Jos hänellä on siihen luontaisia taipumuksia, on se vaara tarjolla, että hän lyö laimin kaikki muut, hyödyllisemmät opinnot ja antautuu yksistään sitä harjoittamaan; ellei hänellä taas ole vähääkään taipumusta siihen, on kaikki siihen käytetty aika, vaiva ja raha heitetty hukkaan kerrassaan tarkoituksettomasti. Toinen syy, miksi minä en voi puolustaa säätyläisen maalausharrastuksia, on se, että se on virkistys, joka vaatii paikallaan olemista ja joka antaa enemmän työtä hengelle kuin ruumiille. Säätyläisen vakavampiin puuhiin katson minä etusijassa kuuluvan opiskelun, ja kuu se vaatii levähdystä ja virkistystä, niin tarjotkoon sitä jokin ruumiinharjoitus, joka vapauttaa ajatukset, vahvistaa terveyttä ja lisää voimaa. Näistä kahdesta syystä minä en puolusta maalaamista[184].

§ 204. Seuraavassa sijassa suosittelisin minä maalla asuvalle säätyläiselle tätä yhtä työtä, tai mieluummin näitä kahta, nimittäin kasvitarhanhoitoa tai maanviljelystä[185] yleensä sekä puun muovailemista kirvesmiehenä, puuseppänä tai sorvarina, sillä nämä tarjoavat sopivaa ja terveellistä virkistystä luku- tai liikemiehelle. Sillä koska henki ei siedä alituista saman asian harrastamista samalla tavalla, ja koska istumatöitä tekevillä tai lueskelevilla ihmisilläkin tulisi olla sellaisia harjoituksia, jotka samaan aikaan hauskuttaisivat heidän mieltään ja hankkisivat heidän ruumiilleen liikettä, en tiedä muita, jotka olisivat siinä suhteessa parempia maalaissäätyläiselle kuin nämä kaksi, niistä kun aina toinen tarjoaisi hänelle puuhaa silloin, kun sää tai vuodenaika pidättäisi häntä toisesta. Sitäpaitsi voi hän, jos hän on taitava toisessa niistä, ohjata ja opastaa puutarhuriansa; jos taas toisessa, voi hän keksiä ja valmistaa paljon sekä miellyttäviä että hyödyllisiä esineitä, vaikk'en minä suosittelekaan tätä hänen ponnistelujensa päämääränä, vaan ainoastaan houkutteluna niihin, koska hänen mielensä kääntäminen hetkeksi hänen muista, vakavammista ajatuksistaan ja askareistaan hyödyllisen ja terveellisen ruumiinliikkeen avulla on minun päätarkoitukseni siinä suhteessa.

§ 205. Muinaisajan suuret miehet ymmärsivät erinomaisen hyvin yhdistää ruumiillisen työn ja valtion asiain hoitamisen, eivätkä pitäneet arvoaan alentavana harjoittaa toista virkistyäkseen toisesta. Ja puuha, joka näyttää yleisimmin askarruttaneen ja hauskuttaneen heidän vapaita hetkiään, oli maanviljelys. Juutalainen Gideon kutsuttiin eloa puimasta, samoin kuin roomalainen Cincinnatus auran kurjesta johtamaan sotajoukkoja heidän isänmaansa vihollisia vastaan; ja selvää on, ett'ei heidän taitava varstan tai auran käyttelynsä eikä heidän kuntonsa näiden työkalujen hoitelemisessa suinkaan vähentänyt heidän asetaitoansa eikä tehnyt heitä kykenemättömämmiksi sodan tai hallituksen toimiin. He olivat suuria sotapäälliköitä ja valtiomiehiä samoin kuin maanviljelijöitäkin. Cato Vanhempi, joka oli suurella menestyksellä hoitanut kaikkia tasavallan korkeita virkoja, on jättänyt meille omasta kädestään todistuksen siitä, kuinka täydellisesti hän oli perehtynyt maalaisasioihin;[186] ja muistaakseni piti Kyros puutarhanhoitoa niin vähän valtaistuimen arvoa ja mahtavuutta alentavana, että hän näytti Ksenophonille avaraa, kokonaan hänen itse istuttamaansa hedelmäpuukenttää[187]. Muinaisajan historialliset kertomukset ovat sekä juutalaisten että pakanain keskuudessa täynnään tämäntapaisia todistuksia, jos olisi tarpeellista suositella hyödyllisiä virkistyskeinoja esimerkkien avulla.

§ 206. Älköön suinkaan luultako minun erehtyvän, kun minä nimitän näitä tai muita niiden kaltaisia käsityöharjoituksia hauskutteiksi ja virkistyskeinoiksi, sillä virkistys ei ole toimettomana istumista, kuten jokainen voi huomata, vaan jonkun väsyneen ruumiinosan lepuuttamista tehtävää muuttamalla; ja ken arvelee, ett'ei hauskuutta voi olla kovassa ja ankarassa ponnistelussa, hän unohtaa metsästäjäin aikaisen nousemisen, rasittavan ratsastuksen, kuumuuden, kylmyyden ja nälän, ja kuitenkin on metsästys, kuten tietty, ylhäisimpienkin miesten säännöllisenä virkistyksenä. Kaivaminen, istuttaminen, oksastaminen tai muut sentapaiset hyödylliset askareet olisivat täydellisesti yhtä huvittavia kuin nuo turhanaikaiset muotihauskutuksetkin, jos ihmiset vain saataisiin ensin niistä nauttimaan, mihin tottuminen ja perehtyminen johonkin käytännölliseen toimeen piankin veisi jokaisen. Enkä minä epäilekään olevan ihmisiä, joita alinomaa houkuttelevat korttien ääreen tai johonkin muuhun peliin sellaiset henkilöt, että he eivät voi näiltä mitään kieltää, mutta jotka ovat väsyneempiä näihin huvituksiin kuin mihinkään elämänsä vakavimpaankaan työhön, vaikka peli olisikin ollut sellainen, ett'ei heillä luonnostaan ollut mitään sitä vastaan ja että he saattoivat joskus käyttää sitä mielelläänkin virkistyksenään.

§ 207. Peli, johon arvohenkilötkin ja etenkin naiset kuluttavat niin paljon aikaansa, on minun nähdäkseni selvä todistus siitä, ett'eivät ihmiset voi olla täydelleen toimettomia: heidän täytyy aina puuhata jotakin, sillä kuinka istuisivat he muutoin niin monet tunnit kiusautumassa sellaisessa askartelussa, joka tavallisesti tuottaa heille enemmän harmia kuin mielihyvää heidän siihen kerran kietouduttuaan? Varmaa onkin, ett'ei peli jätä jälkeensä vähintäkään tyydytystä niille, jotka ottavat sen päätyttyä asiaa ajatellakseen, eikä myöskään hyödytä ruumista eikä sielua millään tavalla. Jos se taas iskee niin syvältä, että se koskee heidän omaisuuttansa, niin on se jo silloin ammattia, eikä enää virkistystä, ammattia, missä vain harvat niistä, joilla on jotakin muutakin elääkseen, menestyvät. Ja parhaimmassakin tapauksessa harjoittaa onnellinenkin peluri siinä varsin kurjaa ammattia, koska hän täyttää taskunsa hyvän maineensa kustannuksella.

Virkistys ei merkitse mitään henkilöille, jotka eivät tunne mitään hommaa tai askarrusta ja jotka eivät kulu eivätkä väsy varsinaista kutsumustaan harjoittaessaan. Taitoa kysytään ihmisten virkistysajan järjestämisessä siten, että se lepuuttaisi ja virkistäisi sitä ruumiinosaa, joka on ollut työssä ja joka on uupunut, ja kuitenkin samalla tähtäisi hetkellisen huvin ja huojennuksen ohella sellaiseen, mistä voisi myöhemmin olla hyötyä. Vain turhamaisuus ja ylpeily mahtavuudesta ja rikkaudesta ovat tuoneet nuo hyödyttömät ja vaaralliset ajanvietteet, kuten niitä nimitetään, muotiin, ja saaneet ihmiset uskomaan, ett'ei minkään hyödyllisen toimen oppiminen ja siihen käsiksi käyminen voi olla soveliasta huvitusta säätyläiselle. Se juuri on nostanut kortit, pelinoppaset ja juomisen niin suureen arvoon maailmassa, ja monen monet tuhlaavat joutohetkensä niiden ääressä enemmän yleisen tavan pakotuksesta ja koska heillä ei ole mitään parempaakaan puuhaa vapaan aikansa toimettomuuden poistamiseksi, kuin sen todellisen huvin takia, mitä he niistä saavat. He eivät voi kantaa joutilaan ajan kuollutta painoa käsissään, eivätkä osaa tottua täydellisen toimettomuuden synnyttämään ikävään, ja kun he eivät ole oppineet mitään suositeltavaa käsityötä, joka voisi heitä huvittaa, turvautuvat he aikaansa tappaakseen niihin yleisesti käytettyihin, typeriin tai turmiollisiin keinoihin, joista järkevä mies sai vain hyvin vähän hauskuutta, ennenkuin tottumus hänet pilasi[188].

§ 208. Minä en sano tätä siinä mielessä, ett'en minä sallisi säätyläisnuorukaisen milloinkaan antautua ikäistensä ja arvoistensa toverien seurassa yleisesti käytettyihin viattomiin huvituksiin. Minä toivoisin niin vähän hänen olevan siinä määrin juron ja nyreän, että minä haluaisin kehoittaa häntä innokkaammin kuin tavallisesti suosimaan kaikkia niitä ilonpitoja ja huvituksia, jotka ovat hänen seurapiireissään vallalla eikä milloinkaan osoittamaan taipumattomuutta ja vastenmielisyyttä, jos hänen toivotaan ottavan johonkin osaa, kunhan se vain soveltuu säätyläiselle ja kunnialliselle miehelle. Mutta kortteihin ja pelinoppasiin nähden minä katson turvallisimmaksi ja viisaimmaksi olla opettelematta ainoatakaan peliä niillä ja siten jäädä kykenemättömäksi joutumaan mihinkään tekemisiin näiden vaarallisten kiusausten ja kallisarvoisen ajan turmiollisten hävittäjäin kanssa. Mutta vaikka minä näin annankin armon huolettomalle, hilpeälle keskustelulle ja kaikille käytetyille sopiville huvittelutavoille, niin sanon minä sittenkin, että nuorelle miehelle jää vakavilta ja tärkeämmiltä puuhiltaan aikaa riittävästi melkein minkä tahansa käsityön oppimiseen. Johtuu vain harrastuksen eikä suinkaan joutohetkien puutteesta, ett'eivät ihmiset ole saavuttaneet taitoa useampaan kuin yhteen työhön, ja kuitenkin veisi yksi ainoa tunti tuollaiseen huvitteluun säännöllisesti joka päivä käytettynä miehen lyhyessä ajassa paljoa pitemmälle, kuin hän osaa kuvitellakaan, ja ellei siitä olisikaan muuta hyötyä, kuin että se poistaisi nuo tavalliset paheelliset, turhanpäiväiset ja vaaralliset ajanvietteet muodista ja osoittaisi, ett'ei niitä lainkaan tarvita, ansaitsisi se jo yksistään tästä syystä edistämistä. Jos ihmisiä jo nuoruudestaan alkaen vieroitettaisiin siitä laiskottelevasta vetelehtimisestä, joka saa heidät tottumuksen voimasta hyödyttömästi hukkaamaan hyvän osan elämäänsä ilman tointa ja ilman hauskuutta, jäisi heille kylliksi aikaa kätevyyden ja taidon hankkimiseen sadoissa töissä, jotka eivät olisi heille vähimmäksikään haitaksi, vaikka ne olisivatkin etäällä heidän varsinaisesta kutsumuksestaan. Ja sentähden onkin luullakseni tästä ja muista ylempänä[189] mainituista syistä laiskaa, halutonta mielenlaatua, joka toimetonna uinailee päivät pääksytysten, kaikkein vähimmin nuorisossa suosittava tai siedettävä. Se on oikeata sairaan ja terveydeltään murtuneen ihmisen tilaa, eikä sitä olisi suvaittava kenessäkään, missä ijässä hän onkaan ja mihin säätyyn hän kuuluneekaan.

§ 209. Ylempänä lueteltuihin taitoihin voidaan vielä lisätä hajuaineiden valmistus, kiiltomaalaus, kaiverrus ja erilaiset raudan, vasken ja hopean muovailemistavat; ja kun useimmat säätyläisnuorukaiset viettävät huomattavan osan aikaansa suurissa kaupungeissa, voisivat he opetella leikkaamaan, hiomaan ja kiinnittämään jalokiviä tai harrastaa valo-opillisten lasien tahkoamista ja hiomista[190]. On mahdotonta, ett'ei kukin tapaisi niin monen monien älykkäiden käsitöiden joukosta ainakin yhtä, joka häntä miellyttäisi ja huvittaisi, ellei hän ole sitten perinjuurin laiska tai turmeltunut, mitä taas ei voida otaksua, jos on noudatettu oikeata kasvatustapaa. Ja kun hän ei voi aina opiskella, lukea eikä seurustella, jää hänelle hänen tavallisten harrastustensa ohella monta hetkeä, jotka, ellei niitä käytetä tällä tavalla, käytetään huonommin. Sillä minä olen sitä mieltä, että nuori mies haluaa harvoin istua täydelleen liikkumattomana ja toimettomana; jos hän näin tekee, on se virhe, joka on korjattava.

§ 210. Mutta jos eksytetyt vanhemmat näiden epämiellyttäviltä soinnahtavien nimien käsityö ja ammatti peloittamina eivät voisi sietää lastensa harjoittavan mitään sentapaista, niin on kuitenkin olemassa muuan ammattia lähentelevä taito, jota he asiaa harkittuaan tulevat pitämään ehdottoman tarpeellisena poikiensa oppia.

Vaikk'ei kauppakirjanpito olekaan sellainen taito, että se todennäköisesti auttaisi säätyläistä hankkimaan itselleen rikkauksia, niin ei ehkä ole toista hyödyllisempää ja tehokkaampaa keinoa sen omaisuuden säilyttämiseksi, mikä hänellä jo on. Huomataan harvoin, että se, joka pitää tiliä tuloistaan ja menoistaan ja siten näkee säännöllisesti taloudellisten asiainsa kulun, päästäisi ne hunningolle; ja epäilemätöntä minun mielestäni onkin, että moni mies alkaa suistua kohti tuhoaan, ennenkuin hän huomaakaan, tai jatkaa samaa vauhtia, minkä on kerran ottanut, vain siitä syystä, että häneltä puuttuu juuri tuo huolenpito tai sen taito. Minä neuvoisinkin sentähden kaikkia säätyläisiä perusteellisesti oppimaan kauppakirjanpitoa eikä luulemaan sitä taidoksi, joka ei kuulu heille, koska se on saanut nimensä liikemiehiltä ja koska nämä ovat sitä etupäässä harjoittaneet.

§ 211. Kun nuori herramme on kerran saavuttanut tarpeellisen kirjanpitotaidon, joka on enemmän järkeä kuin laskemiskykyä kysyvä tehtävä, on ehkä paikallaan, että hänen isänsä vaatii häntä siitä lähtien sovittamaan sitä kaikkiin asioihinsa. Ei niin, että minä tahtoisin hänen merkitsevän muistiin jokaisen viinimitan tai rahaa vieneen pelin: yleinen menojen nimitys riittää varsin hyvin sellaisille seikoille; enkä minä myös toivoisi hänen isänsä pitävän niin tiukkaa valvontaa näistä tileistä, että hän ottaisi niistä aihetta moittia hänen kulunkejaan; hänen tulee muistaa, että hän oli itsekin kerran nuori mies, eikä hänen pidä suinkaan unohtaa niitä ajatuksia, mitä hänellä oli silloin, eikä poikansa oikeutta ajatella samoin ja vaatia myönnytystä samanlaiseen käyttäytymiseen. Kun minä siis tahtoisin nuoren säätyläisen pitävän tiliä, ei se suinkaan tapahdu tämänlaisen rajoituksen hankkimiseksi hänen menoilleen (sillä mitä hänen isänsä hänelle kerran antaa, siihen tulisi hänen samalla luovuttaa hänelle täydellinen hallitsemisoikeus),vaan sen takia, että hän tottuisi jo varhain niin tekemään ja että se kehitettäisiin hänessä luonnolliseksi ja juurtuneeksi tavaksi jo hyvissä ajoin, koska sen säännöllinen harjoittaminen on oleva hänelle niin hyödyllinen ja tarpeellinen koko hänen elämänsä varrella. Muuan venetsialainen aatelismies, jonka poika kieriskeli isänsä rikkauden ylenpalttisuudessa ja joka huomasi poikansa kulunkien kasvavan tavattoman korkeiksi ja suhdattomiksi, käski varainhoitajaansa vastaisuudessa antamaan tälle vain niin paljon rahaa, kuin hän viitsisi laskea sitä nostaessaan. Tätä ei ehkä moni pitäne kovinkaan tehokkaana nuoren ylimyksen tuhlailujen hillikkeenä, koska hän sai vapaasti niin paljon rahaa, kuin hän vain viitsi laskea. Mutta se saattoikin nuorukaisen, joka ei ollut tottunut mihinkään muuhun kuin nautintojen etsimiseen, hyvin ankaraan pulaan, joka lopulta johdatti hänet näihin kohtuullisiin ja terveellisiin mietteisiin: "Jos on minulle jo näin suuri vaiva pelkässä rahojen laskemisessa, jotka aijon tuhlata, niin mitä ponnistusta ja puuhaa maksoikaan esi-isilleni ei ainoastaan niiden laskeminen, vaan myös niiden kokoaminen?" Tämä järkevä ajatus, jonka oli herättänyt hänessä tuo pieni pakollinen vaivannäkö, vaikutti niin tehokkaasti hänen mieleensä, että se sai hänet pysähtymään ja siitä lähtien hoitamaan hyvin omaisuuttansa. Se ainakin täytyy jokaisen myöntää, ett'ei mikään ole siinä määrin omiansa pitämään miestä oikeissa rajoissa kuin säännöllinen kirjanpito, joka hetki hetkeltä asettaa hänen silmiensä eteen hänen asioittensa tilan.

