The Project Gutenberg eBook of Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta I, by Johannes Häyhä

Rohvessyöri.
Kupernyöri.
Lautamies.
Turha pelko.
Herrasmies.
Uskollinen kuolemaan asti.
Harakanvarpaat.

R0HVESSYÖRI.

Yhdeksännentoista vuosisadan viidennellä vuosikymmenellä osti Viipurin tullikamarin päällikkö, evestiluutnantti Rafael Tavast Ilmein hovin kreivi Armfeltiltä, joka sen taas aikoinaan oli ostanut surullisen kuuluisalta kenraali Kopieffiltä, jota kansa kutsui Kapiovaksi.

Sitä ennen maksettujen rahaverojen asemesta määräsi Tavast alustalaisensa tekemään päivätöitä hoviin, kunkin veronsa ja tilustensa mukaan.

"Jos talonpojat kuleksivat rahaa pyytämässä ympäri maailmaa, niin jäävät tekemättä sekä hovin, että omatkin työt. Mutta jos he työllänsä saavat suorittaa veronsa, niin tekevät he siinä sivussa omatkin työnsä ja oppivat, hovista saadulla käytännöllä, järjellisesti maata viljelemään", saneli tuo ymmärtäväinen ja kunnon isäntä alustalaisilleen.

Tavastin aikana vauristuivatkin Ilmeiläiset kaikin puolin, sekä varallisuudessa että myöskin sivistyksessä. Lukutaito nousevassa nuorisossa edistyi nopein askelin, kun sinne saatiin uusi lukkari, joka samalla oli koulumestarikin, lapsia opettamaan. Vanhoista tosin ei "konkaria" tullut, mutta hekin saivat oppia pesemään silmänsä ja siivoamaan itsensä, jota he sitä ennen eivät juuri pitäneet velvollisuutenansa — ei ainakaan arkisina aikoina.

Muuten elämä Ilmeillä muuttui siivommaksi: juopumus, ynnä sitä seuraavat paheet jäivät vähitellen pois, kun uusi isäntä kielsi alustalaisiltaan kotiviinan polton.

Tavast-herra oli ankara mies: mitä hän käski, se täytyi tehdä, ja mitä hän kielsi, se piti totella, ken ei sitä totellut, se sai hauskia havulinnaan. Eikä hän mitään ylellistä vaatinutkaan: siivollisuus ja ahkeruus olivat hänen päävaatimuksensa.

Pienemmät riidat alustalaistensa kesken ratkasi herra itse, vaan suuremmissa rikkeissä saivat he mennä kihlakuntaan. Vielä nytkin, vuosikymmenien kuluttua, muistelee vanhempi sukupolvi kunnon evestiä ja hänen hyviä töitään. [Evestiluutnantti Rafael Tavast kuoli Ilmeillä v. 1858.]

Muiden hyödyllisten toimien ohessa laittoi evesti sunnuntaikoulunkin hoviinsa. Siinä opetettiin sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja laulua. Ensimältä laittoivat alustalaiset siihen lapsiansa, mutta vähitellen ne tippuivat pois, kun joku pahansuopa oli levitellyt sellaisia huhuja, että lapsia opetetaan sitä varten, jotta he suuriksi tultuaan kelpaisivat sotapalvelukseen. Evesti tietysti julisti moiset juorupuheet perättömäksi, mutta se ei auttanut, lapsia ei vaan laitettu kouluun.

Vihdoin loppui evestin kärsivällisyys. Hän pakoitti omat palvelijansa, sekä piiat, että rengit, kouluun, ja niin jatkettiin koulun käyntiä, ensin huonommalla, sitte paremmalla menestyksellä. Palvelijat, kun olivat pakolla kouluun ajetut, eivät ensimältä tahtoneet mitään oppia, josta opettaja valitti evestille. Seuraavina pyhinä tuli herra itse kouluun ja oli siellä koko opetusajan. Se auttoi. Vähitellen kasvoi opin halu ja niin se meni eteenpäin.

Tämä olkoon kuvauksena kerrottu sen aikuisista oloista. Nyt kerron varsinaisesta aineestani "rohvessyöristä."

Eräänä päivänä, kun evesti oli saanut postin ja vilkaillut sanomalehtiä, sanoi hän emännöitsijällensä, vanhalle Vagertin-mamselille:

"Parin viikon perästä tulee meille vieraiksi minun hyvä ystäväni, professori Lönnrot, jonka minä tulin tuntemaan ollessani platsmajurina Helsingissä. Onkos meillä juottovasikkaa, tahi jotain muuta semmoista, josta sopisi niin arvokkaalle vieraalle ruokaa valmistaa?"

"Herra evesti saa olla huoletta; kyllä minä ruasta huolen pidän, kun näin ajalla sain tiedon", vastasi emännöitsijä.

"Professori Lönnrot lähtee runon keräysmatkalle ja hän on päättänyt käydä Ilmeilläkin. Minä kirjoitan hänelle tässä postissa, että hän tulkoon minua tervehtimään. Siksi meidän pitää varustaida häntä vastaanottamaan, niinkuin ylhäistä vierasta ainakin", selitti evesti.

Pian levisi tieto koko hovin palvelusväelle, että Helsingistä tulee vieraiksi korkea herra. Sisäpiika Johanna kuvitteli mielessään, kuinka hän koettaa hyvin passata tuota korkeaa vierasta ja niiata hänelle aivan uusimuotisesti, jonka tavan hän äsken oli Viipurista oppinut. Tiettävästi antaa se korkea herra hänelle suuren "juomarahan". Mutta mitä hän rahalla sitte tekee, se jääköön päättämättä siksi, kun hän tuumii kyökki-Miinan kanssa.

"Varmaanhan se korkia herra, joka meille tulee vieraiksi, ajaa omilla vaunuillaan ja parilla, jos ei kolmella kyytihevoisella", sanoi Kustaa renki päivällistä syödessään. "Tiettävästi kun hän tulee meille postihevoisilla, niin hän laittaa ne pois, koska hän täällä viipyy useampia päiviä. Ja jos ei hänellä ole omaa kuskia keralla, niin pääsen minä häntä kuskaamaan joko Heponiemeen taikka Rajanotkoon, kun hän Miettilästä tulee ja jatkaa matkaansa Karjalaan. Kas sitte pojalle pistetään rupla juomarahaa kouraan, niinkuin ei mitään."

"Älä lörpöttele", virkkoi Kusti vihaisesti. "Eihän korkiat herrat kehtaa ruplaa vähempää antaa. Muistatkos kun minä toissa kesänä kyytisin senatööriä, niin ruplan hänkin pisti minulle kouraan, vaikka sisäpiika moitti häntä saituriksi."

"Mikähän virkamies tuo korkia herra mahtanee olla, joka tulee meille vieraiksi?" kysyi hovin ruotu-ukko.

"Rohvessyöriksihän tuo karja-Tiina kuului häntä karahteeranneen, mutta minä en tiedä mikä virka hänellä sitte lieneekään. Kas, pehtoori tulee tänne, kysytäänpäs häneltä", vastasi Aapo.

Pehtoorin tultua sisään, kysyivät rengit häneltä: "mikä virkamies rohvessyöri on?"

"Yläopisto on korkein koulu Helsingissä, jossa papit vihitään, tuomarit ja muut virkamiehet vannotetaan. Kun ei kimnaasin opettajat ketä saa oppimaan, niin laittavat he ne yläopistoon. Kas siellä sitte pojat opetetaan ja selät pehmitetään. Yläopiston opettajia kutsutaan lehtooriksi sen tähden, kun he hakevat lehdosta vitsat, joilla poikia vatsivat (pieksävät), eikä ne pelkää lyödessään, olkoon kuinka suurten herrain poikia tahansa, ne vaan sivaltelevat", selitti pehtoori, ollen tyytyväinen, kun hän oli renkejä viisaampi.

"Mutta kun yläopiston opettajia sanotaan lehtooriksi niin mikäs se rohvessyöri sitte on?" kysyi Kusti.

"Ne lehtoorit jotka jaksavat ankarasti teinejä eli tutentteja, niinkuin niitä nyt sanotaan, kurittaa vissit vuodet, pääsevät vihdoin rohvessyöreiksi ja niillä on kentraalin arvo ja palkka juoksee tunnittain", selitti pehtoori.

"Pieksävätköhän ne muita ihmisiä, kuin teinejä?" kysyi Aappo vähän hämillään.

"Eiköhän ne makson edestä vatkanne ketä tahansa", vastasi Aatoltti ja nikkasi silmää toisille.

"Ei ne sinua pieksä, ole huoletta. He ovat liian suurelliset talonpoikia kurittamaan", lohdutti pehtoori.

Hovin palvelusväeltä saivat alustalaisetkin tietää, että hoviin kohta tulee eräs korkea herra Helsingistä, jota sanotaan rohvessyöriksi. Mitä kummallisimpia juttuja alkoi liikkua rahvaan seassa rohvessyöristä. Muun muassa levisi piiskaamisjuttuja siihen määrään, että muutamat olivat jo tietävinään hovin herran kutsuneen Helsingistä rohvessyörin kurittamaan niitä alustalaisia, jotka ovat olleet niskurit, tahi jättäneet päivätyönsä laimin. Varsinkin Mäkäläisen Lauri oli kauhussaan, kun hän, epärehellisyytensä tautta, oli käsketty tilalta pois muuttamaan, jonka tähden hänen omatuntonsa oli levoton.

"Sitä minä en vielä tällä syöntiäni usko, että meidän herra evesti olisi niin julma, että hän Helsingistä saakka kutsuisi rohvessyörin tänne ihmisiä kurittamaan. Eipäs hän itse, eikä hänen pehtoorinsa, saatikka sitte muut palvelijat, ole saaneet alustalaisia kurittaa, niinkuin Kapiovan aikana, jolloin ei huolinut olla paljon rikettäkään, kun jo sai kasakan pamppua maistaa. Muistanhan minä aivan hyvin, kun evesti meidät, isäntämiehet, ensi kerran hoviin kutsui, piti meille puheen ja virkkoi muun muassa näin:

"Minua säälittää, että te olette olleet alaspoljettuna ja saaneet kärsiä väkivaltaa entiseen aikaan. Mutta Jumalan kiitos, nyt ovat ajat muuttuneet. Minä tahdon teitä kohdella ihmisinä ja tehdä jokaiselle oikeutta; sillä maa on lailla hallittava, eikä väkivallalla. Koettakaa tekin puolestanne olla rehelliset ja tehdä aina oikein, niin meidän välimme tulee olemaan aina hyvä."

"Kuinkasta hän nyt olisi ryhtynyt sellaisiin toimiin, joita hän on tähän asti inhonnut", selitteli Kermisen Samuli toisille lampuodeille.

"Enkä minäkään joutavia jaarituksia visko, että meidän herra tahtoisi meitä kurittaa", arveli Jorosen Pekka. "Mutta se voipi olla paljon mahdollista, että se korkia herra matkustelee tiedustelemassa miten virkamiehet täyttävät velvollisuutensa ja miten he kohtelevat kansaa. Jos hän havaitsee kenessä olevan vilppiä, tahi röyhkeästi kansaa kohtelevan, niin suittaa hän sille antaa selkään, tahi eroittaa virasta, sen minä pikemmin uskon."

"Hän mahtaa olla hyvin vahva mies, kun hän jaksaa täyskasvuisia ihmisiä kurittaa", tuumaili Juosun Sipretti. "Onhan niitä väkeviäkin virkamiehiä, jotka kyllä jaksavat mieheltä puolensa pitää, esim. meidän vallesmanni on sellainen pukari, että kyllä se mieheltä puolensa pitää."

"Oletko sinä niin yksinkertainen että luulet rohvessyörin itsensä kurittavan? Etkös tiedä, että saapihan työ tekijänsä ja leipä syöjänsä. Hän palkkaa miehet kurittamaan ja itse katselee vaan päältä. Voitetaanhan karhukin rahvailla, saatikka sitte yksi mies, olkoonpahan kuinka vahva tahansa", selitteli Juho Akkanen.

"Saisi antaa meidän vallesmannille aika selkäsaunan, kun hän niin tylysti kohtelee kansaa", tuumaili valaja Matti. "Ei kunnon ihminen elukoitansa niin röyhkeästi kohtele, kuin hän kohtelee talonpoikia. Hänellä on aina kasakanletti naulassa, ja onneton se, joka horjahtaa puheessaan, tahi sanoo sanankin vastaan. Kas, silloin hän mulkauttaa nalisilmänsä, jotka ovat niinkuin palavat kekäleet, tempaisee letin naulasta, ottaa miestä niskasta kiinni, ja alkaa mätkittää täydellä voimallansa pampulla selkään, minkä enimmän kerkeää. Saisi sen rymätty saada itse samalla mitalla, jolla hän on muille mitannut."

"Tiettävästi hän tulee saamaankin, jos vaan joku uskaltaa sille korkealle herralle ilmoittaa meidän nimismiehen kujeet ja julmuuden", arveli Revonhännän Samuli.

"Kyllä minä ilmoitan, jos vaan on mahdollista päästä sen korkean herran puheille", uhkaili ompelija Yrjö. "Minä en pelkää nimismiestä, enkä hänen vihojaan. Ei hän minulta vatsaa halkaise, eikä hevosta hankeen aja."

"Sinun sopii kaivatakin, kun olet yksinäinen mies, eikä sinulla ole maata ei mantua, ei kotia eikä kontua, minkäpähän nimismies sinulle mahtaa", virkkoi Akkanen.

"Saattaahan rohvessyörille kaivata kahden kesken kenen päälle tahansa; ei suinkaan hän mene sitä virkkamaan kuka kaipasi. Sittehän ei kukaan uskaltaisi mennä herrojen päälle kantelemaan, jos hän vaan ilmoittaisi kantelijan nimen", arveli Samuli.

"Mutta minäpä uskallan", kehasi ompelija Yrjö. "Tässä on poika, joka ei pelkää mörköjä, kummituksia, halteita, eikä pieniä pirujakaan, sen vähemmin nimismiestä."

Sillä aikaa kun alustalaiset tällaisia arvelujuttuja puhelivat, puuhattiin hovissa ahkeraan ja laitettiin kaikki reilaan, mitä korkea-arvoisan vieraan vastaanottamiseksi tarvittiin. Renki Kusti laitettiin Parikkalaan viemään kirjettä majuri Lagervallille.

Määräpäivänä saapuikin majuri hoviin, evestin kanssa vierasta odottamaan, mutta ikävällä odotettua vierasta ei vaan kuulunut. Vihdoin tulivat herrat levottomaksi, arvellen ystävänsä joko sairastuneen, tahi jonkun muun onnettomuuden häntä kohdanneen. Tätä valitti evesti pehtoorilleen, kysellen samalla häneltä, tiesikö hän kylälle ilmestyneen ketään vierasta herrasmiestä.

"Minä en suinkaan ole kuullut mitään herraa kylällä olevan", vastasi pehtoori, "mutta tänä aamuna kertoi Mäkäläisen Lauri, että hänen kotiinsa tuli toissa iltana eräs mies kontti selässä, Savon lapikkaat (pieksut) jalassa ja harmaa sarssipaltto yllä, ja pyysi yösijaa ja maksun edestä illallista. Lauri ei sanonut uskaltavansa ottaa kirjatonta miestä yöksi, kun muka evesti on sen kieltänyt. Silloin oli vieras sanonut itsellään olevan kirjoja jos kuinka paljon, näyttäen samalla suurta paperitukkua."

"Illallista syödessä oli vieras alkanut kysellä, eikö täällä kuka muistaisi vanhoja runoja, lauluja, sananlaskuja, arvoituksia ja satuja. Seuraavana aamuna oli emäntä haettanut Kukkurais-Vemin, jonka tiesi taitavan vanhoja runoja. Kun kyläläiset kuulivat täällä kirjoiteltavan vanhanaikaista lorua, niin riensivät sinne kilvalla kaikki ne, jotka vanhoja runoja muistivat, vaikka vaan jonkunkin pätkän. Heti kun ihmisiä alkoi sinne tulla, pyysi vieras emäntää keittämään suuren pannun kahvia, josta hän juotti kaikkia, kuka vaan jonkunkaan runon hänelle lauloi. Ukko Tiippanakin on ollut siellä loitsujansa antamassa."

Nämä tiedot saatuaan ei evesti enää malttanut mieltään, vaan käski pehtoorin satuloida hevosen, jolla ratsasti kiiruusti Mäkäläiseen. Siellä istui Lönnrot pöydän päässä ja kirjoitti, suuri joukko ihmisiä ympärillä.

"Mitä sinä, hyvä veli, tällä lailla kujeilet? Miks'et tullut heti hoviin? Me olemme majuri Lagervallin kanssa sinua odottaneet jo kaksi päivää. Vihdoin sain kuulla täällä jonkun kirjoittelevan vanhoja runoja, niin arvelin sinun täällä olevan. Valmista nyt veikkonen itsesi, minä lähetän vaunut noutamaan sinua."

"Kiitoksia, hyvä veli!" vastasi Lönnrot. "Jos minä olisin ensin hoviin tullut ja sitte vasta ruvennut runoja keräilemään, niin en olisi saanut mitään; mutta nyt on minulla jo koko joukko kirjoitettu. Tekisit, hyvä veli, minulle suuren palveluksen, jos palajaisit kotiisi. Näetkös, kuinka rahvas on hämmästynyt sinun tulostasi. He ovat vetäytyneet ovensuuhun ja porstuaan. Pian voivat he poistua kotiinsa, ja minun runon-saaliistani ei tule mitään."

Tämän kuultuaan katsahti Tavast ympärilleen ja huomasi Lönnrotin sanat todeksi. Hän alkoi kehoittaa kansaa olemaan vapaasti niinkuin ennenkin, mutta kansa ei niin pian häntä totellut. Sen huomattuaan tunsi evesti olevansa liikaa ja teki poislähtöä.

"Milloin saan lähettää hevoiset sinua noutamaan?" kysyi Tavast lähtiessään.

"Minä pyydän, ett'et lähetä ensinkään hevoisia", vastasi Lönnrot. "Minä tulen kun vaan joudun. Käveleminen tekee minulle hyvää, kun olen tässä paikoillani istunut. Siksi älä laita hevoisia minua varten. Ole hyvä ja sano Lagervallille terveisiä! Tänä iltana tulen minä hoviin. Hyvästi!"

"Menkää vaan tupaan ja älkää kaippoko mitään. Sanelkaa vaan professorille mitä tiedätte, niin hän kirjoittaa ne paperille."

Kuultuaan professorin nimen, pelästyivät ihmiset niin, että vilunväreet kävivät läpi ruumiin. Talonemäntäkin oli vähällä pudottaa puulautasen kädestään, niin säpsähti hänkin.

Tämän kaiken huomasi Lönnrot. Hän kehoitti kansaa olemaan niinkuin ennenkin; mutta juopa näytti syntyneen heidän välillensä, eikä enää koskaan tarkoin umpeen kutistunut.

Usein uudistetulla pyynnöllä sai Lönnrot seppä-Jussin lopettamaan keskenjääneet verensulkusanat. Mutta uutta ei enää tullut mitään lisään. Töin tuskin uskalsivat laulajat tulla kahviakaan juomaan. Tämä harmitti Lönnrotia. Hän saneli itsekseen:

"Johan minä sen arvasin, kun Tavast tuli tänne, että nyt saalis loppuu, ja niin se kävikin."

Vähitellen läksivät ihmiset tuvasta yksi toisensa perään ja Lönnrot jäi vihdoin kahden kesken emännän kanssa. Kotvan vaiti oltua, ja vieraan konttia järjestellessä, rohkasi viimein emäntä itsensä ja kysyi:

"Olkaa, laupias herra, meille armollinen", rukoili emäntä ja purskahti itkemään.

"Minä en ymmärrä, mikä teille on tullut ja miten minä voisin teitä armahtaa?" kysyi Lönnrot, josta emännän käytös oli niin kummallinen.

Vähän ajan vaitiolon perästä selitti emäntä, että hovinherra oli heidän käskenyt muuttaa konnulta pois ensi Marian aikana, sekä mainitsi syyn, miksikä niin oli tapahtunut. Sitte rukoili hän Lönnrotia pyytämään hovin herraa armahtamaan heitä ja antamaan heidän elää paikoillaan. He puolestaan koettavat olla rehelliset ja uskolliset alustalaiset ja palkita vaikka kymmenen kertaisesti sen vahingon, minkä he olivat evestille saattaneet.

Lönnrot lupasi puolestaan tehdä mitä suinkin voi, heidän edukseen. Maksoa kysyttyään, mitä oli talossa kuluttanut, harkitsi Lönnrot lähtöä. Emäntä ei sanonut mitään ottavansa, jos vaan rohvessyöri olisi hyvä ja puolustaisi heitä, se olisi paras palkinto. Vihdoin jätti Lönnrot makson pöydälle, otti kampsunsa, luki kiitokset ystävällisestä kohtelusta, sanoi jäähyväiset ja läksi.

Illansuussa läksivät Ilmein hovista evestiluutnatti Tavast ja majuri Lagervall kävelemään kylälle päin, vierasta vastaan. Kukkuraisen kohdalla tuli professori Elias Lönnrot heitä vastaan, kantaen tuohikonttia ja nahkalaukkua. Tervehdys oli molemmin puolin sydämmellinen. Vähän aikaa tiellä puheltuaan alkoivat he kävellä hoviin päin. Lagervall otti kontin olalleen ja Tavast otti laukun kainaloonsa. Toiset herrat kävelivät Lönnrotin kahden puolen ja puhelivat ahkeraan.

