The Project Gutenberg eBook of Prinssi ja kaunis näyttelijätär: Salapoliisikertomus, by Sven Elvestad

    I. Muistopuhe ja kirje.
   II. Bassoviulu.
  III. Itävaltalaiset.
   IV. Kaunis anarkisti.
    V. Ensimmäiset turistit.
   VI. Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka.
  VII. Huvinäytelmä ruokasalissa.
VIII. Prinssin vaunut.
   IX. Audienssi.
    X. Puhelimessa.
   XI. Ontuva saksalainen.
  XII. Mitä salapoliisi näki.
XIII. Selvitys.

MUISTOPUHE JA KIRJE.

"Ei ollenkaan mitään", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä, kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag, selaillen sanomalehteä.

Oli aamupäivä. Molemmat etevät salapoliisit, jotka istuivat Kragin virkahuoneessa, olivat päättäneet "raataa koko kesän." Oli hiljaista, ei mitään tekemistä, tapahtui vain taskuvarkauksia ja tuollaista joutavaa. Ei yhtään arvoitusta, ei salaisuutta, ei rikosta — ei edes nimetöntä kirjettä.

"Tämä on miltei sietämätöntä", sanoi Harald Brede haukotellen toistamiseen.

Viheriällä pöydällä hänen edessään oli sikin sokin joukko kirjeitä ja lattialla hänen jaloissaan mahtava pino vanhoja sanomalehtiä huolimattomasti päällekkäin heiteltyinä.

Harald Brede sytytti sikarin ja sanoi, että hän kaikesta huolimatta tahtoi mennä kaupungille, nähdä katuja ja ihmisiä — ja tuntea tuulahduksen keväästä, joka juuri nyt oli todella tullut Kristianiaan. Sillä vuono oli peilikirkas ja vilisi jo valkoisia purjeita, ja Studenterrundenin puut olivat pukeutuneet vihreihin harsoihin ja levittivät ylt'ympäri vienoa keväistä tuoksua.

"Kun ajattelen", sanoi Harald Brede, mennen samalla ikkunaan ja tirkistellen Yong-torille — "kun ajattelen, mikä jännittävä ja mielenkiintoinen aika meillä oli silloin kun Thomas Busch toimiskeli tässä kaupungissa, niin mieltäni kaivelee tämä torkkuva elämä, jota meidän nyt täytyy viettää. Täällähän ei ole mitään, mihin tarttua. —"

"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti, mutta sen miehen ympärillä oli aina elämää ja liikettä. Oli synti, että hänen piti päättää päivänsä sillä tavalla."

"Niin", vastasi Asbjörn Krag, puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti. "Oikeastaan pitäisi minun kaupungin puolesta olla iloinen, että olemme päässeet siitä rikoksellisesta ainiaaksi, mutta oli miten oli, niin en voi olla huoahtamatta joka kerta kun ajattelen tuota vanhaa, kunniallista veijaria."

Asbjörn Krag jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut virkaveljensä äänekästä iloa:

"Me miehet", hän pani erikoisen painon sanalle miehet, "tunnemme kuitenkin lopuksi vissiä, omituista rakkautta pahimpia ja kiukkuisimpia vihollisiamme kohtaan. Etkö ole huomannut, miten vähän viha meidän elämässämme merkitsee. Kaksintaistelijat tervehtivät toisiaan, ennenkuin miekat kalskahtavat vastakkain, ja kun vastustaja on kuollut, laskee toinen taistelija miekkansa ja tervehtii uudelleen. Hän ei kumarra vain kuolleen vihollisensa edessä, vaan koko olemassaolon arvoituksen edessä. Pohjimmalta emme vihaa ihmisiä, vaan heidän pahoja tekojaan…"

"Anteeksi", lausui Harald Brede, "mutta se näyttää minusta olevan miltei samaa."

"Ei aivan", virkkoi Asbjörn Krag hetkisen perästä. "Meidän tulee ensinnäkin muistaa, ettei vielä kukaan ole vetänyt rajaa hyvän ja pahan välille. Vain yhteiskunnalliset lait ovat asettaneet rajamerkit yhteiskunnan suojaksi ja mukavuudeksi. Tämä luonnollisesti on oikein, koska yhteiskunnan on oltava yksilöä korkeammalla, ja sen vuoksi täytyy sinun ja minun yhteiskunnan edustajina käydä sotaa elämästä ja kuolemasta jokaista yksilöä vastaan, joka menee noiden rajojen ylitse."

"Niin, meidän on kuitenkin muistettava, että on ihmisiä, jotka jo syntymästään saakka ovat joutuneet lain rajojen ulkopuolelle, onnettomia ihmisiä, jotka heti alusta alkaen ovat meidän luonnollisia vihollisiamme."

"Kenties… kenties", myönsi Harald Brede vetäen samalla syvin henkäyksin raikasta kevätilmaa keuhkoihinsa. "Kenties on!"

"Ei kenties… on varmasti. Ja nämä ihmiset ovat kaikista traagillisimpia. Me voimme heidän joukossaan tavata ihmisiä, joita voimme vain surkutella, ihmisiä, jotka olisivat saattaneet kohota korkealle, ellei heidän elämänsä olisi mennyt vinoon. Thomas Busch esimerkiksi. Mikäli miehuus ja nero vielä luetaan hyveisiin elämässä, oli Thomas Busch…"

"Niin, niin, saat kernaasti nauraa, ellet tahdo seurata ajatusjuoksuani. Hänen kohtalossaan oli tragiikkaa. Mitä olisikaan hän saanut aikaan, jos hän olisi työskennellyt kanssamme, sen sijaan että hän työskenteli meitä vastaan. Sen vuoksi, rakas Harald Brede, voimme kernaasti kaivata häntä. Hän ansaitsi paremman kohtalon kuin alinomaa joutua kynsiimme ja taas paeta lopuksi kuollakseen joutavassa rautatieonnettomuudessa."

"Sen hän teki, tällä kertaa ei meidän tarvitse pelätä nenästä vetämistä. Ja vanha ystävämme Stein Riverton on itse piirtänyt viimeiset sanat hänen hautakiveensä: Rauha hänen muistollensa."

Harald Brede jätti paikkansa ikkunassa, asteli hitaasti edestakaisin huoneessa ja haukotteli kolmannen kerran.

"No niin", sanoi hän lopuksi, "tulokseksi keskustelustamme jää kuitenkin, että saan istua paikallani ja lihoa."

Asbjörn Krag nauroi sydämellisesti. Ensimmäisen kerran hän oli kuullut ystävänsä itse koskettelevan tätä arkaluontoista aihetta, josta toverit usein olivat tehneet viatonta pilaa.

"Rakas ystävä", sanoi hän samalla lyöden virkaveljeänsä olkapäähän, "siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi. Täällä on minulla jotakin, joka kenties voi olla sinusta mielenkiintoista."

Harald Brede tukahutti äkkiä neljännen haukotuksensa ja kumartui ystävänsä käsivarren yli. Asbjörn Krag oli sangen verkkaisesti ottanut povitaskustaan kirjeen. Kuori oli varustettu amerikkalaisilla postimerkeillä, ja salapoliisi aukaisi hitaasti sinisen, täyteenkirjoitetun kirjepaperin ja jatkoi:

"Se tuli juuri tänään. Se on ystävältäni ja virkatoveriltani James Cliffordilta, joka on New-Yorkin kelvollisimpia salapoliiseja. Tapasin hänet Amerikanmatkallani ja tulimme heti hyviksi ystäviksi. Clifford on tarmokkaimpia henkilöitä mitä tunnen, mutta laiska kirjeenkirjoittaja, ja ymmärsin heti, niin pian kuin näin hänen nimensä kirjeen alla, että vain ammattitoimet ovat voineet pakottaa kynän hänen vastahakoiseen käteensä…"

Salapoliisi vaikeni hetkeksi, ja Harald Brede kumartui innostuneena kirjettä katsomaan.

"Otaksumiseni osoittautuikin oikeaksi. Kuulehan nyt, mitä oivallisella virkaveljellämme on ilmoitettavana."

Ensinnäkin sydämellinen kiitos yhdessäolostamme New-Yorkissa, yhdessäolosta, jonka aina olen lukeva hauskimpiin muistoihini. Ei ollut ainoastaan harvinainen onni saada tavata niin älykästä ja kuuluisaa virkaveljeä…"

"No niin", keskeytti Asbjörn Krag hiukan hämillään, "hyppäämme alkulauseen yli, mutta täällä alempana on jotakin, joka mahdollisesti voi olla mielenkiintoista."

"Se että nyt otan vapauden kirjoittaa Teille, rakas virkaveli, johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että eräs kuuluisimmista ja pelätyimmistä rikoksellisistamme, Leo Carsten, kaksi päivää sitten pääsi murtautumaan ulos 'Mustasta tähdestä', mihin hänet oli suljettu odottamaan sähkötuolia. Todellakin onnistui Teidän, rakas virkaveljeni, kerran tehdä sama manööveri, ja Te olitte kyllin rakastettava ilmoittaaksenne minulle, kuinka siinä menettelitte. Miten Leo Carsten on toiminut, on minulle sitävastoin täydellinen arvoitus. Hiljaa ja jäljettömästi, kuten hänen tapansa on, on hän kadonnut ja lienee jo aikoja sitten pudistanut Amerikan tomut jaloistaan. Syy, minkä vuoksi tahdon ilmoittaa tästä Teille, on aivan yksinkertaisesti se, että me hyvällä syyllä epäilemme Leo Carstenin paenneen Norjaan. Norja on nimittäin hänen varsinainen isänmaansa, jos nyt ylipäänsä käy sanominen, että hänenlaisellaan kansainvälisellä rikoksellisella on isänmaata tahi edes halua omistaa sellainen. Leo Carsten on maailmankansalainen sormenpäitä myöten, enkä varmaankaan liioittele, kun väitän, että hän on vaarallisin rikollinen, joka viimeisellä vuosikymmenellä on esiintynyt. Hän näyttää osaavan kaikki, tietävän kaikki ja vielä enemmän: oikeassa silmänräpäyksessä käyttävän hyväkseen kaikkea rohkeasti ja julkeasti. Hän on sukkela kuin orava, vahva kuin karhu, viekas kuin kettu ja rohkea kuin leijona.

Kaikkialla on hänellä ystäviä ja suosijoita, jotka mieluummin menisivät hänen puolestaan kuolemaan kuin pettäisivät hänet.

Sillä Leo Carstenilla on kolme ominaisuutta, jotka roistoväen silmissä tekevät hänen vastustamattomaksi: hän kostaa julmasti ja henkilöön katsomatta, jos joku häntä vastustaa, hän ei petä väkeään, jos he hänen tähtensä joutuvat onnettomuuteen, ja ennen kaikkea hän tuhlaa kultaa kuin ruhtinas.

Ylt'ympäri Europan pääkaupungeissa on hän toiminut: Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä, Pietarissa, Wienissä ja Madridissa, kunnes hän kunnioitti Amerikkaa korkealla läsnäolollaan. Hänen kepposensa eivät ole tavallisia rikoksia, ne ovat taidetekoja, näytelmiä, älykkäästi ajateltuja ja mestarillisesti näyttämölle asetettuja. Mikä näytelmäkirjailija hänessä onkaan mennyt hukkaan! Sen ohessa hän näyttelee kuin vain harvat. Kaikissa mahdollisissa hahmoissa on hän esiintynyt ja viime vaalitaistelussa hän teki todellakin tasavaltalaisille ruman kepposen esiintymällä eräässä tilaisuudessa Theodor Rooseveltina ja pitämällä tulisen puheen sekä senjälkeen ryöstämällä vieraanvaraisen isäntänsä kassakaapin. Samalla oli entisen presidentin juna pysäytetty erään pienen rautatieaseman sivuraiteille ja asema huolellisesti eristetty kaikesta sähkösanomayhteydestä ulkomaailman kanssa. Asia kyllä saatiin selville ja painettiin villaisella, mutta siitä huolimatta sitä siellä täällä käytettiin vaalitaistelutarkoitukseen. Että Leo Carsten on mennyt Europaan, siitä olemme miltei vakuutetut. Luulemme näet saaneemme selville, että hän oli matkustanut 'Oceanicilla', ja olimme sen vuoksi miltei varmat hänen kiinnijoutumisestaan. Lähetimme langattomalla sähkösanoman kapteenille ja käskimme häntä toimeenpanemaan perusteellisen tutkinnon kaikkiin matkustajiin nähden. Kahdeksan tunnin perästä saimme kuitenkin vastauksen: Carsten ei ole laivalla. Se seikka, että hän mahdollisesti on ajatellut tehdä 'visiitin' entiseen isänmaahansa, on todellakin vain arvelua, mutta luulen olevani varma siitä, että hän monista syistä nykyisin välttää vanhoja toimintakeskuksiaan. Joka tapauksessa olen tahtonut varoittaa Teitä, rakas virkaveljeni.

Jos Te kysyisitte minulta hänen ulkonäköään, niin minä luultavasti joutuisin neuvottomaksi, sillä hänen ulkomuotonsa vaihtelee kuin huhtikuun ilma. Itse olen yksi niitä harvoja, joiden oikeudenkäynnin aikana on onnistunut vilahdukselta nähdä Leo Carstenin 'siviilinaama'. Minun täytyy tunnustaa, että hämmästyin, sillä sileämpää ja jokapäiväisempää ulkonäköä on tuskin yksinkertaisimmalla ravintolatarjoilijalla. Hän on keskikokoinen, jäntevä, kasvot soikeat, puoleksi germaanin, puoleksi etelämaalaisen. Tukka on musta ja lyhyeksileikattu; ihmeelliset ovat ainoastaan silmät, jotka loistavat kuin mustat timantit ja joskus voivat hehkua kuin kissan silmät pimeässä.

Lähetän tässä piirustuksen, minkä 'New York Heraldin' piirtäjä samassa tilaisuudessa teki kuuluisasta rikoksellisesta. Se on todellinen, pieni mestariteos, hetken innostuksessa syntynyt, ja vain kaipauksella siitä eroan. Se puhuu paljon voimakkaammin kuin mitä minä jäykillä sanoilla voin ilmaista…

Vastaanottakaa sydämelliset terveiseni, rakas virkaveli. Jos kohtalo soisi Teidän toimittaa tuo uskalias rikoksellinen häntä odottavalle kunniaistuimelle: sähkötuoliin, ei kukaan olisi iloisempi kuin Teidän

Kun salapoliisi oli lopettanut lukemisen, olivat molemmat ystävykset hetkisen hiljaa ja Krag katseli hymyillen Harald Breden tarmokkaita ja ällistyneitä kasvoja. Sen jälkeen tarttui hän ääneti vielä kerran kirjekuoreen ja veti siitä kokoontaitetun lyijykynäpiirustuksen. Hän pani sen eteensä pöydälle, ja molemmat poliisimiehet kumartuivat katsomaan amerikkalaisen sanomalehtimiehen mestariteosta.

James Clifford oli oikeassa. Tuo yksinkertainen piirustus ansaitsi todellakin sen ylistävän mainesanan, minkä amerikkalainen salapoliisi oli sille antanut, ja Asbjörn Krag oli ensisilmäyksellä näkevinään Leo Carstenin yhtä ilmielävänä kuin tämä olisi seisonut hänen edessään. Rohkeapiirteinen, soikea pää miltei lapsellisine kasvoineen. Puoliavoimet huulet paljastivat valkoisen hammasrivin, musta tukka ympäröi matalaa, kaunismuotoista otsaa, mutta mustat, levottomat silmät muodostivat ihmeellisen vastakohdan kasvojen pehmeille piirteille, antaen Cliffordin ulkomuodolle niin erikoisen sävyn, että Asbjörn Krag tunsi pelkästään tämän piirustuksen avulla voivansa keksiä hänet tuhansien joukosta.

II.

BASSOVIULU.

"Kyllä", sanoi hän, "kaikki tämä oli hyvin mielenkiintoista, mutta en käsitä, että siitä voi olla meille apua."

"Mitä tahdot sanoa?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän huolellisesti kääri kokoon kirjeen ja piirustuksen ja pani ne takaisin lompakkoonsa.

"Tahdon sanoa", jatkoi Harald Brede, "että tuo erittäin oivallinen herra Carsten kaiken todennäköisyyden mukaan ei ole auttava meitä kuluttamaan tätä ikävää aikaa. Mies, jolla on maailma toimintakenttänään, ei luultavasti asetu tähän maailman kolkkaan. Onhan se vain yksi mahdollisuus miljoonista muista ja…"

"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag, "en minäkään olisi kiinnittänyt erikoisen suurta huomiota juttuun, ellei olisi tullut toista tiedonantoa."

Krag vetäisi taskustaan esille kokoonrypistetyn sähkösanoman ja suoristi sen.

J.C."

"Kyllähän", jatkoi Asbjörn Krag, "nämä oraakkelimaiset sanat eivät sano juuri paljoa. Mutta tunnen Cliffordin ja tiedän, että hän on mies, joka harvoin liioittelee. Kun hän on poikennut niin paljon tavoistaan, että on lähettänyt sekä kirjeen että sähkösanoman, niin on hänellä myös pätevät syyt siihen."

"Mahdollisesti kävelyretken kauniissa kevätilmassa, jos sinä tahdot tulla mukaan."

"Mutta", jatkoi Harald Brede, ajatuksissaan kynsien korvantaustaansa, "eikö kuitenkin olisi varminta asettaa muutamia ylimääräisiä vahteja rautatieasemalle ja laivasilloille?"

"Ei, rakas ystäväni, mitä sinä ajattelet", sanoi hän leikillisesti. "Sinulla oli äsken muutamia täysin oikeita vastaväitteitä, jotka tekivät epäilyksenalaiseksi kuuluisan vieraan tänne tulon. Ja sinä olet kuitenkin mielikuvituksen mies… mutta nuo muut!" Krag kohautti olkapäitään. "Luuletko, että minä asettuisin alttiiksi vaaralle tulla nauretuksi vasten kasvoja. Ei, tällä kertaa saamme tyytyä olemaan vailla seikkailuja."

"Mutta", lausui Asbjörn Krag äkkiä, "jättäkäämme koko juttu syrjään.
Puhuimme uutisista. Minä olen kertonut omani, nyt on sinun vuorosi.
Onko sinulla mitään sydämelläsi?"

"Ei, ei mitään… Kyllä, tosiaankin, taskuvarkaus eilen illalla. Varomaton nainen menetti tungoksessa laukkunsa ja siinä olleet 17 kruunua 20 äyriä."

"Muutoin olemme jo saaneet varkaan kiinni. Kolmentoistavuotias katupoika. Hänet on lähetetty kasvatuslaitokseen."

"Ei", sanoi hän, "nyt luulen, että minä seuraan sinun neuvoasi ja teen kävelyretken auringonpaisteessa. On ihana kevätilma."

Hän oli jo pannut kätensä ovenripaan, kun virkatoverinsa huudahdus äkkiä pidätti hänet.