§ 212. Viimeisenä osana on kasvatuksessa tavallisesti matkustus, jonka katsotaan yleisesti päättävän työn ja tekevän säätyläisestä täydellisen säätyläisen. Minäkin myönnän, että matkustelemisesta vieraissa maissa on suuria etuja, mutta minun nähdäkseni on aika, joka tavallisesti valitaan nuorten miesten lähettämiseksi ulkomaille, juuri se, jolloin he ovat kaikkein kykenemättömimpiä näistä eduista hyötymään. Tärkeimpinä pidetyt niistä voidaan rajoittaa näihin kahteen: ensiksi kielen oppimiseen ja toiseksi viisauden ja ymmärryksen kehitykseen, kun päästään näkemään ihmisiä ja tutustumaan kansoihin, jotka luonteeltaan, tavoiltaan ja elämänsuhteiltaan ovat erilaisia kuin muut ihmiset ja kansat ja erittäinkin erilaisia kuin matkustajan oman pitäjän ja naapuriston ihmiset. Mutta kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteensa asti, mikä aika tavallisesti määrätään matkustamiseen, ovat ihmiset koko elämästään kaikkein sopimattomimpia näillä tavoilla kehittymään. Ensimmäinen kausi vieraiden kielten oppimiseksi ja äänielinten totuttamiseksi niitä oikein lausumaan ulottuu minun mielestäni seitsemännestä ikävuodesta neljänteentoista tai kuudenteentoista, ja silloinkin on heille kasvattaja tarpeellinen ja hyödyllinen, jotta tämä voi kielten ohessa opettaa heille muutakin. Mutta kun heidät lähetetään vanhempiensa näkyviltä kauvas maailmalle, vain ohjaajansa kaitsemina, juuri sillä hetkellä, jolloin he luulevat olevansa liian suuria miehiä tarvitakseen toisten ohjausta ja jolloin ei heillä kuitenkaan ole vielä tarpeeksi ymmärrystä ja kokemusta ohjatakseen itse itseään, niin mitä tehdään silloin muuta kuin pannaan heidät alttiiksi kaikkein suurimmille vaaroille koko heidän elämässään, ja aikana, jolloin he kykenevät kaikkein vähimmin puolustautumaan niiltä ja niitä vastustamaan? Ennenkuin lapsi on joutunut tähän kuohuvaan ja kiehuvaan ikäkauteensa, voidaan toivoa kasvattajan saavan jotakin aikaan arvovallallaan: ei ijän kehittämä itsepäisyys eikä muiden esimerkin houkutus riistä häntä kasvattajansa ohjauksesta viidentoista tai kuudentoista vuotiaaseen asti. Mutta kun hän alkaa sitten etsiä miesten seuraa ja luulee itsekin mies olevansa, kun hän joutuu mieltymään miehekkäisiin paheisiin ja ylpeilemään niistä, kun hän pitää häpeällisenä olla kauvemmin muiden johdon ja valvonnan alaisena, niin mitä voidaan odottaa huolellisimmaltakaan ja pystyvimmältäkään opettajalta, kun ei hänellä ole valtaa pakottaa eikä hänen hoidokillaan halua totella, vaan tätä jälkimmäistä päinvastoin neuvovat hänen oma kuuma verensä ja vallitseva muoti kuuntelemaan hänen täsmälleen yhtä viisaiden toveriensa houkutteluja mieluummin kuin kasvattajan vakavia puheita, kasvattajan, jota nyt pidetään hänen vapautensa vihollisena? Ja milloin voi ihminen niin helposti suistua turmioon kuin silloin, kun hän on samalla kertaa sekä kehittymätön että hillitön? Tämä on juuri se hänen elämänsä kausi, jota ohjaamaan kaikkein kipeimmin kaivataan hänen vanhempiensa ja ystäviensä silmää ja valtaa. Ihmisen aikaisemman ijän taipuisuus, hän kun ei ole silloin vielä varttunut osoittamaan uppiniskaisuutta, tekee sen helpommaksi ohjata ja varmemmaksi muodostella, samoin kuin myöhemmällä ijällä taas järki ja varovaisuus alkavat saada hiukan jalansijaa ja muistuttaa ihmistä hänen menestymisestään ja kehittymisestään. Sentähden pitäisinkin minä sopivimpana nuoren säätyläisen lähettämisen ulkomaille joko silloin, kun hän on vielä verrattain nuori, mutta mukanaan kasvattaja, josta hänellä silloin on sitä enemmän hyötyä, tai ilman ohjaajaa silloin, kun hän on muutamia vuosia vanhempi, kun hän on jo niin varttunut, että hän itse osaa ohjata itseään ja tehdä huomioita kaikesta, minkä havaitsee vieraissa maissa tutkimisen arvoiseksi ja mistä voi olla hänelle hyötyä hänen matkalta palattuaan, ja kun hänellä täydellisesti perehtyneenä oman maansa lakeihin ja tapoihin, luonnollisiin ja henkisiin etuihin ja puutteisiin on jotakin vaihdettavaa ulkomaalaisten kanssa, joiden seurassa hän oli toivonut yhtä ja toista oppivansa.

§ 214. Matkustamisen järjestäminen tästä poikkeavalla tavalla onkin minun mielestäni syynä siihen, että niin monet nuoret säätyläiset palaavat retkiltään niin vähän kehittyneinä. Ja jos he tuovat kotiin tietoja näkemistään paikoista ja ihmisistä, niin ilmaisevat ne useimmiten kaikkein huonoimpien ja turhamaisimpien tapojen ihailua, mitä he ovat ulkomailla huomanneet, koska he säilyttävät miellyttävän muiston pikemmin niistä seikoista, joissa heidän vapautensa sai ensi kerran siivet alleen, kuin niistä, jotka voisivat tehdä heidät viisaammiksi ja paremmiksi heidän matkalta tultuaan. Ja kuinka voisi tosiaan muutoin käydäkään, kun he menevät ulkomaille siinä ijässä, kuin he tavallisesti menevät, toisen valvonnan alaisina, ja kun tämän toisen on pidettävä huolta heidän tarpeistaan ja tehtävä huomiot heidän puolestaan? Kun he kulkevat näin ohjaajansa suojassa ja varjossa ja kun he luulevat päässeensä seisomasta omilla jaloillaan tai vastaamasta omasta käytöksestään, huolivat he hyvin harvoin mitään tutkia tai tehdä hyödyllisiä havaintoja omin päin. Heidän ajatuksensa askartelevat vain iloissa ja huvituksissa, ja he katsovat nöyryytykseksi, jos heitä pidetään silmällä; mutta harvoin viitsivät he ottaa selkoa niiden ihmisten aikeista, joita tapaavat, tutkia heidän tapojaan ja tarkastella heidän kykyään, luonnettaan ja taipumuksiaan, jotta siten oppisivat tietämään, miten heidän on näihin suhtauduttava. Henkilön, joka matkustaa heidän kanssansa, on heitä tässä suojeltava, hänen on autettava heitä, kun he ovat sattuneet takertumaan orjantappuroihin ja vastattava kaikista heidän hairahduksistaan.

§ 215. Myönnän kyllä, että ihmistuntemus on niin suuri taito, ett'ei voida suinkaan odottaa nuoren miehen saavuttavan siinä heti täydellisyyttä. Mutta kuitenkin on hänen lähdöstään ulkomaille varsin vähän hyötyä, ellei matkustaminen avaa joskus hänen silmiään, tee häntä varovaiseksi ja valppaaksi, totuta häntä katsomaan pintaa syvemmälle, opeta häntä kohteliaan ja huomaavaisen käytöksen miellyttävässä varjossa esiintymään vapaana ja turvallisena seurustellessaan muukalaisten ja kaikenkaltaisten ihmisten kanssa, menettämättä silti heidän suosiollista mielipidettään. Ken joutuu matkoille sellaisen miehen ijässä ja sellaisen miehen ajatuksilla varustettuna, joka tahtoo kehittyä, hän voi kaikkialla, mihin hän tuleekin, päästä arvokkaiden henkilöiden seuraan ja tuttavuuteen; mutta vaikka tämä seikka onkin erinomaisen edullinen matkustavalle säätyläiselle, niin kysyn minä kuitenkin, onko yhtäkään sadasta kasvattajan johdossa ulkomaille lähetettyjen nuorten miestemme joukossa, joka olisi ikinään käynyt huomattavien henkilöiden luona? Paljoa vähemmän pyrkii hän sellaisten ihmisten tuttavuuteen, joiden seurassa liikkuessaan hän voisi oppia, mikä kuuluu hyvään tapaan siinä maassa ja mitä on siinä suhteessa otettava huomioon, vaikka hän sellaisilta henkilöiltä voisikin oppia yhdessä päivässä enemmän kuin kokonaisessa vuodessa majatalosta majataloon kuljeskellessaan. Eikä sitä sovi kummastellakaan, sillä arvokkaat ja lahjakkaat henkilöt eivät niin kovin mielellään päästä poikia lähempään seurapiiriinsä, poikia, jotka tarvitsevat vielä kasvattajan holhousta, kun taas toiselta puolen mieheltä näyttävä nuori säätyläinen ja ulkomaalainen, joka osoittaa halua tutustua sen maan tapoihin, tottumuksiin, lakeihin ja hallitusmuotoon, missä hän kulloinkin on, saa kaikkialla osakseen aulista avustusta ja suosiota parhailta ja sivistyneimmiltä henkilöiltä, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan, rohkaisemaan ja suojelemaan sellaista älykästä ja tiedonhaluista muukalaista.

§ 216. Niin totta kuin tämä onkin, ei se kuitenkaan, niin pelkään, kykene muuttamaan vanhaa tapaa, joka on määrännyt matkustamisajan sopimattomimpaan kohtaan miehen elämässä, mutta syistä, jotka eivät tähtää hänen kehittymistään. Nuorta poikaa ei ole pantava matkan vaaroille alttiiksi kahdeksan tai kymmenen vanhana, jott'ei tuolle heikolle lapselle tapahtuisi ties mitä, vaikka häntä siinä ijässä uhkaavatkin kymmenen kertaa pienemmät vaarat kuin kuudentoista tai kahdeksantoista vuotiaana. Eikä hän taas saa jäädä kotiinkaan, siksi kunnes tuo vaarallinen, malttamaton ikäkausi olisi ohi, koska hänen täytyy palata takaisin jo kahdenkymmenenyhden vuotiaana, mennäkseen naimisiin ja jatkaakseen sukuaan. Isä ei voi enää kauvemmin odottaa perinnön jakamista eikä äiti uutta pikkulasten sarjaa leikkiäkseen, ja niin täytyy nuorelle herrallemme, kävi siinä sitten miten tahansa, katsoa vaimo heti, kun hän on tullut täysi-ikäiseksi, vaikk'ei olisi pienimmäksikään vahingoksi hänen terveydelleen, henkisille kyvyilleen tai jälkeläisilleen, jos asiaa hiukan viivytettäisiin ja jos hänen annettaisiin sekä vuosien että tietojen puolesta päästä jonkun matkaa edelle lapsistaan, joiden nähdään useinkin astuvan liiaksi isänsä kintereillä, varsin vähäiseksi tyydytykseksi niin hyvin pojalle kuin isällekin[192]. Mutta koska nuori herramme nyt on astumaisillaan aviosäätyyn, on meidän aika jättää hänet morsiamensa huomaan[193].

§ 217. Vaikka minä olenkin nyt päässyt loppuun niiden ajatusten esittämisessä, joita yksinkertaiset, selvät havainnot ovat mielessäni kasvatukseen nähden herättäneet, en kuitenkaan soisi uskottavan, että minä pidän niitä varsinaisena tutkimuksena tästä kysymyksestä. On olemassa tuhansia muita seikkoja, jotka kaipaisivat harkitsemista, etenkin jos tahtoisi ottaa käsitelläkseen niitä erilaisia luonteita, erilaisia taipumuksia ja erilaisia virheitä, joita lapsissa tavataan, ja määrätäkseen sopivia parannuskeinoja. Luonteiden moninaisuus on niin suuri, että jo se yksistään vaatisi kokonaisen nidoksen, eikä sekään vielä riittäisi. Kunkin ihmisen mielenlaadulla on, samoin kuin hänen kasvoillaankin, oma erikoisuutensa, joka eroittaa hänet kaikista muista; ja tuskin lienee olemassa kahta lasta, joita voisi ohjata täsmälleen samalla tavalla. Sitä paitsi olisi minun nähdäkseni ruhtinaan, aatelismiehen ja tavallisen säätyläisen poikaa kasvatettava kutakin erilaisten periaatteiden mukaan. Mutta kun minä olen tässä esittänyt ainoastaan muutamia yleisiä näkökohtia kasvatuksen tärkeimmistä tarkoituksista ja päämääristä ja kohdistanut ne erikoisesti erään säätyläisen poikaan, jota minä silloin hänen vielä aivan pienenä ollessaan pidin vain ikäänkuin valkoisena paperina tai vahana, mitä saattoi muovailla ja muokata mielensä mukaan, olen kosketellut tuskin muuta kuin niitä pääkohtia, jotka minä katsoin yleensä tarpeellisiksi, kun oli kysymys hänen asemassaan olevan nuoren säätyläisen kasvattamisesta; ja minä olen nyt julkaissut nämä satunnaiset ajatukseni siinä toivossa, että ne, vaikka ne eivät lähimainkaan muodosta mitään täydellistä tutkimusta tästä asiasta ja vaikka ne eivät suinkaan ole sellaisia, että kukin löytäisi niistä kaiken sen, mikä erikoisesti sopisi juuri hänen lapselleen, kuitenkin antaisivat jonkunlaista valaistusta, vaikkapa heikompaakin, niille, jotka huolehtiminen rakkaista pienokaisistaan tekee niin aavistamattoman rohkeiksi, että he uskaltavat lähteä kysymään oman järkensä neuvoa lastensa kasvatuksesta mieluummin kuin jättäytyisivät kokonaan vanhan tavan varaan.

SELITYKSIÄ JA HUOMAUTUKSIA.

[1] Edward Clarkeen, Chipleyn omistajaan — Chipley on lähellä Tauntonia Somersetissa — oli Locke tutustunut jo v. 1686. Ollessaan Hollannissa maanpaossa lähetteli Locke ystävälleen kirjeitä, joissa pohdittiin etupäässä kasvatusasioita ja joista sitten erinäisin muutoksin syntyivät Mietteet kasvatuksesta. Muuan Clarken lapsista, Elisabeth, oli Locken erikoisessa suosiossa, niin että hän nimittelee tyttöä leikillään "rouvakseen", vie hänet luokseen maalle kesäksi, j.n.e. Locken ystävyys parlamentinjäsen Clarken kanssa näyttää kestäneen filosofimme kuolemaan asti, koska hän testamentissaan määrää Clarkelle 200 puntaa sekä Betty Clarkelle saman summan ynnä tämän äidin kuvan.

