E-text prepared by Jari Koivisto

SUOMALAISIA LAULUJA

Tehnyt

O. A. J. KEINÄNEN

Helsingissä, J.C. Frenckellin ja Pojan kirjapainossa, 1867.

AINEISTO:

Muistomerkki muinaisista ajoista.
Nuorukaiselle.
Ainosta.
Hannelle.
Ruusulle.
Aavistus.
Käki.
Ilta.
Nuoruus.
Kevät.
Savonlinnan sillalla.
Lintuinen.
Pietarista kääntynyt Karjalan neiti.
Lammin tyttö.
Sulho.
Metsä.
Lapsensa murhaaja.
Annon koetus.
Maija ja Sulhonsa.
Serenadi.
Sulhasen haudalla.
Lauri ja Elsa.
Kesä yö.
Ukko pirtistä.
Lapsien kevät.
Odottajat.
Juolu.
Äiti.
Vakaa Sanna.
Äiti lapsine.
Pienen lapsen rukous.
Pikku Heikki ja Laukku-ryssä.
Pojan kätkyellä.
Isä ja poika.
Kauno kylyllä.
Onnettoman kaipaus.
Kaksi vanhaa.
Illan rusottaessa.
Kuu.
Haluvainen.
Aamu.
Niemessä.
Lampi.
Merimiehen morsiamen kuolo.
Linnun pesä.
Palvelus neiti.
Varpunen.
Helka ja Anni.
Lahja.
Kääntynyt.
Himon antauva.
Ukon lähdöstä.
Syksy.

Paimenien soittoja.

1. Kiiltävänä talvipäinä. 2. Lapsen päivät. 3. Käet. 4. Paimen. 5. Maan lapset kevähällä. 6. Lapsuus.

Muistomerkki muinaisista ajoista.

    Männikössä ompi, alla oksien
    Wanha kivi kumpu, sammal ruohonen.

    Kuu siihen yöllä laskee valonsa
    Ja hiljaus on suuri siinä paikassa,

    Sillä siinä nukkuu meidän isiä
    Niistä vaikeista sota ajoista.

    Käypäläinen sattuu siitä kulkemaan,
    Kuorma ompi raskas, jok'on kannossaan,

    Toki tuosta muisti käypi muinoseen
    — Suuri tytyväisyys saapi sydämmeen.

    Pelto mailta tulee talon isäntä,
    Sepä kaskun tietää siitä haudasta.

    Nostaa lakkiansa siinä itsekseen:
    "Rauha teille olkoon" huokaa hiljakseen.

    "Viel' on mulla miekka eräs tallella,
    Jolla vihollinen kävi tapolla,

    Silloin teistä oli apu tuskassa,
    Tekonne se olkoon iän muistossa."

    Vaan nuorukainen käypi kummulla —
    Siillon alta kuuluu haudan pakina:

    "Tahdot sinä elää maasi takia
    Ja kerran kuolta Suomen edestä?"

Nuorukaiselle.

(Kuva ihmisen elämästä.)

    Kaunokainen nuorukainen
    Ole vahva,
    Pidä kätesi melalla,
    Anna kyntää vaolla.

    Jos on tuuli myötäinen
    Anna mennä,
    Anna kulkea iloja,
    Ihaellen hetkiä.

    Vaan kun ompi syrjäinen
    Ota vaari,
    Älä laske kääntymään
    Kierteihen, luotolaan.

    Siellä kohta viekkaissa —
    Untuvissa
    Veno saisi särkymään,
    Itse saisit nääntymään.

    Mutta kun on vastainen
    Ota airo,
    Eip'oo täällä epäillä,
    Vedä ja sodi vakaana.

    Kerran saat sa satamahan
    Tyynneähän —
    Siin'on eessä onnesi,
    Isänmaa ja kotosi.

Ainosta.

    Valko-vaatteissa
    Kuinka sulo sä olet,
    Kaunis niinkuin joutsen
    Aallon sinillä;

    Toki sielustasi
    Tulee suurempi valo,
    Kumma, autua hyvyys
    Sieltä loistelee.

    Oi jos armahani
    Jos sun omaksi saisin —
    Kylläpä maailmassa
    Elämä onnea.

Hannelle.

    O kuin olet onnellinen
                  sinä rakkain Hanne,
    Kodissasi eleleepi yhä ilo ja lempi.
    Niin ompi emäntäsi
                  kun on kesällä päivä
    Lämmin sekä heloittava
                  iki-rakkaudesta,
    Niin on sulla iloset lapset
                  kuin on metässä linnut,
    Ihaileevat ympärillä
                  pieninä enkelinä.

Ruusulle.

    Posket ovat aamun ruskoja,
    Silmät ovat kauneet, siniä,

    Kaula ompi lumi-valkia,
    Kasvu on kun järven joutsolla.

    Vaan sydämmess'on rakkaus,
    Tuopa luonnon suurin kauneus.

    Varjoele häntä elämää —
    Älä häntä laske kuolemaan,

    Katso kaino muu se katoaa,
    "Mik'on taivon alla, häviää."

    Hän on yksinänsä oleva,
    Päivä ajan kaiken paistava,

    Maalimassa tääl'on turvasi,
    Ikuisassa siellä olosi.

Aavistus.[1]

    Metsä seisoo hiljaksehen
    Syksy iltana,
    Ilman pielet käypi
    Lammin kuvassa.

    Iki-toivo itseksensä
    Tekee matkansa —
    Pilvet pojes eroo
    Kuun valossa. —

    Mustat pilvet poikkenevat
    Sielun pohjasta —
    Kerran taivas ompi
    Aivan kirskasna.

[1] Ruots: = Aningen.

Käki.

    "Kussa olet kultaiseni
    Jopa sua odotan,
    Tule kohta suloni,
    Ikävä on oloni.

    Kuule päivä pimenevi,
    Aurinko jo laskehen,
    Tule sieltä ilolla,
    Täällä o'otan salolla.

    Tule kulta tuntemahan
    Sulovaista lempeä,
    Ettkös enää rakasta
    Hiljaudessa haastella?

    Ettkö anna suutelmoa
    Huokuvalle sulholle?
    Miksi sinä pakenet,
    Kaukaisessa olelet?"

    Vaan se tuli kultaisensa,
    Hengen ilo ilmestyi,
    Nytpä saapi nauttia
    Lempeyden suloja,

    Saa yhessä itkuella
    Lempeyden ilosta,
    Suutaellen tutkia
    Min' on maassa taivoa.

Ilta.

    Ilta on sulo. Kulta kunnahilla
    Hyvä on lepo päivän kaiken työstä,
    Armas on olla koska tunto nauttii
                     kultaista mettä.

    Sydän se kuvaa järven tyynneyttä,
    Mieli se iloi luonnon lempeyttä,
    Rukous nousee yössä hiljaksehen
                     Taivahaan sinne.

    Ja sieltä loistaa iki-rakkautta,
    Punaset sulot vuoriloijen taasta,
    Unin ja turvin tulee hiljaksehen
                     Enkelit alhaa.

Nuoruus.

    Ystäväni
    Ole nyt ilonen kukassasi,[2]
    Katso aurinko paistaa,
    Iloa loistaa.

    Nuoruudessa
    Koska on elämä kauniassa,
    Sillon lemmi ja laula,
    Suruja paina;

    Neitoasi
    Likistä vakahan rintahasi.
    Nauti lempyen säätä —
    Taivoa, maata.

    Elämällä
    Kullonka vielä on kevähä,
    Sillon iloita aika,
    Lemmetä päivä.

    Ikäisenä — —
    Kun o'ot' jo tuoneen menemässä,
    Sillon on luonnossa talvi —
    Rinta on kylmä.