"Halloo", huudahti Asbjörn Krag pää melkein sanomalehden peitossa, "sehän on merkillistä."

"Eräs ilmoitus", vastasi Krag, "jonka nyt olen nähnyt kolmena päivänä peräkkäin."

"Niin, mutta olenkin nähnyt, että sinä useampia päiviä peräkkäin olet istunut ja leikellyt sanomalehdistä epäiltäviä ilmoituksia voimatta löytää pienintäkään lähtökohtaa, mistä aloittaa."

"Kas, eihän tuo ole niin omituista, rakas virkaveli, tässä eräänä päivänä havaitsin minä ilmoituksen kadonneesta lyhtypatsaasta."

"Mutta tämä ilmoitus on ollut lehdessä kolmena päivänä peräkkäin ja nyt on bassoviulu löydetty — merestä. Näyttää siltä, kuin se olisi tarttunut ankkuriin ja sen mukana vedetty ylös."

"Sallihan minun kuulla mitä ilmoitus sisältää", sanoi hän, "onhan mahdollista, että siinä piilee jotakin."

"Melkein uusi hieman hiekkautunut bassoviulu on löydetty merestä
Vippetangenin luona. Voidaan periä Pedersenin laivakonttorista, Iso
Rantakatu."

"Mutta sehän on täysin naurettavaa", sanoi hän, "sehän kuulostaa salakähmäiseltä."

"Ilmoitus on, kuten sanottu, ollut kolmena päivänä peräkkäin. Näyttää siltä, kuin ei kukaan tahtoisi ilmoittautua omistajaksi."

Hän tapasi Pedersenin itsensä puhelimessa. Krag esittelihe ja kysyi häneltä, miten oli tuon kummallisen löydön laita.

"Niin, olen yhtä kummastunut kuin tekin", vastasi laivatarpeidenkauppias, "en todellakaan tiedä, mitä minun on tehtävä bassoviululle. Tahtoisin mielelläni päästä siitä, sillä se on iso kapine, sanon, ja se on vain tiellä liikehuoneessani."

"Höyrylaiva Liverpoolin miehistö löysi sen. Kun he haalasivat ylös ankkuriköyttä, seurasi bassoviulu mukana. He jättivät sen minulle, koska heidän oli lähdettävä matkalle samana päivänä."

"Mutta luulisi kuitenkin, että bassoviulun pitäisi uida pinnalla kuin korkki."

"Te saatte lähettää bassoviulun löytötavaravarastoon", sanoi Asbjörn
Krag, "niin tulemme tutkimaan sitä lähemmin."

"Sydämellisellä mielihyvällä. Siten pääsemme vapaaksi siitä hirviöstä.
Minä annan heti kuljettaa sen rattailla pois."

"Suuri ja vahva mies voisi mahdollisesti kantaa sen, mutta minun juoksupoikani ei siihen mitenkään pysty."

"Hyvä, tuleepa olemaan hauska saada tarkastaa vähän lähemmin tuota merkillistä bassoviulua", sanoi Krag.

"Niin", vastasi Asbjörn Krag, "ja kaikkein merkillisintä on, että kauppias sanoi bassoviulun sisässä olevan jotakin."

III.

ITÄVALTALAISET.

Molemmat salapoliisit odottivat suurella jännityksellä bassoviulua, vaikk'ei kumpikaan heistä voinut olla ajattelematta, että tilanne oli hiukan koomillinen.

"Siinä se on", virkkoi äkkiä Harald Brede, joka oli seisonut ikkunan vieressä ja uteliaana tirkistellyt kadulle.

Asbjörn Krag antoi parille konstaapelille määräyksen kantaa viulun salapoliisikonttoriin.

Oli sangen hupaista nähdä kahden konstaapelin retuuttavan esinettä, jonka soittajat tavallisesti kantavat kainalossaan. Viulu asetettiin lattialle, ja Harald Brede koetti sitä nostaa.

"Niin, kyllä jaksan sitä kantaa", sanoi hän, "mutta tuhat tulimmaista, miten raskas se on."

Liitospaikat olivat vielä kuivan saven peitossa, mutta muutoin oli viulu täysin vahingoittumaton. Ankkurin mukana oli se noussut tasaisesti ja hiljalleen vedenpintaan.

Kaikki kielet olivat ehjät. Asbjörn Krag näppäsi niitä, jolloin niistä lähti vääriä ja teräviä säveliä.

Läsnäolevat konstaapelit hymyilivät. He eivät olleet milloinkaan edes ajatelleet mahdollisuutta, että sellainen esine voisi löytyä meren pohjasta.

Niin pian kuin Asbjörn Krag ja Harald Brede olivat jääneet kahden kesken, haki edellinen murtoraudan työkalukaapistaan.

Ensin nostivat he sieltä suuren kiven. Se oli ilmeisesti pantu sinne, jotta viulu pikemmin uppoaisi.

Ne olivat toiselta puolen maalatut. Ei kumpikaan salapoliiseista voinut ymmärtää, mihin niitä oli käytetty. Ne näyttivät eniten jostakin seinästä sahatuilta.

Edelleen löysivät he koko joukon rojua, halonkappaleita y.m.s., mikä kaikki oli saven peitossa samoinkuin koko viulun sisus.

Kun salapoliisit olivat tyhjentäneet viulun sisustan ja panneet löydetyt esineet eräälle tuolille, nousivat he pystyyn ja katsoivat toisiinsa.

"Kuitenkaan tämä ei ole yksinomaan naurettavaa. Selvästi piilee tässä jotakin."

"Joka tapauksessa en käsitä mitä se voisi olla", vastasi Harald Brede. "Toivon, että se mies, joka heitti viulun mereen, olisi täällä. Silloin parissa minuutissa muutamin valituin sanoin opettaisin hänelle, miten tällaisia hienoja soittokoneita käsitellään."

Eräs alemmista virkamiehistä ilmoitti, että muuan mies seisoi ulkona ja halusi puhutella Asbjörn Kragia.

"Ehkä hän tietää jotakin uutta", virkkoi Harald Brede silmäillen vihaisin katsein viulua, "sillä onhan kaikki tämä vain pilaa."

"Sitä en usko", vastasi Krag, "sillä kuten tiedät, olen hotellien suosiossa. Niin pian kuin vähänkin epäiltävää tapahtuu, kertovat ovenvartijat sen heti minulle. Tämä Salvesen on käynyt täällä monta kertaa, vaikka hänellä ei olekaan ollut mitään mielenkiintoista kerrottavana. Mutta saammepa nähdä. Tässähän mies on."

Ovenvartija Salvesen astui sisälle syvään kumartaen. Hän pysähtyi ovelle kultareunainen lakkinsa kädessään.

Ovenvartija, joka hetken merkityksen tähden oli hyvin salaperäisen näköinen, aikoi juuri ruveta selittämään asiaansa, kun hän nähdessään kiillotetun viulun äkkiä silminnähtävästi muuttui.

Hän pudotti univormulakkinsa lattialle ja alkoi tuijottaa viuluun, ikäänkuin se olisi ollut joku merkillinen eläin.

"Mutta tämähän on todellakin ihmeellinen tapaus elämässäni", huudahti hän.

"Onko siinä sitten jotakin kummasteltavaa?" kysyi Asbjörn Krag. "Ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi mahdollisuutta, että viulu voidaan rikkoa?"

"Kyllä… mutta tämä viulu… Olen nähnyt sen aikaisemmin. Tunnen sen vaaleasta, kauniista väristään ja tallasta…"

"Selittäkää tarkemmin", sanoi Asbjörn Krag, "juuri tuota viulujuttua me pohdimme. Tulitteko kenties tänne samasta syystä?"

"Katsopas vaan! Sehän oli onnenpotkaus. Sanotteko nähneenne viulun aikaisemmin? Milloin?"

"Keskiviikkona näin sen viimeksi. Tänään on meillä lauantai. Siitä on siis kolme päivää."

"Siinä tapauksessa on sen täytynyt löytyä vedestä heti sen jälkeen kuin se oli sinne heitetty", huomautti Harald Brede.

"Vedestä!" huudahti ovenvartija, "voiko olla mahdollista, että se on ollut vedessä!"

"Kyllä", vastasi Krag, "se vedettiin ylös ankkuriketjun mukana. Luultavasti on se pudonnut suoraan ankkurin päälle. Mutta selittäkää nyt. Näitte sen viimeisen kerran keskiviikkona. Olette siis nähnyt sen useampia kertoja? Milloin muulloin?"

"Niin, maanantaina tuli junassa kaksi itävaltalaista. He asettuivat asumaan hotelli Europaan, ja oli heillä paitsi muita soittokoneita myöskin tämä viulu mukanaan."

Nyt nauroivat molemmat salapoliisit, ja ovenvartija joutui aivan pois suunniltaan.

"Niin — se on hyvin merkillistä", sanoi hän. "Juuri niiden itävaltalaisten takia olen täällä. Tehän, herra Krag, olette sanonut, että minä ilmoittaisin, jos näkisin jotakin epäiltävää. Ja tämä juttu tuntui minusta epäilyttävältä. Luulen että toinen itävaltalaisista on hullu."

"Mutta samalla hän näyttää olevan erittäin viisas. He ovat molemmat kunnon ihmisiä, kunhan vain ei olisi tuota kirottua soittoa."

"Niin, he soittavat bassoviulua ja torvea tunnin joka päivä. Se ei ole juuri suloista kuulla. Toinen puhaltaa torvisooloa, toinen soittaa sitten soolon bassoviululla."

Ovenvartija oli havainnut ne eri esineet, jotka salapoliisit olivat viulun sisästä löytäneet.

Hän otti puupalasen kumpaankin käteensä ja katseli niiden maalauksia ilmeisellä mielenkiinnolla.

"Luulenpa tuntevani", vastasi ovenvartija. "Nämä puupalaset ovat maalatut aivan samanlaisiksi kuin seinät meidän huoneissamme. Ja katsokaahan tänne" — sanoi ovenvartija näyttäen toista puupalasta — "voisin vannoa, että tämä on otettu itävaltalaisten asuman huoneen laudoituksesta. Se on samanvärinen ja muodoltaan samanlainen. Mitä enemmän sitä katselen, sitä enemmän siinä suhteessa varmistun. Ei voi olla epäilystäkään siitä, herrat salapoliisit, että nuo puupalaset ovat sahatut hotelli Europan seinästä. Siitä olen aivan selvillä, mutta en siitä sen enempää viisastu."

"Antakaa puupalasten olla", sanoi Asbjörn Krag, "istukaahan ja rauhoittukaa. Ymmärtääkseni", jatkoi hän, "teidän täytyy selittää tämä asia juurta jaksaen."

IV.

KAUNIS ANARKISTI.

"Toisen nimi on Bleib ja toisen Wilkens. Bleib on tilanomistaja ja mikäli voin ymmärtää hyvin rikas. Wilkens on hänen sihteerinsä. Molemmat saapuivat mannermaajunassa kello kolme iltapäivällä. He ajoivat ajurilla hotelli Europaan. Niin pian kuin he olivat saapuneet, huomasin heti että tilanomistaja Bleib hyvin tunsi hotellin, vaikk'en minä voi muistaa nähneeni häntä aikaisemmin."

"Hän pyysi kaksi eri huonetta, numerot 21 ja 22, toisessa kerroksessa kadun puolella. Nyt sattui kuitenkin niin, että nämä huoneet olivat käytännössä, joten minun täytyi ilmoittaa hänelle, että hänen oli mahdotonta saada niitä.

"'Siinä tapauksessa en halua asua täällä', sanoi hän. Kun nyt ei kuitenkaan ollut mikään 'sesonki', emme me halunneet päästää luotamme niin hienoja vieraita kuin nämä näyttivät olevan. Minä menin siis niiden vieraiden luo, joilla oli nuo molemmat huoneet, ja pyysin heitä muuttamaan kahteen muuhun huoneeseen. Käytin tekosyynä sitä, että herra Bleib ja hänen sihteerinsä jo kauan sitten olivat tilanneet huoneet.

"Sillä tavoin saivat molemmat itävaltalaiset asua missä halusivat, ja herra Bleib kiitti minua avusta.

"Tavarat kannettiin huoneisiin. Niitä ei näyttänyt olevan erittäin paljoa. Molemmat bassoviulut ja torvi herättivät heti huomiotani.

"Herra Bleib antoi minun ymmärtää, että hän oli intohimoinen bassoviulun soittaja ja että hänen täytyi harjoittaa sitä tunnin verta joka päivä. Minä saisin määrätä, milloin katsoin ajan sopivimmaksi.

"Koetin turhaan selittää hänelle, että niin hyvin bassoviulun soittaminen kuin torven puhaltaminen häiritsisi muita vieraita, mutta silloin hän alkoi taas puhua muuttamisesta.

"Miltei olin taipuvainen antamaan noiden kiusallisten vieraiden mennä menojaan, mutta samalla ajattelin, että jos on sanonut A:n, pitää myöskin sanoa B.

"Sitäpaitsi katosivat kaikki epäilykset, kun itävaltalainen selitti, että hän mielellään maksoi huoneista kaksinkertaisen vuokran.

"Sen lisäksi tuli, että tänä aikana ei ollut juuri paljon vieraita. Minä määräsin siis, että he saisivat pitää soitannolliset harjoituksensa puoli kahden ja puoli kolmen välillä päivällä. Tuona aikana olisi soittaminen vähimmin haitallista.

"Nyt ovat molemmat herrat pitäneet soittoharjoituksiaan koko viikon. Aluksi se ei tuntunut niinkään pahalta, mutta nyt olen väsynyt soittoon. Se on miltei sietämätöntä. Sen lisäksi ovat hotellin muut vieraat alkaneet valittaa…"

"Mutta eikö tuo melu keskiviikkona loppunut?" kysyi Asbjörn Krag.
"Silloinhan näitte bassoviulun viimeksi?"

"Kaukana siitä. Olenhan jo sanonut, että itävaltalaisilla oli mukanaan kaksi bassoviulua. Keskiviikkoiltana näin, että sihteeri, herra Wilkens tuli huoneestaan raahaten bassoviulua."

"Niin, raahaten. En ole milloinkaan luullut että bassoviulu voisi olla niin raskas. Hän meni kadulle se mukanaan. Puoli tuntia myöhemmin hän tuli taas kotiin ja silloin ei hänellä ollut viulua.

"Kysyin häneltä, mihin hän oli jättänyt soittokoneen. Sen sijaan, että olisi vastannut, teki hän minulle puolestaan kysymyksen: 'Sanokaa minulle herra ovenvartija, onko soittokoneiden ja eritoten bassoviulujen rakenne teille tunnettu?'

"'No', jatkoi hän, 'silloinhan ette paljoa kostu jos ilmoitan, että sointisävy on särkynyt ja että G-kieli on mennyt poikki'."

"'Sen uskon', vastasi itävaltalainen. 'Niin, bassoviulu on lähetetty korjattavaksi. On hyvin tärkeätä saada sointisävy kuntoon.'

"Torstaina, perjantaina ja tänään ovat itävaltalaiset soittaneet varaviulua. Mikäli voin ymmärtää, soittaa tilanomistaja itse viulua, kun taas sihteeri käsittelee torvea."

"Oletteko milloinkaan saanut tilaisuutta olla läsnä jossakin herrojen harjoituksessa?"

"En, he ovat hyvin varuillaan pitääkseen kaikki asiaankuulumattomat loitolla."

"Kyllä", vastasi ovenvartija, "olenkin tutkinut avaimenreikää, mutta tuloksetta. Osoittautui näet, että itävaltalaiset ovat tukkineet avaimenreiän. — Kun havaitsin sen, päätin kääntyä teidän puoleenne, herra salapoliisi. Suljetut avaimenreiät ovat aina epäilyttäviä. Sitäpaitsi on itävaltalaisten esiintyminen ylipäänsä tuntunut minusta kummalliselta. Heillä ei näytä olevan mitään asioimistoimia, eivätkä he välitä kaupungin tai sen ympäristöjen katselemisesta. Näyttää miltei siltä, kuin he olisivat matkustaneet aina Wienistä asti tänne saakka suututtaakseen hotelli Europan ovenvartijaa bassoviulullaan ja torvellaan…"

"Sitähän minäkin pelkäsin alussa, mutta siinä suhteessa ei ole mitään hätää. Kun tänään esitettiin lasku koko viikolta, maksoi herra Bleib heti välittämättä edes katsoa oliko se oikea. Sitäpaitsi antoi hän laskun tuojalle runsaasti juomarahoja. Mutta päätin joka tapauksessa etsiä teidät, herra Krag, ja varoittaa teitä, mutta en odottanut tapaavani sihteerin bassoviulua täällä — ja lisäksi tuollaisessa kunnossa."

"Sen voin aivan hyvin ymmärtää. Kiitän teitä antamistanne tiedoista. Menkää nyt takaisin hotelliin, niin tulen perästä tutkiakseni tilannetta lähemmin."

"Ette saa kenellekään ilmaista mitään huomioistanne, joita olette tehnyt itävaltalaisista. Ja ennen kaikkea: älkää antako näiden tietää, että teillä on epäluuloja heitä kohtaan."

"Minä puolestani luulen, että itävaltalaiset aivan yksinkertaisesti ovat hulluja."

"Ja minä olen vakuutettu, että he ovat aivan täysijärkisiä. Heidän toiminnassaan on huomattavissa eräänlaista logiikkaa. — He tulevat Kristianiaan päämääränään vuokrata huoneet numero 21 ja 22 hotelli Europasta. Minkätähden? — He pitävät joka päivä tunnin pirullista meteliä. Miksi? Tuskinpa huvin vuoksi. He sahaavat reiän hotellin seinään. Mitä varten? — Tässä jutussa on koko joukko salaperäisyyttä. Luulen, että siihen kätkeytyy joku arvoitus. Niin, rakas Harald Brede, nyt olemme vihdoinkin saaneet työtä…"

Harald Brede aikoi juuri vastata, kun ovi äkkiä avautui ja salapoliisipäällikkö astui sisään. Hänellä oli muutamia papereja kädessä.

"Herrat", sanoi hän, "tuon teille tärkeän tiedon. Olette luonnollisesti nähneet sanomalehdissä, että Baijerin prinssiä Friedrichiä odotetaan Kristianiaan lähipäivinä."

"Ja tämän johdosta", jatkoi salapoliisipäällikkö, "olen saanut nämä kirjeet ministeriöstä. — Ensimmäisessä ilmoitetaan päivä ja tunti, jolloin prinssi saapuu Kristianiaan, ja meitä muistutetaan ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tavallisia ulkomaisten ruhtinasten vieraillessa. Mutta sen ohessa lähetetään meille Münchenistä ihastuttavan nuoren naisen valokuva ja seuraava huomautus:

"'Mikäli olemme saaneet tietää, pitäisi nuoren entisen näyttelijättären, Rosa Brennerin, oleskella Kristianiassa samaan aikaan kuin prinssi. Pyydämme Teitä tarkasti pitämään mainittua naista silmällä. On erittäin tärkeätä, ettei hän millään tavalla joudu ikävyyksiin, vaikkakin jokaista hänen askeltaan on vakoiltava. Olisimme Teille kiitolliset, jos antaisitte meille yksityiskohtaisia tietoja hänen oleskelustaan Kristianiassa.'"