[2] Näistä henkilöistä on erikoisesti mainittava William Molyneur, muuan Locken parhaita ystäviä. Hän oli eräässä maalisk. 2 p. 1693 merkityssä kirjeessä lausunut m.m. seuraavaa:

"Veljeni on minulle usein kertonut, että Te, kun hänellä oli ilo tutustua Teihin Leydenissä, parhaillaan sommittelitte muuatta kasvatuksen periaatteita pohtivaa teosta erään hellän isän pyynnöstä hänen ainoata poikaansa varten. Sallikaa minun siis, kunnioitettu herra, pyytää mitä hartaimmin, ett'ette suinkaan laskisi syrjään tätä erinomaisen hyödyllistä työtä, ennenkuin olette saattanut sen loppuun; sillä se on oleva arvaamattomaksi eduksi koko ihmiskunnalle, samoin kuin minulle, Teidän alttiille ystävällenne."

William Molyneux, oppinut irlantilainen fyysikko ja matemaatikko (1656-1698), oli joutunut ystävällisiin väleihin Locken kanssa julkaistuaan kiittävän arvostelun tämän jälkimmäisen ensimmäisestä suuremmasta filosofisesta teoksesta: Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä. Hänellä oli poika, joka niihin aikoihin oli neljän vuotias, osoitti hyviä luonnonlahjoja ja oli isän sydäntä erikoisen lähellä, äiti kun oli kuollut heti esikoisen synnyttyä. Kolme viikkoa myöhemmin ilmoittaa Locke ystävälleen, että kirjeet oli lähetetty painoon.

Williamin veli, Thomas Molyneux, opiskeli lääketiedettä Leydenissä samaan aikaan kuin Lockekin siellä oleskeli ja häneen tutustui.

[3] Paitsi ylempänä mainittua William Molyneuxtä voi näiden neuvonhakijain joukosta nimetä esim. Locken ystävän ja suosijan lordi Shaftesburyn, joka Locken matkustaessa Ranskassa (1675-1679) monissa kirjeissä kyseli ohjeita pojanpoikansa kasvattamiseen; Thomas Stringerin, jonka pojalle Locke lahjoitteli leikkikaluja, Furlyn, y.m.

[4] Faults in the first Concoction. Mitenkä tämä sana concoction olisi tulkittava, siitä ovat Locken selittäjät eri mieltä. Compayrén mukaan olisi tässä kysymys fajanssiteosten eri paahtamisasteista, kun taas Sallwürk palauttaa sanan sen alkuperäiseen merkitykseen yhteenkeittäminen, ruuan sulattaminen, sekä huomauttaa eräästä vanhasta lääketieteellisestä sananparresta: Vitium primae concoctionis non corrigitur in secunda.

[5] Locke tarkoittanee v. 1686 syntynyttä nuorta Frank Mashamia, jonka äiti oli Damaris Cudworth, samannimisen filosofin tytär, ja isä Francis Masham, parlamentin jäsen. Locke oli erinomaisen ystävällisissä suhteissa tähän perheeseen, viettipä lopun ikäänsä, v. 1691 lähtien, pääasiallisesti Mashamien luona Oatesissa Essexin kreivikunnassa. Hän oli etenkin kiintynyt älykkääseen, sivistyneeseen rouva Mashamiin, ja tämä kiintymys hallitsee hänen viimeisiä vuosiaan.

Mahdollisesti voi kysymyksessä olla myös Antonius Shaftesbury, lordi Ashleyn, Locken suosijan ja valtiollisen ystävän, pojanpoika, joka sittemmin voitti mainetta ajattelijana ja kirjailijana. Locke oli nähnyt tämän lapsen syntyvän ja isoisän pyynnöstä ryhtynyt ohjaamaan hänen kasvatustaan pienestä pitäin.

[6] Oikea vuosiluku olisi nykyään 1693, vaikka englantilaiset Locken aikoihin alkoivatkin vuotensa vasta kevätpäiväntasauksen jälkeen. Käytännöllisenä miehenä koetti Locke uuden vuosisadan alkaessa saada vuoden alkamaan jo 1 p. tammikuuta, kuten muuallakin, mutta turhaan.

Locken nimi oli ensi painoksessa vain tällä paikalla, eikä lainkaan kansilehdellä.

[7] Locke käyttää tässä tuota niin yleisesti tunnettua säettä Juvenaliin kauniista kymmenennestä satiirista:

Heti alusta alkaen haluaa siis Locke merkitä kannakseen, että ruumiin kasvatus on yhtä tärkeä kuin sielun ja luonteen.

[8] Tämän ehkä hiukan yksipuolisen ajatuksen omaksuivat myöhemmät valistusajan filosofit erikoisella innostuksella. Niinpä antaa Voltaire murhenäytelmässään Zaire (1732), tahtoessaan saarnata uskonnollista suvaitsemattomuutta ja intoilua vastaan, pääsankarittaren julistaa (1,1), että lapsuudessa saatu kasvatus muodostaa kokonaan meidän tunteemme, tapamme, uskomme, joten on järjetöntä ruveta niin satunnaisen seikan takia tuomitsemaan yhtä enempää kuin toistakaan. Helvétius, joka pitää itseään Locken opetuslapsena, johtaa vielä pitemmälle tämän väitteen kasvatuksen kaikkivallasta: "Kaikki ihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja samoilla kyvyillä varustettuina, ja kasvatus yksinään muodostaa erilaisuudet heidän välilleen" (Älystä, 3:s esitelmä). Locke itse ei kuitenkaan katsele asiaa näin ehdottomasti, vaan lausuu edempänä (§ 66), ett'emme voi toivoakaan muuttavamme kokonaan lasten luonnetta kasvatuksella, koska Jumala on kuhunkin sieluun painanut oman, lähtemättömän leiman, jota voidaan ehkä hieman muovailla, mutta ei kokonaan poistaa tai muuttaa. Sitäpaitsi ymmärtää Locke kasvatuksella kaikkia niitä vaikutteita, mistä tahansa ne tullevatkin, jotka yhteisesti muodostelevat lapsen herkkää mieltä, samaten kuin hän antaa suuren merkityksen harjoituksen voimalle.

Rousseau myöntää myös: "Vain luonto kirjoittaa lähtemättömin piirtein". (Émile, III).

[9] Kuten tietty, opiskeli Locke suurella hartaudella myös lääketiedettä, vaikk'ei hän koskaan harjoittanutkaan sitä taitoa ammattina, rajoittaen sen vain lordi Shaftesburyn perheeseen ja eräisiin satunnaisiin tapauksiin. Hyvältä ystävältään Sydenhamilta, käytännöllisen lääketaidon suurelta uudistajalta, lienee hän saanut yhtä ja toista uudenaikaisimpiin mielipiteisiinsä. Hänen maineensa lääkärinä oli kuitenkin niin suuri, että Englannin kuningaskin kysyi v. 1698 hänen neuvoansa. Olipa hän v. 1669 kirjoittanut erikoisen tutkielmankin lääketieteestä: De Arte Medica, joka periaatteiltaan läheisesti liittyy hänen muihin tieteellisiin harrastuksiinsa.

[10] Locke tiesi kokemuksesta, mitä huono tai hyvä terveys merkitsee. Useamman kerran esti rintatauti, jota hän poti koko ikänsä, häntä ottamasta vastaan korkeita valtiollisia toimia, lähettilään paikkoja Saksassa ja Espanjassa y.m. Terveyttään hoitaakseen teki hän v. 1675 ensimmäisen matkansa Ranskaan ja vietti vuoden Montpellierssä, ja samasta syystä oli hänen pakko mahdollisuuden mukaan välttää Lontoon sumuista ilmaa. Mutta toiselta puolen tiesi hän myöskin, mitä järkiperäinen hoito, varovaisuus ja huolellisuus voivat vaikuttaa heikkoonkin ruumiiseen: hän eli, niinkuin sanottu, 72 vuoden vanhaksi.

[11] Gentlemen: ranskaksi "les gens du monde", suomeksi ehkä parhaiten "säätyläiset", koska sanalla englanninkielessä tarkoitetaan hyvästä perheestä lähteneitä ja hyvän kasvatuksen ja sivistyksen saaneita henkilöitä, eikä suinkaan rajoituta yksinomaan aatelismiehiin, kuten saksalainen käännös "Edelleute" luulottelisi. (Vrt. erikoisesti § 217 tästä arvoluokittelusta). Aikansa katsantokannan mukaisesti kohdistaa Locke huomionsa etupäässä säätyläislasten kasvatukseen, mikä seikka ilmenee usein hänen esityksessään. Unohtaa ei kuitenkaan tule, että Locke tahtoo pidettäväksi huolta köyhänkin kansan lapsista erikoisissa n.s. työkouluissa (working schools), joista hän on kirjoittanut seikkaperäisen suunnitelman, kuuluessaan kuninkaalliseen "Kauppa- ja Siirtomaavaliokuntaan".

[12] Tämä tarina on otettu kolmannella vuosisadalla j.Kr. eläneen kreikkalaisen sofistin Klaudios Ailianoksen teoksesta Kirjavia Tarinoita (VII, 6).

[13] Locke tarkoittaa Dumontin v. 1694 Pragissa painettua kirjaa Nouveau Voyage du Levant (Uusi matka Välimeren Itärannikolle), jonka hän mainitsee tekstin sivullakin. — Varmaankin tätä kohtaa muistellen asettaa Rousseau "Islannin jääkentät" vastakohdaksi "Maltan hehkuville kallioille". (Émile, I).

[14] Locke ajatteli tässä varmaankin kuuluisaa ystäväänsä Newtonia, joka vielä muutamia vuosia ennen kuolemaansa kävi kesät talvet samoissa vaatteissa.

[15] Nämä ja seuraavat karkaisemistoimenpiteet hyväksyy Rousseau kokonaan, vieläpä menee Lockea pitemmällekin eräissä kohdin. Päähineen suhteen neuvoo hän: "Totuttakaa lapsenne pysymään talvet ja kesät, päivät ja yöt aina paljain päin". (Émile, II).

[16] Tämän omituisen spartalaisen neuvon hyväksyy jälleen Rousseau, jopa hylkää jalkineet kokonaan, antaessaan Émilensä juoksennella huoneissa, rapuissa, puutarhassa joka aamu paljain jaloin, huolimatta vuodenajasta. (Vrt. muist. 15).

[17] Locke kirjoittaa 23 p. elok. 1693 ystävälleen W. Molyneuxlle tämäntapaisten kokeiden hyvistä tuloksista Frank, Mashamin suhteen:

"Te sanotte, ett'ei poikanne ole oikein vahva; tehdäksenne hänet vahvaksi, täytyy Teidän käsitellä häntä hemmoittelematta, kuten olen neuvonut; mutta Teidän täytyy tehdä se aivan huomaamattomin astein ja aloittaa karkaisutoimenpiteet, joihin haluatte häntä totuttaa, vasta keväällä. Siinä kaikki varovaisuus, mitä tarvitaan. Minulla on siitä esimerkki talossa, missä asun ja missä erinomaisen hellän äidin ainoa poika oli menossa turmioon liian hemmoittelevan kasvatuksen takia. Kokonaan vastakkaista menettelytapaa noudattamalla on hän nyt oppinut kestämään tuulta ja kylmyyttä ja jalkain kosteutta; ja yskä, joka uhkasi hänen henkeänsä tuon lämpimän ja varovaisen käsittelyn aikana, on nyt jättänyt hänet, eikä ole enää hänen vanhempainsa ainaisen pelon aiheena, kuten ennen."

[18] Lucius Seneca (poika), johon Montaigne ja Rousseaukin mielellään viittaavat, nimittää itseään Locken mainitsemissa kohdissa (kirjeissä Luciliukselle) "kylmänkylpijäksi" (psychrolutes) ja kertoo, kuinka hän kerran syöksyi myrskyilmalla laivasta mereen ja kuinka hän toisen kerran hyppäsi tammikuussa Euripus-jokeen sekä uunna vuonna erääseen kylmään lähteeseen.

[20] Tämä lähde, jonka kerrotaan toimittaneen ihmeitä alkaen vuodesta 644 j.Kr., antoi nimensä Holywellin (Pyhän Kaivon) kaupungille, joka sijaitsee Flintshiren kreivikunnassa Englannissa.

[21] Vasta 17. v.s:n loppupuolella alkoivat englantilaiset havaita kylmien kylpyjen oivallisen vaikutuksen. Tapa näyttää tulleen Hollannista ja Saksasta, ja rajoittui alkuaan vain luonnollisten, entuudestaan mainioitten lähteiden käyttämiseen. Vasta myöhemmin tulivat kotikylvyt muotiin.

Locken mainitsemia ihmeellisiä paranemistapauksia esittelee runsaasti m. m. John Floyer v. 1706 painetussa teoksessaan Psychrolusia.

[22] Locke olisi voinut ennen roomalaisia mainita kreikkalaiset, jotka myöskin asettivat uimisen yhtäarvoiseksi alkeistietojen (grammato = lukeminen ja kirjoittaminen) kanssa. (Kts. Platon: Laeista; Montaigne: Essais, 11, 34). Vanhan ajan kansoilla kuului uiminen voimisteluun, ja myöhemmin käytettiin sitä suosittuna tilapäisen pahoinvoinnin ja unettomuuden poistajana. (Vrt. Horatius: Sat. II, 1).

Kaikki myöhemmät kasvatuskirjailijat ovatkin myöntäneet uimiselle suuren tärkeyden. Rabelais (I, 23) tekee Gargantuastaan erinomaisen uimarin, ja Rousseaun Émile (II) liikkuu yhtä helposti vedessä kuin maallakin.

[23] Locke ei väsy toistamasta tätä väitettään (vrt. § 7), vaikka on ilmeisesti seikkoja, jotka ovat ruumiillemme vastakkaisia ja joihin sen on mahdoton tottua: moni heikko lapsi, jos häntä liian ankarasti karaistaan, saa ikuisen vamman terveydelleen. Goldsmithin ei ollutkaan näin ollen vaikeata laskea pilaa Locken liioitellusta uskosta tottumuksen kaikkivoipaisuuteen, v. 1759 kirjoittaessaan hänen kasvatusjärjestelmästään. Asiaa valaistakseen kertoo hän tarinan Pietari Suuresta, joka eräänä päivänä sai päähänsä, että hänen merimiestensä pitäisi oppia tulemaan toimeen merivedellä. Niin julkaistaankin käsky, että kaikkien laivapoikain on juotava pelkkää merivettä. Pojat heittivät henkensä, sehän on selvä, eikä koetta enää sen koommin jatkettu.

[24] Montaigne ihailee kovin Platonin neuvoa antaa lasten ja aikuisten käydä aina paljain päin ja paljain jaloin. (Essais, I, 35).

[25] Tässä kohdassa noudattaa Locke tarkalleen Montaignen (Essais, I, 25) ajatusta lapsen kaikenpuolisesta karkaisemisesta ja hänen tarmokkaan miehen eikä turhanaikaisen keikarin ominaisuuksistaan.

[26] Rousseau huomauttaa tässä kohdassa ilmenevästä epäjohdonmukaisuudesta edelliseen rohkeuteen verrattuna: kun Locke kerran tahtoo lasten kenkiä vettäpitämättömiksi, niin päästävätkö ne vähemmän vettä sisään silloin, kun lasten on kuuma? (Émile, II).

[27] Ennakkoluulo sokeria vastaan on ilmeisesti kokonaan perusteeton. Herbert Spencer esim. on asiasta kokonaan vastakkaista mieltä ja huomauttaa sokerin yleisestä suuresta merkityksestä elimistön kehityksessä. Unohtaa ei kuitenkaan tule, että sokeri Locken aikoihin kuului ylellisyysaineisiin.

[28] Suetonius (II, 76) viittaa Augustuksen kirjeisiin ja esittää seikkaperäisesti, miten hän söi vaunuissaan leipää ja taateleja tai miten hän kantotuolissaan nautti vain pienen palan leipää ja hiukan kuivatuita rypäleitä, j.n.e. — Roomalaiset saattoivat kylläkin varhaisempina aikoinaan olla varsin kohtuullisia, jopa niukkojakin ruuassaan ja juomassaan, mutta tiedämmehän, millaisiksi tavat tässä suhteessa muuttuivat juuri keisarien aikana. Kreikkalaiset söivät jo Homeroon aikoihin kolme, jopa neljäkin kertaa päivässä.

[29] Seneca (mainittu kirje Luciliukselle): "(Kylvyn) jälkeen tulee kuivaa leipää ja aamiainen ilman pöytää: sen perästä ei ole tarvis pestä käsiänsä". Jo mainitussa 10:nnessä satiirissaan nimittää Juvenalis Senecaa "tavattoman rikkaaksi mieheksi".

[30] Rousseau (Émile, II) seuraa tässä ruuan ja juoman yksinkertaisuuden tavoittelussa uskollisesti Lockea, vastustaa lihan syöntiä erikoisesti luonnetta raaistuttavana tapana, puoltaa juomaksi vain vettä, kieltää liiaksi höystetyt ruokalajit, varoittaa kehittämästä lapsen makua liian yksipuoliseksi, j.n.e.