[2] "Kukka vuotenasi", nuoruudesi aikana.

Kevät.

    Istukamme ilo kivellen
    Katsomahan kaunoa,
    Laulamahan tuntoa,
    Kevät on jo joutununna
           kunnillemme.

    Järvet, jäästä vapahana,
    Katseleevat taivoa,
    Ihaileevat ilmoa.
    Iki-lempi lieviävi
           auringosta.

    Kultaisilla kunnahilla
    Kukkia jo kasvelee,
    Perhosia elelee.
    Orahat on kiiltävissä
           kyynnelmissä.

    Tuulet käy tervehinä;
    Joka silmä ilmottaa
    Terveyttä, toivoa.
    Kaunis ompi päivä paiste
           metsilöissä.

    Ja tuhannet lintu parvet
    Laulelevat kiitosta
    Sulosesta ajasta,
    Kaukaisehen ylenevät
           taivahillen.

Savonlinnan sillalla.

    Nyt on kesä ilta, kaunonen,
    Ilma ompi armas, lämpönen,
    Sillalla jo käypi nuoria
    Nauttimassa luonnon kaunoja.

    Aurinko se menee maillensa,
    Punertaavi taivas pohjassa.
    Sydämmessä syttyy tulia,
    Rinnan kätkehissä suloja.

    Minulla on impi syrjällä,
    Vieno lempiväinen, vierellä;
    Saimahan on silmät kaunoa,
    Jotka kuvoavat — taivoa.

    Katsoppa tuolta Ainoni
    Kullaista saarta, suloni,
    Kuin on ruunu armas tammella,
    Joka siellä seisoo vuorella.

    Teemme tässä liitto valalla
    Kerran yhtyneenä olella,
    Elämämme saari asua
    Päivän saakka iltaan rakasna.

Lintuinen.

    Oksalla istun
    Kaunoisen koivun,
    Laulan ja laulan
    Ilosena,
    Mitäpä surra
    Maailmassa?
    Pitäiskö itkee
    Kauniassa,
    Jonka Luojani
    Tehnyt on,
    Jonka Luojani
    Tehnyt on?

    Jos tuo huomenna
    Vastahan käypi —
    Voisinko sitä
    Uneksia?
    Joss'oil syntiä
    Mielelläni,
    Pahoa paljon
    Kielelläni,
    Miksi ma niitä
    Muistaisin —
    Suruni jälleen
    Kutsuisin?

    Ja jos pedoll'on
    Pahat paulat,
    Auttaisko elää
    Pelkona?
    Ei. — On Herra
    Se katselepi,
    Isä rakkahin
    Varjelepi;
    Hänessä tahdon
    Iloita,
    Elää hyvässä
    Turvassa.

Pietarista kääntynyt Karjalan neito.

    Omilla koti kylillä
    Hyvä on tuttuja käydä onnelan,
    Laulaen kuluupi päivä iltahan,
    Huolta ei sydämmeni täällä muistakan.

    Kultia kiiltääpi kyllä
    Pietarin koukkaista ikkunaisista;
    Mitä tok maailman rikkauksista,
    Sulo ja raittius ei kasva kullista.

    Kyllä on koriat ruuat
    Pietarin ylpeissä herkkupöydissä —
    Työllänsä ainaki saapi leipänsä,
    Vaan täällä terveys on elon ystävä.

    Kiiltävät silkit on siellä,
    Vaate on kaduilla taivon hohtona —
    Parempi ompi tok Suomen kukkana
    Liinassa, kunniana, käydä tuttuna.

    Sulot on Suomenki sulhot
    Vakuhus yksi on heidän rinnassa — —
    Rakkaus vuosia ompi vahvassa.
    Eikä se loppunekan täällä elossa.

    Kotona kaikki on hyvä
    Suomessa kaikki on elo kevättä,
    Aamu se ei kulu täällä laulutta,
    Sydän ei iltasella tunne muretta.

Lammin tyttö.

    Äärellä punasen pilven,
    Kauno kaaren kannikalla
    Ompi impi olemassa
    Kannel kullan kainalossa,
    Hopeainen polven päällä.

    Tuonpa näki tuvan tytti
    Ikkunalla istuessa,
    Kohta kävi itkemähän,
    Tuota tuon valittamahan:
    "Oi kuu oisin onnelassa,
    Käveleisin kestilässä,
    Kuningaissa kuljeskisin,
    Autuissa asteleisin;
    Hyvä oisi eleä päivä,
    Ihannapa ilta saaha,
    Mettä söisi, oltta joisi,
    Nukkusi ja uneleisi,
    Noustaessa näytteleisi,
    Silkit päällä sihahtaisi,
    Kullat korvan kutisisi."

    Meni aikoa vähäisen,
    Pirahteli pikkaraisen,
    Jo on kaari kadonnunna,
    Kaunis impi kaaren päältä.
    Mutta taivon tippuessa,
    Suloisesti sadellessa
    Ääni kuuluu kummallinen,
    Hiljainen järven päästä:
    "Tästä olin kainu impi
    Yllä päivän pelaamassa,
    Liki taivon laulamassa —
    Tulin tänne kotihini,
    Rauhaisehen rantahani.
    Onpa tässä kaunis lampi,
    Tyyni selkä, kulta-niemi,
    Se kuun katseleevi
    Ja tähdet tieteleevi —
    Luoda taivon taiteleepi."

Sulho.

    Tässä istun yksinäni,
    Venno kattelen rannassa
    Kuinka kaunis on kevät-ilta
    Ja kuin järvi on rauhassa.

    Kulta nukkuu aittoessa
    Tuolla toisella puolella,
    Jospa ääntyen huuteleisin,
    Kohta oisi hän rannalla.

    Venoisen hän päästeleisi,
    Kaunis luokseni tulisi
    Rakkaudesta haastamahan
    Eikä vanhat nuo kuulisi.

    Toki uno kulta turva,
    Lempi lintuinen pesässä,
    Nuku rauhaisna empä yössä
    Taida lepoa häiritä.

    Tuosta häät jo likenevi,
    Kuitse joutuupi Juhannus,
    Sitte jos tuo ei tuoni liene
    Nukut luona o lempeys!

Metsä.

    Nostavaa on astua
    Ihmehellä salolla,
    Jossa hongat kasvelee,
    Tervehenä elelee.

    Viherjä on alla maa
    Vakasien juurilla —
    Yh'on rauha asuva
    Alla mäen, lonnossa.

Lapsensa murhaaja.

    "Oi nyt ompi valju yö
    Ja ei nyt kuukan paista,
    Kaikki suree — ihme työ
    Joll'ei oo toista laista,
    Oh! sä emo tuhonen
    Min' teit sä sokeanna?
    Ja missä on nyt pienonen,
    Jon' sait sä siunattunna?

    Missä on nyt veresi
    Ja missä luusi polvi?
    Itke silmä — vetesi
    Se ompi lian tulvi!
    Missä on se henki nyt,
    Ja missä sielun pilke,
    Jon' oil' Herra antanut —
    Miss on se taivon tilke?

    Oi kuin yössä muistutti
    Se sua monta kertaa:
    Katso hyvin lastasi
    Ei kullat oo sen vertaa —
    Sinä raukka päivällä
    Ett sitä muistanunna,
    Olit kauas kylällä
    Ja lapsi unohtunna.

    Ja tokko pesit pientäsi?
    Myös koira pennun pesee
    Ja yskä jos se vaivasi —
    Niin sinä uotit kesee,
    Kuhunka se sairas nyt,
    Sen häly sinun polki,
    Nyt sä oot sen peittänyt
    Ja tuhon tehnyt julki.