"Pieni naisanarkisti siis", virkkoi Harald Brede innostuneena, "sehän kuulostaa aivan suurenmoiselta."

Salapoliisipäällikkö pani asiapaperit ja valokuvan pöydälle ja jätti konttorin samalla lausuen, ettei tuntenut ketään muuta, jolle hän turvallisemmin voisi uskoa tämän arkaluontoisen tehtävän.

Valokuva esitti nuorta, erittäin kaunista naista, jolla oli suuret, uneksivat silmät.

"Miltei kaikki naisanarkistit ovat kauniita", vastasi Asbjörn Krag, "heissä on jotakin mielikuvituksellisen haaveellista. — No niin", jatkoi hän, "kunnes kaunis Rosa saapuu, voimme ottaa urakallemme herrat bassoviulunsoittajat."

"Kello kolmelta tulee juna", sanoi hän virkaveljelleen, "tahtoisitko varmuuden vuoksi mennä rautatieasemalle siltä varalta, että tuo nainen tulisi, jolla aikaa minä tarkastan hiukan hotellia ja käyn tervehtimässä ystävääni ovenvartijaa."

Kun hän tuli ovenvartijan huoneeseen, kuuli hän ihmeekseen äkkiä kaukaista parkumista jostakin hotellin ylemmistä kerroksista. Se kuulosti ikäänkuin lapsen kirkunalta.

"Eikö nyt tuollaisesta voi joutua epätoivoon", sanoi ovenvartija ja ravisti alakuloisena päätään. "Se on sihteeri, joka harjoittelee torvellaan."

Asbjörn Krag meni toiseen kerrokseen ja pysähtyi numero 21:n oven kohdalle. Hänen täytyi tunnustaa, ettei itävaltalaisen torvensoitto läheltä kuulunut niin hirveältä. Hän osasi joka tapauksessa soittaa.

Niin pian kuin torvisoolo oli tauonnut, aloitti bassoviulu esityksensä.
Sen ääni kuului jylhemmältä.

Melu, minkä nämä molemmat soittokoneet saivat aikaan, oli sangen vahva.
Asbjörn Krag kumartui ovea kohti ja kuunteli, saadakseen selville
kuuluisiko mahdollisesti jotain muuta ääntä kuin tuo hirveä musiikki.
Hän seisoi ja kuunteli kauan.

Sen jälkeen hän tarttui ovenvartijaa käsivarteen ja seurasi häntä hänen huoneeseensa.

"Kuulkaahan nyt", lausui hän, "asuuko ketään noiden sukkelain soittoniekkain huoneen vieressä?"

"Ei", vastasi ovenvartija, "tilattu on se pieni, kaunis huoneisto, jonka vastapäätä itävaltalaisten huoneet ovat."

ENSIMMÄISET TURISTIT.

Samassa silmänräpäyksessä ajoivat kahdet vaunut hotellin pääsisäänkäytävän eteen, ja ovenvartijalle tuli kiire.

Asbjörn Krag seisoi sisäänkäytävällä välinpitämättömän näköisenä ja kädet selän takana, kuin joku hotellin vieras.

Kadun toisella puolella hän näki kummastuksekseen Harald Breden, joka nousi ajurin rattailta ja meni sisälle läheiseen puotiin.

"Nyt on tullut kaupunkiin joku, jota hän tahtoo pitää silmällä. Se on tuskin kukaan muu kuin tuo pieni, kaunis anarkisti."

Ja aivan oikein. Toisesta vaunusta nousi nuori, kaunis pari. Herralla oli yllään matkapuku ja kiikari keltaisessa nahkaremmissä olkapäällä.

Naisen Asbjörn Krag tunsi valokuvasta. Se ei ollut kukaan muu kuin anarkisti, entinen näyttelijätär Rosa Brenner.

Hän riensi edellä ja ohjasi heidät pieneen, kauniiseen toisen kerroksen huoneeseen.

Asbjörn Krag kulki viistoon kadun poikki puotiin, mihin hänen virkatoverinsa Harald Brede oli mennyt sisälle. Se oli hedelmäliike. Krag tapasi todella ystävänsä siellä. Brede seisoi hyvin tyynenä ikkunan ääressä ja pureskeli viinirypäleitä.

"Nyt olemme siis päässeet käsiksi seikkailuun", puheli Krag, kun he olivat tulleet kadulle.

"Seikkailuun? Minä en ainakaan vielä saata nähdä, että on kysymys mistään seikkailusta."

"Uskomatonta", virkkoi Harald Brede. "Tuolla naurettavalla bassoviulujutulla ja pienen anarkistin traagillisella kohtalollako olisi muka yhteyttä! Sinun on myönnettävä, että se on mahdotonta."

"Mutta usein onkin vain kukonaskel vakavan ja naurettavan välillä", vastasi Asbjörn Krag. "Tässähän on ravintola. Asettukaamme täällä johonkin nurkkaan, niin selitän asian sinulle."

"Ensinnäkin hylkään mahdollisuuden, että itävaltalaiset olisivat mielenvikaisia."

"Teen sen kaikesta huolimatta. Mielenvikaiset eivät koskaan keksi sellaisia hullutuksia, joilla nämä herrat huvittelevat itseään. Siis: itävaltalaiset ovat täysin normaaleja. He ovat mikäli ymmärrän hyvinkin viisaita, jopa älykkäitä."

"Kaikenkaikkiaan minulle selvisi heti, että viisaat ihmiset eivät ryhdy niin suureen puuhaan hotellissa ilman että heillä on joku tarkoitus. — Ensinnäkin muistui mieleeni, että he tahtoivat asua määrätyissä huoneissa, joiden numerot he tiesivät, vaikk'eivät koskaan ennen olleet hotellissa asuneet. Heillä oli siis jotakin etua näissä huoneissa asumisesta, mutta mitä? — Nyt olen saanut selville, että tuo kaunis anarkisti, joksi häntä sanomme, on jo kaksi viikkoa sitten oleskeluansa varten Kristianiassa tilannut pienen, komean kolmen huoneen huoneiston. Itävaltalaisten huoneet erottaa tästä huoneistosta vain seinä."

"Ymmärrän, mihin tahdot pyrkiä", sanoi hän. "Arvelet että itävaltalaiset ovat valinneet nuo huoneet määrätyssä tarkoituksessa."

"Siis eivät itävaltalaiset olisi soittotaiteilijoita, vaan poliisiurkkijoita?"

"Se ei ole juuri luultavaa", keskeytti Asbjörn Krag. "Poliisiurkkijain ei todellakaan olisi tarvinnut käyttää sellaisia kiertoteitä saadakseen tilaisuuden vakoilla tuota kaunista naista."

"Mutta elleivät he ole poliisiurkkijoita", sanoi Harald Brede, "niin en voi käsittää, mikä heitä voisi kannustaa anarkistia urkkimaan."

"Silloin et ajattele, kuinka anarkistit ja kaikki vallankumoukselliset työskentelevät. He ovat toveriensa alituisen valvonnan alaisina. He pitävät toisiaan silmällä. Toistaiseksi olen siinä käsityksessä, että itävaltalaiset myöskin ovat anarkisteja. Luulen, että neiti Brenner on tullut Kristianiaan erikoisessa tarkoituksessa, mahdollisesti murhatakseen nuoren prinssin. Ettei hän voisi pelata kaksoispeliä, ovat he lähettäneet molemmat itävaltalaiset Kristianiaan valvomaan häntä."

"Minä edellytän, että loppupäätelmäsi ovat oikeat", sanoi hän, "ne tuntuvat ainakin hyvin todenmukaisilta. Mutta kuinka voit selittää tuon naurettavan musiikin, pasuunansoittamisen ja bassoviulun poruuttamisen?"

"Jos ajattelet bassoviulusta tekemiämme löytöjä, niin on siinä kyllä selitystä."

"Tekemiämme löytöjä? Nehän supistuivat aikamoiseen annokseen merenpohjasavea, isoon kiveen ja joukkoon puupalasia."

"Kiven voimme jättää pois laskuista", sanoi Asbjörn Krag, "se on pantu sinne vain painolastiksi. Savi ei myöskään näyttele mitään osaa. Mutta puupalaset! Ne olivat verrattain suuret ja lisäksi maalatut samalla maalilla kuin hotellihuoneen seinät. Jopa väitti ovenvartija, kuten muistat, että hän tunsi panelin eräässä noista puupalasista. Minusta näyttää senvuoksi enemmän kuin luultavalta, että nämä puupalaset ovat aivan yksinkertaisesti sahatut itävaltalaisten huoneen seinästä — juuri sen huoneen, joka on seinätyksin anarkistin huoneiston kanssa. Minua ei ihmetyttäisi, jos seinästä olisi sahattu pois kokonainen suuri kappale, niin että on aukko esim. vaatekaapin takana. Naisen huoneessa salaa aukon seinäpaperi, jota ei luonnollisesti ole otettu pois. Sillä tavalla voivat itävaltalaiset kuulla kaiken, mitä tapahtuu hänen huoneessaan ja kenties tunkeutua sinne sisälle, jos niin tarvittaisiin."

"Mutta kuinka he ovat voineet saada aukon seinään huomiota herättämättä?" virkkoi Harald Brede. "Heidänhän täytyi joka tapauksessa sahata, murtaa ja hakata aukkoa."

"Siinä meillä on juuri selitys tuohon naurettavaan musiikkiin, jota muutoin tämän jälkeen en pidä ollenkaan naurettavana. Vieväthän sekä torvi että bassoviulu korviasärkevällä melullaan miltei kuulon läheisyydessä olevilta. Mikäli ovenvartija on kertonut, on itävaltalaisilla sitäpaitsi mukanaan pieni rumpu, ja heidän tarkoituksensa oli varmaankin käyttää sitäkin. Eikö sinusta tunnu merkilliseltä, että molemmat herrat käyttävät vain niin meluavia soittokoneita?"

"Minä arvelen sen juuri osoittavan, etteivät kaikki ruuvit heidän päässään ole paikoillaan."

"Sitä se ei osoita, vaan molemmat herrat ovat käyttäneet soittokoneiden hirmuista melua ainoastaan vaimentaakseen ne äänet, joita he itse olivat pakotetut aikaansaamaan murtaessaan aukkoa seinään."

"Lopuksi on rikkisahatusta seinästä tullut aivan liian paljon puupalasia. He eivät ole voineet piilottaa kaikkea huoneistoonsa eivätkä matkatavaroihinsa. He ovat aivan yksinkertaisesti olleet pakotettuja viemään pois rojua. Sen vuoksi he panivat kaikki nuo epämieluisat esineet ynnä kiven bassoviuluun ja heittivät ne yhdessä mereen. Siten onnistui heidän poistaa roju herättämättä ovenvartijan epäluuloja. — Jos minun luuloni ovat oikeat", päätti Asbjörn Krag, "on kaunis neiti Rosa Brenner tullut tänne Kristianiaan jollekin salaperäiselle asialle. Ja kun hänen toverinsa Saksassa eivät voi luottaa häneen, ovat he lähettäneet kaksi vakoojaa — itävaltalaiset — valvomaan häntä. On siis selvää, että meidän tarkkaavaisuutemme täytyy kohdistua yhtä paljon itävaltalaisiin kuin tuohon viehättävään naiseen."

"No niin, oli hyvä, että tulitte", sanoi hän. "Katsokaahan, tässä on minulla uusi sähkösanoma."

"Prinssin matkaa Kristianiaan on kiirehditty. Hän matkustaa
Norjan pääkaupunkiin huomenna iltapäiväjunassa. Huomaa kirje." —

"Siis matkasuunnitelman äkillinen muutos", sanoi Asbjörn Krag. "Se tuskin merkitsee muuta kuin että prinssi pelkää. Niin tekevät ruhtinaalliset henkilöt aina kun he epäilevät murhayritystä. No niin, nythän olemme jo päässeet selville prinssin vihollisista, niin että siihen nähden ei matkasuunnitelman muutto merkitse mitään."

Molemmat salapoliisit istuivat sen jälkeen puoli tuntia keskustellen tilanteesta, kun yht'äkkiä eräs konstaapeli uudelleen ilmoitti hotelli Europan ovenvartijan saapumisesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui tuo kunnon mies sisälle.

"Katsopas vain! Miten voivat kaunis neiti Brenner ja molemmat soittoaharrastavat itävaltalaiset?" kysyi Asbjörn Krag.

"Aivan erinomaisesti", vastasi ovenvartija. "Niin pian kuin neiti Brenner ja hänen veljensä olivat muuttaneet huoneisiinsa, huomautin minä itävaltalaisille, että heidän oli lopetettava soittonsa vastaiseksi. Elleivät he tahtoisi siihen tyytyä, olisi parasta, että molemmat heti muuttaisivat hotellista."

"Eivät, he halusivat mieluummin jäädä paikoilleen. He olivat sovinnollisempia kuin luulinkaan. He sanoivat, että jos asian laita on niin, tahtoivat he mieluummin lopettaa harjoituksensa. Ja muuten, sanoi sihteeri, eivät he kuitenkaan voisi aloittaa uudelleen, ennenkuin viulun häiriintynyt sointisävy oli korjattu."

"Kuuluuko muuten mitään uutta?" kysyi Asbjörn Krag. "Minkä vaikutuksen olette saanut neiti Brenneristä ja hänen veljestään?"

"He ovat", lausui ovenvartija, joka selvästi tuumi, ettei ollenkaan voinut olla puhetta heidän sekoittamisestaan itävaltalaisiin puuhiin, — "erinomaista ja rakastettavaa väkeä. Erittäinkin veli on hyvin kohtelias ja puhelias. Hän kysyi minulta miltei heti, oliko tilaisuutta lyhyihin, virkistäviin huvimatkoihin kaupungin ympäristössä, ja minä mainitsin silloin Krokklevenin ja näytin hänelle valokuvan kuninkaan näköalapaikasta. Hän tuli heti hyvin innostuneeksi ja kutsui kohta sisarensa.

"'Sinne meidän täytyy matkustaa', sanoi hän. 'Itse rakas Rosa voit valokuvasta nähdä miten kaunista siellä on.'

"Myöskin neiti Rosa ihastui viehättävään maisemaan, ja he sopivat siitä, että matkustaisivat sinne ensi maanantaina, s.o. ylihuomenna."

"Ei, kuinka voitte luulla jotakin sellaista… Ei, me puhelimme hotellin lukusalissa."

"En, toinen itävaltalaisista oli myöskin huoneessa, mutta hän istui niin kaukana ja oli niin syventynyt sanomalehteen, että hänen oli mahdotonta kuulla mitään. Hän muuten myöskin aikoo Krokklevenille — varsinaisesti juuri siitä tulinkin tänne teille puhumaan."

"Huvimatka", mutisi salapoliisi. "Ja se herättää epäilyksiä… Kuinka saitte siitä tietää?"

"Sihteeri tuli aivan äskettäin minun luokseni ja kysyi, olinko tilannut ne vaunut.

"'Vaunut', hämmästyin minä. 'En minä ole kuullut puhuttavan mistään vaunuista.'

"'Varmasti', vastasi hän, vaikkakin hiukan hapuillen. 'Minähän olen tilannut vaunut Ringerikeen. Vai olisiko mahdollista, että olen unohtanut sen…? No niin, eihän vieläkään ole liian myöhä. Tahdotteko siis tilata vaunut kello viideksi Sandvikin asemalle?'

"'Kyllä', vastasin, 'sen teen mielelläni'. Ja nyt olen tilannut vaunut Sandvikiin. Herrat ovat jo matkustaneet junassa Kristianiasta. Vaunut ovat Sandvikissa."

"Milloin sihteeri puhui vaunuista?" kysyi Asbjörn Krag. "Oliko se sen jälkeen kuin te olitte puhellut Brenner-sisarusten kanssa?"

"Eivätkö itävaltalaiset maininneet mitään siitä, että hekin aikoivat poiketa Krokklevenille?"

"Kun sihteeri, herra Wilkens, mainitsi, että he aikoivat käydä katsomassa Norderhovin vanhaa kirkkoa Ringerikessä, sanoin minä, ettei heidän siinä tapauksessa olisi laiminlyötävä käyntiä Krokklevenillä. Kun hän sai nähdä valokuvan, näytti hänkin tulevan aivan haltioihinsa. Joka tapauksessa, sanoi hän, tahtoivat he ehdottomasti matkustaa Kuninkaan näköalapaikalle… Niin, tämän vain tahdoin teille sanoa."

"Krokklevenille", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä. "Kiiruhda ja pue yllesi, niin että ennätämme sinne ennen noita molempia itävaltalaisia musiikinharrastajia."

"Kotiin matkustavaksi pohjois-amerikkalaiseksi", vastasi Asbjörn Krag.
"Me tulemme olemaan tänä vuonna ensimmäiset turistit Krokklevenillä."

"Ja älä unohda revolveria", lisäsi hän Harald Breden vetäytyessä yksityishuoneeseensa.

VI.

NAINEN, JOLLA OLI VIHREÄ HATUNSULKA.

Juuri kun molempain itävaltalaisten vaunut vierivät Sundvoldenia kohden, ajoi eräs automobiili kovaa vauhtia heidän ohitseen. Automobiilissa istuivat Asbjörn Krag ja Harald Brede valepukuisina.

Krag ennätti silmäillä noita molempia miehiä. Tilanomistaja saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli jo jokseenkin kalju pää ja punertavat kasvot. Hänen sihteerinsä Wilkens oli vähintään kymmenen vuotta nuorempi. Hän näytti miltei taiteilijalta koreasti kierrettyine viiksineen ja tuuheine kähärine hiuksineen. Päässään oli hänellä tavattoman leveälierinen hattu.

Asbjörn Kragin täytyi hymyillä, kun hän ajatteli, mitä lajia "taitelijoita" nuo molemmat herrat olivat. Toisen erikoisalana oli torven puhaltaminen, toisen mereen viskatun bassoviulun vinguttaminen.

Kun he saapuivat Sundvoldenin hotelliin, olivat salapoliisit vähintäänkin tunnin matkan itävaltalaisten edellä.

Kuten Asbjörn Krag heti oli epäillyt, osoittautui, etteivät nuo molemmat itävaltalaiset musiikinharrastajat ollenkaan kiirehtineet matkaansa vanhalle mielenkiintoiselle kirkolle, josta olivat puhuneet ovenvartijan kanssa. Päinvastoin jäivät he levollisina hotelliin, ihailivat näköaloja ja joivat samppanjaa.