Hoviin päästyä, huomasi heidät ensin Kusti renki, joka otti hatun päästään, kumarsi herroja ja toivotti heille hyvää iltaa. Herrain mentyä Kustin sivuitse, juoksi tämä renkitupaan ja sanoi toisille palvelijoille:

"Tulkaa nyt katsomaan sitä korkiaa herra rohvessyöriä, jota meidän evesti niin ikävällä odotti, hän on nyt tuossa ampaarin (vilja-aitan) ja pienen pytingin välillä."

Pian riensivät kaikki rengit ulos tuvasta katsomaan vierasta. Vähän aikaa tähystettyä, sanoi Antti:

"Jos tuo nyt on se korkia herra rohvessyöri, niin tämä maailma on mullin mallin."

"Niinhän tuo on kuin suutarin sälli, joka on juonut saappaansa ja kävellä lötystelee uloissa", virkkoi Aatu ja nauraa hihutti, katsellessaan vierasta.

"Ei tuo mies ole ijässään vaunuissa ajanut", jatkoi ruotu-ukko. "Näetkös, miten sillä on suuret jalat, joka todistaa, että hän on jalkaisin kävellä tallustellut. Siihen raukesi, Kusti, sinun toivosi saada häntä vaunuissa kulettaa ja ottaa rupla juomarahaa."

"Joku erinomaisempi mieshän se mahtaa olla", tuumaili Antti. "Näettekös nyt, kuinka meidän evesti taputtelee sitä ystävällisesti olkapäille. Kas nyt, kuinka majuri kyyristää pitkän vartalonsa, kuullakseen mitä vieras sanoo."

Palvelijat katselivat siksi, kunnes herrat menivät sisälle. Sitte hekin kääntyivät tupaan, jonne Mäkäläisen Laurikin saapui, tultuansa pehtoorin luota päivätöitänsä kuittaamasta.

"Lieneekö tuota kuka tuonut, itsehän se näkyi tulleen omilla jaloillaan. Nyt se on toisten herrain keralla suuressa pytingissä", vastasi Kusti.

"Sinä Kusti et näy tietävän mitään: johan meidän evesti kävi rohvessyöriä perässä Mäkäläisessä, mutta silloin ei hän tullut, vasta nyt tuli illansuussa", selitti Antti.

Sitte alkoivat rengit kysellä Laurilta yhtä ja toista siitä kummallisesta rohvessyöristä, jota ei kukaan ymmärtänyt mitä hän oli miehiänsä ja kuta urohiansa.

"En minäkään sen paremmin tiedä, kuin tekään, vaikka hän meillä oli", vastasi Lauri. "Kun hän meille tuli, niin minä kysyin: 'mistä vieras on?'"

Moiset vastaukset lopettivat minulta kärsivällisyyden ja minä tiuskasin vihaisesti:

"Vasta illallista syödessä selitti hän keräilevänsä vanhoja runoja, ynnä muuta lorua. Minä en tiedä muuta koko miehestä, enkä minä arvannut häntä ehk'edes herraksikaan kunnioittaa."

"Tottahan se lienee muita miehiä merkillisempi, koska majuri
Lagervallikin tuli häntä tapaamaan", arveli Kusti.

"Missäs harakka, jos ei siantappajaisissa", sanoi Aatu nauraen. "Ainahan majuri on meillä, olkoot täällä mitkä rehkajaiset hyvänsä. Hänen tulonsa ei siis merkitse mitään, Mutta se suuri puuha ja valmistus, mitä meillä tehtiin rohvessyöriä varten, se todistaa, että hän on muita merkillisempi mies."

Siinä sitten arveltiin miesten kesken sinne tänne, mutta ei perille päästy, miksi niin korkea herra käypi noin prostoissa (halvassa) puvussa.

Ylihuomenna kutsutti hovin herra Mäkäläisen Laurin luoksensa. Vaaleana, kuni kuoleman kuva, astui Lauri evestin työhuoneeseen, jossa kolme herraa istuivat. Lauri kumarsi ja niiasi yht'aikaa oikein syvään.

"Tämän minun korkea-arvoisan ystäväni, herra professorin pyynnöstä, annan minä sinulle Lauri anteiksi sinun epärehellisyytesi ja törkeän rikoksesi ja sinä saat asua entisellä paikallasi ja viljellä tilaa niinkuin ennenkin. Mutta sinun on palkittava se vahinko, minkä minulle olet tuottanut, viidellä ruplalla. Ja muista nyt Lauri se, jos minä täst'edes havaitsen joko sinussa tahi sinun perheessäsi petollisuutta ja epärehellisyyttä, niin ajan minä sinut armotta pois koko Ilmeiltä."

"Minä kiitän nöyrimmästi herra evestiä ja minä kiitän nöyrimmästi herra rohvessyöriä. Kyllä minä täytän kaikki aivan rehellisesti mitä herra evesti minulta vaatii."

Monta vuotta jälkeenpäin muistelivat Ilmeiläiset sitä eriskummallista rohvessyöriä, joka oli niin herttainen mies, eikä ketään kurittanut, vaikka he suotta pelkäsivät.

Renki Kusti jäi kyllä juomarahoitta, mutta ei hän sitä nureksinut. Emme tiedä lieneekö sisäpiikakaan saanut mitään, mutta kunnioituksella hekin muistelevat hyvää rohvessyöriä.

KUPERNYÖRI.

    Kun
    "vuonna kuusikymment' kuus'
    tuli Suomeen laki uus':
    Viinaa kieltiin keittämäst'
    juomapäivii viettämäst',"

niin se asetus oli "kansalle tiettäväksi tehtävä" ennen uutta vuotta; sillä uudelta vuodelta kuusikymmentä kuusi alkoi se jo olemaan voimassa ja vaikutuksessa.

Mutta kun "hitaat ovat herrojen kiireet", niin tämänkin asetuksen "ulosantaminen" ja kansalle "tiettäväksi tekeminen" viivähtyi aivan joulunaluspäiviin vuonna kuusikymmentäviisi, niin ett'ei tavallinen posti kerennyt kulettaa asetusta jokaiseen pitäjään ennen uutta vuotta, saarnastuolissa "ylösluettavaksi", vaan täytyi laittaa useampia pikaposteja, joihin tiettävästi tarvittiin "extra" postiljooneja, ynnä muita "kuriireja", jotka lennättää hoihkasivat uusia asetuksia ympäri laveaa lääniä niin kiivaasti minkä vaan "hevosen käpälästä lähti." Onneksi olivat toki tie ja keli niin mainion hyvät, että sai laskettaa aika vauhtia.

Siihen "vanhaan hyvään aikaan" oli vielä se muoti — tahi ainakin sanottiin olleen — että kun kiireellisissä hallituksen asioissa täytyi ajaa kovasti, niin jos hevonen sattui kaatumaan ja kuolemaan, niin ruunu sen maksoi, mutta nyt ovat "uudet huonot ajat ja vetelät ruuat" siinäkin suhteessa, että jos koni sattuu liiallisesta ajosta eteen kaatumaan ja kuolemaan, niin ei muu auta kun maksa pois, vaikka kulkisit kuinka kiireellisissä ruunun asioissa ja olisit kuinka korkia virkamies tahansa.

Niin, olihan se joulunalus vuonna yksi tuhatta kahdeksansataa kuusikymmentä viisi. Silloin kutsutti hänen ylhäisyytensä — tahi hänen "ankaruutensa", niinkuin Gottlund on suomentanut arvonimen "hans excellens" — Viipurin läänin kuvernööri luoksensa Adam H. nimisen kivalterin, antoi hänelle tukun paperia ja käski joutuin saattamaan ne niille nimismiehille, jotka myötä seuraavassa, erityisessä listassa olivat mainitut.

Kumartaen alamaisen tavoin, otti Aatami paperitukun ja lupasi täyttää "herra kenraalin" käskyn.

"Ötmuukkaste seenare", sanoi hän, nöyrästi kumartaen lähtiessään, esimiehensä luota.

Kotiin tultuaan laittoi Aatami piikansa "postitallista" tilaamaan kaksi hevoista yhden reen eteen. Sillä aikaa otti hän itse "pitkän naukun", haukkasi leipää ja paistettua suolakalaa. Sitte pisti hän jalkaansa koirannahkaiset päällyssaappaansa ja puki yllensä "rakkalin unihvormun" — niinkuin tuolla lystikkäällä miehellä oli tapana kutsua kiiltonappista virkapukuansa, — sekä sen päälle lammasnahkaisen, sarkapäällyksisen turkin, joka vyötettiin punaisella vyöllä. Näissä tamineissa oli mies valmis matkalle.

Jo ennen pidetyn puheen mukaan läksi Aatamin keralla eräs "kimnasisti", sekä "puotipuukhollari." Viime mainitut herrat istausivat reen perään, vaan Aatami kävi ajajan viereen kuskilaudalle.

Niinkuin jo mainitsin, oli keli mainion hyvä ja "tie kierä niinkuin tiaisen pääluu", joten matka sujui sangen hyvin. Ja aika vauhtia sitä kulettiinkin, niin ett'ei yksi puu kahdesti näkynyt, sillä

Pian sitä jouduttiinkin Jäppisen majataloon, jossa tuttu, lihava isäntä antoi "valtakunnan virkamiehelle" kylmästä tultua ryypyn paloviinaa, oikein omaa keittoa. Tarjosipa hän sitä vielä toisille herroillekin, mutta nämä "nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat" eivät ottaneet, vaan kiittivät isäntää hyväntahtoisesta tarjouksesta.

"Nyt, velikulta, laita pari parasta hevosta, mitä tallissa löytyy", sanoi Aatami. "Kiiru on kuin jeekkuri, saattaissa tärkeitä kuulutuksia nimismiehille. Ne pitää olla ennen uutta vuotta saarnastuolissa kuulutettu ja uudelta vuodelta pitää niitä ruveta seuraamaan. Ne ovat uudet viina-asetukset, jotka tuiskussa pitää saatettaman kansalle tiedoksi."

Pian antoi isäntä käskyn hollitupaan, ja tultuansa jälleen vieraiden luo, kysäsi hän:

"Mitkä uudet viina-asetukset nyt ovat tulossa? Pidennetäänkö polttolupa-aikaa, vai mitä?"

"Ei velikulta sinnepäinkään, vaan talonpojilta otetaan koko viinanpoltto-oikeus pois ja annetaan se vaaprikoille", selitti Aatami. "Niin, velikulta, kuuluivat herrat päättäneen viime valtiopäivillä. Tästä puoleen saamme siis ryypätä vaaprikan leroa, niinkuin Venäläiset. Ja kas, se ei päätä pyörrytä eikä miestä visko, vaikka häntä latkisi niinkuin 'vaarin kaljaa' tahi tavallista taaria."

— "Hyvähän herrojen on talonpojilta viinanpoltto-oikeus kieltää, kun he itse tuottavat ulkomailta rommia, konjakkia ja jos jotain likööriä ja lökööriä, jota sitte juovat kuin porsaat ja ovat humalassa kuin siat. Mutta menepäs heille sanomaan, että he ovat humalassa, niin saat kuulla nimesi. Jos he ovat humalassa hyvällä päällä niin sanovat he olevansa 'iloisella tuulella.' Jos taas ovat kiukkuisat, niin ovat he 'toisella päällä.' Kun ei kieli enää tahdo kääntyä suussa, niin ovat he 'hieman rahteerattuja', ja vihdoin kun eivät jalat enää kannata, niin ovat he 'väsyneitä', vaan humalaisia eivät he milloinkaan sano olevansa. Mutta kyllä he meitä talonpoikia osaavat haukkua, jos me vaan hiukan olemme 'toisilla kymmenillä'."

— "Mutta eikös talonpoikia valtiopäivillä ollutkaan ja eivätkö he vastustaneet moista päätöstä?"

— "Kyllähän siellä oli talonpojan nimellisiä hovin herroja ja rusthollareita, mutta varsinaisia talonpoikia lienee siellä ollut tuskin nimeksikään. Ja arvaahan sen, mitä suuntaa he kulkivat."

— "Voi tulen korvennettava, kun en minä päässyt valtiopäiville, niin minä olisin siellä näyttänyt herroille oikian talonpojan kurassin ja opettanut heitä tietämään kuka on mikä ja kumpainen on toinen. Ei silloin olisi teidän tarvinnut mokomia asetuksia ympäri Karjalaa kiidätellä ja ruunun rahoja kylvää pitkin maantietä, niinkuin nyt saatte tehdä."

"Kas niin, hevoset ovat rappujen edessä ja nyt ei muuta, kun suti, puti matkaan. Hyvästi nyt hyvä isäntä."

Sen saatua sanottiin jäähyväiset ja lähdettiin. Rappusille tultua vastasi Aatami hollimiehen tervehdykseen:

"Räisälastä ollaan, hyvät herrat, Räisälästä", vastasi hollimies, nosti hattuansa ja kumarsi.

"Anna luistaa Rautaselle, minkä vaan hevoiset kerkeävät laputtaa. Kiiru on kuin tuli."

"Kyllä, kyllä, hyvät herrat, minä annan teille Könösen kyytiä", vastasi hollimies.

Hyvää vauhtia sitä kiidettiinkin aina Telasillan torpalle saakka. Siinä käski Aatami pysäyttää hevoset ja sanoi kyytimiehelle:

"Tules ukko minun perästäni tänne mökkiin, niin minä annan sinulle tilkan huuleen, jotta on rattosampi kulkea."

Mitään virkkaamatta seurasi kyytimies kyydittävää torppaan, josta he vähän ajan kuluttua palasivat jälleen rekeen. Hevoiset saivat sillä aikaa puhaltaa ja sitte jatkettiin matkaa uudella vauhdilla Rautasen majataloon.

Rautasessa ei näkynyt ketään ihmistä olevan saapuvilla. Vihdoin tuli emäntä, jota herrat pyysivät toimittamaan ruokaa ja sen jälkeen hevoisia. Kotvasen odotettua joutui ruoka, jota matkalaiset söivät hyvällä halulla. Lyhyt päivä oli jo loppumaisillaan ja ilta alkoi hämärtää. Sitte tuli emäntä, jolle matkustajat maksoivat syönnöksensä ja kysyivät, olivatko hevoiset jo valjaissa. Emäntä ei sanonut mitään tietävänsä siitä asiasta, vaan lupasi laittaa isännän herrojen puheille.

Vähän ajan perästä tulikin isäntä, vanha ukko, ja näytti olevan "täydessä seilissä."

"Moron, moron", sanoi isäntä möräkällä äänellä ja piteli oviraudasta kiinni, pysyäkseen tasapainossa.

"Me tahdomme pari hevoista ja ne pitää valjastaa joutuin; sillä meillä on sangen kiiru."

"Mutta jos minulla ei ole antaa kun yksi hevonen, niin mitäs siihen sanotte, hyvät herrat? Täytyy kai matkustaa silläkin", vastasi ukko ja irvisteli ikeniään pilkallisesti.

"Päiväkirjan mukaan pitää olla kaksi hevoista ja molemmat täytyy valjastaa yhden reen eteen. Ymmärrätkös, moukka?"

"Ymmärrän tahi olen ymmärtämättä, mutta te ette saa kahta hevoista, kun minulla ei ole antaa kuin yksi. Toisen hevoisen on meidän armollinen vallesmanni käskenyt pitää häntä varten, kun hän tämän yön seudussa tulee kreisuumaan Viipuriin. Siinä on selitys ja te saatte ajaa nyt yhdellä hevoisella", vastasi ukko pönäkästi.

Nyt loppui Aatamilta kärsivällisyys. Hän riisui turkkinsa ja näytti ukolle virkapukunsa kiiltävine nappeineen, polkasi jalkaa ja sanoi kiivaasti:

"Tunnetkos minua, kurja, kuka minä olen? Minä olen hänen Majesteettinsä, meidän armollisen keisarimme kuriiri ja minulla on valta ottaa hevonen mistä tahansa ja minun täytyy ajaa kovasti. Jos hevonen kaatuu ja kuolee, niin ruunu sen maksaa. Ja ensimäinen talonpoika, joka vastaan sattuu, on velvollinen antamaan minulle hevosensa ajettavaksi. Ymmärrätkös nyt, mikä mies minä olen. Jos et sinä anna minulle kahta hevoista paikalla, niin uudelta vuodelta et sinä enää ole kestikievari Rautasessa. Ja paitsi sitä, tulet sinä saamaan humaluussakon ensi käräjissä sekä edesvastaukseen minun viivytyksestäni. Ymmärrätkös nyt?"

"Vorloot, armolliset vapaasukulaiset! En minä tiennyt, että te olette niin mahtavia herroja. Kyllä hevoset joutuvat pian. Suokaa anteiksi minun tuhmuuteni!"

Samassa läksi hän hevosia laittamaan. Pian oli kolme miestä hevosia valjastamassa ja heidän kiireellistä häärintäänsä katselivat matkustajat jonkunmoisella huvilla.

Kun kaikki oli reilassa, istautui eräs vanhanpuoleinen mies kuskilaudalle herroja odottamaan. Hänellä oli iso lammasnahkainen turkki päällä, iso "kilapanhäntäinen" (ilveksennahkainen) hattu päässä ja koirannahkaiset rukkaset kädessä.

Kohta tulivat herrat ja istausivat rekeen: toiset reen perään, vaan
Aatami kävi entiselle paikalleen, ajajan viereen.

"Kah, osaathan sinä runoillakin! mitenhän osannet ajaa paria hevosta?" virkkoi Aatami kyytimiehelle.

"Kyllähän minä osaan ajaa vaikka roikkaa (kolmea hevosta), jos niikseen sattuu. Olenhan minä ollut kahdesti kupernyörin hollissakin", vastasi kyytimies.

"Kyllä minäkin suurilla teillä osaan ajaa, vaan näin pienillä ja äkkinäisillä teillä en minä mielelläni ottaisi ajaakseni pariakaan hevosta, varsinkin näin pimeään aikaan", sanoi Aatami.

"Minulle taas ovat nämä tiet niin tutut, että minä muistan jokaisen suuremman kivenkin, mikä tiepuolessa on, saatikka sitte mäet, polvekkeet, notkot, ja muut kumpareet", vastasi kyytimies.

Näin kulettiin hyvää vauhtia eteenpäin. Eevalammilta kun alkavat korkeat mäet, niin kysyi Aatami niiden mäkien nimeä kyytimieheltä, johon tämä vastasi:

"Vai Käyräpään mäet nämä ovat kartoissa ja kirjoissa. Olkoot vaan Käyräpään mäet minunkin puolestani, mutta jyrkät nämä ryötykset ovat", vastasi kyytimies ja antoi hevosten kävellä vastamäessä.

Mäen päälle päästyä, ei kyytimiehellä näyttänyt olevan halua ajaa juosten, vaan antoi hevosten kävellä.

"Jos sinä ukko paha tietäisit, keitä sinulla on kunnia kyyditä, niin et noin hiljaa ajaisi", virkkoi Aatami.

"Kyllä se on Kuopion kupernyöri, tuo isompi herra, joka reenperässä istuu, ja tuo toinen on Kuopion lanssihteeri hänen vieressään; minä olen heidän kuskinsa", vastasi Aatami.

"Niin kyllä se on, ystäväiseni", selitti Aatami. "Ja siksi tulee sinun olla varallasi. Jos et sinä aja hyvästi, tahi olet epäkohtelias, niin se kaipaa Viipurin kupernyörille ja silloin sinä, jos olet ruunun talonpoika, saat jättää tilasi ja laputtaa perheinesi avaraan maailmaan. Jos taas olet perintö-talonpoika, niin saat suuren sakon ja joudut esivallan vihoihin, ja silloin ei sinun ole hyvä elääksesi, sen sinä hyvin ymmärrät. Kyllä hollikirjoista saadaan tietää, kuka tällä viikolla on ollut hollia seisomassa Rautasessa ja kuka tänään on kyydinnyt näitä herroja Pieppolaan."

"Armahtakaa minua miesparkaa, jos lienen mitä tyhmyyksiä haastellut, tahi en ole ajanut herrojen mieltä myöten. Minä olen ruunun talonpoika Antrean pitäjästä", virkkoi kyytimies hätäisellä äänellä.

"Ei tähän asti ole vielä mitään tyhmyyttä tapahtunut, jota sopisi moittia. Ja paitsi sitä, niin on meidän herra kupernyöri niin helkkarin hyvä mies, ett'ei hän juuri aivan vähästä otakaan onkeensa, vaan katsoo läpi sormien yksinkertaisen talonpojan typeryyden, kun ei se vaan ole tahallista ilkeyttä", sanoi Aatami, lohdutellen säikähtänyttä kyytimiestä.

Kyytimies kohennaisin istualleen ja ajoi aika vauhtia. Eikä matkalla mitään erinomaista tapahtunutkaan. Mutta Haukan mäestä laskettaessa laukesivat hilohevosen valjaat ja hevonen tipsahti tiepuoleen; tätä ei kyytimies heti huomannut, mutta Aatami sen pian hoksasi ja sanoi:

"Kah, eihän meillä olekaan kun yksi hevonen, toinen on jo pudonnut tiepuoleen. Pidätäpäs ukko ja käy hakemassa toinen hevonen jäleltä, ei se vielä etäällä ole."