    Voipa Herra tutkiva
    En löydä mä nyt rauhaa,
    Pääni ompi paahtava
    Ja sydämmessä pauhaa,
    — Perihimmän käskysi
    Mä olin rikkonunna,
    'Maata täyttää' sanasi,
    Mä olin polkenunna."

    Niinpä emo itkelee
    Ja polttavanna yössä
    Sinne tänne kiitelee
    Ja rintansa on hiessä,
    Viimme juuttui vedelle
    Ja jättihikse sinne —
    Kuten tuli sammusi
    Ja kuluis yöstä rinne.

Aunon koetus.

Auno:

    Mikset sinä rahakasta kultaseni naina,
    Hyvä olis eleä kun oisit rikkahanna,
    Otit köyhän omaksesi saatpa työtä tehdä,
    Pisaroita otsastasi illan, aamun lähtä.

Pietari:

    Sulo ompi työtä tehdä, se on sinun eestäis,
    Väkevyys tuo rummihini jopa työnki kiistäis,
    Vaan kun ompi lempyestä mikä kasvanunna,
    Siit'on uusi sydämmelle sulo karttununna.

Auno:

    Toki katso toinen käypi yhä kestilöitä,
    Sinä olet niitylläsi tahi raadat soita,
    Eikö onni oleleisi sulla Appelassa,
    Nytpä päivä sulla kuluu aina ikävässä.

Pietari:

    Eipä siinä ikävä, joss' Herran päivä paistaa,
    Jossa lähde terveyttä, ilma sulon loistaa
    Ja kun tulen pirttihini, onko maailmassa
    Semmosia iloja kun ompi mulla tässä?

Auno:

    Vaan kun kerran työsi teko halveaksi menee,
    Pakas viepi vähät riistat, halla touon panee;
    Pettuapa sillon tulee talvipäivän purra,
    Eikö sua mure vielä sillonkana murra?

Pietari:

    Metsä ehken siilon ompi sitä lintusempi,
    Ja on järvi kaloja se karttaa viel' enempi —
    Vaan ei ole kärsimys niin paha ihmiselle
    Katso Pyhät ristihin ne näänty rakastellen.

Auno:

    Vahva, rakas ystävä niin oli isät enne
    Korkeana kävivät ja vaivat kaikki kannoi,
    Jäykkänä hee vastustaivat vihollista vastaan
    Eikä heitä kaipoavan kuultu vielä koskaan.

Maija ja Sulhonsa.

(Legenda).[3]

Maija eli luostarissa neitsenä, Musta vaippa päässä, keltissä.[4]

Ja hän siinä istueli surussa, Muisteleepi muinais- aikoja,

Kullon oli sulho sulo elossa — Se on kauas kuoli sodassa.

    Toki siinä
    Ilta kello
    kilahtaa,
    Kirkkohon
    on aika
    koontua.

Ja hän lähti porttikata[5] käymähän. Jo on joku ihme luonahan.

Hiljaksehen etehensä tulelee, Jota illan varjo peittelee…

"Onko se siskoloita, sanele? Vai on kuka sairas, virkkele?

Vai olet vierahia etsiä? Ku' on sulla tarvis tulla — — —?

    Vai ollet
    paha henki
    pakene,
    Kohta
    Pyhän paikka
    heittele!"

"Ääni kuuluu kummallinen ennestä, Oipa oman kullan illasta,

Niinkuin yökön[6] kulta soitto rannalta, Koska tähdet kai on taivaalla.

Ettpä miestä mitätöintä kuuntele, Ääni ompi sulhon, suloitse,

Jota jopa kuolleheksi sanotaan, pojes maasta menneeks' kerrotaan!

Sotiloissa olin minä käynynä, Kaukaisista viimein kääntynä,

    Vaan kun tulin
    kotihini
    katselin,
    Toivottuni
    iloo
    Etsiskin,

Tuota aina sydämmeni ruusua Sekä tämän sielun valkoa,

Jonka tautta kauan olin elännä Sekä arvon kaiken etsinä;

Toki vasta täällä sinun tapailen, Sankta Briitan luona havaitsen,

Tänne olit uskollinen vierrynä, Iän kaatunutta itkeä. — — —

    Vaan mee o'omme
    eronnehet
    todella,
    Toisistamme
    käyty
    Herrassa:

Katso tänne kulkiessa näkemään, Täältä, muinaistani löytämään.

Portin luona ahtahassa otteli, Vahdin kuolo nuoli kohtasi.

Niinpä oli määrä päivä tulluna, Päivä hyvä — valon — saanuna.

Yks'on suuri vannoma tuo päättynyt — Edestäsi kuolta, täyttynyt."

Ja nyt kohta rauta asu ramahti, Multa jalon sulhon aleni. —

    Tuosta on nyt
    suru suuri
    Maijassa,
    Itseksensä
    pyytää
    kävellä,

Pyhän emon kuvan eessä kumartaa, Pyhiä hän etsii itkulla.

Ja hän saapi taivahasta turvoa, Kynttilätä suurta luoksensa,

Joka oli elämänsä ystävä, Henkyessä on nyt luonansa;

Päivällä hän päänsä päällä olelee, Yöllä nukkunutta varjelee.

    Ja nyt pyhän
    Kerubinsa
    nojassa
    Maija käypi
    sangen
    kaunisna:

Askaretta teeskelevi nerona, Hyvissä on töissä väkevä,

Sairahia hoitelee hän hyvänä, Surulle hän saattaa lohdetta,

Pikkuisia lapsia hän oppettaa, Köyhille hän kantaa almuja.

Ja niin siitä päivä päivin kaunenee, Katsantonsa yhä ylenee,

Kunnes vimme kattelee kun aurinko, Viaton ja armas valonto.

Ja kun sitte maasta täält'on lähteä, Viimme pojes kuoloon hävitä —

Silloin häntä sulhasensa vastustaa — Taivahasen ylös taluttaa,

Kirkossa on kirkkahassa olemaan, Ikuisia häitä pitämään.

[3] Tehty nunnasta Nantaalin luostariosa, seudussa löydetyn kaskun mukaan.

[4] Siskojen asunto ruots: cell.

[5] (Porticus) peitetty tie luostarissa.

[6] Yö rastas, ruots: vaka.

Serenadi.

    Tuuli huokuu ja tuho valvoo ja synnissä
    Pahat kulkee kun musta sulkee — vaan selkiä
    Sieltä loistaavi asunnostasi, kaunia!
    Olon rauha ja tähden tyyni nyt hiljassa.

    Eipä kaiheet ja eikä murheet ja huokumat
    Sua tienneet, ei luoksi saaneet, ei katumat;
    Yö se joutuu ja päivä laskee, vaan kultana
    Uni tulee ja tyynen sulkee juur' surutta.

    Niin elä kauan sä sulo lilja niin kaunisna,
    Pidä ilo ja lempi tähtelän rakasna,
    Rukouksella hiljaudessa tuttuna
    Ole kauneille Enkeleille ain' siskona!

Sulhasen haudalla.

    Mont'on mulla surupäivää
    Täällä elossa,
    Oma kulta maassa lepää,
    Haudan povessa.

    Sulo oli katsantonsa,
    Niinkuin illan kuu,
    Aivan sievä elantonsa
    Sekä käynti muu.

    Silmä oli kaunokainen
    Tähti taivahan,
    Sielu oli vakavainen
    Hyvän, rakkahan.

    Tuota itken imp' ikäni
    Yksin haudalla,
    Joss' on koti tyynneäni,
    Pyydän Jumalaa.

