The Project Gutenberg eBook of Kultamaan seikkailijoita: Kertomuksia Pohjan periltä, by Jack London

Suden poika.
Tuhat tusinaa.
Rajalla.
Verikosto.
"Äpärä".
Kaaren päässä.
Ligounin kuolema.
Negore, pelkuri.

SUDEN POIKA

Mies tulee harvoin oikein arvioineeksi naisiaan, ei ainakaan ennenkuin on joutunut heistä erilleen. Niin kauan kuin mies elelee naisellisuuden ilmakehässä, hänellä ei ole oikeaa käsitystä sen ylevyydestä; mutta antaapa hänen olla kauemmin tämän ilmakehän ulkopuolella, jopa ilmaisee yhä yltyvä tyhjyys itsensä hänen olemuksessaan, hän alkaa tuntea hämärää kaipuuta, jota ei voi tarkemmin määritellä. Jos hänen tovereillaan ei ole enempää kokemusta siinä suhteessa kuin hänellä itsellään, niin he pudistavat päitään neuvottomina ja suosittavat hänelle ankaraa ruumiillista työtä. Mutta nälkä jatkuu ja yltyy; mies menettää elämän jokapäiväisten asiain harrastuksen ja käy alakuloiseksi, ja jonakin päivänä, kun tyhjyys käy sietämättömäksi, selviää hänelle mitä on tehtävä.

Kun Yukonin maassa tämä kaipuu tapaa, niin mies tavallisesti hankkii veneen, jos on kesä, talvella taas valjastaa koiransa ja lähtee etelään. Muutamien kuukausien kuluttua — edellyttäen, että hänellä on usko tuohon pohjoiseen maahan — hän palaa sinne mukanaan vaimo, joka jakaa hänen kanssaan tuon uskon ja kohtaavat vastukset. Tällä tavoin toteamme miehen synnynnäisen itsekkyyden. Niin johdumme puhumaan myöskin Scruff Mackenzien seikkailuista, jotka tapahtuivat entisaikaan. Silloin ei maata ollut vielä tallannut ja paaluttanut kullanetsijäin tulva, ja Klondyken huomattavin tulolähde oli sen lohenkalastus.

Scruff Mackenzie oli syntynyt sivistyksen rajamailla Yhdysvalloissa, ja uudisasukkaan elämää hän oli aina elänyt. Kahdenkymmenenviiden vuoden taukoamaton taistelu mitä villimmän luonnon kanssa oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa. Kaksi viimeistä, kaikkein hurjinta ja kovinta vuotta hän oli viettänyt kullanetsijäin joukossa, jotka majailivat napapiirin pimeillä mailla. Kun mainittu kaihon tauti valtasi hänet, hän ei hämmästynyt, sillä hän oli käytännöllinen mies, joka oli nähnyt sen iskevän toisiinkin miehiin samalla tavalla. Eikä muuta merkkiä huomannut hänen kaipuustaan, kuin että hän teki työtä hurjemmin. Koko kesän hän taisteli sääskiä vastaan ja huuhtoi kultaa Stewart-joella. Sitten hän uitti rakennushirsiä Yukonia pitkin Forty Mileen ja kyhäsi majan niin mukavan, että mikä leiri tahansa olisi voinut siitä ylpeillä. Todellakin maja näytti niin lupaavalta, että moni mies pyrki hänen asuinkumppanikseen. Mutta hän murskasi heidän toiveensa töykeällä, voimakkaalla ja lyhytsanaisella puhetavallaan ja osti kaksinkertaisen määrän muonavaroja kauppa-asemalta.

Kuten sanottu, Scruff Mackenzie oli käytännöllinen mies. Jos hän tahtoi jotakin, hän tavallisesti hankki sen, mutta silti hän ei koskaan poikennut tavoistaan kauemmaksi kuin oli tarpeellista. Niin ponnistusten ja vastuksien poika kuin olikin, hän oli vastahakoinen matkaamaan kuudensadan mailin jäämatkaa sekä sen jälkeen kahdentuhannen mailin valtamerimatkaa ja kolmanneksi vielä tuhannen mailin taivalta entisille kotipaikoilleen — pelkästään vaimon saadakseen. Elämä oli liian lyhyt. Niinpä hän valjasti koiransa, pani melkoisen kuorman rekeensä ja ajoi yli vedenjakajan, jonka länteen päin viettävältä rinteeltä Tananan lähteet vesiä kokoilevat.

Mackenzie oli voimakas matkamies, ja hänen susikoiransa kykenivät ponnistelemaan kovemmin ja kulkemaan kauemmin vähemmällä ruoalla kuin mikään toinen koiravaljakko Yukonin maassa. Kolme viikkoa myöhemmin hän saapui eräälle metsästäjäin vara-asemalle. Sitten hän uitti lautan aina Ylä-Tananan stick-intiaanien leiripaikalle. Hänen rohkeuttaan ihmeteltiin, sillä näillä intiaaneilla oli huono maine ja heidän tiedettiin tappavan valkoisia miehiä jopa terävän kirveen tai rikkinäisen luodikon takia. Mutta Mackenzie meni heidän luokseen yksin ja hänen käytöksessään oli nöyryyttä ja tuttavallisuutta sekä välinpitämättömyyttä ja häikäilemättömyyttä. Sen, joka aikoi tehokkaasti käyttää tuollaista menettelytapaa, täytyi olla tarkkakätinen ja tuntea hyvin raakalaisluonteen eri puolet. Mutta Scruff oli enemmän kuin taituri tällä alalla; hän tiesi milloin piti imarrella ja milloin uhata leimuavalla vihalla.

Ensin hän meni tervehdyskäynnille heimon päällikön Thling-Tinnen luokse ja lahjoitti hänelle pari naulaa mustaa teetä ja tupakkaa, siten saavuttaen tämän mahtimiehen suosion. Sitten hän seurusteli miesten ja neitosten parissa sekä toimeenpani samana iltana potlachin, pidot. Lumeen tallattiin noin sadan jalan pituinen ja ehkä viidenkolmatta levyinen soikea ala. Keskelle rakennettiin pitkä nuotio ja molemmille sivuille levitettiin komeita kuusen oksia. Majat jätettiin tyhjiksi, ja koko heimo, satakunta henkeä, lauloi laulujansa vieraan kunniaksi.

Scruff Mackenzie oli kahtena viime vuotena oppinut heidän pienen sanavarastonsa, olipa hän opetellut käyttämään heidän syviä kurkkuääniäänkin, japanilaismallisia lausetapojaan ja omituisia kunnianosoitus- ja mielistelysanojaan. Niinpä hän piti puheen heidän tyyliinsä, tyydyttäen heidän vaistomaista runoudenrakkauttaan alkeellisilla puhekukkasilla ja vertauskuvallisilla käänteillä. Kun Thling-Tinne ja taikuri olivat vastanneet samaan tapaan, hän jakeli miesväelle pieniä lahjoja, yhtyi heidän lauluunsa ja osoittautui taitavaksi heidän viisikymmentäkaksitikkuisessa pelissään. Ja miehet polttelivat hänen tupakkaansa ja olivat tyytyväisiä. Mutta nuorempien miesten käytös oli ilmeisesti uhkaavaa, johtuen hampaattomien akkojen varomattomista viittailuista ja neitosten hihityksistä. Vain muutamia valkoisia miehiä, "suden poikia", he olivat tunteneet, mutta niiltä he olivat oppineet omituisia asioita.

Eikä Scruff Mackenzie kaikessa näennäisessä huolettomuudessaan ollut huomaamatta näitä ilmeitä. Niinpä hän makuulle mentyään mietiskelikin tätä pulmaa vakavasti ja poltti monta piipullista suunnitellessaan tulevaa taistelua. Vain yksi neito oli häntä tyydyttänyt — eikä tyttö ollut kukaan muu kuin Zarinska, päällikön tytär. Kasvojenpiirteittensä, muotojensa ja ryhtinsä puolesta tämä oli poikkeus heimosisaristaan ja läheni valkoisen rodun kauneustyyppiä. Hän halusi valloittaa Zarinskan, ottaa hänet vaimokseen ja nimittää häntä — niin, nimittää häntä Gertrudiksi! Päätöksen tehtyään hän käänsi kylkeään ja vaipui uneen, oikeana valloittajarotunsa poikana.

Olipa se hidasta työtä ja sitkeätä peliä; mutta Mackenzie menetteli taitavasti, välinpitämättömyydellä, mikä tuotti päänvaivaa stick-intiaaneille. Hän osoitti olevansa varma ampuja ja mahtava metsästäjä, ja leiri kaikui hänen kunniaansa, kun hän kellisti hirven kuudensadan yardin päästä. Illoin hän vieraili päällikön, Thling-Tinnen peurannahkateltassa, jutellen leveitä ja jaellen tupakkaa anteliain käsin. Eikä hän jättänyt osoittamatta samaa kunnioitusta taikurillekin, sillä hän tunsi rohtomiehen mahdin kansansa keskuudessa ja halusi saada hänetkin ystäväkseen. Mutta tämä herra oli ylväs ja mahtava, hän torjui suostuttelut sekä oli ehdottomasti merkittävä tulevaksi viholliseksi.

Vaikk'ei tarjoutunutkaan tilaisuutta tavata Zarinskaa kahden kesken, loi Mackenzie monta silmäystä häneen, antaen tytölle siten tiedon aikeistaan. Ja hyvin tyttö asian ymmärsikin, mutta sulkeutui keimailevasti naisten pariin, milloin miehet olivat poissa ja Mackenziella olisi ollut tilaisuus lähestyä. Kosija ei kuitenkaan pitänyt kiirettä, ja sitäpaitsi hän tiesi, ettei tyttö voinut olla häntä ajattelematta, ja muutamain päiväin sellaiset ajatukset varmasti edistäisivät hänen menestystään.

Vihdoin eräänä iltana, kun hän arveli ajan olevan sopivan, hän jätti äkkiä päällikön savuisen majan ja kiiruhti naapuritelttaan. Kuten tavallisesti istui tyttö akkojen ja neitosten parissa ja kaikki olivat kumartuneina mokkasiini-ompeluun ja helmikoristeluun. He nauroivat Mackenzien sisään tullessa merkitsevästi, ja yhä äänekkäämpiä viittailuja kuului Zarinskasta ja hänestä. Mutta tulija lennätti heidät ulos toisen toisensa jälkeen, ja he kiiruhtivat levittämään juttua läpi leirin.

Mackenzie esitti asiansa taitavasti tytön kielellä, ja kahden tunnin kuluttua hän nousi lähteäkseen.

"Zarinska tahtoo siis tulla valkoisen miehen majaan? Hyvä! Minä menen puhumaan nyt isällesi. Ja minä annan hänelle monta lahjaa, mutta hän ei saa pyytää liian paljon. Jos hän sanoo ei? Hyvä! Zarinskan pitää sittenkin tulla valkoisen miehen majaan."

Hän oli jo nostanut teltan oviverhon, kun hiljainen huudahdus vei hänet takaisin tytön viereen. Zarinska oli polvillaan karhunnahkaisella matolla, hänen kasvonsa hehkuivat kuin aito Eevan tyttären, ja hän avasi kainosti miehen raskaan vyön soljet. Mackenzie katsahti häneen ymmällään ja epäluuloisena, ja hänen korvansa tarkkasivat pienintäkin ääntä ulkoa. Mutta tytön seuraava liike hälvensi hänen epäilynsä, ja hän hymyili tyytyväisenä. Tyttö otti neulepussistaan hirvennahkaisen tupen, runsaasti helmitellyn ja haaveellisesti kirjaillun. Sitten hän paljasti kunnioittavasti miehen ison metsästyspuukon, koetteli arkaillen sen terää peukalollaan ja pisti sen uuteen tuppeen. Sitten häh kiinnitti tupen vyöhön tavalliselle paikalle.

Tämä oli aivan kuin kohtaus vanhoilta ajoilta — linnanneito ja hänen ritarinsa! Mackenzie tempasi tytön syliinsä ja sipaisi hänen punaisia huuliaan viiksillään — tytölle outo "suden pojan" hyväily. Kivikausi ja teräskausi siinä kohtasivat toisensa.

Kiihkoisaa hälyä oli ilmassa, kun Mackenzie, iso mytty kainalossaan, työnsi sivuun Thling-Tinnen teltta-aukon esiripun. Lapset juoksivat pitkin kenttää ja keräsivät kuivia puita potlach-juhlan nuotiota varten, naisten lörpöttelevät äänet kiihtyivät, ja nuoret miehet neuvottelivat juroissa ryhmissä. Taikurin majasta kuului loihtulukujen hyminä.

Päällikkö oli yksin tihrusilmäisen vaimonsa kanssa, mutta heti ensimmäisellä silmäyksellä Mackenzie huomasi, että uutinen oli jo heidän tiedossaan. Hän kävi siis suoraan asiaan, työntäen kirjaillun tupen huomiotaherättävästi esille ikäänkuin kihlauksen ilmoitukseksi.

"Oi Thling-Tinne, mahtava stickien päällikkö ja Tanana-maan herra, lohien ja karhujen, hirvien ja peurojen hallitsija! Valkoinen mies tekee sinulle suuren tarjouksen. Monet kuukaudet on hänen majansa ollut tyhjä, ja hän on yksinäinen. Hänen sydämensä on väsynyt hiljaisuuteen, ja hän ikävöi naista viereensä istumaan majaansa, ottamaan hänet vastaan metsältä lieden lämpimällä tulella ja hyvällä ruoalla. Hän on kuullut outoja asioita, pienokaisten mokkasiinien läiskettä ja lapsien meluavia ääniä. Ja eräänä yönä tuli hänelle ilmestys, hän näki Korpin, joka on kaikkien stickien isä. Ja Korppi puhui yksinäiselle valkoiselle miehelle: 'Sido mokkasiinisi nauhat ja sonnusta itsesi lumikenkiin ja varusta rekeesi lihaa, sillä monta unta on oltava matkalla, ja ota mukaasi myös kauniita esineitä päällikkö Thling-Tinnelle. Sillä sinun on käännettävä kasvosi sinnepäin, minne keskikevään aurinko laskee, ja matkattava tämän suuren päällikön metsästysmaille. Siellä on sinun annettava suuria lahjoja, ja Thling-Tinne, joka on minun poikani, tulee ikäänkuin isäksi sinulle. Hänen majassaan on neito, johon minä puhalsin elämän hengen sinua varten. Tämä neito sinun tulee ottaa vaimoksesi!' Oi päällikkö, näin puhui mahtava Korppi. Ja näin minä levitän monet lahjani sinun jalkaisi juureen ja tulen ottamaan sinun tyttäresi vaimokseni."

Vanha mies heitti turkkinsa ylleen korskealla kuningastietoisuudella, mutta viivytti vastausta, sillä eräs nuorukainen hiipi sisälle tuoden sanoman, että päällikön tuli saapua neuvotteluun, minkä jälkeen sanantuoja heti poistui.

"Oi valkoinen mies, jota me nimitämme Hirventappajaksi ja jota myös Sudeksi ja Suden pojaksi sanotaan! Me tiedämme, että olet mahtavasta kansasta, ja olemme ylpeät siitä, että sinä olet meidän potlach-vieraamme. Mutta kuningaslohi ei yhdy koiraloheen eikä korppi suteen."

"Älä sano niin!" huudahti Mackenzie. "Korpin tyttäriä olen tavannut Suden leireillä — Mortimerin squaw'n, Tregidgon squaw'n ja Barnabyn squaw'n, jotka tulivat kaksi jäänlähtöä sitten, ja olenpa kuullut tulleen toisiakin intiaaninaisia, vaikka minun silmäni eivät ole heitä nähneet."

"Poika, sanasi ovat todet. Mutta sellaiset liitot ovat sopimattomia, niinkuin veden ja hiekan tai lumihiutaleiden ja auringonpaisteen. Mutta tapasitko Masonia ja hänen squaw'tansa? Etkö? Hän tuli kymmenen jäänlähtöä sitten — kaikkien susien edellä. Ja hänen mukanaan oli eräs mahtava metsästäjä, suora kuin honka ja pitkä, voimakas kuin paljaskuonoinen jääkarhu, sydän kuin kesäinen täysikuu. Hänen…"

"Oo!" keskeytti Mackenzie, muistaessaan hyvintunnetun Pohjolan-miehen,
— "Malemute Kid!"

"Sama juuri — mahtava mies. Mutta näitkö sen toisen squaw'ta. Hän oli
Zarinskan täysi sisar."

"En, päällikkö, mutta olenpa kyllä kuullut. Ja Mason… kaukana, kaukana pohjoisessa, jo vuosia sitten, hänet surmasi vanha kaatuva honka. Mutta hänen rakkautensa tyttäreesi oli suuri, ja hänellä oli paljon kultaa. Tämän sekä poikansa kanssa vaimo matkasi lukemattomien unien matkan, kohti talven keskipäiväaurinkoa, ja siellä hän elää vieläkin — ei purevaa pakkasta, ei lunta eikä kesäisen keskiyön aurinkoa eikä talvisen keskipäivän pimeää."

Toinen sanantuoja tuli vaatien päällikköä neuvotteluun. Kun Mackenzie heitti hänet lumeen, näki hän varjojen liikkuvan neuvottelutulen ympärillä, kuuli syvä-äänistä miesten tahdikasta laulua ja tiesi taikurin kiihoittavan kansan vihaa. Aika oli täpärällä. Hän kääntyi päällikköön päin.

"Kuule! Minä tahdon tyttäresi. Ja heti. Katso! Tässä on tupakkaa, teetä, monta mittaa sokeria, lämpimiä peitteitä, nenäliinoja, kaikki isoja ja hyviä, ja tässä on oikea luodikko sekä monta luotia ja paljon ruutia."

"Ei", vastasi vanha mies, torjuen luotaan rikkauksia, jotka olivat levitettyinä hänen eteensä. "Juuri nyt on kansani koolla neuvottelemassa. Kansani ei tahdo tätä naimista."

"Mutta nuoret miehet vimmastuvat, kun Suden pojat ottavat heidän neitonsa eivätkä he sitten voi naida."

"Kuule, oi Thling-Tinne! Ennenkuin tämä yö on muuttunut päiväksi, on Suden poika kääntänyt kasvonsa Idän vuoria kohti ja ajaa koirineen kauas Yukonin maahan. Ja Zarinska lähtee hänen matkassaan."

"Ja ennenkuin yö on ehtinyt puoleen, minun nuoret mieheni heittävät Sudenpojan lihan koirille ja hajoittavat hänen luunsa lumeen, missä ne kevään tullen paljastuvat."

Tämä oli uhkaus ja vastauhkaus. Mackenzien pronssinvärisille kasvoille kohosi syvä puna. Hän korotti äänensä. Vanha intiaanivaimo, joka tähän saakka oli istunut toimettomana katselijana, hiipi nyt hänen ohitseen ovelle. Miesten laulu katkesi äkkiä, ja monet äänet hälisivät, kun hän kovakouraisesti heitti vanhan naisen takaisin nahkavuoteelle.

"Taas minä huudan — kuule, oi Thling-Tinne! Susi kuolee hammasta purren, ja hänen mukanaan on nukkuva kymmenen voimakkainta miestäsi — miestä, jotka ovat tarpeen, sillä metsästys on vasta alussa eikä kalastuskaan ole monen kuukauden takana. Ja mitä hyötyä sinulle on minun kuolemastani? Tunnen kansasi tavat; osuutesi rikkaudesta tulee olemaan kovin pieni. Anna minulle tyttäresi, niin se kaikki on sinun. Muutoin veljeni tulevat, heitä on paljon ja heidän nälkänsä ei koskaan sammu; ja Korpin tyttäret saavat pentuja Suden majoissa. Minun kansani on suurempi sinun kansaasi. Semmoinen on kohtalo. Lupaa, ja koko tämä rikkaus on sinun."

Mokkasiinit narskuivat ulkona lumella. Mackenzie veti luodikkonsa vireeseen ja irroitti molemmat revolverinsa vyöstä. "Lupaa, oi päällikkö!"

"Susi niin tahtoo. Hyvä! Minä otan hänen lahjansa — mutta minä varoitan häntä."

Mackenzie antoi lahjansa, mutta telkesi varoiksi luodikon lukon ja lisäsi kaupan päälle kirjavan silkkisen huivin. Taikuri ja puolikymmentä uskalikkoa ryntäsi sisälle, mutta Mackenzie työntyi pelkäämättä heidän keskitseen ja meni ulos.

"Ole valmiina!" oli Mackenzien lyhyt tervehdys Zarinskalle hänen sivuuttaessaan tytön majan ja kiirehtiessään valjastamaan koiriaan. Muutamien minuuttien kuluttua hän tuli valjakkonsa etupäässä neuvotteluun, Zarinska vierellään. Hän asettui päällikön viereen soikean piirin päähän. Vasemmalle puolelleen, askeleen taemmaksi, hän asetti Zarinskan — tämän tavalliselle paikalle. Sitäpaitsi oli tarjona vaara, joten oli tarpeellista turvata selkäpuolensa.

Kummallakin puolella istui miehiä tulen ääressä laulaen heimon ikivanhoja lauluja. Niissä oli pitkäveteisiä juoksutuksia ja lakkaamatta toistuvia kertosäkeitä. Kauniita ne eivät olleet, vaan suorastaan kaameita. Alapäässä taikurin silmien alla tanssi kymmenkunta naista. Ankarasti nuhteli hän niitä, jotka eivät kokonaan heittäytyneet haltioitumistilaan. Puoliksi peittyneinä kaikki sysimustain hiustensa verhoon, jotka ulottuivat heidän kupeilleen, heiluivat he hitaasti edestakaisin, samalla kuin heidän vartalonsa aaltomaisin liikkein noudattivat yhä muuttelevaa rytmiä.

Tämä oli merkillinen, esihistoriallinen näytelmä. Etelässä olivat yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset vuodet kulumassa; täällä oli vallalla alkuperäisihminen, luola-asukkaan varjo, jo unhottuneen muinaisuuden jäännös. Keltaisenruskeat susikoirat istuivat nahkapukuisten isäntäinsä välissä tai temmelsivät tanterella, veristävät silmät ja kuolaiset hampaat valkean loimossa loistaen. Metsä uinui haaveellisessa valossa. Valkoinen hiljaisuus lepäsi huurteisen metsän reunassa musertavan raskaana. Tähdet tanssivat suurin loimoin, kuten niiden tapa on kovan pakkasen aikana. Ja napaseudun henget levittivät viittansa liekehtiviä liepeitä taivasta kohti.

Mackenzie tunsi hämärästi tämän näytelmän villin suurenmoisuuden tähyillessään joukon kasvoja. Hän näki vastasyntyneen pienokaisen, joka imi äitinsä paljastettua rintaa. Pakkanen oli ankara — seitsemänkymmentä astetta Fahrenheitia. Hänen mieleensä johtuivat hänen oman rotunsa pehmeät naiset, ja hän hymyili jurosti. Kuitenkin hän oli tullut ilmoille jonkun sellaisen pehmeän naisen kohdusta, kuninkaallisin ominaisuuksin — perintö, mikä antoi hänelle ja hänen rodullensa herruuden maalla ja merillä, kaikissa vyöhykkeissä. Aivan yksin satakuntaa intiaania vastaan, napapiirin talven mailla, kaukana heimolaisistaan, hän tunsi alkuperäisvaistojensa kutsuvan, ja hän tunsi hurjaa vaaran hekumaa, taistelun hurmiota, halua voittaa taikka kuolla.

Laulu ja tanssi taukosivat, ja noita yltyi pitämään puhetta. Koko sekavan jumalaistaruston avulla hän muokkasi taitavasti kansansa herkkäuskoisuutta. Tapaus oli ylen tärkeä. Vastakohtana monille voimille, jotka ruumiillistuivat Variksessa ja Korpissa, hän esitti Mackenzien Sutena, joka esiintyy taistelevana ja hävittävänä voimana. Eivätkä ainoastaan henkiset voimat taistele, vaan taistelevat miehetkin keskenään, kukin sukumerkillään. He, intiaanit, olivat Yelchsin, kuulun Korpin, tulentuojan lapsia. Mackenzie sitävastoin oli Suden tai toisin sanoen paholaisen poika. Yritys solmia aselepo tässä ikuisessa taistelussa, naittaa tyttäriä veriviholliselle, oli suurin petos ja pyhyydenpilkka. Ei mikään sana ollut kyllin ruma Mackenzien, tuon katalan tunkeilijan ja Saatanan lähetin leimaamiseen. Tukahdutettu raakalaismurina kohosi rintojen syvyydestä hänen pitäessään puhettaan.

"Niin, veljeni, Yelchs on kaikkivaltias! Eikö hän antanut meille taivassyntyistä tulta, jotta voisimme lämmitellä? Eikö hän vetänyt aurinkoa, kuuta ja tähtiä vuoresta esille, jotta me voisimme nähdä? Eikö hän opettanut meitä taistelemaan nälän ja pakkasen pahoja henkiä vastaan? Mutta nyt Yelchs on vihastunut lapsiinsa: he ovat vähentyneet kouralliseksi, eikä hän tahdo auttaa heitä. Sillä he ovat unhottaneet hänet ja tehneet pahoja töitä ja poikenneet väärälle polulle ja ottaneet vihollisiansa majoihinsa istumaan tuliensa ääressä. Ja Korppi on murheissaan lastensa jumalattomuudesta; mutta kun he heräävät ja katuvat pahoja tekojansa, tahtoo hän tulla pimeydestä heitä puolustamaan. Oi veljet! Tulentuoja on kuiskannut sanat tietäjällenne; samat sanat pitää teidänkin kuulla. Ottakoot miehet nuoria naisia majoihinsa; karatkoot he Suden kurkkuun; olkoon heidän vihansa kuolematon! Silloin tulevat heidän naisensa hedelmällisiksi ja he lisääntyvät mahtavaksi kansaksi! Ja Korppi on johtava suurten isäin heimot pohjoisesta; ja he lyövät Sudet takaisin, kunnes ne ovat kuin viime vuoden leiritulet; ja jälleen he hallitsevat yli koko maan! Nämä ovat Yelchsin, Korpin sanat."

Tämä messiaallinen ennustus sai intiaanit hurjasti huutamaan ja he karkasivat pystyyn. Mackenzie veti peukalot kintaistaan ja odotti. Huudettiin "Kettua", eikä hälinästä tullut loppua, ennenkuin muuan nuori mies astui puhumaan.

"Veljet! Tietäjä on puhunut viisaasti. Sudet ovat ottaneet meidän naisemme, ja meidän miehemme ovat lapsettomia. Me olemme vähentyneet kouralliseksi. Sudet ovat ottaneet meidän lämpimät turkkimmekin ja antaneet kansalle pahoja henkiä, jotka asuvat pulloissa, ja vaatteita, jotka eivät ole tehdyt majavasta eikä ilveksestä, vaan ruohoista. Eivätkä ne ole lämpimiä, ja meidän miehemme kuolevat outoihin tauteihin. Minä, Kettu, en ole ottanut naista vaimokseni. Miksi en ole ottanut? Kaksi kertaa ovat neidot, joita olen aikonut, menneet Suden leireille. Nytkin olen kerännyt majavan, hirven ja peuran nahkoja, jotta voisin voittaa suosion Thling-Tinnen silmissä ja naida hänen tyttärensä Zarinskan. Mutta taaskin on tyttöni sitonut jalkoihinsa lumikengät ja on valmis polkemaan tietä Suden koirille pitkällä matkalla. Enkä minä puhu yksin omasta puolestani. Niinkuin minä olen tehnyt, niin myös Karhu. Hänkin on ollut halukas tulemaan Zarinskan lapsien isäksi, ja monta taljaa hän on parkinnut sitä varten. Minä puhun kaikkien niiden nuorten miesten puolesta, jotka ovat ilman vaimoa. Sudet ovat aina nälkäisiä. Aina he korjaavat parhaat palat saaliinjaossa. Korpit saavat tyytyä rippeisiin. Tuossa on Guykla!" hän huudahti tuimasti, osoittaen erästä naista, joka oli raajarikkoinen. "Hänen jalkansa ovat väärät, kuten koivukanootin kaaret. Hän ei voi koota puita eikä kantaa metsästäjäin riistaa. Haluavatko Sudet häntä?"

"Ja tuossa on Mogri, jonka silmät pahahenki on vetänyt kieroon. Pienokaiset pelästyvät katsoessaan häneen, ja sanotaan itse harmaan karhunkin väistävän häntä. Pyytävätkö he häntä?"

"Tuossa istuu Pischet. Hän ei ole kuullut sanojani. Eikä hän milloinkaan ole kuullut siskojen jokellusta, puolison ääntä eikä lasten leperrystä. Hän elää valkoisessa hiljaisuudessa. Välittävätkö Sudet hänestä? Eivät! Heidän on parhaat riistat, meidän rippeet. — Veljet, siitä on tehtävä loppu! Me emme saa enää päästää Susia pujahtamaan leiritulillemme. Aika on tullut!"

Revontulten leveä purppurainen ja keltaisenvihreä loimo räiskähti keskitaivaan poikki taivaanrannasta toiseen. Pää kenossa ja käsivarret ojentuen puhuja kohosi kiihtymyksensä huipulle.

"Katsokaa! Meidän isäimme henget ovat heränneet, ja tänä yönä tehdään suuria töitä."

Kettu astui takaisin joukkoon, ja toinen nuori mies työntyi hieman vaivalloisesti esiin toveriensa tuuppimana. Hän oli päätänsä pitempi toisia, ja hänen rintansa oli uhmaavasti paljastettu pakkaselle. Hän muutteli jalkojaan, sanat ontuivat hänen kielellään ja hänen oli vaikea puhua. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, sillä jollakin kauhealla iskulla oli niistä kerran melkein toinen puoli reväisty irti. Vihdoin hän iski nyrkillään rintaansa, joka kumisi kuin rumpu, ja hänen äänensä kohisi kuin valtameren tyrsky rannan luolissa.

"Minä olen Karhu — Hopeakärki ja Hopeakärjen poika! Jo silloin kun ääneni oli kuin tytön, minä tapoin ilveksiä, hirviä ja peuroja; kun ääneni soi kuin ahman, vaelsin yli Etelän vuorten ja tapoin kolme valkoista miestä Valkoisella virralla. Kun ääneni kaikui kuin myrsky, kohtasin paljaskuonoisen jääkarhun enkä antanut sille armoa."

Tässä hän pysähtyi, kädellään merkitsevästi pyyhkäisten hirvittäviä arpiaan.

"En ole kuin Kettu. Minun kieleni on kuin jäätynyt joki. Minä en voi pitää pitkiä puheita. Sanani ovat harvat. Kettu sanoo, että tänä yönä tehdään suuria töitä. Hyvä! Puhe juoksee hänen kieleltään kuin kevätpuro, mutta teoissa hän on heikompi. Tänä yönä taistelen minä Suden kanssa. Minä tapan hänet, ja Zarinska on istuva minun tulellani. Karhu on puhunut."

Vaikka kauhea meteli raivosi Mackenzien ympärillä, pysyi hän paikallaan. Ymmärtäen, kuinka hyödytön luodikko olisi käsikähmässä, hän veti molemmat revolverintupet auki ja veti kintaansa puoleksi pois, niin että hänen kätensä olivat valmiina. Hän tiesi, ettei ollut pelastumisen toivettakaan, jos intiaanit joukolla hyökkäävät, mutta sanansa mukaisesti hän valmistautui kuolemaan hammasta purren. Karhu hillitsi kuitenkin tovereitaan, lyöden takaisin hurjimmat hirvittävillä nyrkeillään. Kun meteli alkoi asettua, Mackenzie vilkaisi Zarinskaan. Tyttö oli komea nähdä, kun hän siinä seisoi etukumarassa lumikenkiensä varassa, huulet raollaan ja sieraimet laajoina kuin naarastiikeri hyppyyn valmiina. Halveksuen ja uhmaten hän katsoi mustilla silmillään heimonsa miehiä. Jännitys oli niin tavaton, ettei hän muistanut hengittääkään. Toisella kädellään hän painoi rintaansa ja toisella puristi lujasti koiraruoskan vartta, ollen aivan kuin kivettynyt. Mackenzien katse tuntui ikäänkuin vapauttavan hänet. Hänen lihastensa pingoitus laukesi, raskaasti huoaten hän suoristautui, ja hänen katseensa kertoi Mackenzielle enemmän kuin hellimmätkään sanat.

Thling-Tinne koetti puhua, mutta hänen kansansa hukutti hänen äänensä. Silloin Mackenzie astui esiin. Kettu aikoi päästää hurjan huudon, mutta Mackenzie hyökkäsi niin rajusti häntä kohti, että ääni tyrehtyi kurkkuun. Ketun pelästys aiheutti raikuvan naurun ja samalla se saattoi hänen toverinsa hieman rauhoittumaan, niin että Mackenzie voi saada puheensa kuuluville.

"Veljet! Valkoinen mies, jota te nimitätte Sudeksi, tuli joukkoonne rehellisin sanoin. Hän ei ole kuten eskimot, hän ei puhu valhetta. Hän saapui ystävänä, joka tahtoi olla veli. Mutta teidän nuoret miehenne ovat sanansa sanoneet ja nyt on suopeitten sanojen aika ohi. Ensiksi sanon teille, että tietäjällänne on ilkeä kieli ja että hän on väärä profeetta, sillä sanat, jotka hän puhui, eivät ole Tulentuojan sanoja. Hänen korvansa ovat kuurot Korpin äänelle, hän on omasta päästään puhunut ilkeät juonensa ja tehnyt teistä pilkkaa. Hänellä ei ole valtaa. Kun teidän oli pakko surmata ja syödä koiranne ja täyttää mahanne parkitsemattoman nahan palasilla ja mokkasiinisuikaleilla, kun vanhat miehet kuolivat ja vanhat naiset kuolivat ja pienokaiset kuolivat äitiensä kuivien rintojen ääressä, kun maa oli kolkko ja te näännyitte kuten lohet syksyllä, ja kun nälänhätä ahdisti teitä, tuottiko tietäjä metsästäjillenne saalista? Paniko tietäjä lihaa teidän vatsoihinne? Sanon vieläkin, ettei hänellä ole mitään valtaa. Näin! Minä syljen hänen kasvoihinsa!"

Vaikka hänen sanansa olivat pyhyyden herjausta, ei niistä noussut meteliä. Muutamat naiset olivat peloissaan, mutta miesten joukossa oli mieliala kuin ihmeen edellä. Kaikkien silmät kääntyivät näihin kahteen keskeiseen olentoon. Pappi tiesi tulleen ratkaisevan hetken, tunsi valtansa horjuvan, avasi suunsa manaukseen, mutta peräytyi Mackenzien esiintyöntyvän liikkeen, kohotetun nyrkin ja leimuavien silmien voimasta. Suden poika irvisti ja jatkoi:

"No, kuolinko minä?! Polttiko minut salama? Putosivatko tähdet taivaalta ja murskasivat minut? Pihkaa! Minä tein siitä koirasta selvän. Nyt tahdon kertoa teille kansastani, joka on kaikkien kansojen mahtavin ja hallitsee koko maata. Ensiksi me metsästämme kuten minä, yksin. Sitten me metsästämme ryhmissä, ja lopuksi, kuten hirvien lauma, me peitämme maan. Ne, jotka otamme majoihimme, elävät; ne, joita emme ota, kuolevat. Zarinska on ihana neito, voimakas ja kehittynyt, sopiva Susien äidiksi. Vaikka kuolen, hän tulee siksi, sillä minun veljiäni on monta, ja he seuraavat minun koirieni jälkiä. Kuulkaa Susien laki: Jos joku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä. Monissa maissa tämä hinta on maksettu; monissa maissa sen pitää vielä tulla maksetuksi.