"Ai lempo, nyt tuli lujat, kun niin hullusti kävi. Ne pojat vekarat kestikievarissa valjastivat hevoset niin löysästi, että valjaat laukesivat. Täytynee minun mennä kadonnutta etsimään. Olkaa te niin hyvä ja ajakaa tällä hevosella Vuoksen kestikievariin, tahi odottakaa minua tässä", pakisi hämmästynyt kyytimies, pidätti hevosen, nousi reestä ja läksi hakemaan kadonnutta hevosta.

"Kuules ukko", sanoi Aatami kyytimiehelle. "Sinä kun menet etsimään kadonnutta hevosta ja löydät sen, niin kavahda hevoselle selkään ja aja kievariin. Me vähän viivähdämme tiellä; sillä minun pitää antaa muutamia tärkeitä papereita Jääsken nimismiehelle. Nämä herrat istuvat niin kauan reessä tuossa kujaistensuussa, kunnes minä ehdin asiani toimittaa; kun se ei sovellu mitenkään heidän arvollensa että he menisivät nimismiehen kotiin, siksi he ennen istuvat reessä ja odottavat minua. Jos siis sinä ennen ennätät, niin aja vaan sivuitse ja sano Pieppolan isännälle, että hän laittaa kaikki reilaan ja varustaa pari hyvää hevosta meitä varten."

Nämä neuvot saatuaan läksi ukko etsimään kadonnutta hevosta, jonka hän pian löysikin, kavahti sille selkään ja ajoi täyttä laukkaa herrojen sivu Pieppolan majataloon, jossa hän sanoi isännälle:

"Kuopion kupernyöri tulee erään toisen korkean herran kanssa. Minä kyyditsin heitä Haukan mäkeen asti, mutta siinä valjaat laukesivat, ja minä kävin hilohevosen selkään ja ajoin tänne, heidän tuloansa ilmoittamaan. He laittoivat kuskinsa herra vallesmannin luokse jollekin asialle ja istuvat nyt itse reessä vallesmannin solaisten suussa niin kauan kunnes kuski palajaa. Kohtasillään suittavat he olla täällä. Heille pitää varustaa kaksi hyvää hevosta ja en tiedä sanoa, mitä muuta he tarvitsevat."

Majatalon isäntä, joka kuleksivana suutarin sällinä oli oppinut useampia kieliä puhumaan, juoksi sisään huoneeseen, huusi palvelijoitansa ja määräsi kullekin tehtävänsä. Kynttilät laitettiin palamaan etehiseen, saliin, vierastenkamariin, ja kaikki koetettiin laittaa reilaan, kuin vaan suinkin näin vähässä ajassa ennätettiin. Isäntä sytytti lyhdyn kynttilän ja meni portille lyhty kädessä, hatuttapäin vieraita vastaanottamaan.

Kohta tulivatkin matkustavaiset majataloon, ja heille sanoi isäntä ruotsin kielellä:

Mutta huomattuaan, ett'eivät tulijat olleetkaan ne odotetut korkeat herrat, sanoi isäntä naispalvelijalleen, joka seisoi rappusilla:

"Sanopas piijuseni, mitä merkitsee kaikki tämä erinomainen loisto, kun joka huoneessa valkea palaa ja isäntä itse on hattuttapäin portilla lyhty kädessä. Ketä te oikeastaan odotatte tänne tulevaksi?"

"Me odotamme Kuopion kupernyöriä, ynnä muita korkeita herroja, jotka hänen seurassaan ovat. Rautaselta tullut hollimies sanoi niitä kyydinneensä Haukalle asti ja heidän tulevan pian tänne."

Nyt vasta juohtui Aatamille mieleen, kuinka hän oli narrannut kyytimiestä, saadakseen häntä ajamaan kovemmasti. Kyytimies oli kaiken tämän kertonut viattomassa yksinkertaisuudessaan majatalon isännälle ja siten saattanut suuren kiireen ja hälinän rauhalliseen taloon. Häntä, vanhaa tuttavaa, säälitti talolaisten moinen puuha ja touhu. Hän käski piian kutsumaan isännän puheillensa.

"Ketä sinä, Rocklin veikkonen, oikeastaan odotat, kun lyhty kädessä ja hattu kourassa portilla seisot?"

"Kuopion kupernyöriähän minä odotan. Hänen pitäisi saapua tänne pian", vastasi isäntä.

"Tässähän ne hyvät herrat ovatkin, eikä niitä tarvitse enää odottaa", sanoi Aatami nauraen.

"Mitä narrinpeliä tämä oikeastaan on? Etkös sinä ole vanha veli Aatami
H., ja nuo toisetkin minä hyvin tunnen? Minä pyydän selitystä asiassa."

"Sen kyllä tulet saamaan, vanha hyvä veikko. Anna vaan sammuttaa liiat tulet ja toimita tänne kolme pottua olutta ja käske keittämään iso pannu kahvia, niin minä kerron sinulle koko seikan, ja luulen, että sinä olet tyytyväinen meidän, tahi oikeastaan minun kujeeseeni. Ainakin sen kuuleminen sinua huvittaa", vastasi Aatami.

Nämä kaikki toimitti isäntä pian ja Aatami kertoi olutlasin ääressä koko jutun niin hauskalla tavalla, että isäntää nauratti aika lailla. Kyytimiehelle ei luvattu hiiskua koko asiasta mitään. Hän sai palvelijan kautta kyytipalkan ja ajoi matkaansa. Kauan aikaa jälkeenpäin, kun vaan Aatami sattui Pieppolan keskievarissa käymään, muistelivat ystävykset Kuopion kupernyöriä.

LAUTAMIES.

Köyhän talollisen poika, Heikki Hilkkonen, ei ollut muita lapsia nerokkaampi, vaikka viekkaampi oli hän, kuin moni muu hänen ikäisensä, josta syystä isänsä piti häntä hyvinkin veiteränä, kun hän osasi tehdä monellaisia kepposia ja kujeita. Näitä isänsä mielellänsä kertoi vieraillensa, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Silloin Heikin äiti tavallisesti huo'aten virkkoi:

Eräänä syksynä, kun Pitkäjärven jää ei ollut vasta kun yhden yön vanha, meni Heikki iltahämärissä liukua laskemaan. Kohta tuli sinne myöskin samassa kylässä asuva loismies Simo, verkkojansa korjaamaan talviteloille, mertalavaan. Heikki, nähtyänsä Simon, jota koko kyläläiset kutsuivat Simosedäksi, päätti narrata häntä.

Kun Heikki huomasi Simosedän aikovan lähteä kotiinsa, alkoi hän huutaa minkä jaksoi:

Simo-ukko, joka luuli Heikin uppoavan heikkoon jäähän, kääntyi takaisin ja huusi Heikille:

"Pitelei, poikaseni, jääkielekkeestä kiinni siksi, kunnes minä haen nuottalavasta nuottasalon ja ojennan toisen pään sinulle. Tartu sitte nuottasalon päähän, niin minä vedän sinut rannalle."

Heikki huusi luikahutti pari kertaa, niinkuin hukkuva ainakin, ja sillä aikaa kun Simo setä nuottasalkoa haki, juosta kipelsi Heikki maalle ja pistäytyi piiloon rannalla olevain pensaiden sekaan. Simosetä tuli salkoineen sille kohdalle, jossa kuuli Heikin viimeisen kerran huutaneen, ja työnsi nuottasalon jäälle, kehoittaen Heikkiä tarttumaan nuottasalon päähän. Mutta jäältä ei enää kuulunut mitään ääntä, vaikka Simosetä olisi kuinka huutanut. Nyt arveli Simosetä Heikin vajonneen ahvenien valtakuntaan ja läksi sitä kylälle ilmoittamaan.

Tiedon saatuaan kokousi kylän väki, ken vaan kynnelle kykeni, rannalle, hukkunutta hakemaan. Kun nyt jo alkoi pimeä päälle pakata ja jää oli heikko, niin haettiin kylältä päreitä ja lautoja. Päreet sytytettiin palamaan, ja niiden valossa laudat työnnettiin jäälle, joten poikamiehet uskalsivat lautoja myöten mennä etsimään kadonnutta. Heikki vaan katseli pensasten välistä miesten kiirua ja naisten hätää sekä nauroi itsekseen, kun oli saattanut koko kyläväen liikkeelle.

Kun etsiminen pimeällä kävi mahdottomaksi, niin päättivät kylänmiehet kokoontua huomenna päivän valetessa uudestaan etsimään hukkunutta. Siksi toivoivat he jäänkin vahvistuvan yön aikana, kun taivas oli pilvetön ja pakkanen tuntui kiihtyvän. He menivät siis jokainen kotiinsa siinä varmassa vakuutuksessa, että Heikki oli hukkunut. Vähän ajan perästä meni Heikkikin muun rahvaan perästä kylään.

Nyt pälkähti Heikille uusi tuuma päähän. "Kun kuolleiden sanotaan kummittelevan, niin minäkin tästä heittäydyn kummitukseksi ja peloittelen kyläläisiä aikalailla", tuumi ja saneli Heikki itsekseen, ja niin hän tekikin.

Likinnä järveä oli se talo, jossa Simosetä oli läksiämenä. Heikki hiipi sen talon tuvan ikkunan luo, pani kasvonsa ikkunan ruutua vasten ja katseli lasin läpi tupaan. Pian huomasi joku tuvassa olija nainen Heikin, vaan ei heti tuntenut kuka se oli. Vihdoin, kun hän tarkemmin katsoi, huomasi hän akkunassa olijan hukkuneeksi Heikiksi ja kirkasi:

Kaikki tuvassa olijat kavahtivat katsomaan kummitusta, vaan silloin Heikki läksi livistämään toiseen taloon, niin ett'eivät katsojat ennättäneet kun vilaukselta nähdä häntä.

Toisessa talossa aukasi Heikki tuvan oven, näyttäysi ovelta vaan ja juoksi sitte aika kyytiä pois. Senkin talon asukkaat pelästyivät ja luulivat kuolleen kummittelevan.

Vielä kävi Heikki kolmannessakin talossa kummittelemassa. Hän meni tuvan porstuaan ja alkoi siinä koluta ja jyskää. Isäntä, sen kuultuaan, sytytti päretulen ja meni porstuaan katsomaan jyskettä. Heikki livahti siitäkin kiireesti ulos ja katosi yön pimeyteen, jott'ei isäntä ehtinyt muuta kun vilahdukselta nähdä häntä.

Tupaan tultuaan kertoi isäntä näkemänsä talon väelle. Se vaikutti perheessä niin suuren pelon, ett'eivät rohtineet mennä asioillensa ulos yksinänsä.

"Hutkale oli hän eläissänsä ja siksi kummittelee kuoltuansakin", virkkoi Simosetä, kuultuansa että isäntä oli nähnyt Heikin hahmon.

"Kaikkihan ne kuuluvat kummittelevan, jotka tapaturmaisesti kuolevat", sanoi talon emäntä.

Jokaisessa talossa koko kylässä puhuttiin Heikki-vainajasta: toiset kiittivät häntä nerokkaaksi ja kekseliääksi, vaan toiset moittivat häntä pahankuriseksi ja leuhkoksi pojaksi.

"Paras oli, että Heikki kuoli, ei hänestä olisi kuitenkaan kunnon miestä tullut", arveli Mikkolan Antti.

Heikki olisi vielä mielellään jatkanut ilveitään, mutta häntä rupesi viimeiseltä itseäänkin peloittamaan pimeällä kulkeminen. Hän meni siis vihdoinkin kotiinsa, jossa hän tapasi vanhempansa itkemässä. Heikin nähtyänsä pelästyivät ensin vanhempansakin, mutta kun Heikki vakuutti olevansa ihka elävänä eikä koskaan hukkuneensa, vaan tahtoi vähän narrata Simoukkoa, kertoi laveasti koko seikkailunsa, niin sitte vasta tulivat vanhemmat siihen vakuutukseen, että heidän vallaton Heikkinsä oli todellisesti aivan elävänä.

"Nyt, jos sinä oikea isä lienet ja tahdot pojastasi kunnon miestä tulevan, niin anna hänelle aika selkäsauna, kun hän semmoiset räähkät laati ja koko kylää juoksutti ja narrasi", sanoi Heikin äiti miehellensä vakaisesti.

"Moisesta asiasta minun pitäisi piiskata lastani, en ensinkään", vastasi isä. "Joshan kyläläiset juoksivat rannassa, niin tämäpähän on asia. Siinähän heidänkin aikansa meni rattosammasti. Olihan tämä jotakin vaihetta heidän yksitoikkoiselle elämälleen. Kas minäpäs en kuritakaan poikaani näin mitättömästä asiasta."

"Tuo minusta on kumma, että pahuutta ei tunnusteta pahuudeksi, vaan puolustetaan sitä. Tässä käypi toteen raamatun lause: 'Jumalaton tekee pahaa ja kerskaa siitä.' Ehkäpä vielä saat tuta, että se on tosi: joka vitsaansa säästää, hän vihaa lastansa, vaan joka sitä rakastaa, hän aikanansa sitä kurittaa", virkkoi äiti pahoilla mielin.

"Vaikka lue koko raamattu ulkoa, niin en minä sittenkään poikaa rankaise", päätti isä.

Tuntien miehensä luonteen kovuuden, ei äiti enää virkannut mitään, vaikka mielensä oli monen makuinen poikansa tähden.

Seuraavana aamuna saattoi Heikin isä sanan kylälle, ett'ei Heikki hukkunutkaan, vaan on terveenä kotona, kertoen entiseen tapaansa mielihyvällä poikansa kepposista.

Kun kylänvanhin, joka asui toisessa päässä kylää, sai tietää Heikin kujeet, meni hän Hilkkolaan ja sanoi vakavasti Heikin isälle:

"Kuules, hyvä naapuri! Sinun poikasi on monta kertaa valehdellut ihmisiä ja sinä vaan kuulut nauravan hänen kujeillensa, etkä ensinkään rankaise häntä pahoista teoistansa. Ja kun tämä eilinen tepponen on jo julkista petosta, niin minä, kylänvanhimman viran puolesta, vaadin sinua rankaisemaan poikaasi. Tahi jos et sinä sitä tee, niin minä ilmoitan asian rovastille ja hän saa tehdä mitä hän hyväksi näkee. Heikkisi ilkeys käy jo sietämättömäksi."

Tämän uhkauksen kuultuaan lupasi Hilkkonen rangaista poikaansa. Mutta kylänvanhin ei sanonut ennen tyytyvänsä, ennenkuin oli omin silminsä nähnyt pojan saavan selkäänsä, muuten hän sanoi kaipaavansa rovastille.

Kun Hilkkonen näki asian olevan niin kireellä, ett'eivät mitkään verukkeet auttaneet, kutsui hän poikansa, selitti hänelle yhdessä kylänvanhimman kanssa valheen ja petoksen vahingollisuuden, sekä antoi samalla aimo selkäsaunan eilisistä ja muista kujeista. Itkussa silmin lupasi Heikki parantaa itsensä.

Heikki kasvoi ja vauristui vähitellen, eikä hän enää sen perästä mitään suurempaa kepposta tehnyt. Vallaton hän tosin oli, mutta ei pahanilkinen, eikä siis muita nuorukaisia pahempi.

Kahdeksantoista vuotias oli Heikki ijältään, kun hän meni rippikouluun. Siellä ei hän ollut ollenkaan "selvien kirjoissa." Sisältä hän tosin osasi lukea, mutta ulkoluku oli niin ja näin. Jos hän milloin malttoi kuunnella papin selityksiä, niin osasi hän vastailla "ymmärryksen perään", mutta milloin ei kehdannut kuunnella, niin vastaili hän "puita heiniä", jolle toiset rippikoulupojat saivat nauraa.

"Sinä, Hilkkonen, näyt olevan aika näsäviisas: kun et viitsi kuunnella minun selitystäni, niin sinä latelet omiasi ja luulet niiden kelpaavan vastaukseksi. Jos tätä menoa kestää ja ei tule parannusta, niin saat käydä kymmenen koulua, ennenkuin ripille pääset."

Tämän jälkeen alkoi Heikki olla ahkerampi, joten hän pääsi kun pääsikin ensi koululla ripille.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pääsi Heikki kotivävyksi rikkaan Kanalan taloon, vaikka morsian ei ollut hänestä oikein mieluinen. Mutta arvo päästä rikkaan talon ainoaksi perilliseksi miellytti toiselta puolen Heikkiä, joten hän suostui naimiskauppoihin Kanalan valkean Annin kanssa, joka otti Heikin ilomielellä; sillä Heikki oli pulska poika ja sukkela kuin vedenkala.

Kanalan talo oli maantien varrella, mäen töyryllä, josta oli kaunis näköala Pitkällejärvelle. Aina, kun pitäjän vallasväki kulki joko kaupungissa tahi naapuripitäjässä, kävivät he Kanalassa, jossa heitä syötettiin ja juotettiin. Heikki, joka oli nuori ja nopsa, sai ottaa vieraita vastaan, riisua niiden päällysvaatteet tultua ja pukea ne lähtiessä, juottaa ja korjata vierasten hevoset, sekä toimittaa monta muuta pientä palvelusta. Tästä toimesta sai hän vierailta vähän juomarahaa, josta Heikki hattua nostaen luki kiitokset.

Pitäjän nimismies, paksu ja pitkä nalisilmä herra, kävi usein Kanalassa ja oli tuttu talossa. Matkustellessaan ryöstöretkillä, maantien syynillä, ynnä muilla virkamatkoillaan, kävi hän aina Kanalassa syömässä ja juomassa. Siinä tuli hän tuntemaan talon vävyn, Heikki Hilkkosen.

"Mistäs minä sen voisin arvata, mitä herra vallesmanni tuumaa? Meidän, tuhmain talonpoikain on mahdoton tietää herrojen tuumia", vastasi isäntä.

— "Minä olen miettinyt näin: Kun sinä olet jo vanha mies, ja 'vanhasta ei enää tule konkaria', mutta tuo sinun vävysi näyttää olevan viksi poika, niin minä olen ajatellut tehdä hänestä lautamiehen. Se on hyvä virka, joka tuottaa rahoja taloon. Entäs arvo sitte? Se se vasta jotain maksaa. Mutta ennenkun hän siihen virkaan soveltuu, pitää hänen oppia vähän kirjoittaa höngertämään. Ei lautamiehen kirjoitus tarvitse niin kaunista ja hyvää olla, kuin herrojen, mutta pitää se sentään olla sellainen, että siitä selvä saadaan. Lautamiehen, näetkös hyvä ystävä, pitää osata kirjoittaa syynikirja, manuukirja, joka tuvan oven päälle naulataan niille lurjuksille, jotka karkua käyvät, sekä manuutodistus. Siitä nyt näet, hyvä ystävä, ett'ei lautamies voi mitenkään tulla toimeen ilman kirjoituskonstia."

— "Johan minäkin olen salaisesti sitä ajatellut ja vähän toivonutkin, että meidän Heikistä pitäisi tulla joko kirkonmies, lautamies tahi joku muu oltava mies, kun hän on luonnostaan niin näppärä; mutta en ole tohtinut ajatustani ilmoittaa kenellekään, en ehk'edes teillekään, armollinen herra vallesmanni, vaikka me olemme jo monta vuotta olleet tuttavat. Olkaa niin hyvä ja toimittakaa meidän Heikki lautamieheksi, niin kyllä minä koetan teille kunniallisesti ja rehellisesti palkita."

— "Kyllä minä teen mitä vaan suinkin voin. Asia näet hyvä ystävä on sellainen, että Rönkkään herrastuomari on jo niin vanha mies, ett'ei hän enää jaksa itse toimittaa tärkeää tehtäväänsä, josta syystä hän olisi jo aikaa sitte heittänyt virkansa, vaan meidän tuomari ei ole hänen eropyyntiinsä suostunut, kun ei ole tunnettu toista sellaista miestä, jota olisi voinut sijaan ottaa. Mutta jos teidän Heikki tahtoo siihen virkaan valmistaida, niin minä jo tulevana vuonna ehdottelen Laagmanille hänet Rönkkään sijaan lautamieheksi, ja siinä tapauksessa sinä, hyvä ystävä, et kehtaa minulta kieltää tuota mustaa orittasi."

Tämä viimeinen ehdotus ei ollut Kanalan isännästä oikein mieluinen. Hän oli toivonut saavansa oriillaan vähintäinkin sata ruplaa, ja nyt se menisi ihan ilmaiseksi. Se pani isännän pään niinkuin vähän pyörälle. Siksi hän, vähän aikaa ääneti oltuansa, sanoi:

"Kyllähän me herra vallesmannin kanssa palkinnosta sovimme, kun vaan asia ensin toimeen tulee."

"Ei, veli kulta, se niin saa olla", virkkoi nimismies, ja taputti isäntää olkapäälle. "Rehellisillä miehillä ei saa koskaan olla mitään epärehellistä mielessä. Jos sinä luovut oriistasi, niin saat vävysi lautamieheksi, ja minä saan oriin vaivoistani. Sehän pitää meillä olla selvillä kumpaisellakin, mitä me kumpikin siitä tulemme voittamaan. Jos lautamiehen arvo ja virka on sinusta niin halpa, ett'ei se yhtä oriin pukeroa maksa, niin pidä oriisi ja minä taas hankin oriin itselleni mistä tahansa, tahi olen ilman. Minun ehdotukseni on rehellistä, eikä siinä ole mitään salaperäistä."