    Ehken Herra yhdistääpi
    Meidät kerran taas,
    Jossa rakkaat kereääpi,
    Turvan taivahass'.

Lauri ja Elsa.

Lauri:

    Kaunokainen neitokainen
    Anna mulle kättä,
    Suoppa että mainiskelen
    Sydämmeni täyttä:
    Oi ma sua katseskelin
    Jopa monta vuotta,
    Yhä sua lempielin,
    Enpä puhu suotta.

Elsa:

    Niin yhä kauneutta
    Sinä kurkistelit,
    Tuota posken soreutta
    Kauan katsoelit;
    Kutenpa mä aina voisin
    Huivi silmin käydä,
    Kuinka aina varoaisin,
    Ettei sinun nähdä?

Lauri:

    Ei, se ompi sydämmesi,
    Joka minun voitti,
    Viaton tuo olentosi
    Sieluni se koitti,
    Hiljainen hyvyytesi
    Se se mua taistaa
    Niinpä että sulhoksesi
    Haluaisin päästä.

Elsa:

    — Vaan jos mummo metsästä
    Nyt tässä meidät sattuu,
    Saamme vielä vuoden päästä
    Tämä hetki katuu,
    Laske pojes tekohoni,
    Jätä käsi irti,
    Korkiata kotiani
    Enpä heitä järki.

Lauri:

    Tuolla lammin rannassa
    Mä asuntoni katsoin,
    Hiljaisessa koivukossa
    Olantoni etsin;
    Tule rakas lempyessä
    Pirttihini sinne,
    Hiljaisessa sulossa
    Mee elon kävisimme.

Elsa:

    Oi Lauri sydämmessä
    Sinua mä lemmin,
    Rinnassani kätkehessä
    Pienestä jo kannoin,
    Aina siitä leikissä
    Kun "kuninkaana" olit,
    Minut "paimen tyttösestä"
    Rottninkiksi otit.

Lauri:

    Onnelliset, kaunokaiset
    Unet kevät hetken,
    Itse yhä armahaiset
    Rinnassani kätken,
    Edestäsi vannon mä
    Nyt eleä ja raataa,
    Eipä kovin talvipäivä
    Voi nyt mua kaataa.

Elsa:

    Lempeänä sinulle
    Mä tahdon työni tehdä,
    Kauniana hyödylle —
    Mä elän sinun eestä;
    Ei tunne suru mua
    Turvassasi ollen,
    Enkä tiedä vaihteloista
    Vierelläsi käyden.

Kesä yö.

    Mikä nyt on kiiru
    Meillä Aino kulta,
    Anna venhe kulkee
    Tässä hiljakseen.
    Katso metsilöitä
    Kuinka ovat rakkaat,
    Katso kummastelle
    Tuonne siimmeheen!

    Aurinko on kaonnut
    Mäkilöijen taakse,
    Rusko pohjoisesta
    Koht'on tummana — —
    Kultaisena antoi
    Kauan valoansa —
    Nyt on rauhan aika
    Pyhä, armaha.

    Taivon sulot linnut
    Ovat nukkumassa
    Pienokaisen pesän,
    Hennon sisässä,
    Saapi kieli unta,
    Siipi levähellä
    Rakkahasta työstä
    Eestä pienensä. —

    Oi kun ompi sulo
    Kaikki suuri luonto,
    Rakkaus tuo yksi
    Ompi kaikessa,
    Sininen on taivas,
    Kuvansa on alla;
    Eikö ole sulo
    Kulta, rakkaha?

    Katso kuu nousee
    Tuolla kauniana,
    Tie on vettä myöten
    Ylös taivahaan;
    Oi jos oisi henki
    Maasta vapahana —
    Jo jos saataisimme
    Sinne lähteä!

    Toki katso venhe
    Tässä käypi maalle —
    Ole tytyväinen
    Täällä kodissa,
    Hyvä myös on täällä,
    Hyvä, Aino kulta! —
    Kun on emon maahan
    Lempi vakaha.

Ukko pirtistä.

    Oi pirttini,
    Sä suloni!
    Mä kiitän kaunoais,
    Vaikk' olit köyhä,
    Kotini!
    Mä vertaan onneais.

    Jo vuosia,
    Jo pitkiä,
    Sä olit asuntoin,
    Mutt' ett' sä tiennyt
    Riitoja,
    Ett kuullut surutoin.

    Ja vaimoni
    Se eleli,
    Ain' oli rakkaha,
    Hän oli vaka
    Turvani
    Ja maassa varana.

    Ja lapseni
    Ne yleni
    Ja saivat lujiksi,
    Siit' oli yhä
    Kevoni
    Ain' olon iloksi.

    Niin kiittelen,
    Niin itkelen
    O! sua kotini
    Ja rinnassani
    Siunailen
    O! sua lempeni.

    En osaisi —
    Ei, kuoloni —
    Sinusta luopua,
    Ja yks' on paikka
    Maksosi,
    Se ompi — taivaha.

Lapsien kevät.

    Puro kiitää mä'en alle,
    Luoksi nurmen hyppäjää,
    Yli kannon helähtää —
    Koreina timeltää.

    Viherjässä lehdikossa
    Terve tuuli puhasee,
    Koivun lehti lippasee,
    Rattosana tanssailee.

    Perho parvet lentelevät
    Iloisina kukissaan,
    Suuteleevat ainiaan
    Kultaisia tuttujaan.

    Oksiloilla intoellen
    Lintukaiset iloaa,
    Tuolla käkö kukahtaa —
    Tässä rastas naurahtaa.

    Pikku pojat ajelevat
    Varsonensa niityllä,
    Sauvoloijen kylellä
    Ilo ompi hypellä.

    Pikku tytöt katseleevat
    Tulevia tarhassa,
    Hiljaisessa paikassa,
    Kiven taassa piilossa.

    Mutta siihen joutuessa
    Hevoismiesten halulla,
    Juokselevat kukilla
    Etehensa ilolla;

    Viskeleevät vastojansa
    Herttaisella hälyllä,
    Tanssaileevat vierellä
    Taputellen käsiä,

    Syleleevät intoisesti
    Rakkaina veikkoja,
    Kunnes saavat uupua
    Armahasta työstänsä. — —

    Leikkikätten pienokaiset
    Keskenänne kevättä —
    Kellä sydän sortoa
    Viatointa iloa?

    Leikkikätten tervehenä
    Rakkahassa tarhassa,
    Viel' on turva vanhassa
    Kultaisesta kevosta.

Odottajat.

    Äiti istuu yksinänsä
    Luona lasten pirtissänsä,
    Isä käypi markkinaa,
    Maailmata vaeltaa.

    Siinä pienet hilkkelevät,
    Valko-paidat leikitsevät,
    Äiti katsoo kultiaan,
    Huokajaapi rinnassaan:

    Valkoiset kyhkyseni,
    Iloitkaatte hempuseni
    Äiti paran turvaksi,
    Haluiseksi iloksi

    Isä käypi markkinoita,
    Kussa asti kulkuloita —
    Joutuneeko konsanaan,
    Sieltä kerran kotiaan.[7]

[7] Tehty Antrealla. Ennen painettu Wiipurin sanomalehdessä Otavassa.

Joulu.

(Paavin uskon aikana.)

    Tulet loistaa ikkunoista,
    Nyt on joulu!
    Kellot pienet pimajaa,
    Varsat jäällä heläjää.
    Kirkkohon kaikki käy,
    Kirkkohon kaikki käy.

    Nyt on Kriste syntynynnä,
    Nyt on ilo!
    Katso tähdet kimeltää,
    Taivahalta timeltää,
    Siell'on suuri riemu,
    Siell'on suuri riemu.