[31] Huolimatta Locken vastasyiltä ovat kaikki kasvatuskirjailijat, Fénelonista alkaen, kokonaan toista mieltä ruoka-aikojen säännöllisyydestä, koska juuri siitä riippuu nuoren ruumiin säännöllinen ja terve toiminta.

[32] Locke tarkoittaa epäilemättä kansalaissotaa ja v. 1688:n vallankumousta, jotka luonnollisesti saivat aikaan suuria mullistuksia monien perheiden varallisuudessa ja yleisissä elämänehdoissa.

[33] Tämän hämmästyttävän neuvon selitykseksi — jota neuvoa luonnollisesti nykyään kaikki vastustavat — huomattakoon ensiksikin, että Englannissa on oluen käyttö suunnattomasti levinnyt ja oli jo Locken aikoina, ja toiseksi, ett'ei Locken päivinä vettä suinkaan yleisesti käytetty juoma-aineena, vaan siitä päinvastoin varoitettiin kaikissa lääketieteellisissä kirjoissa — mikä johtui nähtävästi jonkunlaisesta vanhasta ennakkoluulosta ja siitä, että juomavesi kaupungeissa oli useinkin hyvin kehnoa, että juuri sen kautta levisivät kulkutaudit, j.n.e. Yleisenä juomana oli mieto olut.

[34] Vrt. § 10. Tällaisia kertailemisia ja toistelemisia esiintyy Lockella varsin usein, kuten lukija huomannee.

[35] Rousseau ei noudata tässä suhteessa Locken mielipidettä, vaan pitää kummallisena, että lasta pakotetaan syömään, kun hänen on jano! Mutta hän menee toiseen äärimmäisyyteen ja antaa Émilensä juoda kylmää vettä, olkoon hänen kuinka kuuma ja olkoon ilma kuinka kylmä tahansa!

[36] Tämä kohta osoittaa, ett'ei englantilaisten äitien ollut Locken aikaan tapana itse imettää lapsiansa, enempää kuin ranskalaisten äitien Rousseaun päivinä. Mutta Locke vain toteaa seikan sitä moittimatta ja jättää Rousseaun tehtäväksi ankarasti muistuttaa äitejä heidän velvollisuuksistaan.

[37] Valitus palvelijain turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin on yleinen 18. vuosisadan kasvatuskirjoissa, jotka koskettelevatkin yksinomaan rikkaiden lasten kasvatusta. Locke palaa asiaan 68. §:ssä.

[38] Locken ankara viinirypälettä, tuota erinomaisen terveellistä hedelmää koskeva kielto saanee selityksensä siitä, että viiniköynnös kasvaa vain vaivoin Englannissa ja että rypäleet siellä harvoin kypsyvät täydelleen. Muuan italialainen sanoikin kerran leikillään: "Ainoa kypsä hedelmä, minkä minä Englannissa näin, oli uunissa paistettu peruna".

[39] Costen, Locken ensimmäisen ranskantajan, mukaan olivat hedelmäsäilykkeet valmistajalle vahingollisia niistä eriävien hiilihöyryjen takia.

[41] Locke muistelee tässä varovaisessa herättämisessä varmaankin Montaignea, joka kertoo isänsä herättäneen hänet aina soitolla, koska oli pelättävissä, että äkillinen, väkivaltainen ja meluava tapa voisi vahingoittaa lapsen herkkiä aivoja. (Essais, I, 25). Jos Rabelais herätti Gargantuansa jo kello neljältä aamulla, ei taas Rousseau, päinvastoin kuin Montaigne ja Locke, lainkaan sääli Émilensä unta, vaan herättää hänet äkkiäkin ja koettaa totuttaa häntä nousemaan minä hetkenä tahansa. (Émile, II).

[42] Tässä kohdassa kopioi Rousseau Lockea melkein sanasta sanaan: "Pehmeä vuode, missä nukkuja hautautuu höyheniin ja untuviin, sulattaa ja ikäänkuin hajoittaa ruumiin. Liian lämpimästi verhotut nivuset kuumenevat. Siitä johtuu usein rakkokivi ja muita tauteja, ja väistämättömästi arka ruumiintila, joka elättää niitä kaikkia." (Émile, II).

[45] Locken käyttämä sana the Spirits (die Lebensgeister, les esprits animaux), joka esiintyy hänen kirjoituksissaan muuallakin, kuuluu vanhemman filosofian ja lääketieteen peruskäsitteihin. Mitä näillä "elonhengillä" oikeastaan ymmärrettiin, käynee paraiten selville seuraavista Raconin lauseista (Historia vitae et mortis): "Henget (spiritus) ovat kaiken ruumiissa tapahtuvan toiminnan avustajia ja aiheuttajia." (Suomalainen sana henki käsitettäköön samassa mielessä hengittää (= puhaltaa)-sanan kanssa yhteenkuuluvaksi kuin latinainen sana spiritus spiro-sanan kanssa.) — "Kaikessa elollisessa on kahta lajia henkiä, elottoman henkiä (spiritus mortuales), kuten varsinaisesti elottomassakin, ja lisäksi vielä elonhenki." Elottoman henget jäävät kuolleeseen ruumiiseen. Niitä ympäröi karkea aine, joka usein katkaisee niiden yhteyden, kuten esim. lumeen ja vaahtoon on sekaantunut ilmaa. "Mutta elonhenki on itsensä kanssa välittömässä yhteydessä erinäisten kanavien avulla, joiden kautta se kulkee, siten joutumatta kokonaan katkaistuksi." Lisäksi on "elonhengessä jonkun verran lämpöä, ja se on jotakin sentapaista kuin henkäys, joka olisi samalla kertaa sekä tulta että ilmaa". Ja tämä lämpö juuri synnyttää "omituisia liikuntoja ja kykyjä".

Tämä vanhalta ajalta periytynyt oppi elonhengistä (spiritus animales) pysyi pystyssä aina kahdeksannelletoista vuosisadalle asti ja oli Locken aikana vielä luonnollisesti täydessä voimassaan. Descarteskin antaa veren kiertokulkua esitellessään elonhengistä (esprits animaux), jotka hän panee syntymään verestä, kokonaan Baconin ajatusten kaltaisen selityksen. Hänen mukaansa ovat ne "kuin hyvin vieno henkäys tai paremminkin kuin hyvin puhdas ja hyvin eloisa liekki, joka herkeämättä ja hyvin runsaana nousee sydämmestä aivoihin, saapuu sieltä hermokanavia pitkin lihaksiin ja antaa kaikille jäsenille liikuntokyvyn". Vielä Rousseaunkin teoksissa näyttelevät "elonhenget" jonkunlaista osaa.

Sekä englannin- että ranskankieleen on jäänyt useita jokapäiväisiä lauseparsia todistamaan tätä omituista käsitystä "elonhengistä".

[46] Niinkuin roomalaisilla oli jumalat tai jumalattaret kaikille elämän toiminnoille ja ilmiöille, niin näyttää heillä myös olleen erikoinen pääkaupungin lokaviemäreitä — joista suurin oli, kuten tunnettu, Tarquinius Vanhemman aikana rakennettu, Tiberiin johtava Cloaca Maxima — suojeleva ja hoitava jumalatar Cloacina. Tästä nimestä ja käsitteestä muodostaa nyt Locke omituisen sanaleikkinsä.

Toisten mukaan oli Cloacina ollut vain Venuksen lisänimi, ja juuri tämännimiselle Venukselle oli Roomassa pyhitetty patsaita; Liviuksen kertoman mukaan surmasi Virginius tyttärensä erään tällaisen patsaan juurella. Plinius selittää nimen merkitsevän "sovittavaa".

Miten tahansa: pääasia on, että Roomassa Cloacinaa palveltiin, olipa hän sitten erikoinen jumalatar tai ei.

[47] Rabelais, joka myös oli lääkäri, kuten Lockekin, omistaa kasvatusjärjestelmässään näillekin seikoille runsasta ja arkaluontoisimpiakaan kohtia kaihtamatonta huomiota. Ja Montaigne puolestaan antaa aivan samoja ohjeita kuin Locke, neuvoo tekemään tämän toimituksen totunnaiseksi ja johonkin määrättyyn ja säännölliseen aikaan, parhaiten heti aamulla, ylösnousun jälkeen, tapahtuvaksi. (Essais, III, 14).

[48] Kun Locke kielsi kaiken lääkkeiden ennakkokäytön, saattaa nykyaikainen lukija tuskin käsittää, kuinka rohkeasti hän siinä menetteli ja kuinka valistunutta ja uutta katsantokantaa hän siinä edusti. Sillä Locken aikoihin oli vielä yleisenä luulona, että tauteja, ja eritotenkin kulkutauteja, voitiin edeltäpäin estää sopivilla rohdoilla. Tämä hyvin vanha käsitys näkyy kaikissa varhaisemmissa lääkekirjoissa, joissa suositellaan milloin mithridatiumia, Pontoksen kuuluisasta kuninkaasta nimensä saanutta sekoitusta, tai taas theriacumia, minkä keksijänä pidetään Andromachusta, Neron henkilääkäriä, milloin muita. Sellaisten yleislääkkeiden katsottiin ensi sijassa vaikuttavan myrkkyä, mutta sittemmin kaikkeakin tartuntaa ja sairautta vastaan. Ruton ja kulkutautien raivotessa määräsivät eri maiden hallitukset niitä runsaasti käytettäviksi, ja on otaksuttavissa, että Lontoossa v. 1665 tuhojaan tehnyt rutto sai nämä alexipharmacat ja lääkejuomat jälleen suureen muotiin, joka vaikutti erikoisemmin vielä Lockenkin aikoihin. Ja että taas sen ajan lääkäritkin olivat hyvin kärkkäitä tyrkyttämään kaikenlaisia arvottomia ihmesekoituksiaan ja joka paikassa käyttämään kaavamaista, ennakkoluulojen ja tietämättömyyden sitomaa taitoaan, on silloisessa kirjallisuudessa yleisen valituksen ja ivan aiheena. Muistakaamme vain esim. Molièren Luulosairasta.

Rousseau (Émile, 1) on Lockeen viitaten hänen kanssaan aivan samaa mieltä lääkäreistä ja lääkkeistä, meneepä asian kärjistämisessä opettajaansa pitemmällekin.

[49] Rousseau sanoo: "Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan tulee olla väkevä." (Émile, I).

[50] Kasvatuksella on Locken mielestä ennen kaikkea siveellinen luonne; sen tarkoituksena on muodostaa omasta arvostaan tietoisia ihmisiä, joilla on hyvät tavat ja jotka ovat pikemmin viisaita kuin oppineita. Locke kuuluu siihen kasvattajakouluun, joka pitää siveellisiä ominaisuuksia älyllisiä parempina.

[51] Diogenes Laértios, kreikkalainen historioitsija, joka eli kolmannella vuosisadalla j.Kr. ja joka on kirjoittanut tähdellisiä elämäkertoja vanhan ajan filosofeista, kertoo Platonista: "Kun Platon näki erään miehen pelaavan noppaa, moitti hän tätä. Mutta kun mies sanoi, että tuohan nyt oli varsin vähäpätöinen asia, vastasi hän: 'Mutta tottumus ei ole vähäpätöinen asia'". (III, 38). Montaigne kertoo tottumuksen tärkeydestä puhuessaan saman jutun, vain pähkinöillä leikkivään lapseen sovitettuna. (Essais, I, 22). Locke on ilmeisesti saanut tämänkin tarinansa Montaignelta, kuten niin monen muun, vaikka hän vain muistiinsa luottaen puhuukin Solonista, kun kysymys on oikeastaan koko ajan Platonista.

On luonnollista, että kaikki kasvattajat panevat mitä suurinta painoa varhaiseen hyviin tapoihin totuttautumiseen; niin Fénelon, Rousseau, Kant, j.n.e.

[52] Tämän ja edellisen lauseen ajatusta kehittää Montaigne hyvin voimakkaasti heti ylempänä esitetyn Platonin vastauksen jälkeen. (Essais, I, 22).

[53] Kuten tietty, korjaili Locke tätä teostaan, jota hän näyttää pitäneen tärkeimpänään, lisäten siihen yhtä ja toista jokaiselta uudelta painokselta: eihän voinut odottaakaan mitään täydellistä ja yhtenäistä alkuaan kirjeitten muodossa syntyneeltä esitykseltä. Niinpä on koko tämä pykälä myöhemmin lisätty.

[54] Viimeisten Stuartien hallitessa vallitsi englantilaisessa yhteiskunnassa tosiaankin suuri tapainturmelus ja kaiken säädyllisen ja hyveellisen halveksunta: puritaanien ankaran, joskus ehkä tekopyhänkin kurin alaisina paisuneet intohimot ja huonot taipumukset ottivat nyt kaikkien sulkujen kaaduttua oikeutensa sitä häikäilemättömämmin takaisin!

[55] The peccant Humours: vanhan fysiologian oppisana, joka on edustanut samansuuntaista käsityskantaa ja joutunut samankaltaisen kohtalon alaiseksi kuin the Spirits. Kts. lähemmin Valvoja, 1914, ss. 476-478.

[56] Tässä ja muissa Locken valituksissa ympäristön turmelevasta vaikutuksesta lienee olemassa ensimmäinen itu siihen Rousseaun Émilen eristysjärjestelmään, joka kasvattaa oppilasta kaukana kaikesta yhteydestä ulkomaailman kanssa.

[57] Rousseau sanoo (Émile, II): "Älkää täyttäkö sen (lapsen) pyyntöjä sen vuoksi, että se pyytää, vaan sen vuoksi, että sillä on joku todellinen tarve."

[58] Näin kirjoittaessaan muisteli Locke omaa isäänsä, jota hän suuresti kunnioitti ja rakasti ja jonka kasvatustapaan hän oli myöhemmin erikoisesti ihastunut. Hyvälle ystävättärelleen rouva Mashamille kertoi hän isänsä olleen hyvin ankaran, hänen ollessaan pienenä, ja pitäneen häntä kunnioittavan matkan päässä kaikesta tuttavallisuudesta; mutta mitä enemmän poika kasvoi, sitä enemmän lauhtui isän ankaruus, kunnes heistä lopulta tuli mitä parhaimmat, uskollisimmat ja luottavaisimmat ystävät. Niinpä pyysi isä kerrankin juhlallisesti anteeksi "ystävältään", kun oli tullut eräässä vihanpuuskauksessa lyöneeksi poikaansa tämän lapsena ollessa.

[62] Kun Locke ei halua ohjata lapsia ruumiillisen kurituksen pelolla eikä mieluisten palkintojen houkutuksella, panee hän hiukan jesuiittakoulujen tapaan kaiken toivonsa kunnian ja häpeän tunteeseen. Hänen nähdäkseen ohjaavat näet nämä kaksi tunnetta täydelleen ja yksinomaan ihmisten toimia. Siitä kirjoittaa hän varsin kuvaavasti ranskalaiseen matkapäiväkirjaansa 12 p. jouluk. 1678 seuraavaa: "Päävaikutin, josta ihmisten teot johtuvat, pääsääntö, jonka mukaan he käyttäytyvät, ja päämäärä, johon he pyrkivät, näyttää olevan kunnia ja hyvä maine, ja mitä he hinnasta mistä tahansa haluavat välttää, on suurimmaksi osaksi häpeää ja halveksumista. Se saa huroonit ja muut Kanadan kansakunnat niin levollisesti kestämään kuvailemattomia kidutuksia. Se luo kauppiaat yhdessä maassa ja sotilaat toisessa. Se panee miehet harjoittamaan kaavamaista jumaluusoppia tässä maassa ja fysiikkaa ja matematiikkaa tuossa. Se muovailee naisten puvut ja määrää miesten kuosit ja pakottaa heidät kärsimään kaikkia niiden tuottamia haittoja. Se tekee miehistä juoppoja ja raittiita, varkaita ja rehellisiä ihmisiä, ja se saa rosvotkin olemaan toisilleen uskollisia. Se pitää yllä uskonnot ja estää valtiolliset puolueet hajoamasta. Pelko joutua niiden halveksumisen esineeksi, joiden parissa ihmiset elävät ja joiden kunnioitusta he tahtoisivat nauttia, siinä useimpain heidän tekojensa lähde ja tehoisin ohjaaja. Missä rikkautta pidetään arvossa, eivät konnamaisuus ja vääryys ole niinkään halveksittavia, sillä kun varallisuus on saavutettu, seuraa arvokin mukana; ja muutamissa maissahan kruunu aateloi veren. Missä valta ja sen väärä käyttäminen hankkii mainetta, käy kaikenlainen kierous, petturuus, väkivalta ja sorto, joka siihen johtaa, pelkästä viisaudesta ja kyvystä. Missä isänmaanrakkautta kunnioitetaan, siellä näemme kelpo roomalaisia; mutta kun pääseminen hovisuosikiksi oli ainoana muodinmukaisena pyrkimyksenä, näemme samojen kelpo roomalaisten muuttuneen imartelijoiksi ja ilmiantajiksi. Ken siis tahtoisi maailmaa hyvin hallita, hänen tulisi pikemminkin katsoa, millaisia tapoja ja muoteja hän synnyttää, kuin millaisia lakeja hän laatii, sillä saattaakseen jonkun seikan yleiseen käytäntöön, tarvitsee hänen liittää siihen vain kunniaa ja mainetta."