"Jätetään se asia toiseen kertaan ja päätetään sitte", ehdotteli isäntä. "'Ensin pitää asia miettiä ja sitte nukkua, ja huomenna tehdä lopullinen päätös', sanoi ennen isävainajani ja niin hän tekikin. Minä olen koettanut noudattaa hänen esimerkkiänsä."

Lopullinen päätös jätettiin siis toiseen kertaan ja erottiin ystävällisesti. Heikki auttoi turkin nimismiehen ylle, ajoi hevosen rappusten eteen, kääri peiton hyvästi nimismiehen jaloille, antoi ohjakset käteen ja nosti hattuaan jäähyväisiä sanoessaan. Nimismies pisti kymmenen kopekan hopearahan Heikin kouraan ja ajoi matkaansa.

Seuraavana iltana kutsui Kanalan isäntä kammariin emäntänsä ja vävynsä, joille hän jutteli mitä he olivat vallesmannin kanssa tuumineet ja nyt tahtoi kuulustella heidän mielipidettään. Tähän virkkoi emäntä:

"Minä olen lautamiehen tytär ja tiedän aivan hyvin mitä lautamiehen virka vuosittain antaa. Siinä virassa ei tarvitse montakaan vuotta olla, kun ansaitsee oriin hinnan. Ja entäs arvo sitte? Meidän taloa sanottaisiin Kanalan lautamiehen taloksi. Sinä, ukkoseni, olisit lautamiehen appi, niinkuin nyt jo olet lautamiehen vävy. Ei pidä oikeassa asiassa olla milloinkaan liian kitsas. Mitä tällä rikkaudella tekee, kun ei ole arvoa? Voivathan moukatkin olla rikkaita, vaikk'ei heillä ole mitään arvoa ymmärtäväisten ihmisten parissa. Asiassa näet tarvitaan miestä, vaan puita hakkaa pöllömpikin."

"Mutta jos onni seuraa, niin voipihan meidän Heikki päästä lautamieheksi ilman orittakin ja oriilla me saamme vähintään sata ruplaa. Ajattelepas sitä, eukkoseni", vastasi isäntä.

"Sinulla, ukkoseni, on monta sataa ruplaa velkana ihmisten takana ja ne eivät sinua kutsu muuten kuin Kanalan Tommiksi, paitsi silloin, kun joku tulee sinulta rahoja lainaamaan, tahi sovittelemaan ett'et käräjään menisi velkatuomiota tekemään. Silloin he sanovat sinua isännäksi, mutta vaan silloinkin sinulle itsellesi, miellyttääksensä sinua. Mutta jos olisit lautamies, niin jokaisen täytyisi sinua karahteerata virkanimeltä, oisi hän sitte ystäväsi tahi vihamiehesi. Eikä meidän taloa nyt sano kenkään lautamiehen taloksi, vaikka meillä olisi sata tuhannen ruplan maksavaa oritta. Ja sinä, ukkoseni, hyvin tiedät, että vallesmannin sana on kuin Jumalan sana. Sitä kuulevat sekä herrat että narrit. Kun hän kerran esittää ja kiittää meidän Heikkiä laakmannille, niin Heikki otetaan lautamieheksi. Jos ei taas vallesmanni ketä puolusta, niin ei se pääse lautamieheksi, vaikka antaisi kymmenen oritta. Ymmärrätkös nyt! Ei suinkaan Laakmanni tunne ketään niin tarkoin, että hän tietäisi sanoa, kuka siihen virkaan kelpaa ja kuka ei. Hänen täytyy siis uskoa muita. Ja se on tunnettu asia, ett'ei hän siinä suhteessa usko ketään muita niin hyvin kuin vallesmannia. Sen sinä, ukkoseni, kyllä hyvin ymmärrät, vaikka tämän maailman mammona pitää sinua niin orjanansa, ett'et pidä lukua muusta kuin siitä. Jokainen tunnollinen vanhempi soisi lapsillensa parempaa kuin itsellensä. Eikö tuo olisi kaunis kuulla, kun meidän Annia sanottaisi lautamiehen emännäksi?"

"Heitä tuossa vihdoinkin saarnasi ja anna suunvuoro muillekin", sanoi isäntä. "Mitä sinä, Heikki, sanot siihen asiaan?"

"Minulla ei ole oritta, eikä siis toivoa päästä lautamieheksi. Jos minä saisin asiassa päättää, niin kyllä minä raatsisin oriin vaihettaa lautamiehen virkaan", vastasi Heikki.

"Täytynee minun sitte vanhalla iälläni antaa ylpeyden valloittaa itseni ja luopua oriistani, tyydyttääkseni teidän kunnianne himoa", virkkoi isäntä alakuloisesti.

"Ei suinkaan, hyvä appiseni, ei ainakaan minun tauttani tarvitse sinun luopua oriistasi. Minä olen yhtä tyytyväinen olemaan mikä nyt olen, talon vävynä, kuin lautamiehenäkin", sanoi Heikki.

"Mutta minäpä en olekaan yhtä tyytyväinen", huusi emäntä. "Minä olen tähän taloon tuonut myötäjäisinä tuhatta ruplaa ja minulla pitää oleman myöskin sananvaltaa jossakin asiassa. Minä olen tähän asti aina tyytynyt siihen mitä sinä, ukkoseni, olet sanonut; mutta nyt en anna perää, vaikka maa revetköön. Jos sinä, sen natale, et raatsi antaa oritta vallesmannille, niin minä 'käännän turkkini nurin' ja sitte saat nähdä kuinka monta oriin hintaa menee tuulille ja pohjoisille. Jokos nyt älyät, vai jatkanko minä puhettani?"

"Tukkia nyt jo leipälaukkusi ja anna ihmisten järjellisesti keskustella asiasta", sanoi isäntä tyynesti. "Jos nyt päättäisimme asian ja Heikki aikoisi lautamieheksi, niin miten sinä oppisit kirjoittamaan?"

"Kyllähän siihen keinon keksimme", vastasi Heikki. "Minä hankin kirjoitus-aapisen ja taulun ja alan opetella kirjoittamaan. Voinhan pyhinä käydä koulumestarin luona. Kyllähän hän opettaa minua maksoa vastaan."

Niin tapahtuikin. Heikki harjoitteli ahkeraan ja oppi viimein kirjoittamaan jotenkin hyvin. Hän näytti kirjoituksensa nimismiehelle, joka sanoi:

"Tämä on jo liiankin hyvää lautamiehen kirjoitukseksi. Kyllä sinä nyt pääset lautamieheksi."

Seuraavissa käräjissä otti herrastuomari virkaeron ja nimismiehen ehdotuksesta otettiin lautamieheksi Heikki Hilkkonen. Se kun ilmoitettiin saarnastuolista, niin moni sitä ihmetteli. Kanalan kylänvanhinkin pudisti päätänsä ja sanoi:

"Tyhmätkin ne pääsee herroiksi ja kihlakunnan lautamiehiksi: kas se, se maa on onnellinen."

Muutama aika sen jälkeen, kun nimismies kulki virkamatkoillaan, poikkesi hän Kanalaan ja sanoi isännälle:

"Hyvä on", virkkoi isäntä, mutta säpsähti nyt kumman tulleen, kun mokomasta virasta, kuin lautamiehen ammatista, pitää antaa orit ja sata ruplaa rahaa. Kuitenkaan ei hän hiiskunut kenellekään koko asiasta.

"Hyvä on, jos niin on", virkkoi nimismies. "Mutta meidän tulee kaikissa asioissa olla varovaiset, jos tahdomme maineemme säilyttää. Laita sinä nyt kutsumaan pari ystävätäsi hevoisharjakaisille. Sillä aikaa sinä annat minulle sata ruplaa. Me sitte vierasten miesten läsnäollessa hieromme hevoskauppoja ja sovimme vihdoin sataan ruplaan. Minä annan sinulle rahasi takaisin ja vien oriin mennessäni. Sitte ei kenkään voi sanoa, että sinä ostit vävyllesi lautamiehen viran oriillasi, eikä myöskään, että minä otin oriin lahjaksi, vaan kaikki käypi niinkuin tavallinen hevoskauppa."

Isäntä teki neuvon mukaan. Vierasten miesten nähden antoi nimismies isännälle sata ruplaa oriin hintaa ja niin oli hevoskauppa päätetty. Harjakaisia juotiin aikalailla. Lähteissään vei nimismies oriin kerallaan ja niin se juttu päättyi.

Lautamieheksi päästyään ei Heikki enää pitänyt talon töistä niin suurta lukua kuin ennen. Hän kulki kylillä "virkamatkoillaan". Isäntä renkien kanssa toimitti talon tehtävät. Ensi alussa antoi lautamies apellensa kaikki rahat, mitä hän sai ansaituksi. Tämä oli isännästä hyvä ja pian hän unohutti sadan ruplan maksavan oriin, jonka oli nimismiehelle antanut.

Kylillä kulkiessaan, kun yksi ja toinen tarjosi lautamiehelle ryyppyjä, oppi hän vähitellen maistelemaan vihovaa. Hän koetteli sitä tehdä niin salaisesti, ett'ei kotoperhe siitä mitään tiennyt. Isäntä tosin oudostui Heikin lihomista, mutta Heikki selitti sen tulevan siitä, että oli helpommalla työnteolla, ja siis jouti paremmin lihomaan.

Nimismiehen neuvosta ei Heikki ensimmäisissä käräjissä paljon puhunut oikeuden istunnossa. Vastasi vaan silloin kun kysyttiin. Muuten oli hän ääneti ja kuunteli asiain menoa. Tästä syystä piti käräjäkirjuri Mellin uutta lautamiestä typeränä ja haukkui häntä seläntakana pölkkypääksi.

Olipa Hermelinillä, kuten lautamiehet häntä kutsuivat, toinenkin syy, jonka tähden hän Hilkkosta hammasti. Mellin nim. tahtoi lautamieheksi pitäjän pääpohattaa Huikkolan Heikkiä, joka puolestaan lupasi Mellinille antaa vaimoksi ainoan tyttärensä. Mutta kun asia kävi toisin, niin suuttui Mellin siitä, ja oli, vaikka syyttä, vihainen Hilkkoselle, joka viran sai.

Kun käräjät olivat päättyneet, niin piti tuomari lautamiehille loppiaiskekkerit, joissa oli myöskin nimismies ja kirjuri Mellin. Siinä meni juotinki samaten kuin muukin meno säännöllisesti niin kauan kun herrat siinä olivat; mutta puolen yön aikana, kun tuomari ja nimismies olivat pois menneet, alkoivat jälelle jääneet lautamiehet elämöidä omalla tavallaan. Hutikkaan tultuaan osotti kirjuri Hilkkosta ja sanoi:

Tämä tietysti suututti Hilkkosta, mutta hän koki hillitä itseänsä ja sanoi ainoastaan:

"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle ympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne tyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen enempää, sanonhan vaan:

"Sä olet köyhä kirjuri, ja halpa ompi säätysi; vaan ihminenhän siekin oisit, jos vähemmän vaan viinaa joisit."

Tämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi Mellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän tuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät sen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki lautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään riensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta ei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät nämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.

Vähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää kestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa useampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa kotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki makasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle, mutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei sekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä tietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.

Kerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa samassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki menemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän, että naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi, eikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi luontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan huomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä. Heikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. "Ei tässä auta muu kuin urhoollisuus", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata kummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli kumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä mätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan ja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä uskaltanut katsoa taaksensa.

Kotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon vaimonsa sanoi:

"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä kyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja sitte sinä olet hukassa."

Seuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä oli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat halulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:

"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden lakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan. Tuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus kumartelee."

Tämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli. Pian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi olleen pehkon juurella, seipään luona.

Nyt selveni asia kummituksesta sekä Heikille että muille. Tämä harmitti ja hävetti Heikkiä niin, että hän päätti vast'edes olla maistamatta tippaakaan väkijuomia.

Kerran kun nimismies liikkui sielläpäin, kutsutti hän lautamies Heikki
Hilkkosen luoksensa kievariin ja sanoi hänelle:

"Minä olen kuullut, että sinä olet ruvennut juomaan ja kirjuri Mellin sanoi minulle että hän saattaa sinut humalasakkoon. Sitte tietysti sinä menetät virkasi. Mutta minä koettelin ylipuhutella Melliniä, ett'ei hän sitä tekisi. Jos nyt sinussa on vielä yhtään miehuutta, niin heitä hitolle koko ryyppiminen. Muutoin minäkin saan häpeät hattuuni sinun tähtesi, kun minä sinut saatoin lautamieheksi."

Heikki ei yrittänytkään puolustamaan itseään, vaan sanoi vakaasti päättäneensä heittää juomisen. Ja sen hän tekikin, eikä kukaan sen päiväsen perään ole sanonut, että lautamies Heikki Hilkkonen olisi ollut humalassa.

Kun Heikki jätti juomisen, ryhtyi hän innolla työn tekoon, mikäli vaan suinkin virkatoimiltaan jouti. Hänen kotonsa, Kanala, rikastui rikastumistaan. Hän laittoi poikansa Kallen kaupunkiin kouluun; mutta kun koulut siihen aikaan olivat ruotsalaisia, täytyi Kallen ensin yksityisesti lukea ruotsia vuoden ajan, ennenkuin pääsi "suureen kouluun."

Jo seuraavan lukukauden alussa kirjoitti Kalle kotiinsa, että koulun rehtoori oli muuttanut hänen nimensä, niin ett'ei hän nyt enää ole Kalle Hilkkonen, vaan Carl Hillkopp. Lautamiehestä oli tämä nimenmuutos mieluinen, mutta hänen appensa pudisti päätään ja sanoi:

"Sillä tavallahan meidän suomalaiset vieroitetaan kansasta, kun kieli, mieli ja nimikin muutetaan. Virkaan päästyään eivät he enää tunne olevansa kansan lihaa ja verta, vaan jotain suurempaa sukua. Siksi alkavat he halveksia kansaa ja pitää sitä ala-arvoisena, joka on luotu vaan virkamiehiä elättämään."

TURHA PELKO.

Tunnettu asia on, että maalla talonpoikainen kansa, etenkin entiseen aikaan ja vieläpä paikkapaikoin nytkin, pitkillä puhteilla, kun koko talon perhe on koolla, puhelee kaikellaisia kummitus- ynnä muita kummallisia juttuja, eikä ollenkaan välitetä, jos lapsetkin ovat niitä kuulemassa. Vieläpä pieniä lapsia peloitellaan ja sanotaan kun ne itkevät:

Tästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat pelkureiksi, niin ett'eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos, vaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla "surman palana". Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla, varsinkin "heikommalla" sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu niin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt järki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin luonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett'ei pimeä pure, eikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.

Varsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa. [Katso Johannes Häyhän "Maahanpaniaiset" sivu 22.] Elävä ihminen, olkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin kuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen maailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka rohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin urhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen huoneeseen, jossa ruumis on.

Mutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut aralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei hän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se vaan. Monella raukalla ovat "sydänmunat selkäpiissä", jos täytyy jonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä se tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen, ikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos jotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika kahta kauheampi.

Pelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille ihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja kaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni rehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta onnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka eivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.

Riittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen sai itsestään pelon katoamaan.

V. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika Viipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa, jossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän, pimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun ainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo tupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää ja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli tyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut rahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut raskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden kiillottaminen ja joskus asialla käyminen.

Tosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, "arkalasta kotoisin", mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja jos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin toiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea läksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.

Tuli sitte lokakuun puoliväli. Eräänä kirkkaana päivänä tuli kamreeri tupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:

"Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen nostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi vietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan."

"Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla", vastasi Juhanaksi puhuteltu nuorukainen ja läksi samassa.

Laudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua myöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään siihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta ei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä talon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa kuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen, mutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.

Nähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi lähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.

"Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä isä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni", sanoi kamreeri ja purskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset rupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän pelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.

"Ei tässä auta itku eikä parkuminen", sanoi kamreeri. "Nostetaan vaan vainaja omaan kammariinsa."

Samassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan keskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut katsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti kätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista kiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei kukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi Juhana pois.

Jo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut hänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle ja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.

"Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla", ajatteli tuo säikähtynyt poika parka. "Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen hulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla."

Kamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään, rukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan kiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus seuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki ehtoorukouksen, valvo Herran, Isä meidän, ynnä monta muuta rukousta, mitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti. Vihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.

Vähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän säpsähti ja ajatteli itsekseen:

Mutta eipä se ollutkaan. Se oli talon kyökkipiika, joka tuli sinne vaskiastioita puhdistamaan.

Niin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki läksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä lohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja "pouvaamaan" arpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen kävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.

Iltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian kamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa koulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat tullessaan.

"Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan", vastasi Miina punastuen.

Roosa otti arpakirjan ja Miina heitti nappulat. Kun sitte nappulain reikäin mukaan otettiin arpakirjasta selko, niin saatiin vastaus:

"Arpokaa minulle: missä paraiten onneni saavutan", viskaten samassa arpanappulat kyökin pöydälle. Arpakirjasta saatiin vastaus:

Siinä sitte arvottiin yhtä ja toista. Vastaukset tulivat milloin mieleiset, milloin vastenmieliset. Vihdoin kysäsi Juhana:

Jospa vaikka arpoisi: "minkälaisen miehen mahtanen saada?" vastasi
Roosa ja heitti nappulat.

Vastaukseksi tuli: "Nenä on kuin kokko, huulet on kuin härällä ja silmät niinkuin pöllöt, mutta muuten on rakkaudessa voimallinen."

Tämän kuultua viskasi Roosa arpakirjan pöydälle ja juoksi sisään. Piiat paiskasivat paksun naurun; mutta Juhanaa säälitti Roosan kohtalo ja siksi ei hän voinut yhtyä toisten nauruun.

Heti tämän jälkeen tuli rouva kyökkiin ja käski piikain laittaa illallista. Tytöt kävivät toimeen ja Juhana alkoi lukea läksyään.

"Mitenkäs Juhana näin myöhään on täällä? vai pelkäätkö sinä yksinäsi olla tuvassa?"

"Enhän minä juuri pelkääkään, mutta kun tupa on kylmä, niin lämmittelen täällä", vastasi Juhana.

"Kyllä se, hyvä rouva, meiltä unehtui lämmittämättä", vastasi sisäpiika
Mari.

"Ei pidä milloinkaan jättää velvollisuuksiansa täyttämättä", sanoi rouva. "Enhän minä ennätä teidän peräänne aina katsoa. Pitäisihän aikuisilla ihmisillä itselläänkin olla velvollisuuden tuntoa. Ja sinä Juhana saat ilmoittaa minulle, jos tytöt milloin jättävät tuvan lämmittämättä. Nyt Juhana saa olla kyökissä tämän yön, tytöt laittakoot tilan hänelle tuohon rahille."

Tämä jälkimäinen lause oli Juhanasta sangen mieluista. Häntä peloitti kovasti mennä yksin tupaan yöksi, vaikka ei hän sitä kenellekään viitsinyt sanoa. Jos olisi omasta kotiperheestä joku siellä ollut, niin kyllä hän olisi sille ilmoittanut pelkonsa, mutta vieraille ei hän uskaltanut sanoa, kun pelkäsi joutuvansa pilkan esineeksi.

"Kas nyt, Juhana, me saimme sinun tauttasi toria", sanoi kyökki-Eeva. "Olisit sanonut että tupa on lämmin kuin käen pesä, niin ei meitä olisi toruttu."

"Enhän minä voinut käydä valehtelemaan, enkä arvannut että te siitä toria saatte", vastasi Juhana alakuloisesti.

"Olisi ollut kaikkein parasta, jos olisit pysynyt kotonasi, siellä maalla, etkä tullut kaupunkiin kouluun ensinkään", virkkoi Mari vähän vihaisesti. "Eihän sinusta voi kuitenkaan herraa tulla, kun vanhempasi ovat köyhät, eikä jaksa sinua kauan kouluttaa. Jos koulun käyntisi jääpi kesken, niin et sinä sitte ole herra, etkä narri."

"Älkää te suotta-aikojaan Juhanaa toruko", sanoi Miina. "Rämpättäähän tämä meidän rouva paljonkin, kenenkään yllyttämättäkin. Hyväähän se tekee Juhanalle, vaikka hän vähänkin oppisi; pääsisihän hän vaikka siltavoudiksi. Katsopas, miten hyvästi Lamper, tuo sisaresi mies elää, kun pääsi siltavoudiksi."

"Ja sinä sitte taidat varustaida siltavoudin matamiksi, kun niin
Juhanaa puolustat", vastasi Mari pilkallisesti.

"Olisi Juhana saanut hyvin hyvästi olla tuvassa tämän yön, niinkuin ennenkin", virkkoi Mari.

"Nuo maalaiset poloiset ovat niin arkoja kuin jänikset, etenkin jos kuolleen näkevät. Juhanakin tänäpäivänä kävi ruumiin luona ja siksi ei hän nyt rohdi yksin olla tuvassa, vaan jäi tänne meidän vastukkeeksi." —

"Antakaa Juhanaraiskan olla rauhassa", pyysi Miina, joka oli tullut takaisin kyökkiin. "Kun rouva käski hänen olla täällä yötä, niin hän on, eikä hänestä ole teille mitään vastusta."