"Ja nyt teen selväksi asiat Ketun ja Karhun kanssa. Näkyy, että hekin ovat iskeneet silmänsä neitoon. Niinkö? Malttakaahan, minä olen ostanut hänet! Thling-Tinne nojaa luodikkooni, hänen majassaan ovat muut kauppalahjani. Vielä tahdon sentään sopia hyvällä nuorten miesten kanssa. Ketulle, jonka kieli on kuiva monista sanoista, minä annan tupakkaa viisi pitkää kääröä. Näin hänen suunsa kostuu, niin että hän voi vielä pitää melua neuvottelussa. Mutta Karhulle, josta minä olen hyvin ylpeä, annan kaksi peittoa, kaksikymmentä mittaa jauhoja sekä tupakkaa kaksi sen vertaa kuin Ketulle; ja jos hän tahtoo lähteä matkaani Itävuorten taakse, niin annan hänelle luodikon, samanlaisen kuin Thling-Tinnelläkin on. Eikö? Hyvä! Susi on väsynyt puhumaan. Vielä kerran muistakaa Susien laki: Jos Joku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä."

Mackenzie hymyili astuessaan paikalleen, mutta hänen sydämensä oli levottomuutta täynnä. Yö oli vielä pimeä. Tyttö tuli hänen vierelleen, ja hän kuunteli tarkasti, kun tämä kertoi hänelle Karhun taituritempuista veitsitappelussa.

Tappelu oli tuleva. Kymmenet mokkasiinit tallasivat tilaa lumeen tulen ympärillä. Puhuttiin paljon tietäjän häviöstä; muutamat sanoivat hänen kätkeneen valtansa, toiset taas muistelivat menneitä tapahtumia ja myönsivät Suden olleen oikeassa. Karhu tuli taistelupaikalle pitkä venäläinen metsästyspuukko kädessä. Kettu neuvoi varomaan Mackenzien revolvereita. Tämä päästi sentähden vyönsä ja pani sen Zarinskan uumalle, jonka käsiin hän myöskin antoi luodikkonsa. Tyttö pudisti päätänsä merkiksi, ettei hän osaa ampua — vähänpä on naisella tilaisuutta käsitellä sellaisia aseita.

"Sitten, jos vaara uhkaa selkäni takaa, huuda kovaa: 'Mieheni!' Ei, näin: 'Mieheni!'"

Hän nauroi, kun tyttö kertasi sanan, nipisti häntä poskesta ja astui piiriin. Ei vain mittansa ja käsivarsiensa pituuden puolesta Karhu ollut häntä etevämpi, vaan hänen veitsensä teräkin oli hyvästi kaksi tuumaa pitempi. Mackenzie oli katsonut miehiä silmiin ennenkin, ja hän tiesi miehen olevan vastassaan. Mutta teräksen välähdys antoi hänelle intoa, ja rotunsa päättäväisyys valtasi hänet.

Kerta kerralta hänen oli pakko peräytyä tulen rajalle tai syvään lumeen, ja kerta kerralta hän nyrkkeilijän notkeudella jälleen raivautui keskukseen. Ei ääntäkään noussut häntä rohkaisemaan, jotavastoin hänen vastustajansa sai raikuvia suosionosoituksia, kehoituksia ja varoituksia. Mutta hänen hampaansa puristuivat vain lujemmin yhteen, kun veitset kalskahtivat toisiinsa, ja hän iski tai väisti tietoisen voiman luomalla kylmäverisyydellä. Ensin hän tunsi sääliä vihollistaan kohtaan; mutta se tunne väistyi alkuperäisen elämänvaiston tieltä, mikä pian vaihtui surmaamishimoon. Rotunsa kymmenentuhatta kulttuurivuotta hupenivat hänen olemuksestaan — hän oli luola-asukas, joka tappeli naaraan omistuksesta.

Kahdesti hän pisti Karhua, päästen itse vahingoittumattomana, mutta kolmannella kerralla hän joutui ahtaalle ja ottelu muuttui käsikähmäksi. Silloin hän tunsi vastustajansa hirvittävän voiman. Hänen lihaksiansa puristivat hirmuiset pihdit, ja jänteet uhkasivat murtua otteen voimasta; yhä lähemmä tuli venäläinen teräs. Hän koetti riistäytyä irti, mutta heikonsi vain itseänsä. Nahkapukuinen rengas puristui tiukemmalle heidän ympärilleen odottaen loppuiskua. Mutta yht'äkkiä hän heilautti painijan tempulla itsensä hieman sivuun ja iski samalla vastustajaansa päällään. Vastoin tahtoaan Karhu liikahti taaksepäin ja menetti varman otteensa. Samassa Mackenzie heittäytyi kaikella painollaan eteenpäin sysäten vastustajansa piirin läpi syvään lumeen. Karhu kömpi pystyyn ja tuli takaisin alkaakseen uudestaan.

Jousenjänteen helähtäessä Mackenzie kyyristyi, ja luukärkinen nuoli singahti hänen ylitsensä Karhun rintaan. Hyökkäävä jättiläinen kaatui kyyristyneen vastustajansa päälle. Seuraavassa silmänräpäyksessä Mackenzie oli pystyssä. Karhu makasi liikkumattomana, mutta tulen takana taikuri otti esille uuden nuolen. Mackenzien veitsi välähti. Hän oli tarttunut sen kärkeen. Leimauksena lennähti raskas ase yli nuotion. Noita kaatui suullensa hehkuvaan tuhkaan. Veitsi oli tunkeutunut hänen kurkkuunsa vartta myöten.

Klik! Klik! — Kettu oli ottanut Thling-Tinnen luodikon ja koetti turhaan työntää patruunaa paikalleen. Mutta hän pysähtyi Mackenzien ääneensä nauraessa.

"Vai niin. Kettu ei ole oppinut pitelemään ampuma-aseita. Hän on vielä nainen. Tule! Tuo pyssy, minä näytän sen sinulle."

"Näin ja näin — nyt on pyssy ladattuna." Patruuna oli piipussa ja hana vireessä, kun Mackenzie kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten.

"Kettu sanoi, että tänä yönä tehdään suuria töitä, ja hän puhui totta. Suuria töitä on tehty, mutta pienin niistä on Ketun tekemä. Vieläkö hän yhä aikoo ottaa Zarinskan majaansa? Onko hän ehkä halukas lähtemään samaa tietä kuin pappi ja Karhu? Eikö? Hyvä on!"

"Onko ketään nuorta miestä, jota vielä haluttaa tapella? Jos on, ottaa Susi heidät kaksin ja kolmin, kunnes ketään ei ole jäljellä. Eikö? Hyvä! Thling-Tinne, minä annan sinulle nyt tämän luodikon toisen kerran. Jos tulee päivä, jolloin sinä matkaat Yukonin maahan, niin tiedä, että sinulla on aina paikka ja paljon ruokaa Suden tulella. Yö alkaa muuttua päiväksi. Minä lähden, mutta voin tulla uudestaan. Ja viimeisen kerran — muistakaa Susien lakia!"

Hän näytti heistä yliluonnolliselta, kun hän meni Zarinskan luo. Tyttö astui paikalleen valjakon päähän, ja koirat syöksähtivät liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua he katosivat haaveelliseen metsään. Odotettuaan sen aikaa pisti Mackenzie jalkansa lumikenkiinsä seuratakseen.

Mackenzie kääntyi Kettuun vihaisesti, mutta leikillinen hymy ilmestyi sitten hänen kasvoilleen.

"Niinkuin Susi vain parhaaksi näkee", vastasi Kettu arasti, ojentaen kätensä.

David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.

Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies, erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin — jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin otaksuisi, ainoastaan otaksuisi — tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi tarpeettomaan hullutukseen — että hänen itsensä ja munien kuljetukseen menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.

"Sillä katsos, AIma" — hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" — "katsos, kustannuksista ei voi oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista sentistä naulan — siis kahdestatoista dollarista sata eli sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria — sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua veneen hoitamisessa. Ja — siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset kaikkiaan tekevät. — Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an — kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin — veneen maksavat matkustajat — siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja vielä satanen pukuuni ja varustuksiini", lisäsi mies iloisesti, "niin jää viisisataa odottamattomiin menoihin. Ja muuten, mitä odottamatonta siellä juuri voisi sattua?"

Alma kohautti olkapäitään ja liikautti kulmakarvojaan. Jos tuo laaja Pohjola saattoi niellä miehen ja tuhat tusinaa munia, niin oli siellä varmasti tilaa muullekin, mitä hän mahdollisesti omisti. Näin mietti vaimo itsekseen, mutta ei virkkanut mitään. Hän tunsi David Rasmussenin liian hyvin tehdäkseen vastaväitteitä.

"Lisäten kuukauden tilapäisiin viivytyksiin pääsen perille kahdessa kuukaudessa. Ajatteles, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa. Se on toista kuin niukka satanen kuukaudessa niinkuin täällä! No mitäs? Sitten voimme asettua asumaan vähän syrjään keskuksesta, jotta on enemmän tilaa, johdamme kaasun joka huoneeseen, ikkunoistamme ihailemme hyvää näköalaa, ja nykyisen talomme vuokralaiset maksavat runsaasti kaikki veromme, vakuutusmaksumme ja vetemme. Sitäpaitsi ehkä löydän tuolla pohjoisessa kultasuonen ja voin palata kotiin miljoonanomistajana. No, sanoppas nyt, Alma, eikö viekoittele?"

Alman oli pakko myöntää. Olihan eräs hänen omakin sukulaisensa, vaikkakin kaukainen ja lisäksi kelvoton hulttio, tuonut tullessaan lumotusta Pohjolasta sadantuhannen arvosta kultahiekkaa, puhumattakaan omistusoikeudesta puoleen siitä onkalosta, mistä tuo kultahiekka oli saatu!

David Rasmussenin puotipalvelija hämmästyi, kun näki isäntänsä punnitsevan munia vaa'alla myymäpöydän nurkalla, mutta Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän huomatessaan, että tusina munia painoi puolitoista naulaa, siis tuhat tusinaa jo puolitoistatuhatta naulaa! Kuinka sitten kuljettaa mukanaan vaatteet, peitteet, keittoastiat ja tarpeelliset muonavarat? Tämä havainto kumosi kaikki hänen laskelmansa, ja hän ajatteli jo aloittaa ne alusta, kun hänen mieleensä juolahti punnita vain pieniä munia. "Ovatpa ne isoja tai pieniä", ajatteli hän nerokkaasti, "joka tapauksessa tusina on aina tusina"; mutta tusina pikkumunia painoi vain naulan ja neljänneksen. Senjälkeen San Franciscon kaupungissa juoksenteli touhukkaita asiamiehiä, ja muna- ja maitokaupoissa ihmeteltiin, miksi sellaiset munat, jotka painoivat vähemmän kuin kaksikymmentä unssia tusina, olivat yht'äkkiä saaneet niin suuren kysynnän.

Rasmussen kiinnitti pienen talonsa tuhannesta dollarista, majoitti vaimonsa tilapäisesti sukulaisten luo, hylkäsi entisen ammattinsa ja läksi kohti Pohjolaa. Peläten ylittävänsä laskunsa hän matkusti toisessa luokassa, jossa matkustajatulvan vuoksi oli vielä huonompi olo kuin välikannella; ja kesän lopulla hän kalpeana, horjuen poistui munineen laivasta Dyean rannassa. Pian muuten palasi hänen käyntinsä varmuus ja samoin hänen ruokahalunsa. Hänen ensimmäinen keskustelunsa Chilcootin kantajain kanssa ravisteli häntä kelpolailla ja herätti hänen jäykkyytensä. Tavarainkannosta kahdenkymmenenkahdeksan mailin matkalta he vaativat neljäkymmentä senttiä naulalta, ja hänen ähkiessään ja syljeskellessään mokomalle kiskomiselle kohosi hinta neljäänkymmeneenkolmeen. Viisitoista juroa intiaania oli jo kiinnittämässä kantohihnoja hänen laatikkoihinsa sovittuaan neljänkymmenenviiden sentin maksusta, mutta he irroittivat ne jälleen, kun heille tarjosi neljäkymmentäseitsemän eräs likaisessa paidassa ja kuluneissa housuissa kävelevä Skagwayn porho, joka kadotettuaan Valkealla Harjanteella hevosensa nyt epätoivoisesti yritti päästä perille yli Chilcootin.

Mutta Rasmussen piti oman päänsä ja palkkasi viidelläkymmenellä sentillä kantajat, jotka kahdessa päivässä kuljettivat hänen munansa Lindermanin-järvelle. Mutta viisikymmentä senttiä naulalta teki tuhat dollaria tonnilta; siksipä puolentoistatuhannen naulan kuljetukseen meni koko hänen vararahastonsa ja hän takertui kiinni kaikkein houkuttelevammassa paikassa, josta joka päivä aivan hänen silmäinsä edessä lähti uusia vastarakennettuja veneitä Dawsoniin. Kuvaamaton touhu vallitsi rannassa, missä veneitä rakennettiin. Ihmiset ahersivat kuin hullut aamusta iltaan niin kauan kuin voimia riitti, tilkitsivät, löivät nauloja, tervasivat epätoivoisella kiireellä; jonka syyn kaikki tiesivät. Päivä päivältä lumiraja ryömi yhä alemmaksi paljaita kallionkupeita myöten ja myrsky seurasi myrskyä rakeineen, räntäsateineen ja lumineen, ja mataloissa, tyvenissä poukamissa vesi jäätyi yhä lujemmin. Joka aamu työstä uupuneet miehet käänsivät valjut kasvonsa järvelle päin nähdäkseen, oliko se vielä avoin. Jääpeite järvellä olisi ollut heidän toiveittensa surma, sillä he toivoivat ennättävänsä vielä alas vuolasta jokea, ennenkuin venekulku kävisi mahdottomaksi tällä järvijaksolla.

Kaiken levottomuutensa lisäksi Rasmussen vielä huomasi, että hänellä oli täällä kolme kilpailijaa munayrityksessään. Tosin yhtä heistä, pientä saksalaista, oli kohdannut onnettomuus ja hän oli aikeissa lähteä takaisin itse kantaen viimeistä tavaralaatikkoaan; mutta molemmilla toisilla oli veneet melkein valmiina, ja he rukoilivat joka päivä kaupustelijain jumalaa viivyttämään talven rautaisen käden puristusta vielä edes yhden vuorokauden. Mutta tuo rautakoura likisteli jo maata. Muutamia ihmisiä oli jo paleltunut kuoliaaksi ensimmäisessä myrskyssä, joka oli raivonnut Chilcootissa, eikä Rasmussen itsekään huomannut, ennenkuin oli palelluttanut varpaansa. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä matkustajana erään veneen mukana, joka juuri oli lähdössä pienten jääsirpaleiden peittämälle joelle; mutta siihen olisi tarvittu kaksisataa dollaria käteistä, ja rahaa ei hänellä ollut.

"Luulen, että teidän on paras vielä vähän aikaa odottaa", sanoi hänelle ruotsalainen kirvesmies, joka oli täältä löytänyt kultamaansa ja jolla oli riittävästi ammattitaitoa ja järkeä älytäkseen sen. "Odottakaa vielä hiukan, niin minä rakennan teille oivallisen veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."

Luottaen tähän epämääräiseen lupaukseen Rasmussen palasi Crater-järvelle ja tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden matkatavarat olivat hajallaan pitkin solaa Stone Housen ja Happy Campin välillä.

"Niin", sanoi hän heille merkitsevästi, "minulla on tuhat tusinaa munia Lindermanilla ja venettäni rakennetaan parhaillaan. Pidän itseäni onnellisena, kun sain sen. Tiedättekös, veneet ovat hirveän kalliita nykyjään, eikä niitä saa enää hinnalla eikä millään!"

Silloin kirjeenvaihtajat miltei nyrkit ojossa ryntäsivät hänen kimppuunsa, jotta hän ottaisi heidät mukaansa. He rapistelivat seteleitä hänen nenänsä edessä ja helistelivät kultarahoja kädessään. Hän ei ensin suostunut heitä kuulemaankaan, mutta myöntyi viimein, ja lopulta saatiin jonkinlainen sopimus aikaan kumpaisenkin maksaessa kolmesataa dollaria. He työnsivät hänelle rahat etukäteen, ja heidän kirjoittaessaan lehdelleen artikkelia "laupiaasta samarialaisesta" ja tämän tuhannesta munatusinasta lähti "samarialainen" itse juoksujalkaa ruotsalaisen luo Lindemanille.

"Hei, joutuin, antakaa veneeni!" huusi hän tervehdyksen asemesta helistellen kirjeenvaihtajain kultaa ja ahneesti katsellen valmista venettä.

"Paljonko teille on luvattu siitä? Kolmesataako? Tässä on neljäsataa.
Ottakaa rahat!"

"Tässä on kuusisataa! Viimeinen tarjoukseni… Niin tai ei? Sanokaa tilaajallenne, että on tullut väärinkäsitys."

"No, jos tuota sitten", tuumi hän, ja Rasmussen näki hänet viimeisen kerran elämässään, kun hän turhaan koetti murteellisella kielellään selittää toisille ostajille, että oli tapahtunut väärinkäsitys.

Saksalainen luiskahti ja katkaisi jalkansa Deep Laken jyrkänteessä; sitten hän myi koko varastonsa dollarista tusinan ja palkkasi saamillaan rahoilla kantajaintiaanit viemään hänet takaisin Dyeaan. Mutta toiset kaksi kilpailijaa lähtivät heti Rasmussenin jäljestä seuraavana aamuna hänen painuessaan matkaansa kirjeenvaihtajineen.

"Paljonko teillä on munia?" huusi hänelle toinen kilpailijoista, laiha ja pienikasvuinen uusenglantilainen.

Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan rahat, mutta Rasmussen kieltäytyi vedonlyönnistä; silloin yankee teki tarjouksensa toiselle kilpailijalle, ruskettuneelle merimiehelle, joka lupasi näyttää, kuinka vesillä on kuljettava. Ja tosiaan näyttikin kohotettuaan ison neliskulmaisen purjeen, jonka painosta veneen kokka painui puolittain veden alle. Hän pääsi ensimmäisenä Lindermanin-järveltä, mutta purjehti varomattomana ahtaassa väylässä lasteineen päivineen kivelle keskellä kuohuvia pyörteitä. Rasmussen ja yankee, jolla myöskin oli kaksi matkustajaa, kantoivat lastinsa selässään ohi pyörteiden ja ohjasivat sitten köysien avulla tyhjät veneensä Bennetin-järvelle.

Viimeksimainittu, pituudeltaan kaksikymmentäviisi mailia, on kapea ja syvä; se on jonkinlainen kouru vuorten keskellä, ja siellä raivoaa ainainen myrsky. Rasmussen pysähtyi hiekkatörmälle järven alkupäähän, jonne oli jo kerääntynyt paljon väkeä ja veneitä, mitkä myöskin olivat olleet kiirehtimässä pohjoiseen, kunnes napaseudun talvi oli heidät yllättänyt. Aamulla hän heräsi etelätuulen vihellykseen; tuuli, joka oli jäähtynyt vuorten valkeiksi käyneillä huipuilla ja jäätyneissä laaksoissa, oli kylmä kuin pahin pohjoismyrsky. Mutta ilma oli selkeä ja hän näki yankeen jatkavan matkaansa eteenpäin täysin purjein. Sitten toisetkin veneet lähtivät selälle ja kirjeenvaihtajat innostuivat.

"Me saavutamme hänet ennen Cariboo Crossingia", vakuutti Rasmussen, kun purje oli nostettu ja ensimmäiset jäiset hyrskyt kohahtelivat "Alman" kokassa.

Täytyy myöntää, että Rasmussen koko elinikänsä oli enemmän karttanut kuin rakastanut vettä, mutta nyt hän tarttui vavahtelevaan perämelaan hammasta purren ja kasvoilla jäyhä ilme. Hänen tuhat munatusinaansa olivat hänen silmäinsä edessä veneen pohjalla huolellisesti pakattuina kirjeenvaihtajain matkatavaroiden alle, ja hänen ajatuksissaan väikkyi hänen talonsa ja tuhannen dollarin kiinnitys. Oli hirveän kylmä. Aika-ajoin piti vetää perämela ylös ja ottaa toinen, kunnes matkustajat olivat kirveillä hakanneet jään edellisestä. Kaikkialla, minne vesityrskeet ulottuivat, ne viipymättä jäätyivät, ja vettä viistävät purjeet peittyivät pian jäähileillä. "Alma" kulki vaivalloisesti eteenpäin korkeiden aaltojen harjalla saumat ritisten ja vuotaen, mutta sen sijaan että olisivat ammentaneet vettä, murskasivat kirjeenvaihtajat jäätä ja heittivät lohkareet yli laidan. Lepoa ei ollut hetkistäkään. Vimmattu kilpajuoksu lähenevän talven kanssa oli alkanut, ja veneet kiitivät eteenpäin epätoivoisena ketjuna.

"Mi… mi… mistään hinnasta emme saa pysähtyä!" mutisi toinen kirjeenvaihtaja hampaat kalisten kylmästä, mutta ei pelosta.

Rasmussen vastasi tylsäjärkisen hymyllä. Pakkasen kahlehtimat rannat olivat kuohujen peitossa, ja keskellä selkääkin piti myötäänsä varoa isoja laineita. Jos olisi laskenut purjeen, olisivat aallot heti saavuttaneet ja upottaneet veneen. Tuontuostakin he sivuuttivat veneitä, jotka olivat ajautuneet kiviin, yhden juuri sillä hetkellä, kun laine vyöryi sen ylitse. Heidän takanaan pikku vene, jossa istui kaksi henkeä, kääntyi sivuttain ja kellahti kumoon.

Rasmussen puri hammasta ja kivusta huolimatta puristi vielä lujemmin perämelaa. Monta kertaa heitä tavoitteleva hyöky vyörähti "Alman" leveää neliskulmaista perää vasten työntäen sen oikeasta suunnasta pois; vasta kaikki voimansa ponnistaen hänen onnistui kääntää vene jälleen tolalleen. Hymy jähmettyi hänen kasvoilleen, ja hänen ulkomuotonsa hämmästytti kirjeenvaihtajia.

He kiitivät ohi kallion, joka yksinäisenä törrötti sadan yardin päässä rannasta. Sen laineiden huuhtelemalla huipulla kirkui villisti mies voittaen hetkeksi myrskyn pauhunkin äänellään. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli "Alma" jo jättänyt sen taakseen ja kallio muuttunut pieneksi mustaksi pilkuksi kuohuvan aallokon keskellä.

Rasmussen katseli olkansa ylitse mustaa neliskulmaista purjetta. Hän oli nähnyt, kuinka se sukelsi sumusta tuulen päältä ja tarkannut jo noin tunnin ajan, kuinka se oli kasvamistaan kasvanut. Merimies oli nähtävästi korjannut vaurionsa ja koetti nyt ottaa hukattua aikaa takaisin.

Molemmat matkustajat heittivät sylistään jääkantamuksen katsoakseen selälle. Heidän takanaan oli jo kaksikymmentä mailia Bennetin-järveä, — oikea myrskyävä meri vuorenkorkuisia laineita. Milloin nousten milloin laskien kiiti merimies kuin myrskynjumala heidän ohitseen veneessään. Hänen suunnaton purjeensa aivan kuin repi veneen irti aallonharjalta ja heitti sen ryskyen ja paukkuen alhaalla ammottavaan syvyyteen.

Näitä sanoja parhaillaan lausuttaessa peittyi musta purjekangas näkyvistä korkean laineen taakse. Vielä toinen laine vyörähti sen paikan yli, sitten vielä yksi, mutta venettä ei enää näkynyt. "Alma" kiiti ohitse. Vedessä uiskenteli airon- ja laatikonkappaleita. Noin kahdenkymmenen yardin päässä vilahti jonkun käsi ja näyttäytyi pörröinen pää.

Hetkisen vallitsi äänettömyys. Kun edestäpäin alkoi toinen ranta häämöttää, löivät laineet niin lakkaamatta veneeseen, etteivät kirjeenvaihtajat enää särkeneet jäätä, vaan ammensivat ämpäreillä vettä. Mutta sekin oli riittämätöntä, ja äänekkään väittelyn jälkeen Rasmussenin kanssa he kävivät käsiksi matkatavaroihin. Jauhot, lihat, pavut, peitteet, matkakeittiö, nuorat — kaikki mitä käsiin sattui lensi yli laidan. Vene keveni heti; siihen tuli vähemmän vettä, ja se liukui vapaammin aalloilla.

"No, kyllä jo riittää!" huusi synkästi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen munalaatikkoon.

"Eikä perhanassa riitä!" vastasi kivakasti kylmästä tärisevä kirjeenvaihtaja. Lukuunottamatta muistiinpanojaan ja valokuvauskoneitaan he olivat menettäneet kaiken omaisuutensa. Hän kumartui, tarttui erääseen laatikkoon ja alkoi irroittaa sitä nuorista.

Rasmussenin oli onnistunut vetää esille revolverinsa, ja pidellen kyynärpäällään perämelaa paikoillaan hän tähtäsi kirjeenvaihtajaan. Kirjeenvaihtaja hyppäsi penkille ja huojui edestakaisin uhkaavin, vihan vääristämin kasvoin.

Näin huusi toinen kirjeenvaihtaja heittäytyen suin päin veneen pohjalle. Rasmussenin huomaamattomuuden tähden oli vene joutunut omiin valtoihinsa kietoutuen laineisiin. Purjeet lepattivat höllinä, ja puomi heilahti kauhealla voimalla veneen ylitse heittäen raivostuneen kirjeenvaihtajan yli laidan katkaistuaan hänen selkänsä. Sitten masto ja purjeet putosivat veteen. Seuraava laine peitti kaikki, ja Rasmussen kiiruhti ämpärin luo.

Puolen tunnin aikana kiiti heidän ohitseen useampia veneitä, sekä pieniä että isoja. Mutta äkkiä ilmestyi näkyviin kymmentonninen jaala ja alkoi perikatonsa uhalla vähentää purjeitaan pyrkien lähemmäksi.

Mutta hänen matalan veneensä laita hipoi jo raskaan aluksen kylkeä, ja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja nousi jaalaan. Rasmussen hyökkäsi kuin kissa laatikoiden luo ja sitten "Alman" kokkaan koettaen puutunein sormin kiinnittää venettään jaalasta riippuvaan köyteen.

"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia!" huusi hän vastaan. "Ottakaa minut hinattavaksenne! Maksan teille siitä!"

Korkea, kuohupäinen laine ryntäsi jaalaa vasten ja oli upottaa "Alman". Jaala peräytyi; miehistö nosti kiroillen purjeita. Rasmussen kiroili vastaan ja ryhtyi ammentamaan vettä. Masto ja purjeet, jotka laahautuivat ehjiksi jääneissä köysissä, olivat veneelle kuin ankkurina pitäen sitä tuulen suunnassa ja antaen Rasmussenille tilaisuuden ammentaa vettä.

Kolmen tunnin kuluttua hän kohmettuneena, väsyneenä, mielipuolen näköisenä, mutta yhä ammentaen vettä saapui jäiselle rannalle lähelle Cariboo Crossingia. Kaksi miestä — hallituksen kuriiri ja sekarotuinen opas — vetivät hänet kuivalle, pelastivat hänen tavaransa ja korjasivat "Alman" talteen. He pyrkivät vastakkaiseen suuntaan intiaaniruuhellaan ja ottivat hänet yöksi leiriinsä. Aamulla he jatkoivat matkaansa, mutta hän päätti jäädä muniensa luo. Siitä pitäin alkoi sanoma tuhannen munatusinan omistajasta levitä ympäri tienoota. Kullanetsijät, jotka kiiruhtivat paikoilleen ennen talven tuloa, veivät tietoja hänen tulostaan. Harmaat, vanhat Forty Milen ja Circle Cityn asukkaat, nuo iänikuiset esitaistelijat rautaisine leukapielineen, miehet, jotka olivat kovetuttaneet mahalaukkunsa alituisella kuivien papujen syönnillä, alkoivat häntä mainittaessa heltyneinä muistella kananpoikia ja vihanneksia. Dyeassa ja Skagwayssa oltiin huvitettuja hänen olemassaolostaan ja udeltiin tietoja hänen tulostaan jokaiselta, ken vain ilmestyi paikkakunnalle, sillä aikaa kuin Dawson — tuo kultapitoinen, mutta munakasta kaipaava Dawson — ikävissään urkki jokaiselta tulokkaalta tietoja hänestä.

Mutta tästä kaikesta Rasmussen ei tietänyt mitään. Haaksirikkonsa jälkeisenä päivänä hän paikkasi "Almansa" ja lähti matkalle. Ankara itätuuli puhalsi suoraan hänen kasvoihinsa, mutta hän turvautui airoihin ja työskenteli niiden avulla miehuullisesti, vaikkakin puolet hänen aikaansa kului niiden puhdistamiseen jäistä, jolloin vene alituiseen ajelehti takaisinpäin. Paikkakunnan tavan mukaan hän kerran ajautui rannalle Windy Armin kohdalla; kolme kertaa hän ajoi matalikolle ja sai veneensä täyteen vettä ja vihdoin Marsh-järven lähellä hän tarttui jäihin. "Alma" ruhjoutui näissä kamppailuissa pahasti, mutta munat säilyivät eheinä. Hän raahasi ne maihin jäätä myöten kahden mailin matkan ja rakensi siihen varastohuoneen, joka sitten säilyi vuosikausia ja jota asiantuntijat näyttivät äskentulleille.

Nyt oli Dawsoniin jäljellä puolituhatta mailia pakkastaivalta; vesitietä ei enää päässyt. Ja Rasmussen lähti omituisen jännittynyt ilme kasvoillaan tallustelemaan takaisin järviä myöten. Mitä hän sai kärsiä tällä yksinäisellä taivalluksellaan, jolloin hänellä oli mukanaan vain peite, kirves ja kourallinen papuja, — se pysyy selvittämättömänä tavallisille kuolevaisille. Käsittää voi sen vain kokenut pohjankävijä. Riittäköön, kun mainitsemme, että hän Chilcootissa joutui lumimyrskyyn ja luovutti sitten kaksi varvastaan Sheep Campin välskärille. Mutta jaloillaan hän seisoi taas pestessään astioita "Pawonassa", joka purjehti Puget-salmeen, ja sieltä eteenpäin San Franciscoon hän pääsi hiilenkantajana eräässä Tyynenmeren yhtiön laivassa. Surkuteltavan näköisenä, pörröisenä ja ontuvana hän nilkutti upeaan pankkihuoneeseen ottaakseen taloonsa toisen kiinnityksen. Laihtuneet posket paistoivat takkuisen parran läpi, mutta syvälle kuoppiinsa painuneissa silmissä oli kylmä välke. Hänen kätensä olivat halkeilleet pakkasesta ja kovasta työstä, ja kynsien alle oli kerääntynyt likaa kivihiilentomusta. Hän puhui katkonaisesti munista, jääesteistä, tuulesta ja aallokosta, ja kun hänelle ei luvattu tuhatta enempää, niin hän alkoi mutista aivan käsittämätöntä sekasotkua: koirien ja koiranruoan hinnoista ja sellaisista asioista kuin lumikengistä, mokkasiineista ja talviteistä. Hänelle annettiin puolitoistatuhatta, enemmän kuin talon arvokaan oli, ja huoahdettiin helpotuksesta, kun hän poistui tuherrettuaan nimensä paperiin.

Kahden viikon kuluttua hän sivuutti Chilcootin kolmine koirarekineen, viisi ajokasta kussakin. Yhtä valjakkoa ajoi hän itse, toisia ohjaamaan hän oli palkannut kaksi intiaania. Marsh-järven luona he avasivat varastoaitan ja kuormittivat rekensä. Mutta rekitietä ei vielä ollut. Hän lähti ensimmäisenä matkalle jäitse, ja hänen osalleen joutui polkea lumi ja tasoittaa terävät virran kasaamat jääharjanteet. Takanaan hän näki usein nuotiosavun ohuena juovana kohoavan tyyneen ilmaan ja ihmetteli, miksi nuo ihmiset pysyttelivät hänen kintereillään. Hänhän oli outo näillä tienoin eikä ymmärtänyt mitään. Ei hän käsittänyt intiaaniensakaan tarkoitusta, kun nämä koettivat hänelle selittää asiaa. Näiden mielestä oli koko matka sulaa hulluutta; mutta kun he alkoivat napista ja vastustella aamuisin yöleiriltä lähdettäessä, pakotti hän revolverillaan heidät tottelemaan.

Kun hän putosi sulaan White Horsen luona ja palellutti jalkansa, joka oli vielä hyvin hellä ja arka viimeisen samanlaisen tapauksen johdosta, toivoivat intiaanit hänen pysähtyvän. Mutta hän kääri jalkansa peitteeseen ja sijoitti sen ämpärin paksuisena mahdottoman isoon mokkasiiniin ohjaten, kun oli hänen vuoronsa, etumaista valjakkoa. Tämä oli tehtävistä vaikeimpia, ja intiaanit tunsivat häntä kohtaan kunnioitusta, vaikkakin he koputtelivat sormillaan otsaansa hänen selkänsä takana ja pudistelivat merkitsevästi päätään. Kerran yöllä he koettivat paeta; mutta hänen kuuliensa rapina hangella sai heidät palaamaan tottelevaisina vaikkakin vapisten. Sitten nämä hurjat Chilcootin miehet liittoutuivat keskenään ottaakseen hänet hengiltä; mutta hän nukkui kevyesti kuin kissa eikä sopivaa tilaisuutta heille tarjoutunut. Monesti he koettivat selittää hänelle, mitä takanapäin näkyvät savujuovat merkitsivät; mutta hän ei käsittänyt sitä, vaan kävi entistäänkin epäluuloisemmaksi. Kun he tuijottivat synkkinä tai vastustelivat, sivalsi hän syyllistä ruoskalla kasvoihin ja jäähdytti heidän kapinaintoaan näyttämällä aina vireessä olevaa revolveriaan.

Siten hän matkusti eteenpäin lakkaamatta kapinoivine palvelijoineen, villeillä koirilla tietä myöten, joka piti kaikki voimat kovalla koetuksella. Hän tappeli intiaanien kanssa, jotteivät nämä häntä pettäisi, koirien kanssa, jotteivät ne pääsisi laatikoiden kimppuun, pakkasen, jään ja säryn kanssa, sillä hänen jalkansa ei koskaan parantunut umpeen. Heti kun uusi kudos oli kasvanut, palellutti ja vikuutti hän sen taas pakkasessa, joten muodostui märkivä, miltei nyrkinmentävä haava. Aamulla, kun hän ensi kerran astui kipeälle jalalleen, huimasi hänen päätään ja hän oli menettää tajuntansa tuskasta, joka sitten päivän pitkään hieman hellitti uudistuakseen jälleen, kun hän ryömi peitteen alle koettaen nukahtaa. Ja siitä huolimatta hän, joka ennen oli istunut konttorissaan, teki työtä ei ainoastaan enemmän kuin intiaaninsa, jotka hän kokonaan uuvutti, vaan enemmän kuin koiransakin. Missä määrin hän ponnisti voimiaan, kuinka paljon hän kärsi, sitä hän ei kyennyt tajuamaan itsekään. Aatteestaan kiinnipitävänä miehenä hän pysyi uskollisena suunnitelmalleen. Hänen tajunnassaan oli ensimmäisellä sijalla Dawson ja toisella — tuhat tusinaa munia; niiden välimailla pyöri hänen "minänsä" koko ajan koettaen sulattaa niitä yhteen, yhdeksi ainoaksi kullanhohteiseksi pisteeksi. Tuo kullanhohteinen piste oli viisituhatta dollaria — hänen ihanteittensa todellistuminen ja lähtökohta kaikille uusille aatteille, joita hänen mielessään saattoi itää. Kaikessa muussa hän toimi kuin käyntiin pantu kone. Ympäristöään hän ei huomannut ollenkaan, vaan katseli kaikkea kuin noetun lasin läpi pysäyttämättä ajatuksiaan mihinkään. Hänen kätensä työskentelivät koneen tiedottomalla varmuudella, ja aivan samoin toimi hänen ajatuksensa. Hänen kasvojenilmeensä, muuttui niin jännittyneeksi, että intiaanitkin alkoivat pelätä ja ihmetellä tuota kummallista valkonaamaa, joka oli tehnyt heidät orjikseen ja niin käsittämättömällä tavalla pani heidät ponnistamaan voimiaan.