    Ja kansat tulee kokoon
    Herran temppeliin,
    Siellä hee käyvät polvilleen,
    Rikkahat, köyhät yhteiseen;
    Vedet silmistä saa,
    Vedet silmistä saa.

    Ja urut soivat kauniaan
    Kristen kunniaa,
    Rinnat yhtehen sulelee,
    Lempi kaikista kiiltelee.
    Pyhä on rauha maass'
    Pyhä on rauha maas'.

Äiti.

    Jalo, rakas emo ompi sairahana,
    Kaikki hänen katsoo kohta kuolevan,
    Sängyn eessä seisoo heimo surevana —
    Vaan vaka haastoi polvellensa näin:

    Älä lapsi itke, pieni mammoasi
    Eipä rakas kohta jätä lastansa,
    Äiti vielä valvoo täällä turvanasi
    Vielä kauan, kauan täällä olossa.

    Ei kukkaseni saakka iltasella
    Oma vielä ka'ota pojes ruusunsa,
    Hänen eestä viel'on kauan eleskella,
    Jon' eestä antaa kaikki päivänsä.

    Ja se oli tosi äidin ennustama
    Siinä pimiässä illan tunnissa,
    Vielä nyt hän elää suurna rakastava —
    Ja on tyttärensä ylen kaunia.

Vakaa Sanna.

    Kerran maata matkustaissa
    Kuninkahan poika
    Näki neiden kukkamaassa
    Teeskelevän tointa.

    Ja se ompi kaunis Sanna,
    Silmä on kun tähti,
    Joka pyhä aamuisena
    Taivon päältä lähti.

    Ja sen posket rusottaavi
    Kuten kaunis ruusu,
    Jota päivä kasvattaavi —
    Yrttitarhan kuulu. —

    Mutta sielu ompi puhdas:
    Sulo, armas kyyhky,
    Joka rähinästä kauas
    Tempplin päälle yhtyy.

    Sitä tuossa näkiessä
    Jalo herra nuori,
    Himon pahan vääntehessä
    Kulmallensa suori.

    Sillkkiä hän sovitteli
    — Eipä Sanna taivu,
    Hopeilla houkutteli,
    Eipä kauno vaivu,

    Päärlyjä hän paneskeli,
    Eipä sulo suovu,
    Kultia hän kuletteli,
    Eipä loitto luovu,

    Hovia hän rukoili,
    Eipä vaka vaivu,
    Linnoa hän liittäeli,
    Vaan ei kuulu kaadu.

    Sillon mieli-äkehessä
    Käski miehiänsä
    "Tulkaa, viekää kahlehessa
    Onnen-vasta kansa."

    Mutta Sanna pakenevi
    Saapi kosken luoksi:
    "Kumma ompi kuolo tässä
    Iki-valon vuoksi."

    Ja hän siitä pudotikse
    Valko kuohumahan —
    — Henki kohta luotelikse
    Yltä parempahan.

Äiti lapsine.

    Kuinka sulo äiti ompi,
                joll'on sylissä lapsi?
    Ainoistansa katselevi
                niinkuin aurinko katsoo
    Hiljaisessa iltasessa
                tuolta vuorien taasta.
    Tuota toinen suloitseevi —
                sielusta ihaileepi,
    Nosteleevi käsiänsä
                häntä armasta vasten
    Niinkuin kiuru kohotaikse
                taivon puhtaudelle.

Pienen lapsen rukous.

    Mä rukoelen Jumala
    Ja ristissä on kädet,
    Älä mua unhota,
    Sä kyllä minun näet.

    Tuolta, tuolta korkiasta,
    Josta tähdet kiiluu,
    Aina katsot pyytäjätä
    Ja nyt yö jo hiiluu.

    Anna mulle terveyttä
    Niinkuin kukkaselle,
    Anna vielä rattosuutta
    Niinkuin lintuselle.

    Sievä ompi veikkoseni
    Sinulta se tulee,
    Rakas pieni sisareni,
    Kaikki Sulta tulee.

    Hyvä ompi naapurista
    Leikki-veikkoseni,
    Hyvät kaikki kaukaisesta
    Pienet tuttuseni.

    Rakkahatpa maailmassa
    Kaikki muutkin ovat,
    Jotka siellä etähässä
    Elämänsä ovat. — —

    Ja anna isälleni
    Monta ilopäivää,
    Koko vuosi hyvälleni
    Aina hyvin käypää.

    Anna hänen pellollensa
    Kaunis riista kasvaa,
    Suo aina toimellensa
    Suuri onni vastaan.

    Ja tuolle emolleni,
    Joka mua katsoo,
    Suo aina hyvälleni
    Mitenkä hän tahtoo,

    Anna minun rakkahana
    Elää häntä vastaan,
    Niin että armahana
    Suuteleisi lastaan.

    Ja vielä vanhanaki
    Mua rakastaisi,
    Niinkuin yöllä päivälläki,
    Vielä lempiäisi.

    Ja anna viimmeiseksi
    Vanhaks' tultuani, —
    Ja sitte ainaseksi
    Täältä kuoltuani.

    Päästä sinne taivahasen,
    Joss'on aina joulu,
    Rakkahien Enkelien
    Kallis, suuri riemu.

Pikku Heikki ja Laukku-ryssä.

    Saksa meillä käydessänsä houkutteli niin:
    "Tule minun pojakseni, veisin Pietariin.

    Siellä annan uuden mammon, silkki viittasen
    Sekä ostan suuren hevon, kulta karvasen.

    Vielä annan tasku kellon aivan joka käy
    Sekä niinpä sievän, että taskusta ei näy".

    Minä toki kohta läksin
    Oman äidin kaulaan,
    Haluisesti pääni syöksin
    Rakkahasen rintaan.

    Ja kun siitä nostuelin
    Katsoin tuonne päälleen,
    Hyvin kauan katselin
    Ja viimme virkin hällen:

    "Eipä ole vieras hyvä isän näössä,
    Kun on teillä paha parta, suu on sähkässä,[8]

    Eikä ole tämänlaista
    Mammoo siellä maassa,

    Oman äidin verraista
    Ei ole missään maassa."

    Siitä vielä oma mammo mua suuteli
    Sekä sille vierahalle vielä saneli:

    Eipä lapsi hyviänsä
    Kuunna jättää saata,
    Ei koti-kyliänsä,
    Eikä ison maata.

1859.

[8] Pikku Heikki sanoi suun olevan sähkässä, koska vieraan kieli-murre oli karvas luonnostansa.

Pojan kätkyellä.

    Nuku, nuku nukkani,
    Pienokainen poikani,
    Lemmityssä lullussa,
    Uhkeassa unessa;
    Sitte ylös kasvat,
    Sitte ylös kasvat.

    Kohta pieni niityllä,
    Äidin kulta kukissa
    Perhosena peloaa,
    Suutelevi kukkia.
    Suuret marjat löytää :,:

    Hiiren karva hevosen
    Sitte saapi sopuisen,
    Etähällä ajelee,
    Kaikki hyvät katselee.
    Kirkkohon se pääsee :,:

    Kaunihiksi kasvelee,
    Pitkäksi jo pääselee,
    Tuvan tekee itselleen,
    Lykky-linnan kodikseen.
    Morsiamen ottaa :,:

    Siinä elää päivänsä
    Sievän kanssa yhtenä,
    Herra häntä katselee,
    Taivahasta ihailee
    Viimein sinne ottaa,
    Viimein sinne ottaa.

Isä ja poika.

Poika:

    Onko tämä kevätpäivä:
    Tuul' on tuima taivahalla,
    Kylmä karsii rummistani,
    Pakas kättäni panevi?