"Tulehan sinä Miina ja käy siltavoutisi, tuon Jussin, viereen makaamaan, kun sinä häntä niin puolustat", sanoi Mari.

"Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme, niin pitäisikö rouvan kaikki tietää", virkkoi Eeva hätäisesti.

"Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä laitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat niinkuin Heikki huomisaamuun asti", lohdutteli Maria alakuloisesti Juhanaa.

Illallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja
Juhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.

Päivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat olivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut kaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa ja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett'ei kuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että hänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että yksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen turhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että rohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen tiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte rukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle rohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän viimein.

Mutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin akkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.

"Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia" [kansan uskon mukaan ei kuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen ja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei uskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi. Hän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.

"Tuleehan sieltä kun tuleekin" — ajatteli Juhana. — "Kyökin akkuna on varmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee, se on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian selkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se tulee minun luokseni."

Kummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko ijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan perästä alkoi kuulua puheen supinaa.

"Aha" — arveli Juhana — "nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on. Ilmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä tänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin on, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa'at tavat kuin maallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että haukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka."

Tyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht'äkkiä pöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä kolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin alla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe yökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän hitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen syliinsä ja hyväilivät.

Vihdoin asettui koira ja kyökissä vallitsi taas hiljaisuus. Juhanaa nauratti tämä tapaus niin, että hänellä oli työtä tuskaa pidättäessään, ett'ei äänensä olisi kuulunut.

"Sellaista se on niiden kummitusten laita", ajatteli Juhana itsekseen. "Aina siinä on joku luonnollinen syy, jota ei viitsitä tutkia, vaan pelätään." Häntä hävetti sekä illallinen että äskeinen pelkonsa. Ja vaikka hänelle juohtui mieleen kuollut pastori, ei häntä se enää yhtään peloittanut. Hän päätti vakavasti totuttaa itseänsä rohkeammaksi ja koettaa ottaa selkoa, jos jolloinkin sattuisi jotain erinomaista kuulemaan tahi näkemään. Näissä vakavissa ajatuksissa nukkui hän uudestaan.

Seuraavana aamuna kyselivät tytöt Juhanalta, kuuliko hän mitään erinäistä kolinaa. Juhana sanoi kuulleensa koiran haukuntaa ja jotain semmoista. Tytöt kielsivät Juhanaa rouvalle mitään virkkamasta, jos olisi jotain kuullutkin. Sen lupasi Juhana ja pitikin sanansa. Ei hän puhunut siitä Miinallekaan, vaikka hän koetti sitä udella.

Tavallista aikaisemmin tuli rouva aamulla kyökkiin ja kysyi mikä meteli siellä oli yöllä ollut, kun se kuului makuukammariin asti.

Mari, joka oli ovelampi puheessaan, selitti kohta rouvalle, että kissa, joka huomaamatta oli jäänyt kyökkiin yöksi, pudotti savivadin pöydältä lattialle, ja se meni rikki. Sen kuuli "Ami" ja nosti siitä rähinän. Kyllä he ostavat uuden vadin särkyneen sijaan, joten talolle ei tule mitään vahinkoa.

Rouva torua kakotti vähänaikaa piikoja huolimattomuudesta ja siihen painui koko asia.

Tämän tapauksen perästä ei Juhana enää jäänyt kyökkiin yöksi, vaan asui kaikessa rauhassa pesutuvassa ja niin sai itsestään turhan pelon katoamaan. Samalla tavalla luulen minä jokaisen tulevan järkeensä, kun vaan lujaa tahtoa ei puutu.

Niinkuin Miinan puheista arvata sopii, piti hän Juhanasta sangen paljon ja puheli usein hänen kanssaan. Vihdoin kasvoi tuo pitäminen rakkaudeksi, jota Miina tavalla tai toisella tahtoi Juhanalle näyttää. Mutta Juhana, ollen viaton luonnon lapsi, ei sitä ymmärtänyt, pitäen vaan Miinan ystävyyttä kohteliaisuutena.

Eräänä päivänä, kun Juhana puolenpäivän aikaan tuli koulusta ja alkoi tutkia Eukliden alkeita, istuen tuolilla, selkä oveen päin, tuli Miina niin hiljaa tupaan, ett'ei Juhana sitä kuullut, laski takaapäin kätensä Juhanan kaulaan ja suuteli häntä. Tämä suututti Juhanaa niin, että hän, katsomatta, kuka se oli, lyödä napautti suuta vasten Miinaa niin, että tämän nenä alkoi juosta verta.

Miina juoksi kartanolle, jossa talon rouva sattui olemaan. Rouvan kysymykseen, mikä nenän saattoi vuotamaan, vastasi Miina että Juhana löi. Heti kutsuttiin Juhana siihen, ja hän tunnusti tekonsa.

Samaan aikaan sattui kamreerikin tulemaan siihen, jolle myös asia ilmoitettiin. Hän kysyi syytä, miksi Juhana löi Miinaa. Juhana selitti syyn, eikä Miinakaan kieltänyt sitä valheeksi. Tämän kuultuaan sanoi kamreeri:

"Antakaa te kaupungin imikot olla Juhanan rauhassa." Ja rauhan sitä perin Juhana saikin sekä "imikoista" että kummituksista.

HERRASMIES.

Tuonnoiseen aikaan oli eräässä maamme pikkukaupungissa pikku porvari.
Tälle pikku porvarille syntyi pikku poika juhannus-yönä v. 18—.

Kokeneet vanhemmat ainoastaan voivat tietää, minkä ilon lapsen syntyminen vaikuttaa, vaikka heitä olisi useampiakin, saatikka sitte ensimäisen lapsen.

Jo aikoja sitte olivat meidän porvarilliset puolisot toivoneet perheen lisäystä, ja niinkuin sanottu on, toteutui tämä toivo vihdoinkin.

Vaikka meidän pikku porvari ei ollut mikään juoppo, sanan varsinaisessa merkityksessä, niin kumminkin, kun kätilö hänelle ilmoitti pojan syntymisen, meni hän itse viinapuotiin ja osti sieltä parasta pomeranssi-viinaa, jonka sitte hyvän naapurinsa Rätvelinin kanssa tyhjensivät pikkupojan "varpaisiksi".

Sitte kun lapsen äiti oli vähin tervehtynyt, alettiin tuumia, mikä nimi pikku pojalle annetaan. Äiti tahtoi antaa Adolfin nimen, mutta isä sanoi:

"Minä olen jo tässä elähtänyt mies, enkä enää suuresti ristimänimeä kaipaa, semminkin kun vieraat minua kutsuvat sukunimellä ja sinä tietysti tästälähin kutsut minua papaksi, niin että minun ristimänimeni kokonaan joutuu unhotuksiin. Siksi annan minä pojalleni oman nimeni."

Asia jäi sillä kertaa lopullisesti päättämättä. Mutta seuraavana päivänä sanoi pikku-porvarin rouva herrallensa:

"Kuules pappa! Minä olen aikonut pojastamme kasvattaa herrasmiehen, annamme siis hänelle nimeksi Johan Adolf. Sitte hänellä on kaksi nimeä niinkuin muillakin herroilla, etkä sinäkään jää pahoillesi, ett'ei poika kanna isänsä nimeä."

"Kas niin, hyvä mamma", huusi ihastuksissaan pikku-porvari. "Sinä olet kekseliäs ja hoksaat pian asian. Sinulla on pää kuin partaveitsi. Minä suostun täydellisesti sinun esitykseesi."

Parin viikon perästä ristittiin lapsi ja annettiin nimeksi Johan Adolf.
Vanhemmat alkoivat lasta kutsua Junuksi, kun äiti ei osannut sanoa
Adolf, vaan se meni aina häneltä Aatolt.

Pikku-porvarin Junu kasvoi ja vauristui vähitellen, niinkuin muutkin lapset. Vanhempainsa mielestä oli hän muita lapsia eloisampi sekä ymmärryksensä että kykynsä puolesta, vaikk'eivät muut ihmiset siinä mitään erinomaista huomanneet, olihan vaan tavallinen terve ja järkevä lapsi.

Leikkiessä naapurin lasten kanssa, oli Junu aina leikin johtaja. Tämä huvitti sangen suuresti vanhempia. Hyvin iloiseksi tuli heidän mielensä, kun naapuri Rätvelin, joka oli Junun kummi, eräänä päivänä sanoi:

"Tuo teidän pikku Junu on kuin luotu toisten käskijäksi. Hän näyttää minusta niin herraspojan näköiseltä."

Jo aikaiseen alettiin Junua käyttää koulussa. Hän edistyi siellä hyvin ja toi aina hyvät todistukset. Tämä ilahutti sekä Junun vanhempia että hänen kummiansa, joka kehaisten sanoi:

Tästä lähtein sai Junu "herrasmiehen" arvonimen, joka hänellä pysyi koko ikänsä.

Kun poika oli kolmannella luokalla kimnaasissa, niin alkoivat hänen vanhempansa tuumia mikä virka pojalle paraiten soveltuisi.

"Lukekoon poika papiksi", tuumasi äiti. "Se on paras ja arvokkain virka. Kuinka meitä ilahuttaisikaan, kun meidän Junu saarnastuolissa paukuttelisi ja ämmät kirkossa itkeä tihustaisivat. Entäs lukusissa, häissä, ristiäisissä, maahanpaniaisissa, y.m. sellaisissa tilaisuuksissa, kuinka suuri arvo niissä papille annetaan! Olkoon vieraita kuinka paljon tahansa, niin papille sitä ensimäiseksi tarjotaan."

"Niin, tarjotaan ja kunnioitetaan edessä, mutta seläntakana nauretaan ja pilkataan", jatkoi isä äidin puhetta. "Jos pappi on totisesti uskovainen, — joita, Jumala paratkoon, harvassa löytyy, — niin häntä snnotaan ahdasmieliseksi, raukkamaiseksi, jesuiitaksi, y.m. Jos hän taas on maallismielinen, niin sanotaan häntä ulkokullatuksi ja valehtelijaksi, joka ei itsekään sitä usko, mitä muille saarnaa ja opettaa. Hän siis työskentelee, ei aatteen, vaan leivän tähden. Ja entäs se pohjaton ahneus ja rajaton vallanhimo, joka on koko pappissäädyn leimana, se minua ilettää. Ei, minun poikani ei saa tulla ihmisten irvisteltäväksi, vaan hänestä pitää tuleman rehellinen mies, joka elää aineessansa."

"Niin sinä, pappa hyvä, nyt puhut kuin keitetystä lampaan päästä", vastasi äiti kiivastuneena. "Jos joukossa on lurjuksia, niin on väärin syyttää koko säätyä. Katsoppas esimerkiksi meidän kappalaista, kuinka herttainen ja ylösotettu mies hän on. Kaikki häntä kunnioittavat, sekä herrat että talonpojat. Ja mikäs meidän rovastin on eläissä? Hän asuu komeassa pappilassa ja ajaa vaunuilla parihevosilla. Eikös sinunkin mieltäs hyvittäisi, jos meidän Junu-poika olisi sellaisena mahtavana rovastina?"

"Ei ensinkään", sanoi isä. "Olla nuorena ahneen rovastin apulaisena, jolla tuskin on niinkään iso palkka, kuin pappilan pehtoorilla, ei ole mitään hauskaa. Tavallinen renki, joka on vuodeksi pestattu, saapi olla samassa paikassa, mutta apulaispappi, tuo 'konsistoriumin kyytihevonen', hän muuttaa vähän väliä. Mitä meidän kappalaiseen tulee, niin hän on tosin kunnon mies, mutta entäs rovasti: hän on kirkossa pappi, vaan muualla Matti. Hänhän se on, joka riitelee maalaisten kanssa kuntakokouksissa, ja saatavainsa otossa on hän ahne kuin susi. Viime talvenakin, kun Muikkulan Matti oli rovastin saatavia maksamassa, niin rovasti paineli kourallaan viljoja nelikkoon, joten Matilta jäi vähän vajaaksi, vaikka hän kotona oli viljat mitannut. Kun Matti tätä nureksui, niin sanoi rovasti:

"'Niin kyllä on, mutta rovastilla pitäisi myös oleman ruunatut kourat', vastasi Matti.

"Tämänkaltaiset jutut, kun tulevat seurakuntalaisten kuuluville, niin ne herättävät ylenkatsetta ja paheksumista. Ja muutenkin on papin virka suuren vastuun alainen, niinkuin raamattu sanoo:

"Älkäät, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen, että me sitä suuremman tuomion saamme; sillä moninaisissa me kukin puutumme." (Jaak. 3:1.)

"Kaikki virat ovat vastuunalaiset", virkkoi äiti. "Minä ehdottelen, että Junu, sitte kun hän tulee yliopistoon, saa itse päättää, miksikä virkamieheksi hän rupeaa."

Vuosi vuodelta pienenivät Junun arvostelunumerot ja vihdoin oli niin ja näin, jos hän pääsi luokalta. Seitsemännelle luokalle päästyään sai hän jo ehdot. Herrasnumeroista ei enää ollut puhettakaan. Tämä tietysti huolestutti vanhempia. Pikku porvari kävi jo koulun rehtorillekin puhumassa tästä asiasta. Rehtori sanoi:

"Syy ei ole pojassa, vaan teissä, kun te hänet niin nuorena laitoitte kouluun. Hän on nyt kyllästynyt lukuun, kun lapsena täytyi kovin paljon lukea. Toivokaamme, että hänessä herää vielä entinen lukuhalu."

Oliko Junu todella laiskistunut? Sitä ei juuri kukaan voinut sanoa. Mutta hänen hommansa kohdistuivat käytännöllisille aloille. Hän puuhaili "kansanvalistuksen hyväksi": toimieli kansanjuhlissa, arpajaisissa y.m. semmoisissa hommissa. Jos tarvittiin johonkin seuraan juhlapuheen tahi esitelmän pitäjää, niin käännyttiin aina "herrasmiehen" puoleen. Nämä hommat tietysti ottivat aikaa enemmän kuin koulupojalta olisi riittänyt. Talvis-iltoina, kun milloin ei muuta hommaa ollut, kului aika luistinradalla, tahi kävellessä "tipo"-koulun oppilaiden kanssa. Siksi jäi läksyjen lukeminen syrjäasiaksi.

Päästyään seitsemännelle luokalle heitti Junu muut hommat syrjään ja rupesi todenteolla lukemaan. Nyt taasen kohosivat arvostelunumerot niin, että hän primuksena (ensimäisenä) pääsi kahdeksannelle luokalle.

Vihdoin tuli tuo tärkeä ylioppilastutkinto esiin. Junun kirjoitukset menivät läpi loistavasti. Sitten oli mentävä Helsinkiin suullisia tutkintoja suorittamaan ja siihen tarvittiin rahaa. Pikku-porvari antoi viimeiset rahansa ja kun "herrasmies" ei sanonut niiden riittävän, lainasi isä naapuri Rätveliniltä lisää.

"Jumala varjelkoon minun ainoaa poikaani tuolla suuressa maailmassa, jossa niin moni on itsestään miehen tehnyt, mutta myös monta on rappiolle joutunut", rukoili äiti.

Muutaman ajan perästä palasi Junu Helsingistä kotiinsa, valkonen ylioppilaslakki päässä ja lyyra otsassa. Vanhempain ilo oli ylimmillään.

"Nyt hän on todellisesti herrasmies, kun on jo virkalakki päässä", arveli Junun kummi Rätvelin.

Tästä lähtien kutsui koko tuo pikku kaupunki ylioppilas Junua "herrasmieheksi". Saman nimen antoivat hänelle toverinsa muuallakin. Herrasmiehenä ja oikein mahtavana piti tuo nuori keltanokka itseään; sillä

Hän käi, päätä keikutellen, keppiänsä heilutellen, oli mielestänsä miesi, kuinka suuri — Luoja tiesi.

Ensi lukukauden oli "herrasmies" kotosalla. Aamusilla makaili hän sangen kauan. Edellä puolen päivän mittaili hän kaupungin katuja ja päivällislevon perästä kävi hän seurahuoneella kiistelemässä vanhain herrain kanssa politiikasta y.m. päivän tärkeistä kysymyksistä. Näin kului syyslukukausi.

Kevätlukukaudella matkusti herrasmies Helsinkiin, jossa hän muiden aineiden tieltä suoritti pienen jumaluusopillisen tutkinnon. Muuten sanoi hän tutkivansa filosofiaa.

Vaikka "herrasmies" oleskeli monta lukukautta Helsingissä, ei tutkintojen suorittamisesta sen valmiimpaa tullut. Sillä aikaa olivat vanhempain varat jo kuluneet loppuun, joten "herrasmiehen" itsensä täytyi lainaan turvautua; vaan nekin rahat hupenivat niinkuin siivillä pyyhkien, eikä tutkinnoista tullut sen valmiimpaa. Tämä huolestutti kovin "herrasmiehen" vanhempia.

Eräänä päivänä meni pikku-porvari kaupungin mahtavimman miehen, herra Erikssonin pakinoille, saamaan hyviä neuvoja ja — apua. Herra Eriksson nuhteli pikku-porvaria siitä, kun tämä, suomalainen mies, uskalsi mennä niin korkealle, että tahtoi pojastansa tehdä herrasmiehen ja oikein virkamiehen, joka muka muuten kuuluu yksinomaan ruotsalaisille ja virkamiehille.

"Johan minä olen sen ennenkin sanonut", virkkoi herra Eriksson, "ett'ei suomalaisten lapsista mitään virkamiestä tule, kun ei heillä raukoilla ole niin paljon varoja kuin siihen tarvitaan. Minullakin on kaksi poikaa yliopistossa. Viisi ensimäistä vuotta he tyrysivät ja viftasivat Helsingissä, toiset viisi vuotta he lukivat ja sitte suorittivat tuomarintutkinnon. Mutta missä teillä ovat sellaiset varat? Paras olisi ollut, jos olisitte laittaneet poikanne joko kauppakonttooriin tahi seminaariin, eikä Helsinkiin, jossa moni varaton suomalainen on joutunut 'hampuusiksi'."

Eräänä keväänä laittoi "herrasmies" kotiinsa hyvin kauniin kirjeen, jossa hän ilmoitti suorittaneensa tärkeät tutkinnot ja vuoden perästä olevansa valmis virkaan astumaan, pyytäen samalla matkarahoja, jotta pääsisi tulemaan kotiin. Vanhemmat uskoivat poikansa totta puhuneen ja isä otti lainaksi rahaa eräältä kaukaiselta sukulaiselta, ja lähetti pojallensa.

Matkarahat saatuansa vietti "herrasmies" iloista elämää niin kauan, kunnes rahoja piisasi. Vasta sitte, kun rahat olivat lopussa, eikä muu neuvo enää auttanut, lähti hän jalkapatikassa matkalle kotiinsa. Päivän astuttuaan yöpyi hän erääsen taloon, jossa armelias emäntä antoi hänelle illallisen — ainoan aterian, mitä hän sinä päivänä oli nauttinut.

Seuraavana päivänä saapui "herrasmies" erääsen taloon, jossa talonmiehet olivat vanhaa riihtä purkamassa. Hän pyysi ruokaa talosta, mutta sitä annettiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän ryhtyisi työhön talonmiesten kanssa. Muutaman päivän työskenteltyään sai hän vähän rahaakin, jotta pääsi matkaansa jatkamaan.

Kotokaupunkiin päästyään oli "herrasmies" sangen kurjassa tilassa: vaatteet kuluneina ja likaisina, ei mitään matkalaukkua, eikä muita tavaroita.

Tämä poikansa kurja tila pelästytti porvariperhettä niin, että äidin ennestään heikko terveys murtui ja hän kääntyi tautivuoteeseen, josta ei hän enää koskaan noussut. Pettyneet toiveet veivät hänet manalaan.

Vähitellen alkoivat pikku-porvarinkin voimat riutua. Sitte kun hänen vähäinen omaisuutensa oli veloista myyty, täytyi hänen itsensä, kun ei enää kyennyt itseään elättämään, muuttaa vaivais-huoneeseen.

Olisi luullut tällaisten tapausten vaikuttavan "herrasmieheen" ja hänen palajavan pahuuden tieltä, mutta niin ei tapahtunut. Sillä juoppous paaduttaa sydämen niin, että kaikki hellät tunteet kuoleentuvat. Juomari ei sääli itseänsäkään, sen vähemmin muita.

Köyhyys ja puute pakoittivat "herrasmiehen" hankkimaan itselleen jotain tointa. Hän vihdoin onnistui pääsemään tuomarille kirjuriksi ja ansaitsi vaatteet päällensä. Mutta sitte hän ratkesi taas juomaan entistä kiivaammin, niin ett'ei hän voinut kirjurinakaan olla. Uudet vaatteensa vaihetti hän vanhoihin, kuluneisiin repaleihin ja välirahat menivät kapakkaan.

Kerran kun "herrasmies" istui kapakassa ja kerjäsi ryyppyjä yhdeltä ja toiselta, sattui siellä olemaan eräs hänen isänsä entinen tuttava, joka sanoi:

"Hyi häpeä 'herrasmiehelle' istua kapakassa kerjäämässä. Sinä olet ensin juonut vanhempaisi varat, sitte saattanut heidät murheella hautaan ja nyt vielä kehtaat retkalehtia syntymäkaupungissasi ihmisten pilkkana. Menisit ehkä sinne, jossa sinua ei niin hyvin tunneta. Ja nyt ulos heti paikalla."