Vahtimestari neuvoi heille tien Krokklevenille, mutta he vain nyökkäsivät ja vastasivat, että he luultavasti tulisivat uudelleen jo ensi maanantaina ja silloin kävisivät he Kuninkaan näköalapaikalla. Sitävastoin olivat he hyvin halukkaita tietämään, olisiko mahdollisesti joku pieni huvila vuokrattavana kesäksi tai vielä pitemmäksikin ajaksi, — mieluimmin sellainen, joka oli hiukan tiestä syrjässä.

"Kyllä, on tosiaankin", sanoi vahtimestari. He saisivat vuokrata aivan pienen kalustetun talon, joka juuri oli vapaana, mutta se oli sangen kallis ja heidän täytyi maksaa hyvin. Se oli ihanalla paikalla ja siellä voisi elää vapaasti ja kenenkään häiritsemättä.

Itävaltalaiset asettuivat sen jälkeen vaunuihin, tuumivat hintaa sekä tahtoivat heti lähteä katsomaan tuota taloa.

Kun he vajaan kahdenkymmenen minuutin perästä palasivat, oli kaikki ratkaistu. He eivät olleet tinkineet, vaan olivat suostuneet maksamaan vaaditun vuokran. He muuttaisivat rakennukseen maanantaina iltapäivällä.

Itävaltalaiset nousivat sitten vaunuihin ja ajoivat jälleen takaisin ehtiäkseen ajoissa Kristianiaan menevälle iltajunalle.

Kun he olivat matkustaneet, sai Asbjörn Krag vahtimestarilta kaikki ne tiedot, joita hän halusi rakennuksen asemasta j.n.e.

Kello kymmenen olivat molemmat salapoliisit taas automobiileineen
Kristianiassa.

"Näyttää siltä, kuin ei ryhdyttäisi mihinkään toimiin prinssin tulon vuoksi huomenna", sanoi Asbjörn Krag. "Mutta maanantaina tulee selvästi tapahtumaan jotakin. Mitä tulee tapahtumaan, on vaikea sanoa. Krokkleven näyttää kuitenkin valitun toimintakeskustaksi."

"Kenties on prinssin tarkoituksena tehdä matka Krokklevenille", puuttui Harald Brede puheeseen, "ja siinä tapauksessa on anarkisteilla varmaankin siitä tieto."

Vaikka oli jo hyvin myöhäinen, hankki Asbjörn Krag kuitenkin linnansihteeristön kautta tietoja valmistuksista, joihin oli ryhdytty prinssin matkan johdosta.

Hän sai tietää, että prinssi todellakin kävisi Krokklevenillä maanantaina.

Salapoliisit perustivat nyt koko sotasuunnitelman siihen edellytykseen, että sinä aikana tehtäisiin joku murhayritys ruhtinaallista vierasta vastaan.

Yönsä vietti Asbjörn Krag hotelli Europassa eräässä huoneessa, itävaltalaisten asunnon vieressä, vastapäätä neiti Rosan huoneistoa. Hän istui ja valvoi suurimman osan yöstä, mutta ei huomannut mitään merkillistä.

Koko seuraavan aamupäivän hän piti tarkkaan silmällä kaikkea, mitä nuoret müncheniläiset sisarukset tekivät.

He näyttivät olevan rakastettavia, nuoria ihmisiä. Heidän sukulaisuuttaan ei ensinkään voinut epäillä. He olivat niin toistensa näköiset kuin veli ja sisar ylipäänsä voivat olla.

Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä he tekivät retken kaupungille, käyden muutamissa kauppaliikkeissä. Muun muassa kävivät he eräässä jalokiviliikkeessä, mistä nuori nainen osti kaksi vanhanaikaista norjalaista hopeasolkea.

"En voi muuta kuin ihmetellä, jos nämä tulevat hänen veljelleen", ajatteli eräs herra, joka sattumalta oli samalla kertaa astunut puotiin. Se oli eräs Asbjörn Kragin vakoojista.

Mutta ne eivät ilmeisesti olleetkaan tarkoitetut hänen veljelleen, sillä juuri kun kauppa-apulainen oli panemassa niitä kääröön, tuli veli itse sisarensa luokse ja sanoi:

Ylipäänsä he näyttivät kaikelta muulta kuin julmia murha-aikeita hautovilta anarkisteilta, se täytyi poliisimiesten vasten tahtoaankin tunnustaa. He esiintyivät tyynesti ja tottuneesti, he juttelivat ja nauroivat sekä katselivat silminnähtävällä mielenkiinnolla kaupungin harvoja nähtävyyksiä.

Herra oli matka-asussa ja nainen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti puettu. Hänellä oli erinomaisen kaunis hattu, jossa oli komea, vihreä sulka. Olkapään yli kulkevassa huomattavan paksussa nahkaremmissä riippui teräksinen matkalaukku. Useat vakoilevista poliiseista huomasivat, että hän erityisellä huolella vartioitsi tätä matkalaukkua, ikäänkuin se olisi sisältänyt suuria kalleuksia. Koko ajan hän piti pientä hansikoitua kättään sen päällä.

Molemmat itävaltalaiset pysyttelivät huoneissaan koko päivän. Vasta kello kolmen aikaan, kun kansaa alkoi kokoontua kadulle katsomaan prinssin kulkua linnaan, menivät molemmat musikaaliset herrat ulos.

Vähän sen jälkeen näkyivät myöskin Rosa Brenner ja hänen veljensä kansanjoukossa.

Hänen hartioillaan lepäsi koko edesvastuu korkean matkustajan turvallisuudesta, ja vaikka hän tiesikin, että kaikkiin toimenpiteisiin oli ryhdytty viisaasti ja harkitusti, tunsi hän itsensä kuitenkin levottomaksi. Häntä vaivasi se, ettei hän voinut samalla kertaa valvoa kaikkia.

Kaukana kansan vilinässä Karl-Johaninkadulla saattoi hän erottaa kauniin anarkistin ja hänen seuralaisensa… No niin, niiden vuoksi ei hänen tarvinnut olla huolissaan. Heitä ympäröi neljä herrasmiestä, jotka näön vuoksi astuskelivat välinpitämättöminä edestakaisin — kaikki siviilipukuisia poliiseja.

Kauempana hän näki itävaltalaisen tilanomistajan punertavat kasvot.
Hänenkin kävelyään ja pysähtelyään seurasivat salapoliisit.

Mutta sihteerin, pitkätukkaisen Wilkensin, oli hän kadottanut näkyvistään. No niin, hänhän kyllä tiesi, että Harald Brede seurasi Wilkensiä, hän saattoi olla levollinen, mutta sitä hän ei ollut.

Nyt kuului kaukaa hurraahuutoja, ja Asbjörn Krag tunkeutui nopeasti väenpaljouden läpi suoraan sitä paikkaa kohden, missä kaunis anarkisti seisoi. Hän saattoi kaukaa nähdä tämän vihreän hatunsulan loistavan auringossa.

Nyt kuuluivat hurraahuudot lähempää. Nuori neiti koetti tunkeutua lähemmäksi ajorataa, mutta se ei hänelle onnistunut. Alituisesti oli edessä muutamia epäkohteliaita herroja, jotka sulkivat pääsyn. Ei auttanut sekään, että muutamat nuoret miehet huusivat: "Tulkaa vain, neiti!" Hänen oli mahdotonta raivata tietä itselleen kansanjoukon lävitse.

Nyt näkyivät kuninkaalliset vaunut, ja lakeijoiden kiiltävät hopeanapit välkkyivät auringon valossa.

Prinssi istui kuninkaan vieressä ja tervehti kansanjoukkoja rakastettavasti hymyillen. Hurrattiin ja heiluteltiin nenäliinoja.

Samassa silmänräpäyksessä kun vaunut kulkivat ohitse, teki neiti
Brenner viimeisen epätoivoisen ponnistuksen työntyäkseen esiin, mutta
Asbjörn Krag tarttui varovasti hänen käsivarteensa ja sanoi
kohteliaasti, mutta varmasti:

Silloin viittasi neiti kädellään prinssiä kohden ja huudahti kovalla äänellä: "Vivat!"

Ihmeekseen huomasi Asbjörn Krag että hänen kuninkaallinen korkeutensa äkisti säpsähti ja tuli vakavaksi. Tunsiko hän anarkistin? Pelkäsikö hän pommia tahi revolverinlaukausta?

Samassa silmänräpäyksessä tuli Asbjörn Krag koskettaneeksi Rosa
Brennerin teräslaukkua.

Neiti kääntyi heti, ja hänen silmänsä leimahtivat samalla kun hän tarttui lujasti laukkuun ikäänkuin suojellakseen sitä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Asbjörn Krag kadonnut ja sekaantunut kansanjoukkoihin, jotka nyt, prinssin ohiajettua, olivat muodostuneet kaaosmaiseksi joukoksi.

Hotellin isossa ruokasalissa oli järjestetty juhlapäivälliset ruhtinaan käynnin johdosta.

Kun suuri orkesteri päivällisen aloittajaisiksi soitti Baijerin kansallishymnin, olivat neiti Rosa Brenner ja hänen veljensä jo asettuneet erääseen pöytään. He juttelivat innokkaasti. Nuori mies tilasi samppanjaa. He kilistivät keskenään ja hymyilivät kuin hyvät sisarukset ainakin. Nuoren naisen kasvot aivan loistivat ihastuksesta, ja hän oli erinomaisella tuulella.

Eräässä viereisessä pöydässä istui kaksi norjalais-amerikkalaista — molemmat salapoliisit.

"Luonnollisesti hän niin tekee. Tuollaiseksi olen aina ajatellut naisanarkistin: hymyilevä, rakastettava, uskolliset ja viattomat silmät. Oliko häntä vaikea pitää silmällä, kun prinssi kulki ohitse?"

"Ei ollenkaan, meidän miehemmehän olivat hänen ympärillään ja he pitivät hänet alallaan… Mutta hän koetti tunkeutua esille."

"Sen kyllä uskon. Katso, tuolla istuu hän edelleenkin teräslaukkuineen.
Ihmettelen, mitä hänellä siinä on. Se näyttää kovin epäilyttävältä…
Pommiko, vai?"

"No niin, joka tapauksessa on siinä jotakin hyvin arvokasta, jota hän ei mielellään tahdo päästää näkyvistään. Kun seisoin hänen vieressään juuri silloin kun prinssi ajoi ohitse, jouduin sattumalta koskettamaan hänen laukkuaan."

"Niin kyllä! Sattumalta, joka tuntuu ajatellulta! Mutta silloin kääntyi hän heti ympäri ja hänen silmäystään en hevillä unohda. Samalla puristi hän kovasti laukkua."

"Sen uskon", sanoi Harald Brede. "Saat nähdä, että se on pommi kaikessa tapauksessa."

"Mitä ajattelet?" kysyi Harald Brede, kun enemmän kuin viisi minuuttia oli kulunut hänen sanomatta sanaakaan. "Voisi melkein luulla, että olet tekemisissä uuden ja hämmästyttävän probleemin kanssa. No kuinka on?"

"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag vakavasti, "olen todellakin saanut jotakin ajattelemista viime hetkinä."

Tässä silmänräpäyksessä astui kaksi uutta vierasta ruokasaliin. Ne olivat molemmat itävaltalaiset. He olivat juhlapuvussa. Tilanomistajan frakin rintapielessä oli punainen ritarinauha.

Sihteeri, herra Wilkens, pyyhkäisi kädellään pitkää taiteilijantukkaansa ja tirkisteli kattoon kasvoillaan soitannollisen ihastuksen ilme. Sillä näkymättömissä oleva orkesteri oli juuri alkanut soittaa "Don Juan"-fantasiaa.

VII.

HUVINÄYTELMÄ RUOKASALISSA.

Itävaltalaiset istuutuivat erään pöydän ääreen, joka oli aivan lähellä molempia salapoliiseja.

Asbjörn Krag huomasi, että nuori sihteeri koko ajan tarkasti piti silmällä neiti Rosa Brenneriä ja hänen veljeään. Mutta niin pian kuin neiti Brenner sattui katsomaan heidän pöytäänsä päin, loi hän silmänsä alas ja alkoi hypistellä ruokalistaa.

"Nyt näemme, ymmärtääkö nuori ystävämme hoitaa asiansa", kuiskasi
Asbjörn Krag virkaveljelleen.

Ketä hän tarkoitti "nuorella ystävällä", selvisi heti, kun eräs vahtimestareista kumartaen riensi itävaltalaisten pöydän luo vastaanottaakseen heidän tilauksiaan.

"Jotakuinkin", sanoi Asbjörn Krag ja nyökäytti päätään, "hänhän on oikein sukkela. Hän on käsittänyt tilanteen."

Vahtimestari, joka nyt parhaillaan vastaanotti itävaltalaisten tilauksia, oli sama henkilö, joka tarjoili tämän vuoden ensimmäisille matkailijoille, s.o. Asbjörn Kragille ja Harald Bredelle. Sitäpaitsi oli hän palvelemassa neiti Rosa Brenneriä ja tämän veljeä.

Hän oli tosin yksi nuorimmista, mutta Krag oli erityisesti kiintynyt häneen hänen rohkeutensa, viekkautensa ja näyttelijäkykyjensä takia.

Itävaltalaiset tarkastelivat viinilistaa, mainitsivat erään numeron, jolloin vahtimestari kumarsi ja meni pois. Hän palasi suurikupuinen pullo mukanaan.

"Tulen heti", sanoi vahtimestari. Kun hän vihdoin tuli salapoliisien pöydän luo, pyysi Asbjörn Krag heti viinilistaa, mikä hänelle kohta ojennettiin. Hän silmäili viinilistan lävitse, samalla kun hän koko ajan puheli vahtimestarin kanssa, niin että näytti siltä, kuin hän vain olisi keskustellut tämän kanssa viineistä.

"Oletko kuullut, mistä neiti Rosa ja hänen veljensä puhuivat?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän osoitti sormellaan numeroa 12, Bual, madeiraa.

Vahtimestari pudisti päätään ikäänkuin ei olisi hyväksynyt tätä viinilajia ja vastasi:

"Mistä he puhuvat?" kysyi Krag edelleen ja osoitti numeroa 17, hyvin hienoa, vanhaa madeiraa, joka maksoi 8 kruunua puolikas.

"Kiitos, mutta minä luulen kaikessa tapauksessa, että valitsen tuota toista. (Vieraan mentyä.) Mitä neiti sanoi prinssistä?"

"Hän sanoi, että prinssi oli tavallista kalpeampi. Mutta hänen veljensä väitti, että prinssi oli samannäköinen kuin yleensä. Kun seuraavalla kerralla kuljin pöydän sivu, kuulin selvästi, että nuori nainen sanoi: 'Prinssi raukka, on sääli, että hänen on kärsittävä niin paljon vain korkean asemansa vuoksi'."

Samassa silmänräpäyksessä kumartui vahtimestari viinilistan ylitse niinkuin olisi tahtonut esittää jotakin erikoista merkkiä. Hänen sormensa osui sattumalta aivan sivulle. Siinä oli nimi: P.A. Larsen, viinikauppias.

"Hän on kaikessa tapauksessa anarkisti, jolla on hiukan sydäntä", mumisi Harald Brede, "hän tuntuu ikäänkuin säälivän uhriaan."

"Mitä muuta he ovat puhuneet?" kysyi Asbjörn Krag, samalla innokkaasti nyykäyttäen päätään ja pannen pois viinilistan, ikäänkuin olisi hyväksynyt vahtimestarin ehdotuksen.

"Neiti lausui jotakin sellaista, että jos prinssillä olisi toinen asema yhteiskunnassa, ei hän olisi joutunut sellaisen kohtelun alaiseksi. Edelleen puhuivat he Krokklevenistä ja mainitsivat useampia kertoja sanan 'huomenna'. Mitään muuta en kuullut."

"Hyvä on. Tuokaa siis meille puolikas madeiraa ja pitäkää tarkkaan silmällä itävaltalaisia."

Vahtimestari kumarsi, pisti servietin käsivarrelleen ja sipsutteli kuin tottunut tarjoilija ainakin matoilla peitetyn ruokasalin lattian yli. Hetkistä myöhemmin hän tuli tuoden tilatun viinin.

Kun hän seuraavalla kerralla tuli salapoliisien pöydän ääreen, uudistui hänen ja Asbjörn Kragin välillä sama huvinäytelmä.

"Niin, sen kyllä tiesin", huomautti Harald Brede, samalla kun hän leikkasi kotlettia. "He ovat anarkisteja kaikki tyynni."

"Niin ja sitäpaitsi sain kuulla jotakin, minkä nuorempi herroista lausui, mutta jota minä en oikein voi sanoiksi pukea. He puhuivat nimittäin hirveää, miltei käsittämätöntä saksalaista murretta. Mutta ymmärsin jotakin sellaista kuin tulisi prinssin veri vuotamaan."

"Itävaltalaiset puhuivat myöskin Krokklevenistä", jatkoi vahtimestari, "he aikovat varmasti mennä sinne huomenna."

"Niin, sehän on selvää", mumisi Asbjörn Krag, "että itse murhenäytelmä näyteltäisiin prinssin käydessä tässä luonnonkauniissa paikassa. Ymmärsitkö jotakin muuta siitä, mitä itävaltalaiset sanoivat?"

"Kyllä, he mainitsivat jotakin siitä, että löisivät kaksi kärpästä yhdellä iskulla."

"Kuningas tulisi seuraamaan prinssiä Krokkleveniin", kuiskasi Asbjörn Krag, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli serviettiä. "Kuulitko vielä jotakin?"

"Nuorempi sanoi, että hän on laajalti matkustellut, mutta ettei missään ole hänelle käynyt niin hyvin kuin hänen vanhassa kotimaassaan."

Asbjörn Kragin päättävät, voimakkaat kasvot saivat miettivän ilmeen.
"No edelleen… Puhuivatko he neiti Rosasta?"

"Hiukkasen kyllä. Mutta silloin tehtiin juuri tilaus ja minun täytyi juosta tieheni."

"Vanha tilanomistaja puhui ilkkuen hänestä. Hän sanoi, että neiti penäsi liian paljon vastaan. Mutta nuori mies, tuo sihteeri, jolla on taiteilijatukka, arveli, että häneen voitiin luottaa. Hän sanoi, että pikku neiti kyllä hoitaa itsensä."

"Että hän toivoi parasta, mutta ettei hän pitänyt sitä mahdottomana, että neiti jollakin ajattelemattomalla tekosella 'turmelisi kaikki'. Siinä on kaikki, mitä tähän asti olen voinut siepata tietooni."

Vahtimestari poistui taas. Ei kukaan ollut huomannut heidän salaperäistä keskusteluaan.

"No, onko olemassa epäilystä?" kysyi Harald Brede ja katsahti virkatoveriinsa.

"Olemme selvästikin vaarallisessa tilanteessa", sanoi hän, "meidän täytyy olla erittäin varovaisia, mutta vielä ei ole aika vangita heitä."

"Menen heti päivällisen jälkeen prinssin luo ja varoitan häntä", sanoi
Asbjörn Krag.

Hän pyysi eräältä ohirientävältä vahtimestarilta sähkösanomakaavaketta.