Isä:

    Onpa tämä kevätpäivä;
    Eilen soitti kaunis kiuru,
    Eilen paistoi taivon päivä,
    Jää tok' oli järvilöillä.
    Nyt on sade sitä vasten
    Sekä tuli taivahasta
    Jään järviltä lähöksi,
    Pakkasien poistajaksi,
    Että lehti koivupuussa
    Pääsisi jo puhkeemahan,
    Oras kaunis kasvamahan
    Sekä niitty heintymähän.
    Niinpä oli poikueni
    Sinun kevät päivänäsi,
    Käski kyllä sanomahan,
    Lapsukaista neuvomahan,
    Moni vetre kyynnel vieri,
    Moni huokaus pakeni
    Raskahasta rinnastani.
    Ilman sitä ilotoinna
    Vanhuuden vaeltaisin
    Enkä tietäsi kevättä
    Enkä tuntisi suloa
    Ainoasta lapsestani,
    Jos ei oisi jää ka'onnut,
    Kylmä routa kukistuna
    Lapsena sydämmestäsi.

Kauno kylyllä.

    Lehdon viherjässä
    Koski pauhuaa,
    Pienokainen vesi,
    Tekee kuhinaa.

    Siinä hän kulkee
    Puitten välissä,
    Tuskin syltä kahta
    Ompi leviä.

    Vaan keskessänsä
    Nousee kiviä,
    Jossa pehmyt sammal
    Ompi viherjä;

    Niitten ympärillä
    Vesi vaaluaa,
    Sulosena käypi
    Kylmä, armaha.

    Käypä tuossa impi
    Aamu kylyllä,
    Armas punaposki
    Lehdon hiljassa.

    Jalkoja hän pesee
    Sekä rintoa,
    Siinä viherjällä
    Kosken kivellä,

    Eikä häntä näe
    Muut kun Enkelit,
    Eikä siitä tiedä,
    Muut kun Kerubit.

    Ne yksinänsä
    Tuota kummeksii,
    Luojan inehmoista,
    Siitä ihmeksii.

Onnettoman kaipaus.

    Voi kuinka heikko olin
    Mä nuorna lähtemään —
    Kun kaukaisehen kulin
    Ja heitin kotimaan,

    Ja heitin kaikki rakkaat
    Ja omat rantani
    Ja tuttavani vakaat
    Ja oman kultani. —

    Niin tääll' on raskas olla
    Ja aivan ahtaha,
    Ei tahdo ilta tulla,
    Ei uni tavata,

    Ja eikä myöskän tahdo
    Tuo kuolo kohdata —
    Kun olo tääll' on outo
    Ja kulku ikävä.

    Niin lennä pieni lintu
    Sä kauas kotiaan
    Ja kulje tutut siellä
    Nerolla katsomaan

    Ja tiedä tarkkaseni
    Mun muinais-rakasta,
    Jos elää kultaiseni?
    Vai jo on kuollunna?

    Sä sano haluvani —
    Ja sinne toivovan,
    Ja ehken kotiaani
    Mun Herran auttavan.

    Sill' oisi kotimaassa
    Mun kevyt levätä
    Ja siellä kirkon hamassa
    Ois' turva lempeä.

Kaksi vanhaa.

Ukko:

    Tässä kiitän Herraa itsekseni,
    Hän on meille lopen hyvin laatinut —
    Kuin on hetki kumma rinnalleni:
    Maailmass' on kaikki hyvin tointunut.

Mummo:

    Kuinka moni muistuu mieleheni
    Kova talvi ilta vaiis ennestä,
    Koska sodan vaino kunnillani
    Polttaellen teki tuhon kaikesta.

Ukko:

    Kiitetty hän olkoon vahva Luoja
    Koska rauhan aika maassa elelee,
    Lontehessa elää kyll'on suoja,
    Vuori kun se kodin, kunnan suojelee.

Mummo:

    — Eipä ollut hyvää peltomaista,
    Jyvä siilon maahan — rippu' tulelle —
    Sitt' ei ollut kerran kotokaista,
    Vakahinna tuli lähtö kululle.

Ukko:

    Mutta totuus voittaa maailmassa —
    Työ ja ahkeruus se voittaa kuoleman,
    Nyt me oomme rikkaat aittoessa
    On nyt köyhällekin anto ilovan.

Mummo:

    Ja meidän lapset rakastetut,
    Kerran siirtynehet kauas maailmaan,
    Taltehessa ovat, taloitetut,
    Rehellisnä eläät hyvin aikojaan.

Ukko:

    Niinkö ei jo onni sydämmelle —
    Se on sulo rusko ilta taivahan,
    Ylähästä kultii tyynnehille,
    Sulous ja lepo ompi Jumalan.

Illan rusottaessa.

    Ilta ompi herttainen
    Kesän kaunis ilta,
    Linnun laulu hiljainen
    Kuuluu rantasilta;

    Morsian on sulhonensa
    Ruohon luona istuu — —
    Joutsen kanssa rakkahansa
    Etäisessä muiskuu —

    Maa heilt' on unohtunna,
    Lempi yksi valvoo —
    Kulta, korko[9] kadonnunna —
    Taivon onni tulvoo.

[9] Arvon tai nimen korkeus.

Kuu.

    Taivahalla hiljaisessa loistaa kulta kuu,
    Unelmana kauniana lonto kummistuu.
    Yli järven lempivänä taivas kantelee,
    Suloutta yli määrin maahan siittelee.

    Nytpä suru sekä huoli ovat levossa,
    Nektaria ihoaapi mi on sairasna,
    Taaksi päivän armahana taivas luontone
    Tuopi levon, kulta rauhan, toivon turvine.

    O ei sitä ihmishenki tiedä käsittää
    Herran suurta rakkautta täytä ylistää,
    Vakaana se taaksi haudan kauas ulottuu
    Ikuisena lapsillensa kallis valistuu.

Haluvainen.

    Mä seisoin meren rannalla —
    Mä olin vieraass' maass',
    O kuinka halu mielellä
    Oil' päästä kotio taas.

    Laivan näin mi eteni, —
    Mä itkin halusta,
    Ei ollut emo luonani,
    Ei omaa rakasta.

    O sinä kuolit kultani
    Mun jätit suremaan,
    Vaan konsa saan mä suutasi,
    Kons' sua tietämään?

    Mun haluni, mun toivoni
    On päästä maasta pois
    Ja sattuu siellä kultani
    Kuss' aina turva ois.

Aamu.

    Kuntiloissa valkee,
    Olo uudistuu,
    Nurmi, lehdot virkee,
    Metsä elostuu.

    Nossut ompi päivä
    Hiljaudessa;
    Viel' on rauha käyvä —
    Asuu lonnossa;

    Siks' kun terve huoku
    Ompi kulkena —
    Taivon kyynneleitä
    Maahan satanna.[10]

    Siitä herra luonnon
    Tekoon heräjää,
    Totuudessa tunnon
    Luojaa ylistää,

    Joka lemmessänsä
    Maan on tehnynnä,
    Sitä armostansa
    Yh' on lempivä.

[10] Kaste

Niemessä.

    Niemi oli sulo järven rannalla,
    Siinä kävi kaksi ani aamulla,

    Jotka vakahana toistans' lempivät,
    Ilona ne siinä toiste istuvat.

    Ja suru se ei tiennyt sitä paikkoa,
    Eikä murhe, petos sitä tiloa,

    Sillä siinä onni yksi eleli,
    Jossa vakahana kaksi rakasti.

Lampi.

    Kaukaisessa metsässä
    On lampi hiljainen
    Ja siellä vuorten suojassa
    On olla rauhainen.