Äkillinen säänmuutos tapahtui Le-Bargen-järvellä, kun avaruuden kylmyys kosketti meidän taivaankappalettamme ja lämpömittari laskeutui enemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Tällöin työskennellessään avosuin voidakseen vapaammin hengittää Rasmussen kylmetytti keuhkonsa ja kärsi koko loppumatkan ajoittaista kuivaa yskää, joka erittäinkin paheni nuotiotulen savusta ja ylenmääräisistä rasituksista. Thirty Milen kohdalla ei joki ollut läheskään jäätynyt, ja ainoastaan paikkapaikoin oli muodostunut heikkoja siltoja kapean rantajään ollessa epävarmaa ja pettävää. Mutta tuolle ohuelle rantajäällekin Rasmussen ajoi pelkäämättä, ja seuralaistensa hangotellessa vastaan hän turvautui revolveriin. Jonkinlaista varovaisuutta näillä jääsilloilla kumminkin saattoi noudattaa huolimatta siitä, että ne olivat lumen peitossa. Niiden yli kuljettiin lumikengillä, käsissä pitkät sauvat, joiden avulla saattoi pysytellä jäällä sen pettäessä. Yli päästyä huudettiin koirat. Eräässä sellaisessa paikassa, jossa lumipeitteen takia ei voinut huomata keskellä jokea olevaa sulaa kohtaa, sai toinen intiaaneista surmansa. Hän vajosi niin äkkiä ja järjettömästi kuin veitsi ohueen hyytelöön, ja virta kuljetti hänet jään alle.

Samana yönä hänen toverinsa karkasi kuun kalpeassa valossa, ja Rasmussen paukutteli turhaan revolveriaan — asetta, jonka käsittelyssä hän osoitti enemmän intoa kuin taitoa. Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua intiaani oli Big Salmonin poliisiasemalla.

"Hm… hm… hm… Kummallinen mies… Pää heikko…" tolkkusi intiaani poliisiaseman päällikölle. "Niin, ja tyhmä, ylettömän tyhmä mies… Munat, munat ja aina vain munat, tiedättekös. Täälläkin se on pian!"

Muutaman päivän perästä ilmaantuikin Rasmussen kolmine rekineen, jotka hän oli kiinnittänyt köysillä toisiinsa, ja kaikki koirat samoissa vetohihnoissa. Sellainen ajo oli hankalaa, ja erittäin tukalissa paikoissa piti omin käsin auttaa koiria työntäen takaa jokaista rekeä erikseen; uskomattomin ponnistuksin hänen useimmiten onnistui kuljettaa kaikki reet samalla kertaa. Ilmeettömänä hän kuunteli poliisipäällikön kertomusta, että hänen intiaaninsa oli lähtenyt ylängölle Dawsoniin päin ja luultavasti nyt jo oli puolitiessä Selkirkin ja Stewartin välillä. Enempää ei häntä ilahduttanut sekään tieto, että poliisiviranomaiset olivat avanneet tien Pellyyn saakka: hänestä oli tullut sallimanuskoja ja hän otti kuuliaisena vastaan kaikki luonnon ilmiöt, niin hyvät kuin pahatkin. Mutta kun hänelle sanottiin, että Dawsonissa on kova nälänhätä, hymyili hän, pani koirat valjaisiin ja lähti heti.

Seuraavassa pysähdyspaikassa hänelle selvisi savujuovain merkitys. Sen johdosta että Big Salmonin luona kaikki saivat tietää, että tie oli ajettu Pellyyn saakka, ei savuja hänen takanaan enää näkynyt; mutta sensijaan saattoi Rasmussen nuotiotulensa äärestä tarkastella kirjavaa rekijonoa, joka suoltui hänen ohitseen. Ensinnä sivuuttivat hänet kuriiri ja sekarotuinen opas, jotka olivat vetäneet hänet Bennetin-järvestä, sitten posti kaksine valjakkoineen kiirehtien Circle Citystä, edelleen sekalaista väkeä, joka pyrki Klondykeen. Sekä ihmiset että koirat näyttivät reippailta ja kylläisiltä, kun sensijaan laihtuneesta ja lopen väsyneestä Rasmussenista ja tämän koirista oli jäljellä vain luu ja nahka. Nuo, jotka iltahämärässä olivat nuotioita viritelleet, olivat kolmesta päivästä olleet matkalla vain yhden ja kaksi päivää levänneet säästäen voimiaan siksi, kunnes rekitie oli avattu; sillä aikaa oli hän joka päivä jännittänyt voimansa äärimmilleen päästäkseen eteenpäin ja väsyttänyt vähiin henkiin koiransa.

Mutta häntä itseään ei mikään voinut lannistaa. Reippaat ja hyvinvoivat ohikulkijat kiittivät ystävällisesti häntä avusta, leveästi hymyillen tai raa'asti nauraa hohottaen; nyt hän käsitti kaiken, mutta ei vastannut sanallakaan. Ei hän mielessään tuntenut edes katkeruutta. Se oli hänestä yhdentekevää. Olihan päämäärä ja sitä vastaava todellisuus muuttumatta! Tässä oli hän ja hänen tuhat munatusinaansa, ja tuolla oli Dawson; tehtävä oli yhä sama kuin ennenkin.

Little Salmonin luona, syötyään loppuun kaiken ruokansa, kävivät koirat hänen eväittensä kimppuun, joten hän Selkirkiin asti sai tyytyä papuihin, karkeihin, ruskeihin papuihin, jotka olivat ravitsevia, mutta niin vaikeasti sulavia, että hänen vatsansa joutui epäkuntoon ja hän joka toinen tunti vääntelehti tuskasta. Mutta Selkirkissä oli yhtiön puotien ovilla ilmoitus, että Yukonille ei kahteen vuoteen ollut kulkenut laivoja ja että ruokatavarat olivat siksi huimaavasti kallistuneet. Asiamies tarjosi vaihtokauppaa: muna kupillisesta jauhoja, mutta Rasmussen pudisti päätään ja jatkoi matkaansa. Alempana aseman takana hänen onnistui ostaa hevosenvuotia koirilleen; chilcootilaiset karjakauppiaat olivat ottaneet hevoset hengiltä, ja jätteitä ja hylkypaloja kokoilivat intiaanit. Hän koetti itsekin syödä palasen nahkaa, mutta kankea karva tunkeutui hänen suussaan papujen synnyttämiin haavoihin aiheuttaen sietämättömiä tuskia.

Täällä Selkirkissä hän tapasi ensimmäiset pakolaiset nälkäänäkevästä Dawsonista, ja niiden jäljestä pitkin matkaa saapui surullisena saattona toisia. Kaikilla oli sama valitusvirsi: "Ei ole ruokatavaroita. Ei ole ruokatavaroita, oli pakko lähteä." — "Nyt jo piilottavat kynttilätkin laskien, että ne kallistuvat kevääseen." — "Jauhot maksavat puolitoista dollaria naula, eikä niitä ole kaupankaan."

Kun hän saapui Stewart-joelle, oli hän jo menettänyt viisi koiraa, ja jäljelläolevat kaatuilivat valjaisiinsa. Hän kävi itse vetämään niiden avuksi jännittäen viimeiset voimansa. Poskipäät ja nenä, jotka monta kertaa olivat paleltuneet, olivat käyneet verestävän mustiksi, kauheannäköisiksi. Peukalo, jonka ohjaussauva erotti muista sormista, oli myöskin paleltunut ja kipeä. Jalassa, joka yhä oli käärittynä mahdottoman isoon mokkasiiniin, ulottui kummallinen särky lonkkaan asti. Sixty Milen luona hän söi viimeiset papunsa, mutta itsepäisesti ei kajonnut muniin. Hänen ajatusjuoksunsa ei tuntenut sellaista rikosta, ja horjuen väsymyksestä hän monta kertaa kaatui Indian-joelle vievällä tiellä. Silloin eräs antelias paikkakuntalainen, joka juuri oli tappanut hirven, virkisti Rasmussenin ja hänen koiriensa voimia, ja Encelyssä hän tunsi vaivansa korvatuiksi, kun pakolaisjoukossa, joka oli lähtenyt Dawsonista vasta viisi tuntia sitten, kerrottiin, että siellä saa munasta dollarin ja neljänneksen.

Hänen sydämensä pamppaili ja polvensa horjuivat, kun hän vaivalloisesti nousi jyrkkää rantaäyrästä Dawsonin hökkeleitä kohti. Koirat olivat niin uupuneet, että niiden oli annettava levätä; itse hän odotteli ohjaussauvaansa nojaten. Hänen ohitseen asteli eräs arvokkaan näköinen mies puettuna isoon karhunnahkaturkkiin. Kulkija silmäili uteliaana Rasmussenia, katsahti sitten tarkkaavasti koiriin ja kolmeen yhteensidottuun rekeen.

"Munia", vastasi käheästi Rasmussen, jolla tuskin riitti voimia puhua muuta kuin kuiskaamalla.

"Muniako? Eläköön! Eläköön!" — Arvokkaan näköinen mies hyppäsi korkealle ilmaan, teki villejä pyörähdyksiä ja loikki lopuksi muutamia sotatanssiaskelia. "Ovatko ne kaikki munia?"

"Kuulkaas: te olettekin kai sitten se munamies?" — Hän käveli piirissä Rasmussenin ympäri tarkastellen häntä toiseltakin puolelta. "No, myöntäkää, että olette munamies."

Rasmussen vastasi, ettei hän tiedä, mutta piti semmoisen otaksuman täysin luvallisena. Silloin toinen rauhoittui.

"Mi… minä aioin sanoa: puolitoista dollaria kappale", lausui epäröiden Rasmussen.

Hän veti näkyviin täysinäisen kultahiekkapussin, pienen makkaran kokoisen, ja koputteli sitä huolettomasti ohjaussauvaan. Rasmussen tunsi vavahduksen mahakuopassaan ja nipistyksen nenässään, ja hänen teki kovasti mieli istuutua lumeen ja itkeä. Mutta uteliasta joukkoa alkoi jo kerääntyä heidän ympärilleen, ja kaikki kyselivät munia. Hänellä ei ollut vaakaa, mutta karhunnahkaturkkinen mies toi sellaisen ja punnitsi avuliaasti kultahiekkaa Rasmussenin jaellessa tavaraa. Pian syntyi tungosta ja hämminkiä ja alkoi kuulua huutoja. Jokainen tahtoi ostaa ja saada osansa mitä pikimmin. Mutta joukon melun yltyessä väheni Rasmussenin kauppainto. Tämä ei käynyt päinsä. Eivät he suotta ostaneet näin kilvan. Kenties munat maksoivatkin kaksi dollaria kappale? Oli miten tahansa, puolitoista hän voi niistä saada milloin hyvänsä.

"Jo riittää!" huusi hän myytyään muutamia satoja kappaleita. "Jo riittää! En jaksa enää! Haen asunnon itselleni; sinne voitte tulla ostamaan."

Kuului huokaus, mutta karhunnahkamies lausui hyväksymisensä. Hänen avarissa taskuissaan kolisi kaksi tusinaa jäätyneitä munia; mitä hän huoli siitä, oliko muilla kaupungin asukkailla mitään syötävää. Sitäpaitsi hän näki, että Rasmussen tuskin pysyi jaloillaan.

"Tuossa on tuparähjä, toinen nurkkaus Monte Carlosta oikealle", sanoi hän. "Siinä on pullolasi-ikkuna. Ei se ole minun, mutta hoitooni se on uskottu. Vuokra on kymmenen dollaria vuorokaudelta, ja se on halpa se. Menkää vain sinne, tulen teitä katsomaan. Älkää unohtako pullolasi-ikkunaa! Heh-heh-hee!" huusi hän hetkisen perästä. "Lähdenpä tästä tuonne harjulle muistelemaan synnyinmaatani."

Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälissään ja osti yhtä ja toista ruokatarviketta yhtiön puodista, pihvin lihakauppiaalta ja kuivattua lohta koirilleen. Vaivatta hän löysi tuvan ja riisumatta koiria valjaista teki tulen takkaan ja alkoi keittää kahvia.

"Puolitoista dollaria kappaleelta tekee tuhannelta tusinalta kahdeksantoistatuhatta dollaria", jupisi hän itsekseen koko ajan hommaillessaan.

Hän pani pihvin paistinpannuun, kun ovi aukeni. Vilkaistessaan tulijaan hän näki, että se oli turkkimies. Tämä astui sisään päättävästi aivan kuin jollekin määrätylle asialle, mutta katsahdettuaan Rasmusseniin hän näytti epäröivän.

Rasmussen horjahti aivan kuin olisi saanut iskun silmiensä väliin. Koko maja pyöri hänen silmissään, ja hän oli kaatumaisillaan. Tukea etsien hän ojensi kätensä ja nojautui kuumaa uunia vasten. Viiltävä kipu ja palaneen lihan käry palauttivat hänet tuntoihinsa.

"Ymmärrän", sanoi hän hitaasti ja alkoi kiirehtimättä kaivella taskujaan ottaakseen sieltä kukkaron. "Vaaditte takaisin rahanne!"

"Ei ole kysymys rahoista", vastasi mies. "Eikö teillä ole toisia munia — pilaantumattomia?"

"Palaan luoksenne hetkisen kuluttua, kun olette tarkastanut varastonne, ja otan mitä on."

Rasmussen kieritti majaan halkotukin ja kantoi munat sisään. Kaikki tapahtui aivan rauhallisesti. Ottaen käteensä kirveen hän halkaisi munan toisensa jälkeen, tarkasti huolellisesti puoliskot ja viskasi ne lattialle. Aluksi hän otti muutamia kappaleita joka laatikosta, sitten hän tyhjensi koko laatikon yhdellä kertaa. Röykkiö lattialla kasvoi. Kahvi kiehui maahan, palaneen pihvin käry täytti huoneen. Ja hän särki järjestelmällisesti munan toisensa perästä, kunnes viimeinen laatikko oli tyhjänä.

Paloitellut munat alkoivat sulaa kuuman lieden luona, ja ilkeä haju kävi yhä voimakkaammaksi.

"Olen Murray, Paksu Jim Murray, kaikki minut tuntevat", esittäytyi vieras. "Minulle kerrottiin juuri, että munanne ovat pilaantuneita, ja olen valmis antamaan kaksisataa koko roskasta. Vaikka se on huonompaa kuin lohenliha, kelpaa se kuitenkin koirille."

Rasmussen oli kuin kivettynyt. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää helvettiin", lausui hän sävyisästi.

"Mutta miettikää asiaa. Toivon tarjonneeni riittävän summan moisesta moskasta. Onhan se parempi kuin ihan ilman. Kaksisataa dollaria! No?"

Murray tuijotti häneen ymmällä ja poistui varovasti, selkä edellä, hellittämättä katsettaan hänestä.

Rasmussen seurasi häntä ulos ja päästeli koirat valjaista. Heitettyään niille kaiken ostamansa lohen hän purki hihnan reestä. Sitten hän palasi majaan ja pani oven salpaan. Palaneen lihan käry sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän nousi penkille, jota käytettiin makuutilana, heitti hihnan kattohirren ylitse ja mittasi katseellaan sen pituuden. Luultavasti se ei häntä tyydyttänyt, sillä hän nosti penkille vielä jakkaran, jolle kiipesi. Tehtyään hihnaan silmukan ja pujoteltuaan siihen päänsä hän solmi sen lujasti kiinni toisesta päästä. Sitten hän potkaisi jakkaran aitansa.

RAJALLA

Viimeinen lihapalanen. Morgansonin ei ollut tapana pitää lukua vatsastaan. Tosiaankin hän suorastaan laiminlöi sen vaatimukset, ajatteli sitä harvoin ja vielä harvemmin oli sen takia huolissaan. Mutta nyt, oltuaan jatkuvasti vailla muutakaan hauskuutta ja mukavuutta, hän tunsi yksinpä suolaisen silavapalan nähdessäänkin suurta ja erikoista nautintoa.

Hänen kasvojensa ilme oli ahnas ja nälkäinen. Posket olivat aivan kuopilla, ja nahka poskipäillä näytti liian pingoittuneelta, ikäänkuin olisi ollut ratkeamaisillaan ensimmäisestä äkillisestä liikkeestä. Samentuneet, kerran siniset silmät ilmaisivat hämmennystä. Niissä oli epäilystä ja pelkoa ja painostavaa tuntoa jostakin uhkaavasta ja lepyttämättömästä. Luonnostaan ohuet huulet olivat ajan mittaan käyneet vieläkin ohuemmiksi. Nyt ne koneellisesti pyrkivät kiiltävää keittoastiaa kohti.

Morganson irroitti siitä huomionsa ja veti taskustaan piipun. Hän loi siihen läpitunkevan, tutkivan katseen ja kopautti sitä hajamielisesti muutaman kerran kämmenpohjaansa. Ottaen esille tupakkakukkaron hän alkoi huolellisesti koota tupakanmuruja. Tulos oli säälittävän huono. Morganson alkoi kopeloida taskujaan ja veti sieltä peukalon ja etusormen välissä hienoa poroa. Toisinaan löytyi tuon roskan joukosta tupakanhitusiakin, jotka hän keräsi suurimmalla huolella. Eikä Morganson välittänyt, vaikka kertyneeseen tupakkakasaan joutui muitakin, tupakalle aivan vieraita aineksia.

Sitten hän tahallaankin lisäsi joukkoon pieniä, tarpeeksi kovia karvakuituja, joita löysi taskujensa pohjalta. Neljännestunnin kuluttua hän jotenkuten oli saanut piippunsa täyteen, sytytti sen tulisijasta ja lämmittääkseen mokkasiineihin verhottuja jalkojaan siirtyi lähemmäksi tulta. Vaikka hän poltti hyvin säästeliäästi vetäen tuskin ollenkaan savuja, oli hän pian polttanut piipullisen loppuun, mutta vielä kauan sen jälkeenkin hän istuskeli kääntämättä katsettaan hiipuvasta hiilloksesta.

Vähitellen hänen silmiensä surullinen ilme vaihtui päättäväiseksi. Vihdoinkin hän aikoi lähteä matkalle ja — totta kyllä — sangen vaivalloiselle matkalle.

Hänen kasvonsa kävivät yhä ankarammiksi, saivat suorastaan sudenomaisen ilmeen, ja ohuet huulet, tiukasti yhteenpuristettuina, näyttivät vielä ohuemmilta.

Aikomusta seurasi teko. Morganson nousi päättävästi ja meni tarkastamaan matkavarustuksiaan. Hän pani rekeen kokoonkäärityt peitteet, keittoastian, pyssyn ja kirveen ja kiinnitti kuorman köydellä. Sitten hän lämmitti kätensä tulisijan ääressä ja veti niihin kintaat. Hänen jalkansa olivat kipeät, ja hän ontui huomattavasti. Kun hän heitti olkansa yli köyden ja kallistui koko painollaan saadakseen reen liikkumaan, ähkäisi hän. Siihen kohtaan, jota köysi joka päivä hankasi, oli hiertynyt haava.

Tie kulki jäätynyttä Yukon-jokea myöten. Neljä tuntia taivallettuaan hän saapui tienkäänteessä sijaitsevaan Minton kaupunkiin, joka oli rakennettu korkean maavallin harjalle ja sisälsi yhden kaislarakennuksen, majatalon ravintoloineen ja muutamia hökkeleitä. Hän jätti rekensä oven luo ja meni ravintolaan.

"Riittääkö viskyyn?" kysyi hän laskien tarjoilupöydälle kultahiekkapussin.

Ravintolanpitäjä katsahti tutkivasti pussiin, sitten Morgansoniin ja toi pullon ja lasin.

Ravintoloitsija käänsi pussin alassuin, pudisteli sitä vaa'an yläpuolella, ja siitä putosi muutamia kultarakeita. Morganson otti kukkaron, käänsi sen nurin ja poimi huolellisesti kaikki kultahituset.

"Ei aivan, mutta likipitäin", vastasi ravintoloitsija. "Mutta se ei merkitse mitään; otan korvauksen joltakin toiselta vieraalta."

"No, no, älkää ujostelko", rohkaisi häntä ravintoloitsija, "juokaa kuin mies."

Morganson kumosi pullon ja täytti lasin reunojaan myöten. Hän joi hitaasti nauttien juoman ihmeellisestä tulesta, joka poltti kieltä, valui lämmittävänä virtana kurkkuun ja lempeästi ja hyväillen täytti vatsan.

"On sitäkin vähän", vastasi toinen, "mutta ei se ole vielä turvottanut; kenties pääsen Dyeaan, jossa saan tuoreita hedelmiä ja ajan sen ruumiistani."

"Sanani annan, ettette pääse", lausui ravintoloitsija osaaottavasti hymyillen. "Koiria teillä ei ole eikä rahaa, ja sitten vielä keripukki! Mutta tiedättekös mitä, teidän sijassanne minä joisin petäjänkuoriteetä."

Puolen tunnin kuluttua Morganson hyvästeli ja lähti majatalosta. Uudelleen hän ponnistihe haavoittunein olkapäin köyttä vasten ja suuntasi kulkunsa jokitietä myöten etelää kohti. Tunnin taivallettuaan hän pysähtyi. Joen luona, oikealla, jyrkän käänteen alapuolella oli pieni viettävä tasanko. Morganson jätti rekensä ja kulki ontuen puoli mailia loivaa rinnettä. Sadan askelen päässä joesta avautui aivan tasainen laakso, jossa kasvoi tiheässä virginialaisia poppeleita. Hän suuntausi puita kasvavan paikan halki Yukonin rantaa kohti. Tie kulki rannalla noudattaen joen uomaa, mutta Morganson ei laskeutunut sinne. Etelässä Selkirkin suunnalla näkyi tie lumessa enemmän kuin mailin matkan, mutta pohjoisessa Minton suunnalla se katosi näkyvistä neljännesmailin päässä.

Morganson näytti hyvin tyytyväiseltä havaintoonsa ja palasi omia jälkiään takaisin rekensä luo. Hän nojautui nuoraa vasten ja alkoi raahata rekeä tasangon halki. Oli hyvin vaikea saada rekeä kulkemaan pehmeässä, äskensataneessa lumessa. Sen lisäksi takertui risukko kaiken aikaa jalkoihin, ja suurella vaivalla Morganson taivalsi puoli mailia. Pimeä yö oli jo saapunut, kun hän pystytti pienen teltan, laittoi kuntoon peltiuunin ja pilkkoi puita tehdäkseen tulen. Kynttilöitä ei hänellä ollut, joten hän juotuaan teetä ryömi viivyttelemättä peitteiden alle.

Aamulla herättyään hän pani kintaat käteensä, laski alas lakinkorvalliset ja läksi metsän halki Yukon-joelle päin. Samoin kuin edellisenä päivänä ei hän nytkään mennyt aivan rantaan asti, vaan lyöden kämmeniinsä ja polkien jalkojaan pitääkseen ruumiinsa lämpimänä ja verensä liikkeessä vakoili tunnin ajan tietä ja palasi sitten teltalleen syömään aamiaista. Peltirasiassa oli enää vain hyvin vähän teetä, ei enempää kuin viisi, kuusi keitosta. Mutta Morganson otti niin mitättömän hitusen teetä, että sitä tuntui riittävän loppumattomiin. Koko ruokavarasto käsitti puoli säkillistä jauhoja ja puoli peltiastiaa korppuja. Hän sekoitti korppuja veteen, kiehautti sekoituksen ja söi hyvin hitaasti, kuvaamattomalla nautinnolla pureskellen joka palaa. Syötyään kolme korppua hän epäröi, mietti hetkisen, kurottausi ottamaan neljättä, mutta pidätti kätensä puolitiessä. Hän otti jauhosäkin tarkasteltavakseen, nosti sen ilmaan ja punnitsi sitä kädessään.

"Pariksi viikkoa riittää", lausui hän ääneen. "Kenties kolmeksikin", lisäsi hän työntäen korput luotaan.

Hän pisti kintaat käteensä, käänsi alas lakinkorvalliset, otti pyssyn ja läksi vakoilupaikalleen metsään. Siellä hän istui kyykkysilleen lumeen ja saattoi nyt näkymättömänä seurata, mitä tiellä tapahtui. Täydellisen toimettomuutensa takia hän alkoi tuntea pakkasen puristusta ja nipistelyä. Silloin Morganson laski pyssyn polvilleen ja alkoi heiluttaa käsiään joka suuntaan. Vähitellen särky jaloissa kävi sietämättömäksi. Morganson siirtyi yhä ylemmäksi rannasta ja raskaasti, silminnähtävää tuskaa tuntien, asteli puiden lomassa edestakaisin. Välistä hän laskeutui alemmaksi ja silmäili ylös- ja alaspäin jälkiä myöten, aivan kuin olisi tahtonsa voimalla voinut loihtia sinne ihmisen. Lyhyt talviaamu, joka sentään tuntui Morgansonista iäisyydeltä, kului, mutta tiellä ei näkynyt ketään.

Päivällä odotus oli helpompaa. Lämpö nousi, ja pian alkoi sataa kuivaa, hienoa ja kristallimaista lunta. Ei tuullut, ja lumi putoili aivan luotisuoraan, hiljaa ja uuvuttavasti.

Nojaten päänsä polviaan vasten hän silmät ummessa jatkoi vakoiluaan ainoastaan kuulonsa avulla. Mutta kaikkialla oli hiljaista. Syvää äänettömyyttä eivät häirinneet ajajain huudot, ei jalasten kitinä eikä koirain haukku. Hämärissä hän palasi teltalleen, pilkkoi puita, söi kaksi korppua ja ryömi peitteen alle. Hän nukkui hyvin rauhattomasti, heittelehti puolelta toiselle ja ähki unissaan; keskellä yötä hän nousi ja söi vielä yhden korpun.

Pakkanen kiristyi päivä päivältä. Huolimatta kuumasta petäjänkuoriteestä, jota hän joi suuret määrät, ei neljä korppua riittänyt pitämään hänen ruumistaan lämpimänä, ja hänen täytyi korottaa päiväannoksensa kuuteen korppuun — kolme aamulla ja kolme illalla. Päivällä hän ei syönyt mitään tyytyen muutamaan lasilliseen mietoa, mutta oikeata teetä. Ohjelma pysyi muuttumattomana. Aamulla kolme korppua, päivällä teetä, illalla kolme korppua. Väliajoilla hän keripukin takia joi petäjänkuoriteetä. Muutaman päivän kuluttua hän huomasi valikoivansa kaikkein isoimpia korppuja, ja ankaran taistelun jälkeen hän tyytyi ottamaan vuorotellen isompia ja pienempiä korppuja.

Viidentenä päivänä näkyi tiellä liikettä. Etelän puolelle ilmaantui tumma esine ja alkoi vähitellen kasvaa. Morganson oli varuillaan. Hän tarttui pyssyynsä, tarkasteli sitä, laski sitten hanan puoliksi ja lämmittääkseen kohmettunutta kättään veti siihen molemmat kintaat. Hetki hetkeltä kävi Morganson yhä kiihoittuneemmaksi ja hermostuneemmaksi — hän milloin kohotti, milloin laski taas hanan — mutta mies olikin intiaani, ja väijyjä pudotti pyssyn polvilleen huoahtaen pettymyksestä. Intiaani meni ohitse ja hävisi puiden taa Minton suunnalle.

Morganson sai uuden aatteen, ja hukkaamatta aikaa vaihtoi hän vanhan vartiopaikkansa, missä oli istunut kyykkysillään, uuteen. Siellä hän virginialaisten poppelien suojassa saattoi tähystellä oikealle ja vasemmalle tien suuntaan.

Hän ei kertaakaan mennyt tielle asti. Se ei ollut tarpeenkaan, sillä puiden takana hän oli täydessä turvassa, ja jokainen ohikulkija tai -ajaja oli häntä pyssynkantamaa lähempänä.

Sitä mukaa kuin yöt pitenivät, lyhenivät hänen päivittäiset vartiovuoronsa. Kerran yöllä hän kuuli värähtelevää kulkusten helinää, mutta pimeässä se oli yhtä kaikki.

Silminnähtävästi oli kaikki häntä vastaan. Lannistumattoman itsepintaisena, kärsien sanomattomasti kylmästä ja keripukista, hän istui kokonaista kymmenen päivää vahtipaikallaan, mutta turhaan. Koko aikana vain yksi ainoa intiaani, jonka rosvoamisesta ei olisi rikastunut, kulki ohitse päiväsaikaan; vasta nyt yöllä, läpinäkymättömässä pimeydessä, sivuutti rekiä, ihmisiä ja koiria matkalla etelään, kohti merta, aurinkoa ja sivistystä.

Kaikkia ohikulkevia rekiä hän katseli samoin silmin. Ne olivat elämän lähde — hänen elämänsä. Hän kuihtui teltassaan paljaalla lumella, nääntyi ruoan puutteessa eikä, sairas kun oli, päässyt omin neuvoin eteenpäin. Mutta rekien eteen oli valjastettu koirat, jotka mukavasti ja vaivatta kuljettaisivat hänet lämpimiin seutuihin; reissä oli ruokaa, joka liekin tavoin elvyttäisi hänen sammuvan elonkipinänsä; oli rahaa, joka lähentäisi hänet mereen, aurinkoon ja sivistykseen. Meri, aurinko ja sivistys olivat muuttuneet hänelle elämän, hänen elämänsä, vertauskuviksi ja olivat kuin rekiin ladottu ihmeellinen kuorma, jota hän jo niin monena päivänä ja niin kärsimättömästi ja turhaan oli odottanut… Nuo ajatukset seurasivat häntä niin lakkaamatta, että hän vähitellen alkoi pitää itseään putipuhtaaksi ryöstettynä. Niin, hänet oli ryöstetty, — hänen ryöstäjänsä olivat ne, joita hän odotti, joiden piti ajaa ohitse kallisarvoisena kuormanaan ihmiselämä.

Jauhovarasto väheni, ja hän alkoi taas noudattaa vanhaa elintapaansa: kaksi korppua aamuin illoin. Siitä hän yhä enemmän tunsi heikontuvansa, ja pakkanen nipisteli entistään äkäisemmin… Keripukki oli joutunut uuteen vaiheeseen. Iho ei enää kyennyt läpäisemään kaikkia epäpuhtaita aineksia, joita oli kerääntynyt vereen, ja ruumis alkoi turvota. Ensin paisuivat jalat, ja tuskallinen särky ei antanut rauhaa öisin. Turvotuksen jatkuessa lisääntyi kipukin.

Sen lisäksi saapui pakkaskausi. Lämpömittari laskeutui yhä alemmaksi — neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä astetta alapuolelle nollan… Lämpömittaria ei hänellä tietystikään ollut, mutta hän määritteli lämpötilan erityisten merkkien avulla, jotka jokainen pohjoisessa ilmastossa elänyt tuntee — lumeen kaadetun veden loiskeesta, pakkasen nipistelystä ja siitä, kuinka nopeasti hengitys jäähtyi ja hienona huurteena laskeutui teltan kangasseinille ja katolle.

Hän jännitti kaikki voimansa, taisteli pakkasta vastaan ja jatkoi tähystystään rannalla, mutta hän oli heikko, hyvin heikko, ja pakkanen puri helposti ja syvälle hampaansa häneen ajaen hänet telttaan tulen äärestä turvaa hakemaan. Hänen nenänsä ja poskensa olivat paleltuneet ja mustuneet. Samoin hän palellutti vasemman käden peukalonsa ja tiesi siten menettävänsä jäsenen. Se oli hirvittävää, ilkeää pilaa. Sillä juuri siihen aikaan, kun pakkanen ajoi hänet telttaansa, syntyi elämää tiellä. Ensimmäisenä päivänä sivuutti kolme paria rekiä, toisena kaksi paria. Hän kokosi viimeiset voimansa ja läksi rannalle tähystellen siellä puolen tunnin ajan ja pakeni sitten telttaan, mutta heti sen jälkeen ajoi reki sivuitse.

Kun pakkaskausi loppui ja Morganson saattoi viipyä pitemmän ajan vahtipaikallaan, loppui liike taas tieltä.

Kokonaisen viikon hän kyykötti väijyntäpaikassaan tarkastellen tietä, mutta mitään elonmerkkiä ei näkynyt. Hän ei ollut koskaan kuvitellut voivansa niin paljon kärsiä.

Muutaman päivän kuluttua sivuutti hänet osasto luoteisen poliisivartioston miehiä. Niitä oli kaksikymmentä henkeä mukanaan paljon rekiä ja koiria. Morganson istui väijyntäpaikassaan poliisien vähintäkään aavistamatta kuolemanvaaraa, joka uhkasi heitä kahden askelen päässä heistä piileskelevän puolikuolleen olennon taholta.

Paleltunut sormi tuotti hänelle paljon huolta. Koettaen jollakin tavoin pitää sitä lämpimänä hän otti vähän väliä kintaan kädestään ja työnsi käden paitansa alle likistäen sitä ihoaan vasten. Postinkuljettaja ajoi ohitse, mutta Morganson antoi hänen rauhassa mennä menojaan. Postinkuljettaja oli arvokas henkilö, jonka ahdistaja olisi epäilemättä heti otettu kiinni.

Seuraavana päivänä Morgansonin syötyä viimeisen jauhoannoksen alkoi sataa lunta ja ilma siis lämpeni. Kaikki kahdeksan tuntia, minkä lämmintä säätä kesti, hän istui rannalla, istui liikahtamatta, nähden nälkää, istui sairaalloisen kärsivällisenä muistuttaen isoa ahnasta hämähäkkiä, joka odottaa saalistaan. Mutta saalista ei kuulunut, ja hämärissä hän taas laahusti telttaansa, missä joi aimo annoksen petäjänkuoriteetä ja kuumaa vettä. Sitten hän ryömi levolle.

Seuraavana päivänä olosuhteet muuttuivat parempaan päin. Tiukkaan puristunut rengas näytti höltyvän. Juuri teltasta lähtiessään hän huomasi kookkaan hirven, joka puolen mailin päässä kulki laakson poikki. Ensi hetkenä tunsi Morganson veren nopeasti virtaavan suonissaan, mutta sitten hänet valtasi hirveä väsymys. Tuskallinen pyörrytys pakotti hänet istumaan, mutta hän hypähti seisaalleen, tarttui pyssyynsä ja tähtäsi huolellisesti. Ensimmäinen laukaus osui kohti. Hän tiesi sen. Mutta hirvi muutti suuntaansa ja kääntyi rinnettä kohti, joka metsäisenä reunusti laaksoa. Menettäen malttinsa ampui Morganson laukauksen toisensa jälkeen, mutta pysähtyi äkkiä huomattuaan tuhlaavansa turhaan kuulia, joita hän tarvitsi tuon elämää tuovan kuorman valtaamiseen, kun kiihkeän hartaasti odotetut reet toisivat sen hänen luokseen. Hän lakkasi ampumasta ja kohdisti koko huomionsa eläimen kulkusuuntaan. Korkealla puiden keskessä avautuvalla töyräällä hän huomasi hongantyven. Hän laski, että hirvi tulisi juoksemaan juuri tuon kannon sivuitse, ja päätti ampua silloin vielä yhden laukauksen. Hän tähtäsi kannon yli tyhjään avaruuteen tukien vasemmalla kädellään tärähtelevää asetta. Ja juuri hetkellä, jolloin hirvi ilmaantui hänen näköpiiriinsä ja kohotti etujalkansa hyppäykseen, Morganson painoi liipaisinta. Hirvi hypähti ilmaan hienon lumen ryöpsähtäessä pilvinä sen ympärillä ja kaatui maahan. Morganson juoksi kummulle. Tai ainakin koetti juosta. Hän tunsi äkkiä heräävänsä kuin horroksesta ja koettavansa nousta jaloilleen. Hän alkoi kulkea hitaammin, ajoittain pysähtyen ja hengittäen raskaasti. Vihdoin hän ryömien kiipesi puuntyven yli. Hänen edessään oli kuollut hirvi. Hän lysähti raskaasti sen päälle ja ratkesi nauruun. Peitti kasvot kintaisiinsa ja nauroi tyrskien ja vavahdellen.