Tämän sanottuaan otti vieras "herrasmiestä" ryysyistä kiinni ja työnsi hänet ovesta ulos kadulle.

Tämän tapauksen perästä matkusti "herrasmies" läänin pääkaupunkiin ja päätti vakavasti alkaa uutta, raitista elämää. Siellä haki ja sai hän ensin puhtaaksikirjoittamista, jolla tienasi vaatteet päällensä. Sitte pääsi hän tuomarille kirjuriksi, jossa toimessa hän oli vuoden päivät. Senjälkeen tuli hän lääninhallitukseen ylimääräiseksi kanslistiksi ja alkoi ahkeralla työllään saada jo vähin erin yhtä ja toista pientä omaisuutta kokoon, niin että toivottiin hänestä tulevan kunnollisen ihmisen.

Mutta rietas henki tuli jälleen takaisin entiseen majaansa kahta kauheampana. Juomisen himo kiihtyi taas uudella vauhdilla ja tätä ei "herrasmies" voinut vastustaa, vaan antausi sen valtaan.

Näihin aikoihin harjoitettiin paljon salaviinankuletusta. Eräänä aamuna, kun kaupungin viskaali ajoi ulos kaupungista, sattui salaviinankulettaja tulemaan hänelle vastaan. Huomattuaan viskaalin, käänsi viinasaksa sukkelaan hevosensa ympäri ja alkoi ajaa karkuun minkä ennätti. Keventääksensä kuormaansa viskoili viinasaksa lekkereitä tiepuoleen. Miten viinasaksalle vihdoinkin kävi, emme tiedä, vaan sen me tiedämme, että viina-astiat rikkoontuivat maahan viskattaessa.

Samalle paikalle, johon viina-astiat olivat viskatut, sattui "herrasmieskin" tulemaan. Hän oli ollut yötä maalla eräässä torpassa, jossa harjoitettiin salaviinankauppaa ja sieltä hän nyt tallusteli kaupunkiin. Huomattuaan erään pohjalla olevan viinaa, alkoi "herrasmies" sitä särppiä, ja ottikin niin runsaasti, että käpertyi maantien kallaalle ja siihen heitti vihdoin henkensä. Sivukulkijat huomaisivat kuolleen ja ilmoittivat asian poliisille, joka korjasi ruumiin leikkuuhuoneeseen.

Kun lääkäri tuli ruumista avaamaan, saadakseen tietää kuoleman syytä, niin hän aukaisi ensin vatsan, josta viina puhalti ulos ja paha löyhkä lemusi. Tämä pahoitti tuon vakavan lääkärin mieltä niin, että hän sanoi vihoissaan:

"Koska himo on siinnyt, niin se synnyttää synnin. Ja koska synti on täydelliseksi tullut, niin se tuottaa kuoleman. Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankea."

USKOLLINEN KUOLEMAAN ASTI.

Sinä aikana, jolloin Viipurin lääni oli valtiollisessa suhteessa eroitettu muusta Suomesta, pidettiin Venäjän sotaväkeä ei ainoastaan kaupungeissa, vaan myös kylissäkin. Raa'at sotamiehet olivat sijoitetut talonpoikaistaloihin, vaan upseerit ja päälliköt herraskartanoihin; missä seuduin niitä ei ollut, niin ottivat päällikötkin asuntonsa missä vain milloinkin soveltui.

Erääseen Törmälä-nimiseen taloon otti asuntonsa joku korkeampi upseeri v. 1788, kahden miespalvelijansa kanssa, jotka olivat sotamiehiä samassa komppaniassa kuin herransakin. Upseeri asui kammarissa, vaan tentsikat (palvelijat) asuivat perheen tuvassa.

Lomahetkillä, milloin ei sotaisia harjoituksia pidetty, tahi käyty vieraisilla toisten päällikköjen luona, kutsutti upseeri tavallisesti isännän kammariin "tsajulle", tahi muuten kanssansa juttelemaan ajan ratoksi. Isännästä, joka oli puhelias mies ja osasi venättä, oli tämä mieluista; sillä hän halusi kuulla yhtä ja toista, mitä ennen ei ollut eläissään tullut tietämään. Kesäiseen aikaan kävelivät he joskus yhdessä joko pelloilla taikka niityillä.

"Jos minä saisin noudattaa omaa mieltäni, niin minä olisin alhainen maamies kuin sinäkin, mutta minulle ei ole suotu vapaata valintaa."

"Kuinka niin?" kysyi isäntä. "Olettehan te korkeassa virassa ja mikäli minä olen tullut tuntemaan, myöskin hyvissä varoissa ja siis onnellisessa asemassa."

"Jos onnellisuutta käsitettäisiin siltä kannalta, niin minä olisin ylenmäärin onnellinen", vastasi upseeri. "Minä olen venäläistä ylimyssukua ja ainoa perillinen. Meillä ovat äärettömät omaisuudet ja rikkaudella ei ole ääriä ei määriä. Tuhannet orjat työskentelevät joka päivä meidän rikkauden lisäämiseksi. Heitä voin minä käskeä joko tuleen taikka veteen ja he ovat valmiit tottelemaan. Mutta kumminkin minä olen onneton, sangen onneton mies parka."

"Nyt en minä ymmärrä Teitä, herra majuri", virkkoi isäntä. "Olkaa hyvä ja selittäkää se minulle."

"Sen teen aivan mielelläni", vastasi majuri ja istausi mättäälle.
Samoin teki isäntäkin ja sitten majuri kertoi:

"Isäni kuoli jo minun piennä poikana ollessani ja äitini hoitaa suurta omaisuuttamme ja hallitsee rajattomalla vallalla. Tietysti hän rakastaa minua enemmän kuin omaa henkeänsä. Hän tahtoi tehdä minut niin onnelliseksi kuin mahdollista oli. Siksi aikoi hän naittaa minut. Morsiamekseni valitsi hän korkeasukuisen ja rikkaan tytön. Kaikki oli jo valmiiksi harkittu ja hääpäiväkin määrätty.

"Mutta minä tahdoin nähdä morsiantani, jota minä ehk'edes en tuntenutkaan, ennenkuin meidän häät tulivat. Tätä äitini ei kieltänyt. Minä läksin siis matkaan. Mutta puolivälillä tuota neljänsadan virstan matkaa sairastuin äkkiä ja minun täytyi käydä potemaan ensimäiseen taloon, joka tiellä sattui. Siinä asui kapteeni B:n leski kahden lapsensa kanssa. He ottivat minut herttaisesti vastaan ja hoitivat minua miten parhaiten taisivat. Erittäin hellällä huolella hoiti minua lesken tytär Maria, tuo sinisilmäinen, ihana impynen. Hän valvoi yölläkin minun vuoteeni ääressä ja oli aina valmis minua palvelemaan.

"Marian sievä, teeskentelemätön käytös, hänen avonainen, terävä järkensä ja hänen hurmaava kauneutensa miellytti minua niin suuresti, että minä jumaloin häntä. Hän oli minun mielestäni enkeli, siipiä vailla. Kun hän pehmeällä kädellään siveli minun kasvojani, niin tuntui se minua virvoittavan paremmin kuin mitkään lääkkeet. Hänen suurista, ihanista silmistään kuvastui hänen hellä sydämensä.

"Kun minä toinnuin sairaudestani, päätin minä tunnustaa Marialle rakkauteni, jota en enää voinut salata. Siihen sattuikin sovelias tilaisuus.

"Eräänä aamuna, kun hän kohenteli minun pääalaistani, otin minä hänen kädestään kiinni ja kuiskaisin hänelle:

"Hän vavahtui ja punastui korviaan myöten, mutta ei vetänyt kättänsä pois minun kädestäni.

"Sen sanottuaan katsahti hän minuun ja kirkas kyynel kiilsi hänen silmissään. Sen minä huomasin, kun hän riensi äitinsä luo, joka häntä kutsui.

"Kun hän seuraavalla kerralla tuli kamariini, istuin minä jo tuolilla. Hän katsahti hellästi minuun ja tuli luokseni. Minä otin hänet syliini ja painoin palavan suutelon hänen punaisille huulilleen, eikä hän sitä kieltänytkään.

"'Sinä, Maria, olet minun, eikä mikään voima tässä maailmassa voi ryöstää sinua minulta', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen solakan vartalonsa ympäri.

"Seuraavana päivänä ilmoitin minä kapteenskalle arvoni ja säätyni, jota he tähän asti eivät olleet tienneet, ja pyysin hänen tyttärensä kättä. (Sydämen olin minä jo ennen saanut).

"'Tekö herra majuri olette ruhtinas N?' kysyi talonisäntä hämillään ja nousi seisaalleen.

"'Niin olen, ystäväiseni', vastasi majuri. 'Sallimus on sen niin säätänyt. Minä kenties olisin onnellisempi, jos en olisi ruhtinas. Mieleni tekee kadehtimaan niitä, jotka ovat vaan ihmisiä ihmisenä, eikä mitään muuta. Kastit ja luokat eivät minua ollenkaan miellytä. Koska me, pyhän kirjan sanain mukaan, kaikki olemme yhtäläisiä Jumalan edessä, niin miksikäs tässä maailmassa pitää oleman sellainen säätyeroitus, että toiset jo maailmaan syntyessään ovat ylimyksiä ja toiset alhaisia ja orjia, vaikka kaikki olemme yhden näköisiä ja yhden Jumalan tekemiä? Istu, hyvä ystäväni, istu. Minä olen niin iloinen, kun meitä on tässä kaksi ystävää, eikä yhtään ruhtinasta ja talonpoikaa. Me olemme tavallisia kuolevaisia ihmisiä, eikä mitään muuta. Me saamme nyt vapaasti jutella ja hengittää Jumalan raikasta ilmaa'."

"Johan minä sanoin, että tässä ei ole mitään ruhtinasta, eikä talonpoikaa, vaan kaksi ystävää", vastasi majuri kiivastuneena. "Jos ette tahdo suututtaa minua, niin kutsukaa vaan minua majuriksi. Sen arvon olen minä palveluksellani ansainnut, mutta ruhtinaan arvo ei ole minun ansiotani. Niin kauan kun minä teidän talossa olen, ei minua kenkään saa kutsua ruhtinaaksi, vaan majuriksi; muistakaa se."

Sitte kun isäntä oli luvannut olla ruhtinaan nimeä mainitsematta, jatkoi majuri:

"'Teidän ruhtinaallinen armonne on hyvä ja ei tee pilkkaa meistä, alhaisista ihmisistä. Vaikka me olemme köyhät, niin olemme toki Jumalan kiitos kunniallisia ihmisiä ja se onkin meidän suurin arvomme.'

"Nyt oli minulla vuoro hämmästyä; sillä sellaista vastausta en voinut odottaakaan. Siksi minun tuli hieman aikaa miettiä, mitä tuohon sanoisin. Vihdoin virkoin minä:

"'Jos te, hyvä rouva, luulette minun tekevän pilaa, niin te suuresti erehdytte. Minulla ei ole pilaa, sen vähemmin pilkkaa mielessäni. Jos voisin teille avata sydämeni, niin te näkisitte, että siellä on puhdas Jumalan totuus ja ettei siellä ole muuta kuin tyttärenne Marian kuva. Häntä minä rakastan koko sydämeni lämmöllä viimeiseen hengenvetooni asti, eikä tässä ollenkaan tule kysymykseen ylhäisyys tahi alhaisuus, rikkaus tahi köyhyys, vaan yksinään tuo pyhä tunne, rakkaus.'

"Kun rouva kuuli minun innostuksissani puhuvan sydämeni tunteiden mukaan ja näki kuinka minun kasvoni hehkuivat, niin tuli hän siihen vakuutukseen, että puheeni oli pelkkää totta, eikä mitään teeskentelemistä, ja sanoi:

"'Minulla luonnollisesti ei ole mitään sitä vastaan. Mitä sinä Maria siihen sanot?'

"'Minä rakastan häntä, olkoon hän sitte ruhtinas, tahi ruhtinaan orja', vastasi Maria, kävi äitinsä kaulaan ja purskahti itkemään.

"Pyhä tunne valtasi minutkin tällä autuaallisella hetkellä niin, että minun silmistäni herahtivat kyyneleet.

"Sitte kun äiti oli antanut meille siunauksensa, aloimme me tuumia meidän yhteen menosta, ynnä muista asiaa koskevista seikoista.

"Minä tahdoin ottaa morsiammeni keralleni Pietariin, mutta rouva ei antanut siihen sanan sijaa, vaan sanoi aivan vakavasti:

"'Vasta sitte, kun te olette Herran alttarin edessä saaneet pyhän papillisen siunauksen, vasta sitte voitte matkustaa mihin tahansa; mutta sitä ennen ei Maria saa askeltakaan ottaa kenenkään miehen kanssa kotoa lähteäkseen.'

"Vielä jonkun päivän viivyin minä näiden kunnon ihmisten luona, vahvistaakseni voimiani. Se oli onnellisin aika minun elämässäni. Voi kuinka mielelläni minä olisin tahtonut jäädä sinne asumaan koko elinajakseni, jos vaan olisin voinut, mutta velvollisuuteni vaati minua palajamaan äitini luokse Pietariin.

"Tällä ajalla sain minä tietää että Marian isävainaja oli erinomaisen urhoollisuutensa ja velvollisuutensa tarkan täyttämisen tähden kohonnut sotamiehestä luutnantiksi, tullut sodassa ammutuksi raajarikoksi, jonkatähden hän sai eron sotapalveluksesta taapikapteenin arvolla. Rouvansa oli erään vänrikin tytär. Miehensä kuoltua ei hänellä ollut muuta tuloa, kuin se pensioni, minkä hän luutnantin leskenä sai. Heillä kun oli oma talo ja Maria vielä ansaitsi ompelemisella rahoja, niin tulivat he toimeen hyvästi, semminkin kun heidän tarpeensakin olivat vähäiset.

"Vihdoin täytyi minun lähteä. Eronhetki oli raskas meille molemmille. Minä lupasin pyhällä valalla, ett'en minä eroa Mariasta kun vähäksi ajaksi vaan. Maria puolestaan lupasi pysyä minulle uskollisena kuolemaansa asti. Näin erosimme vihdoin toisistamme sillä lujalla vakuutuksella että olemme toistemme omat elämässä ja kuolemassa. Ja sen lupauksen me pidämmekin.

"Kotia tultuani kerroin minä äidilleni kaikki tyyni aivan avomielisesti ja pyysin lupaa saada ottaa vaimokseni Marian, jota minä niin hellästi rakastin."

"Tiettävästi äitinne antoi siihen suostumuksensa ilomielin", virkkoi talonisäntä.

"Niin minä luulin ja muutkin järkevät ihmiset olisivat sitä luulleet", vastasi majuri. "Mutta äitini, sen kuullessaan, suuttui kauheasti ja käski minut pois luotaan, jonka minä teinkin, ajatellen, että kun hän tarkemmin miettii asiata, malttaa hän mielensä ja antaa vihdoin suostumuksensa.

"Seuraavana päivänä uudistin minä pyyntöni. Mutta äitini oli jyrkkä päätöksessään. Minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja rukoilin hartaasti, mutta turhaan. Hänen sydämensä oli kivikova minulle, ainoalle pojallensa. Minä itkin ja tein jos jotakin, mutta hän ei antanut perää, vaan uhkasi ajaa minut luotaan ja tehdä minut perinnöttömäksi, jos en ottaisi sitä morsiamekseni, jonka hän oli valinnut.

"'Johan sinä häpäiset koko meidän ylhäisen ruhtinassukumme tuollaisella halpamaisella käytökselläsi', sanoi äitini. 'Mitähän hovissa sanottaisiin, jos saataisiin tietää sinun hullut tuumasi. Varmaankin luultaisiin sinun kadottaneen järkesi ja tulleen heikkomieliseksi. Ei, minä en anna perää sinun hassutuksillesi.'

"Minun täytyi tyhjin toimin palata kammariini. Siellä minä heittäysin divaanille ja itkin, itkin kuin pieni lapsi. Sydämessäni kirosin minä kaikkea ylhäisyyttä, korskeutta ja rikkautta. Miksi eivät kaikki ihmiset voi olla yhtä-arvoisia, jommoisiksi Jumala on ne luonut? Miksikä minun piti syntymän ruhtinaana tähän itsekkääseen ja vallanhimoiseen maailmaan? Mitä hyödyttää minua kaikki tämän maailman mukavuudet, kun en saa tehdä omantuntoni mukaan?"

"Eihän teidän olisi tarvinnut niin kovin säikähtää, vaikka äitinne uhkasi teidät perinnöttömäksi tehdä", sanoi talonisäntä. "Olisittehan te saanut kumminkin isänne perinnön. Ja paitsi sitä, olihan teillä virka sotaväessä ja siitä palkkaa, niin että toimeentulosta ei olisi mitään hätää ollut, vaikka äidinperintö olisi mennytkin."

"Sinä et näy tuntevan näitä asioita", sanoi majuri. "Isälläni ei ollut paljon muuta omaisuutta, kuin ruhtinaallinen arvonsa. Äitini on kaikki se suuri omaisuus, mitä meillä on, ja tiettävästi hän saa tehdä sen kanssa mitä tahtoo. Meillä, rikkailla ja ylimyksillä ei ole virastamme mitään palkkaa, vaan me palvelemme palkatta siksi, että virka-arvo pikemmin kohoaisi. Ja sen se tekeekin. Vasta sitte, kun olemme täysin palvelleet ja eroamme, saamme sen pensionin. Ja paitsi sitä, niin on siinä monta mutkaa ja temppua, ennenkuin erisäätyiset saavat mennä keskenään naimisiin ja kaikkiin näihin temppuihin tarvitaan vanhempain lupa. Siksi se minuun koski niin kovin, kun äitini ei antanut suostumustansa. Minä en ymmärtänyt miten olla, kuin eleä. Olla rikas ja tottunut elämään yltäkylläisyydessä, ja yhtäkkiä tulla köyhää köyhemmäksi, oli asia, joka minua kovin huolestutti.

"Minä olin jo vähällä mennä äitini luo ja luvata hänelle luopua Mariasta ja ottaa se ylhäinen tyttö, jota minä en tuntenut, enkä tietänyt oliko hän kala vai lintu. Näissä mietteissäni kävelin minä kamarissani, pää pyörällä. Silloin tuotiin minulle kirje, ja se oli Marialta. Hän kirjoitti näin:

Minä pelkään, ett'et Sinä ole kylliksi ajatellut meidän yhdistystä. Sinä olet ylhäinen ja rikas, minä alhainen ja köyhä. Minä tunnen, että on väärin pitää niin korkeita ajatuksia; Mutta uskotko Sinä, että Jumala voipi vihastua heikon naisen rakkaudesta. Minä luulen, ett'ei Hän sitä tee ja sentähden minun rakkaudellani ei ole mitään rajoja. Sinä voit hyljätä minut ja ottaa vertaisesi, rikkaan ja ylhäisen puolison, mutta Sinä et voi kieltää sitä, että köyhä ja alhainen Maria rakastaa Sinua kuolemaansa asti. Hylkää minut, jos voit, ja tee mitä velvollisuutesi käskee. Anna minun kätkeä sydämeeni rakkauteni ja kuolla sen kanssa. Minä en uskalla toivoa Sinua. Sen vaan tahdon sanoa, ett'ei minun rakkauteni saa estää eikä himmentää Sinun onneasi. Tosin minulla maailmassa ei ole mitään turvaa, vaan onhan minulla ylhäinen Isä joka pitää huolen orvoista ja köyhistä, siis minustakin. Siihen minä luotan. Kohdatkoot minua maailmassa mitkä vaiheet tahansa, mutta Sinua en minä voi unhottaa. Oi jos Sinä olisit minun vertaiseni, silloin minulla olisi toivo saada sinut puristaa omanani palavaa sydäntäni vasten, mutta nyt — — —? Minä en voi toivoa, vaikka rakastaa voin hamaan hautaan asti. Palavat suudelmat lähettää onneton

P.S.

Tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, vaan sydämeni on niin täynnä tunteita, että se tahtoo pakahtua. Siksi en voi sanoa muuta kuin sydämelliset terveiset!

"Tämä kirje ohjasi minun päätökseni. Minä en enää horjunut rikkauden ja rakkauden välillä, vaan päätin valita jälkimäisen ja rientää paikalla rakastettuni luo. Siinä tarkoituksessa käskin minä valjastaa parihevoset vaunujen eteen.

"Mutta samalla, kun minun piti lähteä, sain kirjeen päälliköltäni. Hän käski minua heti paikalla tulemaan luoksensa. Ehdoton kuuliaisuus päällikölle, sehän on vanhuudestaan tuttu asia. Siis minun täytyi lähteä sinne.

"Saavuttuani päällikköni luo, ilmoitti hän, että pataljoonamme on määrätty lähtemään Suomeen ja lähtö tapahtuu jo huomenna.