    Pariskunta hanhoja
    Siin elää puhdasna,
    Hee rakastaavat henttuna
    Siin' taivon muodossa —

    Hiljaisella rannalla
    On ihmis-asunto,
    Alla puitten, lonnossa
    Yks köyhän olanto.

    Ei ilkeys, ei sairaus
    Oo sinne löytänä,
    Siell' asuu aina terveys
    Ja lempi tyynenä.

    Suuri totuus, tyytymys
    Siell' ovat kotona
    Ja heille lepo, iloisuus
    On iki-keväänä.

Merimiehen morsiamen kuolo.

    Tässä istun itsekseni
    Itkeskelen iltasella,
    Noita muistan menneheitä,
    Parempia päiviäni.

    Ilo oli mielessäni,
    Sulopa sydämmelläni,
    Oma kulta oleskeli
    Rakkahana vierelläni.

    Nyt on kauas kulkenunna,
    Ilo pojes lähtenynnä,
    Kulta purjehti merille
    Kaukaisehen maailmahan.

    Vuosi tulee vuodeltansa
    Ja kevät kevähältä,
    Linnut tule lehtohonsa — —
    Sinä lintu kauas viivyt!

    Tokko tullet milloinkana?
    Tuskin saatat tullakana;
    Jopa taisit sinne jäädä,
    Sulo sinne menehtyä?

    Oi jo tiedänkin hyvästi —
    Olet loitos kuollunaki —
    Itse kuolen täältä kohta,
    Jätän surun, mureheni.

    Saan päästä luoksehesi,
    Tuttuani tapaella,
    Iän täällä rakastani,
    Aina siellä lempyellä.

Linnun pesä.

    Kaukaisista maista tuli lintu kotio
    Yli vuoriloijen, yli merien,
    Suloselta kuuluu kaunokaisen soitto
    Ja hän teki pesää läpi päivien.

    Heiniä hän kävi kauas hakevana,
    Oksia hän taitti pikku nokallaan,
    Pirtin sievän laati aivan ahkerana,
    Untuvia noppi kauno rinnastaan.

    Siihen teki viisi kultaista munaa —
    Pieniä ei henno lapsi kohdata —
    Itse puussa sitte kiittävännä laulaa
    Koska pelastettu oli kuormasta.

    Ja siitä kohta kävi hautomahan,
    Viikkaudet tuottaa iki-lämmintä — —
    Pienoisien tautta emo maailmahan —
    Eikä hän myös tiedä kovin nälästä.

    Jopa siitä sitten rinta sulomahan,
    Koska pienet alkaa katsoo kuoresta,
    Yksi toisen perään saapi maailmahan
    Alastoin tuo raukka sekä typerä.

    Vaan siin'ei vielä emo muista vaivaa —
    Kallis esimerkki ihmiselle — niin —
    Siivet varjovana vielä istua aikaa —
    Rakkaus se taitaa perihimmätkin.

    Nytpä toki päällä ompi untuvia
    Ja emo pääse ulos vapahaan,
    Ilolla hän lentää, tuopi einehiä
    Ja kukan päästä tuopi juotavan.

    Ja pojat kasvaa yhä kasvamalla,
    Yltä kauneneevat, saavat siipiä,
    Kohtapa hee lentäät taivahien alla,
    Siellä lauleleevat Herran hyvyyttä.

Palvelus-neiti.

    Väänny vilkas värttinäni,
    Joudu ilta laulaessa,
    Luonnu lanka armahaista,
    Siliätä, kaunokaista.

    Viere, viere viikkoseni —
    Pääse pyhä piikaselle,
    Temppelihin tullakseni
    Herran sanan kuulemaan.

    Ehken kanssa kirkkomäellä
    Tuttavia kohteleisin
    Kaukaisesta kodistani,
    Sukulaista rakkahata;

    Saisin siinä kättyellä
    Vakaista sulhoani,
    Saisin kera puheskella
    Pirttisisestä omasta.

    Sangen väänny värttinäni,
    Joudu työni laulaessa,
    Toivot kukkii rinnassani,
    Ilo ompi mielessäin.

Varpunen.

    Pikkuinen on varpu
    Ja vähä-varanen,
    Vaan hän on hyvän-lainen
    Ja yhä tytyväinen
    Ja laulaa riksuttaa
    Ja laulaa riksuttaa.

    Kukko käveleepi
    Kulta puvussa;
    Vaan varpu hänt'ei kaihoo,
    Ei sano eikä vainnoo,
    Hän laulaa riksuttaa :,:

    Ja hiirellä on pöytä
    Täynnä herkkuja;
    Ei varpu heitä himoo,
    Ei tarvitse, ei kinoo,
    Hän laulaa riksuttaa :,:

    Ja siitä onkin onni
    Varpun talossa,
    Kun hän on hyvänlainen
    Ja yhä tytyväinen,
    Ja laulaa riksuttaa :,:

Helka ja Anni.

    Anni istui yksinänsä,
    Teki siinä työtänsä —
    Muinais-leikki-ystävänsä
    Käveskeli kesteissä.

    Tuskin katsoi kohdatessa
    Köyhän päälle silkkinen,
    Tarpehessa haastattaissa
    Vielä sorti rahainen.

    Saipa Annin itkemähän
    Useasti ylpeä —
    Onnehensa tytymähän
    Saatti kerran äkäisnä. —

    Siitä Helka käveskeli
    Luona "suurten" kestiä,
    Kiiltäväisen ympärillä
    Hääri monta sulhoa —

    Saattelivat kotiansa
    Haastaellen syrjällä,
    Iloisia kokkiansa
    Kantelivat kilvalla.

    Laulelivat kanssa yöllä
    Alla hänen ikkunan,
    Liehakoitsemisen-työllä
    Toivat hälle kukkiaan.

    Mutta aika ajoltansa
    Kulkee tuosta eellehen,
    Saapi nöyrä iloansa,
    Teeskelevä turvasen.

    Ajat kulkee eellehensä,
    Moni vuosi pakenee —
    Ylpeälle pyytehensä,
    Pahan palkka varmenee:

    Helka asuu yksinänsä,
    Eronneena miehestään,
    Suru asuu tykönänsä
    Myöski köyhyys vieressään.

    Paha tora oli ollut,
    Kauho joka-päiväinen,
    Miehen lähtä oli tullut
    Viinahan ja kurjuuteen;

    Sekä tappelua siitä,
    Nimetöintä ristiä —
    Nyt hän saapi itkee niitä
    Muinaisia syntiä.

    Mutta Anni eleleepi —
    Rouva sievän kanttorin,
    Onni luona käveleepi,
    Sulo illan aamuisin.

    Lempi häntä kohteleepi,
    Kons'on luona tuttavan,
    Myöskin köyhä kiitteleepi,
    Saneleepi hyvyyttän.

    Kodissansa ompi tyyni,
    Tyty sekä kauno muu,
    Joka elon kaikkityyni —
    Asti kuoloon ulottuu.

Lahja.

    Kuka huonoo muisti pikku pirtissä?
    Kuka laittoi leivät näljän vaivassa?
    Kuka saatti vaateet alastomilleni?
    Mistä lahja tuotiin huonoon pirttiini?

    Onko ihmisissä niin sulo-rintaista,
    Että köyhän tiesi täält' salon taasta?
    Vai mistä lahja tuli leivin, vaatteihin,
    Ei pannut nimeänsä, ett' köyhä kiittäisin.

    Vaan taivaan suuri Herra tok Sinä näet sen,
    Sä tiedät meidän matkat ja tunnet myös hänen,
    Anna huokauksein Sinulle kuulua
    Ja köyhä kyynneleni Sinulle sopia.