Suunnattomin tahdonponnistuksin hän voitti hermostumisensa. Sitten hän otti metsästyspuukkonsa ja alkoi leikellä sillä niin joutuisaan kuin paleltuneelta sormeltaan saattoi. Hän ei tahtonut kuluttaa turhaan aikaansa eläimen nylkemiseen, vaan paloitteli sen nahkoineen päivineen. Se oli lihavaa klondykelaista lajia.

Lopetettuaan työnsä hän valitsi noin sadan naulan painoisen lihapalan ja alkoi raahata sitä teltalleen, mutta lumi oli pehmeätä, ja Morgansonin voimat eivät sellaiseen työhön riittäneet. Silloin hän leikkasi kaksikymmennaulaisen palan ja vähän väliä pysähtyen kantoi sen telttaan. Siellä hän paistoi palan lihaa, mutta söi vain pienen murto-osan siitä; sitten hän palasi koneellisesti tähystyspaikalleen metsään. Äskensataneessa lumessa näkyi jalastenjäljet. Hänen askarrellessaan hirven kimpussa oli hänen ohitseen taas ajanut tuollainen elämää tuova kuorma. Mutta nyt se ei hänestä tuntunut tappiolta; hän oli iloinen, että reki oli sivuuttanut hänet nyt, kun hän oli tappanut hirven, mikä kokonaan muutti hänen suunnitelmansa. Ei hänen tarvinnut enää odottaa rekeä ja kuormaa! Hirvihän oli se kallisarvoinen, elämää tuova kuorma. Hän myy hirvenlihat, ostaa Mintossa parin koiria, ruokaa ja tupakkaa, ja nopeajalkaiset vetoeläimet kiidättävät hänet tuota pikaa etelään — sinne, missä on meri, aurinko ja sivistys.

Hänen tuli yht'äkkiä nälkä. Hämärä, yksitoikkoinen nälän tuska oli muuttunut kirpeäksi, vähemmän tuskalliseksi tunteeksi. Hän laahusti takaisin telttaansa, paistoi palan lihaa, poltti kokonaista kaksi piipullista käytettyjä, kuivattuja teelehtiä, söi vielä palan hirvenlihaa, tunsi pitkästä aikaa voimainsa palaavan, meni pilkkomaan puita ja palattuaan taas söi. Hänen nälkänsä oli kehittynyt kuin sairaudeksi, joka vaati, että hän aivan lyhyiden väliaikojen jälkeen yhä uudelleen nautti ruokaa. Hän koetti valita pienempiä paloja, mutta huomasi pian paistavansa niitä sitä useammin. Äkkiä jysähti hänen päähänsä ajatus pedoista, jotka voisivat syödä hänen saaliinsa, ja ottaen mukaansa kirveen ja nuoraa hän kompuroi mäelle. Hän katkaisi muutamia nuoria puita, kuori ne ja rakensi niistä jonkinlaisen lavan. Hän oivalsi itsekin, ettei sellainen laite ollut läheskään riittävä turvapaikka ruokatavaroille. Mutta heikoilla voimillaan hän ei saanut kokoon mitään parempaakaan. Vasta illalla hän sai valmiiksi vaikean työnsä, joka uuvutti hänet kokonaan.

Palattuaan telttaan hän ryhtyi jatkamaan pitojaan. Hän ei kaivannut ystäviä eikä juomatovereita. Parempaa toveria kuin vatsansa ei hän voinut löytää. Hän paistoi muutamia lihapaloja, söi jonkun naulan lihaa ja keitti oikeata ja hyvin väkevää teetä. Teeannos oli viimeinen, mutta se ei häntä paljoa surettanut. Aamulla hän ostaisi teetä Mintossa. Tuntien, että hänen oli mahdoton syödä enempää, sytytti hän piippunsa ja poltti koko kuivaamiensa käytettyjen teelehtien varaston. Vähät siitä! Aamullahan hänellä on oikeata tupakkaa! Hän kopisti tuhan piipustaan, käristi viimeisen lihapalan ja syötyään sen meni maata. Hän oli syönyt itsensä niin täyteen, että luuli halkeavansa. Hetken kuluttua hän sentään vielä ryömi peitteen alta ja söi hyvän palan lihaa.

Aamulla hän heräsi kuin vuorokausia kestäneestä raskaasta unesta. Hänen korvissaan humisi oudosti. Hän ei tietänyt missä oli ja katseli ympärilleen tylsästi, mitään käsittämättä, kunnes hänen silmänsä osuivat keittoastiaan ja siinä olevaan puoliksi syötyyn lihapalaan. Silloin hän muisti kaikki ja nousten nopeasti tilaltaan alkoi kuunnella outoja ääniä. Sinertyneiltä huulilta pääsi kirous. Keripukin vaivaamat jalat horjuivat hänen allaan, ja hän voihkasi tukahdutetusta tuskasta. Hieman rauhoituttuaan hän alkoi vetää jalkoihinsa mokkasiineja ja lähti sitten ulos teltasta.

Läheltä hirvenlihojen säilytyspaikkaa kuului epäselvää lousketta ja murinaa. Välistä kajahti lyhyt, terävä haukahdus. Huolimatta ankarasta kivusta Morganson joudutti askeleitaan ja huusi kaukaa äänekkäästi ja uhkaavasti. Hän oli saanut näkyviinsä susilauman, joka juoksenteli hajallaan hangella, ja maahan kaadetun puisen lavan. Nähtävästi olivat sudet syöneet kyllikseen ja juoksivat nyt tiehensä odottamatta lisää uhkauksia.

Hän älysi, kuinka onnettomuuden oli täytynyt tapahtua. Sudet olivat vainunneet saaliin. Yksi niistä oli loikannut lavalle hongantyveltä — sen osoittivat selvästi jäljet. Hän ei ollut unissaankaan luullut suden pystyvän sellaiseen hyppyyn. Ensimmäistä oli seurannut toinen, sitten kolmas ja neljäs, jolloin teline oli luhistunut maahan!

Hänen silmissään oli ankara ja kostonhaluinen ilme jonkun aikaa; sitten ne saivat tavallisen sävynsä, kasvot kuvastivat päättäväisyyttä, ja Morganson kokosi huolellisesti kaikki luupalaset, sekä enemmän että vähemmän puhtaaksi syödyt. Niissä oli ydintä, sen hän tiesi.

Koko aamu kului hirvenjätteiden kuljetukseen teltalle. Siellä täällä lumessa oli vielä syömättömiä lihapaloja; sitäpaitsi oli hänellä jäljellä kymmenkunta naulaa siitä palasta, jonka hän oli edellisenä päivänä vienyt telttaan.

Pohjola oli opettanut hänet näkemään nälkää ja elämään sentään. Hän puhdisti pyssynsä ja laski jäljelläolevat panokset. Seitsemän kappaletta! Hän latasi pyssyn ja laahusti rannalle vartiopaikalleen, minne jäi koko päiväksi. Hän vakoili tietä koko viikon, mutta mikään ei häirinnyt vallitsevaa hiljaisuutta. Vaikka keripukki kävi yhä tuskallisemmaksi ja tuntuvammaksi, oli hänen tilansa hyvän ravinnon vuoksi oivallinen. Hän eli pääasiassa hirvenluista keittämällään liemellä. Liemi kävi yhä miedommaksi, sitä mukaa kuin hän hakattuaan luut rikki keitti niitä yhä uudelleen. Mutta kiehuvaan veteen sekoitettu lihaliemi oli hänestä oivallista ravintoa, ja hän tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin ennen hirven tappoa.

Seuraavalla viikolla Morgansonin ajatukset saivat uuden ja varsin odottamattoman suunnan. Hän olisi yht'äkkiä halunnut tietää, mikä viikon ja kuukauden päivä oli. Tuo halu muuttui vähitellen jonkinlaiseksi päähänpistoksi. Hän laski ja mietti asiaa kaikin tavoin, mutta sai joka kerta erilaisen tuloksen. Istuessaan väijyksissä aamusta iltaan hän ajatteli vain sitä. Eikä siinä kyllin, vaan hän pohti samaa herätessään ja levolle mennessäänkin. Useamman kerran hän heräsi keskellä yötä ja makasi tuntikausia valveilla miettien tuota arvoitusta. Oikeastaan ei koko ajantieto merkinnyt hänelle mitään, mutta siitä huolimatta hänen uteliaisuutensa kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se oli yhtä kiihkeä kuin nälkä tai elämisenhalu. Viimein se sai hänestä voiton ja pakotti hänet lähtemään Mintoon — ottamaan asiasta selvää.

Oli jo pimeä hänen saapuessaan kaupunkiin, mutta se oli vain mieleen hänelle. Kukaan ei häntä huomannut. Sitäpaitsi hän tiesi saavansa paluumatkalle kuutamon. Hän nousi ylös rantatörmää ja kolkutti ravintolan oveen. Valo häikäisi häntä, vaikka sen alkulähteenä oli ainoastaan pari kituvaa kynttilää, — mutta hänhän olikin pitkät ajat elänyt aivan pilkkopimeässä teltassa. Totuttuaan valoon hän huomasi kolme henkilöä istumassa uunin luona. Ne olivat matkustavaisia, päätteli hän heti. "Ja kosk'eivät he vielä ole kulkeneet ohitseni, täytyy heidän tehdä se tänään tai huomenna."

Hän oli unohtanut keskustelutaidon eikä tuntenut omaa ääntänsä, joka kuulosti hänestä liian käheältä ja vieraalta.

"Kolmatta kuukautta olen jo pitänyt teitä kuolleena", lausui ravintoloitsija. "Tehän läksitte etelää kohti, mutta Selkirkissä ette ole käynyt. Missä olette ollut?"

"Puunhakkuussa olin, laivayhtiön metsässä", valehteli Morganson änkkäillen.

Hän ei vieläkään ollut tottunut omaan ääneensä. Hän hoiperteli tarjoilupöydän luo ja nojasi siihen. Hän älysi hyvin, että hänen nyt täytyi valehdella yhtä päättävästi kuin oli alkanutkin. Veri kiersi villisti ja epätasaisesti hänen suonissaan; koettaen kaikin tavoin säilyttää huolettoman välinpitämättömän ilmeen kasvoillaan, hän ei kumminkaan voinut olla katselematta kolmea matkustavaista tulisijan luona. Niillä oli hallussaan elämä — hänen elämänsä.

"Mutta minne hävisitte, perhanassa, näin pitkäksi aikaa?" kysyi ravintoloitsija.

"Niinkö on laita? Kuulinhan minä kyllä jonkun kerran hakkuuta. Te siellä siis mäikyttelittekin. No, juodaanpas sitten hiukan sen asian harjakaisia!"

Morganson tarttui lujasti tarjoilupöytään. Juodako? Hän olisi ollut valmis syleilemään tuon ihmisen polvia ja suutelemaan hänen jalanjälkiään. Hän koetti turhaan ilmaista myöntymystään, mutta ravintoloitsija ei odottanut vastausta, vaan oli jo tuonut pöydälle pullon.

"Millä te elätitte itsenne siellä?" kysyi ravintoloitsija. "Olette koko lailla huonon näköinen. Oikein huonon näköinen. Kummallista, ettette paleltunut puita hakatessanne."

"Tein työtä niin kauan kuin voimia riitti", virkkoi hän. "Tuo keripukin vietävä vain oli minut tappaa. Luojan kiitos, että satuin viimein hirven jäljille — ammuin sen ja elin herroiksi. Tuo keripukki vain…" — Hän täytti lasinsa uudelleen ja lisäsi: "Luulen sentään, että petäjänkuoriteellä saan sen lähtemään."

Kaksi lasillista viskyä osoitti piankin vaikutuksensa Morgansonin tyhjään vatsaan ja heikontuneeseen elimistöön. Äkkiä hän huomasi istuvansa laatikolla uunin luona. Vuosisatoja tuntui vierähtäneen. Kookas, leveähartiainen ja mustapartainen mies maksoi kaikki. Aivan kuin unessa hän näki, kuinka mies veti paksusta paperitukusta vihreän setelin. Ja Morgansonin harhailevissa silmissä välähti äkkiä. Sadan dollarin paperi! Elämä! Hänen elämänsä! Hän tunsi yht'äkkiä villiä, mieletöntä halua siepata rahat ja paeta.

"No, pystyyn, Olsson", lausui edellinen vaaleatukkaiselle, punaposkiselle jättiläiselle.

"Miksi menette niin varhain levolle?" kysyi pahoitellen ravintoloitsija. "Vielähän on aikaista!"

Matkustavaisten käydessä ovelle valkeni Morgansonin mielessä tietoisuus siitä, että nyt oli jouluaatto. Sellainen päivä siis oli! Sekö olikin tuonut hänet Mintoon? Mutta tuon ajatuksen hämmensi heti noiden kolmen miehen ja paksun sadandollarinsetelitukun kuva.

"Se oli John Thompson", lausui ravintoloitsija. "Kietaisi, miekkonen, kaksi miljoonaa taskuunsa, ja saman verran saa vielä. No, minäkin lähden maata. Juokaa vielä lasillinen."

"No, juokaa pois vain", kehoitti toinen itsepäisesti. "Selvitämme välit sitten, kun olette myynyt halkonne."

Morganson joi, hyvästeli ja läksi. Taivaalla kumotti kuu, ja hän hoiperteli eteenpäin kirkkaan, hopeanhohtoisen hiljaisuuden ympäröimänä ja näki koko ajan edessään houkuttelevana elämän, — elämän sadandollarinsetelitukun hahmossa.

Hän heräsi. Oli pimeä. Hän oli nukkunut mokkasiineissaan, kintaissaan ja lakinkorvalliset alaskäännettyinä. Hän nousi niin joutuin kuin sairaudeltaan kykeni. Hän sytytti tulen ja kiehautti veden; keittäessään petäjänoksia hän huomasi aamusarastuksen ensimmäiset säteet. Silloin hän tarttui pyssyynsä ja kompuroi kauhistuneena rannalle. Istuttuaan kauan aikaa kyykkysillään hän äkkiä muisti, että petäjänkuoritee oli jäänyt juomatta.

Aamuhämärä muuttui päiväksi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Kuusikymmentä astetta nollan alapuolella — niin määritteli Morganson. Mikään ei häirinnyt tätä napaseudun rauhaa, ja siten kului muutamia tunteja.

Äkkiä Morganson nousi tuskin kyeten tukahduttamaan kipeää voihkaisua. Hän oli kuullut etäältä miesten ääniä ja heikkoa koiranhaukuntaa. Hän alkoi huitoa käsiään sivuilleen. Eihän ollut leikin asia pidellä pyssyn lukkoa yli kuudenkymmenen asteen pakkasessa! Sitä varten oli välttämätöntä kehittää kaikki se lämpö, minkä ruumis vielä kykeni suomaan.

Miehet tulivat näkyviin puiden saartaman niemekkeen takaa. Etumaisena kulki vaaleahiuksinen jättiläinen, jonka nimeä Morganson ei saanut tietää. Hänen jäljessään veti kahdeksan koiraa John Thompsonin ohjaamaa rekeä. Viimeisenä kulkueessa oli ruotsalainen Olsson.

"Pulska mies", arvosteli häntä Morganson. Valkeaa lumimaisemaa vastaan piirtyivät ihmiset ja koirat tarkkoina, selvinä varjokuvina; ne näyttivät liikkuvan aivan koneellisesti, niinkuin pahvikuviot, joilla on vain kaksi ulottuvaisuutta. Morganson painoi pyssyn oikeaa olkapäätänsä vasten, tunsi äkkiä sormiensa jäykistyvän ja huomasi, että hänen vasen kätensä oli paljaana. Nähtävästi hän oli huomaamattaan ottanut kintaan kädestään, — nyt hän kiireesti veti sen takaisin käteensä. Ihmiset ja koirat lähestyivät yhä, ja hän näki selvästi niiden hengityksestä muodostuneen huurun hajoavan kylmään ilmaan. Kun kulkueen etumainen mies oli viidenkymmenen yardin päässä, otti Morganson kintaan oikeasta kädestään, vei etusormensa liipaisimelle ja tähtäsi. Tuskin oli laukaus kajahtanut, kun etumainen mies kiepahti ympäri ja kaatui samassa lumeen.

Hämmentyneenä Morganson ampui John Thompsonia liian alas, sillä Thompson vain horjahti ja putosi istualleen. Morganson tähtäsi ylemmäksi ja laukaisi uudelleen. John Thompson kaatui selälleen kuormansa päälle.

Nyt Morganson kohdisti koko huomionsa Olssoniin. Tämä oli lähtenyt pötkimään pakoon Mintoon päin, ja koirat, saavuttuaan paikalle, missä etumaisen kaatuneen ruumis sulki tien, pysähtyivät. Morganson laukaisi pakenevaa ruotsalaista kohti, mutta ei osannut. Olsson tuupertui istualleen lumeen. Morganson ampui vielä kaksi laukausta, mutta samalla tuloksella; hän pysähtyi aikoessaan juuri ampua kolmannen kerran. Oli vain yksi laukaus jäljellä, ja siitä laukauksesta riippui Morgansonin elämä ja kuolema.

Epätoivoisena hän seurasi Olssonin liikkeitä. Jättiläinen pyörähti hullunkurisesti, koukisti koko ruumiinsa ja lähti kuvaamattoman nopeasti juoksemaan jälkiä pitkin. Morganson kohotti taas pyssynsä ja tähtäsi. Hänen sormensa olivat jäykät ja hän löysi vaivoin liipaisimen.

Olsson kaatui selälleen, kääntyi äkkiä kasvot maata kohti ja alkoi heittää kuperkeikkaa. Vihdoin hän liikautti viimeisen kerran kättään ja jäi hievahtamattomaksi.

Morganson heitti pyssyn luotaan ja kiiruhti alas rannalle. Nyt ei ollut enää syytä piileksiä.

Hänet pysähdytti koirien kiukkuinen murina. Johtaja, tavattoman iso koira — puoleksi newfoundlantilainen, puoleksi hudsonilainen — seisoi vaaleatukkaisen jättiläisen pään luona ja seurasi pörhistetyin karvoin ja hampaitaan näyttäen jokaista Morgansonin liikettä. Muutkin seitsemän koiraa pörhistivät karvojaan ja murisivat. Morganson astui kokeiksi vielä askelen eteenpäin, mutta samassa koko lauma koetti syöksyä hänen kimppuunsa.

Silloin hän pysähtyi ja alkoi milloin uhkaavasti milloin leikillisesti puhutella eläimiä. Hänen tätä tehdessään kiintyi hänen huomionsa ensimmäiseen vainajaan, ja häntä hämmästytti kalpeus, minkä kuolema ja pakkanen olivat levittäneet tämän kasvoille. John Thompson makasi selällään reessä kuorman päällä; hänen päänsä oli vajonnut kahden säkin väliin jääneeseen aukkoon leuka ylöspäin, niin että Morganson näki ainoastaan mustan parran.

Nähdessään olevansa aivan voimaton hillitsemään koiria Morganson poikkesi tallatulta tieltä ja alkoi syvässä lumessa kahloen ja muodostaen suuren kaaren pyrkiä rekien taakse. Johtajansa esimerkkiä seuraten koko koiralauma kääntyi sinnepäin. Morganson liikkui hyvin hitaasti; hän näki selvään, kuinka eläimet kääntyivät häntä kohti, ja koetti peräytyä. Se oli vähällä onnistuakin hänelle, kun äkkiä johtaja villisti ulvoen ryntäsi eteenpäin ja upotti hampaansa hänen sääreensä. Epätoivoisin ponnistuksin Morganson riistäytyi irti.

Hän alkoi huutaa koirille, mutta hänen vihainen äänensä ei tehonnut niihin vähääkään. Ne pörhistivät karvojaan, painoivat jalkansa lujasti lumeen ja murisivat kiukkuisesti. Silloin Morganson muisti Olssonin, käänsi koirille selkänsä ja lähti kulkemaan jälkien suuntaan. Hän ei kiinnittänyt huomiota haavoittuneeseen jalkaansa, josta vuoti runsaasti verta. Valtimo oli vahingoittunut hänen sitä tietämättään.

Kaikkein enimmän ihmetytti häntä ruotsalaisen kasvojen tavaton kalpeus, tämän saman ruotsalaisen, jonka hän vast'ikään oli nähnyt niin punaposkisena ja terveyttä uhkuvana. Nyt hänen kasvonsa olivat kuin marmoria. Vaaleine hiuksineen ja silmäripsineen hän enemmän muistutti marmoriin hakattua kuvaa kuin ihmistä, joka vielä eli joitakuita minuutteja sitten.

Morganson otti kintaat kädestään ja alkoi tutkia vainajan taskuja. Ihmeekseen hän ei löytänyt kukkaroa eikä kultahiekkapussiakaan. Povitaskusta hän löysi pienen lompakon ja jäykistynein sormin hän kiireesti tarkasti sen sisällystä. Siellä oli kirjeitä ulkomaalaisin merkein ja leimoin, muutamia kuitteja, laskuja ja maksuosoituksia 800 dollarin arvosta. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.

Hän liikahti palatakseen rekien luo, mutta tunsi äkkiä jalkansa kuin maahan naulituiksi. Hän loi katseensa alas ja huomasi seisovansa hyytyneen veren keskellä. Repeytyneet housut ja mokkasiinit olivat punaisen jääkuoren peitossa.

Nopealla kiskaisulla hän irroitti jalkansa ja kompuroi rekiä kohti. Hänet nähdessään johtajakoira ja sen jäljestä koko lauma alkoi taas murista.

Morganson itki hiljaa ja alkoi huojutella itseään voimattomasti edestakaisin. Sitten hän irroitti silmäripsistään niihin tarttuneet jäätyneet kyynelet.

Tämä oli pilaa. Viekas kohtalo kujeili hänen kanssaan. Taivasta kohti viipottavine partoineen nauroi kuollut John Thompson hänelle.

Ymmärryksensä menettäen hän alkoi harhailla rekien ympäri milloin sekavasti ja voimattomasti kiroillen koiria, milloin rukoillen raukeasti niiltä elämäänsä, elämäänsä, joka oli noihin rekiin kuormattuna. Äkkiä hän rauhoittui. Miksi hän tässä näyttelee narrin osaa? Selvintä on hakea teltasta kirves ja palattuaan murskata sillä koirain kallot! Hän niille näyttää!

Mutta päästäkseen teltalle oli hänen kierrettävä koirat ja reet. Hän poikkesi ladulta ja kahloi pehmeässä lumessa. Äkkiä hän tuskallista pyörrytystä tuntien pysähtyi. Kaatumisen uhallakaan ei hän mennyt eteenpäin. Kauan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, horjuen raadelluilla, kuolettavasta heikkoudesta vapisevilla jaloillaan. Hän katsahti alas ja näki taas jalkojensa ympärille hyytyneen veriläiskän. Verta tulvi aivan niinkuin äskenkin. Hän ei ollut luullut haavaa niin vakavaksi. Hän teki ponnistuksen kumartuakseen tarkastamaan jalkaansa. Silloin hänestä yht'äkkiä tuntui, kuin lumi olisi pyrkinyt ylöspäin, ja hän liikahti kuin väistääkseen iskua. Hänet valtasi hirveä pelko, ja hän ojentautui vaivoin. Häntä peloitti lumi, joka pyrki ylöspäin häntä kohti…

Sitten lumen valkea kimallus muuttui mustaksi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Morganson ymmärsi makaavansa lumessa. Häntä ei pyörryttänyt enää. Hänen päänsä yläpuolella riippuva hämähäkinverkko oli kadonnut, mutta vieläkään ei hän voinut nousta. Ei ollut voimia, ja koko ruumis tuntui oudolta ja puisevalta. Epätoivoisin ponnistuksin hänen onnistui kääntyä kyljelleen ja saada näkyviinsä reet ja Thompsonin taivasta kohti törröttävä musta parta. Hän näki johtajakoirankin, joka nuoli tiellä poikittain makaavan miehen kasvoja.

Morganson alkoi katsella sitä hänelle oudon uteliaisuuden valtaamana. Koira oli kiihtynyt ja kärsimätön. Aika-ajoin se päästi lyhyen haukahduksen, aivan kuin herättääkseen herransa, ja piti tätä tarkoin silmällä teroittaen korvansa häneen päin ja heiluttaen häntäänsä. Viimein se istui takajaloilleen, käänsi kuononsa taivasta kohti ja alkoi valittavasti ulvoa. Koko lauma alkoi samassa ulvoa.

Nyt maatessaan lumessa ei Morganson enää tuntenut pelkoa. Hän uneksui. Hän näki itsensä kuolleena, kangistuneena, lumen peittämänä, ja tuntien syvää sääliä itseään kohtaan hän itki hetkisen. Mutta ei hän pelännyt. Sisäinen taistelu oli lakannut. Koettaessaan avata silmänsä hän huomasi, että kyynelet olivat jäätyneet niihin paksuksi kerrokseksi. Hän ei sitä koettanut edes särkeä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää. Hän ei ollut koskaan unissaankaan luullut kuolemaa niin helpoksi, ja hän pahoitteli, että oli niin paljon kärsinyt ja taistellut turhaan näiden viikkojen kuluessa. Häntä samoinkuin kaikkia muitakin oli kuolemanpelko tuskastuttanut, mutta nyt hän oli saanut kokea, ettei kuolema tuota kärsimyksiä, vaan että kaikki hänen kärsimyksensä oli aiheuttanut — elämä. Elämä oli panetellut kuolemaa. Se oli arvotonta ja loukkaavaa.

Mutta hänen oli mahdoton vihastua ja loukkaantua. Elämän valhe ja petos eivät merkinneet enää mitään, kun hän jo lähestyi sitä rajaa, jonka yli jokaisen ihmisen on käytävä.

Häntä alkoi nukuttaa, ja hän tunsi vaipuvansa suloiseen, hellään unohdukseen, joka lupasi runsasta helpotusta ja lepoa. Hän kuuli vielä heikosti koirien ulvonnan, ja hänen aivoissaan vilahti viimeinen, silmänräpäyksellinen ajatus, että hänen ruumiinsa alistumisen vuoksi pakkanen nyt ei enää häntä kiusaa… Mutta sitten, päivän sammuessa, lakkasi hänen ajatuksensakin työskentelemästä ja valaisemasta, ja syvään huokaisten Morganson vaipui uneen.

VERIKOSTO

Fortune la Perle juoksi lumessa nyyhkyttäen, ponnistaen viimeiset voimansa, kiroten kohtaloaan, Alaskaa, Nomea, kortteja ja ihmistä, jonka oli lävistänyt veitsensä terällä.

Lämmintä verta oli hyytynyt hänen käsiinsä, ja äsken eletty näytelmä oli kirkkaana hänen mielessään, — mies käsin pöydänreunaan tarttuu, hitaasti lattialle vaipuu, korttipakka hajoaa, rahat kierivät ympäri, kaikki läsnäolijat värähtävät. Äänettömyys… huudot lakkaavat yht'äkkiä, pelinoppain kolina taukoaa, kiihtyneitä, säikähtyneitä kasvoja kaikkialla; hetkellinen kuolemanhiljaisuus tuntuu kestävän iankaikkisuuden ratketen sitten huumaavaksi meluksi ja kostonääniksi, jotka karkoittavat hänet päätäpahkaa hänen takanaan mielettömänä riehuvasta kylästä.

"Onpa kuin kaikki hornanhenget olisivat päässeet irti", mutisi hän halveksuvasti kääntyen pimeään ja suunnaten pakonsa merenrantaa kohti. Tulet loistivat avatuista ovista. Kaikkialta, teltoista, hökkeleistä ja tanssisaleista riensi väkeä häntä takaa ajamaan. Ihmisten huudot ja koirien haukunta lumpeuttivat hänen korvansa ja jouduttivat hänen askeleitaan. Ja hän juoksi juoksemistaan. Mutta sitten alkoi melu vähitellen hiljetä. Takaa-ajo päättyi voimattoman kiukun purkauksiin ja tuloksettomaan etsintään. Jokin varjo vain seurasi itsepintaisesti hänen jälkiään. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi, kuinka sen epämääräinen haamu milloin näkyi avointa lumilakeutta vasten, milloin häipyi pimeään, valaisemattomain hökkeleiden ja rannalle kumottujen veneiden väliin.

Fortune la Perle kiroili heikolla, väsymyksestä naisen itkua muistuttavalla äänellä jatkaen pakoaan röykkiöiksi kasaantuneen jään ja lukemattomien kuoppien ja telttojen lomitse. Väliin hänestä tuntui, että vaara oli välttynyt; silloin hän huohottaen väsymyksestä, hurjasti tykyttävin ohimoin vaipui maahan; mutta samassa pimeydestä sukeltava varjo saattoi hänet jatkamaan epätoivoista pakoaan. Äkkiä hänen mieleensä vilahti ajatus, joka sai hänet kylmiin väreisiin. Varjon itsepintaisuus alkoi hänestä, taikauskoisesta pelaajasta, tuntua yliluonnolliselta. Sanattomana, säälimättömänä, väistymättömänä se muistutti hänestä sallimusta, kohtaloa, joka odotti viimeistä pelisiirtoa saadakseen käteismaksun ja laskeakseen lopullisen voiton tai tappion. Fortune la Perle uskoi mahdollisiksi tuollaiset harvinaiset, hetkelliset tilanteet, jolloin ruumiiton henki, sielu, vapautuneena ajan ja paikan käsitteistä, tunkeutuu iäisyyden todellisuuteen ja lukee vapaasti elämän lait kohtalon avatusta kirjasta. Hän ei epäillyt elävänsä nyt jotakin sellaista hetkeä ja kääntyessään takaisin kylää kohti ja pyrkiessään yli lumenpeittämän jäkäläkankaan hän ei vähääkään ihmetellyt, kun varjo lähestyi häntä saaden selvemmän ja määrätymmän muodon. Epätoivoisena omasta voimattomuudestaan hän pysähtyi keskelle lumilakeutta ja käännähti ympäri. Hänen oikea kätensä hellitti nopeasti kintaan, ja tähtien heikossa kajastuksessa välkähti kohotettu revolveri.

Varjo sai määrätyn muodon. Ihmisäänen kuultuaan Fortune la Perle vavahti helpotuksen tunteen tulvehtiessa hänen rintaansa.

Jos Ury Bramilla olisi ollut ase tuona iltana, jolloin hän Eldoradon penkillä istuessaan oli nähnyt murhan tapahtuvan, olisi kaikki varsin luultavasti saanut toisen käänteen eikä hän olisi lähtenyt juoksemaan pitkin Long Trulea tuon miehen jäljestä, joka oli niin toisenlainen kuin hän. Mutta kuinka tahansa, hän toisti vielä kerran:

"Mitä hittoa sitten juoksette jäljessäni?" kysyi peluri laskien alas revolverin.

Ury Bramin mieletön ehdotus hämmästytti niin Fortune la Perleä, että hän polki ihmetyksestä jalkaansa lumeen käyttäen kaikki tuntemansa kiroukset.

"Kuka te olette", sanoi hän viimein, "ja keneksi luulette minua, kun kuvittelette, että tuollaisen ehdotuksen kuultuani pistän pääni valmiiseen silmukkaan?"

"Olen Ury Bram", vastasi toinen koruttomasti, "majani on kylän laidassa. En tunne teitä, mutta olette tappanut ihmisen, hihassanne on hänen vertansa. Nyt olette kuin Kain kaikkien vainooma. Teillä ei ole mihin kallistatte päänne. Mutta minun luonani on tilaa…"

"Kaiken pyhän nimessä, olkaa vaiti!" keskeytti hänet Fortune la Perle, — "taikka teen teistä toisen Abelin. Jos tahdotte auttaa minua, niin auttakaa oikealla tavalla. Mitä hyötyä minulla on majasta, kun tuhat ihmistä juoksee jäljessäni etsien minua kaikkialta? Paeta minun täytyy täältä, pois, pois, niin kauas kuin mahdollista! Voi noita kirottuja elukoita! Palan halusta kääntyä takaisin ja lopettaa vielä muutamia… Millaisia sikoja! Yksi ainoa kirkas, ihana tappelu olisi koko tämän kirotun asian loppu. Elämä on vain peliä. Ja minua se niin kylläännyttää." — Hän pysähtyi järkkyneenä, masentuneena, epätoivon partaalla. Ury Bram käyttäen hyväkseen syntynyttä äänettömyyttä alkoi puhua. Hän oli kaunopuheinen. Se oli pisin ja sanarikkain lausunto hänen elämässään lukuunottamatta erästä, jonka hän saneli toisessa paikassa paljoa myöhemmin.

"Huomatkaa siis, minkä tähden esitän teille majaani. Siellä voin teidät kätkeä niin, ettei teitä kukaan löydä. Ruokatarpeita minulla on myöskin riittävästi. Minnekään muuanne ette voi mennä. Teillä ei ole koiria, ei rekeä eikä ylipäänsä mitään, mikä on matkalla tarpeen. Meri on jäässä. St. Michael on lähin paikka. Mutta joka taholle lähetetyt takaa-ajajat ovat siellä ennen teitä. Samoin on laita Anwickin taipaleen. Lyhyesti sanoen olette umpikierroksessa. Teillä on ainoa mahdollisuus piileksiä minun luonani, kunnes kaikki on ohi. Kuukauden, ehkäpä vähemmänkin ajan kuluttua teidät unohdetaan ja voitte aivan noiden ihmisten nenän editse kulkea saman matkan ihan ilman pelkoa ja levottomuutta. Minulla on omat ajatukseni oikeudesta. Juostessani jäljestänne Eldoradosta rantalakeaa pitkin en ajatellutkaan ottaa kiinni tai ilmiantaa teitä. Katson asioita toiselta kannalta, eikä se soveltunut käsitykseeni niistä…"

Hän ei ollut ennättänyt lopettaa, kun murhaaja otti taskustaan rukouskirjan ja antoi Ury Bramin vannoa sanansa tosiksi. Revontulten keltainen kimallus valaisi heikosti näiden kahden miehen pakkasessa paljastettuja päitä heidän lujasti pidellessään avokäsin pyhää kirjaa, sillä aikaa kuin Ury lausui valansa.

Majan ovella peluri epäillen hetkeksi pysähtyi ihmetellen tuon niin odottamatta hänen avukseen tulleen miehen kummaa käytöstä. Viimein hän voitti vastahakoisuutensa ja astui majaan. Himmeässä kynttilänvalossa hän näki varsin kodikkaan asunnon, missä ei ollut merkkiäkään syrjäisistä. Isännän puuhaillessa kahvin valmistuksessa alkoi hän nopeasti kiertää itselleen paperossia. Hänen kohmettuneet jäsenensä alkoivat vähitellen lämpimässä palautua entiselleen. Istahtaen puolittain halveksivan huolimattomasti penkille hän alkoi puhaltamainsa savupilvien läpi tarkkaavasti tutkia Uryn kasvoja. Ne olivat voimakaspiirteiset, miehekkäät, niissä oli syviä uurteita, jotka näyttivät pikemmin arvilta, eikä niitä lieventänyt pieninkään hymyn tai huumorin häive. Tiheiden, riippuvien kulmakarvojen alta tähystivät kylmät, harmaat silmät. Ulkonevat, voimakkaat poskiluut päättyivät syvään kuoppaan, alaleuka ja leukapielet todistivat horjumatonta tarkoitusperiin pyrkimistä, päämääriin, joiden täytyi matalasta otsasta päättäen olla varsin suoria ja tarpeen vaatiessa säälimättömiä. Kaikki hänessä, nenä, huulet, ääni, poimut suun ympärillä, oli karkeaa. Ihminen, jolla on sellaiset kasvonpiirteet, elää omaa yksilöllistä elämäänsä olematta tottunut kysymään neuvoa muilta; hän voi taistella yökauden itse pääenkeleitä vastaan, mutta kohtaa teidät aamulla yhtä läpitunkemattomana ja suljettuna kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut… Ury oli luonteeltaan ahdas, mutta syvä, ja Fortune la Perle leveine, kevytmielisine luonteineen ei häntä ollenkaan ymmärtänyt. Jos Ury olisi lauleskellut ollessaan iloisella päällä tai huokaillut suruisina hetkinään, niin Fortune olisi käsittänyt häntä; mutta hän ei kyennyt arvioimaan sielua, joka kätkeytyi noiden läpitunkemattomain, jäykkien piirteiden taa.