[63] Muistammehan, kuinka tärkeään asemaan Rousseau puolestaan kohotti tämän tilaisuuksien valmistamisen. (Vrt. esim. Émile, IV).

[65] Tähän kohtaan on Locke liittänyt lyhyen alahuomautuksen, ainoan, minkä hän, joka mielipiteensä mukaan ei koskaan etsi muiden tukea asioissa, mitkä selvä järkikin jo ratkaisee kyllin pätevästi, katsoi tarpeelliseksi:

"Kuinka suuressa määrin roomalaiset pitivät lasten kasvattamista vanhempain suoranaisena tehtävänä ja velvollisuutena, siitä kts. Suetonius: Augustus, § 64; Plutarkos: Vita Catonis Centoris (Sensori Caton Elämäkerta); Diodoros Sisilialainen: Kirja II, luku 3."

Suetonius kertoo viitatussa paikassa Augustuksesta, että hän itse opetti lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan, söi ja nukkui heidän kanssaan ja otti heidät aina mukaansa matkoille.

Plutarkos taas esittää laveamminkin Caton kasvatusmenettelyn: vain tärkeimmät julkiset asiat saivat hänet lähtemään poikansa luota leikkimästä hänen kanssaan, pesemästä häntä ja hoitamasta häntä kaikin tavoin. Myöhemmin opetti hän tälle kaikki tiedon alkeet, vaikka hänellä oli käytettävissään erinomainen opettajaorjakin, sillä hän ei tahtonut, että hänen poikansa olisi kiittäminen orjaa tiedoistaan ja joutuminen orjan kuritettavaksi, ell'ei osannut läksyjään. Sittemmin opetti isä pojalleen lait, sotaiset harjoitukset, uimisen taidon. Hän kirjoitti selvällä käsialalla suurten miesten elämäkertoja, jotta poika voisi pyrkiä heidän verroilleen, ja hän noudatti poikansa kuullen sellaista puheentapaa, kuin olisi hän keskustellut Vestan neitsyen kanssa.

Muutoin yleistää Locke nämä muutamat tapaukset liian pikaisesti, sillä tavallisesti uskoivat roomalaiset lastensa kasvattamisen kokonaan orjille, vieläpä valittaa samainen Plutarkos lasten kasvatuksesta kirjoittaessaan, että siihen toimeen pantiin kaikkein kehnoimmat orjat, juopot, veltot, hyödyttömät, jotka eivät mihinkään muuhun kyenneet.

Mitä taas Diodoros-viittaukseen tulee, näyttää se perustuvan täydelliseen erehdykseen, sillä mainitussa kohdassa puhutaan tosin kuningatar Semiramiin nuoruudesta, matta hänen, enempää kuin kenenkään muunkaan, kasvatuksesta ei ole etäisintäkään kysymystä. Kuten olemme huomanneet ja tulemme vasta huomaamaan, sattuu Lockelle tällaista viitteiden epätarkkuutta useamminkin.

[66] Kuten näkyy, tuomitsee siis Locke jyrkästi kaiken julkisen koulukasvatuksen ja tahtoo oppilaansa pidettäväksi aina vanhempain valvonnan alaisena: tulee tässäkin jälleen muistaa, että hän puhui aikansa ja maansa ylemmille säädyille, joilla oli varaa palkata lapsilleen erikoiset opettajat.

Rousseau seuraa häntä tässä suhteessa empimättä, kasvattaa Émileään eristetyssä yksinäisyydessä ja puhuu varsin pilkallisesti kouluista.

[67] Jotkut Locken selittäjät ovat nähneet tässä kohdassa viittauksen sen sodan tapahtumiin, jota Englanti kävi Ranskaa vastaan, joka päättyi 1697 Ryswickin rauhaan ja jonka huomattavimpia sattumia oli Beachy Headin meritappelu, missä Tourville löi pakosalle englantilais-hollantilaisen laivaston. Mutta kun suurin osa tätä kaunopuheista pykälää ja erikoisesti juuri tämä kohta puuttuu ensimmäisestä (1693:n) painoksesta, kun Beachy Headin tappio sattui jo heinäkuussa 1690 ja kun sen korvasi runsaasti La Hoguen voitto (toukokuussa 1692), ovat Locken mielessä luultavammin väikkyneet englantilaisten myöhäisemmät meritappiot, kuten esim. Lagoksen luona Portugalin etelärannalla (1693), j.n.e.

Miten tämän asian liekään, joka tapauksessa on mieltäkiinnittävää nähdä, miten isänmaansa kunnian alentumisesta ja restauration jälkeen Englannissa vallinneesta siveellisestä mädännystilasta katkeroitunut filosofimme näkee pelastuksen vain nousevan sukupolven huolellisessa kasvatuksessa, aivan samoin kuin filosofi Fichte näki siinä Saksan kansan pelastuksen sen koettelemusten aikoina.

Juvenalis (Sat. XIV, 47), jonka säettä Locke tässä jälleen käyttää, sanoo tarkemmin ottaen:

"Maxima debetur puero (pojalle) reverentia", ja on hänen ajatuksensa tarkoitus sama kuin Lockenkin, nimittäin ett'eivät lapset seuraisi vanhempainsa rikollisia jälkiä (ne crimina nostra sequantur ex nobis geniti).

[70] Puhuessaan tässä kunnioituksesta ja kiintymyksestä, joita hän pitää tehokkaimpina kurin keinoina, palaa Locke jälleen aiheeseen, jota hän alkoi käsitellä jo 43. §:ssä. Ottaen huomioon teoksen syntymistavan, ei siltä tulekaan odottaa suunnitelman kiinteyttä eikä yhtenäisyyttä.

[71] Scotch-hoppers: Locke tarkoittanee tässä tuota kaikkialla, Suomessakin, tunnettua lastenleikkiä, missä hypellään yhdellä jalalla maahan piirrettyjen sarkojen väliä, samalla potkaisten pientä kiveä kuviosta toiseen.

[72] Rousseau (Émile, II) teroittaa myöskin erinomaisen innokkaasti tätä kohtaa ja sanoo m.m. "Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä, kumpi teistä on oleva hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin, että lapsi pysyisi sinä alati."

Mutta Locken heti seuraavassa suosittelemaa, järkeen nojautuvaa vakuuttelua vastustaa Rousseau samassa paikassa mitä jyrkimmin.

Molempain edelläkävijä, Montaigne, taas asettuu kokonaan Locken kannalle ja tahtoo ryhdyttäväksi järkeileviin puheluihin lapsen kanssa jo heti alkuaikoina, koska lapsi hänen mielestään ymmärtää "filosofiaa" helpommin kuin oppii kirjoittamaan ja lukemaan. (Essais, I, 25).

[73] Tämä Locken neuvo muistuttaa suuresti jesuiittakouluissa noudatettua tapaa, jonka mukaan opettava isä ei saanut koskaan kajota oppilaisiinsa, vaan oli ruumiillisen rangaistuksen suorittaminen uskottava jollekin muulle henkilölle, joka ei ollut jesuiitta. Useissa jesuiittakouluissa olikin erikoinen "rankaisija", milloin koulun kokki, milloin taas ovenvartija. Joskus taas turvauduttiin jonkun naapuristoon kuuluvan käsityöläisen apuun, ja hän sai määrätyn kuukausi- tai vuosipalkan käydessään säännöllisesti heiluttamassa patukkaa koulussa. Toisin kerroin valittiin joku tanakka, voimakas miehenalku poikien omasta joukosta opettajaisän määräämän ja valvoman kurituksen jakajaksi.

Tämä kurittamistapa, joka on määrätty jesuiittain ratio disceredi-nimisessä koulujärjestyksessä, nautti Locken aikoihin Englannissakin vielä suurta arvoa.

[75] V. 1694 etsi Locke mielensä mukaista kotiopettajaa ystävänsä Molyneuxn pojalle, joka oli viiden vuotias, kasvatettu Locken määräysten mukaan ja joka osasi jo "lukea varsin hyvin". Opettajan tuli alistua noudattamaan Locken antamia ohjeita, opettaa kolmea, neljää poikaa yhdessä ja saada palkakseen, paitsi vapaata asuntoa ja ruokaa, 20 puntaa vuodessa — kai verrattain hyvät palkkaedut sen ajan oloihin katsoen. Myöhemmin on Locke samanlaisessa puuhassa Peterboroughn kreivin hyväksi: kirjeissään tälle esittää hän opettajasta samanlaisia vaatimuksia kuin ylempänäkin.

Rousseau kaikessa haaveellisuudessaan ei tahtoisi kotiopettajalle maksettavan palkkaa lainkaan: hän ei saisi olla mikään "myytävä mies!"

[76] Locke on epäilemättä oppinut Montaignelta paljon, suoranaisesti häneen viittaamatta, kuten on ylempänä useamminkin mainittu. Mutta kun hän luottaa vain ulkomuistiinsa, erehtyy hän asein tarkoittamastaan paikasta tai sen sisällöstä. Niinpä tässäkin. Montaigne (Essais, I, 34) kertoo ensin, miten hänen isänsä haaveili jonkunlaisen uudenaikaisen asioimistoimiston perustamista, jonka avulla tämä löytäisi matkaseuraa Pariisiin, tuo tapaisi sopivan palvelijan, kolmas saisi helmensä myydyiksi, j.n.e., ja tällaisen toimiston tarpeellisuutta todistaakseen jatkaa hän sitten:

"Olen saanut tietää suureksi häpeäksi vuosisadallemme, että aivan meidän silmiemme edessä kaksi oppinsa puolesta erinomaisen huomattavaa henkilöä on kuollut sellaisessa tilassa, ett'ei heillä ollut tarpeeksi syötävää: Lilius Gregorius Giraldus Italiassa ja Sebastianus Castalio Saksassa; ja minä luulen olevan vaikka tuhannen henkilöä, jotka olisivat kutsuneet heidät luokseen hyvin edullisilla ehdoilla, jos vain olisivat asiasta tienneet."

Siinä kaikki, mitä Montaigne yleensä koko teoksessaan kertoo Castaliosta. Puulautasten vuolemisen on siis Locke, joka muuten ilmeisesti on koko ajatuksessaan tämän Montaignen kohdan johtama, saanut joko muualta tai kertonut sen väärästä henkilöstä.

Giraldus oli oppinut ja runoilija, joka usein sai taistella puutetta vastaan, mutta joka lopulta sentään pääsi suotuisampiin oloihin; hän kuoli kotikaupungissaan Ferrarassa v. 1552.

Castalio (latinainen muoto ranskalaisesta nimestä Chasteillon) syntyi 1515 Dauphinéssa. Calvin kutsui hänet Geneveen, mutta suvaitsevaisempana kuin hän ei Castalio voinut siellä kauvaa menestyä. Hän, joka oli kääntänyt koko raamatun oikealle Ciceron latinankielelle, koetti kaikenlaisella käsityöllä elättää itseään ja lukuisaa perhettään, nähden usein puutetta. Hän kuoli Baselissa v. 1563.

[77] A sober Man. Tätä "kohtuullisuutta" näyttiin Locken hurjastelevana, vallattomana aikana pidetyn tosiaankin sivistyneen miehen välttämättömänä ominaisuutena. Mutta ilmeisesti ei Locke tarkoita "kohtuullisuutta" vain sanan tavallisessa merkityksessä, vaan pikemminkin siinä mielessä, minkä Samuel Johnson sille antaa: "vapaa kaikista hallitsemattomista intohimoista".

[78] The Liberal Arts, his Tutor's learned Encyclopaedia. "Vapaat taiteet", artes liberales-nimellä mainittiin Roomassa niitä tietoja ja taitoja, jotka sopivat vapaalle miehelle, eroitukseksi orjan toimista. Myöhemmän kreikkalaisroomalaisen käsitystavan mukaan muodostivat ne korkeamman opetuksen täydellisen piirin (egkuklios paideia = piirissä käyvä opetus, yleissivistys, yleistieto, mistä sitten on saatu tuo suurissa sivistyskielissä tavallinen sana Encyklopädie, encyclopédie, encyclopedia). Vanhalla ja keskiajalla laskettiin niihin kuuluviksi nämä seitsemän opinhaaraa: grammatiikka (kielioppi), dialektiikka (todisteluoppi), retoriikka (puhetaito-oppi), aritmetiikka (laskuoppi), geometria (mittausoppi), musiikki (säveloppi) ja astronomia (tähtitiede). Kolme ensinmainittua muodosti trivium-, neljä viimeistä quadrivium-kurssin, joista etenkin trivium säilyi kauvan koulujen opetusaineena. Vielä Locken aikoinakin olivat "vapaat taiteet" eli "encyclopedia" laajoissa piireissä kaiken tiedon ja oppineisuuden mittana ja kuvastimena.

[79] With all the Gravity of his Ivy-Bush about him. Jatkaen edellisessä lauseessa alkamaansa kuvaa äkkiä kirkkaaseen päivänvaloon syöksyvästä ja näkönsä kadottavasta olennosta, ajattelee Locke tässä lauseessa pöllöä, joka, kuten tietty, mielellään asustaa seiniläs- eli murattipensaikoissa ja jota yleisesti pidetään tällaisen päivänvalossa sokenevan linnun perikuvana. Englanninkielessä merkitseekin lauseparsi "an owl in an ivy-bush" saamatonta, avuttoman kömpelöä ihmistä. Locke ei mainitse tekstissä pöllöä lainkaan, vain sen asuntopaikan, koska hän piti asiaa englantilaisille lukijoilleen muutoinkin ymmärrettävänä.

Nähtävästi puhuu Locke tässä omasta kokemuksestaan. Hänenhän tiedetään viettäneen koko aikaisemman nuoruutensa ajan maalla, ankaran, vaikka pohjimmaltaan kaikkea parasta tarkoittavan isän kasvattamana. Tullessaan Westminsterin kouluun tunsi hän siis vain maalaisolot, eikä hän sieltä lähtiessäänkään ollut juuri muuta kuin kaino, arka ja kömpelö koulupoika, aivot tosin täynnä kuolleita kieliä, mutta peräti vailla elämän- ja maailmantuntemusta.

[81] Luonnonfilosofiaksi nimitettiin siihen aikaan sekä fysiikkaa että kaikkia tieteitä, joilla oli jotakin luonnon kanssa tekemistä.

[82] Aristoteles, "kävelevä filosofi", peripateettisen koulun pää, ja Descartes, uudemman arvostelevan filosofian perustaja, vallitsivat Locken aikoina kaikkea koulutietoa. Koko keskiaika eli Aristoteleen sokeassa ihailussa, niin että Locke kerran piloillaan sanookin Jumalan ilmeisesti tyytyneen tekemään ihmisestä kaksijalkaisen eläimen ja jättäneen Aristoteleen huoleksi tehdä hänestä ajatteleva eläin.

Vasta Descartesin filosofia työnsi tieltään Aristoteleen, ja tämä tapahtui juuri Locken aikaan. Locke puolestaan sai ensimmäisen voimakkaamman filosofisen "herätyksensä" Descartesin opeista.

[83] Locke tarkoittanee etusijassa Intiaa, jossa niihin aikoihin rva Mashamin, Locken asuntoemännän ja hyvän ystävän, veli oleskeli ja jonka oloja ja tapoja Locke usein uteliaana tiedusteli.

[84] Olemme usein saaneet huomata, kuinka erinomaisen tärkeänä Locke pitää ulkonaista kohteliaisuutta ja siroja tapoja: olihan hän eläissään ollut sekä ylhäällä että alhaalla, mutta etenkin maan mahtajain seuroissa, missä hän oli oppinut panemaan oikeata arvoa ulkonaiseen esiintymiseen. Rva Masham, Locken viimeisten elinvuosien alituinen seuralainen, kertookin hänen eniten kaikesta vihanneen huonoa, kömpelöä ja raakamaista käytöstä, sillä kohteliaisuus ei ollut hänestä vain "elämän suuri kaunistus", vaan myös kristityn suoranainen velvollisuus, jota piti ennen kaikkea mieliin teroitettaman.