Sen sijaan kirjoitti hän nopeasti sähkösanoman ja ojensi sen sitten virkaveljelleen.

Asbjörn Krag kutsui sitä salapoliisia, joka oli puettu vahtimestariksi, ja sanoi:

"Minulla on sähkösanoma, joka on lähetettävä. Onko joku meidän miehistämme ulkopuolella?"

"No, jättäkää hänelle tämä sähkösanoma. Se on lähetettävä pikasähkösanomana. Älkää antako kenenkään nähdä sitä."

Vahtimestari riensi pois sähkösanoma mukanaan. Salapoliisit ottivat kahvia ja jäivät istumaan, jos mahdollista, tehdäkseen lisää huomioita.

Itävaltalaiset puhelivat innokkaasti hiljaisella äänellä. Neiti Rosa ja hänen veljensä olivat nyt lopettaneet päivällisensä ja poistuivat ruokasalista. He näyttivät niin tyyniltä ja varmoilta, että salapoliiseja ihmetytti. Mutta nyt oli heidät, kiitos vahtimestarin vakoilun, todistettu osallisiksi suunniteltuun salaliittoon. Muussa tapauksessa he olisivat epäilleet sitä, että tämä nuori kaunis nainen viattomine hymyineen todellakin hautoi niin hirvittäviä aikeita.

"Prinssin veri on vuotava", mumisi Asbjörn Krag… "lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla… mitä he voivat sillä tarkoittaa?"

Hän ajatteli, että Harald Brede ja hän vielä eilen iltapäivällä olivat istuneet ja harmitelleet ikäviä, työttömiä aikoja. Ja nyt! Nyt olivat he jo suuren murhenäytelmän kynnyksellä. Murhenäytelmän sellaisen, että siitä voi kehittyä jotakin hirvittävää, jotakin ennenkuulumatonta. Näytelmän, joka täyttäisi koko maan vavistuksella… Asbjörn Krag tuli merkillisen levottomaksi. Hänestä yksinään riippui, voitaisiinko kaikki tämä hirveä estää. Vihdoinkin olivat itävaltalaiset — miltei kaikista viimeisinä — lopettaneet päivällisensä, ja tämä oli merkkinä molemmille norjalais-amerikkalaisille eli salapoliiseille lähtöön.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Itävaltalaiset menivät ruokasalin lävitse suoraan sisäänkäytävää kohti ja salapoliisit seurasivat heidän kintereillään. Äkkiä kääntyi toinen itävaltalaisista takaisin noutaakseen nimikorttinsa, minkä hän oli unohtanut ruokasalin pöydälle. Hän oli nuorempi, sihteeri. Samassa silmänräpäyksessä sattui valo suoraan hänen kasvoilleen. Asbjörn Krag kääntyi silmänräpäyksessä ympäri, ja Harald Brede näki, että hän tarttui tuolin selkämykseen puristaen sitä niin kovasti, että rystyset vaalenivat. Hän ymmärsi, että Asbjörn Krag oli tehnyt hirvittävän havainnon, ja riensi nopeasti hänen luokseen.

Samassa silmänräpäyksessä menivät itävaltalaiset ulos käytävään. Ei kumpikaan heistä ollut huomannut Asbjörn Kragin mielenliikutusta.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Harald Brede hämmästyneenä. Asbjörn Krag kääntyi hänen puoleensa.

"Sihteeri… Kuka hän on?… Sinä et tarkoittane… Suuri Jumala, eihän se vain ole…"

"Kyllä", sanoi Asbjörn Krag pannen painoa joka sanalle, "se on juuri sama mies, jonka New-York Heraldin piirtäjä niin mestarillisesti on meille hahmoitellut. Hän on suurrikoksellinen Leo Carsten…"

VIII.

PRINSSIN VAUNUT.

Ruokasali oli tällä hetkellä miltei tyhjänä vieraista, minkä vuoksi tuo tuskallinen näytelmä ei herättänyt mitään huomiota. Harald Brede oli yhtä kuohuksissa kuin hänen ystävänsä ja virkaveljensä.

"Tunsin hänet, kun valo sattui hänen kasvoihinsa", vastasi Asbjörn Krag. "Tunsin hänet silmistään, noista tuikkivista, sysimustista silmistä…"

"Mutta nyt tulee tilanne vielä vaarallisemmaksi", jatkoi Brede, "kun sellainen mies kuin tämä rohkea, kansainvälinen seikkailija on toisella puolella."

"Niin, mutta se tekee meidät samalla varovaisemmiksi… Luuletko, että hän huomasi jotakin?"

"Sellaisen ihmisen kasvoista ei voi koskaan havaita mitään", vastasi Asbjörn Krag. "Miehen, joka Teddy Rooseveltin tavoin voi silmää räpäyttämättä esiintyä kiihtyneen amerikkalaisen valitsijajoukon edessä, täytyy olla kylmä ja tunnoton. Mutta tässä tulee meille kuitenkin jotakin uutta voimien koetusta. Emme saa kadottaa häntä näkyvistämme. Jos hän tekee jotakin kuinka vähän epäilystä herättävää tahansa, vangitsemme hänet heti. Kaikeksi onneksi näyttää hänellä olevan niin paljon omallatunnollaan, ettei meidän tarvitse pelätä toimeenpanevamme mitään aiheetonta pidätystä."

"Vai on mr. Carstenista myöskin tullut anarkisti. Sitä olisi tuskin voinut uskoa…"

Asbjörn Krag, johon hänen sanansa näkyivät vaikuttaneen, kääntyi häneen päin ja sanoi:

"Olet oikeassa. Ei ole juuri suuresti luultavaa, että Leo Carstenista olisi tullut anarkisti."

Molemmat salapoliisit jatkoivat matkaansa. Kun he saapuivat alas toiseen kerrokseen, pysähtyi Asbjörn Krag numero 21:n ulkopuolelle, jossa molemmat itävaltalaiset asuivat. Hän tarttui kädensijaan mennäkseen sisälle. Ovi oli lukittu. Sen jälkeen hän yritti numeroon 22. Myöskin tämän ovi oli lukossa.

"Ovatko molemmat itävaltalaiset menneet ulos?" kysyi hän ovenvartijalta, kun he kulkivat hänen huoneensa ohitse.

"Kyllä", vastasi hän, "he menivät aivan äskettäin. Ja minusta tuntui, kuin olisi heillä ollut jokseenkin kiire."

"Heillä oli kiire", mutisi Krag rypistäen silmäkulmiaan. "Olisikohan tuo roikale kuitenkin huomannut jotakin ja alkanut epäillä?"

"Mutta kaunein lintu on meillä kuitenkin jäljellä", jatkoi Harald Brede osoittaen kädellään hotellin ikkunaan päin.

Siellä ylhäällä toisen kerroksen ikkunassa seisoi neiti Rosa Brenner ja katseli onnellisena hymyillen kaupunkia. Äkisti viittasi hän jollekin, joka ilmeisesti oli kauempana huoneessa, ja vähän myöhemmin näkyi myöskin hänen veljensä. He varjostivat silmiään kädellään ja tirkistivät kadulle.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän huomasi komeat vaunut, jotka vierivät pitkin katua esiin. Liveriinpuetusta palvelijasta kuskipukilla saattoi päättää mitä lajia valjakko oli. Ne olivat kuninkaan vaunut, ja vaunuissa istui — prinssi.

Asbjörn Kragilla oli tilanne heti selvillä. Kaunis anarkisti seisoi hotellinikkunassa ja odotti, että prinssi tulisi kohdalle. Jollakin salaperäisellä tavalla oli hän luultavasti saanut tietää, että tämä juuri siihen aikaan ajaisi siitä ohi. Hänellä oli komea kukkavihko kädessään valmiina alas heitettäväksi.

Krag meni keskelle katua ja ojensi kätensä merkiksi kuskille, ettei tämä ajaisi tätä tietä.

Krag viittasi nopeasti eräälle poikkikadulle, ja kuninkaallinen kuski totteli viittausta. Sen sijaan että olisi ajanut hotelli Europan ohitse, kääntyi hän sille poikkikadulle, jonka Asbjörn Krag oli osoittanut, ja ajoi sen jälkeen linnaan päin.

Enimmän ihmeissään suunnanmuutoksesta näytti olevan prinssi, joka istui yksinään vaunuissa. Hän kohosi puolittain ylös ja tirkisteli Asbjörn Kragia suurimmalla kummastuksella. Poliisimies tervehti kunnioittavasti, mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei vastannut tervehdykseen. Näytti miltei siltä, kuin hän olisi loukkaantunut salapoliisin sekaantumisesta hänen ajeluunsa.

Ja kun Asbjörn Krag silmäsi hotellin toisen kerroksen ikkunoita kohden, huomasi hän, että muutoin niin rakastettavan ja hymyilevän pienen naisen kasvoilla niinikään oli syvimmän suuttumuksen ilme. Hän näytti olevan aivan raivoissaan, katsellen Asbjörn Kragia uhkaavin silmin ja laskien sitten alas ikkunan kaihtimet. Mutta sitä ennen osoitti hän veljelleen, kuka tuo julkea oli, joka oli pysäyttänyt prinssin vaunut ja saanut ne kääntymään toiselle suunnalle.

"Niin käypi aina", sanoi Harald Brede pilkallisesti hymyillen ja samalla puristaen ystävänsä kättä. "Luullessaan tekevänsä hyvää saa kiitokseksi lisää vihollisia. Huomasitko, kuinka hänen kuninkaallinen korkeutensa katsoi sinuun, ja millaisia silmäyksiä ikkunan ääressä oleva nainen sinuun heitti?"

"Ei, mutta kuninkaallinen kuski tietää. Minä annoin hänelle tavallisen poliisisignaalin käsillä ja hän luonnollisesti puhuu prinssille, kuka minä olen."

"Viis siitä", virkkoi Harald Brede, "se oli kaikessa tapauksessa reippaasti tehty, rakas ystävä. Itse hämmennyin enkä tiennyt, miten voisin saada hevoset seisahtumaan tuona turmiollisena hetkenä. Se oli todellakin reippaasti tehty. Sellainen mielenmaltti! Nuoren ruhtinaan epäsuosion sijasta olet todellakin ansainnut briljanteilla koristetun baijerilaisen rintatähden. On enemmän kuin todennäköistä, että sinä olet pelastanut prinssin hengen."

"Minä alan todellakin epäillä sitä", lausui Asbjörn Krag, "mutta se on samantekevää, ja jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vieläkin kerran ajaisi näiden ikkunain ohi, pysäyttäisin minä hevoset. Ei voi tietää, mitä nuori nainen tuumii heittää hänelle… Mutta menkäämme nyt takaisin poliisiasemalle. On aika järjestää taistelu Leo Carstenia vastaan. Tällä kertaa on hän päässyt meidän käsistämme."

Kohtausta eivät kadullakävelijät olleet huomanneet, sillä heidän huomionsa oli ollut yksinomaan kiinnitettynä kuninkaallisiin vaunuihin. Muutamat kylläkin arvelivat, että ajoneuvot olivat tehneet tavattoman rohkean käännöksen, mutta siihen ei kiinnitetty erityistä huomiota. Ainoat, jotka olivat huomanneet Asbjörn Kragin sotaliikkeen, olivat Harald Brede, kaunis nainen hotellinikkunassa, prinssi itse sekä eräs yksinäinen kävelijä, joka nyt kummastellen katseli molempia norjalais-amerikkalaisia, kun he innokkaasti puhellen jatkoivat kulkuaan katua pitkin. Poliisiasemalla oli kaikki ylösalaisin. Salapoliisipäällikkö oli tuskasta ja hermostumisesta aivan hiessä. Poliisikonttoria oli koko iltapäivä pommitettu sähkösanomilla.

Näytti siltä, kuin olisi siellä etelässä äkkiä aavistettu, että jotakin tapahtuisi Kristianiassa, ja kerta kerran perästä teroitettu, että Norjan poliisi tarkasti valvoisi prinssin turvallisuutta. Sitäpaitsi oli salapoliisipäällikkö harmissaan hänen kuninkaallisen korkeutensa varomattomuuden vuoksi. Nyt esim. oli hän lähtenyt ajelulle ilmoittamatta siitä edeltäpäin poliisille.

Asbjörn Krag lisäsi hänen kauhuaan kertomalla kohtauksesta hotelli
Europan ulkopuolella. Salapoliisipäällikkö sanoi:

"Kuten monet muut ihmiset, jotka ovat vaaroille alttiina, vihaa hän poliisia ja jokaista, joka on asetettu valvomaan hänen turvallisuuttaan. Jopa hän koettaa petkuttaakin meitä. Jos poliisille on ilmoitettu, että johonkin on ryhdyttävä, että on kuljettava niitä ja niitä katuja, heti saapi hän voittamattoman halun tehdä aivan päinvastoin. Meidän asemamme tulee luonnollisesti sen kautta vielä vaikeammaksi."

Salapoliisipäällikkö sai nyt yksityiskohtaisen selonteon seikkailusta kauniin neiti Rosan kanssa ja hänen esiintymisestään hotellinikkunassa juuri samassa silmänräpäyksessä kun prinssin piti kulkea ohi.

"Eräs asia tuntuu minusta sangen kummalliselta", sanoi salapoliisipäällikkö. "Kuinka saattoi anarkisti tietää, että hänen kuninkaallinen korkeutensa juuri silloin ajaisi sitä katua? Jos onnettomuuden kukkuraksi olisi vakoilijoita prinssin välittömässä läheisyydessä, niin silloin on kaikki miltei toivotonta. Hyvät herrat, pelkään, että olemme pakotetut ilmoittamaan prinssille, että ellei hän kaikessa mukaudu meidän neuvoihimme, niin emme voi kauempaa vastata hänen turvallisuudestaan… No, katsohan vain, siellä on jo uusi sähkösanoma…"

"Se on teille", sanoi hän; "näyttää siltä, kuin se olisi tullut ulkomailta."

Asbjörn Krag mursi sähkösanoman. Hän luki sen kerran. Hän luki sen kaksi kertaa ja kuitenkaan ei hän näyttänyt tulevan sen viisaammaksi.

"Nyt on minun järkeni pysähdyksissä", sanoi hän, "eli oikeammin sanottuna, nyt alan saada tilanteesta toisen käsityksen."

Kysyttiin Kragia, ja salapoliisi tarttui kuulotorveen. Se oli hotelli
Europan ovenvartija.

"Samaan paikkaan, missä he olivat eilen — Krokklevenille. Olen saanut kortin heiltä, missä he kirjoittavat, etteivät tule takaisin tänä iltana, vaan jäävät yöksi Sundvoldenin hotelliin."

Krag sulki puhelimen ja ilmoitti päällikölle ja Harald Bredelle, mitä ovenvartija oli puhunut.

"Mutta yhden asian ymmärrän", sanoi Asbjörn Krag puhuen ikäänkuin selvittääkseen omia ajatuksiaan, "että Leo Carstenia me emme saa päästää näkyvistämme."

"Mutta hänen onnistui paeta", huomautti Krag ojentaen hermostuneelle päällikölle amerikkalaisen salapoliisin kirjeen. Päällikkö luki sen nopeasti, ja hänen kätensä aivan vapisivat jännityksestä.

"Leo Carsten", mutisi hän, "onko nyt sekin seikkailija sukeltautunut rauhalliseen kaupunkiimme!"

"Epäilemättä", vastasi Krag, "ja pelkään, että juuri hän on prinssiä vastaan suunnatun murhayrityksen takana."

"Rosa on myöskin mukana murhenäytelmässä. Hän pelaa rohkeata peliä, kuten kauniit ja älykkäät naiset tavallisesti. Mutta —"

"En ole oikein varma, onko hän ystävä vaiko vihollinen", vastasi
Asbjörn Krag.

IX.

AUDIENSSI.

Tuntia myöhemmin oli Asbjörn Krag linnassa. Hän pyysi päästä prinssin puheille tärkeän asian tähden. Palveleva ajutantti meni hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse ja ilmoitti hänet. Hän palasi pian ja kysyi, oliko herra Krag sama poliisi, joka oli pysäyttänyt hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut ja antanut niiden mennä toista tietä.

"No hyvä, prinssi haluaisi tietää, eikö puheillepääsyä voisi lykätä tiistaihin, jolloin hänellä on suuri vastaanottonsa."

Asbjörn Krag ymmärsi, että tämä kysymys merkitsi samaa kuin kieltäminen ja vastasi siis:

"En ollenkaan tahdo tuppautua hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse. Tulen aivan yksinkertaisesti varoittamaan häntä ja pyytämään häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta. Kaupungissa on anarkisteja."

"Mitä sanotte", lausui ajutantti, "onko kaupungissa anarkisteja! Siitä täytyy minun heti puhua prinssille." Mutta samassa silmänräpäyksessä avautui sisemmän huoneen ovi ja Asbjörn Krag seisoi hänen kuninkaallisen korkeutensa edessä. Prinssi astui esiin ja puristi hänen kättään.

"Paras herra", sanoi hän, "luonnollisesti en aio tehdä mitään moitteita, mutta minulla voi kuitenkin olla syytä olla hiukan harmissani siitä tavasta, millä poliisi sekoittautuu minun yksityisasioihini."

"Yksityisasioihin!" huudahti Asbjörn Krag. "Poliisi on ottanut vastatakseen teidän kuninkaallisen korkeutenne turvallisuudesta. Ja epäilemättä te esteettä voitte ajella missä tahansa kaupungissa, mutta hotelli Europan ohitse johtavaa katua pidämme erittäin vaarallisena."

"Minä ymmärrän sen. Mutta olin juuri aikonut ajaa tuon kauniin hotellin sivuitse. Minkävuoksi olisi se katu vaarallisempi kuin muutkaan kadut Kristianiassa?"

"Sentähden että poliisi on saanut selville, että anarkisteja on kaupungissa."

Ilmoitus ei näyttänyt vähimmälläkään tavalla tekevän prinssiä levottomaksi.

"Näiden anarkistien joukossa", jatkoi Asbjörn Krag, "on nuori nainen, joka seisoi hotellin ikkunan ääressä, samassa silmänräpäyksessä, kun kuninkaallisen vaunun piti kulkea sivuitse. Huomasin sen, ja minun onnistui, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne havaitsi, viime silmänräpäyksessä saada ajopelit kääntymään toiselle kadulle."

"Niin. Hän oli myöskin läsnä, kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ajoi rautatieasemalta linnaan. Minusta tuntui, kuin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne huomannut hänet ja että hänen läsnäolonsa olisi vaikuttanut epämiellyttävästi."

"Harmaaseen kävelypukuun. Hänellä oli teräksinen matkalaukku, joka riippui olkapään yli kiinnitetyssä nahkahihnassa, ja vihreällä sulalla varustettu hattu päässä."

"En tunne häntä", sanoi prinssi, "mutta myönnän, että ohi ajaessani huomasin hänet, koska hänen pukunsa muistutti erään müncheniläisen hovinaisen pukua. Siinä kaikki. Hän näytti muutoin aivan viattomalta. Eikö teillä ole tiedossanne vaarallisempia anarkisteja?"