"Auttakaa nyt minua, herra", lausui Ury, kun kupit oli tyhjennetty. "Meidän on valmistauduttava sen tapauksen varalta, että joku vilkaisisi tänne."

Fortune mutisi nimensä ja ryhtyi uutterasti auttamaan Urya. Majan yhdellä seinällä oli päittäin nurkkaan tuettuna penkki. Varsin karkeatekoinen laite muuten, alustalleen riviin asetetuista hirsistä, jotka päältäpäin oli katettu sammalilla. Eripitkät hirret muodostivat epätasaisen katoksen. Ury poisti sammalen seinänpuolelta; kohotettuaan pois pari kolme hirttä hän sahasi poikki pääpuolessa törröttävät tukipuut; sitten hän asetti hirret jälleen paikoilleen, joten epätasainen katos jäi entiselleen. Lattian alta kaivamansa kauramatot hän asetti penkkiin muodostuneeseen aukkoon; päällimmäiseksi hän vielä levitti säkkejä, sammalia ja peitteen. Pitkin penkkiä asetettujen peitteiden kätkemänä Fortune saattoi rauhallisena maata tilallaan kenenkään mieleen juolahtamatta, että siellä oli joku.

Ensi viikkoina Nomessa tapahtuneen murhan jälkeen toimitettiin sarja tutkimuksia, joista ei päässyt vapaaksi ainoakaan maja tai teltta. Mutta Fortune loikoili koko ajan turvallisessa piilopaikassaan. Todellisuudessa Ury Bramin majasta ei pidetty paljoakaan lukua, koska siellä vähemmän kuin missään muualla maailmassa luultiin John Randolphin murhaajan piilevän. Mutta sen jälkeen kuin Urynkin majaa oli käyty katsastamassa, ryömi Fortune loukostaan ja alkoi rauhallisesti kävellä päiväkaudet majassa pelaten korttia tai polttaen loppumattoman määrän savukkeita. Vaikka hän kevytmielisine luonteineen rakastikin iloisuutta, sukkeluuksia ja naurua, niin hän kumminkin pian mukautui Uryn vaiteliaisuuteen. He puhelivat vähän ja silloinkin vain takaa-ajajain toimista ja suunnitelmista, tien laadusta ja koiranhinnoista; ja nuokin kysymykset heräsivät kuin sivumennen ja ani harvoin. Fortune mietti tähän aikaan jotakin uutta korttipeliä ja istui tuntikausia, jopa kokonaisia päiviäkin yhä sotkien ja jakaen kortteja. Järjestäen kortit pitkiin riveihin hän tarkasteli huolellisesti siten muodostuneita yhtymiä. Ja sotki ja jakoi taas kortit, kunnes tämä puuha lopulta alkoi häntä väsyttää, jolloin hän pöydän yli kumartuneena loihti mielikuvitukseensa Nomen iloiset pelihuoneet, joissa pelaajat ja katsojat viettävät ruletin lakkaamatta paukahtelevan pallon ääressä päivänsä ja yönsä. Sellaisina hetkinä hän tunsi niin painostavasti yksinäisyytensä ja pääsemättömän tilansa, että istuskeli tuntikaudet asentoaan muuttamatta. Joskus sattui, että tuo kauan pidätetty katkeruus johti intohimoisiin mielenpurkauksiin; mutta vaikka hän oli elämänsä turmellut, ei hän sitä tunnustanut.

"Elämä on kehnoa peliä", vatkasi hän alinomaa valittaen kohtalonsa muuttelevaisuutta. "Minua ei ole vedellyt koskaan. Paha sallimus on merkinnyt minut jo syntyessäni. Äitini maidossa olen imenyt huonon onnen. Kun äitini minua kantoi, heitettiin hänelle väärät pelinopat, ja minä synnyin vain todistamaan hänen häviötään. Mutta ei hänellä olisi ollut oikeutta moittia minua siitä ja katsella minua kuin elotonta korttipakkaa. Ja sentään hän teki niin, ja kuinka usein vielä! Miks'ei hän lahjoittanut minulle rikkautta? Miks'ei sitä tehnyt yhteiskunta? Miksi jäin Seattleen ilman penniäkään? Miksi saavuin Nomeen elääkseni siellä kuin sika? Miksi poikkesin Eldoradoon? Olinhan aikonut mennä Big Pittin luo, ja Eldoradoon juoksin vain hetkeksi, tikkuja lainaamaan. Miksi minulta loppuivat tikut? Miksi mieleni teki tupakoida? Näettehän, että kaikki vei yhtäänne, kaikki pikkuseikat ja vähäpätöisyydetkin. Koko elämäni on edeltäpäin määrätty jo ennen syntymääni. Siksi on kaikki niin käynytkin. Siksi tapasin John Randolphin pelinoppineen! Olkoon hän kirottu! Hän sai, mitä hänelle kuuluu! Miks'ei hän hillinnyt kieltään? Miks'ei hän luovuttanut minulle häviötäni takaisin? Näkihän hän, että olin perikadon partaalla. Miks'ei hän hillinnyt itseään? Oi miksi? Miksi? Miksi?" — Ja Fortune la Perle alkoi harhailla ympäri huonetta turhaan hakien vastausta kysymyksiinsä.

Näiden kohtausten aikana Ury oli tavallisesti äänettä, pysyen aivan tyynenä. Ainoastaan hänen harmaiden silmiensä katse kävi aivan kuin himmeämmäksi ja raskasilmeisemmäksi. Näytti kuin ei asia olisi herättänyt laisinkaan hänen mielenkiintoaan. Mitään yhteistä ei näillä kahdella ihmisellä todellisuudessa ollutkaan. Ja tuo tosiasia se juuri ihmetyttikin Fortunea, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut Uryn häntä auttamaan.

Mutta odotusaika alkoi loppua. Verenjanon täytyi kylässä väistyä kullanjanon tieltä. John Randolphin murha siirtyi vähitellen muistotietojen joukkoon. Ja asia päättyi siihen. Jos murhaaja olisi äkkiä ilmestynyt Nomen väestön keskuuteen, ei se tietystikään olisi rauhoittunut, ennenkuin tämä olisi saanut ansaitsemansa palkan. Mutta nyt ei kysymystä Fortune la Perlen olinpaikasta pidetty minään elinkysymyksenä. Vuoristopurojen uomissa ja niiden kaltevilla kivikkorannoilla oli paljon kultaa. Kun meri vapautui jäistä, siirtyivät kullanetsijät avarine pusseineen sinne, missä elämän hyvä oli saatavissa niin suunnattoman halvalla.

Eräänä yönä Ury Bram Fortunen auttamana valjasti koirat ja varusti reet, ja molemmat lähtivät jäätä myöten etelään. Mutta sitä suuntaa he eivät noudattaneet koko aikaa. St. Michaelin luota he kääntyivät länttä kohti edeten vähitellen merenrannalta sisämaahan päin. Sitten matkustettuaan ylängön poikki he saapuivat Yukonille muutaman sadan mailin päähän sen suusta. Kulkien edelleen koillista kohti he kaarsivat Koyakukin, Tananan ja Minukin. Vasta sivuutettuaan Ison Mutkan Fort-Yukonin luona he Flotzin kautta jälleen lähtivät etelään päin.

Matka oli sangen vaivalloinen. Ury saattoi koko ajan Fortunea. Se ei viimeksimainittua ollenkaan kummastuttanut, olihan Ury ennen lähtöä sanonut, että hänellä oli Eaglessa liikeyrityksiä ja työmiehiä palveluksessaan. Eagle oli aivan matkan loppupäässä. Jo muutamia maileja lähempänä, Fort-Kudahissa, liehui Britannian lippu. Pian he sivuuttivat Dawsonin, Pellyn, Five-Fingerin, Windy Armin, Cariboo-Crossingin, Lindermanin, Chilcootin ja Dyean. Lähelle Eaglea, joka jäi heidän taakseen, he asettuivat yöksi. Se oli heidän viimeinen pysähdyspaikkansa. Siellä heidän piti erota. Seuraavana päivänä he nousivat varhain. Fortune tunsi mielensä keventyneen. Ympärillä tuntui kevään tulo. Aurinko oli taas näyttäytynyt. Päivät pitenivät. Kanadan alue oli jo aivan lähellä. Ja siellä odotti täydellinen vapaus. Päivä päivältä hän lähestymistään lähestyi suurta, vapaata maailmaa, joka oli niin houkuttelevan kaunis. Kuvaillen taivaankaaren värein tulevaa elämäänsä Fortune vihelteli erilaisia leikillisiä säveleitä. Ury valjasti koirat ja latoi tavarat rekiin. Kun kaikki oli valmiina ja Fortune kärsimättömänä odotteli lopullista lähtöhetkeä, heitti Ury äkkiä vielä muutamia pölkkyjä tuleen ja istahti uudelleen loimahtavien liekkien valoon.

"Oletteko kuullut koskaan Kuolleen Hevosen taipaleesta?" kysyi hän ja katsoi miettivästi Fortuneen, joka pudisti kieltäen päätään. Hän alkoi itsekseen tuntea harmia tämän odottamattoman viivytyksen johdosta.

"Joskus sattuu kohtaamaan olosuhteissa, jotka eivät sitten koskaan lähde mielestä", jatkoi Ury hiljaa ja hitaasti. "Kuolleen Hevosen taipaleella tapahtui minulle sellaista. Valkean Harjanteen yli kulku 97-luvulla oli omansa saattamaan jokaisen epätoivoon. Ei tämä tie ole turhaan saanut sellaista nimeä. Hevoset kuolivat kuin kärpäset ensi pakkasella. Pitkin matkaa Skagwaysta Bennetiin oli kasoittain hevosenraatoja. Hevoset kaatuilivat jyrkissä ahteissa, kuolivat korkeiden ylänköjen ruohon myrkyttäminä ja nääntyivät nälkään järvien selällä. Loput tuhoutuivat pitkällä matkalla; ne upposivat jokiin raskaine kuormineen tai ruhjoutuivat kiviä vasten; ne taittoivat jalkansa vuorten rotkoissa, katkaisivat selkärankansa pudotessaan varustuksineen rinnettä alas nurinniskoin; ne vajosivat hetteisiin, tukehtuivat liejuun, puhkoivat vatsansa soilla oksaisiin kantoihin. Pakottaen ne työhön äärimmäiseen uupumukseen asti ihmiset sitten ampuivat ne ja palasivat meren rannalle hankkimaan uusia. Kuolleen Hevosen taipaleella ihmisten sydämet joko särkyivät tai kovettuivat ja muuttuivat kiviksi. Tällä matkalla kohtasin ihmisen, joka oli kärsivällinen ja lempeä kuin Kristus. Hän oli kunnon ihminen. Pitäessään puolipäivälepoa hän päästeli hevosiltaan kuormat antaakseen niiden levätä. Hän maksoi viisikymmentä shillinkiä ja enemmänkin heinäsentneristä. Omilla peitteillään hän peitti hevosten satulan hiertämät selät. Toisilla nuo haavat kehittyivät hirvittäviksi; toiset antoivat hevosten pudotettuaan kenkänsä käydä kavionsa verestäville haavoille. Mutta hän käytti viimeisen dollarinsa kengännauloihin. Minä tiedän sen hyvin, sillä me nukuimme samalla tilalla, söimme samasta kattilasta ja olimme kuin läheiset veljet seuduilla, joilla muut kadottivat kaiken ihmishahmonsa ja kuolivat kirous huulillaan. Olipa hän kuinka väsynyt tahansa, oli hän aina valmis nousemaan ja korjaamaan satulavyötä tai helpottamaan liian kireää hihnaa. Useinkin ympärillämme tapahtuvat kauhunäytelmät saivat hänen silmänsä vettymään. Kallioiden yli kiivettäessä, jolloin eläinparkojen piti nousta takajaloilleen ja ojentaa etujalkansa eteenpäin, niinkuin kissat tekevät kynsiessään seinää, oli koko tie täynnä alas luisuneiden hevosten ruumiita. Ja tuossa löyhkäävässä hajussa, aina lempeänä ja säälivänä, auttaen vetoeläimiä vaikeimmissa kohdin, viipyi hän viimeiseen hetkeen saakka, kunnes koko seurue oli päässyt turvalliseen paikkaan. Ja kun joku eläinparka tarttui liejuun, pysäytti hän koko kulkueen, kunnes se oli saatu ylös. Sellaisina hetkinä häntä ei ollut hyvä häiritä. Perille tultuamme tahtoi eräs henkilö, joka oli jo tuhonnut viisikymmentä hevosta, ostaa hevosemme. Olimme siihen aikaan aivan pennittömät. Ja hän tarjosi meille viittätuhatta dollaria. Katsahdimme henkilöön, joka teki meille sellaisen tarjouksen, ja Oregonin itäosista tuotuihin hevosiimme, ja olimme jo vähällä suostua; mutta muistaen vuorenhuippujen myrkylliset ruohot ja kallioiden yli kiipeämisen ei mies, josta oli tullut veljeni, lausunut sanaakaan, vaan jakoi hevoset kahteen ryhmään — toiseen omansa, toiseen minun — ja katsahti minuun. Ymmärsimme toisemme. Minä ajoin hevoseni toiselle taholle, hän toiselle. Tarttuen pyssyihimme ammuimme ne ensimmäisestä viimeiseen, tuon ihmisen, joka oli tuhonnut puolen sataa hevosta, kiroillessa meitä täyttä kurkkua. Ja se mies, josta oli tullut veljeni Kuolleen Hevosen taipaleella…"

"Olen valmis", vastasi Fortune, ja hänen kasvoilleen tuli entisen väsyneen huolestumisen ilme. "Mutta joutukaa vain."

"Olen koko ikäni uskonut Jumalaan. Uskon, että hän on oikeamielinen. Uskon, että hän katsellessaan meitä valitsee meistä jotkut tarkoituksiaan täyttämään. Ja uskon hänen haluavan, että minun käteni panee täytäntöön hänen tahtonsa. Uskon sen niin syvästi, että suostun taistelemaan kanssanne aivan samanlaisissa olosuhteissa, jotta hänen tuomionsa täyttyisi."

Fortunen sydän alkoi valtavasti sykähdellä hänen kuullessaan nuo sanat. Hänellä oli hyvin hämärä käsitys Uryn Jumalasta, mutta hän uskoi onneen, ja se ei ollut hänestä luopunut siitä yöstä alkaen, jolloin hän pakeni lumikenttää myöten merelle päin.

Ury nyökkäsi hyväksyvästi. Fortune veti taskustaan korttipakan. Pelaajan vaistot heräsivät hänessä hänen nähdessään kortit. Tietysti ei onni nytkään pettäisi. Ja haaveksien palaavasta päivästä hän otti korttinsa ja vavahti ilosta huomatessaan, että hänen oli jaettava kortit.

Hän sotki ja jakoi; pata oli valttina. Kun he katsoivat kortteja, ei Urylla ollut ainoatakaan valttia, mutta Fortunella sitävastoin ässä ja kymppi. Vapaus tuntui hänestä aivan läheiseltä. He pysähtyivät viidenkymmenen askelen päähän toisistaan.

"Jos on Jumalan tahto, että surmaatte minut, ovat koirat kaikkine valjaineen teidän. Taskustani löydätte valmiin kauppakirjan", selitti Ury asettaen leveän rintansa häntä kohti suunnatun revolverin maalitauluksi. Koettaen irroittaa ajatuksensa auringonsäteissä kimaltelevasta valtameren ulapasta tähtäsi Fortune huolellisesti. Kaksi kertaa hän laski revolverin, sillä kevättuuli huojutteli yhä männynlatvoja. Vihdoin hän asettui toisen polvensa varaan ja puristaen lujasti molemmin käsin revolveria ampui laukauksen. Ury horjahti, levitti kätensä ja tehtyään mielettömän kokeen astua eteenpäin kaatui lumeen. Fortune älysi, ettei ollut osannut suoraan rintaan, koska hänen vastustajansa oli horjahtanut.

Kun Ury kooten viimeiset voimansa itseään hallitakseen ojensi kätensä ottaakseen revolverin, vilahti Fortunen mieleen ajatus ampua vielä kerta. Mutta hän luopui siitä heti. Onni oli suosinut häntä koko ajan. Hän tunsi, että jos hän nyt tekee rikoksen, saa hän sen jäljestäpäin maksaa. Ei, hän toimii loppuun asti rehellisesti. Ja sitäpaitsi oli Ury niin pahoin haavoittunut, että hän tuskin jaksoi pidellä kädessään raskasta Colt-revolveria.

"Missä on nyt Jumalanne?" kysyi Fortune la Perle pilkallisesti antaen haavoittuneelle aseen.

"Hän ei ole puhunut vielä", vastasi Ury. "Valmistautukaa hänen päätöksensä varalta."

Fortune katsahti häneen asettuen sentään syrjittään suodakseen mahdollisimman pienen tähtäysalan. Ury, horjuen kuin juopunut, odotti kuitenkin, kunnes vastustaja olisi asettunut rauhalliseen asentoon. Revolveri oli hyvin raskas, ja hän epäili itse niinkuin Fortunekin, voisiko hän kannattaa asetta. Mutta hän kohotti sen ja kohotettuaan kätensä päänsä yli laski revolverin hitaasti alas. Samalla hetkellä kuin hän näki Fortunen vasemman kyljen tähtäimen tasalla, hän laukaisi. Fortune kaatui nurinniskoin.

Iloisen San Franciscon kuva himmeni ja kalpeni, ja kirkkaiden säteiden valaisema lumi kävi yhä tummemmaksi. Fortune kirosi viimeisen kerran petollista kohtaloansa.

"ÄPÄRÄ"

"Äpärä" oli oikea paholainen. Se tunnettiin kautta koko Pohjolan. Monet nimittivät sitä "Lemmon sikiöksi", mutta sen isäntä, Musta Leclair, oli keksinyt sille häpeällisen pilkkanimen "Äpärä". Paholainenhan se oli Musta Leclairkin, ja he yhdessä muodostivat parin. On sananlasku, että kun kaksi pirua kohtaa toisensa, on siitä tuloksena pieni helvetti. Sitä saattoi odottaakin, niin pian kuin "Äpärä" joutui Mustan Leclairin holhottavaksi. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli "Äpärä" vielä penikka, laiha, nälkäinen, ilkeäsilmäinen; sen tervehdyksenä olivat: yritys purra, murina ja äkäiset katseet. Leclairin tapana taas oli kohottaa suden tavoin ylähuultaan, jolloin valkeat, julmat hampaat paljastuivat. Aivan siten hän irvisti välähyttäen silmiään viekkaasti ja tavoittaen kädellään "Äpärää" ja veti sen luokseen vinkuvasta penikkaparvesta. Epäilemättä he olivat selvillä toisistaan, sillä "Äpärän" pikku hampaat painuivat heti Leclairin käteen ja Leclair puristi kylmäverisesti peukalonsa ja etusormensa pennun kurkkuun, ollen vähällä tukehduttaa sen.

"Sacre dame!" kirosi ranskalainen hiljaa pyyhkien verta haavoittuneesta kädestään ja katsellen maahan, missä penikka haukkoi henkeään kieritellen lumessa.

Leclair kääntyi John Hamliniin, joka oli Sixty Milen kauppa-aseman johtaja, ja sanoi: "Siinä on sisua! Mitä tahdotte siitä, monsieur? Häh? Mitä tahdotte? Minä ostan sen. Ostan paikalla!"

Juuri siksi, että tunsi penikkaa kohtaan sammumatonta vihaa, Leclair osti sen ja antoi sille häpeällisen nimen. Viisi vuotta he samoilivat yhdessä Pohjolaa, St. Michaelin ja Yukonin suun seuduilta Pellyn lähteille, vieläpä Peace-joelle, Athabascaan ja Isolle Orjajärvelle saakka. Ja he tulivat niin kuuluisiksi taipumattomasta ilkeydestään, että sellainen maine ei ole koskaan tullut koiran ja ihmisen osaksi.

"Äpärä" ei tuntenut isäänsä — siitä sen nimi — mutta John Hamlin tiesi, että sen isä oli ollut iso harmaa susi. Emä taas, jonka penikka hämärästi muisti, oli muriseva, pureksiva, likainen narttu, vankkaotsainen, leveärintainen, ilkeäsilmäinen, sitkeähenkinen kuin kissa, ja sillä oli ihmeelliset varastelun ja kaikenlaisen pahanteon lahjat. Uskoa sitä, luottaa siihen ei ollut ajateltavissakaan. Varma saattoi olla vain sen kavaluudesta; sen rakkausseikkailut metsässä olivat epäämättömänä todistuksena sen kurittomuudesta. Paljon pahaa ja paljon voimaa oli "Äpärän" vanhemmissa, ja kaiken sen peri penikka, liha heidän lihastaan ja luu heidän luustaan. Ja sitten ilmaantui Musta Leclair, otti armottomaan hoitoonsa penikan, joka juuri oli saanut elämän, ja muokkasi, masensi ja kiusasi sitä, kunnes se oli muuttunut kookkaaksi, vihaiseksi pedoksi, joka osasi juonitella ja aivan puhisi vihasta, — pedoksi, joka synkkänä ja kavalana muistutti paholaista. Kelpo isännän luona olisi "Äpärästä" kasvanut tavallinen työhön pystyvä vetokoira. Mutta sitä kohtasi kova onni. Leclair vain kehitti sen luontaisia pahoja vaistoja. "Äpärän" ja Leclairin tarina on kertomus sodasta, viisivuotisesta, ankarasta ja säälimättömästä sodasta, jota heidän ensimmäinen kohtaamisensa jo saattoi odottamaan. Alusta alkaen oli syy Leclairin, sillä hän vihasi tietoisesti ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö penikka vihasi sokeasti, vaistomaisesti ja umpimähkään. Alussa ei kohtelussa ollut tuota äärimmäistä, pirullista julmuutta — se tuli käytäntöön vasta myöhemmin — ainoastaan lyönnit ja petomainen raakuus. Sellaisen kohtelun seurauksia oli "Äpärän" revitty toinen korva. Vahingoittuneet lihakset eivät koskaan kasvaneet entiselleen, vaan korva riippui senjälkeen kuin riepu muistuttaen koiralle sen rääkkääjää. Eikä se muutenkaan unohtanut… Kun se vielä oli keskenkasvuinen, kapinoi se typerästi ja aina onnistumatta; mutta se kumminkin yhä pureskeli, koska se kuului sen luontoon. Vaikka se vinkui tuskasta piiskan- tai nuijaniskujen sadellessa, se kumminkin lopulta päätyi murinaan, joka ilmaisi uhkaa, kostonhalua ja koko sen sielussa piilevää katkeruutta, ja sai siitä joka kerta palkakseen lisätyn määrän potkuja ja lyöntejä. Mutta se oli elinvoimainen niinkuin äitinsäkin. Hengiltä ei sitä saanut millään. Se viihtyi kurjuudessaan, vahvistui nälissään ja kehitti tuossa kauheassa olemassaolon taistelussa itselleen erinomaisen ymmärryksen. Siinä yhtyi äidin kavaluus ja viha isän villiin rohkeuteen.

Kenties isältään se oli perinyt senkin tavan, ettei se koskaan valittanut. Se lakkasi vinkumasta sitä mukaa kuin sen jalat varttuivat; se kasvoi synkäksi ja vaiteliaaksi, nopeaksi ja äkilliseksi hyökkäyksissään. Solvauksiin se vastasi murinalla, lyönteihin puraisulla, ja välillä se irvisteli kuvaamattoman vihaisesti. Mutta milloinkaan, minkäänlaisilla kidutuksilla ei Leclair enää saanut sitä ulvomaan tuskasta tai pelosta. Sellainen itsepäisyys vain yllytti Leclairin kiukkua ja saattoi hänet turvautumaan häijyimpään julmuuteensa.

Kun Leclair antoi joka koiralle kalan kullekin, mutta "Äpärälle" vain puolet, ryösti se toisilta koirilta niiden ruoan. Se anasti ruokatavaroita varastopaikoista ja teki itsensä syypääksi tuhansiin varkaankepposiin, kunnes siitä tuli kaikkien koirien ja koiranomistajaan kauhu. Kun Leclair löi "Äpärää" ja silitteli Babettea, joka veti puolta huonommin, kaatoi "Äpärä" sen lumeen ja raateli niin sen takajalan, että Leclairin täytyi lopettaa eläinparka. Verisissä otteluissa toisten vetokoirain kanssa "Äpärä" voitti aina ja pakotti toiset kuuliaisuuteen asettuen niiden lainlaatijaksi kaikissa elämän kohdissa ja valvoen tarkkaan, että sen säätämiä lakeja noudatettiin.

Viiteen vuoteen se vain kerran kuuli ystävällisen sanan ja tunsi lempeän kädensilityksen, ja siksi se ei tätäkään ymmärtänyt. Se teki villin hyppäyksen ja puraisi. Lempeästi puhutellut ja silittänyt oli sitä Sunrisen lähetyssaarnaaja, joka vastatulleena ei tuntenut seudun tapoja; mutta senjälkeen ei hän puoleen vuoteen voinut kirjoittaa kirjeitä Valtoihin omaisilleen, ja Mc Questionin haavuri oli noudettava jäitse kahdensadan mailin päästä pelastamaan häntä verenmyrkytykseltä.

Sekä ihmiset että koirat katsoivat karsaasti "Äpärään", kun se osui heidän tielleen leiripaikoissa tai kauppa-asemilla. Ihmiset tervehdykseksi kohottivat jalkansa potkuun, koirat pörhistivät karvojaan ja näyttivät hampaitaan. Kerran joku potkaisi sitä jalallaan, mutta silloin "Äpärä" nopealla sudenotteella sulki leukapielensä kuin rautapuristimen kurittajansa pohkeen ympäri ja puri luuhun asti. Mies olisi tappanut koiran, jollei Musta Leclair olisi astunut väliin pahaenteisesti välähdyttäen silmiään ja paljastaen metsästyspuukkonsa. Tappaako "Äpärän?"… Sacre dame! Sen huvin Leclair tahtoi säästää itselleen. Joskus tuonnempana hän tekisi sen itse, tai sitten… No, ken tietää mitä tapahtuu. Joka tapauksessa se asia tulee kerran ratkaistuksi…

Isännästä ja koirasta oli tullut arvoitus toinen toiselleen. Jommankumman hengähdyskin oli uhka ja taisteluhaaste toiselle. Viha sitoi heidät lähemmin yhteen kuin rakkaus konsanaan olisi voinut. Leclair odotti päivää, jolloin hän saa "Äpärän" lopulta lannistumaan ja se vinkuen ryömii hänen jalkoihinsa. Ja "Äpärä"… Leclair tiesi, mitä koiralla oli mielessä ja oli sen usein lukenut tämän katseesta. Niin selvästi lukenut, että kun "Äpärä" sattui olemaan hänen selkänsä takana, hän tuontuostakin kääntyi katsomaan.

Toiset miehet kummastelivat, kun Leclair kieltäytyi ottamasta vastaan suuria summia, joita hänelle tarjottiin koirasta.

"Joka tapauksessahan te sen kerran otatte hengiltä ja jäätte silloin rahoitta ja koiratta", huomautti hänelle John Hamlin kerran, kun "Äpärä" Leclairin potkun jälkeen haukkoi ilmaa lumessa eikä kukaan voinut sanoa, olivatko sen kylkiluut vielä eheät, mutta ei myöskään tohtinut mennä lähemmäksi katsomaan.

Ihmiset olivat ymmällä siitäkin, ettei "Äpärä" karannut. He eivät voineet käsittää sitä. Mutta Leclair ymmärsi. Hän oli elänyt kauan vapaudessa oman mielensä mukaan ja oppinut tajuamaan tuulen ja myrskyn ääniä, yön huokauksia, aamuruskon kuisketta ja päivän voimakkaita säveliä. Hän ikäänkuin kuuli ruohon kasvavan, mehun nousevan puihin ja silmikoiden aukeilevan. Hän tajusi elävien olentojen sanatonta puhetta: ansaan joutuneen kaniinin, synkän korpin, joka viuhtoi ilmaa siivillään, pöllön, joka kömpelösti lensi kuunvalossa, suden, joka hiipi harmaana varjona hämärän ja pimeän rajamailla. Hänelle "Äpärä" puhui täysin ymmärrettävää ja selvää kieltä. Hän käsitti hyvin, miks'ei "Äpärä" juossut tiehensä, ja se sai hänet tuontuostakin katsahtamaan yli olkansa.

"Äpärä" oli kamala nähdä, kun se raivostui, ja useamman kerran se oli hyökännyt Leclairin kimppuun tavoittaen häntä kurkusta, mutta aina se oli väristen kaatunut lumeen koirapiiskan varresta saamansa iskun huumaamana. Siitä se oppi odottamaan aikaansa. Kun se oli saavuttanut nuoruutensa täyden voiman ja kukoistuksen, tuntui siitä, että sen aika oli tullut. Sen rinta oli leveä, lihakset voimakkaat, kasvu tavallista kookkaampi, ja karvat kaulassa päästä lapaan asti olivat aina pystyssä: se oli puhdasverisen suden näköinen. Leclair nukkui peitteisiinsä kietoutuneena, kun "Äpärä" arveli sopivan ajan tulleen. Se hiipi hiljaa lähemmäksi, pää painettuna maahan ja eheä korva koholla, astuen äänettömästi kuin kissa. Se hengitti hiljaa, hyvin hiljaa ja kohottamatta päätään, kunnes se oli aivan isäntänsä vieressä. Siinä se pysähtyi ja katsahti paljaaseen häränkaulaan, joka oli päivettynyt ja kyhmyinen ja jossa tuntui nukkuvan tasainen ja syvä hengitys.

Tuo näky sai kuolan valumaan sen suusta: sillä hetkellä se muisti viallisen korvansa, lukemattomat lyönnit ja kärsimänsä kamalat vääryydet ja hyökkäsi ääntä päästämättä nukkuvan kimppuun.

Leclair heräsi tuntien kipua kurkussaan, johon koira oli iskenyt hampaansa, ja aivan kuin peto hän itsekin silmänräpäyksessä ymmärsi ja tajusi kaikki. Molemmin käsin hän tarttui "Apärän" kurkkuun ja kierittelihe peitteittensä alta vapaaksi heittäytyen koko painollaan koiran päälle. Mutta "Apärän" tuhannet esivanhemmatkaan eivät turhaan olleet riippuneet lukemattomien peurojen ja hirvien kurkussa ja kaataneet niitä maahan; näiden esivanhempain viisaus oli periytynyt sille. Kun Leclair koko ruumiinsa painolla heittäytyi sen päälle, kohotti se takajalkansa ja alkoi kynsiä vastustajansa rintaa ja vatsaa repien ja raastaen nahkaa ja lihaa. Ja kun se tunsi, että sen päällä lepäävän ruumis vavahti ja kohoutui, alkoi se nykiä ja raadella miehen kurkkua. Sen vetokumppanit ympäröivät heidät muristen, ja läähättävä, heikkenevä koira tunsi, että ne odottivat vain tilaisuutta saada repiä vihatun kumppaninsa. Mutta niistä ei nyt ollut kysymys, vaan miehestä, tuosta miehestä, joka puristi sitä, ja se potki ja kiemurteli niin kauan kuin sillä riitti voimia. Mutta Leclair likisti sitä molemmin käsin kurkusta, niin että sen hengitys salpautui, silmät pullistuivat ulos kuopistaan ja kävivät lasimaisiksi leukaperäin vähitellen hellittäessä otettaan, ja mustunut, turvonnut kieli tunkeutui sen suusta.

"Äh! Kas noin, senkin saatana", mutisi Leclair, kurkusta pursuavan veren tukkiessa hänen suunsa ja kitalakensa, ja heitti tajuttoman koiran luotaan.

Sitten Leclair kiroillen karkoitti toiset koirat, jotka aikoivat karata "Äpärän" kimppuun. Koirat hieman levittivät piiriään, mutta ajattelemattakaan asettua makuulle ne virkkuina istuivat takajaloillaan nuoleskellen suupieliään pörhössä karvoin.

"Äpärä" tointui pian isäntänsä äänen kuultuaan ja yritti nousta pystyyn heikoille, horjuville jaloilleen.

"Ähä, sinä lemmon sikiö", syljeskeli Leclair. "Vielä minä sinut opetan!
Nujerran sinut, pirulaisen!"

Ilma, joka yht'äkkiä tulvahti "Äpärän" keuhkoihin, vaikutti siihen kuin viini, ja se syöksähti äkkiarvaamatta kohti isäntänsä kasvoja, mutta osui harhaan, ja sen hampaat louskahtivat yhteen metallimaisesti. Molemmat kierittelivät lumessa Leclairin vimmatusti takoessa nyrkillään. Sitten he hellittivät otteensa ja jouduttuaan täten vastatusten ahdistivat toisiaan milloin edeten milloin peräytyen. Leclair olisi voinut turvautua veitseen. Pyssy oli aivan hänen jalkojensa luona. Mutta hänessä oli herännyt raivoava peto. Hän tahtoi tavoittaa vihollisensa käsin — tai hampain. "Äpärä" yritti hypätä syrjään, mutta Leclair kaatoi sen nyrkiniskulla ja puri hampaansa luuhun saakka koiran lapaan.

Se oli alkuaikojen näytelmä alkuaikaisessa ympäristössä, sellainen, jommoisia saattoi tarjoutua nähtäväksi maailman ollessa vielä nuori ja kesytön. Aukio synkässä korvessa, rengas irvisteleviä susikoiria ympärillä ja keskellä kaksi petoa villissä tappelussa, muristen ja purren, vihan vimmassa, läähättäen, puhisten, singoten kirouksia jännittäen voimansa mielettöminä vihasta ja tappamisen halusta, repien, tempoen ja raastaen luonnonvoimien hillittömyydellä.

Mutta Leclairin onnistui iskeä nyrkillään "Äpärää" korvanjuureen, jolloin koira kaatui ja menetti hetkeksi tajuntansa. Silloin mies hyppäsi molemmin jaloin sen päälle ja alkoi tallata sitä kaikin voimin aivan kuin survoakseen sen maan sisään. Mutta katkaistuaan sen molemmat takajalat Leclair taukosi hengähtääkseen.

"Aaa! Aaa!" kiljui hän kykenemättä puhumaan inhimillisiä sanoja ja puiden nyrkkiään, kun kurkusta ei enää lähtenyt ääntä.

Mutta "Äpärä" ei antautunut. Se virui avuttomana ja voimattomana maassa, mutta sen ylähuuli kohousi heikosti kuin murinaan, jota ei se kumminkaan saanut kuuluviin. Leclair potkaisi sitä, ja koiran heikot leukaperät pureutuivat hänen jalkaansa, mutta hampaat eivät voineet tunkeutua läpi nahan.

Silloin Leclair sieppasi piiskan ja pieksi koiran miltei riekaleiksi kiljuen joka lyönnillä:

"Kyllä minä sinut nyt saan talttumaan! Jumal'avita! Nyt minä sinut masennan!"

Lopulta hän väsyneenä, pyörtymäisillään verenvuodosta horjahti ja kaatui uhrinsa viereen; mutta kun susikoirat tulivat lähemmäksi nauttiakseen kostostaan, käytti hän tajuntansa viimeistä valonvälähdystä peittääkseen omalla ruumiillaan "Äpärän" niiden hampailta.

Tämä tapahtui Sunrisen tienoilla, ja lähetyssaarnaaja, joka muutamia tunteja myöhemmin aukaisi ovensa kolkuttavalle Leclairille, ihmetteli, miksi "Äpärää" ei ollut valjakossa. Vähemmän ei häntä ihmetyttänyt, kun Leclair kohottaen rekipeitteitä otti "Äpärän" syliinsä kompastuen itse kynnykseen. Sattui niin, että Mc Questionin haavuri, jolla oli ollut asioita lähitienoilla, istui siinä vieraana ja ryhtyi yhdessä lähetyssaarnaajan kanssa lääkitsemään Leclairia.