[85] Seneca valittaa 106:nnessa kirjeessään aikansa hyödytöntä järkeilyä, rikkiviisasta oppineisuutta ja yksinkertaisen hyveen puutetta. Saman kirjeen lopulla esittää hän tuon kuuluisan siivekkään lauseensa: "Me emme opi elämää, vaan koulua varten" (Non vitae, sed scholae discimus).

[86] Burgersdicius ja Scheibler olivat Locken aikoina hyvin suureen huutoon päässeitä logiikan ja metafysiikan oppikirjojen tekijöitä. Heidän rikkiviisaiden teostensa perinpohjaiset nimet olivat: FRANCONIS BURGERSDICII Institutionum logicarum libri duo, decreto Illustriss. ac Potentiss. DD. Ordinum Hollandiae et West-Frisiae in usum scholarum ejusdem Provinciae, ex Aristotelis praeceptis nova methodo ac modo formati atque editi. Lugduni Batavorum, apud Abrahamum. Commelinum (2:n painos 1634), ja CHRISTOPHORI SCHEIBLERI Introductio Logica, ubi de Philosophia, Natura Logicae, Praedicamentis, Praedicabilibus. Giessae Hessorum. (2:n painos 1618).

[87] Montaigne on tässä opettajan valitsemiskysymyksessä suuresti Locken kannalla, ja hänkin tahtoisi kasvattajalla olevan enemmän tapoja ja älyä kuin tietoa: opettajan pään tulisi olla mieluummin "hyvin tehty" kuin täyteen ahdettu (qui eust plustost la teste bien faicie que hien pleine). (Essais, I, 25).

[88] Päinvastoin kuin Montaigne ja Locke on Rousseau (Émile, II) sitä mieltä, että liian aikaisin järkeilevä ja miehuuteen tähtäävä kasvatus on kokonaan väärä.

Aikaisemmin olemme jo nähneet (muist. 58), että Locke tässä asteittaisessa tuttavallisuudessa, joka seuraa alkuperäistä ankaruutta, muistelee isänsä kasvatustapaa.

[89] In the first Scenes of his Life. Montaignen ja Rousseaun tavoin vertaa Locke tässä ihmisen elämää näytelmään ja seuraa lauseen loppuun asti hyvin perusteellisesti tätä kuvaa.

[92] Lockella oli tosiaankin syytä tämän kohdan lähempään selvittämiseen teoksensa myöhäisemmissä painoksissa, koska hänen hyvä ystävänsä Molyneux 12 p. elok. 1693 päivätyssä kirjeessään näkee siinä ainoan aiheen vakavampain muistutusten tekoon. Hän ei näet voi hyväksyä niin kylmää suhdetta vanhempain ja lasten välillä, vaan tahtoo, että niinkuin Jumala sallii ihmisen anoa itseltään kaikkea, mitä tämä haluaa, isän ja äidinkin tulisi suopealla mielellä kuulla lastensa pyyntöjä ja noudattaa niitä, mikäli he katsovat sopivaksi. Sitäpaitsi ei kukaan ihminen voi arvata lasten toivomuksia ennakolta, mutta kuitenkin vaatii muka Locke, että ne olisi pyytämättä täytettävä.

Locke vastasi (s. k. 23 päivänä) tarkoittaneensa vain oikullisia toivomuksia, koska luonnollisia, sallittuja seikkoja ei lasten, jos heitä oikein kohdellaan, tarvitse lainkaan pyytää. Molyneux tyytyi siihen, mutta ilmoitti samalla, että muutkin olivat takertuneet tähän kohtaan, kun eivät tienneet, ett'ei Locke laskenut leikkikaluja eikä muita yhtä viattomia esineitä oikullisiin pyyteisiin.

Sentähden katsoi Locke parhaaksi selittää myöhemmin ajatustansa yksityiskohtaisemmin.

[93] Horatius (Sat. I, 1, säe 75): Kaikki, mitä ei ihmisluonto voi itseltään kieltää, joutumatta kärsimään.

[94] Tätä Locken ohjetta vastustaa Rousseau (Émile, II) sekä siveellisistä että käytännöllisistä syistä mitä jyrkimmin, koska hänen nähdäkseen lapsi antaa vain sellaista, mihin hän ei pane mitään arvoa, tai sellaista, minkä hän tietää varmasti saavansa takaisin. Siten synnytettäisiin lapsissa vain koronkiskurin anteliaisuutta.

[95] Locke muistelee tässä kohdassa varmaankin Montaignen (Essais, I, 22) varoituksia samasta asiasta: neulat on siinä asetettu kultarahojen vastakohdaksi ja kärjistetty koko esitys seuraavaan kysymykseen: "Miks'ei hän pettäisi kultarahoja käsitellessään, koska hän pettää neuloja käsitellessään?"

[96] On varsin lähellä otaksua, että Rousseau (Émile, 11) sai tästä Locken lauseesta ajatuksen puutarhuri Robertin tuomiseen näyttämölle, opettamaan Émilelle omistusoikeuden ensimmäisiä alkeita.

[98] Rousseau (Émile, I kirjan lopussa ja II kirjan alussa) puhuu lasten rohkeuden kasvattamisesta ja heidän totuttamisestaan kestämään kipua, olemaan itkemättä ja näkemään rumia, inhoittavia eläimiä hyvin samaan tapaan kuin Locke tässä ja ylempänä.

[100] Locken englantilaiset selittäjät (esim. R.H. Quick) pitävät tätä Locken väitettä vääränä ja todistavat parlamentinpäätöksiin nojaten, ett'ei tästä asiasta ole koskaan, ei edes Locken aikoihin, ollut olemassa mitään varsinaista lakimääräystä: käytännöllisenä tapana on se ehkä siitä huolimatta saattanut säilyä kautta aikojen. Ja oikeastaan puhuukin Locke vain tällaisesta vanhasta lainkäyttöön kuuluvasta tavasta eli pitämyksestä (our Practice), eikä mistään varsinaisesta lakimääräyksestä.

Puhuessaan lihansyönnin raaistuttavasta vaikutuksesta ihmisiin, mainitsee Rousseau (Émile, II) puolestaan, ett'eivät teurastajat eivätkä kirurgit kelpaa todistajiksi Englannissa, jonka lihanahmijain asukasten raakuus on hänen mielestään tunnettu. Alamuistutuksessa ilmoittaa hän kuitenkin teoksensa englantilaisten kääntäjäin korjanneen tämän erehdyksen ja esittää nyt asian siten, että sekä teurastajat että kirurgit kelpaavat kyllä todistajiksi, mutta että edellisiä ei hyväksytä valamiehistöön — josta Locken tekstissä on juuri kysymys — eikä rikostuomareiksi; kirurgit taas näihin toimiin hyväksytään.

Sekä Rousseau että hänen korjaajansa ovat muiden tietojensa ohella saattaneet etsiä tukea myös Locken väitteestä.

[103] Jos jo Montaigne (Essais, I, 22) huomasi lasten leikkien tärkeyden heidän kasvatuksessaan, on vasta Locke kehittänyt tästä aiheesta kirjansa huomattavimpia uutuuksia. (Vrt. myös § 152).

Rousseau on tässä suhteessa kokonaan hänen kannallaan,'kunnes sitten saksalainen Friedrich Fröbel, Pestalozzin oppilas, kehittää kasvattavan, luonnetta ja älyä muodostelevan leikin suoranaiseksi järjestelmäksi lastentarhoissaan.

[104] Montaigne, Locken edeltäjä ja opettaja, puhuu myöskin erinomaisen ankarasti valehtelemisesta ja etenkin lasten valehtelemisesta, ja pitää sitä ja uppiniskaisuutta kaikkein vaarallisimpina virheinä, joita tulisi kaikissa tilaisuuksissa ja kaikin keinoin torjua. (Essais, I, 9).

[105] Kuten tietty, sulkee Rousseau, päinvastoin kuin hänen opettajansa Locke, lasten kasvatuksesta 18. ikävuoteen asti kaiken tiedon Jumalasta.

[106] Good-breeding. Suomenkielessäkin on käsite "hyvä kasvatus" saanut jonkunlaisen moitteettomaan käytökseen ja kohteliaisiin seuratapoihin viittaavan sivumerkityksen.

[111] Ymmärtääksemme Locken valitusten oikeutuksen, tarvitsee meidän vain tietää, kuinka näitä kuolleita kieliä opetettiin esim. Westminsterissä, missä Lockekin oli käynyt kouluansa. Opetus alkoi jo kello kuudelta aamulla ja käsitteli kahtena tuntina latinan ja kreikan kielioppia; sitten valmistettiin tunnin verran aikaa seuraavaa tehtävää, joka kesti kello yhteentoista ja joka oli täynnä latinaisia ja kreikkalaisia runoilu- ja käännösharjoituksia. Ei edes päivällisaika ollut vapaa näiden kielten opiskelusta. Kahden ja kolmen välillä käännettiin ja selitettiin jälleen latinaa ja kreikkaa, ja kävelyhetken jälkeen päntättiin edelleen latinaa ja kreikkaa illalliseen asti, osaksi valmistuksena seuraavan päivän läksyihin. Tällainen, oli lukujärjestys neljänä viikonpäivänä. Perjantaina kerrattiin opittu ja lauvantaina harjoitettiin kreikkalaisten ja latinaisten runojen lausumista.

[112] Montaigne antaa puolestaan kylläkin suuren arvon kreikalle ja latinalle, mutta hänenkin mielestään kiusataan niiden oppimisella lasta liiaksi. Seurattavana esimerkkinä kertoo hän sitten isänsä keinosta opettaa hänelle latinaa hankkimalla hänen ympärilleen sellaisia henkilöitä, palvelijoista alkaen, jotka puhuivat vain tätä kieltä. (Essais, I, 25).

[114] Locke tarkoittaa T. Sternholdin (k. 1549) ja J. Hopkinsin (eli samaan aikaan kuin edellinen) runomittaisia psalminkäännöksiä, joita niihin aikoihin yleisesti käytettiin hartauskirjoina ja joista ilmestyi koottu painos v. 1562.

Nämä tällaiset, kaikkia hengellisen ja maallisen runouden sääntöjä pilkkaavat hurskaat vuodatukset näyttelivät, kuten sanottu, varsin kauvan huomattavaa osaa englantilaisessa hartauden harjoituksessa sekä emämaassa että Uudella mantereella. Niinpä esiintyy Fenimore Cooperin kuuluisassa siirtomaaromaanissa Viimeinen Mohikaani, josta on hiljattain ilmestynyt täydellinen suomennos, muuan tällainen psalminkäännös varsin tärkeänä tekijänä yksinkertaisen hurskaan laulumestari David Gamutin käsissä. Kertomuksen lomassa saa lukija useista esitetyistä otteista jonkunlaisen käsityksen siitä, millä lailla nämä innostuneet kuningas Davidin jäljittelijät olivat ymmärtäneet tehtävänsä. (Vrt. etenkin lukua II).

[116] Quintilianus suositteli jo norsunluisten, erillisten kirjainten käyttämistä lukemisen opetuksessa. Niinikään turvautuivat muinaisajan sivistyskansat kirjainten muotoisiin leivoksiin, joita he syöttivät lapsille, saadakseen nämä ensin nielemään aakkoset ja sitten ne helpommin oppimaankin.

Viimeisin keksintö tässä suhteessa lienee tuo tunnettu suomalainen Puu-aapinen.

[117] Kuninkaallinen Tammi (The Royal-Oak) oli erään lontoolaisen pelipaikan nimi, missä mainittua arpapeliä harjoitettiin. Siinä käytettiin 32-tahkoista, eri numeroilla varustettua norsunluupalloa. Nimi Kuninkaallinen Tammi oli epäilemättä imarteleva viittaus kuningas Kaarle Toiseen, joka eräällä pakoretkellään oli piiloittautunut tammeen.

[118] At Dibstones. Ilmeisesti oli dibstones-leikki täsmälleen samanlainen kuin tuo Suomenkin maalaislasten keskuudessa niin suureen suosioon päässyt tipapeli, tipasillaolo: sopivia pikkukiviä nakellaan ilmaan ja niiden vielä siellä viipyessä siepataan määrätty luku toisia samanlaisia kiviä maasta ja ehätetään samalla kädellä ottamaan vastaan putoavaa tai putoavia kiviä.

Muutoin näyttäisi jo suomalainen nimikin, kansanomaisena muodostumana, viittaavan englantilaiseen dibstone ja saksalaiseen Tippstein.

[120] Locke on varmaankin kuullut moisia juttuja Ranskassa matkustaessaan ja oleskellessaan.

Kirjassaan Suksilla poikki Grönlannin (suomentanut Teuvo Pakkala, v. 1896, ss. 468-469) kuvaa Fridtjof Nansen Grönlannin länsirannan eskimolasten "aikaista kehitystä" tavalla, joka sopii erinomaiseksi vertauskohdaksi sille, mitä Locke tietää kertoa Ranskan lapsista: Hoseaan, Sardlokin uljaan pyytömiehen, hiukan toista ikävuottaan käypä poika hyppi pikku paidassaan erästä eskimolaista kansallistanssia aivan suurenmoisella vauhdilla ja vakavuudella kolmivuotiaan serkkunsa kanssa.

[122] Reynard the Fox. Kuten tunnettua, kuuluu tämä erinomaisen kansansuosion saavuttanut kertomussarja ketun ovelista tempuista keskiajan hedelmällisimpään vertauskuvalliseen runouteen. Kaikkialla Europassa: Ranskassa, Saksassa, Englannissa — täällä on Kettu Repolainen aivan ensimmäisiä englanninkielellä painettuja kirjoja — kuuntelee kansa mielellään näitä suorasanaisia tai runopukuisia ivaesityksiä ihmiselämästä yleensä ja läänitysaikojen yhteiskunnasta erittäin. Kertomussarjan ensimmäinen alku lienee etsittävissä 11. vuosisadalta, mutta siitä ilmestyi sittemmin kaikissa maissa lukemattomia, oppinutta ja kansanomaista yhdistäviä muunnoksia ja mukaelmia: onpa Saksan suurin runoilija Goethekin kyhännyt näiden tarujen mukaan 12-lauluisen kuusimittarunoelman Reineke Fuchs.

Kertomusten pääsankarin, Kettu Repolaisen, työnä ja toimena on tietysti kaikenlaisen viekkauden ja konnamaisuuden harjoittaminen, ja sentähden tuomitseekin Rousseau (Émile, II) puolestaan ankarasti tällaisten juttujen käyttämisen kasvatuksen välikappaleina — muistammehan, kuinka ankarasti hän pitelee erästä La Fontainen kettutarinaa —, koska ne hänen nähdäkseen turmelevat kaikki lasten käsitykset oikeasta ja väärästä ja istuttavat heihin huonoja periaatteita.

[123] The Horn-book. "Sarvikirja" oli vanhaan aikaan varsin yleisesti käytetty aapinen, jossa oli vain yksi ainoa lehti: tämä lehti oli liimattu kädensijalla varustettuun puulevyyn, ja sitä peitti, ilmeisesti kulumisen estämiseksi, ohut, läpinäkyvä sarvikalvo, mistä "aapisen" nimi. Siinä näkyi ensinnäkin risti, sitten iso A, sitten isot ja vähät kirjaimet, senjälkeen ääntiöiden ja kerakkeiden yhtymiä tavuuta varten, ja lopuksi Isämeitä. Mainitun ristin takia nimitettiin sitä myös, etenkin Italiassa, "ristikirjaksi".

Tämä omituinen "kirja" on herättänyt sivistyshistorioitsijain vilkasta huomiota. Niinpä on englantilainen Andrew W. Tuer kirjoittanut siitä laajan, kaksiniteisen tutkimuksen (History of the Horn-Book).

[124] John Worthington (1618-1671) oli hurskas, lempeä mies, joka mitä kauneimmalla tavalla osoitti kristinopin perussääntöjen seuraamista suuren, v. 1665 Lontoossa raivonneen ruton aikana.

[125] Locken kerrotaan maanpakonsa loppuaikoina Rotterdamissa rikkaan englantilaisen kauppiaan Furlyn perheessä oleskellessaan tehneen tämänlaatuisia käytännöllisiä kokeita, opettaakseen isäntänsä nuorta poikaa kirjoittamaan.

Muutoin tunnettiin tällainen harjoitusmenettely jo vanhalla ajalla. Ateenalaiset kirjoituksen opettajat piirsivät kirjaimensa vahatauluille, ja oppilasten tuli kuljettaa puikkoaan siten syntynyttä uraa pitkin saadakseen kauniin käsialan. Quintilianus taas suosittelee samaan tarkoitukseen puutauluja, joihin on kirjaimet kaiverrettu ja joiden malleja seuratessa ei piirtimen ole niin helppo luiskahtaa syrjään.