Asbjörn Krag kertoi nyt prinssille viime päivien näkemiään. Hän ei laiminlyönyt puhua Leo Carstenista, jota hän kuvaili erääksi mannermaan rohkeimmista ja vaarallisimmista rikollisista.

"Kiitän teitä työstänne ja huolenpidostanne. Kuitenkin ymmärrätte itse, että anarkistien vangitseminen juuri nyt olisi sekä epämiellyttävää että vaarallista. Lisäksi ei ole ollenkaan varmaa, että nämä ihmiset ovat anarkisteja. Voihan olla muita seikkoja, jotka ovat saattaneet heidät tänne. Ylipäänsä ei pidä liian hätäillen tehdä anarkistia jokaisesta, joka esiintyy hiukan muista eroavalla tavalla tahi äkisti ilmaantuu jonkun ruhtinaskäynnin aikana. Me kuninkaalliset henkilöt olemme tottuneet siihen, että kaikkialla ympärillämme on yhden- tai toisenlaatuisia vakoojia. Jokaista astumaamme askelta valvotaan. Voimme tuskin tehdä mitään niin ettei se tulisi yleisön tietoon. Pieninkin kasvojen liike, jonka teemme, on luonnollisesti valokuvattava. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos tahtoisitte suhtautua tähän asiaan levollisesti. Pitäkää kernaasti silmällä heitä kaikkia, erittäinkin tuota Leo Carstenia, josta mainitsitte, mutta välttäkää jos mahdollista huomion herättämistä. Minä kyllä itsekin tiedän olla varuillani ja suostun mielelläni mukaantumaan poliisin toivomuksiin mitä matkoihini ja retkiini tulee."

"Ellemme heti tule pakotetuksi toimittamaan vangitsemista", sanoi Asbjörn Krag, "täytyy teidän kuninkaallisen korkeutenne suostua erääseen toimenpiteeseen."

"Krokklevenille?" toisti hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Onko se tuo suurenmoinen näköalapaikka, josta minulle on näytetty valokuva?"

Prinssi meni hymyillen Kragin luo ja taputti häntä sangen rakastettavasti olkapäälle.

"Kiitos teille", lausui hänen kuninkaallinen korkeutensa uudelleen.
"Nyt olen saanut pätevän syyn pyyhkiäkseni tämän retken ohjelmastani."

"Ei ole nimittäin mitään maailmassa, jota minä kammoksun niin paljon kuin sellaisia näköalapaikkoja", jatkoi prinssi, "erittäinkin kun niille on niin vaikea kiivetä kuin tälle lienee. Siis mielihyvällä suostun luopumaan Krokklevenin matkasta."

"Kiitos. Mutta älkää mainitko mitään matkan sikseen jättämisestä ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä."

"Silloin voi teidän kuninkaallinen korkeutenne olla rauhallinen", sanoi Asbjörn Krag. "Puhumattakaan meistä", lisäsi hän, kuivaten hikeä otsaltaan.

Prinssi hymyili rakastettavasti, puristi vieläkin kerran hänen kättään, sanoi, ettei hän unohtaisi Kragia, ja vetäytyi sitten takaisin huoneisiinsa. Asbjörn Krag lähti linnasta huomattavasti keveämmällä sydämellä kuin oli sinne tullut.

Hän meni suoraa tietä hotelliin, missä hän tapasi Harald Breden vilkkaasti puhelemassa ovenvartijan kanssa. Ovenvartija kertoi, että neiti Brennerille oli tullut kirje, joka oli saanut sekä hänet että hänen veljensä kovin kiihdyksiin. Keneltä tuo kirje oli tai mitä se sisälsi, sitä ei ovenvartija tietänyt. Molemmat salapoliisit puhelivat kahden kesken hotellin lukusalissa. Täällä kertoi Asbjörn Krag virkaveljelleen audienssista ja sen erittäin tyydyttävästä tuloksesta. Salapoliisi ei voinut kyllin ylistää prinssin myöntyväisyyttä ja rakastettavuutta.

"On aivan kuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni", sanoi hän. "Nyt annamme neidin, hänen veljensä ja molempain itävaltalaisten rauhassa matkustaa Krokklevenille. Viime hetkessä jättää prinssi matkansa sikseen. Anarkistit tulevat petetyiksi ja saavat seisoa ja odottaa Kuninkaan näköalapaikalla jokseenkin pitkänenäisinä. Kun sitten herrat itävaltalaiset kääntyvät takaisin, on prinssi jo matkustanut tiehensä, ja me voimme vallan tyynesti vangita heidät ilman että tämä vangitseminen voitaisiin asettaa ruhtinaan käynnin yhteyteen."

Päivä kului. Itävaltalaisia ei kuulunut. Neiti Rosa ja hänen veljensä pysyttäytyivät enimmäkseen huoneissaan.

Mutta müncheniläiset sisarukset olivat olleet vielä aikaisemmin ylhäällä. Kun Asbjörn Krag aamulla tuli alas salonkiin, sai hän tietää, että neiti ja hänen veljensä aivan äsken olivat matkustaneet Sandvikiin matkustaakseen sieltä edelleen Sundvoldeniin ja Krokklevenille.

Jos hän olisi tiennyt mitä yllätyksiä päivä toisi mukanaan, ei hän varmaankaan olisi hymyillyt.

PUHELIMESSA.

Asbjörn Krag tunsi itsensä nyt paljoa tyynemmäksi kuin päivää ennen. Anarkisteja oli petetty. Prinssi oleskeli koko päivän Kristianiassa ja hän lähtisi kaupungista jo iltajunassa, ja siihen mennessä ei kaiken todennäköisyyden mukaan kukaan noista epäillyistä henkilöistä ennättäisi takaisin ihanalta huviretkeltään Kuninkaan näköalapaikalle.

Luonnollisesti oli Asbjörn Kragilla vakoojiaan Sundvoldenilla. Eräältä läheisyydessä olevalta puhelinasemalta antoi eräs hänen miehistään — sama, joka oli edellisenä päivänä esiintynyt vahtimestarina — tietoja tilanteesta ja miten se hetki hetkeltä kehittyi.

"Nuo molemmat itävaltalaiset eivät ole vielä nousseet. Hotellin omistaja on kertonut, että he aamupäivällä aikovat käydä uudessa huvilassaan, mutta ettei heillä ole aikomusta muuttaa sinne ennenkuin parin päivän päästä. (Se tahtoo sanoa, etteivät he koskaan tule muuttamaan sinne, ajatteli Asbjörn Krag.)

"Nuori kaunis müncheniläinen nainen ja hänen veljensä ovat juuri saapuneet. He istuvat verannalla aamuauringon ihanassa paisteessa ja juovat kahvia. He molemmat ovat loistavalla tuulella. He puhuvat tekevänsä pienen kävelyretken aamupäivällä. Minun on onnistunut kaapata eräs neiti Rosan lausunto. Hän sanoi: 'Prinssihän ei tule ennenkuin kello kolme!'…"

"Nyt ovat neiti Rosa ja hänen veljensä juoneet kahvin. He kävelevät juuri käsikkäin. Molemmat ovat haltioissaan ihanasta ilmasta ja ihastuttavasta paikasta. Olen saanut tarjoilijan paikan hotellissa. Erinomainen paikka, huonot juomarahat. Itävaltalaisia ei ole vielä näkynyt."

"Nyt ovat molemmat itävaltalaiset syöneet aamiaisen. He näyttävät olevan oikeita juomaratteja, joka tapauksessa ovat he jo aamuhetkellä tyhjentäneet koko pullon samppanjaa.

"Luonnollisesti oli minulla kunnia heitä palvella. Sen pahempi puhuvat he yhtämittaa hirvittävää saksalaista murrettaan. Nyt he sitäpaitsi ovat alkaneet puheessaan venytellä sinne tänne, joka vaikuttaa, että se on minulle miltei mahdotonta ymmärtää. Niinpä sanoi heistä nuorempi, siis Leo Carsten, samalla kun hän kohotti samppanjalasinsa:

"'Luulen, että hän tulee viheriäksi kiukusta, kun hän on taas kotona
Saksassa.'

"He eivät todellakaan nimenomaan maininneet prinssin nimeä, mutta minulla oli se tunne, että he puhuivat hänestä koko ajan.

"Myöhemmin aterian aikana huomautti lihava mies kuinka oivallista oli 'ensin poimia vanhus, sitten nuori mies ja lopuksi kaunotar'.

"Kun herrat olivat lopettaneet aamiaisensa, antautuivat he puheisiin kanssani. Erittäinkin nuori herra oli utelias. Olen saanut sen vaikutelman, että hän juuri on todellinen päällikkö ja sehän on hyvin luultavaa, koska hän on Leo Carsten.

"'Ei', vastasin minä, 'ei tavallisissa oloissa, mutta tänään kyllä tulee, kun prinssi saapuu'.

"'Ette', vastasin, 'te olette toiset järjestyksessä'. 'Vai niin, ketä on tullut ennen?' 'Eräs nuori saksalainen pari.' Vasta nyt heräsi Leo Carstenin mielenkiinto. 'Mitä sanotte', virkkoi hän, 'nehän ovat maanmiehiämme, mitä väkeä he ovat?' 'He ovat Münchenistä.'

"Molemmat itävaltalaiset tirkistivät kummastellen minua, ja lihavalta herralta pääsi huudahdus: 'Johan nyt! Sehän on merkillistä.'

"'Niinkö arvelette?' kysyin. 'Mitä merkillistä siinä on?' 'Ei mitään, minä vain ajattelin jotakin', vastasi hän. 'Mistä he viimeksi saapuivat?' kysyi Leo Carsten. 'Kristianiasta aamujunassa. He ovat asuneet hotelli Europassa.'

"'Vai niin, silloin täytyy heidän olla niitä', kuulin Leo Carstenin mutisevan. Sitten hän kysäisi:

"'Tuokaa kirja tänne', huusi hän kärsimättömästi. Annoin hänelle kirjan, mihin müncheniläinen herra oli kirjoittanut omansa ja sisarensa nimen.

"Leo Carsten luki ja ojensi kirjan senjälkeen merkitsevin liikkein vastapäätä istuvalle toverilleen.

"Senjälkeen he kysyivät minulta, tiesinkö, missä herrasväki nyt oli. Sanoin, että he olivat ulkona kävelemässä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. 'Luuletko sinä?' kysyi toinen. 'Menisimmekö?' vastasi toinen.

"Ja äkkiä molemmat nousivat ja ottivat hattunsa. Carsten pyysi minut luokseen ja kysyi: 'Miten kauan siitä on, kun he lähtivät hotellista?' 'Kaksikymmentä minuuttia, luulisin.' 'Kulkivatko he nopeasti?'

"'Mitä vielä — tavallisessa kävelytahdissa. Ei näyttänyt siltä, kuin heillä olisi ollut kiire.'

"Kun hän oli saanut tietää kaiken tämän, antoi hän minulle runsaasti juomarahoja ja sanoi:

"'Katsokaahan, me miltei luulemme että ne ovat wieniläisiä tuttaviamme. Tahdomme päästä siitä selvyyteen. Mutta se on tuleva yllätyksenä, käsittänette, ja senvuoksi ette saa puhua, että me olemme seuranneet heitä.'

"Senjälkeen lähtivät itävaltalaiset, kiiruusti kulkien samaa tietä kuin molemmat müncheniläiset sisarukset. Ja nyt olen aivan yksin hotellissa. Kuljen ympäri pitkin verantaa servietti kädessä ja haukottelen."

"Itävaltalaisilla ei ollut tänään onnea. Neljännestunti sen jälkeen kuin molemmat herrat olivat lähteneet hotellin verannalta, tulivat müncheniläiset sisarukset takaisin toista tietä.

"He varustautuvat nyt tekemään kävelymatkan Krokklevenille. Kysyin eivätkö he odottaisi, kunnes prinssi tulisi. Pantaisiin toimeen joukko juhlallisuuksia, liputus ja muuta sellaista. Nuori nainen vastasi, että hän mieluummin halusi nähdä prinssin Kuninkaan näköalapaikalla.

"Kysyin vielä eivätkö he halunneet saada seuraa. Täällä oli nimittäin pari itävaltalaista, jotka myöskin ajattelivat tehdä tuon hankalan vuoristomatkan. Mutta silloin vastasi herra Brenner nopeasti ja varmasti:

"Itävaltalaiset tulivat takaisin hotelliin hengästyneinä ja harmissaan siitä, etteivät olleet tavanneet saksalaisia. Kerroin silloin, että molemmat sisarukset äskettäin olivat olleet täällä, mutta menneet taasen ulos.

"'Niin, silloin ei meillä ole muuta neuvoa, kuin seurata perässä', sanoi hän. 'Milloin prinssi saapuu?'

"Neuvoin heitä ottamaan ratsuhevoset, ja he pitivät tätä ehdotusta oivallisena. Kummastuksekseni he ottivat mukaansa suuren matkakirstun. He sanoivat, että siinä oli ruokaa ja juomatavaroita, mutta en voi käsittää, kuinka asian laita on. Kaikessa tapauksessa eivät he ole saaneet näitä ruokatavaroita täältä hotellista… (Eikä täältäkään ajatteli Asbjörn Krag.)

"Nyt ovat ratsuhevoset saapuneet ja he valmistautuvat retkelle. Kansaa on jo alkanut saapua katsellakseen prinssin tuloa."

"Aivan äsken naulattiin nähtäväksi ilmoitus, että prinssi on jättänyt Krokklevenille aikomansa matkan sikseen. Tieto herättää monenmoista tyytymättömyyttä. Kansa kääntyy kotiinpäin. En ole vielä nähnyt itävaltalaisia enkä müncheniläisiä sisaruksia. Luultavasti he istuvat parhaillaan Kuninkaan näköalapaikalla, kärsimättömästi odottaen kuuluisan prinssin tuloa."

Sitten kului pitkä tovi, ennenkuin Asbjörn Kragin vakoilija soitti uudelleen. Vasta myöhemmin iltapäivällä tuli seuraava puhelintieto:

"Itävaltalaiset ovat juuri nyt palanneet hotelliin. He ovat aivan haltioissaan retkensä johdosta. Leo Carsten kysyi minulta, minkä vuoksi prinssi ei ollut tullut. Voin vain viitata ilmoitukseen muutetusta matkasuunnitelmasta.

"'No niin', sanoi hän, 'sehän on yhdentekevää. Meillä on ollut ihana matka ilman prinssiäkin.'

"Itävaltalaiset ovat tilanneet joukon ruokaa, niin että heidän eväänsä eivät näytä olleen niin suuret kuin olisi saattanut luulla heidän matka-arkkuunsa katsoen. Matka-arkku on nyt kannettu ylös heidän huoneeseensa. Kysyin heiltä olivatko he tavanneet müncheniläistä herrasväkeä.

"'Niinpä kyllä', vastasin minä, 'herrathan menivät ulos tapaamaan neiti
Brenneriä ja hänen veljeään'.

"'Vai heitä te tarkoititte', sanoi hän välinpitämättömästi. 'Luulimme, että tarkoititte joitakin meidän tuttaviamme. Emme todellakaan ole heitä ajatelleet senjälkeen. Olemme tyytyneet katselemaan näköalaa ja ihanaa luontoa. Emme ole heitä nähneet.'

"'Varmasti eivät', vastasin, 'he eivät edes ole tulleet takaisin Krokklevenin retkeltä. Ja kuitenkin lähtivät he matkaan paljon ennen teitä, herra.'

"'Vai silleen. Silloin he ovat menneet metsään. Kaikessa tapauksessa emme ole nähneet heitä!'

Tietämättä itse oikein siihen syytä, tuli Asbjörn Krag hiukan levottomaksi tämän puhelinkeskustelun jälkeen.

Minkä vuoksi olivat molemmat seikkailijat niin välinpitämättömiä siitä, että prinssi oli muuttanut suunnitelmaansa, kun he kuitenkin olivat tulleet hänen tähtensä?

"Täällä on tapahtunut hirvittävä tapaus", huusi puhelimessa Asbjörn Kragin vakoilija vapisevalla äänellä. "Müncheniläinen herrasväki on tullut takaisin, mutta he ovat retkellään Kuninkaan näköalapaikalle joutuneet hyökkäyksen alaisiksi. Nuorta herra Brenneriä on revolverinkuula haavoittanut toiseen jalkaan, ja hänen sisarensa on vielä aivan mielettömänä kiihtymyksestä ja pelosta. Mutta kaikkein merkillisintä on, että he vain hyvin vastenmielisesti tahtovat puhua hyökkäyksestä ja että he ehdottomasti kieltäytyvät ilmoittamasta asiaa poliisille."

"Minulla oli lyhyt keskustelu herra Brennerin kanssa. Hänen haavansa on nyt sidottu eikä se ole paha, niin että hän voipi liikkua kutakuinkin esteettömästi."

"Hän sanoi seisoneensa yhdessä sisarensa kanssa Kuninkaan näköalapaikalla, kun hyökkäys tapahtui. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että hän tuskin voi muistaa sitä. Kaksi tai kolme naamioitua miestä hyökkäsi äkkiä esiin. Ne tarttuivat hänen sisareensa. Hän koetti puolustaa sisartaan ja veti esiin revolverinsa, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt sitä käyttää, ampui toinen rosvoista laukauksen, niin että hän kaatui selälleen. Hän oli saanut sen varman käsityksen, että miehellä, joka ampui, ei ollut aikomusta tappaa, vaan ainoastaan haavoittaa häntä, ettei hän olisi voinut tulla sisarellensa avuksi tämän vaarallisessa tilanteessa.

"Toinen rosvoista otti neiti Rosan käsivarsilleen ja kantoi hänet alas tielle. Siellä he ryöstivät häneltä kaikki arvoesineet, rahat, sormukset ja muut kalleudet. Koko kohtaus kesti tuskin viisi minuuttia. Niin pian kuin olivat ryöstäneet nuoren naisen, katosivat rosvot. Herra Brenner oli lisäksi saanut tainnuttavan nyrkiniskun päähänsä. Kesti hetkisen, ennenkuin hän taas tuli tuntoihinsa. Rosvoista ei silloin näkynyt jälkeäkään. Herra Brenner väitti, ettei heillä ollut ratsuhevosia."

"Huomasitteko, oliko nuorella naisella teräslaukkunsa, kun hän tuli takaisin hotelliin hyökkäyksen jälkeen?"

"Emme, teräslaukku oli varastettu. Siitä minä huomautin myöskin herra Brennerille, ja hän tuntui hiukan kummastuneelta, että minä mainitsin teräslaukusta.

"Sitä en tiedä. Hän sanoi, etteivät hän eikä hänen sisarensa halua mitään rettelöitä, mutta hän matkustaa takaisin Kristianiaan niin pian kuin mahdollista. Itävaltalaiset ovat jo lähteneet."