"Merci, non", esteli tämä. "Ensin koira. Kuoleeko? Non. Ei kelpaa.
Sillä minun on se ensin kesytettävä. Siksi ei se saa vielä kuolla."

Haavuri väitti omituiseksi sattumaksi, lähetyssaarnaaja Jumalan ihmetyöksi, että Leclair jäi eloon. Niin heikontunut hän oli, että sai keväällä kuumeen ja kävi uudelleen vuoteeseen. "Äpärän" laita oli ollut vielä huonommin, mutta sen elinvoima voitti kaikki: takajalkojen luut kasvoivat yhteen, ja sisäelimet asettuivat paikoilleen niiden muutamien viikkojen kuluessa, jotka se makasi kääreissään lattialla. Kun Leclair vihdoin toipuvana, vaikkakin laihana ja heikkona, alkoi lämmitellä auringonpaisteessa majan ovella, oli "Äpärä" jo taas saavuttanut käskijäasemansa koiralaumassa ja taivuttanut kuuliaisuuteen ei ainoastaan vetokumppaninsa vaan lähetyssaarnaajankin koirat.

Koiran ainoakaan lihas, ainoakaan karva ei värähtänyt, kun Leclair ensi kerran lähetyssaarnaajan tukemana astui ulos majasta ja hitaasti, äärettömän varovasti istahti kolmijalkaiselle jakkaralle.

"Bon", sanoi hän. "Bon. Miten ihana auringonpaiste!" Ja hän kurotti laihtuneet kätensä aivan kuin kylpeäkseen lämpimässä ilmassa.

Sitten hänen katseensa osui koiraan, ja entinen tuli tuikahti hänen silmistään. Hän kosketti kevyesti lähetyssaarnaajan kättä.

"Mon père, se on oikea paholainen tuo 'Äpärä'! Haetteko pistoolini, jotta voin rauhassa lämmitellä auringossa."

Sen jälkeen hän useampina päivinä istuskeli auringonpaisteessa majan edustalla. Hän ei uinahtanut hetkeksikään, ja pistooli oli koko ajan hänen polvellaan. Ja "Äpärä" tottui joka päivä ensimmäiseksi työkseen katsomaan, oliko ase tavallisella paikallaan. Tultuaan siitä vakuutetuksi se hiukan kohotti ylähuultaan merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja Leclair väänsi huulensa yhtäläiseen irvistykseen. Kerran lähetyssaarnaaja huomasi tuon merkkikielen.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Olen valmis uskomaan, että tuo peto ymmärtää…"

Leclair naurahti hiljaa: "Kuulkaahan, mon père, se ymmärtää varmasti mitä nyt sanon."

Aivan kuin puhutun vahvikkeeksi "Äpärä" tuskin huomattavasti liikautti tervettä korvaansa tarkaten ääniä.

"Äpärä" päästi kumeaa murinan; sen kaulakarvat pörhistyivät ja kaikki lihakset jännittyivät odotuksesta.

Ranskalainen kohautti olkapäitään, jolla liikkeellä hänen maanmiehensä ilmaisevat mitä tahansa, alkaen täydellisestä tietämättömyydestä kaikenpuoliseen ymmärtämiseen asti.

"Mon père", vastasi Leclair lyhyen äänettömyyden jälkeen, "se hetki ei ole vielä tullut. Ilmetty paholainen tuo koira on. Ja kerran minä sen vielä runnon pieniksi paloiksi… Äh! Kerran vielä teen sen… Bon!"

Koitti päivä, jolloin Leclair kokosi koiransa ja läksi veneellä Forty Milen tienoille ja siitä Porcupinen asemalle, missä hän rupesi kultayhtiön palvelukseen ja vietti tiedusteluretkillä suurimman osan vuotta. Sitten hän souti ja sauvoi itsensä Koyokukia ylös autioksi jääneeseen Artic Cityyn asti ja palasi ajelehtien leiriltä leirille alas Yukonjokea. Näinä pitkinä kuukausina "Äpärä" sai perusteellisen kurituksen. Se sai kestää monet kidutukset, nälän, janon, tulen ja — pahimman kaikista — musiikin kidutuksen.

Kuten kaikki heimolaisensa vihasi sekin musiikkia. Se aiheutti sille äärimmäistä tuskaa, repi siitä hermon hermolta ja hajoitti sen olemuksen kaikki säikeet. Musiikkia kuullessaan se ulvoi pitkäveteisesti kuten sudet ulvovat katsellessaan tähtiä pakkasyönä. Se ei voinut olla ulvomatta. Se oli sen ainoa heikkous taistelussa ihmistä vastaan, ja se häpesi sitä. Leclair puolestaan rakasti intohimoisesti musiikkia, aivan yhtä paljon kuin väkeviä juomiakin. Ja kun hän tunsi tarvetta keventää sydäntään, turvautui hän jompaankumpaan näistä keinoista, useimmiten molempiin. Kun hänen humaltuneissa aivoissaan kajahtivat laulamattomat laulut ja hänen luonteensa pirullinen puoli havahtui, kevensi hän mieltään kiusaamalla "Äpärää".

"Ryhdymme hiukan harjoittamaan musiikkia", puheli hän. "Häh, mitä arvelet siitä, 'Äpärä'?"

Hänellä oli vain vanha, kulunut hanuri, jota hän säilytti kuin aarretta ja paikkaili kärsivällisesti. Parempaa ei mistään saanut ostaa rahallakaan, ja siitä hän loihti kummallisia, haaveellisia säveliä, joita kukaan ei ollut koskaan kuullut. Silloin "Äpärä" purren hampaansa yhteen peräytyi äänettömästi, tuuma tuumalta huoneen kaukaisimpaan soppeen. Mutta lakkaamatta soittaen, paksu keppi kainalossa Leclair seurasi sitä askel askeleelta, kunnes se ei enää voinut peräytyä kauemmaksi.

Alussa "Äpärä" lyyhistyi kokoon aivan seinäviereen; mutta musiikin yhä lähestyessä sen oli pakko nousta takajaloilleen, selkä kuin hirsiseinään kiinnikasvaneena, etukäpälillään hosuen ikäänkuin työntääkseen ääniä loitommalle itsestään. Leukojaan se ei vielä aukaissut, mutta sen ruumista karsivat vavahdukset, kummalliset nykäykset ja puistatukset, ja lopuksi se vapisi koko ruumiiltaan ja kiemurteli mykän tuskan valtaamana. Mutta kun se ei enää voinut hallita itseään, avautuivat sen leukaperät suonenvetoisesti ja sen kurkusta puristui ääniä, niin matalia, ettei niitä ihmiskorva voinut tajuta. Sitten se levittäen sieraimensa, pullistaen ulos silmänsä, pörhistäen jok'ainoan karvan voimattomasta vihasta päästi kuuluviin pitkäveteisen sudenulvonnan. Alussa ääni aaltomaisesti nousi muuttuen läpitunkevaksi parkaisuksi, sitten se vähitellen vaipui katkeraksi valitukseksi; sitten se uudelleen kohosi, ja niin oktaavi oktaavilta: särkyneen sydämen tuskanhuuto ja sen jäljestä loppumaton murhe ja epätoivo, heiketen, kuollen, viimein katketen kokonaan.

Koira kärsi kaikki helvetin tuskat. Ja pirullisella terävyydellä Leclair ikäänkuin arvasi koiran jokaisen hermon kätköt, tunnusteli sydämen kaikki kielet saadakseen niistä ilmi viimeiseen tippaan asti kaiken murheen ja pakottaakseen sen purkautumaan pitkäveteisenä ulvontana, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli hirveätä, kammottavaa kidutusta, ja sen jälkeen "Äpärä" oli päiväkaudet hermostunut säpsähtäen jokaista ääntä, säikkyen omaa varjoaankin, mutta yhtä äkäisesti kurittaen kumppaneitansa. Herpaantumisen oireita ei siinä voinut huomata. Päinvastoin se muuttui vaiteliaammaksi ja synkemmäksi, odotteli toivomaansa tilaisuutta niin kärsimättömästi, että se alkoi kummastuttaa ja painostaa itse Leclairiakin. Koira makasi tuntikaudet liikkumattomana tulen ääressä luomatta silmiään Leclairista ja ilmaisten tuolla katseellaan kaiken vihansa katkeruuden.

Silloin mies usein tunsi törmänneensä elämän ytimeen — tuohon kukistumattomaan voimaan, joka salaman tavoin sinkauttaa kotkan alas taivaanlaelta, joka ohjaa suuret harmaat hanhet milloin pohjolaan, milloin etelän maille, joka ajaa kutevan lohen tuhansien mailien taa Yukon-joen pyörteiden halki. Sellaisina hetkinä hänkin tunsi puolestaan tarvetta ilmaista lannistumatonta luontoaan valmistamalla itselleen huimat pidot väkijuomien, villin musiikin ja "Äpärän" avulla, jolla tavoin hän tahtoi näyttää voimansa koko maailman kasvojen edessä ja heittää taisteluhaasteen koko olevaisuudelle, menneisyydelle ja tulevaisuudelle.

"Tämä se jotakin on", päätteli hän, kiskoessaan hanurista säveliä, jotka koskettivat "Äpärän" sielun salaisia kieliä saaden kuuluviin pitkäveteisen, kiukkuisen ulvonnan. "Minä liikutan vain kättäni näin ja näin… Hupaista! Saakurin hupaista! Papit laulavat, akat rukoilevat, miehet kiroilevat, linnut piipittävät, 'Äpärä' ulvoo, ja kaikki se on yhtä ja samaa. Haha!"

Isä Gauthier, kunnianarvoisa sielunpaimen, alkoi kerran neuvoa häntä peloitellen monien sielunsa kadottaneiden esimerkillä. Mutta sitä hän ei tehnyt toistamiseen.

"Kenties on niin, mon père", kuului vastaus, "mutta helvetinkin minä läpäisen ryskeellä ja pauhulla kuten hukanputki palavan rovion… Vai mitä, mon père!"

Mutta kun kaikella maailmassa on loppunsa, niin hyvällä kuin pahallakin, tuli Mustasta Leclairistakin loppu. Kesällä matalanveden aikana hän ruuhessaan, seipäällä avittaen, meloi Mc Dougallista Sunriseen. Lähti Mc Dougallista Timothy Brownin keralla ja saapui Sunriseen yksinään. Sitten tuli tunnetuksi, että he ennen lähtöään olivat riitaantuneet. "Lizzie", kymmentonninen vanha rataslaivarähjä, joka oli lähtenyt vuorokautta myöhemmin kuin Leclair, saapui perille kolme päivää ennen häntä. Ja kun Leclair vihdoin ilmestyi, oli hän saanut olkapäänsä puhki kuulasta ja alkoi kertoa jotakin väijytyksestä ja murhamiehistä.

Sunrisessa oli sillävälin keksitty kultasuoni ja tapahtunut suuria muutoksia. Seudulle tulvi sadoittain kullanetsijöitä, paloviinaa ja puolitusinaa huijareita; ja lähetyssaarnaaja näki vuosikausien uurastuksensa intiaaniparkojen auttamiseksi rauenneen tyhjiin. Kun intiaaninaiset rupesivat keittämään papuja ja pitämään vireillä tulta naimattomille kullanetsijöille ja miehet vaihtamaan lämpimiä turkiksiaan mustiin pulloihin ja rikkinäisiin kelloihin, kävi pappi vuoteeseen, sanoi muutaman kerran: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" ja lähti toiseen maailmaan karkeatekoisessa pitkulaisessa arkussa. Senjälkeen huijarit siirsivät ruletin ja pelipöydät lähetystalolle, mistä rahojen helinä ja lasien kilinä alkoi kuulua päivät ja yöt läpeensä. Timothy Brown oli ollut suosittu mies tässä Pohjolan seikkailijain piirissä. Yksi vika vain oli hänellä ollut: kiivas luonto ja osuva nyrkki; mutta nuo pikkuseikat korjasi hänen hyvä sydämensä ja anteeksiantavaisuutensa. Leclairin vikoja taas ei hyvittänyt mikään vastapaino. Hän oli "musta", siitä olivat todistuksena hänen monet tekonsa, joita ei kukaan unohtanut, mistä syystä häntä vihattiinkin yhtä paljon kuin Brownia rakastettiin. Siksipä miehet, jotka sattuivat olemaan Sunrisessa, sitoivat hänen olkapäähänsä puhdistavan kääreen ja veivät hänet Lynch-oikeuden eteen.

Asia oli vallan selvä. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc Dougallissa. Timothy Brownin keralla hän oli sieltä lähtenyt, mutta saapunut Sunriseen ilman häntä. Katsoen hänen entisiin tepposiinsa tulivat kaikki samaan johtopäätökseen, että hän oli tappanut Timothy Brownin. Leclair puolestaan myöntäen kaikki edellämainitut tosiseikat kielsi johtopäätöksen oikeuden, antaen toisen selityksen. Kaksikymmentä mailia Sunrisesta olivat hän ja Timothy Brown sauvoneet venettään kallionkuvetta pitkin. Rannalta kajahti kaksi pyssynlaukausta. Timothy Brown putosi veneestä jättäen punaisia läikkiä vedenpinnalle. Sitten häntä ei enää näkynyt. Mutta Leclair itse kaatui veneen pohjalle olkapää puhkaistuna. Hän makasi hiljaa katsellen rannalle. Jonkun ajan kuluttua kaksi intiaania pisti päänsä näkyviin pensaikosta. He tulivat veden rajaan laahaten perässään koivunkuoresta tehtyä ruuhta. Tuskin he olivat saaneet sen vesille, kun Leclair laukaisi pyssynsä. Hän osasi toiseen heistä, joka kierehti veteen samoin kuin Timothy Brown. Toinen jäi veneen pohjalle, ja sitten niin ruuhi kuin venekin kulkivat valtoiminaan virran mukana. Virta vei heidät saaren luo, missä joki haaraantuu; ruuhi kulki saaren toista rantaa, vene toista. Ruuhta hän ei sen koommin nähnyt, vaan souti itse Sunriseen. Mutta päättäen siitä, kuinka intiaani oli hypähtänyt ruuhessa, hän arveli haavoittaneensa häntä.

Selitystä pidettiin epätyydyttävänä. Hänelle annettiin kymmentuntinen odotusaika, jolla välin "Lizzie" lähti tiedustelemaan asiaa. Kymmenen tunnin kuluttua se tulla porhalsi takaisin Sunriseen. Tiedustelut olivat olleet turhia. Mitään Leclairin puheille myönteisiä seikkoja ei ollut havaittu. Hänen käskettiin tehdä testamenttinsa, sillä Sunrisessa oli Leclairin nimissä valtaus, arvoltaan viisikymmentätuhatta dollaria. Ja nuo ihmiset eivät ainoastaan laatineet lakeja, vaan noudattivatkin niitä.

"Pyydän vain yhtä", lausui hän, "pientä… kuinka te sitä sanottekaan?… pientä suosionosoitusta. Viisikymmentätuhatta dollariani lahjoitan kirkolle ja koirahylkyni 'Äpärän', paholaiselle."

Kävihän se laatuun; sovittiin siis, että "Lemmon sikiö" kulkisi isäntänsä edellä viimeiselle pysähdyspaikalle, ja oikeuden istuin siirrettiin joen rannalle, missä kasvoi yksinäinen mahtava honka. Järvi-Charley teki silmukan nuoraan, heitti sen Leclairin pään yli ja kiinnitti asianmukaisesti kaulaan. Kädet sidottiin selän taa ja Leclair autettiin seisomaan tyhjälle korppulaatikolle. Sitten köyden vapaa pää heitettiin oksan yli, vedettiin kireämmälle ja kiinnitettiin lujasti. Tarvitsi enää vain työntää korppulaatikko alta pois, niin Leclair olisi riippunut ilmassa.

"No, nyt koira!" sanoi Webster Shaw, joka väliaikoina toimi kaivosinsinöörinä. "Järvi-Charley, sinun asiasi on panna sille naru kaulaan."

Leclair virnisteli. Järvi-Charley pani uuden mällin suuhunsa, teki toisen silmukan ja alkoi kiirehtimättä vanutella nuoraa kädessään. Kerran tai kahdesti hän keskeytti työnsä ajaakseen kasvoiltaan liian tunkeileviksi käyneitä sääskiä. Kaikki huitoivat pois sääskiä paitsi Leclair, jonka pään ympärille niitä oli kerääntynyt kokonainen pilvi. Yksinpä "Äpäräkin" loikoessaan pitkänään maassa karkoitti etukäpälillään noita kiusanhenkiä silmistään ja suupielistään.

Mutta Charleyn odottaessa, että koira kohottaisi päätään, kuului hiljaisen ilman halki heikko ääni ja näyttäytyi ihminen, joka käsiään heiluttaen juoksi heitä kohden Sunrisesta päin. Se oli kauppa-asiamies.

"Minulla on teille asiaa, pojat!" lausui hän hengästyneenä saavuttuaan heidän luokseen. — "Äsken juuri tulivat pikku Sandy ja Bernadotte", selitti hän saatuaan henkäistyksi. "Laskivat alempana rantaan tultuaan oikoteitä tänne. Muassaan toivat Majavan. Olivat löytäneet hänet ruuhesta saaren takaa, hänessä on kaksi kuulaa. Toinen intiaani oli ollut Klok-Kut, joka puukotti akkaansa ja pakeni."

"Kas niin. Enkö sitä sanonut?" huusi Leclair riemuiten. "Juuri hän!
Minä tiedän. Puhuin totta."

"Pitää opettaa noita kirotuita siwasheja", sanoi Webster Shaw. "Ne ovat lihonneet ja käyneet hävyttömiksi; pois niiltä on saatava kapinahalu. Lähtekää, pojat, otamme ja hirtämme Majavan toisille varoitukseksi. Siinä ohjelmamme! Mennään kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa puolustuksekseen."

"Hei, m'sieur", huusi Leclair, kun joukko hämärissä alkoi liikkua
Sunrisea kohti. "Tekeehän minunkin mieleni katsomaan näytelmää!"

"Ole huoletta, päästämme sinut irti palattuamme", huusi Webster Shaw olkansa yli. "Sill'aikaa ajattele pahoja tekojasi ja Salliman teitä. Se on sinulle hyödyksi, ja saat olla siitä kiitollinen."

Niinkuin kaikki uhkaaviin tilanteisiin tottuneet ovat terveitä hermoiltaan ja kärsivällisiä, niin osasi Leclairkin odottaa, toisin sanoen hän mukautui asemaansa. Ruumiillista rauhaa hän ei voinut tuntea, sillä kireälle tiukattu köysi pakotti hänet seisomaan aivan suorana. Jalkalihaksien vähänkin herpaantuessa likistyi teräväreunainen nuora hänen kaulaansa. Ruumiin jännitys aikaansai ankaria kipuja haavoittuneessa olassa. Alahuulensa hän työnsi eteenpäin ja suuntasi hengityksensä ylöspäin kasvojaan kohti varjellakseen silmiään sääskiltä. Mutta sittenkin oli hänen asemassaan hyviä puolia. Henkensä pelastuksen vuoksihan jo saattoi jotain kärsiä; sääli vain, ettei päässyt näkemään Majavan hirttämistä.

Näissä ajatuksissa hän askarteli, kunnes hänen katseensa sattumalta osui "Äpärään", joka makasi pitkänään maassa, pää käpälien välissä. Silloin Leclairin mietteet haihtuivat. Hän alkoi pitää tarkoin silmällä koiraa koettaen arvailla, nukkuiko se vai oliko valveilla. "Äpärän" kupeet nousivat ja laskivat tasaisesti, mutta Leclairista tuntui, kuin sen hengitys olisi käynyt hiukkasen nopeammaksi; hän tunsi nyt sen odotuksen ja jännityksen, mikä täytti koiran olemuksen ja oli täydellisen unen vastakohtana. Hän olisi ollut valmis antamaan koko löytönsä Sunrisessa varmuudesta, että koira nukkui, ja kerran, kun joku hänen jäsenensä naksahti, hän katsahti hätäisesti ja levottomasti "Äpärään" nähdäkseen liikahtiko se. Sillä kertaa se ei vielä liikkunut, mutta hetken päästä se nousi hitaasti ja laiskasti, venytellen ja katsahtaen tarkkaavasti ympärilleen.

Päästyään varmuuteen siitä, ettei ketään ollut näkemässä, "Äpärä" istuutui vääntäen ylähuulensa hymyyn, katseli Leclairia ja nuoleskeli suupieliään.

"Näkyy olevan loppuni käsissä!" sanoi Leclair ja purskahti raikuvaan ivanauruun.

"Äpärä" astui lähemmäksi viallinen korva lerpallaan ja terve heristettynä pirullisen tarkkaavaiseksi. Pää kujeellisesti kallellaan se läheni teeskentelevin, leikittelevin askelin. Se alkoi hiljaa hieroa kuvettaan laatikon reunaan ja liikautti sitä kerran, sitten toisen. Leclair muutteli jalkojaan pysyäkseen tasapainossa.

Sen sanan kuullessaan koira murahti ja tölmäsi lujasti laatikkoa. Sitten se nousi takajaloilleen ja nojautui voimakkaasti sitä vasten etukäpälillään. Leclair potkaisi toisella jalallaan, mutta nuora viilsi hänen kaulaansa, niin että hän oli vähällä kuristua.

"Äpärä" peräytyi parikymmentä askelta, joka liikkeessä pirullista sulavuutta, jonka Leclair hyvin ymmärsi. Hän muisti, että koira oli monesti särkenyt huuhtoma-avannosta jääkuoren nousemalla takajaloilleen ja sitten koko painollaan heittäytymällä jäätä vasten; ja muistaessaan sen hän käsitti mitä koiralla oli mielessä. "Äpärä" kääntyi isäntäänsä päin ja pysähtyi paljastaen hampaansa pilkkahymyyn, johon Leclair vastasi samalla mitalla. Sitten koira otti vauhtia ja heittäytyi koko painollaan laatikkoa vasten.

Neljännestunnin kuluttua Järvi-Charley ja Webster Shaw palatessaan näkivät aavemaisen heilurin kieppuvan hämärissä. Riennettyään kiireesti paikalle he huomasivat elottoman ruumiin ja siihen takertuneen elollisen olennon, joka tempoi, repi ja raastoi vainajaa.

Mutta "Äpärä" katsahti häneen kiukkuisesti, murisi uhkaavasti eikä hellittänyt hampaitaan.

Järvi-Charley otti revolverin, mutta hänen kätensä vapisi ikäänkuin vilusta ja hän ampui harhaan.

Webster Shaw naurahti lyhyesti, tähtäsi kiiluvan silmäparin väliin ja laukaisi. "Äpärä" nytkähti, potki hetkisen suonenvetoisesti maata ja muuttui sitten äkkiä liikkumattomaksi. Mutta hampaitaan se ei hellittänyt.

KAAREN PÄÄSSÄ

Kaksi syytä oikeastaan saattoi Montaine Kidin sanomaan hyvästi "ystävilleen", irroittamaan meksikolaiset kannukset jaloistaan ja pudistamaan Idahon laitumien tomun iäksi jalkapohjistaan. Seikka on sellainen, että mikäli taipumaton, terveesti ajatteleva, ankarien siveyskäsitteiden läpitunkema sivistys alkoi muutella idän avarien laidunmaiden alkuperäisiä oloja, sikäli sivistyneempi kansanaines alkoi vieroksua sekä häntä että yleensä hänen elintapojaan noudattavia ihmisiä. Mutta kun maa erään mahtavan henkisen nousunsa aikana oli laajentanut aluettaan useilla tuhansilla maileilla, oli tuo vanhan polven tiedoton kaukonäköisyys varannut siten nuoremmille yhteiskunnan jäsenille paljon vapaata liikkumisalaa. Tosin kyllä uusi alue oli melkein hedelmätöntä. Mutta sittenkin nuo sadattuhannet neliömetrit kylmää pohjoista vyöhykettä tarjosivat vapaan hengitysalan niille, jotka kotiseuduillaan tunsivat tukahtuvansa. Montaine Kid kuului näihin. Hän suuntasi matkansa merenrannalle kiireellä, jonka syistä paikkakunnan viranomaiset luultavasti olisivat voineet tehdä selvää. Varaten mukaansa enemmän yritteliäisyyttä kuin varsinaista pääomaa hän astui laivaan Pudget-salmessa. Kestettyään meritaudin, nälän ja lukuisat muut kiusat ja kieltäymykset hän vihdoin eräänä herttaisen kauniina kevätpäivänä nousi maihin Dyeassa. Kalpeasta, nääntyneestä ulkomuodostaan huolimatta hän tunsi itsensä reippaaksi ja toivehikkaaksi. Mutta koirien, ruoan ja ampumatarpeiden ostosta aiheutuneet menot ja kahden keskenänsä vihamielisen hallituksen kiristykset saattoivat hänet pian huomaamaan, että pohjanperukat olivat kaikkea muuta kuin köyhän ihmisen Mekka. Heti uuteen maanääreen saavuttuaan hän alkoi miettiä jotakin helppoa ansaitsemiskeinoa. Rannan ja ylängön välille oli hajaantunut joku tuhat innokasta retkeläistä. Heidän keskuudestaan Montaine Kid siis valitsi toimialansa. Hän hankki hirsistä kyhätyn pelihuoneen, missä alkoi yöt ja päivät kestävä innokas pelaaminen. Ikävä olosuhteiden käänne ajoi hänet äkkiarvaamatta pakosalle ja hän kätkeytyi näköpiiristä. Sitten hän ryhtyi pitämään pientä hevosenkenkänaulojen kauppaa. Noudattaen kysynnän ja tarjonnan lakia hän myi niitä neljä kappaletta dollarista. Mutta satakunnan naulatynnyrin ilmestyminen markkinoille pudotti niiden myyntihinnan. Montaine Kidin täytyi luovuttaa koko varastonsa suurin tappioin. Silloin hän asettui Sheep Campille. Siellä hänen onnistui aivan lyhyessä ajassa saada paikalliset kuormankantajat järjestymään. Yhden päivän kuluessa he korottivat maksuaan melkein kymmenen prosenttia. Kiitollisina kantajat alkoivat suosia hänen pelihuonettaan ja rulettiaan, jotka kumminkin kovasti tyhjensivät heidän ansiovarastojaan. Kun hänen liikeyrityksensä kävivät niin valtaviksi, ettei niitä enää voitu rauhallisesti sietää, hyökkäsivät hänen liikeystävänsä eräänä yönä pelihuoneeseen ja polttivat sen. Kaikki rahat he jakoivat keskenään ja ajoivat hänet tyhjin taskuin pakosalle…

Kova onni seurasi häntä myöhemminkin. Hän ryhtyi viskyn salakuljetukseen. Välttääkseen rajavartijoita hän kulki kiertoteitä, varsin epäilyttäviä, tuntemattomia erämaan polkuja. Matkalla opasintiaanit karkasivat. Silloin hän eksyi kokonaan tieltä, ja hänen ensimmäinen varastonsa joutui semmoisenaan ratsupoliisin haltuun. Koko joukko muita onnettomuuksia suututti häntä siinä määrin, että hän kävi aivan häikäilemättömäksi toimissaan. Siten hän Bennetin-järvelle saavuttuaan piti paikkakuntaa muutamien päivien ajan sellaisessa häviön ja turvattomuuden tilassa, että neuvottelemaan kokoontuneet kullanetsijät päättivät pakottaa hänet viipymättä poistumaan heidän valtauksiensa piiristä. Tuntien ehdotonta kunnioitusta sentapaisia toimenpiteitä kohtaan Montaine Kid noudatti annettua kehoitusta niin joutuin, että kiireessä ajoi tiehensä aivan ventovieraan henkilön valjakolla. Koska sellainen teko lauhkeamman ilmaston kielenkäytön mukaan merkitsee selvää varkautta, niin hän koetti päästä Bennetin-järven seuduilta kaikenlaisia syrjäteitä myöten. Ensimmäisen kerran hän pysähtyi vasta ajettuaan noin sata mailia pohjoista kohti.

Sattui niin, että viimeksimainitut asiat olivat tapahtuneet juuri kun kevät teki tuloaan. Monet huomattavat Dawsonin asukkaat riensivät käyttämään hyväkseen viimeistä jääkeliä päästäkseen kiireimmiten etelään. Kohdatessaan kaikki nuo henkilöt matkalla ja sattuessaan puheisiin heidän kanssaan hän painoi mieleensä heidän nimensä, varallisuusseikkansa y.m. Hänellä oli erinomainen muisti. Mutta sitäpaitsi hänellä oli vilkas mielikuvitus. Rehellisyys ei muuten ollut hänen päähyveitään.

Aina uutisnälkäinen Dawson huomasi jo kaukaa Kidin lähestyvän Yukon-joen uomaa myöten ja kiiruhti häntä vastaan. Joka taholta sateli hänelle kysymyksiä. Mutta sanomalehtiä ei Montaine Kidillä ollut mukanaan. Ei hän myöskään voinut ilmoittaa, joko Durant oli hirtetty. Hän ei tietänyt, kuka oli tullut voittajaksi maarianpäiväisissä kisoissa. Ei hän liioin ollut kuullut siitä, olivatko Yhdysvallat julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Ei hänellä ollut mitään uutisia Dreyfusista. Mitä O'Brieniin tuli, niin hän tiesi hänestä yhtä ja toista. No, olivat kai hekin kuulleet jotakin hänestä? Eikö tänne oltu saatu tietoa siitä, että hän oli hukkunut Valkean Hevosen luona? Koko seurueesta oli pelastunut ainoastaan Sitka-Charley. Joe Ladwayko? Hän oli palelluttanut molemmat jalkansa; ne oli leikattu häneltä Finger-Fivessä. Mitä tulee Jack Daltoniin, niin hän oli lentänyt ilmaan "Si Lionen" räjähdyksessä kaikkine tavaroineen.

"Bitz hukkui 'Karthagenan' haaksirikossa. Kolmestasadasta hengestä pelastui 'Seymour Narrawiin' ainoastaan kaksikymmentä."

Kaikki seuraavatkin uutiset olivat miltei yhtä mullistavia. Dawsonin asukkaat saarsivat hänet joka taholta tiheänä ketjuna. Kaikki koettivat tunkeutua etumaisiksi saadakseen kuulla viimeiset tiedot ystävistään tai yhtiökumppaneistaan, ja saamainsa sanomien hölmistäminä he luovuttivat taas paikkansa toisille. Kun Montaine Kid saapui rannalle, nousi häntä piirittäväin, lämpöisiin nahkoihin puettujen kullanetsijäin luku jo useampiin satoihin. Kasarmia lähestyessään hän oli jo koko kulkueen keskipisteenä. Oopperan seinustalla oli hänen ympärilleen muodostunut meluava joukko, jossa jokainen koetti raivata itselleen pääsyn eteenpäin saadakseen viimeinkin kuulla jotain poissaolevista kumppaneistaan. Ei koskaan vielä Klondyke ollut levittänyt kellekään chechaquolle, vastatulleelle, syliään niin selkiselälleen. Koko Dawson surisi kuin mehiläispesä. Niin suunnattomasta ihmishenkien hukasta ei siellä vielä kertaakaan oltu kuultu. Jokaista etelään lähtenyttä vähänkin tunnettua kullanetsijää oli kohdannut jokin onnettomuus. Kaikista asunnoista tulvivat ihmiset kadulle. Hurjasti pyörähtelevin silmin riensivät kullanetsijät puroiltaan niin joutuin kuin kerkesivät näkemään tuota niin suunnattomien tuhojen viestintuojaa. Bettlesin vaimo, venäläinen mestitsi, syöksyi miehensä kohtalosta kuultuaan kotiansa ja sirottaen tuhkaa mustille hiuksilleen harhaili huoneensa nurkasta toiseen. Kasarmin harjalla hulmuileva lippu oli vedetty puolitankoon. Dawson itki tuhoutuneita kansalaisiaan.

Ei ainoakaan ihminen maailmassa olisi pystynyt selvittämään, miksi Montaine Kid levitti nuo valheensa. Ainoa hyväksyttävä selvitys lienee löydettävissä hänen läpeensä petollisesta luonteestaan. Mutta olipa kuinka tahansa, hänen oli onnistunut saattaa koko seutu surun ja kauhun valtaan kokonaiseksi viikoksi. Koko tuon ajan oli Montaine Kid ainoa tunnustettu suuruus Klondykessa. Hänelle tuotiin maukkaimmat ruoat, ja parhaimmat vuoteet annettiin hänen käytettäväkseen. Hän sai etuoikeuden maksuttomasti käyttää kaupungin tarjoilupaikkoja hyväkseen. Häneltä kyseltiin lakkaamatta. Kaupungin korkeimmat virkamiehet puhuttelivat häntä kadulla toivoen saavansa yksityiskohtaisempia tietoja. Itse kapteeni Konstantin muiden upseerien kera laittoi hänelle uhkeat päivälliset kasarmilla.

Mutta eräänä lähipäivänä pysähtyi tiedonantokonttorin edustalle äkkiä koiravaljakko ja reestä hyppäsi Deveroux, hallituksen kuriiri.

"Kuollutko? Kuka sellaista on puhunut? Mokomasta leikinlaskusta mies sietäisi saada muutaman sivalluksen selkäänsä, jotta toisella kertaa varoisi päästämästä sellaisia valeita julkisuuteen."

Myöhemmästä keskustelusta selvisi, että piiripäällikkö Walliskin oli elossa; hän oli pysähtynyt Little Salmonsin luo. Mitä tulee O'Brieniin, niin hän palaa Dawsoniin heti vesien auettua. "Mutta kuinka hän on voinut sellaisia satuja kertoa!? Ei, kyllä hän sellaisesta sietää kelpo könistyksen."

Ja Dawsonissa syntyi taas kova hälinä. Kasarmin lippu liehui nyt yhtä korkealla kuin ennenkin. Bettlesin vaimo pesi naamansa ja pukeutui juhlavaatteisiinsa. Väestö vaati Montaine Kidin viipymätöntä karkoittamista. Hän kiiruhti noudattamaan heidän toivomustaan ja pakeni tapansa mukaan ensimmäisellä keksimällään valjakolla. Dawson huoahti helpotuksesta nähdessään hänen laskeutuvan alas Yukon-joelle ja toivoi hänelle täydellistä menestystä valitsemallaan paatuneen valehtelijan uralla. Mutta varastetun koiravaljakon omistaja huomasi pian tappionsa. Hän syöksyi päätäpahkaa valittamaan kapteeni Konstantinille, joka lähetti poliisin tavoittamaan Montaine Kidiä.

Jää Kidin koirien alla rysähteli ja ritisi, ja Circle Cityyn oli vielä melkolailla matkaa. Pitkää päivänaikaa hyväksensä käyttäen Montaine Kid läksi liikkeelle hyvin varhain ja pysähtyi yöleiriin vasta myöhään illalla. Ennenkuin joki avautuisi, pitäisi hänen jo olla Yhdysvaltojen rajan tuolla puolen; — hän ymmärsi hyvin, että hänen koirainsa omistaja ajoi häntä takaa. Yukon ärjyi ja paisui koettaen kaikin voimin särkeä puristavia kahleitaan. Suorinta tietä oli nyt aivan mahdoton matkustaa; piti tehdä suuria mutkia, sillä monin paikoin oli tie suistunut nopeasti kiitävän virran uomaan, samalla kuin jääpeite muualla alituiseen rysähdellen muodosti rakoja ja halkeamia. Kaikista näistä aukkopaikoista tulvi vesi jään pinnalle, ja kun Montaine Kid saapui puunhakkaajain majalle saaren yläpäähän, hänen koiransa kahlasivat niin syvässä vedessä, että ne pikemmin uivat kuin juoksivat Häntä vastaan saapuvat saaren asukkaat eivät näyttäneet olevan juuri hyvillään hänen tulostaan. Mutta heistä piittaamatta Montaine Kid alkoi riisua koiriaan ja valmistaa ateriaansa.