    Maksa monin kerroin hänelle lahjansa
    Ja suo ett' vaiva, puutos on kauas poikessa
    Ja että onni eläis tuon hyvän kodissa,
    Sen hempi-rintaisen, mi muisti köyheä.

    Ja niinkuin se myös muisti lapsi-raukkojain,
    Niin muista Sinä Herra hänenkin lapsiaan,
    Ett' oisi niistä turva viel' harmaa-haapsena
    Ja ilo kaunokainen viel' haudan kulmalla.

    Vaan jos ne jonkun kerran tääll' vaihteen aalloilla
    Oisi tarpehessa ja vaivan alalla,
    Niin turvaa heitä Herra — ja laita Enkelis
    Surut kantamahan, ett' sydän iloitsis'.

Kääntynyt.

    Salpaihen istumaan,
    Yksinäni lukemaan,
    "Ilon" kaiken "kaottamaan",
    Suremaan ja suremaan.

    Ystäväni hylkäsin — —
    Mielestäni kadotin,
    Ainoasti syntiä
    Sangen ompi miittiä.

    Mainen olo minusta
    Oli aivan sairasta,
    Kauno kai on pahuutta,
    Työ ja hanke turhuutta.

    Herran laki muottina
    Aina kieltää kovana — — —
    Sairas siitä oleskin —
    Hautoani likenin.

    Toki vielä lempeä
    Sydämmess' on virkeä,
    Läksi tuosta syttymään,
    Valo taivon elpymään.

    Kohta sain ma nousemaan,
    Elämähän uudestaan — — —
    Lämpimä on maailma,
    Min' on Herra luonuna;

    Arvoisat on ihmiset
    Tuttavat on suloiset
    Kyll' on terve, iloisa
    Korkiassa luonnossa.

    Sitä tahdon lemmetä,
    Vapahana elellä.
    Ystävissä kävellä —
    Kultiani sylellä.

Himoon antauva.

(Vertaus.)

    Poika nosti melan
                 venheesen:
    Anna hänen kulkee
                 onnekseen.

    Ja hän unoeli
                 sulossa,
    Jopa pani maata
                 kokassa.

    Vene' se nyt vieree
                 valloillaan,
    Kohta virta vetää
                 kovempaan.

    Viimmein tuli koski,
                 kuohuisa,
    Joka pojan nieli
                 kitaansa. — —

    Siten täällä käypi
                 miehelle,
    Itsensä mi heittää
                 himolle;

    Synnin pyörtehissä
                 ajeltaa —
    Kunnes Tuoni kohta
                 saavuttaa.

Ukon lähdöstä.

(Tietä-anti sukulaiselle.)

    Niitty-maa se oli kulossa,
    Lehti oli tuullut koivusta,
    Ikävänä oli maailma
    Vielä eilesessä illassa.

    Nyt on yöllä lumen satanna,
    Valkiaksi kaikki muuttuna,
    Rauha ompi uusi kunnassa,
    Hiljainen pyhyys kaikessa — —

    Mi oil' meidän vanha sairasna
    Pojes ompi mennyt vaivasta,
    Yks'on kylmä haamu jälellä —
    Henki ompi maasta paenna.

Syksy.

    Syksy nyt on,
    Päivä on pimiä, iloton,
    Tuuli se puhuu,
    Metsässä huokuu.

    Sydämmellä
    Ompi synkkiä vaivoja;
    Kullon ne loppuu,
    Suruni sammuu?

    Laineilla
    Käypi kolkkoja myrskyjä;
    Kullon se tyyntyy,
    Rauhaksi kääntyy?

    Elämällä
    Ompi vakaa pelastaja,
    Vaivat ja huolet —
    Kerran on kuolleet. —

    Vapahassa
    Sielu on silloin kahleista
    — Järvet on jäässä,
    Talvi on maassa.

Paimenien soittoja.

1.

Kiiltävänä talvipäinä.

    Kauniana kevätpäinä,
    Kiiltävänä talvipäinä,
    Pieni Helmi juoksenteli,
    Lumi hangella hypähti:
    Kasvot oli kauniana,
    Punaisessa purppurassa,
    Silmät oli kiiltävänä,
    Känniä taputteleevi,
    Ilo oli luonnossansa.
    Ja se oli sinä päinä,
    Jolloin taivas on sinisnä,
    Aivan kirkas, kaunokainen;
    Ja se oli sinä päinä,
    Jolloin valkea on maassa,
    Aivan armas maa-kylissä;
    Ja se oli sinä päinä,
    Jolloin kuusi on viherjä,
    Herttainen Herran kasvu;
    Ja se oli sinä päinä
    Jolloin koreat on koivut
    Kiiltävistä tähtilöistä,
    Hilkkavista hopeista;
    Ja se oli sinä päinä,
    Jolloin taivon kiuru soitti,
    Ensi kerran uutta vuotta
    Suloisessa Suomenmaassa.

Kaisaniemellä 20 p. Maalisk. 1864.

2.

Lapsen päivät.

    Niin ne oli lapsen päivät,
    Onnen hetket heloittivat,
    Niin ne luopui lapsen päivät,
    Onnen hetket hävisivät,
    Niinkuin puro pakeneevi,
    Hypäseevi, helkkaseevi
    Kauno kukkien välitse,
    Mesi kuntien ohitse,
    Kevät päivän paistaessa,
    Kevät tuulen tuutiessa,
    Kevät linnun laulaessa,
    Luonnon kaiken kullitessa.

3.

Käet.

    Käki kukkuu kultarinta
    Korkealla kuusessaan,
    Huokuuvi yksinään
    Kullaistansa tulemaan — — —

    Jopa lehto leuhahtaavi,
    Sulorinta saavustuu —
    Siinä kohta haastellaan,
    Sukkelahan suudellaan.

4.

Palaen.

    Lampahat hyppii iloaan —
    Kevät jo ompi alussaan.

    Ulos on päässeet leikkimään,
    Vapaudessa elämään;

    Niitty se ompi tuoksuva,
    Siinä on hyvä oltava.

    Paimen istuu kivellään,
    Torvea soittaa yksinään.

    Itkeevi hiljaan iloaan —
    Joutsen soipi lammillaan.

5.

Maan lapset kevähällä.

    Hyv'on päivää paistatella,
    Tarhasilla oleskella
    Kaunialla kalliolla,
    Korkialla kukkulalla.
    Nytpä saamme jälttä syödä,
    Jälttä syödä, mettä juoda,
    Kultasesta koppisesta,
    Makiasta maljuesta.
    Kirjakepit on käsissä,
    Hevot jalkojen välissä,
    Paju pillit huuliloilla,
    Soro pillit sormiloissa.
    Kohtapa saamme marjaisia,
    Tuohiset on valmihina,
    Katsotaanpa mansikoita,
    Joko mansikat kukalla.
    Lähe metsään katsomahan,
    Sieltä kuuluu lehmän kellot,
    Paimenien tuutitokset,
    Siellä laulaa pienet linnut,
    Pesileevät jouhilinnut,
    Käet kukkuu kultarinnat,
    Hopeaiset helkyttäävät.

6.

Lapsuus.

    Oi sulot lapsen päivät,
    Ne kohta pakeni!
    Oi onnen kulta-hetket,
    Ne heitti iäksi!

    Vaan miksi niitä itkee,
    O rinta kaivata?
    Ei koetto täällä pitkee,
    Se kohton loppuva.

    Ja lammet sulaa jälleen
    Ja tulee kevähä — —
    Niin kerran soittaellen
    Oot' lapsi taivaassa.