"Niin", vastasi hänen vakoojansa, "he voivat tuskin olla keitään muita. Rosvot olivat kertomuksesta päättäen hyvin puettuja. Mutta vaatteet, parran väri ja moni muu seikka eivät sovellu yhteen. Mutta he ovat luonnollisesti muuttaneet vaatteita."

"Niinpä juuri, matkalaukku. Siinä ei luonnollisesti ole ollut ruokaa, vaan tekopartoja, peruukkeja, vaatekappaleita ja sen sellaista."

"Sekä herra että neiti — erittäinkin neiti — näyttivät hyvin alakuloisilta. Neiti itki…"

XI.

ONTUVA SAKSALAINEN.

"Siis on tuo roisto Leo Carsten esittänyt kahtalaista osaa", ajatteli
Asbjörn Krag hiukan vavahtaen.

Aamulla oli tilanne ollut selvä hänelle. Hän oli aprikoinut seuraavaan tapaan:

Tämän murhayrityksen tulisi tehdyn suunnitelman mukaan tapahtua Krokklevenillä prinssin käydessä siellä. Nuori, kaunis anarkisti Rosa Brenner oli hänen kotimaansa keskuskomitean toimesta valittu tekemään murha. Mutta hänen toverinsa eivät luottaneet häneen ja senvuoksi olivat he lähettäneet nuo molemmat itävaltalaiset vakoilemaan häntä.

Tällä edellytyksellä oli Asbjörn Krag ryhtynyt toimenpiteisiinsä. Saamalla prinssin poistamaan retken ohjelmastaan oli hän estänyt koko murhayrityksen. Mutta nyt olivat viimeiset tapaukset sekoittaneet kaikki kortit ja aikaansaaneet täydellisen häiriön hänen johtopäätöksissään. Prinssin poisjääminen ei ollut tehnyt mitään erittäin syvää vaikutusta kumpaankaan puoleen. Sensijaan että olisi tehnyt murhayrityksen, joutui kaunis Rosa itse hyökkäyksen alaiseksi.

Kragin suunnitelmat olivat todellakin särkyneet. Minkä tähden neidin kimppuun hyökättiin? Oli mahdotonta, että se tapahtui hänen rahojensa tai arvopapereittensa varastamisen tarkoituksessa. Olisivatko nuo hävyttömät itävaltalaiset ryhtyneet tähän päättömään anastukseen saadakseen teräslaukun? Mitä mahtoi olla teräslaukussa?

Kaikkea tätä pohti Asbjörn Krag onnistumatta keksimään ainoatakaan tyydyttävää vastausta. Kuitenkin asetti hän muutamia miehiään vastaanottamaan Leo Carstenia. Länsiradan asemalla vilisi valepukuisia salapoliiseja.

Leo Carsten ja toinen itävaltalainen lähtivät aivan tyyninä asemalta, ja Asbjörn Kragin miehet eivät päästäneet heitä sekunniksikaan näkyvistään. Molemmat herrat menivät hotelli Europaan ja astuivat huoneisiinsa. Pari tuntia myöhemmin saapuivat myöskin Rosa ja hänen veljensä. Herra Brenner ontui hiukan toista jalkaansa. Prinssi oli nyt suojattu kaikelta vaaralta, niin että Asbjörn Krag voi olla tyyni tässä suhteessa.

Krag keskusteli päällikkönsä kanssa, ja he sopivat siitä, että pitäisivät arvossa prinssin toivomusta ja lykkäisivät vangitsemisen siksi, kunnes prinssi oli matkustanut. Sitävastoin päättivät he oitis ryhtyä toimeen siinä tapauksessa, että kuka hyvänsä noista epäillyistä henkilöistä tekisi yrityksen poistua hotellista lähestyäkseen prinssiä.

Asbjörn Krag ja Harald Brede pysyttäytyivät uskollisesti joko hotellissa tahi sen välittömässä läheisyydessä. Ei mitään erinomaista tapahtunut. Mutta Krag oli kuitenkin kummissaan siitä, että Leo Carsten tunsi itsensä niin tyyneksi ja huolettomaksi omaan turvallisuuteensa nähden. Sellainen rikollinen kuin hän, joka oli paennut sähkötuolin kuolettavasta syleilystä, voi tuskin tuntea olevansa missään paikassa turvassa.

Ja kuitenkin tuntui, kuin ei poliisi olisi ollut olemassa häntä varten. Hän ei huolinut noudattaa edes kaikkein yksinkertaisinta varovaisuutta. Varmaankin oli hän tuntematon tässä maassa, mutta hänen olisi pitänyt kuitenkin tietää, että maailma on pieni ja että kaikki sen poliisimiehet ovat raporttien kautta yhteydessä keskenään. Hänen valepukunsa oli miltei suorastaan kehno.

Päivä kului. Alkoi tulla pimeä. Oli vielä niin aikainen kevät, että illat eivät olleet aivan valoisia. Jo kello puoli kahdeksan sytytettiin valot hotellin huoneissa ja käytävissä.

Asbjörn Krag pukeutui tarjoilijaksi, ja kun noin kello kahdeksan aikaan itävaltalaisten huoneesta soitettiin, meni hän sinne sisään.

Hän jäi seisomaan ovelle, missä oli pimeintä, ja kysyi mitä herrat halusivat.

Taaskin kummastutti Asbjörn Kragia heidän harvinainen tyyneytensä. Heidän huoneensa oli täynnä sikarin savua. Pöydällä oli heillä joukko muistiinpanoja ja papereita. Kun Asbjörn Krag tuli sisälle, istui vanhempi nappaillen kuten ennenkin bassoviulua ja Leo Carsten sormieli torvea.

"Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä ovenvartijalta", sanoi lihava herra, "emmekö me pian saa aloittaa uudelleen soitannollisia harjoituksiamme?"

Tämä vastaus oli tietoinen valhe, sillä neiti Brenner oli juuri ilmoittanut ovenvartijalle matkustavansa seuraavana päivänä.

Krag oli erityisesti kiinnittänyt huomiota neliskulmaiseen, tummaan laatikkoon, joka oli pöydällä. Hän ei ymmärtänyt, mihin sitä käytettiin. Oliko se mahdollisesti joku kansainvälisten rikollisten kehuttuja helvetinkoneita? Samalla hän tarjosi whiskyn. Tämä oli ainoa tilaus, minkä itävaltalaiset illan kuluessa tekivät.

Brenner-sisarusten huoneista ei kuulunut mitään. Olisi melkein voinut luulla, että he jo olivat menneet levolle. Sitten hiljeni vähitellen hotellin käytävissä. Mutta etempänä olevasta kahvilasta kuuli Asbjörn Krag kaukaista hillittyä erilaisten äänten melua, hälinää ja soittoa. Oli alettu soittaa Baijerin kansallislaulua, ja yleisö lauloi mukana. Kaupungissa vallitsi juhlatunnelma.

Kello puoli kymmenen kulki eräs korkeakauluksiseen, isoruutuiseen viittaan puettu olento ovenvartijan huoneen ohi. Se oli herra Brenner. Hänellä oli hoikka keppi kädessä, johon hän nojautui. Hän ontui hiukan toista jalkaansa. Oli selvää, että revolverin kuulan tekemä haava vaivasi häntä.

Asbjörn Krag oli riisunut päältään tarjoilijan takin ja pysäytti hänet sanoen:

"Minä tahtoisin mielelläni puhua sisarenne kanssa", sanoi Asbjörn Krag, "olen poliisi."

Herra Brenner pelästyi suuresti, kun hän kuuli poliisia mainittavan — seikka, jonka Asbjörn Krag heti huomasi.

"Eikö teistäkin ole hiukan liian myöhäistä häiritä nyt neitiä?" sanoi hän. "Enkö minä voi palvella teitä?"

"Se ei ole ollenkaan vähäpätöinen seikka, hyvä herra. Se on hyvin vakava ryöstötapaus. Kaiketikin haluatte, että poliisi ryhtyy asiaan?"

"Ei, sitä emme halua, en minä eikä minun sisareni. Rahamäärä, jonka menetimme, oli vain vähäpätöinen, kaiken kaikkiaan ainoastaan muutamia satoja kruunuja. Sellainen vahinko ei haittaa meitä vähintäkään. Ja koska me aiomme lähteä huomenna, emme välitä olla missään tekemisissä poliisin kanssa."

"En, sitä en todellakaan voi. Kaikki tapahtui niin äkkiä. En edes tiedä, oliko niitä kaksi vai kolme. Kaikissa tapauksissa olivat he hyvin puettuja ja naamioituja. Toisella oli vaalea parta. Siinä on kaikki mitä minä voin teille ilmoittaa."

"Se on jokseenkin samantekevää", sanoi hän, "kun emme missään tapauksessa halua poliisin sekautumista."

"Tahdon sanoa teille kerta kaikkiaan", huudahti hän, "että se ei koske teitä vähintäkään. Te teette viisaimmin, ettette sekaannu siihen, mitä minä ja sisareni teemme. Tunnen kyllä teidät. Te juuri pysähdytitte hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut eilen iltapäivällä."

"Luulen", vastasi kristianialainen salapoliisi, "että hänen kuninkaallisella korkeudellaan on syytä olla tyytyväinen menettelyyni."

Asbjörn Krag riensi nopeasti ovenvartijan huoneeseen, heitti olkapäilleen keltaisen viitan, vaihtoi hatun ja kiinnitti nopeasti leukaansa täysiparran. Senjälkeen hän syöksyi ulos kadulle.

Herra Brenner ei ollut ennättänyt kovin pitkälle. Krag näki hänen edellään. Baijerilainen ontui hiukan, mutta koetti salata sitä nojautuen keppiinsä.

Valepuku, minkä Asbjörn Krag noin ohimennen oli voinut hankkia, oli tietysti huono, mutta menetteli kyllä pimeässä.

Hän seurasi herra Brenneriä sopivan matkan päässä. Tämä kääntyi pari kertaa ympäri, mutta ei tuntenut häntä. Asbjörn Kragin suureksi kummastukseksi ohjasi herra Brenner askeleensa suoraan linnaa kohden.

Asbjörn Krag tunnusteli, oliko hänellä revolveri mukanaan. Oli… Saattoiko hävyttömän hyväkkään tarkoitus todellakin olla linnaan tunkeutuminen ja murha? Kristianialainen salapoliisi joudutti askeleitaan ja onnistui pääsemään lähemmäksi Brenneriä. Tänä iltana oli paljon väkeä liikkeellä, mutta Kragin oli helppo tuntea herra Brenner hänen isoruudukkaisesta takistaan ja liikkaavasta käynnistään.

Ennenkuin Asbjörn Krag oli ennättänyt selvästi käsittää, miten se tapahtui, oli Brenner mennyt linnanportista sisälle. Hän näytti linnan vahdille käyntikorttinsa, jolloin tämä kunniaa tehden laski hänet sisälle. Myöskin Asbjörn Krag päästettiin sisälle, kiitos poliisipiletin, mikä hänellä oli. Mutta nyt hän oli kadottanut herra Brennerin näkyvistään. Hänelle ilmoitettiin, että Brenner oli mennyt linnan itäiseen kylkirakennukseen, missä prinssi asui. Luultiin, että hän jo oli päässyt prinssin puheille.

Kalpeana tuskasta ja mielenliikutuksesta riensi Asbjörn Krag käytävien lävitse.

XII.

MITÄ SALAPOLIISI NÄKI.

Vastaanottohuoneen ovella Krag tapasi päivystävän ajutantin — saman herran, jonka kanssa hän oli puhunut edellisenä päivänä.

Asbjörn Krag tahtoi tunkeutua sisälle, mutta upseeri pidätti hänet hymyillen ja sanoi:

"Ei, hyvä herra, meidän täytyy kuitenkin hiukan pitää kiinni hovitavoista. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ota vastaan näin myöhään."

"Ettekö ole nähnyt erästä herraa isoruutuisessa viitassa, herraa, joka hieman ontui?"

"Älkää ottako sitä seikkaa niin tyynesti!" huudahti Asbjörn Krag, joka odotti joka silmänräpäys saavansa kuulla laukauksen pamahtavan prinssin huoneessa. "Viittaan puettu mies on sen nuoren naisen veli, johon Münchenin poliisi on kiinnittänyt meidän erikoista huomiotamme."

Mitä tuo oli? Eikö upseeri vavahtanut? Asbjörn Krag tarkasteli häntä terävästi.

"Rosa Brenner", mumisi ajutantti, "sitä nimeä en voi muistaa aikaisemmin kuulleeni."

Asbjörn Kragin piti juuri vastata, kun hän samassa silmänräpäyksessä kaukana käytävässä näki etsimänsä miehen — herra Brennerin.

Hän meni aivan tyynesti poispäin leveää rappukäytävää kohden. Hän oli ulosmenossa. Hän oli toimittanut asiansa. Mutta minkä asian?

Asbjörn Krag seurasi hänen perässään. Kun herra Brenner tuli ulos linnanportista, nosti hän ylös takinkauluksensa. Hän nyökäytti vahtisotilaalle ja käveli reippain askelin alas linnanmäkeä.

Mutta nyt huomasi Asbjörn Krag omituisen seikan. Herra Brenner ei enää ontunut. Muutoin oli hän samanlainen. Isoruutuinen viitta oli sama, keppi ja hattu niinikään. Mutta hän ei ontunut. Hän päinvastoin käveli notkeasti kuin koulupoika. Miten kaikki tämä soveltui yhteen?

Mies kulki aivan samoja katuja kuin oli tullut katsomatta oikealle tai vasemmalle. Hänellä oli selvästi määrätty päämaali.

Asbjörn Krag seurasi häntä tarkkaavaisesti ja suurimmalla jännityksellä. Viimeisten minuuttien elämykset olivat saattaneet hänen ajatuksensa täydelliseen sekasortoon.

Herra Brenner meni hotelliin. Asbjörn Krag seurasi aivan kantapäillä. Brenner pysähtyi ensin itävaltalaisten huoneen ulkopuolelle. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut kuulla, mitä nämä siellä sisällä tekivät. Sen jälkeen riensi hän äkkiä omalle ovelleen ja naputti.

Selvä ja kirkas "astukaa sisään!" kuului sisäpuolelta. Ja herra Brenner avasi oven ja astui huoneeseen. Asbjörn Krag jäi seisomaan kokonaan hämmentyneenä.

"Hänhän ei ontunut! Hänhän ei ontunut! Hänhän oli reipas kuin reippain voimistelija!"

Hänen päänsä meni pyörälle. Mitä saattoi kaikki tämä merkitä? Kuinka uskalsi tuo anarkisti myöhään illalla mennä linnaan? Miksi hän ei ontunut? Kenties oli hyökkäys Kuninkaan näköalapaikalla vain teeskenneltyä? Teeskenneltyä! Krag raapi päätään. Mutta minkä vuoksi… minkä vuoksi? Joka tapauksessa saattoi sillä tavoin selittää sen seikan, ettei Brenner tahtonut ilmaista ryöstöhistoriaa poliisille. Oliko se teeskenneltyä, sen seikan hän pian ottaisi selville.

Kragin täytyikin myöntää itselleen, että koko ryöstöjuttu tuntui hyvin seikkailumaiselta ja uskomattomalta. Jo niissä selityksissä, joita hänen oli onnistunut viekoitella herra Brenneriltä, oli silminnähtäviä ristiriitaisuuksia. Mutta mitä hyödytti sitten lainkaan sepustaa jotakin tuollaista?

"Kuulkaahan nyt", kuiskasi hän loistavin silmin, "enkö minä ole ollut kunnon mies?"

"Sen kyllä uskon. Olen itse ollut siellä tarjoilijana, mutta se ei ole minua vähääkään hyödyttänyt."

"Mutta minä järjestän asiat niin, että te saatte olla siellä näkymättömänä."

"Tällä kertaa he oleskelevat huoneessa numero 21, siinä, jonka seinän takana on neiti Brennerin huoneisto. Toiseen huoneeseen voin päästää teidät. Ovi on avoinna. Sieltä voitte kuulla, mitä itävaltalaiset puhuvat."

Ovenvartija seurasi Asbjörn Kragia siihen huoneeseen, missä tämä itse oli asunut viime yön. Siitä johti ovi numeroon 22. Tämä ovi oli tähän saakka ollut lukittuna. Avain oli itävaltalaisten huoneessa. Mutta nyt oli ovenvartijan onnistunut saada oven raolleen.

Jo Asbjörn Kragin huoneesta he voivat kuulla itävaltalaisten puhelua.
Salapoliisi voi selvästi erottaa Leo Carstenin terävän äänen.

"Olkaa varovainen, olkaa varovainen", kuiskasi ovenvartija, "jos he saavat kuulla teidän olevan täällä, on sekä teidän että minun loppuni lähellä."

"Menkää pois", vastasi Krag, "ja sallikaa minun jäädä yksin heidän kanssaan."

Ovenvartija hiipi pois äänettömästi kuin kissa. Kristianialainen salapoliisi oli nyt sisällä itävaltalaisten toisessa huoneessa. Hän puristi revolveriaan suonenvedontapaisesti. Myöskin toiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan. Sieltä tulvehti kirkas valo. Asbjörn Krag hiipi hiljaa aina oven rakoselle asti. Hän saattoi selvästi nähdä molemmat itävaltalaiset. He seisoivat sen seinän vieressä, joka erotti heidän huoneensa Rosa Brennerin huoneesta. Iso vaatekaappi oli työnnetty sivulle. Siitä kohden, missä tämä kaappi oli seissyt, oli suuri kappale seinää sahattu pois. Ainoastaan seinäpaperi Rosa Brennerin huoneessa peitti aukon.

"Niinpä ainakin yhteen seikkaan nähden olin oikeassa", tuumi Asbjörn Krag ojentautuen samalla eteenpäin ja kuunnellen. "Roistot ovat repineet seinän. Mutta mitähän kummaa heillä oikeastaan on tekeillä?"

Molemmat itävaltalaiset kävelivät varpaisillaan edestakaisin huoneessa, innokkaasti puuhaten jotakin. He olivat luultavasti aivan äskettäin siirtäneet kaapin, sillä he alkoivat nyt puhella kuiskaamalla peläten että Rosa ja hänen veljensä kuulisivat.

Mutta Asbjörn Kragin onnistui kuitenkin kuulla yhtä ja toista siitä mitä he sanoivat. Leo Carsten oli selvästi heistä toimeliaampi. Asbjörn Krag kuuli hänen kuiskaavan:

Carsten otti sen mustan laatikon, minkä Asbjörn Krag aikaisemmin oli huomannut, ja asetti sen seinässä olevaan aukkoon.

"Nyt laukaisemme", kuiskasi hän, "ajattelehan miten säälittäviltä he näyttävät siellä sisällä…"

Asbjörn Krag vapisi jännityksestä. Mitä tehdä? Jos laatikko sisälsi helvetinkoneen, olisi siitä, että hän hyökkäisi itävaltalaisten kimppuun, vähän hyötyä. He saisivat sen kuitenkin räjähtämään heittämällä sen suoraan tapetin lävitse. Mutta jotakin täytyi hänen tehdä. Ja se salamannopeasti. Hän piti parhaimpana varoittaa molempia nuoria ihmisiä siitä vaarasta, joka uhkasi heitä.