Donald ja Davy, puunhakkaajat, olivat oiva näyte täydellisestä soveltumattomuudesta niihin elämänehtoihin, joihin olivat joutuneet. Syntyneinä Kanadassa ja vietettyään koko ikänsä kaupungissa he olivat eräänä hulluuden hetkenä saaneet päähänsä jättää konttorityön ja lähteä etsimään onneaan Klondykesta. Koottuaan säästönsä he lähtivät matkalle. Mutta varsin pian he saivat tuta tämän seudun koko ankaruuden. Menetettyään kaikki säästönsä ja löytämättä minkäänlaista työnansiota he kokonaan masentuneina ja koti-ikävän valtaamina suostuivat hakkaamaan halkoja Tyynenmeren yhtiön laivoja varten, josta palkaksi oli luvattu vapaa matka kotia. Heidän täydellistä tietämättömyyttään jäidenlähdön takia mahdollisesti uhkaavista vaaroista osoitti tuon saaren valinta asemapaikaksi. Yksinpä Montaine Kidkin, joka ei koskaan ollut nähnyt suurten jokien aukenemista, silmäili rauhattomana ympärilleen luoden huolekkaita katseita kaukaista jokirantaa kohti, missä kalliot kohosivat korkeina muodostaen taatun turvapaikan koko Pohjolan jäitä vastaan. Aterioituaan itse ja syötettyään koiransa Montaine Kid sytytti piippunsa ja käveli ulkona päästäkseen paremmin paikasta selville. Tämän saaren samoin kuin muidenkin lähisaarten yläosa kohosi melkoisen korkealle. Sinne olivat Donald ja Davy rakentaneet majansa ja latoneet sen lähettyville kokonaisia halkovuoria. Etäisempi ranta oli melkein mailin matkan päässä. Saaren ja läheisemmän rannan välillä oli vain muutaman yardin levyinen uoma. Luotuaan hätäisen silmäyksen ympäristöön Montaine Kid päätti ottaa mukaansa koirat ja kiireimmän kautta ajaa karauttaa mantereelle. Mutta tarkempi katsaus osoitti hänelle tämän aikeen mahdottomuuden, — joen yläjuoksulta käsin kiiti alas nopea vesiryöppy. Alhaalla joki teki äkillisen käänteen länttä kohti, ja aivan keskellä sen mutkaa oli sokkelo pikku saaria.

"Siihen se jää takertuu", lausui hän itsekseen. Samassa ilmaantui joelle noin puoli tusinaa rekiä, jotka luultavasti olivat pyrkimässä alas Dawsoniin. Kylmässä vedessä kahlaten lähestyivät matkailijat saaren alaosaa. Joella kulku oli käynyt ei ainoastaan vaaralliseksi ja uhkarohkeaksi, vaan suorastaan mahdottomaksi. Suurella työllä ja vaivalla onnistui matkustajain päästä saaren rantaan. He lähtivät ylöspäin polkua, joka vei halonhakkaajain majalle. Muiden jäljessä laahusti avuttomana lumen kimalluksen sokaisema olento. Toiset astelivat rekiensä edellä. Enin osa heistä oli jokseenkin nuoria miehiä, mutta puettuja sangen kuluneihin vaatteisiin ja kasvot matkasta nääntynein piirtein. Montaine Kid muisti jossakin ennen jo kohdanneensa sentapaisia nuorukaisia ja ymmärsi heti, ettei hänellä juuri ollut mitään yhteistä heidän kanssaan.

"Sanokaas, millaisessa kunnossa tie Dawsoniin on nykyisin?" kysyi kähein äänin heidän johtajansa. Luotuaan ohimennen katseen Davyyn ja Donaldiin alkoi hän tähystää Kidiä. Kohtaus erämaassa ei tavallisesti ole muodollisuuksilla pilattu. Pian virisi yleinen keskustelu, kaikilta tahoilta alkoi sadella kertomuksia Ala- ja Ylämaan elämästä. Mutta pian tyhjeni tulijoiden uutisvarasto. He olivat viettäneet talven Minukissa, tuhat mailia Dawsonista, missä elämä yleensä on kaikista tapahtumista köyhää. Mutta Montaine Kid, joka äskettäin oli saapunut Suolaisen Veden rannoilta, tiesi kertoa paljonkin huvittavaa. Levittäen teltan kyselivät tulijat häneltä suuren maailman kuulumisia, maailman, josta he olivat olleet eristettyinä jo kokonaista kaksitoista kuukautta.

Äkkiä riehuvalta joelta kuului läpitunkeva ryske, joka karkoitti kaikki rannalle. Veden ulommainen osa kohosi, ja ylhäältä ja alhaalta puristuksiin joutunut jää koetti laajentaa rantojensa saarrosta. Monin paikoin näkyi uusia halkeamia, ja korvia huumaava räiske täytti ilman terävänä ja leikkaavana muistuttaen äkillistä ammunnan jyskettä, joka kirkkaana päivänä kuuluu taistelukentältä. Joen yläjuoksun puolelta kiiruhti kaksi miestä koiravaljakkoineen saarta kohti eheäksi jäänyttä jääsiltaa myöten. Samalla hetkellä kuin rannalla-olijat huomasivat heidät, sukelsi koirareki jo veteen ja liukui sen alla eteenpäin. Jää, jonka yli matkustajat juuri olivat kulkeneet, halkeili ja särkyi. Äskenmuodostuneista aukoista tulvi vettä, joka matkustajain vyötäisiin saakka nousten peitti näkyvistä reen ja veti pyörteisiinsä koirat. Hypähtäen reestä katkaisivat miehet nopein, oikealle ja vasemmalle tähdätyin veitsenviilloin koiria tiukkaavat valjaat antaakseen eläimille tilaisuuden pelastautua. Sitten he ryöppyävän veden ja räiskähteleväin jäälohkareiden välitse pyrkivät saarta kohti, josta rannalla-olijat, Montaine Kid etumaisena, riensivät hätäänjoutuneiden avuksi.

"Perhana, sehän on Montaine Kid!" huudahti Kidin rannalle auttama mies. Hänellä oli yllään ratsupoliisin punainen virkapuku. Kohottaen leikillisesti kätensä lakinreunaan hän veti povitaskustaan tuhraantuneen kirjeen ja ojentaen sen Kidille lausui:

Montaine Kid katsahti kuohuvaan jokeen päin ja kohautti olkaansa.
Poliisiviranomainen hymyili seuraten hänen katsettaan.

"Hyvät herrat", keskeytti poliisi, "tässä on toverini — Jack
Sutherland, kahdenkymmenen Eldoradon valtias."

"Aivanko totta? Onko se 92-luvun Sutherland?" tiedusti sokea minukkilainen kädellään haparoiden lähemmäksi Sutherlandia.

"Sama mies", vastasi Sutherland tarttuen sokean käteen. "Mutta kukas te olette?"

"En ole aikalaisianne, mutta muistan sentään teidät hyvin nuoruuteni päiviltä. Kunnioitimme kaikki teitä yhtenä etevimmistä urheilijoistamme. Hei, pojat!" — huusi hän kääntyen sivulleen kumppaneihinsa. — "Tulkaahan tänne! Tässä on Sutherland, Jack Sutherland, yliopistomme kuulu urheilija… Häneltä te, nuoret kullanetsijät, voitte oppia paljon! Sutherland, niin — ja tässä näette Greenwichin, joka otti osaa kilpailuihin kaksi vuotta sitten."

"Niinkö, ne kilpailut muistan varsin hyvin, luin paljon saavutuksistanne", lausui Sutherland pudistaen lujasti Greenwichin kättä, jonka kasvot peitti kova punastus. Väistäen kömpelösti hän teki tilaa toisille kumppaneilleen.

"Ja tässä on Berkeleyn Matthews, ja sitäpaitsi on täällä mukana muutamia itävaltojen poikia. Käykää lähemmäksi, prinstonilaiset. Tämähän on Sutherland, itse Jack Sutherland."

Ympäröiden Sutherlandin ahtaaseen kehään opastivat kulkijat hänet teltalleen, josta tuotapikaa hankkivat hänelle kuivat vaatteet ja alkoivat kestitä häntä lukemattomilla kupillisilla väkevää teetä.

Donald ja Davy loivat katseen heidän jälkeensä ja läksivät majaansa ryhtyäkseen tavalliseen kortinpeluuseensa. Montaine Kid ja poliisi seurasivat heitä.

"Muuttakaa pukua", kehoitti Kid ottaen pienestä nyytistään kuivat vaatteet. — "Luulen, että meidän täytyy nukkua yhdessä."

"Totta puhuen, olettepa oikein kunnon mies", huomautti poliisi kiskoen Kidin kuivia sääryksiä jalkaansa. "Vahinko vaan, että minun täytyy viedä teidät takaisin Dawsoniin, mutta toivon, etteivät he ole kovin ankaroita teitä kohtaan."

"Älkää pitäkö kiirettä", huomautti Kid hymyillen kummallisesti. "Emme ole vielä matkallekaan lähteneet, ja jos lähdenkin tästä, niin ainoastaan jokea alas, joten kaikki viittaa siihen, että menemme molemmat samaa tietä."

"Mennään ulos, näytän teille jotain. Nuo päättömät hölmöt" — hän osoitti yli olkansa kahta halonhakkaajaa — "tekivät aikamoisen tyhmyyden asettuessaan tälle saarelle… Täyttäkää piippunne, tupakka on onneksi varsin hyvää. Nauttikaa niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Kohta piippunne kenties ei pala yhtä hyvin!"

Kummastunut poliisi seurasi Kidiä ulos majasta. Donald ja Davy heittivät kortit pöydälle ja menivät hekin ulos.

Minukkilaiset huomattuaan Kidin näyttelevän toverilleen milloin ylös milloin alas joelle lähestyivät myöskin heitä.

"Ei mitään erikoista", huomautti Kid kaikkein rauhallisimmalla äänellä. "Onpahan vain tarjoutunut oiva tilaisuus paholaiselle tehdä pilaa meistä. Näettekö tuon mutkan joen alajuoksussa? Sinne joki nyt vyöryttää miljoonia tonneja jäitä. Samoin tapahtuu joen yläjuoksun polvekkeessa. Sinnekin kasaantuu miljoonia tonneja. Yläpuolelta jää särkyy ensin, mutta alempi pato kestää vielä jonkun aikaa, ja sitten — pois alta!" — traagillisin kädenliikkein hän näytti, mikä tulisi saaren kohtaloksi. "Niin, miljoonia tonneja"… toisti hän mietteissään.

"Mutta sehän on kokonaisten kuukausien työ", ulvoi Davy epätoivoisena. "Se on mahdotonta! Kuuletteko, mies, se on mahdotonta! Laskette leikkiä. No, sanokaa nyt itse, pelkkää leikkipuhettahan se vain oli teidän puoleltanne", rukoili hän. Mutta kun Kid kovaan ja terävään nauruun purskahtaen halveksivasti kääntyi hänestä, syöksyi Davy halkopinojensa kimppuun ja alkoi kiihkoissaan syytää puita alas jokeen.

"Donald, auta minua! Miks'et tule avukseni?" kirkui hän kuin vimmattu.
"Tämähän on kuukausien työ ja vapaa matka kotiseudulle."

Donald tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä voimakkaasti, mutta Davy kiskaisi sen irti huutaen:

"Etkö kuullut sitä, ihminen? Miljoonat tonnit lakaisevat saarelta kaikki sen perustuksia myöten!"

Mutta Davy ryntäsi taas halkojen kimppuun. Donald palasi majaan ja koottuaan pienet säästöt, jotka olivat hänen ja Davyn yhteiset, meni saaren korkeimmalle kohdalle, missä solakoiden puunrunkojen keskeltä kohousi muita huomattavammaksi jättiläiskasvuinen petäjä.

Majan edustalla seisovat ihmiset kuulivat hänen kirveensä iskut ja hymyilivät ivallisesti. Greenwich läksi kiertämään saarta ja kertoi palattuaan, ettei heillä ollut mitään pakotietä avoinna, koska takimmaisen vuolteen yli oli mahdoton kulkea. Sokea minukkilainen viritti laulun, johon toiset heti yhtyivät:

    Se onkohan mahdollista?
    Ja onkohan moista kuultu?
    Se, luulen, ei ole totta.
    Ja onko se mahdollista?

"Jumalattomat!" ähkyi Davy kohottaen päätään ja katsahtaen vinojen auringonsäteiden valossa hyppiviin ihmisiin. "Näinköhän nyt menevät nuo kauniit halkovarastot?"

Joen kohina taukosi äkkiä. Ylt'ympäri vallitsi kummallinen hiljaisuus. Rannoilta irtautunut jää kiiti nopeasti ja äänettömästi korkealle kohonneen veden pinnalla. Jättiläismäiset röykkiöt uivat parikymmentä jalkaa eteenpäin, mutta tarttuivat sitten niiden tielle osuvaan rantaan. Saaren alaosa joutui veden alle, ja kuohuva virta juoksi ponnistuksitta edelleen uomaansa pitkin. Mutta taas alkoi kuulua kohinaa. Koko saari vavahteli sen rantoihin ajautuvain jäiden iskuista. Suunnattomat, monen sadan tonnin painoiset lohkareet lensivät niiden puristuksesta ilmaan kuin herneenpuoliskot. Joella alkanut kamppailu synnytti niin valtavan pauhun, että miehet vaivoin saattoivat kuulla toistensa puhetta. Äkkiä sivu-uomasta tuleva kohina erottautui terävästi yleisestä pauhusta. Suunnaton jääteli, joka painollaan vavahdutti koko saarta, ajautui suoraan sen alaosaa kohti. Kiskaistuaan muutamia mäntyjä juurineen maasta se kierähti ympäri roiskuttaen kauas joen pohjasta keräämäänsä mutaa. Sitten se suuntausi suoraan majaa kohti leikaten matkallaan kuin suunnaton veitsi sekä rannan että puut. Se tuntui tuskin koskettavan majan nurkkausta, mutta paksut hirret hyppelivät kuin tikut ja koko rakennus pirstautui pieniksi paloiksi kuin leikkitalo.

"Kuukausien työ ja vapaa matka kotia", ulvoi Davy Montaine Kidin ja poliisin koettaessa kiskoa häntä halkopinojen luota.

"Kyllä te vielä kotia pääsette", huusi hänelle poliisi lingoten hänet turvallisempaan paikkaan.

Petäjän latvasta Donald näki, kuinka suunnaton jäälohkare pyyhkäisi matkallaan koko halkovaraston kiitäessään alas jokea. Aivan kuin tyytyväisenä hävitykseen laskeutui jäätelien täyttämä joki jälleen entiselle korkeudelleen hilliten melkoisesti vauhtiaan. Kohina hiljeni niin, että saarella-olijat saattoivat kuulla Donaldin sanatkin puunlatvasta hänen kiinnittäessään huomiota joen alajuoksuun. Niinkuin oli otaksuttu, alkoivat jäät patoutua ensin joen mutkassa olevien saarten luo; niitä kerääntyi sinne niin kosolta, että muodostui oikea sulku rannasta rantaan. Virran juoksu keskeytyi, ja löytämättä pääsyä alkoi vesi nousta. Koko saari oli pian veden alla, ja ihmiset kahlasivat polviaan myöten vedessä; koirat vei virta majaa kohti. Mutta sitten joki muuttui liikkumattomaksi, ei ollut huomattavissa enää nousua eikä laskuakaan.

"Nyt riippuu kaikki vain siitä, mikä jää särkyy ensinnä", lisäsi
Sutherland.

"Tietysti!" varmensi Kid. "Jos ylempi särkyy, olemme hukassa: se vie mukanaan kaikki."

Minukkilaiset kääntyivät sanaa sanomatta toisaanne. Mutta pian kajahti yleisen hiljaisuuden keskeltä läpi äänettömien ilmojen "Rumsky Ho" ja senjälkeen "The Orange and The Black". Kid ja poliisi yhtyivät muihin kannattaen uskollisesti laulusta toiseen siirtyvän kuoron säveliä.

"Voi, Donald, etkö auta!" ulvoi Davy puun juurella, jonka latvassa kyykötti hänen toverinsa. "Donald, sääli vihdoinkin ja auta minua", nyyhkytti hän yhä uudelleen koettaen kiivetä puuhun turhista ponnisteluista veristynein käsin. Mutta Donald, joka koko ajan katseli ylöspäin joelle, huusi äkkiä kauhusta väräjävin äänin:

Polviaan myöten hyhmäisessä vedessä, pitäen toisiaan kädestä, kaiuttivat minukkilaiset, poliisi ja Kid tasavaltalaista hymniä, jonka sanat hukkuivat likenevään pauhinaan. Ja sitä, minkä todistajaksi Donald nyt joutui, ei kukaan ihminen olisi kyennyt näkemään sen perästä eloon jäädäkseen. Suunnaton, valkoinen seinä, joka siirtyi kohti saarta, pyyhkäisi kuin Jumalan sormi maan päältä puut, koirat ja ihmiset. Katsellen tuota taulua Donald huojui hetkisen korkealla tähystyspaikallaan ja pudota romahti sitten alas jäiseen syvyyteen.

LIGOUNIN KUOLEMA

Puhuja vaikeni tai oikeammin pysähtyi tarkastaen minua merkitsevin katsein. Pitelin pulloa ylhäällä silmiemme ja tulen välillä, näytin peukalollani, kuinka paljon hän saisi juoda, ja työnsin pullon hänelle; sillä olihan hän Palitlum, Juoppo. Monta kertomusta oli hän kertonut minulle, ja kauan olin odottanut saavani tuolta kirjoitustaidottomalta tarinamestarilta kuulla seikoista, jotka koskivat Ligounia; sillä kaikkien elävien joukosta tunsi hän ne parhaiten.

Hän nojasi päänsä taapäin öhkäisyllä, jota pian seurasi pulputtava ääni, ja kummallinen miehen varjokuva ylösalaisin käännetyn pullon alapuolella hyppi ja tanssi edestakaisin synkällä kallioseinällä. Palitlum irroitti hyväilevällä imaisulla huulensa pullonsuusta ja katsahti huolestuneena aavemaiselle taivaslaelle, jolla näkyi revontulten kelmeät liekit.

"Se on ihmeellistä", lausui hän, "kylmää kuin vesi ja kuumaa kuin tuli. Se antaa juomarille voimia, ja se vie häneltä voimat. Se tekee vanhat miehet nuoriksi ja nuoret miehet vanhoiksi. Väsyneen miehen se auttaa jaloilleen ja saa hänet kulkemaan eteenpäin, ja miehen, joka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu. Veljelläni oli jäniksen luonto, mutta kun hän joi viinaa, tappoi hän kerralla neljä vihollistaan. Isäni oli suuri susi ja näytti hampaitaan jokaiselle, mutta hänkin joi sitä, ja pakoon juostessaan häntä ammuttiin selkään. Se on tavattoman ihmeellistä."

"Tämä on 'Kolmea tähteä', ja se on paljon parempaa lajia kuin ne myrkyt, joihin tuolla alhaalla saa tyytyä", vastasin minä aivan kuin pyyhkäisten kädelläni ammottavaa, sysimustaa syvyyttä, jossa kaukana rannalla pilkotti leiritulia — pikku liekkejä, joiden valossa yö tuntui sitä suurenmoisemmalta ja todellisemmalta.

Ja sitten hän silmäili pulloa ja minua katseella, joka sanoja kaunopuheisemmin kuvaili minulle hänen häpeämättömän janonsa.

"Ei", sanoin minä ja panin pullon polvieni väliin varmaan talteen.
"Kerro nyt Ligounista. 'Kolmesta tähdestä' neuvottelemme myöhemmin."

"Sitä on riittävästi, enkä minä ole väsynyt", väitti hän rohkeasti. "Anna minun maistaa sitä, ja minä kerron suuria asioita Ligounista ja hänen viimeisistä elinoloistaan."

"Se vie juojansa voimat", ivasin minä, "ja miehen, joka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu."

"Sinä olet viisas", vastasi hän vihastumatta ja ylpeydettä. "Olet viisas kuten kaikki veljesikin. Valvoessasi tai nukkuessasi on 'Kolme tähteä' aina luonasi, enkä koskaan ole sentään nähnyt sinun juovan siitä liian kauan tai liian paljon. Ja sillä aikaa sinä kokoilet kultaa, jota on vuortemme kätköissä, ja kaloja, jotka uivat vesissämme; ja Palitlum ja Palitlumin veljet kaivavat kultaa sinulle ja pyytävät kaloja ja ovat iloisia ja tulevat iloisiksi, kun viisaudessasi näet sopivaksi antaa 'Kolmen tähden' kostuttaa huuliamme."

"Tahdoin kuulla Ligounista", vastasin kärsimättömänä. "Yö on lyhyt, ja aamulla lähdemme vaivalloiselle matkalle."

Haukottelin ja olin aikovinani nousta, mutta Palitlum alkoi äkkiä rauhattomaksi käyden kertoa:

"Ligoun toivoi vanhoilla päivillään, että rauha olisi vallinnut heimojen kesken. Nuoruudessaan hän oli ollut sotureista etevin ja sotapäällikköjen päällikkö saarilla ja kulkuteillä. Koko hänen elämänsä oli ollut pelkkää taistelua. Hänellä oli useampia luun ja raudan ja lyijyn tekemien haavojen arpia kuin kenelläkään muulla. Kolme vaimoa oli hänellä ollut ja joka vaimosta kaksi poikaa; ja pojat, ensimmäisestä viimeiseen asti olivat kaatuneet taistelussa hänen rinnallaan. Rauhatonna kuin karhu vaelsi hän ympäri. — Unalaskaan ja Matalaan mereen saakka pohjoisessa, Queen Charlotten maahan etelässä, seurasipa hän kakemiehiä, sanotaan, etäiselle Puget-salmelle saakka ja tappoi veljiäsi näiden varustetuissa asunnoissa. Mutta kuten sanoin, vanhoilla päivillään hän toivoi rauhaa heimojen välille. Ei siksi, että hänestä olisi tullut pelkuri tai että hän olisi liiaksi mieltynyt oleskeluun rauhallisen tulen ja täysinäisten lihapatojen ääressä. Vielä pystyi hän tappamaan rohkeimmallekin vertoja vetävällä viekkaudella ja verenjanolla, nälänhädän vallitessa hän tiukkasi vyönsä nuorimpien tavoin, ja jos oli lähdettävä meren myrskyjä tai matkan vaivoja kokemaan, oli hän kestävin. Mutta hänen töittensä takia ja niistä rangaistukseksi oli eräs sotalaiva vienyt hänet pois, kuljettaen hänet sinun omaan maahasi saakka, sinä karvanaamainen Bostonin mies, ja monta vuotta kului, ennenkuin hän palasi. Minä olin siihen aikaan vähän enemmän kuin poikanen ja vähemmän kuin nuori mies. Ja Ligoun, joka vanhuudessaan oli lapseton, kiintyi minuun ja opasti minua viisautensa perille.

"'Ihanaa on käydä sotaa, Palitlum', sanoi hän. Eipä sentään ihan niin, sillä ei minua tunnettu siihen aikaan Palitlumin nimellä, vaan nimeni oli Olo, 'Aina-nälkäinen'. Juomaan opin myöhemmin. 'Ihanaa on käydä sotaa', sanoi Ligoun, 'mutta se on järjetöntä. Bostonin miesten maassa näin omin silmin, ettei heidän ollut tapana taistella keskenään, ja he ovat mahtavia. Ja tämä heidän voimakkuutensa ajaa heidät meidän kimppuumme saarilla ja kulkuteillä, ja me olemme kuin leirisavu tai merenusva heihin verrattuna. Sentähden sanon, että on ihanaa käydä sotaa ja hauskaa taistella, mutta se on samalla tyhmää!'

"Ja siksi, vaikka olikin aina ollut etevin soturien joukossa, Ligoun korotti äänensä aina ennen muita rauhan puolesta. Ja kun hän oli hyvin vanha, järjesti hän, joka oli etevin päälliköistä ja hyvin rikas, suuret pidot. Sellaisia pitoja ei oltu koskaan ennen nähty. Viisisataa kanoottia oli rivissä jokirannassa, ja joka kanootilla oli saapunut vähintään kymmenen miestä ja naista. Kahdeksan heimoa oli läsnä, ensimmäisestä ja vanhimmasta miehestä viimeiseen ja nuorimpaan lapseen saakka. Ja olipa siellä miehiä etempänäkin asuvista heimoista, suuria matkustajia ja pyyntimiehiä, jotka olivat kuulleet Ligounin pidoista. Ja seitsemän päivän aikana he täyttivät vatsojaan hänen ruoillansa ja juomillansa. Kahdeksantuhatta peitettä hän antoi heille, niinkuin hyvin tiedän, koska minä, eikä kukaan muu, hoidin jakelun, joka tapahtui kunkin arvon ja aseman mukaisesti. Ja näin tuli Ligounista viimein köyhä mies, mutta hänen nimensä oli kaikkien huulilla, ja muut päälliköt purivat hammasta kateudesta, kun hän oli niin mahtava. Ja nyt, kun hänen sanoilleen annettiin arvoa, hän neuvoi rauhaan; ja hän vieraili seudun kaikissa juhlissa ja heimokokouksissa voidakseen neuvoa ihmisiä sovintoon. Ja siitä johtui, että yhdessä läksimme, Ligoun ja minä, suureen juhlaan, jonka piti Niblack, skoot-heimon joki-intiaanien päällikkö, mikä heimo asustaa likellä stickeen-heimoa. Se oli hänen viimeisinä elinpäivinään, jolloin Ligoun oli jo hyvin vanha ja hyvin likellä kuolemaansa. Hän yski pakkasen ja leirisavun takia, ja usein tuli punainen verivirta hänen suustaan, kunnes luulimme hänen kuolevan.

"'Ei', sanoi hän kerran sellaisessa tilaisuudessa, 'parempi minun olisi kuolla silloin, kun veri virtaa veitsen tiestä, aseitten kalskeessa ja ruudinsavussa, kun miehet ääneen karjaisevat kylmän raudan ja nopean lyijyn satuttamina'. Ilmeisesti siis, oi Karvanaama, hänen mielensä vielä paloi taisteluun.

"Chilcatista Skootiin on hyvin pitkä matka, ja me vietimme monta päivää kanooteissa. Ja miesten soutaessa minä istuin Ligounin jalkain juuressa hänen selittäessään minulle Lakia. Ei minun kai sopisi puhua sinulle Laista, oi Karvanaama, sillä tiedän, että sinä hyvin tunnet sen muutenkin. Mutta puhunkin nyt arvokkaimman kuoleman laista. Ligoun syventyi tuohon aineeseen sanoen! 'Mutta sinun tulee tietää, Olo, että vähän tuottaa sinulle kunniaa itseäsi heikomman tappaminen. Tapa aina mies, joka on sinua mahtavampi, ja kunniasikin on oleva hänen etevyytensä mukainen. Mutta jos kahdesta miehestä tapat vähäarvoisemman, kohtaa sinua häpeä, josta naisetkin sinua pilkkaavat. Kuten sanoin, rauhassa on hyvä elää, mutta muista, Olo, että kun sinun täytyy tappaa, niin tapa Lain mukaan.'

"Se kuuluu thlinket-heimon tapoihin", selitti Palitlum puolittain anteeksipyytäen.

Ja minä ajattelin oman kotiseutuni revolverisankareita ja arvottomia tappelupukareita enkä ihmetellyt thlinket-heimon perinnäistapoja.

"Jonkun ajan mentyä", jatkoi Palitlum, "saavuimme Niblack-päällikön ja skootien luo. Siellä vietettiin juhlia, melkein yhtä suuria kuin Ligounin pidot olivat olleet. Meitä oli siellä moniaita chilcat-heimon miehiä, sitkalaisia ja stickeenejä, jotka asustavat skootien naapuruudessa, ja wrangelilaisia ja näiden naapureita hoonah-miehiä. Siellä oli päivänlaskun-intiaaneja, tahko-heimon miehiä Port Houghtonista ja heidän naapureitaan awkeja Douglass-salmelta, Naass-joen kansaa ja tongalaisia Dixonin pohjoispuolelta sekä kakeja, jotka tulivat eräältä Kupreanov-nimiseltä saarelta. Vielä oli siwasheja Vancouverista, Kultavuorten cassilaisia, testlinejä, jopa Yukonion seudun stickiläisiäkin.

"Se oli valtavan suuri kokous. Mutta sen päätarkoituksena oli kohtaus päälliköiden ja Niblackin välillä ja kaiken vanhan riidan ja heimokiistan upottaminen kaljaan. Tähän kaljaan Niblack oli sekoittanut monia aineksia, kuten sokeria, jauhoja, kuivattuja omenia ja humalaa, jotta siitä oli tullut miesten juoma, voimakas ja hyvänmakuinen. Ei sellainen kuin 'Kolme tähteä', oi Karvanaama, mutta kuitenkin hyvä.

"Tämä kaljajuhla oli päälliköitä ja ainoastaan päälliköitä varten, ja siellä oli koossa heitä noin kaksikymmentä. Mutta kun Ligoun oli hyvin vanha ja suuressa arvossa pidetty, sallittiin minun käydä hänen sivullaan, jotta hän voisi nojautua olkapäähäni ja jotta minä nuoruuteni voimilla tukisin häntä, kun hän istuutuisi tai nousisi seisoalleen. Astuessaan Niblackin majaan, joka oli tehty hirsistä ja hyvin tilava, laski jokainen päällikkö tapoja noudattaen keihäänsä, pyssynsä ja veitsensä oven ulkopuolelle. Sillä, niinkuin tiedät, väkevät juomat kiihdyttävät miehen mielen, vanhat vihat leimahtavat liekkiin, ja pää ja käsi toimivat nopeasti. Mutta minä huomasin, että Ligoun oli ottanut mukaansa kaksi veistä; toisen hän jätti oven ulkopuolelle, toisen hän kätki vaippansa alle, jotta se oli hyvin käsillä. Muutkin päälliköt olivat menetelleet samoin, ja minä olin hyvin rauhaton siitä, mitä oli tuleva.

"Päälliköt olivat asettuneet paikoilleen istumaan isoon ympyrään huoneen keskelle. Minä seisoin Ligounin takana. Piirin sisällä oli kaljatynnyri ja sen äärellä orja, jonka tuli huolehtia tarjoilusta. Ensin piti Niblack puheen monin ystävällisin ja kaunein sanoin. Sitten hän antoi merkin, ja orja täytti kalebassin kaljalla ja tarjosi sen Ligounille, niinkuin tulikin, sillä hän oli arvossa ylin.

"Ligoun tyhjensi sen viimeiseen tippaan ja nousi minun avullani seisoalleen pitääkseen hänkin puheen. Hän lausui ystävällisiä sanoja lukuisille heimoille, viittasi Niblackin mahtavuuteen, kun hän oli kyennyt laittamaan niin suuret juhlat, kehoitti kaikkia sovintoon tapansa mukaan ja huomautti puheensa lopuksi, että kalja oli erittäin hyvää.

"Sitten Niblack joi, sillä hän oli arvojärjestyksessä seuraava, ja hänen jäljestään päällikkö toisensa jälkeen vuoroaan noudattaen. Ja jokainen lausui ystävällisiä sanoja ja kehui kaljan ominaisuuksia, kunnes kaikki olivat juoneet. Sanoinko kaikki? Ei, Karvanaama, eivät kaikki. Sillä kaikkein viimeisenä oli laiha, kissamainen mies, jolla oli nuorukaisen kasvot ja vilkkaat, rohkeat silmät, ja hän joi synkän näköisenä ja sylkäisi juotuaan maahan puhumatta mitään.

"Jättää sanomatta, että kalja oli hyvää, oli solvaus. Ja juuri niin hän teki. Hänet tiedettiin Yukonin stickiläisten päälliköksi, eikä hänestä sen enempää tiedettykään.

"Kuten sanoin, se oli ilmeinen loukkaus. Mutta huomaa tämä, oi Karvanaama, se ei ollut loukkaus Niblackia, juhlien pitäjää vastaan, vaan arvokkainta piirissä istuvaa miestä vastaan. Ja se mies oli Ligoun. Ei kuulunut ääntäkään. Kaikki katselivat häntä nähdäkseen, mitä hän tekisi. Hän ei liikahtanutkaan. Hänen kuihtuneet huulensa eivät puhuneet, hänen sieraimensa eivät laajenneet eivätkä silmäluomensa värähtäneet. Mutta minä näin, että hän oli harmaa ja väsynyt, niinkuin vanhat miehet pakkasaamuna nälän ahdistaessa, naisten ja lasten itkiessä ja valittaessa, kun ei ole lihaa eikä toivettakaan sen saannista. Ja sellaiselta kuin vanhat miehet silloin näyttävät, näytti nyt Ligoun.

"Ei ääntäkään kuulunut. Se oli kuin kuolleitten ympyrä, paitsi että jokainen päällikkö koetteli kädellään vaippansa alta, ja että jokainen päällikkö loi harkitsevan silmäyksen naapuriinsa oikealle ja vasemmalle puolelle. Min£ olin vielä nuori, olin nähnyt vähän, mutta kumminkin tiesin, että tämä oli hetki, jollaisia elää vain yhden elämässään.

"Stickiläispäällikkö nousi paikaltaan kaikkien katsellessa häntä ja käveli huoneen poikki, kunnes seisahtui Ligounin eteen.

"'Olen Opitsa, Veitsi', lausui hän. Mutta Ligoun ei vastannut mitään eikä edes katsonutkaan häneen, vaan tuijotti luomiaan rävähyttämättä maahan.

"'Sinä olet Ligoun', sanoi Opitsa. 'Olet surmannut monta miestä. Minä olen vielä elossa!'

"Vieläkään ei Ligoun vastannut mitään, vaikkakin hän, annettuaan minulle merkin, nousi minun avullani seisomaan molemmille jaloilleen. Hän oli kuin ikivanha honka, alaston ja harmaa, mutta yhä vielä pakkasta ja myrskyä uhmaava. Hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, eikä hän tuntunut näkevän eikä kuulevankaan stickiläispäällikköä.

"Ja raivosta mielipuolena Opitsa tanssi jalkojaan notkistamatta hänen edessään, kuten miesten on tapana osoittaessaan toiselle halveksumistaan. Ja Opitsa lauloi laulun omasta suuruudestaan ja kansansa mahtavuudesta käyttäen halventavia sanoja chilcateista ja Ligounista. Ja tanssiessaan ja laulaessaan hän heitti vaipan luotaan ja teki veitsellään välkkyviä ympyröitä Ligounin kasvojen edessä. Ja hänen laulamansa laulu oli veitsilaulu.

"Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin Opitsan laulu, ja päälliköt piirissä istuivat kuin kuolleet, paitsi että veitsen salamoiminen näytti heijastuvan tulena heidän silmistään. Ja Ligounkin oli aivan liikkumaton. Hän kuitenkin tiesi kuolevansa, mutta pysyi pelottomana. Ja veitsi risteili ilmassa yhä lähempänä hänen kasvojaan, mutta hänen silmänsä eivät värähtäneetkään eikä hän väistynyt oikeaan eikä vasempaan.

"Ja Opitsa työnsi veitsen, näin, kaksi kertaa Ligounin otsaan, ja punainen verivirta syöksähti sen jäljestä. Ja silloin Ligoun antoi minulle merkin, että nuoruuteni voimilla kannattaisin häntä, jotta hän voisi kävellä. Ja hän nauroi äärettömän halveksuvasti suoraan vasten Opitsan kasvoja. Ja hän työnsi Opitsan syrjään, kuten työnnetään sivulle polun ylitse riippuva oksa, ja kulki eteenpäin.