"Marian luokse lähtöhomman täytyi siis keskeytyä. Yön seudussa kirjoitin minä kullalleni:

Tuhannet sydämelliset kiitokset rakkaasta kirjeestäsi ja palavasta suudelmasta, jonka minulle lähetit. Minä en koskaan ole epäillyt sinun rakkaudestasi. Mutta sinä näyt elävän pelon ja toivon välillä. Muista, herttaseni, ett'ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelon. Ei sinun, oma lemmittyni, tarvitse epäillä minun rakkaudestani, joka on kova kuin kuolema. Minä olen valmis luopumaan kaikesta muusta maailmassa, mutta en sinusta. Sinun olen minä elämässä, sinun olen minä kuolemassa. Mikään muu ei voi meitä eroittaa, kuin ainoastaan kuolema. Tosin äitini on meidän yhdistystä vastaan ja uhkaa tehdä minut perinnöttömäksi. Sen hän saa tehdä, mutta sinusta ei hän voi minua eroittaa. Minä en koskaan tahdo nähdäkään hänen ehdokastaan, josta minä sinulle jo puhuin, sen vähemmin ottaa häntä. Menköön tämän maailman mammona, minä en siitä välitä. Minä vaan lauleskelen:

Mitä ompi rikkaus rakkautta vastaan; Maast' on kultain kotoisin, vaan sydän tai vahasta.

    Kirjeesi saatuani tahdoin minä rientää heti luoksesi, mutta
    virkavelvollisuuteni käskee minun pataljoonamme kanssa lähtemään
    Suomeen. Sieltä palattuani tulen luoksesi ja sitte Hertan
    alttarin edessä yhdistymme toisiimme ikuisesti.

Rakas kultaseni, luota vaan Jumalaan ja minuun. Minä voin sinun tähtesi tehdä kaikkea, vaan en voi luopua sinusta. Hellät suudelmat tuhansien tervehdysten kanssa lähettää sinua ikuisesti rakastava

"Tämän kirjeen lähetin minä Marialle ja seuraavana aamuna ilmoitin äidilleni, että minun täytyy heti lähteä Suomeen. Hän tuli niin liikutetuksi, ett'ei saanut muuta sanotuksi kun:

"'Hyvästi nyt, rakas poikani! Voipi käydä niin, ett'emme enää tässä maailmassa näe toisiamme.'

"Sen sanottuaan vaipui hän sohvalle ja minun täytyi lähteä, otettuani hellät jäähyväiset. Naimisestani ei ollut mitään puhetta, nyt oli muutakin ajattelemista.

"Minä olen jo ennenkin käynyt sodassa, mutta niin raskaalla mielellä en ole koskaan lähtenyt kotoani kuin nyt. En tiedä, nähnenkö enää milloinkaan äitiäni ja sydämeni lemmittyä, tuota herttaista Mariaa. Häntä minä säälin enin tässä maailmassa. Hän on alati minun mielessäni."

Tähän lopetti ruhtinas kertomuksensa ja pyyhki kyyneleitä silmistään. Talonisäntäkin oli niin kovin liikutettuna majurin kertomuksesta, että hänenkin silmistänsä vesi herahti.

Muutama aika kului, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut. Melkein joka päivä kävi majuri tervehtimässä toisia upseeria ja nämä taas vuorostaan kävivät majurin luona, jossa he väliin hauskuuden vuoksi koettivat puhua suomea, jota he jo vähin olivat oppineet täällä ollessaan.

Eräänä aamuna, tavallista varhemmin kutsutti majuri talonisännän luoksensa ja sanoi hänelle kyynelsilmin:

"Ystäväiseni, nyt meidän täytyy erota toisistamme, en tiedä kuinka kauaksi, kenties ijäksi. Ruotsalaiset aikovat tulla Parkumäessä rajan yli. Minun täytyy väkineni esinnä seisoa tulessa. Teidän maamiehet ovat hirmuiset tappelemaan. Heillä kuuluu olevan aikomus valloittaa Savonlinna ja sitte koko Viipurin lääni. Meidän vähä joukko voipi kohta olla piiritetty ja Jumala tietää, näkeekö meistä enää yksikään isänmaataan ja sukulaisiaan."

Sen sanottuaan pyyhki majuri kyyneltulvan silmistään, eikä saattanut sanoa muuta kuin:

"Hyvä isäntä! Me olemme olleet varsin hyviä ystäviä ja minulla ei ole täällä ketään, johon voisin niin paljon luottaa kuin sinuun. Ole niin hyvä ja lupaa täyttää minun viimeinen pyyntöni."

"Saatte, herra majuri, olla huoletta, minä teen, mitä suinkin voin.
Saatte luottaa minuun ehdottomasti", vastasi isäntä.

"Niinkun näet, on minulla tässä pieni arkku", vastasi majuri. "Jos minun on sallittu kuolla sodassa, niin ole hyvä ja vie tämä arkku äidilleni Pietariin. Arkun kanteen on kirjoitettu hänen osoitteensa, joten sinun on helppo löytää hänet. Mutta älä anna tätä kenellekään muille, kuin ainoastaan hänelle itsellensä. Lupaa se minulle ystävyytemme tähden."

"Minä lupaan sen, ja olkaa huoletta, minä myös täytän lupaukseni", vakuutti isäntä.

Sitte jätti majuri arkun isännälle ja puristi hänen kättään jäähyväisiksi. Hän olisi kenties tahtonut jotain vielä sanoa, mutta ei saanut itkultaan ja mielenliikutukseltaan puhetta suustansa, sen kun vaan nyökäytti päätään jäähyväisiksi ja läksi. Isäntä huusi hänen jälkeensä:

Pian oli majuri poissa ja isäntä katseli kyynelsilmin hänen peräänsä niin kauan, kunnes hän näkyvistä katosi.

Eräänä päivänä tuli majurin toinen palvelija Törmälään. Hänen tulostaan
ja surullisesta katsannostaan arvasi isäntä majurille käyneen huonosti.
Kauan aikaa itkeä nyyhki sotamies, ennenkuin sai sanaa suustansa.
Vihdoin sammalsi hän itkusuulla:

"Kuka on kuollut?" kysyi isäntä, vaikka hän kyllä arvasi, kenestä puhe oli.

"Majuri on kuollut, minun hyvä herrani ja majurini on kuollut", vastasi sotamies. "Hän taisteli urhoollisesti ja kaatui kuin sankari. Luoti osui hänen sydämmeensä ja lopetti pian hänen jalon elämänsä. Kyllä hän oli hyvä, hau oli liian hyvä elämään tässä pahassa maailmassa."

Sekä isäntä että koko talonväki itkivät, kuultuansa tämän odottamattoman uutisen. Työhön ei ollut sinä päivänä halua kenelläkään, eikä se olisi sujunutkaan, jos vaikka he olisivat sitä koettaneet tehdäkin. Niin haikama ja kaiho oli heillä, sillä koko talon perhe, yksin lapsetkin, rakastivat majuria.

Jonkun ajan perästä tuli eräs upseeri muutamain sotamiesten kanssa Törmälään ja veivät mennessään majuri-vainajan viimeiset tavarat, jotka siellä vielä olivat jälellä. Mutta arkkua ei isäntä antanut, eikä upseeri sitä edes kaihonnutkaan.

Parin viikon perästä matkusti isäntä arkun kanssa Pietariin. Arkun kannella olevan osoitteen avulla löysi hän sen kartanon, tahi oikeastaan palatsin, jossa majurin äiti asui. Palvelija, komeissa vaatteissa, tuli häntä vastaan ja tahtoi ottaa arkun ja viedä sen ylhäiselle emännälleen, mutta isäntä ei antanut, vaan selitti, että häntä oli käsketty antamaan se ruhtinattarelle itselleen, eikä kenellekään muulle. Sen kuultuaan laittoi palvelija hänet menemään edelleen.

Siellä oli toinen, yhtä komeasti puettu palvelija, joka saattoi hänet edelleen. Törmälän isäntä hämmästyi, nähdessään sellaisen loiston ympärillään, jota hän ei osannut uneksiakaan. Seinät olivat peitetyt silkillä ja suurilla peileillä, joista hän näki monta kuvaansa yht'aikaa. Vihdoin saapuivat he suljetun oven eteen, jota palvelija vienosti kolkutti. Kun sisältä äännettiin, aukasi palvelija oven ja käski isännän astua sisään.

Komeassa sohvassa istui mustissa vaatteissa vanhanpuoleinen nainen. Tälle kumarsi ja niiasi isäntä hyvin syvään. Nainen nyökäytti päätään tervehdykseksi.

Nähdessään arkun isännän kädessä, vaaleni ruhtinatar ja painoi päänsä kämmeniensä väliin. Törmänen ojensi hänelle arkun, kumartaen. Hän otti sen ja laski edessään olevalle pöydälle. Sitte avasi hän arkun omalla avaimellaan, otti sieltä erään paperin ja luki sen. Suuret kyyneleet tippuivat ruhtinattaren silmistä paperille. Vihdoin putosi kirje hänen syliinsä ja hän nojautui sohvan tyynyä vasten itkemään.

Tällä ajalla oli isännällä tilaisuus katsella ympärillensä. Sali oli kaunistettu kaiken maailman taideteoksilla ja monellaisilla kukkasilla. Laessa riippui suuri kristalliruunu ja seiniä peittivät suuret kuvataulut kultaisissa puitteissa; lattia oli kokonaan verhottu kauneilla matoilla. Jos mihin loi silmänsä, niin kaikkialla kohtasi rikkauden ja ylellisyyden loisto.

Vihdoin nosti ruhtinatar päänsä ja käski palvelijan saattamaan vieraan erityiseen kammariin, sekä antamaan hänelle ruokaa ja juomaa. Sitte pyysi hän isäntää tulemaan huomenna uudestaan puheillensa.

Monen, toinen toistaan komeamman huoneen läpi kuljettuaan, saapuivat he siihen huoneeseen, joka isännälle oli määrätty asuttavaksi. Palvelija kehoitti isäntää pyytämään mitä vaan haluaisi, joko ruokaa taikka juomaa.

Syötyään ja juotuaan juohtui isännälle mieleen, että hän oli jättänyt hevosensa erään kauppiaan kartanoon ja tahtoi mennä sitä katsomaan ja ruokkimaan. Hän läksi kammarista, mutta ei osannutkaan ulos. Hän aukasi yhtä ja toista ovea, vaan ne eivät näyttäneet mikään vievän ulos. Vihdoin tuli eräs palvelija, jolle hän selitti asiansa. Tämä saattoi hänet ulos ja laittoi piharengin oppaaksi, sekä pyysi isännän ajamaan hevosensa tänne, jossa se kyllä hyvin hoidetaan. Isäntä teki niin ja pääsi sillä tavoin hevosen hoidosta huoletta.

Seuraavana päivänä kutsutti ruhtinatar isännän puheillensa. Nyt oli hän erittäin ystävällinen, ojensi kättä ja pyysi vierasta istumaan. Sitte pyysi hän isännän kertomaan kaikki, mitä hän vaan voi suinkin tietää nuoresta ruhtinaasta. Sen tämä tekikin ja vielä niin laveasti, kuin talonpojilla ennen aikaan oli tapana kertoa. Varsinkin Marian ja majurin rakkautta kuvaili hän oikein karjalaisen vilkkaalla kaunopuheliaisuudella.

Kuultuansa, miten helliä rakkauden kirjeitä nuoret kirjoittelivat toisilleen, hyrähti ruhtinatar itkuun ja sanoi:

"Minä tahdon palkita sen, mitä olen laiminlyönyt. Minä laitan noutamaan Marian luokseni ja teen hänet perillisekseni. Muita perillisiä ei minulla maailmassa ole."

Sitte tiedusteli hän isännältä, kuinka kauan tämä malttaisi viipyä Pietarissa ja pyysi isäntää olemaan heillä kortteeria niin kauan kun häntä vaan haluttaa täällä olla. Isäntä kiitti ja jäi taloon olemaan.

Kolme vuorokautta Pietarissa oltuansa päätti Törmänen lähteä kotiinsa ja aikoi käydä sanomassa jäähyväiset ruhtinattarelle. Juuri kun hän aikoi lähteä, tultiin häntä kutsumaan ruhtinattaren luo. Palvelijan saattamana meni hän ruhtinaan huoneeseen.

Ruhtinatar otti hänet lempeästi vastaan ja käski istumaan. Sitte ilmoitti hän että oli antanut noutaa poikansa morsiamen luoksensa ja tehnyt hänet perillisekseen. Sen sanottuaan aukasi hän kammarin oven ja huusi: "Maria, tule tänne!"

Samassa astui esille nuori, solakka, mustiin puettu nainen, joka sanoi vieraalle hyvin kohteliaasti hyvän päivän. Sitte esitteli ruhtinatar vieraallensa:

Vaikka hieman kalvea, oli Maria ihmeen ihana impi, niin ihana, jottei Törmänen ollut milloinkaan niin kaunista naista nähnyt. Kun hän ojensi sievän kätensä vieraalle, oli se pehmeä kuin sametti.

Sitte pyysi Maria vierasta kertomaan, mitä hän tiesi siitä hyvästä ruhtinaasta. Sen tämä tekikin, alkaen siitä hetkestä, jolloin majuri heille tuli, siihen asti kun hän heiltä läksi ja kuinka he surivat häntä koko perhe. Kun hän mainitsi ruhtinaan palavasta rakkaudesta ja uskollisuudesta Mariaa kohtaan, tillahti Maria itkemään ja sanoi:

"Hän rakasti minua ja oli minulle uskollinen kuolemaansa asti; samoin tahdon minäkin tehdä ja elää yksin hänelle."

Kun isäntä oli kertomuksensa lopettanut, kutsui ruhtinatar palvelijansa, jonka käski tuomaan heille lasit viiniä. Se oli Törmäsestä outoa, kun naiset kilauttivat viinilasinsa hänen lasiansa vasten ja sitte vasta ryyppäsivät. Viinit juotua sanoi isäntä jäähyväiset ja kiitti vierasvaraisuudesta. Lähtiessä pisti ruhtinatar isännälle sadan ruplan setelin kouraan ja Maria antoi viiden ruplan kultarahan. Talonväki pyysi vierasta vastakin käymään heitä tervehtimässä, kun hän vaan milloin liikkuu Pietarissa.

Kotiin tultuaan kertoi Törmänen laveasti Pietarissa-käynnistään ja miten hyvästi häntä siellä pidettiin majuri-vainajan kotona. Hänellä oli siitä kertomista moneksi aikaa.

"Kyllähän Maria lupasi pysyä ruhtinaalle uskollisena kuolemaansa asti, mutta sitä minä en usko. Noin nuori ja kaunis nainen ei saa rauhaa olla yksinään. Onhan niitä rikkaita ja nuoria ylimysten poikia, jotka viettelevät hänet naimisiin", lasketteli isäntä joka kerran, kun tuli puheeksi Maria.

Melkein joka vuosi kävi Törmälän isäntä Pietarissa ja samalla tervehtimässä ruhtinatarta ja Mariaa. Joka kerralla oli hän yhtä tervetullut ja sai aina lähtiessään runsaasti rahaa ja muutakin kavetta. Viime kerralla kyseli Maria isännän kotia, ynnä tietä sinne, luvaten käydä joskus katsomassa niitä paikkoja, joissa hänen rakas ruhtinaansa oli oleskellut.

Kymmenen vuotta oli kulunut ruhtinaan kuolemasta, kun eräänä kauniina kesäpäivänä tuli Törmälän taloon ylhäinen nainen. Hän ajoi vaunuilla, joita veti pari mustia hevoisia. Isäntä meni vierasta vastaan.

"Vieläkö isäntä tuntee minua, kun emme pariin vuoteen ole nähneet toisiamme?" kysyi vieras noustessaan vaunusta.

"Kyllähän minä luulen tuntevani ja ainakin arvelen teidän olevan neiti
Marian, ruhtinas majurin morsiamen", vastasi isäntä.

"Aivan oikein osattu", virkkoi vieras. "Minä olen se sama ihminen. Minä pyydän teitä olemaan niin hyvä ja näyttämään minulle kaikki ne paikat, joissa ruhtinas-vainajani kävi ja oleskeli teillä ollessaan."

"Sen teen aivan mielelläni", vastasi isäntä. "Käydään nyt ensin siihen kamariin, jossa ruhtinas asui, ja sitte katselemme muita paikkoja."

Maria kertoi että ruhtinatar oli jo kuollut ja että hän nyt yksinään omistaa koko sen suuren omaisuuden, joka ruhtinattarelta jäi. Hän otti äitinsä luokseen asumaan ja veljensä hoitamaan suurta omaisuuttansa. Veli on jo naimisissa ja hänen lapsensa ovat Marian rattona. Talvella he asuvat Pietarissa, vaan kesällä maatilallaan. Veli asuu alati maalla, mutta hänen vanhemmat lapsensa asuvat mummonsa ja tätinsä luona talvisaikana Pietarissa.

Sitte tahtoi Maria nähdä sitä niittyä, jossa ruhtinas-vainaja kertoi talonisännälle rakkausseikkansa. Isäntä vei vieraansa niitylle ja osottaen ladon luona olevaa suurta mätästä, sanoi:

"Tuo on juuri se mätäs, jossa ruhtinas istui silloin, kun hän minulle kertoi rakkausseikkansa ja oli niin liikutettu, että hän itki, ja minäkin itkin. Silloin minä ymmärsin miten kovin hän teitä rakasti ja oli valmis teidän tähtenne uhraamaan kaikki tässä maailmassa. Hän rakasti teitä kaikesta sydämestänsä ja oli teille uskollinen kuolemaan asti. Tämän mättään olen minä säilyttänyt ruhtinaan muistoksi ja olen antanut sille nimeksi ruhtinaan mätäs. Sen toisen mättään, jonka päällä minä istuin, otin minä pois ja vein karjapihaan. Mutta ruhtinaan mätäs saa olla siinä, ainakin niin kauan kun minä ja poikani elämme."

"Kiitoksia paljon, hyvä isäntä, kun olette minun ruhtinas-vainajani muistoa niin kunnioittanut ja käskenyt poikannekin sitä tekemään! Kas, tässä on se kirje, jonka rakas ruhtinaani minulle kirjoitti ja josta hän teille puhui. Ottakaa ja lukekaa se."

Samalla veti Maria taskustaan kirjeen ja ojensi sen isännälle, joka katseli sitä vähän aikaa, antoi sitte kirjeen takaisin ja sanoi:

"Minä en osaa venäläistä kirjoitusta lukea, vaikka minä kyllä osaan venättä puhua."

Maria otti kirjeen takaisin ja luki sen isännälle, joka tarkkuudella sitä kuulteli. Sitte sanoi Maria:

"Minun mielestäni oli ruhtinaan äiti siihen syypää, ettei teistä tullut paria", virkkoi isäntä.

"Oi, älkää sanoko niin, hyvä isäntä", vastasi Maria. "Meidän äiti oli herttaisin ihminen maailmassa, vaikka hän, kun asia esitettiin hänelle niin äkkiä, ei voinut antaa suostumustansa, semminkin kun hän oli katsonut pojallensa toisen morsiamen, joka oli sekä arvonsa että varallisuutensa puolesta ruhtinaan vertainen. Mutta kyllä ajan kuluessa, kun hän tuli tuntemaan meidän molempain lujan rakkauden, olisi hän ilomielellä suostunut meidän yhteen käymiseen. Hän rakasti poikaansa yhtä paljon kuin minäkin, siksi ei hän olisi voinut sitä kieltää, vaikka minä olin alhainen ja köyhä. Se oli oikeastaan sota, eikä äiti, joka meidät eroitti."

"Te olette vielä yksin, neiti Maria. Miks'ette ole mennyt naimisiin?" kysyi isäntä.

"Minäkö naimisiin muiden kanssa, kuin oman ruhtinaani, — ei ole voinut tulla kysymykseenkään. Minä elän ruhtinaani muistolle. Hänen rakkautensa on minulle liian kallis, unhottaakseni sitä. Me lupasimme rakastaa toisiamme kuolemaan asti. Hän on sen lupauksensa täyttänyt ja minä myös tahdon sen täyttää. Se on pyhä vala, siksi en minä voi sitä rikkoa. Tosin minulla on ollut paljon tarjokkaita, mutta ylenkatseellisesti olen minä heidät kaikki hylännyt. Minä sain lukemattomia kirjeitä, joihin yhteenkään en vastannut. Minä sain suullisia rakkauden tunnustuksia, joihin minä vastasin paikalla kieltävästi. Nyt jo pari vuotta olen minä saanut olla rauhassa, kun olen vetäytynyt yksinäisyyteen ja keikarit ovat nähneet vaivansa turhaksi", vastasi Maria innokkaasti.

Sitte sanoi Maria jäähyväiset ja kiitokset isännälle, pisti sadan ruplan setelin isännän kouraan ja sanoi vaunuun noustessaan:

"Ei teidän tarvitse rahojen puutteessa olla. Tulkaa vaan luokseni ja ilmoittakaa tarpeenne, niin saatte minulta rahaa. Minusta on se niin hyvää, kun te rakastitte ruhtinastani ja pidätte hänen muistonsa kalliissa arvossa. Minä olen hänelle uskollinen kuolemaani asti."

HARAKANVARPAAT.