[126] Ei mitään vastoin Minervan mieltä, latinainen sananparsi, joka kielsi tekemästä mitään sellaista, mihin luonto tai sisäinen kutsumus ei vetänyt. (Vrt. Horatius: De arte poetica liber, säe 385).

Englantilaisten perinnäisen matkailijaluonteen mukaisesti asettuu Locke piirustuskysymyksessä kokonaan käytännölliselle ulkonaisen hyödyn kannalle, pitämättä lainkaan lukua silmän kehittämisestä näkemään muotoja, värejä, vivahduksia, tarkkaamaan eri etäisyyksiä, j.n.e., joihin ja käden taitavuuden lisäämiseen taas Rousseau puolestaan kiinnittää sitä suurempaa huomiota.

[127] Ensimmäisessä Locken kasvatusopin painoksessa ei mainittu vielä sanaakaan pikakirjoituksesta. Hän näyttää johtuneen ajattelemaan asiaa ystävänsä Molyneuxn 12 p. elok. 1693 päivätyn kirjeen herättämänä. Kirjeessä oli puhetta pikakirjoituksen opettamisesta Molyneuxn pojalle niin paljon, että tämä osaisi nopeammin merkitä muistiinsa omia ajatuksiaan: muuhun ei pyrittykään. Vastauksessaan (23 p. elok. 1693) mainitsee Locke ymmärtävänsä pikakirjoituksen (Short-hand) merkityksen ja opetelleensa sitä itsekin nuorempana. Ja kiitollisena ystävänsä huomautuksesta lisää Locke kirjansa myöhempiin painoksiin tämän pikakirjoitusta käsittelevän kohdan.

[128] Locke erehtyy. Pikakirjoitus oli ikimuistoisista ajoista asti käytännössä muinaisilla sivistyskansoilla. Kreikkalaiset väittivät sen keksijäksi Ksenophonia, mutta toisten mukaan olivat Pythagoras ja Ennius jo ennen häntä sommitelleet kirjoitustavan, joka teki mahdolliseksi seurata puhujan nopeatakin sanatulvaa. Muutamat kirjailijat antavat taas kunnian tästä keksinnöstä Cicerolle, joka tosiaan käyttikin kirjoituksessaan eräänlaisia lyhennysmerkkejä ja sai muutkin niitä käyttämään. Eräässä kirjeessään Atticukselle (XIII, 32) huomauttaa hän joskus kirjoittavansa "merkkien avulla".

Uudempina aikoina julkaisi taas tri Timotheus Bright v. 1588 ensimmäisen esityksen pikakirjoituksesta Englannissa. Hän merkitsi sanan sen lyhennetyllä alkukirjaimella ja liitti sen alle vielä toisen merkin, saaden siten 537 sanamerkkiä. John Willis, joka sommitteli lyhennyskirjoituksen suorien ja kaartuvien kirjainten avulla, käyttää v. 1602 ilmestyneessä teoksessaan ensimmäisenä sittemmin kaikkiin sivistyskieliin siirtynyttä sanaa Stenography, "ahdaskirjoitus". Sen englantilaisen järjestelmän, josta Locke puhuu ja jota hän suosittelee, oli Jeremiah Rich enonsa W. Cartwrightin opastamana keksinyt v. 1650:n tienoilla. Siinä esiintyy myös paljon sanalyhennysmerkkejä. Shelton julkaisi v. 1659 uuden järjestelmän, joka kulkeutui v. 1681 Ranskaankin, missä sitä ennen kuitenkin muuan pappi Cossart oli keksinyt keinon "kirjoittaa niin nopeasti kuin puhutaan". William Masonin järjestelmä voitti sittemmin (1672) muut englantilaiset kokeilut, mutta luonnollista on, että niin hyvin Englannissa kuin kaikissa muissakin maissa on keksitty yhä uusia ja yhä parempia menettelytapoja. Kuten tietty, on saksalaisen Gabelsbergerin (1789-1849) v. 1831 käytäntöön otettu järjestelmä levinnyt hyvin avaralti, Suomeenkin (L. Neovius, nyk. Nevanlinna.)

[129] William Lilly, jonka v. 1673 julkaistu, koottu ja lisäyksillä varustettu latinan kielioppi oli yleisessä käytännössä Locken aikoina, oli ollut opettajana St. Paulin koulussa Lontoossa — tässä koulussa on Lillyn kielioppia käytetty meidän päiviimme asti. Hän kuoli ruttoon v. 1523.

[130] Marcus Tullius Cicero, jota pidetään latinankielen taitavimpana tyyliniekkana.

[131] Ylempänä (vrt. muist. 112) on jo huomautettu, että Montaigne mainitsee isänsä käyttäneen latinanopetuksessa juuri tätä samaa menettelytapaa, josta Locke nyt tekee niin suuren numeron.

[132] Tässä havainto-opetuksen vaatimisessa on Lockella tietysti Rousseau kokonaan puolellaan.

[133] Lockella on kouluaikansa hengettömästä, kuolleesta, kaavamaisesta vanhojen kielten ja filosofian opetuksesta, patukan hallitsemasta, vain epämieluisia muistoja. Niiden perusteella hän enimmäkseen uudistuksiin innostuukin.

[134] Tämä Locken suosittelema menettelytapa muistuttaa suuresti sitä tapaa, jolla sata vuotta aikaisemmin kuningatar Elisabetin opettaja R. Ascham opetti latinaa korkealle kasvatilleen, hän kun myöskin käytti tällaista englantilaisen käännöksen ja latinaisen tekstin vuorottelemista ja kopioimista.

[135] Locke ei osannut saksaa, vaikka hän viipyikin jonkun aikaa siinä maassa, Clevessä.

[136] Franciscus Sanctius Brocensis (s.o. Las Brozas-kaupungissa Estremadurassa syntynyt Francisco Sanchez), Salamancan yliopiston opettaja, kirjoitti, paitsi monia muita kieliopillisia teoksia, myös suurta suosiota saavuttaneen ja lukemattomina painoksina julkaistun latinan kieliopin, nimeltä Minerva, seu de causis linguae Latinae Commentarius, joka ilmestyi Salamancassa v. 1586. Siitä ovat nyt sekä Scioppius (1576-1649), saksalainen kielitieteilijä Caspar Schopp, (kuollut Paduassa) että Perizonius (1651-1715), hollantilainen oppinut Jakob Perizonius, joka oli ensin historian ja kaunopuheisuuden opettajana Frankfurtissa, mutta joka kuoli professorina Leydenissä, julkaisseet kumpikin heidän omilla huomautuksillaan ja selityksillään lisättyjä painoksia. Perizoniuksen painos, joka käsitti kaksi uhkaavannäköistä nidettä, oli ilmestynyt juuri Locken aikoihin, v. 168.

[137] Critically, "arvostelevasti", sanoo Locke silloisen kielenkäytön mukaan.

[138] Marcus Junianus Justinus, joka eli luultavasti toisella vuosisadalla j.Kr., mukaili lyhennellen Pompeius Troguksen suurta maailmanhistoriaa. Flavius Eutropius, keisarillinen salakirjuri, joka eli 4. v.s:lla j.Kr., kyhäsi keisari Valensin toimesta lyhyen Rooman historian, missä etenkin keisariaikaa on ansiokkaasti käsitelty.

Molempien näiden roomalaisten historioitsijain teoksia käytettiin niiden selvän, yksinkertaisen kielen ja esitystavan takia lukukirjoina kouluissa etenkin keskiajalla, mutta myöhemminkin.

[139] Grammar-Schools. Kielioppikouluiksi sanotaan vieläkin Englannissa kouluja, joissa latina ja kreikka muodostavat opetuksen pääosan. Sellaisista puhuu Locke yleisiä oppilaitoksia mainitessaan pitkin matkaa. Suomenkielessä nimitettäneen niitä kernaimmin latinakouluiksi.

[140] Ne kirjoitettiin Englannissa siihen aikaan latinaksi: niinpä olikin Milton oppimattoman Cromwellin "latinankirjuri".

[145] Ymmärtääksemme tätä Locken summittaista kaiken runouden ja kaikkien runoilijain tuomitsemista, tulee meidän muistaa hänen, aikansa irstaat, kevytmieliset tavat ja vakaumuksettomien, kaikkia korkeampia pyrkimyksiä halveksivien runoilijain (vrt. esim. Drydenia) osuus niissä ja niiden luomisessa. §§:ssä 18 ja 21 onkin Locke jo varoittanut tällaisten irstailijain turmelevasta seurasta.

Muutoin ei ole Locke itsekään niin viaton tuomitsemaansa runouspaheeseen: 22 vuotiaana sepitti hän esim. runon, vieläpä latinankielisen, Cromwellin kunniaksi.

[146] Tässä seuraa Locke Montaignen kuuluisaa lausetta: "Ulkoa osaaminen ei ole osaamista" ja hänen perustelujaan siihen aikaan niin ylenmääräisen ulkoluvun vähentämiseksi. (Essais, I, 25).

[148] Näin oli ainakin tehnyt rva Masham, Locken ystävätär ja emäntä, kuten Locke eräässä kirjeessä (2 p. heinäk. 1695) kertoo: "Hän opetti pojalleen latinaa osaamatta sitä lainkaan itse työhön ryhtyessään". Lapsi oli 9 vanha, mutta oli jo oppinut hyvin lukemaan ja kirjoittamaan ja tutki paraillaan äitinsä kanssa Quintus Curtiusta, maantiedettä, historiaa ja kopernikolaista maailmanjärjestystä.

[151] Locke puhuu neljästä maanosasta, koska Australiasta toi tarkempia tietoja vasta kuuluisa tutkimusmatkailija James Cook retkiltään vv. 1768-1780. Tunnettu oli Australian olemassaolo jo 16. vuosisadalla.

[153] Chronology. Ajantieto, jota vanhan koululauseen mukaan nimitettiin maantieteen ohella "historian silmäksi", kokosi historialliset tosiasiat määrättyihin ryhmiin ja ajanjaksoihin, muodosti siis ikäänkuin historian luurangon ja näytteli kouluopetuksessa ja kasvatuskirjallisuudessa hyvin suurta osaa aina 18. v.s:n lopulle asti. Kuten heti tulemme näkemään, oli siitä laadittu useita oppikirjoja ja taulukkoja, joskus sangen perusteellisiakin.

[154] Aegidius Strauchiuksen Wittenbergissä ilmestyneitä Ajantiedon Pääpiirteitä käytettiin 17. vuosisadalla kaikissa Europan maissa. Heti jälkeenpäin mainittu Helvicus (Christoph Helwig) syntyi v. 1581 Mainin Frankfurtin lähellä, opiskeli Marburgissa, tuli ylioppilaaksi 14 vanhana ja herätti 15 vanhana suurta huomiota kreikankielisillä runoillaan. Hän tuli sittemmin professoriksi Giesseniin, mutta kuoli jo 35:n vuotiaana 1617. Helvicus on, paitsi useita muita historiallisia teoksia, kirjoittanut Locken tarkoittaman ajantietotaulukon, nimeltä Theatrum chronologicum sive chronologiae systema novum (1609).

[155] Quintus Curtius Hufus, roomalainen historioitsija, joka eli keisari Claudiuksen hallitusaikana (41-54 j.Kr.), on tullut kuuluisaksi etenkin eloisasta, sujuvasta Aleksanteri Suuren elämäkerrastaan.

[156] Marcus Tullius Ciceron siveysopillinen teos De officiis (Velvollisuuksista).

[157] Samuel Pufendorf (1632-1694), saksalainen oppinut, jonka elämä oli varsin vaiherikas ja joka nautti suurta oppineisuuden ja syvällisen älyn mainetta, kirjoitti kirjansa Luonnollisesta ja kansojen oikeudesta Ruotsissa v. 1672. Aikaisemmin mainittu teos Ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksista on vain lyhennys tästä jälkimmäisestä ja ilmestyi niinikään Ruotsissa v. 1673.

Hollantilainen Hugo Grotius (1583-1645), jonka elämä oli niinikään hyvin kirjava ja jonka tavattomat lahjat ja tiedot herättivät suurta huomiota, on voittanut pysyvimmän kuuluisuutensa juuri tuolla Locken mainitsemalla teoksella Sodan ja rauhan oikeudesta, jonka hän kirjoitti Ranskassa v. 1624. Sitä pidettiin kauvan uudenaikaisen kansainoikeuden perustuksena ja se käännettiin pian kaikille Europan kielille.

Pufendorf käsittelee laveammin kysymyksensä yleisiä periaatteita kuin Grotius, joka kiinnittää suurempaa huomiota kansainoikeudellisten suhteiden käytännölliseen muodostumiseen, ja nähtävästi sentähden pitääkin Locke edellisen teosta sopivampana oppikirjaksi.

[158] The Predicaments and Predicables. Vanhassa ajatusopissa, logiikassa, merkitsivät praedicamenta kutakuinkin samaa, mitä nykyään nimitetään kategorioiksi eli käsiteluokiksi, joita Aristoteleen mukaan oli kymmenen, mutta joiden luvun stoalaiset vähensivät näiksi neljäksi: 1) olio eli esine; 2) ominaisuus; 3) toiminta eli tapahtuma; 4) suhde. Näitä käsiteluokkia vastaavat pääasiallisesti myös sanaluokat. Praedicabilia taas ovat nuo viisi "yleismainetta": genus, species, differentia, proprietas, accidens (luokka, laji, erilaisuus, pysyvä ominaisuus ja satunnainen ominaisuus).

Locken aikoina teroitettiin lapsille teroittamasta päästyä — kuten oli teroitettu koko keskiaikanakin — kaikkia näitä ajatusopin monimutkaisia luokitteluja, heitä opetettiin puhumaan in modo et figura, s.o. kaikkien päätelmäopin sääntöjen mukaan, antamatta heille siten minkäänlaista todellista tietoa tai perustusta järkevään ajatteluun, ja sentähden arvosteleekin Locke Rabelaisn, Montaignen, Pascalin mukana koko hommaa hyvin ankarasti.

[159] William Chillingworth (1602-1684) oli jonkun aikaa katolilainen ja jesuiittain oppilas Ranskassa, mutta muuttui pian Englannissa innokkaaksi, vapaamieliseksi protestantiksi, joka kirjassaan The Religion of Protestants a Safe Way to Salvation (Protestanttein uskonto varmana tienä pelastukseen, 1637) pitää syynä kaikkiin uskonnollisiin riitoihin ja omantunnonsortoon sen ihmisten tunnustuksellisen hulluuden, että he luulevat osaavansa puhua Jumalan asioista paremmin kuin Jumala itse omassa sanassaan. Tämä teos nautti suurta arvoa aikalaistensa keskuudessa pontevan ja perusteellisen ajattelunsa takia.

Molyneux, Locken ystävä, lausuu eräässä kirjeessään (12 p. elok. 1693) tälle sen kohteliaisuuden, ett'ei parempaa ajatusopin koulua voisi löytää kuin on Locken Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä.

[160] Terminus medius eli "välilause" on päätelmässä vertauskohtana "ylälauseen" ja "alalauseen" välillä ja johtaa siis jälkimmäisestä edelliseen, niin että jos tämä välilause on kaksimielinen tai hämärä, voidaan ajatusta väännellä vertaamalla sitä yhdessä mielessä ylälauseeseen ja toisessa mielessä alalauseeseen. Tällaiseen temppuiluun perustuikin vanhanaikainen Locken tuomitsema väitteleminen hyvin suurelta osaltaan.

Eroittelu eli Locken Distinction oli taas toinen väittelykoukku, jonka avulla kehitettiin olemuseroavaisuuksia tilapäisen epäoleellisten ominaisuuksien eroavaisuuden perusteella.

[161] Locke tarkoittaa Ciceron Rhetorica (Puhetaito) teoksen ensimmäisen kirjan 20. ja 21. lukua, jotka puhuvat de inventione (puheen sommittelusta ja aineksista) ja joita tavallisesti mainitaan myös erikseen samalla nimellä. Siinä asetetaan sille puheen osalle, jolla on nimenä narratio, kertomus, se vaatimus, että sen tulee olla brevis, aperta, probabilis (lyhyt, selkeä ja todenmukainen).

[162] Ciceron mestarillisten kirjeiden jälkeen ei liene kukaan voittanut niin suurta mainetta kirjeitten sepittäjänä kuin ranskalainen Vincent Voiture (1598-1648). Ihmetellä vain täytyy, kuinka Locke, joka juuri vähää ennen vaatii kirjeiltä yksinkertaisuutta, selkeyttä ja koristelemattomuutta, tarjoaa esikuvaksi Voiturea, joka on kaiken tämän suoran vastakohta: yhtenä ranskalaisen hienostelevan, koukertelevan, teeskentelevän sanonnan, Rambouillet-palatsin sanonnan vaikuttavimmista luojista on hän valanut kirjeisiinsä kaiken sirostelun, keikailun, huippuunsa ajetun sukkeluuden ja kepeyden, mitä suinkin ajatella saattaa.