Hän juoksi sen tähden takaisin samaa tietä kuin oli tullut, riensi Rosa
Brennerin ovelle ja hyökkäsi sisään.

Revolveria piti hän valmiina kädessään, mutta samassa silmänräpäyksessä kun hän astui huoneeseen, putosi se kilahtaen lattialle. Niin suuresti hämmästyi hän sitä näkyä, mikä häntä kohtasi.

Tuolla — vastapäätä häntä, istui müncheniläinen kaunotar komeassa iltapuvussa. Ja polvillaan hänen edessään, pää neidin sylissä — oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, prinssi.

XIII.

SELVITYS.

Silloin kuului äkkiä sähisevä ääni, jota seurasi heikko paukaus. Sekunnin ajan valaisi huonetta loistava valo. Senjälkeen sammui se taas. Kragin silmiä aluksi häikäisi. Mutta nyt hän myöskin ymmärsi, mitä oli tekeillä. Tilanne oli valokuvattu. Salamannopeasti käsitti hän, kuinka väärin oli arvostellut tilannetta.

Prinssi syöksyi ylös, hyvin säikähtyneenä ja nuori nainen kiiruhti kovasti huutaen toiseen huoneeseen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa tahtoi syöksyä Asbjörn Kragin kimppuun, mutta salapoliisi esti hänet siitä.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti prinssi. "Tämä on nyt jo kolmas kerta, kun te sekaannutte minun asioihini. Ettekö siis koskaan saata lakata tuosta ikuisesta murhayritys-lorusta!"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Asbjörn Krag, "valitan suuresti, että olen aikaansaanut tämän kiusallisen näytelmän. Mutta voin vakuuttaa teille, että se olisi tapahtunut ilmankin minun sekaantumistani asiaan."

Hän juoksi siihen paikkaan, mistä seinä oli sahattu auki ja repäisi pois seinäpaperin. Aukon takana seisoivat molemmat itävaltalaiset. Leo Carsten piti vielä kameraa kädessään. Hän hymyili ivallisesti ja ylimielisesti. Asbjörn Krag koetti temmata koneen häneltä, mutta Carsten esti hänet siitä uhaten revolverillaan.

Luultavasti olisivat he molemmat seuraavassa silmänräpäyksessä ampuneet, jollei hänen kuninkaallinen korkeutensa olisi itse suurella kylmäverisyydellä asettunut molempien revolverinsuiden väliin. Krag ja Carsten antoivat aseiden vaipua. Prinssi oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta kaikesta huolimatta oli hän se, joka nyt hallitsi tilannetta.

"Minun matkani tapahtuu tunnin kuluttua", sanoi hän, "siihen mennessä täytyy tämän asian olla järjestyksessä."

Kääntyen itävaltalaisten puoleen hän jatkoi: "Olkaa hyvät, herrat vintiöt, ettekö tahdo tulla lähemmäksi…"

Itse meni hän senjälkeen Rosa Brennerin luo. He kuiskailivat hetkisen keskenään. Kun hän tuli jälleen takaisin, oli hän, jos mahdollista vielä kalpeampi. Hän sulki huolellisesti oven jälkeensä ja veti eteen paksut silkkiverhot, niin ettei neiti Brenner kuulisi mitä he puhuivat.

Siinä seisoivat nyt nuo neljä miestä ja mittailivat toisiaan silmillään ikäänkuin kaksintaistelijat ennen taistelua. Leo Carsten oli mahtavin. Hän nojasi rentona tuolinselkämystä vastaan. Kamera roikkui edelleen hänen kädessään. Asbjörn Kragin kasvoilla oli raivon ilme. Prinssi näytti epätoivoiselta. Ja mitä paksuun itävaltalaiseen tuli, ei hän käsittänyt paljoakaan koko jutusta. Hän muistutti kiukkuista härkää, joka siinä vihaisesti mulkoillen katseli Asbjörn Kragia.

"Vai niin, te aioitte ampua, herrani", huudahti prinssi lopuksi, "tiedättekö te, mitä seurauksia siitä olisi ollut…"

"Omasta puolestani tiedän ainakin", vastasi Asbjörn Krag, osoittaen Leo Carstenia, "että tuo mies ei sen jälkeen enää kauempaa olisi ollut elävien joukossa."

"Mutta jos te olisitte ampunut, olisivat luonnollisesti hotellin palvelijat heti saapuneet juoksujalkaa — ja mitä he olisivat löytäneet! Minut, prinssin, naisen kammiossa parin roiston ja poliisimiehen seurassa. Sepä olisi ollut hieno häväistysjuttu! Ei, sopikaamme, herrat. Kun me hetkisen perästä jätämme tämän huoneen, ei kellään saa olla tietoa siitä, mitä on tapahtunut."

"Sitä on vaikea yht'äkkiä sanoa", sanoi hän, "liikeyritys on hyvin suuri. Minulla on aina tapana myydä sellaisia asioita enimmän tarjoaville."

Prinssi tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta nyt oli Asbjörn Krag kylmäverisin. Hän astui väliin.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi kristianialainen salapoliisi, "olen aina tähän saakka ollut väärässä, mitä tähän juttuun tulee. Mutta nyt on kaikki minulle päivänselvää. Saanko luvan tehdä erään ehdotuksen?"

Prinssi katseli häntä tutkivin silmäyksin. Leo Carsten ei suonut hänelle edes silmäystä.

"Ei voida auttaa, että minun on oltava epähieno", sanoi salapoliisi, "se on aivan välttämätöntä. Ensinnäkin tahdon kysyä teidän kuninkaalliselta korkeudeltanne, tiesittekö, että Rosa Brenner tulisi Kristianiaan samaan aikaan kuin tekin."

"Sen kyllä tiesin. Olimme sopineet siitä, että kohtaamme toisemme täällä ja — eroamme. Niinkuin te kenties tiedätte neuvotellaan parhaillaan minun ja erään suuren valtakunnan prinsessan avioliitosta. Oli välttämätöntä katkaista minun ja neiti Rosan välinen suhde. Ja nyt olemme sekä neiti Rosa että minä sopineet keskenämme. Hän oli itse esittänyt, että hän jättäisi minulle takaisin muutamia kirjeitä, jotka voisivat saattaa minut huonoon valoon siinä tapauksessa, että ne joutuisivat tunnottomien henkilöiden käsiin."

"Niin", vastasi prinssi, "vahvassa teräslaukussa, jota hän kantoi olkahihnassa. Varmemmaksi vakuudeksi olin kehoittanut häntä sallimaan veljensä matkustaa seurassaan."

"Otaksun", vastasi prinssi, "että hänen majesteettinsa tiesi, että neidillä oli hallussaan muutamia kirjeitä."

"Pidän sopimattomana", sanoi hän ylimielisesti, "että minun päämieheni yksityisasioista keskustellaan tällä tavalla."

"Niin, meidät molemmat", jatkoi Carsten samalla osoittaen seuralaistansa, tyhmää, lihavaa itävaltalaista.

"Voin selittää sen siten", sanoi prinssi, "että hänen majesteettinsa epäluuloisuuteen taipuvaisuudessaan on pelännyt, ettei minun onnistuisi saada kirjeitä neiti Brenneriltä. Hän nauroi, kun kerroin, että neiti Brenner itse oli esittänyt tällaista menettelyä, koska hän pelkäsi, että kirjeet joutuisivat tunnottomien ihmisten käsiin. Senvuoksi on hän omasta aloitteestaan ryhtynyt toimiin saadakseen kirjeet haltuunsa. Hän on sitä varten ottanut nämä molemmat roistot palvelukseensa. Siinä on hänen majesteettinsa iskenyt kirveensä kiveen, hän, joka muutoin on sangen viisas ja selväjärkinen mies."

"Mutta eihän hänen majesteettinsa ole kehoittanut teitä seuraamaan minua voidaksenne sopivassa tilaisuudessa valokuvata minut jossakin mieltäkiinnittävässä tai harmillisessa tilanteessa."

"Ei suinkaan", vastasi Leo Carsten häikäilemättömästi hymyillen, "se on meidän omaa keksintöämme."

"No hyvä", jatkoi prinssi, "kun arvoisain herrain onnistui Krokklevenin matkalla ryöstää neiti Brenneriltä tuo kallisarvoinen teräslaukku, tuli tapaamisemme vielä välttämättömämmäksi kuin muuten. Neiti kirjoitti minulle siitä. Päätin heti tulla hänen luokseen osaksi sanoakseni hänelle jäähyväiset, osaksi puhuakseni varastetuista kirjeistä. Minähän en voinut tehdä tätä vierailua koko maailman nähden, ja senvuoksi tulin pakotetuksi järjestämään sen toisella tavalla. Hänen veljensä tuli linnaan. Minä otin hänen viittansa ja hattunsa ja onnistuin sillä tavalla hiipimään pois linnasta."

"Saadaksemme asian nopeasti ratkaistuksi", jatkoi prinssi, "paljonko vaaditte, herrat?"

"Niin, jos te todellakin aiotte antaa kirjeet hänen majesteetilleen, niin onhan se hyvä. Onko palkkio tuosta kepposesta määrätty etukäteen?"

"Nauran vain ajatukselle, että luovuttaisimme kirjeet tuohon naurettavaan hintaan."

"Ajattelin juuri sitä", sanoi prinssi, ottaen samalla hattunsa ja vetäen hansikkaat käteensä.

"Silloin ei teillä, herra salapoliisi, ole muuta tehtävää kuin täyttää velvollisuutenne. Nämähän ovat kaksi katalaa rahojenkiristäjää, jotka ansaitsevat mitä ankarimman rangaistuksen."

"Epäilemättä, teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Leo Carsten, "mutta, onnettomasti kyllä, olemme nyt hänen majesteettinsa suojeluksessa. Meillä on paperit siitä. Meidän tarvitsee vain kääntyä konsuliviraston puoleen."

"Vai niin, silloin saamme heti kuulla häväistysjutun, teidän kuninkaallinen korkeutenne, verrattoman häväistysjutun, oikean maailmanskandaalin."

"Kirjeitä ei toistaiseksi julkaista. Ainakaan ei ennenkuin kaikki mahdolliset neuvottelut ovat rauenneet. Mehän voimme jatkaa neuvottelujamme Münchenissä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Siellä meidän ei tarvitse pelätä nokkaviisaan poliisin sekaantumista."

"Luonnollisesti en tahdo enempää puhua kanssanne", sanoi prinssi, "tahdotteko olla hyvä ja heti lähteä tästä huoneesta."

Asbjörn Krag oli nyt äkkiä kuullut virkaveljensä Harald Breden äänen oven takaa. Hän tiesi, että ovenvartija oli ilmoittanut asiasta Harald Bredelle. Hän sekaantui nyt keskusteluun tavalla, joka vaikutti yhtä yllättävästi itävaltalaisiin kuin prinssiinkin.

"Peli ei vielä ole voitettu, herrani", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen molempiin roistoihin päin. "Minulla on ollut onni seurata herrojen tekemisiä ja jättämisiä näinä päivinä. Ja minun on muun muassa onnistunut saada tietooni erinäisiä lausuntoja, joita herrat, varomattomasti kyllä, ovat suustaan päästäneet, kuten esim. että te tulisitte lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla j.n.e. Sillä te kaiken todennäköisyyden mukaan tarkoititte sitä, että ensin kiristäisitte rahoja hänen majesteetiltaan ja sitten prinssiltä, myydäksenne lopullisesti kirjeet jollekin kolmannelle henkilölle, joka tarjoaisi niistä enimmän."

"Olette oikeassa", sanoi Leo Carsten häikäilemättömästi, "mutta riippuuhan kaikki tuo meidän vastaisista neuvotteluistamme. Eihän ole mahdotonta, että pääsemme sovintoon. Mutta tunnustan, että vaatimuksemme eivät ole pienet."

"Muista lausunnoistanne", jatkoi Asbjörn Krag levollisena, "voin esimerkiksi mainita yhden: että prinssin veri tulee vuotamaan…"

"Kaiken tämän", sanoi Krag, "olisi pitänyt kauan ennen herättää minun epäluuloani, myönnän sen. Kenties minun olisi silloin onnistunut tehdä tyhjäksi näiden herrojen häpeämätön yritys. Kuitenkin olen siten saanut tilaisuuden koota molempia herroja vastaan joukon aineksia, joista voi koitua yhtä ja toista hyötyä."

Krag saattoi nyt kuulla useampien salapoliisien keskustelevan oven takana ja puhui senvuoksi tahallaan niin kovasti, että sekä Harald Brede että muut kuulisivat. Hän sanoi:

"Mikäli voin ymmärtää, on tällä kertaa viisi — kuusi salapoliisia ovien ulkopuolella."

"Pysykää tyynenä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Lähtiessänne tästä huoneesta, lähdette herra Brennerinä. Ei kukaan saa tietää, että olette ollut täällä."

"Unohdatte meidät, herra salapoliisi. Ajatelkaahan, jos mieleemme johtuisi salaisuuden paljastaminen."

"Siihen te ette koskaan tule saamaan tilaisuutta", sanoi Asbjörn Krag, "koska tuumin vangita teidät."

"Minä toivon, ettei sitä tapahdu", keskeytti prinssi, "en halua mitään häväistysjuttua."

"Siitä voitte itse nähdä", virkkoi hän. "Prinssikin on eronnut teistä. Varmemmaksi vakuudeksi tahdon vielä kerran huomauttaa teitä siitä, että olemme mahtavan kuninkaan suojeluksessa. Me olemme täällä hänen toimestaan. Paperimme osoittavat sen. Vangitseminen ainoastaan häpäisisi teitä itseänne."

"Paperit, jotka teillä ovat", sanoi Krag, "ovat varmaankin annetut herroille Bleibille ja Wilkensille."

"En tiedä, mikä lihavan toverinne nimi on", sanoi hän, "mutta teidän nimenne kaikessa tapauksessa on kokonaan toinen kuin miksi sen sanotte."

"Leo Carsten!" huudahti hän. "Ettekö nyt näe, ettette olekaan kokonaan voittanut peliä? Mitä vielä, kas niin, olkaa nyt hypistelemättä revolverianne. Jos ammutte, ampuvat salapoliisit teidät silmänräpäyksessä kuin koiran. Ei, rakas Leo Carsten, kuinka suuri kansainvälinen rikoksellinen lienettekin, esiinnyitte te aivan liian rennosti Kristianiassa."

Tuo niin äkkiä paljastettu Leo Carsten tuli kalpeaksi kuin ruumis. Hän nojautui raskaasti tuolinselkämykseen.

"Joskin sihteeri Wilkens on kuninkaallisen suojeluksen alainen, niin ei kuitenkaan suurrikollinen Leo Carsten. Ettehän voine luulla, että hallitsijalla olisi sellaisia tuttavuuksia. — Teillä on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko heti luovuttaa kirjeet ja kamera — tai myöskin heti joutua vangituksi. Ja tiedätte itse, mikä teitä silloin odottaa. Saatte puolen minuutin miettimisajan."

Tuli silmänräpäyksen hiljaisuus. Krag teki sellaisen liikkeen, kuin olisi hän aikonut kutsua ulkopuolella olevat salapoliisit, mutta silloin veti Leo Carsten esiin lompakkonsa ottaen siitä pienen vaaleanpunaisella silkkinauhalla kiedotun kirjepakan.

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti maksumääräyksen kahdelletoistatuhannelle markalle.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti hymyillen sanan. Kun hän ojensi shekin Leo Carstenille, sanoi hän:

Leo Carsten, joka taas oli alkanut esiintyä hävyttömänä ja välinpitämättömänä, vastasi:

"Olisiko teidän kuninkaallisen korkeutenne mielestä satatuhatta ollut liian paljon?"

Saatuaan sen, löi hän revolverinpäällä kameran palasiksi. Senjälkeen hän nosti palttoonkauluksen pystyyn.

"Minulla on vielä eräs ehto esitettävänä", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen Leo Carsteniin, "se, että te ja teidän ystävänne silmänräpäyksessä jätätte Kristianian. Lupaukseni hänen kuninkaalliselle korkeudelleen estää minua vangitsemasta teitä, koska sellainen toimenpide aivan varmasti herättäisi uudelleen häväistysjutun, jonka me nyt onnellisesti olemme saaneet maailmalta peitetyksi. Siis…!"

"Mutta", keskeytti prinssi, "minä matkustan varsinaisessa junassa klo 11:10. Pyydän, ettette antaisi näiden herrojen matkustaa samassa junassa."

"Hyvä, mutta jo huomisaamuna täytyy teidän olla poissa kaupungista ja tästä maasta. Pakoyritys ei auta mitään. Hotelli on salapoliisien ympäröimä, viereisissä huoneissa on poliisivahteja, samoin käytävässä ja ulkona kadulla. Herrat voivat siis olla levollisia. Jos nyt olisi keskipäivä, olisitte voineet ajan kuluksi puhaltaa torvea tai poruttaa bassoviulua. Nyt, ikävä kyllä, on tuo liian myöhäistä."

"Kirottu vainukoira, minä kyllä koetan tavata teitä vielä kerran. Ja silloin!"

"Niin, kaikin mokomin", vastasi kristianialainen salapoliisi, "olisi todellakin erinomaisen hauskaa saada tavata teitä vielä kerran — kun kaikki edut eivät ole niin ehdottomasti minun puolellani kuin tällä kertaa ja kun meitä eivät sido niin monet arveluttavat seikat."

Molemmat seikkailijat vietiin nyt huoneisiinsa ja heille annettiin sen lisäksi ankara käsky pysyä sisällä. Jokainen pakoyritys aiheuttaisi heti vangitsemisen. Sen jälkeen meni Asbjörn Krag ulos salapoliisien luo.

"Paljon", vastasi Krag. "Mutta kaikki on nyt selvillä, kaikkeen on saatu vastaus. Nyt ymmärrän Münchenin poliisilaitoksen ihmeellisen käytöksen, ajutantin välttelevän esiintymisen, kaiken."

"Hyvä… Minä olen vakuutettu siitä, etten koskaan saa tietää, kuinka kaikki kävi."

Samassa silmänräpäyksessä lähti prinssi neiti Brennerin huoneesta kulkien käytävän läpi.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa matkusti klo 1:10 lähtevässä junassa. Hän tervehti ystävällisesti läsnäolevia hallitusviranomaisia. Hän oli tyyni ja ystävällinen kuten tavallisesti.

Ainoastaan muutamat tarkat huomioidentekijät väittivät, että prinssi oli kalpeampi kuin tullessaan.

Ja kokoontuneessa kansanjoukossa havaitsi Asbjörn Krag nuoren, kauniin naisen, jolla oli vihreä sulka hatussa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PRINSSI JA KAUNIS NÄYTTELIJÄTÄR: SALAPOLIISIKERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.