Suomen kansa on erinomaisen taipuvainen vertauksiin. Monta kertaa päivässä kuulee monta asiaa ja esinettä mainittavan vertauksellisesti. Esim. varhain noususta sanotaan: "niin on virkku kuin kukko". Ahkerasta ihmisestä sanotaan: "se on ahkera kuin muurahainen", jota vastoin laiska verrataan aasiin. "Niin on laiska kuin aasi". Molempien toimista virketään: "viidesti vireä käypi, kerralla laiska katkeaa". Äiti sanoo tyttärestään, joka on jäämäisillään vanhaksi piiaksi: "Ei tule turnuturkki, eikä tahdo taulahattu", ilmoittaen sillä, ett'ei tytär kelpaa kenellekään. Sanotaanhan miestä, jolla on musta parta, "pikiparraksi". Epäluotettavasta takausmiehestä sanotaan: "Tuppurainen, tappurainen on takausmies."

Vertauksellinen oli Ilmarisen takoma Sampo, joka kuvaili elinkeinojen edistymistä. Samaten oli laita Pohjolan häihin tapettavan häränkin, jonka sanottiin olleen niin ison, että "Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Keminjoella". Kuinka suuri vötökkä se lienee sitte ollutkaan, mutta niin iso se ainakaan ei ollut, ymmärtää kyllä jokainen minun sanomattanikin. Mutta heittäkäämme nämä vertaukset ja puhukaan yksinomaan "harakanvarpaista".

Jokainen opettaja ja oppilainen kyllä tietää, mitä harakanvarpailla tarkoitetaan. Niillä nimittäin ei tarkoiteta niitä varpaita, jotka harakkalinnun jaloissa ovat, vaan huonoa kirjoitusta, jommoista kaikki vasta-alkavat kirjoittavat, vieläpä moni, joka ei ole juurtajaksain oppinut kirjoittamaan oikeaa kaunokirjoitusta, hökertää koko ikänsä "harakanvarpaita". Myös usea niistäkin, jotka ovat saaneet perusteellisen opin kirjoituksessa, virkaan päästyään kirjoittaa rosuuttavat niin huonoa rökellöstä, että harvat sen perille pääsevät, kun ei tahdo siitä selvää saada. Varsinkin latojat kirjapainossa ovat ihmeessä epäselvää ja huonoa käsialaa lukiessaan. Syystä kerran eräs maaherra, joka pyhäkoulussa katseli, kuinka pojat harjoittelivat kirjoitusta hietapenkkiin, sanoikin:

"Jaa'ah, tuolla tavallahan sitä oppii kauneita ja selkeitä puustavia kirjoittamaan. Moni virkamies saisi tulla tänne uudestaan kirjoituksen oppiin, niin ei sitte kirjoittaisi sellaisia 'harakanvarpaita', joita ei kukaan kuolevainen ihminen osaa lukea, nimistä ei ainakaan mitään tolkkua saa, ne täytyy panna arvelemalla."

Maaherra itse nim. kirjoitti selvää käsialaa, ja siksi hän antoikin sille niin erinomaisen arvon. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka ylpeilevät huonolla kirjoituksellaan, niinkuin moni, etenkin vanha ja korkea-arvoinen virkamies, joka pitää kunnianansa kirjoittaa niin epäselvästi, että siitä on vaikea, joskus mahdotonkin selvää saada. Ja tätä pitää moni typerä korkean opin merkkinä, aivan kuin esivanhempamme, jotka katoolinopin ja latinankielen kirkossa lakattua, kuulivat äitinsä kielellä jumalanpalvelusta toimitettavan, sanoivat:

"Ei se ole mitään pyhää ja Jumalalle otollista palvellusta, jota jokainen ymmärtää ja voipi jäljitellä, vaikka reessä istuissansa, jota vastaan entinen toimi oli niin pyhää, ettei sitä ymmärtänyt joka pappikaan, saatikka sitte maallikot ja kollot."

Puhuessani harakanvarpaista, muistui mieleeni erään vanhan siltavoudin kertomus. Hän nim. jutteli tässä tuonoin minulle mitä hänen harakanvarpaansa on hänen kohtaloissaan vaikuttanut. Se kun huvitti minua, niin luulen, että se suittaa huvittaa muitakin, ja siksi kerron sen tässä.

Jo piennä poikana, kun siltavouti Matti Lempiäinen ensi kerran kylänluvuissa näki kirkkoherran kirjoittavan, jylkähti hänen mieleensä ruveta kirjoitusmieheksi. Kotiin tultuaan otti hän, kynän puutteessa, hiilen liedoksesta ja alkoi vedellä "viippovaapposia" pitkin tuvan seiniä. Saatuaan kyllin kirjoitetuksi, huusi hän:

"Katsos isä, kuinka minä kirjoitin, se on niin hyvää kuin kirkkoherrankin kirjoitus."

"Ei, lapseni, tuo mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'", vastasi isä. "Muuten on sopimatonta tahrata seiniä. Mutta jos sinulla on halu oppia kirjoittamaan, niin pyydän minä kirkkoherran tekemään sinulle kirjoitusaapisen ja hankin lyijykynän, jotta sinä voit opetella oikealla tavalla kirjoittamaan."

"Tee se, hyvä isä, kyllä minä mielelläni tahdon oppia kirjoittamaan ja tulla papiksi", virkkoi Matti ilomielin.

"Eihän oppi ojaan kaada muitakaan", sano äiti. "Voithan opetella sentäänkin kirjoittamaan, vaikka talonpoikanakin olet. Ei meillä ole varaa sinua koulua käyttää."

Suuri oli Matin ilo, kun isänsä seuraavana sunnuntaina toi kirjoitusaapisen. Jokaisen kirjaimen kohdalle oli merkitty mistä se oli aloitettava, joko alhaalta tahi ylhäältä.

"Mutta milläs minä kirjoitan, kun ei ole pännää?" kysyi Matti, katsellessaan kirjaimia.

Vastineeksi veti isä taskustaan punasen lyijykynän ja ojensi sen Matille. Sitte meni hän huoneeseen, otti kirstusta suuren tukun vanhoja kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja, joista repi irti tyhjät lehdet ja toi ne Matille.

Nyt oli Matti miestä mielestään, kun hän istausi pienen pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa vääntää Aata. Hän olisi mielellään kirjoittanut entistä kiukerkoukeriaan, mutta se ei nyt käynyt laatuun, kun piti muka oppia kirjoittamaan niinkuin herratkin. Ehkä hän kuinka koetti, ei A ottanut luonnistuakseen, aina se vaan tahtoi tulla hiilikoukun näköinen.

Monta päivää ei ennättänyt kulua, ennenkun Matti oli kirjoittaa rötvännyt ne paperit täyteen, mitkä isänsä oli hänelle antanut. Väliin tuskaantui hän toimeensa niin, että heitti kirjoitusneuvot kaappiin, kun ei hänen kirjoituksensa tullut yhtäläistä kuin kirkkoherran. Pian hän taas otti ne takaisin esille ja jatkoi työtänsä entistä uutterammin.

Seuraavana sunnuntaina meni Matti isänsä kanssa kirkkoherralta pyytämään jonkunlaista taulun palaista, mihin saisi opetteleida kirjoittamaan. Kirkkoherra antoi taulun puoliskon ja pyysi Mattia kirjoittamaan siihen, saadakseen muka nähdä, kummoisia "harakanvarpaita" Matti teki.

Kernaasti näytti Matti taitoansa. Katsellessaan Matin kirjoitusta, sanoi kirkkoherra:

"Voithan sinä vielä aikaa voittaen oppia kirjoittamaan, mutta ei tämä vielä mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'."

Matti punastui kovin, kun kirkkoherra, samoin kuin muutkin, sanoi hänen kirjoitustaan harakanvarpaiksi. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään, mutta kovasti häntä harmitti.

Koko talven harjoitteli Matti ahkeraan kirjoitusta. Kesällä paimeneen lähtiessänsä pisti hän taulunsa muun eväänsä kanssa "kaakkusäkkiin", ja harjoitteli metsässä mielityötänsä, milloin vaan aikansa myöten antoi.

Noin neljä virstaa Matin kotoa oli varakas Jokelan talo, jonka isäntänä oli herrastuomari Juho Jokinen. Kuunjoen niityllä yhtyivät Matin isän ja Jokelan karjamaat yhteen. Jokaisena keskiviikkona ja lauantaina kohtasivat Matti ja Jokelan herrastuomarin poika Jaakko toisensa Kuunjoen niityllä. Siellä sitte yhdessä kirjoitettiin ja piirustettiin eläinten, puiden ja kukkain kuvioita. Joskus oli Jaakon nuorempi sisar Liisakin siellä, vaikk'ei hän vielä ollut varsinainen paimen, kävihän vaan suotta aikojaan veljensä rattona jolloinkulloin paimenessa. Liisakin tahtoi opetella kirjoittamaan ja Matti, ollen mestari mielestään, opettikin halukkaasti sekä Jaakkoa että Liisaa. Näin oppi Liisakin tuon salatun kirjoitustaidon.

Jo seuraavana talvena oli pieni Liisa oppinut sen verran, että hän voi kirjoittaa "koulumestarilleen" Matille:

"Kirjoituskonsti on suuri, tätä tahdon oppia juuri. Haluni minut tähän toi ja pännää käyttelemään soi. Oi jospa minä oppisin ja taitavaksi tulisin."

Matti oli sangen iloinen, kun sai Liisalta kirjeen. Hän näytteli ja luki sitä kotokylänsä lapsille, jotka ihmettelivät että noin pieni tyttö osaa jo niin kauniisti kirjoittaa.

"Et usko, pieni Liisa ystäväni, kuinka iloiseksi minä tulin, kun sain sinulta kirjan. Minä näyttelin sitä kylän lapsille, ja he ihmettelivät, kun sinä, vaikka olet niin pieni, osaat jo kirjoittaa. Opettele vaan eteenkinpäin, sillä ei mikään taito ole niin hyödyllinen kuin kirjoitustaito. Esimerkiksi, jos ei itsellä ole aikaa mihin mennä, niin laittaa vaan lähetyskirjan, niin se toimittaa asian. Jos tahdot jotain asiaa tarkoin muistaa, niin et tarvitse sitä pitää alati mielessäsi, sen saat kirjoittaa paperille muistiin. Terveisiä laittaa Matti Lempiäinen."

Sikäli kun lasten ajatuskyky vaurastui, sikäli muuttui niiden kirjeiden
sisältökin, joita Matti ja Liisa tuontuostakin lähettelivät toisilleen.
Kun Liisa pääsi ripille ja sai "maistaa papinnäppiä", kirjoitti hän
Matille:

"Hyvä Matti! Nyt olen minä jo aikaihmisten kirjoissa ja puolenkymmenvuoden perästä olen minä jo vanhapiika. Kirjoita vastaus, mitä sinä asiasta arvelet. Terveisiä laittaa Liisa Jokinen."

Vastaukseksi kirjoitti Matti: "Niin totta kuin minä elän, et sinä jää vanhaksi piiaksi. Ensi syksynä tulen minä sinua kosimaan, jos vaan luvan saan. Terveisiä laittaa sinua rakastava Matti L——nen."

Parin viikon kuluttua kirjoitti Liisa Matille: "Rakas Matti! Kiitoksia paljon lupauksestasi. Minä suostun aivan mielelläni sinun ehdotukseesi. Sinä olet minun mielestäni paras poika maailmassa ja niin hyvä, että minä sydämestäni rakastan sinua. Terveisiä paljon laittaa Liisa J——nen."

Tämän kirjeen saatuaan oli Matti niin iloinen kuin harmaa hevonen. Hän oli mielestään kuin seitsemännessä taivaassa. Päästä rikkaan ja kuuluisan herrastuomarin vävyksi ja saada puolisokseen niin kaunis ja viisas tyttö, kuin Liisa, se on todellisesti suuri onni, semminkin kun Liisa rakastaa häntä. Hän luki monta kertaa Liisan kirjeen, vaikka osasi sen jo ulkoakin päin. Nyt ei hän enää, niinkuin piennä poikana, näytellyt kirjettä kenellekään, eikä puhunut koko asiasta mitään.

Syksyllä kävivät Liisalla monet sulhaset, ja niiden joukossa oli tuomarin kirjuri Blomberg. Hän oli ollut viikon päivät pitäjän majatalossa juopottelemassa. Vaan kun rahat loppuivat, eikä viinaa velaksi annettu, niin meni hän Jokelan herrastuomarilta rahaa lainaamaan, jotta olisi saanut pitkittää juotinkiaan. Jokelassa sattui hän näkemään Liisan ja heti syttyi hänen syntinen sydämmensä lemmen liekkihin. Hän ilmoittikin aikomuksensa sekä herrastuomarille että Liisalle. Saadakseen heidän suostumaan naimistuumaansa, sanoi hän:

"Mine meni ens guvernööri kanslia, olen siel vähä aika ja tule sitt vallesman."

Tämän kuultuansa ihastui herrastuomari ja lupasi miettiä asiata. Mutta
Liisa sanoi vanakasti:

"Ennen minä menen oikealle talonpojalle, ennenkuin tuollaiselle herrahutkalle, joka haisee viinalle kuin sika."

Seuraavalla viikolla olivat välikäräjät ja herrastuomari päätti kysyä neuvoa itse tuomarilta. Käräjän loputtua ilmoitti hän asiansa esimiehellensä, joka sanoi:

"Kyll' se toi Blomberg olet varma poika, mutt' on nii suur juoppo, ett'ei hän voi virkaa saada."

Tämän kuultuansa luopui herrastuomari kokonaan entisestä tuumastaan ja päätti laittaa Liisansa sille, kenelle hän vaan itse tahtoi mennä. Ja Liisa puolestaan taasen otti mennäkseen Lempiäisen Matille, niinkuin hän oli luvannutkin. Heistä tuli onnellinen pari. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä. Niinpä ei Liisakaan ollut kokonaan tyytyväinen onneensa. Hänellä oli kyllä mies, jota hän rakasti ja joka häntä rakasti, mutta kun se oli vaan paljas talonpoika, ilman mitään arvonimeä, niin se vähän Liisan ylpeää luontoa halvensi, kun hän muka oli herrastuomarin tytär ja siis talonpoikaista ylimyssukua. Siksi mietti hän monennepäin, miten saisi jonkun viran miehelleen. Siihen sattuikin sovelias tilaisuus.

Eräänä aamuna tuli kuppari-Maija Lempiäisen taloon ja kertoi että siltavouti Järvelin oli toissa yönä myllärin kanssa juonut ja lähtenyt juovuspäissään kotiinsa kulkemaan myllyjoen porrasta myöten, pudonnut jokeen ja kuollut sinne. Vasta eilen iltapuolella löydettiin ruumis joesta.

Tämä uutinen näytti Liisassa herättävän erinomaisia tunteita. Miehensä kotiin tultua keskustelivat Liisa ja Matti kauan aikaa keskenään kahden kesken, ja seuraavana aamuna meni Liisa Jokelaan isänsä luokse.

Mitä Liisa isänsä kanssa puheli, ei kukaan kuullut, mutta seuraavana päivänä ajoi herrastuomari nimismiehen luo, ja muutama päivä sen perästä kävi hän ruununvoudin luona.

Tultuaan ruununvoudin luota, ajoi herrastuomari vävynsä kotiin, jossa hän puheli vävynsä ja tämän isän kanssa kauan aikaa. Ei kukaan voinut aavistaa mitä varten herrastuomari näin ajeli ja puuhasi, mutta jotain erinomaista se oli, sen naapurit kyllä huomasivat.

Eräänä aamuna jo ani varhain läksi Matti nimismiehen pakinoille ja otti keralleen tynnyrin kauroja, leiviskän verran voita ja sianliikkiön. Voin ja lihan vei hän nimismiehen kyökkiin, vaan kaurat antoi hän rengin haltuun, joka ne korjasi.

Kun piika oli ilmoittanut nimismiehelle Matti Järveläisen olevan kyökissä ja tuoneen lahjoja, kutsutti tämä Matin puheillensa konttooriin, jossa heidän välillään syntyi seuraava keskustelu, kun tervehdykset ensin oli laadittu:

"Appesi, herrastuomari Jokinen kävi täällä ja ilmoitti että siltavouti Järvelin oli kuollut ja pyysi että minä ehdottaisin sinut siltavoudiksi Järveläisen sijaan, sanoen sinun osaavan kirjoittaa jonkunlaisia 'harakanvarpaita'. Tules tänne pöydän luo ja koettele kirjoittaa tähän paperiin."

    "Aloin kirjoittaa kynällä,
    Ja panna paperin päälle
    Mitä mielessä makasi."

"Jo riittää. Kah, eihän sinun kirjoituksesi ole niinkään 'harakanvarpaita', vaikka appesi niin sanoi. Tämä on oivallista talonpoikaista kirjoitusta. Osaatko sinä runoillakin?"

"Olenhan minä pidellyt perunkirjoituksia, talonjakoja, kirjoitellut kauppakirjoja, kontrahteja, ynnä muuta sellaista toimitellut ja aina minun kirjoitukseni ovat kelvanneet sekä oikeuksiin että muihin paikkoihin."

"Se on hyvä. Kyllä minä puolestani ehdottelen sinua siltavoudiksi ja minä luulen, ettei herra kruununvoudillakaan ole mitään sitä vastaan. Kuvernööri taas ei tunne täältä ketään, eikä tule tänne tunnustelemaankaan, joten hän tekee sen mukaan, miten me täällä ehdotellaan."

"Kun sinä pääset ruunun virkamieheksi, niin sinun pitäisi muuttaa nimesi, sillä ei ketään virkamiestä ole talonpoikaisella nimellä. Minunkin kantaisäni oli Kantonen, vaan kun hän kävi koulua, niin muutettiin hänen nimensä Candoliniksi. Entisen siltavoudin nimi oli Järveläinen ja se muutettiin Järveliiniksi. Meidän kanttorin nimi oli ennen Tuuha, vaan sitte kun hän pääsi lukkariksi otti hän nimekseen Tuhenius. Koulumestarin nimi oli ennen Kolanen, nyt hän on Colérus. Meidän rovastin kantaisä oli Kanninen ja nyt on hän Cannelin ja kruununvoudin kantaisä oli Salminen, vaan se on nyt Sallmén. Siis sinunkin olisi muutettava nimesi jo ennen siltavoudiksi pääsemistäsi."

"Eihän tuolla taitaisi väliä olla vaikka hänet muuttaisikin, mutta minkä nimen minä sitten ottaisin?"

"Ja kuules vielä yksi asia. Kun sinä pääset siltavoudiksi, niin älä koskaan sano minua armolliseksi vallesmanniksi, sen saavat talonpojat sanoa, vaan sano aina herra vallesman."

"Kas niin, tässä saat lapun, jonka viet rovastille ja hän muuttaa sinun nimesi kirkonkirjoihin ja antaa sitte sillä nimellä sinulle mainetodistuksen, joka tarvitaan siltavoudin virkaa hakiessa. Parin viikon perästä saat tulla tänne minun luokseni ja tuoda pappilasta mainetodistuksesi."

Matti sai nimilapun ja läksi sen kanssa pappilaan, jossa hän esitteli rovastille asiansa ja antoi hänelle lapun.

"Jassoo, olkoonpa lykkyä tykö! Kyllä minä nimen muutoksen merkitsen", virkkoi rovasti.

Kotiin tultuaan kertoi Matti Liisalleen miten asia kävi. Liisa oli niin mielissään, ett'ei hyvä mieli antanut hänelle untakaan, vaan hän ajatteli tulevaa suuruuttansa.

Matti vei nimismiehelle määrätyllä ajalla "papinkirjansa". Parin kuukauden kuluttua ilmoitettiin seurakunnalle saarnastuolista, että kuvernööri on R:n pitäjään määrännyt siltavoudiksi Matthias Lembliinin.

Seurakuntalaiset, jotka eivät ennen olleet moista nimeä kuulleet, ällistyivät ja sanoivat toisilleen:

"Eikös tällaiseen virkaan olisi ollut oman pitäjän poikia, kun vieraasta pitäjästä tänne mies määrätään?"

Vasta perästäpäin pääsivät he asian perille ja moni järkevä mies virkkoi, päätänsä pudistaen:

Ei Matti Lempiäinen ole tullut yhtään paremmaksi, vaikka hän nimensä muutti. Saman arvon olisimme me hänelle antaneet entiselläkin nimellä.

Muutamia vuosia oli jo Mathias Lemblin ollut siltavoutina, kun eräänä kesäpäivänä tuli hänen luoksensa rikkaan Junnolan isäntä, vaatien siltavoutia maksamaan erästä takausta, johon hän muka olisi mennyt kirjuri Blombergin edestä. Summa oli kaksisataa ruplaa.

Siltavouti ensin hämmästyi ja sitte sanoi hän Junnolalle, ett'ei hän koskaan ole Lumperin edestä mennyt mihinkään takaukseen, joten siis velkakirja on väärennetty.

Junnola nosti asiasta kanteen, vaan kun oikeudessa vaadittiin siltavoutia kirjoittamaan nimensä, niin asia päättyi siten, että Blomberg tuomittiin väärennyksestä ja siltavouti pääsi vapaaksi. Tästä sanoi tuomari:

Tämä siltavouti Matthias Lemblinin nimikirjoitus on kaunista käsialaa, joten se ei voi olla Lemblinin kirjoitusta. Lemblinin kirjoitus tähän verraten on pelkkiä "harakanvarpaita".

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ALKUPERÄISIÄ KERTOMUKSIA ENTISILTÄ AJOILTA I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.