[163] Thomas Farnaby (1575-1647) tuli aivan uskomattomien seikkailujen ja vaiheiden jälkeen — merimatkoillaan joutui hän m.m. kuuluisan retkeilijän ja merisankarin Francis Draken läheisyyteen — koulumestariksi Lontooseen, missä hän saavutti jonkunlaista mainetta filosofisten teosten kirjoittajana. Locken mainitsema puhetaidon opas ilmestyi v. 1625 nimellä Index rhetoricus scholis accommodatus.

[164] Locke tarkoittanee etupäässä Ranskaa, missä oli niihin aikoihin tapahtunut tavaton ranskalaisen kirjallisuuden nousu, missä Ludvig XIV jakeli anteliaalla kädellä apurahoja ansiokkaille kirjailijoille, missä Richelieu oli v. 1634 perustanut Ranskan Akatemian kieltä kehittämään ja hoitamaan, missä Boileau piti niin hyvää huolta kielen puhtaudesta ja siroudesta ja missä jansenistit, joiden kanssa Locke oli joutunut ystävällisiin suhteisiin, omistivat kouluopetuksessa entistä paljoa suurempaa huomiota äidinkielelle.

[165] Locken suosittelema Eutropius (VIII, 12) kertoo tosiaankin, että Fronto, "muuan hyvin kuuluisa puhuja", opetti keisari Marcus Antoniukselle latinan kieltä ja kirjallisuutta. Lisäksi sopii muistaa, että filosofi Serteca oli Neron opettajana, ja että Quintilianus, valtion palkkaama puhetaidon, opettaja, opasti myös Domitianuksen poikia.

[166] Silloisen kielenkäytön mukaan oli tosiasioiden esittäminen historiaa — niinpä puhutaan nytkin vielä luonnonhistoriasta. Ilmiöiden syiden ja kehityksen tutkiminen oli taas filosofiaa — siitä luonnonfilosofia, johon niin muodoin kuuluivat sekä fysiikka että kemia, tähtitiede, metafysiikka, j.n.e.

[167] Metafysiikka merkitsi kauvan samaa kuin oppi hengestä, sielusta, sielutiede. Vasta myöhemmin on tehty eroitus eri tieteiden ja niiden tutkimusalojen välillä puhtaasti henkisellä alalla.

[168] Tätä Locken kovin uskonnollista, hieman yksinkertaista käsitystä ja opetusmenettelyä vastustaa Rousseau (Émile, IV) ankarasti, koska kaiken tutkimuksen alkaminen hengistä hänen nähdäkseen vie vain taikauskoon, ennakkoluuloihin ja lopulta aineellisuuteen. Hän pitää päinvastaista, kappaleista lähtevää menettelyä sekä luonnollisempana että hedelmällisempänä.

[171] Locke luki Descartesia (1596-1650), ranskalaista filosofia ja uudenaikaisen järkeisopin perustajaa, joka luonnonfilosofiassaan selittää kaiken aivan koneellisesti, aineen liikuntona, aluksi erinomaisen suurella mielenkiinnolla: tapasipa hän sanoa tutustumistaan hänen filosofiaansa suoranaiseksi ilmestykseksi itselleen. Mutta niinkuin hänen tässä kohdassa esittämänsä mietteetkin ilmaisevat, ei Locke sentään ole pohjaltaan lainkaan kartesiolainen. Paitsi että hän eroaa Descartesista erinäisissä perustavissa kysymyksissä, kuten esim. synnynnäisten käsitteiden kysymyksessä, on hän filosofiselta luonnoltaan kokonaan toisenlainen kuin Metodin esityksen tekijä: varovaisena ja arkana, huolellisena mietiskelyissään ei hän voinut olla kaihtamatta Descartesin rohkeuksia. Yleensäkään ei kartesiolaisuus ole isommasti miellyttänyt englantilaisia ajattelijoita, jotka ovat enimmäkseen pysytelleet Baconin kokeellisessa tutkimustavassa.

[172] The modern Corpuscularians: atomiteorian puoltajat, kuten esim. Locken ystävä Robert Boyle, josta tulee myöhemmin puhe.

[173] Ralph Cudworth (1617-1688) toimi eri lukioiden johtajana ja saavutti huomiota etenkin v. 1678 julkaistulla pääteoksellaan True Intellectual System of the Universe, wherein all the Reason and Philosophy of Atheism is confounded (Oikea henkinen maailmanjärjestelmä, missä jumalankieltäjäin kaikki perusteet ja filosofia kumotaan). Kirja on varsinkin muodollisesti huomattava ja sitä on pidetty nykyaikoihin asti arvossa metafyysillisen ja filosofishistoriallisen tiedon lähteenä. Cudworth koetti teoksessaan osoittaa, että ajatus kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä, kaikkivanhurskaasta Jumalasta oli alullaan melkein kaikissa muinaisajan kansojen filosofisissa järjestelmissä. Hänen myöhemmät kirjansa, jotka osaksi vastustavat Hobbesin siveysjärjestelmää, liittyvät läheisesti tähän pääteokseen.

Juuri tämän Cudworthin tytär Damaris (syntynyt v. 1659) oli se rva Masham, jonka talossa Locke eli v. 1691 lähtien, joka oli hänen hyvä henkinen ystävänsä ja josta näissä huomautuksissa on usein ollut syytä puhua.

[174] Havaintoihin taipuvan henkensä ja kokeellisen filosofiansa mukaisesti vetää Locke tässä selvän rajan Baconin ja Descartesin välille.

[175] Robert Boyle (1627-1691), englantilainen tiedemies, ensimmäisiä v. 1662 perustetun kuuluisan "Kuninkaallisen Seuran" (Regalis Societas Londini pro scientia naturali promovenda) jäseniä, kuului Locken ystäviin ja kirjeenvaihtajiin. Hän oli suurella uutteruudella heikosta terveydestään huolimatta hankkinut itselleen laajat tiedot etenkin matematiikasta ja luonnontieteistä. Hän oli ottanut tehtäväkseen tieteen kehittämisen Baconin viittomaan suuntaan, vastusti siis kartesiolaisia otaksumia ja hylkäsi vielä jyrkemmin Aristoteleen peripateettisen koulukunnan käsitykset, jotka olivat siihen asti tiedettä hallinneet. Hän on hiukkasopin, atomiopin ("korpuskulaarisen" teorian) innokas kannattaja, ja hän onkin lausunut alkuaineesta aivan nykyaikaisia ajatuksia ja kohottanut kemian varsinaiseksi koeperäiseksi tieteeksi, yhtä pontevasti torjuen sekä alkemistien että lääkeopillisen jatrokemian kannattajain mielipiteitä. Hänen vuoropuhelunsa Epäilevä kemisti (1661) osoitti jo kemialle tämän uraa-uurtavan suunnan. Atomiteoriansa perusteet loi hän 1666:n tienoilla. Sitä ennen oli hän keksinyt hänestä nimensä saaneen lain kaasun paineen käännetystä verrannollisuudesta sen tilavuuteen. Sen ohella oli hän harras kristitty ja kirjoitti useita uskonnollisiakin teoksia, joissa hän puolusti ilmoitettua uskontoa.

Epäilemättä on Robert Boyle ja hänen mukanaan "Kuninkaallinen Seura" paljon vaikuttanut Locken kokemus- ja havaintoperäiseen filosofiaan ja antanut sille sen todellisuutta tavoittelevan suunnan, mikä siinä on enimmäkseen havaittavissa.

[176] Tämä Newtonin käänteentekevä teos Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet ilmestyi v. 1687, kuusi vuotta ennen Locken Mietteitä kasvatuksesta. Newton (1642-1727) kuului myöskin Locken ystäviin ja kirjeenvaihtajiin.

La Bruyère (1645-1696), ranskalainen filosofi ja kirjailija, on tuskin julkaissut muuta kuin Les Caractères de Théophraste, traduits du grec avec les Caractères ou les Moeurs de ce siècle (Theophrastoksen Luonteet, kreikasta käännetyt, ynnä aikamme Luonteet eli Tavat), mutta tämä teos kykenikin hankkimaan hänelle pysyvän maineen terävällä sielunerittelyllään, tarkalla huomioinnillaan, sattuvalla ihmisten ja olojen kuvailullaan ja notkealla, havainnollisella esitystavallaan.

Tämä "vuosisadan kuvastin" ilmestyi lopulla v. 1687, siis viitisen vuotta ennen Locken Mietteitä kasvatuksesta. Lisätessään ensimmäisen painoksen jälkeen pykälään 195 otteensa La Bruyèrestä, oli Lockella käsissään tämä Luonteiden ensimmäinen painos, jonka sivujen luvun hän tapansa mukaisesti ilmoittaa viitatun sivunumeron ohella ylempänä esitetyssä huomautuksessaan.

Huolimatta tarkkuusvakuutuksestaan on Locke jäljentänyt otteensa hiukan mielivaltaisesti, jättänyt pois erinäisiä kohtia, muutellut muutamien lausetapojen vivahdusta, ymmärtänyt joskus sanan väärinkin, j.n.e. Nämä epätarkkuudet eivät kuitenkaan muuta itse sen tuen laatua, jota Locke on lähtenyt La Bruyèreltä etsimään: kielten tärkeyden ja niiden omintakeisen opiskelun tehostusta.

[178] Tässä on Locke nähtävästi lukenut väärin La Bruyèren sanan désirs (halut) sanaksi desseins (aikomukset).

[179] This observing Gentleman: La Bruyère oli, kuten muistamme, Locken aikalainen.

[180] Kuivanjärkevä, vain käytännöllistä hyötyä tavoitteleva Locke asettaa soittotaidon yhtä alhaiselle sijalle kuin runoudenkin. Ehkäpä hän tuomitsi siinä aikansa yleisen mielipiteen ja näiden taiteiden silloisen, vähemmän suosittelevan tilan mukaan: joka tapauksessa on tämä epätaiteellisuus herättänyt paljon pahaa verta hänen myöhemmissä arvostelijoissaan.

[181] Riding the Great Horse. Mitä tarkoittaa Locke tällä muodolla the Great Horse? Eräiden selittäjien mukaan olisi siinä kysymyksessä "kouluratsastus", kun Locken englantilaiset julkaisijat taas näkevät siinä viittauksen sotaratsuun, eroitukseksi tavallisesta matkaratsusta. (Vrt. ft. H. Quick, s. 236). Tämä selitys tuntuukin uskottavimmalta.

[182] Ei ainoatakaan jumalaa puutu sieltä, missä on viisaus: jälleen tuon Locken niin usein muisteleman Juvenaliin säe (Sat. X, 364).

[183] On varsin opettavaa verrata toisiinsa Locken ja Rousseaun mietteitä tästä ruumiillisen työn kysymyksestä ja havaita, kuinka he niin eri teitä johtuvat samaan vaatimukseen. (Vrt. Émile, III).

[184] Locke varaa saman kohtalon maalaukselle kuin soitolle ja runoudellekin. Muistaa kuitenkin tulee, että hän innokkaasti puolustaa piirustusta (vrt. § 161), koska siitä on jotakin käytännöllistä hyötyä sekä matkoilla että muuten.

Molyneux, Locken ystävä, oli ensin ajatellut opettaa poikaansa maalaamaan, mutta tämä Locken esitys sai hänet siitä hankkeesta luopumaan. (Vrt. hänen kirjettään 12 p. elok. 1693).

[185] Maanviljelystä ja puutarhanhoitoa, etenkin tätä jälkimmäistä, harjoitettiin jo Locken aikoina järkiperäisesti, ja monet luonnontutkijat ja tiedemiehet (Evelyn, Temple esim.), jotka halusivat sovittaa Baconin aatteita käytäntöön, uurastivat keksiäkseen keinoja luonnon tuotantokyvyn lisäämiseksi ja ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi.

[186] Marcus Porcius Cato (234-149 e.Kr.), tuo oikean vanhan ajan jäykän, kyvykkään, isänmaataan rakastavan roomalaisen perikuva, ryhtyi vanhoilla päivillään kirjallisiin puuhiin ja kyhäsi poikaansa varten joukon käsikirjoja ja ohjeita, m.m. maataloudesta, jota tavallisesti mainitaan nimellä De re rustica ja joka on ainoa Caton kynästä täydellisenä säilynyt teos.

[187] Asian kertoo Cicero Cato Vanhemmassaan (XVII, 59), juuri vähää ennen puhuttuaan Cincinnatuksesta. Lähteenä on Cicerolla ollut Ksenophonin Taloudenhoito (luku IV), missä Kyros Nuorempi ei kuitenkaan näytä istutuksiaan Ksenophonille, vaan Lysanderille. Locken lähteenä on taas ilmeisesti ollut Cicero, koska hän tämän nimenomaisen lausunnon mukaan pitää Kyrosta jo valtaistuimelle kohonneena: erinäisissä hänen kasvatusteoksensa painoksissa onkin erikoisesti puhe Kyroksen kuninkuudesta. Mahdollisesti erehtyi hän myös ajattelemaan vanhempaa Kyrosta, kuten Coste, Locken ensimmäinen ranskantaja ja hänen henkilökohtainen tuttavansa, otaksuu: Coste ei ollut millään keinoin saanut Lockea korjaamaan tätä virheellistä paikkaa.

Muutoin harrasti Lockekin puutarhanhoitoa sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Matkoillaan kiinnitti hän siihen suurta huomiota ja suosijaansa Shaftesburyä varten kirjoitti hän v. 1676:n tienoilla erikoisen tutkielmankin: Huomautuksia viiniköynnösten ja öljypuiden kasvattamisesta ja viljelemisestä, silkin tuotannosta ja hedelmäin säilyttämisestä.

[188] Kolmas Shafteshury, Locken entinen oppilas, Luonnekuvien kirjoittaja, kertoo hänestä erään varsin kuvaavan tarinan. Päivänä muuanna oli suuri seura maan mahtavimpia miehiä kokoontunut kertojan isoisän luo ja heti tavanmukaiset tervehdykset suoritettuaan käynyt käsiksi kortteihin tai muihin yhtä mitättömiin ajanvietteihin. Locke istuutuu hyvin totisena herrojen viereen ja ottaa esille muistikirjansa. Kun häneltä kysytään, mitä hänellä nyt on kesken seuranpidon niin tärkeätä kirjoittamista, vastaa Locke, että kun hänellä on kerran onni kuulla maan mainioitten puhuvan ja keskustelevan, tahtoo hän opikseen ja hyödykseen merkitä heidän epäilemättä varsin tärkeät lauseensa ja tekonsa muistiin. — Kortteihin ei kuulemma enää kajottu sinä iltana.

[190] Englannissa vallitsi Locken aikoina oikea käytännöllistieteellisen kokeilun kuume: pyrittiin tekemään suuria keksintöjä ja houkuttelemaan luonnolta kaikki sen salaisuudet. Niinpä kuului hyvään tapaan, että naiset valmistivat itse hajuvetensä ja harrastivat muitakin luonnontieteellisiä askarruksia. Samoihin aikoihin hioskeli Spinozakin valo-opillisia laseja, mutta hän teki sen ansaitakseen leipänsä, eikä suinkaan huvitusta etsiäkseen.

Muutoin katsoo Locke, pienistä huomautuksistaan huolimatta, aivan Montaignen tapaan (vrt. Essais, I, 25), matkustamista hyvin tärkeäksi sivistyskeinoksi säätyläiselle: olihan hän itsekin matkustanut paljon ja oleskellut pitkät ajat Ranskassa ja Hollannissa, osaksi kuitenkin terveydellisistä ja valtiollisista syistä. Rousseau puolestaan kiinnittää myöskin melkoista huomiota matkustukseen: ajateltiinhan yhä kasvatuksessa pääasiallisesti varakkaita ihmisiä. (Vrt. Émile, V).

[192] Locken oli täytynyt "katsoa" elämänkumppani nuoremmalle Ashleylle, jolla oli ikää vasta kuusitoista vuotta.

[193] Locke lopettaa tähän, mutta Rousseau seuraa kasvattejaan aina häävuoteeseen asti. Émilen viidennen kirjan alussa viittaa hän tähän Locken lopettajaislauseeseen, vaan kun hän puolestaan ei kasvata vain nuorta jalosukuista herraa, antaa hän vielä laajan esityksen Sophien eli naisen kasvattamisesta. Mutta tämä kirja ei olekaan edellisten arvoinen, se kun paljastaa liian selvästi Émilen romaaniluonteen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUUTAMIA MIETTEITÄ KASVATUKSESTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.