"Ja minä tiesin ja ymmärsin sen, sillä häpeällistä olisi ollut tappaa Opitsa kahdenkymmenen suuremman päällikön läsnäollessa. Minä muistin Lain ja tiesin, että Ligoun aikoi tappaa Lain mukaan. Ja kuka olisikaan ollut arvossa lähinnä häntä, ellei Niblack? Ja eteenpäin Niblackia kohti hän kulki olkapäähäni nojautuen. Ja hänen toisessa käsivarressaan riippui Opitsa, joka oli liian vähäpätöinen, jotta niin suuri mies olisi tahrinut käsiään hänen vereensä. Ja vaikka Opitsan veitsi iski yhä uudelleen, ei Ligoun sitä huomannut eikä koettanut peräytyä. Ja siten kuljimme huoneen poikki sille paikalle, missä Niblack istui vaippaansa kietoutuneena tuloamme peläten.

"Ja nyt leimahtivat vanhat vihat liekkiin ja muinaiset kiistat muistuivat mieliin. Lamuk, kakeheimon päällikkö, oli kadottanut veljensä stickeeniläisten vesillä, ja stickeeniläiset eivät olleet maksaneet tarpeellista määrää peitteitä korvaukseksi siitä pahasta, mitä heidän vesillään oli tapahtunut. Joten Lamuk työnsi veitsensä suoraan stickeenpäällikön Klok-Kutzin sydämeen. Ja Katchahook muisti vanhan riidan, joka Naass-joen kansalla oli ollut Dixonin pohjoispuolella asuvien tongalaisten kanssa, ja hän tappoi tonga-päällikön pistoolinlaukauksella, joka pamahti kovasti. Ja verenjano tarttui jokaiseen piirissä istujaan, ja päällikkö tappoi toisen päällikön tai sai itse surmansa. Aivan samoin ampuivat ja iskivät he Ligounia, sillä kuka tahansa, joka tappaisi hänet, saavuttaisi suuren ja unohtumattoman maineen tällä teollaan. Ja he häärivät hänen ympärillään kuin sudet hirven kimpussa, mutta heitä oli niin paljon, että he olivat toistensa tiellä, ja he tappoivat toisiaan päästäkseen eteenpäin. Ja suuri hämminki vallitsi.

"Mutta Ligoun eteni rauhallisena, kiirehtimättä, kuin hänellä olisi ollut vielä monta elinvuotta jäljellä. Hän tuntui olevan vakuutettu siitä, että hän saisi tilaisuuden tappaa oman mielensä mukaisesti, ennenkuin toiset surmaisivat hänet. Ja kuten sanoin, hän eteni vitkaan, ja veitset iskivät häneen ja hän oli veren punaama. Ja vaikk'ei kukaan koettanut lyödä minua, koska olin vain nuorukainen, sattuivat veitset sentään minuunkin ja lämpimät kuulat polttivat lihaani. Ja edelleen nojautui Ligoun minun nuorta varttani vasten, ja Opitsa iski häntä veitsellään, ja me kolme kuljimme eteenpäin. Ja kun seisoimme Niblackin edessä, peitti hän peloissaan päänsä vaippaansa. Skoot-heimon miehet ovat aina olleet pelkureita.

"Ja Goolzug ja Kadishan, toinen kalan-, toinen lihansyöjä, tappelivat keskenään heimonsa kunnian puolesta. Ja he rimpuilivat kuin hullut ympäri huonetta ja töytäsivät vahingossa Opitsaa polveen, jolloin tämä kaatui ja joutui miesten jalkoihin. Ja muuan veitsi, joka oli lingottu läpi ilman, osui sitka-heimon päällikön, Skulpinin kurkkuun, ja hän ojensi kätensä kaatuessaan ja veti minut mukaansa.

"Ja maasta näin Ligounin kumartuvan Niblackin yli ja vetävän peitteen hänen päänsä päältä ja kääntävän hänen kasvonsa kohti valoa. Eikä Ligoun pitänyt vähääkään kiirettä. Kun hänen oma verensä sokaisi hänet, pyyhkäisi hän sen pois silmistään kämmenselällä, jotta saattaisi nähdä ja päästä varmuuteen. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että kasvot olivat Niblackin, veti hän veitsellä tämän kurkun poikki, kuten tavallisesti teurastetaan metsävuohi. Ja sitten Ligoun nousi seisoalleen ja lauloi kuolinlaulunsa keinuen hiljaa edestakaisin. Ja Skulpin, joka kaatuessaan oli vetänyt minut mukanaan, ampui laukauksen pistoolistaan maassa maatessaan, ja Ligoun horjahti ja kaatui, kuten vanha honka horjuu ja kaatuu tuulessa."

Palitlum vaikeni. Hänen synkästi palavat silmänsä olivat suunnatut tuleen, ja hänen poskensa olivat tummat niihin tulvineesta verestä.

"Minäkö? Minä muistin Lakia ja tapoin Opitsan, Veitsen, mikä oli oikein. Ja minä vedin Ligounin oman veitsen Niblackin kurkusta ja tapoin Skulpinin, joka oli kaatanut minut. Sillä minä olin nuorukainen ja minulle oli kunniaksi, tapoin kenen tahansa. Ja kun Ligoun sitäpaitsi oli kuollut, ei siellä nuoruuttani eikä voimiani enää kaivattu, ja siksi iskin ympärilleni veitselläni ja valitsin aina arvokkaimman, joka sillä kertaa oli elossa."

Palitlum haparoi jotakin paitansa alta ja veti näkyviin lasihelmillä koristetun tupen ja tupesta veitsen. Se oli kotoista tekoa ja kömpelösti valmistettu viilasta, sellainen veitsi, jommoisia tapaa vanhoilla miehillä sadoissa Alaskan kylissä.

"Ligounin veitsestä", sanoin, "annan sinulle kymmenen pulloa 'Kolmea tähteä'".

"Karvanaama, minä olen heikko kuin vesi ja helposti johdettava kuin nainen. Olen turmellut itseni kaljalla, viinalla ja 'Kolmella tähdellä', silmäni hämärtävät, kuuloni terävyys on kadonnut, ja voimani on muuttunut lihavuudeksi. Minä olen pilannut maineeni ja arvoni, ja nyt on nimeni Palitlum, Juoppo. Mutta Niblackin pidot tuottivat minulle kunniaa, ja niiden muisto ja Ligounin muisto ovat minulle kalliit. Ei, vaikka muuttaisit meren 'Kolmeksi tähdeksi' ja lupaisit sen minulle tästä veitsestä, pitäisin kumminkin veitsen. Olen Palitlum, Juoppo, mutta kerran olin Olo, Aina-nälkäinen, joka nuoruuteni voimilla tuin Ligounia."

"Pullo 'Kolmea tähteä' polviesi välissä kuuluu minulle palkkiona tästä kertomuksestani", lausui hän.

Ja silmäillessäni takanamme kohoavaa synkkää vuorenseinää näin taas tuon kummallisen miehen jättiläiskokoisen varjokuvan alassuin käännettyine pulloineen.

NEGORE, PELKURI

Hän oli seurannut kansansa jälkiä tietöntä taivalta yksitoista päivää, ja hänen oma retkensä oli pakoa sekin, sillä takanaan hän tiesi tulevan joukon venäläisiä, ponnistellen soisen alangon läpi ja suoraan yli vuoriston, tuhotakseen hänen kansansa. Hän riensi kiiruusti. Kaniininnahkainen makuusäkki, suustaladattava luodikko ja muutama naula auringossa kuivattua lohta, siinä hänen matkavarusteensa. Hän olisi ihmetellyt, miten kokonainen kansa — naiset, lapset ja vanhukset — voi niin nopeasti kulkea, jollei hän olisi tuntenut kauhua, joka heitä ajoi.

Silloin, yhdeksännentoista vuosisadan puolivälissä, kun Negore kiiti pakenevan heimonsa perässä ja saavutti sen vihdoin tänä kesäyönä Peelatin ylävesillä, oli Alaska vielä Venäjän hallussa. Vaikka keskiyö läheni, oli kirkas päivä hänen kulkiessaan uupuneitten leirin läpi. Monet näkivät hänet, kaikki tunsivat hänet, mutta harvoja ja kylmiä olivat tervehdykset, joita hän sai.

"Negore, pelkuri", kuuli hän Illihan, erään nuoren naisen nauravan, ja
Sunne, hänen sisarensa tytär, yhtyi tämän nauruun.

Synkkä viha kalvoi hänen sydäntään, mutta hän ei näyttänyt siitä merkkiäkään pujotellessaan tietään leiritulien lomitse, kunnes saapui eräälle nuotiolle, jonka ääressä istui vanha mies. Ukon edessä oli nuori nainen polvillaan ja hieroi taitavin sormin hänen puutuneita jalkalihaksiaan. Vanhus kohotti sokeat kasvonsa, kuunnellen tarkkaavasti Negoren askeleita oksien risahdellessa hänen astuessaan.

Negoren kasvot olivat ilmeettömät. Useita minuutteja hän seisoi odottaen. Vanhan miehen pää laskeutui jälleen rintaa vasten. Nuori nainen hieroi ja paineli kuihtuneita lihaksia, ja hänen kumartunut päänsä peittyi kuin pilveen runsaitten mustien hiuksien alle. Negore katseli joustavaa vartaloa, joka kaartui kuin ilveksen ruumis, taipuisana kuten nuoren pajun vesa ja samalla voimakkaana niinkuin vain nuori on. Hän katseli naista sydämessään suuri kaiho, ikäänkuin ruumiillinen nälkä. Vihdoin hän sanoi:

"Eikö ole tervehdystä Negorelle, joka on ollut kauan poissa ja on nyt vasta palannut?"

"Sinä olet minun naiseni, Oona", sanoi Negore käskevällä äänensävyllä, joka ilmaisi uhkaa.

Nainen kavahti kissan tavoin asennostaan, ojensi itsensä äkkiä, hänen silmänsä leimahtivat ja hänen sieraimensa laajenivat kuin kauriin sieraimet.

"Olisin tullut vaimoksesi, Negore, mutta sinä olet pelkuri. Vanhan
Kinoosin tytär ei tule pelkurin vaimoksi."

"Vanha Kinoos ja minä tulimme joukkoonne vieraasta maasta", sanoi nainen ylpeästi. "Kansasi otti meidät tuliensa ääreen ja antoi meidän lämmitellä, kysymättä mistä tai mihin me vaellamme. He luulivat vanhan Kinoosin kadottaneen silmänsä ikänsä vuoksi, eikä vanha Kinoos selittänyt sitä heille enkä minäkään, hänen tyttärensä. Vanha Kinoos on urhoollinen mies, mutta vanha Kinoos ei ole koskaan ollut kerskailija. Ja kun nyt kerron sinulle, kuinka hän tuli sokeaksi, niin tiedät kysymättä, miksi vanhan Kinoosin tytär ei voi synnyttää lapsia sellaiselle pelkurille kuin sinä, Negore, olet."

"Tiedä, Negore, että jos kaikki matkasi tässä maassa laskettaisiin yhteen, eivät ne riittäisi viemään sinua tuntemattomaan Sitkaan, suuren suolameren rannalle. Siinä paikassa on paljon venäläisiä, ja heidän kouransa on kova. Ja Sitkasta vanha Kinoos, joka silloin oli nuori Kinoos, pakeni kanssani — olin silloin lapsi hänen käsivarsillaan — pitkin meren saaria. Äitini kuolema on tarina meitä kohdanneesta vääryydestä, ja venäläisen kuolema keihään tunkeutuessa hänen rintansa ja selkänsä lävitse kertoo Kinoosin kostosta. Mutta minne tahansa pakenimmekaan ja kuinka kauas hyvänsä, aina tapasimme venäläisiä. Kinoos oli pelkäämätön, mutta venäläisten näkeminen loukkasi hänen silmiään. Niin pakenimme edelleen yli vetten, kunnes tulimme Suurelle Sumumerelle, josta sinä, Negore, olet kuullut, mutta jota et milloinkaan ole nähnyt. Elimme monen kansan parissa, ja minä kasvoin sillävälin naiseksi. Mutta Kinoos ei vanhentuessaan ottanut itselleen toista naista, enkä minä ottanut miestä.

"Viimein saavuimme Pastolikiin, joka on siinä paikassa, missä Yukon-joki laskee Suureen Sumumereen. Siellä olimme kauan, meren äärellä, kansan parissa, joka vihasi venäläisiä. Mutta väliin tulivat nämä venäläiset suurilla laivoilla ja panivat Pastolikin asukkaat näyttämään heille tietä läpi monisuisen Yukonin lukemattomien saarten. Ja välistä miehet, jotka he veivät oppaikseen, eivät tulleet takaisin, Silloin kansa suuttui ja alkoi miettiä suurta suunnitelmaa.

"Niinpä, kun sinne taas saapui laiva, vanha Kinoos astui esiin ja sanoi voivansa näyttää tietä. Hän oli vanha mies silloin, ja hänen hiuksensa olivat valkeat, mutta hän oli pelkäämätön. Ja hän oli viekas, sillä hän ohjasi laivan paikalle, missä meri imeytyy maata kohti ja aallot kuohuvat vuorta vasten, jota nimitettiin Romanovin vuoreksi. Meri imaisi laivan sinne, missä aallot kuohuvat valkeina, ja se viskautui karille, joka mursi sen laidat. Silloin tuli sinne koko Pastolikin kansa — sillä se oli suunnitelma — sotakeihäineen, nuolineen ja harvoine pyssyineen. Mutta venäläiset puhkaisivat vanhan Kinoosin silmät, jottei hän enää koskaan voisi näyttää kenellekään tietä, ja sitten he taistelivat Pastolikin kansaa vastaan aaltojen tyrskyssä.

"Venäläisten päällikkö oli nimeltänsä Ivan. Hän se peukaloillaan survaisi puhki vanhan Kinoosin silmät. Hän raivautui taistellen valkoisen kuohun läpi kahden jäljellejääneen miehensä kera ja läksi pohjoiseen, pitkin Suuren Sumumeren rantaa. Kinoos oli viisas mies. Hän ei nähnyt enää ja oli avuton kuin lapsi. Siksi hän siirtyi pois ylös suurta mahtavaa Yukonia, aina Nulatoon saakka. Ja minä olin hänen mukanaan.

"Tämä oli isäni urotyö, Kinoosin, vanhan miehen. Mutta kuinka käyttäytyy Negore, nuori mies?"

"Omin silmin näin sen Nulatossa, suuren linnoituksen porttien edessä, ja siitä on vasta muutamia päiviä kulunut. Näin venäläisen Ivanin, saman, joka oli puhkaissut isäni silmät, sivaltavan sinua koirapiiskalla, lyövän kuten koiraa. Sen minä näin ja tiesin sinut pelkuriksi. Mutta en nähnyt sinua sinä yönä, kun koko kansa, pojatkin, jotka eivät vielä kyenneet metsästäjiksi, hyökkäsivät venäläisiä vastaan ja surmasivat heidät kaikki."

"Eivät Ivania", sanoi Negore tyynesti. "Hän on nyt kintereillämme, muassaan suuri joukko venäläisiä, jotka ovat saapuneet rannikolta."

Oona ei koettanutkaan salata hämmästystään ja mielipahaansa sen johdosta, ettei Ivan ollutkaan kuollut, mutta hän jatkoi:

"Sinä päivänä huomasin sinut pelkuriksi, ja yöllä, kun kaikki miehet, vieläpä pojatkin taistelivat, en sinua nähnyt, ja tiesin sinut kaksinverroin pelkuriksi."

Tyttö nyökkäsi katsoen häneen kysyvästi, ikäänkuin ihmetellen, että
Negorella voisi olla jotakin sanottavaa.

"Tiedä sitten, ettei Negore ole pelkuri", hän sanoi, ja hänen puheensa oli hiljaista ja rauhallista. "Tiedä, että jo poikasena kuljin yksinäni alas paikalle, missä Yukon laskee Suureen Sumumereen. Kuljin Pastolikiin ja siitäkin kauemmaksi pohjoiseen, pitkin rannikkoa. Tämän tein poikasena, enkä ollut pelkuri. Enkä ollut pelkuri matkatessani ylös Yukonia kauemmaksi kuin kukaan mies ennen, niin kauas, että saavuin toisen kansan luo, valkokasvoisten, jotka asuivat isossa linnoituksessa ja puhuivat toista kieltä kuin venäläiset. Sen lisäksi tapoin suuren karhun Tananan maassa, missä ei kukaan kansastani ole käynyt. Ja taistelin nuklukyetejä, kaltageja ja stickejä vastaan kaukaisella seudulla ja aivan yksin. Nämä teot, joista ei kukaan tiedä, puhuvat puolestani. Puhukoon kansani minusta mitä tietää. He eivät voi sanoa Negorea pelkuriksi."

"Ne ovat asioita, jotka tapahtuivat ennen tähän maahan tuloani", vastasi tyttö, "enkä tietänyt niistä. Tiedän vain mitä olen nähnyt, ja tiedän nähneeni sinua lyötävän kuten koiraa tuona päivänä; ja yöllä, kun suuri linnoitus punaisena loimusi ja miehet tappoivat toisiaan, silloin en sinua nähnyt. Kansasikin nimittää sinua, Negore, nyt pelkuriksi. Sinun nimesi on nyt Negore pelkuri."

"Sinä et tiedä koko asiaa, Kinoos", sanoi Negore hiljaa. "Mutta minä kerron sen sinulle. Tiedä siis, että olin karhuja metsästämässä Kamo-tahin, äitini pojan kanssa. Ja Kamo-tah tappeli ison karhun kanssa. Olimme olleet kolme päivää ilman lihaa, ja Kamo-tahin käsivarret eivät olleet vahvat eivätkä hänen jalkansa nopeat. Ja iso karhu ruhjoi häntä niin, että hänen luunsa katkeilivat kuin kuivat tikut. Niin tapasin hänet hyvin heikkona ja vaikeroivana siltä paikalta. Eikä siellä ollut lihaa, enkä minä voinut mitään tappaakaan, jotta sairas mies saisi syödäkseen.

"Niin sanoin hänelle: 'Lähden Nulatoon ja haen sinulle ruokaa sekä vahvoja miehiä kantamaan sinua leirille.' Ja Kamo-tah vastasi: 'Mene vaan Nulatoon ja hae ruokaa, mutta jätä sanomatta, mikä minua on kohdannut. Ja kun olen taas saanut syödäkseni, parantunut ja voimistunut, tahdon tappaa sen karhun. Sitten voin kunnialla palata Nulatoon, eivätkä miehet voi nauraa ja sanoa minua kehnoksi karhuntappajaksi.'

"Ja niin otin varteen veljeni sanat, ja saavuttuani Nulatoon, sen venäläisen Ivanin lyödessä minua koirapiiskallaan, tiesin, etten voisi tapella. Kukaan ei tietänyt Kamo-tahin sairaudesta, hädästä ja nälästä mitään. Jos olisin tapellut Ivanin kanssa ja kuollut, olisi veljeni kuollut myöskin. Ja niin sinä, Oona, näit minua lyötävän kuin koiraa.

"Sitten kuulin tietäjäin ja päälliköiden juttelevan, että venäläiset olivat tuoneet muassaan kummallisia tauteja ja tappoivat meidän miehiämme sekä varastivat naisiamme ja että maa pitäisi puhdistaa heistä. Kuten sanoin, kuulin juteltavan ja tiesin, että se oli hyvä puhe ja että venäläiset tulisivat yöllä surmattaviksi. Mutta metsässä makasi veljeni Kamo-tah sairaana ja ravinnotta, en voinut siis viipyä ja taistella miesten mukana sekä poikien mukana, jotka eivät vielä olleet metsästäjiä.

"Ja niin otin mukaani lihaa ja kalaa sekä Ivanin piiskan merkit. Tapasin Kamo-tahin, en enää vaikeroivana, vaan kuolleena. Sitten palasin Nulatoon, ja kas, siinä ei ollut Nulatoa enää — vain tuhkaa oli sillä paikalla ja paljon miesten ruumiita. Ja minä näin venäläisten tulevan aluksilla ylös Yukonia, paljon venäläisiä mereltä. Samalla näin Ivanin ryömivän piilopaikastaan ja puhuvan heidän kanssaan. Ja seuraavana päivänä näin Ivanin johtavan heitä ylös heimon jälkiä. Vielä nytkin he tulevat perässämme. Ja tässä olen minä, Negore, enkä ole pelkuri."

"Kertomuksesi on satua", sanoi Oona, mutta hänen äänensä oli lempeämpi kuin ennen. "Kamo-tah on kuollut eikä voi todistaa puolestasi, ja minä tiedän ainoastaan mitä tiedän — minun täytyy omin silmin nähdä, ettet ole pelkuri."

"Keinoja on monia", jatkoi tyttö. "Oletko valmis tekemään niinkuin vanha Kinoos teki?"

"Niinkuin olet sanonut, he ajavat meitä takaa vielä nytkin, venäläiset. Mene ja opasta heitä, Negore, siten kuin vanha Kinoos heitä opasti, niin että he tulevat, olematta varuillaan, paikalle, missä me odotamme heitä ylhäällä kalliotiellä. Tiedäthän paikan, missä kallioseinässä on sola. Siinä tuhoamme heidät, Ivaninkin. Kun he tulevat rinnettä ylös kuten kärpäset, eikä huippu ole lähempänä kuin syvänteen pohjakaan, iskevät meidän miehemme yläpuolelta ja molemmilta sivuilta keihäineen, nuolineen ja pyssyineen heidän kimppuunsa. Ja naiset sekä lapset vierittävät ylhäältä kallionlohkareita heidän päälleen. Siitä tulee suuri päivä. Ja Ivan, se Ivan, joka puhkaisi isäni silmät ja ruoski sinua koirapiiskallaan, saa surmansa. Hänet tapetaan kuin hullu koira, muserretaan kuoliaaksi raskailla kivillä. Ja kun taistelu alkaa, tulee sinun, Negore, ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."

"Olkoon menneeksi", vastasi mies. "Negore näyttää heille tietä. Entä sitten?"

"Ja sitten minä tulen vaimoksesi, Negoren vaimoksi, urhoollisen miehen vaimoksi. Ja sinä metsästät lihaa minulle ja vanhalle Kinoosille, ja minä laitan sinulle ruokaa ja ompelen sinulle lämpimiä viittoja ja teen sinulle mokkasiineja oman kansani tapaan, joka on parempi sinun kansasi tapaa. Ja niinkuin sanoin, minusta tulee sinun vaimosi, Negore, ja olen aina sinun omasi. Ja minä teen elämäsi iloiseksi, niin että kaikki päivät ovat laulua ja naurua ja sinä olet tunteva Oonan, naisesi, toisenlaiseksi kaikkia muita naisia, sillä hän on kulkenut kaukana ja elänyt vierailla seuduilla ja on viisas miesten tavoissa ja niissä tavoissa, joilla miehet saadaan iloisiksi. Ja vielä vanhoilla päivilläsikin on naisesi tuottava sinulle iloa, ja muistosi hänestä, voimaisi päiviltä, on oleva suloinen, sillä sinä olet tunteva aina, että hän oli sinulle lepo ja rauha ja että sinulla on ollut parempi vaimo kuin kenelläkään toisella miehellä."

"Aivan niin", sanoi Negore, ja halu saada omistaa Oona kohosi hänen sydämeensä, ja hänen käsivartensa ojentuivat tyttöä kohti, aivan kuin nälkäisen miehen käsivarret tavoittavat ravintoa.

"Kun ensin olet näyttänyt niille tietä, Negore", sanoi tyttö torjuvasti. Mutta hänen silmissään oli hellyyttä ja lämpöä, ja Negore tunsi tytön katsovan häneen niin kuin nainen ei ollut koskaan ennen häneen katsonut.

"Hyvä on", sanoi hän kääntyen päättävästi kantapäillään. "Lähden nyt keskustelemaan päälliköiden kanssa, jotta he tietävät minun menneen näyttämään venäläisille tietä."

"Oi Negore — mieheni, mieheni!" sanoi tyttö itsekseen, katsellessaan hänen peräänsä, mutta hän sanoi sen niin hiljaa, ettei vanha Kinoos kuullut, vaikka hänen korvansa olivat tarkat.

Kolme päivää myöhemmin Negore, joka oli tahallaan huonosti piilottanut veneensä, vedettiin esille kuten rotta kolostaan ja vietiin Ivanin eteen. "Ivan Julman" nimellä hän oli tunnettu takanaan marssivien miestensä keskuudessa. Negorella oli aseenaan kehno luukärkinen keihäs, hänen jäniksennahkainen vaippansa oli tiukasti käärittynä hänen ympärilleen, ja vaikka päivä oli lämmin, hän värisi kuin vilutautinen. Hän ravisti päätään merkiksi, ettei ymmärtänyt, mitä Ivan hänelle puhui, ja ilmaisi olevansa hyvin väsynyt ja sairas, joka toivoi vain voivansa istahtaa lepäämään. Hän osoitti vatsaansa, joka muka oli kipeä, ja värisi melkein lakkaamatta.

Mutta Ivanin matkassa oli eräs Pastolikin mies, joka puhui Negoren kieltä. He tekivät hänelle monta turhaa kysymystä, kunnes Pastolikin mies, jota sanottiin Kardukiksi, selitti:

"Tämä on Ivanin käsky, että sinut ruoskitaan hengiltä, jollet tahdo puhua. Ja tiedä, vieras veli, sen sanon sinulle, että Ivanin sanat ovat laki ja että olen sinun ystäväsi enkä Ivanin ystävä. Sillä en omasta tahdostani ole lähtenyt maastani merenrannalta, ja halajan suuresti elää. Senvuoksi tottelen isäntäni käskyjä — niinkuin sinäkin tottelet, vieras veli, jos olet viisas ja haluat elää."

"Ei, vieras veli", vastasi Negore. "En tiedä minne kansani on kadonnut, sillä olen sairas ja he pakenivat niin nopeasti, etteivät jalkani jaksaneet seurata, vaan jäin jälkeen heistä."

Negore odotti Kardukin tulkitessa hänen puhettaan Ivanille. Hän näki venäläisen kasvojen synkistyvän ja huomasi kummallekin puolelleen asettuvan miehiä, jotka lätkähyttelivät ruoskiaan. Sitten hän aikoi osoittaa suurta pelkoa, ja sanoi äänekkäästi, että hän oli sairas mies ja että hän ei tietänyt mitään, mutta että hän kyllä kertoo mitä tietää. Ja niin uskottavasti hän kertoi, että Ivan antoi miehilleen käskyn marssia eteenpäin, ja Negoren molemmin puolin marssi miehiä ruoskineen, ettei hän voisi karata. Ja hänen tekeytyessään heikoksi sairaudestaan, kompastellessaan ja astuessaan heitä hitaammin he sivalsivat häntä ruoskallaan, kunnes hän parkaisi tuskasta ja sai uutta voimaa. Mutta kun Karduk kertoi, että häntä kohdellaan hyvin, kun he ensin saavat kiinni hänen heimonsa, niin hän kysyi: "Saanko sitten levähtää?" Ja lakkaamatta hän hoki sitä samaa: "Saanko sitten levähtää?"

Näytellessään sairauttaan hän katseli ympärilleen elottomin silmin ja huomasi Ivanin miesten olevan voimakkaita tappelemaan ja näki ilokseen, ettei Ivan tuntenut häntä samaksi mieheksi, jota hän aikaisemmin oli linnoituksen portilla lyönyt. Outoja olentoja hänen tylsät silmänsä näkivät. Siinä marssi slaavilaisia metsästäjiä, vaaleaihoisia ja väkevälihaksisia, siinä kulki lyhyitä, tanakoita suomalaisia, lättänenäisiä ja pyöreäkasvoisia, Siperian sekarotuisia, joiden nenät muistuttivat kotkan nokkaa, ja laihoja vinosilmäisiä miehiä, joitten suonissa virtasi sekä mongolilaista ja tataarilaista että slaavilaista verta. Villejä seikkailijoita he olivat, rosvoja ja hävittäjiä kaukaisista maista Beringin-meren takaa, jotka lakaisivat tuntematonta maailmaa tulella ja miekalla ja kahmivat ahnaasti maan turkis- ja nahkarikkauksia. Negore katseli heitä tyytyväisenä ja mielikuvituksessaan hän näki heidät murskattuina ja hengettöminä rotkon kivillä. Ja alinomaa hän näki edessään Oonan kauniit kasvot ja joustavan vartalon sekä kuuli hänen hellän äänensä korvissaan ja tunsi hänen lämpimäin silmäinsä hehkun. Mutta hetkeksikään hän ei unhottanut värisemistään eikä lakannut kompastelemasta, missä jalkoja kohtasi este, eikä huutamasta ääneensä ruoskansivalluksesta. Lisäksi hän jonkun verran pelkäsi Kardukia, sillä hän ei pitänyt tätä luotettavana miehenä. Sillä hänellä oli petolliset silmät ja liukas kieli — liian liukas kieli rehelliseen puheeseen, tuumi Negore.

Koko sen päivän he marssivat. Ja seuraavana, kun Karduk kysyi häneltä Ivanin käskystä, hän vastasi tälle epäröiden, että ehkä he huomenna tapaisivat hänen heimonsa. Mutta Ivan, jolle vanha Kinoos oli näyttänyt tietä, mikä oli vienyt kuohuvan veden läpi veriseen taisteluun, ei uskonut mitä hyvänsä. Kun he sitten saapuivat vuorensolaan, hän pysäytti neljäkymmentä miestään ja kysyi Kardukin kautta, oliko tie selvä.

Negore katsoi sitä lyhyesti ja huolettomasti. Siinä oli suunnaton luisu, joka muodosti aukon suoraan vuorenseinään ja oli kauttaaltaan pensaitten ja maassa matelevain kasvien peitossa, missä parikymmentä alkuasukasheimoa voi hyvin piiloutua.

Taas Ivan puhui Kardukille ja tämä sanoi: "Tiedä, vieras veli, että jos puheesi ei ole suora ja jos kansasi sulkee tien ja hyökkää Ivanin sekä hänen miestensä kimppuun, niin pääset heti hengestäsi."

Kuitenkin Ivan epäili. Hän käski kahden slaavilaisen metsästäjän mennä ylös edellä yksinään. Kaksi muuta miestä hän asetti Negorea vartioimaan. He suuntasivat pyssynsä hänen rintaansa kohti ja odottivat. Ja Negore tiesi, että yksikin lentävä kivi tai yksikin sinkoava keihäs tuottaisi hänelle varman kuoleman. Nuo kaksi slaavilaista ponnistelivat ylöspäin yhä pieneten, ja kun he vihdoin pääsivät huipulle ja heiluttivat hattujaan merkiksi, että kaikki oli hyvin, kuvastuivat he kuin kaksi mustaa pilkkua taivasta vasten.

Pyssynsuut laskeutuivat Negoren rinnalta, ja Ivan antoi miehilleen käskyn lähteä. Ivan oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Tunnin marssittuaan aatoksissaan hän käski Kardukin kysyä Negorelta:

"Kuinka tiesit tien olevan selvän, vaikka ainoastaan hiukan vilkaisit sinnepäin?"

Negore ajatteli pieniä lintuja, joiden hän oli nähnyt istuvan kivillä ja pensaiden oksilla, ja hymyili; sehän on perin yksinkertaista, mutta hän ravisti päätään eikä vastannut. Sillä hän ajatteli myöskin toista solaa, jonne he pian ehtisivät ja jonne hän oli nähnyt pikkulintujen lentävän. Ja hän oli iloinen, että Karduk tuli Suurelta Sumumereltä, missä ei ollut puita eikä pensaita, ja missä miehet saivat viisautensa merestä eivätkä maasta ja metsästä.

Kolme tuntia myöhemmin, kun aurinko oli korkeimmillaan, he saapuivat toiselle solalle ylhäällä vuoristossa, ja Karduk sanoi:

"Katso molemmilla silmilläsi, vieras veli, ja tähystä tarkkaan, onko tie selvä, sillä Ivan ei viitsi nyt tällä kertaa hukata aikaa ja lähettää miehiä tiedustelemaan."

Negore tähysti, nähden kaksi miestä sivullaan pyssyt ojennettuina hänen rintaansa vastaan. Hän näki kaikkien pikkulintujen lähteneen ja kerran hän näki pyssynpiipun välähtävän päivänpaisteessa. Ja hän ajatteli Oonaa ja hänen sanojaan: "Ja kun taistelu alkaa, tulee sinun, Negore, ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."

Hän tunsi kahden pyssyn painavan rintaansa. Tämä ei ollutkaan sellaista kuin tyttö oli kuvaillut. Ei ollut tilaisuutta ryömiä salaa pois. Hän kuolee ensimmäisenä, kun taistelu alkaa. Mutta hän sanoi — ja hänen äänensä oli luja, vaikkakin hän yhä teeskenteli silmänsä elottomiksi ja värisi sairaudestaan:

Ja he läksivät ylös, Ivan ja hänen neljäkymmentä miestään kaukaisilta mailta Beringin-meren takaa. Ja heidän mukanaan Karduk, Pastolikin mies, ja Negore, kaksi pyssyä alinomaa häneen suunnattuna. Kiipeäminen kävi pitkäksi, eivätkä he päässeet nopeasti etenemään, mutta Negoresta he lähestyivät nopeasti puoliväliä, missä huippu oli yhtä etäällä kuin syvännekin.

Pyssy pamahti kallioiden välissä oikealla, Negore kuuli samassa koko heimonsa hurjan sotahuudon ja näki, että kivikot ja pensaat olivat täynnä hänen heimolaisiaan. Sitten hän tunsi ruumiissaan tulikuuman vihlaisun ja kaatuessaan hän tunsi ankaraa tuskaa hengen pyrkiessä eroon maallisesta majastaan.

Mutta hän tarrautui elämään kiinni saiturin tavoin eikä tahtonut siitä erota. Hän hengitti vielä, mikäli keuhkojensa riekaleet sen tuskallisella ponnistuksella sallivat. Sekavasti hän näki ja kuuli; sokeus- ja kuurouskohtausten lomassa hän tajusi vielä leimauksia ja melua, kun Ivanin hurtat kellistyivät kuolleina ja hänen omat veljensä hääräsivät verilöylyssä sekä ilma täyttyi heidän huudostaan ja aseitten kalskeesta. Ja heidän yläpuolellaan naiset ja lapset irroittelivat suuria kivilohkareita, jotka kierivät kuin elävät olennot ja jyrisivät alas. Aurinko tanssi hänen yllään taivaalla, ja jättiläismäiset vuorenseinämät heiluivat, mutta vielä hän kuuli ja näki kuin sumun lävitse. Ja kun mahtava Ivan kaatui hänen jalkainsa poikitse hengettömänä, kivilohkareen murskaamana, hän muisti vanhan Kinoosin sokeat silmät ja oli iloinen. Kun sitten melu vähitellen taukosi ja kallionlohkareita ei enää jyrissyt ohi, hän näki heimolaistensa ryömivän, läheten lähenemistään, keihästäen haavoittuneita. Ja lähellään hän kuuli voimakkaan slaavilaisen taistelevan, vastahakoisena kuolemaan ja puoliksi kohollaan, mutta retkahtavan maahan kolmenkymmenen keihään lävistämänä.

Sitten hän näki edessään Oonan kasvot ja tunsi ympärillään Oonan käsivarret. Ja sinä hetkenä aurinko seisahtui ja kallioseinät olivat hetken liikkumatta paikoillaan.

"Sinä olet urhea mies, Negore", kuuli hän tytön sanovan, "sinä olet minun mieheni, Negore".

Ja tuokiossa hän eli koko sen iloisen elämän, mistä tyttö oli hänelle kertonut, sen laulut ja naurut, ja kun aurinko katosi hänen silmistään, niin hänkin tunsi vanhenevansa ja tunsi, että lemmityn muisto vieläkin oli hänelle suloinen. Ja kun hänen muistinsakin hämärtyi ja kuoleman pimeys laskeutui hänen tajuntaansa, hän tunsi tytön sylissä saavuttaneensa sen täydellisen rauhan ja levon, minkä tämä oli hänelle luvannut. Ja mustan yön levittäytyessä hänen ympärilleen ja päänsä nojautuessa tytön povea vasten hän tunsi hiljaisen rauhan levittäytyvän ylitsensä ja oli muistelevinaan monien hämyhetkien tyyntä rauhaa ja salaperäistä hiljaisuutta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAMAAN SEIKKAILIJOITA: KERTOMUKSIA POHJAN PERILTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.